Title: Tiikerikissa - Seikkailuja kaukaisessa Lännessä
Author: Aimard, Gustave
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tiikerikissa - Seikkailuja kaukaisessa Lännessä" ***


TIIKERIKISSA

Seikkailuja kaukaisessa Lännessä

Kirj.

GUSTAVE AIMARD

Suomentanut

E. Piirinen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1918.



SISÄLLYS:

    I. Mieltymystä.
   II. Aarniometsä.
  III. Don Torribio Quiroga.
   IV. Illanvietto.
    V. Väijytys.
   VI. San Lucar.
  VII. Hyökkäys presidiota vastaan.
 VIII. Konnamaisuutta.
   IX. Vankina.
    X. Punanahkojen leiri.
   XI. Luopio.
  XII. Naisen tahto.
 XIII. Valkoiset punaisia vastaan.
  XIV. Käänne.
   XV. Kuukautta myöhemmin.
  XVI. Ennen takaa-ajoa.
 XVII. Takaa-ajossa.
XVIII. El Voladero de las Animas.
  XIX. Jumalan sormi.



I.

MIELTYMYSTÄ.


Mieltymys on tunne, jota ei voida selitellä tai kuvailla, se tunnetaan
välittömästi. Aivan tahtomattaan ihminen tuntee heti ensi hetkestä
mieltymystä toista ja vastenmielisyyttä toista kohtaan. Miksi? Sitä ei
voi sanoa, mutta niin on usein laita. Jonkunlainen magneettinen,
vastustamaton vaikutus vetää ihmistä usein henkilöön, jota hänen etunsa
päinvastoin vaatisi välttämään, kun taas sama vaikute sysää hänet
toisen luota, jonka suosiota hänen saman edun vuoksi pitäisi koettaa
tavoitella.

Ja vielä omituisempaa ja merkillisempää on se, että tämä välitön tunne,
joka siten johtaa ihmistä vastoin hänen tahtoaan, tuskin koskaan
erehtyy; sillä ennemmin tai myöhemmin täytyy myöntää, että se, mikä
ihmisten ennakkoluuloisissa silmissä on näyttänyt erehdykseltä,
päinvastoin on ollut oikein, ja että sydän, vähääkään eksymättä, on
johtanut oikealle tolalle.

Mieltymyksen ja vastenmielisyyden seuraukset ovat liiankin selvät, ja
siksi monet ovat saaneet kokea niiden salaperäistä vaikutusta, että
meidän ei ole tarvis pitemmältä kosketella tätä ainetta.

Don Estevan ja Kivisydän olivat tutustuneet toisiinsa olosuhteissa,
joiden olisi pitänyt tehdä heidät toistensa suhteen ainakin
välinpitämättömiksi, joskaan ei juuri vihamiehiksi. Mehiläismetsästäjän
maine ja hänen omituinen elintapansa olivat sellaisia syitä, joiden
olisi pitänyt karkoittaa hänen paristaan don Pedro de Lunan rehdin
majordomon. Ja kuitenkin oli tapahtunut aivan päinvastoin, kummankin
nuoren miehen tietämättä. He olivat ensi hetkestä asti tunteneet
olevansa ystäviä, joita eivät yhdistäneet mitkään tuollaiset
jokapäiväiset tunteet, jotka ovat niin tavallisia vanhan Europan
seuraelämässä, missä ystävä-sana ei enää merkitse edes yksinkertaista
tuttavuutta ja on niitä nimityksiä, joita yleisimmin poljetaan lokaan,
vaan tuollaiset todelliset, vahvat, äärettömät ja alkuperäiset tunteet,
jotka muutamassa tunnissa kehittyvät siinä määrin, että ne
varsinaisesti ensi hetkestä asti hallitsevat sitä, jonka ne ovat
saaneet valtoihinsa.

Nuo nuoret miehet eivät olleet koskaan nähneet toisiansa, ennenkuin he
tapasivat San Lucarin tiellä, ja kuitenkin tuntui heistä kuin he
olisivat tunteneet toisensa vuosikausia sitten ja aivan
yksinkertaisesti uudelleen tavanneet toisensa.

Omituista kyllä olivat molemmat yht'aikaa tunteneet saman vaikutuksen,
aivan odottamatta ja tarkoituksetta.

Nyt väittämämme on siinä määrin totta, että don Estevan, huolimatta
synnynnäisestä viisaudestaan, joka oli hänen huomattavimpia
ominaisuuksiaan, melkein heti uskoi Kivisydämelle isänsä eli oikeammin
hyväntekijänsä elämäntarinan. Tämän elämäntarinan hän oli kertonut
kaikkine yksityiskohtineen, salaamatta tai jättämättä pois pienintäkään
pikku seikkaa. Tähän saattoi hänet salainen aavistus, joka sanoi
hänelle, että hän oli tavannut miehen, joka oli kyliin arvokas jakamaan
hänen kanssaan tämän tärkeän salaisuuden koko painon.

Tämän kertomuksen jatkuessa saamme vieläkin sitovampia todistuksia
siitä omituisesta luottamuksesta, jota molemmat miehet heti olivat
tunteneet toisiaan kohtaan.

Aurinko oli laskemaisillaan purppura- ja kultavyöhönsä korkeitten,
lumipeitteisten Sierra Madren kukkulain taakse, kun don Estevan oli
ehtinyt kertomuksensa loppuun.

Maisema alkoi muuttua suloisen, alakuloisen väriseksi, jollaiseksi se
tulee illan lähestyessä, linnut lensivät suurin joukoin viserrellen
etsimään yösijaa korkeitten puiden tuuheiden oksien välistä. Vaquerot
ja peonit ratsastivat joka suunnalle kootakseen karjan ja viedäkseen
sen kotiin haciendaan. Kaukana näkyi aasinajajain leiri, jonka yötulet
jo alkoivat valaista joka hetki yhä enemmän pimenevää taivasta levein
punertavin valonheijastuksin.

"No, kun te nyt yhtä hyvin kuin minäkin tunnette sen perheen
salaisuudet, jonka yhteyteen sattuma on teidät saattanut", jatkoi don
Estevan, "mitä aijotte nyt tehdä?"

"Sananen ensiksi", huomautti Kivisydän.

"Puhukaa -- teillä pitäisi oikeastaan olla paljon uskottavaa minulle
vuorostanne."

"Ei niinkään paljon, kuin kenties luulette. Te tiedätte elämästäni yhtä
paljon kuin minä itsekin, toisin sanoen ei juuri mitään, mutta siitä ei
nyt olekaan kysymys tällä hetkellä."

"Mistä sitten on kysymys?" sanoi don Estevan uteliaisuuden valtaamana.

"Sanon sen teille. Te ette varmaankaan ole kertonut minulle tuota
pitkää ja mielenkiintoista juttua vain tyydyttääksenne uteliaisuutta,
jota en millään tavoin ole osoittanut. Täytyy siis olla olemassa joku
muu syy, ja tämän syyn luulen arvanneeni. Don Estevan Diaz, kun kaksi
urhokasta miestä on yhtynyt toisiinsa niinkuin liaani mahonkipuuhun,
kun heidän ajatuksensa sulavat yhdeksi, kun heidän tahtonsa on sama,
niin nämä miehet ovat hyvin vahvoja, sillä he täydentävät toisensa, ja
mitä he eivät yksikseen rohkenisi tehdä, siihen he ryhtyvät nyt
arvelematta ja ovat melkein varmoja yrityksensä onnistumisesta, niin
mielettömiltä ja uhkarohkeilta kuin nuo yritykset näyttävätkin. Ettekö
ole samaa mieltä kanssani tässä suhteessa?"

"Epäilemättä, don Fernando, olen täydelleen samaa mieltä."

Ilo leimahti nuoren miehen kasvoilla.

"Hyvä", sanoi hän ojentaen kätensä, "tässä käteni, don Estevan, se on
miehen, joka täten tarjoo teille uskollisen ja rehellisen sydämensä,
kaikesta huolimatta -- tahdotteko tarttua siihen?"

"Kautta Jumalan!" huudahti majordomo lämpimästi, puristaen voimakkaasti
hänelle niin rehellisesti ojennettua kättä, "minä tartun molempiin --
kiitos veli! Minulle tekemänne ehdotuksen olin itse tekemäisilläni, nyt
pysyy liittomme elämässä ja kuolemassa! Kuulun teille kuin miekka
kahvaansa!"

"Voi!" huudahti nuori mies ilosta huoahtaen, "minulla on siis
vihdoinkin ystävä, minun siis ei enää tarvitse kulkea yksinäni elämän
läpi. Ilossa ja surussa, onnessa ja onnettomuudessa on minulla sydän,
jolle voin uskoa kaiken!"

"Teillä on enemmänkin, veli, teillä on koti. Äitini on teidänkin
äitinne. Tulkaa, nouskaamme jälleen hevosen selkään, alkaa tulla myöhä
ja meillä on vielä paljon kerrottavaa toisillemme."

"Niin, rientäkäämme", vastasi metsästäjä yksinkertaisesti.

Hevoset eivät olleet poistuneet ranchon läheisyydestä, josta ne olivat
löytäneet hyvän laitumen. Nuoret miehet saivat ne helposti kiinni, ja
viiden minuutin kuluttua he ratsastivat rinnakkain, kotimatkalla don
Estevanin asuntoa kohti.

Ña Manuela odotti heitä portin ulkopuolella. Hän hymyili.

"Tulettepa vihdoinkin", hän huusi heille jo kaukaa, heti heidät
nähtyään. Ja kun uudet ystävykset olivat saapuneet pihalle, johti hän
heidät ystävällisesti sisään, jossa yksinkertainen, mutta maukas ateria
heitä odotti. Se syötiin hyvällä ruokahalulla ja tuttavallisesti
keskustellen. Doña Manuela huomasi heti, että nuorten miesten kesken
oli jotakin erikoisempaa tapahtunut, mutta hän ei kysellyt mitään,
katseli vain kumpaakin tarkastellen ja odotti, että poikansa selittäisi
asian, kuten kohta tapahtuikin.

"Rakas äiti", lausui don Estevan, kun ateria oli päättynyt ja siirrytty
parvekkeelle, "olet kai huomannut, että välimme don Carrilin kanssa on
nyt toinen kuin hänen tänne tullessaan: me olemme tulleet ystäviksi.
Olen kertonut hänelle don Pedro de Lunan elämäntarinan, joka samalla
niin läheisesti koskee meitäkin ja mahdollisesti tavallaan vierastamme
tässä."

Doña Manuela nyökkäsi hyväksyvästi.

"Olen sen huomannut, rakas poikani, suokoon Jumala, että kaikki
päättyisi hyvin. Toivon, että uusi ystäväsi ansaitsee luottamuksemme.
Kotimme on tästä lähtien hänen, kuten meidänkin."

Don Fernando kumarsi kunnioittavasti.

"Lupaan kunniani kautta osoittavani, että olen luottamuksenne arvoinen
ja että henkeen ja vereen asti taistelen don Estevanin rinnalla
yhteisen asiamme puolesta, kunnes olemme saavuttaneet päämäärämme",
sanoi hän liikutettuna.

"Toivokaamme parasta", sanoi doña Manuela surullisesta

"Minä en ole solminut liittoa don Fernandon kanssa meidän tähtemme,
vaan toisten minulle rakkaiden henkilöiden suojelemiseksi siltä
vaaralta, jonka aavistan heitä uhkaavan", lausui don Estevan.
"Ja vaikka en nyt voikaan selittää, mistäpäin vaara olisi
odotettavissa, on minulla kuitenkin syyni, miksi täytyy ryhtyä
varovaisuustoimenpiteisiin."

"Nuo syyt luulen hyvin käsittäväni", huomautti don Fernando. "Ne ovat
seuraavat: don Pedron pitkäaikainen rauha on uhattuna ja te pelkäätte
doña Hermosalle tapahtuvan jonkun onnettomuuden. Eikö niin?"

"Aivan niin, ystäväni; olen todella jo jonkun aikaa salaa,
vaistomaisesti pelännyt, että jokin onnettomuus olisi tulossa,
tietämättä mistä ja miten se tulisi. Tiedätte kai paremminkin kuin
minä, että elämässä on synkkiä hetkiä, jolloin rohkeinkin mies ilman
näkyvää syytä vapisee kuin lapsi ja pelkää omaa varjoaankin, epäilee
kaikkea. Nämä synkät ajatukset ovat vaivanneet minua jo pari kuukautta.
Ja kuitenkin on täällä ollut kaikki rauhallista, kuten ennenkin, don
Pedro yhtä rauhallinen ja doña Hermosa iloinen kuin ennenkin. Me elämme
täällä piilossa koko maailmalta. Seuraelämän pauhina ei tänne ulotu.
Mitäpä meillä siis olisikaan pelättävänä? Kuka vihollinen meitä sitten
vainoisi ja yöt päivät pitäisi meitä silmällä? Sitä en tiedä, mutta
minä tunnen, että niin on laita, minä tunnen vihollisen läsnäolon,
mutta en voi häntä keksiä."

"Tuon vihollisen tunnette nyt yhtä hyvin kuin minäkin -- se on
Tiikerikissa. Viimeöisen keskusteluni hänen kanssaan, jonka tekin
kuulitte, olisi pitänyt selvittää hänen aikomuksensa, jos ei juuri
hänen suunnitelmiaan."

"Se on totta, mutta siitä huolimatta en voi uskoa, että tuo mies on
todella vihollisemme. Samoinkuin ei ole seurausta ilman syytä, niin ei
myöskään saata olla vihaa ilman aihetta. Don Pedro ei ole milloinkaan
tänne tulostaan asti millään tavoin ollut kosketuksissa tuon miehen
kanssa. Miksi hänellä siis olisi jotakin kaunaa isäntääni kohtaan?"

"Ah, miksi?" toisti metsästäjä kiihkeästi, "miksi päivä seuraa yötä,
miksi on hyviä ja huonoja, roistoja ja kunniallisia ihmisiä? Tämä
pulmallinen kysymys veisi meidät liian kauas, ystäväni. Tiedän yhtä
hyvin kuin tekin, ettette milloinkaan ole olleet Tiikerikissan kanssa
tekemisissä, mutta mitä se auttaa? Tuo mies on kavala konna, jonka koko
roistomainen olemus tarkoittaa pahantekoa usein vain huvikseen. Don
Pedroa kunnioittavat ja rakastavat kaikki, jotka hänet tuntevat. Doña
Hermosaa kunnioittavat apachitkin, ruohoaavikon hurjimmat punanahat --
siitä luultavasti johtuu Tiikerikissan viha hacienderoa kohtaan.
Sellaista miestä kohtaan ei saa rankaisematta olla hyvä ja rehellinen,
kaikkien kunnon ihmisten täytyy luonnostaan olla hänen vihamiehiään, se
on päivän selvää. Olkoon ihminen vajonnut kuinka syvälle tahansa, niin
hän kuitenkin aina muistaa kauhean alennuksensa ja entisen asemansa.
Hän ei anna yhteiskunnalle tätä anteeksi, mutta koska hän ei voi kostaa
sille kokonaisuudessaan, julistaa hän sodan yksilöitä vastaan, hyökäten
jokaisen kimppuun, jonka hän tavoittaa, kostaen näille omat pahat
tekonsa. Kas siinä ainoa syy Tiikerikissan vihaan don Pedroa kohtaan."

"Niin, kenties olette oikeassa", vastasi don Estevan huolestuneella
äänellä, "asian laita lienee niin."

"Niin tietysti! Uskokaa minua, minä tunnen tuon hirviön perinpohjin,
sillä hän on kasvattanut minut. Mutta riittäköön tämä. Kun asema nyt on
täysin selvä, niin mitä aijotte tehdä?"

"Myönnän olevani hyvin pahassa pulassa, enkä tiedä mitenkä siitä
selviytyisin. Kuinka voi varjella itseään salahankkeilta, joista ei
tiedä, vastustaa suunnitelmia, joiden tarkoitus on tuntematon -- tuo
kaikki on minulle vaikeaa."

"Ensiksikin on luullakseni parasta olla ensinkään ilmaisematta don
Pedron perheelle epäilyjämme", huomautti doña Manuela.

"Sanokaa varmoja tietojamme, señora", lausui don Fernando. "Muuten olen
aivan samaa mieltä kanssanne. Meidän on helppo salaa vartioida don
Pedroa ja hänen tytärtään, heidän aavistamattakaan mikä vaara heitä
uhkaa. Jos asema sittemmin muuttuisi liian jännittäväksi, niin voidaan
kyllä jollakin tekosyyllä saada heidät itsekin huolehtimaan
turvallisuudestaan."

"Niin, epäilemättä!" huudahti don Estevan tulisesti. "On tärkeätä,
etteivät he aavista mitään, etenkään doña Hermosa, joka on niin
herkkätunteinen. Lapsi raukka! Hän saa vain liiankin pian tehdä
tuttavuutta vastoinkäymisten kanssa, jos aavistuksemme toteutuvat.
Saadaan nähdä! Fernando ystäväni, neuvokaa meitä! Te ainoastaan voitte
auttaa meitä tässä tukalassa asemassa."

"Kaikki, mikä ihmisvoimin on mahdollista, tehdään niiden
pelastamiseksi, joita rakastatte."

"Kiitos! Mutta miksette sano, että tekin rakastatte heitä, koska jo
olette tehnyt heille äärettömän palveluksen?"

"Ah, ystäväni!" sanoi nuori mies huokaisten, "mitäpä minusta,
seikkailija-raukasta, jotta rohkenisin nostaa silmäni niin korkealle?
Minä en ole enkä saakaan olla doña Hermosalle muuta kuin luotettava
pihakoira, joka pelastaa isäntänsä ja kuolee hänen jalkojensa juureen."

Tämä lausuttiin niin surunvoittoisesti ja itsekieltäytyvästi, että don
Estevan ja hänen äitinsä heltyivät aivan kyyneliin, tarttuivat hänen
käsiinsä samalla kertaa ja puristivat niitä hellästi.

"Älkää sanoko niin, veljeni", huudahti majordomo, "te ette tunne doña
Hermosaa niin hyvin kuin me, hän on erinomaisen hyväsydäminen, puhtain
ja jaloin sielultaan -- hän rakastaa teitä."

"Oi!" sanoi metsästäjä liikutettuna, "älkää lausuko tuota sanaa,
ystäväni! Doña Hermosako rakastaisi minua? Se on mahdotonta!"

"Doña Hermosa on nainen, ystäväni -- te olette pelastanut hänen
henkensä. Tietystikään en tiedä minkälaatuinen hänen teitä kohtaan
tuntemansa tunne on, kenties hän ei itsekään tiedä sitä, ja nuoren
tytön kiitollisuus muuttuu varsin pian rakkaudeksi."

"Vaiti, poikani", keskeytti vanha rouva, "ei sinun sovi tuolla tavoin
puhua isäntäsi tyttärestä."

"Se on totta, anteeksi, äiti kulta, olen väärässä. Mutta jos olisit
kuullut doña Hermosan puhuvan ystävästämme ja saavan minut lupaamaan
lähteä etsimään häntä ja viedä hänet hänen luokseen, jonka minä, kautta
Jumalan, myöskin teen, niin et tietäisi mitä uskoisit."

"Kenties, mutta en ainakaan kaataisi öljyä tuleen, ja sekä itseltäni
että ystävältämme kätkisin varovasti huomioni sydämeni sisimpään."

"Älkää luulko, että olen niin mieletön, señora", huomautti don
Fernando, "että panen poikanne sanoille enemmän arvoa kuin ne
ansaitsevat. Tiedän varsin hyvin kuka olen, tunnen liiankin tarkkaan
alhaisen asemani, rohjetakseni kohottaa katsettani siihen, jota
kunniani käskee pitämään enkelinä."

"Hyvin sanottu, don Fernando, ja kuten miehelle sopii", lausui doña
Manuela lämpimästi. "Jättäkäämme siis nyt tämä asia ja koettakaamme
keksiä jokin keino, joka auttaisi meitä siitä pulasta, missä nyt
olemme."

"Tuon keinon", vastasi metsästäjä epäröiden, "luulen paremman
puutteessa voivani osoittaa."

Äiti ja poika työnsivät nopeasti nojatuolinsa eteenpäin kuullakseen
paremmin.

"Puhukaa, veli, puhukaa viivyttelemättä!" huudahti don Estevan. "Minkä
keinon sitten?"

"Suonette anteeksi, jos te siinä suunnitelmassa, jonka aijon esittää,
mahdollisesti huomaatte jotakin, joka ei ehkä täysin vastaa kunnian
lakeja, sellaisina kuin sivistyneet ihmiset ne käsittävät", sanoi
metsästäjä. "Mutta muistatte kai, että olen punanahkojen kasvattama ja
että se mies, jota vastaan aloitamme taistelun elämästä ja kuolemasta,
on enemmän kuin puoleksi intiaani, jonka vuoksi hänen meitä vastaan
aikomansa taistelu on kokonaan apacheilta lainattu. Voidaksemme siis
menestyksellä taistella häntä vastaan, täytyy meidän, niin
vastenmielistä kuin se onkin, käyttää samoja keinoja, käyttää hänen
omia aseitaan, sanalla sanoen käyttää viekkautta viekkautta vastaan,
juonia juonia vastaan. Sillä jos me, väärän kunniantunnon sokaisemina,
itsepäisesti tahdomme taistella häntä vastaan avoimin asein, niin
joudumme ehdottomasti tappiolle ja meitä vedetään nenästä."

"Se mitä nyt sanotte, Fernando", huomautti majordomo, "on sen pahempi
liiankin totta. Käsitän täydelleen sanojenne sisällön ja totuuden,
mutta myöntänettehän, että kunniallisen miehen, joka on tottunut
katsomaan vihollistaan kasvoihin, on vastenmielistä pujottautua
ketunnahkaan ja alentua käyttämään viekkautta silloin, kun hän haluaisi
rohkeasti hyökätä edestäpäin vihollisensa kimppuun."

"Niin, minkäpä sille voi? Se on asemamme aiheuttama pakkokeino. Ellemme
siihen ryhdy, niin on parempi jättää vihollisemme rauhaan kuin koettaa
vastustaa hänen suunnitelmiaan, sillä muuten epäonnistumme."

"Tapahtukoon sitten tahtonne mukaan, ystäväni, koska sitä ei voi
välttää. Ilmaiskaa siis keinonne."

"Keino on seuraava. Huolimatta äskeisestä keskustelustani Tiikerikissan
kanssa, on hän kuitenkin joku aika sitten uskonut minulle hyvinkin
paljon asioitaan ja minä tunnen liiankin monta hänen salaisuuttaan,
jotta hän, niin äkäinen kuin onkin, kantaisi minua kohtaan mitään
kaunaa. Tottuneena jo monet vuodet vallitsemaan ja ohjaamaan minua
tahtonsa mukaan, hän luulee kylliksi tuntevansa luonteeni ollakseen
vakuutettu siitä, että se, mitä sanoin hänelle, oli vain huonon tuulen
aiheuttamaa ylimielisyyttä, ja että minä varsin mielelläni taas
asettuisin hänen holhottavakseen. Henkilöitten lailla, jotka monet
vuodet ovat eläneet kuvitteluissaan, antaa Tiikerikissakin, joka
varmaan on kasvattanut ja suvainnut minua toivossa joskus voida käyttää
minua välikappaleena jonkun salakavalan suunnitelmansa toteuttamiseksi,
minun pettää itsensä, viekkaudestaan huolimatta, jos oikein yritän."

"Niin", huomautti don Estevan, "tuo kaikki tuntuu kyllä jotenkin
luultavalta?"

"Niin, eikö totta? Kas tässä, mitä olen ajatellut. Auringon noustessa
huomenna menemme presidioon, ja minä tutustutan teidät siellä erääseen
tuntemaani heittiöön, joka on minulle niin uskollinen, kuin tuollaiset
ihmiset yleensä voivat olla. Tuo picero tulee välittäjäksemme. Hänen
kauttansa saamme tietää kaikki mitä Tiikerikissa puuhaa San Lucarin
seuduilla noiden leperojen kanssa, joita hän pestaa, ties mitä kauheaa
tekoa varten. Sen jälkeen eroamme, te palataksenne aivan rauhassa
tänne, minä sitä vastoin menen takaisin ruohoaavikolle etsimään
Tiikerikissaa. Tällä tavoin saamme tietää hänen puuhansa, tehköön hän
sitten mitä tahansa. Tämä on ehdotukseni, mitä pidätte siitä?"

"Erinomaista, ystäväni, te olette huomannut kaiken?"

"Mutta on vielä pari seikkaa, jotka pyydän teidän muistamaan. Ensiksi,
että mitä hyvänsä teen tai sanon ja mihin toimenpiteisiin näettekin
minun ryhtyvän, niin ette saa ruveta epäilemään. Antakaa minun vapaasti
toimia, älkääkä koskaan luulko, että aijon pettää teidät."

"Älkää olko levoton siitä, ystäväni, minä uskon yhtä vähän silmien kuin
korvienkaan todistuksia. Luottamukseni teihin on järkkymätön.
Kertokaapa nyt edelleen."

"Tämän toimenpiteen tärkeys on selvä. Heti kun olemme eronneet
presidiossa, täytyy meidän olla vieraita toisillemme. Emme enää tunne
toisiamme."

"Tuo kehoitus on todellakin tärkeä ja panen sen tarkalleen mieleeni,
koska erehdyksen seuraukset olisivat meille arvaamattomat."

"Olkaa valmiina toimimaan ensi merkin saatuanne, yöllä tai päivällä.
Olkoon teillä mitä tehtävää tahansa, niin jättäkää se heti,
ryhtyäksenne voimakkaasti hyökkäämään heti merkin huomattuanne."

"Hyvä, jo huomispäivänä hankin kaikessa hiljaisuudessa ja tehden syyksi
kiireelliset työt haciendassa, viisitoista leperoa, häikäilemätöntä
veitikkaa, jotka maksusta tottelevat minua sokeasti, eivätkä säikähdä
mitään."

"Aivan niin, voitte helposti antaa niiden vetelehtiä täällä, kunnes on
tullut aika leikkiä puukolla ja rihlapyssyllä."

"Vastaan siitä, ettei kukaan ajattelekaan tiedustella heistä. Mutta
minkälaisen merkin lähetätte minulle? Ja keneltä sen saan?"

"Merkkinä on kolmesta kohtaa taitettu, päästään punaiseksi värjätty
valkea kotkansulka. Se, joka antaa teille tämän sulan, sanoo vain:
kaksi piasteriani! Te annatte ne hänelle mitään sanomatta, otatte sulan
ja annatte hänen mennä."

"Mutta mikä mies se on, ystäväni?"

"Muuan tuntematon, ensimmäinen, jonka tapaan, luultavasti. Tällä
sanansaattajalla ei saa olla aavistustakaan hänelle jättämäni toimen
tärkeydestä, siltä varalta, että hän joutuisi mahdollisesti vihollisen
käsiin."

"Hyvin harkittu! Alan todellakin uskoa, että voitamme pelin."

"Minä puolestani olen varma siitä", huudahti don Fernando, "jos
täsmälleen seuraatte ohjeitani."

"Siihen nähden voitte olla huoletta, veliseni, minä vastaan
täsmällisyydestäni."

Kun kaikki oli täten sovittu ja päätetty noiden kolmen henkilön kesken,
erosivat he mennäkseen levolle, sitä mieluummin kun jo oli myöhäinen ja
molempien nuorten miesten täytyi auringon noustessa nousta ratsaille
mennäkseen San Lucariin.



II.

AARNIOMETSÄ.


Don Torribio Quiroga, jonka kanssa nyt joudumme tekemisiin, oli
kahdeksankolmatta vuotias mies, hienopiirteinen ja älykkään näköinen,
kauniskasvoinen sekä käytökseltään erikoisesti maailmanmies.

Hän kuului Chihua-huan valtion rikkaimpiin ja kunnioitettavimpiin
sukuihin. Vanhempainsa kuoleman kautta, maassa, jossa kulta on niin
yleistä, oli hän saanut omaisuuden, joka teki yli satatuhatta piasteria
vuotuista tuloa, toisin sanoen noin kolme miljoonaa markkaa.

Tällaisessa asemassa olevalla henkilöllä, jolla sitä paitsi on
sellaiset henkiset ja ruumiilliset edut, kuin don Torribiolla, on
oikeus vaatia mitä tahansa. Sillä saatuaan määrätyn omaisuusmäärän, ei
ihmisellä enää ole mitään esteitä, tai ainakaan ne eivät millään tavoin
ole haittana, vaan paremmin kannustajana.

Don Torribio oli onnistunut kaikissa yrityksissään, lukuunottamatta
taisteluaan don Fernandoa vastaan, josta taistelusta tämä aina oli
suoriutunut voittajana.

Sen vuoksi olikin hacienderon metsästäjää kohtaan tuntema viha, joka
alkujaan johtui hyvin mitättömistä syistä, huomaamatta kasvanut
Torribion edelleenkin kärsimien vastoinkäymisten johdosta, joten se
viimein oli paisunut niin suunnattomaksi, oikeaksi amerikalaiseksi
vihaksi, jota ei voi sammuttaa mikään muu kuin sen kuolema, joka tuon
vihan aiheutti.

Kohtauksensa jälkeen don Fernando Carrilin kanssa, joka oli päättynyt
hänelle niin ikävästi, oli don Torribion vallannut tuollainen kylmä,
keskittynyt viha, joka vähitellen kokoontuu sieluun, lopulta
puhjetakseen esiin kauhean voimakkaana.

Päästyään onnellisen vastustajansa näkyvistä hän alkoi ratsastaa täyttä
neliä. Hän iski kannukset hevosen kylkiin niin, että veri purskui ja
hevonen hirnui kivusta sekä lisäsi hurjaa vauhtiaan kaksinkerroin.

Mihinkä aikoi siis don Torribio kasvot vääntyneinä ja hiukset pystyssä?

Hän ei tietänyt sitä itsekään. Ja muuten se olikin hänelle samantekevä.

Hän ei nähnyt mitään, hän ei enää kuullut mitään. Hän hautoi mielessään
synkkiä suunnitelmia ja ratsasti yli jokien ja rotkojen, piittaamatta
hevosen suunnasta.

Hänessä kiehui vain viha. Hänen polttava otsansa ei jäähtynyt; ohimot
takoivat haljetakseen ja hermostunut väristys puistatti koko hänen
ruumistaan.

Tätä äärimmäisen kiihoittunutta tilaa kesti useita tunteja. Hevonen
riensi eteenpäin kuin nuoli, kunnes tuo jalo eläin lopen väsyneenä
äkkiä pysähtyi, polvet horjuen, ja kaatui hiekkaan.

Don Torribio nousi ja katsahti hämmentyneenä ympärilleen.

Oli tarpeen tällainen äkkinäinen kaatuminen, jotta hänen ajatuksensa
vähänkin olisivat selviytyneet ja hän taas palautunut todellisuuteen.
Jos sellaista sieluntilaa olisi kestänyt vielä tunnin verran, niin hän
olisi joko tullut aivan mielipuoleksi tai kuollut halvaukseen.

Oli tullut yö. Synkkä pimeys peitti maan. Erämaassa, johon sattuma oli
ohjannut hänet, vallitsi haudan hiljaisuus.

"Missä minä olen?" mumisi hän, koettaen päästä selville olinpaikastaan.

Mutta pilvien peittämä kuu ei valaissut ensinkään. Alkoi tuulla
kovasti. Puiden oksat natisivat toisiansa vasten ja kaukana erämaan
sydämessä sekaantuivat villipetojen kumeat karjunnat villikissojen
ulvontaan.

Don Torribion katse koetti turhaan tunkeutua pimeän lävitse.

Hän meni hevosen luo, joka makasi pitkänään maassa ja huokui raskaasti.
Liikutettuna surkutellen uskollista toveriaan seikkailumatkoillaan, hän
kumartui hevosen puoleen, veti pistoolit huotrastaan ja pisti ne
vyöhönsä, jonka jälkeen hän otti satulaan kiinnitetyn, rommia
sisältävän kenttäpullon ja alkoi pestä huohottavan eläinraukan silmiä,
sieraimia ja suuta, josta käsittelystä eläin virkistyi. Näin kului
puoli tuntia. Hevonen, vähän virkistyttyään, nousi seisomaan ja
suvulleen ominaisella vaistolla etsi lähellä olevan lähteen, josta
sammutti janonsa.

"Kaikki ei ole vielä menetetty", mumisi don Torribio; "kenties minun
piankin onnistuu päästä täältä pois."

Mutta samassa kuului läheltä kumea karjunta, johon heti vastattiin
neljältä eri taholta. Hevonen nosti korvansa pystyyn ja don Torribio
tunsi pelon väristyksen suonissaan.

"Kirottua", hän huudahti, "olen jaguarien juomapaikalla. Mitä on
tehtävä?"

Hän oli lähteen mutaisilla rennoilla huomannut jälkiä, jotka tekivät
kaikki epäilyt mahdottomiksi. Samassa hän huomasi korkeintaan kymmenen
askeleen päässä silmäparin loistavan tulikekäleen tavoin pimeässä ja
katsovan häneen omituisen kiinteästi.

Don Torribio oli varsin rohkea mies, lukemattomia kertoja oli hän
toveriensa nähden suorittanut uskomattoman rohkeita tekoja, mutta
yksinään pimeässä petoeläinten keskellä hän tahtomattaankin tunsi
hurjaa pelkoa, ja hän hengitti raskaasti yhteenpuristettujen
hampaittensa lomasta. Kylmä hiki valui hänen ruumiistaan ja hän oli
vähällä kaatua.

Mutta tätä voimattomuutta kesti vain hetkisen. Uskomattomalla
tahdonponnistuksella hän saavutti mielenmalttinsa ja ponnistaen koko
tarmonsa hän valmistautui epätoivoiseen taisteluun, jossa hän varmaan
uskoi joutuvansa tappiolle, mutta jota hän, ihmisessä koskaan kokonaan
sammumattomalla itsensä säilyttämisvaistolla ja toivolla, tahtoi
pitkittää viime hetkeen saakka.

Samassa hirnui hevonen pelästyksissään, teki tavattoman pitkän
loikkauksen ja juoksi tiehensä.

"Sitä parempi", mumisi don Torribio, "kenties eläinparan onnistuu
tavattoman nopeutensa avulla pelastua."

Kamala ulvonta ja karjunta kuului joka taholta hevosen paetessa ja
tavattoman suuria varjoja hyppäsi don Torribion ohi.

"Haa!" sanoi hän katkerasti hymyillen, "pitääkö minun seisoa tässä ja
antaa nielaista itseni yrittämättä päästä pakoon. Herran nimessä! Sehän
olisi anteeksi antamaton tyhmyys. Oh, minä en ole vielä kuollut.
Eteenpäin!"

Äkkinäinen tuulenpuuska puhdisti taivaan, ja muutaman minuutin ajan loi
kuu kalpeata, surumielistä valoaan sille paikalle, jossa don Torriobio
oli.

Muutamien askelten päässä hänestä virtasi Rio del Norte jyrkkien
rantojensa välissä. Kaukana levisi neitseellinen metsä tiheinä ryhminä.
Sekava joukko kallionlohkareita, kasaantuneina toistensa päälle
ikäänkuin piloillaan, ja vuorenkolot, joista kohosi yhteenpunoutuneiden
liaanien peittämiä puuryhmiä, muodostaen mitä eriskummallisimpia
paraakeleja, ulottuivat monenlaisina haaroina aina jokeen asti.
Santaiseen ja tuohon, amerikalaisia metsiä paksuina kerroksina
peittävistä kasvijätteistä muodostuneeseen maahan vajosi jalka joka
askeleella.

Don Torribio huomasi nyt missä hän oli. Hän oli kuudettakymmentä
penikulmaa kaikista ihmisasunnoista, tavattoman suuren metsän laidassa,
ainoa koko apachialueella, johon ei rohkeinkaan tienraivaaja vielä
ollut rohjennut tunkeutua, niin kolkolta näytti sen synkkä syvyys.

Kuinka hän hurjasti ratsastaessaan oli tullut tähän pelättyyn paikkaan,
sitä ei don Torribio tällä hetkellä yrittänytkään tuumia. Ääretön
vaara, joka vaati kaikki hänen älynsä, uhkasi häntä niin välittömästi,
ettei hänellä ollut aikaa ajatella muuta kuin koettaa torjua sitä.

Muutamien askelten päässä hänestä pulppusi, kuten jo on sanottu, kirkas
lähde, jonka reunoilla olevat lukuisat petoeläinten jäljet selvästi
osoittivat, että tätä paikkaa käyttivät pedot juomapaikkanaan,
lähtiessään auringon laskiessa pesistään etsimään ruokaa ja
virvokkeita.

Ja varmuuden vuoksi näki hän vielä kaksi mahtavaa jaguaria, koiraan ja
naaraan, jotka samassa pysähtyivät rannalle ja levottomin katsein
vartioivat poikasiaan.

"Hm!" mumisi don Torribio, "ikäviä naapureita." Ja koneellisesti
siirtyi hänen katseensa vastakkaiselle taholle.

Mahtava pantteri, lojuen kalliolla, kuten kissa vaanimassa, iski häneen
silmänsä, jotka loistivat kuin kiiltokivet.

Amerikalaisen tavan mukaan ei don Torribio milloinkaan lähtenyt ulos
olematta hyvin aseistettuna. Hänellä oli mukanaan erinomainen ja varsin
tarkkakäyntinen tussari. Kohtalon sallimuksesta ei se hevosen kaatuessa
ollut särkynyt. Hän oli asettanut sen kallion viereen.

Hän ojensi kätensä ja tarttui tussariin.

"Hyvä!" hän sanoi hymyillen, "taistelu tulee ainakin vakavaksi."

Hän nosti pyssyn poskelleen, mutta samassa kun hänen piti ampua sai
valittava naukuna hänet kohottamaan päätänsä, jolloin tusina pajeroja
ja tiikerikissoja, kyyristyneinä puiden oksille ja katsellen häntä
ylhäältä päin, kiinnittivät hänen huomiotansa, samalla kuin joukko
punaisia susia lönkytti paikalle ja asettui muutaman askeleen päähän
hänestä.

Kaikilla ympärillä olevilla kallioilla istui joukko korppikotkia ja
muita petolintuja, silmät puoliummessa odottamassa milloin heidän
aikansa tulisi päästä saaliin jaolle.

Pitkällä loikkauksella hypähti don Torribio eräälle kallionkielekkeelle
ja siitä hänen onnistui parissa kolmessa minuutissa tavattomilla
ponnistuksilla käsin ja jaloin kiivetä eräänlaiselle, noin
parinkymmenen jalan korkuiselle pengermälle, jolla hän ainakin muutaman
hetken saattoi toivoa olevansa verrattain turvassa.

Toinen toisensa jälkeen tänne hienon vaistonsa houkuttelemien metsän
eläinten kauhea konsertti paisui joka hetki yhä voimakkaammaksi ja
saavutti vihdoin sellaisen laajuuden, että se kuului riehuvan
myrskynkin yli, joka ulvoi vimmatusti vuorenrotkoissa ja
metsänaukeamissa.

Kuu katosi pilvien taakse ja don Torribio oli taas entisessä
pimeydessään. Mutta vaikka hän ei nähnytkään ympärillään olevia
petoeläimiä, niin aavisti hän, tai melkein tunsi niiden läsnäolon. Hän
näki niiden silmien loistavan pimeässä ja niiden ulvonta, joka lähestyi
joka hetki, näytti ennustavan, että hänen viimeinen toivonsa pian
sammuisi.

Asettaen jalkansa lujasti maata vasten ja ojentuen vähän eteenpäin,
voidakseen; tähdätä tarkkaan, hän tarttui revolveriin ja ampui
tiikerikissoja kohti kuusi laukausta, joita melkein heti seurasi kuusi
julmaa ulvahdusta ja kuuden haavoittuneen tai kuolleen eläimen oksalta
oksalle putoamisesta johtuvaa jysähdystä. Kuvaamaton oli se kauhea
meteli, joka syntyi tästä odottamattomasta hyökkäyksestä. Punaiset
sudet syöksyivät ulvoen uhrien kimppuun, alkaen repiä niitä terävillä
hampaillaan ja taistellen saaliista petolintujen kanssa, jotka vaativat
osansa siitä.

Syntyi omituinen rätinä puiden oksissa, esine, jota oli mahdoton
erottaa, lensi ilman läpi ja putosi karjahtaen penkereelle.

Käyttäen kivääriä nuijanaan iski don Torribio voimakkaasti päähän
eläintä, joka ulvoen vieri alas kalliolta.

Nyt kuuli nuori mies kauhistuksekseen muutamia askeleita alempana
taistelun, jota jaguarit ja tiikerikissat kävivät hänen
kallionkielekkeeltä pudottamaansa pantteria vastaan. Kauhean vaaran
huumaamana ampui don Torribio, miettimättä teostaan johtuvia
turmiollisia seurauksia, pari pistoolin laukausta hurjien vihollistensa
joukkoon, jotka hänen alapuolellaan raivokkaasti taistelivat keskenään.

Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Kaikki nuo keskenään
vihamieliset eläimet näyttivät huomaavan, että heidän sen sijaan, että
taistelivat toisiaan vastaan, päinvastoin pitäisi yhtyä ihmistä, heidän
yhteistä vihollistaan vastaan. Ne lopettivat siis äkkiä kauhean
keskinäisen taistelunsa ja jättivät ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta
kaatuneiden veriset ja puoleksi revityt ruumiit, ja kääntyivät sen
jälkeen raivoissaan sitä kalliota kohti, jonka päältä don Torribio
näytti ärsyttävän heitä. Ne alkoivat ahdistaa häntä yht'aikaa kauhean
raivokkaasti, hyppien ulkoneville kallionkielekkeille, joilla ne
yrittivät saada jalansijaa, ja koettaen kiivetä kalliota pitkin joka
puolelta.

Asema kävi joka hetki yhä arveluttavammaksi nuorelle miehelle. Useita
tiikerikissoja oli jo hypännyt ylös pengermälle. Sitä mukaa kuin don
Torribio työnsi ne takaisin, tuli toisia niiden sijaan. Hänen
vihollistensa luku kasvoi joka hetki. Hän tunsi voimiensa ja tarmonsa
heikontuvan vähitellen.

Tämä yksinäisen ihmisen taistelu villipetojen joukkoa vastaan oli
samalla kertaa suuremmoista ja julmaa. Aivankuin kauhean painajaisen
ahdistamana taisteli don Torribio turhaan yhä uudelleen paikalle
tulevia hyökkääjäjoukkoja vastaan. Hän tunsi tiikerikissojen ja
punaisten susien lämpimän ja tympeän hengityksen aivan lähellään.
Jaguarien karjunta ja pantterien ivallinen naukuna kuului hänen
korvissaan peloittavalta konsertilta, joka huumasi ja pyörrytti häntä.
Hän näki näkymättömien vihollistensa tuhansien silmien loistavan
pimeässä, ja toisinaan huitoivat korppikotkien raskaat siivet hänen
kylmän hien peittämiä kasvojaan.

Hän oli kadottanut kaiken selvän käsityksen itsestään; hän ei ajatellut
enää. Hänen elämänsä oli, niin sanoaksemme, muuttunut ruumiilliseksi.
Hänen liikkeensä ja tekonsa olivat koneellisia. Hänen käsivartensa
kohosi ja laskeutui lyödäkseen säännöllisesti kuin heiluri.

Useita kynsiä oli jo tunkeutunut syvälle hänen lihaansa. Pajerot, jotka
olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, olivat iskeneet hänen kurkkuunsa,
ja hänen oli täytynyt taistella niiden kanssa rinta vasten rintaa,
saadakseen ne hellittämään otteensa. Veri vuoti jo paristakymmenestä
haavasta, jotka eivät tosin sellaisenaan olleet vaarallisia, mutta
hetki oli lähellä, jolloin hänen tarmonsa, mikä enää ylläpiti hänen
voimiaan, pettäisi ja hän syöksyisi alas kalliolta petojen
revittäväksi, jotka yhä kiivaammin hyökkäsivät hänen kimppuunsa.

Tänä juhlallisena hetkenä, jolloin kaikki hänessä murtui samalla
kertaa, tunkeutui hänen rinnastaan epätoivoinen tuskanhuuto, jonka
moniääninen kaiku kaukana toisti hirveän voimakkaasti. Se oli viimeinen
ja äärimmäinen vastalause ihmisen puolelta, joka tunnustaa tulleensa
voitetuksi ja joka ennen kaatumistaan vaistomaisesti pyytää
lähimmäiseltään apua. Omituista, hän kuulee vastahuudon! Don Torribio,
kummastuksissaan ja rohkenematta uskoa ihmeen tapahtuneen tässä
erämaassa, johon ei kukaan muu kuin hän ollut voinut tunkeutua, luuli
kuulleensa väärin. Kooten kuitenkin vielä jäljellä olevat voimansa ja
tuntien sydämensä pohjassa sammuneen toivon heräävän uudelleen, huusi
hän toistamiseen vielä kovemmin ja julmemmin kuin ensi kerralla.

Kun metsän kaiku oli toistanut tämän kirkaisun lukemattomia kertoja,
kuului hänen tarkkaavaisiin korviinsa yksi ainoa sana, tuulen tuomana
kuin huokaus:

"Hei!"

Don Torribio ojentautui. Tämän sanan sähköittämänä hän näytti
saavuttavan voimansa ja saavan uutta eloa, ja hän lisäsi kaksinverroin
iskujaan ja pistojaan noita lukemattomia vihollisia vastaan.

Äkkiä kuului etäältä useiden hevosten nelistystä, useat
pyssynlaukaukset leimahtivat pimeässä, valaisten hetkisen, ja ihmisiä
tai paremmin henkiä syöksyi äkkiarvaamatta petojen tiheimpään joukkoon,
pannen niiden keskuudessa toimeen hirveän verilöylyn.

Samassa kaatui don Torribio pengermälle kahden tiikerikissan
ahdistamana taistellen niitä vastaan.

Muutamassa minuutissa äsken saapuneet ajoivat pedot pakosalle ja
sytyttivät useita tulia, pitääkseen ne loitolla jäljellä olevan osan
yötä.

Pari näistä miehistä, kädessään palavat okotepuiset soihdut, alkoivat
etsiä sitä, jonka hätähuudot olivat kutsuneet heidät apuun.

Pian he löysivätkin hänet makaamasta tiedottomana maassa, kymmenen tai
kahdentoista kuolleen tiikerikissan keskellä ja pitäen jäykistyneissä
käsissään kuristettua pajeroa.

"No, Carlocho", sanoi muuan ääni, "oletko löytänyt hänet?"

"Olen", vastasi tämä, "mutta hän näyttää kuolleelta."

"Lempo vieköön! Se olisi vahinko", huomautti Pablito, "sillä se on
vankka mies -- missä hän on?"

"Tuolla ylhäällä, vastapäisellä kallionkielekkeellä."

"Voitko Veradon avulla saada hänet alas?"

"Mikään ei ole helpompaa; hän makaa liikkumatta kuin puupölkky."

"Kiiruhda sitten, Jumalan tähden!" sanoi Pablito. "Jokainen minuutti on
hänelle kenties vuosi hänen pakenevasta elämästään."

Carlocho ja Verado kohottivat don Torribion päästä ja jaloista ja
kantoivat hänet niin varovasti kuin suinkin siitä tilapäisestä
linnoituksesta, jota hän oli niin innokkaasti puolustanut, alas tulien
ääreen, tehden sen el Zapoten oksista valmistamilla paareilla. Nuo
neljä vaqueroa olivat omituisen sattuman kautta joutuneet tälle
paikalle.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pablito nähdessään nuoren miehen surkean
tilan. "Mies parka, kylläpä ne ovat pidelleet häntä pahoin! Tulimme
hänen avukseen ihan viime tingassa."

"Luuletko, että hän toipuu?" kysyi Carlocho uteliaasti.

"Elleivät jalommat elimet ole vahingoittuneet, on aina toivoa", lausui
Pablito viisaana, "tarkastakaamme häntä."

Hän kumartui don Torribion puoleen, paljasti tikarinsa ja asetti sen
terän hänen huulilleen.

"Ei hengähdystäkään!" sanoi Pablito puistellen päätään.

"Ovatko hänen haavansa vakavat?" kysyi Verado.

"Eivät, luullakseni. Hän on menehtynyt väsymyksestä ja
mielenliikutuksesta."

"Mutta silloinhan hän voi toipua?" sanoi Carlocho.

"Ehkä ja ehk'ei. Kaikki riippuu siitä, miten kovan kolahduksen hänen
hermostonsa on saanut."

"Katsokaahan!" huudahti Verado iloisesti, "hänhän hengittää, Herran
nimessä! Vieläpä hän yrittää aukaista silmiään."

"Silloin hän on pelastettu", huomautti Pablito. "Hän virkistyy pian
taas."

"Tuolla miehellä on rautainen ruumiinrakenne. Neljänneksen kuluttua hän
jo voi, jos haluaa, taas istuutua satulaan. Mutta meidän täytyy sitoa
hänen haavansa."

Vaquerot, samoin kuin kaikki partioretkeläiset, jotka elävät kaukana
uudisasutuksilla, ovat pakotetut pitämään huolta itsestään ja
hankkimaan niinmuodoin jonkunverran käytännöllistä lääkitsemistaitoa,
voidakseen koota ja käyttää niitä yksinkertaisia lääkkeitä, joita
intiaanitkin käyttävät.

Carlochon ja Veradon avulla Pablito pesi don Torribion haavat vedellä
ja rommilla, kostutti ohimoita ja puhalsi tupakin savua sieramiin.

Kun tätä omituista käsittelyä oli kestänyt hetkisen, huokasi nuori mies
tuskin huomattavasti, liikutti hiljaa huuliaan ja aukaisi viimein
silmänsä, kuitenkaan näkemättä mitään.

"Hän on pelastettu", sanoi Pablito. "Nyt saamme antaa luonnon
vaikuttaa, se on paras lääkäri mitä tunnen."

Don Torribio kohottautui kyynärpäänsä varaan ja siveli kädellään
otsaansa, ikäänkuin koettaakseen palauttaa muistinsa ja ajatuksensa.

"Keitä te olette?" sanoi hän heikolla äänellä.

"Ystäviä, señor, älkää ollenkaan pelätkö."

"Minä olen aivan menehtynyt, jäseneni ovat aivankuin rikki revityt."

"Ei se merkitse mitään, señor. Lukuunottamatta voimien menestystä
voitte te yhtä hyvin kuin mekin."

Don Torribio nousi ja katseli tarkkaavasti häntä ympäröiviä miehiä,
sanoen:

"Mutta minä en siis erehdykään? En ensinkään odottanut tapaavani teitä
täällä. Millä ihmeellä olette tulleet oikeaan aikaan pelastamaan minua,
te, jotka olin sopinut tapaavani niin kaukana siitä paikasta, missä nyt
olemme?"

"Sen ihmeen on tehnyt teidän hevosenne, señor", vastasi Verado.

"Millä tavoin sitten?" kysyi don Torribio, jonka ääni koveni joka hetki
ja jonka jo oli onnistunut nousta jaloilleen.

"Varsin yksinkertaisesti. Me kuljimme tämän metsän laitaa pitkin
mennäksemme määrätylle kohtauspaikalle, kun aivan äkkiä näimme hevosen
juoksevan ohitsemme huimaavaa vauhtia, jäljessään joukko punaisia
susia. Vapautimme sen näistä hurjista vihollisistaan, jonka tehtyämme
aloimme etsiskellä ratsastajaa, koska emme pitäneet todennäköisenä,
että täysin satuloitu hevonen kulki yksikseen tässä metsässä, johon ei
kukaan uskalla tunkeutua."

"Kiitos!" vastasi don Torribio, "minä kyllä suoritan sen mitä olen
jäänyt teille velkaa tästä."

"Pyh! Siitä ei maksa vaivaa puhua. Tässä on hevosenne, nyt voitte
lähteä milloin haluatte."

Nuori mies ojensi kätensä.

"Vartokaa", hän sanoi, "emme voi löytää sopivampaa paikkaa kuin tämä
keskusteluamme varten."



III.

DON TORRIBIO QUIROGA.


Don Torribion lausuttua näin syntyi jotenkin pitkä äänettömyys.

Silmät tähdättyinä nuoreen mieheen koettivat vaquerot hänen kasvojensa
ilmeestä arvata hänen salaiset ajatuksensa.

Mutta don Torribion kylmistä ja järkähtämättömistä kasvoista ei voinut
saada mitään selitystä.

Vihdoin, silmäistyään epäluuloisesti ympärilleen, enemmän totutusta
tavasta kuin peläten jonkun kuuntelevan, kääräisi nuori mies savukkeen,
sytyttäen sen varsin huolettomasti, ja alkoi rauhallisella äänellä:

"Rakas Verado, mieleni on niin paha sen johdosta, että olet häirinnyt
näitä kunnioitettavia herroja heidän toimessaan ja että itsekin olet
tullut häirityksi, lähteäksesi valitsemalleni kohtauspaikalle."

"Kuinka niin, armollinen herra?" kysyi Verado ihmetellen kovin tätä
keskustelun alkua.

"Varsin yksinkertaisesti sen takia, että syytä, minkä vuoksi tahdoin
puhua kanssasi, ei enää ole olemassa."

"Oh, joutavia", sanoivat rosvot silmät pystyssä, "onko se mahdollista?"

"Hitto vie, on kyllä!" vastasi don Torribio huolettomasti. "Tarkoin
arvosteltuna on don Fernando Carril erinomainen mies, jolle en
mielisurmikseni tahtoisi aiheuttaa vähintäkään pahaa."

"Lempo soikoon! Mokomakin erinomainen, nähdäkseni", huomautti Verado,
"koska hän on käskenyt Carlochon tappaa minut sievällä tavalla."

"Señor don Fernando ei ole antanut minulle tuota määräystä, vaan tälle
don Pablitolle, ystäväni", sanoi Carlocho kohteliaasti.

"Aivan oikein, minä erehdyin, suokaa anteeksi, señor."

Vaihdettuaan nämä kohteliaisuudet vaipuivat rosvot taas entiseen
äänettömyyteensä.

"Kunnon mies pysyy sanassaan", huomautti Tonillo, "ja jos don Torribio
on muuttanut mieltään, niin ei meillä ole mitään sanomista. Mutta
mieleeni muistuu", lisäsi hän tukahduttaen huokauksensa, "että minun on
annettava teille, armollinen herra, takaisin ne kaksisataa piasteria,
jotka olette antanut minulle, jotta..."

"Olkaa hyvä ja pitäkää tuo mitätön summa, hyvä herra", keskeytti don
Torribio, "se ei voi olla paremmassa tallessa kuin teidän käsissänne."

Vaquero, joka ilmeisen vastenmielisesti oli ottanut rahat taskustaan,
pisti ne takaisin kunnioittavan nopeasti ja kätevästi.

"Yhdentekevä", sanoi hän, "minä en puolestani katso olevani vapaa
teistä, armollinen herra; minä olen rehellinen mies, te voitte luottaa
minuun."

"Meihin", lisäsivät toiset lämpimästi.

"Kiitän teitä tästä luottamuksesta, jota pidän suuriarvoisena,
señorit", huomautti don Torribio, "mutta toistan vieläkin, että siitä
ei, paha kyllä, ole minulle mitään hyötyä."

"Sepä ikävää!" sanoi Verado, "armollisen herran veroisia isäntiä ei
löydetä joka päivä."

"Pyh!" sanoi don Torribio iloisesti, "koska nyt olette vapaita, niin
eihän mikään estä teitä rupeamasta don Fernandon palvelukseen? Hän on
hyvin jalomielinen, caballero aina sormenpäihin asti. Olen vakuutettu
siitä, että hän maksaa hyvin."

"Niin, se hänen on kait pakko tehdäkin, teidän armonne", sanoi Pablito;
"muuten voimme tunnustaa teille, että olemme jo tuumineetkin sitä,
ja..."

"Jo ruvenneet hänen palvelukseensa -- tiesin sen", sanoi nuori mies
huolettomasti.

"Ah!" huudahtivat rosvot ihmetellen. "Eikö teillä ole mitään sitä
vastaan, armollinen herra?" kysyi Pablito.

"Kuinka niin? Olen päinvastoin ihastunut siitä. Sattuma on niin
oikullinen, että te kenties siten saatte tilaisuuden hyödyttää minua
enemmän!"

"Ahaa!" huudahtivat vorot, höristellen korviaan.

"Niin, hitto vie, kenties! Olette siis minulle uskollisia?"

"Aina viimeiseen veripisaraan asti!" vastasivat kaikki vaquerot
liikuttavan yksimielisesti.

"Ettekä te halveksi rahaa?"

"Raha ei milloinkaan ole vahingoksi muille kuin niille, joilla ei
mitään ole", vastasi Pablito hurskaasti.

"Etenkin kun se on rehellisesti ansaittua", vahvisti Tonillo, irvistäen
kuin apina.

"Aivan oikein", huomautti don Torribio, "varsinkin kun on kysymyksessä
satakunta unssia [noin 9,000 markkaa]."

Rosvot värisivät ilosta ja heidän tiikerikissansilmänsä säkenöivät. He
katsahtivat toisiinsa häikäisevän lupaavasti, minkä don Torribio
huomasi.

"Hitto vie!" sanoivat he suutansa maiskutellen.

"Teille siis sopii, vai?"

"Tuli ja leimaus! Sata unssia! Totta kai!" sanoi Pablito.

"Ehkä enemmänkin", huomautti don Torribio.

"Ohhoh! Mutta tehtävä on kenties vaikea", arveli Verado.

"Lempo soikoon! Nyt on huonot ajat, käsitättehän?"

"Kukapa ei sitä tietäisi, armollinen herra. Kurjuus
on kauheaa."

"Kenties on kysymyksessä miesmurha?" huomautti Carlocho.

"Mahdollista kyllä", sanoi don Torribio suoraan.

"Sitä pahempi hänelle", mutisi Tonillo.

"Teillä ei siis ole mitään vastaan siinäkään tapauksessa?"

"Päinvastoin, me olemme innostuneet nyt asiaan entistä enemmän."

"Kuulkaa siis tarkkaavasti minua, caballerot", sanoi don Torribio
ojentautuen.

Vorot lähestyivät häntä vaistomaisesti.

"Olen kunniani kautta sitoutunut", jatkoi don Torribio, "etten ryhdy
mihinkään don Fernando Carrilia vastaan, sen paremmin välittömästi kuin
välillisestikään."

"Kunnon miehen tulee pitää sanansa", huomautti Tonillo.

"Ja minä aijon tunnollisesti pitää lupaukseni don Fernandolle."

Kaikki vaquerot ilmaisivat hyväksymisensä.

"Mutta", jatkoi don Torribio, "te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin,
että don Fernando on kokonaan salaperäisyyden verhoama ja hänen
elämäänsä peittää läpinäkymätön huntu."

"Niin, paha kyllä", huokasi Tonillo surkeasti.

"Useimmiten ei tiedetä mitä hän puuhailee. Hän on kadoksissa
kuukausimääriä, ilmestyäkseen taas äkkiä, kun häntä vähimmin
odotetaan."

"Se on liiankin totta", sanoi Pablito, "tuon caballeron elintapa on
omituinen."

"Kuinka monen vaaran alainen hänen täytyykään olla noilla
seikkailumatkoillaan, joiden tarkoitusta ei kukaan ihminen tunne!"
jatkoi don Torribio.

"Sen ajatteleminenkin tuntuu jo hirveältä", huomautti Carlocho vakavan
näköisenä.

"Onnettomuus tapahtuu niin helposti erämaassa", vahvisti Verado.

"Pitemmittä puheitta huomaa sen kyllä siitä vaarasta, mihin te itse
jouduitte tänä yönä, caballero", sanoi Tonillo hartaasti.

"Se on hirveää!" huudahti Pablito.

"Huomaatte siis, señorit", jatkoi don Torribio, "etten minä millään
tavalla voi olla vastuussa niistä monista tapaturmista, joille don
Fernando joka askeleella panee henkensä alttiiksi."

"Se on selvää!" huudahtivat miehet.

"Sattuma näyttää ilkeästi huvittelevan tehdäkseen tyhjiksi ja
turmellakseen parhaitenkin laaditut suunnitelmat, ja huolimatta don
Fernandon turvallisuutta koskevasta erikoisesta harrastuksestani, minun
on mahdoton suojella häntä sattumalta."

"Sehän on päivän selvää, teidän armonne, eikä kukaan tietysti ole
oikeutettu vähimmälläkään tavalla moittimaan teitä, jos don Fernando
parka tapaturmaisesti kuolisi jollakin seikkailumatkallaan", sanoi
Pablito hartaalla äänellä.

"Niin minäkin arvelen -- mutta koska en nyt enää ole don Fernandon
vihamies, vaan päinvastoin hänen ystävänsä ja minulle niinmuodoin on
erittäin mielenkiintoista saada tietää mitä hänelle tapahtuu, jotta
voisin tarpeen tullen rientää hänen avukseen..."

"Tai kostaa hänen puolestaan, jos hän onnettomuudeksi saisi surmansa",
keskeytti Carlocho.

"Niin", jatkoi don Torribio. "Minulle on siis tärkeätä saada tietää
mitä voi tapahtua."

"Oi, pyhä ystävyys, sinä et ole vain tyhjä sana!" huudahti Tonillo,
kohottaen silmänsä korkeutta kohti hartaan näköisenä.

"Te, caballerot, voitte parhaiten antaa minulle nuo tiedot. Mutta koska
jokainen työ on palkittava, niin saatte jakaa keskenänne vähintään sata
unssia, tai kaksisataa, riippuen siitä minkälaisia tietoja minulle
tuotte. Ymmärrättehän?"

"Täydellisesti, armollinen herra", vastasi Carlocho järkähtämättömän
kylmäverisesti kaikkien liikutettujen toveriensa puolesta. "Se tehtävä,
jonka suvaitsette uskoa meille, on erittäin kunniakas. Teidän ei
tarvitse epäillä, ettemme suorittaisi sitä täysin mielenne mukaisesti."

"No sitten olemme täysin yhtä mieltä, señorit. Luotan tiedonantojenne
tarkkuuteen, sillä ymmärrättehän, kuinka naurettavaan asemaan joutuisin
väärän tiedonannon johdosta don Fernandon lukuisiin ystäviin nähden,
jotka olisin vaarassa tekemään levottomiksi aiheettomasti."

"Luottakaa meihin, armollinen herra, me perustamme tiedonantomme
varmoihin todisteihin."

"Hyvä, huomaan, että ymmärrämme toisemme. On siis tarpeetonta viipyä
tässä asiassa enempää."

"Aivan tarpeetonta, teidän armonne, me käsitämme helposti."

"Niin, mutta ettette unhottaisi", huomautti don Torribio hymyillen,
"niin tehnette minulle mieliksi jakamalla keskenänne nämä kymmenen
unssia, ei minkään kaupan käsirahoina, sillä sellaista ei ole
välillämme tapahtunut, vaan tunnukseksi hetkisen sitten minulle
tekemästänne palveluksesta, ja painaakseni keskustelumme mieleenne."

Vaquerot ojensivat kätensä odottamatta toista pyyntöä ja pistivät
iloissaan nuo auliisti annetut kultarahat taskuunsa.

"Nyt vielä sananen, caballerot -- missä olemme suunnilleen?"

"Mustassa Metsässä, armollinen herra", vastasi Pablito, "korkeintaan
neljä penikulmaa del Cormillon haciendasta, jossa don Pedro de Luna
perheineen tällä hetkellä oleskelee."

Don Torribio teki ihmettelyä ilmaisevan eleen.

"Kuinka? Onko don Pedro lähtenyt las Norias de San Pedrosta?"

"On, armollinen herra", vastasi Pablito, "eilispäivänä."

"Sepä ihmeellistä! Cormillo on erämaan äärellä, keskellä apachimaata.
Tämä on käsittämätöntä!"

"Väitetään doña Hermosan toivoneen tätä muuttoa, josta ei juuri kukaan
vielä tiedä."

"Mikä omituinen päähänpisto niiden vaarojen jälkeen, joissa hän on
ollut vain muutamia päiviä sitten, sillä tavoin mennä uhmaamaan
punanahkoja aina heidän omalle alueelleen asti!"

"Hacienda on lujasti ja täydelleen varustettu kaikkien yllätysten
varalta."

"Se on kyllä totta, mutta tämä äkillinen olinpaikan vaihto tuntuu
minusta käsittämättömältä. Olisin teille kiitollinen, jos auringon
noustessa näyttäisitte minulle tien Cormilloon, minun täytyy heti
puhutella don Pedroa."

"Olemme käytettävänänne, armollinen herra, milloin vain haluatte
lähteä", vastasi Carlocho.

Yö oli jo pitkälle kulunut ja don Torribion täytyi saada äskeisessä
taistelussa väsähtäneet voimansa takaisin. Hän kääriytyi sen vuoksi
zarapeehensa, ojensi jalkansa tulta kohti ja nukkui pian, huolimatta
mieltään painavasta levottomuudesta.

Vaquerot seurasivat pian hänen esimerkkiään, vedettyään ensin arpaa
keskenään, kuka vartioitsi yleistä turvallisuutta.

Arpa lankesi Carlocholle. Muut sulkivat silmänsä, ja erämaan entinen
rauha, joka hetkeksi oli häiriytynyt, palasi jälleen.

Yö kului minkään häiritsemättä yövieraiden nauttimaa lepoa.

Auringon noustessa olivat vaquerot taas pystyssä. Kun he olivat
syöttäneet ja juottaneet omansa sekä don Torribion hevosen, satuloivat
he ne ja herättivät nuoren miehen, ilmoittaen lähtöhetken olevan
käsillä.

Don Torribio nousi heti, ja lyhyen yhteisen aamurukouksen jälkeen
nousivat kaikki viisi miestä hevostensa selkään ja läksivät metsän
aukeamasta, joka oli ollut tulemaisillaan niin turmiolliseksi eräälle
heistä.

Del Cormillon haciendaa voidaan pitää de San Lucarin presidion
ulkovarustuksena. Se on epäilemättä sekä rikkain että samalla vahvin
asema koko intiaanialueen rajalla.

Se kohosi eräällä kolmen penikulman laajuisella niemellä, metsän ja
laidunmaiden peittämänä, missä lukematon määrä karjaa käy vapaana
laitumella. Emme pysähdy kuvailemaan paikkaa, jossa vain muutamia
kertomuksemme kohtauksia tapahtuu. Rajoitumme vain mainitsemaan, että
keskellä varsinaista haciendaa kohosi pieni, mutta hyvin sisustettu,
iloinen ja hymyilevä rakennus, paksujen ja vallinsarvilla varustettujen
ympärysmuurien täysin suojaamana, sillä Cormillo oli linnoitus. Pienen
rakennuksen harja näkyi kaukaa, puoleksi puiden oksien peittämänä,
jotka ympäröivät sitä vihreän lehtikehyksen tavoin. Sen ikkunoista oli
toiselta puolen näköala erämaahan päin, toiselta puolen Rio del Norten
yli, joka hopeavyön tavoin oikullisesti luikerteli tasangon poikki ja
katosi näköpiirin sinervään etäisyyteen.

Don Torribion seuraamana tunkeutuivat vaquerot metsään.

Heidän matkansa kesti kolme tuntia ja he saapuivat Rio Bravo del Norten
rannalle -- vastapäätä del Cormillon haciendaa, joka häämöitti
epäselvästi virran liejusta muodostuneessa kosteikossa, jossa
kasvoi seljapuu-, nopoli-, mezquiti-, perupuu-, oranssi- ja
sitruunapuuviidakkoja sekä kukkivia jasmiineja, joiden oksilla
kirjavapukuinen lintuasujamisto viserteli täyttä kurkkua vaihtelevin
äänin.

Don Torribio pysähtyi ja virkkoi oppailleen, jotka myöskin olivat
seisahtuneet:

"Tässä täytyy meidän erota. Kiitän teitä seurasta, nyt en enää tarvitse
teitä. Menkää toimiinne, señorit. Te tiedätte sopimuksemme, minä luotan
täsmällisyyteenne, hyvästi!"

"Hyvästi, caballero", vastasivat miehet kumartuen kursastelevasti
hevostensa kaulalle, "olkaa huoletta meihin nähden."

Sitten he kääntyivät, ratsastivat virtaan, ikäänkuin aikoen mennä sen
yli, ja katosivat pian erään kummun taakse.

Don Torribio oli yksin.

Don Torribion ja don Pedro de Lunan perheet, kumpikin peräisin
Espanjasta ja vanhojen siteiden toisiinsa yhdistämät, olivat aina
eläneet erittäin ystävällisissä väleissä.

Nuori mies ja nuori tyttö oli melkein kasvatettu yhdessä.

Kun hänen kaunis serkkunsa siis tuli sanomaan hänelle jäähyväisensä,
ilmoittaen lähtevänsä Europaan, jossa hän viipyisi muutamia vuosia
täydentääkseen kasvatuksensa ja saadakseen hienon maailman mukaisen
sivistyksen, oli doña Hermosa, joka silloin oli kahdentoista vuotias,
surrut kovin.

Aina lapsuudestaan asti olivat he niin sanoaksemme vaistomaisesti
rakastaneet toisiaan niin suloisen sydämellisesti, kuin nuoret ihmiset,
jotka vain ajattelevat onneaan.

Don Torribio oli lähtenyt säilyttäen rakkautensa, epäilemättä, että
doña Hermosakin säilyttäisi omansa sydämessään.

Matkusteltuaan sivistyneen maailman kuuluisimmissa kaupungeissa oli
nuori mies heti palattuaan Vera Cruziin rientänyt järjestämään asiansa
ja mennyt San Lucariin, odottaen kärsimättömästi taas tapaavansa
rakastettunsa, jota hän ei ollut nähnyt kolmeen vuoteen, Hermositansa,
tuon kauniin lapsen, joka epäilemättä nyt oli kehittynyt kauniiksi,
täysikasvuiseksi nuoreksi tytöksi.

Don Pedron ja äänen tyttärensä hämmästys ja ilo oli kuvaamaton. Hermosa
etenkin oli onnellinen, sillä on myönnettävä, että hän ajatteli don
Torribiota joka päivä ja näki hänet lapsuusmuistoissaan, mutta samalla
hän tunsi sydämessään sekä tyydytystä että kipua.

"Kas niin, lapsukaiseni", oli isä hymyillen virkkanut, "suudelkaa nyt
toisianne, minä annan luvan."

Doña Hermosa oli punehtuen ojentanut otsansa, jota don Torribio
kunnioittavasti oli koskettanut huulillaan.

"Mikä suudelma se on!" oli don Pedro huudahtanut. "Kas niin, ei mitään
teeskentelyä, suudelkaa toisianne kunnollisesti, lempo soikoon! Älä
keimaile noin, Hermosa, vaikka oletkin kaunis tyttö ja hän kaunis
poika! Ja sinä Torribio, joka poksahdat tänne kuin pommi, ilmoittamatta
edes tulostasi, luuletko etten tiedä, vai, kenen takia olet kulkenut
satoja penikulmia täyttä laukkaa? Oletko ehkä minun tähteni Vera
Cruzista tullut San Lucariin? Te rakastatte toisianne, suudelkaa siis
toisianne kiltisti, kuten rakastavan parin ja kihlautuneiden tulee, ja
jos olette kilttejä saatte pian mennä naimisiin."

Näiden ystävällisten sanojen ja tämän iloisen mielen liikuttamina
olivat nuoret heittäytyneet kunnon ukon syliin kätkeäkseen siten
uhkuvat tunteensa.

Tämän vastaanoton perusteella pidettiin don Torribiota julkisesti doña
Hermosan sulhasena ja tällaisena katsottiin hänellä olevan oikeus
mielistellä häntä. Nuori tyttö luuli vilpittömästi rakastavansa
serkkuaan. Heidän pitkällinen yhdessä olonsa, heidän lapsuudenaikainen
ystävyytensä, joka vielä oli kiihtynyt usean vuoden kestäneestä erosta,
kaikki puolsi hänen sydämessään sitä avioliittoa, jonka isä oli hänelle
valmistanut.

Hän odotti verrattain kärsivällisesti päivää, joka oli määrätty hänen
hääpäiväkseen, ja toivoi tavallaan iloisena katkeamattomien siteiden
solmimista.

Vaikka sellainen väite herättäneekin syytöksen harhaoppisuudesta monen
lukijamme taholta, niin väitämme kuitenkin, että nuoren tytön ensi
rakkaus harvoin on oikea. Vasta toinen rakkaus johtuu sydämestä,
kun taas ensimmäisen paikka on vain päässä. Tämä on helposti
käsitettävissä. Nuori tyttö, alkaessaan tuntea sydämensä ensi liikkeet,
mieltyy luonnollisesti siihen, joka asemansa ja suhteittensa johdosta
on jo aikoja sitten voittanut hänen luottamuksensa ja harrastuksensa.
Tämä rakkaus ei siis ole muuta kuin ystävyyttä, tottumuksen lujittamaa
ja sen salaisen vaikutuksen kiihoittamaa, jonka aiheuttavat
kuusitoistavuotiaan päässä pyörivät sekavat ja epämääräiset kuvittelut
ja etupäässä vertailun puute sekä tieto edeltäpäin päätetystä
avioliitosta, joka juuri tästä syystä näyttää mahdottomalta välttää.

Sellainen oli doña Hermosan suhde serkkuunsa, hänen sitä vähintäkään
aavistamatta. Erinäiset ikä- ja sopivaisuussyyt olivat aina tähän asti
siirtäneet avioliiton solmimista, jota ainakin don Pedro piti hyvin
tärkeänä, joko sitten tulevan vävynsä tavattoman omaisuuden takia tai
että hän oli vakuutettu tekevänsä tyttärensä onnelliseksi.

Asia meni sitten tasaista menoaan nuorten välillä, minkään erikoisen
häiritsemättä heidän keskensä vallitsevaa onnellista suhdetta aina
siihen saakka, kuin doña Hermosa aavikolla joutui niiden tapausten
pyörteeseen, joista on aikaisemmin kerrottu. [Kertomuksessa
"Kivisydän."] Mutta jo ensi käynnillään, palattuaan de las Noriasin
haciendaan, huomasi don Torribio rakastavan tarkkanäköisyydellä, ettei
doña Hermosa ottanut häntä vastaan puhuen ja käyttäytyen yhtä vapaasti
kuin hänen tapansa oli.

Nuori tyttö näytti ikävystyneeltä ja uneksivalta, vastasi tuskin hänen
kysymyksiinsä eikä näyttänyt ensinkään käsittävän hänen epäsuoria
viittauksiaan heidän lähestyvästä liitostaan.

Don Torribio piti aluksi tätä äkillistä muutosta jonkun tuollaisen
hermokohtauksen aiheuttamana, joita nuorille tytöille heidän
tietämättään sattuu. Hän luuli häntä sairaaksi ja vetäytyi syrjään,
epäilemättä että joku toinen oli hänen kihlattunsa sydämessä
valloittanut sen sijan, jonka hän luuli yksin omistavansa.

Muuten, ketä hän olisikaan epäillyt, jos hän yleensä olisi niin tehnyt?
Don Pedro vietti erittäin yksinäistä elämää ja hänen luonaan kävi vain
hyvin harvoin muutamia vanhoja ystäviä, enimmäkseen naimisissa olevia
tai jo aikoja sitten naimaijän sivuuttaneita.

Ei ollut luultavaa, että doña Hermosa niinä kahtena vuonna, jotka hän
oli viettänyt aavikolla punaihoisten keskellä, olisi tavannut miehen,
jonka ulkomuoto ja käytöstapa olisi voinut vaikuttaa hänen sydämeensä.

Kuitenkin oli don Torribio pian pakotettu vasten tahtoaankin
tunnustamaan, että se, mitä hän aluksi oli pitänyt nuoren tytön
oikkuna, olikin harkittu päätös. Sanalla sanoen, että vaikka doña
Hermosa edelleenkin oli hänen lapsuudenystävänsä, niin oli kuitenkin
rakkaus, jos sellaista koskaan oli ollut hänen sydämessään,
ehdottomasti sieltä paennut.

Päästyään tästä varmuuteen alkoi nuori mies käydä levottomaksi
todenteolla. Hänen rakkautensa serkkuunsa oli hyvä ja vilpitön. Hän oli
antanut sen vallata liian suuren osan elämästään, jotta hän olisi
voinut luopua siitä. Hän näki epätoivoissaan kaikkien suunnitelmiensa
vastaisesta onnestaan raukeavan tyhjiin ja kuolema sydämessään hän
päätti pyytää tytöltä viimeistä, nyttemmin välttämätöntä selitystä,
jonka kautta hän saisi tietää, mitä hänellä oli pelättävissä ja
toivottavissa.

Juuri tarkoittaen saavansa tämän selityksen doña Hermosalta hän, sen
sijaan, että olisi palannut San Lucariin, jossa hän asui, oli pyytänyt
vaqueroja näyttämään itselleen tien del Cormillon haciendaan. Mutta
heti kun toverit olivat jättäneet hänet ja hän oli yksin haciendan
edustalla, oli hänen rohkeutensa lannistumaisillaan. Aavistaen
aikomansa askeleen seuraukset, epäili hän mennä haciendaan, sillä,
kuten rakastavat yleensä, piti don Torribio parempana, huolimatta
nuoren tytön välinpitämättömyyden hänelle tuottamasta tuskasta,
edelleenkin tuudittua petollisiin kuvitteluihin kuin saada varmuus,
jonka täytyi musertaa häneltä toivon ikuisesti.

Taistelu oli pitkällinen. Monta kertaa aikoi hän kääntyä takaisin.
Lopulta voitti järki kuitenkin intohimon, hän huomasi miten sietämätön
hänen ja doña Hermosan asema oli. Tulkoon mitä tahansa, niin hän päätti
selvittää sen, ja hermostuneesti iskien kannukset hevosen kylkiin, joka
hirnahti kivusta, syöksyi hän täyttä laukkaa haciendaa kohti, peläten
hyvällä syyllä, että jos hän viivyttelisi kauemmin, niin ei hänellä
olisi voimaa panna toimeen aikomustansa.

Saavuttuaan Cormilloon sai hän kuulla, että don Pedro oli tyttärineen
auringon noustessa lähtenyt metsästämään eikä heidän odotettu palaavan
kotiin ennenkuin iltakellon soidessa.

"Sitä parempi", mumisi don Torribio hampaittensa välistä, huo'aten
tyytyväisenä sen lykkäyksen johdosta, jonka sallimus niin
jalomielisesti soi hänelle. Ja pysähtymättä nauttimaan hänelle
tarjottuja virvokkeita palasi hän täyttä neliä San Lucarin presidiota
kohti, onnitellen itseään tuon hänen syyttään aiheutuneen tervetulleen
lykkäyksen johdosta, saadakseen selityksen, jota hän sekä pelkäsi että
toivoi.



IV.

ILLANVIETTO.


Viemme nyt lukijamme del Cormillon haciendaan kaksi päivää
ennenmainittujen tapausten jälkeen.

Noin kello kahden tienoissa illalla istui kaksi henkilöä braseron eli
tuliastian ääressä haciendan salissa, sillä yöt olivat vielä kylmät.

Tässä ranskalaiseen tapaan komeasti kalustetussa salissa olisi vieras
luullut siirtyneensä Faubourg Saint-Germain'iin. Yhtä loisteliaat
seinäverhot, yhtä aistikkaasti valitut huonekalut. Ei mitään puuttunut,
ei edes Erardin flyygeliä, jolla oli Pariisissa esitettyjä
oopperapartituureja, vieläpä Alexandren tehtaan oiva urkuharmoonikin
oli saanut siellä paikkansa. Ja ikäänkuin osoitukseksi maineen ja neron
lennosta huojui pyöreä sohvapöytä ranskalaisten romaanien ja
runoteosten painosta.

Kaikki muistutti Ranskaa ja Pariisia, ainoastaan hopeainen tuliastia,
jossa öljymarjojen sisuksia paloi, johdatti mieleen espanjalaisen
Amerikan. Kynttiläkruunut ruusunvärisine kynttilöineen valaisivat tätä
komeata olinpaikkaa.

Don Pedro ja hänen tyttärensä istuivat tuliastian ääressä.

Doña Hermosalla oli erittäin yksinkertainen puku, joka teki hänen
entistään kauniimmaksi. Hän poltti hienoa maissisavuketta,
keskustellessaan tuttavallisesti isänsä kanssa.

"Niin!" sanoi hän, "presidioon on saapunut maailman kauneimpia
lintuja."

"Entä sitten, lapsi kulta?"

"Minun mielestäni ei rakas isäkultani ole varsin kohtelias tänä
iltana", sanoi Hermosa lellitellyn lapsen tapaan viehättävän jurosti.

"Kuinka niin, señorita?" vastasi don Pedro hymyillen.

"Mitä, oikeinko todella?" huudahti Hermosa, hypähtäen ilosta ja
taputtaen käsiään, "sinä olet aikonut..."

"Ostaa sinulle lintuja. Huomenna saat nähdä lintulasi olevan täynnä
papukaijoja, bengaleja, kardinaleja, kolibreja ja mitä kaikkia, sanalla
sanoen, viidettäsataa kappaletta, sinä kiittämätön tyttö."

"Oi, kuinka sinä olet kiltti, isä, ja kuinka minä pidän sinusta!"
huudahti nuori tyttö, kietoen kätensä don Pedron kaulaan ja suudellen
häntä useita kertoja.

"Kas niin, kas niin, pikku hupakko! Sinä aivan tukehdutat minut
hyväilyilläsi."

"Niin, mitäpä muutakaan tekisin osoittaakseni kiitollisuuttani niin
suuresta kohteliaisuudesta?"

"Lapsi parka", sanoi don Pedro jonkun verran surullisesti, "minulla on
nyt enää vain sinut, josta pidän."

"Jota jumaloit, tarkoitat kaiketi, sinä minun erinomainen isäni! Sillä
sinä todellakin jumaloit minua. Myöskin minä rakastan sinua kaikin
Jumalan minulle antamin voimineni."

"Ja kuitenkaan", sanoi don Pedro lempeästi nuhtelevalla äänellä, "et
arvele, paha lapsi, tekemästä minua levottomaksi."

"Minäkö?" sanoi doña Hermosa vapisten sielussaan.

"Niin, sinä juuri", sanoi don Pedro, uhaten tytärtään lempeästi
sormellaan, "sinä salaat minulta jotakin."

"Isä kulta!" mutisi tytär tukahtuneella äänellä.

"Kas niin, tyttäreni, isän silmät voivat lukea kuudentoista vuotiaan
tytön sisimmätkin ajatukset. Jo joitakuita päiviä on sinussa ollut
jotakin tavatonta, ajatuksesi ovat ankarassa toiminnassa."

"Se on totta, isä kulta", sanoi tytär päättävästi.

"Ja kenestä sinä sitten uneksit, tyttöseni", jatkoi don Pedro, peittäen
levottomuutensa hymyilyyn.

"Don Torribio Quirogasta, isä kulta."

"Vai niin", sanoi isä, "senkö vuoksi, että rakastat häntä?"

Doña Hermosa suoristihe ja tullen vakavan näköiseksi hän vastasi,
pannen käden sydämelleen:

"Minäkö? En, olen pettänyt itseäni aina tähän hetkeen asti, isäni, minä
en rakasta don Torribio Quirogaa. Ja kuitenkin ajattelen häntä --
miksi, sitä en voi sanoa. Hänen Europasta palattuaan on hänessä
tapahtunut muutos, jota en voi käsittää. Minusta tuntuu kuin hän ei
enää olisi sama henkilö, jonka kanssa minut on kasvatettu. Hänen
katseensa saattaa minut hämilleni ja lumoaa minut, hänen äänensä
tuottaa minulle sanomatonta tuskaa. Myönnän kyllä, että tuo mies on
kaunis sekä ylevä ja hieno tavoiltaan, hän on kaiken kaikkiaan
jalosukuinen aatelismies, ja kuitenkin hänen olennossaan on jotakin, en
tiedä mitä, joka jäätää minua ja aiheuttaa minussa voittamattoman
vastenmielisyyden tunteen."

"Romantillinen pää!" sanoi don Pedro hymyillen.

"Naura minulle, tee minusta pilaa, mutta", sanoi doña Hermosa
vapisevalla äänellä, "tunnustanko sinulle kaikki, isä kulta?"

"Puhu vain luottavasti, rakas lapseni."

"No niin, minä aavistan, että tuo mies, jota olen luullut rakastavani,
tuottaa minulle onnettomuutta."

"Lapsi!" vastasi don Pedro suudellen tyttärensä otsaa, "mitäpä hän
saattaa sinulle tehdä?"

"Sitä en tiedä, isä, mutta minä pelkään."

"Tahdotko, että rikon välimme hänen kanssaan enkä ota enää vastaan
häntä?"

"Varo tekemästä niin. Se varmaankin vain jouduttaisi minua uhkaavaa
vaaraa."

"No no, sinä olet hemmoteltu lapsi. Olet menettänyt malttisi ja
kuvittelet näkemällä aaveita keskellä päivää. Kaikki tuo pelko ja nuo
kuvitellut aavistukset johtuvat vain rakkaudestasi serkkuusi. Ainoa
keino mielesi rauhoittamiseksi on, että saat mennä naimisiin hänen
kanssaan mahdollisimman pian, ja ole vain rauhassa, lapsi kulta, sen
asian minä aijonkin kohta järjestää."

Doña Hermosa pudisti surullisena päätään usean kerran, luoden silmänsä
maahan, mutta ei vastannut mitään. Hän huomasi, että hänen isänsä oli
käsittänyt aivan väärin hänen tarkoituksensa ja että kaikki yritykset
ohjata hänet hänen ajatuspiiriinsä olisivat hyödyttömiä.

Samassa ilmoitti muuan palvelija don Torribio Quirogan saapuneen, ja
tämä astui saliin.

Nuori mies oli puettu viimeisen pariisilaismuodin mukaan, ja
kynttiläkruunun valo valaisi hänen kauniita kasvojaan.

Isä ja tytär hätkähtivät, edellinen luultavasti ilosta ja jälkimäinen
varmaan hämmästyksestä.

Tervehdittyään miellyttävästi kumartamalla doña Hermosaa astui hän
tämän luokse ja ojensi hänelle komean kukkavihon ulkomaisia kukkia.
Neito kiitti häntä hymyillen väkinäisesti, otti kukkavihon vastaan ja
heitti sen eräälle sohvapöydälle, miltei siihen katsomatta.

Sitten ilmoitettiin saapuneeksi perätysten kuvernööri don José Kalbris
koko esikuntineen, sekä pari kolme muuta perhettä, kaikkiaan noin
parikymmentä henkilöä ja viimeksi myös don Estevan Diaz ja don Fernando
Carril.

Olisi ollut mahdoton tuntea tuota palvelijan ilmoittamaa nuorta
kavaljeeria, joka saapui haciendan majordomon seurassa, samaksi
metsänkävijäksi, tuoksi pelätyksi mehiläismetsästäjäksi, joka muutamia
päiviä sitten oli tehnyt don Pedrolle ja hänen tyttärelleen niin
äärettömän palveluksen. Hänen moitteeton ryhtinsä, hänen erinomainen
käytöksensä, sanalla sanoen kaikki hänessä poisti pienimmänkin
epäluulon tai oikeammin teki kaiken vertailun mahdottomaksi.

Olemme aikaisemmin maininneet, että don Fernando Carril, vaikka hänen
elintapansa olikin verhottu läpinäkymättömään hämärään, ulkonäöltään
oli tunnettu kaikkialla maakunnan seurapiireissä ja meksikolaisten
tapojen huolettomuuden vuoksi tervetullut joka taloon. Hänen
läsnäolonsa del Cormillon haciendassa ei siis oikeastaan herättänyt
mitään huomiota. Kuitenkin aiheutti hänen esiintymisensä jännitettyä
uteliaisuutta vieraissa, sillä pitkään aikaan ei don Fernandoa ollut
näkynyt missään illanvietoissa.

Samoin kuin don Torribiokin astui don Fernandokin saliin saavuttuaan
doña Hermosan luo, kumarsi syvään hänelle ja ojensi kunnioittavasti
hänelle kukan, jota hän piti kädessään.

"Señorita", sanoi hän äänellä, jota hän turhaan koetti estää
värähtelemästä, "suvaitkaa ottaa vastaan tämä vaatimaton sushil-kukka.
Se kasvaa vain erämaassa", lisäsi hän vähän korostaen.

Nuori tyttö hätkähti kuullessaan tuon äänen, jonka hän luuli
tuntevansa. Syvä puna levisi hänen kasvoillensa, ja luoden silmänsä
maahan hän tarttui vapisevin käsin kukkaan ja kiinnitti sen
vyötäröönsä, vastaten epäselvällä äänellä:

"Kaikki mikä tulee erämaasta, on tästälähin minulle kallisarvoista."

Seurue oli vähitellen tullut eloisaksi, keskustelu oli käynnissä. Tuo
pieni tapahtuma ei senvuoksi herättänyt kenenkään huomiota,
lukuunottamatta yhtä ainoata henkilöä, joka sellaisella mielijohteella,
minkä rakkaus ja mustasukkaisuus synnyttää, oli aavistanut don
Fernandon olevan kilpailijansa, joskaan ei julkisesti tunnustetun, niin
ainakin salaisesti sallitun.

Tämä henkilö oli don Torribio Quiroga. Kumartuen don Estevanin puoleen,
joka sattumoisin oli hänen vieressään, kuiskasi hän tälle matalalla
äänellä, mutta kuitenkin niin selvästi, että kaikki sen kuulivat:

"Mikä kulta-avain onkaan tuolla miehellä, jota ei kukaan tunne, jotta
hän tuolla tavoin voi tunkeutua kaikkiin kunnioitettuihin perheisiin,
joihin häntä ei ole haluttu eikä kutsuttu?"

"Kysykää sitä häneltä itseltään, señor", vastasi don Estevan kuivasti,
"hän antaa teille varmaankin tyydyttävän selityksen käytöksestään."

"Seuraan heti neuvoanne, señor", vastasi don Torribio ylpeästi.

"Se on tarpeetonta, caballero, olen täydelleen käsittänyt mitä
sanoitte", huomautti nyt säyseällä äänellä ja kohteliaasti kumartaen
don Fernando, jonka huulilla tällöin väreili pilkallinen hymy.

Kaikki keskustelu taukosi äkkiä. Syvä hiljaisuus vallitsi läsnäolijain
kesken, joiden katseet olivat uteliaina kiintyneet nuoriin miehiin.

Doña Hermosa loi kalpeana ja vavisten rukoilevan katseen isäänsä.

Don Pedro astui päättävästi keskelle salia, ja asettuen molempien
nuorten miesten väliin hän sanoi:

"Mitä tämä merkitsee, caballerot? Don Torribio, onko tämä sitä
soveliaisuustunnetta, jota olette oppinut matkoillanne Europassa?
Aijotteko saattaa salonkini persoonallisen vihanne temmellyspaikaksi?
Millä oikeudella te paheksutte don Fernandon täällä oloa? Te ette vielä
ole vävyni, mikäli tiedän, ja minulla on luullakseni oikeus ottaa
vastaan kenen haluan talossani."

"Vaikkapa roistoja ja maantierosvoja, serkkuseni, jos haluatte",
vastasi don Torribio kumartaen pilkallisesti.

Don Fernando liikahti aivankuin hyökätäkseen tuon miehen kimppuun, joka
loukkasi häntä tällä tavoin, mutta hän hillitsi itsensä.

"Don Torribio, selittäkää tarkemmin", sanoi hän rauhallisella äänellä,
"älkääkä puhuko arvoituksia."

"Kenenkä syy, caballero, että puhun arvoituksellisesti? Eikö
salaperäisyys johdu juuri teistä itsestänne?"

"Riittää, caballerot!" huudahti don Pedro. "Sanakin vielä tästä asiasta
olisi kuolettava loukkaus minua kohtaan."

Molemmat nuoret miehet kumarsivat kunnioittavasti hacienderolle ja
erkanivat, kuitenkin vaihdettuaan ensin kauheasisältöisen silmäyksen.

"No niin, eversti", jatkoi don Pedro kääntyen kuvernööriin,
haihduttaakseen tämän valitettavan välikohtauksen vaikutuksen, "mitä
uutta pääkaupungista? Onko Meksiko edelleen rauhallinen?"

"Suuri Santa-Annamme", vastasi eversti, joka oli tukahtumaisillaan
univormuunsa, "on vielä kerran perinpohjin voittanut sen hurjan
kenraalin, joka on uskaltanut kapinoida häntä vastaan."

"Jumalan kiitos! Kenties tämä menestys hankkii meille rauhan, jota
liike-elämä niin suuresti kaipaa."

"Niin", huomautti muuan varakas haciendero, don Pedron naapuri,
"liikeyhteys on jo jonkun aikaa ollut niin vaikeaa, että on ollut
mahdotonta lähettää mitään tavaroita."

"Mahtavatko punanahat aikoa lähteä liikkeelle?" kysyi muuan kauppias
levottomana tämän kuullessaan.

"Mitä vielä, siitä ei ole vaaraa!" keskeytti kuvernööri. "Heidän
viimeksi saamansa läksytys oli ankara, ja he muistavat sen. He eivät
pitkään aikaan uskalla astua rajojemme yli."

Melkein huomaamaton hymyily väreili don Fernandon huulilla.

"Te unhotatte Tiikerikissan ja hänen liittolaisensa", sanoi hän.

"Vielä mitä, Tiikerikissa on rosvo", vastasi eversti vilkkaasti.
"Muuten valmistelee hallitus parhaillaan retkikuntaa häntä vastaan,
tehdäkseen kerta kaikkiaan lopun tuosta rosvojoukosta."

"Aivan oikein ajateltu", huomautti don Torribio, hymyillen
kaksimielisesti. "Tämä raja kaipaa kovin vapautusta tuosta
irtolaisesta, sangen arveluttavatapaisesta roistojoukosta, joka
saastuttaa sen."

"Olen täysin samaa mieltä, se näyttää minusta erittäin hyvin
harkitulta", sanoi don Fernando rauhallisesti, vastaten vihollisensa
hymyilyyn yhtä purevalla ivahymyllä.

"Luuletteko, että intiaanit hyökkäyksellään voisivat häiritä maakunnan
rauhaa millään vakavammalla tavalla?" jatkoi kauppias.

"Hm!" sanoi don Antonio tärkeän näköisenä, "punanahoista on ihmisillä
varsin väärä käsitys -- oikeastaan he ovat vain kurjia ryysyläisiä."

Don Fernando hymyili taas, mutta katkerasti ja synkästi.

"Señor kuvernööri", sanoi hän, "olette aivan oikeassa. Luullakseni
niiden tiedonantojen jälkeen kuin olette suvainnut meille ilmoittaa,
intiaanit tekevät viisaasti pysyessään siivosti kotona kylissään, jos
haluavat, ettei heidän käy huonosti."

"Tuli ja leimaus, niinpä luulen!" huudahti kuvernööri.

"Hyvä Jumala, señorita", sanoi don Torribio kääntyen kohteliaasti
doña Hermosan puoleen, "käyttäisinkö liiaksi väärin teidän
rakastettavaisuuttanne pyytämällä, että sallisitte meidän vielä kerran
kuulla tuota ihastuttavaa kappaletta 'Mustasta Dominosta', jonka
muutama päivä sitten lauloitte niin hienosti."

Nuori tyttö loi pitkien sametinhienojen silmäripsiensä alta katseen
don Fernandoon; tämä silmäsi häneen ääneti, mutta intohimoisen
rukoilevasti. Neito asettui nyt enempää epäilemättä pianon ääreen ja
lauloi puhtaalla ja miellyttävällä äänellä romanssin kolmannesta
näytöksestä.

"Muistan Pariisissa kuulleeni M:me Damoreaun, tuon liian pian pois
lentäneen satakielen, laulaneen tämän viehättävän romanssin, enkä juuri
voi sanoa, kumpi on esittänyt sen aistikkaammin ja kainommin", sanoi
don Torribio kumartaen kohteliaasti doña Hermosalle.

"Hyvä serkku", vastasi doña Hermosa, "olette oleskelleet liian kauan
Ranskassa."

"Kuinka niin, señorita?"

"Koska", vastasi neito purevasti hymyillen, "olette palannut sieltä
inhoittavana imartelijana."

"Hyvä!" nauraa kotkotti paksu kuvernööri tyytyväisenä, "kuten näette,
don Torribio, vetävät meidän kreolittaremme vertoja pariisittarille
sukkelien vastausten antamisessa."

"Epäilemättä, eversti", vastasi don Torribio. "Mutta vartokaahan",
lisäsi hän omituisella äänenpainolla, "minä kyllä pian kostan."

Ja hän loi doña Hermosaan ja don Fernandoon, jotka istuivat vierekkäin,
sellaisen katseen, että se saattoi nuoren tytön vapisemaan.

"Don Fernando ja te, caballerot", sanoi kuvernööri kääntyen kaikkiin
läsnäoleviin, "toivon, että huomenna olette saapuvilla siinä Te
Deumissa, joka pidetään kunniakkaan Santa-Annamme kunniaksi."

"Minulla on kunnia saapua, señor", vastasi don Fernando kumartaen
kohteliaasti.

Muut vastasivat samoin.

"Mitä minuun tulee", sanoi don Torribio, "niin suonette minulle
anteeksi, herra eversti, mutta tänä iltana minun täytyy lähteä
tärkeälle matkalle."

"Kuinka!" huudahti don Pedro kummastellen, "lähdettekö matkalle,
serkkuseni?"

"Hyvä Jumala, lähden, señor don Pedro. Minun täytyy lähteä melkein
samassa kuin täältä poistun."

"Hm! Sepä varsin omituinen päätös ja vieläpä hyvin odottamaton. Mihinkä
sitten matka käy?"

"Suonette anteeksi, että pidän matkani päämäärän salassa -- eräillä
henkilöillä ei tarvitse olla yksinoikeutta tehdä salaperäisiä retkiä."

"Hm!" toisti don Pedro tyytymättömänä, "aijotteko viipyä kauan?"

"Luullakseni en, uskaltamatta kuitenkaan vakuuttaa päinvastaista."

"Sitä parempi! Tulkaa taas niin pian kuin voitte. Kuten tiedätte, tekee
teidän paluunne kaikki iloisiksi täällä", sanoi hän merkitsevästi.

"Kuka tietää", mutisi nuori mies synkällä äänellä.

Doña Hermosa, joka kuuli nämä sanat, ei voinut salata pelästystään.

Sillä aikaa kun don Pedro ja hänen serkkunsa vaihtoivat nuo muutamat
sanat, oli doña Hermosa kuiskannut don Estevanin korvaan:

"Huomenna messun jälkeen, veljeni, tahdon puhua kanssanne kotona
imettäjäni luona."

"Minunko kanssani tai ystäväni kanssa?" oli don Estevan hiljaa
vastannut.

"Teidän molempien kanssa", toisti neito kuumeisen jännittyneenä.

Molemmat nuoret olivat eronneet iloisin sydämin. Don Fernando oli nyt
varma siitä, että doña Hermosa oli tuntenut hänet.

Vieraat jättivät hyvästi, toinen toisensa jälkeen. Don Torribio Quiroga
oli yksin isäntäväen kanssa.

"Hyvä serkku", sanoi hän matalalla ja katkonaisella äänellä,
kumartuessaan sanomaan jäähyväisiä nuorelle tytölle, "minä lähden nyt
matkalle, jolla varmaankin joudun suureen vaaraan -- voinko toivoa,
että te rukouksissanne suvaitsette muistaa matkalla olijaa?"

Hermosa katsoi hetkisen hänen kasvoihinsa ja vastasi ankaralla äänellä,
mikä ei ollut hänen tapaistaan:

"Hyvä serkku, minä en voi rukoilla sellaisen matkan onnistumiseksi,
jonka tarkoitusta en tunne."

"Kiitos vilpittömyydestänne, señorita", vastasi don Torribio
rauhallisesti, "minä en unhoita sanojanne."

"Te matkustatte siis todellakin, don Torribio", sanoi don Pedro
lähestyen.

"Heti paikalla, serkkuseni, kaikki on valmiina matkaa varten."

"No, onnea matkalle sitten! Toivottavasti ilmoitatte pian itsestänne."

"Kyllä, olkaa varma siitä", vastasi don Torribio omituisella
äärenpainolla. "Saatte pian kuulla puhuttavan minusta. Hyvästi!"

Ja hän läksi tavanmukaisin kohteliaisuusvakuutuksin.

"Mikä serkkuasi vaivaa?" sanoi don Pedro tyttärelleen, heti kun he
olivat kahdenkesken, "hänen käytöksensä tänä iltana on ollut
kummallinen."

Ennenkuin nuori tyttö ehti vastata avautui ovi.

"De las Norias de San Pedro-haciendan capatazi", ilmoitti muuan
palvelija, "pyytää saada puhua señor don Pedro de Lunan kanssa erään
tärkeän asian johdosta."

"Kutsu hänet heti sisään", vastasi don Pedro palvelijalle, joka niin
seikkaperäisesti oli ilmoittanut capatazin.

Don Torribio oli erittäin kuohuksissa lähtiessään talosta. Hän kääntyi
ja katsahti kyykäärmeen tavoin salin ikkunoihin, jossa doña Hermosan
varjo näkyi liikkuvan.

"Kopea tyttö!" sanoi hän kumealla ja peloittavalla äänellä, "minä
vihaan sinua koko sen rakkauden voimalla, jota sinua kohtaan tunsin.
Pian, toivoakseni, rankaisen sinua ylenkatseesi takia."

Sitten hän kääriytyi viittaansa ja ohjasi askeleensa sitä paikkaa
kohti, josta hänen piti saada hevosensa.

Muuan palvelija pitelikin sitä siellä ohjaksista.

Nuori mies tarttui ohjiin, heitti palvelijalle piasterin, hyppäsi
satulaan ja ratsasti pois täyttä neliä.

"Hitto vie!" sanoi peoni tarttuen piasteriin, "mikä tuota nuorta
vikurivarsaa vaivaa? Häntä voisi luulla mielipuoleksi. Kylläpä hän
kiitää!"

Sillä välin oli don Torribio jättänyt haciendan ja ajoi täyttä karkua
kotiin päin San Lucarin presidiota kohti.

Tuskin oli hän kuitenkaan ratsastanut penikulmaakaan tällä tavoin, kun
hevonen äkkiä eräässä tien mutkassa hypähti pelästyen ja nousi pystyyn,
peräytyen taaksepäin ja luimistaen korviaan.

Don Torribio katsahti, mikä sillä tavoin oli voinut peloittaa hänen
hevosensa.

Neljä tai viisi askelta hänestä oli pitkä mies suuren mustan hevosen
selässä liikkumatta keskellä tietä ja sulki siten pääsyn kokonaan.

Don Torribio viritti pistoolinsa hanan.

"Hohoi, caballero", huusi hän tiukasti, "vasemmalle tai oikealle?"

"Ei kummallekaan, don Torribio Quiroga", vastasi tuntematon kylmästi,
"tahdon puhua kanssanne."

"Tähän aikaan yöstä ja tällä paikalla tuntuu pyyntönne omituiselta",
vastasi nuori mies ivallisesti.

"En ole voinut valita aikaa enkä paikkaa. Ettekö ole saanut tänään
kirjelippua, jossa ei ollut allekirjoitusta?"

"Kyllä, todellakin", vastasi nuori mies lyöden otsaansa, "ja tuossa
kirjeessä luvattiin minulle..."

"Kertoa asioita", keskeytti tuntematon nopeasti, "jotka teidän on tällä
hetkellä hyvin tärkeätä tietää."

"Niin, siten kirjeessä todellakin oli."

"Minä juuri olen lähettänyt sen."

"Oh", sanoi don Torribio ihmetellen, "tekö?"

"Niin, minä olen valmis pitämään sanani, mutta sen vuoksi teidän täytyy
seurata mukanani."

"Mitäpä hyödyttää tietää tuota", vastasi nuori mies. "Kenties on paras,
etten tiedä mitään!"

"Kuten haluatte, minä en tyrkytä kenellekään tiedonantojani. Kukin saa
tehdä miten haluaa. Jos pidätte parempana jättää kärsimänne vääryydet
kostamatta, niin se ei koske minua."

Nämä sanat lausuttiin niin pilkallisella äänellä, että don Torribio
tahtomattaankin säpsähti.

"Tarjoatteko todellakin kostoa minulle?" kysyi hän vihan
tukahduttamalla äänellä.

"Saatte itse päättää siitä, jos tahdotte seurata minua."

"Paholainen, tai kuka oletkin", huudahti nuori mies, "ratsasta edellä,
jos niin välttämättä pitää tapahtua, minä seuraan sinua, vaikka
mentäisiin itse hornaan."

"Amen!" sanoi tuntematon nauraen kolkon ivallisesti.

Molemmat ratsastajat katosivat pimeään ja heidän hevostensa hurja
nelistys häipyi nopeasti syvään hiljaisuuteen.



V.

VÄIJYTYS.


Don Fernando ja hänen ystävänsä olivat, kuten mainittu, lähteneet
haciendasta vähän ennen don Torribiota. Nuoret miehet olivat
kiireimmiten menneet ranchoon, jossa he asuivat. Illanvietto oli
päättynyt kello yhdeksän ja kello yksitoista he olivat kotona.

Doña Manuela odotti heitä. Muutamin sanoin ilmoittivat he hänelle, mitä
illan kuluessa oli tapahtunut, jonka jälkeen he kiireesti menivät
levolle, sillä heidän täytyi lähteä auringonnousun aikaan, jos
tahtoivat saapua presidio de San Lucariin hyvissä ajoin, tuon pitkän
matkan väsyttämättä doña Manuelaa, jonka piti seurata mukana.

Sopimuksen mukaan istuivatkin he jo hevosen selässä vähän ennen kello
neljää aamulla.

Meksikossa, jossa keskipäivällä on niin kuuma, matkustetaan
tavallisesti vain yöllä, toisin sanoen kello neljästä kello
yhteentoista aamulla ja kello kuudesta illalla puoliyöhön.

Kello löi juuri yhdeksän, kun tuo pieni joukko ratsasti presidioon.

Don Fernando lähetti ystävänsä ja tämän äidin siihen taloon, joka
hänellä oli San Lucarissa ja jonka hän oli antanut heidän
käytettäväkseen. Itse hän läksi kuvernöörin asuntoon, jonne tärkeät
asiat häntä kutsuivat.

Tuo kunnon eversti otti mitä parhaiten vastaan nuoren miehen, joka
monesti oli tehnyt hänelle sangen tärkeitä palveluksia, ja osoitti
hänelle ylenmäärin kohteliaisuutta kaikin tavoin.

Mutta vaikka eversti koettikin näyttää ystävälliseltä, huomasi don
Fernando hänen kulmakarvojensa rypistelystä, jota hän tuskin ei
yrittänytkään peittää, että don José Kalbris'ille oli sattunut
ikävyyksiä, joita hän kohteliaisuudesta koetti turhaan salata nuorelta
vieraaltaan.

Don José Kalbris oli urhoollinen ja rehellinen sotilas, suora ja
vilpitön kuten miekkansa; hänelle oli Meksikon hallitus uskonut
presidion maaherran paikan palkkioksi hänen ansiokkaista, vapaussodan
aikana tekemistään palveluksista.

Jo yli viisitoista vuotta oli eversti asunut presidiossa, jossa hän
kohtalaisen ankaruutensa, järkähtämättömän oikeudentuntonsa ja
milloinkaan pettämättömän rohkeutensa avulla oli onnistunut lakkaamatta
säilyttämään näennäisesti rauhallisen olotilan, huolimatta noista
riitaisista vaqueroista, oikeista hirtehisistä, joista hänen oli ollut
pakko joka vuosi hirtättää kolme neljä pahinta, herättääkseen
terveellistä pelkoa muissa, ja vaikka intiaanit tekivät ainaisia
rosvoretkiään melkein linnoituksen muurien edustalle, yrittäen anastaa
karjaa ja kaapata vankeja, etenkin naisia, joita he mielellään
haluavat.

Don José Kalbris oli vain kohtalaisen älykäs, mutta hyvin kokenut mies,
jota kaikki rehelliset ihmiset kannattivat ja johon luotettiin.
Ja kun hänen oli onnistunut aina säilyttää alueellaan rauha varsin
vähäisin ja yksinkertaisin apuneuvoin, joita hänellä tässä kaukaisessa
kolkassa oli käytettävänään, vain luottamalla omiin voimiinsa ja
keinoihinsa, osoitti se melkoista luonteenlujuutta tuossa vanhassa
kouluuttamattomassa sotilaassa, josta voi sanoa, että hän oli ollut
oman onnensa seppä.

Ulkonäöltään oli kuvernööri suuri, roteva mies, punerva ja näppyläinen
naamaltaan, täysin itseensä tyytyväinen, mies, joka kernaasti kuunneli
omaa puhettaan ja punnitsi joka sanansa erittäin huolellisesti.

Don Fernando, joka perinpohjin tunsi kuvernöörin luonteen ja kunnioitti
häntä suuresti, kummasteli hänessä huomaamaansa levottomuutta, joka
häiritsi hänen tavallista säyseyttään. Arvellen tämän mahdollisesti
johtuvan joistakin rahahuolista, päätti hän udella häneltä soveliaasti,
miten hänen olisi meneteltävä auttaakseen everstiä, jos olisi tarvis.

"Oh, kas vain!" sanoi eversti, "mikä tuuli tuo teidät nyt niin aikaisin
presidioon, don Fernando?"

"Aivan yksinkertaisesti haluni tavata teidät, hyvä eversti", vastasi
tämä, puristaen kuvernöörin ojentamaa kättä.

"Varsin ystävällisesti teiltä; sitten syötte kai suurusta luonani ilman
muuta, mitä?"

"Aijoin juuri tarjoutua itse."

"Erinomaista!" sanoi eversti. Ja hän soitti kelloa.

Päivystäjä ilmestyi heti.

"Tämä caballero kunnioittaa minua syömällä suurusta kanssani", jatkoi
don José.

Päivystäjä kumarsi ja poistui, kuten hyvin opetettu sotilas ainakin.

"Kesken kaiken, don Fernando, minulla on iso paperipaketti, joka on
osoitettu teille."

"Jumalan kiitos! Pelkäsin, että se oli myöhästynyt. Nuo paperit, joita
kärsimättömästi olen odottanut, ovat minulle aivan välttämättömät erään
asian vuoksi."

"No, sittenhän on kaikki erinomaisesti", sanoi don José, ojentaen
paketin don Fernandolle, joka sen pisti takkinsa povitaskuun.

"Teidän ylhäisyytenne pöytä on katettu", ilmoitti äskeinen päivystäjä
avaten jälleen oven.

Molemmat miehet menivät jälleen ruokasaliin, jossa kolmas henkilö
odotti heitä.

Tuo kolmas oli majuri Barnum, vanha, pitkä, kuiva, laiha ja
turhantarkka englantilainen, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut
Meksikon hallituksen palveluksessa, urhoollinen sotilas, jos kukaan,
sydämestään mieltynyt toiseen isänmaahansa ja kuvernöörin lähin mies
presidio de San Lucarin päällystössä.

Hän ja don José olivat pitkän aikaa olleet sotatovereita ja rakastivat
toisiaan kuin veljet. He uudistivat tässä maailman kolkassa tarinan
Kastorista ja Poluksesta, Damonista ja Pheidiaasta, sanalla sanoen
kaikista muinaisajan rakkaista ystävistä.

Don Fernando Carril ja majuri Barnum tunsivat toisensa jonkun verran ja
olivat ihastuneita jälleen tavatessaan, sillä englantilainen oli kelpo
mies, jonka näennäisesti kylmän pinnan alla sykki lämmin ja uskollinen
sydän.

Kun ensi tervehdykset oli vaihdettu, asettuivat ruokavieraat runsaasti
ja hienosti katettuun pöytään ja alkoivat vahvasti nauttia sen antimia.

Kun ensi ruokahalu oli jonkun verran tyydytetty, kävi keskeytynyt
keskustelu vähän vilkkaammaksi ja viimein jälkiruokaa syötäessä oikein
ystävälliseksi.

"No, mutta don José, mikä teitä vaivaa?" kysyi äkkiä don Fernando,
"olette mielestäni tänään varsin omituinen, jollaisena en ole teitä
koskaan nähnyt."

"Se on totta", sanoi eversti, maistellen sherrylasistaan, "minä olen
huolissani."

"Huolissanne, tekö? Kissa vie, saatatte minut levottomaksi. Ellen olisi
nähnyt teidän syövän suurusta noin hyvällä ruokahalulla, niin luulisin
teitä sairaaksi."

"Niin", sanoi vanha sotilas huoahtaen, "ruokahalu on kyllä hyvä."

"Mikä sitten voi teitä huolestuttaa?"

"Muuan aavistus", vastasi eversti vakavan näköisenä.

"Aivan niin, muuan aavistus", vahvisti majuuri. "Tiedän, että
ensimmältä voi näyttää naurettavalta kuulla meidän kaltaistemme
vanhojen sotilaiden panevan niin paljon huomiota tuollaisiin
lapsellisuuksiin, jotka kaiken kaikkiaan eivät voi olla muuta kuin
sairaan mielikuvituksen tuotteita. No niin, minun laitani on sama kuin
everstinkin, olen levoton tietämättä miksi, odotan joka hetki saavani
kuulla jonkun ikävän uutisen. Totta puhuen olen vakuutettu siitä, että
kauhea vaara uhkaa meitä. Minä näen sen, minä tunnen sen, kuitenkaan
tietämättä mistä se tulee."

"Niin", sanoi eversti, "kaikki mitä majuuri sanoo, on aivan totta. En
milloinkaan koko sotilasaikanani ole ollut niin levoton ja alakuloinen
kuin nyt. Niinä kahdeksana päivänä, jotka olen ollut tässä
kiihoittuneessa mielentilassa, olen ihmetellyt, ettei vielä ole
tapahtunut mitään, joka olisi vahvistanut epäluuloni. Uskokaa minua,
don Fernando, Jumala varoittaa ihmisiä vaaran tullen."

"Myönnän täysin todeksi sen, mitä sanotte. Tunnen teidät siksi hyvin,
etten edes ajattelekaan epäillä tiedonantojanne, mutta siinä ei ole
kylliksi. Te ja majuuri Barnum ette ole niitä miehiä, jotka pelästyvät
omaa varjoaan ja pelkäävät vain pelon vuoksi. Te olette jo
aikoja sitten kestäneet koetuksen. Eikö mikään ole vahvistanut
aavistuksianne?"

"Ei vielä", sanoi eversti, "mutta minä varron joka hetki onnettomuuden
sanomaa."

"Mitä tyhjää, don José", sanoi don Fernando vakavana kilistäen lasiaan
everstin kanssa, "teitä vaivaa tuo majuurin kotimaassa niin tavallinen
tauti, jota luullakseni sanotaan 'siniseksi paholaiseksi.' Se on
jonkunlainen Englannin usvien synnyttämä pernatauti. Antakaa iskeä
suonta ja juokaa vahvasti, niin olette parin päivän päästä valmis
ensimmäisenä nauramaan koko tuolle mielikuvituksen aiheuttamalle
kepposelle, eikö niin, majuuri?"

"Toivoisin niin käyvän", vastasi upseeri ravistaen päätään.

"Pyh!" sanoi don Fernando, "elämähän on joka tapauksessa niin lyhyt,
mitä hyödyttää siis hankkia itselleen aivoaaveita sitä synkentämään? Ja
muuten, minkä takia teidän pitäisi olla levoton?"

"Niin, mistäpä minä tiedän, ystäväni? Rajallahan ei milloinkaan voi
olla varma mistään."

"Mitä turhia! Intiaanithan ovat muuttuneet hurskaiksi kuin lampaat."

Samassa avasi päivystäjä oven ja kumarsi everstille.

"Mitä haluat?" kysyi eversti häneltä.

"Armollinen eversti", vastasi päivystäjä, "muuan vaquero, joka on
saapunut tänne täyttä laukkaa, pyytää päästä puheillenne. Hän sanoo
tuovansa tärkeitä tietoja."

Tämä ilmoitus vaikutti lyijynraskaasti pöydässä istujiin ja jäähdytti
heidän keinotekoisen iloisuutensa.

"Laske hänet sisään", sanoi eversti. Ja luoden don Fernandoon
sanomattoman surullisen katseen hän lisäsi: "Kohtalo itse antaa teille
vastauksen."

"Saadaanhan nähdä", vastasi don Fernando hymyillen väkinäisesti.

Askelten ääni kuului viereisestä huoneesta ja vaquero ilmestyi.

Se oli Pablito.

Tämä mies oli todellakin tällä hetkellä ikävien uutisten tuojan
näköinen. Hän näytti kuin suoraan taistelusta tulleelta, kuin
verilöylystä päässeeltä. Hänen vaatteensa olivat repaleina ja
verenselkä lian tahraamat. Hänen kalmankalpeilla kasvoillaan oli
alakuloisuuden leima, joka oli harvinaista sellaiselle miehelle, ja hän
voi vain vaivoin pysyä pystyssä, niin väsynyt näytti hän olevan sen
ratsastuksen johdosta, jonka hänen oli täytynyt suorittaa ehtiäkseen
presidioon. Kannuksista jäi joka askeleella verinen jälki lattiaan ja
hän nojasi tussariinsa.

Pöydässä olijat katselivat häntä hetkisen säälin ja pelon ilme
kasvoillaan.

"Kas tuossa", sanoi don Fernando ojentaen hänelle suuren lasin viiniä,
"juokaa, se tekee teille hyvää."

"Ei", sanoi Pablito työntäen viinilasin luotaan, "minä en halua viiniä,
vaan verta."

Nämä sanat lausuttiin sellaisella vihaa ja epätoivoa osoittavalla
äänellä, että nuo kolme miestä kalpenivat ja kauhistuivat
tahtomattaankin.

"Mitä on sitten tekeillä?" kysyi eversti levottomana.

Vaquero pyyhki kädenselällä kylmän hien peittämää otsaansa, ja tiukalla
sekä katkonaisella äänellä, jonka pureva sävy saattoi hänen kuulijansa
pelästymään, hän sanoi vain:

"Intiaanit tulevat."

"Te olette nähnyt heidät!" sanoi majuuri.

"Olen", vastasi vaquero kumeasti, "minä olen nähnyt heidät."

"Milloin sitten? Tänäänkö?"

"Vieläpä tänä aamuna, señor eversti."

"Kaukanako täältä?" jatkoi eversti levottomana.

"Tuskin kaksikymmentä penikulmaa; he ovat menneet el Norten yli."

"Jo! Kuinka paljon heitä on? Tiedättekö sen?"

"Laskekaa hiekkajyväset aavikolla, niin saatte tietää heidän
lukumääränsä."

"Oh!" sanoi eversti, "se on mahdotonta. Intiaanit eivät voi sillä
tavoin parissa päivässä kokoontua niin runsaslukuisina. Pelästys on
erehdyttänyt teidät."

"Pelästys!" sanoi Pablito nauraen ylenkatseellisesti, "pelästys voi
olla hyvä teille kaupunkilaisille -- erämaassa ei meillä ole aikaa
oppia tuntemaan sitä."

"Mutta mitenkä he sitten tulevat?"

"Kuten myrsky, polttaen ja ryöstäen kaikki tieltään."

"Voiko heillä olla aikomuksena hyökätä presidion kimppuun?"

"He muodostavat laajan puoliympyrän, jonka molemmat äärimmäiset päät
lähestyvät yhä tätä paikkaa kohti."

"Ovatko he kaukana vielä täältä?"

"Ovat, sillä he noudattavat määrättyä järjestelmää, asettuen vahvasti
niihin paikkoihin, joita voidaan puolustaa, ja heitä ei näytä ohjaavan
yksinomaan ryöstönhalu, vaan näyttävät he noudattavan jonkun kokeneen
päällikön määräyksiä, jonka vaikutus on huomattavissa heidän
toimissaan."

"Tämä on vakavaa", sanoi eversti.

Majuuri kohautti olkapäitään.

"Miksi ette ole aikaisemmin varoittanut meitä?" sanoi hän.

"Tänä aamuna auringon noustessa ympäröi kolmattasataa noita
hornanhenkiä, aivan kuin maasta nousten, toverini ja minut. Me
puolustauduimme kuin jalopeurat. Yksi meistä on kuollut ja kaksi
haavoittunut, mutta meidän onnistui päästä pakoon ja tässä minä nyt
olen."

"Ratsastakaa takaisin vartiopaikkaanne niin pian kuin suinkin. Saatte
levänneen hevosen."

"Ratsastan takaisin heti, eversti."

Vaquero teki kunniaa ja läksi. Viiden minuutin kuluttua kuului hänen
hevosensa nelistys tien kivityksellä.

"No niin!" sanoi eversti, katsahtaen toisiin, "mitä minä sanoin,
eivätkö aavistukseni olleet oikeat?"

Don Fernando nousi.

"Mihinkä te aijotte?" kysyi eversti.

"Palaan del Cormillon haciendaan."

"Hetikö, syömättä suurusta loppuun?"

"Heti paikalla. Minua vaivaa kuolettava levottomuus. Intiaanit ovat
voineet hyökätä haciendan kimppuun, ja Jumala ties mitä on voinut
tapahtua."

"El Cormillo on linnoitettu ja varustettu yllätyksen varalta. Kuitenkin
luulen, että doña Hermosa olisi paremmassa turvassa täällä. Koettakaa
siis, jos vielä on aikaa, saada don Pedro palaamaan. Ei kukaan voi
aavistaa, mitenkä tämä laaja hyökkäys päättyy, eikä nyt voida olla
kyllin varovaisia. Olisin iloinen saadessani tietää don Pedron
tyttärineen olevan turvassa joukossamme."

"Kiitän teitä, herra eversti, neuvonne on erinomainen. Teen kaiken
voitavani saadakseni don Pedron noudattamaan sitä. Hyvästi siksi,
rohkenen olla sitä mieltä, että voimakas mielenosoitus teidän
taholtanne vapauttaa meidät hurjista vihollisistamme, jotka eivät
koskaan ryhdy muuhun kuin yllätyksiin ja jotka, heti kun huomaavat,
että heidän suunnitelmansa on huomattu, katoavat yhtä nopeasti kuin
tulevatkin."

"Kuulkoon Jumala toivomuksenne! Mutta minä en usko sen toteutuvan."

"Näkemiin siis, caballerot, ja onnea toimillenne", sanoi don Fernando
puristaen sydämellisesti vanhojen sotilaiden kättä. Sitten hän läksi.

Pihalla vartoi don Estevan Diaz häntä. Heti hänet nähtyään riensi don
Estevan hänen luokseen.

"No niin", sanoi majordomo, "tunnette kai uutisen, don Fernando?
Intiaanit tulevat lukuisampina kuin kärpäset."

"Niin, olen juuri saanut kuulla sen."

"No niin, mitä aijotte tehdä?"

"Palata heti haciendaan."

"Hm! Se ei ole oikein viisasta", sanoi Estevan kohauttaen olkapäitään.
"Te ette tiedä mitenkä nopeasti nuo hornanhenget leviävät kaikkialle.
On luultavaa, että tapaamme heidät matkallamme."

"Hyvä on, sitten kuljemme heidän ruumiittensa yli."

"Lempo soikoon! Sen kyllä tiedän, mutta jos kaadutte?"

"Pyh! Doña Hermosa odottaa minua, ja muuten eihän tässä kaaduta."

"Aivan niin, mutta voisihan niinkin tapahtua."

"Pyh! Saadaanhan nähdä."

"Paljon mahdollista. Muuten, koska olen arvannut vastaväitteenne, olen
pannut kaikki valmiiksi lähtöä varten. Hevoset ovat tuolla satuloituna,
peonit odottavat. Voimme lähteä milloin vain haluatte."

"Kiitos, Estevan!" sanoi don Fernando puristaen hänen kättään. "Te
olette todellinen ystävä."

"Sen kyllä tiedän", vastasi don Estevan hymyillen.

Estevan Diaz vihelsi. Peonit taluttivat hevoset pihaan.

"Lähtekäämme matkalle", sanoi don Fernando nousten satulaan.

"Niin, lähtekäämme", toisti majordomo.

He kannustivat hevosiaan ja alkoivat vaivaloisesti raivata tietä
vetelehtijäin välitse, joita oli kokoontunut linnoituksen portin
edustalle, saadakseen pikemmin kuulla uutisia.

Tuo pieni joukko ratsasti ravakkaa ravia alas linnoitusta ja vanhaa
presidiota ympäröivää rinnettä, vastaten niin hyvin kuin voi niihin
kysymyksiin, joita uteliaat heille alinomaa tekivät. Päästyään
vihdoinkin kylän äärelle, alkoivat he ajaa täyttä neliä del Cormillon
haciendaa kohti, välittämättä muutamista epäiltävän näköisistä
henkilöistä, jotka paksuihin viittoihin verhottuna ja keskenään
vilkkaasti puhellen olivat seuranneet heitä etäällä aina linnoituksesta
alkaen.

Ilmassa oli ukkosta, taivas oli harmaa ja pilvet matalalla, linnut
surisivat viserrellen ympärinsä ilmassa ja tuuli, joka kävi
puuskittain, ulvoi pyörteinä tiellä olevissa onkaloissa ja ryöpytti
pitkät matkat hienoja tomupilviä.

Molemmat peonit, jotka presidiossa olivat saaneet kuulla intiaanien
tulosta, ratsastivat parikymmentä askelta edeltäpäin ja silmäilivät
tuon tuostakin pelokkaasti tien vierille, odottaen joka hetki saavansa
nähdä punanahkojen hyökkäävän esiin ja kuulevansa heidän sotahuutonsa
korvissaan.

Don Estevan ja don Fernando ratsastivat rinnakkain vaihtamatta
sanaakaan, kumpikin vaipuneena omiin ajatuksiinsa.

Sillävälin tuulen voima yhä lisääntyi, sitä mukaa kuin he lähestyivät
jokea. Sade valui virtanaan, salamat leimahtelivat lakkaamatta ja
ukkonen jyrisi majesteetillisesti, kajahdellen korkeita joenrantoja
vasten, joista äärettömiä lohkareita irtaantui joka hetki ja vyöryi
räiskyen virtaan.

Myrsky oli käynyt niin rajuksi, että ratsastajat vain vaivoin voivat
kulkea eteenpäin ja olivat joka hetki vaarassa pudota hevosiensa
selästä, jotka pelkäsivät ukkosen jyrinää ja tekivät hurjia
syrjähyppyjä. Sateen liuottamassa maassa ja hiekassa ei ollut
ainoatakaan paikkaa, johon hevoset olisivat voineet turvallisesti
astua.

"On mahdotonta päästä etemmäksi", sanoi majordomo, hilliten hevostaan,
joka oli tehnyt niin hurjan hyppäyksen, että hän oli ollut
putoamaisillaan satulasta.

"Mitä on tehtävä?" kysyi don Fernando katsellen levottomasti
ympärilleen.

"Luullakseni on paras hakea suojaa hetkiseksi tuosta metsiköstä, myrsky
paisuu yhä; edelleen ratsastaminen olisi mieletöntä."

"No, olkoon menneeksi, koska niin on tehtävä", sanoi don Fernando
alistuen.

He kääntyivät tien varrella olevaa pientä metsää kohti, etsiäkseen
tilapäistä suojaa, kunnes pahin rajuilma menisi ohi.

He eivät kuitenkaan olleet ehtineet kuin muutamia askeleita, kun neljä
naamioitua miestä ajoi täyttä laukkaa metsästä ja hyökkäsi raivoisasti
matkustajien kimppuun, virkkamatta sanaakaan.

Peonit kierivät hevosen selästä maahan kahden laukauksen tapaamina,
jotka tuntemattomat ampuivat heitä kohti, ja vääntelivät itseään
kuolonkamppailussa, päästellen säälittäviä valitushuutoja. Don Fernando
ja don Estevan, kummastellen tätä äkkihyökkäystä, minkä tekijät eivät
voineet olla intiaaneja, sillä heillä oli vaquerojen puku ja valkeat
kädet, hyppäsivät heti hevostensa selästä, joiden taakse he asettuivat,
odottaen tussari poskella vihollistensa hyökkäystä.

Kun nämä olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että peonit olivat
kuolleet, kääntyivät he molempia espanjalaisia vastaan.

Taas vaihdettiin laukauksia ja hurja taistelu alkoi -- kahden miehen
jättiläistaistelu neljää vastaan, jonka kestäessä ei puhuttu sanaakaan
ja jossa kukin koetti surmata vastustajansa, taistelu, joka ei
päättyisi ennenkuin ne olivat saaneet surmansa, joiden kimppuun oli
niin petollisesti hyökätty.

Taistelu jatkui kuitenkin näköjään tasaväkisesti, hyökkääjien
menettäessä rohkeutensa, sillä heistä oli yksi kaatunut, pääkallo
halkaistuna aina hampaisiin asti, samalla kuin toinen peräytyi rinta
don Fernandon kapean miekan puhkaisemana.

"Haa, ukkoseni!" huudahti viimemainittu, "oletteko saaneet kylläksenne,
tai tahdotteko vielä tehdä tuttavuutta miekkani kanssa! Te olette
hölmöjä! Teitä olisi pitänyt olla kymmenen murhataksenne meidät."

"Mitä nyt?" lisäsi majordomo, "peräydyttekö jo? Ah, teistä ei ole
salamurhaajiksi. Sen, joka on teidät palkannut, olisi pitänyt valikoida
paremmin."

Molemmat jäljellä olevat naamioidut olivat todellakin peräytyneet
muutaman askeleen ja asettuivat puolustusasentoon.

Äkkiä ilmestyi neljä naamioitua miestä lisäksi, ja kaikki kuusi
syöksyivät toisen kerran molempia espanjalaisia vastaan, jotka
horjumatta asettuivat vastarintaan.

"Lempo soikoon, olen arvostellut teitä väärin. Huomaan nyt, että
osaatte ammattinne", sanoi don Estevan laukaisten pistoolinsa läheltä
keskelle vastustajainsa joukkoa.

Nämä, yhä ääneti, vastasivat ja taistelu alkoi taas uudella raivolla.

Nuo kaksi urhoollista miestä eivät kuitenkaan enää voineet tehdä kauan
vastarintaa, heidän voimansa loppuivat. He kaatuivat vuorostaan pian
kahden uuden hyökkääjän ruumiin päälle, jotka joutuivat heidän vihansa
uhriksi, ennenkuin he kaatuivat.

Niin pian kun tuntemattomat näkivät don Fernandon ja don Estevanin
makaavan maassa liikkumatta, päästivät he voitonhuudon.

Välittämättä majordomosta he tarttuivat don Fernandoon, asettivat hänet
poikkipuolin erään hevosen niskalle ja läksivät ratsastamaan täyttä
laukkaa sekä katosivat pian tien mutkan taakse.

Myrsky raivosi yhä rajusti. Haudan hiljaisuus vallitsi nyt sillä
paikalla, jossa tämä murhenäytelmä näyteltiin. Maassa makasi seitsemän
ruumista, joiden päällä inhoittavat korppikotkat alkoivat kaarrella,
päästellen käheitä huutoja.



VI.

SAN LUCAR.


Don Fernandon lähdettyä istuivat kuvernööri ja majuuri hetkisen
neuvottomina, äsken saamiensa levottomuutta herättävien tietojen
painostamina.

Mutta tätä alakuloisuutta, joka oli niin vierasta näiden koko elämän
ajan taistelleiden vanhojen sotilaiden luonteelle, kesti vain hetkisen.
Pian kohottivat he päänsä, kuten kaksi rotuhevosta, jotka kuulevat
taistelumerkin kaikuvan korvissaan. Puristettuaan ääneti toistensa
kättä palasi heidän kasvoilleen niiden tavallinen marmorinkova ilme, ja
he läksivät ruokasalista.

"Isku on ankara, minä en ensinkään odottanut sitä", sanoi eversti,
"mutta, kautta elävän Jumalan, nuo pakanat saavat jotakin tekemistä.
Majuuri, sanokaa upseereille, että kokoontuvat heti sotaneuvotteluun
minun luokseni, niin että saamme keskustella puolustuskeinoistamme."

"Oivallista", vastasi majuuri, "olen tyytyväinen teihin, pidän teistä
enemmän ollessanne noin ylpeän päättäväinen ja luja, kuin heikko ja
melkein pelkuri, kuten olitte muutamia päiviä sitten. Lempo soikoon,
huomaan teidät vihdoinkin ystäväkseni."

"Ah!" sanoi kuvernööri hymyillen, "ei maksa vaivaa ihmetellä tätä
muutosta, rakas Barnum. Se on päinvastoin varsin luonnollinen. Jo
moniaita päiviä ovat minua vaivanneet pahat aavistukset, jotka tekivät
minut alakuloiseksi ja näyttivät ennustavan onnettomuuksia, sitäkin
suurempia, kun ne olivat minulle tuntemattomia. Mutta kun isku nyt on
kohdannut, tiedän menetellä sen mukaan. Nyt ei enää ole mitään
epäiltävää, meitä uhkaava vaara on todellakin suuri, mutta me tunnemme
kaikki sen seuraukset."

"Se on totta", sanoi majuuri.

Ja hän poistui toimittamaan esimieheltään saamaansa määräystä.

Varusväen upseerit olivat pian koolla kuvernöörin luona.

Heitä oli kuusi, paitsi majuuria ja everstiä. Kehoitettuaan heitä
istumaan alkoi José Kalbris puhua.

"Caballerot", hän sanoi, "tiedätte luultavasti minkä vuoksi olen
kutsunut teidät koolle. Intiaanit uhkaavat taas presidiota, olen juuri
saanut varman tiedon siitä eräältä urhoollisimmalta, luotettavimmalta
ja älykkäimmältä vakoilijaltamme. Asia on vakava, señorit, sillä
näyttää siltä, kuin olisi punanahkojen kesken tehty mahtava liitto ja
että he hyökkäisivät meitä vastaan suurin joukoin. Olen siis kutsunut
teidät koolle järjestääksemme voimakkaasti puolustuksen ja
koettaaksemme keksiä keinoja antaaksemme villeille niin ankaran
läksytyksen, ettei heidän pitkään aikaan tee mieli taas hyökätä
alueellemme. Mutta tarkastakaamme ensin mitä puolustuskeinoja meillä on
käytettävänämme."

"Aseista ja ampumavaroista ei meillä ole puutetta", sanoi majuuri,
"meillä on täällä kolmattasataa tuhatta naulaa ruutia, kivääreitä,
sapeleita, keihäitä ja pistooleita kasoittain, tykkimme ovat hyvässä
kunnossa ja meillä on runsaasti luoteja ja romurautaa."

"No, tuohan kuuluu erinomaiselta", sanoi eversti hykerrellen käsiään.

"Mutta" jatkoi majuuri, "vaikka meillä onkin runsaasti aseita, niin on
meillä sitävastoin, paha kyllä, hyvin vähän miehiä, jotka voivat niitä
käyttää."

"Kuinka monta sotilasta meillä on?"

"Väkemme lukumäärän pitäisi olla kaksisataa seitsemänkymmentä miestä,
mutta sairauden, kuolemantapausten ja karkaamisten kautta on se nyt
vähentynyt sataan kahteenkymmeneen korkeintaan."

"Oh!" sanoi eversti puistellen päätään, "mutta minusta näyttää, että
tätä lukua voitaisiin lisätä. Me olemme tuollaisessa ratkaisevassa
asemassa, jolloin tarkoitus pyhittää keinot. Täytyy tehdä nuolia joka
puusta -- muuten onhan kysymyksessä yhteinen puolustus. Toivoakseni ei
suunnitelmani, joka voi pelastaa meidät kaikki, kohtaa vastustusta."

"Olkoon se minkälainen tahansa, niin yhdymme siihen."

"Sen tiedän, enkä minä tarkoitakaan teitä, señorit, vaan kaupungin
asukkaita, jotka mahdollisesti asettuvat vastustamaan sitä ja jotka
meidän täytyy pakottaa kuuliaisuuteen. Me tarvitsemme todellakin
melkoiset voimat muuriemme varustamiseksi. Kas tässä ehdotukseni:
kaikkien haciendojen henkilökunnista muodostetaan komppanioja.
Kauppiaat muodostavat toisen joukon. Hyväratsuiset ja hyvin varustetut
vaquerot puolustavat vallihautojamme ja muodostavat vartiostoja muurien
ulkopuolella lakeuden vartioimista varten. Tällä tavoin saamme kokoon
noin tuhannen sadan miehen suuruisen joukon, joka varsin hyvin riittää
tekemään villeille vastarintaa ja pakottamaan heidät kiireesti
palaamaan kyliinsä."

"Kuten tiedätte, eversti, ovat useimmat vaquerot täällä rikoksellisia,
joille jokainen epäjärjestys on ryöstön aiheena."

"Juuri sen vuoksi he saavatkin osalleen ulkopuolisen puolustuksen.
Heille tehdään leiri presidion ulkopuolelle, eivätkä he saa tulla tänne
minkään tekosyyn nojalla. Kapinan mahdollisuuden vähentämiseksi heidän
keskuudessaan jaetaan heidät kahteen komppaniaan, joista toisen on aina
kuljeksittava ympäristössä, toisen sillä aikaa levätessä. Pitämällä
heidät tällä tavoin alituiseen toimessa, ei meillä ole mitään
pelättävänä."

"Mitä tulee presidioon kokoontuneihin kreoleihin ja vieraisiin", sanoi
majuuri, "on luullakseni paras määrätä heidät viettämään yönsä
linnoituksessa, jotta tarpeen tullen voisimme heitä käyttää."

"Hyvä! Siten saamme kaksin verroin tiedustelijoita välttääksemme
yllätystä, ja kaikille kaupunkiin johtaville teille tehdään puomit,
suojelemaan meitä noilta hirveiltä rynnäköiltä, joita intiaanit tekevät
hyökätessään jonkun aseman kimppuun."

"Jos sallitte, eversti", sanoi majuuri, "lähetän luotettavan miehen
kaikkiin haciendoihin ilmoittamaan että niiden omistajat olisivat
varuillaan ja pakenisivat presidioon heti, kun kolme tykinlaukausta
linnasta ilmoittaa heille intiaanien saapuvan."

"Tehkää niin, majuuri, sillä pakanat surmaavat nuo ihmisparat
säälimättä. Täytyy myöskin ilmoittaa kaupungin asukkaille, että he
heti, kun intiaanit ovat näkyvissä, lähettävät kaikki naisensa
linnoitukseen, jotteivät intiaanit veisi niitä mukanaan. Villit
haluavat valkoisia naisia -- viime hyökkäyksessäkin ryöstettiin niitä
lähes kolmesataa -- tämä onnettomuus ei saa uudistua. Nyt luullakseni,
señorit, olemme mahdollisimman paljon varustautuneet uhkaavaa vaaraa
vastaan. Nyt meidän on vain tehtävä velvollisuutemme urhoollisina
miehinä. Kohtalomme on Jumalan kädessä eikä hän varmaankaan hylkää
meitä näin suuressa vaarassa."

Upseerit nousivat ja valmistautuivat jättämään hyvästit päällikölleen.

Samassa astui sisään päivystäjä ilmoittaen, että uusi vaquero pyysi
saada tehdä ilmoituksen kuvernöörille.

Don José viittasi upseereja asettumaan paikoilleen ja käski tuoda
tiedustelijan sisään.

Se oli Tonillo el Zapote, Pabliton ystävä. Lähdettyään neljä tuntia
myöhempään sieltä, mihin he olivat asettuneet väijyksiin tarkastaakseen
intiaanien liikkeitä, oli hän saapunut presidioon tuskin tuntiakaan
viimemainitun jälkeen, mikä osoitti hänen tuomiensa tietojen tärkeyttä.

Zapote oli aina ivallisen ja lurjusmaisen näköinen. Hänen kalpeat,
veren ja ruudin tahraamat kasvonsa, monin paikoin rikki revityt
vaatteensa, side hänen päässään, siteessä oleva kätensä ja ennen
kaikkea kolme tai neljä hänen vyössään riippuvaa päänahkaa osoittivat,
että hän oli ollut käsirysyssä intiaanien kanssa ja että hänen oli
täytynyt kulkea niin sanoaksemme heidän ylitseen, päästäkseen
presidioon.

"Zapote", sanoi kuvernööri, "toverinne Pablito on juuri ollut täällä."

"Tiedän sen, herra eversti", vastasi vaquero.

"Onko teillä ilmoitettavana meille vielä huonompia uutisia kuin hän
toi?"

"Riippuu siitä, miltä kannalta asiaa katselee, armolliset herrat."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Koira vie!" vastasi vaquero, heilauttaen vähän ruumistaan, "jos
rauhanne on teille rakas, niin on luultavaa, että se kohdakkoin
melkolailla häiriintyy, ja siinä tapauksessa tuomani uutiset eivät ole
teille erikoisen mieluisia; jotavastoin, jos teillä on halu nousta
hevosen selkään, katsellaksenne punanahkoja läheltä, niin voitte aivan
hyvin säästyä siitä vaivasta, ja siinä tapauksessa kaikki, mitä minulla
on ilmoitettavaa, valmistaa teille äärettömän ilon."

Huolimatta aseman vakavuudesta ja heitä kalvavasta levottomuudesta,
eivät kuvernööri ja upseerit voineet olla nauramatta vaqueron
omituiselle todistelulle.

"Kertokaa, Zapote", sanoi don José, "niin että saamme nähdä, mitä
ilmoituksestanne on arveltava."

"Tuskin viisi minuuttia toverini lähdön jälkeen", sanoi Zapote, "löysin
tarkastaessani erästä metsikköä, jonka olin huomaavinani liikkuvan
ihmeellisellä tavalla, erään peonin, mutta hän oli niin pelästynyt,
että hän tuskin saattoi puhua, ja vasta puolen tunnin kuluttua voi hän
kertoa minulle, missä vaaroissa hän oli ollut. Tämä peoni oli erään
Ignacio Royal nimisen ukkoparan, toisen niistä henkilöistä, jotka
olivat ainoat pelastuneet apachien kaksikymmentä vuotta sitten San
Josén niemellä toimeenpanemasta verilöylystä. Peoni ja hänen isäntänsä
olivat mitään pahaa aavistamatta metsässä polttopuita kokoomassa, kun
intiaanit äkkiä näyttäytyivät lähellä heitä. Peoni ehti piiloutua
erääseen biscaha-pesään, mutta ukko, joka oli liian heikko pakoon
juoksemaan, oli joutunut intiaanien käsiin, jotka olivat surmanneet
hänet tavattoman julmasti. Hänen ruumistaan ei voinut tuntea, niin
tiheässä oli siinä haavoja. Hän oli saanut kaksikymmentä keihäänpistoa
ja hänen päänsä oli suorastaan rikki ruhjottu tomahawkeilla.
Rauhoitettuani parhaani mukaan peonia, jätin hänet väijytyspaikkaamme
tointumaan ja hiivin hänen osoittamaansa suuntaan sekä huomasit pian
joukon intiaaneja, kuljettaen mukanaan karjaa ja vankeja. Nuo villit
hävittävät kaikki tuleen ja vereen, missä vain kulkevatkin; he kulkevat
nopeasti presidiota kohti, samalla kun he vähän väliä lähettävät
osastoja hävittämään haciendoja, jotka ovat heidän matkansa varrella.
Piedra Rosan ja San Blasin haciendoja ei enää ole olemassa, ne ovat nyt
vain tuhkakasoja, joiden alla niiden onnettomat omistajat makaavat
haudattuina. Tämä minulla on sanottavana. Herrat voivat käyttää
ilmoitustani miten haluavat."

"Entä nuo päänahat?" sanoi majuuri, osoittaen vaqueron vyöstä riippuvia
verisiä voitonmerkkejä.

"Oh, eipä juuri mitään", sanoi tämä hymyillen voitonriemuisesti, "kun
olin mennyt liian lähelle intiaaneja, voidakseni paremmin arvioida
heidän voimansa ja aikeensa, niin he huomasivat minut ja yrittivät
tietysti anastaa minut haltuunsa, josta aiheutui, että jouduimme
käsikähmään."

"Nuo intiaanit ovat luultavasti vain joukko ryöväreitä, jotka liikkuvat
ryöväämässä karjaa ja vetäyvät taas takaisin, heti kun ovat saaneet
kyllikseen ryöstetyksi."

"Hm!" sanoi Tonillo kohauttaen olkapäitään, "niin en luule; siihen he
ovat liian suurilukuiset, liian hyvin varustetut ja liikkuvat siksi
tarkoin yhteisen suunnitelman mukaan. Näillä villeillä on toinen
tarkoitusperä, herra eversti. Ellen aivan pahoin erehdy, on heillä
aikomus käydä meitä vastaan veristä sotaa."

Kuvernööri ja upseerit katsahtivat toisiinsa.

"Kiitos!" sanoi kuvernööri Zapotelle, "olen tyytyväinen teihin, olette
käyttäytynyt kuten rehellisen meksikolaisen tulee. Palatkaa
vartiopaikkaanne ja olkaa kahta valppaampi."

"Voitte luottaa minuun ja tovereihini, herra eversti. Kuten tiedätte,
emme pidä intiaaneista", lausui Tonillo, ja tehtyään kunniaa
läsnäolijoille hän poistui.

"Kuten huomaatte, señorit, käy tilanne joka hetki yhä
arveluttavammaksi; älkäämme siis hukatko aikaa turhiin neuvotteluihin,
menkää!"

"Hetkinen vielä", sanoi majuuri, "ennenkuin eroamme pyydän lausua erään
mielipiteeni."

"Puhukaa, ystäväni, me kuuntelemme."

"Siinä arveluttavassa asemassa, jossa nyt olemme, emme saa lyödä laimin
mitään tilaisuutta. Me olemme maailman kolkassa, josta nopea ja
voimakas apu on kaukana. Meidän täytyy ehkä kestää piiritystä
presidiossa, ja silloin olemme vaarassa nääntyä nälkään. Ehdotan sen
vuoksi, että jokivene lähetetään heti valtion kenraalikuvernöörin luo,
esittämään hänelle vaaranalainen asemamme ja pyytämään apujoukkoja,
sillä meidän on mahdoton omilla voimillamme tehdä pitemmälti
vastarintaa hyökkääjille."

Tämän lausunnon jälkeen syntyi hetkiseksi syvä ja juhlallinen
äänettömyys.

"Mitä arvelette majuuri Barnumin esityksestä, hyvät herrat", kysyi
viimein eversti, katsellen kysyvästi upseereihin.

"Meidän mielestämme se on hyvä, eversti", vastasi muuan näistä
toveriensa puolesta; "meidän mielestämme sen toimeenpano on varsin
välttämätön."

"Niin minäkin arvelen", lisäsi don José, "ja niin tapahtuukin. Ja nyt
hyvät herrat, voitte poistua."

Niin tarmokkaasti, että se on käsittämätöntä sille, joka tuntee
espanjalaisen luonteen huomattavimmat ominaisuudet, saamattomuuden ja
uskomattoman laiskuuden, järjestettiin nyt puolustus. Presidiota
uhkaava kauhea vaara saattoi tällä hetkellä kaikki asukkaat
yksimielisiksi ja näytti rohkaisevan pelkureitakin sekä lisäävän muiden
intoa.

Kahden tunnin kuluttua oli karja tuotu kaupunkiin, kadut huolellisesti
varustettu suluilla, tykit asetettu kuntoon sekä naiset ja lapset
suljettu linnoituksen asuntoihin.

Jokivene oli sotaneuvoston päätöksen mukaan lähetetty valtion
pääkaupunkiin, ja sataviisikymmentä päättäväistä miestä oli
linnoittautunut vanhaan presidioon, jonka rakennukset he olivat
varustaneet ampuma-aukoilla, valmiina antamaan intiaaneille lämpimät
tulijaiset, heti kun nämä näyttäytyisivät.

Kuvernööri ja majuuri Barnum olivat läsnä joka paikassa, kehoitellen ja
opastaen sotilaita, auttaen työmiehiä ja herättäen rohkeutta
jokaisessa.

Kolmen aikaan iltapäivällä toi jotenkin navakka lounaistuuli, joka
äkkiä oli alkanut puhaltaa, paksua savua, joka esti erottamasta kaukana
olevia esineitä ja tuli palavilta kentiltä. Kun kaupungin asukkaat
tiesivät, että sen suuntaansa nähden täytyi tulla intiaaneilta, kasvoi
heidän tuskansa kaksin verroin. Intiaaniheimot käyttivät aina tätä
keinoa aikoessaan hyökätä valkoisten alueelle. Se oli erinomainen keino
heidän yllättävässä hyökkäysmenettelyssään, sillä peittämällä koko
seudun savuun he estivät tiedustelijat huomaamasta heitä kaukaa, ja
sillä tavoin he voivat salata lukumääränsä ja liikkeensä.

Meksikolaisten onnettomuudeksi onnistuivat intiaanit sinä päivänä
sitäkin paremmin, kun tuuli kuljetti savun lakeuden yli, niin että
tuskin saattoi nähdä kymmentä askelta eteensä.

Niin sileässä ja tasaisessa seudussa, kuin ovat ruohoaavikot, jotka
eivät tarjoa mitään sopivaa kohtaa hyökkäyksen salaamiseksi ja jossa on
hyvin helppo huomata suojatta oleva vihollinen, on tämä intiaanien
käyttämä temppu todellakin varsin yksinkertainen ja samalla erittäin
nerokas.

Hetki oli mitä parhaiten valittu hyökkäyksen tekoon. Oli täysikuu,
aika, jonka apachit aina valitsevat valoisain öitten vuoksi.

Tiedustelijat tulivat täyttä neliä, toinen toisensa jäljessä
ilmoittamaan kuvernöörille vihollisen lähenevän ja että sen heidän
arvelunsa mukaan pitäisi vielä samana yönä olla presidio de San Lucarin
edustalla.

Intiaanien lukumäärä kasvoi joka hetki. Heidän joukkonsa peittivät koko
seudun; he tulivat hirveän nopeasti ja näyttivät keskittävän kaikki
voimansa tuota onnetonta kylää vastaan.

Kuvernööri ammutti tykeillä kolme varoituslaukausta. Nyt nähtiin
maanviljelijäparkojen joukoittain saapuvan tasangolta kaupunkiin,
kuljettaen mukanaan karjaansa ja talouskalujansa, itkien epätoivon ja
raivon kyyneliä, nähdessään viljansa hävitettävän muutamassa
silmänräpäyksessä.

Nuo ihmisparat puuhasivat parhaansa mukaan katujen kulmauksissa, ja
saatuaan vaimonsa ja lapsensa linnoitukseen, riensivät kaikki, jotka
vain ikänsä puolesta voivat asetta kantaa, katusuluille, lujasti
päättäneinä kalliisti kostaa niille, jotka olivat aiheuttaneet heidän
häviönsä.

Pelästys ja hämmennys vallitsi kaupungissa. Kaikkialta kuului vain
itkua ja tukahutettuja nyyhkytyksiä. Yö tuli ja lisäsi vain yhä
tilanteen kauheutta, peittämällä maan synkkään pimeyteen.

Lukuisia vartiostoja kulki kaduilla lakkaamatta ja tuon tuostakin hiipi
rohkeita vaqueroja käärmeen tavoin pimeään parin kolmen sadan askeleen
päähän, saadakseen selville uhkasiko presidiota mikään välitön vaara.

Tätä tilaa kesti noin kello kahteen asti aamulla. Tällöin kuului
keskellä tuota kaupungissa vallitsevaa kolkkoa hiljaisuutta heikkoa
rapinaa, ollen alussa melkein huomaamatonta, mutta kasvaen joka
minuutti, ja äkkiä aivan kuin taikaiskusta olivat apachit presidiota
suojaavilla katusuluilla, kenenkään tietämättä kuinka he olivat sinne
päässeet, heiluttaen palavia tulisoihtuja ja kohottaen sotahuutonsa.

Sillä hetkellä luulivat asukkaat kaupungin jo valloitetuksi. Mutta
majuuri Barnum, joka oli päällikkönä tällä paikalla, oli siksi vanha
sotilas ja hänellä oli niin monivuotinen kokemus intiaanisodasta, jotta
hän ei antanut pettää itseään sillä tavoin. Samassa kun apachit
hankkiutuivat kapuamaan katusuluille, otettiin heidät vastaan
yhtämittaisella ja hyvin tähdätyllä kivääritulella, joka viskasi heidät
takaisin varustuksilta pikemmin kuin he olivat niille kiivenneet.

Meksikolaiset tekivät pistinhyökkäyksen ja hetkeksi syntyi hirveä
temmellys, johon sekaantui kirouksia ja kuolinhuutoja. Kuului raudan
kumeata kalinaa toista rautaa vasten, ja sitten kaikki vaikeni.
Valkoiset olivat asettuneet entisiin asemiinsa, intiaanit katosivat ja
kaupunki, jota leimuavat tulisoihdut olivat hetkisen valaisseet, vaipui
taas pimeyteen. Hiljaisuus, jota taistelun pauhu oli jonkun hetken
häirinnyt, palautui jälleen.

Tämä oli ainoa sinä yönä tehty yritys. Intiaanit tiesivät, että heidän
rohkea yllätysyrityksensä oli epäonnistunut, ja kaiken todennäköisyyden
mukaan he joko vaihtaisivat rynnäkön piiritykseen, jos he olivat
päättäneet valloittaa kaupungin, tai myös peräytyisivät kokonaan, jos
heidän vastoinkäymisensä oli saanut heidät epäilemään voivansa
valloittaa sen.

Mutta päivän noustessa haihtuivat asukkaiden kaikki kuvittelut,
intiaanit eivät näyttäneet ensinkään haluavansa perääntyä.

Maaseutu oli mitä surkeimman näköinen -- kaikki oli hävitetty ja
kauheassa sekasorrossa. Siellä näkyi joukko ratsastavia apacheja ajavan
ryöstettyjä hevosia ja karjaa edellään, lähempänä oli vahva osasto
sotilaita, jotka keihäät pystyssä ja rintama kaupunkia kohti pitivät
silmällä asukkaiden liikkeitä, lyödäkseen takaisin hyökkäyksen, jos
jotain sellaista yritettäisiin. Heidän takanaan ajoivat naiset ja
lapset karjaa, joka äkeissään siitä, että sen täytyi lähteä meheviltä
laidunmailtaan, roinahteli pitkäveteisesti. Vielä näkyi vankeja, joita
ajettiin keihään varsilla töyttien, miehiä, naisia ja lapsia, jotka
rukoillen ojentelivat käsiään ja vaivoin laahustivat eteenpäin noiden
hurjien rosvojen välissä. Vihdoin näkyi, niin pitkältä kuin silmä
kantoi, pitkiä rivejä intiaaneja, jotka nopeasti riensivät joka
taholta, toisten lyödessä maahan telttipuikkoja ja pystyttäessä
lukuisia majoja -- kaupunki oli sanalla sanoen täydelleen piiritetty.

Mutta ennen kuulumatonta ja mitä eivät vanhimmatkaan sotilaat
linnoituksessa voineet muistaa koskaan huomanneensa edellisissä
intiaanisodissa, oli koko tässä sekamelskassa vallitseva järjestys,
toisin sanoen tapa, jolla intiaanimajat olivat ryhmitetyt, intiaanien
jalkaväen tiheärivinen ja sotaisa marssiminen, sen liikkeiden
täsmällisyys; ja erikoisesti ihmetytti everstiä ja majuuria nähdessään
apachien piirtävän kehän paikan ympäri ja melkein heti alkavan kaivaa
maahan rintavarustusta suojaksi tykkitulta vastaan.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti eversti, polkien jalkaa vihoissaan,
"noilla lurjuksilla on petturi joukossaan; eivät he milloinkaan ennen
ole sotineet tuolla tavoin."

"Hm!" mutisi majuuri purren viiksiään; "pelkään, että joudumme
tekemisiin jäykkien piirittäjäin kanssa."

"Kyllä", sanoi eversti, "ja ellemme saa apua pääkaupungista, niin en
tiedä, mitenkä tämä päättyy."

"Huonosti, eversti! Koira vieköön! Pelkään todellakin, että menetämme
nahkamme. Nähkääs, niitä on neljättätuhatta."

"Lukuunottamatta niitä", jatkoi don José huolestuneena, "joita yhä
tulee mustanaan lakeudelle joka taholta. Mutta mitä tuo ääni
merkitsee?" lisäsi hän, silmäten sinnepäin, josta oli kuulunut muutamia
torven törähdyksiä.

Neljä päällikköä, edellään valkeata lippua kantava intiaani, oli
pysähtynyt puolen tykinkantaman päähän vanhan presidion ensimmäisestä
sulkulaitteesta.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi eversti. "He näyttävät haluavan
neuvotella. Luulevatko he sitten minua niin tuhmaksi, että menen tuohon
ansaan? Majuuri, lähettäkää kartessilaukaus tuohon pakanajoukkoon,
jotta oppivat olemaan luulematta meitä aaseiksi."

"Luullakseni se ei ole viisaasti, eversti, meidän olisi mielestäni
parempi keskustella heidän kanssaan. Sillä tavoin saamme tietää heidän
aikomuksensa."

"Olette kenties oikeassa, ystäväni, mutta kuka meistä on niin hullu,
jotta uskaltaa nahkansa noiden epäluotettavien ja laittomien rosvojen
pariin?"

"Minä, jos sallitte, eversti", vastasi majuuri vaatimattomasti.

"Te!" huudahti don José ihmeissään.

"Niin. Onhan velvollisuutemme kaikin tavoin koettaa pelastaa ne
onnettomat, jotka on uskottu valppautemme ja kunniamme turviin. Minähän
olen vain ihminen ja elämäni merkitsee vähän paikan puolustuksessa,
mutta se puolustus, jota lähden yrittämään, voi pelastaa sen."

Eversti tukahdutti huokauksensa, puristi lämpimästi vanhan ystävänsä
kättä ja virkkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä, jota hän turhaan
koetti peitellä:

"Menkää sitten, koska välttämättä niin haluatte."

"Kiitos!" sanoi majuuri liikutettuna ja iloissaan.

Ja hän läksi lujin askelin etuvarustusta kohti.



VII.

HYÖKKÄYS PRESIDIOTA VASTAAN.


Majuuri Barnum oli aseeton, hän oli tehnyt tilinsä elämälle eikä ollut
tahtonut ottaa mukaan miekkaansa, jottei saisi syytä puolustaa itseään
mahdollisesti sattuvassa taistelussa.

Päästyään kuulomatkan päähän hän pysähtyi, ja koska hän edellisillä
sotaretkillään useasti oli ollut tilaisuudessa kohtaamaan apacheja, oli
hänen viimein onnistunut oppia sen verran heidän kieltään, että hän
tuli toimeen ilman tulkkia.

"Mitä haluatte, päälliköt? Oletteko kulkeneet Rio Grande del Norten yli
ja hyökänneet meidän alueellemme, huolimatta välillämme vallitsevasta
rauhasta?" kysyi hän korkealla ja lujalla äänellä, nostaen samalla
juhlallisesti hattuaan, pannen sen tämän kohteliaisuuden osoituksen
jälkeen taas päähänsä.

"Oletteko se, jota valkonaamat nimittävät don José Kalbris'iksi", kysyi
muuan päälliköistä, "ja jota sanotaan kuvernööriksi?"

"En. Meidän lakimme mukaan ei kuvernööri saa lähteä paikaltaan, mutta
minä olen majuuri Barnum, hänen lähin miehensä päällikkyydessä. Olen
saanut toimekseni esiintyä hänen puolestaan teidän luonanne -- te
voitte siis sanoa minulle mikä tuo teidät tänne."

Intiaanit näyttivät neuvottelevan keskenään hetkisen, jonka jälkeen he
pistivät pitkät keihäänsä maahan sivulleen, ja karauttivat hevosineen
yht'äkkiä vanhan upseerin luo.

Tämä, pitäen heitä silmällä, oli aavistanut heidän aikomuksensa, mutta
ei ollut siitä välittävinään, vaan kohtasi heidät vähintäkään
ihmettelemättä.

Intiaanit, jotka epäilemättä olivat luulleet äkkinäisen liikkeensä
hämmästyttävän, jopa pelästyttävänkin neuvottelijaa, nolostuivat tästä
kylmäverisyydestä, jota he eivät voineet olla ihailematta.

"Isäni on urhoollinen", sanoi se päällikkö, joka puhui kaikkien
puolesta.

"Minun ijässäni ei enää pelätä kuolemaa", vastasi ukko
surunvoittoisesti, "usein sitä pidetään hyvänätyönä."

"Isäni päälaella lepää monen talven lumi, hänen täytyy olla viisaimpia
päälliköitä kansansa keskuudessa; nuoret miehet kuuntelevat häntä
kunnioittaen neuvottelutulen ääressä."

Majuuri kumarsi vaatimattomasti.

"Älkäämme puhuko minusta", hän sanoi. "Vakavampi aihe tuo meidät
yhteen. Miksi olette pyytäneet tätä kohtaamista?"

"Eikö isäni saata meitä kansansa neuvottelutulen ääreen?" sanoi soturi
mielistelevällä äänellä. "Onko soveliasta, että suuret ja pelätyt
päälliköt tällä tavoin käsittelevät tärkeitä asioita hevosen selässä
kahden taisteluvalmiin sotajoukon välissä."

"Käsitän mihin pyrit, päällikkö, mutta minä en voi myöntyä
toivomukseesi. Piiritettyyn kaupunkiin ei saa viedä ketään
vihollispäällikköä neuvottelemaan."

"Pelkääkö isäni siis, että me neljä valloittaisimme kaupungin?" sanoi
apachi nauraen, mutta mieli äkäisenä siitä, että näki aikeensa, päästä
yhteyteen kaupungissa todennäköisesti olevien ystäviensä kanssa,
menevän myttyyn.

"Tapanani ei ole pelätä mitään", sanoi majuuri, "minä vain ilmoitan
teille asian, jota ette tunne, siinä kaikki. Jos tahdotte nyt käyttää
tätä tekosyynä kohtauksen keskeyttämiseksi, niin tehkää siten. Minun on
sitten vain poistuttava."

"Ohhoh, isäni on vilkas vuosiinsa nähden! Miksi keskeyttää kokousta,
kun emme vielä ole maininneet mikä sen aiheuttaa?"

"Puhukaa sitten ja sanokaa minulle, miksi olette tulleet tänne."

Päälliköt neuvottelivat keskenään silmäyksiä vaihtaen ja lausuen
muutamia sanoja matalalla äänellä. Vihdoin päällikkö lausui:

"Isäni on kai nähnyt apachien ja kaikkien liittoutuneiden heimojen
suuren sotajoukon?" sanoi hän.

"Kyllä olen", sanoi majuuri välinpitämättömästi.

"Ja onko isäni, joka on valkonaama ja tietää paljon, laskenut siihen
kuuluvat sotilaat?"

"Olen, mikäli se on ollut mahdollista."

"Ah, ja kuinka paljon niitä on isäni arvion mukaan?"

"Hyvä Jumala, päällikkö", vastasi majuuri tekeytyen erinomaisen
välinpitämättömäksi, "minun täytyy sanoa, että heidän lukunsa merkitsee
meille niin äärettömän vähän."

"Mutta kuitenkin, kuinka moneksi isäni arvioi heidät?" tiukkasi
intiaani.

"Mistäpä minä tiedän, noin kahdeksan, yhdeksän tuhatta korkeintaan."

Päälliköt hämmästyivät sitä välinpitämättömyyttä, jolla majuuri ilman
muuta arvioi heidän lukunsa kaksinkertaiseksi.

Apachisoturi jatkoi:

"Eikö isäni pelästy näiden saman päällikön käskettävinä olevien
soturien lukumäärää?"

Majuuri oli huomannut päälliköiden hämmästyksen.

"Miksi minä pelkäisin? Ovathan kansalaiseni voittaneet paljon
lukuisampiakin joukkoja."

"Mahdollista kyllä", vastasi päällikkö puraisten huultaan, "mutta tämä
sotajoukko ei anna voittaa itseään."

"Kukapa tietää? Tätäkö minulle sanoaksenne olette tahtoneet neuvotella,
päällikkö? Siinä tapauksessa olisitte voineet säästää itseltänne
vaivan."

"Ei, se ei ole tarkoituksemme. Kuunnelkoon isäni kärsivällisesti."

"Puhukaa sitten ja tehkäämme loppu asiasta. Ei milloinkaan voi tietää
mihinkä te tähtäätte intiaanilaisine verukkeinenne."

"Suurten kansojen sotajoukko on asettunut presidion edustalle
hankkiakseen hyvitystä kaikesta pahasta, mitä valkonaamat ovat tehneet
intiaaneille aina siitä asti, kun he astuivat punaiselle maalle."

"Mitä te sillä tarkoitatte? Selittäkää tarkoin, ja ennen kaikkea millä
tekosyyllä te tällä tavoin tunkeudutte alueellemme sotaa julistamatta?
Olemmeko me rikkoneet teidän kanssanne tehtyjä sopimuksia? Emmekö ole
aina kohdelleet hyvin niitä intiaaneja, jotka ovat pyytäneet apuamme ja
turvaamme? Vastatkaa."

"Miksi isäni ei ole tietävinään niistä oikeutetuista sodan syistä,
joita meillä on valkonaamoja vastaan?" vastasi apachi, ollen olevinaan
tyytymätön majuurin sanoihin; "isäni tietää, että me jo vuosisatoja
olemme käyneet alituista sotaa Pitkäpuukkoja [Amerikan Yhdysvaltain
asukkaita] vastaan, jotka asuvat vuorten tuolla puolen. Miksi on isäni
kansa, joka sanoo olevansa meidän ystävämme, neuvotellut heidän
kanssaan?"

"Päällikkö, sinä etsit tyhjänpäiväistä riitaa. Olisi parempi kun
sanoisit suoraan, että te haluatte ryöstää karjamme ja varastaa
hevosemme, kuin esittää järjettömiä verukkeita. Vaikka me olisimmekin
sodassa comanchien kanssa, niin te menettelisitte aivan samalla
tavalla. Tehkää siis hyvin, päällikkö, älkääkä enää ilvehtikö kanssani,
vaan pysykää asiassa: mitä te tahdotte?"

"Isäni on viekas", sanoi intiaani, "kuulkaa siis! Näin tahtovat
päälliköt: tämä maa kuuluu meille, me tahdomme sen omistaa, isäni
valkoisilla esi-isillä ei ollut oikeutta asettua tänne."

"Tuo on vähintään ulkokullattua, sillä tämän alueen ovat esi-isäni
ostaneet eräältä heimonne päälliköltä", sanoi majuuri.

"Päälliköt ovat, kokoontuneina elämän puun ympärille, päättäneet
suurelle valkoiselle päällikölle lähettää takaisin kaikki esineet,
jotka muinoin annettiin tuolle päällikölle maan hinnaksi, ja ottaa taas
haltuunsa maan, joka kuuluu heille ja jolla he eivät enää tahdo nähdä
valkonaamoja."

"Onko siinä kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?"

"Siinä on kaikki", sanoi intiaani kumartaen.

"Ja kuinka pitkän ajan", kysyi majuuri, "suovat päälliköt kuvernöörille
tämän esityksen harkitsemista varten."

"Kaksi tuntia."

"Hyvä", sanoi majuuri ivallisesti, "ja jos nyt kuvernööri hylkää sen,
mitä aikovat veljeni silloin tehdä?"

"Päälliköt", sanoi apachi painavasti, "ovat päättäneet ottaa
omaisuutensa jälleen haltuunsa. Jos valkonaamat kieltäytyvät sitä
antamasta, poltetaan heidän kylänsä, heidän soturinsa surmataan, heidän
naisensa ja lapsensa viedään orjuuteen."

"Oh", sanoi majuuri, "ennenkuin te pääsette niin pitkälle, ovat kaikki
valkoiset presidiossa kaatuneet sitä puolustaessaan. Mutta minun
toimenani ei ole keskustella kanssanne, minä vain esitän vaatimuksenne
kuvernöörille sellaisenaan ja huomenna auringon noustessa saatte
vastauksemme, lykätkää vihollisuuksien alkaminen siihen saakka."

"Ei -- teidän asianne on pysähdyttää meidät, me emme voi pysyä
toimettomina. Olkaa siis varuillanne."

"Kiitos suorapuheisuudestasi, päällikkö", sanoi majuuri, "olen iloinen
tavatessani intiaanin, joka ei sentään ole ihan roisto. Hyvästi
huomiseen!"

"Huomiseen siis", sanoivat päälliköt kohteliaasti, tahtomattaankin
hämmentyneinä vanhan upseerin esiintymisestä.

Majuuri palasi yhtä hitaasti kuin oli mennytkin, osoittamatta
vähintäkään arkailua.

Eversti odotti häntä kovin tuskaisena sulkujen luona. Pitkä keskustelu
oli tehnyt hänet hyvin levottomaksi. Hän oli ryhtynyt kaikkiin
toimenpiteisiin kostaakseen lähettiläälleen mahdollisesti tapahtuneen
väkivallan.

Heti majuurin palattua hän riensi tämän luokse.

"No?" sanoi hän kuumeentapaisen levottomasti.

"He koettavat vain voittaa aikaa, tehdäkseen meille jonkun noita
hävittömiä kepposiaan."

"Mitä he tahtovat, lyhyesti sanottuna?"

"Heidän vaatimuksensa ovat tolkuttomia, kuten he itsekin hyvin
tietävät, sillä he näyttivät aivan pilkallaan esittävän ne meille. He
väittävät, että päällikkö, joka kaksisataa vuotta sitten luovutti tämän
alueen espanjalaisille, ei ollut oikeutettu myymään maata. He vaativat
nyt, että me antaisimme sen takaisin kahdenkymmenen neljän tunnin
kuluessa, ellemme sitä tee... tehän tunnette nuo tavalliset
uhkaukset... Ah, tosiaankin", lisäsi majuuri ivallisesti hymyillen,
"unohdin mainita, eversti, että he ovat halukkaat antamaan takaisin
kaiken, mitä tuo päällikkö on saanut maksuksi tästä maasta. Kas siinä
kaikki, mitä minun käskettiin ilmoittaa teille."

Eversti kohautti olkapäitään halveksivasti.

"Nuo hornanhenget ovat hulluja", sanoi hän, "tai myös koettavat he
nukuttaa meidät, voidakseen sitä helpommin vetää meitä nenästä."

"Mitä aijotte tehdä?" kysyi majuuri.

"Olla kaksinverroin varovampi, ystäväni, sillä luullakseni ei kestä
kauan, ennenkuin joudumme taas käsikähmään heidän kanssaan, ja etenkin
vanha presidio huolestuttaa minua."

"Palatkaa linnoitukseen, minä jään tänne eturintamalle ja otan sen
päällikkyyden haltuuni. On ennen kaikkea tärkeää, ettei yhteyttämme
linnoituksen kanssa vastoinkäymisenkään kohdatessa katkaista, niin että
varsin suuritta vaurioitta voimme peräytyä."

"Annan teille täyden toimintavapauden, paras majuuri, varmana siitä,
että teette parhaanne."

Molemmat sotilaat erosivat puristettuaan lämpimästi toistensa kättä.
Eversti palasi linnoitukseen, majuurin ryhtyessä suojelemaan hänelle
uskottua etuvartiota yllätykseltä.

Vanhan presidion varusväkenä oli suurimmaksi osaksi vaqueroja ja
leperoja, väkeä, johon majuuri, suoraan sanoen, vain vähän luotti.
Mutta tuo vanha upseeri ei ilmaissut sydämessään vallitsevia arveluita,
jotka saattoivat hänet levottomaksi, vaan oli päinvastoin luottavinaan
noihin varsin epäiltäviin olijoihin aivan täydelleen.

Päivä kului jotenkin rauhallisesti. Apachit, kyyristellen kuin myyrät
maavarustustensa takana, näyttivät päättäneen pysyä niissä. Vartiat
vahtivat tarkasti kaupunkia suojaavia sulkuja ja katuvarustuksia. Tämän
näennäisen hiljaisuuden rauhoittamana majuuri toivoi, etteivät
intiaanit ryhtyisi hyökkäämään ennenkuin määräaika kuvernöörin
vastauksen saamiseksi oli kulunut, ja väsyneenä niistä lukemattomista
tehtävistä, joita hänellä oli ollut valvoessaan puolustustoimenpiteitä
pienimpiä seikkoja myöten, vetäytyi hän erääseen rintavarustuksen
lähellä olevaan taloon, nauttiakseen tarpeellista lepoa hetkisen.

Kaupungin puolustajien joukossa oli useita vanhoja tuttujamme: Pablito,
Verado, Tonillo ja Carlocho. Nämä arvoisat vaquerot olivat intiaanien
esiinnyttyä osoittautuneet niin peräti luotettaviksi, että majuuri oli
heidän pyynnöstään ja palkinnoksi heidän hyvästä käytöksestään uskonut
heille äärimmäisenä olevan ristikkoportin vartioimisen, portin, joka
oli niin sanoaksemme esikaupungin avain.

Vähän ennen auringonlaskua olivat nuo neljä miestä kokoontuneina
ristikkoportin luona ja puhelivat kuiskutellen keskenään. Tusinan
verran samanlaisia heittiöitä istui ryhmässä muutamien askelten päässä,
odottaen nähtävästi heidän salaperäisen neuvottelunsa tulosta.

Vihdoin miehet nousivat, keskustelu oli päättynyt.

"Niinmuodoin", sanoi Carlocho lopuksi, "olemme siis samaa mieltä, kello
kymmenen."

"Kello kymmenen", vastasi el Zapote ratkaisevasti, "miehen tulee pysyä
sanassaan -- me olemme saaneet rehellisen maksun ja meidän täytyy pitää
lupauksemme, varsinkin kun emme vielä ole saaneet muuta kuin puolet
koko määrästä."

"Se on totta", vakuuttivat toiset vakavina, "vahinko olisi varsin
tuntuva."

"Niinpä niin!" huudahti el Zapote, "ajatelkaahan, ystäväiseni,
viisikolmatta unssia mieheen."

Rosvot nuoleksivat huuliaan, kuten hyeenat tuntiessaan ruumiin hajua,
ja heidän silmänsä kiiluivat ahnaasti.

Puolittain maaten nojatuolissa nukkui majuuri kuten henkilö, jonka
mieltä tärkeät asiat painavat, kun hän äkkiä heräsi siihen, että joku
kiivaasti pudisteli häntä käsivarresta ja liikutuksesta tukahtuneella
äänellä huusi hänen korvaansa:

"Ylös, majuuri, ylös! Meidät on petetty, vaquerot ovat jättäneet portin
apacheille, intiaanit ovat kaupungissa."

Upseeri hyppäsi pystyyn, tempasi miekkansa ja hyökkäsi sanaakaan
sanomatta ovelle, kintereillään mies, joka niin rajusti oli herättänyt
hänet, ja joka ei ollut kukaan muu kuin muuan vanha meksikolainen
sotamies.

Yhdellä silmäyksellä tuli majuuri vakuutetuksi äsken saamansa
masentavan tiedon todenperäisyydestä. El Zapote ja hänen toverinsa
eivät olleet ainoastaan luovuttaneet porttia apacheille, vaan he olivat
menneet heidän joukkoonsakin, äsken mainittujen rosvojen mukana.

Asema oli varsin arveluttava. Meksikolaiset, vaquerojen häpeällisestä
petoksesta masentuneina, taistelivat veltosti ja epäjärjestyksessä, kun
eivät olleet varmoja siitä, oliko vieläkin odotettavissa petollisuutta,
eivätkä niinmuodoin uskaltaneet urhoollisesti vastustaa vihollista.

Apachit ja vaquerot ulvoivat vimmatusti ja hyökkäsivät hurjasti
presidion veltostuneita puolustajia vastaan, joita he surmasivat
säälimättä.

Tämä ihmisteurastus oli kamalan näköistä intiaanien palamaan
sytyttämien talojen sitä valaistessa. Intiaanien ulvonta sekaantui
surmattujen, tuskissaan kamppailevien meksikolaisten kirkunaan ja
palavien talojen kauheaan rätinään, tulen yltyessä voimakkaista
tuulenpuuskista.

Majuuri syöksyi keskelle tuiminta käsikähmää, kutsuen luokseen
esikaupungin puolustajia ja sanoin ja liikkein kehoittaen heitä
epätoivoiseen vastarintaan.

Presidion päällikön esiintyminen vaikutti sähkön tavoin meksikolaisiin.
Hänen esimerkkinsä innostamina he ryhmittyivät hänen ympärilleen ja
vastasivat hyvin tähdätyllä kivääritulella hurjien vihollistensa
hyökkäykseen.

Vaquerot, jotka otettiin vastaan pistinhyökkäyksellä, kääntyivät
noloina karkuun, luotisateen seuraamana.

Majuurin tarmokkaiden ponnistusten kautta palautui asema ennalleen,
mutta majuuri Barnum oli siksi kokenut soturi, ettei hän antanut
näennäisen menestyksen huumata itseään. Hän huomasi, että olisi ollut
hulluutta koettaa kauemmin puolustaa esikaupunkia. Hän ajatteli siis
vain lähteä peräytymään mahdollisimman parhaassa järjestyksessä ja
pelastaa naiset sekä lapset.

Kutsuen luokseen päättävimmät ja uskollisimmat sotamiehet hän muodosti
niistä osaston pidättämään intiaaneja sillä aikaa kun aseettomat
menisivät veneillä joen yli.

Apachit aavistivat hänen suunnitelmansa ja ponnistivat kaksinverroin
estääkseen sen toimeenpanon. Syntyi hirveä käsikähmä. Kauhea taistelu
mies miestä vastaan syntyi valkoisten ja puhanahkojen välillä,
edelliset taistellen perheittensä pelastamiseksi, jälkimmäiset toivossa
saada runsaan saaliin.

Mutta meksikolaiset, innostuneina päällikkönsä uhrautuvasta
urhoollisuudesta, väistyivät vain askel askeleelta, tehden vastarintaa
ihmeteltävällä epätoivon vimmalla, joka erikoisissa tilaisuuksissa
tekee ihmisen voimat kaksinkertaisiksi.

Tuo kourallinen miehiä, tuskin sataviisikymmentä miestä, piti neljättä
tuntia kurissa paria tuhatta intiaania antautumatta, kaatuen toinen
toisensa jälkeen paikoilleen, pelastaakseen vaimonsa ja lapsensa.

Vihdoin läksivät viimeiset, haavoittuneita ja aseettomia kuljettavat
veneet esikaupungista, Meksikolaiset kohottivat ilohuudon, syöksyivät
vielä kerran apacheja vastaan ja alkoivat majuurin käskystä, joka
vanhan haavoittuneen jalopeuran tavoin näytti vain vastenmielisesti
luopuvan vastarinnasta, peräytyä apachien alinomaa ahdistaessa.

Pian olivat he saapuneet joen rannalle. Nyt oli apachien vuorostaan
pakko peräytyä murhaavan kartessitulen musertamina, jota linnoitus
syöksi heidän tiheään sullottuihin riveihinsä.

Tämä onnellinen tykkituli antoi sankarillisen meksikolaisjoukon henkiin
jääneille sotureille tilaisuuden häiritsemättä päästä veneisiin ja
poistua, mukanaan pari kolme vankia, jotka heidän oli onnistunut saada
käsiinsä.

Taistelu oli lopussa; se oli kestänyt viisi tuntia. Apachit olivat
päässeet voitolle vain vaquerojen petoksen avulla.

Eversti odotti ystäväänsä parvekkeella. Hän onnitteli tätä kauniista
puolustuksesta ja lohdutti häntä tappion johdosta, joka hänen
mielestään ja tuloksiinsa nähden oli melkein kuin voitto, katsoen
vihollisen kärsimiin tavattomiin tappioihin.

Menettämättä minuuttiakaan ryhtyivät molemmat upseerit täydentämään
paikan puolustuskeinoja antamalla luoda vahvat rintavarustukset joen
rannalle ja rakennuttamalla kaksi kuudella tykillä varustettua, ristiin
ampuvaa patteria.

Vanhan presidion valtaus vaquerojen petoksen kautta oli ankara isku
meksikolaisille, joiden yhteys sillä puolen jokea olevien haciendojen
kanssa siten katkesi. Onneksi oli eversti, aavistaen näin käyvän, kuten
oli miltei välttämätöntäkin hänen käytettävänään olevien joukkojen
vähälukuisuuden vuoksi, antanut esikaupungin kaikkien asukkaiden
muuttaa kokonaan ylempään San Lucariin. Talot oli jätetty, hevoset ja
karja viety pois, ja veneet oli kaikki kuljetettu linnoituksen
patterien suojaan, jossa ne olivat turvassa, ainakin toistaiseksi.

Intiaanit olivat tosin esikaupungin herroina, mutta tämä menestys oli
maksanut heille tavattomia tappioita, joita hyöty sen omistamisesta ei
läheskään korvannut. Meksikolaiset olivat oikeastaan menettäneet vain
vähäpätöisen maa-alueen, jota oli vaikea puolustaa, sillä vanha
presidio ei suinkaan ollut paikan avain, ollen vain välillisesti siitä
riippuvainen ja joen erottama.

Taistelun tulos tekikin kummassakin leirissä aivan päinvastaisen
vaikutuksen kuin oli odotettu.

Meksikolaiset olivat melkein mielissään, ettei heidän enää tarvinnut
puolustaa paikkaa, joka oli miltei hyödytön heidän asemilleen ja maksoi
heille paljon verta, jotavastoin apachit surumielisesti miettivät, mitä
he tekisivät tällä kalliisti saadulla esikaupungilla, jonka valloitus
oli maksanut yli viidensadan heidän urhoollisimman soturinsa hengen,
tuottamatta mitään ratkaisua.

Kaksi vaqueroa, jotka olivat pudonneet hevostensa selästä
meksikolaisten peräytyessä, olivat viimemainitut ottaneet vangiksi.

Eversti kutsui koolle sotaneuvoston, pystytti kaksi korkeata hirsipuuta
joen rannalle rakennettujen rintavarustusten ulkopuolelle, ja hirtätti
vaquerot koko kokoontuneen kansan ja heidän toveriensa nähden, jotka
toiselle rannalle, esikaupunkiin, kasaantuneina päästivät raivokkaita
huutoja, nähdessään mestauksen.

Don José Kalbris ei ollut mikään julma mies, mutta tällä kertaa hän
katsoi täytyvänsä antaa varoittavan esimerkin peloittaakseen niitä,
jotka vast'edes mahdollisesti aikoisivat seurata heidän esimerkkiään.
Kumpaankin hirsipuuhun naulattu julistus ilmoitti, että jokaisen
meksikolaisten käsiin joutuneen petollisen vaqueron kävisi samalla
tavoin.

Sillä välin tuli yö, ja aivankuin valkoisia ärsyttääkseen huvittelivat
intiaanit sytyttämällä edellisenä päivänä valloittamansa esikaupungin
tuleen. Palon synnyttämä tavaton tulenloimu loi onnettoman San Lucarin
kaupungin ja intiaanileirin yli haaveellisen hohteen, joka saattoi
asukkaat surun ja hämmästyksen valtaan. He näkivät, ettei heillä ollut
mitään hyvää odotettavana sellaisilta vihollisilta.

Eversti näytti olevan raudasta. Hän ei levännyt hetkeäkään, vaan
tarkasti alinomaa vartiostoja ja koetti kaikin mahdollisin keinoin
lisätä kaupungin puolustuskykyä.

Molemmat upseerit olivat juuri palanneet linnoitukseen viimeiseltä
kierrokseltaan. Yö oli jo melkein lopussa ja intiaanit, jotka pari
kolme kertaa olivat yrittäneet yllättää presidiota, olivat viimein
vetäytyneet leiriinsä.

"No, majuuri, kuten näette, ei meidän tarvitse kuvitella mielessämme
mitään -- kysymys on vain ajasta: tuhoudummeko tänään tai huomenna, on
mahdoton arvata, vaikka kenenkään ei tarvitsekaan epäillä
lopputulosta."

"Hm! Kun viimeinen hetki on tullut", sanoi majuuri, "on meillä aina
mahdollisuus sulkeutua linnoitukseen ja lähettää se hiiteen samalla
kuin itsemmekin."

"Paha kyllä on sekin mahdollisuus meiltä riistetty, ystäväni."

"Kuinka niin?"

"Koira vieköön! Me vanhat sotilaat voimme kyllä kernaasti pamauttaa
itsemme ilmaan, vieläpä meidän on niin tehtäväkin, mutta emmehän voi
vaimoja ja lapsia, jotka ovat kanssamme suljettuina linnoitukseen,
tuomita niin julmaan kuolemaan."

"Se on totta", sanoi majuuri miettivästi, "niin emme voi tehdä. Mutta
kun asiaa ajattelen, niin onhan minulla aina jäljellä se keino, että
ajan kuulan kallooni."

"Sinulla ei ole edes tuota viimeistä lohdutusta, ystäväni, meidänhän
täytyy olla esikuvina täällä oleville ihmisraukoille, joita meidän on
velvollisuus suojella viime hetkeen asti. Meidän täytyy olla viimeisinä
taistelussa."

Majuuri ei vastannut tähän viimeiseen todisteeseen, jonka hän
mielessään tunsi kumoamattomaksi.

"Mutta", sanoi hän hetken kuluttua, "mistä johtuu, ettemme ole vielä
saaneet mitään tietoa valtion pääkaupungista?"

"Ah, ystäväni, niillä on siellä luultavasti muuta tekemistä kuin
ajatella meitä."

"Mitä vielä, sitä en voi uskoa."

Samassa muuan päivystäjä aukaisi oven ja ilmoitti:

"Don Torribio Quiroga."

Molemmat soturit hätkähtivät, voimatta käsittää, mistä tämä äkkiliike
johtui.

Don Torribio Quiroga astui sisään.

Hän oli puettu komeaan meksikolaisen sotaväen everstin univormuun,
vasemmassa käsivarressaan ajutantin nauha.

Hän tervehti kunnioittavasti kumpaakin upseeria.

"Tekö siinä todellakin olette, don Torribio?" mutisi eversti.

"Niinpä luulen", vastasi don Torribio hymyillen.

"Teidänhän piti, kun minulla viimeksi oli kunnia nähdä teidät, lähteä
pitkälle matkalle."

"Palaan nyt juuri siltä."

"Mutta tuo univormu."

"Niin, tosiaankin, caballerot, väsyttyäni siihen, että minua täällä
maaseudulla aina kohdeltiin kuin tyhjäntoimittajaa, kuin jotakin
hyödytöntä narria, puistin päältäni kaiken, mikä voisi herättää
huomiota, tullakseni mieheksi minäkin, kuten kaikki muut ihmiset."

"Te olette siis?" kysyi don José.

"Upseeri, kuten tekin, eversti, ja sitäpaitsi valtion kuvernöörin
ajutantti."

"Tuohan on tavatonta!" sanoi eversti.

"Kuinka niin? Päinvastoin ei mikään ole yksinkertaisempaa."

Majuuri ei ollut millään tavoin sekaantunut keskusteluun. Don Torribion
odottamattoman saapumisen johdosta oli omituinen epäluulo syöpynyt
hänen sydämeensä.

"Minun täytyy tunnustaa", jatkoi eversti, "etten ensinkään luullut..."

"Mitä sitten? Ettäkö minä olin upseeri? Kuten näette, olette ollut
väärässä ja sitäkin enemmän, koska maakunnan ylipäällikkö on
toimitettavakseni uskonut tehtävän, jonka varmasti luulen olevan teille
tällä hetkellä suureksi hyödyksi."

Hän veti povestaan suuren, Meksikon vaakunalla suljetun käärön, jonka
hän ojensi everstille.

Don José tarttui siihen innokkaasti.

"Sallitteko?" sanoi hän.

"Kaikin mokomin, olkaa niin hyvä!"

Kuvernööri avasi kirjelmän ja luki sen innokkaasti.

"Ohhoh!" huudahti hän iloissaan, "neljäsataa viisikymmentä miestä, en
odottanut niin runsasta avustusta."

"Kenraali pitää tätä presidiota hyvin tärkeänä", sanoi don Torribio,
"hän ei säästä mitään uhrausta sen säilyttämiseksi."

"Elävän Jumalan nimessä, don Torribio, saatuani tuon apujoukon en
välitä intiaaneista enempää kuin oljenkorresta!"

"Näyttää siltä, etten tullut hetkeäkään liian aikaisin", sanoi don
Torribio hymyillen ilkeästi.

"Totta vie! Te tulitte ihan parhaaseen aikaan; mutta nyt pidämme
hauskaa."

"Sen kyllä uskon", sanoi nuori mies, jonka huulilla väreili kuvaamaton
hymyily.

"Entä teidän väkenne?" kysyi kuvernööri.

"Se on täällä viimeistään tunnin kuluttua."

"Mihinkä osastoon se kuuluu?"

"Ei mihinkään erikoisesti, se on sissiväkeä."

"Hm!" sanoi eversti hiukan tyytymättömänä. "Olisin kernaammin ottanut
muita joukkoja, mutta samantekevä. Jos haluatte, niin ratsastamme heitä
vastaan."

"Olen käytettävissänne, eversti."

"Tulenko minä mukaan?" kysyi majuuri.

"Tulkaa, sehän olisi erinomaista", sanoi don Torribio vilkkaasti.

Eversti epäröi hetkisen.

"Ei", sanoi hän viimein, "jääkää tänne, eihän tiedä mitä voi tapahtua,
ja minun poissaollessani täytyy jonkun olla tilallani. Tulkaa, don
Torribio."

Majuuri istuutui tyytyväisesti hymyillen jälleen sohvaan, josta oli
noussut.

Molemmat ensinmainitut menivät ulos. Juuri kun he nousivat hevosen
selkään, tapasivat he ratsastajan, joka tuli ajaen täyttä laukkaa.

"Estevan Diaz!" mutisi don Torribio itsekseen. "Kunhan hän ei vain
tuntisi minua!"



VIII.

KONNAMAISUUTTA.


Kuten olemme maininneet, oli don Torribio äkkiä poistunut del Cormillon
haciendasta sen salaperäisen tuntemattoman kanssa, jonka hän oli
tavannut niin kummallisella tavalla.

Matka ei tullut pitkäksi. Korkeintaan neljännestunnin kuluttua pysäytti
vieras hevosensa ja lausui lyhyesti:

"Ei maksa vaivaa, että vien teidät etemmäksi ennenkuin tiedän, mitä
minun on odotettava teiltä."

Don Torribio oli pysähtynyt samalla kuin vieraskin.

"Luulen, että sotkette asian, caballero", vastasi hän kuivasti.

"Millä tavoin sitten, jos saan luvan kysyä, señor?" sanoi toinen
ilkkuvalla äänellä.

"Selitän kohta miten asiat ovat ja asetan siten kunkin paikalleen."

"Tehkää niin, caballero, minä olen pelkkänä korvana."

"Ensiksikin", jatkoi don Torribio lujalla äänellä, "sallinette minun
antaa teille erään neuvon."

"Neuvot ovat aina hyödyllisiä. Jos teidän on hyvä, niin käytän sitä,
siitä saatte olla vakuutettu."

"Siinä teette oikein. En tiedä tunnetteko minua, mutta pankaa mieleenne
muuan asia, nimittäin se, ettei minua voida helposti peloittaa, ja
koska on mahdollista, että te jostakin minulle tuntemattomasta syystä
olette houkutellut minut väijytykseen, niin tahdon vain huomauttaa,
että minä nähdessäni teidän tekevän pienimmänkin epäluuloa herättävän
liikkeen, ja koska en tiedä kuka olette ja mitä aiotte, arvelematta
ammun luodin päänne läpi."

"Hyvä, te olette juuri mieleiseni mies. Huomaan, että tulemme
ymmärtämään toisemme."

"Ehkä. Mutta koska minä en ole etsinyt teitä enkä millään tavoin
pyytänyt apuanne, niin vaadin ennen kaikkea, että selitätte asianne
suoraan, mutkattomasti ja koukkuilematta."

Tuntematon kohautti hartioitaan.

"Eikö siinä ole kylliksi, että tiedätte minun voivan tehokkaasti tukea
niitä kostotuumia, joita te haudotte mielessänne?"

"En tiedä mitä tarkoitatte tai mihin tähtäätte", vastasi nuori mies
ylpeästi.

"Vai niin", sanoi toinen irvistellen ilkeästi "vai sillä tavoin te
vastaatte minulle!"

"Miksikä vastaisin toisin? Mikä oikeus teillä on vaatia minun
luottamustani, millä oikeudella te yritätte tunkeutua salaisuuksiini,
edellyttäen, että minulla joitakin sellaisia olisi?"

"Koska teidän vihollisenne on myöskin minun viholliseni, ja että
samalla kun te kostatte omasta puolestanne, kostan minäkin puolestani
-- ymmärrättekö nyt?"

"En vähääkään enempää kuin ennen. Ellei teillä ole minulle mitään muuta
sanottavaa, niin on parasta, että lopetamme ja eroamme, sillä tämä
keskustelu on hyödytöntä."

Tuntematon teki kärsimättömän liikkeen. Hän ei ollut odottanut niin
tylyä kohtelua.

"Vielä sananen, don Torribio Quiroga", sanoi hän. "Se mies, jota te
vihaatte ja jonka henkeä vastaan jo olette vehkeillyt, on don Fernando
Carril. Tämä mies, jonka te jo jonkun aikaa olette tavannut kaikkialla
teillänne, vastustamassa teidän suunnitelmianne ja tekemässä tyhjäksi
toiveitanne, tämä mies on voittanut teidät aina. Teidän henkennekin
kuuluu hänelle; vieläpä hän on teiltä riistänyt rakastettunne sydämen.
Eikö minulla olekin tarkat tiedot? Luotatteko nyt minuun?"

Don Torribio oli surun ja vihan sekaisin tuntein kuunnellut tuon
omituisen vieraan tekemiä paljastuksia.

"Kyllä", sanoi hän, puristaen raivoissaan nyrkkiään, "kyllä teillä on
tarkat tiedot. Olkoon nuo tiedot saatu taivaasta tai manalasta, niin ne
ovat aivan oikeat. Tuo mies on minun pahahenkeni, kaikkialla ja aina
olen kohdannut hänet sulkemassa tieni ja tekemässä, aivan kuin
leikillään, tyhjäksi rakkaimmat toiveeni. Oh, voidakseni kostaa
hänelle, saadakseni pitää häntä käsissäni huohottavana ja
epätoivoissaan uhraisin mielelläni koko omaisuuteni."

"Tiesinhän, että lopultakin ymmärtäisimme toisemme!"

"Älkää laskeko leikkiä, señor, tuskani on ääretön. Olisin antanut
tuolle miehelle kaikki anteeksi: hänen häpeämättömän onnensa, hänen
menestyksensä maailmassa, jossa hän loistaa minun kustannuksellani; ne
kultakasat, joita hän voittaa niin ylimielisen välinpitämättömänä,
olisin antanut hänelle anteeksi kaikki, sanon minä, ellei hän olisi
tehnyt tyhjäksi rakkainta toivettani ryöstämällä minulta rakastettuni
sydäntä, sillä vaikka epäilyni ei vielä olekaan saanut varmaa
vahvistusta, olen tänä iltana päässyt siveelliseen varmuuteen, jota ei
mikään voi järkyttää. Rakastavan sydän ei pety, mustasukkaisuus tekee
tarkkanäköiseksi. Heti kun don Fernando ilmestyi don Pedro de Lunan
perheeseen, aavistin, että hän oli kilpailijani, vieläpä suosittu
kilpailija."

"Jos haluatte, hankin teille tilaisuuden kostaa don Fernandolle ja
annan doña Hermosan käsiinne."

"Teettekö niin todellakin?" huudahti nuori mies innokkaasti ja
iloissaan.

"Minä teen niin", vastasi tuntematon varmasti, "kahden päivän kuluessa
saatte tilaisuuden kostaa kummallekin, asia riippuu vain itsestänne."

"Oi, sitten", sanoi don Torribio äärettömän raivokkaasti, "annan teille
kaikki mitä pyydätte, mikäli vain voin."

"Olkaa varuillanne, don Torribio, me teemme sopimuksen, jonka
määräykset teidän on, mistä hinnasta tahansa täytettävä."

"Olkoon nuo määräykset minkälaiset tahansa, niin minä täytän ne, jos te
vain varmasti hankitte minulle tilaisuuden kaksinkertaiseen kostooni."

"Hyvä! Vannokaa minulle kaiken sen nimessä, mikä teille on pyhintä
maailmassa, että mitä tapahtuneekin, minkä lopullisen päätöksen
tehnettekin, ette kenellekään ilmaise, mitä täällä meidän kesken
tapahtuu."

"Minä vannon sen ritarikunniani kautta, señor, puhukaa täysin
luottavasti."

"Te kysyitte minulta äsken, kuka minä olen: minä olen Tiikerikissa."

Nuori mies hätkähti vaistomaisesti, kuullessaan tuon pelätyn nimen,
mutta hän tyyntyi heti.

"Erinomaista!" sanoi hän. "Lausumanne nimi takaa kostoni onnistumisen."

"Kyllä, eikö niin?" vastasi rosvo ilkkuen. "Maineeni on vakiintunut
rajamailla jo aikoja sitten. Kas tässä, mitä teiltä vaadin. Punnitkaa
tarkoin mitä saatte kuulla, miettikää vakavasti mitä teille ehdotan,
ennenkuin vastaatte minulle, sillä huomautan vieläkin, että pakotan
teidät täyttämään kaikki hyväksymänne ehdot."

"Puhukaa!" sanoi don Torribio kärsimättömästi; "olenhan sanonut
hakevani kostoa."

"Kuulkaa siis ja muistakaa valanne. Minä valmistan tällä hetkellä
kauheata retkeä San Lucarin presidiota vastaan, jonka tahdon saada
haltuuni mistä hinnasta tahansa. Erityisistä syistä, joita ei teidän
tarvitse tietää, olen kerännyt useita apachiheimoja ja suuren joukon
vaqueroja, jotka ovat väijyksissä muutaman askeleen päässä täältä ja
odottavat vain merkkiäni hyökätäkseen verenhimoisten tiikerien tavoin
tuon rikkauksia täynnä olevan kylän kimppuun. Voimakas ja nerokas
hittolainen, jonka apuun luotin tämän rohkean yllätyksen
toimeenpanemiseksi, on pettänyt minut viime hetkellä. Tämän
liittolaisen voitte te ainoastaan korvata, tahdotteko tehdä niin?"

"Mutta", huudahti nuori mies säpsähtäen, "tehän ehdotatte minulle
petosta."

"Ei", vastasi rosvo syvällä äänellä, "vaan kostoa, loistavaa kostoa,
joka kohtaa sekä teidän vihollisianne että niitä, jotka ovat
osoittaneet heidän menestykselleen hyväksymistään, ja hymyilleet säälin
hymyä teidän joutuessanne tappiolle."

"Kuinka?... Minä, don Torribio, joka kuulun maan vanhimpiin sukuihin,
minäkö liittyisin..."

Hän keskeytti epäröiden. Tiikerikissa hymyili ylenkatseellisesti.

"Rosvoihin ja punanahkoihin, sotiaksenne maamiehiänne vastaan", sanoi
hän. "Miksi epäröitte sanoa sitä? Minulle nuo laadunmäärittelyt eivät
merkitse mitään. Minä tarjoan teille tilaisuuden kostaaksenne
maamiehillenne, jotka ovat tulleet vihollisiksenne, koska he ovat
asettuneet vastustajienne puolelle. Te ryhdytte kaksintaisteluun ja
kaksintaistelussa ovat kaikki keinot luvallisia vastustajan
surmaamiseksi. Muuten ovat nämä minun ehtoni, enkä minä tee niihin
mitään muutosta. Saatte neljäkolmatta tuntia aikaa miettiäksenne
niitä."

Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys molempien miesten kesken. Yö oli
pimeä, tuuli puhalsi valittaen puiden oksissa, salaperäisiä ääniä kulki
ohi tuulen siivillä.

Don Torribio aloitti viimein kumealla äänellä;

"Te annatte minulle neljäkolmatta tuntia, minä pyydän neljääkymmentä
kahdeksaa tehdäkseni päätökseni. Tahdon viimeisen kerran tiedustella
sen mieltä, jonka kanssa minun pitäisi mennä naimisiin. Kuten näette,
olen rehellinen teitä kohtaan. Tämän askeleen ratkaisusta riippuu, mitä
tietä tulen kulkemaan."

"Olkoon niin!" sanoi Tiikerikissa. "Teidän apunne tulee sitä
voimakkaammaksi ja tahtonne sitä lujemmaksi, kun viimeinenkin
kuvittelunne on haihtunut. Olkoon niin, minä puolestani en ole
toimetonna."

"Kiitos! Siinä tapauksessa että minun on ilmoitettava teille
päätöksestäni, missä tapaan teidät?"

"Odotan teitä Baranca del Fraylen luona."

"Sovittu. Suokoon Jumala", lisäsi hän huokaisten, "ettei kohtalo pakota
minua kohtaamaan teitä!"

Tiikerikissa irvisti ivallisesti, kohauttaen olkapäitään, ja sanomatta
enempää kannusti hän hevostaan ja katosi pimeään.

Edellä on jo kerrottu millä tavoin vanha sissi oli toiminut, kuten oli
don Torribiolle luvannut tekevänsä. Se hajaannus, joka poppamiehen
vaikutuksesta oli tapahtunut apachien keskuudessa samana yönä kuin
Tiikerikissa oli poistunut intiaanileiristä mennäkseen tapaamaan
Kivisydäntä, ei ollut onnistunut poppamiehen toivomuksen mukaisesti.
Vanhan päällikön paluu oli riittänyt antamaan hänelle taas koko hänen
vaikutusvaltansa apacheihin, jotka jo vuosikausia olivat tottuneet
tottelemaan häntä, sillä hänen retkeilynsä rajamailla olivat aina
olleet hyvin tuottavia koko tuona aikana, jolloin hän oli johtanut
heitä.

Tiikerikissan ei edes ollut tarvinnut rangaista poppamiestä, sillä sen
tehtävän oli Korppikotka ottanut suorittaakseen. Tämä ylimalkainen
mestaus oli tehnyt terveellisen vaikutuksen noihin hurjiin luonteisiin,
jotka vain raaka voima voi masentaa.

Sillävälin ei Tiikerikissa ollut tahtonut antaa punanahkojen rajusti
palaavan luottamuksen häneen jäähtyä. Ja vaikka hänen viimeiset
valmistelunsa eivät vielä olleet kunnossa, kun Kivisydämen luopuminen
aiheutti hänelle vakavaa haittaa hänen suunnitelmiensa menestymiseen
nähden, oli hän huomannut välttämättömäksi kiirehtiä retkeä silläkin
uhalla, että se epäonnistuisi, toivoen voivansa käyttää hyväkseen don
Torribion vihaa, sillä tämän korkea asema maakunnassa oli hänelle
erittäin edullinen. Hän oli koonnut kaikki käytettävänään olevat
asekuntoiset intiaanit ja mennyt Rio Grande del Norten yli, jonka
jälkeen tuo ryöstölintulauma tuhoisan myrskyn tavoin oli syöksynyt
eteenpäin pitkin onnetonta intiaanialueen rajaa, polttaen, ryöstäen ja
murhaten, ja kauhean maanvaivan tavoin leviten noiden ihanien seutujen
yli, jotka he muuttivat kauheaksi erämaaksi.

Don Torribio oli ensimmäisiä, joka sai tiedon intiaanien hyökkäyksestä,
ja tämä herätti hänessä kuvaamattoman, surun ja ilon sekaisen tunteen.
Hän aavisti, että Tiikerikissa, toimiessaan näin nopeasti, tahtoi
osoittaa vilpittömyyttään häntä kohtaan sekä käytökseensä että siihen
tapaan nähden, jolla hän aikoi täyttää antamansa lupauksen.

Nuori mies, joka tähän asti oli ollut ristiriitaisten tunteitten
vallassa, päätti viimeinkin saada selvän epäilyksistään ja hankkia
varman tiedon siitä, mitä hänellä oli pelättävää tai toivottavaa doña
Hermosalta ja tämän isältä. Noin kello yhdeksän aamulla nousi hän
siis ratsaille, ja huolimatta vaaroista, joihin hän epäilemättä
antautui tuolla lyhyelläkin matkalla presidiosta haciendaan, onnistui
hänen huomaamatta lähteä San Lucarista, jota kohti intiaanit nopeasti
ryntäsivät. Hän ajoi täyttä neliä el Cormilloon päin.

Noin puolimatkassa haciendaan pysähtyi hevonen muutamien ruumiiden luo,
jotka makasivat pitkänään poikki tien, täynnä haavoja. Mutta don
Torribio oli niin omiin mietteisiinsä vajonneena, ettei hän
kiinnittänyt erikoista huomiota tähän huonoon enteeseen. Silmäisten
sivumennen välinpitämättömästi ruumiita, jatkoi hän matkaansa,
välittämättä sen enempää tästä tapahtumasta.

Joko tahallaan tai huomatessaan turhaksi rynnäkön haciendaa
vastaan, olivat apachit kiertäneet sen raivoisasti edetessään,
lähestymättä sitä. Don Torribion saapuessa oli hacienda jo täydessä
puolustuskunnossa. Portit oli suljettu ja huolellisesti varustettu,
ikkunoihin laitettu ampumareijät ja muurien päällä näkyivät sen
lukuisain puolustajain pistimet välkkyvän auringonpaisteessa.

Pääportille asetettu vartia laski don Torribion sisään, tunnettuaan
hänet ja kuulusteltuaan häntä.

Muuan peoni seurasi nuorta miestä, joka ilmoitettiin ja vietiin saliin.

Siellä oli kolme henkilöä: don Pedro de Luna, doña Manuela ja don
Estevan Diaz, joka viimemainittu, kalpeana ja verissään, makasi
pitkänään leposohvassa ja näytti nukkuvan. Hänen äitinsä istui
vieressä, vartioiden hänen nukkumistansa äideille ominaisella
hellyydellä.

Don Torribio astui muutamia askelia vaivaantuneen näköisenä, jonka
jälkeen hän pysähtyi epäröiden, nähdessään, ettei kukaan kiinnittänyt
huomiotaan häneen.

Vihdoin kohotti don Pedro katseensa ja kiinnitti sen häneen kylmästi
sanoen:

"Vai niin, tehän siinä olettekin, serkku hyvä. Mikä sattumus tuo teidät
tänne tänään?"

"Muiden syiden puutteessa", vastasi nuori mies, nolona tällaisesta
vastaanotosta, jota hän ei ensinkään odottanut, ja aavistaen myrskyä,
"olisi teidän perhettänne kohtaan tuntemani harrastus velvoittanut
minut rientämään tänne tällä hetkellä."

"Kiitän teitä, serkkuseni, tästä myötätuntoisuuden osoituksesta", sanoi
don Pedro yhä kylmemmin, "mutta teidän olisi pitänyt muistaa, että el
Cormillo on täydessä puolustuskunnossa, ja ettei meillä ole mitään
vaaraa näiden muurien turvissa, ennenkuin antauduitte vaaraan tulla
murhatuksi tiellä, kuten Estevan raukka on vähällä ollut joutua."

"Hänen kimppuunsa on siis hyökätty?" kysyi nuori mies.

"On", vastasi haciendero kuivasti; "hänen ja erään toisen henkilön
kimppuun, joka, häntä huonompionnisena, luultavasti on kuollut. Ettekö
sitä tiennyt?"

"Minäkö?" huudahti don Torribio totuudenmukaisella äänellä, jota oli
mahdoton käsittää väärin. "Mistä minä sen olisin tiennyt?"

"Suokaa anteeksi, serkku hyvä, minä olen siinä määrin hämmennyksissä
kaikesta siitä, mitä tapahtuu, etten tiedä mitä sanon."

Nuori mies kumarsi, jatkaen sitten:

"Saisinko luvan kunnioittaa läsnäolollani ihastuttavaa serkkuani?"

"Suonette anteeksi hänelle, mutta hän on vetäytynyt huoneisiinsa. Lapsi
parka on niin kiihoittunut näistä tavattomista tapahtumista, jotka
yht'äkkiä ovat iskeneet niskaamme, ettei hän voi ottaa vastaan ketään,
ei edes teitä."

"Tämä vastoinkäyminen on minulle sitäkin ikävämpi, kun olin toivonut
saavani puhutella häntä erään hyvin vakavan asian johdosta."

"Sitä ikävämpää, ystäväni, sitä ikävämpää! Teidän on myönnettävä, että
hetki on huonosti valittu keskusteluun asioista silloin, kun intiaanit
ovat porttien edustalla, hävittävät maitamme ja sytyttävät asuntomme
tuleen."

"Se on totta, serkku hyvä, myönnän huomautuksenne oikeaksi. Mutta
sattuman kautta olen kuitenkin joutunut niin tavattomaan asemaan, että
jos saisin olla itsepäinen..."

"Siitä ei olisi mitään hyötyä, paras don Torribio", keskeytti
haciendero jonkun verran tylysti. "Minulla on ollut kunnia sanoa
teille, että tyttärelläni ei voi olla iloa ottaa vastaan teitä."

"Olkaa sitten hyvä, serkku, ja suokaa anteeksi käyntini sopimattomuus.
Kenties olen onnellisempi toisella kertaa."

"Juuri niin, toisella kertaa, kun olemme päässeet rauhaan noilta
kirotuilta intiaaneilta, eikä meidän enää tarvitse pelätä kauheaa
kuolemaa."

"Ja nyt, serkku hyvä", jatkoi nuori mies huonosti hilliten vihaansa,
"koska huomaan, että te luultavasti hajamielisyydessänne ette ole
tullut tarjonneeksi minulle tuolia, niin saan vain lausua toivovani
teidän olevan turvassa ja sanon hyvästit."

Haciendero ei ollut huomaavinaan sitä tyytymätöntä äänensävyä, jolla
nuori mies lausui viime sanansa.

"No, hyvästi sitten, don Torribio", sanoi hän; "onnea matkalle. Olkaa
varovainen ennen kaikkea ja pitäkää silmänne auki. Tiet ovat rosvoja
täynnä ja minä olisin lohduton, jos teille tapahtuisi jokin
onnettomuus."

"Seuraan neuvoanne, josta teitä vilpittömästi kiitän", vastasi nuori
mies, kääntyen mennäkseen.

Tällöin don Estevan, joka kuten mainittu, näytti nukkuvan, aukaisi
silmänsä ja huomasi don Torribion. Hänen silmänsä säkenöivät.

"Äiti kulta", sanoi hän raukealla äänellä, "ja te don Pedro, olkaa hyvä
ja jättäkää minut hetkeksi yksinäni tuon caballeron kanssa, jolle minun
on sanottava muutamia sanoja kahdenkesken."

"Minulleko, señor?" huudahti don Torribio ylpeällä, melkein
halveksivalla äänellä.

"Niin, juuri teille, señor don Torribio Quiroga", vastasi haavoittunut,
jonka ääni kävi yhä lujemmaksi hänessä liikkuvien tunteiden johdosta.

"Sinähän olet liian heikko, poikaseni", sanoi doña Manuela, "puhuaksesi
jonkun kanssa."

"Kenties olisi viisaampaa vartoa muutamia päiviä, ystäväni", lisäsi don
Pedro.

"Ei", vastasi Estevan, "minun täytyy puhua hänen kanssaan tänään,
vieläpä nyt heti."

"Tee kuten tahdot, inttipää", sanoi don Pedro, "me menemme viereiseen
huoneeseen voidaksemme rientää tänne heti kun kutsut meitä. Tulkaa,
Manuela!"

He menivät.

Don Estevan piti katseensa kiinnitettynä oveen, aina siihen asti kunnes
se oli sulkeutunut, jonka jälkeen hän kääntyi don Torribioon päin, joka
yhä seisoi liikkumatta keskellä salia.

"Tulkaa lähemmäksi, señor caballero", sanoi hän, "jotta tarkoin
käsittäisitte, mitä minulla on sanottavaa."

"Kuulen mitä sanotte, señor, ja pyydän, että joutuin annatte minulle
selityksen, joka teillä on tehtävänä."

"Saatte sen aivan heti, caballero. Pyydän huomauttaa teille, että minä
kohotin erään rosvon naamiota niistä, jotka hyökkäsivät kimppuumme, ja
että minä tunsin hänet."

"Minä en ymmärrä teitä, señor", vastasi don Torribio.

"Vai niin, te ette ymmärrä minua, señor! Odotinkin sellaista vastausta.
Te ette luultavasti tiedä myöskään sen henkilön nimeä, joka oli
seurassani, ja jota vaquerot ahdistivat kuvaamattoman raivokkaasti."

"En, sitä en todellakaan tiedä, caballero", vastasi don Torribio yhtä
rauhallisesti.

"Yhä parempaa ja parempaa! Tietäkää sitten, että se oli don Fernando
Carril", sanoi don Estevan, katsahtaen don Torribioon purevan
ivallisesti.

"Don Fernando Carril surmattu!" huudahti nuori mies kaksinverroin
ihmetellen.

Don Estevan nauroi ylenkatseellisesti.

"Vielä muuan seikka", lisäsi hän uhkaavalla äänellä: "ellei don
Fernandoa ole tuotu takaisin tähän haciendaan neljänkolmatta tunnin
kuluessa, ilmoitan minä don Pedrolle ja hänen tyttärelleen hänen
murhaajansa nimen. Oletteko ymmärtänyt minut tällä kertaa, mitä?"

Ja kivun pakottamana hän puolittain pyörtyneenä vaipui takaisin
vuoteelleen.

Don Torribio seisoi hetkisen paikoillaan masentuneena kuulemastaan,
mutta saavuttaen taas pian mielenmalttinsa hän läksi kiireesti ulos,
hyppäsi satulaan ja ajoi täyttä neliä yli lakeuden, mutisten
raivoissaan: "Tiikerikissa oli oikeassa. Minulla ei nyt ole muuta
tehtävää kuin mennä Baranca de Frayleen."



IX.

VANKINA.


Meidän on nyt selitettävä lukijalle, mitä oli tapahtunut don Fernando
Carrilin kaaduttua siinä väijytyksessä, jonka uhriksi hän oli joutunut.

Heti kun miekka oli pudonnut hänen lamautuneesta kädestään ja hän oli
kaatunut toverinsa viereen, heittäytyivät hänen päälleen yht'aikaa ne
naamioidut miehet, jotka tähän asti vain epäröiden olivat lähestyneet
häntä, siinä määrässä he kunnioittivat hänen hienoa miekkaansa. Ja että
heillä olikin syytä tähän kunnioitukseen, sitä osoittivat neljän rosvon
ruumiit, jotka puhkaistuin rinnoin makasivat pitkänään maassa.

Don Fernando Carril oli kaatunut selälleen; eikä hänessä näkynyt elon
merkkiäkään. Hänen kauniilla, jalomuotoisilla kasvoillaan lepäsi kuolon
kalpeus. Puoleksi avonaisten huulten välistä näkyivät tiukasti
yhteenpurrut hampaat. Veri valui virtanaan monesta haavasta, ja hänen
kouristuksen tapaisesti suljettu kätensä piti vielä kiinni aseesta,
jolla hän oli niin kauan taistellut murhaajiaan vastaan.

"Capito!" sanoi muuan heistä, katsellen häntä tarkkaavasti, "kas siinä
mies, joka on hyvin huonossa tilassa. Mitähän mestari sanoo?"

"Mitä tahdotte hänen sanomaan, señor Carlocho?" vastasi toinen. "Hän
puolustautui kuin jalopeura. Oma syynsä! Hänen olisi pitänyt olla
siivolla, niin ei mitään tällaista olisi hänelle tapahtunut. Nähkääs,
me olemme menettäneet neljä miestä."

"Se oli oikein noille lurjuksille! Olisin suonut, että hän olisi
surmannut kuusi, kun hän itse vain ei olisi tuossa tilassa."

"Koira vie!" vastasi rosvo, "tuo ei ollut varsin kohteliaasti lausuttu
meitä kohtaan, sanon minä."

"Hyvä on, hyvä on! Auttakaa nyt minua sitomaan hänen haavansa
parhaimman mukaan, ja lähtekäämme kiireesti täältä, sillä meidän ei ole
varsin terveellistä oleskella tällä seudulla. Sitäpaitsi odotetaan
meitä toisaalla, kiiruhtakaamme siis."

Ryhtymättä enempään keskusteluun kiiruhtivat rosvot tottelemaan
Carlochon käskyä. Kun nuoren miehen haavat oli sidottu parhaimman
mukaan, heitettiin hänet sen gauchon hevosen selkään, joka näytti
johtavan joukkuetta, ja koko joukko läksi ajamaan täyttä neliä,
välittämättä sen enempää taistelussa kaatuneista, joiden ruumiit
jätettiin villipetojen saaliiksi.

Ratsastettuaan varsin nopeasti lähes kaksi tuntia saapuivat he vihdoin
hylättyyn ranchoon.

Siellä oli kaksi miestä levottomasti odottamassa heidän tuloaan.

Nämä miehet olivat don Torribio ja Tiikerikissa.

"No?" huusi viimemainittu tulijoille heti heidät huomattuaan.

"Tehty", vastasi Carlocho yksikantaan, hypäten hevosen selästä ja
ottaen syliinsä don Fernandon ja kantaen hänet lehtivuoteelle.

Nuoressa miehessä ei näkynyt elon merkkiäkään.

"Onko hän kuollut?" murisi Tiikerikissa.

Carlocho puisti päätään.

"Ei taida paljonkaan puuttua!" hän vastasi.

"Roisto!" huusi intiaanipäällikkö raivoissaan. "Silläkö tavalla sinä
toimitat käskyjäni? Enkö sanonut, että sinun piti tuoda hänen elävänä?"

"Hm!" sanoi Carlocho. "Olisin suonut, että olisitte ollut mukana!
Ruumiillistunut hornanhenki, joka aseistettuna vain hienolla
paraatimiekalla piti puoliaan meitä vastaan kolmattakymmentä minuuttia
ja kaatui vasta sitten kun oli tappanut neljä urhoollisinta
toveriamme."

Tiikerikissa hymyili pilkallisesti.

"Te olette aika raukkoja!" sanoi hän.

Ja kääntäen olkapäitään kohauttaen selkänsä vaquerolle hän lähestyi
nuorta miestä.

Don Torribio seisoi jo tämän vieressä.

"Onko hän kuollut?" kysyi Tiikerikissa.

"Ei", vastasi meksikolainen hetken kuluttua, "mutta ei paljon
puutukaan."

"Sitä pahempi!" mutisi vanha päällikkö, "tahtoisin antaa paljon, jos
hän olisi pelastettavissa."

Don Torribio katsoi häneen ihmeissään.

"Mitä liikuttaa meitä tuon miehen henki?" sanoi hän. "Hänhän on
vihollisemme?"

"Juuri sen vuoksi toivonkin, ettei hän kuolisi."

"Minä en käsitä."

"Koko elämäni ajan olen työskennellyt erään aatteen toteuttamiseksi;
minä en siis kuulu itselleni, vaan minun täytyy tuon aatteen hyväksi
uhrata vihani ja ystävyyteni."

"Myönnän sen jossakin määrin, mutta miksi sitten olette asettanut ansan
tuolle nuorelle miehelle, joka omien puheittenne mukaan on petturi?"

"Pitääköhän aina tulla väärin tuomituksi, vieläpä niiden taholta, jotka
ovat lähinnä?" sanoi vanha sissi katkerasti hymyillen. "Mitäpä minua
liikuttaa, vaikka tuo mies onkin petturi? Musertamalla hänet
riistämättä hänen henkeään, olisin saavuttanut tarkoitukseni, joka
minulla oli tehdessäni liiton teidän kanssanne. Kun sitten olisin
pitänyt hänet jonkun päivän vankina estääkseni häntä ryhtymästä toimiin
teitä vastaan ja vastustamasta avioliittoanne doña Hermosan kanssa,
olisin laskenut hänet vapaaksi."

"Paha kyllä on se nyt liian myöhäistä. Mikä on tapahtunut, se on
tapahtunut. Tämän miehen kuolema, joka on tapahtunut salaperäisesti,
väijytyksen kautta, vahingoittaa teidän aikeitanne enemmän kuin
luulettekaan."

"Tulkoon hänen verensä teidän päällenne, sillä juuri te olette pannut
toimeen tämän murhan."

"Minäkö? Te olette hullu!" vastasi nuori mies.

Tiikerikissa katsoi uuteen liittolaiseensa suurin silmin ihmetellen ja
vihellellen meksikolaista tanssisäveltä. Oli selvää, ettei tämä mies,
joka ryömi veressä, ollut ensinkään käsittänyt mitä don Torribio
hänelle sanoi.

"Pyh!" sanoi viimemainittu, "mitä merkitsee joku henkilö enemmän tai
vähemmän!"

Intiaanipäällikkö kumartui vuorostaan don Fernandon yli ja tarkasti
häntä huolellisesti.

Nuoren miehen silmät olivat ummessa ja kasvot olivat kuolon kalpeat ja
jäykät.

Pari kolme vaqueroa, Carlochon avustamina, hieroivat lakkaamatta hänen
ohimoitaan ja rintaansa rommilla.

Katseltuaan tarkkaavasti nuorta miestä veti intiaanipäällikkö veitsen
vyöstään ja asetti sen terän haavoittuneen huulille, jonka jälkeen hän,
pidettyään veistä näin pari kolme minuuttia, tarkasti sitä.

Hänestä se näytti hiukan hikiseltä. Hän polvistui nyt don Fernandon
viereen, tarttui hänen vasempaan käteensä, työnsi takinhihan ylös, ja
löydettyään suonen hän pisti siihen terävällä veitsenkärjellä.

Syntyi hetkeksi jännittävä odotus. Kaikkien katseet olivat tähdätyt
haavoitettuun. Tämä koe oli viimeinen. Ellei se onnistunut, oli kaikki
mennyttä -- ei ollut enää mitään keinoa pelastaa nuoren miehen henkeä.

Vaquerot jatkoivat yhä hieromistaan.

Intiaanipäällikön puukolla pistämän haavan reunoille alkoi vähitellen
ilmestyä musta pilkku, joka yhä suureni ja viimein muodosti pikimustan
helmen, joka hetken epäiltyään viimein heltisi ja vieri pitkin
käsivartta alaspäin, ja sitä seurasi heti uusi, jota vuorostaan seurasi
kolmas, minkä jälkeen veri vaaleni ja norjistui sekä juoksi vihdoin
yhtämittaisena ruusunpunaisena säteenä.

Tiikerikissa ei voinut pidättää voiton huudahdusta: don Fernando oli
pelastettu.

Nuori mies liikahtikin muutaman minuutin kuluttua tuskin huomattavasti
ja huokasi syvään.

Intiaanipäällikkö nousi, sidottuaan don Fernandon käsivarren, ja
viittasi Pablitoa seuraamaan häntä toiseen ranchossa olevaan
huoneeseen, pyydettyään don Torribiota jäämään hetkeksi entiselle
paikalleen.

Odottamatta kysymystä, jonka vaquero aikoi tehdä, ja jonka hän jo
huomasi liikkuvan tämän ohuilla, ivallisilla huulilla, alkoi päällikkö
puhua kuumeisen vilkkaasti, mikä osoitti hänen kiihoittunutta
mielentilaansa.

"Te näette mitä tapahtuu", sanoi hän.

"Hitto vie, mutta itsehän olette tahtonut niin", keskeytti Pablito
suuresti ihmeissään.

"Kyllä, minä olen tahtonut niin", jatkoi päällikkö, "ja minä kiitän
Jumalaa siitä, että hän on kuullut rukoukseni ja säästänyt minut
inhoittavalta rikokselta."

"Jos te olette tyytyväinen, niin silloinhan on kaikki hyvin."

"Mutta nyt on kysymyksessä toinen asia. Muista, ettei don Torribio saa
tietää mitään. Koko maailman, etupäässä tuon miehen täytyy olla siinä
luulossa, että don Fernando on kuollut."

"Puhukaa, luulen ymmärtäväni tarkoituksenne."

"Don Fernandon haavat, vaikka niitä onkin paljon, eivät ole
vaarallisia. Ainoastaan verenvuoto ja hänen nopea tänne tuontinsa on
aiheuttanut jonkunlaisen horrostilan, josta hän varsin pian virkoo."

"Hyvä, hyvä! Mitä minun pitää tehdä?"

"Hän ei saa nähdä minua."

"Varsin hyvä. Sehän on tavattoman yksinkertainen asia."

"Hän ei myöskään saa tuntea teitä."

"Hm! Se on vaikeampaa -- hän tuntee minut varsin hyvin."

"Se on tärkeätä!"

"Täytyy koettaa."

"Kuulkaa nyt, mitä teidän on tehtävä."

"Kuulen."

"Minä lähden täältä heti. Läsnäoloni muualla on välttämätön. Te
sitävastoin kuljetatte don Fernandon presidioon, hänen tietämättään
siitä."

"Presidioon!" huudahti Pablito hämmästyneenä.

"Niin, se on varmin paikka", sanoi päällikkö, ottaen esiin erikoisella
tavalla leikatun paperin. "Te viette hänet minun talooni. Hän ei saa
millään tekosyyllä päästä sieltä pois. Ja ennen kaikkea hänen ei tule
saada tietää, että hän on presidiossa."

"Onko siinä kaikki?"

"On. Muistakaa vain, että te olette vastuussa hänestä."

"Hyvä! Teidän määräyksestänne tuon hänet teille elävänä tai kuolleena."

"Elävänä, hänen henkensä on minulle kallisarvoinen."

"No, minä koetan."

"Kuulkaa, Pablito, olkaa rehellinen minua kohtaan. Voinko luottaa
teihin vai enkö?"

"No, koska välitätte niin paljon tuosta joutavasta", sanoi Pablito,
"niin olkaa huoletta, minä vastaan vangista."

"Hyvästi sitten ja kiitoksia", sanoi Tiikerikissa. "Muistakaa vain,
että tänä iltana don Torribion läsnäollessa ilmoitatte minulle hänen
vihollisensa kuolleen."

"Luottakaa minuun siinä suhteessa."

"Oh", mumisi vanha sissi, "ei, ei, en tahdo hänen kuolevan, hänen
henkensä on minulle siksi kallisarvoinen, pannakseni toimeen kostoni."

Hän palasi don Torribion luo, joka odotti häntä kärsimättömästi.

Vaihtamatta sanaakaan nousivat molemmat heitä odottavien oivallisten
mustangien selkään ja katosivat pian tien mutkiin.

Pablito palasi haavoittuneen luo epäilevin katsein, väännellen
viiksiään. Nähtävästi hän ei oikein pitänyt hänelle annetusta
tehtävästä. Kun vaquero kuitenkin oli rehellinen omalla tavallaan, ja
kun niiden lukuisain ominaisuuksien joukossa, joita hän kehui itsellään
olevan, lupauksensa täyttäminen oli niitä, joista hän enimmän kerskui,
ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt rikkoa lupaustaan.

"Kuinka hänen laitansa on?" kysyi hän hiljaa Carlocholta.

"Oh, paljon paremmin", vastasi tämä; "on ihmeellistä, mitenkä
suonenisku teki hänelle hyvää. Hän on jo avannut silmänsä kaksi kertaa,
vieläpä hän on yrittänyt puhuakin."

"Hm! Emme saa siis viivytellä ensinkään. Sinä saat sitoa tuon lurjuksen
silmät, ja koska hän mahdollisesti saa halun ottaa siteen pois käsin,
niin on sinun sen vuoksi sidottava ne kiinni pitkin kylkiä! Koska tämä
kuitenkin on vain varovaisuustoimenpide, niin täytyy sinun menetellä
siinä mahdollisimman hellävaroen. Oletko käsittänyt?"

"Olen, totta vieköön, siihen ei tarvita mitään tietäjää?"

"No hyvä, kiiruhtakaamme siis! Määräykseni täytyy olla suoritettu
viidessä minuutissa ja kymmenen minuutin kuluttua pitää meidän olla
matkalla."

Haavoittunut oli todellakin voimistunut, sillä kuten päällikkö oli
huomauttanut, eivät hänen haavansa, vaikkakin niitä oli paljon, olleet
vaarallisia. Verenvuoto vain oli aiheuttanut voimien loppumisen.

Vähitellen oli hän tullut siksi tuntoihinsa, että tiesi, kenen käsiin
hän oli joutunut, vaikka hän vielä olikin liian heikko tehdäkseen
mitään liikettä tai asettuakseen vähimmälläkään tavalla vastarintaan
ympärillään olevia rosvoja vastaan. Hän oli saavuttanut kylliksi
mielenmalttia käsittääkseen, että hänen täytyi olla erittäin varovainen
ja välttää epäluuloja tilastaan miehissä, jotka eivät hetkeäkään olisi
epäilleet uhraamasta häntä oman turvallisuutensa takia.

Kun Carlocho siis Pabliton käskystä sitoi kokoon käärityn kaulaliinan
hänen silmilleen ja kytki hänen kätensä, oli hän olevinaan aivan
tunnoton ja mukautui kaikkeen mitä hänelle tehtiin, rauhoittuneena
kaikista näistä varovaisuustoimenpiteistä, jotka osoittivat, että hänen
henkensä ainakin tällä erää oli turvassa.

"Mitä nyt teemme?" kysyi Carlocho.

"Anna parin kolmen miehen kantaa haavoittunut varovasti veneeseen, joka
on muutaman askeleen päässä tästä. Mutta muistakaa, heittiöt, että jos
vähänkin kolhitte haavoittunutta, niin minä ammun luodin päänne läpi."

"Mitä kummaa!" vaquero ei voinut olla lausumatta, katsellen ihmetellen
toveriaan.

"Niin, totta vieköön!" sanoi Pablito kohauttaen olkapäitään. "Koska
olitte niin tuhmia, ettette tappaneet häntä, kun oli tilaisuus, niin
saatte vain syyttää itseänne. Siitä opitte toisella kertaa olemaan
kohteliaita, tai jos mieluummin haluatte, menettelemään kätevämmin
väijymistilaisuudessa."

Carlocho kuunteli silmät suurina tätä omituista selitystä, joka hänestä
tuntui käsittämättömältä, mutta hän kiiruhti kuitenkin noudattamaan
käskyä.

Pablito, Carlocho ja muuan kolmas vaquero veivät siis don Fernandon
veneeseen, jota vastoin muut poistuivat maanteitse, kuljettaen
toveriensa hevoset.

Kolmen tunnin kuluttua oli vanki, jolle hänen saattajansa eivät olleet
lausuneet sanaakaan matkalla, presidiossa ja suljettuna Tiikerikissan
muutamia päiviä sitten väärällä nimellä vuokraamaan taloon, seikka,
josta don Fernando ei tiennyt.

Side silmiltä otettiin pois ja raajat saivat taas liikuntavapautensa.
Mutta hänen huoneeseensa jäänyt naamioitu mies, joka seisoi äänetönnä
kuin muumio, ei jättänyt häntä hetkeksikään pitämästä silmällä.

Haavoittunut, väsyneenä päivän kuluessa kestämistään
mielenliikutuksista ja lisäksi heikontuneena verenvuodosta, toivoi
tällä erää sattuman kautta pääsevänsä siitä ikävästä ja
käsittämättömästä asemasta, missä hän oli; ja sulkien silmänsä,
luotuaan ensin ympärilleen vangeille ominaisen, näennäisesti
hajamielisen, mutta kuitenkin kaikki havaitsevan katseen, vaipui hän
syvään uneen, jota kesti useita tunteja ja joka teki hänen mielensä
täysin rauhalliseksi ja aivan entisen lailla tarkkanäköiseksi.

Vaikka häntä vartioivat henkilöt olivatkin ääneti ja naamioituja,
kohtelivat he häntä kuitenkin kunnioittavasti ja näyttivät kilvan
täyttävän hänen kaikki toivomuksensa ja tyydyttävän hänen pienimmätkin
mielitekonsa.

Hänen tilansa oli oikeastaan varsin siedettävä; eikä siitä sitäpaitsi
puuttunut eräänlaista erikoisuuttakaan. Ja don Fernando, joka parin
päivän kuluttua oli vakuutettu siitä, ettei ensinkään haluttu hänen
henkeään, vaan päinvastoin koetettiin mahdollisimman pian saada hänen
haavansa paranemaan, mukautui viimein urhokkaasti kohtaloonsa,
odotellen parempia aikoja.

Kolmantena päivänä vangiksi joutumisensa jälkeen oli don Fernando,
jonka pienet haavat jo alkoivat arpeutua, noussut vuoteeltaan, osittain
koetellakseen voimiansa, osittain yrittääkseen silmäistä
ulos tutkiakseen, missä hän oli, voidakseen uskaltaa tehdä
pakenemisyrityksen, joka vähitellen alkoi kypsyä hänen mielessään.

Ilma oli ihana, lämmin auringonsäde hypähti iloisesti ikkunasta sisään
ja muodosti leveitä juovia nuoren miehen vankilana olevan makuuhuoneen
lattialle. Hän tunsi olevansa varsin vahva ja yritti astua muutamia
askeleita hellittämättömän vartiansa edessä, jonka leimuavat silmät
eivät jättäneet häntä rauhaan sekunniksikaan.

Äkkiä syntyi kauhea meteli ja tykkien jyrinä tärisytti ikkunanruutuja.

"Mitä tuo merkitsee?" kysyi nuori mies.

Vartia kohautti olkapäitään vastaamatta mitään.

Rätisevä kiväärituli yhtyi tällöin tykkien jyskeeseen. Oli selvää, että
vimmattu taistelu oli käynnissä aivan lähellä.

Vartia, yhä yhtä rauhallisena, sulki ikkunan.

Don Fernando meni hänen luokseen. Miehet katselivat toisiaan hetkisen.
Monta kertaa oli don Fernando jo puhutellut tuota kivenkovaa vartiaa,
onnistumatta saada häneltä mitään vastausta. Hän epäröi sen vuoksi
hetkisen, ennenkuin rohkeni yrittää uudelleen.

"Ystäväni", sanoi hän viimein säyseästi, "mitä tuolla ulkona tapahtuu?"

Mies pysyi mykkänä.

"Vastatkaa minulle taivaan nimessä!" jatkoi don Fernando
itsepintaisesti. "Kysymyksenihän on vähäpätöinen, ettehän te voi rikkoa
ohjeitanne vastaan vastatessanne siihen."

Samassa tuntui melu lähenevän. Nopeita askeleita, yhtyneenä kirkunaan
ja hälinään, kuului aivan läheltä.

Vartia nousi levottomana, veti miekan huotrastaan ja pistoolin vyöstään
sekä meni ovea kohden; mutta tämä tempaistiin äkkiä rajusti auki, ja
sisään syöksyi muuan mies kasvot vääntyneinä ja mitä suurimman pelon
vallassa.

"Pakene, pakene!" huusi hän, "me olemme hukassa."

Vartia viittasi don Fernandoa vetäytymään peremmälle ja asettui
päättävästi ovelle, johon samassa ilmestyi neljä naamioitua, aina
hampaisiin asti aseistettua miestä.

"Takaisin!" sanoi vartia. "Tänne ei pääse kukaan tietämättä
tunnussanaa."

"Siitä saat sen", sanoi muuan tulijoista. Ja pistoolin laukauksella hän
musersi vartian pääkallon.

Vartia kaatui raskaasti suullensa, kirkaisten raivokkaasti.

Nuo neljä miestä astuivat hänen ruumiinsa yli, sitoivat lujasti hänen
toverinsa, joka oli piiloutunut nurkkaan ja vapisi pelästyksissään,
minkä tehtyään eräs heistä meni don Fernandon luo, joka ei käsittänyt
vähääkään tästä omituisesta tapauksesta, ja sanoi hänelle:

"Te olette vapaa, caballero. Tulkaa, teidän täytyy heti lähteä tästä
talosta."

"Keitä te ensiksikin olette", vastasi don Fernando, "te, jotka
esiinnytte pelastajinani?"

"Sitä emme voi teille selittää täällä. Tulkaa nopeasti mukaan", toisti
naamioitu.

"En ennenkuin tiedän keitä olette?"

Toinen teki kärsimättömyyttä ilmaisevan liikkeen ja kumartuen hän
kuiskasi don Fernandon korvaan:

"Mieletön! Ettekö siis tahdo enää nähdä doña Hermosaa?"

Don Fernando punastui.

"Minä seuraan teitä", sanoi hän liikutettuna.

"Kas tässä", sanoi naamioitu mies, "ottakaa nämä pistoolit ja tämä
miekka, kaikki ei ole vielä päättynyt, kenties täytyy meidän
taistella."

"Oh!" sanoi nuori mies iloissaan, "huomaan nyt, että teidät todellakin
on lähetetty pelastamaan minua. Seuraan teitä minne tahdotte." Ja hän
otti aseet, pistäen ne vyöhönsä.

He läksivät huoneesta nopein askelin.

"Mitä!" sanoi don Fernando tultuaan pihalle; "olenko minä todellakin
San Lucarin presidiossa?"

"Ettekö sitä tiennyt?" kysyi hänen kuljettajansa.

"Kuinka minä olisin voinut sitä tietää? Minut on tuotu tänne sidotuin
silmin."

Muutamia täysin satuloituja hevosia seisoi renkaisiin sidottuna.

"Luuletteko voivanne istua hevosen selässä?" kysyi tuntematon.

"Toivoakseni", vastasi don Fernando.

"Se on välttämätöntä", sanoi tuntematon päättävästi.

"Sitten minä teen niin, vaikkapa kuolisin siitä tempusta."

"Hyvä! Nouskaamme sitten selkään ja lähtekäämme."

Juuri kun heidän piti kääntyä kadulle, tuli heitä vastaan kymmenen tai
kaksitoista ratsumiestä täyttä laukkaa. Ne olivat korkeintaan
parinkymmenen askeleen päässä.

"Tuossa on vihollisemme!" sanoi tuntematon matalalla, mutta lujalla
äänellä. "Ohjakset hampaisiin ja hyökkäykseen! Meidän täytyy murtautua
lävitse tai kuolla."

Nuo viisi miestä asettuivat riviin ja ratsastivat täyttä laukkaa
lähestyviä kohti, laukaisten pistoolinsa heitä vastaan aivan läheltä ja
sen jälkeen käyden heidän kimppuunsa sapeleilla.

"Tuhat tulimmaista!" huusi Pablito raivoissaan -- sillä hän juuri oli
vastaantulijoiden johtaja -- "vankini pääsee karkuun."

Ja kääntäen hevosensa hän Iäksi ajamaan takaa don Fernandoa.

Tämä laukaisi pistoolinsa vähentämättä vauhtiaan, ja vaqueron hevonen,
jonka päähän luoti sattui, teki ratsastajineen kuperkeikan.

Pablito nousi aivan rusennuttuna. Ne, jotka niin äkkiä olivat
hyökänneet hänen kimppuunsa, olivat kadonneet.

"Oh, vielä minä heidät löydän!" sanoi hän raivoissaan,

Sillävälin olivat pakolaiset ennättäneet joen rannalle, jossa vene
vartoi heitä.

"Tässä meidän täytyy erota" sanoi tuntematon don Fernandolle, ottaen
naamion kasvoiltaan.

"Estevan!" huudahti don Fernando.

"Minä itse, ystäväni", vastasi majordomo. "Tämä vene vie teidät del
Cormillon haciendaan. Lähtekää viipymättä ja", lisäsi hän kumartuen don
Fernandon korvaan ja antaen hänelle neljään taitteeseen käännetyn
paperin, "lukekaa tämä tarkkaan, kenties voitte vuorostanne tulla
auttamaan meitä."

"Oh, olkaa huoleti, minun täytyy saada maksaa puolestani."

"Hyvästi tai oikeammin näkemiin, ystäväni."

"Kiitoksia! Saanko jälleen nähdä doña Hermosan?"

"Minua on kielletty virkkamasta siitä asiasta mitään."

"Toinen asia sitten: kuka piti minua vankinaan, tiedättekö sen?"

"Kyllä, mutta niitä oli kaksi: Tiikerikissa ja don Torribio Quiroga."

"Ah", sanoi don Fernando rypistäen kulmakarvojaan, "pidän sen
muistissani. Kiitoksia vielä kerta, Estevan!"

Ja viitaten soutajille hän istui veneeseen, joka läksi matkaan hyvää
vauhtia ja katosi pian yön pimeyteen.

Rannalla seisoi kolme henkilöä, jotka levottomin katsein seurasivat
veneen kulkua.

Nämä kolme henkilöä olivat don Estevan Diaz, doña Hermosa ja doña
Manuela.



X.

PUNANAHKOJEN LEIRI.


Don Pedron ja hänen tyttärensä hellän huolenpidon vuoksi oli don
Estevan pian parantunut.

Hänen ensimäinen toimenpiteensä oli ollut, kuten hän oli don
Torribiolle uhannutkin, ilmoittaa hacienderolle sen henkilön nimen,
joka niin raukkamaisesti oli hyökännyt hänen kimppuunsa, ja kenenkä
käsiin don Fernando oli joutunut.

Siitä hetkestä asti oli don Torribio mennyttä miestä don Pedron ja
hänen tyttärensä silmissä.

Tämän alkukostonsa jälkeen oli majordomo lähtenyt hankkimaan tietoja
ystävästään. Sattuma oli suosinut häntä, hänen tavatessaan el Zapoten.
Tuo arvoisa ja tunnollinen vaquero oli sillä kertaa varsin halukas
selittämään kaikki mitä häneltä pyydettiin, sillä hän oli samana aamuna
tavallisen, kiusallisen huonon onnensa vuoksi joutunut aivan
putipuhtaaksi korttipelissä, niin ettei hänellä enää ollut äyriäkään
jäljellä. Muutamilla kätevästi antamillaan kultarahoilla onnistui
majordomon saada tietää kaikki, mitä oli tapahtunut, samoinkuin paikan,
missä don Fernandoa pidettiin piilossa.

Saatuaan tietää, mitä halusi, jätti don Estevan vaqueron siihen
paikkaan ja palasi kiireesti haciendaan. Doña Hermosa ei ollut mikään
tavallinen nainen, Hän oli hyvin tarmokas ja vielä lisäksi hän rakasti
don Fernandoa. Hän päätti vapauttaa hänet, mutta hän ei puhunut siitä
mitään, peläten saattavansa isänsä levottomaksi. Hän vain lausui
toivovansa saada olla päivän tai pari de las Norias'in haciendassa,
johon don Pedro helposti suostui ehdolla; että hän ottaisi mukaansa
lukuisan suojelusjoukon päättäviä ja hyvin aseistettuja peoneja.

Mutta sen sijaan, että olisi mennyt haciendaan, läksikin nuori tyttö
presidioon, jonne hänen onnistui tunkeutua intiaanien huomaamatta.

Päästyään kylään hän ilmaisi suunnitelmansa don Estevanille.

Tämä hämmästyi sitä kylmäverisyyttä, millä nuori tyttö selosti
tekemäänsä suunnitelmaa, jossa ei ainoastaan hänen itsensä, vaan
vieläpä majordomon äidinkin piti olla osallisena.

Kaikki don Estevanin yritykset saada tyttö luopumaan suunnitelmastaan
olivat turhia. Hänen täytyi totella tätä tahtomattaankin.

Kun vene, joka vei pois don Fernandon, oli kadonnut, kääntyi don
Estevan doña Hermosan puoleen.

"Ja mitä nyt aijotte tehdä, señorita?" kysyi hän.

"Nyt", vastasi neito tiukasti, "aijon tunkeutua apachien leiriin
tapaamaan don Torribiota."

Majordomo ei voinut olla säpsähtämättä.

"Siellähän teitä odottaa häpeä ja kuolema!" sanoi hän kolkolla äänellä.

"Ei", vastasi doña Hermosa päättävästi, "vaan kosto."

"Haluatteko te sitä?"

"Minä vaadin sitä."

"Hyvä", sanoi nuori mies, "minä tottelen. Menkää pukeutumaan, minä
saatan itse teidät intiaanileiriin."

Vaihtamatta sanaakaan palasivat kaikki kolme don Pedron taloon, jossa
he asuivat.

Oli keskiyö. Kadut olivat tyhjät. Kuolon hiljaisuus vallitsi
kaupungissa, jota valaisi vanhan presidion loimu, presidion, joka paloi
jo kolmatta päivää, sittenkuin intiaanit olivat sen ensin ryöstäneet ja
sitten sytyttäneet. Intiaanien paholaisen näköiset varjot kuvastuivat
raunioiden ja jäännösten joukossa.

Tultuaan asuinhuoneen luo pysähtyi don Estevan pihalle.

"Ajatelkaa, mitä aijotte tehdä, señorita", sanoi hän. "Mitä hyötyä on
kostamisesta? Suosittunnehan on jo turvassa."

"Niin, mutta hän on ollut vähällä saada surmansa. Mikä on epäonnistunut
kerran, voi onnistua toisella kertaa. Don Torribio on loukannut
kalliimpia tunteitani, päätökseni on tehty, hänen pitää oppia tuntemaan
minkälainen on naisen kosto."

"Eikö mikään voi päätöstänne horjuttaa?"

"Ei mikään", sanoi neito lujalla äänellä.

"Menkää sitten laittautumaan kuntoon, señorita, odotan teitä täällä."

Molemmat naiset menivät sisään, Estevanin asettuessa mietteissään
pääkäytävän rappusille.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauvan. Kymmenen minuutin kuluttua tulivat
naiset taas pihalle.

He olivat puetut täydelliseen apachipukuun, ja kasvoja peittävä maalaus
täydensi ulkomuodon ja teki heidät tuntemattomiksi.

Estevan ei voinut olla huudahtamatta ihmetyksestä, niin täydellinen oli
muutos.

"Totta vie, tehän olette oikeita intiaaninaisia, tiedän mä!"

"Luuletteko kenties", vastasi doña Hermosa ivallisesti hymyillen, "että
don Torribiolla yksinään on erikoisoikeus mielensä mukaan vaihtaa
nahkaa ja muuttaa muotoansa."

"Kuka voi taistella naista vastaan?" sanoi Estevan pudistaen päätään.
"Ja mitä tahdotte nyt minulta?" jatkoi hän.

"Vain vähäpätöisen seikan", vastasi doña Hermosa, "suojelustanne
intiaanien etulinjalle asti."

"Entä sitten?"

"Sitten on muu meidän asianamme."

"Mutta ettehän kai aijo jäädä yksinänne noin vain intiaanien joukkoon?"

"Päinvastoin, meidän täytyy jäädä sinne."

"Äiti kulta", sanoi nuori mies huolissaan, "tahdotko siis antautua
noiden raakojen pakanoiden käsiin?"

"Rauhoitu, poikani", sanoi vanha rouva lempein katsein, "ei minulla ole
mitään vaaraa."

"Mutta kuitenkin..."

"Estevan", keskeytti doña Hermosa nopeasti, "minä vastaan äidistänne."

Majordomo painoi masentuneena päänsä alas.

"No, Jumalan nimeen sitten", sanoi hän hyvin vähän vakuutetun
näköisenä.

"Matkalle", sanoi doña Hermosa kääriytyen huolellisesti viittansa
poimuihin.

Don Estevan kulki etummaisena.

Yö oli pimeä. Sammuvat tulet, joiden ympärillä presidion puolustajat
makasivat ja nukkuivat, levittivät siellä täällä vain himmeätä,
epämääräistä valoaan, riittämätöntä ohjaamaan ketään pimeässä, joka
lisääntyi sen sijaan että se olisi haihtunut.

Kaupunki oli synkän näköinen, ja siellä vallitsi lyijynraskas
hiljaisuus, jonka vain silloin tällöin korppikotkien ja muiden
petolintujen käheät huudot katkaisivat, niiden tapellessa viimeisessä
taistelussa kaatuneiden ruumiista, joista ne raastoivat suuria
lihakappaleita sinne tänne.

Nuo kolme henkilöä kulkivat lujin askelin eteenpäin pirstaleitten
joukossa, milloin kompastuen maata peittäviin muurinpalasiin, milloin
kiiveten ruumiiden yli ja häiriten tiehensä lentelevien ja vihaisesti
kirkuvien petolintujen kamalaa juhla-ateriaa.

He kulkivat siten melkein koko kaupungin halki ja saapuivat vihdoin
lukemattomia kiertoteitä ja tavattomia vaikeuksia kokien eräälle
rintavarustukselle, joka oli vastapäätä intiaanileiriä, mistä aivan
läheltä näkyi valoa välkkyvän ja kuului huutoa ja laulua. Vaihdettuaan
muutaman sanan johtajan kanssa, päästi vartia nuo kolme henkilöä
kulkemaan edelleen. Tultuaan muutamien askelten päähän ulkopuolelle,
pysähtyi don Estevan ja hänen molemmat seuralaisensa tekivät samoin.

"Doña Hermosa", sanoi nuori mies matalalla ja katkonaisella äänellä,
"tässä on nyt intiaanileiri edessämme. Jos minä seuraisin teitä
kauemmaksi, voisi turvani käydä teille vaaralliseksi. Minun täytyy siis
pysähtyä tähän. Muuten teillä on vain muutamia askeleita määränne
päähän."

"Kiitoksia ja näkemiin, Estevan", sanoi nuori tyttö ojentaen hänelle
kätensä.

Nuori mies piti sitä omassaan.

"Señorita", sanoi hän syvällä äänellä, "vielä sananen."

"Puhukaa, ystäväni."

"Kaiken sen nimessä, mikä teille on kalliinta maailmassa, pyydän teitä
luopumaan onnettomuutta tuottavasta suunnitelmastanne. Luottakaa minun
kokemukseeni, vielä on aika -- palatkaa del Cormillon haciendaan, te
ette tiedä, mitkä vaarat teitä uhkaavat."

"Estevan", vastasi nuori tyttö päättävästi, "minkälaisia nuo vaarat
lienevätkin, niin minä uhmaan niitä. Ei mikään voi saada minua
muuttamaan päätöstäni. Näkemiin siis!"

"Näkemiin!" mutisi nuori mies surullisesti.

Doña Hermosa kääntyi ja meni lujin askelin intiaanileiriä kohti. Doña
Manuela epäröi hetkisen, ja heittäytyi äkkiä poikansa syliin, ennenkuin
seurasi jäljessä.

"Ah!" huudahti Estevan kovin liikutettuna, "jää luokseni, äiti kulta,
minä pyydän sinua!"

"Oi!" vastasi vanha rouva jalosti, viitaten doña Hermosaan, "antaisinko
siis hänen uhrautua yksinään?"

Estevan ei vastannut.

Manuela syleili häntä viimeisen kerran, jonka jälkeen hän suurimmalla
ponnistuksella irtaantui poikansa sylistä, joka turhaan koetti pidättää
häntä, ja saavutti yhdellä harppauksella doña Hermosan.

Majordomo katseli levottomasti heidän jälkeensä, niin kauan kuin voi
erottaa heidät pimeässä, johon he pian katosivat.

Silloin päästi hän voimakkaan huokauksen ja palasi pitkin askelin samaa
tietä, jota oli tullutkin, mutisten matalalla äänellä:

"Kunhan ennättäisin ajoissa, niin ettei hän vielä olisi saapunut don
José Kalbrisin luo."

Juuri kun Estevan saapui linnoitukseen, läksi kuvernööri sieltä don
Torribion seurassa. Mutta don Estevan oli niin kiintynyt ajatuksiinsa,
ettei hän huomannut ratsastavia, vaikka he kulkivat niin läheltä, että
miltei hipaisivat häntä.

Tämä turmiollinen sattuma aiheutti auttamattoman onnettomuuden.

Jätettyään don Estevanin kulkivat molemmat naiset eteenpäin umpimähkää
hetkisen, suunnaten kulkunsa edessään näkyvää valoa kohden.

Kuljettuaan vähän matkaa pysähtyivät he huoahtamaan ja rauhoittaakseen
sydäntään, joka tykytti niin, että oli halkeamaisillaan.

Nyt kun vain muutama askel erotti heidät intiaanien telteistä,
huomasivat he yrityksensä koko vaaran ja hurjuuden, ja niin
päättäväisiä kuin olivatkin, tunsivat naiset tahtomattaankin
rohkeutensa horjuvan ja sydämensä hyytyvän kauhusta, ajatellessaan sitä
kamalaa murhenäytelmää, jonka pääosaa he menivät esittämään.

Kumma kyllä tuki juuri Manuela nyt seuralaistaan, joka oli
menettämäisillään rohkeutensa.

"Señorita", sanoi hän, "nyt on minun vuoroni olla johtajana. Jos
tahdotte seurata ohjeitani, niin luullakseni voimme torjua meitä
uhkaavat monet vaarat."

"Puhu", vastasi doña Hermosa, "minä kuuntelen sinua, imettäjäni."

"Meidän on ensiksikin jätettävä nämä viittamme, jotka peittävät
vaatteemme ja joista meidät heti tunnettaisiin valkoisiksi."

Näin sanoen hän riisui viittansa, heittäen sen kauas luotaan. Doña
Hermosa seurasi epäröimättä hänen esimerkkiään.

"Kulkekaa nyt rinnallani", jatkoi Manuela; "mitä tahansa tapahtuukin,
niin älkää ollenkaan pelätkö, älkääkä puhuko sanaakaan, sillä silloin
olemme auttamattomasti hukassa."

"Hyvä!" sanoi nuori tyttö.

"Me olemme", jatkoi Manuela, "kaksi intiaaninaista, jotka olemme
tehneet Wacondahille lupauksen haavoittuneen isämme paranemiseksi.
Oletko käsittänyt minut? Ennen kaikkea et saa puhua sanaakaan."

"Eteenpäin, ja suojelkoon Jumala meitä."

"Tapahtukoon niin", vastasi Manuela, tehden hurskaana ristinmerkin.

He läksivät jälleen kulkemaan.

Viiden minuutin kuluttua he olivat intiaanileirissä.

Intiaanit olivat, meksikolaisista helposti saadun voittonsa hurmaamina,
antautuneet hilpeän ilon valtaan.

Kaikkialla vain laulettiin ja tanssittiin.

Muutamia tynnyreitä paloviinaa, jotka oli löydetty presidiosta ja
lähellä olevista ryöstetyistä haciendoista, oli laahattu leiriin ja
avattu.

Tavaton epäjärjestys, kuvaamaton, ihmeellinen sekasotku vallitsikin sen
vuoksi intiaanien kesken, jotka juovuksissa ovat rutihulluja ja voivat
silloin tehdä mitä suurimpia ilkivaltaisuuksia.

Päällikköjen vallasta ei välitetty. Muuten olivatkin useimmat heistä
samanlaisessa tilassa kuin heidän soturinsakin, eikä ole
epäilemistäkään, että jos San Lucarin asukkailla olisi ollut
riittävästi väkeä yllättääkseen intiaanit, niin olisivat he voineet
panna toimeen kauhean verilöylyn noiden petojen keskuudessa, jotka
olivat tolkuttomasti juopuneina ja tällöin kykenemättömiä puolustamaan
itseään.

Tämän epäjärjestyksen johdosta onnistui molempien naisten huomaamatta
päästä leirilinjan ohi. Sykkivin sydämin ja jäsenet pelosta vavisten,
mutta rauhallisen ja vakavan näköisinä luikertelivat he nyt
sisiliskojen tavoin joukkojen keskellä, kulkien huomaamatta ohi
juopottelijoiden, joita tölmi heitä vastaan joka askeleella, ja
koettivat umpimähkään, luottaen sallimukseen ja onneensa, noiden sikin
sokin pystytettyjen telttojen joukosta löytää sen, joka oli suuren
valkonaaman asuntona.

He olivat sillä tavoin umpimähkään harhailleet ympärinsä jo hyvän
aikaa, joutumatta pulaan. Menestyksen rohkaisemina he olivat melkein
unohtaneet pelkonsa, ja toisinaan he vaihtoivat rohkaisevan silmäyksen,
kun äkkiä muuan jättiläismäinen intiaani tarttui doña Hermosan vyöhön
ja nostaen hänet maasta suuteli häntä voimakkaasti kaulaan.

Tämän odottamattoman loukkauksen johdosta kirkaisi tyttö pelästyneenä
ja vapautui tavattomalla ponnistuksella intiaanista, jonka hän
voimakkaasti työnsi luotaan.

Villi horjahti taaksepäin juopuneilla jaloillaan ja kaatui pitkäkseen,
huudahtaen raivoisasti, mutta nousi melkein heti ja syöksyi kuin
jaguari tyttöä kohti.

Manuela heittäytyi nopeasti väliin.

"Takaisin!" sanoi hän pannen päättävästi kätensä intiaanin rinnalle,
"tämä nainen on minun sisareni."

"Korppikotka on soturi, joka ei suvaitse loukkausta", vastasi villi
rypistäen kulmakarvojaan ja paljastaen veitsensä.

"Aijotko siis tappaa hänet!" huudahti Manuela pelästyneenä.

"Aijon, minä aijon tappaa hänet", vastasi villi, "ellei hän suostu
seuraamaan minua telttiini. Hänestä tulee päällikön vaimo."

"Sinä olet hullu", vastasi Manuela, "telttisi on täysi, siellä ei enää
ole tilaa tulelle."

"Siellä on tilaa vielä kahdelle", vastasi intiaani. "Ja koska tuo
nainen on sisaresi, niin saat sinä seurata mukana."

Tämän äänekkään sanasodan johdosta oli joukko intiaaneja kerääntynyt
molempien naisten ympärille, jotka huomasivat joutuneensa piirin
keskelle, mistä heidän oli mahdoton päästä pois.

Manuela arvioi katseellaan heitä uhkaavan vaaran suuruuden; hän näki
tuhon tulevan.

"No niin!" toisti Korppikotka, tarttuen vasemmalla kädellään doña
Hermosan hiuksiin, jotka hän kääri ranteensa ympäri, ja heiluttaen
veistään, hän karjui "tahdotteko seurata minua telttiin, sisaresi ja
sinä?"

Doña Hermosa oli vaipunut kasaan. Puoleksi maahan viskattuna odotti hän
silmät ummessa kuoliniskua.

Manuela suoristihe, hänen silmänsä syöksivät tulta ja päättävästi
tarttuen korppikotkan käsivarteen hän huusi kovalla äänellä:

"No koska välttämättä niin tahdot, sinä koira, niin täyttyköön
kohtalosi! Katso minua, Wacondah ei salli rankaisematta solvattavan
orjattariaan."

Aina tähän asti oli Manuela koettanut mahdollisimman tarkkaan pitää
kasvonsa varjossa, jottei kukaan erottaisi hänen kasvonpiirteitään.
Mutta nyt hän asettui niin, että valo lankesi suoraan hänen
kasvoihinsa.

Nähdessään kasvojen eriskummallisen maalauksen huudahtivat intiaanit
hämmästyneinä ja väistyivät taaksepäin, pelon valtaamina.

Manuela hymyili voittonsa johdosta; hän tahtoi tehdä sen täydelliseksi.

"Wacondahin valta on rajaton", sanoi hän: "voi sitä, joka tahtoo
vastustaa hänen aikomuksiaan! Hän juuri lähettää minut. Takaisin,
kaikki!"

Ja tarttuen doña Hermosan käsivarteen, joka tuskin oli tointunut
kauheasta mielenliikutuksestaan, meni hän päättävästi erästä piirin
laitaa kohti.

Intiaanit epäröivät hetkisen. Manuela ojensi kätensä käskevästi, ja
voitetut intiaanit väistyivät oikealle ja vasemmalle, päästäen naiset
vapaasti kulkemaan.

"Minä olen ihan kuolemaisillani", kuiskasi doña Hermosa.

"Rohkeutta!" kuiskasi Manuela takaisin, "me olemme pelastetut."

"Ohhoh!" sanoi pilkallinen ääni, "mitä täällä on tekeillä?" Ja muuan
mies asettui molempien naisten eteen silmäillen heitä ivallisesti.

"Poppamies!" mumisivat intiaanit, ja rauhoittuneina noitansa
läsnäolosta kasaantuivat he jälleen vankien ympärille.

Manuela vapisi ja tunsi epätoivoa, nähdessään viekkautensa tulokset
menneen tyhjään. Tuo urhokas nainen tahtoi kuitenkin yrittää vielä
kerran.

"Wacondah rakastaa intiaaneja", sanoi hän, "juuri hän lähettää minut
apachisoturien poppamiehen luo."

"Tokkohan", vastasi noita leikillisellä äänellä, "ja mitä tahtoo hän
minulta?"

"Sitä ei saa kuulla kukaan muu kuin sinä."

"Ooah!" sanoi poppamies lähestyen Manuelaa, jonka olalle hän laski
kätensä, katsellen häntä terävästi; "minkä todisteen annat minulle
siitä tehtävästä, jonka kaikkivaltias henki on antanut sinulle?"

"Tahdotko pelastaa minut?" kysyi Manuela nopeasti matalalla äänellä.

"Se riippuu", vastasi toinen kiiluvin silmin katsellen tyttöä, "se
riippuu hänestä."

Doña Hermosa pidättyi ilmaisemasta inhoaan.

"Kas tässä", sanoi Manuela, ojentaen noidalle doña Hermosan ranteita
kaunistavat kallisarvoiset, jalokivillä koristetut rannerenkaat.

"Ooah!" sanoi noita, piiloittaen ne poveensa, "ne ovat kauniita, mitä
tahtoo äitini?"

"Ensiksikin päästä eroon noista miehistä."

"Entä sitten?"

"Vapauta meidät ensin."

"Tapahtuu kuten tahdot."

Intiaanit olivat seisoneet liikkumattomina, toimettomina katselijoina
voimatta kuulla tätä lyhyttä keskustelua. Noita kääntyi heidän
puoleensa kasvot kauhun vääntäminä.

"Paetkaa!" sanoi hän peloittavalla äänellä; "tämä nainen tuottaa
onnettomuutta. Wacondah vihastuu; paetkaa, paetkaa!"

Intiaanit, jotka tunsivat olevansa levollisia vain poppamiehensä
turvissa, mutta nyt näkivät, että tämän oli vallannut heille
käsittämätön kauhu, syöksyivät sikin sokin pakoon ja hajaantuivat ilman
muuta joka taholle.

Kun he olivat kadonneet intiaanitelttojen taakse, sanoi poppamies
naisille:

"No niin, uskotteko, että minä voin suojella teitä?"

"Uskomme", vastasi Manuela, "ja minä kiitän isääni, hän on yhtä mahtava
kuin viisaskin."

Tyydytettyä ylpeyttä ilmaiseva hymyily leikki viekkaan intiaanin
ohuilla huulilla.

"Minä voin myös kostaa niille, jotka pettävät minut", sanoi hän.

"En minä aijokaan koettaa pettää isääni", vastasi Manuela.

"Mistä valkoinen sisareni tulee?" kysyi intiaani,

"Ensimmäisen miehen arkista", vastasi Manuela, katsoen miestä suoraan
silmiin.

Poppamies punastui.

"Tyttärelläni on kuguarin kaksiosainen kieli", sanoi hän. "Pitääkö hän
minua iguanisisiliskona, joka antaa pettää itsensä kuin vanha akka?"

"Kas tässä kaulaketju", sanoi Manuela ojentaen intiaanille
kallisarvoisen helmikaulakoristeen, "jonka Wacondah on antanut
toimekseni jättää apachien jumalalliselle papille."

"Ooah!" sanoi poppamies, "tyttäreni ei voi valehdella, hän on viisas.
Minkä palveluksen voin vielä tehdä hänelle?" lisäsi hän ja pani
kaulaketjun, katsahdettuaan siihen, tekemään seuraa rannerenkaalle.

"Tahdon, että isäni vie minut suuren valkoisen päällikön telttiin,
hänen, joka taistelee apachisoturien riveissä."

"Tyttäreni haluaa puhua valkonaaman kanssa?"

"Niin haluan."

"Tuo soturi on viisas päällikkö, ottaakohan hän vastaan naisia?"

"Älköön isäni olko levoton siitä, minun täytyy puhua suuren päällikön
kanssa vielä tänä yönä."

"Hyvä, äitini saa puhua hänen kanssaan, mutta tämä toinen nainen?"
lisäsi hän, osoittaen doña Hermosaa.

"Tämä nainen", vastasi Manuela, "on Tiikerikissan ystävä, hänelläkin on
asiaa päällikölle."

Poppamies pudisti päätään.

"Onko soturien kehrättävä villoja, koska naiset käyvät sotaa ja
asettuvat neuvottelutulen ääreen?"

"Isäni erehtyy", vastasi Manuela, "päällikkö rakastaa sisartani."

"Ei", vastasi intiaani.

"Kas niin", lausui Manuela kärsimättömänä poppamiehen vastaväitteistä,
"kieltääkö isäni viemästä minua suuren päällikön telttiin? Varokoon hän
itseään, päällikkö odottaa meitä."

Poppamies katsoi häneen läpitunkevasti, mutta Manuela kesti sen,
luomatta silmiään alas.

"Hyvä!" sanoi intiaani, "äitini ei ole valehdellut, seuratkoon hän
minua."

Ja asettuen molempien naisten väliin sekä tarttuen kummankin
ranteeseen, hän vei heidät sekasotkuisten leirisokkeloiden läpi.

Intiaanit, joita he matkalla tapasivat, väistyivät osoittaen selviä
kauhun merkkejä.

Poppamies ei ollut pahoillaan tapahtumasta, sillä paitsi hänelle tästä
tullutta hyötyä, olivat sen seuraukset omiansa vahvistamaan hänen
valtaansa herkkäluuloisten ja taikauskoisten intiaanien silmissä, sillä
nämä luulivat, että Wacondah todella oli vaikuttanut häneen. Sen vuoksi
loistikin hänen naamansa tyytyväisyydestä.

Noin neljännestunnin ajan marssittuaan edestakaisin, tulivat he erään
teltan luo, jonka edustalle oli pystytetty yhdistyneiden heimojen totem
[merkitsee eläintä, jota heimo pitää pyhänä; tässä lippua, jossa on
pyhän eläimen kuva], tulipunaisilla ripsuilla varustettujen keihäitten
ympäröimänä ja neljän sotilaan vartioimana.

"Tässä se on", sanoi poppamies Manuelalle.

"Hyvä!" vastasi tämä; "sallikoon isäni meidän mennä sisään yksinämme."

"Onko minun erottava teistä?"

"On, mutta isäni voi vartoa meitä ulkopuolella."

"Minä odotan", vastasi poppamies lyhyesti, katsahtaen epäluuloisesti
naisiin.

Poppamiehen viittauksesta päästivät teltin edustalla olevat vartiat
naiset vapaasti kulkemaan.

He astuivat sisään sykkivin sydämin. Teltti oli tyhjä.

He huokasivat helpotuksesta. Don Torribion poissaolo antoi heille
tilaisuuden valmistautua siihen kohtaukseen, jota doña Hermosa toivoi
hänen kanssaan.

Poppamies oli jäänyt seisomaan teltin ovelle. Tämä mies, joka vähän
aikaa sitten oli kohotettu tähän arvoon Tiikerikissan vaikutuksesta,
oli hänen varjonsa ja toimi hänen vakoojanaan.



XI.

LUOPIO.


Don Torribio Quiroga ja don José Kalbris hoputtivat hevosiaan
päästäkseen mahdollisimman pian presidion alueen ulkopuolelle.

Kuvernööri oli onnellinen sen avustuksen johdosta, jonka maakunnan
päällikkö hänelle lähetti.

Hän ei epäillyt tulossa olevien vaquerojen avulla helposti voivansa
pakottaa intiaanit luopumaan piirityksestä. Vieläpä hän toivoi voivansa
käyttää tilaisuutta hyväkseen antaakseen apacheille, noille ikuisille
Meksikon rajaseutujen hävittäjille, niin perinpohjaisen läksytyksen,
etteivät he pitkään aikaan uskaltaisi yrittää tunkeutua liittovaltojen
alueelle.

He saapuivat rintavarustukselle, jota vartioi melkoinen joukko hyvin
aseistettuja vaqueroja ja kaupunkilaisia.

"Meidän täytyy kulkea tästä läpi", sanoi don Torribio kuvernöörille.

"Niinkuin haluatte."

"Yö on pimeä", jatkoi don Torribio, "suuria joukkoja kuljeskelevia
intiaaneja on hajaantuneina koko seutukunnalle. Saamme todennäköisesti
ratsastaa penikulman tai pari, ennenkuin tapaamme väkemme. Luulen sen
vuoksi, ettei ole varsin viisasta uskaltaa aivan yksinämme niin kauaksi
kaupungista."

"Huomautuksenne on varsin oikea", vastasi don José. "Ymmärrättehän, te
olette presidion kuvernööri", jatkoi don Torribio hymyillen
epämääräisesti. "Jos punanahat hyökkäisivät kimppuumme ja vangitsisivat
teidät, niin sillä olisi hyvin vakavat seuraukset. Minä en välitä
itsestäni, sillä minun vangitsemisestani olisi intiaaneilla vähän
hyötyä, mutta teidän laitanne on toinen. Kehoitan teitä siis tarkoin
harkitsemaan kaiken, ennenkuin lähdemme etemmäksi. Mitä sanotte tästä?"

"Sanon, että olette oikeassa, kunniani kautta, ja että se olisi
anteeksiantamatonta varomattomuutta."

"Siis..."

"Siis luullakseni teemme viisaimmin, että otamme turvajoukon."

"Niin", vahvisti don Torribio, "siten voimme olla rauhallisia, eikö
niin? Kuinka monta miestä otamme?"

"Oh, kymmenkunta korkeintaan."

"Pyh! Ottakaamme kaksikymmentä; eihän tiedä ketä kohtaamme tiellä tähän
aikaan yöllä. Voimmehan tavata satakunta intiaania. Täytyy voida pitää
puoliaan niitä vastaan."

"Olkoon menneeksi sitten kaksikymmentä, koska niin tahdotte", vastasi
don José hyväntahtoisesti, "Ja olkaa ystävällinen sekä valitkaa näin
ollen ne itse."

"Olkaa huoletta", vastasi don Torribio hymyillen väkinäisesti.

Hän ratsasti nyt vartioston luo, joka kuvernöörin saapuessa oli
asettunut valmiiksi, ja erotti kaksikymmentä ratsastajaa, jotka hänen
määräyksestään heti järjestäytyivät hänen taakseen.

"Nyt voimme lähteä, milloin haluatte, kuvernööri."

"Eteenpäin siis!" vastasi tämä kannustaen hevostaan.

Turvajoukko läksi liikkeelle samalla. Don José Kalbris ja don Torribio
Quiroga ratsastivat muutamia askeleita edellä.

Kaikki kävi hyvin noin kolmeneljännestuntia. Tämän kuluttua alkoi
kuvernööri tuntea epämääräistä levottomuutta, huolimatta don Torribion
vireillä pitämästä vilkkaasta keskustelusta. Viimemainittu tekikin
parhaansa keksiäkseen sukkeluuksia ja ponnisti kykyänsä mahdollisimman
paljon, miellyttääkseen don Joséta.

"Anteeksi, eversti", sanoi kuvernööri toverilleen, pysäyttäen hänet
äkkiä, "mutta eikö teistäkin tunnu merkilliseltä, kuten minustakin,
ettei niitä, joita menemme tapaamaan, vielä näy?"

"Ei ensinkään, señor", vastasi don Torribio. "Kenties päällikkyyttä
hoitava kapteeni ei ole ennen takaisin saapumistani uskaltanut lähteä
teille, joita hän ei tunne."

"Mahdollista kyllä", sanoi kuvernööri hetken mietittyään.

"Minusta se on todennäköistä", vastasi don Torribio, "ja siinä
tapauksessa on meillä vielä vain penikulma kuljettavana, ennenkuin
tapaamme heidät."

"Eteenpäin siis."

He läksivät jälleen ajamaan, mutta nyt kävi kulku hiljaisuuden
vallitessa. Molemmat henkilömme näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin.

Tuon tuostakin kohotti don Torribio päänsä ja silmäili tutkivasti
ympärilleen.

Äkkiä kuului kaukaa hevosen hirnuntaa.

"Mitä se oli?" kysyi don Torribio.

"Oh!" vastasi kuvernööri, "luultavasti ne, joita etsimme."

"Kenties?" virkkoi toinen; "joka tapauksessa on paras olla varuillaan."

Ja viitattuaan kuvernööriä vartomaan paikallaan kannusti hän hevostaan
ja katosi pian pimeään.

Päästyään yksikseen vähän matkan päähän don Torribio hyppäsi hevosen
selästä, painoi korvansa maahan ja kuunteli.

"Hitto vieköön!" mutisi hän, nousten taas nopeasti ja heittäytyen
satulaan. "Meitä ajetaan takaa, ei saa hukata hetkeäkään. Olisiko tuo
Estevan lurjus todellakin tuntenut minut?"

"No niin?" kysyi kuvernööri heti don Torribion palattua, "mitä se on?"

"Ei mitään", vastasi don Torribio, "ei mitään, joka teitä huvittaisi."

"Siinä tapauksessa...?"

"Siinä tapauksessa", vastasi don Torribio, tarttuen vasemmalla
kädellään kuvernöörin käsivarteen ja huutaen peloittavalla äänellä:
"Don José Kalbris, antautukaa, te olette vankini!"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi vanha sotilas säpsähtäen. "Oletteko hullu,
don Torribio?"

"Älkää sanoko minua enää don Torribioksi, señor", sanoi nuori mies
synkästi. "Minä olen nyt nimetön ja isänmaaton heittiö, jonka
kostonhimo on ajanut apachien joukkoon."

"Kavallusta!" huusi kuvernööri. "Tänne sotamiehet, puolustakaa
everstiänne!"

"Nämä miehet eivät puolusta teitä, don José, ne ovat minulle
uskollisia. Antautukaa, sanon minä!"

"En, minä en antaudu!" vastasi kuvernööri päättävästi. "Don Torribio,
tai ken olette, te olette lurjus!"

Ja pannen hevosen hypähtämään sivulle, hän vapautui nuoren miehen
otteesta ja paljasti miekkansa.

Usean hevosen nelistys kuului kaukaa.

"Ah!" sanoi kuvernööri, virittäen pistoolinsa, "olisiko tulossa apua?"

"Kyllä", vastasi don Torribio kylmästi, "mutta se tulee liian myöhään."

Hänen käskystään ympäröivät vaquerot kuvernöörin, jonka kimppuun he
kaikki hyökkäsivät yht'aikaa.

Kahdella pistoolin laukauksella kaatoi don José kaksi heistä maahan.

Nyt syntyi kauhea käsirysy pimeässä.

Don José, tietäen ettei hänellä ollut mitään pelastumisen
mahdollisuutta ja päättäen myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin,
teki ihmeitä. Pakottaen hevosensa nousemaan pystyyn oikealle ja
vasemmalle, väisti hän kaikki häntä vastaan tähdätyt iskut, ja jakeli
lyöntejään tuohon sekavaan joukkoon, joka hurjasti huutaen surisi hänen
ympärillään.

Sillävälin kasvoi lähestyvien ratsastajien aiheuttama jyminä joka hetki
ja hevosten nelistys kumisi kuin ukkonen maata vasten.

Don Torribio huomasi, että hänen täytyi päästä ratkaisuun, ellei hän
tahtonut päästää saalista käsistään. Pistoolin laukauksella musersi hän
kuvernöörin hevosen pään.

Don José vieri maahan, mutta nousten nopeasti hän yritti iskeä
sapelilla luopiota, joka kuitenkin väisti iskun hyppäämällä syrjään.
Sitten asetti kuvernööri pistoolinsa suun ohimolleen ja lausui:

"Minunlaiseni mies ei antaudu sellaisille koirille kuin te olette. Kas
tässä, villipedot, nyt voitte tapella ruumiistani."

Ja hän ampui luodin päänsä läpi. Samassa paukahti useita laukauksia ja
joukko ratsastajia syöksyi vihurin tavoin vaqueroja kohti.

Majuuri Barnum ja Estevan olivat saapuvien johtajina. Taistelu kesti
vain muutamia sekunteja. Don Torribion annettua merkin vihellyspillillä
vaquerot kääntyivät ympäri ja hajaantuivat joka taholle. Pian he
katosivat pimeään.

Seitsemän tai kahdeksan ruumista makasi paikalla.

"Mitä on tehtävä?" sanoi majuuri Barnum.

"Olemme tulleet liian myöhään", vastasi Estevan huolissaan, "don José
on antanut ennen surmata kuin vangita itsensä."

"Niin", sanoi majuuri, "hän oli urhoollinen soturi. Mutta mitenkä
saamme nyt käsiimme nuo hornanhenget, voidaksemme tietää mitä on
tehtävä?"

"Ei maksa vaivaa välittää niistä, ne ovat jo leirissään. Mutta ellen
aivan paljon erehdy, niin saamme pian arvoituksen ratkaistuksi.
Odottakaahan."

Majordomo hyppäsi hevosen selästä ja katkaisi puukollaan oksan noista
pihkaisista kuusista, joita kasvaa niin runsaasti tässä maassa. Hän
iski tulta ja pian oli hänellä soihtu valmiina.

Tuon punertavan, lekkuvan liekin valossa alkoi hän nyt, majuurin
seuraamana, tarkastaa maassa makaavia hengettömiä ruumiita.

Heidän ei tarvinnut etsiä kauan. Kuvernööri makasi siinä pää kamalasti
rikki ammuttuna ja pitäen vielä kädessään tuhoisaa asetta. Kasvojen
ilme osoitti vielä ylpeätä uhmaa ja lannistumatonta rohkeutta.

"Tuossa hän on!" sanoi Estevan.

Majuuri ei voinut pidättää kyyneleitään, jotka hiljaa vierivät hänen
päivettyneillä kasvoillaan.

"Niin", mutisi hän, "hän kuoli kuin soturin tulee, kasvot vihollista
kohti, mutta ah, hän joutui ansaan petoksen uhrina ja sai surmansa
omanheimoisensa henkilön kautta. Silläkö tavalla piti vanhan ystäväni
lopettaa päivänsä!"

"Jumala tahtoi niin", vastasi don Estevan syvämietteisesti.

"Niin", sanoi majuuri, "meidän on nyt vain täytettävä velvollisuutemme,
niinkuin hän täytti omansa."

He nostivat ruumiin maasta ja asettivat sen hevosen selkään, jonka
jälkeen pieni joukko masentunein mielin palasi presidioon.

Sillävälin oli don Torribio erittäin äkeissään. Hänen suunnitelmansa
oli epäonnistunut. Hän ei halunnut kuvernöörin kuolemaa, sillä se ei
hyödyttänyt häntä ensinkään, vaan päinvastoin vahingoitti, koska se
yllytti meksikolaisia kostoon ja tekemään vastarintaa viimeiseen
hengenvetoon asti sekä antamaan haudata itsensä presidion raunioihin
mieluummin, kuin antautumaan verenhimoisille vihollisilleen. Hän oli
sen sijaan tahtonut anastaa don Josén ja pitää hänet vankinaan,
voidakseen sitten neuvotella asukkaiden kanssa.

Mutta vanhan sotilaan ponteva vastarinta ja hänen päätöksensä ampua
ennemmin luoti otsaansa kuin antautua, oli pilannut kaikki don
Torribion suunnitelmat. Niinmuodoin hänen toveriensa ollessa hyvillä
mielin keskenään siitä, mitä he pitivät onnistumisena, mutta joka
hänelle oli tappio, palasi hän leiriin synkkänä ja tyytymättömänä.

Manuela ja doña Hermosa olivat käyttäneet päällikön poissaoloa
riisuakseen intiaanipukunsa ja pukeutuakseen omaan pukuunsa.

Kun don Torribio saapui telttaansa, astui hänen eteensä poppamies, joka
ei ollut poistunut, laskettuaan naiset sisään.

"Mitä sinä tahdot?" kysyi don Torribio.

"Suokoon isäni anteeksi", vastasi poppamies kunnioittavasti, "mutta
leiriin on yöllä tullut kaksi naista."

"Mitä se minua liikuttaa?" keskeytti päällikkö kärsimättömästi.

"Nämä naiset, vaikkakin intiaaninaisten puvussa, ovat valkoisia", sanoi
poppamies korostaen sanojaan.

"No, mitä se minuun kuuluu? Ne ovat luultavasti vaqueronaisia."

"Ei", vastasi poppamies, pudistaen päätään, "siksi ovat heidän kätensä
liian valkeat ja jalkansa liian pienet."

"Vai niin!" sanoi päällikkö, jonka mieltä nämä sanat alkoivat
kiinnittää. "Ja kuka on ottanut heidät vangiksi?"

"Ei kukaan, he ovat tulleet itsestään."

"Itsestäänkö?"

"Niin, heillä on, kuten he väittävät, tärkeitä asioita ilmoitettavana
isälleni."

"Ah", sanoi päällikkö, luoden läpitunkevan katseen poppamieheen, "ja
kuinka isäni sen tietää?"

"Minä juuri olen suojellut heitä ja tuonut heidät isäni telttiin."

"He ovat siis tuolla sisässä?"

"Niin, ovat olleet jo lähes tunnin ajan."

Don Torribio otti taskustaan muutamia kultarahoja ja ojensi ne
poppamiehelle.

"Kiitän veljeäni siitä, mitä hän on tehnyt", sanoi hän liikutettuna,
"hän on menetellyt oikein."

Poppamies kumarsi irvistäen kuin apina.

Don Torribio hyökkäsi telttiä kohti ja kohotti nopeasti sen oviverhoa.
Hän ei voinut olla huudahtamatta ilosta ja hämmästyksestä, tuntiessaan
doña Hermosan.

Tämä hymyili.

"Mitä tämä merkitsee?" mietti don Torribio.

Ja hän kumarsi kohteliaasti nuorelle tytölle.

Doña Hermosa ei voinut olla ihailematta nuorta miestä. Hänen komea
univormunsa sopi hänelle erinomaisesti. Samalla kuin hänen
miehekkyytensä siinä esiintyi edullisesti kasvoihin ja vartaloon
nähden, antoi se hänelle myös jonkunlaisen majesteetillisen leiman,
jonka vaikutus oli selittämätön.

"Millä nimellä saan puhutella teitä, caballero?" sanoi doña Hermosa,
viitaten don Torribiota istumaan viereensä.

"Sanokaa minua miksi vain tahdotte, señorita", vastasi nuori mies
kunnioittavasti; "jos puhuttelette minua espanjan kielellä, niin
sanokaa minua don Torribioksi, jos taas haluatte puhua intiaanien
kieltä, niin apachit tuntevat minut vain nimellä Kirottu", lisäsi hän
surullisesti.

"Mistä johtuu tuo kauhea nimitys?" kysyi doña Hermosa.

Syntyi hetken äänettömyys.

Kumpikin silmäili toistaan tarkkaavasti.

Doña Hermosa mietti sopivaa tilaisuutta saadakseen puhua tulonsa
tarkoituksesta. Don Torribio taas tuumi, mikä oli voinut saada tytön
lähtemään hänen luokseen.

Don Torribio alkoi puhua ensin.

"Tarkoittaako käyntinne todellakin minua, señorita?" sanoi hän.

"Ja ketä muuta se sitten tarkoittaisi?" vastasi tyttö.

"Suonette anteeksi sopimattoman itsepintaisuuteni", jatkoi don
Torribio, "mutta se, mitä minulle tällä hetkellä tapahtuu, on niin
erikoista, että minun on vaikea, vaikkakin näen teidät ja kuulen
puheenne, uskoa niin suurta onnea... kaikki tämä tuntuu minusta unelta,
ja minä pelkään herääväni."

Nämä naiskohteliaisuudet lausuttiin sellaisella äänellä, kuin olisi don
Torribio ollut vieraissa don Pedro de Lunan luona, äänellä, joka yhä
lisäsi tämän kohtauksen omituisuutta, siinä määrin se oli ristiriidassa
sen ympäristön ja paikan kanssa, missä he olivat.

"Oh, hyvä Jumala", sanoi doña Hermosa yhtä kevyellä äänensävyllä kuin
don Torribiokin, "minä vapautan teidät ihmettelystänne ja riisun teidän
nähtenne tuon noidanhaahmoni, jossa melkein luulette minun nyt
esiintyvän."

"Siitä huolimatta te jäätte minun lumoojattarekseni", vastasi don
Torribio hymyillen.

"Te olette imartelija. Jos koko tässä asiassa on joku noita olemassa,
niin on se Estevan raukka, joka, kun hän tiesi minun välttämättä
tahtovan tavata teidät, ilmoitti minulle, missä se kävisi päinsä. Siis
jos teillä on annettavana joku noidanpalkinto, niin antakaa se
Estevanille, sillä hän yksin on oikeutettu sen saamaan."

"En unhota tehdä niin sopivan tilaisuuden sattuessa", sanoi don
Torribio, jonka otsa synkkeni. "Mutta palatkaamme kaikin mokomin
teihin, sillä vain te olette harrastukseni esineenä. Saatuani onnen
nähdä teidät, josta onnesta olen teille ikuisesti kiitollinen,
sallittanee minun kysyä, mitä erinomaista seikkaa minun on kiittäminen
siitä suosiosta, joka tulee osakseni ja jota turhaan koetan selittää."

"Ooh, se on varsin yksinkertainen seikka", vastasi neito, katsahtaen
terävästi don Torribioon.

Nuori mies kumarsi vastaamatta, ja doña Hermosa jatkoi:

"Minun ikäiseni ja ennen kaikkea minun asemassani oleva nuori tyttö",
sanoi hän lujalla äänellä, "ei rohkene ottaa niin... sanokaamme...
tavatonta askelta, kuin minun nyt uskaltamani, ilman tärkeitä syitä."

"Siitä olen vakuutettu."

"Mitkä syyt voivat nyt olla kyllin tärkeät saadakseen naisen
syrjäyttämään sukupuolensa synnynnäisen kainouden ja panemaan alttiiksi
maineensa? On olemassa vain yksi. Kun hänen sydämensä harrastukset ovat
kysymyksessä, kun hänen rakkautensa tulee väliin... Puhunko kyllin
selvästi, don Torribio? Alatteko ymmärtää minua?"

"Kyllä, señorita", vastasi don Torribio liikutettuna.

"Viime kerralla tavatessamme otti isäni teidän minun
sulhasenani vastaan kenties liian epäkohteliaasti. Mielettömänä
mustasukkaisuudesta, luullen liittomme puretuksi, raivoissanne isälleni
ja minulle te jätitte jonkun minuutin kuluttua hyvästi ja vetäydyitte
pois viha ja raivo sydämessänne."

"Serkku hyvä, minä vakuutan..."

"Minä olen nainen, don Torribio; meillä naisilla on vaisto, joka ei
koskaan petä -- luuletteko, että minä, joka olin aiottu morsiameksenne,
en ollut aavistanut teidän minua kohtaan tuntemaanne rakkautta?"

Nuori mies katseli häntä selittämätön ilme kasvoillaan.

"Muutamia päiviä myöhemmin", jatkoi doña Hermosa, "joutui don Fernando
Carril väijytyksen uhriksi ja jäi kuolleena paikalle. Miksi teitte
niin, don Torribio?"

"En tahdo kieltää, señorita, että olen koettanut kostaa sille, jota
pidin kilpakosijanani -- mutta minä vakuutan, etten ole käskenyt tappaa
häntä."

"Tiesin sen", sanoi doña Hermosa kunnioittavasti. "Teidän ei tarvitse
puhdistautua."

Don Torribio katsoi häneen käsittämättä mitään.

Neito jatkoi hymyillen:

"Luulemanne kilpakosija ei ollutkaan sellainen. Tuskin olitte lähtenyt
haciendasta, kun minä tunnustin isälleni, että rakastin ainoastaan
teitä ja etten milloinkaan suostuisi menemään naimisiin kenenkään muun
kanssa."

"Olisiko se mahdollista!" huudahti nuori mies nousten kiivaasti. "Ooh,
jospa olisin sen tiennyt!"

"Rauhoittukaa, aikaansaamanne paha on osittain korjattu: don Fernando,
joka minun käskystäni on riistetty Pabliton huostasta, on tällä
hetkellä de las Norias'in haciendassa, josta hän pian matkustaa
Meksikoon. Isäni, joka ei milloinkaan ole voinut kieltää minulta
mitään, on sallinut minun lähteä sen luokse, jota rakastan."

Ja hän loi nuoreen mieheen sanomatonta rakkautta uhkuvan katseen.

Don Torribio oli hämmennyksissä. Ristiriitaiset tunteet riehuivat hänen
sydämessään. Hän ei uskaltanut uskoa tytön sanoja. Löytyi vielä
epäilys, julma epäilys -- ehkäpä tyttö vain teki pilaa hänestä.

"Kuinka?" sanoi hän; "rakastaisitteko minua vielä?"

"Eikö läsnäoloni ole riittävä todistus?" vastasi tyttö. "Miksikä olisin
tullut tänne? Mikä muu syy olisi saanut minut tekemään niin?"

"Se on totta", huudahti don Torribio langeten polvilleen, "antakaa
anteeksi, señorita, minä olen mieletön, en tiedä mitä sanon, oi, se on
liian suuri onni!"

Riemullinen hymyily levisi nuoren tytön kasvoille.

"Ellen rakastaisi teitä", sanoi hän, "niin miksi en sitten menisi
naimisiin don Fernandon kanssa, joka nyt on luonamme haciendassa?"

"Niin, niin, olette oikeassa, sata kertaa, tuhat kertaa oikeassa? Oi,
te naiset, jumalalliset olennot, kuka voi milloinkaan tutkia teidän
sydämenne!"

Doña Hermosa hillitsi hymyilynsä. Hän oli pakottanut jalopeuran
jalkainsa juureen. Tuo niin vahva mies oli voitettu. Täst'edes oli doña
Hermosa varma kostostaan.

"Mitä vastaan isälleni?" kysyi hän.

Don Torribio nousi, hänen silmänsä säkenöivät, hänen otsansa kirkastui,
ja syvällä äänellä sekä sanomattoman onnellisen näköisenä vastasi hän:

"Señorita, sanokaa isällenne, etten elä kyllin kauan, korvatakseni ne
suloiset hetket, jotka nyt olen viettänyt seurassanne. Heti kun San
Lucarin presidio on valloitettu, on minulla kunnia saapua don Pedro de
Lunan haciendaan."



XII.

NAISEN TAHTO.


Jokaista äärimmäisyyttä, kun se on saavuttanut huippukohtansa, täytyy
seurata taantumus päinvastaiseen suuntaan. Näin tapahtui heti senkin
kohtauksen jälkeen, mistä edellä on kerrottu.

Onnen hurmaamana antautui don Torribio vain vaistomaisesti epäillen
niiden rakkausvakuuttelujen valtaan, joita doña Hermosa hänelle lausui.

Sillävälin tihensi nuoren tytön uskaltaman askeleen epätodenmukaisuus
itsessään yhäkin vain sitä huntua, jonka tämä niin kätevästi oli
käärinyt hänen silmilleen.

Älykkäillä miehillä on tietämättään muuan heikko puoli, joka usein
koituu heidän turmiokseen. He nimittäin luulevat, että heitä ympäröivät
ja heidän taipumuksiaan imartelevat henkilöt eivät kykene heitä
pettämään.

Näin oli asian laita tässäkin tapauksessa. Kuinka voikaan epäillä
nuorta tyttöä, tuskin kaksikymmenvuotiasta lasta, jonka käytös oli niin
yksinkertainen, katse ilmaisi niin paljon kaipausta ja joka niin
avomielisesti tunnusti rakkautensa?

Mikä syy tällä tytöllä saattoi olla pettääkseen häntä, kun don Fernando
oli pelastettu? Missä tarkoituksessa hän olisi tullut antautumaan hänen
käsiinsä, ilman mitään mahdollisuutta päästä pois?

Tämä tuntui hänestä käsittämättömältä ja olikin tavallaan sellaista.

Kaikki tämä osoitti vain, että don Torribio, ollen ennen kaikkea
etevälahjainen valtiomies, jolla koko ikänsä oli ollut vain
päämääränään kunnianhimoisten unelmiensa tyydyttäminen, oli aina ollut
syventyneenä korkeisiin valtiollisiin yhdistelmiinsä eikä ollut
tutkinut tuota viekkaudella, sulolla ja uskottomuudella hyvin
varustettua olentoa, jota sanotaan naiseksi, eikä siis tuntenut häntä.

Nainen -- ennen kaikkea amerikkalainen nainen -- ei milloinkaan unohda
rakastettuaan kohdannutta loukkausta. Tämä on se pyhä paikka, johon ei
kukaan saa koskea.

Ja toiseksi, doña Hermosa oli ollut don Torribion ainoa rakkaus. Siinä
oli hänen uskonkappaleensa, ja kaikki muut näkökohdat haihtuivat hänen
silmissään sen todisteen tieltä, minkä tyttö äsken oli hänelle antanut.

"Voinko minä nyt", sanoi doña Hermosa, "jäädä tähän leiriin, kunnes
isäni saapuu, tarvitsematta pelätä, että minua loukataan?"

"Käskekää, señorita, täällä on vain orjianne", vastasi don Torribio
kumartaen.

"Tämä nainen, jonka suojelusta saan kiittää siitä, että olen voinut
tunkeutua luoksenne, palaa de las Norias'in haciendaan."

Don Torribio meni teltan ovelle ja löi käsiään yhteen kaksi kertaa.

Muuan intiaanisoturi ilmestyi.

"Toimita kuntoon teltta minulle -- tämän minä luovutan näille
valkoisille naisille", sanoi don Torribio miehelle apachien kielellä.
"Valitun sotilasjoukon, joiden päällikkönä veljeni on, tulee
lakkaamatta vartioida heidän turvallisuuttaan. Voi sitä, joka ei osoita
heille syvintä kunnioitusta! Nämä naiset ovat pyhiä, saaden
esteettömästi kulkea miten ja minne vain haluavat sekä ottaa vastaan
kenen tahtovat. Onko veljeni ymmärtänyt minut?"

Sotilas kumarsi vastaamatta.

"Satuloikaa veljeni kaksi hevosta."

Intiaani meni.

"Kuten näette, señorita", jatkoi don Torribio kumartaen doña
Hermosalle, "olette te täällä kuningattarena."

"Kiitän teitä", vastasi doña Hermosa, ja ottaen povestaan edeltäpäin
kirjoitetun kirjeen, joka ei kuitenkaan vielä ollut suljettu, jatkoi
hän: "olin niin varma keskustelumme tuloksesta, että minä, kuten
näette, olen kirjoittanut siitä isälleni ennenkuin tapasinkaan teidät.
Kas tässä", sanoi hän, huulillaan hurmaava hymyily, mutta sielussaan
vavisten, "lukekaa, don Torribio, mitä kirjoitan isälleni."

"Ooh, señorita", sanoi don Torribio, työntäen kirjeen luotaan, "mitä
tytär kirjoittaa isälleen, on pyhää; sitä ei saa kukaan muu kuin hän
lukea."

Doña Hermosa taittoi hitaasti kirjeen kokoon, vähimmälläkään tavoin
ilmaisematta, miten suuresta vaarasta hän oli pelastunut, ja antoi sen
Manuelalle.

"Äitini", sanoi hän, "anna tämä kirjelappu isälleni henkilökohtaisesti,
ja selittäkää hänelle, mitä en ole voinut sanoa tässä kirjeessä."

"Sallikaa minun poistua, señorita", keskeytti don Torribio; "minä en
tahdo kuunnella, mitä ohjeita annatte seuranaisellenne."

"Sitä minä vastustan", sanoi doña Hermosa itsepäisesti, "minulla ei
enää saa olla mitään teiltä salattavaa. Tästälähin te saatte tietää
salaisimmatkin ajatukseni."

Nuori mies hymyili autuaallisesti. Samassa talutettiin hevoset
paikalle.

Doña Hermosa käytti hyväkseen niitä muutamia silmänräpäyksiä, jolloin
don Torribio vaihtoi muutaman sanan apachisoturin kanssa, ja kuiskasi
nopeasti Manuelalle:

"Poikasi pitää tulla tänne tunnin kuluessa, jos suinkin mahdollista."

Manuela nyökkäsi ymmärtäneensä.

Don Torribio tuli samassa taas telttiin.

"Saatan itse doña Manuelan aina presidion varustuksille asti", sanoi
hän, "siten voitte olla varma, ettei sanansaattajanne joudu mihinkään
vaaraan."

"Kiitän teitä", sanoi doña Hermosa.

Naiset heittäytyivät toistensa syliin ja suutelivat toisiaan, aivankuin
eivät milloinkaan enää saisi nähdä toisiaan.

"Älä unohda!" kuiskasi doña Hermosa.

"Ole huoletta", vastasi Manuela.

"Täällä olette kotonanne, señorita", sanoi don Torribio, "kukaan ei
tule tänne ilman teidän suostumustanne."

Doña Hermosa kiitti häntä hymyilemällä ja seurasi häntä teltin ovelle.
Manuela ja don Torribio nousivat hevosten selkään ja poistuivat.

Doña Hermosa katseli heidän jälkeensä pimeässä, ja kun heidän
hevostensa kavioiden kopse oli sulautunut leirin muuhun meluun, palasi
hän telttiin mumisten:

"Näytelmä on alkanut, nyt täytyy hänen paljastaa suunnitelmansa
minulle."

Neljännestunnin kuluttua saapuivat Manuela ja hänen oppaansa noin
viidenkymmenen askeleen päähän kylästä.

He eivät olleet matkalla vaihtaneet sanaakaan.

"Nyt ette enää tarvitse minua", sanoi don Torribio, "pitäkää hevosenne,
voitte tarvita sitä; Jumalan haltuun!"

Lausumatta sen enempää kääntyi hän ympäri ja palasi leiriin, jättäen
Manuelan yksikseen.

Tämä ei pelännyt; hän silmäili ympärilleen saadakseen selville
olinpaikkansa ja suuntasi päättävästi kulkunsa kaupunkia kohti, jonka
synkät muurit kohosivat hänen edessään aivan lähellä.

Tuskin oli Manuela ehtinyt ratsastaa muutamia askeleita tähän suuntaan,
kun voimakas käsi tarttui hänen hevosensa ohjiin, ja pistooli
painettiin hänen rintaansa vasten ja kova ääni virkkoi espanjan
kielellä:

"Kuka siinä?"

"Ystävä!" vastasi Manuela, ollen vähällä huudahtaa pelästyksestä.

"Äitini!" jatkoi ääni hyvin iloisesti.

"Estevan, rakas poikani!" huudahti Manuela onnellisena, vaipuen
poikansa syliin, ja tämä painoi hänet hetkeksi voimakasta rintaansa
vasten.

"Mistä sinä tulet tuolla tavoin?" kysyi Estevan hetken kuluttua.

"Punanahkojen leiristä."

"Nyt jo", sanoi Estevan ihmeissään.

"Niin, valtiattereni lähetti minut sinun luoksesi."

"Ja kuka oli tuo mies, joka oli seurassasi, äitiseni?"

"Don Torribio itse."

"Kirottua!" mutisi majordomo. "Olen päästänyt hänet karkuun, ja viisi
minuttia sitten hän oli kiväärini suun edessä... tosiaan harmillista!
Mutta älkäämme jääkö tänne. Seuraa minua! Kun olet turvassa, saat
kertoa, mitä valtiattaresi on pyytänyt sinua sanomaan minulle."

Presidioon tultuaan antoi Estevan äitinsä kertoa mitä heille oli
matkalla tapahtunut.

"Ooh!" huudahti Estevan monta kertaa, "naiset ovat pahoja henkiä,
miehet ovat vain hölmöjä heihin verrattuna."

Kun Manuela oli lopettanut kertomuksensa sanoi Estevan:

"Ei saa menettää minuuttiakaan, äiti kulta. Don Pedron täytyy
välttämättä saada tämä kirje vielä tänä yönä. Isä parka on varmaankin
kuoleman tuskissa."

"Minä lähden heti matkaan", sanoi Manuela.

"Ei", sanoi Estevan, "sinä kaipaat lepoa. Minun mukanani on mies, joka
toimittaa tämän asian tunnollisesti."

"Kuten tahdot sitten", sanoi Manuela, antaen kirjeen hänelle.

"Niin, siten on paras; mene tuohon taloon, sen omistaja on
kunnioitettava nainen, joka tuntee minut ja pitää huolen sinusta."

"Menetkö sinä doña Hermosan luo?"

"Oi voi, tyttö parkaa! Luuletko, että jättäisin hänet noin suojatta
pakanain keskelle, ja sitäpaitsi ehkä se, mitä hänellä on minulle
sanottavaa on tärkeätä meille."

"Kiitoksia, Estevan! Aina uhrautuvainen! Siitä sinut taas tunnen."

"Niin, mitäpä tehdä, äiti kulta?" sanoi majordomo nauraen, "se näyttää
olevan tehtäväni."

Hän syleili äitiään, seurasi häntä taloon ja suositettuaan häntä
lämpimästi emännälle hän meni jälleen ulos etsimään sanansaattajaa,
jonka hän aikoi lähettää don Pedron luokse.

Kirkkaan, keskelle katua tehdyn tulen ympärillä lepäsi useita miehiä
viittoihinsa käärittyinä.

Estevan ravisti kovasti jalallaan muudatta nukkuvaa.

"Herää, Tonillo, herää!" sanoi hän, "ylös, poikaseni, sinun on
lähdettävä de las Norias'in haciendaan."

"Mutta eihän siitä ole vielä tuskin puolta tuntiakaan, kun tulin
sieltä", mutisi lepero puolinukuksissa, hieroen silmiään.

"Sen kyllä tiedän", vastasi Estevan, "sen vuoksi juuri lähetänkin sinut
sinne jälleen, sillä silloin täytyy sinun tuntea tie. Muuten tapahtuu
se doña Hermosan puolesta."

"Doña Hermosan puolesta!" huudahti lepero jonka tämä nimi äkkiä sai
aivan valveille. Nousten nopeasti jatkoi hän: "puhukaa, mitä minun
pitää tehdä?"

"Hyvä ystäväni, tuollaisena pidän sinusta. Sinun on heti noustava
ratsaille ja vietävä tämä kirje don Pedrolle. Se on hänen tyttäreltään,
ja silloin käsität kuinka tärkeä se on."

"Hyvä, minä lähden heti paikalla."

"Minun ei kaiketi tarvitse huomauttaa sinulle, ettet anna ryöstää
itseltäsi tuota kirjelappua."

"Senhän minä toki ymmärrän, koira vieköön!"

"Sinä annat ennen surmata itsesi, ennenkuin luovutat sen huostastasi."

"Kyllä, olkaa huoletta majordomo."

"Eikä kuolemasi jälkeenkään sitä saa kukaan löytää."

"Minä syön sen ennen, tuhat tulimmaista!"

El Zapote riensi puolta tuntia myöhemmin täyttä neliä haciendaa kohti.

"Nyt on minun vuoroni", mutisi don Estevan jäätyään yksin. "Kuinka
voisin päästä doña Hermosan luokse?"

Näytti siltä kuin olisi hän helposti keksinyt etsimänsä keinon, sillä
hänen yhteenpuristetut kulmakarvansa tasoittuivat ja hän läksi iloisena
linnoitukseen päin.

Neuvoteltuaan majuuri Barnumin kanssa, joka kuvernöörin kuoltua oli
ottanut huostaansa päällikkyyden kaupungissa, riisui Estevan pukunsa,
jonka tehtyään hän pukeutui intiaaniksi ja läksi kohti intiaanileiriä.

Muutamia minuutteja ennen auringon nousua hän palasi kaupunkiin.

"No?" kysyi hänen äitinsä.

"Kaikki käy oivallisesti", vastasi Estevan. "Kautta Jumalan!
Luullakseni doña Hermosa panee tuon hornanhengen kalliisti maksamaan
don Fernando Carrilin vangitsemisen."

"Pitääkö minun tulla hänen luokseen?"

"Ei, se on tarpeetonta."

Ja selittämättä sen tarkemmin meni Estevan, ollen peräti väsyksissä,
muutamaksi tunniksi lepäämään.

Kului muutamia päiviä intiaanien tekemättä mitään uutta hyökkäystä
kaupunkia vastaan. He tyytyivät tiukentamaan piiritysrengasta,
koettamatta valloittaa kaupunkia. He eivät näköjään uskaltaneet tehdä
uutta rynnäkköä, vaan aikoivat näännyttää asukkaat nälkään ja tällä
tavoin pakottaa heidät antautumaan.

Kaupunki oli niin tiukasti piiritetty, että asukkaiden oli mahdoton
astua askeltakaan sen ulkopuolelle. Kaikki yhteys ulkomaailman kanssa
oli katkaistu ja ruokavaroista alkoi tulla puute: kaikki karja, joka
oli kuljetettu kaupunkiin piirityksen alussa, oli täytynyt teurastaa
vähitellen, ja meksikolaisten täytyi nyt ruveta syömään niiden nahkoja.

Intiaanien suunnitelma olisi todennäköisesti onnistunut ja
meksikolaiset olisivat äärimmäisessä ahdingossaan piankin antautuneet
miekan iskutta, ellei eräs Estevanin keksintö, joka ilmoitettiin
majuuri Barnumille ja heti pantiin toimeen, olisi äkkiä tehnyt tyhjäksi
Tiikerikissan suunnitelmat ja pakottanut hänet ryhtymään hyökkäykseen,
välttääkseen kapinaa häntä seuraavien heimojen keskuudessa.

Meksikolaiset toivoivat juuri hyökkäystä, sillä nälän pelosta he olivat
joutuneet epätoivoon.

Estevan valmistutti kaksisataa viisikymmentä vehnäleipää, joihin
sekoitettiin arsenikkia. Nämä vehnäleivät lastattiin muutamien
kaupungissa vielä jäljellä olevien muulien selkään, ja sen ohessa
pantiin mukaan kahdeksankymmentä tynnyriä vihtrillillä sekoitettua
paloviinaa. Kymmenen luotettavan miehen saattamana hän sitten läksi
kaupungista tämän kamalan kuorman kanssa, mennen muutaman askeleen
päähän punanahkojen varustuksista.

Tapahtui, kuten hän oli arvellutkin: intiaanit, jotka ovat hyvin
persoja viinalle, hyökkäsivät viinatynnyrit nähdessään karavaania kohti
aikoen anastaa sen haltuunsa.

Don Estevan heitti nopeasti leivät ja viinatynnyrit hiekalle ja palasi
täyttä laukkaa kaupunkiin muuleineen, toverien auttaessa pitämään niitä
koossa.

Intiaanit kuljettivat viinatynnyrit leiriinsä, avasivat ne ja
aloittivat juomingit, jotka kestivät kunnes kaikki leipä ja viina oli
lopussa.

Kolmatta tuhatta intiaania kuoli sanomattomiin tuskiin tämän majordomon
nerokkaan keksinnön johdosta. [Historiallinen tapahtuma. Aivan
samanlainen tapaus sattui Carmenin luona, Patagoniassa, eräässä
Pampas-intiaanien hyökkäyksessä.] Muut alkoivat kauhun valtaamina
paeta joka taholle.

Ensi vihan kuohuessa intiaanit surmasivat armotta, huolimatta päällikön
ponnistuksista, kauheasti kiduttaen kaikki miehet, vaimot ja lapset,
jotka sodan alussa olivat joutuneet heidän käsiinsä ja joita siitä asti
oli pidetty vankeina leirissä.

Olipa doña Hermosakin, huolimatta hänelle osoitetusta kunnioituksesta
ja hänen varovaisuudestaan niin harvoin kuin mahdollista poistua
teltastaan, vähällä joutua intiaanien raivon uhriksi. Vain sattuman
kautta hän pelastui.

Ylipäällikkö päätti tehdä ratkaisun.

Hän antoi Korppikotkan kautta kaikille päälliköille määräyksen
kokoontua neuvotteluun hänen telttiinsä. Kun kaikki olivat koolla,
ilmoitti hän, että aamun koittaessa rynnättäisiin presidioon joka
taholta.

Torribiokin oli päällikkönä ollut läsnä neuvottelussa. Heti sieltä
päästyään riensi hän doña Hermosan telttiin ja pyysi saada puhutella
häntä.

Aina nuoren tytön leiriin saapumisesta asti oli Tiikerikissa, vaikka
hän ei tietänytkään, mitä tytön ja don Torribion välillä oli
tapahtunut, erittäin huolellisesti välttänyt tapaamasta tyttöä, samalla
kuin hän onnitteli don Torribiota sen rakkauden johdosta, jota tyttö
näytti tätä kohtaan osoittavan.

Kuitenkin olisi asioita tarkkaava heti huomannut, että Tiikerikissan
sydämen syvyydessä piili onnettomuutta ennustava salatuuma, mutta don
Torribio oli liiaksi rakkautensa sokaisema voidakseen nähdä mitään
vanhan sissin läpinäkymättömistä kasvoista.

Hänen voimakas intohimonsa ja raivo, jolla hän antautui sen valtaan,
tukahdutti häpeän tunteen ja omantunnon nuhteet, jotka kalvoivat häntä,
hänen joskus ajatellessaan sitä häpeällistä menettelyä, johon hän oli
tehnyt itsensä syypääksi pettämällä mitä kurjimmalla tavalla
maamiehensä ja yhtymällä apachien hurjiin verenhimoisiin laumoihin.

Kun doña Hermosa sai kuulla, että don Torribio halusi puhutella häntä,
käski hän heti laskea hänet sisään.

Doña Hermosa puheli juuri isänsä kanssa. Don Pedro de Luna oli
nimittäin, heti tyttärensä kirjeen saatuaan, rientänyt hänen luokseen
ja oli jo useita päiviä ollut leirissä.

Teltin sisustuksessa oli tapahtunut niin perinpohjainen muutos, että
sitä ei voinut tuntea. Don Torribio oli nimittäin kalustanut sen
kallisarvoisilla huonekaluilla, joita intiaanit olivat ryöstäneet eri
haciendoista. Eri osastoja oli laitettu, väliseiniä tehty, muutos oli
sanalla sanoen täydellinen; ja vaikka ulkopuoli olikin jäänyt
entiselleen, oli sisustasta tehtyjen muutosten kautta tullut täysin
eurooppalainen asunto.

Don Pedron mukana oli myöskin Manuela, doña Hermosan imettäjä,
palannut, mikä oli ollut erittäin mieluista nuorelle tytölle,
ensiksikin sen luottamuksen takia, joka hänellä oli Manuelaan, ja
toiseksi, koska tämä oli hänelle välttämätön niiden tuhansien pienten
palvelusten ja huolenpitojen vuoksi, joihin hienosti kasvatettu nainen
on tottunut ja jotka ovat käyneet hänelle tarpeellisiksi.

Sitäpaitsi oli vanha nainen, ollen aina läsnä don Torribion käydessä
doña Hermosan luona, hänen suojanaan jokaista rohkeata yritystä
vastaan, johon nuoren miehen raju intohimo mahdollisesti olisi voinut
hänet johtaa ja pakotti hänet vasten tahtoaankin olemaan milloinkaan
astumatta yli syvimmän kunnioituksen rajan.

Vaikka punanahat alussa suuresti ihmettelivätkin nähdessään don
Torribion tekemät muutokset, oli heidän Tiikerikissaa kohtaan
osoittamansa kunnioitus ja uskollisuus niin suuri, että he, heimoonsa
kuuluvien miesten synnynnäisellä hienotunteisuudella, eivät olleet
mitään huomaavinaan, koska heidän päällikkönsäkään ei katsonut
tarvitsevansa loukkaantua valkoisen päällikön menettelystä. Ja koska
viimemainittu auttoi heitä voimakkaasti, oli aina ensimäisenä
taistelussa ja viimeinen peräydyttäessä, niin pitivät he kohtuullisena,
että hän sai järjestää onnensa oman makunsa mukaan, kenenkään olematta
oikeutettu puuttumaan siihen.

"No niin", kysyi doña Hermosa heti kun don Torribio ilmestyi, "onko
Tiikerikissa onnistunut rauhoittamaan heimojen kesken vallitsevan
levottomuuden?"

"On, taivaalle kiitos, señorita!" vastasi don Torribio, "mutta majuuri
Barnumin menettely on halpamaista ja paremmin villipedon kuin
sivistyneen ihmisen!"

"Kenties majuuri ei olekaan syyllinen", sanoi tyttö.

"Kyllä vain, valkoisten tapana on kohdella villejä siten! Olenhan
satoja kertoja kuullut toistettavan, etteivät punanahat ole ihmisiä.
Jokainen keino, joka surmaa heidät, on hyvä, ja myrkky on niistä
luotettavimpia. Tämä rikos yksikseen oikeuttaisi luopumiseni sellaisten
hirviöitten parista."

"Älkäämme enää puhuko tästä, minä pyydän; te saatte minut kauhistumaan.
Vasten tahtoani täytyy minun myöntää teidän olevan oikeassa. Kun näkee
sellaisia julmuuksia, on valmis valittamaan, että kuuluu ihmisrotuun,
joka voi keksiä sellaisia."

"Mitä neuvottelussa on päätetty?" kysyi don Pedro johtaakseen
keskustelun toisaalle.

"Auringon noustessa huomisaamuna", vastasi don Torribio, "tehdään
yleinen hyökkäys San Lucarin presidiota vastaan."

"Huomenna!" huudahti doña Hermosa pelästyneenä.

"Niin, huomenna toivoakseni saan kostaa niille, jotka ennen olivat
veljiäni ja jotka ovat pakottaneet minut luopumaan heistä! Huomenna
minä joko voitan tai kuolen."

"Jumala suojelee hyvää asiaa, don Torribio", sanoi doña Hermosa
käsittämättömällä äänenpainolla.

"Kiitoksia serkkuseni", vastasi nuori mies, joka käsitti väärin hänen
sanojensa merkityksen.

Don Pedro voi tuskin tukahduttaa tuskan tunnettaan.

"Taistelun kestäessä, joka tulee olemaan kuuma", jatkoi don Torribio,
"pyydän teitä, señorita, olemaan lähtemättä tästä teltistä, sillä minä
en ole täällä teitä suojelemassa. Ei kukaan tiedä, miten pitkälle
vastoinkäymisen sattuessa apachien raivo voi heidät johtaa. Minä jätän
tänne kaksikymmentä päättävää miestä, vaqueroa, joihin voin luottaa,
teitä puolustamaan. Muuten lähetän teille tiedon heti kun taistelu on
päättynyt."

"Lähdettekö jo luotamme, don Torribio?" sanoi doña Hermosa, nähdessään
tämän liikkeet.

"Minun täytyy, señorita; olen intiaanijoukon päälliköitä, ja sellaisena
on minulla velvollisuuteni täytettävänä. Minun on toimitettava kaikki
valmiiksi huomisaamuksi, ja täytyy minun siis pyytää, että
hyväntahtoisesti suotte anteeksi."

"Hyvästi sitten, don Torribio, koska teidän välttämättä täytyy lähteä",
sanoi tyttö.

Kumarrettuaan kunnioittavasti doña Hermosalle ja hänen isälleen, läksi
don Torribio.

"Kaikki on hukassa!" mutisi don Pedro. "Meksikolaisten on mahdoton
kestää rynnäkköä."

Tyttö katsoi hetken isäänsä omituisin katsein, jonka jälkeen hän
kumartui ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Onko isä lukenut raamattua?"

"Miksi sitä kysyt, pikku hupakko?" vastasi isä.

"Koska sinä siinä tapauksessa", jatkoi tyttö pahankurisesti hymyillen,
"näytät unohtaneen kertomuksen Delilasta."

"Mitä?" sanoi isä yhä enemmän ihmeissään; "aijotko sinä keriä hänen
tukkansa?"

"Ehkäpä!" sanoi tyttö kohottaen pientä tarmokasta päätänsä, hymyillen
uhkamielisesti ja pannen pienen suloisen sormensa punaisille
rusohuulilleen.

Don Pedro viittasi henkilön tavoin, joka ei enää käsitä vähääkään ja
joka lakkaa hakemasta ratkaisua selittämättömälle arvoitukselle.



XIII.

VALKOISET PUNAISIA VASTAAN.


Punanahat yleensä ja erittäinkin apachit tulevat, ollessaan sotajalalla
tai valmistaessaan jotakin vaarallista yritystä, erittäin varoviksi.
Meidän sivistyneitten kansakuntiemme etevimmät armeijat eivät voi
kilpailla heidän kanssaan viekkaudessa ja valppaudessa, niin
huolellisia he ovat vahtipalveluksessaan ja salatessaan liikkeitään.

Noin kello kolme aamulla, jolloin matokowis-lintu istuen puun oksien
välissä, kaiutti ilmaan ensimmäisen aamulaulunsa helmeilevät säveleet,
nousivat Tiikerikissa ja don Torribio vuoteiltaan, läksivät kumpikin
teltistään muutamien apachisotilaiden seuraamina ja menivät ääneti ja
nopeasti leirin keskelle, jossa suuren tulen ympärillä sotajoukon
etevimmät päälliköt kyykkysillään polttivat sotapiippujaan
ylipäällikköä odotellen.

Tiikerikissan saapuessa nousivat kaikki intiaanit kunnioittavasti
seisoalleen.

Vastattuaan heidän tervehdykseensä viittasi Tiikerikissa heitä istumaan
jälleen, ja kääntyen poppamiehen puoleen, joka oli tullut hänen
seurassaan ja kulki hänen rinnallaan, hän kysyi tältä:

"Onko elämän herra puolueeton? Onko Wacondah suosiollinen
apachisotureita kohtaan tai vihaako hän riitaa jonka hänen poikansa
intiaanit, kokoontuneina valkonaamaisten stenatapeltin edustalle,
tahtovat tänään saada ratkaistuksi sortajiensa kanssa?"

"Koska päälliköt niin haluavat", vastasi poppamies, "niin kysyn minä
elämän herralta."

Nyt oikaisi hän korkean vartalonsa, pukeutui bisoninahkaiseen takkiinsa
ja astui tulen ääreen, jonka ympäri hän kulki kolme kertaa vasemmalta
oikealle, mutisten käsittämättömiä sanoja, joilla tuntui olevan
salaperäinen tarkoitus. Kolmannella kierroksella hän täytti maljan
vedellä, johon oli sekoitettu tiheään punotusta ruo'osta tehdyssä
astiassa säilytettyä sassaparillaa, minkä jälkeen hän kastoi
koiruoholuudan maljaan ja pirskoitti sillä kokoontuneita sekä tyhjensi
veden sitten kolmella erää nousevaan aurinkoon päin.

Tämän jälkeen hän ruumis eteenpäin kumartuneena kurkotti päätään ja
huitoi käsillään, samalla näyttäen tarkasti kuuntelevan ääniä, joita
vain hän tajusi.

Jonkun hetken kuluttua kajahutti macokawis-lintu taas pari eri
säveljaksoa poppamiehen oikealla puolella.

Nyt hänen kasvonsa vääristyivät ja hän oli kamalan näköinen. Hänen
veristävät silmänsä näyttivät tunkeutuvan ulos kuopistaan, valkeata
vaahtoa valui suupielistä, hänen poskensa tulivat vaaleankeltaisiksi ja
ruumista puistattivat kouristuksen tapaiset nykäykset.

"Henki tulee... henki tulee!" mumisivat intiaanit taikauskoisen
pelokkaina.

"Hiljaa!" sanoi Tiikerikissa, "viisas alkaa puhua!"

Poppamiehen yhteenpuristetuilta huulilta tunkeutui todellakin vaivoin
esiin puserrettu kähinä, vähitellen muuttuen sanoiksi, jotka aluksi
olivat epäselviä, mutta pian selviten tarpeeksi, niin että kukin
saattoi ne käsittää.

"Henki kulkee eteenpäin!" sanoi hän; "hän on laskenut hajalleen pitkät
hiuksensa, jotka liehuvat tuulessa! Hänen hengityksensä tuottaa
kuolemaa... taivas on punainen verestä... uhreja ei puutu Wacondahilta,
pahan hengeltä... Kuka voi vastustaa häntä? Hän yksin on herra!...
Valkoisten rinta on apachien tikarien tuppena!... Korppikotkat ja muut
petolinnut iloitsevat... mikä juhla-ateria heille! Kohottakaa
sotahuuto! Rohkeutta, soturit! Wacondah käy edellänne... kuolema ei
merkitse mitään -- kunnia on kaikki kaikessa!"

Lausuttuaan vielä muutamia käsittämättömiä sanoja, kaatui poppamies
maahan ja kierieli siinä ankaran hermokohtauksen ja hirveiden
kouristusten vallassa.

Omituinen seikka! Nuo miehet, jotka tähän asti olivat henkeään
pidätellen kuunnelleet levottomina mitä poppamiehellä oli sanottavaa,
eivät tunteneet säälin tai osanoton hiventäkään, hänen maatessaan
maassa, mihin he jättivät hänet, piittaamatta hänestä sen enempää.

Intiaaneilla on nimittäin se käsitys, että se, joka uskaltaisi koskea
poppamieheen, hänen ollessaan hengen valloissa, kaatuisi heti kuolleena
maahan.

Kuinka tahansa, Tiikerikissa alkoi vuorostaan puhua heti kuin poppamies
oli lopettanut.

"Suurten apachiheimojen päälliköt", sanoi hän syvällä äänellä, "te
näette, että isienne Jumala suosii teidän pyrkimyksiänne: älkää siis
epäilkö, soturit! Masentakaamme lopullisesti sortajiemme röyhkeys!
Maamme on nyt vapaa, vain yksi ainoa paikka on vielä sortajiemme
hallussa. Valloittakaamme se tänään ja olkoon jonkun hetken kuluttua
meitä valaisevan auringon laskiessa Espanjan lippu, jonka onnettomuutta
ennustava varjo niin kauan on tuottanut meille kuolemaa ja kurjuutta,
temmattuna alas paikaltaan, älköönkä milloinkaan enää näkykö
rajoillamme! Rohkeutta, veljet! Intiaanit, teidän esi-isänne, jotka
metsästelevät antavilla riistamailla, ottavat ilomielin vastaan ne
teistä, jotka taistelussa kaatuvat! Menköön jokainen hänelle
osoittamalleni paikalle! Korppikotkan käheä, kolmasti kaikuva huuto,
yhtäpitkin väliajoin, on hyökkäysmerkkinä."

Päälliköt kumarsivat ylipäällikölleen ja vetäytyivät eri suunnille.
Tiikerikissa vain jäi paikalleen, vaipuneena syviin mietteisiin.

Luonnossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Ei tuulen henkikään
puhaltanut, ei pilveäkään näkynyt taivaalla. Ilma oli niin läpinäkyvän
kirkas, että saattoi erottaa kaukaisimmatkin esineet. Tummansinisellä
taivaalla välkkyi lukemattomia tähtiä, kuu valoi hopeanhohteisia
valojuoviaan, ei äänikään häirinnyt tämän yön majesteetillista
tyyneyttä, lukuunottamatta silloin tällöin kuuluvaa kumeata, aiheetonta
jyminää, nukkuvan luonnon mahtavaa hengitystä.

Valkoinen päällikkö, hankkeissa ryhtyä äärimmäiseen
voimanponnistukseen, vapauttaakseen intiaaniheimot ja edistääkseen omia
salaperäisiä juoniaan, antautui mielihyvällä aivoissaan kiehuvien
aatteiden valtaan. Aivan yksikseen hän punnitsi tekojansa ja rukoili
hartaasti Kaikkivoipaa, joka tutkii sydämen syvyydet, olemaan
hylkäämättä häntä, jos se asia, jonka puolesta hän taisteli, oli oikea.

Raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen.

Näin kovakouraisesti saatettuna palaamaan todellisuuteen säpsähti
Tiikerikissa. Hän vei kätensä kostealle otsalleen ja kääntyi. Poppamies
seisoi hänen vieressään ja katseli häntä tiikerinsilmillään, hymyillen
ilettävän irvistävästi.

"Mitä tahdot?" kysyi Tiikerikissa.

"Onko isäni tyytyväinen minuun?" vastasi poppamies. "Onko Wacondah
puhunut hyvin päälliköille?"

"On", sanoi päällikkö, vaivoin pidättäen inhoaan, "saat mennä."

"Isäni on suuri ja antelias", jatkoi poppamies, "henki piinaa minua
hirveästi, kun se tulee minuun."

Tiikerikissa otti povestaan helminauhan ja heitti sen roistolle, joka
tarttui siihen ilosta huudahtaen.

"Mene matkaasi!" sanoi päällikkö viitaten halveksivasti.

Poppamies oli nähtävästi saanut mitä halusikin ja poistui virkkamatta
enää sanaakaan.

Don Torribio oli poistunut muiden päällikköjen mukana mennäkseen
paikalleen, mutta kuljettuaan vähän matkaa katsahti hän taivasta kohti
ja näytti tähtien asennosta itsekseen laskevan mikä aika yöstä nyt oli.

"Minulla on aikaa", mutisi hän matalalla äänellä.

Hän läksi kiireesti sitä telttiä kohden, jossa doña Hermosa oli
suojassa. Sitä ympäröi lukuisa ja valpas vartiosto.

"Hän nukkuu", sanoi don Torribio puoliääneen itsekseen, "hän nukkuu,
tuudittuneena lapsen uneen. Hyvä Jumala, joka tunnet syvän rakkauteni
ja mitä olen hänen tähtensä uhrannut, suo hänen tulla onnelliseksi!"

Hän meni nyt erään vaqueron luo, joka puuhun nojaten ääneti poltti
hoikkaa savukettaan, silmät telttiin päin suunnattuna.

"Verado", sanoi don Torribio, voimatta täysin salata liikutustaan,
"minä olen kaksi kertaa pelastanut henkesi oman henkeni uhalla.
Muistatko sen?"

"Muistan", vastasi vaquero yksikantaan.

"Tänään minä vuorostani pyydän sinulta palvelusta -- voinko luottaa
sinuun?"

"Puhukaa, don Torribio -- kaiken mitä ihminen voi, teen teidän
puolestanne."

"Kiitoksia, toveri! Tässä teltissä on minun elämäni, sieluni, sanalla
sanoen kaikki, mikä minulle on kalleinta maailmassa. Minä uskon sen
sinun huostaasi. Vannotko minulle puolustavasi sitä, tapahtukoon mitä
tahansa?"

"Vannon, don Torribio. Mitä tässä teltissä on, se on pyhää. Ei kukaan,
olkoon sitten vihollinen tai ystävä saa lähestyä sitä. Minä ja se
vähäinen miesjoukko, jonka olette antanut käytettäväkseni, annamme
surmata itsemme paikalle väistymättä tuumaakaan, ennenkuin kukaan saa
loukata sitä, jota rakastatte."

"Kiitos!" sanoi don Torribio, lämpimästi puristaen vaqueron kättä.

Tämä tarttui päällikkönsä viitan liepeeseen ja suuteli sitä
kunnioittavasti.

Luotuaan viimeisen, rakkautta uhkuvan silmäyksen telttiin, jossa hänen
omien sanojensa mukaan oli kaikki, mitä hänelle oli kalleinta
maailmassa, poistui don Torribio pitkin askelin.

"Olkaamme nyt miehiä", sanoi hän. "sillä me menemme taistelemaan miehiä
vastaan."

Heti sen jälkeen, kun ylipäällikkö oli lähettänyt heidät asemilleen,
olivat päälliköt, joiden sotilaat vain odottivat määräystä alkaakseen
liikkua, menneet niihin eri paikkoihin, mihin heimot oli asetettu.

Nyt alkoivat miehet, heittäydyttyään pitkäkseen vatsalleen, tuollaisen
mahdottoman marssin, jonka vain intiaanit voivat suorittaa. Ryömien ja
madellen kuin käärmeet pitkässä ruohossa, olivat he tunnin kuluttua
onnistuneet huomaamatta pääsemään aina meksikolaisten etuvarustusten
juurelle.

Tämä liike suoritettiin niin yhtenäisesti ja onnistuneesti, ettei
ruoho-aavikon hiljaisuutta ensinkään häiritty eikä mitään liikettä
näkynyt leirissä, joka näytti syvään uneen vaipuneelta.

Sillävälin, juuri vähää ennen kun päälliköt olivat saaneet viime
ohjeensa Tiikerikissalta, oli muudan apachien pukuun puettu nuori mies
lähtenyt leiristä ja suunnannut kulkunsa kaupunkiin päin, ryömien käsin
ja jaloin.

Hänen päästyään ensimäisen rintavarustuksen luo, ojensi toinen mies,
joka kumartuneena näytti levottomasti kuuntelevan yön ääniä, hänelle
kätensä auttaakseen hänet varustusten yli, sanoen:

"No niin, Estevan!"

"Puolen tunnin kuluessa hyökätään kimppuumme, majuuri", vastasi
majordomo.

"Onko kysymyksessä vakava hyökkäys?"

"Rynnäkkö; intiaanit tahtovat päästä ratkaisuun, he pelkäävät nimittäin
tulevansa myrkytetyiksi kuin rotat, jos he vartovat kauemmin."

"Mitä on tehtävä?" mutisi upseeri levottomana.

"Antaa surmata itsemme", vastasi Estevan päättävästi.

"Herra nähköön, kaunis neuvo! Sehän on aina viimeinen keinomme."

"Voisihan koettaa jotakin muutakin."

"Mitä sitten? Sanokaa Herran nimessä!"

"Onko kaikki valmiina sopimuksemme mukaan?"

"On, mutta mitä sinulla on minulle ehdotettava?"

"Antakaa minulle viisikolmatta luotettavaa vaqueroa."

"Ota ne, mutta mitä aiot niillä tehdä?"

"Jättäkää se minun huolekseni, majuuri; en ole varma, onnistunko, sillä
noita punaisia paholaisia on niin paljon kuin kärpäsiä, mutta voin
ainakin vakuuttaa, että kynnän aukkoja heidän riveihinsä."

"Siitä ei ole vahinkoa, mutta entä naiset ja lapset?"

"Naiset ja lapset olen onnistunut saamaan turvaan de las Norias'in
haciendaan."

"Jumalan kiitos! Nyt voimme taistella kuin miehet, kun meille kalliit
olennot ovat turvassa."

"Toistaiseksi, niin", mutisi don Estevan synkästi.

"Mitä tarkoitat? Mitä pelkäät vielä?"

"Tuhat tulimmaista, kun intiaanit ovat valloittaneet presidion, on
todennäköistä, että he hyökkäävät haciendankin kimppuun."

"Sinä olet tuhma, Estevan", sanoi majuuri hymyillen, "ja doña
Hermosa..."

"Todellakin", sanoi majordomo iloisesti, "en ajatellut sitä."

"Onko sinulla mitään muuta sanottavaa minulle?"

"On, majuuri, vielä sananen", vastasi Estevan vilkkaasti.

"Puhu, mutta lyhyesti, sillä aika rientää."

"Hyökkäysmerkkinä on kolme korppikotkan huutoa, yhtäpitkin väliajoin."

"Hyvä, ryhdyn sitten vahvistuksiini, sillä he hyökkäävät kimppuumme
ennen päivän koittoa."

Majuuri ja majordomo menivät kumpikin taholleen herättämään kaupungin
puolustajia ja sanomaan heille, että olisivat varuillaan.

Vielä päivää ennen oli majuuri Barnum kutsunut koolle kaikki asukkaat
ja yhtä lyhyessä kuin pontevassa puheessa suurimmalla avomielisyydellä
selittänyt heille, missä tukalassa asemassa kaupunki oli ja minkä
puolustussuunnitelman hän oli laatinut. Ja hän oli lopettanut
sanomalla, että linnoituksen tykkien suojassa olevat veneet olivat
valmiit naisia, lapsia ja vanhuksia sekä kaikkia niitä uutisasukkaita
varten, jotka eivät tahtoneet liittyä hänen joukkoihinsa tässä
epätoivoisessa asemassa, vielä hän lisäsi, että kaikki ne, jotka
menivät veneisiin, vietäisiin heti yön tultua de las Norias'in
haciendaan, jossa he saisivat suojaa.

Jotkut asukkaat, vaikkakin varsin pieni osa, olivat majuurin pontevista
toimenpiteistä pelästyneinä väistyneet ottamasta niihin osaa ja
antaneet kuljettaa itsensä haciendaan. Kaupungissa oli siis jäljellä
vain miehiä, jotka olivat päättäneet kalliisti myydä henkensä ja joihin
voi ehdottomasti luottaa.

Kun heidät siis herätettiin ilmoittamalla apachien odotettavissa
olevasta hyökkäyksestä, niin asettuivat he rohkeasti varustustensa
taakse, silmät ja korvat tarkkoina, valmiina ampumaan ensi merkin
saatuaan. Kului tunti, minkään häiritsemättä yön rauhaa. Meksikolaiset
alkoivat jo luulla, että he, kuten monasti ennenkin, pääsisivät vain
turhalla hälyytyksellä ja että punanahat eivät hyökkäisikään.

Äkkiä kuului korppikotkan huuto, käheästi ja pahaa ennustavasti, yön
hiljaisuudessa.

Se kuului vielä kerran, ja kuvaamaton väristys kävi kaikkien niiden
miesten suonissa, joiden kuolinmerkki se oli ja jotka tiesivät, ettei
heillä ollut mitään pelastusta toivottavissa.

Kolmannen kerran kuului korppikotkan huuto vielä käheämmin ja
kamalammin. Tuskin oli sen viime ääni lakannut väräjämästä, kun kauhea
melu samassa puhkesi joka taholla ja intiaanit syöksyivät laumoittain
eteenpäin ulkovarustuksia vastaan, joiden yli he yrittivät kiivetä.

Meksikolaiset, jotka odottivat heitä, ottivat heidät vastaan
voimakkaasti, kuten ainakin miehet, jotka tietäen sortuvansa tahtoivat
ennen kuolemaansa ainakin tuhota niin monta vihollista kuin suinkin.

Intiaanit väistyivät tahtomattaankin, ihmeissään tästä vastarinnasta,
jota he eivät ensinkään odottaneet, sillä he olivat menetelleet niin
salaisesti, että he luulivat varmasti yllättävänsä puolustajat. Nyt
alkoivat kartesseilla ladatut kanuunat tehdä puhdasta jälkeä ja
levittää epäjärjestystä ja kuolemaa intiaanien joukkoon.

Taitavasti käyttäen hyväkseen pakokauhua, joka oli vallannut punanahat,
hyökkäsi Estevan vaquerojensa etunenässä heidän keskelleen ja alkoi
huimia voimakkaasti.

Kaksi kertaa hyökkäsi hän rohkeasti kuin jalopeura ja kahdesti
väistyivät intiaanit hänen tieltään. Niin kauan kuin yötä riitti,
pitivät valkoiset taistelussa jotenkin hyvin puoliaan. Apachit eivät
huomanneet heidän vähälukuisuuttaan, ja varustustensa suojaamina he
ampuivat hyvin varmasti vihollistensa tiheään sulloutuneeseen joukkoon.

Kun tätä jättiläistaistelua oli kestänyt noin pari tuntia, nousi
aurinko majesteetillisesti taivaanrannalle ja valaisi ihanasti
verilöylyä.

Intiaanit tervehtivät auringon nousua ilohuudoin ja hyökkäsivät uudella
raivolla varustuksia vastaan, joita heidän ei vielä ollut onnistunut
valloittaa.

Heidän hyökkäyksensä oli tällä kertaa vastustamaton.

Jonkun aikaa taisteltuaan poistuivat valkoiset asemiltaan, joita he
eivät enää voineet puolustaa.

Intiaanit seurasivat heitä juoksujalkaa.

Mutta nyt kuului hirveä räjähdys, maa huojui heidän jalkainsa alla, ja
nuo onnettomat viskautuivat ilmaan sekä putosivat sitten maahan
ylt'ympäri, aivan rääsyinä.

Maa oli ollut miinoitettu ja majuuri oli käskenyt sytyttää miinan.

Tämän räjähdyksen seuraukset olivat kauheat. Intiaanit pakenivat
mielettömän pelon valtaamina joka suunnalle, kuulematta päällikköjensä
käskyjä ja näiden voimatta saada heitä palaamaan taisteluun.

Hetkisen luulivat valkoiset olevansa pelastetut. Mutta Tiikerikissa,
istuen oivallisen, sysimustan hevosen selässä ja pitäen kädessään
yhtyneitten heimojen pyhää totemiaa, joka liehui tuulessa, syöksyi
esiin melkein yksinään, uhmaten meksikolaisten häntä kohti tähdättyjä
iskuja ja huutaen kauhealla äänellä:

"Pelkurit! Koska ette tahdo voittaa, niin nähkää edes minun kuolevan!"

Tämä ääni soi intiaanien korvissa verisenä moitteena. Pelkurimmatkin
häpesivät jättää päällikköään, joka niin jalomielisesti uhrautui heidän
puolestaan. He kääntyivät ja palasivat rynnäkköön uudella innolla.

Tiikerikissa näytti olevan haavoittumaton. Hän pani hevosensa
hyppimään, syöksyen keskelle kuuminta käsikähmää, väistäen kaikki
häneen tähdätyt iskut toteminsa varrella, jota hän aina piti päänsä
päällä, eikä hetkeksikään herennyt kehoittamasta sotilaitaan.

Päällikkönsä tavattoman rohkeuden innostamina tunkeutuivat apachit
hänen ympärilleen ja antoivat päättävästi surmata itsensä, huutaen:

"Tiikerikissa! Apachien päällikkö. Kuolkaamme suuren päällikön
puolesta!"

"Katsokaa!" huusi Tiikerikissa innoissaan, osoittaen aamutähteä,
"katsokaa, katsokaa! Isänne hymyilee teidän urhoudellenne. Eteenpäin!
Eteenpäin!"

"Eteenpäin!" toistivat intiaanit, ja he hyökkäsivät kahta
raivokkaammin.

Tätä kauheaa taistelua ei kuitenkaan voinut kestää kauan, sen huomasi
majuurikin. Intiaanit olivat kiivenneet kaikkien rintamavarustusten
yli, kaupunki oli täydelleen heidän vallassaan. Taisteltiin talo
talolta, siirtymättä toisesta toiseen ennenkuin oli mahdotonta kauemmin
pysyä edellisessä.

Tiheinä joukkoina riensivät intiaanit don Torribion ohjaamina
juoksujalkaa pitkin jyrkänpuoleista katua, joka vanhasta presidiosta
johti sitä vallitsevaan linnoitukseen.

Huolimatta yhtämittaisesta hävityksestä, minkä linnoituksen
rautaromulla ladatut tykit saivat aikaan heidän riveissään, ryntäsivät
intiaanit yhä vain horjumatta eteenpäin, sillä joka laukauksen jälkeen,
joka levitti kuolemaa heidän joukossaan, näkivät he aina Tiikerikissan
kymmenen askeleen päässä edellään, ratsastaen mustalla hevosellaan ja
heiluttaen totemiansa, sekä don Torribion marssimassa heidän
etupäässään miekka kädessä.

"Niin", sanoi majuuri surunvoittoisesti Estevanille, "nyt on aika panna
toimeen mitä olemme päättäneet."

"Tahdotteko niin, majuuri?" kysyi Estevan.

"Minä vaadin sitä, Estevan, ystäväni!"

"Se riittää, majuuri, ei saada sanoa, etten olisi täyttänyt viimeistä
määräystänne. Hyvästi, majuuri, me tapaamme toisemme tuolla ylhäällä,
sillä minä en pelastu paremmin kuin tekään."

"Kuka tietää, ystäväni? Hyvästi, hyvästi!"

"Minä en toivo pelastuvani", vastasi Estevan synkästi.

Miehet puristivat toistensa kättä, sillä he tiesivät, että he, ellei
ihmettä tapahtuisi, eivät enää näkisi toisiaan.

Tämän viime keskustelun tapahduttua kokosi Estevan nelisenkymmentä
ratsastajaa, järjesti ne tiheäksi joukoksi ja syöksyi miestensä
seuraamana, kahden yhteislaukauksen väliajalla täyttä laukkaa katua
pitkin hyökkääviä intiaaneja vastaan.

Punanahat eivät voineet vastustaa tätä lumivyöryn tavoin vuorelta
heidän niskaansa syöksyvää joukkoa; he väistyivät oikealle ja
vasemmalle.

Kun intiaanit olivat tointuneet hämmennyksestään näkivät he
ratsastajien, jotka niin pahoin olivat pidelleet heitä, kahdessa
veneessä soutavan jokea pitkin de las Norias'in haciendaa kohden.
Estevan ja hänen seuralaisensa oli pelastettu, vain kolme neljä miestä
oli kaatunut matkalla.

Majuuri oli käyttänyt hyväkseen ratsastajien aikaansaamaa hämminkiä,
hyökätäkseen jäljellä olevien valkoisten kanssa linnoitukseen, jonka
portit heti sulkeutuivat hänen jälkeensä.

Don Torribio viittasi intiaaneja pysähtymään ja astui yksinään
linnoituksen edustalle.

"Majuuri", huusi hän kovalla äänellä, "antautukaa ja varusväki saa
pitää henkensä."

Majuuri tuli näkyviin.

"Te olette petturi, lurjus ja koira!" vastasi hän. "Te olette murhannut
ystäväni, miehen, joka luotti kunniaanne. Minä en antaudu."

"Se merkitsee kuolemaa teille ja kaikille seuralaisillenne", jatkoi don
Torribio, "ihmisyyden tähden antautukaa, te ette voi puolustautua
enää."

"Te olette roisto, olen minä sanonut!" huusi majuuri, "siinä on
vastaukseni."

"Takaisin, takaisin!" ulvoi Tiikerikissa, kannustaen hevostaan, joka
teki tavattoman loikkauksen ja juoksi tiehensä nuolen nopeudella.

Intiaanit syöksyivät päistikkaa rinnettä alas, juosten kuin hullut,
hurjan, sanomattoman pelon vallassa, mutta eivät kuitenkaan kyllin
nopeasti välttääkseen täydelleen heitä uhkaavan vaaran. Majuuri oli
nimittäin sytyttänyt linnoituksen ruutivaraston.

Kuului hirveä pamaus. Kiviröykkiö horjui pari kolme sekuntia
perustuksiaan myöten, aivankuin juopunut mastodontti, ja kohosi sitten
maasta sekä halkesi kuin liian kypsä granaattiomena.

Puolustajien huutaessa: eläköön isänmaa! satoi kiviä ja kauheasti
silvottuja ruumiita intiaanien niskaan, jotka kauhistuneina katselivat
tätä hirvittävää näytelmää, sitten oli kaikki lopussa. Tiikerikissa oli
herrana San Lucarin presidiossa, mutta kuten majuuri Barnum oli
vannonut, oli tuo vanha rosvo saanut haltuunsa vain raunioita ja
pirstaleita.

Itkien raivosta pystytti don Torribio apachien totemin erään muurin
huojuvalle jäännökselle, ainoalle mikä muistutti sitä paikkaa, jossa
kymmenen minuuttia sitä ennen San Lucarin ylväs linna oli seisonut.



XIV.

KÄÄNNE.


Muutamia päiviä oli kulunut San Lucarin presidion valloituksesta.

Kylä oli jätetty ryöstettäväksi ja tämä toimitettiin mitä raaimmalla
tavalla, niin ettei sitä saata kuvaillakaan.

Vain parhaimmat talot säästettiin, sillä Tiikerikissa oli,
pelastaakseen niissä olevat tavattomat aarteet, määrännyt ne seurueensa
mahtavimmille päälliköille.

Tuo vanha sissi oli sijoittanut päämajansa vanhassa esikaupungissa
olevaan don Torribio Quirogan entiseen taloon, jonka tämä oli
kohteliaasti laittanut kuntoon häntä vastaanottamaan.

Doña Hermosa ja hänen isänsä olivat jälleen ottaneet haltuunsa oman
talonsa.

Aivan täynnään intiaaneja oleva kaupunki oli synkän näköinen. Siellä ei
ollut enää mitään kauppaa, ei kuulunut iloista laulua, ei näkynyt
mitään siitä, mikä ennen elävöitti tuota huoletonta meksikolaista
siirtokuntaa. Joka askeleella kohtasi soraa ja raunioita. Siellä täällä
kaduilla virui ruumiita, joista petolinnut tappelivat ja jotka
saastuttivat ilman.

Sanalla sanoen, kaikkialla esiintyi sellainen hävityksen kauhistus,
jonka katkera sota kahden jo vuosisatoja vihamielisen rodun välillä tuo
mukanaan.

Noin kahdeksan päivää edellisessä luvussa kuvattujen tapausten jälkeen
istui noin kymmenen tienoissa aamulla kolme henkilöä don Pedro de Lunan
salissa puhellen matalalla äänellä.

Nämä kolme henkilöä olivat don Pedro itse, doña Hermosa ja rehellinen
capatazi Luciano Pedralva, joka eriskummallisessa vaqueropuvussaan
näytti peloittavalta rosvolta; viimemainittu sai ikkunan luona seisovan
Manuelan tahtomattaankin nauramaan joka kerta kun Manuela katsahti
häneen, suureksi harmiksi capatazille, joka hartaasti toivoi tuon
kirotun valepukunsa niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

"Asia on siis päätetty, Luciano ystäväni", sanoi don Pedro, "teidän
täytyy laittautua kuntoon ja valmistautua alkamaan tanssi."

"Juhlallisuus tapahtuu siis tänään?"

"Niin, ehdottomasti, ystäväni. Myönnän, että elämme merkillistä aikaa
ja ennen kaikkea merkillisessä maassa. Olen nähnyt monta mullistusta,
mutta tämä voittaa kaikki."

"Minun mielestäni se on varsin johdonmukaista intiaanien näkökannalta",
huomautti doña Hermosa.

"Mahdollista kyllä, lapsi kulta, en tahdo väitellä kanssasi siitä,
mutta myönnäthän, että kuukausi sitten emme ensinkään odottaneet
apachien vallan niin pikaista palauttamista tälle rajaseudulle."

"Kuten näette, don Pedro, en ymmärrä hituistakaan kaikesta tästä, ja
kuitenkin tuntuu minusta, ettei Tiikerikissasta tule varsin
ylevämielistä hallitsijaa."

"Mitä sillä tarkoitat, Luciano ystäväni?"

"Tarkoitan mitä kaikkien ihmisten epäilemättä täytyy tarkoittaa. Kirje,
jonka hän toissapäivänä kirjoitti don Fernandolle, on jotenkin selvä,
luullakseni, sillä hän sanoo siinä suoraan, että jos don Fernando
viiden päivän kuluttua vielä tavataan siirtokunnasta, niin hän
hirtättää hänet."

"Jos hän saa hänet käsiinsä!" sanoi doña Hermosa vilkkaasti,

"Tietenkin, señorita", sanoi capatazi.

"Miksi ihmettelet tätä, Luciano?" sanoi don Pedro hyväntahtoisesti.
"Hyvä Jumala, tässä maailmassahan tapahtuu niin paljon ihmeellisiä
asioita! Minä puolestani tunnen paljon henkilöitä, joita on uhattu
samalla tavoin ja jotka siitä huolimatta voivat oikein hyvin."

"Yhtäkaikki en minä sentään luota siihen."

"Mutta nyt ei olekaan kysymys tästä. Palaa haciendaan, don Luciano,
äläkä missään tapauksessa unohda kehoituksiani."

"Luottakaa minuun, teidän armonne; mutta vielä sananen."

"Puhu, ystäväni, mutta nopeaan."

"Olen hyvin huolissani Estevanin vuoksi", sanoi capatazi puoliääneen,
jottei Manuela kuulisi häntä. "Jo kuusi päivää on hän ollut kadoksissa,
eikä hänestä ole kuulunut mitään."

Doña Hermosan huulilla leikki hieno hymyily.

"Estevan ei niinkään mene hukkaan jälkeä jättämättä. Rauhoittukaa, kun
aika tulee, saatte kyllä nähdä hänet jälleen", sanoi hän.

"Sitä parempi, señorita, sillä siihen mieheen voi luottaa."

"Don Torribio!" sanoi Manuela kääntyen ympäri.

"Hm!" sanoi capatazi, "sitten on paras, että minä katoan."

"Tulkaa, tulkaa", sanoi Manuela.

Kumarrettuaan doña Hermosalle ja don Pedrolle seurasi capatazi
Manuelaa.

Tuskin oli ovi, josta capatazi oli poistunut, sulkeutunut hänen
jälkeensä, kun toinen avautui ja don Torribio astui sisään.

Hän oli puettu komeaan intiaanipukuun. Hänen otsansa oli huolestuneen
ja katseensa surullisen näköinen. Hän kumarsi doña Hermosalle ja
puristi ystävällisesti don Pedron kättä, ja istuutui doña Hermosan
ääneti viitattua.

Kun ensi kohteliaisuudet oli suoritettu, kumartui hacienderon tytär,
jota don Torribion synkkä muoto huolestutti enemmän kuin hän tahtoi
osoittaakaan, miellyttävästi hänen puoleensa ja kysyi hyvin
teeskennellen sekä osaaottavasti:

"Mikä teitä vaivaa, don Torribio? Näytätte niin suuttuneelta --
oletteko saanut huonoja uutisia?"

"En, señorita. Kiitän teitä siitä, että hyväntahtoisesti otatte osaa
asioihini. Jos olisin kunnianhimoinen, olisivat kaikki toiveeni
tyydytetyt, koska saadessani muutaman päivän kuluttua vastaan ottaa
kätenne, koko elämäni unelma täyttyy. Kuten näette, señorita", lisäsi
hän surullisesti hymyillen, "annan teidän lukea sieluni sisimmät
ajatukset."

"Olen kiitollinen siitä, don Torribio. Kuitenkaan ette ollut tuollainen
muutamia päiviä sitten, siis on täytynyt tapahtua jotakin..."

"Ei mitään sellaista, sen vakuutan, joka koskee minua
henkilökohtaisesti", keskeytti don Torribio. "Mutta mitä lähemmäksi
joutuu se hetki, jolloin meidän on otettava haltuumme nyt takaisin
valloittamamme maa, sitä alakuloisemmaksi tulen. Minä en mitenkään
hyväksy Tiikerikissan päätöstä huudattaa itsensä riippumattomaksi
päälliköksi virallisella tavalla; se on hulluutta, jota en voi
käsittää. Tiikerikissa tietää yhtä hyvin kuin kuka tahansa, että hänen
on mahdotonta pysyttelleidä täällä. Apachit eivät urhoollisuudestaan
huolimatta voi pitää puoliaan niitä harjaantuneita sotajoukkoja
vastaan, joita Meksikon hallitus lähettää kimppuumme heti, saatuaan
tiedon tästä pikkukahakasta."

"Onko sitten ihan mahdotonta saada Tiikerikissaa muuttamaan mieltään
tässä asiassa?"

"On. Olen käyttänyt kaikkia keinoja, olen tehnyt hänelle mitä
järkevimpiä ehdotuksia, mutta hän ei ole tahtonut kuunnella mitään
esityksiä. Tuolla miehellä on päämääränsä, jonka vain hän tuntee; hänen
julkinen selityksensä, että hän muka haluaa uudesti synnyttää
intiaanirodun, on hänellä vain tekosyynä."

"Te säikähdytätte minut, don Torribio. Jos asian laita on siten, niin
miksi ette luovu tuosta miehestä?"

"Kuinka minä voisin tehdä niin?" vastasi don Torribio alakuloisesti.
"Minähän olen nyt luopio. Tunnustanko teille kaikki, señorita? Vaikka
kaikki on näköjään rauhallista ja tulevaisuus näyttää hymyilevän
minulle, niin on kuitenkin jo moniaita päiviä voittamaton alakuloisuus
vaivannut minua; kaikki on mielestäni synkkää, minä tunnen olevani
elämääni kyllästynyt, aavistan sanalla sanoen, että minua uhkaa suuri
onnettomuus."

Doña Hermosa katsahti häneen salaa läpitunkevasti.

"Karkoittakaa nuo synkät ajatukset", sanoi hän merkitsevästi,
"tulevaisuutennehan on täst'edes turvattu, mikään ei voi sitä muuttaa."

"Uskon sen, mutta kuten tiedätte, señorita, pikarin ja huulten välillä
on aina tilaa onnettomuudelle."

"Kas niin, don Torribio", sanoi don Pedro iloisesti, "istukaamme nyt
pöytään, tämä on luultavasti viimeinen yhteinen ateriamme ennen
hallinnon siirtoa, sillä sehän tapahtuu tietenkin tänään, eikö niin?"

"Niin", vastasi don Torribio, tarjoten käsivartensa doña Hermosalle
mennäkseen ruokasaliin.

Upea aamiainen oli valmiina.

Aterian alussa oltiin hiljaa. Kaikki tuntuivat olevan hämillään. Mutta
vähitellen murtui jää doña Hermosan ja hänen isänsä ponnistellessa
huvittaakseen vierastaan, ja keskustelu sai iloisemman käänteen. Näkyi,
että don Torribio koetti väkisinkin sydämeensä kätkeä joukon ajatuksia,
jotka kohosivat hänen huulilleen, mutta joita hän ei tahtonut päästää
ilmi. Aterian lopussa kääntyi hän doña Hermosan puoleen.

"Señorita", sanoi hän, "tänä iltana tapahtuu ratkaisu minuun nähden.
Ollessani intiaanipäällikön pukuun puettuna läsnä tämänpäiväisessä
juhlassa, olen avoimesti rikkonut välini maamiesteni kanssa
ilmoittamalla siten heille, että olen julkisesti liittynyt
punanahkoihin ja että Tiikerikissan ja minun vaikutuksestani se, mitä
he aluksi pitivät intiaanien partioretkenä, olikin kokonaisen
kansakunnan nousu. Minä tunnen valkoisten röyhkeyden. Vaikka he eivät
voikaan viljellä omistamiaan suunnattomia alueita, eivät he kuitenkaan
jätä kiistämättömäksi omaisuudeksemme sitä perintöä, jonka olemme
hankkineet keihäittemme kärjillä, vaan Meksikon hallitus tulee käymään
vimmattua sotaa meitä vastaan. Voinko luottaa teihin?"

"Ennenkuin vastaan, don Torribio, odotan teidän selittävän tarkemmin."

"Niin juuri aionkin tehdä. Intiaanikapinassa espanjalaiset pelkäävät
etupäässä kostotoimia, toisin sanoen verilöylyä valkoisten keskuudessa.
Avioliitto meksikolaisen naisen kanssa on sen rauhan panttina, jonka
suomme espanjalaisille, ja turvaa heidän kaupantekonsa vast'edes sekä
on heidän kanssaan tekemiemme sopimusten varmuutena. Tehkööt heimojemme
päälliköt mitä vastaväitteitä tahansa, niin on tiemme selvä.
Tiikerikissa ja minä emme väisty siitä hiuskarvankaan vertaa. Kysyn
siis nyt teiltä rehellisesti ja suoraan, señorita: tahdotteko antaa
minulle kätenne?"

"Mikä kiire meillä nyt on puuttua niin tärkeään asiaan, don Torribio?"
vastasi doña Hermosa. "Ettekö luota minuun?"

Don Torribio rypisti kulmakarvojaan.

"Aina sama vastaus!" sanoi hän. "Lapsi, joka leikkii jalopeuran kanssa!
Ellen olisi suojellut teitä näinä kahdeksana päivänä, niin te olisitte
jo saanut surmanne. Luuletteko siis, etten tiedä teidän pikku
tempuistanne ja etten ole selvillä laskelmistanne? Olette tahtonut
pelata kuolettavaa peliä. Varomaton! Te olette antanut kietoa itsenne
omaan kutomaanne verkkoon. Te olette minun vallassani. Nyt minä sanelen
ehdot. Huomenna menette kanssani naimisiin. Isänne ja don Fernandon pää
on minulle takeena siitä, että tottelette."

Ja tarttuen vettä täynnä olevaan kristallikarahviin hän täytti lasinsa
ja joi sen yhdellä siemauksella, doña Hermosan omituisesti katsoessa
häneen.

"Tunnin kuluttua", lisäsi hän, lyöden lasin pöytään niin lujasti, että
se kilahti rikki, "on teidän oltava juhlassa minun rinnallani."

"Minä tulen", vastasi doña Hermosa.

"Hyvästi!" sanoi don Torribio kumealla äänellä. Ja hän poistui,
vilkaisten doña Hermosaan vielä kerran.

Doña Hermosa nousi vikkelästi, tarttui karahviin ja tyhjensi sen
mumisten:

"Don Torribio, don Torribio, sinä sanoit itse, että pikarin ja huulten
välillä on kuolema!"

"Meidän täytyy tehdä loppu asiasta", sanoi don Pedro.

Tyttärensä viittauksesta meni hän parvekkeelle ja asetti kaksi kukkia
täynnä olevaa kukkapöytää kaidepuitten viereen.

Tämä näytti olevan merkki, sillä kukkapöydät olivat olleet siinä tuskin
muutamia minuutteja, kun Manuela tuli nopeasti saliin, sanoen:

"Hän on täällä!"

"Pyydä hänet sisään!" huudahtivat don Pedro ja doña Hermosa yht'aikaa.

Kehoittaen Manuelaa olemaan mahdollisimman valppaana, sulki don Pedro
huolellisesti ovet ja meni saapuneen luokse, jolle hän virkkoi
puoliääneen:

"No, Estevan ystäväni, mitä uutta?"

       *       *       *       *       *

Kaupungin suuri tori oli tänään tavattoman näköinen. Sen keskellä
kohosi suuri, punaisella sametilla päällystetty parveke.

Tällä parvekkeella oli mahonkinen nojatuoli ja sen oikealla puolella
toinen pienempi ja yksinkertaisempi, jonka lisäksi muutamia jakkaroita
oli asetettu puoliympyrään molempien tuolien taakse.

Täsmälleen kello kaksitoista päivällä, hetkellä, jolloin aurinko,
ehdittyään keskipäivän korkeudelle, säteilee lämpimimmin ja
kirkkaimmin, jyrähti majesteetillisesti viisi tykinlaukausta yhtä
pitkin väliajoin.

Samassa marssivat torille eri kaduilta ne apachiheimot, jotka
muodostivat Tiikerikissan armeijan, etevimpien päällikköjensä johtamina
ja puettuina juhlapukuunsa.

Näitä sotureita ei ollut paljon, korkeintaan noin tuhat viisisataa
miestä, sillä intiaanien tavan mukaan oli saalis heti presidion
kukistuttua lähetetty kotikyliin hyvin vartioituna, ja suurin osa
intiaaneja oli hajaantunut palatakseen kotiin. Jäljelle jääneet olivat
uskollisia, tottuneita sotilaita, jotka koko sydämestään olivat
Tiikerikissaan kiintyneitä.

Tämä ei ollut, meksikolaiset voitettuaan, katsonut tarpeelliseksi pitää
luonaan enempää, varsinkin kun hän tiesi, että kotiin palaavat heti
ensi merkin saatuaan yhtyisivät häneen.

Sitä mukaa kun heimot marssivat torille, asettuivat he hyvässä
järjestyksessä sen kolmelle sivulle, jättäen neljännen tyhjäksi; sen
miehitti kuitenkin melkein silmänräpäyksessä noin parinsadan suuruinen
joukko vaqueroja, jotka samoin kuin intiaanitkin jäivät liikkumatta
heille määrätylle paikalle.

Mutta intiaanien ollessa melkein aseettomina, sillä heillä oli vain
puukkonsa vyöllään, istuivat vaquerot hevosen selässä aseistettuina
aina hampaisiin asti.

Muutamia uteliaita englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia, jotka
olivat jääneet kaupunkiin valloituksen jälkeen, näkyi siellä täällä
pelästyneinä katselevan torin varrella olevien talojen ikkunoista.

Intiaaninaiset, kerääntyneinä sekavaan ryhmään soturien taakse,
kurkottelivat uteliaina päitään näiden olkapäiden yli, nähdäkseen mitä
tapahtuisi.

Torin keskikohta oli vapaa.

Parvekkeen edustalla, kömpelön, pöydänmuotoisen ja uurnalla varustetun
alttarin luona seisoi apachien suuri poppamies, viiden alempiarvoisen
noidan avustamana. Kaikilla oli kädet ristissä rinnallaan ja katse
maahan luotuna.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, kajahti taas viisi
tykinlaukausta.

Tällöin saapui loistava seurue ratsain torille.

Sen etupäässä ratsasti Tiikerikissa ylpeänä ja silmät hehkuen, pitäen
kädessään heimojen totemia. Hänen oikealla puolellaan ratsasti don
Torribio, kantaen suurta pyhää piippua.

Heidän takanaan tulivat don Pedro tyttärineen ja useita kaupungin
etevimpiä asukkaita.

Tiikerikissa hyppäsi hevosen selästä, nousi parvekkeelle ja asettui
ensimmäisen nojatuolin eteen, mutta ei istuutunut.

Autettuaan doña Hermosan hevosen selästä, asettui don Torribio toisen
nojatuolin eteen.

Nuoren miehen kasvot, jotka tavallisesti olivat kalpeat, olivat nyt
hehkuvan punaiset ja hänen ontot silmänsä näyttivät punoittavan
yövalvonnasta. Hän pyyhki alinomaa hien peittämää otsaansa ja tuntui
olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa, vaikka hän kaikin voimin
koettikin sitä hillitä.

Doña Hermosa oli asettunut isänsä taakse, muutaman askeleen päähän
parvekkeen laidasta. Hänkin oli hyvin kiihdyksissä, kalpea ja huulet
lujasti yhteen puristettuna. Toisinaan hänen jäseniänsä puistatti
hermostunut väristys, ja kuumeentapainen puna peitti silloin tällöin
hänen kasvonsa, jotka melkein samassa muuttuivat kellertäviksi. Hänen
katseensa oli tiukasti tähdättynä don Torribioon.

Apachien päälliköt ryhmittyivät parvekkeen juurelle, ympäröiden sen.

Tykit jymähtivät kolmannen kerran. Nyt hajaantuivat noidat, ja näkyviin
tuli tiukasti sidottu mies, joka makasi maassa heidän keskellään.

Poppamies kääntyi joukon puoleen.

"Kaikki te, jotka kuulette puheeni", sanoi hän, "tiedätte, miksi olemme
kokoontuneet tänne: suuri isämme, Aurinko, on suosinut yritystämme.
Wacondah on taistellut puolestamme, me olemme voittajia, kuten eräs
kuuluisa päällikkö lupasi meille tuskin kuukausi sitten. Tämä kylä
kuuluu meille. Päällikkö, jonka olemme valinneet johtamaan ja
puolustamaan meitä, on Tiikerikissa. Nyt me aiomme hänen ja omasta
puolestamme tarjota Elämän herralle uhrin, joka on hänestä mieluisin,
jotta hän edelleenkin mahtavasti suojelisi meitä. Noidat, tuokaa uhri
tänne."

Noidat tarttuivat vartioimaansa onnettomaan ja asettivat hänet
pitkäkseen alttarille. Se oli muudan meksikolainen, joka oli otettu
vangiksi vanhan presidion valloituksessa. Kapakoitsija, jonka talossa
muudan tämän kertomuksen ["Kivisydän"-nimisessä ensi osassa] ensi
näytös tapahtui, ei ahneudessaan, huolimatta varoituksista, ollut
tahtonut lähteä kurjasta kapakastaan, ja oli joutunut intiaanien
käsiin.

Sillä välin tunsi don Torribio yhä enemmän voivansa pahoin. Hänen
silmänsä verestivät, korvansa suhisivat, ohimonsa jyskyttivät kovasti,
ja hänen täytyi nojautua nojatuolinsa käsipuuta vasten.

"Kuinka on laitanne?" kysyi doña Hermosa.

"En tiedä?" vastasi hän, "kuumuus, mielenliikutus ehkä, minä tukehdun.
Toivon kuitenkin sen menevän ohi."

Alttarilla pitkänään oleva kapakoitsija oli riisuttu, vain housut oli
jätetty. Miesraukka kirkui kamalasti.

Poppamies astui hänen luokseen heiluttaen veistään.

"Voi voi, tämä on kauheaa!" huudahti doña Hermosa peittäen kasvonsa
käsiinsä.

"Hiljaa!" mutisi don Torribio, "se on välttämätöntä."

Välittämättä uhrinsa kirkunasta etsi poppamies kylmäverisesti sitä
kohtaa, johon hän tahtoi iskeä, onnettoman katsoessa häneen silmät
hirveästi selällään ja katseessaan ilme, jota on mahdoton kuvata.

Äkkiä kohotti poppamies veitsensä ja työnsi sen uhrinsa rintaan,
viiltäen sen auki pitkin pituuttaan.

Miesparka päästi kamalan mölinän.

Poppamies pisti nyt kätensä onnettoman ammottavaan rintaan ja repi irti
vielä väräjävän sydämen, hänen apulaistensa huolellisesti kootessa
virtanaan vuotavaa verta. Samassa nousivat päälliköt parvekkeelle,
asettivat Tiikerikissan nojatuoliin ja nostivat hänet olkapäilleen,
huutaen innoissaan:

"Eläköön valkonaamojen voittaja, apachien ylipäällikkö!"

Noidat pirskoittivat väkijoukkoa uhrin verellä.

Intiaanit, ollen aivan huumauksissaan, tömistivät jalkojansa iloissaan
ja huutaen korvia särkevästi.

"Vihdoinkin" huudahti Tiikerikissa ylpeästi; "vihdoinkin olen pitänyt
lupaukseni ja ainaiseksi karkoittanut valkoiset tästä maasta!"

"Et vielä!" sanoi don Pedro purevalla äänellä -- "katsohan tuonne!"

Vaquerot, jotka tähän asti olivat välinpitämättöminä katselleet tätä
näytelmää, olivat äkkiä täyttä laukkaa hyökänneet suojattomien
intiaanein kimppuun, samalla kuin joka kadulta ryntäsi torille
meksikolaisia joukkoja juoksujalkaa, ja kaikki ikkunat täyttyivät
kivääreillä asestetuista valkoisista, jotka armotta ampuivat
väkijoukkoon.

Torin keskellä näkyivät don Fernando Carril, Luciano Pedralva ja don
Estevan, jotka säälimättä hakkasivat maahan hätääntyneitä intiaaneja,
huutaen: "Lyökää, lyökää! Surmatkaa, surmatkaa!"

"Ooh!" huudahti don Torribio, heiluttaen totemia, "mikä kurja petos!"

Ja hän syöksähti pystyyn rientääkseen intiaanien avuksi, mutta
horjahti, verinen huntu laskeutui hänen silmilleen ja hän lankesi
polvilleen.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän epätoivoissaan, "mikä minua vaivaa?"

"Sinulla on kuolema sisässäsi!" kuiskasi don Estevan hänen korvaansa,
tarttuen lujasti hänen käsivarteensa.

"Sinä valehtelet, koira!" sanoi don Torribio, koettaen nousta. "Minä
tahdon pelastaa veljeni!"

"Veljesi on surmattu. Mutta sinunhan piti huomenna tappaa don Pedro,
hänen tyttärensä, don Fernando ja minut! Kuole, lurjus, turhaan
raivotessasi nähdessäsi kurjan petoksesi saavan palkkansa! Minä olen
juottanut sinulle myrkkyä, sinut on myrkytetty."

"Oi voi!" huusi don Torribio epätoivoissaan, laahautuen polvillaan,
päästäkseen parvekkeen reunalle. "Voi, voi! Jumala on oikeamielinen."

Torilla panivat meksikolaiset toimeen hirveän verilöylyn intiaanien
keskuudessa.

"Muistakaa don José Kalbrista!" huusivat he. "Kostakaa majuuri Barnum!"

Se ei enää ollut taistelua, se oli kauheaa teurastusta.

Muutamat päälliköt, paeten don Fernandoa, Lucianoa ja don Estevania,
syöksyivät etsimään viimeistä turvapaikkaa parvekkeelta.

"Ah!" huudahti don Torribio, loikaten kuin jaguari ja tarttuen don
Fernandon kurkkuun, "minä en sentään kuole kostamatta."

Syntyi hetken kestävä hirveä temmellys.

"Ei", jatkoi don Torribio, hellittäen vihollisestaan ja vaipuen maahan,
"sehän olisi halpamaista, henkeni kuuluu tuolle miehelle, hän on
voittanut sen minulta!"

Ympärillä seisovat eivät voineet olla huudahtamatta ihmetyksestä.

Don Estevan nosti kylmäverisesti kiväärin poskelleen ja laukaisi sen
hänen jaloissaan makaavan don Torribion rintaa kohti.

"Käyköön niin kaikille pettureille!" sanoi hän.

"Hyvä Jumala!" huudahti don Torribio kohoten polvilleen ponnistaen
viimeiset voimansa, ja kohottaen taivasta kohti toivoa säteilevän
katseensa hän huokasi: "Laupias Jumala, minä kiitän sinua, sinä olet
antanut minulle anteeksi!"

Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän kaatui selälleen heittäen henkensä.

Doña Hermosa oli kadonnut.

Kun Tiikerikissa, joka jalopeuran tavoin taisteli kuumimmassa
käsikähmässä, oli huomannut kaikki menetetyksi ja ettei hänellä ollut
muuta mahdollisuutta kuin kiireesti pakenemalla välttää meksikolaisten
hänelle aikoma kohtalo, jos hän joutuisi heidän käsiinsä, oli hän
koonnut ympärilleen kourallisen urhoollisia sotureitaan, kaapannut doña
Hermosan, huolimatta hänen huudoistaan ja heittänyt hänet eteensä
satulaan sekä sitten raivannut itselleen tien taistelevien keskitse.
Hänelle uskollisten soturien seuraamana oli hänen näin onnistunut
päästä kaupungista avoimelle kentälle.

Kun meksikolaiset huomasivat hänen pakonsa, oli jo myöhä ajaa häntä
takaa. Kuten saalistaan kynsissään kuljettava kotka, oli tuo vanha
rosvo jo tavoittamattomissa.



XV.

KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.


Kello oli noin neljä iltapäivällä ja yhä viistompaan lankeavat auringon
säteet tekivät puiden varjot suhteettoman pitkiksi. Linnut palasivat
nopeasti lentäen pesiinsä yöksi ja piiloutuivat miten parhaiten voivat
lehtien väliin, viserrellen ja kirkuen korvia huumaavasti. Joitakin
parvia punaisia susia alkoi näkyä kaukana tunnustellen tuulen suuntaa
ja valmistautuen yömetsästykseensä korkeassa ruohikossa. Siellä täällä
näkyivät hirven ja metsäkauriin suuret, haaraiset sarvet, eläinten
äkkiä heittäessä päänsä taaksepäin ja lähtiessä pakoon huimaavaa
vauhtia. Aurinko oli nyt melkein taivaanrannan tasalla ja näkyi puiden
runkojen välistä enää vain tavattoman suurena tulipunaisena pallona.

Kaikki osoitti pikaista yön tuloa.

Eräässä aarniometsässä, noin kaksisataa penikulmaa San Lucarin
presidiosta, jossa viimeksi kerrotut hirvittävät kohtaukset
tapahtuivat, istui suurella avonaisella paikalla kaksi meksikolaisten
gambucinojen pukuun puettua miestä kuivettuneilla bisonin pääkalloilla
kirkkaasti palavan tulen ääressä, josta ei enää noussut savua.

Nämä miehet olivat don Estevan Diaz, don Pedro de Lunan majordomo, ja
Luciano Pedralva, capatazi. He pitivät kivääriään reittä vasten,
nähtävästi siltä varalta, että voisivat käyttää sitä heti hälyytyksen
kuultuaan. Vaihtamatta sanaakaan he polttivat maissipiippujaan.

Joitakuita peoneja ja muulinajajia makasi siellä täällä muutamien
kuormamuulien vieressä, jotka täysin suin pureksivat maahan
levitetyille loimille pantua maissiannostaan. Kahdeksan tai kymmenen
hevosta oli pantu liekaan vähän matkan päähän lehväksistä tehdystä
majasta, jonka sisäänkäytävän eteen oli kiinnitetty zarapee oveksi.
Erään kapean puron reunalla, kivääri olalla liikkumatta seisova peoni
valvoi yleistä turvallisuutta.

Kaikenlaisista ylt'ympäri maassa olevista, ruohon kokonaan peittävistä
jätteistä ja erään mahonkipuun alimmaisilla oksilla riippuvista riistan
paloista saattoi helposti huomata, ettei edellä kuvattu leiripaikka
ollut noita satunnaisia pysähdyspaikkoja, joita metsänkävijät
valitsevat yösijakseen ja jättävät ne taas auringon ensi kerran
noustessa, vaan tuollainen vakinainen leiripaikka, joita metsästäjät
usein laittavat erämaahan kohtaamispaikakseen metsästyskautena.

Zarapee kohotettiin majan sisäpuolelta ja don Pedro ilmestyi.

Hän oli kalpea, murheellisen ja miettivän näköinen. Hän silmäsi
tutkivasti ympärilleen ja lausui levottomasti, lähestyen tulen ääressä
istuvia miehiä:

"No?"

"Ei mitään vielä", vastasi don Estevan.

"Tämä viipyminen on käsittämätöntä, ei milloinkaan tähän asti ole don
Fernando viipynyt näin kauan", lausui don Pedro liikutettuna.

"Aivan niin, hän on nyt ollut poissa kohta kolmekymmentä tuntia --
kunhan ei häntä vain olisi kohdannut jokin onnettomuus!"

"Ei", sanoi Estevan, "don Fernando tuntee erämaan tarpeeksi hyvin, hän
on siksi kauan risteillyt täällä, ettei mikään sattuma ole
mahdollinen."

"Ajattelehan missä olemme", väitti don Pedro; "tässä melkein
tutkimattomassa seudussa maleksii vaarallisia käärmeitä ja vilisee
petoeläimiä."

"Mitä se merkitsee, don Pedro?" vastasi Estevan lujasti. "Te unohdatte,
että don Fernando ja Kivisydän on sama henkilö, että olemme juuri sillä
paikalla, missä hän on viettänyt suurimman osan elämäänsä, ja missä hän
on monta vuotta pyytänyt mehiläisiä ja koonnut kaskarillan kuorta! Ei,
sanon minä, ystäväämme ei ole kohdannut mikään onnettomuus."

"Mutta selitähän sitten minulle, mikä on syynä tähän käsittämättömään
viipymiseen."

"Tehän tiedätte, don Pedro, kuinka uhrautuvasti ystävämme on tarjonnut
meille apuaan, kun me epätoivoissamme doña Hermosan äkkinäisen
katoamisen johdosta, mielipuolina surusta ja aivan lamautuneina emme
tietäneet mitä tehdä, löytääksemme kadoksiin joutuneen jäljet.
Presidiosta olemme tulleet tänne jälkien ohjaamina, joita meidän
silmämme ei näe, mutta jotka don Fernandon tottumus lukea erämaan
salattua kirjaa erotti erittäin helposti ja selvästi. Päästyämme tänne
ovat jäljet äkkiä kadonneet niin, että on ollut mahdotonta
tarkimmallakaan tiedustelulla ja sitkeimmillä ponnistuksilla niitä enää
löytää. Kahdeksan päivää olemme maanneet täällä, joka aamu ennen
auringonnousua nousee don Fernando, jota esteet näyttävät enemmän
yllyttävän kuin masentavan, hevosen selkään ja alkaa taas
tiedustelunsa, jotka tähän asti ovat näyttäytyneet turhiksi. Eilen
läksi hän tapansa mukaan vähän ennen auringon nousua. No niin! Kenties
syy hänen pitkälliseen viipymiseensä on se, että hän on hyvin kaukana
täältä löytänyt niin kauan turhaan etsimämme jäljet."

"Jumala suokoon niin, ystäväni! Samoin olen itsekin ajatellut, mutta
onkohan mitään sellaista mahdollisuutta olemassa kaikkien jo tekemiemme
turhien yritysten jälkeen?"

"Te unohdatte, don Pedro, että olemme tekemisissä apachi-intiaanien
kanssa, toisin sanoen kaikkein kavalimpien erämaan rosvojen, jotka
parhaiten osaavat peittää jälkensä."

"Hst!" sanoi capatazi, viitaten heitä kuuntelemaan; "minä kuulen
hevosen nelistystä!"

"Niinpä todellakin!" huudahti don Pedro vilkkaasti ja iloisena.

"Niin", sanoi don Estevan, "minäkin kuulen tuon äänen, kuitenkin sillä
erotuksella, että se yhden asemasta nähtävästi johtuu kolmesta tai
neljästä."

"Mutta don Fernandohan läksi leiripaikalta yksinään", huomautti don
Pedro vilkkaasti.

"Hän on luultavasti tavannut jonkun matkalla", vastasi don Estevan.

"On paha", sanoi haciendero huolestuneena, "laskea pilaa sellaisissa
olosuhteissa kuin missä me nyt olemme, se on melkein loukkaus minun
tuskantunnettani kohtaan."

"Jumala varjelkoon minua sellaisesta ajatuksesta, don Pedro. Ääni
lähenee nopeasti. Me saamme kohta tietää mitä meidän on tehtävä. Minä
en näe mitään erikoista siinä, että don Fernando on mahdollisesti
ottanut kiinni jonkun intiaanikulkurin tämän yrittäessä pensaihin
piiloutuneena vakoilla leiripaikkaamme ja pitää silmällä liikkeitämme."

"Koira vieköön! Niinhän todella onkin tapahtunut", huudahti capatazi
iloissaan; "katsokaahan vain!"

Samassa vastasi don Fernandon luja, sointuva ääni vahdin kysymykseen:
"Kuka siellä?" ja kaksi ratsastajaa sukelsi esiin tiheästä metsiköstä,
joka ympäröi leiripaikkaa ja muodosti jonkunlaisen rintavarustuksen
sille.

Tulija oli todellakin don Fernando, Mutta hänellä oli mukanaan mies,
jonka hän, nähtävästi peläten hänen pakenevan, oli sitonut lujasti
hevoseen kiinni.

Vanki tuntui muuten kärsivällisesti suhtautuvan onnettomuuteensa, sillä
hän heilutteli miellyttävästi ruumistaan satulassa, piti päänsä
pystyssä ja oli niin huolettoman näköinen kuin ei mitään olisi
tapahtunut.

Tultuaan tulen ääreen, jossa tuttavamme istuivat, tervehti
hän kohteliaasti eikä näyttänyt ollenkaan levottomalta sen
kylmäkiskoisuuden johdosta, jolla hänet otettiin vastaan.

Tämä mies ei tosiaan ollutkaan kukaan muu kuin Tonillo el Zapote, tuo
rehellinen vaquero, jonka jo useita kertoja olemme esittäneet
lukijalle.

Don Fernando taas otettiin vastaan mitä lämpimimmin ja sydämellisimmin.
Hänen ystävänsä, joiden uteliaisuus oli kohonnut äärimmilleen,
halusivat kiihkeästi kysellä häneltä, varsinkin kun avoin, melkein
iloinen ilme hänen kasvoillaan antoi heille aiheen otaksua, että hän
toi hyviä uutisia.

Puristettuaan hänelle heti ojennettua kolmea kättä, nousi don Fernando
hevosen selästä, irroitti satulavyön, joka hevosen vatsan alla sitoi
vangin jalat ja laski hänet vapaaksi.

"Uh!" sanoi vaquero; "minä kiitän teitä, don Fernando. Aloin jo saada
kyllikseni tuosta, voin vakuuttaa. Sääriä pistelee, aivankuin niihin
olisi työnnetty tuhat nuppineulaa."

Hän hyppäsi satulasta; mutta hän oli puhunut totta, puutuneet jalat
eivät voineet kannattaa hänen ruumiinsa painoa ja hän kaatui raskaasti
maahan. Capatazi riensi nostamaan hänet pystyyn.

"Ei se merkitse mitään", sanoi Tonillo kohteliaasti. "Kiitoksia,
caballero, viiden minuutin kuluttua on verenkierto ennallaan ja kaikki
on hyvin taas. Mutta yhtä kaikki, don Fernando", lisäsi hän, "toisella
kertaa pyydän teitä olemaan vetämättä aivan niin tiukkaan."

"Se riippuu teistä itsestänne, Zapote. Luvatkaa minulle, ettette yritä
paeta, niin jätän teidät rauhaan."

"Ellei ole mistään muusta kysymys", sanoi vaquero iloisesti, "niin on
välimme heti selvä: minä vannon, niin totta kuin kuoltuani toivon
pääseväni paratiisiin, etten pakene."

"Hyvä on, minä luotan teihin, huomatkaa se."

"Kunnon miehen tulee pysyä sanassaan", vastasi el Zapote. "Te ette voi
moittia minua ensinkään siinä suhteessa; minä olen lupaukseni orja."

"Sitä parempi teille, jos niin on asianlaita, mutta minä epäilen sitä
suuresti, etenkin päättäen tavastanne kohdella minua viime aikoina,
huolimatta minulle lausumistanne vakuutuksista ja tarjouksistanne
palvella minua."

Vaquero ei ensinkään nolostunut tästä suoranaisesta syytöksestä.

"Erinäisillä sydämen ominaisuuksilla varustettujen ihmisten osaksi
tulee, että heitä tuomitaan väärin", sanoi hän mielistelevällä äänellä,
"minä en ole milloinkaan rikkonut teille antamaani lupausta."

"Ette edes silloinkaan, kun petettyänne meidät päästitte intiaanit
presidioon ja toisten kaltaistenne lurjusten kanssa laaditte yhteisesti
ansan minulle ja annoitte minun joutua halpamaisen väijytyksen
uhriksi?"

Vaquero hymyili sukkelasti.

"Niin, señor don Fernando", vastasi hän, "siinäkin tilaisuudessa, jota
tarkoitatte, olin teille uskollinen."

"Tuhat tulimaista!" huudahti don Fernando, alkaen menettää malttinsa.
"Olisi hauska saada tietää, millä tavalla te silloin olitte minulle
uskollinen."

"Kissa nähköön, teidän armonne, minä olin teille uskollinen omalla
tavallani."

Tämä vastaus oli niin erinomainen ja siksi odottamaton läsnäolijoille,
että heidät valtasi niin mieletön naurunpuuska, että he tilanteen
vakavuudesta huolimatta purskahtivat raikuvaan nauruun.

El Zapote kumarsi kainosti, omituisen ylpeän nöyrästi, kuten on tapana
epäilyttävän arvoisten ihmisten, jotka pitävät itseään väärin
käsitettyinä neroina.

"Hyvä on", sanoi don Fernando, kohauttaen välinpitämättömästi
olkapäitään, "saammehan kohta nähdä. Minä otan selvän siitä, kuinka
pitkälle tuo venyvä uskollisuus ulottuu."

El Zapote ei vastannut. Hän vain kohotti silmänsä taivasta kohti,
ikäänkuin ottaakseen sen todistajaksi häntä kohdanneelle vääryydelle,
ja hän pani kätensä ristiin rinnalleen.

"Ennenkuin kerron mitään, niin antakaa minulle ruokaa", sanoi don
Fernando, "minä ihan menehdyn nälkään. Sitten leiristä lähdettyäni en
ole saanut märkää enkä kuivaa suuhuni."

Estevan kiiruhti asettamaan hänen eteensä muutamia ruokia, jotka
maistuivat hyvin don Fernandolle ja tämän luvalla hänen vangilleen.
Ateria päättyi kuitenkin pian, sillä don Fernando oli pian tyydyttänyt
nälkänsä, ja sammutettuaan janonsa puron kirkkaalla vedellä hän
tyytyväisesti huoahtaen istuutui, minkä jälkeen hän, panematta
ystäviensä uteliaisuutta uudelle koetukselle, selitti heille mitä
seikkaperäisimmin syyn pitkälliseen viipymiseensä.

Don Estevan oli arvannut oikein, sillä don Fernando oli todellakin
löytänyt jälleen nuo niin kauan turhaan etsityt jäljet, jotka johtivat
lounaiseen suuntaan kohti kaukaisen lännen tutkimattomimpia seutuja.

Hän oli seurannut niitä monta tuntia metsästäjille ominaisella
kärsivällisyydellä, ollakseen varma siitä, ettei hän ollut joutunut
minkään intiaanikujeen leikkikaluksi, vaan että nämä jäljet todellakin
olivat oikeat.

Kun punanahat pelkäävät, että heitä ajetaan takaa, sotkevat he jälkensä
niin, kulkemalla ristiin rastiin sekä edestakaisin, milloin eivät voi
niitä hävittää, että on aivan mahdotonta erottaa oikeita jälkiä
vääristä. Tällä kertaa he olivat käyttäneet tätä keinoa niin kätevästi
ja kekseliäästi, että jos he olisivat olleet tekemisissä kenen muun
kanssa tahansa, paitsi Kivisydämen, olisivat he vetäneet tätä nenästä
ja täydelleen johtaneet hänet harhaan. Mutta don Fernando, joka oli
tottunut heidän kujeihinsa, ei antanut pettää itseään, ainakin mikäli
hän saattoi huomata erinäisistä tuntomerkeistä, jotka häntä vähemmän
tottuneelta henkilöltä olisivat jääneet huomaamatta.

Iloissaan tästä havainnosta oli don Fernando heti palannut leiriin,
lyömättä kuitenkaan laimin mitään niistä varovaisuustoimenpiteistä,
joita on viisainta noudattaa maassa, missä joka puun ja joka pensaan
takana voi piillä näkymätön vihollinen. Silloin hän oli huomaavinaan
korkean ruohon liikkuvan tavalla, joka ei ollut luonnollista. Hän
liukui senvuoksi hiljaa hevosen selästä, ja aseenaan vain puukkonsa,
joka tupettomana riippui hänen vyössään olevasta rautarenkaasta, läksi
hän epäilyksen alaista paikkaa kohti, ryömien käsin ja jaloin, ääneti
ja nopeasti kuin ruohikossa mateleva käärme.

Ryömittyään noin neljännestunnin tällä tavoin, pääsi hän epäilyksen
alaiselle paikalle, ja hän tarvitsi nyt kaiken malttinsa ja
tahdonvoimansa voidakseen olla huudahtamatta ilosta ja ihmettelystä,
kuten hän oli tekemäisillään, nähdessään el Zapoten mukavasti istuvan
maassa hevosensa ohjat vasemman käden ympärillä ja lopetellen
vahvanlaista suurusta.

Don Fernando läheni häntä vielä muutaman askeleen, ollakseen varma
miehestään, jonka jälkeen hän, arvioituaan tarkkaan välimatkan,
loikkasi kuin jaguari, tarttui vaqueron kurkkuun, ja ennenkuin tämä oli
tointunut hämmästyksestään tämän äkkinäisen ja odottamattoman
hyökkäyksen johdosta, oli hän sidottuna ja kykenemätön vähimpäänkään
vastarintaan.

"Oh", sanoi nyt don Fernando, asettuen vankinsa viereen, "mikä
kummallinen sattuma! Mitä kuuluu, Zapote ystäväni?"

"Kiitoksia paljon", vastasi tämä vakavana, "minulla on vähän yskää."

"Oi voi, caballero parka, toivoakseni se pian menee ohi."

"Niin toivon minäkin, teidän armonne. Kuitenkin on minun tunnustettava,
että olen hiukan levoton."

"Pyh! Rauhoitu, minä lupaan parantaa sen."

"Niinkö, tiedättekö siihen keinon, teidän armonne?"

"Tiedän, vieläpä aivan erinomaisen, ja minä aion parantaa sinut."

"Kas vain, miten ystävällistä teiltä. Mutta ei kai teillä ole siitä
vaivaa?"

"Ei vähintäkään", vastasi metsästäjä. "Päätä itse, minä nimittäin aion
ampua luodin pääsi läpi."

Vaquero tunsi väristyksen käyvän suonissaan, mutta hän ei osoittanut
sitä.

"Luuletteko sen keinon auttavan?" sanoi hän.

"Ehdottomasti, siitä olen varma."

"Hm! Omituista, teidän armonne, mutta huolimatta velvollisuudestani
teitä kohtaan, täytyy minun tunnustaa, etten ollenkaan ole samaa mieltä
kanssanne tässä asiassa."

"Siinä sinä olet väärässä", vastasi metsästäjä virittäen kylmäverisesti
pistoolinsa hanan, "saat heti nähdä, että keino auttaa."

"Ja te luulette, teidän armonne, ettei ole muuta keinoa kuin
ehdottamanne?"

"En, totta vie, tiedä muuta."

"Nähkääs, asian laita on niin, että minun mielestäni tuo keino on
varsin ankara."

"Pyh! Sinä vain luulet niin. Saat pian nähdä, että olet väärässä."

"Mahdollista kyllä, minä en rohkene väitellä kanssanne, armollinen
herra. Tahdotteko välttämättä antaa lääkkeenne minulle tässä paikassa?"

"Minäkö? En ensinkään. Tiedätkö kenties jonkun muun sopivamman paikan?"

"Luullakseni, teidän armonne."

"Vai niin! Ja mikä paikka se olisi, toveri?"

"Oh, koira vieköön, kenties erehdyn, mutta olisi mielestäni vahinko,
jos niin ihmeellinen salaisuus, kuin tuo lääkitseminen, joutuisi
hukkaan todistajien puutteessa. Niinmuodoin toivoisin saavani viedä
teidät sellaiseen paikkaan, missä niitä olisi saatavissa."

"Hyvä! Ja tiedätkö sellaisen paikan tässä lähellä?"

"Tiedän, caballero, ja luulenpa teidän ihastuvan tavatessanne henkilöt,
joita teille siellä esitän."

"Riippuu siitä, keitä nuo henkilöt ovat."

"Oh, te tunnette ne aivan hyvin, armollinen herra. Muuan niistä on
Tiikerikissa, varsin rakastettava herra."

"Ja sinä sitoudut viemään minut sinne?"

"Milloin vain haluatte, nyt heti, jos tahdotte."

Metsästäjä pisti pistoolin takaisin vyöhönsä.

"Ei aivan heti", sanoi hän; "meidän täytyy ensin mennä leiripaikalle,
jossa ystäväni odottavat minua. Minun mielestäni ei tautisi ole niin
paha, että lääkettä täytyy käyttää heti, voimmehan aina turvautua
siihen keinoon, jos tarvis vaatii."

"Niinpä niin, eihän sillä ole mitään kiirettä, caballero, sen
vakuutan", vastasi vaquero kohteliaasti. Näin sovittiin asia miesten
välillä, jotka tunsivat toisensa jo vanhastaan ja siis hyvin tiesivät
mitä heidän oli toisiltaan odotettavissa.

Don Fernando ei vähääkään luottanut Tonilloon. Sen vuoksi hän viisaasti
varoikin antamasta hänelle tilaisuutta karkaamaan, jättämällä hänet
vapaalle jalalle, eikä paimen siitä ensinkään ollut pahoillaan.

Kun heidän keskustellessaan kuitenkin jo oli tullut yö, asettuivat he,
miten parhaiten voivat, nukkumaan siihen, missä olivat ja jättivät
leiripaikalle lähdön seuraavaan päivään.

Pari kolme kertaa yön kuluessa yritti paimen salavihkaa vapautua
siteistään, mutta joka kerta kun hän aikoi panna tämän tuumansa
täytäntöön, näki hai metsästäjän siniset silmät häntä tarkastamassa.

"Voitteko pahoin, hyvä herra?" kysyi metsästäjä ivallisesti, hänen
viime yritystä tehdessään.

"En ensinkään, en ensinkään, armollinen herra", vastasi paimen.

"Vai niin, suokaa sitten kaikin mokomin anteeksi, luulin teitä
sairaaksi. Tuo pitkällinen unettomuus saattoi minut levottomaksi teidän
tähtenne", sanoi metsästäjä merkitsevästi.

Paimen otti tämän huomioonsa. Hän sulki heti silmänsä eikä aukaissut
niitä ennen auringonnousua.

Metsästäjä oli jo valmiina ja hevoset satuloituna.

"Kas vain, luulen että olette jo hereillä", sanoi! hän, "oletteko
nukkunut hyvin?"

"Erinomaisesti! Jäseneni tuntuvat vain vähän jäykiltä. Luullakseni
pieni jaloittelu tekisi minulle hyvää ja saisi verenkierron
entiselleen."

"Se johtuu aamukasteesta", vastasi metsästäjä järkähtämättömästi, "yöt
alkavat käydä kylmiksi."

"Tuhat tulimaista, kunhan en vain saisi luuvaloa", sanoi paimen
irvistäen.

"Mitä vielä, eihän se ole luultavaa, ratsastaminen tekee teille hyvää."

Tällä välin oli don Fernando nostanut kumppaninsa olalleen ja heittänyt
hänet poikittain hevosen selkään; mutta tarkemmin mietittyään hän
irroittikin hänen jalkansa, koska hän ei tarpeettoman huonolla
kohtelulla tahtonut ärsyttää henkilöä, joka tarpeen tullen voisi antaa
hänelle arvokkaita tietoja.

Paimen, joka oli pelännyt saavansa tehdä matkan tavaramytyn tavoin
hevosen selässä poikkipuolin, tunsi kiitollisuutta päästessään
puolittain vapaaksi, eikä tehnyt mitään huomautusta sen
varovaisuustoimenpiteen johdosta, johon metsästäjä ryhtyi sitomalla
hänen jalkansa kiinni hevosen vatsan alle.

Tällä tavoin miehet sitten kulkivat, kunnes tulivat leiripaikalle,
jutellen keskenään kaikenlaisia asioita ja näköjään kuin parhaat
ystävät maailmassa.



XVI.

ENNEN TAKAA-AJOA.


Koko don Fernandon kertomuksen ajan oli el Zapote huolettoman näköinen,
kuten täysin itseensä tyytyväinen mies ainakin, milloin nyökäyttäen
vahvistavasti päätään, milloin hymyillen tyytyväisen kainosti. Kun don
Fernando vihdoinkin lopetti, katsoi hän sopivaksi puhua vuorostaan.

"Kuten näette, hyvät herrat", sanoi hän sovittavalla äänellä, "en ole
tehnyt mitään vaikeuksia seuratessani tätä kunnioitettavaa caballeroa.
Toisin sanoen, minä olen valmis tottelemaan teitä kaikessa, mitä
suvaitsette toimekseni antaa."

Don Fernando hymyili pahankurisesti.

"Tämä on, hyvä herra", vastasi hän, "kohteliaisuus, jonka osoitteen
eilinen yllätys nähtävästi on muuttanut."

"Mitä sanottekaan, teidän armonne!" huudahti paimen siveellisesti
pahoillaan muka.

"Mutta", jatkoi don Fernando, "minä en kiinnitä huomiotani siihen,
sinun salaiset aikomuksesi ovat minulle aivan yhdentekeviä. Luulen
täydelleen osoittaneeni sinulle jo aikoja sitten, etten minä millään
tavoin pelkää sinua. Sen vuoksi rajoitunkin vain varmuuden vuoksi
kiinnittämään huomiotasi siihen, että minulla on monta kertaa ollut
henkesi vallassani, minun milloinkaan koettamatta sitä sinulta riistää,
koska olen sinua jalomielisempi."

"Minä olenkin teille hyvin kiitollinen sen johdosta, teidän armonne."

"Loruja, señor Zapote!" vastasi don Fernando kohauttaen olkapäitään.
"Sinä pidät minua nähtävästi jonakin muuna. Minä en usko sinun
kiitollisuuteesi enempää kuin sinun hyviin aikomuksiisi minua kohtaan,
ja olenkin maininnut tämän vain herättääkseni huomiotasi siinä
tarkoituksessa, että vaikka tähän asti olenkin ollut taipuvainen
antamaan sinulle anteeksi, niin on nyt koko se määrä lempeyttä, mikä
minulla on ollut käytettävissä sinun varaltasi, kokonaan lopussa, jonka
vuoksi asia siis ensi kerralla tulee ratkaistavaksi aivan toisella
tavalla keskenämme."

"Käsitän täydellisesti mitä nyt suvaitsette minulle sanoa, armollinen
herra, mutta Jumalan avulla ei sellaista tilaisuutta, siitä olen varma,
milloinkaan tule. Uudistan kerta kaikkiaan, että olen antanut sanani,
ja kuten tiedätte, kunnon mies..."

"Hyvä on", keskeytti don Fernando, "toivon itsesi vuoksi, että niin
olisi asian laita. Joka tapauksessa pyydän sinua hyvin tarkkaavasti
kuuntelemaan, mitä nyt sanon."

"Minä olen pelkkänä korvana, teidän armonne, en kadota sanaakaan siitä,
mitä sanotte minulle, olkaa varma siitä."

"Vaikka olenkin vielä varsin nuori, señor Tonillo", jatkoi don
Fernando, "olen kuitenkin pannut merkille erään hyvin tärkeän asian,
vaikka se paha kyllä ei ensinkään ole ihmiskunnalle kunniaksi;
nimittäin että kun tahtoo saada jonkun henkilön kiintymään itseensä ja
voittaa hänen luottamuksensa, niin ei pidä vedota hänen hyviin
puoliinsa, vain päinvastoin hänen vikoihinsa. Sinä olet
rikaslahjaisimpia henkilöitä, mitä tunnen."

Tämän kohteliaisuuden kuullessaan paimen kumarsi kainosti.

"Armollinen herra", sanoi hän, "te saatte minut hämilleni, sellainen
kiitos..."

"On hyvin ansaittu", jatkoi don Fernando. "Olen nähnyt vain harvoilla
ihmisillä olevan niin hirveän paljon vikoja kuin sinulla, hyvä herra.
Olen siis ollut tilaisuudessa tekemään vertailuja, mutta kaikista
näistä vioista on sinulla eräitä kehittyneempiä kuin muilla. Niinpä on
esimerkiksi ahneus sinussa kehittynyt todellakin valtavaksi. Olen siis
päättänyt käyttää hyväkseni ahneuttasi."

Leperon silmät kiiluivat ahnaasti.

"Mitä haluatte minulta?" sanoi hän.

"Suo minun ensin mainita mitä tahdon antaa, sitten selitän mitä vaadin
sinulta. Kuuntele siis minua tarkkaavasti. Toistan vielä, että asia
todellakin maksaa vaivan."

Rosvon näädännaama kävi vakavan näköiseksi ja hän kumartui don
Fernandon puoleen, kyynärpäät polvia vasten ja silmät puoliummessa.

Don Fernando jatkoi, korostaen joka sanaa:

"Sinähän tiedät, että minä olen rikas? Voin siis täydelleen täyttää
sitoumukseni sinulle. Kuitenkin välttääksemme ajanhukkaa ja
riistääkseni sinulta kaikki verukkeet pettääksesi minut, annan sinulle
samalla kolme timanttia, joista jokainen on kahdentuhannen viidensadan
piasterin arvoinen. Sinä tunnet siksi hyvin jalokivet, jotta voit
arvioida ne ensi silmäyksellä. Nämä timantit ovat sinun, minä lahjoitan
ne sinulle. Kuitenkin sitoudun, jos pidät siitä enemmän, maksamaan
sinulle niiden arvon rahassa, toisin sanoen antamaan sinulle
seitsemäntuhatta viisisataa piasteria [noin 36,750 mk] vaadittaessa ja
saadessani timantit takaisin, heti kun tulemme San Lucarin presidioon."

"Ja teillä on timantit mukananne?" kysyi paimen liikutuksen
tukahuttamalla äänellä.

"Tässä ne ovat", vastasi don Fernando, vetäen povestaan pienen
hirvennahkaisen pussin, jonka hän avasi ja otti siitä kolme melkoisen
suurta jalokiveä, ojentaen ne rosvolle.

Tämä tarttui niihin ihastuneena, koettamattakaan salata mielihyväänsä,
katseli niitä hetkisen ilosta säkenöivin silmin, jonka jälkeen hän
pisti ne poveensa hyvin huolellisesti.

"Hetkinen vielä!" sanoi don Fernando hymyillen; "minä en ole vielä
maininnut ehtojani."

"Minä suostun niihin ehdottomasti, armollinen herra, olkoon ne
minkälaiset tahansa!" huudahti jätkä innokkaasti. "Herra nähköön!
Seitsemäntuhatta viisisataa piasteria, sehän on kokonainen omaisuus
minunlaiselleni köyhälle raukalle. Puukonpisto ei milloinkaan, vaikka
siitä hyvinkin maksettaisiin, tuottaisi minulle sellaista summaa."

"Sinä olet siis jo ajatellut asiaa?"

"Koira vieköön! Luullakseni hyvinkin. Kuka minun on nitistettävä?"

"Ei ketään", vastasi don Fernando kuivasti; "kuulehan, mitä sanon: on
yksinkertaisesti kysymys vain viedä minut sinne, mihin Tiikerikissa on
paennut."

Paimen pudisti päätään tyytymättömän näköisenä, tämän ehdotuksen
kuullessaan.

"Minä en voi tehdä sitä, armollinen herra", sanoi hän, "ikuisen
autuuteni nimessä se on minulle mahdotonta."

"Vai niin, hyvä on!" sanoi don Fernando. "Mutta tosiaankin olen
unohtanut mainita sinulle erään seikan."

"Minkä sitten, teidän armonne", sanoi paimen, jotenkin levottomana sen
käänteen johdosta, minkä keskustelu alkoi saada.

"Aivan yksinkertaisesti sen, että ellet suostu ehdotukseeni, niin minä
ammun heti paikalla luodin pääsi läpi."

El Zapote katsoi puhuttelijaansa hetkisen hyvin tarkkaavasti. Rosvoille
ominaisella vaistolla hän huomasi, että nyt oli kaikki pila lopussa ja
että keskustelu alkoi kääntyä traagilliseksi.

"Sallikaa minun kuitenkin selittää, teidän armonne", sanoi hän.

"Tee hyvin, muuta en pyydäkään; minulla ei ole ensinkään kiire",
vastasi don Fernando kylmästi.

"Minä en kylläkään voi viedä teitä sinne, mihin Tiikerikissa on
paennut, mutta minä voin osoittaa sen teille ja sanoa paikan nimen."

"No, sehän on jo jotakin. Asia edistyy. Olen varma siitä, että me
lopultakin ymmärrämme toisemme. Olen pahoillani, että minun aina täytyy
sinun kanssasi mennä epämiellyttäviin äärimmäisyyksiin."

"Kuitenkin olen puhunut totta, armollinen herra. Kuulkaahan, kuinka
asian laita on: paettuaan presidiosta kokosi Tiikerikissa parikymmentä
päättäväistä miestä -- niiden joukossa olin minäkin -- jotka
nähdessään, että Meksikon liittovaltain alue tulisi joksikin aikaa
liian kuumaksi heille, päättivät tunkeutua syvemmälle erämaahan,
antaakseen myrskyn rauhoittua. Kaikki kävi hyvin jonkun aikaa, mutta
noin kolme viikkoa sitten muutti Tiikerikissa äkkiä suuntaa ja sen
sijaan, että olisi jatkanut suoraan eteenpäin apachialueen
läpi, poikkesi hän sivulle ja vei meidät kohti mehiläis- ja
kaskarillaseutua."

"Onko hän tehnyt niin todellakin!" huudahti don Fernando hypähtäen
hämmästyksestä ja kauhusta.

"On, armollinen herra. Kuten voitte käsittää, en minä ensinkään halua
panna henkeäni alttiiksi seuduissa, joissa maleksii verenhimoisia
petoja ja ennen kaikkea käärmeitä, joiden purema tappaa. Huomattuani,
että Tiikerikissa oli jyrkästi päättänyt paeta näihin kamaliin
seutuihin, niin, minun täytyy todellakin myöntää, teidän armonne, minut
valtasi pelko, ja vaarassa nääntyä nälkään erämaassa tai joutua
intiaanien nyljettäväksi, jäin varsin koreasti jälkeen ja käytin
ensiksi tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseni, hiipiäkseni pois
Tiikerikissan seurasta."

Don Fernando loi rosvoon sellaisen silmäyksen, kuin olisi hän tahtonut
katsoa hänen sydämensä syvyyteen, mutta paimen kesti sen silmää
räpäyttämättä.

"Hyvä on", sanoi don Fernando, "sinä et ole valehdellut, tiedän sen.
Kuinka pitkä aika on siitä kun erosit Tiikerikissasta?"

"Vain neljä päivää, teidän armonne. Kun en tunne tätä osaa erämaasta,
niin harhailin ympäri umpimähkään, kun onneksi tapasin teidät."

"Hm! Mikä on nyt sen paikan nimi, johon Tiikerikissa aikoi teidät
viedä?"

"El Voladero de las Animas", vastasi jätkä siekailematta.

Don Fernando kävi kalman kalpeaksi kuullessaan tämän nimen, jota hän
kuitenkin melkein odotti, tietäessään miten julma, leppymätön
luonteeltaan hänen kasvattajansa oli.

"Voi", huudahti hän, "se onneton on hukassa, tuo roisto on vienyt hänet
itse käärmeitten pesään!"

Kauhun väristys puistatti läsnäolevia.

"Mikä kauhea paikka se sitten on?" kysyi don Pedro levottomana.

"Ah!" vastasi don Fernando, "el Voladero de las Animas on kamala
paikka, jota rohkeimmatkin mehiläismetsästäjät ja uhkamielisimmätkin
kaskarillakuorenkokoojat vain vavisten uskaltavat lähestyä. Se on
korkea ja kauaksi näkyvä vuori keskellä soita, joissa vilisee hyvin
myrkyllisiä käärmeitä, kuten silmälasi-, koralli- ja vyökäärmeitä,
joiden pieninkin purema kymmenessä minuutissa tappaa vahvimmankin
miehen. Noin kymmenen penikulman alalla tämän kauhean vuoren ympärillä
elää miljoonittain matelijoita ja hyönteisiä, joilta on melkein
mahdoton suojella itseään."

"Hyvä Jumala! Ja tähän hornaan on tuo peto vienyt tyttäreni!" huudahti
don Pedro epätoivoissaan.

"Rauhoittukaa", jatkoi don Fernando, huomaten välttämättömäksi
rohkaista vähän isäraukkaa, "Tiikerikissa tuntee siksi hyvin tuon
onnettoman paikan, jotta hän olisi uskaltanut mennä sinne ryhtymättä
tarvittaviin varokeinoihin. Ainoastaan suot ovat vaarallisia. Vuori
itse on korkeutensa ja huipulla olevan puhtaan ilmansa vuoksi turvassa
näiltä vahinkoeläimiltä, joista ei mikään matele sen huippuun. Jos
tyttärenne on, kuten toivon, terveenä ja hyvissä voimin päässyt
vuorelle, niin on hän turvassa."

"Mutta", huomautti don Pedro, "kuinka voimme päästä noiden mahdottomien
etuvarustusten yli, kuinka voimme tunkeutua tyttäreni luokse
antautumatta varmaan kuolemaan."

Epämääräinen hymyily väreili don Fernandon huulilla.

"Minä tunkeudun sinne, don Pedro", sanoi hän lujalla ja levollisella
äänellä. "Ettekö enää muista, että minä olen Kivisydän, aavikon
kuuluisin mehiläismetsästäjä? Tiikerikissa on ilmaissut salaisuutensa
minulle siihen aikaan, jolloin hän ja minä emme ainoastaan olleet
mehiläismetsästäjiä, vaan myös kokoilimme kaskarillakuorta. Rohkeutta
siis, kaikki ei vielä ole hukassa."

Henkilö, jota kohtaa jokin äkkinäinen ja kauhea onnettomuus, rauhoittuu
keskellä tuskaansa heti tavatessaan rohkean ystävän, joka antaa hänelle
jonkun verran toivoa. Hänen masentunut rohkeutensa palaa, ja
lohduttautuen hänelle lausutuista sanoista, saa hän uutta voimaa
vastaisiin ponnistuksiin. Näin tapahtui don Pedrollekin. Don Fernandon
lausumat sanat -- miehen, jonka hän jo kuukauden ajan oli nähnyt
toiminnassa, jota hän oli oppinut rakastamaan ja johon hän rajattomasti
luotti -- palauttivat kuin taikaiskusta hänen tarmonsa ja toivonsa,
jonka hän jo oli menettänyt.

"Sano minulle nyt", virkkoi don Fernando jätkälle, "kuinka Tiikerikissa
kohteli vankiaan. Sinä olet ollut siksi kauan hänen seurassaan, että
voit antaa minulle varmat tiedot siitä."

"Mitä siihen asiaan tulee, armollinen herra, niin sanon teille
rehellisesti, että hän osoitti señoritalle mitä suurinta
huomaavaisuutta, piti hänestä hellää huolta ja hiljensi usein kulkua,
pelätessään hänen väsyvän."

Kuulijat hengittivät taas vapaammin. Tämä sääliväisyys henkilön
taholta, jolle ei mikään ollut pyhää, näytti merkitsevän parempia
aikomuksia, kuin häneltä oikeastaan voitiin odottaa.

Don Fernando alkoi jälleen kuulustelunsa.

"Kuulitko Tiikerikissan milloinkaan puhuttelevan doña Hermosaa", sanoi
hän.

"Vain kerran", vastasi jätkä. "Señorita raukka oli hyvin huolissaan.
Hän ei rohjennut itkeä ääneensä, peläten loukkaavansa päällikköä, mutta
hänen silmänsä olivat aina kyynelissä ja tukahdutetut nyyhkytykset
kohosivat hänen rinnastaan. Eräänä päivänä, kun hän levähdettäessä oli
istuutunut syrjään puun juurelle, ja katsellen kulkemaamme tietä
vuodatti katkeria kyyneleitä, jotka muodostivat pitkän kostean vaon
kummallekin poskelle, meni Tiikerikissa hänen luokseen, ja katseltuaan
häntä hetkisen säälin ja vihan sekaisin tuntein, lausui hän suunnilleen
näin:

"Lapsi, sinun on turha katsella taaksesi. Ne, joita sinä odotat, eivät
tule. Ei kukaan voi riistää sinua minun käsistäni, ennenkuin katson
tarpeelliseksi päästää sinut vapaaksi. Sinä yksin olet syynä siihen,
että kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn, ja ystävieni
teloitukseen San Lucarin presidiossa. Minä tiedän sen. Olen ottanut
sinut haltuuni kostaakseni, mutta jos sinua voi lohduttaa ja rohkaisee
tieto siitä, että tämä kosto on lempeä, niin ilmoitan, että kuukauden
kuluttua saat palata ystäviesi luo."

Nuori tyttö katsoi häneen epäilevästi.

Tiikerikissa huomasi sen ja lisäsi hyvin ilkeästi:

"Hartain toivoni on jonakin päivänä nähdä sinut naimisissa don Fernando
Carrilin kanssa. Minulla ei milloinkaan ole ollut muuta tarkoitusta.
Rohkaise siis mielesi ja kuivaa kyyneleesi, jotka vain pilaavat näkösi,
tuottamatta sinulle vähintäkään hyötyä, sillä mitä nyt olen sanonut
sinulle, tapahtuu määräämänäni päivänä ja hetkenä."

"Sitten poistui hän odottamatta señoritan vastausta. Minä makasin
ruohostossa muutamia askeleita doña Hermosasta. Tiikerikissa ei
luultavasti huomannut minua, tai jos huomasikin, niin luuli hän kenties
minun nukkuvan. Muuten oli tämä, mikäli tiedän, ainoa kerta, kun
päällikkö puhui vangille, vaikka hän edelleenkin kohteli häntä mitä
parhaiten."

Jätkän lopetettua kertomuksensa syntyi jotenkin pitkä äänettömyys,
aiheutuen tästä omituisesta paljastuksesta.

Don Fernando vaivasi turhaan aivojaan saadakseen selville syyn
Tiikerikissan menettelyyn. Hän muisti sanat, mitkä päällikkö eräänä
päivänä oli lausunut hänelle ja jotka olivat yhteydessä hänen äsken
kuulemansa kanssa, sillä jo siihen aikaan näkyi tuo vanha sissi
hautovan samaa suunnitelmaa. Mutta missä tarkoituksessa hän niin teki?
Sitä juuri nuori mies mietti, voimatta vastata kysymykseen.

Tällävälin oli aurinko laskenut ja yö tullut yhtäkkiä, kuten tapahtuu
kuumassa vyöhykkeessä, jossa ei ole mitään hämärää.

Oli tuollainen suloinen, hyvätuoksuinen ja sointuvaääninen
amerikalainen yö. Tummansinisellä taivaalla välkkyi lukemattomia
tähtiä. Täysikuu levitti huikaisevaa valoaan, niin että kuulakkaassa
ilmassa saattoi erottaa esineet jo kaukaa. Iltatuuli oli alkanut
puhaltaa, viilentäen päivän painostavaa kuumuutta, ja majan edustalle
kokoontuneet retkeläiset hengittivät syvin siemauksin puiden latvoissa
humisevaa virkistävää ilmaa ja nauttivat tästä ihanasta yöstä.

Kun don Pedro ja hänen majordomonsa olivat don Fernandon johdolla
lähteneet etsimään doña Hermosaa, ei Manuela, tuo puhdassydäminen ja
todella uskollinen nainen, ollut tahtonut jättää isäntäänsä eikä
poikaansa. Hän oli kovasti vaatinut saadakseen ottaa osaa niihin
vaaroihin, joihin nämä antautuivat, huomauttaen, että koska hän oli
nuoren tytön hoitaja, niin hänen velvollisuutensa oli seurata heitä.
Tuo vanha nainen oli pysynyt tässä vaatimuksessaan niin sitkeästi,
ettei don Pedro, jota näin täydellinen itsekieltäymys kovasti liikutti,
ollut voinut vastustaa hänen pyyntöään, ja hän oli saanut seurata
mukana.

Manuela toimitti retkeläisten kaikki taloustehtävät, huolehtien
tarkkaan heidän aineellisista tarpeistaan, hoitaen sairaat ja ollen
tavallaan näiden viidentoista tai kahdenkymmenen miehen emäntänä. He
kunnioittivatkin häntä erittäin suuresti, ja ikänsä takia hän voi antaa
heille hyviä neuvoja. Hän ei kuitenkaan milloinkaan yrittänyt puuttua
heidän suunnitelmiinsa muuten kuin koettamalla lohduttaa heitä ja
ylläpitää heidän rohkeuttaan.

Manuela piti huolta ruokatavaroista matkalla. Heti yön saavuttua toi
hän majasta virvokkeita, joita säilytettiin hacienderon erityisissä
pakkalaatikoissa, ja hän jakoi ne täysin tasapuolisesti retkikunnan
kaikille jäsenille, niin hyvin isännille kuin palvelijoillekin.

Tuo kunnioitettava nainen oli, vaikkakin näkymättömissä ollen, kuullut
jätkän kuulustelun. Hänen sydäntään ahdisti, kun hän kuuli Zapoten
kertomuksen, mutta hän tukahdutti tuskansa, jottei lisäisi don Pedron
levottomuutta, ja kuivin silmin sekä hymyilevän näköisenä tuli hän
paikalle ja asettui muiden joukkoon.

Sillävälin aika kuitenkin kului, levolle menon hetki tuli ja peonit
olivat toinen toisensa jälkeen kääriytyneet zarapeihinsa ja vaipuneet
uneen, lukuunottamatta niitä, joiden oli vartioitava kaikkien
turvallisuutta. Nojaten päätään vasempaan käteensä oli don Fernando
ollut pitkän aikaa vakaviin mietteisiin vaipuneena. Hänen ystävänsä
vaihtoivat vain silloin tällöin muutaman sanan, etteivät häiritsisi
häntä. He aavistivat nimittäin, että metsästäjä mietti jotakin rohkeata
suunnitelmaa, joka hänen täytyi saada valmiiksi. Jätkä vain oli
tavallisella huolettomuudellaan paneutunut pitkäkseen maahan ja
välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui valmistautui nukkumaan.
Hänen silmäluomensa kävivät jo raskaiksi ja hän oli jo tullut siihen
tilaan, jolloin ei nukuta eikä olla valveilla, kun don Fernando äkkiä
herätti hänet tästä puolittaisesta horrostilastaan, ravistamalla häntä
voimakkaasti.

"Mitä nyt, teidän armonne, mitä haluatte?" sanoi jätkä nousten nopeasti
istualleen ja hieroen silmiään.

"Voitko sinä olla todella uskollinen?" kysyi metsästäjä innokkaasti.

"Te olette jo kerran ennenkin kysynyt minulta sitä, teidän armonne",
sanoi jätkä, "ja minä olen vastannut myöntävästi, jos saan hyvän
maksun, ja nyt olette maksanut minulle kuninkaallisesti. Ainoa, joka
olisi voinut saada etusijan sydämessäni, oli don Torribio Quiroga,
mutta hän on kuollut. Te olette siis yksin jäljellä, puhukaa... ei
koirakaan tottelisi teitä varmemmin kuin minä teen vähimmästäkin
viittauksestanne."

"Minä en tällä hetkellä pane tuota tuoretta uskollisuuttasi liian
kovalle koetukselle", sanoi don Fernando, "rajoitun nyt vain jättämään
sinut tänne. Mutta muista, että menettelet vilpittömästi ja ilman
salajuonia minua kohtaan, sillä samoin kuin en ole arvellut antaessani
sinulle käsirahaa sopimuksemme johdosta, samoin voit olla vakuutettu
siitä, etten epäile hetkeäkään surmaamasta sinua heti paikalla, jos
petät minut; ja ole varma siitä, ettei mikään paikka maailmassa, olkoon
se kuinka piilossa tahansa, voi siinä tapauksessa suojella sinua
kostoltani."

Jätkä kumarsi ja vastasi vilpittömällä äänellä, joka oli tavatonta
sellaiselle rosvolle:

"Señor don Fernando, kautta Vapahtajamme, joka on kuollut meidän
synteimme sovitukseksi, vannon minä rehellisesti antautuvani teidän
palvelukseenne."

"Hyvä!" sanoi metsästäjä, "minä uskon sinua, Zapote. Nyt saat nukkua,
jos haluat."

Jätkä ei jäänyt odottamaan toista käskyä vaan kierähti pitkälleen ja
oli pian sikeässä unessa.

"Señores", sanoi don Fernando, kääntyen ystäviensä puoleen, "teidän on
aika käydä levolle. Mitä minuun tulee, täytyy minun hieman pohdiskella.
Olkaa huoleti, don Pedro, asemamme ei ole ollenkaan toivoton. Kuta
enemmän mietin, sitä varmempi olen, että tulemme riistämään
Tiikerikissalta hänen saaliinsa, jota hän pitää kynsissään ja jonka hän
haluaa ahmaista. Älkää olko liian levoton; ja jos ette näkisi minua
huomenna, älkää millään syyllä jättäkö leiriä ennen paluutani; en tule
olemaan kauan poissa. Hyvää yötä kaikille!" Tämän sanottuaan don
Fernando risti kädet rinnalleen ja palasi mietiskelyihinsä.

Hänen ystävänsä, kunnioittaen hänen toivettaan olla yksinään,
vetäytyivät syrjään; ja kymmenen minuuttia myöhemmin kaikki leirin
asukkaat, paitsi don Fernando ja vartiat, nukkuivat tai näyttivät
nukkuvan.



XVII.

TAKAA-AJOSSA.


Erämaassa vallitsi syvä hiljaisuus, jonka rikkoi vain pitkien
väliaikojen perästä jaguarin ulvonta lähteellä tai erämaakoiran
haukunta kolossaan. Don Fernando ei ollut liikahtanut ystäviensä
jätettyä hänet, hän oli niin liikkumaton, että olisi luullut hänen
nukkuvan ilman satunnaista silmien välähdystä pimeydessä. Yht'äkkiä
käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hän hypähti hetkessä pystyyn. Don
Estevan seisoi hänen vieressään. Hän tervehti tätä hymyillen.

"Sinulla on minulle jotain kerrottavaa", sanoi hän.

"Niin on", sanoi don Estevan istuutuen hänen viereensä, "Odotin toisten
nukkuvan, ennenkuin etsin sinut. Suunnittelet jotain uskaliasta tekoa
-- ehkäpä retkeä Tiikerikissan leiriin?"

Don Fernando vastasi hymyllä.

"Olenko arvannut oikein?" kysyi majordomo.

"Ehkäpä olet, Estevan, mutta miten se sinua liikuttaa?"

"Enemmän kuin luuletkaan, Fernando. Sellainen retki on niin vaarallinen
kuin kuvitella saattaa, sinä itse sanoit niin. En aio sinun sallia
tehdä niin suurta typeryyttä kuin yrittää yksinäsi. Muistapa vain,
että aina ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien olemme olleet
vastustamattomasti kiintyneet toisiimme; meitä sitoo yhteen ystävyyden
siteet, joita mikään ei voi katkaista. Kaiken tulee olla yhteistä
välillämme. Kuka voisi arvata vaarat, joihin joutuisit aikomallasi
retkellä! Kas tämän tulin kertomaan sinulle: puolet tuosta vaarasta on
minun, tulin vaatimaan osuuden, jota sinulla ei ole oikeutta kieltää
minulta."

"Veliseni", vastasi don Fernando liikutettuna, "pelkäsin näin käyvän,
kavahdin juuri tekemääsi vaatimusta. Voi, olet arvannut oikein, retki
on todellakin epätoivoinen, ja kuka voi sanoa, onnistunko minä siinä?
Mutta miksi liittyisit ikävään kohtalooni? Eikö koko elämäni ole ollut
pitkää surua? Minä tulen onnelliseksi voidessani uhrata sen isä raukan
puolesta, joka kuihtuu häneltä riistetyn lapsensa vuoksi. Jokaisella on
kohtalonsa tässä maailmassa, minun osanani on olla kurja. Anna minun
täyttää se. Sinun kohtalosi hymyilee sinulle, ja sinulla on äiti, joka
jumaloi sinua. Minä olen yksin. Jos menehdyn, ei kukaan sinua
lukuunottamatta kaipaa minua. Jos kaatuisit rinnaltani, jättäisit
minulle elinaikaisen surun siitä, että olen aiheuttanut kuolemasi.
Eivät mitkään elinvuodet voisi pyyhkiä pois sitä mielipahaa."

"Fernando, päätökseni on peruuttamaton. Mitä sanotkin, seuraan sinua.
Uskollisuus kulkee perheessämme perintönä, ja minun on tehtävä tänään,
mitä isäni ei epäröinyt tehdä kauan sitten perheen puolesta, johon
olemme kiintyneet. Toistan vielä kerran, Fernando, velvollisuuteni
pakottaa minut lähtemään kanssasi."

"Älä ajattelekaan sitä, Estevan, ajattele äitiäsi ja hänen murhettaan."

"En ajattele mitään muuta kuin mitä kunnia käskee."

"Estevan, en voi suostua toivomukseesi. Sanon vielä kerran, ajattele
äitiäsi ja hänen suruaan, jos hän menettäisi sinut."

"Äitini, Fernando, käskisi ensimmäisenä minun lähtemään, jos hän olisi
täällä."

"Puhuttu miehen lailla!" sanoi vieno ääni heidän takanaan. He
kääntyivät ja näkivät ña Manuelan. "Olen kuullut kaiken", hän sanoi,
"kiitos, don Fernando, että puhuitte noin, en koskaan unohda sanojanne.
Mutta Estevan on oikeassa, velvollisuus pakottaa häntä seuraamaan
teitä. Tuhlaatte aikaa yrittäessänne taivuttaa häntä. Hän polveutuu
rodusta, joka ei koskaan tingi velvollisuudestaan. Antakaa hänen lähteä
kanssanne. Jos hän kaatuu, tulen itkemään -- ehkäpä kuolemaankin, mutta
kuollessani siunaan häntä, sillä hän kaatuisi palvellessaan niitä,
joita viiden sukupolven ajan olemme vannoneet palvelevamme."

Don Fernando tuijotti ihailevasti äitiä, joka ei epäröinyt uhrata
poikaansa velvollisuutensa tähden, huolimatta rajattomasta rakkaudesta,
jota hän tunsi tätä kohtaan. Hän tunsi itsensä heikoksi verrattuna
tähän itsensä kieltäymykseen. Hän ei löytänyt sanoja vaan joutui
eleillä ilmaisemaan suostumuksensa niin voimakkaasti esitettyyn
toivomukseen.

"Mene, poikani", hän jatkoi nostaen silmänsä taivaaseen pyhän
haltioitumisen ilmein, "Jumala, joka näkee kaiken, näkee sinun
uhrautuvaisuutesi. Hän palkitsee sinut. Pahojen valta maailmassa on
lyhyt, Kaikkivaltiaan suojelus on kanssasi, se puolustaa sinua kaikissa
vaaroissa. Mene ilman pelkoa, Hän ilmaisee minulle, että tulet
menestymään yrityksessäsi. Hyvästi!"

"Hyvästi, äiti!" vastasivat molemmat miehet aina kyyneliin asti
liikutettuina.

Jalo nainen puristi heidät vasten rintaansa, jonka jälkeen hän
irroittautui mitä suurimmalla ponnistuksella sanoen:

"Muistakaa mitä korkein kunnian laki vaatii: 'tee velvollisuutesi joka
tapauksessa!' Hyvästi! Hyvästi."

Hän kääntyi nopeasti ja palasi telttiin, sillä huolimatta pontevista
yrityksistä pidättää kyyneliään, tunsi hän niiden tunkeutuvan esiin,
eikä hän halunnut näyttää nuorukaisille, että hän itki, peläten siten
horjuttavansa heidän päätöstään.

Nuorukaiset istuivat hetkisen ääneti mietteissään, katsellen telttiin
päin.

"Nyt näet, ystäväni", sanoi don Estevan viimein. "äitini itse käskee
minun seuraamaan sinua."

"Tapahtukoon sitten, kuten tahdot, Estevan", vastasi don Fernando
huoahtaen pidätetysti, "minä en nyt enää saa vastustaa toivomustasi."

"No vihdoinkin!" huudahti majordomo iloisesti.

Metsästäjä katseli tarkkaavasti taivasta.

"Kello on kaksi aamulla", sanoi hän, "kello puoli neljä valkenee päivä,
meidän täytyy lähteä."

Vastaamatta haki don Estevan omansa ja metsästäjän hevosen, jotka
satuloitiin heti. He läksivät leiristä, kannustivat hevosiaan ja
kiitivät tiehensä tuulen nopeudella.

Auringon nousuun olivat he kulkeneet kuusi penikulmaa. He ratsastivat
nyt pitkin erään tuntemattoman joen viheriöivää rantaa, jollaisia jokia
erämaassa risteilee kaikkiin suuntiin ja jotka ennemmin tai myöhemmin
laskevat johonkin suurempaan virtaan.

"Pysähtykäämme hetkiseksi", sanoi metsästäjä; "ensiksikin antaaksemme
hevostemme hiukan huo'ahtaa ja sitten ryhtyäksemme muutamiin
välttämättömiin varokeinoihin."

He hyppäsivät hevosen selästä ja ottivat hevosilta suitset suusta,
jotta ne voisivat vapaasti syödä joen rannalla kasvavaa mehukasta
ruohoa.

"Nyt on aika", sanoi don Fernando toverilleen, "perehdyttää sinut
erääseen menettelyyn, joka on aivan välttämätön pelastuaksemme meitä
uhkaavista pahimmista vaaroista ja ilmoittaakseni sinulle erään
salaisuuden, jonka vain me mehiläismetsästäjät tunnemme. Vajaan kahden
penikulman päässä täältä tulemme käärmeseutuun, ja meidän täytyy sen
vuoksi ryhtyä suojelustoimenpiteisiin niiden kuolettavia pistoja
vastaan, sillä me tapaamme matkallamme kaikkein myrkyllisimpiä
matelijoita."

"Tuhat tulimmaista!" sanoi don Estevan kalveten hiukan.

"Minä neuvon sinua. Kun olemme pukeutuneet haarniskaamme, voimme
huoletta polkea peloittavimpiakin käärmeitä."

"Koira vieköön!" huudahti don Estevan, "sepä verraton salaisuus!"

"Saat heti itse päättää. Seuraa minua. Sinä tunnet kaiketi guaconin?"

"Tunnen kyllä, olen monesti nähnyt sen taistelevan käärmeiden kanssa."

"Hyvä. Mutta sinä et luultavasti tiedä mitä keinoa tuo viisas lintu
käyttää parantaakseen näissä, aina käärmeen kuolemalla päättyvissä
taisteluissa saamansa haavat?"

"Myönnän, etten milloinkaan ole tullut tutkineeksi tuota seikkaa."

"Siinä tapauksessa", sanoi don Fernando nauraen, "on onni, että minä
olen huolehtinut meistä molemmista. Tule, minä näen muutaman askeleen
päässä tästä joitakuita mikania-köynnöksiä kietoutuneina korkkitammien
ja mezquitien ympärille; näitä juuri tarvitsemme, poimimme muutamia
guaco-liaanin lehtiä."

Yrittämättäkään käsittää ystävänsä tarkoitusta seurasi don Estevan
tämän esimerkkiä ja alkoi poimia sanotun liaanin lehtiä. Käyden
innokkaasti työhön käsiksi, saivat he pian poimituksi varsin melkoisen
kasan näitä lehtiä. Kun don Fernando arveli saaduksi riittävän määrän,
kokosi hän ne zarapeehensa ja palasi sille paikalle, mihin he olivat
jättäneet hevosensa.

Selittämättä enempää alkoi metsästäjä hienontaa lehtiä litteällä
kivellä, jonka hän sitä varten oli noutanut joen rannalta.

Tahtomattaankin huvitettuna tästä salaperäisestä menettelystä, alkoi
don Estevan puristaa lehtien mehua maljaan, sitä mukaa kuin don
Fernando antoi hänelle niitä.

Tämä työ kesti noin tunnin, ja malja tuli reunoihin asti täyteen
vihertävää nestettä.

"Mitä me nyt teemme?" sanoi don Estevan yhä enemmän ymmällään.

"Niin", sanoi don Fernando nauraen, "nyt alkaa asian tukalin puoli,
ystäväni, nyt täytyy meidän riisuutua ja sitten veitsen kärjellä
leikata rintaan, käsivarsiin, sääriin, sormien ja varpaiden väliin
jotenkin syvät haavat, niin että niistä vuotaa verta, jonka jälkeen
meidän on näihin haavoihin huolellisesti hierottava äsken
valmistamaamme viheriää nestettä. Rohkenetko tällä tavoin hieroa
vereesi tuota nestettä?"

"Tietysti, ystäväni, vaikka menettely luullakseni onkin jotensakin
tuskallinen. Mutta mitä hyötyä meillä on siitä?"

"Vain sen verran, että siten tulemme haavoittumattomiksi, niin että
vaaratta voimme astua noiden lukemattomien käärmeiden päälle, joiden
purema silloin on meille yhtä vaaraton kuin neulanpisto."

Metsästäjä riisuutui pitemmittä puheitta ja alkoi kylmäverisesti
leikellä haavoja ruumiiseensa. Don Estevan seurasi epäröimättä hänen
esimerkkiään.

Viileskeltyään siten kilvan haavoja ihoonsa hieroivat he niihin
liaanimehua, seisoivat sitten vielä hetkisen paikoillaan, antaakseen
nesteen oikein hyvin tunkeutua lihaan, ja pukeutuivat sitten taas.

"Kas niin, nyt se on tehty", sanoi don Fernando. "On tarpeetonta ottaa
hevosia mukaan, eläinraukat kuolisivat ehdottomasti, sillä ne eivät
ole, kuten me, suojeltuja käärmeen puremalta. On siis parasta, että
jätämme ne tähän ja otamme ne palatessamme; mutta meidän on pantava ne
liekaan, jotteivät ne juokse liian etäälle."

Satulat ja suitset piiloitettiin huolellisesti pensaisiin, jonka
jälkeen nuo rohkeat seikkailijat läksivät matkaan jalkaisin, kivääri
olalla ja kädessään vain hoikka, notkea mezquitiraippa, tappaakseen
tiellä mahdollisesti tapaamansa käärmeet.

Seutu oli jo aivan toisennäköinen. Niiden jotenkin leveiden polkujen
asemasta, joita he tähän asti olivat kulkeneet, täytyi heidän nyt
astella äärettömien järvien reunoja, joilla surisi miljoonia
moskiitteja ja joiden vihertävästä vedestä kohosi haisevia, myrkyllisiä
kaasuja. Mitä pitemmälle he menivät samaan suuntaan, sitä lukuisammin
näitä järviä esiintyi.

Nuoret miehet kulkivat reippaasti eteenpäin peräkkäin, heilutellen
raippojaan oikealle ja vasemmalle, karkoittaakseen kaikenlaisia
matelijoita, ja seuraten jotenkin runsaslukuisen ratsujoukon jättämiä
jälkiä. Äkkiä huomasivat he edessään kamalasti pöhöttyneen,
mätänemistilassa olevan ruumiin, jonka yli heidän täytyi astua.

"Haa!" sanoi don Fernando, "tuossa makaa joku raukka, joka nähtävästi
ei ole tuntenut guaco-liaania."

Samassa kuului terävä sähinä ja pieni, kaunis, pikkusormen vahvuinen ja
korkeintaan seitsemän, kahdeksan tuuman pituinen käärme ryömi esiin
ruumiin alta, ja kohoten pyrstönsä varaan hyppäsi uskomattoman nopeasti
ilmaan ja tarttui metsästäjän oikeaan reiteen.

"Suo anteeksi, ystäväni", sanoi tämä kylmäverisesti, "sinä erehdyt"; ja
tarttuen käärmeen pyrstöön hän kiepautti sitä kerran ja musersi sen
pään. "Se on nauhakäärme", lisäsi hän. "Sen purema tappaa yhdessätoista
minuutissa; ruumis turpoaa ja kuolema seuraa samassa. Ainoana
lohdutuksena on, että väri vielä muuttuu vihreästä mustaksi. Eikö
olekin kummallista, Estevan?"

"Koira vieköön", vastasi tämä jonkun verran peloissaan, "kuulehan, tuo
sinun keinosi ei ollut niinkään tuhma, Fernando."

"Eipä niinkään", vastasi viimemainittu, "ilman sitä olisimme jo olleet
kuolleina molemmat."

"Luuletko niin, rakas ystävä?"

"Sehän on selvää, totta vie. Mutta etkö tahtoisi iskeä kuoliaaksi tuota
korallikäärmettä, joka kiipee pitkin säärtäsi?"

"Kas vain tuota pientä veitikkaa! Olet oikeassa, tuo lurjus ei häpeä
yhtään, kissa vieköön!" Näin sanoen hän tarttui käärmeeseen ja musersi
sen pään.

"Eikö olekin ihana maa?" jatkoi don Fernando. "Varsin hauskaa kuljeksia
täällä! Kas tuossa on useampia ruumiita. Tällä kertaa ovat hevonen ja
ratsastaja saaneet tehdä seuraa toisilleen. Eläin parka!" lisäsi hän
pilkallisesti hymyillen.

Sillä tavoin kulkivat he koko päivän. Kuta pitemmälle he tunkeutuivat
sitä enemmän käärmeitä he tapasivat; niitä oli kolme, neljäkin yhdessä.
Siellä täällä virui edelleen ruumiita poikkipuolin heidän seuraamiaan
jälkiä, osoittaen että he yhäkin olivat oikealla tiellä ja että
Tiikerikissa oli jättänyt useimmat seuralaisensa jälkeensä.
Rohkeudestaan huolimatta eivät nuoret miehet voineet olla kauhistumatta
sitä kamalaa näytelmää, jota he aina aamusta alkaen olivat saaneet
katsella kulkiessaan tässä hirveässä seudussa.

Äkkiä metsästäjä pysähtyi, kumartui eteenpäin, ja viitaten toveriaan
olemaan hiljaa, kuunteli tarkkaavasti.

"Minä en erehtynyt", sanoi hän hetken kuluttua matalalla äänellä, "joku
tulee tännepäin."

"Joku?" vastasi don Estevan ihmeissään; "se on mahdotonta."

"Kuinka niin?" kysyi metsästäjä. "Olemmehan mekin täällä, miksi ei
muita voisi olla yhtähyvin?"

"Aivan niin", vastasi don Estevan. "Mutta kukahan se lienee?"

"Sen saamme pian tietää; tule!" Ja hän veti ystävänsä mukanaan tiheään
pensaikkoon, jonka taakse he piiloittautuivat.

"Viritä pyssysi, Estevan", sanoi don Fernando, "eihän tiedä kenen
kohtaamme."

Majordomo totteli empimättä, ja molemmat seisoivat liikkumatta,
odottaen sen henkilön tuloa, jonka askeleet he nyt kuulivat läheltä.

Jo noin tunnin matkan oli polku, jota tiedustelijamme kulkivat, noussut
jotenkin jyrkästi, koukistellen tuon tuostakin. Se oli varma merkki
siitä, että he pian pääsisivät ulkopuolelle järvialuetta ja tulisivat
siihen vyöhykkeeseen, jonne käärmeet eivät nousseet.

Pian huomasi metsästäjä varjon muutamien askelien päässä, eräässä polun
mutkassa, ja näkyviin tuli mies, jonka don Fernando kookkaasta
vartalosta ja pitkästä, valkeasta parrasta heti tunsi: se oli
Tiikerikissa.

Metsästäjä kumartui nopeasti ja kuiskasi toverinsa korvaan muutamia
sanoja, jonka jälkeen hän, tehden pitkän loikkauksen, hypähti keskelle
polkua, korkeintaan kymmenen askeleen päähän Tiikerikissasta.

Hänen odottamaton ilmestymisensä ei ensinkään näyttänyt ihmetyttävän
tätä.

"Olin juuri menossa tapaamaan sinua", sanoi hän rauhallisella äänellä
ja pysähtyi.

"Siinä tapauksessa ei teidän tarvitse mennä etemmäksi", vastasi nuori
mies kuivasti, "koska nyt olette tavannut minut."

"Kyllä minun täytyy mennä vielä vähän matkaa, sillä kun sinä lähdet
minun leiripaikkaani, menen minä sinun."

"Niinkö luulette?" sanoi metsästäjä ivallisesti.

"Niinpä kyllä. Et kai aijo sulkea minulta tietä?" sanoi Tiikerikissa
ilkkuvalla äänellä.

"Miksikä en? Eikö teidänkin mielestänne jo ole aika meidän selvittää
välimme?"

"Sitä en ensinkään pidä tarpeellisena, mitä minuun tulee. Ethän sinä
kaiketi etsi minua, luullakseni?"

"Siinä erehdytte. Päinvastoin etsin juuri teitä."

"Minua ja erästä toista henkilöä", jatkoi Tiikerikissa viekkaasti
hymyillen.

"Teitä ennen kaikkea", huomautti metsästäjä, "sillä meillä on jotenkin
pitkä tili tehtävänä."

"Älkäämme enää hukatko aikaa", sanoi Tiikerikissa kärsimättömästi.
"Kuulehan nyt mitä sanon ja koeta ymmärtää minua. Doña Hermosa on vähän
matkan päässä täältä, hän odottaa sinua, ja minä olen luvannut saattaa
teidät yhteen. Olen saanut häneltä toimekseni ilmoittaa eräitä asioita
hänen isälleen... minun täytyy siis mennä sinun leiripaikallesi, mutta
ensin vien sinut omaan leiriini, joka nyttemmin on varsin kurja",
lisäsi hän huokaisten, "sillä kaikista uskollisista miehistäni on enää
vain neljä elossa, muut ovat kuolleet."

"Niin, olen tavannut heidän ruumiinsa tiellä, te itse olette syypää
heidän kuolemaansa... miksi olette tuonut heidät tänne?"

"Yhdentekevää, tehtyä ei saa tekemättömäksi. No, aika rientää, tahdotko
seurata minua vai etkö? Menettelen rehellisesti sinua kohtaan."

"En, sitä en usko. Mistä syystä olette vetäytynyt tähän kamalaan
seutuun?"

"Etkö voi käsittää sitä, lapsi? Sen vuoksi, että vain täällä saatoin
olla varma siitä, ettei saalistani ryöstettäisi minulta."

"Siinä olette kuitenkin erehtynyt, koska minä nyt olen täällä."

"Kenties", vastasi Tiikerikissa hymyillen käsittämättömästi. "Tehkäämme
loppu asiasta. Kas tässä, ota pyssyni ja sano ystävällesi, jonka
kiväärin näen välkkyvän tuolta oksien välistä, että hän tulee tänne.
Kun teitä sitten on kaksi aseistettua miestä yhtä aseetonta vastassa,
niin et kai pelkää seurata minua."

Metsästäjä oli vaiti hetkisen.

"Tule tänne, Estevan", sanoi hän sitten.

Estevan oli pian hänen vieressään.

"Pitäkää pyssynne", jatkoi don Fernando kääntyen Tiikerikissaan, "ei
kukaan saa kulkea aseettomana erämaassa."

"Kiitos, Fernando!" vastasi vanha päällikkö. "Olet huomannut, ettei
metsänkävijä saa luopua pyssystään; kiitoksia! Seuratkaa minua älkääkä
pelätkö mitään."

Tiikerikissa läksi heti liikkeelle, molemmat nuoret miehet
kantapäillään.

Tunnin kuluttua saapuivat he päällikön leiriin, joka oli
Voladero-vuoren puolivälissä, jotenkin avarassa luolassa.

Tiikerikissa oli puhunut totta: kaikista hänen seuralaisistaan oli
jäljellä vain neljä.

"Ennenkuin menemme etemmäs, tahdon esittää sinulle vaatimukseni."

"Esitättekö te vaatimuksiakin?" vastasi metsästäjä, painostaen
ivallisesti joka sanaa.

Tiikerikissa kohautti olkapäitään.

"Viittauksestani lävistävät nämä miehet tikareillaan säälimättä doña
Hermosan", sanoi hän; "kuten näet, voin esittää vaatimuksiakin."

Don Fernando tunsi kaikkien jäseniensä vapisevan kauhusta.

"Puhukaa", sanoi hän vihasta tukahtuneella äänellä.

"Minä jätän sinut yksinäsi tänne doña Hermosan kanssa, samalla kun
minä, toverisi ja jäljellä olevat neljä miestäni heti lähdemme täältä.
Kahden päivän kuluttua, mutta ei ennen, lähdet sinä täältä ja menet
leiriisi, jossa minä odotan sinua."

"Miksi asetatte tällaisia ehtoja?" kysyi nuori mies epäillen.

"Se ei kuulu sinulle. Onko tämä ehto sitten niin äärettömän vaikea,
ettet voi siihen alistua? Muuten ei minulla ole sinulle mitään
selitettävää, vastaa minulle siis myöntävästi tai kieltävästi, ilman
sitä et saa nähdä doña Hermosaa."

"Kuka takaa hänen olevan elossa?" jatkoi metsästäjä.

"Mitä hyötyä minulle olisi hänen surmaamisestaan?"

Don Fernando epäröi hetkisen.

"Olkoon sitten!" sanoi hän viimein; "minä suostun ehtoihin ja jään
tänne kahdeksi päiväksi."

"Hyvä on! Mene nyt, me poistumme."

"Vielä hetkinen. Vastaatko sinä toverini turvallisuudesta? Tiedän, että
voin luottaa sanaasi."

"Vannon sinulle, että pidän häntä ystävänäni, niin kauan kuin hän on
seurassani, ja että löydät hänet terveenä leiripaikalta."

"Hyvä on! Näkemiin, Estevan, rauhoita don Pedroa ja sano hänelle, millä
ehdoilla hänen tyttärensä on jätetty minulle."

"Minä kyllä sanon sen hänelle", sanoi Tiikerikissa hymyillen
omituisesti.

Don Estevan ja don Fernando syleilivät toisiaan, jonka jälkeen
metsästäjä läksi nopeasti astumaan luolaan, Tiikerikissan, hänen neljän
seuralaisensa ja majordomon lähtiessä tasangolle päin.

Päästyään ensimmäisten puiden luo pysähtyi Tiikerikissa hetkeksi ja
kääntyi luolaan päin, johon don Fernando juuri meni.

"Ah!" mutisi hän hymyillen pahaenteisesti, hykertäen käsiään, "tällä
kertaa luullakseni voin sentään olla varma kostostani."

Hän jatkoi matkaansa ja katosi puiden sekaan.



XVIII.

EL VOLADERO DE LAS ANIMAS.


Olemme maininneet, että don Fernando eli Kivisydän oli viettänyt
suurimman osan elämäänsä erämaassa. Tiikerikissan kasvattamana
mehiläismetsästäjän vaaralliseen ammattiin oli hän sattumoisin useampia
kertoja osunut samoille seuduille, missä hän nyt oli. Myöskin tunsi hän
El Voladero de las Animas'in kaikkine salaisine piilopaikkoineen.
Useamman kerran oli hän etsinyt suojaa luolasta, johon doña Hermosa nyt
oli piiloitettu. Hän löysi siis varsin helposti luolan, vaikkakin maan
luonnollinen epätasaisuus peitti niin hyvin sen suun läheltäkin
katsoen, että kuka muu tahansa olisi saanut sangen kauan etsiä sitä.

Tämä luola, joka oli paikkakunnan omituisimpia luonnon ilmiöitä,
jakaantui kahteen osaan, jotka ulottuivat syvälle vuoren sisään ja
joiden molemmat pääkäytävät, kahden jättiläisikkunan tavoin, olivat
toistatuhatta jalkaa korkealla tasangon yläpuolella, eikä vuoren
omituisen rakenteen vuoksi voinut huomata muuta kuin puiden latvat.

Metsästäjä oli astunut luolaan, jota -- omituista sekin -- pitkin
pituuttaan valaisi päivänvalo, tullen lukemattomista raoista, minkä
vuoksi helposti voi erottaa esineet kahdenkymmenen, jopa
viidenkolmattakin askeleen päästä.

Nuori mies oli levoton, Tiikerikissan ehdot vaivasivat häntä
vaistomaisesti.

Hän mietti mitä vanha päällikkö tarkoitti vaatimuksellaan, että hänen
piti jäädä tytön kanssa kahden kesken vuorelle kahdeksi päiväksi,
ennenkuin hän sai palata leiripaikalle.

Hän epäili tässä ehdossa piilevän jonkun vaaran, mutta minkä? Sitä
juuri don Fernando koetti turhaan käsittää.

Hän tunkeutui hitaasti luolaan, silmäillen oikealle ja vasemmalle,
koettaen löytää etsimänsä, huomaamatta puoleen tuntiin kuitenkaan
mitään jälkeäkään nuoren tytön siellä olosta.

Hänen päästyään vuorta peittävän metsävyöhykkeen rajalle, oli aurinko
jo laskemaisillaan taivaanrannan taakse. Luola, joka päivälläkin oli
jotenkin hämärä, oli nyt melkein pilkkopimeä. Metsästäjä kääntyi
takaisin hakemaan soihtua, jatkaakseen etsiskelyään, jonka pimeys oli
keskeyttänyt.

Päästyään luolan suulle silmäili hän päivän viime hohteessa ympärilleen
ja huomasi silloin muutamia ocotepuisia soihtuja, huolellisesti
järjestettyinä riviin luolan suulle. Hän otti esille tulineuvonsa
iskeäkseen tulta, ja sytytti sitten soihdun sekä läksi päättävästi
luolan sisään.

Kun hän jo, tutkittuaan tuloksetta moniaita käytäviä, alkoi epäillä
Tiikerikissan petkuttaneen häntä, huomasi hän melkoisen matkan päässä
heikon valon, joka vähitellen kuitenkin suureni hänen lähestyessään
sitä, ja loisti viimein kyllin vahvasti, niin että hän saattoi erottaa
doña Hermosan.

Nuori tyttö piti myös kädessään soihtua ja kulki hitain, epävarmoin
askelin, pää painuksissa, kuten syvän surun vaivaama henkilö.

Doña Hermosa läheni yhä, ja pian oli hän enää vain noin viidenkymmenen
askeleen päässä metsästäjästä. Tietämättä millä tavoin voisi herättää
tytön huomiota, aikoi metsästäjä huutaa hänelle, kun tyttö sattumoisin
kohotti päätään. Huomattuaan miehen edessään pysähtyi hän ja kysyi
jonkun verran ylhäisesti:

"Miksi tulette tähän käytävään? Ettekö tiedä, että päällikkönne on
kieltänyt, ettei kukaan saa tulla häiritsemään minua täällä?"

"Suokaa anteeksi, señorita", vastasi metsästäjä liikutettuna, "minä en
tietänyt tuosta kiellosta."

"Taivaan nimessä!" huudahti nuori tyttö; "tuo ääni! Hyvä Jumala, näenkö
minä unta?"

Ja pudottaen soihtunsa alkoi hän juosta metsästäjää kohti, joka
vuorostaan riensi häneen päin.

"Don Fernando!" huudahti tyttö, tuntiessaan metsästäjän; "don Fernando
täällä, tässä kauheassa luolassa! Hyvä Jumala, minkälainen onnettomuus
minua vielä uhkaakaan! Oi, enkö ole saanut kärsiä vielä kyllin?"

Liikutuksen valtaamana menetti nuori tyttö tajuntansa ja kaatui
pyörtyneenä don Fernandon syliin. Epätoivoissaan siitä, mitä oli
tapahtunut, ja tietämättä kuinka menettelisi, saadakseen tytön
tointumaan, alkoi metsästäjä kiireesti kantaa häntä luolan suulle,
toivoen raittiin ilman tekevän hänelle hyvää. Hän asetti tytön
varovasti kuivalle lehtikasalle ja vetäytyi ujosti muutamien askelten
päähän.

Don Fernando oli huimapäisyyteen asti rohkea mies. Lukemattomia kertoja
oli hän hymyillen katsonut kuolemaa silmiin. Mutta nähdessään nuoren
tytön kalpeat kasvot, tämän maatessa liikkumatta ja aivan kuin
kuolleena hänen edessään, tunsi hän joka jäsenensä vapisevan, kylmä
hiki helmeili hänen otsallaan ja kuumat kyyneleet, ensimmäiset hänen
vuodattamansa, vierivät hänen poskillaan.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti hän, puhjeten sydäntä vihloviin
nyyhkytyksiin, "minä olen surmannut hänet!"

"Kuka puhuu?" lausui raukealla äänellä nuori tyttö, jonka luolaan
tunkeutuva raikas ilma taas vähitellen oli saanut tuntoihinsa, "olenko
pettynyt, luullessani tunteneeni don Fernandon, tai onko hän todellakin
täällä?"

Metsästäjä astui hiljaa tytön luo.

"Kyllä minä olen tässä, minä todellakin, Hermosa", vastasi hän
sortuneella äänellä. "Rauhoittukaa, minä pyydän, ja suokaa anteeksi,
että olen aiheuttanut! teille tämän tuskallisen mielenliikutuksen."

"Ah", sanoi tyttö, "minunhan pitäisi päinvastoin olla iloinen
tietäessäni teidän olevan lähelläni, don Fernando, ellei teidän
läsnäolonne tällä onnettomalla paikalla ennustaisi minulle uutta
onnettomuutta."

"Rauhoittukaa, señorita", vastasi don Fernando, "minun täällä oloni ei
ennusta mitään, jota teidän tarvitsisi pelästyä, päinvastoin."

"Miksi yritätte pettää minua, ystäväni?" sanoi neito raukeasti
hymyillen; "tiedänhän, että tekin olette tuon ihmishaahmoisen hirviön
vankina, joka niin kauan on pitänyt minua vankinaan."

Hän oli jälleen noussut seisaalleen, ja hieno puna peitti hänen
kasvonsa. Hän ojensi kätensä metsästäjälle, jota tämä, yhä polvillaan
ollen, hellästi puristi, peittäen sen palavilla suuteloilla.

"Nyt meitä on kaksi kärsivää", sanoi neito, luoden metsästäjään pitkän
katseen.

"Kallis Hermosa", vastasi tämä, "teidän ei tarvitse kärsiä enää,
onnettomuutenne ovat lopussa, toistan sen vielä kerran; te tulette
päinvastoin onnelliseksi."

"Mitä tarkoitatte, don Fernando? En ymmärrä teitä, tehän puhutte
minulle onnesta tällä onnettomalla paikalla, kun molemmat olemme
Tiikerikissan käsissä?"

"Ei, señorita, te ette ole Tiikerikissan käsissä, te olette vapaa."

"Vapaa!" huudahti doña Hermosa rajusti, hypähtäen pystyyn. "Oi, onko se
mahdollista? Oi, isäni, rakas isäni! Saankohan vielä joskus nähdä
sinut?"

"Te saatte nähdä hänet taas pian, Hermosa, isänne on vähän matkan
päässä täältä don Estevanin, Manuelan, ja kaikkien niiden kanssa, jotka
rakastavat teitä."

"Oi!" sanoi doña Hermosa kuvaamattomin ilmein. Ja langeten polvilleen
pani hän kätensä ristiin ja lähetti taivaaseen pitkän, palavan
rukouksen.

Don Fernando katseli häntä kunnioittavasti ihaillen. Tuo tavaton riemu,
joka uhkui nuoren tytön äsken niin synkiltä kasvoilta, herätti hänessä
sanomattoman suloisen tunteen. Hänestä tuntui ihanammalta kuin
milloinkaan ennen.

Doña Hermosa oli kauan rukoukseen vaipuneena; kun hän nousi, oli hän
rauhallisen näköinen.

"Nyt, don Fernando", sanoi hän sointuvalla äänellä, "koska sanotte,
että olemme vapaat, niin istukaamme tuonne ulos, ja kertokaa minulle
tarkoin, mitä on tapahtunut aina siitä päivästä asti, kun minut niin
äkkiä temmattiin isäni luota."

He läksivät luolasta. Oli lämmin ja hyvätuoksuinen yö. He istuutuivat
vierekkäin ruohomättäälle, ja don Fernando alkoi kertoa mitä tyttö oli
häneltä pyytänyt.

Kertomus kesti kauan, sillä doña Hermosa keskeytti sen monesti, pyytäen
toistamaan erityisiä hänen isäänsä koskevia seikkoja. Kun don Fernando
vaikeni, nousi aurinko; koko yö oli siis kulunut miellyttävään
keskusteluun.

"Nyt on teidän vuoronne, señorita", sanoi don Fernando lopuksi, "kertoa
minulle, mitä teille on tapahtunut."

"Ooh, mitä minuun tulee", sanoi neito hurmaavasti hymyillen, "niin on
tämä kuukausi kulunut katkerissa tuskissa, ajatellessani kaikkia poissa
olevia, joita niin suuresti rakastan. Totuuden nimessä on mainittava,
että se mies, joka niin inhottavasti ryöväsi minut, on aina kohdellut
minua kunnioittavasti. En voi valittaa mistään loukkauksesta, ja useita
kertoja on hän", lisäsi doña Hermosa, luoden katseensa maahan nuoren
miehen silmäillessä häneen hehkuvin katsein, "nähdessään minut olevan
liian surullisella päällä, koettanut lohduttaa minua, sanoen
toivovansa, että pian kenties saisin nähdä ne, joita rakastan, ja taas
pääsisin heidän luokseen."

"Tuon miehen menettely tuntuu minusta käsittämättömältä", lausui don
Fernando uneksivasti. "Miksi hän on ryövännyt teidät niin rohkeasti,
vapauttaakseen muutamien päivien kuluttua teidät taas niin helposti,
kuin hän on tehnyt?"

"Niin", vastasi doña Hermosa, "se on todellakin kummallista. Mitä hän
on sillä tarkoittanut? Mutta nyt olen joka tapauksessa vapaa, ja pian
saan taas nähdä isäni, Jumalan kiitos!"

"Huomenna lähdemme etsimään häntä."

Doña Hermosa katsoi häneen ihmetellen ja levottomasti.

"Huomennako?" sanoi hän. "Miksi emme tänään, nyt aamulla, nyt heti?"

"Ah!" huudahti don Fernando. "Olen vannonut, etten lähde täältä
ennenkuin huomenna. Ainoastaan sillä ehdolla Tiikerikissa suostui
laskemaan teidät vapaaksi."

"Sehän on omituista!" mutisi doña Hermosa; "miksi tuo mies tahtoo
pidättää meidät täällä?"

"Syyn siihen ilmoitan teille heti", sanoi don Estevan, tullen äkkiä
paikalle.

"Estevan!..." huudahtivat molemmat yht'aikaa, nousten ja rientäen häntä
vastaan.

"Mikä onnellinen sattuma tuo sinut tänne takaisin, ystäväni?" kysyi
metsästäjä.

"Ei mikään sattuma, ystäväni, vaan Jumala, joka on sallinut minun
kuulla erään Tiikerikissan varomattoman lausunnon, mikä on paljastanut
hänen suunnitelmansa yhtä selvästi, kuin hän itse olisi ne minulle
ilmaissut."

"Selitä, hyvä ystävä", sanoivat molemmat.

"Eilen, sanottuamme jäähyväiset, läksi don Fernando tänne luolaan, jota
vastoin me muut käännyimme takaisin metsään päin. Lähtiessäni tuntui
mieleni raskaalta, en tiedä miksi. Erosin sinusta kaivaten. Kuvittelin
mielessäni, että Tiikerikissan osoittamassa lempeydessä piili jokin
ansa, johon sinä joutuisit. Läksin sen vuoksi vain hitaasti ja
epäröiden kulkemaan laaksoa kohti. Kun saavuttiin metsän ensimmäisten
puiden luo huomasin, ettei päällikkö enää ollutkaan mukana. Hän oli
pysähtynyt muutaman askeleen päähän minusta, hykerrellen käsiään ja
hymyillen paholaisen tavoin, luoden leimuavia silmäyksiä luolaan päin,
ja minä kuulin hänen selvästi lausuvan seuraavat sanat: 'Tällä kertaa
luullakseni voin sentään olla varma kostostani!' Näistä sanoista
käsitin kaiken. Tuon hirviön paholaistuuma oli nyt minulle selvillä
kaikessa kauheudessaan ja esiintyi aivan täydelleen silmieni edessä.
Muistat kai, Fernando, mitenkä tulimme tuttaviksi?"

"Muistan kyllä, ystäväni, tuo muisto on minulle siksi kallis, etten
voisi sitä milloinkaan unhottaa."

"Muistatko keskustelusi Tiikerikissan kanssa saarella, jonka
keskustelun satuin kuulemaan, ja tuon miehen viittaukset, hänen
sammumattoman vihansa don Pedroa kohtaan, jonka hän avoimesti myönsi?"

"Muistan kyllä, ystäväni, kaikki on tuoreessa muistissani, mutta minä
en kuitenkaan käsitä mihin tähtäät."

"Seuraavaan seikkaan, ystäväni: huomattuaan ettei hän voi päästä don
Pedroon itseensä käsiksi, on Tiikerikissa tahtonut kostaa hänelle hänen
tyttärensä kautta. Tässä tarkoituksessa on hän kauan hautonut
suunnitelmaa, jota varten hän sinun tietämättäsi on tehnyt sinut
kanssarikollisekseen. Sinä rakastat doña Hermosaa, olet tehnyt kaikkesi
pelastaaksesi hänet, Tiikerikissa ehdottaa vapauttavansa hänet; mutta
sillä ehdolla, että jäät tänne kahdeksi vuorokaudeksi kahdenkesken
hänen kanssaan... ymmärrätkö nyt?"

"Voi, tuohan on kauheaa!" huudahti don Fernando sangen suuttuneena.

Doña Hermosa peitti käsillään kasvonsa ja puhkesi itkuun.

"Suokaa anteeksi, että olen tuottanut teille tuskaa, ystäväni", lausui
don Estevan, "mutta minä olen tahtonut pelastaa teidät itseltänne, eikä
se käynyt päinsä muuten kuin säälimättä paljastaa tuon miehen
inhoittavat juonet. Mutta mistähän johtuu hänen katkera vihansa don
Pedroa kohtaan? Sitä ei voi itse paholainenkaan sanoa. Mutta sehän
koskee meihin nyt varsin vähän. Hänen suunnitelmansa on paljastettu,
meillä ei ole mitään pelättävää hänen puoleltaan."

"Kiitoksia, Estevan!" sanoi doña Hermosa, ojentaen hänelle kätensä.

"Mutta mitenkä olet voinut päästä takaisin tänne, ystäväni?" kysyi don
Fernando.

"Oh, sehän oli hyvin helppoa. Menin varsin yksinkertaisesti
Tiikerikissan luo ja huomautin hänelle, ettei minua enää huvittanut
olla hänen seurassaan. Miehemme hölmistyi tästä pontevasta selityksestä
eikä osannut vastata mitään. Eikä minullakaan puolestani ollut mitään
muuta sanottavaa hänelle, minkä vuoksi minä ensi tienmutkassa varsin
yksinkertaisesti jätin hänet, ja olen nyt täällä."

"Sepä oli mainio tuuma, ystäväni, josta vilpittömästi kiitän. Mutta
mitä arvelet meidän nyt pitävän tehdä? Minähän olen antanut sanani."

"Mitä tyhjää, rakas ystävä, oletko hullu, luuletko, että täytyy pitää
sanansa sellaisiin ihmisiin nähden, jotka ovat sen pakolla saaneet
vahingoittamistarkoituksessa? Jos tahdotte totella neuvoani, niin
lähdemme päinvastoin tiehemme heti, estääksemme teidän odottamattoman
esiintymisenne avulla tuon miehen uudelleen punomat juonet."

"Niin, niin!" huudahti doña Hermosa vilkkaasti, "Estevan on oikeassa!
Seuratkaamme hänen neuvoansa ja lähtekäämme heti."

"No, tehkäämme sitten niin, koska välttämättä tahdotte. Omasta
puolestani en toivo muuta kuin päästä pois tästä onnettomasta luolasta,
mutta mitenkä saamme doña Hermosan viedyksi metsän läpi?"

"Samalla tavalla kuin jo kerran ennen olen kulkenut sen lävitse",
huomautti neito päättävästi.

"Selittäkäähän", sanoi Estevan.

"Eräänlaisilla paareilla, joiden pitäisi vielä olla täällä, ja joita
kaksi miestä kantoi. Kuten tiedätte, eivät käärmeet, etenkin
pienenpuoleiset, hyppää varsin korkealle."

"Aivan niin, muuten käärimme teidät bisonintakkiin, joten olette
suojassa kaikilta vaaroilta."

Don Estevan meni heti hakemaan paaria, jotka hän helposti löysi. Sillä
aikaa pani don Fernando kuntoon bisonintakin. Kaikki oli valmiina
muutamassa minuutissa.

"Me pysymme sovituissa ehdoissa", sanoi Estevan hymyillen ystävälleen.

"Kuinka niin?" sanoi tämä. "Mitä tarkoitat?"

"Etkö ole luvannut palata leiripaikalle tänään?"

"Olen, todellakin", vastasi don Fernando, "ja se olisi ollut mahdotonta,
ellemme olisi lähteneet matkalle ennen määrättyä aikaa."

"Hm! Kenties on Tiikerikissa ottanut senkin seikan huomioon", huomautti
don Estevan.

Tämä huomautus antoi ajattelemisen aihetta kaikille kolmelle, heidän
jatkaessaan matkaansa, pitkittämättä niin nopeasti keskeytynyttä
keskusteluaan.



XIX.

JUMALAN SORMI.


Palaamme nyt hacienderon leiriin.

Don Pedron aamulla herättyä ilmoitti Manuela hänelle, että don Fernando
oli lähtenyt hänen poikansa kanssa.

"Aavistin niin käyvän", sanoi don Pedro tukahduttaen huokauksensa,
"nähdessäni don Fernandon olevan niin mietteissään eilen illalla. Olen
iloinen, että poikanne on seurannut häntä, sillä elleivät aavistukseni
petä, aikoo don Fernando ryhtyä vaaralliseen yritykseen. Suokoon
Jumala, että hänen onnistuisi tuoda minulle tyttäreni takaisin! Ah,
ehkä olisi ollut parempi, että hän olisi neuvotellut kanssani ennen
lähtöään -- meitä on täällä parikymmentä päättävää miestä, ja me
voisimme epäilemättä saavuttaa ratkaisevampia tuloksia, kuin kaksi
miestä yksinään, huolimatta heidän urhoollisuudestaan ja kaikesta
innostaan."

"Minä en ole samaa mieltä", vastasi Manuela. "Erämaassa käydään vain
yllätyssotaa, ja kaksi miestä saa usein enemmän aikaan näennäisellä
heikkoudellaan, kuin suuri joukko henkilöitä. Missään tapauksessa eivät
he viivy kauan poissa, ja me saamme pian varmoja tietoja lapsestamme."

"Suokoon Jumala, että nuo tiedot olisivat hyviä, Manuela, sillä
kaikkien kärsimieni surujen jälkeen en voisi enää elää, jos kadottaisin
tyttäreni niin onnettomalla tavalla."

"Karkoittakaa nuo synkät ajatukset mielestänne, señor, kaikki riippuu
sallimuksesta. Minä olen vahvasti vakuutettu siitä, ettei sallimus
hylkää meitä hädässämme."

"Joka tapauksessa olemme tuomitut toimettomuuteen", huokasi don Pedro,
"meidän täytyy olla kärsivällisiä, kunnes tiedustelijamme palaavat."

Päivä kului eikä mitään mainittavaa tapahtunut.

El Zapote, joka oli auringon noustessa lähtenyt metsästämään, oli
ampunut hirven.

Seuraavana aamuna noin kello kymmenen aikaan tuli aseeton intiaani
etuvartioiden luo ja pyysi saada puhutella don Pedroa. Tämä käski tuoda
intiaanin luokseen.

Intiaani oli viekasnaamainen ja umpimielinen apachi. Kun hänet oli
tuotu hacienderon luokse, joka juuri puheli capatazin kanssa, jäi hän
seisomaan liikkumatta, silmät maahan luotuina, odottaen kylmän
välinpitämättömänä, kuten punaihoisten tapa on, että häntä
puhuteltaisiin.

Haciendero katseli häntä hetkisen tarkasti.

Intiaani kesti tämän tarkastuksen välinpitämättömänä.

"Mitä veljeni haluaa?" kysyi don Pedro, "ja kuka hän on?"

"Korppikotka on apachisoturi", vastasi punanahka. "Hänen heimonsa
päällikkö lähettää hänet valkonaamojen päällikön luo."

"Minä olen juuri valkonaamojen päällikkö, sinä voit toimittaa asiasi."

"Näin sanoo Tiikerikissa", jatkoi apachi yhä yhtä rauhallisena.

"Tiikerikissa!" huudahti don Pedro voittamattoman hämmästyksen
valtaamana. "Mitä hän minulta tahtoo?"

"Jos isäni haluaa kuunnella, niin sanoo Korppikotka sen hänelle."

"Oikein. Puhu sitten, punanahka!"

"Näin sanoo Tiikerikissa: On ilmestynyt pilvi Tiikerikissan ja
valkonaamojen päällikön välille, valkonaamojen tunkeuduttua kansani
metsästysmaille. Mutta samoinkuin auringon lämmittävät säteet
karkoittavat pilvet ja saavat sinisen taivaan taas näkyviin, samaten
myös, jos valkonaama tahtoo polttaa rauhanpiippua Tiikerikissan kanssa,
katoaa heidän välilleen kohonnut pilvi ja sotakirves kuopataan maahan
niin syvälle, ettei sitä voida löytää tuhannen kuunvaiheen kuluessa
eikä vielä kymmenen seuraavankaan. Olen puhunut ja odotan
valkopartaisen isäni vastausta."

"Intiaani", vastasi don Pedro surullisesti, "se, jota sanot
päälliköksesi, on tehnyt minulle paljon pahaa, minun tietämättäni hänen
minua kohtaan osoittamansa vihan syytä. Jos hän kuitenkin haluaa
keskustella kanssani lopettaakseen välillämme vallitsevan riidan, niin
varjelkoon Jumala minua siitä kieltäytymästä. Sano hänelle, että odotan
häntä, ja että jos tahtomattani ja tietämättäni olen tehnyt hänelle
jotakin pahaa, niin olen valmis antamaan hänelle kaiken hänen
vaatimansa hyvityksen."

Apachi oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut hacienderon sanoja. Tämän
vaiettua vastasi hän:

"Ooah, isäni on puhunut hyvin. Hänessä asuu viisaus. Päällikkö tulee,
mutta kuka takaa hänen turvallisuutensa, hänen ollessaan valkonaamojen
leirissä yksinään kahtakymmentä yorris-soturia [yorris = espanjalainen]
vastassaan?"

"Minun kunniasanani, punanahka, minun kunniasanani, joka on suuremman
arvoinen, kuin mitä päällikkösi voisi minulle tarjota", vastasi
haciendero ylpeästi.

"Ooah, isäni kunniasana on hyvä, hänen kielensä ei ole halkinainen.
Tiikerikissa ei pyydä muuta. Hän tulee."

Lausuttuaan tämän intiaaneille ominaisella vakuuttavalla tavallaan,
kumarsi apachisoturi juhlallisesti hacienderolle ja läksi tiehensä yhtä
rauhallisin askelin kuin oli tullutkin.

"Mitä arvelet tästä, Luciano?" kysyi don Pedro capatazilta, jouduttuaan
taas kahdenkesken hänen kanssaan.

"Luulen varmasti, armollinen herra, että siinä piilee jokin
intiaanimainen koirankuri. Minä pelkään sata kertaa enemmän
valkoihoista, joka muuttaa nahkaansa ja rupeaa intiaaniksi, kuin oikeaa
intiaania; en ole milloinkaan pitänyt kameleonteista."

"Niin, olet oikeassa, Luciano. Asemamme on kuitenkin vaikea, ja ennen
kaikkea on kysymyksessä tyttäreni takaisin saaminen. Saavuttaakseni
tämän täytyy minun katsoa sormien läpi sangen paljon."

"Aivan niin, armollinen herra. Te tiedätte kuitenkin yhtä hyvin kuin
minäkin, että Tiikerikissa on aika roisto, jolla ei ole kunnian- eikä
oikeudentuntoa. Uskokaa minua, älkää luottako liian paljon häneen."

"Minun on pakko tehdä niin... olenhan antanut kunniasanani."

"Aivan oikein", murisi capatazi, "mutta minä en ole sellaista antanut."

"Ole varovainen, Luciano, äläkä missään tapauksessa herätä tuon miehen
epäluuloa."

"Olkaa huoletta, armollinen herra, teidän kunnianne on minulle yhtä
kallis kuin omanikin, mutta minä en saa, vaikka teitä huvittaakin
luottaa niin ilmeiseen roistoon kuin tuo mies on, jättää teitä
suojattomaksi."

Näin sanottuaan läksi capatazi majasta, varmaankin päästäkseen
kuulemasta isäntänsä huomautuksia.

"No, kas niin!" sanoi hän el Zapotelle, jonka hän kohtasi mennessään,
"etsin juuri sinua, ukkoseni."

"Minuako, capatazi? No, sehän sopii erinomaisesti. Mistä on kysymys?"
vastasi Zapote hilpeästi.

"Tule mukana tännepäin vähän matkaa, toveri", vastasi don Luciano,
vieden hänet syrjään, "jotta voin ilmoittaa sinulle asiani, pelkäämättä
sivullisten kuuntelevan."

Tunnin kuluttua, toisin sanoen noin kello kymmenen aamupäivällä, saapui
Tiikerikissa leiriin, kuten Korppikotka oli ilmoittanut.

Päällikkö oli puettuna gambucinojen pukuun ja aivan aseeton, ainakaan
ei niitä ollut näkyvissä.

Kun hän oli ilmoittautunut etuvartioille, laskivat nämä hänet leiriin
ja veivät capatazin luo, joka käveli edestakaisin vähän matkan päässä
heistä.

Tiikerikissa katsahti väijyen ympärilleen, astuessaan leiriin. Kaikki
siellä näytti olevan säännöllisessä kunnossa, päällikkö ei huomannut
mitään epäiltävää. Saamansa ohjauksen mukaan meni hän capatazin luo.

"Mitä tahdotte täältä?" kysyi don Luciano tylysti.

"Tahdon puhua don Pedro de Lunan kanssa", vastasi Tiikerikissa
vaatimattomasti.

"Hyvä. Seuratkaa minua. Hän odottaa teitä."

Capatazi vei päällikön muitta mutkitta majan ovelle.

"Astukaa sisään", sanoi hän, "siellä tapaatte don Pedron."

"Kuka siellä?" kysyi ääni sisästä.

"Armollinen herra", vastasi capatazi, "täällä on intiaani, joka on
pyytänyt päästä puheillenne. Olkaa hyvä ja seuratkaa", lisäsi hän
kääntyen päällikköön.

Tämä seurasi häntä, huomauttamatta mitään, ja astui hänen kanssaan
majaan.

"Olette pyytänyt saada puhua kanssani", sanoi don Pedro.

"Niin olen", vastasi päällikkö kumealla äänellä, "mutta kahdenkesken."

"Tämä mies on vanha uskottu palvelijani, johon minä täysin luotan."

"Se mitä minulla on sanottavaa, ei saa tulla kenenkään muun korviin
kuin teidän."

"Mene ulos siksi aikaa, Luciano", sanoi don Pedro, "mutta ei pitkälle,
ystäväni."

Capatazi silmäsi raivostuneesti Tiikerikissaan ja poistui muristen.

"Nyt olemme kahdenkesken", sanoi don Pedro, "nyt voitte puhua avoimesti
kanssani."

"Niin aijonkin tehdä", vastasi päällikkö kolkosti.

"Tyttärestänikö aijotte puhua?"

"Sekä hänestä että muista", vastasi Tiikerikissa äskeisellä äänellään.

"En ymmärrä teitä, päällikkö, olisin teille kiitollinen, jos voisitte
selittää tarkemmin."

"Teen niin pitemmittä puheitta, sillä jo kauan aikaa olen halunnut
päästä mieskohtaisesti tekemisiin kanssanne. Katsokaa minua, don Pedro,
ettekö enää tunne minua?"

"En luule nähneeni teitä milloinkaan ennen sitä, kun osoititte minulle
vieraanvaraisuutta teocallissanne."

Päällikkö vastasi hurjasti irvistäen:

"Vuodet ovat varmaankin muuttaneet muotoani varsin paljon,
Tiikerikissan nimi on siis saanut ihmiset unohtamaan oikean nimeni,
koska olen käynyt niin tuntemattomaksi. Mutta yhtä hyvin kuin don
Gusman de Ribeyrasta on tullut don Pedro de Luna, niin miksi ei don
Leoncio de Ribeyra ole voinut muuttua Tiikerikissaksi, hyvä veli?"

"Mitä tarkoitatte?" huudahti don Pedro, nousten kauhuissaan. "Minkä
nimen lausuittekaan?"

"Olen sanonut kuten asia on", vastasi päällikkö kylmästi, "olen
lausunut nimen, joka kuuluu minulle."

Don Pedro loi häneen tuskallista sääliä ilmaisevan katseen.

"Onneton!" sanoi hän surullisesti, "kuinka olet voinut vaipua niin
syvälle?"

"Sinä erehdyt, hyvä veli", vastasi päällikkö virnistäen, "minä olen
päinvastoin noussut, koska olen intiaaniheimon päällikkö. Minä olen
kauan, hyvin kauan valmistellut kostoani", lisäsi hän hurjasti nauraen,
"kolmattakymmentä vuotta olen sitä hautonut, mutta nyt olen sen
vihdoinkin saavuttanut, ja se on täydellinen."

"Kostoasi, onneton!" vastasi don Pedro harmissaan. "Mitä sinun on
minulle kostettavaa, sinun, joka olet koettanut vietellä vaimoni,
yrittänyt surmata minut ja nyt niin pitkän ajan kuluttua olet
häpeämättömästi ryöstänyt minulta tyttäreni!"

"Sinä unohdat poikasi, jonka minä myöskin olen sinulta ryöstänyt,
poikasi, don Fernando Carrilin, jonka minun on onnistunut saada
rakastumaan omaan sisareensa ja joka jo kaksi päivää on ollut
kahdenkesken hänen kanssaan El Voladero de las Animas'issa. Hahhaa, don
Gusman! Mitä sanot siitä kostosta?"

"Voi, voi!" huudahti don Pedro, lyöden epätoivoissaan otsaansa.

"Veli ja sisar rakastuneina toisiinsa, sinun suojeleminasi, don Gusman,
ja minun naittaminani! Hahhah!" jatkoi Tiikerikissa, nauraen kolkon
ivallisesti, joka muistutti hyenan nalkutusta.

"Ooh, tämä on kauheaa!" huudahti don Pedro äärimmäisen epätoivon
vallassa. "Sinä valehtelet, heittiö! Niin suuri roisto kuin oletkin, et
sentään ole rohjennut tehdä niin kauheaa rikosta! Sinä kerskailet vain,
rosvo! Sinä olet aina kerskunut rikoksistasi, ja mitä sinä nyt sanot,
sitä ei ole tapahtunut, ei ole voinut milloinkaan tapahtua, se olisi
Jumalan oikeudenmukaisuuden epäilemistä!"

"Etkö usko mitä sanon, veli hyvä?" jatkoi rosvo pisteliäästi. "Kuten
haluat; mutta luulen juuri kuulevani, että lapsesi saapuvat tänne
leiriin, kysy heiltä itseltään."

Puolittain mielettömänä tuskasta syöksyi don Pedro majan ovea kohti,
mutta samassa astuivat sisään don Fernando, doña Hermosa ja don
Estevan. Onneton isä jäi seisomaan liikkumatta ja voimattomana.

"Vai niin, sillä tavallako sinä otat vastaan lapsesi?" sanoi
Tiikerikissa virnistellen. "Sinä, jonka pitäisi olla mallikelpoinen
isä, et juuri ole erittäin helläluontoinen."

Huomaamatta Tiikerikissaa oli doña Hermosa heittäytynyt isänsä syliin,
ja suuteli häntä itkien.

"Isä kulta, isä kulta!" huudahti hän. "Jumalan kiitos! Vihdoinkin näen
sinut taas!"

"Kuka puhuu Jumalasta täällä?" sanoi don Pedro tukahtuneella äänellä,
työntäen luotaan tyttärensä, joka peräytyi horjuen.

Doña Hermosa katseli hämmentyneenä ympärilleen, käsittämättä mitä
hänelle tapahtui. Kalpeana ja vavisten oli hän kaatumaisillaan, don
Fernandon häntä tukiessa.

"Katso, kuinka he rakastavat toisiansa", lausui Tiikerikissa. "Eikö tuo
ole liikuttavaa? Don Fernando", lisäsi hän osoittaen don Pedroa,
"heittäydy isäsi syliin."

"Isäni!" huudahti nuori mies ihastuksissaan... "Hänkö? Oi, se olisi
liian suuri onni!"

"Niin, don Pedro on isäsi", jatkoi Tiikerikissa, "ja tämä tässä on
sisaresi", lisäsi hän osoittaen doña Hermosaa ivallisen näköisenä.

Molemmat nuoret olivat menehtymäisillään. Don Pedro, saaden
hermokohtauksen, oli vähällä menettää järkensä. Hän ei näyttänyt enää
kuulevan mitään ja katseli näköjään välinpitämättömänä tätä kamalaa
näytelmää.

Tiikerikissa nautti voitostaan. Pelästyneenä hacienderon mielentilan
johdosta, arveli don Estevan, että oli aika tarttua asiaan.

"Don Pedro", sanoi hän lujalla äänellä, laskien kätensä hänen
olkapäälleen, "rauhoittukaa, tuo roisto on valehdellut, lapsenne
ansaitsevat kunnioituksenne, minä olin heidän luonaan Voladerossa."

Don Pedro näytti ponnistelevan ankarasti selvittääkseen ajatuksiaan,
jotka olivat sekaantumaisillaan. Hän kääntyi don Estevaniin päin ja
katsoi häneen hetkisen, jonka jälkeen hänen rinnastaan kohosi syvä
huokaus. Sitten alkoivat kyyneleet vuotaa hänen kuumeisista silmistään,
ja hän huudahti värisevällä äänellä, vaipuen samalla nuoren miehen
rehelliseen syliin:

"Oi, onko se totta, oikein totta, Estevan?"

"Minä vakuutan sen, don Pedro!" sanoi don Estevan syvällä
vakaumuksella.

"Kiitos, kiitos! Oi, tiesinhän minä, että tuo roisto valehteli!
Lapseni, lapsukaiseni!"

Molemmat nuoret heittäytyivät hänen syliinsä, hyväillen häntä hellästi.

Kädet ristissä rinnallaan, pää takakenossa ja pilkallisen näköisenä
huudahti Tiikerikissa, inhoittavasti irvistäen:

"He rakastavat toisiaan, veli hyvä, sanon minä, anna heidän mennä
naimisiin!"

"Heillä on oikeus rakastaa toisiaan!" lausui leimuava ääni.

Kaikki kääntyivät kummeksien. Manuela oli tullut majaan.

"Ah!" sanoi hän, luoden ilkkuvan katseen Tiikerikissaan, joka
vaistomaisesti pelästyi tästä äkkinäisestä esiintymisestä, "ah,
oikeuden päivä on vihdoinkin tullut! Kauan olen sitä odottanut. Mutta
oikeus tapahtuu teille kaikille. Ja juuri minut on Jumala määrännyt
ilmoittamaan hänen voimaansa."

Kaikki läsnäolijat katsoivat ihmettelyn ja kunnioituksen sekaisin
tuntein tuota naista, joka äkkiä näytti ikäänkuin kirkastuneen. Hänen
silmänsä loistivat ja salamoivat. Hän astui rauhallisesti ja
kunnioittavasti hacienderon luokse.

"Don Pedro, rakas isäntäni", sanoi hän painavasti, liikutuksen
valtaamana, "suokaa minulle anteeksi, olen antanut teidän kärsiä kauan;
mutta Jumala on johtanut minua, hän yksin on määrännyt menettelyni. Don
Fernando ei ole teidän poikanne, hän on minun. Teidän poikanne", lisäsi
hän, osoittaen don Estevania, "on tuossa!"

"Hänkö?" huudahtivat kaikki läsnäolijat.

"Valetta!" mylvi Tiikerikissa.

"Totta!" vastasi Manuela varmasti. "Viha on sokea, don Leoncio. Kun te
luulitte ryöstäneenne veljenne pojan, niin otittekin sen sijaan
imettäjäraukan pojan. Katselkaa Estevania, te kaikki, jotka olette
tunteneet hänen äitinsä, ja sanokaa, jos uskallatte, ettei hän ole
hänen poikansa!"

Tuo oikeastaan sattuva yhdennäköisyys, jota ei kuitenkaan kukaan ollut
tähän asti pannut merkille nuoren miehen aseman vuoksi, haihdutti
kaiken epäilyn, heti kun huomio kiinnittyi hänen todelliseen
syntyperäänsä.

"Oi, sinä pysyt aina minun äitinäni!" huudahti nuori mies hellästi.

"Äitini!" huudahti don Fernando, heittäytyen onnellisena Manuelan
syliin.

Don Pedro tunsi tavatonta onnea kaikkien koettelemustensa jälkeen.

Tiikerikissa, pakotettuna tunnustamaan joutuneensa tappiolle, karjaisi
kuin villipeto.

"Ooh!" kirkui hän aivan raivoissaan. "Onko asian laita niin? Mutta
kaikki ei ole lopussa vielä!"

Ja tempaisten äkkiä tikarin, jota hän oli pitänyt piilossa
vaatteittensa alla, syöksyi hän päistikkaa don Pedron kimppuun, joka
onnensa kokonaan hurmaamana oli unohtanut hänen läsnäolonsa.

Mutta muuan mies valvoi. Don Luciano oli huomaamatta hiipinyt majaan ja
asettunut rosvon taakse, valvoen tarkoin tämän liikkeitä. Nähtyään
Tiikerikissan liikkeen, kiersi capatazi kätensä hänen vyötäisilleen ja
piti häntä kuin ruuvipuristimessa, huolimatta roiston epätoivoisista
ponnistuksista päästä irti.

Samassa syöksyi Zapote majaan veitsi kädessä ja työnsi sen päätä myöten
rosvon kaulaan, ennenkuin kukaan ehti sitä estää.

"Valitettavasti", sanoi hän, "oli tilaisuus liian houkutteleva. Ei
milloinkaan ole puukkoni osunut parempaan maaliin. Toivoakseni tämä
isku tuottaa minulle anteeksiannon monesta muusta."

Tiikerikissa seisoi hetkisen pystyssä, horjuen oikealle ja vasemmalle,
aivankuin puoleksi maasta temmattu, juuriensa varassa hoippuva tammi.
Hänen silmänsä pyörivät, ja niissä taisteli vielä raivo
kuolinkamppailun kanssa, joka teki ne kiillottomiksi. Hän teki
äärimmäisiä ponnistuksia, lausuakseen vielä viimeisen kirouksensa,
mutta hänen suunsa vääntyi kauheasti, ja musta verivirta syöksyi esiin
kaulassa olevasta haavasta. Sitten kaatui hän pitkäkseen maahan, jossa
hän kiemurteli hetkisen kuin mato, läsnäolijain kauhistuneina
katsellessa, jääden sitten liikkumatta makaamaan. Hän oli kuollut,
mutta hänen kuolinkamppailun vääristämistä kasvoistaan kuvastui vielä
sammumaton viha, joka oli pitempi kuin hänen nyt päättämänsä elämä.

"Oikeus on tapahtunut", sanoi Manuela vapisevalla äänellä, "siinä näkyy
Jumalan sormi!"

"Rukoilkaamme hänen puolestaan!" sanoi don Pedro polvistuen ruumiin
viereen.

Tämän jalon, teeskentelemättömän teon nähtyään seurasivat läsnäolijat
hänen esimerkkiään ja polvistuivat hänen viereensä.

Tehtyään tekonsa, piti Zapote viisaimpana kadota, sitä ennen kuitenkin
vaihdettuaan salaa merkitsevän silmäyksen kunnon capatazin kanssa, joka
hymyili viekkaasti harmaiden viiksiensä takaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tiikerikissa - Seikkailuja kaukaisessa Lännessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.