Title: Ontrein tarinoita
Author: Railo, Eino
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ontrein tarinoita" ***


ONTREIN TARINOITA

Kirj.

OSMO IISALO [Eino Railo]



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.



SISÄLLYS:

Ontrei ja hänen hurskaat opetuksensa.
Ontrein tarina.
Unelma Seesjärven rantanuotiolla.
Onto ja Tuonen lintu.
Runolaulaja.
Solovetsi ja Karjala.
Murhisaari.



ONTREI JA HÄNEN HURSKAAT OPETUKSENSA.


      Lennin maille vierahille,
    Tulin tuntemattomille,
      Sinisen salon sisähän.

Hän oli matkalla Karjalan pyhillä mailla omin silmin nähdäkseen sitä,
joka oli lapsuudesta saakka hänen mielikuvitustansa kiehtonut. Salon
kapeata polkua hän astuu ja kun hän silmää taakseen, siellä perässä
pyrkivää toveriaan, kuvastuu kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin
pian vaihtuu hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvittaa toverinsa
näkeminen.

Ontrei -- hänen satunnainen matkatoverinsa pienestä salokylästä --
oli hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka oli
muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai toisen
edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko ruumis
oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta tasaiseksi
leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat siniset, ja loisti
niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen mieli. Ja kuitenkin
saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman, toiminnan ja tarmon
ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen. Vaivaloisesti
kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa, mutta matkan
kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani terveenkin kovalle
koetukselle.

He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky
sekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli
kuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa,
joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven
lomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus
ja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi
mielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.

-- Ylen -- alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville
-- ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä
nuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin,
mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi
hiljentyä, ennenkuin ollaan perillä...

Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.

-- Sinä olet, Ontrei, -- vastasi tämä -- hidas, mutta sitkeä. Pitäisi
joutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?

-- Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan
perille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, --
kun ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mieleistämme
silloin liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu...

Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:

-- Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan
ajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun
hän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan
pohjoista kohti...

Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska,
joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka
toisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita.
Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti
Ontrein.

Mikä se?

Edestä metsästä kuului valittavaa kitinää ja tuulen outoa kohinaa.
Rusahteli ja rasahteli, pelkäävä korva kuvaili ja kuvitteli, silmä näki
näkyjä. Suuri risti kohosi tiepuolessa ja joukko valkoisia riepuja
liehui tuulessa. Kaikki lapsuuden muistot kalmasta ja murhapaikoista
lennähtivät mieleen.

-- Mikä se on tuo risti tuossa?

-- Risti? Vain muistutus matkamiehelle, että anoisi siunausta
retkelleen. Hurskas ja hyvä kristitty uhraa palasen liinaisestaan sivu
mennessään, saaden niin Jumalan siunauksen matkalleen. Ka, sittenpä ei
haltian ja pahan valta häneen pysty.

Ja hartaasti risti nyt Ontrei silmänsä, kumarteli ja anoi siunausta.

-- Ano sinäkin, veliseni, etteivät rosvot meitä yllätä, kehoitti hän
toveriaankin, taas päästen jatkamaan:

-- Niin, kuinkapa sattuikaan hurskaalle Sosimalle, kun hän Jumalan
käskystä läksi matkalleen. Ylen olisi tietenkin ollut pyhälle miehelle
mieluinen autuas ja pikainen kuolema, että olisi hän päässyt siihen
elämään, jota niin palavasti halasi, mutta eipä suvainnut Jumala
hänen siinä asiassa kiirettä pitää. Pitkän elämän hän soi hänelle,
esimerkiksi kaikille Karjalan pakanoille, ja lopuksi sijan pyhimystensä
joukossa. Niin kun hän nyt nuorena munkkina matkasi halki Karjalan
Vienan rannalle, läpi synkeän pakanamaan, tapasi hän kerran tieltänsä
sairaan miehen. Auta minua, pyysi mies, kylään vie, sillä kovin olen
minä sairas ja äijälti on vielä matkaa. Minulla on kiire, vastaa
Sosima, Jumala kutsuu minua, en vielä tiedä, mihin; hoidan sinua
tässä, kunnes paranet, mutta kylään en voi palata. Ka, jos Jumalaa
kunnioitat, niin vie kylään, rukoili vieläkin mies; ei sinun kiireesi
niin suuri ole, ettet hyvää työtä ehtisi tekemään; kun teet, niin
saat sitä suuremman palkinnon. Sosima totteli miehen pyyntöä, hoiti
hänet terveeksi ja saattoi ihmisten ilmoille petojen kynsistä, jälleen
lähtien iloiten matkallensa. Konsa hän sitten havumajassansa Solovetsin
saarella, myrskyssä ja kylmyydessä, julmain pakanain uhkaamana, talven
ja pakkasen keskellä nälkään nääntymässä palavasti Herraa rukoili, niin
ilmestyi mies, joka toi ruokaa ja virvoitti pyhimystä ruumiillisella ja
hengellisellä lohdutuksella. Ja miehen tunsi Sosima samaksi, jonka oli
metsästä pelastanut. Se oli itse Spoassu... Vapahtaja näet...

Selittämättömän outo tunne valtasi nuoren miehen. Siinä yön hämyssä
hänelle melkein vieraan, mutta lapsellisessa, taikauskon sekaisessa
hurskaudessaan sittenkin niin tutun ramman rinnalla vaeltaessaan oli
hän mielestään kuin salaperäisessä keskiajan maassa. Tie milloin
vaipui synkälle suolle sumuun ja väijyvien rimpien keskeen, jossa
jalka peläten haparoi tukea ja jossa pieninkin taakka selässä tuntui
syntikuormaa raskaammalta, milloin kohosi kumisevalle harjulle,
jossa myrskyn ääni soi kuin ylevän soiton humina. Silloin taas nousi
jalka keveämmin ja mieli reipastui, kuta korkeammalle tultiin. Niin
vaellettiin yössä ja hämärässä, vuoroin vaipuen, vuoroin nousten, mieli
askarrellen oudoissa ja omituisissa ajatuksissa. Kaukaa lapsuuden
muistoista se haki esiin erikoisia, ammoin unohduksissa olleita
mielikuvia kristityn kolkosta vaelluksesta kuoleman varjon laaksossa,
jossa saatiin kestää kamalat taistelut väijyvää kiusaajaa vastaan.
Ja tuosta siirtyi aatos laajemmalle upoten alakuloiseen näkyyn alati
vaeltavasta ihmisjoukosta, joka levottomana rientää aina eteenpäin,
itsekään tietämättä, minne...

Hän katseli taas salaa Ontreita, kun tämä siinä kompuroi liukasta
polkua, nähtävästi syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen täytyi
suorastaan ihmetellä sitä tarmoa ja voimaa, jota ukko osoitti.
Toista kertaa oli hän nyt matkalla Karjalan kuuluun luostariin,
ponnistellen kymmeniä peninkulmia läpi erämaiden. Ja kaiken tämän teki
hän päästäkseen mielestään edes hiukan lähemmäksi sitä ihmeellistä
päämäärää, joka hänen hengelleen kangasteli saadakseen edes jotakin
toivovaa varmuutta siitä, mitä hän sanoi sielunsa autuudeksi. Hartaasti
ukon aatokset yleensä viipyivät pyhissä asioissa ja alati sai hän
aiheita lapselliseen tapaansa ottaa esimerkkejä sanasta, jota hän
vaikeasti selvitti Uudesta Testamentista. Siinä rinnalla sekoitteli
hän uskomuksiinsa paljon vanhaa perittyä taikauskoaan ja loitsuhenkeä,
joka oli hänellä verissä erottamattomana osana. Ja kaikessa tässä
uskossaan ja varmuudessaan hänellä oli ehtymätön toivorikkauden, ilon
ja elämänhalun lähde, niin että häntä saattoi väliin pitää aivan
kadehdittavana henkilönä...

Nuorelle kulkijalle oli tässä ollut paljon uutta ja mielenkiintoista,
jotain kehittymättömyydessään viehättävää luonnontilaa, joka oli
tenhonnut hänet. Ääneti oli hän matkan varrella kuunnellut Ontrein
hartaita jaarituksia pään nyökäyksellä hyväksyen hänen hurskaat
arvelunsa siitä, mikä on ihmiselle tarpeellista taivaan valtakuntaan
pääsemiseksi. Visusti oli hän varonut puolella sanallakaan heittämästä
mitään varjoa tähän kirkkaasti pulppuavaan uskon, rauhan ja onnen
lähteeseen...

       *       *       *       *       *

Mietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja
raivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan
ilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin
kuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin
asuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie
laajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle
menevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä
siihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin
aikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja
pyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut,
sillä monet hurskaat miehet olivat silloin luostariin kulussa Venäjän
kaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella
yksinkertaiselle kansalle jakavan.

Laantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat
hajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui
eteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea
tähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta
alapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet.
Unen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan
vieraat, ahtaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla
ärhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan
talon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa
perässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumaisi
nöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti
"Solokoihin" mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa
laittamaan.

Syötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla
vuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka
luki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen
ulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti
puoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa,
joista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne oli tehty
ja kirjoitettu Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi, ja
se riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet,
puhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin
tällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotiin
jääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta...

Kuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä
enemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet
olivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin
raukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin
olisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu...

Hän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.

Hän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta
ihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat,
mutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen
liinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi,
johon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin
suoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen
sinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa,
ja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat
pyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä
ihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin
kiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä
kuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin,
huutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla
kosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä
sauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes
rupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän
tyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen
rauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen
verrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin
Buddhan "nirvana", aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen
ajatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen,
pitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.

Uneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin
liikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden
iloja esitellessä.

       *       *       *       *       *

Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä
elämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä salaperäinen kiusaus
sydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule! Ja käsi seisahtuu,
kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä, lähtee vaeltamaan
ja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen leikkikaluna.
Mitä hakea, mitä etsiä? Virvatultako, joka levottomana kuolleitten
ritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset hengettäret
ilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää, ei selittää,
hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys huulilla. Ihanana
viittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä linna ja avosylin
odottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista kiehtovin. Mutta lähelle
tullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä arki irvistää puun oksalta
vastaan...

-- Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?

He kulkivat hiottavassa helteessä leveätä maantietä pohjoiseen päin.
Pehmeähiekkaiseen tiehen vaipui jalka nilkkoja myöten, joten astunta
tuntui raskaalta; paarmapilvi seurasi heitä uskollisesti, koettaen
saada väkisinkin tilaisuutta kiduttajan työhön hikisellä kaulalla.
Kangas valkoisine jäkäläpeitteineen ja siinä kasvava hongikko tuntuivat
aivan hehkuvan kuumuudesta.

Kysymys tuli Ontreille odottamatta. Hän pysähtyi, pyyhki hikeä
otsaltaan ja kysyi vuorostaan puoleksi hymyilevä, puoleksi epäilevä,
mutta samalla kuitenkin hiukan surumielinen ilme silmissään:

-- Että mielitietyn taioissako?

-- Niin.

-- Olen.

Nyt oli ensimmäisen kysyjän vuoro ällistyä. Hän oli odottanut
kansanmiehen tapaista kiertelevää vastausta, leikiksi lyöntiä tai muuta
sellaista, eikä ollut arvannut varautua tällaista vakaata suoruutta
vastaan ottamaan. Hän oli vaiti, keskustelua jatkamatta.

Heidän edellään kulki kaksi naista. Toinen oli vanha mummo, jonka hän
oli nähnyt äsken venäläisessä majalassa, mutta toista hän ei ollut
siellä huomannut. Päättäen askeleista oli hän kuitenkin nuorempi,
sillä kulku kävi keveämmin ja vartalo notkahti myöskin silloin
tällöin nuorteasti. Vähitellen heidän välimatkansa lyheni, kunnes
he pian kulkivat peräkkäin maantien reunaa. Häveliäästi hän sentään
jättäysi naisista hiukan jälemmäksi, huomaten kuitenkin kuuntelevansa
jännityksellä, minkä sointuisella äänellä nuorempi vanhemman kiivaaseen
sopotukseen vastaisi. Mutta vastaus oli niin hiljainen, ettei ääntä
juuri kuulunut, ja pettyneenä huomasi hän jälleen jäävänsä naista
tarkastelemaan. Takaa kuuluvat jonkun venäläisen ajajan yksitoikkoiset
huudot saivat naisen sitten vilkaisemaan taakseen, ja silloin
vilahtivat kasvot hetkiseksi näkyviin. Samalla kosketti Ontrei
toverinsa käsivarteen.

-- Veliseni, sanoi hän nöyrästi, menemme naisten edelle ja jätämme
heidät.

Hän ymmärsi kyllä Ontrein tarkoituksen, mutta ei ollut tietävinäänkään.

-- Miksi niin? kysyi hän huolettomasti.

-- Älä katso tätä kaunokaista neitoa, veliseni, lähde edelle ja
unohdamme heidät. Ei sovi sinun nyt pyhällä matkalla, eikä sovi
muutenkaan tämän nuoren naisen suosiota hakea.

Omituista oli, että hänen täytyi tunnustaa ukon ymmärtäneen hänet
puolittain oikein. Heti nähtyään naisen nuoreksi, ja, kuten nyt
tiesi, myös harvinaisen kauniiksi, oli aivan vaistomaisesti melkein
itsetiedoton rakastumisen ja omaksi saamisen heräävä tunne hänet
vallannut. Se ei ollut ajattelua eikä suunnittelua hänen puoleltaan,
se oli vain salaista luontoa, veren ihanaa runoutta, joka kuuluu kuin
hieno kuiske lumotusta metsästä. Mutta ukon herätyksestä hän huomasi
mahdollisuuden tuon tunteen syntymiseen, pelkäsi sitä itsekin ja sanoi
alistuen:

-- Sinä olet, Ontrei, taaskin oikeassa. Lähdemme, menemme edelle.

Sivu mennessään ei hän kuitenkaan voinut olla naiseen katsomatta.
Silmien eteen vedetyn huivin alta vilahti kaksi tähteä ja tumman ihon
kauneutta lisäsi vielä läpikuultava punerrus, joka hitaasti levisi
yli kasvojen. Otsa oli matala, kasvot kapeat, kulmakarvat korkeat
ja kaarevat, nenä omituisen kauniisti ja sopusuhtaisesti kyömyllä,
suu lämmin ja leuka sievästi pyöristynyt. Vaatemyttyä kantava käsi
oli sangen kapea ja valkoinen, ollakseen, kuten hän otaksui, vain
tavallisen työläisnaisen käsi...

-- Kuule Ontrei... yritti hän leikillä...

-- Menemme, menemme, hoputti tämä.

Vaieten olivat naiset väistyneet tien toiselle puolelle ja vaieten
menivät toiset sivu. Vasta hetken päästä loihe Ontrei puhumaan. Hän
lausuilihe sanojaan kuin säälillä ja lohdutellen, kuin ymmärtäen, että
mahdollisesti pienenpieni katkeruuden pisara oli saattanut toisen
sydämeen jäädä.

-- Suunnattomat olivat kiusaukset -- puhui hän taas hurskaasti --
pyhällä Sosimalla yksinäisyydessään Solovetsin autiolla saarella. Lähti
näet sieltä ensi talvena pyhä Hermanni mantereelle ruoan ja muiden
tarpeitten hakuun jättäen Sosiman yksinäisyyteen. Ja alkoi pyhimykselle
niin ankara kiusauksen aika, että ellei Jumala olisi häntä alituisesti
vahvistanut, hän olisi kaiketi, ellei toisin ollut jo alusta määrätty,
langennut johonkuhun noista moninaisista viettelyksistä. Niinpä saatana
tässäkin erikoisesti käytti kauniin naisen haamua kiusauksen aseena.
Yön pimeydessä, kun pyhä mies syntinsä tunnossa havumajassaan kovalla
vuoteellaan vaikeroi, valkenee äkkiä maja ja hänen eteensä ilmestyy
nainen ihanasti hymyillen ja käsiään ojennellen. Lähde pois saarelta
tästä kurjuudesta, mene kauas etelän maille, siellä odottaa sinua suuri
valta ja vaikutus sekä ihana elämän hekuma! Mitä täällä saarella teet
paleltumassa, kelle on siitä hyötyä? Eihän voi olla Jumalan tahto,
että hautaat itsesi tänne erämaahan! Ja kun meri jäätyy, tulevat
karjalaiset eräretkelle ja tappavat sinut. Lähde pois, etelän mailla
tulen luoksesi. Näin puhui kiusaaja, vietellen ojennellen käsiään ja
koettaen herättää pyhimyksessä synnin himoa. Mutta hän taisteli kovasti
vastaan, rukoillen voimaa Jumalalta, joka häntä auttoikin, vapauttaen
hänet saatanan loihtunäyistä. Vältä kiusausta, vältä, se on paras, se
paras, se se-e-e...

Mutta kertoipa sitten kerran Ontrei omankin tarinansa...



ONTREIN TARINA.


    Vieri aikoa vähäisen,
    päivä paistoi, pälvet nousi,
    hanget suuretkin sulivat;
    ei sula sydänten routa
    pimeässä veljespirtin.

Ontrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista
muista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne
mutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme
peninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa,
niin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon
sijaa jäänyt. Tuolla mäenharjulla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo
karjalaisten kylien surumielinen puistikko, "kuusikko", jossa tummassa
varjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä
paikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään.
Mihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä
sai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa
kaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, ja lehdet ja
neulaset kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut
tihensivät oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin,
sammal paisui upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa
sanottiin, noitten rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien
tuulosien tuutimina, kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien
aamuisien toivossa...

Kylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä
moniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat
ruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot
olivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin
järvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea
veden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi
kesäinen tuulen puuska tai pilven varjo järven pinnalla, kuin aaltona
eteenpäin ajautuen.

Ontrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt
tulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman
veljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan
sijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen
ja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja
tämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla
kunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä
hänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä
kiitollisuuden velassa.

Oli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi.
Isä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha
Väinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli
eräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa
kuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille
toivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet
kuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat
ruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.

Eletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee
vanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla
emännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan
toivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta
ei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut
totta tehdä.

Ontrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään.
Hän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen
haastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen
kuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:

-- Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!

-- Ylen...

Niin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta
ei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä.
Mutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään
kosiorahaa naapurin pöydälle.

Nuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta
kaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia
kosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei
ottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut,
niin oli häntä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli
kuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa,
ei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota
rakasti!

Eihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikä
Outikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä?

Varmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut
tyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja
ollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän
ollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli
hän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen,
ja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti
ja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään.

Mutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti
häntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon!

Se oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle.
Hän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään
mättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen uuttui. Siitä kun
sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret
nauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin
tuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että
älä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta
toinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut,
niin en olisi mennyt... nyt jo kävin kosioilla eikä tyttökään vastaan
pannut...

-- Mitähän Outi mahtanee sanoa?

Hän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy.
Eipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän
toki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.

Ovi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle,
katsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja
poistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.

Taas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen
sintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä
hyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti
hän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heilauttaa ja viittaa
luokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee
kotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja
katkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään
ja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä
äänellä:

-- Asia on selvä, vai?

Ontrei, joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen
kummastuen ja pysähtyy.

-- On, sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?

-- Mitä sanoi Outi?

Äänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei
pysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken
vaitiolon jälkeen vastasi hän:

-- Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, -- tietenkin myöntyi
tulemaan...

Ja silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena
penkille.

-- Miksi et sanonut ennen?

Syksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin.
Sanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille
selvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän
veljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka
outoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat
näkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta
vaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään
kiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä
kallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli
hänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla
ja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään
kuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle.
Kaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää
tahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili
mielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki
saneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi
nyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa
voimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on
peto väkevä kuin karhu, -- tämän kylän väkevin? Ontrei istui pää käsien
varassa kauan, mutta nousi sitten.

-- Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten
tyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin.

Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä
ikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen
mielialaan olikaan se päättynyt!

Ontrei väitteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään
ratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä
synkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja
asiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan.
Tästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja
nuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja
viha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa
ja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä?

Pian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki
erehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin
uhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella.
Ontrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa
keskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin
tytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö
oli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän
ei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi
häitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä.

Talvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotiin,
mieli synkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli
ruvennut hänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain
onnensa ryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä
iltana elävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä
luovuttaisi, ei vaikka siinä autuus menköön.

Hän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui
narahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut
mitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata.

Hiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein
haahmo penkiltä tilaltaan Jumalankuvan alta. Tasainen huounta osoitti,
että hän nukkui.

Kamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla
ihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi
salpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan.

Hän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset
nytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys
purkautui väliin ulos huokauksena.

Jyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen.

Silloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä.

Hän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi
vain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti.

Ja veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään
oli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen
poskilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte
katosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa
edessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen
yhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä,
pistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien
salaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut
silmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne
silti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen
sydämeen syvälle ja vastustamattomasti.

Jyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen
raskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti
huoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut
mitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin
rauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka
tärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta...

       *       *       *       *       *

Raskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki
ilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin
rinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne
kokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut.
Uudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä.

He eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet,
ei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli
jäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän
sovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet
toisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä
teki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin
häät vietettäisiin vappuna -- sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten Outin
isän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten
mennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman
ja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä
silloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä
hereät itkunsa.

Veljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana.
Latu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä
korkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään.
Ontrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan.
Vaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli
jo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana
ulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä
kimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin
kevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin
iljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa.

Ontrei ei katsonut veljeensä, mutta tiesi tarkalleen minkä näköinen
tämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha,
kaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä.
Hiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt,
oli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa
hänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jäljessään pyssyineen
hiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei
ollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden
antautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa
sitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaitten veljesten
suhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli
kentiesi siltikin todistanut toista...

Miksi hän ei sittenkin luopunut Outista ja talosta sekä antanut niitä
molempia Jyrkille? Siksi, että hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia
niin yli-inhimilliseen uhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä
rinnalla syrjään sysätyksi, hänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla
rakkaudella kuin kentiesi tuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen.
Miksi oli juuri silloin, kun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä
rikkaimpana, hänelle pantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi
ei häntä rakastanut. Rakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein
tuntemaan, rakastaisi, kun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja
tulisella lemmellään opettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän
ei saattanut luopua tästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän
hän voinut luopua elämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin,
täytyisi hänen antaa hänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon
vaadittu, hän ei jaksanut sellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli
nuori ja ylpeä ihminen hänkin...

Tätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut
päästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä
ahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että
veli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä
kaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta
kertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan
leikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja
hyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan
katkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys.

Hän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä
selästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä
juolahti hänen mieleensä kumma ajatus:

-- Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos
minä voitan, niin pidän ne itse.

Kuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen.
Oli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi
ja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka
kummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.

-- Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.

Mutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään:

-- Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä
asia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä
tyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille,
että lakkaa riita. Aika haavat parantaa.

Kiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja
äkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan.

Kalliimpaa palkintoa ei liene monelle kilpasille käyvälle ollut tarjona
kuin tässä äänettömässä ja sitkeässä ottelussa, jota vain erämaan
säikähtyneenä pakeneva otus oli todistamassa. Siinä oli saavutettavissa
se, mitä ihanaa ihminen voi kuvitella rakkautensa esineen omaksi
saamisesta, ja siinä oli myös tämä kaikki kadotettavissa. Siinä oli
kysymyksessä veljenrakkaus ja pako kotikylästä kauas outoon maailmaan,
oli ratkaistavana, astuitko ijäiseen yöhön tai onnen päiväpaisteeseen.
Ja ottelu ei ollutkaan leikkiä, vaan pantiin siinä liikkeelle kaikki
voimat, mitä suinkin kahdesta nuoresta ja sitkeästä ruumiista saatiin
puristetuksi. Kauan kesti taistelua, kunnes viimein Ontrei kalpeana
kysyi:

-- Tunnustatko paremmaksi?

-- Tunnustan.

-- Heitätkö tytön rauhassa minulle?

-- Heitän.

-- Lähdetkö kylästämme?

-- Lähden.

Ontrei nousi huohottaen, mutta Jyrki jäi itkuun purskahtaen, kalpeana
ja väsyneenä paikalleen makaamaan. Häntä ei oltu koskaan vielä niin
perinpohjin masennettu, ei niin rautaisessa ja tukahduttavassa
syleilyssä rusennettu kuin nyt; hän ei ollut koskaan aavistanut, että
Ontreissa piilivät niin suuret ja niin valtavan sisun hallitsemat
voimat. Ontrei oli etevämpi häntä kaikin puolin, sekä ruumiillisesti
että henkisesti, ja ansaitsi tytön jos kukaan. Mutta silti ja juuri
sen tähden oli hänen surunsa ja tuskansa yhä suurempi ja polttavampi,
vaikka hän kohtaloonsa alistuen tunsikin, ettei hän enää koskaan voisi
surunsa lisäksi yltyä siihen sammumattomaan vihaan, jolla hän oli viime
ajat sieluansa virkistänyt. Sen oli Ontrei taittanut samalla kuin äsken
hänen selkänsä tuossa käsivarsiensa välissä, johon Jyrki oli luullut
kuolevansa, kunnes antoi selkänsä ja mielensä murtua. Hän oli väsynyt
ja onneton, ihminen, jolta on hänen onnensa riistetty ja joka ei löydä
mitään muuta mahdollisuutta elämänsä jatkamiseksi kuin täydellisen
kohtaloonsa tyytymisen. Raukeana ja sanatonna makasi hän paikoillaan,
viileän tuulen hyväillen silitellessä hänen hiostunutta ruumistaan.

Ontrei puki mekkonsa ylleen ja nousi tyynenä suksilleen. Hän tunsi
kyllä tyydytystä niinkuin ainakin voiton jälkeen, mutta samalla täytyi
hänen sittenkin ikäänkuin salaisimpana pohjatunteenaan itselleen sanoa,
ettei hän kuitenkaan ollut tyytyväinen. Olipa niinkuin olisi kaukaa
hänen sielustaan epäselvänä, ja kuitenkin selvänä, tunnustettuna, mutta
taasenkin kiellettynä, soinut sana, että parempi olisi ollut, jos Jyrki
olisi voittanut.

Se tunnelma hillitsi häntä. Siis mitään ratkaisua ei tulisikaan
siitä, että hän naisi tytön ja Jyrki poistuisi kauas pois? Olisiko
ainoa ratkaisu vain siinä, että Jyrki saisi tytön? Mutta eikö hänen
rakkaudelleen silloin tehty samaa vääryyttä kuin nyt Jyrkin? Miten on
meneteltävä? Kuinka oli saatava onni kaikkien osaksi? Oi Jumala, tätä
tuskaa!

Oli aivan kuin olisivat hänen sielunsa silmät auenneet näkemään
inhimillisen kohtalon raskautta yleensä, kun hän katsoi tuohon maahan
masentuneeseen veljeensä. Hän alkoi ymmärtää, ettei ruumiillisilla
voitoilla ole mitään merkitystä tällaisten asiain ratkaisussa, vaan
että jos ne ovat ratkaistavissa, se tapahtuu sydämessä. Ja tuntui
sielusta sitä ajatellessa kuuluvan lohdutuksen ääntä, joka kehoitti
uskomaan sellaisen lopputuloksen mahdollisuuteen.

Jyrki ei ollut huomannut Ontreista muuta kuin että hän kauan seisoi
siinä vaiti, suksisauvoihinsa nojaten. Sitten potalsi hän sivakkansa
liikkeelle lähtien laskemaan vinoon alas vaaran kuvetta, jarrutellen
sauvoillaan. Silloin Jyrkikin nousi, valmistautuen lähtemään jälkeen.

Vaaran juurella oli tiheäkuusinen korpi, jossa vielä oli lumi vahvoina
nietoksina. Siellä täällä pisti esiin sammaleinen ja imarteita kasvava
kalliolohkare. Saavuttuaan vaaran alle, kääntyi Ontrei katsomaan,
eikö Jyrkiä jo ruvennut kuulumaan. Kun ei kuulunut, jäi hän siihen
hetkeksi odottamaan ajatuksissaan pistellen keihäskärkisellä sauvallaan
lumikinokseen ja vaistomaisesti ikäänkuin kammoksuen korven synkkää
tiheyttä ja korkeata juhlallisuutta. Nuo äskeiset raskaat ajatukset yhä
lisäsivät sitä ikävän ja uhkaavan onnettomuuden tunnetta, joka hänen
mieltään painoi.

Ei koskaan tiedä ihminen kohtaloansa, ei mitä edessä on!

Äkkiä tuntui siltä kuin olisi maa hänen jalkainsa alla ruvennut
liikkumaan. Kerkeämättä ajatella mitään tunsi hän kohoavansa ilmaan
ja sitten kaatuvansa taaksepäin. Jalkoihin kiinnitetyt sukset estivät
häntä äkkiä pääsemästä ylös, ja ennenkuin hän oli kerennyt niistä
selviytyä, oli jo musta, hallava karhu kuin heinäruko hänen päällään.
Hätä purkautui kipeänä parkaisuna ilmoille, yhtyen karhun kumeaan ja
kiukkuiseen mörinään.

Sittemmin hän muisti senkin, että karhu oli ensin, korjultaan
kohottuaan, ikäänkuin unisena noussut kahdelle jalalle ja katsonut
ympärilleen, muljauttaen ruskahtavia silmämuniaan. Sitten se oli
mörähtänyt kumeasti ja nähnyt hänet; hän muisti katsoneensa karhua
suoraan silmiin ja tunteneensa, että se oli ilkeällä mielellä. Se oli
kääntynyt häneen päin, puraissut häntä ensin jalkaan ja sitten aivan
heittäytynyt hänen päälleen.

Hän ei ollut koskaan osannut arvata, että ruumiillinen runteleminen
tuottaisi niin kauheita tuskia. Nyt, kun karhu upotti pitkät ja
keltaiset kulmahampaansa saappaan läpi hänen jalkapöytäänsä, tiesi hän
sen. Hän aivan kuuli luitten rusahduksen ja tunsi suunnatonta, pistävää
tuskaa, joka oli kuin olisi kuolema hänen jalkaansa tarttunut.

Hän koetteli tapailla puukkoa käteensä, mutta ei ehtinyt saada, sillä
hänen selälleen kaatuessaan oli tuppi jäänyt hänen allensa. Ja siinä
tuokiossa oli kontio jo hänen päällään. Hän ummisti silmänsä ettei
hänen tarvitsisi nähdä pedon ruskealihaista kitaa ja ilettävän ohutta
kieltä sekä keltaisia, mutta kärestä teräviä kulmahampaita. Hän tunsi
vain, että jotenkin oli hänen suojeltava itseään, ja muistaen vanhan
neuvon pisti hän kätensä pedon kitaan niin syvälle kuin voi. Hän muisti
jälkeenpäin, kuinka häntä oli tuo niljakka kita ilettänyt, mutta kuinka
peto oli samalla ruvennut vetämään päätään taaksepäin ja tapailemaan
hänen kättään hampaittensa väliin, ilman puutteessa yhä enemmän
raivostuen. Painaen häntä maahan käpälillään saikin se äkkiä päätään
taaksepäin nykäisemällä kädestä hyvän otteen, puraisten niin että luut
nauskivat ja veri vuoti virtana hampaitten lomitse. Sitten tuntui äkkiä
olkapäässäkin ankaraa tuskaa, hän parkaisi taas vihlovasti ja heitti
päätään sivulle päin.

Ennen pyörtymistään muisti hän nähneensä, vaikka ei sitä silloin
tajunnut, Jyrkin tulevan aivan lähellä pyssy kädessä. Veljesten katse
oli sattunut yhteen. Ontrei ei ollut huutanut, oli vain taaskin
tuijottanut veljeensä niin kuin silloin yöllä, mutta nyt älyttömästi,
silmissä hurja ja houraava ilme...

Kun Jyrki vielä vaaran laella viipyessään oli kuullut alhaalta korvesta
Ontrein parkaisun ja karhun mörähdyksen, oli hän käynyt vuoroin
kylmäksi, vuoroin kuumaksi. Sitten oli hän kaksin käsin tarttunut
päähänsä ja aivankuin ahdistuksen vallassa huutanut: pois, pois...!
Kiireesti oli hän temmannut pyssynsä ja syöksynyt suksilleen Ontrein
ladulle.

Salamana vilahtelivat aatokset hänen aivoissaan ja saatana pani kaikki
voimansa liikkeelle näinä muutamina sekunteina, jotka olivat koko
aikana kysymyksessä. Tuossa on Ontrei karhun alla edessäsi, älä mene
avuksi. Karhu lopettaa hänet varmasti, ja silloin on sekä tyttö että
talo sinun. Sinä olet viaton. Et ehdi apuun. Katso, karhu jo puree
hänen kättään ja raapii olkapäätä. Hetkinen vielä ja silloin on kaikki
ohi, odota, malta, älä mene...

Jyrki ei kuitenkaan viivytellyt, vaan kiiruhti veljensä avuksi,
vaikkakin vavisten koko ruumiiltaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuo
hänen äsken kärsimänsä nöyryytys ja ikuinen onnen menetys häntä
ikäänkuin kohottanut ja tehnyt hänet kykenevämmäksi kuin ennen hyviin
töihin. Kumma kyllä ei hän nyt ajatellut veljeänsä katkeruudella, vaan
rakkaudella, ollenkaan lainaamatta korvaansa kiusaajalle, jonka äänen
hän sydämensä salaisesta sopukasta selvästi kuuli. Hänen järkensä --
niin muisti hän jälkeenpäin -- askarteli enimmäkseen siinä, osaisiko
hän kiihtyneessä mielentilassaan ja hengästyneenä ampua niin tarkoin
kuin tässä piti...

Mutta kun hän näki Ontrein katseen ja luki niiden sammuvasta ilmeestä
kuolemaa, epäluottamusta ja epäilystä häneen, veljeensä, sai hän
äkkiä aivan ihmeellisen hermorauhan. Hän tunsi aavistaen, että nyt
jos koskaan oli vasta hänen elämänsä käännekohta, nyt oli hänellekin
annettu tilaisuus osoittaa, että hän todella ansaitsi Outin ja hänen
rakkautensa... Hän lähestyi koettaen valita parempaa puolta, josta
voisi ensi kerralla saada sattumaan hengenviepään paikkaan, mieluiten
tuohon etujalan taakse.

Kaikki tämä oli tapahtunut sangen lyhyessä ajassa. Säikähtyneenä ja
uteliaana Jyrkin huudoista kohotti karhu päätänsä katsellen kiiluvin
silmin tulijaa. Kylmäverisesti tämä lähestyi lähestymistään, kunnes
karhu vihastuneena ärjäisten kohosi istumaan, hurmeen valuessa kuolana
sen ikenistä. Silloin lensi myös pyssy -- pieni talonpoikainen "suusta
ruokittava" -- Jyrkin poskelle. Muutaman sekunnin näkyi sen suu hiukan
täräjävän ja ampuja veti henkeä ikäänkuin lääpästyneenä, kunnes pyssy
äkkiä vakaantui aivankuin ruuvipenkkiin. Nyt oli jyvä kolossaan ja
sydäntä kohti...

Tuima paukaus herätti kiiriskelevän kaiun vaaran kylestä ja Jyrki
ryhtyi ihmeellisen nopeasti ja kätevästi asettaan uudelleen lataamaan.
Ikäänkuin väristys kulki karhun ruumiin läpi ja jonkunmoinen sanomaton
tuskallisen ja hätäisen kummastuksen ilme oli sen villissä katseessa
vilahtavinaan, ja jo ennen kuin Jyrkillä oli pyssy uudelleen poskella,
vaipui peto kuolemantuskaisella ynähdyksellä läjään Ontrein päälle,
pehmeästi kuin heinäsäkki. Tainnoksissa hänen allaan oli Ontrei ja
sieluntuskiensa ja vaaran jännityksen murtamana vaipui hangelle myös
Jyrki.

Suksien kahina hangen pinnalla herätti hänet. Se oli Outi. Kauhun ilme
kasvoillaan kiiruhti tyttö Ontrein luo ja ryhtyi reippaasti, nähtyään
karhun kuolleeksi, sitä hänen päältään pois vääntämään. Nyt meni
Jyrki avuksi. Outin silmissä välähti pelkäävä ja kysyvä katse, mutta
Jyrki vastasi siihen rauhoittaen viitaten haavaan karhun kylessä ja
pyssyynsä. Ilon välke vilahti silloin tytön silmissä, mutta nähtyään
sitten Ontrein rikkipurrun käden, revityn olkapään ja jalan, josta
veri norona tippui, kävi kaikki hänelle liian raskaaksi ja hän vaipui
Ontrein rinnalle nyyhkyttäen.

       *       *       *       *       *

Kauan sairasti Ontrei elämän ja kuoleman rajalla.

Hänellä oli kestettävänä sekä ruumiilliset että sielulliset tuskat ja
parannettavana syvät haavat. Haavakuumeessa houraillessaan puhui hän
laajasti ja sekavasti rakkaudestaan, Outista ja veljestään, valittaen
kohtaloaan ja rukoillen oikeata ja onnellista ratkaisua Jumalalta.
Punehtuen kuunteli sitä häntä uskollisesti ja uupumatta hoiteleva Outi,
kuunteli Jyrki, allapäin ja suruisena.

Hän oli ollut veljelleen tämän onnettomuudesta alkaen veli. Kaukaa,
monen päivän matkan päästä, oli hän käynyt kysymässä lääkäriltä
neuvoja, oli hankkinut lääkkeet ja opettanut Outia hoitamaan Ontreita
aivan samalla tavalla kuin se ystävällinen nuori lääkäri oli hänelle
kädestäpitäen ja osanotolla näyttänyt. Hän oli kertonut tuolle
lääkärille avomielisesti kaikki ja kysynyt häneltä neuvoa itselleenkin,
surulleen ja sitä, mitä hänen pitäisi tekemän. Siihen ei ollut lääkäri
osannut sanoa muuta kuin että Ontrei oli ensin hoidettava terveeksi.
Ehkä asia siitä sitten itsestään selviäisi.

Kyllä oli Outi tuossa vuoteen vierellä liikkuessaan miellyttävä.
Tummahko tukka, ruskeat silmät ja verevät posket. Ontrein silmät
seurasivat häntä kaikkialle. Kuta paremmaksi Ontrei tuli, sitä vähemmän
oleskeli Jyrki tuvassa.

Mistä oli Outi arvannut lähteä salolle veljesten jälkeen ja tulla apuun
juuri sopivimmalla hetkellä?

Hän oli askarrellut kotonaan kuten ennenkin, eikä ollut vielä aamulla
tiennytkään veljesten lähteneen salolle. Vasta tuossa puolenpäivän
rinnassa oli hänelle äkkiä tullut halu tavata Jyrkiä ja hän oli
salavihkaa juossut naapuriin. Mutta siellä olikin ollut Jehkosen akka
kotimiehenä, ja häneltä oli Outi kuullut veljesten matkasta.

Hänen sydäntään oli silloin oudosti hiipaissut ja silmissä oli
väikkynyt sinistä usvaa. Allapäin ja miettien oli hän palannut kotiinsa.

Outi tiesi tarkkaan, missä kiusauksessa Jyrki oli, sillä tämä oli
sellaista peläten siitä joskus hänellekin kautta rantain maininnut. Hän
pelkäsi ja aavisti pahaa.

Silloin -- mahdotonta selittää miten -- kuuli hän äkkiä, juuri
leivinlapiolla leipää uuniin kantaessaan, aivan selvästi hätäisen
huudon: Outi!

Ääni oli kirkas ja niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä. Se kuului
ikäänkuin hyvin korkealta tai rupesi sitten korva itsestään niin
soimaan, mutta kuului se vain. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja oli
pudottaa leivän lapioltaan. Saatuaan sen kuitenkin pahojen aavistusten
valtaamana uuniin viedyksi, oli hän aivan kuin hengästyneenä painanut
sydänalaansa ja sitten seisahtunut ikäänkuin kuuntelemaan. Hän ummisti
silmänsä ja odotti.

-- Outi! kajahti se uudelleen ihmeellisen kirkkaana, joskin kaukaisena
ja ohuena, aivan kuin ääni olisi uduksi hajautunut. Mutta siinä oli
samalla jotakin pyytävää, jopa käskevääkin, joka teki tytön tuskaiseksi
ja levottomaksi.

Hän koetti tehdä turhaksi koko asian ja ryhtyi taas töihinsä, kun
samalla huuto kajahti kolmannen kerran:

-- Outi!

Nyt siinä jo kuvastui hätä ja kiihkeä vaatimus, ja aivan kuin salaman
iskuna valkeni tytölle koko asia. Levottomuus ja säikähdys sai vallan
ja jonkun tuntemattoman onnettomuuden enne tuntui raskaana mielessä.
Hänen täytyi päästä näkemään Jyrkiä... Herra Jumala... kunhan ei vain
mikään onnettomuus...

Siinä samassa oli päätös kypsynyt. Siepaten sukset jalkaansa läksi Outi
hiihtämään veljesten latua heidän peräänsä, toivoen, että hänellä olisi
ollut siivet, joilla matkaa lyhentää.

Saapuessaan vaaran laelle ja nähdessään veljesten temmellyspaikan,
valtasi heikkous hänet ja hän oli vaipua maahan. Mutta kuultuaan hetken
perästä vaaran alta pyssyn paukauksen, pääsi kipeä tuskan huuto hänen
huuliltaan ja hän lasketti valtoinaan rinnettä alas...

Päästyään jonkun verran toipumaan ei Ontrei voinut kyllin usein kuulla
kertomusta tästä Outin avuksi saapumisesta. Yhä uudelleen kyseli hän
ihmetellen, minkä värinen tuo ääni oli, miten se kuului, oliko niinkuin
olisi järven toiselta puolelta venettä huutanut? Ja Outi koki selittää,
mutta ei voinut antaa mitään kuvausta, joka olisi auttanut asiaa oikein
ymmärtämään. Hänen kertomuksensa loppui aina siihen, että se oli Jyrkin
suojelija, joka tahtoi saada hänet paikalle isäntänsä, suojeltavansa
avuksi. Ja Ontrei vaipui aina näiden keskustelujen jälkeen syviin
mietteisiin.

Veljesten väli oli tämän kohtauksen jälkeen käynyt vapaammaksi
ja sydämellisemmäksi. Olipa kuin he olisivat tunteneet olevansa
onnettomuustovereita, jotka olivat vallan viattomat siihen, mitä oli
tapahtunut, ja jotka odottivat nyt asiansa ratkaisua ikäänkuin jostain
korkeammasta asteesta. Ontrein haavat paranivat hyvin hitaasti ja
hän ymmärsi jo, että hänestä joka tapauksessa tulisi rampa. Jalka
kutistui eikä tahtonut saada kantovoimaansa takaisin, käsi ei ruvennut
liikkumaan olkapäästä ja tuntui olevan kokonaan voimaton. Huoaten ja
salaisella tuskalla Ontrei tämän kaiken huomasi.

Tapahtuipa sellaistakin, että hän joutui väliin Outin ja Jyrkin
välisten keskustelujen todistajaksi silloin kun nämä luulivat hänen
nukkuvan. Heidän äänestään tuntui tällöin puhuvan surumielisyys ja
epätoivo, ei mikään uhma tai uhittelu. Erehtyivätpä he väliin pieneen
hyväilyynkin, josta sitten säikähtäen erosivat kuin pienet lapset
pahanteosta kiinni joutuneina. Silloin makasi Ontrei kuin painajaisen
vallassa, sydän sykkien haletakseen; silmissä pimeni ja veri tuntui
seisahtuvan suonissa. Sellaisten kohtausten jälkeen oli hän puhumatonna
päiväkausia ja Jyrki sekä Outi elivät siinä raskaassa epäilyksessä,
että hän sittenkin oli jotakin nähnyt tai kuullut. Tämä katkeroitti
elämää uudelleen.

Pitkällinen kituminen sai Ontrein antautumaan syviin mietteisiin
kaiken sen johdosta mitä oli tapahtunut. Erittäinkin kiinnitti hänen
mieltään väkevästi se, mitä Outi oli kertonut tuosta huutavasta
äänestä, ja kooten vähäiset ja alkuperäisen naivit uskonnolliset
tietonsa ja tunteensa murut rupesi hän niiden avulla asioita itselleen
selittelemään. Kituessaan vuoteellaan muodosti hän näin oman erikoisen
käsityksensä tapahtumista, asettaen käytöksensä ja osansa niissä tähän
uuteen valaistukseen. Ja silloin tuli hän taas muistaneeksi tuota
siellä vaaran laella painin jälkeen kuulunutta ääntä rinnassaan, ettei
näitä asioita painimalla ratkaista, tuota tunnetta, että parempi olisi
ollut, jos Jyrki olisi voittanut. Ja hän muisti senkin, että Jyrki oli
pelastanut hänen henkensä. Ja kun hän tunsi, ettei hänestä enää koskaan
tulisi miesten töihin täysin pystyvää, kun hän katsoi arpeutuvaa
surkeata jalkaansa ja kuivettuvaa kättänsä, kohosivat hänen silmiinsä
katkerat kyyneleet.

Millä oli hän kaiken tämän onnettomuuden ansainnut? Siihen kysymykseen
rupesi hänen mielensä nyt hakemaan vastausta. Ja siinä hänelle rupesi
valkenemaan, mikä se oli tuo talvellinen ratkaisun aavistus ollut.
Hänen tuli väistyä ja löytää onnensa toisella tavalla, sisäisen
elämän sopusoinnulla ja rauhalla. Hän jo melkein uskoi siihen, että
Jumala oli sallinut hänelle nämä koettelemukset siksi, että hän oli
jyrkästi tehnyt mahdottomaksi kahden nuoren liiton, asettunut rakkautta
vastustamaan. Se oli ollut synti, siksi hän sen nyt jo tuomitsi.
Kokemuksestaan hän tiesi, että rakkaus on ihana, taivaallinen asia,
eikä sen tielle, missä se osoittautuu todelliseksi, sovi asettua. Siksi
oli Jumala häntä koetellut, että hän pääsisi tämän totuuden perille.

Se vakaumus oli Ontrein elämän käännekohta.

Kun kesä oli kukkeimmallaan, haalautui hän kerran vaivaloisesti
pihalle istumaan. Luonto oli ihanimmillaan, järvi kimalteli ja tuuli
ajeli pitkin kesäistä lehtoa. Tuolta paikaltaan saattoi Ontrei
nähdä vainiolle, jossa Jyrki niitti. Viereisellä kedolla oli Outi
haravoimassa. Punaiset paidat ja vilkkuvat liinat loistivat kauniisti
viheriää taustaa vastaan, naurua ja ilonpitoa kuului, karjalaisten
vilkasta, avomielistä, hiukan korkea-äänistä puhetta. Niittäessään
joutui Jyrki yhä lähemmäksi naapurin sarkaa, jossa Outin haravan
ala myöskin kuin sattumalta häntä kohden suuntautui. Jo olivat he
vierekkäin, Jyrki seisahtui, rupesi liippaamaan viikatettaan, Outi
rupesi haravan kärjellä hajamielisesti heinäläjää kääntelemään. Jo
siirtyivät he puhelemaan lähemmäksi, vilkasivat pihalle päin, näkisikö
Ontrei, ja kun eivät häntä huomanneet, istuivat sarka-ojan reunalle.
Väliin Outi naurahti ja siirrältihe hiukan syrjemmäksi, vaistomaisesti
tuntien, että Jyrkillä oli voimakas halu kietaista käsi tuohon
solakoille vyötäisille ja siitä hellästi puristaa ja vetää luokseen.

Tuota katsoi pihalta salaa Ontrei. Ensin kulmat rypistyivät ja silmistä
kirposi entinen ylpeä salama, mutta sitten hänen muotonsa rauhoittui.
Kiinteästi rupesi hän tuota edessään olevaa näkyä tarkastelemaan, aivan
kuin haluten totuttaa siihen itseään ja kestää sen värähtämättä. Ja
vähitellen palasi hänen kasvoilleen rauhallinen ilme, silmät saivat
entisen sinensä, ja hengitys kulki huolettomasti. Hän nousi ja meni
tuohon pihan äyräälle.

-- Jyrki ja Outi! huusi hän. Hän oli aikonut huutaa kovasti, mutta
huomasikin nyt hämmästyksekseen, ettei hänen äänessään ollutkaan
entistä syvää kaikua, vaan oli se ohutta ja vähän käheääkin.

Huudon kuullessaan kavahtivat molemmat kutsutut pystyyn, käyden vähän
hämilleen ja tähystellen Ontreihin päin. Mutta tämä huusi uudelleen:

-- Jyrki ja Outi, tulkaa tänne!

He tulivat epäröiden ja epävarmoina, kysyvästi katsoen Ontreihin ja
istuutuen häneen syrjinkarein. Ontrei tarkasteli heitä kauan, tyynesti
ja vaiti ollen. He melkein vapisivat hänen silmäystensä alla. Vihdoin
sanoi Ontrei:

-- Jyrki, minä annan sinulle talon, koska en enää voi sitä hoitaa. Ja
Outinhan sinä jo olet itse ottanut.

Sen sanottuaan tunsi hän yhtäkkiä saavuttaneensa sen oikean ratkaisun,
jota hän oli koko ajan hakenut ja halunnut, ja virkkoi ilostuneena ja
virkistyneenä:

-- Kyllä minäkin kotiin jään... teitä auttamaan, kunhan tästä ensin
pääsen oikein terveeksi.



UNELMA SEESJÄRVEN RANTANUOTIOLLA.


      Kuuna paistoi kuusen oksat,
    Päivänä petäjän latvat,
    Metsä haiskahti me'elle,
    Simalle salo sininen,
      Ahovieret viertehelle.

He laskivat maihin Sekehenjoen niskaan pohjoispuolelle, juuri siihen
paikkaan, jossa on pieni ruohoinen poukama ja rauhan satama. Rannan
tiheä kortteikko ja kaislikko sekä tuuhea tervalepikkö muodostavat
siinä todellakin mitä mieluisimman pienen sataman, jonne mukavasti
sopii ulapan tuulilta suojaan käännältää. Poukaman pohjukkaan laskee
pieni puro, joka vaatimattomasti leviää rannan hiekalla tuskin
näkyväksi veden vireeksi. Tuskin sitä huomaisikaan, ellei jalka
sattuisi veteen ja painuisi hiekkaan, jolloin varsinkin avojalka
väristen veden kylmyyttä kummeksuu. Se saapuukin tämä pieni lähde
tuolta korpimaiden uumenista, ja on sillä taikavoima, sillä se
kätkee itseensä luonnon salaisuuden ihmeellistä säteily-ilmestystä.
Se huuhtelee laineillaan rentukkaa ja laihaa sarakkoa, kastelee
pienen kärpässiepon limaisia juurilehtiä ja elättelee ystävällisesti
suvantopaikoissaan kiiltävänmustia vesilukkejaan ja kortematojaan.
Sarakossa särähtää sudenkorennon siipi, kun se äkkikäänteellä
koettaa saada hyönteistä kynsiinsä, ja väliin leikkii sen yllä ihana
sinikorento. Kuin neito se huolettomasti istahtaa kaislan korrelle
keveästi ihaillakseen päivän kimallusta sinisiivellään, kunnes lehahtaa
taas lentoon jonkun mielijohteen ajamana.

Poukaman perästä puron vartta yletessä saavutaan niitylle, jossa vanha
ja haalistunut lato osoittaa ihmisjälkiä. Ladon ympäristöllä kasvaa
tiuhassa putkea ja angervoa, jonka väkevä tuoksu täyttää ilman. Ladon
ovelle saapuessasi huomaatkin, että paikka on ammoin hylätty. Kun
jalkasi kolahtaa kynnykseen, puikahtaa lattiarangan aukosta esiin
kärppä kuin noidannuoli, vielä nopeammasti hävitäkseen. Ja kun tuota
säpsähtäen asian oivallat ja kolahdutat uudelleen, pistäytyy utelias
pieni pää vielä kerran esiin kohta kokonaan hävitäkseen. Seinät ovat
lahoneet ja luhistumassa, ja nurkat ovat maatumassa. Sammal kasvaa
hirsien päässä ja sammalessa pitkää ja hentoa airaa, jossa tuuli
valittaen suhajaa. Autiota on, luonnon yksinäistä ja surumielistä
autiutta, jota säestävät vain erämaan yksitoikkoiset äänet. Ellei
sinulla olisi seuraa, pelkäisit tyhjyyttä ympärilläsi, etkä mistään
hinnasta tahtoisi kaikua herättää.

Mutta kun mennään yhä enemmän salolle päin, jää ensin puro tuonne
oikealle mustaan korpeensa luikertelemaan, ja eteen avautuu lakea
kangas harmaine honkineen. Kangas kohoaa korkeammaksi, muuttuen vihdoin
harjuksi, joka katoaa yhä yleten tuonne eteesi salon sineen. Maassa on
mahimassa jättiläispuita, jotka kaatuessaan ovat reväisseet maapalan
ilmaan juuriensa syleilyssä. Tuossa on jo sammalpeitto kasvanut koko
rungon yli ja jalka vaipuukin syvälle siihen, missä vielä luulet runkoa
olevan, mutta tuossa on vielä puu kovaa. Juurakon kuoppaan ovat metsän
monet kanalinnut kiiruhtaneet peherrykselle, hiekkamullan avulla
väiveitänsä vähentämään. Ylt'ympäri kohoaa samallaisia jättiläisiä,
ikäänkuin vaieten katsoen outoa kulkijaa, joka on tänne erämaan
rauhaan uskaltanut. Niiden oksat ovat vääntyneet eriskummallisille
kiemuroille, jotka kuin pirunkalan käsivarsina kohoutuvat taivasta
kohti ikäänkuin jotakin rukoillakseen. Ne ovat taistelleet tuskaiset
hetkensä, kunnes ovat tuohon epätoivoonsa ainiaaksi jäykistyneet. Ja
juuri sinne latvoihin tirkistellessäsi sinua säikähdyttää kova ropina.
Metso, joka on aikoja sitten sinut nähnyt, hongan latvasta rungon takaa
sinua epäluuloisesti ja kaula pitkällä vartioinut, punninnut asemaansa
ja aikeitasi, on vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt raskaaseen
lentoonsa turvallisempaan paikkaan. Kun se heittäytyy pienille
siivilleen ruveten lyömään niitä vinhasti ja aluksi satuttaen ne oksiin
ja lehviin, syntyy siitä erämaan hiljaisuudessa ääni kuin olisi koko
metsä kumoutumassa.

Kun kävelemme kangasta eteenpäin ja tulemme sinne, missä muinaisen
metsävalkean jäleltä kasvaa tiheätä haavantynkää, ryöpsähtää sieltä
eteesi muniensa puolesta hätäilevä ja karkealla äänellä kiroileva
metsäkana. Tuossa se mennä heveltää pyrstö leveänä aivan edessäsi, niin
että lapsellisessa innossa viehätyt sitä siinä kiinni tavottamaan.
Mutta juuri kun kumarrut, väistyykin se syrjään äkäisesti kirahtaen
ja kiinteästi sinua pienillä silmillään tähystellen. Taas kumarrut ja
taas, kunnes huomaatkin joutuneesi kanan jälessä kauas alkuperäiseltä
paikaltasi. Ja ikäänkuin ilkkuen kiroaa lintu vielä kerran, kunnes
äkkiä nouseekin siivilleen ja lentää nopeasti sinne, missä hänellä on
se, jota hän ei tahtonut sinulle näyttää.

Kuljetaan yhä edelleen. Harjun juurella kangas muuttuukin ahomaaksi,
hiekka sinertäväksi savimullaksi ja hongikko lehtimetsäksi. Vanhoja
tutisevia pökkelöitä, joiden kylestä voi saada lihavan jäniksenkäävän,
on vielä kulon jäleltä siellä täällä, mutta tuossa jo kohoaa metsä
tuuheana ja pitkänä koivikkona. Runkoa on siinä työnnetty aivan
ihmeellisen pitkästi ja hoikasti, ollenkaan muistamatta, että lehviä
onkaan olemassa. Kun niitäkin vihdoin ajateltiin, olivatkin voimat
lopussa, ja niin saatiin vain latvaan mitättömän pieni kruunu tuulessa
hiljaa keinumaan. Mutta tuossa on kulon haavoilta aikoinaan pelastunut
raavaskoivu, seutunsa lehtikuningas ja harjullansa ylevä nähdä. Aluksi
se on rakentanut itselleen tyvituen viidestä valtaisesta pääjuuresta,
jotka ovat yhtyneet voimakkaaksi ja paksuksi rungoksi. Sen varassa on
se kohonnut kolmisen metriä, mutta on sitten, ikäänkuin rikkaudellansa
ja voimallansa ylpeillen, jakautunut kolmeen haaraan. Ne se on ampunut
kohti taivasta sileinä, suorina ja valkotuohisina kuin isä uljaat
poikansa, niiden terveydestä nauttien ja iloiten. Sen lehvät riippuvat
kuin hieno tukka pitkinä suortuvina ja sen helmasta kuuluu alati syvä
ja aatteellinen kohina, kun se suvituulen kanssa hartaasti haastelee.

Mutta kulkija käy yhä edelleen, painaen sydämeensä tämän erämaan suuren
runouden. Hän saapuu yhä syvemmälle ahon lehvikköön, kunnes se maan
aletessa kosteaksi notkoksi tihenee melkein läpipääsemättömäksi. Haapa
ja pihlaja sekautuvat leikkiin ja maan pinnan peittää tiheä puolukan
ja mustikan varsikko. Hän väistää tiheikön ja saapuu taas aukeammalle,
jossa katajakin näkyy laiskana pitkiä käsivarsiaan pitkin maata
venyttelevän. Hän kulkee kulkemistaan, menee korpirämeikön poikki,
jossa lihavat pyyt pyrähtävät hänen tieltään kuusikkoon vihellellen ja
siristen, ja saapuu vihdoin harjulle, josta aukenee hänen eteensä aava
näkö-ala.

Suuri suo siinä on. Pitkin sen laitoja hiipii kehyksenä tumma
korpikuusikko, joka suon rinnassa muuttuu harvaksi rämemänniköksi.
Nuo käkkärämännyt ovat tuossa kuin kääpiökansaa, joiden naavaparrat
todistavat huimaavan korkeaa ikää. Ne eivät jaksa ulottaa juuriansa
rahkasammalen läpi, vaan koettavat siitä imeä ravintoa, kituen
laihuuttansa. Keskempänä jo nekin katoavat ja suo muuttuu upottavaksi
rimmeksi, joka himokkaasti imaisee sisäänsä kaiken syliinsä lankeavan.
Ilmassa tuntuu väkevä suokanervan ja maatuvien kasviaineiden haju ja
näyttää siltä kuin ei raikas kesäpäivän tuuli saisikaan ilmakerrosta
suon päällä muutetuksi. Laidoilla tuuli kohisee lehtevissä puissa,
mutta tuolla keskempänä se ei saakaan kääpiöiden partaa liikkeelle,
vaan seisoivat nämä siellä värähtämättä, aavemaisina ilmiöinä.
Äkkiä kohahtaa tuosta siivilleen vikla, jonka valittava huuto pian
kirkuvana kuuluu, kutsuen sadetta. Tuonne mättäälle se istahtaa, mutta
jo taas lehahtaa lentoon, kaiuttaen pitkäveteistä ja yhä nousevaa
sadevirttänsä. Alakuloiseksi vie se suon lakeudella ponnistelevan
matkamiehen mielen. On kuin se kääntyisi tutkimaan yhä kiinteämmin
suon lohdutonta lakeutta, mietteissään ja harmaassa tunnelmassaan
ikäänkuin etsien jotakin kiinnepistettä, johon pysähtyä kuin todella
vajoava. Mielikuvitus kääntyy outojen ja hurjain kuvitelmain uralle
ja sielussa välähtelee näkyjä. Eipä olisi kumma, jos tuosta liejuisen
lätäkkönotkelman reunasta äkkiä kohoaisi siivilleen muinaisuuden
niljakas lentolisko, joka jännittäisi lepakkomaiset nahkasiipensä ja
peittäisi lennossaan auringon kuin unessa nähty kuvitelmain paholainen.
Sadun pelottavana vaakalintuna se nousisi yhä ylemmäksi, kunnes
se näkyisi tuolta pilvien rajalta kuin jättiläis-lentokone, jonka
saavutettavissa on kaikki näköpiirin alla...

Mahtavalla tavalla koskematon erämaa valtasi kulkijansa. Luonto
ikäänkuin paljasti oman synnynnäisen ylevyytensä, jonka rinnalla moni
inhimillinen seikka menetti suuruuttansa. Karjalan vedet olivat häntä
kuohuissaan kannatelleet, sen metsät nyt häntä suhinallaan tuudittivat,
lauloivat omakseen ja ainaiseksi ihailijakseen.

       *       *       *       *       *

Nähtyään Ontrein rupeavan tyynesti ruoanlaittopuuhiin, painui hän
hietikolle pitkäkseen, pää hajuheinämättääseen. Auringon lämmittämän
ilman leyhkä tuntui suloisesti tänne varjoon ja väsynyt ruumis vaipui
hiljalleen levon valtaan. Hän vaipui raskaaseen uneen ja uneksi
masentavan näyn.

Helteisenä päivänä seisoi hän Ontrein kanssa pyhässä lehdossa.
Ikivanhat kuuset ja riippakoivut ojentuivat tummassa ja vaaleassa
veljeydessä kohti taivaan lakea kuin jättiläistammi, niin korkealle,
että joka hetki saattoi pelätä ihanien poutapilvien niiden latvoihin
haaksirikkoutuvan. Heidän ympärillään seisoi taajana joukkona
kalevaista kansaa, vakavana ja ääneti. Kaikkien silmät vartioitsivat
tuota lehdon korkeinta paikkaa, sitä, jossa oli se pyhin puu ja
karsikon kallein, sillä siellä seisoi kirves kädessä Pyhä Ilja,
valmiina kaatamaan esi-isäin valtapuuta.

Hänen sydäntään värisyttää viha ja hän puristaa nuorella kädellään
miekan kahvaa. Se sopeutuu hänen kouraansa niin hyvin, sillä sen on
kylän kuulu seppä hänen erikoisten ohjeittensa mukaan takonut ja sitten
karaissut salaisissa ja kauheissa kähyissään. Kauniille harakansulalle
olikin teräs lennähtänyt, kun sen tulta oli kähyvesissä käyttää
surauteltu. Miekkaa hän puristaa ja kuiskaa Ontreille:

-- Emmekö mene ja lyö maahan tuota outoa miestä, joka kaataa meidän
isäimme puun?

Ja Ontrei vapisee tuskassaan, sillä hänenkin sydäntään kirvelee
tekeillä oleva. Mutta hän on kuin taikavoiman maahan naulitsema eikä
saa sanaa suustaan. Ja uudelleen hän yhä kiihkeämmin kysyy:

-- Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin?

Kukaan ei vastaa, vaan kaikki seisovat hiljaa kuin lumoissa,
liikkumatta. Pyhä Ilja siellä puhuu jotakin oudolla kielellään, jota
luopio vepsäläinen kokee tulkita livvin kielelle. Jo kohottaa munkki
kirveensä, jo jännittyy käsi lyömään... Auringon säde sattuu kiiltävään
kirveen terään, kun se on tuossa korkeimmalleen kohonneena. Se on kuin
salama... Ukko avita...

Nauskahtaen uppoo munkin kirves kesäiseen, pehmeään puuhun ja kansan
joukosta kuuluu voihkaisu kuin olisi ase isketty sen omaan sydämeen.
Hänen jalkansa herpautuvat ja jäätävä kylmyys hiipii pitkin hänen
suoniaan. Silmissä sumenee ja hän tuntee, että elinhermo nyt lyötiin
poikki. Mutta munkin apurit tarttuvat kirveisiinsä ja rupeavat voimalla
hakkaamaan poikki valtavan paksua puuta. He lyövät niin, että lastuja
sinkoilee satamalla. Ne vilkkuvat hänen silmissään outoina lintuina,
niin tiheässä, että hän ei tahdo erottaa taivasta. Sen hän kuitenkin
huomaa, että valtapuun oksat ja lehvät tärisevät kuin puistaisi luojan
puiston kuningas päätänsä, kuin kummastelisi se sitä tekoa, joka hänet,
merkin ja vertauskuvan, tahtoo pois juurittaa. Sen liikutus kasvaa
silminnähtävästi, ikäänkuin vapisuttaisi sisäinen itku sen mahtavia
hartioita, sen voimat vähenevät ja se lähtee kaatumaan sen maan
syliin, josta se oli vuosisatoja elon voimaa imenyt. Sitä tahtoo se
jäähyväisiksi hienoimmilla ritvoillaan silitellä, pehmeillä lehvillään
lepyttää. Suunnattomalla kohauksella, kuin olisi iskenyt siihen
tuulispää, se masentuu maahan. Mutta sen sydän ei voinut ääneti kuolla,
vaan pitäen joka säikeellään ja joka solullaan kiinni kannastaan
päästää se kallistuessaan sydäntä vihlaisevan parkaisun. Ytimiin se
huuto tunki...

Silloin kuuluu outoa ääntä ja melskettä. Tuolta kansanjoukon takaa se
saapuu ja kohta ryntää sieltä esiin kalpea ja laiha mies. Hurjistuneena
ryntää mies paikalle, mutta peräytyy tyrmistyneenä nähdessään isien
puun kaadetuksi. Hän ei tahdo saada henkeä vedetyksi, vaan näyttää
tukehtuvan, hän tuijottaa verestävillä silmillään vuoroin kansaan,
vuoroin pappeihin, hän viittaa ja huitoo. Mutta äkkiä tarttuu hän
molemmilla käsillään rintaansa, ja kun hän kääntyy päin, nähdään
ilmitulen palavan hänen rintansa sisässä. Liekki syö hänen sydäntänsä,
hän vääntelehtii tuskasta ja puhkeaa vihdoin kauheaan huutoon. Se huuto
on kamalampi, tuskallisempi, vihlaisevampi kuin konsanaan Laokoonin,
kun hän huusi tuskasta jumalien käärmeitten kiemuroissa. Se paisui
paisumistaan, se tuntui täyttävän koko taivaan kuvun, kunnes se äkkiä
lakkasi kuin korahdukseen. Ja tuo kalpea mies raukeni siihen maahan.
Hän riensi ääreen ja polvistui siihen, mutta tuo kalpea mies kuiskasi:
se oli Karjalan heimon kuolinhuuto...

Hänelle tuli äärettömän tuskallinen olo, niin että hän luuli kuolevansa
vaikeaan tilaansa. Silloin kuuli hän viereltään lempeän äänen ja
tunsi leppoisan käden. Hän avasi silmänsä ja näki Ontrein, joka oli
kumartunut hänen puoleensa.

-- Poikani, sanoi ukko rauhallisesti, Jumala näkyi rankaisseen sinua
raskaalla unella. Olet nukkunut kauan.

-- Ontrei, kiitos, että herätit, sanoi hän. Luulin kuolevani. Mihin
olemme tulleet? Pilvessä. Tuulee. Ilta?

-- Käy syömään, että jaksat soutaa. Ilta on ja meidän pitää
ehtiä kylään. Ikävää, jos tuuli kiihtyy enemmän. Toki on vene
varavanpuoleinen.

Hän kävi pienen tulen ääreen, jonka Ontrei oli tehnyt kallion varjoon,
ruveten nauttimaan hiilipaistikas-kalaa, jota sama ukko oli, tiesi
millä keinolla, osannut hankkia.

Aallon hölkkä vyöryi yhä voimakkaampana kapeassa salmessa. Saattoi
aavistaa, että suuri Seesjärvi oli ulapoilla, niillä merellisillä,
vihaiseen ärjyyn yltymässä. -- -- --

Mutta sen suuren koivun kannosta kohoaa vielä valtava vesakko ja
vihanta koivikko! Niin uhmaili nuori mies äskeistä näkyänsä.



ONTO JA TUONEN LINTU.


      Astua lykyttelevi,
    Käyä kälkähyttelevi,
    Tuonne Tuonelan joelle,
    Pyhän virran pyörtehelle,
    Jalo jousi olkapäällä.
    Viini nuolia selässä.

Ontojärvi on suuri, pitkänsoikea, idästä länteen ulottuva vesi, jossa
on useita saaria ja joka mataluutensa vuoksi on melko vaarallinen.
Rannat ovat yleensä hyvin loivia, joten Ontojärven kylän -- järven
länsipäässä -- asukkailla on kauan tehnyt mieli saada veden pintaa
hiukan lasketuksi, jolloin heille jäisi runsaat määrät oivallista
niittymaata. Tämä ajatus on sitäkin luonnollisempi, kun Onnanjoki,
lähtiessään järven itäpäästä mereen, tekee heti niskassaan hyvin
äkkinäisen mutkan länteen, muodostaen samalla pari pientä koskea.
Omituisinta on, että rannat juuri tässä niskassa ja kosken
länsipuolella ovat hyvin matalat, jopa juuri joen mutkan sisässä suoraa
suota, niin että laskemistyö ei voisi tulla paljoakaan maksamaan eikä
suuria vaivoja vaatimaan. Paikalla kävijä saattoi aikoinaan huomata,
että karjalaiset talonpojat ovat itse koettaneet kaivaa ojaa suohon ja
siten ratkaista asiaa, mutta onnistumatta. Kiittäkööt he onneansa, että
paikka on sitkeätä rahkaa, joka ei lähde veden mukaan niin helposti
kuin hiekka, sillä siinä tapauksessa olisi tuosta heidän ojastaan pian
voinut tulla heidän mielestään vähän liiankin suuri. Onnistumatta
omissa puuhissaan ovat he esittäneet asiaa Aunuksen semstvollekin ja
on semstvon palveluksessa oleva agronoomi aikoinaan käynyt laskemassa
veden putouskorkeuden ja muuten paikan tarkastamassa, mutta millä
myöhemmällä tuloksella, on tietymätöntä.

Ontojärven kylän edustalla on saari, jossa ikimuistoisista ajoista
kerrotaan pesineen joutsenparin. Joutsenta pidetään siellä pyhänä
ja on juuri tämä järvi niitä vesiä, joilla saattaa tavata erämaiden
kuningattaren vapaana ja arkiutumattomana, melko suurina parvinakin.

Ontojärvessä on vielä eräs suuri saari, jossa yleisesti tiedetään
karhun asuskelleen. Sitä ei ole kiirehditty hävittämään, sillä
kesäisinä aikoina ei se sieltä viitsi uida karjan kimppuun.

Ontojärvi on Vienan Karjalan suuria erämaanjärviä.

Siihen aikaan, jolloin kulkijamme väsyneinä ja osaksi eksyksissäkin
harhailtuaan saapuivat Onnanjoen niskaan, oli tämä paikka vielä
kokonaan häiritsemättömässä rauhassaan. Ensimäinen näky, joka silloin
rannalle astujaa kohtasi, oli järven laaja ja tyyni ulappa, johon
laskeva aurinko valoi kultaansa. Ja tuossa ihanassa valaistuksessa
sattui heti silmään tuosta ulapalta, ei aivan kaukaa, joukko valkoisia,
ikäänkuin utuisia vaahtopalloja. Tottumaton silmä ei tahtonut uskoa
mahdolliseksi tuota ihanaa näkyä, sillä siinä ui parvi joutsenia,
todellakin "kesäisen illan kullassa". Ne eivät outoja olioita rannalla
nähdessään osoittaneet juuri erikoisempaa levottomuutta eivätkä
kadottaneet vähääkään majesteetillisesta tyyneydestään, vaan meloivat
rauhallisesti toiselle rannalle. Ja silloin tapahtui, että Ontreissa
pääsi valtaan hänen heimonsa vanha metsätieto ja hän illan kuluessa
selitteli joutsen-sanojansa ja erätaikojansa.

Sadun lintuhan onkin tämä valkorinta.

       *       *       *       *       *

-- Näin astui tämän järven rannalle muinoin Onto, jalo metsämies, sanoi
Ontrei nuotion vierellä venyessään. Tänne hän saapui tienraivaajana ja
tänne hän lopuksi aatteensa ja kaipuunsa uhrina tuhoutui. Tuossa, jossa
virta mustana ja sileänä ryntää korkeata kalliota kohti, on se paikka,
josta hän lopullisen tuhonsa löysi. Ontojärveläinen ukko minulle kerran
tarinoi ja haastoi, kun yhdessä jouduimme Solovetsin matkalla sateen
pitoon. Ehkä haastan vuorostani?

Kerran -- siitä on jo niin kauan, että taju tylsyy sitä ajatellessa --
kahahti erämaan järven rannalla lehto ja ulapan äärelle astui mies.
Hän oli muinaisten esi-isiemme puvussa, hänellä oli kirves ja miekka
vyöllä, keihäs keppinä ja varsijousi selässä. Ikäänkuin hämmästellen
jäi hän järven suuruutta katselemaan, varjostaen kädellään silmiään
ja tähystäen terävästi ympärilleen. Tukka oli hänellä pitkä, silmät
ruskeat, kasvot kauniit ja varsi solakka. Ja olipa kuin olisi erämaan
järvi siinä hänen katseensa alla punastellut, ujostellut kuin äkkiä
uimasta tavattu neito, joka ei ehdi saada suojaa verhoutuakseen piiloon
ihailevalta.

Kauan katseli mies varoen ja vaanien ympärilleen, vasta rauhoituttuaan
vapaasti rantahiekalle astuen. Keväinen pehmeä tuuli koetti touhuisena
saada nostetuksi ulapalle lainetta, joka ikäänkuin sille mieliksi muka
siellä täällä kuohahtelikin; se noudatti hiirenkorvaisten koivujen
esimerkkiä, sillä nämä olivat sitä mieltä, että kevät-tuulelle saattoi
kyllä tehdä mieliksi, sen pohjatarkoitus kun kuitenkin oli herttainen
ja ystävällinen. Niinpä ne kohisuttivatkin nuorteita lehviänsä vallan
valtaisella tavalla, vaikka tottunut silmä saattoi heti huomata, ettei
tässä ollut sitä totuuden leimaa, joka syksyn kohinasta heti kuuluu.
Kuusikkokin tuossa huojui, mutta aivan selvästi vain omaksi huvikseen
ja lapselle mieliksi, -- kuin silmää iskien ja veitikkamaisesti kutsuen
kaikkia samaan liittoon...?

Mutta mies astui taas syvemmälle metsään ja tarkasti seutua kuin
harkiten sen sopivaisuutta asunnoksi. Ja vihdoin näytti hän tyytyvän
siihen paikkaan, jossa kasvaa ruohoisella äyräällä suuri riippakoivu,
hyvän haltian asunto, koskapahan heitti konttinsa ja ryhtyi rakentamaan
itselleen tulta ja yöpaikkaa.

Sen jälkeen saivat järven kalat ja metsän viljat pian tuntea, että oli
seudulle ilmestynyt voimallinen pyytömies. Hän oli silminnähtävästi
Tapion suosikki, sillä tämä aivan suorastaan ajoi karjansa tuon miehen
ritoihin. Eivät säilyneet majavat ja saukot, eivät metsot eivätkä
villipeurat, vaan tarpeen mukaan hän surmasi, minkä tahtoi. Hän oli
seudulla, johon ei oltu ennen koskettu, tulevan kansan etumiehiä,
joka vaistonsa ajamana samosi edellä kuin vakooja. Ja hän ei koskaan
unohtanut uhrejansa, vaan muisti omantunnon tarkkaan sekä maahisten
että vetehisten saamiset.

Vastapäätä sitä paikkaa, jossa oli hänen metsäsaunansa, oli parin
kivenheiton päässä rannasta pieni lehtevä saari, joka siinä tuntui
keinuvan aalloilla kuin kevein vaahtokupla. Lehvät kasvoivat niin
tiheinä rannoilla, ettei voinut nähdä saaren sisään, jos siinä mitään
näkemistä olikaan. Miten hyvänsä, aina kun mies pyynniltä palattuaan
istui saunansa ovella, katseli hän tuota saarta ja vaivasi itseään
arvailemalla, minkälainen mahtoi olla sen sisus. Oli kuin olisivat
ajatukset levähtäessään ikäänkuin itsestään sinne kääntyneet, kuin
olisi niitä johtanut joku erikoisempi vetovoima. Aina hän silloin
päätti, että heti kun hän saa ruuhensa valmiiksi, hän pistäytyy
sielläkin katsomassa, kun on kerta tuossa lähellä. Voihan sieltä löytää
vaikka vesilinnun pesiä, jos ei muuta, jopa varata sinne itselleen
muonaakin, jos sattuisi tulemaan turvapaikan tarve.

Ja niin sai hän sitten ruuhensa tehdyksi ja lähti sitä koettelemaan.
Silloin oli kesän pisin päivä mennyt ja lyhyin yö edessä. Voimakkaalla
airon vedolla kiidätti hän ruuhensa yli salmen ja saapui saarulaisen
rantaan. Siihen kahahti kokka hauskasti hietikkoon. Hän nousi maihin.

Tietysti ei saarella ollut mitään merkillistä, vaan oli se samallainen
suloinen rauhan paikka kuin tuhannet muut Karjalan sinisissä järvissä.
Hän istahti rannan ruohoiselle äyräälle ja unohtui katselemaan
ulapalle. Se oli nyt aivan tyyni ja loisti kullalle matalalle menneen
auringon valossa. Omituinen raukeus valtasi hänen jäsenensä ja hän
tunsi vaipuvansa ikäänkuin johonkin loihtutilaan ja lumojen valtaan.
Hänestä tuntui, ettei hän näekään tuota ulappaa tuossa edessään, vaikka
järki sanoi, että hän sen näkee. Hänellä olivat silmät auki, mutta
hän mietiskeli jotakin niin hartaasti, että hänen katsomisensa oli
tarkoituksetonta tuijotusta.

Kun sitten keski-yön aurinko oli hetkeksi kadonnut tuonne vaaran
peittoon ja ilmassa täräji terheninen valaistus, oli hän äkkiä
huomaavinaan, että ylhäällä taivaalla, jonne auringon säteet koko ajan
vapaasti pääsivät, vilahti aivan kuin jotakin valkoista. Se oli joku
lintu, mutta liian iso tiiraksi, sopiva vain joutseneksi. Hän ei siitä
hämmästynyt, sillä tunsihan hän linnun, -- odotti vain tyynesti ja
aivankuin huvitettuna, minne valkokaula lentäisi.

Hänen ei tarvinnut kauan sitä odottaa, sillä melkein heti sen jälkeen,
kun lehvät peittivät lentäjän hänen näkyvistään, kuului saaren toiselta
puolen kohaus: sinne oli valkoinen lentäjä veteen laskeutunut.
Huvitettuna lähti hän hiipimään saaren poikki saadakseen kyllältä sitä
nähdä.

Siellä oli pieni poukama, jonka syvän rinnassa huojuva kaislikko
suojasi aina tyyneksi. Siinä kaislikon ja maan välissä oli joutsen,
mutta ihanampi kun mitä hän oli ikänä nähnyt. Varovasti hiipi hän
pajupensaan suojassa lähemmäksi ja katsoi hämmästyneenä.

Se oli melkein isompi kuin tavallinen Karjalan joutsen, mutta siitä
huolimatta näytti se olevan keveä kuin yksi ainoa höyhenensä, kelluen
pinnalla kuin kupla. Tai oikeastaan hänestä näytti siltä kuin ei
lintu olisi painanut mitään, koskapa se liikahtaessaan ei tuntunut
jättävän mitään veden viriä, tai oliko asia niin, ettei se siinä
paljoa liikahdellutkaan, tai niin, ettei vesi matalalla hiljaisesta
liikunnosta mitään viriä teekään. Kuinka tahansa, ihmeellisen keveältä
se siinä utuisessa kauneudessaan näytti, eikä mies muistanut koskaan
nähneensä sen vertaista.

Ja mikä oli vielä ihmeellisempää, -- sen päässä näytti kauemmin sitä
tarkastaessa olevan jonkunmoinen koriste, kuin kruunun tapainen ikään.
Kuta enemmän sitä katsoi, sitä selvemmältä se siinä yön hämyssä näytti,
kunnes silmät menivät jännitetystä tuijottamisesta vesikiehteeseen
ja kruunukin hävisi silmistä. Mutta kun niitä kuivasi hiukan ja taas
katsahti, niin todellakin näytti sillä olevan pieni kultainen kruunu
päässä.

Ihmeellistä. Tuo merkillinen lintu tuntui aavistavan, että sitä
tarkastettiin, sillä se liikahteli nyt levottomasti. Ja silloin
lennähti kamala kiusaus pensaan takana vaanivan miehen sydämeen.

Hänen teki mielensä ampua se.

Yleensä hän ei halunnut joutsenia ahdistaa. Niiden ihmeellinen puhtaus
ja jalot muodot olivat niin pyhäntuntoisia jo luonnostaan, ettei
niitä hirvitty vereen tahria; pidettiinpä niitä jumalien lintuinakin,
sillä niiden ylimaallinen näkö oli omiaan johtamaan ajatusta siihen
suuntaan. Sanottiin niitä myöskin Tuonelan linnuiksi, jotka Manan
mustalla virralla keinuvat haaveellisina kuvina. Mutta nyt tämän uuden
ilmestyksen nähdessään valtasi hänet surmaamisen halu niin voimakkaasti
kuin ikänä kiusauksen viehätys voi ihmissydäntä vallata. Kuka tietää,
mikä ihmeellinen taikakalu tuo kruunu voi ollakaan, puhumattakaan
siitä, että se tietysti on äärettömän kallisarvoinen. Kiihkeä halu
saada se omakseen pääsi voitolle ja hän jännitti hiljaa jämeän jousensa.

Lintu lienee kuullut jotakin, koskapa se käännähti ulapalle päin ja
seisahtui kuin kuuntelemaan, tarkkaavaisesti kurottaen kaulaansa.
Silloin hän laski nuolensa viuhahtaen menemään.

Hän oli aivan kuulevinaan, kuinka se iski lintuun siihen kaulan
ja hartioiden rajaan, ja tämän näkevinäänkin, vaikka ei linnun
silmänräpäyksessä lentoon kohotessa ehtinytkään päästä aivan varmaksi,
miten sattui ja mihin nuoli meni. Omituiselta hänestä tuntui, että
se lähti lentoon niin vapaasti, vaikka hän aivan varmaan luuli ja
uskoi siihen sittenkin osanneensa. Jousi kädessä hän jäi sen lentoa
seuraamaan.

Omituista. Hän oli ennenkin nähnyt, että siipeen haavoitettu
lintu, joka ei enää kyennyt lentimiänsä täysin hallitsemaan,
kuolemantuskassaan umpimähkään lyöden saattoi joskus kohota suoraan
ylöspäin, kunnes kuolema tapasi ja pudotti alas lähtöpaikkaan, mutta
tällaista kohoajaa hän ei silti ollut koskaan nähnyt eikä mahdolliseksi
aavistanut. Joutsen nousi nousemistaan kohtisuoraan yhä korkeammalle,
kunnes siitä ei enää näkynyt muuta kuin pieni valkoinen pilkku. Ja
siellä korkealla viileällä taivaalla sattuivat siihen auringon säteet
vaaran takaa, kullaten sen ihmeellisen kirkkaaksi pisteeksi. Kuta
kauemmin hän hämmästyksissään sen kulkua seurasi, katsoi niin, että
silmät sumenivat, sitä kirkkaammalta se näytti loistavan; lopulta se
oli kuin kiintonainen tulipilkku tuolla taivaalla. Niin, ellei olisi
ollut niin valoisa, olisi hän ollut valmis uskomaan, että tuo autereen
sinestä loistava nasta olikin kesän kaunis tähti, joka rauhallisessa
yössä loisteli allensa inehmojen maailmaan.

Mutta tähti se ei tietenkään ollut, vaan se oli se joutsen, joka
keski-yön auringossa kuvasteli silmään niin omituisesti. Ihmeellinen
tapaus tämä olikin. Hän meni rantaan katsomaan nuoltansa, jonka
oikisuunnassa, jos se ei lintuun sattunut, piti olla veden pohjaan
kiinni tarttuneena, sillä niin matala siinä paikassa oli. Mutta ei
siellä mitään ollut, ei vaikka kuinka olisi hakenut, ei edes höyhentä
veden pinnalla kellumassa. Omituinen oli tämä tapaus, aivan erikoinen,
ja hänestä tuntui kuin olisi hän sittenkin ollut kuin lumoissa.

Hän palasi katsomaan saarta tarkemmin. Ei siellä ollut mitään nähtävää,
ellei ota lukuun sileätä ruohokenttää sen keskellä, riippakoivut
ympärillä kauniina aitauksena. Ruoholla kasvoi päivänkukkaa ja
kissankelloa, ja koivujen alta tuntui kielon vieno tuoksu.

Kotiin hän läksi saaresta, mieli omituisesti vangittuna. Mitä lintua
oli hän ampunut? Oliko jumalien lintuun nuolensa lähettänyt? Tai Tuonen?

Häntä värisytti. Miksi ammuinkin?

       *       *       *       *       *

Niinkuin olisi äkillinen tuho kaiken elollisen näiltä seuduilta
hävittänyt tästä salaperäisestä tapauksesta alkaen, niin olivat tyhjät
sen jälkeen pyytömiehen ansat, satimet ja katiskat. Vaikka hän olisi
pannut liikkeelle kaikki taitonsa ja virittänyt ritansa kaikkien
sääntöjen mukaan, niin aina lensi lintu ohi ja saalis sivusi. Jos hän
milloin lähetti nuolensa, niin vei sen syrjään joku pahansuopa oksa
tai oli hän tullut ampuneeksi metsän naavapartaista pökkelöä. Ja mikä
ihmeellisintä, hänen nuolensa katosivat aina, melkein joka ammunnalta,
niin että olisi melkein luullut kademielen ne talteensa hänelle
kiusaksi noukkivan. Hänen täytyi vuolla yhä uusia ja hänen kärkensä
rupesivat loppumaan. Pian hän ei uskaltanutkaan enää rautakärkisillä
ampua, peläten kadottavansa ne kaikki, vaan koetti puukärkisillä
itselleen ravintoa kolkata.

Ja sama oli asia vesillä. Vaikka hän olisi kuinka hyvältä näyttävään
paikkaan katiskansa tehnyt, niin eipä kalan nimeä ansaitsevaa niihin
juuri osunut; koko järvi näytti äkkiä käyneen kalattomaksi. Ja hänestä
tuntui, että joka kerta kun hän yritti järvelle nousi selällä niin
oudostuttavan äkeä vihuri, että se usein oli heittää hänen vähäisen
purtensa kumoon. Ja siellä missä aikaisemmin oli alati näkynyt
narisevia ja juttelevia sorsia ja telkkiä, sieltä olivat nekin kuin
pakoon lähtien kokonaan kadonneet. Sen kaiken oli hän huomaavinaan.

Ja muutenkin tuntui hänestä kuin olisi nykyisin aina ollut päivä
pilvessä ja aurinko loistanut murheellisen valjusti, milloin se pääsi
vähänkään näkyviin. Alakuloista hänestä kaikki oli ja hän olisikin
muuttanut pois koko seudulta, sillä hän huomasi, ettei hän siellä
voinut kauempaa olla, eipä edes elääkään, -- ellei outo uteliaisuus,
suorastaan himo päästä tuosta linnusta selville, olisi häntä siellä
pidättänyt.

Alussa oli hänestä tuntunut tällä seudulla kaikki niin lupaavalta,
eikä hän voinut ymmärtää, mistä äkkiä tällainen muutos oli aiheutunut.
Mutta sitten hän kerran nälissään ja väsyneenä kotikoivunsa juurella
levätessään ja järvelle tuijottaessaan tuli taas ajatelleeksi tuota
kesällistä joutsenen ampumistaan ja silloin lennähti aavistus hänen
mieleensä: ehkä kaikki johtuikin siitä? Ehkä hän teollaan oli
saavuttanut kaikkien tämän seudun jumalien vihan, ehkä häntä vainosi
haltiain leppymätön kostonhalu. Paljon oli sellaista tapahtunut
hänenkin kuultensa, ja siksi juuri olikin niin tärkeätä uhreilla ja
lepytyksillä hankkia itselleen kunkin paikan haltian suosio.

Hän mietti asiaa ja tunsi arkuutta ja pelkoa mielessään. Hänen olisi
pitänyt runsailla uhreilla saada takaisin vihastuneen haltian suosio,
katua ja kaikin tavoin heille mieliksi elää, luopua tutkimasta tuota
salaisuutta, jättää outo uteliaisuutensa, ja heittää "kolmen puuttuvan
sanan haku". Mutta samalla kuuli hän rinnastaan toisen äänen kehottavan
uhmaan ja uppiniskaisuuteen:

-- Älä alistu, vaan hae arvoituksen ratkaisu. Tuhoa se joutsen, sillä
sen on tämä kaikki alkua. Se olikin Tuonelan lintu kesä-yön retkellään,
ja on nyt liitossa kaiken haltiaväen kanssa sinut tuhotakseen. Älä
anna jälkeen, vaan pidä puolesi. Hae vastaus sielusi aavistukselle,
joka povessasi on syttynyt, niin pääset selville elämän arvoituksesta.
Sinä voit sen tehdä, sillä olethan jo nähnyt Tuonelan joutsenen, jonka
käsittäminen on kaikkien ongelmain ratkaisu.

Mies katsahti varoen ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan
nämä salaiset kehotukset. Ääni hänen sydämessään jatkoi houkutteluaan.
Ja hän tunsi äkkiä omituista riemua, uhman ja epätoivoisen päätöksen
tuottamaa tyydytystä. Veneeseensä kantoi hän kaikki kapineensa ja
vähät ruokavaransa, hijoi viimeiset nuolensa teräviksi, tarkasti
jänteensä ja läksi vesille pienellä purrellaan. Hän tahtoi löytää
tuon salaperäisen linnun, tuon tuntemattoman kademielen, joka oli
riistänyt häneltä eräonnen. Kostaa hän tahtoi ja päästä selville, mikä
oli tuo ihmeellinen ilmestys ollut. Hän käänsi kokkansa kohti virran
suuntaa, sinne, jossa arvasi tällä suurella vedellä olevan laskutiensä
ja jossa hän ei vielä ollut käynyt; ehkä se asuikin siellä jossain
tuntemattomien vesien ja virtain vieremillä.

Ja hän tunsi samalla, kuinka outo tunne, kuin ikuisen yön hämäryys,
olisi peittänyt hänen sielunsa. Soittona sieltä kaikui vain: Tuonelan
joutsen!

Tämä olikin jo syksyisempää aikaa, jolloin illat nopeasti pitenivät
ja järven aalto nousi synkeällä ja ärjähtävällä ilmeellä. Metsän
suhinassa ei ollut enää kevään hilpeää sointua, vaan kumeaa kuoleman
pelkoa. Raskaasti huokui se tuulen alla, väsyneenä syvään sen vihaisten
puuskien edessä taipuen, ja sade lankesi kuin synnin rangaistuksena,
vaan ei kevään virvoittavana kasteena. Alakuloista oli, yksinäistä
suunnattomassa erämaassa, joka oli vielä vain ihmisten takamaina.
Kun katsoi kauas pimenevälle ulapalle, jossa näytti käyvän vimmattu
taistelu elämästä ja kuolemasta, karsi vilu ja turvattomuus ruumista.

Mutta tuo yksinäinen järvellä soutaja ei näyttänyt huomaavan syksyn
tuloa, vaan matkasi alati pitkin ulapoita. Ei ollut enää sitä lahtea,
sitä niemen kainaloa ja salaista poukamaa, jota hän ei ollut tutkinut
ja mieleensä painanut. Hän kalasti ja metsästi vain niukimmaksi
toimeentulokseen, sillä tuon ihmeellisen arvoituksen selville saaminen
oli hänellä nyt pää-asiana. Hän oli laihtunut ja kalvistunut, hänen
sorea muotonsa oli riutunut ja hänen silmiinsä oli tullut outo kiilto.
Hän oli ryhtynyt taisteluun suunnattoman mahtavia voimia vastaan,
omia jumaliaan hän oli ryhtynyt uhmaamaan, ja oli syventynyt siihen
taisteluun kokonaan. Ei hän enää vanhoja uhrejaankaan toimittanut, vaan
alati vain himosi nähdä kesällisen näkynsä ihmeellistä lintua. Sitä
hän alati ajatteli ja sen hakemiseen veti häntä sisäinen, salainen ja
voittamaton halu. Usein hän näki unta linnusta, miten se kultaisena
kavahti siivilleen ja lähti nousemaan; yhä ylemmäksi se taas kohosi,
sinne ihanaan kirkkauteen, jossa auringon säteet siihen sattuivat;
tuolla se jo oli kiiltävänä pisteenä ja sydän itki sen menoa, kunnes
se näyttikin sinne paikalleen asettuvan. Ja kun sitä kauemmin katsoi,
niin olikin se tuosta alakuloisesti suhisevan männyn oksien välistä
tuikkiva öinen tähti, joka viittoi sieltä ijankaikkisuudesta tänne
katoavaisuuteen. Täytyi nousta väristen havuvuoteelta taas ja lähteä
kulkemaan, mennä jälleen vahtimaan, eikö vielä kerran ilmestyisi
todella ihana näky.

Kerranpa oli hänen verensä jo jäähtyä ja hän luuli jo ratkaisun hetken
tulleen. Se oli synkkänä iltana, jolloin taivas pimeni kuin jumalien
vihasta. Kun hän siinä synkeydessä huopaili hiljaa pitkin hänelle outoa
salmea, näytti hänen vaaniviin silmiinsä äkkiä kuvastuvan tuosta edestä
pimeän rajasta jotakin valkoista. Vihdoinkin. Hän huopaa lähemmäksi,
varaa jousen saataville ja herkeämättä vartioitsee outoa näkyä. Se on
joutsen. Se on tavattoman suuri joutsen, se on outo kerrassaan, ja
vihaisesti tuntuvat sen silmät pimeästä vastaan välkähtävän. Hän tuntee
verensä kihelmöivän suonissa, tuntee sydämessään outoa kouristusta,
mutta ei pelkää. Jouseensa hän tarttuu ja varaa terävimmän nuolensa
valmiiksi lähettääkseen sen oudon linnun niskaan.

Tuossa se tuleekin yhä lähemmäksi ja hän jo jännittää asettansa. Mutta
silloin hän ikäänkuin kauhusta jäykistyy, sillä hän on huomaavinaan
linnussa jotakin outoa: eikö näykin sen selästä ikäänkuin nuolen varsia
Se on hänen nuolensa, joka yhäkin siinä törröttää. Hänen lihaksensa
herpoutuvat hetkeksi eikä hän saa joustaan nostetuksi. Silmissä
pimenee, vene heilahtaa oudosti ja kun hän jälleen pääsee tasapainoon,
on lintu kadonnut. Oliko se lentänyt pois, vai oliko uinut johonkin
varjoon, sitä hän ei voinut sanoa. Aivan kiihkon vallassa palasi hän
leiripaikalleen.

Tuli sitten se aika, jolloin linnut muuttavat pois etelän maille.
Pitkin jokia ne alkavat hiljalleen laskeutua alas merta kohti, jossa
sitten salaisissa parvipaikoissaan pitävät syyskäräjänsä ja lähtevät
pitkälle matkalleen. Lintujen mukana lähti hänkin purrellaan alas
virtaa solumaan. Ja silloin tapahtui taas se ihme, että hän näki tuon
satulintunsa.

Se ilmestyi hänen eteensä siinä paikassa, jossa joki tekee äkillisen
mutkan ja samalla kivan kosken. Vesi syöksyy hurjalla vauhdilla kohti
kallioseinää, joka pystysuorana kohoaa mutkan perukasta sen eteen,
kimpoaa siitä valtavana kuohuna takaisin ja jatkaa matkaansa kiukusta
ärjyen. Juuri kun Onto saapui kosken niskalle, pilkisti kuu esiin
pilven takaa valaisten koko erämaan oudolla ja kaamealla valollaan.
Kun katsoi kosken niskasta alas, saattoi nähdä alhaalla aaltojen
hypähtelevän kuin keijukaisten ja valkean vaahdon silloin tällöin
kimallellen pärskähtävän ilmaan. Virta suoltui eteenpäin sileänä,
mustana ja kiiltävänä kuin käärme, heijastaen pinnastaan ihanasti öisen
valaistuksen. Rannoilla vartioitsi korpi kolkkona ja valittavat äänet
keskustelivat öisellä hetkellä. Ei Onto tuntenut koskea eikä mutkaa
siellä alempana, vaan viiletti purrellaan huolettomana. Ja juuri siinä,
missä veden sileys ensi kertaa murtui putouksen vaahdoksi, ilmestyikin
hänen eteensä kuutamoon se samainen ihmelintu. Se keinui siinä keveänä
kuin vaahtokupla ja selvästi saattoi nähdä nuolen varren sen selässä;
surullisina loistivat sen silmät ja oli kuin olisi jonkunmoinen
lahopuun hehku sitä ympäröinyt.

Outo kiihko silloin taas valtasi hänen mielensä. Vapisten otti hän
jousensa esille ja lähti viilettämään purttaan tuota lintua kohti.
Väkevintä valtavettä se pitelikin, luistaen keveästi alas kosken
jyrkännettä. Kuta vikevämpään vauhtiin Onto huopasi venostaan, sitä
nopeammin kiiti eteenpäin myös lintu. Ja nyt huomasi Ontokin virran
vauhdin ja suunnan, sekä ankaran, kalliosta toisaalle kimpoutuvan
vuolteen. Mutta vielä hän ei siitä välittänyt, sillä hänen oli ensin
ratkaistava taistelunsa.

Kuin ilkkuen keinui se tuossa hänen edellään. Väliin se oli jo niin
lähellä, että hän osoitteli jousellaan, mutta silloin sen peitti joku
hypähtävä aalto tai rannan varjo, ettei hän saanut mielestään kohti
osumisen tuntoa käteensä ja hermoihinsa. Ja suoraan kalliota kohti
mentiin aivan vähäisellä vauhdilla, mentiin niin voimakkaasti, että
hänen täytyi ruveta kääntämään enemmän huomiota purtensa ohjaamiseen.

Mutta se oli myöhäistä. Vaikka hän olisi kuinka huovannut, ei hän enää
saanut venettä valtoihinsa, vaan vei sitä virta kallioon. Ja valkoinen
olento tuossa välkehti keinuen hänen edessään. Nähdessään kaikki
ponnistuksensa turhiksi jäi hän toimettomana sen leikkiä seuraamaan,
kun se kuutamon loihtuvälkkeessä siinä aallolta aallolle hurmaavasti
liukui. Muutaman sekunnin kuluttua, samalla kuin lintu katosi hänen
silmistään, rysähti vene kallioon pirstaleiksi.

Tahdottomana painui hän veteen ja tunsi, kuinka voimakas virran vuolle
lähti häntä viemään alaspäin. Pehmeät ja suloiset kädet kannattelivat
häntä, hän näki ihmeellisiä näkyjä, joissa ihanat vedenneidot
vallitsivat ja hän vaipui mieluiseen uneen. Kaukaa rupesi kuulumaan
kaunista soittoa, joka tuntui lievittävän hänen surunsa ja tuskansa
ijankaikkisesti ja tuovan hänelle sen rauhan, jota hän oli halunnut...

       *       *       *       *       *

Kauhea vilu puistatti hänen ruumistaan, kun hän heräsi tainnoksistaan
suvannon rannalla kosken alapuolella. Virran väkevyys ei ollut
sallinut hänen upota, vaan oli vilauksessa vienyt hänet kosken alle,
jossa voimakas kostevirta oli heittänyt hänet rannalle matalikolle.
Ihmeissään pelastuksestaan uskoi hän nyt, ettei tuo outo olento hänen
lopullista tuhoaan tahtonutkaan; oli vain halunnut häntä rangaista
hänen ajattelemattomasta teostaan ja kehotti häntä alistumaan
kohtaloonsa salattuja hakematta; se oli nähtävästi pyhä olento, tämän
maan haltia, joka saattoi ottaa minkä kuvahisen hyvänsä. Tai saattoipa
olla Aallotar itse, Vellamo, tai joku pieni veden neito. Hänen
sydämensä valtasi rajaton kiitollisuus ja halu saada kiitollisuutensa
esille tuoduksi. Elämänhalu palasi ja hän nousi varaamaan itselleen
toimeentulon mahdollisuutta kaikilla niillä keinoilla, jotka taitavalle
erämiehelle huonoimmassakin tilassa ovat tarjona. Elää hän tahtoi,
vartioida tässä suvannon rannalla, sattuisiko hänelle vielä kerta se
armo, että saisi kiittää ja palvoa tuntematonta haltiaa, joka näytti
korvaavan pahan hyvällä. Jos tahdottiin, niin hän alistui, mutta ehkä
armosta hänelle annettaisiin vastaus sielun etsivään tunnelmaan...

Metsämajan hän siihen itselleen rakensi ja rupesi viettämään pitkää
talvea. Ja ihmeellistä: taas oli viljaa hänen polullaan, riistaa jaloa
ylen äijä, ja helposti juoksi se hänen pyydyksiinsä. Hän huomasi
metsänkin väen itselleen leppyneen ja oli siitä onnellinen, sillä
anteeksi-saannin varmuus tuottaa aavistamattoman rauhan taistelleeseen
sydämeen. Lepo sielun ja ruumiin jännityksen jälkeen teki hänelle
hyvää ja hän tunsi taas palautuvansa entiselleen. Kuitenkin ainoastaan
ruumiiltaan, sillä hänen sielunsa oli kokonaan toinen. Hän ei elänyt
enää itselleen, vaan tuolle oudolle haaveelleen, jota hän piti
toivonaan, päämääränään ja jumalanaan. Se täytti hänen mielensä
kokonaan.

Ja sattui sitte kerta, että suuri Suvannon sulho matkasi pitkin jokea
mahtavan seurueen kanssa sotaretkelle meren rannalle. Nähdessään
metsäsaunan rannalla käski hän tarkastaa, mikä on asukas näillä
inhoilla mailla. Ja hänen eteensä tuotiin Onto, taas solakkana ja
voimakkaana, muoto sorja, silmissä ihmeellinen loiste.

-- Mi olet sinä miehiäsi?

Ja Onto kertoi kohtalostaan, siitä, miten hän oli tuosta kesä-yöstä
alkaen, jolloin hänellä oli ollut ihmeellinen näkynsä, taistellut
tuon ainoan ajatuksen ja haaveen kanssa yötä päivää, miten hän oli
koko elämänsä suunnannut ja uhrannut tuon arvoituksen ratkaisemiseen.
Hän kuvasi, kuinka se joka hetki valtasi hänen sydämensä sanoin
kuvaamattomalla tenholla ja ikävällä ja kuinka hänen koko elämänsä
oli siitä riippuva. Hän olisi tahtonut saada tuon haaveensa silmin
nähtäväksi, ikäänkuin ruumiillistutetuksi, sellaiseksi, että se ei
enää olisi hänelle arvoitus, vaan ijäisen rauhan, onnen, kauneuden ja
nautinnon lähde. Mutta hän ei ollut siinä ainakaan vielä onnistunut, ja
luoja tiesi, onnistuisiko koskaan...

Oudostuen oli häntä kuunnellut ja katsonut mahtava tietäjä. Kaikki
kuultuaan loihe hän lausumaan:

-- Sinä olet Tuonelan joutsenen ampunut; kostoksi siitä on se pannut
sydämeesi tämän omituisen kaihon, joka kalvaa sinua kuolemaan saakka.
Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja, mutta et niitä löydä. Kerran
löysin ne Vipusen vatsasta... Ne on ne kolme sanaa...

Ja Suvannon sulho läksi joukkoineen eteenpäin; koko luonto iloitsi, kun
hän laski laulellen vesiä, soiton raikuessa hänen lumokanteleestaan.
Kauaksi jäi sitä Onto kuuntelemaan.

Salaperäisiltä tuntuivat hänestä mahtavan tietäjän sanat: "Sinä haet
elämän ja kuoleman sanoja." Mitä ne olivat? Niitäkö hänen sydämensä
etsi? Mistä löytäisi hän nämä sanat, joitta hän tiesi perikatoon
joutuvansa? Mitä hänen piti tekemän? Hän muisti sankari Lemminkäisen
kuolleen sen johdosta, ettei tiennyt umpiputken sanoja. Oliko hänenkin
nyt kuoltava siksi, ettei löytänyt näitä elämän ja kuoleman sanoja?

Hän tuli kovin murheelliseksi ja kaatui sammalvuoteelleen sairaana,
sieluntuskiensa runtelemana.

Loveen langenneen tavoin näki hän ihmeellisiä näkyjä horrostilassaan.
Hän oli onnellinen ja kaikesta selvillä, ikäänkuin olisi hän nuo
salaperäiset sanat löytänyt. Hän olikin niin kuin olisi hän ne tiennyt,
vaikka ei saattanut sanoa, mitä ne olivat. Mutta kaukaa oli hän
kuulevinaan äänen, joka häntä rohkaisten lohdutti ja kehotti. Luokseen
se häntä kutsui.

Toivorikkaana astui hän majastaan taas taivasalle, kuulosti siinä ja
läksi kulkemaan suvannon vartta koskelle päin, sen kallion laelle, jota
vastaan hänen veneensä oli pirstoutunut.

Kevättä oli aika. Uupumattomana kaikui lintujen laulu taas kaikkialla,
touhuisena puuhaili tuuli nuoren metsän kimpussa, joka jälleen leikillä
antoi vetreätä tukkaansa hulmuuttaa. Ilmassa oli tuo virkistävä ja
nuori tuntu, joka tekee kevään niin ihmeelliseksi. Suurin parvin
matkasivat vesilinnut vanhoille pesimämailleen.

Hän kulkee, katse kiinnitettynä avaruuteen. Mitä hän siellä näkee?
Se nostaa hymyn hänen huulilleen ja antaa loisteen hänen silmilleen.
Hänen huulensa avautuvat kuin jotakin ihastellen puhutellakseen, kuin
anoakseen tai kiittääkseen, ja hän kohottaa kätensä ikäänkuin kurottaen
ottamaan jotakin. Se väistyy hänen edestään alati, hän ei saavuta
sitä, vaikka kuinka huutaisi hän sitä odottamaan. Yhäti hän kulkee
sen jälessä aina kalliolle saakka, eikä huomaa muuta. Tuolla väikkyy
se taas hänen edessään tuo ihana näky, tuo arvoituksen ratkaisu, joka
valtaa sydämen voimakkaalla intohimolla. Hänen täytyy saada se kiinni,
täytyy päästä tietämään elämän ja kuoleman sanat, ja hän astuu edelleen
haaveensa jälessä, katse omituisella ilmeellä kiinnitettynä avaruuteen.
Huulet avautuvat taas kuin rukoukseen, silmissä loistaa kyynelöivän
pyytävä katse, hän nostaa kätensä kohti korkeutta ja putoaa kohisevan
kosken helmaan...

Ja nyt otti Aallotar Tuonen linnun hänelle lupaaman sulhasen, joka
oli häntä vastaan niin paljon rikkonut, mutta joka oli sen kaiken
sovittanut. Sillä järkähtämättömän uskollisesti oli hän koettanut
etsiä selitystä sille oudolle kaipuulle, joka teon johdosta oli hänen
sydämessään herätetty, tullen niin elämänsä pyhimmän aatteen uhriksi.
Ja jumalat olivatkin hänelle suosiollisia, hänelle kuten kaikille hänen
kaltaisilleen etsijöille: ne antoivat hänen lopulta löytää nuo salaiset
sanat, vaikkakin vasta kuolemassa. Sillä selvään näki, kun Tuonen virta
hetken kuluttua antoi ylös kuolleensa, vainajan onnellisesta ilmeestä,
ettei hänelle enää ollut mitään salattua, vaan oli hän saavuttanut
täydellisen vastauksen kysymyksiinsä, saanut ihanat sanat salasta ilmi.
Ja monta etsivää oli tuleva hänen jälkeensä, niinkuin oli ollut häntä
aikaisemminkin, sieluja, joiden kohtalona on alati pyytää ratkaisua
ristiriitaisuuksilleen ja ongelmilleen. Mikäli he ovat itselleen ja
päämäärälleen uskollisia, sikäli he onnistuvat ja saavat rauhan, ellei
ennen, niin ainakin kuolemassa.

Mutta kerrotaan, ettei Kalevan kansa ikinä joutsenta ammu, sillä se on
pyhän virran aavelintu, taivaisten unelmien vertauskuva.



RUNOLAULAJA.


      Ohoh kullaista kyläistä,
    Maan parasta paikaistani;
    Nurmet alla, pellot päällä,
    Keskellä kylä välillä,
    Kylän alla armas ranta
      Rannassa rakas vetonen.

He olivat jättäneet lännen puolelle Rukajärven suuren kylän, jossa
sanottiin olevan sata taloa ja josta parhaat miehet ovat Piiterissä
"torgovoimassa", Hiisjärven pienen kylän vanhauskolaisine asukkaineen,
ja vielä Kompakan kokoliaan paikkakunnan. Lukemattomien vaivain ja
vastusten läpi, joista pienin ei ollut pilvenä poutaisilla kankailla
pörräävä paarmain ja soilla inisevä sääskien ynnä muun "tshakan"
tuottama kiusa, olivat he niin vihdoin saapuneet Koivuniemen sievään
kylään samannimisen hymyilevän järven länsirannalla. Ja oli heidän
aikomuksensa nyt viettää kylässä muutama lepopäivä ankaran matkan
jälkeen. Vainiolla kylän laidassa työskentelevä vaimo neuvoi heidät
Titoffin taloon, jossa otettaisiin hyvin vastaan.

-- Jos vielä "kodavävyksi" ottanee, kun sinä noin kaunis briha olet...

Näin tuo verevä nainen siinä jo leikkiäkin laski. Nuorukainen hymähti
ja läksi käymään Titoffin talossa. Hämärässä sintsissä tuli vastaan
erinomaisen terveen ja reippaan näköinen, täyteläinen ja varrelta sorja
neito, joka lapsen tavoin heti iloisella hämmästyksellä ehätti kysymään:

-- A mistä sie, velli, olet, a kuhun sie menet?

Ja samalla hän ikäänkuin varaten tarttui pirtin oven rivasta kiinni,
että pian pääsisi puikahtamaan sisään, jos tuo vieras ja tumma
nuorukainen aikoisi leikillä kiinni kaapata. Mutta kun tämä ei ruvennut
vallattomaksi, vaikka tunsikin siihen aivan kiusallisen hyvää halua,
vaan vakavana tiedusti asuntoa ja ruokaa, helähti tyttö nauramaan ja
vastaamaan:

-- A ei ole niin ketä koissa. Mie varajan ja taaton haen.

Hänen ruskeista silmistään loisti suloinen hyvyys ja iloisuus, ja hänen
pukimistaan näki, että hän oli ainoa ja lemmikki. Keveästi ja sirosti,
suloudella, jota harvoin näki samassa asemassa olevissa suomalaisissa
maalaistytöissä, hypähti hän ulos. Nuorukainen meni perässä ja näki
tytön vuonan vilkkaudella hilpaisevan pellolle, jossa tietenkin
taatto ja maammo olivat työssä. Ja pian seisoikin jo pihalla pitkä ja
mustapartainen mies, vaatimaton vaimo vähän taampana. Mutta sintsin
ovelta katsoi hymyillen ja iloisena tuo äskeinen rakastettava tyttö,
Houdi nimeltään joka olikin.

Hän oli jo kertonut asian ja kun tultiin lähemmäksi, levitti Titoff
kätensä leveään, sydämelliseen, isälliseen tervetuloon. Hän veti
päätänsä hiukan taaksepäin, hymy levisi hänen kasvoilleen, tumman
parran välistä rupesivat loistamaan valkeat hampaat ja hän oli siinä
hurstipaidassaan ja virsuissaan kuin miehuus ja hyväntahtoisuus.

-- Terve, veli, sanoi hän. Terve, uudisti hän nöyrälle Ontreille.
Sisään hän vaati käymään, levähtämään ja tshaijua juomaan. Sanallakaan
hän ei kysynyt, kuka ja mistä sekä millä asialla, sillä hän tiesi siitä
kyllä tiedon saavansa sitten kun suu ensin on avattu ja kädet pesty.

Vaitiollen ja hiljaisena käy Titoffin puoliso vieraitten jälkeen
pirttiin, jonka ovi pian heidän jälkeensä sulkeutuu.

       *       *       *       *       *

Kylä on, kuten sanottu, järvensä länsirannalla, melko aukealla, entisen
hiekkaperäisen kangasmaan loivalla rantarinteellä, joka aikain kuluessa
on ruvennut hiukan ruohottumaan. Talot ovat kaikki yhdessä rivissä,
päädyt järvelle päin, joiden editse kulkee tie. Sen toisella puolella
rannassa ovat pienet saunat ja verkko- sekä nuottatalaat. Ja siitä
aukeaa sitten laaja hietikko sekä aava ulappa. Se kimaltaa tuossa
rasvatyynenä, paikoin kultana, paikoin harakansulkaan vivahtavana
punasinervänä. Ja saunain ovesta pullahtelee rauhallisesti taivaalle
makean löylyn hajuista savua, siellä täällä askartelee avokaulainen
nainen ja pikkupoikain mekastusta kuuluu illan kirkkaassa ilmassa.
Kaukaa kantautuu kisakentältä käsiharmonikan ääni. Onhan lauantai-ilta
ja sen suloista tunnelmaa ja odotusta, lepoa ja rauhaa kaikki täysi.

Titoffin talo oli maan tavan mukaan rakennettu koiran kaulalle
pyöreäksi kolotuista hirsistä. Ikkunat olivat pienet ja
korkealla rivissä pitkin päätyseinää. Vuorilaudat oli koristettu
lohenpyrstömallilla ja muuten hyvin huolitellusti rakenneltu,
antaen edullisen käsityksen tekijänsä itsenäisesti ajattelevasta
kauneus-aistista. Katto oli tavallinen malkokatto ja seinät päivän
ruskeaksi paahtamat. Vasemmalla puolella päädystä katsoen on pieni
ruohoinen piha, josta hauskoilla kapeilla pylväillä olevan katoksen
alta noustaan pimeään sintsiin eli etehiseen. Siitä vei Titoffin
talossa ovi oikealle pirttiin, vasemmalle pieneen kamariin ja toinen
rehu- ja tarvevajaan. Sen alla, saman rakennuksen alakerrassa, on
navetta, joten karjalaisella on koko elämisensä saman katon alla.
Pirtin alustassa on säilytyshuoneita ja kellareita. Siitä myös johtuu,
että päädyn ikkunarivi on niin oudostuttavan korkealla.

Kylä ei ole suuri, käsittäen vain muutaman kymmenkunnan taloa.
Maanviljelys on kokonaan sivuasia ja enimmäkseen naisten hoidossa,
vaikka miehet kesäisin kotona ollessaan heitä kyllä auttelevat. Miesten
pääelinkeino on kauppa, mutta ei sanottavasti silti varsinainen
repunkanto, joka kuuluu toisille paikkakunnille. He tekevät laajoja
matkoja ostellen etupäässä nahkoja, joita he kulettavat joko Sunkuun
tai Kuopion ja Joensuun markkinoille. Saapuvatpa taas jotkut niille
sieltäkin nahkoja ostaakseen ja viedäkseen ne sitten yhä paremmille
markkinoille. Marraskuusta helmikuulle harjoitetaan Valkealla
merellä seitin kalastusta ja paljon miehiä matkustaa täältä sinnekin
"purlakoitsemaan". Kesäksi kuitenkin ainakin lähimatkalaiset koettavat
saapua kotiin.

Levoinen eli Titoff on myöskin kauppiaita, joka käy kauppamatkoillaan
enimmäkseen Suomessa. Siellä hän on saavuttanut arvokkaita tuttavia,
tiedemiehiä ja muita, joille hän tekee pieniä palveluksia. Niinpä
hän kesäisin kokoilee eräälle kasveja, joita hän on oppinut kaikkien
sääntöjen mukaan kuivaamaan ja säilyttämään. Joutessaan hän niitä
haeskelee laajalti ja kehuu löytäneensä sellaisiakin, jotka sitten
on mieluusti vastaanotettu. Hän tuntee paljon Suomen oloja ja
pitää niitä arvossa, mutta rakastaa yli kaiken Karjalaansa. Ja
hänen synnynnäisesti aatelinen luonteensa ei ole tuolla maailmalla
kulkiessa vähääkään menettänyt yksinkertaisesta avomielisyydestään
ja jalosta miehuudestaan, vaan on hän sama Levoinen, miksi hänet
alusta parhaimmalla hetkellä on aiottu. Liikuttavalla tavalla tulee
hänen luonteensa kauneus ilmi hänen suhteestaan vaimoonsa ja ainoaan
tyttäreensä, joita hän kohtelee mitä hellimmällä rakkaudella.

Oikeaan taloon siis se nainen siinä pellolla kulkijamme neuvoikin.

Jo tuolla taloloissa kiiruhtaa väkeä saunaan, joista rupeaa aina
oven auetessa kuulumaan pehmoista vastan roisketta, naurua ja iloa.
Löyly pöllähtää ilmoille ja punainen olento ilmestyy sieltä täältä
taivas-alle hikoilemaan. Poikasetkin muka käyvät saunassa, ovat siellä
hetkisen vastalla ropsivinaan, kunnes vähän lämpiävät, niin että on
kylliksi syytä päästä järveen vilvottelemaan. Kauas räiskyy vesi ja
kuuluu ääni tästä heidän teostansa. Ja kylä on tuossa tyytyväinen
lämpimässä kesäillassa kuin pehmeään vaippaan kääritty.

       *       *       *       *       *

Mutta käymme mekin sisään.

Ovesta tullessamme on tuossa ikkunarivi edessämme ja heti huomaamme,
että tupa on hyvin lämmin; se johtuu siitä, että siellä kesälläkin
leivotaan ainakin kerta viikossa. Ovenpielessä vasemmalla puolella
on pesu-astia ja pyyhinliina. Tuvan vasemmassa ovinurkassa on uuni,
jonka edusta muodostaa jonkunmoisen keitto-astioiden pitopaikan.
Huomiotamme herättävät erikoisesti monenkokoiset saviruukut; niitä
käytetään maitoastioina ja on niiden nostelemista varten olemassa aivan
erikoinen hanko. Näemme näitä maitoruukkuja hyllyillä oikealla seinällä
ja kattoonkin kannattimien varaan asetetuilla laudoilla. Seinät on
höylätty hyvin sileiksi ja nurkat taitavasti pyöristetty. Pitkin seiniä
ovat lavitsat, näkyypä muutama tuolikin. Pöytä on ikkunain edessä, ei
kovin suuri, ja sen molemmilla puolilla rahit. Oikeassa peränurkassa
on jumalankuva ja sen alla pienellä hyllyllä pari ehtoollisleipää.
Kaikkialla on kodikkuuden tunnelmaa ja erinomaisen siistiä. Lattia
on niin puhtaan valkoinen kuin miksi se ainoastaan kuumalla vedellä
ja hiekalla saadaan, penkit ovat puhtaat. Kukaan ei syleksi ja
tupakanpolttoa pidetään koko kylässä häpeänä; ainoastaan yksi Suomen
puolessa "purlakoitsemassa" ollut mies on tähän paheeseen langennut ja
harjoittaa sitä ulkoilmassa muita kaihtaen, mutta hänetpä mainitaankin
heti muukalaiselle poikkeuksena tavallisuudesta.

Mutta ukko Titoff istuu jo tuolla samovaarinsa takana ja pitää puhetta
vireillä käytellen sekä livviä että venättä. Nuorukaisen avulla hän
vilkkaasti selvittelee kylänsä elämää ja laskee aina yhä uutta teetä
lasiin. Siihen kehottaa hän kaatamaan makeata, uunissa räydytettyä
kermamaitoa, joka antaa juomalle entistäkin hienomman maun. Pitkin
pöydän reunaa on pantu karkea, mutta puhdas liina käsien pyyhkimistä
varten. Mutta nuorukainen on kääntynyt Houdiin, joka siinä ketteränä
on lennähdellyt pöydän ja pankon väliä, ja rupeaa valoisin mielin
hänen kanssaan keskusteluun. Tämän rakastettavan lapsen kanssa eksyy
hän pian mitä herttaisimpaan leikinlaskuun, johon maammo ja taattokin
toisaalta yhtyvät. Ja Houdi punastelee ja naureskelee, hypiskelee
"peredniekkansa" helmaa ja taas päätään hiukan heittäen viskaa
vastaan leikkisän vastauksen, mutta ei kertaakaan hämmenny, ei menetä
hetkeksikään luonnollisuuttaan, vaan avoimesti ilmaisee joka eleellä
ihastuksensa vieraisiin ja koko illan asioihin.

-- Kylyyn käymme, kehottaa silloin pian taatto ja miesväki noudattaa
käskyä.

Nuorukainen ja Ontrei ihastuvat ikihyväksi tästä tarjouksesta, joka
oli heille pitkän korpimatkan jälkeen sangen tarpeellinen. Taatto käy
edellä arvokkaana ja pystöpäisenä ohjaten vieraansa saunalleen, joka
oli kuin mikäkin pöksä siinä rannan hietikolla. Se oli vanhuuttaan jo
painumassa maan sisään, mutta vielä pitivät kuitenkin sen vakaiset
seinähirret, joista se aikoinaan oli rakennettu. Ovi oli niin pieni,
että piti kovasti kumartua, jos mieli päästä sisään, ja oven pielessä
melkoinen röykkiö muruksi särkyneitä vesikiviä todisti sekin puolestaan
tämän kansallisen puhdistuslaitoksen ikää.

Heitettiin vaatteet ruohikolle ja käytiin sisään. Ensin siellä ei
nähnyt mitään, sillä ainoaan valon lähteeseen, jona oli reikä seinässä,
oli pistetty vasta. Mutta kun silmät tottuivat pimeään, näkikin
sentään oven raoista ja luukun nurkista tulevassa vähäisessä valossa
melko hyvin ympärilleen. Vasemmassa ovinurkassa oli musta kiuas,
josta säteili kaikkialle valtainen lämpö. Koko sauna oli sisältä
aivan kiiltävän musta, jollaiseksi karsta tulee, kun sitä kastellaan.
Lauteille oli pantu koivun lehviä, vastat hautuivat vesisaavissa ja
kiulu oli valmiina löylyn lyöntiä varten.

-- Kylyyn käykää, hoputteli taatto edelleen, varotellen samalla
koskemasta seiniin ja yleensä muihin paikkoihin kuin niihin, joissa
oli lehviä peittona. Itse hän istahti kiukaan puolelle ja rupesi
heittelemään varoen vettä kihiseville kiville. Pahaa sähinää ja kohinaa
rupesi kuulumaan, kuuma höyry kohosi kattoon; tuli yhä kuumempi ja
niin kylpivät miehet vahvasti heimonsa koko intohimolla ja vanhalla
vauhdilla. Erittäinkin Ontrei käyttelee vastaa kauan ja perinpohjin;
hän ähkii, hikoilee ja huohottaa, hankaa milloin sieltä milloin täältä,
puhkaa taas ja levähtää välillä, yhä uudistaakseen saman tempun. Kauan
hän niin kylpee, väliin hymyillen ja jotakin nöyrästi huomauttaen.
Vihdoin on leikki lopussa ja astutaan ulos, jolloin nuorukainen menee
suoraapäätä järveen sen vilpoisissa vesissä tulehtunutta ruumistaan
raitistuttaakseen. Vakaina taas astutaan tupaan takaisin.

Sinne onkin kylyssä ollessamme kertynyt paljon saunapuhtaita ukkoja,
jotka ovat tulleet katsomaan kaukamatkalaisia ja pyhään luostariin
pyrkijöitä. Ja siitä kertyy vilkas, kova-ääninen ja hauska keskustelu.

Toimeentulosta ja ahtaista ajoista puhutaan, haastellaan sodasta ja
poikain kohtalosta.

Vaimot istuvat vaitiollen. Juodaan teetä kovasti. Lasillinen
toisensa jälkeen menee ihmeen nopeasti ja vallan mitättömän pienellä
sokeripalalla. Tuossa jo eräs eukko juo kuudetta ja hiki helmeilee
hänen nenänvarrellaan. Miesten puhetta on suomalaisen helppo ymmärtää,
jos hän tuntee edes jonkun verran venäläisiä sanoja, mutta naisten
puhe jää vilkkautensa vuoksi epäselvemmäksi. Usein puhuvat kaikki
samalla kertaa ja koko tuvan täyttää ystävällinen porina. Taatto Titoff
kokeneena miehenä selvittää ja haastaa korkealla ja vakuuttavalla
äänellä.

Tiedustellaan kaikenlaista. Vaikka he ovatkin köyhiä, rakastavat he
kotikyläänsä. Kaukaisilta kauppamatkoiltaan he aina halajavat tänne
takaisin.

-- Ka, ylen on meillä tässä tuvat kaunihit asua ja eleä...

Taaskin voi tehdä sen huomion, että karjalainen heimo täällä, jossa se
lienee säilynyt sangen puhtaana, on ulkomuodoltaan erittäin komeata.
Miehet ovat pitkiä ja solakoita, soikea-kasvoisia ja avosilmäisiä,
naiset rintavia ja kaunismuotoisia. Heidän vilkkaudestaan ja heidän
luonnollista älyä osoittavasta keskustelustaan tulee ajatelleeksi, että
Suomen heimon etevin osa lienee sittenkin jäänyt tänne niemen tyvelle...

Ilta yhä hämärtyy ja ulkona vallitsee jo yön omituinen kuulas
valaistus. Siellä on jo kaikki hiljentynyt. Yöhön on vaipumassa
pieni karjalaiskylä erämaan suuren järven rannalla. Tuvassa vain yhä
istutaan, sillä mahtavasti on vaikuttanut heidän uteliaisuuteensa
vieraiden läsnä olo.

Puhutaan jo runoista. Nuorukainen se siihen hiljalleen on koettanut
keskustelua kääntää. Ei niitä enää paljo muisteta, mutta isien kehutaan
muistaneen ja taitaneen, vaikka aamut ja illat olisivat istuneet.
Nuorukainen tiedustelee viisikielistä, ja hymyillen taatto Titoff
silloin muistaa sellaisen hänelläkin olleen:

-- Lieneekö ylisillä vai missä lienee?

Ja samalla hän jo ilmoittaakin, ikkunasta katsahdettuaan:

-- Mutta sokea Miihkali tuo vieläkin runoja taitanee. Tuolla hän näkyy
tulevankin.

Sintsistä kuului hapuilevia ja varovaisia askeleita. Kepillä siellä
joku tuntui koettelevan oven edustaa, kunnes käsi rupesi hamuillen
hakemaan ripaa. Jännitettyinä kaikki kääntyivät tulijaa katsomaan ja
keskustelu vaikeni kokonaan. Tuntui salaperäiseltä siinä odottaessa
tätä oven aukenemista, ikäänkuin olisi sen avauksesta voinut astua itse
menneisyys sisään silmin nähtäväksi ja korvin kuultavaksi...

Raitis henkäys tuntui auenneesta ovesta vanhuksen astuessa sisään.
Ensin tuli näkyviin keppi ja käsi. Se oli ruskea ja ryppyinen, ja
jokainen sen suoni oli kohona korkealla sinisenä juovana. Jo näkyi
hamppupaita, aukosta ruskealta vilahtava rinta, jo harmaa, tuuhea,
rinnoille valuva parta, hopeinen tukka. Kumarassa tuli vanhus matalasta
ovesta sisään, mutta kynnyksen yli päästyään ja ristinmerkin tehtyään
hän vähitellen ja hitaasti oikaisihe...

Tuntui kuin olisi hän siinä hämärässä tuvassa suoristautuessaan
kasvanut aivan jättiläiseksi. Hänen vartensa venyi kunnioitettavaan
korkeuteen, hänen tukkansa ja partansa muodostuivat homerosmaiseksi
kehykseksi hänen korkealle ja kuperalle otsalleen. Ja hänen
suuret silmänsä, joita molempia peitti valkoinen jää, tuijottivat
ilmeettöminä, aavemaisina suoraan kohti avaruutta. Vaiti seisoi hän
siinä kuunnellen herkästi...

Nuorukaista värisytti ja uteliaana hän kumartui eteenpäin oikein
tarkemmin tulijaa näkemään. Ontrei osoitti hämmästyksen ilmettä ja
katsoi toveriinsa oudostuneen näköisenä. Tuo korkeavartinen ukko tuossa
oli ilmestys muinaisajoilta, jonka koko olemus tuntui olevan, hänen
tuossa seisoessaan, kuin sanatonta ihmishengen kääntymistä korkeuden
puoleen, kuin ihmisyyden avunhuutoa maan tomusta Ukon ylijumalan ja
sanan salaisten voimien puoleen.

Mutta taatto Titoff tervehti sokeaa ystävällisesti ja vei hänet perille
istumaan. Ja ukko tiedusteli vieraista ja sai kuulla heidän runojakin
kyselleen. Vaiti painoi hän harmajan päänsä käsiinsä tuijottaen
ilmeettömästi eteensä.

-- Kerran kävi täällä mies, ruotsi, jolle talvisen päivän ja illan
runoja lauloin. Siitä on jo kauan, hyvin kauan. Hiihtäen hän tuli,
mistä, en tiedä, mutta heti tunsin minä hänet veljekseni. Kuollut jo
lienee. Kovin hän halasi runoja kirjaan panna. Äijän lauloin, äijän
muistin, enempi olisi isäni muistanut. Nykyinen kansa ei niin mitänä
muista...

Hän puhui katkonaisesti, ikäänkuin omissa aatteissaan, panematta enää
huomiota ympäristöönsä. Titoff kuiskasi:

-- Vanha on, horajaa jo...

Mutta runolaulaja jatkoi itsekseen:

-- Eivät enää taattojen tavoin haastakaan. Eivät soita kantelehia.
Räähkiä lauluja laulavat. Rumalla soitolla illat pilaavat. Pahoin myös
puhuvat. Kuolla minunkin pitävi...

Tuntui kolkolta kuulla näitä vanhuksen valittavia syytöksiä. Vaiettiin.
Katsottiin permantoon. Odotettiin.

Vanhuksen puhe kävi jo epäselväksi, niin ettei tahtonut voida kuulla
hänen sanojaan. Mutta pian saattoi hämmästyksekseen ymmärtää, että hän
siinä oli mumisten ruvennut hyräilemään jotakin runoa. Kuta pitemmälle
hän pääsi, sitä kuuluvammaksi ja selvemmäksi tuli hänen äänensä, ja jo
saattoi erottaa sanatkin.

Turhaan koetti nuorukainen odottaa siinä jotakin tuttua mytoloogista
nimeä päästäkseen edes läheltä arvailemaan, mitä jaksoa ukko hyräili.
Pian hän päinvastoin pääsi selville, ettei tässä ollut kysymyksessä
mikään Kalevalan toisinto, vaan joku aiheeltaan aivan toiselle alalle
kuuluva laulu, joka oli vanhuksen runollisen luomisvoiman viimeinen
ilmaus. Uteliaana ja henkeään pidättäen kumartui hän yhä lähempää
hyräilyä kuuntelemaan.

Mutta selvästi se jo kuuluikin. Kuta pitemmälle ukko laulussaan
pääsi ja kuta syvemmälle hän unehtui omaan runolliseen maailmaansa,
haltioituen yhä enemmän, sitä korkeammaksi kohosi hänen äänensä ja sitä
suoremmaksi oikaisi hän taas kumaraan vaipuneen vartensa. Ääni, josta
kuului vanhuuden värittömyys ja vapiseminen, tuntui kuitenkin kumpuavan
jostain syvältä ja sisäinen innostus antoi sille salaperäisesti ja
profeetallisesi vaikuttavaa hehkua. Kuka ja mikä oli tuo ukko? Mistä
oli hänellä tämä runon kyky? Oliko hän joku Vipunen, joka oli säilynyt
muinaisilta ajoilta todistukseksi keskellemme salaisista voimista ja
kyvyistä?

Jännittyneenä olivat kaikki ruvenneet kuuntelemaan. Miihkali-ukko
oli jo pitkät aikaa ollut omituinen ja puhellut asioita, joita ei
ymmärretty. Mutta näin julkisesti ja mahtavasti ei hän vielä ollut
esiintynyt ja siksi häntä nyt aivan erikoisella uteliaisuudella
kuunneltiin. Mahdollista oli, että vieraiden tulo ja heidän
tiedustelujensa johdosta heränneet vanhat muistot olivat vaikuttaneet
mullistavasti ukon mielikuvitukseen ja saaneet hänet tänä hämärän
hetkenä ikäänkuin loveen langeten haltioitumaan.

Vanhalla runon mitalla ja sävelellä hän kuvaili oman pienen
kyläheimonsa elämää ja taistelua. Vaivaloista se oli aina ollut,
alituista kamppailua nälän häätämiseksi. Mutta niin kauan kuin sitä oli
tehty vanhan tiedon varassa, ahkeruudella ja jaloja tapoja noudattaen,
oli sillä aina ollut luojan suosio keralla. Mutta ajat muuttuvat ja
vieraat tavat sekä ymmärrykset tunkevat salollekin, työntäen tieltään
syrjään esi-isäin menot ja uskomukset. Entisyys unohtuu ja joudutaan
uralle, joka ei ole luontaisesti Kalevan kansalle aiottu, ja niin
muututaan muuksi kansaksi itseään enää tuntematta. Niin kuolee henki
ja sanan voima, joka on aina ennen ollut hädässä ja elämässä apuna.
Kuusikkoon painuvat vanhat eivätkä nuoret heidän muistoansa kunnioita
ja heidän opetuksiansa ota enää varteen.

Aivan haltioituen ja profeetallisella silmällä ukko siinä karussa
yksinkertaisuudessa ikäänkuin laulaa heimonsa kuolinvirttä. Näkee
selvään, ettei kuulijakunta häntä ymmärrä, ei osaa asettua sille
muinaisen itsetunnon kannalle, joka vielä elää sokeassa laulajassa.
Ja pian ukko vaipuu surumieliseen runolliseen haasteluun vanhan
haltiamaailman kanssa, puhellen, kuusikon rauhasta ja kotoisten
asuinsijainsa kauneudesta. Jo siirtyy hän yhä utuisemmille maille,
kulkien pitkin sinistä siltaa kohti Kiesuksen kartanoita, jossa itse
vakainen luoja hänet vastaan ottaa, tervetulleeksi toivottaen. Siellä
on hänellä rauha ja kaikkien syntyjen syvien selvitys, palkinto ja
ijankaikkinen autuus.

Huomaa selvästi, että ukko on kristillisen hengen läpitunkema,
vaikkakin monessa kohden runollisten luonnon-uskomuksien vallassa.
Vaietaan ja kuunnellaan. Hämärä houkuttelee tunteita liikkeelle.
Vihdoin on kaikki hiljaa. Ukko on lopettanut ja syvään on painunut pää
hänen rinnalleen. Odotetaan vielä hetkinen, kunnes vihdoin yksitellen,
äänessä pieni lämmin värähdys, lausutaan hyvästit ja mennään huoaten
kotiin. Tupa tyhjentyy, kunnes on jälellä vain talon väki ja yhä
paikallaan istuva ukko. Hänkin vihdoin vaieten havahtuu ja kiitellen
lähtee kompuroimaan ovea kohti. Nuorukainen käy häntä kotiin saattamaan.

Yö on kylän yllä, taivas pohjaton salaperäisessä valossaan, järven
selkä kuin rajaton kuvastin, jonka pinnalla leikkivät sumun harsokuvat.
Kaukaa kuuluu melkein räikeänä ja kirkkaana ratshoin toimelias puhelu
ja kesannolta kilahtaa silloin tällöin verkkaan päätään kääntävän
ja märehtivän lehmän kello. Ukko astuu varoen ja vaivaloisesti, ja
nuorukainen kulkee sanatonna hänen rinnallaan. Kotipihallaan ukko
sitten seisahtuu ja vaistomaisesti kääntää päänsä sinne, missä heikosti
läpi yönkin välkehtii päivän kirkkaus. Kauan hän tuijottaa sinne
elottomilla suurilla silmillään, kunnes taas havahtuu ja nöyrästi
kiittelee toveriansa tällaista vanhaa raukkaa saattamasta. Ja kun
sintsin ovi on hänen peräänsä sulkeutunut, oli tuosta saattajasta kuin
olisi kadonnut hänen näkyvistään todellakin kappale Karjalan muinaista
suuruutta ja hengen voimaa.

Titoffin tuvassa uinui jo Ontrei olkivuoteellaan onnellisen näköisenä
kuin lapsi, ja mieli tyvenenä vaipui hänen nuori toverinsa hänen
vierelleen. Eikä ollut taistelua eikä onnettomuutta, vaan rauhan suuri
aavistus sydämessä.

       *       *       *       *       *

Kaukaa kuuli hän aivan selvästi kirkonkellojen juhlallisen äänen
ja ilma oli niin kaunis kuin se voi olla vain sunnuntai-aamuna.
Vähitellen rupesi soitto kuulumaan yhäkin lähempää, kunnes hän äkkiä
heräten huomasi sen tulevan kylän pienestä rukoushuoneesta. Se ei enää
ollutkaan mitään suurten kellojen juhlallista pauhua, vaan pikemmin
pienen kellon ystävällistä kilinää, joka tuntui somalta siinä aamun
ihanuudessa. Valtainen kirkkaus näkyi ulkoa, järvi kisaili virkeänä
aallokkona ja ruohon vihreys tuntui silmälle mieluiselta.

Hän oli yksin tuvassa. Nopeasti nousi hän kiiruhtaen ulos rantaan
peseytymään. Pihalla istuikin Houdi, valmiina häntä kiusoittelemaan:

-- Sinä pitkään makaat!

Hänellä oli hyvin koreat vaatteet: vaaleansininen hame, valkea
avorintainen pusero, ja keltainen, punakukkainen huivi, joka oli
somasti valahtanut niskaan. Hänen nauraessaan muodostui poskeen kuoppa
ja hän pyörähteli keveästi, nähtävästi mielihyvissään vaatteistaan.

Nuorukainen katseli tyttöä mielihyvällä, uhaten sitte:

-- Odotahan...

Mutta tyttö suikasi keveästi syrjään ja hän menikin rantaan enempää
kiinni tavottamatta.

Vesi syveni tasaisesti ja pohja oli mitä puhtainta hiekkaa. Hän kahlasi
hitaasti syvemmälle nauttien voimiensa tunnosta ja hyvää tekevästä
pienestä vilun väreestä. Raitis tuuli hiveli hänen ruumistaan. Nyt
tuli tuossa syvän rinta eteen ja hän heittäytyi uimasilleen lähtien
soutelemaan.

Rannalle oli tullut ukkoja katsomaan tätä heille outoa asiaa;
karjalainen ei nimittäin enempää kuin suomalainenkaan ui muuta kuin
lapsena. Uida hän ei tavallisesti osaakkaan, vaan on vesihädässä
useimmiten aivan avuton. Ihmeissään he nyt katsoivat uijan menoa,
ystävällisesti huudellen hänelle varottavia sanoja. Mitään vaaraahan
tässä ei ollut, sillä hän oli lapsuudessa opitun tapansa mukaan veteen
mennessään juhlallisesti heittänyt kädellään vettä rannalle ja sanonut:

-- Näkki maalle ja minä veteen.

Se riittää. Vetehinen silloin menee maalle siksi aikaa, kun uija on
vedessä, eikä siis vedä häntä sinne aaltojen alle asuntoonsa.

Hän kääntyi selälleen ja antoi aaltojen ajaa itseään hiljaa rantaa
kohti. Tuntui niin erinomaisen viileälle ja intohimottomalle siinä
raittiissa vedessä keinua. Vilahduksena taas kuluneet viikot
kuvastuivat hänen mieleensä outona, merkillisenä ajanjaksona...

Hän oli tullut rantaan ja kiiruhti ylös pukeutumaan. Kellonsoitto oli
lakannut ja hän tunsi nyt äkkiä harvinaisen voimakasta nälkää. Nopeasti
kiirehti hän tupaan, tavaten tiellä rukoushuoneelta palaavan isännän ja
Ontrein, jotka häntä iloisesti tervehtivät.

-- Eihän meillä ole täällä ei pappia eikä diakonia, vaan itse me
laulamme ja luemme sen minkä osaamme. Kyllä se siitä yhtä suureksi
Jumalan kunniaksi rodiutuu.

Taatto Titoff näin selitteli päivän jumalanpalveluksen suoritusta ja
Ontrei hymyili ystävällisesti joukkoon. Mentiin tupaan, jossa Houdi jo
malttamattomasti odotti. Pöydällä oli kalakukkoa, monellaisia piiraita,
voita ja tuoretta maitoa sekä suolakalaa. Mielihyvin kävi isäntä
vieraineen maukasta ateriaa nauttimaan.

Ja niin vietettiin kaunista sunnuntaita leikkien, iloiten ja
levähdellen, ystävällisen ja vieraanvaraisen kylänväen keskuudessa.
Valoisena muistona säilyvät ne hetket kautta elämän, ja aina, kun
mieleen palaa kuva nauravasta karjalais-neidosta, rukoilee sydän
hänelle onnea ja menestystä. Miten lienee elämäsi nyt, kaunis Houdi?
Onnellinenko olet vai oliko kohtalolla raskas taival osallesi
varattuna? Jää hyvästi ijäksi, ihana neito, kotisi, ja kaunis
kotikyläsi syvällä Karjalan sydämessä!



SOLOVETSI JA KARJALA.


      Minkä kerroin keskiyöllä,
    Senpä unelta kuulin,
    Minkä kuulin kuutamolla,
    Senpä haastoin haavehia.

"Että Jumala kaikkivoipa rankaisisi kuolemani ja kaiken vääryyden ja
väkivallan... rakas... Jumalan armolliseen suojaan ja varjelukseen..."

Nimen kuullessaan ja saatuaan tietää kirjoituksen sisällön nyykäytti
munkki-vanhus tietävästi päätään:

-- Se on sitten onnettoman ritarin Johan Grijpin kirjoitusta, sanoi
hän. Tuo ritari kuoli luostarissa vuonna 1612. Mahdollista on, että
kirje antaa hiukan valaistusta hänen kohtalostaan. Varmaa on, että hän
viattomasti sortui sen ajan ristiriitaisuuksiin, ja Jumala olkoon hänen
sielulleen armollinen...

Nuorukainen kävi uteliaaksi.

-- Siis Antonii Doblestniin aikana? kysyi hän viitaten Solovetsin
pieneen historiaan.

-- Niin, juuri mahtavan arkkimandriitti Antoniin aikana, miehen, joka
voimalla, tarmolla ja valtioviisaudella hoiti valtakunnan etuja täällä
pohjoisessa Boris Godunowin kuoltua vuonna 1605.

Nuorukainen ymmärsi. Luostarin historiassa kerrottiin, että kun Boris
Godunovvin kuoltua valtakunta joutui hajaannuksen tilaan ja yhä
uudelleen esiintyvät kruunun tavoittelijat täyttivät maan melskeellä
ja sisäisillä sodilla, tuli Solovetsin luostari täällä pohjoisessa
vallan vartiaksi ja valtiotaidon johtajaksi, erittäinkin kun se laski
koko Karjalan jonkunmoiseksi alusmaakseen, josta se sai tuloja ja
josta sen oli vastattava. Kun nyt vuonna 1609 Kaarle IX teki Vasili
Shuiskin kanssa liiton sillä ehdolla, että hän antamansa aseellisen
avun korvaukseksi saisi koko Karjalan läänin, lähetti Pohjanmaan
sotapäällikkö Isak Behm sanansaattajan kirjeellisesti tiedustelemaan
luostarilta, miten se suhtautuu tähän sopimukseen: pitääkö
Shuiskin puolta ja luovuttaa puolestaan Karjalan, vai kannattaako
Vale-Dmitriitä, eikä anna Karjalaa hyvällä. Shuiskiahan luostari
tietenkin kannatti, mutta ei millään ehdolla halunnut luovuttaa
Karjalaa; kuitenkin oli kieltäytyminen tavallaan tsaarin käskyn
hylkäämistä; mitä tehdä tässä pulmallisessa tapauksessa?

-- Niinkö oli asia?

-- Niin, nyykäytti vanhus vastaukseksi, ja jatkoi itse:

-- Mutta arkkimandriitti Antonii oli mies, joka ei mielinyt ratkaista
pulmaa luostarilleen epäedullisesti. Viisitoista vuotta aikaisemmin
olivat valmistuneet luostarin lujat muurit ja sen kahdeksan korkeata
linnatornia. Ne olivat sen ajan varustuksiksi siksi kunnioitettavat,
että Antonii saattoi huoletta heittäytyä niiden turviin, olipa
vihollisena sitten joko Ruotsi tai itse Shuiski. Ja meri tuossa
ulkopuolella suojeli myöskin pyhää hoidokkiaan. Ja Karjalan kansan
uskonnollinen mieliala sekä molemmin puolin tehdyt ryöstöretket
olivat kiihoittaneet suomalaisten ja karjalaisten keskinäiset välit
niin verisiksi, että luostarilla oli varmaankin koko alusmaittensa
asujamisto puolellaan. Harkintaa siis sieti tämä asia, eikä luostari
vastaustaan kiirehtinytkään...

       *       *       *       *       *

Ulkona oli kaikki hiljennyt. Ylösnousemisen kirkon sinistä
jättiläiskupoolia ja kuulakasta taivasta vastaan vilahtelivat
valkoisina välähdyksinä uupumattomien lokkien siivet. Kultaiset
ristit kajastelivat pronssin värisinä yön ilmassa ja vinoon painunut
kolmas poikkipuu kertoi väsymättömästi surumielistä taruansa maailman
vapahtajasta, jonka ihmiskunnan koko syntitaakan raskauttaman askeleen
alla se masennuksissaan vinoon vaipui. Ryhmyiset muurit olivat siinä
kuin uneen uupunut mahtava peto, silmät puoli-ummessa odottaen
hetkeänsä. Ne olivat paljon nähneet ja tiesivät paljon kertoa.

-- Katso, poikani, tuota pientä kolon tapaista tuon korkeimman tornin
länsipuolella, sanoi vanhus hänelle viitaten akkunasta. Ulkopuolelta
ei kukaan voisi aavistaa, että se on erään pienen ja ahtaan kammion
ainoa valoreikä. Se on muurattu itsensä tornin paksuun seinään ja siinä
kopissa on...

Hän keskeytti puheensa ja mietti hetken, mutta jatkoi sitten hiukan
lausettansa muuttaen:

-- Siinä kopissa on aikoinaan asunut onneton ritari... Sanotaan, että
Itämaisen sodan aikana Kasaniin viedyt luostarin salaiset asiakirjat
ovat myöskin tienneet laajasti kertoa tähän tapahtumaan liittyvistä
seikoista. Jumala meitä armossaan varjelkoon ja selittäköön tekomme
parhain päin.

Hän teki hartaasti ristinmerkin ja vaipui ajatuksiinsa. Nähtävästi
hän tunsi tämän asian tarkoinkin, vaikka oli haluton siitä kertomaan,
sen kun saattoi katsoa jotenkin luostarin maineelle epäedulliseksi.
Mutta kenties hän sitten muisti välille jo jääneen kolme vuosisataa,
joiden aikana on kerennyt pahakin viillos turpeentua, kenties tuo
kaukainen ja hänelle rakkaaseen laitokseen niin läheisesti liittyvä
ihmiskohtalo häntä liikutti ja kehoitti siitä puhumaan, miten hyvänsä,
tänä yön hetkenä valkopartainen vanhus haasteli nuorelle suomalaiselle
eriskummallisia, puoleksi historiallisia, puoleksi tarunomaisia ja
keskiaikaisen mystiikan värittämiä tarinoitansa. Tuntui aivan selvään
hänen melko nopeasta ja sujuvasta esityksestään, jossa usein saattoi
kuulla vanhan kirkkoslavonian värittämiä sanakäänteitä, että hänen
kuvauksensa oli kotoisin jostain luostarikronikasta, jota ei oltu
koskaan saatettu julkisuuteen sen vuoksi, että sen tiedot saattoivat
antaa aihetta luostarin johtajien toiminnan arvosteluun. Kirjoittaja
lienee ollut joku asian salaisimmatkin vaiheet tarkoin tunteva munkki,
joka omasta halustaan ja ikäänkuin jonkunmoista syyllisyyden tunnetta
lievittääkseen oli tapahtumat jälkimaailman tietoon saattanut. Se oli
inhimillisyyttä, Jumalan pelkoa ja naivia katolisuutta täynnä...

Jumalan tahdosta saapui autuaan arkkimandriitin Antonii Doblestniin
neljäntenä hallitusvuotena keväällä, vielä lujan jään aikana,
monasteriin nämtsien lähetystö tiedustelemaan, tahtoiko monasteri
ryhtyä kannattamaan Vasili Shuiskin, sen oikeauskoisen tsaarin asiaa,
sekä luovuttaa puolestaan Ruotsille Karjalan läänin, niinkuin sovittu
oli, vai liittyä Dmitriihin, siihen väärään vallan anastajaan, ja
kieltää vastoin tsaarin sanaa Ruotsilta Karjalan. Ja oli tässä
lähetystössä, paitsi Pohjanmaan sotapäällikön Behmin miestä, nuori
ritari Johan Grijp, sekä heidän palveluskuntansa, jotka kaikki
olivat saapuneet Pohjanmaan puolelta yli oikeauskoisen maan, Kemin
ja pyhän meren. Ja kun he olivat tulleet suuren portin edustalle,
jota monasterin palkkaama streltsien joukko ajan levottomuuden ja
epävarmuuden vuoksi yötä päivää vartioi, ja vartiat olivat heiltä,
vaikka heidän asiansa jo tunnettiinkin, tiedustelleet tulon syytä ja
tulivatko ystävinä vai vihollisina, niin kun he olivat ilmoittaneet
ystävinä tulevansa ja lähetystön suojaa vaativansa, sanoma heidän
tulostaan heti saatettiin itsellensä arkkimandriitille. Ja sillä
välillä vieraat ihmetellen katselivat äsken rakennettuja valtavia
muureja, puhellen keskenään oudolla kielellä ja katsellen koko
laitostamme nähtävästi suurella kunnioituksella. Ja oli varsinkin nuori
ritari Grijp puettu synnillisen koreasti turkkeihin ja kauniisiin
säämiskäsaappaisiin sekä nahkaisiin kyltereihin, pitkä miekka
sivullansa. Nauraen osoitteli hän seurallensa isiemme vaatetusta, eikä
kukaan lähetystön jäsenistä osoittanut pyhän neitsyen kuvalle portin
yläpuolella ristinmerkillä kunnioitusta, kuten Jumalan kunnia olisi
vaatinut. Ja paljon saapui isiä työn ja rukouksen keskeltä katsomaan
nämtsien lähetystöä ja miettimään, mikä suuri asia oli saattanut
vieras-uskoiset liikkeelle tänne jäiden ja myrskyn valtakuntaan.
Mutta oli se Jumalan tahto ja koettelemus, että saataisiin nähdä,
oliko monasteri sopiva kantamaan sitä suuruutta ja valtaa, minkä hän
armossaan sille näillä kolkoilla perukoilla ja ammoin pakanuudesta
luopuneen kansan keskuudessa oli määrännyt.

Jumalalle ainoalle ylistys, kiitos ja kunnia. Kun suuri isämme Antonii
oli saanut kuulla nämtsien lähetystöstä, oli hänen sydämensä vallannut
ankara ahdistus ja epätoivo, niin että hän oli käsiään väännellen
heittäytynyt ristinkuvan eteen ja rukoillut palavasti Jumalalta ja
monasterin suojeluspyhimyksiltä tietoa siitä, mitä hänen piti tässä
näin pulmallisessa kysymyksessä tehdä, kun hänen järkensä ja monasterin
tulevaisuus sekä näiden perukkain oikeauskoisen kansan kohtalo ja
mielipide neuvoi tekemään toisin kuin mikä oli julistettu tsaarin
tahdoksi ja tarkoitukseksi liittokumppaninsa kanssa. Ja oli hän
käskenyt isien kokoontua ylösnousemisen kirkkoon yhteiseen rukoukseen
ja viedä vieraat monasterin vierashuoneeseen sekä kohdella heitä hyvin
ja säätynsä sekä lähettiläs-arvonsa mukaan.

Mutta kun marttyyri Filipin rakentamilla isoilla Marian taivaaseen
nousun ja Kristuksen kirkastamisen kirkkojen kelloilla äkkiä ruvettiin
täydellä voimalla soittamaan, hämmästyi lähetystö kovin juhlallisen
äänen suuruutta ja sitä rikkautta, jota oli tarvittu sellaisten
suunnattoman suurien kellojen valamiseen. Mutta he eivät olisi asiaa
ihmetelleet, jos he olisivat todella tunteneet monasterin suuret
rikkaudet ja sen mahtavan vaikutusvallan, joka sillä jo kauan oli
ollut äiti-Venäjän asioihin, tunteneet luostarin toisen perustajan,
Pyhän Filipin uupumattoman tarmon, valtioviisauden ja uskon, hänet,
joka on rakentanut suurimman osan monasterin rakennuksista, perustanut
hospitaalin, myllyn ja paljon teitä sekä Jänissaaren kuuluisan
erakkolan, hänet, jonka tsaari viimein totuuden puhumisen tähden
surkeasti ja tuskallisesti kauheassa vankilassa tapatti. Niin jos
vieraat olisivat kaikki nämä seikat tunteneet, he eivät olisi niin
suuresti kaikkia näkemiänsä ihmetelleet.

Mutta kun monasterin palvelijaveljet tulivat ilmoittamaan
arkkimandriitin tahtoa vieraille, eivät nämä ensin mielineet antaa
pois aseitaan, koskapa näkivät muurin reunalta streltsien piikit ja
rengaspaidat, mutta taipuivat sittemmin ja antoivat suosiollisesti pois
miekkansa, jotka olivat hyvin siroa tekoa ja joista toinen vieläkin
on tallella asehuoneessamme. Ja huolettomana ja hymyillen sekä edes
päänsä paljastaen astui sitten muiden mukana nuori ritari Grijp
portistamme sisään, ja oli hänellä kaunis muoto sekä ruskea, munkkiemme
tapaan hartioille valuva tukka, niinkuin kuului olleen siihen aikaan
nämtsien maallikoilla tapana maailmallisesti itseänsä koristella. Mutta
huomattuaan muuriemme ylettömän vahvuuden ja korkeuden, hyvät aseemme
ja asestetut vartiamme tulivat he jälleen rauhattoman näköisiksi,
mikä ei ollutkaan ihme, sillä olivathan he oudossa paikassa ja
vihollismaassa, joskin Jumalansa ja lähettilästurvansa varjeluksessa.
Sillä epäilemättä oli heidänkin varjelijansa sama armollinen Jumala,
jolle alttarimme ääreltä yötä päivää kaikuu ylistys- ja kiitoslaulu.

Streltsit laskivat aseensa heitä tervehtiäkseen ja katselivat nämtsit
varsinkin vartiaimme päällikköä, joka oli harvinaisen voimakas ja
komea nuori mies, suurella uteliaisuudella. Heidät kuljetettiin nyt
heidän asuntoonsa, joksi tuli kullekin ritarille oma huoneensa,
mutta asemiehille yhteinen, ja olivat ritarit tähän järjestelyyn
tyytymättömiä, tahtoen päästä asumaan yhteen miestensä kanssa, mutta
rauhoittuivat he, kun heille selitettiin, ettei muita huoneita
tällä kerralla ollut käytettävänä. Muut huoneet tarvittiinkin
tarkoin, kun muistetaan se, mikä jälkeenpäin saatiin tietää, että
aivan heti tämän jälkeen monasteriin saapui Shuiskin pajarien
lähetystö, joka yön pimeydessä salaa tuli hautausmaan puoleista
salakäytävää myöten, saavuttuaan saarelle Suman linnasta; eivätkä
heitä kutkaan luostariveljistä nähneet eivätkä tulleet näkemään,
sillä se oli arkkimandriitin Antoniin nimenomainen tahto. Mutta oli
eräs munkeistamme sen kuitenkin päässyt tietämään, sillä hän toimi
arkkimandriitin sihteerinä, ja ajatteli hän silloin nämtsienkin
monasteriin tullessa, että Jumala ainoastaan tietää, mitä tästä
kaikesta lopuksi tulijoille kohtaloksi koituu, kuten olikin asia, ja
tämän kaiken on hän itkien ja rukoillen yön synkkinä hetkinä salassa
ylös kirjoittanut, että tiedettäisiin viattomalla verellä olleen
pyhässä monasterissa puolustusmiehiä.

Se huone, joka nyt joutui ritari Grijpin asunnoksi, oli pieni, muurin
sisään rakennettu isossa läntisessä tornissa, jonka akkunana oli
epäpyöreä ampumareikä. Juuri kun aurinko iltaisin hukkui lännessä
mereen, sattuivat sen säteet sopivasti tästä aukosta sisään siellä
asuvan virkistykseksi ja mielen ylennykseksi. Ja pienuudestaan
huolimatta oli huone siisti, jopa parempi kuin munkkien kopit. Sinne
vievän käytävän reunaan on muinoin laitettu pyhien hautoja, joista
toisia on myöhemmin avattu, ja on käytävä muutenkin pimeyden takia
kolkko, niin että iloisen ritarin mieli näkyi väkisinkin masentuvan
alakuloiseksi. Sanotaan Jumalan sallivan, että edessä olevan kolkon
kohtalon aavistus pääsee tunkemaan mieleen, että sydän kääntyisi
ijäisyyden puoleen, ajoissa huolehtimaan pelastuksesta.

Mutta kun vieraat näkivät rauhallisen ja ystävällisen käytöksemme ja
saivat käskyn tulla aterioimaan monasterin yhteiseen ruokasaliin,
näytti heidän mielensä virkistyvän ja mielellään nauttivat he Jumalan
antimia vakaina kuunnellen esilukijan esitystä pyhien elämästä, jota he
kuitenkaan eivät tainneet paljoa ymmärtää. Ja kun ateria oli nautittu
ja siunattu leipä syöty, ilmaisi lähettiläs taaskin pyyntönsä saada
tavata arkkimandriitta, mihin suostuttiinkin. Mutta sitä ei sallittu,
että hän olisi ottanut mukaansa ritari Grijpin, sillä lähettiläs
oli hän yksin vain. Ja saatettiin hänet sitten monasterin esimiehen
huoneeseen, joka oli paksuun ympärysmuuriin liittyvä yläkerran laaja
asumus. Jumala olkoon tämän kertojalle armollinen siitä, että hän
puhuu näistä salaisista asioista, mutta se tapahtuu ainoastaan siinä
vakaumuksessa, ettei tässä sattunut mitään, joka ei olisi ollut Jumalan
niin sallimaa, ja tuhatkertaa olkoon annettu anteeksi sekin, että
synnillinen uteliaisuus houkutteli sen, joka on näistä asioista tiennyt
näin tarkoin kertoa, muurin sisäkäytävää arkkimandriitin salaovelle
kuuntelemaan mitä tapahtuman piti.

Arkkimandriitti Antonii istui pöytänsä ääressä, jolla paloi kaksi
tuohusta, ja jäivät hänen raudanlujat kasvonsa, joista mustat silmät
tuikkivat, muun huoneen kanssa kokonaan varjoon. Kun vieras teki
kunnioittavan, mutta ylpeän tervehdyksen, nousi monasterin esimies
seisomaan ojentaen hänelle kätensä. Ja tunnustaa täytyy, että hän oli
todella komea ja ihailtava mies, sopiva näinä melskeisinä aikoina
valvomaan valtakunnan etuja näillä mailla, jotka olivat aina olleet
riidan esineinä, mutta jotka hänen viisautensa tänä ajankohtana,
jolloin tsaari oli ne jo pois luvannut, pelasti monasterille ja
oikeauskoiselle kirkolle. Hän oli pitkä ja laiha mies, parta harmaa,
rinnalle aaltoileva, päässä hiusten puutteen ja kylmän tähden kalotti,
milloin hän ei pitänyt munkkien tavallista korkeaa mustaa päähinettä.
Kun nyt lähettiläs ojensi hänelle sinetillä suljetun kirjeen, teki hän
sen jo paljoa nöyremmin kuin mitä olisi hänen ryhdistään äsken sisään
astuessaan voinut odottaa. Luettuaan kirjeen hitaasti viittasi Antoni
lähettilästä, hänelle sanaakaan sanomatta, poistumaan, mitä käskyä tämä
ollenkaan hidastelematta totteli.

Tämä kirje sisälsi nyt sen, mitä tämän kirjoituksen alussa on
mainittu, ja oli siinä siis tarkoituksena saada selko, luovuttaisiko
monasteri esteettä Ruotsille sen, mistä oli sovittu, nimittäin
Karjalan Solotsiin eli siis Valkeaan mereen saakka, mikä on ollutkin
Ruotsin vanha pyrkimys ja luonnollinen asia kaiken muun paitsi uskon
puolesta, Karjalan kansa kun on heidän kanssa samaa heimoa. Mutta kun
se oli ammoin monasterin ja oikeauskoisen kirkon toimesta käännytetty
oikeaan uskoon ja mielellään pysyi monasterin alamaisuudessa, pitäen
rajantakaisia Kajaanin nämtsejä vihollisinaan, ei monasteri tietenkään
voinut katsoa oikeaksi sen luovuttamista Ruotsille, sillä olisihan
sillä teolla ehkä ainaiseksi lopetettu Venäjän valta näillä perukoilla.
Ja ainoastaan pakosta oli Vasili Shuiskikin tällaisen valtakunnalle
vahingollisen sopimuksen tehnyt, mistä saattoi olla todistuksena sekin
lähetystö, joka -- hänenkö vai muiden kaukonäköisten miesten toimesta
-- juuri näissä asioissa monasteriin saapui. Sillä salata ei voine sitä
asiaa, että valtioviisaat miehet, jotka asettivat isänmaan edun yli
kaiken, olivat heti, kuultuaan että Ruotsin kuninkaan kanssa oli tehty
sopimus Karjalan läänin luovuttamisesta avun palkaksi, lähettäneet
tämän lähetystön Solovetsiin valvomaan, että sen lupauksen toimeenpano
saataisiin jos mahdollista raukenemaan. Siinä tarkoituksessa piti
sen antaa asianomaisten ymmärtää, ettei tottelemattomuus tsaarin
käskyä vastaan ollut tässä tapauksessa mikään synti, vaan päinvastoin
erittäin ansiokas teko, joka vastaisuudessa kyllä palkittaisiin. Ja
kun monasterin etu myöskin tässä tapauksessa puhui samaan suuntaan, ei
saattanut epäillä, mikä oli oleva Antoniin lopullinen päämäärä tässä
asiassa.

Heti kun tämä lähetystö yön hiljaisuudessa oli saapunut, herätettiin
Antonii. Heidän kesken alkoi nyt kiihkeä neuvottelu, jonka sisällystä
ei voinut kuulla, mutta joka, kuten sittemmin tapaukset osoittivat,
kävi siihen suuntaan, että monasteri vastasi myöhemmin kirjeellisesti,
antamatta tälle lähettiläälle mitään suullista tietoa kannastaan.
Ja parempi olisi, että monasteriin jäisi sitä varten joku nämtsien
seurueesta, sillä hän, varustettuna luostarin suojeluskirjalla,
parhaiten sitten voisi viedä vastauksen takaisin. Siten voitettaisiin
ainakin aikaa ja saataisiin nähdä, miksi asiat kehittyisivät etelässä,
jossa nämtsit nyt taistelivat tsaarin puolesta. Kaikesta tästä näki,
että monasterilla oli suuri merkitys näiden maiden asioissa, jopa
valtakuntien välisissä neuvotteluissa.

Mutta sillä välin kuin varsinainen lähettiläs oli virallisissa
puuhissaan, pitivät streltsit huolta Grijp ritarin huvittamisesta. He
näyttivät vieraalleen kaikki kirkot, aarreaitan ja asekammion, minne
oli koottu sadottain pertuskoja, keihäitä, miekkoja, kypäreitä, nuijia
ja rautapaitoja; he näyttivät hirvittävät maalaukset, joissa kuvattiin
saatanan viettelyksiä ja helvetin tuskia, veivät katsomaan Sosiman
ja Sauvvatan muumioita sekä paikkoja, joissa oli ihmeitä tapahtunut,
aarteita ja kalliita esineitä, joista monasterin rikkaus ja maallinen
mahtavuus kävi ilmi.

Ja kerrotaan, että streltsien päällikkö, tuo suuri ja voimakas sotilas,
oli utelias näkemään, mihin nämtsit voisivat käyttää sellaista kapeata
ja pitkä miekkaa, joka oli oikeastaan vain kärjestä terävä ja jollainen
oli Grijp-herrankin ase, hän itse kun oli tottunut luottamaan pitkään
ja raskaaseen lyömäaseeseensa. Kun silloin ritari Grijp oli tulkin
avulla selittänyt miekkailutaitoa ja streltsi epäillen pudistanut
päätänsä, oli ritari iloisesti tarjoutunut hänelle käytännössä
osoittamaan sellaisen aseen etevämmyyttä. Hän oli saanut aseensa, oli
menty monasterin ulkopuolelle metsikköön ja siellä käyty miekkasille.
Ihmeellistä oli ollut nähdä, kuinka hän silloin notkeudellaan ja
nopeudellaan sekä äkkiarvaamattomilla pistoillaan oli saattanut
jättiläismäisen vastustajansa kokonaan ymmälle, lopuksi lyöden
liian raskaan aseen tämän kädestä. Päivittäisin oli silloin ruvettu
miekkailemaan ja ritarin uutta taitoa opettelemaan, ja oli hänestä sekä
streltsien päälliköstä pian tullut ystävät.

Mutta monasterin väki koetti nyt Antoniin käskystä saada lähetystön
aikaa kulumaan, sillä mihinkään tarkempiin neuvotteluihin ei tahdottu
ryhtyä. Mutta ruotsalainen lähettiläs kävi pian malttamattomaksi ja
vaati vastausta päästäkseen lähtemään kotiseuduilleen, jonne hän
tahtoi saapua ennen täydellistä kelirikkoa. Silloin selitettiin,
että vastaus lähetettäisiin kirjallisesti, kunhan ensin saataisiin
tarkempi tieto tsaarilta, mikä oli hänen tahtonsa. Jos esimerkiksi
ritari Grijp tahtoisi jäädä sitä odottamaan, voisi lähettiläs siis
lähteä milloin hyvänsä. Niin sovittiinkin ja eräänä aamuna näki
Grijp-herra tornihuoneestaan toveriensa purjehtivan matkoihinsa, ollen
hän sen jälkeen useita päiviä alakuloinen ja synkkämielinen, suruksi
seuralaisilleen ja streltsille, jotka olivat oppineet hänen iloisesta
olemuksestaan paljon pitämään. Eikä ollut monasteriin jääminen hänelle
ollut mieluista, mutta oli hän sen tehnyt lähettilään erikoisesta
pyynnöstä ja kun hänelle oli taattu täysin turvallinen paluumatka.
Ja kuta pitemmälle kevät ehti, sitä kaihomielisemmäksi kävi iloinen
ritari, laulaen ulkona saarella kulkiessaan maailmallisia laulujaan,
joissa kuitenkin tuntui sydämen kääntyminen Jumalan puoleen, tai yhtyen
kirkossa pyhään messuun.

Pian hänkin kuitenkin rupesi kiirehtimään vastausta päästäkseen
kotimatkalle ja olisikin arkkimandriitti ollut pakotettu edes
jonkunlaisen antamaan, vaikka vaikeneminen olisi ollut hänelle tässä
mieluisinta, ellei olisi tapahtunut jotakin, joka kerrassaan tuhosi
ritarin kotiin pääsyn toiveet, samalla muodostuen parhaimmaksi
keinoksi, minkä pohjalla, ellei tahdottu kokonaan luopua tehdyistä
suunnitelmista, voitaisiin jättää vastaus lähettämättä. Kävellessään
eräänä päivänä monasterin käytävissä sattuikin hän kohtaamaan Shuiskin
lähettilään. Ei tiedetä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta pilkaten
lopuksi moskovalainen pajari kiivastuksissaan paljasti koko asian.
Ruotseja kyllä käytettiin etelässä apuna, mutta turhaa uskoivat he
näitä maita saavansa, sillä ei ollut aikomustakaan niitä antaa.

Äkkiä valkeneekin nuorelle ritarille se, että todellakaan ei
monasterilla ole aikomustakaan mitään vastausta antaa, saati vielä
tsaarin ja kuninkaan sopimuksen mukaista, ja kiivastuneena sekä
ollenkaan tekoaan ja omaa kohtaansa harkitsematta pyrkii hän heti
Antoniin puheille ja vaatii häneltä selvitystä asiaan, syyttäen häntä
petoksesta ja tahallisesta, harkitusta viivytyksestä, sekä uhaten heti
lähteä ilmoittamaan asiasta Pohjanmaan päällikölle.

Jumala armossaan suokoon hänelle anteeksi nämä syytökset, joihin
arkkimandriitilla ei voinut olla mitään vastattavaa, sekä sen
ajattelemattomuuden, jota hän nuoren luontonsa mukaisesti tässä
osoitti. Kun hän nyt vielä näin julkisesti ilmoitti matkustavansa
kotimaahansa viemään tietoa, ettei monasterilla ollut mitään aikomusta
tsaarin lupausta pitää ja että muka itse tsaarikin oli takana päin
asian niin tahtonut, tuli hänen pois pääsynsä aivan mahdottomaksi,
sillä hänhän olisi voinut pian särkeä sen liiton, josta pahimmassa
tapauksessa saattoi riippua koko Vasili Shuiskin valta. Kiivaudessaan
oli siis nuorukainen syössyt itsensä turmioon ja samalla antanut
monasterille hyvän tilaisuuden jättää kaikki vastaukset sikseen.
Pyhän paikan turvallisuus jo vaati, ettei tätä nuorta hurjapäätä nyt
päästettäisi minnekään.

Kuullessaan ritarin puhetta oli Antonii aivankuin horjahtanut, sillä
äkkiä hänelle valkeni tämä asia ja ritarin pois pääsyn vaarallisuus.
Hänellä oli nyt ratkaistavana vain se, minkä arvon hän tahtoi antaa
omalle turvallisuuden lupaukselleen, sillä siinä suhteessa oli
hänellä nyt kiusaus suuri. Ja Jumala tietää, että hän ratkaisi sen
asian kristityn ja kunnian miehen tavoin, sillä hän vastasi ritarille
ainoastaan: "Lähde, olenhan luvannut sinulle turvallisuutta". Ja hän
oli horjahtanut taaksepäin kuullessaan samalla viereltään tutun äänen
sanovan: "Niin sinä, mutta en minä". Shuiskin pajari se oli, joka nyt
puuttui asiaan. Nyt älysi ritari Grijp tyhmyytensä, nyt kirosi hän
kiivauttansa ymmärtäen koko asian, ja masentuneena vaipui hän suopean
streltsin käsiin, joka oli ovelle ilmestynyt häntä takaisin kammioonsa
saattamaan.

Salaisella näkijällä ja kuulijalla vuosi sydän verta, kun hänkin
ymmärsi, minkä mahtavain pyrkimysten uhriksi oli joutunut tämä kaikkeen
viaton lähettiläs, liian heikko ajan outoja vehkeilyjä ymmärtämään.
Mutta kun hänet oli viety pois, kääntyi Antonii pajariin katsoen
häneen kauan, ja sen katseen alla jäähtyi jäähtymistään vieraan hymy,
kunnes ylpeä ryppy ilmestyi hänen otsalleen. Hitaasti kääntyi hän pois,
ja meni ulos kylmästi olkapäitään kohauttaen. Masentuneena vaipui
Antonii pöytänsä ääreen rukoukseen.

Tutkimattomat ovat hänen tiensä ja ihmissydän ryhtyy usein kapinoimaan,
kun sen täytyy itkeä verta oikeutta odottaessaan. Miksi kärsii viaton,
miksi haavoitetaan karitsaa, kun syyllinen ja susi usein vapaana
käyskelee? Syntiemme tähden, Herra, veriruskeitten, jotka sinä
ainoastaan tuskalla ja rangaistuksella voit pestä pois...

Oliko pajari jostain ritariin suuttunut ja tahtonut valmistaa itselleen
täten koston tilaisuutta? Miksi ei Antonii hänestä huolimatta laskenut
ritaria menemään, vaan salli pajarin pitää päänsä? Epäilemättä yhdisti
heitä tässä valtakunnan ja luostarin etu toimimaan siten kuin etempänä
nähdään.

       *       *       *       *       *

Huoneessa oli hämärä. Vanhan munkin kertomuksen katkaisi
äkkiä juhlallinen kellojen soitto: pyhiä isiä kutsuttiin taas
jumalanpalvelukseen.

Sielun pelastus oli heidän elämänsä päämääränä, ei aineellisten
etujen saavuttaminen eikä taistelu ulkonaisten vihollisten kanssa.
Sielun salaisessa asunnossa tapahtui heillä se kamala taistelu,
jonka onnistuminen riippui oikeasta Jumalan armon ja voiman
käsittämisestä. Hänpä tietääkin voitot tällä kilpakentällä. Niin
kuluu heidän elämänsä hautaa kohti, rukouksen ja alituisen työn
vaihdellessa. Tuskin on uni ehtinyt virvoittaa väsynyttä ruumista,
kun jo yön hiljaisuudessa kumahtavat kellot ja munkki herää unestansa
rukoukseen. Hän on uneksinut synnistä ja kadotuksesta, saatana on häntä
houkutellut hänen tahtonsa ollessa nukkuessa herpautuneena, ja katuen,
haikeasti rukoillen ja kaivaten sielun rauhaa saapuu hän yölliseen
jumalanpalvelukseen.

Majesteetillisina kohoutuvat synkät muurit hämyn keskellä ja
yksinäisenä tähtenä tuikkii tuolta korkealta muurin kupeelta, pyhän
neitsyen kuvan alta, ijäinen valo yön synkkään yksinäisyyteen. Paljon
saapuu pyhiinvaeltajiakin, sillä pelko siitä, että poissaolo tekisi
heidät jossain suhteessa saavutettavana olevasta ansiollisuudesta
osattomaksi, tekee useimmat valppaiksi. Suuret joukot silti nukkuvat
kuin opetuslapset yrttitarhassa, sillä heidän silmänsä ovat maailman
unesta raskaat, eivätkä he jaksa valvoa. Vasta myöhemmin, kun heille
tarjotaan maallista virvoitusta luostarin suuressa ruokasalissa,
saapuvat he sinne ja saavat silloin kuulla sulopuheisen Jefrem Sirinin
liikuttavia varotuksia.

Mutta se, joka on valpas, joka ensimäisenä odottaa aamun viileydessä
luostarin suuren portin avaamista, on uskollinen, jumalinen ja viisas
Ontrei. Suopeasti hän tuolta jo kiiruhtaa hymyilemään paikalle
hitaasti saapuvalle nuorelle toverilleen, hymyilee hyväksyvästi ja
kehoittavasti, aivan ylpeänä tämän kalliin ja pyhän laitoksen puolesta.
Ilostuneena he siinä tervehtivät toisiaan ja kyselevät huolestuneena
toistensa vointia ja toimeentuloa.

Mutta portti avataan ja kansa pääsee sisään. Kirkkoon menemättä
hän kuitenkin lähtee vaeltamaan luostarin pimeitä ja salaperäisiä
käytäviä. Käänteissä on aina siellä täällä pyhäin kuvia ja tuohukset
palavat niiden edessä. Kirkon edustalla tuolla on tuohusten myyjä ja
hänelle juolahtaa mieleen omituinen ajatus: hän menee ja ostaa suuren
tuohuksen, niin kalliin, että munkki katsahtaa häneen hämmästyneenä.
Sitten hän kunnioittavasti lähestyy pyhän neitsyen kuvaa ja sytyttäen
kynttilänsä kiinnittää sen palamaan muitten joukkoon. Hänelle, sille
eräälle, hän tämän tuohuksensa pyhittää, hänen onnelleen virittää sen
palamaan siihen Jumalan äidin suopeaan suojaan ja varjelukseen. Hauska
tunne mielessään lähtee hän taas kulkemaan pitkin hämyisiä käytäviä.

Hän ei myönnä itselleen, että hän ikäänkuin salaisesti toivoo jollain
merkillisellä tavalla saapuvansa sinne torniin, jossa muka olisi se
kammio, jossa... Hän ei ajattele ajatusta loppuun, vaan kulkee edelleen
peläten kumisevia askeleitaan ja uteliaasti kurkistaen jokaiseen
haarakäytävään. Väliin sieltä ovi aukeneekin ja askelia kuuluu; hän
säpsähtää ja jää seisomaan, mutta tulija onkin munkki, joka katsahtaa
häneen uteliaasti ja menee tiehensä hänestä sen enempää välittämättä.
Hän ihmettelee keski-aikaisia maalauksia käytävän seinissä, sitä
naivia käsitystä, mikä niistä ilmenee erittäinkin mitä tulee saatanan
puuhiin ja vimmaan kristityssä maailmassa. Hän katseli hämmästyksellä
suunnattomia kivilohkareita, joista muuri oli rakennettu ja mietiskeli
sitä uskonvoimaa, joka oli tehnyt aikoinaan tämän merkillisen paikan
synnyn mahdolliseksi...

Messu, joka äsken vielä oli kohissut valtavana käytävissä, oli nyt
vaimennut jonkin käänteen taa, jonka sivu ääniaallot eivät enää
päässeet. Hän aikoi jo kääntyä takaisin, sillä holvissa ei enää ollut
niin valoisaa kuin äsken, koska tuohuksia ei ollut täällä päin niin
tiheässä. Mentyään vielä pari askelta eteenpäin näki hän käytävän
hiukan laajenevan ja sen toisesta päästä hämärästä alkavan ahtaan
portaan. Sitä siinä katsoessaan kuuli hän askeleita. Se oli isä Agafon,
hänen äskeinen kertojansa. Messussa oltuaan oli hän lähtenyt etsimään
vierastaan.

-- Nuo portaat eivät vie mihinkään salaperäiseen huoneeseen, sanoi hän
hymyillen, arvaten vieraansa ajatukset ja niistä näin hiukan pilaa
tehden.

Hän pyysi munkilta jatkoa tämän kertomukseen, mutta turhaan.

-- Nyt on teidän levättävä ja minunkin, sen verran kuin Jumala suo.
Ehkä pian alkavan päivän iltana taas...

       *       *       *       *       *

Siinä, missä luostarin käytävästä ahtaat portaat vievät ylös
tornikammioon, pyysi streltsien päällikkö ritarilta pois miekkaa, jonka
tämä aikaisemmin oli taas haltuunsa saanut, suopeasti ja surullisesti
hänelle puhuen ja allapäin hänen edessään seisoen. Mutta ennenkuin
vaikeneva ritari ehti antaa hänelle aseensa, kuului käytävästä heidän
takaansa ankaraa melua ja huutoa sekä outoa puhetta, jota ei voitu
ymmärtää. Kaikki kääntyivät kummastuneena sinne katsomaan, kun jo
samalla näkivätkin asian. Ritarin palvelija, lyhyt, mutta harteikas
ja väkevä asemies, joka oli jäänyt isäntänsä kanssa luostariin, oli
nähnyt ritaria vietävän ja aavistaen pahaa pyrkinyt hänen jälkeensä.
Mutta streltsit olivat silloin rientäneet häntäkin kiinni ottamaan,
jolloin käytävässä oli syntynyt ankara kilpajuoksu. Sadatellen
kielellä, jota karjalainen rahvas ammoin on kutsunut lapiksi ja joka
on Ruotsin tshuhnain kieltä, tämä asemies kiukkuisesti poisteli
kimpustaan hääriviä streltsejä, väläytellen lyhyttä tikariaan, joka oli
terävä vain laidasta ja jota streltsit näyttivät kovin pelkäävän. Näin
saapuivat he ritarin luo, joka toinen jalka portailla oli kääntynyt
menoa katsomaan. Vihdoin puhui hän miehelleen jotakin, joka näytti
tekevän hänet murheelliseksi, sillä hän luopui nyt vastarinnasta ja
antoi pois aseensa. Sitten ritari pyysi saada asemiehensä mukaansa
vankilaansa, johon päällikkö hiukan epäröityään suostuikin. Hitaasti
nousivat he portaita ylös, asemies uudelleen puhjeten ankaroihin
kirouksiin ja pudistaen nyrkkiä taakseen.

Hetken kuluttua palasi streltsien päällikkö takaisin kädessään suuri ja
raskas avain, jolla hän oli sulkenut vankinsa kammioon, ja kun hän oli
laskeutunut jälleen luostarin käytävään, seisoivat siinä hänen edessään
Antonii ja hymyilevä Moskovan pajari; muut miehet olivat poistuneet
kokonaan, ja käytävän mutkan takaa kuuntelevaa ja kurkistelevaa ei
nähty. Päällikkö silloin, kun pajari ehätti ahnaasti ottamaan häneltä
avainta, teki synkästi kieltävän eleen, antaen avaimen Antoniille, joka
vaieten otti sen vastaan. Ja sitten seisoivat he siinä kolmin, Antonii
miettiväisenä, päällikkö alakuloisena, mutta pajari hiljaa itsekseen
vihellellen ja levottomasti vilkuillen. Ja enempää puhumatta he sitten
kaikin kolmin lähtivät hitaasti tiehensä.

Mutta näihin aikoihin aukeni meri kokonaan, yöt ja illat valkenivat
ihmeellisesti ja aurinko alkoi viipyä yhä kauemmin taivaalla, kunnes
se ei enää sanottavasti taivaan rannan alla käynytkään. Vesilintujen
parvet palasivat, meri alkoi elää ja kalat leikkivät pyytömiehen veneen
keulan edessä. Lehti tuli puihin, ruoho autioille saarillemmekin ja
kaikkien rinnat täytti ihmeellinen kaiho ja auvo, ikäänkuin Jumalan
tulemisen ja armon aavistus. Talvinen työ vaihtui kesäisiin, mieli
suunnitteli kaunista tulevaisuutta ja tuntui kuin olisi erikoinen
armon ja valvomisen kirkkaus vuotanut pyhän monasterimme yli. Näihin
aikoihin levisi vihdoin tieto monasterissa, että Shuiskin lähetti
oli matkustanut seurueineen tiehensä, milloin ja miksi salaa, sitä
ei tiedetty. Synkkänä ja vaitiollen käveli sen jälkeen Antonii
huoneessansa, rukoillen alinomaa ja vartoen ratkaisua monasterin
kohtalolle. Parempi olisi ollut, että Moskovan pajari olisi saanut
viedä ritarin mukanaan. Mutta sitäpä ei voitu sallia, sillä siellä
etelässä olivat Shuiski ja Ruotsi edelleen liittolaisina. Antonii
tahtoi yhäkin jättää ruotsalaiset epätietoisiksi vastauksestaan ja
siten viivyttää Karjalan luovuttamista siksi, kunnes liittolaiset
riitautuisivat. Siihen saakka ei kukaan elävä sielu saanut aavistaa
Shuiskin salaisesta lähetystöstä ja siksi täytyi ritarin olla
kadonneena.

Ja tämä aika oli kovin omituista ja vaati pyhän monasterimme johtajalta
tavatonta viisautta ja kaukonäköisyyttä. Sillä kun ruotsit eivät
saaneet meiltä selvää vastausta esitykseensä Karjalan luovuttamisesta,
niin he, vaikka etelässä olivatkin tsaarimme liittolaisia, täällä
pohjoisessa tulivat suurin joukoin rajan yli ottamaan maata haltuunsa,
kansan paetessa edestä kaikkialta. Ja vastaukseksi tähän karjalainen
rahvas vastoin tsaarimme liittoa ja Antoniin tahtoa teki sotaretken
Ruotsin puolelle rajaa, siten selvästi osoittaen, ettei se halunnut
siihen liittyä eikä sen alamaiseksi tulla. Ja tapahtui tämä kaikki
siihen aikaan, jolloin etelässä ruotsalaiset tsaarimme auttajina ja
pelastajina marssivat Moskovaan, eli vuonna 1610.

Koskaan ei ole ollut Karjalan kansalla sellaista tilaisuutta yhtyä
Ruotsiin kuin näinä vuosina, liittyä omaan heimoonsa ja jälleen saada
haltuunsa Pohjanlahdesta Valkeaan mereen, Ääniseen, Laatokkaan ja
Suomenlahteen saakka ulottuva heimonsa yhtenäinen alue. Myöntää täytyy,
että tämä olisi ollut heille maalliselta ja ihmisjärjen kannalta
luonnollista ja toivottavaa, sillä olisivathan he siten päässeet
muodostamaan yhtenäisen ja voimakkaan, kansallisesti eheän alueen,
josta mahdollisesti olisi voinut koitua pohjan perille voimakas valtio,
ainoa, minkä tshuhnat siten olisivat tulleet muodostaneeksi. Sillä
vaikka he ovat muinoin olleet voimakas kansa, joka on asuttanut laajat
alueet koko pyhää Venäjän maata, niin eivät he silti ole jaksaneet
mitään pysyväistä rakentaa, vaan ovat synkkinä, eripuraisina, kiivaina
ja pitkävihaisina, koskaan yhteis-etua ymmärtämättä sulautuneet muihin
kansoihin ja tulleet heidän orjikseen. Niinpä ei nytkään, kun heillä
taas olisi ollut tilaisuus heimoonsa yhtyen voimakkaasti käydä luomaan
omaa alueellisesti yhtenäistä valtakuntaa, tästä mitään tullut, sillä
Jumala ei sitä sallinut, kun he eivät olleet sitä ansainneet. Eivät,
vaan sokeasti tekivät he silloinkin ryöstöretkiä toistensa alueille,
veljiensä vainioille, vaikka heidän hallituksensa aivoituksen mukaan
olisi tullut olla liittolaisia.

Ja Jumalan tahdon ja tarkoituksen näki siitäkin, että Ruotsilla
ei ollut ainoatakaan viisasta ja kaukonäköistä miestä täällä
peräpohjolassa valvomassa valtakuntansa etuja, ei ainoatakaan todella
tarmokasta henkilöä, joka olisi ymmärtänyt maansa hallitukselle
valaista, mistä oli kysymys ja voimalla panna aikomuksiaan toimeen.
Ei, vaan juuri oikeauskoisen kirkon ja pyhän Venäjän asiaa valvomaan
täällä oli Jumala asettanut viisaita ja kaukonäköisiä henkilöitä, jotka
tarkoin ymmärsivät, mikä merkitys kaikilla näillä asioilla saattoi
olla ja jotka voimainsa mukaan ja itsenäisesti, kysymättä valtakunnan
päämiesten lupaa tai kieltoa, ajoivat asian niinkuin sen luoja heille
osoitti, mistä kaikesta monasterille tulee ikuinen ansio Jumalan yhä
suuremmaksi kunniaksi.

Niin jatkui tällaista epävarmuuden aikaa, kunnes etelässä liittolaiset
riitautuivat ja monasterimme silloin, tarvitsematta enää pelätä
tekevänsä vastoin tsaarin tahtoa, selvästi ilmoitti kantansa, hyläten
kaikki vihollisten vaatimukset. Ja tekivät ruotsalaiset vuonna 1611
suuren sotaretken monasteriamme vastaan, saapuen Kusovoin saarelle
saakka ja vaatien monasterilta paljon. Mutta Antonii hylkäsi heidän
vaatimuksensa luottaen muurien lujuuteen ja miestensä uskollisuuteen,
ja täytyikin vihollisten mennä tyhjin toimin tiehensä. Vihdoin hän
ajoi asiansa hyvään loppuun siten, että valtakunnasta välittämättä ja
käyttäen kaikkia edullisia tilaisuuksia hyväkseen, teki Kajaanin ja
Oulun käskynhaltian Haren kanssa erikoisrauhan, jossa raja jätettiin
entiselleen ja monasterille tunnustettiin oikeus Karjalaan kuten
ennenkin. Hyvin oli siis Jumala auttanut ja monasterimme selvinnyt ajan
myrskyistä, joihin vahvemmatkin olisivat voineet hukkua.

Mutta kaksi pitkää vuotta oli ritari Grijp asemiehensä kanssa
jo virunut vankilassaan, ja tarjosi hänen kohtalonsa kuvan mitä
suurimmasta inhimillisestä kurjuudesta. Alkuaikoina saattoi hän
yltyä raivoamaan ja takomaan muurien kiviä nyrkeillänsä, niin että
veri vuosi hänen käsistänsä, sitten äkkiä raueten viikkoja kestävään
sanattomaan, syvään, lohduttomaan epätoivoon, jota hänen koruton ja
uskollinen palvelijansa turhaan koetti lievittää. Väliin hän taas
vaipui hempeämielisyyteen, muistellen nähtävästi kotimaataan ja
hellästi suudellen jotakin kaulavitjoissaan kantamaansa esinettä.
Väliin mainitsi hän surulla ja epätoivolla erään naisen nimeä,
haaveillen puhellen hänestä harvasanaisen asemiehensä kanssa.
Mutta oli kaikki tämä hänen käytöksensä sellaista, joka on hyvälle
sydämelle ja inhimilliselle luonnolle kunniaksi, ei pelkuruudesta
eikä raukkamaisuudesta johtuvaa. Ja oli meille monasterin muutamille
veljille, joille heidän vartioimisensa oli uskottu, omituista nähdä,
kuinka kuukausien kuluessa jonkun naisen muisto, maallinen rakkaus
ja lemmityn olennon kaipuu niin täytti miehen koko olemuksen, että
sen todistajana oleminen olisi saattanut koitua kiusaukseksi niille,
joille se on kiellettyä. Sillä kaikesta näki, että suurimmassakin
epätoivossa ja tuskassa tuo tunne sittenkin oli hänelle suloinen ja
virkistävä, niin että ihmetellen saattoi kysyä tämän asian -- rakkauden
-- salaisuutta, kun se näytti tuottavan miltei Jumalan armon kaltaista
lohdutusta.

Mutta pian saattoi huomata, että hyvästä ravinnosta huolimatta vankila
rupesi pahoin vaikuttamaan ritarin terveyteen, jolloin Antonii salli
hänen päästä yhä sopivampaan asuntoon. Mutta kuta pitemmälle aika
kului, sitä selvemmäksi kävi, että ritarin terveys oli kokonaan
murtunut, niin että kun Antonii vihdoin ilmoitti hänelle, että hän
oli vapaa lähtemään monasterista milloin tahtoi, koska ei ollut väliä
sillä, mitä hän saattoi tai tahtoi kertoa, ei hänestä ollutkaan enää
lähtijäksi, vaan häätyi hän sairasvuoteelle.

Ja alkoi nyt murheellinen aika hänelle ja hänen hoitajilleen. Jumala
tietää, että vaikka hänen kohtalonsa olikin surullisin mitä ihminen
ajatella saattaa, ja vaikka ei voisikaan hyväksyä sitä menettelyä,
minkä uhriksi hän joutui, niin silti ei voi kukaan sanoa, ettei
olisi osoitettu hänelle kristillistä rakkautta hänen sairautensa ja
viime hetkiensä aikana. Ei mennyt aamua eikä iltaa, ettei Antonii
olisi murheella hänen voinnistaan tiedustellut ja häntä rukouksiinsa
sulkenut, ja mitä Antoniin sihteeriin tulee, niin hän sekä streltsien
päällikkö, joka oli hurja ja raaka sotilas, olivat vieraaseen
harvinaisella ja oudolla rakkaudella sekä säälillä kiintyneet.
Mutta hänen oma asemiehensä, tuo juro ja harvasanainen tsuhna,
oli kuin koirista uskollisin isäntänsä vuoteen ääressä. Ei häntä
saatu sanottavasti siitä väistymään eikä hän lauhtunut ystäväksi
kenellekään, vaan kyräsi jokaiselle rajattomassa epäluulossaan. Ja kun
ritarille koetettiin antaa lääkettä hänen tuskainsa lievikkeeksi, hän
nähtävästi kielsi isäntäänsä sitä nauttimasta, epäillen myrkytystä. Yön
keskellä saattoi kuulla tämän raa'an sotilaan haastelevan sairaalle
ritarille kuin lapselleen ja puhkeavan väliin sokeisiin sadatuksiin
ja hampaittensa kiristykseen. Varma voi olla, että kostoa hautoi tuo
mies erotuksetta meille kaikille, huolimatta siitä miten olimme hänen
isäntäänsä kohdelleet, kostoa sitä kauheampaa, kuta voimattomammaksi
hän tunsi itsensä täällä keskellämme yksinänsä. Ei pidä kostaa, on
Jumalan laki, mutta ei voi tätä miestä tuomita, sillä hänen tunteensa
oli luonnollinen, aikeensa ja tahtonsa mahdottomuuteensa nähden
liikuttava.

Näitä aikoja ajatellessa ja muistellessa tulkoon mainituksi sekin,
mikä aina on salaisuutena ollut, mutta jonka tulee olla nyt tiettyä
siksi, että ymmärrettäisiin Jumalan kaikkivoivan rangaistuksen ja
oikeamielisyyden vanhurskaus, nimittäin että tuo streltsipäällikkö,
joka niin omituisesti oli ritariin kiintynyt ja uhrautui hänen
hoitajakseen, oli itse Antoniin poika. Antonii ei ollut aina ollut
hengen mies, vaan sotilas ja ritari, vaikkakin hänen elämänsä
tapahtumat olivat saaneet hänet rautapaitansa hylkäämään. Mitä ne
tapahtumat olivat olleet, sitä ei kukaan tiedä, sillä itse hän ei
koskaan puhu, aina vain vaieten, mutta poikaansa hän edelleen rakastaa
ja käyttää häntä salaisimmissa toimissaan; tätä hän ei ollut voinut
salata nuorelta sihteeriltään, joka oli monesta seikasta päässyt asian
perille. Tämä olkoon mainittu siksi, että paremmin ymmärrettäisiin se,
mitä nyt aion kertoa...

Se oli synkeimmän syksyn aikaa se, jolloin nuori ritari Grijp vuosien
perästä erosi tästä elämästä. Meri oli jo jäätynyt ja raivosi mitä
kauhein lumimyrsky, joka kietoi monasterin vinkuvaan valkovaippaansa.
Koleat henkäykset tuntuivat pitkin kylmiä käytäviä ja väristen
syventyivät isät rukouksiinsa. Kaukaa meren ulapalta saattoi kuulla
kumeata ryskettä, kun siellä myrsky armotta kasaili jäitä päästäkseen
kannettomien syvyyksien päälle riehumaan. Ritarin vuoteen pääpuolessa
lekutti kaksi tuohusta levottomasti aivan kuin odottaen hengen
vapautumista, jalkapäässä istui asemies pää käsiin vaipuneena,
kauempana varjossa, oven suussa, oli streltsi-päällikkö miekan kahva
kuin ristinä edessään ja uunin ääressä istui vielä eräs nuori munkki.
Ritari huohotti hiljaa, hänen silmänsä loistivat ja hän tuntui
haaveilevan itsekseen outoja asioita. Tuon tuostakin leyhähti huoneessa
kylmä viima ja ulkoa kuului myrskyn rytinä, kun se kiihtyi jotakin
repimään ja monasterin pihalla kasvavia hentoja puita nöyryyttämään.
Ah, luoja oli antanut tänä iltana luonnossa pahalle vallan.

Mutta silloin, keskellä hiljaisuutta, kuului oven narahdus ja kaikki
aivan säpsähtivät nähdessään Antoniin keskellä huonetta. Ketään
katsomatta seisoi hän siinä vuoteeseen kääntyneenä, kädet ristissä
rinnoilla, syviin mietteisiin vaipuneena. Kukaan muu ei liikahtanut
kuin asemies, joka Antoniin nähdessään tuntui varustautuvan kuin
kissa saaliinsa niskaan hyökkäämään. Koskaan ei saata ihmissilmissä
selvemmin kuvastua viha, inho, katkeruus, koston halu ja tuska kuin
hänen silmissään, kun hän siinä ikäänkuin ruumiinsa joka säijettä
jännittäen tuijotti arkkimandriittiin, jota piti kaiken onnettomuuden
alkuna. Oven suussa streltsien päällikkö sen myös huomasi ja aivan
hiljaa varustausi jonkun äkillisen liikkeen varalle. Huomasi tämän
vihan katseen Antoniikin, katsahti mieheen kylmästi, mutta siirsi
sitten katseensa jälleen sairaaseen. Ja taas oli huoneessa hiljaista,
niin hiljaista ja tuskallista, että sydän kutistui kokoon ja henkeä
tuntui ahdistavan. Silloin rupesivat Antoniin huulet liikkumaan ja hän
meni vaieten vuoteen ääreen, tarttuen ritarin käteen. Ja ihmeissään
tämä toipui tajuihinsa katsoen kummastellen häneen ja ympärilleen. Ja
silloin Antonii puhui hänelle:

-- Anna minulle anteeksi, nuori mies -- niin puhui vanha pappi --
menetetty elämäsi ja kuolemasi. Koetin sinua pelastaa ja murhaajalta
pelastinkin sinut, mutta sen sijaan vei sinut tauti. Minulla on ollut
suuria velvollisuuksia täytettävänä ja luulin parhaiten tekeväni. En
tiedä. Sydämeni halajaa anteeksi-antoasi.

Tähän hän vaikeni, sillä hän huomasi, ettei ritari häntä oikein
ymmärtänyt. Hän meni ovelle ja saattoi sisään veljen, joka valmistautui
antamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Vaikka hän kuului väärä-oppiseen
kirkkoon, oli hän osoittanut niin vilpitöntä sydäntä ja Jumalan
pelkoa, että Antonii oli käskenyt suoda hänelle ehtoollisen. Ja ritari
selveni ymmärtämään kaikki, ymmärsi Antoniin tarkoituksen, hänen
anteeksi-pyyntönsä ja koetti surumielisesti hymyillen ojentaa hänelle
kättänsä, jolloin Antonii siunasi hänet. Eikä ollut huoneessa ketään,
jota ei liikutus vallannut. Mutta kun pyhä toimitus oli tehty, vaipui
ritari taas hourailuun. Oudolla kielellä hän puheli hiljaa ja asemies
hänen vierellään kuunteli tarkoin. Vihdoin hänen äänensä rupesi
heikkenemään, kunnes hän taas vaikeni. Kauan aikaa kuului hänen vaikea
ja huohottava hengityksensä, kunnes hän äkkiä sanoi selvällä äänellä
sen naisen nimen, josta hän niin paljon vankeutensa aikana oli puhunut.
Se oli kuin viime huokaus, sillä sitten hän kuoli asemiehen syliin...

Jumala tietää, että veljemme antoivat hänelle saman hautauksen
kuin uskollisimmalle omistamme, kolmella lyönnillä suureen kelloon
ilmoittaen kanssaveljen kuoleman. Hänen jäännöksensä kannettiin
ylösnousemuksen kirkkoon, jossa hänelle pidettiin sielumessu, ja hänet
haudattiin siunattuun maahan kaikkien kirkonkellojen soidessa ja isien
rukoillessa rauhaa pois menneen sielulle. Mutta kun hautajaiset oli
pidetty, kutsui Antonii asemiehen luokseen, antoi hänelle turvakirjan
ja saattoi hänen tietoonsa, että hän oli vapaa lähtemään kotimaahansa.
Streltsien päällikkö, jonka hän lähetti samalla viemään viestiä
Kemiin, opastaisi hänet yli meren sinne ja sieltä hän kyllä löytäisi
turvakirjansa avulla tien omalle maalleen.

Oli harmaa talvinen päivä, kun he lähtivät. Meri oli tyytynyt
kohtaloonsa ja uinui hiljaa valkean peitteensä alla. Päivä muuttui pian
hämäräksi ja pimeäksi, jota vain kylmät tähdet valaisivat. Taakseen
katsomatta hiihti synkeässä vihassaan ja surussaan asemies streltsin
perässä ja pian häipyivät he ulapan hämyyn, josta vain suden ulvonta
silloin tällöin kaukaisena ja kammottavana kuului.

Kului päiviä, eikä ruvennutkaan kuulumaan streltsiä takaisin.
Levottomana lähetti Antonii miehiä menneiden jälkiä seuraamaan ja kauas
ei tarvinnutkaan ulapalle mennä, ennenkuin täydelleen selvisi, miksi ei
lähetti palannut: hänet löydettiin jäältä, osaksi sutten raatelemana,
mutta suuri yksiteräinen tikari kahvaa myöten sydämeen lyötynä. Se oli
ollut kuoleman syy ja asemiehen leppymätön käsi oli sitä kulettanut,
sillä ase tunnettiin hänen omakseen. Sammumaton kostonjano oli vaatinut
hänet jotakin tekemään. Ja jos hän Antoniille kostaa tahtoi, niin ei
hän kipeämmin sitä olisi voinut tehdä.

Selvästi saattoi nähdä, miten kaikki oli tapahtunut. Heti kun oli
päästy monasterin ulottuvilta ja kuuluvilta, oli asemies takaa
hyökännyt streltsin kimppuun ja iskenyt häntä puukollaan. Isku
oli tosin luiskahtanut pois sotilaan olkavarustuksesta, mutta
äkkiarvaamattomuudellaan kuitenkin aiheuttanut sen, että hän oli
kaatunut selälleen. Ja silloin oli mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
ja iskenyt pitkän ja kamalan aseensa ihan kahvaa myöten toisen
sydämeen, niin että tämä oli varmasti siitä heti kuollut. Kiireesti oli
hän sitten lähtenyt hiihtämään eikä hänestä ole koskaan sen jälkeen
mitään kuultu. Hienoimman tuoksun hänen kostostaan kielsi Jumala
häneltä siten, ettei antanut tietää, että streltsi oli Antoniin poika.

Se oli kauhea hetki, jolloin sana tapahtumasta saatettiin monasteriin.
Kuin jäykistyneenä ja jähmettyneenä kuunteli sitä Antonii, käyden
entistäkin kalpeammaksi, mutta muuta näkyväistä surua hän ei
osoittanut, sillä hän oli tottunut luottamaan siihen, että kaikella
on Jumalan kädessä merkityksensä ja tarkoituksensa. Hän muuttui aivan
äänettömäksi, vain entistä enemmän syventyen rukouksiinsa. Väliin
saattoi huomata hänen taistelevan ankaria sisällisiä taisteluja ja
katkonaisista huudahduksista voi otaksua sitäkin, että hänessä oli
herännyt epäilys, oliko hän menetellyt oikein ja oliko monasteri
sekautumalla maalliseen vallanhimoon toiminut kutsumuksensa ja oikean
tehtävänsä mukaisesti. Oliko Luoja käyttänyt tätä ankaraa keinoa hänen
herättämisekseen ja mahdollisesti tuon seikan valaisemiseksi, että
Karjalan heimon etsikko-aikaa ei olisi pitänyt sittenkään mahdottomaksi
tehdä. Kuinka hyvänsä, hänen sihteerinsä, joka alamaisesta ja
kuuliaisesta mielestään huolimatta ei koskaan voinut unohtaa
tshuudilaista syntyperäänsä ja joka Antoniin oppilaana oli oppinut
ymmärtämään heimonsa asioita ja tulevaisuutta toisin kuin he itse, tuli
usein hiljaisessa mielessään asiaa tältä kannalta ajatelleeksi.

Salainen suru ja tuska rupesi tämän jälkeen Antoniita jäytämään, kunnes
hän pian kuoli, vuonna 1612. Kohta koittivat sitten monasterille
onnettomuuden ajat, kun starovertsien riidat pääsivät sielläkin
raivoamaan. Tammikuulla monasteri valloitettiin ja kaikki, jotka
siellä tavattiin ase kädessä, surmattiin. Kauhea oli silloin tila
pyhässä paikassa. Monasterin maallinen mahtavuus silloin myös suureksi
osaksi hävitettiin, mutta sitä enemmän se loisti hengellisellä
kirkkaudellaan...

Mutta silloin, kun streltsi surmattiin, oli suru luostarissa vilpitön.
Pyhät isämme osoittivat kunnioitusta hänen ja väärä-uskoisen
harvinaiselle ystävyydelle sillä, että hautasivat heidät vierekkäin.
Olivathan he molemmat saman aatteen uhreja, joten senkin vuoksi sopivat
vierekkäin lepäämään. Ja Antoniin käskystä pystytettiin haudalle suuri
risti, kuin monakoille ikään, joihin hän monakkojen tapaan käski
kirjoittaa sen, että siinä lepäävät olivat syntymisestä loppuunsa
saakka olleet nuhteettomia ritareja ja risteinsä kantajia, jotka olivat
siirtyneet toiseen elämään Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten.

Ja tämän kaiken on tahtonut jälkimaailman tietoon säilyttää se,
joka salaisesti on kaikkien tapahtumien todellisesta syystä päässyt
selville, sekä haluaa, että tekojen vaikuttimet oikein tulkittaisiin.
Suokoon Jumala meidän aina oikein tehdä ja hänen tahtonsa todellinen
tarkoitus toteuttaa. Amen.

       *       *       *       *       *

-- Mistä tiedät, isäseni, tämän kaiken, sillä monasterin kronikassa
siitä ei kerrota muuta kuin mitä on todella historiallista, se, mitä
nyt olet Antoniin ja monasterin politiikasta yleensä kertonut?

Vanhus hymyili omituisesti.

-- Vanhat muurit kerran juttelivat, sanoi hän. Luostari on satoja
vuosia vanha, sen painettu kronikka vähäpätöinen. Kuka tuntee kaiken
sen, mitä täällä on tapahtunut? Eivät teidän historioitsijanne, joille
vanhat paperimme antaisivat paljon uusia tietoja ja valaistusta. Mutta
ne on viety pois.

Ilta oli taaskin, mutta nyt kolea ja sateinen. Vesi valui pitkin
ruutuja, meri oli vaahtopäänä ja monasterin muureista tiukkui kosteus.
Munkit vaelsivat allapäin ja pyhiinvaeltajat olivat alakuloisia. Mielen
valtasi tyhjyys ja alakuloisuus.

-- Sano, isäseni, kuinka jaksatte ja voitte täällä elämänne viettää?
Ettekö masennu ijankaikkisesti ja halaja kuolemaa?

Vanhus nousi ja teki ristinmerkin.

Tuntui sitten kuin olisi hän aikonut vastata jotakin, mutta ei
sanonutkaan mitään, vaan lähti vaieten huoneesta.



MURHISAARI.


      Oi Ukko, ylinen herra,
    Taivahallinen Jumala,
    Tuo kerta rajalle rauha...


I.

SAVU SUITSUVI VAARAN LAELTA...

Siinä missä mäen rinne aukeni puuttomaksi, ikäänkuin katsoakseen
etelään päin, ja missä se aivan kuin huvikseen oli ottanut ruohoa,
jopa kukkasenkin sinne tänne houkutellut, siihen oli Vaaralan Antti
heittäytynyt kyljelleen puolipäivän helteeseen. Siitä oli sopiva tuohon
mäen alle aholle vartioida ja kuulostaa, siitä huuto kaikuvana lennähti
kellokkaan kuuluville, jos se milloin läksi ulottuvilta kaikkoamaan,
ja siinäpä aurinko hauskimmin lämmitti ja tuulen henki itikat kauas
karkoitti. Ruohon korsi suupielessä, kairalakki hiukan otsalla,
hikihelmet nenän varrella siinä Antti virkaansa valvoi. Alhaalla neljä
lehmää ahnaasti haukkasi mehevää ruohoa ahon viileässä varjossa.
Ilmassa oli kauniin kesäpäivän tuntu ja helle, ja autere verhosi
etäiset siintävät vaarat verhoonsa.

Antti oli Vaaralan nuori isäntä, ja oli nyt paimenena, koska kontio oli
edellisenä päivänä jättänyt kynsiensä merkit parin peninkuorman päässä
olevan Rasin talon hiehon selkään. Siksi oli hänet pantu paimeneen,
karjan turvaksi, annettu jousi ja keihäs mukaan, sekä varoitettu
kovin tarkoin pitämään huolta karjasta. Ja itsestä eniten, oli nuori
Helena-emäntä huolestuneena aamulla sanonut, kun oli noussut lämpimältä
taljalta ja miestään kujalle saatellut. Kun hän vielä metsän reunassa
oli kääntynyt takaisin katsomaan, niin oli Helena yhä seisonut kujalla
ja silmiään varjostaen katsonut hänen jälkeensä. Hän oli hymähtänyt
Helenan huolille ja puristanut keihään vartta niin että sormet olivat
punoittaneet; voimaa oli vaikka muillekin antaa.

Antti oikaisihe siinä loikoessaan aivan pitkin pituuttaan. Jäntevä
vartalo pinnistyi hetkiseksi kuin jousi retkahtaen sitten veltoksi,
jolloin veri lähti kuin uutena elämänä virtaamaan pitkin hienointakin
tiehyettä. Kohosi sitten pystöön ja antoi katseen harhailla kauas
etäisyyteen. Tuolla siinti kaukana kotivaara autereen verhossa; suuri
koivu kohosi upeana pirtin perästä ja terävä silmä saattoi kuvitella
näkevänsä kaivon vintinkin. Harmaaksi haalistuneet, neliöön nurkitusten
rakennetut, pyöreähirsiset asuinrakennukset ja aitat melkein häipyivät
näkymättömiin, autereen väräjöintiin upoten ja värillään yhtyen. Tuosta
kotivaaran ja Meriläisvaaran välistä siinti vilahdus Haukiperää, joka
kaareutui tänne aivan lähelle, vaikka metsä täällä esti näkemästä.
Vain kalattoman kuikan, sydänmaan lampien ja järvien ylpeän asukkaan
valittava huuto ilmoitti veden olevan lähellä. Kun oli tyynenpuoleinen,
yltyivät ne usein kimakkaan yhteisvalitukseen, joka oli kuin hornan
henkien huutoa, kamalaa ihmisäänen kaltaisuudessaan.

Nytkin ne huusivat, mutta heittivät äkkiä, ja raskas siipien kohina,
kun linnut vaivaloisesti pyrkivät lentoon tyynestä vedestä, ilmoitti
niiden haluavan ja yrittävän siivilleen.

Antti höristi korviaan. Mikä niitä nyt lentoon ajaa, kalan varkaita?

Kysyä saikin, sillä harvinainen oli kulkija näillä mailla. Taisipa
ollakin Vaaralan yksinäistalo viimeisiä vartioita Pohjois-Suomen
tällä kulmalla, Venäjän rajalle vain sydänmaan rapeat peninkulmat.
Rajan takana aukesivat samat synkeät sydänmaat, jatkuen pohjattomina
soina ja koskemattomina metsinä Vienaan saakka. Jos joskus kulkijoita
sieltä ilmestyi, niin verisesti silloin näinä alituisina ryöstöjen
ja rajariitojen aikoina naapureita tervehdittiin. Ja levottomalla
mielellä yhdisti Antti tuon kuikkain kalastuksen häiriön johonkin
epämieluiseen...

Hän kuunteli tarkoin. Ei epäilystäkään. Aivan selvään saattoi erottaa
Haukiperältä airojen kolketta, mutta nehän tulivatkin Suomen puolelta.
Olisivatko tänne saakka matkansa ulottaneita emäjoen erämiehiä?

Niitä tietenkin olivatkin.

Antti rauhoittui, mutta mielen täytti viha. Ainaisessa pelossa ja
tuskassa oli heidän elettävä, niin heidän kuin isän ja isänisän, joka
ensiksi oli tänne kirottuun korpeen muuttanut. Miksi, sitä ei Antti
ollut koskaan voinut ymmärtää. Äiti oli joskus puolella sanalla arasti
maininnut, että lakia pakoon oli täytynyt lähteä, kun oli oikeus otettu
omaan käteen, itse tuomittu ja itse tuomio pantu täytäntöön. Mutta
se oli Antin mielestä aivan oikea teko, sillä hänkin oli sen siksi
harkinnut, että jos mieli oikeudestaan kiinni pitää, oli sitä itse
hankittava, lainlukijoita odottamatta. Hän tiesi sen täällä erämaassa
ainoaksi tehokkaaksi menettelytavaksi, sillä keihään kärjessä oli
oikeus. Mutta siitäpä se olikin sitten pelko ja vastus, että täytyi
katsella hiukan arasti sekä itään että länteen...

Antti katsoi oikeata kättään. Kämmenessä, sormiluiden välissä oli
nuolen arpi, suoraan läpi kämmenen isketty. Kerran hänen rauhassa
erämaan lammella kalastellessaan oli tullut näreiköstä vainolaisen
nuoli ja käden naulinnut petäjän kylkeen. Lujaan olikin naulinnut ja
läpi olisi mennyt, jos olisi sattunut siihen, mihin oli aiottu, mutta
eipäs sattunut. Ja siitä oli alkanut ajo, jota muistellessa Antille
tuli vaikea olo. Viha sydämessä oli hän samonnut sala-ampujan jälkeen,
samonnut nuoruudesta huolimatta kuin nälkäinen susi, ja oli vihdoin
saaliinsa saavuttanut. Ei ollut todistajia siihen mitä tapahtui, eikä
tarvinnut ollakaan; ruoja surkoon sala-ampujan kuolemaa. Pieneen
saareen kaukana järven seljällä oli hän vihdoin miehen soutanut ja
sinne haudannut. Sinne se olikin sopiva haudattavaksi.

Vaikka Antti oli oikeastaan rauhallinen ja varsinkin koti-oloissaan
säveä mies, tunsi hän aina, kun noita rajantakaisia ajatteli,
sydämessään synkeätä vihaa. Hän antoi heidän olla siellä rauhassa; --
mitä isänisä ja isä olivat tehneet, se ei kuulunut tähän, mutta hän
otti leipänsä muualta kuin vainokeihään kärjestä. Siitä huolimatta
oli viha yhä yllä. Ei ollut varmuutta milloin oli suoranainen sota
ovella, yksi mies yhdeksää vastassa. Verissä kai lienee tuo viha
ollut, syntymässä saatua ja maidossa imetty. Ja niin se tuntui
luonnolliseltakin, ettei sääli tullut koskaan; joka erämaassa rupeaa
sitä viljelemään, niin sen on paras jo ajoissa siirtyä muille
kalavesille tai ottaa heti armon-isku, sillä ennemmin tai myöhemmin se
kuitenkin tulee hänen osakseen. Armotta oli Antti senkin käteen-ampujan
iskenyt kuin suden keihäällään, ja kylmästi katsonut, kun se siinä oli
keppuroinut henkitoreissaan...

Omista ajatuksistaan kiihtyneenä kaiveli Antti keihään tyvellä
sammalikkoa, iskien sen siihen pystöön kuin pisteeksi ajatusjuoksulleen.

Rauhallisempana rupesi hän kotvan kuluttua taas tarkkaamaan
ympärilleen. Kotivaaralta nousi hienoinen savupatsas. Suurella
tulellapa se Helena nyt kodassaan... mietti Antti. Äkkiä hän
säpsähti... Mitä tämä? Missä lehmät? Kellokkaan kello oli lakannut
kuulumasta... ei, nyt se kilahti... taas lakkasi kuulumasta...

Yhdellä loikkauksella oli Antti aholla ja hengähti helpotuksesta.
Tuossa olivat lehmät, mutta päät yhdessä, kuunnellen ja korviaan
liipoitellen. Ja kun huomasivat Antin tulevan, painausivat ne hänen
turviinsa, oudosti katsellen ja ikäänkuin häntäkin epäillen. Metsä
lumoo, ajatteli Antti, ja tarkkasi varoen ympärilleen.

Häntä ei petetty, sillä hyvin tunsi hän metsän merkit. Vaikka metsä
olisi sammaltassulla ääneti sipsutellut -- niinkuin osasi, jos tahtoi,
niin olisi Antille metsäläisen vainu hänet ilmoittanut. Viisas oli
mörkö -- karhuksi ei Antti ajatuksissaankaan huolinut häntä sanoa, --
mutta viisaaksi oppi hänen koulussaan mieskin. Ja vaikka vain hiukan
nytkin tuolla taampana risunen risahti, hiukan verran vain, niin
heti kylmä väre Antin selässä ilmoitti, että varmasti oli siellä nyt
liikkeellä se suuri ja hallava, vanha tuttu Meriläiskorvesta. Mutta ei
se nyt tule vakavissaan, sillä hilloja on nyt kovin runsaasti soilla.
Varoiksi Antti kuitenkin hihkasi...

Kaiku kimpoili vaaran kyljestä toiseen, muuttuen ja särkyen, lopuksi
humisten outona parkaisuna, joka tuntui lähtevän aivan kuin korven
särkyneestä sydämestä. Anttia puistatti. Metsän taikoja. Ja niitä
ajatellessa valtasi hänet taas viha ja katkeruus. Tuolta rajan takaa
tulevat nekin. Kaikki paha, mitä tällä puolella tapahtuu, tulee
sieltä. Sen maan kamarakin on jo aivan pahansuopaisuudella ladattu.
Sinne mörkökin menee talveksi rauhaansa, herää keväällä ja vaeltaa
Vienan rantaan syömään kuollutta kalaa, kunnes myöhemmällä lähtee
vaeltamaan Suomea kohti, saapuu tänne ja vaihtaa täällä marjan maun
elukan lihaan... Talveksikin jää joskus, mutta useimmiten menee rajan
taakse rauhaan... Taas Antti huomasi kiihtyvänsä ja kummaili jo itsekin
outoa mielentilaansa. Hän tiesi kyllä, että metsä lumoo yksinäisen,
houkutellen hänet valtaansa. Jos sattuu olemaan heikko pää ja veltto
järki, niin pian metsä tuhookin miehensä, sillä se on sen aikomus ja
halu. Siksi Antinkin kotivaaran laki oli tyhjäksi raivattu, paitsi käen
kukuntapuuta, ettei turma pääsisi metsän suojissa taloa lähenemään.
Mutta pitäisihän hänen olla jo mokomasta varma, ja varmemmaksi pääsisi,
kun siirtyisi ajoissa pois metsän lumojen piiristä.

Ei ollutkaan Antilla enempää syytä metsässä viipyä, sillä ei pitänyt
mörköä ärsyttää. Kun se kerran, kuningas, ei tullut tervehtimään, niin
antoi se sillä ymmärtää, että mene rauhassa, mutta mene heti...

Kotiin ajoi Antti lehmiään, ja ajamista niissä olikin, sillä ihmeen
vauhkoiksi olivat ne tulleet. Lienevätkö itikkain käsissä rietautuneet,
vai metsäkö heitä suupalakseen ajatellee? Kellokaskin, ikäänkuin
ei olisi kotitietä oppinut tuntemaan, ryntäili kankaan reunalta
helteiselle suolle, sinne kellonsakin sotkien. Mutta tiellä täytyi
ajettavan pysyä. Kuljettiin ahoja, reunustettiin vaaran rinteitä,
painuttiin lepikkoon, missä lehvät hauskasti hipoivat elukoiden selkää,
jossa hyönteisiä pilvenään pörräsi. Lopuksi lähdettiin kotivaaraa
nousemaan...

       *       *       *       *       *

Kotonaan näki Antti, kun pääsi pohjoiseen katsomaan, savun suitsevan
kaukaa vaaran laelta. Oliko tuo metsävalkea, erämiesten liikkeelle
päästämä vai mikä oli? Levottomana hän tivasi vanhalta isältään,
tiedusteli Helenalta, oliko näkynyt Haukiperällä soutajia?

Ei ollut näkynyt.

Mutta hän oli varmaan kuullut airon kolkkeen.

Mikä lie metsä kolissut.

Rauhallinen oli Helena, ei osannut tuota savuakaan miksikään pelätä.
Isä vain tuijotti sinne sanattomana. Itse oli Antti levoton, ei oikein
ymmärtänyt, miksi. Loppuneethan toki olivat jo karjalaisten retket?...
Mutta minne olivat soutajat kadonneet, sillä aivan selvästi oli hän
airon kolkkeen kuullut? Epäillen pälyi hänen katseensa metsän rantaan,
ja harvakseen vastaili hän vaimonsa kysymyksiin ja pienen poikansa
jokelluksiin...

Aurinko laski ja varjot pitenivät. Jo tummenivat Haukiperän korpiset
rannat, niin että veden ja rannan jama painui melkein pimeään. Vaaralla
vielä hiukan rusotti, mutta notkoissa oli jo syyskesän syvä hämy.
Hämärään painui jo metsänkin reuna tuossa aidan takana, eikä Antin
vaaniva silmä pystynyt sinne enää tunkemaan.

Hän otti likaisen ja tummanharmaan kaskipaidan päälleen ja jalkaansa
pehmeät paulakengät virsujen sijaan. Puukkoa tuppeen lujitettuaan sanoi
hän isälleen:

-- Lähden rannassa käymään. Pane ovi sisästä salpaan, äläkä päästä
ketään ulos.

Ja vaimolleen sanoi hän:

-- Osaathan isän kanssa keihäällä pistää ja nuolella ampua, jos
sattuisi mörkö luukusta tai räppänästä sisään yrittämään... Pian minä
takaisinkin tulen...


II.

PITKIN PIMEÄTÄ RANTAA...

Antti painoi oven kiinni niin äänettömästi, ettei narahdustakaan
kuulunut. Viimeksi näki hän tuvasta vaimonsa säikähtyneet silmät ja
tuon niistä aina näkyvän rakkaan ja hellän huolen. Portailla hän
jo kyyristyen meni kumarassa pitkin pirtin kylkeä metsän puolelle,
niin että pirtti jäi hänen ja rannan väliin. Mutta vielä metsään
päin mennessään hiipi hän kyyryssä pensaitten suojassa, mataen
harmaana juovana maassa varovaisemmin kuin koskaan metsoa soitimella
lähestyessään. Vasta kun hän noin viitan välin päässä tuvasta oli
päässyt pieneen notkelmaan, jossa kasvoi tiheätä viidakkoa, oikaisihe
hän ja lähti kuulumattomin askelin painaltamaan metsään päin. Sinne
päästyään seisahtui hän kuuntelemaan.

Ei kuulunut mitään. Erämaan rauha oli nyt niin täydellinen, ettei
juuri korvalla erotettavan äänen saattanut sanoa sitä häiritsevän. Oli
aivan tyyni, niin tyyni, että kuulo, ikäänkuin työttömäksi jääneenä,
suorastaan anoi ääntä. Mutta ei mitään! Kyllä! Nyt kuului järveltä
telkän änkkääminen. Kuuluu aivan selvään, miten se yhä hätäisemmin
ääntelee kiirehtien pitkin kaislikon rintaa uidessaan, kunnes äkäisellä
kaksois-äännähdyksellä pyrähtää lentoon...

Sitäpä Antti juuri oudoksuen kuunteli, sillä kukaan ei ole ennen tähän
aikaan telkkiä Haukiperällä häirinnyt. Se on se sama, joka päivällä
kuikkia ajoi lentoon...

Veri kohahti hänen ohimoihinsa. Painautuen syvemmälle metsään
lähti hän kaartaen pyrkimään rantaan päin. Taas hän seisahtui ja
kuunteli henkeään pidätellen, taas hiipi eteenpäin. Metsän helmassa
oli melkein kokonaan pimeä, mutta Antti oli tottunut silloinkin
metsässä liikkumaan. Hän laski jalan maahan varoen ja tunnustellen
kuin tuntosarvilla, kunnes oli varma, että jalka painuisi pehmeästi
sammaleen. Ja rantaan päästyään siirsi hän varoen syrjään lepän lehviä,
ennenkuin uskalsi astua rannan aukeamalle.

Mitään ei näkynyt, ei kuulunut. Rauhassa lepäsi siinä öisessä
levossaan järven selkä. Kauempana oli vielä veden kalvossa ikäänkuin
valon häivähdystä, mutta rannoilla oli jo pimeys. Kaislain latvoilla
leijaili jo sumua. Korpi seisoi vahtina rannalla syvänä ja synkeänä,
leppymättömänä, ikäänkuin alati odottaen sitä, jonka varalle se
ainaiseksi oli pukeutunut lohduttomiin väreihinsä. Antin jalan
pelästyttämänä pyrähti lentoon yökiveltään veden rajasta rantasipi,
puhjeten pitkään valittavaan piiskutukseen, joka syyttäen kaikui korven
ilottomassa yössä. Kauempana selällä teki lintu pitkin veden pintaa
lentäessään pehmeän kaaren, kääntyi jälleen lepokiveänsä kohti, saapui
lähemmäksi lyöden yhä harvempaan suipoilla siivillään, kunnes puikahti
paikalleen istumaan. Mutta Antti tiesi, että sillä on joka hermo
jännityksessä, että se on valmis minä hetkenä hyvänsä taas lentoon
pyrähtämään, että se on aina vaaran saavuttamattomissa...

Varovasti työnsi hän vesille pienen kaksilaitansa, kietoi airot
hangoista riepuun ja lähti soutamaan pitkin pimeätä rantaa äänettömästi
kuin aave. Syvään painoi hän airot veteen, veti tasaisesti vettä
poruuttamatta, nosti aironsa hitaasti ja veti taas. Ja venonen oli
herkkä kuin omatunto, totellen soutajansa pienintäkin viittausta.
Juuri tuosta kaislikon ja avoveden rajasta suuntasi se kulkunsa, ei
niin läheltä, että airot olisivat kaisloja kahauttaneet, mutta ei niin
kaukaakaan, että rannalla seisoja olisi selällä heti väreet nähnyt...

Antti souteli sinne päin, mistä oli päivällä kuullut airon kolketta.
Ei hän tosissaan itsekään jaksanut mitään vaaraa uskoa, mutta hän oli
oppinut olemaan varovainen. Hän oli kuullut airon kolketta, ja jos
soutaja oli mennyt Vaaralan sivu, niin olisi hänen täytynyt taloonkin
näkyä. Mutta ei ollut näkynyt. Oli siis soutanut niin likeltä rantaa
ja ääneti, ettei oltu voitu talosta huomata. Mutta miksi? Mitä syytä
oli Suomen puolelta kulkijalla näin kulkuansa salata? Tai jos ei ollut
soutanut talon sivu, niin oli vielä tällä puolella, piilossako? Mitä
varten? Et minulta venettäsi piilota. Tarkkaan tunnen joka poukaman ja
kaislikon keskeisen putaan. Kohtahan nähdään...

Kuin varjo liiteli Antin venhe pitkin rantaa, varovaisesti pistäytyen
joka poukamassa ja kaarteessa, mutta turhaa näytti etsiminen olevan.
Mitään ei löytynyt, ei jälkeäkään kulkijoista. Kauas ulotti Antti
retkensä, mutta samalla tuloksella. Jo käänsi hän kokkansa kotiin,
hiukan lepuuttaen airojansa eräässä kaarteessa, jota hänen hakemaan
kyllästynyt silmänsä ei ollut huolinut ensi näkemällä tarkemmin tutkia.
Nyt teroitti hän katsettaan tarkemmin poukaman perällä olevan kaislikon
kätköön.

Ruumis sävahti ensin kuumaksi ja sitten kylmäksi. Silmätkö
valehtelivat? Näkyjäkö näkyi? Ei kumpaakaan. Veneen kokka näkyi sieltä
rannalta kaislikon läpi.

Antti oli aluksi herpautua, mutta tointui ja lipui kuulumattomasti
niemekkeen taa. Hän oli mennyt aivan etsittävänsä kitaan. Mutta miksi
ei kuulunut mitään ääntä? Missä olivat kulkijat? Tulta ei näyttänyt
olevan myöskään, koska ei kajastusta näkynyt. Hiljaa souti hän veneensä
syrjemmälle kaislikkoon, kätki sen sinne ja hiipi maalle. Hengitystään
pidättäen lähti hän korven sysimustassa pimeydessä osoittelemaan kohti
tuota poukamaa, jossa veneet olivat... Antti ymmärsi, ettei ollut oikea
merkki tuo, että oltiin tuletta eikä käyty taloon yöksi, vaikka oltiin
näin lähellä. Synkkänä jo mieli aavisteli. Silmä koetti kuin väkisellä
tunkea pimeyden läpi, tutkiakseen sen aikomukset...

Hän painautui aluksi syvemmälle metsään, teki siellä kaarroksen
ja alkoi lähestyä kaarteen perukkaa. Metsän loputtua aukesi ranta
vetiseksi luhdaksi, joka syvemmän veden rajassa päättyi tiheään
kaislikkoon. Maan puolelle kaislikkoa oli vedetty sarakkoon kaksi isoa
kolmilaitaa.

Sen näki Antti pajupensaan suojasta metsän rajasta, mutta eniten
oudostutti häntä se, ettei näkynyt merkkiäkään ihmisistä, ei tulta,
ei ääntä. Lähemmäs vasta hiivittyään huomasi Antti sarakossa jälkien
maalle johtavan...

Antti kuunteli tarkkaavaisesti mantereelle päin. Ei ääntäkään. Silloin
ryömi hän matalana katsomaan venheitä. Yhdellä silmäyksellä näki hän,
mitä erämiehiä olivat nämä kulkijat. Mutta ei ollut kalamatka mielessä,
vaan tuottavampi toimi, tavaran tasaus väkevämmän voimalla. Ja
airojen merkeistä tunsi Antti, että kulkija oli Soukelon Arhippainen,
soutamassa kotiinsa veristä saalistaan. Nyt ymmärsi Antti päivällisen
savunkin... Arhippaisen nuotio sekin...

Nuolena painalti hän metsään. Sydän löi haljetakseen ja jalka ei enää
joutanut risun katkeamista varomaan, vaan hän samosi pimeätä korpea
niin että metsä rytisi. Juosten kohosi hän korvesta kunnaan laitaan, ja
näki siinä maakuopassa riutuvan nuotion. Hyvin osasi Arhippa tulensa
salata, mietti hän arvostellen mennessään, hyvin, hyvin, jyskytti veri
ohimoissa, pahoin, pahoin, moitti itseä mieli.

Kotiin juostessaan ja pahinta pelätessään moitti Antti katkerasti
tyhmyyttään, että oli jättänyt talonsa niin ajattelemattomasti
saamattoman vanhuksen ja vaimon haltuun. Ja kun hän jo oli
puolimatkassa, säväytti uusi itsesyytös sydäntä niin, että karmea
kirous purkausi huulilta: hän oli aseeton, eikä ollut hoksannut
puhkaista reikiä vainolaisen veneisiin. Se oli myöhäistä nyt, sillä
kotiin täytyi päästä.

Vihdoin pääsi hän rantapolulle ja sitä myöten paikkaan, josta
päiväiseen aikaan tiesi kotinsa näkyvän. Ei ainakaan tulta ja tulipaloa
näkynyt. Hiukan sai Antin mieli edes siitä tyydytystä. Toivo virisi
mielessä ja reuhtoen astui hän kotiaan kohden.

Hän saapui koti-aidan taakse. Kaikki näytti olevan hiljaa ja
rauhallista kuin satoja kertoja ennen yöllä eräretkeltä kotiutuessa.
Hän asteli jo varmemmin, mutta ihmetteli hiukan itsekseen Halli-koiran
vaiteliaisuutta. Mutta pyörähtäessään tuvan nurkan ympäri solasta
pihaan mennäkseen, ei hän enää tuota ihmetellyt, sillä koira makasi
siinä solalla karvat pystyssä, mutta nuoli kylkiluiden välissä. Se oli
kuollut siihen käppyrään aivan kuin olisi makuusijalle kolkattu, eikä
ollut luultavasti suurta ääntä päästänyt. Olisihan Anttikin sen silloin
tyynessä yössä kuullut...


III.

SUTENA SUKUNSA PUOLESTA...

Kun Antti oli painanut oven jälkeensä kiinni ja Helena sen salvannut,
jäi hän hetkiseksi huolestuneena käsi salvan päälle seisomaan. Oikeinko
se Antti todellakin vaaraa varoi...

Helenaa värisytti ja aivan vaistomaisesti kävi hän nurkassa taljalla
uinuvaa pojuaan kohentamassa.

Vaari painoi luukun kiinni, pani senkin salpaan ja sytytti liedestä
päreen, joka pihdissään alkoi ritisten palaa, savupillikkeitä
pihkapaikoista puhallellen. Päresoiton epäselvässä valossa tuntuivat
tuvan seinäin yläosat ja pikimusta katto kohoavan korkeiksi ja
kiiltävässä mustuudessaan kammottavan juhlallisiksi holveiksi.
Tupa tuntui kuin vuoren sisukselta, jonne ei kuu kuulunut eikä
päivä päässyt. Vaari meni pöydän päähän istumaan, Helena askarteli
karsinanpuolella.

Vaari oli Helenasta aina ollut hiukan kolkko mies, vähäpuheinen
ja karu. Vielä vanhoillaankin oli hänen vartalonsa melko suora ja
voimakas, mutta hartiat olivat jo kumarassa. Tukka oli tuuhea ja
valkoinen, mutta kulmakarvat olivat vielä säilyttäneet tummuuttaan.
Silmät olivat kuten aina olivat olleet, mustat ja katse terävä.
Mustaverinen oli vaari, ja niin oli Anttikin, kuten useimmat muutkin
tämän kulmakunnan kansasta, mitä Helena oli niitä nähnyt. Hänestä,
joka oli lännempää vaaleamman kansan tyttäriä, se oli outoa. Mistä
lienevätkin nämä tänne kulkeutuneet?

Nuorena oli vaari mahtanut olla komea mies, kuten oli Anttikin.
Kun Helena vilkaisi vaariin pöydän päässä ja näki hänen jäntevät
käsivartensa, uskoi hän todeksi sen, mitä hänestä oli kerrottu,
ihailevat kertomukset hänen voimansa näytteistä. Oli kerrottu muutakin,
oli mainittu, miten vaari oli nuorempana aina tarttunut mieluummin
keihääseen kuin kuokkaan, saanut miehiä mukaansa retkille, joilta eivät
kaikki palanneet, ja väliaikoina halusta retkeillyt pyyntimatkoilla,
tai pajassa mäen rinteessä, polttanut Haukiperän malmia raudaksi ja
siitä ilolla teräaseita takonut. Mutta lapion teki seppä huonon, kuokan
vielä huonomman, kirveen jo paremman, keihään ja nuolen kärjen aivan
erinomaisen.

Arasti vilkaisi vaimo seinälle pöydän yläpuolelle, jossa Antin tappara
ja muut aseet olivat kahvissa. Ja sitä tehdessään hän säpsähti...

Ukkokin oli kohottautunut puoleksi pöydän varaan ja katsoi hänkin
seinälle. Mutta hän ei näyttänyt katsovan poikansa eikä omaa asettaan,
vaan tuijotti tuonne yhä ylemmäksi, aivan katon rajaan, jossa nokinen
ja ruostunut kirves vietti virattomia päiviään. Helena tiesi, että se
oli isoisän, sen ensiksi tänne tulleen kirves. Ja aivan kuin pojan
kutsua totellen, kirposi seinästä vanha puunaula ja päästi varastaan
kirveen kolahtaen lattialle...

Sydänalaan koski kipeästi säikähdys, koski Helenaan, koski vaariinkin.
Ukko hyppäsi seisomaan, otti kirveen käteensä, ja jäi kalpeana sen
terää koettelemaan. Sitten lysähti hän väsyneenä taas istumaan, pannen
kirveen pöydälle ja painaen pään käsiinsä...

-- Vainajatko lienevät liikkeellä? kuului hän itsekseen jupisevan.

Ukko oli ollut koko päivän omituinen. Kun Antti oli äsken lähtiessään
hänelle jotakin sanonut, ei hän ollut vastannut, vaan katsonut Antin
sivu kuin johonkin kaukaiseen, silmissä uneksiva ilme. Nytkin kohotti
hän päätään tuijotellen päreen lekuttavaan valoon ja liikutellen hiljaa
huuliaan.

Lehmisavulta kuului kellon kalahdus. Halli murahteli pihalla, mutta
vaikeni taas. Hienosta hiekan pirinästä ymmärsi Helena sen siirtyvän
pihalta solalle, tavalliseen makuupaikkaansa... Kumma kun ei Antti
ollut ottanut sitä mukaansa? Oliko pelännyt tarpeetonta haukkumista ja
siksi mieluiten mennyt yksin? Kauan se nyt siellä viipyykin, vaikka ei
ole rantaan kovin pitkästi...

-- Helena, lausui ukko oudolla äänellä, etkö kuule askeleita?

-- En kuule mitään, isä.

-- Minä kuulen. Tuolta ne tulevat järveltä päin. Ne koettavat hiipiä,
mutta korvani erottaa ne kuitenkin. Älä sinä kuitenkaan mitään pelkää,
älä itsesi, poikasi, äläkä Antin puolesta. Ei teille mitään tapahdu.
Minä tiedän sen. Isä-vainaja on liikkeellä, ja minun on maksettava
eräs häneltä maksamatta jäänyt velka... Mitäpä se muuten olisi minulle
kirvestä käteen lähettänyt...

Aivan jäykistyneenä kauhusta kuunteli Helena vanhuksen puhetta.

-- Kiesus avita, ukko, mitä te puhutte? sanoi hän kalpeana. Älkää
pelottako... Anttikin kun on poissa...

-- Isä-vainaja hänet pois lähetti, sillä siinä oli pelastus. Jos olisi
jäänyt tänne, olisi tuho tullut, mutta niin ei ollut sallittu. Ei, vaan
hänestä nousee uusi suku, jonka veristä on jo koston himo lieventynyt.
Meillä se palaa hautaan saakka... Saa se häneltä lieventyä, sillä
hänhän onkin vainolaisen naisen lapsi.

Helena ei ollut koskaan nähnyt anoppiaan, eikä hänestä paljon
kuullutkaan, sillä hän oli kuollut Antin syntyessä. Sen hän tiesi,
että hän oli ollut rajantakaisia. Kauhulla kuuli hän ukon jatkavan
muistelmiaan:

-- Soukelon Arhippaisen, sen rosvon sisar, kaunokainen. Ei tullut
mieluusti, mutta tuleminen oli. Ja rakkaaksi suostui lopulta, taivutti
ylpeän niskansa. Ja sovintoa olisi hän tahtonut, mutta ei saanut
aikaan. Yhä suuremmaksi paisui riita, kun raukkani kuoli... Ja niin
kauan kuin hammas pystyy, hijoo vanha Arhippainen kostoa, eikä lepy,
ennenkuin luut valkenevat. Tuoresta sillä onkin taas koston syytä,
sillä hänenhän se taisi olla poikia se Antin käteen ampuja...

Koira ulkona kohotti päätään ja puhkesi ulvomaan matalalla ja
valittavalla äänellä. Sitten se taas vaipui hiljaisuuteen, silloin
tällöin vain murahdellen.

Äkkiä se kiljahti, mutta vaikeni taas heti, solan hietikossa hiukan
peherrellen.

-- Se on varmaankin Antti, ilahtui Helena sanomaan, kun kuuli ulkoa
askeleita. Hän kiiruhti avaamaan ovea. Raivoisena karkasi silloin ukko
pystyyn:

-- Älä avaa! kiljaisi hän.

Mutta se oli jo myöhäistä. Salpa oli poissa ja voimakas käsi tempasi
ulkoa oven auki. Samassa syöksyi sisään pitkä, hamppupaitaan puettu
mies, harmaa parta hulmuten. Suoninen käsi puristi kirvestä. Kirkaisten
kaatui Helena pyörtyneenä maahan, pieni poika yltyi nurkassa pelon
parkunaan. Ovesta näkyi miesjoukko, jolle harmaaparta käskevästi huusi:

-- Pian tavarat aitasta. Ainoastaan paras otetaan, jos sitä mitä tässä
hiirenpesässä onkaan. Minä kyllä nämä hoidan, ja onhan minulla tämän
vanhan Vaaralan kanssa tilikin tehtävä...

Kiireesti poistuivat miehet.

-- Surmillesi tulit vihdoinkin, sanoi silloin vasta Vaaralan ukko.
Hänen äänessään oli kaamean pilkallinen sointu ja suu vetäytyi
ikäänkuin nauruun.

-- Jo sinua odotinkin, lisäsi hän; isä-vainaja äsken pudotti tuolta
seinältä käteeni vanhan sotakirveensä, ja joka kerta kun se liikahtaa
itsestään, menee joku sukuni vihollisista manalle.

Arhippa tuijotti vihamieheensä ikäänkuin ahmien hänen näköänsä.
Kuullessaan hänen hyytävät sanansa, liikahti hän levottomasti ovelle
päin.

-- Joko pelottaa! kysyi heti Vaarala pilkallisesti. Ja ikäänkuin
jotakin suunnitelmaa toteuttaakseen syöksähti hän samalla vastustajansa
kimppuun.

Mutta tämä vielä voimiltaan paljon häntä notkeampana väisti helposti,
joutuen kuitenkin tällä liikkeellään peräpuolelle tupaa, Vaaralan
päästessä oven suuhun.

-- Risti silmäsi, Arhippa, pilkkasi tämä taas; ellet taivu apua
huutamaan, niin olet mennyttä miestä. Ruma on tosin lankoansa tappaa,
mutta täytyy, sillä muuten ei tule ikänä rauhaa tälle salolle. Ja nyt
se on itse kantakettu nitistettävä. Oikein on kuin karhun tappoon olisi
tässä joutunut.

Arhippa seisoi kalpeana, kuunnellen ylpeätä puhetta. Häntä aivan
herpaisi sen luonnoton rohkeus, sillä olihan ukko ja vaimo pienen
lapsen kanssa aivan heidän vallassaan. Vilahtipa mielessä lamauttava
ajatus tuon miehen suvun ainaisesta etevämmyydestä...

Oli kuin olisi Vaarala osannut lukea hänen ajatuksensa.

-- Yksikään sinun miehistäsi ei tältä retkeltä palaa, ja sille ei voi
mitään. Tuossa on sinulle läksijäiset...

Vaarala heitti äkkiä kirveensä kohti vastustajansa päätä, niin
äkkiarvaamatta, ettei Arhippa ehtinyt väistää. Kirves sattui otsaan,
mutta vain hamara, ja huumautuneena vaipui mies alas. Mutta sammumaton
viha piti voimia yllä ja hän ehti vastata samalla teolla. Ammottavan
haavan iski kirveen terä Vaaralan rintaan...

Tuo tumma, aavemainen ukko horjahti, oli kaatua, mutta vimma ei
sallinut hänenkään murtua. Hän syöksyi käsiksi vastustajaansa,
kirousten puristuessa hänen huuliltaan. Ja äskeisestä iskusta vielä
huumautuneen Arhipan painoi hän alleen, puristi vasemmalla kädellä
kurkusta, hapuili sivultaan puukkoaan, sai sen, kohotti ja iski
alkuihmisen koko ihanalla koston nautinnolla sen vihamiehensä rintaan...

Arhipan kuolinhuuto kuului tuvasta pihalle ja aitoissa ryösteleväin
miesten korviin... Pahaa aavistaen riensivät he paikalle. He saapuivat
ovelle parahiksi kuulemaan kuolevan Vaaralan vahingoniloista sanaa:

-- Ja Antti tappaa loput...

Turhaa oli häntä enää iskeä, sillä hän oli kuollut. Mutta kuoleva
Arhippa virkosi viime voimillaan varottamaan:

-- Heti paetkaa, älkääkä polttako enää. Antti on poissa ja näkee, jos
tulen teette. Tuho tulee. Menkää rantaan, viekää vene, ettei pääse
takaa ajamaan... me emme kestä heidän edessään... älkää naista ja lasta
tappako...

Karjalaisen raakaan, mutta herkkään mieleen vaikutti suvun vanhimman
äkillinen kuolema herpaisevasti. Kiireesti rupesivat he saalistaan
kokoamaan. Potkaisten Helenaa kylkeen kysyi eräs:

-- Missä miehesi?

-- Rasilla, vastasi aivan älyttömäksi tyrmistynyt Helena, joka
kuitenkin ymmärsi salata sen, että Antti oli mennyt rantaan.

-- Koska saapuu?

-- Huomenissa lupasi.

-- Nouse!

Helena totteli, rientäen suojaamaan lastaan, joka oli kyyristynyt
nurkkaansa pelosta halvautuneena.

-- Joudu matkaan, ja ota lapsesi.

-- Armahtakaa!

Mies heristi keihästään.

-- Ei armahdeta tämän enempää, ja harvinaista on näillä retkillä
tämäkin. Mutta kun ukko tuossa kielsi tappamasta, niin henki jääköön,
mutta matkaan lähdet...

-- Koetetaan perillä, lähteekö ruotsin naisesta yhtä pulska poika kuin
täti-vainajastamme, joka oli Anttisi äiti...

Keihään tyvellä tuuppien pakoitettiin Helena lapsi sylissä kulkemaan
edellä. Rantaan mentiin.

-- Montako teillä on venettä? tivattiin taas Helenalta.

-- Tämä ainoa vain, vastasi Helena, rannalla olevaa kolmilaitaa
osoittaen.

-- Valehtelet, miten nuottaa vedätte?

-- Kaksi oli, mutta toisen poltti ukko äsken naulat saadakseen, että
uuden olisi tehnyt.

-- Totta taitaa puhua, vahvisti nyt eräs karjalainen; kuopan luona oli
vene veistoksella...

Vene lykättiin vesille, siihen istutettiin Helena ja lapsi, ja siihen
mahtuivat myös karjalaiset, joita nyt oli enää vain viisi. Kiireesti
lähtivät he soutamaan veneilleen. Epätoivo sydämessä ajatteli Helena
vain yhtä ainoaa kysymystä: miten pelastua?, aina siihen epätoivoisena
vastatakseen: ei mitenkään.

Yö oli nyt kohta puolessa. Karjalaiset, jotka tekonsa tehtyään ja,
kuten luulivat, Antin ainoan veneen vietyään, tunsivat itsensä melko
varmoiksi, eivät nyt suurin välittäneet kulkuaan salatakaan, vaan
pyrkivät pitkin vedoin kohti vene-kaarrettaan. Vaitiollen kuitenkin
soudettiin, kunnes perämies sanoi:

-- Sinne jäi Arhippainen verivihollisensa viereen.

-- Sinne jäi. Mielellään kai Antti hänet isänsä viereen hautaa. Onhan
siinä edes hiukan lohdutusta.

-- Ne olivat kiinteitä miehiä, nuo kaksi. Eivät unohtaneet. Mutta
surmakseen kai se isä sinne niin himoitsikin. Olisi rauhassa sivu
soudettu, kuten ensin aiottiin, niin eheinä oltaisiin. Kun tulikin
tuohon kaarteeseen mennyksi. Siinähän se isä taas kostoon yltyi, sillä
sanotaan hänen ja vanhan Vaaralan siinä nuorena kerran tavanneen... On
hyvä, että Antti ei ole aivan kintereillä.


IV.

VAINOLAISTA ETSIMÄSSÄ...

Nähtyään koiransa kuolleena ymmärsi Antti heti mitä oli tapahtunut.
Ensin vaati koston himo ryntäämään suoraan, mutta sitten heti
metsäihmisen vaisto sai oman hengen rakkauden elpymään. Välähdyksenä
selveni hänelle, kuinka järjetöntä olisi ollut hänen aseetonna
syöstä vainolaisten keskelle. Kuoleman hän sieltä olisi saanut ja
siten riistänyt perheeltään sen ainoankin tuen, mikä sillä oli vielä
jäljellä jos se oli enää elävien joukossa. Ja tuossa samassa tajun ja
ajattelun välähdyksessä kerkesi hän huomata senkin, kuinka edullista
oikeastaan oli hänen asemassaan, ettei hän ollut joutunut tuonne tupaan
piiritetyksi, sillä mistään tehokkaasta puolustuksesta ei tietenkään
olisi voinut olla puhetta. Parempi oli hänen toimia saartolinjan
ulkopuolella.

Kärppänä painui hän siis takaisin tuparakennuksen varjoon, kuunnellen
henkeään pidätellen. Jo heti oli hän mielessään paikan äänettömyyttä
ihmetellyt, eikä nyt, kun sitä yhä jatkui, voinut pidättää itseään,
vaan läksi matalana hiipimään solasta pihalle. Kun sielläkään ei
näkynyt mitään, siirtyi hän varovasti pitkin matalaa kivijalkaa tuvan
ovea kohti. Hän ei huomannut muuta väkivallan merkkiä kuin aitan oven
auki; tuli portaille, siitä pimeään etehiseen; siitä pimeään tupaan,
sillä päre oli aikoja sitten palanut. Astuttuaan tupaan kompastui hän
johonkin pehmeään, kosketti sitä kädellään, satutti kätensä johonkin
niljakkaan, ja ymmärsi kaikki.

Hän ei huutanut eikä valittanut, mutta hänen kurkkuaan kuivasi ja hänen
täytyi nieleskellä alinomaa, ikäänkuin jotakin ahdasta ja raskasta alas
painaakseen. Horjuen, tuntien omituista heikkoutta jaloissaan meni
hän liedelle, ja puhalsi sen hehkuvista hiilistä päretikkuun valkean.
Silloin hän jo näki kaikki.

Hän meni isänsä ruumiin ääreen ja kumartui ukkoa katsomaan. Olisi
luullut vihan vimmassa kuolleen kasvoilla näkyneen joitakin juuri
kuoleman edellä tapahtuneitten ankarain sielullisten liikutusten
jälkiä, mutta ei; ukko oli rauhallinen, jopa tyytyväisen näköinen.
Käsi puristi vielä lujasti puukon vartta, eikä hellittänyt siitä
vielä silloinkaan, kun Antti, kiskaisten puukon haavasta, nosti hänet
penkille. Sitten kääntyi hän katsomaan ympärilleen, silmissä suorastaan
avuton kauhu.

-- Missä Helena ja lapsi?

Kauhistuttavana jysähti nyt tämä kysymys hänen mieleensä. Ruumiitten
löytö oli äsken lyönyt hänet niin turraksi, että kaikki henkinen
toiminta oli ikäänkuin pysähtynyt, mutta päreen valossa ympärilleen
katsottuaan oli hänelle heidän poissa olonsa äkkiä todellisuutena
esiintynyt. Hän tuijotti hurjasti ympärilleen ja juoksi etehiseen, hän
ei enää vaaraa varonut, vaan juoksenteli ympäri pihaa, käheällä äänellä
rakkaitaan huudellen. Mutta huuto kaikui tyhjään yöhön, raskaassa
ilmassa ei kaikukaan vastannut, ja merkkiäkään ei ilmennyt onnettoman
hätää huojentamaan.

Äkkiä seisahtui Antti taas, mietti hetkisen ja juoksi sitten tupaan.
Hän oli kuin peto, jonka penikat oli ryöstetty ja joka nyt vainuaa
ryöstäjän jälkiä. Uudelleen tulen viritettyään näki hän, miten kaikki
oli tapahtunut, huomasi perheensä joutuneen yllätyksen uhriksi. Sitä
vain hän ei ymmärtänyt, miksi ei oltu taloa poltettu ja elikoita
surmattu, kuten aina oli tapana ollut voitolle päässeen. Hänen
huudoistaan säikähtyneinä tormailivat elikot tuolla pitkin tanhuata.
Senkin ymmärsi hän nyt, että Helena ja lapsi olivat ryöstäjän hallussa.
Vaikka hänen sitä ajatellessaan posket paloivatkin kuumasti ja uuden
onnettomuuden näky avautui mieleen, tunsi hän kuitenkin jonkunmoista
mielihyvää siitä, että kaiken todennäköisyyden mukaan edes hengissä
olivat. Ja siitä samasta ajatuksesta, ettei kenties vielä kaikkia oltu
menetetty, sai hän myös voimia ruveta asemaansa järjellisesti pohtimaan.

Hän älysi, että hänen oli pienintäkin seikkaa myöten käytettävä
hyväkseen ne mahdollisuudet, jotka tarjoutuivat hänen käytettävikseen
perheensä pelastamiseksi. Yksin ollen ja voimatta toivoakaan apua
muualta täytyi hänen koettaa voittaa viekkaudella vihollisensa, niin
kauan kuin se on hänen saavutettavissaan; jos se pääsisi painumaan
kovin syvälle rajan toiselle puolelle, saattaisi Helenakin olla ijäksi
mennyttä.

Ja erämaan asukkaan metsästäjä-vaistot virkosivat kokonaan ja hän
ryhtyi valmistautumaan retkelleen kaikella sillä viekkaudella, minkä
turvaton ja vaaran-alainen elämä oli jo syntymästä hänen veriinsä
istuttanut. Hän ei syöksynyt valitellen salolle onnettomuuttaan
ilmoille huutamaan, vaan hän rupesi lujittamaan jalkineittensa pauloja,
otti seinältä nuolet ja joutsen, tarkasti jänteen, koetteli terää,
pisti pienen kirveen vyöhönsä, haki konttiinsa evästä, otti tulukset
taskuun, ja meni päästämään karjansa pihanurmikkoon. Sinne lukitsi
hän sen tukkien sola-aukot joka puolelta. Palattuaan tupaan nosti hän
Arhippaisen toiselle penkille isänsä viereen, lukitsi oven ulkoa ja
ottaen keihäänsä sauvakseen läksi kiiruhtamaan rantaan. Veneellä oli
vainolaista ajettava ja tie pesälle löydettävä...

Rantaan mennessään ei Antti unohtanut varovaisuuttaan, ja katui
ankarasti äskeistä huutoaan. Parempi oli, ettei vainolainen tiennyt
vainottu olevansa, vaan luuli elävänsä turvassa kaikilta vaaroilta.
Silloin oli hyvä sopivalla hetkellä iskeä niin että asia ratkeaisi.
Ja sen täytyi ratketa. Antti tiesi olevansa sitkeämpi, väkevämpi ja
viekkaampi kuin yksikään noista; niin oli isäkin ollut ja niin oli
hänkin. Aina oli voitettu ja totuttu voittamaan, sillä ainoastaan
voittoon sisältyi elämisen mahdollisuus näillä perukoilla, olipa
sitten kysymys eläimistä, ihmisistä tai luonnosta. Jos tuli yksikään
todellinen tappio, niin oli hukka edessä. Olemassa olosta riiteli
täällä jokainen elävä olento...

Aamu alkoi hiukan kajastaa, kun Antti saapui rantaan, mutta kajastusta
oli jo himmentämässä uhkaava pilven lonka, joka oli nousemassa idän
taivaalle. Oli kuin olisi tämä hiottava ja raskas onnettomuuden päivä
tahtonut tehdä täydellisen puhdistuksen ja salaman tulella kuluttaa
pois ne veren merkit, joita se oli nähnyt ihmisten jälleen toisiinsa
iskevän. Salaman isku oli Antille myöskin se huomio, että hänen
veneensä oli viety.

Hän rupesi ymmärtämään vihollisen varovaisuutta, mutta huomasi siitä,
että se tuskin tiesi hänellä olevasta pikku veneestä.

Suoraan oikaisi hän metsään ja läksi juoksemaan tuonne ennen mainittuun
kaarteeseen.

Sinne saavuttuaan näki hän sen tyhjäksi. Lintu oli jo lennossa hyvässä
matkassa. Sarakossa vain näkyi kaksi vakoa veneitten jäljiltä. Antti
meni lähemmäksi katsomaan ja huudahti ilosta: vedessä sarojen välissä
keinui jo puoleksi uppoamassa Helenan päänauha.

Tuossa tuokiossa oli hän omalla veneellään ja sijoittautui
keskiteljoille soutamaan. Airon lujuus ei ollut suunniteltu hänen
intonsa vertaiseksi, vaan taipui luokkana hänen soutamaan lähtiessään.

Mutta kaukana jo souteli vihollinen.

Kun se äsken vielä oli ollut Vaaralan kohdalla ja vaimentaen sountiaan
kuin pahan omantunnon käskemänä, vaikka luulikin vihollisen olevan
kaukana, koetti siltä siltikin piilotella, kajahti äkkiä yössä Antin
käheä huuto:

-- Hele-e-ena-a-a!

Kuin puukon pistämänä syöksyi Helena teljoiltaan, jossa hän istui
soutamassa, mutta samalla tunsi hän myös kylmää terästä kurkullaan.
Avunhuuto tukahtui kurkkuun, jääden sinne pakottavaksi tuskaksi. Mutta
sen täytyi jäädä, sillä tuossa oli puukko valmiina myös pikkupojan
varalta ja katse uhkaavana ikäänkuin sanomassa: jos äänen päästät, niin
henki... Nöyränä kumartui Helena soutamaan ja suuret kyyneleet valuivat
hiljaa pitkin hänen poskiaan. Vaitiollen katsoivat julmat miehet hänen
itkuaan, mutta eivät paljoa säälineet. Tämä oli heille ja tälle ajalle
tavallista...

Kun oli päästy loittonemaan, niin jo naurahti Helenan veneen perämies:

-- Susi kaipasi naarastaan ja pentuaan.

-- Ja huuteli, mutta turhaan huusi; otettu se nyt on täti-vainajan
sijainen...

Jo kurotti eräs kätensäkin Helenaan, mutta toinen, sorea ja vaitiollen
souteleva karjalainen esti. Kiire oli kuljettava, sillä kauas piti
ehtiä, ennenkuin uskalsi ensimäistä levähdystä pitää. Kun oli ollut
kuusi miestä ja vain kaksi venettä, oli kulku käynytkin nopeasti, mutta
nyt kun oli kolmaskin vene kuljetettavana, oli se hitaampaa. Saaliilla
raskaasti lastatut veneet kulkivat sitäpaitsi melko syvällä, joten
ei auttanut kaikkialla suorimpia paikkoja valita, vaan täytyi hiukan
mutkitellen kierrätellä.


V.

KOHTAUS PEURAKOSKELLA...

Yön ja päivän matkan päässä Vaaralasta reittiä ylöspäin kapenivat
vedet joeksi, joka koskina kuohahteli paikoitellen hyvinkin jyrkkien
kallioiden välissä. Se oli kuitenkin siksi syvä, eikä liian vuolas,
että köyden avulla saattoi vetää veneet virran niskaan. Siitä aukeni
taas eteen aava ja autio Parvaselkä, jonka keskelle luoja aivankuin
huvikseen oli heittänyt pienen, korkeakallioisen saaren.

Tuossa äsken mainitussa joessa oli koski, jota sanottiin Peurakoskeksi.
Sen alla suvannossa kohosivat rantakalliot korkeiksi ja jyrkiksi, niin
että veden rantaan ei ollut siellä yrittämistäkään. Vasta juuri kosken
alla madaltui ranta niin, että jalka sai sijaa. Tuolla kuilussaan
virtasi joki synkkänä kuin manalan virta, puhjeten tuontuostakin
suurille, tummille "häränsilmille". Kallion koloon sinne tänne eksynyt
tuomi tai koivu ponnisteli urhokkaasti kohti yläilman valtaista valoa,
vihreydellään somasti paikkaa pukien.

Usein ei paikan yksinäisyyttä häiritty, vaan rauhassa sai kuikka,
koskelo ja pilkkasiipi-telkkä tässä tummassa suvannossa kalastusta
harjoittaa. Hurjan temmellyksen paikaksi joutui se keväisin, kun
Parvaselän jääjoukot vinhan kevättulvan tuomina johtautuivat
Peurakosken nielusta kuin ahtaasta solasta, josta ei olisi mahtunut,
mutta täytyi. Kun suvanto oli lyhyt ja sen alapäässä heti alkavan
kosken niskassa saari ja hyvin ahdas väylä, sulloutuivat jäät,
kaatuneet puut ja muu niiden mukana kulkeutunut pärtö suvannossa
jyskäväksi, paukkuvaksi, kirahtelevaksi ryhmäksi, joka oli kuin luonnon
antama kamala esimerkki todellisen ahdistuksen vaikeudesta. Ainoastaan
paksuin sydänjää, lujin hongan runko sai siinä säilytetyksi edes
jotakin haamua entisyydestään, mutta kaikki heikko ja vähäpätöinen
jauhautui olemattomiin. Mutta luonto tiesi pääsyn. Sinne armotta
ahtamaansa ja vaivaamaansa joukkoa nosti se tuuma tuumalta yhä
ylemmäksi, kunnes päällimmäisinä olevat hennoimmat ainekset jo kallion
reunoja luulivat hiipovansa. Ja niin koetti vihdoin vapautuksen hetki;
huumaavalla jyrinällä ja paukkeella lähti jääjoukko vyörymään yli
saaren ja alempana madaltuvien rantojen, nyt vuorostaan mahtavana
kaikki alleen lannistaen...

Tämä joen kohdalta jokseenkin leveä, vesistöjä erottava maakannas oheni
kauempana mantereen rannassa kapeaksi harjanteeksi, joka oli kuin
kämmenen reuna kahden valtavan veden välillä. Mutta harjanne oli niin
korkea, ettei isompaa venettä voitu miesjoukotta siitä yli haalata,
saatikka sitten lastissa olevaa, ja niin jäi luonnon oma väylä, vaikka
olikin koskinen, yleisimmäksi kulkutieksi. Ja jos olisi joku asettunut
vahtiin Peurasuvannon kallioille, kun siitä kulkue raskaasti ponnisteli
ylös vastavirtaa, niin olisi hän voinut lähettää nuolen tuolta kallion
reunalta, kituvan katajan takaa, melkeinpä kohtisuoraan kulkijan
päälakeen... Menneinä aikoina se teko oli varmaan usein tehtykin, ellei
suvannolla soutaja huomannut lähettää muuatta joukosta maitsekin...

Peurasuvannon suunta oli suoraan idästä länteen. Ihmeellinen oli näky,
kun auringon laskun aikana saapui koskea alas. Oli kuin olisi laskenut
sulavaa kultaa myöten itse ijankaikkisen valon ahjoon, joka tuolta
suvannon alta vastaan loisti joen uoman täyteisenä ovena. Kimallellen
hyppelivät tuossa valossa hyrskyt, vene keinui kuin pehmeillä
patjoilla, ja kovissa kohdissa tunsi kulkeva sitä pyhää hätää, joka
lienee tunnettava kuoleman edessä senkin, joka uskoo autuaasti
kuolevansa. Ja kun kalliot suvannolle saavuttaessa yhä kohosivat,
muodostuen alempana siksi portiksi, josta aurinko loisti ijäisyyden
ihanana valona, saattoi mustalla virralla sitä kohti keinuessaan
uneksua, että oli löytänyt unholan virran joka päättyi autuuden
valtamereen...

       *       *       *       *       *

Hyvin tunsi Antti nämä seudut, tunsi kalliot, kosken, Parvaselän, tunsi
saarenkin kaukana selällä. Ja sitä muistaessaan tunsi hän kipeätä
pistosta ja mielenliikutuksen karvasta ailahtamista sydämessään
ja samalla heikkoutta; mutta luonnollisena vastavaikutuksena
tuosta terästyi taas mieli entistä voimakkaammaksi ja kostonhimo
kiihkeämmäksi...

Ruvetessaan soutamaan oli hänellä suunnitelmansa ainakin osaksi
selvillä. Hän ei halunnut ilmoittaa viholliselleen ajavansa sitä takaa
ennenkuin Peurakosken suvannolla, mutta sinne oli hänen jouduttava
ennen kuin sen. Ja se olikin hyvin mahdollista, sillä hän voisi
keveällä kaksilaidallaan päästä oijustamaan poikki kannasten ja kapean
Peuraharjun, sekä olla jo sopivassa paikassa Parvajärvellä vahdissa,
jos Peurakoskella ei hyvin kävisi. Hän otaksui karjalaisten kulkevan
yhtämittaa koko tämän yön ja vuoroin levähtäen seuraavan päivänkin,
aikoen kunnolleen yöpyä vasta vanhassa yöpaikassa Peurakosken niskassa,
ellei mikään häiritsisi. Ja juuri tuon rauhassa yöpymisen tahtoi Antti
estää, sillä palava pelko ja raivo sai hänet kuvittelemaan jatkuvaa
onnettomuutta kohdalleen. Mutta vaaraa tunteva hermo ei laukea
himokkaaksi ja veri ei pääse luvattomille teille sillä, jonka täytyy
pelätä henkeänsä. Mutta ennen Peurakosken yöpaikkaa ei tarvinnut pelätä.

Ja piilossa pysyäkseen poikkesi Antti soutamaan omia ruohoisia
oijusväyliään. Yhä kirkkaampana kuvastelihe veneen virissä nouseva
päivä. Ukkonen, joka vielä äsken oli uhkaavana hymissyt päivän nousun
taivaalla, oli hetkeksi rauennut taivaan rannan taa, odottamaan
sopivampaa ryntäyksen hetkeä. Ja tuosta innostuneena oli päivä ruvennut
ikäänkuin entistä kirkkaammaksi, muutamassa hetkessä karkoittaen yön
merkit. Lahtien pohjukoissa viipyvät sumuhunnut kukisti se yhdellä
ainoalla valtijakatseellaan, aamun viileätä neitosta koetti se saada
lämpenemään intohimoisilla syleilyillä, yhä uudelleen yrittäen kuin
väsymätön rakastaja, joka ei heitä, ennenkuin neito autuuden hurman
valtaamana hänelle antautuu. Mutta antaumuksen hetkellä, kun se muuttuu
aamusta päiväksi, aavistuksesta todeksi, neidosta naiseksi, se sulaa
kyyneliin, itkien tyyntä ja koskematonta menneisyyttään, ja kyyneleet
jäävät helmiksi maan päälle...

Mutta aamun kauneutta ei ymmärrä mies, jonka sydän on musta ja
synkkä kuin yö; yksi ainoa ajatus on hänen sielunsa herra: vaimon ja
lapsen pelastaminen ja kosto. Hänen alkuperäinen luontonsa nauttii
suunnattomasti tästä ajatuksesta, ehken enemmän vielä sen jälkimäisestä
osasta. Olihan luonnollista, että hän pelastaa Helenan, ja hänen
onnensa ei ole sen johdosta taas tunteva rajoja, mutta sen jälkeen
seuraava kosto on, niin hän tunsi, kuin huumaava juoma, jonka tuottama
humala on autuaallinen. Kun hän äsken tuvassa oli tuntenut veren hajun
ja satuttanut kätensä isänsä veriseen ruumiiseen, oli hän syttynyt
sammumattoman vihan paloon. Mikään eläväksi tullut kristillinen rakkaus
ei ollut päässyt häneltä tätä tunnetta hillitsemään, vaan paloi se
kiihkeänä ja voimakkaana, joka uudesta tilaisuudesta virikettä imien.
Ja hän sisällytti tähän tunteeseen sen rikoksen mahdollisuudenkin,
jonka alaisena hänen vaimonsa ja lapsensa oli, suunnitellen
rangaistuksensa määrän sen mukaan kuin se jo olisi tapahtunut.
Tuon rangaistuksen määrää ei muuten voinut paljon suunnitteluilla
määritellä, sillä erämaan rangaistus oli yleensä kuolema; Antin isän
kuolema, vaikka hänen surmaajansakin oli jo henkensä menettänyt, oli
perustana sille vaatimukselle, joka on aina ja kaikkialla ollut erämaan
laki: silmä silmästä ja hammas hampaasta.

Mikä ihana näky: saarisena avautuu aamun kirkkaudessa eteen siintävä
selkä, tuskin huomattavasti tuulen virissä karehtien. Lehväiset saaret,
jotka näyttävät kohoavan veden kalvosta kuin unelmat, tuntuvat keinuvan
onnessaan. Kaarteissa avautuvat valkoiset hietikot, jotka aallon
helkkä kirjailee uusiin hienoisiin uriin joka päivä, ja edustalla
valmistautuu kaislikko taas aallon käskystä keinumaan. Katse siirtyy
rauhoittuneella nautinnolla viheriöivästä levähdyspaikasta toiseen,
yhä kauemmaksi, kunnes se vihdoin uppoutuu kaukana siintävien vaarojen
sineen. Mutta tuossa vasemmalla kohoutuu harjanne jo rannasta jyrkkänä,
pukeutuen juureltaan tiheään lehtimetsään, mutta harjaltaan muuttuen
komeaksi kelohongikoksi. Metsävalkean tuli on aikoinaan keskeyttänyt
elämännesteen juoksun petäjän tiehyeissä ja muuttanut sen juurikuivaksi
hongaksi; sade ja tuulet ovat siitä kaarnan lahottaneet ja pudottaneet,
ja oksat ovat käpertyneet ryhmyisiksi käsivarsiksi, jotka vakaina
ja ikäänkuin aatteellisina aina osoittavat taholleen. Ne oksat ovat
kotkan ja kalasääsken mieluisimpia istumapaikkoja, niillä ylpeinä ja
luoksepääsemättöminä istuen hautovat ne uusia rikoksia erämaan rauhaa
vastaan.

Erämaan rauha -- se on näennäistä: kaikkialla on sotaa ja taistelua.
Tuossa pakenee veneitä vimmatulla vauhdilla, tuossa niitä synkeällä
ilmeellä ajetaan takaa. Tuossa uipi ylhäinen kuikka, ilmeelläkään
suunnatonta ahneuttaan ilmoittamatta; tuolla istuu kelohongan latvalla
kalasääski, keltasilmäinen, vaalea, merkillinen lintu, joka taukoamatta
tuijottaa järvelle veden kalvoon. Ja kun saaliiksi kelpaava kala
ilmestyy veden pintaan, kohoaa se pitkille siivilleen, jännittää
keltaisia pyöreitä kynsiään ja pudottautuu kohahtaen kalan niskaan,
raskailla siiven iskuilla kohottautuen jälleen ilmoille. Mutta väristen
kyyristäytyy silloin rannan ruohokossa korteikkoon piiloon sorsa,
jonka elämä on vaappumista pelon ja toivon vaiheilla... Ja jos poistuu
järveltä metsään, on vain toinen taistelu edessä. Pedot suurimmasta
pienimpään elävät alituisessa veren janossa, siihen syntyen ja kuollen;
ja ikäänkuin tämän veren janon ikuisuuden todistukseksi, näyttääkseen,
että niinkauan kuin imettäväisten sukua on ollut maan päällä, on luonto
säilyttänyt pohjolassa pedon, ahman, joka veren janossaan on hirviö.
Kehityksen takia ei ole olemassa tälle pedolle, vaan on se palloamme
polkenut samallaisena kuin tänään jo silloin, kun muu nisäkästen lauma
oli vielä näöltään toinen. Se on kuin hirmuinen muinais-ilmestys, joka
puussa varroten syöksee saaliin niskaan, hakee hampaisiinsa kaulasuonet
ja puree.

Antti souti kuin hurja, tuntemalta väsymystä. Hänen katseensa oli
tunteeton luonnon kauneudelle, sillä hänhän kuului siihen itsekin
olennaisena osana. Hän ei itse tiennyt, että hän oli vielä siksi
peto, että veren jano saattoi vääryydestä herätä; ei tiennyt olevansa
muuta kuin mies, jolle oli tehty veristä vääryyttä. Kaihoten ja
malttamattomana katsoi hän taakseen, milloin avautuisi hänelle se
salmensuu, josta hän pääsisi oikaisemaan kohti Peuraharjun tyveä...

       *       *       *       *       *

Ontrei-perämies piti venekuntaa lujilla. Tuon tuostakin käänsi hän
ruskeatukkaista päätänsä katsoakseen taakseen. Joku epämääräinen pelko
vaivasi häntä, monessa kahakassa mukana ollutta voimakasta miestä,
ei itsekään oikein tiennyt, mikä. Hän oli oikeastaan vastustanut
koko Vaaralan ryöstöä, sillä naapurirauha oli hänestä tärkeä, ja
ryöstettäviä oli kauempanakin, mutta menihän mukaan sentään, kun
Arhippainen kiukkuisesti vaati. Siinä hän nyt sitten sai sen, mitä
haki, mietti Ontrei katkerana. Vaaralan vanha Juha oli aina ollut
kamala ja salaperäinen, onnettomuutta tuottava mies, ei olisi pitänyt
mennä enää häntä häiritsemään... Poika kuului olevan yhtä sisukas, ja
varmaan tämän teon kostaa kipeästi...

-- Ontrei, laske maihin, pyyteli Helenan vieressä soutava nuori
kiharatukka karjalainen. Hiki helmeili hänen otsallaan. Pikku poika
Helenan jaloissa itki katkerasti.

-- En laske, Kuisma-veljeni, kielsi Ontrei, vasta Peuran niskassa
levätään; siinä jo voimme olla rauhassa. Mutta jos lienee soutaaksesi
raskas, niin upota tuo Vaaralan vene, sillä ei Antti ainakaan sillä
enää pysty takaa ajamaan. Eipä ole paljo saaliistakaan taikaa...

Paras tavara nostettiin toisiin veneisiin ja parilla kirveen iskulla
tehdystä reijästä alkoi vesi pulputa sisään. Sinne se jäi jälkeen
painuen yhä syvemmälle kunnes aivankuin levottomaksi tullen rupesi
hitaasti pyörimään ja upposi. Helenasta tuntui kuin olisi viimeinenkin
yhdysside kotiin päin katkennut. Vaikea oli hänen taas estää ainoata
huojennustaan ja turvaansa, itkua, tulemasta...

-- Älä itke, marjaseni, rupesi kaunis nuori karjalainen lohduttamaan.
Hyvin me sinua perillä pidetään.

Hän katsoi Helenaan pitkään, hymy leikkien punertavilla huulilla.
Helena tunsi häpeävänsä, puna peitti hänen poskensa, ja hän painoi
päänsä alas siirtäen huivia silmilleen. Mutta karjalainen hymyillen
nosti huivia toisella kädellään ja koetti katsoa silmiin. Silloin
Helenan inho, johon sekautui arka aavistus jostain pelottavasta,
pukeutui tarmokkaaksi torjunnaksi...

-- Kas kas, sanoi karjalainen, jonka nuortea ruumis naisen läsnä olosta
tunsi vastustamatonta kiihoitusta.

Pieni poika katsoi kummastuneena äitiinsä ja karjalaiseen. Jälkimäisen
iloinen ystävyys oli vähitellen saanut hänet unohtamaan pelkonsa ja
mukautumaan uusiin oloihin. Mutta nähdessään äitinsä vihaisen ja
loukkautuneen liikkeen meni hän jälleen oman kansansa puolelle ruveten
tarmokkaasti miehen jalkaa nyrkillään takomaan.

-- Älä pelkää, lohdutteli mies; en minä pahaa tee. Ja muuttuen
vakavammaksi rupesi hän taas soutamaan, silmissä uneksiva ilme.
Hänen herkkään mieleensä ei voinut olla vaikuttamatta se surullinen
kohtalo, johon oli joutunut tuo hänen rinnallaan soutava nuori, vielä
viehkeä nainen, erittäinkin juuri siksi, että hän oli nainen, minkä
joka liikekin Kuismalle hänen pitkän erossa-olonsa jälkeen toisesta
sukupuolesta ihastuttavasti ilmoitti. Hän oli vielä liian nuori
ollakseen raaka ja liian hehkuva ollakseen kylmä. Helena tai joku
muu, kunhan vain oli kaunis nainen, olisi kentiesi nyt herättänyt
hänessä eloon kaiken sen hellyyden, jota hänen sydämensä pystyi
tuntemaan. Ja se pystyi. Hänen kansansa oli ollut ammoisista ajoista
tunteitten kansaa, helposti riehahtava sekä hellyyteen että julmuuteen,
innostuva sotaan ja retkeilyyn, lauluun ja soittoon, helposti heltyvä
kyyneleihin. Mutta siltä puuttui tuo juro, sitkeä ja arkipäiväinen
voima, joka suunnittelee väsymättä tekoansa vuosikausia, omistaen
kaiken henkisen tarmonsa tulevaisuuden silmälläpitoon. Hetken lapsi,
oli se vaikka kuinka etevä, ei kestänyt kesää kauemmin, vaan lannistui.
Sen tunsi vaistomaisesti hänen sukunsa ja tiesi, että tuo hiljainen
heimolainen rajan takana oli etevämpi juuri tässä olemassa ololle
tärkeässä ominaisuudessa ja kerran oli oleva hänen henkistenkin
saavutustensa perillinen...

Kuisman herkkä mieli ailahti surulliseksi. Mitä muisti mies, äsken
kuollutta vanhustako, vai jotakin neitoa nuorta tuolla rajan takana,
jonne oltiin pyrkimässä?

    Kus kuldaine kulgenov,
    Valgei-tukku voappunov?

Peurajoen suuta ei näkynyt ulapalle, sillä juuri ennen järveen laskuaan
joki teki mutkan purkaen vetensä viistoon, niin että toinen ranta
jäi kapeaksi niemekkeeksi. Paljoa huokaamatta lähti matkue nousemaan
jokea, virrat sauvoen ja kosket nousten vetämällä. Helposti noustiinkin
Peurasuvannolle saakka, mutta sitä ylös mentäessä, ennenkuin itse
koskea lähdettiin nousemaan, teki mieli jo lepuuttaa. Mutta niskassahan
jo odotti yöpaikka, joten monen minuutin aikaa ei airoja vedestä poissa
pidetty...

Oli jo tullutkin ilta, mutta paljoa iloa se ei tarjonnut. Koko päivän
uhannut ukkosilma näytti vihdoinkin tekevän tuloaan. Taivas oli mennyt
pilveen, oli tyyni aivankuin myrskyn edellä ja Peurasuvannon musta vesi
juoksi sileänä ja salaperäisenä kuin Tuonelan virta. Ontreista tuntui
kaamealta ohjata venettä tuohon onkaloon, mutta sinnehän oli mentävä,
sillä muuten ei päässyt...

-- Soutakaa kovemmin, sanoi hän äreästi.

Kalliot kohosivat yhä korkeammiksi ja alhaalla kävi yhä hämärämmäksi.

Vaiti olivat kaikki...

Silloin kuului tuolta ylhäältä tuttu särähdys ja nuoli lensi suoraan
Ontrein päähän. Mies ähkäsi ja kaatui taaksepäin virtaan... Sanaton
kauhistus valtasi kulkueen, joka hetkiseksi aivan herpoutui...

Mutta vain hetkiseksi. Tuossa tuokiossa karkasi Kuisma pystöön, tempasi
Helenan pojan ja uhaten heilautti sitä kuin virtaan heittääkseen.
Helenan sydäntä vihlasi ja kiljaisten koetti hän saada poikaansa
takaisin, mutta onnistumatta, sillä voimakas käsi sieppasi hänet
taaksepäin. Ei Kuisma kuitenkaan heittänyt parkuvaa pienokaista
virtaan, vaan oli tahtonut teollaan osoittaa, että jos toinen nuoli
vielä tulisi, niin... Ja siitä, että toista ei tullut, hän älysi, kuka
oli ollut tuo kallion laelta ampuja...

Kaikki äskeinen hellyys oli hävinnyt.

-- Ei tainnutkaan olla miehesi Rasilla, koska niin pian on peräämme
joutunut, että jo edellekin pääsi? sanoi hän katsellen Helenaan
synkästi.

Helena älysi, että varmin keino pelastua oli pysyä valheessaan.

-- Varmasti Rasille meni, koetti hän vakuuttaa. Kuka sanoi, että Antti
oli ampuja?

Kuisma ei vastannut, vaan silmäili ylös kallion laelle. Sieltä ei
kuulunut mitään, ei näkynyt mitään, vaan oli kuin olisi aave tuon
surmannuolen lähettänyt. Ei ollut apua palaamisesta, paras oli mennä
eteenpäin. Ja vauhdilla nyt mentiinkin, sillä äskeinen epäämätön
todistus vaaran läheisyydestä oli karkoittanut kaiken velttouden.
Heti kun Kuisma pääsi maalle hyppäämään, kiiruhti hän ranta-äyräälle
seutua tarkastamaan, mutta mitään ei näkynyt. Kaikki oli kuin haudassa,
ainoastaan jo alkava jumalanilman kohina kuului kaukaa.

-- Koskelle, komensi hän.

Vimmatulla vauhdilla noustiin jyrkkää ja vikevää Peurakoskea, mutta
aikansa otti se kuitenkin kaikesta nopeudesta huolimatta. Kohisten
pauhasi jo tuuli metsässä, ukkonen jyrisi taukoamatta ja salamat
valaisivat silloin tällöin vaahtoharjaista järven pintaa. Salaman
valossa vilahteli kaukaa selältä harmaakallioinen ja kituvahaapainen
saari.

Kukaan ei ajatellutkaan nyt Peuran niskaan yöksi pysähtyä, vaan suoraan
järven poikki, ohitse saaren, suori Kuisma miehensä soutamaan. Kuka
uskaltaisi jäädä tänne, metsässä hiipivän vihollisen syötiksi? Kun
järven poikki päästäisiin, niin vaikea olisi jo seurata, sillä heti
ei uskaltaisi jälkeen lähteä, vaikka olisi venekin, yksin kun näytti
olevan...

Kalpeina soutivat miehet ja ristinmerkkiin moni jo turvautui. Oli kuin
olisi luonto tahtonut panna raivoisan vastalauseensa taas tapahtunutta
surmaa vastaan ja siinä itse joutunut hillittömään tilaan, siveelliseen
suuttumukseen, joka ei enää tuntenut rajoja. Perintakainen myrskytuuli
kiidätti veneitä vauhdilla järven aavalle selälle, jossa aaltoilun
tilaa saanut vesi kuohahteli lakkapäinä. Raskaasti lastatut veneet
eivät jaksaneet nousta keveästi aallon harjalle, vaan pääsi se
pujahtamaan tuontuostakin reunan ylitse. Miehille selvisi pian, että
oli vakava vaara edessä ja auskari joutui pian yhtä tärkeäksi aseeksi
kuin airo, mutta siitä huolimatta ei vesilastia keretty ahtaa ulos niin
paljo kuin sitä tunki sisään. Nopeasti tehden päätöksensä käännälti
Kuisma veneensä saaren suojapuolelle, viilettäen rantahiekalle.

-- Tässä lieneekin hyvä yösija, sanoi hän; vaikea lienee tänne Antilla
pääsy ja jos tulee, niin järveltäpä tuo tälle kalliolle näkynee.

-- Mutta puun saanti on tällä saarella huonoa, valitti toinen; ei muuta
kuin hentoa haavikkoa. Joku ajopuu sentään löytynee... Kun iskee tulta
valkeanaan... Pannaan edes noita veneitä kiinni... Jos menevät, niin
silloin...


VI.

MURHISAARI...

Ammuttuaan nuolensa ja nähtyään sen sattuneen valtasi Antin hurja ilo,
jonka Kuisman uhkaus kuitenkin pian laimensi. Hän huomasi, että toista
nuolta hänen oli mahdoton tuohon joukkoon lähettää, ellei tahtonut
ottaa hengiltä juuri niitä, joita oli tullut pelastamaan. Raivoissaan
ja tyhmistyneenä läksi hän juoksemaan veneelleen, hyppäsi siihen
ja keikkui jo kaukana selällä, kun karjalaiset vielä ponnistelivat
koskella. Se vain oli hänelle vielä selvää, että vihollistaan hän ei
saanut päästää näkyvistään; vaikka hengen uhalla oli hänen estettävä
lopullinen tuho.

Riemu valtasi hänen mielensä muistaessaan äskeistä tekoaan. Se oli
musta Ontrei, karjalaisista niitä kaikkein pelättävimpiä viekkautensa
tähden. Eipä auttanut nyt kettua keinonsa, vaan virtaanpa kellahti...
Kun olisi voinut viisi nuolta yhdestä jousesta lähettää, niin sinne
olisivat menneet kaikki, mutta ei voinut. Ja kyllä ne nyt ovat
varoillaan.

Vaikka kuinka olisi ajatellut, niin ei voinut Antti löytää vaimonsa
pelastamiseksi muuta keinoa kuin sopivassa tilaisuudessa panna kaikki
arpaan hyökkäämällä heidän päälleen. Mutta heitä oli neljä eivätkä he
olleet mitään lapsukaisia ainoakaan; jokaisessa miehen vastus.

Ukonilma kiihtyi ja rupesi armottomasti heittelemään Antin
kaarnapalasta. Pian huomasi hän, ettei hän voisi ilmaa kestää, ja
poikkesi saareen, tosin pienellä vastenmielisyyden tunteella. Sieltäpä
olikin hänen hyvä kalliolta taas nähdä, mihin vihollinen suuntaisi
kulkunsa. Hän käännälti veneensä suojapuolelle, mutta ei vienytkään
sitä hiekkaan, vaan kätki sen tarkkaan syrjemmäksi kaislikkoon. Sitten
kiiruhti hän kallion laelle ja rupesi sinne piiloutuen vahtimaan
karjalaisten tuloa...

Saari, jota kansa joskus sanoo Murhisaareksi, oli luojan oikku.
Järvestä kohosi hiekkainen pengermä, joka madaltuessaan oli ottanut
kaislaa ja ruohoa sekä rannaksi muuttuessaan säilynyt valkoisena
hiekkana. Vähän ylempänä kasvoi haapa-, leppä- ja paatsamaviidakkoa, ja
vihdoin kohosi keskeltä kallio, paikoittain sangen jyrkkärinteisenä, ja
laeltaan aivan paljaana. Mutta aivan kuin työtään vähäksyen ja haluten
sen hävittää oli luoja äkkiä halkaissut koko saaren, reväissyt kallion
halki ylhäältä alas saakka, muodostaen kuilun, jonka pohjaa myöten yksi
henki kerralla sopi kulkemaan ja joka oli mitä kauniimmin hiekoitettu.
Rotkon rosoiseen reunaan oli iskeytynyt kiinni pieni mänty, joka
epätoivoisena taisteli henkensä puolesta nälkää ja tuivertavia tuulia
vastaan ja jonka kakkaraksi muodostunut havuhattu rupesi ennenaikojaan
harmaantumaan. Mikä nukuttava tuulien soitto männyn latvassa, mikä
ijankaikkinen haavan lehtien lepatus! Ilmassa sinkoili valittaen
vinkuva tiira, keveänä leijaillen tuulen varassa; vapisevalla sydämellä
katsoi se hiekalla paljaina olevia muniaan tuntien aina vaarassa olevan
vanhemman tuskia. Nukuttava yksinäisyys, toimettomuuden raukaiseva
alakuloisuus valtaa mielen, joka tuntee outoja aavistuksia ja
omantunnon syyllisyyttä. Ja kun jumalanilma pauhaa ja aallot vyöryvät
sammumattomalla innolla ylös rannan hiekkaa, tuuli ulvoo ja rankkasade
pieksää kallioita, tuntuu siltä kuin olisi juuri tämä paikka täällä
järven aavalla selällä jumalan vihan ainoa tarkoitus, kuin tähtäisi
se juuri siihen kaikki vihansa salamat. Ja rotkosta huutaa veren ääni
syyttävänä vaikeroiden kostoa ja vapahdusta...

Yhä terävämmin tuijottivat Antin silmät nähdessään myrskyssä
taistelevien karjalaisten veneiden lähestyvän saarta ja yhä
matalammaksi ja vaanivammaksi painautui hän kalliota vastaan. Hänen
sydämensä oli vallannut pelko heidän kohtalostaan, ei heidän, mutta
vaimonsa ja lapsensa kohtalosta, joka tuossa veneessä myrskyn käsissä
oli sama kuin vihollisenkin; hänen teki mielensä rynnätä pystöön ja
huutaa neuvova sana hätääntyneille, mutta hän hillitsi itsensä, --
rajuilma kuitenkin lakkaisi pian ja hän olisi perheineen hukassa.
Mutta kuin ilves, joka ilkeästi marahtaen näkee koiraparin saapuvan
sen puun juurelle, johon hän, metsän iso kissa, on suojaa etsien
paennut, sähähti Anttikin hämmästyneestä pelosta, nähdessään Kuisman
kaartavankin saaren suojaan ja nousevan maihin...

Vene! oli hänen ensimäinen pelkonsa. Hän hiipi sille kallion reunalle,
jonne sen kätköpaikan olisi pitänyt näkyä, ja rauhoittui huomatessaan,
ettei hänkään voinut sitä näin korkeallekaan erottaa tiheästä
rantakaislikosta. Sitten matoi hän hiljaa kallion vastapäistä puolta
alas, ja kätkeytyi haapa- ja leppäryteikköön, ymmällä siitä, mitä
hänen oli tehtävä. Mutta siinä joutui hän kokonaan pois vainolaisen
kuuluvilta ja rupesi hiipimään pitkin kallion juurta rantahiekkaa
lähemmäksi. Päästyään halkeaman kohdalle pujahti hän sinne lähtien
suoraan saaren poikki. Käytävän keskikohdalla huomasi hän kallion
seinässä pienen syvennyksen, ja meni sinne piiloon. Siitä häntä ei
voinut löytää, ellei tullut käytävää myöten aivan kohdalle...

Kuin kuulotorven päähän kuuli hän halkeamaan, mitä rannassa tapahtui.
Helena ja lapsi komennettiin maalle puita kokoamaan, miehet vetivät
veneet keulanojaan hiekalle ja ottivat niistä eväskonttinsa, lähtien
sopivaa yöpaikkaa etsimään. Puheesta ja risujen katkeamisesta
kuuli Antti heidän nousevan korkeammalle, tiheikön takana olevalle
pengermälle, joka avautui kallion juurella kuin suojattu alue.
Vanhastaan tunsi Antti tuon paikan, sillä hänkin oli siinä kerran
käynyt, mutta ei ollut tahtonut silloin tulta pitää eikä yöksi jäädä...

Siinä oli erämiesten vanha nuotiopaikka ja siihen asettuivat
karjalaisetkin. Väsyneenä haalasi Helena risuja paikalle, tuli
viritettiin ja läpimärkiä vaatteita ruvettiin kuivailemaan. Kylmästä
kohmettunut pienokainen pääsi sekin jälleen sulamaan ja rupesi syötyään
tulen hauteessa haukottelemaan.

Jumalanilma lakkasi vähitellen. Ilmassa tuntui pian sanomattoman raikas
tuoksu. Tuuli tyyntyi. Järvi rauhoittui rasvatyyneksi. Vesikaari
ilmestyi idän taivaalle ja tiira sinkoili jälleen ilmassa huoletonta
kulkuaan. Pilvet olivat vielä taivaan rannalla uhkaavana muurina,
mutta voimatta enää mitään, ja salama oli herpautunut niiden helmaan.
Äsken oli kaikki tuskaa, intohimoa, raivoisata vihaa, nyt viileätä
ja kyllästytettyä rauhaa. Intohimo oli tyydytetty ja näytti siltä
kuin olisi luonto nyt vakaana äskeisen raivonsa perusteita pohtinut,
miettinyt, mikä oli ponnistuksen tulos...

Mietteissään istui Kuisma tulen äärellä, sanatonna seuraten toisten
puuhia yön varalle. Väliin silmäsi hän salavihkaa syrjemmäksi, jonne
Helena oli lapsensa kanssa kyyrähtänyt, ja taas oli hänen silmiinsä
ilmestynyt tuo hellä ja sääliväinen katse. Vaaran hetki oli tuolla
koskella herättänyt hänen nukahtaneen tarmonsa ja pannut hänet
toimimaan nopeudella, neuvokkuudella ja voimalla, mutta nyt, kun hän
arveli olevansa Antin saavuttamattomissa, vaipui hän jälleen unelmiensa
valtaan. Erämaa on unelmien herättäjä. Utuisimmat laulunsa ja sävelensä
antaa se soida sen sielussa, joka osaa sen tunnelmalle avata sydämensä,
ja mieli raukenee outoon kaihoon, joka tekee sielun ikävästä sairaaksi.
Kaikki, mitä hurjan karjalaisen sydämessä oli hellyyttä ja villiä
rakkautta naista kohtaan, riehahti palamaan hänen katsoessaan tuota
nuorta ja uhkeaa, joskin surun valtaan vajonnutta naista...

-- Tulen ääreen käy, kehoitti hän Helenaa, samalla liikahtaen
syrjemmäksi aivan kuin vierellään tilaa tehden.

-- Älä käske, pyysi Helena tukahtuneella ja aralla äänellä, vetäen
lastaan lähemmäksi.

Mutta Kuisma ei enää näyttänyt kehoitustaan muistavankaan.
Levottomuuden ilme välähti hänen kasvoillaan ja hän nousi seisomaan
katsellen ympärilleen.

-- Kunpa tietäisin, missä on miehesi, sanoi hän synkeällä äänellä,
Helenaan katsoen. Tietäisin, mitä hänelle tekisin... suolet lappaisin
tuon puun oksille, tinan kurkkuun valaisin. Kun ei vain ympärillämme
jossain taas liene vaanimassa...

Hän lähti kulkemaan. Kiersi pitkin rannan reunaa, pitkin kalliota,
poistellen tieltään syrjään paatsamapensaikkoa ja karkoittaen lentoon
parven valittavia ja kirkuvia rantasipiä ja tiiroja. Hitaasti kulki hän
pälyen epäillen ympärilleen ja tutkien kaikki mielestään piilopaikaksi
sopivat kohdat. Niin kiersi hän luodon toiselle puolelle tullen rotkon
suulle, joka siellä aukeni synkeänä ja mustana. Hän näki jälkiä, jotka
johtivat pitkin hietikkoa kuiluun, ja seisahtui niitä tarkastamaan.
Mutta äskeinen ankara ukkossade oli ehtinyt hävittää niistä niiden
tuoreuden, eikä Kuisma siksi osannut niitä ansion mukaan epäillä. Hän
meni rotkon suulle ja koetti jännittää katsettaan erottamaan, mitä
halkeaman pimeys kätki keskelleen, mutta ei erottanut. Siksi läksi hän
sinnekin katsomaan.

Sateen jälkeinen kosteus tuntui halkeamassa kylmänä usvana ja
pitkin kallioseiniä valui vettä. Kuta syvemmälle Kuisma pääsi, sitä
synkeämmäksi rotko muuttui, niin että keskellä oli jo melko hämärä.
Kuismasta tuntui oudolta ja kaamealta. Hän teki ristinmerkin ja
kiiruhti askeleitaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi kuoleman henkäys
ja kalma häntä hiipaissut; helpotuksen huokauksella astui hän rotkon
toisesta päästä ulos vapaaseen ilmaan.

Mitään ei ollut näkynyt ja Kuisma vahvistui siinä uskossa, että
turvallisin yöpaikka oli juuri tämä saari. Yöpaikalle olivat jo
miehetkin leiriytyneet aukoen eväskonttejaan ja viskellen aralle
Helenalle huomautuksiaan ja ehdotuksiaan.

-- Käy syömään Kuisma, kehoittivat he; älä ole allapäin, sillä mikä
on tapahtunut, sitä ei voi auttaa... Syö, vaimo, sinäkin... Tuossa on
pojallesikin. Käy tulen ääreen, kaunokainen. Älä sure enempää, kaunihit
ovat miehet Vienassa, ylen rakkahat ruotsin naiselle. Tässä me tulen
hauteessa yö yhtenä vietetään, ka aamulla taas matkaa jatketaan. Tule
vierelle tänne istumaan, tänne...

Istuu Kuisma, mutta vaitiollen kuuntelee miesten puhetta. Lopuksi
puhkee sanomaan:

-- Vahtia lienee pidettävä ja paras on viedä kaikki valmiiksi
veneeseen, jos tulisi äkkilähtö...?

-- Vahtiako? kummastelevat toiset. Mitä tässä nyt vahdittaisiin
väsyneinä? Kuka tänne järven selälle? Viedään vain veneeseen. Mutta
nukutaan kuitenkin kaikin, eikä turhia väsytetä; raskaat ovat veneet
soutaa. Ota siemaise ruotsin oluvia.

Ruoka ja lämpö rupeaa raukaisemaan väsynyttä ruumista, miehet
heittäytyvät pitkälleen tulen hauteeseen. Mutta Kuisma komentaa
synkkänä Helenaa:

-- Mene rantaan veneeseen lapsinesi.

Arkana nousee Helena ja tottelee, mutta näkee kauhukseen Kuisman
seuraavan perässä.

-- Nouse veneeseen, komentaa tämä.

Helena tottelee.

-- Tänne kätesi!

Ja Kuisma sitoo lujasti Helenan kädet nahkaviilekkeellä, pakottaa hänet
pitkälleen veneeseen, tuo itkevän pienokaisen hänen viereensä, heittää
jotakin peitettä verhoksi ja lähtee mutisten itsekseen:

-- Saareen pian meidät heittäisit, jos irti olisit...

       *       *       *       *       *

Rajuilman jälkeinen tyyneys rupeaa jo myöhemmällä luonnosta katoamaan;
sähköjännitys minkä se hetkeksi oli menettänyt, virkoaa uudelleen, ja
uuden toimintansa merkiksi kohottaa luonto taas pilviä taivaalle ja
antaa yötuulen ruveta tasaisesti puhaltamaan. Järven selkä ottaa viriä,
yltyy laineiksikin, jotka kohahtaen uupuvat hiekkaan. Mutta tuuli käy
toisaalta, jättäen valkaman tyyneksi, ja ainoastaan laineen maininki,
joka lahdelmaan kiertää, saa hiekalle höllästi vedetyt veneet hiukan
nytkähtämään. Kuta pitemmälle yö kuluu, sitä voimakkaammaksi kiihtyy
tuuli, vihdoin puhallellen täysin palkein. Korkealla kallion laella
kasvavissa vaivaispuissa se taas vinkuu lohduttomasti, valittaen,
aivankuin itseään raivoon kiihoittaen. Vaahtopäinä ärjyy avara selkä,
yhä uudelleen karjahdellen esiin vihaista väitettään. Kallion huipun
yli viskautuu silloin tällöin vihainen vihuri, pelmuuttaen kaislikkoa
ja rannan tyyntä vettä. Kaislikosta löytää se veneen, iskeytyy kiinni
laitaan ja rupeaa sitkeästi sylkyttelemään sitä järvelle päin. Tuuma
tuumalta saa se sen siirtymään, kaislat aukaisevat airot hangoistaan,
ne liukuvat hiljaa veteen, yhä harvenee kaislikko, yhä helpommin
liukuu vene, kunnes se illan pimeydessä tuulen valtaan jouduttuaan
katoo kuin aave vaahtoiselle järven selälle. Kukaan ei sen lähtöä ole
todistamassa, vaan meni se yksin tuulen heiteltäväksi...

Yön ja kuluneen päivän tapahtumien murtamana makasi Helena veneessä.
Häntä kohdannut onnettomuus oli ollut niin äkkiarvaamaton ja niin
suuri, että hän tunsi käyneensä aivankuin turraksi; olipa melkein kuin
hän ei olisi surua tuntenutkaan, vaan olisi joka hetki ollut aivankuin
mahtavan virran vietävänä, jossa vain oli silmät suljettuina ja
toivottomana odotettava kuolemaa. Hän sulki silmänsä kuin armoniskua
odotellen ja toivoi vain unohdusta ja tuskain loppua.

Unetonna valvoo nuotiolla Kuisma. Tuon tuostakin hän kuuntelee
tarkkaavaisena ja teroittaa katsettaan kauas selälle, nousten
kalliollekin tuulen päälle katsomaan. Mutta myrskyisenä ja pimeänä
kuohuu hänen katseensa edessä järven selkä, mitään ei näy. Kerran,
tuulen alle taas katsahtaessaan on hän näkevinään valon ja pimeän
rajalla selällä jotakin keikkuvan, joka oli kuin veneen kuvahinen.
Mutta vaikka kuinka näköhermoja jännittäisi, niin ei saa parempaa
selkoa, vaan pian on pimeys kätkenyt helmaansa aalloilla keikkuvan
esineen. Oliko vene? Oliko tukki? Mikähän oli? Näin kyselee mies
itsekseen levotonna ja yhä uudelleen palaa ajatus asiaan... Olisikohan
pitänyt työnnältää vene vesille ja käydä tutkaisemassa? Mutta vierellä
puun oksissa vinkuva tuuli kieltää menemästä, väsymys maanittelee
valppautta lepoon ja voittaakin vihdoin. Uneen vaipuu yksinäinen saari
autiolla selällä.


VII.

PIMEÄSSÄ YÖSSÄ...

Antti oli piilossaan paljaana korvana. Veri humisi hänen päässään,
eikä hän ollenkaan ollut selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Aivan
vaistomaisesti kurkottelihe hän kuulemaan, mitä karjalaiset nuotiollaan
puuhasivat. Kun hän sitten kuuli rotkossa askeleita, jotka lähestyivät
hänen piilopaikkaansa, oli sydän melkein lakata lyömästä ja käsi
puristui puukon varteen. Hän kyyristäysi kuin kissa ja odotti henkeä
pidättäen...

Mitä hänen oli tehtävä?

Iskeäkö puukolla heti ja niin varmasti, ettei ääntä päästäisi, vai
koettaako pysyä piilossa, ja iskeä vasta sitten kun ei enää muu
auttaisi? Mutta jos suoraan iskisi, niin joku jysähdys kuuluisi sentään
ja kun olisi kateissa, niin pian tulisivat toiset hakemaan. Mitä
tehdä? Järki vaati aivoilta toiminnan ohjetta ja kun se ei sitä voinut
saada, hätäytyi se lyöden ihon tuskan hikeen. Koko tämä ajatussarja
ei vaatinut enempää aikaa kuin ne muutamat sekunnit, jotka viipyivät
siinä, kun askeleet saapuivat halkeaman suulta Antin kohdalle.

Silloin Antin hermot taas pääsivät tasapainoon ja hän tunsi tuota
samaa varmuutta, jonka tiesi turvakseen vaaran hetkellä. Hän oli
oppinut huomaamaan, että pelko oli hänelle kuten luultavasti kaikille
aivan luonnollinen ominaisuus, ja että rohkeus oli vain järjen ja
hermojen yhteistyötä vaaran hetkellä. Kun Kuisma hänen lähelleen
tullessaan kiiruhti askeleitaan, ymmärsi Antti heti, että häntä tuskin
huomattaisiin. Hän painautui koloonsa aivan hiljaa ja näki helpotuksen
tunteella Kuisman onnellisesti menevän sivu.

Sitten kuuli Antti miesten puheet nuotion ääressä ja hänen korviaan
kuumotti. Hänen joka hermonsa oli vireessä ja kun hän vihdoin kuuli
Kuisman komentavan Helenaa veneelle, musteni maailma hänen silmissään.
Hän kuuli heidän menevän rantaan, mutta ei sitten kuullut enempää;
pieni poika vain itki katkerasti.

Hän ei jaksanut enää pidättäytyä, vaan syöksyi halkeaman suulle. Mutta
siinä järki sentään sai hänet pidätetyksi. Jos Helenalle jotakin
tapahtuisi, niin varmaan hän huutaisi niin, että tänne kuuluisi. Hän
kuunteli. Kuisma kuuluikin jo tulevan rannasta. Taas helpotti ja
ruumiin valtasi väsymys, raukeus, kuin suuren ponnistuksen jälkeen.

Painautuen kyyryyn halkeaman suulle kallion kylkeen kuuli hän nyt yhä
selvemmin nuotiolla lepäävien menon. Yö uuvutti miehet lepoon, vain
Kuisma tuntui valvovan, koskapa vielä kävi veneillä, kaipa tavaroita
takaisin tuomassa. Illan pimetessä alkoi nuotion loimu leikkiä yhä
selvemmin rannan tummassa veden kalvossa, karjalaisten vielä äsken niin
vilkas ja äänekäs puheen sorina harveni jo yksikantaisemmaksi, ja vain
silloin tällöin sanottu sana tai venähtävä haukotus tuntui häiritsevän
hiljaisuutta. Vihdoin oli kaikki hiljaa. Antti kurotti päätänsä kallion
reunan ohi: tuossa oli nuotio ja tuossa miehet nukkumassa. Vain Kuisma
istualtaan vielä kaiveli kepillä nuotion tuhkaa. Jo nousi ja katseli
tarkkaan ympärilleen, lähti liikkeelle, kiipesi kallion päälle ja sinne
seisahtui.

-- Epäluuloinen tuntuu olevan, arvosteli Antti itsekseen.

-- Olisiko hiipiä perässä ja sinne kalliolle keperryttää?

Mutta eloon jäisi vielä neljä ja ennenkuin ne olisivat hengiltä, voisi
Helena joutua heidän kostonsa uhriksi. Antti ei ymmärtänyt, mitä tehdä.

Kuisma tuntui palaavan kallion laelta, koskapa kivestä irtautuva
somero kuului uudelleen ruvenneen alas vyörymään. Tuossa hän tuli
alas, istuutui paikalleen tulen ääreen, jossa Antti näki hänen vihdoin
makuulleen painautuvan.

Nyt oli hänen aika toimia.

Mutta miten? Pois oli hänen tältä saarelta päästävä, sillä olo siellä
sitoi kokonaan hänen kätensä ja saattoi heittää hänet milloin hyvänsä
ylivoiman valtaan. Hänen oli siis hiivittävä veneelleen, ja se ehkä
saattoikin käydä päinsä yhä pimenevässä yössä. Kerran taas veneeseen
päästyään saattoi hän koettaa Helenaa pelastaa...

Notkeasti ja aivan hiljaa lähti hän matamaan piilostaan kohti rantaa.
Ruohokko ja tuulen kohina suojelivat hänen kulkuaan, vaikkakin Kuisma,
joka tuntui kuulevan nukkuessaankin, heti hänen liikkeelle lähdettyään
rupesi liikahtelemaan levottomasti ja huokasi raskaasti. Antti vaipui
maahan liikkumattomaksi kuin kuollut, ja läksi liikkeelle vasta kun
kuuli Kuisman jälleen rauhoittuneen. Tuuma tuumalta eteni matka;
lähempänä rantaa uskalsi hän jo ottaa askeleenkin, potaltaa nopeasti
ja äänettömästi kuin kissa eteenpäin ja niin päästä rantahietikkoon.
Se peittyikin rannan ruohoisemman äyrään taakse, ja siinä sopi taas
levähdyksen ja ajatuksen tilaa pitää.

Päästäkseen veneelleen täytyi hänen mennä ohi karjalaisten nuotion
ja veneiden, ja sitä kielsi järki tekemästä. Vaikka kuinka keveästi
hiipisi, niin vaistomaisesta vaaran lähelle tulosta heräisivät aina
varoillaan olemaan tottuneet miehet. Saarta ei taas olisi malttanut
lähteä kiertämään...

Antti luikasi mustaan veteen kuin ankerias. Kylmä vesi oli puristaa
parahduksen hänen kurkustaan, mutta jaksoi hän silti hillitä itsensä
ja kaahlasi nopeasti kaislikon rintaan, sen selkäpuolelle. Siellä hän
olikin jo pimeän ja myrskyn peitossa, ja läksi kiireesti, puoleksi
kaahlaten puoleksi uiden, kulkemaan venettänsä kohti.

Tuuli ulvoi ikävästi ja sade rupesi pieksämään rauhatonta veden
pintaa. Anttia värisytti ja hänestä tuntui kuin olisi hän jo eläessään
joutunut manalan mustalle virralle; lietepohjaan painui jalka ilkeän
pehmeästi ja savi iskeytyi nilkkaan kuin kuoleman pihdit. Kun ei
vain Vetehinen olisi saaliin tarpeessa, kun tietää Maahisenkin niitä
kohta saavan? Laineen läikkä pyrki horjuttamaan rintojaan myöten
kaislikossa tarpovaa miestä, niin että kouran täysi täytyi aina kerätä
kaisloja tueksi; ja kun aalto saapui niemen takaa kiertäen, lähetessään
yhä kasvaen ja nousten, täytyi aivan kohottautuen ponnistautua sitä
vastaan ottamaan, ettei olisi aivan rankana mukaansa pyyhkäissyt. Mutta
taistelu antoi taas Antille voimia ja sitkeästi pyrki hän venettänsä
kohti. Tuossa olivat jo takahangassa karjalaisten veneet, ja kohta
keikkuisi hän omassansa ulapalla pimeän turvissa...

Antti ei voinut ymmärtää, mihin hänen veneensä oli joutunut, sillä
sillä paikalla, jonne hän sen illalla oli jättänyt, ei sitä enää
näkynyt. Hän oli jo melkein niemen kärjessä, tuuli kohisi vapaana hänen
päänsä päällä, aalto löi väsymättömällä raivolla, mutta veneitä ei
näkynyt. Vihdoin löysi hän pimeässä sen tiheän kaislikkopehkon, johon
hän veneensä oli kätkenyt, ja ymmärsi että tuuli oli sen vienyt. Hätä
ukonilman ja pelko ilmitulon tähden oli saanut hänet kätkemään sen
liian keveästi.

Antti tyrmistyi kokonaan. Hän ymmärsi nyt, että hänen tuli ratkaista
asiansa panemalla kaikki kerralla alttiiksi. Vene olisi suonut hänen
valita tilaisuuksia, seurata vihollista kauan, kentiesi vähitellen
päästä voitolle, mutta ilman sitä täytyi hänen ratkaista asia nyt heti,
sillä saarelle hän ei voinut jäädä.

Vilu ja nälän tuottama heikkous puistattivat hänen ruumistaan. Hän
käännälti katsomaan karjalaisten nuotiota ja karkea kirous puristautui
hänen huuliltaan. Hänet valtasi villi halu mennä vain kylmästi tuonne
nuotion ääreen lämmittelemään ja puukko kädessä anastamaan itselleen
se, mitä ei mielisuosiolla annettaisi. Hampaat kalisivat hänen suussaan.

Äkkiä hän kyyristäysi. Kuisma siellä näkyi vavahtavan hereille,
kohoavan seisomaan ja katsovan rantaan päin. Siellä se kuunteli
tarkkaavaisena ja katseli ympärilleen, kunnes mitään epäilyttävää
huomaamatta painautui jälleen makuulle. Mutta salamana lennähti hänen
katseensa suunnasta Antin mieleen kolkko ajatus:

-- Tuollahan on kaksi venettä rannassa, vielä Helena ja lapsi veneessä!

Siinä oli tilaisuus, johon hänen kannatti panna kaikki kerralla
alttiiksi.

Koko suunnitelma välähti hänen mieleensä selvänä kuin salama pimeydessä
ja hän kummasteli, ettei hän ollut sitä ennen huomannut. Hänen
puolellaan oli myrskykin veneen viedessään, sillä nythän se olisi
ollut hänelle vain vastuksena. Rohkeus virisi hänen mielessään ja
päättäväisesti ja uusin voimin lähti hän kahlaamaan kohti valkamaa.

Hän tiesi, ettei maalle ollut yrittämistäkään, vaan että hänen oli
koetettava vedestä käsin saada veneet vesille. Sieltä päin niihin
pääsikin paremmin käsiksi. Kaahlattuaan jälleen kaislikon rintaa
niiden kohdalle luikui hän uimasillaan veneen perään käsiksi ja koetti
liikauttaa sitä.

Sanomattomaksi riemukseen tunsi hän sen nutjuvan melkoisesti ja
ymmärsi, että muutaman minuutin voimakas työskentely edestakaisin
saisi sen vihdoin irtautumaan. Hän kävi katsomassa toista venettä.
Varovaisesti laidan yli kurkistaessaan näki hän vaimonsa makaavan
siinä kalpeana ja pienen poikansa vilusta sinisenä rinnalla. Voimakas
tunne tulvahti rintaan, mutta hän hillitsi itsensä ja painautui veteen
ruveten venettä nytkyttämään irti.

Pelastumisen tunne antaa intoa. Antti ei malttanut, vaan kiskaisi
niin lujasti, minkä saattoi epämukavasta asennostaan. Vene heilahti.
Poika parahti itkemään. Antti painautui melkein sukkeloon veneen perän
suojaan. Ja syytä olikin.

Nuotion äärellä heräsi Kuisma itkuun ja saapui kiireesti rantaan
katsomaan, mikä oli hätänä. Hän koetteli venettä kokasta, tunsi sen
olevan vielä lujassa ja säälien jätti nuttunsa värisevän pienokaisen
peitteeksi. Oudosti hetken tuijotettuaan Helenaa ja uudelleen venettä
maahan lujitettuaan meni hän pois. Antti näki hänen jälleen paneutuvan
pitkälleen ja oli iloinen, kun huomasi hänen päänsä nyt joutuvan
pajupensaan peittoon. Odoteltuaan hetken Kuisman nukkumista, hetken,
joka oli pitkä kuin ijankaikkisuus, ryhtyi hän uudelleen työhön,
ponnistaen kaikki voimansa. Hän solahutti jalkansa veneen alle molemmin
puolin pohjaa, löysi sieltä niille tuen pohjakivestä ja rupesi
pinnistämään raskasta venettä irti. Hiljainen sohina hienossa hiekassa
pohjan alla ilmoitti hänelle veneen lähteneen liikkeelle. Äkkiä solahti
se kiireempään vauhtiin, niin että hänen asemansa veneen alla kävi
epämukavaksi, mutta annettuaan pohjasta sille vielä vauhdin solahdutti
hän itsensä kaislikkoon päästyään syrjään, työntäen veneen voimakkaalla
liikkeellä ulapalle. Tuossa tarttui jo tuuli sen laitaan ja lähti
varmasti ja kiiruusti sitä viemään. Helena ja lapsi nukkuivat, koska
eivät ääntä päästäneet...

Antti katsoi maalle. Eräs karjalaisista kieriskeli unissaan väliin
surkeasti äännähtäen aivan kuin armoa anoen... Antti kiiruhti toiselle
veneelle... Maltti ei enää tahtonut riittää. Ne muutamat hetket, jotka
kuluivat sen irti saamiseen, tuntuivat aivan sietämättömän pitkiltä.
Vihdoinkin irtausi... Rentonaan Antti luikui veneen mukana jaloillaan
sille vauhtia antaen. Hän ei pitänyt kiirettä siihen noustakseen,
antoipahan mennä halki kaislikon ulos pimeään ja myrskyyn, jonne
kadotessaan kuuli vielä karjalaisen surkean voihkinan ja valituksen.
Silloin rupesi hän nousemaan veneeseen haalautuen hitaasti kokan yli
tuuma tuumalta. Päästyään vihdoin laidan yli horjahti hän kuolemaan
saakka väsyneenä veneen pohjalle, vaipuen siihen tainnoksiin. Aalto
keikutti venettä armottomasti varastautuen silloin tällöin laidan yli,
ja vene ajelehti turvattomana ulapalle toverinsa jälkeen...

       *       *       *       *       *

Kun Helenan vene oli päässyt kauemmaksi ulapalle ja saaren murtama
aallokko taas saanut entisen vauhtinsa, herätti hänet laidan yli
pärskähtänyt kuohu. Veneen keikunnasta huomasi hän olevansa tuuliajolla
ja puhkesi epätoivoissaan huutamaan. Sidottuna ollen ei hän voinut
veneelle mitään, vaan oli tuomittu jakamaan sen kohtalon. Kaikin
voimin koetti hän saada nahkaviilekkeitä heltiämään, mutta turhaan,
ja hervahti ponnistuksistaan menehtyneenä takaisin veneen pohjalle.
Poikittain laitatuuleen ajautuva vene keikkui kuin kaatuakseen,
huuto ei kuulunut vastatuuleen, ellostuttava pyörtymyksen ja tuskan
tunne valtasi hänet taas ja huokaisten vaipui hän tylsään tainnoksen
kaltaiseen tilaan. Kuisman nuttu ei voinut pojua lämmittää, vaan
sinisenä kylmästä kaikerteli pienokainen äitinsä vierellä...

Kun Antti jonkun aikaa horroksissa maattuaan heräsi, hän suorastaan
ryntäsi airoille ja alkoi voimakkain ja jo varmuudeksi päässeen
pelastuksen tiedon rohkaisemin vedoin kiiruhtaa edellä ajelehtivaa
venettä etsimään. Pimeys oli sen jo peittänyt helmaansa, mutta pian
ilmaisi aalloille kuvastuva tumma varjo sen tuolla keikkuvan. Antti
kiinnitti sen kiiruusti veneensä jälkeen ja alkoi soutaa jälleen kuin
henkensä edestä. Hän oli läpimärkä, nälkäinen, monen epätoivon ja
intohimon loppuun polttama, mutta silti yhä voimakas kuin penikoitaan
turvaan kantava susi, jonka rakkaus on järjestä vapaata luonnon
puhdasta viettiä. Hänen silmänsä tuijottivat saarelle päin terävinä
kuin naskalit, ja kun saari jo oli yöhön vaipunut, teroitti hän
korviaan kuin vainukoira, halaten kuulla ja olla todistajana siinä
kauheassa heräämisen hetkessä, joka saarella päivän ensi kajastuksen
aikana tapahtuisi...

Tuuli ja malttamattoman ponnistuksella soutava käsi lyhensivät
matkan pian. Samalla kuin päivän kajastus rupesi pilvisenkin taivaan
takaa heittämään välkettään aallokkoon, pujahti Antti veneineen
Lappalaisniemen terävän kärjen ympäri suojaan niemen tyvelle,
kätkeytyen visusti lahdelman perukkaan. Ja kun hän tempauksella
nostalti venettään maalle, heräsi Helena, oudosti katsellen
ympärilleen. Yhdellä sivalluksella riipaisi Antti nahkaiset poikki
kumartuen riemullisella ilmeellä Helenan yli. Sanomatta ymmärsi tämä
kaikki. Huudahtaen tempasi hän kohmettuneen lapsensa syliinsä ja lausui
Antille vain:

-- Tulta!


VIII.

SE OLKOON TÄYTETTY...

Antti kiiruhti maalle ja haki tuuheitten puitten juurelta, jonne
sadevesikään ei ollut päässyt, kuivia risuja ja lehtiä. Kuusen
juurella tuulen suojassa alkoi hän sitten heiluttaa tulusterästään,
mutta aluksi turhaan, sillä kipinä ei tahtonut tarttua kastuneeseen
taulaan. Koivun kannosta löysi hän vihdoin palasen kuivaa taulakääpää,
leikkasi siitä viipaleen veitsellään ja takoi sen pehmeäksi puun runkoa
vasten. Jopahan tarttui kipinä, joka oli aluksi pieni kuin kiiltomadon
loiste, mutta laajeni pian hellällä hoidolla suuremmaksi. Jo rupesi hän
ruokkimaan sitä naavalla, kuivilla lehdillä ja risuillakin, kunnes se
leimahti voimakkaasti palamaan. Silloin Antti laittoi mäen rinteeseen
tuulen suojaan aluksi roihuvalkean, toi Helenan ja lapsen sen ääreen
lämmittelemään ja poistui sitten kirves kädessä parempia varustuksia
puuhaamaan.

Tuolta niemen tyvestä valitsi hän juurikuivan hongan ruveten sitä
kirveellään kaatamaan. Nopeasti ja voimakkaasti putoilevien iskujen
alla syveni kolo hongan kyljessä syvenemistään, säännöllisinä riveinä
tipahti pois irti lohjennut lastuus, kunnes kannan ohetessa hongan
sammaloituneet oksat rupesivat heikkoudesta tutisemaan. Arvioituaan
kannan kyllin ohueksi rupesi Antti työntämään honkaa kumoon. Sitkeästi
koetti se seisoa juurillaan, mutta kallistui silti kallistumistaan,
kunnes se parahtaen kaatui maahan kauas viskoen katkenneita oksiaan.
Sen paperihileellä olevasta rungosta katkaisi Antti kaksi tasapitkää
pölkkyä kantaen ne olallaan nuotiopaikalle. Siellä rakensi hän niistä,
asettaen ne päällekkäin, rakovalkean, jonka tiesi palavan tasaisesti
ja lämmittävän hyvin kohentamatta. Molemmin puolin tätä laittoi hän
havuista kotuksen, ja sen valmiiksi saatuaan vasta heittäytyi huoaten
lepäämään. Helena olikin käyttänyt hyvin nämä hetket, oli saanut
lapsensa kuiviin ja nukkumaan sekä kantanut maalle karjalaisten
monilajiset eväät, piirakat, teokset, kolatsut ja muut sultsinat...

-- Miten sait veneet irti ja miten tulit saarelle? kysyi Helena hiljaa.

Antti rupesi kertomaan. He eivät olleet vielä vaihtaneet monta sanaa,
olivat vain toimineet ja tehneet sen, mitä tehdä tuli. Nyt rauhaan
päästyään tunsivat he taas ikäänkuin sulavansa ja sydäntä kevensi
puhella eletyistä suruista ja kokemuksista. Harvakseen Antti haasteli
takaa-ajonsa ja kostonsa vaiheet, synkkänä kuuli hän nyt Helenalta,
miten hänen isänsä oikeastaan oli henkensä heittänyt. Hän oli ylpeä
isästään ja iloinen siitä, että hän oli onnistunut nujertamaan vielä
vanhoillaan Arhippaisen, sen sukuvihollisen. Ja hän tunsi suurta
nautintoa siitä tiedosta, että karjalaiset olivat vankeina saaressa...

-- Jäiköhän niille asetta? tiedusteli hän.

Ei ollut sanottavia jäänyt, mitä puukkoja jäi, siinä kaikki. Kaikki
olivat kantaneet veneeseen takaisin, eväänsäkin, onnettomat.

Ja saarella ei ollut mitään lauttapuuksi kelpaavaa. Sen tiesi Antti
vanhastaan, ja siksi hän syötyään rupesi levollisesti nukkumaan tulen
hauteeseen. Jo uneen vaipumassa ollessaan kuuli hän Helenan aran
kysymyksen:

-- Ethän sinne menettää aio?

Antti oli liian väsynyt vastatakseen, vaikka häntä halutti vastata, kun
oli hänestä Helenan kysymys niin lapsellinen. Vai ei aikonut menettää
heitä sinne! Tietenkin aikoi, kun oli kerran saanut satimeen koko
susilauman...

Antti nukkui pian kuin kuollut; hän oli kovista ponnistuksistaan niin
väsynyt, että kasvot olivat aivan kalpeat, verettömät, kuin kuolleella,
ja hengitys oli niin helppoa ja tasaista, että tuskin saattoi huomata
rinnan kohoavan. Helena makasi hetken valveillaan katsoen Anttia ja
pelonsekainen ilme oli hänen kasvoillaan. Sitten hiipi hän hiljaa
niemelle päin harjun päälle Murhisaarelle katsoakseen, mutta mitään ei
näkynyt, ei tulen välkettäkään, sillä kaukana oli täältä saari. Helena
palasi nuotiolle ja vaipui huoaten havuvuoteelleen.

Aamun lähestyessä tyyntyi tuuli. Järven pinta rauhoittui vähitellen
aivan tyyneksi ja välähteleväksi pinnaksi. Sadepisarat kimaltelivat
aamun hopeaisessa kajastuksessa, hiljaa tipahdellen puiden oksilta.
Telkät ja sorsat nousivat ruohikoista aamulennolleen, jutellen
uteliaasti toisilleen kuluneen yön mielenkiintoisia, joskin näin
syksypuoleen jo viileitä kokemuksiaan. Kosteuden täyttämässä ilmassa ei
savu jaksanut kohota puiden latvoja ylemmäksi, vaan painui leijailemaan
maata myöten kuin Kainin uhrisavu, joka ei ollut Herralle otollinen.

Helenakin jo nukkui, mutta levottomuus ja hätä kuvastui hänen
kasvoillaan. Hän oli kuulevinansa kaukaa Antin hätähuutoja ja tahtoi
mennä avuksi, mutta ei päässyt, sillä rautainen käsi piti häntä
kiinni. Hän huusi apua, koetti huutaa veljilleenkin sinne leppeämpään
rantamaahan saakka, mutta kukaan ei kuullut. Ja hänestä tuntui silloin
kuin olisi sydän tahtonut haleta surusta ja katkeruudesta, kuin
olisi koko maailma hänen ympärillään pimennyt ikäänkuin häveten omaa
julmuuttaan ja kovuuttaan. Hän rukoili palavasti tuota kiinni pitäjää
päästämään irti, sillä hän kuuli Antin äänen jo raukenevan ja voimain
vähenevän, mutta aivan turhaan. Vihdoin viimein tunsi hän sen otteen
heikkenevän, hän riuhtaisihe irti ja lähti kaikin voimin juoksemaan
Antin avuksi. Juuri kun hän saapui onnettomuuspaikalle pimeään korpeen,
jonne Antti oli mutaan vajonnut, oli Antti menehtymäisillään. Ennenkuin
hän katosi kokonaan mustaan hetteeseen, lähetti hän Helenaan katseen,
joka oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman katkera
ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna koko ihmiskunnan tuska
ja kärsimys yhteensä. Ja Helena tunsi aivan musertuvansa sen katseen
edessä, se karkoitti elämän hänen sielustansa ja kyyneleet hänen
silmistänsä, ja hän ymmärsi, että hän oli tuomittu koko elämäksensä
surun uhriksi. Jokainen hänen sielunsa liike muodostui yhdeksi ainoaksi
suureksi ja avuttomaksi kysymykseksi: miksi?

Äkkiä vavahti Helena hereille ja nousi istumaan: unissaankin hän oli
kuullut oikein, kaukaa kajahti vaisuna pitkä ja venyttelevä huuto, joka
yhä uudistui, kunnes vähitellen raukeni ja kuoli, jättäen vain heikon
kaiun väräjämään ilmassa. Ja huudon tauottua huomasi Helena jääneensä
toivoen odottamaan jostain avautuvaa avun lähdettä...

Antti nukkui raskaasti. Uni oli jo häntä virkistänyt, sillä poskille
oli palannut väriä ja hengitys oli käynyt syväksi ja rauhalliseksi.
Suonikkaat ja ruskeat kädet olivat suorana sivuilla, ja juuri nyt
puristautui toinen niistä nyrkkiin. Helena ymmärsi Antin ja ymmärsi
ne kauheat tuskat, joita hän oli viime vuorokauden kuluessa saanut
kokea. Mutta siksipä hän myöskin ymmärsi sen tunteettoman ja kylmän
johdonmukaisuuden, jolla Antti menetteli, ja huoaten älysi, että Antti
ei päästäisi nyt saamaansa koston ja tuhon tilaisuutta käyttämättä. Hän
oli juuri sellainen luonne, jota tarvittiin tämän erämaan asuttamiseksi
vastoin vainolaisen ja luonnon vimmattua vastarintaa, ja hän tunsi
olonsa hänen rinnallaan turvalliseksi. Oikeastaan hän ei ollut pelännyt
mitään ollessaan karjalaisten vallassa, sillä hän oli luottanut niin
perinpohjin Anttiin, että oli suorastaan tiennyt pelastuvansa; milloin
pelastuisi, sitä ei ollut tiennyt, mutta ei ollut siitä välittänytkään!
Oli vain antanut ajan mennä, alistuen kohtaloonsa. Ja Antti oli
tullut, iskenyt varmasti kuin salama ja tuhonnut. Helenaa värisytti
ajatellessaan sitä kohtaloa, joka karjalaisille oli eteen koitunut, ja
hän toivoi, että he pääsisivät pian pois näiltä mailta niiden murhetta
näkemästä ja todistamasta...

Aamu kului. Savu pullahteli koveroksi palaneiden pölkkyjen raosta
keveinä sinisinä pilvinä. Antti avasi silmänsä, katseli ympärilleen,
kuin älyämättä missä oli, näki sitten Helenan ja muisti samalla kaikki.
Hän venyttelihe tyytyväisenä ja nousi ylös.

Samalla kuului taas kaukaa huuto, pitkäveteinen ja vähitellen alas
painuva. Antti kuunteli sitä tyynesti ja sanoi sitten:

-- Ei ole kulkijoita näillä mailla, turhaan huutavat.

Hän nousi ja meni saaren puolelle nientä katsomaan sadintansa.

Niemen harjulle päästyään paneutui hän siihen puitten suojaan
pitkälleen ruveten tyynesti tarkastamaan selältä siintävää Murhisaarta.

Savupatsas nousi saarelta, joka tänne katsoen näytti ryhmyiseltä
kiveltä selän keskellä. Karjalaiset olivat nähtävästi virittäneet
kallion laelle merkkitulen, toivoen sen herättävän mahdollisten
kulkijain huomiota. Kallion laella näkyi myös jotakin liikkuvan, mutta
huutoa ei kuulunut.

-- Ovat jo älynneet huudon turhaksi, päätteli Antti, ikäänkuin
mielessään hyväksyen tämän heidän päätöksensä.

Vaistomaisesti tuli hän asettautuneeksi karjalaisten asemaan. Mitä hän
heidän sijassaan tekisi? Hän punnitsi kaikki mahdollisuudet, mitä
suinkin saattoi löytyä saarelta pois pääsemiseksi, mutta hän huomasi
ne kaikki riittämättömiksi. Hän tiesi, että vaikka karjalaiset kuten
suomalaisetkin, ikänsä asuvat vesien vierellä, he eivät aikuisina
ui juuri koskaan, eivätkä pääse uimasillaan juuri kymmentä syltä
pitempiä matkoja, jos pääsevät hätäytymättä sitäkään. Lauttapuuta ei
ole minkäänlaista, ei ruokaa, ei mitään apuneuvoja. Mahdotonta oli
muitten avutta karjalaisten päästä saarelta, ja jo päivän syömättä olo
heikontaisi heidät niin, ettei enää mitään suuria pelastusyrityksiä
ollut odottaminenkaan...

Helenan tulo keskeytti Antin mietteet. Taluttaen pientä poikaansa,
joka nyt tyytyväisenä jokelteli, tuli Helena hitaasti, silmät maahan
luotuina, ja istui Antin viereen.

-- Armahda karjalaisia, pyysi hän yksinkertaisesti, ja kyyneleet
ilmestyivät hänen silmiinsä.

Antti silitti hellästi hänen hiuksiaan. Hän ymmärsi
vaimonsa täydellisesti, sillä hänen sydämensä oli äskeisestä
pelastusmahdollisuuksien mietinnästä tuntenut myös niiden tuskien
aavistusta, joita saarella jo nyt luultavasti alettiin kärsiä. Ja hän
piti siitä, että hänen vaimonsa ei salannut naisellista hellyyttään
ja hyvyyttään minkään julmuuden verhoon, vaan pyysi vihollistenkin
puolesta. Ja hän tunsi, että hän kernaasti olisi suostunut hänen
pyyntöönsä, jos suinkin vain olisi voinut. Mutta hän ei voinut.

-- Miksi et voi? tiedusteli ihmeissään Helena, sillä hänestä olisi asia
ollut mitä yksinkertaisin.

Tyynesti ja hiljaisesti selitti Antti. Hän huomautti, että jos
ainoakaan noista miehistä pääsee Soukeloon ja Uhtuaan kertomaan, miten
oli käynyt aivan rajan ääressä Arhippaisen ja miten oli ollut heidän
itsensä käydä ja miten oli ammuttu musta Ontrei, niin ovat luetut
heidän päivänsä. Kostamatta eivät he jätä milloinkaan, jos siihen
suinkin kykenevät. Mutta jos nyt saadaan tapetuksi koko matkue, niin
ettei jää mitään jälkeä ollenkaan, ja vielä pidetyksi salassa heidän
kohtalonsa, niin ei Soukelossa ainakaan ole pitkään aikaan ketään
tällaisille retkille lähtijää. Kyllästymään ne ovat sielläkin jo
vainoretkiin ruvenneet; vain vanhat, tuo Arhippaisen suku etenkin,
samoin kuin Antin isä, olivat niille aina kärkkäät ja jättivät rauhan
työt mieluiten naisille. Kun nyt oli tilaisuus saada hengiltä koko
se pesuus, niin olisi aivan väärin omaa turvallisuuttaan ja yhteistä
rauhan asiaa silmällä pitäen jättää se käyttämättä. Karjalaisten
täytyi hävitä jäljettömiin, siinä ei auttanut, niin julma kuin heidän
kohtalonsa tuli olemaankin...

Antin mielestä oli se, että karjalaiset olivat joutuneet hänen käsiinsä
kokonaan näin avuttomina, suorastaan jumalan viittaus. Olisivatko
he armahtaneet hänen sukuansa ja häntä, jos olisivat näin valtaansa
saaneet? Eivät olisi. Ei saanut vihamiestä armahtaa, sillä siten niitä
vain oli yhä enempi. Viha hävitti ja kulutti, kunnes ei ollut enää
ketään, joka olisi vihannut. Toinen tai toinen. Antti oli voimakkaamman
ja sitkeämmän heimon lapsi. Hän ei voinut antaa perään, ei voinut
joutua tappiolle, sillä hänellä oli tukenaan suunnaton voiman tunto,
viekkaus ja sitkeys, sekä järjen valta tunteen yli. Vaikka kuinka
surkealta tuntui, niin ei auttanut, asia oli näin sallittu. Erämaa
oli tehnyt hänestä jonkunmoisen sallimukseen uskojan, joka toimi
aivan omituisella itseluottamuksella, sillä hän tiesi kokemuksesta
sallimuksen nähtävästi aikovan hänelle hyvää.

-- Eivätpä sinua armahtaneet, vaan mukaansa veivät pideltäväkseen.
Orjan, jonka olisi täytynyt alistua kurjimmankin kierokauron
mielitekoihin, olisivat tehneet sinusta, samoinkuin me olemme monesta
heidän naisestaan tehneet...

Allapäin kuunteli Helena. Hän ei voinut väittää Antin perusteluja
missään kohdassa vääriksi, vaan oli päinvastoin pakotettu tunnustamaan
ne oikeiksi. Heidän oma turvallisuutensa vaati karjalaisten kuolemaa,
se oli totta, mutta hänen lempeä sydämensä kauhistui sitä järjen
kylmyyttä, joka tyynesti pani miehen näin menettelemään. Hän katsoi
Anttiin. Vakaana tämä tuijotti selälle, saarelle, jossa tiesi vuoroin
vihan, vuoroin epätoivon ja kirousten, vuoroin mitä mustimman
masennuksen olevan vallalla. Hänen jalkansa juurella leikki lapsi,
vihaisesti pieksäen risunkappaleella jäkälikköä ja purkaen lapsekasta
vihaansa olemattomiin kierokauro-karjalaisiin...

Helena muisti Kuismaa, tämän osoittamaa puolinaista hyvyyttäkin, joka
oli herättänyt turvallisuuden tunteen. Ei se olisi sallinut ainakaan
muiden pahaa tehdä, eikäpä olisi tainnut itsekään kehdata yrittää!
Helena oli sen nähnyt naisellisella vaistollaan Kuisman silmistä.
Ja kun hän nyt muisti hänenkin olevan saarella, pisti sydämeen
taas kipeästi. Mutta hän ei puhunut enää Antille mitään, sillä
varsinkin Kuisman nimeä kielsi jonkunmoinen käsittämätön arkuus häntä
mainitsemasta. Oli antanut pikkupojallekin peitettä...

-- Vaiti ollen istuivat he siinä, ja heidän mielensä oli kolkko.
Helenan säälistä oli Antti johtunut miettimään kaikkia niitä
kertomuksia rajavainoista, joita oli lapsuudestaan saakka kuullut
ja joissa sittemmin oli itsekin ollut muutamissa todistajana ja
osallisena. Ja vaikka hän hyvin myönsi, että hänen oma heimonsa oli
usein ollut syypää mitä kauheimpaan ja tarpeettomimpaan julmuuteen,
niin täytyi hänen toiselta puolen heidän puolustuksekseen sanoa,
että se oli tapahtunut vasta silloin, kun heidät oli määrättömällä
kiusalla ja huippuunsa asti nostetulla epävarmuuden tunteella saatettu
hurjistumisen tilaan. Ja silloin eivät heitä pidättäneet mitkään
voimat. Mutta karjalainen oli Antin mielestä pakana, jonka julmuus oli
tullut kansanlauluksi ja jonka irstaus ei tuntenut mitään pidätystä.
Ei ollut heillä pappeja edes kehoittamassa parempaan, eikä Solokoin
saarelta kuulunut tänne saakka kellon ääni. Karjalainen oli hänestä
viekas ja vilkkaudessaan lapsellinen, jota hän oli lapsuudesta saakka
oppinut halveksimaan. Ruumiin voimat olivat kyllä suuret, jos oli
kysymys vain hetken ponnistuksesta, mutta sitkeyttä ei ollut ollenkaan.
Jos olisi pantu karjalainen päiväksi närekarhilla kaskea äestämään,
niin Suomen nainen olisi illalla ollut reippaampi samaa työtä päivän
tehtyään kuin hän. Mutta kuitenkin tunsi Antti aina jonkunmoista
kateutta heitä ajatellessaan; heissä oli sittenkin jotakin uljasta ja
jotakin puoleensa vetävää, tuollaista miellyttävää huolettomuutta, joka
todistaa rikasta mielikuvitusta. Siinä missä Antti heimolaisineen teki
työtänsä raskain aatoksin ja otsa aina huolten rypyissä, siinä kulki
tämä Iivana lauleskellen...

Antti nousi.

-- Lähden kaksilaitaani hakemaan, sanoi hän, ja pyysi Helenaa mukanaan
murkinalle.

Antti muisteli yöllisen tuulen suuntaa ja läksi soutamaan hiljalleen
pitkin rantaa. Kun hän kääntyi niemen kärjestä Murhisaaren näkyviin,
tunsi hän selässään pientä väristystä. Hän oli vain katselevinaan
kaksilaitaansa, mutta odottikin vain joka hermollaan milloin hänet
saarelta huomattaisiin.

Hän arvasi, etteivät karjalaiset voisi aavistaa saarelle jäämistään
hänen teokseen, vaan luulevat tietenkin myrskyn veneet vieneen. Ja
jos hän olisi joutunut kotinsa puolelle saarta maihin, olisi hän
antanut heidän ijankaikkiseksi jäädä siihen uskoon, mutta kun tuuli
vei toisaalle, niin että kotiin mennessä täytyisi soutaa saaren sivu,
niin ei auttanut juuri läsnäoloaan salata. Yöllä ei Antti halunnut
lähteä kulkemaan, kun oli koskesta laskettava. Hänen täytyi siis
tuottaa vihollisilleen sekin katkeruus, että saisivat tietää, kenen
valtaan olivat joutuneet. Eikä hän sitä juuri surrutkaan, vaan tunsipa
yhäkin koston nautintoa ja jonkunmoista hurjaa iloa. Hän oli nyt paikan
valtias, hänen vallassaan oli joko armahtaa tai silleen heittää...

Hän souteli tyynesti pitkin kaislikon rintaa katsellen venettään. Kauan
ei tarvinnut hakeakaan, kun jo löytyi. Hän sitoi sen veneensä perään,
ja rupesi kääntymään takaisin leiripaikalleen. Silloin kuului saarelta
huuto, nyt toivorikkaana ja virkeänä... Antti lepuutti airojaan ja
kuunteli sekä mietti.

Mennäkö näyttämään, vai soutaako pois? Jos menisi ja näkisivät, kuka
on, niin kauhealta mahtaisi tuntua... Mutta samalta taitaa tuntua, jos
tyynesti poiskin soutelisi...

Hän oli kahden vaiheella. Huuto kuului uudelleen, kutsuvana, käskevänä,
kärsimättömänä... Hän käänsi veneensä saarta kohti ja lähti hitaasti
soutelemaan.

Silloin vaikeni saarellakin huuto, ja koko sen puolen ilma tuntui
olevan täynnä jännittynyttä ja kiihkeää odotusta, malttamattomalta
toivoa mitä ihminen ajatella saattaa. Saarella olijoista tuntuivat
tulijan aironvedot hitaudessaan ijankaikkisuuden pituisilta...

Mutta vene lähenee varmasti, vaikka hitaasti. Se ei ole mikään
näköhäiriö, valhekuva, vaan todellakin lähestyvä vene, ja siis pelastus
varman kuoleman kidasta. Voiko ihanampaa tunnetta ajatella, kuin se,
mikä kuolemaan tuomitun valtaa, kun hän kuulee armahduksen sanoman...?


IX.

SILMÄSTÄ SILMÄÄN...

Karjalaiset olivat saapuneet rannalle venettä odottamaan, ja iloinen
jännitys kuvastui heidän kasvoistaan. Mutta kun Antti saapui niin
lähelle, että venettä rupesi selvemmin näkemään, muuttui heidän
iloisuutensa yhä suuremmaksi hämmästykseksi. He tunsivat veneen, mutta
kuka oli soutaja?

Ja kun soutaja pysähtyi juuri nuolen kantaman ulkopuolelle saaresta,
käänsi veneensä ja näytti kasvonsa, pääsi pettymyksen ja kauhun huuto
karjalaisten huulilta. He olivat tunteneet Antin ja arvasivat kaikki
hänen työkseen. Kuisma kääntyi sanaakaan sanomatta rannasta pois ja
käveli hitaasti kallion laelle. Hän tiesi, nähtyään Antin, rukoukset
turhiksi, eikä tahtonut vihollisensa edessä nöyrtyä, eikä liioin
hänelle hätäänsä näyttää. Raivo oli niin suuri, epätoivo niin pohjaton,
että hän alistui ylpeästi kohtaloonsa...

Mutta toiset eivät olleet ylpeitä, vaan pyysivät armoa, rukoilivat
käyttäen kaikkia niitä suloisia sanoja, joita heidän notkeassa
kielessään oli. He lupasivat Antille kaiken sen maallisen hyvyyden,
mikä heidän tiedossaan vain oli ja mitä he vain voivat kuvitella, ja
kun se ei auttanut, ryhtyivät he voimattomina uhkailemaan. He sanoivat
kiduttavansa Anttia kaikilla niillä kidutuskeinoilla, mitkä heistä vain
nyt tehokkaimmilta tuntuivat, kiristivät hampaitaan, puivat nyrkkiään,
kunnes lopuksi vaikenivat. Sanattomina kummastuksesta tuijottivat he
Anttiin, joka ei koko aikana ollut sanonut mitään, vain katsonut heihin
herkeämättä. Ei ilmekään ollut värähtänyt hänen kasvoissaan heidän
houkutuksistaan, ei pieninkään hymyn väre niille ilmestynyt heidän
uhkauksistaan, ja kun karjalaiset voimattomassa vihassaan kaahlasivat
veteen hänen venettään kohti, siirtyi hän varovaisesti muutamilla
aironvedoilla kauemmaksi. Ja kun hän hetkisen perästä lähti soutamaan
pois yhtä tyynesti kuin oli tullutkin, heittäytyivät karjalaiset
masentuneina rannan hiekalle kohtaloaan valittamaan. Kuisma ainoastaan
vaikeni synkeästi eteensä tuijotellen...

       *       *       *       *       *

Helena rukoili palavasti Anttia taipumaan ja pelastamaan karjalaiset.
Kun ei heillä ollut aseita, niin helpostihan sai heille viedyksi
tyhjän veneen. Varmaan menisivät, eivätkä enää koskaan uskaltaisi
tulla takaisin... Mutta Antti ei taipunut. Yhä uudelleen selitti hän
vaimolleen, miksi se oli mahdotonta; koko hänen sukunsa olemassa
olo vaati karjalaisten kuolemaa. Niin kuluivat heidän päivänsä
keskinäisessä kamppailussa vihollistensa hengestä.

Sillä Antti ei voinut lähteä pois paikalta, ennenkuin oli päässyt
varmuuteen. Hän tunsi, että jos hän nyt lähtisi, kun viholliset vielä
olisivat hengissä, täytyisi hänen palata takaisin katsomaan, miten oli
käynyt. Helena oli jo epätoivossaan vaatinutkin Anttia lähtemään pois,
kun ei kerran taipunut, mutta ei Antti voinut. Ja Helena oli silloin
syyttänyt häntä julmuriksi ja vavisten silmännyt saarelle päin...

Kolmantena vuorokautena oli saarelta vielä kuulunut huutoa, mutta
sitten oli kaikki ollut hiljaa. Viidentenä oli jo tulikin sammunut, kun
oli satanut, ja sen jälkeen ei enää savua näkynyt. Ei ollut elonmerkkiä
näkyvissä.

Kauhistuksella ajatteli jo Anttikin vihollistensa kohtaloa. Nyt
kun heitä ei enää mikään voinut pelastaa, kun koston malja oli
nähtävästi jo sakkaan saakka tyhjennetty, tuntui hänestä tekonsa aivan
masentavalta ja hän rupesi kiireesti varustautumaan matkaan kotia
kohti. Sivumennen saattoi hän nyt varmistautua vihollistensa kohtalosta.

-- Pelasta edes Kuisma, rukoili nyt Helena, jos hyvinkin olisi vielä
hengissä. Muista, että hän kentiesi pelasti poikasi, kun antoi hänelle
mekkonsa. Kiireesti menkäämme, ehkä vielä voimme tehdä osan tehdystä
tekemättömäksi.

Kuumeentapaisella kiireellä varustautui Helena soutamaan, eikä Antti
häntä enää vastustanut. Helenan rukoukset ja moitteet olivat ikäänkuin
kasvattaneet hänen käsitystapaansa, ja hän oli ruvennut itsekin
epäilemään tekonsa todellista tarpeellisuutta, toisin vuoroin taas
itseään tästä heikkoudesta moittien. Mutta toisekseen arveli hän
itsekseen, että Kuisman pelastamisesta saattaisi olla hyötyäkin, ja
siksi hänkin saarelle kiirehti.

Lastatut veneet olivat raskaat soudettavat, mutta pian silti matka
joutui. Kun lähestyttiin Murhisaarta, heitti Helena soudun ja kääntyi
katsomaan: ei ääntä, ei elon merkkiä.

Helena ratkesi lohduttomaan itkuun, Antti tuijotti synkästi saarelle.
Hän laski varovaisesti veneensä samaan hiekkaan, josta oli ne
myrsky-yönä ryöstänyt, sekä nousi nuotiopaikalle.

Siinä oli kolme karjalaista kuolleena, ja kuolintaudin kauhea laatu
näkyi selvästi heidän kuihtuneesta muodostaan. Mutta Kuismaa ei näkynyt.

Hakien kiersivät Antti ja Helena saaren, mutta ei missään. Vihdoin
nousivat he kalliolle. Siellä makasi Kuisma hätäisesti tehdyllä
lehtivuoteella. Kun he lähestyivät, näkivät he hänen koettavan kääntää
päätään heihin päin. Hän oli vielä hengissä.

Kun he saapuivat ääreen, ja Kuisma näki oudosti ja kauhistuneesti
katselevan Antin, koetti hän nostaa kättään ikäänkuin iskua
varjellakseen, kuitenkaan jaksamatta. Itkien heittäytyi Helena
polvilleen hänen viereensä.

-- Antti, kanna kiireesti veneeseen, hätäili hän; ehkä hän vielä
virkoaa.

Ja Antti nosti vihollisensa syliinsä voimakkaasti ja vaivatta sekä
kantoi hänet veneeseensä. Ja Kuisma kiinnitti häneen elottoman ja
tuijottavan katseensa, johon Antin täytyi katseellaan vastata, sillä
hän tunsi olevansa aivankuin vankina. Ja se katse poltti kuin tuli ja
syöpyi hänen mieleensä ainaiseksi karkoittaen rauhan...

Helena koetti antaa Kuismalle syötävää pienissä erissä, mutta kuoleman
kouristamasta kurkusta ei enää tahtonut mennä mitään alas. Päivä kului
häntä hoidellessa, mutta minkään muun ei voinut sanoa Kuismassa elävän
kuin katseen. Se seurasi Helenan ja Antin toimia milloin vain he olivat
näkyvillä, ja Helenasta tuntui aivan kuin hän unessaan olisi nähnyt
tuon katseen. Se oli niin surullinen, niin moittiva, niin sanomattoman
katkera ja väsynyt, kuin olisi siihen ollut koottuna yhteen koko
ihmiskunnan tuska ja kärsimys. Ei mikään maailmassa näyttänyt voivan
sen tuskaa lieventää.

Saapui murheellinen yö. Antti kaivoi kuolleille haudan siihen paikkaan,
jonka vanhastaan tunsi ja hautasi heidät sinne. Entiselle paikalle
laittoi hän myös yö-nuotion, teki sen ääreen Kuismalle vuoteen ja
kantoi hänet sinne. Ja oli kuin olisi Kuisman kelmeillä kasvoilla
vilahtanut hymyn kajastus. Kun pimeä saapui ja aalto kahautteli
kaislikkoa salaperäisesti, liikahti Kuisma äkkiä. Kun Helena kumartui
hänen ylitsensä ja Anttikin saapui ääreen, kokosi hän viimeisetkin
voimansa, katsoi ruskeilla silmillään Helenaan, katsoi Anttiinkin,
koetti lausua jotakin, ojensi vaivaloisesti molemmille kätensä ja oli
kuollut...

Eivätkä Antti ja Helena sanoneet mitään, sillä itku ja suru salpasi
heidän äänensä. -- -- --

Mutta kun Helena nuotion ääressä valvoessaan mietti Kuisman kuolemaa,
tuntui hänestä kuin olisi Kuisma antanut anteeksi, ikäänkuin kuoleman
edessä ymmärtänyt Antin teon, hänet, koko maailman tuskan ja vaivan.
Kentiesi hän oli siksi hymyillyt, kun Antti kantoi, ymmärtänyt hänen
menettelynsä perusteet, tuominnut omansa ja katsonut heidät kaikki
näihin tekoihin tavallaan syyttömiksi. Helenasta tuntui kuin olisi
Kuisma kuolemallaan ja käden ojennuksellaan vetänyt verhon menneisyyden
eteen ja tehnyt onnen ja rauhan taas mahdolliseksi. Hänessä oli
vihan ja koston henki saanut niin uljaan ja jalon uhrin, että se oli
tyydytetty ja rauhan sekä onnen mahdollisuus taas rakennettu.

Mutta Antti oli nyt vuorostaan synkkä. Vaikka hän nyt tahtonsa
perille päästyään entistä selvemmin huomasi, kuinka edullista hänelle
lopultakin oli kaikkien karjalaisten tuho, oli Kuisman kuoleman
näkeminen, tuo käden ojennus, joka oli hänelle käsittämätön, häntä
ankarasti järkyttänyt. Ainoastaan Helenan sovittava usko sai hänet
rauhoittumaan ja paljasti hänen alkuperäiselle sielulleen tunnelmia,
jotka olivat liikuttavaisuudessaan hänelle outoja ja ihmeellisiä...
Aatoksissaan makasi hän mielessään käyden läpi äskeiset tapahtumat.
Ja hän ei niitä sittenkään katunut, sillä elämä oli sen kaiken niin
vaatinut. Vika ei ollut hänen.

Kun päivä valkeni, hautasi hän Kuisman toisten karjalaisten viereen,
ja vieritti haudalle viisi isoa kiveä. Ja kun Helena ihmetellen kysyi,
miksi hän viisi kiveä vieritti, kun kuolleita oli vain neljä, ei hän
antanut mitään selitystä... Viisi ristiä hakkasi hän kivellä kallion
seinään...

Hiljaisina soutivat he koskelle. Siinä päästi Antti toisen veneen
irti, jättäen sen kosken niskaan odottamaan. Toisen laski hän heti
kosken alle. Ja siinä jäntevällä kädellä venettään kuohujen läpi
ohjatessaan tunsi hän taas voimansa palaavan ja rohkeutensa virkoavan
viime päivien sielullisten kidutusten jälkeen. Hymyillen vilkaisi hän
Helenaan ja lapseensa sekä tunsi luottamusta ja rohkeutta tulevaisuutta
ajatellessaan. Uneksien lepuutti Helena suvannolle saavuttua airojaan.
Oli taas niin mieluista antaa virran viedä, aallon tuuditella ja
uneksia onnen ja rauhan unelmia. Ainoastaan se, joka kokee myrskyn ja
onnettomuuden, ymmärtää rauhan arvon ja siitä täysin nauttii. -- -- --

Isänsä ja Arhippaisen hautasi Antti vierekkäin kotimäen rinteeseen
suuren koivun alle, piirtäen koivuun kaksi ristiä. Jo hiukan leikillä
sanoi hän Helenalle, että eivät taida siitä vanhukset tosin olla varsin
mielissään, mutta että olkoonpahan kuitenkin näin sovinnon merkiksi.
Karjalaisten veneestä löytämänsä tavarat saattoi hän hiljaisuudessa,
mitään selityksiä antamatta, takaisin omistajilleen, sikäli kuin ne
olivat hänen ulottuvissaan; loput piti hän hyvällä omallatunnolla
omanaan...

Siitä pitäen alkoi Vaaralan talon varallisuus.

Kadonneita karjalaisia ei koskaan kysytty. Mitä Vaaralan vakava
isäntä ja hänen surumielinen emäntänsä tiesivät, sitä eivät he
koskaan kertoneet. Heidän sukunsa levisi seudussa laajalle, asuttaen
viljelyskelpoiset paikat sitkeillä ja voimakkailla miehillä.

Heidän sukuaan on sekin väki, joka asuu Murhelassa, Parvaselän
rannalla. Miksi taloa sillä nimellä sanotaan, sitä eivät kaikki tiedä,
mutta perintötaruna kulkee Murhelan väellä kertomus Murhisaaren
viidestä kuolleesta.

Kun kesä-iltana apaja vedetään saaren rantaan ja mennään sinne syömään
rantakalaa, kertoo isäntä nuotiolla perintötarun. Hän kertoo sen
ylpeänä suvustaan. Ja hänen kertomustaan uskotaan, sillä lukemattomat
paikat seudulla kantavat muinaisten ryöstöretkien muiston nimessään. Ja
yhä vieläkin on rajaseutulaisilla vihamielinen ja halveksiva käsitys
karjalaisista.

Jos olet oikein Murhelan isännän suosiossa, niin kertoo hän sinullekin
pirtin eteiskamarissaan tarun Kuisman kuolemasta. Ja kertomuksensa
vahvistukseksi kaataa hän kalliina aarteena sinulle lopuksi ryypyn
koko pitäjässä kuuluun "karjalaisen kuppiin". Se on perinnöksi jäänyt
Kuisman sotasaaliista, ryöstetty kaukaa rantamailta, sirosti koristeltu
hopeakuppi, joka on alkujaan aiottu komeampaa käytäntöä varten.
Väkevästi syöpyy mieleen tämän maljan ääressä taru uljaan ja jalon
karjalaisen kuolemasta ja sovituksesta... -- -- --





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ontrein tarinoita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.