Title: Arkansasin sissit - Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksilta
Author: Aimard, Gustave
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Arkansasin sissit - Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksilta" ***


ARKANSASIN SISSIT

Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksilta


Kirj.

GUSTAVE AIMARD


Ranskankielestä [Les Trappeurs de l'Arkansas] suomentanut

Niilo K. Nordström



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1920.



SISÄLLYS:

      Esipuhe.

Johdanto. Kirottu:

   I. Hermosillo.
  II. Hacienda del Milagro.
 III. Tuomio.
  IV. Äiti.

I. Uskollinen Sydän:

    I. Preirie.
   II. Metsästäjät.
  III. Jäljet.
   IV. Matkalaiset.
    V. Comanchit.
   VI. Pelastaja.
  VII. Yllätys.
 VIII. Kosto.
   IX. Aave.
    X. Varustettu leiri.
   XI. Kauppa.
  XII. Sielullista
 XIII. Mehiläismetsästys.
  XIV. Musta Hirvi
   XV. Majavat.
   XVI. Petos.
  XVII. Kotkanpää.
 XVIII. Eusebio.
   XIX. Päällikköjen neuvottelu.
    XX. Kidutus.

II. Tappaja:

    I. Uskollinen Sydän.
   II. Preirierosvot.
  III. Uhraus.
   IV. Tohtori.
    V. Liitto.
   VI. Viimeinen hyökkäys.
  VII. Taistelu.
 VIII. Verdi Gris-joen luola.
   IX. Oveluutta.
    X. Rakkaus.
   XI. Vangit.
  XII. Sotajuoni.
 XIII. Preirielaki.
  XIV. Rangaistus.
   XV. Anteeksianto.
       Loppusanat.



Esipuhe.


Poissa jo ovat ne kirjailijat, jotka omien kokemusten varassa
ammensivat jännittävien teostensa aiheita "valkonaamojen" ja
"punanahkojen" julmista keskinäisistä kamppailuista, Suuren Lännen ensi
asuttamisesta kalifornialaisine kultakuumeineen tai Espanjan
amerikkalaisten siirtomaiden vapaustaisteluista. Viimeisenä näistä
ensikäden kertojista poistui eversti Cody eli "Buffalo Bill" elävien
ilmoilta 1917.

James Fenimore Cooperin päiviltä asti se vuosisata sotaista
seikkailukirjallisuutta sivistysmaailman rajoilta nostatti esille vain
puolikymmentä säilyvää nimeä, Euroopan mantereelta ainoastaan yhden
edustajan Saksasta ja yhden Ranskasta. Vähän myöhemmin syntyi
niinikään Cooperin aloitteesta meriromaani, aivan äskeinen aika
on luonut 20. vuosisadan nuorison suurimmaksi viehäkkeeksi
luonnonelämä-kuvaukset, ja ohimenevästi on suuri maailmansota
synnyttänyt oman nuorisonkirjallisuutensa. Vanhempaan kauteen
kuului myös erityinen pyhäkoulukertomusten sato, nyttemmin
hävinneenä.

Mutta tuon tuostakin palaudutaan noihin ensimmäisiin suuriin
seikkailukirjailijoihin, joiden menestys on tuottanut niin paljon
epäonnistunutta jäljittelyä, että koko se kirjallisuudenhaara on
joutunut vanhemman väen epäsuosioon. On totta, että noissa
parhaimmissakin romaaneissa on väkivaltaisemman ajan henkeä kuin
ihmiskunta vielä taannoin luuli enää mahdolliseksi maailmassa. Nuoriso
ei kuitenkaan ota kaikkea niin harkitsevalta kannalta; sen aistiminen
ei ole vireessä kaikkien kamaluuksien tajuamiselle. Pääasiaksi jää
nuorille lukijoille tapaussarjan ja toimintapaikkojen vauhdikas
vaihtelu ja kokemusrikkaiden kertojien saavuttama ilmeinen
todellisuusteho; ja vuosikymmenien vieriessä ovat menneisyyteen
siirtyneet olot saaneet uutta merkitystä historiaan kuuluvina
kehitysjaksoina. Nykyaikana myös osataan paremminkin antaa arvoa sille
syvälle luonnontuntemukselle, jota nuo suurten seikkailukertomien
kuvaukset kauttaaltaan henkivät.

Suomalainen kustantaja on senvuoksi ryhtynyt järjestelmällisesti
julkaisemaan alkuteksteistä toimitettuina lyhentämättöminä käännöksinä
noita nuorison varempien seikkailukirjailijain teoksia, joita meidän
maassamme on tähän asti tunnettu muutamina "vanhanaikaisen" laajuutensa
takia karsittuina mukaelmina. Tällöin on saanut vuoronsa myös _Gustave
Aimard_, jonka oikea nimi Oliver Gloux on jo aivan unohdettu.

Monet vuosikymmenet Aimard oli Jules Vernen rinnalla jokaisen
ranskalaisen koulupojan ihasteltu suosikki, ja vieläkin hänen
romaanituotantonsa 52 vankkaa nidettä käsittävä kokonaispainos on
alinomaa kustantajan uusittavana. Käännöksinäkin levisivät hänen
parhaat teoksensa miljoonin kappalein eritoten Englannissa ja
Amerikassa, Cooperin ja Mayne Reidin kanssa kilpaillen, ja kokonaan ei
ole missään maassa uudempi tuotanto syrjäyttänyt tämän aito
intiaanikirjailijan kirjaviin kokemuksiin perustuvia voimakkaita,
romanttisuudella väritettyjä kuvauksia leirielämästä, rajataisteluista,
aavikoiden ja salomaiden juhlallisesta suuruudesta.

Syntyneenä Pariisissa v. 1818 nuori Oliver Gloux aloitti
seikkailijauransa jo poikuusiässä, purjehtien laivapoikana Amerikkaan.
Hänen merkitsevimmästä elämäntaipaleestaan ei ole saatavissa mitään
yhtenäistä ja seikkaperäistä selostusta, mutta muutamista hänen
romaaneihinsa siroitelluista omakohtaisista selityksistä ja aikalaisten
esittämistä asiatiedoista voi havaita tosiksi eräitä pääkohtia:
lannistumattoman seikkailuinnon vallassa hän kahden vuosikymmenen ajan
samoili ristiin rastiin koko Amerikan mantereen Yhdysvaltain
keskivaltioista Tulimaan rajoille asti, välillä kiertäen maailman
meriäkin, -- comanchi-intiaanien kasvattina, täydesti eläytyen
heidän heimosotiinsa ja kaikkiin oloihinsa, kahdesti kytkettynä
apachien kidutuspaaluun, kullankaivajana, uudisraivaajana,
trapperina, metsästeli biisoneja Lännen ruoholakeuksien sioux- ja
mustajalka-pyytäjien kanssa, vaelteli eksyksissä ja menehdyksissä del
Norten lentohiekka-aavikoilla, raatoi neljätoista kuukautta Magellanin
salmen patagonien rääkättynä orjana, matkasi yksinään halki Brasilian
aarniometsien, uhmaten petoja ja ihmisvihollisia, tutki Kordillerien
korkeimmat huiput kuten suurten virtojen etäisimmät juoksutkin aina
eläen kädestä suuhun, huomisesta huolehtimatta, onnellisena kaikista
uusista kokemuksista, sivistysmaailmasta paenneena.

Aimard nimenomaan huomauttelee, että hän on romaanin muodossa tahtonut
tarkoin kertoa vain todellisesti elettyä, kuvata ainoastaan nähtyä,
suoden sijaa mielikuvitukselle vain alkeellisimpien kaunokirjallisuuden
vaatimusten mukaan ja alituiseen esittäen omakohtaisia seikkailujaan,
mutta kertomisessa syrjäyttäen oman minänsä, jotta tuon villin elämän
luonnollinen teho ei häiriytyisi. Hänellä oli kaiken aikaa selvänä
aistimuksena, että nuo olot ja näyttämöt olivat nopeasti muuttumassa
sivistyksen hellittämättömän painostuksen tieltä, ja sitä
tunnollisemmin hän tahtoi saada ne talletetuiksi jälkimaailmalle. On
myönnettävä, että Aimard kaikista kirjailijoista tyhjentävimmin esittää
Uuden mantereen villiä elämää viime vuosisadan toiselta kolmannekselta,
-- toisinaan pakostakin johtuen koskettelemaan hyvin verisiä
kohtauksia, -- ja että hän pääteoksissaan osoittaa erinomaisia
kertojalahjoja, jotka antavat niille "klassillisuuden" leiman ja
nykyaikaisenkin sepitystaituruuden rinnalla pysyttävät ne yhäti esillä
kirjallisuudessa.

Saapuessaan kotimaahansa sotapalvelukseen 1848 hän oli jo julkaissut
ensimmäisen kirjansa, ja palattuaan taas seikkailumailleen hän
ilmeisesti pitikin silmällä kirjallisia aiheita, ryhtyen jonkun vuoden
kuluttua kuumeiseen tuotantaan, joka piankin toimitti nuo sinikantiset
Amyotin kustannustuotteet kaikissa Ranskan kirjakauppojen ikkunoissa
vallitsevaksi piirteeksi ja tuotti niissä omaksutulle salanimelle
maailmanmaineen. Ensimmäisenä huomattavana menestyksenä oli v. 1858
ilmestynyt _Les Trappeurs de l'Arkansas_, joka nyt aloittaa hänen
koottujen teostensa sarjan alkukielellä ja on katsottu asianmukaiseksi
myös suomennuttaa johtamaan tätä meikäläiselle yleisölle valmisteltua
lopullista käännössikermää. Se ei siis ole tekijänsä etevin teos,
mutta monestakin syystä on otollisempaa noudattaa alkutekstien
aikajärjestystä, -- useissa romaaneissa esiintyy yhteisiä henkilöitäkin
jatkuvasti toimimassa.

Aimard asettui sitten Ranskaan, hellittämättömästi muokkailemaan laajaa
aineistoaan noiksi romaaneiksi, joiden 22,000;een nousevassa
sivumäärässä saa syvästi viehättyen tutustua lukuisiin unohtumattoman
suurenmoisiin kuvauksiin, mutta lopulta myös aiheiden ja voimien
ehtymiseen, kunnes kynä kirpoaa kuumeisuuden riuduttamien aivojen
kannustamasta kädestä ja mielisairauden hämy tuottaa levon. Hänen
yksityisestä elämästään ei tältä kotimaassakaan vietetyltä ajalta näy
sen enempää tietoja kuin että hän oli saksalais-ranskalaisessa sodassa
sissiupseerina ja kuoli St. Annen hoitolassa Pariisissa kesäkuulla
1883.

Aimard on siten pääasiallisesti "intiaaniromaanien" kantaisän Cooperin
ohella enimmin vaikuttanut tämän kirjallisuudenlajin tavattomaan
kukoistukseen, joka ulottui nykyisten keski-ikäisten kansalaisten
lapsuuteen asti. Senkin alan suurmiehillä on sentään vielä paljon
sanottavaa uusille poikapolville, ja osittain toisessa merkityksessä
kuin ennen, kuten edellä huomautettiin: sivistyksen esitaistelijain
uljas seikkailuhenki elää innostavana näissä parhaissa tuotteissa, ja
niiden käsittelemä outo maailma on jälleen uutta meidän ajallemme, kun
huomio on välillä kääntynyt jatkuvaan kehityskulkuun ja varsinaisen
trapper-kauden nyt eroittaa selvä juopa meistä.

V. H.-A.



JOHDANTO: KIROTTU



I

Hermosillo


Matkailijan, joka ensi kertaa astuu maihin Etelä-Amerikan mantereelle,
valtaa väkisinkin selittämätön surumielisyyden tunne.

Uuden maailman historia on tosiaankin vain surkea marttyyriluettelo,
jossa yltiöpäisyys ja voitonhimo keskeyttämättä kulkevat käsi kädessä.

Kullan etsintä oli aiheena uuden maailman löytöön. Kun kulta kerran oli
keksitty, pitivät Amerikan valloittajat tätä maata vain tyyssijana,
jonne nämä ahneet seikkailijat saapuivat pitäen toisessa kädessään
väkipuukkoa, toisessa ristiinnaulitun kuvaa. Korjattuaan runsaan
saaliin tuota metallia, jota niin kiihkeästi himoittiin, he palasivat
kotimaahansa komeillakseen rikkauksillaan ja houkutellakseen
häikäisevällä loistollaan sinne uusia siirtolaisia.

Tämän lakkaamattoman matkustelemisen syyksi on luettava, että
Amerikassa ei ole sellaisia suurenmoisia muistomerkkejä, jotka ovat
jäännöksiä kokonaisen siirtokunnan asuinpaikoista, kun se asettuu
pysyväisesti asumaan uuteen maahan jatkaakseen siellä sukuaan. Jos
matkustat tämän suunnattoman laajan mantereen halki, jota espanjalaiset
kolmen vuosisadan aikana ovat häiritsemättä saaneet pitää hallussaan,
niin muistuttavat sinua muutamat siellä täällä näkyvät nimettömät
raunioläjät heidän kauttakulustaan, kun taas aztekien ja inkain jo
moniaita vuosisatoja ennen Amerikan löytöä sinne kohottamat rakennukset
seisovat siellä vielä majesteetillisen yksinkertaisina, katoamattomana
todistuksena heidän sielläolostaan ja sivistyspyrkimyksistään.

Mutta mitä on tullut nykyään [romaani on kirjoitettu 1850-luvulla.
_Suom_.] näistä kunniakkaista valloitusmaista, joita aikanaan koko
Eurooppa himoitsi omakseen, missä murhamiesten veri on sekoittunut
voitettujen vereen tuon toisen, valloittavan kansan hyväksi, joka
siihen aikaan oli niin ylpeä uljaista päälliköistään, hedelmällisistä,
maa-alueistaan ja kaupastaan ja joka sulki piiriinsä koko maailman?
Vuodet ovat vierineet, ja tätä nykyä Etelä-Amerikka sovittaa niitä
rikoksia, joihin sen vuoksi oli ryhdytty. Lyhytaikaisesta vallasta
keskenään taistelevien puolueiden raatelemana, rappeutuneiden
harvainvaltain alle sortuneena, ulkomaalaisten hylkäämänä, jotka siellä
ovat ammentaneet rikkauksiaan, se riutuu, vähitellen menehtyen
velttoutensa kuormaan, jaksamatta kohottaa päältään lyijykäärettä, joka
sen tukahuttaa, niin että se voi nousta jälleen eloon vasta kun uusi
rotu, joka ei murhaa ja joka elää Jumalan käskyjen mukaan, tuo sinne
mukanaan työn ja vapauden, perusedellytykset kansojen elämään.

Espanjalais-amerikkalainen rotu on, lyhyesti sanottuna, pysynyt niillä
alueilla, jotka heidän esi-isänsä ovat heille perintönä jättäneet,
siirtämättä niiden rajoja kauemmaksi. Tämän rodun sankarius haudattiin
keisari Kaarle V:n mukana, ja emämaastaan se on muistona säilyttänyt
vain vieraanvaraiset tapansa, uskonnollisen suvaitsemattomuuden,
kitaransoittajat ja karbinilla varustetut kerjäläiset.

Kaikista valtioista, jotka kuuluvat laajaan Meksikon liittoon, on
Sonoran valtio ainoa, joka taistelujensa takia sen ympärillä asuvia
intiaaniheimoja vastaan ja alituisesti hankauksissa ollen mainittujen
heimokuntien kanssa on säilyttänyt omintakeisen luonteen.

Asukkaiden tavoissa on jonkunlainen villi sävy, joka heti ensi
silmäykseltä osoittaa heidän eroaan mantereen sisäosissa olevien
valtioiden väestöistä.

Rio Gilaa voi pitää tämän valtion pohjoisrajana; idästä länteen se on
puristuneena Sierra Madren ja Kalifornianlahden väliin.

Durangon toisella puolen Sierra Madre jakautuu kahteen
vuoriharjanteeseen. Päähaara jatkuu entiseen suuntaan pohjoisesta
etelään, jotavastoin toinen harjanne kääntyy länteen päin, kulkien
Durangon ja Guadalajaran valtioiden taitse, minkä jälkeen se puhkaisee
kaikki ne alueet, jotka rajoittuvat Tyyneenmereen. Tämä haara
Kordillereja on Sonoran etelärajana.

Luonto näyttää kuin huvin vuoksi tuhlailleen runsain käsin hyvyyksiä
tälle maalle. Ilmanala on hymyilevä, lauhkea ja terveellinen; kultaa,
hopeaa, mitä hedelmällisintä maata, herkullisia maanantimia ja
lääketarkoitukseen kelpaavia yrttejä on siellä yllin kyllin; siellä on
minttuja, joista valmistetaan erittäin tehokkaita voiteita; siellä on
hyödyllisiä hyönteisiä, joista saadaan värejä; mitä harvinaisimpia
marmorilajeja, mitä arvokkaimpia jalokiviä, metsänriistaa ja kalaa
kaikenlaista. Mutta toiselta puolen ovat Rio Gilan ja Sierra Madren
laajoissa eräseuduissa asustavat, riippumattomat intiaaniheimot,
comanchit, poonit, pimat, opatat ja apachit, julistaneet julman sodan
valkoista rotua vastaan, aikaansaaden alituisilla, leppymättömillä
hyökkäyksillään sen, että tämä saa suorittaa kalliit maksut
omistusoikeudestaan kaikkiin näihin rikkauksiinsa, jotka sen esi-isät
ovat intiaaneilta ryöstäneet ja joita viimemainitut lakkaamatta
vaativat itselleen takaisin.

Sonoran tärkeimmät kaupungit ovat Guaymas, Hermosillo ja Arispe.

Hermosillo, jonka nimenä ennen oli Pitic ja jonka kreivi de Raousset
Boulbonin retkikunta on tehnyt kuuluisaksi, on Meksikon Tyynellemerelle
suuntautuvan kaupan varastopaikka. Siinä on yli yhdeksäntuhatta
asukasta.

Tämä kaupunki on rakennettu ylätasangolle, joka vähitellen viettää
luoteiseen merelle päin, nojautuen ja vilunarkana turvautuen kukkulaan,
jolla on nimenä _el Cerro de la campana_, -- kellovuori. --
Viimemainitun harjaa koristavat mahtavat kivipaadet, joita
koskettamalla saa syntymään heleän, metallisointua muistuttavan äänen.

Muuten tämä _ciudad_ on, samoin kuin sen muut amerikkalaiset
sisarkaupungitkin, varsin likainen. Talot on rakennettu vanutetusta
savesta, ja hämmästyen saattaa matkailija huomata kaikkialla soraläjiä,
lokaa ja rappeutumista, mikä tekee hänen mielensä alakuloiseksi.

Sillä hetkellä, jolloin tämä kertomus alkaa, toisin sanoen
seitsemäntenätoista päivänä tammikuuta 1817 kello kolmen ja neljän
välillä iltapäivällä, jolloin kaupungin asukkaat tavallisesti viettävät
_siestaa_ -- päivällislepoaan -- asuntojen perähuoneissa, tarjosi
yleensä hiljainen ja rauhallinen Hermosillon kaupunki oudon näyn.

Joukko _leperoja_, gambusineja eli salakuljettajia ja varsinkin
_rateroja_ tunkeili huutaen, uhkaillen ja ulvoen Calle de
Rosario-kadulla. Ryhmä espanjalaisia sotilaita, -- Meksiko ei tähän
aikaan vielä ollut luonut niskoiltaan emämaan asettamaa iestä -- yritti
turhaan palauttaa järjestystä ja hajoittaa väkijoukkoa häikäilemättä
iskien täysin voimin peitsensä varrella ihmisiä, jotka sattuivat heidän
eteensä.

Mutta meteli ei ottanut vaimentuakseen, vaan alkoi päinvastoin yltyä;
varsinkin hiaqui-intiaanit, jotka olivat sekaantuneet väkijoukkoon,
huusivat ja viittoilivat vallan hirveästi.

Kaikkien talojen ikkunat olivat täpötäynnä kasvoja, miehiä ja naisia.
Näiden katseet olivat suunnatut Cerro de la campanaan päin, jonka
juurelta kohosi paksuja savupilviä tupruten kohti taivasta. He
näyttivät odottavan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Äkkiä kuului kovia huutoja, väkijoukko jakaantui kahtia kuin liian
kypsä granaattiomena, ja jokainen syöksyi syrjään mitä suurimman kauhun
ilme kasvoillaan.

Muuan nuori mies, tai pikemminkin lapsi, sillä hän oli tuskin
kuudentoista vanha, tuli näkyviin tuulispäänä ratsastaen hurjaa laukkaa
puolivillin ratsun selässä.

"Pysäyttäkää hänet!" huusivat muutamat.

"Antakaa hänen mennä!" kirkuivat toiset.

"_Valgamedios_!" kuiskailivat akat tehden ristinmerkin; "siinähän on
itse paholainen."

Mutta jokainen, puhumattakaan siitä, että olisi häntä pidättänyt,
väistyi syrjään kiireen vilkkaa. Peloton nuorukainen jatkoi hurjaa
matkaansa pilkallinen hymy huulillaan, kasvot hehkuen, silmät
säkenöiden ja jaellen oikealle ja vasemmalle julmia iskuja
_chicotellaan_ niille, jotka rohkenivat tulla liian lähelle häntä, tai
niille, joita kova onni esti loittonemasta paikalta niin nopeasti kuin
he olisivat tahtoneet.

"Oi, voi! _Capista_!" valitteli muuan tyhmän näköinen ja ruumiiltaan
atleettimainen _vaquero_, kun poika ohiratsastaessaan sivalsi häntä;
"vieköön hänet paholainen. Senkin lurjus, joka oli vähällä minut
kellistää. Mitä", jatkoi hän katsahdettuaan nuorukaiseen, "sehän on,
ellen erehdy, Rafael, kummitoverini poika! Odotahan hiukan, _picaro_!"

Mutisten partaansa nämä sanat hän levitti suopungin, joka oli
kiinnitettynä hänen vyötäisilleen, ja alkoi juosta ratsastajaa kohti.

Väkijoukko huomasi hänen tarkoituksensa ja paukutteli innoissaan
käsiään.

"_Bravo! Bravo_!" huudettiin.

"Älä päästä häntä karkuun, Cornejo", rohkaisivat muut vaquerot
toveriaan käsiään taputtaen.

Cornejo, sillä sen tiedämme nyt olevan tuon mielenkiintoisen henkilön
nimen, läheni huomaamatta poikaa, jonka edessä vastukset lisääntyivät
lisääntymistään.

Kun läsnäolevien huudot ilmaisivat ratsastajalle vaaran, joka häntä
uhkasi, katsahti hän taakseen.

Nyt hän huomasi vaqueron. Hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi; hän
ymmärsi olevansa hukassa.

"Päästä minut menemään, Cornejo", huudahti hän ääni itkusta väristen.

"Ei, ei!" ulvoi väkijoukko. "Pidättäkää hänet! Pyydystäkää hänet!"

Roskaväkeä miellytti tämä ihmisajo; se pelkäsi kadottavansa
nähtävyyden, joka niin suuresti sitä huvitti.

"Antaudu!" huudahti jättiläinen, "tai pyydystän sinut suopungillani
kuin _ciboton_, tiedä se!"

"En antaudu", vastasi poika päättävästi.

Molemmat keskustelijat kiitivät edelleen, toinen jalkaisin, toinen
ratsain.

Väkijoukko seurasi heitä ilosta kirkuen.

Kansajoukot ovat kaikkialla samanlaisia, raakoja ja sydämmettömiä.

"Päästä minut, sanon", jatkoi jälleen poika, "tai vannon kautta
kiirastulen siunattujen sielujen, että sinun käy huonosti!"

Vaquero irvisteli ilkeästi ja pyöritti suopunkia päänsä yläpuolella.

"Pane mieleesi, Rafael", sanoi hän, "kysyn viimeisen kerran, tahdotko
antautua?"

"En! Tuhat kertaa en!" huusi poika.

"Herran nimeen siis!" vastasi vaquero. Suopunki viuhui ja lähti
liikkeelle.

Silloin tapahtui jotakin tavatonta.

Rafael pysähdytti nopeasti hevosensa, niin että se näytti ikäänkuin
muuttuneen graniittipatsaaksi. Heittäytyen alas satulasta hän hyppäsi
kuin jaguari jättiläisen kimppuun, jonka hän syöksyllään kaatoi
hiekalle, ja ennenkuin kukaan ennätti väliin, työnsi hän väkipuukon,
jota meksikolaiset aina pitävät vyöllään, vastustajansa kurkkuun.

Paksu verisuihku purskahti pojan kasvoihin, vaquero vääntelehti
muutaman hetken, ja sitten hän jäi liikkumattomana makaamaan.

Hän oli kuollut!

Väkijoukko päästi kauhun huudahduksen.

Salamannopeasti poika oli jälleen viskautunut satulaan ja alkanut
jatkaa hurjaa matkaansa heiluttaen puukkoaan ja nauraen paholaisen
naurua.

Kun ensi hämmästys oli kadonnut, ja aiottiin ryhtyä murhaajaa
takaa-ajamaan, oli hän jo hävinnyt.

Ei kukaan voinut sanoa, mille suunnalle hän oli mennyt.

Kuten aina käy tällaisissa tapauksissa, tuli _juez de letras_ --
tutkintotuomari -- muassaan lauma ryysyisiä apulaisia murhapaikalle
vasta sitten, kun se jo oli liian myöhäistä.

Juez de letras, don Inigo tormentos Albaceyte, oli noin viidenkymmenen
vuoden ikäinen lyhyt, lihava mies, joka otti espanjantupakkansa
runsaasti koristellusta kultaisesta rasiasta ja jonka hyväntahtoisen
näköiseen ulkomuotoon kätkeytyi mitä perinpohjaisin itaruus, lisänä
erinomainen oveluus ja kylmäverisyys, jota mikään ei pystynyt
järkyttämään.

Vastoin luuloa ei arvoisa esivallan edustaja näyttänyt vähintäkään
joutuvan hämilleen siitä, että murhaaja oli päässyt pakenemaan. Hän
pudisti pari kolme kertaa päätään, antoi katseensa kiertää
väkijoukossa, ja siristäen harmaita silmiään ja samalla filosofisesti
työntäen nuuskaa nenäänsä hän virkkoi:

"Cornejo-parka, näin täytyi hänen käydä ennemmin tai myöhemmin."

"Niin", sanoi muuan lepero, "hänet on taitavasti murhattu."

"Sitä minäkin juuri ajattelin", vahvisti tutkintotuomari, "sen iskun
antaja on osannut työnsä hyvin, se veijari on ollut tehtäväänsä perin
tottunut."

"Oh, vielä mitä", vastasi lepero olkapäitään kohauttaen, "hänhän on
vielä lapsi."

"Häh! Mitä sanotte?" huudahti tuomari teeskennellen hämmästystä ja
katsahtaen alta kulmain puhetoveriinsa. "Lapsiko?"

"Melkeinpä", vastasi lepero ylpeänä siitä, että häntä näin kuunneltiin,
"hänhän on Rafael, don Ramónin vanhin poika."

"Älähän, älähän!" virkkoi tutkintotuomari salaisesti tyytyväisenä.
"Eihän toki, se ei ole mahdollista. Rafael on korkeintaan kuudentoista
vuoden ikäinen. Hän ei olisi antautunut riitaan Cornejon kanssa, jonka
ei olisi tarvinnut muuta kuin puristaa häntä käsivarresta päästäkseen
eroon."

"Asia on kuitenkin siten, teidän ylhäisyytenne, mehän kaikki näimme
tapauksen. Rafael pelasi _montéta_ don Aguilarin luona ja onni ei
näyttänyt olleen hänelle suotuisa, ja hän menetti kaikki rahansa.
Silloin hän raivostui ja kostaakseen sytytti talon tuleen."

"_Caspita_!" huudahti tutkintotuomari.

"Se, mitä minulla on kunnia kertoa teidän ylhäisyydellenne, pitää
paikkansa. Suvaitkaa vain katsoa tuonne: savua näkyy vielä, vaikka
rakennus onkin jo tuhkana."

"Todellakin", myönsi tuomari kääntäen katseensa sille suunnalle, minne
lepero viittasi, "ja sitten..."

"Sitten hän yritti tietysti paeta", jatkoi toinen. "Cornejo aikoi hänet
pidättää..."

"Hän oli oikeassa!"

"Hän oli väärässä, koska Rafael hänet kerran tappoi!"

"Niinpä niinkin", myönsi tutkintotuomari, "mutta olkaa huoletta,
ystäväni, laki kyllä kostaa hänelle."

Tähän lauseeseen vastasivat läsnäolevat epäilevästi hymyillen.

Vähääkään kiinnittämättä huomiotaan siihen, mikä vaikutus hänen
sanoillaan oli, käski esivallan edustaja apulaistensa, jotka jo olivat
tutkineet ja tyhjentäneet kuolleen taskut, viedä hänet pois ja siirtää
hänet lähellä olevaan kirkon eteisen alle, minkä jälkeen hän palasi
kotiinsa tyytyväisen näköisenä käsiään hykerrellen.

Tutkintotuomari veti päällensä matkapukunsa, pisti pari pistoolia
vyölleen, kiinnitti pitkän miekan kupeelleen ja nautittuaan kevyen
päivällisen lähti ulos.

Kymmenen hampaisiin asti aseistettua, voimakkailla hevosilla
ratsastavaa _alguazilia_ odotti häntä oven ulkopuolella, ja palvelija
piteli suitsista oivallista, mustaa ratsua, joka kärsimättömänä
tömisteli jalkojaan ja pureskeli kuolaimiaan. Don Inigo hyppäsi
satulaan, asettui ratsumiestensä etunenään, ja ryhmä lähti hiljaista
ravia.

"Kas niin!" puhelivat uteliaat pysähtyen seisomaan porttien pieliin.
"Tuomari Albaceyte lähtee don Ramón Garillasin luo; huomenna saamme
kuulla uutisia."

"_Caspita_!" kuiskailivat toiset, "tuo picaro ei ansaitsisi köyttä,
jossa saisi kiikkua."

"Hm!" huomautti muuan lepero surumielisesti hymyillen. "Kautta
kunniani, olisi sääli tuota kevytmielistä vekkulia! Hänen Cornejolle
tekemänsä _cuchillada_ on suurenmoinen. Se vintiö on kunnollisesti
surmattu."

Mutta tutkintotuomari jatkoi edelleen matkaansa vastaten mitä
säntillisimmin niihin tervehdyksiin, joita hänelle hänen ohimennessään
huudettiin. Pian hän oli jo päässyt kaupungin ulkopuolelle.

Silloin hän kääriytyi viittaansa.

"Ovatko aseet ladatut?" kysyi hän.

"Kyllä, teidän ylhäisyytenne", vastasi alguazilien päällikkö.

"Hyvä! Lähdemme don Ramón Garillasin _haciendaan_. Mutta ripeästi;
kiirehtikäämme perille ennen yön tuloa."

Hevoset alkoivat laukata.



II

Hacienda del Milagro


Hermosillon ympäristö on suorastaan erämaata.

Kaupungista Hacienda del Milagroon -- Ihmeitten maatilalle -- johtava
tie on mitä ikävin ja kuivin.

Pitkien välimatkojen päässä siellä näkee vain rautatammia, kumipuita,
Perun puita punaisine ja höysteisine terttuineen, nopaaleja ja
kaktuksia, ainoita puita, jotka saattavat kasvaa pystysuorasti
paahtavan auringon hehkuvien säteiden polttamassa maassa.

Siellä täällä näkyy kuin katkeraksi pilkaksi vesisäiliöitten pitkiä
seipäitä, joiden toisessa päässä on kierretystä, kovettuneesta vuodasta
tehty sanko ja toisessa hihnoilla kiinnitetyt kivet. Mutta säiliöt ovat
tyhjiä; niiden pohja on mustaa ja kuivettunutta mutaa, jossa kuhisee
lukemattomia saastaisia eläviä. Hienonhienot pölypilvet, joita
heikoinkin tuulenhenkäys synnyttää, takertuvat huohottavan matkustajan
kurkkuun, ja jokaisen kuivettuneen korren alla heinäsirkat raivoissaan
vaativat terveellistä yökastetta.

Mutta kun äärimmäisin ponnistuksin on matkannut kolmisen penikulmaa
näissä hehkuvankuumissa erämaissa, pysähtyy silmä nauttien lepäämään
vihannoivaan keitaaseen, joka näyttää äkkiä nousevan hiekasta.

Tämä paratiisi on Hacienda del Milagro.

Siihen aikaan, jota kertomuksemme kuvaa, kuului tähän haciendaan, joka
oli seudun rikkaimpia ja suurimpia, kaksikerroksinen päärakennus, joka
oli rakennettu _tapiasta_ ja _adoveista_ ja jonka ruo'oista tehty
pengermäkatto oli kovaksi tallatulla savella peitetty.

Haciendaan tultiin avaran pihamaan kautta, jonka holvimaisessa portissa
oli vahva kaksoisovi ja toisessa puoliskossa pieni käyntiluukku.
Julkisivun puolella oli neljä huonetta; ikkunoissa oli rautaiset,
kullatut ristikot ja sisäpuolella luukut, ja niissä oli lasiruudut,
mikä tähän aikaan tässä maassa merkitsi kuulumatonta loistoa. Pihan eli
_pation_ joka sivustalla oli rakennuksia, joissa sijaitsi palvelusväen,
_peonien_, lasten y.m. asunnot.

Päärakennuksen alin kerros sisälsi kolme huonetta: jonkunlaisen suuren
eteisen, jonka kalustona oli vanhanaikaisia nojatuoleja ja
röyhelletyllä sahviaanilla päällystettyjä leposohvia, lavea
nopaalipuinen pöytä ja muutamia jakkaroita. Seinillä riippui moniaita
kultakehyksisiä muotokuvia, jotka esittivät suvun jäseniä
luonnollisessa koossa; näkyviin jätetyt orsihirret oli runsaasti
koristettu puuleikkauksilla.

Kaksoisovien kautta päästiin saliin. Pihalle päin oleva puoli oli noin
jalan verran muuta lattiaa ylempänä; sitä peitti matto, jolla oli
muutamia matalia, omituisilla puuleikkauksilla ja karmosiininvärisellä
veralla päällystettyjä jakkaroita ja jalkapieluksia. Tässä huoneessa
oli myöskin pieni, neliskulmainen, noin puolen metrin korkuinen pöytä,
jota käytettiin ompelupöytänä; se osa oli tarkoitettu naisia varten,
jotka siellä istuivat maurilaisten tapaan jalat ristissä. Toisella
puolella oli samanlaisella veralla kuin jakkarat ja jalkapielukset
päällystettyjä tuoleja. Vastapäätä ovea salin toisella puolella oli
makuuhuone vuodekomeroineen korokkeen päässä, jolle oli sijoitettu
juhlavuode, ja tätä kaunistivat lukemattomat kultauskoristeet sekä
kulta- ja hopeanauhuksilla ja tupsuilla kirjaillut verhot. Lakanat ja
päänalaisten päälliset olivat valmistetut mitä hienoimmasta kankaasta,
ja niitä reunusti pitsi.

Päärakennuksen takana oli toinen piha, missä sijaitsivat taloushuoneet
ja _corral_; tämän pihan takana avautui laaja puutarha, jota ympäröivät
muurit. Se oli yli sata syltä laaja, ja siellä kasvoi, se kun oli
suunniteltu englantilaiseen tapaan, ulkomaisia puita ja kasveja.

Haciendassa vietettiin juhlaa.

Oli juuri _mantaza del ganado_, -- karjan teurastusaika, -- ja peonit
olivat muutaman askelen päähän haciendasta laittaneet aitauksen, johon
he päästivät elukat. He eroittivat laihat lihavista, jotka yksitellen
päästettiin aitauksesta.

Puolikuunmuotoisella lyömäaseella, jossa oli terävät piikit jalanmitan
päässä toisistaan, leikkasi vaquero, joka oli piiloutunut aitauksen
veräjän luo, perin taitavasti eläinparkojen takajalkojen kintereet
poikki sitä mukaa kuin ne juoksivat hänen ohitseen.

Jos hän sattumalta iski harhaan, mikä tapahtui harvoin, ratsasti toinen
vaquero täyttä lentoa eläimen perään, sinkautti suopungin sen sarviin
ja piti sitä paikallaan, kunnes edellinen oli leikannut jänteet poikki.

Huolettomana nojautuen haciendan porttia vastaan näytti muuan
nelisenkymmenen ikäinen mies, jolla oli yllään aatelisen tilanomistajan
upea puku, olkapäillä loistavanvärinen _zarape_, ja jonka päätä
vähintäin viisisataa piasteria maksanut panamahattu suojeli laskevan
auringon viime säteiltä, johtavan tätä työtä, polttaen maissipaperista
kierrettyä savukettaan.

Hän oli ylhäisen näköinen herra, jolla oli hoikka, sorea, hiukan
notkoselkäinen, mutta varsin suhteellinen vartalo; hänen hienot
kasvonpiirteensä, joissa oli lujuutta ja varmuutta, todistivat
vilpittömyyttä, rohkeutta ja ennen kaikkea rautaista tahtoa. Hänen
suuret, mustat silmänsä, jotka olivat tuuheitten kulmakarvojen
varjossa, olivat verrattoman kauniit, mutta heti kun tavallista
suurempi vastoinkäyminen nosti hänen ruskettuneelle iholleen punertavan
kajastuksen, kävi hänen katseensa kiinteäksi ja niin voimakkaaksi,
ettei kukaan voinut sitä kestää, vaan se pani rohkeimmankin epäröimään
ja vapisemaan.

Äärimmäinen hienous ja ennen kaikkea hänen olemuksessaan esiintyvä
ylimystön leima ilmaisivat heti ensi silmäykseltä, että tämä mies
kuului puhtaaseen ja jaloon kastilialaiseen rotuun.

Hän olikin don Ramón Garillas de Saavedra, vastikään kuvailemamme
Hacienda del Milagron omistaja.

Don Ramón Garillas kuului espanjalaiseen sukuun, jonka päämies oli
ollut Cortezin paraimpia upseereita ja asettunut asumaan Meksikoon
senjälkeen, kun tuo nerokas seikkailija niin ihmeellisellä tavalla oli
valloittanut tämän maan.

Ruhtinaallisen omaisuuden perijänä, mutta espanjalaisten viranomaisten
hylkäämänä, koska hän oli mennyt naimisiin erään sekarotuisen
aztekinaisen kanssa, hän oli kokonaan antautunut maittensa viljelykseen
ja laajojen tilustensa parantamiseen.

Oltuaan seitsemäntoista vuotta naimisissa hän oli nyt suuren perheen
päänä; siihen kuului kuusi poikaa ja kolme tytärtä, siis kaikkiaan
yhdeksän lasta, joista Rafael, sama, jonka olemme nähneet niin
häikäilemättä surmaavan vaqueron, oli vanhin.

Don Ramónin ja doña Jesusitan avioliitto oli vain sovinnaisliitto, joka
oli solmittu pelkästään omaisuuden takia, mutta kuitenkin se teki
heidät verrattain onnellisiksi; sanomme verrattain, sillä kun nuori
tyttö oli päässyt luostarista vain mennäkseen naimisiin, eivät he
olleet koskaan rakastaneet toisiaan, mutta sen sijaan oli heidän
välillään hellä, vilpitön kiintymys.

Doña Jesusita kulutti aikansa askareissa, jotka lasten tähden olivat
välttämättömät, elellen intiaaninaistensa parissa; hänen miehensä taas,
joka täydellisesti oli kiintynyt tilanomistajan elämän tuomiin
velvollisuuksiin, oleskeli melkein alituisesti vaquerojensa, peoniensa
ja metsästäjiensä seurassa, niin ettei nähnyt vaimoaan muuta kuin
muutamien minuuttien aikana ruokapöydässä, ja väliin hän jäi
kokonaisiksi kuukausiksi metsästämään Rio Gilan rannoille.

Meidän on kuitenkin lisättävä, että ollessaan joko poissa taikka kotona
don Ramón piti mitä suurinta huolta siitä, ettei hänen vaimoltaan
puuttunut mitään ja että hän sai pienimmätkin päähänpistonsa
täytetyiksi, säästämättä rahaa tai vaivoja hankkien hänelle, mitä hän
näytti toivovan.

Doña Jesusita oli viehättävän kaunis ja enkelimäisen herttainen; hän
näytti, jollei mielellään, niin ainakin suuremmitta vaikeuksitta
mukautuneen siihen elämään, johon hänen puolisonsa oli pakottanut hänet
alistumaan, mutta hänen suurista, mustista, kaihoisista silmistään,
hänen kasvojensa kalpeudesta ja ennen kaikkea siitä surumielisyyden
vivahduksesta, joka alinomaa varjosti hänen himmeänvalkoista otsaansa,
oli helppo päättää, että tässä hurmaavassa kuvapatsaassa asuva palava
sielu sekä tämä sydän, joka ei tuntenut edes omaa itseään, oli kokonaan
suunnannut huomionsa lapsiinsa, että hän ihaili näitä kaikkein
kauneimman ja pyhimmän rakkauden, äidinrakkauden, koko neitseellisellä
voimalla.

Mitä don Ramóniin tulee, niin hän oli aina hyvä ja huomaavainen
vaimolleen, jota hän ei ollut vaivautunut tutkistelemaan, ja niin
hänellä oli oikeus pitää vaimoaan maailman onnellisimpana olentona,
jollainen tämä olikin senjälkeen, kun Jumala oli suonut hänen tulla
äidiksi.

Aurinko oli vähän aikaa sitten mennyt mailleen, taivaalta rupesi
vähitellen katoamaan purppurainen värivivahdus, samalla kun tuli yhä
hämärämpi. Jokunen tähti alkoi jo tuikkia taivaalla ja iltatuuli virisi
niin pirteänä, että se yöksi ennusti kauheata myrskyä, jollaisia näillä
seuduilla saa nähdä usein puhkeavan.

Käskettyään huolellisesti sulkea jäljellä olevan osan karjaa aitaukseen
_mayoral_ kutsui koolle vaquerot ja peonit, ja kaikki suuntasivat
kulkunsa haciendaan, mistä iltakello heille ilmoitti, että levon hetki
vihdoinkin oli käsillä.

Kun taloudenhoitaja kulki viimeisenä isäntänsä ohitse tervehtien
kumartamalla, kysyi tämä häneltä:

"Kuulehan, Eusebio, montako nautaa meillä on tänä vuonna?"

"Neljäsataa viisikymmentä, _mi amô_ (isäntäni)", vastasi mayoral,
suurikokoinen, kuiva ja laiha mies, jonka pää oli jo harmaantunut ja
jonka kasvot olivat parkitun nahanpalasen näköiset, pysäyttäen
hevosensa ja ottaen päästään hattunsa, "siis seitsemänkymmentäviisi
enemmän kuin viime vuonna; naapurimme jaguarit ja apachit eivät ole
tehneet meille suuria vahinkoja viime aikoina."

"Se on sinun ansiotasi, Eusebio", sanoi don Ramón. "Valppautesi on
ollut erinomainen; minä osaan kyllä sen palkita."

"Paras palkkioni on se kaunis kiitos, jonka teidän armonne juuri on
minulle lausunut", vastasi mayoral, jonka karkeat kasvot loistivat
tyytyväisyyden hymystä.-"Eikö minun pitäisi huolehtia samalla tavalla
siitä, mikä kuuluu teille, kuin jos se olisi omaani?"

"Kiitos", vastasi aatelismies liikuttuneena pusertaen palvelijansa
kättä. "Tiedän sinun olevan minulle uskollinen."

"Elämässä ja kuolemassa, herrani; äitinihän on imettänyt teitä, minä
kuulun teille ja teidän perheeseenne."

"Mennään nyt jo, Eusebio!" puhui haciendero iloisena. "Illallinen on
valmis, señora on varmaankin jo pöydässä, älkäämme antako hänen odottaa
meitä pitempään."

He astuivat molemmat patioon, ja Eusebio, kuten don Ramón oli häntä
nimittänyt, valmistautui sulkemaan portit, mikä hänen oli tapana tehdä
joka ilta.

Sillä aikaa don Ramón astui haciendan ruokasaliin, jonne kaikki
vaquerot ja peonit olivat kokoontuneet.

Tämän ruokasalin koko keskiosan valtasi suunnattoman iso pöytä.
Ympärillä oli nahalla päällystettyjä penkkejä ja kaksi puuleikkauksilla
koristettua nojatuolia, jotka olivat määrätyt don Ramónille ja
señoralle. Näiden takana seinällä riippui neljä jalkaa korkea
norsunluinen Kristuksenkuva kahden taulun välissä, joista toinen
esitti Jesusta Öljymäellä ja toinen vuorisaarnaa. Siellä täällä
irvistelivät kalkilla valkaistuille seinille ripustettuina isännän
metsästysretkillään tappamien jaguarien, puhvelien tai hirvien päät.

Pöydässä oli runsaasti _lahuota_, sakeaa, maissijauhoista ja lihasta
valmistettua keittoa, _pucheroa_ eli _olla podridaa_ ja _pepiania_;
määrätyissä paikoissa pöytää oli _mezcal-palloja_ ja vesikarahveja.
Hacienderon viittauksesta alkoi ateria. Vähän myöhemmin puhkesi rajuna
aikaisemmin uhannut myrsky.

Satoi rankasti. Joka hetki kirkkaat salamat saivat valot huoneessa
tuntumaan himmeiltä, ja niitä seurasi hirvittävä ukkosenjyrinä.

Aterian lopulla myrsky kävi niin kovaksi, että yhtyneiden
luonnonvoimien aikaansaama melu esti kuulemasta puhetta.

Ukkonen purkautui kauhistuttavan väkevänä, tuulenpuuska syöksyi saliin
rikottuaan ikkunan, kaikki valot sammuivat ja läsnäolevat tekivät
peloissaan ristinmerkin.

Tällä hetkellä alkoi haciendan portilla kello kouristuksentapaisesti
kajahdella, ja tuiki epäinhimillinen ääni huusi kaksi eri kertaa:

"Auttakaa!... auttakaa!"

"Kautta Kristuksen veren!" huudahti don Ramón syöksyen huoneesta.
"Tasangolla surmataan joku."

Kaksi laukausta kajahti melkein samaan aikaan, halki ilman kuului
tuskanhuuto, ja kaikki vaipui taas kaamean hiljaisuuden valtaan.

Kalpea salama halkaisi pimeyden, ukkonen jyrähti peloittavasti, ja
sitten don Ramón ilmestyi jälleen huoneen kynnykselle kantaen sylissään
taintunutta miestä.

Vieras laskettiin penkille, ja hänen ympärillään oli touhua.

Tämän miehen kasvot samoin kuin hänen vaatepartensakaan eivät olleet
tavallisuudesta poikkeavia; kuitenkaan ei Rafael, don Ramónin vanhin
poika, voinut hänet huomattuaan pidättää kauhua ilmaisevaa elettä, ja
hänen kasvonsa kalpenivat.

"Voi!" mutisi hän hiljaa, "sehän on juez de letras!"

Hän oli tosiaankin se tutkintotuomari, jonka olemme nähneet matkaavan
Hermosillosta niin upeassa asussa.

Hänen sateessa kastuneet pitkät hiuksensa valuivat hänen rinnalleen, ja
puku oli epäjärjestyksessä, veren tahrima ja monesta kohdasta
repeytynyt. Oikea käsi puristi laukaistun pistoolin perää.

Don Ramón oli myöskin tuntenut hänet rikosasiain tuomariksi ja oli
tiedottomasti luonut poikaansa pikaisen silmäyksen, jota tämä ei voinut
kestää.

Doña Jesuitan ja hänen naistensa ymmärtäväisen hoidon ansiosta
tutkintotuomari hengähti syvään, avasi haristavat silmänsä, joilla hän
tirkisteli ympärillään olevaa seuruetta, näkemättä aluksi mitään ja
tullen vähitellen tuntoihinsa.

Yhtäkkiä syvä punastus peitti hänen otsansa, joka oli ollut hetki
sitten aivan kalvakka, ja hänen silmänsä välähtivät. Suunnaten don
Rafaeliin katseen, joka naulitsi hänet lattiaan näkymättömän
kauhistuksen saaliina, hän nousi ylös vaivalloisesti lähestyen nuorta
miestä, joka näki hänen tulevan uskaltamatta tätä väistää, laski
kätensä raskaasti pojan olkapäälle ja kääntyen _peonien_ puoleen, jotka
olivat kauhuissaan näkemästään ja jotka eivät ymmärtäneet tästä mitään,
sanoi juhlallisesti:

"Minä, don Inigo Tormentes Albaceyte, Hermosillon kaupungin
tutkintotuomari, pidätän tämän miehen kuninkaan nimessä, syytettynä
murhasta."

"Armoa!" huusi Rafael, langeten polvilleen ja väännellen käsiään
epätoivoisena.

"Voi! voi!" huudahti äitiparka ja vaipui takaisin tuolilleen
pyörtyneenä.



III

Tuomio.


Seuraavana aamuna aurinko nousi sädehtivänä taivaanrannalle. Yöllinen
myrsky oli täydellisesti selvittänyt taivaan, joka oli nyt syvän
sininen; linnut visertelivät iloisina lehtien alle kätkeytyneinä, ja
koko luonto näytti saaneen takaisin tavanomaisen juhlavan ilmeen.

Kello soi iloisesti Hacienda del Milagrossa; palvelijat alkoivat
hajaantua joka taholle, jotkut vieden hevosia laitumelle, toiset ajaen
karjaa keinotekoiselle preirialle, toiset taas suunnaten kulkunsa
niityille, kun taas jäljelle jääneet olivat patiolla lypsämässä lehmiä
ja korjaamassa hurrikaanin tekemiä vaurioita.

Edellisen yön myrskyn jättämät ainoat jäljet olivat kaksi upeaa
kuollutta jaguaria pötköllään haciendan portin edessä, ei kaukana
puoliksi ahmitun hevosen raadosta.

Eusebio, joka käveli ympäri patiota tarkkaillen huolellisesti toisten
puuhia, määräsi hevosen kalliit varusteet otettavaksi pois ja
puhdistettavaksi ja jaguarit nyljettäviksi; kaikki tämä suoritettiin
niin pian kuin suinkin mahdollista.

Kuitenkin Eusebio tunsi itsensä hyvin levottomaksi; don Ramón, joka oli
yleensä ensimmäisenä liikkeellä haciendalla, ei ollut vielä ilmestynyt.

Edellisenä iltana juez de letrasin hirveän syytöksen jälkeen
hacienderon vanhinta poikaa kohtaan oli don Ramón käskenyt
palvelijoittensa poistua. Kun hän sitten itse, vaimonsa kyynelistä ja
rukouksista välittämättä, oli tukevasti köysillä sitonut poikansa, oli
hän opastanut don Inigo d'Albaceyten erääseen yksinäiseen huoneeseen,
johon molemmat sulkeutuivat jääden sinne hyvin myöhään yöllä.

Mitä oli tapahtunut tämän keskustelun kuluessa, jolloin varmaankin oli
ratkaistu Rafaelin kohtalo? Ei kukaan sitä tiennyt, Eusebio yhtä vähän
kuin muut.

Opastettuaan don Inigon huoneeseen, jonka oli laitattanut kuntoon häntä
varten, ja toivotettuaan hänelle hyvää yötä don Ramón palasi poikansa
luo, jonka vieressä äitiparka yhä itki. Lausumatta sanaakaan hän otti
pojan käsivarsilleen ja kantoi hänet makuuhuoneeseensa, missä laski
hänet permannolle vuoteensa viereen. Sitten haciendero lukitsi oven ja
asettui makaamaan, kaksi pistoolia kätensä ulottuvilla. Yö kului näin
loppuun, isän ja pojan pimeässä luodessa toisiinsa katseita kuin metsän
eläimet ja äidin polvistuneena vuodattaessa kyyneleitä kynnyksellä, kun
hänen ei ollut lupa itse huoneeseen astua, hiljaa itkien esikoisensa
puolesta, joka pian, sen hän kauhistuen saattoi aavistaa, häneltä
ainiaaksi riistettäisiin.

"Hm!" mutisi mayoral itsekseen, pureskellen lainkaan sitä huomaamatta
sammuneen savukkeensa päätä, "mitähän tästä kaikesta tullee? Don Ramón
ei ole se mies, joka armahtaa, hän ei tingi kunniastaan. Jättääkö hän
siis poikansa oikeuden käsiin? Vielä mitä! Sitä hän ei tee. Mutta mitä
hän siis tekee?" Kunnianarvoisa mayoral ei ollut vielä päässyt
pitemmälle päätelmissään, kun don Inigo ja don Ramón näyttäytyivät
pihalla.

Molempien miesten kasvoilla oli kova ilme. Varsinkin hacienderon katse
oli synkkä kuin yö.

"No, Eusebio", sanoi don Ramón lyhyesti, "satuloi hevonen ja varusta
nelimiehinen turvajoukko saattamaan tätä herraa Hermosilloon."

Mayoral kumarsi kunnioittavasti ja antoi heti tarpeelliset käskyt.

"Kiitän teitä tuhannesti", jatkoi don Ramón kääntyen tuomarin puoleen.
"Te pelastitte kotini kunnian."

"Älkää olko minulle niin kiitollinen", vastasi don Inigo. "Vannon, että
eilen illalla kaupungista lähtiessäni minulla ei ollut vähäisintäkään
aikomusta olla teille mieliksi."

Haciendero liikahti.

"Asettukaa minun asemaani. Minä olen ennen kaikkea tutkintotuomari.
Joku henkilö murhataan, kelvoton heittiö kylläkin, sen myönnän, mutta
ihminen kuitenkin, vaikka huonointa lajia; murhaaja tunnetaan, hän
ratsastaa täyttä lentoa kaupungin lävitse keskellä kirkasta päivää
kaikkien nähden ja uskomattoman julkeasti. Mitä minun tuli tehdä?
Ryhtyä häntä takaa-ajamaan, sitä en ollenkaan epäillyt."

"Se on totta", myönsi don Ramón kumartaen.

"Ja paha minut siinä peri, kun ne lurjukset, jotka minua seurasivat,
hylkäsivät minut kuin pelkurit myrskyn ollessa pahimmillaan
piiloutuakseen jonnekin, en tiedä minne. Vastoinkäymisen kukkuraksi
ryhtyi pari harvinaisen suurta jaguaria minua ahdistamaan; ne olivat
kimpussani niin lähellä, että olin jo putoamaisillani maahan kuin
möhkäle porttinne luona. Ammuin niistä tosin yhden, mutta toinen oli
perin vähällä tarttua minuun hampaillaan, kun tulitte avukseni.
Saattaisinko tämän jälkeen vangita sen miehen pojan, joka oman
henkensä uhalla on pelastanut henkeni? Se olisi mitä mustinta
kiittämättömyyttä."

"Vielä kerran kiitän teitä."

"Ah ei! Mehän olemme kuitit, siinä kaikki. En puhu mitään muutamasta
tuhannesta piasterista, jotka minulle olette antanut, koska niillä vain
tukin ilvesteni suut; mutta huolehtikaa siitä, don Ramón, ettei
poikanne toistamiseen joudu käsiini, sillä en tiedä, miten hänet
silloin voisin pelastaa."

"Olkaa huoleti, don Inigo, poikani ei joudu käsiinne."

Haciendero lausui nämä sanat niin synkällä äänenpainolla, että tuomari
kääntyi hätkähtäen.

"Varokaa, mitä teette!" lausui hän.

"Olkaa huoleti", vastasi don Ramón, "tahdon vain pitää huolta siitä,
ettei poikani joudu mestauslavalle ja siten häväise nimeäni."

Samassa tuotiin hevonen. Rikosasiain tutkintotuomari heittäytyi
satulaan.

"Kas niin, hyvästi don Ramón", sanoi hän suopeasti, "olkaa varovainen.
Se nuorukainen voi vielä parantaa tapansa, hän on vain vähän vilkas
eikä mitään muuta."

"Hyvästi, don Inigo d'Albaceyte", vastasi haciendero kuivasti, mikä ei
kaivannut mitään vastausta.

Tuomari pudisti päätään ja iskien molemmat kannukset hevosen kylkiin
lähti ratsastamaan täyttä ravia saattojoukkonsa seuraamana, vielä
viimeisen kerran kädellään viitattuaan tilanomistajalle hyvästiksi.

Tämä seurasi häntä katseillaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa,
minkä jälkeen hän ripein askelin palasi haciendaan.

"Eusebio", sanoi hän mayoralille, "soittakaa kelloa, niin että saadaan
koolle kaikki peonit ynnä muut haciendan palvelijat."

Katsahdettuaan hämmästyneenä isäntäänsä mayoral kiirehti panemaan
toimeen saamansa käskyn.

-- Mitä tämä kaikki tarkoittaa? -- kysyi hän itseltään.

Kellon soidessa maatilan kaikki väki riensi paikalle tietämättä, mistä
tämä tavallisuudesta poikkeava kokoonkutsuminen johtui.

Pian he kaikki olivat kokoontuneet suureen saliin, jota käytettiin
ruokailuhuoneena. Mitä täydellisin hiljaisuus vallitsi heidän
keskuudessaan. Salainen pelko ahdisti heidän sydäntään. He aavistivat,
että jotakin kauheata oli tulossa.

Muutaman minuutin odotuksen jälkeen doña Jesusita astui huoneeseen
lastensa, paitsi Rafaelin, ympäröimänä ja asettui korokkeelle, joka oli
laitettu huoneen toiseen päähän.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen punertavat silmänsä osoittivat,
että hän oli itkenyt.

Sitten tuli don Ramón.

Hänellä oli yllään musta samettipuku, jossa ei ollut koristuksia.
Raskaat kultavitjat riippuivat hänen rinnallaan, päässä oli
leveäreunainen, kotkansulalla koristettu musta huopahattu, ja pitkä,
kiiltäväksi hangattu miekka riippui hänen vasemmalla kupeellaan.

Hänen otsansa oli rypyssä, ja kulmakarvat olivat koholla mustien
silmien yllä, jotka näyttivät sinkoavan salamoita.

Läsnäolevat värisivät pelosta. Don Ramón Garillas oli pukeutunut
tuomarinpukuunsa.

Jollekulle siis tultaisiin antamaan tuomio.

Mutta kenelle?

Kun don Ramón oli asettunut vaimonsa oikealle puolelle, antoi hän
merkin.

Mayoral poistui huoneesta. Hetken perästä hän tuli takaisin Rafaelin
seurassa.

Nuorukainen oli paljain päin, ja hänen kätensä oli sidottu selän
taakse.

Katse alas luotuna, kasvot kalpeina hän asettui isänsä eteen, jota hän
kunnioittavasti tervehti.

Siihen aikaan, jota kertomuksemme koskee, oli varsinkin keskuksista
kaukana olevissa maissa, jotka jatkuvasti olivat alttiina intiaanien
hyökkäyksille, perheen päämiehellä vielä säilynyt täysin puhtaana se
patriarkallinen arvovalta, jota meidän turmeltunut sivistyksemme kaikin
voimin koettaa vähentää ja hävittää.

Isä oli perheessään itsevaltias. Hänen tuomiostaan ei voinut vedota, ja
se pantiin mutisematta ja vastustuksetta täytäntöön.

Maatilan väestö tunsi isäntänsä lujan luonteen ja leppymättömän tahdon.
He tiesivät, ettei hän milloinkaan antanut anteeksi ja että hän piti
kunniataan elämääkin kalliimpana. Sentähden he epämääräisen
pelontunteen vallassa valmistautuivat olemaan läsnä näytelmässä, jota
isä ja poika kohta esittäisivät.

Don Ramón nousi, loi läsnäoleviin synkän katseen ja heittäen hattunsa
jalkojensa juureen sanoi kolkolla äänellä:

"Kuulkaa nyt kaikki. Kuulun vanhaan kristittyyn sukuun, jonka esi-isät
eivät koskaan ole tehneet rikosta. Kunniaa on suvussani aina pidetty
kalleimpana. Tämän kunnian, jonka esi-isäni ovat minulle jättäneet
tahrattomana ja jota olen koettanut pitää puhtaana, on vanhin poikani,
nimeni perijä, vastikään häipymättömästi häväissyt. Eilen hän on
Hermosillossa eräässä pelipaikassa kinastelun johdosta sytyttänyt talon
palamaan, niin että koko kaupunki oli vaarassa syttyä tuleen, ja kun
muuan mies ryhtyi häntä pidättämään hänen paetessaan, surmasi hän tämän
puukoniskulla. Mitä on sanottava nuorukaisesta, jolla on näin nuorella
iällä tällaiset pedon vaistot? Oikeus on pantava täytäntöön, kautta
Jumalan! Tahdon julistaa ankaran tuomion!"

Tämän lausuttuaan don Ramón pani kätensä ristiin rinnalleen ja näytti
malttavan mieltään.

Kukaan ei uskaltanut lausua sanaakaan syytetyn puolustukseksi. Kaikkien
päät olivat alas painuneina, ja heidän rintansa huohottivat.

Rafaelia hänen isänsä palvelijat rakastivat hänen pelkäämättömyytensä
takia, joka ei tuntenut mitään vastuksia, ja siksi että hän osasi niin
mainiosti ratsastaa ja käyttää kaikkia aseita, ynnä ennen kaikkea hänen
avomielisyytensä ja hyväsydämisyytensä takia, jotka olivat hänen
luonteensa peruspiirteitä. Varsinkin tässä maassa pidettiin ihmishenkeä
vähäarvoisena, ja siksi jokainen oli sydämessään valmis antamaan
anteeksi nuorukaiselle ja pitämään hänen rikostaan vain kuumaverisyyden
ja äkkipikaisuuden seurauksena.

Doña Jesusita nousi. Estelemättä hän oli aina alistunut miehensä
tahtoon, jota hän jo aikoja sitten oli oppinut kunnioittamaan. Paljas
ajatuskin puolison vastustamisesta kauhistutti häntä ja pani hänet
värisemään, mutta koko hänen sielunsa rakastavat voimat olivat
keskittyneet hänen sydämeensä. Hän jumaloi lapsiaan, varsinkin
Rafaelia, jonka raju luonne enemmän kuin muut tarvitsi äidin
huolenpitoa.

Hän sanoi puolisolleen itkusta väräjävällä äänellä:

"Ajattele, että Rafael on vanhin poikasi, että hänen rikoksensa, niin
raskas kuin se onkin, ei kuitenkaan saata olla anteeksiantamaton
silmissäsi, että olet hänen isänsä ja että minä, minä..." Voihkien hän
vaipui polvilleen, risti kätensä ja puhkesi rajuun itkuun. "Rukoilen
sinua säälimään. Armoa! Armoa lapselleni!"

Don Ramón nosti kylmästi ylös vaimonsa, jonka kasvoilla vuoti kyyneliä,
ja pakoitettuaan hänet istuutumaan jälleen nojatuoliin virkkoi:

"Ennen kaikkea juuri isänä minulla tulee sydämen olla ilman armoa!
Rafael on murhaaja ja murhapolttaja; hän ei enää ole poikani!"

"Mitä aiot tehdä?" kysyi doña Jesusita kauhistuneena.

"Se ei kuulu sinuun!" vastasi don Ramón tylysti; "aion yksin pitää
huolta kunniastani. Riittää, kun tiedät, että tämä rikos on viimeinen,
minkä poikasi tekee."

"Ah!" voihki äiti, "tahdotko siis olla hänen pyövelinsä!"

"Olen hänen tuomarinsa", vastasi leppymätön aatelismies peloittavasti.
"Eusebio, varusta lähtövalmiiksi kaksi hevosta."

"Jumalani! Jumalani!" voivotteli vaimoraukka rientäen poikansa luokse,
jonka sulki syliinsä, "eikö kukaan tule avukseni?"

Kaikki läsnäolevat pysyivät vaiti. Don Ramón ei itsekään voinut
pidättää kyyneltä.

"Ah!" huudahti äiti ilosta mielettömänä, "hän on pelastettu! Jumala on
hellyttänyt tuon rautaisen miehen sydämen!"

"Erehdyt", keskeytti don Ramón työntäen tylysti hänet pois; "poikasi ei
enää kuulu minulle, minä olen tuominnut hänet!"

Samalla hän suuntasi poikaansa teräksenkylmän katseen lausuen
peloittavalla äänenpainolla, joka väkisinkin pani nuorukaisen
vapisemaan:

"Rafael, tästä hetkestä alkaen et enää kuulu tähän yhteiskuntaan, jossa
olet herättänyt kauhua rikoksillasi. Tuomitsen sinut elämään ja
kuolemaan metsän petojen keskuudessa."

Kun tämä kauhistava tuomio oli langetettu, astui doña Jesusita pari
askelta horjuen ja kaatui selälleen.

Hän oli pyörtynyt.

Tähän hetkeen asti oli Rafael suurin ponnistuksin voinut pidättää
sielussaan liikkuvat tunteet puhkeamasta esille, mutta tämän viimeisen
kohtauksen vuoksi hän ei kauemmin jaksanut itseään hillitä. Hän syöksyi
äitinsä luo kyyneliä vuodattaen ja sydäntäsärkevällä äänellä valittaen:

"Äiti! äiti!"

"Tule!" sanoi don Ramón laskien kätensä hänen olalleen. Poika pysähtyi
horjuen kuin juopunut.

"Katsokaa, isä, katsokaahan!" huudahti hän säälittävästi nyyhkyttäen,
"äiti kuolee!"

"Sinä juuri olet hänet surmannut", vastasi haciendero kylmästi.

Rafael kääntyi ympäri kuin käärmeen pistämänä. Hän katsahti isäänsä
oudosti ja hammasta purren ja otsa kalpeana sanoi hänelle:

"Tappakaa minut, isä, sillä vannon, että samoin kuin te olette ollut
vailla sääliä äitiäni ja minua kohtaan, samoin minä, jos jään eloon,
olen yhtä armoton teille!"

Don Ramón loi häneen halveksivan katseen.

"Menkäämme!" virkkoi hän.

"Menkäämme!" kertasi nuorukainen lujasti.

Doña Jesusita, joka alkoi palata tajuihinsa, kuuli kuin unessa poikansa
lähtevän.

"Rafael! Rafael!" huusi hän toivottomana.

Nuorukainen epäröi hetkisen, sitten hän yhdellä hyppäyksellä syöksyi
äitinsä luo ja sulki hänet hurjan iloisena syliinsä. Mutta kohta hän
palasi isänsä luokse lausuen:

"Nyt voin kuolla, kun olen sanonut hyvästi äidille!"

He lähtivät ulos.

Kohtauksesta lamautuneina läsnäolevat hajaantuivat keskustelematta
vaikutelmistaan, mutta syvän surun vallassa.

Poikansa hellyydenosoituksista oli äitiparka uudelleen menettänyt
tajuntansa.



IV

Äiti


Kaksi hevosta, joita Eusebio piteli suitsista, odotti haciendan
portilla.

"Seuraanko teidän armoanne?" kysyi taloudenhoitaja.

"Et!" vastasi haciendero kuivasti.

Hän nousi satulaan ja asetti poikansa poikkipuolin eteensä.

"Vie takaisin toinen hevonen, en tarvitse sitä", käski hän.

Iskien kannukset ratsunsa kylkiin, joka hirnahti tuskasta, hän lähti
täyttä vauhtia liikkeelle.

Eusebio palasi taloon surullisena pudistellen päätään.

Heti kun hacienda oli hävinnyt näkyvistä erään notkon taakse, pysähtyi
don Ramón, veti silkkisen nenäliinan taskustaan, sitoi poikansa silmät
lausumatta hänelle sanaakaan ja jatkoi jälleen matkaansa.

Matka kesti kauan erämaassa. Siinä oli jotakin synkkää, joka teki
mielen kolkoksi.

Tämä mustiin puettu ratsastaja vaiteliaana kulkemassa hiekkakenttää
pitkin, pidellen satulansa kaarella köysillä sidottua poikaa, jonka
hermostuneet vavistukset ja hytkähdykset ilmoittivat olevan elossa, oli
niin turmiota uhkaavan ja oudon näköinen, että hän olisi herättänyt
pelontunteen rohkeimmassakin miehessä.

Kului moniaita tunteja isän ja pojan vaihtamatta sanaakaan keskenään.
Aurinko alkoi painua taivaanrannan taakse, ja muutamia tähtiä jo
ilmestyi tummansiniselle taivaalle. Hevonen yhä juoksi.

Erämaa alkoi hetki hetkeltä näyttää yhä synkemmältä ja villimmältä.
Kaikki kasvullisuuden merkit olivat hävinneet, vain siellä täällä
aikojen kuluessa vaalenneet luukasat muodostivat hiekkaan valkoisia
täpliä. Petolintuja leijaili hitaasti ratsastajan yllä kimeästi
kirkuen, ja synkissä salaperäisissä _chaparaleissa_ asustelevat
petoeläimet aloittivat illan tullen kaameasti kiljuen yölliset, kolkot
konserttinsa.

Näillä seuduilla ei tunneta lainkaan hämärää. Heti kun aurinko on
mennyt mailleen, vallitsee täydellinen yö.

Don Ramón ratsasti yhä täyttä lentoa.

Hänen poikansa ei ollut kääntynyt hänen puoleensa rukouksella tai
valituksilla.

Kellon lähetessä kahdeksaa illalla ratsastaja vihdoin pysähtyi. Tätä
kiihkeää ratsastusta oli kestänyt kello kymmenestä asti. Hevonen, jonka
rinta korisi kumeasti, oli kompastua joka askelella.

Don Ramón silmäili ympärilleen. Hänen huulilleen ilmestyi
tyytyväisyyden hymy.

Joka puolella avautuivat erämaan suunnattomat hiekkalakeudet. Vain
yhdellä suunnalla häämötti taivaanrannalla aarniometsä oudonnäköisenä
varjokuvana, joka kaameana keskeytti maiseman yhtenäisyyden.

Don Ramón astui alas hevosen selästä, laski poikansa hiekalle istumaan,
otti hevoselta päitset, jotta se voisi syödä hänen sille antamaansa
einettä. Kun hän mitä levollisimmin oli suorittanut nämä eri tehtävät,
meni hän poikansa luo ja otti pois siteen, joka peitti tämän silmiä.

Nuorukainen pysyi liikkumatta ja katseli isäänsä vaiteliaana ja
kylmäverisenä.

Don Ramón sanoi hänelle kuivasti ja tylysti: "Olet täällä yli kymmenen
penikulman päässä maatilastani, jonne et saa kuoleman uhalla jalallasi
astua. Tästä hetkestä alkaen saat elää yksin. Sinulla ei enää ole isää,
ei äitiä eikä kotia. Koska olet peto, tuomitsen sinut elämään petojen
joukossa. Päätökseni on peruuttamaton, rukouksesi eivät voi sitä
muuttaa. Säästä siis minua niitä kuulemasta."

"En käänny puoleenne rukoillen", vastasi nuorukainen soinnuttomalla
äänellä. "Pyöveliä ei rukoilla."

Don Ramón vavahti. Hän astui muutaman askelen edestakaisin kuumeisen
kiihtyneenä, mutta tointui melkein heti ja jatkoi:

"Tässä säkissä on ruokaa kahdeksi päiväksi. Jätän sinulle tämän
rihlakarbinin, joka minun kädessäni ei koskaan ole osunut harhaan.
Annan sinulle myöskin nämä pistoolit, tämän _macheten_, puukon,
kirveen, ruutia ja luoteja näissä puhvelinsarvissa. Ruokasäkistä löydät
tulukset ja kaikki vehkeet, joita tulen sytyttämiseen tarvitaan. Olen
pannut sinne myöskin raamatun, joka on ollut äitisi omaisuutta. Olet
kuollut yhteiskunnasta, jonne et enää saa palata. Edessäsi on erämaa,
se kuuluu sinulle; minulla taas ei ole enää poikaa, hyvästi! Jumala
olkoon sinulle armollinen, kaikki on meidän väliltämme lakannut täällä
maan päällä. Jäät yksiksesi, vaille kotia, alkaaksesi oman elämäsi ja
huolehtiaksesi tarpeistasi. Sallimus ei koskaan hylkää niitä, jotka
luottavat siihen. Tästedes se yksin suojelee sinua."

Lausuttuaan nämä sanat don Ramón heltymättömin kasvoin pisti suitset
hevosensa suuhun, päästi poikansa vapaaksi yhdellä iskulla leikaten
poikki häntä kahlehtineet siteet ja heittäytyen satulaan lähti nopeasti
ratsastamaan pois.

Rafael nousi polvilleen, kurkoitti päätään eteenpäin, kuunteli
hätääntyneenä hevosen kiivasta juoksua hiekalla, seurasi silmillään,
niin kauan kuin hän saattoi eroittaa sitä kovan onnen varjokuvaa, joka
mustana näkyi selvästi kuunvalossa. Kun ratsastaja vihdoin oli hävinnyt
pimeään, kohotti poika kätensä rinnoilleen, ja kuvaamaton epätoivo
vääristi hänen piirteitään.

"Äiti!... äiti!..." huusi hän.

Hän kaatui selälleen hiekkaan pyörtyneenä.

Jokseenkin pitkän matkaa ratsastettuaan neliä don Ramón huomaamattaan
ja kuin väkisin hiljensi hevosensa vauhtia ja kuunteli levottomana
erämaan epäselviä ääniä, voimatta itselleen selvittää syitä, jotka
panivat hänen näin menettelemään, mutta kenties odottaen onnettoman
poikansa avunhuutoa, jotta hän palaisi hänen luokseen. Jopa hän kaksi
kertaa koneellisesti kädellään puristi ohjaksia ikäänkuin totellen
salaista ääntä kääntyäkseen takaisin samaa tietä, mutta aina hänen
hurja sukuylpeytensä oli häntä voimakkaampi, ja hän jatkoi matkaansa.

Aurinko jo nousi, kun don Ramón saapui haciendalle.

Kaksi henkeä odotti hänen tuloaan seisten kummallakin puolen porttia.

Toinen oli doña Jesusita, toinen Eusebio.

Havaitessaan vaimonsa, joka kalpeana ja mykkänä seisoi hänen edessään
kuin lohduttomuuden kuvapatsas, haciendero tunsi sanomatonta surua,
joka ahdisti hänen sydäntään. Hän aikoi ratsastaa ohitse.

Doña Jesusita astui pari askelta eteenpäin ja tarttuen hevosen suitsiin
kysyi hätäisenä:

"Don Ramón, mitä olet tehnyt pojalleni?"

Haciendero ei vastannut. Kun hän näki vaimonsa surun, valtasi hänet
katumus, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus
menetellä niinkuin oli tehnyt.

Turhaan doña Jesusita odotti vastausta. Don Ramón katsahti vaimoonsa.
Hän hätkähti huomatessaan ne häviämättömät rypyt, jotka murhe oli
uurtanut hänen vain muutamaa tuntia aikaisemmin niin tyyninä ja
rauhallisina olleisiin kasvoihinsa.

Tämä jalo nainen oli lyijynharmaa. Hänen pingoittuneet piirteensä
olivat tavattoman jäykät. Hänen kuumeesta hohtavat silmänsä olivat
punaiset ja kuivat; kaksi syvää, mustaa juovaa teki ne kuoppaisiksi ja
tuijottaviksi. Suuri täplä kirjavoitti hänen poskensa merkkinä
kyynelistä, joiden lähde oli ehtynyt. Hän ei voinut enää itkeä, hänen
äänensä oli käheä ja katkonainen, hänen rintansa, jota vaivasi
hengenahdistus, kohosi surullisesti päästäen kuuluviin läähättävän
huokauksen. Odotettuaan muutaman hetken vastausta kysymykseensä hän
kysyi uudelleen:

"Don Ramón, mitä olet tehnyt pojalleni?"

Haciendero käänsi hämmentyneenä päänsä pois.

"Voi! Olet surmannut hänet!" huudahti hänen vaimonsa epätoivoisena.

"En!" vastasi toinen säikähtäen tätä murhetta ja ensi kertaa elämässään
huomaten pojastaan tiliä vaativan äidin vallan.

"Mitä olet hänelle tehnyt?" jatkoi äiti itsepäisesti.

"Myöhemmin, tyynnyttyäsi, saat tietää kaikki", vastasi haciendero.

"Tyyni olen nytkin", väitti vaimo, "miksi teeskentelet sääliä, jota et
tunne minua kohtaan? Poikani on kuollut, ja sinä olet hänet surmannut!"

Don Ramón laskeutui ratsunsa selästä.

"Jesusita", sanoi hän vaimolleen tarttuen hänen käteensä ja katsoen
häneen hellästi, "vannon kaikkein pyhimmän nimessä, että poikasi elää.
En ole hiuskarvaankaan hänen päässään koskenut."

Äitiparka vaipui hetkiseksi aatoksiin.

"Uskon sinun puhuneen totta", vastasi hän sitten, "mutta minne hän on
joutunut?"

"No niin", virkkoi haciendero epäröiden, "koska kerran tahdot tietää
kaikki, niin ilmoitan, että olen jättänyt poikasi erämaahan, mutta
samalla varannut hänelle tilaisuuden huolehtia turvallisuudestaan ja
toimeentulostaan."

Doña Jesusita vavahti. Hermostunut puistatus kävi hänen ruumiinsa
lävitse.

"Olet ollut lempeä", sanoi hän terävästi ja katkeran ivallisesti; "olet
ollut laupias kuudentoista vuoden ikäistä nuorukaista kohtaan, don
Ramón. Sinua kammotti tahrata käsiäsi hänen verellään, pidit parempana
luovuttaa sen tehtävän metsän pedoille ja julmille intiaaneille, joita
yksinomaan asustelee näissä erämaissa."

"Hän oli rikollinen!" intti haciendero matalalla, mutta lujalla
äänellä.

"Lapsi ei ole koskaan rikollinen sen mielestä, joka on häntä kantanut
kohdussaan ja imettänyt", vastusti vaimo pontevasti. "Hyvä on, don
Ramón. Sinä olet tuominnut poikasi, minä hänet pelastan!"

"Mitä aiot tehdä?" tiedusteli haciendero pelästyen päätöstä, jonka näki
loistavan vaimonsa kasvoista.

"Se on sinulle yhdentekevää, don Ramón, aion vain täyttää
velvollisuuteni, kuten sinäkin olet luullut täyttäväsi omasi! Jumala
ratkaisee asian välillämme! Varo, ettei hän vielä joskus vaadi tiliä
poikasi verestä!"

Don Ramónin pää painui alas tämän uhkauksen satuttamana. Otsa kalpeana
ja mieli täynnä kalvavaa katumusta hän astui hitaasti haciendaan.

Hetken doña Jesusita seurasi häntä katseillaan.

"Voi!" huudahti hän. "Jumala, auta minua saapumaan ajoissa!"

Sitten hän lähti Eusebion seuraamana.

Kaksi ratsua odotti heitä läheisen metsikön suojassa. He nousivat
satulaan.

"Minne lähdemme, señora?" kysyi taloudenhoitaja.

"Etsimään poikaani!" vastasi nainen vihlovalla äänellä.

Toivo näytti kirkastaneen hänen muotonsa. Heleä puna peitti hänen
poskiaan, ja hänen tummat silmänsä salamoivat.

Nyt Eusebio päästi irti neljä mainiota vainukoiraa, joita tässä maassa
nimitetään _rastreroiksi_ ja käytetään hevosenjälkiä seuraamaan. Hän
antoi niiden nuuskia Rafaelille kuulunutta paitaa, ja koirat lähtivät
seuraamaan jälkiä äänekkäästi ulvoen. Eusebio ja doña Jesusita lähtivät
matkaan niiden perässä, katsoen toisiinsa heikon toivon kuvastuessa
kasvoilla.

Koirien ei ollut vaikea seurata jälkiä, jotka olivat aivan suorat,
ilman mitään epäröintiä, eivätkä ne myös kertaakaan pysähtyneet.

Kun doña Jesusita saapui paikalle, mihin Rafaelin isä oli poikansa
jättänyt, oli se tyhjä!... Poika oli kadonnut!

Jäljet siitä, että hän oli täällä oleskellut, olivat nähtävissä. Tuli
oli juuri sammumassa. Kaikki osoitti, että Rafael oli jättänyt tämän
paikan vain korkeinaan tuntia aikaisemmin.

"Mitä on tehtävä?" kysyi Eusebio tuskaisena.

"Jatkettava matkaa eteenpäin", vastasi doña Jesusita päättävästi iskien
kannukset hevosensa kylkiin, joka hirnahti kivusta ja lähti taas
hurjasti laukkaamaan.

Eusebio seurasi hänen kintereillään.

Saman päivän iltana vallitsi Hacienda del Milagrossa tyrmistynyt
mieliala.

Doña Jesusita ja Eusebio eivät vielä olleet palanneet. Don Ramón
määräsi koko väen nousemaan ratsaille.

Tulisoihduilla varustettuina peonit ja vaquerot alkoivat kiivaan ajon
etsiäkseen emäntäänsä ja taloudenhoitajaa.

Koko yö kului tuloksettomiin etsiskelyihin.

Päivän koittaessa löydettiin doña Jesusitan hevonen puoliksi revittynä
erämaasta. Siltä puuttuivat valjaat.

Hevosen ruhoa ympäröivä alue näytti olleen kiivaan taistelun
näyttämönä.

Epätoivoisena don Ramón antoi määräyksen palata takaisin haciendaan.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän kotiin saavuttuaan, "nytkö jo
rangaistustani aletaan panna täytäntöön?"

Viikkoja, kuukausia, vuosia vieri, eikä osakaan sitä salaperäistä
verhoa, joka peitti näitä kauheita tapahtumia, mitä tehokkaimmista
etsinnöistä huolimatta kohonnut. Rafaelin, hänen äitinsä ja Eusebion
kohtalosta ei saatu tietää mitään.



ENSIMMÄINEN OSA

USKOLLINEN SYDÄN



I

Preirie


Yhdysvaltain länsiosassa, Mississippi-joen toisella puolella leviää
useita satoja englanninpenikulmia laaja alue, jota vielä tänä
päivänäkään ei tunneta ja joka käsittää viljelemättömiä maita. Siellä
ei kohoa valkoihoisen miehen talo eikä intiaanin _hatto_.

Tätä suunnatonta autioseutua, missä on vuoroin synkkiä metsiä
salaperäisine, petojen polkemine polkuineen ja vuoroin vihannoivia
preirieitä, joilla kasvavan korkean, tiheän heinän heikoinkin
tuulenhenkäys panee lainehtimaan, huuhtelevat valtavat joet, joista
huomattavimmat ovat suuri Canadian, Arkansas ja Red River (punainen
virta).

Näillä kasvullisuudesta rikkailla seuduilla harhailee lukemattomia
laumoja villihevosia, puhveleita, hirviä ja Amerikan muista osista
tuhansia pitkäsarvisia eläimiä, joita sivistys päivä päivältä
karkoittaa kauemmaksi ja jotka näillä tienoilla saavat elää
alkuperäisessä vapaudessaan.

Mahtavimmat intiaaniheimot ovatkin valinneet tältä seudulta
metsästysalueensa.

Delawarit, crickit ja osagit samoilevat erämaan rajaseutuja lähellä
amerikkalaisten asuma-aluetta, joiden yhteyteen heikot sivistyksen
siteet alkavat heitä liittää, taistellen pooneja, mustajalkoja,
assiniboineja ja comancheja, kesyttömiä heimoja, preirioitten
paimentolaislaumoja tai vuoristoseutujen asukkaita vastaan, jotka
ristiin rastiin harhailevat näillä autioilla seuduilla, kenenkään
uskaltamatta vaatia niiden omistusoikeutta itselleen, mutta näyttäen
yksissä tuumin niitä hävittävän ja kokoontuen suurilukuisina
metsästysretkille kuin aikoisivat ryhtyä sotaan.

Viholliset, joita on vaarassa tavata tällä asumattomalla alueella, ovat
tosiaankin monenlaisia. Puhumattakaan petoeläimistä on lisäksi
metsästäjiä, erämiehiä ja sissejä, joita intiaanit pelkäävät yhtä
paljon kuin omia maanmiehiään.

Preirie, lakkaamattomien ja julmien taistelujen näyttämö, onkin
todellisuudessa vain suunnaton luukasa, johon vuosittain tuhansia
urhoollisia miehiä hämäräperäisesti sortuu armottomassa sissisodassa.

Ei mikään ole suurenmoisempaa ja majesteettisempaa kuin nähdä nämä
suunnattoman laajat preiriet, joihin Luoja on täysin käsin siroitellut
lukemattomia rikkauksia, ei mikään hurmaavampaa kuin niiden vihreät
lakeudet, sankat metsät ja mahtavat virrat, aaltojen surumielinen
kohina niiden lyödessä rantakallioita vasten, tuhansien lehdistöön
kätkeytyneiden lintujen laulu, korkeassa heinässä telmivien eläinten
hypyt, kaikki tämä viehättää, kaikki tenhoaa ja lumoaa matkailijan,
joka hurmaantuneena pian innostuksensa vallassa tarttuu johonkin
lukemattomista, kukkien sekaan hänen jalkojensa alle viritetyistä
ansoista, saaden hengellään maksaa varomattoman herkkäuskoisuutensa.

Lopulla vuotta 1837, viimeisinä päivinä syyskuuta, jota intiaanit
sanovat putoavien lehtien kuuksi -- _inaqui qisis_ --, istui muuan
nuorehko mies, joka hänen puvustaan huolimatta, se kun täydellisesti
oli intiaanien vaateparren näköinen, oli ihonväristä helppo tuntea
valkoiseksi, noin tunnin verran ennen auringonlaskua nuotion ääressä,
jonka lämpöä alettiin kaivata tähän vuodenaikaan, eräällä kaikkein
tuntemattomimmista seuduista sillä preiriellä, jota vastikään olemme
kuvailleet.

Mies oli korkeintaan viiden- tai kuudenneljättä vuoden vanha, vaikka
muutamat syvät vaot hänen leveällä, himmeänvalkealla otsallaan
tuntuivat todistavan vanhemmasta iästä.

Hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit, ylevät, ja niissä oli
metsäelämän aiheuttama ylpeyden ja tarmon leima. Hänen mustat silmänsä,
joita reunustivat tuuheat kulmakarvat, olivat ilmeeltään lempeät ja
surumieliset, mikä tasoitti niiden säihkyä ja eloisuutta. Kasvojen
alaosa katosi pitkän, tiheän parran alle, jonka siniseen vivahtava väri
oli vastakohtana niiden oudolle kalpeudelle.

Hän oli suurikokoinen, solakka ja täysin tasasuhtainen. Hänen jäntevät
jäsenensä, joissa pistivät silmään erinomaisen kovat lihakset,
osoittivat, että hän oli harvinaisen voimakas. Koko hänen olentonsa
muuten herätti kunnioittavaa mieltymystä, jota valioluonteiden on
helpompi saada osakseen näillä seuduilla kuin sivistysmaissa, missä
melkein vain luontokappaleiden ulkomuotoon pannaan huomiota.

Miehen sangen yksikertaiseen pukuun kuului ahtaitten alushousujen
tapainen, nilkkoihin asti ulottuva _mitassi_, joka oli nahkahihnalla
kiinnitetty lanteille, ja pumpulikankaasta valmistettu metsästysmekko,
joka oli koristettu erivärisillä villakankaanpalasilla ja ulottui
puolisääriin asti. Edestä auki oleva mekko päästi näkyviin hänen
ruskettuneen rintansa, jolla riippui mustasta sametista tehty messuhaka
ohuissa teräsketjuissa. Parkitsemattomasta kuusipeurannahasta
valmistetut jalkineet varjelivat jalkoja käärmeenpuremilta ja
ulottuivat polvien yläpuolelle asti. Hänen päänsä peitti
majavannahkainen lakki, jossa majavan häntä vielä roikkui takana,
päästäen näkyviin pitkiä kiharoita hänen upeasta, mustasta tukastaan,
jonka seassa jo näkyi hopeasuortuvia ja joka valui hänen leveille
hartioilleen.

Tämä mies oli metsästäjä.

Komea, rihlattu karbini, joka oli käden ulottuvilla hänen vieressään,
metsästyslaukku, jota hän kantoi olkahihnasta, ja kaksi vyöllä
riippuvaa puhvelinsarvea, jotka olivat täynnä ruutia ja luoteja, eivät
jättäneet tässä kohdin mitään sijaa epäilyksille. Kaksi pitkää
kaksipiippuista pistoolia oli huolimattomasti heitetty karbinin
viereen.

Metsästäjä piteli sellaista pitkää puukkoa, jota nimitetään
_macheteksi_, lyhyt- ja suorateräistä sapelin kaltaista asetta, joka ei
koskaan puutu preirieitten asujamilta, ja nylki paraillaan
huolellisesti majavaa pitäen samalla tarkasti silmällä kuusipeuran
reisikappaletta, joka jänteestä ripustettuna oli tulen päällä
käristymässä, ja kuunteli heikoimpiakin ääniä preirieltä.

Paikka, missä tämä mies oli, oli ihmeteltävän sopiva muutaman tunnin
pysähdystä varten.

Se oli jokseenkin korkean mäen harjalla oleva metsäaukeama. Kun mäki
asemallaan hallitsi laajalti preirietä, oli yllätys mahdoton. Muutaman
askelen päässä levähdyspaikalta pulppusi lähde, josta vesi juoksi
oikullisina putouksina tasangolle. Korkea, rehevä ruoho tarjosi mainion
laitumen kahdelle oivalliselle, villisilmäiselle ja säkenöivälle
hevoselle, jotka jonkun matkan päässä liekaan kytkettyinä ahmien söivät
ruokaansa. Kuiviin puihin sytytetty tuli, jota kolmelta puolen suojeli
kallio, päästi ilmaan vain ohuen savupatsaan, jota ei voinut huomata
kymmenen askeleen päästä, ja ikivanhat puut muodostivat seinämän, joka
peitti leiripaikan näillä seuduilla mahdollisesti väijyskelevien
vihollisten tungettelevilta katseilta.

Kaikki metsästäjän turvallisuutta varten tarvittavat varokeinot oli
lyhyesti sanoen otettu huomioon, ja tämä varovaisuus todisti kokemusta,
jota metsänkävijäelämä oli syventänyt.

Mailleen menevän auringon rusoittavat valonsäteet heijastuivat
hurmaavan kauniisti suurten puitten latvoissa. Sen kehrä oli
laskeutumaisillaan taivaanrantaa rajoittavien kukkuloiden taakse, kun
hevoset äkkiä lakkasivat syömästä, nostivat päänsä pystyyn ja
levottomina heristivät korviaan, mikä ei jäänyt metsänkävijältä
huomaamatta.

Vaikka hän ei vielä eroittanut mitään epäilyttävää ääntä, kaikki kun
näytti rauhalliselta seudulla, riensi hän pingoittamaan majavannahan
tulen eteen kahden ristikkäin kulkevan sauvan päälle ja nousematta
paikaltaan ojensi kätensä tarttuen karbiniinsa.

Kuului harakannaurua muistuttava huuto, joka toistui kolme eri kertaa
lyhyin väliajoin.

Metsästäjä pani hymähtäen karbinin jälleen viereensä ja ryhtyi edelleen
valmistamaan illallistaan. Melkein samassa ruoho heilahti rajusti, ja
kaksi komeata vainukoiraa ilmestyi hyppien näkyviin asettuakseen
makaamaan metsästäjän viereen, joka silitteli niitä hetken ja jonka oli
vähän vaikea vapautua niiden hyväilystä.

Hevoset olivat huolettomina alkaneet jatkaa keskeytynyttä syöntiään.

Vain muutaman minuutin matkan päässä koirien jäljessä seurasi toinen
metsästäjä, joka pian ilmestyi aukeaman laidalle.

Tämä uusi henkilö, joka oli paljon nuorempi kuin edellinen, sillä hän
näytti olevan korkeintaan kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen, oli
pitkä, hoikka, jäntevän näköinen mies. Hänen pyöreässä päässään
kiiluivat harmaat, älykkyyttä todistavat silmät, ja hänellä oli
avomieliset ja rehelliset kasvot, joille vaaleat, tuhan väriset hiukset
antoivat jonkunlaisen lapsellisen leiman.

Hänellä oli yllään samanlainen puku kuin hänen seuralaisellaankin.
Saavuttuaan tulen luo hän heitti maahan linnut, joita oli rihmaan
kiinnitettyinä kantanut selässään.

Sitten molemmat metsästäjät rupesivat vaihtamatta sanaakaan keskenään
valmistamaan ateriaa, jonka eräeläjät pitkäaikaisen harjoituksen
perusteella aina osaavat tehdä sangen herkulliseksi.

Oli tullut täysi yö, ja eräseutu alkoi vähitellen herätä. Petoeläinten
kiljunta kajahteli jo preiriellä.

Hyvällä ruokahalulla nautittuaan illallisensa metsästäjät sytyttivät
piippunsa ja asettuen istumaan selät tuleen päin, ettei sen valo
estäisi heitä eroittamasta tungettelevien vieraiden saapumista, jotka
pimeän turvissa saattaisivat sinne pyrkiä, he vetelivät haikuja
tyytyväisinä kuin konsanaan miehet, jotka pitkän ja vaivaloisen
päivämatkan jälkeen nauttivat hetken levosta, saaden sitten ehkä taas
kauan olla sitä vailla.

"No, miten on?" kysyi ensinmainittu metsästäjä lyhyesti kahden imaisun
välissä.

"Olit oikeassa", tokaisi toinen.

"Vai niin!"

"Olemme kulkeneet liian paljon oikealle. Sentähden kadotimme jäljet."

"Olin siitä aivan varma", puhui edellinen. "Katsohan, Ilomieli, luotat
liiaksi kanadalaisiin tapoihisi. Ne intiaanit, joille meillä on täällä
asiaa, eivät missään suhteessa muistuta irokeeseja, jotka kuljeskelevat
sinun maasi metsästysalueilla."

Ilomieli painoi päänsä alas merkiksi, että hän oli samaa mieltä.

"Muuten se ei paljonkaan merkitse tällä hetkellä", jatkoi toinen.
"Tärkeintä on tietää, keitä varkaamme ovat."

"Sen kyllä tiedän."

"Hyvä!" sanoi toinen ottaen kiireesti piippunsa suustaan, "ja keitä
ovat ne intiaanit, jotka ovat uskaltaneet varastaa minun merkeilläni
varustettuja pyydyksiä?"

"Comancheja."

"Sitä epäilinkin, lempo soikoon! Kymmenen parhainta pyydystä puhallettu
yhtenä yönä! Vannon, Ilomieli, että he saavat sen kalliisti maksaa!...
Entä missä comanchit tällä haavaa ovat?"

"Korkeintaan puolentoista penikulman päässä. Se on rosvolauma, tusinan
verta miehiä. Noudattaen sitä suuntaa, minne he nyt menevät, he
pääsevät pian takaisin vuorilleen."

"Kaikki eivät pääse sinne", vastasi metsämies katsahtaen karbiniinsa.

"Totisesti", huudahti Ilomieli äänekkääseen nauruun purskahtaen, "he
saavat vain, mitä ansaitsevat. Jätän tehtäväksesi, Uskollinen Sydän,
rangaista heitä heidän röyhkeydestään, mutta vielä hartaampi olet
heille kostamaan, kunhan saat tietä, kuka heitä johtaa."

"Vai niin! Tunnenko siis heidän päällikkönsä?"

"Vain pikkusen", vastasi Ilomieli hymähtäen, "se on Nehu Nutah."

"Kotkanpääkö?" huudahti Uskollinen Sydän hypähtäen pystyyn, "kas vaan!
Tunnen kyllä hänet, ja Jumala suokoon, että tällä kertaa saisin
selvittää vanhat tilit. Hänen mokkasininsa ovat jo kovin kauan
tallanneet samoja polkuja kuin minä ja tukkineet minulta tien."

Lausuttuaan nämä sanat niin vihaisella äänenpainolla, että Ilomieli
hätkähti, otti metsänkävijä suutuksissaan siitä, että oli antanut
itsessään kiehuvan vihan täten tulla näkyviin, taas piippunsa ja jatkoi
tupakoimistaan teeskennellyn levollisesti, mikä ei kuitenkaan
eksyttänyt hänen seuralaistaan.

Keskustelu katkesi.

Molemmat metsämiehet näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin poltellen
ääneti vieri vieressä.

Vihdoin Ilomieli kääntyi toverinsa puoleen.

"Jäänkö vartioimaan?" kysyi hän.

"Et", vastasi Uskollinen Sydän matalalla äänellä, "nuku sinä vain. Minä
tähystän sekä sinun että omasta puolestani."

Mitään puhumatta Ilomieli laskeutui makuulle nuotion viereen, ja
muutaman minuutin perästä hän oli vaipunut sikeään uneen.

Kun huuhkaja päästi kuuluville aamuhuutonsa, joka tuntui tervehtivän
auringon pikaista ilmestymistä, niin Uskollinen Sydän, joka koko yön
oli pysynyt liikkumattomana kuin marmorinen kuvapatsas, herätti
toverinsa.

"Nyt on jo aika", sanoi hän.

"Hyvä!" vastasi Ilomieli nousten heti jalkeille.

Metsästäjät satuloivat hevosensa, laskeutuivat varovasti kukkulalta
alas ja ryhtyivät seuraamaan comanchien jälkiä.

Aurinko nousi samalla säteilevänä taivaanrannalle karkoittaen pimeän ja
luoden preirielle ihanaa, elvyttävää valoaan.



II

Metsästäjät


Mainitkaamme nyt pari sanaa henkilöistä, joita vastikään kuvailimme ja
jotka joutuvat näyttelemään tärkeätä osaa tässä kertomuksessa.

Uskollinen Sydän -- vain tällä nimellä tunnettiin tämä metsästäjä
kaikilla Lännen preirieillä -- oli taitavuutensa, rehellisyytensä ja
rohkeutensa takia erinomaisessa maineessa intiaaniheimojen joukossa,
joiden kanssa hän oli seikkailuelämänsä kuluessa joutunut tekemisiin.
Kaikki häntä kunnioittivat.

Valkoihoiset metsästäjät ja erämiehet, espanjalaiset ja
pohjois-amerikkalaiset sekä sekarotuiset panivat suurta arvoa hänen
metsäelämässä saavuttamaansa kokemukseen turvautuen usein hänen
neuvoihinsa.

Eivätpä edes preirierosvot, nuo hirtehiset ja yhteiskunnan hylkiöt,
jotka elävät vain ryöstämällä ja kiristämällä, uskaltaneet koskea
häneen, koettaen mahdollisuuden mukaan olla joutumatta hänen tielleen.

Tämän miehen olikin vain älynsä ja tahtonsa voimalla onnistunut melkein
tietämättään luoda itselleen valta, jonka näiden laajojen autiomaitten
villit asujamet hyväksyivät ja tunnustivat.

Valtaansa hän käytti vain yhteiseksi hyväksi ja kaikin keinoin
edistääkseen sitä, että he saisivat täydessä turvassa antautua niihin
toimiin, joita he harrastivat.

Ei kukaan tiennyt, kuka Uskollinen Sydän oli tai mistä hän tuli. Hänen
menneisyytensä oli mitä suurimman salaperäisyyden peitossa.

Eräänä päivänä -- siitä oli jo viisitoista tai parikymmentä vuotta --
olivat muutamat metsästäjät tavanneet hänet Arkansasvirran rannalla
paraillaan virittämässä majavanpyydyksiä. Hän oli silloin vielä varsin
nuori. Hänen aikaisempaa elämäänsä koskevat harvat kysymykset olivat
jääneet vastausta vaille. Metsästäjät, jotka luonteeltaan eivät ole
lörpöttelijöitä, epäilivät nuorukaisen hämmästyneihin ja
hämäräperäisiin lauseihin kätkeytyvän jonkun salaisuuden, jonka hän
halusi säilyttää, eivätkä hennoneet ryhtyä häntä enempää ahdistamaan,
ja niin asia jäi silleen.

Mutta toisin kuin muut metsästäjät ja erämiehet, heillä kun kaikilla on
yksi tai pari seuralaista, joihin he liittyvät ja joista he eivät
koskaan luovu, Uskollinen Sydän asui yksinään. Ilman vakinaista
asuinpaikkaa hän liikuskeli kaikkialla näillä autiomailla jäämättä
minnekään vakituisesti asumaan.

Synkkänä ja surumielisenä hän pakeni vertaistensa seuraa, aina
kuitenkin valmiina tilaisuuden tullessa tarjoamaan heille palvelustaan,
vieläpä panemaan henkensäkin alttiiksi heidän puolestaan. Kun sitten
tahdottiin ilmaista kiitollisuutta hänelle, niin hän iski kannukset
hevosensa kylkiin ja poistui kauas virittämään otuksille satimiaan,
antaakseen niille, jotka olivat hänelle kiitollisuudenvelassa, aikaa
unohtaa suoritetun palveluksen.

Joka vuosi hävisi Uskollinen Sydän samaan aikaan lokakuun vaiheilla,
pysyen poissa viikkokausia, eikä kukaan voinut edes aavistaa, minne hän
oli kadonnut. Kun hän sitten jälleen näyttäytyi, olivat hänen kasvonsa
muutaman päivän tavallista synkemmät ja surullisemmat.

Eräänä päivänä hänen palatessaan tällaiselta salaperäiseltä matkalta
häntä seurasi pari aivan nuorta, oivallista vainukoiraa, jotka olivat
jääneet hänen luokseen. Hän näyttikin paljon pitävän niistä.

Viisi vuotta ennen sitä aikaa, josta alamme kertomuksemme jatkon, hän
eräänä iltana juuri palatessaan asettamasta paikoilleen pyydyksiä yöksi
eroitti äkkiä puiden lomitse intiaanien leiritulen.

Muuan valkoihoinen, tuskin vielä seitsemäntoista vuoden ikäinen mies,
oli köytetty paaluun punanahkojen veitsien maalitauluksi. He
huvittelivat kiduttamalla häntä, ennenkuin uhraisivat hänet veriselle
raivolleen.

Totellen vain säälintunnettaan, jota vangittu hänessä herätti, ja
välittämättä kauheasta vaarasta, johon hän antautui, Uskollinen Sydän
heittäytyi rohkeasti intiaanijoukon keskelle ja asettui vangin eteen
suojellen häntä ruumiillaan.

Intiaanit olivat comancheja. Hämmästyen tästä äkillisestä yllätyksestä,
johon he eivät lainkaan olleet valmistuneet, he jäivät muutamiksi
hetkiksi liikkumattomina paikoilleen, kerrassaan ällistyneinä moisesta
uhkarohkeudesta.

Menettämättä aikaa Uskollinen Sydän katkoi vangin siteet ja antoi
hänelle veitsensä, minkä toinen iloisena otti vastaan. Molemmat
valmistautuivat nyt kalliisti myymään henkensä.

Valkoihoiset herättävät intiaaneissa vaistomaista kauhua. Toinnuttuaan
hämmästyksestään comanchit kuitenkin näyttivät aikovan käydä näiden
kahden miehen kimppuun, jotka näin uhmailivat heitä. Mutta tulen
loimussa, joka osui aivan metsästäjän kasvoille, hänet tunnettiin.

Punanahat alkoivat kunnioittavasti vetäytyä taaksepäin puhellen
keskenään: "Sehän on Uskollinen Sydän! Suuri kalpea metsämies!"

Kotkanpää, se oli intiaanien päällikön nimi, ei tuntenut metsästäjää.
Hän näet kävi vasta ensi kertaa Arkansasin preirieillä, joten hän ei
ymmärtänyt soturiensa huomautusta. Hän vihasi sydämensä pohjasta
valkoihoisia, joille oli julistanut ikuisen sodan. Suuttuneena siitä,
mitä hän komennettavissaan luuli pelkuruudeksi, hän läheni yksinään
Uskollista Sydäntä, mutta silloin tapahtui jotakin kummallista.

Comanchit kävivät käsiksi johtajaansa ja häntä kohtaan tuntemastaan
kunnioituksesta huolimatta riistivät häneltä aseet, niin ettei hän
voinut mitään tehdä metsästäjälle.

Kiitettyään heitä Uskollinen Sydän itse antoi päällikölle takaisin
hänen aseensa, jotka oli tuotu hänelle. Toinen otti ne luoden
jalomieliseen vastustajaansa uhkaavan katseen.

Halveksien metsästäjä kohautti olkapäitään. Onnellisena siitä, että oli
pelastanut nuoren miehen hengen, hän poistui vangin seurassa.

Uskollinen Sydän oli täten kymmentä minuuttia lyhyemmässä ajassa saanut
leppymättömän vihamiehen ja hartaan ystävän.

Vangin kertomus oli yksinkertainen.

Lähdettyään Kanadasta isänsä kanssa preirieille metsästelemään he
olivat joutuneet comanchien käsiin. Toivottoman vastustuksen jälkeen
oli hänen isänsä täynnä haavoja pian menettänyt henkensä. Pahoillaan
kuolemasta, joka oli heiltä riistänyt yhden uhriteuraan, intiaanit
olivat pitäneet nuorukaisesta hyvää huolta, jotta hän voisi
kidutuspaalussa esiintyä komeasti, ja hän olisikin saanut
marttyyrikuoleman ilman Uskollisen Sydämen väliintuloa.

Saatuaan nämä tiedot metsästäjä kysyi nuorukaiselta, mitä tämä aikoi
tehdä ja eikö tämä kauhea oppikoe, jonka hän juuri oli suorittanut
metsänkävijäammatissa, ollut kyllästyttänyt häntä seikkailuelämään.

"Vielä mitä, päinvastoin", vastasi toinen, "tahtoni on entistä lujempi
antautua tälle alalle. Ja sitten", lisäsi hän, "tahdon kostaa isäni
kuoleman."

"Se on oikein", huomautti metsästäjä.

Keskustelu asiasta oli jäänyt siihen.

Uskollinen Sydän vei nuoren miehen yhteen _cacheistaan_ eli
jonkunlaiseen maahankaivettuun varastopaikkaan, jommoisissa erämiehet
säilyttävät rikkauksiaan. Sieltä hän oli vetänyt esille erämiehen koko
asun: pyssyn, puukon, pistoolit, metsästyslaukut, pyydykset. Nämä eri
kapineet hän tarjosi suojatilleen.

"Menkää", sanoi hän muitta mutkitta, "ja Jumala teitä auttakoon!"

Toinen katsoi häneen mitään vastaamatta. Ilmeisesti hän ei käsittänyt
tätä ollenkaan.

Uskollinen Sydän hymyili.

"Olette vapaa", jatkoi hän, "tässä ovat uuden ammattinne
harjoittamisessa tarvittavat välineet. Lahjoitan ne teille. Preirie on
edessänne, onnea vain."

Nuorukainen ravisti päätään.

"Ei", sanoi hän, "en eroa teistä, ellette minua aja luotanne. Olen
yksinäni, vailla kotia ja ystäviä. Olette pelastanut henkeni. Kuulun
siis teille."

"En peri maksua tekemistäni palveluksista", vastasi metsästäjä.

"Vaaditte päinvastoin liian suuren maksun", väitti toinen vilkkaasti,
"koskette hyväksy kiitollisuutta. Pitäkää tarjoamanne lahjat, ne ovat
minulle hyödyttömät. En ole kerjäläinen, jolle heitetään almu. Ennen
palaan uudelleen comanchien kidutettavaksi. Hyvästi!"

Ja kanadalainen lähti päättävästi kävelemään intiaanien leirille päin.

Uskollinen Sydän hämmästyi. Tämä nuorukainen oli niin avomielisen, niin
lapsellisen näköinen, että metsästäjä tunsi sydämessään jonkunlaista
liikutusta.

"Seis!" huudahti hän.

Toinen pysähtyi.

"Elän yksikseni", jatkoi metsästäjä. "Se elämä, jota joutuisitte
kanssani viettämään, on yksitoikkoista. Suuri suru painaa mieltäni.
Miksi siis kiinnittäisin teidät itseeni, kun olen onneton?"

"Ottaakseni osaa suruunne, jos pidätte minua sen arvoisena, ja
lohduttaakseni teitä, mikäli se on mahdollista. Yksinään ollen ihminen
on vaarassa joutua epätoivon valtaan, mutta Jumala on säätänyt hänet
elämään toverien parissa."

"Se on totta!" mutisi metsästäjä epäröiden.

"Minkä päätöksen teette?" tiedusteli nuorukainen kärsimättömänä.

Uskollinen Sydän tarkasti häntä hetkisen ja näytti kotkansilmillään
tutkivan hänen salaisimpia ajatuksiaan. Sitten hän varmaankin
tyytyväisenä tulokseen lausui:

"Mikä on nimenne?"

"Ilomieli", vastasi toinen, "tai jos pidätte hauskempana oikeaa
nimeäni, niin se on Georges Talbot, mutta minua puhutellaan yleensä
vain ensinmainitulla nimellä."

Metsästäjä hymyili.

"Nimi on lupaava", sanoi hän tarttuen nuorukaisen käteen. "Ilomieli",
lisäsi hän, "tästä hetkestä alkaen olet veljeni, ja liittomme täytyy
kestää elämässä ja kuolemassa."

Hän suuteli nuorukaisen silmiä, niinkuin preiriellä on tapana tehdä
tällaisina hetkinä.

"Elämässä ja kuolemassa", kertasi kanadalainen innostuneena, lämpimästi
pusertaen tarjottua kättä ja vuorostaan suudellen uutta veljeään
silmille.

Siten oppivat Uskollinen Sydän ja Ilomieli tuntemaan toisensa. Viiden
vuoden kuluessa ei pienintäkään epäsopua, ei edes vähäisintä epäilyksen
varjoakaan ollut tullut häiritsemään ystävyyttä, jonka nämä kaksi
valioluonnetta olivat vannoneet toisilleen erämaassa Jumalan kasvojen
edessä. Joka päivä se päinvastoin tuntui lujittuvan. Noilla kahdella
miehellä oli vain yksi sydän. He luottivat täydellisesti toisiinsa
arvaten toistensa salatuimmatkin ajatukset. Nämä miehet olivat
havainneet voimiensa tulleen kymmenkertaisiksi, ja heidän
molemminpuolinen luottamuksensa oli niin suuri, etteivät he enää
epäilleet ryhtyä mihinkä hyvänsä, ottaa toimittaakseen ja saattaakseen
onnelliseen loppuun mitä uhkarohkeimpia tehtäviä, joiden edessä
kymmenen päättäväistä miestä olisi ruvennut epäröimään.

Mutta he onnistuivat kaikessa. Ei mikään näyttänyt olevan heille
mahdotonta. Olisi voinut sanoa, että taikavoima suojeli heitä tehden
heidät haavoittumattomiksi ja voittamattomiksi. Heidän maineensa olikin
laajalle levinnyt, ja ne, joissa heidän nimensä ei herättänyt
ihastusta, mainitsivat sitä kauhuissaan.

Kun oli kulunut muutamia kuukausia Uskollisen Sydämen tutkiessa
toveriaan, ei metsästäjällä ollut enää mitään salattavaa Ilomieleltä,
mikä on seurauksena siitä, että ihminen haluaa uskoa huolensa
luotettavalle ystävälle. Tämä luottamus, jota nuorukainen
kärsimättömästi odotti, mutta jota houkuttaakseen hän ei ollut mitään
tehnyt, oli tiukentanut, jos niin voi sanoa, molempia miehiä yhdistäviä
siteitä tarjoten kanadalaiselle tilaisuuden lohduttaa ystäväänsä, jonka
ahdistettu mieli kyllä kaipasi lohtua, ja tehden hänelle mahdolliseksi
välttää koskaan repimästä yhä vertavuotavia haavoja.

Sinä päivänä, jolloin tapaamme heidät preiriellä, he olivat joutuneet
röyhkeän varkauden uhreiksi, jonka oli tehnyt heidän vanha
vihamiehensä, comanchien päällikkö Kotkanpää. Tämän vanha kauna ei
ollut ajan mittaan heikentynyt, vaan päinvastoin yltynyt.

Rotunsa tapaan konnamaisena intiaani ei ollut tietääkseenkään
häväistyksestä, joka oli kohdannut häntä hänen omiensa puolelta ja
johon valkoihoiset metsämiehet olivat suoranaisesti olleet syypäät,
vaan painanut asian villaisella kärsivällisesti odottaen koston hetkeä.
Salaa hän oli kaivanut kuilua vihamiestensä jalkojen alle yllyttäen
vähitellen punanahkoja heitä vastaan, taitavasti panettelemalla heitä.
Näin menetellen hänen oli vihdoin onnistunut, niin hän ainakin itse
luuli, herättää kaikissa preiriellä liikuskelevissa, jopa
valkoihoisissa ja sekarotuisissakin, vihaa näitä kahta miestä vastaan,
niin että heitä pidettiin yhteisinä vihollisina.

Heti saavutettuaan tämän tuloksen Kotkanpää oli asettunut
kolmisenkymmenen uskollisen soturin johtajaksi. Tahtoen synnyttää
mellakan tuhoamaan ne, joille hän oli vannonut kuoleman, hän yhtenä
ainoana yönä oli varastanut heidän kaikki pyydyksensä varmana siitä,
etteivät he jättäisi sellaista loukkausta rankaisematta, vaan
tahtoisivat kostaa.

Päällikkö ei ollut erehtynyt laskuissaan. Kaikki oli käynyt, niinkuin
hän oli edeltäkäsin ajatellut.

Ja siellä hän jo odotti vihollisiaan.

Arvellen, etteivät nämä saisi apua intiaaneilta eikä metsästäjiltä, hän
jo hyvillä mielin luuli voivansa johtamiensa kolmenkymmenen
päättäväisen miehen avulla helposti vangita molemmat metsästäjät, jotka
aikoi mitä julmimmin kiduttaen tappaa.

Mutta hän oli tehnyt sen virheen, että oli salannut soturiensa
lukumäärän, herättääkseen enemmän luottamusta metsästäjissä.

Nämä olivat vain puoliksi erehtyneet hänen sotajuonestaan. Pitäen
itseään kyllin voimakkaina taistelemaan vaikkapa kahtakymmentä
intiaania vastaan he eivät olleet pyytäneet ketään avukseen kostaakseen
halveksimalleen viholliselle, vaan päättävästi lähteneet, kuten jo
olemme nähneet, ajamaan comancheja takaa.

Päättäen tähän hiukan pitkän, mutta seuraavan ymmärtämiseksi
välttämättömän selonteon ryhdymme jatkamaan kertomustamme siltä
kohdalta, johon sen keskeytimme lopettaessamme edellisen luvun.



III

Jäljet


Kotkanpää ei tahtonut jäädä piiloon vihollisiltaan, jonka vuoksi hän ei
ollut vähääkään huolehtinut jälkiensä peittämisestä.

Ne olivat korkeassa ruohossa helposti huomattavissa. Jos ne paikoittain
näyttivätkin häviävän, tarvitsi metsästäjien vain hiukan muuttaa
suuntaansa sivulle löytääkseen ne jälleen.

Sillä tavalla ei koskaan ennen oltu ajettu vihollista. Tämän täytyi
näyttää sitä merkillisemmältä Uskollisesta Sydämestä, joka
pitkäaikaisen kokemuksen nojalla perinpohjin tunsi intiaanien kaikki
metkut ja tiesi, kuinka taitavasti he hävittävät kaikki merkit
kulustaan, kun sen katsovat välttämättömäksi.

Tämän jälkien seuraamisen helppous pani hänet miettimään. Koska
comanchit eivät olleet varovaisempia, niin he varmaankin pitivät
itseään kyllin voimakkaina. Tai sitten he olivat valmistaneet
väijytyksen, jonne toivoivat voivansa houkuttaa liian rohkeat
vihollisensa.

Molemmat erämiehet etenivät katsahtaen vuoroin oikealle vuoroin
vasemmalle, ollakseen varmat siitä, etteivät erehdy, mutta jäljet
johtivat suoraa linjaa ilman minkäänlaisia mutkia tai kierroksia. Oli
mahdotonta tavata mitään helpommin seurattavia jälkiä. Ilomielikin
alkoi pitää tätä tavattomana ja käydä todella levottomaksi.

Mutta vaikka comanchit eivät olleet välittäneet kätkeä kulkunsa jälkiä,
niin erämiehet eivät menetelleet heidän tavallaan. Samotessaan he
jatkuvasti peittivät jälkensä sitä mukaa kuin matka edistyi.

Täten he saapuivat leveähkön puron rannoille, jolla on nimenä Verdi
Gris River. Se on suuren Canadianin sivujoki.

Ennenkuin he menivät tämän pikku joen toiselle puolelle, jossa eivät
enää olisi varsin kaukana intiaaneista, pysähtyi Uskollinen Sydän
viitaten seuralaiselleen merkiksi, että tämä noudattaisi hänen
esimerkkiään.

Molemmat laskeutuivat hevosen selästä. Ohjaten suitsista ratsujaan he
vetäytyivät puuryhmän suojaan, ettei heitä huomattaisi, vaikka joku
intiaani olisi pantu vahtimaan heidän tuloaan.

Kun he olivat päässeet kätköön, pani Uskollinen Sydän sormen suulleen
kehoittaen toveriaan varovaisuuteen. Sitten hän kuiskasi toisen
korvaan:

"Ennenkuin menemme kauemmaksi, neuvotelkaamme voidaksemme tarkalleen
sopia, mitä teemme."

Ilomieli painoi päänsä merkiksi, että hän oli samaa mieltä.

"Epäilen jotakin petosta", jatkoi erämies. "Intiaanit ovat kokeneita
sissejä. He ovat liian tottuneita preirie-elämään toimiakseen, niinkuin
he nyt tekevät, ilman erikoista syytä."

"Se on totta", myönsi kanadalainen varmasti, "jäljet ovat liian selvät
ja liian hyvin havaittavat ollakseen kätkemättä ansaa."

"Aivan niin, mutta nyt he ovat olleet liian ovelia, niin että heidän
pahanilkisyytensä ei ole saavuttanutkaan tarkoitustaan. Sellaisia
erämiehiä kuin me, ei niin vain vedetä nenästä. Siksi onkin oltava
kahta vertaa varovaisempia, tutkittava huolellisesti jokainen lehti ja
korsi, ennenkuin menemme lähemmäksi punanahkojen leiriä."

"Pankaamme parastamme", kuiskasi Ilomieli katsellen ympärilleen,
"kätkekäämme hevosemme johonkin varmaan paikkaan, josta voimme ne
tarvittaessa hakea. Lähdemme sitten jalkaisin tutkimaan asemaa ja
niiden lukumäärää, jotka haluamme yllättää."

"Olet oikeassa, Ilomieli", sanoi Uskollinen Sydän, "tuumasi on
oivallinen. Panemme sen täytäntöön."

"Luulen, että meidän silloin täytyy kiirehtiä."

"Miksi niin? Älkäämme hätäilkö, sillä kun intiaanit eivät huomaa meidän
saapuvan, niin laimenee heidän valppautensa. Käytämme hyväksemme heidän
laiminlyöntiään hyökätäksemme heidän kimppuunsa, jos on pakko ryhtyä
tähän äärimmäiseen keinoon. Saattaisi muuten olla paras odottaa yön
tuloa alkaaksemme tutkimuksemme."

"Viekäämme ensin hevoset turvaan. Sitten saamme katsoa, mitä on
tehtävä."

Erämiehet astuivat esille tiheiköstä mitä suurinta varovaisuutta
noudattaen. He eivät menneet joen yli, vaan palasivat samaa tietä,
seuraten jonkun aikaa jo aikaisemmin kulkemaansa polkua. Sitten he
poikkesivat vasemmalle ja painuivat laaksoon, missä pian katosivat
korkeaan ruohoon.

"Saat johtaa meitä, Ilomieli", sanoi Uskollinen Sydän. "En todellakaan
tiedä, minne meitä opastat."

"Luota minuun, sillä olen sattumalta keksinyt kahden luodinkantaman
päässä täältä jonkunlaisen linnan, joka on hevosillemme mainio, ja
jossa tarpeen tullen voimme kestää oikeata piiritystäkin."

"_Caramba_!" äännähti erämies osoittaen tällä kirosanalla, jota hän
usein käytti, espanjalaisen syntyperänsä. "Miten teit niin tärkeän
havainnon?"

"Perin yksinkertaisesti. Tulin juuri virittämästä ansojani.
Lyhentääkseni matkaani ja saavuttaakseni sinut pikemmin nousin ylös
vuorta, joka näkyy tuolla edessämme, kun äkkiä lähes kaksi kolmannesta
noustuani havaitsin pensaitten välissä ison karhun karvaisen turvan."

"Ah, niinkö! Minäpä muistan hiukan tuota seikkailua, mutta ellen
erehdy, niin toit minulle tuona päivänä ei vain yhtä, vaan vieläpä
kaksi mustankarhun nahkaa."

"Aivan niin, saaliiseeni kuului kaksi kontiota, yksi koirasia yksi
naaraskarhu. Ymmärrät, että heti ne nähtyäni minussa heräsivät
metsämiesvaistoni. Unohtaen väsymykseni latasin karbinini ja lähdin
ajamaan niitä takaa. Saat itse nähdä, minkälaisen pakopaikan ne olivat
valinneet", lisäsi hän astuen ratsun selästä maahan, ja hänen toverinsa
tehdessä samoin.

Heidän edessään kohosi puoliympyrässä joukko muodoltaan mitä
erilaisimpia ja oikullisimpia kallioita. Surkastuneita pensaita työntyi
siellä täällä kivien lomasta esille, köynnöskasvit reunustivat
kallioiden huippuja tehden tämän yli kuusisataa metriä preirien
yläpuolelle kohoavan röykkiön sellaisten vanhojen läänityslinnojen
raunioiden näköiseksi, jollaisia joskus tapaa Euroopan suurten virtojen
varsilla.

Näillä seuduilla liikuskelevat erämiehet olivat antaneet tälle paikalle
nimen _Valkoiset linnat_ sen graniittimöhkäleiden värin mukaan.

"Emme ikinä pääse sinne hevosinemme", puheli Uskollinen Sydän kotvan
aikaa huolellisesti arvioituaan matkaa, mikä heidän oli kuljettava.

"Koettakaamme ainakin", rohkaisi Ilomieli ohjaten hevostaan suitsista.

Nousu oli hankalaa. Muut kuin erämiesten hevoset, jotka olivat
tottuneet mitä vaikeakulkuisimpiin teihin, eivät olisi voineet sitä
suorittaa, vaan olisivat tuhansia kertoja syöksyneet ylhäältä alas.

Täytyi tarkasti valita paikka, minne asetti jalkansa, sitten oli
heittäydyttävä yhdellä hyppäyksellä eteenpäin ja yhäti samalla tavalla
mutkitellen, niin että rupesi huimaamaan.

Lähes puoli tuntia kestettyään tavattomia ponnistuksia he saapuivat
jonkunlaiselle penkereelle, joka oli korkeintaan kymmenen metriä leveä.

"Se on tässä", lausui Ilomieli pysähtyen.

"Tässäkö?" kysyi Uskollinen Sydän katsellen joka puolelle keksimättä
aukkoa.

Ilomieli hymyili.

"Tule", sanoi hän.

Ja taluttaen yhä hevostaan suitsista hän meni erään kalliomöhkäleen
taakse erämiehen seuratessa häntä uteliaana.

Käveltyään viitisen minuuttia jonkunlaista käytävää pitkin, joka oli
korkeintaan kolme jalkaa leveä ja tuntui kiertävän ympyrässä,
seikkailijat äkkiä joutuivat suuren luolan ammottavalle suulle.

Käytävä oli muodostunut kauheassa luonnonmullistuksessa, jollaiset ovat
näillä seuduilla niin tavallisia, ja oli niin hyvin sitä naamioivien
kallioitten ja kivien takana kätkössä, että oli mahdotonta sitä huomata
muuten kuin mahdollisesti sattumalta.

Erämiehet astuivat luolaan.

Ennen vuorellenousua oli Ilomieli ottanut mukaansa joukon päreitä. Nyt
hän sytytti kaksi soihtua, joista ojensi toisen toverilleen ja piti
toisen itse.

Luola näyttäytyi nyt heille kaikessa villissä majesteettisuudessaan.

Sen seinät olivat korkeat. Niissä oli päällekkäin loistavia tippukiviä,
joista valo heijastui kymmenkertaisena synnyttäen tarumaisen
valaistuksen.

"Tämä luola", sanoi Ilomieli, annettuaan ystävänsä jonkun aikaa tutkia
sen yksityiskohtia, "on epäilemättä tämän preirien merkillisyyksiä.
Tuo käytävä, joka kulkee loivasti alas tuossa edessämme, menee Verdi
Gris-joen alitse ja jatkuu sen toisella puolella mailin verran
tasangolle. Paitsi sitä käytävää, jonka kautta tulimme luolaan, ja
tuota, joka on edessämme, on vielä neljä muuta, jotka kaikki johtavat
täältä ulos eri suunnille. Näet siis, että täällä emme ole vaarassa
joutua saarroksiin ja että nämä tilavat suojat tarjoavat meille
huoneuston, jota itse Yhdysvaltojen presidenttikin kadehtisi."

Ihastuneena tämän turvapaikan löydöstä Uskollinen Sydän tahtoi tutustua
siihen pienimpiä yksityiskohtia myöden, ja vaikka tämä erämies oli
luonnostaan harvasanainen, ei hän kuitenkaan voinut olla useampaan
otteeseen lausumatta ihailuaan.

"Miksi et ole puhunut tästä minulle aikaisemmin?" uteli hän.

"Odotin sopivaa tilaisuutta", vastasi toinen.

Erämiehet panivat hevosensa liekaan. Niille riittikin ruokaa yllin
kyllin eräässä luolan osassa, jonne tunkeutui valoa näkymättömistä
halkeamista. Kun he olivat päässeet varmuuteen siitä, ettei näiltä
jaloilta eläimiltä heidän poissaollessaan puuttuisi mitään ja etteivät
ne voisi karata, heittivät he karbinit olalleen, vihelsivät koirat
luokseen ja lähtivät kiireesti pitkin käytävää, joka johti joen alitse.

Ilma muuttui pian kosteaksi heidän ympärillään. Hiljainen,
yhtäjaksoinen humina alkoi kuulua heidän päänsä päällä. He kulkivat
Verdi Grisin alitse.

Puolisen tuntia astuskeltuaan erämiehet ilmestyivät preirielle aukosta,
jonka tiheä pensaikko ja köynnöskasvit kätkivät.

He olivat viipyneet kauan aikaa luolassa. Ensin he olivat tarkastaneet
huolellisesti paikat aivan kuin aavistaen, että heidän kerran vielä
täytyisi etsiä sieltä turvapaikka hevosilleen. Sitten he olivat
kiireesti haukanneet vähän, niin että aurinko oli juuri mailleen
menemässä, kun he jälleen ryhtyivät comanchien jälkiä seuraamaan.

Sitten alkoi todella intiaanien takaa-ajo. Pantuaan vainukoiransa
näiden jäljille molemmat erämiehet etenivät hiljaa niiden perässä,
ryömien nelin kontin korkeassa ruohossa, silmät ja korvat tarkkaavina,
pidättäen henkeään ja pysähtyen välillä hengähtämään ja samalla
tutkimaan niitä tuhansia preirien ääniä, joita erämiehet eroittavat
tavattoman helposti ja joille he arveluitta keksivät selityksen.

Eräseutu oli vähitellen vaipunut kuolonhiljaisuuteen.

Yön lähestyessä näillä suunnattomilla autiomailla luonto näyttää
toimittavan hartautensa ja hurskaan rukouksen ohella virittävän
alkusoittoa pimeyden salaperäisyyksiin.

Erämiehet etenivät yhä varovammin, ryömien vieretysten.

Äkkiä koirat ääntä päästämättä vetäytyivät taaksepäin. Nuo kunnon
eläimet tuntuivat ymmärtävän, että näillä seuduilla on tärkeätä pysyä
hiljaa ja että yksikin ulvahdus maksaisi heidän isäntiensä hengen.

Ilomieli katsoi tiukasti ympärilleen.

Hänen silmänsä välähtivät, hän kavahti pystyyn ja pantterin lailla
loikaten heittäytyi erään intiaanisissin kimppuun, joka eteenpäin
kallistuneena ja pää kumarassa näytti vainuavan vihollisen tuloa.

Intiaani kaatui selälleen ehtimättä päästää avun- tai hätähuutoa.
Ilomieli kiristi hänen kurkkuaan ja pani polvensa hänen rintansa
päälle.

Sitten erämies äärimmäisen kylmäverisesti veti esille puukkonsa ja
upotti sen kahvaa myöten vihollisensa sydämeen.

Kun villi huomasi olevansa hukassa, lakkasi hän tekemästä hyödytöntä
vastarintaa, mutta kun hän kiinnitti vihaa ja halveksimista uhkuvan
katseensa kanadalaiseen, nousi hänen huulilleen ivallinen hymy, ja hän
heitti henkensä järkähtämättömin kasvoin. Ilomieli pani veitsen
takaisin vyölleen, työnsi ruumiin syrjään ja kuiskasi vähääkään
hämmentymättä:

"Ensimmäinen."

Hän alkoi taas ryömiä eteenpäin.

Uskollinen Sydän oli seurannut ystävänsä liikkeitä hyvin tarkasti,
valmiina auttamaan häntä tarpeen vaatiessa. Kun intiaani oli saanut
surmansa, ryhtyi hän välinpitämättömänä edelleen seuraamaan jälkiä.

Pian loisti nuotion valoa puiden lomitse, ja paistetun lihan haju
tunkeutui erämiesten tarkkoihin aistimiin.

He kiipesivät äänettömästi suureen korkkipuuhun, joka oli muutaman
askeleen päässä, ja syleillen puun nystermäistä runkoa kätkeytyivät sen
tuuheiden oksien suojaan. Nyt he alkoivat tähystää alaspäin.

He olivat comanchien leirin yläpuolella, joka sijaitsi korkeintaan
kymmenen metrin päässä heistä.



IV

Matkalaiset


Suunnilleen samaan aikaan kun erämiehet tulivat ulos luolasta ryhtyen
taas seuraamaan comanchien jälkiä, pysähtyi noin parinkymmenen mailin
päässä siltä paikalta, missä he olivat, melkoisen suuri joukko
valkoihoisia matkalaisia Canadian-virran äyräälle valmistautuen
leiriytymään yöksi eräälle varsin sopivalle paikalle, missä vielä näkyi
merkkejä siellä aikaisemmin oleilleesta intiaanijoukosta.

Metsästäjät ja sekarotuiset gambusinit, jotka toimivat matkalaisten
oppaina, kiirehtivät riisumaan kymmenkuntaa muulia, joiden
turvajoukkona oli meksikolaisia lanceroja.

He muodostivat matkatavaroista soikean kehän, jonka keskelle
sytytettiin nuotio. Välittämättä sen enempää seuralaisistaan oppaat
kokoontuivat pieneksi ryhmäksi ja valmistivat illallisensa.

Nuori, noin kahdenkymmenenneljän tai -viiden vuoden ikäinen, uljaan
näköinen upseeri, jonka piirteet olivat hienot ja ylhäiset, astui
kunnioittavasti erään kantotuolin luo, joka kuljetti kaksi muulia,
saattueena pari lanceroa.

"Minne haluaisitte señoritan teltan asetettavaksi?" kysyi nuori upseeri
paljastaen päänsä.

"Minne vain itse tahdotte, kapteeni Aguilar, kunhan se vain pian
saadaan kuntoon. Sisarentyttäreni on menehtyä väsymykseen", vastasi
kantotuolissa oikealla puolella istuva herra.

Hän oli suurikokoinen mies, jolla oli kovat ja terävät kasvonpiirteet,
kotkankatse, ja hiukset niin valkoiset kuin Chimborazon lumi. Hänellä
oli yllään väljä sotilasvaippa, jonka alta pilkisti esiin meksikolaisen
kenraalin loistava, kauniisti kirjailtu puku.

Kapteeni kumarsi ja poistui. Palaten lancerojen luo hän antoi heille
määräyksen pystyttää keskelle leiriä sini- ja punajuovaivaisesta
kankaasta laitetun teltan, joka oli ollut poikittain muulin selässä.

Viisi minuuttia myöhemmin kenraali astui maahan. Sitten hän tarjosi
kohteliaasti kätensä nuorelle naiselle, joka kevyesti hyppäsi
kantotuolista, ja vei hänet telttaan, missä kapteeni Aguilarin ripeän
toiminnan ansiosta kaikki jo oli kunnossa, niin että hänellä oli siellä
niin mukava olla kuin olosuhteet suinkin sallivat. Kenraalin ja hänen
sisarentyttärensä jäljessä astui telttaan kaksi henkeä.

Toinen heistä oli paksu, lyhyt mies, jolla oli täyteläiset, punoittavat
kasvot. Hänellä oli viheriäiset silmälasit, vaalea tekotukka ja
sotilaslääkärin virkapuku.

Tämä henkilö, jonka ikää oli vaikea ratkaista, mutta joka näytti olevan
lähes viidenkymmenen ikäinen, oli nimeltään Jerome Boniface Durieux.
Hän oli ranskalainen ja ylilääkärinä Meksikon palveluksessa.

Astuessaan maahan hän oli hyvin varovasti ottanut kainaloonsa suuren
matkalaukun, joka oli ollut hänen hevosensa satulan takana ja josta hän
ei näyttänyt haluavan luopua.

Toinen henkilö oli nuori tyttö tai pikemmin noin viidentoista vuoden
ikäinen lapsi. Hänen ilmeensä oli vallaton ja vilkas. Hänellä oli
pystynenä, ja hänen katseensa oli häikäilemätön, kuten on luontaista
mestitseille, sekarotuisille. Hän oli kenraalin sisarentyttären
kamarineiti.

Muuan erinomaisen suurikokoinen neekeri, jolla oli Jupiterin
majesteetillinen nimi, ryhtyi parin gambusinin avustamana valmistamaan
illallista.

"Kas niin, tohtori!" lausui kenraali hymyillen paksulle miehelle, joka
oli istuutunut matkalaukkunsa päälle puhisten kuin härkä, "mitä sanotte
sisarentyttäreni terveydentilasta tänä iltana?"

"Señorita on aina hurmaava", vastasi lääkäri ritarillisen kohteliaasti
ja pyyhki otsaansa. "Mutta eikö teistäkin kuumuus ole tukehduttava?"

"Eikö mitä!" vastasi kenraali, "ei tavallista tukehduttavampi."

"Silloin olen kuvitellut", sanoi lääkäri huoaten. "Mitä nauratte, pikku
veitikka?" lisäsi hän kääntyen kamarineidin puoleen, joka todellakin
nauroi, niin että leukaluut olivat mennä sijoiltaan.

"Älkää välittäkö tuosta hupsusta, herra tohtori. Tiedättehän, että hän
on vasta lapsi", lausui nuori nainen viehättävästi hymyillen.

"Olen teille aina sanonut, doña Luz", väitti tohtori rypistäen tuuheita
kulmakarvojaan ja pullistaen poskiaan, "että tuo pikku tyttö on
paholainen, jota kohtaan te olette liian hyvä ja joka lopuksi tekee
teille kauniit kolttoset."

"Uh, uh! Te häijy kivien kokoilija!" huusi mestitsi irvistäen, viitaten
tohtorin erikoisharrastukseen.

"Kas niin! Rauhoittukaa", sanoi kenraali. "Onko tämänpäiväinen matka
väsyttänyt sinua, rakas sukulaiseni?"

"Eipä juuri liikoja", vastasi nuori tyttö pidätetysti haukotellen.
"Oltuamme jo lähes kuukauden matkalla alan tottua tähän elämään, jota
pidin, sen tunnustan, alussa liian rasittavana."

Kenraali huokasi, mutta ei lausunut mitään. Tohtori oli syventynyt
huolellisesti järjestämään yrttejä ja kiviä, jotka oli päivän kuluessa
koonnut.

Kamarineiti liikuskeli kuin lintu pannen järjestykseen eri esineet,
joita hänen emäntänsä saattaisi tarvita.

Käyttäkäämme hyväksemme tätä levähdystä esitelläksemme parilla sanalla
nuoren naisen.

Doña Luz de Bermudez oli kenraalin nuoremman sisaren tytär.

Hän oli korkeintaan kuusitoistavuotias, suloinen lapsi. Hänen suuret,
mustat silmänsä, joita varjostivat puhtaan valkoisen otsan vastakohtana
hyvin tummat kulmakarvat, olivat sametinhienojen silmäripsien peitossa,
jotka kainosti salasivat niiden välähdykset. Hänen somaa suutansa
helmenvalkoisine hampaineen reunustivat korallinpunaiset huulet. Hänen
hienossa hipiässään oli utukarvoja kuin kypsissä hedelmissä, ja hänen
hiuspalmikkonsa, joiden väri vivahti siniseen, saattoivat
aukipäästettyinä olla huntuna koko hänen vartalolleen.

Hänen vartalonsa oli hieno ja keikaileva. Hänessä tuli mitä siroimmalla
tavalla esille aaltomaisia, suloisesti keinuvia liikkeitä, jotka ovat
Amerikan naisille ominaisia. Hänen kätensä ja jalkansa olivat
äärimmäisen pienet ja hänen käyntinsä oli huolimattoman kevyttä ja
luontevaa kuin kreolinaisilla.

Nuoren tytön koko olemus oli pelkkää suloa ja sopusuhtaisuutta.

Huolettomana kuten kaikki maanmiehensä hän oli iloinen ja vallaton,
nauttien vähäpätöisimmästäkin asiasta. Hän ei tuntenut elämää muuten
kuin sen miellyttävältä puolelta.

Mutta tämä kaunis kuvapatsas ei vielä elänyt. Hän oli kuin Pandora,
ennenkuin Prometeus varasti hänelle tulen taivaasta. Ja jatkaaksemme
mytologista vertaustamme, rakkaus ei ollut siivillään vielä hipaissut
tyttöä. Hänen kulmakarvansa eivät vielä olleet rypistyneet ajatusten
painosta eikä hänen sydämensä sykähdellyt kaihosta.

Kasvaneena kenraalin huolenpidon alaisena yksinäisyydessä melkein kuin
luostarissa hän oli nyt ensi kertaa maailmalla seuratessaan enoaan
tämän matkalla preirieillä.

Missä tarkoituksessa tämä matka tehtiin ja miksi eno niin välttämättä
oli tahtonut, että hän seuraisi mukana, sitä ei nuori tyttö ollut
koettanutkaan ratkaista.

Onnellisena siitä, että sai viettää aikansa ulkoilmassa, nähdä
lakkaamatta uusia seutuja, olla vapaa verrattuna hänen siihen asti
viettämäänsä elämään, hän ei kaivannut enempää eikä häntä koskaan
haluttanut vaivata enoaan tungettelevilla kysymyksillä.

Tavatessamme doña Luzin hän siis oli vielä onnellinen lapsi, joka eli
päivästä päivään tyytyväisenä elämäänsä, vähääkään haaveilematta
tulevaisuudesta.

Kapteeni Aguilar astui telttaan. Häntä seurasi Jupiter, joka toi
päivällistä.

Kamarineiti Phebe oli jo kattanut pöydän.

Ateriaan kuului säilykkeitä ja kuusipeuran kylkipaisti.

Pöytään istuutui neljä henkeä. Kenraali, hänen sisarentyttärensä,
kapteeni ja tohtori.

Jupiter ja Phebe tarjoilivat.

Keskustelu oli ensi ruokalajin aikana jokseenkin laimeata. Kun
ruokahalua oli vähän tyydytetty, kääntyi nuori tyttö, joka mielellään
kiusoitteli tohtoria, hänen puoleensa.

"Oletteko saaneet tänään runsaan saaliin?" kysyi hän.

"No ei liikoja, señorita", vastasi puhuteltu.

"Eikö?" virkkoi tyttö hymyillen. "Minusta tuntuu, että kiviä on varsin
paljon matkamme varrelle ja että teidän ei tarvitse muuta tehdä kuin
kasata niitä muulin kuormaksi."

"Olette kaiketi ollut tyytyväinen matkaanne. Se tarjoaa teille
tilaisuuden vapaasti antautua intohimonne valtaan kerätäksenne
kaikenlaisia kasveja", huomautti kenraali.

"Ei tarpeeksi, kenraali. Minun on tunnustettava, ettei preirie ole niin
rikas kuin olin luullut. Ellei minulla olisi toiveita keksiä sellaista
kasvia, joka vie tiedettä askelen eteenpäin, niin melkeinpä kaipaisin
takaisin pikku mökkiini Guadelopelle, missä elämäni oli niin
rauhallista ja tasaista."

"No, no", keskeytti hänet kapteeni, "olemme vasta preirieiden
laitaosissa. Saatte nähdä, että tunkeuduttuamme syvemmälle te ette edes
jaksa poimia kaikkia rikkauksia, jotka tapaatte jalkojenne juuressa."

"Oi, jospa Jumala kuulisi puheenne, herra kapteeni", lausui tiedemies
huokaisten. "Kunhan vain löytäisin etsimäni kasvin, olisin
tyytyväinen."

"Onko se siis joku perin erikoinen kasvi?" kysyi doña Luz.

"Kuinka, señorita?" huudahti lihava tohtori innostuen. "Se on kasvi,
jonka Linné on kuvannut ja luokittanut, mutta jota kukaan ei ole sen
koommin tavannut; kasvi, joka voi tehdä minut kuuluisaksi. Ja te
kysytte, onko se erikoinen."

"Mihinkä se sitten kelpaa?" uteli tyttö.

"Mihinkäkö kelpaa?"

"Niin."

"Ei mihinkään!" vastasi tiedemies.

Doña Luz purskahti hopeanheleään nauruun, joka olisi tehnyt
satakielenkin kateelliseksi.

"Ja sitä te nimitätte erikoiseksi kasviksi?"

"Aivan niin, juuri sen harvinaisuuden takia."

"Ah!... aivan oikein."

"Toivokaamme, että löydätte sen, herra tohtori", lausui kenraali
sovittelevalla äänellä. "Jupiter, kutsukaa oppaitten päällikkö tänne."

Neekeri poistui, mutta palasi melkein heti erään gambusinin seuraamana.

Tämä oli noin neljänkymmenen vuoden ikäinen mies. Hän oli
suurikokoinen, pyylevä ja hartiakas. Hänen ulkonäössään, joka ei ollut
ruma, oli jotakin vastenmielistä, jota ei voinut itselleen selittää.
Hänen villit, kierot silmänsä, jotka olivat syvälle silmäkuoppiin
painuneet, välähtelivät hurjasti. Hänen matala otsansa, tuuhea, kähärä
tukkansa ja kuparinvärinen ihonsa täydensivät kokonaisuutta, joka ei
ollut juuri miellyttävä. Hän käytti erämiehen pukua, oli luonteeltaan
kylmäkiskoinen, järkkymätön ja vaitelias ja tunnettiin yleensä nimellä
Lörppö, joksi kaiketi intiaanit tai hänen omat toverinsa olivat hänet
piloillaan ristineet.

"Kas tässä, kunnon mies", sanoi hänelle kenraali ojentaen hänelle
täyden lasillisen viinaa, jota paikan mukaan, missä sitä valmistetaan,
nimitetään mezcaliksi, "juokaa tämä."

Erämies kumarsi ja tyhjensi yhdellä kulauksella lasin, jossa oli lähes
litran verran tätä juomaa. Sitten hän painaen hihansa suun viiksilleen
kuunteli.

"Aion asettua muutamiksi päiviksi varmaan paikkaan antautuakseni,
tarvitsematta pelätä häiriöitä, eräisiin tutkimuksiin. Voimmeko täällä
olla turvassa?"

Oppaan silmät välähtivät. Hän katsoi tuikeasti kenraaliin.

"Emme", vastasi hän lyhyesti.

"Miksi emme?"

"Täällä on liian paljon intiaaneja ja petoeläimiä."

"Tiedättekö mitään sopivampaa paikkaa?"

"Tiedän."

"Onko se kaukana?"

"Ei."

"Miten pitkän matkan päässä?"

"Neljänkymmenen mailin päässä."

"Montako päivää tarvitsemme päästäksemme sinne?"

"Kolme."

"Hyvä! Opastakaa meidät sinne. Huomisaamuna auringon noustessa lähdemme
liikkeelle."

"Eikö ole muuta asiaa?"

"Ei."

"Hyvää yötä."

Erämies poistui.

"Se minua Lörpössä eniten miellyttää, että hänen kanssaan
keskusteleminen ei ikävystytä", lausui kapteeni hymyillen.

"Pitäisin siitä, että hän puhuisi enemmän", sanoi tohtori kohauttaen
päätään. "En koskaan luota henkilöihin, jotka pelkäävät puhuvansa
liikaa. Tuntuu kuin heillä olisi jotakin salattavaa."

Poistuttuaan teltasta opas palasi toveriensa luo ryhtyen matalalla
äänellä vilkkaasti keskustelemaan heidän kanssaan.

Yö oli ihana. Kokoontuneina teltan edustalle matkailijat puhelivat
keskenään poltellen sikaarejaan.

Doña Luz lauloi kauniin, sointuvan kreolilaislaulun.

Äkkiä ilmestyi taivaalle punertava valo, joka hetki hetkeltä suureni.
Sitten kuului kumeaa kohinaa kuin kaukaista ukkosta.

"Mitä se on?" kysyi kenraali hypähtäen pystyyn.

"Preirie vain on syttynyt tuleen", vastasi Lörppö rauhallisesti.

Heti kun hän oli tämän niin levollisesti ilmoittanut, alkoi koko
leirissä hälinä.

Täytyi rientää kiireimmiten pakoon, ellei tahtonut elävältä palaa.

Yksi gambusineista hiipi, käyttäen hyväkseen sekasortoa,
tavarajoukkojen välitse tiehensä ja katosi tasangolle viitattuaan
salaperäisesti Lörpölle.



V

Comanchit


Kätkeytyneinä korkkitammen tuuheaan oksistoon Uskollinen Sydän ja
Ilomieli tarkkailivat comanchien puuhia.

Intiaanit luottivat vahtiensa valppauteen. Lainkaan aavistamatta
vihollistensa olevan niin lähellä ja huomaavan heidän pienimmätkin
liikkeensä he kyykistyneinä tai maaten tulen ääressä söivät tai
polttelivat kaikessa rauhassa.

Nämä villit, joita oli noin viisikolmatta, olivat puetut
bisoninnahkaisiin pukuihin ja mitä kirjavimmin ja kummallisimmin
maalatut. Useimpien kasvot oli yltyleensä maalattu sinoberilla. Toisten
olivat vallan mustat, vain pitkä vaalea juova oli jätetty kummallekin
poskelle. Selässään he kantoivat kilpeään, joustaan ja nuoliaan, ja
lähellä heitä oli maassa heidän kiväärinsä.

Niistä monista sudenhännistä, jotka olivat heidän mokkasineihinsa
kiinnitetyt ja laahasivat maata heidän jäljessään, saattoi muuten
helposti päättää, että he kaikki olivat valiosotureita, heimonsa
kuuluja.

Muutaman askeleen päässä seisoi Kotkanpää liikkumatta, nojautuen erästä
puuta vasten. Kädet ristissä rinnallaan, ruumis hieman etukumarassa hän
näytti kuuntelevan joitakin epäselviä ääniä, joita vain hän eroitti.

Kotkanpää kuului osagi-intiaaneihin. Vallan nuorena olivat comanchit
ottaneet hänet kasvatikseen, mutta hän käytti vielä heimonsa pukua ja
oli säilyttänyt sen tavat.

Hän oli enintään kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja lähes kuusi
jalkaa pitkä. Hänen suuret jäsenensä vankkoine lihaksineen todistivat
harvinaista voimaa.

Toisin kuin tovereilla hänellä oli yllään vain lanteiden yläpuolelle
kiinnitetty loimi, niin että yläruumis ja käsivarret jäivät paljaiksi.
Hänen kasvojensa ilme oli kaunis ja täynnä jaloutta. Tummat ja vilkkaat
silmät, jotka olivat aivan lähellä kyömynenää, ja hieman iso suu
vaikuttivat sen, että hän vähän muistutti petolintua. Tukka oli ajeltu
paljaaksi. Vain keskelle päätä oli jätetty juova, joka näytti
kypärinharjalta, ja selkää pitkin riippui hiustukko, johon oli
kiinnitetty kimppu kotkansulkia.

Hänen kasvoissaan oli neljää eri väriä: sinistä, valkoista, mustaa ja
punaista. Hänen vihollisille tekemänsä haavat oli sinivärillä piirretty
hänen paljaaseen rintaansa. Parkitsemattomasta peurannahasta
valmistetut mokkasinit ulottuivat polvien yläpuolelle, ja kantapäihin
oli ripustettu moniaita sudenhäntiä.

Onneksi erämiehille intiaanit olivat sotajalalla, niin ettei heillä
ollut koiria mukanaan. Muuten edelliset olisi huomattu jo aikoja
sitten, eivätkä he olisi voineet näin lähestyä intiaanien leiriä ilmi
tulematta.

Huolimatta siitä, että päällikkö yhä seisoi liikkumatta kuin
kuvapatsas, välähtelivät hänen silmänsä, hänen sieraimensa pullistuivat
ja hän kohotti vaistomaisesti kätensä kuin saadakseen aikaan
hiljaisuutta joukossaan.

"Meidät on huomattu", mutisi Uskollinen Sydän niin hiljaa, että hänen
toverinsakin oli vaikea sitä kuulla.

"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Ilomieli.

"Toimittava", vastasi erämies lyhyesti.

Molemmat alkoivat nyt äänettömästi hiipiä oksalta oksalle, puusta
puuhun. Laskeutumatta maahan he saapuivat leirin vastapäiselle puolelle
juuri sille kohtaa, missä comanchien hevoset lieassa söivät ruohoa.

Ilomieli kapusi äänettömästi maahan ja katkaisi hevosten köydet.
Erämiesten ruoskaniskuista yltyneinä hevoset hirnuen ja hyppien
syöksyivät joka suunnalle karkuun.

Intiaanit kavahtivat hämmästyneinä pystyyn ja lähtivät ulvoen ajamaan
karanneita hevosiaan takaa.

Ikäänkuin arvaten väijyvien vihollistensa lymypaikan tuli Kotkanpää
yksin suoraan heitä kohti käyttäen mahdollisimman huolellisesti
suojanaan välillä olevien puiden runkoja.

Erämiehet vetäytyivät askel askeleelta taaksepäin, tarkaten
huolellisesti seutua, jottei heitä voitaisi takaapäin yllättää.
Intiaanien huudot kuuluivat yhä kauempaa. He olivat ryhtyneet
seuraamaan hevosiaan. Päällikkö yksinään oli kahden vihollisensa
näkyvissä. Saavuttuaan eräälle puulle, jonka paksu runko näytti
tarjoavan hänelle kaikki toivomansa turvallisuustakeet, hän halveksien
piilukkonsa käyttämistä ja tilaisuuden näyttäessä otolliselta pani
jouseensa nuolen.

Mutta kuinka suuri olikin hänen varovaisuutensa ja taitavuutensa, ei
hän voinut tehdä tätä liikettä paljastamatta itseään vähäisen.
Uskollinen Sydän vei kiväärinsä poskelle, kuului laukaus, kuula viuhui,
ja päällikkö hypähti ilmaan raivokkaasti kirkaisten ja kaatui maahan.

Hänen käsivartensa oli ammuttu puhki.

"Älä liikahdakaan, punanahka", sanoi Uskollinen Sydän hänelle, "pieni
liikahdus vain, ja olet kuoleman oma."

Intiaani pysyi liikkumatta, ja muuttumattomin ilmein hän nieli
kiukkunsa.

"Voisin surmata sinut", jatkoi erämies, "mutta en tahdo. Toisen kerran
jo säästän henkesi, päällikkö, mutta tämä saakin olla viimeinen kerta.
Älä tule enää tielleni ja ennen kaikkea älä varasta pyydyksiäni, sillä
vannon, etten silloin anna armoa."

"Kotkanpää on heimonsa keskuudessa kunnioitettu päällikkö", vastasi
intiaani kopeasti. "Hän ei pelkää kuolemaa. Valkoinen erämies voi hänet
tappaa, mutta ei saa kuulla hänen valittavan."

"En, en tapa sinua, päällikkö. Jumalamme kieltää ilman pakoittavaa
syytä vuodattamasta toisen verta."

"Ooh!" sanoi intiaani ivallisesti naurahtaen. "Veli on
lähetyssaarnaaja."

"Ei, olen vain rehellinen erämies. En tahdo sinua murhata."

"Valkoinen veli ajattelee kuin vanhat akat", pilkkasi intiaani. "Nehu
Nutah ei koskaan anna anteeksi, vaan kostaa!"

"Tee kuten haluat, päällikkö", vastasi erämies kohauttaen halveksivasti
olkapäitään. "En pyri muuttamaan luonnettasi. Olen vain varoittanut
sinua. Hyvästi."

"Paholainen olkoon sinulle suosiollinen!" lisäsi Ilomieli halveksivasti
potkaisten häntä.

Näytti siltä kuin päällikkö ei olisi ollut tietääkseenkään tästä
viimeisestä loukkauksesta. Hänen kulmakarvansa vain menivät ryppyyn.
Hän ei liikahtanutkaan, vaan seurasi leppymättömällä katseellaan
molempia vihamiehiään, jotka sen enempää hänestä välittämättä katosivat
metsään.

"Sittenkin olit väärässä", sanoi Ilomieli ikäänkuin mietiskellen.
"Sinun olisi pitänyt ottaa hänet hengiltä, Uskollinen Sydän."

"Mitä vielä! Miksi niin?" vastasi erämies huolettomasti.

"_Cascaras!_ Miksikö niin? Hänhän kuuluu preirien roistojoukkoon."

"Niitä on niin paljon", väitti toinen, "ettei yksi enemmän tai vähemmän
merkitse suuriakaan."

"Aivan niin", myönsi Ilomieli häneen yhtyen. "Mutta minne nyt menemme?"

"Hakemaan pyydykseni, hitto vieköön. Luuletko, että minä haluan ne
menettää?"

"Totta tosiaan. Sepä on oiva ajatus."

Erämiehet kävelivät todellakin leirille päin, mutta kuitenkin
intiaanien tavalla, tehden lukemattomia mutkia, joiden tarkoituksena
oli johtaa comanchit jäljiltä.

Kaksikymmentä minuuttia hiivittyään he saapuivat leirille. Intiaanit
eivät vielä olleet palanneet, mutta oli varsin luultavaa, ettei
kestäisi kauan, ennenkuin he näyttäytyisivät. Kaikki heidän tavaransa
olivat siellä täällä hajallaan. Pari kolme hevosta, joka eivät olleet
viitsineet juosta karkuun, söivät rauhallisesti herneenvarsia.

Menettämättä aikaa erämiehet alkoivat etsiä pyydyksiään, jotka he pian
löysivätkin. Kumpikin otti mukaansa viisi niistä, ja pitempään
viipymättä he lähtivät jälleen luolalle päin, jonne olivat kätkeneet
hevosensa.

Verrattain raskaasta taakastaan huolimatta, jota he kantoivat
selässään, miehet kävelivät kepeästi ihastuksissaan siitä, että olivat
voineet niin onnellisesti päättää retkensä, ja varsinkin hymyillen
intiaaneille tekemälleen kepposelle.

Näin he marssivat jokseenkin pitkän aikaa. He eroittivat jo vähäisen
matkan päässä joen hiljaista kohinaa, kun äkkiä kuului hevosen
hirnuntaa.

"Meitä ajetaan takaa", sanoi Uskollinen Sydän pysähtyen.

"Hm!" hymähti Ilomieli. "Siellä on kenties villi hevonen."

"Ei, villi hevonen ei hirnu tuolla tavalla. Siellä on comancheja.
Saamme muuten pian sen tietää", lisäsi hän.

Paneutuen pitkälleen hän painoi korvansa maata vasten ja kuunteli.

Hän nousi melkein heti takaisin pystyyn.

"Olin aivan varma siitä. Siellä on comancheja, mutta he eivät seuraa
selviä jälkiä, vaan epäröivät."

"Tai olisikohan heidän matkaansa viivästyttänyt Kotkanpään haava."

"Mahdollista kyllä! Luulevatko he todella kannattavan ajaa meitä takaa,
jos me tahdomme päästä heiltä karkuun?"

"Ellei meillä olisi kantamusta, olisimme jo aikoja sitten piilossa."

Uskollinen Sydän mietti hetkisen.

"Kuulehan", sanoi hän, "meillä on vielä puoli tuntia aikaa, siis
enemmän kuin riittävästi."

Pieni puro virtasi lyhyen matkan päässä. Erämies astui sen uomaan
seuralaisineen.

Saavuttuaan keskelle virtaa Uskollinen Sydän kietoi huolellisesti
pyydykset puhvelinnahkaan, ettei vesi niitä vioittaisi. Sitten hän
antoi niiden vaipua pohjaan.

Suoriuduttuaan tästä varokeinosta metsästäjät kahlasivat joen poikki ja
tekivät lähes kahdensadan askeleen verran harhajälkiä. Varovasti he
sitten tulivat takaisin jättämättä mitään merkkiä palaamisestaan. He
tunkeutuivat jälleen metsään, viittauksella ajettuaan koirat hevosten
luo.

Nuo viisaat eläimet vainusivat suunnan ja hävisivät pian pimeään.

Erämiehille oli edullista ajaa koirat luotaan, koska se auttoi heitä
johtamaan intiaaneja pois jäljiltä. Nämä näet seurasivat innolla
pakenevien jälkiä, joita vainukoirat jättivät korkeaan ruohostoon.

Metsään päästyään erämiehet kapusivat taas puuhun ja alkoivat edetä
taivaan ja maan välillä. Tämä matkustustapa on paljon yleisempi kuin
Euroopassa luullaan, näillä seuduilla, missä sen johdosta, että liaanit
ja puut ovat toisiinsa kietoutuneet, on mahdotonta edetä raivaamatta
kirveellä itselleen tietä.

Siirtyen oksalta oksalle voi siten kulkea kilometrimääriä koskematta
jalallaan maata.

Juuri tällä tavalla erämiehet matkasivat, vaikkakin he tekivät sen
toisesta syystä.

He kulkivat näin vihollistensa edellä, jotka lähenivät lähenemistään ja
joiden he pian huomasivat alapuolellaan marssivan intiaanijonossa,
toinen toisensa takana.

Kotkanpää kulki ensimmäisenä, haavansa vuoksi puoliksi maaten hevosensa
selässä, mutta entistä innokkaampana vihollistensa takaa-ajoon.

Ollessaan comanchien kohdalla heidän yläpuolellaan molemmat erämiehet
kätkeytyivät lehdistöön pidättäen henkeään. Vähäisinkin sattuma olisi
saattanut ilmaista heidän läsnäolonsa.

Intiaanit menivät ohitse huomaamatta heitä. Erämiehet ryhtyivät jälleen
jatkamaan matkaansa.

"Oh!" kuiskasi Ilomieli hetken kuluttua. "Luulen, että tällä kertaa
olemme heistä selviytyneet."

"Älkäämme olko liian kärkkäät toitottamaan voittoamme, vaan
poistukaamme niin nopeasti kuin suinkin voimme. Nuo peijakkaan
punanahat ovat ovelia. He pääsevät kyllä pian petoksemme perille."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Ilomieli äkkiä. "Olen kadottanut
puukkoni, en tiedä minne. Jos nuo vintiöt sen löytävät, niin olemme
hukassa."

"Se on varsin luultavaa", mutisi Uskollinen Sydän. "Yksi syy lisää,
minkä vuoksi emme saa tuhlata hetkeäkään."

Metsä, joka tähän asti oli ollut aivan rauhallinen, alkoi äkkiä
kumeasti puhista, linnut lentelivät kirkuen kauhusta, ja tiheiköissä
kuuli kuivien oksien taittuvan petoeläinten kiireisten askelten
painosta.

"Mitä se tietää?" kysyi Uskollinen Sydän ja katseli ympärilleen
levottoman näköisenä. "Tuntuu kuin metsä olisi pyörtynyt."

Molemmat erämiehet kapusivat sen puun latvaan, jossa he olivat ja joka
sattumalta oli metsän korkeimpia.

Tavaton valonhohde väritti taivaankannen enintään puolen penikulman
päässä siitä paikasta, missä he olivat, ja suureni hetki hetkeltä
lähestyen heitä jättiläisaskelin.

"Mitä kirottua!" huudahti Ilomieli, "comanchit ovat sytyttäneet
preirien tuleen."

"Niin ovat, ja luulenpa, että tällä kertaa, kuten äsken lausuin, olemme
hukassa", vastasi Uskollinen Sydän kylmäverisenä.

"Mitä on tehtävä?" tiedusteli kanadalainen. "Tuossa tuokiossa tuli
saartaa meidät."

Uskollinen Sydän oli vaipunut syviin mietteisiin.

Muutaman sekunnin kuluttua hän kohotti päänsä pystyyn. Voitonhymy
levisi hänen suupieliinsä.

"He eivät vielä ole meitä saavuttaneet", lausui hän. "Seuraa minua
veljeni!"... Ja hän lisäsi matalalla äänellä: "Tahdon jälleen nähdä
äitini!..."



VI

Pelastaja


Jotta lukija voisi oikein käsittää tilanteen, jossa erämiehet olivat,
on välttämätöntä palata seuraamaan comanchipäällikön puuhia.

Tuskin Kotkanpään vihamiehet olivat kadonneet puitten väliin, kun hän
nousi hitaasti pystyyn, kumartui eteenpäin ja terästi kuuloaan
voidakseen olla varma, että nämä tosiaankin poistuivat. Heti kun hän
oli siitä varma, repäisi hän _blanketistaan_ -- loimipeitteestään --
kaistaleen, jonka niin hyvin kuin osasi kietoi haavoittuneen
käsivartensa ympäri. Huolimatta verenvuodon aiheuttamasta heikkoudesta
ja suurista tuskista, joita hän tunsi, hän ryhtyi päättäväisesti
seuraamaan erämiesten jälkiä.

Hän kulki siten viimemainittujen perässä aivan huomaamattomasti leirin
reunalle asti. Kätkeytyneenä ebenpuun taakse hän nyt raivosta kiehuen
saattoi todeta, voimatta kuitenkaan sitä estää, kuinka erämiehet
löysivät kadonneet pyydyksensä ja sitten poistuivat.

Vaikka vainukoirat, jotka kulkivat metsästäjien mukana, olivat
oivallisia eläimiä, jotka oli opetettu vainuamaan intiaaneja varsin
kaukaa, niin jonkun sattuman vuoksi, joka luultavasti pelasti
comanchipäällikön, ne nyt hyökkäsivät ahnaasti punanahkojen jättämien
hajallisten ruoantähteiden kimppuun. Koirien omistajat luulivat, ettei
heitä väijyttäisi, eivätkä siis ollenkaan koettaneet terästää niiden
valppautta.

Saatuaan monien vaikeuksien jälkeen tavoitetuksi hevosensa comanchit
palasivat vihdoin leirilleen.

Nähdessään päällikkönsä haavoittuneen he hämmästyivät suuresti, ja
heidät valtasi suunnaton kiihtymys, jota Kotkanpää taitavasti käytti
hyväkseen yllyttäen heitä uudelleen ajamaan takaa erämiehiä, nämä kun
eivät voineet olla kaukana, koska heidän taakkansa viivästyttivät
heidän kulkuaan, ja siis välttämättä tuotapikaa joutuisivat heidän
käsiinsä.

Uskollisen Sydämen keksimä sotajuoni johti intiaaneja harhaan vain
muutaman hetken. Varsin pian he löysivät metsän ensimmäisistä puista
helposti huomattavat jäljet vihollistensa kulusta.

Tällöin juuri Kotkanpää suuttuneena siitä, että hän näin oli joutunut
tappiolle taistelussaan näitä kahta uskaliasta miestä vastaan, joiden
erinomainen viekkaus teki kaikki laskelmat tyhjiksi, päätti tehdä tilit
selviksi heidän kanssaan. Hän keksi pirullisen suunnitelman: käski
sytyttää metsän tuleen. Kun tätä keinoa käytettiin sillä tavalla kuin
hän sitä käytti, täytyi sen, sitä hän ei epäillytkään, vihdoin
toimittaa peloittavat viholliset hänen ulottuvilleen.

Sen mukaan hän sijoitti soturinsa eri suunnille suureksi piiriksi ja
sitten käski virittää tulen korkeaan heinään yhtä aikaa useammilla
paikoilla.

Ajatus oli hyvä, vaikkakin raaka ja niiden villien soturien arvoinen,
jotka sitä käyttivät.

Koetettuaan turhaan päästä ulos joka puolelta heitä ympäröivästä
tuliverkosta olisi erämiesten pakko väkisinkin antautua julmien
vihollistensa käsiin, elleivät pitäisi kunniakkaampana palaa elävältä.

Kotkanpää oli kaikki suunnitellut ja edeltäkäsin arvioinut
lukuunottamatta erästä perin yksinkertaista ja helppoa pelastuskeinoa,
johon Uskollinen Sydän saattoi panna toivonsa.

Soturit olivat, kuten jo olemme kertoneet, päällikkönsä käskystä
hajaantuneet ja sytyttäneet tulen useihin paikkoihin yhtaikaa.

Tähän myöhäiseen vuodenaikaan pensaat ja heinä, jotka kesäauringon
hehkuvat säteet olivat polttaneet kuiviksi, olivat heti syttyneet
palamaan, ja tuli oli hyvin nopeasti levinnyt joka suunnalle.

Se ei kuitenkaan ollut tapahtunut niin nopeasti, ettei olisi kestänyt
jonkun aikaa, ennenkuin kaikki liekit yhtyivät.

Uskollinen Sydän ei epäröinyt kauan. Sillä välin kun intiaanit ilosta
ulvoen paholaisten lailla juoksentelivat tuliseinämän luona, jonka
olivat panneet vihollistensa esteeksi, heittäytyi erämies ystävänsä
seuraamana kiivaasti juosten tulimuurien väliin, jotka oikealta ja
vasemmalta viuhuen lähestyivät ja olivat jo vähällä yhtyä juuri hänen
jalkainsa alla ja päänsä yläpuolella. Hiiltyneiden puiden keskitse,
jotka putoilivat ryskien maahan, sakeiden savupilvien lävitse, jotka
salpasivat hengityksen, joka puolelta satelemalla lentelevien
kipinäparvien polttamina, seuraten rohkeasti tietään liekkiholvien
alitse pelottomat seikkailijat murtautuivat, saaden vain muutamia
merkityksettömiä palohaavoja, kirotun tulivyön puhki, johon intiaanit
luulivat iäksi haudanneensa heidät. He olivat jo kaukana
vihollisistaan, kun nämä vielä riemuitsivat juonensa onnistumisesta.

Tulipalo laajeni kuitenkin kauhistavan suureksi. Metsän puut
vääntelehtivät tulen niitä syleillessä. Preirie oli nyt yhtenä
tulimerenä. Kauhun hullaannuttamina juoksenteli sen keskellä
villieläimiä, jotka tämä aavistamaton tuho karkoitti turvapaikoistaan.

Taivas heloitti veripunaisena, ja raju tuuli lakaisi edeltään tulta ja
savua.

Intiaanitkin kauhistuivat tekonsa seurauksia havaittuaan, että heidän
ympärillään syttyi kokonaisia tulivuoria, jotka muistuttivat kaameita
majakoita, että maa kuumeni ja suunnattomat bisonilaumat panivat
raivokkaalla juoksullaan tantereen vapisemaan, epätoivoissaan päästäen
huutoja, jotka kauhistuttivat rohkeimpiakin.

Meksikolaisten leirissä vallitsi mitä suurin sekasorto. Meluttiin,
kaikkialle levisi hirveä hämminki, hevoset olivat päässeet irti ja
pakenivat joka suunnalle, miehet ottivat mukaan aseensa ja
ampumavaransa, toiset taas kantoivat satuloita ja tavaramyttyjä.

Jokainen huusi, kiroili, komenteli. Kaikki juoksivat leirissä aivan
kuin olisivat menneet päästään pyörälle.

Tulimeri läheni majesteettisena, ohikulkiessaan ahmaisten kitaansa
kaikki. Sen edellä juoksi lukematon lauma kaikenlaisia eläimiä, jotka
hyppelivät kauheasti kiljuen. Niitä seurasi hirviö, joka tavoitti niitä
joka askeleella.

Sakea sauhu levisi kipeniä täynnä jo meksikolaisten leirien yli.
Parikymmentä minuuttia vielä, ja he olisivat tuhon omia.

Syleillen sisarentytärtään kenraali turhaan tiedusteli oppailta keinoa,
kuinka voitaisiin pelastua uhkaavasta, suunnattomasta vaarasta.

Mutta vaaran suuruudesta kauhistuneina miehet olivat kokonaan
menettäneet toimintakykynsä.

Ja mihin keinoon olisi kannattanutkaan turvautua? Liekit yhtyivät
suunnattomaksi kehäksi, jonka sisään leiri oli jäänyt.

Voimakas tuuli, joka oli siihen asti paisuttanut tulipaloa ja
kiihdyttänyt sen etenemisnopeutta, lakkasi äkkiä, ja tulen kulku
hidastui.

Kohtalo varasi vielä muutaman minuutin ajan noille onnettomille.

Tällöin leiri tarjosi oudon näyn.

Kauhun lamauttamina nämä kaikki ihmiset olivat menettäneet
itsesäilytysvaistonkin.

Lancerot ripittäytyivät toinen toisilleen.

Oppaat olivat vaipuneet synkän toivottomuuden tilaan.

Kenraali syytti taivasta tuhostaan.

Mitä tohtoriin tulee, niin hän ei surrut muuta kuin sitä, ettei koskaan
voisi löytää etsimäänsä kasvia. Kaikki hänen muut ajatuksensa
väistyivät tuon yhden tieltä.

Doña Luz rukoili palavasti kädet ristissä polvillaan maassa.

Tuli eteni yhä etujoukkonsa, metsän petojen, jäljessä.

"Oh!" huudahti kenraali ravistaen voimakkaasti oppaan hartiaa,
"annatteko meidän näin palaa koettamatta meitä pelastaa?"

"Mitä voimme tehdä vastoin Jumalan tahtoa?" kysyi Lörppö haluttomasti.

"Eikö siis ole mitään keinoa pelastua kuolemasta?"

"Ei mitään!"

"On kyllä yksi" huudahti muuan mies, joka puoleksi palanein hiuksin ja
kasvoin syöksyi leiriin tavaramyttyjen yli hypäten. Häntä seurasi
toinen mies.

"Kuka te olette?" tiedusteli kenraali.

"Yhdentekevää kuka", vastasi vieras kuivasti. "Minä tulen pelastamaan
teidät! Seuralaiseni ja minä olimme jo välttäneet vaaran, mutta
auttaaksemme teitä olemme uudestaan tulleet tulen keskelle. Se
riittäköön! Pelastuksenne on omassa vallassanne. Nyt on puhe vain
siitä, tahdotteko pelastua."

"Käskekää!" vastasi kenraali. "Minä ensimmäisenä näytän
tottelevaisuudessa hyvää esimerkkiä."

"Eikö teillä siis ole oppaita mukananne?"

"Totta kai!"

"He ovat sitten joko konnia tai laiskureita, sillä keinon, johon aion
turvautua, tuntevat kaikki preirien asukkaat."

Kenraali katsahti epäilevästi Lörppöön, joka ei ollut voinut olla
vavahtamatta tuntemattomien äkillisen ilmestymisen vuoksi.

"Teette muuten myöhemmin heidän kanssaan siitä tiliä. Tällä hetkellä ei
ole siitä kysymys."

Nähdessään tämän päättäväisen miehen ja kuullessaan hänen varman ja
täsmällisen puheensa meksikolaiset olivat vaistomaisesti aavistaneet
hänessä pelastajan. He tunsivat rohkeuden palaavan toivon mukana ja
olivat valmiit viivyttelemättä täyttämään hänen käskynsä.

"Kiiruhtakaa", sanoi erämies. "Kiskokaa maasta kaikki ruohot leirin
ympäriltä."

Jokainen ryhtyi käskettyyn työhön.

"Kostuttakaamme peitteitä", jatkoi vieras kääntyen kenraalin puoleen,
"ja jännittäkäämme ne tavaramyttyjen eteen."

Kenraali, kapteeni ja tohtori toimeenpanivat erämiehen johdolla hänen
käskynsä, jolla aikaa toveri suopungilla otti kiinni hevoset ja muulit
ja pani ne liekaan keskelle leiriä.

"Joutukaamme! Joutukaamme", huusi erämies lakkaamatta, "muuten tuli
saavuttaa meidät!"

Jokainen työskenteli parhaansa mukaan.

Pian saatiin laaja alue kitketyksi.

Doña Luz katseli ihaillen tätä vierasta miestä, joka oli ilmestynyt
kuin sallimuksen lähettämänä ja näytti keskellä kaikkien hurjaa pelkoa
niin rauhalliselta ja tyyneltä kuin hänellä olisi valta käskeä tuota
hirvittävää tuhon aikaansaajaa, kun se jättiläisaskelin lähestyi heitä.
Nuori tyttö ei voinut kääntää hänestä katsettaan. Hän tunsi väkisinkin
mieltymystä tuohon tuntemattomaan pelastajaan, jonka ääni, eleet ja
koko olemus valloittivat hänet.

Kun heinä ja ruohot oli kiskottu irti niin kuumeentapaisen kiireesti
kuin kuolemanvaarassa olevat ihmiset voivat toimia, hymyili erämies
lempeästi.

"Nyt", lausui hän meksikolaisille, "ystäväni ja minä kyllä pidämme
huolen muusta. Jättäkää kaikki meidän tehtäväksemme. Mitä teihin tulee,
niin kietoutukaa huolellisesti kostutettuihin peitteisiin."

Jokainen noudatti hänen neuvoaan.

Vieras katsahti ympärilleen. Viitattuaan toverilleen hän sitten meni
tulta vastaan.

"En eroa teistä", lausui kenraali myötätuntoisesti.

"Tulkaa", vastasi vieras lyhyesti.

Kun he olivat saapuneet sen alan uloimmalle laidalle, mistä heinä oli
kitketty, kokosi erämies heiniä ja puita läjäksi. Heitettyään hiukan
ruutia sen päälle hän sytytti sen palamaan.

"Mitä te teette?" kysyi kenraali hämmästyneenä.

"Näettehän sen itse. Taistelen tulella tulta vastaan", vastaisi erämies
yksikantaan.

Hänen toverinsa oli tehnyt samalla tavalla vastakkaisella puolella.
Tuliseinämä kohosi nopeasti, ja muutaman minuutin aikana leiri oli
melkein kokonaan tulen holvaamana.

Noin neljännestunti kului kauhistuttavan pelon ja hätäisen odotuksen
vallassa.

Liekkien voima pieneni vähitellen, ilma alkoi puhdistua, savu hälveni,
ja tulipalon humina heikkeni.

Vihdoin saattoi jälleen selvittää ajatuksensa tässä hornan
sekamelskassa.

Helpotuksen huokaus pääsi jokaisen rinnasta. Leiri oli pelastettu!

Tulipalo, jonka suhina yhä vaimeni, siirtyi erämiehen voittamana
toiselle suunnalle tekemään tuhojaan.

Jokainen riensi kiittämään vierasta.

"Olette pelastanut sisarentyttäreni hengen", sanoi kenraali hänelle
liikutettuna, "miten voisin koskaan maksaa kiitollisuudenvelkani
teille?"

"Ette ole minulle mitään velkaa, monsieur", vastasi erämies
yksinkertaisen ylevästi. "Preiriellä kaikki ovat veljiä. Täytin vain
velvollisuuteni rientäessäni avuksenne."

Niin pian kun ensimmäinen ilonpuuska oli mennyt ohi ja leirillä oli
saatu taas hiukan järjestystä, etsi kukin itselleen sopivan lepopaikan.
Yön kauheat mielenliikutukset tekivätkin levon välttämättömäksi.

Molemmat vieraat, jotka vaatimattomasti, mutta päättäväisesti olivat
torjuneet kaikki kenraalin yritykset osoittaa heille kiitollisuuttaan,
laskeutuivat huolettomasti tavaramytylle lepäämään muutamiksi tunniksi.

Vähän ennen auringonnousua he nousivat.

"Maa on jo varmaankin kylmää", sanoi toinen, "lähtekäämme, ennenkuin
nuo ihmiset heräävät, sillä he eivät kenties tahtoisi päästää meitä
eroamaan ilman muuta."

"Lähtekäämme", toisti toinen lyhyesti.

Juuri kun erämiehet olivat päässeet leirin ulkopuolelle, laskeutui
muuan käsi kevyesti ensinmainitun olalle. Hän kääntyi ympäri.

Doña Luz seisoi hänen edessään.

Molemmat miehet pysähtyivät tervehtien kunnioittavasti nuorta neitosta.

"Jätättekö meidät?" kysyi viimemainittu suloisella ja sointuvalla
äänellä.

"Meidän täytyy, señorita", vastasi toinen puhutelluista.

"Ymmärrän", lausui tyttö ihastuttavasti hymyillen. "Kun me teidän
avullanne nyt olemme pelastuneet, niin ei teillä ole täällä mitään
tehtävää, eikö niin?"

Erämiehet kumarsivat virkkamatta mitään.

"Tahdotteko tehdä mielikseni?"

"Puhukaa, neiti!"

Tyttö otti sievän, jalokivillä koristetun pienen ristin, jota oli
kantanut kaulassaan.

"Pitäkää tämä muistona minusta."

Erämies empi.

"Ottakaa se, pyydän", lausui tyttö itkusta väräjävällä äänellä.

"Suostun pyyntöönne, neiti", sanoi erämies liikutettuna sovittaen
ristin kaulaansa messuhakasensa viereen, "saan täten toisenkin
taikakalun äitini antaman ohelle."

"Kiitos", virkkoi tyttö iloisena. "Mutta vielä sananen."

"Puhukaa."

"Mitkä ovat nimenne?"

"Toveriani nimitetään Ilomieleksi."

"Entä teitä?"

"Uskolliseksi Sydämeksi."

Vielä kerran hyvästiksi kumarrettuaan erämiehet lähtivät kiireesti
menemään ja katosivat pian hämärään.

Doña Luz seurasi heitä katseellaan niin kauan kuin saattoi heidät
eroittaa. Sitten hän ajatuksiin vaipuneena palasi verkalleen teltalle
mutisten puoliääneen:

"Uskollinen Sydän! Ah! Sen nimen kyllä muistan..."



VII

Yllätys


Yhdysvallat ovat Englannilta perineet sen anastamisjärjestelmän, joka
on silmäänpistäviä piirteitä brittien luonteessa.

Tuskin Pohjois-Amerikka oli julistettu itsenäiseksi ja rauha solmittu
entisen emämaan kanssa, kun jo nuo ihmiset, jotka olivat pitäneet niin
suurta ääntä tyranniudesta ja sorrosta ja jotka panivat vastalauseen
ihmisoikeuksien loukkaamisesta, he kun muka olivat joutuneet sen
uhreiksi, järjestivät intiaanimetsästyksen niin leppymättömän
kylmäverisesti kuin heille oli luontaista sukuperän vuoksi.

He eivät tyytyneet ainoastaan oman alueensa puhdistamiseen, saati
sitten valtaamiinsa laajoihin seutuihin, joita heidän rauhaton
kansakuntansa toimeliaisuudestaan huolimatta ei kyennyt
kokonaisuudessaan raivaamaan viljelykselle ja hoitamaan. He halusivat
päästä molempien valtamerien herroiksi saartamalla joka puolelta
alkuasukasheimot, joita he alinomaa työntävät tieltään ja jotka
he lopuksi "hukuttavat Tyyneenmereen", kuten erään vanhan
intiaanipäällikön ennustavat ja katkeruutta kuvastavat sanat kuuluvat.

Yhdysvalloissa, joista yhä enemmän aletaan muuttaa käsitystä, mutta
joita ennakkoluuloiset ihmiset ja ne, jotka eivät ota asioista selvää,
vielä kuvittelevat vapauden klassilliseksi maaksi, tapaa ilkeänä
epäkohtana kaksi ihmisrotua, jotka on riistetty kolmannen hyväksi, tämä
kun vaatii itselleen oikeuden määrätä niiden elämästä ja kuolemasta,
pitäen niitä vain juhtina.

Nämä kaksi rotua, jotka niin hyvin ansaitsevat kaikkien valistuneiden
henkilöiden ja ihmissuvun todellisten ystävien huomiota, ovat musta- ja
punaihoinen rotu.

On toiselta puolen totta, että Yhdysvallat osoittaakseen
ihmisystävällisyyttään ovat jo vuonna 1795 tehneet _rauhan- ja
ystävyyssopimuksen_ berberiläisvaltioiden kanssa, tarjoten niille
verrattomasti suurempia etuja kuin Maltan ritarikunta, joka sekin
halusi tehdä sopimuksen niiden kanssa. Algerin ja Tripolisin kaupunkien
hallitukset vahvistivat sopimuksen, jossa nimenomaan väitettiin, _ettei
Yhdysvaltain hallitus missään suhteessa nojaa kristinuskoon_.

Niille, joista tämä voi tuntua liian karkealta, voimme vastata, että
asianlaita on todellakin niin ja että amerikkalaiset tuntevat vain
yhden Jumalan: _Dollari-Jumalan_, joka aina ja kaikkialla on ollut
rosvojen yksinomaisena palveltavana.

Vedettäköön tästä johtopäätöksiä!

_Squatterit_, nuo vailla kotia ja kontua, lakeja ja oikeutta
olevat miehet, joita kaikki muut hyljeksivät ja jotka ovatkin
pohjoisamerikkalaisen sivistyksen häpeäpilkku, siirtyvät lakkaamatta
länteen päin uutisviljelykseltä toiselle, koettaen karkoittaa
intiaaniheimoja näiden viimeisiltäkin turvapaikoilta.

Squatterien jäljessä saapuu viisi kuusi sotamiestä, rummunlyöjä,
torvensoittaja ja joku upseeri kantaen tähtilippua.

Sotamiehet rakentavat muutamista puunrungoista jonkun
linnoituksentapaisen, pystyttävät lipun sen harjalle ja julistavat,
että liittovaltion rajat ulottuvat sinne asti.

Pari kolme hökkeliä rakennetaan sitten linnoituksen ympärille. Sinne
asettuu asumaan ryhmä sekarotuista kansaa, johon kuuluu kirjava joukko
valko-, musta-, puna- ja kupari-ihoisia ihmisiä, ja taas on perustettu
uusi kaupunki, jolle annetaan sellainen sointuva nimi kuin esimerkiksi
Utica, Syrakusa tai Rooma, Kartago, ja muutaman vuoden kuluttua, kun
tässä kaupungissa on jo pari kolme kivitaloa, se itseoikeutettuna
julistetaan jonkun uuden, vielä olemattoman valtion pääkaupungiksi.

Tämä on tapahtumien kulku tässä maassa. Se on siis jokseenkin
yksinkertainen, kuten voi huomata.

Muutama päivä edellisessä luvussa kertomiemme tapausten jälkeen sattui
omituinen kohtaus eräällä valtausalueella, joka tuskin kahta vuotta
aikaisemmin oli raivattu kuntoon Canadianin rannalle kauniille
paikalle, viheriöivän kukkulan juurelle.

Täällä oli parikymmentä mielivaltaiseen järjestykseen toistensa viereen
rakennettua hökkeliä. Sen turvana oli neljällä pienellä tykillä
varustettu linnoitus, joka hallitsi jokiseutua.

Tämä vielä niin nuori kylä oli tavattomalla amerikkalaisella
toimeliaisuudellaan hankkinut itselleen sen merkityksen, mikä yleensä
kuuluu kaupungille. Kaksi kapakkaa oli tupaten täynnä juomaveikkoja, ja
kolmeen eri kirkkokuntaan kuuluvat temppelit kutsuivat luokseen
uskovaisia.

Ihmisiä tuli ja meni niin touhuissaan kuin ainakin ne, jotka todella
tekevät työtä ja hoitavat asioitaan.

Suuri joukko kanootteja liukui jokea pitkin, ja kauppatavaroita täynnä
olevia kärryjä kulki joka suuntaan akselien kitistessä ja pyörien
uurtaessa syviä jälkiä tiehen.

Kaikesta tästä liikenteen vilkkaudesta huolimatta tai ehkä juuri sen
vuoksi oli helppo huomata, että eräänlainen rauhattomuus vallitsi
kylässä.

Asukkaat puhelivat keskenään. He kokoontuivat ryhmittäin porttien
luokse, ja joukko miehiä, jotka olivat nousseet tukevien ratsujen
selkään, lähti vakoilemaan eri suuntiin saatuaan määräykset linnan
kapteenilta, joka puettuna paraatipukuunsa kaukoputki kädessä ja kädet
selän takana käyskenteli edestakaisin linnanpaltalla.

Kanootit palasivat vähitellen rantaan, rattaita vetäneet hevoset
riisuttiin valjaista, vetojuhdat suljettiin aitauksiin, ja koko kylän
asujamisto kerääntyi torille.

Aurinko painui nopeasti taivaanrantaan päin, yö oli kohta tulossa.
Ympäristöihin lähetetyt ratsumiehet olivat kaikki jo palanneet.

"Näette", sanoi kapteeni kokoontuneille asukkaille, "että meidän ei
lainkaan tarvitse pelätä. Se oli vain turhaa hälinää, joten voitte
rauhassa pysyä kotona. Kahdenkymmenen mailin piirissä ei ole löydetty
mitään merkkejä intiaaneista."

"Hm!" huomautti muuan iäkäs mestitsierämies nojautuen kivääriinsä.
"Intiaanit suoriutuvat kyllä nopeasti matkasta."

"Mahdollista kyllä, Valkosilmä", vastasi komendantti, "mutta ole
vakuutettu siitä, että toimiessani niinkuin olen tehnyt, olen tahtonut
rauhoittaa väestöä. Intiaanit eivät uskalla ryhtyä kostoon."

"Intiaanit kostavat aina, herra kapteeni", lausui erämies painokkaasti.

"Olet nauttinut liian paljon whiskyä, Valkosilmä. Se on noussut päähän.
Näet unia valveillakin."

"Suokoon Jumala, että olette oikeassa, herra kapteeni, mutta olen
viettänyt koko elämäni uutismailla. Tunnen punanahat, kun sitävastoin
te olette vasta kolmatta vuotta rajaseuduilla."

"Se kyllä riittää", sanoi kapteeni tuimasti.

"Intiaanit ovat kuitenkin, luvallanne sanoen, miehiä, ja ne kaksi
comanchia, jotka täällä salakavalasti murhattiin vastoin
ihmisoikeuksia, olivat heimonsa kesken kuuluisia sotureja."

"Olet sekarotua, Valkosilmä. Suosit hiukan liiaksi punaihoista rotua",
muistutti kapteeni ivallisesti.

"Punaihoinen rotu on rehellinen", vastasi erämies kiivaasti. "Se ei tee
murhaa pelkästään halusta saada vuodattaa verta, niinkuin te itse
teitte neljä päivää sitten niille kahdelle soturille, jotka kaikessa
rauhassa soutivat ohi kanootillaan ja jotka te ammuitte muka
koetellessanne uutta, Acropolisista saamaanne pyssyä."

"Hyvä on! Jo riittää! Päästä minut kuulemasta selityksiäsi, Valkosilmä.
Sinulla ei ole oikeutta lausua minulle huomautuksia."

Erämies kumarsi kömpelösti hyvästiksi, vei kiväärin olalleen ja lähti
matkaansa mutisten poistuessaan:

"Olkoon menneeksi. Vuodatettu veri huutaa kostoa. Punanahat ovat
miehiä. He eivät jätä rikosta rankaisematta."

Kapteeni palasi linnaan silminnähtävästi harmissaan mestitsin puheesta.
Asukkaat hajaantuivat vähitellen toivotettuaan toisilleen hyvää yötä ja
sulkeutuivat koteihinsa huolettomina kuin ainakin ihmiset, jotka ovat
tottuneet panemaan joka hetki henkensä vaaraan.

Tuntia myöhemmin oli jo täysi yö. Läpinäkymätön pimeys kietoi kylän,
jonka asukkaat päivän kovan työn rasittamina olivat vaipuneet sikeään
uneen.

Päivän laskiessa lähetetyt tiedustelijat olivat suorittaneet tehtävänsä
huolimattomasti tai eivät olleet perillä intiaanien juonista, sillä
muuten he eivät olisi antaneet erehdyttävää tiedonantoa
uutisviljelijöille.

Tuskin mailin päässä kylästä oli kaksisataa Käärmeen heimoon kuuluvaa
comanchia kätkeytyneinä tiheäin pensastojen keskelle ja aarniometsän
toistensa päälle sortuneiden puunrunkojen lomiin, joista pohjimmaiset
olivat kaatuneet jo uutisraivaajain uutteran kirveen iskuista. Heidän
johtajinaan oli useita kuuluisia päälliköitä, joiden joukossa oli
Kotkanpääkin. Hän oli haavastaan huolimatta tahtonut ottaa retkeen
osaa. Väijyjillä oli intiaanien kärsivällisyys, jota ei mikään voi
masentaa, ja he odottivat sopivaa hetkeä voidakseen julmasti kostaa
kärsimänsä loukkauksen.

Useita tunteja kului minkäänlaisen melun rikkomatta yön hiljaisuutta.

Liikkumattomina kuin pronssipatsaat intiaanit odottivat osoittamatta
mitään kärsimättömyyden oireita.

Kellon lähetessä yhtätoista illalla kuu nousi taivaalle valaisten
seutua hopeanhohtoisin sätein.

Silloin kuului kahteen otteeseen koiran kaukaista ulvontaa.

Astuen esiin puun takaa, missä oli ollut kätkössä, Kotkanpää alkoi
ryömiä tavattoman taitavasti ja nopeasti kylään päin.

Saavuttuaan metsänreunaan hän pysähtyi. Tutkivasti tähysteltyään
ympärilleen hän matki hevosen hirnuntaa niin erehdyttävästi, että kaksi
kylän hevosta heti vastasi hänelle.

Muutaman sekunnin odotuksen jälkeen eroitti päällikön harjaantunut
korva lehtien seasta melkein kuulumatonta kahinaa, ja sitten alkoi
kuulua härän raskasta huohotusta aivan läheltä. Silloin päällikkö nousi
pystyyn ja kuunteli.

Pari sekunttia myöhemmin ilmestyi muuan mies hänen eteensä. Se oli
Valkosilmä, vanha erämies.

Ilkeä hymy levisi hänen ohuille huulilleen.

"Mitä valkoihoiset tekevät?" kysyi päällikkö.

"He nukkuvat" vastasi mestitsi.

"Luovuttaako veli heidät minun käsiini?"

"Kaikki, kaikki."

"Päällikkö pitää aina sanansa. Entä kalpea nainen ja harmaahapsi?"

"He ovat täällä."

"Joutuvatko hekin minulle?"

"Kaikki kylän asukkaat joutuvat veljen käsiin."

"Oh! Metsästäjä ei ole saapunut?"

"Ei vielä."

"Hän saapuu liian myöhään."

"Varsin luultavaa."

"Mitä valkoinen veljeni nyt haluaa?"

"Sitä, mitä olen pyytänyt päälliköltä", vastasi erämies.

"Vuodat, pyssyt ja ruuti ovat tuolla taempana nuorten miesteni
hallussa."

"Luotan sinuun, päällikkö", lausui erämies, "mutta jos minut petät..."

"Intiaani pitää aina lupauksensa."

"Hyvä! Siis silloin, kun haluat."

Kymmenen minuuttia myöhemmin intiaanit olivat kylän herroina, ja
asukkaat, jotka vuoron perään herätettiin, joutuivat miekaniskutta
vangiksi.

Comanchit olivat piirittäneet linnoituksen. Koottuaan sen muurien
juurelle puiden runkoja, kärryjä, huonekaluja ja epätoivoisten
uutisviljelijöitten kaikenlaisia työaseita he vain odottivat
päällikkönsä käskyä aloittaakseen hyökkäyksen sitä vastaan.

Äkkiä näkyi linnoituksen huipulla epäselvä hahmo, ja haukan huuto
halkaisi avaruuden.

Intiaanit sytyttivät jonkunlaisen rovion, jonka olivat koonneet, ja
hyökkäsivät paalutusta vastaan päästäen kaikki yhtaikaa kauhistavan ja
korvia vihlovan sotahuutonsa, joka on heille ominainen ja rajaseuduilla
aina joukkoteurastuksen enne.



VIII

Kosto


Amerikkalaisten asema oli mitä pulmallisin.

Comanchien äänettömän hyökkäyksen yllättämänä kapteeni oli havahtunut
unestaan kuullessaan sen kauhua herättävän sotahuudon, jonka he olivat
päästäneet, senjälkeen kun linnoituksen edustalle kerätty rovio oli
sytytetty palamaan.

Hypähtäen vuoteestaan tämä kelpo upseeri, jota tulenliekkien punertava
loimu aluksi huikaisi, riensi puolipukeissa ja miekka kädessä sille
puolelle linnoitusta, missä sen varusväki nukkui. Se oli jo hälytetty
ja kiirehti asettumaan paikalleen huolettoman uljaana, mikä on
yankeille ominaista.

Mutta mitä olisi voinut tehdä?

Varusväkeen kuului kaksitoista miestä kapteeni mukaanluettuna.

Miten luvultaan niin heikko joukko olisi voinut vastustaa intiaaneja,
joiden pirulliset varjokuvat se näki aavemaisina eroittuvan kaameassa
tulenloimussa?

Upseeri huokasi.

"Olemme hukassa", mumisi hän.

Näissä lakkaamattomissa taisteluissa, joita käydään intiaanialueiden
rajoilla, ei tunneta lainkaan meidän sivistyneissä sodissamme
noudatettavia lakeja.

_Vae victis_ (voi voitetuita!) vallitsee sanan täydellisessä
merkityksessä.

Verenhimoiset vihamiehet, jotka taistelevat toisiaan vastaan kaikilla
villikansojen keinoilla, eivät pyydä eivätkä anna armoa. Jokaisessa
taistelussa on siis kysymyksessä elämä tai kuolema.

Sellainen on tapa.

Kapteeni tiesi sen. Hän ei vähintäkään kuvitellut toisenlaiseksi
kohtaloa, joka hänen osakseen tulisi, jos hän joutuisi intiaanien
käsiin.

Hän oli tehnyt sen virheen, että oli antanut punanahkojen yllättää. Nyt
hänen oli pakko alistua varomattomuutensa seurauksiin.

Mutta kapteeni oli urhoollinen sotilas. Varmana siitä, ettei hän ehjin
nahoin voisi selviytyä ampiaispesästä, johon oli joutunut, hän ainakin
tahtoi kunnialla kukistua.

Sotamiehiä ei tarvinnut kiihoittaa tekemään velvollisuuttansa. He
tiesivät yhtä hyvin kuin heidän kapteeninsakin, ettei ollut mitään
pelastumisen toivoa.

Linnoituksen puolustajat asettuivatkin päättäväisesti sulkulaitteiden
taakse ja ryhtyivät ampumaan intiaaneja niin tarkasti, että nämä
kärsivät suurta mieshukkaa.

Mies, jonka kapteeni ensimmäiseksi huomasi nousevan linnoituksen
penkereelle, oli Valkosilmä, vanha erämies.

"Kas, kas", mutisi upseeri itsekseen, "mitä tuo mies täällä tekee ja
kuinka hän on tänne päässyt?"

Vetäen esiin pistoolin vyöltään hän marssi suoraan mestitsiä kohden ja
tarttuen tämän kurkkuun pani piipun hänen rintaansa vasten. Samalla hän
kysyi ilmaisten sitä kylmäverisyyttä, jonka amerikkalaiset ovat
perineet englantilaisilta ja joka heissä on vielä huomattavasti
paisunut:

"Millä tavalla olet oikeastaan hankkinut pääsyn linnoitukseen, vanha
tarhapöllö?"

"Kah! Tulinpahan vaan portin kautta", vastasi toinen vähääkään
hämmästymättä.

"Todellako? Oletko siis velho?"

"Kukaties."

"Leikki pois, sekarotuinen! Olet myynyt meidät veljillenne
punanahoille."

Mestitsi hymyili kaameasti. Kapteeni huomasi sen.

"Mutta tekosi ei sinua auta, kurja", huusi hän jyrisevällä äänellä.
"Sinä ensimmäisenä joudut sen uhriksi."

Erämies irroittautui äkillisellä liikkeellä. Hän hypähti taaksepäin ja
vetäisi kiväärin olaltaan.

"Saammepa nähdä", sanoi hän virnistellen.

Nämä kaksi miestä, jotka seisoivat ahtaalla alalla vastakkain joka
hetki yhä voimistuvan tulipalon kaameassa hohteessa, olisivat
tarjonneet peloittavan näyn katsojalle, joka olisi saanut
kylmäverisesti heitä tarkastaa.

He edustivat niitä kahta rotua, jotka nykyään asuvat Yhdysvalloissa ja
joiden välinen taistelu ei lopu, ennenkuin toinen on kuollut
sukupuuttoon toisen hyödyksi.

Heidän alapuolellaan yltyi taistelu mitä hurjimmaksi rynnistykseksi.

Intiaanit hyökkäsivät raivokkaasti kiljuen varustuksia vastaan, missä
amerikkalaiset ottivat heidät vastaan ampuen tarkasti tai sohien
pistimillään.

Mutta tuli yhä paisui, ja sotamiehet kaatuivat yksi toisensa jälkeen.
Ei kestäisi kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa.

Valkosilmän uhkaukseen kapteeni oli vastannut vain halveksivasti
hymyillen ja salamannopeasti suunnannut häneen pistoolinsa. Toinen
pudotti pyssynsä: hänen käsivartensa oli ammuttu puhki.

Kapteeni hyökkäsi hänen kimppuunsa riemusta huudahtaen. Mestitsi kaatui
selälleen tästä odottamattomasta töytäyksestä.

Hänen vihamiehensä painoi polvensa hänen rintaansa vasten ja katsoi
häneen tarkasti hetken aikaa.

"No niin!" sanoi hän katkerasti naurahtaen, "olenko erehtynyt?"

"Et", vastasi mestitsi kovalla äänellä, "minä olen tyhmyri, henkeni on
vallassasi. Tapa minut."

"Ole huoletta. Varaan sinulle intiaanikuoleman."

"Kiiruhda, jos tahdot kostaa", jatkoi erämies ivallisesti, "sillä pian
se on liian myöhäistä."

"Minulla on aikaa riittävästi... Miksi petit meidät, kurja?"

"Entä sitten?"

"Tahdon tietää sen."

"No niin. Saat tietää kaikki", vastasi erämies oltuaan hetken vaiti.
"Valkoiset veljesi ovat murhanneet koko perheeni. Tahdoin kostaa."

"Mutta mehän emme ole tehneet sinulle mitään."

"Olethan valkoisia. Tapa minut, ja siihen tämä loppukoon... Kuolen
iloisena, sillä suuri joukko uhreja seuraa mukanani hautaan."

"Vai niin! Koska asianlaita on niin", lausui kapteeni kamalasti
hymyillen, "lähetän sinut veljiesi luokse. Näet, että olen rehellinen
vastustaja."

Sitten hän lujasti painoi polvensa erämiehen rintaa vasten estäen häntä
vapautumasta rangaistuksesta, jonka aikoi hänelle valmistaa.

"Intiaanien tavalla", lisäsi hän.

Ja ottaen esille veitsensä hän erinomaisen taitavasti leikkasi irti
mestitsin tiheän, karkean tukan peittämän päänahan.

Erämies ei voinut pidättää kauheata tuskanhuutoa tämän hirveän
silpomisen johdosta. Veri vuoti pursuen ja peitti hänen kasvonsa.

"Tapa minut!" ulvoi hän, "tapa minut. Tuskani ovat hirveät."

"Niinkö arvelet?" sanoi kapteeni.

"Oi! Tapa minut! Tapa minut!"

"Johan nyt jotakin", vastasi upseeri kohauttaen olkapäitään. "Pidätkö
minua teurastajana? Ei, minä saatan sinut kunnon ystäviesi luo."

Hän tarttui erämiehen jalkoihin, laahasi hänet penkereen reunalle ja
potkaisi alas syvyyteen.

Onneton koetti vaistomaisesti välttää putoamista tarttumalla vasemmalla
kädellään erääseen ulkonevaan hirteen.

Hetken ajan hän riippui ilmassa.

Ilkeätä oli katsella häntä. Hänen verestävä päänsä, hänen kasvonsa,
joilla musta verivirta yhä vuoti ja kärsimys ja kauhu kuvastuivat, ja
koko hänen kouristuksentapaisesti hytkähtelevä ruumiinsa herättivät
kammoa ja inhoa.

"Armoa! Armoa!" huusi hän.

Kapteeni katsoi häneen hymy huulillaan ja kädet ristissä rinnallaan.

Mutta onnettoman väsähtäneet jäntereet eivät enää kauemmin jaksaneet
häntä kannattaa. Hänen koukistuneet sormensa päästivät otteensa
hirrestä, johon hän oli epätoivon voimalla tarttunut.

"Pyöveli! Ole kirottu!" huusi hän äänellä, jossa kuvastui äärimmäinen
raivo.

Samassa hän putosi.

"Hauskaa matkaa!" toivotti kapteeni ilkkuen.

Linnoituksen portilta päin kuului huutoja.

Kapteeni riensi miestensä avuksi.

Comanchit olivat vallanneet sulkulaitteet.

Miehissä he juoksivat linnoituksen sisäosiin teurastaen matkalla
tapaamansa viholliset ja nylkien heiltä päänahat.

Vain neljä amerikkalaista sotamiestä oli enää hengissä. Muut oli
tapettu.

Kapteeni vetäytyi linnanpenkereelle johtavien portaiden keskelle.

"Ystäväni", sanoi hän tovereilleen, "voitte kuolla rauhassa. Olen
surmannut sen, joka meidät petti."

Sotamiehet vastasivat reippaasti hurraten tähän oudonlaiseen
lohdutukseen. He valmistuivat kalliisti myymään henkensä.

Mutta silloin sattui jotakin käsittämätöntä.

Kuin taikaiskusta lakkasivat intiaanit ulvomasta.

Hyökkäys oli pysähtynyt.

"Mitä he nyt aikoivat tehdä?" mutisi kapteeni. "Minkähän uuden
konnankoukun nuo riiviöt nyt keksinevät?"

Vallattuaan kaikki linnoituksen puolustusvarusteet Kotkanpää määräsi,
että taistelu oli keskeytettävä.

Kylässä vangitut uutisasukkaat tuotiin hänen eteensä. Heitä oli
kaksitoista, joukossa neljä naista.

Kun nuo kaksitoista onnetonta vavisten seisoivat Kotkanpään edessä,
käski hän viedä naiset erilleen.

Pannen miehet yhden toisensa jälkeen astumaan ohitseen hän katsoi heitä
tutkivasti. Sitten hän viittasi vieressään seisoville intiaaneille.

Nämä ottivat heti amerikkalaiset huostaansa, iskivät macheteillaan
heidän molemmat kätensä ranteesta poikki ja työnsivät heidät
linnoituksen sisään, nyljettyään heiltä päänahat.

Seitsemän uutisasukasta oli jo joutunut tämän julman kidutuksen
uhriksi. Vain yksi oli enää hengissä.

Hän oli suurikasvuinen, laiha, mutta vielä reipas vanhus. Hänen
lumivalkeat suortuvansa valuivat olkapäille, tummat silmät sinkoilivat
salamoita, mutta hänen kasvonsa pysyivät elottomina. Hän odotti
välinpitämättömän näköisenä, että Kotkanpää päättäisi hänen
kohtalostaan ja lähettäisi hänet seuraamaan toisia onnettomia.

Comachipäällikkö tarkasteli häntä sillä välin sangen huolellisesti.

Vihdoin tuon villin miehen kasvot kävivät lempeämmiksi, hymy levisi
hänen suupieliinsä ja tarttuen vanhuksen käteen hän lausui:

"_Usted no conocer amigo?_ -- Etkö tunne ystävääsi?" kysyi hän huonolla
espanjankielellä rodulleen ominaisella kurkkuäänellä.

Tämän kuullessaan vanhus vavahti ja katsoi vuorostaan tarkasti
intiaania.

"Kah!" huudahti hän hämmästyneenä, "_el Gallo_ -- Kukko!"

"Ooh!" vastasi päällikkö tyytyväisenä, "minä olen Harmaahapsen ystävä.
Punanahoilla ei ole kahta sydäntä. Isä on pelastanut henkeni, isä saa
tulla telttaani."

"Kiitos, päällikkö. Suostun kutsuusi", sanoi vanhus puristaen intiaanin
kättä, jonka tämä hänelle ojensi.

Ja hän riensi kiireesti erään keski-ikäisen naisen luo, jolla oli jalot
piirteet ja jonka tuskan kuihduttamilla kasvoilla näkyi jälkiä
kauneudesta.

"Jumalan kiitos", lausui nainen liikutettuna, vanhuksen saapuessa hänen
luokseen.

"Jumala ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat häneen."

Sillä aikaa punanahat suorittivat lopputehtäviä kauheassa näytelmässä,
jossa olemme antaneet lukijaimme olla läsnä.

Kun kaikki uutisasukkaat oli suljettu linnoitukseen, viritettiin
tulipalo taas uuteen voimaan kaikin aineksin, mitä voitiin kerätä, ja
tiiliseinämä eroitti ikipäiviksi maailmasta nuo onnettomat
amerikkalaiset.

Pian linnoitus oli vain tavaton rovio, josta kuului tuskanhuutoja ja
niiden lomassa ampuma-aseiden pauketta.

Välinpitämättöminä comanchit matkan päästä seurasivat tulipalon
kehittymistä, hymyillen paholaisen lailla kostolleen.

Liekit olivat vallanneet koko rakennuksen. Ne kohosivat kauhistavan
nopeasti luoden kirkasta valoaan kauas erämaahan kolkon majakan tapaan.

Linnoituksen harjalla nähtiin muutamien ihmisten toivottomina liikkuvan
edestakaisin, samalla kun toiset polvistuneina näyttivät rukoilevan
Jumalan armoa.

Äkkiä kuului kauhistuttavaa ryskettä. Tuskallista kuolinkamppailua
todistava huuto kaikui avaruudessa. Linnoitus luhistui valtavaan
rovioon, joka suitsutti ympärilleen säkeniä.

Kaikki oli loppunut!

Amerikkalaiset olivat kukistuneet.

Comanchit pystyttivät mahtavan patsaan sille paikalle, missä kylä oli
ollut, ja siihen naulattiin kiinni uutisasukkaitten kädet. Yläpäähän
pantiin kirves, jonka terä oli verellä tahrittu.

Sytytettyään tulen muutamiin hökkeleihin, jotka olivat jääneet
palamatta, Kotkanpää antoi lähtömääräyksen.

Ainoastaan neljä naista ja vanhus jäivät henkiin koko onnettoman kylän
asukkaista ja seurasivat comanchien mukana.

Kaamea hiljaisuus vallitsi tästedes tällä paikalla, joka juuri oli
ollut niin sydäntäsärkevien tapausten näyttämönä.



IX

Aave


Kello oli lähes kahdeksan aamulla. Hymyilevä syysaurinko loi kirkasta
valoaan preirielle.

Linnut lentelivät sinne tänne iloisesti viserrellen, samalla kun toiset
tiheän lehdistön kätkössä antoivat yhteisesti sulosävelisiä
laulajaisia. Toisinaan kuusipeura säikähtyneenä kohotti päänsä
korkeasta ruohosta ja poistui hyppien loitommaksi.

Kaksi metsänkävijän tapaan pukeutunutta ratsastajaa matkasi täyttä
ravia puolivillien komeiden hevosten selässä Canadian-virran vasenta
rantaa, muutamien mustien vainukoirien kirmaten juostessa heidän
ympärillään.

Ratsastajat olivat Uskollinen Sydän ja Ilomieli.

Vastoin tavallisuutta Uskollinen Sydän näytti olevan varsin iloisella
tuulella. Hänen kasvonsa säteilivät, ja hän katseli tyytyväisenä
ympärilleen. Väliin hän pysähtyi ja tähysteli etäisyyteen ikäänkuin
etsien taivaanrannalta jotakin, jota ei ei vielä voinut eroittaa.
Sitten hän harmistunein elein ryhtyi jatkamaan matkaansa suorittaakseen
saman tempun sadan askeleen verran edettyään.

"No, totta vie", lausui Ilomieli hänelle vihdoin naurahtaen. "Mehän
saavumme kohta perille, ole vain huoletta!"

"Niin, _caramba!_ Tiedän sen kyllä, mutta tahtoisin jo olla siellä!
Mielestäni ne onnenhetket, jotka Jumala minulle suo, saan vain sen
ihmisen luona, jota nyt menemme tapaamaan. Äitini! Äitini! Rakas
äitini! Joka minun puolestani jätti kaikki! Luopui kaikesta, mitään
kaipaamatta ja epäilyksittä! Ah! Mikä onni piileekään äidin
omistamisessa! Ja siinä, että omistat sydämen, joka ymmärtää omaasi!
Joka omasta tahdostaan kokonaan uhrautuu puolestasi! Joka elää siitä,
että sinä elät! Joka iloitsee sinun riemustasi ja käy murheelliseksi
sinun ollessasi huolissasi! Joka jakaa elämän kahtia kanssasi ottaen
raskaamman osan itselleen ja jättäen kevyemmän ja helpomman osan
sinulle! Ah! Ilomieli, jotta oikein voisi ymmärtää, mitä on se
jumalainen olento täynnä alttiiksiantamusta ja rakkautta, jota
nimitetään äidiksi, täytyy joutua monen vuoden ajaksi häntä vaille
kuten minä ja sitten äkkiä tavata hänet rakastettavampana ja
hurmaavampana kuin ennen! Voi, miten hitaasti matkamme edistyy!
Jokainen hetki, jonka viivymme, merkitsee äidin suuteloa, jonka aika
minulta ryöstää! Emmekö jo vihdoinkin saavu perille?"

"Kah, olemmehan jo kaalaamossa."

"En tiedä, mikä on syynä, mutta salainen pelko ahdistaa sydäntäni,
epämääräinen aavistus panee minut väkisinkin vapisemaan."

"Karkoita synkät tuumasi, hyvä ystäväni! Muutaman minuutin perästähän
olemme jo äitisi luona."

"Niin, eikö totta? Ja kuitenkin, en tiedä, petynkö, mutta minusta
tuntuu kuin erämaa ei olisi entisensä näköinen. Ympärillämme vallitseva
hiljaisuus, tämä yksinäisyys ei tunnu minusta luonnolliselta. Mehän
olemme aivan lähellä kylää. Meidän täytyisi jo kuulla koirien
haukuntaa, kukon kiekunaa ja monia muita ääniä, jotka ilmoittavat
asuttujen seutujen olevan lähellä."

"Todellakin", myönsi Ilomieli epämääräisen levottomana, "ympärillämme
on varsin hiljaista."

Matkalaiset olivat juuri sillä kohdalla, missä joki tekee jokseenkin
jyrkän käänteen. Sen korkeat äyräät, joilla oli mahtavia
kalliomöhkäleitä ja tiheää näreikköä, estivät näkemästä etäämmäksi.

Kylä, jonne erämiehet suuntasivat kulkunsa, oli vain pyssynkantaman
päässä polvekkeesta, missä he valmistuivat kahlaamaan virran yli, mutta
sitä oli luonnonesteiden johdosta mahdoton nähdä.

Sillä hetkellä, jolloin hevoset astuivat veteen, ne tekivät äkillisen
liikkeen taaksepäin, ja vainukoirat päästivät valittavan ulvonnan,
joka on niiden rodulle ominainen ja herättää jäätävää kauhua
urhoollisessakin miehessä.

"Mitä se on!" mutisi Uskollinen Sydän käyden kalpeaksi ja katsellen
säikähtyneenä ympärilleen.

"Katsohan!" vastasi Ilomieli sormellaan osoittaen toverilleen useita
ruumiita, joita virta toi mukanaan ja jotka liukuivat eteenpäin
vedenpinnan alla.

"Voi!" huudahti Uskollinen Sydän. "Täällä on tapahtunut jotakin
kauheata. Äiti! Äiti!"

"Älä niin säikähdä", sanoi Ilomieli, "äitisi on varmaan turvassa."

Kuuntelematta lohdutuksen sanoja, joita hänen ystävänsä hänelle lausui
itsekään niitä uskomatta, Uskollinen Sydän iski kannukset hevosensa
kylkeen ja ratsasti jokeen.

He saapuivat pian joen toiselle rannalle.

Silloin heille selveni kaikki.

Heidän edessään vallitsi niin täydellinen hävitys kuin suinkin
kuvitella saattaa.

Kylä ja linnoitus olivat nyt vain raunioläjä.

Musta, sakea ja katkuinen savu kohosi korkeina kierteinä taivasta
kohti.

Keskellä kylää kohosi salko, johon oli naulattu ihmisruumiin osia, ja
niistä _urubu_-linnut kiistelivät kimeästi kirkuen.

Siellä täällä lojui ihmisruumiita, jotka metsän pedot ja korppikotkat
olivat puoliksi raadelleet.

Näytti siltä kuin ei elävää olentoa olisi paikalla.

Ei mitään ollut jätetty koskematta, kaikki oli murskattu säpäleiksi tai
heitetty sikin sokin. Heti ensi silmäykseltä huomasi, että intiaanit
olivat liikkuneet näillä seuduilla osoittamassa valkoihoisille veristä
raivoaan ja leppymätöntä vihaansa. Heidän jälkensä olivat painuneet
syvälle tulen ja veren voimalla.

"Voi!" lausui erämies väristen, "aavistukseni lähetti taivas minulle
varoituksena. Äiti, äiti!"

Uskollinen Sydän heittäytyi pitkäkseen maahan, kätki kasvot käsiinsä ja
itki!

Tämän karaistun, kaikissa koettelemuksissa horjumattomasti rohkean
miehen, jota ei mikään pelonaihe voinut yllättää, valtasi tuska samaan
tapaan kuin jalopeuran. Siinä oli jotakin kauhua herättävää.

Hänen kiljuntaa muistuttavat nyyhkytyksensä viilsivät rintaa.

Ilomieli kunnioitti ystävänsä surua. Millaisen lohdutuksen saattoikaan
hänelle antaa? Parasta oli sallia kyynelien tulvehtia ja antaa
ensimmäiselle epätoivon puuskalle aikaa tyyntyä, varmana siitä, että
tämä pronssinen luonne ei masentuisi pitkäksi aikaa iskuille alttiiksi,
vaan että pian tulisi vastavaikutus, joka tarjoaisi hänelle tilaisuuden
toimia.

Vain erämiesten synnynnäisen vaiston johdattamana hän alkoi etsiskellä
joka suunnalta löytääkseen jonkun merkin, joka myöhemmin voisi ohjata
heidän tutkimuksiaan.

Kun hän oli kauan kierrellyt raunioiden seassa, kiintyi hänen huomionsa
läheiseen tiheikköön, josta hän luuli kuulevansa hiljaista tuttua
ulinaa.

Hän lähestyi sitä kiireesti. Vainukoira, joka suuresti muistutti hänen
omiaan, hypähti iloisesti hänen jalkojensa juureen ja alkoi hurjasti
hyväillen osoittaa hänelle riemuaan.

"No, no!" sanoi erämies. "Mitähän tämä merkinnee? Kuka on Trim-raukan
tuolla tavalla kahlehtinut?"

Hän leikkasi poikki liean, jolla eläin oli sidottu, ja silloin hän
huomasi, että sen kaulaan oli huolellisesti kiinnitetty neljästi
taitettu paperilappu.

Hän otti sen käteensä ja juoksi Uskollisen Sydämen luo.

"Veli", lausui hän. "Toivo!"

Erämies tiesi, että hänen ystävänsä tapana ei ollut lausua ylimalkaisia
lohdutuksia. Hän käänsi kyynelistä kosteat kasvonsa häneen päin.

Heti vapaaksi päästyään koira oli uskomattoman nopeasti karannut
tiehensä soinnuttomasti ja katkonaisesti haukahdellen kuten vainukoirat
ollessaan jäljillä.

Ilomieli oli aavistanut näin käyvän ja kiireesti sitonut kaulaliinansa
eläimen kaulan ympäri.

"En tiedä, mitä voi tapahtua", mutisi kanadalainen nähdessään koiran
katoavan.

Ja lausuttuaan tämän filosofisen mietelmän hän oli saapunut ystävänsä
luo.

"Mitä nyt?" kysyi Uskollinen Sydän.

"Lue!" vastasi Ilomieli.

Erämies otti paperin, ja luki sen hätäisesti.

Siinä oli seuraavat sanat:

-- Olemme punanahkojen vankeina... Rohkeutta!... Äidillenne ei ole
tapahtunut mitään onnettomuutta.

"Jumalan kiitos!..." huudahti Uskollinen Sydän liikutettuna suudellen
paperia, jonka painoi rintaansa vasten. "Äitini elää!... Ah! Minä kyllä
tapaan hänet"...

"Totisesti!..." lisäsi Ilomieli varmasti.

Täydellinen muutos oli kuin taikavoimasta tapahtunut erämiehen
mielentilassa. Hän oli ojentautunut jälleen suoraksi, ja hänen kasvonsa
säteilivät.

"Aloittakaamme tutkimuksemme", sanoi hän. "Kenties joku onnettomista
kyläläisistä on päässyt hengissä. Häneltä saamme tietää, mitä on
tapahtunut."

"Aivan niin!" vastasi Ilomieli reippaasti. "Etsikäämme!"

Koirat kaapivat vimmatusti linnoituksen raunioita.

"Alkakaamme sieltä", sanoi Uskollinen Sydän.

Molemmat ryhtyivät korjaamaan muraa pois niin innostuneesti, etteivät
he sitä itsekään käsittäneet.

Parinkymmenen minuutin kuluttua he keksivät jonkunlaisen laskuoven.

Alhaalta kuului heikkoja ja epäselviä ääniä.

"He ovat siellä"! sanoi Ilomieli.

"Suokoon Jumala, että olisimme saapuneet ajoissa heidät pelastamaan!"

Vasta jokseenkin pitkän ajan kuluttua heidän onnistui tavattomin
ponnistuksin nostaa ovi.

Silloin heille tarjoutui kauhistava näky.

Pahalta löyhkäävässä kellarissa makasi parikymmentä henkeä sekaisin
toistensa päälle kasattuina.

Erämiehet eivät voineet pidättää kauhuaan, vaan vetäytyivät väkisinkin
taaksepäin.

Mutta he palasivat heti kellarin suulle pelastaakseen, mikäli se ei
vielä olisi liian myöhäistä, jonkun näistä onnettomista uhreista.

Vain yksi ainoa osoitti elonmerkkejä. Muut olivat kuolleet.

He kantoivat hänet ulos maanalaisesta kellarista, laskivat lepäämään
kuivista lehdistä valmistetulle vuoteelle ja osoittivat hänelle
huolenpitoa, jota hänen tilansa vaati.

Koirat nuolivat haavoittuneen käsiä ja kasvoja.

Muutamien minuuttien kuluttua mies liikahti vähän, avasi ja sulki
silmänsä joitakin kertoja ja huoahti syvään.

Ilomieli pisti rommia sisältävän leilin suun hänen yhteenpuristuneiden
hampaittensa väliin ja pakoitti hänet juomaan pari kulausta tätä
juomaa.

"Hän on hyvin sairas", totesi erämies.

"Hän on mennyttä miestä", vastasi Uskollinen Sydän painaen päänsä alas.

Haavoittunut oli kuitenkin saanut vähän voimia.

"Hyvä Jumala!" sanoi hän heikolla ja katkonaisella äänellä, "minä
kuolen, minä kuolen!"

"Toivokaa", vastasi Ilomieli hänelle lempeästi.

Ohimenevä puna peitti haavoittuneen kalpeat posket, ja surumielinen
hymy väreili hänen suupielissään.

"Mitä varten eläisin?" jatkoi hän. "Intiaanit ovat teurastaneet kaikki
toverini, ensin kauheasti heidät silvottuaan. Elämä olisi minulle liian
raskas taakka."

"Jos ennen kuolemaanne haluatte jotakin, mitä voimme toimittaa, niin
puhukaa, ja me toimitamme sen metsästäjäkunniamme kautta."

Kuolevan silmät välähtivät villisti.

"Antakaa tänne leilinne!" sanoi hän Ilomielelle.

Tämä ojensi sen hänelle.

Haavoittunut joi ahnaasti, hänen otsalleen kohosi kostea hiki, ja
kuumeinen hohde peitti hänen kasvonsa, jotka silloin saivat peloittavan
ilmeen.

"Kuulkaa", sanoi hän käheällä ja katkonaisella äänellä. "Olin täällä
päällikkönä. Intiaanit, joita muuan kurja mestitsi auttoi myyden meidät
heille, yllättivät kylän."

"Mikä oli tuon miehen nimi?" kysyi erämies vilkkaasti.

"Hän on kuollut!... Olen hänet surmannut!" vastasi kapteeni
äänensävyllä, joka ilmaisi kuvaamatonta vihaa ja vahingoniloa.
"Intiaanit tahtoivat vallata linnoituksen. Taistelu oli kauhea. Meitä
oli kaksitoista päättäväistä miestä neljääsataa villiä vastassa. Mitä
saatoimme tehdä? Taistella viimeiseen hengenvetoon. Sen päätimmekin
tehdä. Intiaanit havaitsivat mahdottomaksi saada meidät elävinä
käsiinsä. Luoksemme heitettiin kylän asukkaita, kun heiltä ensin oli
nyljetty päänahka ja isketty ranteet poikki. Sitten he sytyttivät
linnoituksen tuleen."

Haavoittunut, jonka ääni heikkeni heikkenemistään ja jonka sanat
tulivat yhä vaikeammiksi ymmärtää, joi pari kulausta rommia. Sitten hän
jatkoi kertomustaan, jota erämiehet kuuntelivat tarkkaavasti.

"Kellarina käytetty maanalainen käytävä oli linnoituksen vallien alla.
Kun huomasin, ettei meillä enää ollut mitään pelastumiskeinoa ja että
pakeneminen oli mahdotonta, käskin onnettomien toverieni laskeutua
kellariin toivoen, että Jumala sallisi meidän sillä tavalla pelastua.
Muutamia minuutteja myöhemmin linnoitus sortui päällemme. Ei kukaan voi
kuvitella tuskanhetkiä, joita saimme kärsiä tässä inhoittavassa
luolassa vailla ilmaa ja valoa.

"Haavoittuneiden vaikerrukset, ja me olimme haavoittuneita kaikki, kuka
enemmän, kuka vähemmän, heidän pyytäessään vettä ja kuolevien korina
olivat kauheata konserttia, jota kukaan ei pysty kuvailemaan.
Kärsimyksemme, jotka jo olivat sietämättömät, kasvoivat vielä ilman
puutteessa. Jonkunlainen verinen hulluus valtasi meidät. Syöksyimme
toistemme kimppuun, ja soraläjän alla alkoi pimeässä hirvittävä
taistelu, joka pakostakin loppui kaikkien taistelijoitten kuolemaan.
Kuinka kauan tällaista kesti, sitä en osaa sanoa. Tunsin, että kuolema,
joka oli kangistanut kaikki toverini, pian tapaisi minutkin, kun te
saavuitte siirtämään sen tulon muutamia minuutteja tuonnemmaksi.
Jumalalle kiitos! En tarvitse kostotta kuolla."

Kun nämä sanat oli lausuttu melkein kuulumattomalla äänellä, seurasi
näiden kolmen miehen kesken haudanhiljaisuus, jonka rikkoi vain
kuolevan kumea korina hänen kuolinkamppailunsa alkaessa.

Äkkiä kapteeni liikahti. Hän kohottautui hiukan ja luoden erämiehiin
verisen katseen lausui:

"Villit, jotka hyökkäsivät kimppuumme, kuuluivat comanchien heimoon.
Heidän päällikkönsä on nimeltään Kotkanpää. Vannokaa kostavanne
puolestani kuin rehelliset erämiehet."

"Sen vannomme!" lausuivat molemmat miehet lujalla äänellä.

"Kiitos!" mutisi kapteeni ja kaatuen äkkiä selälleen jäi
liikkumattomana makaamaan.

Hän oli kuollut.

Hänen kurttuisilla kasvoillaan ja avoimissa silmissään kuvastuivat
vielä viha ja vimma, jotka olivat häntä elähyttäneet vielä tänä viime
hetkellään.

Erämiehet katselivat häntä kotvan ajan. Sitten he, karkoittaen tämän
tuskallisen vaikutelman, ryhtyivät täyttämään velvollisuuttaan
suorittaen viimeiset kunnianosoitukset intiaanien onnettomille
uhreille.

Laskevan auringon luodessa viimeisiä säteitään he päättivät katkeran
toimen, johon olivat joutuneet.

Levähdettyään muutaman hetken Uskollinen Sydän nousi satuloimaan
hevosensa.

"Lähtekäämme nyt, veliseni", sanoi hän Ilomielelle, "seuraamaan
Kotkanpään jälkiä."

"Lähtekäämme", toisti erämies.

Molemmat katselivat pitkään ja surumielisesti ympärilleen hyvästiksi ja
viheltäen koirat luokseen tunkeutuivat rohkeasti metsään, jonka
kätköihin comanchit olivat hävinneet.

Samalla hetkellä kuu tuli esille utupilven takaa tuhlatakseen
surumielisiä säteitään amerikkalaisen kylän raunioille, missä vallitsi
yksinäisyys ja kuolema.



X

Varustettu leiri


Jätämme erämiehet seuraamaan punanahkojen jälkiä ja palaamme kenraalin
luokse.

Muutamia minuutteja senjälkeen, kun ennenmainitut kaksi miestä olivat
lähteneet meksikolaisten leiristä, tuli kenraali teltastaan. Luotuaan
ympärilleen tutkivan katseen ja hengittäen raikasta aamuilmaa alkoi hän
kävellä edestakaisin huolestuneen näköisenä.

Yön tapahtumat olivat syvästi vaikuttaneet vanhaan soturiin.

Ensi kertaa kenties koko retken alusta lähtien hän katseli sitä
oikeassa valossa. Hän kysyi itseltään, oliko hänellä todellakin oikeus
ottaa mukaansa tällaiseen yhtäjaksoisia vaaroja ja väijytyksiä
uhkaavaan elämään niin nuorta tyttöä kuin hänen sisarentyttärensä oli,
jonka elämä tähän asti oli ollut vain keskeytymätön sarja suloisia ja
rauhallisia kokemuksia ja joka luultavasti ei voisi tottua näihin
alituisiin vaaroihin ja preirie-elämän levottomuuksiin, jotka lyhyessä
ajassa voivat murtaa lujimmankin tarmon.

Hän oli aivan neuvoton. Hän jumaloi sisarentytärtään. Tämä oli hänen
ainoa rakkautensa esine, hänen yksinomainen lohduttajansa. Hänen
puolestaan hän oli tuhannesti luvannut uhrata koko omaisuutensa
empimättä ja arvelematta. Mutta toiselta puolen olivat syyt, jotka
olivat pakoittaneet hänet tälle retkelle, niin tärkeät, että hän vapisi
ja tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen ajatellessaan sen
peruuttamista.

"Mitä on tehtävä?" mutisi hän.

Doña Luz, joka nyt vuorostaan tuli teltasta, huomasi enonsa, joka
ajatuksiinsa vaipuneena yhä jatkoi kävelyään, ja juoksi hänen luokseen,
kietaisten sydämellisesti kätensä hänen kaulansa ympäri.

"Huomenta, eno", tervehti hän hyväillessään.

"Huomenta, tyttöseni", vastasi kenraali -- hänen oli tapana puhutella
sisarentytärtään sillä tavalla -- "kas, kas! Sinähän olet varsin
iloinen tänä aamuna."

Ja hän vastasi heltyneenä tytön hyväilyihin.

"Miksi en olisi iloinen, eno? Olemmehan Jumalan armosta vastikään
pelastuneet suuresta vaarasta, koko luonto näyttää hymyilevän, lintuset
laulelevat joka puussa, aurinko valaa lämmittäviä säteitään.
Olisimmehan kiittämättömiä Luojaa kohtaan, jos pysyisimme tunteettomina
nähdessämme hänen voimansa näin ilmenevän."

"Viime yönä meitä uhanneet vaarat eivät siis ole häiritsevästi
vaikuttaneet mieleesi, lapseni?"

"Eivät ollenkaan, eno. Ellei häiriöksi ole katsottava ääretöntä
kiitollisuutta niiden hyvien töiden johdosta, joita Jumala on meille
niin ylenmäärin suonut."

"Hyvä, tyttöseni", vastasi kenraali iloisena, "tunnen itseni
onnelliseksi kuullessani sinun puhuvan tuolla tavalla."

"Sitä parempi, jos se teitä miellyttää, eno."

"Elämä, jota nykyään vietämme", jatkoi kenraali seuraten mielessään
liikkuvaa ajatusta, "ei siis lainkaan väsytä sinua."

"Ei vähääkään. Päinvastoin pidän sitä varsin hauskana", vastasi tyttö
hymyillen, "ja ennen kaikkea niin vaihtelevana."

"Niin", lausui kenraali yhtyen sisarentyttärensä iloisuuteen. "Mutta",
lisäsi hän tullen jälleen totiseksi, "minusta tuntuu, että liiaksi
unohdamme auttajamme."

"He ovat jo lähteneet", vastasi doña Luz.

"Ovatko he lähteneet?" kysäisi kenraali hätkähtäen.

"Ovat. Jo tunti sitten."

"Miten sen tiedät, tyttöseni?"

"Siitä yksinkertaisesta syystä, eno, että he sanoivat minulle hyvästi,
ennenkuin lähtivät."

"Sepä oli ikävää", mutisi kenraali pahoillaan. "Palvelus velvoittaa
yhtä hyvin niitä, jotka sen tekevät, kuin niitä, joille se tehdään.
Heidän ei olisi pitänyt jättää meitä tällä tavalla sanomatta, voimmeko
heitä enää koskaan tavata, ja lausumatta edes nimiään."

"Ne minä tiedän."

"Tiedätkö ne, tyttöseni?" tiedusteli kenraali hämmästyneenä.

"Tiedän. Ennen lähtöäni he sanoivat ne minulle."

"No... mitkä ovat heidän nimensä?" kysyi kenraali vilkkaasti.

"Nuorempi on Ilomieli."

"Entä vanhempi?"

"Uskollinen Sydän."

"Ah! Minun täytyy vielä tavata nämä kaksi miestä", sanoi kenraali
tuntien mielenliikutusta, jonka syytä ei itsekään voinut selittää.

"Kuka tietää?" vastasi nuori tyttö mietteissään. "Kenties saamme nähdä
ensi vaaran meitä uhatessa heidän ilmestyvän kahden hyväätekevän
haltian lailla."

"Suokoon Jumala, ettemme samanlaisesta syystä tarvitsisi heidän
paluutaan."

Kapteeni saapui lausumaan heille aamutervehdyksensä.

"Ahaa, kapteeni", huudahti kenraali hymyillen. "Ovatko miehenne jo
tointuneet säikähdyksestään?"

"Täydellisesti, herra kenraali", vastasi nuori mies. "He ovat valmiit
jatkamaan matkaa heti kun käskette."

"Syötyämme lähdemme liikkeelle. Pyydän teitä antamaan tarpeelliset
käskyt lanceroille ja kutsumaan Lörpön luokseni."

Kapteeni poistui.

"Mitä sinuun tulee, tyttöseni", jatkoi kenraali kääntyen doña Luzin
puoleen, "niin pyydän sinua huolehtimaan aamiaisvalmistuksista
keskustellessani oppaan kanssa."

Nuori tyttö riensi pois.

Pian saapui Lörppö.

Hänen katseensa oli tavallista synkempi ja jurompi.

Kenraali ei näyttänyt sitä huomaavan.

"Tiedät", lausui hän tulijalle, "että eilen ilmaisin aikomukseni etsiä
paikan, mihin joukkoni voisi turvallisesti leiriytyä muutamiksi
päiviksi."

"Aivan niin, herra kenraali."

"Vakuutit tuntevasi paikan, joka täysin soveltuisi tähän
tarkoitukseen."

"Niin vakuutin."

"Oletko valmis opastamaan minut sinne?"

"Milloin vain tahdotte."

"Paljonko tarvitsemme aikaa sinne saapuaksemme?"

"Kaksi päivää."

"Sepä mainiota. Lähdemme matkaan heti aamiaisen jälkeen."

Lörppö kumarsi mitään vastaamatta.

"Muuten", lausui kenraali teeskennellyn välinpitämättömästi, "minusta
näyttää, että joukostamme puuttuu yksi teidän miehistänne."

"Niin puuttuukin."

"Minne hän on joutunut?"

"Sitä en tiedä."

"Mitä? Etkö tiedä?" huudahti kenraali tutkivasti katsahtaen oppaaseen.

"En. Heti tulipalon huomattuaan hän pelon vallassa yritti pelastua
vaarasta."

"Yritti pelastua?"

"Niin, hän on siten luultavasti joutunut pelkuruutensa uhriksi."

"Mitä tarkoitat?"

"Hän lienee saanut surmansa tulipalossa."

"Miesraukka!"

Väkinäinen hymy väreili oppaan huulilla.

"Onko teillä minulle vielä muuta sanottavaa, herra kenraali?"

"Ei! Mutta, odotahan!"

"Mitä?"

"Etkö tunne niitä kahta erämiestä, jotka viime yönä tekivät meille niin
suuren palveluksen?"

"Kaikki preiriellä tuntevat heidät."

"Keitä ne miehet ovat?"

"Metsästäjiä ja erämiehiä."

"Sitä en sinulta kysy."

"Mitä sitten?"

"Haluan puhua heidän maineestaan."

"Vai niin?" huudahti opas vilkkaasti.

"Niin."

"Siitä en tiedä mitään."

"Mitkä ovat heidän nimensä?"

"Ilomieli ja Uskollinen Sydän."

"Etkö tiedä kertoa mitään heidän elämästään?"

"En mitään."

"Hyvä! Voit poistua."

Opas teki kunniaa ja poistui hitain askelin toveriensa luo, jotka
valmistuivat matkallelähtöön.

"Hm!" mutisi kenraali katseellaan seuraten häntä. "Täytyy pitää
silmällä tuon veijarin puuhia. Hänen käyttäytymisessään on jotakin
salaperäistä."

Näin puheltuaan itsekseen kenraali meni takaisin telttaansa, missä
kapteeni, tohtori ja doña Luz odottivat häntä aamiaiselle.

Aamiainen ei kestänyt kauan.

Korkeintaan puoli tuntia myöhemmin oli teltta purettu, matkatavarat
kuormattu muulien selkään, ja karavaani jatkoi matkaansa Lörpön
johdolla, joka käveli parikymmentä askelta muitten edellä.

Preirie oli suuresti muuttunut sitten viime näkemän.

Siellä täällä peittivät savuavat tuhkaläjät mustan ja palaneen maan.
Paikoittain näkyi hiiltyneitten, mutta vielä pystyssä törröttävien
puitten runkoja. Kaukana tulipalo vielä raivosi, ja taivaanrannan
peittivät punertavat savupilvet.

Hevoset kulkivat vain varovaisesti tätä epätasaista seutua, missä ne
paikoitellen kompastuivat liekkien hirveän syleilyn uhriksi joutuneiden
eläinten luihin.

Kolkko synkkämielisyys, jota lisäsi vielä matkustajien edessä aukeneva
näköala, valtasi heidät. He kävelivät toistensa vieressä sanaakaan
lausumatta ja ajatuksiinsa vaipuneina.

Tie, jota karavaani eteni, kiemurteli syvänteessä, jonkun kuivuneen
puron uomassa, joka piirsi syvän uurteen kahden mäen väliin.

Hevosten tallaamalla tiellä oli mukulakiviä, jotka kierivät kavioiden
alta lisäten matkan vaikeuksia, ja auringon polttavat säteet olivat
varsin rasittavia paahtaen pystysuorasti matkalaisiin näiden
kykenemättä millään tavalla itseään suojaamaan. Seutu, jonka kautta he
matkustivat, oli näet kuin erämaata, jommoisia tapaa Afrikan
sisäosissa.

Päivä kului näin, eikä mikään seikka, matkalaisia vaivaavaa väsymystä
lukuunottamatta, ollut vaihteluna yksitoikkoisuuteen.

Iltapuolella he leiriytyivät aivan autiolle paikalle, mutta
taivaanrannalla he havaitsivat vehreyttä, mikä heille tuotti suurta
lohdutusta. He saapuisivat vihdoinkin vyöhykkeeseen, joka ei ollut
tulipalon hävitysaluetta.

Seuraavana päivänä Lörppö antoi pari tuntia ennen auringonnousua
määräyksen lähteä liikkeelle.

Päivä oli vielä rasittavampi kuin edellinen. Matkalaiset olivat
leiriydyttäessä lopen uupuneet.

Lörppö oli puhunut kenraalille totta. Paikka soveltui ihmeteltävän
hyvin intiaanien hyökkäyksen torjumiseen. Emme kuvaile sitä, koska
lukija sen jo tuntee. Tällä paikalla erämiehet oleskelivat heidät ensi
kertaa esittäessämme.

Luotuaan sotilaan varman katseen ympärilleen kenraali ei voinut olla
lausumatta julki tyytyväisyyttään.

"_Bravo_", sanoi hän oppaalle. "Jos olemme saaneet kokea melkein
voittamattomia vaikeuksia tänne saapuaksemme, niin voisimme tarpeen
tullen kestää kovankin piirityksen."

Opas ei vastannut. Hän kumarsi epäilyttävästi naurahtaen ja poistui.

"Ihmeellistä", mutisi kenraali. "Vaikka tuon miehen käyttäytyminen
herättää näennäisesti luottamusta ja vaikka minun on mahdoton moittia
häntä mistään, niin sittenkin, mistä se sitten johtuneekaan, epäilen,
että hän pettää meitä hautoen jotakin pirullista suunnitelmaa meitä
vastaan."

Kenraali oli vanha ja paljon kokenut sotilas, haluton jättämään mitään
sattuman varaan, joka ikäänkuin _deus ex machina_ tekee tyhjiksi mitä
huolellisimmin valmistetut aikeet.

Vaikka hänen väkensä olikin väsynyt, ei hän halunnut hukata hetkeäkään.
Yksissä tuumin kapteenin kanssa hän kaadatti maahan suuren määrän puita
valmistaakseen vankan pystyvarustuksen paaluaitoineen. Paalutuksen
taakse lancerot kaivoivat leveän vallihaudan, josta nostivat mullan
leirin suojaksi. Tämän toisen suojavarustuksen taakse kasattiin
tavaramytyt, niin että ne muodostivat kolmannen ja viimeisen
puolustuskehän.

Teltta pystytettiin keskelle leiriä, vahdit lähetettiin paikoilleen, ja
jokainen valmistautui levolle, jota kaikki suuresti kaipasivat.

Kenraali, joka aikoi jonkun aikaa viipyä tällä paikalla, tahtoi niin
hyvin kuin mahdollista varmistaa seuralaistensa turvallisuuden, ja
näillä huolellisilla varokeinoilla hän luulikin siinä onnistuneensa.

Matkalaiset olivat olleet liikkeellä kaksi päivää, ajaen vaikeita teitä
ja tuskin yhtään nukkuen. He olivat pysähtyneet vain aivan
välttämättömän lyhyeksi ajaksi hiukan syödäkseen. Sanoimme, että he
olivat lopen uupuneita. Huolimatta hyvästä tahdostaan pysyä valveilla
vahdit eivät voineetkaan vastustaa unta, vaan vaipuivat pian syvään
horrokseen.

Puolenyön aikaan, kun koko leiri oli unessa, nousi muuan mies
äänettömästi ja kontaten hämärässä kevyesti kuin joku mateleva eläin ja
edeten äärimmäisen varovasti hiipi varustuksien ja paalutuksen
ulkopuolelle.

Sitten hän heittäytyi mahalleen maahan, ja käyttäen apunaan käsiään ja
polviaan hän huomaamattomasti ryömi korkeassa heinässä, suunnaten
kulkunsa kohti metsää, joka peitti mäentöyryn etualan leviten kauas
preirielle.

Päästyään jonkun matkan päähän hän varmana siitä, ettei häntä enää
huomattaisi, nousi seisaalleen.

Kahden pilven lomasta pujahtavan kuun säde valaisi silloin hänen
kasvonsa.

Mies oli Lörppö.

Hän katseli huolellisesti ympärilleen ja kuunteli tarkasti. Sitten hän
taitavasti matki preiriekoiran ulvontaa.

Melkein heti senjälkeen toistui huuto, ja muuan mies ilmestyi näkyviin
korkeintaan kymmenen askeleen päässä Lörpöstä.

Mies oli se opas, joka kolme päivää aikaisemmin oli kiirehtinyt pois
leiristä tulipalon ensi loimujen näkyessä.



XI

Kauppa


Intiaaneilla ja erämiehillä on kaksi eri kieltä, joita he olosuhteiden
mukaan vuorotellen käyttävät.

Puhekieli ja elekieli.

Kuten puhekieli, on elekielikin Amerikassa lakkaamattoman vaihtelun
alainen. Melkeinpä jokainen muodostaa oman kielensä. Se on
kokoelma omituisia ja salaperäisiä liikkeitä, jonkunlaista
vapaamuurarisähkötystä, jonka mielin määrin vaihtelevia merkkejä
ymmärtävät vain muutamat siihen perehtyneet.

Lörppö ja hänen toverinsa keskustelivat eleillä.

Tätä merkillistä keskustelua kesti lähes tunnin ajan. Se näytti
suuresti herättävän puhelijoitten mielenkiintoa, vieläpä niin suuresti,
että he äärimmäisistä varokeinoista huolimatta, joihin olivat ryhtyneet
yllätystä vastaan, eivät huomanneet kahta hehkuvaa silmää, jotka
eräästä tiheiköstä heitä tarkastivat omituisen kiihkeästi.

"Vihdoinkin", virkkoi Lörppö rohjeten lausua pari sanaa, "odotan hyviä
toimiasi."

"Sinun ei tarvitse kauan odottaa", vastasi toinen.

"Luotan sinuun, Kennedy. Omasta puolestani olen täyttänyt lupaukseni."

"Hyvä, hyvä! Ei tarvita niin paljon sanoja ymmärtääksemme toisemme",
huomautti Kennedy kohauttaen olkapäitään. "Kunhan vain olisit opastanut
heidät vähemmän turvalliseen paikkaan, niin ei olisi vaikeata heitä
yllättää."

"Se on sinun asiasi", tokaisi Lörppö pahasti irvistäen.

Hänen toverinsa katseli häntä hetkisen tarkkaavasti.

"Hm", puhkesi hän puhumaan. "Ota huomioon, _compadre_, että on melkein
aina typerää pelata kahdenlaista peliä meidän kaltaistemme miesten
kanssa."

"En pelaa kahdenlaista peliä. Mutta mehän olemme jo kauan tunteneet
toisemme. Vai mitä, Kennedy?"

"Entä sitten?"

"Entä sitten! Kah, en tahdo, että tällä kertaa minun käy niinkuin on
käynyt ennen. Siinä kaikki."

"Peräydytkö vai aiotko meidät pettää?"

"En peräydy enkä ole koskaan aikonut teitä pettääkään, tahdon vain..."

"Vain mitä?" kertasi toinen.

"Tällä kertaa en aio luovuttaa sitä, minkä olen luvannut, ennenkuin
ehtoni on aivan täydellisesti hyväksytty. Ellei, niin..."

"Tuohan vasta on suoraa puhetta."

"Tällaisissa asioissa täytyy olla suora", huomautti Lörppö päätään
kohautellen.

"Se on oikein! Kas niin, sanohan minulle ehtosi, niin saamme nähdä,
voimmeko ne hyväksyä."

"Miksi niin? Sinähän et ole ylipäällikkö, vai mitä?"

"Totta kyllä, mutta kuitenkin..."

"Sinulla ei ole määräämisvaltaa, siis se on hyödytöntä. Mutta jos
Uaktehno -- Tappaja -- olisi täällä, niin asian laita olisi toisin.
Olen varma, että pääsisimme heti yhteisymmärrykseen."

"Puhu siis, sillä hän kuuntelee sinua", lausui muuan luja ja sointuva
ääni.

Pensastosta kuului liikettä, ja henkilö, joka tähän asti oli pysynyt
näiden kahden miehen välisen keskustelun näkymättömänä todistajana,
katsoi nyt ajan tulleen ottaa siihen osaa, yhdellä hyppäyksellä
harpaten pensaikosta keskustelijoiden väliin.

"Vai niin! Olette kuunnellut keskusteluamme, kapteeni Uaktehno",
virkkoi Lörppö yhä välinpitämättömänä.

"Harmittaako se sinua?" kysäisi vastasaapunut ivallisesti naurahtaen.

"Ei lainkaan."

"No jatka sitten, kunnon ystäväni, olen pelkkänä korvana."

"Tosiaankin", lausui opas, "näin asia käykin kenties parhaiten."

"Varsin mainiosti. Puhu, minä kuuntelen."

Henkilö, jota Lörppö puhutteli tuolla kauhealla intiaaninimellä
Uaktehno, oli puhdasrotuinen valkoihoinen, korkeintaan kolmenkymmenen
vuoden ikäinen mies, suurikasvuinen ja siromuotoinen, ryhdiltään uljas,
yllään eränkävijöiden soma puku. Hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit
ja säännölliset, ja niiden ylevä ja vilpitön ilme tavataan usein
ihmisillä, jotka ovat tottuneet kovaan ja vapaaseen preirie-elämään.

Hän suuntasi Lörppöön suuret, mustat, salamoivat silmänsä, kuunnellen
puhetta salaperäinen hymy huulillaan ja nojaten karbiniinsa.

"Jos saatan käsiisi henkilöt, joita minut on palkattu opastamaan, niin
teen sen vain saatuani runsaan palkkion", puhui roisto.

"Se on oikein!" huomautti Kennedy, "ja sen palkkion kapteeni on valmis
sinulle suorittamaan."

"Niin", lisäsi toinen painaen päänsä merkiksi siitä, että hän oli samaa
mieltä.

"Oivallista", jatkoi opas, "mutta mikä se palkkio on?"

"Mitä vaadit? Täytyyhän meidän ensin saada kuulla ehtosi tietääksemme,
voimmeko ne täyttää."

"Kah, ehtoni ovat sangen vaatimattomat."

"No, sano ne sitten."

Opas empi hetkisen, tai paremmin sanoen hän arvioi mielessään edut ja
vaarat, jotka asia hänelle voisi tarjota. Sitten hän hetken kuluttua
virkkoi:

"Nämä meksikolaiset ovat sangen rikkaita."

"Se on varsin luultavaa", myönsi kapteeni.

"Minusta näyttää siis..."

"Puhu luikertelematta, Lörppö. Meillä ei ole aikaa kuunnella pitkiä
esipuheita. Samoin kuin yleensä sekarotuisissa pääsee sinussakin aina
voitolle intiaaniluonne, etkä koskaan voi käydä suoraan asioihin
käsiksi."

"No niin", keskeytti opas jurosti, "tahdon viisituhatta piasteria kovaa
rahaa, tai muuten asiasta ei tule mitään."

"Nyt olet vilpitön. Kas tuo on oikeata puhetta. Nyt tiedämme, mistä on
lähdettävä. Tahdot siis viisituhatta piasteria?"

"Niin."

"Ja tästä määrästä sitoudut toimittamaan käsiimme kenraalin, hänen
sisarentyttärensä ja kaikki, jotka kuuluvat heidän seuraansa."

"Heti käskyn saatuani."

"Varsin mainiota. Kuulehan nyt, mitä sanon sinulle."

"No."

"Tunnet minut, eikö niin?"

"Täydellisesti."

"Tiedät, että sanaani voi luottaa."

"Se on kultaa."

"Hyvä. Jos rehellisesti täytät palvelukset, jotka minulle
vapaaehtoisesti suostut toimittamaan, jos siis saatat käsiini, en sano
kaikkia karavaaniin kuuluvia meksikolaisia, jotka epäilemättä ovat
sangen kunnioitettavaa väkeä, mutta joista en tällä kertaa piittaa
mitään, vaan ainoastaan nuoren tytön, jonka nimi luullakseni on doña
Luz, niin en anna viittätuhatta piasteria, joita minulta pyydät, vaan
kahdeksantuhatta. Oletko ymmärtänyt, häh?"

Oppaan silmät kiiluivat rahanhimosta ja ahneudesta.

"Olen", vastasi hän.

"Hyvä."

"Mutta on vaikeata saada hänet yksinään poistumaan leiristä."

"Se on sinun asiasi."

"Haluaisin mieluummin toimittaa huostaanne koko joukon."

"No peijakas! Mitä minä niillä tekisin?"

"Hm! Mutta mitähän kenraali sanoo?"

"Sanokoon mitä sanoo. Se ei kuulu minulle. Hyväksytkö hinnan, jonka
tarjoan?"

"Hyväksyn."

"Vannotko toimivasi vilpittömästi sopimuksemme mukaan?"

"Sen vannon."

"Mitenkä kauan kenraali aikoo viipyä uudessa leirissään?"

"Kymmenen päivää."

"Mitä sitten äsken puhuit? Et muka tiedä, kuinka voisit saada nuoren
tytön tulemaan ulos leiristä, vaikka sinulla on niin pitkä aika
käytettävänäsi."

"Enhän minä tiennyt, milloin vaaditte hänet toimitettavaksi käsiinne."

"Aivan oikein! No niin, annan sinulle yhdeksän päivää aikaa, joiden
kuluttua tyttö on luovutettava minulle, siis lähtöpäivän aattona."

"No, sitten..."

"Niin, oletko tyytyväinen tähän järjestelyyn?"

"Sen paremmin ei voisi järjestää."

"Onko kauppa sovittu?"

"Peruuttamatta."

"Ota tämä, Lörppö", virkkoi kapteeni ojentaen oppaalle timanteilla
koristetun neulan, joka oli ollut kiinnitettynä hänen
metsästyspuseroonsa. "Siinä on käsiraha."

"Oho!" huudahti roisto iloisena tarttuen koristeeseen.

"Tämä neula", jatkoi kapteeni, "on lahja, ja sen annan niiden
kahdeksantuhannen piasterin lisäksi, jotka sinulle suoritan saadessani
huostaani doña Luzin."

"Olette jalomielinen ja antelias, kapteeni", lausui opas, "niin että
olen onnellinen saadessani palvella teitä."

"Muista vain", jatkoi päällikkö synkällä äänellä, luoden puhetoveriinsa
teräksenkylmän katseen, "että minua nimitetään _Tappajaksi_ ja että jos
minut petät, niin preiriellä ei ole kyllin varmaa eikä tarpeeksi
tuntematonta paikkaa, joka voisi sinut turvata kostoni kauheilta
seurauksilta."

"Sen tiedän, päällikkö", vastasi mestitsi pakostakin väristen, "mutta
voitte olla huoleton: teitä en petä."

"Sitä toivon! Erotkaamme nyt, sillä poissaolosi voitaisiin huomata.
Yhdeksän päivän kuluttua olen jälleen täällä."

Opas lähti takaisin leirille, jonne hän saapui kenenkään huomaamatta.

Heti kun nämä kaksi miestä, joiden kanssa Lörppö juuri oli tehnyt tuon
oudon ja inhoittavan kaupan, olivat jääneet kahden, tunkeutuivat he
äänettömästi pensastoon, jossa ryömivät kuin käärmeet.

He saapuivat pian pienen, huomaamattoman ja metsän peitossa juoksevan
joen rannalle. Kennedy vihelsi erikoisella tavalla kaksi eri kertaa.

Kuului heikkoa ääntä, ja kahta hevosta taluttava ratsumies tuli
näkyviin jonkun askeleen päässä siltä paikalta, mihin he olivat
pysähtyneet.

"Tule, Frank", virkkoi Kennedy, "voit pelotta saapua lähemmäksi."

Ratsumies heti lähestyi heitä.

"Mitä uutta?" kysyi Kennedy.

"Ei mitään erikoista", vastasi ratsumies, "olen vain keksinyt
intiaanijoukon jäljet."

"Sepä se!" huudahti kapteeni. "Onko heitä paljon?"

"Jokseenkin."

"Millä suunnalla?"

"He kulkevat preirietä idästä länteen."

"Hyvä, Frank. Ja keitä ne intiaanit ovat?"

"Mikäli voin päätellä, ovat he comancheja."

Päällikkö mietti hetkisen.

"Oh! He kuuluvat johonkin metsästysjoukkueeseen", sanoi hän.

"Se on luultavaa", vastasi Frank.

Molemmat miehet hyppäsivät satulaan.

"Frank ja sinä, Kennedy", lausui päällikkö hetken perästä, "saatte
lähteä Puhvelisolaan. Leiriytykää siellä luolaan. Tarkatkaa
huolellisesti meksikolaisten liikkeitä toimien kuitenkin niin, ettei
teitä huomata."

"Olkaa huoletta, päällikkö."

"Niin, tiedän teidän olevan taitavia ja uskollisia tovereita, jonka
vuoksi luotan teihin täydellisesti. Tarkatkaa myöskin Lörppöä. Tuohon
mestitsiin luotan vain puoliksi."

"Sen teemme."

"Näkemiin siis! Saatte pian minulta uusia tietoja."

Hämärästä huolimatta nuo kolme miestä lähtivät täyttä laukkaa
ratsastamaan eri suunnille.



XII

Sielullista


Kenraali oli pitänyt omana salaisuutenaan ne syyt, jotka olivat saaneet
hänet tekemään retken Yhdysvaltojen eteläisille preirieille, niin
etteivät edes ne, jotka seurasivat hänen mukanaan, voineet aavistaa,
mikä oli retken tarkoitus.

Hänen käskystään ja ilman minkäänlaisia näkyviä syitä karavaani oli
leiriytynyt aivan autioihin erämaaseutuihin, missä oli oleskeltu
kahdeksan, kymmenen, jopa viisitoistakin päivää, minkään seikan
pakoittamatta tähän pysähdykseen.

Näistä eri leireistä kenraali poistui joka aamu jonkun oppaan seurassa
palatakseen vasta illalla.

Mitä hän teki sinä pitkänä aikana, jolloin hän oli poissa?

Mikä oli näiden tutkimusretkien tarkoitus? Aina kun kenraali niiltä
palasi, kuvastui hänen kasvoillaan yhä synkempi surumielisyys.

Ei kukaan tiennyt sen syytä.

Näiden retkien aikana doña Luz vietti jokseenkin yksinkertaista elämää
eristettynä näiden sivistymättömien miesten seuraan, jotka olivat hänen
ympärillään. Hän kulutti ikävissään aikaansa istuen telttansa edessä
tai ratsastaen hevosellaan kapteeni Aguilarin tai lihavan tohtorin
saattamana tarkoituksetta ja välinpitämättömänä leirin lähistöllä.

Tällä kertaa taas tapahtui samaa, mitä oli tapahtunut karavaanin
edellisissä pysähdyspaikoissa.

Nuoren tytön, jonka sekä eno että tohtori olivat jättäneet yksin,
tohtori kun yhä innokkaammin jatkoi eriskummaisen kasvinsa etsintää,
lähtien päättävästi joka aamu retkeilemään, oli taas tyydyttävä
kapteeni Aguilarin seuraan.

Mutta kapteeni Aguilar, vaikka olikin nuori, hienostunut ja eräissä
suhteissa jokseenkin lahjakas mies, ei voinut, se meidän on pakko
tunnustaa, doña Luzia huvittaa.

Uljaana, leijonan tavoin rohkeana sotilaana, täydellisesti uskollisena
kenraalille, jota hän sai kiittää kaikesta, kapteeni oli rajattomasti
kiintynyt päällikkönsä sisarentyttäreen ja kunnioitti tätä syvästi. Hän
piti tarkkaa huolta tytön turvallisuudesta, mutta ei ollut lainkaan
selvillä keinoista, joilla olisi tehnyt hänen aikansa hauskemmaksi
osoittamalla huomaavaisuutta ja ylläpitämällä herttaista keskustelua,
joka niin suuresti miellyttää nuoria neitosia.

Tällä kertaa doña Luzilla ei ollut ikävä. Siitä kauheasta yöstä
lähtien, jolloin tulipalo oli heitä uhannut, siitä saakka, kun
Uskollinen Sydän niiden tarunomaisten sankarien lailla, joiden ylevistä
teoista hän niin usein oli kertomuksissa lukenut, oli ilmestynyt häntä
ja hänen mukanaan olleita pelastamaan, oli muuan outo tunne, jota hän
ei ollut yrittänyt itselleen selvittää, orastanut nuoressa
tytönsydämessä, vähitellen kasvanut ja muutamassa päivässä melkein
kokonaan saanut hänet valtoihinsa.

Erämiehen kuva oli lakkaamatta hänen ajattelunsa kohteena, sen
suurenmoisen sädekehän ympäröimänä, jonka suunnatonta vaaraa vastaan
kamppailevan miehen voittamaton tahdonvoima luo pakoittaen tunnustamaan
hänen etevyytensä. Häntä miellytti palauttaa viehättyneeseen sieluunsa
tämän muutamia tunteja kestäneen näytelmän eri vaiheita, joiden aikana
erämies oli näytellyt pääosaa.

Hänen uskollinen muistinsa, jommoinen on kaikkien vielä puhtaitten
tyttöjen muisti, toi hänen mieleensä perin tarkasti näiden ylevien
tapahtumien pienimmätkin yksityiskohdat.

Hän sanalla sanoen rakensi ajatuksissaan uudelleen tuon sarjan
tapahtumia, joihin erämies äkkiä oli sekaantunut ja joista hän
voittamattoman rohkeutensa ja mielenmalttinsa avulla oli niin
onnellisesti suoriutunut, pelastaen suuren ihmisjoukon juuri sillä
hetkellä, kun he olivat menettäneet kaiken toivonsa.

Erämiehen jyrkkäsävyinen lähteminen edes yksinkertaisimmista
kiitoksista välittämättä, niin että näytti siltä kuin hän ei enää
ajattelisikaan niitä, jotka oli pelastanut, oli loukannut nuorta
tyttöä. Hän oli kärsinyt enemmän kuin voi sanoa tästä todellisesta tai
teeskennellystä välinpitämättömyydestä. Hän koettikin mielessään
itsepintaisesti keksiä keinoja, joilla saisi pelastajansa katumaan
kylmyyttään, jos sattuma toisen kerran johtaisi heidät yhteen.

On tunnettua, vaikka se ensi silmäykseltä voisi näyttää mahdottomalta,
että vihasta tai ainakin uteliaisuudesta on vain yksi askel rakkauteen.

Sen doña Luz astui huomaamattaan.

Doña Luz oli, kuten olemme maininneet, saanut kasvatuksensa
luostarissa, jonka kynnyksellä olivat kaikua synnyttämättä vaimenneet
maailman melskeet. Hänen lapsuusaikansa oli kulunut tyynesti ja
seikkailuitta uskonharjoituksissa tai voipa sanoa taikauskoisissa
menoissa, jotka Meksikossa ovat uskonnon perustana. Kun hänen enonsa
otti hänet pois luostarista viedäkseen mukaansa preirielle, ei nuori
tyttö tuntenut yksinkertaisimpiakaan elämän vaatimuksia, eikä hänellä
ollut selvempää käsitystä ympäröivästä maailmasta, jonka keskeen äkkiä
huomasi joutuneensa, kuin sokeana syntyneellä auringonsäteiden
häikäisevästä loistosta.

Tämä tietämättömyys, joka ihmeellisen hyvin soveltui hänen enonsa
suunnitelmiin, oli nuorelle tytölle kompastuskivi, johon hän joka hetki
oli väkisinkin langeta.

Mutta sen huolenpidon johdosta, jota kenraali hänelle osoitti, olivat
ne muutamat viikot, jotka kuluivat ennen heidän lähtöään Meksikosta,
vierineet tuottamatta nuorelle tytölle suurtakaan vastusta.

Meidän tulee tässä yhteydessä mainita muuan näköjään joutavanpäiväinen
tapaus, joka kuitenkin jätti doña Luzin mieleen kovin syvät jäljet.

Kenraali toimi pontevasti saadakseen koolle miehet, joita hän
retkellään tarvitsi. Hänen oli tästä syystä pakko laiminlyödä
seurustelu sisarentyttärensä kanssa suuremmassa määrässä kuin olisi
halunnut.

Koska hän kuitenkin pelkäsi, että nuoren tytön tulisi ikävä jäädessään
yksin vanhan seuranaisen kanssa palatsiin, jossa hän asui Calle de los
Platerosin varrella, niin hän lähetti tämän usein illaksi eräitten
sukulaistensa luokse, joiden kodissa kävi vain valittua seuraa, niin
että hänen sisarentyttärensä vietti siellä aikansa paljon rattoisammin.

Kun eräänä iltana seura oli ollut tavallista suurempi, oli erottu
verrattain myöhään.

Mercedin nunnaluostarin vanhan tornikellon lyödessä juuri yhtätoista
doña Luz ja hänen seuranaisensa olivat tietä soihdulla valaisevan
peonin seurassa matkalla palatsiin, jossa he asuivat, luoden pelokkaita
katseita molemmille puolille tietä. Heidän oli astuttava enää vain
muutamia askelia, kun äkkiä heidän kääntyessään Calle San Agustinilta
Plateros-kadulle neljä tai viisi hurjannäköistä miestä näytti ikäänkuin
kohoavan maasta ja ympäröi molemmat naiset, ensin kätevästi
sammutettuaan peonin soihdun.

Mahdotonta on kuvata tämän hyökkäyksen yllättämän nuoren tytön kauhua.

Hän säikähti niin, että jaksamatta päästää huudahdusta kädet ristissä
lyyhistyi polvilleen roistojen eteen.

Hänen seuralaisensa sitävastoin kirkui vihlovasti.

Meksikolaiset roistot, kaikki ripeitä miehiä, olivat kädenkäänteessä
saaneet vanhan naisen vaikenemaan kapuloimalla _rebozollaan_ hänen
suunsa. Sitten he kylmäverisesti, kuten nämä arvon miehet aina toimivat
harjoittaessaan ammattiaan varmoina siitä, että oikeus ei pääsisi
heidän kimppuunsa, ryhtyivät tyhjentämään taskuja.

Se ei vaatinut pitkää aikaa. Viimemainitut eivät ajatelleetkaan
vastarintaa, vaan päinvastoin luovuttivat kaikella kiireellä
arvoesineensä, jotka roistot työnsivät taskuihinsa mielihyvästä
irvistellen.

Mutta juuri kun toimitus oli paraimmillaan, välähti äkkiä miekka heidän
päittensä yläpuolella ja kaksi rosvoa tuupertui maahan kiroillen ja
raivosta ulisten.

Ne, jotka olivat jääneet pystyyn, tahtoivat vimmastuneina tästä
hyökkäyksestä, johon eivät olleet valmistuneet, kostaa toveriensa
puolesta ja kävivät suinpäin ahdistajan kimppuun.

Säikähtymättä heidän lukumääräänsä tämä astui askeleen taaksepäin,
asettui puolustusasentoon ja valmistui ottamaan heidät lämpimästi
vastaan.

Sattumalta kuunvalo osui hänen kasvoihinsa. Roistot vetäytyivät
pelästyen taaksepäin ja pistivät machetensa takaisin tuppeen.

"Ahaa!" huudahti tuntematon ylenkatseellisesti hymyillen ja yhä
lähestyen heitä, "tunsittepa minut, jumaliste, hyvät herrat! Olen
pahoillani, sillä aioin antaa teille hyvän opetuksen. Tälläkö tavalla
totellaan käskyjäni?"

Roistot pysyivät vaiti alakuloisen ja katuvan näköisinä.

"Kas niin!" jatkoi tuntematon, "tyhjentäkää taskunne, senkin vintiöt,
ja antakaa naisille takaisin, mitä olette heiltä ryöstäneet."

Rosvot päästivät seuranaisen heti suukapulasta ja palauttivat runsaan
saaliin, jonka jo kerran olivat luulleet saavansa pitää omanaan.

Doña Luz ei tointunut säikähdyksestään, tarkasteli vain perin
hämmästyneenä vierasta miestä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta
paatuneisiin roistoihin.

"Onko siinä kaikki?" kysyi tuntematon kääntyen nuoren tytön puoleen.
"Eikö teiltä puutu enää mitään, señora?"

"Ei enää mitään", vastasi tyttö enemmän kuolleena kuin elävänä,
tietämättä edes mitä sanoi.

"Nyt saatte lähteä, veijarit", jatkoi tuntematon, "minä saatan kotiin
nämä naiset."

Roistot eivät antaneet hänen käskeä toista kertaa, vaan katosivat kuin
korppiparvi raahaten muassaan haavoittuneitansa.

Jäätyään kolmisin naisten kanssa vieras kääntyi doña Luzin puoleen.

"Sallitteko, señorita", sanoi hän hienon kohteliaasti, "minun tarjota
teille käsivarteni palatsiinne asti? Juuri kokemanne säikähdys tekee
käyntinne epävarmaksi."

Mitään vastaamatta nuori tyttö koneellisesti työnsi käsivartensa toisen
kainaloon.

Kun oli saavuttu perille, kolkutti tuntematon ovelle, nosti hattuaan ja
lausui tytölle:

"Señorita, olen onnellinen siitä, että kohtalo on sallinut minun tehdä
teille tämän vähäpätöisen palveluksen... Toivoakseni saan kunnian vielä
kerran nähdä teidät. Jo kauan olen varjona seurannut askeleitanne.
Jumala, joka on sallinut minun kerran puhutella teitä, suo varmasti
vielä toisenkin kerran siihen tilaisuuden, vaikka te, mikäli olen
kuullut, jo muutaman päivän perästä lähdette pitkälle matkalle.
Sallitteko, että lausun teille, en hyvästi, vaan näkemiin?"

Ja kumarrettuaan syvään nuorelle tytölle hän poistui nopeasti.

Viisitoista päivää tämän eriskummaisen seikkailun jälkeen, jota doña
Luz ei ollut arvellut sopivaksi kertoa enolleen, hän lähti Meksikosta
näkemättä tuntematonta toistamiseen. Lähdön edellisenä iltana
astuessaan makuuhuoneeseensa nuori tyttö oli löytänyt
rukousjakkaraltaan neljästi taitetun paperin. Hienolla, aistikkaalla
käsialalla oli paperille kirjoitettu seuraavat sanat:

"Te lähdette, doña Luz. Muistakaa, että sanoin teille näkemiin.
Pelastajanne Calle de Platerosilta."

Pitkän ajan oli tämä outo tapaaminen suuressa määrin askarruttanut
nuoren tytön mieltä. Kerran hän oli jo luullut, että Uskollinen Sydän
ja hänen tuntematon pelastajansa olivat sama henkilö, mutta tämä luulo
oli pian kadonnut. Miksi tämä olisi menetellyt sillä tavalla? Missä
tarkoituksessa Uskoilinen Sydän hänet pelastettuaan olisi niin nopeasti
poistunut? Sehän olisi ollut typerää.

Mutta ihmismielen johdonmukaisuuden tai epäjohdonmukaisuuden nojalla --
miten sen nyt halunnee sanoa -- Uskollisen Sydämen kuva hänen
mielessään kävi yhä elävämmäksi sitä mukaa kuin Meksikon seikkailu
hälveni.

Hän olisi tahtonut nähdä metsästäjän, keskustella hänen kanssaan.
Miksi? Hän ei itsekään sitä tiennyt: vain hänet nähdä, kuulla hänen
ääntänsä, joutua lumoukseen hänen niin lempeästä ja niin ylväästä
katseestaan, ei muuta. Kaikki nuoret tytöt ovat sellaisia.

Mutta miten saisi nähdä hänet jälleen? Kas siinä nousi eteen vaikeus,
jonka edessä lapsiparan pää painui alakuloisena.

Hänen sydämensä pohjassa kuitenkin jokin, kenties se jumalallinen ääni,
joka rakkauden hartaudessa puhuu nuorille tytöille, sanoi hänelle, että
hänen toiveensa pian täyttyy. Hän toivoi. Mitä?

Jotakin odottamatonta tapausta, kenties kauheata vaaraa, joka saattaisi
heidät tapaamaan toisensa.

Todellinen rakkaus kyllä joskus epäilee, mutta ei koskaan joudu
epätoivoon.

Neljä päivää senjälkeen, kun leiri oli pystytetty kunnaalle, nuori
tyttö illalla palatessaan telttaansa hymyili itsekseen nähdessään
enonsa, joka ajatuksiinsa vaipuneena valmistui menemään levolle.

Doña Luz oli vihdoinkin keksinyt keinon, jolla saattoi ryhtyä etsimään
Uskollista Sydäntä.



XIII

Mehiläismetsästys


Aurinko oli tuskin noussut taivaanrannalle, kun kenraali, jonka hevonen
oli satuloitu, astui ulos ruokomajasta, jota hän piti makuuhuoneenaan,
ja valmistautui lähtemään. Juuri kun hän nousi ratsunsa selkään,
kohotti herttainen käsi teltan oviverhoa ja doña Luz tuli näkyviin.

"Kas, kas! Oletko jo hereillä, pikku rakkaani?" sanoi kenraali
hymyillen. "Sitä parempi, sillä nyt voin sulkea sinut syliini,
ennenkuin lähden. Se tuottaa ehkä minulle onnea", lisäsi hän
huokaisten.

"Älkää lähtekö tuolla tavalla, eno", vastasi tyttö tarjoten hänelle
otsansa, jolle eno painoi suudelman.

"No miksi niin?" kysyi toinen iloisesti.

"Sentähden, että olen valmistanut teille jotakin, jonka toivon teille
kelpaavan, ennenkuin nousette ratsaille. Ettehän kieltäydy siitä, eikö
niin, eno?" pyyteli tyttö veitikkamaisesti hymyillen kuin hemmotellut
lapset, jotka aina saavat vanhat ukot hyvälle tuulelle.

"Epäilemättä en, rakas lapsi. Ehdoksi panen vain, ettei tarvitse kauan
odottaa aamiaista, jonka minulle niin ystävällisesti tarjoat, sillä
minulla on vähän kiire."

"Pyydän teiltä vain muutaman minuutin", vastasi tyttö palaten
telttaansa.

"No olkoon menneeksi pari minuuttia", myönsi toinen mennen hänen
perässään.

Nuori tyttö taputti iloisesti käsiään.

Muutamassa hetkessä aamiainen oli valmis, ja kenraali istuutui
sisarentyttärensä kera pöytään.

Koko ajan enoaan palvellessaan ja huolehtiessaan siitä, ettei tältä
puuttunut mitään, nuori tyttö katseli häntä niin hämillään ja
hartaasti, että vanha sotilas vihdoin sen huomasi.

"Kas niin", sanoi hän keskeyttäen syöntinsä ja katsoen
sisarentytärtään. "Sinulla on minulta jotakin pyydettävää, Lucita.
Tiedäthän hyvin, että tapanani ei ole kieltää sinulta mitään."

"Se on totta, eno. Mutta luulen, että minun tällä kertaa on vaikeampi
voittaa teitä puolelleni."

"Ah, eikö mitä!" huudahti kenraali iloisena. "Onko sinulla siis joku
perin tärkeä asia?"

"Päinvastoin, eno. Ja kuitenkin tunnustan, että pelkään teidän sen
minulta kieltävän."

"Anna tulla vain, lapseni", vastasi vanha sotilas, "puhu pelkäämättä.
Sanottuasi, mistä on kysymys, minä kyllä vastaan sinulle."

"No niin, eno", aloitti nuori tyttö punastuen, mutta käyden asiaan
suoraan käsiksi. "Tunnustan teille, että leirielämä ei tunnu erikoisen
miellyttävältä."

"Se käsitys minullakin on siitä, lapseni, mutta mitä tahtoisit minua
tekemään?"

"Kaikki."

"Mitä tarkoitat?"

"Kah, eno, jos olisitte täällä luonani, niin en olisi millänikään.
Saisinhan silloin viettää aikani teidän seurassanne."

"Mitä minulle sanoit, on varsin hauskaa. Mutta tiedäthän että
poistuessani joka aamu en voi olla täällä."

"Kas siinähän se vaikeus onkin."

"Aivan niin."

"Mutta jos vain tahdotte, niin asian voi helposti auttaa."

"Niinkö luulet?"

"Siitä olen aivan varma."

"En vielä käsitä, miten se kävisi päinsä. Sillä tavalla tosin, että
jäisin luoksesi, mutta se on mahdotonta."

"Oh! On toinenkin keino, jolla asian voi aivan hyvin järjestää."

"Ah, vielä mitä!"

"Kyllä, eno. Ja varsin yksinkertainen keino onkin. Haluatteko kuulla?"

"Kas, kas, ja mikä se keino on, sydänkäpyseni?"

"Etkö toru minua, eno?"

"Pikku hupsu! Minäkö sinua toruisin?"

"Se on totta, te olette niin hyvä!"

"Saammehan nähdä. Puhu, pikku imartelijani."

"Niin, eno. Keino on se..."

"Keino on se?"

"Että otatte minut mukaanne retkillenne joka aamu."

"Oh, oh!" lausui kenraali, ja hänen kulmakarvansa menivät ryppyihin.
"Mitä minulta pyydätkään, rakas lapsi!"

"Mutta sehän on varsin selvä asia, eno, niin ainakin minusta tuntuu."

Kenraali ei vastannut, vaan vaipui ajatuksiin. Nuori tyttö seurasi
tuskastuneena merkkejä, joita mietteet jättivät hänen kasvoilleen.

Hetken kuluttua kenraali kohotti päätään.

"Itse asiassa", mutisi hän, "se olisikin ehkä parasta." Ja luoden
nuoreen tyttöön läpitunkevan katseen hän jatkoi: "Sinusta olisi siis
hauskaa tulla mukaan retkilleni?"

"Kyllä, eno", vastasi tyttö.

"No niin, valmistaudu siis, rakas lapsi. Tästä lähtien saat seurata
minua retkilläni."

Nuori tyttö nousi pöydästä yhdellä hyppäyksellä, syleili kiihkeästi
enoaan ja antoi määräyksen satuloida hevosensa.

Neljännestuntia myöhemmin doña Luz ja hänen enonsa Lörpön johtamina ja
parin lanceron seuraamina poistuivat leiristä ja tunkeutuivat metsään.

"Minne suunnalle haluatte tänään kulkea, kenraali?" kysyi opas.

"Opasta minut niiden erämiesten majalle, joista eilen minulle kerroit."

Opas kumarsi merkiksi, että hän tahtoi noudattaa käskyä. Pieni joukkue
eteni hiljaa ja vaivaloisesti tuskin eroitettavaa metsäpolkua pitkin,
jolla hevoset melkein joka askeleella kompastuivat liaaneihin tai
lankesivat maata pitkin luikertelevia puunjuuria vasten.

Doña Luz oli onnellinen. Kenties hän näillä retkillä tapaisi Uskollisen
Sydämen.

Lörppö, joka ratsasti muutamia askeleita edellä muita, huudahti äkkiä.

"Mitä nyt?" tiedusti kenraali. "Onko jotakin erikoista, Lörppö?"

"Mehiläisiä, teidän ylhäisyytenne."

"Mitä? Mehiläisiäkö? Onko täälläkin mehiläisiä?"

"Joku aika sitten niitä on tullut."

"Mitä? Onko niitä tänne siirtynyt?"

"On. Tiedättehän, että valkoihoiset ovat tuoneet Amerikkaan
mehiläisiä."

"Asiassa on perää. Mutta miten ihmeessä niitä tavataan täällä?"

"Ei mikään ole yksinkertaisempaa. Mehiläiset ovat valkoihoisten
etuvartioita: sitä mukaa kuin valkoihoiset tunkeutuvat Amerikan
sisäosiin, etenevät mehiläiset heidän edellään viitoittaen heille tietä
ja osoittaen uutismaan paikkoja. Niiden ilmestyminen asumattomaan
seutuun ennustaa aina uutisviljelijän tai squatterijoukon tuloa."

"Sepä omituista", mutisi kenraali; "oletko varma siitä, mitä minulle
kerroit?"

"Olen, aivan varma. Kaikille preirien asujille on tunnettua, että
esimerkiksi intiaanit luottavat mehiläisiin, jotka erehtymättömän
varmasti ilmaisevat squatterien tulon."

"Merkillistä", lausui kenraali ihmetellen.

"Hunaja on varmaankin hyvää", sanoi doña Luz.

"Mainiota, señorita, ja jos niin haluatte, on varsin helppoa sitä
meille hankkia."

"Tehdään niin", päätti kenraali.

Opas, joka vähän aikaisemmin oli pensaikkoon jättänyt syöttiä
mehiläisille, joiden hänen tarkka katseensa oli havainnut parvittain
lentelevän tiheiköissä, viittasi seuralaisilleen merkiksi, että he
pysähtyisivät.

Mehiläiset olivat tosiaan asettuneet syötille ja tutkiskelivat sitä
parhaillaan innokkaasti. Hankittuaan tarpeeksi varastoonsa tätä ainetta
ne kohosivat hyvin korkealle ilmaan ja suuntasivat sitten lentonsa
suoraa viivaa pitkin niin nopeasti kuin kiväärinluoti.

Opas tarkkasi huolellisesti suuntaa, jota ne alkoivat noudattaa, ja
viitattuaan kenraalille hän lähti seuraamaan niiden jälkiä koko
partiojoukon saattamana, joka raivasi itselleen tietä toisiinsa
kietoutuneitten puunjuurien, sortuneiden puiden, pensaikkojen ja
viidakkojen lävitse, silmät lakkaamatta suunnattuina taivasta kohti.

Täten he eivät kadottaneet näkyvistään hunajaa keränneitä mehiläisiä,
ja tunnin ajan mitä tukalimmissa oloissa ajettuaan niitä takaa he
huomasivat niiden saapuvan pesälleen, joka oli rakennettu kuivuneen
ebenpuun onteloon. Hetken aikaa suristuaan ne menivät pesään aukosta,
joka oli korkeintaan kahdenkymmenen jalan korkeudella maasta.

Kehoitettuaan seuralaisiansa pysymään kunnioitettavan välimatkan
päässä, jotta he olisivat suojassa puun kaatuessa ja turvattuina sen
asujainten kostolta, opas otti esille kirveensä ja alkoi reippaasti
hakata poikki ebenpuuta sen tyvestä.

Mehiläiset eivät näyttäneet lainkaan säikähtävän kirveen iskuja. Yhä
edelleen niitä meni pesään ja tuli sieltä ulos, ja ne jatkoivat
kaikessa rauhassa uutteraa työtään. Eipä edes raju ryskekään, joka oli
merkkinä rungon murtumiseen, siirtänyt niiden huomiota pois
tavallisista askareista.

Vihdoin puu kaatui hirvittävästi ryskyen ja halkesi pitkin pituuttaan,
niin että siinä asuneen yhteiskunnan keräämät rikkaudet tulivat
näkyviin.

Opas otti heti heinätukon, jonka oli varannut valmiiksi, ja sytytti sen
tuleen puolustautuakseen mehiläisiltä.

Mutta ne eivät hyökänneet kenenkään kimppuun. Ne eivät edes yrittäneet
kostaa. Nuo hyönteisraukat olivat hämmästyneitä, ne juoksivat ja
lentelivät joka suunnalle hävitetyn valtakuntansa ympärillä
ajattelematta muuta kuin kiirehtiä ottamaan selvää onnettomuudesta.

Silloin opas ja lancerot ryhtyivät toimeen puukoin ja kauhoin
saadakseen vahakakut esille ja sulloakseen ne nahkaleileihinsä. Useat
olivat tummanruskeita ja vanhoja, toiset taas kauniinvaaleita, niin
että kennoissa oleva hunaja oli melkein läpikuultavaa.

Sillä aikaa, kun kiireesti koottiin paraimpia vahakakkuja, saapui joka
ilmansuunnalta täyttä vauhtia lukemattomin parvin mehiläisiä, jotka
tunkeutuivat rikottujen vahakakkujen kammioihin, keräten niistä
itselleen varaston, samalla kun pesän entiset omistajat synkkinä ja
tylsinä katsoivat hunajansa ryöstöä koettamatta pelastaa siitä edes
pientä osaakaan.

Mahdotonta on kuvailla niiden mehiläisten ällistystä, jotka
onnettomuuden aikana olivat poissa tapahtumapaikalta ja jotka
vähitellen kuormineen saapuivat pesälle. Ne lentelivät kehässä ilmassa
sillä paikalla, missä puu oli ollut, hämmästyneinä siitä, että
huomasivat paikan tyhjäksi. Vihdoin ne näyttivät käsittävän niitä
kohdanneen tuhon ja kokoontuivat ryhmittäin erään läheisen puun
kuivuneelle oksalle, josta ne tuntuivat ihmetellen tarkastelevan pesän
maassa olevia jäännöksiä ja valittelevan valtakuntansa hävitystä.

Doña Luz tunsi väkisinkin liikutusta hyönteisparkojen surun johdosta.

"Menkäämme", sanoi hän, "minua kaduttaa, että halusin hunajaa,
herkutteluni tuottaa liian paljon onnettomuutta."

"Lähtekäämme", lausui kenraali hymyillen, "jättäkäämme niille nuo
muutamat vahakakut."

"Eikö mitä!" lausui opas olkapäitään kohauttaen, "silloin syöpäläiset
ne pian korjaisivat."

"Mitä? Syöpäläisetkö? Mitä syöpäläisiä tarkoitatte?" tiedusteli
kenraali.

"No, pesukarhut, pussirotat ja ennen kaikkea karhut."

"Karhutko?" kysyi doña Luz.

"Niin, señorita!" jatkoi opas, "ne ovat maailman taitavimpia
syöpäläisiä etsiessään mehiläisten asumia puita ja käyttäessään niitä
hyväkseen."

"Ne siis pitävät hunajasta?" kysyi nuori tyttö huvitettuna.

"Se merkitsee, että ne ovat siihen silmittömästi ihastuneita,
señorita", sanoi opas näyttäen käyvän hilpeämmäksi. "Kuvitelkaa, että
ne ovat sille niin persoja, että jyrsivät puuta viikkomääriä, kunnes
saavat siihen aukon voidakseen työntää sinne kämmenensä. Sitten ne
ahmivat hunajaa ja mehiläisiä, vaivautumatta tekemään valintaa."

"Lähtekäämme taas jatkamaan matkaamme", toisti kenraali, "ja
pyrkikäämme erämiesten luokse."

"Oh! Saavumme kyllä pian sinne, teidän ylhäisyytenne", vastasi opas,
"tuolla jonkun matkan päässä meistä on Canadianjoki, ja erämiehet ovat
asettuneet sen sivuhaarojen varrelle."

Pieni joukko lähti taas marssimaan.

Mehiläisajo oli nuoren tytön tietämättä jättänyt häneen alakuloisuuden
tunteen, jota hän ei voinut karkoittaa. Nuo pienet eläinparat, jotka
olivat niin suloisia ja uutteria ja jotka nyt oikun vuoksi olivat
joutuneet vainottaviksi ja tuhottaviksi, saattoivat hänet
murheelliseksi ja panivat hänet väkisinkin miettimään.

Hänen enonsa huomasi hänen mielentilansa.

"Rakas lapsi", sanoi hän tytölle, "mikä sinua oikein vaivaa? Et ole
enää iloinen kuten lähtiessämme. Mistä johtuu mielentilasi äkillinen
muutos?"

"Hyvä Jumala, älä ole huolissasi sen johdosta, eno. Olen samanlainen
kuin muutkin nuoret tytöt, siis hiukan hupsu ja haaveellinen. Tämä
metsästys, josta arvelin itselleni koituvan niin paljon huvia, on
tietämättäni jättänyt minuun surumielisyyden tunteen, josta en voi
vapautua."

"Onnellinen lapsi", mutisi kenraali, "jonka näin vähäpätöinen seikka
voi vielä tehdä murheelliseksi. Suokoon Jumala, sydänkäpyseni, että
vielä kauan pysyisit samanlaisena ja etteivät suuremmat ja todelliset
murheet koskaan sinua kohtaisi!"

"Eno hyvä, enkö aina olisi onnellinen saadessani olla luonanne!"

"Kas niin, lapseni! Kuka tietää, salliiko Jumala minun kauan sinusta
huolehtia?"

"Älkää puhuko sellaisia, eno. Toivon, että saamme vielä monet vuodet
viettää yhdessä."

Kenraali vain huokasi vastaukseksi.

"Eno", jatkoi tyttö hetken kuluttua, "eikö teistäkin meitä ympäröivän
suurenmoisen ja ylevän luonnon näkemisessä ole jotakin tenhoavaa, joka
jalostuttaa aatteet, kohottaa mielen ja tekee ihmisen paremmaksi? Ne,
jotka asuvat näissä äärettömissä erämaissa, ovat varmaankin
onnellisia!"

Kenraali katsoi häneen hämmästyneenä.

"Mistä johtuvat nuo ajatukset, rakas lapsi?" kysyi hän.

"En tiedä, eno", vastasi tyttö arasti, "olen vain tietämätön lapsi,
jonka vielä niin lyhyt elämä tähän asti on kulunut rauhallisesti ja
seikkailuitta teidän luonanne, en muuta! On hetkiä, jolloin minusta
tuntuu, että on onnellista asua näissä suunnattomissa eräseuduissa."

Hämmästyneenä ja sisimmässään ihastuneena sisarentyttärensä viattomasta
tunteenpurkauksesta kenraali aikoi juuri vastata hänelle, kun opas
äkkiä lähestyi heitä, viittasi merkiksi, että hän kehoitti heitä
vaitioloon, ja lausui hiljaa kuiskaten:

"Ihminen!..."



XIV

Musta Hirvi


Jokainen pysähtyi.

Erämaassa sana ihminen merkitsee melkein aina vihollista.

Ihminen on preiriellä lähimmäiselleen peloittavampi kuin julmin
villipeto.

Ihminen merkitsee kilpailijaa, pakollista liittolaista, joka väkevämmän
oikeuteen perustuen tulee jakamaan saaliin ensimmäisen valtaajan
kanssa ja usein, ellei aina, yrittää korjata viimemainitun työläiden
ponnistusten tulokset.

Valkoihoiset, intiaanit tai sekarotuiset tervehtivätkin toisiaan
tavatessaan preiriellä aina varoen, korvat hörössä ja sormi
rihlakiväärin liipasimella.

Kun oli kuulunut sana ihminen, olivat kenraali ja lancerot kiireesti
valmistautuneet äkillistä hyökkäystä vastaanottamaan ladaten aseensa ja
piiloutuen parhaansa mukaan pensaitten suojaan.

Viidenkymmenen askeleen päässä seisoi mies, joka pyssynperä maassa ja
molemmin käsin pidellen pitkän rihlapyssyn piippua tarkkaili heitä
tutkien.

Hän oli suurikokoinen mies, jolla oli tarmokkaat piirteet, avoin ja
päättäväinen katse.

Hänen pitkä, huolellisesti kammattu tukkansa oli palmikoitu ja sidottu
saukonnahkarihmoilla ja erivärisillä nauhoilla.

Siro, nahkainen metsästyspusero ulottui polviin asti; erikoiskutoiset
säärystimet, joissa oli nauhat ja tupsut ja paljon helistimiä,
suojasivat hänen jalkojaan. Jalkineina oli pari mainioita mokkasineja,
joita koristivat tekohelmet.

Heleänpunainen loimi riippui hänen olkapäillään, ja vyötäisillä oli
punainen vyö, johon oli pistetty kaksi pistoolia, veitsi ja
intiaanipiippu.

Hänen kiväärinsä oli kauniiksi maalattu sinoberivärillä ja koristettu
pienillä kuparinauloilla.

Jonkun askeleen päässä hänestä hänen hevosensa söi terhometsässä.

Omistajansa tavoin oli sekin mitä eriskummaisimmin koristettu. Se oli
sinoberilla tehty täplikkääksi ja juovikkaaksi, suitset ja häntävyö oli
koristettu tekohelmillä ja nauharuusuilla, pää, harja ja häntä
runsaasti somistettu kotkansulilla, jotka heiluivat tuulessa.

Huomatessaan tämän miehen kenraali ei voinut pidättää hämmästyksen
huutoa.

"Mihin intiaaniheimoon tuo mies kuuluu?" kysyi hän oppaalta.

"Ei mihinkään", vastasi viimemainittu.

"Mitä? Eikö mihinkään?"

"Ei! Hän on valkoihoinen metsästäjä."

"Ja tuolla tavalla pukeutunut!"

Opas kohautti olkapäitään.

"Olemme preiriellä", sanoi hän.

"Se on totta", mutisi kenraali.

Mies, jota olemme kuvailleet, kyllästyi varmaankin edessään olevan
pienen joukon varovaiseen käyttäytymiseen ja halusi päästä selville
siitä, mitä hänen puolestaan oli tehtävä. Siksi hän päättäväisesti
alkoi puhua.

"Ohoo, mitä lemmon väkeä te olette", lausui hän englanninkielellä, "ja
mitä te tulette täältä etsimään?"

"_Caramba_!" vastasi kenraali heittäen kiväärin luotaan ja käskien
seuralaistensa tehdä samoin. "Me olemme matkalaisia, jotka olemme lopen
uuvuksissa pitkän matkan jälkeen. Aurinko paahtaa kuumasti, pyydämme
siis teiltä lupaa saada levätä hetken aikaa majassanne."

Koska nämä sanat oli lausuttu espanjaksi, vastasi erämies samalla
kielellä.

"Tulkaa pelotta! _Musta Hirvi_ on hyvä paholainen, kun häntä ei aiota
suututtaa. Saatte käyttää hyväksenne sitä vähää, mitä minulla on, ja
tehköön se teille hyvää."

Kuullessaan nimen Musta Hirvi opas ei voinut pidättää säikähdystä
ilmaisevaa liikettä. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta siihen ei hänellä
ollut aikaa, sillä metsästäjä oli heittänyt kiväärin olalleen, yhdellä
hyppäyksellä lentänyt satulaan ja lähestynyt meksikkolaisia jo aivan
likelle.

"Majani on muutaman askeleen päässä täältä", sanoi hän kenraalille.
"Jos señorita haluaa maistaa hyvin paistettua biisoninlihaa, niin olen
valmis sen kohteliaisuuden hänelle osoittamaan."

"Ei mikään ole sen ystävällisempää. Kiitämme tarjouksesta", lausui
kenraali.

"Minä puolestani kaipaan etupäässä lepoa", huomautti nuori tyttö.

"Kaikki tulee aikanaan", sanoi erämies opettavasti, "sallitteko minun
muutamaksi hetkeksi astua oppaanne tilalle?"

"Kuten tahdotte", myöntyi kenraali, "menkää, me seuraamme teitä."

"Siis matkaan", huudahti erämies asettuen joukon etunenään. Samassa
hänen silmänsä sattumalta osuivat oppaaseen, ja hänen tuuheat
kulmakarvansa rypistyivät. "Hm!" mumisi hän hampaittensa välistä, "mitä
tämä merkinnee? Saammehan nähdä", lisäsi hän.

Kiinnittämättä sen enempää huomiota tähän mieheen ja osoittamatta
tuntevansa hänet hän antoi lähtökäskyn.

Kun joukkue oli jonkun aikaa vaiteliaana marssinut jokseenkin leveän
joen rantaa pitkin, teki erämies jyrkän mutkan ja kääntyi sivulle päin
tunkeutuen takaisin metsään muiden seuratessa häntä.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän, "että vaivaan teitä kulkemaan tätä
kiertotietä, mutta täällä on majavalammikko, ja pelkään säikäyttää sen
asujaimia."

"Oi!" huudahti nuori tyttö, "olisin niin iloinen saadessani nähdä
noiden uutterien eläinten puuhia!"

Erämies pysähtyi.

"Se käy varsin helposti päinsä, señorita", sanoi hän, "jos vain
tahdotte seurata minua seuralaistenne jäädessä tänne meitä odottamaan."

"Kyllä! Kyllä!" vastasi doña Luz kiitollisena, mutta malttaen mielensä
hän äkkiä lisäsi: "Anteeksi, mutta enoni"...

Kenraali katsahti erämieheen.

"Mene, lapseni, odotamme sinua täällä", sanoi hän.

"Kiitos, eno", huudahti nuori tyttö iloisena hypäten alas satulasta.

"Vastaan hänestä", lausui erämies vilpittömästi, "älkää lainkaan
pelätkö!"

"En pelkää mitään uskoessani hänet teidän huostaanne, ystäväni",
vastasi kenraali.

"Kiitos!" ja viitaten merkiksi doña Luzille Musta Hirvi katosi hänen
kanssaan pensaitten ja puiden sekaan.

Kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän, pysähtyi erämies.
Kuunneltuaan tarkasti ja silmäiltyään joka puolelle ympärilleen hän
kääntyi nuoren tytön puoleen ja laskien kevyesti kätensä hänen
käsivarrelleen sanoi:

"Kuulkaa!"

Doña Luz pysähtyi levottomana ja vavisten.

Erämies huomasi hänen mielentilansa.

"Älkää pelätkö", jatkoi hän, "minä olen kunniallinen mies, ja te olette
yhtä varmassa turvassa, vaikka olettekin yksin täällä erämaassa
kanssani, kuin jos olisitte Meksikon tuomiokirkossa pääalttarin
juurella."

Nuori tyttö katsahti salavihkaa erämieheen. Omituisesta puvusta
huolimatta oli hänen kasvoillaan sellainen vilpittömyyden leima, ja
hänen silmänsä olivat niin lempeät ja kirkkaat, kun hän katsahti
tyttöön, että tämä tunsi jälleen rauhoittuvansa.

"Puhukaa", sanoi hän.

"Kuulutte, sillä nyt tunnen teidät, siihen ulkomaalaisjoukkueeseen,
joka jo muutaman päivän on tutkinut preirietä joka suunnalla, eikö
niin?"

"Kyllä."

"Joukossanne on kummallinen mies, jolla on vihreät silmälasit ja vaalea
tekotukka ja joka huvittelee, en tiedä mistä syystä keräämällä kasveja
ja kiviä sensijaan, että koettaisi kunnon metsästäjän lailla pyydystää
majavia tai kaataa kuusipeuroja."

"Tunnen miehen, josta puhutte. Hän kuuluu tosiaankin joukkoomme, ja on
sangen etevä lääkäri."

"Sen tiedän, hän on sen itse minulle sanonut, hän kulkee usein tätä
kautta, olemme hyviä ystäviä. Pulverilla, jonka hän pakoitti minut
nauttimaan, hän täydellisesti poisti minusta kuumeen, joka jo kahden
kuukauden aikana oli minua kiusannut ja josta en päässyt vapaaksi."

"Sepä hauskaa. Olen iloinen lääkkeen vaikutuksesta."

"Haluaisin tehdä jotakin hyväksenne, osoittaakseni kiitollisuuttani
tästä palveluksesta."

"Kiitos, ystäväni, mutta en todellakaan tiedä, miten te voisitte olla
minulle hyödyksi, paitsi että näytätte minulle majavat."

Erämies painoi päänsä alas.

"Ehkä toisella tavalla", sanoi hän, "ja kenties pikemmin kuin
luulettekaan. Kuulkaa minua tarkkaavaisesti, señorita. Olen vain köyhä
mies, mutta täällä preiriellä tiedämme asioita, joita Jumala meille
ilmaisee, koska elämme kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Haluan antaa
teille neuvon: mies, joka palvelee teitä oppaana, on paatunut konna,
sellaiseksi hänet tunnetaan kaikkialla lännen preirieillä. Erehdyn
suuresti, ellei hän saata teitä jonkun salakavalan väijytyksen
alaiseksi. Täällä on runsaasti pahanilkisiä lurjuksia, joiden kanssa
hän voi tehdä sopimuksen teidän turmiostanne tai ainakin
ryöstämisestänne."

"Oletteko varma siitä, mitä sanoitte?" huudahti nuori tyttö
kauhistuneena näistä sanoista, jotka, merkillistä kyllä, pitivät yhtä
sen kanssa, mitä Uskollinen Sydän oli sanonut.

"Olen siitä yhtä varma kuin joku henkilö yleensä voi väittää asiasta,
josta hänellä ei ole todistuksia. Toisin sanoen: Lörpön entisyyden
perusteella täytyy hänen puoleltaan odottaa kaikkea. Uskokaa minua,
ellei hän vielä ole teitä pettänyt tekee hän sen ennen pitkää."

"Hyvä Jumala. Varoitan kyllä enoani!"

"Sitä karttakaa tekemästä, sillä silloin olisi kaikki menetetty!
Roistoja, joiden kanssa hän on liittoutunut tai kohta liittoutuu, ellei
hän vielä ole sitä tehnyt, on paljon, lukemattomia, ja he tuntevat
täydellisesti preirien."

"Mitä on siis tehtävä?" kysyi nuori tyttö tuskastuneena.

"Ei mitään. Pitää odottaa ja huolellisesti tarkata kaikkia oppaanne
puuhia hänen sitä huomaamattaan."

"Mutta..."

"Ymmärrätte hyvin", keskeytti hänet erämies, "että kun kehoitan teitä
pitämään häntä silmällä, se ei tarkoita sitä, että hetken tullessa ja
tarvitessanne apuani jättäisin teidät pulaan."

"Sen uskon."

"No niin, menetelkää seuraavasti. Heti kun olette varma siitä, että
oppaanne pettää teitä, te lähetätte luokseni vanhan hupsun lääkärinne.
Häneenhän voitte luottaa, vai mitä?"

"Täydellisesti."

"Hyvä. Lähetätte siis hänet luokseni, kuten sanoin, ja käskette hänen
lausua minulle vain: Musta Hirvi. Musta Hirvi olen minä."

"Tiedän sen, sanoitte jo sen meille."

"Mainiota, hän siis sanoo minulle: '_Musta hirvi, hetki on tullut_'. Ei
muuta. Muistatteko nyt nuo sanat?"

"Tarkalleen. En vain oikein ymmärrä, miten se saattaisi meitä
hyödyttää."

Erämies hymyili salaperäisen näköisenä.

"Hm!" sanoi hän hetken kuluttua, "nuo muutamat sanat toimittavat kahden
tunnin kuluessa avuksenne viitisenkymmentä preirien rohkeinta miestä.
Miehiä, jotka päällikkönsä viittauksesta antavat tappaa itsensä
pelastaakseen teidät niiden käsistä, jotka mahdollisesti ovat teidät
riistäneet, kuten aavistan tapahtuvan."

Hetkisen oltiin vaiti, doña Luz näytti vaipuneen ajatuksiin.

Erämies hymyili.

"Älkää hämmästykö sitä innokasta harrastusta, jota teitä kohtaan
osoitan", sanoi hän; "muuan mies, jonka täydessä vallassa olen, on
vannottanut minua huolehtimaan teistä hänen ollessaan pakosta muualla."

"Mitä tarkoitatte?" kysäisi tyttö uteliaana, "kuka mies se on?"

"Hän on metsästäjä, joka hallitsee kaikkia valkoisia metsästäjiä
preiriellä. Tietäen, että Lörppö toimii oppaananne, hän arvelee, että
tämä mestitsi aikoo johtaa teidät väijytyksen uhriksi."

"Mutta mikä on sen miehen nimi?" huudahti tyttö tuskaisella äänellä.

"Uskollinen Sydän. Luotatteko minuun nyt?"

"Kiitos, ystäväni, kiitos", vastasi nuori tyttö innostuneena,
"en unohda suositustanne, ja vaaran uhatessa, jos sellainen
onnettomuudekseni tulee, aion muistuttaa teille lupauksestanne."

"Ja siinä teette oikein, señorita, sillä silloin se on ainoa
pelastuksen tie, mikä teillä on jälellä. Lähtekäämme! Olette ymmärtänyt
minut, kaikki on hyvin, pitäkää salaisuutenanne keskustelumme. Ennen
kaikkea älkää näyttäkö, että olette puhellut tästä asiasta kanssani.
Tuo kirottu mestitsi on tarkkavainuinen kuin majava. Jos hän vain
epäileekin jotakin, niin hän luikertelee sormienne lomitse kuin kyy,
joka hän onkin."

"Olkaa huoletta, minä olen mykkä."

"Jatkakaamme nyt matkaamme majavalammelle. Uskollinen Sydän huolehtii
teistä."

"Hän on jo kerran pelastanut henkemme, preirien tulipalossa", huudahti
tyttö innostuneesti.

"Ah, ah!" mutisi erämies katsahtaen häneen omituisesti, "kaikki on siis
parhain päin"; sitten hän lisäsi kovaa: "Olkaa huoletta, señorita, jos
kohta kohdalta seuraatte teille antamiani neuvoja, ei teille tapahdu
preiriellä mitään pahaa, olkoot sitten millaisia hyvänsä ne petolliset
juonet, joiden uhriksi joudutte."

"Oi!" huudahti tyttö haltioissaan, "vaaran hetkellä en epäröi
rientäessäni turviinne, sen vannon!"

"Asia on siis sovittu", lausui Musta Hirvi hymyillen; "nyt lähtekäämme
katsomaan majavia."

He jatkoivat marssiaan, ja muutaman minuutin kuluttua he saapuivat
metsän reunaan.

Silloin erämies pysähtyi viitaten nuorelle tytölle merkiksi, että hän
pysyisi liikkumattomana, ja kääntyen häneen päin kuiskasi:

"Katsokaa."



XV

Majavat


Nuori tyttö työnsi syrjään pajujen oksat ja kurottaen päänsä eteenpäin
katseli.

Majavat eivät olleet uutteran yhteiskuntansa patoamistyöllä katkaisseet
ainoastaan itse pääjoen juoksua, vaan vieläpä kaikki siihen virtaavat
joet, niin että ympäröivä maa oli muuttunut laajaksi rämeeksi.

Yksi ainoa majava työskenteli tällä hetkellä pääsulun luona, mutta pian
ilmestyi viisi muuta tuoden muassaan puunpalasia, savea ja kiviä.
Sitten ne kaikki yhdessä menivät eräälle kohtaa sulkua, joka, sen
huomasi nuori tyttökin, kaipasi korjausta. Ne laskivat kantamuksensa
sortuneeseen paikkaan ja sukelsivat veteen, mutta ilmestyivät melkein
heti senjälkeen takaisin pinnalle.

Kukin niistä toi mukanaan määrätyn kantamuksen savea, jota ne käyttivät
muurilaastina liittääkseen yhteen puunpalaset ja kivet ja
valmistaakseen niistä tukevan kohdan patoon. Kerta toisensa jälkeen ne
poistuivat palatakseen jälleen tuomaan savea ja puunpalasia.
Muuraustyötä jatkui, kunnes repeämä oli kokonaan korjattu.

Kun työ oli valmis, alkoivat nuo viisaat eläimet hauskutella ajamalla
toisiaan takaa lammessa. Ne sukelsivat veteen tai uiskentelivat sen
pinnalla lyöden vettä hännällään, niin että se räiskyi.

Doña Luz katseli yhä ihastuneempana tätä erikoista näytelmää. Hän olisi
mielellään jäänyt vaikka koko päiväksi ihailemaan näitä merkillisiä
eläimiä.

Sillä aikaa kun ensinmainitut täten pitivät hauskaa, saapui paikalle
pari muuta majavayhteiskunnan jäsentä. Jonkun aikaa ne totisina
katselivat toveriensa kisailua ollen sennäköisiä, kuin olisivat
mielellään liittyneet leikkiin, mutta sitten ne kiipesivät ylös
mäenrinnettä, joka oli melko lähellä nuoren tytön ja erämiehen
tähystyspaikkaa, istuutuivat takajaloilleen, nojasivat etukäpälillään
nuorta mäntyä vastaan ja alkoivat jyrsiä sen kuorta. Väliin ne siitä
eroittivat pienen palasen pitäen sitä käpäliensä välissä ja pysyen yhä
istumassa. Ne nakertelivat irvistellen ja väännellen kasvojaan aivan
kuin apina, joka jyrsii pähkinää.

Majavilla oli ilmeisesti tarkoituksena kaataa puu, ja sen
saavuttamiseksi ne työskentelivät kuumeisesti. Nuori mänty oli
läpimitaltaan lähes kahdeksantoista tuumaa siltä kohdalta, mistä ne
sitä jyrsivät; se oli suora kuin tikku ja jokseenkin korkea. Ne
olisivat epäilemättä voineet lyhyessä ajassa jyrsiä sen kokonaan
poikki, mutta kenraali, joka oli tullut levottomaksi sisarentyttärensä
viipyessä niin kauan poissa, oli päättänyt lähteä etsimään häntä, ja
majavat, jotka säikähtivät hevosten melua, sukelsivat veteen ja
katosivat äkkiä.

Kenraali moitti lievästi sisarentytärtään, koska tämä oli viipynyt niin
kauan, mutta ihastuneena näkemästään nuori tyttö ei kiinnittänyt siihen
paljonkaan huomiota, vaan aikoi palata vielä toiste paikalle
näkymättömänä katselijana tarkastamaan majavien temmellystä.

Pieni joukko suuntasi erämiehen johdolla kulkunsa majaa kohti, missä
hän oli tarjonnut suojaa keskitaivaalle nousseen auringon paahtavilta
säteiltä.

Doña Luz, jonka uteliaisuutta oli mitä suurimmassa määrässä
kiihoittanut äskeinen mielenkiintoinen näytelmä, korvasi vahingon,
jonka hänen enonsa häiritsevä keskeytys oli aiheuttanut, kysellen
Mustalta Hirveltä pienimpiäkin yksityisseikkoja majavien tavoista ja
siitä, miten niitä metsästetään.

Erämies, niinkuin yleensä kaikki ihmiset, jotka tavallisesti elävät
yksinäisyydessä, halusi mielellään tilaisuuden tarjoutuessa ottaa
korvauksen harvapuheisuudesta, jota hän suurimman osan ajastaan
pakostakin noudatti, eikä siis antanutkaan itseään moneen kertaan
pyytää.

"Kuulkaas, señorita", sanoi hän, "punanahat sanovat, että majava on
ihminen, joka ei puhu, ja he ovat oikeassa. Se on viisas,
ymmärtäväinen, rohkea, uuttera ja säästäväinen. Kun talvi lähenee,
ryhtyy koko perhe varaamaan ruokaa. Nuoret ja vanhat, kaikki tekevät
työtä. Usein niiden täytyy tehdä pitkiä matkoja löytääkseen puunkuorta,
josta ne pitävät enemmän kuin muusta. Ne kaatavat väliin sangen suuria
puita ja karsivat niistä oksat, joiden kuori on niiden parasta herkkua.
Ne leikkaavat ne noin kolmen jalan pituisiin palasiin, kuljettavat ne
vesireitille ja uittavat majalleen asti, missä panevat ne varastoon.
Niiden asunnot ovat siistit ja mukavat. Ne heittävät huolellisesti aina
ruoka-ajan jälkeen virtaan sulun alapuolelle ne puunpalaset, joista
ovat kalvaneet kuoren. Ne eivät koskaan salli vieraan majavan tulla
rakentamaan yhdyskuntaa viereensä, ja usein ne taistelevat mitä
rajuimmin turvatakseen alueensa loukkaamattomuuden."

"Kaikki tuohan on varsin merkillistä", lausui nuori tyttö.

"On, mutta siinä ei ole vielä kaikki", jatkoi erämies. "Keväällä,
jolloin on karvojen luomisaika, uros jättää naaraan kotiin ja lähtee
kuin suuri herra ainakin huviretkelle poistuen usein varsin loitolle.
Se pitää hauskaa läpikuultavan kirkkaissa lampivesissä, joita se tapaa
matkallaan, nousee rannoille jyrsiäkseen nuorten poppeli- ja pajupuiden
hentoja runkoja. Mutta kun kesä lähenee, luopuu se vanhanpojan
elämästä, muistaa velvollisuutensa perheen päänä ja palaa puolisonsa ja
poikastensa luokse, jotka se vie etsimään varastoja talveksi."

"Täytyy tunnustaa", huomautti kenraali, "että tämä eläin on luomakunnan
merkillisimpiä."

"Niin", puuttui doña Luz puheeseen, "en voi ymmärtää, missä
tarkoituksessa niitä metsästetään kuin vahingollista petoeläintä."

"Mitä tarkoitatte, señorita?" vastasi erämies filosofisesti. "Kaikki
eläimethän ovat ihmistä varten luodut, varsinkin tämä, jonka turkki on
varsin arvokas."

"Tosiaankin", myönsi kenraali. "Mutta miten toimitatte tuon
metsästyksen? Eivät kaikki majavat ole yhtä rohkeita kuin nämä.
Useimmat lienevät niin varovaisia, että ne kätkevät pesänsä äärimmäisen
huolellisesti", lisäsi hän.

"Totta kyllä", vastasi Musta Hirvi, "mutta kokemus on varustanut
tottuneen metsämiehen niin terävällä katseella, että hän usein sangen
vähäisenkin merkin avulla keksii majavan jäljet ja pesän, vaikka
viimemainittua peittäisikin tiheä, nuori näreikkö ja se olisi pajujen
varjossa. Harvoin tapahtuu, ettei erämies osaisi tarkalleen määrätä
pesän asujainten lukuakin. Keksittyään pesän hän asettaa paikoilleen
pyydyksensä. Se pannaan lähelle joen rantaa kaksi tai kolme tuumaa
vedenpinnan alapuolelle ja kiinnitetään ketjuilla lujasti saveen tai
hiekkaan vajotettuun paaluun. Pieni puunpalanen, joka kuoritaan, ja
johon sivellään _rohtoa_, -- niin nimitetään syöttiainetta, jota
yleensä käytetään, -- asetetaan noin kolme tai neljä tuumaa vedenpinnan
yläpuolelle, ja toinen pää kiinnitetään vedenpinnan alla olevaan
pyydykseen. Majavaa, jolla on erikoisen hieno vainu, kiehtoa puoleensa
syötin tuoksu. Mutta heti kun se lähestyy ja pistää kuononsa lähelle
syöttiä, alkaakseen sitä kalvaa, tarttuvat sen käpälät pyydykseen.
Kauhistuneena se sukeltaa veden alle, sen jalassa riippuva pyydys tekee
kuitenkin turhiksi kaikki sen ponnistukset päästä pakoon. Se taistelee
jonkun aikaa, sitten se vihdoin voimien loppuessa painuu pohjaan ja
hukkuu. Sillä tapaa tavallisesti metsästetään majavia, señorita, mutta
kallioperäisillä paikoilla, missä paalua ei voi vajottaa maahan
pyydyksen pitimeksi, on meidän usein pakko kauan etsiskellä, vieläpä
uidakin pitkiä matkoja löytääksemme pyydystetyn majavan. Tapahtuu
myöskin, että kun samasta perhekunnasta on pyydystetty useampia
jäseniä, muut tulevat varovaisiksi. Vaikka mitä metkuja silloin
käyttäisimme, on mahdotonta saada niitä tarttumaan syöttiin. Ne
lähestyvät varovaisesti pyydyksiä, päästävät kepin avulla pontimen
vireestä, vieläpä usein vääntävät pyydykset ylösalasin, laahaavat ne
sulkunsa alapuolelle ja hautaavat ne maahan."

"Miten silloin menetellään?" kysyi nuori tyttö.

"Silloinko?" toisti Musta Hirvi. "Sellaisissa tapauksissa meillä on
vain yksi keino käytettävänämme, nimittäin heittää pyydykset selkäämme,
tunnustaa majavien voittaneen meidät ja matkata etäämmäksi etsimään
toisia, tottumattomampia otuksia. Mutta tässähän on majani."

Matkalaiset saapuivat samassa kurjannäköiselle majalle. Se oli tehty
punotuista oksista ja kykeni töintuskin suojaamaan auringonsäteiltä.
Hoidon puutteessa se joka suhteessa muistutti preirieiden muiden
erämiesten majoja, erämiehet kun vähimmin kiinnittävät huomiota elämän
mukavuuksiin.

Vaikka maja oli sellainen kuin se oli, kutsui Musta Hirvi kohteliaasti
vieraita sisään.

Toinen erämies istui kyyristyneenä majan edessä kypsentämässä
bisoninpaistia, jonka Musta Hirvi oli edeltäkäsin kertonut tulevan
ateriaksi.

Mies, jonka puku täysin muistutti Mustan Hirven pukua, oli lähes
neljänkymmenen vuoden ikäinen, mutta lukemattomat rasitukset ja
kurjuus, jotka kuuluivat partiomiehen kovaan ammattiin, olivat
uurtaneet hänen kasvoihinsa verkon ristiin rastiin kulkevia ryppyjä,
jotka tekivät hänet paljon vanhemman näköiseksi kuin hän
todellisuudessa oli.

Maailmassa ei tosiaankaan ole vaarallisempaa, rasittavampaa ja vähemmän
tuottavaa ammattia kuin erämiehen. Nuo ihmisparat saavat usein havaita
joko intiaanien tai muiden metsästäjien ryöstäneen heidän vaivalla
hankkimansa saaliin, heiltä nyljetään päänahka tai heidät teurastetaan,
eikä kukaan koskaan ota selvää, mihin he ovat joutuneet.

"Istuutukaa, señorita, ja te myöskin hyvät herrat", sanoi Musta Hirvi
kohteliaasti. "Niin vähäpätöinen kuin kotini onkin, on se kuitenkin
siksi suuri, että siinä on tilaa teille kaikille."

Matkailijat vastaanottivat kiitollisina pyynnön. He laskeutuivat
maahan, ja pian he olivat pitkällään kuivista lehdistä valmistetuilla
vuoteilla, joita peittivät karhun-, hirven- ja bisoninnahat.

Aterian, oikean metsästäjien aterian, aikana juotiin palan paineeksi
muutamia kupillisia mainiota mezcal-viiniä, jota kenraali aina kuljetti
mukanaan retkillään ja jota erämiehet arvostelivat hyväksi, kuten se
ansaitsikin.

Sillä aikaa kun doña Luz, opas ja lancerot nauttivat päivällisunta
antaakseen auringonsäteiden synnyttämän lämmön vähän haihtua, pyysi
kenraali Mustaa Hirveä kanssaan kävelemään ja poistui hänen seurassaan
majasta.

Heti kun he olivat päässeet jonkun matkan päähän, istuutui kenraali
erään ebenpuun juurelle pyytäen seuralaistansa tekemään samoin, minkä
tämä tekikin.

Hetken aikaa vaiti oltuaan kenraali alkoi puhua:

"Ystäväni", sanoi hän, "sallikaa minun ensin kiittää teitä suuresta
vieraanvaraisuudestanne. Täytettyäni tämän velvollisuuteni haluaisin
tehdä teille eräitä kysymyksiä."

"_Caballero_!" vastasi erämies vältellen. "Olette kai kuullut, mitä
punanahat sanovat. 'Vedä joka sanan välissä haiku piipustasi
harkitaksesi visusti sanojasi.'"

"Puhutte minulle kuin varovainen mies ainakin, mutta olkaa levollinen.
Minulla ei ole vähäisintäkään aikomusta kysellä teiltä sellaista, mikä
kuuluu ammattisalaisuuksiinne, tai mitään muutakaan, joka koskisi
henkilökohtaisesti teitä itseänne."

"Jos osaan vastata kysymyksiinne, caballero, niin olkaa varma siitä,
etten emmi tehdä mieliksenne."

"Kiitos, ystäväni, en ole aikonut pyytääkään teiltä enempää. Kuinka
kauan olette asunut preiriellä?"

"Jo kymmenen vuotta, ja Jumala suokoon, että saisin jäädä tänne vielä
pitkäksi aikaa."

"Partioelämä siis miellyttää teitä?"

"Enemmän kuin kuvata osaan. Täytyy alkaa, niinkuin minä, jo lapsena,
kestää kaikki koettelemukset, kärsiä kaikki vaivat ja olla osallisena
kaikenlaisissa seikkailuissa voidakseen ymmärtää tämän elämän hurmaavaa
luontoa, sen tarjoamia taivaallisia nautintoja ja merkillistä
mielihyväntunnetta, johon se meidät saattaa! Oi, caballero, Euroopan
kaunein ja suurin kaupunki on sangen pieni, sangen likainen ja sangen
viheliäinen erämaahan verrattuna. Liian ahdas, säännöllinen ja jäykkä
elämä, jota te vietätte, on varsin kurjaa meikäläisen elämään
verrattuna! Vain täällä ihminen tuntee ilman vaivattomasti tunkeutuvan
keuhkoihinsa, saa tuntea elävänsä ja ajattelevansa. Sivistys vetää
hänet alas melkein järjettömän luontokappaleen tasalle jättämättä
hänelle muuta vaistoa kuin mitä välttämättömästi on tarpeen saastaisten
harrastusten perilleajamiseksi. Mutta sensijaan preiriellä, keskellä
erämaata, kasvoista kasvoihin Jumalan kanssa, hänen aatoksensa
laajenevat, hänen mielensä avartuu, ja hänestä tulee todellisuudessa
se, joksi korkein olento hänet on aikonutkin, nimittäin luomakunnan
herra."

Lausuessaan nämä sanat erämies oli tavallaan muuttunut, hänen
kasvoilleen oli tullut innostuksen ilme, silmät salamoivat, ja ryhti
suoristausi yleväksi.

Kenraali huokasi syvään, ja salaa vieri kyynel hänen harmaantuneille
viiksilleen.

"Se on totta", sanoi hän surumielisenä, "tämä elämä tarjoaa outoa
riemua sille, joka sitä haluaa, riemua, joka punoo siteitä sellaisia,
ettei niitä voi katkoa. Kun te tulitte preirieille, niin mistä te
saavuitte?"

"Tulin Quebecista. Olen kanadalainen."

"Vai niin."

Syntyi hetken vaitiolo, ja sitten kenraali jatkoi:

"Eikö toverienne joukossa ole meksikolaisia?"

"On, useita."

"Haluaisin saada tietoja heistä."

"Vain yksi mies voi niitä teille antaa, mutta se mies ei, ikävä kyllä,
ole tällä hetkellä täällä."

"Ja mikä on hänen nimensä?"

"Uskollinen Sydän."

"Uskollinen Sydän", toisti kenraali vilkkaasti. "Muistelen tuntevani
sen miehen."

"Todellako?"

"Oh! Hyvä Jumala, mikä kova onni!"

"Kenties teidän on helpompi kuin luulettekaan hänet tavata, jos
tosiaankin haluatte hänet nähdä."

"Haluaisin äärettömän mielelläni!"

"Olkaa siis levollinen. Kohta saatte hänet nähdä."

"Mitenkä niin?"

"No, aivan yksinkertaisesta syystä! Uskollinen Sydän virittää ansoja
aivan lähellä minua. Minä huolehdin niistä tällä hetkellä, mutta ei
kestä kauan, ennenkuin hän palaa."

"Oi, jospa Jumala soisi, että puheenne pitäisi paikkansa!" lausui
kenraali liikutettuna.

"Heti kun hän saapuu, ilmoitan siitä teille, ellette jo siihen mennessä
ole lähtenyt leiristänne."

"Tiedättekö sitten, minne joukkoni on leiriytynyt?"

"Täällä erämaissa me tiedämme kaikki", vastasi erämies hymyillen.

"Luotan lupaukseenne."

"Teillä on sanani, kenraali."

"Kiitos."

Samassa doña Luz tuli ulos majasta, viitaten Mustalle Hirvelle merkiksi
siitä, että tämä olisi vaiti. Kenraali kiirehti häntä vastaan.

Matkalaiset nousivat ratsuilleen ja kiitettyään erämiehiä heidän
sydämellisestä vieraanvaraisuudestaan lähtivät takaisin leirille.



XVI

Petos


Paluumatka oli ikävä. Kenraali oli vaipunut syviin mietteisiin
keskusteltuaan erämiehen kanssa, doña Luz ajatteli varoitusta, joka
hänelle oli annettu, opas, jonka Mustan Hirven keskustelut nuoren tytön
ja kenraalin kanssa olivat tehneet levottomaksi, aavisti salaa jotakin,
mikä käski häntä pitämään varansa. Ainoastaan molemmat lancerot
kulkivat huolettomina tietämättä näytelmästä, jota esitettiin heidän
ympärillään ja ajatellen vain yhtä asiaa, nimittäin lepoa, joka heitä
odotti leiriin saavuttua.

Lörppö tähyili lakkaamatta levottomasti ympärilleen näyttäen etsivän
apujoukkoja tiheistä pensaikoista, joiden lävitse pieni joukko
vaiteliaana kulki.

Päivä läheni loppuaan, aurinko oli aivan kohta menevä mailleen, ja
aika-ajoin metsän salaperäiset asukkaat jo kiljuivat kolkosti.

"Onko vielä pitkä matka jäljellä?" kysyi kenraali äkkiä.

"Ei", vastasi opas, "tuskin tunnin matka enää."

"Kiirehtikäämme siis kulkuamme. En halua, että yö meidät yllättää
näissä tiheiköissä."

Joukko lähti ratsastamaan täyttä ravia, joka vähemmässä kuin puolessa
tunnissa vei heidät leirin etuvarustuksille.

Kapteeni Aguilar ja tohtori tulivat matkalaisia vastaan heidän
saapuessaan.

Illallinen oli valmis ja oli heitä odottanut jo kauan. Ruvettiin
syömään.

Mutta alakuloisuus, joka muutama tunti sitten näytti vallanneen
kenraalin ja hänen sisarentyttärensä, kasvoi sensijaan että olisi
vähentynyt. Aterian aikana tämä kävi ilmi. Jokainen söi kaikessa
kiireessä lausumatta sanaakaan. Kun oli lopetettu, erosivat kaikki
ottaen tekosyyksi päivän rasitukset mennäkseen muka levolle, mutta
todellisuudessa saadakseen olla yksin ja pohtia päivän tapauksia.

Opas ei myöskään ollut hyvällä tuulella. Paha omatunto, kun on puhe
varovaisesta ihmisestä, on niin kiusallinen toveri yöllä kuin olla
saattaa. Lörpöllä oli kaikista omistatunnoista pahin, eikä hänellä
ollutkaan halua nukkua. Hän käyskenteli leirissä etsien turhaan huolien
ja kenties katumuksen kiusaamassa mielessään jonkunlaista keinoa
päästäkseen vaaralliselta tieltä, jota oli kulkemassa. Mutta turhaan
hän kidutti mielikuvitustaan. Ei mikään tullut hälventämään hänen
pelkoaan.

Yö kuitenkin läheni. Kuu oli hävinnyt, ja läpinäkymätön pimeys leijaili
hiljaiseksi käyneen leirin yllä.

Kaikki nukkuivat tai näyttivät nukkuvan. Ainoastaan opas, joka oli
tahtonut ottaa suorittaakseen ensimmäisen vahtivuoron, valvoi istuen
eräällä tavaramytyllä. Kädet ristissä rinnoilla ja katse kiinteänä hän
vaipui yhä synkempiin mietteisiin.

Äkkiä muuan käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja ääni kuiskasi hänen
korvaansa vain sanan: "Kennedy!"

Malttaen mieltään ja horjumattoman tyynenä, jotka ominaisuudet eivät
koskaan haihdu intiaaneilta tai mestitseiltä, opas katsahti
varovaisesti ympärilleen ollakseen varma siitä, että hän oli yksinään.
Sitten hän tarttui käteen, joka yhä lepäsi hänen olallaan, ja vei
muassaan miehen, joka oli häntä puhutellut ja vastustelematta seurasi
häntä, erääseen syrjäiseen paikkaan, jossa luuli olevansa turvassa
kenenkään näkemättä.

Sillä hetkellä, jolloin molemmat miehet kulkivat teltan ohi, avautuivat
puoliksi sen oviverhot äänettömästi, ja muuan varjo hiipi varovaisesti
heidän perässään.

Kun he olivat kätkeytyneet tavaramyttyjen keskelle ja asettuneet
istumaan aivan lähelle toisiaan puhuakseen matalalla äänellä ja hiljaa
kuin henkäys, kuiskasi opas:

"Jumalan kiitos! Olen kärsimättömänä odottanut tuloasi, Kennedy."

"Tiesitkö siis, että minun piti tulla?" kysyi puhuteltu epäluuloisena.

"En, mutta toivoin."

"Kuuluuko mitään uutta?"

"Kyllä, paljonkin."

"Puhu, mutta pian."

"Sen aion juuri tehdä. Kaikki on menetetty."

"Häh! Mitä tarkoitat?"

"Sitä, mitä sanon. Tänään kenraali minun opastamanani meni..."

"Sen tiedän, näin teidät."

"Hitto vie! Miksi et hyökännyt kimppuumme?"

"Meitä oli vain kaksi."

"Minä olisin ollut kolmas. Molemmin puolin olisi ollut yhtä monta, kun
kenraalilla oli vain kaksi lanceroa."

"Totta tosiaankin, en tullut sitä ajatelleeksi."

"Olit hullu, nyt olisi kaikki ohi, sensijaan että kaikki on luultavasti
menetetty."

"Miten niin?"

"Häh! _Carai!_ Sehän on selvää, kenraali ja hänen sisarentyttärensä
ovat keskustelleet pitkän ajan tuon viekkaan Mustan Hirven kanssa.
Tiedäthän, että hän jo kauan on minut tuntenut, hän on varmasti
herättänyt heissä epäluuloja minua kohtaan."

"Miksi opastitkaan heidät majavalammelle?"

"Olisinko voinut aavistaakaan, että tapaisin siellä tuon kirotun
erämiehen?"

"Meidän ammatissamme täytyy aavistaa kaikki."

"Olet oikeassa, olen tehnyt virheen! Mutta tällä hetkellä ei pahaa voi
auttaa, sillä aavistan, että Musta Hirvi on tehnyt kenraalille tarkkaa
tiliä kolttosistani."

"Hm! Se on todellakin oletettavaa. Mitä on siis tehtävä?"

"Toimittava niin pian kuin suinkin suomatta heille aikaa ryhtyä
varokeinoihin."

"En mitään halua sen parempaa, minä puolestani, senhän tiedät."

"Kyllä. Missä on kapteeni? Onko hän palannut?"

"Tänä iltana hän saapui. Kaikki miehemme ovat piilossa luolassa. Meitä
on neljäkymmentä."

"_Bravo!_ Ah! Miksi ette saapuneet kaikki yhdessä sensijaan, että
tulitte yksin. Näet, kuinka sopiva tilaisuus teillä olisi ollut. He
nukkuvat kuin pähkinähiiret. Olisimme saaneet heidät käsiimme
vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa."

"Olet oikeassa, mutta kaikkea ei voi edeltäpäin tietää. Asiaa muuten ei
siten sovittu päällikön kanssa."

"Aivan niin. Miksi siis olet tullut?"

"Ilmoittaakseni sinulle, että olemme valmiina ja että odotamme vain
merkkiäsi toimiaksemme."

"Katsokaamme, mitä olisi tehtävä. Neuvo minua!"

"Mitä hittoa! Tahdotko, että minä antaisin sinulle neuvoja? Tiedänkö
minä muka, mitä täällä tapahtuu. Minunko pitäisi sanoa, miten sinun
olisi toimittava?"

Opas mietti hetkisen, sitten hän kohotti päätään ja katsoi
tarkkaavaisesti taivasta kohden.

"Kuulehan", jatkoi hän, "aamun tuloon on vielä kaksi tuntia."

"Niin on."

"Sinä palaat luolalle."

"Nyt hetikö?"

"Niin."

"Hyvä. Entä sitten?"

"Sanot kapteenille, että jos hän haluaa, niin luovutan hänen käsiinsä
nuoren tytön vielä tänä yönä."

"Hm! Se tuntuu minusta vaikealta."

"Olet moukka."

"Mahdollista kyllä, mutta en käsitä kuinka?"

"Kuule siis. Leirin vartiointi toimitetaan seuraavalla tavalla:
päivällä sotamiehet vartioivat vallituksilla, mutta kun he eivät ole
tottuneet preirie-elämään ja kun heistä yöllä olisi enemmän vahinkoa
kuin hyötyä, olen muiden oppaiden avulla ottanut suorittaakseni
vahdinpidon, kun taas sotamiehet saavat levätä."

"Sehän on varsin nerokasta", huomautti Kennedy naurahtaen.

"Eikö totta?" kysäisi Lörppö. "Te siis nousette ratsaille. Kun olette
saapuneet kukkulan juurelle, tulee kuusi rohkeinta joukostanne minun
luokseni. Heidän avullaan olen valmis sitomaan kaikki sotilaat vieläpä
kenraalinkin heidän nukkuessaan sikeintä untaan."

"Kas vain, sepä vasta on suunnitelma."

"Niinkö arvelet?"

"Totta vieköön!"

"Hyvä. Saatuani kerran soltut hyvin sidotuiksi vihellän, jolloin
kapteeni saapuu mukanaan toinen osa joukkoaan. Sitten hän, hiisi vie,
järjestäköön asiansa nuoren tytön suhteen miten haluaa, minulla ei ole
hommassa enää muuta tekemistä. Mitä siitä arvelet?"

"Mainiota."

"Tällä tavalla meidän ei tarvitse vuodattaa verta ja vältämme
vaarallisia liikkeitä, joista en välitä, kun kerran voin ilman niitäkin
tulla toimeen."

"Olet järkevä."

"Kah, ystäväiseni, kun toimittaa tämäntapaisia asioita, jotka
onnistuessaan tarjoavat suuren palkkion, täytyy aina järjestää ne niin,
että on kaikki onnistumismahdollisuudet."

"Tuo on oikeata perustelua. Suunnitelmasi muuten miellyttää minua
äärettömästi ja panen sen pitemmittä siekailuitta toimeen, mutta
sopikaamme ensin toiminnastamme välttääksemme väärinkäsityksiä, jotka
aina ovat epämieluisia."

"Hyvä."

"Jos, kuten arvelen, päällikkö katsoo suunnitelmasi olevan kunnollisen
ja uskoo, että se varmasti onnistuu, niin heti saavuttuamme kukkulan
juurelle minä nousen tänne mukanani viisi uljasta miestä, jotka itse
huolellisesti valitsen. Miltä suunnalta pyrkisin leiriin?"

"Siltä suunnalta, jumaliste, mistä jo kerran olet tullut leiriin,
senhän tunnet."

"Entä sinä, missä sinä olet?"

"Aivan portin luona valmiina teitä auttamaan."

"Hyvä. Kaikesta on siis sovittu. Sinulla ei siis ole minulle enää
mitään sanottavaa."

"Ei mitään."

"Sitten lähden."

"Niin, sitä parempi, mitä aikaisemmin."

"Olet aina oikeassa. Opasta minut sille paikalle, mistä minun on
lähdettävä leiristä. On niin pimeä, että jos menen sinne yksin, niin
joudun pian harhateille ja kompastun kenties johonkin nukkuvaan
solttuun, mikä ei olisi onneksi asiallemme."

"Anna tänne kätesi."

"Kas tuossa."

Miehet nousivat ja alkoivat hiipiä sitä paikkaa kohti, jonka kautta
kapteenin lähetin oli poistuttava, mutta samassa muuan varjo astui
heidän eteensä ja lausui lujalla äänellä:

"Olette kavaltajia. Teidän on kuoltava."

Suuresta itsehillinnästään huolimatta molemmat miehet jäivät hetkeksi
ällistyneinä seisomaan.

Antamatta heille aikaa saada takaisin mielenmalttiaan se henkilö, joka
oli puhunut, laukaisi kaksi pistoolia aivan läheltä. Nuo onnettomat
kirkaisivat kamalasti. Toinen kaatui, mutta hypäten kuin tiikerikissa
toinen kiipesi puolustusvallien ylitse ja katosi, ennenkuin häntä olisi
ehtinyt toistamiseen ampua. Kahden laukauksen kajahtaessa ja roistojen
huudot kuullessaan olivat kaikki kavahtaneet unestaan leirissä.
Jokainen syöksyi päätäpahkaa suojavarustuksille.

Kenraali ja kapteeni Aguilar saapuivat ensimmäisinä paikalle, missä
kuvaamamme näytelmä oli tapahtunut.

He tapasivat doña Luzin seisomassa kaksi savuavaa pistoolia
kädessään erään miehen vääntelehtiessä hänen jalkojensa juuressa
kuolinkamppailussaan.

"Mitä tämä merkitsee, sisarentyttäreni? Taivaan nimessä, mitä on
tapahtunut? Oletko haavoittunut?" kyseli kenraali epätoivoisena.

"Rauhoittukaa, eno. En ole haavoittunut", vastasi nuori tyttö, "olen
vain rangaissut kavaltajaa. Kaksi heittiötä suunnitteli salavehkeitä
yhteistä turvallisuuttamme vastaan. Toinen heistä pääsi karkuun, mutta
luulen, että tämä tässä on jokseenkin pahasti haavoittunut."

Kenraali kumartui nopeasti kuolevan ylitse.

Soihdun valossa, jota hän piti kädessään, hän tunsi Kennedyn, saman
oppaan, jonka Lörppö aikaisemmin oli väittänyt elävänä palaneen
preirietulipalossa.

"Kah, kah", sanoi hän, "mitä tämä merkitsee?"

"Se merkitsee sitä, eno", vastasi tyttö, "että ellei Jumala olisi
tullut avukseni, niin olisi meidät tänä yönä yllättänyt rosvojoukko,
joka on väijyksissä jonkun matkan päässä täältä."

"Älkäämme siis tuhlatko aikaa."

Ja kenraali kiiruhti kapteeni Aguilarin avustamana valmistautumaan
ankaraan vastarintaan sen varalta, että heidän kimppuunsa koetettaisiin
hyökätä.

Lörppö oli paennut, mutta leveä verijuova osoitti, että hän oli
vaikeasti haavoittunut. Jos olisi ollut päivänaika, olisi koetettu ajaa
häntä takaa ja kenties olisi onnistuttukin hänet saamaan kiinni, mutta
kun oli pimeä ja kun lisäksi ei tiedetty, olivatko viholliset ehkä
vielä väijyksissä ympäristössä, ei kenraali tahtonut, että hänen
sotilaansa uskaltautuisivat leirin ulkopuolelle. Hän antoi mieluummin
ilkiön koettaa pelastua.

Mitä Kennedyyn tulee, niin hän oli kuollut.

Kun ensi hälinä oli hälvennyt, tunsi doña Luz, jota nyt ei enää
tilanteen aiheuttama vaara pitänyt jännitettynä, olevansa nainen. Hänen
tarmonsa katosi, hänen silmänsä kävivät himmeiksi, hänen ruumiinsa
värisi kouristuksentapaisesti. Hän lyyhistyi kokoon ja olisi kaatunut,
ellei tohtori olisi ottanut häntä käsivarsilleen.

Hän kantoi hänen puolipyörtyneenä telttaan ja hoiti häntä
huolellisesti, niinkuin hänen tilansa vaati.

Nuori tyttö tuli vähitellen tajuihinsa. Hänen mielensä tyyntyi, ja
hänen ajatuksensa muuttuivat rauhallisiksi.

Muistaen suositukset, jotka Musta Hirvi hänelle oli antanut, hän
ajatteli, että hetki oli tullut pyytää häntä täyttämään lupauksensa, ja
viittasi tohtoria luokseen.

"Hyvä tohtori", sanoi hän viimemainitulle lempeästi, "haluaisitteko
tehdä minulle suuren palveluksen?"

"Olen käskettävissänne, señorita."

"Tunnetteko erästä metsästäjää, joka on nimeltään Musta Hirvi?"

"Kyllä, täältä ei ole pitkä matka hänen majalleen. Se on lähellä erästä
majavalampea."

"Häntä juuri tarkoitan, hyvä tohtori. No niin! Teidän täytyisi mennä
minun puolestani hänen luokseen, mutta vielä tänään."

"Miksi niin, señorita?"

"Pyydän niin tekemään", taivutteli tyttö tohtoria hyväilevästi.

"Oh! Silloin saatte olla huoletta. Minä lähden", vastasi tämä.

"Kiitos!"

"Mitä minun on hänen luonaan tehtävä?"

"Kerrotte hänelle vain, mitä täällä tänä yönä on tapahtunut."

"No eikö muuta?"

"Ja sitten lisäätte, muistakaa tarkoin, seuraavat sanat, jotka ovat
hänelle sana sanalta lausuttavat!"

"Olen pelkkänä korvana. Painan ne visusti muistiini."

"_Musta Hirvi, hetki on tullut_. Oletteko ymmärtänyt?"

"Täydellisesti, señorita."

"Vannokaa, että teette, mitä teiltä pyydän."

"Sen vannon", lupasi toinen juhlallisella äänellä. "Aamun koitteessa
lähden etsimään erämiestä, kerron hänelle, mitä yöllä on tapahtunut ja
lisään: Musta Hirvi, hetki on tullut. Siinäkö kaikki, mitä haluatte
minun tekevän?"

"Niin, siinä kaikki, hyvä tohtori."

"Kas niin! Nukkukaa nyt levollisesti, señorita, vannon kautta kunniani
tekeväni, mitä pyydätte."

"Kiitos", kuiskasi nuori tyttö suloisesti hymyillen ja puristaen hänen
kättään.

Ja yön kauheista mielenliikutuksista väsyneenä hän laskeutui levolle
vuoteelleen, jossa pian vaipui rauhalliseen ja virkistävään uneen.

Päivän koitteessa tuo kelpo oppinut -- vaikka kenraali turhaan
varoitteli häntä vaaroista, joiden alaisiksi hän vapaasta tahdostaan
antautuisi -- lähti leiristä ja laskeutui täyttä ravia alas kukkulalta,
puisteltuaan päätään kaikelle, mitä hänen ystävänsä oli hänelle
sanonut.

Saavuttuaan sitten metsään hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja
karautti Mustan Hirven majaa kohti.



XVII

Kotkanpää


Kotkanpää oli yhtä varova kuin rohkeakin päällikkö ja tiesi, että
hänellä olisi paljon pelättävää amerikkalaisten puolelta, ellei hän
täydellisesti peittäisi jälkiänsä.

Yllätettyään menestyksellisesti valkoisten uuden siirtokunnan
Canadian-virran varrella hän ei niin ollen laiminlyönyt mitään
suojatakseen joukkonsa sitä uhkaavalta kostolta.

Ei voi kuvitellakaan intiaanien taitoa, kun on kysymyksessä jälkien
hävittäminen.

Parikymmentä kertaa he tarpovat saman paikan kautta sotkien retkensä
jättämät jäljet sikinsokin, kunnes niitä on mahdoton eroittaa. He eivät
jätä käyttämättä hyväkseen mitään seudun satunnaista, luonnon suomaa
etua, marssivat toinen toisensa jäljessä salatakseen lukumääränsä,
matkaavat päiväkausia keskellä virtaa, usein kahlaten vyötäisiään
myöten vedessä. He ovat niin varovaisia ja kärsivällisiä, että usein
kädelläänkin hävittävät merkkejä ja niin sanoaksemme askel askeleelta
pyyhkivät pois jäljet, jotka voisivat paljastaa heidät
tarkkasilmäisille vihollisille.

Käärmeen heimo, johon Kotkanpäänkin johtamat soturit kuuluivat, oli
saapunut preirielle luvultaan lähes viidensadan miehen suuruisena
joukkona metsästääkseen bisoneja ja ryhtyäkseen taistelemaan pooneja ja
sioux-intiaaneja vastaan, joiden kanssa he lakkaamatta sotivat.

Kotkanpään tarkoituksena oli heti sotaretkensä päätyttyä viipymättä
liittyä veljiinsä, toimittaakseen turvaan kylän valtauksessa saamansa
saaliin ja ottaakseen osaa suureen retkeen, jota hänen heimonsa
valmisteli preiriellä hajallaan olevia valkoihoisia ja mestitsejä
vastaan, joita intiaanit syystä pitävät leppymättöminä vihamiehinään.

Johtajansa moninaisista varokeinoista huolimatta oli tämä osasto
edennyt nopeasti.

Kuudennen päivän iltana linnoituksen hävittämisen jälkeen comanchit
pysähtyivät pienen, nimettömän joen varrelle, jollaisia niin runsaasti
näillä tienoilla tapaa, ja valmistausivat leiriytymään yöksi.

Ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin intiaanien leiriytyminen heidän
ollessaan sotajalalla.

Hevoset pannaan liekaan, etteivät pääsisi karkaamaan. Ellei pelätä
äkkiyllätystä, sytytetään leirivalkeat. Päinvastaisessa tapauksessa
kukin syö ja asettuu levolle, mikäli voi.

Lähdettyään linnoituksesta intiaanit eivät olleet missään huomanneet
merkkejä, jotka olisivat panneet heidät arvelemaan, että heitä
seurattiin tai heidän puuhiaan tarkkailtiin. Heidän tiedustelijansa
eivät olleet keksineet mitään epäiltäviä jälkiä.

He olivat jo lähellä heimonsa leiriä, tuntien itsensä täysin
turvallisiksi.

Kotkanpää käski sytyttää valkeat ja sijoitti itse vahdit. Sitten hän
nojautui ebenpuuta vasten, otti esille piippunsa ja käski tuoda
espanjalaisen vanhuksen ja naisen eteensä.

Kun he olivat tulleet hänen luokseen, tervehti Kotkanpää sydämellisesti
vanhusta ja tarjosi hänelle piippunsa. Tämän hyväntahtoisuuden
osoituksen vanhus otti vastaan ajatellen kysymyksiä, joita intiaani
epäilemättä hänelle tekisi.

Hetken vaitiolon jälkeen viimemainittu tosiaankin alkoi puhua.

"Viihtyykö veljeni hyvin punanahkojen parissa?" kysyi hän.

"Olisin väärässä, jos valittaisin, päällikkö", vastasi espanjalainen.
"Siitä asti, kun olen ollut seurassanne, on minua kohdeltu
kunnioittaen."

"Veljeni on ystävä", lausui comanchi mahtipontisesti.

Vanhus kumarsi.

"Olemme vihdoinkin saapuneet metsästysalueellemme", jatkoi päällikkö.
"Veljeäni Harmaahapsea on rasittanut pitkä elämä. Hän sopii paremmin
neuvottelutulien ääreen kuin hevosen selässä metsästämään hirviä tai
bisoneja. Mitä veljeni haluaa?"

"Päällikkö"; vastasi espanjalainen, "sananne pitävät paikkansa. Oli
aika, jolloin muiden preirien lasten tavoin vietin päiväkausia
metsästäen ja ratsastaen tulisen ja kesyttämättömän hevosen selässä.
Voimani ovat hävinneet, jäsenistä on kadonnut niiden notkeus, ja
silmäni ovat menettäneet erehtymättömyytensä. En kelpaa enää retkelle,
olipa se kuinka lyhyt hyvänsä."

"Hyvä!" vastasi intiaani tyynesti puhaltaen suustaan ja sieraimistaan
savupilviä. "Sanokoon veljeni siis, mitä hän haluaa, ja se
toimitetaan."

"Kiitän teitä, päällikkö, ja käytän hyväkseni hyväntahtoista
tarjoustanne. Olisin onnellinen, jos suostuisitte auttamaan minua
pääsemään häiritsemättä johonkin rotuni asumaan kylään, missä rauhassa
voisin viettää ne muutamat päivät, jotka minulla enää on elettävänä."

"Oh! Miksi en sitä tekisi? Ei mikään ole helpompaa saavuttuamme
heimomme luo. Koska veljeni ei halua asua punaihoisten ystäviensä
luona, täytetään hänen toivomuksensa."

Syntyi hetken hiljaisuus. Vanhus luuli keskustelun loppuneen ja aikoi
poistua. Viittauksella päällikkö käski hänen jäädä paikoilleen. --

Hetken kuluttua intiaani kallisti piippuaan tyhjentääkseen siitä tuhan,
pisti sen letkun vyölleen ja luoden espanjalaiseen omituisen,
salavihkaisen katseen sanoi:

"Veljeni on onnellinen, sillä vaikka hänen hartioillaan on jo monta
talvea, ei hän kuitenkaan kulje yksinään elämän tietä."

"Mitä päällikkö tarkoittaa?" kysyi vanhus. "En ymmärrä."

"Veljelläni on perhe", jatkoi comanchi.

"Ah! Veljeni erehtyy. Olen yksin tässä maailmassa."

"Mitä veljeni nyt sanoo? Eikö hänellä ole mukanaan vaimo?"

Surumielinen hymy nousi vanhuksen kalpeille huulille.

"Ei", sanoi hän tovin kuluttua, "minulla ei ole vaimoa."

"Mitä sukua veljelle on tuo nainen?" kysyi päällikkö teeskennellen
hämmästystä ja osoittaen espanjalaista naista, joka synkkänä ja
vaiteliaana seisoi vanhuksen vieressä.

"Tämä nainen on emäntäni."

"Ohoo! Onko veljeni kenties orja?" kysyi comanchi ilkeästi hymyillen.

"Ei", vastasi vanhus ylpeästi, "en ole tämän naisen orja, olen vain
hänen uskollinen palvelijansa."

"Ohoo!" huudahti päällikkö puistellen päätään ja vastauksen johdosta
vaipuen syviin mietteisiin.

Mutta intiaani ei voinut ymmärtää espanjalaisen sanoja. Eroitus oli
liian hieno, jotta hän olisi sitä voinut käsittää. Kahden tai kolmen
minuutin perästä hän ravisti päätään ja luopui yrittämästä etsiä
ratkaisua tähän hänelle käsittämättömään ongelmaan.

"Hyvä", sanoi hän antaen katseensa ivallisesti tulla puoleksi
sulkeutuneiden silmäluomien välitse, "nainen saa mennä veljen mukana."

"Siten olen koko ajan käsittänyt", vastasi espanjalainen.

Iäkäs nainen, joka oli tähän asti ollut vaiti, arveli ajan tulleen
yhtyä keskusteluun.

"Kiitän päällikköä", lausui hän, "mutta koska hän on kyllin
ystävällinen asettuakseen käytettäväksemme, niin salliiko hän, että
häneltä pyydetään suosionosoitusta?"

"Puhukoon äitini, korvani ovat auki."

"Minulla on poika, joka on suuri valkoihoinen metsästäjä. Hänen pitäisi
tällä hetkellä olla preiriellä. Jos veljeni kenties suostuisi muutaman
päivän ajan vielä pitämään meitä luonaan, niin ehkä tapaisimme hänet.
Hänen suojeluksensa alaisina meillä ei enää olisi mitään pelättävää."

Hänen näin varomatta puhuessaan espanjalainen teki kauhua ilmaisevan
liikkeen.

"Señorita", huudahti hän kiivaasti äidinkielellään, "varokaa..."

"Hiljaa!" keskeytti intiaani hänet lyhyesti. "Miksi valkoinen veli
puhuu edessäni vierasta kieltä? Pelkääkö hän minun ymmärtävän hänen
sanansa?"

"Oh, päällikkö!" vastasi espanjalainen vain kieltävästi pudistaen
päätään.

"Siis veljeni suvaitkoon valkoihoisen äitini puhua, kun hän kääntyy
päällikön puoleen."

Vanhus oli vaiti, mutta kolkko aavistus ahdisti hänen sydäntään.

Comanchipäällikkö tiesi varsin hyvin, keiden kanssa hän oli
tekemisissä, mutta piteli molempia espanjalaisia kuin kissa leikkii
hiirellä. Ilmaisematta lainkaan vaikutelmiaan hän kääntyi naisen
puoleen ja kumartaen kohteliaasti kuten ainakin intiaanit, joille tämä
ominaisuus synnynnäisenä kuuluu, sanoi lempeällä äänellä ja
miellyttävästi hymyillen:

"Ohoo! Äitini poika on taitava metsästäjä. Sepä hauskaa."

Naisraukan sydän laajeni riemusta.

"Niin", myönsi hän innostuneena, "hän on lännen preirieiden rohkeimpia
erämiehiä."

"Ohoo!" lausui päällikkö yhä rakastettavampana, "tuolla kuuluisalla
soturilla on varmaankin nimi, jota kaikki preiriellä kunnioittavat."

Espanjalainen kärsi kauheita tuskia. Kun kuitenkin comanchin silmä piti
häntä kurissa, ei hän tiennyt, miten voisi varoittaa emäntäänsä
ilmaisemasta poikansa nimeä.

"Oi!" huusi vanhus, "kaikki äidit ovat samanlaisia, heistä heidän
poikansa ovat sankareita! Vaikka nyt on puheena taitava nuori mies, ei
hän ole muita merkillisempi. Hänen nimeään ei veljeni varmastikaan ole
koskaan kuullut."

"Mitenkä veljeni sen tietää?" kysyi intiaani väkinäisesti nauraen.

"Minä vain arvelen niin", vastasi vanhus, "tai ainakin, jos veljeni
sattumalta on kuullut sen mainittavan, niin se on jo aikoja sitten
kadonnut hänen muististaan eikä kannata tulla uudelleen mainituksi. Jos
veljeni sallii, niin poistumme, sillä päivä on ollut rasittava ja nyt
on jo aika mennä levolle."

"Tovin kuluttua", vastasi comanchi rauhallisesti ja kääntyen naisen
puoleen kysyi tältä suoraan:

"Mikä on sen valkoihoisen soturin nimi?"

Mutta vanhan naisen oli hänen palvelijansa, jonka uskollisuuden ja
viisauden hän tunsi, väliintulollaan tehnyt varovaiseksi, eikä hän
vastannut, sisimmässään tuntien tehneensä virheen, mutta tietämättä,
miten sen korjaisi.

"Eikö äitini ole kuullut kysymystäni?" jatkoi päällikkö.

"Mitä hyödyttäisi teille lausua nimeä, joka todennäköisesti on teille
tuntematon eikä ainakaan herätä mielenkiintoanne? Jos veljeni sallii,
niin poistun!"

"Ei, ette saa poistua, ennenkuin äitini on sanonut poikansa, tuon
suuren soturin, nimen", sanoi comanchi rypistäen kulmakarvojaan ja
polkien jalkaa, vain huonosti salaten raivoaan.

Erämies huomasi, että tästä oli tehtävä loppu.

"Veljeni on suuri päällikkö", sanoi hän. "Vaikka hänen tukkansa on
ruskea, on hänen viisautensa suunnaton. Olen hänen ystävänsä, eikä hän
tahtone käyttää väärin sattumaa, joka on saattanut hänen käsiinsä hänen
vihamiehensä äidin. Tämän naisen poika on Uskollinen Sydän."

"Ohoo!" lausui Kotkanpää kaameasti hymyillen. "Sen tiesin. Mistä syystä
valkoihoisilla on kaksi kieltä ja kaksi sydäntä ja miksi he aina
koettavat erehdyttää punanahkoja?"

"Emme ole koettaneet teitä pettää, päällikkö."

"Ettekö? Siitä asti kun olette olleet luonamme, on teitä kohdeltu kuin
heimomme lapsia, ja minä olen pelastanut henkenne!"

"Se on totta."

"No niin", jatkoi hän ivallisesti hymyillen, "tahdon osoittaa teille,
että intiaanit eivät koskaan unohda hyvää työtä ja että he osaavat
palkita pahan hyvällä. Kuka on minuun ampunut nämä haavat, jotka tässä
näette? Uskollinen Sydän! Olemme vihamiehiä, hänen äitinsä on
vallassani. Voisin hänet heti kiinnittää kidutuspaaluun, se olisi
oikeuteni."

Molemmat espanjalaiset painoivat päänsä alas.

"Preirielaki sanoo: silmä silmästä, hammas hampaasta. Kuule minua
tarkkaavaisesti, Vanha Tammi: entisen ystävyytemme vuoksi annan teille
odotusaikaa. Huomenna, auringon noustessa, saat lähteä etsimään
Uskollista Sydäntä. Ellei hän neljän päivän kuluessa ole tullut
luokseni, kuolee hänen äitinsä. Nuoret soturini saavat silloin polttaa
hänet elävältä veripaaluun sidottuna, ja veljeni vuolla vihellyspillejä
hänen luistaan. Menkää, olen sanonut sanottavani."

Vanhus aikoi vastata jotakin, heittäytyen päällikön jalkojen juureen,
mutta kostonhimoinen intiaani potkaisi hänet syrjään ja poistui.

"Voi, rouva", mutisi vanhus toivottomana, "te olette hukassa!"

"Ennen kaikkea, Eusebio", vastasi äiti itkunsekaisella äänellä, "älä
tuo poikaani tänne. Välikö sillä, että minä kuolen! Voi, eikö elämäni
ole jo ollut kyllin pitkä?"

Vanha palvelija loi emäntäänsä ihailua ilmaisevan katseen.

"Aina sama!" sanoi hän liikutettuna.

"Eikö äidin henki kuulu hänen lapselleen?" kysyi nainen, päästäen
vihlaisevan huudon, ja vanhukset vaipuivat murheen painamina erään puun
juurelle.

He viettivät sen yön Jumalaa rukoillen, eikä Kotkanpää näyttänyt
välittävän heidän epätoivostaan.



XVIII

Eusebio


Varokeinot, joihin Kotkanpää oli ryhtynyt salatakseen matkasuuntansa,
olivat yleensä hyvät johtamaan harhaan valkoihoisia, joiden epätarkempi
vainu eränkävijöihin ja metsästäjiin verrattuina ei pysty saamaan
selvää intiaanien oveluudesta, ja joiden on melkein mahdoton kulkea
ilman kompassia näissä eräseuduissa, mutta Uskollisen Sydämen ja
Ilomielen tapaisiin miehiin nähden ne olivat joka suhteessa
riittämättömät.

Nuo kaksi kokenutta partiomiestä eivät hetkeksikään kadottaneet jälkiä
näkyvistään.

Tottuneina intiaanisoturien polvekkeihin ja mutkiin he eivät antaneet
näiden äkillisten palaamisten, vastamarssien, näennäisten pysähdysten,
sanalla sanoen kaikkien metkujen, joita comanchit olivat kuin huvikseen
käyttäneet, eksyttää heitä.

Lisäksi tuli vielä muuan seikka, jota intiaanit eivät olleet ottaneet
huomioon ja joka paljasti heidän kulkusuuntansa yhtä selvästi kuin jos
he olisivat sen huolellisesti varustaneet viitoilla.

Erämiehet olivat erään hökkelin raunioiden luota löytäneet puuhun
kahlehditun vainukoiran. Vapaaksi päästyään tämä oli, vähäisen
hyväiltyään Ilomieltä, lähtenyt kuono maassa etsimään isäntäänsä, joka
oli juuri tuo vanha espanjalainen, ja löysikin hänet.

Vainukoiran jäljet, joita intiaanit eivät olleet ajatelleetkaan poistaa
siitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät olleet huomanneet sen
olevan mukana, olivat kaikkialla huomattavissa, ja niin kokeneille
metsästäjille kuin Uskollinen Sydän ja Ilomieli ne olivat Ariadnen
lanka, jota mikään ei voinut katkaista.

Erämiehet matkasivat siis levollisesti kivääri poikittain satulassa
rastreroittensa seuraamina comanchien perässä, jotka eivät lainkaan
aavistaneet, että heillä oli tällainen jälkijoukko.

Joka ilta Uskollinen Sydän pysähtyi tarkalleen samalle paikalle, minne
Kotkanpää päivää aikaisemmin oli asettunut leiriin, sillä nuo kaksi
miestä olivat ratsastaneet niin nopeasti, että intiaanit olivat vain
pari penikulmaa heidän edellään. Erämiehet olisivat voineet
sivuuttaakin heidät, jos heillä olisi ollut siihen aihetta. Mutta
erinäisistä syistä Uskollinen Sydän tyytyi seuraamaan heitä vielä
jonkun aikaa.

Vietettyään yönsä aukealla paikalla viileän virran rannalla, missä
vieno solina oli heitä tuuditellut uneen, erämiehet valmistausivat
jatkamaan matkaansa. Heidän hevosensa olivat jo satuloidut, ja he itse
söivät seisaalla hirvenlihaviipaleita kuin miehet, joilla on kiire
lähtöön. Silloin Uskollinen Sydän, joka koko aamuna ei ollut lausunut
halaistua sanaa, kääntyi toverinsa puoleen.

"Istukaamme hetkiseksi", sanoi hän, "mikään ei pakota meitä pitämään
kiirettä, kun Kotkanpää on saavuttanut heimonsa."

"Se on totta", vastasi Ilomieli heittäytyen ruohoon, "voimme siis
keskustella."

"Kuinka en arvannut, että noilla kirotuilla comancheilla oli
soturiosasto näillä seuduilla? Mitä meihin tulee, niin on mahdotonta
ajatella, että me voisimme vallata leirin, jossa on viisisataa
soturia."

"Aivan oikein", myönsi Ilomieli filosofisesti, "heitä on paljon. Mutta
nyt, ystäväni, meidän on, jos sydän sinua siihen kehoittaa, ainakin
koetettava. Ei tiedä, mitä voi tapahtua."

"Kiitos", sanoi Uskollinen Sydän hymyillen, "mutta luulen sen olevan
hyödytöntä."

"Niinkuin haluat."

"Vain viekkaus voisi tulla avuksemme."

"Käyttäkäämme siis viekkautta, minä kyllä tottelen."

"Meillä on pyydyksiä täällä lähistöllä, mikäli muistan."

"Totisesti!" huudahti kanadalainen, "puolen mailin päässä korkeintaan,
suuressa majavalammessa."

"Totta puhut, en tiedä enää, mitä ajattelenkaan. Katsohan, Ilomieli,
äitini vankeus tekee minut hulluksi. Minun täytyy hänet vapauttaa,
maksoi mitä maksoi."

"Se on minunkin ajatukseni, Uskollinen Sydän, ja siinä tahdon parhaani
mukaan sinua auttaa."

"Huomenna aamunkoitteessa saat lähteä Mustan Hirven luo ja käskeä hänen
minun nimessäni kutsua koolle niin paljon valkoihoisia metsästäjiä ja
erämiehiä kuin hän suinkin voi."

"Mainiota."

"Sillä aikaa minä menen comanchien leiriin keskustelemaan äitini
lunnaista. Elleivät he suostu häntä minulle luovuttamaan, niin
turvaudumme aseisiin ja saamme nähdä, eikö parikymmentä
paraimmanlaatuista rihlapyssyä pääse voitolle viidestäsadasta
preirierosvosta."

"Mutta jos he vangitsevat sinut?"

"Siinä tapauksessa lähetän luoksesi vainukoirani, joka tulee joen
rannalla olevaan luolaan. Huomatessasi sen tulevan yksin tiedät, mitä
se merkitsee, ja voit toimia sen mukaan."

Kanadalainen ravisti päätään.

"Ei", sanoi hän "niin en tee."

"Mitä, etkö tee sitä?" huudahti erämies hämmästyneenä.

"Varmasti en, sitä en tee, Uskollinen Sydän. Se maksaisi henkesi, niin
urhoollisen ja viisaan miehen hengen. Minä olen kyllä vähäpätöinen, sen
tiedän, mutta ellei minulla ole muuta kuin yksi hyvä ominaisuus, niin
mikään ei voi sitä minulta riistää. Se ominaisuus on uskollisuuteni
sinua kohtaan."

"Sen tiedän, rakastat minua kuin veljeä."

"Vaaditko niin ollen, että sallisin sinun, kuten kotimaassani suurten
järvien tuolla puolella sanotaan, vapaasta tahdostasi puikahtaa suden
kitaan, ja vertaukseni on vielä mairitteleva susille, intiaanit ovat
tuhannesti julmempia! Ei, toistan sen vielä kerran, sitä en tee. Se
olisi huono teko, ja jos sinulle sattuisi onnettomuus, en koskaan
antaisi sitä itselleni anteeksi."

"Selitä kantasi, Ilomieli", huudahti Uskollinen Sydän kärsimättömänä.
"Kautta kunniani, minun on mahdoton ymmärtää sinua."

"Se on helppoa", vastasi kanadalainen. "Vaikka en ole viisas enkä hyvä
puhuja, on minulla hyvä vaisto ja näen selvästi aina, kun on puhe
niistä, joista pidän. Enkä pidä kenestäkään niin paljon kuin sinusta,
sen jälkeen kun isäparkani meni manan majoille."

"Puhu, ystäväni", vastasi Uskollinen Sydän, "ja suo anteeksi kiihkoni,
jota en voinut hillitä."

Ilomieli mietti tovin. Sitten hän jatkoi:

"Tiedät", sanoi hän, "että vaarallisimmat viholliset, mitä meillä on
preiriellä, ovat comanchit. Selittämättömän kohtalon vaikutuksesta on
aina, kun meillä on ollut kestettävänä joku taistelu, sitä käyty juuri
heitä vastaan. Koskaan he eivät ole voineet kerskua saaneensa
meistä vähäisintäkään voittoa. Siitä leppymätön viha meidän ja
heidän välillään. Sitä on viime aikoina vielä yllyttänyt
kinastelumme Kotkanpään kanssa, jonka käsivarren me onneksemme tai
onnettomuudeksemme olemme vain ruhjoneet, vaikka sinun olisi ollut
helppo murskata hänen päänsä. Sen kepposen, kuten olen taipuvainen
uskomaan, comanchipäällikkö on käsittänyt suureksi loukkaukseksi eikä
sitä muuten antane sinulle milloinkaan anteeksi. Tunnustan, että jos
olisin hänen asemassaan, menettelisin aivan samoin, enkä siis tahdo
soimata häntä siitä."

"Asiaan! Asiaan!" keskeytti Uskollinen Sydän.

"Asiahan on juuri se", jatkoi Ilomieli hämmästymättä ystävänsä
välihuudahduksesta, "että Kotkanpää haluaa kaikin mahdollisin keinoin
saada päänahkasi. Ymmärrä, että jos teet virheen, antautuen hänen
käsiinsä, hän empimättä käyttää tilaisuutta hyväkseen tehdäkseen
tilinsä lopullisesti selviksi kanssasi."

"Mutta äitinihän on hänen käsissään", intti Uskollinen Sydän.

"Kyllä", myönsi Ilomieli, "mutta Kotkanpää ei sitä tiedä. Muista,
ystäväni, että intiaanit harvoja tapauksia lukuunottamatta kohtelevat
vangitsemiaan naisia hyvin ja että he yleensä osoittavat heille suurta
kunnioitusta."

"Aivan oikein", tunnusti erämies.

"Kun siis kukaan ei ilmaise Kotkanpäälle, kuka hänen vankinsa on, niin
äitisi, lukuunottamatta sitä levottomuutta, jota hän varmaankin tuntee
sinun puolestasi, on punanahkojen keskuudessa yhtä varmassa turvassa
kuin Quebecin suurella torilla. Olisi siis epäviisasta toimia
hätiköiden. Kerätkäämme parikymmentä hyvää toveria, en vaadi enempää,
ja seuratkaamme intiaanien puuhia. Ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa käymme päättävästi heidän kimppuunsa, surmaamme heistä
niin monta kuin mahdollista ja vapautamme äitisi. Se on mielestäni
viisain suunnitelma, minkä voimme tehdä, vai mitä sinä siitä
ajattelet?"

"Ajattelen, ystäväni", vastasi Uskollinen Sydän puristaen hänen
kättään, "että olet mainioin olento, mitä maailmassa tunnen, että
neuvosi on hyvä ja että sitä seuraan."

"_Bravo_!" huudahti Ilomieli riemastuneena, "kas tuo on oikeata
puhetta."

"Ja nyt..." lausui Uskollinen Sydän nousten seisomaan.

"Nyt?" kysäisi Ilomieli.

"Nousemme hevostemme selkään, kierrämme varovasti intiaanileirin ympäri
huolellisesti tarkaten, ettemme jätä jälkiä, ja menemme kunnon
toverimme. Mustan Hirven, majalle. Hän on neuvokas mies, joka
varmaankin on hyödyksi suunnitelmiemme toteuttamisessa."

"Tehkäämme, niinkuin sanoit", huudahti Ilomieli iloisesti nousten
satulaan.

Metsästäjät lähtivät aukeamalta tehden mutkan välttääkseen
intiaanileiriä, josta korkeintaan penikulman päästä saattoi huomata
savun kohoavan. He suuntasivat kulkunsa kohti seutua, missä
todennäköisesti Musta Hirvi filosofisin ajatuksin paraillaan viritteli
ansojaan pyydystääkseen majavia, noita mielenkiintoisia eläimiä, joista
doña Luz oli niin paljon pitänyt.

He olivat näin ratsastaneet jo lähes tunnin ajan keskustellen ja
naureskellen, sillä Ilomieli oli lopultakin päätelmillään voittanut
Uskollisen Sydämen, joka tuntien perinpohjin intiaanien tavat oli siitä
varma, ettei hänen äitiään uhannut mikään vaara, kun koirat äkkiä
päästivät levottomuutta merkitsevän huudon, mutta syöksyivät samassa
eteenpäin ilosta haukahdellen.

"Mikä rastrerojamme oikein vaivaa?" tuumi Uskollinen Sydän. "Luulisi
niiden vainunneen ystävän."

"Tottahan toki! Ne ovat keksineet Mustan Hirven. Luultavasti saamme
nähdä niiden palaavan yhdessä hänen kanssaan."

"Mahdollista kyllä", lausui erämies mietteissään, ja he jatkoivat
matkaansa.

Tovin kuluttua he havaitsivat ratsastajan, joka lähestyi heitä täyttä
vauhtia koirien haukkuessa ja hyppiessä hänen jäljissään.

"Ei hän ole Musta Hirvi", huudahti Ilomieli.

"Ei", totesi Uskollinen Sydän. "Hän on Eusebio. Mitä tämä merkitsee?
Hän on yksin. Olisiko äitiäsi sittenkin kohdannut joku onnettomuus?"

"Kiirehtikäämme!" sanoi Ilomieli iskien kannukset hevosensa kylkiin,
joka lähti uskomattoman nopeasti juoksemaan.

Erämies seurasi häntä hirveän levottomuuden valtaamana.

"Onnettomuus! Onnettomuus!" huusi vanhus tuskallisesti.

"Mikä sinua vaivaa, Eusebio? Puhu, taivaan nimessä, puhu!" pyyteli
Uskollinen Sydän.

"Äitinne, don Rafael, äitinne..."

"No niin! Puhu!... Mutta puhuhan toki!" huusi nuori mies tuskastuneena.

"Oi Jumalani!" vastasi vanhus huitoen käsiään, "se on liian myöhäistä!"

"Puhu nyt jo! Taivaan nimessä! Teet minut mielettömäksi!"

Vanhus loi häneen säälivän katseen.

"Don Rafael" sanoi hän, "rohkeutta! Olkaa mies!"

"Voi, taivas! Mikä kauhea uutinen sinulla on minulle kerrottavana?"

"Äitinne on Kotkanpään vankina..."

"Sen tiedän."

"Ellette vielä tänään, tänä aamuna antaudu comanchipäällikön käsiin..."

"Entä sitten?"

"Niin hänet poltetaan elävältä!..."

Nuori mies kirkaisi sydäntäsärkevästi. Hänen ystävänsä tuki häntä,
sillä muuten hän olisi pudonnut hevosen selästä.

"Mutta", kysäisi Ilomieli, "sanoitteko, että hänet piti polttaa
tänään?"

"Sanoin."

"On siis vielä aikaa."

"Voi, se tapahtuu auringon noustessa, ja näettekö?" sanoi hän surkean
näköisenä viitaten taivaalle.

"Oi", huudahti Uskollinen Sydän selittämättömällä äänensävyllä, "minä
tahdon pelastaa äitini!"

Ja kumartuen hevosensa kaulaa vasten hän lähti huimaavaa vauhtia
ratsastamaan. Toiset seurasivat häntä. Hän kääntyi Ilomieleen päin:

"Minne olet menossa?" kysyi hän lyhyellä ja katkonaisella äänellä.

"Auttamaan sinua pelastamaan äitisi tai kuolemaan kanssasi!"

"Tule!" vastasi Uskollinen Sydän iskien kannukset ratsunsa
vertavuotaviin kylkiin.

Oli jotakin kauheaa ja peloittavaa näiden kolmen miehen mielettömässä
ratsastuksessa, kun he ajaen kaikki kolme peräkkäin, otsat kalpeina,
huulet yhteenpuristuneina ja katse salamoivana, kulkivat tulvavirtojen
ja syvänteiden poikki, syöksyivät yli esteiden hoputellen alinomaa
hevosiaan, jotka haukkoivat ilmaa, korisivat äänekkäästi, tuon
tuostakin tuskasta korahdellen, ja hyppivät hurjistuneina veren ja hien
kihoillessa niiden ruumiista. Aika-ajoin Uskollinen Sydän päästi
Meksikon _gineteille_ ominaisen huudon, ja kiihtyneet hevoset ryhtyivät
kahta hurjemmin nelistämään.

"Jumalani! Jumalani!" hoki erämies soinnuttomalla äänellä, "pelasta,
pelasta äitini!"



XIX

Päällikköjen neuvottelu


Huolimatta rajusta keskustelusta, joka oli tapahtunut Eusebion ja
Kotkanpään välillä, oli viimemainittu kuitenkin edelleen kohdellut
vankejaan mitä lempeimmin ja käytöksessään heitä kohtaan osoittanut
tavatonta hienotunteisuutta, tämä kun punaihoisessa rodussa on
synnynnäistä, niin ettei sitä lainkaan saattaisi odottaa ihmisiltä,
joita mielestämme ilman pätevää syytä häväistään sanomalla heitä
_villeiksi_.

Onhan muuan tosiasia, joka ansaitsee tulla mainituksi ja johon ei voisi
kiinnittää liian paljon huomiota: se on se tapa, miten intiaanit
yleensä kohtelevat vankejaan. Kaukana siitä, että käyttäisivät
hyödyttömiä kidutuksia, ja piinaamatta heitä suotta, kuten usein kuulee
kerrottavan, he osoittavat vangeille suurta huomaavaisuutta ja
näyttävät säälivän heidän kovaa kohtaloaan.

Se tapaus, josta nyt puhumme, nimittäin Kotkanpään verinen ankaruus
Uskollisen Sydämen äitiä kohtaan, oli vain poikkeus, jonka
luonnollisesti aiheutti intiaanipäällikön periviha erämiestä kohtaan.

Vankien eroaminen toisistaan oli niin vaikea ja sydäntäsärkevä kuin
ajatella saattaa. Vanha palvelija lähti epätoivoisena hakemaan
erämiestä, äitiparan seuratessa murtunein sydämin comanchisoturien
mukana.

Toisena päivänä sen jälkeen Kotkanpää saapui kansakuntansa pääjohtajien
sopimalle kohtauspaikalle. Koko heimo oli siellä koolla.

Ei mikään näytä kuvarikkaammalta ja eloisammalta kuin intiaanileiri.

Kun punanahat ovat retkillään, joko sotimassa tai metsästämässä,
tyytyvät he leiriytymään siten, että pystyttävät bisoninnahasta
valmistettuja telttoja, jotka asetetaan ristiin pantujen seipäiden
varaan. Kaikissa teltoissa, joiden alaosa on reunustettu turpeilla, on
reppana, niin että savu vapaasti pääsee kohoamaan ilmaan, koska se
ilman tätä varokeinoa tekisi teltat mahdottomiksi asua.

Leiri tarjosi erittäin vilkkaan näyn. Naiset kulkivat edestakaisin
kantaen puita tai lihaa tai ajaen kelkkojen eteen valjastettuja koiria.
Kelkoille oli ladottu koko heidän omaisuutensa. Soturit istuivat
vakavina kyykkysillään kauniin sään vuoksi taivasalle sytytettyjen
leiritulien ympärillä ja polttelivat piippua jutellen keskenään.

Oli kuitenkin helppo huomata, että oli tapahtunut jotakin
tavallisuudesta poikkeavaa, sillä huolimatta siitä, että oli vielä
varhainen hetki -- aurinko oli tuskin vielä noussut taivaanrannalle --
olivat pääjohtajat kokoontuneet neuvottelumajaan, missä heidän
vakavasta ilmeestään päättäen varmasti keskusteltiin tärkeästä
kysymyksestä.

Päivä oli viimeinen niistä neljästä, jotka Kotkanpää oli Eusebiolle
myöntänyt.

Uskollisena vihalleen intiaanisoturi, joka oli päättänyt kostaa, oli
kutsunut koolle suuret päälliköt hankkiakseen luvan panna toimeen
pirullisen suunnitelmansa.

Toistamme tässä vielä kerran: intiaanit eivät ole julmia senvuoksi,
että se heitä huvittaisi. Välttämättömyys on heidän ensimmäinen
lakinsa. Koskaan he eivät tuomitse vankiaan, varsinkaan naista,
kidutettavaksi, ellei heimokunnan etu sitä vaadi.

Heti kun päälliköt olivat kokoontuneet neuvottelutulen ympärille, astui
piipunkantaja kehän keskelle. Pitäen sytytettyä piippua kädessään hän
kumarsi neljään ilmansuuntaan mutisten lyhyen rukouksen, sitten hän
ojensi piipun vanhimmalle johtajalle pitäen yhä sen pesää kädessään.

Kun kaikki päälliköt toinen toisensa jälkeen olivat polttaneet,
tyhjensi piipunkantaja siitä tuhan tuleen lausuen:

"Suuren comanchikansan päälliköt, antakoon Natosh -- Jumala -- teille
viisautta. Toimikaa niin, että mikä päätöksenne lieneekin, se on
yhtäpitävä oikeuden kanssa."

Kumarrettuaan hän kunnioittavasti vetäytyi pois. Syntyi hetken
hiljaisuus. Jokainen punnitsi tarkasti vastalausuttuja sanoja.

Vihdoin nousi vanhin päällikkö puhumaan.

Hän oli kunnianarvoisa vanhus, jonka ruumista peittivät lukemattomat
arvet ja joka heimolaistensa keskuudessa nautti suurta mainetta
viisautensa vuoksi.

Hänen nimensä oli _Eshis_ -- Aurinko.

"Pojallani Kotkanpäällä", lausui hän, "on tärkeä ilmoitus tehtävänä
päällikköjen neuvostolle. Hän puhukoon, korvamme ovat avoinna.
Kotkanpää on yhtä viisas kuin uljas soturi. Kuulemme kunnioittaen hänen
sanojaan."

"Kiitos", vastasi soturi, "isäni on itse viisaus, Natoshilla ei ole
mitään salattavaa häneltä."

Päälliköt kumarsivat. Kotkanpää jatkoi:

"Valkonaamat, ikuiset ahdistajamme, ajavat meitä takaa ja hätyyttelevät
meitä väsymättömästi, pakoittaen meidät heille luovuttamaan paraimmat
metsästysalueemme yhden toisensa jälkeen ja pakenemaan arkojen
kuusipeurojen tavalla metsien perukoihin. Useat heistä rohkenevat
saapua preirieille asti jotka ovat meidän tyyssijojamme, pyydystääkseen
majavia ja metsästääkseen hirviä ja bisoneja, jotka ovat meidän
omaisuuttamme. Nämä kunnottomat ihmiset, kansojensa hylkyainekset,
varastavat ja ryöstävät meiltä voidessaan sen tehdä joutumatta
rangaistuiksi. Onko oikein, että valituksitta kärsimme heidän
ryöstöään? Sallisimmeko heidän leikata kurkkumme poikki kuin arat
_ashahat_, yrittämättä nousta kostamaan? Eikö preirielaki sano: silmä
silmästä, hammas hampaasta? Mitä isäni vastaa, mitä veljeni sanovat,
eikö se ole oikein?"

"Kosto on luvallinen", sanoi Aurinko, "se on heikomman ja sorretun
vanhentumaton oikeus. Sen tulee kuitenkin olla kärsityn vääryyden
mukainen."

"Hyvä! Isäni on puhunut kuin viisas vanhus. Mitä siitä veljeni
ajattelevat?"

"Aurinko ei voi puhua väärin. Kaikki, mitä hän sanoo, on oikein",
vastasivat päälliköt.

"Onko veljelläni valittamista jotakuta vastaan?" kysyi vanhus.

"Kyllä", jatkoi Kotkanpää. "Muuan valkoihoinen erämies on häväissyt
minua, useita kertoja hyökännyt leirini kimppuun, väijyksissä oltuaan
tappanut useita nuorista miehistäni, minua itseänikin haavoittanut,
kuten voitte huomata, sillä haava ei vielä ole mennyt umpeen. Tämä mies
on lyhyesti sanoen comanchien julmin vihollinen, joita hän vainoo kuin
metsänpetoja nauttiakseen heidän kidutuksistaan ja kuunnellakseen
heidän kuolinhuutojaan."

Nämä viekkaasti lausutut sanat kuullessaan koko seura vapisi raivosta.
Huomaten, että hänen puheensa miellytti kuulijoita, tuo kavala
päällikkö jatkoi paljastamatta lainkaan iloa, jota hän sisimmässään
tunsi:

"Olisin voinut, jos asia olisi koskenut vain henkilökohtaisesti minua",
sanoi hän, "antaa anteeksi nämä vääryydet, niin loukkaavia kuin ne
ovatkin olleet, mutta nyt on kysymyksessä yhteinen vihollinen, mies,
joka on vannonut tuhoavansa kansakuntamme. Niin haikea kuin onkin
välttämättömyys, joka tässä sattuu, en saa empiä iskemästä häntä siihen
kohtaan, mikä hänelle on kaikkein kallein. Hänen äitinsä on käsissäni,
mutta olen epäröinyt häntä kidutuksin uhrata. En ole antanut vihan
hallita itseäni, olen vain tahtonut olla oikeudenmukainen, ja vaikka
minun olisi ollut niin helppo surmata tuo nainen, niin olen pitänyt
parempana, että te itse, kunnioitettavat heimomme päälliköt, suostuen
antaisitte siihen määräyksen. Olen tehnyt vielä enemmän: koska minua
kammottaa hyödyttömästi vuodattaa verta ja rangaista syytöntä syyllisen
puolesta, olen myöntänyt tälle naiselle neljä päivää odotusaikaa, jotta
hänen pojallaan olisi tilaisuus pelastaa äitinsä tarjoutumalla itse
kärsimään kidutukset hänen sijastaan. Muuan valkoihoinen vankini on
lähtenyt häntä etsimään, mutta sillä miehellä on kaniinin sydän,
hänellä on rohkeutta murhata vain aseettomia vihollisiaan, hän ei ole
tullut eikä tule!... Tänä aamuna, auringon noustessa, menee umpeen
myöntämäni odotusaika. Missä on tämä mies? Hän ei ole ilmestynyt!...
Olenko menetellyt oikein, vai onko minua moitittava, onko tämä nainen
kiinnitettävä kidutuspaaluun, jotta valkoihoiset rosvot kauhistuneina
hänen rangaistuksestaan huomaisivat, että comanchit ovat peloittavia
sotureita, jotka eivät koskaan jätä häväistystä rankaisematta? Olen
puhunut. Olenko puhunut oikein, mahtavat miehet?"

Pidettyään tämän pitkän syytöspuheen Kotkanpää istuutui jälleen ja
pannen käsivarret ristiin rinnalleen painunein päin odotti päällikköjen
ratkaisua.

Syntyi jokseenkin kauan kestävä äänettömyys puheen jälkeen. Vihdoin
Aurinko nousi puhumaan.

"Veljeni on puhunut oikein", sanoi hän, "hänen sanansa ovat miehen
sanoja, joka ei anna tunteen hallita itseään. Kaikki, mitä hän on
sanonut, on oikein. Valkoihoiset, julmat vihollisemme, varustautuvat
tuhoamaan meitä. Vaikka meidän onkin vaikeata rangaista naista, on se
nyt välttämätöntä."

"Se on välttämätöntä!" kertasivat päälliköt kumartaen.

"Menkää", jatkoi Aurinko, "suorittakaa alkuvalmistukset, antakaa
toimitukselle sovitusuhrin leima, ei koston. Kaikkien ihmisten täytyy
nähdä, että comanchit eivät kiduta naista huvin vuoksi, vaan että he
osaavat rangaista syyllisiä. Olen puhunut."

Päälliköt nousivat ja tervehdittyään kunnioittavasti vanhusta
poistuivat.

Kotkanpää oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän saisi kostaa, ottamatta
päälleen vastuuta teosta, jonka koko inhottavuuden hän oli ymmärtänyt,
mutta johon hän oli taitavasti osannut saada osallisiksi heimonsa
päälliköt muka oikeuden perusteella, vaikka hän siitä sisimmässään
välitti perin vähän.

Valmistukset rangaistusta varten suoritettiin kiireisesti.

Naiset veistelivät saarnesta ohuita tikkuja, jotka oli pistettävä
tuomitun kynsien alle, toiset keräsivät seljapuun ydintä valmistaakseen
rikitettyjä sytykkeitä, kun taas nuorimmat lähtivät metsään tuodakseen
sylimäärin tuoreita puita, joilla tuomittu oli hiljalleen poltettava,
niin että hän samalla tukehtuisi savuun.

Sillä aikaa olivat miehet tyvestä kuorineet paljaaksi erään
kidutuspaaluksi sopivan puun. Sitten he olivat sivelleet sen
hirvenihralla, johon oli sekoitettu punamultaa. Juurelle he olivat
kasanneet polttopuut, ja kun tämä oli tehty, oli taikuri saapunut
salaperäisin sanoin vihkimään puun, niin että se vihdoin oli kaikin
puolin kunnossa käytettäväksi tarkoitukseensa.

Kun nämä valmistukset oli suoritettu, tuotiin tuomittu paalun luo ja
pantiin sitomatta istumaan puukasalle. Sitten alkoi päänahkatanssi.

Onneton nainen oli näköjään rauhallinen. Hän oli päättänyt uhrata
henkensä. Ei mikään hänen ympärillään voinut häntä enää horjuttaa.

Hänen silmänsä hehkuivat kuin kuumeessa ja olivat täynnä kyyneliä
tuijottaessaan tuohon joukkoon, joka ympäröi häntä kiljuen kuin
villipedot. Hänen sielunsa toimi kuitenkin yhtä pirteänä ja selvänä
kuin hänen parhaina päivinään. Äitiparkaa vaivasi pelko ahdistaen hänen
sydäntään ja pannen hänet kärsimään tuskaa, johon verrattuna intiaanien
hänelle aikoma oli pientä. Hän vapisi ajatellessaan, että hänen
poikansa, saatuaan tietää kauhean kohtalon, rientäisi paikalle ja hänet
pelastaakseen antautuisi julmien vihollistensa käsiin.

Kuunnellen tarkasti pienintäkin melua, hän oli joka hetki kuulevinaan
avuksi rientävän poikansa kiireiset askeleet. Hänen sydämensä vavahteli
pelosta. Hän rukoili Jumalaa sielunsa sisimmässä, että hän itse saisi
kuolla rakkaan lapsensa, sijasta.

Päänahkatanssi jatkui kiihkeänä hänen ympärillään.

Joukoittain sotureja, suurikokoisia, kauniita, ylellisesti koristettuja
miehiä, joilla kaikilla oli kuitenkin kasvot värjätty mustiksi, pyöri
parittain paalun ympärillä, johtajina seitsemän rummuilla ja
_chichikueilla_ varustettua soittajaa, joiden kasvot oli maalattu
mustia ja punaisia juovia täyteen ja joiden päässä oli tarhapöllön
siipiä, ulottuen pitkälle alas selkään.

Miehillä oli mustat sulat ja punainen puku ja käsissään pyssyjä ja
sotanuijia, joiden päätä he tanssiessa pitivät alaspäin.

He olivat laajana puoliympyränä paalun ympärillä. Vastapäätä heitä
tanssivat naiset täydentäen kehän.

Kotkanpää, joka johti sotureja, piti kädessään pitkää sauvaa. Kepin
päähän oli kiinnitetty ihmisen päänahka. Sen yläpuolella oli oljilla
täytetty harakka siivet levällään, vähän alempana samassa kepissä oli
toinen päänahka, ilveksennahka ja sulkia.

Kun tanssi oli tovin jatkunut, asettuivat soittajat tuomitun viereen ja
aikaansaivat korvia huumaavan melun laulaen, lyöden kaikin voimin
rumpujaan ja ravistellen chichikueitaan.

Tanssi jatkui jokseenkin kauan kauhean ulvonnan säestyksellä, joka oli
omiaan saattamaan pelosta hulluksi tuon onnettoman, sillä se ennusti
kaikkein hirveintä kidutusta.

Vihdoin Kotkanpää kosketti tuomittua kevyesti sauvallaan. Tämän merkin
johdosta melu lakkasi kuin taikaiskusta, rivit hajaantuivat, ja kukin
otti aseensa.

Kidutus alkoi!



XX

Kidutus


Heti kun päänahkatanssi oli loppunut, marssivat heimokunnan parhaat
soturit rivissä paalun eteen aseet käsissään, naisten, varsinkin
vanhempien, syöksyessä vankipoloisen kimppuun herjaten ja survoen
häntä, kiskoen hiuksista ja lyöden häntä, mutta pienimmälläkään
liikkeellä tämä ei tehnyt vastarintaa, vielä vähemmin hän koetti
vapautua rääkkäyksestä.

Tuo onneton nainen toivoi vain yhtä, nimittäin kidutuksen alkamista.

Hän oli kuumeisen kärsimättömänä seurannut päänahkatanssin
odottamattomia vaiheita, kovin peläten näkevänsä rakkaan poikansa
ilmestyvän ja asettuvan hänen ja pyövelien väliin.

Muinaisajan marttyyrien lailla hän valitti itsekseen, että intiaanit
hukkasivat kallista aikaa hyödyttömiin juhlallisuuksiinsa. Jos hänellä
olisi riittänyt voimia, olisi hän heitä siitä nuhdellut ja pilkannut
heidän hitautensa ja sen epäröimisen tähden, jota he näyttivät
osoittavan häntä uhratessaan.

Totuus oli se, että comancheja väkisinkin arvelutti, vaikka toimitus
näyttikin oikealta, kiduttaa turvatonta naista, joka oli jo iäkäs eikä
koskaan ollut heille tehnyt mitään pahaa, ei välittömästi eikä
välillisesti.

Itse Kotkanpääkin tunsi vihastaan huolimatta kuin jotakin salaista
tunnonvaivaa rikoksesta, jota oli tekemässä. Siksi hän ei kiirehtinyt
lopullisten valmistusten suoritusta, vaan toimitti niitä laimeasti.
Häntä kalvoi inho, jota hän ei kyennyt karkoittamaan.

Rohkeille miehille, jotka ovat tottuneet mitä suurimpiin vaaroihin, on
kunniatonta kiduttaa sellaista heikkoa olentoa kuin naista, jolla ei
ole muuta puolustuskeinoa kuin kyynelensä. Jos olisi ollut kysymyksessä
mies, olisi päätös kiinnittää hänet kidutuspaaluun ollut heimokunnassa
yksimielinen.

Intiaanivangit pitävät kidutusta tavallisesti pilkkanaan ja solvaavat
pyöveleitään. Kuolinlauluissaan he soimaavat voittajiaan, näiden
pelkurimaisuutta ja taitamattomuutta uhrejaan kiduttaessaan. He
luettelevat omia yleviä tekojaan ja laskevat vihollisiaan, joilta ovat
nylkeneet päänahan, ennenkuin itse ovat sortuneet. Purevilla sanoillaan
ja halveksivalla käyttäytymisellään he kiihoittavat raivoon pyövelinsä,
yllyttävät näiden vihaa ja siten osaksi oikeuttavat näiden julmuuden.

Mutta kun on uhrattava nainen, heikko ja nöyrä, joka esiintyy kuin
karitsa teurastuslaitoksessa ja joka jo on puolikuollut, niin mitä
mielenkiintoa voisi tuollainen toimitus herättää?

Ei ollut odotettavana mitään kunniaa, vaan päinvastoin yleistä inhoa.

Comanchit ymmärsivät tämän. Siitä johtui heidän inhonsa ja
epäröintinsä. Siitä oli kuitenkin tehtävä loppu.

Kotkanpää lähestyi senvuoksi vankia ja vapauttaen hänet kiukkuisista
akoista, jotka häntä kiusasivat, lausui synkällä äänellä:

"Nainen, tahdon pitää lupaukseni. Poikasi ei ole tullut, joten sinun
täytyy kuolla."

"Kiitos", vastasi puhuteltu murtuneella äänellä, nojautuen paalua
vastaan, ettei olisi kaatunut.

Intiaanipäällikkö katsoi häneen ymmärtämättä.

"Etkö pelkää kuolemaa?" kysyi hän.

"En", vastasi toinen suunnaten häneen enkelimäisen lempeän katseen, "se
on minulle tervetullut. Elämäni on ollut vain pitkä sarja tuskaa.
Kuolema on minulle siunaus."

"Mutta poikasi?"

"Poikani pelastuu, jos minä kuolen, sen olet vannonut isäsi luitten
kautta."

"Sen olen vannonut."

"Anna minun siis kuolla."

"Ovatko heimosi naiset siis intiaaninaisten kaltaisia, jotka
vapisematta kestävät kidutusta?" kysyi päällikkö hämmästyneenä.

"Kyllä!" vastasi nainen liikuttuneena. "Kaikki äidit sitä halveksivat,
kun on kysymyksessä heidän lastensa pelastus."

"Kuule", lausui intiaani tuntien väkisinkin sääliä, "minullakin on
äiti, jota rakastan. Jos haluat, voin siirtää kidutuksesi
auringonlaskuun asti."

"Miksi niin?" vastasi vanki. "Ei, soturi, jos tuskani tosiaankin
herättävät osanottoasi, niin on vain yksi hyvätyö, jonka voit minulle
tehdä."

"Puhu", sanoi päällikkö innostuneena.

"Anna minun kuolla nyt heti."

"Mutta jos poikasi saapuisi?"

"Yhdentekevää. Tarvitset uhrin, eikö niin? No niin, uhri on edessäsi,
voit mielin määrin häntä kiduttaa. Miksi epäröit? Anna minun kuolla,
sanon."

"Toivomuksesi täytetään", vastasi comanchi kolkosti. "Nainen,
valmistaudu kuolemaan."

Nainen painoi päänsä rintaansa vasten ja odotti.

Kotkanpään viittauksesta kaksi soturia kävi käsiksi vankiin ja sitoi
hänet keskiruumiin kohdalta paaluun.

Sitten alkoi veitsellä kiduttaminen.

Se tapahtuu seuraavasti: Jokainen soturi tarttuu väkipuukkonsa kärkeen
oikean kätensä peukalolla ja etusormella, ja heittää sen uhria kohti,
niin että tämä vain lievästi haavoittuu.

Kidutuksissaan intiaanit pyrkivät siihen, että uhri saisi kärsiä
mahdollisimman kauan. He antavat viimeisen iskun viholliselleen vasta
sitten, kun he vähitellen ja niin sanoaksemme pala palalta ovat
kiskoneet hänestä hengen.

Soturit heittivät puukkojaan niin ihmeteltävän taitavasti, että
jokainen niistä hipaisi onnetonta vankia aiheuttamatta hänelle muuta
kuin naarmuja.

Naispoloisen veri oli kuitenkin alkanut virrata. Hän oli sulkenut
silmänsä ja rukoili kiihkeästi, että niin pian kuin suinkin tulisi
kuolettava isku.

Soturit, joiden maalitauluna hänen ruumiinsa oli, innostuivat
vähitellen, harrastus ja halu osoittaa taitavuuttaan olivat päässeet
voitolle säälistä, jota he aikaisemmin olivat tunteneet. He
paukuttelivat käsiään hurjasti huutaen ja purskahtaen nauramaan, jonkun
taitavan suorittaessa etevän heiton.

Sanalla sanoen: tässä kävi, niinkuin aina käy sekä sivistyskansojen
että villikansojen kesken, veri päihdytti heitä, heidän itserakkautensa
yhtyi leikkiin, jokainen koetti suorittaa tempun paremmin kuin hänen
edeltäjänsä. Muut ajatukset olivat unohtuneet.

Kun kaikki olivat heittäneet puukkonsa, tarttui pieni ryhmä heimokunnan
taitavimpia ampujia pyssyihinsä.

Heillä tuli olla tarkka silmä, sillä huonosti tähdätty luoti saattoi
tappaa kidutettavan ja riistää läsnäolevilta kiehtovan näytelmän, josta
he odottivat itselleen niin suurta huvia.

Joka laukauksen pamahtaessa tuo ihmisparka, joka oli vaipunut omiin
aatoksiinsa, osoitti elonmerkkejä vain hermostuneesti väristen, niin
että vavistus kulki koko hänen ruumiinsa lävitse.

"Lopettakaamme jo", lausui Kotkanpää tuntien väkisinkin
pronssisydämensä heltyvän huomatessaan niin suuren rohkeuden ja
itsensäkieltämisen. "Comanchisoturit eivät ole jaguareja. Tämä nainen
on kylliksi kärsinyt. Nyt hän kuolkoon, ja tämä riittäköön."

Kuului murinaa naisten ja lasten parista, jotka olivat kaikkein
innostuneimpia kidutuksen kannattajia.

Mutta soturit olivat samaa mieltä kuin heidän päällikkönsä. Toimitus,
jonka aikana uhri ei syytänyt, kuten tavallisesti, herjauksia
voittajien päälle, ei viehättänyt heitä, ja sitäpaitsi heitä
sisimmässään hävetti näin osoittaa vimmaansa naiselle.

Onnettomalle armahdukseksi jätettiin hänen kynsiensä alle pistettävät
tikut pois. Samoin jäivät sikseen rikitetyt sytyttimet, jollaisia
pannaan sormien väliin, ynnä hunajakerros, jolla kasvot sivellään,
jotta mehiläiset tulisivat pistämään, ynnä muutkin kidutusvälineet,
joita tässä kävisi liian pitkäksi luetella. Rovio, jolla hänet oli
poltettava, laitettiin kuntoon.

Mutta ennenkuin intiaanit ryhtyivät viimeiseen kohtaukseen tässä
julmassa näytelmässä, irroitettiin naisparka. Muutamia hetkiä hänen
annettiin hengittää vapaana ja tointua kokemistaan kauheista
mielenliikutuksista.

Melkein tajuttomana tuo onneton vaipui maahan. Kotkanpää meni hänen
luokseen.

"Äitini on rohkea", sanoi hän; "moni soturini ei olisi voinut kestää
tällaisia kärsimyksiä yhtä rohkeasti."

Laimea hymy väreili naisparan sinipunervilla huulilla.

"Minulla on poika", vastasi hän luoden puhuttelijaansa sanomattoman
lempeän katseen. "Hänen puolestaan minä kärsin."

"Soturi on onnellinen, kun hänellä on tuollainen äiti."

"Miksi kuolemaani lykätään? Sellainen menettely on julmaa. Soturit
eivät saa kiduttaa naista."

"Äitini on oikeassa, hänen kidutuksensa onkin jo lopussa."

"Saanko siis vihdoinkin kuolla?" kysyi hän helpotuksesta huohaten.

"Saat, roviota jo valmistellaan."

Naisparka tunsi väkisinkin kauhun väristyksen kulkevan koko ruumiinsa
lävitse kuullessaan tämän hirveän ilmoituksen.

"Poltetaanko minut?" huudahti hän epätoivoissaan. "Miksi minut
poltetaan?"

"Sellainen on tapa."

Uhri painoi päänsä käsiinsä, mutta pian hän taas oikaisihe ja luoden
taivaaseen innoittuneen katseen kuiskasi kärsivällisesti:

"Jumalani, tapahtukoon Sinun tahtosi!"

"Tunteeko äitini olevansa kylliksi tointunut, jotta hänet voidaan
kiinnittää paaluun?" kysyi päällikkö sääliväisesti.

"Kyllä", vastasi nainen päättäväisesti nousten seisaalleen.

Kotkanpää ei voinut pidättää ihailua osoittavaa liikettä. Intiaanit
pitivät rohkeutta päähyveenä.

"Tule", sanoi hän.

Vanki seurasi häntä varmoin askelin. Koko voima oli hänelle palautunut;
vihdoinkin hän saisi kuolla!

Päällikkö vei hänet veriselle paalulle, johon hänet toistamiseen
sidottiin. Hänen eteensä pinottiin kasoittain tuoreita risuja ja
Kotkanpään viittauksesta ne sytytettiin.

Tuli ei ensin ottanut syttyäkseen, ja siitä nousi sakea sauhu. Vihdoin
leimahti lieska, laajeni vähitellen ja muutamissa hetkissä kasvoi
valtavaksi.

Onneton nainen ei voinut pidättää epätoivon huudahdusta.

Samassa hetkessä ilmestyi keskelle leiriä ratsastaja ajaen täyttä
lentoa. Yhdellä hyppäyksellä hän oli maassa, ja ennenkuin kukaan ehti
häntä estää, hän hajoitti rovion puukasan ja leikkasi poikki uhria
kahlehtineet siteet.

"Voi, miksi saavuit!" kuiskasi äiti vaipuen hänen käsivarsilleen.

"Äiti! Antakaa minulle anteeksi!" huudahti Uskollinen Sydän
epätoivoisena; "kuinka olettekaan saanut kärsiä, hyvä Jumala!"

"Lähde pois! Lähde pois, Rafael!" lausui äiti torjuen hänen
hellyydenosoituksensa, "anna minun kuolla sijastasi, äidinhän tulee
uhrata elämänsä lapsensa puolesta."

"Ei, älkää puhuko niin, äiti! Älkää saattako minua mielettömäksi!"
huudahti nuori mies sulkien hänet kiihkeästi syliinsä.

Hämmennys, jonka Uskollisen Sydämen äkillinen hyökkäys oli aiheuttanut,
oli kuitenkin hälvennyt, ja intiaanisoturit olivat jälleen saaneet sen
maltin, joka heillä on kaikissa tilanteissa.

Kotkanpää meni metsästäjän luo.

"Veljeni on tervetullut", sanoi hän, "mutta en odottanut hänen enää
saapuvan."

"Tässä olen, minun oli mahdoton saapua aikaisemmin. Oletan, että äitini
on vapaa."

"Hän on vapaa."

"Hän voi siis lähteä, minne haluaa."

"Aivan minne hän haluaa."

"Ei", huudahti vanki asettuen päättäväisesti intiaanipäällikön eteen,
"se on liian myöhäistä, minun on kuoltava, poikani ei ole oikeutettu
astumaan sijaani."

"Äiti, mitä sanotte?"

"Asia on, niinkuin sanon, Rafael", jatkoi nainen kiihkeästi. "Se hetki,
johon mennessä sinun oli saavuttava, on jo mennyt ohi. Sinulla ei ole
oikeutta olla täällä ja estää kidutustani. Poistu, poistu, Rafael, sitä
rukoilen sinua tekemään, anna minun kuolla pelastaakseni sinut",
huudahti hän vuodattaen kyyneliä ja heittäytyen poikansa syliin.

"Äiti", sanoi nuori mies vastaten hänen hellyydenosoituksiinsa,
"rakkautenne minuun johtaa teidät harhaan. En salli pantavan täytäntöön
sellaista konnantyötä, ei, ei, vain minun on jäätävä tänne!"

"Jumalani! Jumalani!" puhui naisparka nyyhkyttäen, "hän ei halua
ymmärtää mitään!... Olisin niin onnellinen saadessani kuolla
pelastaakseni hänet!"

Liian ankaran kiihtymyksen valtaamana äitiraukka pyörtyi.

Uskollinen Sydän painoi pitkän, hellän suudelman hänen otsalleen ja
laskien hänet Eusebion syliin, joka muutama hetki aikaisemmin oli
saapunut paikalle, lausui tuskan puristamalla äänellä:

"Lähtekää! Äiti raukka! Olkoon hän onnellinen, jos onni voi hänelle
hymyillä hänen ollessaan vailla lastaan."

Vanha palvelija huokasi, puristi lämpimästi Uskollisen Sydämen kättä,
nosti tajuttoman emäntänsä satulansa eteen, tarttui ohjaksiin ja
poistui hitaasti leiristä kenenkään estämättä. Uskollinen Sydän seurasi
katseillaan äitiään niin kauan kuin saattoi hänet nähdä. Sitten kun hän
oli kadonnut näkyvistä, eikä häntä kuljettavan hevosen askelten ääntä
enää kuulunut, hengähti hän aivan kuin olisi ollut vähällä tukehtua ja
vei käden otsalleen kuiskaten:

"Kaikki on lopussa! Jumalani, huolehdi hänestä!" Kääntyen
intiaanipäällikköjen puoleen, jotka katselivat häntä ääneti,
kunnioittaen ja ihaillen, hän lausui lujalla ja terävällä äänellä
luoden heihin salamoivan katseen:

"Comanchisoturit! Kaikki olette raukkoja! Miehet, joilla on sydän
paikallaan, eivät kiduta naista!"

Kotkanpää hymyili.

"Saamme nähdä", sanoi hän ivallisesti, "onko kalpea mies niin uljas
kuin luuloittelee."

"Osaan ainakin kuolla kuin mies!" lausui hän ylevästi.

"Metsästäjän äiti on vapaa."

"Olen vankinne. Tehkää, mitä haluatte."

"Vangilla ei saa olla aseita."

"Aivan oikein", lausui hän halveksivasti hymyillen, "annan teille
omani."

"Ei vielä, jos suvaitset, rakas ystävä", lausui muuan pilkallinen ääni
äkkiä.

Ilomieli ilmestyi näkyviin.

Hän toi mukanaan satulankaarella poikittain lepäävän neli- tai
viisivuotiaan lapsen, ja nuori, sangen kaunis intiaaninainen seurasi
lujasti sidottuna hevosen häntään.

"Poikani, vaimoni!" huusi Kotkanpää kauhistuneena.

"Niin", myönsi kanadalainen virnistäen, "vaimosi ja poikasi, jotka olen
ottanut vangiksi. Hyvä temppu, vai mitä?"

Yhdellä hyppäyksellä oli Uskollinen Sydän ystävänsä viittauksesta
hypännyt naisen luo, jonka hampaat epätoivosta löivät loukkua ja joka
katseli mielettömänä ympärilleen.

"Nyt", jatkoi Ilomieli kaameasti hymyillen, "keskustelkaamme, sillä
luulen tasoittaneeni mahdollisuudet, vai mitä sanotte, hehheh?"

Ja hän painoi pistoolin viattoman lapsen otsaa vasten. Se alkoi
kauheasti kirkua tuntiessaan kylmän teräksen otsallaan.

"Oi!" huudahti Kotkanpää epätoivoisena, "poikani! Anna minulle
poikani!"

"Ja vaimosi, vai oletko unohtanut hänet?" vastasi Ilomieli ivallisesti
naurahtaen ja kohauttaen olkapäitään.

"Mitkä ovat ehtosi?" kysyi Kotkanpää.



TOINEN OSA

TAPPAJA



I

Uskollinen Sydän


Asema oli kokonaan muuttunut.

Erämiehet, jotka hetkistä aikaisemmin olivat olleet intiaanien
armoilla, eivät nyt ainoastaan olleet vapaat, vaan vieläpä saattoivat
sanella ankarat ehdot.

Moniaat kiväärit olivat kyllä suuntautuneet kanadalaiseen päin, ja
monet nuolet olleet tähdättyinä häneen, mutta Kotkanpään viittauksesta
kiväärit oli nostettu jälleen pystyyn ja nuolet pantu takaisin viineen.

Häpeä joutua kahden miehen satimeen, jotka uhmailivat heitä rohkeasti
keskellä heidän leiriään, pani comanchien mielet kuohumaan raivosta. He
huomasivat kuitenkin mahdottomaksi taistella taitavia vastustajiaan
vastaan. Mitä he tosiaankaan olisivat voineet tehdä näille uljaille
metsänkävijöille, jotka eivät pitäneet henkeään missään arvossa?

Tappaako heidät?

Mutta kaatuessaan he olisivat armotta surmanneet vangit, jotka
intiaanit tahtoivat pelastaa.

Kehittynein tunne intiaaneilla on heidän rakkautensa perheeseensä.

Villein soturi ei emmi lastensa ja vaimonsa puolesta suostua
sellaiseen, mihin toisissa olosuhteissa kaikkein kauheimmat kidutukset
eivät voisi häntä pakoittaa. Nähdessään siis vaimonsa ja lapsensa
joutuneen Ilomielen valtaan Kotkanpää ajatteli vain heidän
pelastustaan.

Kaikista ihmisistä intiaanit kenties helpoimmin osaavat taipua
odottamattoman tilanteen vaatimuksiin.

Comanchipäällikkö kätki sydämensä pohjaan vihan ja raivon, joita hän
tunsi. Jalolla ja luontevalla liikkeellä hän heitti taakseen peitteen,
jota piti viittanaan, ja tyynen näköisenä, hymy huulilla, lähestyi
metsästäjiä.

Viimemainitut, jotka jo vanhastaan olivat tottuneet punanahkojen
tapoihin, jäivät näköjään rauhallisina odottamaan, mitä seuraisi heidän
julkeasta kepposestaan.

"Kalpeat veljet", lausui päällikkö, "ovat viisautta täynnä, vaikka
heidän tukkansa onkin musta. He tuntevat kaikki suurille sotureille
ominaiset juonet, heillä on majavan äly ja leijonan rohkeus."

Molemmat miehet kumarsivat ääneti. Kotkanpää jatkoi:

"Kun veljeni Uskollinen Sydän on suurilta järviltä saapuneiden
comanchien leirissä, on vihdoinkin tullut aika hajoittaa pilvet, jotka
ovat nousseet hänen ja punanahkojen väliin. Uskollinen Sydän on
rehellinen, selittäköön hän kantansa pelkäämättä. Hän on kuuluisien
päälliköiden edessä, jotka eivät emmi tunnustaa vääryyttään, jos he
sitä ovat hänelle tehneet."

"Ohoo!" vastasi kanadalainen naureskellen, "Kotkanpää on aivan äkkiä
muuttanut mielipidettä meidän laadustamme. Luuleeko hän pettävänsä
meitä tyhjillä sanoilla?"

Vihan salama välähti intiaanin villissä silmässä, mutta ponnistaen
kaikki voimansa hänen onnistui hillitä itsensä.

Samassa muuan mies ilmestyi kekustelijoitten väliin.

Se oli Aurinko, heimokunnan kunniakkain soturi.

Vanhus kohotti verkalleen kätensä.

"Lapseni kuunnelkoot minua", sanoi hän, "kaikki on selvitettävä tänään.
Kalpeat metsästäjät saavat polttaa rauhanpiippua kanssamme."

"Olkoon menneeksi", lausui Uskollinen Sydän.

Auringon viittauksesta heimokunnan vanhimmat päälliköt kerääntyivät
hänen ympärilleen.

Ilomieli ei ollut muuttanut asentoaan. Hän oli valmis huomatessaan
vähäisimmänkin epäilyttävän liikkeen uhraamaan vankinsa.

Kun piippu oli kiertänyt lähelle erämiehiä syntyneen piirin ympäri,
kokosi vanhus ajatuksensa. Kumarrettuaan sitten valkoihoisille hän
puhui seuraavasti:

"Soturit, kiitän Elämän Herraa siitä, että hän rakastaa meitä, meitä
punanahkoja, ja siitä, että hän vihdoinkin tänään lähettää luoksemme
nämä kaksi kalpeata miestä, jotka voivat aukaista meille sydämensä.
Olkaa rohkeita, nuoret miehet, älkää antako mielenne käydä raskaiksi ja
kartoittakaa kauas luotanne pahat aikomukset. Me pidämme sinusta,
Uskollinen Sydän, olemme kuulleet puhuttavan inhimillisyydestäsi
punanahkoja kohtaan. Uskomme, että sydämesi on avoinna, ja että veresi
juoksee kirkkaana kuin aurinko. Totta on, että me intiaanit emme ole
varsin ymmärtäväisiä, kun polttava vesi meitä hallitsee, ja että me eri
kerroilla olemme kenties sinua loukanneet. Mutta toivomme, ettet enää
sitä ajattele ja että, niin kauan kuin sinä ja me oleskelemme
preiriellä, metsästelemme rinnakkain, niinkuin sellaisten soturien,
jotka rakastavat ja kunnioittavat toisiaan, onkin tehtävä".[1]

    [1] Siltä varalta, että lukija mielellään tutustuisi comanchien
    kieleen, esitämme tässä, miltä Auringon puhe kuului alkukielellä:

    "Miigvoitsh kitshii manituu, kaigalvkii zarget uune an nishin
    norbai nogome, shaf hyyar paishik artvuai vinnin terkushenan,
    cavviin kitshii morgussei, an nishin norbai nogome, kavvikkar
    indenendum. Kaigait kitshii muskovvai geosai haguarmissei
    vaibenan matshji oati nii zargetuune saggorash artvuai vinnin
    kaigait hapadgei kitshii morgussei an nishin norbai; kaigvotsh
    anna boikassei nennervind mornuutsh touvatsh nii zargei deavoje
    kii, appaijamar, kuppar bebone nepevar appiminikvi amar."

Uskollinen Sydän vastasi:

"Päälliköt ja muut suurten järvien comanchikansan jäsenet, joiden
silmät ovat avoinna. Toivon, että kääntäisitte korvanne suuni sanoille.
Elämän Herra avaa sydämeni ja panee rintani huokumaan ystävällisiä
sanoja. Sydämeni täyttävät hellät tunteet teitä kohtaan, teidän
naisianne kohtaan, lapsianne kohtaan, ja se, mitä nyt lausun teille,
juontaa juurensa omista ja miehieni hellistä tunteista. En ole koskaan
kieltänyt heimoonne kuuluvia metsästäjiä astumasta majaani preiriellä.
Miksi siis haluatte sotaa kanssani? Miksi kiusaatte äitiäni, joka on
vanha nainen, miksi koetatte ottaa minut hengiltä? Minua kammottaa
vuodattaa intiaanin verta, sillä toistan sen vielä kerran, huolimatta
onnettomuuksista, joita olette minulle aikaansaaneet, sydämeni pitää
teistä."

"Ohoo!" keskeytti Kotkanpää hänet, "veljeni puhuu hyvin, mutta haava,
jonka hän minulle on aikaansaanut, ei ole vielä arpeutunut."

"Veljeni on typerä", vastasi erämies. "Luuleeko hän minun olevan niin
taitamattoman, etten olisi osannut häntä tappaa, jos se olisi ollut
aikomukseni? Tahdon teille osoittaa, mihin pystyn, ja mitä on
käsitettävä soturin rohkeudella. Minun tarvitsee vain viitata, ja tämä
nainen ja lapsi eivät enää elä."

"Se on totta", myönsi Ilomieli.

Väristys kulki läsnä olevien selkää pitkin, ja Kotkanpää tunsi kylmän
hien tihkuvan ohimoistaan.

Uskollinen Sydän oli hetken aikaa vaiti ja suuntasi intiaaneihin
selittämättömän katseen. Sitten hän kohautti halveksivasti olkapäitään,
heitti aseensa jalkojensa juureen, pani kädet ristiin leveälle
rinnalleen ja kääntyi kanadalaisen puoleen.

"Ilomieli", sanoi hän tyynellä ja terävällä äänellä, "päästä vapaaksi
nuo kaksi olentoa."

"Mitä ajattelet?" huudahti erämies ällistyneenä, "sehän olisi
kuolemantuomiosi!"

"Sen tiedän."

"No?"

"Pyydän sinua sittenkin sen tekemään."

Kanadalainen ei vastannut, vaan alkoi vihellellä hampaittensa välitse.
Vetäen esille puukkonsa hän yhdellä iskulla leikkasi poikki köydet,
joilla hänen vankinsa olivat sidotut. Nämä pakenivat hypähtäen kuin
jaguarit ja kätkeytyivät ilosta ulvoen kiireesti ystäviensä joukkoon.
Sitten Ilomieli pani veitsensä tuppeen vyölleen, heitti aseensa pois,
laskeutui hevosensa selästä ja asettui päättäväisesti Uskollisen
Sydämen viereen.

"Mitä teet?" huudahti viimemainittu, "pelastaudu, ystäväni!"

"Minäkö pelastautuisin, miksi sen tekisin?" vastasi kanadalainen
huolettomasti. "Hitto vieköön, en. Koska kuitenkin joskus on kuoltava,
niin kuolen yhtä hyvin tänään kuin myöhemmin. Kenties en enää saisikaan
näin sopivaa tilaisuutta."

Molemmat miehet puristivat toistensa kättä innostuneesti.

"Päälliköt", lausui Uskollinen Sydän tyynesti kääntyen intiaanien
puoleen, "nyt olemme vallassanne, tehkää niinkuin parhaaksi näette."

Comanchit katsoivat toisiaan hetken aikaa hämmästyneinä. Näiden miesten
stoalainen kieltäytyminen, he kun toisen rohkean toiminnan avulla
olisivat voineet ei ainoastaan päästä pakoon, vaan myöskin sanella
heille ehdot, mutta nyt, käyttämättä hyväkseen tätä suunnatonta etua,
heittivät pois aseensa ja antautuivat heidän käsiinsä, näytti menevän
yli sankaruuden rajojen, jota heidän heimossaan pidettiin kunniassa.

Syntyi jokseenkin kauan kestävä hiljaisuus, jonka aikana olisi voinut
kuulla sydämien sykkivän näiden pronssinkovien miesten rinnoissa, jotka
alkuperäisestä kasvatuksestaan huolimatta, varsinkin mitä tulee
tunteisiin, ovat kehittyneempiä kuin saattaisi luulla ymmärtämään
kaikkia todellisia tunteita ja pitämään arvossa todella jaloja tekoja.

Epäröityään muutaman hetken Kotkanpää vihdoin heitti luotaan aseensa ja
lähestyen metsästäjiä lausui heille liikuttuneella äänellä, joka ei
sopinut näennäisesti levolliseen ja välinpitämättömään ulkomuotoon:

"On totta, kalpeakasvoiset soturit, että olette ylevämielisiä, mikä
lieventää meille lausumianne sanoja, ja että me kaikki ymmärrämme
teitä. Tiedämme myös, että totuus on aukaissut huulenne. Meidän
intiaanien, joilla ei ole valkoihoisten järkeä, on sangen vaikea, usein
itsekään sitä tahtomatta, olla tekemättä moitittavia tekoja, mutta me
toivomme, että Uskollinen Sydän ottaa pois kuoren sydämensä ympäriltä,
niin että se on kirkas kuin meidän, ja että vihankauna väliltämme
haudattaisiin niin syvälle, että pojanpoikiemme pojanpojatkaan eivät
voisi edes tuhannen auringon valossa sitä löytää."

Ja laskien molemmat kätensä erämiehen olkapäille hän suuteli hänen
silmiänsä ja lisäsi:

"Olkoon Uskollinen Sydän veljeni!"

"Olkoon niin!" lausui erämies tyytyväisenä tähän päätökseen;
"tästälähin olen yhtä suuressa määrässä comanchien ystävä kuin olen
heitä tähän asti epäillyt."

Intiaanipäälliköt tungeksivat uusien ystäviensä ympärillä, joille he
osoittivat alkuperäisille luonteille ominaisen tavan mukaan suurta
mieltymystä ja kunnioitusta.

Molemmat erämiehet olivat jo kauan olleet tunnettuja Käärmeen heimon
keskuudessa, ja heidän maineensa oli ollut suuri. Sangen usein
leiritulien ympärillä istuttaessa olivat kertomukset heidän urotöistään
herättäneet ihailua nuorissa miehissä, joille vanhat soturit niitä
kertoilivat.

Sovinto Uskollisen Sydämen ja Kotkanpään välillä oli ollut vilpitön.
Jäljellä oli enää vain heikko muisto heidän entisestä vihastaan.

Valkoisen metsästäjän jalomielisyys oli voittanut punanahan raivon!

Nämä kaksi keskustelivat rauhallisesti istuen pöydän ympärillä eräässä
majassa, kun äkkiä kuului kovaa huutoa ja muuan intiaani syöksyi
leiriin kauhun kuvastuessa hänen hämmästyneitä kasvoiltaan.

Tungeksittiin miehen ympärillä, jotta kuultaisiin uutisia, mutta
intiaani, joka oli huomannut Kotkanpään, lähestyi tätä.

"Mikä hätänä?" tiedusteli päällikkö.

Intiaani suuntasi julman katseen Uskolliseen Sydämeen ja Ilomieleen,
jotka eivät voineet paremmin kuin muutkaan aavistaa, mistä tällainen
raivo johtui.

"Varokaa päästämästä karkuun näitä kalpeakasvoisia miehiä. Meitä on
petetty", sanoi hän katkonaisella ja hengästyneellä äänellä, hän kun
oli tullut kiivaasti juosten.

"Selittäköön veljeni tarkemmin, mitä hän tietää", käski Kotkanpää.

"Kaikki valkoihoiset erämiehet, _lännen pitkät puukot_, ovat
kokoontuneet. Heitä on lähes sata miestä käsittävä partiokunta ja he
etenevät piirittäen leiriä joka puolelta yhtaikaa."

"Oletko varma siitä, että nämä partiomiehet tulevat vihollisina?" kysyi
päällikkö vielä.

"Miten sitten muuten?" vastasi intiaanisoturi, "he ryömivät kuin
käärmeet korkeassa ruohossa pitäen kivääriä edessään ja nylkypuukkoa
hampaissaan. Päällikkö, meidät on petetty, nämä kaksi miestä ovat
tunkeutuneet keskuuteemme tuudittaakseen uneen valppautemme."

Kotkanpää ja Uskollinen Sydän hymyilivät selittämättömästi. Muille kuin
heille tämä oli arvoitus.

Comanchipäällikkö kääntyi intiaanin puoleen.

"Näitkö, kuka käveli erämiesten etunenässä?" kysyi hän.

"Kyllä, näin hänet."

"Ja hän oli _Amik_ -- Musta Hirvi, -- Uskollisen Sydämen ensimmäinen
pyydyksien hoitaja, eikö niin?"

"Niin, kukas muu siinä olisi voinut olla?"

"Hyvä, saat poistua", sanoi päällikkö viitaten päällään. Sitten hän
kääntyi erämiehen puoleen ja kysyi häneltä:

"Mitä on tehtävä?"

"Ei mitään", vastasi Uskollinen Sydän, "asia koskee minua. Antakoon
veljeni minun yksin toimia."

"Veljeni on käskijäni."

"Menen erämiehiä vastaan. Pitäköön Kotkanpää siihen asti, kunnes
palaan, nuoret soturinsa leirissään."

"Se tapahtuu."

Uskollinen Sydän heitti kiväärin olalleen, puristi Ilomielen kättä,
hymyili comanchipäällikölle ja suuntasi kulkunsa metsään varmoin ja
rauhallisin askelin, mikä oli hänelle ominaista. Hän katosi pian puiden
sekaan.

"Hm!" lausui Ilomieli sytyttäen intiaanipiippunsa ja kääntyen
Kotkanpään puoleen, "huomaat, päällikkö, että tässä maailmassa ei aina
ole tyhmää antautua sydämensä johdettavaksi."

Ja rajattoman tyytyväisenä tähän filosofiseen ajatelmaansa, joka
hänestä tuntui varsin hyvin sopivan tilanteeseen, kanadalainen puhalsi
sakean savupilven.

Päällikön käskystä kutsuttiin leiriin takaisin kaikki sen ympärille
hajoitetut vahdit.

Intiaanit odottivat kärsimättöminä, mikä olisi seurauksena
toimenpiteistä, joihin Uskollinen Sydän oli ryhtynyt.



II

Preirierosvot


Oli ilta. Oltiin paikalla, josta oli suunnilleen yhtä pitkä matka
meksikolaisten kuin comanchien leirille.

Kahden mäen välillä, matalan syvänteen kätkössä, istui kokoontuneina
nelisenkymmentä miestä useiden nuotioiden ympärillä, jotka olivat siten
sovitetut, etteivät tulenloimot voineet ilmaista heidän olevan siellä.

Outo näky, jonka tarjosi tämä joukko, siinä kun oli synkännäköisiä,
villikatseisia, vaatetukseltaan likaisia ja omituisen näköisiä
seikkailijoita, muodosti taulun, joka olisi ansainnut päästä Callotin
satiirisen piirustimen aiheeksi tai Salvator Rosan siveltimen
kuvattavaksi.

Nämä miehet, joiden joukossa oli mitä erilaatuisimpia yksilöitä
edustaen kaikkia kansallisuuksia vanhasta ja uudesta maailmasta,
venäläisestä kiinalaiseen asti, olivat niin täydellinen kokoelma
roistoja kuin kuvitella saattaa. He olivat ryösteleviä lurjuksia, jotka
eivät kuunnelleet lakia eikä omaatuntoa, joilla ei ollut kotia eikä
kontua. He olivat todellista sivistyksen pohjasakkaa, jo pienestä
pitäen joutuneet harhateille, myöhemmin pakosta etsien itselleen
turvapaikan lännen preirieiden sydänseuduilta. Näillä autioilla
paikoilla he olivat itsenäisenä rosvojoukkona taistellen milloin
metsästäjiä, milloin intiaaneja vastaan ja vieden toinen toisestaan
voiton julmuudessa ja konnantöissä.

Nämä miehet olivat sanalla sanoen niitä, joita on alettu nimittää
_preirierosvoiksi_.

Nimitys sopii heille joka suhteessa hyvin, koska he, valtamerellä
asuvien virkaveljiensä tavalla, jotka ryöstävät millä lipulla hyvänsä
varustettuja laivoja tai ainakin halveksien kohtelevat niitä,
hyökkäävät kaikkien matkustajien kimppuun, jotka uskaltavat yksin
matkustaa preirien halki, ahdistavat karavaaneja ja ryöstävät ne, ja
kun kaikki muu saalis pääsee heiltä karkuun, asettuvat he viekkaasti
väijyksiin korkeaan ruohoon tähystelläkseen intiaaneja ja murhatakseen
näitä saadakseen nostaa palkkion, jonka Yhdysvaltojen _isällinen_
hallitus suorittaa jokaisesta alkuasukkaan päänahasta aivan samaan
tapaan kuin Ranskassa maksetaan palkkio sudenpäästä.

Tätä joukkoa johti kapteeni Uaktehno, "Tappaja", jonka jo aikaisemmin
esittelimme.

Roistojen keskuudessa vallitsi levottomuus, joka oli merkkinä jostakin
aiotusta salaperäisestä retkestä.

Muutamat puhdistivat ja korjailivat aseitaan, toiset parsivat pukujaan,
muutamat polttelivat tupakkaa ja joivat mezcalia, toiset taas nukkuivat
kietoutuneina risaisiin viittoihinsa.

Hevoset, jotka kaikki olivat satuloidut ja lähtövalmiit, olivat sidotut
kiinni muutamiin seipäisiin.

Määrättyjen välimatkojen päässä seisoi vahteja nojaten pitkiin
karbineihinsa vaiteliaina ja liikkumattomina kuin pronssipatsaat
valvoen kaikkien turvallisuutta.

Vähitellen loivat sammuvista leirivalkeista lähtevät, raukenevat
valopatsaat tauluun punertavia säteitä, jotka tekivät preirierosvot yhä
villimmän näköisiksi.

Kapteeni näytti olevan sangen levoton. Hän käveli pitkin askelin
alaistensa parissa, polkien raivokkaasti maata jalallaan ja pysähtyen
aika ajoin kuuntelemaan preirieltä tulevia ääniä.

Yö muuttui yhä synkemmäksi. Kuu oli hävinnyt, tuuli suhisi kolkosti
kummuilla. Preirierosvot olivat kaikki, yksi toisensa perään, lopulta
vaipuneet uneen.

Ainoastaan kapteeni oli vielä valveilla.

Äkkiä hän luuli kaukaa kuulleensa laukauksen. Hetkinen vielä, ja
kaikkialla oli jälleen hiljaista.

"Mitä tämä merkitsee?" mutisi kapteeni raivostuneena; "ovatko ne
houkkiot antaneet yllättää itsensä?"

Sitten hän, kietoutuen huolellisesti viittaansa, suuntasi kulkunsa
kiireesti sinne päin, mistä laukaus oli kuulunut.

Synkkä pimeys vallitsi, ja huolimatta paikallistuntemuksestaan
kapteenin oli sangen vaikea kulkea pensaitten ja tiheikköjen lävitse,
jotka joka askeleella sulkivat häneltä tien. Useita kertoja hänen oli
pakko pysähtyä ja tutkia paikkoja voidakseen taas jatkaa matkaansa
entiseen suuntaan, jolta hänen vähän väliä oli käännyttävä syrjään, kun
kalliopaadet ja tiheiköt, jotka olivat hänen tiellään, pakoittivat
hänen tekemään kierroksia.

Kerran näin pysähtyessään hän luuli kuulevansa aivan läheltä lehtien ja
oksien rapinaa, aivan kuin joku ihminen tai peto kiireesti juoksisi
näreikössä.

Kapteeni vetäytyi jättiläismäisen mahonkipuun rungon taakse, ottaen
esille pistoolinsa, jotka hän viritti ollakseen valmis kaiken varalta.
Ojentaen päänsä eteenpäin hän kuunteli.

Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Oli tultu siihen salaperäiseen
yönhetkeen, jolloin luonto näyttää nukkuvan ja kaikki erämaan
tuntemattomat äänet hiljenevät, niin että, kuten intiaanit lausuvat,
_kuuluu vain äänettömyys_.

"Olen erehtynyt", lausui preirierosvo itsekseen ja taas liikahti
ryhtyäkseen jatkamaan matkaansa. Samassa ääni kuului uudelleen entistä
selvemmin ja lähempää, ja sitä seurasi melkein heti senjälkeen
pidätetty huokaus.

"Niin totta kuin Jumala elää!" sanoi kapteeni, "tämä alkaa olla
mielenkiintoista. Otanpa siitä selvän."

Käveltyään hetken ajan kiireesti hän huomasi melkein näkymättömissä
olevan ihmisvarjon hiipivän pimeässä jonkun askeleen päässä hänestä.
Olio, kuka hän sitten lienee ollutkin, näytti kävelevän vaivaloisesti,
hoippui joka askeleella, pysähtyi vähän väliä kuin kootakseen voimia.
Aika ajoin hän päästi kuuluville hillityn valituksen. Kapteeni
heittäytyi hänen eteensä sulkien häneltä tien.

Kun tuntematon huomasi hänet, kiljahti hän kauhusta, lankesi polvilleen
ja mutisi pelosta katkonaisella äänellä:

"Armoa! Armoa! Älkää tappako minua!"

"Kappas vaan!" huudahti kapteeni hämmästyneenä, "sehän on Lörppö! Kuka
riivattu on häntä näin huonosti kohdellut?"

Ja hän kumartui tämän puoleen. Mies oli todellakin opas. Hän oli
pyörtynyt.

"Hitto vieköön tuon tolvanan!" mutisi kapteeni halveksivasti; "miten
voisin häntä nyt kuulustella?"

Mutta rosvo oli neuvokas mies. Hän työnsi pistoolit takaisin vyöhönsä
ja tarttuen haavoittuneeseen heitti hänet olkapäilleen.

Kantaen taakkaansa, joka ei millään tavalla näyttänyt haittaavan hänen
kulkuaan, hän lähti kiireesti palaamaan samaa tietä, jota oli
tullutkin, ja saapui leiriinsä.

Hän laski oppaan puoleksi sammuneen rovion luo, johon heitti muutaman
sylyksellisen kuivia puita saadakseen sen jälleen palamaan. Pian hän
saattoi kirkkaassa valossa tarkastaa miestä, joka virui tainnuksissa
hänen jalkojensa juuressa.

Lörpön kasvot olivat kalmankalpeat, kylmä hiki valui hänen ohimoiltaan,
ja verta virtasi runsaasti haavasta, joka hänellä oli rinnassa.

"_Cascaras_!" mutisi kapteeni, "kas siinä on miesparka ammuttu pahasti
pilalle. Kunhan hän vain ennen lähtöään voisi minulle ilmoittaa, ketkä
ovat hänet tuollaiseen tilaan saattaneet ja mitä Kennedylle on
tapahtunut!"

Samoin kuin kaikilla metsänkävijöillä, oli kapteenillakin hieman
lääkitsemistaitoa. Hänen oli helppo hoitaa tuliaseen tuottamaa haavaa.

Sen huolenpidon vuoksi, jota hän osoitti haavoittuneelle, ei kestänyt
kauan, ennenkuin tämä tuli tajuihinsa. Hän huokasi syvään, avasi hurjat
silmänsä ja voimatta jokseenkin pitkään aikaan lausua sanaakaan hänen
kuitenkin onnistui, ensin moniaan kerran tuloksetta yritettyään,
kapteenin tukemana nousta istumaan. Kohottaen sitten päätään hän lausui
surullisella, matalalla ja katkonaisella äänellä:

"Kaikki on hukassa, kapteeni! Kepposemme ei ole onnistunut."

"Tuhat tulimmaista!..." kiljui rosvo raivokkaasti polkien jalkaansa,
"miten on asia voinut käydä niin hullusti?"

"Nuori tyttö on paholainen!" jatkoi opas sähisevän hengityksen ja yhä
heikommaksi käyvän äänen osoittaessa, että hän voi elää enää vain
muutamia hetkiä.

"Jos voit", lausui kapteeni ymmärtämättä lainkaan haavoittuneen
huudahdusta, "niin sano minulle, miten kaikki tapahtui ja mikä on
murhaajasi nimi, niin että voin kostaa puolestasi."

Kaamea hymy levisi oppaan sinertäville huulille.

"Murhaajan nimikö?" kysyi hän ivallisesti.

"Niin."

"Se on doña Luz."

"Doña Luz!" huudahti kapteeni hypäten hämmästyneenä pystyyn,
"mahdotonta!"

"Kuulkaa", jatkoi opas, "hetkeni ovat luetut, pian heitän henkeni.
Minun asemassani oleva mies ei valehtele. Antakaa minun puhua älkääkä
keskeyttäkö. En tiedä, ehdinkö sanoa teille kaikki, ennekuin menen
tekemään tiliä Hänelle, joka tietää kaikki."

"Puhu", lausui kapteeni.

Ja kun haavoittuneen ääni tuli yhä heikommaksi, polvistui hän tämän
viereen, ettei menettäisi sanaakaan.

"Antakaa minulle viinaa."

"Olet mieletön, viinahan tappaisi sinut."

Haavoittunut ravisti päätään.

"Se antaa minulle voimaa, jota välttämättä tarvitsen, jotta voisitte
kuulla kaikki, mitä minulla on sanottavana. Enkö jo olekin
puolikuollut?"

"Olet oikeassa!" mutisi kapteeni.

"Älkää siis epäilkö", jatkoi haavoittunut, kun hän oli kuullut tämän,
"nyt on kiire, minulla on tärkeitä asioita teille ilmoitettavana."

"Olkoon menneeksi siis!" kuiskasi rosvo hetken arveltuaan, ja ottaen
esille taskumattinsa ojensi sen oppaan huulille.

Viimemainittu joi ahneesti ja jokseenkin kauan. Kuumeinen puna kohosi
hänen poskipäilleen, melkein sammuneet silmät alkoivat kiiltää, ja
niistä loisti eloisa tuli.

"Älkää enää keskeyttäkö minua", sanoi hän varmalla ja jokseenkin
kovalla äänellä, "heti kun huomaatte minun heikontuvan, antakaa minun
juoda, ehkä silloin ehdin kertoa teille kaikki."

Kapteeni viittasi hänelle merkiksi, että hän noudattaisi hänen
toivomustaan, ja Lörppö alkoi puhua.

Hänen kertomuksensa kesti kauan, sillä häntä ahdistivat moniaat
heikkoudenkohtaukset. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, lisäsi hän:

"Huomaatte, että nainen on, kuten jo kerran teille sanoin, paholainen.
Hän on surmannut Kennedyn ja minut. Luopukaa yrittämästä saada häntä
käsiinne, kapteeni, hän on liian vaikeasti saavutettava otus. Ette saa
häntä koskaan haltuunne."

"Hyvä!" lausui kapteeni rypistäen kulmakarvojaan, "kuvitteletko, että
siis hylkäisin suunnitelman?"

"No, onnea vain siis!" mutisi opas, "mitä minuun tulee, niin olen
toimittanut asiani, tilini ovat selvät... Hyvästi, kapteeni", lisäsi
hän kummallisesti hymyillen, "matkustan kaikkien paholaisten luo,
siellä kyllä tapaamme toisemme!..."

Hän kaatui selälleen.

Kapteeni aikoi nostaa hänet takaisin istumaan, mutta hän oli jo
kuollut.

"Hauskaa matkaa!" mutisi hän huolettomasti.

Hän nosti ruumiin olkapäilleen, kantaen sen näreikköön, jonka keskelle
kaivoi kuopan, ja laski ruumiin sinne. Suoritettuaan tämän työn
muutamassa minuutissa hän palasi leirivalkean ääreen, kietoutui
viittaansa, laskeutui pitkälleen maahan ja nukahti lausuttuaan
itsekseen:

"Parin tunnin perästä koittaa päivä, silloin saamme nähdä, mitä on
tehtävä."

Rosvot eivät nukkuneet pitkään. Auringon noustessa olivat kaikki
rosvoleirissä liikkeellä. Jokainen laittausi lähtövalmiiksi.

Kaukana siitä, että olisi luopunut suunnitelmastaan, kapteeni oli
päinvastoin päättänyt panna sen pikaisesti toimeen antamatta
meksikolaisille aikaa etsiä apua preiriellä oleskelevilta
valkoihoisilta metsästäjiltä, jotka olisivat tehneet onnistumisen
hänelle epävarmaksi.

Heti kun oli varma siitä, että hänen antamansa käskyt oli oikein
ymmärretty, antoi kapteeni lähtömerkin. Joukko lähti marssimaan
intiaanien tavalla, mikä merkitsee sitä, että he sananmukaisesti
käänsivät selkänsä sinne, minne heidän oli kuljettava.

Saavuttuaan näin eräälle paikalle, joka näytti tarjoavan heille
haluamansa turvallisuustakeet, preirierosvot astuivat maahan ratsujensa
selästä. Hevoset jätettiin muutamien määrättyjen miesten haltuun, ja
rosvot alkoivat lipua maata pitkin kuin jono käärmeitä ja hyppiä
luikertelevalta oksalta toiselle, puulta puulle, ja niin he etenivät
noudattaen varokeinoja, joita yllätyksissä käytetään, kohti
meksikolaisten leiriä.



III

Uhraus


Kuten olemme kertoneet eräässä edellisessä luvussa, oli tohtori
lähtenyt meksikolaisten leiristä viemään doña Luzin ilmoitusta Mustalle
Hirvelle.

Niinkuin kaikki oppineet, joiden nimen päätteenä on _us_, oli tohtori
hyvin hajamielinen, ollen kuitenkin maailman hyväätarkoittavin mies.

Aluksi hän virkaveljiensä tavoin vaivasi päätään yrittäen keksiä niiden
sanojen merkitystä, jotka hänen tuli lausua erämiehelle.

Hän ei voinut ymmärtää, mitä apua puolivillistä miehestä, joka asui
yksinään preiriellä ja kulutti aikaansa metsästämällä ja pyydyksiä
asettelemalla, saattoi olla hänen ystävilleen.

Kun hän niin äkkiä oli suostunut toimittamaan tämän tehtävän, oli
siihen ollut ainoana syynä lämmin ystävyydentunne kenraalin
sisarentytärtä kohtaan. Vaikka hän ei odottanutkaan sen johtavan
mihinkään suotuisaan tulokseen, oli hän kuitenkin, kuten olemme
kertoneet, päättäväisesti lähtenyt matkaan, koska muka tietoisuus hänen
lähdöstään tyynnyttäisi nuorta tyttöä. Lyhyesti sanoen, hän oli
pikemmin tahtonut tyydyttää "sairasta" kuin tehdä jotakin hyödyllistä.

Ollessaan varma siitä, että hänelle annettu tehtävä oli hyödytön, hän
ei viitsinyt täyttä vauhtia ratsastaa Mustan Hirven _toldolle_, kuten
hänen olisi pitänyt, vaan astui alas hevosensa selästä, piti kädessään
suitsia ja alkoi etsiä lääkeyrttejä, johon puuhaan hän pian niin
syventyi, että täydelleen unohti doña Luzin varoitukset ja sen, miksi
oli lähtenyt leiristä.

Aika kului kuitenkin, päivä oli jo siirtynyt yli puolivälin, ja
tohtoria, jonka jo aikoja sitten olisi pitänyt palata, ei kuulunut.

Meksikolaisten leirissä vallitsi todellinen levottomuus.

Kenraali ja kapteeni olivat järjestäneet kaikki kuntoon vakavaa
puolustusta varten hyökkäyksen varalta.

Ei mikään näyttänyt kuitenkaan heitä uhkaavan.

Mitä suurin rauha vallitsi edelleen ympäristössä. Meksikolaiset olivat
jo vähällä luulla väärän hälytyksen tapahtuneen.

Doña Luz yksin tunsi levottomuutensa kasvavan hetki hetkeltä. Katse
suunnattuna tasangolle hän turhaan tähyili sille taholle, mistä hänen
viestinviejänsä piti palata.

Äkkiä hän oli huomaavinaan, että preiriellä kasvava korkea ruoho oli
aaltomaisessa liikkeessä, joka ei ollut sille ominainen.

Ei tosiaankaan käynyt tuulenhenkäyksiä. Painostava kuumuus vallitsi
preiriellä, puiden lehdet, jotka auringonsäteet olivat polttaneet
ruskeiksi, olivat liikkumattomat, ja ainoastaan korkea ruoho, joka
liikkui hiljaa ja salaperäisesti, heilui yhä itsestään.

Ja mikä merkillisintä: tämän melkein huomaamaton liikehtiminen, jonka
vain erikoisen tarkasti katsoen saattoi huomata, ei ollut yleinen, vaan
päinvastoin säännöllisesti jatkuva, läheten vähitellen leiriä
tasaisesti, niin että saattoi arvata siinä piilevän niin sanoaksemme
suunnitellun sysäyksen. Sitä mukaan kun se näet siirtyi leiriä
lähempänä olevaan ruohoon, hiljeni se etäämpänä, ja lopulta se siellä
lakkasi.

Vallituksille asetetut vahdit eivät tienneet, mikä oli syynä tähän
ruohon heilumiseen, jota he eivät ymmärtäneet lainkaan.

Kokeneena sotilaana kenraali päätti ottaa siitä selvän, voidakseen sen
mukaan toimia. Vaikka hän ei itse ollut koskaan joutunut kosketuksiin
intiaanien kanssa, oli hän kuitenkin siksi paljon kuullut puhuttavan
heidän taistelutavoistaan, että heti otaksui tässä piilevän jonkun
konnankoukun.

Tahtomatta jättää leiriä puolustajia vaille, joita se tarvitsi, hän
päätti itse antautua seikkailuun ja lähteä vakoiluretkelle.

Sillä hetkellä, jolloin hänen juuri piti mennä leirin suojavarusteiden
yli, pysäytti kapteeni Aguilar hänet laskien kunnioittavasti kätensä
hänen olalleen.

"Mitä tahdotte, ystäväni?" kysyi kenraali häneltä vetäytyen takaisin.

"Luvallanne rohkenen kääntyä puoleenne tehden erään kysymyksen, herra
kenraali", vastasi nuori mies.

"Tehkää se."

"Aiotteko lähteä leiristä?"

"Aion."

"Lähteäksenne tietysti vakoiluretkelle?"

"Lähteäkseni vakoiluretkelle, aivan niin."

"Se tehtävä kuuluu minulle."

"Miksi niin?" kysyi kenraali hämmästyneenä.

"Sehän on luonnollista, herra kenraali, olenhan vain alhainen
upseeriparka, joka saan kaikesta kiittää teitä."

"Entä sitten?"

"Vaara, johon antautuisin, jos siinä vaaraa on, ei lainkaan saattaisi
epävarmaksi retkikunnan menestystä, kun sensijaan..."

"Kun sensijaan?"

"Jos teidät surmataan?"

Kenraali hätkähti.

"Täytyy ottaa kaikki lukuun", jatkoi kapteeni, "kun on tekemisissä
sellaisten vastustajien kanssa, jotka meitä nyt uhkaavat."

"Aivan niin, entä sitten?"

"No niin retkikunta joutuisi harhateille, eikä yksikään meistä näkisi
enää sivistysmaita. Te olette pää, me muut olemme vain käsivarret,
teidän on siis jäätävä leiriin."

Kenraali mietti hetken. Sitten hän puristaen sydämellisesti nuoren
miehen kättä lausui:

"Kiitos, mutta minun on itseni nähtävä, kuka meitä vastaan vehkeilee.
Tilanne on liian vakava voidakseni luottaa edes teihin."

"Teidän täytyy jäädä, kenraali", intti kapteeni, "se teidän on tehtävä
ei ainoastaan meidän kaikkien tähtemme, vaan ennen kaikkea
sisarentyttärenne, tuon viattoman ja hennon olennon vuoksi, joka, jos
teille tapahtuisi joku onnettomuus jäisi yksin ja hyljättynä keskelle
julmia kansanheimoja vailla huoltajaa ja turvaa. Mitä minun henkeeni
tulee, niin sillä ei ole niin väliä, sillä olenhan koditon lapsiraukka,
joka kaikesta saan kiittää teidän hyväntahtoisuuttanne. Nyt on tullut
hetki osoittaakseni kiitollisuuttani, antakaa minun siis suorittaa
velkani."

"Mutta --" aikoi kenraali sanoa.

"Tiedätte", jatkoi nuori mies innostuen, "että jos voisin korvata
teidät doña Luzin huoltajana, suostuisin siihen mielelläni, mutta vielä
olen liian nuori näytelläkseni niin jaloa osaa. Kuulkaa siis, kenraali,
sallikaa minun mennä sijastanne, se tehtävä kuuluu minulle."

Puoliväkisin hän sai vanhan upseerin peruuttamaan aikeensa, kiirehti
suojavarustuksille, hyppäsi yhdellä loikkauksella niiden yli ja poistui
kiireisin askelin viitattuaan vielä kerran hyvästiksi.

Kenraali seurasi häntä katseillaan niin kauan kuin voi hänet eroittaa.
Sitten hän siveli kädellään otsaansa mutisten:

"Kunnon poika, mainio luonne!"

"Eikö totta, eno?" vastasi hänelle doña Luz saavuttuaan paikalle
huomaamatta.

"Olitko sinä täällä, lapsi kulta?" lausui kenraali hymyillen ja siten
turhaan koettaen näyttää iloiselta.

"Kyllä, eno hyvä, kuulin kaikki."

"Hyvä, pikku rakkaani", sai kenraali vaivoin sanotuksi, "mutta nyt ei
ole liikutuksille aikaa, minun on ajateltava turvallisuuttasi. Älä ole
täällä pitempään. Tule kanssani, sillä täällä voisi intiaanin kuula
liian helposti sinut tavoittaa."

Tarttuen tytön käteen hän talutti tämän lempeästi teltalle asti.

Saatuaan hänet astumaan telttaan sisään hän suuteli häntä otsalle,
varoitti häntä enää tulemasta ulos ja palasi suojavarustuksille, mistä
alkoi mitä huolellisimmin tarkata, mitä tasangolla tapahtui, mielessään
koko ajan laskien, kuinka pitkä aika oli kulunut kapteenin lähdöstä, ja
ihmetellen, ettei hän vielä näkynyt palaavan.

"Hän lienee joutunut intiaanien käsiin", puheli hän, "ja kenties he jo
ovat hänet tappaneet!"

Kapteeni Aguilar oli pelkäämätön sotilas, joka oli karaistunut Meksikon
lakkaamattomissa sodissa ja osasi yhdistää rohkeuden varovaisuuteen.

Päästyään jonkun matkan päähän leiristä hän heittäytyi vatsalleen
maahan ja ryömi eräälle kalliolle, joka täydellisesti sopi hänelle
vaanimispaikaksi.

Kaikki näytti rauhalliselta hänen ympärillään. Mikään ei saattanut
häntä epäilemään, että vihollinen lähestyi. Jokseenkin pitkän ajan
perästä, kun hän oli tutkinut aluetta, hän valmistautui palaamaan
leiriin viedäkseen sinne sanoman, että kenraali oli erehtynyt, ettei
ollut mikään vaara uhkaamassa, kun äkkiä aivan läheltä häntä joku
olento lähti kiivaasti juoksemaan.

"Oh! Oh!" mutisi nuori mies, "olisikohan täällä sentään jotakin?
Katsokaammehan hiukan."

Lähtien siis kalliolta hän astui varovasti pari askelta eteenpäin
ottaakseen varman selon, oliko hänen pelkoonsa todellista aihetta.
Ruoho alkoi liikkua rajusti, kymmenkunta miestä nousi äkkiä hänen
ympärillään ja saarsi hänet ennenkuin hän ehti puolustautua tai palata
turvapaikkaansa, josta oli niin varomatta lähtenyt.

"Tulitte ainakin sopivaan aikaan", sanoi hän ylenkatseellisen
kylmäverisesti, "nyt ainakin tiedän, keiden kanssa olen tekemisissä."

"Antautukaa!" kiljui muuan hänen ympärillään tungeksivista miehistä.

"Olkoon menneeksi!" vastasi Aguilar ivallisesti hymyillen, "mutta te
olette typeriä, sillä minut on ensin kunnollisesti tapettava, ennenkuin
minut voi vangita."

"No sitten teidät tapetaan, kaunis keikari", vastasi ensinmainittu
puhuja röyhkeästi.

"Sen otan lukuun", lausui kapteeni, "ja puolustaudun. Se synnyttää
hälinää, ystäväni kuulevat sen, yllätyksenne ei onnistu, ja sitä juuri
haluankin."

Hän lausui nämä sanat niin rauhallisesti, että se pani preirierosvot
miettimään. Nämä miehet kuuluivat kapteeni Uaktehnon joukkoon. Hän
itsekin oli mukana.

"Niin", vastasi roistojen päällikkö virnistellen, "aikomuksenne on
hyvä, mutta teidät voi, ikävä kyllä, surmata ilman meluakin, ja silloin
suunnitelmanne on mennyt karille."

"Pyh! Kuka sen tietää!" sanoi nuori mies.

Ennenkuin preirierosvot saattoivat arvatakaan, teki hän huikean hypyn
taaksepäin, kaatoi maahan kaksi miestä ja alkoi tavattoman nopeasti
juosta leirille päin.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuaan roistot syöksyivät häntä seuraamaan.

Tätä pikajuoksukilpailua kesti verrattain kauan rosvojen kykenemättä
huomattavasti lyhentämään heidän ja pakenijan välistä matkaa. Ajaen yhä
häntä takaa he koettivat välttää, etteivät meksikolaisten vahdit, jotka
he halusivat yllättää, saisi nähdä heitä, ja siksi heidän oli pakko
tehdä liikkuessaan kierroksia, jotka tietysti hidastuttivat heidän
kulkuaan.

Kapteeni oli saapunut äänenkantaman päähän tovereistaan. Hän katsahti
taakseen, ja käyttäen hyväkseen pysähdysaikaa, kun hän hengähti, rosvot
lähenivät häntä huomattavasti.

Nuori mies tiesi, että jos hän jatkaisi juoksuaan, hän aiheuttaisi sen
onnettomuuden, jota hän halusi välttää.

Hän teki hetkessä päätöksensä, päätti kuolla kuin sotilas, kaatua
taistelussa ja olla hyödyksi niille, joiden puolesta uhrautui.

Hän nojautui puuta vasten, pani puukkonsa vierelleen käden ulottuville,
otti esille pistoolinsa vyöltään ja kääntyi roistoihin päin, jotka
olivat hänestä enää vain kolmisenkymmenen askeleen päässä.
Kiinnittääkseen ystäviensä huomiota puoleensa, hän huusi kaikuvalla
äänellä:

"Huomio! Huomio! Vihollisia!..."

Sitten hän mitä kylmäverisimmin laukaisi kuin pilkkaan ampuen --
hänellä oli neljä kaksipiippuista pistoolia -- toistaen joka kerta, kun
yksi rosvo kaatui:

"Huomio! Vihollisia!... He piirittävät meitä, varokaa, varokaa!"

Vimmastuneina tästä sisukkaasta puolustustavasta roistot karkasivat
hänen kimppuunsa unohtaen kokonaan varovaisuuden, jota tähän asti
olivat noudattaneet.

Alkoi kauhistava, sekasortoinen taistelu, jota yksi mies kävi kahta-,
kolmeakymmentä vastaan, sillä aina kun yksi rosvoista kaatui, astui
hänen tilalleen toinen.

Taistelu oli hirvittävä!

Nuori mies oli päättänyt uhrata henkensä, mutta tahtoi sen myydä niin
kalliisti kuin mahdollista.

Kuten sanottu, joka lakauksella, jonka hän ampui, ja joka kerta, kun
hän heilutti puukkoaan, hän päästi varoitushuudon, ja siihen
meksikolaiset vastasivat puolestaan avaten musketeistaan yhteistulen
rosvoja vastaan. Nämä olivat silloin puoliksi näkyvissä hyökätessään
raivoisasti miehen kimppuun, joka niin uljaasti sulki heiltä tien
uskollisen rintansa murtumattomalla suojamuurilla.

Vihdoin kapteeni lyyhistyi yhden polven varaan. Rosvot syöksyivät
suinpäin hänen kimppuunsa haavoittaen toinen toistaankin, kun olivat
niin innoissaan hänet hengiltä saadakseen. Tuollaista ottelua ei voinut
kestää pitkälti. Kapteeni Aguilar kaatui, mutta kaatuessaan hän vei
mukanaan kaksitoista rosvoa, jotka olivat menettäneet henkensä ollen
hänelle verisenä saattueena hautaan.

"Hm!" mutisi kapteeni Uaktehno katsellessaan häntä ihaillen ja
koettaessaan seisahduttaa verta ammottavasta haavasta, jonka oli saanut
rintaansa; "mikä tuima mies! Jos muut ovat samanlaisia kuin hän, emme
me koskaan pääse perille. Eteenpäin", jatkoi hän kääntyen tovereittensa
puoleen, jotka odottivat hänen käskyjään, "älkää antako itseänne ampua
enää kuin kyyhkysiä. Hyökkäykseen!"

Preirierosvot syöksyivät seuraamaan häntä huitoen aseillaan ja alkoivat
nousta kukkulalle huudahdellen: "Hyökkäykseen! Hyökkäykseen!"

Meksikolaiset, jotka olivat olleet kapteeni Aguilarin sankarillisen
kuoleman todistajia, valmistautuivat kostamaan hänen puolestaan.



IV

Tohtori


Sillä aikaa, kun tapaukset täällä kehittyivät näin kauheiksi, keräsi
tohtori kasveja kaikessa rauhassa.

Ihastuneena rikkaasta kasvistosta, joka oli hänen silmiensä edessä, tuo
kunnon oppinut oli unohtanut kaiken muun kuin runsaan saaliin, jonka
nyt voisi saada. Hän käyskenteli kumarruksissa pysähtyen joka kasvin
eteen, jota ihaili kauan aikaa, ennenkuin raskitsi sen riistää maasta.

Kun hänellä oli koossa lukematon määrä kasveja, jotka hänen mielestään
olivat tavattoman harvinaisia, päätti hän vihdoinkin istuutua puun
juurelle, rauhassa luokittaakseen ne niin huolellisesti kuin kaikki
etevät tiedemiehet tavallisesti menettelevät tässä erikoisessa työssä,
vähän väliä pureskellen korpunpalasia, joita veti esille repustaan.

Hän oli jo kauan syventyneenä tähän työhön, joka tuotti hänelle
suunnatonta nautintoa, jommoista vain oppineet voivat tuntea, ja olisi
luultavasti unohtunut tätä työtä tekemään, kunnes yö olisi hänet
yllättänyt ja pakoittanut hänet etsimään suojaa, ellei muuan varjo
olisi äkkiä asettunut juuri hänen ja auringon välille ja pimittänyt
kasveja, joita hän niin huolellisesti luokitteli.

Koneellisesti tohtori kohotti päätään.

Mies, joka nojautui pitkään rihlapyssyyn, oli pysähtynyt hänen eteensä
ja tarkasteli häntä pilkallisen huomaavaisesti.

Mies oli Musta Hirvi.

"He! he!" naurahti hän tohtorille, "mitäs te siinä hommaatte, arvoisa
herra? Hiisi vieköön, kun näin jotakin liikkuvan, niin luulin, että
tiheikössä oli metsäkauris, ja olin vähällä lennättää teihin luodin."

"Hitto!" huudahti tohtori katsahtaen häneen kauhistuneena, "huomatkaa
tarkoin, olisitte voinut minut tappaa, tiedättekö?"

"Jumaliste!" jatkoi erämies naurahtaen, "mutta älkää lainkaan pelätkö,
huomasin erehdykseni ajoissa."

"Jumalan kiitos."

Ja tohtori, joka oli huomannut harvinaisen kasvin, kumartui
innostuneena sitä ottamaan.

"Ettekö siis tahdo minulle sanoa, mitä siinä teette?" jatkoi erämies.

"Näettehän sen hyvin itsekin, ystäväni."

"Minäkö? Niin, näen teidän huvittelevan itseänne kiskomalla preirieltä
rikkaruohoja, siinä kaikki, ja kysyn itseltäni, mitä hyötyä tuosta voi
olla."

"Oh, tietämättömyys!" mutisi oppinut ja lisäsi sitten kovaa sillä
alentuvaisella äänenpainolla, joka on niin ominainen Aesculapiuksen
oppilaille, "ystäväni, minä etsin kasveja, joita kerään luokitellakseni
ne herbaariooni. Näiden preirieseutujen kasvisto on suurenmoinen. Olen
vakuutettu, että olen keksinyt ainakin kolme uutta _Chirostemon
pentadactylon_-muunnosta, jotka kuuluvat _flora mexicanaan_."

"Ah", huudahti erämies ja koki parhaansa mukaan olla purskahtamatta
nauramaan aivan tohtorin nenän edessä, "luulette löytäneenne kolme
uutta..."

"_Chirostemon pentadactylon_-muunnosta, niin ystäväni", täydensi
oppinut lempeästi.

"Ahaa!"

"Ehkä niitä on neljäkin."

"Oh, oh! Onkohan tuo kovinkin hyödyllistä?"

"Mitä, etteikö se ole hyödyllistä!" huudahti lääkäri närkästyneenä.

"Älkää pahastuko, en ymmärrä näitä asioita, nähkääs."

"Aivan niin!" sanoi oppinut Mustan Hirven äänensävyn tyynnyttämänä,
"ette saata ymmärtää näiden tutkimusten merkitystä, jotka vievät
tiedettä suunnattoman askeleen eteenpäin."

"Sepä ihmeellistä! Ja kiskoaksenne tuolla tavalla kasveja olette
saapunut preirielle?"

"Vain sentähden."

Musta Hirvi katseli häntä sillä ihastuksella, jonka synnyttää
selittämättömän ilmiön näkeminen. Erämies ei voinut ymmärtää, että
selväjärkinen mies päättäisi tuolla tavalla vapaaehtoisesti antautua
viettämään elämää, joka on täynnä kieltäymyksiä ja vaaroja, siinä
selittämättömässä tarkoituksessa, että saisi repiä ruohoja, jotka eivät
kelpaa mihinkään. Hän tulikin tovin kuluttua siihen johtopäätökseen,
että oppinut oli päästään vialla. Hän katsahti häneen sääliväisesti,
kohotti päänsä ja vieden kiväärin olalleen valmistui jatkamaan
matkaansa.

"No niin, no niin", sanoi hän äänenpainolla, jolla puhutellaan lapsia
ja mielipuolia, "olette oikeassa, kunnon herra. Noukkikaa kasveja, ette
sillä vahingoita ketään, sillä kyllä niitä sentään aina jää tarpeeksi.
Onnea vain ja näkemiin!"

Hän vihelsi koirat luokseen, astui pari askelta, mutta tuli heti
takaisin:

"Sananen vielä", lausui hän kääntyen tohtorin puoleen, joka ei enää
ajatellut häntä ja oli jälleen tieteellisessä puuhassaan.

"Puhukaa", sanoi tohtori kohottaen päätään.

"Toivon, että nuori nainen, joka eilen kävi tervehtimässä minua
majassani enonsa seurassa, voi hyvin, vai mitä? Ette voi kuvitella,
kuinka se lapsiraukka herättää mielenkiintoani, kunnon herra."

Tohtori nousi äkkiä seisomaan lyöden kädellään otsaansa.

"Mikä pöhkö minä olenkaan!" huudahti hän. "Olin sen kokonaan
unohtanut."

"Unohtanut, mitä sitten?" kysyi erämies hämmästyneenä.

"Se on aivan minun tapaistani!" mutisi oppinut. "Onneksi ei vahinko ole
kovinkaan suuri, ja kun te kerran olette tässä, niin on helppo korjata
laiminlyöntini."

"Mistä vahingosta puhutte?" tiedusteli erämies alkaen käyden
levottomaksi.

"Voitteko sitä kuvitella?" jatkoi tohtori rauhallisesti. "Tiede saattaa
minut siihen määrin vallata, että usein unohdan syödä ja juoda. Ihmekö
sitten, että unohdan minulle uskotut tehtävät, eikö niin?"

"Asiaan! Asiaan!" huomautti erämies kärsimättömästi.

"Niin, asiaan. Se on perin yksinkertainen. Lähdin päivän koitteessa
leiristä tavatakseni teidät, mutta kun olin saapunut tänne, ihastuin
lukemattomiin harvinaisiin kasveihin, joita hevoseni polki jalkojensa
alle, niin että muistamatta enää jatkaa matkaani pysähdyin ensin
korjaamaan maasta erään kasvin, sitten huomasin toisen, jota ei ollut
herbaariossani, sitten kolmannen ja niin edespäin. Lyhyesti sanoen en
ajatellutkaan tulla luoksenne, olinpa siihen määrin syventynyt
tutkimuksiini, ettei edes odottamaton tulonne vähän aikaa sitten
johdattanut mieleeni, mitä minun piti teille sanoa."

"No niin, te lähditte leiristä auringon noustessa?"

"Aivan niin."

"Tiedättekö, mitä kello nyt on?"

Oppinut katsoi aurinkoon.

"Kello on vähän vaille kolme", sanoi hän, "mutta se ei merkitse mitään,
toistan sen vielä. Kun te kerran olette tässä, niin esitän teille, mitä
doña Luz käski minun teille sanoa, ja sitten kaikki on hyvin, kuten
toivon."

"Jumala suokoon, ettei laiminlyöntinne aiheuttaisi suurta
onnettomuutta!" lausui erämies huokaisten.

"Mitä tarkoitatte?"

"Pian saatte sen tietää. Toivon erehtyväni. Puhukaa, kuuntelen teitä."

"Doña Luz käski minun sanoa teille näin."

"Siis doña Luz lähettää teidät luokseni."

"Hänpä juuri."

"Leirissä on siis tapahtunut jotakin vakavaa?"

"Aivan oikein! Tosiaankin, tämä saattaa olla vakavampaa kuin aluksi
luulinkaan. Asiain kulku oli seuraava: viime yönä yksi oppaistamme..."

"Lörppökö?"

"Hän juuri. Tunnetteko hänet?"

"Kyllä. Entä edelleen?"

"No niin! Tämä mies näytti vehkeilevän erään toisen samanlaisen rosvon
kanssa jättääkseen leirin nähtävästi intiaanien käsiin. Doña Luz sattui
kuulemaan näiden roistojen koko keskustelun, ja sillä hetkellä, jolloin
he menivät hänen ohitseen poistuakseen leiristä, hän ampui suoraan
heitä kohti kaksi pistoolinlaukausta."

"Saiko hän heidät surmatuksi?"

"Valitettavasti ei. Vaikka toinen varmasti oli vaikeasti haavoittunut,
pääsi hän karkuun."

"Kumpi heistä?"

"Lörppö."

"Entä edelleen?"

"Sitten doña Luz vannotti minua saapumaan luoksenne ja sanomaan
teille... odottakaahan hiukan", lausui oppinut koettaen muistella.

"Musta Hirvi, hetki on tullut!" keskeytti erämies vilkkaasti.

"Juuri niin!" myönsi tiedemies hieroen riemuissaan käsiään, "se oli
minulla kielen päässä. Tunnustan, että se minusta tuntui jokseenkin
hämärältä ja etten ymmärtänyt siitä yhtään mitään, mutta te kyllä
selitätte sen minulle, eikö niin?"

Erämies tarttui lujasti hänen käteensä ja kurkottaen kasvojaan aivan
hänen kasvojensa lähelle sanoi katse hehkuvana ja suuttumusta
kuvastavana:

"Hupsu raukka! Miksi ette tullut niin nopeasti kuin suinkin tapaamaan
minua? Sen sijaan hukkasitte aikaa kuin hölmö! Viivytyksenne kenties
aiheuttaa kaikkien ystävienne kuoleman."

"Olisiko se mahdollista?" huudahti tohtori alakuloisena eikä
loukkaantunut siitä hiukan röyhkeästä tavasta, millä erämies häntä
ravisti.

"Teillä oli tehtävä, joka koski elämää ja kuolemaa, senkin houkkio!
Mitä nyt on tehtävä? Ehkä on jo liian myöhäistä!"

"Oh! Älkää sanoko niin!" huusi oppinut kiihtyneenä. "Kuolen epätoivoon,
jos asian laita on niin!"

Miesparka purskahti itkuun ja osoitti, että häntä vaivasi mitä
vilpittömin murhe.

Mustan Hirven täytyi häntä lohduttaa.

"Saammehan nähdä. Rohkeutta, kunnon oppinut", sanoi hän lauhtuen,
"hitto vie, kenties kaikki ei vielä olekaan hukassa!"

"Oi! Jos minä olisin syypää niin suureen onnettomuuteen, niin en
tahtoisi elää enää senjälkeen!"

"Mikä on tehty, se on tehty! Meidän on nyt ryhdyttävä toimimaan",
lausui erämies filosofisesti. "Koetan keksiä keinon, jolla voimme
auttaa heitä. Jumalan kiitos! En ole niin yksin kuin saattaisi luulla.
Toivon, että muutaman tunnin päästä olen saanut kootuksi
kolmisenkymmentä preirien parasta rihlamiestä."

"Pelastatte heidät, eikö niin?"

"Teen ainakin kaikki, mitä on tarpeen, ja jos Jumala sen hyväksi näkee,
niin onnistun."

"Olkoon taivas teille suosiollinen!"

"Amen!" sanoi erämies tehden hurskaasti ristinmerkin. "Kuulkaa nyt,
mitä sanon. Palatkaa leiriin."

"Aivan heti!"

"Mutta nyt ette enää saa poimia kasveja ettekä repiä niitä maasta."

"Oh! Sitä en tee, sen vannon! Kirottu olkoon se hetki, jolloin rupesin
kasveja keräämään!" huudahti oppinut koomillisen epätoivoisena.

"Hyvä! On siis sovittu, palaatte nuoren naisen ja hänen enonsa luo,
käskette heidän olla varuillaan ja hyökkäyksen sattuessa valppaasti
puolustautua ja sanotte heille, että pian tulee ystäviä heidän
avukseen!"

"Sen sanon heille!"

"Siis ratsaille ja täyttä neliä leiriin."

"Olkaa huoletta, mutta te, mitä te aiotte tehdä?"

"Älkää välittäkö minusta, en jää toimettomaksi, kiiruhtakaa itse vain
ystävienne luo niin pian kuin pääsette."

"Tunnin kuluessa olen heidän luonaan!"

"Rohkeutta vain ja onnea! Älkää heittäytykö epätoivoisiksi!"

Musta Hirvi hellitti kätensä hevosen suitsista, joihin oli tarttunut,
ja tohtori lähti ratsastamaan täyttä laukkaa, mikä ei ollut sellaisen
miehen tapaista, jolla muutenkin oli kova työ pysyäkseen tasapainossa.

Metsästäjä katseli hänen jälkeensä vähän aikaa, kääntyi sitten ympäri
ja lähti kiireesti metsään.

Hän oli kävellyt tuskin kymmentä minuuttia, kun äkkiä seisoi vastatuksin
Eusebion kanssa, joka kuljetti poikittain satulanpuulla lepäävää
pyörtynyttä Uskollisen Sydämen äitiä.

Tapaaminen oli erämiehelle hyvä sattuma, jota hän käytti hyväkseen
kysyäkseen vanhalta espanjalaiselta luotettavia tietoja metsästäjistä,
ja niitä vanhus kiirehtikin hänelle antamaan. Sitten molemmat miehet
menivät erämiehen majaan, jonne he aikoivat väliaikaisesti sijoittaa
ystävänsä vanhan äidin.



V

Liitto


Meidän on taas palattava Uskollisen Sydämen luo.

Käveltyään kymmenisen minuuttia viitsimättä edes seurata polkua,
jommoisia kulkee lukemattomia ristiin rastiin preiriellä, erämies
pysähtyi, laski kiväärinperän maahan, katseli tarkkaavaisesti joka
suunnalle, kuunteli kaikkia niitä tuhansia ääniä, joita erämaassa
kuulee ja jotka kaikki ilmaisevat jonkun erikoisen asian, jos vain on
tottunut eräelämään, ja nähtävästi tyytyväisenä huomioihinsa matki
kolmeen eri otteeseen tasaisin väliajoin harakanhuutoa niin mainiosti,
että useat näistä linnuista, jotka olivat olleet tuuheiden puiden
kätkössä, heti vastasivat.

Kolmas huuto oli tuskin lakannut kaikumasta ilmassa, kun metsä, joka
siihen asti oli ollut aivan hiljainen ja näyttänyt vaipuneen mitä
täydellisimpään autiuteen, äkkiä muuttui kuin taikaiskusta vilkkaaksi.

Joka puolelta kohosi pensaikkojen ja ruohoston keskeltä, johon he
olivat kätkeytyneet, joukoittain tarmokkaan näköisiä ja omituisesti
puettuja metsästäjiä, jotka pian olivat tiheänä kehänä erämiehen
ympärillä.

Sattuma aiheutti, että ensimmäiset kasvot, jotka Uskollinen Sydän
huomasi, olivat Mustan Hirven ja Eusebion, jotka molemmat olivat olleet
aivan hänen lähellään.

"Oh!" sanoi hän ojentaen heille iloisesti kätensä, "ymmärrän kaikki,
ystäväni, kiitos, kiitos, tuhannet kiitokset sydämellisestä avustanne,
mutta, Jumalan kiitos, en tarvitse sitä enää."

"Sitä parempi", virkkoi Musta Hirvi.

"Oletteko siis onnellisesti päässyt noiden kirottujen punanahkojen
käsistä?" kysyi häneltä vanha palvelija kiihkeästi.

"Älkää puhuko pahaa comancheista", vastasi Uskollinen Sydän hymyillen,
"he ovat nyt veljiäni."

"Puhutko vakavasti", tiedusti Musta Hirvi, "oletko tosiaankin hyvissä
väleissä intiaanien kanssa?"

"Saatte itse sen todeta. Rauha on solmittu heidän, minun ja minun
ystävieni välillä. Jos haluatte, voin kyllä esittää teidät
toisillenne."

"Hitto soikoon! Nykyisissä olosuhteissa ei mikään voi olla meille
parempaa", sanoi Musta Hirvi, "ja koska kerran olet vapaa, niin voimme
nyt ryhtyä auttamaan toisia henkilöitä, jotka tällä hetkellä ovat
suuressa vaarassa ja luultavasti kipeästi kaipaavat apuasi."

"Mitä tarkoitat?" kysyi Uskollinen Sydän.

"Tarkoitan, että ne henkilöt, joille jo kerran olet tehnyt suuren
palveluksen, ovat tällä hetkellä preirierosvojoukon piirittäminä, joka
luultavasti kohta hyökkää heidän kimppuunsa, ellei se ole jo niin
tehnyt."

"Meidän on riennettävä heidän avukseen!" huudahti Uskollinen Sydän
kykenemättä hallitsemaan liikutustansa.

"Totta tosiaan! Se onkin meidän aikomuksemme, mutta tahdoimme ensin
vapauttaa sinut, Uskollinen Sydän. Olet liittomme sielu, ilman sinua
emme pystyisi aikaansaamaan mitään."

"Kiitos, ystäväni, mutta nyt olen vapaa, kuten itsekin voit nähdä. Ei
mikään enää pidätä meitä, lähtekäämme siis matkaan!"

"Anteeksi", puhkesi Musta Hirvi puhumaan, "mutta me joudumme tekemisiin
sangen voimakkaan roistojoukon kanssa. Rosvot, jotka tietävät, että
heillä ei ole sääliä odotettavana, taistelevat kuin tiikerit. Mitä
suurempi luku meitä on, sitä suuremmat ovat menestymisen
mahdollisuudet."

"Aivan niin! Mutta mihin tahdot puheellasi päästä?"

"Siihen, että koska olet nimessämme tehnyt rauhan comanchien kanssa,
niin voisi..."

"Olet oikeassa,. hiisi vie", keskeytti Uskollinen Sydän hänet
innostuen; "intiaanisoturit ovat varmaankin onnellisia, kun tarjoamme
heille tilaisuuden osoittaa kuntoaan. He ovat varmasti iloisia
saadessaan auttaa meitä retkellämme. Minä otan hoitaakseni sen asian,
seuratkaa kaikki minua. Esitän teidät uusille ystävillenne."

Erämiehet kokoontuivat neljäkymmentä miestä käsittäväksi tiheäksi
joukoksi.

Aseet oli rauhan merkiksi käännetty ylösalasin, ja kaikki lähtivät
metsästäjän jäljessä kulkemaan leiriin päin.

"Entä missä on äitini?" tiedusti Uskollinen Sydän rauhattomana
Eusebiolta.

"Hän on turvassa, Mustan Hirven majassa."

"Miten hän voi?"

"Hyvin, vaikka levottomuus häntä jäytää", vastasi vanhus; "äitinne on
nainen, joka elää vain sydämellään. Hänellä on suunnaton rohkeus,
suurimmatkaan ruumiilliset tuskat eivät häntä lannista, eikä hän enää
kärsi niistä julmista kidutuksista, joiden alaiseksi hän oli joutunut."

"Jumalan kiitos! Mutta häntä ei saa enää kauemmin pitää tappavassa
epävarmuuden tilassa. Missä on hevosesi?"

"Se on kätkettynä tänne läheisyyteen."

"Ota se ja lähde äitini luo, rauhoita häntä ja menkää molemmat Verdi
Gris-joen luolaan, jossa hän on turvassa kaikilta vaaroilta. Jäät sinne
hänen kanssaan. Luolan löytää helposti, se on aivan lähellä _kuolleen
bisonin_ kiveä. Kun olette saapuneet mainitulle paikalle, päästätte
irti rastreroni, jotka annan mukaanne. Ne vievät teidät suoraan
perille. Oletko ymmärtänyt?"

"Täydelleen."

"Lähde siis matkaan. Kas niin, nyt olemme saapuneet leiriin, sinua ei
täällä tarvita, kun sitävastoin läsnäolosi on siellä välttämätön."

"Minä lähden."

"Hyvästi."

"Näkemiin."

Eusebio vihelsi luokseen koirat, jotka hän sitoi nuoralla.
Puristettuaan vielä kerran nuoren miehen kättä hän lähti, kääntyi
oikealle ja painui jälleen metsään, kun taas erämiesten joukko tuli
tasangon reunalle, missä intiaanileiri oli.

Comanchit muodostivat jonkun askeleen päässä leirinsä ulkoreunasta
laajan puoliympyrän, jonka keskellä olivat heidän päällikkönsä.

Ottaakseen tulijat juhlallisesti vastaan he olivat pukeutuneet
koreimpiin pukuihinsa ja maalanneet itsensä, esiintyen täysissä
sotavarustuksissa.

Uskollinen Sydän käski joukon pysähtyä ja jatkaen yksin matkaansa
levitti bisoninnahan, jonka antoi tuulessa hulmuta. Kotkanpää erosi nyt
muista päälliköistä ja tuli erämiehen eteen antaen hänkin rauhan
merkiksi bisoninnahan hulmuta. Kun molemmat miehet olivat kolmen
askeleen päässä toisistaan, puhkesi Uskollinen Sydän puhumaan:

"Elämän Herra", sanoi hän, "näkee sydämiimme, hän tietää, että meidän
keskuudessamme tie on kaunis ja avoin ja että sanat, jotka rintamme
kuiskaa ja suumme ääntää, ovat vilpittömiä. Valkoihoiset erämiehet
tulevat punaisten veljiensä vieraiksi."

"Olkoot he tervetulleet", vastasi Kotkanpää sydämellisesti kumartaen
majesteettisen sirosti ja ylevästi, kuten on intiaanien tapana.

Kun nämä sanat oli lausuttu, kohottivat comanchit ja erämiehet aseensa
ilmaan, pitkällisesti huutaen ilosta.

Sitten luovuttiin kaikista muodollisista menoista, molemmat joukot
sekaantuivat toisiinsa ja sulivat niin pian yhteen, että muutaman
minuutin kuluttua oli enää vain yksi joukko.

Koska Uskollinen Sydän kuitenkin tiesi Mustan Hirven sanoista, kuinka
kalliita hetket olivat, vei hän Kotkanpään syrjään ja selitti hänelle
suoraan, mitä hän toivoi hänen heimoltaan.

Päällikkö hymyili kuullessaan pyynnön.

"Veljeni saa olla tyytyväinen", sanoi hän, "odottakoon hän hetken."

Jättäen nyt erämiehen seuran hän meni toisten päällikköjen luo.

Kuuluttaja nousi heti erään majan kuistille ja kutsui kovaa huutaen
kuuluisimmat soturit kokoukseen neuvostomajaan.

Uskollisen Sydämen pyyntöön suostuttiin yksimielisesti.
Yhdeksänkymmentä valiosoturia, joita Kotkanpää johti, määrättiin
seuraamaan erämiesten mukana ja toimimaan kaikin voimin, jotta heidän
retkensä onnistuisi.

Kun päällikköjen päätös tuli heimokunnan keskuudessa tunnetuksi, oli
ilo yleinen.

Liittoutuneiden tuli lähteä liikkeelle auringon laskiessa voidakseen
yllättää vihollisensa.

Noudattaen kaikkia niitä juhlallisuuksia, jotka ovat tavallisia
tällaisissa tapauksissa, tanssittiin suurta sotatanssia, jonka aikana
soturit lakkaamatta kertasivat kuorossa:

"_Wabuindam Kitshi manituu agarmissei hapith neatissum_!"

Mikä suomeksi kuuluu:

"Elämän Herra, katsele minua suosiollisesti, olet antanut minulle
rohkeuden avata suoneni."

Kun oltiin lähtökunnossa, valitsi Kotkanpää, joka tiesi, millaisten
vaarallisten vihollisten kimppuun hänen olisi hyökättävä, kaksikymmentä
soturia, joihin hän saattoi luottaa, ja lähetti heidät edeltäkäsin
vakoojiksi annettuaan heille _scolte wigwasia_ eli tuohta, niin että he
voisivat heti sytyttää tulen herättääkseen pääjoukon huomion hälytyksen
sattuessa.

Sitten hän huolellisesti tarkasti soturiensa aseet ja tyytyväisenä
tulokseen antoi lähtömerkin.

Comanchit ja erämiehet asettuivat peräkkäisjonoon, ja kukin osasto
asianomaisen päällikkönsä johdolla marssi leiristä, saattelevien
ystävien metsänreunaan asti toivottaessa heille onnea ja lausuessa
kehoituksen sanoja.

Tähän pieneen armeijaan kuului satakolmekymmentä rohkeata, täysin
aseistettua miestä, ja heitä komensivat päälliköt, joita mikään vaara
ei voinut saattaa epäröimään tai pyörtämään takaisin. Suurien, tummien,
avaruudessa raskaasti kiitävien pilvien lomitse aika ajoin pilkistävä
kuu siroitteli silloin tällöin vain kalpeata ja himmeätä valoaan, joka
kadotessaan vaikutti sen, että esineet näyttivät aavemaisilta.

Tuuli puhalteli puuskittain ja katosi syvänteihin ulvoen hiljaa ja
valittaen.

Yö oli ylipäätään niitä, jotka ihmissuvun historiassa näyttävät olevan
määrätyt näkemään kolkkoja murhenäytelmiä. Soturit marssivat
vaiteliaina. He näyttivät pimeässä aavejoukolta, joka oli noussut
haudoistaan, kiirehtien toimeenpanemaan nimetöntä työtä, jonka Jumala
oli kironnut ja jota yksistään yö saattoi varjollaan suojella.

Puoliyön aikaan lausuttiin pysähtymiskäsky hiljaisella äänellä.

Leiriydyttiin odottamaan vakoilijoita, joiden piti tuoda tietoja. Kukin
kietoutui vaatteihinsa niin hyvin kuin osasi ja laskeutui levolle sille
paikalle, missä oli, ollakseen valmiina ensimmäisen merkin kuullessaan.

Ei mitään tulia sytytetty.

Intiaanit, jotka luottavat tiedustelijoihinsa, eivät koskaan aseta
vahteja ollessaan sotaretkellä. Kului kaksi tuntia.

Meksikolaisten leiri oli korkeintaan kolmen mailin päässä, mutta
ennenkuin liittolaiset rohkenivat mennä lähemmäksi, tahtoivat päälliköt
päästä varmuuteen siitä, että tie oli vapaa. Siinä tapauksessa, että
asianlaita ei olisi niin ollut, halusivat he tietää, kuinka paljon oli
vihollisia, jotka sulkivat heiltä tien, ja millainen heidän
hyökkäyssuunnitelmansa näytti olevan. Kun Uskollinen Sydän
kärsimättömänä valmistautui itse menemään vakoiluretkelle, kuului
pensaikosta aluksi melkein huomaamatonta kahinaa, joka kuitenkin
vähitellen kasvoi, ja kaksi ihmistä tuli näkyviin.

Ensimmäinen oli yksi comanchitiedustelijoista, toinen oli tohtori.

Oppinut raukka oli säälittävässä tilassa.

Hän oli kadottanut tekotukkansa, vaatteet olivat siekaleina, kasvoilla
kuvastui kauhu, ja hänen koko olemuksensa ilmaisi kamppailun
silminnähtäviä jälkiä.

Kun hän tuli Kotkanpään ja Uskollisen Sydämen eteen, kaatui hän
suulleen maahan ja meni tajuttomaksi.

Häntä alettiin kiireesti hoitaa.



VI

Viimeinen hyökkäys


Lancerot, jotka olivat vahdissa suojavarustusten takana, ottivat
preirierosvot uljaasti vastaan.

Raivostuneena kapteeni Aguilarin kuolemasta kenraali, joka tiesi, että
hänellä ei ollut tällaisilta ihmisiltä mitään armoa odotettavissa, oli
päättänyt kaiken uhalla tehdä vastarintaa ja menettää henkensä,
ennenkuin antautuisi heidän käsiinsä.

Meksikolaisia, ottaen lukuun peonit ja oppaat, joihin tuskin uskalsi
luottaa, oli vain seitsemäntoista, miehiä ja naisia yhteensä.
Preirierosvoja oli ainakin neljäkymmentä. Lukumääräinen epäsuhde oli
siis sangen suuri piirittäjien ja piiritettyjen välillä, mutta leirin
vahvan aseman vuoksi, se kun sijaitsi kalliohuippujen keskellä, tuli
tämä epäsuhde vain osittain näkyviin, ja voimat olivat melkein
tasaväkiset. Kapteeni Uaktehno ei ollut hetkeäkään kuvitellut
vähäisiksi hyökkäyksen vaikeuksia, joita oli melkein mahdoton voittaa,
mikäli hyökkäyksen tuli tapahtua avonaiselta paikalta ja suojatta,
mutta hän oli arvellut voivansa yllättää vahdit, ja ennen kaikkea hän
oli luottanut Lörpön petokseen. Vain asianhaarain yllyttämänä hän,
raivostuneena kapteeni Aguilarin hänelle aiheuttamasta mieshukasta, oli
antanut hyökkäyskäskyn.

Mutta kun ensi kiihko oli mennyt ohi ja hän huomasi, kuinka häneltä
kaatui miehiä, voimatta kostaa ja valloittamatta tuumaakaan lisää alaa,
päätti hän, ei luopua piirityksestä, vaan siirtää hyökkäyksen
myöhemmäksi toivoen pääsevänsä parempaan tulokseen yön aikana
tehtävällä rohkealla äkkirynnäköllä tai viimeisenä hätäkeinona
saattamalla piiritetyt ennemmin tai myöhemmin nälkäkuoleman uhkaamiksi.

Hän luuli olevansa varma siitä, että oli mahdotonta saada keltään apua
näillä preirieillä, joilla tapaa vain kaikille valkoihoisille
vihamielisiä intiaaneja tai joitakin erämiehiä ja metsästäjiä, eivätkä
nämä välitä sekaantua asioihin, jotka eivät lainkaan koske heitä.

Tehtyään kerran päätöksen kapteeni pani sen heti täytäntöön.

Hän katsahti ympärilleen: tilanne oli edelleen sama. Äärimmäisin
ponnistuksinkaan eivät preirierosvot olleet kyenneet askeltakaan
etenemään ylös jyrkkää rinnettä, joka johti suojavarustuksille.

Heti kun joku rosvo ilmestyi näkyviin, saattoi meksikolaisen karbinista
lähtenyt kuula hänet vierimään alas.

Kapteeni antoi käskyn vetäytyä taaksepäin, ja sitä varten hän matki
preiriekoiran ulvontaa.

Taistelu lakkasi heti.

Seutu, jonka hetkistä aikaisemmin olivat tehneet niin eloisaksi
taistelevien huudot ja tuliaseiden laukaukset, vaipui äkkiä
täydelliseen hiljaisuuteen.

Heti kun miehet olivat keskeyttäneet tuhotyönsä, aloittivat
kondorikotkat, korpit ja urubu-linnut omansa.

Preirierosvojen jälkeen petolinnut. Se oli asianmukaista.

Kondorikotkia, korppeja ja urubuja tuli parvittain kiertelemään
ruumiiden ympärille, joista ne tappelivat keskenään kimeästi kirkuen.
Ne söivät ahneesti suuret määrät ihmislihaa aivan meksikolaisten edessä
viimemainittujen uskaltamatta tulla suojavarustustensa ulkopuolelle ja
pakosta pysyessä katselijoina petojen näin kauheata mässäystä pitäessä.

Rosvot kokoontuivat erääseen syvänteeseen kiväärinkantaman ulkopuolelle
leiristä ja laskivat lukumääränsä.

Heidän mieshukkansa oli ollut tavaton. Neljästäkymmenestä oli jäljellä
ainoastaan yhdeksäntoista.

Tuntia lyhyemmässä ajassa heistä oli kaatunut kaksikymmentäyksi miestä!
Siis enemmän kuin puolet koko joukosta.

Meksikolaisten keskuudessa, kapteeni Aguilaria lukuunottamatta, ei
ollut ainoatakaan kuollutta tai haavoittunutta.

Mieshukka, jonka preirierosvot olivat kärsineet, pani heidät
miettimään.

Useimmat olivat sitä mieltä, että oli peräydyttävä ja luovuttava
sellaisen yrityksen tuottamista eduista, joka vaati niin suuria
uhrauksia ja oli niin vakavien vaikeuksien takana. Kapteeni oli vielä
masentuneempi kuin hänen toverinsa. Jos hänen kannaltaan olisi ollut
kysymyksessä vain kullan ja timanttien hankkiminen, niin hän tietysti
empimättä olisi luopunut suunnitelmastaan, mutta häntä kannusti
toimintaan toinen, voimakkaampi syy, joka kiihoitti häntä saattamaan
seikkailun onnelliseen loppuun, olkoot sen muut seuraukset mitkä
hyvänsä.

Aarre, jota hän tavoitteli ja jonka arvoa ei voitu rahassa arvioida,
oli doña Luz, tuo nuori tyttö, jonka hän jo kerran oli Meksikossa
pelastanut roistojen käsistä ja johon hän tietämättään oli
hillittömästi rakastunut.

Meksikosta asti hän oli askel askeleelta seurannut tyttöä vaanien kuin
peto tilaisuutta ryöstääkseen tämän saaliin, jonka valtaamiseksi ei
mikään uhraus ollut liian kallis, ei mikään vaikeus näyttänyt liian
suurelta eikä mikään vaara voinut häntä pidättää.

Hän käyttikin roistojensa suostuttamiseksi kaikkia keinoja, jotka puhe
voi suoda innostuneelle miehelle, herättääkseen heissä jälleen
rohkeutta ja saattaakseen heidät yrittämään vielä yhtä rynnäkköä,
ennenkuin peräännyttäisiin ja lopullisesti luovuttaisiin tästä
yrityksestä.

Hänellä oli suuri työ saada heidät taivutetuiksi. Niinkuin aina käy
tällaisissa tapauksissa, olivat urhoollisimmat jo saaneet surmansa. Ne
jotka olivat jääneet henkiin, eivät tuntuneet olevan kovinkaan
halukkaita antautumaan saman kohtalon alaisiksi.

Hartaitten pyyntöjen ja uhkausten avulla hän kuitenkin sai roistoilta
kiskotuksi lupauksen jäädä seuraavaan päivään asti ja koettaa
ratkaisevaa hyökkäystä yöllä.

Kun rosvot ja kapteeni Uaktehno olivat tästä sopineet, käski
viimemainittu miestensä mahdollisimman hyvin kätkeytyä ja ennen kaikkea
olla aivan hiljaa, kunnes annetaan käsky, vaikka he huomaisivat
meksikolaisten suorittavan mitä liikkeitä hyvänsä. Kapteeni toivoi
pysyessään näkymättömissä voivansa synnyttää piiritetyissä sen
harhaluulon, että rosvot, muka kyllästyneinä tavattomiin
vastoinkäymisiinsä, olivat päättäneet luopua yrityksestä ja tosiaankin
menneet tiehensä.

Tuuma oli varsin ovela ja olikin vähällä johtaa tulokseen, jota sen
suunnittelija oli odottanut.

Mailleen menevän auringon punertava loiste väritti viimeisillä
säteillään puitten latvoja ja kallioiden huippuja, heräävä iltatuuli
teki ilman vilpoiseksi, ja aurinko oli juuri häviämäisillään
taivaanrannan taa purppuraiseen utuvuoteeseensa.

Illan rauhaa häiritsivät vain kannibaalipitojaan jatkavien ja ruumiista
repimistään lihanpalasista kamalasti riitelevien petolintujen
korviasärkevät huudot. Kenraali, jonka sydän oli pakahtua hänen
nähdessään tämän tuskastuttavan näytelmän ja ajatellessaan, että
kapteeni Aguilar, sankarillisella uhrautumisellaan pelastettuaan heidät
kaikki, joutuisi kauhean häväistyksen uhriksi, päätti olla jättämättä
heitteelle hänen ruumistaan ja maksoi mitä maksoi mennä sitä etsimään,
voidakseen hänet kunniallisesti haudata. Olisihan se vain viimeinen
kunnianosoitus tuolle onnettomalle nuorelle miehelle, joka ei ollut
epäröinyt uhrautuessaan hänen puolestaan.

Doña Luz, jolle hän ilmaisi aikeensa, ei voinut häntä vastustaa, vaikka
tiesi, mikä vaara siinä uhkasi.

Kenraali valitsi neljä rohkeinta miestä ja mennen suojavarustusten yli
astui heidän edellään sitä paikkaa kohti, missä onnettoman kapteenin
ruumis makasi.

Lancerot, jotka olivat jääneet leiriin, tarkkasivat tasankoa ollen
valmiina pontevasti suojelemaan rohkeita tovereitaan, jos heitä
häirittäisiin heidän hurskaassa työssään.

Ollen väijyksissä kallionhalkeamissa rosvot näkivät heidän jokaisen
liikkeensä, mutta varoivat ilmaisemasta läsnäoloaan. Kenraali saattoi
siis kaikessa rauhassa täyttää velvollisuutensa, eikä ollut vaikeata
löytää nuoren miehen ruumista.

Se makasi erään puun juurella pistooli kädessä, puukko toisessa, katse
tuimana ja hymy huulilla, ikäänkuin hän vielä henkensä menetettyäänkin
olisi uhmannut murhaajiaan.

Hänen ruumiinsa oli sananmukaisesti täynnä haavoja, mutta kummallisen
sattuman vuoksi, minkä kenraali iloisena pani merkille, eivät
petolinnut vielä olleet häneen kajonneet.

Lancerot nostivat ruumiin ristikkäin pantujen kiväärien päälle ja
palasivat kiireisin askelin leiriin.

Kenraali käveli jonkun matkan päässä heidän takanaan tarkaten ja
tähyillen näreikköjä ja pensaita. Ei kuulunut hiiskaustakaan,
kaikkialla vallitsi mitä täydellisin hiljaisuus. Preirierosvot olivat
menneet jättämättä muita jälkiä kuin kuolleensa, jotka he näyttivät
kerrassaan hylänneen.

Kenraali alkoi toivoa, että heidän vihollisensa olivat menneet
tiehensä, ja huokasi helpotuksesta.

Yö alkoi saapua nopeasti kuten tavallisesti. Kaikkien katseet olivat
tarkasti suunnattuina lanceroihin, jotka kantoivat kuollutta
upseeriansa, eikä kukaan huomannut pariakymmentä haamua, jotka ääneti
hiipivät kivien lomitse ja vähitellen lähestyivät leiriä, asettuen
väijyksiin sen likelle ja suunnaten hehkuvat katseensa sen
puolustajiin.

Kenraali käski laskea ruumiin leposijalle, joka kaikessa kiireessä oli
valmistettu, ja tarttuen lapioon hän itse halusi kaivaa haudan.

Kaikki lancerot kokoontuivat hänen ympärilleen nojaten kivääreihinsä.

Kenraali paljasti päänsä, otti rukouskirjan ja suoritti kovalla äänellä
hautausmenot, joihin hänen sisarentyttärensä ja muut läsnäolijat
hartaasti yhtyivät.

Oli jotakin suurenmoista ja liikuttavaa näissä perin yksinkertaisissa
juhlamenoissa keskellä erämaata, jonka tuhannet salaperäiset äänet
tuntuivat samanaikaisesti lausuvan rukouksen, tämän ylevän luonnon
helmassa, johon Jumalan käsi on niin näkyvästi jättänyt jälkensä.

Tuo valkohapsinen vanhus luki niin hartaana kuolinrukoukset nuorelle,
melkein lapselta tuntuneelle upseerivainajalle, joka hetkistä
aikaisemmin oli uhkunut elämää, ja hänen vieressään seisoivat
mietteissään nuori tyttö ja alakuloiset sotilaat, joita sama kohtalo
ehkä piankin uhkasi, mutta jotka tyyninä ja nöyrinä lämpimästi
rukoilivat surmansa saaneen puolesta. Tämän Korkeimman luo yössä
kohoava rukous, jota säesti iltatuulen valitteleva suhina puitten
oksissa, johdatti mieleen kristinuskon alkuajat, jolloin ahdistettuina
ja kätkeytymään pakoitettuina paettiin erämaahan, missä oltiin
lähempänä Jumalaa.

Ei mikään häirinnyt heitä suorittamasta tätä viimeistä palvelusta.

Sittenkun jokainen läsnäolevista oli vielä kerran alakuloisena
hyvästellyt kuollutta, laskettiin hänet hautaan käärittynä viittaansa,
hänen aseensa pantiin hänen viereensä, ja hauta luotiin umpeen.

Vain pieni kumpu, joka piankin tasaantuisi, osoitti sitä paikkaa, missä
ikuisiksi ajoiksi kätkettynä lepäsi uljaan miehen ruumis. Hänen siihen
asti tuntematon sankaruutensa oli äärimmäisen uhrauksen avulla
pelastanut ne, jotka olivat uskoneet hänelle turvallisuutensa
valvomisen.

Läsnäolijat hajaantuivat vannoen kostavansa hänen kuolemansa tai muussa
tapauksessa tekevänsä kuin hän.

Pimeys oli täydellisesti vallannut seudun.

Tehtyään vielä viimeisen kierroksen kenraali varmistuneena siitä, että
vahdit oli oikein asetettu paikoilleen, toivotti sisarentyttärelleen
hyvää yötä ja laskeutui nukkumaan poikittain sisäänkäytävän eteen hänen
telttansa ulkopuolelle.

Kolme tuntia kului ilman pienintäkään ääntä.

Äkkiä parikymmentä miestä paholaislegionan lailla syöksyi
suojavarustusten yli, ja ennenkuin hyökkäyksestä hämmästyneet vahdit
ehtivät ryhtyä vastarintaan, olivat he vangitut ja surmatut.

Preirierosvot olivat valloittaneet meksikolaisten leirin, ja heidän
mukanaan oli tullut murha ja ryöstö!



VII

Taistelu


Sakaalien lailla ulvoen ja aseillaan huitoen preirierosvot hyökkäsivät
leiriin.

Heti kun leiri oli vallattu, oli kapteeni antanut miestensä murhata ja
ryöstää mielin määrin. Kiinnittämättä heihin sen enempää huomiota hän
riensi telttaan.

Mutta sinne oli tie häneltä suljettu. Kenraali oli kerännyt luokseen
kuusi tai seitsemän miestä ja odotti roistoja pelkäämättä, varmasti
päätettyään antaa tappaa itsensä, ennenkuin sallisi kenenkään noista
kurjista koskea nuoreen tyttöön.

Nähdessään vanhan sotilaan, jonka silmä iski tulta, seisovan siinä
pistooli toisessa ja miekka toisessa kädessä, kapteeni mietti hetken.

Mutta hänen epäröintinsä kesti vain tuokion. Huudollaan hän keräsi
ympärilleen kymmenkunnan rosvoa.

"Tie auki!" ulvoi hän heiluttaen väkipuukkoaan.

"Antaa tulla vain!" vastasi kenraali purren raivoissaan viiksiään.

Molemmat miehet syöksyivät toistensa kimppuun, heidän miehensä tekivät
samoin, ja temmellys kävi yleiseksi.

Nyt syttyi kauhea ja armoton ottelu miesten välillä, jotka tiesivät,
että heillä ei kellään ollut sääliä odotettavana.

Kukin koetti antaa kuolettavia iskuja viitsimättä väistää niitä, joita
häneen itseensä suunnattiin, tyytyen kaatumaan, kunhan vain kaatuessaan
vei mukanaan edes yhden vastustajan.

Haavoittuneet koettivat nousta jälleen upottaakseen puukkonsa niiden
ruumiiseen, jotka vielä jatkoivat taistelua.

Tällaista tuimaa kamppailua ei siis voinut jatkua pitkälti. Kaikki
lancerot saivat surmansa, ja kenraalikin kaatui vihdoin kapteenin
sortamana, joka heittäytyi hänen päälleen ja sitoi hänet lujasti
vyöllään, niin että hänen oli enää mahdoton tehdä vastarintaa.

Kenraali oli vain kevyesti haavoittunut, sillä kapteeni oli määrätyistä
syistä, jotka hän yksin tiesi, tehokkaasti varjellut häntä taistelun
aikana, torjuen väkipuukollaan ne iskut, joita roistot kenraaliin
suuntasivat.

Hän tahtoi saada vihollisensa elävänä, ja siinä hän oli onnistunutkin.

Kaikki meksikolaiset olivat kaatuneet, se oli myönnettävä, mutta voitto
oli ollut rosvoillekin kallis. Enemmän kuin puolet heistä oli saanut
surmansa.

Kenraalin neekeripalvelija, jolla oli ollut aseenaan valtava, nuoren
puun tyvestä valmistettu kurikka, oli tehnyt kauan lujaa vastarintaa
niille, jotka yrittivät hänet nujertaa. Hän musersi armotta ne
houkkiot, jotka rohkenivat tulla liian lähelle hänen harvinaisen
kätevästi pitelemäänsä asetta.

Hänet oli vihdoin onnistuttu suopungilla sitoa kiinni ja kaataa
puolitukehduksissa maahan. Kapteeni oli pelastanut hänen henkensä,
juuri kun muuan rosvo jo kohotti kättään surmatakseen hänet.

Heti kun kapteeni huomasi, ettei kenraali voinut liikahtaakaan,
huudahti hän riemusta ja muistamatta edes tyrehdyttää verta, jota
juoksi kahdesta hänen saamastaan haavasta, hän hypähti kuin tiikeri yli
vihollisensa, joka voimatta mitään tehdä vääntelehti hänen jalkainsa
juuressa, ja tunkeutui telttaan.

Se oli tyhjä.

Doña Luz oli kadonnut!

Kapteenin mieli synkkeni.

Mitä oli tapahtunut nuorelle tytölle?

Teltta oli pieni, melkein aivan vailla huonekaluja. Sinne oli
mahdotonta kätkeytyä.

Puoliksi hajallinen vuode osoitti, että doña Luz yllätyksen sattuessa
oli nukkunut kaikessa rauhassa.

Hän oli kadonnut kuin hengetär jättämättä paostaan jälkiä.

Paon mahdollisuutta ei rosvo voinut käsittää, koska leiri oli vallattu
joka puolelta yhtaikaa.

Miten saattoi nuori tyttö, kavahdettuaan unestaan, olla niin uljas ja
niin neuvokas, että hän pakeni näin nopsasti ja kulki voittajien
välitse huomaamattomana, vaikka heidän ensimmäinen tehtävänsä oli ollut
vartioida kaikkia uloskäytäviä?

Kapteeni koetti turhaan keksiä ratkaisua tähän arvoitukseen.

Hän polki raivostuneena jalkaa ja tunnusteli veitsensä terällä
tavaramyttyjä, jotka olisivat voineet olla väliaikaisena piilopaikkana.
Kaikki tuloksetta!

Vakuutettuna siitä, että hänen tutkimuksensa teltassa eivät johtaisi
mihinkään tulokseen, hän riensi ulos, kuljeksien sinne tänne kuin
villipeto ja kuvitellen, että jos tytön jonkun ihmeen kautta oli
onnistunut päästä pakoon, olisi helppo löytää hänen jälkensä hänen
harhaillessaan yksin yöllä ja puolipukimissa erämaassa.

Ryöstö jatkui sillä välin nopeasti ja järjestelmällisesti
sekasorrossakin, niin että rosvojen käytännöllinen taito pääsi täysiin
oikeuksiinsa. Väsyneinä kaameasta työstään aukaisivat voittajat
puukoillaan täysinäisiä mezcalpulloja, ja nyt seurasivat ryöstöä ja
murhaamista hurjat juomingit.

Äkkiä kuului aivan läheltä kimakka ja kauhistuttava huuto, ja kuulasade
rätisi rosvojen päälle.

Yllätettyinä itse vuorostaan he tarttuivat aseisiinsa yrittäen
kokoontua yhteen.

Samassa ilmestyi joukko intiaaneja hyppien kuin jaguarit tavaramyttyjen
seassa, ja heidän kintereillään ryntäsi metsästäjäparvi, jonka
johtajina olivat Uskollinen Sydän, Ilomieli ja Musta Hirvi.

Rosvojen asema kävi pulmalliseksi.

Kapteeni, jonka huomiota nyt kiinnitti hänen väkeään uhkaava vaara,
luopui kaihomielin tuloksettomasta etsinnästään, johon oli antautunut,
ja ryhmittäen miehensä ympärilleen otti mukaansa ainoat kaksi vankiaan,
jotka hänellä oli, nimittäin kenraalin ja tämän neekeripalvelijan.
Käyttäen hyväkseen hälinää, joka eroittamattomasti kuuluu sellaisiin
äkkiyllätyksiin, hän käski miestensä hajaantua joka suunnalle siten
päästäkseen helpommin turvaan vastustajiensa laukauksilta.

Laukaistuaan kiväärinsä suoraan hyökkääjiään vastaan, mikä heissä
aiheutti jonkunlaista epäröimistä, preirierosvot pakenivat eri tahoille
kuin saastainen urubu-parvi ja katosivat yöhön.

Mutta paetessaankin kapteeni, joka oli jättäytynyt viimeiseksi
turvatakseen perääntymisen, koetti vielä etsiä nuoren tytön jälkiä,
mikäli se oli mahdollista hänen kiireisesti vetäytyessään poispäin,
mutta ei voinut huomata mitään.

Petyttyään näin toiveissaan kapteeni raivosi ja hautoi päässään mitä
kamalimpia suunnitelmia.

Uskollinen Sydän oli intiaanivakoilijalta ja varsinkin tohtorin
kertomuksesta saanut tietää hyökkäyksestä, jota oli leiriä vastaan
yritetty, ja heti lähtenyt matkaan saapuakseen niin aikaisin kuin
mahdollista meksikolaisille avuksi.

Onnettomuudeksi olivat erämiehet ja comanchit, nopeasta marssistaan
huolimatta, saapuneet liian myöhään pelastaakseen karavaanin.

Kun retken johtajat olivat päässeet selville rosvojen paosta, lähtivät
Kotkanpää ja hänen soturinsa ajamaan heitä takaa.

Jäätyään yksin leirin isännäksi, Uskollinen Sydän määräsi
toimeenpantavaksi yleisen etsinnän läheisissä pensaikoissa ja korkeassa
ruohossa, jota rosvot eivät olleet ehtineet aivan tarkasti tutkia,
sillä tuskin he olivat vallanneet leirin, kun heidät jo siitä
karkoitettiin.

Etsintä johti siihen, että löydettiin Phebe, doña Luzin nuori
palvelijatar, ja kaksi lanceroa, jotka olivat kätkeytyneet erään puun
onttoon runkoon. He tulivat kaikki esille puolikuolleina kauhusta,
Mustan Hirven ja muutamien erämiesten saattamina, jotka turhaan
koettivat heitä rauhoittaa ja herättää heissä rohkeutta.

Nuo miesparat luulivat olevansa rosvojen käsissä, ja Uskollisella
Sydämellä oli suunnaton työ koettaessaan saada heidät ymmärtämään, että
miehet, jotka he näkivät edessään, olivat tosin liian myöhään heidän
avukseen rientäneitä erämiehiä, jotka tietysti eivät aikoneet tehdä
heille mitään pahaa.

Heti kun he olivat hiukan tyyntyneet, meni Uskollinen Sydän heidän
kanssaan telttaan ja pyysi heitä lyhyesti kertomaan tapahtumat.

Nuorta mestitsityttöä, joka heti nähtyään, kenen kanssa oli
tekemisissä, oli saanut takaisin koko varmuutensa ja sitäpaitsi oli
tuntenut Uskollisen Sydämen, ei tarvinnut kahdesti käskeä. Muutamassa
minuutissa hän oli erämiehelle antanut tarkat tiedot kauheista
tapahtumista, joiden katsojana hän oli ollut.

"Onko siis kapteeni Aguilar surmattu?" kysyi erämies tytöltä.

"Oi, voi! On", vastasi nuori tyttö kaihoisasti huokaisten
muistellessaan upseeriparkaa.

"Entä kenraali?" kysyi erämies.

"Oh! Kenraaliko? Hän puolustautui kuin leijona ja kaatui vasta tehtyään
sankarillista vastarintaa."

"Onko hän kuollut?" tiedusti Uskollinen Sydän tuskallisesti
liikuttuneena.

"Ei, ei, hän on vain haavoittunut. Näin roistojen menevän ohitseni
vieden hänet mukanaan. Luulenpa hänen haavojensa olevan
vähäpätöisetkin, koska _ladronit_ -- varkaat -- taistelun aikana
säästelivät häntä."

"Sepä hyvä", lausui erämies ajattelevan näköisenä. Sitten hän tovin
kuluttua lausui empien ja äänen hieman väristessä; "Minne emäntänne
sitten on joutunut?"

"Emäntäni, doña Luz?"

"Niin, doña Luz, sen luulen olevan hänen nimensä, antaisin paljon
saadessani hänestä tietoja ja tietäessäni hänen olevan turvassa."

"Hän on turvassa ollessaan teitä lähellä", lausui sointuva ääni.

Ja doña Luz tuli näkyviin vielä kalpeana kokemistaan
mieltäjärkyttävistä tapahtumista, mutta tyynenä, hymy huulilla ja katse
säteilevänä.

Läsnäolijat eivät voineet pidättää hämmästynyttä liikettä nuoren naisen
näin odottamatta ilmestyessä.

"Ah, Jumalan kiitos!" huudahti erämies; "apumme ei ole siis ollutkaan
täysin hyödytön!"

"Ei", vastasi tyttö suloisesti ja lisäsi alakuloisena, surumielisyyden
kuvastuessa hänen kasvoillaan: "Kun nyt olen kadottanut hänet, joka oli
minulle isän sijaisena, niin pyydän teiltä suojelustanne, caballero."

"Sen lupaan, madame", lausui erämies lämpimästi. "Mitä tulee enoonne,
niin luottakaa minuun, minä tuon hänet takaisin luoksenne, vaikka se
maksaisi henkeni. Tiedättehän", lisäsi hän, "etten vasta tänään ensi
kertaa riennä avuksenne."

Kun ensi kiihtymys oli mennyt ohi, haluttiin saada tietää, miten nuoren
tytön oli onnistunut pelastua rosvojen etsinnästä.

Doña Luz kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut.

Nuori tyttö oli täysissä pukimissa heittäytynyt vuoteeseensa.
Levottomuus oli pitänyt häntä valveilla, salainen aavistus pakoitti
hänet olemaan varuillaan.

Kuullessaan rosvojen huudot hän epätoivo sydämessä nousi vuoteestaan ja
huomasi heti ensi silmäyksellä, että pakeneminen oli mahdotonta.

Katseltuaan kauhistuneena ympärilleen hän oli huomannut vaatteet, jotka
oli heitetty sikin sokin riippumattoon ja riippuivat siitä molemmin
puolin alas.

Silloin pisti hänen päähänsä ajatus, joka kirkkaan salaman tavalla
näytti tulleen taivaasta.

Hän pujahti näiden vaatteiden alle ja painautuen niin pieneksi kuin
suinkin saattoi, vetäytyi kokoon verkkomaton pohjaan korjaamatta
vaatteita järjestykseen.

Jumala oli suonut, ettei rosvopäällikkö etsiessään tyttöä kaikkialta
edes ajatellutkaan työntää kättään riippumattoon, joka näytti tyhjältä.

Sattuman kautta näin pelastuen hän oli jäänyt sinne tunnin ajaksi
kyyristyneenä ja tuntenut sellaista tuskaa, jota on mahdoton kuvailla.

Erämiesten saapuminen ja Uskollisen Sydämen ääni, jonka hän heti oli
tuntenut, olivat herättäneet hänessä toivoa. Hän oli tullut esille
kätköstään ja odottanut sopivaa hetkeä astuakseen esille.

Erämiehet ihmettelivät tätä yksinkertaista kertomusta, joka samalla oli
liikuttava, ja onnittelivat sydämellisesti nuorta naista hänen
rohkeudestaan ja mielenmaltistaan, joiden avulla hän oli pelastunut.

Kun leiriin oli saatu jälleen vähän järjestystä, lähestyi Uskollinen
Sydän doña Luzia.

"Madame", sanoi hän, "pian koittaa päivä, ja levättyänne muutaman
tunnin vien teidät äitini luo, joka on hurskas nainen. Kun hän tutustuu
teihin, niin en epäile, että hän alkaa rakastaa teitä kuin tytärtään.
Kun sitten olette päässyt turvaan, ryhdyn toimenpiteisiin saattaakseni
enonne teidän luoksenne."

Odottamatta nuoren tytön kiitoksia hän kumarsi kunnioittavasti ja
poistui teltasta.

Kun hän oli poistunut, huokasi doña Luz ja istuutui ajatuksiin vaipuen
jakkaralle.



VIII

Verdi Gris-joen luola


Oli kulunut kaksi päivää edellisessä luvussa kerrotuista tapauksista.

Viemme lukijan iltapäivällä kello kolmen ja neljän välillä Ilomielen
löytämään luolaan, johon Uskollinen Sydän oli järjestänyt
mieliasuntonsa.

Luolan sisäosa, jota valaisivat lukuisat, intiaanien kynttiläpuuksi
nimittämästä puusta valmistetut tulisoihdut, palaen kiinnitettyinä
kallioseinämiin lyhyiden välimatkojen päähän toisistaan, olisi asioihin
perehtymättömän vieraan mielestä, jos hän sattumalta olisi joutunut
sitä katselemaan, tuntunut maankiertäjien tyyssijalta tai
rosvoleiriltä.

Nelisenkymmentä erämiestä ja comanchisoturia oli hajaantuneina sinne
tänne. Muutamat nukkuivat, toiset polttelivat, eräät puhdistelivat
aseitaan ja jotkut taas kyykistyneinä parin kolmen rovion ympärille,
joiden yläpuolelle oli ripustettu patoja, paistoivat tavattoman isoja
hirvenlihapaloja.

Jokaisen luolaan johtavan käytävän suuta vartioksi kaksi miestä
liikkumatta, mutta silmät ja korvat tarkkaavaisina valvoen kaikkien
turvallisuutta.

Eräässä erillään olevassa luolanosassa, jonka eroitti muista
esiinpistävä suuri lohkare, keskusteli matalalla äänellä kaksi naista
ja yksi mies, jotka istuivat karkeasti veistetyllä jakkaralla.

Nuo kaksi naista olivat doña Luz ja Uskollisen Sydämen äiti. Mies, joka
heitä katseli poltellessaan maissinolkisilla imukkeilla jatkettuja
savukkeitaan ja väliin yhtyi keskusteluun huudahtaen milloin
hämmästyksestä, milloin ihailusta ja riemastuksesta, oli Eusebio, vanha
espanjalainen palvelija, jonka olemme usein maininneet tämän
kertomuksen kuluessa.

Tämä osasto oli tavallaan eristetty huone, ja sisäänkäytävän edessä
käveli edestakaisin toinen mies kädet selän takana, vihellellen
hampaittensa välitse jotakin säveltä, jonka arvatenkin nyt laati.

Hän oli Musta Hirvi.

Uskollinen Sydän, Kotkanpää ja Ilomieli olivat poissa.

Naisia näytti keskustelu suuresti kiinnostavan. Erämiehen äiti vaihtoi
tuontuostakin merkitseviä katseita vanhan palvelijansa kanssa, jonka
savuke oli sammunut, mutta joka vielä imi sitä koneellisesti
huomaamatta sen sammuneen.

"Niin", lausui vanha nainen pannen hartaana kätensä ristiin ja
kohottaen katseensa kohti korkeuksia, "huomaan, että Jumalan sormi
ohjaa tätä kaikkea."

"Oikein", vastasi Eusebio varmasti, "juuri hän on tehnyt kaikki."

"Sanokaahan, pikku rakkaani, eikö enonne, kenraali, ole kertaakaan koko
kahden kuukauden aikana, jonka matkanne on kestänyt, joko sanoilla tai
muuten antanut teidän tietää retkenne tarkoitusta?"

"Ei kertaakaan", vastasi doña Luz.

"Sepä ihmeellistä", mutisi vanha nainen.

"Tosiaankin ihmeellistä", toisti Eusebio koettaen uhallakin saada savua
lähtemään sammuneesta savukkeestaan.

"Mutta millä sitten enonne on kuluttanut aikaansa siitä saakka, kun
saavuitte preirielle?" tiedusteli äiti edelleen. "Suokaa anteeksi,
rakas lapseni, että teen teille näitä kysymyksiä, jotka varmaankin
saattavat teidät hämillenne, mutta joita ei millään tavoin herätä
uteliaisuus. Myöhemmin ymmärrätte minut ja saatte havaita, että vain
vilkas mielenkiinto, jota tunnen teitä kohtaan, on aiheena
kyselyihini."

"Sitä en lainkaan epäile, madame", vastasi doña Luz suloisesti
hymyillen. "Koetan siis parhaani mukaan vastata kysymyksiinne.
Preirielle saavuttuamme enoni on ollut alakuloinen ja huolestunut. Hän
etsi eräelämään tottuneiden miesten seuraa, ja tavatessaan jonkun
heistä hän jäi pitkäksi aikaa keskustelemaan hänen kanssaan ja tekemään
kysymyksiään."

"Ja mitä hän heiltä tiedusteli, lapseni, muistatteko?"

"Hyvä Jumala, madame, tunnustan häpeäkseni teille", vastasi nuori tyttö
kevyesti punastuen, "etten kiinnittänyt suurtakaan huomiota niihin
keskusteluihin, jotka, niin ainakin luulin, liikuttivat minua sangen
vähän. Minä, lapsirukka, jonka elämä tähän asti on kulunut ikävästi ja
yksitoikkoisesti ja joka olen nähnyt maailmaa vain luostarini
ikkunaristikkojen lävitse, ihailin suurenmoista luontoa, joka kuin
taikaiskusta oli noussut eteeni. Silmäni eivät jaksaneet kylliksi
katsella näitä ihmeellisyyksiä, ja ihailin Luojaa, jonka ääretön voima
oli äkkiä minulle paljastunut."

"Puhutte totta, rakas lapseni, suokaa anteeksi kysymykseni, jotka
väsyttävät teitä ja joiden kannattavuutta ette saata ymmärtää", lausui
hyväntahtoinen nainen suudellen häntä otsalle. "Jos haluatte, voimme
puhua muista asioista."

"Niinkuin vain tahdotte, madame", vastasi nuori tyttö antaen hänelle
vastasuutelon, "minä olen iloinen saadessani keskustella kanssanne, ja
minkä aiheen valinnettekin, herättää se suuresti mielenkiintoani."

"Mutta mehän lörpöttelemme yhtä mittaa ajattelematta poikaraukkaani,
joka yhä on poissa lähdettyään tänä aamuna ja jonka sen mukaan, mitä
hän minulle lausui, pitäisi olla jo nyt palannut."

"Oh! Kunhan hänelle ei vain olisi tapahtunut mitään onnettomuutta",
huudahti doña Luz säikähtyneenä.

"Herättääkö hän siis hiukan teidänkin myötätuntoanne?" kysäisi vanha
nainen hymyillen.

"Ah, madame, voisiko olla toisin niiden palvelusten jälkeen, jotka hän
on meille tehnyt ja joita hän vielä meille tekee, siitä olen varma",
vastasi tyttö liikuttuneena helakan punan kohotessa hänen poskilleen.

"Poikani on luvannut vapauttaa enonne. Voitte olla varma siitä, että
hän pitää sanansa."

"Niin, sitä en epäile ollenkaan, madame. Oi, mikä ylevä ja suuri
luonne!" huudahti tyttö innostuneesti. "Kuinka hyvin sopiikaan hänelle
Uskollisen Sydämen nimi!"

Vanha nainen ja Eusebio katsoivat hänen hymyillen. He olivat onnellisia
huomatessaan nuoren tytön innostuksen.

Doña Luz huomasi, kuinka tarkkaavaisesti he häntä katselivat, keskeytti
hämmästyneenä puheensa ja painoi päänsä alas punastuen yhä enemmän.

"Oi!" sanoi vanha nainen tarttuen hänen käteensä, "jatkakaa, rakas
lapsi, olen ihastunut kuullessani teidän puhuvan tuolla tavalla
pojastani. Niin", lisäsi hän surullisena ja ikäänkuin puhuen itsekseen,
"niin, hänellä on suuri ja ylevä luonne. Kuten kaikkia valioluonteita,
on häntäkin väärin arvosteltu. Mutta kärsivällisyyttä, Jumala vain
koettelee, kerran on tuleva päivä, jolloin hänelle suodaan oikeutta
kaikkien edessä."

"Onko hän ehkä onneton?" rohkeni nuori tyttö arasti kysäistä.

"Sitä en voi sanoa, lapseni", vastasi äitiparka pidätetysti huokaisten,
"kuka tässä maailmassa saattaa olla onnellinen? Jokaisella on omat
huolensa kestettävinään, Kaikkivoipa mittaa kullekin taakan hänen
voimiensa mukaan."

Luolassa kuului jotakin hälinää, ja useita miehiä astui sisään.

"Täällä tulee poikanne, madame", lausui Musta Hirvi.

"Kiitos, ystäväni", vastasi nainen.

"Kah, sepä hauskaa!" sanoi doña Luz nousten riemastuneena seisaalle.

Mutta häveten tätä harkitsematonta tekoaan nuori tyttö vaipui hämillään
ja kovin punastuen takaisin istumaan.

Uskollinen Sydän saapui tosiaankin, mutta hän ei ollut yksin. Ilomieli
ja Kotkanpää olivat hänen seurassaan samoin kuin useita muita
erämiehiä.

Heti luolaan saavuttuaan suuntasi nuori mies kiireesti askeleensa
suoraan siihen osaan, missä hänen äitinsä oli. Hän suuteli tätä otsalle
ja kääntyen sitten doña Luzin puoleen tervehti hiukan hämillään, mikä
ei ollut hänelle luonteenomaista eikä jäänyt vanhalta naiselta
huomaamatta.

Nuori tyttö vastasi tervehdykseen yhtä hämmentyneenä.

"Kas niin", lausui Uskollinen Sydän hilpeällä äänellä, "onko teidän
ollut kovinkin ikävä minua odotellessanne, jalot vankini? Aika on
varmaankin tuntunut teistä hirvittävän pitkältä täällä luolassa. Suokaa
anteeksi, että olen karkoittanut teidät tähän vastenmieliseen asuntoon,
doña Luz, teidät, jotka olette syntynyt asumaan loistavissa
palatseissa. Valitettavasti tämä on minun paras asuntoni."

"Lähellä sen miehen äitiä, joka on pelastanut henkeni", vastasi nuori
tyttö ylevästi, "tunnen asuvani kuin kuningatar, asukoon hän sitten
missä tahansa."

"Olette tuhannesti liian hyvä, madame", sopersi erämies, "saatatte
minut todella hämilleni."

"No niin, poikani", keskeytti vanha nainen ilmeisesti johtaakseen
toiseen suuntaan keskustelun, joka alkoi muuttua nuorille vaikeaksi,
"mitä olette tehneet tänään? Onko teillä hyviä uutisia meille? Doña Luz
on niin levoton kuin olla saattaa enonsa vuoksi ja palaa halusta saada
nähdä hänet jälleen."

"Ymmärrän neidin levottomuuden", vastasi erämies. "Toivon voivani sen
kohta poistaa, vaikka emme ole saaneet tänään suuriakaan aikaan, kun
rosvojen jälkiä on ollut mahdoton löytää. Kaikeksi onneksi tapasimme
palatessamme jonkun matkan päässä luolasta tohtorin, joka uskollisena
tottumuksilleen etsiskeli kasveja kallionrotkoista. Hän kertoi meille
nähneensä epäilyttävän näköisen miehen kiertelevän näitä seutuja.
Lähdimme heti etsiskelemään ja tapasimme todellakin erään henkilön,
jonka otimme vangiksi ja joka on meillä mukanamme."

"Siinä näette, hyvä herra", lausui doña Luz hiukan vallattomasti, "että
on hyötyäkin kasvien keräämisestä. Rakas tohtorimme on kaiken
todennäköisyyden mukaan tehnyt suuren palveluksen."

"Vaikkei sitä aikonutkaan", huomautti Uskollinen Sydän naurahtaen.

"En väitäkään vastaan", myönsi nuori tyttö leikillisesti, "mutta ilman
kasvientutkijaa ei teillä nyt olisi miestä vankinanne. Kasveille olette
siis velvollinen antamaan tunnustuksen."

"Kasvien etsinnällä on hyvät puolensa, se on tunnustettava, mutta
kullakin asialla olkoon aikansa. Tahtomatta moittia sanon, että tohtori
ei aina ole osannut yhtä hyvin valita aikaansa."

Huolimatta vakavista tapahtumista, joihin nämä sanat viittasivat, eivät
läsnäolevat voineet pidättäytyä hymyilemästä kovaonnisen oppineen
kustannuksella.

"No niin, no niin", lausui doña Luz, "en tahdo, että tohtorirukkani
kimppuun hyökätään. Hänelle on ollut kylliksi suurena rangaistuksena
muistamattomuudestaan se syvä suru, joka häntä on vaivannut tuon
kohtalokkaan päivän jälkeen."

"Olette oikeassa, neiti, en puhu siitä enää. Nyt pyydän teiltä lupaa
saada poistua luotanne, sillä toverini ovat suorastaan kuolla nälkään.
Kunnon väkeni odottaa minua aloittaakseen aterian."

"Mutta", kysyi Eusebio, "mitä aiotte tehdä miehelle, jonka pidätitte?"

"En vielä tiedä. Heti syötyäni ryhdyn häntä kuulustelemaan ja
luultavasti hänen vastauksensa määräävät toimintani hänen suhteensa."

Padat nostettiin tulelta, hirvenliha leikattiin viipaleiksi, ja
erämiehet ja intiaanit istuutuivat veljellisesti toistensa viereen ja
söivät hyvällä ruokahalulla.

Vain naisille tarjottiin erikseen ruokaa heidän osastossaan, ja Eusebio
hoiti hovimestarin arkaluontoisia tehtäviä niin huolellisesti ja
vakavasti kuin arvokkaammassakin ympäristössä.

Mies, joka oli pidätetty luolan lähistöltä, oli jätetty kahden
luotettavan, hampaisiin asti aseistetun erämiehen vartioitavaksi, jotka
eivät hellittäneen hänestä silmiään. Mutta mies ei mitenkään näyttänyt
ajattelevan pakoonpääsyä. Hän päinvastoin kävi reippaasti käsiksi
ruokaan, jota oli huomattu asettaa hänen eteensä.

Heti kun ateria oli päättynyt, vetäytyivät päälliköt syrjään ja
juttelivat keskenään matalalla äänellä muutaman minuutin ajan.

Sitten tuotiin vanki Uskollisen Sydämen määräyksestä esille ja
valmistauduttiin pitämään kuulustelua.

Mies, johon tuskin tähän asti oli katsottu, tunnettiin heti, kun hän
oli päälliköiden edessä, jotka eivät voineet pidättää hämmästynyttä
liikettä.

"Kapteeni Uaktehno!" mutisi Uskollinen Sydän ällistyneenä.

"Minä juuri, hyvät herrat", vastasi preirierosvo kopean ivallisesti;
"mitä teillä on minulta kysyttävää? Olen valmis vastaamaan."



IX

Oveluutta


Kuulumattoman röyhkeätä oli kapteenin tulla kaiken nyt tapahtuneen
jälkeen näin ilman ankaraa vastarintaa antautumaan miesten valtaan,
jotka eivät empisi kostaa hänelle verisesti.

Erämiehet olivatkin ihmeissään rosvon käyttäytymisestä ja alkoivat
epäillä siinä ansan piilevän. Heidän hämmästyksensä yhä lisääntyi, kun
he ajattelivat rosvon yrittämän tempun vakavuutta.

He ymmärsivät varsin hyvin saaneensa hänet vangikseen vain sen vuoksi,
että hän itse oli niin tahtonut ja että häntä pakoitti näin toimimaan
jokin pätevä syy, varsinkin koska hän niin huolellisesti oli peittänyt
jälkensä kaikilta ja etsinyt itselleen niin vaikeasti löydettävän
tyyssijan, että tarkkavainuiset intiaanitkin, joita tavallisesti ei
mikään voi johtaa harhaan, olivat luopuneet etsimästä häntä sen
pitemmälti.

Mitä hän aikoi tehdä näiden leppymättömien vihollistensa parissa? Mikä
oli se pätevä syy, joka oli voinut saattaa hänet tekemään niin
uhkarohkean teon, että itse antautui vangiksi?

Näin kysyivät erämiehet itseltään tarkastellessaan häntä täynnä
uteliaisuutta ja mielenkiintoa, jota väkisinkin herättää pelkäämätön
mies, kun hän suorittaa hurjanrohkean työn, olkoon hänen kuntonsa laita
muuten miten hyvänsä.

"Kuulkaapa", lausui hänelle Uskollinen Sydän tovin kuluttua, "koska
kerran olette antautunut käsiimme, ette varmaankaan kieltäydy
vastaamasta kysymyksiin, jotka katsomme sopiviksi teille tehdä."

Selittämätön hymy väreili rosvon kalpeilla ja ohuilla huulilla.

"En ainoastaan myönny vastaamaan", vastasi hän tyynellä ja selvällä
äänellä, "vaan vieläpä, jos sen sallitte, menen kysymyksienne edellekin
kertomalla itse vapaaehtoisesti kaikki, mitä on tapahtunut.
Kertomukseni valaisee teille, siitä olen varma, moniaita seikkoja,
jotka ovat jääneet hämäriksi ja joita te turhaan olette koettaneet
itsellenne selvittää."

Hämmästyksen mutinaa kuului erämiesten riveistä. He olivat vähitellen
tulleet lähemmäksi ja kuuntelivat nyt tarkkaavaisina.

Kohtaus muodostui oudoksi. Siitä näytti tulevan mielenkiintoisempi kuin
saattoi odottaa.

Uskollinen Sydän mietti hetken. Sitten hän lausui kääntyen rosvon
puoleen:

"Tehkää niin, me kuuntelemme."

Kapteeni kumarsi. Hän aloitti leikillisellä äänellä kertomuksensa, ja
kun hän oli ehtinyt leirin valtaukseen asti, jatkoi hän:

"Se oli sievästi tehty, eikö niin, hyvät herrat? Varmaankin teillä on
sen johdosta vain kohteliaisuuksia minulle lausuttavana, teillä, jotka
olette mestareita samanlaisissa hommissa. Mutta yksi asia on teille
tuntematon, ja sen minä teille nyt sanon. Meksikolaisen kenraalin
rikkauksien ryöstäminen oli minulle vain toisarvoisen tärkeä, minulla
oli toinen päämäärä, jonka tahdon teille ilmaista, halusin saada
käsiini doña Luzin. Meksikosta asti olen askel askeleelta seurannut
retkikuntaa. Olin lahjonut sen oppaan, Lörpön, entisen toverini.
Luovuttaen seuralaisilleni kullan ja jalokivet halusin saada haltuuni
vain nuoren tytön."

"Ahaa! Mutta ammuitte ohi maalin, mikäli minusta tuntuu", keskeytti
Ilomieli hänet ivallisesti hymyillen.

"Niinkö luulette?" vastasi toinen yhä varmana. "Itse asiassa olette
kyllä oikeassa, tällä kertaa olen ampunut harhaan, mutta vielä ei ole
viimeinen sana lausuttu enkä kenties aina epäonnistu."

"Puhutte täällä preirien sadanviidenkymmenen parhaimman kiväärin
keskellä tästä inhoittavasta tuumasta yhtä luottavaisesti kuin jos
olisitte turvassa rosvojoukkueenne keskuudessa kätkeytyneenä jonkun
tuntemattoman pesänne perukkaan, kapteeni. Se on suurta typeryyttä tai
sitten harvinaista röyhkeyttä", lausui Uskollinen Sydän ankarasti.

"Hehheh! Vaara ei minuun nähden ole niinkään suuri kuin koetatte
minulle luulotella. Tiedättehän, että olen mies, jota ei ole niin
helppo säikähdyttää. Älkäämme siis enää uhkailko, vaan keskustelkaamme,
jos se teitä miellyttää, kuin vakavat miehet."

"Me kaikki, metsästäjät, erämiehet ja intiaanisoturit, jotka olemme
kokoontuneet tähän luolaan, olemme oikeutetut yhteisen turvallisuutemme
nimessä sovelluttamaan teihin rajaseutujen lakia, silmä silmästä,
hammas hampaasta, koska olemme tavanneet teidät teosta ja saaneet
varmat todistukset, vieläpä oman tunnustuksenne perusteella,
varkaudesta, murhista ja ryöstöyrityksestä. Tätä lakia tahdomme
sovelluttaa teihin nyt heti. Mitä teillä on sanottavana
puolustukseksenne?"

"Kukin asia aikanaan, Uskollinen Sydän. Pian joudumme kyllä siihenkin,
mutta kuunnelkaa loppuun, mitä minulla on teille sanottavana. Olkaa
levollinen, se aiheuttaa vain jonkun minuutin viivästyksen. Aion itse
käydä käsiksi tuohon asiaan, josta teillä näkyy olevan niin paljon
sydämellänne asettuessanne omin luvin tuomariksi tähän erämaahan."

"Se laki on yhtä vanha kuin tämä maailmakin, juontaen juurensa itse
Jumalasta. Jokaisen kunniallisen ihmisen velvollisuus on käydä pedon
kimppuun, kun se tulee hänen tielleen."

"Vertauksenne ei ole kovinkaan mairitteleva", vastasi rosvo
hämmästymättä, "mutta minä en ole herkkä närkästymään enkä loukkaannu
siitä ollenkaan. Aiotteko kerta kaikkiaan antaa minun puhua?"

"No puhukaa sitten, kunhan kerrankin pääsisitte loppuun."

"Juuri sitä haluankin. Kuulkaa siis, mitä sanon: Jokainen tässä
maailmassa käsittää elämän omalla tavallaan, muutamat vapaamielisesti,
toiset taas katsovat asioita ahtaammalta näkökannalta. Mitä minuun
tulee, niin unelmani on vetäytyä muutaman vuoden päästä jonkun ihanan
meksikolaisen maakuntamme perukkaan elääkseni vaatimattoman mukavasti.
Näettehän, etten ole kunnianhimoinen. Muutamia kuukausia sitten sain
useilla varsin tuottavilla liiketoimilla, jotka olin rohkeasti ja
näppärästi preiriellä suorittanut, kootuksi jokseenkin pyöreän summan,
jonka uskollisena tottumuksilleni päätin edullisesti sijoittaa
voidakseni myöhemmin saavuttaa edes vaatimattoman mukavuuden, kuten
olen teille maininnut. Matkustin Meksikoon tallettaakseni
varani erääseen siinä kaupungissa toimivaan ranskalaiseen
pankkiiriliikkeeseen, joka on sijoittanut ne edullisesti minun
hyödykseni ja jota voin teille suositella tarpeen tullen
käytettäväksi."

"Mitä tämä suunsoitto meihin kuuluu?" keskeytti Uskollinen Sydän
loukkaantuneena. "Pidättekö meitä pilkkananne, kapteeni?"

"Ei vähintäkään, minä jatkan. Meksikossa johti sattuma minut kohtaamaan
doña Luzin, ja tein hänelle verrattain suuren palveluksen."

"Tekö?" huudahti Uskollinen Sydän raivostuneena.

"Miksi en minä?" vastasi toinen. "Asia on muuten varsin yksinkertainen.
Vapautin näet hänet neljän rosvon käsistä näiden paraillaan
tunnontarkasti ryöstäessä häntä, näin hänet ja rakastuin
silmittömästi."

"No no", ärjäisi metsästäjä punastuen harmista, "tämä menee jo liian
pitkälle. Doña Luz on vielä nuori tyttö, josta on puhuttava vain
suurimmalla kunnioituksella. En siedä, että häntä minun läsnäollessani
häväistään."

"Olemme ehdottomasti samaa mieltä", vastasi toinen, "mutta kuitenkin on
aivan totta, että rakastuin häneen, aloin hankkia hänestä tietoja, sain
kuulla, kuka hän oli, että hän pian joutuisi matkalle, ja hänen
lähtöpäiväänsä asti minulla oli hyvä onni pelissä. Silloin tein
suunnitelmani, joka, kuten äsken aivan oikein huomautitte, on mennyt
täydellisesti myttyyn, mutta josta en kuitenkaan luovu vieläkään."

"Me kyllä tuotapikaa toimitamme sen hyvään kuntoon."

"Ja siinä teette oikein, jos sen kykenette aikaansaamaan."

"Nyt olette kai jo lopettanut."

"En vielä, jos sallitte, mutta nyt on doña Luzin välttämättömästi
oltava läsnä kuullakseen, mitä minulla vielä on sanottavana. Hänestä
yksinomaan riippuu, onnistunko tehtävässäni, jonka vuoksi olen tullut
luoksenne."

"En ymmärrä teitä."

"Tarpeetonta onkin, että te tällä hetkellä ymmärrätte minua, mutta
olkaa varma siitä, Uskollinen Sydän, että saatte aivan heti kuulla
arvoituksen ratkaisun."

Koko tämän pitkän keskustelun aikana ei preirierosvo ollut hetkeksikään
menettänyt mielentyyneyttään, ivallista ilmettään, pilkallista
äänensävyään ja vapaata käytöstapaansa, jotka saattoivat erämiehet
ymmälle.

Hän muistutti pikemmin seuramiestä, joka oli tullut tervehdyskäynnille
maalaisnaapuriensa luokse, kuin vankia, joka on vähällä joutua
ammutuksi, eikä näyttänyt välittävän tuon taivaallista siitä vaarasta,
jonka alaisena oli. Heti puhumasta lakattuaan ja erämiesten alkaessa
neuvotella matalalla äänellä ryhtyi hän kiertämään savuketta, jonka
sitten sytytti ja poltti kaikessa rauhassa.

"Doña Luzilla", lausui vihdoin Uskollinen Sydän huonosti salaten
kärsimättömyytensä, "ei ole mitään tekemistä näissä neuvotteluissa.
Hänen läsnäolonsa ei ole välttämätön."

"Erehdytte täydellisesti, hyvä herra", vastasi rosvo levollisesti
puhaltaen savupilven, "hänen läsnäolonsa on välttämätön seuraavista
syistä: ymmärrätte aivan hyvin, eikö niin, että olen liian viisas kettu
antautuakseni noin vain ehdoin tahdoin käsiinne, ellei takanani olisi
joku, jonka henki vastaa omasta hengestäni. Tuo joku on nuoren tytön
eno. Ellen ole puoliyöhön mennessä palannut pesääni, jolla nimellä te
asuntoani kunnioitatte, kunnon toverieni joukkoon, niin se korkea herra
ammutaan kymmenen minuuttia yli kaksitoista."

Erämiehet vapisivat raivosta.

"Tiedän sangen hyvin", jatkoi rosvo, "että te henkilökohtaisesti ette
paljonkaan piittaa tuon kunnon kenraalin hengestä ja että
jalomielisesti uhraisitte sen minun henkeäni vastaan, mutta kaikeksi
onneksi minulle ei doña Luz, siitä olen varma, ole samaa mieltä kuin
te, vaan panee suuren arvon enonsa henkeen. Olkaa siis niin
ystävällinen ja pyytäkää häntä saapumaan tänne, jotta hän saisi kuulla
ehdotuksen, joka minulla on hänelle esitettävänä. Aika kuluu, matka
täältä leiriin on pitkä. Jos saapuisin liian myöhään, olisitte te
yksinänne vastuunalaiset onnettomuuksista, jotka tämä epätahallinen
viivytykseni voisi aiheuttaa."

"Tässä olen, hyvä herra", sanoi doña Luz astuen esille.

Hän oli joukon keskelle kätkeytyneenä kuullut kaikki, mitä oli puhuttu.

Rosvo heitti pois puoleksi polttamansa savukkeen, kumarsi kohteliaasti
nuorelle tytölle ja tervehti häntä kunnioittavasti.

"Olen onnellinen, hyvä neiti", lausui hän, "kunniasta, jonka
suvaitsette minulle suoda."

"Jättäkää ivalliset kohteliaisuutenne. Kuuntelen teitä. Mitä teillä on
minulle sanottavana?"

"Arvostelette minua väärin, neiti", vastasi rosvo, "mutta toivon
myöhemmin voivani päästä entiseen arvooni silmissänne. Ettekö siis
tunne minua? Luulin jättäneeni mieleenne paremman muiston."

"Mahdollista kyllä, olen kenties eräänä ajanjaksona säilyttänyt teistä
hyvän muiston", vastasi nuori tyttö innostuen, "mutta senjälkeen, mitä
on tapahtunut muutama päivä sitten, en voi teissä huomata muuta kuin
pahantekijän."

"Puheenne on julmaa."

"Suokaa anteeksi, jos se saattaa teitä loukata, mutta en ole vielä
täydellisesti toipunut kauhusta, jota minussa herätitte ja jota
kartuttaa tämänpäiväinen käyttäytymisenne, sensijaan että se vähentäisi
sitä. Suvaitkaa siis pitemmittä puheitta ilmoittaa minulle
aikomuksenne."

"Olen epätoivoissani, kun ymmärrätte minua noin huonosti, neiti.
Lukekaa kaikki mitä on tapahtunut, sitä rukoilen teiltä, minussa
virinneen intohimon rajuuden syyksi ja uskokaa..."

"Hyvä herra, te loukkaatte minua!" keskeytti nuori tyttö hänet
ojentautuen ylevästi. "Mitä yhteistä voi olla minun ja rosvopäällikön
välillä?"

Kun rosvo kuuli tämän verisen herjauksen, nousi kuumeen puna hänen
kasvoilleen. Hän pureskeli raivoissaan viiksiään, mutta hilliten
itsensä kätki sydämensä pohjaan kaikki kuohuttavat tunteet ja vastasi
tyynellä ja kunnioittavalla äänellä:

"Olkoon niin, neiti. Musertakaa minut, olen sen ansainnut."

"Lausuaksenneko minulle näitä ylimalkaisia puheenparsia te olette
katsonut läsnäoloni välttämättömäksi? Siinä tapauksessa katsotte kai
parhaaksi, että nyt poistun. Minunsäätyiseni tyttö ei ole tottunut
sellaisiin tapoihin eikä kääntämään korvaansa sellaisille puheille."

Hän liikahti lähteäkseen Uskollisen Sydämen äidin luokse, joka
puolestaan lähestyi häntä.

"Vielä silmänräpäys, neiti", huudahti rosvo rajusti. "Koska halveksitte
pyyntöjäni, niin kuulkaa käskyni!"

"Käskynnekö!" kiljahti erämies syöksyen hänen eteensä. "Oletteko
unohtanut, missä olette, heittiö?"

"No, no! Pois uhkaukset, hyvät isäntäni", jatkoi rosvo sointuvalla
äänellä, pannen kädet ristiin rinnalleen, ojentaen päänsä pystyyn ja
suunnaten läsnäoleviin syvintä halveksumista kuvastavan katseen,
"tiedättehän hyvin, että minulle ette voi mitään, ettei
hiuskarvaanikaan saa kajota."

"Tuo on jo liikaa!" huudahti Uskollinen Sydän.

"Seis, Uskollinen Sydän", sanoi doña Luz asettuen hänen eteensä, "mies
ei ole raivonne arvoinen. Onpa näin parempikin, hän on ainakin mainio
roistona, kun on heittänyt pois naamionsa!"

"Niin, olen heittänyt pois naamioni!" karjaisi rosvo raivostuneena,
"kuulkaa siis, mitä sanon, narrimainen tyttöseni. Kolmen päivän
kuluttua tulen takaisin. Näettehän, että olen hyväsydäminen", lisäsi
hän kaameasti hymyillen. "Annan teille ajatusaikaa. Ellette silloin
suostu tulemaan kanssani, joutuu enonne mitä kauheimman kidutuksen
uhriksi ja viimeiseksi muistoksi itsestäni lähetän teille hänen
päänsä."

"Hirviö!..." huudahti nuori tyttö epätoivoisena.

"Päättäkää siis!" lausui rosvo kohauttaen olkapäitään ja nauraen
paholaisen naurua. "Kukin rakastaa omalla tavallaan, ja minä olen
vannonut, että te tulette vaimokseni."

Mutta nuori tyttö ei voinut häntä enää kuunnella. Tuskan vallassa hän
oli tajuttomana vaipunut metsästäjän äidin ja Eusebion käsivarsille
heidän kiirehdittyään häntä tukemaan.

"Riittää jo!" lausui Uskollinen Sydän hirvittävällä äänensävyllä,
laskien kätensä rosvon olkapäälle, "kiittäkää Jumalaa, joka sallii
teidän ehein nahoin poistua luotamme!"

"Kolmen päivän kuluttua, tähän samaan aikaan, saatte jälleen nähdä
minut luonanne, hyvät isäntäni", sanoi rosvo halveksien.

"Siihen mennessä voi onni jo muuttua", lausui Ilomieli.

Rosvo vain nauraa hohotti vastaukseksi. Sitten hän olkapäitään
kohautellen poistui luolasta yhtä varmoin ja levollisin askelin kuin ei
mitään tavallisuudesta poikkeavaa olisi tapahtunut, viitsimättä edes
katsahtaa taakseen, niin varma hän oli ällistyksestä, jonka oli
aiheuttanut.

Hän oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Ilomieli, Musta Hirvi ja
Kotkanpää lähtivät toisen uloskäytävän kautta luolasta ryhtyäkseen
seuraamaan hänen jälkiään.

Uskollinen Sydän vaipui hetkeksi mietteisiin. Sitten hän kasvot
kalpeina ja otsa rypyssä meni katsomaan, miten doña Luz jaksoi.



X

Rakkaus


Doña Luz ja Uskollinen Sydän olivat keskinäisissä väleissään joutuneet
omituiseen asemaan.

Ollen molemmat nuoria ja kauniita he melkein tietämättään rakastivat
toisiaan, uskaltamatta sitä tuskin itselleenkään tunnustaa.

Molemmilla oli, vaikka heidän elämänsä olivatkin kulkeneet aivan
erisuuntaisia latuja, samanlaiset reippaat tunteet ja yksinkertaisen
lapsellinen sydän.

Nuoren tytön lapsuus oli vierinyt hiljaa ja värittömästi
ylenmääräisissä uskonnonmenoissa, tässä maassa, missä Kristuksen
palveleminen on enemmän pakanuudelle sukua kuin meidän maittemme
puhdas, jalo ja yksinkertainen uskonto.

Hän ei ollut koskaan tuntenut sydämensä sykkivän kiihkeästi. Hän ei
tiennyt, mitä rakkaus on, eikä hän tuntenut suruakaan.

Hän eleli siis kuin taivaan lintu, unohtaen edellisen päivän ja
ajattelematta seuraavaa.

Matka, jolle hän oli joutunut mukaan, oli kokonaan muuttanut hänen
elämänsä.

Ne suunnattomat näköalat, jotka avautuivat preriellä hänen eteensä,
suuret virrat, joiden poikki hän kulki, valtavat vuoret, joiden yli
hänen usein oli matkattava ja joiden lumipeitteiset huiput näyttivät
koskettavan taivasta, olivat avartaneet hänen ajatuksiaan. Huntu oli,
niin sanoaksemme, pudonnut hänen silmiltään, ja hän oli ymmärtänyt,
että Jumala oli hänet luonut muutakin varten kuin hyödyttömästi
viettämään elämäänsä luostarissa.

Uskollisen Sydämen ilmestyminen poikkeuksellisissa olosuhteissa oli
hurmannut tytön sielun, joka oli avoinna kaikille vaikutelmille ja
valmis niitä säilyttämään.

Jouduttuaan tuntemaan erämiehen valioluonteen ja itse miehen, jolla
tosin oli metsäläisen puku, mutta miehekkäät kasvot ja jalot piirteet
ja joka käyttäytyi kuin ylimys, hän oli väkisinkin kiihtynyt, sillä
tietämättään, sen myötätunnon voimasta, joka vallitsee suuren
ihmiskuntaperheen eri jäsenten välillä, hänen sydämensä oli tavannut
sen sydämen, jota etsi.

Ollen itse heikko ja hento hän kaipasi tätä tarmokasta miestä, jolla
oli lumoava katse, leijonan rohkeus, rautainen tahto, ja joka tukisi ja
turvaisi häntä kaikella mahtavalla suojelukyvyllään.

Hän olikin heti ensi hetkestä asti antautunut kuvaamattoman onnen
täyttämänä sen tunteen valtaan, joka johti häntä Uskollisen Sydämen
luo, ja rakkaus oli asettunut hänen sydämensä herraksi, ennenkuin hän
sitä edes huomasi tai yritti vastustaa.

Viime tapahtumat olivat tavattoman voimakkaasti elvyttäneet tätä
tunnetta, joka uinui hänen sydämensä pohjalla. Oleskellessaan nyt
lähellä häntä, kuullessaan joka hetki hänen äitinsä ja hänen toveriensa
häntä puheissaan ylistävän, tyttö oli tullut siihen käsitykseen, että
rakkaus erämieheen kuului oleellisesti hänen elämäänsä. Hän ei voinut
käsittää, miten hän näin kauan oli saattanut elää rakastamatta tätä
miestä, jonka oli tuntevinaan jo syntymästään asti.

Tyttö eli nyt vain häntä varten ja hänen kauttaan, onnellisena
katseesta tai hymystä, jonka häneltä sai, iloisena hänet nähdessään,
surullisena hänen ollessaan kauan poissa.

Hän oli, niin sanoaksemme, kasvanut preirieillä Jumalan kasvojen
edessä, jota oli oppinut palvomaan nähdessään alituisesti edessään
Luojan suurenmoiset teot, ja nämä luonnon ylevät nähtävyydet, samoin
kuin lakkaamattomat taistelut, jotka hänellä oli kestettävinään,
otellessaan joko intiaaneja tai metsän petoja vastaan, olivat
suunnattomassa määrässä vaikuttaneet sekä hänen siveelliseen
käsitykseensä että ruumiinrakenteeseensa. Samalla kun hän lihaksiensa
voimalla ja taitavuudellaan aseiden käytössä mursi kaikki esteet, joita
hänen tielleen haluttiin asettaa, oli hän ajatuksiensa avaruuden ja
tunteittensa hienouden nojalla kyllin kypsä tajuamaan kaikkia asioita.
Ei mikään, mikä oli hyvää ja ylevää, ollut hänelle tuntematonta. Kuten
aina käy valioihmisten, jotka joutuen jo aikaisin oman onnensa nojaan
jäävät vaille muita huoltajia ja syöksyvät elämän vaarallisiin
vaiheisiin, oli hänen sielunsa kehittynyt jättiläismäisesti pysyen
kuitenkin harvinaisen yksinkertaisena eräisiin tunteisiin nähden,
joiden hänen elintapansa takia täytyikin jäädä hänelle tuntemattomiksi,
ellei sattuisi jotakin odottamatonta tapausta.

Jokapäiväiset tarpeet, joista hänen liikkuva ja epävarma elintapansa
pakoitti yhä huolehtimaan, olivat tukahduttaneet hänestä intohimojen
idunkin. Hänen yksinäinen elämänsä oli hänen huomaamattaan totuttanut
hänet mietiskelijäksi.

Tuntematta muita naisia kuin äitinsä, sillä intiaaninaiset olivat
omituisten tapojensa johdosta herättäneet hänessä vain inhoa, hän oli
elänyt kolmenkymmenenkuuden vuoden ikään asti ajattelematta rakkautta,
tietämättä mitä se on ja edes kuulematta kertaakaan lausuttavan tätä
sanaa, jonka seitsemään kirjaimeen sisältyy niin paljon asioita ja joka
tässä maailmassa on aiheena niin moneen ylevään tekoon ja niin moneen
kauhistavaan rikokseen.

Kun oli pitkä päiväkausi oltu ajojahdissa ja kuljettu metsien ja
laaksojen lävitse tai kun oli kulutettu viisi- kuusitoista tuntia
majavien pyydystämiseen ja Uskollinen Sydän ja Ilomieli olivat jälleen
illaksi tulleet yhteisen leiritulen ääreen preirielle, ei keskustelu
voinut liikkua muussa kuin päivän tapauksissa, toinen erämies kun oli
rakkausasioissa yhtä tietämätön kuin hänkin.

Viikot, kuukaudet ja vuodet vierivät tuomatta muutosta Uskollisen
Sydämen elämään, lukuunottamatta epämääräistä levottomuutta, joka häntä
salaa vaivasi ja jonka syytä hän ei voinut itselleen selvittää.

Mutta luonnossa vallitsevat vanhenemattomat lait, joihin jokaisen
ihmisen on alistuttava, olkoon hän missä asemassa hyvänsä.

Kun siis sattuma johti hänet doña Luzin tuttavuuteen, kiintyi hänen
sydämensä nuoreen tyttöön samalla vaistomaisen ja vastustamattoman
mieltymyksen tunteella, joka liikkui tytönkin sielussa.

Hämmästyneenä äkillisestä mielenkiinnosta, jota hän tunsi tätä vierasta
naista kohtaan, vaikkei kaiken todennäköisyyden mukaan enää
toistamiseen häntä kohtaisikaan, metsästäjä alkoi olla tytölle melkein
suutuksissaan tämän tunteen johdosta ja osoitti käyttäytymisessään
häntä kohtaan äreyttä, joka ei ollut hänen luonteensa mukaista.

Kuten kaikki jalot sielut, jotka ovat aina havainneet kaiken taipuvan
edessään vastustamatta, hän tunsi närkästystä siitä, että muuan nuori
tyttö häntä hallitsi ja että hän oli joutunut alttiiksi vaikutukselle,
josta ei enää kyennyt vapautumaan.

Mutta kun hän preiriepalon jälkeen lähti meksikolaisten leiristä, vei
hän kiireestäänkin huolimatta muassaan muiston tuosta vieraasta
naisesta.

Tämä muisto vahvistui tytön poissaolosta.

Alati hän luuli kuulevansa korvissaan nuoren tytön suloisen ja
sointuvan äänen, niin paljon kuin ponnistikin sen unohtaakseen. Hänen
ollessaan valveilla tai uneen vaipuneena tyttö oli aina läsnä hymyillen
hänelle ja kiinnittäen häneen lumoavan katseen.

Taistelu oli ankara. Vallitsevasta tunteestaan huolimatta Uskollinen
Sydän tiesi, mikä ylipääsemätön juopa eroitti hänet doña Luzista,
kuinka mieletön ja mahdoton oli ajatus heidän yhdistymisestään. Kaikki
väitteet, joita tällaisessa tapauksessa sopii tuoda esille, hän käytti
itseään vastaan todistaakseen olevansa mieletön.

Hänen oli onnistunut uskotella itselleen, että suuri juopa eroitti
hänet tytöstä, jota hän rakasti, ja hän oli hävinnyt ankarassa
taistelussa, jota hän oli käynyt. Mutta sen toivon tukemana, joka ei
koskaan hylkää tarmon miehiä, hän ei suinkaan suoraan tunnustanut
tappiotansa ja antautunut kokonaan tuon tunteen valtaan, joka tästä
lähtien oli hänen ainoa ilonsa, hänen ainoa onnensa ehto, vaan jatkoi
salaisesti taisteluaan sitä vastaan, antaen tuontuostakin itselleen
anteeksi tuhannet pikku rikkomukset, jotka hänen rakkautensa alinomaa
pani hänet tekemään.

Hän vältti niin itsepäisesti, että se nuoresta tytöstä olisi voinut
tuntua loukkaavalta, tapaamasta tätä. Kun sattuma pakoitti heidät
oleskelemaan yhdessä, kävi hän vaiteliaaksi ja jöröksi ja tuskin
vastasi kysymyksiin, joita tyttö hänelle teki, ja keksien tekosyitä
niin kömpelösti kuin on tapana tottumattomilla rakastajilla, hän käytti
ensimmäistä sopivaa tilaisuutta poistuakseen.

Nuori tyttö seurasi häntä katseillaan alakuloisena ja huokasi hiljaa.
Väliin kostea helmi vierähti hänen ruusuisille poskilleen, kun hän näki
toisen lähtevän, sillä hän piti sitä välinpitämättömyytenä, vaikka se
johtuikin rakkaudesta.

Mutta niiden muutaman päivän aikana, jotka olivat kuluneet leirin
valtaamisesta, olivat nämä nuoret, itse sitä lainkaan huomaamatta,
lähestyneet toisiaan huomattavasti, varsinkin kun Uskollisen Sydämen
äiti oli sillä kaukonäköisyydellä, jonka saavat kaikki todelliset
äidit, arvannut poikansa intohimon ja hänen taistelunsa ja ryhtynyt
tämän rakkauden salaiseksi uskotuksi, edistäen sitä heidän tietämättään
ja suojellen sitä kaikin voimin, vaikka kumpikin rakastavaisista oli
vakuutettu siitä, että hänen salaisuutensa oli kätkettynä sielun
sisimpään.

Sillä kannalla olivat asiat kaksi päivää senjälkeen, kun kapteeni oli
esittänyt ehdotuksensa doña Luzille.

Uskollinen Sydän näytti alakuloisemmalta ja huolestuneemmalta kuin
tavallisesti. Hän asteli pitkin askelin luolassa osoittaen kiivaan
kärsimättömyyden merkkejä ja katseli levottomasti ympärilleen.

Vihdoin hän nojautui luolan seinään, painoi päänsä rintaa vasten ja jäi
siihen seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena.

Hän oli tässä asennossa ollut jo jokseenkin kauan, kun lempeä ääni
kuiskasi hiljaa hänen korvaansa:

"Mikä sinua oikein vaivaa, poikani? Mistä johtuu tuo surumielisyytesi,
joka kuvastuu kasvoillasi? Oletko saanut huonoja tietoja?"

Uskollinen Sydän kohotti päätään kuin mies, joka kavahtaa unestaan.

Hänen äitinsä ja doña Luz seisoivat hänen edessään, pitäen toisiaan
kädestä ja nojaten toisiinsa.

Hän loi heihin surumielisen katseen ja vastasi pidätetysti huokaisten:

"Huomenna on viimeinen päivä! En ole keksinyt vielä mitään keinoa
pelastaakseni doña Luzin ja toimittaakseni hänen enonsa takaisin."

Molemmat naiset vavahtivat.

"Huomenna!" kuiskasi doña Luz. "Aivan oikein, huomennahan sen miehen
pitäisi saapua."

"Mitä aiot tehdä, poikani?"

"Kunpa tietäisin, mitä olisi tehtävä", vastasi mies kuumeisen
kärsimättömästi. "Oh! Tuo mies on minua voimakkaampi! Tähän saakka
meidän on ollut mahdoton keksiä, minne hän on vetäytynyt. Kaikki
etsintämme on ollut turhaa."

"Uskollinen Sydän", lausui nuori tyttö hänelle lempeästi, "jätättekö
siis minut noiden rosvojen armoille? Miksi ollenkaan minut pelastitte?"

"Oi!" tuskaili nuori mies, "tuo moite tappaa minut!"

"En käänny puoleenne moittien, Uskollinen Sydän", muistutti tyttö
innostuneesti, "mutta olen niin onneton! Jos jään tänne, niin olen
aiheena ainoan omaiseni kuolemaan. Jos lähden, olen häväisty."

"Voi, miksen voi mitään tehdä!" huudahti mies kiihtyneenä. "Minun on
katsottava vain, kun te itkette, tiedettävä, kuinka onneton te olette,
enkä sittenkään voi mitään tehdä! Varjellakseni teidät ainoaltakin
huolelta uhraisin ilolla henkeni! Vain Jumala tietää, kuinka suuresti
kärsin voimattomuuteni vuoksi."

"Toivo, poikani!" lausui vanha nainen vakuuttavalla äänellä. "Jumala on
hyvä, hän ei hylkää sinua!"

"Toivoa! Mitä sillä tarkoitatte, äiti? Kahden päivän aikana olemme me,
ystäväni ja minä, koettaneet tehdä mahdottomankin mahdolliseksi, mutta
kaikki tuloksetta. Toivoa! Ja muutaman tunnin kuluttua tuo ilkimys
saapuu vaatimaan saalistaan, jota himoitsee! Ennen kuolen kuin olen
näkemässä sellaisen röyhkeyden pääsevän voitolle!"

Doña Luz loi häneen omituisen katseen, surumielinen hymy väreili hänen
suupielissään, ja laskien hienon, pienen kätensä erämiehen olalle hän
sanoi sointuvalla äänellä:

"Uskollinen Sydän, rakastatteko minua?"

Nuori mies vavahti. Väristys kävi hänen jäsentensä lävitse.

"Mistä johtuu tuo kysymyksenne?" sanoi hän väräjävällä äänellä.

"Vastatkaa minulle epäröimättä", sanoi tyttö, "kuten minäkin teiltä
kysyin. Hetki on juhlallinen, haluaisin pyytää teiltä jotakin."

"Puhukaa, neiti! Tiedättehän, etten voi mitään teiltä kieltää!"

"Vastatkaa", kysyi tyttö uudelleen, "rakastatteko minua?"

"Jos rakastamista on se, että haluaisin uhrata henkeni puolestanne, jos
rakastamista on se, että kärsin marttyyrintuskia huomatessani teidän
vuodattavan vain kyyneleenkin, jonka olisin halukas lunastamaan vereni
hinnalla, jos rakkaudeksi voi sanoa sitä, että hennon antaa teidän
täyttää sen uhrin, joka huomenna vaaditaan enonne pelastamiseksi, niin
silloin rakastan teitä koko sydämestäni! Puhukaa siis pelotta, sillä
mitä ikinä minulta pyytänettekin, sen teen ilomielin!"

"Hyvä, ystäväni", sanoi tyttö, "luotan sanaanne ja huomenna vetoan
siihen, kun tuo mies saapuu. Mutta ensin on enoni pelastettava, vaikka
minun olisi uhrattava henkeni! Ah, hän on ollut kuin isäni, rakastanut
minua kuin tytärtään, ja minun tähteni hän on joutunut rosvojen käsiin!
Oi, vannokaa pelastavanne hänet!" lisäsi hän luoden Uskolliseen
Sydämeen tuskaa kuvastavan katseen, jota on mahdoton kuvailla.

Uskollinen Sydän aikoi juuri vastata, kun Ilomieli ja Musta Hirvi
saapuivat luolaan.

"Vihdoinkin!" huudahti hän syöksyen heidän luokseen.

Nuo kolme miestä keskustelivat muutaman hetken matalalla äänellä.
Sitten metsästäjä palasi kiireesti molempien naisten luo.

Hänen kasvonsa säteilivät.

"Olette oikeassa, äiti!" huudahti hän väräjävällä äänellä. "Jumala on
hyvä, hän ei koskaan hylkää niitä, jotka luottavat häneen. Nyt minä
sanon teille: toivokaa, doña Luz, pian tuon tänne enonne!"

"Oi!" huudahti tyttö iloisena, "olisiko se mahdollista!"

"Toivokaa, sanon! Hyvästi, äiti! Rukoilkaa Jumalaa, että hän olisi
kanssani. Tarvitsen enemmän kuin koskaan ennen hänen apuaan!"

Puhumatta siitä sen enempää nuori mies lähti kiireesti luolasta, ja
häntä seurasi suurin osa hänen tovereistaan.

"Mitä hän oikein tarkoitti?" kuiskasi doña Luz tuskaisena.

"Tulkaa, tyttäreni", vastasi vanha nainen alakuloisena. "Rukoilkaamme
hänen puolestaan!"

Hän vei tytön lempeästi mukanaan siihen luolanosaan, jossa he asuivat.

Luolaan jäi vain kymmenkunta miestä suojelemaan molempia naisia.



XI

Vangit


Kun punanahat ja metsästäjät olivat vallanneet meksikolaisten leirin,
olivat preirierosvot päällikkönsä käskyä noudattaen hajaantuneet joka
suunnalle päästäkseen helpommin turvaan vihollistensa etsiskelyiltä.

Kapteeni ja ne neljä miestä, jotka kantoivat kenraalia ja hänen
neekeripalvelijaansa, näiden kummankin ollessa sidotut ja suukapulalla
varustetut, olivat laskeutuneet kallionrinnettä alas, ollen tuhannesti
vaarassa murskautua syöksymällä jalkojensa alla avautuviin rotkoihin.

Kun he olivat saapuneet jonkun matkan päähän ja tunsivat päässeensä
turvaan havaitessaan ympärillään olevan hiljaista, pysähtyivät he
hengähtääkseen.

Synkkä pimeys ympäröi heitä. Äärettömän korkealla päittensä yläpuolella
he näkivät kalpeiden tähtien lailla kimmeltäviä tulisoihtuja, joita
heitä takaa-ajavilla metsästäjillä oli, mutta viimemainituilla ei
kuitenkaan ollut rohkeutta tulla samaa tietä, jota he olivat kulkeneet.

"Hyvä onni", sanoi kapteeni; "kas niin, miehet, voimme levätä hetkisen,
toistaiseksi ei meillä ole enää mitään pelättävää. Sijoittakaa vangit
tänne, ja lähteköön kaksi joukostanne tutkimaan ympäristöä."

Hänen käskyjään toteltiin. Muutaman minuutin kuluttua molemmat roistot
palasivat ilmoittaen, että he olivat keksineet rotkon, joka voisi olla
heille väliaikaisena turvapaikkana.

"Hitto vie!" huudahti kapteeni, "sinne meidän onkin lähdettävä."

Näyttäen esimerkkiä hän lähti liikkeelle toisten seuratessa hänen
kintereillään.

He saapuivat pian rotkoon, joka näytti kyllin tilavalta ja oli muutamaa
syltä alempana kuin se paikka, mihin he olivat ensin pysähtyneet.

Kun he olivat kätkeytyneet sinne, oli kapteenin ensimmäisenä tehtävänä
täydellisesti sulkea sisäänkäytävän suu, mikä ei ollutkaan vaikeata,
koska aukko oli jokseenkin ahdas, niin että rosvojen oli täytynyt
kumartua päästäkseen sisään.

"Kas niin", riemastui kapteeni, "täällähän me olemme kuin kotonamme.
Nyt ei tarvitse pelätä tungettelevia vieraita."

Vetäen taskustaan esille tulukset hän sytytti päreen, jollaisia hän oli
huomannut itselleen varata ottaessaan ennakolta lukuun kaikki
mahdolliset tarpeet, kuten hänen kaltaistensa miesten on tapana
pulmallisimmissakin tilanteissa.

Heti kun rosvot saattoivat nähdä ympärilleen, huudahtivat he riemusta.

Se, mitä he pimeässä olivat pitäneet pienenä rotkona, olikin suuri
luonnon muodostama luola, jollaisia niin usein tapaa näillä seuduilla.

"Tämäpä jotakin", huudahti kapteeni naurahtaen, "tarkastakaammehan
hiukan, missä olemme. Jääkää sinne muut, vahtikaa huolellisesti
vankeja, minä ryhdyn tarkastamaan uutta asuntoamme."

Sytytettyään vielä toisen soihdun hän alkoi tutkia luolaa.

Se ulottui syvälle vuoreen lievästi viettävän rinteen alle. Kaikkialla
kohosi väliseinämiä, jotka paikoittain olivat niin leveitä, että ne
muodostivat jonkunlaisia saleja.

Näkymättömissä olevien rakojen kautta sinne luultavasti tuli ulkoa
ilmaa, koska soihtu paloi vaivattomasti ja kapteeni saattoi siellä
hengittää ilman rinnanahdistusta.

Mitä pitemmälle rosvo tunkeutui paikkoja tutkimaan, sitä puhtaammaksi
kävi ilma, ja se saattoi hänet aavistamaan, että hän lähestyi jotakin
toista sisäänkäytävää.

Hän oli jo kävellyt yli kahdenkymmenen minuutin ajan, kun äkkiä
tuulenhenkäys, joka löi häntä kasvoihin, pani soihdun liekin
lepattamaan.

"Hm!" mutisi hän, "täällähän on uloskäytävä. Olkaamme järkeviä,
sammuttakaamme valot. Emmehän tiedä, keitä voimme tavata luolamme
ulkopuolella."

Hän polki soihdun sammuksiin jalkojensa alle, jääden muutamaksi
hetkeksi paikalleen antaakseen silmiensä tottua pimeään.

Kapteeni oli varovainen mies, joka perinpohjin tunsi ammattinsa. Vaikka
suunnitelma, jonka hän oli tehnyt vallatakseen leirin, oli mennyt
myttyyn, olivat siihen olleet syynä satunnaiset seikat, joita oli ollut
mahdoton edeltäkäsin ottaa huomioon.

Kun ensimmäinen huono tuuli, jonka epäonnistuminen oli hänessä
herättänyt, oli mennyt ohi, oli hän taas tehnyt ripeästi päätöksensä ja
sisimmässään vannonut kostavansa heti sopivan tilaisuuden tarjoutuessa.

Onni muuten näytti alkavan hänelle hymyillä uudestaan suoden hänelle
juuri sillä hetkellä, jolloin hän kipeimmin sellaista kaipasi,
turvapaikan, jota oli melkein mahdoton löytää.

Tuntien sanomatonta iloa ja toivoa hän siis odotti, että hänen silmänsä
tottuisivat pimeään, jolloin hän voisi eroittaa esineet ja nähdä, oliko
hän tosiaankin saapumassa uloskäytävälle, joka tekisi hänen asemansa
melkein mahdottomaksi valloittaa.

Hän ei pettynyt toiveissaan.

Heti kun tulisoihdun liekin häikäisy oli kadonnut, huomasi hän kaukana
edessään heikkoa valoa.

Hän jatkoi päättävästi kulkuaan eteenpäin ja saapui muutaman minuutin
kuluttua uloskäytävälle, jonka niin kiihkeästi olikin toivonut
löytävänsä.

Onni asettui ilmeisesti uudelleen hänen suosijakseen.

Luolan uloskäytävä avautui pienen virran rantaan, jonka vesi ulottui
käytävän suulle asti, niin että rosvot heittäytyen uimaan tai
rakentamalla lautan saattoivat mennä luolaan tai poistua sieltä
jättämättä jälkiä ja siten eksyttäen vainoojansa.

Kapteeni tunsi niin hyvin lännen preiriet, missä hän jo lähes kymmenen
vuoden ajan oli harjoittanut tuottavaa ammattiaan, että helposti ja
viipymättä tunsi sen paikan, missä hän nyt oli.

Hän tiesi, että joki virtasi jokseenkin huomattavan matkan päässä
meksikolaisten leiristä, jotapaitsi se lukuisilla mutkillaan aiheutti
sen, että leiri tuntui olevan etäämpänä kuin se todellisuudessa oli.
Hän huokasi tyytyväisenä. Kun hän nyt oli tarkasti tutkinut paikat,
sytytti hän, pelkäämättä enää tulevansa huomatuksi ja rauhoittuneena
nykyisen asemansa puolesta, jälleen soihtunsa ja palasi samaa tietä
kuin oli tullut.

Hänen toverinsa, yhtä lukuunottamatta, joka vartioi vankeja, olivat
vaipuneet sikeään uneen.

Kapteeni herätti heidät.

"Ylös!" huusi hän heille, "ei nyt ole aikaa nukkumiseen, meillä on
muuta tehtävää."

Rosvot nousivat vastahakoisesti, hieroivat silmiään ja haukottelivat,
niin että leukaluut olivat mennä sijoiltaan.

Kapteeni toimitti ensin perinpohjin tukituksi aukon, jonka kautta he
olivat tulleet luolaan. Sitten hän käski miesten seurata, mukanaan
vangit, joiden jalat oli päästetty siteistä, niin että he saattoivat
kävellä.

He pysähtyivät yhteen niistä monista saleista, jotka kapteeni
retkellään oli keksinyt. Yksi mies määrättiin vahtimaan vankeja, jotka
jätettiin tänne, ja kapteeni jatkoi matkaansa mukanaan toiset kolme
rosvoa tunkeutuen luolan sisäosiin.

"Näette", sanoi hän heille, osoittaen uloskäytävää, "että ei ole
sellaista onnettomuutta, jossa ei olisi jotakin hyvää puolta, koska
sattuma on johtanut meidät keksimään turvapaikan, jonne kukaan ei tule
meitä etsimään. Te, Frank, saatte heti lähteä kohtauspaikalle, jonka
määräsin tovereillenne, opastatte heidät tänne samoin kuin kaikki ne
meikäläiset, jotka eivät olleet retkellä mukana. Mitä teihin tulee,
Antonio, on teidän hankittava meille ruokaa. Menkää molemmat yhdessä.
On hyödytöntä sanoa teille, että odotan kärsimättömänä paluutanne."

Mitään vastaamatta molemmat rosvot hyppäsivät virtaan ja katosivat.

Kääntyen nyt sen puoleen, joka oli jäänyt luolaan, kapteeni lausui:

"Me taas, Gonzalez, ryhdymme keräämään puita sytyttääksemme valkean ja
kokoamaan lehtiä valmistaaksemme vuoteet. Siis reippaasti toimeen!"

Tuntia myöhemmin räiskyi luolassa kirkkaasti loistava nuotio, ja
kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla lepäsivät rosvot vaipuneina
sikeään uneen.

Auringon noustessa saapui muu osa joukkoa.

Heitä oli jälleen kolmekymmentä.

Tuo kelpo päällikkö tunsi sydämensä ilosta laajenevan nähdessään tämän
runsaan kokoelman lurjuksia, joita hän vielä saattoi käyttää hyväkseen.
Heidän avullaan hän aikoi parantaa, sitä hän ei epäillyt, asiansa ja
panna toimeen kauhean koston.

Nautittuaan tukevan aamiaisen, johon kuului hirvenlihaa ja runsaasti
mezcalia palanpaineeksi, kapteeni päätti vihdoinkin ryhtyä puheisiin
vankien kanssa.

Hän meni saliin, jota käytettiin vankilana.

Senjälkeen kun kenraali oli joutunut rosvojen käsiin, oli hän ollut
vaitelias. Näytti siltä kuin hän ei välittäisi mitään huonosta
kohtelusta, jonka alaiseksi oli joutunut.

Täydellisesti hoidotta jääneet haavat, jotka hän oli saanut, olivat
ärtyneet, aiheuttaen kauheita tuskia, mutta hän ei lausunut
valitustakaan.

Kalvava suru riudutti häntä siitä asti, kun hän oli joutunut vangiksi.
Hän huomasi suunnitelman, joka hänet oli johdattanut preirielle,
menneen myttyyn, niin ettei saattanut toivoakaan enää voivansa panna
sitä täytäntöön.

Kaikki hänen toverinsa olivat kuolleet. Hän itse ei tiennyt, mikä
kohtalo häntä odotti.

Ainoa seikka, mikä antoi hänelle hiukan lohtua tässä tuskassa, oli se
varmuus, että sisarentyttären oli onnistunut paeta.

Mutta miten hänen oli käynyt tässä erämaassa, jossa tapaa vain petoja
tai vielä niitäkin julmempia intiaaneja? Miten tuo nuori tyttö, joka
oli tottunut kaikkiin elämän mukavuuksiin, jaksaisi kestää
kieltäymyksiä vaativan eräelämän vaiheita?

Tämä ajatus teki hänen tuskansa kahta vertaa kauheammaksi.

Kapteeni hätkähti huomatessaan, missä tilassa kenraali oli.

"Noh, kenraali", sanoi hän, "rohkeutta, hiisi vieköön! Onni on usein
vaihtelevainen, minäpä sen paraiten tiedän! _Garai!_ Ei pidä langeta
epätoivon valtaan. Ei kukaan voi edeltäkäsin tietää, mitä hänelle
huomenna tapahtuu! Antakaa kunniasananne, ettette yritä paeta, niin
lasken teidät heti vapaaksi siteistänne."

"En voi teille antaa kunniasanaani", vastasi kenraali kiihtyneenä,
"sillä silloin joutuisin valapatoksi. Vannon päinvastoin koettavani
karata heti ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa."

"_Bravo!_ Hyvin vastattu", lausui rosvo naurahtaen, "jos olisin teidän
asemassanne, olisin puhunut samalla tavalla. Luulen vain, että tällä
hetkellä teidän on parhaalla tahdollakin mahdoton liikkua askeltakaan.
Siitä huolimatta, mitä vastikään vannoitte, lasken teidät vapaaksi
samoin kuin palvelijannekin, niin että saatte tehdä mitä voitte, mutta
vain jäsenenne ovat vapaat, kuten ymmärtänette."

Yhdellä vedolla hän väkipuukollaan katkaisi köydet, joilla kenraali oli
sidottu. Sitten hän teki saman palveluksen neekeri Jupiterille.

Heti kun viimemainittu pääsi vapaaksi siteistään, alkoi hän hyppiä ja
naureskella, niin että kaksi peloittavaa, häikäisevän valkoista
hammasriviä tuli näkyviin.

"No niin, ole ymmärtäväinen, mustaihoinen velikultani", lausui rosvo
hänelle, "pysy levollisesti täällä, ellet halua saada kuulaa kalloosi."

"En lähde minnekään ilman isäntääni", vastasi Jupiter pyöritellen
kauhistuneen näköisiä suuria silmiään.

"Sepä se!" jatkoi rosvo nauraen, "asia on siis sovittu. Niität kunniaa
tuolla uskollisuudellasi, murjaani."

Mentyään jälleen kenraalin luo kapteeni hautoi hänen haavojaan kylmällä
vedellä ja sitoi ne huolellisesti. Pantuaan sitten vankien eteen
ruokaa, johon vain neekeri kävi käsiksi, rosvo poistui.

Puolenpäivän aikaan kapteeni kokosi ympärilleen rosvojoukkueen
etevimmät jäsenet.

"Caballerot", puhui hän heille, "emme voi kieltää, että olemme hävinneet
ensi ottelussamme. Ne vangit, jotka olemme vastustajiltamme ottaneet,
eivät läheskään voi korvata vaivojamme. Mutta me emme saa tappiosta
masentua, mikä alentaa arvoamme ja tekee meidät naurettaviksi. Nyt aion
ryhtyä uuteen otteluun. Ellen tällä kertaa sitä voita, kohtaa minua
suuri onnettomuus. Poissaollessani vahtikaa hyvin vankeja. Huomatkaa
tarkoin, mitä nyt viimeksi teille teroitan. Ellen huomenna kello
kahteentoista mennessä yöllä ole terveenä palannut luoksenne, on teidän
neljännestä yli kaksitoista armotta ammuttava molemmat vangit.
Olettehan ymmärtäneet, vai mitä? Armotta!"

"Olkaa huoletta, kapteeni", vastasi Frank toveriensa puolesta, "voitte
lähteä, käskynne pannaan kyllä täytäntöön."

"Luotan siihen, mutta älkää missään nimessä ampuko heitä minuuttiakaan
liian aikaisin eikä minuuttiakaan liian myöhään."

"Täsmälleen neljännestä yli."

"Hyvä, asia on sovittu. Hyvästi siis, älkääkä olko kärsimättömiä
poissaollessani."

Näin lausuttuaan kapteeni poistui luolasta mennäkseen Uskollista
Sydäntä tapaamaan.

Olemme nähneet, mille asialle rosvo oli lähtenyt erämiehen luo.



XII

Sotajuoni


Tehtyään erämiehelle omituisen ehdotuksensa, rosvo oli kiireesti
lähtenyt paluumatkalle.

Hän oli kuitenkin niin tottunut preirie-elämään, että hyvinkin osasi
epäillä useiden vihollistensa seuraavan aivan kintereillään. Mutta hän
oli ottanut käytäntöön heidät eksyttääkseen kaikki metkut, joita hänen
kekseliäät aivonsa hänelle neuvoivat. Hän kierteli lukemattomat kerrat
edestakaisin, palasi tuontuostakin samaa tietä kuin oli juuri kulkenut,
ja vetäytyi, niin sanoaksemme, kymmenen askelta taaksepäin edetäkseen
yhden askeleen.

Nämä monet varokeinot olivat tavattomasti hidastuttaneet hänen
kulkuaan.

Saavuttuaan joen rannalle, jonka vesi huuhteli luolan suuta, hän
katseli vielä kerran ympärilleen varmentuakseen siitä, ettei kenenkään
sivullisen silmä väijynyt hänen puuhiaan.

Kaikki oli rauhallista. Ei mitään epäilyttävää näkynyt. Hän aikoi juuri
työntää veteen lautan, joka oli ollut kätkettynä lehtien alle, kun joku
kahina pensastossa kiinnitti hänen huomiotaan.

Rosvo hätkähti. Vetäen kiireesti vyöltään pistoolin hän latasi sen ja
alkoi päättäväisesti astella sinne päin, mistä tuo levottomuutta
herättävä kahina lähti.

Muuan mies, joka oli kumartuneena maata kohti, repi paraillaan ruohoja
maasta.

Rosvo alkoi hymyillä ja pani pistoolin takaisin vyölleen.

Hän oli tuntenut tohtorin, joka oli innostuneena antautunut
mielityöhönsä.

Tohtori itse, kokonaan työhönsä syventyneenä, ei ollut huomannut
mitään.

Katseltuaan häntä jonkun aikaa halveksivasti rosvo käänsi hänelle
selkänsä, mutta samassa välähti hänen päässään tuuma, jonka johtamana
hän meni tiedemiehen luo ja laski kätensä hänen olalleen.

Kun häneen näin koskettiin, kavahti tohtori pystyyn ja pudotti
säikähdyksissään kasvinsa ja lapionsa maahan.

"Hohoi! Kuulkaapa, kunnon mies", sanoi kapteeni hänelle ivallisen
näköisenä, "mikä vimma ajaa teidät tuolla tavalla kasveja keräämään
aikaisesta aamusta yömyöhään asti?"

"Kuinka?" kysyi oppinut. "Mitä tarkoitatte?"

"Hitto vie! Ettekö huomaa, että nyt ei ole pitkää aikaa puoliyöhön?"

"Se on totta", vastasi oppinut viattomasti, "mutta kuu on ihana!..."

"Niin että te luulitte sitä auringoksi", keskeytti rosvo virnistellen.
"Mutta", lisäsi hän tullen äkkiä jälleen vakavaksi, "nyt ei ole siitä
kysymys. Vaikka olettekin puolihupsu, niin olen kuullut puhuttavan,
että olette kuitenkin taitava lääkäri."

"Olen suorittanut tutkintoni", vastasi tohtori harmistuneena.

"Sepä hyvä. Olette juuri se mies, jota tarvitsen."

Oppinut kumarsi pahantuulisena. Ilmeistä oli, että se huomio, jonka
osaksi hän nyt joutui, ei ollut hänelle mieluista.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän. "Oletteko sairas?"

"En minä, Jumalan kiitos, vaan eräs ystävistänne, joka tällä hetkellä
on vankinani. Teidän on siis seurattava minua."

"Mutta..." aikoi tohtori inttää.

"En suvaitse vastaväitteitä, seuratkaa minua. Ellette lähde, ammun
luodin otsaanne. Saatte muuten olla levollinen. Ette joudu mihinkään
vaaraan, ja mieheni osoittavat teille kaikkea sitä kunnioitusta, jonka
tiede on oikeutettu osakseen saamaan."

Kun oli mahdotonta tehdä vastarintaa, päätti miesparka hyvällä seurata,
vieläpä niinkin mielihyvällä, että hän silmänräpäyksen ajan hymyili,
mikä olisi antanut rosvolle koko paljon ajattelemisen aihetta, jos hän
olisi sen huomannut.

Kapteeni määräsi oppineen marssimaan edellään, ja sitten molemmat
kulkivat virran poikki.

Samassa hetkessä, kun he lähtivät siltä paikalta, missä olivat
keskustelleet, työnnettiin varovasti erään pensaikon oksia syrjään, ja
näkyviin tuli kalju pää, jonka keskikohdalle oli jätetty pitkä
hiustupsu linnunsulkineen, sitten yläruumis ja kohta koko mies, joka
jaguarin tavoin kiirehti seuraamaan heidän jälkiään.

Tämä mies oli Kotkanpää.

Hän katseli ääneti, miten molemmat valkoihoiset astuivat lautalle, ja
näki heidän menevän luolaan. Sitten hän vuorostaan katosi tiheään
metsään kuiskattuaan matalalla äänellä sanan: "Osh!" -- hyvä -- mikä
comanchikielessä on suurimman ilon merkki.

Tohtori oli aivan yksinkertaisesti toiminut syöttinä, johon rosvo oli
käynyt kiinni ja jonka oli määrä houkuttaa hänet intiaanipäällikön
virittämään ansaan.

Oliko tiedemies ollut yhteistoiminnassa Kotkanpään kanssa? Sen saamme
piankin tietää.

Seuraavana päivänä aamun koittaessa rosvo pani luolan ympäristöllä
toimeen yleisen etsinnän. Ei mitään jälkiä näkynyt.

Kapteeni hieroi iloisena käsiään. Hänen retkensä oli onnistunut
mainiosti, koska hän oli kyennyt palaamaan luolaan, kenenkään häntä
seuraamatta.

Varmana siitä, että ei ollut mitään pelättävää, hän ei enää tahtonut
pidättää luonaan niin suurta joukkoa toimettomana, vaan jätti joukkonsa
päällikkyyden väliaikaisesti Frankille, vanhalle kokeneelle rosvolle,
johon hän saattoi täydellisesti luottaa, ja piti luonaan vain
kymmenkunta varmaa miestä, lähettäen muut pois.

Vaikka tehtävä, joka hänellä tällä hetkellä oli suoritettavana, oli
mielenkiintoinen, ja vaikka onnistuminen näytti hänestä varmalta, ei
hän kuitenkaan tahtonut laiminlyödä muita toimiaan ja elättää laiskana
luonaan pariakymmentä roistoa, jotka minä hetkenä hyvänsä
toimettomuuteensa ikävystyneinä olisivat voineet tehdä hänelle jonkun
kepposen.

Huomaamme, että kapteeni oli ymmärtäväinen mies, joka sitäpaitsi
perinpohjin tunsi arvoisat toverinsa.

Kun rosvot olivat poistuneet luolasta, viittasi kapteeni tohtorille
merkiksi, että hän seuraisi, ja vei hänet kenraalin luo. Esitettyään
heidät toisilleen ja lausuen ivallisia kohteliaisuuksia, joita hänen
oli tapana käyttää, roisto jätti heidät kahden kesken ja poistui.

Ennen lähtöään kapteeni kuitenkin veti pistoolin vyöltään, ojensi sen
oppineen rintaa vastaan ja sanoi:

"Vaikka olettekin puolihupsu, niin koska teillä saattaisi olla joitakin
suunnitelmia pettääksenne minut, pankaa mieleenne tämä, rakas ystäväni:
huomatessani teidän ryhtyvän joihinkin toimiin, jotka vähänkin tuntuvat
epäilyttäviltä, ammun kuulan päähänne. Teitä on varoitettu, toimikaa
siis, miten haluatte."

Ja pannen pistoolin takaisin vyölleen hän lähti virnistellen. Tohtori
kuunteli tätä varoitusta murtuneen näköisenä, mutta huulillaan viekas
hymy, joka väkisinkin levitti hänen suupieliään. Onneksi kapteeni ei
sitä huomannut.

Kenraali ja hänen neekeripalvelijansa Jupiter asuivat jokseenkin kaukana
luolan sisäänkäytävästä. He olivat kahden kesken, kapteeni oli pitänyt
turhana vahtia heitä niin, että he aina olisivat näkyvissä.

Istuen molemmat kuivista lehdistä valmistetuilla vuoteilla pää
painuksissa ja kädet ristissä he olivat vaipuneet syviin mietteisiin.

Kun kenraali huomasi tohtorin, kirkasti hänen synkkää katsettaan
ohimenevä toivon hymy.

"Tekö täällä, hyvä tohtori", sanoi hän ojentaen hänelle kätensä, jota
toinen ääneti puristi. "Onko minun tultava iloiseksi vaiko vieläkin
synkemmäksi teidät nähdessäni?"

"Olemmeko kolmen?" kysyi lääkäri vastaamatta kenraalin kysymykseen.

"Niin luulen", vastasi tämä hämmästyneenä. "Joka tapauksessa on helppo
päästä siitä varmuuteen."

Tohtori hiiviskeli joka puolella nuuskien huolellisesti kaikki sopet.
Vihdoin hän palasi vankien luo. "Voimme keskustella", sanoi hän.

Tohtori oli tavallisesti siinä määrin vaipuneena tieteellisiin
ongelmiinsa ja luonteeltaan niin hajamielinen, että vangit luottivat
häneen varsin vähän.

"Missä on sisarentyttäreni?" tiedusteli kenraali levottomana.

"Rauhoittukaa, hän on turvassa erään metsästäjän luona, jonka nimi on
Uskollinen Sydän ja joka kunnioittaa häntä syvästi."

Kenraali huoahti helpotuksesta. Tämä hyvä uutinen palautti koko hänen
rohkeutensa.

"Oh!" sanoi hän, "väliäkö sillä, että minä olen vankina! Kun vain
sisarentyttäreni on pelastunut, jaksan minä kärsiä kaikkea."

"Ei, ei!" lausui tohtori vilkkaasti, "teidän on päinvastoin hinnalla
millä hyvänsä paettava täältä viimeistään huomenna."

"Miksi?"

"Vastatkaa ensin."

"En tahtoisi mitään sen mieluummin."

"Haavanne näyttävät verrattain vaarattomilta, ne ovat paranemaan päin."

"Todellakin."

"Luuletteko kykenevänne kävelemään?"

"Ky-yllä!"

"Tarkoitan, kykenettekö marssimaan pitkän matkan?"

"Luulen jaksavani, jos se on ehdottoman välttämätöntä."

"Ja enkö minä ole kyllin väkevä kantamaan teitä, ellette jaksa
kävellä?" sanoi neekeri oltuaan tähän asti vaiti.

Kenraali puristi hänen kättään.

"Totta puhut! Itse asiassa", lausui tohtori, "se käy helposti, kunhan
te vain pääsette pakenemaan."

"Kaikki olisi kyllä hyvin, mutta miten se käy päinsä?"

"Ah! Siinäpä se!" puheli tohtori hieroen otsaansa, "mitenkä, sitä en
tiedä! Mutta olkaa huoletta, minä kyllä keksin keinon. En tiedä minkä,
totta vie."

Kuului askeleita. Kapteeni saapui.

"Kas niin", lausahti hän, "miten sairaat voivat?"

"No, ei aivan hyvin", vastasi tohtori.

"Vähät siitä!" sanoi rosvo, "kaikki kyllä järjestyy. Kenraali pääsee
pian vapaaksi. Silloin hän voi hoitaa itseään mielensä mukaan. Tulkaa
nyt, tohtori, toivon antaneeni teidän jo kyllin kauan keskustella
ystävienne kanssa."

Lääkäri seurasi häntä mitään vastaamatta, viitattuaan vielä kenraalia
olemaan varovainen.

Päivä kului ilman huomattavia tapahtumia. Vangit odottivat
kärsimättöminä yön tuloa. Tohtorin varmuus oli väkisinkin vaikuttanut
heihin. He toivoivat.

Iltapuolella tuli kunnon oppinut taas heidän luokseen. Hän astui
reippaasti, hänen kasvonsa säteilivät, ja hänellä oli tulisoihtu
kädessään.

"No mitä tiedätte, tohtori?" kysyi kenraali häneltä. "Näytätte minusta
niin iloiselta."

"Olen todellakin iloinen, kenraali", vastasi toinen hymyillen, "koska
olen keksinyt keinon, jolla te, samoin kuin minäkin, pääsemme
karkaamaan!"

"No mikä se keino on?"

"Se on jo puoleksi pantu täytäntöön", vastasi tohtori kuivasti
naurahtaen, mikä hänelle oli ominaista aina kun hän oli tyytyväinen.

"Mitä tarkoitatte?"

"Hitto vieköön! Asia on varsin yksinkertainen, mutta ette sitä
aavistakaan. Kaikki rosvot nukkuvat, me olemme luolan herroina."

"Onko se mahdollista? Mutta he saattavat herätä!"

"Siihen nähden voitte olla huoletta. He kyllä heräävät, siitä ei ole
epäilystäkään, mutta aikaisintaan vasta kuuden tunnin kuluttua."

"Miten se on mahdollista?"

"Koska minä itse olen pitänyt huolta siitä, että he ovat vaipuneet
uneen. Tarkemmin sanottuna olen heidän iltaruoassaan tarjoillut heille
erästä ooppiumisekoitusta, joka on turruttanut heidät kuin
lyijymöhkäleiksi, ja sitten he kuorsaavat kuin palkeet."

"Oh! Sepä suurenmoista!" huudahti kenraali.

"Eikö olekin?" lausui tohtori vaatimattomasti. "Hiisi vie! Halusin vain
korjata virheen, jonka laiminlyönnilläni teille aiheutin! En ole mikään
sotilas, minä. Olen vain tavallinen lääkäri, olenhan siis käyttänyt
omia aseitani. Huomaatte, että niitä tarpeen tullen voi käyttää
muihinkin tarkoituksiin."

"Niihin tarkoituksiin ne sopivat sata kertaa paremmin. Tohtori, te
olette ihmeellinen mies."

"No, no! Älkäämme tuhlatko aikaa."

"Aivan oikein. Lähtekäämme matkaan! Mutta entä kapteeni, mitä olette
hänelle tehnyt?"

"Hänellekö? Hiisi hänestä tietää, missä hän on. Hän lähti tänään
puolenpäivän aikaan puhumatta kenellekään sanaakaan, mutta epäilen
tietäväni, minne hän on mennyt. Erehtyisin suuresti, jos hänet kohta
tapaisimme."

"Kaikki on niin ollen kuin pitääkin. Siis matkaan!"

Kaikki kolme miestä lähtivät liikkeelle. Huolimatta varokeinoista,
johon tohtori oli turvautunut, eivät kenraali ja hänen
neekeripalvelijansa olleet aivan levollisia.

Vangit tulivat siihen luolanosaan, jota rosvot pitivät makuupaikkanaan.
Rosvot nukkuivat maaten pitkällään siellä täällä.

Pakolaiset kulkivat heidän ohitseen.

Kun he olivat saapuneet luolan sisäänkäytävän suulle ja heidän juuri
piti irroittaa lautta mennäkseen joen yli, näkivät he kuun luodessa
vaaleita säteitään toisen lautan. Siinä oli viitisentoista miestä,
jotka hitaasti tulivat sinne päin, missä he olivat.

Pakotie oli heiltä katkaistu.

Miten he olisivat voineet tehdä vastarintaa näin suurelle joukolle?

"Mikä kova onni!" kuiskasi kenraali epätoivoisena.

"Oh!" lausui tohtori surkeasti. "Pakosuunnitelmani, joka oli vaatinut
minulta niin suuren vaivan!"

Pakolaiset vetäytyivät erääseen kalliorotkoon, ettei heitä havaittaisi.
He katselivat sykkivin sydämin, kuinka tulijat, joiden käyttäytyminen
näytti yhä epäilyttävämmältä, astuivat lautalta maihin.



XIII

Preirielaki


Huomattavan suuri maa-alue Uskollisen Sydämen asuman luolan edustalta
oli raivattu puhtaaksi, puut kaadettu maahan ja tilalle rakennettu
sataviisikymmentä tai parisataa mökkiä.

Koko comanchiheimo oli leiriytynyt tähän paikkaan.

Erämiehet, metsästäjät ja punanahkasoturit tulivat keskenään
ihmeellisen hyvin toimeen.

Keskellä tätä nopeasti rakennettua kylää, jossa erivärisiksi
maalatuilla bisoninnahoilla peitetyt majat oli pystytetty jonkunlaista
sopusuhtaisuutta tavoitellen, oli muita suurempi, neuvotteluja varten
rakennettu maja. Sen katolla heilui pitkiin riukuihin kiinnitettyjä
päänahkoja, ja siellä ylläpidettiin lakkaamatta valtavaa roviota.
Leirissä vallitsi mitä vilkkain elämä.

Intiaanisoturit olivat maalatut ja sotatamineilla varustetut aivan kuin
he valmistautuisivat sotaretkelle.

Metsästäjät olivat pukeutuneet koreimpiin pukuihinsa ja mitä
huolellisimmin puhdistaneet aseensa. He ajattelivat kenties, että he
ennen pitkää joutuisivat niitä käyttämään.

Valmiiksi satuloidut hevoset oli pantu vieretysten liekaan, niin että
niiden selkään voitiin heti nousta. Niitä vartioitsi kymmenkunta
soturia.

Punanahkojen ja erämiesten nähtiin kulkevan edestakaisin kiireissään ja
huolestuneen näköisinä.

Mikä oli harvinaista ja melkein tavatonta intiaanien keskuudessa, oli
tässä se, että vahteja oli asetettu määrättyjen välimatkojen päähän,
jotta he antaisivat merkin, jos joku vieras, olkoon kuka hyvänsä, olisi
tulossa.

Kaikki lyhyesti sanoen viittasi siihen, että oli odotettavissa jotakin
sellaista, mikä on preirieille luonteenomaista.

Mutta, mikä kummallisinta, Uskollinen Sydän, Kotkanpää ja Musta Hirvi
olivat poissa!

Vain Ilomieli huolehti valmistuksista, keskustellen tuon tuostakin
vanhan comanchipäällikön kanssa, jonka nimi oli Ehsis, aurinko.

Mutta heidän katseensa olivat vakavat ja heidän otsansa rypyssä. He
näyttivät olevan sangen huolestuneita.

Oli se päivä, jona preirierosvojen kapteenin määräyksen mukaan doña Luz
oli luovutettava hänelle.

Uskaltaisiko kapteeni tulla? Vai oliko hänen ehdotuksensa ollut vain
kerskailua?

Ne, jotka tunsivat tuon rosvon, ja heidän lukumääränsä oli suuri --
melkein jokainen oli saanut kärsiä hänen ryöstöistään -- kallistuivat
myönteisen vastauksen puolelle.

Tällä miehellä oli -- ne olivat muuten ainoat ominaisuudet, jotka
hänellä tiedettiin olevan -- julma luonne ja rautainen tahto.

Kun hän kerran oli päättänyt tehdä jotakin, teki hän sen kaiken
uhallakin.

Ja mitäpä hänellä olisikaan pelättävänä tullessaan toisen kerran
vihollistensa luo? Olihan hänellä kenraali vallassaan! Kenraali, joka
hengellään vastasi hänen hengestään. Tiedettiin, ettei hän empisi
uhrata vankiaan oman turvallisuutensa vuoksi.

Kello oli noin kahdeksan aamulla, ja häikäisevä aurinko valoi runsaasti
hohtavia säteitään taululle, jota olemme koettaneet kuvailla.

Doña Luz tuli luolasta Uskollisen Sydämen äidin tukemana ja Eusebion
seuraamana.

Molemmat naiset olivat alakuloiset ja kalpeat. Heidän väsyneet kasvonsa
ja punertavat silmänsä todistivat heidän itkeneen.

Heti huomattuaan heidät Ilomieli meni heidän luokseen ja tervehti
heitä.

"Eikö poikani ole vielä palannut?" kysyi vanha nainen levottoman
näköisenä.

"Ei vielä", vastasi metsästäjä, "mutta rauhoittukaa, madame, hän saapuu
aivan kohta."

"Hyvä Jumala! En tiedä, miksi minusta tuntuu, että hänen on jonkun
kiusallisen tapauksen vuoksi täytynyt matkustaa kauas meistä."

"Ei, madame, minä kyllä olisin siitä saanut tiedon. Lähtiessäni viime
yönä hänen luotaan tullakseni teitä rauhoittamaan ja toimeenpanemaan
hänen minulle antamansa käskyt hän oli mainiossa kunnossa, joten
voitte, uskokaa minua, rauhoittua ja ennen kaikkea luottaa
menestykseen."

"Niinpä niin!" kuiskasi vaimoraukka, "mutta olen kahdenkymmenen vuoden
aikana yhtä mittaa elänyt alituisten tuskien alaisena. Joka ilta
epäilen, etten seuraavana päivänä enää saa nähdä poikaani. Hyvä Jumala,
etkö jo armahda minua!"

"Rauhoittukaa, madame", lausui doña Luz hellästi ja syleili häntä.
"Voi, minäkin kärsin yhtä suuria tuskia sydämessäni, ja jos Uskollista
Sydäntä tällä kertaa kohtaa joku onnettomuus, tapahtuu se enoni
pelastukseksi. Jumalani", lisäsi hän, "suo, että hän onnistuisi!"

"Kohta kaikki selviää, luottakaa siihen. Tiedättehän, etten tahdo teitä
johtaa harhaan."

"Kyllä", myönsi vanha nainen, "te olette hyvä, rakastatte poikaani
ettekä olisi täällä, jos hänellä olisi jotakin pelättävänä."

"Arvostelunne minusta on hyvä, madame, kiitän teitä siitä. En tällä
hetkellä voi sanoa teille mitään, mutta olkaa hiukan kärsivällisempi,
sitä teiltä hartaasti pyydän. Riittää, kun tiedätte, että hän toimii
tehdäkseen señoran onnelliseksi."

"Niin niin", sanoi äiti, "alati hyvä, alati uskollinen!"

"Häntä nimitetään Uskolliseksi Sydämeksi", kuiskasi nuori tyttö
punastuen.

"Eikä nimeä ole koskaan sen paremmin ansaittu, madame", lausui erämies
innostuneena. "Täytyy kauan elää hänen kanssaan ja tuntea hänet
niinkuin minä hänet tunnen, voidakseen oikein häntä arvostella."

"Minä kiitän teitä siitä, mitä sanotte pojastani, Ilomieli", lausui
äiti puristaen metsästäjän känsäistä kättä.

"Lausun vain totuuden, madame, olen oikeudenmukainen, siinä kaikki. Oh,
elämä preiriellä olisi paljon parempaa, jos kaikki metsästäjät olisivat
hänen kaltaisiaan."

"Hyvä Jumala, aika rientää. Eikö hän jo saavu?" kuiskasi äiti katsellen
kuumeisen kärsimättömästi ympärilleen.

"Aivan kohta, madame."

"Tahtoisin olla ensimmäinen, joka näkee hänen saapuvan ja toivottaa
hänet tervetulleeksi."

"Se, ikävä kyllä, on mahdotonta."

"Miksi niin?"

"Poikanne on käskenyt minun pyytää, että te, samoin kuin señorita,
vetäytyisitte luolaan. Hän toivoo, että te ette olisi katselijoina
näytelmässä, joka täällä suoritetaan."

"Mutta", intti doña Luz tuskastuneena, "miten saan tietää, onko enoni
pelastunut?"

"Olkaa levollinen, señorita. Teidän ei kauan tarvitse olla huolissanne,
mutta pyydän, älkää jääkö tänne enää pitemmäksi aikaa. Menkää luolaan,
menkää!"

"Kenties se onkin viisaampaa", huomautti vanha nainen. "Totelkaamme,
tyttöseni", lisäsi hän hymyillen nuorelle tytölle, "menkäämme luolaan,
koska poikani niin tahtoo."

Doña Luz seurasi vastustelematta, mutta luoden salaa taakseen katseita
voidakseen nähdä sen, jota rakasti.

"Oi, kuinka onnellista on omistaa äiti!" mutisi Ilomieli tukahduttaen
huokauksen ja seuraten katseillaan molempia naisia, jotka häipyivät
hämärään luolaan.

Äkkiä intiaanivahdit päästivät huudon, jonka heti toisti muuan
neuvottelumajan edessä seisova mies.

Kuultuaan tämän merkin comanchipäälliköt nousivat seisomaan ja astuivat
esille majasta, johon olivat kokoontuneet.

Erämiehet ja intiaanisoturit tarttuivat aseisiinsa, järjestyivät riviin
majan molemmille puolille ja odottivat.

Tomupilvi vieri tavattoman nopeasti leiriä kohden.

Pilvi hälveni pian, niin että näkyviin tuli joukko ratsumiehiä, jotka
lähenivät täyttä lentoa.

Suurimmalla osalla osalla näistä ratsumiehistä oli meksikolaisten
gambusinien puku.

Ensimmäisenä heidän joukossaan hypitti pikimustaa ratsuaan mies, jonka
kaikki heti tunsivat.

Se oli kapteeni Uaktehno, joka röyhkeästi joukkonsa etunenässä tuli
vaatimaan vihattua ehtoa täytäntöön pantavaksi, kuten oli kolme päivää
aikaisemmin määrännyt.

Kun preiriellä kaksi joukkoa tapaa toisensa tai kun sotureja tai
erämiehiä tulee tervehdyskäynnille johonkin kylään, on yleensä tapana
toimeenpanna eräänlainen leikkisota, jolloin ratsastetaan täyttä
vauhtia toisiaan vastaan, huudetaan ja ammutaan kivääreillä.

Tällä kertaa ei siitä tullut mitään.

Comanchit ja metsästäjät jäivät synkkinä ja vaiteliaina paikoilleen
odottaen aivan hiljaa preirierosvojen saapumista.

Kylmä ja kuiva vastaanotto ei saattanut kapteenia hämilleen. Hänen
kulmakarvansa rypistyivät tosin hiukan, mutta muuten hän ei ollut
huomaavinaankaan mitään, vaan saapui rohkeasti joukkonsa etunenässä
kylään.

Tultuaan neuvottelumajan luokse riviin asettuneiden
comanchipäällikköjen eteen nuo kaksikymmentä ratsumiestä pysähdyttivät
hevosensa niin äkkiä kuin olisivat muuttuneet pronssipatsaiksi.

Tämä sukkela liike suoritettiin niin taitavasti, että erämiesten, jotka
olivat hyvin perillä ratsastustaidosta, oli vaikea pidättää ihailua
ilmaisevaa huudahdusta.

Rosvot olivat tuskin saapuneet, kun majan vasemmalla ja oikealla
puolella olevat erämies- ja soturirivit levittäytyivät viuhkamaisesti
ja sulkeutuivat heidän takanaan.

Nuo kaksikymmentä rosvoa oli täten piiritetty uskomattoman nopeasti,
heidät kun nyt ympäröi kehä, jonka muodosti yli viisisataa hyvin
varustettua ja mainioilla hevosilla ratsastavaa miestä.

Huomattuaan tämän liikkeen kapteeni tunsi vavahtavansa levottomuudesta.
Hän melkein katui, että oli tullut, mutta karkoittaen tämän
vastenmielisen tunteen hän hymyili halveksivasti, luullen sittenkin
olevansa varma siitä, ettei tarvinnut mitään pelätä.

Hän tervehti sulavasti edessään olevia päälliköitä ja kääntyen
Ilomielen puoleen kysyi varmalla äänellä:

"Missä nuori tyttö on?"

"En ymmärrä, mitä tarkoitatte", vastasi metsästäjä naurahtaen. "En usko
täällä olevan ketään nuorta tyttöä, johon teillä olisi mitään
oikeuksia."

"Mitä tämä merkitsee ja mitä täällä aiotaan?" mutisi kapteeni katsellen
ympärilleen. "Onko Uskollinen Sydän unohtanut vierailuni luonaan kolme
päivää sitten?"

"Uskollinen Sydän ei koskaan unohda mitään", tiuskaisi Ilomieli lujalla
äänellä, "mutta hänestähän ei ole kysymys. Kuinka te julkeatte tulla
luoksemme mukananne joukkio rosvoja?"

"Hyvä", tokaisi kapteeni pilkallisesti, "huomaan, että koetatte
tekeytyä salamyhkäiseksi välttääksenne vastauksen antamista. Mitä tulee
uhkaukseen, joka sisältyy lauseenne viimeiseen osaan, niin kiinnitän
siihen varsin vähän huomiota."

"Teette siinä väärin, hyvä herra, sillä kun kerran olette tehnyt
itsenne syypääksi sellaiseen typeryyteen, että olette itse antautunut
käsiimme, niin me emme ole niin ymmärtämättömiä, sen tahdon vain teille
huomauttaa, että päästäisimme teidät pakoon."

"Ohoo!" lausui rosvo, "mitä leikkiä tämä on?"

"Sen saatte kohta nähdä, herraseni."

"Minä odotan", vastasi rosvo katsahtaen ärsyttävästi ympärilleen.

"Näissä eräseuduissa, missä kaikki inhimilliset lait poljetaan maahan",
jatkoi metsästäjä väräjävällä äänellä, "on ainoastaan Jumalan laki
voimassa. Tämä laki sanoo: silmä silmästä, hammas hampaasta, senhän
tiedätte."

"Entä sitten?" kysäisi rosvo kuivasti.

"Oltuanne jo kymmenen vuotta laista ja omastatunnosta piittaamattoman
rosvojoukon päällikkönä", jatkoi Ilomieli tyynesti, "on teistä tullut
preirieiden kauhu. Te ryöstätte ja murhaatte valkoisia yhtä hyvin kuin
punanahkojakin. Teillä ei ole mitään kotimaata, vain varkaudet ja
ryöstöt kuuluvat ohjelmaanne. Matkailijoita, erämiehiä, metsästäjiä,
gambusineja tai intiaaneja te ette kunnioita ettekä yleensä ketään,
jonka murhaamisella voitte hankkia itsellenne kultaa. Vain muutama
päivä sitten te hyökkäsitte rauhallisten matkailijoiden leiriin, jonka
meksikolaiset te teurastitte säälittä. Tämän rikosten sarjan tulee
päättyä, ja nyt sen loppu on vihdoinkin tullut. Me kaikki, intiaanit ja
metsästäjät, olemme kokoontuneet tänne tuomitsemaan teidät ja lukemaan
teille preirien leppymätöntä lakia."

"Silmä silmästä, hammas hampaasta", ulvoivat läsnäolevat aseitaan
heiluttaen.

"Erehdytte suuresti, hyvät isäntäni", vastasi rosvo varmalla äänellä,
"jos luulette, että minä ojennan rauhallisesti kurkkuni puukon eteen
kuin karitsa, joka teuraaksi viedään. Osasin epäillä sitä, mitä nyt
puhutte, ja senvuoksi juuri olen ottanut turvajoukonkin mukaani.
Seurassani on parikymmentä rohkeata miestä, jotka osaavat puolustautua,
teillä ei siis ole minua vielä vallassanne."

"Katsokaahan ympärillenne, arvoisa herra, niin näette, mikä teitä
odottaa."

Rosvo katsahti taakseen. Viisisataa kivääriä oli suunnattuina hänen
joukkoansa kohti.

Vavistus kulki hänen jäseniensä kautta, ja hänen kasvonsa kävivät
kuolonkalpeiksi. Rosvo ymmärsi, että häntä uhkasi kauhea vaara, mutta
tovin mietittyään hän sai takaisin kylmäverisyytensä ja kääntyen
metsästäjän puoleen vastasi pilkallisella äänellä:

"No niin! Mistä johtuvat nuo uhkaukset, jotka eivät voi minua
säikyttää? Tiedättehän varsin hyvin, että olen turvassa iskuiltanne.
Kuten sanoitte, hyökkäsin muutama päivä sitten meksikolaisten
matkailijoiden kimppuun, mutta tiedätte myöskin, että heistä
tärkein henkilö nyt on minun vallassani! Jos uskallatte koskea
hiuskarvaanikaan, saa kenraali, sen nuoren tytön eno, jota te turhaan
koetatte temmata käsistäni, heti hengellään maksaa minua kohdanneen
loukkauksen. Uskokaa minua, hyvät herrat, kun sanon: lakatkaa kauemmin
yrittämästä säikähdyttää minua, luovuttakaa minulle hyvällä se tyttö,
jota vaadin, tai vannon Jumalan nimessä, että kenraali tunnin kuluttua
ei enää ole elävien joukossa!"

Äkkiä muuan mies tunkeutui joukon lävitse ja asettuen rosvon eteen
huusi hänelle:

"Erehdytte, kenraali on vapaa!"

Tulija oli Uskollinen Sydän.

Kuului ilon sorinaa intiaanien ja metsästäjien riveistä, kun taas
rosvot vavahtivat kauhusta.



XIV

Rangaistus


Kenraalin ja hänen kahden toverinsa ei ollut tarvinnut kauan olla
epätietoisia.

Pitkän aikaa emmittyään nuo viisitoista miestä laskivat lautan rantaan
ja syöksyivät kivääri ryntäysasennossa luolaan kamalasti ulvoen.

Pakolaiset juoksivat iloisina heidän luokseen.

Tulijoitten etunenässä he olivat huomanneet comanchien päällikön,
Uskollisen Sydämen ja Mustan Hirven.

Tapahtumain kulku oli ollut seuraava:

Heti kun tohtori kapteenin seurassa oli mennyt luolaan, oli Kotkanpää,
varmana siitä, että nyt oli keksinyt preirierosvojen pakopaikan,
palannut ystäviensä luokse, joille oli kertonut sotajuonensa
onnistumisesta. Ilomieli oli kiiruhtanut Uskollisen Sydämen luo, joka
oli heti saapunut. Yhteisesti neuvoteltuaan olivat kaikki päättäneet
hyökätä rosvojen kimppuun heidän pesäänsä toisten erämiespartioiden ja
punanahkaosastojen preirielle hajaantuneina ja kallioiden suojaan
kätkeytyneinä pitäessä vahtia luolan edustalla estääkseen rosvoja
karkaamasta.

Olemme nähneet tämän toimenpiteen tulokset.

Kun he olivat ensi silmänräpäyksen omistaneet kokonaan riemastukselle
sen johdosta, että olivat miekanlyönnittä onnistuneet tehtävässään,
kiinnitti kenraali vapauttajiensa huomion siihen, että kymmenkunta
roistoa nukkui luolassa ooppiumin huumaamina, jota urhoollinen tohtori
oli heille syöttänyt. Rosvot sidottiin lujasti ja otettiin mukaan. Kun
sitten eri partiot oli koottu yhteen, palasi joukko täyttä lentoa
leiriin.

Suuri oli kapteenin hämmästys, kun hän kuuli Uskollisen Sydämen
huudahduksen, mutta hänen ällistyksensä muuttui epätoivoksi, kun hän
huomasi kenraalin tulevan esille, vaikka luuli hänen olevan hyvässä
tallessa väkensä vartioimana.

Hän ymmärsi, että kaikki hänen tuumansa olivat menneet myttyyn, kaikki
hänen suunnitelmansa tyhjiksi rauenneet, ja että hän tällä kertaa oli
auttamattomasti menettänyt pelin.

Verivirta syöksähti hänen päähänsä, hänen silmänsä salamoivat ja
kääntyen Uskollisen Sydämen puoleen hän sanoi käheällä ja katkonaisella
äänellä:

"Hyvin pelattu! Mutta kaikki ei ole vielä lopussa meidän välillämme,
niin totta kuin Jumala ja kosto elää!"

Hän liikahti kuin aikoen karauttaa ratsullaan karkuun.

Mutta Uskollinen Sydän tarttui rohkeasti hänen hevosensa suitsiin.

"Välimme eivät vielä ole selvät", sanoi hän.

Rosvo katsoi häneen tovin veristävin silmin ja kannustaen rajusti
hevostaan pakoittaakseen metsästäjän hellittämään otteensa lausui
raivon tukahduttamalla äänellä:

"Mitä minusta tahdotte?"

Iskien raudanlujalla nyrkillään hevosta, joka hirnahti tuskasta,
Uskollinen Sydän sai sen pysymään paikallaan.

"Teidät on tuomittu", vastasi hän. "Teihin sovelletaan preirielakia."

Rosvo päästi kauhistavan naurun ja vetäen pistoolit vyöltään huusi
raivostuneena:

"Onneton se, joka koskee minuun! Tie auki!"

"Ei", vastasi metsästäjä kylmästi. "Te olette nyt joutuneet vangiksi,
tänään ette minulta pääse karkuun."

"Kuole siis!" kiljaisi rosvo suunnaten yhden pistooleistaan Uskollista
Sydäntä kohti.

Mutta nopeasti kuin ajatus heittäytyi Ilomieli, joka oli tuskallisesti
seurannut hänen liikkeitään, ystävänsä eteen, ja tilanteen vakavuus
teki hänen ketteryytensä kymmenkertaiseksi.

Laukaus kajahti. Luoti osui kanadalaiseen, joka vaipui verissään
maahan.

"Ensimmäinen!" huudahti rosvo villisti nauraen.

"Toinen!" ulvahti Kotkanpää ja hyppäsi kuin pantteri rosvon hevosen
selkään.

Ennenkuin kapteeni saattoi liikahtaakaan puolustautuakseen, oli
intiaani vasemmalla kädellään tarttunut hänen pitkään tukkaansa, saaden
kouraansa aika tukon, ja veti rajusti hänen päätään taaksepäin.

"Kirottu!" huusi rosvo koettaen turhaan vapautua ahdistajastaan.

Nyt tapahtui jotakin, mikä oli kauhusta jähmetyttää kaikki läsnäolevat.

Hevonen, jonka Uskollinen Sydän oli pysyttänyt paikallaan, oli päässyt
vapaaksi ja raivoissaan sitä kohdanneesta iskusta ja kaksinkertaisesta
taakasta, joka sillä oli selässään, se syöksähti vimmasta
hullaantuneena lentoon, mielettömässä juoksussaan ruhjoen ja kaataen
kaikki, mitä eteen sattui.

Mutta se kuljetti muassaan kahta ratsastajaansa, jotka sitkeästi
painaen reitensä sen kylkiä vastaan taistelivat saadakseen toisensa
surmatuksi ja kiemurtelivat kuin käärmeet eläimen selässä.

Kuten sanoimme, Kotkanpää oli kiskonut rosvon pään taaksepäin, painoi
polvensa hänen kupeitaan vastaan, päästi vihlovan sotahuudon ja
heilutteli kauhistavasti puukkoaan vihollisensa otsan edessä.

"Tapa minut, heittiö!" ulvoi rosvo ja kohottaen äkillisellä liikkeellä
vasemman kätensä, jossa hänellä vielä oli pistooli, laukaisi aseensa,
mutta luoti katosi avaruuteen.

Comanchipäällikkö katsoi kapteeniin tarkasti.

"Olet raukka!" sanoi hän halveksivasti, "ja vanha akka, joka pelkäät
kuolemaa."

Samalla kun hän painoi rosvoa voimakkaasti polvellaan, työnsi hän
puukon hänen niskaansa.

Kapteeni päästi korvia repivän huudon, joka sekaantui päällikön
voitonulvontaan.

Hevonen kompastui puun juureen ja kaatui nurin. Molemmat taistelijat
vierivät maahan.

Yksi heistä nousi pystyyn, comanchipäällikkö, joka heilutti rosvon
veristä päänahkaa.

Kapteeni ei kuitenkaan ollut vielä kuollut. Mielettömänä raivosta ja
tuskasta ja veren sokaisemana, joka valui virtanaan hänen silmilleen,
hän nousi pystyyn ja karkasi vastustajansa kimppuun, joka ei ollut
odottanut tällaista hyökkäystä.

He kävivät nyt toisiinsa käsiksi koettaen kaataa toisensa nurin ja
upottaa toistensa ruumiiseen puukon, jolla kumpikin oli varustettu.

Useita erämiehiä juoksi eroittamaan heitä.

Kun he saapuivat heidän luokseen, oli kaikki jo lopussa.

Kapteeni virui maassa, kahvaa myöten upotettu Kotkanpään puukko
sydämessään.

Rosvot, joita heitä ympäröivät erämiehet ja intiaanisoturit olivat
pitäneet kurissa, eivät yrittäneetkään ryhtyä vastarintaan, joka
olisikin ollut mahdoton.

Huomatessaan kapteeninsa kaatuneen Frank selitti toveriensa puolesta,
että he antautuvat.

Uskollisen Sydämen viittauksesta he heittivät luotaan aseensa, jonka
jälkeen heidät sidottiin.

Ilomieli, tuo kunnon kanadalainen, jonka uskollisuus oli pelastanut
hänen ystävänsä hengen, oli pahasti, mutta kaikeksi onneksi ei
kuolettavasti haavoittunut. Hänet oli kiireesti kannettu luolaan, jossa
erämiehen äiti huolehti ensiavun antamisesta hänelle.

Kotkanpää meni Uskollisen Sydämen luo, joka oli jäänyt mietteisiin
vaipuneena ja synkkänä seisomaan erääseen puuhun nojautuen.

"Päälliköt ovat kokoontuneet neuvottelutulen ympärille", sanoi hän. "He
odottavat veljeäni."

"Seuraan veljeäni", vastasi metsästäjä lyhyesti. Kun molemmat miehet
saapuivat majaan, olivat kaikki päälliköt siellä koolla. Heidän
joukossaan olivat myöskin kenraali, Musta Hirvi ja eräitä muita
metsästäjiä.

Piipunkantaja toi rauhanpiipun kehää kiertämään. Hän kumarsi hartaasti
neljään ilmansuuntaan ja tarjosi sitten vuoron perään kullekin
päällikölle tuon pitkän piipun.

Kun piippu oli kiertänyt kehän ympäri, tyhjensi piipunkantaja siitä
tuhan rovioon, mutisi joitakin salaperäisiä sanoja ja poistui. Sitten
vanha päällikkö, Aurinko nimeltään, nousi seisomaan ja tervehdittyään
neuvoston jäseniä lausui:

"Päälliköt ja soturit, kuulkaa sanojani, joita rintani huokuu ja jotka
Elämän Herra on pannut sydämeeni. Mitä aiotte tehdä kahdellekymmenelle
vangille, jotka ovat vallassanne? Sallitteko heidän vielä jatkaa
ryöstelevää ja murhaavaa elämäänsä? Sallitteko heidän ryöstää vaimonne,
varastaa hevosenne ja tappaa veljiänne? Aiotteko kuljettaa heidät
lännen jalojen valkoisten veljien kivestä rakennettuihin kyliin? Matka
sinne on pitkä, täynnä vaaroja. Sitä vaikeuttavat vuoret ja vuolaat
virrat, niin että vangit tällä matkalla voivat päästä karkuun, yllättää
teidät nukkuessanne ja teurastaa teidät. Ja sitten, senhän tiedätte,
soturit, saavuttuanne kivestä rakennettuihin kyliin, vapauttavat pitkät
puukot heidät, punaihoisilla miehillä ei ole oikeutta sieltä
odotettavissa. Ei, soturit, Elämän Herra, joka vihdoinkin on saattanut
valtaamme nämä julmat roistot, tahtoo, että heidän on kuoltava. Hän on
päättänyt tehdä lopun heidän rikoksistaan. Tavatessamme tiellämme
jaguarin tai harmaankarhun me tapamme ne. Nämä miehet ovat paljon
julmempia kuin jaguari tai harmaakarhu. Heidän tulee tehdä tili
vuodattamastaan verestä, silmä silmästä, hammas hampaasta.
Kiinnitettäköön heidät kidutuspaaluun. Olenko oikein puhunut, mahtavat
miehet?"

Lausuttuaan nämä sanat vanha päällikkö istuutui. Syntyi tovin kestävä,
juhlallinen hiljaisuus. Oli ilmeistä, että kaikki läsnäolevat olivat
yhtä mieltä hänen kanssaan.

Uskollinen Sydän odotti jonkun aikaa. Nähdessään, ettei kukaan aikonut
vastata puheeseen, nousi hän seisomaan ja lausui:

"Comanchipäälliköt ja soturit ja te, valkoihoiset erämiehet, veljeni",
lausui hän lempeällä ja suruvoittoisella äänellä, "sanat, jotka
kunnianarvoisa vanhus lausui, ovat oikeat. Preirien turvallisuus
vaatii, ikävä kyllä, näiden miesten kuolemaa. Tämä äärimmäinen ankaruus
on kauhistavaa, mutta meidän on pakko alistua siihen, jos rauhassa
tahdomme nauttia rasittavien ponnistustemme hedelmiä. Mutta vaikka
huomaamme, että on pakko noudattaa erämaan leppymätöntä lakia, niin
älkäämme osoittako vain huvin vuoksi olevamme ankaria. Rangaiskaamme
heitä, koska se on välttämätöntä, mutta rangaiskaamme niinkuin miehet,
joilla on sydän, eikä niinkuin julmurit. Osoittakaamme näille
roistoille, että panemme oikeuden täytäntöön, että surmatessamme heidät
emme kosta heille, vaan että koko yhteiskunta heitä rankaisee. Heidän
päällikkönsähän, joka oli heistä kaikkein suurin syyllinen, on jo
saanut surmansa Kotkanpään iskuista. Olkaamme sääliväisiä pysyen
samalla oikeamielisinä. Antakaamme heidän itse valita kuolintapansa.
Älkäämme kiduttako heitä hyödyttömästi. Silloin Elämän Herra hymyilee,
ja on tyytyväinen punaisiin lapsiinsa, joille hän suo runsaat saaliit
metsästyksissä. Olen puhunut: olenko oikein puhunut, mahtavat miehet?"
[Näin päättyvät intiaanien kaikki puheet.]

Neuvoston jäsenet olivat tarkkaavina kuunnelleet nuoren miehen puhetta.
Päälliköt olivat hyväntahtoisina hymyilleet yleville ajatuksille, joita
hän oli esittänyt, sillä kaikki, sekä intiaanit että erämiehet,
rakastivat ja kunnioittivat häntä. Kotkanpää nousi seisomaan.

"Veljeni Uskollinen Sydän on puhunut oikein", sanoi hän, "hänen
ikävuotensa ovat luvultaan pienet, mutta hänen viisautensa on suuri.
Olemme onnelliset voidessamme osoittaa hänelle ystävyyttämme. Teemme,
niinkuin hän haluaa."

"Kiitos", vastasi Uskollinen Sydän lämpimästi, "kiitos, veljeni.
Comanchikansa on suurta ja jaloa kansaa, jota rakastan. Olen
onnellinen, kun olen päässyt sen suosioon."

Neuvottelu päättyi, ja päälliköt poistuivat majasta. Vankeja, jotka oli
koottu yhteen ryhmään, vartioi tarkasti muudan soturiosasto.

Julkinen kuuluttaja kutsui koolle kaikki heimokunnan jäsenet ja kylään
hajaantuneet metsästäjät.

Kun kaikki olivat koolla, ryhtyi Kotkanpää puhumaan. Kääntyen rosvojen
puoleen hän lausui:

"Valkoiset koirat! Nyt on mahtava comanchikansa, jonka laajat
metsästysalueet käsittävät suuren osan maan pintaa, etevien
päälliköittensä kautta päättänyt kohtalostanne. Elettyänne kuin villit
pedot kavahtakaakin kuolemasta pelkurien, vanhojen akkojen tavalla.
Olkaa rohkeita, kenties silloin Elämän Herra säälii teitä ja ottaa
teidät kuoltuanne _eskennaniin_, siihen nautinnon paikkaan, missä
ikuisesti metsästelevät ne rohkeat miehet, jotka ovat pelotta katsoneet
kuolemaa silmiin."

"Olemme valmiit", vastasi Frank tyynesti, "kiinnittäkää meidät
kidutuspaaluun, keksikää mitä julmimpia kidutuksia. Kuitenkaan ette näe
meidän kalpenevan."

"Veljemme Uskollinen Sydän", jatkoi päällikkö, "on puhunut puolestanne.
Teitä ei kiinnitetä kidutuspaaluun. Päälliköt sallivat teidän itse
valita kuolintapanne."

Nyt tuli näkyviin muuan niiden valkoihoisten luonteelle ominainen
piirre, jotka kauan elettyään preiriellä ovat alkaneet luopua
esi-isiensä tavoista omistaakseen intiaanien käsityskannan. Kotkanpään
tekemä ehdotus synnytti rosvoissa suuttumuksen myrskyn.

"Millä oikeudella Uskollinen Sydän on puhunut puolestamme?" huudahti
Frank. "Luuleeko hän siis, että me muka emme ole miehiä? Arveleeko hän,
että kidutukset voisivat saattaa meidät huudahtamaan ja vaikeroimaan,
mikä olisi arvoamme alentavaa? Ei, ei! Vietäköön meidät kidutettaviksi.
Se, mitä meille tekisitte, ei ole koskaan niin julmaa kuin se, mitä me
panisimme teidän kansakuntanne soturit kärsimään, jos he joutuisivat
käsiimme."

Kun intiaanit kuulivat nämä kopeat sanat, värisivät he vimmasta, kun
taas rosvot ylpeinä puhkesivat riemuhuutoihin.

"Koirat! kaniinit!" ulvoivat he, "comanchit ovat vanhoja akkoja, joille
pitäisi antaa hameet."

Uskollinen Sydän astui esille.

Syntyi jälleen hiljaisuus.

"Olette ymmärtäneet väärin päällikön sanat", puhui hän; "se, että
annamme teidän itsenne valita kuolintapanne, ei ole häväistys, vaan
kunnioituksen osoitus, joka teidän osaksenne suodaan. Tässä on
väkipuukkoni, teidät vapautetaan siteistä, niin että puukko voi kiertää
kädestä käteen ja upota vuoron perään rintoihinne! Mies, joka vapaana
ollen empimättä, yhdellä iskulla, tappaa itsensä, on uljaampi kuin se,
joka kidutuspaaluun sidottuna herjaa pyöveliänsä saadakseen pikemmin
kuolettavan iskun, kun ei jaksa kärsiä tuskiaan."

Tavattoman voimakkaat hyväksymishuudot seurasivat näitä metsästäjän
sanoja.

Rosvot neuvottelivat tovin katseillaan, ja sitten he kaikki tekivät
ristinmerkin ja huusivat yhteen ääneen:

"Hyväksymme!"

Joukko, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut niin meluisa ja rähisevä,
tuli nyt hiljaiseksi ja säyseäksi, odottaen jännittyneenä kauheaa
näytelmää, joka pian suoritettaisiin heidän edessään.

"Vapauttakaa vangit siteistä", komensi Uskollinen Sydän.

Käsky pantiin heti toimeen.

"Puukko tänne!" sanoi Frank.

Metsästäjä antoi sen hänelle.

"Kiitos ja hyvästi", lausui rosvo varmalla äänellä ja puoleksi avaten
puseronsa upotti, hitaasti ja hymyillen kuin olisi nauttinut
kuolemisestaan, puukon kahvaa myöten rintaansa.

Hänen kasvonsa kävivät vähitellen kuolonkalpeiksi, ja hänen silmänsä
pyörivät kuopissaan. Luoden ympärilleen harhailevia katseita hän
hoippui kuin juopunut ja kaatui maahan.

Hän oli kuollut.

"Minun vuoroni!" huudahti seuraava rosvo ja kiskaistuaan vielä
höyryävän väkipuukon toverinsa haavasta työnsi sen rintaansa.

Hän vaipui edellisen ruumiin päälle.

Hänen jälkeensä oli kolmannen rosvon vuoro, sitten neljännen ja niin
edespäin. Kukaan ei empinyt, kukaan ei osoittanut heikkouden merkkejä,
kaikki kaatuivat hymyillen ja kiittäen Uskollista Sydäntä kuolemasta,
joka oli hänen ansiotaan.

Läsnäolijat olivat kauhuissaan nähdessään tällaisen joukkomestauksen,
mutta samalla heidät oli hurmannut tämä hirvittävä näky. He olivat niin
sanoaksemme huumaantuneet veren hajusta ja seisoivat siinä tuijottavin
silmin ja huohottavin rinnoin voimatta kääntää katsettaan toisaalle.

Vihdoin oli jäljellä vain yksi rosvo. Hän katseli tovin ruumisläjää,
joka virui hänen vieressään. Vetäen sitten puukon edellisen miehen
rinnasta hän lausui hymyillen:

"Oi, miten onnellista, kun saa kuolla noin hyvässä seurassa. Mutta
minne, hiisi vie, oikein joutuukaan kuoltuaan? Mutta miten hölmö minä
olen, pianhan saan sen tietää."

Ja salamannopeasti hän iski puukon sydämeensä.

Hän kaatui kuolleena maahan.

Tämä kauhistuttava ihmisteurastus ei ollut kestänyt
neljännestuntiakaan! [Tässä kohtauksessa on kaikki historiallisesti ja
täsmällisesti totta. Kirjoittaja on apachien alueella ollut näkemässä
samanlaista mestausta.]

Ei kukaan rosvoista ollut iskenyt kahta kertaa, kaikki olivat kuolleet
yhdestä iskusta.

"Antakaa minulle tuo puukko", lausui Kotkanpää vetäen sen vielä
höyryävänä viimeisen rosvon värähtelevästä ruumiista, "se on soturilla
hyvä ase." Ja hän pisti sen aivan kylmästi vyöhönsä pyyhittyään sitä
ruohoon.

Rosvoilta nyljettiin päänahat, ja heidän ruumiinsa kannettiin leirin
ulkopuolelle.

Ne jätettiin korppikotkien ja urubujen raadeltaviksi, jotka niistä
saivat runsaan päivällisen ja nyt jo verenhajun kerääminä liitelivät
niiden yläpuolella ilosta kamalasti kirkuen.

Kapteeni Uaktehnon pelätty joukkio oli perinjuurin tuhottu.

Tällaisia rosvojoukkoja oli, ikävä kyllä, kuitenkin muitakin
preiriellä.

Mestauksen jälkeen intiaanit menivät huolettomina majoihinsa. Heille se
oli ollut vain yksi niistä tavallisista näytelmistä, joihin he jo kauan
olivat saaneet tottua ja jotka eivät kykene järkyttämään heidän
hermojansa.

Erämiehet sensijaan, karkeasta elämästä huolimatta, jota he viettivät,
ja siitä, että he olivat tottuneet näkemään verta vuodatettavan,
vieläpä itsekin sitä vuodattamaan, hajaantuivat ahdistunein rinnoin ja
sydän kipeänä tästä kauhistuttavasta verilöylystä.

Uskollinen Sydän ja kenraali suuntasivat askelensa luolaan.

Naiset, jotka olivat olleet sulkeutuneina maanalaisen luolan sisäosiin,
eivät tietäneet mitään siitä hirveästä näytelmästä, joka äsken oli
esitetty, ja verisestä sovituksesta, joka tuli sen päättäjäisiksi.



XV

Anteeksianto


Kenraalin ja hänen sisarentyttärensä jälleennäkeminen oli perin
liikuttava.

Tuo vanha sotilas, joka viime aikoina oli kokenut niin kovia, oli
onnellinen saadessaan painaa rintaansa vasten tämän viattoman lapsen,
joka oli koko hänen perheensä ja kuin ihmeen kautta oli pelastunut
häntä uhanneesta onnettomuudesta.

He unohtuivat pitkäksi aikaa keskustelemaan. Kenraali tiedusti
innostuneesti, miten tyttö oli elänyt vankeusaikana, ja sai itse tehdä
selkoa, millaisten vaarojen alaiseksi oli joutunut ja miten huonoa
kohtelua oli saanut kestää.

"Mitä nyt aiotte tehdä, eno?" kysyi tyttö lopettaen keskustelun.

"Niin, lapseni!" vastasi kenraali alakuloisena tukahduttaen huokauksen.
"Meidän on viipymättä lähdettävä näistä kamalista seuduista ja
palattava Meksikoon."

Nuori tyttö tunsi sydäntään ahdistavan, vaikka hän sisimmässään
tunnusti, että heidän oli pikaisesti palattava kotimaahan. Lähteminen
merkitsi sitä, että oli jätettävä hänet, jota hän rakasti, erottava
hänestä voimatta toivoa, että mahdollisesti hänet vielä tapaisi,
erottava miehestä, jonka ihmeteltävää luonnetta hän oli yhä enemmän ja
syvemmin oppinut kunnioittamaan saadessaan olla likeisessä
tuttavuudessa hänen kanssaan ja joka nyt oli tullut välttämättömäksi
hänen elämälleen ja onnelleen.

"Mikä sinua vaivaa, lapseni? Olet niin alakuloinen, silmäsi täyttyvät
kyynelillä", tiedusteli hänen enonsa puristaen lämpimästi hänen
kättään.

"Oi, eno!" vastasi tyttö valittaen, "miksi en olisi suruissani kaiken
sen jälkeen, mitä on tapahtunut näinä muutamina päivinä? Sydämeni
vuotaa verta."

"Se on totta. Kauheat tapahtumat, joiden todistajina olemme saaneet
olla, ja kärsityt uhrit ovat enemmän kuin riittävänä aiheena
surumielisyyteen, mutta vielä olet niin nuori, lapseni, että vähän ajan
kuluttua nämä tapaukset ovat mielessäsi vain muistona kovista
kokemuksista, joita et enää, Jumalan kiitos, tarvitse pelätä joutuvasi
kärsimään."

"Lähdemmekö siis kohdakkoin?"

"Jo huomenna, jos mahdollista. Mitä minä enää täällä tekisin? Itse
taivas ilmaisee olevansa minua vastaan, koska se pakoittaa minut
luopumaan jatkamasta tätä retkeä, joka onnistuessaan olisi tehnyt minut
onnelliseksi vanhoilla päivilläni. Mutta Jumala ei tahdo, että saisin
lohtua. Tapahtukoon hänen tahtonsa", lisäsi hän hartaana.

"Mitä tarkoitatte, eno?" kysyi nuori tyttö vilkkaasti.

"Ei mitään, joka voisi tällä hetkellä herättää mielenkiintoasi, lapsi.
On siis parasta, ettet sitä tiedäkään ja että minä yksin kärsin kaikki.
Olen vanha ja siis jo tottunut kärsimään", huomautti kenraali
surunvoittoisesti.

"Eno raukka!"

"Kiitos ystävyydestä, jota minua kohtaan osoitat, lapseni, mutta
jättäkäämme tämä puheenaihe, joka saattaa minut murheelliseksi.
Puhukaamme hiukan, jos niin haluat, näistä kunnon ihmisistä, joille
olemme niin suuressa kiitollisuudenvelassa."

"Uskollisesta Sydämestä", kuiskasi doña Luz punastuen.

"Niin", myönsi kenraali, "Uskollisesta Sydämestä ja hänen äidistään,
tuosta rakastettavasta naisesta, jota en Ilomieli-paran haavoittumisen
vuoksi ole vielä voinut kiittääkään ja jonka ansiota on, kuten olet
sanonut, ettei sinulta ole puuttunut mitään."

"Hän on hellästi kuin äiti huolehtinut minusta."

"Miten voisin koskaan maksaa velkani hänelle ja hänen ylevälle
pojalleen? Oi, miten onnellinen hän varmaankin on, kun hänellä on
sellainen poika. Niin, sellaista onnea ei minulle ole suotu, minä olen
yksin!" huokasi kenraali alakuloisena antaen päänsä painua käsiensä
varaan.

"Entä minä?" kysyi nuori tyttö mielistelevällä äänellä.

"Oh! Sinäkö?" vastasi soturi sulkien hänet hellästi syliinsä. "Sinä
olet rakas tyttäreni, mutta minulla ei ole poikaa!..."

"Se on totta!" kuiskasi tyttö mietteisiin vaipuen.

"Uskollinen Sydän", jatkoi kenraali, "on liian verraton luonne
suostuakseen ottamaan minulta mitään. Mitä on siis tehtävä? Miten
voisin maksaa kiitollisuudenvelkani hänelle? Miten antaisin hänelle
tunnustukseni niistä suunnattomista palveluksista, joita hän meille on
tehnyt?"

Syntyi tovin kestävä hiljaisuus.

Doña Luz kumartui kenraalin puoleen ja painaen suudelman hänen
otsalleen lausui hänelle matalalla ja väräjävällä äänellä, kätkien
kasvonsa hänen olkansa taakse:

"Eno, minä olen keksinyt tuuman."

"Puhu, pienoiseni", vastasi hän, "puhu pelkäämättä, kenties Jumala on
antanut sinulle tuon ajatuksesi."

"Teillä ei ole poikaa, jolle voisitte perintönä jättää nimenne ja
suunnattoman omaisuutenne, eikö niin, eno?"

"Niin!" mutisi kenraali, "luulin voivani kerran jälleen löytää pojan,
mutta se toivo on ikuiseksi ajoiksi kadonnut, sillä tiedäthän, lapseni,
että olen yksin!"

"Uskollinen Sydän, yhtä vähän kuin hänen äitinsäkään, ei tahdo ottaa
teiltä mitään."

"Se on totta."

"Luulen kuitenkin olevan keinon, jolla heidät voisi siihen velvoittaa,
suorastaanpa pakoittaakin."

"Ja se keino on?" kysyi kenraali vilkkaasti.

"Eno, koska olette niin suruissanne siitä, ettei teillä ole poikaa,
jolle kuoltuanne voisitte luovuttaa nimenne, niin miksi ette voisi
ottaa Uskollista Sydäntä pojaksenne?"

Kenraali katsahti häneen. Tyttö oli aivan punainen, ja koko hänen
ruumiinsa värisi.

"Oi, sinä sydänkäpyseni", lausui kenraali sulkien hänet hellästi
syliinsä, "tuumasi on suurenmoinen, mutta se on mahdoton käytännössä
toimeenpantavaksi. Olisin onnellinen ja ylpeä, jos minulla olisi
sellainen poika kuin Uskollinen Sydän, mutta olethan itse sanonut, että
hänen äitinsä rakastaa häntä intohimoisesti. Hän on varmaankin arka
tästä rakkaudesta eikä ikinä suostuisi sitä jakamaan vieraan kanssa."

"Kenties!" väitti tyttö.

"Ja lisäksi", lisäsi kenraali, "vaikka hänen äitinsä rakkaudesta häneen
mahdollisesti suostuisikin siihen, koska hänen poikansa täten saisi
yhteiskunnallisen aseman -- äidit pystyvät suurimpiin uhrauksiin
lastensa onnen hyväksi --, niin kieltäytyisi siitä Uskollinen Sydän
itse. Luuletko näet, rakkaani, että tämä mies, saatuaan kasvaa
erämaassa, missä koko elämä on kulunut odottamattomissa ja
jännittävissä partioseikkailuissa suurenmoisen luonnon piirissä,
suostuisi luopumaan tästä ihanasta eräelämästä, jossa on niin paljon
sekä suloisia että kauhistuttavia kokemuksia, saadakseen hiukan kultaa,
jota hän halveksii, ja nimen, joka hänelle on hyödytön? Ei, ei, hän
menehtyisi kaupungeissamme. Hänenlaiselleen erikoisihmiselle meidän
sivistyksemme olisi kuolettava. Unohda tämä tuumasi, tyttökulta, sillä
hän kieltäytyisi siitä, se on varmaa."

"Kuka tietää?" sanoi tyttö olkapäitään kohauttaen.

"Kutsun Jumalan todistajaksi", jatkoi kenraali innostuneena, "että
olisin onnellinen, jos onnistuisin. Kaikki toiveeni täyttyisivät, mutta
mitä hyödyttää antautua mielettömien haaveiden tuuditeltavaksi? Hän
kieltäytyisi, kuuletko! Ja minun olisi pakko myöntää hänen tekevän
siinä oikein!"

"Yrittäkää ainakin, eno", vastasi tyttö kuitenkin, "sillä vaikka
ehdotukseenne tulisi kielteinen vastaus, niin olisitte sentään
osoittanut Uskolliselle Sydämelle, että te ette ole kiittämätön, vaan
osaatte antaa hänelle sen arvon, jonka hän ansaitsee."

"Tahdotko, että niin teen?" kysyi kenraali, joka ei muuta niin toivonut
kuin että tyttö olisi oikeassa.

"Sitä toivon, eno", vastasi tyttö syleillen häntä salatakseen ilonsa ja
punastumisensa; "minusta tuntuu, en tiedä miksi, että asia onnistuu."

"Olkoon siis menneeksi", mutisi kenraali surumielisesti hymyillen,
"pyydä Uskollista Sydäntä ja hänen äitiään saapumaan luokseni."

"Viidessä minuutissa tuon heidät luoksenne", huudahti tyttö
säteilevänä.

Ja syöksähtäen pois kuin gaselli nuori tyttö juoksi luolan eri
sokkeloiden lävitse.

Jäätyään yksin kenraali painoi alakuloisena päänsä alas ja vaipui
syviin ja synkkiin mietteisiin.

Muutaman minuutin kuluttua olivat Uskollinen Sydän ja hänen äitinsä
doña Luzin opastamina saapuneet hänen eteensä.

Kenraali kohotti päänsä, tervehti kohteliaasti saapuneita ja pyysi
kädellään viitaten sisarentytärtään poistumaan. Nuori tyttö lähti
sykkivin sydämin.

Luolassa vallitsi puolihämärä, joka aiheutti sen, ettei aivan selvästi
voinut eroittaa esineitä. Omituisen oikun vuoksi oli Uskollisen Sydämen
äiti pannut _rebozan_ päähänsä niin, että se kokonaan verhosi hänen
kasvonsa.

Vaikka kenraali tarkasteli häntä hyvin tiukasti, ei hänen onnistunut
nähdä hänen piirteitään.

"Olette kutsunut meidät luoksenne, kenraali", aloitti Uskollinen Sydän
iloisesti. "Kuten huomaatte, olemme heti kiiruhtaneet täyttämään
toivomuksenne."

"Kiitän teitä tästä innosta, ystäväni", vastasi kenraali. "Ensin lausun
teille kiitollisuuteni niistä arvokkaista palveluksista, jotka olette
minulle tehnyt. Se, mitä nyt lausun teille, ystäväni, -- pyydän, että
sallitte minun käyttää teistä tätä nimitystä -- kuuluu myöskin hyvälle
ja erinomaiselle äidillenne kiitoksena siitä hellästä huolenpidosta,
jota hän on osoittanut sisarentyttärelleni."

"Kenraali", vastasi erämies liikuttuneena, "kiitän teitä ystävällisistä
sanoistanne, jotka korvaavat minulle kaikki, mitä luulette olevanne
minulle velkaa. Tullessanne avuksenne olen vain täyttänyt päätökseni
olla koskaan jättämättä lähimmäistäni pulaan. Uskokaa minua, kun sanon,
etten halua muuta palkintoa kuin sen, että pidätte minusta. Riittävänä
palkkiona siitä vähästä, mitä olen tehnyt, on se tyydytyksen tunne,
joka minua tällä hetkellä elähyttää."

"Haluaisin kuitenkin, sallikaa minun huomauttaa, haluaisin kuitenkin
toisella tavalla palkita teitä."

"Palkita minua!" huudahti reipas nuori mies peräytyen ja punastuen.

"Antakaa minun puhua loppuun", jatkoi kenraali innostuen; "jos se
ehdotus, jonka aion esittää, on teille mieleen, niin pyydän teitä
minulle vastaamaan yhtä vilpittömästi kuin minä puolestani teen teille
kysymykseni."

"Puhukaa, kenraali, minä kuuntelen."

"Ystäväni, matkallani preirielle oli pyhä tarkoitus, jota en ole
kyennyt saavuttamaan! Tiedätte, miksi se on mahdotonta. Miehet, jotka
kuuluivat saattojoukkooni, ovat kaatuneet vierestäni. Jäätyäni melkein
yksin olen havainnut, että minun on pakko luopua yrityksestä, joka, jos
se olisi onnistunut, olisi tehnyt minusta onnellisen niiksi muutamiksi
päiviksi, jotka minulla enää on elettävinä. Jumala on ankarasti
rangaissut minua. Olen nähnyt kaikkien lasteni kuolevan. Yksi ainoa
olisi kenties vielä elossa, mutta hänet ajoin kerran ajattelemattoman
ylpeänä luotani. Kun nyt olen päässyt elämäni ehtooseen, on taloni
tyhjä, kotini kylmillään. Olen yksin, voi minua onnetonta! Vailla
omaisia ja ystäviä, vailla perillistä, jolle kuoltuani voisin jättää,
en omaisuuttani, vaan nimeni, jonka pitkä sarja esi-isiäni on minulle
jättänyt tahrattomana. Tahdotteko korvata minulle perheeni, joka
minulta puuttuu, vastatkaa, Uskollinen Sydän, tahdotteko tulla
pojakseni?"

Lausuessaan nämä sanat kenraali oli noussut seisomaan ja tarttunut
nuoren miehen käteen ja pusersi sitä nyt lujasti kyynelet silmissä.

Kuullessaan tämän odottamattoman tarjouksen metsästäjä oli jäänyt
hämmästyneenä ja sydän sykkien paikalleen tietämättä, mitä vastaisi.

Hänen äitinsä heitti äkkiä rebozan päästään ja näin paljastaen
säteilevät ja äärettömän riemun kirkastamat kasvonsa asettui molempien
miesten väliin, laski kätensä kenraalin olalle, katsoi häneen tarkasti
ja huudahti liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Vihdoinkin! Don Ramón de Garillas! Pyydät siis takaisin tätä poikaasi,
jonka niin julmasti parikymmentä vuotta sitten karkoitit luotasi!"

"Nainen, mitä tarkoitatte?" kysyi kenraali tukahtuneella äänellä.

"Tarkoitan, don Ramón", jatkoi nainen ylevällä, majesteettisella
äänellä, "että minä olen doña Jesusita, sinun vaimosi, ja että
Uskollinen Sydän on poikasi Rafael, jonka kirosit."

"Oi!" huudahti kenraali vaipuen polvilleen maahan kasvot kyynelien
valamina. "Anna anteeksi, anteeksi, poikani!"

"Isäni!" huudahti Uskollinen Sydän syöksähtäen hänen luokseen ja aikoen
nostaa hänet ylös, "mitä teette?"

"Poikani", lausui vanhus melkein mielettömänä surusta ja riemusta, "en
nouse tästä asennosta, ennenkuin olen saanut anteeksi."

"Nouse, don Ramón", kehoitti doña Jesusita lempeällä äänellä; "jo
pitkän aikaa on äidin ja pojan sydämissä ollut sinua kohtaan vain
rakkautta ja kunnioitusta."

"Ah!" lausui vanhus syleillen heitä vuorotellen kuin juopuneena, "tämä
on liian suuri onni. En ansaitse julman käyttäytymiseni jälkeen tulla
näin onnelliseksi."

"Isä", vastasi metsästäjä ylevästi, "minulle tuomitsemanne
rangaistuksen ansiota on, että minusta on tullut kunniallinen mies.
Unohtakaa siis menneet tapahtumat, jotka ovat enää vain muisto, ja
ajatelkaa ainoastaan tulevaisuutta, joka teille hymyilee."

Samassa doña Luz saapui arkana ja hämillään.

Heti hänet huomattuaan kenraali riensi hänen luokseen, tarttui hänen
käteensä ja vieden hänet doña Jesusitan luo, joka ojensi hänelle
käsivartensa, lausui säteilevin katsein:

"Sisarentyttäreni, voit pelotta rakastaa Uskollista Sydäntä, hän on oma
poikani. Jumala on suonut äärettömässä hyvyydessään, että löysin hänet
juuri sillä hetkellä, kun olin menettänyt kaiken toivoni sellaisesta
onnesta!"

Nuori tyttö huudahti ilosta ja kätki hämillään kasvonsa doña Jesusitan
syliin tarjoten kätensä Rafaelille, joka peittäen sen suudelmillaan
vaipui hänen jalkainsa juureen.



Loppusanat


Oli kulunut tuskin muutamia kuukausia kreivi de Raousset Boulbonin
retkestä.

Tähän aikaan olivat ranskalaiset hyvässä maineessa Sonorassa.

Kaikki meidän maastamme kotoisin olevat matkailijat, jotka sattuma
johdatti tähän Amerikan osaan, saivat varmasti, minne hyvänsä
pysähtyivät, mitä lämpimimmän ja sydämellisimmän vastaanoton.

Kuljeskelemiseen taipuisan luonteenlaatuni johdattamana olin lähtenyt
Meksikosta ilman muuta tarkoitusta kuin saada nähdä tätä maata.

Ratsastaen oivallisella mustangilla, jonka muuan eränkävijäystäväni oli
suopungilla pyydystänyt ja minulle lahjoittanut, olin matkustanut koko
Amerikan mantereen halki. Olin toisin sanoen pienin päivämatkoin tapani
mukaan ja koko ajan yksinäni tehnyt tuon muutaman sadan penikulman
pituisen matkan, kulkien yli lumipeitteisten vuorien, suunnattomien
erämaiden, vuolaiden virtojen ja rajujen koskien vain saapuakseni
_harrastelijana_ katsomaan espanjalaisia kaupunkeja, jotka koristavat
Tyynenmeren rantaa.

Olin ollut matkalla jo viisikymmentäseitsemän päivää, kulkien kuin
todellinen tyhjäntoimittaja ja pysähtyen, minne oikkuni kulloinkin
käski telttani pystyttämään.

Lähestyin kuitenkin suunnittelemani matkan päämäärää, sillä olin enää
muutaman penikulman päässä Hermosillosta, tuosta muureilla ympäröidystä
kaupungista, jossa oli viisitoista tuhatta asukasta ja jota oli
puolustanut yksitoistatuhatta vakinaisiin joukkoihin kuuluvaa miestä,
päällikkönään kenraali Bravo, yksi Meksikon parhaita ja rohkeimpia
upseereja, kun sen kimppuun pelottomasti hyökkäsi kreivi de Raousset
johtaen vain noin kahtasataaviittäkymmentä ranskalaista ja valloitti
sen kaksi tuntia kestäneen pistintaistelun jälkeen.

Aurinko oli mennyt mailleen. Hetki hetkeltä tuli yhä pimeämpi.

Yli kahdeksanpenikulmaisen päivämatkan rasittamana ravasi hevosparkani,
jota muutamien päivien aikana olin hiukan liikaa hoputtanut päästäkseni
aikaisemmin Guayamaan, vain vaivaloisesti, kompastuen joka askeleella
tiellä oleviin kiviin.

Minä itsekin olin perin uupunut, miltei kuolla nälkään, niin etten
olisi millään ehdolla halunnut viettää vielä yhtä yötä paljaan taivaan
alla.

Pelkäsin eksyväni pimeässä. Turhaan etsin näköpiiristä valontuiketta,
joka olisi opastanut minua ihmisasunnolle. Tiesin, että Hermosillon
ympäristöstä voisin tavata useita haciendoja, maatiloja.

Kuten kaikissa ihmisissä, jotka kauan ovat viettäneet kuljeksivaa
elämää, joutuen sen aikana lakkaamatta olemaan suuremmassa tai
pienemmässä määrässä kiusallisten sattumien leikkikaluna, on minussakin
hyvä annos filosofiaa, mikä onkin välttämätöntä, kun matkustaa,
varsinkin Amerikassa, missä ihminen suurimman osan aikaansa on oman
tarmonsa varassa, eikä hänellä ole hyötyä vieraan apuun luottamisesta.

Tyydyin kohtalooni kunnon miehen tavoin, kaihoisin huokauksin luopuen
toivomasta illallista ja yösijaa. Kun yö kävi yhä synkemmäksi, niin
ettei enää hyödyttänyt kuljeskella pimeässä kenties aivan
päinvastaiseen suuntaan kuin minne minun olisi ollut päästävä, aloin
etsiä ympäriltäni leiripaikaksi sopivaa kohtaa, voidakseni sytyttää
nuotion ja kerätä hiukan ruohoa ratsulleni, joka samoin kuin minäkin
oli kuolla nälkään.

Se ei ollut helppoa näissä polttavan auringon kuivaksi paahtamissa
seuduissa, joita peitti pölynhieno hiekka. Kauan etsiskeltyäni keksin
kuitenkin erään riutuneen puun, jonka varjossa oli kasvullisuutta,
tosin jokseenkin niukkaa.

Olin juuri laskeutumaisillani hevosen selästä, kun korviini kantautui
kaukaa hevosen astunnasta syntyvä ääni. Ratsastaja tuntui tulevan samaa
tietä kuin minäkin ja lähestyi nopeasti.

Jäin liikkumattomaksi.

Ratsastajan tapaaminen yöllä Meksikon kentillä on aina sopiva aihe
mietiskelyille.

Tuntematon, jonka tällaisissa oloissa tapaa, saattaa kyllä olla
kunniallinen ihminen, mutta olisin pannut mitä hyvänsä vetoa siitä,
että tämä oli lurjus.

Tällaista epäillessäni latasin revolverini ja odotin.

Minun ei tarvinnut kauvan odottaa.

Viiden minuutin kuluttua ratsastaja tavoitti minut.

"_Buenas noches, caballero_, -- hyvää iltaa, herra, --" lausui hän
minulle ohimennessään.

Siinä tavassa, millä tämä tervehdys minulle lausuttiin, oli jotakin
niin vilpitöntä, että epäilykseni äkkiä hälvenivät.

Vastasin tervehdykseen.

"Minnekä olette näin myöhään menossa?" kysyi tuntematon.

"Hiisi vie", vastasin suoraan, "olisin hyvin iloinen, jos sen
tietäisin, mutta luulen joutuneeni eksyksiin. Koska sitä epäilen, niin
valmistaudun viettämään yön tämän puun juurella."

"Surullinen yömaja", huomautti ratsastaja päätään kohauttaen.

"Niinpä kyllä", vastasin filosofisesti, "mutta paremman puutteessa
tyydyn siihen. Olen kuolla nälkään, hevoseni on tuiki väsynyt, me
molemmat emme koskaan viitsi harhailla kauemmin etsiessämme
vieraanvaraisuutta, jonka löytäminen on epävarmaa, varsinkin tähän
aikaan yöstä."

"Hm!" mutisi tuntematon katsahtaen mustangiini, joka turpa maassa
yritti hiukan ruohonkortta, "ratsunne näyttää minusta olevan
rotuhevonen. Onko se tosiaankin niin väsynyt, ettei se enää jaksa
ravata paria mailia?"

"Kyllä se vielä juoksee kaksi tuntia, jos niin on tarvis", vastasin
hymyillen.

"Tulkaa siis mukaani, Jumalan nimessä", sanoi tuntematon hilpeällä
äänellä, "lupaan tarjota teille molemmille hyvän yösijan ja hyvän
illallisen."

"Hyväksyn tarjouksenne ja kiitän teitä", lausuin kannusten hevostani.

Tuo jalo eläin, joka näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys, lähti
jokseenkin kovaan raviin.

Tuntematon oli, mikäli saatoin arvioida, noin neljänkymmenen ikäinen
mies. Hänellä oli avomieliset ja älykkään näköiset piirteet. Puku oli
maalaismallia ja päässä leveäreunainen huopahattu, jonka kupua koristi
kolmisen tuumaa leveä kultanauha. Kirjavanvärinen zarape valui
olkapäiltä reisille peittäen hänen hevosensa lautasia, ja painavat
hopeiset kannukset oli nahkahihnoilla kiinnitetty vaquero-kenkiin.

Kuten kaikilla meksikolaisilla riippui hänelläkin vyössä vasemmalla
kupeella machete, eräänlainen lyhyt, suora sapeli, joka muistuttaa
hiukan meidän jalkaväkemme tikaria.

Välillemme virisi pian keskustelu, joka ennen pitkää muuttui
sydämelliseksi.

Tuskin puolen tunnin kuluttua huomasin jonkun matkan päässä edessäni
pimeydestä ilmestyvän mahtavan rakennuksen hahmon. Tämä oli se
hacienda, missä oppaani oli luvannut tarjota minulle hyvän vastaanoton,
hyvän yösijan ja hyvän illallisen.

Ratsuni puhkui muutamia kertoja ja joudutti itsestään kulkuaan.

Katselin uteliaana ympärilleni, jolloin erotin hyvässä kunnossa olevan
_huertan_ korkeat hirsiseinät ja kaikki muut hyvinvointia todistavat
merkit.

Kiitin sisimmässäni onnentähteäni, joka oli johtanut minut näin hyvään
tuttavuuteen.

Lähestyessämme taloa huudahti arvattavasti vahdissa seisova ratsumies
kaikuvalla äänellä: "Kuka siellä?" ja samassa seitsemän tai kahdeksan
puhdasrotuista rastreroa syöksähti esiin alkaen ilosta ulvoen hyppiä
seuralaiseni ympärillä ja vuoron perään nuuskia minua.

"Minä vain", vastasi seuralaiseni.

"Ahaa, tulkaa vain, Ilomieli", huudahti vahti, "yli tunnin ajan on
teitä jo odotettu."

"Menkää ilmoittamaan isännälle, että tuon muassani vieraan", huudahti
oppaani, "ja muistakaa ennen kaikkea, Musta Hirvi, ilmoittaa, että hän
on ranskalainen."

"Miten sen tiedätte?" kysyin häneltä harmissani, sillä luulen puhuvani
varsin puhtaasti espanjan kieltä.

"Totta hitossa!" lausui hän naurahtaen, "mehän olemme melkein
maanmiehiä."

"Kuinka niin?"

"Kah! Minä olen kanadalainen, joten ymmärrätte, että heti huomasin
ranskanvoittoisen ääntämisenne."

Vaihtaessamme nämä muutamat sanat olimme saapuneet haciendan portille,
jonka luona useita henkilöitä oli odottamassa lausuakseen meidät
tervetulleiksi.

Minusta tuntui kuin ilmoitus siitä, että olen ranskalainen, olisi
herättänyt erikoista huomiota.

Kymmenen tai kaksitoista palvelijaa piteli tulisoihtuja, joiden valossa
saatoin huomata, että ainakin kuusi tai kahdeksan henkeä, miehiä ja
naisia, kiiruhti meitä vastaanottamaan.

Haciendan isäntä, joksi hänet heti havaitsin, lähestyi minua tarjoten
käsivartensa naiselle, joka varmaankin oli ollut kaunis ja jota
vieläkin voi pitää kauniina, vaikka hän olikin jo lähes neljänkymmenen
vuoden vanha.

Hänen miehensä oli noin viidenkymmenen ikäinen, suurikasvuinen,
kasvonpiirteiltään hyvin miehekäs. Heidän ympärillään hääri silmät
suurina viisi, kuusi suloista lasta, jotka olivat liian paljon heidän
näköisiään ollakseen keidenkään muiden kuin heidän.

Hiukan taempana puoleksi pimeän peitossa seisoivat lähes
seitsenkymmenvuotias nainen ja liki satavuotias ukko.

Yhdellä silmäyksellä havaitsin koko tämän perheen, jossa oli jotakin
patriarkallista herättämässä myötätuntoa ja kunnioitusta.

"Hyvä herra", lausui haciendero minulle ystävällisesti, tarttuen
hevoseni suitsiin auttaakseen minua astumaan maahan sen selästä, "tämä
talo kuuluu teille. Kiitän ystävääni Ilomieltä siitä, että hänen on
onnistunut saada teidät tulemaan luokseni."

"Tunnustan", vastasin hymyillen, "ettei siihen ole tarvittu suurtakaan
vaivaa, ja että hyväksyin kiitollisena heti tarjouksen, jonka hän niin
hyväntahtoisesti minulle teki."

"Jos sallitte ja koska on näin myöhäistä", jatkoi haciendero, "menemme
kaikki ruokasaliin, koska te ennenkaikkea olette pikaisen levon
tarpeessa. Aioimme juuri asettua pöytään, kun minulle ilmoitettiin
tulostanne."

"Kiitän teitä tuhannesti", lausuin kumartaen. "Ystävällinen
vastaanottonne saattaa minut unohtamaan koko väsymykseni."

"Tunnemme kyllä ranskalaisten kohteliaisuuden", lausui minulle emäntä
ihastuttavasti hymyillen.

Tarjosin käsivarteni hänelle, ja sitten mentiin ruokasaliin, missä
tavattoman suurella pöydällä oli valmiina komea ateria ruokahalua
herättävällä tuoksullaan muistuttaen minulle, että olin lähes
kaksitoista tuntia ollut einehtimättä.

Istuuduttiin pöytään.

Ainakin neljäkymmentä henkeä oli syömässä.

Tässä haciendassa noudatettiin vielä sitä patriarkallista tapaa, joka
nyt alkaa hävitä, että palvelijoiden annetaan syödä yhdessä isäntäväen
kanssa.

Kaikki, mitä näin ja kuulin tässä talossa, viehätti minua. Siinä oli
rehellisyyden tuoksahdus, joka pani sydämen suloisesti sykkimään.

Kun pahin nälkä oli tyydytetty, muuttui siihen asti hiukan laimea
keskustelu yleiseksi.

"No niin, Ilomieli", kysyi isoisä oppaaltani, joka istuen vieressäni
pani haarukkansa ripeästi toimimaan, "oletko löytänyt jaguarien
jäljet?"

"Kyllä, olen löytänyt jäljet, kenraali, mutta luulenpa, ettei jaguari
ole yksin, vaan että sillä on toveri."

"Ohoo!" lausui vanhus, "oletko siitä varma?"

"Saatan erehtyä, kenraali, mutta en kuitenkaan luullakseni nyt. Kysykää
Uskolliselta Sydämeltä, minulla oli jonkunlainen maine siellä lännen
preiriellä."

"Isä", sanoi haciendero tehden myöntävän liikkeen, "Ilomieli on
varmaankin oikeassa. Hän on liian vanha metsästäjä erehtyäkseen
tällaisissa asioissa."

"Silloin on pantava toimeen ajojahti pelastuaksemme näistä
peloittavista naapureista. Etkö ole samaa mieltä, Rafael?"

"Se oli aikomukseni, isä. On hauskaa, että olette samaa mieltä.
Mustalle Hirvelle on jo asiasta ilmoitettu, kaikki lieneekin jo
kunnossa."

"Ajojahdille voidaan lähteä milloin hyvänsä, kaikki on kunnossa",
lausui muuan vanhahko mies, joka istui lähellä minua.

Ovi aukaistiin, ja muuan mies astui huoneeseen.

Hänen tuloaan tervehdittiin iloisin huudahduksin. Don Rafael nousi
innostuneena pöydästä ja meni häntä vastaan vaimonsa seuratessa.

Olin tästä ystävällisyydestä sangen ihmeissäni, koska tämä uusi tulija
oli tavallinen bravo-intiaani eli itsenäinen. Hänellä oli täydellinen,
kansakunnassaan tavallinen sotapuku yllään. Luulin tietäväni
punanahkojen keskuuteen tekemieni lukuisten retkien nojalla, että tämä
kuului johonkin moniaista comanchiheimoista.

"Kah! Kotkanpää! Kotkanpää!" huusivat lapset ympäröiden hänet
riemastuneina.

Intiaani otti heidät vuoron perään käsivarsilleen, syleili heitä ja
laskiessaan heidät luotaan antoi heille muutamia leluja, jommoisia
Amerikan alkuasukkaat osaavat hienonhienon makunsa avulla valmistaa.

Sitten hän astui lähemmäksi, tervehti salissa olevaa monipäistä seuraa
varsin kohteliaasti ja asettui istumaan talon isännän ja emännän
väliin.

"Odotimme teidän saapuvan ennen auringonlaskua, päällikkö", lausui
emäntä ystävällisesti. "Ei ole oikein, että annatte meidän odottaa."

"Kotkanpää oli jo jaguarien jäljillä", sanoi päällikkö mahtipontisella
äänellä, "tyttäreni ei tarvitse enää pelätä, jaguarit ovat kuolleet."

"Mitä! Oletko jo tappanut jaguarit, päällikkö?" kysyi don Rafael
vilkkaasti.

"Veljeni saa sen nähdä. Nahat ovat varsin kauniit, ne ovat pihalla."

"Hyvä! Kas niin, päällikkö!" huudahti isoisä tarttuen hänen käteensä,
"huomaan, että aina haluatte olla kaitselmuksenamme."

"Isäni puhuu hyvin", sanoi päällikkö kumartaen, "Elämän Herra neuvoo
häntä. Isäni perhe on minun perheeni."

Aterian jälkeen vei don Rafael minut mukavasti sisustettuun
makuuhuoneeseen, missä heti vaivuin uneen mieli täynnä kaikkea tänä
iltana näkemääni ja kuulemaani.

Seuraavana päivänä isäntäväkeni ei sallinut minun lähteä, ja minun on
tunnustettava, etten tehnytkään paljon vastaväitteitä keskeyttääkseni
vierailuani. Olin sangen ihastunut ystävälliseen vastaanottoon, joka
oli osakseni tullut, ja vieläpä salainen uteliaisuus pakoitti minut
jäämään muutamiksi päiviksi tänne.

Kului viikko.

Don Rafael ja hänen perheensä osoittivat minulle ystävällistä
kohteliaisuutta, ja elämä kului, ainakin mitä minuun tulee,
keskeytymättömässä lumouksessa.

En tiedä, mikä oli syynä, mutta saavuttuani haciendaan kiihoitti
kaikki, mitä saatoin havaita, yhä sitä uteliaisuutta, jonka valtaan
olin ensi hetkestä joutunut.

Minusta tuntui, että sen onnen, jonka näin säteilevän tämän tyytyväisen
perheen jäsenten kasvoista, perustana oli pitkä sarja onnettomuuksia.

He eivät olleet, mikäli saatoin nähdä, niitä ihmisiä, joiden elämä aina
oli kulunut tyynenä ja rauhallisena. Kuvittelin, en tiedä miksi, että
he vasta kauan kovia koettuaan olivat päässeet onnen satamaan.

Heidän kasvoistaan kuvastui sellainen ylevyys, jonka aikaansaavat vain
suuret tuskat. Rypyt, jotka kulkivat vakoina heidän otsallaan,
näyttivät kyllin syviltä ollakseen muusta kuin harmista johtuneita.

Tämä ajatus oli niin syvälle juurtunut mieleeni, että huolimatta
kaikista yrityksistäni sitä karkoittaa se palasi lakkaamatta entistä
itsepintaisempana ja varmempana.

Muutamissa päivissä minusta oli tullut perheen ystävä, ja he tiesivät
kaikki, mikä koski minua. He olivat sallineet minun tulla läheisimmäksi
tuttavakseen. Huulillani oli kuitenkin alati muuan kysymys, mutta en
koskaan rohjennut sitä lausua julki, sillä pelkäsin suuresti tekeväni
itseni syypääksi röyhkeään tungettelevaisuuteen tai herättäväni eloon
entisiä tuskia.

Kun don Rafael ja minä eräänä iltana palasimme metsästysretkellä, laski
hän, ollessamme muutamien askelien päässä talosta, kätensä minun
olalleni.

"Mikä teitä vaivaa, don Gustavio?" kysyi hän minulta. "Olette synkkä ja
alakuloinen. Onko teidän siis ikävä seurassamme?"

"Älkää epäilkökään sellaista", vastasin vilkkaasti, "en tiedä
päinvastoin, millä tavalla voisin teille osoittaa, etten koskaan ole
ollut niin onnellinen kuin saadessani olla luonanne."

"Pysykää siis täällä", huudahti hän vilpittömästi, "meidän kodissamme
on kyllä tilaa yhdelle ystävälle."

"Kiitos!" lausuin puristaen hänen kättään, "tahtoisin niin mielelläni,
mutta... se on mahdotonta. Kuten legendassa mainitussa juutalaisessa,
on minussakin paholainen, joka alituisesti huutaa: mene! Minun on
täytettävä tarkoitukseni!"

Ja minä huokasin.

"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Olkaa vilpitön! Sanokaa, mikä teitä
huolestuttaa. Muutaman päivän aikana olette saattanut meidät kaikki
levottomiksi, vaikka kukaan ei ole uskaltanut teille siitä puhua",
lisäsi hän hymyillen. "Minä, peeveli soikoon, tartuin rohkeuteeni
molemmin käsin, kuten teidän ranskalaisten on tapa sanoa, ja päätin
tehdä teille kysymyksen."

"No niin!" vastasin hänelle, "koska te sitä pyydätte, niin minä
vastaan. Älkää vain, pyydän, pahastuko vilpittömyydestäni, ja olkaa
vakuutettu siitä, että sanoihini vaikuttaa yhtä paljon harrastus kuin
uteliaisuus."

"Saammehan nähdä", sanoi hän lempeästi hymyillen, "luottakaa minuun,
älkää pelätkö mitään, minä annan teille synninpäästön. Siis asiaan!"

"Tahdon niin mielelläni pitää puhtaan sydämen ja sanoa teille kaikki."

"Niinpä niin, puhukaa siis."

"Kuvittelen mielessäni, en tiedä vain, mistä se johtuu, että te ette
ole aina ollut yhtä onnellinen kuin nyt ja että vain monilla
onnettomuuksilla olette lunastanut sen onnen, josta nyt nautitte."

Surumielinen hymy väreili hacienderon huulilla.

"Suokaa minulle anteeksi", huudahdin epätoivoisena, "tungettelevaisuus,
johon olen tehnyt itseni syypääksi! Se, mitä pelkäsin, on tapahtunut!
Älkäämme enää puhuko tästä typerästä asiasta."

Olin tosiaankin kovin pahoillani.

Don Rafael vastasi minulle hyväntahtoisesti:

"Miksi ei? En huomaa kysymyksessänne mitään tungettelevaa.
Mielenkiinto, jota meitä kohtaan tunnette, on pakoittanut teidät sen
tekemään. Vain rakastaessaan toisia on näin selvänäköinen. Ei,
ystäväni, te ette ole erehtynyt. Me kaikki olemme kokeneet kovia
kohtaloita. Koska haluatte, saatte tietää kaikki. Kenties tunnustatte,
kuultuanne kertomukseni siitä, mitä olemme kärsineet, että me
todellakin olemme kalliisti ostaneet onnen, josta nyt nautimme. Mutta
menkäämme sisään, meitä luultavasti odotetaan ruokapöytään."

Samana iltana don Rafael pidätti luonaan useita henkilöitä, ja kun
hänen käskystään pöytään oli tuotu savukkeita ja mezcalpulloja, lausui
hän minulle:

"Ystäväni, tahdon tyydyttää uteliaisuutenne. Ilomieli, Musta Hirvi,
Kotkanpää, isäni ja äitini, samoin kuin rakas vaimoni ovat kaikki
olleet näyttelijöitä siinä näytelmässä, jonka ihmeellisen juonen saatte
kuulla, ja auttavat minua, jos muistini pettää."

Ja sitten, hyvä lukijani, don Rafael kertoi minulle sen, mitä juuri
olette lukenut.

Tunnustan, että nämä seikkailut, jotka kertoi niissä itse pääosaa
näytellyt henkilö toisten niin huomattavalla tavalla osaa ottaneiden
läsnäollessa, tunnustan, että nämä seikkailut herättivät erinomaisesti
mielenkiintoani, kuten varmaankaan ei käy teidän. On luonnollista, että
ne menettävät paljon minun toistaminani, sillä minä en osaa niihin
luoda sitä pirteyttä, joka oli niiden pääasiallisena tenhona.

Kahdeksan päivää myöhemmin lähdin rakastettavan isäntäväkeni luota,
mutta sensijaan, että olisin noussut laivaan Guayamassa, kuten
aikomukseni ensin oli ollut, lähdin Kotkanpään kanssa retkelle apachien
maahan. Tällöin sattuma johti minut näkemään tavallisuudesta poikkeavia
ilmiöitä, joista joskus kenties kerron teille, elleivät ne seikkailut,
jotka nyt olette lukenut, ole mielestänne olleet liian ikävystyttäviä.

       *       *       *       *       *

"Arkansasin sissien" päähenkilö esiintyy edelleen romaaneissa
"Kapinalipun alla", "Jaguari", "Uljuutta ja viekkautta" ja "Uskollinen
Sydän."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Arkansasin sissit - Seikkailuromaani suurilta ruoholakeuksilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.