Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Säilykekuningas
Author: Elvestad, Sven
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Säilykekuningas" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SÄILYKEKUNINGAS

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]



Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1921.



SISÄLLYS:

      I. Biljardissa.
     II. Säilykekuningas.
    III. Merellä.
     IV. Uiva ruumisarkku.
      V. Haaksirikkoinen.
     VI. Paroni de Nozier.
    VII. Salapoliisipäällikön luona.
   VIII. Valokuva.
     IX. Kaunis amerikatar.
      X. Saimlerin oppilas.
     XI. Vanhan hyenan ulvomista.
    XII. Keltaiset ruusut.
   XIII. Tohtori Fjeldin luona.
    XIV. Taistelu.
     XV. Rohkea nainen.
    XVI. Tunturien yläpuolella.
   XVII. Porokentällä.
  XVIII. Kuutamossa.
    XIX. Ariadne-langan pää.
     XX. Tarkastus.
    XXI. Pulassa.
   XXII. Yksin.
  XXIII. Lassonheittäjä.
   XXIV. Muuan elämänkohtalo.
    XXV. Eräs etu.
   XXVI. Portugalilainen.
  XXVII. Ulapalle.
 XXVIII. Lähetyssaarnaaja.
   XXIX. Kalastajalaiva.
    XXX. Yllätys.
   XXXI. Merkillinen vieras.
  XXXII. Eräs keskustelu.
 XXXIII. Ribeiran haamu.
  XXXIV. Odotellessa.
   XXXV. Neljän kesken.
  XXXVI. Sokea jättiläinen.
 XXXVII. Biljardinpelaaja.
XXXVIII. Paillardin luona.
  XXXIX. Pettynyt.
     XL. Paroni de Nozier'n akvariumi.
    XLI. Nozier'n hauta.



I.

BILJARDISSA.


Joka on matkustanut pitkin Norjan rannikkoa, on varmaankin huomannut
Stavangerin kirkon vieressä olevan hauskan vanhanaikaisen rakennuksen,
jossa säilykekaupungin hienosto pitää seurahuvejaan sillinpyynnin
väliajoilla. Tuossa rakennuksessa, jossa ystävä ja vihamies kohtaavat
toisensa keltaisen kansallisjuoman ääressä, ei ole päältä nähden
mitään juhlallista. Ei sillä ole mukavuuksia eikä muodikkuutta, mutta
kaiken kuluneisuuden takana on siinä jonkinlaista vanhanaikaista
kodikkaisuutta, joka vuosien vieriessä on käynyt yhä selvemmin näkyviin.

Ajan hampaan merkkejä on biljardisalissakin, eikä se muuten näytä
olevan kovin ahkerasti käytetty. Biljardipöydän verka on kulunutta ja
on siinä monta paikkausta ja reikää. Pallot näyttävät olevan jaloa
tekoa, mutta ovat kuhmuiset ja vierivät lyötäessä niinkuin itse
lystäävät.

Sinä päivänä, jona tämä kertomus alkaa, heilutteli kaksi herraa
biljardimailojaan salissa suurella taituruudella. Mutta pelistään
he eivät tuntuneet olevan erikoisen innostuneita. Toinen heistä oli
pitkä, tukevavartaloinen, päälaella hieman kaljunalkua. Hänellä oli
sileiksi ajellut, miellyttävät kasvot ja niillä väreili tyyni ja
ystävällinen hymy, joka harvoin tuntui häipyvän hänen suupielistään.
Hänen piirteistään saattoi ehkä huomata, että häneltä puuttui luonteen
lujuutta, mutta tämän puutteen korvasi kaksi terävää silmää, jotka
näyttivät valvovan silloin kun kasvot muuten värjöttivät eräänlaisessa
turpean miellyttävässä laiskuudessa. Niinkuin useimmat lihavat
ihmiset, pelasi hänkin biljardia erinomaisesti, mutta varoi ilmeisesti
kokonaan hämmentämästä vastapeluriaan, jolla oli lyhyt, vaalea tukka
ja päivän puremat kasvot ja joka muuten oli tyypillinen germaani. He
olivat kumpikin noin kolmenkymmenen ikäiset. Ensinmainittu oli nähnyt
päivänvalon Vendéessä. Hänen nimensä oli Jean Baptiste Courbier. Toisen
nimi oli kaikessa lyhykäisyydessään Grönneland. Hän oli yhdistyneitten
säilyketehtaitten sillinpyyntilaivaston kapteeni ja tarkastaja.

Ranskalainen oli tullut Stavangeriin puolivälissä elokuuta armon
vuonna 1923 opiskelemaan tuoreen kalan säilytyksessä noudatettavia
uusia menetelmiä. Mutta hän otti tehtävänsä sangen kevyesti. Hän
heittäytyi hyvin pian iloisen Stavangerin helmaan ja otettiin
ystävällisen ja herttaisen esiintymisensä vuoksi vastaan avosylin.
Alussa säilyketehtailijat olivat osottaneet kelpo Baptistea kohtaan
vihamielistä kylmyyttä. He eivät periaatteen vuoksi pitäneet
ranskalaisista, jotka tahtoivat tutkistella tehtaiden työtapoja. Mutta
kun Courbier, huomattuaan kerran tulleensa syrjäytetyksi, näytti
kokonaan jättäneen tuoreen kalan oman onnensa nojaan antautuakseen
kokonaan Stavangerin seuraelämän iloihin ja suruihin, tunnustettiin
hänet kaikissa piireissä. Hän piti esitelmiä Mussetin runoudesta
Alliance Francaisessa, soitti huilusooloa soitannollisen seuran
konsertissa, tanssi tangoa ja fadoa kaupungin hyvin kauniitten nuorten
naisten kanssa ja menetti silmää räpäyttämättä pari sataa kruunua
Stavangerin intohimoisimmille skruuvinpelaajille.

Courbier oli itse asiassa hauska mies, vaikka hänessä olikin omat
vähäpätöiset ja vaarattomat vikansa ja virheensä. Vanhan Bjellandin
mielestä hän tosin oli varsin arkipäiväinen olento, mutta ranskalaisen
notkea ja pyöristetty herttaisuus ei kuitenkaan jättänyt tekemättä
häneen vaikutusta.

Mutta yksi vika Jean Baptistella oli. Hän ei voinut oppia norjankieltä
-- se kaikui hänen gallialaisissa korvissaan hevosen hirnunnalta. Se
tietenkin jossakin määrin rajoitti hänen seurapiiriään, mutta kun hän
osasi englantia ja saksaa, oli kuitenkin kyllin paljon semmoisia, jotka
saivat nauttia hänen henkilökohtaisesta sulostaan.

Kaupungin ylhäisimmät perheet eivät kuitenkaan, kuten näytti, tuntuneet
oikein hyväksyvän hänen näköjään lämmintä ystävyyttään kapteeni
Grönnelandia kohtaan. Kapteeni Grönneland oli kyllä -- herra nähköön!
-- kelpo mies. Mutta hän ei ollut kyllin hieno. Hän oli purjehtinut
enimmäkseen Ranskan satamissa ja puhui Voltairen kaunista kieltä niin
siekailematta ja häpeilemättä, että se lienee tehnyt hienostuneeseen
ranskalaiseen korvaan sangen omituisen vaikutuksen.

Nyt nämä herrasmiehet pelasivat biljardia paitahihasillaan, viereisessä
huoneessa toisiaan vastaan kilistettävien totilasien yksitoikkoisen
kaiun hiljaa säestäessä vilkasta keskustelua.

"Tästä kyllä tulee meidän viimeinen pelimme", Grönneland virkkoi,
laskien mailan kädestään. "Olin luullut, että olisin voinut lyödä
teidät edes kerrankin, mutta ei näy käyvän. Tehän pelaatte biljardia
kuin mestari."

"Minulla on ollut hyviä opettajia", ranskalainen vastasi
vaatimattomasti. "Oure ja Ducasse ovat Parisissa opettaneet minulle
taitoni. Se ei tosin ole mikään suositus. Hyvät biljardinpelaajat ovat
huonoja liikemiehiä. He ovat päästäneet tilaisuudet sivu suun..."

Courbier otti takin ylleen.

"Tapaamme siis huomenna samaan aikaan", ranskalainen virkkoi.

"Se on ikävä kyllä mahdotonta."

"Kuinka niin?"

"Minun täytyy lähteä huomenna", Grönneland jatkoi, "sillä silloin silli
nousee."

Ranskalainen katsoi häntä pitkään.

"Sitä olette puhunut jo kauan, kapteeni Grönneland", virkkoi hän
välinpitämättömästi.

"Niin, mutta nyt se todellakin nousee", norjalainen vastasi. "Joka
puolelta on tullut ilmoituksia, että merellä on huomattu suuria
parvia. Se ei olekaan totisesti liian varhain. Kaikki aluksemme ovat
lähtökunnossa. Kalastajamme ovat saaneet varoituksen. Minä voin saada
lähtökäskyn milloin tahansa. Onneksi on näihin aikoihin päivisin hyvä
ilma."

"Se on omituinen kala, tuo silli", ranskalainen nauroi. "Epävakainen ja
oikullinen."

"Oo, sillä on kyllä määrätyt tapansa, silläkin. Muuten hukka perisikin
kalastajamme. Parin päivän perästä tehtaat ovat täynnä silliä. Silloin
saatte nähdä, että anjovis-kalastajat saavat kiirettä."

"Mutta jospa silli ei nousisikaan", ranskalainen lausui omituisesti
korostaen sanojaan, niin että norjalainen kapteeni katsoi häntä silmiin.

"Niin", hän virkkoi, "niin onnettomasti on käynyt ennenkin. Ja silloin
tulisi kovat ajat säilyketehtaillemme ja koko Stavangerille. Kaupungin
elinhermo on nyt kerta kaikkiaan säilykkeet ja kaikki, mitä niihin
kuuluu. Jos kalastus epäonnistuu, niin se hermo katkeaa, olipa kysymys
brislingistä, anjoviksesta taikka sardineista."

"Sardinit", ranskalainen alkoi... mutta ei jatkanut ajatustaan.

Biljardisaliin syöksyi muuan tehtaan kirjanpitäjä ja meni suoraan
Grönnelandin luo.

"Nyt se tulee, kapteeni", hän lausui hengästyneenä. "Siitä ilmoitetaan
kaikista vuonoista. Eikä olekaan mitään pieniä joukkoja..."

"All right", kapteeni huudahti iloisena, hykertäen käsiään. "Oikeinpa
ennustin. Hyvästi, monsieur Courbier, nyt silli nousee."

Hän syöksyi ulos. Ranskalainen jäi syviin ajatuksiin vaipuneena
seisomaan biljardin eteen.

"Ei se niin vallan varmaa ole", hän murahti itsekseen.

Sitten hän astui odottamassa olevan totilasinsa ääreen kädet
housuntaskuissa.



II.

SÄILYKEKUNINGAS.


Stavanger oli järjestänyt oman kalastajalaivaston, pienen
nopeakulkuisen laivueen, joka ensimäisen viestin saapuessa voitiin
lähettää vuonoihin. Sitä paitsi oli ulkosatamissa odottamassa
pieniä höyrylaivoja ottaakseen vastaan ensimäisen hyökkäyksen, kun
silli nousisi. Yhtyneillä säilyketehtailijoilla oli kaikkialla
etuvartijoitaan, jotka tiedottivat joka merkin, mikä ilmaisi sillin
tuloa.

Kapteeni Grönneland oli tämän laivaston päällikkö. Hän piti kädessään
kaikkia niitä lankoja, jotka vuodesta vuoteen olivat lisänneet
Stavangerin taloudellista valtaa ja vaikutusta.

Kaupunki oli jännityksessä. Kaikki oli valmiina antamaan meren
varmalle ja ikävöidylle vieraalle lämpimän vastaanoton. Tehtaat
olivat puhtaiksi pestyt ja savupiiput nuohotut. Läkkilaatikot olivat
valmiina vastaanottamaan meren rikkauksia ja muuttamaan ne rahaksi. Ja
anjovistytöt kuljeksivat hihat ylös käärittyinä odotellen saalistaan.

Mutta mihin oli silli hävinnyt?

Kapteeni Grönnelandin toiveet eivät olleet toteutuneet. Silli
näytti tällä kertaa välttävän tavallisia vuonojaan. Aavalta mereltä
tiedotettiin, että silli aivankuin kiehui ulapan reunalla, mutta
kalastajalaivueitten päästyä paikalle osottautuivat silli-näyt olleen
pelkkiä unennäköjä.

Kapteeni Grönnelandilla ei ollut muuta tehtävää kuin luopua asemiltaan
ja vetäytyä takaisin Stavangeriin koettelemaan kärsivällisyyden
vaikeata taitoa.

Kaupunki alkoi käydä levottomaksi. Sillinpyynti näytti menevän
myttyyn koko länsirannikolla. Ei oltu saatu kymmentä tynnyriä silliä
Lindesnesin ja Aalesundin väliseltä rannikolta.

Kapteeni Grönneland oli toivoton. Hän koetti haihduttaa huoliaan
lammaspaistiannoksella Grand Hotel'issa. Ja kun tämä erikoinen
Stavangerherkku oli nimenomaan hänen himoruokiaan, onnistui hänen
hetkeksi vaimentaa kaihomielisyytensä ja pettyneiden toiveitten
synnyttämä surunsa. Tyytyväisenä rykäisten hän tyhjensi ruokaryyppynsä
ja katseli mietteissään onnistuneen ruokalajin tähteitä.

Silloin hän äkkiä kuuli melua eteisestä. Sieltä kuului useitten
askelten töminää.

Grönneland heristi korviaan ja heitti pois tulitikun, jonka jo oli
vienyt puolitiehen sikaariaan kohti. Olisikohan siellä viesti vuonoilta?

Ovelle koputettiin. Hotellinisäntä astui huoneeseen odottamatta
vastausta. Hänellä oli ilmeisesti kiire.

"Salissa on eräs herra, joka haluaa puhutella teitä", sanoi hän
läähättäen.

Grönneland rypisti kulmakarvojaan.

"Kuka se on?" hän kysyi ja raapasi tulta uudella tulitikulla.

"Se on herra Bjelland", hotellinisäntä vastasi melkein riemuiten.

Kapteeni viskasi toistamiseen pois tulitikkunsa, ennenkuin se oli
kerinnyt sikaariin saakka ja nousi nopeasti tuoliltaan.

"Kuolema ja kirous", hän murahti, päästäen lautasliinansa putoamaan
lattialle. "Mitähän hän minusta tahtoo?"

Norjan säilyketehtaiden vanhin, Christian Bjelland, istui kauniissa
pikku salissa ja rummutti hermostuneena pöytäliinaa. Muhkea vanhus,
jolla oli levolliset ja älykkäät kasvot ja terävät silmät, hymyili
huomatessaan kapteenin hämmingin.

"Hämmästytte nähdessänne minun tulevan tänne", hän sanoi. "Niin! Mutta
siihen on syynsä. Näinä päivinä on monta silmäparia vartioimassa
konttorini ovea. Ja muuten on pieni kävelymatka minulle mieleen."

"Olen käytettävänänne", Grönneland vastasi kunnioittavasti.

"Käykää istumaan, kapteeni Grönneland", Bjelland jatkoi, "ja sytyttäkää
sikaari. Sitten voimme paremmin keskustella."

Kapteeni kumarsi hieman hämillään ja sytytti sikaarin käyden istumaan,
Bjellandin katsellessa sillä aikaa ikkunasta.

"Kysymys koskee tietysti silliä", hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen,
"silliä, joka välttelee meitä juuri sillä hetkellä, jolloin kaikki
viittaa niin loistavaan pyyntikauteen. Teidän on myönnettävä, kapteeni
Grönneland, että minulla on tällä alalla laaja kokemus. Minä tunnen --
uskallan sen sanoa -- sillin tavat paremmin kuin useimmat muut. Mutta
tällä kertaa järkeni seisoo. Viikko takaperin olisin sanonut: tänä
vuonna tulee loistava saalis, ja olisin uskaltanut panna kokonaisen
omaisuuden vetoon, että olin oikeassa. Mutta nyt -- --?"

"Voihan tulla vieläkin", Grönneland virkkoi hiljaa. "Niinkuin vuonna
1916."

Bjelland kohautti olkapäitään.

"Se on mahdollista", hän virkkoi. "Mutta silloin pitää ihmeen tapahtua.
_Silli on tällä kertaa kulkenut meidän ohitsemme_."

Grönneland oli käynyt sangen kalpeaksi.

"Ettehän toki totta tarkoita?" hän virkkoi.

Bjelland kumartui eteenpäin. Hänen kasvoillaan oli yhä tyyni ja
ystävällinen ilme. Vain sormet rummuttivat hermostuneesti vihreätä
pöytäliinaa.

"Olen tänään saanut erään ilmoituksen", hän sanoi painavasti, "jonka
merkitystä en voi arvostella. Muuan kauppias Utsirestä tuli minua
tapaamaan, täysin luotettava ja vakava mies. Hän kertoi pari päivää
sitten olleensa kalastusretkellä ulkona merellä katselemassa makrillia.
Noin neljä peninkulmaa lounaaseen Utsirestä hän oli huomannut omituisen
aluksen, joka näytti olevan vähintäin kymmenen tai viidentoista
tuhannen tonnin suuruinen. Oikeastaan se ei ollut mikään laiva,
Jonassen sanoi. Se muistutti pikemmin leveätä uivaa telakkaa, jota
kuletettiin diesel-moottorilla. Suoraan tämän aluksen eteläpuolella
oli tavallinen höyrylaiva, joka näytti olevan yhteydessä valtavan
moottorijättiläisen kanssa. Ne olivat melkein hiljaa paikoillaan.
Jonassen ei ole uteliaampi kuin muutkaan ihmiset, mutta hänen
mielestään tuo jättiläislaiva näytti ansaitsevan lähempää tarkastelua.
Hän ohjasi sitä kohti. Mutta hän ei ollut päässyt pitkälle, kun äkkiä
pohjoisesta noussut rajuilma pakoitti hänet palaamaan kotiin."

Kapteeni Grönneland oli kuunnellut päällikkönsä kertomusta tavallaan
hartaalla kunnioituksella. Mutta se, mikä herätti huolia Bjellandissa,
ei näyttänyt tekevän häneen mitään syvempää vaikutusta.

"En oikein ymmärrä", hän virkkoi tavalla, joka ilmaisi hänen
esimiehelleen, että hän ei ollut ainoastaan tarmokas, vaan myöskin
kovapäinen.

Bjelland nojasi tuolinsa selustaa vasten.

"On mahdollista, että näen näkyjä keskellä kirkasta päivää", hän
lausui. "Mutta minä luulen, että tuo ihmeellinen uiva telakka ja sillin
merkillinen käyttäytyminen ovat jossakin keskinäisessä yhteydessä
toisiinsa."

Hän vaikeni äkkiä. Hän oli huomannut hymyn välähdyksen Grönnelandin
silmissä.

"Nyt hän kai luulee minun tulevan uudestaan lapseksi", hän mietti
mielessään.

Grönneland nousi seisomaan.

"Asia tutkitaan perinpohjin", hän lausui kumartaen. "Lähden itse
merelle ottamaan selkoa asiasta. Saatte vastaukseni huomenna
iltapäivällä."

Bjelland nousi istuimeltaan. Hänen kauniille vanhoille kasvoilleen oli
tullut väsynyt ilme.

"Luotan siihen", hän sanoi lyhyeen ja astui verkalleen ovea kohti.

Kynnyksellä hän kohtasi nuoren miehen, joka kumartaen pyysi anteeksi
ranskaksi.

Bjelland tervehti päännyökäyksellä. Hän lähti Kirkkokatua kotiinsa.

Nuori mies katseli ivallisesti ukon jälkeen. Sitten hän meni
Grönnelandin luo.

"Kuinka on biljardin laita?" hän kysyi, yhä ranskaksi.

"Vai niin, tehän se olette, Courbier", Grönneland vastasi
hajamielisesti. "Ikävä kyllä on minun lähdettävä merelle."

Ranskalainen näytti pettyneeltä.

"Tänään on kaunis ilma", hän sanoi, "tekisipä melkein mieleni tulla
mukaan."

Grönnelandin kasvot loistivat ilosta.

"Niin, tulkaa pois", hän virkkoi, "niin saamme panna laivassa hieman
nakiksi."



III.

MERELLÄ.


Kalastuslaiva "Fejesten" lähti täydellä vauhdilla Stavangerin
satamasta. Paksusta savupiipusta tuprusivat sankat savupilvet, ja
lyhyt, leveä runko ähki ja puhki höyrykoneen iskuista.

Keskilaivan kajuutassa istui Grönneland pelaamassa nakkia ranskalaisen
kanssa. He eivät näyttäneet välittävän ikkunan takana olevasta ihanasta
näköalasta. Ja kuitenkin olivat meri ja saaristo ihmeen ihanat
tänä elokuun päivänä, jolloin Stavangerin rikoshistoria tuli yhtä
salaisuutta rikkaammaksi.

Mereltä näkyi Hvidingsön majakka kuin laajalti säteilevä pilari
sinitaivaan temppeliholvissa. Etelässä loisti Jederin valkea
hiekkaviiru ja etempänä lännessä näkyivät Rot-saaret, joitten luotsit
ovat piirtäneet nimensä tämän vaarallisen rannikon onnettomuuksien
historiaan.

Vedenpinnalla väreili heikko pohjoistuuli meren lainehtiessa pitkissä,
hitaissa mainingeissa.

Kajuutassa olivat herrat järjestäneet olonsa mahdollisimman mukavaksi.
He istuivat paitahihasillaan juoden absinttia, joka yhtäkkiä oli
tullut muotijuomaksi Stavangerissa. Grönnelandin mieliala, joka
oli ollut nollapisteen alapuolella, alkoi vähitellen kohota. Ja
onnistuen voittamaan pelin toisensa jälkeen muuten niin voittoisalta
ranskalaiselta, loisti hän viimein kuin aurinko.

"Tästäpä tulee hauskempi matka kuin olin kuvitellutkaan", hän lausui
omituisella merimiesranskallaan.

"Varmasti", murahti ranskalainen.

Grönneland nauroi vallan aiheettomasti.

"En voi unohtaa Bjelland-vanhusta", hän virkkoi. "Hän uskoo merellä
olevan jonkun laivan, joka pelottelee häneltä sillit muille
markkinoille."

Courbier'n hymy ja ystävälliset piirteet jäykistyivät äkkiä ja hänen
kasvoilleen levisi vihreä varjo. Vai oliko se vain lasissa poreilevan
vihreän juoman heijastusta?

"Laiva", hän sanoi äänellä, joka oli tavallista hiukkasen terävämpi.
"Sepä merkillistä. Minä luulin, etteivät ihmiset eivätkä eläimet enää
säikähdä laivaa."

"En muista niin tarkoin, mitä hän sanoi", jatkoi Grönneland
huolettomasti. "Joko se oli laiva tai uiva telakka. Joku Utsiren
kauppias oli säikytellyt häntä. Minun piti luvata tutkia asiaa. Ja
siitä olen hänelle kiitollinen. Emmehän olisi voineet pitää klubissa
sen hauskempaa kuin täällä merellä."

Courbier naurahti.

"Olemme siis todellisella tutkimusretkellä", hän sanoi. "Luuliko hän,
että telakka, vai mikä se nyt oli, pelottelee sillin pois näiltä
vesiltä?"

"Hitto vieköön, jos tiedän, mitä hän luuli", Grönneland vastasi. "Onhan
lapsellista otaksua, että silli säikähtäisi jotakin laivaa, kun ei edes
valaskaan saa sitä muuttamaan tavallista suuntaansa."

"Bjelland on viisas mies", ranskalainen virkkoi hajamielisesti.

"Niin onkin", Grönneland vakuutti. "Hän on mies paikallaan ja on
kohonnut askel askeleelta kuin amerikkalainen sanomalehtikuningas.
Tuskin on hänen vertaansa. Mutta tuo riivatun uiva telakka, jonka
Jonassen on pannut hänen päähänsä -- -- no, en sano sen enempää."

"Minä pidän ihmisistä, joilla on hiukkasen mielikuvitusta", Jean
Baptiste tokasi. "Ihmisistä, jotka eivät käsitä muuta kuin mitä voivat
saada kouriinsa, ei ole juuri mihinkään. Minusta ei olisi mikään ihme,
jos Bjelland olisi oikeassa."

Ovelta kuului koputus ja laivan kapteeni pisti päänsä ovenraosta.

"Suuri laiva alahangan puolella, herra tarkastaja", hän tiedotti, "ja
hiton hassunkurinen laiva onkin".

"Onko se uivan telakan näköinen?" Grönneland kysyi ja naurahti
tarkoittavasti ranskalaiselle.

"Juur' jämttist'!" vastasi kapteeni ihmetellen. "Oikea Noakin arkki."

Grönnelandin kasvoille valahti sama hämmästyksen ilme, jonka
huomatessaan hänen esimiehensä päivällä oli tuntenut jonkinlaista
mielipahaa.

Ranskalainen nousi seisomaan.

"Nyt minä ymmärrän, kuinka asiat ovat", hän virkkoi. "Laiva, josta
tässä on puhe, on hyvin tunnettu Ranskan vesillä. Se on Monacon
ruhtinaan uusi merenmittauslaiva. Olen nähnyt siitä valokuvia.
Rauhallisempaa laivaa ei voi olla olemassa. Se saattaa kenties
säikytellä Utsiren moukkia, mutta silliä se ei pelota."

Grönneland nauroi.

"Sittenhän koko juttu on selvä. Bjelland-ukko saa luvan luopua
kuvitelmistaan. Missä olemme nyt, kapteeni?"

"Melkein Karm-saaren kohdalla. Skudesnesin sataman talot ovat
näkyvissä."

"Ja laiva?"

"Se näkyy taivaanrannalla. Otaksun sen olevan neljän tai viiden
meripeninkulman päässä ulapalle päin."

"Hyvä. Ohjatkaa laivaa kohti ja antakaa minun tietää, kun tulemme sen
luokse. Oletteko nähnyt silliä, kapteeni?"

"En!"

"Pitäkää hyvä tähystys ja tulkaa tänne, kun on jotakin tiedotettavaa
-- -- Minun työni. Olkaa hyvä ja nostakaa, monsieur!"

Ranskalaisen katseessa oli nyt jotakin vierasta. Hän oli käynyt hyvin
kalpeaksi. Grönnelandista tuntui kuin olisi häntä vastapäätä nyt vallan
uusi mies -- mies, jolla on luja ja raaka tahto, joka ei väistä mitään.

Mutta se oli vain kevyt pilvi, joka lennähti nuoren elostelijan
kasvoilla. Seuraavassa hetkessä hän oli jälleen entinen vanha Jean
Baptiste, iloinen seuratoveri, joka antoi Herramme kaikessa rauhassa
pukea maan kedon kukkasilla eikä puuttunut elämän vakaviin puoliin.

"Tosiaankin kaunis päivä", hän sanoi. "Päivä, jonka minä olen muistava
kauan. Laskekoon aurinko nauraen ja leikkiä lyöden ja kuolkaamme
rauhassa, kun hetkemme on tullut!"

"Sepä kuului juhlalliselta."

"Kertaan vain erään ystäväni sanoja. Hänen nimensä oli van Huysmann
ja hän kirjoitteli kauniita runoja. Hän on kuollut. Rauha hänen
muistolleen!"



IV.

UIVA RUUMISARKKU.


Siihen, mitä nyt tapahtui, ei ole yhtään todistajaa. Mutta
niistä niukoista tiedoista, joita onnistuttiin puristamaan Jean
Baptiste Courbier'ltä, voi pahemmitta vaikeuksitta hahmotella sen
murhenäytelmän, joka esitettiin merenselällä muutamia peninkulmia
Skudesnesin-satamasta Norjan rannikolla.

Kalastajalaiva "Fejestenin" tultua noin neljännespeninkulman päähän
uivaa telakkaa muistuttavasta laivasta, Grönneland laski hämmästyneenä
kaukoputkensa alas.

"Mikä on?" ranskalainen kysyi, heittäen savukkeensa mereen.

"En ymmärrä tätä oikein", kapteeni vastasi, "mutta näyttää siltä kuin
tuolla etempänä olisi silliparvi. Meri melkein kiehuu noin puolen
peninkulman levyisellä alueella. Ja katsokaahan merilintuja!"

Näky oli todellakin omituinen. Sitä mukaa kuin "Fejesten" lähestyi
tuota merkillistä alusta, sen kaikki yksityiskohdat kävivät selvemmin
esiin. Ennen kaikkea saattoi havaita suunnattomat laumat kalalokkeja,
jotka valkoisten lumihiutaleiden tavoin leijailivat taivaanrantaa
vasten mustana ja uhkaavana kohoavan synkän möhkäleen ympäri.

Mutta paitsi kalalokkeja poreili merenpinta salaperäisen laivan
ympärillä tavalla, jonka Grönneland tunsi paremmin kuin useimmat muut
Vesi tuntui kiehuvan. Ja tämän jättiläismäisen kattilan keskellä
kimalteli kuin kuunhohde hienosti väreilevän järven pinnalla.

Grönnelandin huulilta pääsi kirous.

"Luulenpa, piru vie, että Bjelland on oikeassa", hän huudahti.

"Mitä tarkoitatte?" ranskalainen kysyi, luoden ikävöivän katseen
kajuuttaan, jossa kortit vielä olivat pöydällä.

Grönneland rypisti äkäisesti kulmakarvojaan.

"Eikö teillä sitten ole silmät päässänne?" hän lausui äänellä, joka
sangen heikosti soveltui ranskalaisiin kohteliaisuussääntöihin.
"Tuollahan on juuri se, jota olemme tähystelleet monet viikot."

"En ymmärrä -- --"

Grönneland ravisti ranskalaista käsivarresta.

"Tuolla on silli", hän kirkui. "Se on hylännyt rantamat ja lähtenyt
selälle. Ja luulenpa, Jumala minua armahtakoon, että tuo suuri
laivanhirviö on piirittänyt sillin. Mutta semmoiset rosvouskeinot me
pian pysäytämme -- vaikkapa tuo jättiläinen olisikin Monacon ruhtinaan
omaisuutta. Norjan tykkiveneillä ei ole ollut paljon tekemistä viime
aikoina. Tästä tulee niille lihava suupala. Onko moista nähty: varastaa
silli meidän rantamiltamme! -- -- On parasta aivan heti antaa siitä
viranomaisille tieto."

Ranskalaisen tummissa silmissä vilahti levottomuus. Mutta se oli vain
kuin pieni pilventuppura, joka nopeasti livahtaa auringon ohi.

"Se on tosiaan hassunkurinen laiva, tuo tuolla", hän virkkoi
pitkäveteisesti. "Kun kerran olemme näin kaukana merellä, niin olisipa
hauska ottaa se silmättäväksi vähän lähempää. Eipähän tuo purre!"

"Jumala ties', mitä se tekee", Grönneland murahti. "Minä en pidä
tästä jutusta. Laiva näyttää aivan uivalta ruumisarkulta. Minulla on
semmoinen aavistus, että kaikki ei ole aivan järjestyksessä -- olkaa
varma siitä!"

Ranskalainen nojasi nauraen kaidetta vasten. Grönneland oli
huomaavinaan hänen pyöreillä kasvoillaan halveksivan ilmeen.

"Olen aina ollut utelias", hän virkkoi. "Paksunahkainen kenties,
mutta täynnä tiedonhalua. Eipähän tuossa mitään vaaraa liene, vaikka
tarkastellaan tätä laivaa hiukan perinpohjaisemmin. Ja jos laiva
on Monacon ruhtinaan, niin voitte olla varma siitä, että tähän
merkilliseen sillin saartamiseen ei ole perusteena mikään rikos. Hän
on varsin kunniallinen mies. Kunhan vain asia tulee selville, niin
huomataan kai, että kysymys on vain mielenkiintoisesta tieteellisestä
kokeilusta. Olen varma, että monsieur Bjelland ei olisi hyvillään,
jos palaisitte Stavangeriin viemättä asiasta täydellistä selvitystä.
Epäluulot ovat usein vain puutteellisen henkisen toimintakyvyn
ilmauksena."

"Niin, mutta -- --" Grönneland murahti hajamielisenä.

Ranskalainen tuijotti häneen silmät suurina.

"Niin, mutta ette suinkaan te pelkää, ystävä hyvä?" hän lausui vakavana.

Grönneland säpsähti. Jos tällä kelpo merimiehellä jotakin
oli tarpeeksi, niin oli hänellä rohkeutta. Säilyketehtaiden
kalastustarkastaja ei ollut ehkä niin kovin lahjakas, mutta hän oli sen
lajin norjalaisia merimiehiä, jotka menevät eteenpäin arvelematta.

"Joutavia", hän virkkoi ylimielisesti. "Jos teillä on niin kova halu
nähdä lähempää tuota kaunista kummituslaivaa, niin kernaasti minun
puolestani. Minä en pelkää. Mutta teidän tulee muistaa, että minä
olen voimaton, jos kävisi selville, että tuo uiva kummitus harjoittaa
luvatonta kalastusta. Siitä tulee aluksen väelle vain varoitus, ja kun
sitten viranomaiset tulevat, huomaavat he linnun lentäneen tiehensä."

"Tuskin", ranskalainen vastasi. "Eipä tuo uiva telakka pääse tiehensä
niin nopeasti, että tarvitsisi pelätä sen katoavan. Ja sitäpaitsi -- --"

"No niin", Grönneland keskeytti hänet äkisti, "saatte heti nähdä, että
minä en pelkää."

Hän kääntyi ympäri ja antoi päällikölle käskyn heti kääntää
salaperäistä laivaa kohti.

"Fejesten'in" miehistö oli kerääntynyt keulaan. Miehet tuijottivat
ihmetellen ja levottomina tuota merkillistä näkyä.

"Tuon näköinen oli varmaan Lentävä hollantilainenkin", eräs heistä
virkahti.

"Se on itse paholainen", muuan toinen sanoi. "Se on nyt silliä
pyytämässä."

Nyt saattoi nähdä kummituksen yksityiskohdat. Se oli rakennettu uivan
telakan tapaan, mutta erosi siitä sen kautta, että kummallakin puolella
oli kaksi sikaarin muotoista uloketta. Valtainen runko oli mustaksi
maalattu ja pyöristetyt kyljet tekivät sen kamalassa määrin uivan
ruumisarkun näköiseksi. Aluksessa ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.
Sen toisella puolella oli kolmen tai neljän sadan tonnin suuruinen
huvipursi. Tämä oli loistava alus, mutta toisen rinnalla se muistutti
vain tavallista laivavenettä.

Nyt näkyi silliparvikin, joka ulottui salaperäisestä laivasta
suunnattoman pitkälle etelään päin. Koko meri kiehui ja kuohui melkein
neljännespeninkulman laajuudelta jättiläismäisessä pohjanuotassa.

"Siinä on kaikki silli, mikä meidän piti saada", Grönneland sanoi
kiivaasti nyrkkiä puiden. "Ne ovat sen houkutelleet meiltä, mutta
varokoothan vain -- -- Jos tekisin oikein, niin särkisin nuotan ja
päästäisin sillin menemään tavallisia teitään."

Ranskalainen kohautti olkapäitään ja laski kaukoputkensa alas.

"Keskilaivalla näkyy köysitikkaat", hän sanoi. "Ehkäpä voisimme
suunnata niitä kohti?"

Grönneland ei vastannut. Häntä kuohutti ilmeisesti ankara suuttumus,
sillä hänen voimakkaat kasvonsa olivat kuparinkarvaiset ja kaulasuonet
paisuivat kovasti.

"Fejesten" meni nyt suoraan jättiläistä kohti, joka nuotan muodosta
päättäen tuntui olevan hiljaisessa, melkein huomaamattomassa
liikkeessä. Grönneland astui keulaan tähystämään edessään korkeana ja
uhkaavana kelluvaa valtaista alusta.

Silloin tapahtui jotakin omituista. Jättiläinen avautui yhtäkkiä, oli
kuin jättiläishummeri olisi ojentanut saksensa tarttuakseen johonkin
vaaralliseen saaliiseen.

Samassa ranskalainen hyppäsi mereen.

"Fejesten" oli nyt tullut aukkoon, ja ennenkuin Grönneland ehti
komentaa takaisinpäin, kauhea kita verkalleen painui umpeen, sulkien
"Fejesten'in" sisäänsä.

Kuului kamala ryske ja räiske ja ihmisten kuolinhuudot kaikuivat
yhtenäisenä parkumisena.

Kalastajalaiva katosi aivankuin simpukka jättiläismäisen meripedon
kitaan.



V.

HAAKSIRIKKOINEN.


Stavangerin höyrylaivaosakeyhtiön matkustajalaiva "Kong Haakon" ajoi
täyttä vauhtia Karm-salmea kohti. Kapteeni Gude seisoi komentosillalla
selittelemässä rannikon nähtävyyksiä eräälle tiedonjanoiselle
matkailijalle.

Ensimäinen luokka oli täpösen täynnä. Matkustajien kesken puhuttiin
monta kieltä ja eri kansallisuudet yhtyivät erityisiksi seurueiksi.

Etumaisena kävelykannella seisoi komea vaalea nainen, jolla oli
levolliset, siniset silmät Hän katseli haaveksien taivaanrannalle,
missä Vidingsön majakka valkean pilarin tavoin kohosi harmaitten
saarten keskeltä.

Hänen vieressään seisoi nuori poika. Hän oli pitkä ja voimakas
rakenteeltaan ja hänen siniset silmänsä, joissa kuvastui kauniin
maiseman jokainen värähdys, olivat ihmeteltävässä määrässä äidin
silmien kaltaiset. Hänet olisi voinut luulla kahdentoistavuotiaaksi,
mutta itse asiassa hän oli vasta äsken täyttänyt kahdeksan vuotta.
Hänen hieman säännöttömien kasvojensa ilme oli hento ja lapsellinen,
mutta hänen silmiensä syvä vakavuus vaikutti, että hän näytti
vanhemmalta kuin todella olikaan.

Poika seisoi hiljaa ja ääneti. Hän heitti tuon tuostakin silmäyksen
äitiinsä, kuitenkaan sanomatta mitään. Yhteenpuristetut huulet
ilmaisivat kahdeksanvuotiaan omaksuneen itselleen hyveistä kaikkein
kauneimman, vaikenemisen taidon.

Mutta yhtäkkiä liikkumattomat pojankasvot vilkastuivat ja hänen siniset
silmänsä muuttuivat teräviksi ja synkiksi.

Äiti katsahti häneen.

"Mikä sinun on?" hän kysyi.

Poika nousi varpailleen ja katseli ulapalle, varjostaen kädellä
silmiään.

"Tuolla kaukana on meressä joku ihminen", hän sanoi, osottaen
Karm-salmelle päin.

Pojan ääni oli pehmeä ja lapsellinen, mutta siinä oli tyyni voima, joka
tuskin muistutti lapsen ääntä.

Matkustajien kesken syntyi kova hälinä. Uteliaimmat hyppivät pöydille
ja penkeille nähdäkseen haaksirikkoisen, jonka huomattiin olevan
miehen. Ihmisystävälliset matkailijat huusivat ja rupattivat kaikki
yhteen ääneen. Muuan helläsydäminen herra tarttui pelastusrenkaaseen,
joku nuori nainen yritti pyörtyä, ja eräs vanha täti kopeloi esiin
hajupulloaan.

Samassa kuului komentokello kilisevän konehuoneessa. Komentosillallakin
oli huomattu haaksirikkoinen, joka kellui pelastusrenkaassa keskellä
laivaväylää.

Laivan tullessa lähemmäksi mies kohotti toisen kätensä, joka kuitenkin
heti hervottomana putosi alas. Hän näytti olevan äärimmäisyyteen asti
väsynyt.

Laivasta laskettiin pelastusvene ja muutaman minuutin perästä oli
mies tuotu höyrylaivan kannelle. Hän oli noin viidenkolmatta ikäinen,
kuuluen ilmeisesti sivistyneeseen yhteiskuntaluokkaan. Hänen vettä
tippuvat vaatteensa, jotka olivat takertuneet aivan kiinni lyhyeen,
voimakkaaseen ruumiiseen, olivat hienointa englantilaista kangasta.

Mies saatiin laivaan kaikesta päättäen viimeisessä hetkessä. Hänet oli
kannettava ylös köysitikkaita. Hän makasi aivan tiedotonna matruusien
vahvoilla käsivarsilla.

Kun haaksirikkoinen oli kääritty lämpöisiin villahuopiin, kieriteltiin
häntä edestakaisin kannella, jotta vesi olisi valunut ulos. Muuan
perämiehistä hieroi häntä saadakseen hänet virkoamaan.

Hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hänen ympärilleen
kerääntyneitten naisten tuntema osanotto vilkastui huomattavasti. Hän
oli miellyttävän näköinen ja hänelle oli eduksi esiintyä näännyksiin
saakka väsyneenä. Hänen päänsä painui alas ja hänen omituisen
punaisilta huuliltaan kuului valittava voihkiminen. Mies oli kovin
näännyksissä, mutta ilmeisesti hyvässä vauhdissa virkoamaan päin.

Äkkiä tuntui hänessä heräävän kauhea muisto.

"Hirmuista", hän kuiskasi ranskaksi.

Matkustajat kurottautuivat varpailleen.

"Mitä hän sanoi", saksalaiset naiset huusivat.

"Nähtävästi hän on ulkomaalainen", perämies vastasi. "Luulen nähneeni
hänet Stavangerissa."

Sillä välin haaksirikkoinen oli noussut toisen kyynärpäänsä varaan ja
katseli nyt ympärilleen.

Kapteeni Gude kumartui hänen puoleensa.

"Kuka olette?" hän kysyi norjankielellä.

Mies pudisti päätään.

Kapteeni toisti kysymyksensä englanniksi.

Muukalainen yritti puhua, mutta se tuntui olevan hänelle kovin vaikeata.

"Olen ranskalainen", hän sanoi viimein huonolla englanninkielellä.
"Nimeni on Courbier -- Jean Baptiste Courbier. Olin huvimatkalla
höyrylaivalla 'Fejesten'. Sen koneistossa lienee tapahtunut joku
onnettomuus."

Mies parka näytti aivan murtuneelta ajatellessaan kauheata tapausta.

"Fejesten", kapteeni virkkoi pitkäveteisesti. "Sehän oli
säilyketehtaitten uusin kalastajalaiva."

Ranskalainen nyökkäsi.

"Olin kapteeni Grönnelandin vieraana laivassa", hän jatkoi raukeasti.
"Istuimme kajuutassa pelaamassa korttia, kun onnettomuus tapahtui.
Konehuoneesta kuului hirveä räjähdys. Laiva repesi kahtia ja upposi
silmänräpäyksessä. Minä jouduin sen mukana meren helmaan."

Hän ummisti silmänsä.

"Oo, se oli kauheata", hän kuiskasi. "Onneksi sain kiinni
pelastusrenkaasta. Katselin ympäriltäni toisia -- -- mutta ketään ei
näkynyt -- -- Grönneland, ystäväni, on kuollut -- --".

Ranskalainen peitti kasvonsa käsillään ja valitti ääneen. Avattuaan
jälleen silmänsä hän näytti kokonaan unohtaneen, mitä oli aikonut
sanoa. Hän katsahti vakaviin, tutkisteleviin pojansilmiin, jotka
näyttivät tahtovan lukea hänen sieluunsa kätketyt salaisuudet. Courbier
nousi hiljaa seisomaan.

"Antakaa minun olla yksin", hän sanoi kulmakarvojaan rypistäen.
"Tarvitsen lepoa ja kuivat vaatteet."

Hänen ympärilleen muodostunut piiri hajaantui. Hänet autettiin hyttiin
ja häntä hoidettiin mahdollisimman hyvällä huolella. Illallisella
Courbier näyttäytyi uudestaan -- väsyneenä, osanottoa herättävänä ja
murheellisena. Hän ei tosin ollut suorittanut mitään sankarityötä,
mutta oli kuitenkin päivän sankari -- --.

Nuori poikanen seisoi äitinsä vieressä katsellen auringonlaskua. Joku
vanhanpuoleinen norjalainen herra oli istunut heidän viereensä. Äkkiä
poika kääntyi äitiinsä.

"Hän narrasi", poikanen virkkoi vieressään seisovalle nuorelle
naiselle. "Olen varma siitä, äiti. Näin sen hänen silmistään. Hän on
huono mies."

Vanhahko herra tuijotti ihmetellen poikaan.

"Eikö olekin omituista?", hän virkkoi nuorelle naiselle. "Minä itse
mietiskelin juuri samaa. Mies näytteli ilveilyään melkein liian hyvin
-- -- Sanohan, nuori teräväjärkinen ystäväni", hän jatkoi poikaan
kääntyen, "mikä on nimesi".

Poika katsoi häntä suoraan silmiin.

"Olen Jonas Fjeld", hän vastasi.



VI.

PARONI DE NOZIER.


Kalastajalaiva "Fejesten'in" onnettomuus herätti suunnatonta
huomiota. Onneksi ei tapahdu joka päivä, että höyrylaiva häviää aivan
jäljettömiin tyynellä ilmalla ja keskellä päivää. Ja merkillisintä oli,
että tapausta ei nähnyt yksikään toinen kuin Jean Baptiste Courbier
raukka, joka pelastui puolikuoliaana. Ja kuitenkin oli "Fejesten"
tuhoutunut aivan keskellä väylää, mistä useita laivoja kulki läpi
vuorokauden.

Sanomalehdissä lausuttiinkin ihmettely siitä, että laivan jäleltä ei
löydetty mitään tavaroita eikä jätteitä. Tämä oli sitäkin omituisempaa,
kun räjähdyksestä tavallisesti on seurauksena, että osa kannella
olevista tavaroista menee sirpaleiksi.

Kokonainen laivue lähetettiin etsimään ruumiita, ja, mikäli
mahdollista, ottamaan selville, mihin paikkaan "Fejesten" oli uponnut.
Mutta kaikki oli turhaa. Ja tämä kamala tapaus häipyi vähitellen
selvittämättömien salaisuuksien hämäryyteen.

Courbier'ltä ei saatu tietää paljoa. Hän makasi sairaalassa heikkona ja
murtuneena ja nautti yleisestä ja yksityisestä osanotosta.

Ranskalaiselle ei ollut koitunut tapaturmasta mitään suoranaista
vauriota. Mutta hän tunsi itsensä niin liikutetuksi ja oli niin
masennuksissa ystävänsä, kelpo kapteeni Grönnelandin kuolemasta, että
ei mielellään halunnut esiintyä ihmisten ilmoilla ennenkuin hänen
hermostonsa oli hyvien hoitajattarien huolellisesta hoidosta tullut
täysin kuntoon.

Hänen ilmoituksensa poliisille olivat selvät ja täsmälliset.
Itse tapaus saattoi kylläkin näyttää jokseenkin hämärältä, mutta
selitys oli varsin luonnollinen. Joko oli kamalan erehdyksen kautta
hammasrattaisiin tullut jotakin räjähdysainetta taikka oli akselijohto
mennyt poikki ja särkenyt höyrykattilan alta pohjan. Courbier'n
tiedonannot räjähdyksen ja laivan tuhoutumisen välisestä yhteydestä
näyttivät tekevän edellisen vaihtoehdon luultavimmaksi. Mutta toiselta
puolen ei saanut kiinnittää liian suurta huomiota monsieur Courbier'n
selityksiin, koskapa "Fejesten" oli vajonnut pohjaan muutamien
sekunttien kuluessa, joten siis havaintojen tekemiseen joko ei ollut
lainkaan mahdollisuutta taikka oli ainoastaan hyvin vähän.

Kului muutamia päiviä ja kamala tapaus, joka oli kuohuttanut koko
Stavangerin kaupunkia, alkoi vähitellen menettää mielenkiintoaan.
Hukkuneiden jälkeläisille kerättiin muutamia tuhansia kruunuja ja
kapteeni Grönnelandista kirjoittivat paikkakunnan lehdet myötätuntoisia
muistosanoja.

"Fejesten'in" matkan tarkoituskin joutui unhoon eikä uivan telakan
tapaisesta aluksesta, jonka eri henkilöt olivat nähneet Skodesnesin
sataman ja Utsiren välisellä väylällä, muistettu enää keskustellakaan.

Stavangerissa olikin muuten aivan toisia asioita ajateltavina. Kun
sillin saalis oli tyrehtynyt aivan tykkänään, uhkasi kaupunkia
arveluttava taloudellinen ahdinko. Kalastuslaivat lojuivat toimettomina
vuonojen rantamilla. Säilyketehtaiden työläiset maleksivat toimettomina
pitkin katuja ja anjovistyttöjen hyvä tuuli oli myrtymässä.

Yksinpä klubissakin oli mieliala painuksissa. Tullessaan parannuttuaan
noin viikon kuluttua sinne, Courbier kohtasi vain rypistettyjä
kulmakarvoja ja huolestuneita katseita. Ranskalainen näytti väsyneeltä
ja kärsivältä eikä tehnyt mitään suurempia ponnistuksia kohottaakseen
tunnelmaa. Hän ei tahtonut enää pelata biljardiakaan. Muisto hänen
viimeisestä pelistään kapteeni Grönnelandin kanssa sai hänen sydämensä
vuotamaan verta.

Edesmenneen klubitoverin muistoksi juotiin kuitenkin useampi kuin yksi
malja ja Courbier'n nimi oli ensimäisenä listalla, jolla kerättiin
avustusta hukkuneiden omaisille, eikä hänen lahjoittamansa summa vallan
vähäpätöinen ollutkaan.

Mennessään illalla satamassa olevaan hotelliinsa hän kohtasi salissa
erään herran, joka oli siellä häntä odottamassa.

Tämä oli hintelä, vanhanpuoleinen mies, jolla oli kultasankaiset
nenälasit ja veltot piirteet. Hänellä oli jokapäiväiset kasvot, jotka
olivat kuin suolahapolla pestyt.

Hän oli silmiinpistävän hienosti puettu ja näytti lähinnä sellaiselta
elostelevalta ranskalaiselta paronilta, jotka heittäytyvät naisten
ryöstettäviksi Parisin yökahviloissa.

Hän nousi puolittain seisoalleen Courbier'n tullessa saliin ja teki
kohteliaan liikkeen kädellään.

Courbier seisahti hämmästyneenä kynnykselle. Sitten hän sulki tarkoin
oven perästään, astui huoneen ympäri ja vilkaisi ikkunaverhojen taakse.
Sen jälkeen hän kääntyi.

"Hyvää iltaa, rakas paroni", hän sanoi äänessä jonkinlaista
kunnioitusta. "Oletteko te täällä?"

Vieras oli vajonnut takaisin tuoliinsa. Hän nyökkäsi.

"Ei käy kieltäminen, että olen täällä", hän vastasi. "Olen odottanut
puolitoista tuntia eikä kärsivällisyyteni kestä minuuttiakaan kauempaa.
No, kuinka käyvät asiat?"

Courbier oli jäänyt seisomaan kuin mies, joka on valmis kuulemaan
nuhdesaarnan. Kuultuaan paronin kysymyksen hän veti tuolin pöydän
ääreen ja kävi istumaan.

"Ne käyvät aivan laskujen mukaan. Kukaan ei täällä aavista mitään.
Tämän kaupungin voisi muuttaa tuhkaksi ennenkuin huomattaisiin mitään."

"Ja kuinka voitte kylvyn jälkeen?"

Paronin nenään kajahtavassa äänessä oli ivallinen värähdys, joka tuskin
saattoi jäädä huomaamatta hänen ystävältään.

"Se oli vaarallinen, mutta viisas leikkaus", Courbier vastasi
olkapäitään kohauttaen. "Kävi aivan niin kuin olin ajatellut ja uskonpa
suoriutuneeni pelistä hyvin."

Paroni katseli epäröiden sikaariaan.

"Mutta ette kyllin hyvin", hän sanoi ystävällisellä äänellä.

Courbier hätkähti.

"Mitä tarkoitatte?" hän kysyi.

Vieras mies tarkasteli syvällä osanotolla sikaarinsa tuhkaa. Kaikesta
päättäen hän hyvin käsitti taidepaussin vaikutuksen.

"Luulen", hän virkkoi viimein, ja nyt oli ääni terävä ja kova, "että
arvaatte liian vähäiseksi eräitten ihmisten arvon tässä kaupungissa.
Luotatte liian paljon itseenne. Olette tuiki nuori mies. Vauhtia teissä
on hiton paljon. Mutta teiltä puuttuu tuo hyvin harkittu viisaus,
joka tekee suuren miehen vieläkin suuremmaksi -- nimittäin suureksi
pahantekijäksi."

Courbier teki kädellään tuskin huomattavan torjuvan eleen.

"En ole koskaan nähnyt vertaistanne", paroni jatkoi hieman säveämmin,
"kun suunnitelma on pantava täytäntöön. Nauraen te toimitatte
vihollisenne toiseen maailmaan. Olette miellyttävä ja häikäilemätön.
Teillä on pelurin tunnottomuus. Mutta joka tapauksessa, rakas Courbier,
olette aina kulkeva tulivuoren reunalla. Jonakin kauniina päivänä
teidät varomattomuutenne takia hirtetään. Olette, voisin sanoa, aika
vauhtia menossa hirsipuuhun."

Courbier naurahti.

"Tuskin", hän sanoi.

"Älkää sanoko niin, Courbier, älkää sanoko! Ettehän esimerkiksi
tiedä, että ukko Bjelland, säilykekuningas, nykyisin on Kristianiassa
etsimässä käsiinsä miestä, joka voi kytkeä nuoransilmukan Jean Baptiste
Courbier'n paksun ja pyöreän kaulan ympäri -- --".

Ranskalaisen kirkkaat silmät eivät menettäneet vähääkään tyyneydestään,
mutta hänen kätensä vavahteli vihreällä pöytäliinalla.

"Onko se totta?" hän kysyi.

Pikku paroni kääntyi suoraan häntä kohti.

"Se on totta", hän vastasi. "Mutta Stavangerin kelpo herrasmiehet eivät
silti vedä meitä nenästä. He seisovat kallioseinän edessä, joka on
kaatuva ja murskaava heidät. Ja sitten on tuleva kaikkien toisten vuoro
tämän sillinsyöjäin itsetietoisen varman ja ylpeän maan rannikolla.
Yksi mies heitä kaikkia vastaan. Yksi tahto satojatuhansia kalastajia
vastaan. Meren valtias meren orjia vastaan. Tulkoot koukkuineen,
verkkoineen ja nuottineen. Paroni de Nozier on murskaava heidät kaikki."

Kiihkoon saakka kiivastunut pikku mies muuttui yhtäkkiä vakavaksi.

"No", hän virkkoi nauraen, "minä innostun liikaa. Vuosien vieriessä käy
ihminen puheliaaksi. Ryhtykäämme nyt neuvottelemaan!"



VII.

SALAPOLIISIPÄÄLLIKÖN LUONA.


Salapoliisipäällikkö nousi kirjoituspöytänsä ääressä olevasta leveästä
nojatuolistaan. Tämä voimakasrakenteinen, sotilaallisella ryhdillä
esiintyvä mies, jolla oli terävät, siniset silmät ja vaalea huuliparta,
katsoi suoraan eteensä.

"Olen hyvin iloinen, että olette kunnioittanut minua luottamuksellanne,
herra Bjelland", hän sanoi vastapäätään istuvalle vanhemmalle herralle.
"Ja teidän epäluulonnekin ymmärrän, vaikka en voikaan olla siinä
kanssanne yhtä mieltä. Olen tutkinut asiaa perinpohjin, mutta en voi
huomata muuta, kuin että se on sattuma, tuo onnettomuus, joka on
kohdannut länsirannikkoa. Riippuuhan kalaonni sattumasta. Onni on nyt
meille vastainen."

"Mutta mitä sanotte niistä suurista sillimääristä, jotka juuri näinä
päivinä on viety ulkomaiden markkinoille?"

"Ehkäpä skotlantilaiset ovat olleet onnellisemmat kuin me."

Bjelland pudisti tarmokkaasti päätään.

"Ei", hän virkkoi. "Meillä on erikoiset asiamiehemme, jotka lähettävät
meille tietoja siitä asiasta joka päivä. Skotlannissakin on
sillinpyynti tänä vuonna epäonnistunut. Minulla on tässä taskussani
kirje eräältä liiketuttavaltani Leithistä. Hän kirjoittaa, että heistä
tuntuu siellä ikäänkuin silli olisi suorastaan varastettu heidän
käsistään."

"Myönnätte kai", salapoliisipäällikkö väitti naurahtaen, "että
asia kuulostaa hiukan kummalliselta, kun ajattelee, kuinka hyvin
skotlantilaiset osaavat puolustaa aluerajojaan kaikelta vieraalta
sekaantumiselta."

"On mahdollista, että olen erehtynyt", Bjelland jatkoi. "Olen vanha
mies, jonka on vaikea luopua ennen omaksumistani mielipiteistä. Mutta
minulla on aivan samanlainen tunne kuin skotlantilaisella ystävälläni.
Rannikoillamme on liikkeellä joku saatanallinen, salainen voima. Ja
kapteeni Grönnelandin onnettomuus on vahvistanut minun epäluulojani.
On aivan liian epätodennäköistä, että täysin kunnollinen höyrylaiva
tuhoutuisi aivan ääntä päästämättä."

"On mokomaa kuultu ennenkin."

"Ei", toinen virkkoi vilkkaasti. "Tämä on vallan ainutlaatuinen tapaus.
En usko sanaakaan, mitä se riivatun ranskalainen on kertonut. En yhtään
ainoata sanaa. Hänellä on joku kamala salaisuus, jonka kernaasti
tahtoisin saada puserretuksi hänestä ulos."

Salapoliisipäällikkö katseli ikkunasta, ikäänkuin etsiäkseen jotakin
muististaan.

"Asia on kieltämättä ihmeellinen", hän sanoi viimein. "Ette te
ole ainoa, joka haudotte epäluuloja. Niitä on myöskin eräällä
kahdeksanvuotiaalla pojalla."

Bjelland rypisti kulmakarvojaan.

"Älkää ymmärtäkö minua väärin", salapoliisipäällikkö jatkoi. "Selitän
teille, kuinka asia on. Tunnetteko kuuluisan tohtori Jonas Fjeldin?"

"Ainoastaan nimeltä."

"Minä juttelin hänen kanssaan muuan päivä sitten 'Fejestenin'
tapahtumasta. Hän kertoi rouvansa ja pikku poikansa olleen laivassa
sinä päivänä, kun 'Kong Haakon' pelasti Courbier'n hyvin nääntyneessä
tilassa. Ja omituisuutena hän mainitsi kahdeksanvuotisen poikansa
syvässä vakavuudessa selittäneen, että ranskalainen ei puhunut totta.
Hän saattoi nähdä sen miehen silmistä, poika oli sanonut. Ne olivat
kavalat ja häijyt -- --. Myönnän, että nauroin pojan epäluulolle. Se
tuntui tekevän tohtori Fjeldiin vastenmielisen vaikutuksen. Hän kysyi
jokseenkin kylmästi, enkö ollut koskaan huomannut, että lapsilla
on mitä terävin vaisto, kun kysymys on hyvien ja huonojen ihmisten
välisestä erosta."

Bjelland oli kuunnellut tätä kertomusta mitä suurimmalla jännityksellä.
Nyt hän nousi äkkiä istuimeltaan.

"Niin", hän virkkoi, "mitä tuo nuori poika tunsi, on minun varma
vakaumukseni. En tunne mieskohtaisesti Courbier'tä, vaikka hän
seurustelee Stavangerin parhaissa perheissä. Kuuluu olevan hauska
seuramies, hyvin rakastettava henkilö, joka ei milloinkaan ole
sekaantunut, mikäli tiedetään, semmoisiin asioihin, jotka eivät ole
koskeneet häntä, jos ei olisi tullut tuota Grönnelandin murhenäytelmää."

"Niin, mutta vaikka Courbier olisikin jollakin tavalla ollut syynä
Grönnelandin kuolemaan, niin todistamatta jää kuitenkin vielä, että
hän olisi syyllinen myöskin kalastuksen epäonnistumiseen. Eihän toki
silliä voi estää tulemasta Norjan vuonoihin! Ja jos semmoistakin vielä
kävisi ajatteleminen -- niin mikähän osuus Courbier'llä olisi siinä?
Eihän toki silliä voi pelotella pelaamalla biljardia ja juomalla totia
Stavangerin klubissa!"

Bjellandin pää painui kumaraan.

"Jos olisin voinut vastata joihinkin näistä kysymyksistä, herra
salapoliisipäällikkö", hän virkkoi hiljaa, "niin minun ei olisi
tarvinnut kääntyä poliisin puoleen. Tämä juttu on liian mutkikas
tavallisen maallikon selvitettäväksi. Mutta kun minun epäluuloani eivät
kannata muut kuin eräs kahdeksanvuotias poika, niin saan kai panna
pillit pussiini."

Salapoliisipäällikkö mietti hetkisen.

"Sanokaahan, herra Bjelland", hän virkkoi, "ettekö haluaisi puhutella
tuota poikaa?"

Stavangerin säilykekuningas nousi hitaasti seisomaan.

"Teettekö minusta pilkkaa, herra salapoliisipäällikkö?" hän kysyi
jäykästi.

"En suinkaan. Mutta sillä tavalla saisitte tilaisuuden puhutella pojan
isää. Ja jos saisitte hänet innostumaan asiaan, niin olisitte löytänyt
miehen, joka ei hellitä, ennenkuin on päässyt asian perille."

"Onko tohtori Fjeld salapoliisi?"

"Ei. Hän on kirurgi -- vieläpä maamme etevimpiä. Mutta hänellä on
aivan erikoinen kyky selvitellä rikosasioita. Hänellä ei ole mitään
erityisiä salapoliisilahjoja, mutta aivan ainutlaatuinen ihmistuntemus,
joka käsittää heidän tekonsa ja tunteensa. Hän on hyvin teräväjärkinen
erittelijä, mutta hänen etevin ominaisuutensa on se rohkeus ja varmuus,
jolla hän löytää tien asian ytimeen. Niin, hän on merkillinen mies,
jota minun usein vasten tahtoanikin on ihailtava. Hänen perheensä
on juuri nyt palannut Bergenistä tekemältään vierailulta. Itse hän
tuli toissa päivänä Berlinin suuresta lääkärikongressista. Ehkä olisi
edullista puhua hänen kanssaan asiasta. Ja nyt, kun hänen poikansa
on tavallaan sekaantunut juttuun, hän itse varmaan ottaisi sen
hoitaakseen. Tosin olen kuullut, että hän juuri nyt on saanut erään
vieraan -- -- nuoren amerikattaren -- -- mutta voittehan ainakin
yrittää. Tämä on viimeinen neuvoni teille."

Bjelland näytti hyvin masentuneelta.

"Niin", hän virkkoi, "kyllä käsitän tulleeni tänne Kristiaaniaan
suotta. Kukaan ei tahdo minua kuulla. Pian kai sanotaan, että ukko
Bjelland on tullut uudestaan lapseksi. Tekisin kai viisaimmin
jättäessäni koko jutun sikseen. Mutta sitä ei voida koskaan sanoa, että
olisin jättänyt mitään keinoa yrittämättä. Hyvästi!"

Hän meni. Salapoliisipäällikkö katsoi hänen jälkeensä säälivästi
hymyillen.



VIII.

VALOKUVA.


Kahdeksanvuotias Jonas Fjeld istui huoneessaan Homansbyenissä kehittäen
syvimmässä vakavuudessa eräitä valokuvia. Hän oli juuri tullut
ullakolle järjestetystä tilapäisestä pimeästä huoneesta ja kuivaili nyt
spriissä erästä levyä.

Tuon tuostakin hän nosti levyn valoa kohti, minkä jälkeen hän pisti
sen huuhtelu-kulhoon. Mutta hänen hieman suurille ja epäsäännöllisille
lapsenkasvoilleen levinnyt tyytymättömyyden ilme osotti, että hän ei
ollut työhönsä tyytyväinen.

Pojan hallussa oleva huone oli harvinainen lastenkamari. Huoneessa
ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut lapsen leikeistä. Se näytti
pikemmin insinöörin työhuoneelta. Mikä se kerran oli ollutkin.

Juuri tässä huoneessa näet suuri yleisnero suomalainen Ilmari Erkko oli
ratkaissut muutamia uudenaikaisen sähkötekniikan suurimpia arvoituksia.
Jalustalla seisoi sen kuuluisan akumulaattorin malli, joka oli tehnyt
täydellisen mullistuksen koko uudenaikaisessa teollisuudessa, ja
akkunan ääreen oli asetettu pienoiskoossa ja siivet levällään se
lentokala, joka maailmansodassa 1922 oli näytellyt niin suurta osaa.

Seinällä riippui taiteellisesti valmistettu valokuva nuoresta miehestä,
jolla oli kellertävä iho ja kovat piirteet. Hänen ulkomuodossaan
ei ollut mitään muuta miellyttävää kuin silmät. Niissä oli ihmeen
syvällinen ja kaihomielinen kiilto, joka vaikutti suorastaan
hypnotisoivasti.

Jonas Fjeld nuorempi katsoi usein valokuvaa ja joka kerta hänen syvät
siniset silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ilmari-setä oli ollut hänen
rakkahin ystävänsä ja hän oli istuttanut kaikki parhaat ajatuksensa
viisaan ja opinhaluisen pojan sieluun.

Hän ihaili isäänsä -- katsoi häneen kuin jumalaan. Mutta isän ollessa
monilla matkoillaan pikku suomalainen oli näyttänyt hänelle tien
tietämyksen huvitarhoihin. Pikku Jonas Fjeld ei ollut käynyt lainkaan
koulua. Kaikesta, mitä tiesi, hän oli kiitollisuudenvelassa hyvälle,
lempeälle äidilleen, joka oli antanut hänelle perustan, jolle kelpasi
rakentaa, ja Ilmari Erkolle, joka askel askeleelta oli ohjannut häntä
valoa kohti semmoisia teitä, joita vain harvojen on suotu astua.

Mutta nyt oli Erkko kuollut. Suuren suomalaisen sydän oli lakannut
sykkimästä. Ja siitä pitäen pikku Jonas oli kokonaan unohtanut
nauramisen. Levottomana huomasi äiti, kuinka hänen pikku poikansa
ikäänkuin jähmettyi omaan haavemaailmaansa, jonka Ilmari Erkko oli
osannut herättää eloon. Hän ei leikkinyt toisten lasten kanssa -- ei
juoksennellut kaduilla. Hänellä oli yksi ainoa ystävä, ja tämä oli
kuudenkymmenen vanha. Se oli tohtori Fjeldin palvelija Jens, vanha
merimies, joka osasi muutakin kuin Isämeitänsä. Isän poissaollessa
hän oli ohjannut pojan ruumiillista kasvatusta. Joka päivä pidettiin
määrättyinä aikoina harjoituksia talon pienessä voimistelusalissa. Jens
oli vielä säilyttänyt paljon nuoruutensa aikuisesta joustavuudestaan.
Hän oli hyvä nyrkkeilijä ja painija ja osasi muuten hiukan joka lajia
urheilua.

Jonas nuorempi oli perinyt isänsä lihakset ja voimakkaan luuston, ja
Jensin asiantuntevassa mutta varovaisessa ohjauksessa hänestä kehittyi
harvinaisen voimakas ja vankkarakenteinen poika.

Mutta nyt hän askarteli valokuvauksen kanssa. Erkko oli opettanut hänen
antamaan arvon tämän maailman todellisuuksille. Ja Jonaksella oli
Kodakinsa aina mukana. Viime Bergenin-matkallaan hän oli onnistunut
ottamaan suuren kokoelman hyviä valokuvia.

Mutta mikään ei ollut niin mielenkiintoinen kuin nyt käsillä oleva.
Vahinko vain, että se oli hiukan epäselvä.

Se oli valokuva Karm-salmen haaksirikkoisesta -- otettu komentosillalta
siinä silmänräpäyksessä, kun pelastusvene laski hänen viereensä
viedäkseen hänet laivaan. Jonas oli varma, että valokuva herättäisi
hänen isänsä mielenkiintoa. Hän pani sen varovasti suurennus-kameraan.

Mutta nyt tuli vieraita. Hän kuuli eteisen sähkökellon kiivaan kilinän
ja heti sen jälkeen Erkon patenttilukon pienen pontevan tärähdyksen.
Hän katsoi ikkunasta.

Vanha harmaatukkainen herra asteli verkalleen pienen puutarhan
läpi, missä oli seikkailija Magnus Trellin ja pahantekijän Jaap van
Huysmannin rintakuvat. Vieras pysähtyi lukemaan niistä hänelle outoja
nimiä. Jonas kuuli äidin äänen. Sitten oli kaikki hiljaista. Vanha
herra tuli luultavasti yksityisissä asioissa, sillä tohtori Fjeld ei
koskaan ottanut vastaan potilaita pikku linnassaan Homansbyssä. Isä oli
nyt käymässä sairashuoneessa.

Jonas palasi työhönsä. Hän tahtoi saada levyn suurennetuksi siksi, kun
isä tulisi kotiin.

Kului noin kymmenen minuuttia. Silloin hän kuuli askelia portaista.
Huoneeseen astui rouva Fjeld tuon vanhan herran seuraamana.

Vuodet eivät olleet jättäneet mitään jälkiä tohtori Fjeldin kauniiseen
ja komeaan puolisoon. Silmäkulmissa oli ehkä joitakuita yksinäisiä
ryppyjä ja vartalo oli kai tullut hiukan täyteläisemmäksi, mutta
muuten hän oli yhä edelleen sama Katarina Sarov, joka oli antanut
kätensä ja sydämensä yksinäiselle lääketieteen ylioppilaalle ja joka
nyt uskollisesti ja pelottomasti seisoi hänen rinnallaan. Hän tiesi
voivansa menettää miehensä milloin tahansa, tämä elämä kun oli niin
täynnänsä vaaroja, mutta hän tiesi myöskin, että ilman noita vaaroja
tuo voimakas, herkkä luonne kuihtuisi toimettomuudessa, joka hänelle
oli pahempi kuin kuolema.

"Tässä on poikani", rouva Fjeld lausui. "Hän valmistaa valokuvia.
Luulenpa hänellä olevan erään levyn, jonka tekin mielellänne näette."

Poika kumarsi kohteliaasti vanhalle herralle.

"Herra Bjelland on Stavangerista", Katarina-rouva jatkoi, hellästi
sivellen poikansa vaaleita kutreja. "Hän on hyvin huvitettu siitä
haaksirikkoutuneesta ranskalaisesta, tiedäthän."

Jonas katsoi vakavasti vierasta herraa, ikäänkuin olisi tahtonut lukea
hänen ajatuksensa. Tarkastus tuntui päättyneen suotuisaan tulokseen.
Hän kääntyi ympäri ja otti esiin suurennuksen, joka näytti olevan
valmis.

"Tässä on valokuva itse tapahtumasta", hän virkkoi vilkkaasti. "Mutta
levy on fikseerausta vailla."

Bjelland otti sen käteensä ja meni varjoon katselemaan sitä.

"Tämä on erinomainen valokuva", hän virkkoi. "Ranskalainen näyttää
olevan tiedottomassa tilassa."

Poika kohautti olkapäitään.

"Hän narrasi", poika sanoi vakavasti.

Bjellandin suu meni hymyyn pojan varmuudesta. Tämä oli siis
ainoa ihminen koko maassa joka oli hänen kanssaan yhtä mieltä.
Kahdeksanvuotias poika!

Hän näytti aikovan sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä nopeasti ja
tuijotti yhä valokuvaan. Hänen huomionsa oli kiintynyt taivaanrannalla
näkyvään pieneen pisteeseen.

"Onko levyssä jokin likatahra?" hän kysyi.

"On", poika vastasi. "Se on tullut siihen luultavasti
kiinnitysliuoksessa."

Hän otti levyn ja tutki sitä tarkasti suurennuslasilla.

"Ei", hän virkkoi viimein, "se ei ole mikään likatahra. Se on joku
merkillinen neliskulmainen laiva, joka on kaukana ulapalla."

"Onko se uivan telakan näköinen?" Bjelland kysyi, tarttuen poikaa
käsivarresta.

"On", poika vastasi.



IX.

KAUNIS AMERIKATAR.


Grand Hotel'in hallin kautta astui vankkarakenteinen mies, joka aivan
erikoisella tavalla erosi ympärillä kuhisevista enemmän taikka vähemmän
silatuista matkailijoista. Hän oli puettu harmaaseen kesäpukuun, joka
mukautui tiukasti rotevaan vartaloon, ja hän liikkui semmoisella
varmuudella, jota näkee ainoastaan niissä ihmisissä, jotka uskovat
itseensä, omaan voimaansa ja omaan onneensa.

Portaitten juurella seisoi kaksi ranskalaista keskustelemassa. Toinen
heistä, pieni kuiva mies, jolla oli vaalea puku, ja keltaiset, nauhalla
reunustetut liivit, kääntyi ympäri katsomaan pitkään norjalaisen
jälkeen.

"Katsokaahan häntä, Courbier", hän sanoi. "Siinä olisi mies, jonka
kanssa sopisi koetella voimiaan. Tyypillinen pohjois-germani.
Huomasitteko, kuinka hän käveli?"

"En", nuorempi ranskalainen vastasi hajamielisesti ja vaihtoi
ihastuneita silmäyksiä kahden vanhahkon englantilaisen miss'in kanssa,
jotka eivät koskaan jätä tekemättä havaintojaan.

"Katsokaas, tuo mies on viettänyt kauan vapaata elämää. Hän on
retkeillyt maita ja mantereita. Hänen kävelytavassaan on jotakin
varovaista ja hän katsoo usein ympärilleen. En ihmettelisi, jos hän
olisi oleillut paljon suurissa aarniometsissä."

Parooni de Nozier'n erittelemät havainnot eivät herättäneet mitään
vastakaikua. Courbier poltteli hermostuneena pientä englantilaista
piippuaan ja näytti ulkomuodostaan päättäen tahtovan mieluimmin keksiä
jotakin koirankujetta tappaakseen aikaa.

Portaita tulla sipsutti muuan nuori nainen. Kiireessä hän pudotti,
pannessaan hansikkaita käteensä, laukkunsa, jota kantoi käsivarrellaan.
Jean Baptiste, joka vainusi jotakin seikkailua, hyökkäsi laukkuun
käsiksi ennenkuin nainen oli ennättänyt nostaa sen ylös, ja ojensi sen
hänelle syvään kumartaen ja mitä hurmaavimmin hymyillen.

Mutta hänen ilmeensä, joka ensin oli voitonvarma ja kohtelias, muuttui
pian kunnioittavaksi ihailuksi.

Sillä tämä nuori, solakka kullankellertävien kutrien kaunistama
nainen oli suloisimpia olennoita, mitä koskaan oli polkenut hotellin
marmorilattiaa. Kauniita naisia on yllin kyllin. Mutta kaikki eivät saa
elähtänyttä maailmanmiestä tuijottamaan silmät suurina ja pidättämään
henkeään.

Jean Baptiste Courbier ei todellakaan ollut luonnostaan tunneherkkä.
Mutta vilkaistessaan nuoren naisen teräksenharmaisiin silmiin
hän kalpeni mielenliikutuksesta. Käsi, joka ojensi laukun tämän
omistajalle, vapisi ja elostelija kadotti kuin taikaiskusta
voitonvarman ulkonäkönsä. Neiti katsoi häneen ihmetellen, otti
laukkunsa ja kiitti muutamin sanoin, astuen sitten kiirein askelin
palmusaliin.

Parooni de Nozier nauroi ivallisesti.

"Siinä saitte ajattelemisen aihetta", hän sanoi.

Courbier ei vastannut. Hän seurasi katsein nuorta naista, kunnes ei
enää voinut nähdä häntä.

Samassa tuli hotellin johtaja. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle,
lausuen samalla kunnioittavia tervehdyksiä niille matkailijoille, jotka
tunsi lähemmin.

"Mitä kuuluu, herra parooni?" hän kysyi tultuaan ranskalaisen luo.

"Oo, mukiin menee, herra Bölgerud", de Nozier vastasi. "En ole
enää nuori. Mutta katsokaahan ystävääni Courbier'tä. Hän on aivan
suunniltaan erään nuoren naisen takia. Mikä merkillinen olento hän
onkaan, joka on majoittunut kattonne alle?"

Johtaja suorastaan hypähti innosta tyydyttää kysyjän uteliaisuutta.

"Tarkoitatte varmaankin miss Westinghousea", hän sanoi. "Kuuluisaa miss
Evy Westinghousea".

"Mitä sanotte? Sehän on hieno vieras. Eikö se ollut juuri hän, joka
pelastui jättiläislaivan The Eaglen haaksirikosta?"

"Juuri hän, herra parooni. Merkillinen nainen. Hän omistaa useampia
miljooneja kuin useimmat miljonäärit Atlannin tuolla puolen.
Mutta hän ei ole silti ylpeä. En ole koskaan tavannut suorempaa
ja vaatimattomampaa naista. Tuon surullisen tapauksen jälkeen hän
kuuluu antautuneen kokonaan suurisuuntaiseen hyväntekeväisyyden
harjoittamiseen."

Courbier oli jännityksellä kuunnellut herrojen keskustelua. Hän huokasi
syvään. Sitten hän astui hitaasti palmusaliin, minne oli nähnyt kauniin
amerikattaren häviävän.

Siellä hän tapasi tämän pienessä varjoisassa kolkassa juttelemassa sen
rotevan vaaleatukkaisen norjalaisen kera, jota kohtaan de Nozier oli
tuntenut niin suurta harrastusta.

Katsellessaan tuon nuoren naisen puhdasta profilia, tarmokasta
leukaa ja valkeata, pyöreätä kaulaa, Courbier tunsi jälleen veren
syöksevän kasvoilleen. Hän puri huuliaan mielenliikutuksesta -- jota
tämä Pariisin yökahviloitten veltostunut elostelija ei koskaan ollut
kokenut. Evy Westinghouse olikin loistava nainen. Hän oli hyvin
yksinkertaisesti puettu valkeaan leninkiin, jonka päällä oli ohut
pitsikangas. Hänen tavallisesti kalpeille kasvoilleen oli kohonnut
hieno puna, joka sai hänet ihmeteltävässä määrässä muistuttamaan
renessanssin muotokuvakokoelman erästä ihanaa englannitarta.

Courbier'n kädet pusertuivat nyrkkiin. Tuo kookas norjalainen ja
solakka amerikatar seisoivat vielä käsi kädessä ja juttelivat keskenään
tuttavallisesti. Mustasukkaisuus oli käsite, jonka ranskalainen oli
luullut olevan olemassa vain romaanikirjallisuudessa. Nyt se vaivasi
häntä niin kovin, että hän tunsi, kuinka veri pakeni hänen poskiltaan.

Sillä hetkellä hän vannoi valan, jota hän myöhemmin elämässään sai
monasti katua.

Parooni de Nozier oli tullut hänen perästään ja löi häntä nyt kevyesti
olalle.

"Merkillistä, minkä vaikutuksen miss Westinghouse on tehnyt teihin",
hän sanoi. "Mutta te näytätte tulleen liian myöhään. Tuota miestä ette
voi lyödä laudalta."

Courbier ei vastannut

"Vaikka mielelläänhän uhraisi vuosia elämästään saadakseen muutamia
suudelmia noilta rusohuulilta", de Nozier jatkoi säälittä.

"Hän on tuleva omakseni", Courbier kuiskasi käheästi. "Vaikka maksaisi
elämäni, on hän tuleva omakseni."



X.

SAIMLERIN OPPILAS.


"Luulisi salaman iskeneen teihin", parooni de Nozier virkkoi
välinpitämättömällä äänellä, vaipuen leveään nahkalla päällystettyyn
nojatuoliin.

"Niin", Courbier vastasi pitkään. "Olette oikeassa. Salama on lyönyt
minuun ja sattunut suoraan sydämeen."

"Silloin olette hukassa", pikku parooni jatkoi samalla äänellä.
"Rakkaus on yhtä vaarallista kuin sähkö. Olisittepa varustautunut
ukkosenjohdattimella, hienolla kyynillisellä langalla, joka olisi
vienyt lämpöiset lemmenaallot ohi tunteiden keskusaseman. Onpa se
tosiaan hassua! Olette olevinanne sivistynyt ja maailmaakokenut mies
ettekä ole vielä oppinut halveksimaan naisia. Kuinka vanha olette, Jean
Baptiste?"

Courbier ei vastannut. Hän ei kuullutkaan, mitä parooni sanoi.

"Hän lähti", ranskalainen murahti mietteissään ja katsoi käytävää
kohti, minne nuori neiti juuri oli hävinnyt.

Parooni rypisti kulmakarvojaan. Oli tosiaankin merkille pantavaa,
kuinka tämä vähäpätöinen liike saattoi muuttaa hänen tavallisissa
oloissa niin kuivat ja ilmeettömät kasvonsa. Kasvonpiirteiden heikoista
poimuista paljastui tarmo, joka vaikutti hirvittävältä. Joka vain
hetkeksi oli vilkaissut hänen silmiinsä, olisi sanonut: tuo on
vaarallinen mies.

Mutta seuraavassa tuokiossa parooni nauroi ja hänen kuivuneet
pergamenttikasvonsa kutistuivat kokoon kuin velttoon vanhuksen
tunteettomuuteen.

"Te olette parantumaton", hän lausui. "Ottaisitte siihen sijaan selkoa
siitä miehestä, jonka kanssa Evy Westinghouse jutteli. Tiedättekö, kuka
hän on?"

"En", Courbier vastasi lyhyesti. "Mutta jos hän tulee minun tielleni,
niin minä muserran hänet."

Parooni nauroi.

"Olette parantumaton rehentelijä, Jean Baptiste", hän virkkoi.
"Mies, josta puhumme, olisi vääntänyt teiltä niskat nurin, ennenkuin
kerkiäisitte kättänne liikahuttaa. -- Ymmärrän, että ette tunne häntä.
Mutta minä tunnen. Siitä on monta vuotta, kun viimeksi näin hänet. En
sitä unhoita. Se tapahtui eräänä iltana ulkona Eppendorfissa suuren
kansainvälisen ihmistenkesyttäjän Josias Saimlerin luona. Olin yhdessä
Jaques Delman ja Pietro Ceranin ja muutamien muiden samankaltaisten
kera. Silloin näemme yhtäkkiä miehen kasvot painettuina ikkunaa vasten.
Delma ampui, mutta ei osunut. Miehellä oli punainen parta ja punainen
nenä. Vasta myöhemmin saimme tietää, kuka hän oli. En koskaan unohda
noista punaisista kasvoista kiiluvia teräviä, teräksenharmaita silmiä.
Luulin silloin, että hän oli englantilainen salapoliisi Ralph Burns.
Mutta useita vuosia myöhemmin sain kuulla erehtyneeni. Se oli sama
mies, joka äsken jutteli miss Westinghousen kanssa. Hän teki lopun
meidän liitostamme. Tahtoisin nähdä puukon hänen lapaluittensa välissä,
kun olemme lopettaneet asiamme Norjassa."

Courbier oli kuunnellut paronin sanoja jännitetyllä tarkkaavaisuudella.

"Ja hän ei tuntenut teitä?" hän kysyi.

Paroni nauroi.

"Ette tunne minua oikein", hän sanoi. "Ei ole vähintäkään yhtäläisyyttä
sillä kertaa Saimlerin piirissä olleen miehen ja sen hienon gentlemanin
välillä, joka nyt istuu tässä ja jota palelee tässä, riivatun kauniissa
maassa pelkästä ylhäisyydestä. Niihin aikoihin en ollut vielä
nimittänyt itseäni edes paroniksi."

Courbier tuijotti jäykästi eteensä.

"Minä vihaan häntä", hän lausui kovalla äänellä.

De Nozier hykersi käsiään tyytyväisenä.

"Se on oikein. Vihanne ei ylipäänsä voi kohdistua arvokkaampaan
vastustajaan. Mutta voitte olla huoleti: teidän ei onnistu siepata
häneltä Evy Westinghousea. Tohtori Fjeldillä on onni kaikissa
yrityksissään. Häneen ei pysty mikään. Hän on joko syntynyt
voitonkypärä päässä taikka sitten hän on palkkautunut itse
paholaiselle. Hän on teitä etevämpi, Courbier. Hän on tehnyt elämän
katkeraksi meistä useimmille -- aina toimittaja Francois Delmasta ja
Jaap van Huysmannista Saimleriin ja Jacques Delmaan asti. Ja tiedättekö
mitä, Jean Baptiste: en ihmettelisi, jos se olisi ollut hän, joka
paljasti James Mortonin jättimäisen kaappauksen. Sanomalehdet eivät ole
maininneet hänen nimeään. Mutta yhtymä Westinghouse-Fjeld voi merkitä
mitä hyvänsä. Heidän kävi huonosti, Courbier. Oi, niin! He hukkuivat
omaan rikokseensa. Niinhän meille käy kaikille ennemmin taikka
myöhemmin -- --"

Yhtäkkiä hän rupesi kuuntelemaan. Eräs vanhahko herra oli tullut
huoneeseen. Hänen katseensa sattui nurkassa istuviin ulkomaalaisiin.
Courbier, joka istui selin häneen, kumartui syvään, jotta tulija ei
näkisi hänen kasvojaan.

"Se on hän", Courbier virkkoi.

Nozier katseli tarkasti tuota vanhaa miestä, joka nyt pettynein ilmein
poistui salista.

"Vai niin, tämäkö oli säilykekuningas", hän lausui. "Oli hyvä,
että hän ei tuntenut teitä, Courbier. Hänellä oli ilmeisesti omat
epäluulonsa. Hän vainuaa vain niinkuin vanha salapoliisi. Tämän
maan väestö ei muuten näy paljon tajuavan semmoisia asioita. Vai
niin, tämä on siis vihollinen -- meidän vihollisemme. Ahaa! Hänpä
se on ollut sardiinivalmistuksen keskeisimpänä voimana -- hän se on
riivatun norjalaisella brislingillään saanut Ranskan sardiinimarkkinat
horjumaan. Mutta nyt tulee kosto..."

Pikku paroni hykersi tyytyväisenä käsiään, seuratessaan Bjellandia
katseillaan tämän astuessa eteisen läpi ruokasaliin. Sitten hän nousi
ja meni verkalleen hänen perästään.

"On parasta, että menette huoneeseenne", hän sanoi Courbier'lle
päättävästi. "Hänen ei pidä nähdä teitä täällä Kristianiassa."

Courbier kohautti olkapäitään. Mutta hän tuntui olevan oppinut
tottelemaan. Sanaakaan virkkamatta hän meni hissiin.

Parooni de Nozier asetti kultasankaisen monokelin silmäänsä ja astui
ruokasaliin kuin mies, jolla on ikävä ja joka tahtoo tappaa aikaa
pöydän iloilla.

Hän pysähtyi äkisti kynnykselle. Monokeli putosi alas omituisesti
kuivuneesta ja punareunaisesta silmästä. Mutta hän malttoi pian
mielensä.

Aivan hänen edessään seisoi henkilö, jonka jälestä hän oli tullut,
vilkkaassa keskustelussa tohtori Fjeldin kanssa. Pitkä norjalainen oli
ilmeisesti hyvin huvitettu siitä, mitä Bjellandilla oli kerrottavana.

Paroni sai kuiskatuksi anteeksipyynnön kulkiessaan heidän ohitsensa.
Hän koetti siepata katkelman heidän keskustelustaan, mutta siinä hän ei
onnistunut, sillä hän ei ymmärtänyt kieltä.

Sitten hän kulki edelleen. Erään pöydän ääressä aivan lähellä istui Evy
Westinghouse kauniin vaalean puhdaspiirteisen naisen seurassa.

"Tämä olisi rauhoittanut Jean Baptistea", paroni mietti mielessään.
"Tuo kaunis nainen ei voi olla kukaan muu kuin tohtori Fjeldin vaimo.
Mutta nykyään", hän ajatteli ilkeästi hymyillen, "on kyllä parasta
pitää ranskalainen lämpimänä mustasukkaisuudesta. Tohtori Fjeldin
kanssa ei ole leikkimistä, ja meidän on annettava hänelle ratkaiseva
isku, ennenkuin hän saa tilaisuuden puuttua Stavangerin-juttuun."

Paroni istahti erään pöydän ääreen, tilaten annoksen kaviaria ja
puolikkaan viiniä, hänen sydämensä hautoessa suunnitelmaa, joka olisi
Saimlerin oppilaan arvoinen.



XI.

VANHAN HYENAN ULVONTAA.


"Ei", Courbier sanoi, "sitä en tee, olen jo kerran ennen niin
sanoakseni seisonut giljotinin juurella. Sen muisto ei miellytä minua.
Enkä todellakaan tahdo kokea semmoista seikkailua uudestaan."

Nozier katsoi nuorempaa toveriaan halveksivasti hymyillen.

"Teillä ei ole logiikkaa, ystäväni. Eikö tehtävänämme ole saada itsemme
ansiokkaiksi giljotinille? Onhan elämämme melkein jokapäiväistä
valmistusta ruumiin ja sielun suureen erkaantumiseen. Ja ettekö
ole oppinut, että on parempi hypätä kuin kontata siihen suureen
tuntemattomaan?... Kuulkaapas, Jean Baptiste! Meillä on tänään paras
tilaisuus vapautua vihollisistamme. Kokoamaan ne, niin sanoakseni,
yhden pään varaan ja hakkaamme sen sitten poikki. Teillä on siitä
suurin etu. Onhan kirottu tohtori aivan loihtinut Westinghousen
tyttären. Ette voi hänen kanssaan kilpailla."

Courbier sulki silmänsä. Hän näytti tahtovan salata raivonsa, syvän
murinan tunkeutuessa hänen kurkustaan.

"Oletteko varma siitä?" hän kysyi, avaten jälleen silmänsä, jotka
olivat synkät intohimosta ja vihasta.

Parooni kohautti ohuita olkapäitään.

"Niin varma kuin semmoisesta asiasta yleensä voi olla", hän lausui
hävyttömällä äänellä. "Enhän minä ole nähnyt heidän suutelevan
toisiaan, mutta olen lukenut rakkauden heidän silmistään. Sanokaahan,
epäilettekö sitä todellakin? Norjalainen tohtori on kaunis mies ja
sopisi mainiosti väsyneelle amerikalaiselle miss'ille."

Courbier hypähti pystyyn tuolilta. Hänen lihaksiinsa tuli terästä.
Hänen ylimielinen ja itsetietoinen hymynsä oli hävinnyt ja sen sijaan
tullut tyyni päättäväisyys, joka hänen muuten niin pyöreille ja
sileille kasvoilleen loi aivan uuden ilmeen. Jos kapteeni Grönneland
olisi nähnyt tuon katseen sinä kohtalokkaana päivänä Stavangerissa,
olisi hän kahdesti miettinyt, ennenkuin olisi sallinut Courbier'n
lähteä mukaansa laivaan. Hänen silmiinsä oli tullut onnettomuutta
ennustavan lujan tahdon välähdys. Tiivistetty tyyneys, joka on
ominaista romanilaisille, kun näkevät punaista.

Nozier odotti hetkisen, mutta kun Courbier'n huulilta ei tullut
ääntäkään, jatkoi hän armottomasti:

"No, huomaan teidän tehneen päätöksenne. Siitä olen iloinen.
Suunnitelmassani ei ole yhtään mitään vaaraa. Tiedättehän, että tohtori
Fjeld harrastaa hiukan kemiaa. Hänen ystävänsä Ilmari Erkko, joka
nyt on kuollut, oli keksinyt räjähdysaineen, joka teki täydellisen
mullistuksen nykyaikaisessa sotateknikassa. On vaarallista pitää
semmoisia räjähdysaineita talossaan. Pieni vahinko -- no niin...!"

Nozier vaikeni.

Evy Westinghouse nousi marmooriportaita. Hänellä oli yllään musta
silkkikappa. Ranskalainen heitti hänen jälkeensä silmäyksen, joka sai
paronin hykertämään käsiään ja hymyilemään tyytyväisenä.

"Hän on ihana", paroni sanoi. "Voisi ilolla myydä sielunsa saadakseen
suukon hänen huuliltaan. Minä todellakin kadehdin tuota norjalaista
tohtoria..."

"Vaiti", Courbier sähähti. "Te ette ymmärrä rakkautta. Teillä ei ole
aavistustakaan miehen intohimosta, joka polttaa hänen suoniaan."

"Mahdollista", paroni sanoi nauraen. "Rakkaus ja mikä on sen kanssa
yhteydessä, ei ole koskaan tehnyt minua tyhmeliiniksi, mutta on
sattunut, että se on asestanut vihani ja terottanut aseeni. Ja
minulla puolestani on ollut niin huono maku, että olen pitänyt kostoa
parempana kuin rakkautta. Se riippuu kai siitä, että halveksin naisia.
Täytyy todellakin pitää huolenaan, että säilyttää omat paheensa
puhtaina. Katsokaahan esimerkiksi ystävä-vainajaamme Pietro Cerania!
Hän oli mies, joka oli saanut hyvän koulutuksen. Mutta hänellä
oli yksi pahe: hän piti musiikista. En ole koskaan nähnyt ihmisen
vajoavan niin syvälle kuin tämä italialainen, kun hän sai kuulla
jonkun satakielen livertelevän laulujaan. Hän tuli pehmeämmäksi kuin
vaha. Hänen kova verenhimoinen sydämensä suli kuin vaniljajäätelö
kesähelteessä. Mikäli minä voin ymmärtää, vei se hänet kuolemaan...
Vanhalla Jaap van Huysmannilla oli samanlainen heikkous. Hänellä oli
kiitollisuudentunteita ja hän jumaloi vanhaa ryppyistä äitiään, joka
istui jossakin Hollannissa myyskentelemässä omenoita ja kaalinkeriä.
Ylipäänsä ei kelpaa, että miehen järki on niin rajoitettu, että se ei
voi syrjäyttää hänen sielunsa tukalia tunteita."

Courbier teki kärsimättömän kädenliikkeen.

"Ei teidän huoli saarnata moralia minulle", hän sanoi äänellä, joka
kuulosti pelottavalta yksinpä hänen omissakin korvissaan. "Kullakin on
oma makunsa. Emmekä me rikolliset liene toki mitään järjestön kuivia
luettelonumeroita! Säilyttäkäämme kukin omat erikoisuutemme, vaikka ne
eivät soveltuisikaan teille. Toinen pitää veri-ohukaisista, toinen taas
kaviarista. Minä pidän eniten etanoista bourgognelaisessa kastikkeessa."

"Puhutte kuin filosofi", paroni sanoi nousten seisomaan. "Mutta me
syvennymme syrjäseikkoihin. No! Oletteko ajatellut asiaa, jota teille
ehdotan? Vai ette. No, siispä on minun kuten tavallista virkistettävä
teidän keksimiskykyänne... Sattumalta tiedän, että ystävänne Bjelland
menee huomenna kahdentoista aikaan tapaamaan tohtori Fjeldiä ja että
miss Westinghousen pitäisi tulla hänen luokseen aamiaiselle puoli yhden
aikaan.

"Te menette siis tapaamaan Bjellandia kello yksitoista. Sanotte, että
teillä on jotakin ehdotettavana, joka kiinnittää hänen mieltään. Teette
jonkinlaisen viittauksen siihen laivaan, joka nyt kummittelee hänen
aivoissaan. Hän innostuu ja te annatte hänen ymmärtää, että teillä
on jonkinlaista hämärää epäluuloa. Hän pyytää teitä kanssaan tohtori
Fjeldin luokse kello kaksitoista. Te olette olevinanne hyvänahkainen
tomppeli, mikä varmaankaan ei tuntune teistä vaikealta, ja menette
hänen mukanaan tohtori Fjeldin luo. Siellä istutte yhdessä heidän
kanssaan, kunnes sinne tuodaan kukkavihko miss Westinghouselta.
Sanokaamme esimerkiksi, että vihko sisältää keltaisia ruusuja
maljakossa. Silloin te nousette istuimeltanne, kumarratte kohteliaasti
ja sanotte, että teidän täytyy lähteä. Asia olisi yksinkertaisempi,
jos ette mainitsisi kellekään, mihin aijotte mennä. Lähtekää sieltä
jalkaisin. Älkää käyttäkö autoa. Minä tarkastan paikat."

"Mutta miss Westinghouse?"

"Hän ei ole tapaava ketään, kun tulee sinne puoli yhden aikaan. Siitä
minä pidän huolen."

"Mitä muuta minun on tehtävä?"

"Ei mitään. Totta kylläkin, pukeutukaa mustiin ja valmistautukaa
lohduttamaan kaunista Nevyorkin miss'iä -- se luultavasti ei tunnu
teistä vaikealta."

Paroni de Nozier nauroi hyvätuulisesti. Se oli kuin vanhan hyenan
ulvontaa.



XII.

KELTAISET RUUSUT.


Oli ihana päivä loppupuolella syksyä. Tohtori Fjeldin pienen puutarhan
vaahterat alkoivat vähän kerrassaan kuihtua. Viimeiset ruusut
kohottivat varsiaan yökylmän jäleltä uudelleen virkoavaan elämään.
Keskellä puutarhaa olevan pronssipatsaan päälle oli varissut joitakuita
kellastuneita lehtiä ja aurinko kimelteli kuin kulta putoavilla
lehdillä.

Isossa salissa istui tohtori Fjeld, leikkien pienen kissanpojan kanssa,
joka näytti olevan hyvin vilkas luonteeltaan. Se oli talon kantakissan
Pajatson jälkeläinen, vanhuksen siirryttyä hyvin pitkään ikään
päässeenä Valassaarilla vietetyn kesäloman aikana isiensä luo.

Pajatson oikeudet ja velvollisuudet oli nyt perinyt tuon mainion
metsäkissan tyttärenpoika. Nuori Mendelssohn oli korea eläin, sillä
oli ruusunpunainen kuono ja pienet sievät käpälät. Elämän vakavuus ei
ollut vielä värjännyt sen silmiä vihreiksi. Nyt ne vilkkuivat sinisinä
ja odottavina hänen herraansa kohti, joka suvaitsi kieritellä korkkia
edestakaisin katsellessaan sen liikkeitä jännityksellä ja ihmetellen.

Fjeld katsoi kelloaan. Se oli neljännestä vajaa kaksitoista. Samassa
soitettiin puutarhan portin kelloa. Puutarhan läpi tuli poika kantaen
suurta vasua.

Tohtori Fjeld jatkoi leikkiään kissan kanssa, joka nyt pani kaikki
taitonsa liikkeelle saadakseen isketyksi kyntensä korkkiin.

Rouva Fjeld tuli huoneeseen kädessään suuri kukkakimppu vihreässä
maljakossa.

"Katso, kuinka kauniita keltaisia ruusuja", hän sanoi. "Ne ovat
varmaankin miss Westinghouselta. Nämä ovat yhtä kauniit kuin hän
itsekin."

Fjeld vilkaisi kukkia.

"Ruusut ovat kauniita", hän sanoi. "Mutta minua ihmetyttäisi, jos
niillä olisi mitään tekemistä miss Westinghousen kanssa. Ensiksikin
hänen tapansa ei ole lähettää kukkia. Toiseksi ei tuo vaarallinen
keltainen väri ole hänen makuunsa. Ne muistuttavat minua nuoren
jaguarin katseen uhkaavasta kiillosta."

"Voi sinua", Katarina huudahti leikillisesti ja asetti komean maljakon
pöydälle. "Aina sinä näet näkyjä. Tänään meillä täytyy olla tyyntä ja
hauskaa. Emmekö voisi käskeä herra Bjellandia aamiaiselle, jos hänelle
sopii. Hän oli niin ystävällinen vanha herra."

"Kyllä, mutta saat olla valmis kattamaan pöydän vielä eräälle
vieraalle. Bjelland soitti juuri äsken, että hänellä on seurassaan eräs
nuori ranskalainen, jolla on annettavana hyvin mielenkiintoisia tietoja
siinä asiassa, jota juuri käsittelemme."

"Mistä oikeastaan on kysymys?"

"Sitä ei ole aivan helppo sanoa", Fjeld vastasi tyynesti. "Mutta
asia on käynyt erityisen mielenkiintoiseksi sen kautta, että se
ranskalainen, jonka 'Kong Haakon' pelasti Karm-salmesta, on tullut
tänne Kristianiaan yksityisesti antamaan Bjellandille tietoja eräästä
laivasta, jonka hän oli nähnyt samana päivänä, kun 'Fejesten' räjähti
ilmaan."

"Onko se sama ranskalainen, joka on pikku Jonaksen valokuvassa?"

"On, hänen nimensä on Courbier."

Katarina oli käynyt vakavaksi.

"Muistathan, mitä poikamme sanoi hänestä. Se on huono mies, hän sanoi.
Hän valehtelee, sen voin nähdä hänen silmistään."

Fjeld nauroi.

"Poikani tahtoo varmaan kilpailla isänsä kanssa. Hänellä on erinomainen
vaisto. On aivan kuin Ilmari Erkko olisi lahjoittanut hänelle
kummilahjaksi hienon tunteellisen sielunsa. Minulta hän on saanut vain
ruumiinsa..."

"Ja rohkeutensa ja seikkailuhalunsa", Katarina jatkoi melkein
surullisesti. "Emme saa pitää häntä kauan luonamme. Jonakin kauniina
päivänä hänen isänsä veri vie hänet toimintaan ja seikkailuihin.
Poikamme ei ole luotu pysymään neljän seinän sisällä eikä nauttimaan
äidin hellää huolenpitoa."

Taas puutarhan porttikello soi. Fjeld katsoi kelloaan. Se oli
kaksitoista.

Puutarhan läpi tuli kaksi herrasmiestä huvilaa kohti. Toinen oli
Bjelland ja toinen nuori mies. Fjeld tunsi varsin hyvin poikansa
valokuvasta nuo pyöreät, sileät kasvot, joissa oli niin syvät, melkein
lapsekkaat piirteet.

"Tämä on monsieur Courbier", Bjelland sanoi ranskaksi. "Hän on tänään
kertonut minulle erään asian, joka on yhteydessä sen jutun kanssa,
josta olen teille kertonut. Hän sanoo, ettei ennen ole maininnut
mitään eräästä laivasta, jonka Grönneland ja hän olivat huomanneet
samana päivänä, kun 'Fejesten' lensi ilmaan. Poliisitutkinnossa
hän oli kokonaan unohtanut kertoa siitä, mutta on myöhemmin tullut
ajatelleeksi, että sillä ehkä voisi olla merkitystä asialle. Hän sanoo
kaukoputkella huomanneensa salaperäisen nelisnurkkaisen laivan loitolla
merellä, luoteessa. Se muistutti uivaa telakkaa... Nyt Courbier on
saanut päähänsä, että se laiva olisi laskenut miinan, johon 'Fejesten'
törmäsi. Eikö niin?"

Courbier nyökkäsi myöntävästi.

"Kamala onnettomuus, joka kohtasi ystävääni Grönnelandia", hän sanoi,
"on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Maatessani sairaana ajattelin
paljon tätä tapausta. En voi saada päästäni, että ystäväni joutui
rikoksen uhriksi. En ole tahtonut jättää ilmaisematta epäluuloani herra
Bjellandille. Ja mitähän tuo iso nelinurkkainen laiva oikein merkitsi?
Minä en ymmärrä semmoisia asioita, mutta en ole tahtonut jättää..."

Hän pysähtyi kesken sanatulvaansa. Hänen katseensa oli sattunut noihin
komeihin keltaisiin ruusuihin. Ne tuntuivat hypnotisoivan hänet ja
pakoittavan hänet vaikenemaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän nousi
seisomaan hymyillen.

"Valitan, että minun nyt täytyy lähteä", hän sanoi. "Eräs sukulainen
istuu odottamassa minua Holmenkollenilla. Mutta olen herrojen
käytettävänä milloin ja missä tahansa."

Hän sanoi äkkiä hyvästi ja meni matkoihinsa. Maa tuntui polttavan hänen
jalkojaan.

Fjeld vaipui ajatuksiinsa. Hänellä oli sama tunne kuin pojallaankin.
Mies, joka juuri meni ovesta, oli roisto, valehtelija...

Kissanpoikanen Mendelssohn oli hypännyt herransa polvelle. Ja kun
kukaan ei estänyt sitä, meni se pöydälle saakka.

Siellä oli paljon, mikä kiinnitti sen huomiota. Sekin tunsi keltaisten
ruusujen vetovoimaa. Sen silmät tulivat pyöreiksi ja suuriksi. Oliko
ruusuissa eloa?

Kissanpoikanen kyyristi selkänsä ja hyppäsi vastaansa tuijottavia
keltaisia ruusuja kohti. _Niitten sisässä jyskytti joku sydän_.

Fjeld nousi nopeasti seisomaan. Hän oli hyvin kalpea. Liikaa
kiirehtimättä hän pisti kätensä kukkamaljaan ja veti sieltä pienen
nelinurkkaisen laatikon. Hän näki siinä pienen kellolaitteen, joka
osotti puolta yhtä.

Osottamatta vähääkään hermostumista hän irroitti jousen. Silloin sydän
herkesi sykkimästä. Kissanpoikanen istui aivan hiljaa takajaloilleen.

"Mitä se oli?" Bjelland kysyi.

"Helvetinkone", Fjeld vastasi tyynesti. "Inkermanin patenttia. Kahden
ja yhden neljänneksen minuutin kuluttua se olisi jakanut meidät
alkutekijöihin."



XIII.

TOHTORI FJELDIN LUONA.


Tohtori Fjeldin salissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Herra Bjelland
oli noussut seisomaan. Hän oli kalmankalpea, mutta muuten hänen
voimakkailla ja tarmokkailla kasvoillaan ei näkynyt mitään
mielenliikutuksen merkkiä. Katarina oli purrut hampaansa vastakkain
ja sulkenut silmänsä salatakseen sen äkillisen kauhun, joka hänet oli
vallannut.

Ainoastaan Fjeld seisoi paikallaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut
Hän tarkasti helvetinkonetta samanlaisin ilmein kuin eläintieteilijä,
joka tutkii hyönteistä.

"Tämä on uutta mallia", hän sanoi pitkäveteisesti. "Vanhassa mallissa
oli se epäkohta, että kellolaitteen naksutus kuului jokseenkin pitkän
matkan päähän. Tässä se on enemmän vaimennettu. Me emme kuulleet sitä.
Mutta pikku Mendelssohn tuntui luulevan, että kukkasten sisällä oli
joku elävä olento."

Kissanpoikanen katsoi ylpeänä herraansa. Se tepasteli vielä pöydällä,
ruveten nyt kehräämään.

"Tämä pieni kissanpoikanen on siis pelastanut meidän henkemme",
Bjelland virkkoi käheästi. "Sallitteko minun ostaa sen?"

"Niin, tämä pieni leijonan-keltainen kissa on talomme onni. Meillä
oli eräs toinen, joka nyt on kuollut. Sen nimi oli Pajatso ja pelasti
se ainakin parissa tiukassa paikassa minun henkeni. Viimeisellä
kerralla se sai maksaa sen omalla hengellään. Hyvällä kissalla on
yhteistä hyvän naisen kanssa se, että se on paras ja uskollisin
toveri, mitä Luoja on luonut. Meitä on muuten onni suosinut. Tämä
helvetinkone vie meidät suoraan vihollistemme jäljille. Nuo keltaiset
ruusut sanovat meille, kenen kanssa saamme olla tulevassa taistelussa
tekemisissä. Ennen kaikkea on vastassamme Courbier. Nuoren poikani
aavistus oli siis oikea. Courbier'n ja keltaisten ruusujen välillä on
joku yhdysside. Ensin en ymmärtänyt, minkä vuoksi hän katseli niitä
niin epäluuloisesti. Nyt se on vallan selvää. Hänen kiireensä johtui
pelosta, että kellolaite olisi edistänyt pari minuuttia. Sanokaahan,
tunnetteko tuon Courbier'n?"

"Tuskin", Bjelland vastasi. "Olen hankkinut tietoja hänen elämästään
Stavangerissa. Mutta ei kellään hänen seuratoverillaan ole
sanottavana hänestä mitään pahaa. Kuten tiedätte, emme mielellämme
näe ranskalaisia insinöörejä vierailemassa Stavangerissa. On sattunut
aikaisemmin, että kilpailijamme ovat Lorientista ja Concarneausta
lähettäneet meille niskaamme vakoilijoita, saadakseen selville
meidän tehdas-salaisuuksiamme. Mutta Courbier ei ole osottanut
mitään suurempaa harrastusta semmoisiin asioihin. Hän on elänyt
komeasti, pelannut kovasti korttia ja biljardia ja esiintynyt
täysin gentlemanina. Sehän on kyllä vähän epäiltävää, että hän oli
niin läheisissä väleissä kalastajalaivojemme tarkastajan, kapteeni
Grönnelandin kanssa, ja vielä enemmän epäiltävä oli Karm-saaren
edustalla tapahtunut onnettomuus, jossa Grönneland ja viisi muuta kelpo
miestä menetti henkensä."

"Niin", Fjeld virkkoi, "olen koettanut päästä selville tuosta
tapauksesta. Vain yksi asia ihmetyttää minua, ja se on se, että kukaan
ei ole nähnyt 'Fejestenin' uppoamista. Minä tunnen sikäläisen rannikon
varsin hyvin. Minun mielestäni on kokonaan mahdotonta, että höyrylaiva
voisi keskellä kirkasta päivää hävitä tällä vilkasliikkeisellä
väylällä, kenenkään ihmisen saamatta nähdä sitä."

"Sitä en ole ajatellut", Bjelland virkkoi. "Mutta luonnollisesti olette
oikeassa, mitä nyt sanotte."

"Onnettomuus on ilmeisesti jossakin yhteydessä sen uivan telakan
kanssa, jonka voi nähdä poikani valokuvasta ja josta Courbier niin
auliisti jutteli", Fjeld jatkoi.

"Mutta en ymmärrä, kuinka voi sopia hänen etuihinsa ruveta puhumaan
tuosta merkillisestä laivasta, jonka hän ja Grönneland tietenkin
näkivät."

Tohtori Fjeld nauroi.

"Se asia on jotakuinkin selvä. Hän uskoi tietysti, että me kaikki
olisimme pyyhityt pois maanpinnalta viisi minuuttia sen jälkeen, kun
hän olisi jättänyt meidät. Semmoisissa olosuhteissahan ei maksa mitään,
vaikka onkin avomielinen."

Bjelland nousi seisomaan.

"Joka tapauksessa on meidän ilmoitettava asia poliisille", hän virkkoi.
"Sen on otettava huostaansa Courbier."

"Kuten tahdotte, herra Bjelland", Fjeld vastasi. "Puhelin on tuolla.
Mutta minä pyydän mitä hartaimmin neuvoa teitä jättämään se tekemättä,
jos tahdotte saada tämän asian täysin selville. Meidän poliisimme ei
ole kaikkein etevimpiä. Meillä ei ole varaa palkata kelvollisinta
väkeä, vaan on tyydyttävä luotettaviin ja rehellisiin. Johan sekin on
paljon.

"Tässä asiassa, jonka minä uskon olevan hyvin laajakantoisen ja jota
johtamassa on nykyaikaisia pahantekijöitä, joutuisi poliisi kovin
epätasaiseen taisteluun. Se pilaisi kaikki ja tuottaisi meille
diplomatisia rettelöitä."

"Mutta Courbier?"

"Antakaa hänen livistää. Ei hän ole yksinään. Hänen takanaan on kyllä
toisia ja viisaampia! Ja jos annamme poliisin ottaa hänet kiinni, niin
varoitamme toisia."

"Olette epäilemättä oikeassa", Bjelland sanoi, "mutta kuka takaa, että
hän ei tee uutta murhayritystä?"

"Saatte olla huoleti! Inhimilliset pedot ovat samanlaisia kuin
viidakonkin pedot: jos hyppäävät harhaan, niin vetäytyvät ne korvat
lurpallaan piiloon. Ja sitäpaitsi..."

Hän ei jatkanut. Hänet keskeytti voimakas kellonsoitto. Fjeld katsoi
kelloaan.

"Se on miss Westinghouse", hän sanoi.

Mainittu nuori neitonen astui huoneeseen. Hänellä oli vaalea puku ja
hänen säteilevä olentonsa karkoitti heti kaikki huolet. Vasemmassa
kädessä oli hänellä kimppu tummankeltaisia ruusuja.

"Näytätte hämmästyvän", hän sanoi vilkkaasti. "Ruusujenko tähden? Niin,
eivätkös ole kauheita? Minä en siedä tätä väriä. Mutta lähtiessäni
hotellista tuli muuan vanhahko herra luokseni ja esitti itsensä. Hän
lausui minulle joukon kohteliaisuuksia ja pyysi minun vastaanottamaan
vanhan miehen kunnianosotuksen nuoruudelle ja kauneudelle. Hän sanoi
tämän niin lystillisesti, että minulla ei ollut sydäntä kieltää. Ja
tässä nyt seison ruusuineni ja hyvällä tuulella olen."

"Saatatte loistollanne meidät kaikki varjoon, miss Westinghouse", Fjeld
lausui puristaen hänen kättänsä. "Mikä tuon hienon ihailijan nimi oli?"

"Hän sanoi olevansa paroni de Nozier."

"Sen herran kanssa tahtoisin halusta vaihtaa pari sanaa yksityisessä
huoneessa."

"Silloin tulette myöhään, herra Fjeld", miss Westinghouse virkkoi.
"Tällä hetkellä hän lähtee Fröenin lentokentältä."

Fjeld kohautti olkapäitään.

"No, silloin ei meillä ole muuta tehtävänä kuin istua pöytään.
Käsivartenne, miss Westinghouse!"



XIV.

TAISTELU.


Evy Westinghouse ja tohtori Fjeld kulkivat Linnanpuiston läpi Karl
Johanin-katua kohti. Väkeä meni virtana linnanmäellä pidettävään
konserttiin. Kruununprinssi Olav seisoi linnan parvekkeella
katselemassa vyöryvää ihmisjoukkoa, joka aaltoili edestakaisin hänen
jalkojensa alla.

"Tämähän on kaunis kaupunki", amerikatar virkkoi äkkiä.

"Niin on", tohtori Fjeld myönteli, "kaunistahan täällä on. Mutta
tämä onkin yksi niitä harvoja kaupungin paikkoja, joilla on jotakin
arvoa. Karl Johanin-katu on ainoa suurkaupunkia muistuttava piirre
koko Kristianian ulkonäössä. Täällä on suoritettu jok'ikinen Norjan
uudemman historian tapahtuma. Täällä on valtiollinen pikkumaisuus
taistellut etusijasta kansallisen kiihkon kanssa. Täällä Norjassa
ovat pikku ihmiset äärettömän pieniä, mutta siihen sijaan suuret
sitä valtavampia. Sen näemme kirjallisuudessamme, taiteessamme,
sanomalehdissämme ja pontikassamme. Norjan kansan vallitsevat
ominaisuudet ovat epänormaalisesti kehittyneet. Kunnianhimoa, yhtä
pohjoismaisten kansakuntien suurimmista paheista, pidetään täällä
hyveenä. Kaiken tämän kunnianhimon rinnalla, joka tavataan jok'ainoassa
ihmisessä, jok'ikisessä seudussa kulkee kateus. Kun joku huonon
vatsansa takia ei voi käyttää alkoholia, vaatii hän, että kaikki
nekin, joilla on hyvä vatsa, on kiellettävä juomasta. Puolet väestöstä
kulkee alakuloisina ja kalpeina ehdottoman raittiuden takia ja kuolee
harmaasta jokapäiväisyydestä liian varhain, mutta toivovat pikaista
kuolemaa iloisille, kahdeksankymmenen vanhoille miehille, jotka voivat
ottaa ryypyn."

Evy Westinghouse nauroi.

"Kylläpä te osaatte puhua! En koskaan tiedä, milloin laskette leikkiä
ja milloin tarkoitatte totta. Loppujen lopuksi menettää yhteiskunta
teissä suuren reformatorin. Minut te joka tapauksessa olette parantanut."

"Vai niin! Mitenkä niin?"

"Oo, ette voi uskoa, kuinka mahdoton ihminen minä olin, kun löysitte
minut Nev Foundlandin kallioluodolta. Väsynyt elämään, väsynyt
jokapäiväiseen ylellisyyteen, ikävystynyt elämän hirmuiseen tyhjyyteen.
Elämäni oli kellolaite, jonka jousena oli kulunnaisuus. Joka aamu
heräsin epätoivossa päivästä, joka oli tulossa. Mikään ei minua
huvittanut -- mikään ei enää herättänyt mielenkiintoa."

"Siihen päivään saakka, kun ihmeen kautta pelastuitte The Eaglesta?"

"Niin, se oli todella kova läksytys. Mutta nyt käsitän, että se teki
minusta uuden ihmisen. Sain uusia harrastuksia, uuden käsityksen
elämästä. Opin tietämään, mitä ovat hätä ja vastoinkäyminen, opin
taistelemaan elämäni puolesta. Ja vasta se taistelu antoi minulle
käsityksen elämän arvosta... Nyt näen ilolla joka päivä auringon
nousevan. Te lahjoititte minulle jälleen uskon elämään, tohtori Fjeld.
Ette aavistakaan, mitä sen jälkeen olen aikaansaanut."

"Te omistatte aikanne hyväntekeväisyydelle?" tohtori Fjeld kysyi hiukan
ilkamoiden.

Neito katsoi häneen ja nyökkäsi.

"Ymmärrän, mitä tarkoitatte", hän sanoi tyynesti vastaukseksi kysyjän
ivalliseen äänensävyyn. "Ei, en ole ruvennut minkään suuremman
hyväntekeväisyysjärjestön presidentiksi enkä antanut toitottaa
yleisölle hyvistä töistäni. Se ei minua huvita. Mutta olen itse
kulkenut köyhäin kaupunginosissa ja sairashuoneissa ja tutustunut hätää
kärsiviin ja sorrettuihin. En ole auttanut heitä vain taloudellisesti,
vaan koettanut myöskin sopeutua heidän ajatuksenjuoksuunsa -- heidän
nöyryyteensä, heidän katkeruuteensa ja heidän vihaansa. Kuinka
ihmeellisessä ympäristössä me kaikki elämmekin, tohtori Fjeld! Minulle
nämä vaellukset surun ja hädän keskellä ovat olleet ilona. Olen
saanut uuden tehtävän, jota olen koettanut täyttää... Muistatteko,
kuinka usein puhuittekaan minulle ihmiselämän suuresta seikkailusta?
Nämä löytöretkeni ihmiselämän mannermaalla ovat olleet minun
seikkailunani. Ja tiedättekö, mikä on ollut suurin iloni? Se on ollut
sokeain auttaminen. En ole koskaan voinut unohtaa Patrick Sullivanin
epätoivoista taistelua ikuista pimeyttä vastaan. Hän oli James Mortonin
merirosvojoukosta ainoa, joka mestattiin Sing-Sing-vankilassa. Ystäväni
silmälääkäri, tohtori Jennings, oli saapuvilla, kun hänet vietiin
sähkötuoliin. Hän sanoi Sullivanin päästäneen helpotuksenhuokauksen
saadessaan tietää kuolevansa. Tämä tapaus on saanut minut ajattelemaan,
että kukaan ei ole niin onneton kuin se, joka kerran on nähnyt
päivänvalon ja sitten yhtäkkiä menettänyt sen."

He astelivat ääneti rinnakkain, kumpikin ajatuksiinsa vaipuneina.
Soittokunta viritti putpurrin jostakin iloisesta Offenbachin operetista.

"Niin, tohtori Jennings", tohtori Fjeld virkkoi, "hän oli erinomainen
mies. Hänen vertaansa ei usein tapaa Yhdysvalloissa. Kuinka hän nyt
voi?"

"Erinomaisesti", nuori neiti vastasi hiukan punastuen. "Mutta minä en
tapaa häntä usein."

"Minä luulin..."

"Mitä te luulitte?"

"En mitään."

"No, antakaa kuulua vain! Luulitte, että menisimme naimisiin. Eikö
totta?"

"En tosiaankaan sekaannu toisten asioihin", tohtori Fjeld vastasi
hieman hämillään. "Eikä tarkoitukseni ollut..."

"Oo, ymmärrän teidät niin hyvin", neiti vastasi vakavasti. "Minun
mielestäni me olemme niin hyvät tuttavat, että meidän ei tarvitse
mitään salata toisiltamme. Minä pidän paljon tohtori Jenningsistä.
Mutta hän ei ole semmoisen miehen ihanne, kuin minä olen kuvitellut.
Ja sitä paitsi on minulla ollut uudesta työstäni niin paljon huvia,
että en ole juuri kerinnyt ajattelemaan muuta. Mutta jonakin päivänä...
Eihän sitä koskaan tiedä, mitä voi sattua... Nyt olen yhtäkkiä saanut
hurjan ikävän jutella teidän kanssanne niinkuin entisinä aikoina. Ja
sitten tahtoisin vain kysyä teiltä, ettekö voisi minua jotenkin käyttää
hyväksenne. Eikö ole mitään, mitä voisimme tutkia yhdessä? Minä ikävöin
niin kovin jotakin seikkailua -- --"

"On, ikävä kyllä", tohtori Fjeld vastasi nauraen. "Minulla on tosiaankin
käsillä tukala juttu, mutta se tuskin sopii teille. Joka tapauksessa --
eihän voi koskaan tietää."

"Aa, muistakaa minua, tohtori Fjeld", neito sanoi melkein rukoillen.
"Olemmehan ennenkin työskennelleet niin hyvin yhdessä. Muistatteko
Sharkeyn salongissa ja kapteeni Kiddin saaren rannoilla?... Olen usein
ikävöiden ajatellut sitä aikaa..."

He olivat tulleet nyt Grand Hotel'in luo ja astuivat eteiseen.

Ovenvartija tuli heitä vastaan.

"Ettekö ole tohtori Fjeld?" hän kysyi. "Minulla on teille terveisiä",
hän jatkoi. "Sangen omituinen tervehdys paroni de Nozier'lta, joka
juuri matkusti. Hän pyysi minun sanomaan teille, että keltaisten
ruusujen perästä tulevat mustat, joita kasvaa Orkuksen tiellä."

"Sepä mukava tervehdys", miss Westinghouse virkkoi nauraen.

"Tervehdys ja varoitus", Fjeld sanoi. "Nyt alkaa taistelu."



XV.

ROHKEA NAINEN.


"Mitä meidän on tehtävä?" Evy kysyi iloisesti. "Tämähän haiskahtaa
seikkailulta."

"Meidän?" Fjeld kysyi nauraen. "Ettehän toki kuvittele, että
houkuttelisin teidät siihen ampiaispesään, johon minä aijon nyt
pistää käteni. Ja mitä sanoisivat Nev-Yorkin valtion sokeat, jos
heidän hyväntekijänsä hajoaisi alkutekijöihinsä jonkin helvetinkoneen
räjähdyksessä?"

Nuori neito tuli hyvin vakavaksi... Hänen alahuulensa vavahteli
vastalauseesta, samalla kun hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelin.
Fjeld tunsi sydäntänsä polttelevan.

"Te olette liian kaunis", hän sanoi. "En sano tätä minään
kohteliaisuutena. Mutta haluaisin nähdä sen miehen, joka voisi
vastustaa teitä, kun panette silmienne äänettömän rukousvoiman
liikkeelle."

"Nyt en päästä teitä, tohtori Fjeld", sanoi neito hilpeästi. "Tiedätte
varsin hyvin, että kaikessa hiljaisuudessa olen haaveillut teistä.
Niin että nyt teidän täytyy taipua. Teidän täytyy ottaa joku ihminen,
joka auttaa teitä. Ja minä en ole todellakaan niin kovin tyhmä, sen
tiedätte. Sallikaa minun olla palvelijanne. Kultanappinen liveri ja
polvihousut pukevat minua mainiosti."

Fjeld naurahti.

"Ei, ette saa nauraa", toinen sanoi vakavasti. "Ette saa lyödä tätä
leikiksi. Minulle tämä asia on mitä syvintä vakavuutta. Olen puhunut
siitä kelpo vaimonne kanssa ja hän sanoi..."

"Mitä hän sanoi?"

"Että minä olen rohkein nuori nainen, mitä hän milloinkaan on tavannut,
ja että onni varmaan suosii minua... Mutta se ei ole pääasia", hän
jatkoi. "Asia on niin, että minun täytyy nyt päästä seikkailulle. Olen
kuin lapsi -- minun täytyy saada leikkiä, vaikka henkeni kaupalla.
Kuulkaahan, tohtori Fjeld. Minä olen nyt teidän oppilaanne. Tehän
minut olette tehnyt siksi, mikä olen. Kuinka olenkaan kuunnellut
teidän ihmeellisiä kertomuksianne! Olettehan tuhannet kerrat sanonut,
että nykyaikana on seikkailu ainoa, mitä nuorisolla on jälellä.
Ei mielikuvituksen _fata morgana_, vaan erämaan, aarniometsän ja
rikoksen seikkailu. Olette sanonut minulle, että meidän aikanamme
kun järjestäytymisen hirmuvalta ja kansanvaltainen tasoitus tekevät
nuorison yhdeksi ainoaksi harmaaksi massaksi, on tätä nuorisoa
vieteltävä hyppäämään ulos aisoista löytääkseen oman itsensä. Minä olen
vielä nuori ja koko sieluni janoaa vaarojen seikkailua!"

Nuoren neidon kasvot olivat tulleet hehkuvan punaisiksi innosta ja hän
polki pikku jalallaan lattiaan painostaakseen sanojaan.

"Olen jo kerran ennen sanonut, että teitä on mahdoton vastustaa",
tohtori Fjeld virkkoi puoliksi vastahakoisesti. "Enkä voi kieltää,
kun käytätte naisellisen vaikutusvaltanne kaikkia aseita. Mutta en
liioittele sanoessani teille, että vaellus minun rinnallani on samaa
kuin kulkeminen kuilun kaitaisimpia polkuja. Se päivä on ehkä koittava,
jolloin kiroatte seikkailuhaluanne. Aina ei ole kysymys ainoastaan
elämästä..."

"Te voitte saada minut pelkäämään. Tiedän, mitä vaara on, ja siitä
päivästä lähtien, jona yksinäni harhailin merellä The Eaglen
pelastusveneessä, olen ollut tottunut kuolemanajatukseen. Se on kyllä
tapaava minut oikealla hetkellä ja kaikella kunnialla."

He olivat nyt tulleet palmupuutarhaan ja pysähtyivät samaan paikkaan,
jota paroni de Nozier ystävineen oli käyttänyt pari tuntia sitten.
Vaikka huvikausi oli loppumaisillaan, kulki täällä ihmisiä aivan
vilisemällä. He olivat vuoden viimeisiä matkailijoita, jotka olivat
palanneet tuntureilta ja vuonoilta, ollen nyt matkalla Europaan
mukanaan tuhansia haihtumattomia vaikutelmia. Eräs saksalainen
seurue seisoi keskellä salin lattiaa. Perheen pää, joka oli puettu
paksuun, harmaanvihreään urheilupukuun, tyrolilainen hattu pyöreässä,
punertavassa päässään, oli istahtanut keskelle isompaa maamiestensä
seuruetta ja kertoi:

"Tulimme, hyvät naiset ja herrat, autolla Hönefosista Kroklevenin
kautta. Se oli suurenmoista. Olimme juuri ottaneet puolikkaan olutta
kuuluisan kuningasnäköalan partaalla -- puolikkaan baierilaista ynnä
pari voileipää ja tuikun, mikä kaikki maistui erinomaiselta. Silloin
saimme äkkiä kuulla, kuinka päittemme yläpuolella pärisi ja puhisi.
'Siellä on varmaan lentokone', sanoin mammalle. Aivan oikein. Suuri
keltainen yksitaso tuli suoraan vuorenharjanteen yli, niin matalalta,
että selvästi näimme siinä istuvat kaksi miestä. Se oli ihana näky.
Mutta yhtäkkiä pärinä taukosi. Kuulimme merkillisen äänen, niinkuin
olisi taitettu oksia ylhäältä ilmasta. Lentokone näytti menettävän
tasapainonsa. Se hiljensi vauhtia. Se oli hirveätä, hyvät naiset ja
herrat. Mutta lentäjät taisivat tehtävänsä. Heidän onnistui saada
koneensa kohoamaan ja menivät luikulennossa aina Tyrin-vuonoon saakka.
Se oli tosiaankin uskallettua. Vaimoni huusi ääneensä kauhusta: ne
hukkuvat... apuun!... Mutta he eivät hukkuneet. Heidän koneensa
huomattiin olevan varustettu uimajalaksilla, jotka kannattivat sitä
pitkin vedenpintaa..."

Saksalaisen kertomus, joka esitettiin kuuluvalla äänellä ja suurin
elein, ei voinut jäädä kuulematta keneltäkään palmupuutarhassa
olijoista. Fjeld nousi istuimeltaan ja meni seurueen luo.

"Anteeksi", hän sanoi, "kuinka lentäjien kävi? Otaksun näet, että he
olivat kaksi ystävääni."

Saksalainen leimahti innostuksesta.

"Silloin saatte kunniaa ystävistänne, herraseni", hän vastasi. "Kone
oli nähtävästi joutunut epäkuntoon. Näimme, kuinka he kömpivät
istuimilleen ja tarkastivat koneosia. Kaksi tuntia he kuluttivat
siihen. Heidän luokseen souti useita veneitä, mutta he näyttivät
hylkäävän kaikki avuntarjoukset. Enempää en tiedä, sillä meidän täytyi
lähteä tiehemme."

Fjeld kiitti tiedoista, kumarsi kohteliaasti ja palasi seuralaisensa
luo.

"No", tämä virkkoi, "otammeko auton Tyrivuonolle vai mikä sen nimi
on?... Ja puenko ylleni housut ja leikkautanko tukkani?"

"Ette", Fjeld vastasi nauraen. "Voittehan Jumalan nimessä tulla mukaan
-- mutta kaikessa naisellisessa loistossanne ja ihanuudessanne."

"Mainiota", amerikatar vastasi käsiään taputtaen. "Ja mihin menemme?"

"Susisaarelle."

"Ja sieltä?"

"Lennämme paronin perästä ja ongimme hänet Tyri-vuonosta. Ja jos hän on
noussut ilmaan, seuraamme häntä Stavangeriin."

"Ja sitten?"

"Maailman ääreen, jos niin tarvitaan."



XVI.

TUNTURIEN YLÄPUOLELLA.


Parooni de Nozier istui mukavasti selkäkenossa lentokoneen
matkustajatuolissa poltellen sikaaria. Olisi saattanut luulla hänen
oleva jossakin nykyaikaisessa tupakkahuoneessa eikä parin tuhannen
jalan korkeudessa maanpinnasta huijari Deperdussin'in suunnittelemassa
yksitasossa.

Courbier oli ohjaamassa. Hän oli ilmeisesti täysin tehtävänsä tasalla.
Kone ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa vasten tahtoa Tyri-vuonoon
tapahtuneessa laskeutumisessa. Gnome-moottorin kiireellinen tarkastus
osotti, että eräs ruuvi oli päässyt irti ja aiheuttanut tapaturman.
Juuri tuommoiset löysät ruuvitpa tässä maailmassa vaativat useimmat
uhrit, olkoonpa sitten puhe lentokoneesta taikka ihmisen aivoista.

Mutta Courbier sai vahingon verrattain pian korjatuksi, niin että
lentäjät viivähtivät vain pari tuntia ja saivat pienen kylvyn Norjan
kaikkein ystävällisimmässä järvessä.

"Emmekö nouse sangen korkealle?" paroni kysyi puhelimessa.

"Emme", Courbier vastasi katsoen ympärilleen. "Jos en löydä oikeata
paikkaa tunturin ylimenoon, voin joutua nousemaan viisi tai kuusi
tuhatta jalkaa korkealle, ja sentähden on hyvä olla valmiiksi kyllin
korkealla."

"On tämä omituinen maa", paroni sanoi puoliksi itsekseen ja nojasi
laitaa vasten. "Tämä olisi ollut jotakin Bernandin de Saint Pierrelle.
Täällä on luonnonihanuuksia toisensa vieressä kuin sinisiä silmiä.
Tekisi mieleni kirjoittaa uusi 'Paul ja Virginia'. Sanokaapa, mikä
valkea päälaki kohoaa noin korkealle oikealla puolellamme."

Courbier katsoi suureen ilmailukarttaan, joka oli sijoitettuna
nelinurkkaisiin puitteisiin hänen viereensä.

"Se on Gausta, yksi Norjan mainehikkaimpia tuntureita. Se on Rjukanin
lähellä."

"Vai niin", paroni tuumi. "Se on epämieluisa paikka meikäläisille
herrasmiehille, jotka liikumme lain ulkopuolella. Siellähän Josias
Saimler taittoi niskansa. Ystävämme tohtori Fjeld, joka nyt,
toivoaksemme, on taivaassa neuvottelemassa Pyhän Pietarin kanssa
kaikista elämän pahoista ominaisuuksista, on varmaan esittävä
kertomuksen siitäkin jutusta."

Courbier kurottautui mikrofonia katsomaan.

"Oletteko varma, että se onnistui?" hän kysyi kiihkomielin.

"Ei ole mitään syytä otaksua, että pikku laitelmani olisi pettänyt.
Inkermannin koneet ovat varmoja ja äänettömiä määrättyyn kohtaan
saakka, mutta silloin..."

"Meidän olisi pitänyt jäädä kaupunkiin, kunnes kaikki olisi ollut ohi",
Courbier sanoi puhekoneeseen.

"Niin olisin tehnytkin, jos kysymys olisi ollut jostakin muusta kuin
tästä riivatun tohtorista. Se mies on syntynyt voitonhiippa päässä.
Ja jos joku onnellinen sattuma olisi päästänyt hänen huomaamaan
helvetinkoneen, olisi olomme Kristianiassa tullut kuumaksi. On otettava
huomioon kaikki, hyvä Courbier. Vanha kettu ei mene mielellään saksiin.
Mutta mitä hittoa tämä on?"

Paronilta pääsi puhelin kädestä ja sikaari putosi samoin.
Lentokoneeseen oli sattunut tuulenpuuska ja pannut sen tekemään
äkkijyrkän käännöksen. Mutta Courbier oli tottunut semmoiseen. Hän
väisti teräsköysien välissä vinkuvan kovan puuskan niin kylmäverisesti,
että se osotti hänen olevan sangen taitavan ohjaajan.

"Minua ei haluta tehdä kuolemanhyppyä", hän sanoi kiukuissaan,
"koettakaamme pyrkiä semmoisiin ilmakerroksiin, joissa on heikompi
tuuli."

Courbier ei vastannut. Pieni lentokone ponnisteli tuulta vastaan
ihailtavan varmasti. Se oli saapunut jyrkkien tunturiseinien
reunustamaan laaksoon. Syvältä laakson pohjalta näkyi hopeanvalkoinen
juova. Se oli siellä luikerteleva joki. Ilma oli loistavan kirkas,
mutta tuuli yltyi yhä. Se ajoi konetta pohjoista kohti ja uhkasipa
heittää sen tunturiseinää vasten.

"Tämä ei käy", Nozier huusi. "Laskekaamme täällä jossakin maihin."

Courbier kohautti olkapäitään. Paronin ehdotus tuntui hänestä kerrankin
huomioon otettavalta. Nume-laakso on erinomaisen kaunis, mutta
siinä ei ole suinkaan liikoja paikkoja, jotka sopisivat lentokoneen
laskeutumiseen.

Mutta jotakin oli tehtävä. Saattoi nähdä todellisen myrskyn olevan
tulossa. Yhä voimakkaammiksi kävivät tuulenpuuskat, jotka panivat
lentokoneen vapisemaan kuin ajetun otuksen.

Silloin nuori ranskalainen näytti, mitä oli oppinut Buc'in
lentokentällä. Hän pani koneen nousemaan suoraan pystyyn kuin
pillastuneen hevosen ja pysäytti moottorin. Kevyt lentokone kohosi
muutamissa sekunneissa useita satoja jalkoja ja teki sitten takaperin
salto mortalen, joka tuntui vievän heidät perikatoon. Mutta juuri
silloin kun se rupesi laskeutumaan, Courbier pani moottorin
jälleen käyntiin. Lentokone tuli jälleen tasapintaan ja ajoi nyt
tunturiröykkiötä kohti, joka pitkinä, leveinä aaltoina häämötti heidän
edessään.

Kaksi minuuttia myöhemmin Courbier laski maahan tunnetulle Bröstrudin
porokentälle Opdalissa. Paroni oli pikemmin kuollut kuin elävä
kömpiessään lentotuolistaan. Hänen kalpeat kasvonsa olivat valkeat kuin
kalkkiseinä.

"Minun hermoni eivät siedä tämmöistä", hän sanoi. "En ole koskaan
pitänyt akrobateista enkä sirkuksesta."

Courbier nauroi sitoessaan konetta kiinni niin hyvin kuin olosuhteet
myönsivät.

"En luullut, että paroni de Nozier olisi ollut pelkuri", hän virkkoi
hieman ivallisesti. "Mutta nyt olen saanut senkin tietää. Se on pahe,
jota tapaa Belgiassa sangen usein."

Pikku paronin väsyneet silmät välähtivät. Sitten hän purskahti
nauramaan.

"Se on heikkohermoisuutta, rakas Courbier. Erinäisten keskuselinten
sairauden merkki. Se on degeneroitumisen merkki vanhassa suvussa,
jota aikanaan rääkättiin Alban herttuan peukalopuristimilla.
Mutta sanokaahan nyt, missä olemme. Minusta tuolla näyttää olevan
jonkinlainen maantie?"

"Se on tie, joka vie Nume-laaksosta Gjeiloon."



XVII.

POROKENTÄLLÄ.


Lentäjät olivat nousseet Opdalin ja Dagalien väliselle suurelle
porotunturille. Ja kohtalo oli vienyt heidät juuri sille avoimelle
paikalle, missä joka syksy teurastetaan seitsemän tai kahdeksansataa
poroa.

Courbier sitoi lentokoneen pitkään kivitaloon, jossa hiotaan porojen
teurastukseen käytettäviä kirveitä. Maa heidän ympärillään erosi
ruskeata tunturia vasten vihreänä kevään versovasta nurmesta.

"Te keksitte hyvän laskeutumispaikan", paroni virkkoi virottuaan
säikähdyksestään. "Täällähän on yhtä hienoa ja vihreätä kuin
Normandiassa huhtikuulla."

"Niin", Courbier vastasi ankarasti. "Täällä on veren virkistävää
voimaa. Maa tässä ympärillämme on kyllästetty tuhansien porojen
verellä. Tuolla voitte nähdä pääkallot. Tämä on todellinen Golgata."

Nozier heittäytyi pitkäkseen vihreälle nurmelle.

"Tämä on hirmuista luontoa", hän virkkoi. "En ole koskaan voinut sietää
suuria mittasuhteita. Ne pusertavat rintaa. Ja mitä valkeita pilkkuja
tuolla on ylt'ympäriinsä? Näyttävät valkeilta teerenpilkuilta ruskealla
iholla."

Courbier nauroi halveksien.

"Se on lunta, paroni, oivallista norjalaista lunta. Se on täällä
ikuisesti. Siihen ei pysty aurinko eikä sade."

"Lunta, vaikka ollaan keskellä kesää", paroni ihmetteli epäluuloisesti.
"Emmehän ole muuta kuin pari tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella.
En todellakaan voi sanoa, että pitäisin tästä. Ehkäpä täällä on
jääkarhujakin?"

"Ei", Courbier vastasi tyynesti. "Tietonne maantieteessä ja eläinopissa
jättävät koko lailla toivomisen varaa."

"Mahdollista kyllä", paroni vastasi lyhyesti. "Asia on niin, että
teidän mättäessänne oppia ja viisautta kalloonne Sorbonnessa Parisissa,
lojuin minä vankiluolassa Italiassa. Olin varsin yksinkertainen
hotellirotta siihen aikaan, vaikkakin kahdeksankolmatta vuotta
sitten pääsin Gentin polyteknillisestä korkeakoulusta parhailla
todistuksilla. Elin siivosti kaksi vuotta ja rakensin erään parhaista
kanaalilentäjistä, joita kulkee Boulogne sur Mer'istä. Oletteko kuullut
puhuttavan Vilmart'in sukellusveneestä? Vai ette? Ette voi löytää
ainoatakaan poikaa mistään polyteknillisestä opistosta, joka ei olisi
selvillä siitä. Mutta kysykäähän häneltä Vilmart'ista itsestään, niin
kohauttaa olkapäitään. Vilmart on kadonnut, hän sanoo. Kukaan ei tiedä,
mikä hänen kohtalokseen tuli. Hän on ehkä murskaantunut kuoliaaksi.
Ehkä hän hukkui kokeillessaan uudella keksinnöllään. Hän oli hurja
nero, niinkuin kaimansakin, maailmankuulu huijari. Eikä opettaja tiedä
sen enempää. Hänellä ei ole aavistustakaan, että se kansainvälinen
hotellivaras, joka vangittiin Firenzessä hänen aikoessaan keventää
erästä vanhaa ranskalaista kreivitärtä niistä jalokivistä, joita
tämä kantoi koristeinaan, oli yhteellinen sen nuoren Gentin neron
kanssa, joka olisi voinut ansaita miljooneja rehellisellä tavalla.
Siihen aikaan tapahtui kolmen vuoden keskeytys kehityksessäni. Siinä
on tietojeni aukko, hermostumiseni perusta ja syy heikontuneeseen
terveyteeni. Italialaisilla on merkillinen taito riistää vangeiltaan
hyvä mieli. Heillä on vanha, perinnäinen vankilahoito lyijykamarien
ajoilta ja erinomainen tapa saada sappi kuohumaan yli äyräittensä. Minä
muutuin siihen aikaan katkeraksi ja kovaksi -- opin halveksimaan omaani
ja toisten henkeä. Ja kun eräänä päivänä murtauduin ulos, murskattuani
vanginvartijani tilapäiseen jättiläismäiseen rotanloukkuun, jonka
olin rakentanut käsillä olleista huonoista aineista, päätin kaikessa
hiljaisuudessa omistaa elämäni rikoksille. Sattui niin onnellisesti,
että matkustaessani junalla S:t Gotthardista Müncheniin tapasin erään
paksun herran, joka sanoi nimensä olevan Jaap van Huysmann. Hän oli
hollantilainen ja minä belgialainen, mutta meillä ei silti ollut mitään
toisiamme vastaan. Hän ei ollut kekseliäs, mutta käsitti pian, että
minä olin äsken päässyt vankilasta. Ranteissani oli joitakin punaisia
juovia, joitten suhteen ei voinut erehtyä. Minun täytyy sanoa, että
Jaap otti minut isälliseen hoivaan. Hän antoi minulle rahaa parempiin
vaatteisiin ja sopivampaan ulkomuotoon, hän nimitti minut paroniksi
ja keksi sen naamion, jota siitä saakka olen käyttänyt. Myöhemmin hän
valmisti minulle tilaisuuden Josias Saimlerin seurapiiriin. Minä olin
joukossa, kun Jacques Delma valmisti kullan, joka sai koko maailman
pankkilaitokset horjumaan, ja siitä seikkailusta pelastuin ehjin nahoin
vain Jumalan suoranaisen ihmeen kautta. Jacques Delma oli repivä
mies. Hän muistutti jonkun verran teitä. Hänelläkin oli tavallinen
maskulinien Akilleksen-kantapää -- nainen. En tiedä, kuinka hänen ja
pikku Natascha Saimlerin lienee käynyt. Hän oli kaunis tyttö, saatte
uskoa. Hänen tukkansa oli musta kuin korpin siivet, niinkuin runoissa
sanotaan. Minulla on ehkä huono maku, mutta minä olisin ottanut hänet
mieluummin kuin tuon ylpeän amerikalaisen miljoonamissin, jota te
huokailette."

Courbier vavahti. Hän istui omissa unelmissaan ja heräsi vasta, kun
paroni viimeisellä huomautuksellaan kosketti hänen unelmiensa maailmaa.

"Tuuli tyyntyy", hän sanoi muuttaakseen puheenaihetta. "Meidän on
varottava, että joudumme matkaan ennen pimeän tuloa."

"Hitto vieköön koko lentokoneen", de Nozier sanoi nousten seisomaan.
"Se on yhtä vastenmielinen kuin tämä hautausmaa."

Tuntureilla vallitsi omituinen tunnelma. Aurinko oli laskenut synkkään
pilvikerrokseen, joka oli kasaantunut Opdalin-tunturin laelle, ja
pitkää, aaltoilevaa taivaanrantaa peitti omituinen, raukea, punasinervä
tuntu. Suoraan edessä näkyi Staupet ja Rautalaakso raskaana ja
synkkänä, taustassa Hardangerin harjun tumma yksitoikkoisuus. Heikko,
mutta jääkylmä iltatuuli sai kalpean belgialaisen hampaat kalisemaan.

"En pidä tästä maasta", hän sanoi tyytymättömänä ja meni lentokoneen
luo. "Menkäämme merelle takaisin sillien ja uivan telakkamme seuraan..."

Hän pysähtyi ja katsoi ihmeissään ylös ilmaan.

"Mikä lintu tuo on?" hän kysyi osottaen etelään.

Courbier otti kaukoputken.

"Se ei ole mikään lintu", hän vastasi minuutin verran tarkasteltuaan
taivaanrantaa. "Se on lentokone, kahden tuhannen jalan korkeudessa
meistä. Minä tunnen mallin. Se on Erkon mallinen ilmalaiva."

De Nozier kalpeni vielä enemmän.

"Silloin on vihollinen ajamassa meitä takaa", hän sanoi. "Eiköhän pommi
olisikaan tehnyt vaikutustaan?"



XVIII.

KUUTAMOSSA.


Oli yö, tähtikirkas syys-yö Pohjanmeren pitkillä, pehmeillä
mainingeilla. Tuuli oli tyyntynyt aivan kokonaan.

Ylhäällä ilmassa näkyi kirkas valo. Se suli yhteen tähtitaivaan kanssa,
mutta terävä merimiehensilmä olisi voinut nähdä, että se liikkui
nopeammin kuin tavallisten tähtien tyyni vauhti. Tämä tähti oli Jonas
Fjeldin meren ulapalle kiirehtivän "lintulentäjän" kompassihuone.
Koneen leveät suippopäiset siivet liikkuivat tasaisin, hiljaisin
liikkein. Pienen lasikaapin sisässä istui Jonas Fjeld ohjauslaitteessa
ja hänen takanaan ruumiinmukaisessa pojanpuvussa Evy Westinghouse
nojasi leveitä ikkunoita vasten, jotka muodostavat "linnun" solakan
ja kauniin ruumiin. Hänellä oli päässä lentokypärä, joka ei jättänyt
näkyviin juuri muuta kuin hänen loistavat silmänsä. Hän tähysti
lakkaamatta pimeään Zeiss-kaukoputkella.

"Näettekö mitään?" Fjeld kysyi pitkän vaitiolon jälkeen.

Kone kulki niin äänettömästi, että hänen ei tarvinnut edes korottaa
ääntään.

"Näen vain ihmeen ihanan yön", nuori amerikatar lausui, laskien
kaukoputken kädestään. "Tähdet loistavat kuin pienet auringot Muuten on
vain merta joka puolella."

"Ettekö näe mitään laivojen lyhtyjä?"

"En", toinen vastasi, ottaen kaukoputken jälleen silmiinsä. "Kyllä,
tuolla pohjoisessa on tosiaankin pieni valopilkku."

"Pohjoisessa?" Fjeld kysyi. "Se on varmaan Skudesnesin satama. Se
sopii. Sivuutimmehan juuri äsken Vidingsön majakan. Silloin olemme
varmaan oikealla tolalla, mikäli salaperäinen laiva ei ole muuttanut
paikkaa sen jälkeen, kun poikani sen valokuvasi. Väsyttääkö teitä, miss
Evy? Tai onko teidän nälkä? Tiedätte, että pienessä kaapissa vasemmalla
on ruokaa. Käyttäkää hyväksenne!"

"Entä te itse?"

"Minun ei ole koskaan nälkä tehdessäni työtä. Kun olen oikein
touhussani, ei minulla ole aikaa mihinkään. Tiedättehän muuten, että en
ole erikoisen kohtelias."

Evy Westinghouse ei vastannut. Hän aikoi hetkisen kieltäytyä ruoasta
ja antautua yksinomaan tehtäväänsä, joka vaati hänen koko huomionsa.
Mutta hän oli huomannut kaapissa muutamia herkullisia kyljyksiä eikä
voinut vastustaa niitä. Melkein häpeillen hän otti koristepaperisen
kyljyksen ja iski siihen hampaansa melkein raakalaisella ilolla. Tämä
nuori, hemmoteltu nainen ei ollut tiennyt, mikä merkitys ruoalla oli
ihmisen elämässä, ennenkuin onnettomuus koristelemattomalla kielellään
oli saattanut hänet ymmärtämään sen. Se tapahtui silloin, kun hän eli
jauhopuurosta ja säilykkeistä eräällä pienellä saarella Newfoundlandin
matalikolla.

"Minun oli niin kova nälkä", hän sanoi anteeksi pyytäen ja pyyhki
suutaan. "Tiedättehän, että nuorilla pojilla on aina nälkä. Minun
täytyy näytellä osaani niin kauan kuin olen puettuna housuihin. Eikö
totta?"

Fjeld ei vastannut. Hänen teräksensiniset silmänsä näyttivät tahtovan
avata itselleen tien läpi pimeyden, hänen huulensa olivat lujasti
yhteen puserretut ja leveälihaksinen niska oli kumartunut eteenpäin
kuin saalista tähystävällä pedolla.

Merelle oli äkkiä ilmestynyt toinen tuntu. Pohjoisessa loisti aaltojen
yli etenevä heikko valoraita. Se hypähti eteenpäin ja lähetti äkkiä
kymmeniä tuhansia säteitä joka taholle. Se oli itse kaino Diana, joka
ratsasti seurueineen ja heitteli valokeihäitään pimeyden vaarallista
hirviötä vastaan.

Kävi yhä valoisammaksi ja yhtäkkiä kuun hopeakehrä kiepahti
taivaanrannan reunalta kuin antediluvianisen eläimen jättiläissilmä.
Oli kuin meren edestä olisi vedetty esirippu. Kuun hopea ripotteli
aarteitaan maata vasten aaltoileville pitkille laineille.

Koko koneen läpi kävi kova tärähdys. Evy Westinghouse katsoi
pelästyneenä Fjeldiä. Oli selvää, että jotakin oli tekeillä, joka
sai hänen kohottamaan lentokoneen korkeammalle. Nyt ei kai Evy ollut
pitänyt kyllin tarkkaa huolta tähystyksestä. Kuunsäteet olivat saaneet
hänen mielikuvituksensa liikkeeseen. Hän vilkaisi suoraan eteensä.
Fjeld oli kääntynyt puolittain häntä kohti, irroitti toisen kätensä
ohjauslaitteesta ja viittasi kärsimättömästi lounaaseen. Neito nousi
tuolistaan ja tarkasti kaukoputkella ilmaistuun suuntaan.

"Mitä näette?" Fjeld kysyi melkein ankarasti.

"Se on todellakin ihmeellistä", neito vastasi. "Suunnattoman suuri
nelisnurkkainen laatikko. Se on näköjään aivan kuin kokonainen pikku
kaupunginosa."

"Näettekö mitään valoa?"

"En... Kyllä näen. Malttakaahan hiukan. Mustassa massassa näkyy joku
heikko valonvälke."

"Mutta ei mitään lyhtyjä?"

"Ei... Mutta omituisinta kaikessa on meri sen ympärillä. Näyttää aivan
kuin se kiehuisi. Se loistaa ja kiiltää kuin meressä olisi kymmeniä
tuhansia jalokiviä."

"Ehkä se on noidantuli?"

"Ei, ei! Koko meri on laajalta alalta kuin kiehuvaa hopeaa täynnä oleva
pata. En ymmärrä, mitä se voisi olla."

Fjeld ei vastannut Mutta hänen ennestään niin ankarille ja vakaville
kasvoilleen oli tullut ilme, jonka neito oli nähnyt niillä ennenkin,
kun tohtori oli ollut saamaisillaan ratkaistuksi jonkun salaperäisen
arvoituksen.

"Nyt minäkin näen sen", hän sanoi nauraen "Sehän on, Jumala minua
auttakoon, silli. -- Silliä niin pitkältä kuin silmä kantaa. Bjelland
on oikeassa. Joku yritteliäs ulkomaalainen on anastanut kaiken sillin,
mitä säilyketehtaat kaipaavat turhaan. Minusta tuntuu..."

"Mitä niin?"

"Ikäänkuin ihmiset alkaisivat käydä liian kekseliäiksi. Varmaan on
pian menty sen iäisyysrajan yli, joka vie loppuun. Mitä sanotte siitä
otaksumasta, että maailmanloppu on pian käsissä?"



XIX.

ARIADNE-LANGAN PÄÄ.


"Näettekö siellä alhaalla ketään ihmisiä?" Fjeld kysyi.

"En", Evy Westinghouse vastasi, kumartuen lentokoneen ulkopuolelle.
"Näen vain heikon valopilkun tuon mustan massan jostakin raosta. Muuten
kaikki muistuttaa uivaa ruumisarkkua. En ole koskaan nähnyt moista,
niin synkkä ja kamala se on."

"Minkä näköinen kansi on?"

Amerikatar kumartui lentokoneen avoimesta ikkunasta ja katseli tarkasti
muutamia satoja jalkoja heidän allaan olevaa valtaista möhkälettä.
Fjeld oli pysäyttänyt siivet ja antoi nyt vain korkeuspotkurin
työskennellä. Lentokone laskeutui verkkaan rohkeitten lentäjien alla
kelluvaa mustaa massaa kohti. Pitkä valovirta näkyi nyt selvemmin. Se
oli aivan kuin leimuava miekka, joka jakoi jättiläisen kahteen osaan.

"Ettekö vieläkään voi nähdä mitään vartiomiehiä?" Fjeld kysyi
hermostuneena.

"En", amerikatar vastasi varmasti. "Jos ei valoa olisi ollut, olisi
voinut luulla, että se olisi vain jyrkkäseinäinen meren saari."

"No", Fjeld virkkoi, "meidän on katsottava asiaa lähempää. Se on kai
suuripiirteinen silliöljytehdas. Minä olen jo tuntevinani silliöljyn
hajua."

Hän oli oikeassa. Jättiläislaivasta kohosi tympeä haju, muistuttaen
mädänneen lemua. Evy Westinghouse koetti tukkia nenäänsä.

"Tämä on inhottavaa", hän sanoi. "Mikä voikaan haista näin hirveän
pahalta? Jos tätä jatkuu, niin minä tulen merikipeäksi."

Sillä välin Ilmari Erkon lintu laskeutui verkkaan alas laivan
valtaiselle katolle. Korkeuspotkuri järjesti vauhtia ja pitkät,
suippopäiset siivet pitelivät tasapainoa tyynin, tasaisin liikkein.

"Te saatte jäädä koneeseen", Fjeld kuiskasi. "Teidän on hoidettava
hyvin tähystystä ja jos teidät yllätetään, niin käyttäkää revolveria.
Osaattehan ampua. Ja jos joku tulisi lähemmäksi konetta kuin metrin
päähän, niin painakaa vasemmalla puolellanne olevaa valkoista
metallinappia. Silloin ei heidän ole hyvä olla."

Lentokone oli nyt laskeutunut katolle. Kevyenä kuin lintu se putosi
vieteripyörilleen. Se vain vähän hypähteli edestakaisin kuin
istumapaikkaa etsivä kalalokki.

"Onni suosii meitä", Fjeld sanoi tyynesti. "Tuuli on niin vähäpätöinen,
että meidän ei tarvitse ankkuroida, ja hyvä se onkin, sillä täällä ei
näy olevan mitään, mihin köydenpään kiinnittäisi."

Hän astui varovasti lentokoneen pienestä majasta. Evy Westinghouse
kumartui eteenpäin, hänen silmänsä loistivat kuun valossa ja
pienoinen, kalpea säde paistoi hänen oikeassa kädessään kimaltelevan
hopearevolverin piipulle.

Fjeld pysähtyi porrasaskelmalle.

"Minun täytyy tutkia tämä laitos", hän sanoi. "Kun te ammutte, palajan
takaisin. Mutta jos kävisi niin, että minun tieni lentokoneelle
katkaistaisiin, niin lentäkää matkoihinne. Osaattehan käsitellä
konetta. Tämä lentokone ohjaa itsensä melkein ihmisen avuttakin, kunhan
käytätte korkeuspotkuria tasapainon säilyttämiseen. Laskette suoraan
länteen, kunnes tulette Stavangeriin. Sieltä haette käsiinne konsuli
Bjellandin taikka jonkun hänen poikansa. Kerrotte heille kaikki,
mitä tiedätte. Sanokaa, että tämän laivan kupeella on suunnattoman
suuri silliparvi ja että täällä harjoitetaan sillivarkautta suuressa
mittakaavassa... Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", neito vastasi. "Mutta ilman teitä en aio lähteä täältä. Se
ei pistäisi päähänikään. Joko me molemmat tai ei kumpikaan."

Fjeld katsoi tuimasti uljasta nuorta neitoa. "Olette minun
komennossani", hän sanoi. "Olette vapaaehtoisesti suostunut tottelemaan
minun määräyksiäni. Minä kyllä selviydyn. Mutta tässä on kysymyksessä
enemmän kuin teidän tai minun henkeni. Pääasia on, että tämä salaisuus
saadaan selville. Olette noutanut tykkiveneen ennenkin, miss
Westinghouse. Se saattaa tälläkin kertaa olla tehtävänne. Minä luotan
teidän toimintatarmoonne ja ennen kaikkea kuuliaisuuteenne."

Neito nyökkäsi koneellisesti päätään ja pusersi kättään entistä
lujemmin revolverin ympäri. Fjeld katsoi melkein halveksien tuota
pientä asetta.

"Se on kaunis leikkikalu", hän sanoi, "mutta..."

"Se on kuitenkin kerran tuottanut eräälle ihmiselle kuoleman", neito
keskeytti hänet.

Tohtori kohautti olkapäitään.

"Heti oikealla puolellanne on pari hyvää revolveria. Molemmat ovat
uusia Colt-pistooleja. On mahdollista, että ne eivät oikein hyvin
sovellu teidän pieneen käteenne, mutta ne ovat miellyttävät pidellä ja
helposti laukeavat. Niitten paras ominaisuus on, että luoti lävistää
pari ihmistä ja menee vielä hyvän matkaa kolmanteenkin."

Fjeld ei odottanut Evy Westinghousen vastausta. Hän laskeutui varovasti
tämän merkillisen Noakinarkin jättiläiskatolle. Koko alus oli
nähtävästi rakennettu ohuista teräslevyistä. Hän astui valojuovalle
asti, joka ulottui pitkin koko möhkäleen.

Äkkiä hän pysähtyi. Hänen korviinsa kuului kaukainen ääni. Hän kumartui
ja asetti korvansa teräslevyä vasten. Nyt hän kuuli sen selvemmin. Se
oli jotakin surisevaa ääntä, johon yhtyi omituista loisketta, niinkuin
jostakin pumppukoneesta. Fjeld käsitti heti, mitä se oli. Merkillinen
laiva oli ilmeisesti varustettu voimakkaalla dynamolla, jota käytettiin
tuon möhkäleen liikuttamiseen. Kummallakin puolella olevat torpedojen
näköiset ulkonemat muistuttivat Missisippijoen mahtavia lauttoja, jotka
kömpelöstä ulkomuodostaan huolimatta kulkevat huimaa vauhtia.

Fjeld konttasi varovasti valojuovalle, joka ei ollut aivan niin kalpea
kuin miltä oli näyttänyt ylhäältä ilmasta. Se oli noin kolmannes-metrin
levyinen.

Hän kumartui verkkaan eteenpäin. Valomeri aluksi häikäisi häntä, mutta
vähitellen hän tottui siihen.

Hän perääntyi hämmästyneenä. Sillä näky, joka hänet kohtasi, antoi
hänen käsiinsä sen Ariadne-langan pään, joka vei salaisuuden
selvittämiseen.



XX.

TARKASTUS.


Fjeld näki edessään syvän, suuren altaan, jonka joka puolella oli
leveät parvekkeet. Altaan toiseen pitkään päähän oli laitettu 20-30
metrin korkuinen kattila, jota ympäröivät putkijohdot. Altaasta
kulki kattilan yläosaan leveä torvi ja kattilan päällä oli suppilon
tapainen kansi. Kaksi sähkövalonheittäjää loi suuren huoneen nurkista
ympärilleen räikeän valaistuksen. Altaan vesi oli alituisessa
liikkeessä. Se oli aivankuin kimalteleva hopeavirta. Jonkin laitteen
avulla saatiin vesi virtaamaan puolelta toiselle. Se muodosti melkein
koskena kohisevan puron. Koko vesimäärä imeytyi ennenmainittuun
torveen, joka vei sen suoraan kattilaan.

Fjeld luuli ensin, että koko allas oli yhtenä ainoana kimmeltävänä
massana. Mutta sitä mukaa kuin hänen silmänsä tottuivat terävään
valoon, hän huomasi veden olevan täynnä silliä -- eläviä sillejä, jotka
myllersivät sekaisin mitä hurjimmassa sekamelskassa.

Kaikki näytti tapahtuvan koneellisesti jonkun nerokkaasti mietityn
järjestelmän mukaan. Silli pumpattiin altaaseen laivan ulkopuolella
olevasta avarasta sillinuotasta. Altaan läpi se painettiin torveen ja
sitä myöten kattilaan, missä se pudistettiin suolavedestä, joutuakseen
viimein sähköuuniin, joka jollakin nerokkaalla laitteella valutti
valmiin öljyn pitkiä putkia myöten jättiläisaluksen sisällä oleviin
ammeisiin.

"Tämäpä on suurenmoinen keittolaitos", Fjeld tuumi. "Kaikki näyttää
tapahtuvan itsestään."

Ei kuulunut ääntäkään paitsi dynamojen hiljainen sähinä ja pumppujen
tasaiset lyönnit. Koko laiva oli kuin kuollut. Suunnattomilla
parvekkeilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.

Tuo suunnaton laitos muistutti erästä esihistoriallista
jättiläiseläintä, joka makasi silmät ummessa ja ahmi keräämäänsä
saalista. Ja minkälaista saalista?

Fjeld heitti silmäyksen merelle. Suuri nuotta ulottui laivan perästä
monen sadan metrin pituudelta. Vaikka laivan piti voida kuluttaa
monta sataa tonnia silliä minuutissa, tuntui vielä kuitenkin olevan
käytettävänä useita satoja tuhansia tynnyrejä.

Mutta kuinka nämä ulkomaalaiset olivat voineet kerätä niin suunnattomia
sillimääriä nuottaansa näin kaukana merellä?

Siinä oli vielä yksi arvoitus ratkaistavana. Yksi asia oli kuitenkin
selvä, että nimittäin jättiläinen harjoitti luvatonta kalastusta Norjan
rannikolla. Sillä tämä oli paljon aluevesien rajan sisäpuolella.

Fjeld nousi seisomaan epätietoisena. Ei ollut helppo sanoa, mitä hänen
nyt pitäisi tehdä. Lukuunottamatta tuota kapeata valojuovaa, koko laiva
tuntui olevan aivan ilmanpitävästi suljettu.

Hän hiipi varovasti laivan maanpuoleiselle sivulle. Kuutamo oli nyt
kirkkaimmillaan ja se heitti hänen eteensä pitkän varjon. Se oli
varoitus, jonka Fjeld heti otti huomioon. Hän heittäytyi pitkin
pituuttaan kannelle ja konttasi hiljaa sen osan laidalle, joka näytti
olevan laivan keula. Fjeld näki nyt selvästi nuo torpedon kaltaiset
teräsputket, jotka päättyivät suippoihin kärkiin ja joitten tehtävänä
luultavasti oli raivata tietä tuon valtaisen laatikon tapaisen aluksen
ruholle. Nämä hummerin saksia muistuttavat voimakkaat ulottimet olivat
hirveän näköiset.

Muuten ei näkynyt mitään epäiltävää. Miehistöllä tuntui todellakin
olevan hyvä omatunto, koska ei ollut asetettu mitään vartiota.
Möhkäleen rintana olevasta mustasta terässeinästä ei näkynyt
valonpilkahdustakaan.

Mutta Fjeld ei ollut niitä miehiä, jotka ulkonaisen rauhallisuuden
antavat tuudittaa itsensä uneen. Täällä oli väijyksissä jotakin pahaa.
Hän tunsi seisovansa vihollisen alueella ja vaaran uhkaavan tämän
pahantekijäin pesän joka nurkasta. Nyt peto nukkui. Mutta joka hermo
sen ruumiissa sanoi hänelle, että herättyään se levittäisi ympärilleen
kuolemaa ja tuhoa.

Hän katsoi ympärilleen. Kannen tummien ääriviivojen yli hän huomasi
lentokoneen seisovan pyöreillä, siroilla jaloillaan kuin kärpänen
seinällä. Hän mietti, olisiko hänen palattava lentokoneeseen,
lennettävä Stavangeriin ja noudettava sotaväen apua. Pari
torpeedovenettä varmaan riittäisi tekemään selvän tästä omituisesta ja
jättiläismäisestä silliryöstöstä.

Mutta Fjeld ei ollut halukas sekoittamaan tähän asiaan varsin paljon
julkisuutta. Hän oli nähnyt liian monta esimerkkiä siitä kömpelyydestä
ja typeryydestä, jolla niin sanotut auktoriteetit pilaavat ja
tärvelevät mutkikkaan asian. Ja hän päätti odottaa ja pitää varansa.

Tämä päätös tuntui olevan onnellisin. Sillä noustuaan käsivarsiensa
varaan hän tunsi kannen reunassa kohoavan kohdan, jota ei ollut ennen
huomannut. Hän haparoi käsivarsin terässeinää alaspäin ja hymyili
tyytyväisenä: hän oli tavannut rautatikkaat, jotka veivät aivan
vedenpinnassa olevalle leveälle siltamalle.

Fjeld ei kauan mietiskellyt. Hän tarttui ylimpään puolapuuhun ja päästi
jalkansa solumaan reunaa pitkin, kunnes ne kohtasivat toisen puolapuun.
Sitten hän alkoi verkalleen kavuta alaspäin. Päästyään keskipaikalle
hän äkkiä pysähtyi. Ainoastaan puolen metrin päässä ja hänen päänsä
korkeudella avattiin luukku, josta virtasi voimakas valo, ja hän kuuli
raa'an äänen puhuvan.

"Mitä hittoja siellä on, Jerome?" kysyttiin ranskaksi. "Katolla on joku
konttaamassa. Lähetä ylös mies katsomaan, mikä siellä on?"

"Erehdytte, kapteeni", kuului toinen ääni. "Kukapa olisi tullut katolle
koskettamatta soittojohtoon?"

"Hitto tietäköön!" edellinen ääni vastasi kiukkuisesti. "Mutta joku
kulki kajuuttani yli hetkinen sitten."

"Varmaankin paroni on tullut takaisin lentokoneellaan."

"Pässinpää", kapteeniksi mainittu ärjäsi. "Miksikä hän konttaisi
teräslevyillä kuin mikäkin äyriäinen? Lähetä pari miestä katsomaan. Ja
jos siellä on joku, niin toimita hänet suorinta tietä hiiden kattilaan."

Luukku lyötiin kiinni. Sisältä kuului jyriseviä askeleita.

Field kiiruhti portaita alas. Mutta samassa kun hän laski jalkansa
siltamalle, kaksi miestä tuli eräästä ovesta ja heittäytyi hänen
kimppuunsa, syösten suustaan muutamia valikoituja ranskalaisia
kirouksia.



XXI.

PULASSA.


Fjeldillä oli revolveri kädessä, mutta hänen ei tarvinnut käyttää sitä.
Hintelät, leveäharteiset belgialaiset hän sai karistetuksi hartioiltaan
pudistamalla. Sitten hän lähti pakoon siltamaa pitkin, ei merimiesten
puukkojen pelosta, vaan tahtoen käyttää tilaisuutta tutustuakseen tähän
merkilliseen laivaan niin paljon kuin mahdollista.

Hän hyppäsi sen parin metrin levyisen välikön yli, joka ikäänkuin jakoi
laivan kahtia. Belgialaiset juoksivat hänen perästään, kiroten ja
hoilaten. Mutta he eivät olleet niin nopsat jaloistaan kuin norjalainen
lääkäri. Toinen heistä kompastui yrittäessään väreilevässä kuuvalossa
tehdä saman hypyn kuin Fjeld ja putosi mereen. Toinen pysähtyi pikku
aukion reunalle ja huitoi hurjasti veitsellään pakenevaa vihollista
kohti.

Fjeld laski, että toisellakin puolella pitäisi olla käytävä, eikä hän
erehtynytkään.

Mutta nyt oli hirviö herännyt. Luukku avattiin uudestaan ja hänen
korvissaan suhahteli harhaan ammuttuja revolverinkuulia. Joka taholta
kuului huutoja, kirkumisia ja kirouksia.

Yhtäkkiä Fjeld huomasi jättiläisen liikkuvan. Molemmat puoliskot
erosivat loitommalle toisistaan. Valtava aukeama tuntui leviävän kuin
kita pusertaakseen vihollisensa kuoliaaksi. Fjeld pysähtyi hetkeksi
epätietoisena rautaportaitten eteen. Sillä hetkellä hän oli turvassa.
Hänen yläpuolellaan luukusta ampuva mies ei uskaltanut näyttäytyä,
sittenkun muuan Fjeldin revolverinluoti oli pudottanut aseen siitä
kädestä, joka oli pistetty ulos ampumaan rohkeata vihollista.

Evy Westinghousesta hänellä ei ollut vähintäkään pelkoa. Hän tunsi
olevansa vakuutettu siitä, että laivan miehistöllä ei ollut vielä
aavistustakaan lentokoneesta.

Lisäksi oli selvää, että hirviön miehistö ei tiennyt, mitä sen
olisi pitänyt tehdä. Laivassa oli suuri hämminki. Siinä häärättiin
ja hätäiltiin enemmän kuin toimittiin. Ilmeisesti puuttui heiltä
järjestävät aivot ja kapteenin käheät komennukset hukkuivat
vastalauseisiin ja tottelemattomien alamaisten niskotteluun.

Tämä yksi ainoa mies, joka osotti niin suurta kylmäverisyyttä ja niin
suurta taituruutta aseitten käyttelyssä, oli aikaansaanut hädän, jota
lisäsi vielä kalpea, salaperäinen kuutamo, ärsyttäen taikauskoisia
merimiehiä.

Tämmöisissä olosuhteissa Fjeld ei hetkeäkään epäröinyt jättää lähemmin
tarkastamatta laivaa, ennenkuin poistuisi taistelutantereelta. Hän
hiipi takaisin torpeedon tapaisille ulokkeille. Hämmästyksekseen
hän huomasi, että laivan molemmat puoliskot etääntyivät yhä enemmän
toisistaan. Kita aukeni ja samassa näkyi loistava punertava massa, joka
epäselvässä kuutamossa muistutti virtahevosen kitaa.

Fjeld kouristi revolverin käteensä. Massan herättämä hirvittävä tunne
lisääntyi suuressa määrin sen kautta, että kummaltakin puolen tuli
näkyviin rautakeihäitä, jotka muistuttivat alligaattorin hampaita.

Mutta kun kukaan ei tuntunut panevan esteitä hänen tielleen, hän
kumartui eteenpäin tarkastaakseen tuota salaperäistä nielua. Hän
huomasi muutamia riepuja, jotka riippuivat lähimmässä rautaseipäässä.
Kurottautumalla hyvin pitkälle hän sai niistä kiinni. Ne olivat
tahmaiset. Lähemmin tutkimatta löytöään hän pisti sen taskuunsa ja
rupesi hiljakseen pyrkimään takaisin.

Samassa vilahti siltaman yli pitkä varjo, näkyi voimakas välähdys
ja jostakin salatusta ovesta syöksyi kymmenkunta miestä kiljuen ja
kiroten. Fjeld puri huultaan. Peräytyminen oli häneltä katkaistu. Hänen
olisi pitänyt tajuta, että rautaportaitten vieressä oli ovi tälläkin
puolella laivaa.

Mutta hänellä ei ollut aikaa pitemmältä tuumia asiaa. Merimiehet
tulivat lähemmäksi ja vaikka rohkeus ei näyttänyt olevan heidän
huomattavimpia ominaisuuksiaan, oli kuitenkin selvää, että yksinäisellä
miehellä ei ollut suuriakaan toiveita murtautua läpi häntä vastaan
hyökkäävästä hoilottavasta ja ulvovasta joukosta. Fjeldiä ihmetytti,
että hänen vastustajansa eivät ampuneet. Mutta pian hän huomasi
syyn siihen. Matruuseilla ei nähtävästi ollut tilaa semmoiseen
toimenpiteeseen, koska he siten joutuisivat vaaraan ampua toisiaan.
Sitä paitsi oli heidän aikomuksensa ilmeisesti heittää vastenmielinen
vieras aukkoon, jossa vaaleanpunaiset piikit näyttivät himoitsevan
jotakin uhria.

Fjeld kohotti revolverinsa. Mutta silloin hän äkkäsi, että matruusit
suojelivat itseään eräänlaisella rautakilvellä, jota he kantoivat
edessään liikuttavan huolellisesti, jotta ei vain yksikään heistä
joutuisi kärsimään vieraan aseitten aiheuttamaa vahinkoa. Sillä tavoin
olisi heille verrattain helppoa ja vaaratonta heittää tunkeilija laivan
nieluun.

Fjeld käsitti joutuneensa pulaan. Hän vilkasi taakseen ja hänestä
näytti kuin leveät leuat liikkuisivat, päästäen kolisevan äänen aivan
kuin krokodiilit saaliin lähestyessä. Mutta vaara, joka häntä nyt
uhkasi, ei ollut suurempi kuin monet niistä, joita hän vaiherikkaan
elämänsä kuluessa ennenkin oli voittanut.

Hän kohotti revolverinsa ja laukaisi nopeasti peräkkäin kolme laukausta
rautalevyä vasten. Hän huomasi matruusien kumartuvan alas kilpiensä
suojaan ja pysäyttävän hyökkäyksensä. Juuri sitä hän oli toivonutkin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heitti sadan kilon ruumiinpainonsa
edessään olevaa rautaseinää vastaan. Sen suojassa olleet kuusi
matruusia eivät olleet arvanneet niin suunnatonta rohkeutta. He eivät
osanneet asettua vastarintaan. Kauhistuneina he pudottivat kilpensä ja
kaatuivat päällekkäin siltamalle. Kaksi heistä syöksyi mereen, eivätkä
toiset kerinneet tointua ennenkuin rivakka norjalainen oli hypännyt
heidän ylitsensä rautaportaille.

Fjeld pysähtyi hetkeksi. Hän kuuli jotakin, joka sai hänet rientämään
portaita ylös kauheata vauhtia. Se oli laukaus, yksi ainoa kova laukaus
hänen lentokoneessa olevasta toisesta Colt-pistoolistaan.



XXII.

YKSIN.


Evy Westinghouse istui tyynesti ja hiljaa odottaen Ilmari Erkon
lentokoneessa. Kuunvalo loisti hänen kalpeille kasvoilleen. Hän istui
huulet yhteen puristettuina vartiopaikallaan täysin tietoisena suuresta
vastuunalaisuudestaan.

Musta kansi näytti niin merkillisen salaperäiseltä öisessä
valaistuksessa. Se oli kuin kuilu, joka millä hetkellä tahansa voisi
niellä hänet. Hän kumartui eteenpäin ja jännitti kaikki aistinsa.
Ei yksikään ääni, ei pieninkään liike jäänyt häneltä huomaamatta.
Tuon tuostakin hän oli kuulevinaan takanaan hiipiviä ja sipsuttavia
askeleita. Hänestä tuntui, kuin petoeläin olisi hiljaa hiipinyt
pehmeillä tassuillaan häntä kohti pitkin tuota synkkää pintaa.
Mutta hän ei nähnyt mitään. Itse jännitys ihmisen hermoissa riittää
loihtimaan esiin salaperäisiä ääniä. Ja kuitenkin ainoastaan hänen oman
sydämensä tykytys kajahteli hänen tärykalvoissaan.

Semmoisina hetkinä todella tuntee elävänsä.

Tämä amerikalainen miljoonanomistaja, joka siinä istui kuun
kepeänvihreän cyklooppisilmän edessä odottaen vaaroja, joitten tiesi
häntä väijyvän, huomasi yhtäkkiä kätensä vapisevan. Johtuiko se
pelosta vai odotuksesta?... Mutta hän tunsi melkein nauttivansa siitä
heräävästä pelontunteesta, jota vastaan hänen oli taisteltava koko
yankee-luontonsa väkevällä elinvoimalla. Nyt hän tajusi, että hänen
olemuksensa alkuperäisin vaisto oli taistelun kaipuu. Häntä poltti sama
ylpeä toiminnanhimo, joka oli kalvanut hänen isäänsä ja veljeänsä Wall
Streetin voimakkaassa kullanloistossa. Hänen väsymyksensä oli poissa,
hänen raukea herpautumisensa arkielämän yksitoikkoisuuteen, joka tappaa
amerikattarien hyvän tuulen ja tekee heidät varjokuviksi, oli hävinnyt.
Hän ei välittänyt enää miesten kunnianosoituksista. Nyt vasta hän oli
oppinut tajuamaan, että amerikalaisten käsitys naisesta on pohjaltaan
vain naisen halveksumista, se kun kehoittaa naista tavoittelemaan vain
loitolla elämän taistelukentältä olevaa ylhäistä asemaa.

Äkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät. Ylhäältä ilmasta kuului
kaukaista surinaa, muistuttaen aivan jättiläiskokoisen merikotkan
siipien lyöntiä. Hetkistä myöhemmin hän kuuli alapuoleltaan huutoja ja
laukauksia. Suuri hirviö oli herännyt ja rupesi liikahtelemaan.

Missä oli tohtori Fjeld? Ja mitä hänen itsensä pitäisi tehdä? Hänen
oikea kätensä pusertui lujemmin ohjauslaitteeseen ja vasen oli
koskettimella, jonka avulla korkeuspotkuri pantiin käymään.

Hän kuuli selvästi huutoja etukannelta. Raa'at ja käheät äänet siellä
huutelivat, kuuluen melusta tuon tuostakin hänen korviinsa saakka
tunkeutuva ranskalainen kirous. Taas kuului laukaus...

Mutta hän ei saanut aikaa kauemmin ajatella, mitä edessäpäin tapahtui.
Sillä kuulemansa voimakas suhina kävi nyt yhä selvemmäksi ja kuutamossa
näkyi kannella pitkä varjo. Seuraavalla hetkellä liukui lentokone
teräskannelle, vain kuuden tai seitsemän metrin päähän hänestä. Se
vieri eteenpäin, pitkä pyrstö kohosi hetkeksi ilmaan kuin hevonen, joka
on potkaissut taaksepäin -- sitten se yhdellä nykäyksellä pysähtyi
paikalleen.

Silloin Evy Westinghouse irroitti kätensä ohjauslaitteesta ja tarttui
hienolla, valkealla kädellään tohtorin suureen revolveriin.

Hän katsoi huolestuneena ympärilleen. Mutta hänen seuralaisensa oli
häipynyt pimeyteen. Ei ollut muuta keinoa kuin odottaa, mitä tapahtuisi.

Lentokoneesta hyppäsi kaksi miestä. Hän kuuli ihmettelevän
huudahduksen, joka ilmaisi hänelle toisen lentokoneen miehistä vasta
nyt huomanneen hänet. Samalla hän huomasi, että laivan keskellä ollut
kaitainen valojuova nyt rupesi, leviämään -- ensin hyvin hitaasti,
mutta sitten yhä nopeammin. Näytti aivan siltä, kuin olisi vedetty
esirippu syrjään jonkin loistavan maanalaisen näytelmän edestä.

Valojuovan toisella puolella olevat miehetkin näyttivät hämmästyvän
tästä ilmiöstä. He aikoivat hypätä hänen luokseen, mutta muuttivat
äkkiä päätöksensä. Toinen oli vähällä syöksyä heidän jaloissaan
aukenevaan valomereen. Kirous huulilla he pysähtyivät aukeaman reunalle.

"Kuka siellä?" nuorekas ääni huusi ranskaksi.

Evy Westinghouse ei vastannut. Hän kumartui niin paljon eteenpäin
kuin mahdollista, jotta miehet eivät huomaisi olevansa tekemisissä
ainoastaan naisen kanssa. Sitten hän kohotti raskaan Colt-revolverin ja
ampui laukauksen ilmaan.

Tämän laukauksen Jonas Fjeld kuuli. Vapauduttuaan vihollisistaan
hän kiipesi ylös rautaportaita. Hän tunsi itsensä levolliseksi
lentokoneessa olevan nuoren naisen suhteen. Tämä ei kyllä jättäytyisi
yllätettäväksi. Fjeld tiesi hänen hyvin tuntevan lentokoneen
yksinkertaisen ja helpon koneiston ja helposti voivan ohjata sitä, jos
se tulisi tarpeelliseksi.

Hän pysähtyi hämmästyneenä katolle. Toisen lentokoneen ääriviivat
näkyivät kuuvalossa ja leveän valojuovan reunalla hän keksi kaksi
miestä, jotka seisoivat siinä neuvottomina revolverit kädessä.

Pienempi heistä kumartui eteenpäin ja huusi alas huoneeseen. Fjeld ei
kuullut, mitä mies sanoi. Mutta tulosta ei tarvinnut odottaa. Ennen
niin äänettömässä laivassa alkoi nyt elämä kuhista odottamattoman
vilkkaana. Ilmeisesti oli suuresta huoneesta nostettu tikapuita, sillä
seuraavassa hetkessä pisti joukko parrakkaita päitä esiin valomerestä
ja parikymmentä hurjaa olentoa syöksyi kannelle valojuovan molemmin
puolin.

"Ottakaa lentokone", kuului tuima huuto, "ja heittäkää se mereen."

Kaksi miestä meni rohkeasti omituista kellanvihreää lintua kohti,
joka pyöreillä jaloillaan seisoi läpättäen kannella. Arvelematta he
tarttuivat sen vaaleaan teräspyrstöön.

Fjeld ryömi varovasti lähemmäksi, koettaen saada toisen lentokoneen
itsensä ja hyökkääjien väliin. Ilmeisesti oli hänet kokonaan unohdettu.
Kaikkien silmät olivat suunnattuina vieraaseen lentokoneeseen.

Miesten huuto vaikeni äkkiä. Lentokoneen kupeesta syöksyi valkea valo.
Mitään pamahdusta ei kuulunut eikä näkynyt savua. Mutta molemmat
matruusit kaatuivat nurin, aivan kuin salama olisi heidät lyönyt.



XXIII.

LASSONHEITTÄJÄ.


Jättiläislaivassa vallitsi kuolonhiljaisuus. Molemmat matruusit
makasivat kannella kuin hengettöminä. Kuunvalo lankesi toisen rehevän
parran peittämille kalpeille kasvoille, joissa törrötti suu puoleksi
avoinna.

Toisella puolella valojuovaa olevat miehet eivät näyttäneet olevan
erikoisen halukkaat tulemaan toverinsa avuksi. He näyttivät
säikähtyneiltä ja epäröiviltä. Juova oli tullut jo useita metrejä
leveäksi.

Mutta hiljaisuutta kesti vain silmänräpäyksen. Kuului revolverin
laukaus. Ja tämä yksi ainoa laukaus oli alkuna kokonaiselle
tykkitulelle. Roistot vetivät esiin revolverinsa ja ampuivat sokeasti
lentokonetta kohti. Luodit vain vinkuivat metallia vasten, mutta
ampumisesta ei tuntunut olevan mitään tulosta. Toiselta sivulta meni
muuan lasiruutu rikki -- siinä kaikki.

Ja kuitenkin olisi tuo samainen laukaus voinut tulla hyvin
kohtalokkaaksi nuorelle "The fifth avenuen" ladylle. Sillä muuan
lasisirpale sattui häntä olkapäähän, repäisi rikki leningin ja
tunkeutui ihon alle. Evy Westinghouse, joka istui pää alas painettuna
roistojen tulilinjassa, tunsi niin ankaraa kipua, että hänen oli
pantava kaikki voimansa liikkeelle, jotta ei menettäisi tajuaan. Hän
käsitti, että nyt hänen oli toimittava ja että paljon riippui siitä,
pääsisikö hän pakoon ja hankkimaan apua. Hän oli viimeiseen asti
toivonut, että Fjeld tulisi takaisin. Mutta nyt hän käsitti, että
tohtorin pääsy hänen luokseen oli katkaistu. Tohtorin sanat kaikuivat
vielä hänen korvissaan. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin toimia
niitten mukaan. Veri tihkui haavoittuneesta olkapäästä, hän tunsi
lämpöisen, kostean veren tippuvan vasemmalle käsivarrelleen.

Hitaasti hän kohotti päänsä suojaavan panssarin yli. Ampuminen oli
tauonnut. Joku luja tahto oli järjestänyt raivoavat miehet. Hän näki
heidän seisovan kuiskailemassa keskenään lentokoneen varjossa. Laivan
sisäosista tuli yhä useampia kannelle. He konttasivat kuin apinat,
jättäen pitkät kuutamon varjot jälkeensä.

Kannella vallitsi yhtäkkiä täydellinen hiljaisuus. Mutta tämä
hiljaisuus oli vielä paljon kauhistuttavampi kuin revolverien pauke.

Nyt hän näki miehen konttaavan ruumasta. Evy näki hänen kasvonsa ne
muutamat sekunnit, kun hän pisti päänsä ylös valomerestä. Ne eivät
olleet toisten kaltaiset. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut
ja tummat. Hänellä oli korvissa pitkät renkaat ja kasvoissa syvät
rokonarvet. Silmät olivat pienet, mutta hehkuivat kuin kivihiilet.
Vasemmalla käsivarrellaan oli hänellä pitkä vyyhdelle keritty köysi.

Evy Westinghouse oli nähnyt tuommoisia miehiä ennenkin. Niitä on
joka paikassa Buenos Ayresissa ja Montevideon laitamilla. Ne olivat
_gaucho_'ja Etelä-Amerikan heinäaroilta, mistä ovat muuttaneet
suurkaupunkeihin harjoittamaan ammattiaan ihmisiä vastaan, opittuaan
ensin ottamaan sen avulla kiinni karjaa.

Nuori nainen kalpeni. Hän käsitti, että miehen käsivarrelta riippuva
köysi oli lasso ja että mikään ase ei voinut olla tehokkaampi
estämään hänen pakenemistaan. Samassa hän vasemmalla kädellään painoi
korkeuspotkurin kosketinta. Mutta se oli liian myöhäistä.

Gaucho oli silmänräpäystäkään viivyttelemättä heittänyt lassonsa
lentokoneen torpeedomaisen kokan yli. Riemuhuuto toisella puolella
olevien roistojen kurkuista todisti hänen osanneen maaliinsa. Lasso oli
lujasti kiinni lentokoneen nokassa, eikä sen jälkeen ollut lainkaan
vaikeaa kaataa sitä kumoon taikka ainakin estää sitä lähtemästä.

Evy käsitti kauhistuen, että oli kadottanut mahdollisuuden päästä
pakoon. Hänellä ei ollut puukkoa, millä olisi leikannut poikki tukevan
hamppuköyden, joka nyt sitoi hänet kiinni kirottuun laivankanteen.
Korkeuspotkurista ei asiain näin ollen ollut mitään hyötyä, ja
hän sulki nopeasti koskettimen, jotta kone ei kaatuisi nurin. Hän
odotti joka silmänräpäys, että gaucho kiristäisi lassoa. Mutta
etelä-amerikalainen ei pitänyt kiirettä.

Taustalta tullut pieni mies, joka oli ottanut komennon, astui nyt
esiin. Kuu paistoi hänen ryppyisille kasvoilleen valaisten hänen kapeat
silmänsä ja suuren monokkelin, joka tuntui tekevän ilmeettömät kasvot
yhä enemmän värittömiksi ja näivettyneiksi.

"On kai parasta, että antaudutte meille", hän lausui levottomuudesta
kevyesti vapisevalla äänellä. "Me tunnemme teidät, tohtori Fjeld. Koko
maailmassa on vain yksi ainoa tämän mallinen lentokone. Se ei ole
häpeäksi keksijälleen. Ilmari Erkko tuntisi nyt pahoinvointia, jos
olisi elossa. Kun tulee vangituksi kuin tavallinen härkä heinäarolla --
se on kehno loppu lintulentäjälle. Eikö totta?"

Mies kumartui eteenpäin ikäänkuin vastausta odottaen. Mutta kun ei
saanut mitään vastausta, hän jatkoi:

"Ette tosiaankaan voi ajatella mitään vastarintaa, rakas tohtori",
hän sanoi lempeällä ja sovinnollisella äänellä. "Samassa hetkessä kun
jollakin tavoin yritätte näyttää hampaitanne, teidät ammutaan. Kymmenen
miestä vartioi revolvereillaan teidän pienintäkin liikettänne."

Taas hän piti muutamien sekunttien paussin. Hänen kasvoilleen tuli
levottomuuden ilme ja hän katseli ympärilleen semmoisin elein, jotka
ovat ominaiset henkilöille, jotka koko ikänsä ovat taistelleet
synnynnäistä raukkamaisuutta vastaan.

"No", hän sanoi äkkiä ankarasti. "Mitä vastaatte? En ole aikonut
upottaa teitä rotan tavoin. Tässä ruumisarkussa on pari hauskaa
huonetta, joissa voimme kaikessa rauhassa keskustella asioistamme.
Siellä on m.m. joku pullo whiskyä, joka voi helpottaa keskusteluamme."

Hän vaikeni jälleen. Hän ei saanut mitään vastausta. Toinen lentokoneen
miehistä astui hänen eteensä kärsimättömin elein.

"Nyt tämä neuvotteleminen saa olla lopussa", hän sanoi kiivaasti.
"Antakaa tohtorin mennä tuonelaan ennenkuin hän vapautuu nykyisestä
asemastaan. Nyt olemme tilaisuudessa pääsemään hänestä kuitiksi. Hän
vältti helvetinkoneen. Antakaamme hänen tehdä tuttavuutta sillien
kanssa. No, Sanchez", hän jatkoi argentinalaiselle, "kaada hänet
mereen!"

Ilkeästi nauraen gaucho keräsi lasson käsivarrelleen ja laittautui
kiristämään nuoraa. Silloin kuului keskeltä hiljaisuutta laukaus.
Tuliko se lentokoneesta? Kukaan ei sitä huomannut. Mutta
etelä-amerikalainen luhistui kannelle, lasso putosi hänen kädestään ja
hän syöksyi mereen.



XXIV.

MUUAN ELÄMÄNKOHTALO.


Paroni de Nozier oli niitä ihmisiä, jotka kasvavat menestyksestä ja
lannistuvat vastoinkäymisestä. Hänen kyynillinen mielenlaatunsa ei
koskaan ollut oppinut tietämään, mitä merkitsee miehekäs kohtaloon
alistuvaisuus, joka on suurempi kuin rohkeus.

Tämä oli heikkous hänen henkisessä koneistossaan. Harvat ihmiset
ovat suuremmalla rohkeudella tutkineet luonnon salaisimpia voimia.
Hän muistutti monessa suhteessa yleisneroa James Mortonia, joka
väkivaltaisessa ylimielisyydessä oli tehnyt yhden suurimmista pahoista
töistä, mitä rikosten historia tuntee. Mutta hänellä ei ollut sitä
tietoista filosofista tyyneyttä, joka oli lyönyt leimansa Josias
Saimlerin oppilaaseen.

Tämä omatekoinen paroni, joka oli omistanut elämänsä merien
tutkimukseen ja ottanut ensimäiset oppiaskeleensa tällä alalla Monacon
ruhtinaan johdolla, oli aivan sattumalta johtunut erääseen ajatukseen,
joka vei hänet epäkäytännöllisestä tieteestä paljon aineellisempaan
rikokseen. Hän oli tehnyt joukon pienempiä kokeita ja keksinnöitä
valtameritutkimuksen alalla, saavuttaen niillä nimen, joka mainittiin
norjalaisten professorien Nansenin ja Helland Hansenin rinnalla. Mutta
paroni ei ollut tyytynyt siihen.

Hän se oli rakentanut sen omituisen sukeltajakellon, jonka tohtori
Hjort oli esitellyt suuressa merentutkijain kokouksessa Bergenissä
1922. Ja tämä pikku belgialainen se oli samana vuonna julkaissut
pienen lentokirjasen erinäisistä ilmiöistä kalojen silmissä, herättäen
sillä suunnatonta huomiota. Paroni de Nozier'sta oli odotettu paljon
enemmän. Mutta yhtäkkiä hän oli keskeyttänyt tieteellisen toimintansa
ja vetäytynyt, kuten itse sanoi, omin päin jatkamaan tutkimuksiaan.
Ei ollut tuntematonta, että hän Spezzian telakalla oli rakennuttanut
itselleen jättiläislaivan, jonka rakenteesta ja tarkoituksesta hän
oli noudattanut mitä suurinta vaiteliaisuutta. Ja siten lahjakas
belgialainen paroni vetäytyi saman salaperäisen hämäryyden varjoon,
joka ennenkin oli peittänyt hänen nimensä.

Kuka hän oli, tuo kuihtunut mies, jolla oli niin ilmeettömät
elostelijankasvot ja hieman lapsellinen, mutta samalla röyhkeä käytös?
Ja kuinka tämä omituinen tuntematon, jonka mennyttä elämää ei kukaan
tuntenut ja jonka luonne oli salaperäinen arvoitus, oli voinut luoda
valoa asioihin, jotka ennen olivat olleet hämäryyden peitossa? Kaikki,
mihin hän ryhtyi, vaikutti nerokkaalta ja sai osakseen ihailua. Varmaan
hän oli suunnattoman rikas. Mutta mistä hänen rikkautensa johtuivat?
Hänen keksintönsä olivat tosin suurenmoiset, mutta eivät olleet sen
laatuiset, että olisivat tuottaneet miljooneja. Paroni de Nozier jatkoi
kuitenkin pelottomasti alkamallaan uralla. Kukaan ei ollut voinut
päästä häneen käsiksi. Onni hymyili hänelle, niinkuin se usein hymyilee
niille, jotka askartelevat yhteiskunnan laitamilla. Hän esiintyi kuin
Napoleon, joka mobilisoi meren kaikki rikkaudet lippunsa alle.

Eikä häntä vastaan koskaan ollut noussut ainoakaan käsi -- ennenkuin
nyt tällä hetkellä, kun outo lentokone laski hauraat pyöränsä hänen
laivansa teräskannelle.

Häntä ahdisti nyt tuo kirottu tohtori Fjeld. Hän tiesi ahdistajansa
olevan saman miehen, joka oli voittanut Saimlerin, Huysmannin ja
Delman -- tuon pitkän, vaalean germaanin, joka nyt koetti murskata
hänet. Muutamia minuutteja hänellä oli ollut tuo peloton norjalainen
vallassaan, kun Sanchez'n varma lasso oli ollut kiinni lentokoneen
kokassa. Mutta nyt tilanne oli toinen. Argentiinalainen oli, pää
murskattuna, syöksynyt silliparveen. Lasso oli pudonnut hänen kädestään
ja nyt Erkon ylpeä lintu jo leijaili ylhäällä ilmassa.

Tuohon vihreänkeltaiseen koneeseen eivät pystyneet mitkään kuulat.
Lasso näkyi vielä riippumassa siitä. Mutta kenenkään Nozier'n miehistä
ei onnistunut saada kiinni köydestä. Muutamien sekunttien kuluttua
ilmalaiva oli kohonnut ylös ja oli matkalla rannikkoa kohti.

Paroni de Nozier hykersi käsiään raivosta ja hänen suunsa pursusi
vaahtoa.

"Olemme hukassa", hän huusi yhä uudestaan, tuijottaessaan lentokoneen
jälkeen, jonka vielä erotti pienenä, heikosti loistavana tähtenä
itäisellä taivaalla.

Courbier astui hänen luokseen. Ranskalainen katsoi halveksien
oppi-isäänsä.

"Teidän tulee olla varuillanne", hän sanoi hiljaa ja melkein uhkaavalla
äänellä. "Ei ole hyvä laivassa välttämättömän kurin vuoksi näyttäytyä
raukaksi. Huomenna nostamme ankkurin ja siirrymme aluevesien
ulkopuolelle. Ja sitten annamme hittoja norjalaiselle risteilijälle.
Mitä tuo tohtori Fjeld oikeastaan tietää? Hän on nähnyt meidän
sillinuottamme, mutta epäilen, tokko hän ymmärsi asioiden todellista
yhteyttä. Mehän harjoitamme merikalastusta, eikö totta? Ja teidän
nimennehän takaa, että harjoitamme sitä täysin tieteellisellä tavalla.
Ei kukaan Stavangerissa aavista, mistä syystä silli on tänä vuonna
jäänyt nousematta, yhtä vähän kuin Lofotein kalastajat käsittävät,
minkä tähden turska on etsinyt toisia paikkoja kuin tavallisesti.
Olemme saattaneet Norjan kalastuksen perikadon partaalle. Mutta
sen tietävät toistaiseksi vain ne miehet, jotka ovat tässä uivassa
ruumisarkussa verottamassa merta ja sen aarteita. Miehemme ovat kyllin
suuria roistoja, niin että heihin voimme luottaa. Mutta silloin
emme saa osottaa mitään heikkoutta. Säiliöissämme on meillä nyt
useita miljooneja. Olemme ryöstäneet Skotlannin ja Norjan rannikot,
olemmepa verottaneet Doggermatalikkoakin. Mitä voimme pyytää enemmän?
Palatkaamme kotiin!"

Nozier oli tämän pitkän puheen aikana rauhoittunut.

"Unohdatte kapteeni Grönnelandin ja hänen miehensä", hän virkkoi
kuiskaten. "Se on seikka, joka vaikuttaa niin, että pää tuntuu
olevan heikossa hartioilla. Ja keltaiset ruusutkin tuottavat meille
ikävyyksiä. Tuo tohtori Fjeld toimittaa meidät jonakin päivänä hirteen."

Courbier'n kalpeat kasvot näyttivät vieläkin kalpeammilta kuunvalossa.

"Jättäkää hänet minun huostaani", hän sanoi tyynesti ja katseli
haaveksien merelle.

Syntyi hetken äänettömyys.

"Mitä ajattelette?" paroni kysyi.

Courbier katsoi häneen.

"Ajattelen Evy Westinghousea", hän sanoi puoleksi itsekseen. "Ja sitä
päivää, jona olen hänen kanssaan lentävä suureen seikkailuun."

Hän kääntyi äkillisellä liikkeellä ympäri.

"Mitä se oli?"

Nozier kohautti olkapäitään.

"En minä mitään kuullut", hän sanoi.

"Minusta tuntui kuin joku olisi nauranut", Courbier sanoi.



XXV.

ERÄS ETU.


Ei ole suinkaan helppo asia miehen, joka on kuusi jalkaa pitkä ja
suhteellisen leveä, olla piilosilla laivassa, jossa ei ole muita kuin
vihollisia.

Fjeld aikoi ensin päästä käsiksi Nozier'n lentokoneeseen. Jos roistot
olivat huomanneet, mistä eteläamerikalaisen surmannut luoti tuli,
olisi hän yrittänyt paeta belgialaisen isolla kaksitasolla. Mutta
mielikuvitus on usein voimakkaampi kuin kuulo, eikä yksikään Nozier'n
miehistä epäillyt hetkeäkään, että Sanchez oli kaatunut vihollisen
lentokoneesta ammutusta kuulasta.

Onneksi itse luonto tuli rohkean norjalaisen avuksi. Paksu pilvi peitti
kuun ja verhosi Nozier'n laivan hämärään, joka teki piilottautumisen
hänelle helpommaksi.

Hätiköimättä Fjeld konttasi pitkin laivan ulointa reunaa tikapuille,
jotka veivät kokassa olevalle alemmalle siltamalle. Siellä ei ollut
ainoatakaan ihmistä ja muuten niin hyvin piilotettu ovi laivan
sisustaan oli selällään.

Fjeld ei tarvinnut monta sekunttia päästäkseen tikapuille. Mutta hän
pysähtyi epäröiden kaitaisen rautaoven kynnykselle. Häntä vastaan löi
kova valonloiste siitä pitkästä käytävästä, joka tuntui ulottuvan
kautta koko laivan. Mikäli hän voi nähdä, ei tässä paljaassa tunnelissa
ollut ainoatakaan piilopaikkaa. Melkein sen keskipaikkeilla hän huomasi
aukon, joka luultavasti vei johonkin alaspäin.

Tarvittiin mitä suurinta rohkeutta mennä tähän valomereen, jossa
ensimäinen vastaan tuleva mies ilman muuta huomaisi hänet. Hän riisui
yltään lentopuvun, mutta sen alla oleva urheilupuku herättäisi aivan
varmaan pitkän matkan päähän huomiota.

Mutta tässä maailmassa on olemassa ilmiö, jota sanotaan hyväksi
onneksi. Pikkuporvarit eivät tahdo olla siitä tietävinään, he kun muka
eivät koskaan tahdo luottaa pelkkään sattumaan. Siihen luottavat vain
pelurit.

Ja kuitenkin on hyvä onni välttämätön öljytippa elämän koneistossa.
Mies tai nainen, joka ei kykene tuntemaan jännityksen ihmeellistä
nautintoa, on kuihtuva ja näivettyvä elämän jokapäiväisyydestä.
Suuret miehet ovat pelureita -- joko sitten pelataan rahoista,
ihmiskohtaloista taikka ihmiselämästä.

Jonas Fjeldille oli hyvä onni kiihoittava elämänehto. Hän ei voinut
taipua tavan säännönmukaiseen lainalaisuuteen. Hänen elämässään sattui
hetkiä, joina hänen täytyi pelata "punasta ja mustaa" siitä, minkä
arkipäiväinen ihminen jostakin syystä pitää sangen korkeassa arvossa --
nimittäin elämästä.

Ei ollut suuria toiveita päästä ehjin nahoin tunkeutumisesta vihollisen
luolaan. Hän tiesi nyt, kenen kanssa oli tekemisissä -- että häntä
vastassa oli häikäilemätön ja julma tahto, joka ei väistänyt mitään ja
joka käyttäisi valtaansa ja voittoisaa asemaansa äärimmäisiin asti.

Varovainen ja ajatteleva mies, joka olisi pitänyt tärkeänä kuolla omaan
vuoteeseensa, olisi koettanut järjestää niin, että olisi päässyt pois
tästä valtaisesta uivasta ruumisarkusta, joka näytti luodun tulemaan
monen ihmisen naudaksi. Mutta Fjeldin viisaus ei koskaan ulottunut niin
pitkälle, että se olisi tukehuttanut hänen halunsa tarttua tapahtumiin
käsiksi suoraan. Hänen luontonsa mukaista ei ollut viivytellä ja
aprikoida -- hän meni suoraan eteenpäin uljuudella, joka usein on
puolet voitosta.

Hän kumartui eteenpäin ja astui valaistuun käytävään. Laivan sisältä ei
kuulunut ääntäkään, ainoastaan sillipumppujen tasainen jyrinä.

Äkkiä hän pysähtyi seinässä olevan lasiruudun eteen. Hän katsoi suureen
konehuoneeseen, missä sillivirta uiskenteli kuin kimalteleva koski
jättiläismäiseen sylinterin muotoiseen kattilaan. Keskellä huonetta
seisoi kolme miestä, jotka pyydystivät kuollutta argentiinalaista
juoksevasta massasta. He olivat saaneet ruumiin ylös ja seisoivat nyt
ihmettelemässä jotakin merkillistä, jota eivät käsittäneet. Fjeld
oli heti selvillä noitten kolmen miekkosen mietteistä. Hän näki
selvästi revolverinluodin jäljen miehen niskassa. Eikä tarvittu mitään
asiantuntemusta ymmärtääkseen, että luoti oli kulkenut alhaalta päin
takaraivoon ja mennyt ulos aivan vasemman silmän yläpuolelta.

Yksi noista kolmesta miehestä päästi huudahduksen, joka antoi eräälle
miehelle aiheen tulla katsomaan heidän päittensä yläpuolella olevasta
valojuovasta.

Fjeld ei kuullut, mitä sanottiin, mutta hän näki paroni de Nozier'n
ryppyisten kasvojen pistävän esiin valosta. Ja heti sen jälkeen
paroni asteli verkalleen rautaportaita alas. Hän oli ensimäisessä
kiihtymyksessään pudottanut monokkelinsa, eikä hänen kasvoillaan enää
näkynyt tuota alituisen väsynyttä ja ivallista hymyä.

Fjeld riensi eteenpäin. Roistot olivat nähtävästi huomanneet, että
Sanchez oli ammuttu takaapäin eikä lentokoneesta. Teräslattia rupesi
hänen jalkainsa alla polttamaan.

Hän meni aukolle ja huomasi kierreportaat, jotka veivät laivan
pohjalle. Samassa hän kuuli askeleita ylhäältä päin.

Hänellä ei ollut muuta kuin yksi keino. Hän kouristi revolverin
vasempaan käteensä ja ryömi varovasti alaspäin kierreportaita, jotka
päättyivät erääseen oveen. Sen eteen hän pysähtyi kuuntelemaan. Sisältä
hän ei kuullut mitään ääntä. Mutta päänsä yläpuolelta hän kuuli
askeleita yhä selvemmin. Joku oli tullut siihen käytävään, josta hän
juuri äsken oli lähtenyt! Fjeld tunsi olevansa vakuutettu, että häntä
ei seurattu. Askeleet olivat siksi tyynet. Ne tuntuivat huolettoman
ihmisen kävelyltä.

Nyt ei Fjeldillä ollut enää mitään valitsemisen varaa. Paluutie oli
häneltä katkaistu ja hänen täytyi yrittää löytää joku piilopaikka
merkillisen laivan pohjalta. Arvelematta hän väänsi lukkoa ja avasi
rautaoven.

Fjeld pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. Hänen edessään oli iso sali
-- jonkinlainen kirjasto. Pitkin seiniä oli isoja kaappeja täynnä
kirjoja ja keskellä lattiaa vihreällä liinalla peitetty raskas pöytä.
Pöydällä oli hujan hajan sanomalehtiä ja aikakauskirjoja.

Mutta eniten Fjeldiä ihmetytti, että aivan hänen edessään istui
suurikasvuinen, harmaapäinen vanha mies, joka poltteli piippua. Hänen
kasvonsa olivat valoon päin. Ja Fjeld näki hänen olevan sokean.



XXVI.

PORTUGALILAINEN.


Fjeld sulki oven perästään. Sokea ei liikahtanut. Hän oli kuin joku
Rooman senaattoreista, jotka istuivat Forumilla pelottaen raakalaisia
jylhällä uhmallaan. Olisi voinut luulla miehen olevan vain kuolleena
täytetyn ruumiin, jos ei savu hänen piipustaan olisi säännöllisin
väliajoin noussut tummaa kattoa kohti.

Hänellä oli valtava ruumiinrakenne. Hänen karkeat, kulmikkaat
kasvonsa, joissa suuri parta oli aivan hoitamatta, olivat kuin puuhun
veistetyt. Leveä suu ja keltaiset hampaat, jotka pitelivät piippua kuin
ruuvipuristimessa, ilmaisivat raakuutta ja voimaa. Mutta silmät olivat
aivan palaneet, syrjät hyvin punakat ja silmämunat aivan painuksissa.

Tuo sokea jättiläinen ei näkynyt välittävän siitä, kuka tuli sisään.
Hän tupakoi edelleen synnyttäen hiljaisen kurinan kuin tiikeri, joka on
löytänyt lepopaikan viidakon takana.

Fjeld katsahti nopeasti ympärilleen. Tämä kirjasto oli varmaan joku
keskushalli, josta päästiin eri hytteihin. Siinä oli ovia joka puolella.

"Ken siellä?" sokea kysyi äkkiä englanninkielellä. Hänen äänensä oli
niin kova ja raaka, että se olisi voinut säikäyttää kenet tahansa.

Fjeld vastasi muutamin sanoin ranskaksi. Jättiläinen pudisti
kärsimättömästi päätään. Sitten hän jatkoi tupakoimistaan. Ilmeisesti
hän ei välittänyt muista kielistä kuin omastaan.

Fjeld käsitti heti, että tämä mies ei voisi panna hänelle mitään
esteitä. Hän pisti revolverin takataskuunsa ja astui eteenpäin. Hän oli
kuullut askeleet kierreportaitten yläpuolelta ja ymmärsi, että hänelle
tässä valoisassa huoneessa tulisi pian kuumat paikat.

Aivan arviokaupalta hän astui eräälle lyhemmällä seinämällä olevalle
ovelle. Se oli kiinni. Hän koetti seuraavaa, mutta sekin oli lukossa.
Silloin hän juoksi toiselle puolelle ja sai kiinni ovenrivasta juuri
samalla hetkellä, kun kuuli ihmisen astuntaa huoneen ulkopuolelta. Ovi
antoi myöten. Sen sisäpuolella oli pilkkosen pimeä. Mutta Fjeldillä ei
ollut muuta keinoa, mikäli ei tahtonut joutua ilmi. Hän sulki nopeasti
oven perästään, otti esiin revolverinsa ja odotti, mitä tapahtuisi.
Nyt hän huomasi, mitä ei ennen ollut nähnyt, että nimittäin ovessa oli
pieni, pyöreä lasiruutu. Kirjastohuoneesta tuleva valo heitti hämärän
loisteen siihen pieneen hyttiin, jossa hän nyt oli. Se oli makuuhuone
-- leveä vuode täytti melkein puolet koko huoneesta.

Muuten oli siinä vain pöytä, jolla oli muutamia paperirullia ja
vaatenaulakko, josta riippui muutamia pukuja ja öljyvaatteet.

Fjeld selvitteli mielessään tilannetta. Pienestä lasiruudusta hän
näki kirjastoon. Sokea mies istui yhä samassa asennossa, mutta ei
tupakoinut enää niin innokkaasti kuin aikaisemmin. Hän näytti olevan
jollakin tavoin jännityksessä. Hän oli kumartanut päänsä eteenpäin ja
hänen ulkonevat, karvaiset korvansa vainusivat jotakin ääntä. Sokea oli
ilmeisesti kuullut jotakin, mikä ei miellyttänyt häntä. Hän istui kuin
vanha, takkuinen susi, joka on kuullut lampaan määkymistä kaukaa ja nyt
hampaat irvessä uneksi nuoruutensa aikuisesta ruokahalusta.

Fjeld näki hänen avaavan suunsa. Mutta hän ei kuullut, mitä mies sanoi.
Silloin tilanne yhtäkkiä muuttui. Muuan mies tunkeutui sisään siitä
ovesta, josta Fjeld oli tullut tuskin minuutti sitten. Hän oli pitkä
ja leveäharteinen mies, jolla oli punaiset, päivänpolttamat kasvot ja
voimakas häränniska. Hänellä oli leveälierinen hattu, jossa oli uhkea
kultanauha. Hänen piirteensä olivat raa'at ja kömpelöt, mutta hänen
pienistä silmistään loisti viekkaus ja kavaluus.

Tällä kertaa hän tuntui olevan aika lailla humalassa. Ja humalan
alkuperä pisti esiin hänen takataskustaan, josta näkyi aikamoinen
whiskypullo.

"Vai niin, sinäkö siinä olet, Jonson", tulija sanoi huonolla
englanninkielellä. Hänen äänensä oli ankara ja voimakas -- hän
tuntui olevan oppinut komentamaan. "Siinä sinä istut ja haudot kuin
vanha kana, kun itse piru laumoineen raivoaa kannella. Paroni on
niin kiukuissaan, että hampaat suussa kalisevat... 'Olet humalassa,
Ribeira', se pikku vintiö sanoi, 'jos et heti mene nukkumaan ja
huuhtele itseäsi kylmässä vedessä, niin saat luodin koipiisi. Senkin
riivatun juopporatti...' hän sanoi. 'Well, Jonson... En tosiaankaan
lyönyt paronia, vaikka olenkin tämän haisevan ruumisarkun kapteeni.
Sillä olen sivistynyt mies, Jonson...'"

Hän vaikeni ja nojasi hoippuen pöytää vasten. Sokea oli noussut
seisomaan tuolistaan, mutta vaipui huokaisten takaisin.

"Kuulehan, Ribeira", hän sanoi terävästi, mutta jonkinlaisella
saarnaäänellä, "olet parantumaton syntinen. Kerran nuoruudessani koetin
käännyttää neekereitä virsillä ja nyrkiniskuilla. Se ei käynyt päinsä,
sillä neekeri on alhainen eläin. Hän ei ole, Jumala paratkoon, paljon
parempi kuin portugalilainen."

Ribeiran pienet silmät säihkyivät suuttumuksesta. Hän oli syntynyt
Coimbran likaisimmissa hökkeleissä eikä pitänyt siitä, että hänen
kansallisuudestaan puhuttiin liikoja.

Hän katsoi sokeaa pitkään. Jonsonin toinen käsi piteli piippua, mutta
toinen oli taskussa, ja hänessä oli jotakin, joka viittasi siihen,
että tuolla sokealla paholaisella oli taskussaan revolveri. Ja
portugalilainen tiesi kokemuksesta, että vanha lähetyssaarnaaja ampui
paremmin äänen ja vaiston mukaan kuin tavallinen ihminen, jolla oli
näkönsä tallella.

Viha ja whisky saivat portugalilaisen kapteenin suunniltaan. Sitten hän
kääntyi ympäri ja astui hoippuen sitä ovea kohti, josta Fjeld äsken
oli mennyt, potkasi sen auki kiroten, horjui kynnyksen yli sisään ja
heittäytyi muitta mutkitta vuoteeseen, johon hän nukkui aivan heti.

Mutta sokea mies istui paikallaan tuolissaan ja kuunteli yhä. Jotakin
oli hullusti, sen hän tunsi teroittuneilla aisteillaan. Nyt oli
pidettävä silmät auki. Mutta se ei ole vallan helppoa ihmiselle, joka
on auttamattomasti sokea.



XXVII.

ULAPALLE.


"Se riivatun norjalainen", paroni de Nozier virkkoi, katsellen
ympärilleen epäröivin ilmein. "Nyt hän pilaa meiltä kaikki tyyni.
Meillä ei ole muuta tehtävää kuin panna höyry päälle ja lähteä merelle.
Olemmehan pian imeneet kaikki kalat, mitä Norjan rannikoilla on."

Paroni asteli kärsimättömänä edestakaisin rakennuttamansa Noakin arkin
katolla. Hänen alapuolellaan oli tuo valtainen nuotta.

Paronin ajatukset kääntyivät yhtäkkiä toiseen suuntaan. Hän nauroi
ääneen ja katkerasti:

"Tuossa on kaikki, mitä Stavangerin säilyketehtaat ikävöivät", hän
sanoi hetken vaiettuaan. "Olemme saattaneet ne lakkautuspalkalle,
Jean Baptiste. Koko rannikon olemme raapineet puhtaaksi. Muistatteko,
kuinka sanomalehdet valittivat, että kevätkalastus oli epäonnistunut?
Kalat olivat tulleet hulluiksi ja unohtaneet vanhat reittinsä. Turska
oli kokonaan hylännyt Lofotein saaret. Storegrundilla Aalesundin
luona vallitsi nälkävuosi, ja nyt ovat myöskin anjovis ja brislinki
peruuttaneet tulonsa. Otaksun herrojen Lorientissä ja Concarneaussa
hykertävän käsiään tyytyväisyydestä, sillä tänä vuonna ei norjalaisia
sardiineja ole oleva liikoja. Olemme hankkineet heille hyvitystä,
Courbier, monien vuosien huolista ja siitä raivosta, jonka norjalaisten
tuotteiden tunkeutuminen maailmanmarkkinoille oli synnyttänyt. Ja missä
on syy? Tässä hirviössä. Se on meren herra ja valtias. Sitä sanotaan
ruumisarkuksi. Varsin hyvä. Se on Norjan kalastuksen ruumisarkku.
Sanokaahan, Jean Baptiste, muistatteko tohtori Hjortin Bergenistä?
Hän on hyvin etevä mies. Hän tietää yhtä ja toista ja on selvillä
semmoisestakin, jota ei tiedäkään. Tapasin hänet Monacon ruhtinaan
huvilaivassa. Hän sanoi minulle: Olemme päässeet niin pitkälle,
että erinäisistä ilmastosuhteista voimme etukäteen nähdä, tuleeko
hyvä tai huono kalavuosi. Professori Helland Hansenin kaaviomaiset
taulut ilmaisevat meille kalastustoiveet hämmästyttävän selvästi ja
yhtä varmasti kuin ilmapuntari. Voin siis ennakolta sanoa, että tänä
vuonna tulee erinomainen kalansaalis. En voi erehtyä. Laskelmamme ovat
yleensä osottautuneet niin varmoiksi, että ne otetaan huomioon Bergenin
pörssissä. -- Sittemmin nähtiin, että Bergenin herrat olivat oikeassa.
Mutta he olivat unohtaneet laskuistaan erään seikan."

"Minkä niin?" Courbier kysyi hajamielisesti, tuijottaen maalle päin,
missä Vidingsön majakka halkaisi pimeyttä.

"Inhimillisen neron", Nozier vastasi ylpeänä. "Sen voiman, joka on
tehnyt meidät meren herroiksi."

Courbier teki kädellään hermostuneen eleen.

"Unohdatte erään asian", hän vastasi kylmästi, "nimittäin sen, että
turvallisuutemme on uhattu. Meren eläimet ovat kyllä vallassamme, mutta
ihmiset eivät vielä ole jaloissamme. Miehet, jotka ovat laivassamme,
eivät ole Herramme parhaita lapsia. Heissä on tuskin ainoatakaan,
joka ei olisi ollut tekemisissä rikoslain kanssa. Kukaan meistä ei
kammoaisi tehdä murhaa. Ja nyt viimeksi on omallatunnollamme kapteeni
Grönnelandin hieman salaperäinen katoaminen. Jos tuo vaaleatukkainen
tohtori on niin etevä kuin sanotte, niin hän voi saada luultavasti
meidät kaikki hirsipuuhun. Sillä tämä onnistunut, mutta luvaton
kalastuksemme ei tietysti ole mitään verrattuna niihin muihin
synteihin, jotka ovat niskoillamme. Sanon niin kuin asia on, de Nozier.
Tämä ei sovi minulle enää. Elämässä on muitakin puolia kuin silli,
kalastus ja murhat. Haluaisin antautua tuottavaan ja rehelliseen
toimeen."

"Olette käynyt todella lapselliseksi viime aikoina", de Nozier sanoi
ivallisesti. "Ymmärrän kyllä, kuinka asiat ovat. Sitten kun Evy
Westinghouse loi teihin katseen kauniista silmistään, olette ruvennut
tulemaan lapseksi uudestaan."

"Erehdytte", Courbier sanoi äänellä, joka vapisi kärsimättömyydestä.
"Olen vain uudestaan muovannut elämäni ohjelman. Ei kai olisi
vahingoksi kenellekään meistä, jos minä tavalla taikka toisella saisin
käsiini nuo amerikalaisen neitosen miljoonat asiamme hyväksi. Minä
tunnen dollarineitoset. Olisin tosiaankin iloinen, jos onnistuisin
valtaamaan tuon kauniin kultalinnun, miss Evyn."

De Nozier ei vastannut kotvaan.

"Naiset ovat meidän kirouksemme", hän murahti lopuksi itsekseen. "Ne
leikkaavat kuin Delila meidän hiuksemme. Ne kiemurtelevat tahtomme
ympäri kuin tahmaiset matelijat. Ne turmelevat tarmomme. Piru vieköön
ne kaikki tyyni... Ja lähtekäämme nyt merelle... Oletteko nähnyt
Ribeiraa?"

"Hän oli tietysti humalassa. En ymmärrä, minkätähden siedätte tuota
likaista portugalilaista. Hän pilaa kaikki kirotulla juomisellaan.
Lähetin hänet alas nukkumaan humalan päästään..."

"Suon teille anteeksi, mitä sanotte Ribeirasta. Hän on paras kaikista,
mitä meillä on laivassa. Nuo portugalilaiset ovat omituista väkeä. Ne
ovat jollakin tavoin eristäytyneet kaikesta, mikä tavalla tai toisella
on yhteydessä omantunnon kanssa. Ja ne ovat -- tavallaan syystä --
ylpeitä paheistaan. Ribeira on erinomaisen arvokas verikoira. Ja hän
juo pian itsensä kuoliaaksi. Mutta hän on mainio merimies ja tuntee
tämän laivan paremmin kuin minä itse. Meidän on kaadettava muutamia
sangollisia vettä hänen päähänsä -- hänen täytyy auttaa pohjakoneiston
käyntiinpanossa. Ja te voitte laittaa, että ankkuri nostetaan ylös.
Ja sitten lähdemme matkaan. Meillä ei ole vara hukata aikaa. Vetäkää
nuotta kokoon. Silliä ei ole kuitenkaan enää paljon jälellä. Ja
antakaa kaiken käydä niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Saamme
kyllä seuraa matkallemme -- suurta seuraa. Siitä Ribeira ja minä
pidämme huolen. Ja muistakaa, että meidän täytyy olla parissa tunnissa
aluevesien ulkopuolella, sillä muuten voimme saada norjalaisen
torpeedon kupeeseemme. Norjalaisten risteilijäin kanssa ei ole
leikkimistä."

"Kyllä", Courbier vastasi, katsoen pitkään Vidingön valkeata loistoa
kohti. "Ja mihin otamme suunnan?"

Nozier'n kalpeat kasvot loistivat aavemaisina heikossa kuunvalossa.

"Ja sitä vielä kysytte. Suuntamme on selvä. Olen aikonut puhdistaa
myöskin Dogger-matalikon, ennenkuin menemme purkamaan Antverpeniin."

Courbier muuttui vakavaksi.

"En tahtoisi mielelläni antautua tekemisiin englantilaisten kanssa. Ne
ovat kovakouraisia."

Paroni katsoi ivallisesti hymyillen lähintä miestään ja uskottuaan.

"Nähtävästi ette ymmärrä hituistakaan tätä asiaa", hän virkkoi. "Kukaan
ei voi kieltää meitä kulkemasta Dogger-matalikon yli neljän peninkulman
vauhdilla. Me emme pysähdy, ennenkuin Vlissingenin majakka rupeaa
näkymään."

"Ja sitten?"

"No, silloin kampela ja turska ovat jättäneet isiensä matalikon
seuratakseen meidän mukanamme vaikkapa maailmanääriin."



XXVIII.

LÄHETYSSAARNAAJA.


Sokea mies istui kirjastossa kauan hiljaa ja kuunteli. Unohtipa hän
piippunsakin, joka sammui hänen käteensä. Karvaiset korvat, jotka
törröttivät nelikulmaisesta päästä kuin kaksi siipeä, liikkuivat
edestakaisin kuin tahdissa, seuraten jotakin kaukaista ja salaperäistä
ääntä.

Hän kumarsi päätään eteenpäin ja aukaisi suunsa, samalla kun hänen
sieramensa värähtelivät jännityksestä.

Mitä tuo sokea mies oli saanut korviinsa? Ei oikeastaan yhtään
mitään. Mutta verenvaisto hänen sielussaan ilmaisi hänelle, että joku
tuntematon vaara oli uhkaamassa.

Kerran Jonson itsekin oli ollut ajamassa takaa ihmisiä. Hän oli
alottanut lähetyssaarnaajana Afrikan rannikolla, minne eräs
Charlestonin seurakunta oli hänet lähettänyt. Hän saarnasi niin,
että Kongon neekerit kuolivat siitä, ja Herramme nimissä hän kiristi
heiltä kautshukkia ja norsunluuta. Belgian hallituksen oli lähetettävä
erityinen virkamies Kongoon, missä Jonson teki entisistä ihmissyöjistä
proselyyttejä, tutkimaan hänen harrastuksiaan. Lähetetty nuori upseeri
totesi pian, että lähetyssaarnaaja oli suuri roisto, ja oli kyllin
varomaton sanoakseen mielipiteensä asiasta suoraan julki. Silloin
Jonson yhtäkkiä unohti ne raamatun paikat, jotka yleensä mainitaan
viidennen käskyn yhteydessä. Hän iski upseerin kuoliaaksi ja ajoi
hänen seuralaisensa pakoon. Sitten hän otti haltuunsa sen pienen
siipilaivan, jolla upseeri oli tullut, lastasi sen täyteen kautshukkia
ja norsunluuta aina savupiippua myöten ja onnistui monien yöllisten
ja vaarallisten seikkailujen jälkeen pääsemään pientä jokea myöten
suurempaan vesistöön, kunnes tuli viimein merelle.

Myöhemmin hän kokonaan luopui tavoistaan metodistina ja tuli hyvin
yksinkertaisesti pahantekijäksi. Nyt hän istui tässä salaperäisessä
laivassa harvinaisena kummallisuutena. Hän oli ainoa elossa oleva
siitä ryövärijoukosta, joka aikanaan oli ryöstänyt amerikalaisen
jättiläislaivan The Eaglen ja upottanut sen miehistöineen päivineen.
Mutta sen tapauksen jälkeen hänestä oli tullut parantumattomasti sokea
ja avuton. Aivankuin paholaisen ihmeen kautta hän oli pelastunut ja
eräät köyhät Bermudan salakuljetusta harjoittavat kalastajat olivat
pelastaneet ja auttaneet hänet kuiville. He saivat hänet erääseen
belgialaiseen höyrylaivaan ja koska hänellä oli rahoja, onnistui
hänen tavata vanha portugalilainen ystävänsä Ribeira, joka isällisen
hyväntahtoisesti korjasi hoitoonsa hänet ja hänen hallussaan olleet
pääomat.

Kaikkia näitä merkillisiä tapahtumia vanha kunnianarvoisa murhaajapappi
mietiskeli istuessaan kuuntelemassa vainuamaansa vaaraa. Tultuaan
sokeaksi oli tämä hänen mieluisimpia tehtäviään.

Hän olisi kernaasti huutanut Ribeiraa, mutta käsitti erinomaisen
ystävänsä olevan niin kovin juovuksissa, ettei tämä voisi tajuta sokean
miehen hienoa pedonvainua.

Jonson säpsähti. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi miestä, joka oli tullut
huoneeseen ennen portugalilaista. Kukahan hän oli. Ne eivät olleet
Nozier'n laahustavat askeleet eikä myöskään Courbier'n notkeaa,
mutta melkein kissamaista hiipimistä. Hän ei ollut tuntenut myöskään
ranskalaisen hajuveden tuoksua eikä yleensä mitään erikoista tuoksua
siitä miehestä, joka niin levollisesti ja hiljaa oli mennyt hänen
ohitsensa.

Siinäköhän vaara piili? Jonson nousi puolittain tuoliltaan, mutta
vaipui heti takaisin huokaisten. Vielä kerran hän säpsähti, hänen
korviinsa oli tullut joku hiljainen ääni.

Mitähän se oli? Hänestä tuntui joku liikkuvan Ribeiran hytissä. Kuului
aivan siltä kuin raskas ruumis olisi pudonnut lattialle.

No -- luultavasti juopunut unissaan putosi vuoteestaan. Mutta samalla
hän tunsi jotakin omituista, melkein imelää hajua...

Jonsonin mietiskelyt keskeytyivät siihen, että käytävästä kuului
askeleita, jotka lähestyivät. Tulossa oli Nozier, mutta hän ei vetänyt
jalkoja perästään niinkuin hänen tapansa oli. Hänen käyntinsä oli
levotonta ja nopeaa, mikä viittasi siihen, että belgialainen oli
kiihtyneessä mielentilassa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi avautui ja Nozier pysähtyi
kynnykselle. Jonson tunsi vaistomaisesti, että hän oli hyvin
hermostunut ja levoton.

"Onko Ribeira täällä?" hän kysyi levottomuudesta vapisevalla äänellä.

"Hän on mennyt hyttiinsä", Jonson vastasi kiukkuisesti.

"Olemme pahassa pulassa, Jonson", paroni sanoi. "Soisin sinun näkevän
paremmin kuin mitä näet, sillä nyt tarvitsemme sinun kaltaisiasi
miehiä. Olemme saaneet pirun kimppuumme, eikä hänestä ole helppo päästä
irti. Hän oli meillä jo kiinni, mutta hän petti meidät viekkaudellaan."

"Kenestä puhut?" Jonson kysyi.

"Miehestä, jonka kanssa sinullakin on selvittämättömiä asioita.
Hänestä, joka ajoi kaikki James Mortonin miehet kuolemaan -- tohtori
Jonas Fjeldistä."

Tuolissa istuva sokea kalpeni valkeaksi kuin ruumis, mutta tyhjien
silmäkuoppien ympärillä olevat reunat tulivat hehkuvan veripunaisiksi.

"Ja sinä päästit hänet käsistäsi", Jonson sanoi äänellä, josta uhkui
hillitty viha ja raivo. "Luulisi teidän kaikkien olevan sokeita.
Ettekö vielä ole päässeet käsittämään, että tuon tohtorin kanssa ei
ole leikkimistä? Tappakaa hänet, sanon minä, milloin ja miten tahansa
saattekin hänet käsiinne. Älkää päästäkö häntä lukemaan isämeitäänsä,
sillä hän pääsee pakoon jo ennen kuin on päässyt viidenteen rukoukseen.
Minä tunnen hänet -- hän sietää joutua ihmissyöjien nakerrettavaksi
pala palalta. Hänet pitäisi..."

Jonson hillitsi mielensä. Hytistä kuului synkkä, koriseva kuorsaaminen.

"Senkin juopunut sika", hän murahti.

Nozier rypisti kulmakarvojaan, astui Ribeiran hytin ovelle, aukaisi
sen ja sytytti valon. Sängyssä makasi portugalilainen oikosenaan
leveälierinen hattu vedettynä syvälle silmien yli. Hän kuorsasi kuin
virtahevonen ja kasvojen alapuoli oli punainen ja pöhöttynyt.

"Ribeira!" belgialainen huusi ja tyrkkäsi häntä kylkeen. "Ylös siitä
auttamaan pohjakonetta käyntiin! Ja mitä hittoja sinä oikeastaan imet
sisääsi? Täällähän haisee kuin apteekissa."

Portugalilainen hypähti pystyyn päästäen maansa kielellä rehevän
kirouksen.

"Sinun ei pitäisi juoda niin paljon, Ribeira", belgialainen sanoi
pysytellen hänestä kunnioittavan matkan päässä. "Sinä paisut kuin
iilimato. Tuskin tunnen sinua. Mutta nouse nyt ylös."

Portugalilainen vastasi vain tyytymättömästi möristen. Sitten hän veti
hatun syvään kasvoilleen ja lähti epävakaisin askelin paronin perästä.

Entinen lähetyssaarnaaja istui yhä paikallaan korvat hörössä, raapien
tukkaansa ja mietiskellen jonkun pulmallisen kysymyksen ratkaisua.



XXIX.

KALASTAJALAIVA.


"Sinun ei pitäisi juoda niin paljon, Ribeira", de Nozier jatkoi neuvoen
kulkiessaan edellä laivan sisäosiin vieviä leveitä kiertoportaita.
Portugalilainen murahti muutamia epäselviä sanoja hampaittensa välistä.

"Vai niin, olet sillä tuulella", paroni lisäsi lempeästi ja
ystävällisesti, niinkuin puhuisi sairaalle lapselle. "Pidä varasi,
että et mene nurin niskoin." He olivat nyt kumpikin tulleet kapeaan
käytävään. Heikko ääni ilmaisi heidän olevan aivan pumppulaitoksen
alla, joka imi sillin ja muun kalan aparaatteihinsa, joitten tehtävänä
oli valmistaa markkinoille meren äärettömät rikkaudet. Paroni aukasi
matalan oven ja astui puolipimeään huoneeseen, jota valaisi vain kaksi
opalinväristä lamppua. Hän pysähtyi kuuntelemaan.

"Kuulen, että olet antanut käskyn panna koneen käymään. Väkesi kyllä
hoitaa sen asian. Ja nyt he lappavat sisään nuotanköysiä. Onneksi eivät
kaikki ole yhtä humalassa kuin sinä. Mutta nyt on sinun laitettava,
että saamme hyvän vauhdin. Panehan pohjakoneen kosketin paikoilleen."

Portugalilainen astui taustassa olevan suuren koneiston luo ja tarttui
erääseen vipuun.

"Kirous ja kuolema!" Nozier kiljui raivoissaan. "Piruko sinua
riivaa? Onko viina aivan tärvellyt aivosi? Voisi luulla sinun olevan
lyseolaisen, joka on ensimäistä kertaa ollut hutikassa eikä vanhan
kokeneen ja parkitun juoppolallin. Etkö näe, kuinka hullusti teet? No,
tuhat tulimmaista! Oikealle! No, nyt..."

Kuului synkän suriseva ääni aivankuin jättiläiskelloa olisi vedetty
käyntiin. Ja yhtäkkiä rupesi lattia loistamaan samalla opalinvärisellä
kiillolla, joka muutenkin täytti huoneen. Nyt voi helposti nähdä, että
lattia oli paksusta lasimaisesta aineesta. Mutta omituisinta olivat ne
kaksi suurta kuulaa, jotka vähitellen tulivat näkyviin vedessä Nozier'n
jalkojen alta. Niitten näkeminen tuntui hetkeksi entistä enemmän
hämmentävän humalaista, joka yhä seisoi koneistoon nojaten.

Noista kuulista hohti ihmeellinen, maitomainen loisto. Ne olivat
vähintäin viisitoista jalkaa läpimitaten ja olivat nyt pari metriä
vedenpinnan alapuolella. Niistä vesipisaroista päättäen, jotka voi
nähdä kuulien takana, laiva kulki jo nyt hyvää vauhtia.

"Nyt voimme vääntää valoa", de Nozier sanoi... "No, hitto vie, oletko
senkin unohtanut? Luulisi sinun juoneen pulituuria eikä portviiniä."

Juopuneen iso käsi haparoi etäisimpiä koskettimia, kunnes belgialaisen
häijy, mutta hyväksyvä mörinä ilmaisi hänelle, että hän nyt oli
oikeassa.

Valkea valo täytti yhtäkkiä huoneen. Se tuli noista molemmista
kuulista, jotka levittivät ihmeellistä, himmeää valosumua. Kuulien
välissä liikkui pieni kohiseva laine ja ympärillä oleva vesi sai syvän,
salaperäisen loisteen.

Paroni de Nozier istahti pienelle tuolille ja katseli syvyyteen
tyytyväisesti hymyillen. Hän oli kuin taikuri, joka oli loihtimassa
esiin meren kätkettyjä piilottelevia henkiä. Monokkeli silmäkulmassa
hän istui puhellen itsekseen kuin mies, joka on tottunut olemaan yksin
ja joka haluaa kuulla omaa ääntänsä.

"Oikein hyvä!" hän virkkoi lyhyeen, käheästi naurahtaen. "Tässä on
vuosisadan suuri arvoitus salattuna. Me olemme sen keksineet, Ribeira.
Katso, kuinka ne loistavat tuolla alhaalla! Siinä on kaksi silmää,
jotka voivat nähdä. Ne ovat 'meren silmät'! Ota huomioon tuo himmeä
porsliiniloisto. Eivätkö olekin kuin luolakalan silmät? Ja eikö olekin
niillä sama lempeä petoeläimen kiilto, joka on kalkkarokäärmeen
silmissä... Sinä olet oppimaton mies, Ribeira. Ei ole mitään iloa
keskustelusta sinun kanssasi. Olet rohkea, tunnoton ja verenhimoinen.
Mutta tiede on sinulle hämärä asia. Sielusi on vanhentunut, Ribeira.
Muistutat Rubensia. Ylensyömisesi ja juopottelusi ovat suunnattomat
ja taitamattomuutesi on eittämätön totuus. Muuten heittäytyisit
polvillesi minun jalkoihini ja kumartaisit minua -- neroa. Mutta
järkesi, ystäväni, ei riitä siihen... Sanohan, etkö lapsuudessasi ole
kuullut puhuttavan Hammelin rotanpyytäjästä?... Vai et... Vai niin,
et ole koskaan kuullut tuosta merkillisestä miehestä, joka käsitteli
huiluaan niin, että kaikki rotat tulivat hänen perästään. Ne juoksivat
kilvan hänen kintereillään -- huumautuneina -- haltioissaan... Ne
eivät muistaneet syödä, kun kuulivat hänen ihmeellisen soittimensa
säveleitä -- ne unohtivat leikkinsä ruokakauppiaan jauhomakasiinissa
-- ne kulkivat vain tuon kalpean miehen perästä jäykin katsein ja
hörössä korvin... Minä olen hänen sukuansa, Ribeira. Huilusta ei
minulla ole hyötyä. Mutta minun silmäni houkuttelevat -- kalpeat,
imevät silmäni, jolla on meren oman sielun loisto. Etkö ole kuullut,
että Coimbran kalastajat ripottelevat vanhaa porsliinia meren pohjalle
houkutellakseen kaloja verkkoihinsa? Mutta minun silmäni tuolla
alhaalla sitovat kalan sielun. Ne tekevät sen päästä pyörälle. Ne
houkuttelevat luokseen kalaparven niinkuin tuo tarinan mies Belsebubin
armosta houkutteli rottia ja lapsia Hammelin kaduilla. Katso, katso..."

Ja todellakin -- alhaalla syvyydessä tuli kaikki eloisaksi. Siellä
kiilsi ja loisti -- hopeanvalkoinen massa. Joka taholta tulvi kaloja.
Ensin yksitellen, mutta sitten suurissa parvissa. Ja kaikki samaan
suuntaan, tyhmät silmät jäykästi tähdättyinä tuota opalinkalpeata
loistetta kohti.

Silloin paroni de Nozier nousi seisomaan ja nauroi.



XXX.

YLLÄTYS.


Ihmisen nauru on varma mittari hänen älylleen ja temperamentilleen.
Ei kukaan tiedä, mitä ihmisessä asuu, ennenkuin hän avaa suunsa
nauruun. Typerä ihminen paljastaa itsensä pian jyrisyttämällä kuuluviin
tyhmyytensä -- viisas kätkeytyy hillittyyn hymyyn.

Paroni de Nozier nauroi nähdessään sen suunnattoman kalapaljouden,
joka kerääntyi omituisten porsliinisilmien ympäri. Belgialainen päästi
semmoisen äänen, joka muistutti enemmän käärmeen sihinää kuin naurua.
Olutmaha saksalainen olisi sitä tuskin sanonut nauruksi. Mutta ilmeistä
oli, että hän nautti tilanteesta.

Omituisempaa näkyä kuin tämä kalanvaellus ei kai kukaan ole nähnyt. Nuo
valkeat kuulat vaikuttivat kuin hirveä magneetti, joka veti luokseen
kaiken, mitä meressä elävää oli. Ensin tulivat tyhjennetyistä nuotista
silliparvet -- jotka juuri olivat päässeet irti vankeudestaan. Valkeat
silmät vetivät niitä luokseen vastustamattomalla voimalla. Ja pian
liittyi tähän omituiseen kulkueeseen toisia kaloja. Tuolla tuli seiti
ja tuolla tuli turska, ja niitten joukkoon yhtyivät vähitellen suurten
syvyyksien mustat ja inhottavat asukkaat. Kaikista meren asukkaista oli
täällä tullut ystäviä. Nopeat petokalat olivat kadottaneet ahneutensa
ja pyörivät nyt iloisina sen ihmeellisen voiman vaikutuksesta, joka
kahlehti heidän silmiään.

Yhtäkkiä lennähti joukkoon suunnaton nuoli. Sen muodostivat
sadattuhannet juovikkaat kalat, jotka tunkeutuivat sillin ja turskan
joukkoon ja yhtyivät suunnattomaan kulkueeseen. Ne olivat makrilleja
-- meren siroja asukkaita. Ja yhä tuli uusia kaloja -- piikkikampela
ja vilukala, delfiini ja pikkuhai. Kaikki tulivat pitkissä,
loppumattomissa jonoissa.

"Eikö tämä muistuta mieleesi jotakin, Ribeira?" paroni kysyi.
"Etkö näe... Sehän on loppumatonta hautajaiskulkuetta. Kaikki nuo
tuolla alhaalla seuraavat meitä, kunnes kuolevat nälkään. Niitten
silmäterien ja suurista porsliinikuulista lähtevän loiston välillä on
terässilmukka. Mitkään eläimet eivät ole niin herkkiä hypnoottiselle
vaikutukselle kuin kalat. Kun niillä ei ole suojaavia silmäluomia,
ovat ne helposti alttiita niille magneettisille voimille, jotka ovat
erinäisten kaasusekoitusten loistossa. Monet ovat olleet oikealla
tolalla. Mutta kukaan ei ole aavistanut, kuinka värjätty porsliinikuula
voi kiehtoa kalojen silmäterät. Minä yritin kauan, ennenkuin löysin sen
värin, joka voimakkaimmin vetää puoleensa kalan silmää. Mutta sekin
minulle onnistui, rakas Ribeira. Tuossa näet tuloksen..."

Nozier vaipui ajatuksiinsa.

"Bergenissä asuu kelpo väkeä", hän jatkoi hetkisen kuluttua, "joka
harjoittaa sillin ja muitten kalojen pyyntiä. Monessa suhteessa he
ovat vallan verrattomia. Heillä on ajatuksia ja he ennustavat, kuinka
kalastus kunakin vuonna onnistuu. Heillä on sanomalehti, jonka nimi
on 'Fiskets Gang' ja siinä on paljon hyviä neuvoja ja ohjeita. Mutta
tänä vuonna he ovat tehneet erehdyksen -- surkean erehdyksen. He
olivat ennustaneet hyvää kalavuotta. Mutta kuinka on käynyt? He ovat
saaneet huonoimman saaliin satoihin vuosiin. Koko rannikolla ei puhuta
muusta kuin kalastajain ja kalakauppiaitten perikadosta. Stavangerin
säilyketehtaat eivät ole saaneet sataa tynnyriä silliä. Koko mahtava
järjestö horjuu perustuksiaan myöten. Me olemme sen kukistaneet,
Ribeira, aivan niin kuin te kukistitte tuon riivatun kapteenin ja
hänen höyrylaivansa meidän aluksemme rautakylkien väliin. Tuo kelpo
Grönneland -- hän ja hänen miehensä katosivat jäljettömiin. Monelle on
käyvä samalla tavalla. Toivon vain, että olisimme saaneet vangituksi
tuon riivatun tohtorin laivamme teräshampaitten väliin ja jauhetuksi
hänet sillijauhoksi. Hänestä olisi tullut mainiota lannoitusainetta.
Ha, ha, ha!..."

Jos de Nozier'n takana istunut tummapintainen portugalilainen ei
olisi ollut niin kovin juovuksissa, olisi hän ehkä huomannut, että
paronin naurussa oli jotakin väkinäistä. Ja jos Ribeira olisi ollut
ihmistuntija, olisi hän tehnyt sen johtopäätöksen, että de Nozier'n
hermostunut puheliaisuus johtui siitä säikähdyksestä, joka väijyi hänen
pelkurimaisessa sydämessään.

"Olisi hauska tietää", hän jatkoi yksinpuheluaan, "mitä tuo pirun
tohtori nyt keksii. Hänen kanssaan ei ole leikkimistä. Saimler pelkäsi
häntä kuin ruttoa ja Jaap van Huysmann sanoi hänen olevan maailman
merkillisimpiä miehiä. No -- minua hän ei vältä. Hän ei ole muuta kuin
ihminen. Oo, jospa hän vain olisi tässä!"...

"Toivomuksenne voi helposti toteutua", syvä bassoääni virkkoi hänen
takanaan.

Nozier nousi istuimeltaan nopeasti kuin salama ja kääntyi ympäri.
Portugalilainen seisoi siinä pitkänä ja uhkaavana. Mutta hänen tummat
silmänsä olivat muuttuneet sinisiksi ja suuren lierihatun alta
pilkistävä tukka oli vaalea.

"Kuka olette?" belgialainen sähisi pelästyneenä.

"Olen se, jota etsitte. Olen tohtori Jonas Fjeld."



XXXI.

MERKILLINEN VIERAS.


Stavanger oli juuri herännyt. Tämä kaupunki nousee varhain jalkeille.
Se on tottunut kovassa ja kiivaassa kilpailussa pitämään silmänsä auki.
Kello oli juuri lyönyt kahdeksan ja laitureilla ja makasiineissa oli
vilkasta hyörinää. Olivatpa konttoritkin avanneet ovensa.

Suuren säilyketoiminimen Bjelland & Co:n avaran liiketalon
portinvartija istui poltellen aamupiippuaan ja katseli tutkivasti
kirkasta syystaivasta. Oli kaunis aamu -- ei pilvenhattaraakaan ollut
näkyvissä, ja tuulet lauloivat iloista aamulauluaan satamasta.

Yhtäkkiä hän säpsähti. Kulman takaa kääntyi omituinen olento. Näytti
aivankuin rakennusta lähestyvä muukalainen olisi ollut sodassa taikka
seisonut päällään suossa. Mutta silti hän näytti yhtä huolettomalta.

"No, mihin matka, ystäväni?" portinvartija kysyi naurahtaen.
"Näytättepä olleen aikamoisella seikkailulla, vai mitä?"

Hänen piti juuri jatkaa, mutta huomasikin, että se ei ollutkaan poika,
jonka kanssa hän jutteli, vaan vahtisotilaan tapaan puettu nuori tyttö.
Portinvartija huomasi, että hänellä oli hyvin kaunis vartalo. Mutta hän
ei voinut tarkoin eroittaa kasvonpiirteitä, jotka olivat lian peitossa.
Pienen, kudotun myssyn alta näkyi tuuhea tukka, joka alkujaan oli ollut
kullankeltainen, mutta joka nyt mudan peittämänä riippui suortuvina
korvien ja kaulan yli.

Portinvartija rypisti kulmiaan, sillä tämä oli nyt ilmeisesti semmoinen
olento, jota poliisipöytäkirjoissa sanotaan epäiltäväksi henkilöksi. Ja
hänen ihmetyksensä ja epäluulonsa kasvoivat, kun tuo merkillinen olento
pysähtyi aivan konttorirakennuksen eteen tarkasti tutkimaan suurta,
kullattua nimikilpeä. Mikä hiton kummallinen naikkonen tämä oli, joka
kuljeskeli kadulla kustantamatta naamaansa hiukan saippuaa ja kampaa
aamusiivoukseensa?

Mutta nuori nainen ei ollut siitä millänsäkään. Hän astui suoraan
portinvartijan luo ja kysyi englanninkielellä:

"Onko herra Bjelland tavattavissa?"

Portinvartija oli olevinaan sivistynyt mies, mutta vieraita kieliä
hän ei osannut. Hän ymmärsi kuitenkin, että nainen tahtoi puhutella
herra Bjellandia. Mutta se ei käynyt päinsä -- elettiin vaarallisia
aikoja, ja oli noudatettava varovaisuutta. Eikä portinvartija kaikessa
arvokkuudessaan ottanut piippua suustaan, vaan asettui keskelle ovea,
vieläpä sangen mielenosotuksellisella tavalla.

Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä miehenvaatteissa oleva
nainen tyrkkäsi hänet syrjään odottamattomalla töytäyksellä ja kiepahti
ilman muuta hänen ohitsensa, ennenkuin hän sai otetuksi kallisarvoista
piippua suustaan ja käytetyksi käsiään.

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, ja kun portinvartija loukkaantuneena
huudahtaen yritti tarttua tuota rohkeata vierasta takin liepeeseen, ei
hän kerinnyt muuta kuin nähdä kaksi siroa nilkkaa katoavan portaisiin.

Päättäväisin elein portinvartija laski piipun syrjään ja loikkasi
viidellä harppauksella portaat ylös. Mutta ennenkuin hän pääsi
ensimäiseen kerrokseen, kuuli hän konttorin oven sulkeutuvan
epäilyttävän naisen perästä. Hän syöksyi sisään, mutta kohtasi jo
eteisessä herra Bjelland nuoremman, joka hyvin kylmästi kysyi: "Mitä te
haette?"

Rehellinen Kerberos sopersi anteeksipyynnön ja peräytyi korvat
lurpallaan takaisin paikalleen piippunsa luo mietiskelemään asioita,
joita ei käsittänyt.

Tuo merkillinen, miehen vaatteisiin puettu nainen oli sillä välin
istuutunut syvään nojatuoliin sisemmässä konttorihuoneessa. Liikkeen
iäkäs päällikkö seisoi hänen edessään ja katseli ihmeissään tuota
nahkapäällystäiseen nojatuoliin vaipunutta, kokoon lyyhistynyttä
olentoa.

"Ette suinkaan tunne minua?" nuori nainen kysyi raukeasti.

"Kyllä", Bjelland vastasi nauraen. "Olette miss Westinghouse, mutta
myönnän, että juuri tällä haavaa ette paljon muistuta sitä hurmaavaa
naista, joka minulla oli kunnia tavata tohtori Fjeldin luona."

Puhuteltu nousi äkkiä seisomaan. Väsynyt ruumis oli jälleen saanut eloa.

"Niin", hän sanoi, "tohtori Fjeld, niin! Tulen hänen luotaan. Hän on
vaarassa. Meidän on riennettävä hänen avukseen. Ymmärrättekö? Aivan
heti."

Bjelland katsoi häntä terävästi.

"Tehkäämme niin", hän sanoi. "Mutta ensin on teidän levättävä. Näytätte
saaneen kokea yhtä ja toista viime yönä."

"Olen hirveän väsyksissä", neito vastasi, "Ja minun on kauhean
nälkä -- --"

Bjelland soitti ja seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi portinvartija.

"Hankkikaa aivan heti tälle neidille jotakin syötävää. Ottakaa auto ja
ajakaa Grand Hotellin ja hankkikaa sieltä mitä hyvänsä."

Portinvartija heitti salavihkaa silmäyksen nojatuolissa istuvaan
naiseen, pudisti päätään ja katosi ovesta.

Evy Westinghouse yritti nauraa.

"Varmaan olen hirveän näköinen", hän virkkoi, likaisella pikku
kädellään koetellen sekaantuneita kiharoitaan. "Tämä menee yli
voimieni. Ja tämä hirmuinen jännitys!... Oi, mikä seikkailu!"

"Missä on tohtori Fjeld nyt?" Bjelland kysyi.

"Hän on vihollistensa käsissä", neito vastasi huolissaan. "He eivät
olleet vielä huomanneet häntä minun lähtiessäni uivalta ruumisarkulta,
jonka löysimme muutamien peninkulmien päässä Skrudesnesistä. Hän on
toistamiseen pelastanut henkeni. Minä tottelin hänen nimenomaista
käskyään ja lensin tänne. Laskeutuessani maahan syöksyin suohon.
Lentokone on nyt siellä. En voinut tehdä muuta, sen vakuutan. Olin
hirveän väsyksissä ja hermostunut. Jännitys tappaa minut ja meidän
täytyy pelastaa tohtori Fjeld, meidän täytyy. Tuolla merellä on
vihollinen, meidän vihollisemme, Stavangerin vihollinen ja maan
vihollinen. Se on muserrettava -- niin, se on muserrettava..."

Viimeiset sanat hän huudahti hurjassa kiihkossa. Hänen voimansa olivat
lopussa ja huokaisten hänen päänsä vaipui rintaa vasten. Viimeisellä
tahdonponnistuksella hän yritti nousta, mutta ei jaksanut.

Lian tahrima nuori neitonen veti jalkansa kokoon kuin kuoleva lintu ja
vaipui tainnoksiin.



XXXII.

ERÄS KESKUSTELU.


Paroni de Nozier katseli kauhistuneena ympärilleen apua etsien. Hän oli
kalmankalpea. Monokkeli oli pudonnut silmäkulmasta ja kiiriskeli nyt
lasilattialla. Hänen pitkät valkeat sormensa heiluivat ilmassa kuin
tukea etsien, ja hänen hampaansa kalisivat pelosta.

Vieras oli astunut valoisalle paikalle. Paroni loi häneen pelokkaan
katseen. Nyt näkyi, että norjalainen oli pukeutunut Ribeiran kirjaviin
vaatteisiin ja suureen hattuun ja että hänen kasvonsa olivat maalatut
punaisenruskeiksi.

Muuten ei mikään muistuttanut portugalilaisesta, paitsi voimakas
vartalo.

Vähitellen belgialainen pääsi tasapainoon. Mutta ensimäisinä
minuutteina hän ei saanut suustaan yhtään ainoata sanaa. Ei ollut
epäilystäkään, että hän oli joutunut ansaan, joka voi tulla hänelle
kohtalokkaaksi, jos hän ei toimisi viekkaasti ja ovelasti. Mutta pelko
on viisauden pahin vihollinen. Se horjuttaa henkisen tasapainon, jota
tarvitaan tukalan tilanteen arvostelemiseen. Ja paroni de Nozier oli
tällä hetkellä mitä suurimman pelon vallassa.

Fjeld astui verkkaan paronia kohti katsoen häntä läpitunkevin silmin.

"Onko tämä teidän työtänne?" hän kysyi viimein katsoen paronia suoraan
silmiin.

Nozier yritti vastata, mutta ei saanut suustaan ääntäkään. Fjeld
katseli melkein säälien tuota kokoonluhistunutta olentoa, joka tuntui
taistelevan hirveätä kamppailua sen kauhun kanssa, joka lamautti kaikki
hänen hermonsa. Hän ei ollut koskaan nähnyt tuommoista raukkamaisuutta
suur-rikollisissa. Kuinka erilaista tämä raukkamainen pelko olikaan
Josias Saimlerin epätoivoiseen rohkeuteen ja James Mortonin jääkylmään
kyynillisyyteen verrattuna!... Hänen kävi melkein sääliksi tuota
pelkuria, mutta nerokasta roistoa, jonka aivot lakkaamatta keksivät
suuria ja ihmeellisiä ajatuksia.

"On hauska tavata teitä, paroni de Nozier", hän jatkoi kevyellä
keskusteluäänellä. "Minusta on tosiaankin hauskaa seisoa silmä
silmää vasten tämän merten kuuluisan tutkijan kanssa keskellä hänen
toimialuettaan. Sanokaahan, miksi ette anna yleisölle tietoja
keksinnöstänne? Se tekisi teidät kuuluisammaksi kuin kukaan elävistä
ihmisistä nykyään. Se on todellakin hämmästyttävä."

Nopea välähdys belgialaisen sammuneissa silmissä osotti, että Fjeld
oli osunut hänen arkaan kohtaansa. Se oli ainoa tapa palauttaa hänen
menetetty rohkeutensa.

"Vai niin", hän vastasi, "te olette siis tohtori Fjeld. Minua
ilahduttaa saada tavata teitä. Miksi ette pysy hoitelemassa katkenneita
jäseniä ja tulehtuneita umpisuolia?"

Fjeld nauroi.

"Ja miksi ette te tyydy mikroskooppeihinne ja muihin pohjanraapijiin?
Olettehan ruvennut silli-tukkukauppiaaksi, herra paroni. Kilpailette
kovasti norjalaisten kalastajain kanssa ja tavalla, jonka pitäisi
houkutella Norjan torpeedoveneitä koettelemaan ampumataitoaan teidän
uivaan ruumisarkkuunne."

Nozier ei vastannut Hän istui mietiskellen jotakin keinoa, jolla
pääsisi ahdingostaan.

"Mitä te ihmettelette?" Fjeld kysyi hetken perästä.

Paroni katsoi häntä vihamielisin silmin. "Luulin teidän olevan
lentokoneessa", hän vastasi avomielisesti. "Mihin hittoon olitte
piiloutunut, kun Sanchez heitti lassonsa Erkon lentokoneeseen? Ja
ettekö te ampunutkaan argentinalaista?"

"Kysytte kovin monta asiaa yhdellä kertaa", Fjeld sanoi ivallisesti.
"Ottakaamme nyt ensiksi huomioon se tosiasia, että ystäväni Erkon kone
nyt on matkalla Stavangerin laivastoasemalle ilmoittamaan, että Norjan
aluevesien sisäpuolella harjoitetaan luvatonta kalastusta."

Nozier naurahti.

"Puolessa tunnissa olemme ulkopuolella Norjan lain vaikutuspiirin", hän
vastasi kylmästi. "Norjalaisten torpeedoveneiden on kyllä jätettävä
meidät rauhaan. Harjoitamme tieteellisiä tutkimuksia, kuten näette,
eikä kukaan uskalla kajota meihin."

"Siitä en ole ensinkään varma. Otaksun, että ette tahdo kieltää,
että juuri tämä uiva ruumisarkku surmasi kapteeni Grönnelandin ja
hänen miehensä. Minä lähden siitä, että tämä murha ei tapahtunut
äskenmainituista tieteellisistä syistä."

Nozier'n saavuttama levollisuus näytti jälleen pettävän hänet.

"Se on vale", hän vastasi. "Ja vaikka olisi tottakin -- kukapa sen
voisi todistaa?"

"Minä", Fjeld vastasi. "Siinä ei ole mitään vaikeuksia. Ja koska
nyt istumme tässä juttelemassa yksityisessä huoneessa, niin kerron
teille... Kun lentokone saapui tänne, oli siinä kaksi henkilöä. Minun
tarkastellessani olosuhteita tässä aluksessa, yllätitte te ja Courbier
toverini. Hän pakeni ja minä jäin jälelle. Hän on reima poika. Mutta
Sanchez'ta ei ampunut seuralaiseni, vaan minä. Se olisi teidän pitänyt
kuulla... Ja mitä Grönnelandin asiaan tulee", Fjeld jatkoi, "niin on
minulla selvät ja sitovat todistukset siitä, että hänet on murhattu
tässä laivassa. Hänet on hyvin yksinkertaisesti puserrettu kuoliaaksi
laivanne krokodiilileukojen väliin."

"Oletteko te ollut sitäkin näkemässä?" de Nozier kysyi ivallisesti.

"En", Fjeld vastasi. "Mutta minulla on tässä verinen kangastilkku,
joka ilmaisee minulle koko tapauksen. Löysin sen laivanne keulan
rautapiikeistä. Tämä ei ole aivan mieluisa juttu teille."

Fjeld veti varovasti taskustaan kangaspalasen, jota Nozier katseli
uteliaasti.

"Tuo kangaspalanen ei sano mitään."

"Erehdytte, paroni. Se on erinomaisen kaunopuheinen todistuskappale.
Se on englantilaisen matkalakin kappale, joka on kastunut
omistajansa verestä. Ja minä näen siinä vieläkin jälkiä aivoista ja
musertuneesta pääkallosta. Mutta vielä tärkeämpi on tämä hikinauha.
Kapteeni Grönneland oli järjestyksen mies. Hän on jättänyt teille
käyntikorttinsa. Katsokaahan!"

Fjeld käänsi veristä kangaspalasta ja veti esiin pienen paperilapun. Se
oli kappale repeytynyttä käyntikorttia, verinen ja likaantunut. Mutta
veripilkkujen alta näkyivät kirjaimet Siinä oli:

        Kapteeni G. Grönneland
              Tarkastaja.



XXXIII.

RIBEIRAN HAAMU.


Nozier ei vastannut Fjeldin häntä vastaan heittämään syytökseen. Hänen
katseensa kohdistuivat syvyyteen. Kalaparveen oli tullut uusi kala --
voimakas kala, jolla oli vino suu ja hitaat liikkeet.

Paroni nauroi ääneen ja katkerasti...

"Katsokaahan tuonne, herra tohtori. Ruumissaattueeseen on tullut
uusi osasto, hieno ja näillä vesillä harvinainen kala. Sen on tapana
kulkea omia teitään. Mutta minun silmäni ovat houkutelleet sen
luokseen... Vanha tarina raamatun sudesta ja lampaasta uusiintuu tässä
toisella tavalla. Tuo iso, notkea eläin on haikala. Se on luultavasti
kulkenut Florida-virran mukana saalista haeskellen. Se on väsynyt
neekeripoikasiin. Mitä sanotte siitä otaksumasta, että Grönneland on
päättänyt päivänsä haikalan kidassa?"

Fjeld pudisti päätään.

"Itsehän te muutamia minuutteja sitten kerroitte minulle Grönnelandin
suhteen tekemästänne sankariteosta... Mutta antakaamme tuon Stavangerin
kapteeniraukan nukkua rauhassa. Hukkaamme vain aikaa. Puhukaamme sen
sijaan omista asioistamme. Tahtoisin kernaasti tietää, kuinka tästä
laivasta voi päästä pois helpoimmin ja mukavimmin."

Belgialaisen sammuneissa silmissä välähti voitonriemuinen ilo.

"Se on teidän asianne", hän sanoi.

"Erehdytte", Fjeld keskeytti hänet. "En ole antautunut tähän jokseenkin
vaaralliseen ja vaivalloiseen touhuun Ribeiran suhteen turhan takia.
Teidän on autettava minut täältä pois, muuten on minun pakko murskata
teidät omalla nyrkilläni. Ymmärrättekö?"

Nozier, joka oli saavuttanut mielenmalttinsa, katsoi kauhistuneena
norjalaista, jonka jänterät kädet jo tuntuivat lähestyvän hänen
kaulaansa.

"Mitä tarkoitatte?" hän kuiskasi.

"Tarkoitan sitä", Fjeld sanoi ankarasti, "että teidän on mahdollisimman
pian pantava moottoriveneenne kuntoon minua varten. Varmaan
tämänlaisessa laivassa on moottorivene."

"Minä vakuutan...", de Nozier änkytti.

Mutta hän ei päässyt pitemmälle. Fjeld astui häntä kohti ja hänen
siniset silmänsä synkkenivät raivosta...

"Kyllä, kyllä", Nozier huusi. "Te saatte moottoriveneen. Heti. Mutta
teidän on luvattava..."

"Minä en lupaa mitään... Mutta nyt teidän on pidettävä kiirettä,
paroni, muuten on minun pakko koetella voimiani teihin... Minun
täytyy päästä täältä pois, ennenkuin tulee liian valoisa ja ennenkuin
ystävämme Ribeira toipuu kloroformiunestaan. Annoin hänelle sopivan
sekotuksen naftan kanssa. Muuten olisi tuo vanha juoppo mennyt sitä
tietä, jota pitkäksi sanotaan."

Belgialainen katseli avuttomana ympärilleen.

"Varmaan täällä on puhelin", Fjeld jatkoi armottomasti ja lähestyi
vapisevaa paronia.

"Pitäkää kiirettä! Ilmoittakaa puhelimella, että moottorivene on
laskettava vesille ja tehtävä valmiiksi lähtöön. Pankaa taitava
käyttäjä mukaan. Ymmärrättekö?"

Nozier haparoi kuulotorvea.

"Luotan sanaanne", hän sanoi.

"Sen voitte huoleti tehdä. Mutta jos huomaan teidän jollakin tavalla
yrittävän jotakin konnankoukkua, niin nutistan niskanne nurin."

Nozier tarttui kuulotorveen, vei sen korvaansa ja kiersi kampia.

"Onko siellä ketään?" hän kysyi yksitoikkoisesti ja katsoi
norjalaiseen, joka seisoi hänen edessään kuin itse ukkosen jumala,
uhaten häntä oikeutetulla vihallaan. Joku ääni vastasi kaukaa. Nozier
antoi määräyksensä lyhyissä, katkonaisissa lauseissa, mutta täysin
selvästi ja oikein. Fjeld nyökkäsi tyytyväisenä.

"Olette hyvin hauska mies, jonka kanssa on mukava olla tekemisissä",
hän sanoi hieman hyväntahtoisesti. "Nyt voimme palata keskusteluumme.
Minulla on aikaa vain muutamia minuutteja, ymmärrättekö?"

Paroni yritti ilmeisesti pudistaa sydämeltään pelkoaan. Se pani koko
hänen pienen ruumiinsa luhistumaan kokoon, ja hän näytti seisoessaan
siinä aivan kokonaan murtuneelta.

"On eräs asia, jota en käsitä", Fjeld jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Pyydän anteeksi, että puhun suuni puhtaaksi. Olette suuri mies, paroni
de Nozier. Niin, on mahdollista, että olette suurempi tiedemiehenä
kuin pahantekijänä. Mutta en käsitä, miksikä te, jolle armoton
luonto on lahjoittanut pelkuruuden kirouksen, ette antaudu kokonaan
laillistetulle ja porvarilliselle tieteelle. Olisitte kaunistuksena
mille yliopistolle tahansa."

Paroni katsahti häntä salavihkaa.

"En, ja tuhat kertaa en", hän huudahti käheästi. "Olen syntynyt viha
sielussani, enkä minä kelpaa matelemaan toisten jaloissa. Sanotte, että
olen pelkuri, tohtori Fjeld; niin olenkin. Olen kokenut Belgian kauhut
1914. Olen maannut neljä vuorokautta Lucienin linnakkeen raunioissa,
joihin saksalaiset mörssärit hautasivat meidät. Samoin olen kokenut
toisen maailmansodan."

Hän vaikeni äkkiä. Hänen vaaleat ja raukeat silmänsä sulkeutuivat,
samalla kun hänen suuret ja tuntehikkaat korvansa ikäänkuin kaappasivat
jonkun etäisen äänen. Fjeld rypisti kulmiaan ja puristi kätensä
nyrkkiin.

Silloin avattiin käytävän ovi niin että jyrähti. Kynnyksellä seisoi
oikea portugalilainen ja hänen takanaan entinen lähetyssaarnaaja.



XXXIV.

ODOTELLESSA.


Bjelland ei ollut tottunut istumaan kädet ristissä. Kuultuaan miss
Westinghousen kertomuksen hän heti ilmoitti asiasta torpeedolaivaston
päällikölle, kapteeni Orlinille. Tämä reima meriupseeri ei jäänyt
odottelemaan määräystä ylipäälliköltä. Vielä samana aamuna hän lähti
merelle kahden torpeedolaivan kera lähemmin tutkimaan salaperäisen
uivan telakan asiaa.

Mutta hän tuli liian myöhään. Jättiläinen tuntui vajonneen
näkymättömiin. Se oli varmaankin käyttänyt hyväkseen yötä päästäkseen
turvaan. Ainoa, mitä ruumisarkusta oli jälellä, oli joukko kuolleita
kaloja, etenkin silliä. Sitä paitsi korjattiin merestä miehen ruumis,
joka vietiin Stavangeriin.

Ylilääkäri tohtori Cappellen tarkasti ruumiin ja tuli siihen
johtopäätökseen, että se oli joku kuumien ilmanalojen asukas,
luultavasti joko meksikolainen tai argentiinalainen. Siihen viittasivat
miehen punaisenruskea iho ja renkaat, jotka hänellä oli korvissa.
Pitkä puukko oli vielä vyössä. Insinööri Langberg, joka pitkät ajat
oli oleskellut Argentinassa, tunsi sen _macheteksi_ -- puukoksi, joita
_gauchot_ käyttävät pampasaroilla yhtä taitavasti kuin mielelläänkin.

Merkillisintä miehessä olivat kuitenkin ne monet arvet, joita oli hänen
ruumiissaan. Hän oli ilmeisesti sekä antanut että saanut monta iskua
elämässään.

Kuolemassakin loisti hänen häijyistä ja rokonarpisista kasvoistaan
riemuitseva julmuus. Ehkäpä hänen elämänlankansa oli katkennut juuri
sillä hetkellä, kun oli hänellä voitto käsissään.

Kuoleman syy oli ilmeinen. Hän ei ollut hukkunut. Aivan niskanikaman
alla, keskellä sitä aukkoa, jolle anatomit käyttävät nimitystä
"_foramen occipitale_", oli paksun luodin jättämä pyöreä reikä.
Ilmeisesti oli laukaus ammuttu voimakkaasta aseesta, sillä luoti oli
tullut ulos hiusmarrosta. Mies oli luultavasti vetänyt viimeisen
henkäyksensä vain muutama minuutti sen jälkeen, kun luoti oli sattunut.

Kapteeni Orlinin raportti oli kova isku Evy Westinghouselle. Hänestä
oli selvää, että Fjeld oli ampunut tummaihoisen miehen, joka hetkeksi
oli onnistunut lassollaan vangitsemaan lentokoneen. Mutta kuinka oli
käynyt tohtori Fjeldin, hänen ystävänsä? Ja mitä hänen nyt oli tehtävä?

Hetkisen hän ajatteli lähteä Erkon lentokoneella tarkastelemaan
Pohjanmerta, mutta hän ei hallinnut lentokonetta niin hyvin, että olisi
uskaltanut lähteä niin epävarmalle retkelle. Olihan hän laskeutuessaan
pudonnut päälaelleen suohon ja ollut vähällä menettää henkensä.

Nyt hän oli vieraassa kaupungissa, ruma naarmu kauniilla kasvoillaan,
likaantunut urheilupuku yllä ja ihmisten epäluulo vastassaan.
Hänen tarvitsisi vain näyttäytyä kadulla, kun kokonainen lauma
säilyketyöläisiä olisi hänen kintereillään osottamassa sitä
häikäilemätöntä rohkeutta, joka on ominaista Stavangerin nuorisolle.
Hän sähkötti matka-arkkujaan, jotka yhä olivat Kristianian Grand
Hotelissa, ja odotti kärsimättömästi jotakin elonmerkkiä tohtori
Fjeldiltä.

Mutta päivät kuluivat ilman että kadonneesta tuli mitään tietoja. Ei
ollut enää epäilystäkään -- hän oli joutunut vihollistensa käsiin.
Ja vähitellen Evy Westinghouselle selvisi, että ei ollut suurta
mahdollisuutta, että hänen pelastajansa ja ystävänsä olisi onnistunut
välttämään vihamiestensä kovan ja horjumattoman tuomion.

Varovaisin sanoin hän kirjoitti Fjeldin vaimolle ja kertoi, kuinka
asiat olivat, selittäen heidän yhdessä uivalle ruumisarkulle tekemänsä
matkan surullisen tuloksen.

Mutta kuinka hän hämmästyikään saadessaan parin päivän perästä
seuraavan sähkösanoman:

    "Tiedän, että mieheni on hengissä ja tunnen, että hän pian
    palajaa. Terveisiä!

                                              Katarina."

Tämä toivehikas sähkösanoma loi häneen uutta rohkeutta ja uutta voimaa.
Ja Bjelland vahvisti häntä niin hyvin kuin taisi.

Se taikavoima, joka oli pidättänyt kaloja rannikolta, tuntui sillä
välin ainakin osaksi murtuneen. Kalastus oli tosin yhä edelleenkin
jotakuinkin mitätöntä, mutta tuntui kuitenkin kuin säilyketehtaat eivät
jäisi aivan ilman raaka-ainetta. Kalavuosi tulisi kyllä huono, mutta ei
aivan niin kehno kuin jonkun aikaa oli näyttänyt.

Syyn siihen tunsivat vain Bjelland ja Evy Westinghouse. Säilykekuningas
ei ollut vielä lakannut toivomasta saavansa selville tohtori Fjeldin
omituisen häviämisen. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat
Suuri sillilaiva oli kadonnut. Se näytti vajonneen meren pohjaan. Siitä
ei tullut mitään tietoja. Kukaan ei ollut sitä nähnyt.

Mutta Evy Westinghouse kävi päivä päivältä yhä kalpeammaksi. Hän oli
vienyt lentokoneen turvaan, mutta hän ei uskaltanut enää lähteä sillä
matkalle tehtyään onnettoman laskeutumisensa Hillegaardin suohon. Hän
paloi halusta yrittää jotakin. Mutta häneltä puuttui, niinkuin niin
monelta muulta naiselta, kykyä panna suunnitelmansa täytäntöön. Hän ei
tiennyt, kuinka alottaisi.

Eräänä päivänä hän meni satamaan. Siellä oli höyrylaiva, jossa oli
höyry valmiina. Se oli Bergenin höyrylaivayhtiön omistama höyrylaiva
Iris. Kapteeni Cappelen oli komentosillalla ja oli jo antanut
ensimäisen lähtömerkin. Evy astui porraspuulle.

"Mihin menette, kapteeni?" hän kysyi.

"Rotterdamiin, neiti", kapteeni vastasi.

"Voitteko odottaa viisi minuuttia, niin minä haen tavarani?"

Kapteeni katsoi ihmetellen tuota nuorta, kaunista naista. Hän otti
kellon taskustaan. Jo kymmenen minuuttia myöhässä. Hän vilkaisi nuorta
amerikalaista missiä ja huokasi. Kuka peijakas voisi vastustaa noin
kauniita silmiä!

"Kyllä", hän vastasi. "Minä odotan viisi minuuttia."



XXXV.

NELJÄN KESKEN.


"Mikä on tarkoitus?" portugalilainen huudahti katsellen ympärilleen
silmin, jotka vieläkin olivat hämärät unijuomasta.

Hän oli sangen kurjan näköinen, tuo kelpo Ribeira, seisoessaan siinä
puolialastomana kirjavassa paidassaan. Ja kuitenkaan ei ollut vaikea
nähdä, että hänen kanssaan ei ollut leikkimistä. Hänellä oli kädessä
suurireikäinen revolveri ja hänen eläimellisen julmat kasvonsa olivat
veripunaiset mielenliikutuksesta.

Hänen takaansa näkyivät entisen lähetyssaarnaajan sokeat silmät Hän
haparoi käsin ystäväänsä. Ja Fjeld huomasi hänen kädessään pitkän
sarvipäisen puukon. Aseen omituinen ulkomuoto sai norjalaisen
kavahtamaan. Vaikka Ribeiran revolveri ei näyttänyt tekevän häneen
mitään erikoista vaikutusta, sai tuo pitkä sarvipäinen puukko sokean
merirosvon kädessä hänet vasten tahtoaankin kauhistumaan.

Hänen ajatuksissaan välähtivät nopeasti kaikki ne tilanteet, joissa
tämä ase oli näytellyt niin suurta osaa hänen vaiherikkaassa
elämässään. Hän muisti erään illan Holbornin läheltä Lontoosta.
Tunnettu rahamies John Cavendish makasi pitkänään käytävällä
puutarhassaan elämän virran valuessa hänen suonistaan. Hänen selässään
oli puukko. Se oli anarkisti Alexis Okinen ase. Se oli sama puukko,
joka nyt kiilsi Jonsonin kovassa murhaajakädessä. Okine hirtettiin.
Mutta hänen veitsensä jatkoi veristä historiaansa... Toisen kerran
hän näki sen eräässä huoneessa Whitechapelissä. Silloin se oli
isketty kuuluisan venäläisen nihilistin Anna Sparanskin selkään. Hän
näki voimakkaassa valaistuksessa edessään nuo ihmeen ihanat kasvot,
joilla väikkyi puhdas, viaton madonnahymy, joka oli hurmannut niin
monta miestä Newskin prospektilta Pietarissa aina Pariisin Boulevard
Strassbourgille.

Mutta Asevin ase oli siirtynyt edelleen Pietro Ceranille -- yhdelle
niistä, jotka olivat upottaneet jättiläislaivan The Eaglen meren
syvyyteen. Ja kun sicilialainen oli ampunut itsensä Bermudasaarilla,
oli tuo kaunis, veren tahrima ase Ukrainan aroilta kohtalon oikun
kautta joutunut James Mortonin lähimmälle miehelle ja uskotulle
ystävälle, kirjanoppineelle ja raamatun häpäisijälle Jonson-roistolle.

Ja nyt -- mihin joutuisi Okinen ase nyt?

Fjeld nousi nopeasti seisomaan. Ribeira tuntui hetkeksi peräytyvän
tuota jättiläismäistä miestä, joka oli puettu hänen omiin kirjaviin
vaatteisiinsa. Mutta sitten hän kohotti revolverinsa.

"Jos sinä, senkin kirottu riiviö, nyt liikutat sormeasikaan, niin minä
ammun", hän karjui. "Riisu pois vaatteet -- muuten piru sinut perii."

Norjalainen kohautti halveksien olkapäitään.

"Tahdotteko olla ystävällinen ja sulkea oven takananne, kapteeni", hän
lausui hyvällä espanjankielellä. "Paroni de Nozier voi vilustua."

Norjalaisen sanoissa oli jotakin niin tehoisaa, että Ribeira totteli ja
kiskaisi kiroten oven takaansa kiinni.

"No niin", hän sanoi jurosti. "Voimmehan selvittää tämän asian muitten
sekaantumatta. Mutta tahdon kiinnittää huomiotanne siihen, että teillä
on edessänne mies, joka osaa hoitaa revolveria."

"Sitä epäilen", Fjeld sanoi tyynesti.

"Hölynpölyä!" portugalilainen kiljui. "Teidän kirottu naftanne ei ole
saanut kättäni vapisemaan... Kysykää paronilta, onko hän koskaan nähnyt
minun ampuvan harhaan... No, kädet ylös! Jonsonilla on käsiraudat,
jotka mielestäni sopivat teille..."

Mutta Fjeld ei näyttänyt halukkaalta tottelemaan. Hän katseli vain de
Nozier'ta sanomattoman välinpitämättömin ilmein.

"Ette pidä hyvää kuria laivassanne, herra paroni", hän sanoi. "Teidän
pitäisi tukkia suu tuolta portugalilaiselta kirkujalta."

Paroni ei ollut hievahtanutkaan. Mutta hänen väsyneihin silmiinsä oli
tullut riemukas ilme ja monokkeli oli tullut jälleen paikalleen. Jonson
astui esiin lasipermannolle. Hänen sieramensa värähtelivät ja hänen
korvansa vavahtelivat kuin vanhalla rakuunahevosella, joka haistaa
ruutia ja verta. Syntyi hetken äänettömyys. Ribeiran revolveri oli yhä
tähdättynä Fjeldin päätä kohti. Mutta hän viivytteli laukaisemista.

"Ei ole asiallenne eduksi, että esiinnytte ylimielisesti, tohtori
Fjeld", Nozier virkkoi viimein. Hänen äänensä värähdys ilmaisi,
että hän ei ollut vielä päässyt kokonaan pelostaan. "Olette meidän
vallassamme. Ribeira ei valehtele sanoessaan, että hän osaa hoitaa
revolveria."

"Olen ennen ilmaissut epäilykseni kapteenin taidosta siinä suhteessa",
Fjeld vastasi tyynesti. "Ja minä toistan ne. Tuo mies ei osaa hoidella
asetta, kun ei ota huomioon edes sitä, mikä semmoisessa asiassa on
kaikkein ensimäinen ehto."

"Ja mikähän se olisi?" portugalilainen kysyi irvistäen.

"Tarkastaa, onko se ladattu. Siitähän ei ole suurta vaivaa."

Ribeiran punaiset kasvot muuttuivat melkein keltaisiksi. Hän loi
epävarman katseen aseeseensa ja puri hampaansa yhteen.

"Se on vale", hän sanoi. Mutta saattoi huomata, että hänen äänessään
oli jotakin epäilevää.

"Yrittäkäähän, kapteeni", Fjeld sanoi, "laukaiskaa revolverinne. Minä
olen suvainnut käsitellä hiukan teidän asettanne käydessäni vieraisilla
hytissänne ja ollessani kyllin rohkea tullatakseni kulunutta
vaatevarastoanne."

Portugalilaisen epäilys kasvoi. Hän vilkaisi norjalaista, joka istui
etukumarassa kädet housuntaskussa ja näytti kiinnittävän koko huomionsa
allaan uiskenteleviin kalalaumoihin. Sitten portugalilainen tarttui
tanakasti revolverinsa lukkoon ja aukaisi sen.

"Se on ladattu", hän kiljasi. "Pirun mies!"

Samassa pamahti laukaus. Vaikka Fjeld olikin ampunut suoraan taskustaan
ja epämukavassa asennossa, sattui luoti kuitenkin portugalilaisen
aseeseen ja nakkasi sen lattialle. Luoti oli lävistänyt Ribeiran
peukalon ja vienyt siitä palasen mukanaan.

Silloin näky äkkiä muuttui. Sokea mies oli kyyristynyt kokoon kuin
tiikeri ja syöksyi tuimasti Fjeldin kimppuun.



XXXVI.

SOKEA JÄTTILÄINEN.


Fjeld ei ollut varustautunut sokean vastustajansa äkilliseen
hyökkäykseen. Entisen merirosvon ja lähetyssaarnaajan kanssa ei ollut
hyvä olla tekemisissä rinta rintaa vasten. Ja hänen onnistuikin jo
ensimäisessä yrityksessä saada voimakas ote norjalaisen kurkusta.

Fjeld olisi voinut käyttää revolveria, mutta ei tahtonut. Tämä
ritarillisuus sokeaa vastustajaa kohtaan oli vähällä maksaa hänen
henkensä. Sillä Okinen puukko leikkasi jo ilmaa ja sattui häntä olkaan.
Siihen tuli syvä, mutta verraten vaaraton lihahaava.

Mutta sokean hyökkäys ei pysähtynyt siihen. Väkivaltaisella raivolla
hän iski yhä uudestaan Fjeldiä rintaan. Okinen puukko oli punainen
verestä. Mitä suurimmalla vaikeudella norjalainen vältti hurjat iskut
Viimein hän sai voimakkaan otteen käteen, joka puukkoa heilutteli.
Yhdellä nykäyksellä ase lensi sokean kädestä ja sinkosi kilisten
lasipermannolle.

Mutta raivoisa mies ei hellittänyt. Hänellä oli jättiläisen voimat ja
hän puri ja repi raivolla, joka olisi voinut tulla turmioksi kelle
tahansa. Mutta vaikka haavoittunut käsivarsi ja kova verenvuoto pahasti
estivät Fjeldiä, onnistui hänen käsivarren tyrkkäyksellä leukaan
saada Jonson niin paljon sekaisin, että sai tilaisuuden iskeä häntä
revolverin perällä päähän. Lyönti oli niin voimakas, että amerikalainen
kaatui voihkien lasipermannolle.

Siihen taistelu päättyi. Portugalilainen istui nurkassa ja voihki
tuskasta. Ja James Mortonin oppilas makasi lattialla ulvoen kuin
haavoitettu elukka.

Mutta Nozier oli hävinnyt paikaltaan. Hän oli käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen ja mennyt tiehensä. Hienosta belgialaisesta ei ollut jälellä
muuta kuin monokkeli.

Fjeld astui ovelle, mutta se oli lyöty lukkoon. Se ei ollut mikään
tavallinen ovi -- se sulkeutui sivuilta tiiviisti kuin kassakaapin ovi
ja Fjeld käsitti heti, että sen lujan teräslukon murtamiseen tarvittiin
aivan erikoisia työkaluja. Hän rypisti kulmiaan. Kaikki oli käynyt
hänelle edullisesti. Mutta nyt hän oli jälleen pulassa ja vakavammin
kuin koskaan ennen. Paronin tarvitsi vain pysytellä rauhassa ja antaa
hänen aivan yksinkertaisesti kuolla nälkään taikka myöskin lähettää
joukkonsa hänen kimppuunsa. Viimeinen vaihtoehto oli kaikesta päättäen
todennäköisin. Sillä nälkään näännyttämisestä menettäisivät henkensä
myöskin portugalilainen ja amerikalainen.

Fjeld laski revolverin kädestään ja rupesi sitomaan olkaansa. Se ei
ollut hänelle helppoa, mutta viimein hänen kuitenkin onnistui saada
haavaansa väliaikainen side.

Sitten hän pisti Okinen puukon rintataskuunsa, otti esiin Ribeiran
revolverin, joka tietysti oli täydessä kunnossa, ja istui Nozier'n
tuolille.

"No, mitä kuuluu, kapteeni?" hän kysyi katsomatta siihen nurkkaan,
jossa portugalilainen istui. "Olemme kyllä pahasti ruhjoutuneet kaikki
kolme, pelkään minä."

Ribeira murahti jotakin. Hän kääriskeli haavoittuneen sormensa ympäri
paitansa lievettä ja hänen hampaansa kalisivat vilusta.

"Teistä ei tunnu olevan niinkään helppo selviytyä", Fjeld jatkoi
tavallisella keskusteluäänellä. "Mutta sitkeämmätkin miehet kuin te
ovat antaneet narrata itsensä. Jos olisin ollut teidän asemassanne,
olisin ampumalla koetellut, olinko puhunut totta. Kun rupesitte
katsomaan makasiiniin, niin sehän oli sama kuin olisitte heittänyt
revolverin kädestänne. Tai ehkä piditte vastustajaanne liian vähässä
arvossa?"

Portugalilainen katsoi synkästi norjalaiseen, joka komeili hänen
parhaissa vaatteissaan.

"Te ammutte hyvin taskusta", hän sanoi. "Missä sen taidon olette
oppinut?"

"Alaskassa", Fjeld vastasi, "ja Perun pohjoisosissa. Siellä oli
monta miestä, jotka osasivat opettaa sitä taitoa. Siinä menevät
kyllä vaatteet pilalle, mutta muuten se on hyvä osata niitten, jotka
rakastavat elämää."

"Te puhutte hyvin espanjaa, mutta korostus on väärä. Puhutte kuin
meksikolainen."

"Mahdollista kyllä", Fjeld vastasi. "Olen oppinut espanjaa eräältä
kauniilta naiselta Parana-joen rantamilla Argentinassa. Ja sen jälkeen
olen harjoitellut tätä kieltä Emiliano Zapatan kanssa."

"Rosvopäällikönkö?"

"Niin."

"Hän on nyt kuollut?"

"On."

"Hänet surmasi eräs ulkomaalainen kaksintaistelussa Meksikon
ylätasangolla. Minä olin siihen aikaan Meksikossa. Carranzan leirissä
puhuttiin paljon Zapatan kuolemasta. Se oli kova mies. Tahtoisinpa
puhella sen miehen kanssa, joka hänet surmasi."

"Se käy helposti päinsä."

"Kuinka niin?"

"No, mehän istumme tässä vastakkain, hän ja te. Sillä Emiliano Zapatan
surmasin minä."

Ribeira nousi hitaasti seisomaan.

"Vai niin, tekö sen teitte", hän sanoi. "Silloin en kadu, että en
laukaissut asettani teitä vasten, sillä se olisi ollut aivan liian
helppo ja hauska kuolema Emiliano Zapatan surmaajalle. Sanokaa --
oletteko kuullut puhuttavan kiehuvasta lyijystä?"

"Kyllä. Mitä tarkoitatte?"

"Ehkä teitä huvittaa joutua paroni de Nozier'n käsiteltäväksi. Hän on
nero myöskin ihmisten kiduttamisessa. Hänen olisi pitänyt olla Tuomas
Torquemadalaisen ensimäisenä apulaisena. Niin, sillä nyt te olette
käsissämme, ukkoseni. Luottakaa siihen. Kymmenen minuutin perästä
puhelemme lähemmin inkvisitsion mahdollisuuksista."

"Se on oleva teille jotakuinkin vaikeata."

"Kuinka niin?"

"Senvuoksi, että ennenkuin saatte tilaisuuden tämän mielenkiintoisen
kysymyksen pohtimiseen, olette kuollut mies."



XXXVII.

BILJARDINPELAAJA.


Kello oli juuri lyönyt neljä Pariisin suuressa biljardipalatsissa
Kapusiinien bulevardin varrella ja neljä biljardiprofessoria,
joitten juuri piti alkaa pelinsä, astuivat esiin katselijain
hyväksyen tervehtiessä. Siinä oli kuuluisa Curo, ranskalainen _au
cadre_-mestari, jolla oli pienoinen pyöreähkö vatsa, edelleen Gibelin,
eteläranskalainen elostelija, joka ei koskaan näyttänyt saaneen levätä
kyllikseen, ja paksu rehevä Maquet, jonka vatsa oli siihen määrin
paisunut, että hän kohta ei enää kyennyt kumartumaan biljardipöydälle
niin paljon, että olisi voinut tehdä kunnollisia lyöntejä.

Neljäs oli useimmille tuntematon suuruus -- nuori, miellyttävän
näköinen mies, jolla oli kalpeat kasvonpiirteet ja hiukan huojuvat
liikkeet.

Ennen pelin alkamista astui pelinohjaaja esiin ja piti seuraavan puheen:

"Hyvät naiset ja herrat! Ennenkuin tänään alotamme _billard rouge_'n
mestaruuskilpailut, rohkenen teille esitellä erään etevän pelaajan,
joka pyytää saada ottaa osaa tähän ratkaisevaan taisteluun Ranskan
ammattimestaruudesta. Hän on monsieur Baptiste -- mies, jonka peli on
aikamme parhainten saavutusten tasalla."

Mainittu nuori gentlemanni, jolla oli veltostuneet piirteet, kumarsi
läsnäolijoille. Alkoi vedonlyönti. Vihreä verka tuli kirjavaksi viiden
frangin rahoista, joitten joukossa pienet kultakolikot pistivät
loistavina silmään.

Yleisö ei tuntunut olevan täysin selvillä asemasta. Kukaan ei tuntenut
uutta pelaajaa. Joukossa oli niitä, jotka uskalsivat pienempiä summia
hänen puolestaan, mutta pelikassanhoitajalle tuli vaikeaksi saada
vetorahoihin tasapainoa. Hän huusi kerta toisensa jälkeen: puuttuu sata
francia monsieur Baptisten puolesta.

Viimein hän näytti aikovan pitää asian selvitettynä. Mutta viime
hetkessä astui esiin nuori, häikäisevän kaunis nainen, joka viskasi
kymmenen louisdoria kokeilevan biljardiprofessorin paikalle. Ja
muutamaa minuuttia myöhemmin peli alkoi.

Monsieur Baptisten huomio oli ilmeisesti kiintynyt johonkin, joka
ei kuulunut peliin. Hänen kalpeille, tylsille kasvoilleen oli äkkiä
ilmestynyt hämmästyneen kysyvä ilme. Oli selvää, että tuo nuori
nainen, joka niin rohkeasti oli vaarantanut rahansa hänen takiaan, ei
ollut hänelle aivan outo. Hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin hän
muistelisi jotakin. Mutta hän ei katsonut sinne päin, missä nainen
istui -- ylpeänä ja yksinään hienossa, mutta yksinkertaisessa sinisessä
kävelypuvussaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä peli alkoi. Ei kuulunut muuta kuin
pienten norsunluupallojen kieriminen vihreällä veralla. Ei koskaan
ollut Curen loistava vapaatyrkkäys herättänyt niin suurta riemua eikä
koskaan Gibelinin ihanat ristipallot olleet niin hyvin lasketut. Jo
ensimäisessä kierroksessa huomasi, että pelistä tulisi kova ottelu.

Muukalainen herätti aluksi pettymystä. Hänen ensimäinen pallonsa
ei sattunut ja sitä tervehdittiin yleisön puolelta tyytymättömällä
nurinalla. Pelattiin vain punaisesta pallosta sataan. Cure oli
ensimäisellä lyönnillään tehnyt neljäkolmatta pistettä, Gibelin
kahdeksan ja Maquet viisitoista, kun sitä vastoin muukalainen ei vielä
ollut saanut yhtään. Ranskalainen mestari sai kuitenkin asennon,
jossa hän epäonnistui. Myöskin Gibelin ja Maquet epäonnistuivat ja
viimemainitun oli monsieur Baptistelle jätettävä nurkka-asento,
joka sai koko tuon erikoisen asiantuntevan yleisön tuijottamaan
jännityksestä. Yksinpä keskinkertainenkin pelaaja voisi siitä saada
pitkän sarjan lyöntejä.

Nuori herrasmies tarttui keppiinsä ja katseli ympärilleen hymyillen.
Hän mietti hetkisen. Sitten hän erotti kaksi palloa toisistaan
päättäväisellä lyönnillä. Hän ei tahtonut käyttää hyväkseen satunnaista
etuaan.

Voimakkaat suosionosoitukset suurimmalta osalta seuruetta olivat
vastauksena tälle liikkeelle, kun taas ne, jotka olivat uskaltaneet
rahojaan uuden tulokkaan puolesta, kuuluivat panevan hiljaisia
vastalauseita.

Nyt näkyi kuitenkin, että monsieur Baptiste osasi asiansa. Hän käytteli
keppiään loistavasti ja hänen pelikumppaninsa taputtivat tuon tuostakin
käsiään hänen hienolle ja hyvin harkitulle pelilleen.

Mutta Cure oli tänä iltana vauhdissaan. Hän pelasi oikein _con amore_
hänelle ominaisella kevyellä, tyynellä ja ylivoimaisella tavalla. Etevä
mestari saavutti jo kolmannella kierroksella kahdeksan yhdeksättä
pistettä ja olisi helposti voittanut pelin, jos ei olisi unohtanut
liiduta keppiään. Tämä aiheutti sen, että hän löi sivu melkein
valmiiksi asetetun pallon. Kolme muuta olivat kuitenkin sangen paljon
jälessä. Gibelinillä oli kahdeksankahdeksatta, Maquet'lla neljäkuudetta
ja monsieur Baptistella neljäseitsemättä pistettä. Kaikki viittasi siis
siihen, että Cure veisi tänäkin vuonna mestaruuden.

Mutta kävi toisin kuin oli laskettu. Vasta nyt monsieur Baptiste tuntui
lämpenevän. Hän ei pyrkinyt loistamaan taituruuspalloilla, vaan pelasi
sangen harkitusti. Jo kolmannella lyönnillä hän sai kaksi palloa
nurkkiin ja alkoi sitten iskeä pelattua palloa kahta muuta vasten.
Tällä tavalla hän oli täysin varma sadasta pallosta.

Cure puri huultaan ja kohautti olkapäitään. Sille asialle ei mahtanut
mitään. Monsieur Baptiste julistettiin voittajaksi ja ne muutamat,
jotka olivat lyöneet hänestä vetoa, kiittivät onneaan.

Hänen kylmiin silmiinsä oli tullut omituinen ilme. Voitolla ei
tuntunut olevan häneen mitään suurempaa vaikutusta. Hänen katseensa
riippui tuossa nuoressa naisessa, joka nyt mitä välinpitämättömimmin
elein korjasi kultarahat vihreältä veralta. Pelaaja ei nähnyt, että
hänen valkeat kätensä vapisivat jännityksestä, jolla ei ollut mitään
tekemistä kullanhimon kanssa. Voittaja tunsi vain hänen läheisyytensä
ja himon omistaa tuo nainen, joka kerran ennen oli ilmestynyt hänen
tielleen.

Monsieur Baptiste oli hyvin kalpea. Hän kumartui naista kohti.

"Onko teillä mitään sitä vastaan, miss Westinghouse", hän sanoi
nopeasti, "että saatan teidät täältä pois?"

Nainen katsoi häntä hymyillen.

"Ei, monsieur Courbier", hän vastasi tyynesti. "Se on minusta hyvin
hauskaa."



XXXVIII.

PAILLARDIN LUONA.


Courbier astui ovenvartijan luo ja pisti hänen käteensä kahdenkymmenen
frangin rahan.

"Katsokaa, että kukaan ei tule minua häiritsemään, ymmärrättekö", sanoi
hän tuimasti.

"Kuten käskette, herra", Paillardin pyhäkön arvoisa vartija vastasi,
päästäen kultakolikon huomaamatta putoamaan loistavan virkapukunsa
taskuihin.

Courbier astui hallin kuvastimen eteen ja tarkasti tyydytyksellä hienoa
olemustaan. Sitten hän meni iloisesti vihellellen hänelle varattuun
pieneen yksityishuoneeseen. Hän käsitti, että tämä tilanne voisi käydä
hänelle vaaralliseksi. Mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan semmoisia
seikkailijoita, jotka tahtovat pelata elämästään viimeistä voittoa, ja
Evy Westinghousen säteilevä katse oli ilmestynyt hänen sieluunsa ja
esti häntä ajattelemasta selvästi.

Courbier ei ollut tyhmä. Hän tajusi, että kaunis amerikatar ei
ollut ainoastaan sattumalta tullut hänen tiellensä sekä että hänen
esiintymisensä merkitsi viimeistä ponnistusta saada käsiinsä kadoksissa
oleva tohtori Fjeld.

Mutta hän ei pelännyt tätä yritystä. Olihan hänellä syytä luulla, että
tuo norjalainen lääkäri makasi meren pohjalla Dogger-matalikolla. Ja
ilman tohtori Fjeldiä tuo nuori nainen oli vain kuin korsi tuulessa
joutuessaan päättäväisen miehen käsiteltäväksi.

Evy Westinghouse istui juuri naistenhuoneessa antaen kamarineidon
järjestellä tukkaansa. Hän oli kalpea ja hänen huulensa olivat lujasti
yhteenpuristetut. Hänkin tiesi, että kohtaus tuon miehen kanssa, jota
hän oli ajanut viime viikon takaa, voisi tulla hänelle kohtalokkaaksi.
Mutta hän luotti onneensa, rohkeuteensa ja siihen ihailuun, jonka
hän aivan selvään luki nuoren rikollisen harmaista silmistä. Hän oli
tietoinen voimastaan ja aikoi käyttää sitä loppuun saakka saadakseen
selvän tohtori Fjeldin kohtalosta.

Sen tähden hän nyt istui Paillardilla, koko Pariisin hienoimmassa
elostelijain ravintolassa, valmiina illastamaan nuoren miehen
kanssa, jonka hän tiesi älykkääksi murhaajaksi ja tappajaksi. Hänen
kulkiessaan ohitse ovenvartija kumarsi kohteliaasti tälle loistavalle
ilmestykselle. Miehellä oli ollut monet tilaisuudet nähdä Pariisin
kauneimpien naisten kulkevan ohitseen. Tämä pikku ravintola bulevardin
ja Chaussée d'Antin'in nurkkauksessa ei ollut näet ainoastaan
herkuttelijain ilo, vaan myöskin hienon, kevyen naismaailman
mielipaikka. Mutta ei tuo lihava vartija ollut vielä koskaan nähnyt
niin ihanaa naista kuin tämä nuori neitonen, joka nyt tyynin askelin
kävi suoraan perikatoaan kohti.

Ovenvartija kohautti olkapäitään ja pisti taskuunsa kahdenkymmenen
frangin kolikkonsa, joka vapautti hänet kaikista siveellisistä
huolistaan.

Mutta varatun yksityishuoneen kynnyksellä nuori amerikatar pysähtyi.
Hän kääntyi ovenvartijaan, joka syvään kumartaen oli tarttunut
ovenripaan avatakseen hänelle oven.

"Malttakaahan hiukan, herraseni", hän sanoi. "Tahdotteko tehdä minulle
pienen palveluksen? Kello on nyt puoli yksitoista. Kun kello on puoli
kaksitoista, on teidän lähetettävä tarjoilija ilmoittamaan minulle,
että autoni on tullut. Hänen ei tarvitse koputtaa ovelle. Ymmärrättekö?"

Kyllä, ovenvartija ymmärsi, sillä hänen käskevällä äänellä lausumaansa
toivomusta säesti setelirahan rapina. Se oli ääni, jonka tuo kelpo mies
oli kuullut monasti ennen ja jolle hän osasi antaa arvon. Hänen kätensä
puristui kirjavan paperin ympäri ja hän vakuutti, että rouvan määräys
suoritettaisiin täsmälleen.

Pienessä, hienossa rococo-huoneessa, jossa Vatteaun maalaukset
koristivat seiniä loistavissa kultakehyksissä, seurasi sitten pieni
iloinen illallinen. Ei olisi voinut uskoa, että siinä istui kaksi
vihollista väijyen toisiaan.

Courbier oli ylen hauskalla tuulella. Hän joi ahkeraan vanhaa viiniä,
jota tarjoiltiin aluksi, eikä suinkaan säästellyt sampanjaakaan, kun
sen vuoro tuli. Hänen keskustelunsa luiskahti sangen pian rohkeille
urille.

"Näin teidät, miss Westinghouse, ensimäisen kerran Kristianiassa. Se
tapahtui Grand Hotel'issa. En koskaan ole nähnyt ihanampaa näkyä. Sillä
hetkellä vannoin pyhän valan."

"Minkä valan?" neito kysyi keimailevasti.

Courbier ei vastannut heti. Sitten hän kumartui pöytätoveriaan kohti.

"Semmoisen valan, että minun täytyy kerran saada omistaa teidät", hän
kuiskasi.

Evy VVestinghouse aikoi nousta seisomaan, mutta istui heti jälleen
paikalleen. Hänestä tuntui kuin käärme olisi pistänyt häntä.

"Te ette puhu niinkuin ranskalainen", hän virkkoi äänellä, jota hän ei
voinut estää värähtämästä.

Courbier nauroi.

"Olette mennyt ansaan, miss Evy", hän virkkoi. "Luuletteko todellakin,
että en ole arvannut aikeitanne? Olette hakenut käsiinne minut
saadaksenne tietoja tuosta ystävästänne, norjalaisesta, jolla on niin
kamala nimi. Mutta minä annan teille anteeksi. Sillä minä rakastan
teitä mielettömyyteen asti."

Courbier nousi ja tarttui häntä kädestä. Neito tempasi sen pois ja
heitti pikaisen silmäyksen kultaisessa rannerenkaassaan olevaan pikku
kelloon, joka näytti muutamia minuutteja vailla puoli kaksitoista.

"Mainitsitte jostakin norjalaisesta", hän sanoi yrittäen naurahtaa.
"Mitä tiedätte hänestä?... Ehkäpä voisimme sopia..."

Courbier päästi hänen kätensä ja muutti tuolinsa lähemmäksi häntä.

"Yhdestä suudelmasta voisin kääntää sieluni nurin teille", hän sanoi.
"Ette ole katuva tätä yötä."

"Missä on tohtori Fjeld?" Evy jatkoi huulet vapisten.

"Hän on kuollut", Courbier lausui raa'asti nauraen. "Heitimme hänet
erääseen suureen reikään -- reikään, jonka nimi on meri. Menkää
Dogger-matalikolle ja kysykää kampeloilta, missä hän on. Ne voisivat
kertoa teille hänen autuaasta lopustaan. Mutta mitäpä meillä on hänen
kanssaan tekemistä! Palvokaamme iloa ja elämää ja rakkautta... Kuinka
sanookaan Verlaine -- --"

Courbier nousi seisomaan ja laski käsivartensa nuoren naisen
vyötäisille. Hän koetti vetää neidon syliinsä. Silloin ovi äkkiä aukeni
ja kynnykselle ilmestyi tarjoilija.

"Auto odottaa rouvaa", hän kiljasi kimakalla äänellä.



XXXIX.

PETTYNYT.


Courbier katseli raivoisin silmin auton jälkeen, joka hävisi bulevardia
alaspäin. Hän pui nyrkkiä ajatellessaan, kuinka lähellä oli ollut
päämääräänsä ja kuinka kaunis tuo amerikatar oli ollut istuessaan häntä
vastapäätä.

Hän oli viime kuukausina haaveillut vain noista syvistä, säteilevistä
silmistä ja tuosta päättäväisestä suusta, joka loi noille kauniille
kasvoille kaikkia miehiä niin ärsyttävän, kirpaisevan ilmeen.

Nyt Evy Westinghouse oli päässyt hänen käsistään juuri silloin, kun
hänen rusohuulensa olivat niin lähellä loistaneet hänen silmissään.
Mikä nauta hän olikaan! Ja yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi erästä asiaa,
joka sai hänet pysähtymään kävelyssään ravintolahuoneen permannolla.
Se oli eräs tieto, jonka hän keskustelun kuluessa oli antanut paroni
de Nozier'n akvariumista Antwerpenissä. Se oli luiskahtanut hänen
suustaan hänen jo uskoessaan, että tuo nuori nainen lähtisi Paillardin
ravintolasta häpeän leima huulilla, joita hän nyt ei ollut edes
suudellut. Ilmeisesti hän oli antanut pettää itsensä.

Mutta norjalaisen täytyi olla kuollut. Hän muisti sen yön, jolloin de
Nozier syöksyi suuren kalastajalaivan sisustasta katseessaan sellainen
ilme kuin olisi nähnyt helvetin kauhuja. Töin tuskin hän kykeni
sopertamaan muutamia värähteleviä sanoja siitä, että tohtori Fjeld oli
yhdessä Ribeiran kanssa salvattuna konehuoneeseen.

Sinne lähetettiin kymmenen miestä, jotka olivat aseistetut hampaita
myöten. Heidän oli pakko räjähdyttää ovi, kun Nozier oli hukannut
avaimen.

Huoneesta, jota valaisi vain yksi katossa oleva lamppu, he löysivät
Ribeiran raivosta kuohuen. Hänet oli sidottu hyvin lujasti. Entinen
lähetyssaarnaaja makasi vielä tiedotonna päähänsä saamastaan iskusta.

Mutta norjalainen oli poissa. Eikä ollut suinkaan erikoisen vaikeata
ymmärtää, mihin hän oli joutunut. Raskaalla rautaseipäällä hän oli
hakannut reiän lasipermantoon ja liukunut siitä mereen.

Ribeira oli ollut raivoissaan siitä, että norjalainen oli päässyt
pois laivasta. Portugalilainen olisi tahtonut niin mielellään antaa
viholliselleen tuntuvan muiston siitä tavasta, jolla Coimbran mies
kostaa karsimansa solvauksen.

Mutta nyt meri oli niellyt tuon rohkean norjalaisen. Siitä ei, Jumalan
kiitos, voinut olla epäilystäkään. Kaikki viittasi siihen, että Fjeld
oli hyvin yksinkertaisesti hukkunut, mikäli laivan potkurit eivät
olleet silponeet häntä kappaleiksi.

Nozier raukka! Hän ei sen päivän perästä tullut enää koskaan täysin
entiselleen. Joku varjo näytti seuraavan häntä -- miehen varjo, jonka
pitkät käsivarret lakkaamatta liikkuivat hänen ohkaista linnunkaulaansa
kohti.

Nyt hän istui akvariumissaan Antwerpenissä tehden kokeita kaloillaan.
Hänen silmiinsä oli ikäänkuin tullut noitten suurten porsliinipallojen
maidonvalkea loiste. Ja päivä päivältä hänen laihat kätensä vapisivat
yhä enemmän. Hän ei mennyt koskaan ulos. Hänen sieluunsa oli tullut
kauhu, joka kalvoi hänen järkeään...

Courbier ajatteli tätä kaikkea hitaasti astellessaan bulevardia
ylöspäin. Nuori biljardimestari ei tuntenut lainkaan iloa voitostaan.
Hänet valtasi harmaan illan tunnelma. Hän oli ollut onnen valikoimia
suosikkeja. Hän ei ollut koskaan nähnyt onnettomuuden tuijottavan
vastaansa sillä tavoin kuin tänä syysyönä Italialaisella bulevardilla.
Ihmiset kulkivat viluissaan ohuissa vaatteissa. Oli semmoinen yö,
jolloin kesän viimeiset ruusut kuolevat rautaisen yön kovassa
kouristuksessa.

Häntä vastaan tuli pieni parisilainen ilotyttö, joka hipaisi häntä
käsipuolesta aivankuin kissanpoika, joka pyrkii lämmittelemään.
Courbier tyrkkäsi hänet luotaan tyytymättömänä ja jatkoi kävelyään.
Opera-torilla hän pysähtyi. Mihin hän oli menossa? Hän tiesi, että
toverit olivat kokoontuneina pieneen peliklubiin, jossa saattoi palvoa
Pariisin kaikkia salaisia iloja aina kirkkaaseen päivään saakka.

Mutta hänen hyvä tuulensa oli kadonnut. Evy Westinghousen ihanat silmät
olivat imeytyneet hänen silmäteriinsä. Häneen oli sattunut ase, joka
osasi löytää miehen sydämen ja häikäistä hänen mielensä.

Tämä yksi ainoa ajatus täytti koko hänen sielunsa: kuinka hän
voisi valloittaa tuon ylpeän ja ihanan naisen? Hän sommitteli mitä
omituisimpia suunnitelmia, mutta hän ei ollut koskaan ollut mikään
alotteen-mies.

Jospa vain Nozier olisi ollut täällä! Hänen aivonsa olivat
kaikenlaisten helvetillisten kujeilujen työpaja. Mutta pikku paroni
istui yhä kalojensa luona Antwerpenissä ja askarteli ainoastaan niitten
kanssa, kun taas uiva ruumisarkku lojui Sibirian telakalla, missä sen
suunnattomia aarteita tyhjennettiin.

Hänen ohitsensa ajoi verkalleen auto. Courbier mietti silmänräpäyksen.
Se oli suuri Limousin-auto Panhard & Levasseurin tehtaasta ja sen
tukeva komeus miellytti häntä. Ohjaaja oli voimakas mies, urheilulakki
painettuna syvään kasvoille.

Hän astui bulevardille avaamaan ovea Courbier'lle.

"Mihin herra haluaa ajettavan?" hän kysyi.

Courbier kohautti olkapäitään ja astui valaistuun autoon.

"Ajakaa mihin hiiteen tahansa", hän vastasi nyreissään ja heittäytyi
tyynyjen nojaan.

"Sepä hauskaa", ohjaaja vastasi tyynesti. "Olen menossa Antwerpeniin ja
minulla on taskussa passi erästä sairasta henkilöä varten."

Courbier nousi istuimeltaan säikähtyneenä. Mutta samassa sammutettiin
valo vaunusta. Hän tunsi jotakin pehmeätä painettavan suutansa vasten
ja vaunu täyttyi väkevästä, imelästä hajusta. Jean Baptiste ei
kyennyt enää tekemään vastarintaa. Hän vaipui kalpeisiin unelmiin Evy
Westinghousen harmaista silmistä ja punaisista huulista.

Mutta ohjaaja istui paikalleen ja ajoi tavanmukaista vauhtia S:t
Quen'in työläiskorttelia kohti. Siellä hän otti vaunuun pikku pojan,
joka seisoi aivan kaupungin portilla, ja lasketti sitten yön pimeyteen,
minkä pyörät ja kumit vain kestivät.



XL.

NOZIER'N AKVARIUMI.


Kaukana Schelde-joen suistamolla Antwerpenin satamassa on iso, punainen
talo, joka on huolellisesti pensaitten ja puitten peitossa. Se on
yhteydessä joen kanssa pitkällä maanalaisella käytävällä, joka on
kaivettu vedenpinnan alapuolelle ja voidaan sulkulaitteella laskea
veden alle.

Tämän talon omisti valtamerentutkija, paroni de Nozier, jolla oli siinä
laboratorionsa ja akvariuminsa. Kaikki ihmiset tiesivät sen. Mutta
kukaan ei voinut kehua koskaan astuneensa jalkaansakaan tämän omituisen
tiedemiehen pyhäkköön.

Jättiläismäinen valtameren uiva telakka oli laiturissa sulkulaitteen
ulkopuolella. Mutta pieni paroni eli akvariumissaan. Se oli hänen
mailmansa. Hän saattoi istua tuntikausia vaipuneena katselemaan
kalojansa, jotka myllersivät raittiissa vedessä suuressa lasisäiliössä.
Ne olivat kaikki hänen ystäviään ja kaikki ne tunsivat hänet.

Tuon tuostakin hän nousi pieniä portaita lasisäiliön aukolle heittämään
ruokaa ystävilleen, jotka leikkivät sen pohjalla ja tuijottivat häneen
ilmeettömillä silmillään. Silloin paronin katse voi saada synkän
kiillon.

Tässä oli koko hänen elämänsä ja tässä hän tunsi itsensä onnelliseksi.
Hän ymmärsi kaloja ja kalat ymmärsivät häntä. Ja merkillisintä oli,
että kaikki kalat de Nozier'n altaassa olivat ystäviä keskenään.
Useimmat niistä olivat luonnostaan toistensa vihollisia. Särki ja hauki
livahtivat toistensa ohi mitä veljellisimmässä sovinnossa, eivätkä
edes siinä olevat pienemmät haikalankaan lajit hätyyttäneet heikompia
tovereitaan. Ne elivät kaikki kuin loihditussa paratiisissa.

Mutta aivan akvariumin pohjalla loisti kaksi pyöreätä silmää, joissa
oli himmeä opalinvärinen hohde. Ne tuijottivat vihreän veden läpi
omituisin, sokein katsein, joka tuntui hurmaavan kaikki kalat.

Paroni de Nozier suli kokonaan tähän maailmaansa, joka oli hänen
ainoansa. Sen yön jälkeen, jona tohtori Fjeldin kovat kourat ja
ivalliset sanat olivat Pohjanmerellä lannistaneet hänet, hän ei ollut
enää oma itsensä. Hän kuihtui ja tuli vaiteliaaksi ja alakuloiseksi.
Hänen hento ruumiinsa tuli yhä pienemmäksi päivä päivältä. Ei edes
Courbier voinut enää piristää häntä. Ranskalainen oli täyttänyt
tehtävänsä. Bretagnen ranskalaiset sardiinitehtaat olivat saaneet
hyvityksen. Kalat oli houkuteltu pois Norjan rannikoilta. Nyt saivat
norjalaiset turhaan yrittää. Kirotut norjalaiset tuotteet, jotka vuosi
vuodelta olivat yhä enemmän vallanneet maailmanmarkkinat, olivat nyt
Nozier'n neron avulla käyneet harvinaiseksi tavaraksi.

Eikä nyt enää ollut olemassa mitään esteitä. Tohtori Fjeld oli kuollut
ja Courbier saattoi rauhassa nauttia taloudellista voittoaan ja pelata
biljardia yksinomaan huvikseen.

Mutta elämähän on nyt kerta kaikkiaan yllätysten murheenlaakso. Niinpä
tapahtui eräänä aamuna paroni de Nozier'n istuskellessa tapansa mukaan
katselemassa kalojaan, että palvelija tuli hänelle ilmoittamaan, että
Courbier oli tullut häntä tapaamaan ja halusi puhutella häntä.

Paronin teki mieli antaa kieltävä vastaus. Hän oli aivan kokonaan
unohtanut keskustelutaidon ihmisten kanssa eikä halunnut tulla
häirityksi.

Mutta ennenkuin hän oli kerinnyt avata suutaan, aukesi akvariumin ovi
ja huoneeseen astui pitkä mies, joka kantoi Courbier'tä. Heti hänen
takanaan näkyi vanhempi, harmaantunut herra, jolla oli viisaat ja
terävät silmät, sekä pieni, voimakas, tumma herra, jolla oli nopeat ja
vilkkaat liikkeet.

Aivan oven suussa seisoi hento poika, jolla oli harvinaisen kauniit
piirteet.

Nozier hypähti pystyyn. Oli helppo kuulla, kuinka hampaat kalisivat
hänen suussaan.

"Tohtori Fjeld", hän sopersi.

Pitkä mies laski nyt taakkansa lattialle. Hän oli hyvin kalpea
ja näytti saaneen kestää monia koettelemuksia. Hänen poskensa
olivat kuopalla, mutta hänen silmänsä loistivat ja hänen pitkä
jättiläisvartalonsa oli yhä voimakas ja suora siinä yksinkertaisessa
autonohjaajan puvussa, joka hänellä oli yllään. Hän kumartui de
Nozier'ta kohti.

"Siis tapaamme jälleen", hän lausui selvällä ja tyynellä äänellä. "Te
ette saanut minua hengiltä, paroni. Mutta myönnän, että se riippui
vain hiuskarvasta. Kolme vuorokautta uiskentelin Pohjanmerellä
lankulla, jonka löysin työhuoneestanne uivassa ruumisarkussa. Tehtyäni
tilinpäätöksen elämäni kanssa ja ollessani valmis luopumaan lankusta,
tuli eräs englantilainen hinaajalaiva, joka korjasi minut ylös.
Virkosin jälleen henkiin ja minut vietiin Grimsbyhyn. Nyt olen valmis
alkamaan uudestaan siitä, mihin viimeksi lopetimme."

Paroni katsoi kauhistuneena toisesta toiseen. Hänen katseensa pysähtyi
Courbier'hen.

"Onko hän kuollut?" hän kysyi.

"Ei", tohtori Fjeld vastasi. "Hän on vain saanut kloroformia. Mutta
käykäämme asiaamme. Tässä on pari herraa, jotka haluavat puhutella
teitä. Sallikaa minun esitellä: herra Christian Bjelland Stavangerista
-- paroni de Nozier."

"Hauskaa tutustua", paroni sanoi hajamielisesti ja tuijotti tuota
tummaa miestä, jolla oli kultasankaiset nenälasit. "Ja kuka tämä herra
on?" hän kysyi synkästi.

"Hän on mr Angus Watson, herra paroni, norjalaisten kalastusliikkeiden
ystävä."

Pieni belgialainen kääntyi heistä pois ja vaipui unelmiinsa.

"Vihollinen", hän virkkoi itsekseen.



XLI.

PARONI DE NOZIER'N HAUTA.


Paroni katsahti äkkiä ylös ja remahti nauramaan. Se teki aivan saman
vaikutuksen kuin jos mielisairas henkilö olisi yhtäkkiä saanut hetkeksi
järkensä takaisin.

"Hyvät herrat", hän lausui katse tähdättynä akvariumiin. "Katsokaahan
tuota pientä parvea, joka on tuolla altaassa vasemmalla. Nuo
voimakkaat, hopeanhohteiset kalat, jotka pysyttelevät hieman erossa
toisista, ovat sardiineja -- niitä hyviä ranskalaisia sardiineja,
jotka eivät vielä ole kulkeneet Englannin kanavan läpi. Te ette pidä
siitä kalasta, mr Watson. Mutta odottakaahan hiukan... Näettekö
tuon suuren parven, joka juuri kääntyy nurkassa? Ne ovat meren
ihmeellisimpiä olennoita. Niin, herra Bjelland, näen, kuinka silmänne
loistavat Ja syystä kylläkin, sillä te olette antanut brislingille
maailmanhistoriallisen nimen -- te ja mr Angus Watson. Minusta
on asia yhdentekevää. Minähän olen mies, jolla ei ole isänmaata
-- minun kotinani ovat suuret syvyydet... Mutta brislingiä monet
vihaavat. Kysykäähän Bretagnen asukkailta! Ja kysykää Jean Baptiste
Courbier'ltä, kunhan hän herää. Hän on syntyisin niiltä seuduin. Me
tapasimme toisemme ja huomasimme, että kummallakin meillä oli yhteisiä
harrastuksia. Mutta hänellä oli muuan erikoisharrastus, joka liitti
meidät entistä lujemmin yhteen. Hänen elämänsä päämääränä oli nujertaa
Norjan säilyketehtaat Ja nythän herrat voivat huvitella itseään
miettimällä, kuka oli hänen takanaan."

Pikku paroni näytti saaneen takaisin rehevän sukkeluutensa. Kuta
vilkkaammin hän puhui, sitä pienemmäksi hän tuli istuessaan isossa
nojatuolissaan. Häijy ja vaarallinen kääpiö, silmissään meren himmeä ja
kohtalokas lohikäärmeenkatse...

Tunnetun valtamerentutkijan ulkomuodossa oli jotakin loihtivaa.
Hänen kalpeilla kasvoillaan tuntui olevan kuoleman leima. Hän ei
puhunut enää, mutta hänen katseensa oli kuin naulattuna noihin
suuriin porsliinipalloihin, jotka muodostivat kiinteän kohdan kalojen
merkillisessä kiertokulussa.

Silloin Bjelland astui hänen eteensä.

"Olette tehnyt meille paljon vahinkoa, paroni de Nozier", hän sanoi
hiljaa. "Tuhannet ovat nähneet nälkää ja vilua teidän tähtenne pitkin
koko Norjan rannikkoa. Me voisimme kyllä rangaista teitä. Mutta me
emme tahdo tehdä teille mitään pahaa... Tohtori Fjeldin avulla olemme
saaneet tietoomme teidän ihmeellisen, mutta tuhoisan keksintönne. Mutta
nyt tiedämme myöskin, kuinka meidän on puolustauduttava... Brislinki
on jälleen löytävä tavanmukaisen tiensä Norjan vuonoihin ja turska on
jälleen etsivä lempipaikkojaan suurilla matalikoilla... Niin, emme
tahdo teille mitään pahaa, paroni de Nozier. Sillä me ymmärrämme,
että te tieteen maailmassa olette päätänne pitempi useimpia muita.
Mutta Jean Baptiste Courbier, joka niin kavalasti hiipi joukkoomme ja
väärinkäytti vieraanvaraisuuttamme ja joka..."

Herra Bjelland Stavangerista keskeytti äkkiä puheensa. Courbier oli
noussut pystyyn ja katseli vastustajiaan häijyin ja vihaisin silmin.
Hän taisteli vielä kloroformin vaikutuksia vastaan, mutta hänen
nyrkkiin puristetut kätensä ja yhteenpuristetut huulensa todistivat
pedon heränneen hänessä henkiin...

Fjeld veti esiin revolverinsa, mutta Courbier'n verestävät silmät
etsivät toista päämaalia. Hän oli nähnyt ovella eräät kasvot. Siellä
seisoi nuori poikanen. Jean Baptiste oli jo tuntenut nuo loistavat
silmät. Hän oli Evy Westinghouse -- amerikatar, joka oli pettänyt
hänet ja joka nyt seisoi kumartuneena ovea vasten ruumiinmukaisessa
pojanpuvussaan ja katseli tohtori Fjeldiä ihanilla silmillään.

Hän puri hammasta. Hoikka väkipuukko kiilsi hänen kädessään ja yhdellä
ainoalla hyppäyksellä hän oli miesten takana. Arvelematta hän syöksyi
amerikatarta kohti käsi koholla.

Mutta Evy Westinghouse oli varuillaan. Silmää räpäyttämättä hän
vastaanotti vaarallisen hyökkäyksen ja samassa kun Courbier'n kiroten
piti työntää kuolemaa tuottava aseensa hänen ruumiiseensa, hän kumartui
nopeasti ja heittäytyi permannolle.

Jos ei huumausaine enää olisi vaikuttanut Courbier'ssä, niin hän
olisi ehkä saavuttanut tarkoituksensa. Nyt tikari vain hipasi neidon
olkapäätä. Courbier kompastui hänen ruumiiseensa ja kaatui lattialle.
Mutta hän nousi salamannopeudella pystyyn ja kääntyi jälleen uhriaan
vastaan.

"Varokaa itseänne", neito huusi.

Mutta Jean Baptiste hyökkäsi pelkäämättä kohtaloansa kohti. Tuommoinen
pieni revolveri nuoren naisen kädessä -- mitäpä semmoinen leikkikalu
merkitsi!

Mutta tuo pieni, kiiltävä leikkikalu ratkaisi hänen kohtalonsa. Laukaus
-- lyhyt ja terävä...

Jean Baptiste pysähtyi puukko valmiina iskemään -- hänen kalpeilla
kasvoillaan näkyi pahanilkinen virnistys. Tikari putosi hänen kädestään
ja pää painui rintaa vasten. Jalat eivät enää voineet pitää häntä
pystyssä...

Tuolilta, jossa paroni de Nozier istui kokoon lyyhistyneenä, kuului
katkera ivanauru.

"Nähkääs nyt, Jean Baptiste", hän änkytti... "Hän oli teille sittenkin
liian kova pala purtavaksi. Te vannoitte joko ottavanne hänet omaksenne
taikka kuolevanne. Kuolemapa siitä sitten tulikin... Kuolema, ainoa
rakastajatar, josta voimme olla varmat. -- --"

Hän nousi hitaasti seisoalleen ja raskain, väsynein askelin hän hoippui
niille pienille portaille, jotka veivät akvariumin suulle.

Fjeld hyppäsi hänen perästään. Mutta se oli liian myöhäistä.

Paroni ei ollut enää arka. Hän ei enää pelännyt kuolemaa. Hänen aikansa
oli tullut. Ja tehden kädellään kevyen liikkeen, joka saattoi merkitä
jäähyväisiä, hän liukui syvään altaaseen.

Hänen ympärillään pärskähti voimakas vesiryöppy ja tuhannet kalat
lensivät säikähtyneinä joka puolelle. Mutta niitten säikähdys ei
kestänyt kauan. Paroni upposi kuin kivi tekemättä yritystäkään nousta
pinnalle. Hänen taskunsa olivat ilmeisesti täynnä jotakin raskasta
ainetta. Ilman mitään kuolinkamppailua pahantekijä ja tiedemies siirtyi
ikuiseen lepoon. Hän jäi makaamaan suuren lasihuoneen pohjalle, kasvot
käännettyinä loistavia porsliinipalloja kohti.

Hän lepäsi siellä hienoinen hymy näivettyneillä huulillaan tuijottaen
siihen maailmaan, joka oli hänen omansa. Avoimiksi jääneisiin silmiin
oli tullut tumma kiilto. Eikä haikala kajonnut häneen. Se kierteli
pienissä kaarissa kuolleen ympärillä ja kerran se hipasi valkeita
kasvoja, ikäänkuin tahtoen hyväillä herraansa ja ystäväänsä -- meren
synkkien arvoitusten nerokasta tutkijaa.

Mutta Evy Westinghouse seisoi kuin lattiaan kiinnikasvaneena ja
tuijotti Jean Baptiste Courbier'n vääristyneitä kasvoja. Hän astui
Fjeldin luokse ikäänkuin suojaa ja turvaa etsien.

"Tämä on hirveätä", hän sanoi heittäen aseen kädestään.

Fjeld kohautti olkapäitään.

"Kohtalomme on kuolema", hän lausui. "Toivokaamme, että kuolema kerran
tapaa meidät oikealta paikaltamme ja että kohtaamme sen kunnialla."

Saapuvilla olleet miehet ja nuori neitonen kumarsivat päänsä ja nuori
nainen nojasi ystäväänsä vasten hänen silmiensä täyttyessä kyynelillä.

"Minä en kelpaa tämmöisiin toimituksiin", hän lausui. "Eihän minusta
tule koskaan muuta kuin heikko nainen. Oi, sanokaahan, mitä minun on
tehtävä?"

Fjeld katsoi häntä silmiin.

"Palatkaa New-Yorkiin."

"Mitä minä siellä tekisin?" neito kysyi hämmästyen.

"Menette naimisiin", tohtori vastasi... "Sen miehen kanssa, joka joka
hetki odottaa teidän paluutanne."

Evy Westinghouse katsoi häntä suoraan silmiin.

"Ehkä", hän lausui ja heitti viimeisen silmäyksen akvariumiin, missä
kalat olivat jälleen alkaneet ikuisen kiertokulkunsa paroni de Nozier'n
haudan ympärillä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Säilykekuningas" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home