Title: Vankeuteni
Author: Pellico, Silvio
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vankeuteni" ***


VANKEUTENI

Kirj.

Silvio Pellico


Italiankielestä suomentanut

Hjalmar F. Palmén


W. Churberg'in romani-kirjasto; 3. vuosikerta.



Helsingissä,
G. W. Edlund,
1884



Tekijän elämäkerta.


Silvio Pellico syntyi Saluzzo'ssa Piemont'issa vuonna 1789. Hänen
isänsä oli virkamies sota-asiain osastossa Milano'ssa ja jälestäpäin
Turin'issa. Jonkun aikaa Franskassa vietettyään hän yhtyi isäänsä
Milano'ssa ja määrättiin Franskan kielen professoriksi sotilas-orpojen
seminariin samassa kaupungissa. Sydämen pohjasta harrastaen
kirjallisuutta ja vapautta hän rakensi tuttavuutta Ugo Foscolo'n,
runoilijan, ja muitten kirjailijain kanssa sekä liittyi useihin
eteviin miehiin, jotka toivoivat Lombardian vapauttamista Itävallan
herruudesta. Vuonna 1819 hän sepitti "Francesca da Rimini" nimisen
murhe-näytelmän, joka riemulla vastaan-otettiin Italian etevimmissä
kaupungeissa. Muita teoksia kirjoitettuaan hän samana vuonna
Berchet'in, Confalonieri'n, Sismondi'n ynnä muitten avulla perusti
"Il Conciliatore" (Sovittaja) nimisen sanomalehden, jota aiottiin
vapaamielisten perus-aatteitten mukaan toimittaa. Itävallan hallitus
kielsi kuitenkin lyhyen ajan perästä sitä painattamasta. 1820 vuoden
loppupuolella Pellico yhtäkkiä vangittiin ja syytettiin vehkeilemisestä
voimassa olevaa järjestystä vastaan. Ensiksi hän suljettiin Santa
Margherita nimiseen vankilaan Milano'ssa, mutta vietiin jälestäpäin
Venezia'n läheiseen San Michele saareen. Siellä ollessaan hän vuonna
1822 tutkittiin ja tuomittiin kuolemaan, joka tuomio kuitenkin
muutettiin viidentoista-vuotiseksi kovaksi vankeudeksi Spielberg'in
linnassa. Ensimäisinä vankeutensa kahdeksanatoista kuukautena hän
oli kyllä onnellinen saamaan leppeän linnanpäällikön, joka salli
hänen käyttää kynää, läkkiä ja paperia sekä lukea Raamattua, Homeroa,
Dante'a, Petrarca'a, Shakespeare'a, Göthe'ä, Scott'ia, Byron'ia
ja Schiller'iä ynnä muita kirjailijoita; mutta kun tämä päällikkö
siirrettiin toiseen vankilaan, kävi Pellicon asema seuraavina neljänä
vuonna erittäin tuskalloiseksi, ja hänen terveytensä melkein kokonaan
turmeltui. 1827-30 vuosien välillä häntä kohdeltiin suuremmalla
lempeydellä, ja jälkimäisenä vuonna hänelle ilmoitettiin, että hän
pian saisi jälleen vapautensa, jonka hän todella kohta perästäpäin
saikin. Vuonna 1833 hän kirjoitti "Le mie prigioni" (Vankeuteni)
nimisen kirjan, jonka esitystapa oli liikuttavan yksinkertainen,
joka käännettiin kaikille Europan kielille ja jota joka paikassa
ihmeteltiin. Vapaaksi päästyänsä hän oli palannut Turin'iin, jossa
hänen vanhempansa asuivat. Siellä hän antautui kirjallisiin toimiin
ja sepitti muun muassa kolme murhe-näytelmää sekä yhden proosallisen
teoksen "Doveri degli uomini'n" (Ihmisen velvollisuudet). Hän kuoli
Turin'issa 1854. Hänen kuolemansa jälkeen hänen muistoonpanonsa,
kirjevaihtonsa ja julkaisemattomat teoksensa toimitettiin painoon.

_Beeton's Dictionary of Universal Information_.



Tekijän esipuhe.


Olenko nämät elämän-vaiheeni turhamaisuudesta kirjoittanut, ainoastaan
saadakseni itsestäni puhua? Minä toivon, ettei niin ole laita; ja
sikäli kuin joku pystyy olemaan tuomarina omassa asiassaan, luulen
tarkoitukseni olleen jalompaa laatua: -- minä arvelin, että kertomalla
omia kärsimyksiäni ja esittelemällä niitä lohdutuksia; jotka
kokemukseni mukaan kovimmassakin onnettomuudessa vielä ovat ihmisen
tarjona, voisin monta onnetonta tukea; -- minä tahdoin antaa todistusta
siitä, että keskellä pitkiä kidutuksiani en kuitenkaan ole havainnut
todeksi, että ihmiskunta on niin väärintekeväinen, että se ansaitsee
aivan ankaraa tuomiota, ja että kunnollisia luontoja löytyy niin
harvassa, kuin tavallisesti vakuutetaan; -- kehoittaa tahdoin jaloja
sydämiä oikein kuolevaisia rakastamaan eikä vihaamaan, leppymätöntä
vihaa pitämään ainoastaan halpaa teeskentelyä, pelkurimaisuutta,
jokaista siveellistä alennusta vastaan; -- tahdoin toistaa tuon
kaikille tunnetun totuuden, joka niin usein unhotetaan: että uskonto
ja filosofiia, niin toinen kuin toinenkin, vaativat lujaa tahtoa ja
tyynimielistä päätöstä, ja että missä eivät nämät molemmat ehdot
samalla haavaa ilmesty, siinä ei myöskään löydy oikeudentuntoa, ei
arvollisuutta eikä vakavaa perus-aatetta.



I LUKU.


Perjantaina Lokakuun 13 p:nä 1820 minä vangittiin Milanossa ja vietiin
Santa Margherita nimiseen vankilaan. Kello oli 3 iltapuolella. Minua
tutkittiin ja kuulusteltiin koko se päivä ja monta seuraavatakin. Vaan
se sikseen. Niinkuin halveksittu rakastaja vihdoin päättää arvokkaasti
kääntää selkänsä kaunottarelleen, niin minä nyt jätän politiikin ja
kerron muita asioita.

Yhdeksän aikaan iltasella tuona onnetonna perjantaina oikeudenkirjuri
jätti minut vankivartijan haltuun, joka vei minut itseäni varten
määrättyyn komeroon ja siellä kohteliaasti pyysi minua jättämään
toistaiseksi hänen takeensa kelloni, rahani ja kaikki, mitä oli
lakkarissani; ne saatuansa hän toivotti kunnioituksella hyvää yötä.

-- Kuulkaapas, ystäväni, sanoin minä; tänään en vielä ole syönyt
päivällistä, toimittakaa minulle jotain syötävää.

-- Paikalla, ravintola on aivan lähellä; ja saattepa nähdä, hyvä herra,
kuinka oivallista viiniä!

-- En juo viiniä!

Tämän kuultuansa mies katsahti minuun pelonsekaisella kummastuksella,
toivoen, että laskin leikkiä. Vankivartijat, jotka pitävät ravintolaa,
kauhistuvat, jos heille sattuu tulemaan joku maistamaton vanki.

-- Tosiaankin, en juo viiniä.

-- Minun on sääli teitä, kahta ikävämmäksi tulee teille yksinolo... Ja
nähtyänsä ett'en muuttanut mielipidettäni, hän meni ulos. Ei puoltakaan
tuntia, niin ruoka oli edessäni; söin pari suupalasta, nielasin
lasillisen vettä, ja jäin jälleen yksinäni.

Huoneeni oli maakerroksessa, ikkuna pihaan päin. Komeroita kummallakin
puolen, komeroita ylläni, komeroita vastapäätä. Nojautuen ikkunaan,
kuuntelin hetken aikaa, kuinka vartijoita tuli ja meni, sekä vankien
hurjaa laulua.

Ajattelin itsekseni: Vuosisata sitte tämä kartano oli naisluostarina;
johtuiko silloin koskaan noiden hurskaitten katuvaisten mieleen, että
heidän komeroissaan tänään tulisi kaikumaan, ei naisten huokauksia ja
hartaita kiitosveisuja, vaan jumalattomia herjauksia ja renttulauluja,
että niissä tulisi oleskelemaan kaikenlaisia pahantekijöitä, parhaasta
päästä kuritustyöhön tahi hirteen tuomittuja? Ja vuosisadan perästä,
kukahan silloin tullee näissä komeroissa päiviänsä viettämään? Oi
aikojen ja kaikkien kappalten ikuista vaihtelevaisuutta! Ken teitä
ottaa miettiäksensä, voipiko hän liioin tuskastua, jos onni herkeää
hänelle hymyilemästä, jos hän haudataan vankilaan taikkapa hirsipuu
häntä uhkaa? Eilen olin onnellisin ihminen maan päällä, tänään en
nauti enään ainoatakaan entisen elämäni suloa: en vapautta, en
ystävien seuraa, en toivoakaan! Niin, mieletöntä olisi ajatella
niiden palaamista. Tästä olen ulos pääsevä ainoastaan joutuakseni
vieläkin kurjempaan vankilaan tahi pyövelin käsiin! Olkoon menneeksi:
kuolemani jälkeisenä päivänä on juuri kuin jos olisin henkeni heittänyt
komeassa linnassa ja ruumiini olisi hautaan viety mitä loistavimmilla
kunnian-osoituksilla.

Näin mietiskellessäni aikojen vaihtelevaisuutta, mieleni jälleen
virkistyi. Mutta uudestaan astuivat silmieni eteen nuo rakkaat kuvat:
isä, äiti, kaksi veljestä, kaksi sisarta, ja toinenkin perhe, jota
rakastin niinkuin omaani; ja kaikki filosofilliset mietteet haihtuivat
tyhjään. Lujuuteni höltyi ja kuni lapsi minä herskähdin itkemään.



II LUKU.


Kolmea kuukautta ennen olin käynyt Torinossa ja siellä, monivuotisen
eron perästä, tavannut rakkaat vanhempani, toisen veljeni ja molemmat
sisareni. Kaikki meidän perheessämme olivat aina olleet niin hellät
toisillensa, eikä kukaan pojista ollut saanut isältä ja äidiltä
nauttia niin paljon hyvää kuin minä. Oi kuinka tämä yhtymys minua
liikutti, kun näin heitä paljon enemmän i'ästä rasitetuiksi, kuin
olin luullut! Kuinka hartaasti olisin silloin tahtonut jäädä heidän
luoksensa, pyhittääkseni parhaat voimani heidän vanhuutensa päiväin
huojentamiseksi! Kuinka tuskalliselta tuntui, että toimeni Torinossa,
senkin vähäisen aikaa kuin siellä viivyin, eivät sallineet minun
olla kauvemmin rakkaitteni luona! Äiti parka valittikin usein: "voi
kuitenkin, kun ei Silviomme ole tullutkaan meitä varten Torinoon!"
Katkera oli ero sinä aamuna, kun läksin takaisin Milanoon. Isä
nousi kanssani vaunuihin ja saattoi minua peninkulman matkaa; sitte
hän palasi yksinään. Katsahdin taakseni häneen päin ja itkin ja
suutelin sormusta, jonka äiti oli minulle antanut; en ollut koskaan
tuntenut semmoista levottomuutta erotessani vanhemmistani. Vaikk'en
tavallisesti luota aavistuksiin, kummastutti minua kuitenkin suruni
hillitsemättömyys ja tahtomattani lausuin pelokkaasti: "Mistä tämä outo
mielenkaiho?" Se näytti todellakin ennustavan minulle jotakin suurta
onnettomuutta.

Nyt, vankilassa, johtui jälleen mieleeni tämä pelko ja levottomuus;
muistin kaikki ne sanat, jotka olin vanhemmiltani kuullut kolme
kuukautta takaperin. Äitini valitus: "voi kuitenkin, kun ei Silviomme
ole tullutkaan meitä varten Torinoon!" se painoi sydäntäni niinkuin
raskas taakka. Paheksin sitä, ett'en kohdellut heitä tuhannen kertaa
armahammin. -- Rakastanhan heitä niin hellästi, ja kuitenkin ilmoitin
sitä sanoissani niin laimeasti! Viimeinen kerta oli mun sallittu
heitä nähdä, ja kuitenkin olin niin vähän katsellut heidän rakkaita
kasvojaan, niin niukasti olin heille lempeäni osoittanut! -- Nämät
ajatukset särkivät sydäntäni.

Suljin ikkunan ja kävelin tunnin aikaa edes takaisin, toivomatta lepoa
koko yönä. Laskeusin sitten vuoteelleni ja nukuin uupumuksesta.



III LUKU.


Hirveätä on todellakin herätä ensimmäisenä yönä vankilassa! --
Onko mahdollista (niin mä virkahdin muistaessani missä olin), onko
mahdollista, että minä olen täällä? Eikö se vaan ole unta? Eilen siis
pantiin minut kiinni, eilen oli tuo pitkä tutkimus, jota huomenna
jatketaan ja Jumala ties kuinka kauan vielä! Eilen siis, ennen kuin
nukuin, minä itkin niin katkerasti ajatellessani vanhempiani!... Yön
rauhaisuus, syvä hiljaisuus, lyhyt uni, joka oli virvoittanut henkeni
voimia, näyttivät sadan kerroin kartuttaneen surunkin valtaa. Tässä
toimettomuuden tyhjyydessä tunki mielikuvitukseeni tavattoman elävästi
kaikkien omaisteni suru ja etenkin isän ja äidin murhe, kun saisivat
tiedon minun vangitsemisestani.

-- Tällä hetkellä, lausuin, he makaavat vielä rauhallista unta,
taikkapa, jos ovat valveilla, ajattelevat ehkä hellästi minua,
aavistamatta missä tilassa minä olen! Onnelliset he, jos Jumala ottaisi
heidät pois maailmasta, ennenkuin tieto minun vankeudestani ehtii
Torinoon! Kuka on antava heille voimaa kestääkseen tätä kovan onnen
iskua?

Mutta kuuluipa sisällinen ääni vastaavan: -- Hän, jota kaikki
onnettomat rukoilevat, rakastavat ja tuntevat omassa povessansakin!
Hän, joka antoi Äidille voimaa seurata Poikaansa Golgatan mäelle ja
seisoa ristin juurella: onnettomien ystävä, kuolevaisten ystävä!

Ensikerran uskonto pääsi voitolle sydämessäni, ja siitä onnesta on
minun kiittäminen lapsellista rakkauttani.

Ennen olin minä, vaikk'en juuri uskoton, kuitenkin vähän ja kehnosti
seurannut uskonnon neuvoja. Nuo tavalliset väitteet uskontoa vastaan,
ne tosin eivät minusta olleet suuri-arvoisia; mutta yhtähyvin
tuhannen viisastelevaa epäilystä oli vakuutustani häirinnyt. Itse
Jumalan olemuksesta minulla jo aikoja sitte ei enää ollut epäilystä,
ja tavantakaa sanoin itselleni, että jos kerran Jumala on olemassa,
niin hänen vanhurskaudestaan välttämättömästi seuraa, että kuoleman
jälkeen löytyy toinen elämä ihmiselle, joka tässä kurjassa maailmassa
saapi paljon kärsiä; että meidän on siis täysi oikeus tavoittaa
tuon toisen elämän hyvää, ja että sen teemme, kun rakastamme
Jumalaa ja lähimmäisiämme ja alinomaa pyydämme jalostua hyvissä
töissä ja himojemme kukistamisessa. Niin olin jo aikoja arvellut ja
vielä lisännyt: -- Mitä on kristillisyys, ell'ei juuri tämmöistä
jalostumis-pyrintöä? -- Ja koska Kristin-uskon olento näin esiintyy
puhtaana, järjellisenä ja kumoamattomana, niin kummalta minusta
näytti, että aika tulisi, jolloin filosofiia uskaltaa kehua: -- Tästä
lähtien olen minä astuva sen sijaan. -- Ja millä lailla olet sitä
tekevä? Paheitako opettamalla? -- Ei suinkaan. -- Vai hyveitäkö? Jos
niin, katso, nämä ilmestyvät juuri rakkaudessa Jumalaa ja lähimmäistä
kohtaan; siis ihan samaa kuin mitä Kristin-usko opettaa.

Mutta huolimatta siitä, että minä vuosikaudet näin olin ajatellut, en
tullut päätöstä tehneeksi: ole siis johdonmukainen, ole tosikristitty!
älä huoli, joskin näet tätä pyhää uskoa välistä väärin käytettävän! älä
pahastu muutamasta hämärästä kohdasta Kirkon opissa, koska pääkohta on
selvä, nimittäin: rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi!

Vankilassa vihdoin päätin ratkaista asian, ja sen teinkin. Epäilin
tosin vähän aikaa, ajatellen että, jos joku saisi tietää minun nyt
tulleen entistä uskovaisemmaksi, niin hän saattaisi pitää minua
ulkokullattuna ja kovan onnen masentamana. Mutta itse tietäen, ett'ei
niin ollut laitani, enpä tuosta muitten mahdollisesta epäluulosta
ollut millänikään, vaan päätin tästä lähtien olla kristitty ja sen
peittelemättä tunnustaakin.



IV LUKU.


Siinä päätöksessäni minä olen sittemmin pysynyt, mutta tuona
ensimmäisenä yönä vankilassa ryhdyin ensikerran sitä kaikin
puolin punnitsemaan ja ikäänkuin omakseni ottamaan. Aamupuolella
levottomuuteni ihmeekseni asettui. Saatoin taas ajatella vanhempiani
ja muita rakkahia, olemattani epäilyksissä heidän mielenlujuudestansa;
ja muistellessani heidän vakavata luonnettansa, tunsin sydämessäni
lohdutusta.

Mistäpä tuo äskeinen tuskani, kun heitä ajattelin, ja nyt, mistäpä niin
täydellinen luottamus heidän vakavuuteensa? Oliko tämä muutos joku
ihme, vai heränneen uskoni luonnollinen vaikutus? -- Vähätpä siitä,
miksi niitä nimitetään, näitä uskonnon todellisia, yleviä hyväntekoja!

Keskiyönä oli kaksi alavartijaa tullut minun komerooni katselmusta
varten, ja silloin olin ollut mitä pahimmalla mielin. Aamulla, kun
palasivat, olin hyvällä tuulella, jopa leikillinenkin.

-- Yöllä, herra, olitte kuin ampiainen, virkkoi toinen, nimeltään
Tirola; nyt on aivan toisin, ja sepä hyvä; näkeehän, ett'ette ole --
suokaa anteeksi -- mikään hirtehinen, sillä nuo rosvot (olen, näetten,
jo vanha ammatissani ja havaintoni eivät juuri ole tuulesta temmatut)
ovat vankeutensa toisena päivänä raivoisammat kuin ensimmäisenä.
Suvaatteko nuuskaa?

-- En ole tottunut; vaan olkoon menneeksi, jos niin tahdotte. Muuten,
mitä teidän havaintoonne tulee, niin se ei minusta näytä niin
viisaalta, kuin joksi te sitä luulette. Jos minä tänä aamuna en ole
ampiaisen kaltainen, eikö se muutos voisi tulla ajattelemattomuudesta,
siitä että liian herkkäuskoisesti toivon päästä täältä irti?

-- Epäilemättä, hyvä herra, jos muusta syystä olisitte täällä; mutta
näissä valtiollisissa asioissa ei nykyaikaan saa luulla rettelöiden
niin yks kaks selviävän. Niin narrimainen te ette suinkaan ole. Suokaa
anteeksi, että niin vapaasti puhun! Suvaatteko vielä nuuskauksen?

-- Antakaa vaan! Mutta sanokaapas, kuinka teillä saattaa olla niin
iloiset kasvot, vaikka yhä elätte onnettomien keskellä?

-- Te luulette ehkä syyksi siihen, ett'en huoli mitään muiden
vaivoista; no, en ota sitä itsekään oikein selvittääkseni; sen vaan
sanon, että usein muiden kyyneleet käyvät minullekin huoleksi. Ja monta
kertaa olen olevinani iloinen, ainoastaan saadakseni vankiraukatkin
hymyilemään.

-- Tosiaan, te kelpo mies, nyt ma arvaan, mit'en ennen koskaan, että
voi olla vankivartijana ja samalla mitä oivallisin mies.

-- Ei ammatti tee siihen mitään, hyvä herra. Tuon holvin takana, jonka
näette pihan toisella puolella, on toinen piha ja toiset vankihuoneet,
joissa vaimopuolisia pidetään. He ovat... tarpeetonta sitä sanoa...
pahamaineisia. Olkoonpa niin, mutta, hyvä herra, niissä löytyy
semmoisiakin, jotka, mitä sydämeen tulee, ovat enkeleitä. Ja jos te
olisitte vartija...

-- Minäkö?... (ja purskahdin nauruun).

Tirola joutui naurustani hämilleen ja vaikeni. Arvattavasti hän oli
aikonut sanoa, että jos olisin vankivartija, niin tuskin voisin olla
mieltymättä yhteen näistä onnettomista.

Sen sijaan hän kysyi, mitä tahdoin aamulliseksi, meni ja toi muutaman
minuutin perästä kahvia.

Katselin häntä tarkasti silmiin, viekkaasti hymyillen ikäänkuin jos
kysyisin: "ottaisitko viedäksesi kirjeen toiselle onnettomalle,
Maroncelli ystävälleni?" Ja vastaukseksi hän hymyili tavalla, joka
näytti merkitsevän; "en, hyvä herra; ja jos käännytte johonkuhun
toiseen vartijoista, ja hän suostuu, niin olkaa varoillanne, sillä hän
teidät pettää".

En tiedä varmaan, ymmärsikö hän minua, enkä myöskään, ymmärsinkö minä
häntä. Sen vaan tiedän, että olin jo kymmenen kertaa pyytämäisilläni
häneltä paperia ja kynää, enkä kuitenkaan uskaltanut; sillä hänen
silmissään luulin lukevani varoituksen, ett'en luottaisi kehenkään, ja
muihin vielä vähemmän kuin häneen.



V LUKU.


Tirola näytti tosin hyväsydämiseltä, mutta samassa luulin huomaavani
hänen silmissään jotakin vilpillistä, eikä hänen kasvoissaan suinkaan
mitään jaloutta kuvastunut. Muuten en olisi vastustanut haluani pyytää
häntä airueekseni. Kenties olisi yksi aikanansa ystävälleni lähetetty
kirje antanut hänelle tilaisuutta korjata jotain hairahdusta, -- ja
kenties tämä olisi pelastanut, joskin ei häntä poloista, joka jo oli
liian epäluulon alaisena, niin kumminkin muutamia muita ja itsenikin!

Kärsivällisyyttä! Niin piti käydä.

Tutkimustani jatkettiin ja pitkitettiin useampia päiviä, jolloin en
saanut muuta väliaikaa kuin ruokahetket.

Niin kauan kuin sitä kesti, kuluivat päiväni hyvin nopeasti, sillä ei
ollut aikaa muuta ajatella, kuin mitä piti vastata kaikkiin noihin
erilaatuisiin kysymyksiin, sekä ruokahetkillä ja illoin johtaa niitä
uudestaan mieleeni, miettiäkseni mitä kaikkea oli minulta kuulusteltu
ja mitä olin siihen vastannut sekä mitä vielä tulisi kysyttäväksi.

Ensimmäisen viikkokauden lopulla sattui minulle kova kiusa. Ystäväni
Maroncelli raukka, yhtä halukkaana kuin minäkin saamaan jotain yhteyttä
aikaan keskenämme, lähetti minulle salakirjeen, ei alavartijoiden,
vaan erään vangin kautta, joka jossain toimessa kävi heidän kanssaan
komerossani. Mies oli noin kuuden-, seitsemänkymmenen paikoilla,
tuomittu en tiedä kuin monen kuukauden vankeuteen.

Neulalla pistin sormeeni, piirsin verelläni muutaman sanan
vastaukseksi, ja annoin paperin takaisin vanhukselle. Vaan pahaksi
onneksi hän joutui luulon-alaiseksi, tarkastettiin perinjuurin, ja
kirje löydettiin. Siitä vanhus parkaa ruoskittiin, kuten luulen, sillä
korviini kuului kova parkuminen, enkä häntä enää saanut nähdä.

Tutkintoon kutsuttuna minä vimmastuin nähdessäni verelläni piirretyn
kirjeen edessäni (Jumalan kiitos, se ei sisältänyt mitään vaarallista,
vaan näytti yksinkertaiselta tervehdykseltä). Kysyttiin, millä
tapaa olin vertani vuodattanut, neula otettiin pois, ja naurettiin
juonelleni. Minunpa ei tehnyt mieli nauraa! En saanut silmistäni
poistetuksi tuon vanhuksen kuvaa. Häntä pelastaakseni olisin mielelläni
itse kärsinyt kovan rangaistuksen. Ja kun kuulin tuon parunnan, jonka
arvasin häneltä tulevan, silmäni täyttyivät kyynelistä.

Turhaan kyselin vartijoilta, miten vanhuksen oli käynyt. He pudistivat
vaan päätään, sanoen: "se leikki tuli hänelle kalliiksi -- eipä hän
enää liene moista uudistava -- onpa hänellä nyt vähäsen rauhaa". Sen
enempää he eivät tahtoneet ilmaista.

Tarkoittivatko he näillä lauseilla sitä, että vanhus oli pantu
kovempaan vankeuteen vai sitäkö, että hän oli piestessä tahi sen
johdosta kuollut?

Eräänä päivänä luulin näkeväni hänet pihan toisella puolella holvin
alla, halkotaakka hartioilla. Sydäntäni tykytti, ikäänkuin jos olisin
nähnyt oman veljeni.



VI LUKU.


Kun vihdoin pääsin tuon tutkinnon, vaivoista, eikä ollut mitään, millä
ajatuksiani askarruttaa, silloin yksinäisyys rupesi tuntumaan raskaalta.

Tosin minun sallittiin pitää Pyhä Raamattu ja Dante; tosin oli mulla
tarjona päävartijan oma kirjasto, jossa löytyi muutamia Scudéry'n ja
Piazzi'n romaaneja, huonompia mainitsemattakaan; mutta mieleni tila
oli liian levoton, voidaksensa kiintyä lukemiseen. Joka päivä opin
muistiin yhden Dante'n runoista, vaikka niin koneentapaisesti, että
enemmän ajattelin elämäni vaiheita, kuin opittavia värssyjä. Sama
oli asian laita muitakin kirjoja lukiessani, paitsi joskus muutamia
paikkoja Raamatussa. Tätä pyhää kirjaa olin aina pitänyt rakkaana,
silloinkin kun usko oli minussa heikoimmillaan; mutta nyt minä luin
sitä suuremmalla kunnioituksella kuin koskaan, joskin usein kyllä
sattui, että vasten tahtoani ajatukseni poikkesivat muuanne, niin
ett'en oivaltanut mitä luin. Vähitellen pääsin kuitenkin tuosta
hajamielisyydestä, ja pyhä sana tuli minulle yhä rakkaammaksi.

Tämmöinen lukeminen ei antanut minulle vähintäkään taipumusta
semmoiseen umpijumalisuuteen, joka tekee alamieliseksi taikka saattaa
uskonvimmaan. Se vaan opetti minua rakastamaan Jumalaa ja ihmisiä,
haluamaan oikeuden valtaa ja vihaamaan vääryyttä, mutta sen ohessa
antamaan väärintekijöille anteeksi. Mitä filosofiiasta ehkä olin
oppinut hyvää, sitä uusi uskoni ei suinkaan kumonnut, vaan päinvastoin
se sitä vahvisti vielä syvemmillä ja pätevämmillä perusteilla.

Kerran luin, että ihmisen on tarpeen taukoamatta rukoilla, mutta
ett'ei rukouksen arvo ole pitkissä sananhölpötyksissä, niinkuin
pakanat luulevat, vaan yksinkertaisessa Jumalan palvelemisessa niin
sanoissa kuin töissä, niin että kaikessa koemme noudattaa Jumalan pyhää
tahtoa. Siitä alkaen päätin todellakin ruveta näin ahkerasti rukousta
harjoittamaan, s.o. valvomaan ja varomaan ett'ei mieleeni nousisi
ajatustakaan, joka ei pyytäisi olla Jumalan käskyjen mukainen.

Rukoillessani olin aina lyhytpuheinen, en suinkaan siitä syystä,
että olisin pitkiä rukouksia halveksinut (päinvastoin luulen niitä
yleensä hyödyllisiksi, mille enemmän, mille vähemmän, hartauden
ylläpitämiseksi), mutta sentähden, että luontoni ei sallinut minun
lukea pitkää rukoustekstiä, hajaantumattani ja horjumattani pois itse
aineesta.

Harrastukseni olla lakkaamatta Jumalan silmien edessä, se ei ollut
mikään mieltäni rasittava taakka tai pelon syy, vaan suloinen asia.
Muistaen, että Jumala ainiaan on lähellä meitä, että Hän on meissä tahi
pikemmin me Hänessä, minusta yksinäisyys näytti joka päivä enemmän
kadottavan kammoansa. "Enkö ole mitä parhaassa seurassa?" arvelin
itsekseni, ja reipastuneena hyräelin ja viheltelin ilosta ja sulon
tunteesta.

-- Entäpä, niin arvelin itsekseni, jos kova tauti olisi tullut ja
vienyt minut hautaan. Eivätköhän rakkaat omaiseni, jos kuinkakin
katkerasti olisivat kuoloani surreet, kuitenkaan vähitellen olisi
virkistyneet ja poissa-olooni tottuneet? Nytpä ei hauta, vaan vankila
minun tempasi; onko peljättävä, ett'ei Jumala ole suova heille yhtä
paljon voimaa? --

Hartaasti rukoilin heidän edestänsä, joskus kyynel silmissäni, mutta se
kyynel ei ollut suloutta vailla. Vahva oli luottamukseni, että Jumala
oli sekä heitä että minua ylläpitävä, enkä siinä toivossa ole pettynyt.



VII LUKU.


Kenpä epäilisikään, että on hauskempi elää vapaudessa kuin vankilassa?
Ja kuitenkin voi vankeudenkin kurjassa tilassa mielihyvällä viettää
päiviänsä, kun vaan ajattelee, että Jumala on kaikkialla läsnä, että
maailman huvit ovat katoavaisia ja että todellinen onni riippuu
omastatunnosta eikä ulkonaisista esineistä. Vähemmässä ajassa kuin
kuukaudessa olin oppinut, ell'en täydellisesti, niin kumminkin
välttävästi, tyytymään tilaani. Tiesin että, kosk'en tahtonut
kelvottomasti ostaa rankaisemattomuuttani toverieni uhraamisella, niin
edessäni oli hirsipuu tahi pitkällinen vankeus. Pakko siis tyytyä
ja valmistua kohtaloonsa. -- Elän, arvelin, niin kauan kuin minulle
suodaan ilmaa hengittääkseni; kun sitä kielletään, te'en mä niinkuin
sairas ainakin, jonka viimeinen hetki on käsissä: kuolen. --

Koetin olla mitäkään valittamatta ja hankkia mielelleni kaikkea
tyytymystä, mitä suinkin oli tarjona. Tavallinen keinoni oli se, että
johdatin muistooni niitä rakkaita, jotka tähän asti olivat päiviäni
sulostuttaneet: armaita vanhempiani, veljiäni, sisariani, niitä ja
niitä ystäviä, hyvää kasvatustani, kirjallisia harrastuksiani y.m. Kuka
oli enemmin ollut onnen suosikki kuin minä? Miks'en siitä kiittäisi
Jumalaa, joskin paha sattumus nyt oli tuon onnen katkaissut? Aika ajoin
tosin nämä muistot minua liikuttivat kyyneleihin saakka, mutta sitten
hyvä mieli palasi jälleen.

Jo vankeuteni ensimmäisinä päivinä olin saanut ystävän. Se ei ollut
kukaan vartijoista eikä myöskään noista tutkijaherroista, ja kuitenkin
se oli inhimillinen olento. Kukapa sitten? -- Mykkä lapsukainen, viiden
tai kuuden vuoden ikäinen. Hänen vanhempansa olivat rosvoja, jotka
oikeus jo oli tuominnut. Orpo raukka oli jäänyt poliisin hoidettavaksi
yhdessä muitten samanlaatuisten lapsien kanssa. He asuivat kaikki
yhdessä huoneessa vastapäätä minun komeroani, ja määrätyillä tunneilla
avattiin heille ovi, että pääsivät pihalle.

Mykkä tuli silloin ikkunani alle, hymyillen ja käsillänsä viittoillen.
Minä heitin hänelle aika leipäpalan, jonka hän ilomielin otti; sitte
hän juoksi kumppaliensa luo, jakeli sitä niillekin ja palasi ikkunani
alle syömään osansa, kauniit silmät kiitollisuudesta loistaen.

Toiset lapset katselivat minua loitommalta, uskaltamatta minua
lähestyä; mykkä piti minusta, eikä ainoasti tuon leipäpalasen tähden.
Toisinaan hän ei tietänyt mitä tehdä leivällä, ja viittaili minulle,
että hän ja kumppalit olivat syöneet kylläksi. Jos hän silloin näki
alavartijan menevän huoneeseni, niin hän antoi hänen tuoda takaisin
minulle leivänjätökset. Vaikk'ei hän silloin mitään minulta odottanut,
jäi hän kuitenkin ikkunani edustalle sievästi leikitellen ja iloiten,
että minä häntä näin. Kerran vartija laski lapsukaisen minun
huoneeseni; sisään päästyään tämä juoksi heti polviani syleilemään, ja
kirkaisi samalla iloisesti. Minä otin hänet syliini, ja sanomatonta
on, millä innolla hän minua hyväili. Kuinka paljon rakkautta tuossa
pienoisessa povessa! Ja kuinka mielelläni olisin tahtonut hankkia
hänelle hyvää kasvatusta, pelastaakseni hänet tuosta kurjasta tilasta!

En ole koskaan saanut tietää hänen nimeänsä; itsekään hän ei tiennyt,
oliko hänellä semmoista. Aina hän oli iloinen, enkä nähnyt hänen
itkevän kuin yhden ainoan kerran, jolloin, en tiedä mistä syystä,
vartija oli häntä lyönyt. Merkillistä! Mokomassa paikassa eläminen
näytti olevan mitä kovin onnettomuus, ja kumminkin tämä lapsi oli
varmaan yhtä onnellinen kuin suinkin mikään ruhtinaan lapsi hänen
ijällänsä. Tätä ajatellessani huomasin, että ihmisen mielentila
ei välttämättömästi riipu olopaikasta. Kun vaan hillitsemme
mielikuvitustamme, niin voimme olla tyytyväisinä milt'ei missä
tahansa. Väleen kuluvat päivän hetket, ja kun illalla menemme levolle,
nälkää tai kipuja kärsimättä, mitäpä siitä huoliminen onko vuoteemme
vankilaksi vai palatsiksi kutsuttujen muurien sisässä?

Hyvä neuvo tosiaan! Mutta millä lailla mielikuvitus on hillittävä,
siinäpä juuri kysymys. Minä kyllä koettelin, ja usein se näytti minusta
hyvinkin onnistuvan; mutta yhtä usein tuo tyranni pääsi vallallensa, ja
pahoilla mielin minä hämmästyin heikkouttani.



VIII LUKU.


Onnettomuudessani olen kuitenkin, arvelin ma, siinä kohden onnen
suosima, että minulle on annettu huone maakerroksessa, pihan varrella,
jossa tuo armas lapsukainen muutaman askeleen päästä voi minun kanssani
sievästi keskustella mykkäin tavalla. Ihmeellinen on todellakin
ihmisen tajunlahja! Kuinka paljon me sanomme toisillemme, hän ja minä,
silmien ja kasvojen monivaihtelevalla kielellä! Mitä suloutta hänen
liikkeissään, kun hän näkee minun hymyilevän! kuinka hän koettaa niitä
muuttaa, jos näkee, ett'eivät ne ole minulle mieleen! Kuinka hän
ymmärtää minun suosiotani, hyväillessään tahi kestittäessään jotakuta
kumppaleistaan! Kukapa sitä uskoisi, että minä, ikkunassa vaan seisoen,
voin olla milt'ei opettajana, kasvattajana tuolle lapsi raukalle. Tätä
keskinäistä viittauskieltä yhä toistamiseen harjoitellen, tulemme yhä
täydellisemmin ajatuksiamme vaihtamaan, toinen toistamme ymmärtämään.
Kuta enemmin hän huomaa oppivansa ja edistyvänsä minun kauttani,
sitä enemmin hän minusta pitää. Tulen olemaan hänelle järjen ja
hyvyyden enkelinä; hän tottuu ilmaisemaan minulle huolensa, ilonsa,
toiveensa; minä taas häntä lohduttamaan, jalostuttamaan, elämän tielle
opastelemaan. Kenties tulen täällä ijästymään, kun kohtaloni päätös
näin lykätään kuukaudesta toiseen. Kenties tuo lapsi tulee kasvamaan
silmieni edessä, sekä vielä saamaan jonkun palvelustoimen tässä
huoneessa. Lahjakas kuin näkyy olevan, niin mitä ei hänestä vielä
voisi tulla? Voi kuitenkin, ei muuta kuin oivallinen alavartija tahi
jotain senkaltaista. Mutta niinkin, enkö ole hyvää työtä tehnyt, jos
minun on puolestani onnistunut herättää hänen sielussaan halua toimia
kunnon ihmisten mieliksi ja omantunnon mukaisesti, ja totuttaa häntä
ihmis-rakkauden tunteihin?

Nämä mietteet olivat aivan luonnollisia. Lapsukaisia olen aina
rakastanut, ja opettajan virka on minusta mitä jalointa. Semmoisena
olin muutama vuosi sitten ollut Giacomo ja Giulio Porro'lle, kahdelle
toivehikkaalle nuorukaiselle, joita rakastin ja aina olen rakastava
niinkuin omia poikiani. Jumala tietää, kuinka usein minä vankilassa
ajattelin heitä, kuinka surin sitä, ett'en saanut päähän saakka
johdattaa heidän kasvatustaan, kuinka hartaasti toivoin heille uutta
opettajaa, joka rakkaudessa vetäisi minulle vertoja!

Monesti en voinut olla huudahtamatta: Mikä iva kuitenkin! Giacomo'n ja
Giulio'n, näiden luonnon ja rikkauden parahilla lahjoilla varustettujen
nuorukaisten sijaan, saan tässä oppilaaksi mykän, ryysyisen
poikaraukan, jonka vanhemmat olivat rosvoja!... josta korkeintaan voi
tulla alavartija, toisin sanoen poliisi.

Nämät mietteet hämmensivät ja masensivat mieltäni. Mutta tuskin ennätti
tuon lapsiraukan rääky korviini, niin vereni taas virtaili virkeämmin,
niinkuin isän, joka kuulee oman lapsensa äänen. Sekä rääky, että hänen
katsantonsa haihduttivat tuon ylenkatseen mielestäni. -- Eihän se ole
hänen syynsä, että hän on kurja ja turvaton, kelvottomien vanhempien
synnyttämä. Ihmishenki, viattomuuden ijässä, on aina arvossa pidettävä.
Näin arvelin ja katselin häntä päivä päivältä yhä lempeämmillä
silmillä, kullinpa jo havaitsevani hänessä järjen kehitystä, ja
vahvistuin päätöksessäni ottaa hänen kasvatuksensa huostaani. Kaikkia
mahdollisuuksia haaveksien, ajattelin että, jos minun ehkä vielä
onnistuisi päästä vapaaksi, niin minä varojeni salliessa panisin tämän
lapsen johonkin mykkäkouluun, siten avaten hänelle tien parempaan
virkaan kuin vankivartijan toimi on.

Näin minä hyvillä mielin mietin tuon lapsen parasta, kun eräänä päivänä
alavartijat tulivat minua ottamaan.

-- Asunnon muutos, hyvä herra! -- Mitä se tietää?

-- Niin on käsky, että teidän on muuttaminen toiseen kammioon.

-- Minkätähden?

-- Toinen lintu, ja se suuri, on saatu kiinni, ja tämä kun on paras
huone... ymmärrättehän...

-- Ymmärrän: tää on vastatulleiden ensi suoja.

Ja he veivät minut pihan toiselle puolelle kammioon, mistä, oi
surkeata, en enään saattanut mykän kanssa puhella. Pihan yli mennessäni
näin lapsiparan maassa istuvan, surullisna, alakuloisna; hän ymmärsi,
että hän kadotti minut. Ei hetkeäkään, niin hän hypähti ylös ja juoksi
minua vastaan. Vartijat tahtoivat ajaa hänet pois, mutta minä otin
häntä syliini ja, likaisena kuin olikin, suutelin häntä hellästi
useampia kertoja; vihdoin erosin hänestä kyynelsilmin.



IX LUKU.


Oi sydän raukkani! sa rakastat niin pian ja niin hellästi, ja kuinka
monesti olet kuitenkin jo tuomittu luopumaan rakkautesi esineistä! Tämä
viimeinen ero varmaan ei ollut huokein, ja tuntuipa vielä raskaammalta
syystä, että uusi asuntoni oli varsin inhottava. Hämärä, likainen
kammio, ikkunassa lasin asemesta paperia, seinät tahratut raa'oilla
maalauksilla, joiden väriä en ota mainitakseni; ja missä ei ollut
kuvia, siinä kirjoituksia. Näitä oli monta, joissa vaan kirjoittajan
nimi ja kotimaa oli luettavana, sekä minä kovan onnen päivänä hän oli
tänne joutunut. Toisissa oli lisättynä vihan purkauksia petollisia
ystäviä, taikkapa sadatuksia itseänsä tahi jotakin naista tai tuomaria
y.m. vastaan. Muutamat sisälsivät lyhyitä elämäkertoja. Siellä täällä
huomasin siveysopillisia mietelmiä. Niinpä seuraavat Pascal'in lausumat
sanat:

"Jospa ne, jotka uskontoa vastustavat, toki ottaisivat tutkiaksensa
mikä se on, ennenkuin he sitä parjaavat! Jos tämä uskonto kehuisi
selvään ja perinpohjin tuntevansa Jumalaa, niin tosin saattaisi sen
väitteen kumoamiseksi huomauttaa, _ettei maailmassa löydy mitään, jossa
Hän ilmestyy meille aivan selvän selvästi_. Mutta koska se päinvastoin
sanoo, että ihmiset hapuilevat pimeässä ja kaukana Jumalasta, joka
peittäytyy heidän tutkimuksiltaan, ja että nimi, jonka Hän Raamatussa
antaa itsellensä, onkin _Deus absconditus_ (tuntematon Jumala)... minkä
voiton luulevat he saavansa sillä, että he, vähän huolien totuuden
tutkimisesta, vaan huutavat, ett'ei totuutta heille näytetä?"

Alempana oli kirjoitettuna (saman miehen lause):

"Tässä ei ole kysymys jonkun vieraan henkilön vähäpätöisestä edusta;
kysymys koskee meitä itseämme ja koko olentoamme. Sielun kuolemattomuus
on niin tärkeä asia ja koskee meitä niin likeltä, että mielettömäksi
täytyy sanoa sitä ihmistä, joka siinä asiassa on välinpitämätön."

Toinen kirjoitus sanoi:

"Siunattu olkoon vankila, koska se on minua opettanut tuntemaan
ihmisten kiittämättömyyttä, omaa kurjuuttani ja Jumalan hyvyyttä!"

Näiden nöyräin sanain vieressä löysin mitä hurjimpia ja
röyhkeimpiä herjauksia, joissa muuan kirjoittaja sanoi itseänsä
jumalan-kieltäjäksi, vaan kuitenkin ryntäsi Jumalaa vastaan, ikäänkuin
jos jo olisi unhottanut äsken kieltäneensä Hänen olemassa-oloaan.

Tätä herjaus-palstaketta seurasi toinen, täynnä soimauksia _pelkureita_
vastaan, s.o. niitä, jotka vankeuden kova onni tekee hurskaiksi.

Minä näytin yhdelle vartijoista näitä ilkeyksiä ja kysyin, kuka oli ne
kirjoittanut. -- Hyvä, sanoi hän, että olen ne löytänyt; niitä on niin
paljo, eikä minulla ole ollut aikaa etsiä!

Ja viipymättä hän rupesi heti veitsellä raapimaan maan muuria,
hävittääksensä tuon kirjoituksen.

-- Minkätähden noin teette? kysyin minä.

-- Sentähden että mies, joka sen kirjoitti ja joka tuli hengeltä
tuomituksi uhkamurhasta, sitten katui sitä ja pyysi minulta, hyväksi
työksi, että hävittäisin kirjoituksen.

-- Jumala häntä armahtakoon! huudahdin. Minkälaisen murhan oli hän
tehnyt?

-- Kun hän ei voinut surmata itse vihamiestänsä, hän kosti surmaamalla
hänen poikansa, jonka vertaista lasta harvoin näkee maan päällä.

Minä kauhistuin. Siihen määrään voi siis koston vimma paisua! Ja mokoma
hirviö pöyhkeilee puheessaan, ikäänkuin jos olisi kaikkea inhimillistä
heikkoutta korkeampi olento! Surmata viaton, ja lapsi!



X LUKU.


Uudessa kammiossani, synkkä ja siivoton kuin se oli, ja rakkaan mykän
seuraa kaivaten, olin taas hyvin suruissani. Seisoin tuntikausia
ikkunassa, jonka edessä oli parvi, ja parven ylitse näkyi pihan
äärimmäinen puoli ja entisen kammioni ikkuna. Kukahan siihen oli pantu
minun jälkeeni? Minä huomasin siellä miehen kävelevän edestakaisin
nopein askelin, ikäänkuin mielen tuskissa. Paria päivää myöhemmin oli
hänelle annettu kirjoitustarpeita, ja nyt hän näkyi päiväkaudet istuvan
pöydän ääressä.

Vihdoin tunsin hänet. Hän astui ulos kammiostaan vartijan kanssa, hän
siis vietiin tutkintoon. Se oli Melchiorre Gioja!

Sydäntäni ahdisti. -- Sinäkin, kelpo mies, olet täällä! -- (Hän oli
toki minua onnellisempi. Muutamia kuukausia vankina oltuansa hän pääsi
jälleen vapaaksi).

Kun saan nähdä hyvän ihmisen, ken tahansa se onkin, niin se näkö minua
lohduttaa, lämmittää, saattaa mietteihin. Olisin antanut elämäni,
pelastaakseni Giojan vankeudesta; ja kuitenkin hänen näkönsä toi
mieleeni huojennusta.

Katseltuani häntä kauan aikaa, koettaen hänen liikkeistänsä arvata
hänen mielentilaansa, sekä toivottaen hänelle parasta, tunsin itsessäni
entistä enemmän voimaa ja tyytymystä. Tästä huomaa, kuinka rakastetun
ihmisen näkö riittää huojentamaan yksinäisyyden ikävyyttä. Ennen oli
tätä hyvää minulle tuottanut mykkä lapsiraukka; nyt sitä teki suuresti
ansiollinen mies, vaikka vaan loitolta sain häntä nähdä.

Kenties joku vartija sanoi hänelle, missä minä olin. Eräänä aamuna,
avatessaan ikkunaansa, lähetti hän nenäliinallansa mulle tervehdyksen.
Minä vastasin samalla tapaa. Oi, mikä onnellinen hetki! Tuntui kuin jos
tuota matkaa hänen ja minun välilläni ei olisi ollut, vaan että oltiin
yhdessä. Sydämeni sykki kuin rakastuneen, joka näkee lemmittynsä.
Puhelimme liikkeillämme, ymmärtämättä toisiamme, ja kuitenkin samalla
innolla, kuin jos olisimme ymmärtäneet; taikkapa oikeammin, me
ymmärsimme todellakin; sillä nuo liikkeet tahtoivat mykällä kielellänsä
ilmaista sielujemme tunteet, ja toinen meistä käsitti hyvin mitä toinen
tunsi.

Paljon lohdutusta toivoin vastaisuudessa näistä tervehdyksistä.
Vastaisuus tuli, mutta tervehdykset jäivät tulematta. Milloin vaan
näin Giojan ikkunassa, heilutin nenäliinaani. Turhaan! Vartijoilta
kuulin, että häntä oli kielletty vaihtamasta minun kanssani noita
puhelumerkkejä. Sittenkin hän usein loi silmänsä minuun ja minä häneen,
ja niinkin saimme vielä yhtä ja toista sanotuksi.



XI LUKU.


Ikkunani edessä olevalla parvella kuljeskeli edestakaisin aamusta
iltaan muita vankeja vartijoineen; he menivät tutkintoon ja palasivat
jälleen. Enimmiten he olivat alhaista väkeä, yksi ja toinen toki näytti
olevan säätyläinen. Vaikk'en ennättänyt niitä paljon katsella, heidän
kiireellisen kulkunsa vuoksi, niin he kumminkin vetivät puoleensa
huomiotani, kaikki liikuttaen minua mikä enemmin, mikä vähemmin. Tuo
surkea näky ensipäivinä kartutti huoliani, mutta aikaa myöten totuin
siihen, niin että se lopuksi jopa lievittikin yksinäisyyteni kaihoa.

Vaimopuolisiakin näin usein ohikulkevien joukossa. Tältä parvelta
käytiin holvin kautta toiselle pihalle, missä oli naisten vankila.
Jotenkin ohut seinä erotti minua yhdestä naisvankien huoneesta, ja
usein nuo raukat väsyttivät korviani lauluillansa, toisinaan myöskin
riidoillansa. Myöhään iltasilla, kuin ulkona hälinä oli lakannut,
kuulin heidän vielä pakinoivan.

Olisin helposti voinut heitä puhutella, mutta en tahtonut. Oliko se
ujoudesta vai ylpeydestä? Arveluttiko minua ajatus että voisin mieltyä
langenneihin vaimoihin? Sitä en tarkoin tiedä; mahdollisesti kaikista
kolmesta syystä yhteensä. Nainen, semmoisena kuin hänen pitää olla, on
minusta ylevä olento. Nähdessäni, kuullessani, puhutellessani naista,
tunnen sydämessäni syntyvän jaloja ajatuksia; mutta langenneena,
halveksittavana, hän häiritsee mieltäni ja karkoittaa siitä kaiken
ihanteellisuuden.

Ja kuitenkin... (tämä sana _kuitenkin_ on välttämätön, jos rupee
kuvailemaan ihmistä, tätä niin monimutkaista olentoa) löytyi noiden
äänien joukossa niitäkin, jotka suoraan sanoen minua miellyttivät,
erittäinkin yksi ääni, joka harvempaan kuului eikä koskaan lausunut
halpoja ajatuksia. Se laulaa hyräili vähän, enimmiten vaan näitä kahta,
mieltä liikuttavaa säettä:

    Hyljätylle onnen ken
    Saattaa jälleen entisen?

Toisinaan lauloi hän virsiä, kumppaliensa säestäessä, mutta minä taisin
hyvin erottaa Magdalenan äänen muista, vaikka kuinkakin näyttivät
koettavan minulta sitä riistää.

Niin, tämän onnettoman nimi oli Magdalena. Kun kumppalit kertoivat
huoliansa, niin hän surkutteli ja huokaeli, yhä lausuen: Älkäät
tuskastuko ystäväni; Jumala ei jätä ketään!

Mikä voi minua estää mielessäni kuvailemasta häntä kauniiksi,
onnettomaksi enemmän kuin vialliseksi, hyvää varten syntyneeksi ja,
vaikka olikin oikean tieltä eronnut, kykeneväksi siihen palaamaan? Kuka
taisi minua soimata siitä, että mieleni heltyi, jopa kuuntelin häntä
hartaudellakin, ja innolla rukoilin hänen puolestansa.

Viattomuus on kunniassa pidettävä, mutta eiköhän katumus myöskin? Paras
ihmisistä, Jumal'ihminen, pitikö Hän häpeänä luoda säälivää silmäänsä
syntisten vaimojen puoleen, vieläpä lukea heitä niiden joukkoon, joita
hän enimmän rakasti? Miksipä me sitten niin kovasti halveksimme naista,
joka on langennut?

Näinmuodoin mietiskellen, olin usein vähällä kohottaa ääntäni,
ilmoittaakseni Magdalenalle veljellistä rakkauttani. Kerran pääsi jo
huuliltani ensimäinen tavu: "Mag!..." Merkillistä toki! Sydämeni sykki
niinkuin viidentoista vuotiaan rakastuneen nuorukaisen, enkä kumminkaan
enään ollut lapsellisten liikutusten i'ässä.

Enempää en saanut kuultaviin. Koettelin uudestaan "Mag!... Mag!..." Ei
tullut lisää. Suutuksissani huusin itselleni: "Sinä olet narri!"



XII LUKU.


Niin loppui lempijuttuni tuon naisraukan kanssa. Olinpa sittenkin
hänelle velkaa sen, mitä suloisinta tunsin povessani useampia
viikkokausia eteenpäin. Usein olin alakuloinen, ja hänen äänensä
mua jälleen ilahutti; usein ajatellessani ihmisten ilkeyttä ja
kiittämättömyyttä, vihastuin heihin ja koko maailmaan, ja silloinkin
Magdalenan ääni puhalsi uudestaan rintaani sääliä ja leppeyttä.

Jospa et, sä mulle tuntematon syntinen vaimo, olisi kovaan
rangaistukseen tuomittuna! Taikka, mihin rangaistukseen sä lienetkin
tuomittu, jospa toki henkesi puolesta siitä hyötyisit, jalostuisit,
että eläisit ja kuolisit Jumalalle otollisna! Jospa sua surkuttelisi
ja kunnioittaisi kaikki, jotka sinua tuntevat, niinkuin minä tein,
joka en sua tuntenut! Jospa voisit herättää jokaisessa, joka sinut
näkee, kärsivällisyyttä, sulomieltä, hyvää tahtoa, luottamusta
Jumalaan, niinkuin sitä herätit yhdessä, joka sua näkemättäkin rakasti!
Mielikuvitukseni saattaa erehtyä sun ulkonaisen kauneutesi suhteen,
mutta sielusi, siitä olen varma, oli kaunis. Kumppalisi puhuivat
törkeästi, sinä kainosti ja siivosti; he herjasivat ja sinä siunasit
Jumalaa; he riitelivät ja sinä heidän riitojansa sovitit. Ken on
kätensä ojentanut pelastaaksensa sinua häväistyksen tieltä, ken on
hellämielisesti tehnyt sinulle hyvän työn ja silmistäsi kyyneleet
pyyhkinyt, hänelle vuotakoon taivaasta runsas siunaus hänen itsensä,
lastensa ja lastenlastensa ylitse!

Huoneeni vieressä oli toinen, jossa asui useampia miesvankeja. Kuulin
heidänkin puhelevan. Yksi heistä nautti suurta arvoa muiden puolelta,
arvattavasti ei sen vuoksi, että oli säädyltään heitä ylhäisempi tahi
kasvatukseltaan etevämpi, vaan puhetaitonsa ja rohkeutensa vuoksi.
Hän siis oli äänenkannattaja. Hän väitteli kiivaasti ja tukki suun
vastustajiltaan pontevalla äänellänsä ja mahtisanoillansa; hän määräsi,
mitä heidän tuli ajatella ja tuntea; ja hetken ponnistettuansa vastaan,
myöntyivät he aina lopuksi hänen mielipiteesensä.

Miesparat! Ei ollut heissä ketään, joka sävyisällä lauseella tai
lempeän tunteen sanoilla olisi tietänyt lievittää vankeuden kiusaa.

Tuo naapuristoni päämies lähetti minulle tervehdyksen, ja minä
vastasin. Hän kysyi, miten minä _tässä kirotussa elämässä_ tulin
toimeen. Minä puolestani sanoin, ett'ei mikään elämä, vaikka kuinkakin
surunalainen, mielestäni ole kirottu, ja että kuoleman hetkeen saakka
pitää nauttia sitä hyvää, jonka mietintä ja rakkaus ihmiselle tuottavat.

-- Selittäkää sananne, herra, selittäkää!

Koetin selittää, vaan turhaan; ja kun pitkän ja konstikkaan esipuheen
perästä rohkenin esimerkiksi huomauttaa heille, kuinka Magdalenan ääni
oli minussa herättänyt leppeämpiä tunteita ja ajatuksia, niin päämies
purskahti ilminauruun.

-- Mitä nyt? mitä nyt? -- huusivat toiset. Tuo ilkeä mies väänteli
minun sanojani ivalliseen pilkkaan, ja yhteen ääneen kajahti nyt heidän
naurunsa, minä olin heidän ivanuoliensa pahanpäiväinen esine.

Käypi näet vankilassa aivan niinkuin maailmassa. Ne jotka pitävät
kiljuntaa, paruntaa tahi röyhkeää ylenkatsetta viisautena, katsovat
sitä typeräksi, joka pyytää sääliväisyydellä ja rakkaudella kunnioittaa
ihmisyyttä ja sen Luojaa.



XIII LUKU.


Annoinpa heidän nauraa, sanaakaan virkkamatta. Kaks, kolme kertaa he
puhuttelivat minua, vaan minä pysyin ääneti.

-- Hän ei enään liene ikkunassa -- taitaa kallistaa korvansa Magdalenan
huokauksiin -- saattoi vihastua naurustamme --; noin he arvelivat.
Vihdoin päällikkö käski heidän herjetä pilkkaamisesta.

-- Vaiti, koirat, jotka ette itse tiedä mitä lörpötätte. Naapurimme
tuossa ei olekaan semmoinen aasi, kuin te luulette. Mitäpä te
ymmärrättekään! Minäkin tosin voin purskahtaa nauruun, mutta naurun
perästä minä rupean miettimään. Jokainen moukka vintiö voi hullutella
yhtä paljon kuin mekin. Mutta hiukkasen jalompaa iloa, ihmisrakkautta
ja luottamusta taivaan apuun, mitä te oikeastaan luulette sen
osoittavan?

-- Nyt kun tuota harkitsen, vastasi yksi heistä, niin se mielestäni
osoittaa, hänessä olevan hiukan vähemmän konnamaisuutta.

-- Oikein! pauhasi päällikkö; etpä olekaan semmoinen pöllö, joksi sinua
luulin.

Eipä tosin suuri kunnia, että arvelivat minussa olevan hiukan vähemmin
konnamaisuutta, kuin heissä itsessään; kuitenkin tunsin jonkunmoista
iloa siitä, että nämä kurjat saattoivat antaa jotakin arvoa jalommille
tunteille.

Käänsin ikkunan puoliskon, niinkuin olisin jälleen sinne tullut.
Päällikkö huusi minulle, ja minä vastasin, toivoen että hän nyt aikoi
paremmasta puhua. Vaan siinä petyin. Halvat sielut pelkäävät vakavampaa
keskustelua; kun joku jalo totuus joskus välkähtää heidän sieluunsa,
voivat he hetkeksi viehättyä siitä, mutta heti sen perästä he kääntyvät
siitä pois, näyttääksensä maailmalle viisauttansa, epäilemällä totuutta
ja sitä pilkkana pitämällä.

Tällä kertaa hän kysyi minulta, olinko velasta joutunut vankeuteen.

-- En.

-- Kenties konnanjuonista syytetty? Tietysti väärin syytetty.

-- Ihan toisesta asiasta.

-- Lemmen-asiasta ehkä?

-- En.

-- Murhatyöstäkö?

-- En.

-- Karboneriia'stako?

[Karboneriia = karboneri-yhdistykseen kuuluminen. Karbonari'ksi
(sydenpolttajiksi) kutsuttiin tämän vuosisadan alussa niitä, jotka
Italiassa salaa puuhasivat isänmaansa vapauttamista Itävallasta. Suom.
muist.]

-- Aivan niin.

-- Ja mitä nämät karbonari't ovat?

-- Minä tunnen heitä itse niin vähän, ett'en voi sitä teille selittää.

Eräs vartija keskeytti meitä, hyvin suuttuneena. Kovasti toruttuaan
naapureitani, hän kääntyi arvokkaasti minun puoleeni, ei vartijan,
vaan nuhtelevan opettajan tapaan, ja virkkoi: -- Hävetkää toki, herra,
antautua puheesen kaikellaisten kanssa! Ettekö tiedä, että he ovat
rosvoja?

Minä punastuin, ja sitten punastuin siitä, että olin punastunut;
minusta tuntui ansiolta eikä vialta, ett'en pitänyt itseäni liian
hyvänä puhumaan kaikellaisten onnettomien kanssa.



XIV LUKU.


Seuraavana aamuna menin ikkunalle, nähdäkseni Giojaa, mutta rosvojen
kanssa en enää puhunut. Vastasin vaan heidän tervehdykseensä, sanoen
minua kielletyn puhumasta heidän kanssaan.

Nyt tuli oikeudenkirjuri, jonka läsnäollessa minua oli tutkittu,
ja ilmoitti salamielisesti, että kohta olin tapaava miehen, jonka
täällä-käynti minua ilahuttaisi. Ja kun luuli mieleni jo kyllin
valmistuneeksi, hän lisäsi: sanalla sanoen, se on teidän isiinne;
tehkää hyvin ja seuratkaa minua.

Seurasin häntä alas virkahuoneihin, vavisten ilosta ja hellyydestä,
vaan samalla koettaen näyttää tyveneltä, rauhoittaakseni isäparkaa.

Saatuansa tiedon vangitsemisestani, hän oli toivonut sen tapahtuneen
perättömistä luuloista, sekä uskonut minun kohta pääsevän irti. Mutta
kun vankeuttani yhä kesti, hän saapui tänne Itävallan hallitukselta
anomaan vapauttamistani. Tyhjiä isällisen rakkauden toiveita! Hän ei,
näet, voinut uskoa, että minä olisin rohjennut antautua yrityksiin,
joista laki määräsi ankaran rangaistuksen, ja teeskennelty hilpeyteni
saattoi hänet siihen vakuutukseen, että minulla ei ollut mitään
peljättävänä.

Se lyhyt yhdessä-olo, joka meille sallittiin, liikutti minua sitä
enemmin, koska minun täytyi mielentilaani salata. Vaikeinta se oli eron
hetkellä.

Italian silloiseen tilaan katsoen, pidin varmana, että Itävalta
varoituksen vuoksi määräisi mitä kovimpia rangaistuksia, ja että minut
siis tuomittaisiin joko kuolemaan tahi monivuotiseen vankeuteen.
Tätä vakuutustani täytyi minun salata isältäni ja luulotella häntä
tekoperusteilla, että pian pääsisin vapaaksi. Sentähden en saanut
purskahtaa itkuun, häntä syleillessäni, puhuessani äidistä, veljistä ja
sisarista, joita en toivonut enää tapaavani tässä elämässä; sentähden
minun täytyi, äänen värähtelemistä hilliten, pyytää häntä vielä
käymään minua tervehtimässä, jos mahdollista. Siinä kysyttiin mielen
ponnistusta, jota en konsaan ole samassa määrässä kokenut.

Isä läksi tyynellä mielin luotani, ja minä palasin kammiooni särjetyllä
sydämellä. Yksin jäätyäni, toivoin itkusta saavani huojennusta
mieleni tuskassa. Vaan sitä lievitystä ei minulle sallittu. Puhkesin
nyyhkytyksiin, vaan silmästä ei kyynelen pisarettakaan tullut. Onneton
ken tuskissaan ei saata itkeä; ja kuin monesti olen saanut sitä kokea!

Jouduin kovaan kuumetautiin. Päätäni kivisteli julmasti, enkä koko
päivänä voinut maistaa palaakan. Jospa tämä olisi, arvelin minä,
kuolettava tauti, joka kerrassaan tekisi lopun kärsimyksistäni!

Typerä ja halpamielinen toivomus! Jumala ei kuullut rukoustani, josta
Hän olkoon, kiitetty. Kiitetty ei ainoastaan sen vuoksi, että minä nyt,
kymmenvuotisen vankeuden perästä, taas olen rakkaassa kodissani ja
voin sanoa itseni onnelliseksi; vaan siitäkin syystä, että kärsimykset
tuottavat ihmiselle mielenvakavuutta ja, kuten toivon, ovat varmaan
minuakin hyödyttäneet.



XV LUKU.


Kahta päivää myöhemmin isäni tuli jälleen. Olin sinä yönä maannut
hyvin, ja kuume oli kadonnut. Koetin näyttää iloiselta ja reippaalta,
eikä kukaan voinut arvata, mitä olin kärsinyt ja vieläkin kärsin
sydämessäni.

-- Toivon, virkkoi isäni, että muutaman päivän perästä saat tulla
Torinoon. Sinun varaksesi on huone kodissa jo laitettu, ja me odotamme
sinua levottomuudella. Virkani toimet pakoittavat minua nyt lähtemään.
Laita, että pian tulet, sen minä vielä pyydän.

Hänen hellä ja surumielinen herttaisuutensa särki sydäntäni. Rakkauteni
näytti vaativan minulta teeskentelyä, ja kuitenkin saattoi teeskentely
minulle omantunnon vaivaa. Eiköhän olisi ollut sekä häneen että itseeni
katsoen arvollisempaa, jos olisin suoraan sanonut: -- Luultavasti emme
enään saa toisiamme nähdä tässä maailmassa! Jättäkäämme siis toisemme
hyvästi, kuten miesten tulee, nurisematta, vaikeroimatta; suo minulle
isällinen siunauksesi!

Semmoinen eropuhe olisi ollut tuhat kertaa mieluisampi, kuin tuo
teeskentely. Vaan katsellessani vanhuksen harmaita hiuksia, en luullut
hänen voivan kuulla niin jyrkkää puhetta. Mitä, jos hän olisi siitä
joutunut epätoivoon, kukaties tainnoksiin, taikkapa (kauheata ajatella)
heittänyt henkensä minun käsissäni?

En voinut ilmaista hänelle totuutta, enkä edes herättää aavistustakaan
siitä! Näennäinen tyynimielisyyteni petti hänet kokonaan, ja me
erkanimme ilman kyyneliä. Mutta kammioni yksinäisyydessä tuskani oli
yhtä raskas, kuin ensikerran, jopa raskaampikin; ja nytkin minä turhaan
rukoilin itkun lohdutusta.

Tunsin itsessäni voimaa tyytyäkseni pitkällisen vankeuden vaivoihin
ja hirsipuunkin kauhuun. Mutta ajatella, mitä sanomatonta tuskaa isä,
äiti, veljet, sisaret siitä kärsisivät, siihen voimani eivät riittäneet.

Lankesin polvilleni ja ennen tuntemattomalla hartaudella rukoilin:

-- Oi Jumalani, minä otan vastaan kaikki, mitä minulle sallit, mutta
luo niiden sydämiin, joille olin kallis, niin ihmeellinen voima, että
heistä tuntuu, niinkuin en olisikaan enää kallis heille, ja ett'ei
keltäkään heistä minun tähteni elämänlanka päivälläkään lyhentyisi!

Mikä siunaus on rukouksessa! Tuntikausia mieleni pysyi taivasta kohti
ylennettynä, ja luottamukseni kasvoi, mitä enemmän käsitin jumalallisen
hyvyyden sydämessäni, mitä enemmän kuvasin itselleni inhimillisen
sielun suuruutta niissä elämän tiloissa, joissa se irtautuu
itsekkäisyydestänsä ja pyrkii siihen, ett'ei se milloinkaan tahdo
muuta, kuin mitä ijankaikkinen viisaus tahtoo.

Ja tosiaan, sitä ihminen voi! Se onkin ihmisen velvollisuus!
Järki, joka on Jumalan ääni, käskee meitä kaikkea uhraamaan hyvän
toteuttamiseksi. Ja olisiko se uhraus täydellinen, jos me kovan onnen
päivinä vastustaisimme Hänen tahtoansa, joka on kaiken hyvän alku ja
luoja?

Kun hirsipuu tai joku muu kova kidutus on välttämättömästi kärsittävä,
niin se vaan osoittaa alhaista mieltä ja tietämättömyyttä, jos sitä
pelkää, eikä kohtaloansa lähesty ylistäen Jumalaa. Ja taipua pitää
ei ainoasti omaan kuolemaansa, vaan myöskin siihen murheesen, jonka
se tuottaa rakkaillemme. Ainoastaan sitä saapi rukoilla, että Jumala
heidän murheensa lievittäisi ja meitä kaikkia johdattaisi ja tukisi:
semmoinen rukous on aina Hänelle otollinen.



XVI LUKU.


Kului taas muutamia päiviä ja mielentilani oli edelleen sama, vieno
suru täynnä rauhaa ja hartautta. Jo luulin voittaneeni kaiken
heikkouden ja vastaiseksi olevani levottomuudestani vapaa. Turhaa
luulottelemista! Ihmisen tulee pyrkiä täydelliseen mielenvakavuuteen,
mutta maan päällä hän ei sitä saavuta. Mikä nyt taas minua häiritsi? --
Sain nähdä Maroncelli ystäväni, joka muutaman vaaksan päässä minusta
vietiin parvea myöten rikosvankilaan.

Hän ynnä vartijansa kävivät niin nopeasti ohitseni, että tuskin ennätin
hänet tuntea, huomata hänen tervehdys-nyykkäyksensä ja siihen vastata.

Ystävä raukka! Ikänsä parahassa kukoistuksessa, varustettu mitä
toivehikkaimmilla hengenlahjoilla, kunnollinen, hellätuntoinen,
rakastettava, luotu mainehikasta elämää viettämään; ja nyt
valtiollisista asioista heitetty vankeuteen semmoiseen aikaan, jolloin
varmaan ei voi välttää lain kovimpia iskuja!

Rauhani katosi kokonaan, niin suuresti säälin häntä, niin syvästi
minua suretti, ett'en voinut häntä auttaa, enkä edes läsnä-olollani
ja sanoillani rohkaista. Minä tiesin, kuinka hellästi hän rakasti
perhettänsä ja harrasti sen onnea, ja kuinka se puolestansa häntä
rakasti. Tämä ajatus pani mieleni kuohumaan niin, ett'en enää luullut
rauhoittuvanikaan.

Harhaluulo sekin. Voi te surun-alaiset, jotka luulette surunne
torjumattomaksi, kauheaksi ja yhäti kasvavaksi, malttakaatte toki
mieltänne, niin saatte nähdä erehdyksenne! Suurinkin rauha ja suurinkin
rauhattomuus ovat yhtä vähän kestäviä tässä maailmassa. Hyvä on tästä
totuudesta pitää vaaria, ett'ei ihminen onnellisina aikoina ylpeydy
eikä onnettomuudessa masennu.

Pitkällisen kiihoituksen jälkeen seurasi ruumiillinen ja henkinen
uupumus, mutta ei sekään kestäväinen. Peljäten näin siirtyväni toisesta
liiallisuudesta toiseen, turvautuin rukoukseen.

Rukoilin Jumalalta apua ystävä raukalleni, niinkuin itsellenikin, hänen
omaisillensa, samoin kuin minun omilleni. Tätä rukousta toistamiseen
uudistamalla saavutin rauhaa.



XVII LUKU.


Rauhaa saatuani aloin miettiä tuota äskeistä kiihoitustani, ja
suuttuneena itseeni heikkoudestani harkitsin neuvoa, päästäkseni
siitä. Keksin seuraavan keinon. Jok'ainoa aamu, rukouksen jälkeen, oli
ensimmäisenä toimenani tarkasti miettiä kaikkea, mikä sinä päivänä
saattaisi mieltäni häiritä. Itsekutakin tapausta kuvailin vilkkaasti
itselleni, valmistuakseni siihen: -- parhaitten ystävien, yhtä hyvin
kuin pyövelin, ajattelin täällä käyvän. Muutamia päiviä tämmöinen ikävä
harjoitus tuntui minusta kärsimättömältä, mutta en herjennyt, ja ennen
pitkää olin siitä tyytyväinen.

Uuden vuoden päivänä (1821) kreivi Luigi Porro sai käydä minua
tervehtimässä. Hellä ystävyytemme, halumme avata sydämet toisillemme,
este, jonka sille halulle pani oikeudenkirjurin läsnäolo, ajan lyhyys,
pahat enteet, jotka mieltäni painoivat, meidän kummankin ponnistus
pysyä tyynen näköisenä, kaikki nämät seikat näyttivät olevan omiansa
saattamaan sydämeni kuohuun. Mutta tämän kalliin ystävän mentyä pysyin
tyvenenä, heltyneenä, vaan tyvenenä.

Niin käy, jos ihminen edeltäpäin varustaa itseänsä liiallisia
mielenliikutuksia vastaan.

Tavoittelin kestävää mielenvakavuutta, en juuri onnettomuuteni
vähentämiseksi, vaan erittäin sentähden, että tuommoinen levottomuus
ja mielenkiihko näyttää minusta rumalta ja ihmiselle sopimattomalta.
Kiihtynyt mieli ei huoli enää järki-syistä; vastustamattomasti syöstynä
päättömien aatteiden valtavaan pyörteesen, se luopi itsellensä hullun,
hurjan ja pahanilkeän ajatusjuoksun; se on semmoisessa tilassa, joka
sotii kokonaan filosofiiaa ja Kristin-uskoa vastaan.

Jos minä olisin saarnamies, niin teroittamalla teroittaisin
kuulijoihini, kuinka tärkeä on mielenkiihon kukistaminen; sitä
tekemättä ei saata olla hyvä ihminen. Missä rauhassa Hän eli itsensä
ja muitten kanssa, Hän, jota meidän tulee pitää esikuvanamme! Ei löydy
mitään ylevyyttä, ei mitään hurskautta ilman mielenmalttia, ilman
semmoista mielentilaa, joka koettaa tämän lyhyen elämän tapauksista
pikemmin hymyilemään, kuin harmistumaan! Viha on arvoton, paitsi siinä
ani harvassa tilassa, kun sillä saattaa nöyryyttää jonkun pahantekijän
ja vetää hänet pois rikoksen tieltä.

Kenties löytyy viattomampaa mielenkiihkoa, kuin mitä minä olen kokenut.
Mutta se, joka siihen saakka oli pitänyt minua orjanansa, ei perustunut
ainoastaan murheeseen; siihen sekaantui usein tuima viha, ynnä suuri
halu mitä mustimmilla väreillä kuvailla ihmiskuntaa ja yksityisiä
henkilöitä. Se on kuin rutto maailmassa! Jokainen luulee itseänsä
paremmaksi sillä, että hän muita kammoo. On niinkuin toinen ystävä
kuiskaisi toiselle: "Rakastakaamme ainoastaan toisiamme; kun julistamme
muita roistoväeksi, pidetään varmaan meitä itseämme puoli-jumaloina."

Kumma kyllä, että tuommoinen katkera elämä on niin monen mieleen. Sitä
katsotaan jonkunlaiseksi urhoollisuudeksi. Jos esine, jota vastaan
eilen tehtiin rynnäkkö, on kadonnut, niin haetaan kohta toista. --
Ketä vastaan pitää mun tänään tehdä valituksia, ketä vihata? Ehkäpä
se lienee tuo hirviö tuossa? Oi riemua, jo löysin! Tulkaat, veikot,
tehdään hänestä loppu!

Niin on maailman meno, ja panettelematta voin sanoa, että se meno on
paha.



XVIII LUKU.


En saata sanoa sitä juuri pahanilkeydeksi, jos valitin kammioni
kehnoutta. Onnekseni tuli toinen parempi kammio tyhjäksi, jonka minä
odottamattani sain asunnoksi.

Olihan siis syytä iloitakseni. Ja kuitenkaan... en saattanut ilman
kaipauksetta ajatella Magdalenaa. Lapsellista oli, sen myönnän, noin
pysyä kiintyneenä tuntemattomaan henkilöön, ja tosiaankin hyvin
vähäpätöisistä syistä! Lähtiessäni en voinut olla silmääni luomatta
seinään, jota vastaan niin usein olin istunut nojautuneena, sill'aikaa
kun jonkun vaaksan päässä, seinän toisella puolella, tuo vaimo poloinen
oli tehnyt samoin. Mieleni teki vielä kerran kuulla tuota tuntehikasta
värssyä:

    Hyljätylle onnen ken
    Tuopi jälleen entisen?

Turha toivo! Taaskin erohetki lisäksi kurjassa elämässäni.

Muuttomatkalla tervehdin kahta noista rosvoista, jotka näin ikkunassa.
Päällikkö ei ollut siinä, mutta saatuansa toisilta viittauksen,
hänkin tuli minua tervehtimään; rupesi sitten Magdalenan värssyä
laulamaan. Oliko aikomus tehdä minusta pilkkaa? Lyönpä vetoa, että jos
viideltäkymmeneltä tuota kysyisin, niin yhdeksänviidettä vastaisi:
varmaankin niin oli. Ja kuitenkin, huolimatta ääniluvusta, olen
minä taipuisa uskomaan, että tuo rosvo-hyvä sillä luuli tekevänsä
minulle mieliksi. Siksi minä sen otinkin, ja loin hänelle kiitollisen
silmäyksen; hänpä, ojentaen käsivartensa ikkunan rautaristikosta, hattu
kädessä, nyykytti vielä päätänsä jäähyväisiksi, kun rupesin portaita
alas astumaan.

Pihalle tultuani tuli minulle lohdutus. Holvin alla oli tuo pieni
mykkä. Hän tunsi minut heti ja tahtoi rientää luokseni, mutta vartijan
vaimo, en tiedä mistä syystä, kaappasi häntä kauluksesta kiinni ja ajoi
hänet sisään. Olin pahoillani siitä, ett'en saanut häntä syleillä,
mutta sen ohessa minua ilahutti hänen yrityksensä tulla luokseni.
Suloiselta tuntuu olla rakastettu!

Se oli tapauksista rikas päivä. Vähän matkaa tuosta tulin entisen
kammioni kohdalle, ja siinä seisoi Gioja. "Terve, Melchiorre!" sanoin
ohitse mennessäni. Hän kohotti päänsä, ja kääntyen minun puoleeni
huusi: "Terve Silvio!"

En saanut tuokiotakaan seisahtua. Käännyttiin porttikäytävään, noustiin
toiseen kerrokseen; ja nyt sain asunnoksi siivon huoneen, aivan Giojan
yläpuolella.

Kun sänkyni oli tuotu sisään ja minä jäin yksikseni, rupesin huoneen
seiniä tarkastelemaan. Siihen oli piirretty muistokirjoituksia, mitkä
lyijykynällä, mitkä hiilellä, mitkä piirtimellä. Minua viehätti pari
ranskalaista värssyä, joita mielipahakseni en ole pannut muistiin.
Kirjoituksen alla oli nimi _Normandian herttua_. Koetin niitä laulaa
samalla nuotilla, kuin Magdalena säkeitänsä; silloinpa kuului varsin
läheltä ääni, joka lauloi niitä aivan toiseen tapaan. Kun tuo ääni
vaikeni, niin huusin: "Hyvin!" Ja seinäntakainen henkilö tervehti minua
kohteliaasti, kysyen, olinko ranskalainen.

-- En, olen italialainen, Silvio Pellico nimeltä.

-- _Francesca da Rimini'n_ tekijä?

-- Aivan niin. --

Nyt hän lausui minulle kunnioitustansa ja samassa sääliänsä siitä, että
olin vankeudessa. Sitten hän kysyi, mistä seudusta olin kotoisin.

-- Piemontista, vastasin; olen Saluzzolainen.

Taas muutamia kohteliaita sanoja Piemontilaisten mielenlaadusta ja
nerosta, sekä merkillisistä Saluzzossa syntyneistä miehistä, ennen
kaikkia Bodonis'ista.

Kaikki lausuttiin semmoisella hienoudella, joka todisti miehen saaneen
hyvän kasvatuksen.

-- Ehkä minullekin sallittanee, sanoin minä vuorostani, kysyä, kuka te
olette?

-- Te lauloitte vast'ikään minun tekemääni runoa.

-- Ne ovat siis teidän tekemänne, nuo sievät värssyt?

-- Ovat.

-- Olette siis...

-- Normandian onneton herttua.



XIX LUKU.


Nyt vartija kävi ikkunaimme alla ja katkaisi puheemme.

Mikä onneton Normandian herttua? arvelin itsekseni. Eiköhän samaa
arvonimeä annettu Ludvig XVI:nen pojalle? Mutta se lapsiparka varmaan
ei enään elä. -- Olkoonpa niin, naapurini täällä on luultavasti yksi
noita poloisia, jotka ovat koettaneet herättää hänet kuolleista.

Useat ovat jo väittäneet itseänsä Ludvig XVII:neksi, vaan heidät
kaikki on pettureiksi näytetty; mitä suurempaa luottamusta voisi tämä
saavuttaa?

Vaikka koetinkin olla tästä asiasta mitään päätöstä tekemättä, pysyi
kumminkin voittamaton uskottomuus minussa vallallaan ja on yhä minuun
jäänyt. Yhtähyvin en tahtonut miesraukkaa loukata, mitä juttuja hän
aikoikin ladella.

Tuokion kuluttua hän taas rupesi laulamaan, sitten jatkoimme puhettamme.

Kysymykseeni, kuka hän oikeastaan oli, hän vastasi olevansa todellakin
Ludvig XVII:s, ja hän parjasi kovasti setäänsä Ludvig XVIII:tta, joka
oli hänen oikeutensa anastanut.

-- Mutta miks'ette Restaurationin aikana saattaneet oikeuksianne
kuuluviin?

-- Silloin olin kuoleman kynsissä Bolognassa. Heti taudista
toinnuttuani kiiruhdin Pariisiin ja esitin itseni korkeille valloille;
mutta tehtyä ei voitu muuttaa enää, oikeutta rikkova setäni kieltäytyi
minua tunnustamasta sukulaisekseen, ja sisareni yhtyi häneen
kukistaakseen minua. Ainoastaan tuo oiva ruhtinas de Condé otti minut
avo-sylin vastaan, vaan hänen ystävyytensä ei mitään auttanut. Eräänä
päivänä hyökkäsi Pariisin kadulla muutamia salamurhaajia tikarit
kädessä päälleni, ja töin tuskin pääsin hengissä heidän käsistänsä.
Matkustettuani jonkun aikaa sinne tänne Normandiassa, palasin Italiaan
ja asetuin Modenaan. Sieltä kirjoittelin lakkaamatta kirjeitä Europan
hallitsijoille, erittäin keisari Aleksanterille, joka aina vastasi
mitä suurimmalla kohteliaisuudella; enkä ollut ilman toivoa, että
oikeus vihdoin voittaisi, taikkapa, jos politiikista tahdottiin maahan
polkea perillis-oikeuttani Ranskan kruunuun, minulle ainakin suotaisiin
kohtuullinen elatusraha. Mitäpä vielä! Minä otettiin kiinni, vietiin
Modenan herttuakunnan rajalle ja jätettiin Itävallan hallituksen
haltuun. Nyt olen jo kahdeksan kuukautta ollut täällä haudattuna, ja
ties Jumala, milloin täältä olen pääsevä!

En uskonut kaikkea, mitä hän sanoi. Mutta että hän täällä oli
kuin haudattuna, se oli semmoinen totuus, joka herätti minussa
myötätuntoisuutta.

Pyysin häntä lyhyesti kertomaan elämäänsä. Suurella tarkkuudella hän
tiesi kertoa pienimmätkin seikat, joita minäkin tunsin Ludvig XVII:nen
lapsuudesta, kun hän annettiin tuon konnamaisen suutarin Simon'in
hoteisin, kun häntä vieteltiin todistamaan pahanilkeätä kannetta oman
äitinsä, kuningatar raukan, elämäntapoja vastaan j.n.e. Ja vihdoin
että, kun hän oli vankilassa, tuli eräänä yönä miehiä, jotka veivät
hänet pois, jättäen hänen sijaansa tylsämielisen lapsen, nimeltä
Mathurin. Kadulla odottivat neljällä hevosella valjastetut vaunut, ja
yksi hevosista oli vaan puuhepo, johon hän pantiin piiloon. He pääsivät
vastuksitta Rhein-virralle, ja rajan ylitse tultua, tuo kenraali...
(hän mainitsi hänen nimensäkin, vaikk'en sitä muista), joka oli hänet
pelastanut ja jonkun ajan oli hänelle opettajana ja isänä, sitten
lähetti tai vei itse hänet Amerikaan. Siellä nuorukainen, kuningas
ilman valtakunnatta, sai kokea monta vaihetta, erämaissa kärsiä nälkää,
olla sotamiehenä, elää kunnioitettuna ja onnellisna Brasilian kuninkaan
hovissa, joutua panettelun alaiseksi ja ahdistettuna maanpakolaisena
lähteä mieron tielle, palattuansa Europaan Napoleon'in vallan
loppuaikana, hän vangittiin Napolissa Murat'in toimesta, ja kun vihdoin
vapaana aikoi saattaa perillis-oikeuksiansa kuuluviin, niin kohtasi
häntä Bolognassa tuo onneton taudin isku, jonka kestäessä Ludvig
XVIII:s kruunattiin Ranskan kuninkaaksi.



XX LUKU.


Tätä kaikkea hän kertoi kummallisen todennäköisesti. Vaikk'en saattanut
uskoa hänen sanojaan, ihmettelin häntä sittenkin. Kaikki Ranskan
vallankumouksen seikat olivat hänelle perinpohjin tunnetut, ja hän
puhui niistä luonnollisella puhetaidolla, lisäten joka paikassa mitä
hauskimpia juttuja. Hänen puheensa oli hiukan soturin tapaan, mutta
kuitenkaan se ei ollut sitä luontevuutta vailla, jota hieno seura
tuottaa mukanaan.

-- Suvaitsetteko, kysyin, että puhun suoraan, arvonimiä käyttämättä?

-- Se on juuri minulle mieleen, vastasi hän. Ainakin sen on onnettomuus
minulle opettanut, että voin nauraa kaikelle turhuudelle. Olkaa varma
siitä, että pidän parempana olla ihminen, kuin kuningas.

Aamuin illoin puhuimme aina yhdessä; ja huolimatta siitä, mitä
mielestäni hänessä oli naurettavaa, näytti minusta siltä, kuin hänellä
olisi ollut hyvä, puhdas ja kaikkea hyvää harrastava sydän. Usein olin
vähällä hänelle sanoa: -- Antakaat anteeksi, minä tahtoisin kyllä
mielelläni uskoa teidän olevan Ludvig XVII:s, mutta minun täytyy
suorasti tunnustaa, että vastapäinen vakuutus on minussa vallallaan;
ettekö teeskentelemättä voisi luopua tuosta luulotuksesta? -- Ja
itsekseni sepitin häntä varten aika saarnan kaikkien valheitten
mitättömyydestä, niidenkin, jotka näyttävät viattomilta.

Päivä päivältä lykkäsin saarnan pitämisen tuonnemmaksi, yhä odottaen,
kunnes tuttavuutemme vielä hiukan varttuisi; enkä koskaan tullut sitä
toimeen panneeksi.

Ajatellessani tätä pelkurimaisuutta, puolustan sitä toisinaan sillä,
että se muka oli välttämätön kohteliaisuus, kiitettävä hienotunteisuus,
ja milloin milläkin tapaa. Mutta tänkaltaiset tekosyyt eivät riitä,
enkä voi itseltäni salata, että olisin tyytyväisempi, jos todellakin
tuo saarna olisi tullut pidetyksi. Sillä ken valhetta on uskovinansa,
hän on pelkuri; ja siihen en enää tahdo tulla syypääksi.

Niin, pelkuri! Totta on että, vaikka kuinkakin kauniisti olisi
edeltäpäin puhunut, niin aina on vaikea lopulla sanoa: "En usko teitä."
Toinen suuttuu, muuttuu ystävästä vihamieheksi, ehkäpä soimaa sinua
suunnattomasti. Mutta ystävänkin menettäminen on valhetta parempi.
Ja kukaties tuo kurja, nähtyänsä, ett'et usko hänen valhettansa,
sitten salaa kunnioittaisi vilpittömyyttäsi, ja siitä saisi aihetta
miettimiseen ja kääntyisi paremmalle uralle.

Vartijat olivat taipuvaiset luulemaan, että hän todellakin oli Ludvig
XVII:s, ja koska kokemuksesta tiesivät elämän olevan täynnä muutoksia,
he toivoivat, että hän kerran oli nouseva Ranskan valta-istuimelle
ja pitäisi silloin muistossa heidän alamaista palvelustaan. He eivät
tosin tohtineet auttaa häntä karkaamaan, mutta kokivat muuten kaikella
tavalla olla hänelle mieleen.

Sen kautta minäkin sain kunnian nähdä tämän korkean henkilön. Hän
oli vartaloltaan keskikokoinen, 40 tahi 45 vuoden ijässä, jokseenkin
lihava ja muodoltaan hyvin Bourbon'in näköinen. Todenmukaista on, että
satunnainen yhdennäköisyys oli vietellyt häntä noihin kurjiin tuumiin.



XXI LUKU.


Oli toinenkin seikka, jossa en voinut hyväksyä käytöstäni häntä
kohtaan. Naapurini ei ollut aivan uskoton, puhuipa toisinaan
uskonnollisuudesta kuten ihminen, joka sitä arvossa pitää eikä ole
siitä vieraantunut; mutta kuitenkin oli hänellä useampia turhia
ennakkoluuloja Kristin-uskoa vastaan, jota hän arvosteli enemmän
sen väärinkäytösten, kuin sen oikean olennon mukaan. Tuo Ranskassa
ennen vallankumousta ja sen jälkeenkin vallitseva pintapuolinen
filosofiia oli hänet so'aissut. Hän luuli, että Jumalaa voi puhtaammin
palvella, kuin evankeliumin oppia seuraamalla. Tuntematta tarkoin
Condillac'in ja Tracy'n kirjoituksia, hän piti heitä kuitenkin mitä
suurimpina ajattelijoina ja luuli, että jälkimäinen heistä oli päässyt
viisaustieteellisen tutkimuksen korkeimmalle kukkulalle.

Minä, joka olin enemmän näitä asioita lukenut ja tunsin ne törkeät
erehdykset, joihin Voltaire'n aikakausi oli joutunut, rynnätessään
Kristin-uskoa vastaan; joka olin vakuutettuna, että järjen kannalta
katsoen on mahdotonta samalla kertaa uskoa Jumalan olemista ja kieltää
evankeliumia, ja katsoin halvaksi, että seurataan tuota uskottomuuden
virtaa, tajuamatta kuinka yksinkertaisen ihana Kristin-usko on, ell'ei
sitä irvikuvaksi väännetä; minä olin nyt niin heikkoluontoinen, ett'en
pitänyt puoltani hänelle. Naapurini kokkapuheet hämmensivät minua,
vaikka niiden mitättömyys ei voinut jäädä minulta salaan. Peittelin
uskoani, epäilin, mietin, oliko sopivata vastustaa hänen sanojansa
vai eikö, ja päätin, ett'ei se ollut tarpeen; sillä luulin asiasta
kunniallisesti pääsneeni.

Mitä heikkoutta! Tosin on tilaisuuksia, jolloin liiallinen uskon-into
on ajattelemattomuudeksi katsottava ja kenties vaan ärsyttää
uskotonta. Mutta että suoraan ja samassa kainosti tunnustamme sen,
mitä pidämme tärkeänä totuutena, että teemme sen silloinkin, kun emme
voi toivoa myöntämistä, jopa saamme kokea pilkkaakin, se on selvä
velvollisuutemme. Ja semmoinen jalo tunnustus on aina mahdollinen
tehdä, joutumatta sopimattomaan käännytyskiihkoon. Sitä tehdessämme
saatamme ehkä, niin sanoaksemme, alustaa kuulijan mieleen pohjan
totuudelle, niin että se siihen voi juurtua ja vihdoin valollansa
karkoittaa uskottomuuden pimeyden.



XXII LUKU.


Uudessa huoneessani asuin vähän toista kuukautta. Yön aikaan Helmikuun
18 ja 19 päivän välillä (1821) herätti minut avainten kalske ja
telkien kirinä; sisään astui muutamia miehiä, lyhty muassa. Ensimäinen
ajatukseni oli, että he tulivat minua surmaamaan. Hämmästyneenä
katselin noita miehiä, kun kreivi B. lähestyi minua ja käski
kohteliaasti heti pukeumaan lähtöä varten.

Semmoista tervehdystä en ollut odottanut, ja mieleeni tunki se turha
toivo, että minä nyt vietäisiin Piemontin rajalle. -- Onko mahdollista,
että tuo ankara myrsky niin väleen asettuisi? Pääsisinkö tosiaankin
vielä vapaaksi? Saisinko siis tavata isää, äitiä, siskojani?

Nämä herttaiset toiveet saivat sydäntäni tuokioksi vilkkaammin
sykkimään. Mitä kiireimmiten puettuani läksin miesten kanssa pois,
ennättämättä jättää hyvästikään naapurilleni. Luulin kuulleeni hänen
äänensä, ja olin pahoillani siitä, ett'en saanut vastata.

-- Minne matkamme? sanoin kreiville, kun hänen ja erään
santarmiupseerin kanssa astuin vaunuihin.

-- Ei ole lupa sanoa teille sitä, ennenkuin olemme peninkulman matkan
päässä Milanosta. --

Näin ett'emme ajaneet Vercellin porttiin päin, ja siihen sammuivat
toiveeni!

Vaikenin. Oli ihana kuutamo-yö. Katselin noita rakkaita katuja, joilla
niin monta vuotta olin onnellisna kävellyt Foscolo'n, Monti'n, Lodovico
di Breme'n, Pietro di Borsleri'n, Porro'n ja hänen poikiensa, ja niin
monen muun ystävän kanssa. Kartanot, kirkot, puutarhat, kaikki johtivat
mieleeni mitä suloisimpia nuoruuden muistoja. Nyt kun luulin näkeväni
teitä viimeisen kerran, kun teidän kuvanne niin nopeasti pakenivat
silmistäni, nytpä huomasin, kuinka olin teitä rakastanut! Portin
ulkopuolelle tultuamme, painoin hattuni alemmas silmille ja itkin salaa.

Kun olimme kulkeneet toista peninkulmaa, niin sanoin kreiville: --
Luullakseni käy matkamme Veronaan.

-- Edemmäs, vastasi hän; ajamme Veneziaan, jossa minun pitää jättää
teidät Erityis-toimikunnan haltuun. --

Me ajoimme postikyydillä, seisahtumatta, ja Helmikuun 20 p:nä saavuimme
Veneziaan.

Edellisen vuoden Syyskuussa, kuukautta ennen vangitsemistani, olin minä
ollut Veneziassa ja suuressa ja hilpeässä seurassa atrioinnut Luna
nimisessä hotellissa. Omituinen sattumus, että minä nytkin vietiin
samaan hotelliin!

Eräs palvelija kummastui nähdessänsä minua ja samassa huomatessansa
(vaikka santarmi ja hänen kaksi seuralaistaan, jotka olivat olevinaan
palvelijoita, olivat valepuvussa), että minä olin poliisin käsissä.
Olin hyvilläni siitä, että hän minut tunsi, sillä varmaan oli hän
muillekin kertova tulostani.

Söimme päivällistä ja sitten minut vietiin Dogen palatsiin,
jossa oikeus silloin piti istuntojansa. Matkalla käytiin
Procuratie-pilarikäytävän kautta ja Florian'in kahvilan ohitse, missä
olin mennä syksynä viettänyt niin ihania iltakausia; nyt ei sattunut
kukaan tuttavistani näkyviin.

Pikkutorin (Piazzettan) yli oli mentävä... tällä torilla oli viime
kerran muuan kerjäläinen minulle lausunut seuraavat kummalliset sanat:
-- Näkyy, hyvä herra, että olette muukalainen; ihmettä, kuinka te
ja muut muukalaiset ihailette tätä toria; minun mielestäni se on
onnettomuuden kotopaikka, enkä minä tule tänne muutoin kuin pakosta.

-- Onko teitä tässä kohdannut joku onnettomuus?

-- On, herra, kauhea onnettomuus, eikä yksin minua. Jumala teitä
varjelkoon, herra, Jumala varjelkoon! --

Ja sillä hän minut jätti.

Nyt kun kävin täällä uudestaan, en voinut olla muistamatta kerjäläisen
sanoja. Ja juuri samalla torilla vuotta myöhemmin astuin mestauslavalle
kuuntelemaan ensin kuoleman-tuomiotani ja sitten armahduskirjaa, jonka
kautta kuolemanrangaistus muutettiin viidentoista vuoden kovaksi
vankeudeksi!

Jos luonteeni olisi mystillisyyteen taipuvainen, niin panisin suuren
arvon tuon kerjäläisen sanoille, joka niin vakavasti ennusti minulle
tämän torin olevan onnettomuuden kotopaikan. Nyt minä kerron tämän
ainoastaan kummallisena tapauksena.

Nousimme palatsiin; kreivi B. puhui tuomarien kanssa, heitti sitten
minut vankivartijan haltuun, ja hyvästi jättäessään hän liikutettuna
syleili minua.



XXIII LUKU.


Äänettömänä seurasin nyt vartijata. Useampien käytävien ja salien
läpitse tultuamme, me saavuimme ahtaille portaille, jotka veivät
meidät _Lyijykamareihin_, noihin kuuluisiin valtiovankiloihin Venezian
tasavallan ajoilta.

Täällä vartija pani minun nimeni kirjaansa ja sulki minut kammiooni.

N.s. _Lyijykamarit_ ovat entisen Dogenpalatsin yläkerros, kokonaan
lyijykatolla peitetty.

Minun kammiollani oli isonlainen ja suunnattomalla rautaristikolla
varustettu ikkuna, josta oli nähtävänä San Marco kirkon lyijypeitteinen
katto. Kirkon toisella puolen näkyi kaukaa torin ääri, ja joka
taholta lukematon joukko kupoleja ja kellotapulia. San Marcon oma
jättiläistapuli oli vaan kirkon pituuden päässä minusta, niin että
kuulin niiden ääniä, jotka sen huipussa puhuivat vähä kovemmin. Kirkon
vasemmalta puolelta näkyi myöskin osa palatsin suurta pihaa ja yksi
porteista. Sillä kohdalla on yhteinen kaivo, ja lakkaamatta käytiin
sieltä vettä ottamassa. Mutta minun korkeasta paikastani näyttivät
ihmiset tuolla alhaalla pikku lapsilta, enkä voinut heidän sanojansa
eroittaa, ell'eivät huutaneet. Yksinäisyyteni oli täällä paljon
suurempi kuin Milanossa.

Ensipäivinä kriminaalitutkinto, jota tuo Erityis-toimikunta piti
minun kanssani, synkistytti melkoisesti mieltäni, jota vankeuden
ypö-yksinäisyyskin oli masentanut. Paitsi sitä olin nyt entistä
kauempana perheestäni, enkä enään saanut uutisia kodistani. Ne oudot
kasvot, jotka täällä näin, tosin eivät olleet minulle vastenmielisiä,
vaan niiden yksivakaisuus näytti melkein säikähdyttävältä. Huhu
oli heille liikoja ladellut Milanolaisten ja muitten Italialaisten
vapauden-hankkeista; ja nyt he luulivat, että minä ehkä olin yksi
noiden muka mielettömien tuumien pahimpia päämiehiä. Vähäinen
kirjailijan-maineeni oli tuttu vartijalle, hänen vaimollensa ja
pojillensa, jopa kahdelle alavartijallekin, joilla kaikilla näytti
olevan joku hämärä ajatus, että surunäytelmäin kirjoittaja on jotakin
silmänkääntäjän tapaista.

He pysyivät yksitotisina, luulevaisina, ja kuitenkin täynnä halua saada
minusta enemmän selkoa; muutoin hyvin kohteliaina.

Muutamien päivien perästä he kävivät kaikki leppeämmiksi, ja minä
heihin miellyin. Vaimo säilytti kauvimmin tuota vankivartijalle
omituista käytöstä ja arvoa. Hän oli noin 40 vuotias, kasvoiltaan kuiva
kuten puheessaankin, eikä näyttänyt vähintäkään suosiotansa muille kuin
lapsillensa.

Hän toi minulle kahvia aamuisin ja päivällisen jälkeen, vettä,
liinavaatetta j.n.e. Hänen seurassaan oli tavallisesti 15 vuotias
tytär, rumanpuolinen mutta suopeamuotoinen, ja kaksi poikaa, toinen
13, toinen 10 vuoden vanha. He läksivät pois myös äidin kanssa, mutta
ovesta nuo lapset ystävällisesti loivat silmänsä taakse minuun. Vartija
itse kävi luonani, ainoastaan kun hänen piti saattaa minut saliin,
missä Erityis-toimikunta istui. Alavartijat tulivat harvoin, heillä
kuin oli hoteissaan alakerroksen poliisivankila, joka oli täynnä
rosvoja. Toinen heistä kävi jo kahdeksatta vuosikymmentä, mutta pystyi
yhä vielä tuohon vaivaloiseen toimeen, juosten portaita ylös alas eri
vankihuonetten välillä. Toinen oli taas noin 25 vuotuinen nuorukainen,
joka mielemmin kertoi lempijuttujaan, kuin hoiti tointansa.



XXIV LUKU.


Oi, raskaaksi käy kriminaalitutkinto valtiorikoksesta syytetylle!
Peljäten muita vahingoittaa, täytyy kamppailla tuhatta syytöstä
ja epäluuloa vastaan. Ja ell'ei tutkinto pian pääty, niin kaikki
helposti takertuu yhä onnettomammaksi, sillä saattaahan tapahtua, että
muita otetaan kiinni, ja uusia varomattomuuksia tulee ilmi, joita
tuntemattomat, vaan samaan lahkokuntaan kuuluvat henkilöt ovat tehneet.

Olen päättänyt olla politiikista puhumatta, ja sentähden jääkööt
kaikki tuon tutkinnon seikat sillensä. Sen vaan sanon, että usein,
seisottuani pitkiä tuntikausia tuomarien edessä, palasin huoneeseni
niin katkeroittuneena, niin vihan vimmassa, että olisin tehnyt lopun
itsestäni, ell'ei uskonnon ääni ja vanhempieni muisto olisi mua
pidättänyt.

Poissa oli nyt se tyynimielisyys, jonka luulin Milanossa saavuttaneeni.
Useampia päiviä en voinut sitä jälleen saavuttaa; ne olivat kadotuksen,
paholaisen päiviä. Silloin herkesin rukoilemasta, epäilin Jumalan
oikeutta, kiroilin ihmisiä ja koko maailmaa, sekä suosittelin
mielessäni jos joitakin viisastelemisia hyvien avujen turhuudesta.

Onneton ja vimmaan joutunut ihminen on ihmeen kekseliäs herjaamaan
lähimmäisiänsä ja itse Luojaakin. Viha on epäsiveellisempi,
rikoksellisempi kuin luullaan. Aamusta iltaan tosin ei jaksa raivoa
viikkokausien aikaa, ja pahimmankin vimman valtaan vaipunut henki
tarvitsee lepohetkiänsä. Mutta näillä loma-ajoillakin tuntee entisen
epäsiveellisyyden maininkia. Luulee olevansa rauhoitettu, vaan se on
petollinen, jumalaton rauha, lemmettömyyttä ja ivaa täynnä.

Semmoisessa mielentilassa minä saatoin tuntikausia laulaa, laskea
leikkiä kaikkien kanssa, jotka tulivat minua katsomaan, ja koetin
yleensä asioita punnita ja arvostella tuolla kyyniläisellä
markkina-viisaudella. Kauan ei tämä kurja mielentila kuitenkaan
kestänyt, kuusi tai seitsemän päivää.

Raamattuni oli tomun peitteessä. Yksi vartijan pojista sanoi minua
hyväillessänsä: -- Siitä kun herkesitte tuota kirja-raiskaa lukemasta,
niin surumielisyytenne näyttää vähentyneen.

-- Näyttääkö niin? -- vastasin.

Otin kirjan, pyyhkäsin tomun pois, ja avattuani sen umpimähkään,
seuraavat sanat sattuivat silmiini: _Ja sanoi opetuslapsillensa: se
on mahdoton ettei pahennukset tule; mutta voi häntä, jonka kautta ne
tulevat; se olis hänelle parempi, että myllynkivi ripustettaisiin
hänen kaulaansa, ja heitettäisiin mereen, kuin että hän jonkun näistä
pienistä pahentais_.

Nämä sanat koskivat kipeästi sydäntäni, ja minä häpesin, että lapsi
siitä tomusta, jonka näki peittävän pipliaani, arvasi minun herjenneen
sitä lukemasta, sekä siitä sai sen luulon, että olin iloiseksi
muuttunut Jumalaa unhottamalla.

-- Sinä veitikka! (niin puhuttelin häntä lempeästi nuhdellen ja
mielessäni surren, että olin häntä pahentanut). Se kirja ei ole mikään
raiska, ja juuri sentähden että muutamia päiviä olin sitä lukematta,
mielenlaatuni on huonontunut. Jos äitisi sallii sinun olla jonkun
hetken minun luonani, niin koenpa torjua luotani tuota pahaa mieltä;
jospa tietäisit, poikaseni, kuinka se pahe minut voittaa yksinäni
ollessani, ja juuri silloin kun kuulet minun laulavan kuin mieletön!



XXV LUKU.


Pojan mentyä minä tunsin povessani mielihyvää siitä, että minulla taas
oli raamattu kädessä, ja että olin tunnustanut tulleeni häijyksi,
kun en sitä lukenut. Tuntui niinkuin olisin antanut hyvitystä väärin
loukatulle ystävälle ja hänen kanssaan jälleen sopinut.

-- Ja sinut, Jumalani, olin minä jättänyt kääntyäkseni turmion tielle?
huudahdin. Taisinko todellakin uskoa, että irvistelijäin ruma nauru
soveltuisi minun toivottomaan tilaani?

Sanomattomalla liikutuksella lausuin nämä sanat, panin raamatun
tuolille, lankesin polvilleni sitä lukemaan, ja vaikka muutoin ani
harvoin saan kyyneliä silmiini, purskahdin nyt itkuun.

Tämä itku tuntui minusta tuhannen kerran suloisemmalta, kuin tuo
äskeinen häijy nauru. Jumala oli jälleen omassatunnossani, ja minä
Häntä rakastin! Kaduin katkerasti, ett'olin voinut niin turmeltua, ja
lupasin, ett'en milloinkaan vast'edes Hänestä luopuisi.

Ihme, kuinka vilpitön kääntymys uskonnon turviin lohduttaa ja ylentää
ihmishenkeä!

Luin ja itkin toista tuntia; sitten nousin ylös, varmaan luottaen
siihen, että Jumala oli luonani ja oli minulle antanut mielettömyyteni
anteeksi. Uudestaan kova kohtaloni, tutkinnon tuska ja tuo uhkaava
hirsipuu näyttivät vähäpätöisiltä. Iloni oli kokea kärsimystä, koska
siinä saisin tilaisuutta täyttää velvollisuuteni ja tottelevaisesti
taipua Herran tahtoon.

Raamattua, kiitos Jumalan, taisin jälleen lukea! En sitä enään
arvostellut Voltaire'n halpaan tapaan, pilkaten lauseita, joita ei
katso naurettavaksi tahi vääräksi muu kuin se, joka tietämättömyydestä
tahi pahasta tahdosta ei huoli niiden todelliseen merkitykseen
tunkeutua, vaan pintapuolisesti viipyy muutamissa kirjoitustavan
vaillinaisuuksissa. Tämän kirjan etevyys Koran'in ja Indian uskonopin
rinnalla on vastustamaton, ja mieletöntä on ajatella, että semmoinen
kunnioitettavani kirjoitusten kokoelma olis luotettavaa alkuperää
vailla. Tajusin selvään, että se on pyhyyden ja siis totuudenkin kirja.

Löytyy tosin niitä, jotka ovat pyhää Raamattua väärin käyttäneet,
hakien siitä tu'etta omille himoillensa. Vaan mitäpä ihminen ei voi
väärin käyttää; onko itsessään hyvä asia sentähden hyljättävä?

Jeesus Kristus lausui: Koko laki ja profeetat supistuvat yhteen
pääkappaleesen: rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi. Ja siinäkö ei
olisi ikuisiksi ajoiksi kelpaava totuus, siinäkös ei pyhän hengen
ijankaikkisesti elävä sana?

Näin mietiskelin, ja uudistin jo ennen tekemäni päätöksen sovittaa
uskontoon kaikki ajatukseni ja harrastukseni, ihmisrakkauteni,
isänmaanrakkauteni, sanalla sanoen kaikki sieluni tunteet.

Nuo harvat kyyniläisyyden houreissa kuluneet päivät olivat kuitenkin
jo ennättäneet minua saastuttaa, ja kauan taistelin mielessäni niiden
vaikutuksia vastaan. Milloin vaan ihminen jollakin tavoin antautuu
tuohon järkeä häväisevään kiusaukseen, joka saattaa häntä tarkastamaan
Jumalan töitä irvistelyn saastaisella suurennuslasilla sekä luopumaan
rukousten siunaavaisesta harjoituksesta, silloin se turmelus, joka
siitä syntyy hänen järjessänsä, vaikuttaa, että hän yhä vähemmällä
taaskin lankee samaan turmioon. Viikkokausien kuluessa tuo kiusaus teki
melkein joka päivä rynnäkköjänsä, ja minun täytyi ponnistaa kaikki
henkeni voimat päästäkseni niistä vapaaksi.



XXVI LUKU.


Kun tämä mielentaistelu vihdoin taukosi, ja minä luulin taas olevani
vakavalla pohjalla, niin että kaikissa harrastuksissani annoin
Jumalalle kunnian, niin tunsin jonkun aikaa mitä suloisinta rauhaa. Nuo
oikeuden tutkinnot, joita minun kanssani pidettiin joka toinen tahi
kolmas päivä, niin tuskallisia kuin ne olivatkin, eivät pysyväisesti
häirinneet mieltäni. Koetin vaan olla varoillani, jott'en rikkoisi
kunnian ja ystävyyden velvollisuuksia, jättäen kaiken muun Jumalan
haltuun.

Sillä välin yksinäisyyteni kävi yhä täydellisemmäksi. Nuo vartijan
kaksi poikaa, joista minulla joskus ennen oli ollut seuranhuvitusta,
pantiin kouluun, ja nyt kun saivat hyvin vähän olla kotona, he eivät
enää käyneet minun luonani. Äiti ja tytär, jotka, niin kauan kuin
pojat olivat muassa, usein olivat jääneet hetkeksi juttelemaan minun
kanssani, nekään eivät siitä lähtein muuta kuin pistäyneet sisään
kahvia tuodaksensa. Äitiä en tosin paljoa kaivannut, tyly kuin oli
käytökseltään. Mutta tyttärellä, vaikka olikin rumanpuolinen, oli
jotakin silmissä ja puheessa, joka minua miellytti. Kun hän toi minulle
kahvia ja sanoi: "tämän olen minä keittänyt", niin kahvi aina tuntui
oivalliselta. Mutta kun sanoi: "tämän äiti keitti", niin se oli kuin
lämmintä vettä.

Koska minä harvoin sain nähdä ihmisiä, niin käänsin huomiotani
muutamiin muurahaisiin, jotka tulivat ikkunalleni, ja syötin niitä
runsaasti. Nepä menivät ja toivat lukemattomia tovereita pitoihin, niin
että ne melkein peittivät ikkunan. Samoin katselin erästä hämähäkkiä,
joka kutoi verkkoansa seinään. Syötin sitä kärpäsillä ja hyttisillä,
josta se niin kesyi, että laskeutui vuoteelleni ottamaan saalista
sormeltani.

Jospa nämä olisivat olleet ainoat hyönteiset, jotka kävivät minua
tervehtimässä! Oli vielä kevät-aika, ja kuitenkin eneni jo hyttisten
luku hirveässä määrässä. Talvi oli ollut erittäin lauhkea, ja, vähän
aikaa tuultua Maaliskuussa, lämpimät ajat seurasivat. Pian kammioni
muuttui uuninkuumaksi, se kun oli suoraan etelään päin, lyijykaton
alla ja aivan San Marco-kirkon lyijypeitteisen katon vieressä, josta
auringon säteet hirveällä voimalla kimmahtivat takaisin: olin vähällä
tukehtua. Semmoisesta kuumuudesta ei ollut minulla ennen ollut
aavistustakaan. Tuli nyt lisäksi hyttiset, jotka, vaikka kuinka heitä
hosuin ja tapoin, minut tuiki peittivät. Sänky, pöytä, tuoli, lattia,
seinät, kaikki oli niitä täynnä, ja ikkunan kautta pyrki kuhisten
edestakaisin lukemattomia laumoja. Niiden puremat ovat kipeät, ja kun
näitä saapi aamusta iltaan ja illasta aamuun, ja yhäti täytyy miettiä
keinoja vihollisten luvun vähentämiseksi, niin kärsii paljon sekä
ruumiillisesti että hengellisesti.

Kun kärsin tätä kauheata vitsausta enkä kuitenkaan saanut muuttaa
toiseen huoneesen, tulin itsemurhaa ajatelleeksi, ja menin
tuontuostakin milt'ei mielipuoleksi. Mutta, taivaalle kiitos, ne
houreet haihtuivat pian, ja uskossani sain tuetta, jopa tunsin
jonkinmoista miellykkiäkin kärsimyksessä.

Arvelin näin: -- Kuta katkerammaksi elämäni muodostuu, sitä vähemmän
peloittaa minua, niin nuori kuin olenkin, tuo uhkaava kuolemantuomio.
Ell'ei näitä kärsimyksiä edeltäpäin olisi, niin kuolisin ehkä pelkurin
tavoin. Paitsi sitä, mitä olen tehnyt ansaitakseni onnellisuutta? Missä
on ansioni?

Ja kun oikein otin tarkastellakseni mennyttä elämääni, enpä löytänyt
kuin harvoja välttävän hyviä kohtia; muuten vaan typeriä himoja,
epäjumaluutta, pöyhkeilevää ja ulkokullattua kuntoa. -- Mitäpä muuta
siis, niin päätin, kuin kärsi, kelvoton! Jos ne sun tappavat, ihmiset
tahi hyönteiset, vaikkapa vihasta ja vääryydellä, niin älä nurise, vaan
muista, että ne ovat taivaallisen oikeuden välikappaleita!



XXVII LUKU.


Onko ihmisen niin vaikea totisesti nöyristyä ja itsensä synnintekiäksi
tunnustaa? Eikö ole totta, että useimmiten menetämme turhiin
nuoruutemme kallista aikaa, ja vaikka pitäisi kaikin voimin pyrkiä
eteenpäin hyvyyden tiellä, me sen sijaan tuhlaamme suuren osan siitä
itsemme halventamiseen? Löytyy varmaan tuosta poikkeuksiakin; mutta
niiden joukossa minä en saata sanoa olevani. Enkä myöskään voi
miksikään ansioksi lukea sitä, että olen itseeni tyytymätön. Kun
näemme kynttilästä nousevan enemmän savua, kuin tulen liekkiä, niin ei
tarvitse suurta tarkkaavaisuutta myöntääksemme, että se ei pala niin,
kuin sen pitäisi.

Niin, halventamatta itseäni ja ulkokullattujen tapaan mutkittelematta,
vaan koko mielen tyyneydellä tilaani tarkastaen, havaitsin selvään
ansainneeni Jumalan kuritusta. Omantunnon ääni lausui: moisen
kurituksen sinä olet, ell'et toisesta niin toisesta syystä, ansainnut;
jospa se auttaisi kääntämään sinua Hänen puoleensa, jonka esikuvaa
ihmisen tulee voimiansa myöten seurata!

Ja tietäen itseni tuhansin tavoin vikapääksi Jumalan edessä, oliko
minulla oikeutta nurista, jos muutamat ihmiset mielestäni olivat
halpoja ja muutamat toiset vääriä, jos maallinen onneni oli ryöstetty,
ja minun täytyi riutua vankeudessani ja kärsiä äkillinen surma?

Velvollisuuteni oli kiittää Jumalan oikeutta ja tukehduttaa kaikki,
mitä mielessäni vielä liikkui Hänen mieltänsä vastaan.

Paremmin pysyäkseni kiinni tuossa aikomuksessa, päätin tästä lähtien
kirjoittamalla ahkeraan kehittää ja selvittää aatteitani. Vahinko
vaan, että Toimikunta, joka suvaitsi antaa minulle kirjoitusneuvoja
ja paperia, edeltäpäin tarkkaan luki paperimäärän ja vaati täsmälleen
tiliä jok'ainoasta lehdestä. Tätä paperin puutetta poistaakseni, keksin
sen viattoman keinon, että lasipalasella silitin pöytäni karkeata
pintaa, johon sitten kirjoitin joka päivä pitkiä mietteitä ihmisten ja
erittäin omista velvollisuuksistani.

En sano liikoja, jos väitän, että tällä tavoin kuluneet tunnit
tuntuivat hyvinkin hupaisilta, vaikka helle painoi sanomattomasti,
ja hyttisten puremat häiritsivät rauhaani. Viimeksimainitun kiusan
vähentämiseksi olin pakoitettu, helteestä huolimatta, peittämään pääni
ja jalkani sekä hansikkakäsin kirjoittamaan, vieläpä tarkoin käärimään
käsiranteet, jott'eivät nuo viholliset pääsisi hihojen sisään.

Mietelmäni olivat parhaasta päästä elämäkerrallista laatua. Muistelin
mitä hyvää ja pahaa oli lapsuudesta saakka sielussani kehittynyt,
punnitsin sitä, selvittelin epäilyksiäni ja järjestelin niin hyvin kuin
mahdollista mielipiteitäni kaikista asioista.

Kun koko siihen kelpaava pöydän pinta oli täyteen kirjoitettu, niin
lu'in ja lu'in uudestaan, mitä olin kirjoittanut, ja mietiskelin sitä
vielä, kunnes vihdoin (usein mielipahakseni) päätin raapia pois kaikki,
saadakseni sijaa uusille mietelmille.

Jatkoin sitten elämäkertaani, yhä poiketen milloin mihinkin
filosofiiaa, siveys-oppia, politiikkia tahi uskontoa koskevaan
kysymykseen; ja kun pöytä oli täynnä, pyyhin kaikki pois uudestaan.

Jott'ei mikään minua estäisi suoraan lausumasta kaikkia muistojani
ja mielipiteitäni, ja jott'ei tarvitsisi peljätä jotakin sopimatonta
tarkastusta, käytin minä jonkinmoista salakirjoitusta, kirjaimia
siirtämällä ja sanoja lyhentämällä, johon olin hyvin tottunut.
Kuitenkaan ei tultu minua tarkastamaan, eikä kukaan tietänyt,
kuinka hyvin käytin tätä surullista aikaa. Kun kuulin vartijan tahi
jonkun muun avaavan ovea, niin kiireimmiten peitin kirjoitukseni
pöytäliinalla, ja panin siihen päälle kirjoitusneuvot ja tuon
lakimääräisen paperivihon.



XXVIII LUKU.


Tuo paperivihko sai sekin osansa päiväni hetkistä, joskus kokonaisen
päivä- tahi yökauden. Tämä työ oli kirjallista laatua. Näin syntyi
murhenäytelmät _Ester d'Engaddi_ ja _Iginia d'Asti_, runot _Tancreda,
Rosilde, Eligi e Valafrido, Adello_, sekä muutamia suunnitelmia
murhenäytelmiin ja runoihin, muun muassa runoihin _Lombardian liitosta_
ja _Cristoforo Colombo'sta_.

Koska uuden paperin hankkiminen, kun entinen oli loppunut, ei aina
ollut helppo asia, niin tein ensimäisen kyhäykseni joka teokseen
pöydälle tahi käärepaperille, jolla tuotiin minulle kuivia viikunoita
ja muita hedelmiä. Ajoittain myös annoin päivälliseni alavartijalle,
luulettaen häntä, ett'ei minulla ollut nälkä, ja sitä vastaan otti
hän tuodakseen minulle muutaman paperiarkin. Tämä tapahtui ainoastaan
silloin, kun pöytä oli täyteen kirjoitettu, enkä vielä tahtonut
kirjoittamiani pois raapia. Silloin sain kyllä nälkää nähdä, sillä
vaikka päävartijalla oli rahojani tallella, en pyytänyt kuitenkaan sinä
päivänä syödä, jott'ei hän varoisi minun antaneen ruokani toiselle,
ja myöskin jott'ei alavartija huomaisi pikku petostani. Illaksi join
väkevää kahvia, jota vartavasten pyysin _Zanze mamselia_, vartijan
tytärtä, keittämään; ja milloin tämä äitinsä näkemättä sen keitti,
hän teki sen erinomaisen väkeväksi, niin että se virkisti syömätöntä
ruumistani ja piti mieleni vireänä koko yökauden.

Semmoisessa puolihuumeisessa tilassa tunsin järkeni voimat kahden
verran karttuneiksi ja runoilin, mietiskelin ja rukoilin ihmeellisellä
mielihyvällä aamuvaloon saakka. Silloin tuli äkkiä väsymys päälleni,
heittäysin vuoteelle ja hyttisistä huolimatta, jotka, vaikka kuin
peittäysin, pääsivät vertani imeksimään, nukuin makeaan uneen pariksi
tunniksi.

Senkaltaiset yökaudet tuntuivat minusta niin suloisilta, ett'en
voinut olla niitä useamminkin itselleni hankkimatta. Sentähden annoin
ajoittain, ilman paperin puutettakin, pois ruokani sitä maistamatta,
saadakseni yöksi taas nauttia tuon tenhojuoman ihmeellistä vaikutusta.
Hyvä kun toiveeni kävi toteen! Mutta välistä sattui, ett'ei kahvi
ollutkaan hyvän Zanzen keittämää, vaan oli mehutonta vesilientä.
Semmoiset tepposet saattoivat minut pahalle tuulelle. Toivotun
virkistyksen sijaan tunsin hermottomuutta ja nälkää, aloin haukotella,
ja jos meninkin vuoteelle, ei tullut unta silmiini.

Valitin tuota Zanzelle, ja hän minua surkutteli. Mutta eräänä päivänä
kun häntä kovasti toruin, ikäänkuin hän olisi minua pettänyt, niin
tyttöparka purskahti itkuun sanoen: -- Hyvä herra, minä en ole koskaan
pettänyt ketäkään, ja kuitenkin kaikki pitävät minua petturina.

-- Kaikki? Minä siis en ole ainoa, joka suutun tuohon vesiliemeen.

-- Sitä en tarkoita, herra. Oi, jos vaan tietäisitte... Jospa voisin
avata kurjan sydämeni teille!...

-- Mutta älä toki noin itke! Voi hyvänen, mikä sinua vaivaa? Suo
anteeksi, jos olen sinua suotta torunut. Minä uskon vallan hyvin,
ett'ei ole sinun vikasi, että kahvini on ollut niin huonoa.

-- Tuosta, hyvä herra, en itke. Siinä pieni kolahdus itserakkaudelleni,
mutta siitä huolimatta hymyilin.

-- Sinä itket siis, kun torun, mutta aivan toisesta syystä?

-- Aivan niin.

-- Kuka sinua petturiksi sanoo?

-- Rakastajani.

Ja hänen kasvonsa punastuivat. Lapsellisella luottamuksella hän
kertoi minulle viattoman sydämensä surullisen idyllin, joka kaikessa
yksinkertaisuudessaan ei voinut olla sydäntäni liikuttamatta.



XXIX LUKU.


Siitä päivästä alkaen tulin, en tiedä mistä syystä, tyttösen uskotuksi,
ja hän rupesi taas kauemmin tarinoimaan kanssani.

Sanoipa kerran: -- Te herra olette niin hyvä, että katson teihin aivan
kuin lapsi isäänsä.

-- Tuollahan et juuri minua mielittele, vastasin minä, takaisin
työntäen hänen kätensä; tuskin olen kaksineljättä täyttänyt, ja sinä
katsot minuun kuin isääsi.

-- Ei, hyvä herra, tahdon sanoa: kuin veljeeni.

Ja hän otti väkisen käteni ja likisti sitä innolla. Kaikki tämä
tapahtui mitä viattomammalla tavalla.

Arvelin itsekseni: -- Hyvä ett'ei hän ole kaunotar; muuten tuo vilpitön
ystävällisyys voisi hurmata minut.

Arvelin joskus näinkin: -- Onnekseni hän on vielä lapsi, eikä tarvitse
peljätä, että sen ikäisiin tyttöihin rakastuisi.

Toisin kerroin taas en ollut niin levollinen, koska minusta näytti kuin
olisin erehtynyt hänen muotonsa suhteen, ja minun täytyi tunnustaa,
että sekä kasvot että vartalo eivät olleet säännöllisyyttä vailla.

-- Ell'ei hän olisi niin kalpea, arvelin, eikä olisi noita paria
pisamaa hänen kasvoissaan, voisipa häntä sanoa sieväksikin.

Totta on, että vilkkaan ja ystävällisen nuoren tytön käytöksessä,
silmissä ja puheessa aina huomaa jotakin viehättävää. Minä en ollut
mitään muuta tehnyt voittaakseni hänen suosiotansa, ja kuitenkin
olin hänelle rakas _kuin isä tai veli_, kumpaa vaan mieleni teki.
Minkätähden? Sentähden, että hän oli lukenut kirjoittamani Francesca
da Rimini'n ja Eufemio'n, ja kyyneliä vuodattanut niitä lukiessaan;
ja sitten vielä sentähden, että olin vankina, _vaikka_, niin olivat
sanansa, _en ollut varastanut, enkä murhatyötä tehnyt!_

Sanalla sanoen, minä, joka olin näkemättänikään Magdaleenaa mieltynyt
häneen, kuinka taisin olla kylmäkiskoinen nuoren venezialaisen
naisvartijani sisarellisille ystävyyden-osoituksille ja hänen mainiolle
kahvilleen? Tosiaan en puhuisi totta, jos katsoisin oman viisauteni
ansioksi, ett'en häneen rakastunut. _Syy_ oli ainoastaan se, että hän
oli rakastajaansa äärettömästi ihastunut. Voi minua, jos ei niin olisi
ollut!

Mutta joskin se tunne, jonka hän minussa herätti, ei ollut
rakkautta, niin täytyy minun kumminkin tunnustaa, että se oli jotain
sinnepäin. Minä toivoin, että hän tulisi onnelliseksi, että hän
saisi aviomiehekseen sen, joka oli hänen mieleensä; en tuntenut
vähintäkään kateutta, en ensinkään toivonut, että hän valitsisi minut
rakkautensa esineeksi. Mutta kun kuulin ovea avattavan, sydämeni sykki,
ajatellessani että se oli Zanze; jos se ei ollut hän, niin tulin
pahoille mielin; jos oli, niin sydämeni sykki nopeammin ilosta.

Hänen vanhempansa, jotka luottivat minuun ja tiesivät hänen jo olevan
silmittömästi rakastuneen toiseen, eivät ensinkään epäilleet lähettää
melkein joka aamu ja ilta tytärtänsä, minulle kahviani tuomaan.

Hän oli todellakin viehättävän yksinkertainen ja herttainen. Hän sanoi:
-- Minä olen rakastunut toiseen, ja kuitenkin viihdyn niin hyvin teidän
luonanne! Milloin en näe armastani, niin on minun ikävä, paitsi täällä.

-- Etkös arvaa minkätähden?

-- En.

-- Sen sulle sanon; sentähden, että täällä saat puhua lemmitystäsi.

-- Saattaa olla, mutta minusta se tuntuu tulevan siitäkin syystä, että
teitä niin suuresti kunnioitan.

Tyttöparalla oli se siunattu vika, että hän yhäti tarttui käteeni
ja likisti sitä, huomaamatta, että tuo minua yht'aikaa miellytti ja
hämmensi.

Taivaalle olkoon kiitos, että vähimmättäkin omantunnon vaivatta voin
muistella tuota hyvää olentoa!



XXX LUKU.


Nämät lehdet olisivat epäilemättä hauskempia lukea, jos Zanze olisi
minuun rakastunut, tai minä edes olisin hänen tähtensä haaveiluissa
käynyt. Ja kuitenkin se yksinkertaisen hyväntahtoisuuden side, joka
meidät yhdisti, oli minulle rakkautta armahampi. Kun joskus varoin
heikon sydämeni tässä kohden muuttuvan, niin kävin oikein pahoille
mielin.

Kerran pelkäsin vaaran olevan käsissä. Vasten tahtoani näytti hän
minusta (en tiedä minkä lumouksen kautta) sata vertaa kauniimmalta,
kuin ensikerran; minua hämmästytti alakuloisuuteni, joka minut välistä
voitti hänen poissa ollessaan, sekä iloni, kun hän taas tuli luokseni.
Sentähden koetin pari päivää olla tylynä, toivoen, että hän sillä
tapaa tottuisi pois tuosta liiallisesta tuttavuudesta. Mutta se keino
ei pitkälle auttanut; tyttö oli niin kärsivällinen ja myötätuntoinen!
Nojautuneena kyynäspäälleen akkunassa, hän katsoi äänetönnä minuun ja
virkkoi:

-- Teidän, hyvä herra, näkyy käyvän ikäväksi seurassani, ja
kuitenkin, jos saisin, seisoisin täällä koko päivän, koska näen
teidän juuri tarvitsevan jotakin huvitusta. Tuo paha mieli on seuraus
yksinäisyydestänne. Mutta koettakaa hiukan pakinoida, niin se pian
haihtuu. Ja jos teidän ei tee mielenne pakinoida, niin minä sen teen.

-- Lemmitystäsi, eikö totta?

-- Eipä vaan; ei aina hänestä. Osaanpa toki muustakin puhua.

Ja todellakin hän nyt alkoi kertoella pienistä kotiseikoista, äitinsä
tylyydestä, isänsä sävyisyydestä, veljiensä veitikkajuonista, ja hänen
yksinkertainen kertomuksensa oli täynnä sievyyttä. Mutta itsensä
tietämättäkään hän palasi aina vähitellen lempi-aineesen, onnettomaan
rakkauteensa.

Minäpä pysyin tylynä, toivoen, että hän siitä suuttuisi. Hän taas,
oliko se epähuomiota vaiko teeskentelyä, ei ollut siitä millänsäkään,
ja minun täytyi vihdoin leppyä, hymyillä ja kiittää häntä hänen
kärsivällisyydestään.

Luovuin tuosta turhasta ajatuksesta suututtaa häntä, ja vähitellen
pelkoni asettui. Todella en ollutkaan lemmen vallassa. Kauan aikaa
mietin epäilyksiäni, pannen paperillekin, mitä asiasta ajattelin; siitä
oli minulla; paljon hyötyä.

Ihminen tuontuostakin luopi tyhjästä itselleen pelonaineita;
päästäkseen niistä on tarpeen, niitä tarkemmin ja likemmältä tarkastaa.

Mitä moitittavaa oli siinä, että iloitsin hänen hellästä
myötätuntoisuudestansa ja osoitin hänelle myötätuntoisuutta takaisin,
koska nämä meidän keskinäiset tunteemme olivat puhtaat kuin viattoman
lapsukaisen, ja koska nuo kädenpuristukset ja hellät silmän-iskut,
joskin ne minua häiritsivät, kuitenkin herättivät minussa hyväntekevää
kunnioitustakin.

Eräänä iltana lievittäessään huolestunutta sydäntänsä minulle,
tyttöparka kietoi käsivartensa kaulani ympäri ja kostutti kasvojani
kuumilla kyyneleillään. Tässä syleilyssä ei ollut vähintäkään halpaa
ajatusta. Ei voi tytär kunniallisemmin syleillä isäänsä.

Minun puoleltani vaan oli se haitaksi, sillä tuo syleily koski syvästi
mielikuvitukseeni ja esti minua usein muuta ajattelemasta.

Toisen kerran, kun hänen lapsellinen luottamuksensa ilmestyi samalla
tapaa, minä vetäysin heti pois hänen syleilystään, ja virkoin sopertaen:

-- Minä pyydän, Zanze, älä mua koskaan noin syleile; ei se käy laatuun.

Hän loi silmänsä minuun, sitten alas maahan ja punastui; varmaan
hän silloin ensikerran tuli havainneeksi minussa jotakin heikkouden
mahdollisuutta hänen suhteensa.

Siitä pitäen hän ei suinkaan herjennyt minua suosiolla ja
luottamuksella kohtelemasta, mutta hänen käytöksensä oli entistä,
varovaisempi, joka olikin minulle mieleen, ja josta olin hänelle
kiitollinen.



XXXI LUKU.


Muiden onnettomuuksista en voi ottaa puhuakseni; mutta oman elämäni
vastenkäymisistä minun täytyy tunnustaa, että, kun niitä oikein
tarkastelen, niin ei yksikään niistä näytä olleen jotakin hyötyä
mukanaan tuomatta. Eipä tuo hirveä kuumuus eikä hyttisten laumatkaan
olleet merkitystänsä vailla. Ell'ei tuota alituista kiusaa olisi
ollut kärsittävänäni, olisiko minulla todellakin ollut tarpeellista
valppautta, pysyäkseni järkähtämätönnä uhkaavan rakkauden nuolia
vastaan, rakkauden, joka, Zanzen hilpeään ja hyväileväiseen luonteesen
katsoen, tuskin olisi pysynyt sopivissa rajoissaan? Jos semmoisessakin
tilassa ajoittain epäilin itseäni, kuinka olisin mieluisammassa ja
ilahuttavammassa tilassa kyennyt mielikuvitukseni vallattomuutta
hillitsemään?

Jos otamme lukuun Zanzen vanhempien ajattelemattomuuden, he kun niin
paljon luottivat minuun, tytön varomattomuuden, joka ei aavistanut
voivansa antaa minulle aihetta rikokselliseen hillittömyyteen, sekä
vihdoin oman puuttuvaisen mielenlujuuteni; niin ei ole ensinkään
epäiltävä, että helle ja hyttiset tekivät hyvän vaikutuksen.

Tämä ajatus lepytti jotenkin mieleni tuohon vitsaukseen. Silloin kysyin
itseltäni:

-- Tahtoisitko olla siitä vapaa ja hengittää raitista ilmaa hyvässä
huoneessa, sillä ehdolla, ett'et enää saa nähdä tuota herttaista
olentoa?

Pitääkö tunnustaa? En rohjennut vastata kysymykseen. On ihmeellistä,
kuinka näennäisesti mitättömätkin asiat, jotka koskevat rakasta
henkilöä, saattavat meitä ilahuttaa. Usein yksi sana Zanzen suusta,
lausuttu Venezian murteen sulosoinnulla, yksi hymy, yksi kyynel, hänen
ketteryytensä, kun hän liinallansa tahi viuhkaimellansa ajoi hyttisiä
minun ja itsensä luota, yksi semmoinen pikku seikka täytti mieleni
lapsellisella tyytymyksellä koko päiväksi. Erittäin minua ilahutti
nähdä, kuinka hän, puhuessansa minun kanssani, pääsi huolistansa ja
luotti neuvoihini, niin rakas oli hänelle myötätuntoisuuteni, ja kuinka
hänen sydämensä hehkui keskustellessamme hyveestä ja Jumalasta.

-- Kun olemme yhdessä puhuneet uskonnon asioista, sanoi hän, niin minä
rukoilen mielemmin ja hartaammin.

Ja usein hän, yht'äkkiä keskeyttäen jokapäiväisen pakinamme, otti
latinankielisen pipliani, aukaisi sen, suuteli siinä värssyä, miten
sattui, ja pyysi minua kääntämään ja selittämään sen sisällystä hänelle:

-- Minä tahtoisin, näet, että joka kerta, kun tulette tätä värssyä
lukemaan, te muistaisitte minun sitä suudelleen.

Totta on, että hänen suutelonsa eivät aina sattuneet sopivaan paikkaan,
etenkin jos hän avasi Korkean veisun. Silloin minun täytyi käyttää
hyväkseni sitä seikkaa, ett'ei tyttö osannut latinaa, ja mukailemalla
kääntää, samalla varoen, ett'en loukkaisi kirjan pyhyyttä enkä tytön
kainoutta, sillä kumpaakin pidin mitä suurimmassa arvossa. Toisinaan
jouduin pahaan pulaan, kun tyttö ei oikein ymmärtänyt valhekäännöstäni,
vaan pyysi minua kääntämään sananmukaisesti, sallimatta minun
joutuisasti siirtyä toiseen aineesen.



XXXII LUKU.


Katoavaista on kaikki täällä maan päällä! Zanze sairastui. Sairautensa
ensipäivinä kävi hän vielä minun luonani, valittaen päänkivistystä.
Hän itki, vaan ei likemmin selittänyt huolensa syytä, paitsi että
soperoitsi jotakin valitusta rakastajaansa vastaan.

-- Hän on ilkeä ihminen, mutta antakoon Jumala hänelle anteeksi!

Vaikka kuinka rukoilin häntä avaamaan sydäntänsä minulle, niinkuin
hänen oli ollut tapana, en voinut saada selkoa siitä, mikä häntä siihen
määrään huolestutti.

-- Tulen huomis-aamuna -- sanoi hän eräänä iltana. Mutta huomispäivänä
toi äiti minulle kahvini ja seuraavina päivinä alavartijat, sillä Zanze
oli nyt kovin sairastunut.

Alavartijat saattoivat tiedokseni epäiltäviä asioita tytön
rakkauden-seikoista, joita kuullessani hiukset päässäni milt'ei
nousseet pystyyn. Viettelyskö? -- Mutta ehkä se vaan oli häijyä
puhetta. Minä myönnän, että uskoin heidän sanojansa, ja että tämä
onnettomuus minua murhestutti. Kuitenkin toivon heidän valehdelleen.

Kuukauden sairastettuansa tyttö parka vietiin maalle, enkä sitten enää
saanut häntä nähdä.

En saata sanoa, kuinka katkera oli kaipaukseni ja kuinka hirveäksi
muuttui yksinäisyyteni. Ja sata kertaa katkerampi oli ajatus Zanzen
onnettomuudesta. Hänen hellä säälinsä oli minulle ollut niin suureksi
lohdutukseksi, ja nyt minun saalini piti olla hänelle tuiki hyödytön!
Mutta varmaan hän oli vakuutettu siitä, että minä häntä surkuttelin,
että olisin valmis mihin uhrauksiin tahansa hänen hyväksensä, enkä
herkeisi rukoilemasta hänen puolestaan.

Zanzen käynnit huoneessani, niin lyhyet kuin ne olivatkin olleet,
olivat kuitenkin mieluisalla tavalla keskeyttäneet tuon alituisen
miettimisen ja tutkimisen yksitoikkoisuutta. Ne olivat niin sanoakseni
tuoneet uusia kuteita aatteideni ja tunteideni loimeen, ja siten
lieventäneet onnettomuuttani ja elonvoimiani kartuttaneet.

Hänen mentyänsä vankila muuttui jälleen haudankaltaiseksi.
Niin painoi murhe minua, ett'ei moneen päivään tehnyt mieleni
kirjoittaakaan. Muuten oli murheeni tyyneempi, kuin nuo entiset
kovat mielenliikutukseni. Oliko se siten ymmärrettävä, että jo olin
enemmän perehtynyt onnettomuuteen, että olin filosofillisempi tahi
kristillisempi, vai oliko siihen syynä ainoastaan tuo tukehduttava
helle, joka lannisti surunakin voimat? Oi, suruni ei siitä lannistunut!
Muistan hyvin, kuinka kipeästi se kalvoi sydämeni pohjaa, -- kenties
sitä kipeämmin, koska en antanut sen puhjeta vaikeroimiseen.

Todellakin tuo pitkä koetus-aika oli ennättänyt karaista luontoni
kepeämmin kantamaan kärsimystäni, nöyristyen Jumalan tahdon alle. Niin
usein olin sanonut _valitusta halpamielisyydeksi_, että lopuksi olin
oppinut sitä pidättämään, kun se oli puhkeamaisillansa, häveten, että
se oli mennyt niinkään pitkälle.

Saavuttamani tottumus panna paperille kaikki, mitä ajattelin,
vahvisti mieleni, näytti monen asian turhamaisuuden ja johti enimmät
mietiskelyni seuraavaan päätökseen:

-- Jumala on olemassa: siis järkähtämätön oikeuskin; kaikki, mitä
tapahtuu, on siis määrätty parhaita tarkoituksia varten; kaikki ihmisen
kärsimykset tässä maailmassa ovat siis hänen omaksi hyväksensä.

Zanzenkin tuttavuus oli ollut minulle hyödyksi, se oli pehmittänyt
luonnettani. Hänen hyväksymisensä oli muutaman kuukauden aikana ollut
minulle vaikuttimena kohoomaan kovaa onneani ylemmäs ja olemaan
kärsivällinen. Ja muutaman kuukauden lujamielisyys totutti minua
mielenmalttiin.

Ainoastaan kaksi kertaa Zanze näki minun vihastuvan. Toinen oli, kun
suutuin huonosta kahvista; toinen tämä:

Joka toinen taikka kolmas viikko vartija toi minulle kirjeen
omaisiltani. Kukin kirje tietysti tuli minulle Toimikunnan käsien
läpi, säälimättä tahrattuna sensuurin mustilla viivoilla. Tapahtuipa
kerran niinkin, että nuo mustat viivat eivät rajoittuneet yksityisiin
lauseisin, vaan peittivät koko kirjeen, paitsi "_Rakas Silvio_" alussa,
ja lopussa "_Syleilemme sinua hartaasti kaikki_."

Siitä suutuin niin silmittömästi, että kirkasin kovasti ja kirosin, en
tiedä ketä. Tyttö parka surkutteli minua, mutta samalla huomautti, että
käytökseni tällä hetkellä soti päätöksiäni vastaan. Tunnustin hänen
olevan oikeassa, enkä sitten kironnut ketäkään.



XXXIII LUKU.


Eräänä päivänä yksi alavartijoista tuli salamielisen näköisenä luokseni
ja sanoi:

-- Kun Zanze mamseli vielä oli täällä... hän kun useimmiten toi
teille kahvinne... ja jäi pitemmäksikin ajaksi juttelemaan...
minä aina pelkäsin, että tuo viekas tyttö viuhka vakoilisi teidän
salaisuuksianne, hyvä herra.

-- Ei hän vakoillut yhtään, vastasin suutuksissani, ja jos minulla
niitä olisikin, en totta olisi niin hupsu, että jättäisin ne
urkittavaksi.

-- Anteeksi, hyvä herra; en tahtonut teitä hupsuksi sanoa, mutta Zanze
mamseliin en koskaan luottanut. Ja nyt, kun teillä ei ole ketään enää
seurustajaksi... niin toivoni on... että...

-- Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi.

-- Vaan ensin vannokaa, ett'ette minua petä.

-- Noh, ell'ei ole muuta, niin voinhan sen tehdä; en ole eläissäni
ketään pettänyt.

-- Te vannotte siis tosiaankin?

-- Niin, vannon, ett'en petä. Mutta tietäkää, tolvana kuin olette, että
mies, joka voipi pettää, se voipi myös valansa rikkoa.

Nyt hän otti povestansa kirjeen ja antoi sen minulle, vavisten ja
anoen, että luettuani sen hävittäisin.

-- Olkaa huoleti, mies, virkoin kirjettä avaten; heti luettuani olen
sen hävittävä teidän nähden.

-- Mutta, hyvä herra, siihen pitäisi tulla vastinetta, ja minä en
jouda odottaa. Tehkää miten paraiten sopii. Pitäkää vaan muistissa,
että kun minä tulen, niin laulan aina tuota sävelettä "_Kissa ma olin
unissain_", ja silloin teidän ei tarvitse pelätä mitään odottamatonta
tuloa, vaan voitte pitää taskussa mitä paperia hyvänsä. Mutta jos
kuulette jonkun lähestyvän sitä laulamatta, niin on siinä merkki,
että minä en silloin ole tulossa, taikka ett'en tule yksin. Siinä
tapauksessa varokaatte, ett'ei ole mitään taskussa, sillä voitaisiinhan
tulla vaatteitanne tarkastamaan; vaan reväiskää kirjeenne palasiksi ja
heittäkää ne ulos ikkunasta.

-- Hyvä, näen, että olette varovainen, niin olen minäkin.

-- Äskenpä sanoitte minua tolvanaksi.

-- Teillä on oikeus minua siitä nuhdella, vastasin, puristaen hänen
kättänsä. Antakaa anteeksi.

Hän läksi pois ja minä luin:

"Olen... (tässä mainittiin nimi) yksi teidän ihailijoistanne; osaan
ulkoa koko teidän _Francesca da Riminin_. Minut pantiin vankeuteen...
(ilmoitti syyn ja päivämäärän) ja antaisin en tiedä kuinka paljon
vertani, saadakseni olla teidän kanssanne, taikkapa ainakin niin
lähellä teitä, että voisimme yhdessä keskustella. Saatuani kuulla
Tremerellolta, -- niin nimitämme välittäjä-miestä -- että te, hyvä
herra, olette vangittuna ja mistä syystä, syttyi povessani palava
halu ilmoittaa teille, ett'ei kukaan teitä surkuttele ja rakasta
enemmän, kuin minä. Ettekö hyväntahtoisesti suostuisi ehdoitukseeni,
että me huojentaisimme yksinäisyytemme painoa toinen toisellemme
kirjoittamalla? Kunniansanallani lupaan teille, ett'en ole kenellekään
maailmassa siitä kertova, vakuutettuna, että samaa vaiti-olevaisuutta,
jos suostutte, teidänkin puoleltanne saan toivoa. -- Sillä välin,
antaakseni teille jotakin tietoa minusta, lisään tähän lyhyen
elämäkerran, j.n.e."

Seurasi sitten kertomus.



XXXIV LUKU.


Jokainen lukija, jolla on hiukan mielikuvitusta, käsittää helposti
sitä sähköntapaista vaikutusta, jonka tämmöinen kirje tekee vankiraukan
mieleen, etenkin jos tämä vanki on tuntehikas ja ihmisrakas. Ensimäinen
ajatukseni oli pitää ystävänä tuota tuntematonta, ottaa osaa hänen
kohtaloonsa ja olla kiitollinen hänen osoittamastansa suosiosta. --
Niin, huudahdin, sa jalo mies, otan tarjouksesi vastaan. Soisinpa vaan,
että minun kirjeeni tuottaisivat sinulle yhtä paljon lohdutusta, kuin
sinun kirjeesi minulle tulevat tuottamaan ja tämä ensimäinen jo on
tuottanut.

Lapsen riemulla luin ja luin toistamiseen tuon kirjeen, ja siunasin
sadoin kerroin sen tekijää; minusta tuntui, että jok'ainoa hänen
lauselmansa ilmaisi suoraa ja jaloa mielenlaatua.

Aurinko oli laskemassa, rukoushetkeni oli käsissä. Kuinka elävä oli
nyt jumaluuden tunto mielessäni! Kuinka kiitin Häntä, joka aina keksii
uusia neuvoja ylläpitääksensä henkeni ja sydämeni vireyttä, ja kuinka
Hänen kallisten lahjainsa muisto elpyi minussa, saadessani tämän uuden
lahjan!

Seisoin isossa ikkunassani, käsivarret rautaristikossa, kädet ristissä;
silmäni alla oli San Marcon kirkko, lyijykatolla mahdoton parvi
kyyhkysiä kuherteli, lenteli ja teki pesiänsä; ylläni kohosi avara
taivaan laki kaikessa loistossaan; minä näin yli koko täänpuolisen
Venezian, ja kaukainen ihmis-äänten sohina kosketti vienosti korviani.
Tässä onnettomassa, mutta ihmeellisessä paikassa minä puhuttelin Häntä,
jonka silmä yksinään minut näki, Hänen haltuunsa sulkien vanhempani ja
muut rakkaat henkilöt, kunkin vuorossaan; ja luulin kuulevani, kuinka
Hän vastasi: "Luota minun hyvyyteeni!" ja minä huudahdin: "Niin, sinun
hyvyyteesi tahdon luottaa!"

Liikutettuna ja vahvistettuna päätin rukoukseni, vähän huolien siitä,
kuinka ympärilläni surisevat hyttiset sillä välin urheasti purivat
minua.

Mutta kun sitten innostuksen perästä mielikuvitukseni alkoi raueta,
ja hyttisten ahdistaminen muuttui tuntuvammaksi, niin yht'äkkiä halpa
ajatus nousi mieleeni, jota minä, vaikka se inhoittikin minua, en
voinut pois torjua.

Tremerello oli esiintuonut ilkeän epäluulon Zanzea vastaan, että hän,
tuo kirkas sielu, joka ei mitään tietänyt eikä tahtonutkaan tietää
politiikista, muka olisi salaisuuksieni vakoilijana!

Häntä oli minun mahdotonta epäillä, vaan kysyin itseltäni: Onko minulla
sama vakuutus Tremerellonkin suhteen? Jos tämä kelvoton olisi kavalien
tiedustelemisten välikappaleena! Jos tuon kirjeen olisi kirjoittanut
ties' kuka, vietelläksensä minua uskomaan tuolle uudelle ystävälle
tärkeitä salaisuuksia! Kenties tuota vankia, joka muka minulle
kirjoitti, ei olekaan; -- taikkapa se saattaa olla kavaltaja, joka
pyytää muiden salaisuuksia ilmi-antamalla voittaa jotakin itsellensä;
tahi on hän kunnon mies, mutta Tremerello petollinen, joka tahtoo
saattaa meitä kumpaakin hukkaan, saadaksensa palkan lisäystä.

Voi, se on ruma, mutta hyvin luonnollinen asia, tuo vangin pelko, että
kaikkialta häntä väijyy viha ja kavaluus!

Mitä tehdä tuon tuntemattoman kirjeen johdosta? Pitikö antaa kirje
takaisin Tremerellolle ja sanoa: En tahdo panna rauhaani alttiiksi?
-- Mutta jos siinä ei ollutkaan petosta? Jos tuo tuntematon hyvinkin
ansaitsee ystävyyttäni, ansaitsee, että panisin jotakin alttiiksi
hänen yksinäisyytensä lieventämiseksi? Kurja sinä! Pari askelta olet
ehkä vaan kuolemasta, tuomio voi langeta minä päivänä hyvänsä, ja
sinä kieltäydyt vielä tekemästä jotakin hyvää työtä? Vastata, vastata
sinun tulee! -- Mutta jos kova onni tahtoisi, että tämä kirjevaihto
sattuu asianomaisten tietoon, niin, vaikk'ei kukaan voisi hyvällä
omallatunnolla lukea sitä meille rikokseksi, eiköhän kuitenkaan liene
varma, että Tremerello parka saisi kovan rangaistuksen? Eiköhän jo
viimeinmainittu epäilys riitä ehdottomasti kieltäytymään kaikenlaisesta
salaisesta kirjevaihdosta?



XXXV LUKU.


Sinä yönä en saanut unta silmiini, niin olin levotonna ja täynnä
epäilystä. Ennen päivän koittoa kavahdin vuoteelta ja astuin ikkunalle
rukoilemaan. Vaikeissa tiloissa täytyy luottamuksella turvata Jumalan
apuun, pyytää Häneltä neuvoja ja niissä sitten pysyä kiini.

Pitkän rukouksen perästä astuin ikkunalta alas, hivuttelin käsilläni
hyttisten puremia poskiani, ja tein kun teinkin päätökseni: että
minun piti Tremerellolle esittää se vahinko, joka hänelle voisi
syntyä puheena olevasta kirjevaihdosta, luopua siitä, jos se häntä
arveluttaisi, mutta suostua, jos hän pysyisi vakavana.

Kävelin edestakaisin, kunnes kuulin laulettavan: "_Kissa ma olin
unissain ja sä mua silitit_", Tremerello toi minulle kahvia.

Ilmoitin nyt, mikä minua arvelutti, enkä säästänyt sanoja häntä
peloittaakseni. Mutta näin hänen olevan vakavan päätöksessään
_palvella_, käyttääkseni hänen sanojansa, _kahta niin oivallista
herraa_. Tämä vakavuus soti niin jyrkästi hänen jänismäisiä kasvojaan
ja hänelle annettua nimitystäkin vastaan (Tremerello = vapisija), että
minäkin päätin olla vakava.

-- Hyvä, sanoin minä, annan teille viinini, hankkikaa te mulle
tarpeellista paperia, ja olkaa huoleti, että heti kun kuuluu avainten
kilinää ilman teidän lauluanne, niin minä silmänräpäyksessä olen
hävittävä kaikki, mitä on salassa pidettävä.

-- Täss' on juuri mukanani arkki paperia, ja hankin teille enemmän,
milloin vaan tarvitaan; luotan täydellisesti teidän varovaisuuteenne.

Poltin melkein suulakeni nielaistessani kiireimmiten tulikuuman
kahvini. Tremerello meni, ja minä heti kirjoittamaan.

Aloitin esittämällä epäilyksiäni tämän kirjevaihdon suhteen, mutta
lisäsin minun ajatukseni olevan sen, että jos luulee tekevänsä jotakin
hyvillä syillä ja omaatuntoansa suorastaan loukkaamatta, niin silloin
ei ole syytä peljätä tekevänsä rikosta. Hänenkin pitäisi vielä
puolestaan tarkasti punnita yrityksemme laatua ja vapaasti ilmoittaa,
ryhtyikö hän siihen tyynellä mielin vai levottomuudella. Jos hän,
uudestaan mietittyänsä, katsoisi sitä liian vaaran-alaiseksi, niin
meidän täytyisi luopua kirjevaihdon toivotusta virvokkeesta, tyytyen
siihen, että vaihtamalla harvoja, vaan tosiystävyyttä todistavia
sanoja, olimme tulleet tuntemaan toisiamme.

Kirjoitin neljä sivua, täynnä mitä lämpimintä tunnetta, ilmoitin
lyhyesti vangitsemiseni syyn, puhuin innollisesti perheestäni ja
eräistä muista itseäni koskevista seikoista, pyytäen kutenkuinkin avata
hänelle sydämeni.

Illalla meni kirjeeni. Kosk'en edellisenä yönä saanut unta, niin olin
nyt hyvin väsyksissä enkä tarvinnut unta kauan odottaa. Seuraavana
aamuna heräsin virkistyneenä, iloisena, sykkivin sydämin ajatellen,
että muutaman hetken perästä oli ehkä ystävän vastaus käsissäni.



XXXVI LUKU.


Vastaus tuli kahvin kanssa. Puristin Tremerellon kättä ja sanoin
ystävällisesti: -- Jumala sinua palkitkoon hyvästä työstäsi! --
Epäluuloni häntä ja tuota tuntematonta kohtaan olivat nyt haihtuneet,
joko sentähden, että ne minua ilettivät, taikkapa näyttivät
tarpeettomilta, sillä politiikista puhuessani olin aina käyttänyt
varovaisuutta. Juliano (niin kirjoittaja katsoi hyväksi nimittää
itseänsä) aloitti kirjeensä pitkillä kohteliaisuuden lauseilla ja sanoi
olevansa aivan huoleton tästä kirjevaihdosta. Sitten hän laski leikkiä
epäilyksistäni, ensin kohtuudella, mutta tuo leikki kävi vähitellen
pistäväksikin. Vihdoin, ylistettyänsä suoruutta, hän pyysi anteeksi,
ett'ei voinut salata sitä mielipahaa, jota oli tuntenut nähdessään
minussa "jotakin arkamaista epäileväisyyttä, jotakin tuota kristittyjen
omantunnon arastelemista, joka ei sopeu totiseen filosofiiaan".

"Olen teitä kuitenkin aina kunnioittava, lisäsi hän, joskin tässä
asiassa olemme eri mieltä; mutta suoramielisyyteni pakoittaa
minua tunnustamaan, ett'ei minulla uskontoa olekaan, ja että
semmoista kammoksun, nimitettäköön sitä miksi tahansa. Pelkästä
vaatimattomuudesta olen ottanut nimeksi Julianon, sillä tuo kunnon
keisari tosin oli kristittyjen vihamies, mutta minä todellisuudessa
olen häntä paljon edistyneempi. Kruunattu Juliano uskoi Jumalaan ja
puuhasi hänkin kaikellaista hurskautta; minun mielestäni ei löydy
mitään semmoista, vaan kaikki hyvyys on siinä, että rakastamme totuutta
ja sen etsijöitä, ja vihaamme sitä, mikä ei ole meille mieleen".

Tuohon tapaan jatkaen, antamatta mitään perusteita, ryntäsi hän
silmittömästi Kristin-uskoa vastaan, kehui pöyhkeällä pontevuudella
uskottoman ylevää hyvettä ja otti, puoleksi leikillä, puoleksi
todella, ylistääksensä keisari Julianon luopumusta sekä hänen muka
ihmis-ystävällistä yritystä hävittää maan päältä viimeisetkin
Evankeliumin jäljet.

Sitten, peljäten, että oli jo liioin loukannut mielipiteitäni, hän
kääntyi pyytämään minulta anteeksi ja samalla saarnaamaan yleistä
suorapuheisuuden puutetta vastaan. Vielä kerran hän vakuutti haluavansa
pysyä minun kanssani yhteydessä, ja sanoi jäähyväiset.

Jälkilisäys kuului: "En kadu muuta, kuin että ehk'en ole kylläksi
suora. Olkoon se siis sanottu, että luullakseni nuo kristilliset
puheenne lienevät teeskentelyä. Sitä minä hartaasti toivon. Siinä
tapauksessa paljastakaa kasvonne; olen antanut teille esimerkin".

En voi sanoin kertoa tunteitani, tuota kirjettä lukiessani. Alussa
sydämeni sykki ilosta; sitten tuntui kuin jäinen koura olisi sitä
kouristanut. Kaduin, että olin ruvennut semmoisen miehen kanssa
kirjevaihtoon, joka noin röyhkeästi pilkkasi sydämeni jaloimpia
tunteita.

Luettuani viimeisen sanan repäisin kirjeen kahtia, niin että kumpaankin
käteen jäi puoli.



XXXVII LUKU.


Katselin noita kahta kappaletta, ajatellen inhimillisten toiveitten
petollisuutta. -- Äsken niin palavasti halusin saada tuon kirjeen,
ja nyt repäisen sen suuttuneena palasiksi! Äsken olin niin iloisena
toivotusta ystävyydestä onnettomuuden-kumppalini kanssa, niin
vakuutettuna, että olisimme toinen toisemme tueksi, niin halukkaana
osoittamaan hänelle suosiotani; nytpä sanon häntä hävyttömäksi!

Asetin nuo kaksi kappaletta päällekkäin, ja uudistin äskeisen temppuni.
Aioin vieläkin sitä jatkaa, kun yksi neljännes putosi kädestäni maahan.
Kyyristyin alas sitä ottaakseni, ja sen lyhyen ajan kuluessa olin jo
ennättänyt muuttaa mieleni, niin että uudestaan halusin lukea tuota
ylpeätä kirjoitusta.

Istuin alas, sovitin nuo neljä kappaletta raamatun kannelle yhteen,
ja luin. Jätin ne siihen, nousin kävelemään, luin vieläkin kerran, ja
sillä välin mietiskelin näin:

-- Jos en vastaa, niin hän on luuleva minua niin kukistuneeksi, ett'en
uskalla ilmestyä mokoman Herkuleen silmien eteen. Vastatkaamme hänelle,
näyttäkäämme ett'emme ensinkään pelkää asettaa oppia opin rinnalle.
Todistakaamme hyvällä tavalla, ett'ei ole pelkuruutta siinä, jos ken
tarkasti punnitsee seikkoja ja on kahden vaiheella, kun on tehtävä
jotenkin vaarallinen päätös, ehkäpä muille vaarallisempi, kuin meille
itsellemme. Oppikoon hän, että todellinen urhomieli ei ole omantunnon
pilkkaamisessa, eikä myöskään todellinen arvo ylpeydessä. Selittäkäämme
hänelle Kristin-uskon järjellisyys, uskottomuuden järjettömyys.
-- Ja vihdoin, jos tuo Juliano näytäksen niin erimieliseltä minun
kanssani, jos hän ei säästä ivaansakaan ja näkyy vähän huolivan
ystävyydestäni, eiköhän siinä ainakin todistusta, ett'ei hän ole
mikään vakoilija? -- Vai olisikohan se juuri mitä kavalin juoni hänen
puolestaan? -- Ei toki; en voi sitä uskoa. Minä olen itse häijy
ihminen, kun sentähden, että tunnen itseni loukatuksi noista rohkeista
ivasanoista, tahdon luuletella itseäni, ett'ei niiden tekijä voi
olla muuta kuin perinpohjin turmeltunut ihminen. Halpa ajatus, jota
niin useasti olen muissa moittinut, pois omasta sydämestäni! Juliano
on, mitä on, eikä mitään muuta, hävytön mies, vaan ei vakoilija. --
Ja onko minulla tosiaankaan oikeus antaa _hävyttömyyden_ ilkeä nimi
sille, mitä hän itse luulee _suorapuheisuudeksi?_ -- Vai tuossako
sinun nöyryytesi, sinä ulkokullattu! Joku tuopi mielen-erhetyksestä
esiin vääriä mielipiteitä ja nauraa sinun uskollesi, ja heti olet
valmis häntä halveksimaan. -- Tiesi Jumala, eikö tuommoinen närkästys
minun, kristityn, povessa liene pahempi, kuin tämän uskottoman rohkea
suoruus! -- Kenties hän ei tarvitse muuta kuin yhden ainoan armon
säteen ja hänen luja totuuden rakkautensa jo muuttuisi uskoksi, joka
on minun uskoani vahvempi. -- Eikö liene parempi, että rukoilen hänen
puolestansa, kuin että vihastun häneen ja kehun omaa etevyyttäni?
Kukaties, sillä välin kun minä raivoissani revin hänen kirjeensä
palasiksi, hän ystävällisesti luki minun kirjettäni, luottaen siihen,
ett'en minä panisi pahaksi hänen suoria sanojansa? -- Kumpi on
väärässä, se, joka rakastaa ja sanoo: "En ole kristitty", vai se, joka
sanoo: "Olen kristitty", mutta ei rakasta? -- Vaikea on perin pohjin
tuntea toista, jonka kanssa on monta ajastaikaa yhdessä elänyt; ja minä
ottaisin tuomitakseni ihmistä yhden ainoan kirjeen nojalla! Käyhän
sitäkin olettaminen, että hän, huolimatta sanoistansa, ei ole aivan
tyytyväinen uskottomuuteensa, ja sentähden itse tahtoo minua ärsyttää
sitä vastustamaan. Oi jospa niin olisi! Suuri Jumala, jonka kädessä
halpakin välikappale voipi suuria matkaan saattaa, valitse, valitse
minut tähän työhön! Anna minulle niin vankat ja pyhät perusteet, että
ne saattavat tuon onnettoman uskomaan Sinuun; että ne saattavat hänet
ylistämään Sinua sekä käsittämään, että ulkopuolella Sinua ei löydy
mitään hyvettä, joka ei olisi ristiriidassa itsensä kanssa!



XXXVIII LUKU.


Tyynellä mielin revin nyt nuo neljä kirjekappaletta aivan pieniksi
palasiksi, ja ojennettuani käteni ulos ikkunasta, katselin, kuinka
paperipalaset liitelivät ilmassa. Muutamat putosivat kirkon katolle,
toiset kiertelivät kauan ilmassa ja laskeusivat vihdoin maahan. Ne
menivät siihen määrään hajalleen, ett'ei tarvinnut peljätä, että kukaan
niitä keräilisi ja saisi tietoa salaisuudesta.

Sitten kirjoitin Julianolle, kaikin voimin koettaen olla tyvenenä sekä
semmoiselta näyttää.

Laskin leikkiä hänen pelostaan, että saatin omantuntoni arkuuden
semmoiseksi, ett'ei käynyt filosofiiaan yhdistäminen, pyytäen häntä
ainakin tämän suhteen lykkäämään tuomiotansa tuonnemmaksi. Kiitin hänen
totuudenharrastustansa ja vakuutin, että hän minussa tulisi löytämään
aivan samaa mieltä, jonka näytteeksi tahdoin ottaa puolustaakseni
Kristin-uskoa, "varmana", lisäsin, "että niinkuin minä aina mielelläni
kuuntelen teidän mielipiteitänne, samaten tekin olette puolestanne
hyväntahtoisesti minulle tekevä".

Tätä puolustusta päätin askelittain panna toimeen, ja tein nyt
alun, esittämällä Kristin-uskon pääsisällystä: -- Jumalan pelkoa,
-- epä-uskon heittämistä, -- ihmisten veljellisyyttä, -- hyvien
avujen hellittämätöntä harrastusta, -- nöyryyttä ilman alentumista --
arvollisuutta ilman ylpeyttä, -- esikuvaksemme Jumal'-ihmistä! Mitä
löytyy filosofillisempaa ja ylevämpää, kuin tämä oppi?

Koetin sitten näyttää, kuinka tämä viisauden valo tosin oli
selvemmin tahi hämärämmin kuultanut niillekin, jotka luonnonperäisen
järkensä silmillä ovat totuutta etsineet, mutta ei koskaan levinnyt
kaikkialle; ja kuinka jumalallinen Mestari, tultuansa maailmaan,
antoi hämmästyttävän todistuksen itsestänsä, vaikuttaessaan
inhimillisesti nähden mitä halvimmilla välikappaleilla, että valo
tuli yhteis-omaisuudeksi kaikille. Mitä maailman mainiot filosofit
eivät konsaan voineet aikaan saada, epäjumaluuden häviötä ja yleisen
veljellisyyden julistamista, sen saivat muutamat yksinkertaiset
lähetysmiehet aikaan. Siitä lähtien tuli orjien vapaaksi-antaminen
yhä yleisemmäksi, ja vihdoin syntyi yhteiskunta ilman orjia,
yhteiskunnallinen tila, jota muinaisajan filosofit katsoivat
mahdottomaksi.

Vihdoin lopuksi silmäys historiaan Jeesuksesta nykyaikaan asti
saatti selväksi, että hänen perustamansa uskonto on nähty soveltuvan
jok'ainoaan ihmiskunnan sivistys-asteesen. Väärä oli siis väittää,
että, sivistyksen yhä edistyessä, Evankeliumi ei enään sopinut sen
kanssa yhteen.

Kirjoitin mitä pienimmillä kirjaimilla ja tilaa säästäen, mutta en
sittenkään päässyt edemmäs paperin vähyyden vuoksi. Nyt luin uudestaan
kirjeeni alun, joka olikin minulle mieleen. Siinä ei ilmaantunut
vähintäkään närkästystä Julianon ivasanojen johdosta, päinvastoin
oli se täynnä ystävyyden lauseita, joita suvaitsevaisuuteen taipunut
sydämeni oli mieleeni johtanut.

Lähetin kirjeeni, ja huomis-aamuna odotin kärsimättömyydellä vastausta.

Tremerello tuli ja sanoi minulle:

-- Tuo herra ei ole voinut kirjoittaa, mutta pyytää teitä jatkamaan
pilapuhettanne.

-- Pilapuhettani? huudahdin. Niin hän ei ole voinut sanoa! Lienette
väärin kuullut.

Tremerello nykäisi olkapäitään.

-- Vai luuletteko varmaan hänen niin sanoneen?

-- Yhtä varmaan, kuin nyt luulen kuulevani kellon lyöntiä San Marcon
tornista. -- (Kello löi parahillaan.) Join kahvini enkä virkkanut
mitään.

-- Vaan sanokaa, lukiko tuo herra kirjeeni loppuun?

-- Luulenpa niin; sillä hän nauroi, nauroi kuin hullu, ja sitten hän
teki siitä pallukan, jota heitteli ilmaan, ja kun muistutin, että hän
luettuansa sen hävittäisi, niin hän sen paikalla hävittikin.

-- No hyvä.

Annoin kuppini Tremerellolle takaisin, sanoen ma'usta tuntevani, että
Bettina rouva oli kahvin keittänyt.

-- Oliko se huonoa?

-- Tuiki huonoa.

-- Kuitenkin olen itse sen keittänyt, ja väkeväksi, sen vakuutan;
pohjasakoa ei ensinkään.

-- Lienee vika minun suussani.



XXXIX LUKU.


Koko aamun kävelin raivossani edestakaisin. -- Mitä ihmisrotua
lieneekään tuo Juliano? Minkätähden sanoo hän kirjettäni pilapuheeksi?
Miksi hän nauraa ja heittelee sitä leikkipallukkana? Miksi hän ei anna
vastaukseksi riviäkään? Vaan semmoisia ne ovat kaikki uskottomat! Itse
tuntien mielipidettensä heikkoutta, he eivät kuuntele, jos ken rupee
niitä vastustamaan, vaan nauravat ja ovat olevinaan niin eteviä, ett'ei
heidän muka ole tarvis mitään likemmin tarkastaa. Voi te poloiset!
Milloin on ollut filosofiiaa, joka ei tarkasti ja totisesti asioita
tutkisi? Jos on totta, että Demokritus yhä nauroi, niin hän oli narri!
-- Mutta minä olen saanut, mitä olen ansainnut; miksikä ryhdyinkään
tuohon kirjevaihtoon? Että hetken aikaa antausin pettäväiseen
toiveesen, on vielä anteeksi annettava; mutta huomattuani häntä
hävyttömäksi, enkö ollut typerä, kun sittenkin hänelle kirjoitin?

Nyt päätin, ett'en hänelle enää kirjoittaisi. Päivällisellä Tremerello
kaatoi viinini pulloon, jonka pani taskuunsa, virkkaen:.-- Ah,
muistanpa, että tässä on minulla paperia teille antaa. -- Hän antoi
paperin ja meni.

Nähdessäni tuon puhtaan lehden, tunsin taaskin kiusauksen viimeisen
kerran kirjoittaa Julianolle ja sanoa hänelle hyvästi, pitämällä
hänelle aika saarnan hävyttömyyden kehnoudesta.

-- Kaunis kiusaus todellakin, arvelin sitten, maksaa röyhkeys
röyhkeydellä! paisuttaa hänen vihaansa Kristin-uskoa vastaan,
näyttämällä, että minunkin, kristityn, povessa on sijaa
malttamattomuudelle ja ylpeydelle! -- Ei, se ei käy laatuun.
Herjetkäämme tykkänään kirjoittamasta. -- Mutta jos minä niin
kuivakiskoisesti herkeän, eikö hän yhtä hyvin voisi syyttää minua
malttamattomaksi ja ylpeäksi? -- Parempi on vielä kerta kirjoittaa ja
ilman vähintäkään sappea. -- Mutta jos kerran voin sapetta kirjoittaa,
on paras, ett'en ole tietävinänikään hänen naurustaan ja tuosta
liikanimestä, jonka hän on kirjeelleni antanut, vaan tyynimielisesti
vaan jatkan Kristin-uskon puolustustani.

Hetken mietittyäni jäin viimeksimainittuun päätökseen.

Iltasella lähetin postini, ja seuraavana aamuna sain muutamia riviä
vastaukseksi, jotka olivat hyvin kylmiä, tosin ilman loukkauksia, vaan
myöskin ilman vähintäkään myöntymystä taikka pyyntöä jatkamaan.

Vaikka vastaus ei minua miellyttänyt, pysyin yhtähyvin aikomuksessani
jatkaa loppuun asti.

Minun ainettani ei ollut mahdollista lyhyesti esittää, vaan se täytti
viisi tahi kuusi pitkää kirjettä. Kuhunkin näistä tuli aivan lyhykäinen
kiitosvastaus, ynnä muutamia poikkeuksia aineesta: milloin, näet, hän
kirosi vihamiehiänsä, milloin itse nauroi kirouksillensa, arvellen
luonnolliseksi, että mahtavat sortavat heikompiansa, siinä vaan
vahinko, ett'ei hän kuulunut noiden mahtavien joukkoon; milloin taas
hän uskoi minulle lempi-asioitansa ja tunnusti niiden suurta vaikutusta
hänen kiusattuun mielikuvitukseensa.

Mutta viimeiseen kirjoitukseeni sanoi hän kuitenkin aikovansa sepittää
pitempää vastinetta. Odotin sitä toista viikkoa, jolla aikaa hän joka
päivä kirjoitteli minulle niitä näitä, parhaasta päästä riettauksia.

Silloin pyysin häntä muistamaan tuota vastinetta, jonka hän oli minulle
velkaa, sekä kehoitin häntä totisesti punnitsemaan niitä perusteita,
jotka olin hänelle esittänyt.

Hän vastasi jokseenkin kiivaasti, runsaasti ottaen itsellensä
omaisuuksia semmoisia kuin "filosofi", "vakaamielinen", "mies, jonka ei
ole tarvis kauan miettiä, eroittaaksensa yökynttilää lampusta." Sitten
hän taas rupesi juttelemaan kevytmielisistä seikkailuista.



XL LUKU.


Senkin kärsin vielä, välttääkseni ulkokullatun ja suvaitsemattoman
nimeä ja yhä toivoen, että noitten lempijuorujen perästä tulisi
vakaisuudenkin aika. Kuitenkaan en ollut ilmoittamatta pahaa mieltäni
siitä loukkaavasta tavasta, jota hän käytti naisista puhuessaan, ja
surkuttelin niitä kurjia, jotka hänen sanojensa mukaan olivat joutuneet
hänen uhriksensa.

Hänpä ei ollut uskovinaan minun moitteeni todellisuutta, vaan väitti
toistamiseen: "Vaikka miten moititte siveyttömyyttä, tiedän varmaan,
että kertomukseni ovat teille huviksi. Kaikki ihmiset rakastavat
huvitusta niinkuin minä, vaikka eivät julkea sitä suoraan tunnustaa.
Minä tulen siis kertomuksiani jatkamaan, kunnes joudutte ihastuksiin ja
mielessänne lausutte minulle suostumuksenne".

Mutta viikosta viikkoon hän ei herjennyt riettauksiansa latelemasta,
ja minä, joka yhä toivoin hänen kirjeessänsä löytäväni mielenmuutosta
ja uteliaisuudestakin ne luin, tulin siitä, vaikk'en vietellyksi,
niin kumminkin hämmennetyksi ja hiukan vieraantuneeksi jaloista
ajatuksista. Sillä turmeltuneiden ihmisten kanssa seurustelemisesta me
itse turmellumme, ell'ei meillä ole tavallista enempää hyvettä, paljon
enempää kuin minulla ainakin.

-- Tuossapa on ylpeytesi rangaistus! sanoin itselleni. Tuossa voitto
siitä, että, kysymättä kelpaisitko siksi, rupesit lähetys-saarnaajaksi!

Eräänä päivänä vihdoin kirjoitin hänelle seuraavalla tavalla:

"Tähän asti olen kaikin tavoin koettanut saattaa teitä toiseen aineesen
kääntymään, vaan te yhä jatkatte kertomuksianne, jotka, niinkuin jo
olen suorasti ilmoittanut, eivät minua miellytä. Jos mielenne tekee
paremmista asioista puhua, niin voimme pitkittää kirjevaihtoamme,
muutoin on paras sanoa toisillemme hyvästi ja pysyä kumpikin
itseksensä".

Kahteen päivään en saanut vastinetta, ja olin siitä tyytyväinen. --
Oi onnellinen yksinäisyys, huudahtelin itsekseni, paljon vähemmän on
sinusta mielenkarvautta, kuin epäsointuisesta ja halventavaisesta
keskustelusta! Sen sijaan, että olen itseäni kiusannut hävyttömyyksien
lukemisella, ja turhaan koettanut niitä vastaan asettaa ihmisyyden
jaloja pyrintöjä, saan nyt jälleen nostaa mieleni Jumalaan ja
muistella perhettäni ja rakkaita ystäviäni. Rupeen taas enemmän
lukemaan pipliata, kirjoittamaan ajatuksiani pöydälle, tutkimaan omaa
sydäntäni jalostuttaakseni sitä, sanalla sanoen maistelemaan viattoman
surumielisyyden suloisuutta, joka on tuhatta kertaa kalliimpi kuin
iloiset, vaan siivottomat mielikuvaelmat.

Tremerello aina, kun astui huoneeseni, lausui: -- Ei ole vielä
vastinetta. -- Hyvä, vastasin minä.

Kolmantena päivänä hän sanoi: -- Herra N. N. on joutunut sairaaksi.

-- Mikä häntä vaivaa?

-- Sitä hän ei sano, mutta vuoteeltansa ei nouse, ei syö eikä juo, on
vaan pahoillaan.

Minun tuli sääli, ajatellessani, että hänellä oli kipuja eikä ketään
lohduttamassa.

Huuliltani tahi paremmin sydämestäni pääsi sanat: -- Tahdon laittaa
hänelle pari riviä.

-- Ne minä vien tänä iltana, sanoi Tremerello ja meni.

Istuessani pöydän ääreen olin jotenkin kahden vaiheella. -- Tehnenkö
oikein taaskin ruvetessani kirjevaihtoon? Enkö vast'ikään siunannut
yksinäisyyttä niinkuin kadonnutta, vaan jälleen löytynyttä aarretta.
Mitä horjuvaisuutta! -- Mutta toiselta puolen, hän ei syö eikä juo; on
varmaankin sairastunut. Eihän ole soveliasta, asiain näin ollen, jättää
häntä, sitä enemmän, koska viimeiset sanani taisivat tuntua hänestä
karvailta ja häntä loukata.



XLI LUKU.


Kirjoitin siis näin:

"Kuulen, että te ette ole terve; se minua surettaa. Kaikesta
sydämestäni tahtoisin olla luonanne ja ystävänä auttaa. Rohkenen
luulla, että terveytenne tila yksinään on syypää siihen, ett'en
kolmeen vuorokauteen ole saanut sanaakaan teiltä. Eihän toki viime
kirjeeni liene teitä loukannut? Voin vakuuttaa, että kirjoitin sen
ilman vähintäkään nurjuutta, ainoastaan tarkoittaen, että saisin teitä
kirjevaihdossanne totisemmalle kannalle. Jos kirjoittaminen on teille
vaivaksi, niin laittakaa edes varma tieto terveytenne tilasta; minä
olen teille joka päivä kirjoittava jotakin ajan vietteeksi, että te
muistaisitte ystävyyttäni".

Semmoista vastausta kuin sain, en olisi koskaan odottanut. Se alkoi
näin: -- "Minä tällä nyt purkaan liittomme. Jos et sinä tiedä mitä
tehdä minun ystävyydelläni, niin en minäkään tiedä, mitä tekisin sinun
ystävyydelläsi. Minä en ole mies unhottamaan loukkauksia, enkä, kerran
hyljättynä, käänny ystävyyttä kerjäämään. Sentähden että tiedät minua
sairaaksi, lähestyt minua nyt lampaan villassa, toivoen, että tauti
on järkeni heikontanut ja saattaa minua saarnojasi kuuntelemaan"...
Ja tähän tapaan hän jatkoi, rajusti soimaten minua ja pilkallisesti
väännellen naurettavaksi kaikki, mitä olin puhunut uskonnosta ja
siveydestä, väittäen elävänsä ja kuolevansa samana miehenä, se on
vihaten ja halveksien kaikkea filosofiiaa, joka erosi hänen omastansa.

Seisoin kuin ukkosen iskemänä! -- Oivallinen käännytys todellakin!
arvelin surumielin. -- Jumalan otan todistajaksi, että aikomukseni
oli puhdas! -- Ei, noita herjauksia en ole ansainnut! -- Olkoon
menneeksi, vieläkin yksi toive pettyneenä. Se olkoon hänen oma
asiansa, jos hän tuulesta luopi itsellensä loukkauksia, saadaksensa
anteeksi-antamattomuuden nautintoa! Enemmän kuin mitä olen tehnyt, en
ole velkapää tekemään.

Muutaman päivän kuluttua harmini taas leppyi, ja ajattelin, että tuo
kiihkoinen kirje oli voinut syntyä vihan vimmassa, joka pian asettuisi.
-- Kenties hän sitä jo häpeekin, vaikka on liian ylpeä tunnustaaksensa
vikaansa. Eikö olisi hyvä työ kirjoittaa hänelle uudestaan, nyt kun hän
on ennättänyt tyyntyä?

Tosin se vaati jommoistakin itserakkauden uhrausta, mutta tein sen
sittenkin. Ken hyvää tarkoittaen nöyristyy, hän ei siitä pilau, vaikka
saisikin väärää ylenkatsetta palkakseen.

Vastineeksi sain kirjeen, joka oli vähemmän kiihkoinen, mutta yhtä
loukkaava kuin edellinen. Tuo leppymätön sanoi ihmettelevänsä
evankelista tasamieltäni.

-- No hyvä, jatkoi hän, aloitamme siis uudestaan; mutta puhukaamme
selvään. Me emme rakasta toisiamme. Kirjoitamme vaan kumpikin omaksi
huviksemme, pannen paperille, mitä mieleen juolahtaa; te serafillisiä
haaveitanne, minä taas jumalattomia kirouksiani; te ihailuksianne
ihmisen ja naispuolen arvosta, minä suoria kertomuksiani omasta
saastaisuudestani, kumpikin toivoen toista käännyttää. Vastatkaa,
kelpaako ehtoni?

Vastasin: -- Ehdoituksenne ei ole muuta kuin pilkkaa. Minun puoleltani
on ollut hyvää tahtoa teitä kohtaan. Nyt ei omatuntoni vaadi minulta
enää muuta, kuin että toivotan teille kaikkea sekä tämän että tulevan
elämän onnea. --

Niin päättyi salainen tuttavuuteni tuon miehen kanssa, joka kukaties
oli enemmän katkeroittunut kovasta onnesta ja epätoivosta vimmastunut,
kuin luonteeltaan häijy.



XLII LUKU.


Toisen kerran kiitin sydämestäni yksinäisyyttä, ja päivät kuluivat
jonkun aikaa eteenpäin ilman muutoksia.

Kesä loppui ja syyskuun jälkipuolella helteiset säät viilenivät.
Lokakuu tuli, ja nyt olin hyvillä mielin siitä, että minulla oli huone,
joka talven aikana piti lämmintä. Mutta eräänä päivänä tuli vartija
ilmoittamaan, että minun piti muuttaa toiseen huoneesen.

-- Minne?

-- Muutaman askeleen päähän, raittiimpaan huoneesen.

-- Ja miksi siitä ei pidetty huolta silloin, kun olin kuolla
kuumuudesta, kun ilma täällä oli täynnä hyttisiä ja vuode lutikoita?

-- Ei tullut käskyä ennen?

-- No hyvä, mennään sitten.

Vaikka olin yltäkyllin saanut kärsiä tuossa huoneessa, niin kuitenkin
tuntui ikävältä jättää se, ei ainoastaan sentähden, että kylmään
aikaan siinä varmaankin olisi ollut hyvä asua, vaan monesta muustakin
syystä. Siinä minulla oli nuo muurahaiset, joita rakastin ja elätin
niin sanoakseni isällisellä huolella. Muutamia päiviä takaperin oli
rakas hämähäkkini, en tiedä mistä syystä, muuttanut pois, mutta minä
olin arvellut: -- Kenties se minua vielä muistaa ja tulee takaisin. --
Ja nyt kun itse muutan pois, niin se ehkä palajaa ja löytää huoneen
tyhjänä, taikka jos täällä onkin silloin uusi asukas, niin hän saattaa
olla hämähäkkien vihamies, joka tohvelillaan repäisee alas tuon kauniin
verkon ja musertaa sen poloisen tekijänkin! Paitsi sitä, eikö Zanzen
sääli tehnyt näitä synkkiä seiniä minulle rakkaiksi? Tuossa ikkunassa
hän usein seisoi, anteliaalla kädellä heittäen muurahaisilleni
leipämuruja. Tuossa oli hänen tapana istua; tässä hän kertoi minulle
tätä, tuossa tuota; tuossa hän kyyristyi pöydälle ja vuodatti
kyyneleitä.

Uusi huoneeni oli sekin lyijykaton peittämä, mutta pohjoiseen
ja länteen päin, ikkuna kummallakin puolen, oikea nuhanpesä ja
talvi-sydämellä jääkylmä.

Länsipuolinen ikkuna oli hyvin iso, pohjanpuolinen pieni ja
korkeammalla, vuoteeni yläpuolella.

Astuin ensin suuremman ikkunan luoksi, ja näin, että se oli patriarkan
palatsiin päin. Vankihuoneita oli myöskin vieressä olevassa
sivurakennuksessa, joka ulottui vähän oikealle, ja eräässä toisessa
rakennuksessa minun vastapäätäni. Tässä rakennuksessa oli kaksi
huonetta päällekkäin. Alemmassa oli mahdottoman iso ikkuna, jonka
kautta näin sisässä kävelevän hienosti puetun herrasmiehen. Se oli eräs
herra Caporali di Cesena. Hän huomasi minut, teki viittauksen, ja me
ilmoitimme molemmin puolin nimemme.

Sitten tahdoin nähdä, minnepäin toinen ikkunani oli. Panin pöydän
vuoteelleni, ja pöydälle tuolin; sinne ylös kiivettyäni näin ikkunan
olevan tasan palatsin katon kanssa. Palatsin toisella puolella oli
näkyvissä kaunis osa kaupunkia ja laguunaa.

Jäin tätä ihanaa näkö-alaa katselemaan, ja vaikka kuulin ovea
avattavan, en liikahtanut paikaltani. Se oli vartija, joka,
huomatessaan minua tuolla ylhäällä, unhotti ett'en minä voinut, kuten
hiiri, pujahtaa tieheni rautaristikon läpi, ja luuli minun vaan
koettavan paeta. Hämmästyneenä hyppäsi hän, huolimatta lonkkansa
kivusta, vuoteelle ja otti minua jaloista kiinni, kiljuen kuin leijona.

-- Mutta ettekö näe, ajattelematon mies, virkoin minä, että on
mahdotonta paeta rautaristikon kautta? Ettekö ymmärrä, että kiipesin
tänne ainoastaan uteliaisuudesta?

-- Näen, herra, näen ja ymmärrän; mutta alas vaan, ma sanon, alas! Tämä
on vaan yritys paeta.

Mitäpä muuta kuin totella ja naurahtaa.



XLIII LUKU.


Sivu-vankiloiden ikkunoista tunsin minä kuusi henkilöä, jotka oli
pantu kiinni valtiollisista asioista. Niinpä yksinäisyyteni ei
tullutkaan, kuten olin luullut, entistä suuremmaksi, päinvastoin sain
täällä nauttia milt'ei seura-elämää. Alussa olin siitä pahoillani,
joko sentähden, että luonteeni oli pitkällisestä erakko-olosta käynyt
epäseuralliseksi, tahi että äskeisen seurustelemiseni huono loppu oli
tehnyt minut varovaiseksi.

Kuitenkin se vähäinen puhevaihto, jota osaksi sanojen, osaksi
viittausten kautta oli meille tarjona, ennen pitkää minua
miellytti, tuottaen, ell'ei iloisuutta, niin kumminkin ajanviettoa.
Tuttavuudestani Julianon kanssa en virkkanut sanaa kellekään.
Kunniansanalla oli kummaltakin puolelta luvattu pitää sitä salassa.
Jos siitä olen puhunut näissä lehdissä, niin se on sentähden, että
tulkootpa ne kenen silmien eteen tahansa, hänen olisi mahdotonta niiden
lukuisien vankien joukosta, joita täällä pidettiin, arvata, kuka
Juliano oli.

Paitsi yllämainitulta kovan onnen kumppaleita, teinpä vielä yhden
tuttavuuden, joka minua erittäin ilahutti.

Isosta ikkunastani saatoin nähdä, edempänä tuosta vastapäätäni
olevasta rakennuksesta, koko jakson kattoja savutorvineen, parvineen,
tornineen ja kupolineen, joka etäällä katosi näkymättömiin mereen
ja taivaasen. Likimmäisessä noista kartanoista, patriarkan palatsin
kylkirakennuksessa, asui eräs kunnon perhekunta, jolle minä jouduin
kiitollisuuden velkaan siitä hellästä osan-otosta, jota nuo hyvät
ihmiset osoittivat onnettomuudessani. Yksi tervehdys, yksi säälivä sana
onnettomalle on suuri rakkauden työ.

Sieltä kohotti ikkunasta kätösiänsä minulle pienoinen poika, yhdeksän
tahi kymmenen vuoden vaiheilla, ja kuulin hänen huutavan:

-- Äiti, äiti, katsopas, kuin tuonne ylös Lyijykamareihin ovat panneet
ihmisen. Vankiraukka, kuka sinä olet?

-- Olen Silvio Pellico, -- vastasin.

Toinen poika, vähän vanhempi, riensi sekin ikkunalle ja huusi:

-- Vai sinä olet Silvio Pellico?

-- Olen, ja te, lapsukaiseni?

-- Minun nimeni on Antonio S.... ja veljeni Giuseppe. Sitten hän
kääntyi sisään päin ja sanoi: -- Mitä minun vielä pitää kysyä?

Ja eräs nainen, luultavasti heidän äitinsä, joka seisoi puoleksi
näkymättömissä, neuvoi armaille lapsille mitä sanoa minulle, ja minä
kiitin heitä sydämeni pohjasta heidän ystävällisistä sanoistansa.

Nämä sananvaihdot olivat hyvin vähäpätöisiä, enkä niitä saanut liian
harjoitella, jott'ei vartija tekisi toraa; mutta joka päivä niitä
uudistettiin suureksi lohdutuksekseni varhain aamuisin, puolipäivän
aikaan ja iltaisin. Kynttilöitä sytytettäessä, tuo nainen sulki
ikkunansa ja lapset silloin huusivat: "Hyvää yötä, Silvio!" ja äitikin,
rohkaistuneena illan hämärässä, toisti liikutetulla äänellä: "Hyvää
yötä, Pellico! Rohkeutta!"

Kun lapset olivat aamiaisella tai illallisella, niin huusivat minulle:
-- Oi, jos voisimme sinulle antaa kahviamme ja maitoamme! Ja entäs
torttujamme! Sinä päivänä kun pääset vapaaksi, niin muista tulla
meille! Silloin saat kauniita, lämpimiä torttuja, ja monta, monta
suukkoista!



XLIV LUKU.


Lokakuussa oli kovan onneni vuosipäivä: tämän kuun 13:na päivänä
vuosi takaperin minä vangittiin, ja muitakin surkeita muistoja sama
aika johti mieleeni. Kahta vuotta ennen, lokakuussa, oli tapaturmasta
hukkunut Ticinon jokeen eräs kelpo mies, jota pidin mitä suurimmassa
kunniassa. Lokakuussa kolme vuotta sitten oli Odoardo Briche,
nuorukainen, jota rakastin niinkuin hän olisi ollut oma poikani,
vahingossa surmannut itsensä pyssyllä. Ja nuoruuteni ensi-aikoina,
myöskin lokakuussa, hyvin surullinen tapaus oli minua kohdannut.

Vaikk'en ole taika-uskoinen, niin nuo monta kovan onnen iskua samana
kuukautena masentivat mieltäni ylenmäärin.

Tarinoidessani ikkunasta lasten ja vankien kanssa, olin olevinani
iloinen, mutta huoneeseni tuskin käännyttyäni, tunsin sanomattoman
tuskan painavan sydäntäni.

Tartuin kynään sepittääkseni jotakuta runopätkää taikka muuta
kirjallista työtä toimittaakseni, mutta vastustamaton voima veti
väkisinkin minua aivan toista kirjoittamaan. Mitä se oli? pitkiä
kirjeitä, joita en voinut lähettää, kirjeitä perheelleni, joihin
vuodatin sydämeni. Kirjoitin pöydälle, hävittääkseni niitä paikalla
taas. Ne sisälsivät hehkuvia hellyyden sanoja, muistelmia siitä
onnellisesta ajasta, jota olin lempeiden ja rakkaiden vanhempieni,
veljieni ja sisarteni kanssa viettänyt. Tuntikausien kuluessa tuo
tunteiden lähde ei mennyt kuiville, vaan yhä riitti kirjoitettavia.

Tämä työ oli, uudessa muodossa, elämäkertani toistamista, itseni
pettämistä menneitten aikojen kuvaamisella. Ja kun joku onnellisen
elämäni hetki kuvautui silmäni eteen niin elävänä, että luulin
todellakin puhuvani noitten armaitten kanssa, niin yht'äkkiä muistui
mieleeni hirveä nykyaika, ja kauhusta kynä putosi kädestäni!

Tahdoin jättää tämän tunteitani liikuttavan työn, mutta turhaan. Vasten
mieltäni tartuin kynään, ja taas syntyi kirje täynnä hellyyttä ja surua.

-- Eikö olekaan enää tahtoni vapaa? kyselin toistamiseen. Tämä pakko
tehdä, mitä itse en tahdo, eiköhän se ole aivojen hämmennystä? Jos
vankeuteni ensiaikoina olisi niin tapahtunut, niin se ei olisi
ollut kummallista; mutta nyt kun olen perehtynyt vanki-elämään, kun
mielikuvitukseni pitäisi olla tyyntynyt, kun filosofiia ja uskonto
alituisesti ovat ajatukseni esineenä, mikä on syynä siihen, että
näin joudun sokeiden intojeni orjaksi ja jaarittelen kuin lapsi? Ei,
toisaalle on minun kääntyminen!

Koetin rukoilla, koetin myös vaivata itseäni saksan kielen oppimisella.
Turha ponnistus! Havaitsin, että taas oli kirje syntymäisillään.



XLV LUKU.


Semmoinen mielentila on oikea sairaus, se on niin sanoakseni jotakin
unissa-kävelijän tapaista, joka epäilemättä tulee väsymyksestä pitkän
ajattelemisen ja valvomisen johdosta.

Eipä siinä kyllä. Öisin en saanut unta, vaan enimmiten houreksin.
Turhaan herkesin illoin kahvia juomasta; unettomuuteni ei kadonnut.

Tuntui kuin jos minussa olisi ollut kaksi henkilöä, joista toinen
yhä vaan tahtoi kirjeitä kirjoittaa, ja toinen tehdä jotakin muuta.
No hyvä, arvelin minä, tehdään sitten semmoinen välipuhe, että saan
kirjoittaa, mutta saksan kielellä; niin muodoin opin sitäkin.

Siitä lähtien panin kaikki paperille huonolla saksan kielellä. Tällä
tapaa edistyin kumminkin vähäisen tämän kielen tuntemisessa.

Aamupuolella, pitkään valvottuani, uupuneet aivoni vaipuivat ikäänkuin
unen hortoon. Silloin näin unta, tai paremmin houreksin, että näin
vanhempieni taikka jonkun muun olevan epätoivossa minun tähteni.
Kuulin heidän surkeata vaikerrustaan ja kavahdin heti ylös nyyhkien ja
kauhistuneena.

Usein näissä unen houreissa luulin kuulevani äitini äänen, miten hän,
astuessaan muiden kanssa huoneeseni, heitä lohdutteli, ja sitten
hurskaalla puheellansa kehoitti minua kärsivällisyyteen; ja minä
kun silloin iloitsin hänen ja muiden lujuudesta, niin hän yht'äkkiä
purskahti itkuun ja kaikki muut hänen kanssaan. En voi sanoa, kuinka
tuo minun sydäntäni särki.

Päästäkseni tästä surkeasta mielentilasta, päätin olla kokonaan
levolle menemättä. Pidin kynttilää palamassa koko yön, lukien ja
kirjoittaen pöydän ääressä. Mutta tuli aika, jolloin aivan valveillani
en ymmärtänyt sanaakaan, mitä luin, ja aivoni olivat kykenemättömät
mihinkään ajatustyöhön. Silloin rupesin kopioimaan jotakuta, mutta
sitäkin tehdessäni oli mieleni aivan toisaalle kiintynyt, omiin
huoliini.

Ja vielä pahempi oli, jos laskeusin vuoteelle. Ei ollut mikään asema
hyvä maatessani; kääntelihin suonenvedon-tapaisesti edestakaisin,
kunnes vihdoin nousin jälleen. Taikkapa, jos vähän nukuinkin, niin nuo
tuskalliset unet olivat valvontaa vaivaloisemmat.

Rukoukseni olivat kuivat, ja kuitenkin uudistin niitä usein. En
käyttänyt siihen monta sanaa, huusin vaan Jumalan apua, Jumalan,
lihassa ilmestyneen, joka on ihmisten suruja kokenut!

Näinä hirmu-öinä mielikuvitukseni kiihoittui siihen määrään, että
valveillakin luulin kuulevani huoneessani milloin huokauksia, milloin
pidätettyä naurua. Hamasta lapsuuden ajasta en uskonut löytyvän noitia
ja kummituksia, ja nyt nuo huokaukset ja naurut minua peloittivat;
en tietänyt mitä niistä ajatella, minun täytyi melkein luulla, että
tuntemattomat pahat haltijat tekivät minusta pilkkaa.

Tuontuostakin otin vapisevalla kädellä kynttilän katsellakseni, oliko
joku pöydän alla minulle tepposia tekemässä. Toisen kerran taas
juolahti aivoihini, että minut muka oli tänne muutettu sentähden, että
tässä huoneessa taisi olla joku lattialuukku tahi sala-aukko seinässä,
josta kiusaajani voivat vakoilla kaikkia, mitä tein, ja julmasti
lystäillä minua säikäyttämällä.

Pöydän ääressä istuen, milloin luulin, että joku vetäisi minua nutusta,
milloin että kirja, joka putosi lattialle, oli saanut näkymättömän
sysäyksen, milloin että joku puhalsi takaani sammuttaaksensa
kynttilän. Silloin hypähdin seisaalleni, katselin ympärilleni, kävelin
levottomasti edestakaisin, epäillen, olinko mieletön vai järjelläni.
Nyt en enää tietänyt, mikä oli totta ja mikä vale-näköä silmäini
edessä, ja huudahdin tuskassani:

"Jumalani, Jumalani, miksi olet minun hyljännyt?"



XLVI LUKU.


Kerran, pantuani maata vähää ennen päivän koittoa, muistin varmasti
panneeni nenäliinani pään-aluksen alle. Tuskin nukuttuani heräsin
tavallisuuden mukaan, ja minusta tuntui aivan kuin jos minua
kuristettaisiin. Kummallista! Kaulassani oli nenäliinani lujasti ja
useampiin solmuihin sidottuna. Olisinpa tehnyt valan, ett'en itse ollut
noita solmuja tehnyt enkä koko nenäliinaa koskenut, siitä kun panin sen
pään-alukseni alle. Totta lienen unessa tahi houreissa tuon tehnyt,
vaikk'en sitä enää voinut muistaa; mutta silloin en sitä uskonut, vaan
pelkäsin joka yö, että näin minua surmattaisiin.

Arvaan kyllä, kuinka naurettavilta tämmöiset luuletukset muista
tuntuvat; mutta minä, joka olin niiden alaisena, kärsin niistä siihen
määrään, että vieläkin minua kauhistuttaa.

Joka aamu ne haihtuivat, ja päivänvalon kestäessä tunsin mieleni niin
rohkaistuna noita kummituksia vastaan, että pidin niiden ilmaantumista
enää mahdottomana. Mutta kun aurinko vaan laski, alkoi pelkoni taas, ja
joka tuleva yö toi edelläkäviänsä kauheita tuskia jälleen.

Kuta kurjempi tilani oli yön pimeydessä, sitä enemmän ponnistin
päivällä voimiani ollakseni hilpeän näköinen kumppalien, vartijoiden
ja noiden kahden pojan kanssa. Ei voinut kukaan, nähdessään minun
näin leikkiä laskevan, aavistaa äskeistä heikkouttani. Näillä
ponnistuksilla toivoin virkistyväni, mutta turhaan. Yön kummitukset,
joita päivän aikaan sanoin joutaviksi, illalla taas pukeutuivat hirveän
todellisuuden muotoon.

Tosin olisin voinut Toimikunnalta pyytää huoneen vaihtoa, mutta
pelkäsin tulla naurun alaiseksi, ja se jäi tekemättä. Kun näinmuodoin
meni turhaan kaikki, mitä terve järki neuvoi, turhaan kirjalliset
harjoitukseni, turhaan rukoukseni, niin se hirveä ajatus valloitti
mieleni, että Jumala oli kokonaan ja ainiaksi minun hyljännyt. Ja
uudestaan nousivat aivoihini nuo entiset epäilykset ja saivat kuin
saivatkin voiton, vastarinnastani huolimatta.

Unhotin uskonnon hyväntekoja; päästin lauseita, joita olin kuullut
pahimpien jumalankieltäjien sanelevan, ja mitä vähää ennen Juliano
oli kirjoittanut: -- Uskonto ei muuksi kelpaa, kuin heikontamaan
sielun voimia. -- Rohkenin uskoa, että luopumalla Jumalasta henkeni
taas virkistyisi. Tosiaan mieletön toive! Kielsin Jumalaa, mutta en
voinut noita näkymättömiä pahoja henkiä kieltää, jotka näyttivät minua
ympäröivän ja tuskistani elävän?

Mitä luulla semmoisesta kidutuksesta? Riittääkö sitä sanoa sairaudeksi,
vai oliko se samassa Jumalan vitsaus ylpeyteni kukistukseksi ja
opetukseksi, että ilman Hänen armonsa valotta voisin muuttua yhtä
uskottomaksi kuin Juliano, ehkäpä häntä vielä järjettömämmäksikin?

Oli kuinka hyvänsä, Jumala minua auttoi, kun sitä vähimmän odotin.

Eräänä aamuna, kahvin juotuani, rupesi minua kovasti oksettamaan ja
vatsaani puremaan, niin että luulin itseni myrkytetyksi. Oksennuksesta
syntyneestä uupumuksesta olin aivan hiessä ja laskeusin vuoteelle.
Puolipäivän aikana nukuin makeaan uneen, jota kesti iltaan asti.

Herätessäni hämmästyin semmoisesta levosta, ja koska minua ei enää
nukuttanut, niin nousin ylös. -- Vaatteissani, arvelin, olen rohkeampi
noita peloituksia vastaanottamaan.

Vaan eipä niitä tullutkaan. Riemuitsin, ja kun kiitollisella sydämellä
tunsin Jumalan siunausta jälleen, niin lankesin polvilleni Hänen
eteensä, rukoillen anteeksi, että olin Hänestä moneksi päiväksi
luopunut. Tämä riemun tulva raukaisi kokonaan ruumiini voimat, ja
hetkisen polvillani oltuani, vaivuin taas, nojautuen tuoliin, siinä
asemassa unen helmoihin.

Siitä nousin, en tiedä yhdenkö vai useamman tunnin perästä, vaan tuskin
ennätin, vaatteissani kuin olin, heittäytyä vuoteelle, niin nukuin
taas aamukoitteesen asti. Vielä senkin päiväkauden olin uneliaana;
illalla riisuin aikaseen päältäni, ja makasin koko yön. Minkälainen
taudin murre oli minussa tapahtunut? En tiedä, mutta nyt olin siitä
parantuneena.



XLVII LUKU.


Vatsan vaivat, joita kauan aikaa oli kestänyt, taukosivat, niin myös
päänkivistys, ja minä sain erinomaisen ruokahalun. Ruo'ansulatus oli
oivallinen, ruumiin voimat uudistuivat.

Ihmeellinen Jumalan sallimus, joka oli ottanut minulta voimani,
nöyristääksensä minua, ja nyt antoi ne minulle takaisin, kun lähestyi
tuomioni aika, jott'en peräti kukistuisi kuullessani sen julistusta!

Marraskuun 24 p:nä yksi vankeus-kumppaleistani, tohtori Foresti,
vietiin Lyijykamareista pois, emme tietäneet minne. Vartija, hänen
vaimonsa ja alavartijat hämmästyivät, vaan eivät tahtoneet antaa meille
asiasta selkoa.

-- Ja mitä te haluatte kuulla, virkkoi Tremerello, kun ei siinä ole
mitään hyvää kuulla? Jo olen liiaksi teille puhunut.

-- Sanokaa suoraan, mitäpä hyötyä tuosta vaiti-olosta? huusin
kauhistuneena; hän on siis kuolemaan tuomittuna, eikö niin?

-- Kuka?... niin hänkö?... tohtori Foresti?... Tremerello oli kahden
vaiheella, mutta juttelun halu ei ollut vähin hänen hyvistä puolistaan.

-- Älkäät sitten vaan sanoko minua lörpöttelijäksi, minä kun en
ensinkään tahtonut aukaista suutani tästä asiasta. Te kai minua
pakoititte.

-- Niin, niinpä teinkin; mutta taivaan nimessä, sanokaa minulle kaikki!
Mitä on Foresti raukalle tapahtunut?

-- Voi, hyvä herra, hän vietiin _Huokausten sillan_ ylitse, ja nyt hän
on rikosvankilassa. Kuolemantuomio on julistettu hänelle ja kahdelle
muulle.

-- Ja se on toimeenpantava? Milloin? Voi niitä onnettomia! Keitäpä
ovat, nuo muut kaksi?

-- Enempää en tiedä, en tiedä todellakaan. Tuomiota ei ole vielä
yleisön tiedoksi julkaistu. Veneziassa on huhu, että muutamat
rangaistukset tulevat lievennetyiksi. Suokoon Jumala, ett'ei ketäkään
heistä vietäisi kuolemaan, taikka että teitä ainakin säästettäisiin!
Minä olen teihin niin mieltynyt, että... suokaa rohkeuteni anteeksi...
että pidän teistä kuin omasta veljestäni!

Ja hän lähti liikutettuna pois. Lukija käsittänee mielentilani koko
sen päiväkauden ja yön kuluessa, sekä monta päivää jälestäpäin, kun en
saanut sen koommin tietoa.

Tätä epätietoisuutta kesti kuukauden; vihdoin ensimäisen prosessin
päätökset julistettiin. Muun muassa yhdeksän henkilöä tuomittiin
kuolemaan, mutta rangaistus muutettiin armon kautta kovaksi
vankeudeksi, muutamille kahdeksikymmeneksi tai viideksitoista vuodeksi
(jotka olivat kärsittävät Spielbergin linnassa, lähellä Brünnin
kaupunkia Määrissä), toisille kymmeneksi vuodeksi tai vähemmäksi
(Laibachin linnassa).

Voiko siitä seikasta, että nämä tuomiot kaikki lievennettiin, johtaa
sen päätöksen, että niin tulisi käymään toisenkin prosessikunnan
suhteen, johon minä kuuluin? Vai oliko mainittu armo annettu siitä
syystä, että nuo vangittiin, ennenkuin uhka-tuomio julistettiin
salaseuroja vastaan, mutta meitä oli koko lain ankaruus kohtaava?

-- Ratkaisu ei voi olla enää kaukana, arvelin itsekseni; kiitos olkoon
Jumalan, että minulla on aikaa valmistautua kuolemaan.



XLVIII LUKU.


Ainoa ajatukseni oli nyt kristillisellä nöyryydellä ja soveliaalla
miehuudella kuolla. Tosin tuli kerran kiusaus itsesurmalla välttää
kuolemanrangaistus, mutta se pian katosi. -- Suoraan sanoen, mitä
ansiollista on siinä, jos paetaksensa mestaajata ottaa ollaksensa oma
mestaajansa? Voiko sillä tavoin kunniansa pelastaa? Lapsellista olisi
todellakin luulla, että on kunniallisempi tehdä pyövelille tepposet,
kuin olla sitä tekemättä, koska joka tapauksessa täytyy kuolla. --
Ell'en olisi ollutkaan kristitty, niin itsesurma kuitenkin, tarkemmin
mietittyäni, olisi tuntunut typerältä ja tarpeettomalta. Ja ajatukseni
aina päättyivät näin:

-- Jos elämäni loppu on tullut, niin eikö ole onneksi, että se
tapahtuu tavalla, joka antaa minulle tilaisuutta koota mieleni ja
puhdistaa omaatuntoani katuvaisuudella ja hurskailla mietteillä.
Yleisesti katsotaan mestauslavan kuolemaa pahimmaksi kaikista; mutta
kun tyvenesti asiata ajattelee, se voi olla parempi, kuin moni muu
kuolemanlaji sairasvuoteella, jolloin järki niin heikontuu, ett'ei
se enää kykene ajatuksia koossa pitämään ja niitä maan mullasta
kohottamaan.

Tämän mietelmän totuus tunkeutui niin vahvasti mieleeni, että kuoleman
kammo, jopa hirsipuunkin kuoleman, poistui minusta. Ajatellessani
pyhiä sakramentteja, joiden tuli minua ylläpitää tuolla viimeisellä
matkalla, luulin olevani sopivassa mielentilassa niiden siunausta
nauttimaan. Mutta jos minut todellakin olisi viety kuolemaan, olisinko
säilyttänyt tätä henkistä ylevyyttä, jonka luulin itselläni olevan,
tätä rauhallista mielentilaa, tätä hyvänsuontia vihamiehiäni kohtaan,
tätä iloa siitä, että sain elämäni uhrata Jumalan tahdon mukaan? Oi,
ihminen on niin täynnä ristiriitaisuutta, että juuri kun hän näyttää
kaikkein vankimmalta ja hurskaimmalta, hän voipi silmänräpäyksessä
langeta heikkouteen ja syntiin! Jumala yksin tietää, olisinko silloin
arvokkaasti kuollut; minä luotan itseeni liian vähän sitä väittääkseni.

Sillä välin kuoleman todenmukainen läheisyys vaikutti mielikuvitukseeni
niin mahtavasti, että minusta tuntui ei ainoastaan siltä, kuin se olisi
ollut mahdollinen, vaan myöskin siltä, kuin joku pettämätön aavistus
minussa olisi sitä ennustanut. Ei mikään toivo välttääkseni kohtaloani
saanut enää sijaa povessani, ja milloin vaan askeleiden kumina taikka
avainten kilinä sattui korvaani, niin heti arvelin: -- Rohkeutta!
kenties he nyt vievät sinut tuomiotasi kuulemaan. Kuuntele arvokkaalla
tyyneydellä ja kiitä Jumalan tahtoa.

Mietin nyt, mitä minun piti viimeinen kerta kirjoittaa perheelleni, ja
erittäin isälle, äidille ja itsekullekin veljistä ja sisarista; ja nämä
hellät tunteet, joskohta ne liikuttivat minua kyyneleihin asti, eivät
kuitenkaan heikontaneet nöyrän mieleni lujuutta!

Tämmöisissä asianhaaroissa unettomuus ei voinut jäädä tulematta. Mutta
tällä kertaa sen laita oli aivan toinen, kuin ennen. Nyt en kuullut
noita huokauksia ja salanauruja, en houreksinut pahoista hengistä enkä
piilevistä vakoilijoista. Yö oli minulle päivää mieluisampi, koska
silloin sain olla enemmän rukouksiin vaipuneena. Noin neljän aikaan
aamulla laskeusin vuoteelle ja nukuin rauhallisesti pariksi tunniksi.
Herättyäni jäin vielä kauan lepäämään. Vasta yhdentoista aikaan nousin
ylös.

Eräänä yönä olin tavallista aikaisemmin mennyt levolle ja tuskin
neljänneksen tuntia nukkunut, kun heräsin siitä, että vastapuolisesta
seinästä loisti erinomaisen kirkas valo. Jo pelästyin, että nuo
entiset houreet taas olivat saaneet vallan mielessäni; mutta eipä tuo
ollutkaan mitään tyhjää kuvitusta. Valo tuli huoneesen pohjanpuolisesta
ikkunastani, jonka alla makuusijani oli.

Hyppäsin alas vuoteesta, asetin pöydän siihen ja sen päälle tuolin, --
ja ylös kiivettyäni sain nähdä tulipalon niin loistoisan ja kauhean
kauniin, ett'en moista voinut aavistaakaan.

Tuli oli valloillaan ainoastaan pyssyn kantaman päässä vankilasta. Se
oli syttynyt rakennuksessa, jossa oli kruunun leipomis-uunit, ja poltti
sen kokonaan poroksi.

Yö oli pikimusta, ja sitä heleämmin loisti valo noista suunnattomista
tulenliekeistä ja savupylväistä, joita ankara myrsky ajoi sinne tänne.
Kipinöitä lenteli kaikkialta, ja näytti siltä, kuin taivas olisi tulta
satanut. Lähellä oleva laguuna oli kokonansa valaistu. Gondolia kulki
edestakaisin. Kuvailin itselleni palavan rakennuksen asukkaiden ja
naapurien hätää ja tuskaa, ja surkuttelin heitä kaikesta sydämestäni.
Etäältä kuulin miesten ja vaimojen hätähuutoja: Tognina! Momolo! Beppo!
Zanze! -- Tuokin nimi sattui korviini! Onhan niitä tuhansia Veneziassa,
ja kuitenkin pelkäsin, että se olisi tuo yksi, jonka muisto oli minulle
niin rakas! Hänkö onneton siellä olisi, liekkien keskellä, enkä minä
saanut rientää hänen avuksensa!

Vavisten kauhusta ja ihailuksesta, seisoin aamukoittoon asti ikkunassa;
sitten astuin alas raskaalla mielin, luullen palovahingon paljon
suuremmaksi, kuin se todella oli. Tremerello tiesi sanoa, että uunit
vaan ja niihin kuuluvat makasiinit olivat palaneet, ynnä suuri varasto
jauhoja.



XLIX LUKU.


Muutamana yönä sen perästä, kun vielä oli tuoreessa muistossa tuo suuri
tulipalo, istuin pöydän ääressä kirjallisissa toimissani, vilusta
jähmettyneenä. Silloin kuulin yhtäkkiä aivan läheltä ihmis-ääniä; ne
olivat vartijan, hänen vaimonsa ja poikiensa sekä alavartijoitten: --
Tulipalo! Tulipalo! Voi pyhä Neitsyt, me olemme hukassa!

Heti jäsenteni vilu taukosi ja antoi sijan tuskanhielle. Katselin
ympärilleni, eikö tulenliekkejä jo näkisi minun huoneestani, vaan ei
nähty.

Tuli muuten oli syttynyt itse palatsissa, eräissä virkahuoneissa
vankeuston vieressä.

Yksi alavartijoista huusi: -- Mutta isäntä, kuinka noitten
_häkkiherrojen_ käy, jos tuli pääsee vallalleen?

Siihen ylivartija vastasi: -- Eihän minun tee mieleni jättää heitä
palamaan. Mutta ilman Toimikunnan luvatta vankihuonetta ei saa
aukaista. Juokse paikalla siis lupaa pyytämään.

-- Lennän, isäntä, vaan tuskin vastaus sittenkään ennättänee.

Missä oli nyt tuo miehuullinen mielentila, jota luulin niin varmaan
itselläni olevan, kun kuolemaa ajattelin? Minkätähden minua niin
kammotti tuo ajatus palaa elävältä? Niinkuin olisi suurempi huvi
kuristua pyövelin käden kautta, kuin palaa. Jo olin vartijalle
huutamaisillani, että Jumalan tähden avaisi oven, kun häpesin
heikkouttani ja maltoin mieleni. Mutta sittenkin minua tuskastutti.

-- Katsoppa, ajattelin, millainen mielesi on oleva, jos, tulenvaarasta
pelastuneena, sinua viedään kuolemaan! Voit kyllä ulkonaisesti hillitä
ja muilta salata heikkouttasi, vaan sisällisesti olet vapiseva. Mutta,
eiköhän sekin ole rohkeutta, että näyttää olevansa vapisematta, vaikka
povessa tuntuu ravistus; eiköhän sekin ole sielun-suuruutta, että
pakoittaa itseänsä antamaan mielellään, mitä on vastenmielistä antaa;
eiköhän sekin ole tottelevaisuutta, että vastahakoisestikin tottelee?

Hämmenki vartijan huoneissa oli niin suuri, että siitä päättäen
vaara epäilemättä oli enenemässä. Vaan tuo alavartija, joka oli
lähtenyt pyytämään lupaa meitä pelastaa, ei palannutkaan! Vihdoin
luulin kuulevani hänen äänensä, mutta sanoja en eroittanut. Odotan,
toivon; turhaan, ei tule ketään! Onko mahdollista, ett'ei hän
saanut lupaa meitä muuttaa tulenvaarasta, tahi ett'ei löydy keinoa
enää pelastuaksemme? Kenties vartija puuhaa vaan omaa ja perheensä
turvallisuutta, eikä kukaan ajattele meitä _häkissä olevia_ raukkoja!

-- Mutta, lisäsin, tämä ei ole mitään filosofiiaa, tämä ei ole mitään
uskontoa! Enkö tekisi paremmin siinä, että rupeisin valmistamaan
itseäni sitä hetkeä vastaan, jolloin liekit tunkevat huoneeseni minua
tuhoamaan?

Sillä välin hälinä kuitenkin asettui, ja vähän ajan päästä ei kuulunut
mitään. Oliko tuli sammunut, vai olivatko kaikki, jotka voivat,
paenneet, jättäen vankiraukat mitä surkeimman lopun uhreiksi?

Hiljaisuuden kestäväisyys sai minua vakuutetuksi siitä, että tuli oli
sammutettu. Mennessäni levolle soimasin ankarasti äskeistä hätääni. Nyt
kun ei enää ollut kysymystä palamisesta, nyt paheksuin sitä, ett'ei se
tapahtunut, joka muka olisi ollut parempi, kuin muutaman päivän perästä
tulla ihmiskäden kautta surmatuksi.

Seuraavana aamuna sain Tremerellolta likempiä tietoja tulipalosta, ja
nauroin sitä pelkoa, jossa hän sanoi olleensa, vaikka minun säikäykseni
oli ollut yhtä suuri, jopa suurempikin kuin hänen.



L LUKU.


Tammikuun 11 p:nä (1822), noin yhdeksän aikaan aamulla, Tremerello sai
tilaisuutta tulla luokseni ja virkkoi hämmästyneellä äänellä:

-- Tiedättekö, että San Michele di Murano'n saarella, täällä Venezian
lähellä, on linna, jossa pidetään luullakseni toista sataa karbonaria?

-- Olettehan sen jo pari kertaa minulle kertonut. No... mitä sitten?...
Sanokaa suoraan, onko niissä jo tuomittujakin?

-- Onpa kyllä.

-- Ketkä?

-- En tiedä.

-- Olisiko niissä ystäväni Maroncelli raukka?

-- Oi hyvä herra, en tiedä, keitä ovat.

Hän meni murheellisena pois, luoden minuun surkuttelevan katsauksen.

Vähää sen perästä tuli ylivartija ja alavartijat, ja niiden kanssa
vieras herra, jota en ollut ennen nähnyt. Ylivartija näytti
hämmentyneeltä. Vieras herra virkkoi:

-- Toimikunta käskee teitä, herra, seuraamaan minua.

-- Lähtekäämme siis, vastasin; vaan kuka te olette?

-- Olen vankihuoneen vartija San Michele'ssä, jonne teidät on vietävä.

Lyijykamarien vartija antoi nyt hänelle rahani. Minä pyysin ja sain
luvan antaa alavartijoille vähäisen rahalahjan. Panin tavarani
kokoon, otin raamatun kainaloon, ja sillä tapaa mentiin. Kulkiessamme
noita loppumattomia rappusia alas, Tremerello salaa puristi kättäni,
ikäänkuin sanoaksensa: -- Onneton, sinä olet hukassa!

Astuttiin ulos portista, joka oli laguunaan päin; siellä odotti meitä
gondolassa uuden isäntäni kaksi alavartijaa.

Ristiriitaisia tunteita virisi rinnassani: -- jonkunlainen kaipaus, kun
täytyi jättää tuo asuntoni Lyijykamareissa, jossa tosin olin paljon
kärsinyt, mutta sen ohessa saavuttanut niin monta, monta ystävää, --
mielihyvä siitä, että nyt, pitkällisen vankeuden perästä, taas sain
raitista ilmaa hengittää, katsella sinitaivasta, kaupunkia ja vettä,
tuon kauhean rautaristikon estämättä, -- muisto niistä veneistä, jotka
onneni aikana kantoivat minua näillä samoilla järvillä, Lago di Como'n
ja Lago Maggiore'n aalloilla, Po, Rhône ja Seine virtojen vesillä!...
Oi, te hymyilevät vuodet, pois olette ijäksi vierineet! Ja kuka
maailmassa oli silloin onnellisempi kuin minä?

Syntyneenä mitä hellimmistä vanhemmista, siinä elämän tilassa, joka
ei ole köyhyyttä eikä sen vastakohtaa, vaan tarjoo meille tilaisuutta
tutustua kumpaankin, -- jota pidän kaikkein soveliaimpana ihmisen
mieltä kehittämään -- minä olin, lapsuuden ajan rauhallisesti ja
iloisesti armaassa kodissani vietettyäni, lähtenyt Lyon'iin erään enon
luo, joka oli hyvin rikas, mutta joka myöskin hyvin ansaitsi olla
rikas, ja hänen luonansa oli kaikki, mikä voi suloutta ja rakkautta
kaipaavaa sydäntä viehättää, huvittanut nuoruuteni ensimmäisiä hehkuvia
vuosia. Sieltä Italiaan palattuani, olin vanhempieni luona Milanossa
jatkanut opintojani, viettäen aikaani hyvissä seuroissa tai kirjojeni
ääressä, ja osakseni saanut oivallisia ystäviä ja sydämellistä
suosiota. Monti ja Foscolo, vaikka silloin keskenänsä riidassa, olivat
kumpikin minulle hyvänsuopia. Jälkimmäisestä pidin enemmän; ja tämä
muutoin niin kiivas mies, joka tylyydellänsä tuotti itselleen niin
paljon vihamiehiä, oli minua kohtaan täynnä sydämellisyyttä, ja minä
kunnioitin häntä suuresti. Muutkin arvolliset kirjailijat pitivät minua
hyvänä, niinkuin minä heitä. Ei mikään kateus eikä panettelu kohdannut
minua, taikka se ainakin tuli semmoisten puolelta, joita ei kukaan
uskonut ja jotka siis eivät voineet minua vahingoittaa. Kun Italian
kuningaskunta kukistettiin, oli isäni perheineen muuttanut Torinoon,
mutta minä olin lykännyt muuttoni toistaiseksi ja vihdoin jäänyt
Milanoon asumaan, koska en voinut niin runsaasta onnesta luopua.

Muitten oivallisten Milanon ystävieni rinnalla oli erittäin kolmella
ensimmäinen sija sydämessäni: Pietro Borsieri, Lodovico di Breme ja
kreivi Luigi Porro Lambertenghi. Näitten lisäksi tuli myöhemmin kreivi
Federigo Confalonieri. Ruvettuani Porron kahden pojan opettajaksi,
olin heille kuin isä, ja heidän isällensä kuin veli. Tähän perheesen
kokoontui ei ainoastaan kaikki, mitä kaupungissa oli etevää ja
sivistynyttä, vaan myöskin useampia kuuluisia ulkomaalaisia. Siellä
opin tuntemaan rouva Staël'in, Schlegel'in, Davis'in, Byron'in,
Hobbhouse'n, Brougham'in sekä monta muuta mainiota miestä eri Europan
osista. Ah, kuinka paljon huvia, kuinka paljon kehotusta omaan
jalostumiseen tarjoo seurusteleminen ansiollisten miesten kanssa!
Niin, minä olin onnellinen! Minä en olisi vaihtanut kohtaloani
kenenkään ruhtinaan kanssa! Näin valoisasta elämästä äkkiä joutua
oikeudenpalvelijain käsiin, muuttaa vankihuoneesta vankihuoneesen ja
vihdoin tulla kuristetuksi taikka kahleissaan kuolla!



LI LUKU.


Sillä välin saavuimme San Michele'n rantaan, ja minä pantiin huoneesen,
josta näkyi piha, laguuna ja kaunis Muranon saari. Kysyin Maroncelli'a
vartijalta, hänen vaimoltansa ja neljältä alavartijalta, mutta he eivät
sanoneet juuri mitään ja kävivät huoneessani hyvin pikimmältään ja
täynnä luulevaisuutta.

Kumminkin, missä on viisi tai kuusi henkeä koossa, siinä täytyy olla
joku sääliväinen ja puheesen taipuvainen. Minäkin nyt löysin semmoisen
henkilön, ja sain kuulla seuraavan:

Maroncelli, joka kauan aikaa oli ollut yksinään, oli sitten saanut
asua kreivi Camillo Laderchi'n kanssa; mutta kun jälkimmäinen pari
päivää takaperin oli viattomana päästetty vapaaksi, niin edellinen taas
oli yksinään. Kumppaleistamme oli samaten irti laskettu professori
Gian-Domenico Romagnosi ja kreivi Giovanni Arrivabene. Kapteeni
Rezia ja herra Canova olivat yhdessä, ja professori Ressi makasi
viimeisillään heidän viereisessä huoneessa.

-- Ne, joita ei ole irti laskettu, päätin minä, ovat siis saaneet
tuomionsa tänne. Miks'ei tuomiota meille ilmoiteta? Kenties odotetaan,
että tuo kova-onninen Ressi joko kuolee tahi kykenee sitä kuuntelemaan,
eikö niin?

-- Niinpä luulen.

Joka päivä kyselin, miten hänen oli laita. -- Häneltä on jo puheen
taito kadonnut; -- se on tullut jälleen, mutta hän yhä vaan on
ymmärtämättä ja hourailee; eikä anna paljon elon merkkiä; -- syleksii
verta ja puhuu hourupäissä; -- jaksaa milloin huonommin, milloin
paremmin; -- on kuolemaisillaan.

Semmoisia vastauksia annettiin koko viikkokausia. Vihdoin eräänä aamuna
kerrottiin: -- Hän on kuollut!

Vuodatin kyyneleen hänen muistokseen; lohdutukseni oli, ett'ei hän
saanut tietoa tuomiostansa!

Seuraavana eli Helmikuun 21 p:nä vartija tuli minua noutamaan kymmenen
aikaan, ja vei minut Toimikunnan istuntosaliin. Sisään astuttuani,
presidentti, tutkintotuomari ja muut kaksi oikeudenjäsentä nousivat
seisaalleen, ja presidentti ilmoitti jalolla osan-ottavaisuudella, että
tuomio oli langennut, se oli ollut hirveä, mutta keisari oli jo sen
armollisesti lieventänyt.

Tutkintotuomari luki tuomioni julki: -- Kuolemaan tuomittu. -- Sitten
hän luki keisarillisen kirjeen: -- Rangaistus muutettu viidentoista
vuoden kovaksi vankeudeksi Spielberg'in linnassa.

Vastasin: -- Tapahtukoon Jumalan tahto!

Ja totisesti, aikomukseni oli kristityn tavalla vastaanottaa tuo julma
isku, pitämättä vihaa kehenkään ja näyttämättä sitä kellekään.

Presidentti kiitti vakavuuttani ja kehoitti minua aina sitä
säilyttämään, sanoen siitä riippuvan, josko ehkä kahden tai kolmen
vuoden kuluttua katsottaisiin ansaitsevani vielä suurempaa armoa. (Ne
kaksi tai kolme muuttuivat sitten useammaksi.)

Muutkin oikeuden jäsenet lausuivat minulle pari suosiollista sanaa.
Mutta yksi heistä, joka tutkinnossa aina oli minusta näyttänyt
vihamieliseltä, virkkoi jotakin kohteliasta, joka minua suorastaan
pisti, sillä hänen silmissään luulin lukevani vahingon-iloa.

Nyt en enää ottaisi sitä valalla vahvistaakseni; hyvin mahdollista
että erehdyin. Mutta sillä hetkellä vereni oli kuohussa, ja töintuskin
taisin vimmaani salata. Se kristillinen kärsivällisyys, josta par'aikaa
sain kuulla kiitosta, oli itse teossa jo kadonnut.

-- Meitä surettaa, sanoi tutkintotuomari, että huomenna pitää teille
tuomio julkisesti luettaman; se on muodon-asia, josta ei pääse.

-- Tapahtukoon se sitten, vastasin.

-- Nyt saatte, lisäsi hän, oleskella ystävänne parissa.

Ja vartijan sisään kutsuttuaan, he antoivat minut uudestaan hänen
haltuunsa, käskien saattaa minut Maroncelli'n luo.



LII LUKU.


Kuinka suloinen oli jälleen-yhtymisen hetki ystävälleni ja minulle
vuoden ja kolmen kuukauden eron ja murheen perästä! Ystävyyden ilot
saattivat meidät melkein hetkeksi tuomiotamme unhottamaan.

Irtausin kuitenkin hänen syleilyksistään, kirjoittaakseni isälleni.
Harras toivoni oli, että tieto surkeasta kohtalostani saapuisi
vanhukselle omasta kädestäni eikä muuta tietä, jotta tuo isku tuntuisi
vähemmän kipeältä kristillisen ja rauhallisen puheeni kautta. Tuomarit
lupasivatkin paikalla lähettää kirjeeni.

Tämän jälkeen Maroncelli kertoi minulle tutkinnostaan ja minä hänelle
omastani; juttelimme yhtä ja toista vankilan vaiheistamme, ja
tervehdimme ikkunasta kolmea muuta ystävää, jotka olivat ikkunoissaan.
Kaksi niistä oli Canova ja Rezia, jotka asuivat yhdessä, toinen
tuomittu kuuden ja toinen kolmen vuoden kovaan vankeuteen; kolmas oli
tohtori Armari, joka edellisinä kuukausina oli Lyijykamareissa ollut
minun naapurinani. Tämä ei sitten tullutkaan tuomituksi, vaan pääsi
vapaaksi.

Päivä ja ilta kuluivat hauskasti näin tarinoidessamme. Mutta maata
mentyäni, kynttilä sammuksissa, yön hiljaisuudessa ei tullut unta
silmiini, päätäni kuumensi ja sydämeni vuoti verta, ajatellessani
armasta kotoa. -- Kestänevätkö vanhempani tätä onnettomuutta?
Voinevatko toiset veljekset ja sisaret heitä lohduttaa? Kaikki ne
olivat vanhemmille yhtä rakkaat, kuin minä, ja ansaitsivatkin sitä
enemmän, kuin minä; mutta voiko kukaan isä ja äiti koskaan saada
niistä lapsista, jotka ovat tallella, korvausta siitä pojastaan, jota
kaipaavat kadonneena?

Jospa olisin ajatellut ainoastaan omaisiani ja muutamia ystäviäni!
Niiden muisto minua tosin huolestutti, vaan samalla hellyyttikin. Mutta
tulin myöskin ajatelleeksi tuon tuomarin luultua ivahymyä, tutkintoa,
tuomioiden syitä, valtiollisia intohimoja, monen ystäväni surkeata
kohtaloa... enkä enää kyennyt leppyisällä mielellä arvostella ketään
vastustajistani. Jumala pani päälleni suuren koetuksen. Velvollisuuteni
olisi ollut kestää sitä miehenä, vaan en voinut! en tahtonut! Vihan
nautinto oli minulle mieluisampi, kuin anteeksi-antamuksen; vietin
todellakin ilkeän yön.

Aamu tuli, enkä rukoillut. Maailma oli mielestäni hyvyyttä vihaavan
Luojan tekemä. Jo ennenkin olin Jumalaa soimannut; vaan enpä luullut
taas käyväni niin jumalattomaksi, saati niin vähässä ajassa. Juliano
pahimmassakaan vimmassaan ei ollut minua häijympi. Kun ihminen kerran
rupeaa vihaa pitämään, erittäin jos häntä on kohdannut kova onni,
joka oikeastaan olisi omansa kääntämään häntä Jumalan luo, niin hän,
olipa alusta oikeakin, tekee aina vääryyttä lähimmäisiä kohtaan.
Mahdotonta on vihata ylpeyttä osottamatta. Ja kuitenkin, ken olet
sa, kurja kuolevainen, joka vaadit, ett'ei kukaan vertaisistasi saa
sinua ankarasti tuomita; joka väität, ett'ei kukaan voi sinulle pahaa
tehdä, ollessaan siinä uskossa, että hänen tekonsa on oikeutettu; joka
nureksit, jos Jumala sallii sun kärsiä pikemmin yhdellä, kuin toisella
tavalla?

Olin onneton siitä, ett'en kyennyt rukoilemaan; mutta ylpeyden
vallitessa ei löydä ihminen muuta Jumalaa, kuin itsensä.

Olisin tahtonut Ylimmäisen Auttajan haltuun sulkea epätoivoiset
vanhempani, mutta Häneen en luottanut.

LIII LUKU.

Kello yhdeksän aamulla Maroncelli ja minä saimme astua gondolaan, joka
vei meidät kaupunkiin. Laskettiin maalle Dogen palatsin kohdalle,
ja sieltä noustiin taas vankilaan. Me pantiin huoneesen, jossa pari
päivää sitten oli asunut herra Caporali; en tiedä minne hän oli
siirretty. Yhdeksän tahi kymmenen poliisimiestä oli meitä valvomassa,
ja kävellen edestakaisin me odotimme sitä hetkeä, jolloin meidät
vietäisiin torille. Pitkäksi venyi odotus. Vasta puolenpäivän aikaan
tutkintatuomari tuli meitä noutamaan. Lääkäri tuli kanssa ja tarjosi
meille lasillisen minttuvettä; me joimme, kiitollisina vähemmän
juomasta, kuin tuon kunnon vanhuksen osoittamasta säälistä. Se oli eräs
tohtori Dosmo. Nyt poliisien päämies kiersi käsirautamme kiinni, ja
lähdettiin.

Astuessamme noita komeita _Jättiläisten rappusia_ alas, muistui
mieleemme doge Marino Faliero, joka tässä mestattiin. Sitten tulimme
siihen isoon portti-holviin, joka viepi palatsin pihalta Piazzettaan,
ja tänne saavuttuamme käännyimme vasemmalle laguunaan päin. Torin
keskelle oli lava rakennettuna. _Jättiläisten rappusista_ lavalle asti
seisoi kaksi riviä saksalaisia sotamiehiä, joiden välillä meidän piti
käydä.

Nousimme lavalle ja loimme silmät ympärillemme. Kauhistus näkyi
vallitsevan tuossa lukemattomassa ihmisjoukossa. Etäämpänä seisoi eri
kohdilla sotamiesryhmiä, ja meille sanottiin, että kanuunat kaikkialla
olivat valmiilla sytyttimillä varustetut.

Tämä oli sama tori, jossa Syyskuulla 1820, kuukautta ennenkuin
minä vangittiin, muuan kerjäläinen oli minulle sanonut: -- tää on
onnettomuuden kotopaikka!

Nyt muistui mieleeni tuo kerjäläis-vanhus, ja arvelin: -- Kenties
noissa tuhansissa, jotka ovat täällä katsojina, löytynee hänkin, ja hän
ehkä minut tuntee.

Saksalainen kapteeni huusi meille, että kääntyisimme palatsiin päin ja
katsoisimme ylös. Niin teimme ja näimme palatsin parvella virkamiehen,
paperi kädessä. Se oli tuomiomme, jonka hän luki julki korkealla
äänellä.

Syvä hiljaisuus vallitsi, kunnes kuului lause: _tuomitut kuolemaan_.
Silloin kohosi yleinen säälin suhina. Seurasi uusi äänettömyys
lukemisen loppuun asti. Ja uusi suhina, kun kuultiin: _tuomitut
kovaan vankeuteen, Maroncelli kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja Pellico
viideksitoista_.

Kapteeni antoi merkin, että astuisimme alas lavalta. Vielä kerran
loimme silmät ympärillemme ja läksimme. Me vietiin samaa tietä
takaisin, käsiraudat otettiin pois, ja ennen pitkää oltiin San
Michele'n saarella.



LIV LUKU.


Ne, jotka ennen meitä oli tuomittu, olivat jo matkalla Laibach'iin ja
Spielberg'iin, erään poliisikomisariuksen johdolla. Nyt odotettiin
häntä takaisin meitäkin viemään määräpaikkaamme. Odotus kesti kuukauden
aikaa.

Ajan vietteeksi me juttelimme ja kuuntelimme muiden jutelmia. Sitä
paitsi Maroncelli ja minä luimme toisillemme kummankin meidän
kirjallisia tuotteitamme. Eräänä iltana esittelin Canova'lle, Rezia'lle
ja Armari'lle ikkunastani _Ester d'Engaddi'n_ ja seuraavana iltana
_Iginia d'Asti'n_ teokset.

Mutta yöllä olin levoton ja itkin, unta en saanut paljon yhtään.

Minua yht'aikaa halutti ja peloitti saada tietoa, mitenkä vanhempani
olivat vastaanottaneet sanomaa kohtalostani.

Vihdoin tuli kirje isältäni. Siitä huomasin surukseni, ett'ei
kirjettäni oltu lähetettykään niin pian, kuin olin pyytänyt, vaan
että isäparkani, joka yhä vaan oli pysynyt siinä toivossa, että pian
pääsisin vapaaksi, oli eräänä päivänä jossakin Milanon sanomalehdessä
lukenut tuomioni! Itse hän nyt kertoi minulle tuon surkean kohtauksen,
ja hänen kirjeestään saatoin arvata, minkä haavan tämä sanoma oli
iskenyt hänen sydämeensä.

Oi kuinka minä, samalla kun mitä syvimmin säälin isääni, äitiäni ja
koko perhettäni, paloin harmista, että kirjettäni ei oltu oikeaan
aikaan lähetetty! Ilkeydestä ei tuo myöhästys liene tullutkaan, vaan
minusta se näytti silloin mustaa mustemmalta, sillä luulin siinä
havaitsevani hienon hienoa häijyyttä, joka muka vartavasten tahtoi
antaa viatonten omaistenikin tuntea rangaistustani mitä jyrkimmässä
muodossa. Mieleni teki vuodattaa kokonainen meri verta, kostaakseni
tämmöistä hirmutyötä.

Nyt kun tyynimielin asiata arvostelen, en pidä luuloani todenmukaisena.
Tuon myöhästyksen syyksi lienee luettava vaan asianomaisten
huolimattomuus.

Vihan vimmassa kuin olin, kiristin hampaitani kuullessani, että
kumppalini aikoivat ennen lähtöänsä käydä Pääsiäispyhänä ripillä.
Tunsin selvään, ett'ei minun sopisi ottaa siihen osaa, koska mieleni ei
tehnyt antaa kellekään anteeksi. Sitäkö pahennusta olisin vielä aikaan
saattanut!



LV LUKU.


Vihdoin komisarius saapui Saksasta takaisin ja ilmoitti, että meidän
täytyi parin päivän perästä lähteä.

-- Mielihyväkseni, lisäsi hän, voin teille kertoa jotakin lohduttavaa.
Palaten Spielberg'istä, sain Wienissä tavata H. M. Keisarin, joka sanoi
tahtovansa lukea 12 eikä 24 tuntia teidän vankeutenne vuorokaudeksi.
Sillä hän nähtävästi tarkoitti sitä, että rangaistuksen aika tulee
puolta lyhyemmäksi.

Tästä lyhennyksestä ei tullut meille mitään virallista tietoa, mutta
ei ollut luultava, että komisarius siinä asiassa pani omiansa, sitä
vähemmän, koska hän ei sitä salaa ilmoittanut, vaan Toimikunnan
läsnäollessa.

Vähänpä tuo ilmoitus sittenkin minua ilahutti. Mielestäni seitsemän ja
puoli vuotta raudoissa oli melkein yhtä hirveätä, kuin viisitoista.
Mahdottomalta näytti, että niin kauan eläisin.

Terveyteni oli nyt taas hyvin huono. Tunsin rinnassani kovia vaivoja
ynnä yskää, niin että luulin keuhkoni vahingoittuneiksi. Söin vähän,
eikä sitäkään vatsa sulattanut.

Lähdettiin matkalle yöllä Maaliskuun 25 ja 26 päivän välillä. Ennen
lähtöä saimme luvan jäähyväiseksi syleillä ystäväämme tohtori Armaria.
Poliisimies pani meille raudat poikkipuolin oikeasta kädestä vasempaan
jalkaan, estääksensä karkaamista. Astuimme gondolaan, ja vartijamiehet
soutivat Fusina'an.

Sinne tullessamme olivat jo kahdet vaunut valjaissa. Rezia ja Canova
astuivat komisariuksen kanssa toisiin; toisiin taas Maroncelli ja minä
alakomisariuksen kanssa. Saattoväkenä oli kuusi seitsemän poliisimiestä
kiväärineen sapelineen, osittain vaunujen sisässä, osittain
kutsinlaudalla.

Surkeata on aina jättää isänmaa kovan onnen pakosta; mutta kun täytyy
tehdä se raudoissa, muuttaaksensa kolkkoon ilmanalaan ja vuosikausia
kituaksensa vankilassa, on se niin kauheata, ett'ei sen kuvaamista
varten sanoja löydy.

Mitä kauemmaksi Veneziasta Alppeja kohden tulimme, sitä rakkaammaksi
kävi minulle oma kansa, kun näimme sitä sääliä, jota meille kaikkialla
osoitettiin. Joka kaupungissa, joka kylässä, joka yksinäisessä
mökissäkin meitä odotettiin, sillä tieto tuomiostamme oli joku
viikkokausi sitten jo levinnyt. Muutamissa paikoin töintuskin
komisariukset miehineen saivat ihmistungon hajoitetuksi. Ihmeellinen
oli todellakin se suosio, joka tuli meille osaksi. Udine'n kaupungissa
kohtasi meitä odottamaton ja liikuttava tapaus. Ravintolaan tultuamme,
komisarius käski sulkea pihanportin ja hajoittaa ihmisjoukon. Hän
määräsi meille kamarin ja käski palvelijain tuoda sinne iltaruokaa ja
makuusijan tarpeita. Ei aikaakaan, niin tuli kolme miestä, matrassit
hartioillaan. Mikä oli hämmästyksemme, kun huomasimme, että yksi vaan
oli talon väkeä, toiset kaksi omia ystäviämme! Olimme auttavinamme
heitä matrassien levittämisessä, käyttäen tilaisuutta salaa puristaa
heidän käsiänsä. Ainoastaan suurella ponnistuksella onnistui meidän
pidättää kyyneleitämme. Oi, ett'emme saaneet niitä, toisiamme
syleillessä, vuodattaa!

Komisariukset eivät mitään huomanneet, mutta minä luulen, että yksi
vartijoista sai siitä vihiä silloin, kun Dario ystäväni puristi
kättäni. Vartijamies oli venezialainen. Hän katseli meitä terävästi
silmiin, vaaleni ja näytti olevan kahden vaiheella, tuliko hänen nostaa
puhe siitä vai ei; mutta hän oli vaiti, käänsi silmänsä toisaalle eikä
ollut mitään näkevinään. Ell'ei hän aavistanut noita ystäviksemme, niin
hän ainakin luuli niitä meille tutuiksi kyyppäreiksi.



LVI LUKU.


Aamulla päivän vaietessa läksimme Udine'sta. Dario oli jo kadulla,
vaippaan peittyneenä; hän tervehti ja seurasi meitä kauan aikaa. Parin
kolmen peninkulman matkaa näimme yksien vaunujen ajavan jäljessämme,
joista joku viuhutteli nenäliinallaan. Vihdoin ne käänsivät takaisin.
Kuka niissä oli? Me arvasimme sen.

Jumala palkitkoon kaikkia hyviä ihmisiä, jotka eivät häpee onnettomia
rakastamasta! Minä pidän heitä sitä suuremmassa arvossa, koska kovan
onnen päivinä tulin tunteneeksi kehnomielisiäkin, jotka minua kielsivät
ja toivoivat voittavansa siitä, että minua panettelivat. Näitä viimein
mainituita ei toki ollut monta, ja edellisten luku oli varsin suuri.

Erehdyin, kun luulin tuon myötä-tuntoisuuden, joka omassa maassa
meitä seurasi matkallamme, lakkaavan, niin pian kuin tulisimme rajan
yli. Hyvä ihminen on aina onnettomien ystävä ja maanmies! Kun tulimme
illyrialaisiin ja saksalaisiin paikkakuntiin, kohtasi meitä sama
osan-otto kuin omassa isänmaassamme. Joka paikassa kuulimme tuota
säälivää huudahusta: _Arnie Herren!_ (Herra raukat!)

Monta kertaa, kun tulimme johonkuhun uuteen seutuun, täytyi
seisattua, ennenkuin tiedettiin minne mennä kortteeriin. Silloin
väkeä aina keräytyi taajaan ympäri, ja saimme kuulla surkuttelevaisia
sanoja, jotka todellakin tulivat sydämen pohjasta. Näiden ihmisten
hyväntahtoisuus liikutti minua vielä enemmän, kuin omien kansalaisteni.
Oi, kuinka olin heille siitä kiitollinen!

Se lohdutus, jonka siitä nautin, riitti lieventämään vihaanikin niitä
vastaan, joita sanoin vastustajikseni.

-- Kenties, niin arvelin, jos minä lähemmältä näkisin heitä silmiin
ja sydämeen, ja he minua samoin, kenties meidän kummankin täytyisi
tunnustaa, ett'emme toinen toisestamme löydä tuota luultua pahuutta,
jopa lopulla oppisimme toisistamme pitämäänkin!

Liian usein ihmiset toisiansa kammovat sentähden, että eivät
tunne toisiansa; muutamia sanoja vaan, ja vihamiehet antaisivat
luottamuksella kättä toinen toiselleen.

Pysähdyimme yhdeksi päiväksi Laibach'iin, jossa Canova ja Rezia olivat
linnaan pantavat. Kuinka katkera meille kaikille neljälle tämä ero oli,
voi helposti kuvata itselleen.

Sinä iltana, kun tultiin Laibach'iin, ja seuraavana päivänä tuli meidän
luoksemme eräs herra, jota muistaakseni sanottiin kaupunginkirjuriksi.
Hän oli hyvin sivistynyt mies ja puhui lämpimästi ja totisesti
uskonnosta. Luulin häntä pappismieheksi, sillä Saksassa pappien
vaateparsi ei eriä muitten puvusta. Hänen kasvonsa olivat noita,
jotka suoruutensa tähden herättävät kunnioitusta. Valitettavasti
tuttavuutemme oli liian lyhyinen, ja mielipahalla täytyy minun myöntää,
että ajattelemattomuudesta en pannut hänen nimeänsä mieleen.

Jospa tietäisin sinunkin nimesi, sinä sydämellinen tyttö, joka eräässä
Steyermarkin kylässä seurasit meitä ihmistungon keskellä ja, vaunujemme
hetken seisahduttua, molemmin käsin meitä tervehdit, ja vihdoin kyynel
silmissä läksit pois, nojautuen murheellisen nuorukaisen käsivarteen,
joka, vaaleista hiuksistaan päättäen oli saksalainen, mutta joka
kenties jonkun ajan oli oleskellut Italiassa ja oppinut onnetonta
kansaamme rakastamaan!

Jospa teidänkin nimenne tuntisin, jok'ainoan, te kunnioitettavat
perheen isät ja äidit, jotka ken kussakin meitä lähestyitte,
saadaksenne tietää, oliko meillä vanhemmat elossa, ja kuultuanne, että
oli, vaalenitte ja surkutellen huudahditte: -- Oi, sallikoon hyvä
Jumala teidän pian palata noiden poloisten luo!



LVII LUKU.


Huhtikuun 10 p:nä saavuimme matkamme perille.

Brünn on Määrin pääkaupunki; siellä asuu Määrin ja Itävallan
Sleesian maakuntien kuvernööri. Se sijaitsee ihanassa laaksossa ja
näyttää jotenkin varakkaalta. Siihen aikaan siellä olivat useammat
verkatehtaat, jotka sittemmin ovat joutuneet rappiolle; väkiluku oli
noin 30,000 henkeä.

Kaupungin länsipuolella kohoaa vuori, jonka kukkulalla on tuo onneton
Spielberg'in linna, ennen aikaan Määrin herttuain asunto, nykyään
Itävallan kovin vankila. Se on ollut hyvin vahva linnoitus, mutta
mainion Austerlitzin tappelun aikana (Austerlitzin kylä on aivan
lähellä) ranskalaiset pommittivat ja valloittivat sen. Sitten ei sitä
enää ole laitettu sotalinnaksi, hävinnyt osa muurista vaan on korjattu.
Noin kolmesataa pahantekijää, enimmiten rosvoja ja murhaajia, on tänne
suljettu, mitkä _kovassa_, mitkä _kovimmassa_ vankeudessa.

_Kovaan_ vankeuteen kuului: pakkotyö, raudat jaloissa, puinen
makuu-sija ja ruoka mitä huonointa. _Kovimmassa_ vankeudessa on
vangeilla rautavyö kupeissa, josta lähtevä ketju on seinään kiinnitetty
ja niin lyhyt, että vanki vaivalla pääsee makuu-lavan kohdalla
liikkumaan; ruoka on kumpaisillakin sama, vaikka asetus määrää _vettä
ja leipää_.

Meitä valtiovankeja tuomittiin kovaan vankeuteen.

Kulkiessamme vuorenrinnettä ylöspäin, loimme silmät vielä taaksepäin
sanoaksemme hyvästi maailmalle, epätietoisina, tulisiko se kuilu, joka
meidät nyt nielasi, koskaan laskemaan meidät ulos. Ulkonaisesti olin
levollinen, sisässäni kuohui. Turhaan koetin paeta filosofiian turviin,
rauhaa ja mielentyvenyyttä saavuttaakseni. Mutta filosofiia ei voinut
tarjota minulle riittävää tyydytystä.

Huono oli terveyteni jo Veneziasta lähtiessäni, ja matkan vaivat veivät
viimeisetkin voimani. Päätäni kivisti ja koko ruumis hehkui kuumeesta.
Ruumiillinen pahoinvointi vaikutti sekin mieleni kivulloisuuteen, ja
tämä vuorossaan enensi taas edellistä.

Me jätettiin Spielberg'in päällikön valtaan, ja nimemme pantiin kirjaan
rosvojen sekaan. Keisarillinen komisarius syleili meitä lähtiessään
ja sanoi liikutettuna: -- Ennen kaikkea, hyvät herrat, muistakaa olla
kuuliaisina. Vähinkin järjestyksen rikkominen saattaisi tulla mitä
kovimmin rangaistuksi.

Nyt Maroncelli ja minä vietiin maan-alaiseen käytävään, jossa meille
aukaistiin kaksi hämärää huonetta toisistaan erillään. Me pantiin
kumpikin omaan luolaamme.



LVIII LUKU.


Kaikista surkeinta oli, kun jätettyänsä hyvästi niin monelle rakkauden
esineelle, ei ollut kuin yksi ainoa ystävä jäljellä, yhtä onneton kuin
itsekin, ja tästäkin täytyi erota! Maroncelli näki nyt eron hetkellä,
kuinka sairas minä olin, ja surkutteli minua, niinkuin hän ei olisi
toivonut eläissään enää saada nähdä minua; -- minä taas katselin
sääliväisesti häntä ikäänkuin elonvoimasta loistavaa kukkaa, joka
kenties ainiaksi temmattiin pois auringon elähyttävästä valosta. Ja
tämä kukka, oi, kuinka se tosiaankin surkastui! Se kyllä sai vielä
kerran nähdä päivän valon, mutta voi, missä tilassa!

Kun nyt olin yksinäni tuossa hirveässä luolassa ja kuulin salpojen
narisevan, ja kun puoli-hämärässä, joka pääsi sisään vaan pienestä
korkealla olevasta ikkunasta, eroitin tuon paljaan makuu-lavan ja
muurissa olevat mahdottomat ketjut, niin laskeusin kauhistuneena
lavalle, otin nuo ketjut käteeni ja tarkastin niiden pituutta, luullen
niitä minulle määrätyiksi.

Puolen tuntia, niin kirisi avain lukossa ja ovi aukeni. Päävartija toi
minulle ruukullisen vettä.

-- Tämä on juomaksenne, virkkoi hän karkealla äänellä, huomenna tuon
teille leivän.

-- Kiitoksia, hyvä mies!

-- En ole hyvä, vastasi hän.

-- Sitä pahempi teille, sanoin suuttuneena. -- Ja nämä ketjut,
lienevätkö ne minua varten?

-- Niinpä ovatkin, herra, jos ette hillitse itseänne, vaan raivoatte ja
puhutte sopimattomia. Mutta jos pysytte siivona, niin teille ei panna
kuin yksi jalkarauta, jota seppä on par'aikaa tekemässä.

Hän käveli verkalleen edestakaisin, kilistellen suunnatonta
avainkimppuansa, ja minä katselin suuttuneena hänen laihanläntää,
vanhaa jättiläisvartaloaan. Vaikk'ei hänen kasvonsa olleet aivan
alhaisen näköiset, näytti minusta kaikki hänessä todistavan raakamaista
kovuutta.

Oi kuinka väärässä on ihminen, kun tuomitsee toista ulkonäöstä taikka
ennakkoluulojensa mitalla! Arvelin tuon miehen lystikseen kilistelevän
avaimillansa, sillä muka muistuttaaksensa minua, mikä valta hänellä
oli; luulin hänen tulleen tunteettomaksi häijyyden tottumuksesta. Ja
kuitenkin hänen povessaan par'aikaa liikkui sääliä minua kohtaan,
ja varmaan hän käytti tuota äreätä puhetapaa ainoastaan tunteitansa
salataksensa. Niitä hän tahtoi salata, jott'ei hän näyttäisi liian
miedolta, ja peljäten, ett'en minä niitä ansaitsisi; mutta samalla
aikaa olisi hän myös tahtonut ilmaista niitä, koska hän luuli, että
minä ehkä olin enemmän onneton, kuin paha.

Suutuksissani, että hän viipyi luonani, ja vielä enemmän, että hän muka
noin pöyhkeili isännyysvallastansa, katsoin sopivaksi häntä nöyrryttää,
käskemällä häntä jyrkästi kuin palvelijata:

-- Anna tänne juotavani!

Hän katsahti minuun ikäänkuin arvellen: -- Sinä röyhkeä, täällä sinun
täytyy luopua komentamisesta!

Mutta hän ei lausunut mitään, kyyristi pitkää selkäänsä, otti lattialta
ruukun ja antoi sen minulle. Ruukkuun tarttuessani huomasin, että hänen
kätensä vapisivat, ja lukien sitä hänen ikänsä viaksi, tunsin ylpeyteni
leppyvän kunnioituksen-sekaisesta säälistä.

-- Kuin vanha olette? sanoin ystävällisesti.

-- Neljäkahdeksatta vuotta, herra; olen jo nähnyt paljon onnettomuutta,
sekä omaa, että muitten.

Tätä viittausta sekä omiin, että muitten onnettomuuksiin seurasi
uusi vavistus, kun hän otti ruukun kädestäni; ja minä arvasin syyksi
siihen, en enää ainoastaan hänen ijällisyytensä, vaan myöskin jonkun
jalon hämmennyksen. Tämä ajatus karkoitti povestani vihan, jonka ensi
katsahdus oli siinä herättänyt.

-- Mikä on nimenne? kysäsin.

-- Onnetar, vastasi hän, on laskenut leikkiä minusta, antamalla minulle
suuren miehen nimen. Se on Schiller.

Sitten hän lyhykäisesti kertoi, mistä maasta hän oli kotoisin, mikä
hänen sukuperänsä oli, mitä sotia oli käynyt ja mitä haavoja saanut.

Hän oli Sveitsin maasta, talonpoikaista sukua; oli ollut Turkin sodassa
kenraali Laudon'in komennon alla, Maria Teresian ja Joseph II:n aikana;
sittemmin oli hän ottanut osaa kaikkiin Itävallan sotiin Ranskalaisia
vastaan Napoleonin kukistukseen saakka.



LIX LUKU.


Jos jostakusta ihmisestä, joka ensin näyttää meistä häijyltä, sittemmin
saamme paremman ajatuksen, niin me silloin, lähemmältä tarkastaen
hänen kasvojansa, hänen ääntänsä, hänen käytöstänsä, luulemme niissä
havaitsevamme selviä kunnollisuuden merkkejä. Perustuuko tämmöinen
havainto todelliselle pohjalle? Minun luullakseni se usein on vaan
mielikuvituksen tuoma. Näyttiväthän vast'ikään nämä samat kasvot, tämä
sama ääni ja käytös selviä pahuuden merkkejä. Ajatuksemme muututtua
miehen siveellisestä arvosta, myöskin fysionoomisten havaintoimme
päätelmät heti muuttuvat. Kuinka usein kunnioitamme kasvoja, jotka
tiedämme kelpo miesten omiksi, vaan jotka, tavallisten kuolevaisten
omina, eivät laisinkaan herättäisi meissä kunnioituksen tunteita! Ja
samaten päinvastoinkin. Nauroinpa kerran eräälle naiselle, joka seisoi
ihailemassa Catilinan muotokuvaa, jonka hän luuli olevan Collatinon, ja
väitti siinä havaitsevansa Collatinon jaloa murhetta Lucrezian kuoleman
johdosta. Ja kuitenkin nuo erehdykset ovat niin tuiki tavallisia.

Myönnän kyllä, että löytyy hyvien ihmisten kasvoja, joissa selvästi
kuvautuu hyvä mielenlaatu, samoin pahojen kasvoissa usein paha
mielenlaatu astuu hyvinkin näkyviin. Sitä vaan väitän, että useammissa
kohdissa on mahdoton edeltäpäin päättää ulkomuodosta, minkälainen
ihmisen siveellinen arvo on.

Sanalla sanoen, nyt kun vanha Schiller oli jossakin määrässä voittanut
suosiotani, otin häntä tarkemmin katsellakseni, eikä hän enään
ensinkään ollut vastenmielinen. Totta sanoakseni, hänen puheessaan,
joskin se tuntui hiukan karkealta, huomasin luonnollisen jaloudenkin
osoituksia.

-- Korpraalina, virkkoi hän, olen minä turvapaikakseni saanut tämän
surullisen vankivartijan-viran; Jumala tietää, että minulla on siitä
paljoa enemmän murhetta, kuin jolloin panin henkeni alttiiksi sodassa.

Nyt kaduin, että olin äskettäin niin jyrkästi käskenyt hänen antaa
minulle juoda.

-- Schiller ystäväni, sanoin tartttuen hänen käteensä, turhaan te
kielsitte olevanne hyvä, sillä minä sen tunnen: ja koska nyt kerran
olen joutunut tähän kurjaan tilaan, niin kiitän taivasta siitä, että
olen saanut teidät vartijaksi.

Hän kuunteli sanojani, pudisti päätänsä ja vastasi hieroen otsaansa,
niinkuin se, jolla on rasittava ajatus aivoissa:

-- Minä olen paha, herra; ne saivat minut tekemään valan, jota en
koskaan ole rikkova. Olen, näet, velkapää kohtelemaan kaikkia vankeja,
heidän tilaansa katsomatta, ilman mitään sääliä ja vähintäkään
väärinkäytöstä sallimatta, ja ennen kaikkia valtiovankeja. Keisari
tietää, mitä hän tekee, minun velvollisuuteni on häntä totella.

-- Te olette kunnon mies, ja minä pidän arvossa sitä, mitä te pidätte
omantunnon vaatimana. Ken vilpittömästi tottelee omantunnon käskyä, voi
tosin erehtyä, mutta Jumalan edessä hän on puhdas.

-- Herra raukka! olkaa kärsivällinen, ja surkutelkaa minua.
Tehtävissäni olen kivenkova, mutta sydän... sydän on täynnä surua,
ett'en voi lievittää onnettomien kärsimyksiä. Mieleni teki sanoa teille
se.

Olimme kumpikin liikutettuna. Hän sanoi suovansa, että malttaisin
mieleni, ett'en vimmastuisi, kuten tuomitut useinkin, ja pakoittaisi
häntä kovuuteen itseäni vastaan.

Sitten hän taas virkkoi karkealla äänellä, ikäänkuin salataksensa
minulta osan säälistänsä:

-- Nyt mun täytyy lähteä.

Vielä kerran hän kääntyi takaisin, kysyen, kuinka kauan olin noin
raskaasti yskinyt, ja päästi kirouksen lääkäriä vastaan, ett'ei hän
tullut sinä samana iltana minua katsomaan.

-- Teillä on kova kuumetauti, lisäsi hän; ainakin minä tuon tunnen.
Teidän olisi edes olkisäkki tarpeen, mutta ilman lääkärin käskyä ei
meidän ole lupa antaa sitä teille.

Hän lähti ja pani oven lukkoon. Minä heittäysin tuolle kovalle lavalle,
kuumeen ja rinnantuskien ahdistaessa, mutta vähemmin rauhatonna,
vähemmin vihastuneena ihmisiin, vähemmin kaukana Jumalasta.



LX LUKU.


Iltasella tuli linnan päällikkö, hänen kanssaan Schiller, eräs toinen
korpraali ja kaksi sotamiestä, tarkastusta pitämään.

Kolme tarkastusta vuorokaudessa oli käsketty pitää: aamuin, illoin ja
sydän-yönä. Joka nurkkaa tarkkaan katseltiin; sitten nuo alhaisemmat
menivät ja päällikkö (joka aamuin ja illoin aina tuli) jäi vähäksi
aikaa puhumaan kanssani.

Kun ensikerran näin tuon lähetyskunnan, niin outo ajatus nousi
mieleeni. Tuntematta vielä tuota tukalaa tapaa ja kuumeen houreissa
ollen, luulin heidän tulevan minua surmaamaan, ja tartuin vierelläni
oleviin ketjuihin, halkaistakseni otsan siltä, joka tulisi lähelle.

-- Mitä tuossa teette! sanoi päällikkö. Emmehän tule mitään pahaa
teille tekemään. Tämä on vaan tavallinen käynti, jonka teemme joka
vankilassa katsellaksemme, että kaikki on niin, kuin asetus vaatii.

Epäilin vielä; mutta nähdessäni Schillerin lähenevän ja ystävällisesti
ojentavan minulle kätensä, luotin häneen, laskin ketjut ja otin tuon
käden omiini.

-- Voi kuinka kuuma! virkkoi hän päällikölle. Jos voisitte edes antaa
hänelle olkisäkin vuoteelle!

Tämän hän lausui semmoisella osan-otolla, että se oikein liikutti
sydäntäni.

Päällikkö koetti suoneni tykytystä ja surkutteli. Mies oli hyvin
ystävällinen käytökseltään, vaan ei uskaltanut mitään tehdä ilman
käskyttä.

-- Täällä on ankara edesvastaus minullakin, sanoi hän. Ell'en
säntilleen tee, mitä on käsketty, niin saatan virkani kadottaa.

Schiller väänteli huuliansa; löisinpä vetoa, että hän itseksensä
arveli näin: -- Jos minä olisin päällikkö, en toden totta olisi
varovainen tuohon määrään; eihän suureksi viaksi voi lukea, jos omalla
edesvastauksella tekeekin, mitä silminnähtävä tarvis vaatii, ja mikä ei
laisinkaan haittaa valtakunnan turvallisuutta.

Yksin jäätyäni, sydämeni, joka jonkun ajan oli paatunut hartauden
tunteita vastaan, pehmittyi taas rukoilemaan. Rukoilin taivaan
siunausta Schillerille ja lopetin näillä sanoilla: -- Suo Jumala,
että havaitsisin muissa jotakin hyvää, joka vetäisi sydämeni heidän
puoleensa; tahdon mielelläni kärsiä kaikki vankeuden vaivat, kun vaan
saan lähimmäisiäni rakastaa. Oi, vapauta minua ihmisvihan raskaasta
taakasta!

Sydän-yönä kuulin taas askeleita käytävässä. Avaimet kirisivät, ovi
aukeni. Siinä oli korpraali ja kaksi sotamiestä, katselmuksella.

-- Missä on vanha Schiller ystäväni? -- kysyin kaipauksella. Hän oli,
näet, seisahtanut käytävässä.

-- Tässä olen, tässä olen, vastasi hän.

Heti hän tuli vuoteeni ääreen, koetti uudestaan suontani, huolellisna
kumartuen ylitseni, aivan kuin hellä isä sairaan poikansa vuoteen
vieressä.

-- Ja nyt minä muistan, että huomenna on torstai! mutisi hän itsekseen;
vasta torstai!

-- Mitä tuolla tahdotte sanoa?

-- Sitä, että lääkärin on tapa tulla ainoastaan maanantaisin,
keskiviikkoisin ja perjantaisin aamulla. Huomenna siis hän ei tule.

-- Olkaa siitä huoleti.

-- Olla huoleti, minun olla huoleti! Koko kaupungissa ei puhuta muusta,
kuin herrojen tulosta; lääkärille se asia ei voi olla tuntematon.
Minkä hiiden tautta hän ei ole vaivannut itseänsä tullaksensa kerran
ylimääräiseen aikaan?

-- Kukaties hän tullee huomenna, vaikka onkin torstai.

Vanhus ei virkkanut mitään muuta, puristi vaan kättäni karhun voimalla,
niinkuin hän olisi tahtonut sitä musertaa. Vaikka koski, se kuitenkin
minua ilahutti. Se oli semmoinen ilo, jota rakastunut tuntee, kun
hänen kaunottarensa tanssissa astuu hänen jalallensa; tuskasta hänen
tekisi mieli hautaa, mutta sen sijaan hän hymyilee ja tuntee itsensä
onnelliseksi.



LXI LUKU.


Torstai-aamuna, vaivaloisen yön jälkeen, raukaistuna, luut kuin
särkyneinä kovasta vuoteestani, olin aivan hiessä. Tarkastuskunta tuli.
Päällikköä ei ollut; tuon sopimattoman tunnin tähden kävi hän vähän
myöhemmin luonani.

Sanoin Schillerille: -- Katsokaapas, kuin olen hien vallassa. Jo minua
alkaa viluttaa; olisi tarpeen heti vaihtaa paita.

-- Mahdotonta! -- huusi hän jyrkkään.

Mutta salaa teki viittauksen silmällä ja kädellä. Toisen korpraalin ja
sotamiesten mentyä, hän käänsihe vielä ovessa viittaamaan.

Hetken perästä hän tuli jälleen, tuoden yhden omia paitojansa, kahta
pitemmän minua.

-- Teille, sanoi hän, se on hiukan pitkä, mutta tätä nykyä ei ole
toista.

-- Tuhannen kiitoksia, ystäväni, mutta koska toin mukanani
Spielberg'iin koko kapsäkin täynnänsä liinavaatteita, niin eihän
toki minua kiellettäne omiani käyttämästä. Jospa tekisitte hyvin ja
menisitte pyytämään herra päälliköltä yhtä noista paidoistani minua
varten.

-- Hyvä herra, ei ole lupa antaa teille omia liinavaatteita. Joka
lauantai annetaan yksi vankilan paita teille samoin kuin muillekin.

-- Kunnon vanhus, sanoin hänelle, te näette, mikä on tilani.
Luultavasti tästä en enää hengissä pois muuta; siis en voi millään
palkita hyvyyttänne.

-- Hävetkää, herra, huudahti hän, hävetkää! Puhua palkinnosta sille,
joka ei voi auttaa! joka töintuskin voi salaisuudessa lainata sairaalle
rievun, millä kuivata hikeä valuvia jäseniänsä!

Kursauksitta hän heitti tuon pitkän paidan päälleni ja meni nuristen
ulos, paiskaten oven kiinni ikäänkuin vihapäissä.

Parin tunnin perästä toi hän minulle kappaleen mustaa leipää.

-- Siin' on kahden päivän määrä.

Sen sanottuaan hän rupesi raivomielisesti kävelemään.

-- Mikä teillä nyt on? sanoin hänelle. Oletteko minulle vihainen?
Otinpa toki paidan, jonka hyväntahtoisesti lainasitte.

-- Olen vihainen tuolle lääkärille, joka kyllä, vaikka tänään on
torstai, saisi ottaa vaivakseen tulla tänne!

-- Malttakaamme! --

Sanoin "malttakaamme!", mutta tosiaan en tietänyt enää, millä tavalla
malttaa tuolla puulavalla, jolla ei ollut pään-alustakaan; niin luitani
kolotti kaikissa kohdin.

Kello yhdentoista aikaan tuli Schiller jälleen ja hänen kanssaan eräs
vanki, joka toi minulle päivällisen. Oli kaksi rautaruukkua, toisessa
huonoa soppaa, toisessa kaaliksia, höystetyt liemellä semmoisella, että
haju jo inhoitti.

Koetin tuota soppaa niellä lusikallisen; oli mahdotonta.

Schiller ehtimiseen muistutti: -- Teidän täytyy väkisenkin tottua tähän
ruokaan; muutoin käypi teidän samoin kuin jo on käynyt monen muun, että
saatte tyytyä vähäiseen leipään ja lopuksi kuolette nääntymyksestä.

Perjantai-aamuna tuli vihdoin tohtori Bayer. Nähdessään, että olin
kuumetaudissa, hän määräsi minulle olkisäkin ja vaati, että minut
muutettaisiin luolastani ylempään kerrokseen. Se oli mahdotonta, ei
ollut sijaa. Mutta kun asia oli ilmoitettu kreivi Mitrovskylle, Määrin
ja Sleesian kuvernöörille, joka asui Brünnissä, niin tuli häneltä
vastaus, että koska terveyteni tila oli arveluttava, niin oli lääkärin
neuvoa noudattaminen.

Uuteen huoneeseni tuli toki vähän päivänvaloa; ja kiivettyäni pienoisen
ikkunan ristikolle, sain nähdä alla olevan laakson, jonkun osan
Brünnin kaupunkia, etukaupungin monine puutarhoineen, hautausmaan,
Luostarin järven, sekä vielä nuo metsäkukkulat, joiden takana leviävät
Austerlitz'in kuuluisat kentät.

Tämä näköala viehätti minua. Oi, jos vaan Maroncelli olisi saanut
nauttia sitä minun kanssani!



LXII LUKU.


Sillä välin tehtiin meille vankivaatteet. Viittä päivää myöhemmin
tuotiin minulle uusi vaatteukseni.

Siihen kuului sarkahousut, oikealta puolen harmaat ja vasemmalta
ruskeat; liivi ja tröijy samanväriset, kuin housut, mutta jälkimäinen
vastapäisessä järjestyksessä; sukat olivat paksua villaa, paita oli
piikkoa, karkea ja okainen, kuin todellinen katumus-paita, kaulassa
liinariepu samaa ainetta, kuin paita; jalkineet olivat mustaamatonta
nahkaa, nauhoilla sidottavat; lakki valkoinen.

Tämän puvun täytteenä oli raudat jaloissani eli ketjut toisesta
säärestä toiseen, joitten päät alasimella naulattiin toisiinsa kiini.
Seppä, joka tätä oli tekemässä, sanoi vartijalle, luullen minun
saksankielessä taitamattomaksi: -- Kipeänä kuin mies näyttää olevan,
tämä leikki olisi joutanut olla tekemättä; ei kulu kahta kuukautta,
niin kuoleman enkeli tulee häntä vapauttamaan.

-- _Möchte es sein!_ (jospa niin tapahtuisi!) -- arvelin minä,
taputtaen häntä olkapäälle.

Miesparka hypähti ylös hämmästyksestä, sitten virkkoi:

-- Toivon, ett'en ole mikään profeetta, sillä soisin mielelläni, että
aivan toista lajia olisi se enkeli, mikä on teidät vapauttava.

-- Pikemmin kuin elää näin, eikö pitäisi kuolemankin enkeliä
tervetulleena?

Seppä nyykähytti myönnytystä, ja meni säälien pois.

Tosiaankin olisin suonut herkeäväni elämästä, mutta itsesurmaan en
ollut taipuvainen. Luotin siihen, että keuhkojeni heikkous ennen pitkää
vapauttaisi minut tästä kurjuudesta. Niin ei ollut Jumalan tahto.
Matkan vaivat olivat voimiani kovin raukaisseet; lepo tuotti ne minulle
jälleen.

Tuokio siitä kun seppä oli lähtenyt, niin kuulin vasaran kalketta
alakerroksesta. Schiller oli vielä huoneessani.

-- Kuuletteko tuota kalketta? virkoin hänelle. Varmaan he panevat
raudat Maroncelli raukalle.

Ja tätä sanoessani kuristui sydämeni niin, että horjahdin ja ilman
vanhuksen tuetta olisin kaatunut. Yli puolen tuntia olin milt'ei
tainnoksissa. En voinut puhua, suoneni tuskin tykytti ja kylmä hiki
juoksi päästä jalkoihin, ja kuitenkin käsitin kaikki, mitä Schiller
sanoi, muistin selvästi menneitä ja tunsin, mitä silloin oli käsillä.

Päällikön käsky ja vahtien uutteruus olivat tähän asti pitäneet liki
vankilat äänettömyydessä. Kolme neljä kertaa oli tosin korvaani
soinut joku italialainen laulu, mutta heti se oli vaiennut vahtien
huudosta. Niitä oli useampia ikkunaimme alaisella vallilla ja yksi itse
korridorissa; tämä jälkimäinen lakkaamatta käveli ovilla kuuntelemassa
ja ovenaukkoihin katselemassa, kieltääksensä vähintäkin melua.

Eräänä iltapäivänä (milloin vaan tuo hetki muistuu mieleeni,
niin tunnenpa povessani aivan samat liikutukset kuin silloinkin)
vahdit sattuivat olemaan vähemmin valveillansa, ja minä sain
kuulla laulettavan hiljaa, mutta selvään erästä kotimaista laulua
lähimmäisessä huoneessa. Mikä ilo, mikä viehätys!

Nousin olkisäkiltäni, kurotin korviani, ja laulun herjettyä purskahdin
itkuun.

-- Kuka olet, sa onneton? huudahdin, kuka olet? Sano nimesi. Minä olen
Silvio Pellico.

-- Oi Silvio! huusi naapurini, vaikk'en sua itseäsi tunne, pidän sua
jo aikoja sitten rakkaana. Tule ikkunalle, niin puhumme vartijoista
huolimatta.

Hyppäsin ikkunalle, hän sanoi minulle nimensä, ja me vaihdoimme
muutamia ystävyyden sanoja.

Se oli kreivi Antonio Oroboni, kotoisin Rovigon seudulta,
yhdeksänkolmatta vuoden vanha.

Voi, puhettamme heti katkaisi vahtien uhkaava ääni! Tuo korridorissa
oleva paukutti kovasti pyssynperällä milloin minun, milloin Orobonin
oveen. Ensin emme tahtoneet, emme voineet totella; vihdoin vahtien
kiroukset tulivat semmoisiksi, että vaikenimme, luvaten toisillemme
jatkaa, heti kun vahdinvaihto oli tapahtunut.



LXIII LUKU.


Toivomme oli -- ja se toteutuikin -- että matalammallakin äänellä
voisimme kuulla, mitä toinen sanoi toisellensa, ja että vahtien
joukossa joskus olisi sääliväisempiäkin, jotka eivät olisi
huomaavinansa pakinaamme. Kokemuksen ja ahkeran harjoituksen
avulla opimme sovittelemaan ääntämme niin, että toinen kuuli sen
täydellisesti, mutta muut eivät sitä kuulleet taikka luulivat
erehtyneensä. Kuitenkin sattui silloin tällöin, että kuuntelijoilla
oli hienompi aisti, kuin luulimme, taikka että itse unhotimme
varovaisuutemme. Silloin uudistettiin noita uhkasanoja ja
ovenpaukutuksia, ja, mikä oli vielä pahempi, Schiller raukka ja
päällikkö suuttuivat.

Vähitellen saimme varakeinomme yhä parempaan kuntoon, niin että
tiesimme, mikä neljännes tuntia milloinkin oli puheellemme sovelias,
mitkä vahdit olivat muita sävyisämpiä tahi vähemmän terävä-aistisia,
ja että itse tiesimme aina hillitä ääntämme. Oliko tuo sitten oman
neuvokkaisuutemme vai muittenko yhä edistyvän suosiomielen ansioksi
luettava, se vaan on varma, että vihdoin saimme joka päivä kylläksi
jutella, melkein kenenkään asianomaisen väliintulematta.

Keskenämme syntyi hellä ystävyys. Hän kertoi minulle elämänsä vaiheita,
minä hänelle omiani; toisen tuskat ja lohdutukset tulivat toisenkin
omiksi. Tämä side oli kummallekin tueksi. Kuinka usein, unettoman yön
perästä, kumpikin meistä, astuen ikkunaansa ja tervehtien ystävää sekä
kuullen hänen rakasta ääntänsä, tunsi sydämessään surun väistyvän
ja uuden toivon heräävän! Toinen oli vakuutettu olevansa toiselle
hyödyksi, ja tämä vakuutus synnytti suloisen ystävyyden-kilpailun
ajatuksissamme, se synnytti sen tyytyväisyyden, jota ihminen tuntee
kurjimmassakin tilassa, jos hän voipi auttaa lähimmäistänsä.

Jokainen keskustelu jätti jälkeensä halun vielä jatkaa ja selvittää,
ollen elävänä ja ainaisena kiihoituksena järjelle, muistolle,
mielikuvitukselle ja sydämelle.

Alussa, muistaessani Julianoa, en uskaltanut oikein luottaa tämänkään
uuden ystävän vakavuuteen. Ajattelin näet: -- Tähän asti erimieltä ei
ole meissä ilmestynyt, mutta päivänä tahi toisena voin häntä jossakin
kohden suututtaa, niin että hän vetäytyy pois minusta.

Tämä pelko pian haihtui. Mielipiteemme sointuivat yhteen kaikissa
tärkeämmissä kohdissa. Siinä vaan eroitus, että hänen jalossa
sydämessään, jota kova onni ei ollut voinut kukistaa, eli mitä puhtain
ja täydellisin luottamus Kristin-uskoon, kun sitä vastoin minun
uskoni jonkun aikaa oli ollut horjuvainen ja ajoittain näytti vallan
sammuneeltakin.

Hän vastusti epäilyksiäni suurella hartaudella ja pätevillä
perusteilla; minä tunsin hänen olevan oikeassa ja myönsin sen, mutta
siitä huolimatta epäilykseni yhäti tulivat jälleen. Niinpä on kaikkien
niiden laita, joilla evankeliumi ei ole sydämessä, jotka kantavat vihaa
muita kohtaan ja vaan ylpeilevät itsestään. Hengen silmä voi tuokioksi
nähdä ja käsittää totuuden; mutta heti kun totuus ei ole sille mieleen,
niin se on valmis epäilemään ja koettaa kääntyä muuanne.

Oroboni tiesi mainiosti esitellä minulle, mitä syitä ihmisellä on
olla sovinnollinen vihamiestensä kanssa. Milloin vaan puhuin jostakin
henkilöstä, jota minä vihasin, niin Oroboni aina otti puolustaaksensa
häntä. Ja sitä hän teki ei ainoastaan sanoilla, vaan myöskin hyvällä
esimerkillä. Muutamat olivat tehneet hänelle pahaa, ja hän tosin
sitä valitti: mutta samalla hän antoi kaikille anteeksi, ja jos
tiesi jostakin kertoa jotakin hyvää, niin teki sitä mielellään.
Mielenkiihko, joka, siitä hetkestä kun kuulin tuomioni, oli minua
vallinnut ja pitänyt uskottomana, kesti vielä muutamia viikkoja;
sitten se herkesi kokonaan. Orobonin hyvät avut olivat vetäneet minut
puoleensa. Ahkeroiden niitä omistaakseni itsellenikin, tulin ainakin
hänen jälkiänsä käymään. Kun uudestaan kykenin vilpittömästi sulkemaan
kaikkia ihmisiä rukouksiini, ketäkään vihaamatta, silloin epäilykseni
uskonnon asioista haihtuivat pois: _Ubi caritas et amor, Deus ibi est_.
(Missä lempeyttä ja rakkautta, siinä Jumalakin on.)



LXIV LUKU.


Totta sanoakseni, jos olikin rangaistus kova ja kiihoittavaa laatua,
niin oli kuitenkin meillä se harvinainen onni, että kaikki ne,
jotka näimme, olivat hyväluontoisia. He eivät voineet helpoittaa
surkeata tilaamme muulla kuin suosiollisella ja kohtuullisella
käytöksellä, ja sitä ei puuttunut keltakaan. Jos vanhan Schillerin
ulkopuoli olikin hiukan karkea, niin sitä korvasi ylenmäärin hänen
sydämensä jalous. Yksin tuo kurja Kundakin (se vanki, joka toi meille
päivällisen sekä kolme kertaa päivässä vettä) tahtoi näyttää meille
osan-ottavaisuuttansa. Hän lakaisi huoneitamme kaksi kertaa viikossa.
Eräänä aamuna käytti hän tilaisuutta, kun Schiller oli mennyt pari
askelta ovesta, tarjotaksensa minulle kappaleen vehnäleipää. En sitä
ottanut, vaan puristin sydämellisesti hänen kättään. Se puristus
liikutti häntä, ja hän virkkoi huonolla saksankielellä (hän oli näet
puolalainen): -- Herra, teille annetaan nykyään niin vähän ruokaa, että
varmaan kärsitte nälkää.

Sitä minä tosin kielsin, mutta sanoihini ei käynyt luottaminen.

Nähdessään, ett'ei yksikään meistä voinut syödä sitä ruokaa, joka ensi
päivinä oli tarjona, lääkäri määräsi meille mitä siellä sanottiin
"neljännes-osuudeksi", s.o. sairashuoneen ruokaa. Siihen kuului
päiväänsä kolme hyvin vähäistä määrää helppoa soppaa, suupalanen
lampaanpaistia ja vehnäleipää ehkä kuusi luotia. Mikäli terveyteni
parani, sikäli ruokahalunikin kasvoi, ja tuo "neljännes" tuntui
todellakin liian vähältä. Koetin palata tuohon terveiden ruokaan, vaan
siitä en hyötynyt, se kun niin inhoitti, ett'en voinut sitä ollenkaan
syödä. Täytyihän siis tyytyä tuohon "neljännekseen". Enemmän kuin
vuoden aikaa sain näinmuodoin kokea nälän tuskaa. Ja tätä tuskaa saivat
vielä suuremmassa määrässä kokea muutamat kumppaleistani, jotka, ollen
minua rotevammat, myöskin olivat runsaampaan ruokaan tottuneet. Tiedän,
että muutamat heistä ottivat leipää Schilleriltä ja kahdelta muulta
meille määrätyltä vartijalta, jopa tuolta hyvältä Kundaltakin.

-- Kaupungissa hoetaan, että herroille täällä annetaan hyvin vähän
ruokaa, sanoi kerran minulle parranajaja, eräs haavurimme oppipoika.

-- Se on totta, vastasin suoraan.

Seuraavana lauantaina (hän tuli aina lauantaisin) tahtoi hän antaa
minulle salaa suuren vehnäleivän. Schiller ei ollut sitä huomaavinansa.
Minä jos olisin totellut vatsaani, olisin ottanut lahjan vastaan,
mutta pysyin vahvana kiellossani, jott'ei tuo poika poloinen joutuisi
kiusaukseen uudistaa anteliaisuuttansa, sillä ajan pitkään se olisi
käynyt hänelle raskaaksi.

Samasta syystä kielsin minä Schillerinkin tarjoomuksia. Useampia
kertoja hän toi minulle kappaleen keitettyä lihaa, väittäen ett'ei
se hänelle maksanut mitään, että se oli vaan tähteitä, joista hän
ei tietänyt mitä tehdä, vaan antaisi muille jos minä kieltäisin
j.n.e. Mieleni kyllä teki sitä nielaista, mutta arvelin, että jos nyt
ottaisin, niin eikö hän siitä saisi syytä tuoda minulle joka päivä
jotakin uutta.

Ainoasti kaksi kertaa, kun hän minulle tarjosi vadillisen kirsimarjoja,
ja niinikään, kun kerran toi muutamia päärynöitä, en voinut haluani
hillitä. Sitä sain jälestäpäin katua, juuri sentähden, että siitä
lähtien hän ei herjennyt enää tarjoomasta.



LXV LUKU.


Ensipäivinä siellä oli määrätty, että kaksi kertaa viikossa kukin sai
käydä ulkona tunnin aikaa. Sittemmin tätä virvoitusta suotiin meille
miten milloinkin, ja vihdoin joka päivä, paitsi pyhinä.

Itsekukin vietiin ulos yksittäin, kaksi vartijaa kivääri olalla mukana.
Minä kun asuin korridorin ylipäässä, kuljin ulosmennessäni ohitse
kaikkien italialaisten valtiovankien kammioita, paitsi Maroncellin,
joka yksinään sai tuolla alhaalla riutua.

-- Onnea matkalle! kuiskahti jokainen ovensa aukosta; vaan minun ei
suotu seisahtua heitä tervehtimään.

Astuttiin alakertaan, mentiin halki ison pihan ja ulos vallille, joka
oli etelään päin, ja josta näkyi Brünnin kaupunki ja avara ala sen
ympäristöä.

Pihalla oleskeli paljon tavallisia vankeja, jotka menivät tahi tulivat
töistänsä tahi kävelivät ryhmittäin, tarinoiden keskenänsä. Niiden
joukossa oli rosvoja Italiastakin, jotka suurella kunnioituksella
tervehtivät minua, lausuen toisillensa:

-- Tuo ei ole rosvo, kuten me, mutta onpa kuitenkin hänen vankeutensa
kovempi kuin meidän.

Ja todellakin oli heillä paljon enemmän vapautta, kuin minulla.

Näitä ja muitakin lauseita kuulin ja vastasin ystävällisesti heidän
tervehdyksiinsä. Yksi heistä sanoi kerran: -- Teidän tervehdyksenne,
hyvä herra, ilahuttaa minua. Kenties te näette kasvoissani jotain, joka
ei osota konnamaisuutta. Onneton himo saattoi minut rikokseen; mutta,
herra, konna en ole!

Ja hän purskahti itkuun. Minä ojensin hänelle käteni, vaan hän
ei saanut siihen tarttua. Vartijat työnsivät hänet takaisin, ei
häijyydestä, vaan käskynsä johdosta, sillä ei suvaittu kenenkään
minua lähestyä. Ne sanat, jotka vangit virkkoivat minulle, olivat he
parhaasta päästä keskenänsä puhuvinaan, ja jos vahtimiehet huomasivat
niiden minua tarkoittavan, niin he paikalla vaativat äänettömyyttä.

Kuljeskelipa siellä pihalla muitakin linnan ulkopuolelta olevia
henkilöitä, jotka kävivät vieraissa päällikön, kappalaisen, kersantin
tahi korpraalien luona. -- Kas tuossa yksi noita Italialaisia, yksi
noita Italialaisia! kuiskasivat he keskenään, ja seisattuivat minua
katselemaan. Usein kuulin heidän sanovan saksankielellä, jota eivät
luulleet minun ymmärtävän: -- Tuo herra raukka ei pääse vanhaksi
elämään; onhan kuolema hänen kasvoissaan.

Totta olikin että, vaikka terveyteni ensin oli ollut paranemaan päin,
minä kuitenkin kiduin huonon ruoan tähden ja tunsin tuontuostakin
kuumeen kohtauksia. Töin tuskin jaksoin vetää rautani kävelypaikalle
asti, jossa laskeusin alas nurmikolle ja jäin tavallisesti siihen
istumaan, kunnes tuntini oli lopussa.

Vieressäni vahtimiehet seisoivat tai istuivat, ja me juttelimme.
Toinen, nimeltä Kral, oli Böömiläinen, joka, vaikka talonpoikaista
sukua ja köyhä, oli saanut jonkunlaisen kasvatuksen, jota hän
sitten oli omin neuvoin kartuttanut, älykkäästi miettien maailman
menoa ja ahkerasti lukien kaikkia kirjoja, mitkä vaan sai käsiinsä.
Klopstock, Wieland, Goethe, Schiller ja moni muu Saksan parhaimpia
kirjailijoita olivat hänelle tunnetut, ja hän osasi ulkoa lukemattomia
paikkoja, joita luki minulle taitavuudella ja innolla. Toinen vahti
oli Puolalainen nimeltä Kubitsky, oppimaton, mutta kohtelias ja
ystävällinen. Pidin paljon heidän seurastaan.



LXVI LUKU.


Vallin toisessa päässä oli päällikön asunto; toisessa asui yksi
korpraaleista vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Kun näin jonkun
tulevan ulos näistä asunnoista, minä nousin ylös ja astuin lähemmäksi,
ja kaikki osoittivat minulle kohteliaisuutta ja osan-ottoa.

Päällikön rouva oli jo kauan ollut kivulloisena ja surkastui
surkastumistaan. Silloin tällöin kannettiin hänet kantotuolissa
ulko-ilmaan. En voi sanoa, kuinka hänen säälinsä kohtalostamme
liikutti minua. Hänen katsantonsa oli suloinen ja ujo, mutta ujoudesta
huolimatta hän tuontuostakin loi minuun katsauksen, täynnä vahvaa
luottamusta.

Kerran virkoin hymyillen hänelle: -- Tiedättekö, rouva, että teidän
muotonne johtaa muistooni naisen, joka oli mulle rakas.

Punastuen vastasi hän suloisella yksinkertaisuudella: -- Älkää siis
unhottako minua, kun olen kuollut; sulkekaa rukouksiinne minunkin
poloisen sieluni sekä pienoiset poikani, jotka jäävät jälkeeni
maailmassa.

Siitä päivästä alkaen hän ei noussut vuoteeltansa, enkä häntä enää
nähnyt. Muutaman kuukauden hän vielä riutui, sitten hän kuoli.

Hänellä oli kolme poikasta, kauniit kuin enkelit, yksi vielä
rintalapsi. Äiti parka syleili niitä usein minun nähdessäni ja
huokasi: -- Kuka tietää, mikä nainen on tuleva heidän äidiksensä minun
kuoltuani! Olkoonpa ken hyvänsä, niin Jumala antakoon hänelle äidin
sydämen näitäkin kohtaan, joita hän ei ole synnyttänyt! -- Ja hän itki.

Tämä rukous, nämä kyyneleet ovat tuhat kertaa muistuneet mieleeni.

Äidin kuoltua, minä usein syleilin noita lapsukaisia, uudistaen
vainajan rukousta. Ajattelin omaa äitiäni sekä niitä palavia rukouksia
minun puolestani, joita epäilemättä nousi hänen hellästä sydämestään,
ja nyyhkien virkoin: -- Oi, onnellisempi on se äiti, joka kuollessaan
jättää vielä ala-ikäisiä poikia, kuin se, joka, kasvatettuansa niitä
lukemattomissa huolissa, näkee ne pois temmattavan!

Kaksi hyvää vanhaa naista seurasi tavallisesti noita lapsia, toinen
päällikön äiti, toinen täti. Heidän teki mieli kuulla elämäkertani, ja
minä sen kerroinkin heille lyhykäisesti.

-- Meitä surettaa, sanoivat he, ja todellinen murhe kuvautui heidän
kasvoissaan, meitä surettaa, ett'emme voi teitä millään auttaa. Mutta
olkaa varma siitä, että rukouksissamme emme teitä unhota ja että,
jos kerran armo kohtaa teitä, se on oleva juhlapäivä koko meidän
perheellemme.

Edellisellä näistä naisista, jota useimmin näin, oli tavaton
sulopuheisuus lohduttaessa. Minä kuuntelin häntä pojan
kiitollisuudella, ja hänen sanansa painuivat syvästi mieleeni.

Nämä sanat eivät sisältäneet mitään minulle uutta, mutta yhtä hyvin ne
vaikuttivat uutuuden voimalla: -- Että onnettomuus ei ihmistä alenna,
jos itse on minkään-arvoinen, vaan päinvastoin jalostuttaa; -- että jos
voisimme tarkoin käsittää Jumalan tuumat, niin häväisimme monestikin,
että surkuteltavampi on voittaja kuin voitettu, riemuitseva kuin
itkevä, rikas kuin se, jolta kaikki on ryöstetty; -- että erittäin
huomioon otettava on Jumal'ihmisen osoittama ystävällisyys onnettomia
kohtaan; -- että meidän tulee iloita, jos saamme kantaa ristiä, jota
Jumalankin hartiat ovat kantaneet.

Vaan nämä hyvät vanhukset, joita niin mielelläni puhuttelin, muuttivat
perheellisistä syistä pian pois Spielberg'istä, ja lapsetkin herkesivät
vallilla käymästä. Tämä kato suretti minua.



LXVII LUKU.


Jalkaraudan kiusa, joka oli yölevolleni haittana, turmeli paljon
terveyteni tilaa. Schiller kehoitti pyytämään vapautusta siitä,
arvellen lääkärin velvollisuudeksi myöntyä.

Ensin en kuunnellut hänen neuvoansa; vihdoin otin sen hyväksi
ja sanoin lääkärille, että, saadakseni taas nauttia unen hyvää
vaikutusta, pyytäisin häntä edes muutamaksi päiväksi vapauttamaan minua
jalkaraudasta.

Lääkäri vastasi, että kuumeeni ei ollut niin kova, että hän voisi
pyyntöäni tyydyttää, ja pitäisihän minun tottua rautoihini.

Tämä vastaus suututti minua, ja harmissani, että olin tehnyt tuon
hyödyttömän pyynnön, sanoin Schillerille:

-- Kas siinä voittoni teidän neuvostanne. Varmaankin lausuin nämä sanat
hyvin epäkohteliaalla tavalla, sillä tuo yksinkertainen kunnon mies
niistä pahastui.

-- Te olette äissänne siitä, että pyyntönne kiellettiin, ja minä siitä,
että osoitatte ylpeyttä minua kohtaan.

Seurasi sitten pitkä saarna: -- Ylpeät pitävät kunnianansa välttää
epääviä vastauksia, kieltää toisen tarjoomuksia ja hävetä tuhannen
mitättömyyksiä. _Alles Eseleien!_ typeryyttä kaikki! turhamaista
suurellisuutta, joka ei tunne, mitä todellinen arvollisuus on!
Todellinen arvollisuus on suureksi osaksi siinä, että häpeää ainoastaan
pahoja töitä!

Sanoi, meni ulos ja piti hornan hälinää avaimillaan.

Siinä seisoin hämmästyksissäni. -- Tuo karkea suoruus, arvelin
itsekseni, se on sittenkin minulle mieleen. Se tulee sydämestä, samoin
kuin hänen tarjoomuksensa, neuvonsa ja osan-ottavaisuutensa. Eikö ole
totta hänen saarnassaan? Enkö pidä arvollisuutena monta seikkaa, joka
on pelkkää ylpeyttä?

Päivällisen hetkellä antoi Schiller Kundan tuoda sisään ruo'an ja
juoman; itse jäi ovella seisomaan. Minä kutsuin häntä.

-- Ei ole aikaa, vastasi hän kuivankiskoisesti. Astuin alas lavaltani,
menin hänen luoksensa ja sanoin:

-- Jos tahdotte, että ruoka minua ravitsee, niin älkää toki olko noin
tuimannäköinen.

-- Minkänäköinen pitää sitten olla? kysyi hän leppyneenä.

-- Iloisa, ystävällinen, vastasin.

-- Eläköön iloisuus! huusi vanhus. Ja jos, saadaksenne ravintoa
ruo'asta, tahdotte nähdä mua... niin katsokaa, nyt olen valmis.

Rupesipa sitten kiekahtelemaan pitkillä laihoilla koivillansa niin
mielihyvillään, että olin nauruun pakahtua. Nauroin, mutta sydämessäni
olin liikutettu.



LXVIII LUKU.


Eräänä iltana seisoimme, Oroboni ja minä, kukin ikkunassamme ja
surkuttelimme toisiamme siitä, että saimme nälkää nähdä. Sillä välin
kohotimme vähän äänemme, ja vahdit heti huutamaan. Kovaksi onneksi
päällikkö sattui juuri sielläpäin käymään, ja katsoi velvollisuudekseen
kutsua Schillerin luoksensa ja nuhdella häntä kovasti, ett'ei pitänyt
meitä paremmassa kurissa.

Schiller tuli hyvin suuttuneena minun luokseni valittamaan ja kielsi
minua vastedes puhumasta ikkunasta. Tahtoipa, että minä, lupaisin olla
sitä tekemättä.

-- En, vastasin, en tahdo sitä luvata.

-- Tuhat tulimmaista! huudahti hän. Minulle sanotte: en tahdo! minulle,
joka sain aika löylyn teidän tähtenne!

-- Olen pahoillani, hyvä Schiller, että sen saitte, olen todellakin
siitä pahoillani; mutta en tahdo luvata, mitä en tiedä pitäväni.

-- Ja miks'ette sitä pitäisi.

-- Siksi ett'en voi; sillä yhtämittainen yksinäisyys on minulle niin
kova tuska, ett'en millään lailla saattaisi pidättää haluani äännähtää
ja pyytää naapuriltani vastausta. Ja jos naapurini ei vastaisi, niin
puhuttelisin vaikka ristikkoa ikkunassa, kukkuloita tuolla vastapäätä
ja ohitse lentäviä lintuja.

-- Mitä hitto! ette siis tahdo mulle luvata?

-- En, en, en! yhä huusin.

Hän heitti maahan rämisevän avainkimppunsa ja toisti:

-- Tuhat tulimmaista! -- Sitten, minua syleillen, hän huudahti:

-- No, täytyykö minun luopua ihmisluonnostani noitten avainlurjusten
tähden? Te olette herra kuin olla pitää, ja se on hyvä, ett'ette tahdo
ruveta sanansyöjäksi. Niin totta tekisin minäkin.

Otin avaimet lattialta ja annoin ne hänelle, sanoen:

-- Nämä avaimet eivät olekaan mitään lurjuksia, kosk'eivät ole voineet
kunniallisesta korpraalista, kuin olette, tehdä pyöveliä.

-- Jos pelkäisin, että ne voisivat sen tehdä, vastasi hän, niin veisin
ne asianomaisille ja sanoisin: ell'ette tahdo antaa mulle muuta leipää
kuin pyövelin, niin otan sauvan ja astun mieron teille.

Tuossa hän otti liinan taskustansa, pyyhkäsi kyyneleen silmistään ja
kohotti ne taivasta kohden, kädet ristissä kuni rukoilevan. Minä tein
samoin, myöskin äänettömästi. Hän tiesi, että minä rukoilin hänen
puolestaan, ja minä, että hän teki sen minun puolestani.

Pois lähtiessään hän virkkoi matalalla äänellä: -- Kun puhutte kreivi
Orobonin kanssa, niin tehkää se niin hiljaa, kuin suinkin mahdollista.
Sillä voitatte kaksi etua: toinen on se, että minä pääsen herra
päällikön nuhteista, ja toinen, ett'ei kukaan kuule puheitanne,
jotka... tarvinnenko sanoa... jos niitä kerrottaisiin sille, jolla on
valta rangaista, saattaisivat häntä yhä enemmän suututtaa.

Minä vakuutin hänelle, että huuliltamme ei lähtenyt koskaan sanaa,
joka, vaikka kenelle kerrottuna, voisi tehdä pahennusta.

Tosiaankin, semmoinen varoitus ei ollut meille tarpeen. Kaksi vankia,
jotka pääsevät toisiansa puhuttelemaan, tietävät varsin hyvin käyttää
semmoista kieltä, että voivat puhua vaikka mitä, minkään vakoilijan
ymmärtämättä.



LXIX LUKU.


Palatessani eräänä aamuna kävelymatkaltani, oli Orobonin huoneen ovi
auki, ja sisällä seisoi Schiller, joka ei huomannut minun tuloani.
Vahtimiehet kiirehtivät ovea sulkeaksensa, mutta ennätinpä heidän
edellensä ja syöksin sisään Orobonin syliin.

Schiller hämmästyi: -- Tuhat tulimmaista! -- ja kohotti sormensa
uhaten. Mutta hänen silmänsä himmentyivät kyyneleistä, ja hän virkkoi
nyyhkytelien: -- Oi Jumalani, armahda näitä nuorukaisraukkoja ja minua
ja kaikkia onnettomia, Sinä, joka itsekin olit niin onneton maan päällä!

Molemmat vahtimieheni itkivät ja samoin vahti korridorissakin, joka
tuli sinne. Oroboni sanoi: -- Silvio, Silvio, tämä päivä on yksi
armaimpia elämässäni! -- Minä en tiedä, mitä hänelle sanoin; olin
ilosta aivan ihastuksissa.

Kun Schiller vihdoin rukoili meitä eroamaan, eikä käynyt olla
tottelematta, niin Oroboni purskahti katkeraan itkuun, sanoen:

-- Yhtynemmekö koskaan enää maailmassa? Enkä sitten ole häntä nähnyt!
Muutamia kuukausia myöhemmin tuo huone oli tyhjä, ja Oroboni lepäsi
hautausmaalla, joka ikkunastani, oli näkyvissä!

Tämän yhtymishetken perästä tuntui kuin jos ystävyytemme olisi tullut
kahta hartaammaksi, kuin jos emme voisi elää ilman toinen toistamme.

Hän oli kaunis, jalomuotoinen nuorukainen, mutta kalpea kasvoiltaan
ja kivulloinen. Silmissä vaan oli elon virkeyttä. Hänen ruumiillinen
heikkoutensa vielä enensi hellyyttäni häntä kohtaan, ja samaa tunsi
hänkin minun suhteeni. Kumpikin aavisti todenmukaiseksi, että
jompikumpi ennen pitkää tulisi itkemään toisen kuoloa.

Parin päivän kuluttua hän sairastui. Minä en tehnyt muuta, kuin
huokailin ja rukoilin hänen edestänsä. Muutamien kuumekohtausten
perästä hän hiukan tointui ja tuli taas ikkunaan puhumaan. Oi, mikä
lohdutus uudestaan kuulla hänen ääntänsä!

-- Älä petä itseäsi, virkkoi hän; ei ole paljon enää jäljellä. Valmista
mielesi minua kadottamaan, ja tue minua lujuudellasi.

Niinä päivinä piti huoneittemme seiniä valkeiksi kalkittaman, ja
siksi aikaa me muutettiin maakerrokseen. Kovaksi onneksi meitä ei
pantu vierekkäin asumaan. Schiller sanoi minulle, että Oroboni jaksoi
hyvin, mutta minä pelkäsin, ett'ei hän tahtonut puhua totta, vaan että
Orobonin jo ennaltaan heikko terveys turmeltuisi tässä maanalaisessa
luolassa.

Jospa edes olisin nyt saanut olla naapurina armaalle Maroncelli'lle!
Ainakin oli minun tilaisuus kuulla hänen ääntänsä, ja huolimatta
vahtien huudoista me tervehdimme toisiamme laululla.

Sill'aikaa Brünnin ylilääkäri tuli meitä katsomaan, lähetettynä kenties
niiden ilmoitusten johdosta, joita päällikkö täältä oli laittanut
Wieniin niukan ruo'an aikaansaattamasta heikkoudestamme, taikkapa
sentähden, että vangeissa hyvin tarttuvainen kerpukki oli par'aikaa
vallallaan.

Minä kun en tietänyt hänen käyntinsä syytä, luulin hänen tulleen
sentähden, että Oroboni taas olisi kääntynyt sairaaksi. Pelko, että
tämä kuolisi, teki minut sanomattoman levottomaksi. Mieltäni valloitti
synkkä alakuloisuus ja halu kuolla. Uudestaan itsesurma johtui
ajatuksiini. Taistelin sitä vastaan, vaan väsyneen matkustajan tavalla,
joka tosin arvelee: -- Velvollisuuteni on vaeltaa perille asti, --
mutta samassa mahtava tunne pakoittaa häntä heittäytymään maahan
lepäämään.

Olin kuullut puhuttavan eräästä vanhasta Böömiläisestä, joka vähää
ennen yhdessä näistä pimeistä luolista oli surmannut itsensä
halkaisemalla pääkallonsa seinään. En voinut mielestäni torjua
pois kiusausta tehdä samoin. Kenties houreeni olisi mennyt niinkin
pitkälle, ell'ei verensylky keuhkoistani olisi saanut minua uskomaan,
että kuolema jo itsestäänkin oli tulemassa. Kiitin Jumalaa, että hän
suvaitsi vapauttaa minut tällä tavoin, varjellen minua epätoivossa
tekemästä, mitä järkeni tuomitsi synniksi.

Mutta Jumala päinvastoin tahtoi minua hengissä pitää. Tuo verensylky
huojensi vaivojani. Pääsin taas vankilan ylikertaan, jossa parempi
päivänvalo ja Orobonin naapurius teki elämän minulle jälleen rakkaaksi.



LXX LUKU.


Kerroin ystävälleni siitä synkkämielisyydestä, jota olin kärsinyt
ollessani hänestä erilläni; ja hän sanoi niinikään olleensa taistelussa
samaa vihollista vastaan.

-- Käyttäkäämme, arveli hän, sitä vähää aikaa, joka nyt meille taas on
suotu, vahvistaaksemme toinen toistamme uskonnon avulla. Puhukaamme
Jumalasta; innostukaamme Häntä rakastamaan; muistakaamme, että Hän on
oikeus, viisaus, hyvyys, kauneus, kaikki mitä parasta me haluamme.
Totisesti sanon sinulle, että kuolema ei ole kaukana minusta.
Ijankaikkisesti olen sinua kiittävä, jos autat minua näinä elämäni
viimeisinä päivinä olemaan niin harras uskossa, kuin minun olisi
pitänyt olla koko elin-aikani.

Keskusteluimme aineena oli nyt aina kristillinen filosofiia ja sen
etevyys, tuon turhanpäiväisen aistillisen filosofiian rinnalle
asetettuna. Molemmat riemuitsimme havaitessamme, mikä sopusointu
on Kristin-uskon ja järjen välillä, ja että kirkon oppi perustuu
mitä puhtaimpiin uskonsääntöihin ja puhtaimpaan siveysoppiin eikä
inhimillisen tietämättömyyden joutaviin kyhäyksiin.

-- Ja jos sattumalta, jota emme saata toivoa, me vielä pääsisimme
jälleen muitten ihmisten seuraan, sanoi Oroboni, olisimmeko niin
pelkurimaisia, ett'emme uskaltaisi Evankeliumia tunnustaa, että
häpeisimme, jos ken arvelisi vankeuden heikontaneen järkemme voimia, ja
uskomme siis syntyneen hengellisestä heikkoudesta?

-- Oroboni ystäväni, virkoin minä, sinun kysymyksestäsi jo arvaan,
mitä siihen itse olet vastaava, ja niin minäkin vastaan. Kurja on olla
muiden mielipiteen orjana, vaikka itse on vakuutettu siitä, että he
ovat väärässä. En usko, että sinä, yhtä vähän kuin minäkään, tulet
semmoiseen halpuuteen syypääksi.

Näissä sydämen-purkauksissa tulin eräässä asiassa horjahtaneeksi. Olin,
näet, Julianolle vannonut, ett'en kellekään puhuisi, mainitsemalla
hänen oikeata nimeänsä, meidän välisistä seikoistamme. Nyt kerroin ne
Orobonille, lisäten: -- Ulkona maailmassa tämä asia ei koskaan pääsisi
huuliltani, mutta täällä me seisomme haudan partaalla, ja joskin sinä
olisit vapauteen palaava, niin tiedän kumminkin voivani luottaa sinuun.

Tuo jalo mies oli ääneti.

Vihdoin hän alkoi nuhdella minua salaisuuden rikkomisesta. Moite oli
paikallansa, sillä ei mikään ystävyys, olkoonpa se kuinka sydämellinen
ja puhdas tahansa, voi valtuuttaa semmoiseen lupauksen rikkomiseen.

Mutta tehty oli tehty, ja Oroboni käänsi sen minulle hyväksi. Hänkin
oli tuntenut Julianon ja tiesi kertoa yhtä ja toista hyvää hänen
elämästään. -- Tämä mies, lisäsi hän, on työskennellyt niin paljon
kristityn tapaan, että hän tuskin on kantava tuota uskontoa vihaavaa
mieltänsä hautaan saakka. Toivokaamme, toivokaamme! Ja sinä Silvio,
muista sydämestäsi antaa hänelle pahat oikkunsa anteeksi ja rukoilla
hänen puolestaan!

Näitä sanoja olen pyhinä pitänyt.



LXXI LUKU.


Yllämainitut keskustelut, milloin Orobonin, milloin Schillerin tahi
muiden kanssa, eivät kuitenkaan vieneet kuin vähän osan vuorokauteni
neljästäkolmatta tunnista; useinpa en saanutkaan tilaisuutta edellisen
kanssa puhua.

Mitä tein yksinäisyydessäni?

Tässä koko päiväjärjestyksen!: Nousin aina päivän koittaessa ylös,
astuin makuulavan pääpuolelle ja tein aamurukouksen, pitäen kiinni
ikkunan ristikosta. Orobonikin jo oli ikkunassaan taikka ei viipynyt
tulemasta. Tervehdittyämme toinen toistamme kumpikin jatkoi äänetönnä
hartauttaan. Jos luolamme olivat kauheat, niin luonto tuolla ulkona
oli sitä ihanampi. Taivas, edessämme oleva maisema, elävien olentojen
liike laaksossa, maalaistyttöjen raikkaat äänet ja laulut, tuo kaikki
ilahutti meitä ja antoi meidän hartaasti tuntea Hänen läsnä-oloansa,
joka on niin mahtava hyvyydessään, ja jonka apua me niin suuresti
tarvitsimme.

Sitten tapahtui vahtien tarkastuskerta. He katselivat ympäriinsä
huoneessa, oliko kaikki paikallaan, tarkastivat rautani renkaasta
renkaasen, oliko se eheä vai särjetty, joko tapaturmasta tahi
häijyydestä. Tätä he kumminkin tekivät ainoastaan käskyn
noudattamiseksi, koska hyvin tiesivät, että minun oli mahdoton särkeä
rautaa. Jos oli päivä, jolloin lääkäriä odotettiin, niin Schiller
kysyi, tekikö mieli häntä puhutella, ja noudatti meidän toivomustamme.

Kun tarkastus oli tehty joka huoneessa, palasi Schiller ja hänen
kanssaan Kunda, jonka tehtävänä oli huoneiden lakaiseminen.

Sitten taas kotvanen, niin tuotiin aamiainen. Se oli puoli-vadillinen
punaista lihalientä ja kolme hyvin ohutta leipäviipaletta. Minä söin
leivän ja jätin liemen.

Aamiaisen perästä rupesin lukemaan. Maroncelli oli tuonut mukanansa
paljon kirjoja Italiasta, ja muutkin kumppalimme niinikään, mikä
enemmän, mikä vähemmän. Kaikista yhteensä tuli jonkinmoinen kirjasto.
Paitsi sitä oli meillä toivo saada sitä lisätä omilla rahavaroillamme.
Vielä ei ollut tullut keisarilta vastausta pyyntöömme saada lukea
kirjojamme ja ostaa uusia; mutta sillä välin Brünnin kuvernööri
_toistaiseksi_ soi meille luvan pitää itsekunkin kaksi kirjaa luonamme
ja vaihtaa, milloin mieli teki. Yhdeksän aikaan tuli päällikkö
ja lääkäri, jos häntä oli pyydetty. Heidän mentyään jatkoin taas
lukemistani kello yhteentoista asti, joka oli päivällisen hetki.

Sitten ei ollut mitään käyntiä auringon laskuun saakka, jolloin
Schiller ja Kunda toivat raitista vettä, ja hetkistä myöhemmin
päällikkö vahtien kanssa tuli tarkastamaan huoneitamme ja rautojamme.

Joku tunti päivässä, milloin ennen päivällistä, milloin sen jälkeen,
vahtimiesten mieltä myöten, oli ulkokävelylle määrätty.

Iltatarkastuksen perästä oli paras ja pisin keskusteluaikamme, Orobonin
ja minun; harvemmin aamulla taikka heti päivällisen perästä, ja se
lyhyimmiten.

Välistä vahtimiehet olivat niin sääliväisiä, että sanoivat meille: --
Vähä hiljemmin, hyvät herrat, muuten me saamme edesvastausta.

Toisin kerroin taas eivät olleet huomaavinansa puhettamme, mutta jos
näkivät kersantin olevan tulemassa, niin pyysivät meitä vaikenemaan,
kunnes tämä oli mennyt; ja heti hänen mentyänsä sanoivat: -- Nyt,
herrat, saatte puhua, mutta niin hiljaan, kuin suinkin mahdollista.

Joskus yksi ja toinen näistä sotamiehistä rohkaisi mielensä siinä
määrässä, että puhutteli meitä, vastasi kysymyksiimme ja kertoi uutisia
Italiasta.

Muutamiin kysymyksiin emme vastanneet mitään, vaan pyysimme heitä
olemaan ääneti. Luonnollista oli, että epäilimme, olivatko kaikki nuo
sydämenpurkaukset vilpittömiä vai juonia, joilla meitä tahdottiin
urkkia. Yhtähyvin luulen pikemmin, että nämä miehet puhuivat
rehellisesti.



LXXII LUKU.


Eräänä iltana vahtimme olivat erittäin hyvänsuopia, niin ett'emme
vaivanneet itseämme ääntä alentamalla. Maroncelli maakolossaan, pitäen
kiinni ikkunasta, kuuli meitä ja eroitti minun ääneni. Nyt hän ei
malttanut mieltänsä, ja laittoi tervehdyksensä laulamalla, kysyen,
miten voin, ja lausuen mielipahaansa siitä, ett'ei vielä voinut
saavuttaa meille lupaa asua yhdessä. Sitä armoa olin minäkin pyytänyt,
mutta ei päällikkö Spielberg'issä eikä Brünnin kuvernööri uskaltaneet
omin päin sitä suoda. Molemminpuolinen harras pyyntömme oli esitetty
keisarille, mutta tähän asti ei ollut vastausta tullut.

Ennenkin olin joskus kuullut hänen laulavan, mutta sanoja eroittamatta
ja tuskin tuokion kerrassaan, koska häntä aina kiellettiin jatkamasta.

Nyt hän kohotti äänensä paljon enemmin eikä tullut niin pian estetyksi;
liikutettuna minä ymmärsin kaikki ja vastasin. Niin keskustelu jatkui
neljänneksen tuntia. Vihdoin tapahtui vahtien vaihto vallilla, ja uudet
vahdit eivät olleet yhtä suosiollisia. Meidän täytyi vasten tahtoamme
totella heidän uhkasanojansa.

Kuvatessani itselleni Maroncelli'a, miten hän jo aikoja oli hiukunut
tuossa kurjassa huoneessa, epäilemättä murtuneena terveydeltään ja
murheen painamana, oli sydämeni pakahtua surusta.

Vihdoin puhkesin itkuun, mutta siitä ei tullut huojennusta. Päätäni
rupesi kovasti kivistämään, ankara kuume punastutti kasvojani. En
pysynyt seisaallani ja heittäysin olkisäkille. Väristykset karttuivat,
rintaani poltti kauheat värveet. Luulin kuolevani sinä yönä.

Huomispäivänä kuume oli lakannut ja rinnan tuska vähennyt, mutta
aivoissani tuntui palava tuli, ja tuskin taisin kääntää päätäni
kärsimättä hirveätä vaivaa.

Ilmoitin Orobonille, mimmoinen tilani oli. Hänkin sanoi kituvansa
tavallista enemmän.

-- Ystäväni, lisäsi hän, ei ole kaukana se päivä, jolloin jompikumpi
meistä on kykenemätön nousemaan ikkunaan. Joka kerta, kun näin yhdymme,
voi olla viimeinen. Olkaamme siis valmiit, niin yksi kuin toinenkin,
joko kuolemaan tahi jäämään ystävänsä jäljelle.

Hänen äänensä oli heltynyt; enkä minä kyennyt vastaamaan. Seisoimme
hetkisen äänetönnä, sitten hän jatkoi:

-- Onnellinen sinä, joka osaat saksaa! Voit edes tehdä
synnintunnustuksesi papille. Olen pyytänyt Italian kieltä taitavaa
pappia, mutta sain vastaukseksi, ett'ei semmoista ole täällä. Jumala
toki näkee haluni, ja totta puhuen, siitä kun Veneziassa tunnustin, en
luule itselläni olevan mitään, joka omaatuntoani painaisi.

-- Minä sitä vastoin, vastasin, kävin Veneziassa tunnustuksella sydän
täynnä vihaa, joka oli pahempi, kuin jos olisin sakramenttia kieltänyt.
Mutta nyt jos vaan saan papin, niin lupaan sinulle varmaan, että
tunnustan sydämeni pohjasta ja annan kaikille anteeksi.

-- Herran siunaus tulkoon sinulle! huudahti hän; sinä annat minulle
suuren lohdutuksen. Tehkäämme, niin, tehkäämme kumpainenkin, mitä
suinkin on mahdollista, ollaksemme yhdessä ijankaikkisessa autuudessa,
niinkuin näinä kurjuuden päivinä olemme olleet!

Seuraavana päivänä odotin turhaan ikkunassa. Schilleriltä kuulin
Orobonin kovasti sairastuneen.

Kahdeksan tahi kymmenen päivää siitä hän jaksoi paremmin ja tervehti
minua taas. Minä tosin kiduin, vaan pysyin vielä pystyssä. Kului pari
kuukautta, niin häneltä kuin minulta, terveyden ja kivulloisuuden näin
vuoroa vaihdellessa.



LXXIII LUKU.


Pysyin vielä jaloillani Tammikuun 11 p:ään asti 1823. Sinä aamuna
noustessani tunsin jotenkin vähän päänkivistystä, mutta taipuisuutta
joutumaan tainnoksiin. Polveni vapisivat, ja tuskin kykenin
hengittämään.

Orobonikin oli jo pari kolme päivää sairastanut eikä jaksanut
vuoteeltansa.

Minulle tuotiin liemeni, mutta tuskin maistoin siitä lusikallisen,
niin kaaduin hermotonna maahan. Kotvasen kuluttua korridori-vahti
sattui katsomaan sisään oven aukosta, ja nähdessään minut pitkälläni
lattialla, särkynyt vati vieressäni, hän luuli minun kuolleen ja huusi
Schilleriä.

Päällikkökin saapui paikalle, haettiin heti lääkäri, ja minä pantiin
vuoteelle. Vähitellen toinnuin jälleen.

Lääkäri sanoi vaaran olevan käsissä ja antoi irroittaa raudat. Muuten
hän määräsi minulle jotakin sydäntä virkistävää, jota vatsani ei
kuitenkaan voinut säilyttää. Päänkivistys kasvoi hirvittävässä määrässä.

Tehtiin paikalla ilmoitus kuvernöörille, joka puolestaan lähetti
kuriirin Wieniin, saadaksensa käskyä, millä lailla minua piti hoitaa.
Vastattiin, että lasarettiin minua ei pantaisi, mutta muutoin
hoidettaisiin samalla huolella kuin lasaretissa olevia. Paitsi sitä
valtuutettiin päällikkö omasta kyökistään laittamaan minulle liemiä ja
soppia, niinkauan kuin tauti oli kovimmillaan.

Tämä viimeksi mainittu huolenpito alussa ei paljoa auttanut; ei
kelvannut minulle mikään ruoka eikä juoma. Tauti pahentui päivä
päivältä koko viikkokauden aikana; olin yöt päivät houreissa.

Kral ja Kubitsky annettiin minulle hoitajiksi, ja he suorittivat
hartaasti tehtävänsä.

Milloin vaan aivoni oli vähänkin selvillä, Kral virkkoi aina:

-- Luottakaa Jumalaan; Jumala yksinään on hyvä.

-- Rukoilkaa minun puolestani, lausuin minä, ei, että Hän tekisi minut
terveeksi, mutta että Hän katsoisi kärsimyksiäni ja kuolemaani syntieni
sovitukseksi.

Kral neuvoi minua pyytämään sakramenttia.

-- Ell'en sitä ole pyytänyt, vastasin, niin lukekaa se mieleni
heikkouden viaksi; se olisi minulle suureksi virvoitukseksi.

Pyyntöni ilmoitettiin päällikölle, ja linnan kappalainen tuli minua
ripittämään.

Tehtyäni synnintunnustuksen sain ehtoollisen ja pyhän voitelun.
Tämä pappi, nimeltä Sturm, oli minulle mieleen. Ne aatteet, joita
hän esitti Jumalan oikeudesta, ihmisten vääryydestä, anteeksi-annon
velvollisuudesta sekä tämän maailman menojen turhuudesta, eivät
olleet jokapäiväistä laatua, vaan todistivat hänellä olevan ylevän ja
valistuneen mielen, sekä todellista Jumalanpelkoa ja ihmisrakkautta
tuntevan sydämen.



LXXIV LUKU.


Se mielen-ponnistus, jota sakramentin sovelias nauttiminen
vaati, näytti tyhjentävän elinvoimani, mutta itse teossa se oli
minulle hyödyksi, koska se vaivutti minut tuntikausia kestävään,
virkistyttävään uneen. Herätessäni näin Schillerin ja Kralin luonani ja
tartuin heidän käteensä, kiittäen heitä hoidosta.

Schiller virkkoi: -- Silmäni on tottunut näkemään sairaita, löisinpä
vetoa, ett'ette kuole.

-- Ettekö ole mielestänne, arvelin minä, lausunut huonoa ennustusta
minusta?

-- En, vastasi hän; elämän kurjuus on suuri, se on kyllä totta, mutta
ken sitä kantaa jalolla mielellä ja nöyryydellä, hänellä on aina siitä
etua.

Ja hän lisäsi: -- Jos jäätte eloon, niin toivon, että muutaman päivän
perästä saatte suuren lohdutuksen. Olette pyytäneet saada nähdä
Maroncelli'a?

-- Monta kertaa olen jo pyytänyt, mutta turhaan; nyt en uskalla enää
toivoakaan.

-- Toivokaatte, toivokaatte, herra, ja uudistakaa pyyntönne!

Sen teinkin samana päivänä. Päällikkö niinikään arveli, että minun tuli
toivoa, luullen todenmukaiseksi, että saisin en ainoastaan Maroncelli'a
nähdä, vaan myöskin hänet sairaanhoitajaksi, jopa myöhemmin
eroittamattomaksi huonekumppaliksikin.

Koska meidän kaikkien valtiovankien terveytemme oli enemmin tahi
vähemmin pilaantunut, niin kuvernööri oli Wienissä tehnyt pyynnön,
että meitä pantaisiin kaksittain asumaan, niin että toinen voisi olla
toiselle avuksi.

Olin myös anonut lupaa kirjoittaa viimeiset jäähyväiset omaisilleni.

Toisen viikkokauden lopulla tuli tautini käännekohta, ja vaara oli
ohitse.

Olin jo nousemassa, kun eräänä aamuna ovi aukeni, ja näin päällikön,
Schillerin ja lääkärin juhlallisesti astuvan sisään. Ensinmainittu
kiirehti luokseni ja lausui: -- Nyt on meillä lupa panna Maroncelli
teidän kanssanne yhteen asumaan, sekä antaa teidän kirjoittaa kirje
vanhemmillenne.

Ilo vei minulta hengen, niin että tuo hyvä päällikkö, joka sydämensä
viehätyksestä oli unhottanut varovaisuuden vaatimuksia, luuli minun jo
olevan hukassa.

Toinnuttuani ja muistoni palattua, anoin, että tuota onnea minulta ei
viivytettäisi. Lääkäri suostui, eikä aikaakaan, niin Maroncelli oli
sylissäni.

Oi, mikä sanomaton hetki se oli! -- Sinä elät? kuului kummaltakin
puolen. Oi ystäväni! veljeni! mikä onnen päivä on meille vielä
koittanut! Jumalalle kiitos siitä!

Mutta iloomme, joka oli ääretön, yhtyi myöskin ääretön sääli.
Maroncelli'n hämmästys, nähdessään minua surkastuneena, ei kumminkaan
voinut olla niin suuri, sillä hänellä oli tieto äskeisestä kovasta
taudistani. Mutta minä, vaikka tiesinkin hänen paljon kärsineen, en
voinut ajatella hänen niin kauheasti entisestään muuttuneen. Tuskin
tunsin hänet enää. Hänen kerta niin kauniit ja kukoistavat kasvonsa
näyttivät nyt vaan murheen, nälän, pilaantuneen ilman ja pimeän
vankihuoneen kammottavia jälkiä.

Yhtähyvin meitä lohdutti se varmuus, että tästä lähin saisimme, enää
eroamatta, nähdä ja kuulla toisiamme. Lukemattomia asioita meillä oli
haastella, muistella ja toistamiseen kertoa! Kuinka suloiselta tuntui,
kun huomasimme, että uskonnon asioissa olimme yksimielisiä ja että,
vaikka molemmat vihasimme tietämättömyyttä ja raakuutta, niin emme
kantaneet vihaa ketäkään ihmistä vastaan, vaan surkuttelimme ainoastaan
niitä, jotka ovat tietämättömiä ja raakoja, ja rukoilimme heidän
puolestaan!



LXXV LUKU.


Minulle annettiin paperia ja kirjoitusneuvot, kirjoittaakseni
vanhemmilleni.

Koska tuo lupa oikeastaan oli suotu kuolemaisillansa olevalle, joka
tahtoi sanoa rakkaillensa viimeiset jäähyväisensä, niin pelkäsin, että
kirjeeni, jos se sisältäisi jotakin aivan toista, jäisi lähettämättä.
Sentähden en pannut siihen muuta, kuin mitä hartaimman ja lempeimmän
anomuksen vanhemmilleni, veljille ja sisarille, että he tyytyisivät
kohtalooni, niinkuin itsekin siihen tyydyin.

Kirje pääsikin menemään, kuten monta vuotta myöhemmin sain tietää, kun
vihdoin palasin isäni katon alle. Se oli ainoa, jonka vanhemmat pitkän
vankeuteni aikana minulta saivat. Minä heiltä en saanut yhtäkään; sillä
kaikki heidän kirjeensä pidätettiin Wienissä. Sama oli muittenkin kovan
onnen kumppalieni kohtalo kirjevaihdossa.

Lukemattomin kerroin pyysimme armosta saada paperia ja
kirjoitustarpeita opintoja varten ja käyttää rahojamme kirjojen ostoon.
Meidän anomustamme ei koskaan otettu korviin.

Sillä välin kuvernööri yhä salli meidän lukea hallussamme olevia
kirjoja.

Hänen suosionsa kautta oli meillä jonkun aikaa parempaa ruokaakin,
mutta valitettavasti se etu ei kauan kestänyt. Hän oli, näet,
suostunut, että ruokaa meille ei tuotaisi vankilan _ravintolasta_, vaan
päällikön omasta kyökistä. Siihen tarpeesen hän oli määrännyt jonkun
lisäsumman. Tämä päätös ei sitten saanut asianomaista vahvistusta,
mutta niinkauan kun se oli voimassa, oli se suuri lievitys minulle.
Maroncelli'kin toipui vähäisen. Mutta Oroboni raukalle se tuli liian
myöhään.

Tämä jälkimmäinen oli kumppaliksensa saanut ensin asian-ajajan
Solera'n, sitten pappismiehen Fortini'n.

Kun meitä näin oli pantu kaksittain, uudistettiin tuo vanha kielto
puhutella toisiamme ikkunasta, sillä uhalla, että ken ei kiellosta
huolisi, hän tulisi jälleen olemaan yksinään. Joskus, totta puhuen,
tätä kieltoa vastaan kuitenkin rikottiin jonkun tervehdyksen vuoksi,
mutta pitempiä puheita emme enää pitäneet.

Maroncellin ja minun mielenlaatuni oli täysin sopusointuinen. Toisen
lujuus tuki toista. Jos jompikumpi oli allamielin taikkapa äissään
kurjan tilamme johdosta, niin tiesipä toinen häntä jälleen ilahuttaa
jollakin leikkipuheella tahi sopivilla järkisyillä. Iloinen hymy
huojensi melkein aina murheitamme.

Niin kauan kun meillä oli kirjoja, niin ne, vaikka jo niin monesti
läpiluetut, että osasimme ne ulkoa, kumminkin tarjosivat meille hyvää
hengen ravintoa, antaen aihetta uusiin tutkimuksiin, vertailuihin,
päätöksiin, oikaisuihin j.n.e. Me luimme, tahi paremmin mietiskelimme
suuren osan päivästä äänettöminä; pakinalle annettiin sijaa päivällisen
ja kävelyn aikana ja sitten koko illan kuluessa.

Maan-alaisessa luolassa Maroncelli oli sepittänyt useampia hyvin
kauniita runoja. Niitä hän nyt luki minulle ja teki yhtämittaa uusia.
Samoin tein minäkin. Ja muistomme harjaantui pitämään niitä kaikkia
koossa. Merkillinen oli tosiaankin se kyky, jonka saavutimme muistossa
sepittää pitkiä runokappaleita, silotella niitä ja uudestaan silitellä
lukemattomin kerroin, kunnes saimme ne yhtä täydelliseksi, kuin suinkin
olisi ollut mahdollista kirjoittamalla. Niin sepitti Maroncelli
vähitellen, pitäen kaikki muistossaan, tuhansittain sekä lyyrillisiä
että eepillisiä värssyjä. Minä kirjoitin _Leoniero da Dertona_ nimisen
murhenäytelmän, ynnä niitä näitä muitakin.



LXXVI LUKU.


Oroboni, kiduttuansa koko talven ja kevään, kävi kesän aikana vielä
huonommaksi. Hän sylki verta ja kääntyi vesitautiin.

Helppo on käsittää huolemme, kun hän makasi viimeisellään niin lähellä
meitä, ja meidän oli mahdoton särkeä tuo julma muuri, joka esti meitä
häntä näkemästä ja antamasta hänelle ystävällistä apuamme.

Schiller toi meille tietoja hänestä. Onneton nuorukainen kärsi kovasti,
mutta hänen mielensä siitä ei koskaan masentunut. Hengen hoitoa sai hän
linnan kappalaiselta (joka, hyväksi onneksi, osasi ranskan kieltä).

Hän kuoli nimipäivänänsä, Kesäkuun 13 p:nä 1823. Muutamaa tuntia
ennen kuin hän heitti henkensä, hän puhui kahdeksankymmen-vuotiaasta
isästänsä ja vuodatti lempeyden kyyneleitä. Sitten kokosi hän mielensä
sanoen: -- Mutta miksi surkuttelen juuri onnellisinta rakkaista
omaisistani, häntä, joka hetken tai toisen perästä on minun tapaava
ijankaikkisuuden rauhassa?

Viimeiset sanat olivat: -- Sydämestä minä annan vihamiehilleni anteeksi.

Hänen silmänsä ummisti Fortini, vainajan ystävä lapsuuden ajoista,
jumalanpelvossa ja rakkaudessa vahva mies.

Oroboni parka! Kuinka meitä värisytti, kun sanoina tuli, että sinä
et ollut enää! Me kuulimme niiden ääniä ja askeleita, jotka tulivat
ruumista ottamaan, ja näimme ikkunasta rattaat, joissa se vietiin
hautausmaalle! Kaksi tavallista vankia veti niitä, neljä vahtia oli
ruumista saattamassa. Me seurasimme silmillämme tuota surullista
saattoa kalmistoon saakka. Nyt se astui aitauksen sisään ja seisattui
erääsen pohjukkaasen: siellä oli hauta kaivettuna.

Kului kotvanen, rattaat vetäjineen vartijoineen palasivat takaisin.
Yksi näistä oli Kubitsky. Hän virkkoi minulle (kaunis ajatus,
odottamaton noin oppimattomalta ihmiseltä): -- Olen tarkkaan pannut
merkin sille paikalle, missä hauta on, jotta, jos joku sukulainen tai
ystävä kerran saisi luvan ottaa vainajan luita, viedäksensä niitä
kotimaahan, niin löytyisi se paikka, missä ne lepäävät.

Kuinka usein olin kuullut Orobonin lausuvan, ikkunastaan katsellen
tuota kalmistoa: -- Tarpeen olisi minun tottua siihen ajatukseen, että
tuolla minäkin tulen mätänemään, ja kuitenkin täytyy tunnustaa, että
se ajatus minua kammottaa. Tuntuu minusta, niinkuin ruumiin ei olisi
täällä niin hyvä olla, kuin oman kalliin saarentomme mullassa.

Sitten hän nauroi ja lausui: -- Lapsellista! Kun vaatteus on kulunut ja
pois pantava, mitäpä väliä, minne se heitetään?

Toisen kerran hän taas arveli: -- Kuolema lähestyy, koen valmistaita,
mutta armaisempi se olisi yhdellä ehdolla: jos minun sallittaisi yhden
ainoan kerran käydä isäni huoneessa, syleillä vanhuksen polvia ja saada
häneltä sananen siunaukseksi; sitten kuolla!

Huoahtaen hän lisäsi: -- Jos tämä kalkki on välttämättömästi
tyhjennettävä, oi minun Jumalani, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!

Ja vielä viimeisenä elämänsä aamuna lausui hän, suudellen
ristiin-naulitun kuvaa, jonka Kral hänelle tarjosi: -- Sinä, joka
olit Jumalan poika, sinäkin kauhistuit kuolemaa ja lausuit: _Jos
mahdollista, niin ota pois minulta tämä kalkki!_ Anna anteeksi, jos
minäkin niin sanon. Mutta toistanpa toisetkin Sinun sanasi: _Ei
kuitenkaan niin kuin minä tahdon, mutta niin kuin Sinä!_



LXXVII LUKU.


Orobonin kuoltua minä taas sairastuin. Luulin pian astuvani ystävä
vainajani jälkiä, ja sitä halusinkin. Ja kuitenkin, olisinko ilman
kaipauksetta voinut erota Maroncelli'sta?

Monta kertaa, kun hän, istuen olkisäkillänsä, lueskeli tahi sepitti
runojansa, taikkapa, niinkuin minäkin, oli ehkä hakevinaan ajanviettoa
noissa toimissa, vaikka todenperästä mietti kohtaloamme, niin minä
häntä katselin murheella, ajatellen: -- Kuinka paljon surkeampi on
sinun elämäsi oleva, kun kuoleman hengähdys on koskenut minuun, kun
näet ruumistani tästä huoneesta ulos kannettavan, kun luot silmäsi
hautausmaalle ja lausut: -- Tuoll' on minun Silvionikin! -- Ja minun
oli sääli tuota poloista jälkeenjäänyttä, ja rukoilin itsekseni, että
minun poismentyäni hänelle annettaisiin toinen kumppani, joka tietäisi
hänestä pitää, niinkuin minä sen tein, taikkapa että Herra pitkittäisi
vaivojani ja soisi minulle rakkaaksi toimekseni lievittää tämän
onnettoman vaivoja, tasan jaellen niitä hänen kanssaan.

En muista, kuinka monta kertaa tautini kohtaukset menivät ja jälleen
tulivat. Maroncellin apu niissä tilaisuuksissa oli rakkaimman veljen
osan-otto. Hän huomasi, milloin puhuminen ei ollut paikallaan, ja
oli silloin ääneti; hän arvasi, milloin hänen sanansa voisivat tehdä
mielelleni hyvää, ja silloin hän aina löysi siihen sopivaa ainetta,
milloin yhtyen minun mielipiteihini, milloin koettaen vähitellen
saattaa niitä toiselle tolalle. Häntä jalompaa henkeä en ole koskaan
tavannut, harvaan hänen vertaistansakaan. Palava oikeuden rakkaus,
lempeä suvaitsevaisuus, suuri luottamus inhimilliseen hyveesen ja
Jumalan apuun, elävä kauneuden aisti, rikas runollinen mielikuvitus,
kaikki parhaat järjen ja sydämen lahjat olivat hänessä yhtyneet,
tehdäksensä häntä minulle rakkaaksi.

Orobonia en unhottanut, joka päivä surin hänen kuolemaansa, mutta
sydäntäni ilahutti ajatella, että tuo armas ystävä, vapaana tuskistaan
ja Jumaluuden helmoissa leväten, ei voinut muuta kuin riemuita
nähdessään, että minulla oli täällä ystävä, yhtä lempeä kuin hänkin
oli ollut. Useampia kertoja näin unissani hänen rukoilevan minun
puolestani, ja näitä unelmia olin taipuvainen pitämään, ei sattumuksen
tuottamina, vaan totisina ilmestyksinä, jotka Jumala oli sallinut
lohdutuksekseni. Kenties näyttäisi naurettavalta, jos ottaisin
esitelläkseni näitä vilkkaita unelmia ja sitä riemua, joka lähti
minulle niistä koko päiväkausiksi.

Ainoa ajatus, joka minua peloitti, oli se mahdollisuus, että
Maroncelli, huonossa terveyden tilassa kun oli, vaikk'ei niin
uhkaavassa kuin minä, saattaisi ennen minua astua hautaan. Joka kerta,
kun hän sairastui, vapisin pelosta; ja kun näin hänen paranneen, se oli
minusta riemupäivä.

Tämä pelko, että kadottaisimme toinen toisemme, kartutti kummankin
hellyyttä. Oi, onpa paljon suloakin noissa pelon ja toivon vaiheissa
ystävän suhteen, joka on meillä enää yksinään jäljellä! Kohtalomme oli
varmaan mitä surkeinta maan päällä löytyy; ja kuitenkin tuo täydellinen
keskinäinen kunnioitus ja ystävyys aikaan saattoi, kesken kaikkia
surujamme, jonkinlaista onnellisuutta, jota me todellakin tunsimme.



LXXVIII LUKU.


Tuota kappalaista, johon olin niin tyytyväinen ensimmäisen sairauteni
aikana, olisin mielelläni tahtonut rippi-isäksi, jotta saisimme
tuontuostakin häntä nähdä, sairastamattakin. Mutta hänen sijaansa
kuvernööri määräsi meille Augustino-munkin, nimeltä Pater Battista,
siksi kunnes tulisi Wienistä joko vahvistus tälle tahi jonkun muun
nimitys.

Tästä vaihdosta pelkäsin tappiota meille, mutta siinä erehdyin. Pater
Battista oli enkeli hyvyydessä, kohtelias ja sievä käytökseltään, sekä
osasi syvälti keskustella ihmisen velvollisuuksista.

Me anoimme, että hän usein kävisi meillä. Hän tuli kerran kuukaudessa
ja useamminkin, milloin riitti aikaa. Hän toi meille kuvernöörin
luvalla kirjojakin, ilmoittaen abbotin puolesta, että luostarin koko
kirjasto oli meidän käytettävissämme. Suuri etu olisi meillä ollut
tästä luvasta, jos sitä olisi kauvemmin kestänyt; muutamia kuukausia
käytimme sitä kumminkin hyväksemme.

Rippitoimituksen jälkeen jäi hän kotvan aikaa kanssamme keskustelemaan.
Kaikissa hänen puheissansa ilmaantui suora, jalo ja ihmisen arvoa
ja pyhyyttä harrastava henki. Ei sanaakaan, joka olisi loukannut
hienotunteisuuden lakeja taikka olisi voinut meissä herättää epäluuloa,
että hän tahtoi olla politiikin enemmän kuin Jumalan sanan palvelija.
Noin vuoden aikaa saimme nauttia hänen opettavaa ja uskollista
johdatustaan.

Totta puhuakseni, en alusta oikein luottanut häneen, peljäten, että hän
käyttäisi hienoa älyänsä sopimattomiin tiedustelemisiin. Valtiovangissa
semmoinen epäluulo on hyvin luonnollinen; mutta mikä huojennus, kun se
haihtui, ja minä en löytänyt Herran palvelijassa muuta, kuin Jumalan ja
ihmisyyden asian harrastamista!

Hänellä oli omituinen ja hyvin tehokas tapa lohduttaa meitä. Minä,
esimerkiksi, syytin itseäni vihankiihkosta vankeus-kurin kovuutta
vastaan. Hän vastasi puhumalla ensin vähäisen velvollisuudestamme
kärsiä tyynellä mielin ja anteeksi-antavaisesti; sitten hän kääntyi
kertomaan ja mitä verevimmillä väreillä esittelemään sitä kurjuutta,
jota voi tavata muissakin tiloissa, kuin minun asemassani. Hän oli
oleskellut sekä kaupungeissa että maalla, oppinut tuntemaan sekä
ylhäisiä että alhaisia ja paljon miettinyt inhimillisiä vääryyksiä;
hän osasi hyvin kuvata himoja ja tapoja ihmiskunnan eri luokissa.
Hän minulle näytti, kuinka kaikkialla löytyy mahtavia ja heikkoja,
sortajia ja sorrettuja; kuinka kaikkialla on välttämätöntä joko vihata
lähimmäistänsä taikka rakastaa häntä jalomielisellä suvaitsevaisuudella
ja säälillä. Ne tapaukset, joita hän kertoi muistuttaaksensa minua,
kuinka yleinen on ihmisissä onnettomuus ja mitä hyvääkin se voi
vaikuttaa, eivät tosin sisältäneet mitään erinomaista, päinvastoin
ne olivat aivan jokapäiväistä laatua; mutta niitä kertoessansa hän
käytti niin sattuvia, niin pontevia sanoja, että selvään tunsin, mitä
päätöksiä niistä oli johtaminen.

Niin, jota kerta, kuultuani noita lempeitä nuhteita ja yleviä neuvoja,
paloi sydämeni rakkaudesta hyveesen, en vihannut ketään, vaan olin
altis antamaan henkeni halvimmankin lähimmäiseni edestä, ja kiitin
Jumalata, joka loi minut ihmiseksi.

Onneton se, joka ei tunne synnintunnustuksen ihanuutta, joka,
peljäten olla niin kuin yhteinen kansa, luulee voivansa pitää sitä
pilkkanansa! Siitä, että jokainen jo tietää velvollisuutensa olevan
olla hyvä, ei ensinkään seuraa, että olisi tarpeetonta kuulla siitä
toisenkin muistutusta ja että oma järki ja hyvät kirjat siinä kohden
olisivat kylläksi. Ja, ristiveljen suusanalla on voima, jota ei ole
kirjoilla eikä omilla mietteillämme! Sen vaikutus sydämeen on syvempi,
mahtavampi, sillä se on elävä ja soveltuu kunkin mielentilaan.



LXXIX LUKU.


Alussa vuotta 1824 linnan päällikkö, jonka kansliia oli korridorimme
toisessa päässä, muutti muuanne, ja kansina sivuhuoneensa tehtiin nyt
vankihuoneiksi. Arvasimme heti, että uusia valtiovankeja odotettiin
Italiasta.

Ja ennen pitkää tulivatkin kolmannessa rikos-jutussa syypäiksi
tuomitut, kaikki minun ystäviäni tai tuttaviani. Mieleni kaihostui,
kun kuulin heidän nimensä. Borsien oli yksi vanhimpia ystäviäni.
Confalonier'in kanssa tosin olin vasta myöhemmin rakentanut
ystävyysliiton, mutta kuitenkin rakastin häntä kaikesta sydämestäni.
Jos olisin voinut _kovimmalla vankeudella_ taikka millä kidutuksella
tahansa maksaa heidän edestänsä ja vapauttaa heidät, Jumala tietää,
että olisin sen tehnyt! En sano ainoastaan, että olisin pannut henkeni
alttiiksi heidän tähtensä: oi, mitä on panna henkensä alttiiksi? Kärsiä
on paljon suurempi uhri!

Nyt olisin tarvinnut Pater Battistan lohdutuksia, mutta hänen ei enää
sallittu tulla.

Tuli uusia käskyjä hallitukselta kurin ylläpitämisestä. Tuo valli,
joka meillä oli ollut kävelypaikkana, pantiin ensiksikin aitaukseen,
ett'ei kukaan, ei kiikarilla kaukaakaan, voisi meitä nähdä; ja niin
meiltä riistettiin tuo ihana näköala ympärillä oleville kukkuloille ja
laaksossa olevaan kaupunkiin. Mutta ei siinä kylläksi. Päästäksemme
vallille piti meidän, kuten olen kertonut, kulkea halki pihan, jossa
monenkin oli tilaisuus meitä nähdä. Peittääksensä meitä kaikkien
silmiltä, otettiin nyt meiltä pois tuo kävelypaikkakin, ja sen sijaan
määrättiin meille toinen hyvin ahdas, joka oli aivan korridorimme
suussa, pohjaan päin niinkuin huoneemme.

Tämä kävelypaikan muutos meitä suuresti suretti. En ole vielä kertonut
kaikkia entisen paikan etuja. Siellä saimme nähdä ja hyväillä päällikön
poikasia, samassa paikassa, missä olimme nähneet heidän sairaan äitinsä
hänen viimeisinä elin-päivinänsä; siellä juttelimme silloin tällöin
sepän kanssa, jolla siellä oli asuntonsa; kuuntelimme erään kitaraa
soittavan korpraalin iloisia lauluja ja säveleitä; ja päälle päätteeksi
viatonta rakkaudenjuttua -- ei minun eikä ystäväni, vaan erään hyvän
unkarilaisen korpraalinvaimon, joka kaupitteli puun-hedelmiä. Tämä oli,
näet, rakastunut Maroncell'iin.

Jo ennenkuin Maroncelli pantiin minun kanssani asumaan, hän ja tuo
nainen, jotka melkein joka päivä täällä tapasivat toisiansa, olivat
joutuneet jonkunlaiseen ystävyyteen, mutta oikeamielinen, kunniallinen
ja vaatimaton kun oli, Maroncelli ei koskaan aavistanutkaan, minkä
tunteen hän oli herättänyt naisen sääliväisessä sydämessä. Minä vasta
huomautin hänelle sen asian. Hän ei tahtonut uskoa; ainoastaan siihen
katsoen, että saattaisin olla oikeassa, otti hän ollaksensa entistä
kylmäkiskoisempi käytöksessään. Mutta tämä hänen varovaisuutensa ei
suinkaan sammuttanut, vieläpä näytti vaan kiihdyttävän rakkautta
korpraalinvaimon povessa.

Koska jälkimäisen ikkuna ei ollut kuin noin kyynärää vallin yli, niin
hän usein hyppäsi ulos meidän puolellemme, näennäisesti levittääksensä
auringon paisteesen jotakuta vaatetta, tahi muuta askaretta varten,
ja seisoi siinä luoden silmänsä meihin; jos suinkin voi, hän meitä
puhutteli.

Vahtiraukat, aina väsyneinä siitä, ett'eivät saaneet rauhassa
levätä yötään, käyttivät mielellään tilaisuutta ollaksensa tuossa
sopukassa, jossa saattoivat, esimiesten näkemättä, istua alas
nurmikolle nukahtelemaan. Maroncelli silloin oli pahassa pulassa,
niin peittelemättä astui tuon naisraukan rakkaus näkyviin. Samoin
minäkin. Nämä tämmöiset kohtaukset, jotka itsessään olisivat olleet
naurettavat, ell'ei puheena oleva nainen olisi ollut arvossa pidettävä,
näin ollen meitä arveluttivat, jopa liikuttivatkin. Hänen kasvojensa
muoto oli niitä, joissa siveellinen kunnollisuus kuvautuu ja jotka
vaativat ehdottomasti kunnioitusta. Hän ei ollut kaunis, mutta hänen
käytöksessään ilmaantui niin paljon suloutta, että kasvojen hiukan
epäsäännölliset piirteet näyttivät komistuvan jok'ainoasta hymystä tai
muusta liikkeestä.

Jos tarkoitukseni olisi kirjoittaa rakkaudesta, niin paljon olisi vielä
kerrottavaa tästä onnettomasta, vaan hyväavuisesta naisesta, joka
jo on kuollut. Mutta siinä jo kylliksi, että olen viitannut yhteen
vankeutemme harvoista tapahtumista.



LXXX LUKU.


Uudet kovat säännöt tekivät elämän meille yhä yksitoikkoisemmaksi.
Vuodet 1824, 1825, 1826, 1827, mihin lienevätkin ne kaikki meiltä
kuluneet? Kielletty oli meidän enää lukea kirjojamme, johon
kuvernööri oli _toistaiseksi_ antanut luvan. Vankihuoneesta tuli
todellinen hauta, jossa kumminkaan ei haudan rauhaa meille sallittu.
Kuukausittain, milloin minäkin päivänä, tuli kovaa tarkastusta
pitämään poliisitirehtori apulaisensa ja vahtien kanssa. Meidät
riisuttiin alastomiksi, tarkasteltiin jokaista saumaa vaatteissamme,
koska peljättiin, että niissä piileisi joku paperilehti tahi
muuta; vuoteillamme olevat olkisäkitkin ratkottiin ompeluksista
katselmusta varten. Vaikk'ei mitään salaista tullut ilmi, niin tässä
äkki-arvaamattomassa ja vihantapaisessa menettelyssä, jota uudistettiin
loppumattomiin asti, oli jotakin ärsyttävää, joka aina tuotti minulle
kuumetta.

Edelliset vuodet, jotka olivat tuntuneet niin onnettomilta, niitä
minä nyt ajattelin kaipauksella, niinkuin mennyttä suloista aikaa.
Missä olivat nyt ne tuntikaudet, jolloin istuin raamatun ja Homeron
lukemiseen vaipuneena? Lukemalla Homeroa alkukielellä, oli vähäinen
Kreikan kielen taitoni lisääntynyt, ja tämä kieli oli käynyt minulle
ylen rakkaaksi. Mikä kaipaus, ett'en saanut tätä opinharjoitusta
jatkaa! Dante, Petrarca, Shakespeare, Byron, Walter Scott, Schiller,
Goethe, ynnä monta muuta ystävää, olivat minulta pois temmatut. Niiden
joukkoon on luettava myös muutamia kristillisen viisauden kirjoja,
niinkuin Bourdaloue, Pascal, Kristuksen seuraaminen, Filotea, j.n.e.
Ken niitä kirjoja ahdasmielisesti ja säälimättömäsi! arvostellen lukee,
hänpä on hyvillään jok'ainoasta mahdollisesta hyvän aistin puutteesta
tahi paikkaansa pitämättömästä ajatuksesta ja viskaa niitä nurkkaan
eikä sen ko'ommin aukaise. Mutta vilpittä luettuina, nämät kirjat
tarjoovat ylevää ravintoa sekä sydämelle että järjelle, ja niissä
huomataan mitä syvintä filosofiiaa.

Muutamia tällaisia uskonnon kirjoja lähetettiin meille sittemmin
lahjaksi keisarin puolesta, mutta muunlaiset kirjalliset tuotteet
jyrkästi kiellettiin meiltä.

Mainitun kirjalahjan hankki meille vuonna 1825 dalmatialainen rippi-isä
Pater Stefan Paulovich, joka lähetettiin tänne Wienistä ja kaksi vuotta
myöhemmin nimitettiin Cattaron piispaksi. Häntä on meidän kiittäminen
siitäkin, että vihdoin pääsimme Jumalanpalvelukseen osalliseksi, jota
sitä ennen aina oli meiltä kielletty, syystä, kuten sanottiin, ett'ei
meitä sopinut viedä kirkkoon ja samalla ryhmittää meitä kaksittain
erilleen muista, niinkuin oli käsketty.

Tämmöinen eroittaminen kun oli mahdoton, niin saimme sinne mennä
kolmessa eri ryhmässä; yksi urkuparvelle, toinen alas kirkkoon sen
alle, niin ett'ei se tullut näkyviin, ja kolmas sivukappeliin, josta
ristikon kautta voi nähdä kirkon sisään.

Maroncell'ille ja minulle pantiin kumppaliksi kuusi vankia, joiden
tuomiot olivat langenneet ennen meidän tuomioitamme, mutta ankara
kielto esti eri paristoja puhuttelemasta toisiansa. Kaksi heistä oli
ollut naapureitani Venezian Lyijykamareissa. Vahdit saattoivat meidät
määrättyihin paikkoihin ja messun jälkeen takaisin itsekunkin parin
kammioon. Messun piti eräs Kapusiini-munkki. Tämä hyvä mies lopetti
aina toimituksensa rukoilemalla meille vapautta, ja sitä tehdessään
hänen äänensä värähti liikutuksesta. Kun hän läksi pois alttarilta,
niin hän loi säälivän silmäyksen kuhunkin vankiryhmään, ja rukoillen
hän nyykäytti surumielin päätänsä.



LXXXI LUKU.


Vuonna 1825 Schiller, jota pidettiin ijällisyydestä heikontuneena, sai
toimekseen vartioida muita vankeja, joiden valvominen ei muka vaatinut
niin paljon valppautta. Kaipaus oli molemminpuolinen, kun hän erosi
meistä.

Hänen jälkeensä tuli ensin Kral, joka hyvyydessä oli hänen vertaisensa.
Mutta tällekin annettiin pian joku muu toimi, ja meille tuli uusi
vartija, joka ei ollut juuri häijy, mutta jonka tylyydessä ei havainnut
mitään myötätuntoisuutta.

Nämä muutokset huolestuttivat minua syvästi. Schiller, Kral ja
Kubitzky, etenkin nuo kaksi ensinmainittua, olivat meitä sairaina
ollessamme hoitaneet niin hellästi, kuin isä ja veli. Laiminlyömättä
virkansa velvollisuuksia, he tiesivät tehtävänsä tehdä ilman sydämen
kovuutta. Jos heille jäikin hiukan karkeutta pintapuolelle, niin se
melkein aina oli vasten heidän tahtoansa, ja sitä runsaasti korvasi
heidän hyvät työnsä ja tunteensa meitä kohtaan. Suutuin joskus heihin,
mutta sen he heti antoivat minulle anteeksi. Kaikin tavoin he pyysivät
vakuuttaa meitä suosiomielestänsä, ja heitä suuresti ilahutti nähdä,
että olimme siitä vakuutetut ja itse pidimme heitä kunnonmiesten
arvossa.

Meistä erottuansa Schiller useampia kertoja sairastui ja tointui
jälleen. Pojan levottomuudella kyselimme aina hänen tilaansa.
Paranemassa ollessaan hän usein tuli kävelemään ikkunaimme alla. Me
yskäisimme tervehdykseksi, ja hän loi silmänsä ylös alakuloisella
hymyllä, sanoen vahdille, jotta kuuluisi meillekin: _Da sind meine
Söhne!_ (Tuossa ovat minun poikani!)

Vanhus raukka, kuinka minua pahoitti nähdä sinun liikuttavan
jäykistyneitä jäseniäsi, voimatta tukea sinua käsivarrellani!

Tuontuostakin hän istui nurmikolle lukemaan kirjoja, joita hän
ennen oli antanut minulle lainaksi. Jotta minä ne tuntisin, sanoi
hän vahdille kirjan nimen tai luki hänelle siitä jonkun kappaleen.
Enimmiten se oli kalenterinnovelleja ja muita romaaneja, vähä-arvoisia
mutta siveellisiä. Muutamien halvauksen-puuskain perästä hän muutettiin
sotilas-sairashuoneesen. Silloin hän jo oli huonoimmillaan ja kuoli
ennen pitkää. Varoja oli hänellä muutamia satoja floriinejä, jotka
hän vuosien kuluessa oli säästänyt kokoon; nyt ne olivat lainassa
muutamilla sotatovereilla. Kuoleman lähestyessä, hän kutsui nämä
ystävät luokseen ja sanoi: Minulla ei ole enää omaisia elossa;
pitäkäätte kukin omananne, mitä te olette minulta saaneet. Pyydän
ainoastaan, että rukoilette minun edestäni.

Yhdellä näistä ystävistä oli kahdeksantoista vuotias tyttö, joka oli
Schillerin kummilapsi. Muutamaa tuntia ennen kuolemanhetkeänsä vanhus
laittoi häntä noutamaan. Sairas ei kyennyt enää selvästi puhumaan;
vetäisi vaan sormestaan hopeasormuksen, viimeisen omaisuutensa, ja pani
sen tytön sormeen. Sitten suuteli häntä ja itki suudellessaan. Tyttö
nyyhkäeli ääneen, vuodattaen kyyneleitä vanhuksen päälle. Tämä pyyhki
ne tytön silmistä, otti hänen kätensä ja painoi ne silmillensä. Ja niin
hänen silmänsä ummistuivat ainiaksi.



LXXXII LUKU.


Ihmisiltä saatavat lohdutukset, ne meiltä katosivat toinen toisensa
perästä; murheita karttui karttumistaan. Minä antausin Jumalan
tahtoon, mutta tein sen huo'aten, ja mieleni, sen sijaan että tottuisi
kuormaansa kantamaan, näkyi sitä yhä raskaammaksi tuntevan.

Kerran tuotiin minulle salaa lehti Augsburgin sanomia, jossa oli
luettavana kummallinen juttu minusta, sen johdosta, että yksi
sisaristani mainittiin menneen luostariin, nimittäin:

"Neiti Maria Angela Pellico, sen ja sen tytär, otti sinä ja sinä
päivänä hunnun P. Marian Ilmestyksen luostarissa Torinon kaupungissa
j.n.e. Hän on sisar _Francesca da Riminin_ tekijälle, Silvio
Pellicolle, joka hiljakkoin pääsi Spielberg'in linnasta, H.M. Keisarin
armoittamana; laupeuden työ, joka on jalomielisen tekijänsä vertainen,
ja joka ilahuttaa koko Italiaa, siihen katsoen että j.n.e."

Nyt seurasi luettelo minun ansioistani.

Miksipä tuo juttu minun armoittamisestani oli keksitty, sitä en
voinut käsittää. Pelkkää sanomalehden-kirjoittajan leikinlaskua se
tuskin saattoi olla; kenties pikemmin Itävallan poliisin kavaluuden
juoni. Mutta nimet Maria Angela olivat todella nuoremman sisareni.
Tuo armas lapsi oli siis ruvennut nunnaksi. Oi, kenties hän teki sen
syystä, että vanhemmat olivat kuolleet! Tyttö raukkanen kukaties
ei ole sallinut minun yksinäni kärsiä vankeuden vaivoja; hänkin on
tahtonut niitä osakseen! Suokoon Herra hänelle, suuremmassa määrin
kuin minulle, kärsivällisyyden ja itsekieltämyksen hyviä avuja! Kuinka
usein kammiossaan tuo enkeli on minua ajatteleva, kuinka usein pitävä
vaivaloista katumusta, rukoillen Jumalalta veljelleen lievitystä!

Nämä ajatukset painoivat raskaasti mieltäni. Liiankin mahdollista
oli, että minun onnettomuuteni oli vaikuttanut lyhentämään isäni tai
äitini päiviä, kenties molempienkin! Mitä enemmin mietin, sitä vähemmin
saatoin uskoa, että Mariaseni ilman semmoista syytä olisi jättänyt
isänsä kodon. Tämä luulo painoi minua, kuin tosi-asia, ja minä jouduin
kovaan tuskaan.

Maroncelli'akin tämä asia syvästi liikutti. Joku päivä sen perästä
hän ryhtyi sepittämään runoa vangin sisaresta. Siitä syntyi ihana
runokappale, täynnä murhetta ja myötätuntoisuutta. Valmiiksi saatuansa
hän heti luki sen minulle, ja kiitollisuuteni oli suuri. Tuhansittain
on tehty runoja pyhistä neitosista, mutta tämä oli luultavasti ainoa,
jonka kahlittu kumppali teki vankihuoneessa neidon veljeä varten.
Kuinka täynnä se oli liikuttavia ja hurskaita tunteita!

Näin ystävyys lievitti tuskiani. Siitä lähtien ei kulunut päivää,
jolloin en ajatuksissani käynyt eräässä neitsytluostarissa; jolloin
en sen neitsyeistä erinäisellä säälillä katsellut yhtä; jolloin en
hartaasti rukoillut taivasta, että se tekisi hänelle yksinäisyyden
suloiseksi eikä sallisi hänen mielikuvituksensa liian mustilla väreillä
esittää hänelle vankihuonettani.



LXXXIII LUKU.


Siitä seikasta, että tuo sanomalehti joutui käsiini, älköön lukija
arvelko, että minun onnistui useammin saada tietoja maailmasta. Ei;
kaikki soivat kyllä minulle hyvää, mutta pelko piti heitä kahleissaan.
Jos joku vähäpätöinen salaisuus pääsi tulemaan, niin se vaan tapahtui,
kun ei mitään vaaraa siitä ollut pelättävänäkään. Ja mitenpä olla
pelkäämättä keskellä näitä tiheitä varsinaisia ja ylimääräisiä
tarkastuksia?

Rakkaista omaisistani en saanut koskaan salaa tullutta tietoa, muuta
kuin mainitun lyhyen sanoman sisarestani.

Pelkoni, että vanhempani eivät enää eläneet, tuli vähää myöhemmin
pikemmin enennetyksi kuin vähennetyksi sen tavan kautta, jolla
poliisitirehtori kerran minulle ilmoitti, että kaikki oli hyvin
kodissani.

-- H.M. Keisari käskee, virkkoi hän, minun saattaa teille hyviä uutisia
Torinosta sukulaisistanne.

Hypähdin ylös ilosta ja hämmästyksestä, tästä arvaamattomasta
ilmoituksesta, ja pyysin likempiä tietoja.

-- Jätin Torinoon vanhemmat, veljeksiä ja sisaria. Elävätkö kaikki
vielä? Voi, jos teillä on kirje joltakulta heistä, niin rukoilen teitä
näyttämään sitä minulle!

-- En voi näyttää mitäkään. Teidän pitää tyytyä tähän. Onhan siinä jo
suosion osoite Keisarin puolelta, että Hän on suvainnut laittaa teille
nämä lohduttavaiset sanat. Se ei ole vielä kellekään tapahtunut.

-- Myönnän, että se on suosion osoite Keisarilta; mutta arvaattehan,
että minun on mahdotonta noin epämääräisistä sanoista saada lohdutusta.
Ketkä ovat nuo sukulaiset, jotka jaksavat hyvin? Enkö ole ketään
kadottanut?

-- Olen pahoillani, herra, ett'en voi teille sanoa enempää, kuin mitä
on käsketty.

Ja sillä hän minut jätti.

Aikomus varmaankin oli ollut tällä sanomalla antaa minulle huojennusta.
Mutta minä tulin siihen vakuutukseen, että samalla kun Keisari oli
jonkun sukulaiseni anomuksesta suostunut laittaa minulle tällaisen
viittauksen, oli hän kieltänyt näyttää minulle mitään kirjettä, jott'en
saisi nähdä, ketkä rakkaistani olivat kuolleet.

Paria kuukautta myöhemmin tuli toinen samanlainen ilmoitus. Ei mitään
kirjettä tahi tarkempaa tietoa.

He näkivät, ett'en minä siihen tyytynyt, jopa päinvastoin siitä vaan
synkistyin; ja nuo sanomat kodista lakkasivat tykkänään.

Ajatus, että vanhempani olivat kuolleet, että niitä ehkä olivat
seuranneet veljenikin ja rakas sisareni Giuseppina, että kenties
Marietta, ainoa jäljelle jäänyt, pian nääntyisi yksinäisyytensä
murheesen ja katumus-harjoitustensa vaivoihin, tämä kaikki luovutti
minua yhä enemmän maailman oloista.

Tuontuostakin, kun minua ahdisti vanhat kipuni tai jotkut uudet,
niinkuin kovat vatsan vaivat koleerankaltaisien oireitten ja tuskien
kanssa, niin toivoin kuolemaa. Niin, _toivo_ on oikea sana.

Ja yhtähyvin -- oi ihmisen ristiriitaisuutta! -- ei tarvinnut kuin
silmäys surkastuvaan ystävääni, niin sydäntäni särki ajatellessani,
että hän jäisi tänne yksin, ja uudestaan veti elämä minut puolellensa.



LXXXIV LUKU.


Kolme kertaa tuli Wienistä korkeita herroja tarkastelemaan
vankihuoneitamme ja tiedustelemaan, oliko kaikki, niinkuin piti olla.
Ensimmäinen oli vapaaherra von Münch. Surkutellen, että meillä oli
valon puutetta, tämä lupasi tehdä parastansa saadakseen päiväkautemme
pidennetyksi sillä tavoin, että illoin muutamaksi tunniksi pantaisiin
lamppu palamaan ulkopuolelle oven aukkoa. Hän kävi meillä vuonna
1825. Vuotta myöhemmin hänen hyvä aikeensa pantiin toimeen. Ja tässä
hautakammion tapaisessa valossa oli meidän vast'edes mahdollista
nähdä seinät, niin ett'emme kävellen halaisseet niihin kalloamme.
Toinen käynti oli vapaaherra von Vogel'in. Hän tapasi minua sangen
huonossa terveydentilassa. Kuultuansa, että lääkäri, vaikka arveli
kahvia minulle terveelliseksi, ei tohtinut sitä määrätä, koska kahvi
on ylellisyyden-tavara, hän lausui myöntäväisen sanan minun hyväkseni;
ja minulle määrättiin kahvia. Kolmannen kerran se oli, en tiedä mikä
hoviherra, noin viiden tahi kuudenkymmenen vuoden vaiheilla, joka
käytöksessään ja puheessaan osoitti jalomielistä osan-ottavaisuutta.
Tosin hän ei voinut mitään tehdä meidän eduksemme, mutta hänen
sydämestä lähtevät sanansa tekivät meihin hyvän vaikutuksen.

Voi kuinka vangin tekee mieli nähdä inhimillisiä olentoja!
Kristin-oppi, joka on niin rikas ihmisrakkaudesta, ei olekaan
unhottanut armeliaisuuden töihin lukemasta sitäkin, että _käymme
vankeja lohduttamassa_. Yksin ihmisten näkeminenkin, jotka säälivät
onnettomuuttasi, sinua virvoittaa; ja jos kohta ei heidän vallassansa
ole millä sitä tehokkaammin helpoittaa, se tekee sen sinulle kuitenkin
vähemmin tuskalliseksi.

Täydellinen yksinäisyys saattaa kyllä vaikuttaa edullisesti muutamiin
sieluihin; mutta ylimalkaan luulen vielä paremmaksi, ett'ei liikoihin
mene, vaan koetetaan sitä lievittää jonkunmoisella yhteydellä
seura-elämän kanssa. Niin on ainakin minun luonteeni laita. Jos en saa
nähdä lähimmäisiäni, niin ihmisrakkauteni kuivettuu ja supistuu vaan
vähäiseen lukuun heistä. Mutta jos saan tavata, ell'en monta, niin
kumminkin muutamia, niin rakkauteni ulottuu koko ihmiskuntaan.

Tuhansin kerroin minä olen kauhulla huomannut, että sydämessäni oli
rakkautta ainoastaan ani harvaan henkilöön ja vihaa kaikkia muita
vastaan. Silloin astuin ikkunalle, ikävyydellä haluten nähdä joitakin
uusia kasvoja. Olin hyvilläni, kun vahti ei kävellyt liian likellä
muuria, vaan astui niin kauvas pois siitä, että minun sopi hänet nähdä,
ja kun, jos hän kohotti päätään kuullessansa yskäni, hänen katsantonsa
oli leppeä. Kun luulin havaitsevani hänessä säälin merkkiä, niin
sydäntäni sulosti tykytti, ikäänkuin tuo vennonvieras sotamies olisi
ollut vanha ystävä.

Kun hän lähti, minä kaipaavan levottomuudella odotin, että hän
kääntyisi takaisin, ja jos hän kääntyi ja tullessansa katsoi minuun,
niin iloitsin kuin suuresta laupeuden työstä. Mutta jos hän sitten ei
enää astunut niin, että minä voin häntä nähdä, silloin minua suretti
kuin suosivaa, joka näkee suosionsa hyljättävän.



LXXXV LUKU.


Lähimmäisessä huoneessa, sitä ennen Oroboni'n, asuivat nyt herrat Marco
Fortini ja Antonio Villa. Viimeksimainittu, ennen varteva ja vahva kuin
Herkules, kärsi ensimmäisenä vuonna paljon ruo'an niukkuudesta, ja kun
hän sitten sai sitä runsaammin, hänen vatsansa ei enää jaksanut sitä
sulattaa. Hän riutui riutumistaan; vihdoin, ollessaan jo viimeisillään,
hän sai raittiimman huoneen. Tuon ummehtuneen luolan kauhea ilma
oli epäilemättä ollut hänelle, kuten kaikille muillekin, turmioksi.
Mutta ei hänen pyytämänsä muuttokaan auttanut. Uudessa suuremmassa
huoneessansa hän kamppaeli vielä jonkun kuukauden, mutta muutamien
verikohtauksien perästä hän heitti henkensä.

Hänen kuolinvuoteensa vieressä seisoivat avuliaina hänen vankeuden
toverinsa Fortini ja abboti Paulowich, joka kiireimmiten oli saapunut
Wienistä.

Vaikk'en ollut niin likeisessä ystävyydessä hänen, kuin Orobonin
kanssa, suretti hänen kuolonsa minua kuitenkin syvästi. Minä tiesin,
että häntä hellästi rakasti vanhemmat ja morsian. Mitä häneen itseensä
tuli, niin hän oli pikemmin kadehdittava, kuin surkuteltava; mutta nuot
jäljelle jääneet!...

Vainaja oli myös ollut naapurinani Lyijykamareissa. Tremerello oli
tuonut minulle muutamia hänen tekemiänsä runoja, ja vienyt hänelle
minun tekemiäni. Monessa hänen runossaan vallitsi syvä tunne.

Kuoltuansa hän tuntui minusta rakkaammalta, kuin eläessään, kenties
sentähden, että kuulin vahdeilta, mitä tuo onneton oli kärsinyt.
Vaikka harras kristitty, hän ei voinut taipua kuolemaan. Tuo kauhea
askel häntä värisytti kiireestä kantapäähän, vaikka kohta hän ylisti
Jumalaa ja kyynelsilmin rukoili: -- En voi, Herra, sovittaa tahtoani
Sinun tahtosi mukaan, vaikka kuinka sitä haluisin; tee Sinä se ihmetyö
minussa!

Hänessä ei ollut Orobonin mielenvakavuutta, mutta hän otti tämän
esikuvakseen, vakuuttaen antavansa vihamiehilleen anteeksi.

Sen vuoden lopulla (1826), eräänä iltana kuulimme korridorista
askeleitten kolinaa, jota turhaan koetettiin välttää. Korvamme olivat
jo tottuneet eroittamaan kaikellaisia eri ääniä. Joku ovi avattiin, se
oli asianajaja Soleran ovi, sitten toinen, se oli Fortinin. Muutamista
hyvin matalista äänistä eroitimme poliisitirehtorin äänen. -- Mitä nyt?
Tarkastustako näin myöhään, ja mitä varten?

Mutta ennen pitkää tultiin taas ulos korridoriin. Ja tuossapa kuuluu
kunnon Fortinin rakas ääni: -- Voi minua poloista! pyydän anteeksi, kun
unhotin osan rukouskirjaani!

Ja sukkelasti hän juoksi takaisin ottamaan kirjansa; sitten hän yhtyi
muihin. Ovi avautui rappusille päin, askeleet kuuluivat loitommalta;
ymmärsimme noiden kahden saaneen vapautensa. Vaikka tuntuikin kovalta,
ett'emme saaneet seurata, niin toki riemuitsimme heidän onnestansa.



LXXXVI LUKU.


Oliko noitten kahden vapautus ilman mitään yhteyttä meidän kohtalomme
kanssa? Kuinka nämät pääsivät irti, jotka olivat tuomitut, samoin
kuin mekin, toinen 20 ja toinen 15 vuodeksi, eikä meille loistanut
ainoatakaan armon sädettä?

Vapauttamatta jääneitä vastaan oli siis pahempia luuloja, jotka heitä
haittasivat? Vai oliko aikomuksena armoittaa meitä kaikkia, mutta
vähitellen, kaksi kerrassaan? kenties joka kuukausi, vai joka toinen
tahi kolmas?

Niin me jonkun aikaa ajattelimme. Mutta kului kolme kuukautta, kului
enemmänkin, eikä mitään uutta vapautusta tullut. 1627 vuoden lopulla
arvelimme, että Joulukuu olisi määrätty armon ajaksi. Ei, Joulukuu meni
muutoksitta.

Nyt lykkäsimme toivomme tuonnemmaksi, 1828 vuoden kesään asti, jolloin
minulta oli kulunut puoli kahdeksatta vuotta, jotka keisarin sanan
mukaan olisivat viidentoista vuoden vertaiset, jos nimittäin rangaistus
luettiin siitä päivästä, jolloin minä pantiin kiinni. Jos taas ei
otettu tutkinto-aikaa lukuun (joka näyttikin todenmukaisemmalta), vaan
laskettiin tuomion julistamisesta alkaen, niin nuot puoli kahdeksatta
vuotta eivät menisi umpeen ennenkuin vuonna 1829.

Kaikki tänkaltaiset toiveet pettyivät. Sillä välin, ja jo ennen Soleran
ja Fortinin lähtöä, oli Maroncelli raukan vasempaan polveen ilmaantunut
paise. Alussa se ei paljon vaivannut, teki vaan miehen ontuvaksi.
Sittemmin hänen kävi vaikeaksi kantaa rautojansa, niin että harvoin
pääsi ulos kävelemään. Eräänä syyspäivänä hänen teki mieli lähteä
minun kanssani ulos raitista ilmaa nauttimaan. Lunta oli jo maassa.
Kovan onnen hetkellä, kun minä en häntä tukenut, hän liukahtui ja
kaatui. Täräyksestä syntyi heti kova tuska polveen. Me kannoimme hänet
vuoteellensa; itse hän ei enää voinut nousta jaloilleen. Tultuansa
lääkäri antoi vihdoin viimeinkin irroittaa raudat. Päivästä päivään
paise pahentui, kohosi ja kolotti julmasti. Niin surkea oli hänen
tilansa, ett'ei hän saanut rauhaa vuoteella eikä muuallakaan.

Milloin hänen vaan täytyi muuttaa asemansa, nousta tai ojentaa itseänsä
vuoteelle, minun piti suurimmalla varovaisuudella tarttua tuohon
kipeään sääreen ja mitä hitaimmin siirtää se sopivaan asemaan. Usein
pieninkin muutos vaati neljänneksen tunnin tulista tuskaa.

Iiliäisiä, visvanvetäjiä, helvetinkiveä, hauteita, milloin kuivia,
milloin kosteita, kaikkea lääkäri koetti. Kovempi tuska oli ainoa
seuraus. Polttokiven vaikutuksesta tuli ulos märkää. Paise oli täynnä
haavoja; mutta se vaan pysyi entisellään eikä märän vuotaminen
haavoista tuottanut mitään lievitystä.

Maroncelli oli tuhat kertaa minua onnettomampi; mutta oi, kuinka
minäkin kärsin hänen kanssaan! Hoitajan toimet tuntuivat tosin
suloiselta vaivalta, ne kun suoritettiin tuon rakkaan ystävän tähden.
Mutta minua huolestutti ja tuskastutti, nähdessäni hänen riutuvan,
voimatta häntä auttaa, aavistaessani, että kipeä polvi ei koskaan
tulisi paranemaan ja kuullessani, että sairas itse piti kuoleman
todenmukaisempana kuin parannuksen! Oi, vaikka koko ajan ihmettelin
hänen miehuuttansa ja reippauttansa, sydäntäni surkeasti viilteli.



LXXXVII LUKU.


Tässäkin surkeassa tilassa hän vielä runoili, lauloi ja tarmo,
peitelläksensä minulta vaivojansa. Hän ei enää voinut ruokaa sulattaa
eikä saada unta silmiinsä, laihtui kauheasti ja meni usein tainnoksiin;
mutta aina hän pian jälleen toipui ja rohkaisi mieleni.

Mitä hän yhdeksän pitkän kuukauden kuluessa sai kärsiä, sitä ei voi
sanoilla kertoa. Vihdoin suostuttiin lääkärin-neuvottelua pitämään.
Ylilääkäri tuli, hyväksyi kaikki, mitä lääkärimme oli tehnyt ja
koettanut, ja, ilmaisematta mielipidettänsä taudista ja mitä vielä oli
tekeminen, läksi pois.

Tuokion perästä tuli linnan alapäällikkö ja sanoi Maroncelli'lle:
-- Ylilääkäri ei ole uskaltanut täällä teidän kuullen lausua
mielipidettään, peljäten, ett'ei teillä olisi voimaa kuunnella, mitä
on välttämätön tehdä. Minä vakuutin hänelle, että teillä on kyllä
mielenlujuutta.

-- Luulisinpa, vastasi Maroncelli, jo antaneeni jonkinlaista todistusta
tuosta, kun valittamatta olen kärsinyt näitä vaivoja. Olisiko siis
edessäni?...

-- Niin, hyvä herra, säären poikkileikkaus. Vaikka ylilääkäri sittenkin
epäilee sitä neuvoa, ruumiinne heikkouteen katsoen. Luuletteko
todellakin kestävänne poikkileikkausta? Tahdotteko antautua tuohon
vaaraan?

-- Kuolemanko vaaraan? Enkö kuitenkin kaikissa tapauksissa piammiten
kuole, ell'ei tätä paisetta saada paranemaan?

-- Laitamme siis heti kertomuksen tästä seikasta Wieniin, ja niin pian
kun leikkauksen lupa tulee...

-- Mitenkä? Siihen tarvitaan vielä lupaa?

-- Tarvitaan, herra.

Kahdeksan päivän perästä lupa vihdoin tuli. Sairas kannettiin nyt
isompaan huoneesen; hän pyysi, että minä saisin seurata.

-- Voisihan niin tapahtua, sanoi hän, että minä leikkauksen aikana
heitän henkeni; jospa ainakin saisin tehdä sen ystäväni sylissä.

Hänen pyyntöönsä suostuttiin.

Abboti Wrba, rippi-isämme (Paulowichin jälkeläinen), tuli nyt
antamaan Pyhää Ehtoollista sairaalle. Kun se oli suoritettu, odotimme
haavureita; niitä ei näkynyt. Maroncelli sillä välin vielä rupesi
virttä veisaamaan.

Vihdoin haavurit tulivat. Heitä oli kaksi. Toinen oli täällä
varsinainen, s.o. meidän parranajajamme; hänen oli, milloin leikkauksia
oli tehtävänä, oikeus tehdä niitä omakätisesti, eikä tahtonut siitä
kunniasta luopua. Toinen oli nuori haavuri, Wienin haavurikoulusta
lähtenyt, jolla jo oli hyvä maine taitavuudestaan. Tämä, jonka
kuvernööri oli lähettänyt olemaan toimituksessa läsnä ja sitä
johtamaan, olisi itse tahtonut käsiksi ruveta, mutta hänen täytyi
tyytyä toimituksen valvomiseen.

Sairas pantiin istumaan sängyn reunalle, jalat riippuen alas; minä
pidin häntä sylissäni. Polven yläpuolella, siinä kohdassa, missä reisi
vielä oli terve, sidottiin ympäri nauha, jota myöten veitsen tuli
kulkea. Tuo vanha haavuri leikkasi nyt ympäriltä, sormen syvältä;
sitten hän käänsi leikatun keden taaksepäin ja leikkasi sen jälkeen
paljastettuja jäntereitä. Verta vuoti runsaasti suonista, jotka heti
sidottiin kiinni silkkilangalla. Viimeksi sahattiin luu.

Maroncelli ei kertaakaan tuskasta äännähtänyt. Nähdessään tuota
leikattua säärtä pois kannettavan, loi hän sille surkuttelevan
silmäyksen, sitten kääntyen haavurille, virkkoi:

-- Te olette vapauttanut minut vihollisesta, enkä tiedä millä teitä
palkita.

Ikkunalla oli ruusu lasissa.

-- Pyydän, että toisit minulle tuon ruusun, -- sanoi hän minulle.

Vein sen hänelle, ja hän tarjosi sen vanhalle haavurille, sanoen:

-- Minulla ei ole muuta tarjota kiitollisuuteni osoitteeksi.

Tämä otti ruusun, kyynel silmissä.



LXXXVIII LUKU.


Haavurit olivat luulleet Spielberg'in lasaretissa löytyvän kaikkea,
mitä tähän toimitukseen kuului, ja olivat sentähden tuoneet mukanansa
ainoastaan tarpeelliset rautakalut. Mutta leikkauksen päätyttyä, he
havaitsivat paljon tarpeita vielä puuttuvan, niinkuin vaksi-vaatetta,
jäätä, kääreitä y.m.

Raajarikko paran täytyi nyt odottaa kaksi tuntia, kunnes ennätettiin
kaupungista noutaa, mitä puuttui. Vihdoin hän sai laskeutua vuoteelle,
ja jäitä pantiin reiden tyngälle.

Seuraavana päivänä tynkä pestiin puhtaaksi siihen syntyneistä
verenkimpaleista, kesi vedettiin siihen päälle ja sidottiin kiinni.

Muutamien päivien aikaan ei annettu sairaalle syödä kuin
puolikupillinen soppaa, johon oli murennettu munanruskuaista. Vasta kun
haavakuumetta ei enää ollut peljättävänä, ruvettiin vähitellen antamaan
hänelle ravitsevampaa ruokaa. Keisari oli käskenyt, että, kunnes sairas
täydellisesti toipuisi heikkoudestaan, hänelle piti annettaman hyvää
ruokaa, päällikön omasta kyökistä.

Parannus kesti neljäkymmentä päivää, joiden kuluttua me vietiin
vankilaamme; muuten tämä oli tullut väljennetyksi siten, että väliseinä
oli hajoitettu ja entiseen huoneesen oli yhdistetty se, jossa ennen oli
asunut Oroboni ja sitten Villa.

Minä nyt asetin vuoteeni samalle paikalle, jossa oli ollut Orobonin ja
missä hän oli kuollut. Tämä paikan yhteisyys minua miellytti; tuntui
siltä, kuin näin olisin häntä lähempänä. Usein näin unta, että hän tuli
luokseni ja virkistytti minua taivaallisilla lohdutuksillaan.

Nuot Maroncelli'n kauheat vaivat, sekä ennen leikkausta että sen
tapahtuessa ja perästäpäin, olivat karaisseet mieleni. Jumala,
joka oli pitänyt minut terveenä ystäväni sairauden aikana, jolloin
apuni oli hänelle tarpeen, otti minulta terveyden, kun hän itse
kainalosauvoillansa tuli toimeen.

Sain muutamia visapaisumia, joita kovasti kolotti. Niistä toki paranin,
mutta sitten rupesin tuntemaan rintakipuja, jo ennestään minulle
tuttuja, mutta nyt tukehduttavampia kuin koskaan, huimauksia ja
värveellisiä purkauksia.

-- Nyt on minun vuoroni, arvelin itsekseni. Tulenko minä olemaan
vähemmin kärsivällinen, kuin kumppalini?

Siitä lähtien koetin, minkä suinkin voin, seurata hänen esimerkkiänsä.

Ei ole epäiltävä, että itsekullakin tilalla on omat velvollisuutensa.
Sairaan velvollisuudet ovat kärsivällisyys, miehuus ja mitä suurin
ponnistus aina esiintyä rakastettavana niille, jotka häntä ympäröivät.

Maroncelli kainalosauvoillansa ei ollut enää niin vikkelä, kuin ennen,
ja häntä huolestutti, ett'ei hän voinut auttaa minua, niinkuin hänen
teki mieli. Paitsi sitä pelkäsi hän, että minä, säästääkseni häneltä
liikkumisen vaivaa, en pyytänyt apua niin usein, kuin oli tarpeen.

Niin olikin tuontuostakin asian laita, mutta koetin aina laittaa niin,
ett'ei hän sitä huomaisi.

Hän oli tosin saanut voimiansa jälleen, mutta ilman haittaa hän ei
kuitenkaan jäänyt. Häntä vaivasi, kuten kaikkia, joilta joku jäsen on
poisleikattu, kipu hermoissa, ikäänkuin tuo leikattu osa vielä olisi
paikallansa. Jalkaa, sääriluuta ja polvea kolotti, vaikka niitä ei
ollut enää. Siihen tuli vielä, että luu ei ollut oikein taitavasti
sahattu, vaan tunkeutui uuteen lihaan ja vaikutti uusia haavoja. Vasta
vuoden perästä tynkä oli kylläksi karaistu eikä enää avaantunut.



LXXXIX LUKU.


Mutta uusia kipuja melkein lakkaamatta tuli tuon onnettoman osaksi.
Ensin luuvalo, joka alkoi käsiranteissa ja sitten useampia kuukausia
kidutti koko hänen ruumistansa. Sitten kerpukki, joka vähissä ajoin
peitti ruumiin sinertävillä pilkuilla, että hän oli kauhean näköinen.

Koetin itseäni lohduttaa ajatellen: -- Koska meidän kuitenkin on täällä
kuoleminen, niin parasta on, että toinen meistä jo sai tuon taudin;
se on tarttuvainen ja viepi siis meidät molemmat hautaan, ell'ei
yht'aikaa, ainakin vähäisen väliajan perästä.

Valmistelimme siis keskenämme kuolemaan, ja olimme tyytyväiset.
Yhdeksän kovan vankeuden vuotta vaivoinensa oli vihdoin tutustanut
meitä siihen ajatukseen, että kaksi niin runneltua ja lepoa tarvitsevaa
ruumista oli tomuksi muuttuva. Ja sielumme luottivat Jumalan hyvyyteen
ja toivoivat taas yhtyvänsä siellä, missä kaikki ihmisten vihat
lakkaavat, ja missä, sitä me rukoilimme, kanssamme kerran yhtyisivät
leppyneinä nekin jotka meitä täällä eivät rakastaneet.

Tuo kerpukin tauti oli edellisinä vuosina jo tehnyt tuhojansa tässä
vankeustossa. Saatuansa tiedon Maroncelli'n tilasta ja peljäten uuden
kulkutaudin syntymistä, hallitus suostui lääkärin pyyntöön, joka
ilmoitti, että ainoa tehokas parannuskeino Maroncelli'lle oli raitis
ilma, ja sentähden neuvoi, että häntä pidettäisiin niin vähän kuin
mahdollista sisällä.

Minä, hänen kumppalinansa ja myöskin kituen heikkoutta, tulin
osalliseksi samasta edusta.

Kaiken aikaa, kun kävelypaikalla ei ollut muita ihmisiä, s.o. aamulla
päivän koitteesta pari tuntia, sitten päivällisen aikana, jos mielemme
teki, ja kolme tuntia iltasella saimme olla ulkona. Niin arkipäivinä.
Pyhinä, jolloin muitten ei ollut tapa siellä olla, olimme ulkona
aamusta iltaan, paitsi päivällis-aikana.

Eräs toinen onneton vielä, hyvin huono terveydeltään ja ijältään noin
70 vuotias, annettiin meille kumppaliksi, koska arveltiin raittiin
ilman olevan hänellekin hyödyksi. Se oli herra Constantino Munari,
rakastettava vanhus, joka harrasti kirjallisia ja filosofillisia
tutkimisia, ja jonka seura oli hyvin miellyttävä.

Miten hyvänsä rangaistus-aikani luettiin, ei vangitsemiseni, vaan
tuomioni päivästä, niin nuot puoli kahdeksatta vuotta menivät umpeen,
joko Heinäkuun alussa vuonna 1829, jos katsottiin keisarin vahvistuksen
päivämäärää, taikka tuomion julistuksen mukaan Elokuun 22 p:nä.

Nämäkin päivät kuluivat, ja niiden kanssa sammui viimeinen toivon
kipinä.

Tähän saakka olimme, Maroncelli, Munari ja minä, puheissamme
tuontuostakin olettaneet, että vielä kerran saisimme nähdä maailmaa,
rakasta Italiaamme ja omaisiamme; ja tämä ajatus oli meissä herättänyt
kaipauksen, hartaan ilon ja rakkauden tunteita.

Elokuun mentyä, sitten Syyskuun ja koko sen vuoden, totuimme olemaan
mitään enää tässä maailmassa toivomatta, paitsi muuttumatonta
keskinäistä ystävyyttä ja Jumalan apua kunniallisesti päättääksemme,
mitä vielä tästä pitkästä lunnas-ajasta oli jäljellä.

Oi, ystävyys ja uskonto ovat kaksi arvaamattoman kallista aarretta!
Ne voivat sulostaa semmoisenkin vangin päiviä, jolle ei mikään armon
toivo enää piikoita. Jumala on totisesti onnettomien kanssa, niiden
nimittäin, joitten rinnassa asuu rakkautta.



XC LUKU.


Abboti Paulowich'in jälkeen, joka nimitettiin piispaksi, tuli
rippi-isäksemme abboti Wrba, määriläinen ja Uuden Testamentin
professori Brünnissä, oivallinen oppilas Wienin Yliseminaarista.

Mainittu laitos on kuuluisan, silloisen hovisaarnaajan Frint'in
perustama seura. Seuran jäsenet ovat kaikki pappeja, jotka, vaikka jo
jumaluusopin tohtoreiksi vihityt, täällä vielä tarkassa järjestyksessä
jatkavat opintojansa, saavuttaaksensa itselleen niin suurta
tietomäärää, kuin suinkin mahdollista. Perustajan oiva tarkoitus on
ollut synnyttää ja säilyttää todellista ja syvää sivistystä Saksan
maiden katoolilaisessa papistossa. Ylimalkaan tämä tarkoitus onkin
saavutettu.

Wrba kun asui Brünnissä, oli tilaisuudessa uhrata meitä varten
paljon enemmän aikaa, kuin Paulovich oli voinut tehdä. Hänestä tuli
meille sama mies, kuin Pater Battista oli ollut, paitsi ett'ei hän
saanut hankkia meille kirjoja. Usein pidimme hänen kanssaan pitkiä
keskusteluita, joista uskoni suuresti hyötyi tai ainakin, jos tuo
lienee liiaksi sanottu, tuntui hyötyvän, ja jotka tuottivat minulle
paljon lohdutusta.

Vuonna 1829 Wrba sairastui, eikä sittemmin muitten tehtävien
vuoksi voinut enää meillä käydä. Suuri oli kaipauksemme; kaikeksi
onneksi saimme hänen sijaansa toisen oppineen ja oivallisen miehen,
varakirkkoherra ja abboti Ziak'in.

Kaikista näistä Saksan papeista, jotka meille määrättiin, ei ollut
yksikään kelvoton, ei yksikään, jonka olisimme huomanneet käyvän
politiikin asioita (jota ei ole vaikea huomata), eikä yksikään, jossa
ei ollut yhdistettynä syvää oppia, hartainta uskoa ja paljon järkeä.
Todellakin hyvin kunnioitettavia kirkon palvelijoita!

Nämät muutamat edustajat synnyttivät minussa sangen edullisen ajatuksen
Saksan katoolilais-papistosta.

Myös abboti Ziak piti meidän kanssamme pitkiä keskusteluja. Hän oli
itsekin minulle hyvänä esikuvana, kuinka pitää tyynimielin kärsiä
kipujansa. Häntä alati vaivasi hammasten, kurkun ja korvien pakoitus,
mutta siitä huolimatta oli hän yhä reipas ja iloisa.

Sillä välin raitis ilma saattoi vähitellen noita kerpukin pilkkuja
Maroncell'in ihosta katoamaan; samaten Munari ja minä jaksoimme entistä
paremmin.



XCI LUKU.


Jo koitti Elokuun 1 päivä 1830. Lähes kymmenen vuotta oli kulunut
siitä, kun minut pantiin kiinni, ja puolen yhdeksättä vuotta olin ollut
kovassa vankeudessa.

Oli sunnuntai. Niinkuin aina pyhäpäivinä menimme kävelypaikalle.
Siellä olevalta pikku muurilta loimme tavan mukaan silmät laaksoon ja
hautausmaahan, jossa lepäsi Oroboni; puhuimme levosta, jota siellä
omatkin luumme kerran saisivat. Istuimme alas tavalliselle penkille
odottamaan, kunnes vangitut naisraukat tulisivat jumalanpalvelukseen,
jota pidettiin ennen meidän ja samassa kirkossa, aivan kävelypaikan
varrella.

Saksan maissa on tapana, että kansa messun aikana laulaa virsiä. Koska
Itävallassa asuu saksalaisia ja slaavilaisia sekaisin, ja Spielberg'in
linnassa suurin osa tuomituista kuuluu jompaankumpaan näistä
kansallisuuksista, niin virsiä lauletaan joka toinen sunnuntai saksan
ja joka toinen slaavin kielellä. Samaten saarnaa pidetään vuorotellen
jommallakummalla kielellä. Suloista oli meidän kuunnella näitä virsiä
laulettavan urkujen säestäessä.

Noissa laulajattarissa oli muutamia, joiden äänet liikuttivat
sydäntä. Voi niitä onnettomia! Jotkut heistä olivat aivan nuoria
vielä. Rakkaus, luulevaisuus tahi paha esimerkki oli heitä rikokseen
vietellyt! -- Vielä soipi korvissani tuo _Sanctus_ hymni: -- _heilig!
heilig! heilig!_ (pyhä! pyhä! pyhä!) Nytkin vuodatin kyyneleen sitä
kuunnellessani.

Kello kymmenen naiset lähtivät pois, ja nyt tuli meidän vuoromme. Vielä
kerran sain rautaristikon takaa nähdä niitä onnettomuuden kumppalia,
jotka olivat urkulehterillä, kaikki vaaleina, riutuneina, töintuskin
kykeneviä kantamaan rautojaan!

Messusta palasimme kukin luolaansa, ja neljänneksen tunnin perästä tuli
päivällinen. Olimme par'aikaa pöytää kattamassa, s.o. panimme siihen
lautasen ja otimme puulusikat esiin, kun alapäällikkö, herra Wegrath,
astui huoneesen.

-- Olen pahoillani, että minun täytyy häiritä ruokarauhaanne, virkkoi
hän, mutta tehkäät hyvin ja seuratkaat minua; poliisitirehtori meitä
odottaa.

Koska tämän oli tapana tulla ainoastaan pahoissa asioissa, niinkuin
tarkastuksia ja tutkintoja varten, niin jotenkin huonolla tuulella
seurasimme tuota hyvää alapäällikköä vastaanotto-huoneesen.

Siellä oli poliisitirehtori ja linnan päällikkö; ensimäinen teki meille
tavallista kohteliaamman kumarruksen.

Hän otti käteensä paperin ja virkkoi katkonaisella äänellä, kenties
peljäten meitä liioin hämmästyttävän, jos sanoisi selvään ja suoraan:

-- Hyvät herrat... Minun on ilo... saan kunnian... ilmoittaa teille...
että H. M. Keisari on suvainnut... osoittaa uudelleen armoaan...

Ja hän epäili ilmoittaessaan mitä armoa. Me arvelimme, että oli
puheena joku rangaistuksen helpoitus, niinkuin työttömyyden ikävyyden
huojentaminen, joku kirja enemmän lukeaksemme, tahi hiukan parempaa
ruokaa.

-- No, ettekö ymmärrä minua? -- kysyi hän.

-- Emme, herra! Olkaa hyvä ja sanokaa mitä armoa?

-- Vapaus teille kummallekin ja vielä kolmannelle, jota heti saatte
syleillä.

Olisi sopinut ajatella, että tämä ilmoitus olisi saattanut meidät
hurjaan iloon. Mutta ajatuksemme lensivät nopeaan vanhempaimme luo,
joista meille ei ollut moneen vuoteen tullut mitään tietoja; ja pelko,
ett'emme tapaisi niitä enään elossa, painoi niin raskaasti mieltämme,
että tämä vapauden sanoma meitä tuskin ilahuttikaan.

-- Te jäätte vaiti? sanoi poliisitirehtori. -- Toista minä odotin.

-- Pyydän teitä, vastasin minä, keisarille ilmoittamaan
kiitollisuuttamme; mutta meillä kun ei ole mitään tietoja perheestämme,
emme voi olla pelkäämättä, että olemme kadottaneet rakkaimpamme. Tämä
epätietoisuus painaa mieltämme tälläkin hetkellä, joka muuten olisi
mitä suurin ilohetki.

Silloin hän antoi Maroncelli'lle kirjeen hänen veljeltänsä, ja se
häntä rauhoitti. Minulle, sanoi hän, ei ollut tullut mitään kirjettä
omaisiltani; josta minä rupesin vielä enemmän pelkäämään, että joku
onnettomuus oli kotona tapahtunut.

-- Menkäätte nyt, jatkoi hän, huoneesenne; tuokion päästä lähetän
luoksenne kolmannen, joka myöskin on saanut armoa.

Menimme ja levottomuudella odotimme tuota kolmatta. Jospa, niin
ajattelimme, he tulisivat kaikki! Vaan eipä voi tulla kuin yksi. --
Jospa se olisi Munari, vanhus poloinen! taikka toinen, taikka kolmas!
Ei ollut yksikään, jonka edestä emme rukoilleet.

Vihdoin ovi aukeni, ja me näimme tämän kumppalin olevan herra Andrea
Tonelli'n, Bresciasta.

Me syleilimme toisiamme. Päivällinen jäi unohduksiin.

Nyt juttelimme myöhään iltaan, surkutellen niitä ystäviä, jotka jäivät.

Auringonlaskun aikana poliisitirehtori tuli, viedäksensä meitä, pois
tästä onnettomasta paikasta. Huokaus nousi sydämestämme, kun kuljimme
niin monen ystävän oven sivuitse, voimatta ottaa heitä kanssamme. Kuka
tietää, kuinka kauan he vielä saavat täällä hiutua, kuinka moni täällä
joutuu verkkaisen kuoleman uhriksi!

Kullekin meistä pantiin sotilasnuttu hartioille ja myssy päähän, ja
näin, muuten samoissa vankivaatteissa, vaan raudoista vapautettuina,
astuimme tuota onnettomuuden vuorta alaspäin ja saavuimme kaupunkiin
poliisi-vankilaan. Oli ihana kuutamo. Kadut, rakennukset, ihmiset,
joita tapasimme, kaikki tuntui minusta niin hyvältä ja samall'aikaa
niin oudolta. Eipä kumma, kun niin moneen vuoteen en ollut mitään
semmoista nähnyt!



XCII LUKU.


Poliisi-vankilassa odotimme erästä keisarillista komisariusta, jonka
oli määrä tulla Wienistä saattamaan meitä rajalle asti. Sill'aikaa,
koska kapsäkkimme tavaroinensa oli poismyyty, hankimme täällä liina- ja
muita vaatteita, ja riisuimme pois tuon vankipuvun.

Viiden päivän perästä komisarius saapui kaupunkiin, ja poliisitirehtori
jätti meidät hänen haltuunsa, samalla uskoen hänelle ne rahat, jotka
olimme tuoneet mukanamme Spielberg'iin, ja myötyjen kapsäkkien ja
kirjojen hinnat. Nämät rahat sitten maan rajalla annettiin omiin
käsiimme.

Matkamme kustansi keisari, eikä hän tehnyt sitä niukasti.

Komisarius oli herra von Noe, poliisiministeristön kansliiassa
palveleva aatelismies. Kohteliaampaa komisariusta olisi tuskin voinut
toivoa.

Mutta jo lähtiessäni Brünnistä henkeäni kovasti ahdisti ja vaunujen
täristykset pahensivat vielä tilaani. Illalla olin hirveästi
hengästynyt ja pelkäsinpä hetkestä hetkeen tukehtuvani. Paitsi
sitä olin koko yön kuumeen vallassa, että aamulla komisarius oli
epäilyksissä, pystyisinkö minä jatkamaan matkaa Wieniin asti. Minä
vastasin myöntämällä, ja me läksimme. Vaivani olivat tavattomia; en
jaksanut syödä, enkä juoda, enkä puhuakaan.

Wieniin saavuin puoli-kuolluksissa. Meille annettiin hyvä kortteeri
poliisihallituksen kartanossa. Minut pantiin vuoteelle ja kutsuttiin
lääkäri. Tämä määräsi minulle suoneniskua, joka tuottikin helpoitusta.
Tarkka ruokajärjestys ja paljon digitale'a oli kahdeksan päivää minun
parannuskeinonani, ja niin toinnuin jälleen. Lääkäri, herra Singer,
hoiti minua hyvin ystävällisesti.

Olin mitä suurimmassa tuskassa päästä lähtemään, sitä enemmän kun
meille oli ennättänyt sanoma Heinäkuun vallankumouksesta Pariisissa.
Juuri samana päivänä kuin tuo räjähdys tapahtui, oli keisari
vahvistanut meidän vapauttamis-päätöksemme! Tosin hän varmaan ei ollut
sitä enää epuuttava. Mutta uskomatonta ei ollut, että nyt kun koko
Europan valtioasiat näin sekaantuivat, Itävallan hallitus pelkäisi
kansanliikkeitten Italiassakin syntyvän, ja sentähden ei sallisi meidän
tällä hetkellä palata isänmaahan. Olimme kyllä vakuutetut siitä, ett'ei
meitä enää vietäisi Spielberg'iin; mutta meitä peloitti se ajatus,
että joku neuvoisi keisaria siirtämään meitä johonkin Italiasta hyvin
kaukaiseen keisarikunnan kaupunkiin.

Sentähden olin olevinani paljon terveempi kuin olinkaan, ja anoin,
että pian pääsisimme lähtemään. Sitä ennen olisin kuitenkin halunnut
käydä Hänen Ylhäisyytensä kreivi da Pralormon puheella, joka oli
Torinon hovin asioita valvomassa Itävallan hovissa, ja jonka hyvyydelle
tiesin olevani suuressa kiitollisuuden velassa. Jalomielisesti oli
hän väsymättömällä innolla harrastanut minun vapauttamistani. Mutta
keisarin kielto, ett'emme matkalla saisi puhutella ketäkään, ei
sallinut poikkeusta.

Heti kun olin paranemaan päin, tarjottiin meille suosiollisesti vaunut
muutamaksi päiväksi, jos mielemme tekisi ajella ympäri Wienin kaupunkia
katselemassa. Komisariuksen piti olla mukanamme eikä sallia meidän
puhutella ketään. Retkillämme saimme nähdä kauniin P. Stefanin kirkon,
kaupungin ihanat kävelypaikat, lähellä olevan Lichtensteinin huvilan ja
vihdoin Schönbrunnin keisarillisen huvi-linnankin.

Ollessamme Schönbrunnin loistavissa käytävissä, sattui keisari
lähestymään, mutta komisarius käski meitä kääntymään pois, jott'ei
kuihtuneen muotomme näkö herättäisi keisarissa mitään ikävää tunnetta.



XCIII LUKU.


Vihdoin läksimme Wienistä ja saavuimme Bruck'iin asti. Siellä taas tuo
rinnan-ahdistus kävi pahemmaksi. Lääkäri kutsuttiin luokseni; se oli
eräs herra Judmann, hyvin kohtelias mies. Hän määräsi minulle entistä
parannuskeinoa jatkettavaksi. Kahden päivän kuluttua pääsimme minun
pyynnöstäni uudelleen matkalle.

Jo oli Itävallan ja Steyermark'in maakunnat läpiajettu, ja tultiin
Kärnthen'in alalle, ilman että mitäkään erinomaista oli tapahtunut,
mutta eräässä Feldkirchen nimisessä kylässä lähellä Klagenfurth'in
kaupunkia meitä ennätti vastakäsky. Sinne täytyi nyt toistaiseksi jäädä.

Annan lukijan kuvailla itselleen, kuinka ikävältä tuo meistä tuntui.
Minua erittäin pahoitti olla kumppaleilleni vahingoksi; sillä olihan
minun onneton sairauteni syynä siihen, että he eivät päässeet
kotimaahan.

Viisi päivää viivyimme Feldkirchen'issä, joiden kuluessa komisarius
teki parastansa meitä viihdyttääksensä. Siellä näytteli pieni
komediantti-joukko, jota käytiin katselemassa. Eräänä päivänä pääsimme
metsästyksellekin. Metsästäjät olivat isäntämme, muutamat kylän
nuorukaiset ja eräs metsänomistaja; me taas, asetettuina sopivalle
paikalle, saimme sieltä tuota huvitusta katsella.

Vihdoin saapui kuriiri Wienistä, joka valtuutti komisariuksen viemään
meitä matkamme perille. Minä riemuitsin kumppalieni kanssa tästä
uutisesta; mutta samassa myös vapisin ajatellessani, että kenties
lähestyi surkean sanomankin päivä, ett'ei minulla ollutkaan enää isää,
ei äitiä eikä ties ketä rakkaista omaisistani.

Ja mitä lähemmäksi tultiin Italian rajaa, sitä suuremmaksi kävi
murheeni.

Kun tältä puolen saavutaan Italiaan, ei näy juuri mitään, joka
viehättäisi matkustajan silmää; päinvastoin tullaan Saksan maiden
ihanista vuorista Pohjois-Italian tasangoille, jotka pitkän matkan
eteenpäin ovat kuivia ja sulottomia, niin että muukalaiset, jotka
ensikerran näkevät meidän nientämme, eivät voi olla naurahtamatta, että
heillä on ollut niin suuret ajatukset siitä, ja luulevat itsensä pilan
vuoksi petetyiksi niiden kertomuksista, joiden ovat kuulleet sitä niin
suuresti kehuvan.

Tämän maakunnan kolkkous vaikutti sekin masentavaisesti mieleeni. Kun
jälleen näin meidän taivaamme, kohtasin ihmisiä, joitten kasvoilla ei
ollut enää tuo pohjan puolella asuvain muoto, kun joka miehen suusta
kuulin oman kielemme ääniä, tosin valtasi minut lempeä mielenliikutus;
mutta tämä liikutus taivutti minua pikemmin itkuun, kuin iloon. Kuinka
usein peittelin vaunuissa kasvojani kädelläni, menettelin niinkuin
olisin nukkunut, vaan itse teossa itkin! Kuinka monta kertaa öisin en
ummistanut silmiäni, vaan paloin kuumeesta, milloin mitä hartaimmin
siunaten suloista Italiaani ja kiittäen taivasta, että olin sitä
jälleen saanut nähdä; milloin tuskitellen, ett'en tietänyt mitään
kodistani, tahi aavistaen jos jotakin onnettomuutta; milloin taas
ajatellen, että minun ennen pitkää oli eroaminen, kukaties ikuiseksi
ajaksi, ystävästä, joka oli minun kanssani niin paljon kärsinyt ja niin
monesti oli näyttänyt minulle veljellistä rakkauttaan!

Oi, nuot pitkät vuodet vankeuden hautakammioissa eivät olleet
sammuttaneet tunteitteni voimaa, mutta tämä voima taipui niin vähän
iloon ja niin suuresti suruun!

Kuinka mielelläni olisin matkalla käynyt Udine'ssa ja tuossa
ravintolassa, missä nuo kaksi jaloa ystävää olivat olevinaan ravintolan
palvelijoita, saadaksensa salaa puristaa kättämme! Mutta Udine jäi
meiltä syrjään, vasemmalle kädelle, ja me kuljimme vaan eteenpäin.



XCIV LUKU.


Pordenone, Conegliano, Ospedaletto, Vicenza, Verona, Mantova
muistuttivat minulle elävästi menneitä aikoja. Ensinmainitusta
paikkakunnasta oli minulla ollut hyvä ystävä, kelpo nuorukainen,
joka menetti henkensä tuolla onnettomalla Wenäjän sotaretkellä;
Conegliano'on Lyijykamarien alavartijat olivat sanoneet Zanzen
viedyksi; Ospedaletto'ssa oli mennyt naimisiin, vaikk'ei siellä
enää asunut, eräs nainen, enkelin vertainen, mutta onneton, jota
minä kauvan aikoja olin hellästi kunnioittanut ja yhä samoilla
tunteilla kunnioitin. Sanalla sanoen: kaikissa näissä paikkakunnissa
muistui mieleeni asioita, toinen toistansa kalliimpi sydämelleni; ja
Mantova'ssa enemmän kuin missään muualla. Muistin niinkuin eilispäivän
tapausta, kuinka vuonna 1815 tulin sinne Lodovicon kanssa, ja niinikään
vuonna 1820 Porron kanssa! -- Samat kadut, torit, palatsit, ja
kuitenkin kuinka eriävät yhteiskunnalliset olot! Niin monta tuttavaa
jo kuolemaan nukkunut, niin monta maanpakolaisuudessa, kokonainen
sukupolvi aika-ihmisiä, joita ennen olin nähnyt lapsina! Ja nyt en
saanut käydä tuossa tahi tässä kartanossa, enkä puhua sitä tahi tätä
kenenkään kanssa!

Ja päälle päätteeksi juuri Mantova'ssa Maroncelli'n ja minun täytyi
erota toisistamme. Vietimme yön kumpikin syvimmässä surussa. Mieleni
kuohui kuin ihmisen, joka huomispäivänä odottaa kuoleman-tuomiotansa.

Aamulla pesin silmäni ja katsahdin peiliin, näkyisikö niissä vielä
kyyneleen jälkiä. Koetin, niin paljon kuin mahdollista, olla
tyytyväisen ja hymyilevän näköinen; luin itsekseni pienen rukouksen
Jumalalle, mutta totta sanoakseni hyvin hajamielisenä; ja kuultuani,
että Maroncelli pani kainalokeppinsä liikkeelle ja puhutteli
palvelijaa, menin häntä tervehtimään. Molemmat näytimme lujilta; me
puhuimme hiukan liikutetulla, mutta selvällä äänellä. Santarmi-upseeri,
jonka oli määrä viedä ystäväni Romagnan rajalle, on saapunut paikalle;
aika on lähteä. Me tuskin tiedämme mitä toisillemme sanoa; syleilys,
suudelma ja vielä syleilys. -- Hän nousi vaunuihin ja katosi näkyvistä;
minä jäin ikäänkuin kivettyneenä yksikseni.

Palattuani huoneesen lankesin polvilleni ja rukoilin poloisen
raajarikon puolesta, jonka täytyi erota ystävästänsä. Sitä tehdessäni
purskahdin kyyneliin ja nyyhkytyksiin.

Olen tavannut monta oivallista ihmistä, mutta en ketäkään, joka
kanssakäymisessä olisi ollut niin rakastettava, kuin Maroncelli, en
ketäkään, joka olisi ollut niin hyvin kasvatettu, niin hyvin tietänyt,
kuinka kussakin tilaisuudessa tuli itseänsä käyttää, en ketäkään, joka
pysyi niin kaukana pahasta kiivastumisesta, joka piti niin lujasti
kiinni siitä vakuutuksesta, että hyve on anteeksi-annon alinomaisessa
harjoittamisessa, jalossa mielenlaadussa ja järkevässä ajattelemisessa.
Oi, sinä pitkien tuskan vuosien kumppanini, Jumala siunatkoon sinua,
missä hyvänsä joudut elämään, ja antakoon sinulle ystäviä, jotka sinua
rakastavat yhtä paljon, kuin minä, mutta hyvyydessä ovat minua paremmat!



XCV LUKU.


Samana aamuna läksimme mekin Mantova'sta Brescia'an päin. Täällä toinen
kumppalini Andrea Tonelli pääsi vapauteen. Onneton sai samalla hetkellä
tietää, että hänen äitinsä oli kuollut, ja hänen surukyyneleensä
särkivät minun sydäntäni.

Huolestuneena kuin olinkin niin monesta syystä, en voinut olla
naurahtamatta seuraavan tapauksen johdosta.

Ravintolan pöydällä näin teaatteri-ilmoituksen. Otin sen ja luin: --
_Francesca da Rimini, opera_ j.n.e.

-- Kenen tekemä on tuo opera? kysyin palvelijalta.

-- Kuka sen lienee säkeiksi ja kuka säveliksi sovittanut, sitä en
tiedä, vastasi hän. Mutta yhtäkaikki, onhan se tuo mainio _Francesca da
Rimini_, jonka kaikki tuntevat.

-- Kaikkiko? Siinä erehdytte. Minä, joka tulen Saksasta, mitäpä minä
tietäisin teidän Francescoista?

Palvelija (oli, näet, ynseän näköinen nuorukainen, todellinen
Brescialainen) katsahti minuun halveksivalla säälillä.

-- Vai mitä te tietäisitte? Herra, täss' ei ole kysymys Francescoista;
on yksi ainoa _Francesca da Rimini_. Tarkoitan Silvio Pellicon
murhenäytelmää. Siitä ne ovat tehneet operan, paikoittain sitä
turmellenkin; mutta yhtäkaikki, se se on, eikä mikään muu.

-- Ah, Silvio Pellico? Sen nimen luulen jo kuulleeni. Eikö se ole tuo
kevytmielinen veitikka, joka tuomittiin hengeltä ja sitten kovaan
vankeuteen, noin kahdeksan yhdeksän vuotta takaperin?

Tuo leikinlasku olisi saanut olla tekemättä! Hän katsoi ympärilleen,
sitten minuun, pani kaksineljättä mitä vaikeinta hammasta irvilleen,
ja ell'ei olisi kuullut ääniä läheisyydestä, hän kentiesi olisi lyönyt
minut kuolijaaksi.

Hän meni pois muristen: -- Kevytmielinen veitikka? -- Mutta ennen
lähtöäni hän sai tietää, kuka olin. Nyt hän ei muistanut enää kysellä,
ei vastata, ei palvella eikä juosta edestakaisin. Ei muistanut muuta
kuin yhtämittaa luoda silmät minuun, hivellä käsiänsä ja kaikille ilman
tarkoitusta sanella: -- Niin herra, niin herra! -- että luuli hänen
järkensä menettäneeksi.

Kahta päivää myöhemmin, 9 p:nä Syyskuuta, saavuin komisariuksen
kanssa Milanoon. Kun lähenin kaupunkia, näin tuomiokirkon huipun
ja vielä kerran kuljin tuota Loreto'n käytävää, jossa muinoin niin
mielelläni kävelin, kun Porta Orientale'n (Itäportin) kautta saavuin
kaupunkiin ja pääsin Corso kadulle, niin, kaikkia näitä palatseja,
kirkkoja ja käytäviä nähdessäni, mielessäni heräsi tunteita, suloisia
ja tuskallisia samalla haavaa: hurja halu jäädä muutamaksi ajaksi
Milanoon, tervehtimään vanhoja tuttavia, joita täällä vielä tapaisin;
ääretön murhe ajatellessani niitä, jotka olin jättänyt Spielberg'iin,
jotka maanpakolaisina harhailivat vierailla mailla taikka jo
olivat kuolleet; sydämellinen kiitollisuus kaikesta hyvästä, mitä
Milanolaisten parissa olin nauttinut; vihdoin hiukan nurjuuttakin
muutamia vastaan, jotka olivat minua panetelleet sill'aikaa, kun olin
heitä suosiolla ja kunnioituksella kohdellut.

Me poikkesimme _Bella Vetiezia_ nimiseen hotelliin.

Monta hauskaa hetkeä olin tässä viettänyt hyvien ystävien seurassa;
olin tässä tavannut useampia ansiokkaita ulkomaalaisia miehiä; tässä
oli eräs kunnioitettava ijäkäs nainen kehoittanut minua, mutta turhaan,
seuraamaan häntä Toscanaan, aavistaen sitä kohtaloa, joka oli minua
kohtaava Milanossa. Mitä liikuttavia muistelmia! Oi, sinä mennyt aika,
runsas tuskista ja huolista, ja kuitenkin niin väleen kulunut!

Hotellin palvelijat pian saivat tietää, kuka olin. Huhu siitä levisi,
ja illempana näin monen seisahtuvan torille katselemaan hotellin
ikkunoihin päin. Yksi (en voinut eroittaa, ken se oli) näytti tuntevan
minua, ja tervehti nostamalla molemmat käsivartensa.

Missä olivat Porron pojat, minun poikani? Miksi en niitä saanut nähdä?



XCVI LUKU.


Komisarius vei minut poliisikartanoon, esitelläksensä minua
tirehtorille. Tämän ensimmäisen vankihuoneeni näkö herätti mielessäni
tuskallisia tunteita. Muistin hellämielin sinua, Melchiorre Gioja,
sinun nopeisia askeleitasi kävellessäsi edestakaisin näissä ahtaissa
muureissa, noita tuntikausia, joita seisoit liikkumatta pöydän
ääressä, pannen jaloja mietteitäsi paperille, noita viittauksia, joita
lähetit minulle nenäliinalla, ja murheellista katsantoasi, kun sinua
kiellettiin enää viittaamasta! Ajattelin hautaasi, kenties tuntematon
suuremmalle osalle ystäviäsi, niinkuin minullekin! -- ja rukoilin
rauhaa sielullesi!

Mieleeni muistui myös tuo mykkä lapsukainen, Magdalenan liikuttava
ääni, sydämeni sääli hänen kohtalostaan, nuo naapurinani olevat rosvot,
tuo luuleteltu Ludvig XVII:s, tuo vanha vankiraukka, jonka luona
löydettiin salakirjeeni ja jonka parkunaa sitten luulin kuulevani.

Kaikki nämät ja muutkin muistot painoivat mieltäni, kuin tuskallinen
unennäkö, mutta kaikkein enimmän muisto siitä, kuinka isäni, kymmenen
vuotta sitten, oli täällä kaksi kertaa käynyt minua katsomassa.
Julmasti tuo hyvä vanhus silloin pettyi toivossansa saada minut
ennen pitkää Torinoon! Oliko hän voinut kantaa tuota ajatusta, että
kymmen-vuotinen vankeus odotti hänen lastansa, ja minkälainen vankeus?
Mutta kun tuo petollinen toive sammui, lieneekö hänelle, lieneekö
äidille riittänyt voimia kestämään tätä sydämen haavaa? Oliko minun
sallittu vielä nähdä molemmat, vaiko kenties ainoastaan toinen, ja
kumpainenko?

Voi sitä tuskallista ja yhä uudistuvaa epätietoisuutta! Olin jo, niin
sanoakseni, kodin kynnyksellä, enkä tietänyt vielä, olivatko vanhempani
elossa, tai oliko yksikään enää omaisistani jäljellä.

Poliisitirehtori otti minut kohteliaasti vastaan ja salli minun
komisariuksen kanssa jäädä _Bella Venezia'an_ asumaan, eikä mihinkään
vahtipaikkaan. Muuten en saanut lupaa käydä kenenkään luona,
jonkatähden päätin lähteä täältä jo seuraavana aamuna. Ainoastaan
Piemontin konsulia oli minun suotu tavata, saadakseni tietoa kotoani.
Olisin mennyt hänen luoksensa, mutta kuumeenpuuska pakoitti minua
heittäymään vuoteelleni, jonka tähden lähetin hänelle pyynnön tulla
minun luokseni.

Hän oli niin hyvä, että tuli paikalla, josta olin suuresti kiitollinen.
Hyviä tietoja sain isästäni ja vanhemmasta veljestäni; mutta äitini,
toisen veljeni ja kahden sisareni suhteen jäin hirveään epätietoon.

Osaksi vaan tyydytettynä halusin, rauhoittuakseni, jatkaa
keskusteluamme. Hän tosin ei ollut niukka kohteliaisuudessa, mutta
hänen oli täytymys jättää minut.

Yksin jäätyäni teki mieleni itkeä, mutta en voinut. Minkätähden tuska
välistä saa minut itkemään, ja toisin kerroin taas, jopa useimminkin,
kun tunnen, että kyynelistä olisi huojennusta, turhaan pakenen niiden
turviin. Tämä mahdottomuus päästää huoleni ilmoille teki kuumeen
kovemmaksi; päätäni kivisti julmasti.

Pyysin juoda Stundberger'iltä. Tämä hyvä mies oli poliisikersantti
Wienistä ja seurasi komisariuksen palvelijana. Hän ei ollut vielä
vanha, mutta sattumalta hänen kätensä vapisi, kun hän antoi minulle
juoman. Siitä muistui mieleeni Schiller, vanha ystäväni, kuinka
ensipäivänä tultuani Spielberg'iin ylpeästi ja jyrkästi käskin hänen
antaa minulle vesiruukun, jonka hän antoikin.

Ihmeellinen asia! Tämä muisto muiden ohessa murti jääkuoren
sydämestäni, niin että kyyneleet pääsivät valloilleen.



XCVII LUKU.


Syyskuun 10 p:nä aamulla jätin hyvästi tuolle kelvolliselle
komisariukselle ja läksin Milanosta. Tuskin kuukauden vanha oli
tuttavuutemme, ja kuitenkin se minusta tuntui jo monen vuoden
ystävyydeltä. Hänen kaikkeen hyvään ja kauniisen taipuvassa mielessään
ei asunut vakoilijan ilkeitä juonia; ei sen vuoksi, että häneltä olisi
puuttunut kykyä siihen, vaan sen vuoksi, että hän suosi sitä ylevää
yksinkertaisuutta, joka on suorille ihmisille omituinen.

Kerran matkallamme joku eräässä pysäyspaikassa salaa kuiskasi korvaani:
Olkaa varoillanne tuosta _turva-enkelistä_; ell'ei hän olisi noita
mustia, häntä ei olisi pantu teitä viemään.

-- Te erehdytte, vastasin minä; olen syvästi vakuutettu, että erehdytte.

-- Viekkaimmat, arveli hän, ovat ne, jotka näyttävät enimmän
yksinkertaisilta.

-- Siinä tapauksessa ei olisi kenenkään kunniallisuuteen luottamista.

-- On yhteiskunnassa asemia, joissa ulkokäytös saattaa olla hyvinkin
siivoksi kasvatettu, mutta kunniallisuutta ei ole, ei!

En voinut tuohon vastata muuta kuin:

-- Te liioittelette, hyvä herra!

-- Minä olen johdonmukainen, väitti hän. Puheemme keskeytettiin. Mutta
mieleeni muistui tuo Leibnitz'in lause _Cave a cotisequentiariis_ (Ole
varoillasi johtopäätösten tekijäin kanssa!)

Liiankin suuri osa ihmisistä noutaa seuraavaa väärää ja leppymätöntä
ajatusjuoksua: "Minä seuraan A:n lippua, jonka tiedän olevan oikeuden;
tuo seuraa B:n lippua, joka vakuutukseni mukaan on vääryyden: tuo on
siis kunnoton".

Oi ei, te yltiöpäiset ajatustieteilijät; mitä lippua hyvänsä seuraatte,
älkäätte päättäkö noin armottomasti! Muistakaa, että jos ken tekee
johteita joltakin epäedulliselta näkökannalta (ja missä taivaan alla
lienee se yhteiskunta tahi yksityinen ihminen, joka olisi siitä
vapaa?) ja kivenkovalla johdonmukaisuudella astuu toisesta päätöksestä
toiseen, niin jokaisen on helppo viimein tulla tähän loppupäätökseen:
"Meitä neljää lukematta, kaikki muut kuolevaiset eivät ansaitse muuta,
kuin tulla elävältä poltetuksi". Ja jos tehdään tuo arvostelu vielä
tarkemmin, niin ehkä kukin näistä neljästäkin arvellee: "Kaikki paitsi
minä ansaitsevat polttolavaa".

Tämä hyvin tavallinen johdonmukaisuus ei ole ensinkään filosofillinen.
Kohtuullinen epäluulo saattaa olla viisas, liiallinen ei koskaan.

Saatuani tuon viittauksen _turva-enkelistäni_, minä otin häntä entistä
tarkemmin tutkiakseni, ja päivä päivältä vahvistuin luottamuksessani
hänen vilpittömään ja jaloon luonteesensa.

Kun kerran yhteiskunnallinen järjestys on aikaan saatu, olipa se
enemmän tai vähemmän hyvä, voivat kaikki virat tässä yhteiskunnassa,
joita ei yleinen mielipide saata katsoa kunniattomiksi, kaikki virat,
jotka lupaavat jalolla tavalla edistää yleistä hyvää ja kansan
enemmistön mielestä myöskin täyttävät, mitä ovat luvanneet -- siinä
yhteiskunnassa voivat kaikki virat, joista ainoastaan ilkeä ihminen
uskaltaa väittää, ett'ei kunnollisten miesten sovi olla yhteydessä
niitten kanssa, kuitenkin tulla täytetyiksi kunniallisilla miehillä.

Olen lukenut kertomuksen eräästä kveekarista, joka kammosi sotamiehiä.
Kerran hän näki, kuinka sotamies vaatteineen päivineen syöksähti Thames
virtaan pelastaaksensa erään onnettoman henkeä, joka oli sinne hukkua.
Silloin hän sanoi itsekseen: "Olen ja pysyn kveekarina; mutta ovathan
sotamiehetkin hyviä ihmisiä".



XCVIII LUKU.


Stundberger saattoi minut vaunuille asti, joihin nousin
santarmikorpraalin kanssa, jonka haltuun nyt olin jätetty. Satoi ja oli
kylmä tuuli.

-- Käärikäät nuttunne hyvin ympärillenne, neuvoi Stundberger;
peittäkäät paremmin pääkin, ett'ette sairaana palaa kotiinne; siihen ei
tarvita paljon ennenkuin vilustutte! Paha, ett'en saa teitä palvella
Torinoon asti!

Ja nämät sanat hän lausui aivan sydämellisellä ja liikutetulla äänellä!

-- Vastedes, lisäsi hän, teillä ei luultavasti koskaan ole kukaan
Saksalainen seurustajana; kenties ette koskaan enää tule kuulemaan tätä
kieltä, joka Italialaisen korvassa kuuluu niin kovalta. Ettepä juuri
sitä kaivannekaan. Saksalaisten luona saitte niin paljon kärsiä, että
tuskin tahdotte meitä liioin muistaa. Vaan yhtähyvin minä, jonka nimen
te tulette pian unohtamaan, minä, hyvä herra, olen aina sulkeva teidät
rukouksiini.

-- Ja minä teidät, vastasin minä, antaen kättä hänelle vielä viime
kerran.

Mies hyvä huusi vielä: _Guten Morgen, gute Reise, leben Sie wohl!_
(hyvästi, onnea matkalle, Jumalan haltuun!) Siinä viimeiset saksan
sanat, joita minä kuulin, ja ne soivat korvissani rakkailta, ikäänkuin
oman kieleni äänet.

Sydämeni pohjasta rakastan isänmaatani, mutta minä en vihaa muita
kansoja. Sivistys, varallisuus, valta, maine ovat eri kansoissa
erilaisia; mutta kaikissa tavataan niitä, jotka noudattavat ihmisen
ylevää kutsumusta lähimmäisiänsä rakastaa, helliä ja auttaa.

Santarmikorpraali, joka nyt minua seurasi, sanoi olevansa yksi niistä,
jotka vangitsivat onnettoman ystäväni Confalonieri'n. Hän kertoi,
kuinka tämä oli koettanut karata, mutta yritys ei ollut onnistunut, ja
Confalonieri oli temmattu puolisonsa sylistä; molemmat olivat olleet
kovin masentuneina, mutta kuitenkin arvollisesti kantaneet kohtaloansa.

Polttava kuumeen-hehku tuntui ruumiissani tämän surullisen kertomuksen
kuullessani, ja oli ikäänkuin joku rautainen koura olisi sydäntäni
puristanut.

Kertoja, sävyisä mies ja puheessaan kohtelias ja vilpitön, ei
huomannut, kuinka minä, vaikk'ei ollut minulla mitään häntä vastaan,
en voinut olla inhoa tuntematta nähdessäni noita käsiä, jotka
väkivaltaisesti oli koskeneet ystävääni.

Buffalora'n kaupungissa söi hän suurusta; minä levottomuudesta en
voinut sitä tehdä.

Kerran, monta monta vuotta sitten, kun oleskelin maalla Arlunon
tienoilla kreivi Porron poikien kanssa, tulin joskus käyneeksi
Buffalora'ssa, seuraten Ticinon joen rantaa.

Suuri oli iloni, kun näin valmiina tuon komean sillan, jonka
rakennus-aineita olin nähnyt hajallaan Lombardian rannalla, ja josta
silloin yleisesti luultiin, ett'ei siitä mitään syntyisi. Suuresti
riemuitsin kulkiessani joen yli ja astuessani Piemontin alalle.
Oi, vaikka kyllä rakastan kaikkia kansakuntia, Jumala tietää, että
Italia kuitenkin on minulle muita kalliimpi; ja että, vaikka kuinka
olen kiintynyt Italiaan, on kaikista sen maakunnista minulle rakkain
Piemont, isieni maa!



XCIX LUKU.


Buffalora'n vastapäätä on San Martino. Täällä lombardialainen korpraali
puhui piemontilaisten santarmien kanssa, jätti hyvästi minulle ja kulki
takaisin sillan ylitse.

-- Novara'an päin, sanoin ajurille.

-- Olkaat hyvä ja vartokaat tuokio, virkkoi yksi santarmeista.

Huomasin mielipahakseni, ett'en nytkään ollut oikein vapaa, ja tämä
huolestutti minua, sillä minä pelkäsin jonkun asian vielä viivyttävän
kotiintuloani.

Neljännes-tunnin perästä ilmaantui eräs herra, joka pyysi päästä minun
kanssani yhdessä Novaraan. Muuta tilaisuutta hänellä ei muka ollut;
rattaita ei ollut paikalla kuin minulle jo luvatut; hän kiittäisi
onneansa, jos minä suostuisin j.n.e.

Tämä valepuettu santarmi oli minulle hilpeä ja hauska matkakumppali
Novara'an asti. Tänne tultuamme hän oli ajavinansa hotelliin, mutta
itse asiassa rattaamme seisattuivat kasarmin pihaan, ja minulle
ilmoitettiin, että erään korpraalin huoneesen oli minua varten laitettu
vuode, ja että minun tuli odottaa korkeampia käskyjä.

Toivoin pääseväni jo huomispäivänä lähtemään; heittäysin vuoteelle,
ja vielä vähän aikaa juteltuani isäntäni, korpraalin, kanssa, nukuin
makeaan uneen, jonka vertaista en moneen aikaan ollut nauttinut.

Heräsin varhain aamulla, nousin heti, ja pitkiltä tuntuivat päivän
ensimmäiset tunnit. Söin aamiaista, juttelin niitä näitä, loin
silmäyksen isäntäni kirjastoon; vihdoin ilmoitettiin, että joku vieras
pyysi päästäksensä minun puheelleni.

Tuli eräs kohtelias upseeri, joka toi tietoja isästäni ja sanoi häneltä
saapuneen kirjeen Novara'an, joka ennen pitkää oli käsiini tuleva.
Kiitollisuuteni oli suuri tästä ystävällisyydestä.

Kuluipa muutamia tuntia, pitkiä kuin ijankaikkisuus, ennen kuin kirje
vihdoin tuli.

Mikä ilo nähdä näitä rakkaita kirjaimia, kuulla, että äitini, armas
äitini, molemmat veljeni ja vanhempi sisareni vielä elivät! Oi,
nuorempi, Marietta, joka oli mennyt P. Ilmestyksen luostariin, ja josta
jo vankeudessani olin salaa saanut tietoja, hän oli kuollut yhdeksän
kuukautta sitten!

Suloista on minun uskoa, että vapaudestani olen velassa kaikille
niille, jotka minua rakastivat ja väsymättä rukoilivat Jumalaa minun
puolestani, ja erittäin sisarelleni, jossa kuolinvuoteellansa näkyi
kaikki suurimman hurskauden todistukset. Jumala häntä palkitkoon
kaikesta huolesta, joka painoi hänen sydäntänsä kovan kohtaloni tähden!

Päivät kuluivat toinen toisensa perästä, mutta lupa lähteäni Novara'sta
jäi yhä tulematta. Vihdoin Syyskuun 16 p:nä aamulla tuli tuo lupa,
ja nyt olin vartijoistani vapaa. Kuinka monta ajastaikaa oli kulunut
siitä, kun sain mennä kuhun halusin, ilman vartijoiden seuraa!

Saatuani vähän rahaa ja lyötyäni kättä erään isäni tuttavan kanssa,
joka tuli minua tervehtimään, läksin matkalle kello kolmen aikaan
iltapuolella. Matkakumppalina oli minulla yksi rouva, yksi kauppias,
yksi vaskenpiirtäjä ja kaksi nuorta maalaria, joista toinen oli mykkä.
Nämä maalarit tulivat Roomasta; ja ilokseni kuulin, että he tunsivat
Maroncelli'n perheen. Suloista on jutella niistä, joita rakastamme,
jonkun kanssa, joka ei ole heitä kohtaan välinpitämätön!

Yötä oltiin Vercelli'ssä. Jo koitti tuo armas Syyskuun 17 päivä. Matkaa
jatkettiin. Oi kuinka hitaasti vaunut kulkivat! vasta illalla saavuimme
Torinoon.

Kuka voisi sanoilla kuvata sitä iloa, joka täytti minun ja armaitteni
sydämiä, kun sain silmin nähdä, käsin syleillä isää, äitiä,
veljeksiä?... Giuseppina, rakas sisareni, ei ollut siellä, häntä
pidätti velvollisuus Chieri'ssä; mutta kuultuansa tulostani, hänkin
kiirehti tulemaan muutamaksi päiväksi vanhaan kotiinsa. Näin yhdyttyäni
kaikkien rakkaitteni kanssa, olin ja olen vieläkin kuolevaisista
onnellisin!

Oi, noista menneistä vastenkäymisistä ja nykyajan onnesta, niinkuin
kaikesta hyvästä ja pahasta, jota tulevaisuus kenties on myötänsä
tuova, kaikesta olkoon kiitetty Herra, jonka väkevässä kädessä
ihmiset ja muut luodut, myöten tai vasten tahtoansa, ovat ihmeellisiä
välikappaleita, joita Hän käyttää pyhyyteensä soveltuviin tarkoituksiin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vankeuteni" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.