Title: Luonto ja ihminen - Poimintoja eri teoksista
Author: Ruskin, John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Luonto ja ihminen - Poimintoja eri teoksista" ***


LUONTO JA IHMINEN

Poimintoja eri teoksista

Kirj.

JOHN RUSKIN

Suomentanut

Vihtori Lehtonen



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1911.



I. TAITEEN EDELLYTYKSET.


Täysin kehittynyt maku merkitsee kykyä saada mahdollisimman suurta
nautintoa niistä aineellisista lähteistä, jotka vetävät puoleensa
meidän puhtainta, täydellisintä henkistä olemustamme; mutta miksi me
nautimme näistä muodoista ja väreistä emmekä noista, on kysymys, johon
yhtä vähän voidaan vastausta odottaa kuin kysymykseen, miksi me pidämme
sokerista, vaan emme malista.

2. Mielenlaatu, joka auttaa oikean maun kehittymistä, on ennen
kaikkea kärsivällisyyttä. Se askaroi kaiken sen kanssa, joka sen
tielle osuu. Se ei tallaa sitä -- siinähän voisi olla helmiä, vaikka
ne näyttäisivätkin akanoilta. Se mielenlaatu on hyvää maata, joka on
helppo puhkaista, mutta joka hyvin säilyttää siemenensä; se ei salli
kelvottomain ajatusten orjantappurain nousta tukahuttamaan heikkoa
orasta; lisäksi on se nälkäinen ja janoinen ja se juo kaiken kasteen,
mikä siihen putoaa. Se on kunniallinen ja kelpo sydän, joka ei liian
hetaasti avaudu, ennenkuin aurinko on noussut, mutta joka ei sitten
myös petä; se epäilee itseänsä, voidakseen olla valmis uskomaan ja
koettelemaan kaikkea, mutta luottaa kuitenkin itseensä niin paljon,
että se ei halua heittää kesken sitä, minkä kerran on alkanut, eikä
taas alkaa mitään ensin sitä tutkimatta. Ja nautinto, jonka se saa
todeksi ja hyväksi havaitsemastaan, on niin suuri, ett'ei se hevillä
anna muodin oikkujen tai sairaloisen turhamaisuuden johtaa itseään
harhaan; se ei päästä puoluevimmaa eikä teeskentelyä silpomaan ja
vääntämään johtopäätöksiään; sen katse ja sen ihailu ovat liian
läpitunkevia -- liian eläviä -- jotta valkeaksi sivuttu hauta tai
matala lähde kykenisivät sitä viekoittelemaan tai sitä ajan pitkään
tyydyttämään. Se tarttuu kaikkeen, mitä se rakastaa, niin lujasti, että
se musertaa sen, jos se sattuu olemaan ontto.

3. Ihmiset ovat yleisesti yhtä mieltä siitä, että jokainen askartelu,
joka tarkoittaa ruumiillisen mukavuuden edistämistä ja aineellista
hyötyä, on epäjalo, sekä että jokainen askartelu, joka kohdistuu
vain henkeen, on jalo; minkä takia geologia muka menettelee paremmin
pukiessaan kuivuneita luita niiden entiseen asuun ja kaivaessaan
ilmoille ammoin hävinneitä olentoja kuin etsiessään lyijysuonia tai
rautakerrostumia; minkä takia tähtitiede toimii viisaammin avatessaan
meille taivaan asunnot kuin opettaessaan meitä purjehtimaan; minkä
takia kasvitiede tekee kiitettävämmän työn selvitellessään kasvien
rakennetta kuin puristaessaan niiden mehuja; minkä takia lääketiede
suorittaa paremman tehtävän tutkiessaan ihmisruumiin elimistöä
kuin asetellessaan sen jäseniä paikoilleen. -- Niin on kuitenkin
järjestetty, että meidän kehoitukseksemme jokainen askel, jonka me
suuntaamme tietämisen korkeampia aloja kohti, myös jossakin suhteessa
antaa käytännöllisiä tuloksia; että kaikki luonnon suuret ilmiöt,
joista vain enkelit voivat pyrkiä saavuttamaan täydellistä tietoa,
mutta joita me voimme oppia tuntemaan vain osittain, vaikuttavat
kuitenkin, yhä enemmän ja enemmän ilmaistessaan meille Hänen
olemustansa ja kunniaansa, jossa ne iloitsevat ja me elämme, niin
suotuisasti ja levittävät niin suurta aineellistakin siunausta, että
kaikki alemmat olennot iloiten sen tuntevat ja halajavat sitä koko
sillä voimalla, minkä heidän epätäydellinen luontonsa sisältää;
että suurien virtojen, jotka riemuiten täyttävät kummut kumealla
kohinallansa ja laaksot kiemurtelevalla hohteellansa, täytyy kuitenkin
elättää oma osansa ketoa ja kantaa omia lastilaivojansa; että ne hurjat
liekit, joita Alppien on kiittäminen syntymisestään ja tultasyöksyväin
vuorten kauhuistaan, sulattavat meille metallisuonen ja lämmittävät
elähyttävän lähteen; ja kaikki tämä tapahtuu, toistan sen vieläkin,
meidän kannustamiseksemme eteenpäin eikä meidän parkitsemiseksemme --
sillä tieto on oma palkintonsa: -- yrteillä on parantava voimansa,
kivillä raha-arvonsa ja tähdillä määrätyt kimaltelemishetkensä.

4. Jos kaikkivaltias olisi järjestänyt niin, että näköaistin korkeimmat
nautinnot olisivat kaikkein vaikeimmin saavutettavissa ja jos täytyisi
niitä saavuttaakseen kasata kultalinnoja ja torneja toinen toisensa
hartioille ja kohottaa keinotekoisia vuoria keinotekoisten järvien
rantamille, ei olisi koskaan syntynyt suoranaista vastakohtaa yksilön
uhrautuvien velvollisuuksien ja hänen synnynnäisten toiveittensa
välille. Mutta mitään sellaista vastakohtaa ei sisälly jumalallisen
kaitselmuksen järjestelmään: se jättää meidän huoleksemme ratkaista,
haluammeko me koeteltuina käyttää väärin tätä aistia, kuten kaikkia
muita, ja ravita sitä itsekkäästi ja ajatuksettoman turhamaisesti,
kuten me saatamme kiihoittaa kitalakeamme vahingollisilla herkuilla
siksi kunnes yhä vaateliaamman maun himo muuttuu sairaloiseksi
kyllääntymiseksi, joka on kykenemätön nauttimaan, ell'ei se Caligulan
tavoin kokoa miljoonien elämäin työtä lyhyen hetken aistimuksiin; --
kaitselmus jättää siis meille vapauden nöyrin ja rakastavin keinoin
hankkia itsellemme suurta iloa, joka ei vieroita meitä kaltaisistamme
eikä vaadi meitä uhraamaan velvollisuuksiamme eikä tehtäviämme, vaan
joka yhä lujemmin kiinnittää meitä ihmisiin ja Jumalaan, joka on aina
meidän saavutettavissamme ja sopusoinnussa kaikkien meidän tekojemme
kanssa ja joka muuttumattomana ja ikuisena muodostaa kaikkien meidän
harrastustemme ja pyrkimystemme sisällön.

5. Suuri ihanteiden ihminen ei voi koskaan olla itsekäs. Koko hänen
voimansa johtuu siitä, että hän kadottaa oman olemisensa näkyvistään
ja tuntuvistaan ja muuttuu vain totuuden todistajaksi ja kuvastimeksi
sekä näkyjensä kertojaksi -- pysyen aina passiivisena kaikessa mitä hän
näkee, passiivisena lausunnoissaan, mutta yhä valittaen, ett'ei hän voi
kyllin täydellisesti kuvastaa tai kyllin selvästi ilmaista kaikkea sitä
mitä hän on nähnyt -- mikä ei totisesti ole kovin ylväs tila ihmiselle.
Mutta ihminen, jolla ei ole vähintäkään keksimiskykyä, on alituisessa
puuhassa järjestellessään ja kohennellessaan maailman asioita, ja
parantaen ja kaunistaen ylpeilee hän kaikesta, mitä tekee, koska se
hänen mielestään on mainiointa mitä ajatella voi.

6. Mikäli kasvatus itse asiassa pyrkii muodostamaan aisteja
hienostuneemmiksi ja käsityskykyä terävämmäksi ja siten johtaa
ihmisiä iloitsemaan vienoista eikä räikeistä väreistä ja suloisista
eikä karkeista muodoista, sekä huolellisesti tutustuttamalla heitä
parhaimpaan kaikissa suhteissa, opettaa heitä nopeasti eroittamaan
kehittyneen, hienostuneen yksinkertaisesta ja alhaisesta -- sikäli
on täten hankittu maku kunnioitettava ominaisuus ja sikäli on
todellista ylistystä lauseessa, että joku "osoittaa hyvää makua". Mutta
mikäli tällä korkeammalla kasvatuksella on taipumusta typistämään
lähimmäisenrakkauden tunnetta ja koventamaan sydäntä, siten että
se tutustuttamalla ihmistä liian läheisesti kaikenlaisiin asioihin
vähentää kiintymystä kaikkeen kauniiseen, kunnes lopulta parhainkin
vain vaivoin viehättää ja loistavinkin vain vaivoin jaksaa huvittaa; --
mikäli se kehittää ylpeyttä ja johtaa ihmisiä etsimään nautintoansa,
ei enään esineen omasta arvosta, vaan siitä, mikäli se kuvastaa heidän
omaa suuruuttaan (esimerkiksi kun ihmiset laitattavat marmorisia
pilarikäytäviä tai marmorilattioita ei niin paljon sen takia että
he pitäisivät marmorin väristä tai nauttisivat marmorilattialla
kävelemisestä, vaan siksi, että moiset käytävät ja lattiat maksavat
paljon rahaa ja eroavat kaikkien silmissä tavallisista yksinkertaisista
kivikäytävistä ja puulattioista); -- mikäli se viettelee ihmisiä
panemaan suurempaa merkitystä puvun, käytöstavan ja ulkomuodon
viehättäväisyydelle kuin aineen ja sydämen arvolle, ja pitämään _hyvin
lausutusta_ sanasta enemmän kuin _todesta_ sanasta, huolitellusta
esiintymistavasta enemmän kuin vilpittömästä ja hienosti muodostuneista
kasvoista enemmän kuin hyväntahtoisista, -- ja kaikessa muussa
antamaan tavan ja näön vallita ikuisen totuuden kustannuksella; --
mikäli lopuksi tuo korkeampi kasvatus kehittää tunteen synnynnäisestä
erilaisuudesta eri luokkien välille ja johtaa siihen, että kaikkia
niitä enemmän tai vähemmän halveksitaan, jotka eivät ole jollakin
määrätyllä yhteiskunnallisella arvo-asteella, niin ett'ei moukan
tunteita, iloja ja suruja pidetä minkään arvoisina hyvinkasvatetun
ihmisen tunteisiin ja suruihin verrattuina; -- sikäli on kaikissa
näissä erilaisissa suhteissa se tunne, jonka tuo "vapaamieliseksi"
sanottu kasvatus herättää, ehdottomasti ja jyrkästi ristiriidassa jalon
taiteen oikean käsityksen ja tajunnan kanssa.

7. Joka jokapäiväisessä elämässään totuttautuu etsimään vakavia
puolia kaikesta kuulemastaan ja näkemästään, on havaitseva näiden
puolien tahattoman mielikuvituksen vaikutuksesta esiintyvän itselleen
niiden jaloimmissa yhdistelmissä, ja joka etsii vain pintapuolisuutta
ja petollisuutta, hän näkee unissaan vain pintapuolisuutta ja
petollisuutta. [Aivan oikein. Harvat käsittävät, kuinka paljon
tärkeämpää olisi hillitä henkeänsä kuin pakottaa sitä ylenmääräiseen
toimintaan. Melkein kaikki ihmiset ruoskivat hevosiaan näkemättä minne
ne vievät.]



II. MIELIKUVITUKSEN VOIMA JA TEHTÄVÄ.


Millä tavalla on ihminen oikeutettu käyttämään mielikuvitustansa,
s.o. kykyään tajuta tai ajatuksin käsittää asioita, joita aistit
eivät voi havaita? Sen ensimäisenä ja jaloimpana tehtävänä on ollut
havaannollisesti loihtia silmiemme eteen seikkoja, joiden sanotaan
kuuluvan meidän tulevaan elämäämme tai näkymättöminä ympäröivän meitä
nykyisessä olotilassamme. Se on annettu meille, jotta me voisimme
kuvitella taivaaseen, maahan ja mereen suuret joukot ikäänkuin aina
läsnäolevia todistajia -- vanhurskaiden sieluja, jotka odottavat
meitä; jotta me voisimme havaita taivaan asujanten suuren sotajoukon
ja löytää siitä ne, joiden seurassa me hartaimmin haluaisimme olla
ijankaikkisesti; jotta me kykenisimme ikäänkuin näyssä katselemaan
enkelten toimintaa ympärillämme ja näkemään tulivaunuja kaikkien
vuorten huipuilla; mutta ennen kaikkea jotta me voisimme kuvitella
itsellemme ne tapahtumat ja seikat, joihin me olemme velvoitetut
uskomaan ja jotta me voisimme ikäänkuin ruumiillisessa muodossa olla
läsnä jokaisessa muistiinmerkityssä kohdassa Vapahtajan elämää. Sen
toisena, tavallisena tehtävänä on johtaa meitä tajuamaan muiden
kertomusten tapauksia ja pakottaa niitä uudelleen muuttumaan
näkyväisiksi, niin että ne tekevät meihin saman vaikutuksen kuin jos
olisimme ne omin silmin nähneet; sekä elämän vähäpätöisemmissä oloissa
saattaa meitä kokoamaan suurimman mahdollisen ilon siitä hyvästä, joka
on ulottuvillamme, yhdistämällä siihen onnellisia lisiä, ja kaikessa
pahassa, joka meitä ahdistaa, vähentää onnettomuutta tuomalla mieleemme
muiden iloisempien hetkien muiston; kuin myöskin sattuvasti ilmaista
järjen totuuksia vertauksen, kuvan tai henkilöllisentämisen muodossa,
jotka siten painavat nuo totuudet mahdollisimman syvälle sydämeemme;
ja lopuksi on mielikuvituksen tehtävänä, kun sielu on perin väsynyt,
elähyttää sitä sellaisella viattomalla leikillä, joka parhaiten sointuu
luonnon esineiden houkutteleviin ääniin ja joka sallii sen vaikenevan
kauneuden sijasta joutua elävään seuraan ja omiksi iloikseen loihtia
keijukaisia nurmikentille ja vedenneitoja aaltojen helmaan.

9. Mutta näin kunnioittaessamme mielikuvituksen voimaa ja taidetta,
älköön kukaan meistä halveksiko muistin voimaa ja taidetta.

Ottakoon lukija vakavasti harkitakseen, mitä hän haluaisi antaa siitä,
että hänellä vain silmänräpäyksenkin ajaksi olisi voima pysyttää
sellaisinaan edes muutamia niistä viehättävistä näyistä, jotka niin
usein ilmestyvät hänelle vain samassa kadotakseen: haihtuva pilvi,
väräjävä lehti, kiitävä varjo; pakottaa kiehuva vaahto pysähtymään
aallon harjalle ja viri alituisesti karehtimaan järven pinnalla; ja
viedä mukanaan ei vain hämäryyttä tai heikkoa auringonpilkkua (vaikka
sekin jo on kaunista), vaan mukailun, joka ei näyttäisi vain mukailulta
-- mutta joka olisi todellinen, täydellinen kuva elämästä. Tai ottakoon
hän mieluummin huomioonsa (sillä siten ei saateta moisen voiman
ylevyyttä riittävästi ilmaista), että se itse asiassa merkitsisi kykyä
milloin tahansa siirtyä määrättyyn ympäristöön -- lahja niin suuri,
että sen voi saada osakseen vain ruumiista vapautunut henki; lisäksi
otaksukoon hän, ett'ei tämä taikakyky käsittäisi ainoastaan nykyistä
aikaa, vaan myös menneisyyden ja että se tekisi meille mahdolliseksi
tunkeutua niin sanoaksemme sellaistenkin ihmisten ruumiilliseen
olemukseen, jotka ammoin ovat tuhaksi rauvenneet; tarkastella heitä
toiminnassa ikäänkuin he vielä eläisivät, mutta edullisemmin ehdoin
kuin milloinkaan oli suotu heidän ohimenevän elämäntyönsä näkijöille;
katsella heitä aina mielemme mukaan pysähtyneinä silmänräpäyksen
eleeseen ja ilmeeseen ja seisovina jonkun suurtyön äärellä, hehkuvan
aikomuksen kuolemattomuudessa. -- Kuvitelkoon lukija, mikäli se
on mahdollista, moista kykyä ja sanokoon sitten, tuleeko puhua
kevytmielisesti taiteesta, joka sen meille antaa, vai tuleeko meidän
pikemminkin puoleksi jumalallisena kunnioittaa lahjaa, joka saattaa
koroittaa meidät aina enkelten tasalle ja antaa meille aavistuksen
heidän autuudestaan.

10. Minä luulen, että paras todistus totisesti suuresta miehestä on
hänen nöyryytensä. Minä en tarkoita nöyryydellä epäilystä omasta
voimastaan tai pelkoa lausua vakaumustansa julki, vaan oikeata
käsitystä suhteesta, joka vallitsee sen välillä, mitä _hän_ voi tehdä
ja sanoa ja sen välillä, mitä muu maailma tekee ja sanoo. Kaikki
suuret miehet eivät ainoastaan ymmärrä asiaansa, vaan tietävät myös
tavallisesti, että he sen ymmärtävät; eivätkä he ole oikeassa vain
pääasiallisiin mielipiteisiinsä nähden, vaan he tietävät lisäksi
olevansa niihin nähden oikeassa; mutta eivät he sen tähden nosta
itsestänsä suurta melua. Arnolfo tietää kykenevänsä rakentamaan kauniin
tuomiokirkon Firentseen; Albrecht Dürer kirjoittaa tyynesti henkilölle,
joka löytää virheitä hänen teoksistaan: "Sitä ei voida paremmin tehdä";
sir Isaac Newton tietää ratkaisseensa parisen ongelmaa, jotka olisivat
panneet kaikkien muiden päät pyörälle; mutta he eivät odota, että
heidän kanssa-ihmisensä sen takia lankeaisivat maahan ja palvoisivat
heitä. Heillä on omituinen tunne voimattomuudestaan, ja he tajuavat,
ett'ei suuruus ole _heissä_, vaan että se vaikuttaa _heidän kauttansa_
-- ett'eivät he olisi voineet muuta tehdä eivätkä muuta olla kuin
miksi Jumala oli heidät määrännyt; ja he näkevät jotakin jumalaista ja
Jumalan luomaa jokaisessa ihmisessä ja ovat rajattoman, houkkamaisen,
uskomattoman sääliväisiä.

11. Mikäli saatan havaita, on olemassa muuttumattomana lakina
se, että suurimmat miehet, olkootpa he sitten runoilijoita tai
historiankirjoittajia, elävät kokonaan omassa ajassaan ja että heidän
teostensa tärkeimmät hedelmät ovat peräisin juuri heidän omalta
ajaltaan. Dante kuvaa kolmannentoista vuosisadan Italiaa; Chaucer
neljännentoista vuosisadan Englantia; Masaccio viidennentoista
vuosisadan Firentseä; Tintoretto kuudennentoista vuosisadan Venetsiaa;
mutta he eivät kiinnitä lainkaan huomiotaan aikavirheisiin ja
kaikenlaisiin pienempiin erehdyksiin, koska he ovat aina houkutelleet
elävän totuuden esiin oman elävän aikansa tarkastelusta. Kun
sanotaan Shakespearen kirjoittaneen mestarillisia historiallisia
näytelmäkappaleita aiheista, jotka kuuluvat menneisiin vuosisatoihin,
vastaan minä, että ne _ovat_ mestarillisia näytelmäkappaleita
juuri siksi, ett'ei niissä ole vähintäkään huomiota kiinnitetty
vuosisatoihin, vaan että niissä huokuu elämä, jonka kaikki ihmiset
tunnustavat kaikkien aikojen ihmiselämäksi -- eikä siksi, että
Shakespeare pyrki julistamaan yleismaailmallisia totuuksia, vaan siksi,
että hän rehellisesti ja täydellisesti niiden ihmisten mukaan, jotka
elivät hänen ympärillään, kuvaili ihmisluontoa, joka itse asiassa on
aina sama -- koska viidennentoista vuosisadan konna _sielun ja sydämen_
puolesta oli aivan samaa lajia kuin on konna yhdeksännellätoista
vuosisadalla ja kuin oli konna kahdennellatoista vuosisadalla; ja
niin ikään muistuttaa kunniallinen ja ritarillinen mies suuresti
muita kunniallisia ja ritarillisia miehiä millä ajalla tahansa.
Tähän nähden on moisen suuren ihanteellisen taiteilijan teos aina
yleismaailmallinen; ei siksi, ett'ei se ole _muotokuva_, vaan siksi,
että se on _täydellinen_ muotokuva, täydellinen aina sydämen sopukoihin
asti, sydämen, joka pysyy samana läpi kaikkien aikojen; kun sitä
vastoin heikon ihantelijan teos _ei_ ole yleismaailmallinen, ei siksi,
ett'ei se ole muotokuva, vaan siksi, että se on vain _puolinainen_
muotokuva -- ulkokuoresta, tavoista, puvusta, vaan ei sydämestä.
Siten kuvailevat Tintoretto ja Shakespeare aivan yksinkertaisesti
venetsialaista ja englantilaista luonnetta sellaisena kuin he näkivät
sen omalla ajallaan, aina juuriin asti, _kaikiksi_ ajoiksi; mutta mitä
tulee pyrkimykseen valaa historiallisiin teoksiinsa menneiden aikojen
erikoisia aatteita, tapoja ja oloja, niin emme sellaista pyrkimystä
huomaa heillä enemmän kuin kenelläkään muullakaan täydellisen
suurella miehellä, jonka minä tunnen. [Mitä jälkiä havaitaan esim.
Kleopatrassa egyptiläisestä luonteesta? -- atenalaisesta Theseuksessa
tai Timonissa? -- muinaisenglantilaisesta Imogenissa tai Cordeliassa?
-- muinaisskotlantilaisesta Macbethissa? -- tai edes keski-ajan
italialaisesta luonteesta Petrucchiossa, Venetsian kauppiaassa tai
Desdemonassa? Ja roomalaisaiheiset näytelmät tuntuvat niin väkevän
roomalaisilta vain siksi, että Rooman voima perustui maailman ikuiseen
voimaan -- puhtaaseen perhe-elämään, jota kannatti maanviljelys ja
suojeli uljas, turmeltumaton urhoollisuus.]

12. Runouden jaloimmissa luomissa ei ole ainuttakaan sanaa niin
jokapäiväistä, ett'ei suuri mies saisi siitä tehdyksi jotakin mainiota,
tai pikemminkin, ett'ei se tekisi hänelle jotakin oivaa palvelusta
ja vastaisi jotakin tarkoitusta, johon ei mikään muu sana olisi niin
hyvin sopinut. Tavallinen ihminen joutuisi auttamattomaan pulaan, jos
hänen esim. tulisi käyttää sanaa "pentu" jotakuta imarrellakseen.
Itsessään sanassa on kyllä eräänlaista tuoreutta ja voimaa, joka
viehättää, mutta kun sen kuulee, tuntuu ensimmältä vaikealta käyttää
sitä kohteliaisuuslauselmassa. Jos henkilö, josta on kysymys, on
prinssi, tuntuu vaikeus vieläkin suuremmalta, ja jos häntä lisäksi
samassa silmänräpäyksessä sanotaan "pennuksi" ja ylistetään sankariksi,
näyttää tavallinen ihantelija ehdottomasti joutuneen umpikujaan! Mutta
kuulkaahan kuinka Shakespeare suoriutuu pulasta:

    Esille nyt hänen sankarhaamunsa
    Ja enonne, Mustan Prinssin, loihtikaa,
    Tuon, mi suuren surunäytelmänsä suori
    Ranskan mahtavimman voiman hävittäin.
    Isänsä hymyellen katsellessa
    Kuin tuo uljaan jalopeuran uljas pentu
    Ranskan aateliston verta latki viljoin.

13. Vaikka jokaisessa viehättävässä luonnonnäyssä ennen kaikkea on
suuri määrä yksinkertaista kauneutta, joka tehoo suorastaan silmään,
niin muodostanee kuitenkin se, mikä meihin eniten vaikuttaa, vain
hyvin pienen osan tästä näkyvästä kauneudesta. Tämän kauneuden
voivat esimerkiksi synnyttää ihanat kukat ja hopeanhohtoiset purot,
sininen taivas ja valkoiset pilvet; ja kuitenkin voisi se, joka
meitä eniten viehättää ja jota me etusijassa kaipaisimme, olla ohut,
harmaa usvakaistale kaukana näköpiirin rajalla, niin pieni tilaltaan
näyttämöllä, että tuo palanen seittiä tuossa pensaassa aivan lähellämme
veisi siitä voiton, ja ett'ei se silmälle millään tavalla tarjoaisi
suurempaa nautintoa kuin seittikään; mutta sentähden, että me tiedämme
tuon seitin olevan palasen hämähäkinverkkoa ja tuon harmaan kaistaleen
ilmoittavan kymmenentuhannen jalan korkuista vuorta, jossa jalo
vuoristolaiskansa asuu, saamme me tuosta harmaasta juovasta juhlallisen
vaikutuksen, huolimatta siitä, että ne ajatukset ja tiedot, jotka
tekevät meille tämän vaikutuksen mahdolliseksi, ovat niin hämäriä,
ett'emme mielessämme ole lainkaan selvillä niistä.

14. Tutki sen vaikutelman laatua, jonka tunnet (jos jotakin tunnet)
Alppeja tarkastellessasi, ja sinä olet havaitseva tämän vaikutelman
kirkkauden riippuvan kuten kaste hämähäkinseitillä omituisesta
hennon kuvittelun ja epätäydellisen tiedon kutomuksesta. Ensi
sijassa saat sinä hämärän käsityksen niiden suuruudesta, ja siihen
yhtyy ihmettely töistä, joita niiden muurien ja perustusten suuri
rakentaja on suorittanut; sitten valtaa sinut aavistus niiden
kestävyydestä, juhlallinen tunne niiden ikuisuudesta ja sinun omasta
katoavaisuudestasi, joka on kuin niiden rinteillä vihoittavan ruohon
-- sitten nousee mieleesi omituisen kaihoisa, menneisiin sukupolviin
pakeneva ajatus, katsellessasi nyt siinä sitä, mitä hekin kerran
katselivat. He eivät ole nähneet noita pilviä, jotka nyt kiitävät sinun
pääsi yli, eivät majan seinää pellon tuolla puolen, eivät tietä, jota
sinä nyt astut. Mutta _tämän_ he näkivät: taivaisiin asti kohoavat
kallioseinät olivat samat heille kuin sinullekin. He ovat lakanneet
niitä näkemästä; sinä olet myöskin pian lakkaava niitä näkemästä,
mutta kallioseinät tulevat pysymään paikoillaan toisia varten.
Sekautuneena näihin juhlallisiin tunteisiin syntyy sitten käsityksesi
Alppien ihanuuksista ja lahjoista; ja sitä varten tarvitsee sinun
vain mielessäsi kuvitella kaikkia niitä lähteitä, jotka vierittävät
vesiänsä niiden kalliorinteitä pitkin, kaikkia suuria jokia, jotka
saavat alkunsa niiden jäistä, kaikkia niitä hurmaavia laaksoja,
jotka kiertelevät niiden paasiseinien väliä, kaikkia taloja, jotka
häämöittävät niiden pilvivaipan läpi ja onnellisia paimenmajoja, jotka
kohoavat niiden laitumilla; ja kaikkien näiden ajatusten mukana nousee
rintaasi voimakas aavistus kaikesta tuntemattomasta ihmiselämässä,
onnesta ja kuolemasta, mihin viittaa tuo kapea valkoheijastus ikuisen
lumen mailta, kaukaa aamupilvien lomasta. Nämä monet muut kuvat ja
ajatukset vaikuttavat sen liikutuksen, joka sinut valtaa Alppeja
katsellessasi. Mutta sinä et niitä keksi sydämestäsi, sillä sinun
sydämessäsi on niin paljon muuta, sekä pahaa että hyvää, jota sinä et
milloinkaan keksi; mutta ne innostuttavat ja elähyttävät sinua joka
tapauksessa. Jos sinä tunnet enemmän tarkastellessasi lumipeitteisiä
vuoria kuin mitään muuta samaan lempeään hopeanharmaaseen väriin
vivahtavaa esinettä katsellessasi, niin kuuluvat nämä kuvat ja
ajatukset epäilemättä sellaisiin, jotka sinut siihen pakottavat;
ja huomaa, ett'eivät ne itse asiassa merkitse muuta kuin syvempää
käsitystä kaiken olevaisen _todellisesta laadusta_. Me sanomme tätä
voimaa tai kykyä "mielikuvitukseksi", sentähden että se kuvittelee ja
tajuaa, mutta se on jalo mielikuvitus vasta sitten kun se kuvittelee
ja tajuaa _totuuden_. Ja samassa suhteessa kuin ovat sinun omaamasi
tietomäärä ja sinun herkkyytesi tunnettujen esineiden liikuttaville tai
ilmeikkäille piirteille, samassa suhteessa on myös oleva se nautinto,
jonka mielikuvituksesi sinulle tarjoaa.



III. MAITA JA IHMISIÄ.


Lähdin Roomasta juuri raju-ilman asettuessa. Rikinsiniset pilvet
kiitivät tuolloin tällöin jyrähtäen yli Campagnan, ja pilkistävän
auringon säteet valaisivat Klaudion vesijohdon silmänkantamattomia
kaaria kuin alkusumuun häipyvää siltaa. Mutta minun kiivetessäni
korkeata Albanovuorta, pakeni ukonilma pohjoiseen päin, ja Albanon
tuomiokirkon jalot viivat ja sen viehättävät, tummat tammilehdot
kuvastuivat tarkkapiirteisesti väliin siniseen, väliin meripihkaan
vivahtavia kirkkaita juovia vasten näköpiirin rajalla, ja taivas
yläpuolellani alkoi vähitellen, värisevän, syvän sinisenä, puoliksi
eetterinä, puoliksi vesihöyrynä loistaa viimeisten yhä harvenevien
sadepilvien välistä. Keskipäivän aurinko valaisi La Riccian
kalliorinteitä ja niiden korkeita, toisiinsa kietoutuneita lehväryhmiä,
ja kirkasti valosäteen tavoin niiden syksyisiä, tuhansiin märkiin,
ikiviheriöiviin puihin sekautuneita värisävyjä. Ei eroittanut enää
värejä: ne olivat muuttuneet tulenhehkuksi. Purppura, karmosini ja
helakanpunainen muodostivat ikäänkuin verhon Jumalan kaikkein pyhimmän
eteen, ja riemuitsevat puut kumartuivat valovirtoihin peittyneinä
laaksoon päin, ja jokainen lehti värisi elämänvoimaa ja elämänhehkua;
ja kun se lehti kääntyi ja lähetti toisaalle tai heijasti suoraan
auringonvalon, oli se ensin kuin soihtu ja sitten kuin smaragdi.
Korkealla laakson itäisemmissä kainaloissa kaartuivat viheriät
lehväryhmät kuin kristallimeren mahtavat aallot mansikkapensaan
kukkien särkyessä vaahdon tavoin niiden rantapenkereitä vasten, ja
kaikkialla ilmassa tanssi oranssinkukkien hopeahiutaleita, viiman
kieputellessa niitä harmaiden kallioseinien ympärillä kuin tuhansia,
tuolloin kimaltelevia, tällöin liehahtelevia pikkutähtiä, aina
miten tuuli sattui niitä lennättämään eteenpäin tai painamaan alas.
Pieninkin nurmikko paloi kuin taivaan kultainen parvi ja välkähti
kuin kalevantuli iltapilvien raosta, lehväkatosten avautuessa tai
sulkeutuessa sen yläpuolella; mustat, liikkumattomat kalliot -- ne
olivat mustia, vaikka niitä hehkuttivat helakanpunaiset jäkälät --
heittivät tyynet varjonsa tuohon levottomaan värileikkiin, kaivot
peittivät kuurottaisesti kohisten marmoriaitaansa sinisumuun; ja kaiken
tämän yläpuolella parveili lukemattomia punertavia ja vaaleankeltaisia
pilvenlonkia -- pyhiä pilviä, jotka eivät pimeydestä mitään tiedä
ja jotka ovat vain taivaan valohäiveinä -- kiitäen mittaamattomien
matkojen päässä vienosti pyöristyneiden, juhlallisten kivimäntyjen
välitse ja häipyen näkyvistä siihen rajattomaan huikaisevan valkoiseen
valojuovaan, missä Campagna sulaa meren hehkuun.

16. Itse asiassa on parempi ihmiskunnalle, ett'eivät sen
tavalliset olinpaikat tarjoa liian voimakkaita vaikutelmia --
että rauhaisat, auran kaartuvain vakojen mustaamat ylänkömaat
ja vehmaat, nurmipeitteiset kalkkikummut ja vaatimattomina
koukertelevat pensaikkaat laaksot ovat useammin ihmisen näkösällä
kuin pilviä piirteleväin vuorten ja kasvullisuutta uhkuvain
laaksojen arkadiset seudut; ahtaan toimintapiirimme tarjotessa
meille vain yksinkertaisempia -- vaikka silti lukemattomia --
vaikutelmamahdollisuuksia, tulisi suuremmoisempien, kaukaisempien
ihmeiden olla seikkailujen esineinä, nuorekkaan mielikuvituksen
tähtisikerminä, vanhuuden suloisten muistojen ja talvisten tärinäin
aiheina.

17. Ihmissydämen on niin luonnollista kiintyä enemmän toivoon kuin
siihen, mitä se kulloinkin omistaa, ja se viehätys, jonka mielikuvitus
luo kaikkeen siihen, mikä on kaukaista tai kiellettyä, on niin syvä
ja voimakas, että usein liittyy liikuttavampi tunnelma maisemiin,
jotka sisältävät ikäänkuin etäisen lupauksen jostakin suuremmasta
kuin ne itse ovat, kuin semmoisiin, jotka yhdellä iskulla tyhjentävät
luonnon aarteet ja voimat saavuttamattomaan, voittamattomaan loistoon,
eivätkä jätä mitään mielikuvituksen omin päin maalattavaksi tai
täydennettäväksi. En luule maailmassa löytyvän paikkaa toista, joka
olisi suuremmassa määrin omiansa aavistavasti herättämään meissä
tätä odottavan mielikuvituksen taipumusta kuin seutu, joka ympäröi
Freiburgin kaupunkia Sveitsissä ja joka siitä lähtien ulottuu Berniin
asti. Sen pohjan muodostaa harmaa hiekkakivi, se on melkoisen
korkealla, mutta ei näytä satunnaiselle matkailijalle mitään erikoisen
mieltäkiinnittävää; minkä vuoksi sitä tavallisesti katsastetaankin
vain hätäisellä matkalla Bernin Alpeilta Savoijan vuorille, ja harvoin
suodaan sille muuta kuin väsynyt silmäys -- mikä väsymys on sitäkin
tuskallisempi, kun se seuraa jonkunlaisena vastavaikutuksena sen
suuren ihastuksen jälkeen, joka valtaa matkailijan Bernin ylämaata
katsellessa. Matkustaja kallistuu, jalat hellinä, kuumeisena ja
väsyneenä jäätiköihin ja rotkoihin, vaunujen nurkkaan ja näkee tuskin
muuta kuin että tie kiertelee ja on kovin mäkistä, ja että maa,
jonka läpi hän kulkee, on viljeltyä ja kesytettyä. Mutta jos hän,
tehdäkseen tälle kesytetylle maalle oikeutta, pysähtyy muutamiksi
päiviksi seudulle, siksi kunnes hänen mielensä on ennättänyt saada
entisen joustavuutensa takaisin, ja tekee pari pitkää kävelymatkaa
sen ketojen halki, on hän saava siitä kokonaan toisen käsityksen. Maa
on, kuten sanoin, aaltomaista ja pääasiassa harmaata hiekkakiveä;
se ei miltään kohdaltaan kohoa erikoisen korkeaksi, mutta siinä
vallitsee kuitenkin riittävä vuoristohenki, niin että se muodostuu
katkeamattomaksi sarjaksi rohkeita kukkuloita ja laaksoja; ja on seutu
kylliksi korkealla meren pinnasta, jotta mänty esiintyy yleisimpänä
metsäpuuna sen säännöttömien harjujen kupeilla. Tämän korkean ylängön
läpi uurtaa joki tiensä viisisataa, kuusisataa jalkaa syvässä
uomassaan, joka penikulmamäärin kiertelee vaatimattomien kumpujen
väliä, huomaamattomana aivan siksi kunnes saavut sen reunalle; silloin
näet yht'äkkiä petäjäin oksien välitse allasi tuon viheriän, hiljalleen
vierivän virran, ja ne leveät, kalliomaiset hiekkakiviselänteet,
jotka muodostavat sen rannat, ovat siltä kohdalta, missä virta
taivepaikoissaan niitä nuoleskelee, kaivertuneet vaarallisiksi
ulkonemiksi; ja vastaavalle kohdalle toisella rannalla jättää se
ulkoneman ja veden välille puoliksi pensaittuneita niittykaistaleita,
jotka on ylhäältä luoksepääsemättöminä hyljätty sinne omaan
sulouteensa; harvoin käy niitä katsomassa utelias vaeltaja, seuraten
sitä tuskin näkyvää jalkapolkua, joka kallioiden juurella taistelee
olemassa-olostaan. Mutta siellä aaltoilee ja pyörii ja solisee virta
yksinäisenä ja hyljättynä. Se kulkee läpi tiheään asutun maan, mutta
ei koskaan ole virta ollut niin yksin. Pienimmälläkin, etäisimmälläkin
metsäpurolla kaukana tunturein harteilla on seuralaisensa: vuohet
näpertelevät ruohoa sen rantamilla, vaeltaja sammuttaa siitä janonsa ja
hyppää sauvansa nojassa sen yli, ja talonpoika johdattaa sen uutta uraa
myöten myllynrattaaseensa. Mutta tällä virralla ei ole seuralaisia;
se vain vierii ja vierii, ikuisesti muista erossa, ei salakavalana
eikä katkerasti uhkaavana, vaan lempeänä ja hiljaisena, vienona kuin
päivänsäde, vapaana kuin ilma -- se on avara alue täynnä syvää,
hiljaista ystävällistä yksinäisyyttä, joka on vaipunut lepoon keskellä
meluavaa ja hyörivää ihmiselämää: aallot loiskivat hiljalleen ilman
että kukaan niiden puhelua kuuntelee, linnut rakentelevat pesiänsä
oksille, ilman että kukaan niitä säikäyttää, ja kauniit, tuoksuvat
kukat kasvavat ja hengittävät ja kuihtuvat ilman että ainutkaan käsi
niitä poimisi; -- ja kuitenkin on kaikki niin avonaista ja vapaata
pilville tuolla ylhäällä, raikkaalle auringonvalolle ja puhdistavalle
sateelle.

Mutta jyrkkien kalliorantojen laella muuttuu näky silmänräpäyksessä.
Vain muutamia askeleita petäjistä, jotka heittävät koukeroiset,
kesyttömät, salamanvalkoiset oksansa ylös rotkosta korkeuksia kohti
-- seisot keskellä hedelmällisintä viljelysmaata; aaltoileva vilja
hehkuu ja lähettelee laineitaan pellolta pellolle: sen somia pikkukyliä
vilkastuttavat hedelmiä ja kukkia uhkuvat puutarhat, ja koko maisema
näyttää niin ystävällisen kutsuvalta teräväkattoisine latoineen ja
aittoineen; hyvin hoidetut, kovat, puistomaiset tiet kulkevat vuoria
ylös ja alas tai katoavat ruskeiden sammalmättäiden ja villien
vadelma- ja orjantappurapensaiden sekaan tai pilkistävät näkyviin
pitkien, puoliksi vapaata lehtoa, puoliksi puistokatua muistuttavien
korkeiden puurivien takaa: veräjiä avautuu niiden vierille ja sivutiet
johtavat niiltä tuttavallisesti ja esteettä johonkin suurempaan
taloon, jota maalaisen ylväästi ympäröivät kultaiset mehiläiskeot
ja veistoksin koristetut karjahuoneet, muodostaen säännöttömän
ryhmän kaikenlaisia aitauksia ja sälepeitteisiä rakennuksia ja
tupia, mitkä kaikki ovat varsin viehättäviä huolettomassa, mutta
jollakin tavoin alkuperäisessä kodikkuudessaan, siinä tuntuvasti
eroten englantilaisista kodeista, joissa kaikki on niin perinpohjin
sievistettyä, jäykkää ja moitteettoman mukavaa, kun taas näiden talojen
kaikissa osissa vallitsee omituinen huolettomuus ja avaruus, mikä onkin
täydessä sopusoinnussa tienoon vapaan sulouden kanssa. Sillä tässä
lempeässä, viehättävässä maassakin piilee kesyttämätön voima. Sitä
kultaa kylläkin teräinen laiho ja mehevä ruoho tuoksuaa sen harteilla,
mutta siitä huolimatta ei sitä ole lannistanut ei aura eikä viikate.
Se antaa lahjansa omasta vapaasta tahdostaan; tuntuu kuin siltä ei
olisi mitään otettu pakolla tai ryöstäen. Se ei ole aivan vapaa erämaan
luonteesta, mutta sitä ei myöskään ole tuomittu hedelmättömyyteen; --
tämä antelias maa loistaa oikullisessa ylenpalttisuudessaan, hymyillen
väliin ystävällisesti, väliin uhkaavasti yhä vaihtelevin rikkauksin
laaksosta laaksoon. Mutta vakavampiakin aineksia tapaat sen sydämestä.
Sillä pitkin kukkuloita seisovat lukemattomien kuusien tummat ryhmät,
ottamatta osaa sen iloihin, ikäänkuin ikikivettyneinä haamuina, joiden
läpi ei voimakkainkaan auringonvalo pääse tunkeutumaan eikä niitä
karkoittamaan -- yön sirpaleita, synkkiä joukkoja nuo kuuset, jotka
niin juhlallisina kohoavat siinä keskellä puutarhojen rusohedelmiä ja
viljapeltojen kullankeltaisia teriä, kalpeansinisen pilven kehystäessä
niiden tummia, hievahtamattomia reunatupsuja pyhimyssäteineen. Mutta
siitä huolimatta eivät ne synkennä maisemaa -- ne näyttävät päinvastoin
seisovan siinä erikoisesti osoittaakseen, miten valoisaa ja kirkasta
kaikki muu on niiden ympärillä; ja kaikki pilvet ovat kuin puhdasta
hopeaa, ja koko ilma tuntuu olevan täynnä hohtoisampaa, elävämpää
auringonpaistetta juuri sillä kohdalla, missä sen lävistävät kuusien
peitsenkärjet; ja nurmimatot näyttävät hehkuvan lämpimämpää viheriätä
pilkistäessään punertavain puurunkojen välistä; ja ketojen viehättävät
jalkapolut hiipovat metsän reunaa pysyäkseen varjossa, kiemurrellen
sinne ja tänne niljakoita juuria vältellessään ja tuon tuostakin
toivottomasti kadoten orvokkien, murattiköynnösten ja ruskeiden
havuneulojen sekaan, kunnes ne lopulta sukeltavat näkymättömiin
jollakin avonaisella paikalla, missä harventuneiden runkojen välistä
pilkistävä valo ilmaisee niiden voivan tulla jälleen ihmisten ilmoille
toisella puolen; -- ja pian ne pölähtävätkin esiin metsän tuoksuvasta,
hämärästä helmasta jälleen valoisaan ilmaan, keskelle tuota ihmeellistä
maisemaa, joka vastakkaisella taholla leviää, yhä uudelleen ja
uudelleen vaihdellen lehtojaan ja puutarhojaan, siksi kunnes
Simmenthalin rosoiset huiput alkavat kohota etelän vyöryviin pilviin.

18. On paljon kiistelty sveitsiläisten luonteesta, eritotenkin koska
muiden kansojen on ollut niin vaikeata käsittää heidän yksinkertaisia
olojansa. Heitä pidettiin joko romantillisen hyveisinä tai alhaisen
ahneina, kun he itse asiassa eivät olleet sankarillisia eivätkä
alhaisia, vaan uskollisia, järkähtämättömän sisukkaita ihmisiä, paljon
sisukkaampia, kuin historia kertoo; he eivät niin suunnattomasti
välittäneet hengestään, mutta eivät myös sitä suotta hukanneet;
he eivät muodostaneet itselleen niin kovin korkeita käsityksiä
edistyksestä, mutta pitivät sitkeästi kiinni siitä, minkä kerran olivat
saavuttaneet ja hyväksi nähneet; vaikka he olivatkin vailla kaikkea
romantillista tunnekuohuntaa, rakastivat he sentään todellisella ja
kestävällä rakkaudella, joka ei koskaan väsynyt eikä pettänyt; vaikka
olivatkin hyvin vähän taipuvaisia uskonnolliseen intoiluun, säilyttivät
he kuitenkin uskonsa puhtaana eivätkä päästäneet maailmallista
mieltä sitä tylsyttämään tai tekopyhyyttä sitä tahraamaan; vaikka
he eivät olleetkaan ritarillisen jalomielisiä eivätkä intohimoisen
lähimmäisrakkaita, eivät he kuitenkaan koskaan vainonneet voitettuja
vihollisiaan eivätkä kärsineet köyhiensä näkevän nälkää; he olivat
ylpeitä, mutta eivät koskaan sallineet ylpeytensä kiihoittaa itseään
ajattelemattomiin tai arvottomiin taisteluihin; he olivat kitsaita,
mutta siitä huolimatta antoivat he mielellään naapurilleen, mikä
naapurin oli; he eivät olleet neroja, mutta heillä oli terävä silmä
huomaamaan oikeuden kaikki perusteet; he olivat kärsivällisiä, mutta
eivät koskaan sallineet hitauden synnyttää viivykkeitä tai pelon
laiminlyöntejä.

Nämä sveitsiläisen luonteen omituisuudet versoivat, vaikka ne
elähyttivätkin koko liittokuntaa, sentään uhkeimmin eräällä pienellä
alueella, joka muodosti maan sydämen, mutta joka ei sijainnut
korkeimmilla tuntureilla. Zermattin ja Evolinan jäätiköiden ja
Wallisin kanttoonin kuumien rinteiden vaiheilla ojentelivat
talonpojat kuulumattoman velttouden ja hitauden vallassa suuren
Sionin hiippakunnan kuuliaisina vasalleina. Mutta siellä, missä
Vierwaldstätterjärven lahdelmat tunkeutuvat syvemmälle kalkkikallioihin
ja missä ankarat pohjatuulet puhaltavat, estäen viinirypäleiden
kypsymisen ja pakottaen talonpojat kokonaan turvautumaan paimenelämään
-- siellä kasvoi toisenlainen ihmisrotu. Sen vähäistä aluetta
merkittäisiin jokaisella Europan kartalla pienellä viheriällä läikällä.
Se ulottuu lähes neljäkymmentä Englannin peninkulmaa idästä länteen
ja saman verran pohjoisesta etelään; kuningaskuntien kaikkialla sen
ympärillä kohotessa ja kukistuessa kohtalon eri vaiheiden alaisina
ja kaikkien kansojen sen lähitienoilla sekautuessa toisiin kansoihin
tai hävitessä, säilyi tällä karulla kallio-alueella paimenten valta
puhtaana. Heidän syntyperästään ei ole vähintäkään tietoa. He eivät
ole gootteja, eivät burgundilaisia, eivät romaaneja, eivät germaaneja.
He olivat vanhastaan helvetialaisia ja ammoisista ajoista asti
vapaita. Omasta tahdostaan asettuivat he Habsburgin hallitsijasuvun
suojelukseen, tunnustivat sen ylivallan, mutta eivät kärsineet sen
sortoa, vaan nousivat heitä hallitsemaan asetettuja omavaltaisia
vouteja vastaan, ei saadakseen vapauttaan, vaan valloittaakseen
sen takaisin. Voitettuaan Aegeri-järven taistelussa seisoivat he
Europan kansojen keskellä lainkuuliaisuuden ja elämän ensimäisinä
lipunkantajina -- taistellen lainkuuliaisuuden puolesta sanan
korkeimmassa merkityksessä, Jumalan avuliaan oikeuden lakien ja
uskollisen, veljeyteen johtavan järkähtämättömyyden puolesta.

Kuten sanottu, ei heidän keskuudestaan tapaa mitään hienostunutta
henkeä eikä korkeata innostusta, mutta kyllä pettämättömän
tervettä järkeä ja sitkeätä rehellisyyttä. Heidän päähänsä ei
tarvitse ajaa heidän velvollisuuksiaan, he tuntevat ne ilmankin;
he eivät tuhlaa ystävyyslauseparsia, mutta hädän hetkellä voi
heihin luottaa. Uskonkysymykset, joita muut kansat ovat koettaneet
ratkaista ajatusjohdatteluin tai haaveiluin, selvittivät nämä
paimenet käytännöllistä tietä: he kestivät tyynesti luostariensa
esimiesten kirojulistukset, kun näiden teki mieli päästää elukkansa
muiden laitumille, ja hävittivät tapparakeihäin sveitsiläisen
uskonpuhdistuksen, koska Zürichin evankelilaiset olivat kieltäytyneet
heille lähettämästä määrättyjä suolavaroja. He eivät helposti taipuneet
taikauskon vaatimuksiin, vaan mukautuivat kärsivällisesti viisaan
taloudenhoidon lakeihin: he ostivat itsensä vapaiksi veroista, mutta
eivät synneistä, ja silloin kun Einsiedelnin kirkossa yhtä rohkeasti
kuin Wittenbergin porteilla manattiin anekauppaa lakkaamaan, eivät
Frutingenin laakson asukkaat seitsemään vuoteen syöneet lainkaan lihaa,
rauhallisella tavalla vapauttaakseen itsensä ja jälkeläisensä niistä
hallitusoikeuksista, joita Thurmin vapaaherroilla oli heidän suhteensa.

Meiltä puuttuu kenties luotettavaa lähtökohtaa määritelläksemme
kiitosta, joka on tuleva noin viisaasti punnitsevain hyveiden osaksi.
Pitkiksi ajoiksi on pysyvä ratkaisemattomana kysymys, missä määrin
korkeamman sivistyksen saavutukset sovittavat sen paheita ja missä
määrin ylimaailmallisen hartauden innostus tekee sen hairahdukset
anteeksi-annettaviksi. Ajateltakoon tästä mitä tahansa, ainakin
on varmaa, että näiden talonpoikain luonne tuottaa apua muille ja
hankkii heille itselleen rauhaa. Teeskentelemättömän yksinkertaisuuden
ja sitkeyden puolesta seisoo se yksinäisenä ilmiönä ihmissydämen
historiassa. Voisi myöskin kiistellä siitä, missä määrin luonnonsuhteet
ovat sitä luonnetta kehittäneet, mutta moiseen kiistaan en minä
puolestani antautuisi tarkasti määritellyin mielipitein. Vuoriensa
suhteen ei sveitsiläisillä varmasti ole tunteita, joita voisi verrata
meidän tunteisiimme. Suoranaisemmin puolustuslinnoituksena kuin
loistavana näköalana ovat Rothstock'in kukkulat vallinneet ympäristön
asukkaiden kohtaloita; ja se kasvatus, josta vuoriston poikain on
kiittäminen Muottalaakson rinteitä, on paljon enemmän kehittänyt
terveitä keuhkoja ja vahvoja jäseniä kuin korkeita ajatuksia. Mutta
muuan kohta, johon toivoisin lukijan kiinnittävän huomiotansa, on se,
että jos yleensä mikään tämän seudun piirre on vaikuttanut asukkaihin,
niin se on se, jonka mekin havaitsemme saapuessamme niille main. Eivät
järvistään, kallioistaan, eivätkä jäätiköistään -- vaikka ne kaikki
ovatkin oleellisia tunnusmerkkejä -- ole nämä kolme kunnianarvoista
kanttoonia saaneet nimeänsä. Niitä ei sanottu kallio-, eikä
järviseuduiksi, vaan metsäseuduiksi. Ja yksi näistä kolmesta valtiosta,
sama, joka säilyttää liikuttavaa kuvaa sveitsiläisen uskonnon
henkisestä voimasta luostarinnimessä "Enkelivuori", ei puolestaan
pyydä muuta nimeä kuin tuon soman, lapsellisen "Metsien siimeksessä"
(Unterwalden).

Ja totta puhuen voitkin kulkea "metsän siimeksessä", jos, lähtiessäsi
Sveitsin historian kaikkein pyhimmästä: noiden kolmen lähteen niityltä,
käsket venemiehesi soutamaan kappaleen matkaa etelään pitkin Urin
lahden rantaa. Sen läntisellä rannalla kohoavat kallioseinät jyrkimpinä
taivasta kohti. Kaukana sinisessä iltahämyssä lepää järvi kuin
valtavan tuomiokirkon lattia, ja sinä saatat eroittaa lukemattomien
vesiputousten kohinan, joka ontoiksi kovertuneista kallioista kaikuen
kuuluu kuin hiljaa rukoilevan seurakunnan hyminältä.

Siellä missä kalliot kumartuvat eteenpäin yli mustan syvyyden, kuolee
tuon tuostakin hiljaa kohouva aalto raskaasti huoahtaen, kuten
sielumessun viimeinen sävel. Vastaisella taholla kohoaa Frohn-alp
meheville ruohomatoille koristeiden lailla kiinnitettyine kylineen,
loistavana, juhlallisena kuvana paimenten valosta ja paimenten
rauhasta; ja tuolla korkeammalla hämärtävien pilvien puolessa seisovat
aavemaisina harmaiden rotkojen reunoilla tummat sotajoukot, tuhannet ja
taas tuhannet Unterwaldenin kuuset.

19. Pieni kanttooni, vain neljä englantilaista neliöpenikulmaa avara,
joka ei halunnut olla kuutta neliöpenikulmaa laaja. Pieni kaupunki,
jonka muodosti ryhmä vesimyllyjä, päärakennuksiin liitettyjen
suojakatosten reunustama katu, kaksi puusiltaa, pari tusinaa kivitaloja
matalalla kummulla ja kolme, neljä kumpua jyrkästi ylös ja alas
kiipeilevää kaduntapaista. Ne neljä penikulmaa maata siinä ympärillä
olivat laitumia vaatimattomine puutarhoineen ja maataloineen; kansa
hurskasta, taitavaa ja uurasta ja kaikki työssä, miehet, naiset --
pojat, tytöt; kaikki kulkivat enimmäkseen jalkaisin ja vain sinne,
minne velvollisuus kutsui. Ja tämä pieni pesä oli koko elävän Europan
uskonnollisen ja yhteiskunnallisen ajattelun keskuksena, samalla
kun se omisti mitä ihanimman ympäristön! Se merkitsi: sen Europan,
joka ajatteli ja pyrki: Ranskan, Saksan ja Italian. Kaikkien maiden,
ja niiden pyhimpien harrastusten ja niiden pöyhkeyden, niiden
taiteiden ja niiden hulluuden, niiden vihan ja veritöiden, näiden,
jotka orastivat ja kukoistivat, rakensivat ja loivat linnoituksia,
kuohuivat ja jyristelivät tämän käsittämättömän kärsivällisyyden
tyyssijan ympärillä: viehättävin, mutta myös ehdottomasti merkillisin
paikka europalaisessa maailmassa -- vaikk'eivätkään kansakunnat
sinne halaja eivätkä pyri -- ja mikä on vieläkin ihmeellisempää,
eivät tee siitä erämaata. Ne taistelevat taistelujaan Châlonsin ja
Leipzigin lähettyvillä; ne rakentavat puuvillakehräämöitään Airen
rannoille ja antavat Rhônen, joka miljoonakertaisesti voittaa
Airen tarjoaman voiman, sitä tärvelemättä juosta käyttämätönnä. Ne
rakentavat huviloitaan Temsin someropartaille tai Seinen rämerannoille
katsellakseen vastapäistä Lambethia tai Seinen toisella puolen
avautuvia näkyjä. He perustavat sotavoimansa Berlinin hiekalle,
mutta jättävät tämän rotkojen suojeleman tasangon rauhaan. Ja
kuitenkin hallitsee heitä tämä tasanko -- joka on heidän ajattelunsa
ja tunteidensa, heidän tieteensä ja heidän _contrat socialinsa_
polttopiste; järkevän taloudenhoidon ja säädyllisten -- ja muiden --
tapojen keskus, Saussuren ja Calvinin, Rousseaun ja Byronin ja Turnerin
koulu.

Koetan kuvata, miltä geneveläisen kotipaikka näytti sellaisena kuin
minä sen näin.

Ennen kaikkea oli tuo kaupunki merkillinen siitä, että se muuriensa
sisäpuolella piti huolta köyhistään. Juuri sen keskipisteessä --
pienellä paalutetulla saarella ja jyrkkien syrjäkatujen varsilla
asuivat Geneven köyhät ullakkohuoneissaan, missä he ahkerasti
kehräsivät tai leikkelivät kellonrattaita -- pienissä pimeissä
sopukoissaan tai ulkonevissa kulmauksissaan, ja oli heillä enimmäkseen
työtä niin paljon kuin jaksoivat tehdä; heikkoja ja vanhoja hoidettiin
huolellisesti, heidän kulhonsa täyttivät ja heidän yksinkertaisia
vuoteitaan kohentelivat toimelliset kädet.

Mutta muurien ulkopuolellakaan ei köyhiä ollut. Ehkä muutamia harvoja
etelän puolessa Savoijantien varrella, mutta ei myöskään koko
ympäristössä ollut surkeita rivejä leveänkömpelöitä vuokrataloja
dorilaisine pylväskäytävineen; ei saastaisia, liejun ja ohdakkeiden
täyttämiä ketoja, ei erämaita hyljättyine tiilipolttimoineen ja
hävinneine vihannestarhoineen. Heti Geneven porttien ulkopuolella
näit aivan tasaisia, siistejä, kauniisti aidattuja tai viehättävillä
muureilla varustettuja maanteitä, joista levein päätie esiintyi
mahtavasti, sen osoittajataulussa kun upeili: "_Route de Paris_".
Oikealle ja vasemmalle haaraantui siitä sekava sokkelo teitä hienoston
talojen ja niiden ulkorakennusten väliin, yhtä hyvin hoidettuina
parempienkin vaunujen kulkea kuin päätie; jokaisella talonomistajalla
oli 15 tai 20, jopa 50:kin akrea maata, enimmäkseen niittyä -- siihen
aikaan, kun minä siellä olin -- korutähystimen tavoin kirjavana
loistelevaa, korkeana aaltoilevaa nurmi- ja kukkaiskenttää. Mahtavia
plataaneja, haapoja tai pähkinäpuita, muodostaen siellä ja täällä
lehtokujia, jotka levittelivät ilmavia, ei koskaan synkkiä varjojansa
asuinhuoneiden ympärille. Totta kyllä: vain yksi ainoa asuinhuone, yksi
ja sama läpi vuoden; ei matkoja kauniimpiin maihin; ei vuodenaikaa,
jolloin olisi käynyt sulkeutuminen kaupunkiin: vain heinänteonaika ja
elonkorjuuaika, kouluaika ja leikki-aika, sukupolvi sukupolven jälkeen
samassa iloisessa asuinhuoneessa, jota koristivat vihreät akkunanluukut
ja kivikatto ja joskus nurkkiin ikäänkuin pilaillen nostetut pienet
tornit, ja kulmissa kimalteli hopean tavoin hohtava tina. Kaikki maa
käytettyä, ei ylvästellen anastettuna, mutta mitä huolellisimmin
hoidettuna. Asukkaissa oli leikkuumiestä tarpeeksi korjaamaan elot,
viininviljelijää tarpeeksi puristamaan viinit, hoitajattaria tarpeeksi
pienokaisten varalle; mutta ei ketunmetsästystä, eikä linnustusta; vaan
tuota kotoista onnea, joka seuraa vain huolellisuutta ja rehellisyyttä
ja joka täyttää elämän sulollaan lapsesta ikä-ihmiseksi asti... Ja
ylt'ympärillä sinisen järven kuvailematon kauneus ja kaikki se, mikä
sen rantamilla kohoaa taivasta kohti siihen yhtyäkseen, vuoret ja
vuorilumet ja tasangon elämä: Veveyn kukoistavat niityt, ja viihtymys,
joka paistaa valoisista asumuksista... linnunrata sinne tänne
aurinkoiseen sineen siroiteltuja asuttuja tähtiä.

20. Torcellon tuomiokirkko on siitä erikoisesti omituinen, että se
on sisältä niin valoisa. Miten liikuttavaa onkaan ajatella, että
ihmiset, jotka niin runsaasti päästivät auringonvaloa kirkkoonsa,
elivät hyvin tukalaa elämää. He eivät enää tarvinneet pimeyttä;
he eivät olisi ehkä sitä enää kestäneet. Ilman tätä aineellista
synkkyyttäkin oli heillä kylliksi tuskaa ja ahdistusta. He etsivät
uskonnostaan virvoitusta, havainnollista toivoa ja lupauksia, eivät
uhkauksia eivätkä salaisuuksia. Tosin ovat seiniin muovaellut
mosaikkikuvat vakavaluontoisia, mutta niissä ei huomaa lainkaan
keinotekoisia varjoja eikä tummia värejä. Kaikki on heleätä ja kirkasta
ja ilmeisesti tarkoitettua toivon eikä kauhun synnyttämiseksi...
Mutta erittäinkin kiintyy huomio niiden istuinten juhlalliseen
vakavuuteen, jotka kohoavat kuorissa piispantuolin ympärillä. Jo
itse asettelussa on jotakin roomalaisen pyöröteatterin tapaista.
Tämän järjestelyn yksinkertaisessa ankaruudessa ja ennen kaikkea
täydellisessä mukavuuden halveksimisessa (kaikki on marmoria, mutta
keskimäisen istuimen käsinojat eivät palvele mukavuutta, vaan on niiden
tarkoituksena vain eroittaa se sitä selvemmin muista istuimista) on
jotakin arvokasta, jota eivät kuori-istuinten komeampi koristelu eikä
veistoksin sirostettu korukatos olisi voineet koskaan saavuttaa, ja
jota sopii hyvin protestantinkin katsella, se kun on erikoisesti
kuvaavaa arvolle, jota piispa kenenkään vastustamatta nautti kirkon
varhaisempina aikoina ja jonka koko vaikutus johtui sen täydellisestä
pöyhkeyden ja itsehemmottelun halveksimisesta. Mutta vielä toinenkin
seikka tekee tämän piispanistuimen aseman tässä saarikirkossa
erikoisesti huomattavaksi, se nimittäin, että kaikki vanhemmat
kristityt ajattelivat enimmäkseen kirkkoa laivaksi, jonka perämies
piispa oli. Miten valtavasti mahtoikaan tämä vertauskuva vaikuttaa
ihmisten mieliin, joille hengellinen kirkko oli tullut suojelevaksi
arkiksi joka paikassa uhkaavan hävityksen keskellä!... He näkivät tämän
kirkon arkin lailla kohoavan yli vesien. Eipä ihme siis, että he Adrian
meren hyöky-aaltojen hyrskyessä heidän ja heidän kotimaansa rantojen
välillä, kotimaansa, josta he olivat ijäksi eroitetut, katselivat
toisiaan kuin myrskyn raivotessa opetuslapset Tiberian järvellä ja
tottelivat auliisti ja kiitollisesti miehiä, jotka hallitsivat heitä
sen nimessä, joka tuolla järvellä käski tuulet taukoamaan ja hillitsi
aaltojen raivon. Jos muukalainen tahtoo nyt tunkeutua siihen henkeen,
joka alussa elähytti Venetsian valtaa; jos hän haluaa oppia tuntemaan
voiman, jonka turvin sen pojat laskivat ulapalle valloittamaan ja
voittamaan, niin ei hänen suinkaan pidä lähteä lukemaan heidän
asevarastojensa aarteita eikä heidän sotajoukkojensa määrää; niin ei
hänen tule tarkastella heidän palatsiensa komeutta ja loistoa eikä
yrittää syventyä heidän neuvottelujensa salaisuuksiin, vaan tulee hänen
nousta sen korokkeen ylimmälle askelmalle, joka voimakkaasti ympäröi
Torcellon alttaria ja sieltä tulee hänen, kuten muinoin perämiehen,
ohjata katseensa oivallisesti muodostetun temppelilaivan marmorisiin
kylkikaariin; hänen tulee jälleen loihtia suonten risteilemälle katolle
kuolleiden merimiesten haamut; hänen tulee sydämeensä herättää voima,
joka hehkutti heidän mieltään, kun temppelin pylväät ensi kerran
seisoivat vahvoina hiekassa ja kun sen katto esti näkymästä vihastuneen
taivaan, jota vielä punasivat heidän palavain asuntojensa liekit; kun
he ensi kerran tämän kallionlujan rakennuksen muurien suojassa -- meren
tyrskyäväin aaltojen ja liihottelevien vesilintujen ympäröiminä --
yhteisesti virittivät vanhan hymnin: "Hänelle kuuluu meri, Hän on sen
tehnyt, ja Hänen kätensä loivat kuivan maan".

Kuinka perin erilaisia ovatkaan sydämet, joita lämmittää uskon pyhä
hartaus, kuin ne, joilta se puuttuu! Kuinka toisin katselleekaan Jumala
itsetietoisia, itsetyytyväisiä, itserakkaita, oman minänsä johtamia
ihmisiä, kuin luja-uskoisia, ihmeitten täyttämiä, taistelevia, itkeviä,
taivaan johtamia, niitä, jotka sanovat sydämessään: "ei Jumalaa
olekkaan", kuin niitä, jotka jokaisella askeleellaan ylistävät Jumalaa
ja jotka Häntä etsivät Hänet viimein tunteakseen ja löytääkseen...
Sillä eroitus tämän santasaaren nykyisten ja entisten rakennusmestarien
välillä kärjistyy huippuunsa siinä seikassa, että jälkimäiset
sisimmässä sielussaan kunnioittivat jotakin, että he uskoivat jonkun
henki-olennon kaikkialla läsnä-olevaksi, jonkun, joka tuomitsee,
elähyttää, lohduttaa, että he _hänen_ kunniakseen rakensivat majan --
tyytyväisinä, vaikka saivatkin hävitä nimettömään joukkoon, kunhan
vain heidän kättensä työ keskelle riehuvaa merta kohotti valtaistuimen
heidän suojelusenkelilleen. Siinä oli heidän voimansa -- ja tosiaankin,
keskellä merta oli henki heitä läsnä, vaikk'eivät he hänen muotoansa
havainneet, vaikkeikaan mestarin ääni: "Olkaat hyvässä turvassa, minä
olen teidän kanssanne!" heille kaikunut.

21. Venetsian Pyhän Markuksen kirkko nousee kuin ilmestys maasta,
ja suuri tori sen edustalla on ikäänkuin kunnioittaen avautunut,
päästääkseen sen paremmin näkyviin. Lukematon joukko pylväitä ja
valkeita kupukattoja muodostaa pitkän, matalan, värikkään pyramidin;
se on kuin osaksi kullasta, osaksi opaalista ja helmistä rakennettu
aarrekammio. Alhaalla avautuu viisi suurta, syväholvista ovea, ja
niitä koristavat loistavat mosaikit ja alabasteriveistokset, jotka
ovat kirkkaita kuin ambra ja hienoja kuin norsunluu, ja haaveellisesti
toisiinsa kietoutuneina kiertelevät niitä palmulehvät ja liljat ja
viinimarjat ja kranaatti-omenat ja linnut, jotka tarrautuvat oksiin
tai liehuvat niiden ympärillä; ja kaikkea tätä sitoo loputon kudos
silmikoita ja sulkia; ja keskellä -- yli oven toisiinsa nojaten --
seisoo juhlallisia enkeli-olentoja valtikoineen ja pitkäliepeisine
vaatteineen, valaisemina hehkuvan kultapohjan, joka niitä kehystäen
heikosti ja himmeästi paistaa läpi lehväverkon samaten kuin muinoin
aamurusko lie valjulla loisteellaan paistanut Edenin oksain läpi,
silloin kun sen porteille aikoja sitten asetettiin enkelit vartioimaan.
Ja ovien kahden puolen kohoaa kirjavista kivilajeista, jaspiksesta ja
porfyrista ja syvänsinisestä, lumitäplin siroitellusta käärmekivestä
muovaeltuja pylväitä, sekä pylväitä marmorilajeista, jotka
Kleopatran tavoin puolittain kieltäen, puolittain myöntäen sallivat
auringonvalon "suudella sini-suoniaan", -- kun varjot vetäytyvät
niistä pois, paljastavat ne aaltomaisia siniviivoja, kuten pakeneva
luode paljastaa hiekka-aallot; pylväiden latvukset ovat runsaasti
koristetut jykevin ruohokudoksin, versovin akantus- ja viininlehdin
ja salaperäisin, rististä lähtevin ja siihen palaavin merkein; ja
niiden yläpuolella leveässä kattokaaren alustassa kiertelee elävä ja
puhuva ketju, joka keskeymättä kutoo enkeleitä ja taivaan merkkejä
toisiinsa ja ihmisten kuhunkin vuodenaikaan soveltuviin töihin; ja
vielä niitäkin korkeammalla kohoaa rivi hohtavia torneja ja niiden
väliä kulkee valkoisia, helakanpunaisin kukin koristeltuja kaaria
-- kokonaisuus muodostaa mitä viehättävimmän sekamelskan, jonka
keskeltä loistavat kultaa hehkuen, leveärintaisina, kreikkalaiset
hevoset ja Pyhän Markuksen leijona sinistä, tähdin siroiteltua
taustaa vastaan, ja viimeksi kohoavat päätykoristeet, pyhässä
innostuksessa kuohuttaen kuin marmorivaahtoa taltan luomia salamoita
ja loiskivia laineita korkealle sinitaivasta kohti, aivan kuin
olisi Lidon rantaan roiskahtava hyrsky-aalto ennen pakenemistaan
jähmettynyt jääksi ja vedenneidot kylväneet siihen koralleja ja
sinikiviä... Tämän rakennuksen taiteellinen arvo on ennen kaikkea
sen kuihtumattomien värien sopusoinnussa... Tätä yksinkertaista
raakalaiskristillisyyttä saattoivat viehättää vain värihohtoisat kuvat,
niin että rakennuksen sekä ulkonaisen että sisäisen järjestelyn oli
taipuminen palvelemaan maalauksellisia näkökohtia. Koko rakennus ei
näytäkään niin paljon olevan rukoukselle pyhitetty temppeli kuin suuri
yhteinen rukouskirja, runsaasti kuvitettu messukirja, jossa sitomus
on alabasteria pergamentin asemesta, jota koristavat porfyripylväät
jalokivien asemesta ja jota ulkoa ja sisältä kiertävät emalji- ja
kultakirjaimet... Yhtä vähän voisi kuuro muodostaa arvosteluaan
täydellisen orkesterin esityksistä, kuin arkkitehti, joka on kehittänyt
vain muoto-aistiaan, voisi käsittää Pyhän Markuksen kirkon kauneutta.
Siinä asuu sama värien viehätys, joka vallitsee suurimmaksi osaksi
itämaiden rakennustaiteessa, mutta myöskin niiden teollisuustuotteissa.
Venetsialaiset ansaitsevat erikoista huomiota siksi, että he ovat ainoa
kansa Europassa, jossa ilmenee harrasta mieltymystä itämaisiin rotuihin
niin syvälle juurtuneeseen vaistoon. Heidän oli tosin pakko tuottaa
taiteilijoita Konstantinopolista tekemään luonnoksia Markuksen kirkon
kupukaarrosten mosaikkeihin ja määräämään sen oviryhmien värit; mutta
pian käsittivät he sen taidelajin, jossa kreikkalaiset kulkivat heidän
oppainaan, ja he kehittivät sitä edelleen paljon tarmokkaammin; Sillä
välin kun Pohjolan porvarit ja ritarit rakentelivat synkkiä asumuksiaan
ja harmahtavia linnojaan tammesta ja hiekkakivestä, peittivät
Venetsian kauppiaat palatsinsa porfyrilla ja kullalla; ja kun sitten
heidän suuret maalarinsa keksivät kultaa ja porfyria arvokkaampia
värejä, käyttivät he näitä aarteistaan parhaita tuhlaten seiniinsä,
joiden perustuksia meren aallot jyrsivät; ja vielä tänä päivänä punaa
Giorgionen freskon heijastus Rialton väkevänä paisuvan veden.

22. Marmorikaupunkiko? -- Ei! -- mieluummin kultakaupunki, jossa
katukivitys on smaragdia. Tosiaankin hohtivat kaikki tornit, kaikki
huiput kultaa tai kirjavana kimaltelevaa jaspista. Niiden juurella
aaltoili kirkkaana ja puhtaana, syvin henkäyksin, viheriä meri.
Uljaina, ylevinä, peloittavina kuin meri -- niin kävivät Venetsian
miehet vallan ja sodan mahtajina; puhtaina kuin alabasteripylväät
-- niin seisoivat sen äidit ja neidot; jalomuotoisina kiireestä
kantapäähän -- niin esiintyivät sen ritarit; meren ruostuttamain
rautavarustusten heikko pronssinloiste paistoi uhmaten heidän
veripunaisten viittojensa laskosten alta. Pelottomana, hurskaana,
salaperäisenä, taipumattomana -- kohtalo joka sanassaan -- niin
kokoontui sen senaatti. Toivon ja kunnian ympäröiminä, pyhän hiekan
muodostamain saariensa rannoilla lainehtivan meren uneen hyräileminä,
nimi ja risti joka haudalla -- niin nukkuvat sen kuolleet. Merkillinen
kappale maailmaa! Taikka pikemminkin oma maailmansa. Vesiltä
katsottuna ei se ollut suurempi auringon jättämää vinoa valojuovaa,
joka ei osaa kadota -- siltä näytti kaupunki sen merimiehistä, jotka
illalla tähystelivät sitä laivansa mastosta -- vaikka tuon ylpeän
kaupungin mahdin täytyikin näyttää heistä rajattomalta, aivan kuin
olisivat he purjehtineet suoraan taivaankannen sineen, ja ikäänkuin
olisi se ollut suuri kiertotähti, joka läpi eetterin olisi avartunut
itäänpäin. Karkoitettu oli tästä maailmasta kaikki alhainen huoli
ja pienet ajatukset, sekä kaikki, mikä tekee ihmiselämän epäjaloksi
ja kurjaksi. Ei mitään rumaa, ei mitään meluavaa kaduilla, jotka
väristen nousivat ja laskivat kuun paisteessa; vaan aaltoilevaa,
ylevää soitantoa tai väräjävää hiljaisuutta. Ei heikkoja muureja sen
ympärillä; ei matalia majoja eikä olkikattoisia latoja: vain kallion
vahvuutta ja mestarillisesti liitettyä, kallisarvoista kiveä. Ja
ylt'ympärillä, niin pitkälle kuin silmä kantoi, hiljaisena, kirkkaana
ja ylpeänä keinuva vesi. Yhtä vähän kuin kukka, menestyi ohdakekin tai
orjantappura tällä kimaltelevalla maalla. Eetteri-utuna hohtivat Alpit
juhlallisessa rivissä Torcellon rantojen takaa; Paduan sinenpaistavat
kukkulat kohottivat huippujaan kullanloistoisen lännen ilmaan. Kaiken
yllä leikkivät vapaat tuulet ja tulipilvet. -- Loistetta pohjoisesta,
sulotuoksua etelästä, ja kirkkaana vilkutti aamu- ja iltatähti
rajattoman taivaan kuvusta yli meren hurmaavan vyön.

23. Maailmankartat, joita nykyaikainen tiede on valmistanut, kasaavat
pieneen alaan valtavat tietomäärät, mutta siitä huolimatta en ole vielä
nähnyt karttaa, jonka avulla voisi jotenkuten päästä selville niistä
vastakohdista, mitkä aineellisessa katsannossa vallitsevat etelän ja
pohjolan maiden välillä. Yksityiskohdittain voimme kyllä kuvitella
nuo erilaisuudet, mutta meiltä puuttuu yleissilmäystä ja näkökantaa,
joiden avulla saisimme niistä kokonaisen käsityksen. Me tiedämme kyllä
katkeron kasvavan Alpeilla ja öljypuun Apennineilla; mutta siitä
huolimatta emme me saata kyllin tarkasti kuvitella maan kirjavaa
mosaikkikudosta sellaisena kuin muuttolintu sen näkee, tai jokaista
eroitusta katkeron ja öljypuun kotimaiden välillä sellaisena kuin
haikara ja pääskynen sen havaitsevat korkeudestaan, kun sirocco-tuuli
niitä keinuttelee. Koettakaamme hetkiseksi kohota vielä korkeammalle
kuin ne ja kuvitelkaamme Välimeren lepäävän allamme kuin mikäkin
epäsäännöllinen järvipahanen, kaikkine ikivanhoine, auringonvalossa
nukkuvine niemekkeineen: tuolla ja täällä kumiseva ukkonen, harmaa
myrskytäplä, joka ulvoen kiitää hehkuvia kenttiä pitkin; tuolla ja
täällä tultasyöksevän vuoren tuhkakehyksen yllä liehuva valkoinen
savupilvi; mutta enimmäkseen vallitsee suuri, rauhaisa valkeus; Syyria
ja Kreikka, Italia ja Espanja lepäävät merensinen ympäröiminä kuten
kultalattian palaset, ja kun sitten lähenemme hiukan enemmän maata,
missä mahtavat vuorijonot nousevat ja laskevat, niin kirkkaasti
paistavat niiden ihanat riippuvat puutarhat tuoksuvine kukkineen, ja
niiden välissä upeilee laakeri- ja oranssilehtoja ja viuhkapalmuja,
joiden harmaanvihreät varjot vaimentavat kimaltelevasta hiekasta
kohoavain marmorikallioiden ja porfyyrisärkkäin hehkua. Sitten
käännymme kauvemmas pohjoiseen nähdäksemme, miten itämaiden värit
vähitellen katoavat ja miten esiintyy valtavan suuri, kostean viheriä
vyöhyke, joka käsittää Sveitsin nurmimatot, Ranskan poppelilaaksot,
Tonavan ja Karpaattien synkät metsät Loiren suulta Volgan alajuoksuun
asti, häämöittäen harmaiden sadepilvenriekaleiden raoista ja läpi
purojen utuharsojen, jotka liehuvat matalalla laidunten yllä.
Senjälkeen käännymme vieläkin pohjoisempaan nähdäksemme, miten
alkaa esiintyä mahtavia, harmaita vuoria ja kanervaisia rämeitä,
jotka ympäröivät tämän pelto- ja metsävyöhykkeen autiolla, leveällä
purppurakaistaleella, pian hajautuen pohjoisten merten kolkoiksi,
muodottomiksi saariksi, joita myrskyt ruoskivat, joita uivien
jäävuorien kylmyys värisyttää, joita kyntävät ja repivät ulvovat
aallot, kunnes viimeisen metsikköpensaan juurilla ei ole vuorten
rotkoissa enää maata mihin tarttua kiinni, kunnes pureva pohjoistuuli
nälissään jyrsii kukkulat paljaiksi, ja kunnes vihdoin raudanjykevä
jääseinä tuijottaa meihin uhkaavana kuin kuolema, näytellen valkeita
hampaitaan hämynvaloisain revontulten loimossa.

Ja kun täten olemme ajatuksissamme kuvitelleet maan kirjavina
väikkyvät näyt niiden kaikessa muotorikkaudessa, on meidän vielä
kerran palaaminen sen lähelle pannaksemme merkille eläinkunnan
vastaavat vaihtelut eri vivahduksineen: nuo lukemattomat, nopeat,
ihmeelliset olennot, jotka säteilevät ilmassa ja vedessä tai polkevat
etelän hiekkaa; tuon juovikkaan sebran ja täpläisen leopardin,
välähtelevät käärmeet ja punavärein välkkyvät linnut. Verratkaamme
näiden eläinten värien kauneutta ja loistoa, niiden liikkeiden
nopeutta pohjoisten lajien kylmänkankeaan voimaan, tuuheaan turkkiin,
synkkään höyhenpukuun; verratkaamme Arabian hevosia Shetlannin
ponikääpiöihin, tiikeriä ja leopardia suteen ja karhuun, antilopia
hirveen, paratiisilintua kalasääkseen; -- silloin on meidät valtaava
nöyryys, ja mukautuen korkeampiin lakeihin, jotka sisimmältä johtavat
maata ja kaikkea, mitä sen pinnalla on, emme me ole tuomitseva
ihmisiä, vaan heistä iloitseva, jos he löytävät ilmaisukeinoja sille,
mitä heidän synnyinmaansa heille opettaa ja jos he noudattavat sen
määräyksiä. Me olemme kunnioittaen huomioiva, miten he asettelevat
hohtavia kivilajeja, miten he hienosti veistelevät ja siloittavat
jaspispylväitä, joiden on oleva määrä kohota pilvetöntä taivasta kohti
ja heijastaa ikuista auringonpaistetta: mutta kunnioituksemme ei ole
oleva pienempi lähestyessämme niitä heistä, jotka kukistumattomin
alkuvoimin ja nopein iskuin luovat eriskummallista elämää
rahkarämeiltään vierittämiinsä kiviin ja jotka kohottavat rautaisia
tukipylväitä ja karkeita kiviseiniä korkealle harmaaseen ilmaan --
töitä, jotka todistavat mielikuvitusta hurjaa ja oikullista kuin
Pohjolan meri; kömpelöitä, jyhkeitä luomia, mutta jotka ovat täynnä
susimaista elämää; yrmeitä kuin tuuli, joka ulvoo niiden ympärillä,
vaihtelevia kuin pilvet, jotka niitä varjostavat.

24. Minulta puuttuu sanoja kuvatakseni sitä syvää tyydytystä, joka
aina valtaa minut, kun minä pitemmän aikaa Englannissa oleskeltuani
jälleen seison Calaisin kirkon vanhan tornin juurella. Suunnaton
huolimattomuus, jolla sitä hoidetaan; sen ylevä vaatimattomuus; sen
korkea ikä, joka on sen seiniin niin selvästi piirretty, vaikk'eikaan
vielä näy heikkouden tai rappeutumisen merkkejä; sen totisen synkkä ja
hävitetty ulkopuoli, jota Englannin kanavan myrskyt jäytävät ja jota
meren kirpeä ruoho peittää; sen kattoliuskat ja tiilet, joista osa
on irti, osa murtunut, mutta jotka vielä pitävät jäykästi puoliansa;
sen raadellut muurit, jotka ovat täynnä rautahakoja, aukkoja ja
muita repeymiä, mutta jotka ovat vielä vahvat kuin alaston, ruskea
kallio; sen ylväs välinpitämättömyys siitä, mitä siitä ajatellaan tai
puhutaan; se on vailla vaatimuksia, vailla kauneutta, vailla toiveita,
vailla ylpeyttä, vailla suloa, mutta se ei koskaan alennu kerjäämään
sääliä; sillä ei ole hyödyttömien raunioiden tapoja, raunioiden,
jotka herättävät surkuttelua ja jotka mielellään kuiskivat menneistä
paremmista päivistään, vaan on se vielä hyödyksi ja toimessa yöt,
päivät; -- kuten vanha myrskyissä harmaantunut kalastaja vielä joka
päivä heittää verkkonsa, seisoo se siinä valittamatta menetettyä
nuoruuttaan, ilmojen vaalentamana, lujana ja varmana alastomuudessaan,
keräten, yhä käyttökelpoisena, ihmissieluja kattonsa alle, kun sen
kellojen kaiku vielä kumisee sen halkeamissa; ja sen harmaja huippu
näkyy kauas yli meren, tärkeimpänä niistä kolmesta tornista, jotka
kohoavat yli hyrskyisän hiekka-erämaan ja matalakumpuisen rannan --
majakasta, joka varjelee ihmisten henkeä, isosta kellotapulista,
joka kutsuu työhön, ja vanhasta kirkontornista, joka kehoittaa
kärsivällisyyteen ja kiitollisuuteen.



IV. TAIVAS.


On kummallista, kuinka vähän ihmiset yleensä tietävät taivaasta.
Ja kuitenkin on taivas se osa luomakuntaa, jossa luonto ihmistä
viehättääkseen, -- vain hänelle puhuakseen ja häntä opettaakseen -- on
tehnyt enemmän kuin missään muussa ihmeessään; mutta siitä huolimatta
omistamme me taivaalle kaikkein vähimmin huomiotamme. Luonto ei ole
synnyttänyt paljoa sellaista, joka olisi niin muodostettu, että
kaikki sen osat vastaisivat sen aineellista ja oleellista tarkoitusta
valmistaa ihmisille tyydytystä ja iloa; mutta mikäli tiedämme,
täyttyisi tämä oleellinen tarkoitus taivaan suhteen, jos joka kolmas
päivä, tai sinne päin, suuri, ruma, musta sadepilvi tuoksahtaisi
taivaan sinilaelle ja, kun kaikki olisi perinpohjin kastunut, jättäisi
taivaan seuraavaan kertaan asti yhtä kirkkaaksi kuin ennenkin, ehkäpä
sentään levittäen kedoille ohuen kasteverhon aamuin ja illoin; --
mutta sen sijaan ei kulu ainuttakaan päivää elämästämme ilman ett'ei
luonto loihtisi nähtäviksemme yhä uusia muoto- ja väkirikkaita,
loistavia kuvia ja herkeämättä huolittelisi niitä korkeimman kauneuden
jalojen, pysyvien lakien mukaan, minkä vuoksi saammekin pitää aivan
varmana, että tämä tapahtuu meidän alituiseksi tyydytykseksemme. Ja
jokaisella meistä, missä hän sattuneekin oleskelemaan, kuinka kaukana
hän lieneekin muista kauneuden ja mielenkiinnon lähteistä, on alituinen
osansa tästä luomistyöstä. Vain harvojen on suotu nähdä ja oppia
tuntemaan maailman mahtavimmat seudut; tarkoitus ei ole, että ihminen
aina eläisi niiden keskellä, sillä hän loukkaa niitä läsnä-olollaan,
hän lakkaa kokonaan huomaamasta niitä, jos hän aina on niiden keskellä;
mutta taivas on aina olemassa kaikille: se on kirkas, mutta ei
kuitenkaan

    "kirkas liikaa eikä liian hyvä:
    sen hoimassa on meidän leiväksemme jyvä",

ja se on niin tehty, että sen olemus aina lohduttaa, kohottaa,
rauhoittaa ihmissydäntä ja puhdistaa sen kuonasta ja tomusta. Se on
milloin lempeä, milloin oikullinen, milloin kaamea ja peloittava --
eikä se siis koskaan ole entisensä kaltainen hetkestä toiseen; jotakin
inhimillistä on sen rajuissa purkauksissa, jotakin hengenlaista
sen huolenpidossa, jotakin jumalallista sen rajattomuudessa, ja
sen kehoitushuuto kuolemattomalle osalle meissä on yhtä helposti
kuultavissa kuin sen kurittava tai siunaava toiminta on tähdellistä
ja välttämätöntä meidän maallisille askarteluillemme. Ja kuitenkaan
emme me koskaan kiinnitä huomiotamme taivaaseen, emme koskaan sitä
ajattele, mikäli se ei suorastaan vaikuta meidän eläimellisiin
aistimuksiimme; kaikki se, minkä kautta se puhuu meille selvemmin
kuin luontokappaleille, kaikki, mikä julistaa Korkeimman tarkoitusta,
että meidän tulee taivaan korkeuksista saada muutakin kuin valon ja
kasteen, jotka me ja'amme rikkaruohojen ja matojen kanssa, kaikki tämä
tuntuu meistä ajatuksettomalta ja yksitoikkoiselta sattumain sarjalta,
sattumain, jotka ovat liian vähäpätöisiä ja naurettavia ansaitakseen
edes lyhyeksikään hetkeksi tarkastelua tai ihailua. Jos me joskus
toimettomuuden tai henkisen väsyneisyyden hetkinä etsimme taivaasta
viimeistä keskustelu-aihetta, mistä ilmiöistä puhumme silloin? Yksi
sanoo ilman olevan tyynen; toinen ilmoittaa tuulevan; kolmas vakuuttaa
olevan kuuman. Saattaako kukaan noista monista lörpöttelijöistä
kuvata niiden suurten, valkoisten vuorten muodot ja syvänteet, joiden
ketju eilen puolenpäivän aikaan ympäröi näköpiiriä? Kuka näki kapean
valojuovan lankeavan etelästä käsin niiden huipuille siksi kunnes
ne sulivat siniseksi utusateeksi? Kuka näki edellisenä päivänä
voimattomien pilvien tanssivan kuivuneiden lehtien tavoin, länsituulen
ajaessa niitä laskevan auringon eteen? Kaikki katosi kaihotta,
näkemätönnä; tai jos me joskus hetkiseksi pudistaudummekin hereille
välinpitämättömyydestämme, niin tapahtuu se vain silmiinpistävän,
tavattoman ja kummallisen takia. Ja kuitenkaan ei korkeuden sisäisin
olemus paljastu hurjien alkuvoimien kaikkimurtavassa raivossa, ei
rakeiden räiskinässä, ei pyörremyrskyn kohinassa. Jumala ei ole
maanjäristyksessä eikä salamassa, vaan vienossa, lempeässä suhinassa.
Edelliset herättävät meissä vain karkeita, alhaisia vaistoja, joihin
voivat vaikuttaa vain pikimusta ja ukontulen räikeys. Tyynen, ylevän,
joka kulkee tietänsä hiljaa ja rauhallisesti; syvän, vakavan,
ikuisen; sen, jota meidän täytyy etsiä, ennenkuin me sen löydämme
ja rakastaa, ennenkuin me sen ymmärrämme; esineiden, joita enkelit
joka päivä muovailevat meitä varten yhä uusiin muotoihin; joita ei
koskaan puutu, mutta jotka eivät koskaan esiinny toistamiseen; jotka
ovat aina löydettävissä, mutta jotka kukin vain kerran löytää: --
näiden kautta painuu ennen kaikkea sieluumme hartauden oppi ja jaetaan
meille kauneuden siunaus. Näiden koulua käy taiteilija, joka pyrkii
korkeimpaan; näiden täytyy muodostaa hänen ihanteensa.

26. Kuten maan pinnalla on myöskin ilmojen korkeuksissa avaroita
vesiä, jotta pilvien taso vastaisi meren pintatasoa. Nämä korkeammat,
taivaalliset vesipinnat ovat tavallista vettä, joka oli vain jalostettu
ja kirkastettu: ne eivät enää sammuta tulta, vaan hoitavat sitä omassa
povessaan; ne eivät vain kohise, kun tuulet niitä myllertävät tai kun
kalliot käyvät esteeksi niiden tielle; ne vastailevat korkealla äänellä
toisilleen navalta navalle; niitä eivät enää sulje kahleisiinsa ahtaat,
muuttumattomat uomat, eivätkä hievahtamattomat rannat, vaan kulkevat
ne nyt vapaina kuin enkelijoukot, minne tahtonevatkin, ja ne etsivät
vuorten huipuilta leposijojaan; niitä ei ajeta enää yhä askelittain
alaspäin, eikä niitä enää hukuteta rotkojen valottomiin onkaloihin,
vaan peittävät ne idän ja lännen siipiensä riehunnalla, ja etäisen
näköpiirin kolkon hämärän ylle heittävät ne kirjavan vaatteen, joka on
kudottu purppuralangoin ja tulipunavärein ja jonka korukudokset ovat
liekkiä... "Pilviin on Jumala pystyttänyt tabernakelin auringolle". Sen
hehkuva pallo, joka ilman pilviä tuntuisi tuskaisesti korventavalta
ympyrältä autiossa, mustassa avaruudessa, on niistä saanut loistavan
joukon palvelijoita, jotka lievittävät ja tyynnyttävät; taivaan pilvet
levittävät aamuisin kultalattian auringon tulivaunujen ajettavaksi;
taivaan pilvet rakentavat keskipäivän aikaan temppelin, jonka se
täyttää valollaan; taivaan pilvet laskevat purppuraverhon sen kaikkein
pyhimmän eteen, minne se käy lepoonsa; taivaan utukerrokset taittavat
armottomain auringonsäteiden voiman ja valmistavat siten lievennetystä
valosta sen lempeän sinen, joka väikkeellään täyttää avaran etäisyyden,
ja ne värit, joissa vuoret hehkuvat juodessaan päivänkoiton tulvivasta
lähteestä.

27. Tavallisimmin kuvittelemme me sadepilviä vain harmaiksi,
synkiksi, emmekä tiedä, että meidän on niitä kiittäminen ehkä
kaikkein kauneimmista, ell'eikään kaikkein huikaisevimmista taivaan
vivahduksista. Usein muodostavat Englannissa aamuiset sadepilvet päivän
koittaessa vienoja, tasaisia, juovikkaita aloja, jotka huomaamattomasti
sulavat taivaan sineen; taikka kasautuvat ne, jos ne ovat pienempiä,
selviksi töyränteiksi, jotka puhkovat ylipuoleltaan leveämpiä
pilviseiniä; ja kaikki uivat ne sanoin kuvaamattomassa valomeressä,
missä ruusunpunaisen, purppuran, ambran ja taivaansinen puhtaat
värit heloittavat; kokonaisuus ei paista, vaan on vienon utuista;
töyränteiden lävistämät pilvijoukot muodostavat lähemmin tarkastaessa
möhkäleitä ja kasautumia, jotka ovat röyhelöisiä kuin silkkihetaleet,
ja jokainen pikku möhkäle näyttää pieneltä hehkuvalta sadekimpulta.

28. Onko lukijalla määrättyä käsitystä siitä, mitä pilvet oikeastaan
ovat?

Se valkoinen utu, joka aamuisin niin tasaisena, valkoisena ja pehmeänä
lepää laaksossa ja josta puiden latvat kohoavat kuin tulvavedestä --
miksi on _se_ niin raskas ja miksi asuu se niin alhaalla, vaikka se on
niin ohutta ja heikkoa, että se kokonaan häviää aamunsarastukseen, heti
kun aurinko on ennättänyt valaista sitä edes muutamia silmänräpäyksiä?
Nämä valtavat pyramidit, joiden viivat ovat niin korkeita ja ja
kestäviä kuin olisivat ne kallioon hakatut, joiden kyljet ovat
kylliksi vahvoja uhmaamaan keskipäivän auringon hehkua -- miksi ovat
_ne_ niin keveitä, että ne liitelevät korkealla päittemme yllä,
paljon korkeammalla kuin Alppien huiput? Miks'eivät ne sula auringon
_noustessa_, vaan vasta sen _laskiessa_, niin että me selvästi näemme
hämärän tähdet; sillä välin kun laaksojen usvat asettuvat jälleen
maan herroiksi ja vaipuvat sen peitoksi kuolinliinan tavoin? Entä
tämä pilvikummitus, joka livahti tuon mäntyryhmän ohi -- ei, _ei_
livahtanut, vaan haamun tavoin hiipii se sen ympärillä ja käärii sen
hitaasti, hitaasti vaippaansa, joka on milloin hieno, poimuinen kuin
naisen huntu ja joka väliin kalpenee, kalpenee -- ja äkkiä katoaa
se; katsomme hiukan toisaalle, ja haamu on siinä jälleen. Mitä on
sillä tekemistä tuossa mäntyryhmässä, siten istuakseen sen harteille
ja kutoutuakseen sen oksiin? -- Onko se kätkenyt sen sammaltuneiden
juurien väliin pilvi-aarteen, jota se nyt vartioi? Tai onko joku
mahtava noita manannut sen alituisesti palaamaan samalle paikalle ja
sitonut sen mäntyjen oksiin? Ja puolikuu sitten, joka on niin kevyesti
kudottu pilviin ja joka on kuin tuon korkeimman lumipeitteisen huipun
yläpuolelle jännitetty kaari -- tuo valkoinen kaari, joka muodostuu
vain korkeimpien huippujen kohdalle -- mikä sitä siellä pitelee? lumi
työntää sitä luotaan -- missään se ei siihen koske; sen ja vuoren
harjan välistä loistaa kirkas taivas -- mistä johtuu, ett'ei kaari
koskaan sitä jätä, vaan leijuu sen yläpuolella kuin valkoinen lintu
pesänsä lähettyvillä? Entä nuo sotaa ja vainoa uhkaavat pilvet, jotka
lohikäärmeenharjoineen ja tulikielineen kokoontuvat taivaan rannalle --
kuka hillitsee niiden julman taistelukiihkon? Mitä suitsia pureskelevat
ne höyryävissä kidoissaan, joista musta vaahto pursuaa? Taivaanmeren
Leviataniolentoja, jotka matkaavat parvissa -- sieraimistaan huokuvat
ne savua, ja heidän silmänsä ovat kuin aamun luomet; jos niihin
miekankin iskee, ei se voi mitään niiden keihäille, peitsille eikä
rautapaidalle. Missä ratsastavat näiden sotajoukkojen johtajat? Mikä on
heidän kulkunsa päämäärä? Ylpeinä riitelevät ja äkeilevät ne aamusta
iltaan; -- mutta kenen viha on pelästyttävä ne rauhallisiksi? -- kenen
käsi hillitsee ne ja ohjaa ne takaisin niiden tulemateille?

En tiedä, onko lukijan mielestä moisiin kysymyksiin helppo vastata.
Minä puolestani melkein luulen, ett'emme milloinkaan tule selvittämään
useita pilvien salaisuuksia. "Mitä tiedät sinä kiitävistä pilvistä?"
Tyydyttääkö vastaus milloinkaan meidän ylpeyttämme? Miten ihmeellisiä
ovatkaan Hänen tekonsa, jolla on kaikki tieto! Pääsemmekö _me_
milloinkaan sellaiseen tietoon?...

29. Miten monia kysymyksiä onkaan meidän herättäminen pilvien
muodostumisesta, näöstä, korkeudesta ja loistosta. Mikä niitä
rajoittaa? Mikä nostaa niiden ainejoukot toistensa harteille?
Mikä niitä kutoo ja muovailee niistä kuvioita? Joskus ovat pilvet
jyrkkäpiirteisiä, putoavia ja rosoisia kuin kallio, joskus ammahtavat
ne taivaan porttien eteen hehkuviksi salparaudoiksi tai kutouvat ne
ristiin rastiin esiripuiksi tai paneutuvat aalloiksi kuin veden uurtama
merihiekka tai liehuvat kielekkeinä ja loiskeina kuin tuli. Millaisilla
alasimilla ja millaisilla koneilla teroitetaan, sorvataan, taotaan,
kieputetaan pilviä kuin savenvalajan astiaa? Kenen kädet muovailevat
marmorisia kupukattoja meren suitsutussavusta?

Mitä hyödyttävät moiset kysymykset? Minua nämä salaisuudet viehättävät,
ja ehkäpä lukijaakin. Ainakin tulisi niin olla, ja lukijan tulisi yhtä
kiitollisena tervehtiä kesäsadetta ja pitää aamupilveä yhtä kauniina,
vaikka se nostaakin hänen vastattavakseen vaikeita kysymyksiä, joihin
me kuitenkin taivaan käärykirjaa tarkemmin tutkiessamme olemme ehkä
löytävä muutamia selittäviä, tuolloin tällöin kuvien koristamia sanoja.

Ja vaikka ilmanala etelässä ja idässä saattaakin olla _verrattain_
kirkasta, ei se ole ehdottomasti sen kirkkaampaa kuin meidän
pohjoinenkaan taivaamme. Täydellinen kirkkaus, joko pohjoisessa sateen
jälkeen tai sitä ennen, tahi etelässä erinäisinä hämäränhetkinä, on
aina, sikäli kuin minä tunnen luonnon ilmiöitä, sangen _merkittävä_
seikka. Monenlaiset sumumuodostumat tai kangastus tai hajanainen
sekoitus valoa ja pilveä kuuluvat tavallisuuksiin, vaikkakin etäisyys,
miltä sumu alkaa vaikuttaa, vaihtelee eri ilmanalojen mukaan; joka
tapauksessa vaikuttaa se aina, ja siksi onkin todennäköisesti
tarkoitus, että meille siitä iloa koituisi... Meidän ei ole tietenkään
tarvis ihmetellä sitä seikkaa, että sumu ja kaikki nämä ilmiöt meitä
niin suuresti viehättävät, koska meidän onnemme ajattelevina olentoina
täytyy riippua siitä, että me tyydymme puolinaiseen tietoon siinäkin,
mikä oleellisesti meitä koskee. Jos me vaadimme täydellistä tietoa
ja täydellistä selvitystä jokaisesta aatekysymyksestä, lankeamme
me piankin epä-uskon kurjuuteen. Koko meidän onnemme ja kykymme
voimakkaaseen toimintaan on siinä, että me saatamme hengittää ja elää
pilvessä tyytyen näkemään sen tässä avautuvan ja tuolla sulkeutuvan,
riemuiten siitä, että me sen ohuimpien möhkäleiden läpi keksimme
välkähdyksiä ikuisista, tärkeistä seikoista, mutta myöskin siitä, että
me huomaamme jaloutta salatussakin, ja iloiten siitä, että lempeä
verho leviää kohdalle, mistä lieventämätön valo olisi huikaissut tai
ääretön kirkkaus väsyttänyt meidät. Minä luulen, että harmittelu sumun
asettumisesta sille kohdalle on muuan niitä ylpeyden erehdyksiä,
joita liian helposti viehätytään pitämään hyveinä. Kyllähän itse
asiassa on ihmiselle arvotonta tyytyä äärimmäiseen pimeyteen ja
tietämättömyyteen, ja siksi uskommekin, että on aina oikein rakastaa
valoa ja etsiä ja löytää tietoa. Mutta -- kuten kaikessa muussakin
-- siinä, missä _ylpeys_ on päässyt tekosiaan tekemään, saatetaan
tietoa ja valoa tavoitella huonollakin tavalla. Tieto on hyvää; valo
on hyvää: mutta siitä huolimatta lankesi ihminen tietoa etsiessään,
ja koiperhonen joutuu tuhon omaksi valoon tupsahtaessaan, ja ell'emme
me, jotka olemme kukistuneet ennen koiperhosta, tahdo suostua niihin
salaisuuksiin, jotka ovat meille välttämättömiä, joudumme me turmioon
samalla tavalla. Mutta jos otamme ne vastaan nöyrästi, muodostuvat ne
kohta ilon aiheiksi; ja minä luulen jokaisen jalon hengen täytyvän
iloita ei niin paljon siitä, että hän varmasti tietää jotakin, kuin
siitä, että hän tuntee olevan äärettömän paljon enemmän sellaista,
josta hän ei koskaan saa selvää. Vain ylpeät ja heikot ihmiset sitä
surevat, sillä mehän voimme aina oppia tietämään enemmän, jos haluamme,
jatkamalla työtämme; mutta nöyrien ihmisten ilona on luullakseni se
tieto, että matka on loputon, aarre ehtymätön -- ja he katselevat
pilvenpatsasta, joka yhä kulkee heidän edellään huippuaan vailla, ja he
ovat varmoja siitä, että ajan täyttyessä ja ijankaikkisuuden kuluessa
sen äärettömyyden salaisuudet paljastuvat yhä enemmän, pimeyden ollessa
niiden loppumattomuuden merkkinä ja välttämättömänä lisänä. Minä
tiedän, että on olemassa pahaa salaisuutta ja turmiollista pimeyttä
-- suuren Babylonin salaisuutta -- suljetun silmän ja lukotun sielun
pimeyttä; mutta älkäämme sekoittako niitä siihen kaiken olevaisen
ankaraan salaisuuteen, johon "enkelit haluavat katsahtaa", tai siihen
pimeyteen, joka kirkkaallekin silmälle ja avoimellekin mielelle
vallitsee ijankaikkisuuden kirjan sinetillä suljetuilla sivuilla.

30. Katsele joltakin yksinäiseltä vuorenhuipulta päivän koittaessa ja
yön sumujen noustessa laaksoista, miten pilvet valkoisin, järvimäisin
aloin, aukein poukamin ja kiertelevin lahdelmin vain hieman aamuruskon
koskettamina leijailevat saarentapaisten matalain kukkulain vaiheilla,
kylmempinä, tyynempinä kuin keski-yön kuutamon valaisema aalloton meri;
huomaa, miten, auringon lähettäessä ensimäisen säteensä hopeakanaviin,
niiden lainehtivan pinnan vaahto jakauu ja haihtuu, ja miten tuo
hohtava kaupunki ja tuo viheriöivä niitty lepäävät Atlantiin haavemaan
kaltaisina kiemurtelevain jokien valkovöitten välissä; näe, miten
valonkipinöitä joka hetki yhä taajemmin ja runsaammin putoaa tähtien
lailla kimalteleviin torninhuippuihin, kiemuroivien sumujoukkojen
särkyessä ja hävitessä niiden yltä ja tummien kukkuloiden hajanaisten
harjujen ja töyränteiden heittäessä yhä lyhyempiä harmaita varjoja
tasangolle. Viivy vielä hetkinen, ja sumut kokoontuvat jälleen
rotkoissa ja kohoavat aina sinun luoksesi laaksojen polvekkeita
pitkin, kunnes ne rauhallisina, aamun valaisemina, sateenkaaren
värein vivahtelevina joukkioina hiipivät tunturein leveälle povelle,
sillä välin kun näiden peninkulmaiset, aaltomaiset jonot sulavat
pilviin ja häipyvät niiden valokuteisen vaipan suojiin, jälleen
ylhäällä kirkkaassa avaruudessa esiintyäkseen hurjana, valoisana,
mahdottomana unelmana, vapaasti leijailevina ja tavoittamattomina,
niiden juurten alhaalla laaksossa kadotessa syvän järven oleettomaan,
ilvehtivään sineen. Viivy vielä kauvemmin, ja sinä olet näkevä näiden
sumujen kohoutuvan valkoisiksi torneiksi ja seisovan linnoituksina
pitkin vuorenkärkiä, raskaina, hievahtamattomina, mutta joka hetki
yhä korkeammiksi ladottuina taivaaseen päin ja heittäen pitkiä
varjoja yli kallioiden; sinä olet havaitseva joukon kapeita, mustia,
teräviä pilviä kokoontuvan kalpeansiniselle näkörajalle ja ryntäävän
eteenpäin; tuuma tuumalta peittävät ne taivaan harmaalla verkollaan,
ryöstävät maisemalta valon ja saavat aikaan sellaisen pimeyden, että
linnut herkeävät laulamasta ja lehdet lepattamasta; -- ja sitten
näet sinä mustia, vaakasuoria pitkiä pilvikasoja muodostuvan niiden
alle ja kaameita pilvikiemuroita nousevan, sinä et tiedä miten,
vuorten harteille; sinä et huomaa niiden muodostumista, mutta kun
sinä katsahdat paikkaan, joka vielä äsken oli kirkas, törröttää siinä
pilvi, riippuen syvänteen yläpuolella kuin saalistaan tuijottava
haukka; -- sitten kuulet sinä tuulen heräävän äkillisesti suhahtaen,
sinä näet kaikkien näiden pilvilinnojen tornien suistuvan sijoiltaan
ja läpinäkymättömän, aaltoilevan, mustin, kiemurtelevin hetalein
varustetun sadeverhon laskeutuvan laakson eteen, tunkeutuvan alas
pilvistä tai kalpeina pylväinä kulkevan yli järven ja nostavan sen
pinnan kuohuun. Auringon laskiessa näet sinä myrskyn hetkiseksi
pakenevan vuorilta ja jättävän niiden leveät rinteet savuamaan,
oikullisen, väliin hajoavan, väliin kasautuvan usvamaisen höyryn
lumivalkoisten riekaleiden peittäminä -- hehkuvan auringon, joka
siinä vieressäsi polttaa tulipunaiseksi kuumennetun pallon tavoin
ja näyttää olevan niin lähellä, että sinä luulet voivasi sitä käsin
koskettaa, sukeltaessa ryskyävän myrskyn vyöryvien pilvien keskelle
niin nopeasti kuin ei se koskaan enään aikoisi sieltä nousta, punaten
koko ilman ympärillään verenkarvaiseksi; -- ja sitten kuulet sinä
myrskyn vaimenevan ja kuolevan vähitellen yön hiljaisuuteen, ja sinä
näet viheriän sädekiehkuran syttyvän itäisten huippujen kiireelle
ja kirkastuvan kirkastumistaan, kunnes kuu hitaasti kohottaa askel
askeleelta, viiva viivalta suuren, valkoisen kiekkonsa ahtaantuneiden
pilvien yläpuolelle, sammuttaa enenevällä valollaan tähden toisensa
jälkeen ja tuo taivaalle niiden sijasta valoa maahan levittämään
kokonaisen sotajoukon kalpeita, läpinäkyviä, lienteitä kehiä, jotka
kulkevat käsi kädessä, ryhmä ryhmän, joukko joukon vieressä, osoittaen
sellaista yhteyttä hillityssä liikunnassaan, että koko taivaankansi
tuntuu vyöryvän eteenpäin niiden mukana ja maa kiertää hurisevan niiden
alapuolella. Vielä hetki, ja itä alkaa jälleen pukeutua purppuraan, ja
vuoret, jotka äskettäin ankarasti aaltoilevan meren laineiden tavoin
kohosivat pimeyteen kääntyneinä sen rantoja kohti, uppoavat yksi
toisensa jälkeen sen paistavaan hehkuun; huomaa nuo valkoiset jäätiköt,
jotka kiemurtelevassa uomassaan vuorten välissä ovat kuin suunnattomia
tulisuomuisia käärmeitä; huomaa nuo yksinäiset, pylvääntapaiset
lumihuiput, jotka rotko rotkolta hohtavat yhä alempaa, muodostaen
siten kullakin kohdallaan uuden aamun; -- katsele, miten niiden
pitkät lumivyöryt syöksyvät alas rohkein virroin, kimaltelevampina
kuin salama, jokaisen lähettäessä lumitupruveronsa alttarisavuna
taivasta kohti, sillä välin kun niiden hiljaisilta huipuilta lähtenyt
ruusunpunainen valo värittää taivaan niiden yläpuolella ja niiden
ympärillä, lävistää puhtaammin sätein korkealla liehuvain pilvien
purppuraviivat ja levittää uutta hohdetta jokaiseen pilvikehään sen
kulkiessa ohi, siksi kunnes koko taivas on yhtenä ainoana tulipunaisena
valtaistuintelttana, jonka katos on aaltoilevaa valoa ja joka
vyöryttelee holvikaarroksiaan kuin enkelijoukot levitettyjä siipiään;
-- ja kun et sinä sitten enää saata riemultasi katsella, vaan taivutat
pelon ja rakkauden valtaamana pääsi tämän kaiken luojan ja tekijän
edessä, niin sano minulle, kuka on paremmin toimittanut hänen sanomiaan
ihmisille!

31. Luonnolla on tuhansittain keinoja ja tapoja voittaa oma itsensä,
mutta mitä se tarjoaa meille väreissä auringon laskiessa korkeihin
pilviin, on tosiaankin verratonta. Minä puhun eritotenkin hetkestä
juuri ennen auringon katoamista, jolloin sen valo tulee ruusunpunaisen
kirkkaaksi, langeten vastapäisiin lukemattomiin käsittämättömän
hienosti muodostuneihin juomuisiin tai hahtuvamaisiin pilviin, jotka
tavallisessa päivänvalossa olisivat puhtaita kuin lumi ja jotka juuri
siksi tarjoavat oivallisen alan valon värileikeille. Ei ole silloin
rajaa värien moninaisuudella, ei estettä niiden loistolla. Koko taivas,
laeltaan aina näköpiirin rajalle asti, muuttuu rajattomana hehkuvaksi
väri- ja tulimereksi; jokainen musta juova on kuin paksua kultaa,
jokainen pikkupilvikin selkeätä, varjotonta karmosinia ja purppuraa ja
tulipunaa ja niin väririkas, että kieleltä puuttuu sanoja ja hengeltä
kuvitteluvoimaa sitä esittääkseen -- seikkoja, joita voi käsittää
vain niiden näkysällä ollessa; väkevästi tummansininen taivaankansi
sulaa tähän kokonaisuuteen, näyttää täällä syvältä ja puhtaalta ja
valottomalta, tuolla taas esiytyen harvan, muodottoman, läpinäkyvän
pilviverhon vaimentamana, siksi kunnes sekin huomaamattomasti pukeutuu
karmosiniin ja kultaan.

Ehdot, jotka ovat välttämättömiä moisen auringonlaskun syntymiseksi,
yhtyvät vain viisi tai kuusi kertaa kesässä ja silloinkin vain viideksi
tai kymmeneksi minuutiksi, auringon juuri koskettaessa taivaanrantaa.

32. En luule olevan useatakaan luonnon ystävää, joka ei pitäisi
nuoruutensa tietämättömimpiä päiviä aikana, jolloin hän syvimmin,
hartaimmin, herkimmin, aavistavimmin ja autuaallisimmin huomioi
luonnon ihanuuksia. Jos me voisimme jälleen muistiimme johdattaa
kaikki nämä selittämättömät vaistot kypsyneemmän harkinnan avulla
vetääksemme niistä johtopäätöksiä, astuisimme me nopeampia ja parempia
edistysaskeleita kuin mihin viisaustiede ja petolliset taidekeinot
tähän asti ovat päässeet. Mutta nuo huomioinnit menevät meiltä
hukkaan, meidän voimatta niitä tutkia ja tarkistaa. Muuan näistä
lapsellisista vaistoista, jonka minun luullakseni harvat unohtavat,
on se tunnelma, minkä synnyttävät taivaaseen kohouvat kukkulat,
joiden takana saattaa aavistaa meren piilevän. Tunnelma on puhtaampi
kuin se, minkä itsensä meren näkeminen herättää. Millaista ihanuutta
vaikutelmat synnyttänevätkin etualalla -- kaste ruohossa, vesiputouksen
kimallus, koivunrungon paiste tai kirkas päivänvalo mustalla pohjalla
-- kaikki tämä on viehättävää; mutta kuitenkin on olemassa valo, jota
silmä syvässä kauneudenjanossaan alituisesti etsii: laskevan tai
nousevan auringon valo ja pilvenlonkareen loiste, joka punanhehkuvana
liekehtii taivaanrannan äärimmäisellä viheriällä partaalla... Jätän
lukijan ratkaistavaksi, eikö nautinto, jonka tyyni, kirkkaasti hohtava
etäisyys hänelle valmisti, ole merkillisin, omituisin, mitä hän tuntee;
eikö joku värihehku, joku muodon täydellisyys, joku ilonpaiste jätä
katoavan heikkoa vaikutelmaa verrattuna hämyviivan hiljaiseen, heikkoon
kuiskeeseen sinertävillä kukkuloilla tai vahvistuvan aamuruskon
purppurakaareen synkän, liikkumattoman meren näkörajalla.



V. VESI, VIRRAT JA JÄRVET.


Kaikesta epä-elimellisestä, joka oman luontonsa mukaisesti toimii
ilman apua ja yhdistymistä, on vesi ihmeellisin. Kuvitellessamme vettä
kaikkien monimuotoisten, kauniiden pilvien synnyttäjäksi; voimaksi,
joka on tasoittanut maan ja miellyttävästi vuoleskellut sen huiput;
lumeksi, joka käsittämättömän kauniina, ylimaallisesti sädehtien,
peittää vuoret; virtojen vaahdoksi; taivaankaareksi, joka vyöttää maan;
aamusumuksi, joka kohoaa laaksoista; syvänheijastavaksi kristalliksi
tyynen lähteen rannalla; leveäksi järveksi; hohtelevaksi joeksi; -- jos
me lopuksi kuvittelemme sitä kaikkien meidän mielestämme sattuvimmaksi
vertauskuvaksi väsymättömästä, voittamattomasta voimasta, mereksi,
suureksi, hurjaksi, monimuotoiseksi, kesyttämättömäksi mereksi,
mitä vertaisimme kunnian ja kauneuden puolesta tähän mahtavimpaan
yleisimpään alkuaineeseen? Tai miten voisimme käsittää sen sisäisintä
olemusta sen ikuisesti vaihdellessa? Se olisi samaa kuin yrittää
maalata sielua.

34. Suuri merenenkeli -- sade; se enkeli, huomaa, joka tuo määrätyn
sanoman määrättyyn paikkaan. Ei se liikkumaton sumu- ja usvataakka,
joka leviää kaikille tahoille, vaan pilvi, joka tulee ja menee ja
palaa. Kaikki riippuu tästä suunnitelmallisesta palaamisesta. Pehmeä
sammal kiven ja kallion kupeella; vilvakka sananjalka tiheäkasvuisessa
rotkossa; lähde tien vieressä -- ehtymätön, hidas, äänetön, kirkas
lähde, joka hiipii kätköstään karkeatekoiseen, nelikulmaiseen
kivi-altaaseensa; aina yhtä syvänä, ei koskaan syvempänä; --
jota eivät talven tuhot saa hävitetyksi, jota ei kuivata kesän
jano, jota ei kukaan voi pilata eikä tyhjentää; -- sen pinnalla
soutavat pudonneet lehdet mätänemättä, ja hyönteiset liitelevät
sen yli sitä saastuttamatta: nousuruohon täyttämä puro, ikuisesti
lirisevä vuorivirta, joka tuskin kevättulvienkaan aikana kohoaa yli
astuinkiviensä -- joka koko ihanan kesän kaiuttelee solinasoittoaan,
musta vesi sen harpun kielinä ja ukonkivet sen hopeasormina. Kaukana
etelässä ovat väkevät jokijumalat jo aikoja sitten kiiruhtaneet
mereen ja heittäytyneet sen helmaan. Autioina ja korventuneina kuin
valkoisenhehkuvat hiekka-uunit haukottelevat niiden kaameat, paljaat
uomat; mutta täällä ylhäällä sammalten maassa tippuu vielä kastetta
merenenkelin pehmeistä siivistä, ja niiden sulkien varjo häilähtelee
kukkuloilla; ihmeellisesti riemuitsevat ja kimaltelevat hopearihmat,
jotka äkkiä syntyvät ja tihkuvissa ojanteissaan kiemurtelevat
sammalpeitteisten ylänteiden ympäri, vasten merenenkelin siipien
löyhyntää.

35. Mutta muitakin sanomia tuo meren enkeli -- "voimansa sadevirrat",
koetuskuurot, jotka kohisten lakaisevat sijoiltaan petollisesti
lasketut perustukset. Silloin ei hänen pukunsa leviä hienona ja
lempeänä huntuna yli koko taivaan, vaan putoaa raskaasti, vinosti,
kauhistuttavasti hänen harteiltaan, jättäen hänen miekkaaheiluttavan
käsivartensa vapaaksi.

Koettelevan pyörremyrskyn lähetessä leviävät pilvet, kuten
lempeämmänkin sateen aikana, laajalti yli näköpiirin; mutta ei hitaasti
eikä vaakasuoraan, vaan kiireisesti ja pystysuoraan; kiireisesti
ahnaiden tuulten voimasta, pystysuoraan kuin mustat vuorenrotkot.
Etumaiset pilvet ryntäävät esiin kurkoitetuin kauloin, toinen työntää
toisen sivulle tai eteenpäin; ne ovat hurjia, mahtavia, uhkaavan
riippuvia kuin jättiläisten kasaamat vuoret -- Ossa Olympon harteilla
-- kaikki kiitäen eteenpäin yhdessä rykelmässä juoksevan laavan tavoin
-- pilvikidat auki kuin haudat. Niiden takana raivoaa synkkänä vinosti
valuva sade, vaaleanharmaana kuin tukka, tiheänä kuin ryöppykuuro,
jokainen vesisäije aavemaisen elävänä; saderaivottaret kirkuvat
kimeästi paetessaan ja suomivat ilmaa kuin skorpiooniruoskin; maa
vapisee ja järisee niiden alla, avaruus ulisee hurjana, puut taipuvat
sokeasti peittääkseen kasvonsa, jokainen lehti värisee pelosta, ja
katkenneet oksat tuoksahtelevat niiden ympärillä mustana sänkenä.

36. Jumala näyttää tahtovan sääntää ihmisten elämän erittäinkin kahden
suuren ja väkevän tunteen kautta: rakkauden Jumalaan ja synnin ja
sen seuralaisen -- kuoleman, pelon kautta. Miten paljon on sellaista
maailmassa, joka elähyttää rakkauttamme, joka herättää ihailuamme,
joka velvoittaa meitä kiitollisuuteen, sitä tuntemaan ja opettamaan on
onneksi meidän keskuudessamme runsaasti ihmisiä. Kuitenkaan ei ole,
niin luulisin, vielä tarpeeksi painostettu sitä seikkaa, miten selvä
on kautta koko luomakunnan Jumalan tarkoitus saattaa meidät usein
pelon valtaan; ei tuollaisen äkillisen, itsekkään ja halveksittavan
välittömän vaaran pelon, vaan pelon, jonka herättää mahtavain
hävittäväin voimain näkeminen ja ennen muuta kuoleman alituisen
läheisyyden havaitseminen, Mikään ei minusta näytä niin merkilliseltä,
kuin se suurenmoisten näkyjen järjestely; joka tuhoisissa tapauksissa
saa mielikuvituksen hurjan pelon valtaan, vaikka todellinen vaara
olisikin verrattain vähäpätöinen... Katsellaanpas esim. hetkinen
ukonilman siveellistä vaikutusta... Me näemme kaikki nuo viimeisen
tuomion valmistelut; miten pilvet valtavina kasautuvat pilvien
laelle, miten puiden lehdet kauhistuneen hiljaisina kuuntelevat miltä
suunnalta tuuli alkaa puhaltaa; miten ne jo kaukaa kuiskivat toisilleen
hävityksen enkeleistä, ennenkuin nämä vielä ovat edes ehtineet
heilauttamaan tulimiekkojaan; miten mustat surukulkueet levittävät
pimeyttä valoisalle keskipäivän taivaalle ja miten avaruuden kansi
ryskyy kuoleman vaununpyörien alla, -- kuinka moniin mieliin tekeekään
tämä niin syvän vaikutuksen, kuin olisi nyt uhkaamassa täydellinen
lopullinen tuomionhävitys, ja miten ihmeellisiä ovatkaan raivoavain
alku-aineiden ihmissielun mukaan sovitetut purkaukset! Synkät värit,
pitkällinen, säännötön, kouristava jyrinä, pilvien aavemaiset,
liekehtivät ja paisuvat muodot -- kaikki tämä on aivan erinomaisesti
omiansa herättämään meidän vaaravaistoamme, samaten kuin ihmisäänen
valitus ja voihkina herättää meidän sääliväisyysvaistomme.

37. Epäilen, onko koko epä-elimellisessä luonnossa mitään niin
täydellisen kaunista kuin tuore, korkea, lämpimässä valossa nähty
lumikinos. Sen aaltomaiset viivat ovat käsittämättömän ihania ja
hohtavia; sen pinta ja läpinäkyvä ainejoukko ovat yhtä hurmaavia; sen
valot ja varjot ovat tavattoman monivivahteisia ja jäljittelemättömän
täydellisiä -- varjot teräviä, kalpeita ja taivaallisen kauniita
väriltään; niihin sattuvat valonsäteet vaikuttavat voimakkaasti, ja
heijastavan valon viehättävä värileikki lisää siihen tuhansia uusia
vivahduksia...

38. Mahtava, useampia päiviä kestävä myrsky nostattaa kiehuvasta
vedestä vaahtoa, joka köyden tai kukkakiehkuran tavoin kiemurtelee
aallolta aallolle ja joka suistuviin harjoihin muodostaa reunuksia
-- myrsky sieppaa ne mukaansa, mutta ei riko niitä, vaan heittää ne
riippuviksi kasoiksi ylös ilmaan, niin että ne lentelevät ympäriinsä
kuin lumihiutaleet, jotka ovat pitkiä ja paksuja kuin käsivarsi.
Vyöryvät aallot purskuttavat valkoista vaahtoa syvimpiinkin
laaksoihinsa kuin vesi putouksen kuoppiin, ja myrsky kiidättää sen
tukahuttavien höyryjen tavoin pois niiden jälleen kohoutuessa. Meren ja
ilman rajaviiva katoaa. Matalimmat sadepilvet repeytyvät ja paloittuvat
ja lentävät hurjaa vauhtia yli aaltojen, jotka mahtavalla voimalla,
salamannopeasti, raivoisasti paiskaavat huippunsa nurinniskoin
syvyyteen.

39. Asetu puoleksi tunniksi Schaffhausenin putouksen pohjoiselle
partaalle, siihen, missä kosket ovat pisimmät, ja katsele, miten
vesikaaret heittäytyvät ensin putouksen partaalta rikkoumattomina,
hohtavina, nopeuden silittäminä pyöristyneiden kalliokärkien yli,
peittäen ne kaksikymmentä jalkaa paksulla kristallikupoolilla,
niin nopeasti, ett'ei liikettä lainkaan eroita, paitsi milloin
vaahtokupla ammahtaa ylhäältä niiden yli kuin tähdenlento; ja miten
ylempänä seisovain puiden lehdet kirkastuvat alapuoleltaan samassa
silmänräpäyksessä kun kristallikupooli hajoaa roiskuvaksi vaahdoksi;
ja miten kaikki vaahdon kuplat palavat viheriänä tulena kuten sinne
tänne siroitellut viheriäkivet; ja miten tuon tuostakin hypähtää
putouksesta kuohuva vesisäije kuin sähikäinen, särkyy tuulessa, haihtuu
usvana ja valaisee ilman; ja miten levottomana riehuvan syvyyden
valkovaahtoisten pyörteiden läpi näkyy kuohun kalventama sininen
vesi, puhtaampana kuin valkeiden sadepilvien välistä pilkistelevä
taivas, sillä välin kun hiljainen sateenkaari heittää kaiken tämän yli
väräjävän vyönsä, väliin loistaen, väliin kadoten ja peittyen vaahtoon
ja reveltyyn auringonvaloon, kunnes se lopulta kätkeytyy paksujen,
hurjan veden kanssa hyvässä toveruudessa liehuvain kultalehtien
taa, väliin nostattaa putouksen väkevämpi työntö nuo vettä valuvat
lehvät kuin teräisen laihon, mutta pian painuvat ne kosken jylinän
vaimetessa sammaleisille kallioilleen taas, -- kasteen tippuessa niiden
paksuista oksista viheriäiselle, lakoilevalle nurmelle ja kimallellessa
valkoisina rihmoina pitkin mustia rantakallioita, kostuttaen jäkäliä,
jotka niiden kupeille kutovat kirjavia purppura- ja hopeamattojaan.

40. Kaikkiin muihin jokiin kuvittelemme me erikseen pinnalla kulkevan
vesikerroksen ja syvemmällä kulkevan, ja jotakin epämääräisesti
vastenmielistä pohjalle. Mutta Rhône vyöryy tietänsä yhtenä
värivivahteisena jalokivenä; sen pintaa ei ole missään, sen kirkas itse
on kaikkialla, sen taivaankaaren väreissä loisteleva kiitävä vuo ja
sen läpikuultava vesipaljous ovat sinisiä aina rantaan ja säteileviä
aina syvyyksiin saakka. Viisitoista jalkaa paksu kerros lentävää, ei
juoksevaa vettä -- ei vettä: sulaneeksi jäätiköksi sitä mieluummin
sanoisi; siinä on jään jykevyyttä, pilven kihertymystä, taivaan riemua
ja ajan ikuisuutta.

Ihanaa on kylläkin katsella kirkkaan meren aaltoja; mutta ne tulevat
ja menevät herkeämättä, eikä mikään muoto pysähdy sellaisekseen
edes silmänräpäyksen ajaksi. Mutta täällä näet mahtavan aallon,
joka oli aina samanlainen ja jonka jokainen kare pysyy sellaisenaan
kuin simpukan kierrekotelo. Ei vaahtoa, joka irtautuisi ja häviäisi
olemattomiin; ei levähdyshetkeä voimien kokoamiseksi; ei avutonta
nousuveden peräytymistä, vaan kaikki pysyy semmoisenaan selkeällä
päivällä tai vienosti suhisevana yönä; keskeymätöntä vierimistä
eteenpäin ja keskeymätöntä loistoa ja keskeymätöntä kuisketta ja
auringon paistaessa ehtymätöntä, ylimaallisen kaunista merenvihreän,
ultramarinin, orvokinsinisen, katkeronsinisen, riikinkukonsinisen,
paratiisinjoensinisen värileikkiä, värikimaltelua sellaista, jota
aurinko houkuttelee maalattuihin ruutuihin; säikeitä, joita Alppien
velhotar kehrää ja iki-ajoiksi heittää alas lumituntureiltaan.

Entä sitten virran viaton tapa seisahtua katsomaan ympärilleen
pienimmässäkin polvekkeessa! Suuret vuorivirrat näyttävät aina
olevan vihapäissään, ja suuret joet ovat useimmiten luihuja; mutta
Rhône ei tunne vihaa enempää kuin salakaunaakaan. Vuorivirta
näyttää riemuitsevan siitä, että se oli jättänyt järven rauhaisan
unen taakseen ja että se oli löytänyt jälleen oman itsensä, ja se
raivosi siksi, että se rakasti hurjaa vauhtia, ja kuitenkin olisi
se seisahtanut mielellään ja palannut entisille jäljilleen. Siinä
näit pikku-aaltoja, jotka tanssivat päivät pääksytysten, aivan kuin
olisi Perdita oppiakseen katselemassa niiden karkeloa; siinä oli
pikkuvirtoja, jotka hyppivät kuin karitsat tai vuorivuohet; ja pyöriviä
vesijoukkoja, jotka ravisteleivat auringonpaisteessa, niin että ne
vääntyivät ylhäältä kierteille kuten kristallihiekka niiden alla;
siinä oli virtapaikkoja, jotka kutoivat valosta kultapunoksia ja
sovittelivat niihin säikeitä, jotka olivat kuin silattuja turkoseja;
siinä oli ojanteita, jotka aivan varmasti järven toisella puolen olivat
myllynuomia ja jotka nyt toimekkaina vilkuivat ympärilleen, etsien
uusia pyöriä liikuttaakseen; siinä oli vesiputouksia, jotka kerran
hypähtivät mahtavasti ilmaan yhä suorittaen saman tempun uudestaan
ja nauraen sitä, että ne putosivatkin vain pari jalkaa korkealta; ja
kaiken tämän kirjavan aaltojen vilinän keskeltä hohtaa keskimäinen,
syvä valtaväylä hitaasti vyöryen, niin voimakkaana, mutta kuitenkin
niin peloittavuudesta vapaana ja suuttumattomana pääskysineen, jotka
myrskylintujen asemesta liihoittelevat sen yllä; ja se rakas vanha
kaupunki kyhjöttää tämän kimaltelevan vesivyön ympäröimänä kuin olisi
se puetettu sinikivikoristeeseen.



VI. VUORET.


Sanoja, jotka luomiskirjan ensi luvussa ilmoittavat meille pilvien
tarkoituksen, seuraa välittömästi tämä huomattava lause: -- "Ja Jumala
sanoi: kokoontukoon vesi taivaan alla erinäiseen paikkaan, niin että
kuiva näkyy." Me emme ehkä useinkaan kylliksi käsitä tämän ajatuksen
syvää merkitystä. Me olemme liian taipuvaisia pitämään sitä kuvauksena
tapauksesta, joka oli mahtavampi vain laajuudeltaan, eikä luonnoltaan
kuin Punaiselle merelle annettu käsky väistyä, jotta Israelin lapset
voisivat käydä sen lävitse. Me kuvittelemme jumalaisen voiman samalla
tavalla vyöryttävän avaramman valtameren aaltoja kasaan ja asettavan
niille patoja ja sulkuja ijankaikkisiksi ajoiksi. Mutta niissä on
paljoa syvempi ajatus näissä luomiskirjan juhlallisissa sanoissa ja
eräässä niitä vastaavassa psalmien säkeessä: "Hänen kätensä valmistivat
kuivan maan." Tähän silmänräpäykseen asti oli maa ollut _tyhjä_,
sillä siltä oli puuttunut _muotoa_. Käsky, että veden piti kokoontua,
merkitsi samalla käskyä, että maan piti _muodostuman_. Merta ei ajettu
asemilleen äkkiä kukistetun kapinan jälkeen, vaan se karkoitettiin
entisiltä sijoiltaan täydellisen, kärsivällisen tottelemisen tietä.
Kuiva maa ei astunut näkyviin autioina, hyöky-aaltojen hylkääminä
hiekkarantoina, joita laineet saattoivat vaatia alueikseen jälleen,
vaan kerros kerrokselta kohoavina kukkuloina ja raudanlujina kallioina,
jotka ijankaikkisesti saattoivat kerskua sukulaisuudestaan taivaan
vahvuuden kanssa ja pitää seuraa pilville.

Tässä kohdassa ei ole lainkaan tarpeellista ryhtyä tarkastelemaan,
kuinka pitkän ajan luomiskirjan mainitsema "päivä" todellisuudessa
käsitti. Joskus myöhemmin yritämme me ehkä kuvailla, millaiset
tuliuunit sulattivat timantin, millaisten maanjäristyspyörien välissä
maa ruhjoontui, millaiset jäätikköhampaat ja raskaat merenaallot
sitä jyrsivät ja kaivoivat ja muovailivat, niin että se lopulta sai
nykyisen muotonsa; mutta kuten luomistyön historian kirjoittaja sulkee
tapahtuman muutamiin harvoihin sanoihin, niin koetamme me tässä
muutamin yleisin käsittein päästä siitä selville; ja lukiessamme tuon
mahtavan lauseen: "Kuiva näkyköön", pyrimme me seuraamaan Jumalan
sormea, kun se maan kivitauluihin piirsi sen ikuisen muodon kirjaimet
ja lain, sitä mukaa kuin lahti lahdelta syvyyden haudat kynnettiin
ja kärki kärjeltä viivat vedettiin ja siten jumalaisen viisaasti
suunniteltiin rannat, joiden tuli olla kansojen rajoina; ja jono
jonolta vuoret pitennettiin ja niiden perustukset ijäksi vahvistettiin;
ja ilmansuunnat painettiin syvyyden kasvoihin, ja kedot ja maan tomun
korkein ilmenemismuoto luotiin; ja Kristuksen oikea käsi kylvi lunta
Libanonille ja tasoitti Golgathan rinteet.

Ei ole tarpeellista, toistan sen vieläkin, eikä monessa suhteessa
mahdollistakaan yrittää määrätä, miten ja milloin tämä työ
toimitettiin; mutta erinomaisen tarpeellista on, että jokainen ihminen
selvittää itselleen sen valtavan tarkoituksenmukaisuuden ja sen
syvän viisauden ja rakkauden, jotka puhuvat vuorten järjestelystä.
Sillä huomaa hyvin: jotta maa olisi saanut nykyisen näkönsä, siihen
ei tarvittu ainoastaan ja pelkästään _muovailevan_ voimaa; vuoret
eivät olisi voineet pysyä pystyssä päivääkään, ell'ei niitä olisi
tehty aineista, jotka täydellisesti erosivat niistä aineista, mistä
matalammat kummut ja laaksojen pinnat syntyivät. Kovempaa ainesta
täytyi hankkia vuorijonoille, mutta ei kuitenkaan niin kovaa, ett'ei
se murenisi mullaksi, elättämään Alppien metsiä ja Alppien kukkia;
ei niin kovaa, ett'ei se keskellä ylvään mahtavuutensa voimaakin
näyttäisi kuoleman leimaa otsallaan ja samaa tuomiokirjoitusta, joka on
painettu ihmisen kasvoihin: "Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää
sinun jälleen tuleman." Ja tästä katoavasta aineesta rakennettiin
ylevimmät muodot, mitkä sopeutuvat ihmisen turvallisuuteen; ja huiput
korotettiin niin korkealle ja rotkot painettiin niin syvälle kuin
mahdollista, jotta kaikesta huolimatta paimen saattaisi käyttää
karjaansa vuorten rinteillä ja rakentaa majansa niiden varjoon.
Ja huomaa, että tämä tapahtui kahdessa tarkoituksessa. Oli itse
asiassa aivan välttämätöntä luoda moisia korkeuksia, jotta maa
tulisi soveliaaksi ihmisten asua; sillä ilman vuoria ei olisi voitu
puhdistaa ilmaa eikä elättää jokia, ja maa olisi suurimmalta osaltaan
muodostunut aroksi tai seisovaksi rämeeksi. Mutta jokien elättäminen
ja tuulien puhdistaminen ovat pienimpiä vuorien toimittamista
palveluksista. Niiden korkeampana tehtävänä on sammuttaa ihmissydämen
kauneudenjanoa, joka löytää tyydytyksensä Jumalan käsialoista --
pudistaa se hereille horrostilastaan syvän ja puhtaan hämmästyksen
avulla. Vuoret ovat kuin suuri, jalo rakennus, joka ensi sijassa
antaa suojaa, mukavuutta ja lepoa ja joka sen lisäksi on koristettu
mahtavin veistoksin ja satumaisin maalauksin. On mahdotonta tarkastella
tavallisimpienkin vuoriseutujen peruspiirteitä havaitsematta, että
ne ovat luodut pienimmällä alalla yhdistämään, mikäli mahdollista,
kaikki, mikä hurmaa ja kohottaa ihmissydäntä: "mikäli _mahdollista_"
-- se on: mikäli se soveltuu koko maata kohdanneen hylkäystuomion
täyttymiseen. Kuoleman on istuminen vuorilla; ja julman myrskyn on
niitä raateleminen ja orjantappurain ja ohdakkeiden on kasvaminen
niiden kupeilla; mutta myrsky vasaroi niiden kallioita mitä ihanimpiin
muotoihin ja orjantappurat menestyvät niiden kupeilla, jotta itse
erämaakin kukoistaisi kuin ruusutarha. On omituista, että meidän
omilla vuorillammekin, Skotlannin ja Cumberlannin kallioilla, vaikka
ne usein ovatkin liian kaljuja ollakseen täysin kauniita ja aina
liian matalia ollakseen täysin yleviä, niin moni syvä ihastuksen ja
ilon lähde avautuu niiden solissa ja laaksoissa; ja sielläkin, missä
niiden kätketyimmät kukat ahtautuvat tietymättömimmille paikoille ja
missä niiden pienet ojanteet hitaasti kiemurtelevat, näyttää luonnon
koko sydän halajavan antaa ja yhä antaa ja siroitella ehtymättömiä
aarteitaan niin kärsivällisen, niin rakastavan anteliaasti, että meidän
huomaavinkin kiitollisuutemme on lopultakin vain välinpitämättömyyttä
sen jaloutta kohtaan ja huolimattomuutta sen rakkauteen verrattuna.
Mutta todellisilla, korkeammanlaatuisilla vuorilla tuntuu jumalallinen
tarkoitus heti vedota ihmishengen kaikkiin kykyihin vielä selvemmin
ilmaantuvan. Matalat vuoret katkaisevat tavallisesti johonkin määrin
niiden juurella avautuvien laaksojen rehevyyden; Etelä-Englannin
harmailta hiekkasärkiltä ja Keski-Ranskan puuttomilta rinteiltä
kuten Skotlannin harmailta, aaltomaisiltakin nummilta puuttuu --
mitä erikoista viehätystä ne muuten tarjonnevatkaan -- se kauneus,
joka on ominaista alankomaiden metsille ja kedoille. Mutta suuret
vuoriseudut _nostavat_ alankomaat _rinnalleen_. Kuvitelkoon lukija
ensin mielessään jonkun alituisesti vaihtelevan, hedelmällisellä,
oivallisesti viljellyllä tienoolla avautuvan tasangon näkyä; hän
ajatelkoon sen kauniiden metsäin varjostamaksi ja ihanain niittyjen
väriloiston koristamaksi; täyttäköön hän tämän maiseman etäisimmälle
taivaanrannalle asti lukemattomilla yhä vaihtelevilla maalaiselämän
kuvilla; johtakoon iloisia puroja nurmikenttäin halki, siroitelkoon
taloryhmiä sinne ja tänne niiden rannoille, piirtäköön tasaisia
polkuja sen puurivien välille ja vilkastuttakoon sen ketoja onnellisin
laumoin ja hitaasti vaeltavin karjatäplin; ja kun hän siten on
väsynyt lukemattomiin tämäntapaisiin kuvitteluihin eikä ole jättänyt
pienintäkään kaistaletta vaille omaa viehätystänsä, ajatelkoon hän
koko tämän suuren tasangon loppumattomme luonnollisen kauneuden
aarteineen ja inhimillisen onnen ilmauksineen näköpiirin rannasta
toiseen kudotuksi vaatteeksi, jonka Jumalan käsi vetäisee koholle ja
joka luo valtavia poimuja kuten kuninkaan hartioilta aaltoileva viitta;
kuvitelkoon hän kaikki nämä kirkkaat purot vaahtoavina hyökyviksi
jyrkänteeltä toiselle, ja kaikki nämä metsät taipuviksi taaksepäin
rinteitä vasten kuten ratsastaja, jonka hevonen äkisti vajoaa, ja
kaikki nämä kylät pesiytyneiksi kiemurteleviin laaksoihin, ja kaikki
nämä laitumet leviäviksi vihreinä, syvinä, liepeiltään kasteen
liottamina nurmikko-aaltoina, jatkuviksi alaspäin loppumattomina
rinteinä, siellä ja täällä varjostamina liikkumattoman pilven, joka
puoliksi nojaa maahan, puoliksi leijailee ilmassa -- ja hän on koko
tässä korkeassa maailmassa näkevä vasta jonkun suuremman Alppimaiseman
peruspiirteet. Ja kaikki, mikä on viehättävää alankomaan tasangolla,
tulee vielä viehättävämmäksi tämän muutoksen kautta; puut, jotka
ylenivät jäykkinä ja kömpelöinä tasangon yksitoikkoisesta pinnasta,
saavat täällä omituisen koukeroisia, voimakkaan kauneita muotoja,
nojautuessaan vuorten kylkiin; ne hengittävät vapaammin ja levittelevät
oksiansa huolettomammin sitä mukaa kuin ne vääntäytyvät ylemmäksi ja
tuijottavat kirkkaaseen valoon veljiensä korkeimpien huippujen yli;
kukat, joita pellolla aura kumoilee, kasvavat nyt pääsemättömillä
paikoilla, minne ne joka vuosi keräävät yhä iloisemman seuran ja missä
ne eivät pelkää mitään pahaa; ja joet, jotka tasangolla ryömivät
tietänsä mustin pyörtein saastaisten rantojensa välissä, kiitävät nyt
hopeakoskin ja pukeutuvat sateenkaaren väreihin ja tuovat terveyttä ja
elämää kaikkialle, minne vain niiden aaltojen kimallus ulottuu...

Ei liene sentähden aivan hyödytöntä eikä ehkä tarpeetontakaan lyhyesti
tarkastella niitä kolmea suurta palvelusta, jotka vuorijonojen
on määrä suorittaa ihmisten terveyden säilyttämiseksi ja heidän
onnensa lisäämiseksi. Ensimäinen tehtävä on yksinkertaisesti vesien
saattaminen liikkeeseen. Jokaisen lähteen ja jokaisen virran,
kirkkaana solisevasta, tuumansyvyisestä pikkupurosta, joka katkaisee
kyläkujan, Amatsonin tai Gangeen ehtymättömiin, äänettä ikuisesti
vieriviin vesijoukkoihin asti, kaikkien on niiden kiittäminen
maan ylänkömuodostumia kirkkaudestaan ja voimastaan. Täytyy olla
jonkunlainen loiva tai jyrkkä, pitkä tai pudottava vieru, jotta aallot
matkallaan pääsisivät kaisla- ja ruokoviidakkojen läpi; mutta kuinka
harvoin ajattelemmekaan, kuljeskellessamme viehättäväin purojemme
rantoja, kuinka ihana ja ihmeellinen on tämä järjestelmä, josta
jokainen kirkkaassa vedessä huojuva korsi meitä muistuttaa -- sekä
ett'ei sateella eikä kasteella ole maan pinnalla levähdyspaikkaa, vaan
tapaavat ne päin vastoin, lähtien tunturien sisimmistä rotkoista, niitä
varten uurrettuja uomia, joissa ne virtana kuohahdellen syöksyvät alas
alankomaan laidunten varjoisain rantojen väliin, kierrellen vanojen
ja liljan lehtien lomitse; ja niiden täytyy yhä laskeutua niille
määrättyä ojannetta pitkin ja määrätyin päivämatkoin, väliin tyynesti
ja hiljaa, väliin kiitäen ja kuohuen, mutta ei koskaan leväten;
niiden on kuljettava säädetty palanen maata päivässä, ennen seuraavaa
auringonnousua, eikä paikka, joka ne näki, tunne niitä enää, ja
suojelevat vuoret avaavat niille kuiluissaan ja halkeamissaan niiden
kulkua estävät veräjänsä; ja kaukaa houkuttelee meren mahtava syli
niitä luokseen! "Syvyys huutaa syvyydelle!"

Koska vuoret toiselta puoleltaan paistuvat täydessä auringonvalossa
ja toiselle puolelleen taas heittävät peninkulmaisia varjoja,
jakavat ne maan ei ainoastaan eri alueisiin, vaan kokonaisiin
ilmastovyöhykkeisiin ja puhaltavat herkeämättä tuhansittain erilaisia
ilmavirtoja solistaan; kostuttaen niitä vesiputoustensa ryöpyllä,
painaen ne alas ja lennätellen jokiensa pyörteissä sinne ja tänne,
pysähyttäen ne kuiluihinsa ja rotkoihinsa, minne ei aurinko koskaan
tunkeudu, kunnes ne ovat kylmiä kuin marraskuun usva; sitten pääsevät
ne jälleen vapaiksi, puhaltamaan yli sametinpehmoisten nurmirinteiden
ja kuivumaan auringon paahtamain kallioiden ruohottomain huippujen
keskellä; jäätikkökuilut nielevät ne puuskuvin vihurituoksahduksin, ja
ne tanssivat kevyinä pilvenpalteina lumikenttien yllä; niitä puhkovat
sähköpurkausten vasamat ja ihmeellisesti leiskuvat vuoristotulet, ja
ne ponnahtavat yläilmoihin haaveenomaisten myrskypilvien tavoin, aivan
niinkuin heinämies pelmuuttelee kuivia rukojaan, lopulta saadakseen
puhtaina ja viattomina kulkea teitään, vilvastuttamaan kaukaisten
alamaiden turmiollisia usvahuuruja.

Vuoret pitävät kolmanneksi huolta siitä, että maan _ydin_ alati
uudistuu. Korkeat huiput hajoavat kappaleiksi, jotka syöksyvät alas
valtavina kallioina ja jotka sisältävät kaikkia kasveille tarpeellisia
ravintoaineita; pakkanen pienentelee vielä näitä pudonneita lohkareita,
vesi murentaa ne erilaisiksi hiekka- ja savilajeiksi, joita sitten
väkevät virrat huuhtovat mukaansa ja kuljettavat yhä kauvemmas ja
kauvemmas vuoristosta. Jokainen puroa paisuttava sadekuuro lisää veden
voimaa asetella maajoukkojaan uusiin kerrostumiin ja vähitellen kaivaa
uusia ranta-alueita. Hurjistuneiden vesien kuohunta, -- raivo, jolla
ne raastavat mukaansa sulut ja kalliot, -- eivät suinkaan merkitse
häiriötä luonnon lempeässä järjestyksessä, vaan ovat ne, ihmisen
onneksi ja maan kauneudeksi, ankarain lakien sitomia ilmiöitä, jotka
tapahtuvat kyllä pienemmässä mitassa, mutta eivät silti ole vailla
vaikutustaan matalimmillakaan ylängöillä; ja jokainen kesäsade, joka
tihkuu yläväin niittymaiden läpi, ottaa mukaansa määrätyn taakkansa
multaa ja pudottaa sen alempaan laaksoon, jonkun luonnollisen puutarhan
tarpeiksi.

Siten nämä synkät ja autiot ja peloittavat vuorijonot, joita melkein
kaikkina aikoina on katseltu inhoten ja kauhistuen ja joita on
väistelty, aivan kuin majailisi niillä vain herkeämättä toimivia
kuolemanhaamuja, ovat siis itse asiassa elämän ja onnen lähteitä ja
levittävät suurempaa siunausta kuin alamaan uhkuva hedelmällisyys.
Laaksot vain ruokkivat meitä, vuoret ruokkivat, suojelevat ja
vahvistavat meitä. Me lainaamme käsitteemme rohkeudesta ja ylevyydestä
milloin vuorilta, milloin mereltä; mutta me erehdymme näiden
käsitteiden sovelluttamisessa, Meren aalto pysyy, huolimatta kaikesta
sen alttiudesta palvella meitä, ahnaana ja kauhistavana; sinivuorien
äänetön aalto kohoaa sitä vastoin, herkeämättä lahjojaan jaellen,
taivasta kohti, tyynenä kuin ijankaikkinen sääli; toisen aalto-alueen
pimeys on tutkimaton, toisen uskollisuus horjumaton, mutta molemmat
kantavat ne ainian sen mahtavan vertauskuvan leimaa, joka on niihin
sovitettu: Sinun _oikeutesi_ on kuin valtavat vuoret; sinun _tuomiosi_
ovat kuin suuri syvyys!

43. Paras kuva, jonka koko maailma voi antaa paratiisista, on korkealle
työntyvä Alppi vierettävine nurmimattoineen, hedelmätarhoineen ja
viljapeltoineen, jota kaikkea seppelöivät punertavat kalliot ja
ikuiset lumikentät; koko tämä ihanuus ei ole suinkaan vain tunteen
tai henkilökohtaisen maun tuotetta, vaan voi sen tyynesti todistaa,
viittaamalla runsaampiin, viehättävämpiin väreihin kukkuloilla ja
kukkulain ympärillä, puiden monimuotoisempiin ryhmityksiin tai niihin
lukemattomiin, loistaviin näkyihin, joita virrat, kalliot ja pilvet
tarjoavat silmälle hetkestä toiseen... Vuoriston kimalteleva etäisyys
näyttää niin laajoja puhtaan orvokin ja purppuran hehkuttamia alueita,
että sellaisia tasangoilta kokonaan puuttuu, mutta myöskin läheltä
katsoen synnyttää tummien rotkojen ja metsien laella liehuva pilvihuntu
kaikenlaisia, mitä hienoimpia sinisiä värisävyjä; sininen ja purppura
muuttuvat korkeammilla huipuilla niin hienoksi ruusunpunaksi, ett'ei
sellaista näe muualla, ja lisäksi on taivaan sini täällä syvempää ja
puhtaampaa kuin alamailla.

Paitsi tätä värien moninaisempaa täyteläisyyttä ja rikkautta ilmavilla
ylängöillä, tulee ottaa myös huomioon se väriloisto ja värihehku,
joka koristaa jokaista kiveä, kasvilajien alituinen vaihtuminen,
minkä ohella useimmat alppikukat jo itsessään ovat viehättävämpiä
kuin tasankojen kukat... Tämä sammalten ja kukkien vuoristolle
hankkima etevämmyys saa lisäksi erinomaisen avustajan vedestä, joka
kaikkialla osoittaa suurta voimaansa. Ei ainoastaan sen kirkkaus,
väri, vaihtelevat virtaukset, sen tyyni, tutkimaton syvyys, sen
taivaanpuhdas kuvastin, vaan myöskin sen viha ja raivo -- kaikki nämä
ovat seikkoja, joista merestä ulohtaalla asuva tasankolainen ei voi
muodostaa itselleen minkäänlaista käsitystä. Tosin on meren aalto
paljoa mahtavampi kuin vuori virran voimakkainkaan ryöpsähdys, mutta
meri, vaikka se _voikin_ olla kirkas, ei ole meidän rannoillamme
koskaan tyyni tunturijärven lailla. Meri näyttää vain olevan alallaan,
mutta vuoristojärvi nukkuvan ja uneksivan. Vuoristovesien kiemuroiminen
ja karehtiminen kalliorotkojen varjossa, kultaiset valonkipinät, jotka
tuon tuostakin laskeutuvat niiden pinnalle putoavain lehtien tavoin,
vuoripurojen solina matalassa uomassaan, kosken värileikki ja utuharso,
putouksen vyöryntä ja järinä, kumina ja kuohu, pitkät, puolittain
veteen, puolittain utuun heijastuvat viivat, jotka näyttävät vuorten
nurinpäin käännetyn kuvan ja sinisen aamutaivaan -- kaikki tämä jää
vuoriston eittämättömäksi perintö-osaksi.

Muuan etu liittyy vielä edellisiin -- puiden mahtavampi luonne. Vasta
silloin kun niiden on voitettava vaikeuksia, kehittyy niiden sisäinen
jäntevyys, joka opettaa niitä työntämään juurensa karuun kallioon,
kallistumaan yli kuilujen, piiloittautumaan jäätikkötuulten kylmiltä
henkäyksiltä, ojentumaan kohti harvinaisia auringonsäteitä, yhtymään
ryhmänä juomaan iloisesta purosta, käsi kädessä kiipeämään jyrkimpiäkin
rinteitä, järjestymään sammalpeitteisten kumpujen ympärille ikäänkuin
tanssiriveihin, toverillisesti levähtämään tuoksuvilla nurmipatjoilla,
asettumaan ikäänkuin juhlakulkueeksi taivaita tavoitteleville
harjanteille -- moista ei näe alankomaan metsissä, joiden rauhaisaa
kauneutta ei mikään häiritse. Samaten esiintyy metsien lehvärunsaus
Alpeilla enemmän edukseen, sillä kohoavilla rinteillä kasvaa puu
puuta ylempänä, kuvastuen selväpiirteisinä taivasta vasten, kun taas
alamailla näemme puuryhmistä vain latvat ja sivut.

Tähän puiden etevämmyyteen liittyy lopuksi vuorien suurempi
pilvikomeus. Alankomaan yllä kaartuva taivas ei tarjoa mitään
vaihtelevaa näkyä, josta ei myös saisi nauttia vuoristossa, kun taas
edellisessä seudussa puuttuu tuhansia vaikutelmia, jotka jälkimäisessä
esiintyvät yhden ainoan päivän kuluessa. Jo pelkkä oleskelu pilvien
parissa, kuljeskelu niiden peitossa tai niiden yläpuolella oikaisee
ja selvittää meidän koko käsitystämme taivaan perustuksettomasta
rakenteesta; ja hienon koukeropiirteinen pieni aamupilvi, joka kiitää
yli mäntyryhmän tai lepää sen latvoilla, on kauniimpi kuin kaikki ne
valkoiset pilvikasat, jotka peittävät alankomaan taivaankannen idästä
länteen. Ja entä sitten nuo suurenmoiset pilvimuodostukset: niiden
mahtavat hyökyaallot, jotka murtuvat kukkuloita vasten, mustat hirviöt,
jotka linkoavat ukonvasamia; tai liikkuva marmorilattia, joka ulottuu
lumikentältä toiselle, aamuruskon siltana -- kaikki tämä on alankomaan
asukkaan mielikuvitukselle yhtä outoa kuin jonkun vieraan kiertotähden
näyt. Mutta vuoriston väriloisto, muodon täydellisyys, vaihtelevaisuus,
ihmeellinen rakenne, hurmaavat jokaisen terveen ihmismielen; ja yhtä
hyvin voidaan todistaa vuoriseudun etevämmyys kaikissa näissä suhteissa
alankomaahan verrattuna kuin runsaasti maalatun akkunan suurempi komeus
pelkän valkoisen ruudun rinnalla.

Mitä kauvemmin viivyin Alpeilla ja mitä lähemmin niitä tutkin,
sitä paremmin selvisi minulle se suuri yleissuhde, että ne aina
muodostavat laajan ylätasangon tai mahtavan ylämaan, jolta melkein
kaikki korkeimmat kukkulat kohoavat kuten pöydälle nostetut lapset,
useimmissa tapauksissa verrattain etäällä ylätasangon laidoilta
-- aivan kuin putoamistaan peljäten; toiselta puolen syntyvät
Alppien komeimmat näyt ei niin paljon tämän lain poikkeuksena,
kuin siitä, että joku noista korkeista kukkuloista on ilmeisesti
lähennyt pöydän reunaa, katsahtaakseen sen yli, näyttäytyen siten
äkkiä laaksolle koko mahtavuudessaan. Näin on laita Wetterhornin
ja Eigerin Grindelwaldissa, kuten Grande Jorassen Col de Ferretin
yläpuolella. Mutta tuo ylävä tasanne tai pöytä esiintyy selvästi
näissä näennäisissä poikkeustapauksissakin; useimmiten ei ole
kuitenkaan korkeiden huippujen sallittu tulla aivan pöydän reunalle,
vaan ovat ne linnoituksen tornien tavoin pysähtyneet loitolle siitä,
penikulmamäärin verrattain tasaisten kalliopaasien ympäröiminä, joiden
yli valtavat jäätiköt polveilevat ja levenevät, vaahdoten synkkien
keskeisharjujen juurella kuin suunnattoman hyöky-aallon roiskeet,
aallon, joka syöksyy yli pyöristyneen kallion, keskeensä saaren tavoin
sulkien osan siitä. Tuloksena tästä järjestelystä on, että koko
Sveitsi on tavallaan jakautunut ylempään ja alempaan vuoristoon --
alemman muodostavat hedelmälliset laaksot, joita rajoittavat jyrkät,
mutta helppopääsyiset metsää kasvavat, enemmän tai vähemmän rotkojen
halkomat rinteet ja joiden takaa korkeat Alpit häämöittävät; ylemmän,
jonne pääsee vasta ensimäiset 3000-4000 jalkaa korkeat kukkulat
kiivettyään, muodostavat verrattain tasaiset, mutta erinomaisen
autiot sammaleiset paasi-alueet, joita jäätiköt puoliksi peittävät
ja jotka ulottuvat aina jonon päähuippujen juurille asti. On tuskin
tarpeellista huomauttaa tämän järjestelyn erinomaista viisautta ja
hyvyyttä korkeiden tunturiseutujen asukkaiden turvallisuudeksi. Jos nuo
korkeat kukkulat kohoisivat suoraan syvimmistä laaksoista, syöksyisi
jokainen niiden huipuilta irtautuva kivi ja jokainen niiden kupeilta
lähtevä lumimöhkäle suoraan asutuille seuduille, joissa ei kuluisi
yhtään ainoata vuotta ilman maanvieremää tai lumivyöryä; lisäksi
hävittäisivät kivet ja lumi pudotessaan metsät kukkulain rinteiltä ja
jättäisivät vain alastomia uomia osoittamaan hävityksen tietä siinä,
missä nyt upeilee vierettäviä niittyjä ja kastanjalehtoja. Sitä paitsi
sulaisivat ne lumijoukot, jotka äkkiä joutuisivat lämpimämpään ilmaan,
sangen nopeasti keväällä ja aiheuttaisivat tuhoisia tulvia jokaisessa
suuremmassa joessa kuukauden tai kuuden viikon n ajaksi. Kun siten
kaikki lumi, paitsi korkeimmilla kukkuloilla, melkein ikuisen pakkasen
mailla säilyvä, olisi sulanut, ruokkisivat jokia kesällä vain lähteet
ja se merkityksetön vesimäärä, joka aurinkoisempina päivinä tihkuisi
korkeammilta lumikentiltä. Moisten olosuhteiden vallitessa olisi
Rhône kesäiseen aikaan tuskin Severniä leveämpi, ja monet Sveitsin
laaksot olisivat melkein kokonaan vailla kosteutta. Kaikki tämänlaiset
onnettomuudet ehkäisee kuitenkin ylempänä kuvailemani Alppien omituinen
rakenne. Irtautuvat kalliot ja korkeilta kukkuloilta liukuva lumi
pysähtyvät, syöksymättä suoraan laaksoihin, niihin autioihin koloihin
ja alanteihin, jotka kaikkialla ympäröivät keskeisharjuja. Ne pehmeät
töyräät, jotka seuraavat näitä pengermiä, mutta joihin eivät putoavain
järkäleiden hävitykset enää ulotu, pukeutuvat mitä uhkeimpaan
metsäpeitteeseen, lumijoukkojen keräytyessä niiden ylisille reunoille
ilmanalaan, joka ei ole niin lämmintä, että ne sulaisivat nopeasti
keväällä, eikä niin kylmää, että se suojelisi niitä kokonaan kesäisen
auringon paahteelta, vaan muuttuvat ne joko jäätiköiksi tai jäävät
laajoina alueina hitaasti sulamaan vuoden loppuun asti; -- molemmissa
tapauksissa synnyttävät ne tasaisia, runsasvetisiä ja säännöllisiä
virtoja alemman vuoriston kylille ja laitumille, ja muulle Europalle
jaloja, purjehdittavia jokia.

Koska moinen rakenne on mahdollisimman paras ja viisas, on se myös
riittävä syy sen olemiseen, ja monesta tuntuisi ehkä tarpeettomalta
lähteä enempää tutkimaan sen syntyä. Mutta minusta on vaikeata
käsittää, miten joku saattaisi seisoa näitä kalliotorneja ihailemassa
vuoriston sydämessä, eikä kysyisi itseltään, oikeinko tosiaan hän nyt
tarkastelee jumalaisen rakennusmestarin ensimäistä teosta? Loiko hänen
sormensa pohjattoman syvyyden silloin kuin Aatami luotiin tomusta?
Leikkasiko sen luoja nämä rotkot ja portaat ja reunat kuten kirjaimet
uurrettiin lain tauluihin, ja jätettiinkö teos silleen, kantamaan
ikuista todistusta hänen ihanuudestaan taivaan pilvissä? Tai onko
se jätteitä pitkästä sarjasta vuoria, jotka ovat olleet olemassa
syntymisen, kasvamisen, kuoleman ja hävityksen taipumattomien lakien
mukaisesti? Vastaus tähän kysymykseen ei voi jäädä epäiltäväksi. Itse
kallio vastaa kuuluvasti putoavan kiven tai halkeavain huippujen
ryskinällä. Teos _ei_ ole enää se, mikä se on kerran ollut. Vuorten
juurella avautuvat laajat tasangot kantavat runsain määrin sen
muinaisuuden sirpaleita. Kaikista vuorista on ehkä Alppien otsaan
selvimmin kirjoitettu hävityksen jäljet; niiden ympärille ovat niiden
ylpeyden muistot ja niiden nöyryytyksen merkit kaikkein kaameimmalla
tavalla siroitellut.

Mitä olivat ne sitten kerran? Ainoa vastaus on jälleen: -- "Katsele
pilveä!"

44. Alppien matalampien selänteiden, kuten Col de Ferret'in, Col
d'Anternen ja Buet'in ja niihin yhtyvien harjujen helmassa on useita
paikkoja, jotka, vaikka ne tarjoavatkin suuren, jalon kauniita näkyjä,
itsessään ovat melkein esikuvallisia kaikelle, mikä eniten ahdistaa
ja tuskastuttaa ihmissielua. Avaroita vuoristo-erämaita, siellä ja
täällä tupsunen rumaa harmaata ruohoa tai sammalta, erämaita, jotka
alituisesti murtuvat mustiksi ahtautuneesta, murskatusta liuskakivestä
muodostuneiksi harjanteiksi; niiden rinteillä kimaltelee hitaasti
tihkuvia, tyrehtyneitä, voimattomia virtoja, ja niiden läpi tunkeutuu
lumivesi kylmän hien tavoin, levitäkseen sitten ryömivissä ojanteissaan
niiden sirpaleiden keskeen; väliin näyttävät ne ikäänkuin joutuvan
vavistuksen valtaan, ja tuolla ja täällä pudota romahtaa silloin
yksikin kourantäyteinen niiden ainesosia tai liuskeita, katselijan
saattamatta havaita ilmiön syytä, sitten joutuen perinpohjaisemman
raukenemisen uhriksi ja jättäen tilalleen muutamia kuluneita piikkejä,
jotka ovat kuin etikan syövyttämiä puukonteriä ja jotka ulkonevat
varsinaisesta kalliosta puoliksi irtautuneen kivikasauman läpi, mutta
jotka ovat kyllin teräviä haavoittamaan kättä tai jalkaa, jos sattuu
niihin nojautumaan, ja jotka rikkoutuvat haavoittaessaan ja raukeavat
pian sileiksi, niljakkaiksi ja tahmeiksi läjiksi; siten ovat ne kuin
merenranta, jonka myrkylliset aallot ovat viskelleet täyteen kuolleiden
kalojen mustia suomuja, ja ne vierettävät alaspäin vastenmielisin
rotkoin, haarautuen avaroiksi, autioiksi, hedelmättömiksi jyrkänteiksi,
joilla tuulet herkeämättä ulvovat ja mellastavat, ja lumi leviää yli
karujen, kaameiden ketojen, joita peittää nokinen pöly; tämä pöly taas
kerääntyy juomuiksi ja tahroiksi kaikkien sulavien ojanteiden pohjaan.

En tunne seutua toista, joka myrskyssä tarjoaisi liikuttavamman tai
auringonpaisteessa surullisemman näyn. Missä samanlaisia kallioita
esiintyy edullisemmissa asemissa -- se on: pienempinä harjuina
ja matalammalla -- muodostavat ne mitä suotuisimman maaperän
kasvullisuudelle; ja Savoijan laaksojen onkin kiittäminen niitä
muutamista viehättävimmistä yksinäispaikoistaan -- harvinaisen
vehmaita laitumia vieri vierin peltojen ja hedelmä-istutusten kanssa,
pähkinä- ja kirsikkalehtojen varjostamina. Moiset maisemat ja nuo
ylempänä kuvaillut, jotka ovat toisilleen niin omituisia vastakohtia,
on ilmeisesti rinnastettu täydentämään ja selvittämään toisiaan, ja
ne ovat luonteellisia erinäisille yhtenäisille liuskakivi-alueille,
jotka käsittävät avaroita ylänköjä ja jotka hyvin helposti häviävät.
Walesissa ja Skotlannissa ovat samat kallioryhmät paljoa kovempia,
mutta eivät myös kohoa läheskään niin korkeiksi; ja tuloksena on,
että maisema saa kokonaan toisenlaisen ulkomuodon. Ankara ilmanala ja
kallion verrattainen kovuus estävät runsaamman kasvullisuuden; mutta
alastomat huiput, niin kuivia ja viljelykseen kelpaamattomia kuin
ovatkin, eivät kuitenkaan ole niin nopeasti vaikuttavien ja tuhoisain
hävityksenlakien alaisia kuin Sveitsissä, ja kallion luonnollinen
väri esiintyy useammin purppurana ja harmaana, mitkä yhdessä kanervan
kanssa muodostavat parhaan osan brittiläisten kumpujen syvää ja
kaunista sini-etäisyyttä. Niiden hiljaisemmat, hitaammat tunturipurot
sallivat myös rantojensa kalliokerrosten esittää lujempia, vaikkakin
haaveenomaisia muotoja, ja koskien ja pyörteiden asteettainen vaikutus
liuskakiveen synnyttää etu-alalla monia näkyjä, joille korkeammilta
kukkuloilta turhaan saat hakea vastinetta.

45. Aivan toisin kuin Chamouni Aiguilles eivät Matterhornin rinteet
osoita mitään hävityksen merkkejä. Sen kalliot eivät ole mitään
rauenneiden huippujen sirpalejätteitä, jotka siru sirulta, pala palalta
häviävät ja kutistuvat. Ne ovat päin vastoin kuin mikäkin järkähtämätön
muistomerkki, joka, siltä näyttää, on veistetty jo ammoin sitten,
ja jonka mahtavat seinämät eivät ole vieläkään menettäneet niille
kerran suunniteltuja muotoja, vaan seisovat jykevinä kuin egyptiläinen
temppeli: -- se muistomerkki seisoo siinä oivallisessa asemassa,
kauniiksi maalattuna, valaisemana auringon, joka mittaamattomat ajat
on herkeämättä noussut ja laskenut, heittäen säteensä sen kiireelle
ja joka yhä vielä levittää saman varjoviivan idästä länteen, joka
vielä vuosisatojen jälkeen valaisee samaa purppuraryöppyä sen
lotuspilareilla, erämaanhiekan luoteen ja vuoksen noustessa ja
laskiessa sen perustusten ympärillä niinkuin nämä kallion syyslehdet
lepäävät pehmeissä kasoissa Cervinin juurella.

Eikö tämä ole omituinen esikuva itsessään näiden salaperäisten,
korkeiden Alppien sydämessä -- näiden lumipeitteisessä, kylmässä,
harmaassa vanhuudessaan kurttuisten huippujen, jotka ensin ovat niin
äänettömiä, mutta jotka sitten, meidän pysytellessämme hiljaa niiden
juurella, niin puheliaina mumisevat ja kuiskailevat, katkonaisin,
uneksivin lausein, lapsuudestaan, niin sanoaksemme -- eikö tämä ole
omituinen esikuva niistä, jotka "ovat väkeviksi heikkoudesta tulleet?"
Jos joku näistä pienistä liuskiosuomuista, joka pyöriskellen ja
hohtaen viskautui pitkin vanhan virran pohjaa, ja joka oli liian kevyt
vajotakseen, liian hento vieriäkseen mukana, melkein liian pieni
näkyäkseen, olisi voinut saada osakseen sielun, kun se lopullisesti
sukulaistomuhiukkastensa seurassa kulkeutui virran syvyyksiin ja
kerrostui -- kuten voisi luulla -- toivottoman ijankaikkisuuden ajaksi
mustaan liejuun, tuo halveksituin, unohdetuin ja heikoin kaikista
maallisista ainehiukkasista, joka on kaikkeen käytäntöön kelpaamaton ja
kykenemätön mihinkään muutokseen, joka ei edes alku-yön pimeydessäkään
ollut mahdollinen auttamaan maan vaapsahaista pesän rakentamisessa
tai elättämään jäkälän ensimäisiä kudossäikeitä; mitä olisi tämä
pieni liuskiosuomu ajatellut, jos sille olisi sanottu, että se
jonakin päivänä murenemattoman raudan lujasti, ilman kalvamattomaksi,
tulen sulattamattomaksi, yhdistettäisiin tovereineen aineeksi, josta
Jumalan taltta oli muovaileva tämän Alppien tornin? -- että hurjat
pohjoistuulet turhaan tulisivat raivoamaan _sitä_, tätä pientä,
avutonta kiiltoliuskio-parkaa vastaan -- että _sen_, tämän mitättömän,
maahan pudonneen kiillesuomun alapuolella tulisivat lumipeitteiset
huiput makaamaan kuin lammaskaatraat ja maan kuningaskunnat katoamaan
häämöittävään sineen; ja että _sen_, tämän heikon, aaltojen ajeleman
kiillesuomun ympärillä taivaanlaen suuret sodat tulisivat puhkeamaan
ukkosen jyrinänä, mutta ei sitä horjuttamaan; ja että yön tulinuolet
ja raivoten kiitävät hehkuvat pallot tupsahtaisivat tylstyen siitä
takaisin avaruuteen; ja että kaikki kirkkaan avaruuden tähdet tulisivat
jokainen vuoroonsa, ikäänkuin nousten, sytyttämään uusia soihtuja
lumikukkuloille, jotka ympäröivät sen lepopaikkaa ikikestävällä
huipulla?

46. En tunne ainuttakaan seutua, jolla olisi puhtaampi ja ehyempi,
huomattavasti vähemmän vieraiden vaikutusten häiritsemä tunturiluonne
-- ja mitä korkeinta lajia -- kuin pitkin Triensin rantoja Valorsinesta
Martignyyn ulottuvalla. Polut, jotka johtavat sinne Rhônen alanteesta,
nousevat ensin jyrkin kiertein pähkinäpuiden lomasta kuin kierreportaat
gotilaisen tornin pylväiden keskeltä ja urkenevat sitten pitkin ylämaan
harjuja erääseen melkein tuntemattomaan, ahkeran ja kunnollisen väestön
tiheästi asumaan laaksoon. Muinoisten jäätiköiden aaltomaisiksi
pyöristämillä kalliojonoilla, sileillä ja mustilla kuin juoksijaisen
selät, panee talonpoika merkille sammaltupsut ja orastavat yrtit,
jotka hitaasti saavat värinsä ja jotka kovalle pohjalleen vähitellen
keräävät hiukan multaa; hän kiinnittää silloin kivillä täten syntyneen
maan, alkaa muokata sitä lapiollaan, ja parin vuoden kuluttua näet
pienen viljatäplän kasvavan kalliokypärän huipulla. Epäsäännölliset
niityt puikkelehtivat kuin järven lahdet näiden viljelykselle
voitettujen kallioiden välissä; herkeämättä juoksee pieniä vesi-ojia
niiden yli, ja ne näyttävät alemmas laskeutuessaan aina valinneen
jyrkimmät kohdat hypättävikseen, ja yhtä viehättävinä, vaikka ei niin
yksimuotoisina kuin lähteet, sirottavat ne tuulenpuuskan sieppaamina
tuhansia kristalleja ympärilleen ja näyttelevät vielä entisten
graniitti-uomiensa jälkiä, kuten nopeakulkuinen ihmiskieli joskus
vielä ilmaisee kajahduksen menneistä, voitetuista vaikeuksista; sitten
kokoontuu niiden kuohuva vaahto jälleen, joka askeleellaan vuorta
alaspäin huuhdellakseen mustan kiven teräviä reunoja ja koristaakseen
ja kirkastaakseen niitä hopeapaltein ja kimaltelevin lasikatoin; ja
lopuksi kun kaikki jälleen on lähtenyt kulkuun -- ottamatta lukuun ehkä
muutamia kastepisaroita, jotka jäävät hohtelemaan hiukan lähempänä
putousta kuin edellisenä keväänä kukoistaneella omenapuunkukalla
välkkyessään -- hakevat ne tiensä alas niitylle ja häviävät hiljaisina
niiden keskeen; kirkkaan veden tyyneydellä hiipivät ne syvänteihin
ruohonkorsien väliin ja näyttävät aivan niiden varjoilta; mutta
äkkiä roiskahtavat ne ilveileväin säteiden tavoin jälleen hymyilevän
nopeasti eteenpäin, aivan kuin olisi niiden mielestä päivä liian lyhyt
rauhallisesti soudateltavaksi kumpua alas.

Viheriä niitty ja kimalteleva kallio ja hohtava puro laskeutuvat kaikki
auringon valaisemina rotkojen reunoja kohti, joilla kuuset vartioivat
surumielisen varjoisaa valtakuntaansa ja joilla voimakkaammat, kalpeat
jäätikkövedet herkeämättä pauhaten syöksyvät hämärään syvyyteen,
täyttäen kaikki onkalot vilpoisalla henkäyksellään, musertuessaan omia
vierittämiään kallionlohkareita vasten ja hurjina raivaten tietään
niiden kauhistavan painon alitse.

Vuoripolut koukuttelevat pitkin näiden rotkojen reunoja, johtaen
ohi eräänkin synkän ja ahtaan, ylt'ympäriinsä valoa kaihtavain
sananjalkojen vyöttämän, kaamean holvin; sen katon suojassa seisoo
raudoin lujitettu, karkeasti veistetty petäjäristi, kuvastuen tummine
viivoineen mielettömänä vaahtoavaa putousta vasten. Pysähtyessäsi
korkealle rotkon yläpuolelle ristin viereen näet taivaan pilkistävän
kuusien lomitse; ne näyttävät niin solakoilta valon kirkkaana
säteilevässä, koko avaruuden hukuttavassa täyteläisyydessä, joka
kutistaa rosoiset huiputkin ja pyöristää niiden kärjet juhlaruunuiksi
ja otsarivoiksi, kaiken hohtaessa lempeätä, suloista auringonpaistetta,
joka on niin täynnä syvää surumielisyyttä; nuo huiput näyttävät niin
mahtavilta, mutta ovat kuitenkin heikkoja kuin varjot; ne näyttävät
elottomilta kuin haudan seinät, mutta ovat kuitenkin sangen kauniita
poimuilevassa tulipunaisessa puvussaan, ja niitä voisi verrata
vedenneidon huntuun, joka välähtää kuohun seasta, samassa kadoten kuin
salama; ja nämä ruunut ja otsarivat on kiinnitetty valta-istuimeen,
joka ei kumarra mitään mahtia, joka on kaikkien surujen yläpuolella,
mutta joka sentään valahtaa olemattomiin, häviää ja hiukenee viimeisen,
noiden kahden kultapilven raosta pilkistävän auringonsäteen sitä
valaistessa. Se on kyllä kohotettu kaikkien surujen yläpuolelle,
mutta se saa kuitenkin olla monen tuskan näkijänä. Kun vaeltaja
onnellisella matkallaan luo katseensa yli pehmeän ruohomaton ja kun
hänen jalkansa panee piikiven hauskasti hypähtämään yli vuoripolun,
keksii hän ilostuen ruskeita majoja, jotka kyyhöttävät vierettävien
hedelmätarhojen laiteella ja välkkyvät kuusien välistä. Täällä,
ajattelee hän, täytyy toki, kaikista vaivoista ja kieltäymyksistä
huolimatta, viattomuuden ja rauhan ja vilpittömän syvän yhteyden
ihmissielun ja luonnon välillä vallita. Niin ei kuitenkaan ole asian
laita. Villit vuohet, jotka hyppelevät kallioilla, riemuitsevat
ehkä sydämellisemmin Jumalan ihanasta luonnosta kuin vuorten
rinteillä raatavat ihmiset. Kulje näiden kylien läpi ja sinä olet
havaitseva, että niihin on pesiytynyt se synkeä loka, joka voi
syntyä vain tylstymyksestä ja sielunpimeydestä. Täällä ei vallitse
suoranainen kärsimys, vaan tylstymys, ei nälkä eikä tauti, vaan tyynen
välinpitämättömyyden ja huolettomuuden surullinen kaameus; kevättä
pidetään vain viikate-aikana ja syksyä vain sirppi-aikana, aurinkoa
vain jonakin lämpöisenä, tuulta vain jonakin kylmänä ja vuorta vain
jonakin vaarallisena. Asukkaat tuskin tietävät, mitä tarkoitetaan
sanoilla kauneus ja tieto. Heillä on jonkunlainen aavistus siitä, mitä
on hyve. Rakkauden, kärsivällisyyden, vieraanvaraisuuden ja uskon
-- nämä he tuntevat. Vierekkäisten niittyjen korjaaminen yht'aikaa
tekee heidät onnellisemmiksi; hengästyneinä, mutta nurisematta
kantavat he taakkojansa vuorta ylös; vieraalle tarjoavat he juotavaa
maito-astiastaan; kurjien kuolinvuoteidensa jalkopäähän katselevat
he muuatta ristille ripustettua kalpeata olentoa ja siirtyvät
rauhallisesti ja alistuneesti toiseen elämään; -- kaikessa tässä
eroavat ne eläimistä ja kallioista, mutta kaikki tämä ei korvaa heille
heidän ajallista elämäänsä. Heille ei ole olemassa ei toivoa eikä
hengen hehkua; ei edistystä eikä iloa. Musta leipä, kurja asunto,
pimeä yö, raskas päivä, väsyneet käsivarret auringon laskiessa; ja
elämä vierii pois. Ei kirjoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei lepoa,
-- joskus vain päivänpaistatus penkillä kirkon edustalla, pienen
kappelinkellon heikosti ja ikäänkuin kaukaa kaijuttaessa hentoa ääntään
vuori-ilmaan; ymmärtämättömien rukousten mumina Jumalan alttarin edessä
himmeäkultauksisessa kappelissa, -- ja sitten taas synkkään kotiin,
vaivan ja surun pilven levätessä yhtä raskaana heidän yläpuolellaan
-- tämän synkän pilven, joka lyijynraskaana nousee hurjista
vuorikoskista ja luihujen kallioiden takaa; uskonto ei auta heitä
hävittämään tätä pilveä, lupaileehan vain heille epämääräisesti jotakin
tuntematonta parempaa, sekoittaen siihen uhkauksia ja synkistäen
sitä kuvailemattomalla pelolla -- kuten marttyriuden savupatsaskin
suitsutuskylläisenä kiemurtelee taivasta kohti ja räiskyvässä helvetin
tulessa piinattujen ruumiiden ja tuskasta ulvovien henkien kuvausten
takaa hohtaa ristikin heille paljoa verisempänä kuin muille.

Älköön kuitenkaan pidettäkö tätä kuvausta näiden vuoristolaisten
elämästä liian synkkänä. Se on kirjaimellisesti totta. Ei mikään
vastakohta ole tuskallisempi kuin vastakohta kunnollisen englantilaisen
kyläläisen asunnon ja samaten kunnollisen savoijalaisen asunnon
välillä. Edellisen tupa laakeiden niittyjen ja ikävien pensasaitojen
keskellä ilmaisee kuitenkin jonkunlaista iloisen koristelevaisuuden
ja kauneuden makua: sen kukkaisat puutarhalavat, sen siisti, talon
kynnykselle johtava tiilitie, sen puhtaalla hiekalla siroitettu
lattia ja sen talousesineillä somasti koristellut hyllyt, kaikki tämä
todistaa sitä sydämellisyyttä, sitä sisäistä iloa, jota sen asukkaat
osaavat vuodattaa jokapäiväisenkin elämän yksinkertaiseen kulkuun ja
puutteellisiin esineihin. Toisen tupa taas, joka käsittämättömän,
kuvailemattoman kauneuden ympäröimänä seisoo kultaisella
nurmirinteellä, kirkkaiden purojen ja ihanain kukkien, jalojen puiden
ja kauniiden, paratiisilliseksi kokonaisuudeksi yhtyneiden kallioiden
piirittämänä, muodostaa itse pimeän, ruttolöyhkäisen tahran hurmaavan
maiseman keskelle. Etäälle sen kynnyksestä on maa likaista ja elukoiden
sorkkimaa; sen puu-osat ovat savun mustaamia, sen puutarhatilkku on
täynnä rikkaruohoa ja jätteitä, huoneet ovat tyhjiä ja ilottomia,
ja valo ja tuuli tunkeutuvat kutsumatta sisään niiden raoista ja
halkeamista. Kaikki osoittaa, että asukkaille on maailma vain vaivaa
ja turhuutta; ett'ei heille kukka heloita eikä lintu laula eikä lähde
läikähtele; ja että heidän sielunsa tuskin eroaa tuosta harmaasta
pilvestä, joka kulkee pitkin kukkuloita ja katoaa, kuitenkin sillä
eroituksella, ett'ei auringonsäde koskaan pilkahda heidän elämänsä
piiriin.

Useilla korkeilla vuoriseuduilla eivät asukkaat huonone huononemistaan
vain elämän raskauden painamina eivätkä jää alemmalle kehitysasteelle
vain tapojensa raakuuden takia, vaan tottuvat heidän silmänsä
erinäisiin elementtien raivon synnyttämiin rumiin, muodottomiin
näkyihin. He oppivat pitämään näitä epäsuhteita luonnollisina ja
väistämättöminä ja he sovittavat helposti moiset käsityksensä myös
kotinsa ulkonäköön. Ja voimmekohan oikeastaan heitä siitä moittiakaan,
kun tunturivirrat alituisesti peittävät heidän peltonsa mustilla
liejukasoilla ja tulvan aikana vyöryvät yli pensaikkojen heidän
viheriöille tilkuilleen, missä jokainen lehti, jokainen oksa veden
alennuttua peittyy graniittipölyyn, viheriöimättä enää koko kesänä;
voimmekohan moittia heitä, kun maanvyörymä tekee heidän ruohoisilla
rinteillään kauheata jälkeä; kun jäätiköt puhkovat kallioihin halkeamia
ja haavoja, jotka eivät koskaan parane, ja kun jääkin peninkulmien
laajuudelta peittyy mustiin, irtonaisiin, sen pinnalle ikäänkuin
jostakin pitkästä, lokaisesta syvennyksestä työntyneihin hävityksen
jätteihin; -- voimmeko soimata heitä siitä, sanon minä, että he,
pitäen näitä seikkoja, joita he joka päivä näkevät ympärillään,
jonakin välttämättömänä mahtavan luonnon menossa, muuttuvat kyllin
huolettomiksi ja välinpitämättömiksi salliakseen samaa epäjärjestystä
omissa majoissaan ja omilla pihoillaan, ja ett'ei heitä suututa se,
että heidän seinänsä ovat halkeamia täynnä kuten kalliotkin, että
heidän talousesineensä ovat pölyisiä kuten puutkin ja että heidän
puutarhatukkunsa ovat jäätiköitten tavoin rumia kuin saartokaivannot ja
autioita kuin multavallit.

47. Varhaisempina aikoina upeilivat kreikkalaisten sotapäälliköiden
palatsit puutarhojen, peltojen ja maatilusten keskellä, lähellä jotakin
vireätä kaupunkia tai vilkasta merisatamaa; myöhemmin tuli tuo kaupunki
heidän varsinaiseksi asuinpaikakseen, ja he näkivät maaseutua vain
tiluksiaan tarkastellessaan tai kulkiessaan sen läpi sotajoukkoineen.
Aivan toisenlaista oli keski-aikaisten paroonien elämä yksinäisillä
kalliohuipuillaan; moinen aatelismies tuli vain sattumalta kaupunkiin,
vakavain valtiollisten tai sotaisten asiain niin vaatiessa; enimmäkseen
vietti hän koko ikänsä yksinäisyydessä leijonan tavoin; hänen
alamaistensa asuma kylä levisi siinä vuoren rinteillä hänen jalkojensa
juuressa, mutta siitä erossa kohosi hänen synkkä linnansa, nuivat
pilvet yllään ja edessään aamusta iltaan hohteleva, tyynesti virtaava,
koskematon joki ja poluttomien vuorten loppumattomat aaltoviivat.
Kuinka toisin täytyikään ajatella luonnosta kreikkalaisen ylimyksen,
joka eli kreikkalaisten temppeliryhmien ja palatsien hohtavasta
marmorista hakattujen pylväskäytävien mailla -- viljapelloilla ja
oliivilehdoissa -- kimaltelevan, vilkasliikkeisen meren rannalla --
kuin jonkun Pohjois-Europan viheriöivissä piilopaikoissa kohoavan
kukkulan herra, joka yö yöltä myrskyn lohkomista kivistä kyhätystä
tornistaan katseli, miten meri pilkahteli Harleckin hiekkasärkkien
takaa ja miten usvajoukot alituiseen muuttelivat muotoaan Juran
petäjäpeitteisillä, hievahtamattomilla rinteillä!

Matkustukset ja pyhiinvaellukset, joita keski-aikana sattui useammin,
ulottuen laajemmille aloille, samaten kuin matkustustapakin, joka
muodostui paljon jörömmäksi kuin kreikkalaisilla, ovat kai myöskin
vastaavalla tavalla vaikuttaneet ihmishenkeen. Matka Egyptiin tai
Hellespontoon oli kreikkalaiselle ikuisen maineen ja runoilun aihe,
ja hänen mielestään rajoittui käsitettävä maailma Tonavan metsiin ja
sisilialaisiin kallioihin. Minne ikinä hän lähtikin tässä ahtaassa
maailmassaan, seurasi häntä aina laivasto ja sotajoukko; leiripaikka
tasangolla oli aina täynnä väen vilinää ja alukset vedettiin
huolellisen säännöllisesti rannalle. Mutta keski-aikaiselle ritarille
oli maailma Skotlannin nummilta Syyrian hiekka-aavikoille yhtä
taistelutannerta, yhtä seikkailujen näyttämöä; hänen sotaratsunsa varma
astunta kulki läpi etäisimpienkin, poluttomimpienkin metsäseutujen ja
kesti kaukaisimmankin erämaan kauhean polton. Matkaten usein yksin,
joskus seuraamana vain alhaissäätyisten asemiesten, jotka eivät
suuresti voineet ottaa osaa hänen ajatuksiinsa, lie hän etupäässä
halunnut tehdä hiljaisen luonnon uskotukseen, ja hän kertoi kai tien
poskessa paistaville kukille rakkaudestaan ja ohi kiitäville pilville
kunnianjanostaan.

48. Mutta halu paeta maailmaa kiduttaakseen itseään, taistellakseen
pahoja henkiä vastaan, lähestyäkseen enkeleitä ja heidän kuningastaan,
-- seuraten Kristuksen kaikkia velvoittavaa esimerkkiä -- antoi
toiselta puolen keski-aikaisen ihmisen mielessä vuorten yksinäisyydelle
jotakin pyhää, jotakin kaameaa, jotakin, joka täydellisesti poikkesi
ennen kristinuskoa vallinneesta tunnelmasta. Mielissä asui pyhä kauhu
tuota autiota kallioseutua kohtaan siksi, että jumaluuden oli aina
ollut tapana moisissa paikoissa esiintyä ihmisille; pyhimys pakeni
vuoristoon mietiskelläkseen, tullakseen osalliseksi Jumalastaan ja
valmistuakseen kuolemaan. Ihmiset, jotka tunsivat tarinan Mooseksesta
Horebin vuorella tai Israelin lapsista Sinain juurella; kertomuksen
Eliaasta Kidronin puron partaalla ja Horebin luolassa; kertomuksen
Mooseksen ja Aaronin kuolemasta Horin ja Nebon vuorilla; tarinan
Jeftan tyttärestä, joka valmistihen kuolemaan Judean vuorilla;
kertomuksen Kristuksen omasta elämästä, missä mainitaan hänen aina
vetäytyneen vuorille rukoilemaan ja missä puhutaan hänen kiusauksestaan
erämaassa Kuolleen Meren seutuvilla, hänen saarnastaan Kapernaumin
kummuilla, hänen kirkastuksestaan Hermonin vuorella, hänen aamu- ja
iltakäynneistään Öljymäellä neljänä tai viitenä päivänä ennen
ristiinnaulitsemista: -- nämä ihmiset eivät suinkaan kunnioituksetta
tai välinpitämättöminä katselleet noita sinivuoria, jotka rajoittivat
kultaista näköpiiriä tai jotka salaperäisesti vetivät pilvet otsalleen
mustalta taivaanlaelta. Mutta tämän korkeamman pyhyydentunteen ohella
herättivät vuoret heissä myös omituista pelkoa. Vapisuttavat muistelmat
profetoista, enkelein ilmestyksistä, Vapahtajan katoamattomista
sanoista ja ajatuksista -- kaikki tämä näytti eroittavan vuorten
maailman tavallisesta maailmasta, ja sitä olivat kyllin arvokkaita
lähestymään vain sydämet, jotka tuomitsivat tämän jälkimäisen. Sikäli
kuin jaloimmat ihmiset pitivät välttämättömänä vetäytyä vuorten
kätköihin ennen kuin he olivat valmiita täyttämään tehtävänsä ja
ennen kuin heidän henkensä oli täysin kehittynyt, sikäli tuntui
jokapäiväinen maailma heistä saastaiselta ja vaaralliselta; ja vuoret
puhuivat herkeämättä nuhdellen kaikille, jotka rakastivat maailmaa ja
sen polkuja, ja herättivät heissä tuskaa ja pelkoa, sellaista, jota
turhamaisuuden pöyhistämät ihmiset tuntevat sattumalta kuullessaan
vakuuttavan saarnan tai pakosta ottaessaan osaa hautajaisiin.
Sitä tunnetta vahvistivat vielä ajan esimerkit ja tapaukset, ja
tuhannet sydämet, jotka muutoin olisivat nauttineet vuorten sulosta
ja villiydestä, pakenivat peljästyneinä niitä tietäessään munkin
väistyneen sinne parannusta tekemään ja erakon rakentavan sinne majansa
elääkseen mietiskelylle omistettua elämää. Kammo, jota kreikkalaiset
tunsivat vain autioita, asumattomia vuoria kohtaan, siirtyi nyt mitä
viehättävimpienkin seutujen osaksi. Tämän tunteen voittivat vain
valtiolliset näkökohdat, eikä suinkaan ihailun voima. Sotilaallinen
kunnianhimo miehitti rajakallion tai varusti valloittamattomat
solat, mutta vain rangaistus tai epätoivo pakoitti ihmisiä pysyvästi
asettumaan Chartreusen safranipeitteisille rinteille tai Vallombrosan
ihaniin laaksoihin ja sen kasteisille nurmikentille.



VII. KIVET.


Maailmankaikkeuden laeista on ensimäinen ja korkein -- ja samalla
toinen nimi elämälle: "auta". Toinen nimi kuolemalle on: "eroita".
Hallitseminen ja yhteistyö muodostavat kaikessa ikuiset elämän lait.
Laittomuus ja kilpailu muodostavat ijäti kaikessa kuoleman lait.

Paras, vaikka mitä koruttomin esimerkki, joka voidaan mainita
yhdistymisen luonnosta ja voimasta, ovat ne moninaiset muodot, joihin
tomu jalkaimme alla saattaa pukeutua.

Lienee vaikeata kuvitella mitään saastaisempaa -- ell'emme ota
lukuun eläimellistä mädännystä -- kuin ovat lika ja lieju jollakin
vilkasliikkeisellä märällä polulla tehdaskaupungin laidassa. Minä en
puhu katuloasta, sillä se sisältää eläinten jätteitä. Mutta otettakoon
moiselta tehdaskaupunkiin johtavalta polulta jonakin sateisena päivänä
pari naulaa mustinta liejua. Useimmissa tapauksissa huomaamme sen
sisältävän savea tai tiilenpölyä, mikä on poltettua savea, nokea,
hiukan hiekkaa ja vettä. Kaikki nämä aine-osat käyvät leppymätöntä
sotaa keskenään ja hävittävät vastavuoroon toistensa luonteen ja
voiman, kokiessaan jokaiselta jalan ottamalta askelelta sokeasti
kilpaillen työntää toisiaan tieltä. Hiekka pursuaa savesta, savi
vedestä, ja noki sekoittuu kaikkeen ja likaa kaikki. Kuviteltakoon
tämä lokanaula jätetyksi täydelliseen lepotilaan ja sen ainesosat
liittyneiksi toisiinsa, kukin laji omaan ryhmäänsä, siten, että
hiukkaset joutuvat niin läheiseen yhteyteen toistensa kanssa kuin
mahdollista.

Alkakoon savi. Siitä muodostuu vähitellen, kun se vapautuu kaikista
vieraista aineksista jo sangen kaunista valkeata savi-ainesta, josta
väkevän tulen avulla voi tehdä mitä hienointa porsliinia; sellaisena
sopii sitä maalata ja sellaisena kelpaa se kuninkaidenkin palatseihin.
Mutta tämä keinotekoinen yhtymys ei ole paras. Jätettäköön tuo
valkoinen savi-aine oman kokoutumisvaistonsa valtaan; silloin ei se
ainoastaan muutu valkoiseksi, vaan kirkastuu läpinäkyväksi; mutta
ei vain kirkastu, vaan kovenee; eikä vain kirkastu ja kovene, vaan
muovautuu niin että se jollakin ihmeellisellä tavalla kykenee jakamaan
valoa, kokoamaan siitä vain ihanat sinisäteet ja lähettämään muut
tiehensä. Silloin sanotaan sitä safiriksi.

Siinä on savi saavuttanut korkeimman täydellisyytensä. Nyt annamme
yhtä suuren hiekkamäärän muodostua samalla tavalla. Hiekastakin tulee
ensin valkeata ainesta, joka kirkastuu ja kovettuu; lopulta rivittyy se
salaperäisesti rajattoman hienoihin yhdensuuntaisiin viivoihin, joilla
on voima heijastaa ei vain sinisiä, vaan myöskin punaisia, vihreitä ja
purppuraisia säteitä niin kauneina, ett'eivät ne sellaisina esiinny
missään muussa kovassa aineessa. Sitä sanotaan silloin opaliksi.

Päästäkäämme nyt hiili vuorostaan työhön. Se ei voi heti vaaleta.
Mutta antamatta rohkeutensa lannistua, lisää se sitä yhä ja tulee kun
tuleekin lopulta kirkkaaksi ja läpinäkyväksi ja maailman kovimmaksi
esineeksi. Entisen mustan värinsä sijasta on se nyt saanut kyvyn
ihanammin kuin mikään muu kova aine heijastaa samalla kertaa kaikkia
valonsäteitä. Siitä puhuen mainitaan nyt nimi timantti.

Lopuksi puhdistuu vesi ja kokoontuu sangen tyytyväisenä vain
kastepisaran muotoon. Mutta jos haluamme nähdä sitä täysin
kehittyneenä, niin kiteytyy se tähden muotoiseksi.

Ja niin olemme me lokanaulasta, jonka kansantaloudellinen kilpailu
antoi meille, saaneet kansantaloudellisen yhteistoiminnan avulla
lumitähteen puutetun safirin, opalin ja timantin.

50. Ei ole olemassa mitään muita luonnon esineitä, joista voisi
oppia niin paljon kuin kivistä. Ne näyttävät erikoisesti luoduilta
palkitsemaan kärsivällisen huomioijan vaivat. Melkein mitä muuta
tahansa voi johonkin määrin tarkastella ilman kärsivällisyyden lahjaa
ja saada siitä pintapuolisellakin työllä hauskutusta. Ajatuksetonkin
voi iloita puista, pilvistä ja joista; mutta kivi hänen jaloissaan ei
tarjoa ajatuksettomalle mitään muuta kuin kompastuksia; laiska ei saa
siitä huvia eikä ravintoa eikä muutakaan hyvää; ei mitään muuta kuin
kuvan kovasta sydämestä ja töykeästä lahjasta. Katsele kuitenkin kiveä
hiukan kunnioittavasti ja tarkkaavasti, ja se on tarjoava sinulle
enemmän ajatuksen aihetta kuin joku tavallinen maisema. Kivi, tarkemmin
harkiten, on vuori pienoiskoossa. Niin tavattoman hienosti työskentelee
luonto, että se voi muutamien jalkojen suuruiseen kivilohkareeseen
pienennetyssä mittakaavassa sulkea niin monia muotoja ja vivahduksia
kuin se suuremmassa mitassa tarvitsee vuoriinsa; ja jos kuvittelee
sammaleen metsäksi ja kristallikiteet kallioiksi, niin on kiven pinta
usein mieltä kiinnittävämpi kuin jonkun tavallisen kummun; muodoltaan
haaveenomaisempi, väriltään verrattomasti rikkaampi. Kun kivilohkare
on jonkun ajan ilman vaikutuksen alaisena, muovailee luonto sitä
omalla tavallaan. Ensiksikin omistaa se aivan ihmeellistä huolta sen
muodoille, veistellen siihen ihanasti moninaisia lovia ja syvänteitä,
pyöristäen ja kaivertaen reunaviivat niin tavattoman hienoiksi, ett'ei
ihmiskäsi voi sitä seurata; sitten maalaa se kiven, ja jokainen väri
on -- ei enään mitään öljyyn sekoitettua jauhetta -- vaan pieni metsä
eläviä puita, metsä ihanan vahva ja kaunis, kätkien helmaansa rakenteen
ihmeitä.

51. Siellä, missä graniittikallioita esiintyy helpompipääsyisillä
vuorilla, näyttävät ne muodostavan oman maailmansa, alkaen
laaksonpohjan alimmasta syvänteestä aina pilviin kiipeileville
huipuille asti, oman kukistamattoman valtakuntansa, rajoittamattoman
hallitusalueensa kallioita, jotka meihin tekevät ikuisen,
lannistumattoman voiman vaikutuksen. Tämä kivilaji näyttää kaikista
aineista maan päällä olevan kestävintä; vähiten ulkonaisesta
väkivallasta välittävää. Ja katso! Jos tarkastat sitä lähempää,
havaitset siinä keinunnan ja värinän ja vapinan kuin kesäisen
tuulahduksen nostaman aallonkäynnin, joka kuitenkin on paljon hienompi
meren tai järven viriä; _nämä jälkimäiset_ aaltoilevat vain pinnaltaan,
-- näissä kallioissa värähtelee jokainen viiva vienosti kuin
tuulikanteleen kieli, kuin lempein keväthengähdys, kuin lapsen ääni.

Tämä omituinen viri ulottuu aina näiden mahtavain vuorten sydämeen
asti, niiden lukemattomien huippujen ja tornien jokaiseen koukerrukseen
ja syvälle niiden pohjattomiin kuiluihin -- läpi koko kivilajin.

Heikommat esineet näyttävät ainoastaan ohimenevällä pelonvärähdyksellä
ilmaisevan riippuvaisuutensa rajattomasta voimasta: kukat painavat
päänsä kuuman, kuivan tuulen puhaltaessa, ja korkeiden puiden latvoissa
käy kohahdus ennen kuin pilvet purkautuvat niiden yllä, ja tummille
vesille avautuu valoisia kohtia niin ihmeellisesti kuin siroittelisi
näkymätön käsi tuhkaa niiden pinnalle, varoittaen myrskyn uhkaavalta
raivolta. Ja meissä saattaa helposti syntyä ajatus, että ruoho, vesi
ja lehdet pelkäävät sitä väkevää henkeä, joka on ilmestyvä päästämään
myrskytuulen valloilleen; mutta niiden pelko katoaa, ja elähyttävä
rauha virkistää aina jälleen ruohon ja aallot. Niin ei ole vuorten
laita. Näihin, jotka ensi silmäykseltä näyttävät kaikkea väkivaltaa
ja onnen vaihteita uhmaavilta, on kuitenkin painettu ikuisen pelon
vertauskuva. Se vavistus ja värinä, joka häipyy järven tyyntyneestä
kuvastimesta ja hehkuvan virran pinnalta, on ikuisiksi ajoiksi
kaivertunut kallioon; ja sillä välin kun monet muut, jotka ilmeisesti
kulkevat vain kehdosta hautaan, ovat useasti saattaneet unohtaa
heikkoutensa, ovat vuoret niin luodut, että ne kantavat lähtemätöntä
merkkiä lapsuudestaan -- lapsuudesta, jonka profeetta näki näyssään:

"Minä katsoin maata, ja katso, se oli muodoton ja tyhjä; ja taivaita,
eikä niissä valoa ollut. Minä katsoin vuoria, ja katso, ne _vapisivat_,
ja kaikki kukkulat liikkuivat _keveästi_!"

52. Se seikka, että kalliot ovat kootut useammista erilaisista
aineksista, pakottaa ne olemaan enemmän tai vähemmän pilkullisia ja
kirjavia. Yleensä esiintyy niissä joku vallitseva pohjaväri ynnä
muita heikompia, sen yli leviäviä vivahduksia, jotka ovat useimmiten
hopeanharmaita, lämpimän tai himmeän punertavia tai purppuraisia
sävyltään. Tässä ilmenee ihmeellinen huoli korkeiden tunturien
kaunistamisesta. Muiden alempana vuoristossa sijaitsevien kallioiden
pintaa värittävät kaikenlaiset pikkukasvit, mutta korkeammat huiput,
jotka uhmailevat ilmoja, ovat vaarassa jäädä paljaiksi useilta
kohdiltaan; niiden hurjat muodot vaativat usein rohkeita taitepintoja,
jotta niiden räikeä, vähimmälläkään tavalla miedontamaton väri osuisi
terävästi silmään.

Luonto ei näytä kuitenkaan tahtoneen, että tämä väri jäisi
katkeamattomaksi tai yksitoikkoiseksi, vaan syntyy se -- kuten tapahtuu
kaikkien kauniiden värien -- useiden värien yhteissekoituksesta, ja se
väri on totisessa komeudessaan hyvin sen värin kaltaista, jota näkee
jonkun neljännentoista vuosisadan käsikirjoitusten ristiraidoissa,
väri, joka on erikoisesti sopiva etäisille valovaikutelmille,
useimmiten verrattain lämpimänä sävyltään, jotta se ennen kaikkea
vetäisi puoleensa auringonvalon punaisia ja oranssinkeltaisia säteitä.
Tätä lämpimyyttä kohottaa vielä melkein aina hehkuva oranssinkeltainen
vivahdus, joka johtuu raudan hajoamisesta, raudan, joka, vaikka sitä
esiintyykin ainoastaan vähemmissä määrin, tavallisesti muodostaa
niiden kokoomuksessa hyvin huomattavan tekijän: tuo oranssinkeltainen
väritys leviää epätasaisin suonin ja pilkuin yli pintojen, jotka
saavat kauvemmin olla ilman vaikutuksen alaisina, tummentaen niitä
enemmän tai vähemmän; ja muuan tavattoman pieni musta jäkälä, niin
pieni, että se on melkein kuin musta väritäplänen -- sitä lämmittävät
ja vahvistavat vielä hohtavat kultajäkälät -- himmentää yhä enemmän
korkeampien graniittikallioiden vaaleampia värisävyjä. Jos tuollaista
pintaa katselee neljän tai viiden englannin peninkulman päästä lämpimän
valo- ja ilmakerroksen läpi, niin muuttuu sen oranssinkeltainen väritys
punaisen ruskeaksi, joka taas aina valonsäteiden voiman mukaan enemmän
tai vähemmän lähenee puhdasta punaväriä; mutta musta jäkälä muuttuu
aivan tummansiniseksi; ja tämä yhdistelmä muodostaa sen omituisen
purppuranhohteen, joka on niin huomattavana piirteenä korkeiden Alppien
kallioissa. Useimmat matkailijat, jotka ovat nähneet Chamounilaakson,
ovat lähteneet sieltä se syvä vakaumus mielessään, että sen ylempien
rotkojen seinät ovat punaista kiveä. Ne ovat kuitenkin poikkeuksetta
vaaleanharmaita, vaikka raudan, jäkäläin ja valon yhteisvaikutus on
niiden värin muuntanut.

53. Erilaisissa kivilajeissa esiintyvät melkein kaikki silmää
miellyttävät värit, joiden viehätys ei sen vuoksi vähene että ne
useimmiten ovat hieman himmeitä tai tummentuneita. Porfyreissä
näemme kauniita, himmeänpunaisia, samaten kuin syviä purppurasävyjä;
graniiteissa kalpeita punavärejä; liuskakivissä kaikenlaisia hopeaisia
ja harmaansinisiä sävyjä, jotka joskus vaihtuvat punertavaan;
tuliperäisissä kivilajeissa ja käärmekivissä tummanvihreitä ja kaikki
harmaanvihreän vivahdukset; gneississä vehmaita oranssinkeltaisia ja
kullanruskeita; kovassa kalkissa mustia, ja marmorissa kaikki nämät ja
lisäksi puhtaan valkoisen värin.

Minä toivon sen ajan pian tulevan, jolloin oikein käsitetään ja
ymmärtävästi käytetään tätä rikasta ja ihanaa väri-uhkeutta, jonka
Luoja on meille lahjoittanut, ja jolloin julkipuoltemme värikirjavuus
on estävä nimitystä "kivenvärinen" yhtä vähän synnyttämästä mitään
määrättyä kuvaa arkkitehdin mielessä kuin sana "kukanvärinen"
puutarhurin.

54. Valkoisten marmorilajien väri on tavattoman hienoa, mikä johtuu
siitä, että puhdas kivi on osittain läpinäkyvää; ja minusta onkin aina
näyttänyt ihmeelliseltä järjestelyltä -- yhdeltä niitä piirteitä,
jotka luomistyössä selvimmin _osoittavat_ määrättyä tarkoitusta -- se,
että kaikki kirjavat marmorilajit ovat verrattain läpinäkymättömiä,
niin että ne kerrostavat värinsä pinnalleen, kun taas valkea marmori,
joka, jos se olisi ollut läpikuultamatonta, olisi näyttänyt hieman
karkealta (kuten on esimerkiksi laita tavallisen kalkkikiven), on
juuri riittävän läpikuultavaa tehdäkseen mitä puhtaimman vaikutuksen,
mutta ei kuitenkaan niin läpinäkyvää, että se vähimmässäkään määrässä
häiritsee niiden muotojen selkeytä, jotka siihen hakataan. Kirjavien
marmorilajien värit ovat niinikään sangen kauniita, eritotenkin
ne, joissa valkoinen yhtyy purppuraan, ambraan ja viheriään; ja
ihmismielelle on jotakin erikoisen viehättävää niissä _epämääräisissä_,
sokkelomaisissa suonissa, joihin niiden värit ovat järjestyneet.

55. Minulla on usein ollut tilaisuus huomauttaa siitä ilmeisestä
yhteydestä, joka vallitsee kirkkaiden värien ja aineen elinvoiman
ja puhtauden välillä. Näin on erikoisesti laita kivikunnassa.
Täydellisyys, jolla jonkun aineen eri osaset yhtyvät kiteiksi, vastaa
tässä kunnassa elimellisen luonnon elinvoimaa; ja yleisenä lakina on,
että jonkun aineen kauneus tai loisto on sopusoinnussa sen puhtauden
ja kiteytymisvoiman kanssa. Puhtaat maalajit ovat jauhemuodossaan
valkeita; ja samat maalajit, jotka sisältyvät saveen ja hiekkaan,
muodostavat kiteytyessään smaragdeja, rubineja, safireja, opaleja ja
sinervikiviä.

56. Graniittikallioiden omituisuutena on, että ne murenevat mitä
puhtaimmaksi saveksi ja hiekaksi. Savi on parasta, hienointa ainetta
porsliinin valmistukseen; hiekka on usein mitä puhtaimman valkoista,
osasiltaan aina kimaltelevaa ja kirkasta. Tästä omituisuudesta
johtuu, että seudulla, jonka maaperä on tätä kivilajia, on omituisen
puhdas ulkomuoto, eikä se voi tulla rämeiseksi, vesiperäiseksi
tai epäterveelliseksi. Tosin voivat sen läpi juoksevat joet olla
läpikuultamattomia ja sameita ja liettyneiden graniittihiekkajyvästen
takia valkeita kuin kerma; mutta kun nämä jyväset ovat laskeutuneet
pohjaan, muuttuu vesi hyväksi ja puhtaaksi, eivätkä joen rannat
ole liejuisia tai petollisia, vaan ovat ne piikiveä tai kiinteätä,
välkkyvää hiekkaa. Tyynet virrat, lähteet ja järvet ovat aina ihanan
kirkkaita, ja meri, joka huuhtelee graniittirantoja, on niin selkeä
kuin puhdas smaragdi.

On ihmeellistä havaita, kuinka suuressa määrin tämä maaperän
erinomainen puhtaus saattaa vaikuttaa asukkaiden luonteeseen. On
melkein mahdotonta rakentaa graniittiseudulle kokonaan kurjaa,
surkeannäköistä majaa. Se saattaa olla vastenmielinen, huonosti
hoidettu ja kylmä ja ilmaista suurta köyhyyttä ja ankaraa raadantaa,
mutta se ei koskaan näytä _lahoneelta_; kuinka huolimattomasti sen
asukkaat elänevätkin, ei vesi heidän oviensa edustalle koskaan
muodosta rämeitä, maa heidän jalkainsa alla ei tule liejuiseksi,
heidän aitaustensa puu-aine ei mätäne; heidän ei edes onnistuisi,
vaikka koettaisivatkin, tahrata kasvojaan ja käsiään; vaikka he
menettelisivätkin mitä huonoimmin, aina tuntevat he kuitenkin vahvan
pohjan allaan ja puhtaan ilman ympärillään, ja heidän asuinpaikassaan
on jotakin terveyttä-edistävää, jonka vaikutuksen vasta vuosikautinen
kurjuus saattaa hävittää.

Mikäli muistan, on graniittiseutujen asukkaiden luonteessa aina
jotakin tervettä ja voimakasta, luonnollisesti enemmän tai vähemmän
rajoitettuna tai hillittynä, riippuen muista elämän ehdoista, mutta
aina jotakin vain heille ominaista epäpuhtaampien vuoriseutujen
asukkaihin verrattuina.

57. Ylämaavuorten vierteillä rehoittaa laajoja sananjalka- ja
kanervaryhmiä; Alppien rinteillä taas näkee laajoja kastanja- ja
kuusiryhmiä. Nämä eri lajit voivat olla yhtä lukuisia, mutta
rajattomuuden tunne on jälkimäisessä tapauksessa paljoa suurempi,
koska itse lajitkin ovat jalompia. Mikäli ainoastaan sen alueen
suuruus, joka sisältyy näköpiiriin, on esineiden mittana, saattaa
kymmenen jalkaa korkea multatöyränne, jos seisomme sen juurella,
ottaa aivan yhtä suuren tilan taivaalla kuin Villeneuven koko
vuorijono; niin, ja usein saattavat sen pienet rotkot ja jyrkänteet,
jos niitä katselee mielikuvituksen suurennuslasilla, käydä sangen
tyydyttävistä näiden mahtavain vuorten edustajista; ja kun minä
yhdistän kaiken veden uurteleman ja repelemän vuorimaan vaatimattomaan
yleisnimitykseen harju, tarkoitan minä sillä vain sitä rakenteen
sukulaisuutta, joka vallitsee pienimmänkin kummun ja korkeimpien
tunturein välillä. Mutta heti kun tulee puhe _ainemäärästä_, selviävät
myös niiden erilaiset arvot. Multatöyränne elättää muutamia sammal- tai
ruohotupsuja; ylämaa- tai Cumberlandin vuorilla on hunajaiset
kanervansa ja tuoksuvat sananjalkansa; mutta jokaisessa Martignyn tai
Villeneuven suurten vuorten kalliokainalossa leviää viini-istutuksia
ja jokaisella harjanteella kohoaa kastanjalehto... Nuo niin pieniltä
näyttävät kukkulat ja rotkot, joita on siroiteltu pitkin tätä suurta
vuori-ulkonemaa, muuttuvat, kun kolmen tai neljän tunnin kiipeämisen
jälkeen tosiaankin saapuu niiden lähettyville, itsenäisiksi kummuiksi
oikeine _puistoineen_ ja laaksoihin sulkeutuneine viehättävine
niittyineen, ja kastanja-, pähkinä-, kuusikuja toisensa jälkeen
kiertelee niiden juuria; syvemmissä laaksonpoukamissa sitovat
kirjaimellisesti kansakkaita kyliä kallioon suunnattomat viinipuut,
jotka ensin keveinä liehuivat irtonaisilla kivikatoilla, mutta
jotka vuosien kuluessa heittivät hedelmällisen verkkonsa yli koko
kylän ja kiinnittivät sen maahan purppurapainollaan ja oikullisilla
köynnöksillään, yhtä lujasti kuin ihmissydämen on milloinkaan sitonut
maahan imartelijan verkko.

58. Hajoavain kidekallioiden etu-alalla näyttävät sammaleet
itsepäisesti ja järjestelmällisesti ottaneen tehtäväkseen synnyttää
mitä ihanimpia värisointuja. Ne eivät tahdo peittää kallion muotoja,
vaan nostavat sen pinnalle pieniä ruskeahtavia kimppuja, ikäänkuin
pieniä samettipieluksia, jotka on kudottu tumman rubininpunaisin
silkki- ja kultalangoin, mikä taas on pyörretty yli vaaleanharmaiden,
pakkasen pudottamain lehtien tavoin röyhelöreunaisten kalvojen; ja
niihin on sovitettu lisäksi pieniä oranssinkeltaisia vanoja, jotka
kannattavat pieniä, terävähuippuisia hytyröitä, sekä kirjavia,
tummanvihreitä, kultaisia ja purppuraisia säikeitä; kaikki tuo
noudattelee hennon elinidun käsittämättömällä hienoudella kallion
aaltoviivoja ja hyväilee sitä niin kauvan, että se lopulta on aivan
tulvillaan värejä, voimatta enää itseensä mahduttaa enempää; ja niin
on se kylmän ja kolkon ja rosoisen ulkomuodon asemesta, jollaiseksi
oikeastaan kiveä kuvitellaan, saanut harteilleen ikäänkuin tumman,
pehmeän, purppuraisin ja hopeaisin koukerokuvioin koristetun
leopardintaljan.

59. Vaeltaessamme vuorilla, joita maanjäristykset ovat halkoilleet ja
täräykset lohkoneet, havaitsemme täydellisen rauhan aikojen seuraavan
hävityksen aikaa. Tyynivetiset lampareet lepäävät niin kirkkaina
niiden suistuneiden kallioiden välissä, vesililjat hehkuvat, ja
kaislat kuiskivat niiden varjossa; pieni kylä kohoaa taas unohdetuilla
haudoilla, ja sen myrskyjen kalvistama, valkoinen kirkontorni julistaa
jälleen rukoilevansa suojaa Häneltä, jonka kädessä "maan perustukset
ja vuorten korkeudet ovat". Eikä Alpeilla ole ainoatakaan viehättävää
laaksoa, joka ei julistaisi samaa oppia. Juuri niillä paikoin,
missä "suistuvat vuoret käyvät kohti tuhoansa ja kallio temmaistaan
sijaltansa", juuri siellä kukoistavat vuoden läpeensä uhkeimmat
nurmimatot sirpaleiden välissä, solisevat kirkkaimmat purot halkeamissa
kukkain keskellä, kohoaa maja majan vieressä, kukin suojaamana
sammaleisen kallion, jota ei nyt enää temmaista sijaltansa, kaitsee
paimen laumaansa, pelkäämättä kotkan kynsiä tai suden hampaita; siellä
ilmaisee kaikki uskoa noihin vanhoihin, yksinkertaisiin sanoihin, jotka
lupaavat: "Sinä et kauhistu hävitystä, koska se tulee; sillä sinun
liittosi on kedon kivien kanssa, ja maan eläimet pitävät rauhaa sinun
kanssasi."



VIII. KASVIKUNTA.


Mitä loppumattomia, ihmeellisiä aarteita tarjookaan kasvikunta, kun me
katselemme sitä sellaisena kuin se tosiaankin on -- välittäjänä, jonka
avulla maasta tulee ihmisen toveri, ystävä ja opettaja... Syvyyksissään
pysyy maa ihmiselle kuolleena ja kylmänä; mutta sen pinnalla, jonka
ihminen aina näkee ja jolla hän työskentelee, seisoo kasvimaailma
hänen rinnallaan, verhottuna ja omituisella tavalla elävänä, ikäänkuin
jonkunlaisena välimuotona, joka hengittää, mutta jolla ei ole ääntä --
joka liikkuu, mutta joka ei pääse paikaltaan -- joka käy läpi _elämän_
ilman tajuntaa ja kuolee ilman katkeruutta -- jossa on nuoruuden
viehkeys ilman sen intohimoja ja joka vaipuu vanhuudenheikkouteen ilman
vanhuuden kaihoja.

Ja tähän salaperäiseen välimuotoon, yhdyssiteeseen maan ja ihmisen
välillä sisältyvät useimmat ulkonaisen maailman nautinnot ja useimmat
opetukset, joita me tarvitsemme; se yhdistää itseensä suloisen
viehätyksen ja kaikenlaiset kehoitukset; ja kuinka ihmeellisesti
onkaan se luotu noudattamaan meidän toiveitamme ja tarpeitamme
ja opettamaan meitä! Kuinka ihmeellisesti jakaakaan Jumala siinä
meille joka päivä elämän kauniita lahjoja! Ensin kutoo se maton,
jotta maa tulisi pehmeäksi meidän kävelläksemme; sitten sovittaa se
siihen värikkäitä, mielikuvitusrikkaita kuvioita; sitten levittää se
korkeuksiin lehväkatoksen, suojellakseen meitä auringon paahteelta
ja pidättääkseen sadevettä, jott'ei se heti haihtuisi ja kohoisi
jälleen pilviin, vaan jäisi sammaleeseen ruokkimaan lähteitä. Ja
näitä lehväkatoksia kannattamaan nostaa se voimakkaita puita, joita
ei ole vaikea kaataa, mutta jotka kuitenkin ovat kyllin kestäviä ja
samalla keveitä meidän tehdä niistä talomme ja työkalumme -- aina
miten vain ihminen haluaa: peitsenvarsia tai aurankurkia -- jotka
olisivat hyödyttömiä, jos ne olisivat kovempia, hyödyttömiä, jos niissä
olisi vähemmän syitä, hyödyttömiä, elleivät ne olisi niin taipuisia.
Talvi tulee, ja lehväkatoksen varjo katoaa, jotta aurinko pääsisi
lämmittämään maata; mutta vahvat oksat jäävät paikoilleen murtamaan
talvisten myrskyjen voimaa. Siemenet, joiden tulee jatkaa sukua, ovat
lukemattomia, aina kutsumuksensa mukaan, kauniita ja maukkaita, vedoten
ihanalla moninaisuudellaan ihmisen mielikuvitukseen tai tehden hänelle
hyviä palveluksia; vilvoittavia mehuja tai kepeitä mausteita, voiteita,
suitsutusta, pehmittäviä öljyjä, mädännystä ehkäisevää pihkaa,
vertapuhdistavia ja kuumetta ehkäiseviä lääkkeitä tai viihdyttäviä
nukutusaineita, kaikkea tätä lukemattomin lajein! Heikkoutta ja tarmoa,
lienteyttä ja voimaa kaikin vivahduksin ja kaikin muodoin; pystypäistä
järkähtämättömyyttä, ylvästä kuin temppelipylvään, ja uusien köynnösten
säännötöntä kiemurtelua maassa; sitkeitä runkoja ja oksia uhmailemassa
aikojen myrskyjä tai heikkoja korsia, jotka taipuvat kesäpuron
pienimmästäkin sykähdyksestä; juuria, jotka halkovat kallioita tai
sitovat lentohiekan jyväsiä; ruohotupsuja, jotka paistattavat päivää
erämaassa tai kätkeytyvät valottomiin luoliin tippuvien lähteiden
alle; lehviä, jotka sekavasti kietoutuneina kasoina heittäytyvät meren
helmaan tai jotka kattavat poluttomia vuorenhuippuja kirjavalla,
ikikestävällä matollaan tai palvelevat köyhimmässäkin majassa
ihmissydämen hellimpiä tunteita ja yksinkertaisinta iloa.

61. Jos me joskus syksyllä, kuivuneiden lehtien pyöriskellessä
ympärillämme, vaivumme ajatuksiimme, eikö meidän silloin toivoen ja
luottaen pidä katsahtaman niiden korkeihin muistopatsaihin? Nähkääpäs
vain, miten ihanina laaksojen puistokäytävät, kumpujen reunusteet
leviävät pitkin kupukaarroksin ja siivin, niin juhlallisina -- niin
ikikestävinä! Oltuaan ihmisen ilona, kaikkien elävien olentojen
lohdutuksena, maan kunniana, -- ovat ne nyt vain niiden lehtiraukkojen
hautapatsaita, jotka tuosta meidän edestämme liehuvat kuolemaansa.
Älkäämme antako niiden kadota ilman, että me olisimme koettaneet
ymmärtää niiden viimeistä neuvoa ja esimerkkiä: että meidänkin,
välittämättä haudan muistopatsaasta, täytyy täällä maailmassa rakentaa
se muistopatsas, joka opettaa ihmisiä muistamaan ei paikkaa, missä he
kuolivat, vaan paikkaa, missä he elivät.

62. On tosiaan sangen kummallinen seikka se, että kuusi, joka on
erikoisesti määrätty koristamaan jylhiä vuoria, on kaikista puista
kokonaisuudessaan katsoen sopusuhtaisin. Viinipuu, ihmisen iloinen
seuralainen, on ihmeellisen tottelevainen kasvussaan ja lähettää
köynnöksensä pitkin hänen viljapeltojaan, peittää hänen puutarhansa
muureja ja varjostaa kesäisin hänen majaansa. Pysyen alituisessa
yhteydessä ankaransäännöllisen viljelyksen kanssa, tarjoaa se kuitenkin
nähtäväksi kaikki vallattoman viehätyksen mahdollisuudet. Kuusi, joka
melkein aina kasvaa yksinäisillä, autioilla paikoilla, tarjoaa taas
nähtäväksi kaikki jäykän järjestyksen mahdollisuudet. Tasamaiden
puut taipuvat sinne ja tänne, vaikka niitä koskettaisikin vain vieno
niityiltä noussut tuulahdus ja vaikka niiden kasvua haittaisikin vain
nurmimättään kaltevuus. Mutta kuusi kasvaa suorana kuin kynttilä,
vaikka se tapaakin jalansijakseen vain kapean kaistaleen rotkon
reunalla ja vaikka myrsky ja lumivyöryt panevat pahintansa. Istuta sen
nuorimpien oksien vesa alaskäsin sen runkoon, ja se on, niin kauvan
kuin puu elää, osoittava maan keskipistettä kohti.

Alankomaan puiden sopii myös rehoittaakseen ulottaa oksiaan kaikkiin
suuntiin ja pukeutua kaikenlaisiin epäsäännöllisiin muotoihin.
Mutta kuusi on luotu olemaan kaikkea vailla ja kestämään kaikkea.
Se pyrkii lujasti itsenäisyyteen; se haluaa vain kasvaa suoraksi ja
solakaksi, tyytyen täydellisyyteen määrättyjen rajojen sisällä. Olkoon
se sitten pitkä tai lyhyt, aina haluaa se seisoa suorana. Olkoon se
sitten pieni tai suuri, aina haluaa se muotonsa pyöreäksi. Tasangon
hemmoteltujen puiden sallittakoon myös koristellaida iloisin kukin ja
riemuita ihanain hedelmäinsä runsaudesta. Mutta meillä kuusilla, jotka
rakennamme miekan voimalla, on ankarampi tehtävä täytettävänä ihmisen
hyväksi ja meidän täytyy toimittaa se suljetuin rivein: meidän tulee
pysäyttää vuorilta vyöryvä lumi, joka muuten hautaisi hänet alleen;
meidän tulee miekankärkinemme jakaa ja pidättää sadepisarat, jotka
muutoin huuhtoisivat hänet mukaansa ja hänen runsaan satonsa; meidän
tulee varjossamme suojella pisaroita, jotka putoavat neulastemme
sekaan, jotta puroille riittäisi vettä kesäkuumina; meidän tulee
kohottaa murtumaton kilpi talvimyrskyä vastaan, joka ulvoen läpäisee
tasangon puiden paljaat oksat: -- tällaista palvelusta tulee meidän
järkähtämättä suorittaa ihmiselle koko elämämme ajan. Meidän ruumiimme
-- sekin on ihmiselle hyödyksi -- on pehmeämpää kuin muiden puiden,
vaikka työmme onkin kovempaa. Ihminen käyttäköön sitä miten haluaa,
taloikseen tai laivoikseen. Tasangon hennot puut puistelkoot kaikkia
lehtiään ja nostakoot ne kirkkaan kalpeina kohti taivasta, jos vain
pieninkin sadekuuro hurahtaa niiden yli, ja pudottakoot ne sitten
kokonaan kuivina ja kuihtuneina. Mutta meidän kuusien on huolettomina
eläminen raivoavien pilvien alla. Vain myrskyjen kamppaillessa
kanssamme, ojentelemme me oksiamme sinne ja tänne, kuten ihmisetkin
ojentelevat käsiään unissaan. Ja lopuksi puolustakoot tasangon heikot
puut liian kiihkeästi viimeistä elonkipinäänsä ja työntäkööt ne
hakattuina heikkoja vesoja juuristaan. Mutta me, jotka rakennamme
miekan voimalla, kaadumme urheasti; meidän kuolemamme tulee olla
täydellisen ja juhlallisen kuten meidän taistelutapammekin: me heitämme
henkemme vastustelematta ja ijäksi.

Miten ihana onkaan kuusen solakka kasvu! Ihana ja kuitenkin joskus
melkein peloittava! Toiset puut, jotka koristavat vuoria tai
kukkuloita, muovailevat muotojansa maanpinnan muodon ja laadun mukaan,
pukevat sitä ystävällisen avuliaasti ja ovat osaksi sen alamaisia,
osaksi sen imartelijoita, osaksi sen lohduttajia. Mutta kuusi kohoaa
lujasti itseensä luottaen; enkä minä voi koskaan kauvemmin oleskella
Alppien korkeilla kukkuloilla, etäällä ihmisten asunnoista ja
askareista, pelokkaan ihailevasti katsahtamatta kuusiin, jotka seisovat
siinä luoksepääsemättömillä ulkonemillaan ja vaarallisilla kallioillaan
suunnattoman vuoriseinän kupeella, rauhallisissa ryhmissään, kukin
ikäänkuin naapurinsa varjona -- hoikkina, korkeina, kestävinä, kaameina
kuin haamujen sotajoukko Hadeksen muureilla, tuntematta toisiaan,
ikuisessa äänettömyydessä. Sinä et pääse niiden luo, sinä et voi
niille huutaa: nämä puut eivät ole milloinkaan kuulleet ihmisen ääntä;
ne ovat kaukana kaikista äänistä, paitsi tuulen ulvonnasta. Jalka ei
ikänä tallaa niiden kuivuneita neulasia; ilottomina seisovat ne kahden
ijankaikkisuuden välillä: tyhjän avaruuden ja alastoman kallion,
mutta niin raudanlujaa tahtoa hehkuen, että kivikin niihin verrattuna
näyttää taipuisalta ja särkyvältä, -- heikolta, murtuvalta, katoavalta
verrattuna niiden synkkään pyrkimykseen kohti elämää ja vavahtamatonta,
tenhoavaa ylpeyttä -- lukemattomina, voittamattomina!

Huomaa lisäksi niiden täydellisyys. Vaikutus, jonka ne tekevät
useimpain ihmisten mieliin, johtuu epäilemättä enemmän kuusten kuvista
kuin todellisista kuusista, niin takkuisena ja epäsäännöllisenä
näet, mikäli minä voin arvostella, kuusta pidetään, kun sen paraina
tuntomerkkeinä sen täyden voiman aikoina ovat puhdas vehreys ja
säännöllinen _pyöreys_. Kuusi seisoo siinä täyteläisenä kuin sen oma
käpy, hieman sivuille taipuneena, ihmeellisenä ja vanhanaikaisena kuten
leikelty puu jostakin kuningatar Elisabetin aikuisesta puutarhasta;
ja sen sijaan, että se vaikuttaisi jylhältä, ei ole koko metsässä
niin vapaasti muodostunutta puuta kuin kuusi; sillä toiset puut
näyttelevät runkojaan ja koukeroisia oksiaan; mutta kuusi, joka kasvaa
joko suurissa ryhmissä tai onnellisessa yksinäisyydessä, ei paljasta
oksiaan. Sen pyramidirivit nousevat tasaisesti toistensa yläpuolelle,
tai viistävät sen oksat ympyränmuotoisesti ruohoa, niin ett'ei näy
muuta kuin viheriät kävyt ja viheriä matto. Sen latvus ei ole sen
lisäksi vain muodostunut hienommin, vaan myös, niin sanoaksemme,
ystävällisemmin ja iloisemmin kuin toisten puiden lehvälatvukset,
sillä se luo vain pyramidimaisen varjon. Tasangon metsät muodostavat
ylä-ilmoihin kupukaarroksen ja kirjavoivat maan tummin varjoin,
mutta hajanaisissa ryhmissä kasvavat kuuset jättävät väliinsä
smaragdinvärisiä aukkoja. Surumielisyytensä pitävät ne kokonaan
omina hyvinään; työntäessään kärkensä taivasta kohti, antavat ne
auringon paistaa kasteheinään asti. Ja jos joskus taika-uskoinen tunne
hiipii sieluuni kuusimetsässä, niin ei siihen milloinkaan sekaannu
muinaisgermaanilaista metsänkammoa, vaan on se ainoastaan juhlallisempi
muoto sitä tenhovoimaa, joka on ominaista meidän englantilaisille
niittymaillemme, niin että minä olenkin aina nimittänyt Chamounin
kauneinta kuusikkoa "haltijattaren luolaksi". Se kohoaa eräästä
rotkosta Pont Pelissierin yläpuolelta lähtevän jyrkän rinteen alta, ja
sinne pääsee pientä vuorta alaspäin kiemurtelevaa polkua pitkin, --
rotko ei itse asiassa ole niin paljon rotko kuin leveä kallionpengermä,
jota peittää sammal ja turve ja joka ulkonee yli kauhistuttavan,
vaikka kauniiden kuusten salaaman äkkijyrkänteen, jonka pohjassa Arve
juoksee. Melkein kokonaan eristetty, monivärinen kallio-ulkonema kohoaa
sen molemmissa päissä. Muita sivuja reunustavat kalliot, joita pitkin
pieni vesiputous syöksyy kuusien sekaan, hajoten pelkäksi helmisateeksi
auringonpaisteessa, niin ett'eivät kuuset voi eroittaa sitä sumusta,
vaan kasvavat sen usvapilven peitossa sitä huomaamattakaan. Syvimmälle
alaspäin uskaltaa vain hiljainen sammal, ja korkeimmalla vallitsee
nimettömän huipun ikuinen lumi.

Toiset puut kohottavat taivasta kohti pahkamaisia, tölppämäisiä
lehviään, mutta kuusi reunaripsujaan. Et koskaan näe teräviä kulmia,
niin tavattoman hienoja ne ovat, minkä tähden kuusi onkin minun
tietääkseni ainoa puu, jossa voi syttyä sellainen tulenhohde kuin se,
minkä jo Shakespeare huomasi. Kun aurinko nousee jonkun kuusipeitteisen
harjanteen takaa, joka on noin kahden peninkulman päässä, mutta jonka
sentään selvästi näkee, niin ikäänkuin kirkastuvat kaikki puut, jotka
ovat kolmen tai neljän asteen kulmassa molemmin puolin aurinkoa, ja
piirtyvät kirkkain liekein tummempaa taivasta vasten, hehkuen yhtä
häikäisevästi kuin aurinko itse. Ensin luulin tämän johtuvan neulasten
hohteesta, mutta nyt olen sitä mieltä, että sen synnyttää pilvien
kaste -- koska jokaisessa, pienimmässäkin neulasessa kimaltelee oma
jalokivensä. Näyttää aivan siltä kuin olisivat puut, jotka aina elävät
pilvissä, niiltä saaneet osan niiden ihanuutta, ja kuin saattaisivat
ne, niin kasvikunnan tummimpia kuin ovatkin, kohottaa jopa itsensä
auringonkin loistoa.

Eniten hurmasivat minua kuitenkin kuusen tavattoman hienot piirteet
hieman ulohtaammalla keskeistuntureista, Emmenthalin laidunkummuilla
tai Bernin alamaa-alueilla, missä näitä puita kasvaa ryhmissä majojen
välissä, joiden syvän sinisenharmaat liuskakivikatot -- nekin kuusta
-- ja keveästi veistetyt julkipuolet kimaltelevat syysauringon valossa
kultaa ja oranssinkeltaista siinä töyränteillään ja nurmirinteillään
-- loputtomilla rinteillään, joille on järjestelmällisesti siroiteltu
korkealle kaartuvia heinärukoja, tummanvihreiden jalokivikoristusten
kaltaisia, sillä runsaslähteisten vuoriniittyjen heinä pysyy koko
päivän, niittämisen jälkeenkin, harvinaisen viheriänä ja tuoreena. Ja
keskellä tätä jaloa majojen ja niittyjen kimallusta seisovat nuoret
kuuset, kauneimpina kaikesta, ikäänkuin hyvänhajuisen suitsutuksen
täyttäminä. Niiden solakat rungot, suorat kuin nuolet ja valkoiset
kuin kristalli, näyttävät aivan siltä kuin voisi ne katkaista yhdellä
otteella kuin neulan; ja niiden tummat, arabeskimaiset lehvät, jotka
täydelleen läpäisee taivaan kirkkaansininen hohde, ovat opalinsinisiä
siinä kiemurrellessaan toinen toistaan seuraten ylös ja alas vienosti
aaltomaisia selänteitä pitkin. Minä huomioin niitä näissä seuduissa
lähemmin ja uteliaammin, koska ne kaikista puista ovat tähän asti
eniten vaikuttaneet ihmisluonteeseen. Kuinka suuri muiden kasvien
vaikutus lieneekin ollut, on se aina jakautunut lukuisille lajeille;
jalavalla ja tammella Englannissa, poppelilla Ranskassa, koivulla
Skotlannissa, öljypuulla Italiassa ja Espanjassa on kilpailijoinaan
useita alempia puita ja vaihtelua tarjoavan maanviljelyksen viehättävä
moninaisuus. Mutta kuusen kauhistuttava yksinäisyys muokkaa ja
muovailee kokonaisen kansanheimon elämän. Kuusen varjot syöpyvät
kokonaiseen kansakuntaan. Pohjoismaalaiset ovat vuosisatoja eläneet
kahden suurmahdin vaikutuksen alaisina: kuusen ja meren -- molemmat
ovat rajattomia. Samoin kuin pohjoismaalaiset asuivat metsissä, samoin
olivat he kuin kotonaan vesillä, eivätkä he nähneet muuta rajaa
tai muunlaista taivaanrantaa kuin puiden ikihimmeän vehreyden tai
tummanvihreän veden, kuusten tai meren vaahdon reunustaman aamuruskon.
Ja mitä uusia mielikuvitusaineksia, sotaista voimaa tai kotoisen
oikeuden peri-aatteita norjalaiset ja gootit toivatkaan mukanaan ja
asettivatkaan Etelä-Europan mädännäisyyttä ja turmelusta vastaan, niin
olivat he oppineet ne kuusten viheriän katoksen alla ja niiden jylhässä
pyhäkössä.

63. Kukat näyttävät määrätyiltä lohdutukseksi ja virvoitukseksi
tavallisille ihmisille: lapset pitävät niistä; tyyni, tyytyväinen,
teeskentelemätön kansa pitää niistä sellaisinaan, kasvavina; ylelliset
ja rauhattomat ihmiset nauttivat niiden poimimisesta; ne ovat
halvimmankin majan aarre; ja täyteenahdetussa kaupungissa koristavat
ne ikäänkuin pienenä sateenkaaren palasena työläisten akkunoita,
työläisten, joiden sydämessä asuu rauhan liitto.

64. Mutta sittenkin välittää oikeastaan harva kukista. Tosin on moni
hyvin mielissään löytäessään uusia kukkamuotoja, ja hän nauttii niistä
kuten lapset nauttivat kaunotähystimestä. Monet pitävät myös paljon
kauniista kukkalaitelmasta ansarissa aivan samalla tavoin kuin he
pitävät kauniista pöytäkalustosta. Toiset taas kiinnittävät niihin
tieteellistä huomiota, vaikkakin enemmän nimityksen kuin itse kukan
takia; ja muutamat nauttivat puutarhoistaan... Sillä vaikka vuoden
kukkimisaika onkin etupäässä kevät, näen minä kuitenkin useimpain
ihmisten viipyvän silloin kaupungeissa. Parisen vuotta sitten matkusti
muuan terävänäköinen, eriskummallisuuksiin taipuvainen ystäväni, joka
oli saanut päähänsä loukata tätä kansallista tapaa ja lähteä keväällä
Tyroliin, erään Landeckin lähellä sijaitsevan laakson läpi useiden yhtä
kapinallisten toverien seurassa. Etäältä häämöitti omituinen vuori,
joka povellaan kantoi sinistä nauhaa kuten Englannin kuningatar. Oliko
se sininen pilvi, sininen, vaakasuora kerrostuma sitä ilmaa, jota
Titian hengitti nuoruudessaan, mutta jota nyt oli katseleminen kaukaa,
koska kukaan kuolevainen ei ole enää koskaan saava sitä hengittää?
Oliko se kangastus -- tai meteoori? Pysähtyisikö se, niin että sitä
voisi lähestyä? -- kymmenen peninkulmaa kiemurtelevaa tietä oli vielä
heidän ja vuoren juuren välillä -- näin kyselivät he toisiltaan.
Terävänäköinen ystäväni yksin väitti sen olevan jotakin aineellista;
-- mitä se lieneekin, niin ei se ole ilmaa, eikä se ole katoava.
Kuljettuaan nuo kymmenen peninkulmaa, astuivat he vaunuista ja alkoivat
nousta vuorelle. Se pysyi kärsivällisesti paikallaan ja levitteli yhä
komeammaksi ja taivaisen loistavammaksi -- katkeronauhaansa. Moista
voi tosiaankin nähdä Alpeilla keväällä, mutta vain keväällä; ja vaikka
näin on asian laita, huomaan minä useimpain ihmisten pitävän parempana
matkustaa sinne syksyllä.

65. Harvat ihmiset ovat todennäköisesti kysyneet itseltään, miksi
he ihailevat ruusuja niin paljon enemmän kuin muita kukkia. Jos he
ajattelisivat asiaa tarkemmin, huomaisivat he ensiksikin, että punainen
erilaisine hienoine vivahduksineen on viehättävin kaikista puhtaista
väreistä, ja toiseksi, että ruusussa ei ole _vähintäkään varjoa_,
paitsi sitä, minkä itse väri muodostaa. Kaikki sen varjostukset
ovat täyteläisempiä väriltään kuin sen kirkkaat pinnat, mikä johtuu
terälehtien läpikuultavuudesta ja kyvystä heijastaa valoa.

66. Onko lukija koskaan ajatellut äärettömän keveiden aineiden
tavallisimpien muotojen olemusta. Miten pieniä, miten moninaisia
ovatkaan ne näkymättömät hiukkaset, jotka aiheuttavat ruusun tuoksun,
ja kuinka runsaasti lennähtääkään niitä ilmaan joka hetki!

67. Kun toukokuun alussa kuljeskelee matalammilla Alpeilla ja astelee
pitkin lumikentän reunaa, niin huomaa melkein varmasti siihen
puhkaistuksi pari, kolme pyöreätä aukkoa; näiden keskeltä ojentuu
hento, nuokkuva, heikko pikku kukkanen, joka riiputtaa pientä, tummin
ja purppuraisin ripsein koristettua kelloansa. Se näyttää niin
paleltuneelta, tirkistellessään siinä jäähän avaamastaan halkeamasta,
ikäänkuin täytyisi sen kummastellen katsella äskeistä hautaansa ja
hengellään maksaa se voitto, jonka se on vaivoin kamppaillut itselleen.
Tämä kukka herättää -- tai sen pitäisi herättää -- meissä aivan
toisenlaisesti suloisen tunteen kuin kuollut jää tai valju taivas;
siinä on jotakin, joka puhuu meidän sydämellemme, tässä tarjoutuu
meille kuva siveellisestä kamppailusta ja saavutuksesta. Miten
itsetiedoton, miten tunteeton se pieni kukka lieneekin, joka siten
lausuu meille kehoituksen sanoja, kuka on sittenkään sulkeva sydämensä
sen puheelta, kuka on katseleva sitä ilman syvää ihailua, jos vain
mieli on turmeltumaton ja katse kirkas ja selkeä?

68. Tri Herbert on selvästi osoittanut, että useita villejä kasveja
tavataan ainoastaan määrätyssä maanlaadussa tai määrätyllä maaperällä,
ei siksi, että tämä maanlaatu tai tämä maaperä olisi niille erikoisen
suotuisa, vaan siksi, että ne vain siinä voivat menestyä, koska sen
karuus karkoittaa kaikki vaaralliset kilpailijat. Jos me nyt irroitamme
kasvin tältä paikalta, missä se vain vaivoin voi elää, ja annamme
sille tarpeeksi multaa ja hankimme sen ympärille lämpötilan, josta
se pitää, ja samalla karkoitamme kaikki kilpailijat, jotka luonto
näissä olosuhteissa sille lähettäisi, saamme me tosiaankin syntymään
loistavasti kehittyneen kappaleen tätä kasvia, jättiläissuuren
ja ihanasti muodostuneen, mutta me kadotamme siinä kokonaan sen
siveellisen ihanteen, joka riippuu siitä, että se täydellisesti
suoritti kaikki sille määrätyt tehtävät. Jumala tarkoitti ja loi sen
peittämään sellaisia yksinäisiä paikkoja, joilla ei mikään muu kasvi
voinut elää. Siksi annettiin sille rohkeutta ja voimaa ja kestävyyttä;
sen luonteena ja kunniana ei siis ole ahnaasti ja laiskotellen ruokkia
omaa rehevyyttään toisten olentojen kustannuksella, olentojen, jotka
kokonaan häviävät ja kuihtuvat vain tämän yhden ainoan eduksi; vaan
on sen kunniana täyttää kunnollisesti vaikea velvollisuutensa ja
urhoollisesti kiivetä noille toivottomille alueille, missä se yksin
voi todistaa sen kaikkivaltiaan hengen hyvyyttä ja läsnä-oloa, joka
juoksuttaa joet vuorista ja täyttää laaksot viljalla; ja tällä autiolla
ja hyljätyllä paikalla ja vain täällä, missä se ei keneltäkään mitään
ryöstä eikä vahingoita ketään ja missä ei mikään voi jakaa sen kunniaa
tai anastaa sen valtaa, siellä voivat vasta sen väkevyys ja kauneus ja
erinomaisuus ja hyvyys päästä täyteen arvoonsa Jumalan kasvojen edessä.
Kun minä ensi kerran näin alppikellon, _Soldanella Alpinan_, kasvoi
se rehevän suurena aurinkoisella alppiniityllä määkivien lampaiden ja
ammuvien lehmien keskellä, yhdessä tavattoman runsaasti esiintyvän
_Geum montanumin_ ja _Ranunculus pyrenaeuksen_ kanssa. Minä huomasin
sen vain siksi, että se oli minulle outo -- mutta minä en keksinyt
mitään erinomaista kauneutta sen halkonaisissa kukissa. Muutamia päiviä
myöhemmin näin minä sen yksinään kallioiden keskellä ylhäällä pilvissä,
ulvovien jäätikkötuulten tuivertamana: se kasvoi erään lumivieremän
reunalla, joka takaisin vetäytyessään oli jättänyt ruskean maan
paljaaksi ja autioksi ja ikäänkuin tulen polttamaksi. Kasvi oli pieni
ja heikko ja ilmeisesti väsähtänyt ponnistuksistaan -- mutta vasta nyt
ymmärsin minä sen ihanteellisen luonteen ja näin sen jalon tehtävän ja
sen erikoisen kunnian kaiken maan ihanuuden seassa.

69. Ruohot. -- Pieniä siemenkoteloita, hienojyväisiä, sulka- tai
untuvamaisia, jotka läheisille kukoistaville kedoille lähettävät
ruskeahtavia, omituisesti väräjäviä ja tanssivia pölyhiukkasia ja jotka
ovat pitkin pintojaan vetäneet hopeanharmaita juovia kuin seittiä ja
haituvamaista utua, mikä on yhtä salaperäistä aamun kasteessa kuin
keskipäivän auringon paahteessa ja minkä tekee vielä salaperäisemmäksi
noiden hienojen, rihmamaisten muotojen värinä, joista jokainen on pieni
alituisesti soivien siemenkellojen torni.

70. Poimi ruohonkorsi ja tarkastele hetkinen rauhassa tuota pientä,
miekkamaista, viheriätä kortta. Mikään siinä ei herätä huomiotamme
erikoisella kauneudellaan tai oivallisuudellaan. Sen voima on ylen
pieni, sen koko mitätön. Muutamat viivat päättyvät kärkeen, joka ei
sekään ole täydellinen, vaan tylppä ja ikäänkuin keskeneräinen: korsi
ei tosiaankaan ole mikään ylistettävä ja luonnon suuressa pajassa
huolellisesti muovaeltu mestariteos, vaan on se ilmeisesti olemassa
vain tänään tallattavaksi ja huomenna pätsiin heitettäväksi; kalpeasta,
ontosta varresta roikkuu heikkoja, himmeänruskeita juuririhmoja.
Mutta kuitenkin, ajattelehan hiukan ja päätä sitten, onko kaikista
komeista kukista, jotka loistavat kesän hohteessa, kaikista vahvoista
ja kauneista puista, jotka ilahuttavat silmää tai kantavat maukkaita
hedelmiä -- uljaista palmuista tai kuusista, vahvoista jalavista tai
tammista, tuoksuvista sitruunoista ja rypäleittensä notkistamista
viinipuista -- yhtäkään, jota ihminen niin syvästi rakastaisi ja jolle
Jumala olisi runsaammin lahjojansa jakanut, kuin tuolle pienelle,
heikolle ruohonkorrelle. Ja kuinka hyvin täyttääkään se tehtävänsä!
Ajattelehan vain, mistä kaikesta meidän on kiittäminen niittyjen
ruohoa, tuota ihanaa värihehkua, joka peittää mustan maan suloisilla,
lukemattomilla, rauhallisilla keihäillä. Keto! Mieti hetkinenkin,
mitä kaikkea tämä sana tuo mieleemme. Siihen sisältyy kevään ja kesän
koko ihanuus -- vaellukset hiljaisilla, tuoksuvilla poluilla --
levähdyshetket puolipäivän kuumuudessa -- karjalaumojen ja lintuparvien
ilot -- paimenelämän ja mietiskelyn viehätys -- auringonvalo, joka
täällä alhaalla alkaa elää, langeten smaragditäplille ja hajoten
hienoiksi sinivarjoiksi siellä, missä se muutoin olisi tavannut vain
mustan maan tai kuivan tomun. Laitumia solisevien purojen partailla,
vienoja rinteitä ja matalia harjuja, ajuruohotuoksuisia hiekkakumpuja,
joiden takaa meren sininen viiva pilkistää, nurmimattoja, joita
aamukaste himmentää tai joita verhoutuneen auringon iltalämpö
sulostuttaa, niiden säilyttäessä onnellisten jalkojen jälkiä ja
vaimentaessa rakastavain äänten loppukuiskauksia -- kaikkea tätä ja
vielä paljon muutakin ilmaisee tämä yksinkertainen sana. Meidän ei
tule mitata kaikkien näiden jumalallisten lahjojen ylenpalttisuutta
yksinomaan kotimaamme mukaan, vaikkakin, mitä enemmän niitä
tarkastelemme, sitä enemmän avautuu meille tämä loppumattomien
niittyjen lumous, joka oli jo Shakespearen erikoisena ilona; mutta
vain pientä osaa siitä voimme sanoa omaksemme. Mene keväällä niille
nurmikentille, jotka leviävät sveitsiläisten järvien rantamilla ja
etenevät aina matalampien vuorten juurelle asti. Siellä kasvaa vapaata
rehevää ruohoa, johon sekoittuu korkeita katkeroita ja valkeita
narsisseja, ja seuraa vuoripolkuja, jotka kiemurtelevat ylläsi
kaartuvien, kokonaan kukkien verhoamain oksien alla -- polkuja, jotka
lakkaamatta nousevat ja laskevat viheriäin töyränteiden ja mäkien yli,
vilvakkaita aaltoviivoja, jotka jyrkkinä ulottuvat aina siniseen veteen
asti ja joita siellä, täällä peittää vastaniitetty, ilman vienolla
tuoksullaan täyttävä heinä; -- katsahda sitten korkeammille vuorille,
missä nuo ikivihreät aallot pitkine lahdelmineen sulavat kuusten
varjoalueisiin; ja lopulta on ehkä selviävä meille näiden 147 psalmin
yksinkertaisten sanojen ajatus: "Hän antaa ruohon kasvaa vuorilla."

Jos me nyt yhteisesti tarkastamme edellä esittämiämme kuvia ja
liitämme niihin kaikkein yksinkertaisimman Jesajan 40:n luvun 6:sta
säkeestä, niin havaitsemme, että ruoho ja kukat katoavaisuudessaan
ovat ihmiselämän katoavaisuuden esikuvia ja ihanuudessaan ihmiselämän
ihanuuden esikuvia, kahdella tavalla: ensiksi hyödyllisyytensä ja
toiseksi kestävyytensä kautta -- maan ruoho antamalla meille siementä
ja kauniina kaatuessaan jalan poljennan ja viikatteen iskun tieltä;
ja veden ruoho vilvoittamalla meidän lepoamme ja taipumalla aallon
sysäyksestä. Mutta jos me katselemme asiaa avarammassa inhimillisessä
ja jumalallisessa mielessä, sisältää "_ruoho_, joka antaa siemenen" --
vastakohtana puulle, joka kantaa hedelmän -- kolmannenkin kasviheimon
ja täyttää kolmannenkin tehtävän ihmiskunnan palveluksessa. Se sisältää
sen suuren heimon, johon pumpuli ja pellava kuuluvat, ja se suorittaa
siis nuo kolme tehtävää: antaa ravintoa, vaatteita ja lepoa. Ajattele,
mitä tämä suoritus merkitsee; ajattele yhteyttä liinavaatteiden ja
liinakirjauksen toiselta puolen ja papillisen toimen ja tabernaakkelin
varustusten välillä toiselta puolen, ja muista, että kaisla on kaikkina
aikoina ollut ensimäinen matto, jonka luonto asetti ihmisen jalan
alle. Huomaa sitten ne kolme hyvettä, joita niin selvästi esittää nuo
kolme kasviheimoa -- joita ei vain sattumalta tai mielikuvituksen
ajamana niihin liitetä, vaan jotka kaikissa kolmessa tapauksessa
meille osoittavat raamatun sanat, nimittäin 1) Iloisuus ja hilpeä
tyyneys vastaa ruohoilla ravintoa ja kauneutta: -- "Katsokaat liljoja
kedolla, kuinka ne kasvavat; eivät ne tee työtä eivätkä kehrää"; 2)
Nöyryys; vastaa ruohon rauhallista lepoa: -- "Muserrettua ruokoa
ei hän ole katkaiseva"; 3) Rakkaus; vastaa ruohoilla vaatetusta
(niiden nopean syttymisen takia): -- "Suitsuavaa pellavaa ei hän ole
sammuttava". Huomaa lopuksi vahvistus näihin kahteen viimeiseen kuvaan
minun mielestäni tärkeimmässä Vanhassa Testamentissa esiintyvistä
ennustuksista kristillisen kirkon tulevasta tilasta, nimittäin siinä,
joka sisältyy Hesekielin viimeisiin lukuihin. Mitta on otettava Jumalan
temppelistä; ja koska nämä mitat on otettava ei vain laupeudessa vaan
myös nöyryydessä, on enkelillä "kädessään _pellavainen_ nuora ja ruoko
mitatakseen". Nuoraa käytettiin maan mittauksessa ja ruokoa rakennusten
suuruutta määrätessä; ja siksi on kirkon rakennuksia eli töitä
mitattava nöyryydessä ja sen alueita eli maata rakkaudessa.

71. Liikkumattomien lehvien yläpuolella huojuvat suuret kuuset, ja
niiden juurella värisevät ruohon hennot korret, mutta kirkkaiden
tähtien tuike leviää yli maan taivaallisena rauhana, ja kaukana
raudankovien vuoriharjanteiden kupeilla punoittavat, yhtä
liikkumattomina kuin nekin, alppiruusujen rubininhehkuvat kukat
aamu-auringon heikoissa ensi säteissä.

72. _Sammaleet_. -- Nöyriä olentoja! Maan ensimäinen armolahja,
joka hellin hyväilyin verhoaa sen alastomia kallioita; säälin
täyttämiä olentoja, jotka eriskummallisen kunnioittavasti peittävät
rappeutumisen ja hävityksen häpeällisiä arpia ja jotka hiljaa
kietovat sormensa irtonaisten kivien ympärille, opettaakseen
niille lepoa. Minulta puuttuu sanoja ilmaistakseni, mitä sammaleet
oikeastaan ovat, sillä mikään sana ei ole kylliksi nöyrä, kylliksi
täydellinen, kylliksi avara. Miten kuvailisin noita pieniä,
pyöristyneitä, taljamaisia patjoja ja niiden hohtavaa vehreyttä, --
niiden sädehtiviä, tähtimäisiä, rubininpunaisia kukkalehtiä, jotka
ovat niin hienosäikeisiä kuin osaisivat kivimaailman henget kehrätä
samoin porfyria kuin me lasia -- niiden hienosti kietoutuneita
hopearihmoja, joiden reunat ovat kuin ambraa, jotka kiiltelevät,
jotka ovat kuin puita ja joiden jokainen säije kimaltelee oikullista
hehkua ja silkinlienteitä värejä, mutta kuitenkin on kaikki niin
vaatimatonta ja nöyrää, luotua vain yksinkertaisimpaan, hellimpään
rakkaudenpalvelukseen? Niitä ei voi kukkien tavoin poimia seppeleiksi
eikä lemmenmerkeiksi; mutta taivaan lintu tekee niistä pesänsä ja
väsynyt lapsi valitsee ne päänalusekseen.

Ja niinkuin sammaleet ovat maan ensimäinen lahja, tuovat ne myös meille
sen viimeisen antimen. Kun toiset kasvit ja puut eivät enää meitä
hyödytä, ryhtyvät pehmeät sammalet ja harmaat jäkälät pitämään vartiota
meidän hautakiviemme ympärillä. Metsät, kukat, anteliaat ruohot ovat
aikansa tehneet parastaan, mutta sammalten palvelus on ikuinen. Puu
kirvesmiehen työhuoneeseen, kukat morsiuskammioon, vilja aittaan, mutta
sammal haudalle.

73. _Jäkälät_. -- Kuten nämä erinäisessä mielessä ovat nöyrimpiä, niin
ovat ne taas toisessa mielessä kunnioitetuimpia maan lapsista. Ne
ovat hievahtamattomia, katoamattomia: niitä ei kalva mato, eikä niitä
hävitä syksy. Ne ovat aina viehättäviä: niitä ei vaalenna kuumuus, eikä
niitä kuihduta kylmyys. Niiden sormet ovat hitaat, mutta niiden sydän
on luja, ja niiden tehtäväksi on annettu kutoa kukkuloiden mustaa,
ikuista kangasta; näitä hitaita piirrostaiteilijoita on käsketty
valmistamaan luonnokset niihin moninaisiin kuviin, jotka sitten
upeilevat sateenkaaren kaikissa väreissä. Ne yhtyvät intohimottoman
kallion tyyneen rauhaan, mutta niillä on myös sen ikikestävyys;
ja kun pakenevan kevään tuulet pyörittävät edellään orapihlajan
valkeita kukkia kuin lunta, ja kun kesä polttaa nääntyvältä niityltä
esikkojen kuihtuvan kullan, upeilee korkealla vuorikallioiden kupeella
tähtimäisiä hopeajäkälä-alueita, ja noiden läntisten huippujen
oranssinkeltaiset täplät heijastavat laskevan auringon säteitä tuhannet
vuodet.



IX. MAISEMAN SIVEELLINEN VAIKUTUS.


Siellä, minne rakkaus luontoon on koteutunut, on se ollut uskoa
lisäävänä, pyhänä aineksena ihmismielessä... Sitä, joka rakastaa
luontoa, elähyttää aina helpommin kuin muita korkea _usko_ Jumalaan...
Rakkaus luontoon tuo mukanaan voimakkaamman tunteen korkeamman
hengen läsnä-olosta ja kaikkivallasta, kuin mikään todistelu tai
perustelu; ja kun tätä luonnonpalvelua viattomasti harjoitetaan muuten
ottamalla huomioon ajan, tunteen ja muiden pyrkimysten vaatimukset
ja yhdistämällä sen uskonnon korkeampiin peri-aatteisiin -- voi se
avata meille erinäisiä pyhiä totuuksia, joista emme muutoin pääsisi
selville. Otaksumatta, että tämä rakkaus luontoon olisi välttämättä
yhteydessä ajan epä-uskon kanssa, olen minä sitä mieltä, että se
liittyy suorastaan ajan kauneimpiin pyrkimyksiin ja vapauteen ja että
se on nyky-ajan tervein aines, joka on sille erikoisesti ominaista;
ja ell'ei tätä luonnonrakkautta viljellä enää kevytmielisesti eikä
taitamattomasti, vaan jos sitä hoidellaan ankarana velvollisuutena,
aiheuttaisi se ehkä tähän asti aavistamatonta edistystä; se selvittäisi
ehkä ensi kertaa ihmiskunnan historiassa ihmiselle hänen elämänsä
oikean olemuksen, hänen toiminta-alueensa ja hänen oikean suhteensa
Luojaansa...

Yksinkertaisimpiakin luonnon esineitä elähyttää eriskummallisesti tunne
jumalaisesta läsnä-olosta. Puut ja kukat näyttävät kaikki jollakin
tavoin olevan Jumalan lapsia; ja me itsekin, niiden toverit, jotka
olemme luodut samasta tomusta kuin nekin, mutta jotka olemme suurempia
kuin ne vain siitä syystä, että meidän ruumiillemme on annettu
suurempi osallisuus jumalaiseen voimaan ja että meidän mieltämme
vähemmän kiinnittää esineiden yleinen käytäntö, käsin koetettavat,
silmin nähtävät muodot kuin niiden sisäinen ihanuus: tuo salaperäinen
kieli, jolla ne puhuvat meille Jumalasta, ja ne vaihtelevat pysyvät
näyt, jotka todistavat meille pyhästä totuudesta ja täyttävät meidät
tottelevaisella, iloisella ja kiitollisella liikutuksella.

Tieteellisiä harrastuksia on ylistettävä etupäässä sikäli, kuin
ne johtavat meidät toimettoman haaveilun ensimäiseltä askelmalta
tarkoituksenmukaisen ajattelun lähimmälle askelmalle. Mutta niitä
on moitittava ja peljättävä, jos ne tälle toiselle askelmalle
kokevat pysäyttää meidät ja tukahuttaa pyrkimystä yhä korkeampaan
mietiskelyyn. Vain silloin tällöin onnistunee jonkun ainoan saattaa ne
sopusointuun tämän mietiskelyn kanssa; mutta se tapahtuu vain vaivoin
ja ponnistuksin -- sisäiseltä olemukseltaan ovat ne sille vihollisia,
koska niillä on taipumusta halveksimaan ja tukahuttamaan tunteita ja
hajoittamaan kaikki atomeihin ja lukuihin. Useimmille ihmisille on ilo,
joka johtuu tietämättömyydestä parempi kuin oppinut ilo. On parempi
kuvitella taivasta sinikuvuksi kuin synkäksi ilmattomaksi avaruudeksi
ja pilviä kultaisiksi valta-istuimiksi kuin kylmiksi usviksi... Me
emme voi saada selkoa yhdenkään ainoan kukan salaisuuksista, eikä se
ole tarkoituskaan; mutta tarkoitus on sitä vastoin, että tieteellisiä
harrastuksia on aina kauneudenrakkauden ja tiedontäsmällisyyttä
herkkätunteisuuden tukeminen.

Ei ole myöskään oikein merkitä kauneudenrakkautta kokonaan
epätieteelliseksi; sillä on olemassa tiede esineiden ulkonaisista
ominaisuuksista yhtä hyvin kuin niiden luonnosta; ja puheen ollen
niiden rakenteesta täytyy yhtä hyvin ottaa se seikka huomioon, miksi
esim. mollisäveleet herättävät surumielisyyttä tai miten esineet
vaikuttavat meidän silmäämme tai meidän sydämeemme, kuin mistä
atomeista tai värähdyksistä ne ovat syntyneet. Nykyajan valtavat
koneelliset saavutukset, joista useimmat meistä ovat niin ylpeitä, ovat
pelkkää ohimenevää kuumetta, osaksi keinottelun, osaksi lapsellisten
harhaluulojen tuloksia. Kerran tullaan huomaamaan, että on yhtä
mahdotonta rakentaa yleisiä valtateitä, joiden olisi määrä viedä meitä
joillekin toivotuille perille, raudasta kuin tomustakin; niin, tullaan
kerran vakuutetuiksi siitä, ett'ei yleensä ole sellaisia valtateitä,
jotka veisivät jonnekin minne kannattaisi mennä; sillä jos niitä
olisi, lakkaisi se paikka siinä silmänräpäyksessä olemasta menemisen
arvoinen -- minä tarkoitan, mikäli halutuille esineille voi jollakin
tavoin määritellä _hinnan_. Minkäänlainen tinkiminen tai petos ei
voi koskaan peijata luonnon "liikkeestä" mitään puoleen hintaan. Jos
tahdomme tulla vahvoiksi, on meidän tekeminen työtä. Jos mielimme
saada ruokahalua, on meidän ensin kärsiminen nälkää. Jos aijomme tulla
onnellisiksi, täytyy meidän ensin olla hyviä. Jos haluamme tulla
ymmärtäväisiksi -- tulee meidän katsella ympärillemme ja ajatella. Ei
mikään paikanvaihdos, joka käy sadan peninkulman nopeudella tunnissa,
ei kangas, jota syntyy tuhannen kyynärää minuutissa, voi tehdä meitä
hituistakaan väkevämmiksi, viisaammiksi tai onnellisemmiksi. Maailmassa
on aina ollut enemmän nähtävää kuin ihmiset ovat voineet nähdä, miten
hitaasti sitten liikkuivatkin; liikkumalla nopeammin eivät he ole
näkevät enempää, eivätkä paremmin. Eikä mahda kauvan viipyä, ennen kuin
huomataan, että tuo muka niin suuri keksintö voittaa (kuten luullaan)
paikallisuus ja aika ei itse asiassa voita mitään; sillä paikallisuutta
ja aikaa ei voida sisäisimmältä olemukseltaan koskaan voittaa, eikä
sitä paitsi kuulu lainkaan niiden luontoon niiden voittaminen, vaan
niiden _käyttäminen_. Hullu aina haluaisi lyhentää paikallisuutta ja
aikaa; viisas haluaisi aina niitä pitentää. Hullu tahtoisi tappaa
paikan ja ajan; viisas tahtoisi valloittaa ne, antaakseen niille eloa.
Rautatiesi on, jos oikein asian ymmärrät, vain keino tehdä maailma
pienemmäksi. Mutta lopultakin on meidän myöntäminen, mikä meidän olisi
pitänyt havaita jo aikoja sitten, -- että ajatteleminen ja näkeminen
ovat ihaninta maan päällä, eikä hurja kiiruhtaminen... Jalkaisin on
levitetty uskonnon useimmat sanomat, ja olisikin totta tosiaan ollut
vaikeata levittää niitä nopeammin muutoin kuin jalkaisin... Oikea
onni ja jalous asuvat aivan lähellämme, mutta me emme niistä koskaan
välitä, ja ennen kuin me itse olemme oppineet olemaan onnellisia ja
jaloja, ei meillä enään ole paljoa sanottavana edes indiaaneille.
Kilpa-ajojen ja metsästyksen kiihoitus, vieraspitojen remu yöllä,
vaan ei päivällä, kallis ja väsyttävä musiikki, kallis ja hankala
vaateparsi, huoliin upottava kilpailu paikasta, vallasta, rikkaudesta
tai ulkonaisesta komeudesta, aherrus ilman päämäärää ja toimettomuus
ilman lepoa -- kaikki nämä sivistyneen nyky-maailman nautinnot ovat
sellaisia, ett'ei niitä minun mielestäni juuri kannata levittää. Ja
kuitenkin ovat kaikki oikeat ja terveelliset nautinnot aina, siitä
lähtien kun hän luotiin maan tomusta, kuten nykyaikaankin, olleet
ihmisen saavutettavissa, saavutettavissa enimmiten rauhassa ja rauhan
kautta. Katsella, miten vilja orastaa ja kukat kehittyvät; vetää syviä
henkäyksiä auran tai lapion puuhissa; lukea, ajatella, rakastaa, toivoa
ja., rukoilla -- nämä ne tekevät ihmisen onnelliseksi; hänen voimassaan
on aina ollut niille omistautuminen; eikä hänellä _ole_ koskaan _oleva_
voimaa enempään. Maailman onni tai onnettomuus riippuu siitä, että me
opimme ja osaamme kaiken tämän vähäisen; mutta ne eivät lainkaan riipu
raudasta, lasista, sähköstä tai höyrystä.

Minä olen niin suuri haaveiden mies ja niin täynnä innostusta, että
minä luulen vielä kerran sen ajan tulevan, jolloin maailma on tämän
huomaava. Se on tähän asti tehnyt kaikki mahdolliset yritykset kaikille
mahdollisille tahoille, paitsi oikealle; ja minusta näyttää, että sen
matemaattisen välttämättömyyden pakosta on kerran tekeminen yritys
myös oikealle taholle. Se on koettanut sotaa, saarnaa ja paastoa,
ostoa ja myymistä, tuhlailevaa komeutta ja säästäväisyyttä, ylpeyttä
ja nöyryyttä -- jokaista mahdollista elämäntapaa, joka suinkin näytti
lupaavan onnea tai arvoa, mutta koko sinä aikana, jolloin se osti
ja myi, taisteli, paastosi ja kidutti itseään valtion asioilla,
kunnianhimoisilla suunnitelmilla ja kieltäymyksillä, oli kuitenkin
ihmiskunnan onni Jumalan määräyksen mukaan siinä, että se tarkasteli
hentoja sammalia tien reunalla ja yläpuolellaan kiitäviä taivaan
pilviä. Silloin tällöin keksi joku väsynyt hallitsija tai kidutettu
orja, missä maailman oikeat kuningaskunnat olivat, ja tuli muutaman
auranalan suuruisen puutarhamaan omistajana mittaamattomien alueiden
valtijaaksi. Mutta maailma ei lainkaan uskonut heidän kertomuksiaan,
vaan tallasi yhä niitä hentoja sammalia ja halveksi yhä pilviä,
etsien onnea omalla tavallaan, kunnes lopulta eksyksissä harhaillut
luonnontiede saapui avuksi, eikä ainoastaan terävämmin huomioinut
kaikkia esineitä, vaan keksi myös niille uusia käyttämistapoja.

Koska maailma on vapaa valitsemaan mitä se tahtoo, erehtyi se
luonnollisesti jälleen, tavallisuuden mukaan, ja kuvitteli, että sen
onnen lähde oli tuossa pelkässä aineellisessa hyväkseenkäyttämisessä.
Se ahtoi pilvet rautaputkiin, jotta sen rikkiviisas minä voisi kiitää
yhtä nopeasti kuin pilvet. Sammalista keksi se syitä, joita saattoi
kehrätä, ja niistä valmisti se itselleen helppoja ja hienoja vaatteita
-- siinäpä sitä onnea olikin! Lentää yhtä nopeasti kuin pilvet ja tehdä
kaikkea mahdollista kaikesta mahdollisesta -- eikö tämä totisesti ollut
paratiisia!

Mutta kun maailma jälleen jonkun ajan kuluttua jäi ilman paratiisia,
niin tekisi se luonnollisesti jonkun toisen erehdyksen, mikäli se vain
olisi mahdollista. Mutta minä en enää näe minkään uuden erehdyksen
mahdollisuutta; kun on kerta kaikkiaan tavannut älynsä rajan ja tehnyt
sen havainnon, ett'ei ole lainkaan sen paratiisillisempaa siihen
kerran tottuneena kiitää hurjaa vauhtia, kuin kulkea hiljalleen, ja
ett'eivät Manchesterin kaikki kukikkaat puuvillakankaat voi lahjoittaa
mielenrauhaa -- niin, silloin uskon minä tosiaankin vähitellen
opittavan ymmärtämään, että Jumala maalaa pilvet ja kutoo sammalten
syyt, jotta ihmiset tuntisivat onnea katsellessaan Hänen luomistyötään
ja seisoessaan rauhallisina Hänen rinnallaan nauttimassa Hänen
työstään, jotta jokainen sen voiman jälkeen, mikä on hänelle annettu,
ja Hänen johdollaan, levittäisi rauhaa ja rakkautta kaikkien Hänen
luotujensa piiriin -- kuten Hän tahtoo, ja että nämä ovat ne ainoat
todelliset inhimillisen onnen lähteet, mitkä koskaan ovat olleet
mahdollisia tai tulevat olemaan.

75. "Viljelemään ja varjelemaan maata."

Tämän siis tunsi olla meidän työnämme. Mutta ah! Miten me sen
suoritamme! Me olemme hävittäneet puutarhan, sen sijaan että meidän
olisi pitänyt sitä varjeleman -- me ruokimme sotaratsujamme sen kukilla
ja valmistamme keihäänvarsia sen puista!

"Ja idänpuolelle liekehtivän miekan."

Eikö sen liekkiä voida sammuttaa? Eikö milloinkaan päästä
astumaan niistä porteista sisälle, jotka sulkevat tien? Vai eikö
meiltä pikemminkin puutu halua astua sisälle? Sillä millaiseksi
kuvittelemmekin muinoisen Eedenin, niin mitä siinä olisi ollut, jota me
emme, jos oikein tahtoisimme, voisi vallata takaisin?

Sanotaan sen olleen kukkaisan puutarhan. Entä sitten: kukat ovat
valmiit kasvamaan kaikkialla, missä me niitä vain siedämme, ja mitä
tiheämmässä, sitä kauniimpaa. Kukkakin lienee ihmisen tavoin langennut;
mutta eivätpä varmaan sellaiset olennot kuin me osaa kuvitella mitään
ihanampaa kuin ruusut ja liljat, jotka tihein ryhmin kasvavat lehti
lehdeltä yhä korkeammiksi, kunnes maa, jos me vain haluaisimme, olisi
niistä aivan punainen ja valkoinen.

"Ja paratiisi oli täynnä suloista siimestä ja hedelmällisiä lehtoja."
Entä sitten: mikä estää meitä peittämästä maata mielemme mukaan
suloisella siimeellä ja kauneilla kukilla ja ihanilla hedelmillä?
Kuka kieltää sen laaksoja kantamasta viljaa niin runsaasti että ne
lopulta nauravat ja laulavat? Kuka estää meitä tekemästä lukemattomia
hedelmätarhoja sen synkistä, kaameista, asumattomista metsistä, niin
että kaikkia kukkuloita aina tuonne keväisen vaalenevaan taivaanrantaan
saakka seppelöivät värähtelevät lumivalkoiset kukat ja että koko
syksyinen maa hohtaa ravintoaineiden kasapäistä yltäkylläisyyttä?

Mutta paratiisi, sanotaan, oli rauhan paikka, ja kaikki eläimet olivat
meidän säyseitä palvelijoitamme. Entä sitten: maailma olisi vieläkin
rauhan paikka, jos vain kaikki olisivat rauhanrakentajia, ja kaikki
sen olennot palvelisivat meitä säyseästi, jos me hallitsisimme niitä
ystävällisesti. Mutta niin kauvan kun me pidämme urheiluna lintujen
ja metsänelävien tappamista ja mieluummin taistelemme lähimmäisiämme
kuin omia vikojamme vastaan ja teemme niityistämme tappelutantereita
emmekä rauhallisia laidunmaita -- niin kauvan tulee totisesti tuo
liekehtivä miekka heilahtamaan puoleen ja toiseen, ja niin kauvan
tulevat paratiisin portit pysymään kyllin lujasti suljettuina, kunnes
me pistämme omien intohimojemme vielä terävämmän, vielä liekehtivämmän
miekan tuppeen ja särjemme oman sydämemme porttien vielä lujemmat
salparaudat.

76. Valitettava esimerkki siitä, miten surkeilla erhepoluilla maailma
kulkee, on se seikka, että sana "maa" merkitessään seutua, missä on
peltoja ja metsiä, sisältää soimauksen sen asukkaita kohtaan, ja että
vielä meidänkin päivinämme sanat "talonpoika, maalainen, kyläläinen",
verrattuina sanoihin "porvari ja kaupunkilainen", merkitsevät raakuutta
ja typeryyttä.

Käyttäessämme näitä sanoja annamme liiankin helposti niiden pahemman
merkityksen päästä vallitsevaksi, ikäänkuin olisi ja täytyisi olla
aivan luonnollista, että maalaiset olisivat raakoja ja sivistymättömiä
ja kaupunkilaiset sivistyneitä. Mutta minä luulen, että kehitys on
etäisessä tulevaisuudessa johtava siihen asiain tilaan, että syntyy
aivan vastakkainen suhde ja että sanojen tarkoitus uuden olojen
käsityksen mukana kokonaan muuttuu, niin että on pakko sanoa: "tämä
henkilö on sivistynyt ja hienotunteinen - hän on kaikin puolin
maalaisihminen; tämä henkilö on sivistymätön ja raaka -- hän on kaikin
puolin kaupunkilaisihminen".

Miten tämän asianlaita lieneekään, se vain on ilmeistä, että
kaupunkilaisen hyvän maineen perusti etupäässä hurja elämä, joka
keski-aikana sisältyi vanhana pahana tapana kaikkien sotaan kaikkia
vastaan. Ei mikään paikka ollut niihin aikoihin turvassa hävitykseltä,
ja koska kaikki polut olivat avoinna rosvoritarille, liittyivät
rauhaarakastavat ihmiset yhteen, etsivät suojaa kaupungin muurien takaa
ja rakensivat niin vähän maanteitä kuin mahdollista; jota vastoin juuri
ne ihmiset, jotka kylvivät ja korjasivat viljan Europassa, olivat vain
paroonien alustalaisia tai orjia.

Aateliston vastenmielisyys maanviljelykseen ja luostarilaitoksen
haluttomuus tunnustaa olevia oloja pitkittivät Europassa henkistä
tilaa, jolta puuttui kaikkea aistia sille, mikä koski luontoa; ruumis
ja sielu tuhlattiin päättömiin sotiin ja ajatuksettoman sanasälyn
pohtimiseen. Luostareissa ja turnajaisissa hankkivat ihmiset
taitavuutta miekan ja sanan käyttelyyn ja sitä erehdyttiin pitämään
kasvatuksena; Jumalan avarassa maailmassa nähtiin ennen kaikkea vain
paikka, missä opetettiin sotaratsuja ja kasvatettiin elintarpeita.

Tätä ihmisten intohimoista johtunutta luonnon kauneuden halveksimista
kuvaa mainiosti eräs Paolo Uccellon taulu, joka käsittelee
Pyhän Aegidion tappelua. Sotajoukot seisovat vastakkain villien
ruusupensaiden saartamalla maantiellä; hennot punaiset kukat nuokkuvat
kypäräin yllä ja hehkuvat tulisesti hyökkäysvalmiiden keihäiden
välitse; sillä niihin aikoihin näyttäytyi koko luonto ihmiselle
vain liehuvain kypäräntöyhtöjen välistä. Usean kerran en voi estää
itseäni kuvittelemasta, että puutkin kaikessa epätäydellisyydessään
kykenevät ikäänkuin tuntemaan surua siitä, että niiden viattomat lehvät
lämpimässä kevätilmassa turhaan aukenivat ihmistä varten; ja Englannin
laaksoissa loivat yötkin väräjäviä varjojaan vain siellä, missä rosvo
jännitti joustansa ja metsästävä kuningas kiiti ratsunsa selässä,
luontoa huomaamattakaan; ja Ranskan viehättävien virtojen rantamilla
huojuivat korkeat poppelirivit hämärässä vain näyttääkseen oksiensa
välitse palavien kaupunkien liekit etäisellä taivaanrannalla; keskellä
Apenninein ihanoita solia kätkivät omituisesti koukeroivat öljypuut
suojaansa petollisen salaväijytyksen; ja niiden laaksoniittyjen liljat,
jotka aamulla olivat valkeita, olivat auringon laskiessa veripunaisia.

77. On mahdotonta todellisen siveellisyyden, todellisen onnen ja oikean
taiteen asua maassa, missä kaupungit ovat rakennetut sillä tavalla,
tai, paremminkin sanoen, ovat mätetyt sellaisiksi rumiksi läjiksi kuin
meillä; ne ovat kuin inhoittavaa hometta, joka täplin ja nyppylöin
leviää yli maan, sen tuhoten. Meillä pitäisi olla viehättäviä,
järkevästi järjestettyjä, vaan ei sattumalta kasautuneita, alueeltaan
rajoitettuja kaupunkeja, jotka eivät ympärilleen syytäisi kauhistavia
kuona- ja saastaläjiään, vaan joita piirittäisivät pyhät hedelmätarhat
ja kukkivien puiden ja vienosti juoksevain jokien seppeleet.

Mahdotonta! vastataan minulle. Olkoon niinkin. Minulla ei ole tekemistä
mahdottomuuden, vaan ehdottoman välttämättömyyden kanssa. Mutta
kuitenkin täytyy sen tulla mahdolliseksi, ennen kuin voimme saada
oman taidekoulun; meidän täytyy näet löytää paikka, minne sijoittaa
tulella käyvät tehtaamme, muualle kuin Englantiin tai ainakin sen
muutoin hyödyttömille seuduille; ja rajoittaa tehdasteollisuus
kaikkein vähimpään, niin ett'ei mitään laiteta raudasta, joka yhtä
hyvin saatetaan valmistaa puusta tai kivestä, eikä mitään käytetä
höyryllä, jota luonnolliset voimalähteet saattavat käyttää yhtä
hyvin. Ja huomaa hyvin: on olemassa paljon enemmän kuin riittävästi
vesivoimaa sille koneelliselle toiminnalle, jota yhteiskunta-elämä
ja kaupungit vaativat; sillä suurille joille ankkuroidut myllyt ja
nousuveden täyttämäin patosäiliöiden käyttämät laitokset asettavat
riittävän määrän alituista käyttövoimaa meidän palvelukseemme. Maan
muokkaus ihmiskäsin ja ehdoton tarpeettoman höyryvoiman välttäminen
ovatkin sentähden ensimäisiä ehtoja taidekoulun syntymiseen jokaisessa
maassa. Ja niin kauvan kun me siihen pääsemme, tapahtukoon se
ennemmin tai myöhemmin, on se voitonriemuinen asiaintila jatkuva,
jonka koneteollisuus on luonut jalompien taiteiden puutteessa; sillä
vaikka Englannin huumaa kutomoittensa jyrinä, käyvät sen lapset ilman
vaatteita; vaikka hiilikaivosten tomu mustaa sen kokonaan, paleltuvat
ne kuoliaiksi; vaikka se on myynyt sielunsa kullasta, kuolevat ne
nälkään. Me voimme tyytyä tähän voittoon, jos se näyttää Teistä
otolliselta; mutta siitä saamme ainakin olla varmat: kaunotaiteet eivät
ole siihen voittoon yhtyvät.

78. Jos ihmiset eläisivät niinkuin heidän tulisi, olisivat heidän
talonsa pyhättöjä -- pyhättöjä, joita me emme uskaltaisi vahingoittaa
ja jotka, jos me saisimme asua niissä, jollakin tavalla pyhittäisivät
meidätkin. Luonnolliset rakkaudensiteet ovat varmaankin oudosti
höltyneet, outo kiittämättömyys isänkodin antimia ja opetuksia
kohtaan on varmaankin vallalla, me olemme varmaankin tulleet siihen
tietoisuuteen, että me hylkäämme vanhanaikuisen kunnon, emmekä omalla
elämäntavallamme pyhitä kotejamme lapsillemme, koska jokainen rakentaa
asumuksensa vain oman ikänsä lyhyeksi ajaksi, ja minä katselen
noita kurjia kalkki- ja savihökkeleitä; joita liian aikaisin ja
liian kypsymättöminä kohoaa suurkaupunkiemme ulkolaidoille -- minä
katselen näitä keveitä, horjuvia, kallistelevia, pienistä puista ja
jäljitellystä kivestä kyhättyjä korttirakennuksia -- näitä synkkiä
talorivejä, jotka ovat kaikki yhtä mitättömiä, toinen toisensa
näköisiä, ilman vaihtelua, ilman erilaisuutta, ilman kokonaisuutta
-- yhtä kurjia kuin samannäköisiä -- minä katselen niitä, en vain
mauttomuuden loukkaaman silmän välinpitämättömyydellä, en vain
surren sitä, että ne rumentavat maiseman, vaan myöskin tuskaisesti
aavistaen, että meidän kansallisen suuruutemme juuret ovat
mädäntyneet, kun niillä on niin vähän jalansijaa kodin maaperässä.
Minä pidän näitä lohduttomia ja arvottomia asunnoita merkkinä kansan
yhä kasvavasta tyytymättömyydestä; ajan merkkinä, jolloin jokainen
tavoittelee korkeampaa tasoa kuin mikä hänelle luonnostaan kuuluu,
yhä halveksivammin katsahtaen kuluneeseen elämäänsä; jolloin jokainen
rakentaa siinä toivossa, että pian saisi lähteä rakentamastaan talosta,
ja elää toivossa, että hän pian unohtaisi ne vuodet, jotka hän siinä
vietti; jolloin ei enää tunneta kodin lohtua, rauhaa eikä lepoa. Nuo
ahdinkoon asti täytetyt asumukset, joissa vaivaloisesti kamppaileva
ja herkeämättä ahertava ihmisjoukko elää, eroavat arabialaisen ja
mustalaisen teltasta vain sikäli, että ne tehokkaammin estävät raittiin
ilman pääsyä niihin, etteivät ne salli kauniin leiriytymiskentän
vapaata valintaa, että ne ryöstävät vapauden suomatta lepoa tai
rauhaa ja että ne estävät ylellisyyden saada tuon tuostakin vaihtaa
oleskelupaikkaa.

79. _Turner ei voi maalata maisemaa, ellei hänellä ole maisemaa
käytettävänään; Titian ei voi maalata muotokuvaa, ellei hänellä ole
ihmistä mallina edessään_. Minun ei luullakseni tarvinne näissä
ahtaissa rajoissa lähteä sitä todistamaan; mutta lopultakaan ei minun
onnistu tavata ainoatakaan sielua, joka uskoisi, että taiteen alkuna
_on maamme pitäminen puhtaana ja kansamme tekeminen kauniiksi_.
Vuosikymmenen olen minä työskennellyt, jolla, elleikään uskoen
hyväksyttäisi näitä selviä tosi-asioita, niin ainakin ajateltaisiin
niitä ehdotuksena, joka ei ole peräti hullu. Minä vakuutan vieläkin:
maamme puhtaana pitäminen ja kansamme tekeminen kauniiksi ovat ne
välttämättömät taideteokset, joista meidän on alkaminen! On tosin ollut
taidetta maissa, joissa ihmiset elivät loassa palvellakseen Jumalaa,
mutta koskaan ei ole taidetta ollut maissa, missä ihmiset ovat eläneet
loassa palvellakseen paholaista. Tosin on taidetta ollut sielläkin,
missä kansa ei ole ollut lainkaan kaunista, missä sen huulet ovat
olleet paksuja ja sen iho auringon paahteen mustaama; mutta koskaan
ei ole taidetta ollut maissa, missä kansa on ollut kalpeata kurjasta
raadannasta ja missä se on kuihtunut kuoleman varjossa, missä nuorison
huulet eivät ole olleet verenhohtavia, vaan nälän vaalentamia tai
myrkyn vääristämiä.

Ja siksi on kaiken sanottavani alku ja loppu tämä: me emme lähene
jaloja taiteita matkustamalla nopeammin, vaan tekemällä asuntomme
miellyttävämmiksi ja pysymällä niissä; me emme opi jaloja taiteita
kilpaillen, vaan tyynesti panemalla parastamme, kukin omalla tavallaan;
me emme opi jaloja taiteita näyttelyissä, vaan tekemällä sitä, mikä
on oikein ja luomalla sitä, mikä on vilpitöntä, joko sitä sitten
asetetaan näytteille tai ei, ja -- lyhyesti sanoen -- siten, että
ihmiset rakentavat ja maalaavat ei ylpeydestä eikä rahanhimosta, vaan
rakkaudesta, rakkaudesta taiteeseensa, rakkaudesta lähimmäiseensä tai
korkeammasta rakkaudesta, jonka juuret ovat näissä tunteissa.



X. KASVATUS.


Siunauksellisin ja pyhin työ, jonka nykyään voi tehdä ihmiskunnan
hyväksi, on opettaa ihmisille -- mieluimmin esimerkin kautta, sillä
esimerkki on paras opettaja -- ei miten "he parantaisivat itsensä",
vaan miten "he osaisivat olla tyytyväisiä". Jokaisen alhaisen luonteen
ja jokaisen alhaisen olennon kirouksena on, että he syövät, _eivätkä_
tule ravituiksi. Siunauksen sanat ovat, että heidän pitää syömän ja
tuleman ravituiksi; ja koska on olemassa vain yhdenlaista vettä, joka
sammuttaa kaiken janon, niin on myös olemassa vain yhdenlaista leipää,
joka tyydyttää kaiken nälän -- oikeuden ja vanhurskauden leipä; jos
ihmiset tätä isoovat, pitää heidän nälkänsä aina sammutettaman, koska
se on taivaan leipää; mutta jos he isoovat jumalattomuuden leipää ja
palkkaa, ei heidän nälkänsä ole tyyntyvä, sillä se on Sodoman leipää.
Mutta opettaakseen ihmisiä olemaan tyytyväisiä, on tarpeellista täysin
ymmärtää taito olla iloinen ja elää nöyrää elämää -- sillä kaikista
taidoista ja tiedoista täytyy juuri tätä eniten tutkia. Nöyrä elämä,
se on elämä, joka ei aseta päämaalikseen tulevaa ylenemistä, vaan
tyytyy rauhalliseen ja suloiseen olemiseen; joka ei karkoita ajatusta
tulevaisuuden huolehtimisesta, vaan ainoastaan turhan ennakkopelon
ja tulevien päivien surun; joka kyllä suvaitsee varovaisuutta ja
varustautumista, mutta ei kasaamista, -- elämä, joka on täynnä
rakkautta kotilieteen ja kodin rauhaan, täynnä antautumusta kaikelle
helposti saavutettavalle, herttaiselle ilolle -- ja juuri siksi
etupäässä täynnä rakkautta luonnon maailmaan.

81. Tietämisen todellinen elähyttävä voima esiintyy vain siinä
silmänräpäyksessä, jolloin se saavutetaan, jolloin se täyttää meidät
ihmettelyllä ja ilolla; ilolla, jota varten, se on hyvin huomattava
seikka, äskeinen tietämättömyys on aivan yhtä tärkeä kuin nykyinen
tieto. _Se_, ihminen on aina onnellinen, joka tutkii sellaista,
mitä hän ei voi päästä täysin tuntemaan, vaan mitä hän joka hetki
oppii yhä enemmän tuntemaan, Tämä on välttämätön ehto kuolevaiselle
olennolle ja hänen järjelleen, jonka alku ja johto ovat Jumalassa;
siksi on tämä sen onnen tila -- mutta huomaa hyvin; tila, joka ei
ole pöyhkeyttä ja joka ei riemuitse siitä, mitä se tietää, vaan joka
riemuitsee siitä, että se joka hetki keksii uutta tietämättömyyttä,
että se joka hetki nöyrtyy ja joka hetki vaipuu ihmettelyn valtaan.
Jos me olemme kerran kokonaan omaksuneet tiedon, lakkaa se meitä
ilahuttamasta. Se saattaa valmistaa meille käytännöllistä hyötyä, se
saattaa olla muille hyväksi tai tuottaa meille yhä suurenevaa voittoa
kuin koronkiskurille; mutta jos me olemme päässeet sen perin pohjin
tuntemaan, on se kuollut. Ihmeellisyys on siitä kadonnut, ja samaten se
hieno väri, joka siinä välkähteli meidän ensi kertaa kiskoessamme sitä
rajattoman meren helmasta... Kaikki ihmiset tämän tuntevat, vaikk'eivät
he sitä ajattelekaan, eivätkä punnitse sen seurauksia. He muistelevat
lapsuutensa päiviä onnellisimpinaan, sillä nämä päivät olivat
suurimpain ihmeiden, suurimman yksinkertaisuuden ja voimakkaimman
mielikuvituksen päiviä. Koko eroitus nerokkaan ihmisen ja muiden
ihmisten välillä on siinä, kuten on oikein sanottu tuhansia kertoja,
että tuo ensinmainittu pysyy paraasta päästä lapsena, joka katselee
lapsen suurin silmin, alituisesti ihmetellen, tajuamatta suuria tietoja
-- pikemminkin tajuten rajattoman tietämättömyytensä, mutta siitä
huolimatta rajattoman voimansa; hänessä on ikuisen ihailun, hurmauksen
ja luomisvoiman lähde, jossa hän tapaa näkyväisten ja kuvattavain
esineiden valtameren ympärillään.

82. Kuten meidän ruumistamme täytyy _yleisesti_ harjoittaa, jotta se
pysyisi terveenä, niin täytyy myös henkisiä kykyjämme _yleisesti_
kehittää, jotta ne pysyisivät terveinä. Emme sanoisi terveeksi ihmistä,
jolla olisi voimakkaat käsivarret, mutta jonka jalat olisivat rammat;
emmekä sitäkään, joka osaisi kävellä moitteettomasti, mutta joka ei
voisi käyttää käsiään; emmekä sellaista, joka näkisi hyvin, mutta ei
kuulisi lainkaan. Tieten tahtoen ei kai kukaan haluaisi ruumistaan
moiseen vain osittain kehittyneeseen tilaan. Sitä suuremmasta syystä ei
kai myös kukaan, jos hän voi sitä välttää, haluaisi saattaa henkeään
moiseen tilaan. Ihmishenki on kuitenkin varustettu hyvin moninaisilla,
aivan eri tarkoituksiin aijotuilla taipumuksilla -- niin sanoaksemme
sielun jäsenillä., jotka surkastuvat, ell'ei niitä harjoiteta. Muuan
sellainen jäsen on tiedonhalu; se on taipumus, kyky saada tyydytystä
tietämisestä, ja jos se hävitetään, tulee ihminen kylmäksi ja
typeräksi. Toinen on tunne-alttius; jos tämä kyky ottaa osaa elävien
olentojen tunteisiin hävitetään, tulee ihminen kovaksi ja julmaksi.
Kolmas sielun jäsen on ihailu; jos hävitetään tämä taipumus nauttimaan
kauneudesta ja viattomuudesta, tulee ihmisestä alhainen ja ynseä.
Neljäs on sukkeluus eli kyky leikkiä totuuden eri puolten valolla;
jos tämä kyky hävitetään, tulee ihmisestä synkkä ja hyödyttömämpi ja
ikävystyttävämpi muille ihmisille kuin mitä hän voisi olla. Sen tähden
on jokaisen velvollisuutena toiminta-uraansa valitessaan niin paljon
kuin mahdollista kehittää kaikkia näitä taipumuksia, mikäli niitä on
olemassa, eikä vain tuota tai tätä, vaan kaikkia. Ja niiden
kehittämis- ja jalostamistapa on yksinkertaisesti se, että tarkkaavasti
tutkitaan jokaisen ominaisuuden esineitä. Vahvistaakseen ja
kehittääkseen tunne-alttiuttaan täytyy elää elävien olentojen parissa
ja huomioita niitä ajatellen, ja vahvistaakseen ja kehittääkseen
ihailua täytyy oleskella kauniiden esineiden parissa ja tarkastella
niitä.

83. Lienee kylläkin kiistanalainen kysymys se, mikä menettelytapa
eniten vaikuttaa järkeen ja sitä kehittää, mutta niistä seikoista,
jotka ihmisen elämään astuessaan ennen muita täytyy tarkoin tuntea,
saattanee tuskin riitaa syntyä.

Minä luulen lyhyesti, että hänen täytyy tietää kolme seikkaa:

Ensiksi ja ennen kaikkea: missä hän on.

Toiseksi: minne hän menee.

Kolmanneksi: mitä hänen näissä olosuhteissa olisi parasta tehdä.

Ensiksi: missä hän on. -- Se merkitsee: millaiseen maailmaan hän on
joutunut; kuinka suuri se maailma on; millaisia olentoja siinä elää ja
millä tavalla; mistä hän on luotu ja mitä hänestä voi tehdä.

Toiseksi: minne hän menee. -- Se merkitsee: millaisia tietoja tai
millaisia ajatuksia on olemassa jostakin toisesta maailmasta kuin
tämä; millainen tämä toinen maailma näyttää luonnoltaan olevan, ja
mitä tiedonlähdettä hänen olisi viisainta tutkia, päästäkseen siitä
selville: raamattua, koraania vaiko Tridentin kirkolliskokousta.

Kolmanneksi: mitä hänen näissä olosuhteissa olisi parasta tehdä. --
Se merkitsee: mitä taipumuksia hänellä on; millainen on ihmiskunnan
nykyinen tila ja millaisia ovat sen tarpeet; mikä asema on hänellä
yhteiskunnassa ja millä keinoin saattaa hän helpoimmin saavuttaa
onnen ja levittää sitä. Ihmistä, joka tietää nämä seikat, joka niitä
oppiessaan siihen määrin kukisti tahtonsa että hän on valmis aina
tekemään sitä, mitä hän tietää pitävänsä tehdä, häntä sanoisin minä
hyvin kasvatetuksi; mutta sitä, joka ei niitä tiedä -- huonosti
kasvatetuksi, vaikka hän osaisi puhua kaikkia Babelin kieliä...

Uudemman ajan suurena johtavana erehdyksenä on, että se pitää oppia
kasvatuksena. Minä nimitän tätä erehdystä johtavaksi, sillä minä
luulen, ett'ei olisi erikoisen vaikeata osoittaa melkein kaikkien
muiden erehdysten johtuvan siitä, sekä pahimpain erehdysten ennen
kaikkea kohdanneen taidetta.

Kasvatus on siis lyhyesti ihmissielujen opastamista parhaaseen ja
tekemistä parasta niistä, ja nämä molemmat päämäärät voidaan aina
saavuttaa yhdessä ja samoin keinoin; kasvatus, joka tuottaa ihmiselle
itselleen eniten onnea, tekee hänet myös avuliaisimmaksi muita kohtaan.
Oikeaan kasvatukseen sisältyy siis ensiksi kunnioitus niitä päämääriä
kohtaan, joita ihmiselle saatetaan asettaa ja jotka hän voi saavuttaa,
ja toiseksi kunnioitus ainesta kohtaan, josta ihminen on luotu. Mikäli
se suinkin voi, valitsee kasvatus päämäärän, joka on sopusoinnussa tuon
aineksen kanssa; mutta se ei voi aina valita päämäärää, sillä monen
ihmisen aseman elämässä määrää välttämättömyys; vielä vähemmin voi se
valita ainesta, ja siksi supistuu koko kasvatuksen tehtävä siihen, että
se sovittaa toisen toisen mukaan niin hyvin kuin se käy päinsä.

Ensimäinen kohta, josta kuitenkin täytyy olla tarkoin selvillä,
on, että aines on yhtä moninainen kuin päämäärä vaihteleva; ett'ei
ainoastaan yksi ihminen ole erilainen kuin toinen, vaan että _jokainen_
ihminen oleellisesti eroaa jokaisesta _toisesta_ ihmisestä, niin ett'ei
minkäänlainen harjoitus, kouluutus eikä opetus voi koskaan tehdä
kahta henkilöä aivan samanlaiseksi ajatuksien tai voiman puolesta.
Kaikkien ihmisten kesken, kuulukootpa he sitten alhaisempiin tai
ylhäisempiin luokkiin, ovat erilaisuudet yksilöiden välillä ikuisia
ja muuttumattomia, vaikka he olisivatkin syntyneet aivan samoissa
olosuhteissa. Tämä ihminen on tehty helopiistä, tuo tammesta; yksi
liuskakivestä, toinen savesta. Ensimäisen kasvatus on kiilloittamista;
toisen kuivattamista, kolmannen halkomista ja neljännen muovailemista.
Ei maksa vaivaa ruveta kuivattamaan helopiitä; turhaan saa yrittää
liuskakiven kiilloittamista, mutta ne molemmat ovat luonnollisten
ominaisuuksiensa mukaan kutsutut suorittamaan palveluksia, joista
meidän on niitä kunnioittaminen.

Huuto alempien luokkien kasvattamisesta, joka päivä päivältä kaikuu yhä
useammin ja yhä kovempaa, on viisas ja pyhä huuto, edellyttäen, että
se laajennetaan huudoksi _kaikkien_ luokkien kasvattamisesta, selvästi
ilmaisemalla kaikkien kunnioituksen sitä työtä kohtaan, mikä on kunkin
suoritettavana, ja ainesta kohtaan, mistä hän on tehty. Mutta se on
järjetön ja turha huuto, jos se, kuten sen ajatus onkin useimmissa
tapauksissa, ilmaisee vain suurempia tiedonvaatimuksia, kokonaan
välittämättä elämän yksinkertaisista tehtävistä, sellaisina kuin ne
nykyään esiintyvät, ja sen elämän siunauksesta, joka on tuleva.

Suuri erehdys, johon ihmiset tästä kysymyksestä puhuessaan mielellään
eksyvät, on, että muka valo sellaisenaan aina olisi hyvää, ja
pimeys sellaisenaan aina olisi pahaa. Kaukana siitä. Himmentämätön
valo merkitsisi kaiken hävitystä. Se on hyvä niille, jotka istuvat
pimeydessä ja kuoleman varjossa; mutta niille, jotka nääntyvät
erämaassa, on suuren kallionkin varjo näillä vaivaloisilla seuduilla
tervetullut. Jos on auringonpaiste hyvä, niin on myöhästynyt
sadepilvikin hyvä. Vain silloin kun varjo vaimentaa valoa, on se
kaunista ja elämälle hyödyllistä, puhdas valo on vaarallista, eikä
ihmiskunta voi sitä sietää. On myös yhtä naurettavaa kuin sanoa
valon sellaisenaan aina olevan hyvää, sanoa pimeyden olevan myös
itsessään hyvää. Molemmat yhdessä tekevät toisensa vahingottomiksi,
terveellisiksi ja hyödyllisiksi; niin menettelee päivä yön ja yö päivän
suhteen, ja niin kauvan kun olemme inhimillisiä olentoja, voimme me
yhtä vähän elää ilman aamuruskoa kuin iltahämyäkään. Taivaallisesta
kaupungista tiedämme, ett'ei "siellä pidä yötä oleman", ja silloin
me tunnemme niinkuin meidät tutaan; mutta yö ja salaperäisyys ovat
molemmat tarpeellisia täällä, eikä meidän tehtävämme ole yrittää
muuttaa yötä päiväksi, vaan tulla varmoiksi siitä, että me olemme kuin
ne, jotka aamua odottavat,.

Senpä tähden ei kasvatuksessa, olkoon sitten kysymys alhaisempien
tai ylhäisempien luokkien kasvatuksesta, merkitsekään mitään, kuinka
paljon tai kuinka vähän ihmiset tietävät, kunhan vain edellytetään
heidän tietävän juuri sen, mikä tekee heidät soveliaiksi suorittamaan
heille määrätyn työn ja olemaan sen kautta onnellisia. Millainen heidän
tietojensa suuruus tai laatu on oleva määrättynä aikana ja määrätyssä
tapauksessa, se on kokonaan toinen kysymys; pääasia, josta on päästävä
selville, on, ett'ei ihminen missään mielessä ole hyvin kasvatettu
vain siksi, että hän osaa lukea latinaa tai kirjoittaa englantia tai
käyttäytyä sirosti vierashuoneessa, vaan että hän on ainoastaan silloin
hyvin kasvatettu, jos hän on onnellinen, ahkera, avulias ja hyödyllinen
maailmassa; että siksi miljoonat talonpojat ovat tälläkin hetkellä
paremmin kasvatettuja kuin useimmat niistä, jotka sanovat itseään
maailmanmiehiksi; että keinot, joita käytetään alempien luokkien
"kasvattamiseksi" jokaisessa muussa mielessä kuin tämä, sangen usein
tuottavat aivan päinvastaisia tuloksia kuin oli toivottu.

Huomaa hyvin, ett'en minä sano enkä usko, ett'eikö alempia luokkia
olisi tuhansin tavoin paremmin kasvatettava kuin nykyään on tehty.
Minä uskon, että _jokaisen ihmisen kristityssä maassa tulisi olla yhtä
hyvin kasvatetun kuin toisenkin_. Mutta minä vaadin kasvatusta, joka
johtaa johonkin päämäärään, vakavaa, käytännöllistä, vastustamatonta
kasvatusta siveellisiin tapoihin, ruumiilliseen voimaan ja kauneuteen,
sielunominaisuuksiin, joita voidaan kehittää aina kunkin yksilön
mahdollisuuksien mukaan, ja varsinkin yksityiskohtaiseen tietoon
kunkin ihmisen erikoisesta tehtävästä; mutta kaikesta tästä huolimatta
pyrkimyksissään rajattomasti vaihtelevaa kasvatusta, joka tekee tästä
nuorukaisesta nöyrän ja tuosta itseensäluottavaisen; tyynnyttäen tämän
sielua, tai puhaltaen tuohon kunnianhimon kipinän; milloin kiihoittaen,
milloin hilliten, ja näin tehden kuitenkin pitäen tietoa vain yhtenä
käytettävistään myriadeista keinoista tai myriadeista lahjoista, ja
antaen tai kieltäen, aivan niinkuin viisas taloudenhoitaja kastelee
puutarhaansa ja ohjaa täyden vesiryöpyn vain janoisiin kasveihin ja
vain silloin, kun ne ovat janoisia; jota vastoin me nykyään valamme
tietoja nuorukaistemme päähän kuin lunta sataa Alpeille, yhtä paljon
tälle kuin tuollekin, kunnes he eivät enää jaksa enempää kantaa,
ja kaiken lisäksi me vielä ylpeilemme siitä, että siellä ja täällä
virta painuu niiden harjoilta alas laaksoihin, huomaamatta, että me
ikiajoiksi kuivatimme liiaksi sälytetyt huiput.

84. Meidän arvosteluumme vaikuttaa luonnollisesti aina sangen suuressa
määrin kirjallinen makumme. Tunnen tosiaankin monta henkilöä, joilla
kirjallisuuden alalla on mitä puhtain maku, mutta joiden maku
taiteeseen nähden on peräti turmeltunut, ja tämä on ilmiö, joka minua
hyvin suuresti hämmästyttää; mutta minä en ole myöskään koskaan
tuntenut henkilöä, jolla olisi ollut väärä kirjallinen maku ja oikea
maku maalaustaiteeseen nähden. Onkin sentähden hyvin tärkeätä, ei
ainoastaan taiteen, vaan kaiken muunkin takia, että näinä kirjatulvien
aikoina kukin pysyttelee kaukana kirjallisuuden suolasoista ja elää
omalla pienellä kalliosaarellaan, jota virkistävät lähde ja lampi,
molemmat puhtaita ja kauniita. Luonnollisesti voisin minä ehdottaa
kirjakokoelman valintaa: erilaiset luonteet tarvitsevat tosin erilaisia
kirjoja, mutta on kuitenkin kirjoja, joita kaikki tarvitsevat,
ja jos sinä tosiaankin luet Homerostasi, Platoasi, Aiskylostasi,
Herodotostasi, Danteasi, Shakespeareasi oikealla tavalla, ei sinun ole
tarvis laajentaa kirjahyllyäsi niistä oikeaan ja vasempaan alituisten
uusien tutkimusten takia. Nykyaikaisesta kirjallisuudesta vältä
yleensä sanomalehtiä ja kuukausikirjallisuutta. Joskus saattavat ne
sisältää hyödyllisen lyhennystiedon tai perinpohjaisen arvostelun,
mutta kymmenen mahdollisuutta on olemassa yhtä vastaan, että ne vain
hävittävät sinun aikaasi tai johtavat sinut harhaan. Jos haluat
tutustua johonkin seikkaan ja sen ymmärtää, niin lue sitä käsittelevä
paras kirja, mistä kuulet puhuttavan, äläkä sen lyhennysotetta. Ell'et
pidä ensimäisestä kirjasta, jota koetat, niin etsi toinen, mutta
älä milloinkaan toivo pääseväsi ymmärtämään asiaa vaivatta ja vain
yleiskatsausten avulla. Vältä erikoisesti sitä kirjallisuudenlajia,
joka käyttää korskeaa, asiantuntevaa sävyä; se on turmiollisinta
kaikista. Jokainen hyvä kirja tai sellaisen kirjan osa on täynnä
ihailua ja vapistusta; se saattaa sisältää vakuutteluja tai vakavaa
ivaa, mutta se ei kovene koskaan kylmäksi eikä määrää mitään ylpeästi,
vaan johtaa sinut aina kunnioittamaan ja rakastamaan jotakin koko
sydämestäsi. Ei ole aina helppoa eroittaa jalojen ja puhtaiden kirjojen
ivaa, mutta yleensä saatat olla varma siitä, että kylmäveriset,
rapumaiset ja sammakkomaiset kirjat pilkkaavat tunnetta, mutta
lämminveriset, inhimilliset kirjat syntiä...

Lue vähän kerrallaan, pyri tuntemaan mielenkiintoa pikkuseikkoihin,
äläkä lue niin paljon itsensä kertomuksen takia, kuin tutustuaksesi
niihin viehättäviin henkilöihin, joiden seuraan nämä kirjailijat sinut
vievät. Tavallinen kirja voi usein sinua suuresti huvittaa, mutta vain
jalo kirja lahjoittaa sinulle hyviä ystäviä. Muista myös, että on
vähemmän tärkeää, luetko sinä nuorempina vuosinasi sukkelia kirjoja
kuin luetko sinä rehellisiä ja oikeamielisiä kirjoja. Minä en sen takia
tarkoita, että niiden pitäisi oleman ikävystyttäviä tai vastenmielisen
opettavia, vaan että niiden lausumat ajatukset ovat kunniallisia ja
niiden herättämät tunteet jaloja.

Toistaiseksi ja ehkäpä koko ijäksesikin tekevät opettajasi viisaimmin
yrittäessään saada sinua tyytymään hiljaiseen hyveeseen, ja sellainen
kirjallisuus ja sellainen taide ovat paraita sinulle, jotka
jokapäiväisestäkin elämästä ja tutuistakin seikoista osoittavat sinulle
toivovan työn ja nöyrän rakkauden esineitä.

85. Kaikkien nuorukaisten, mitä säätyä ovatkin, tulisi perusteellisesti
oppia joku käsityö, sillä on tosiaankin ihmeellistä, kuinka paljon
ihmisen mielipiteet elämästä selkenevät sen kautta, että hän hankkii
itselleen kyvyn tehdä joku esine hyvin käsillään. Entisinä aikoina
riippui koko Europan korkeampien luokkien varsinainen elämä suurissa
määrin jokaiselle välttämättömästä miekkailutaidosta; nykyään on
luullakseni hyödyllisintä, mitä pojat oppivat yleisissä kouluissa,
ratsastaminen, soutaminen ja pallon lyöminen. Mutta olisi paljoa
parempi, jos parlamentin jäsen osaisi kyntää suoran vaon ja takoa
hevosenkengän kuin sirosti nostella airojaan tai pitää moitteettomasti
varpaitaan jalustimessa.

86. Jos meiltä yht'äkkiä kysyttäisiin, vaatimalla lyhyttä vastausta,
mitkä ominaisuudet pääasiallisesti asettavat suuret taiteilijat
kehnojen edelle, vastaisimme me luullakseni, että ennen kaikkea heidän
tunteellisuutensa ja herkkyytensä, toiseksi heidän mielikuvituksensa ja
kolmanneksi heidän ahkeruutensa. Jotkut meistä mahtavat ehkä epäillä,
onko oikein kiinnittää niin suurta huomiota tähän viimeksi mainittuun
ominaisuuteen, koska me kaikki olemme tunteneet eteviä ja lahjakkaita
miehiä, jotka olivat peräti laiskoja, ja lahjattomia miehiä, jotka
olivat ahkeroita. Mutta vaikka sinä ehkä olet tuntenut lahjakkaita
miehiä, jotka ovat olleet laiskoja, et sinä ole koskaan tuntenut
_suurta_ miestä, joka olisi ollut laiska; ja niiden tutkimusten
kestäessä, joita minulla on ollut tilaisuus toimittaa kaikkein
jaloimpia teoksia tuottaneiden taiteilijain elämästä, ei ole mikään
seikka niin usein herättänyt huomiotani -- ei mikään laki osoittautunut
niin pettämättömäksi yleispätevyydessään kuin se seikka ja se laki,
että he kaikki ovat olleet suuria työntekijöitä: ei mikään heitä
koskeva seikka synnytä suurempaa ihmettelyä kuin se teosmäärä, jonka
he ovat eläessään valmistaneet; ja kun minä kuulen puhuttavan jostakin
nuoresta miehestä, jonka suurta lahjakkaisuutta minulle kehutaan, on
ensimäinen kysymykseni hänestä aina: tekeekö hän työtä?

Mutta vaikka tämä ahkeruuden ominaisuus onkin oleellinen taiteilijalle,
ei se kuitenkaan millään tavalla tee taiteilijaa; useat ihmiset
ahertavat uutterasti, vaikk'eikaan se, mitä he saavat aikaan, maksa
paljoa. Eikä myöskään tunne tee taiteilijaa, koska toivoakseni monet
voivat tuntea väkevästi ja jalosti, silti lainkaan välittämättä
taiteesta. Mutta ne lahjat, jotka erityisesti merkitsevät taiteilijan
-- _ilman_ hän on pysyvä heikkona elämässä ja unohdettuna kuolemassa
-- joiden _avulla_ hänestä voi tulla maan vapisuttajia ja taivaan
mahtavimpia valoja -- ovat tunnealttiuden ja mielikuvituksen
ominaisuudet.

87. Ei mikään minun väitteistäni ole herättänyt vakavampaa vastustusta
eikä useammin joutunut kiistan esineeksi kuin se väite, että hyvä maku
on etupäässä siveellinen ominaisuus. "Ei", sanovat monet vastustajani,
"maku on yhtä, siveys toista. Sanokaa meille, mikä on kaunista; meitä
ilahuttaisi tietää se; mutta me emme tarvitse saarnoja, vaikka te niitä
osaisittekin pitää, mikä kuitenkin lienee epäiltävää."

Minun sallittanee sentähden vielä jonkun verran tukea vanhaa
väitettäni. Maku ei ole ainoastaan osa siveellisyyttä ja sen merkki;
-- se on _pelkästään_ siveellisyyttä. Ensimäinen ja viimeinen ja
terävin koettelukysymys elävälle olennolle on: "Mistä sinä pidät?"
Sano minulle, mistä sinä pidät, ja minä sanon sinulle, mikä sinä
olet. Mene kadulle ja kysy ensimäiseltä mieheltä tai naiselta, jonka
tapaat, heidän "makuansa", ja jos he vastaavat rehellisesti, tunnet
sinä heidät kokonaan, ruumiineen ja sieluineen. "Sinä, repaleinen
ystäväni, joka astut niin epävarmasti, mistä _Sinä_ pidät?"
"Piipusta ja katajaviinaneljänneksestä." Minä tunnen Sinut. "Entä
sinä, nopeakäyntinen, kaunispäähineinen kunnon eukkoseni, mistä
Sinä pidät?" "Puhtaasta liedestä ja siististä teepöydästä, jonka
ääressä mieheni istuu minua vastapäätä, pienen lapsukaiseni levätessä
rinnoillani." Hyvä, minä tunnen Sinutkin. "Entä Sinä, kultakiharainen,
lempeäsilmäinen pikku tyttöseni, mistä Sinä pidät?" "Kanarialinnustani
ja juoksentelemisesta metsän kukkien keskellä." "Ja Sinä sitten,
mustakätinen ja matala-otsainen poikaseni, mistä Sinä pidät?"
"Varpusten kivittämisestä ja rahanheitosta." Hyvä; me tunnemme nyt
heidät kaikki. Mitä me enempää kyselisimme?

"Niinpä niin", vastattanee, "mutta meidän pitäisikin ennemmin
kysyä, mitä nämä aika-ihmiset ja lapset tekevät, kuin mistä he
pitävät. Jos he _tekevät_ oikein, ei merkitse mitään, vaikka he
pitäisivätkin sellaisesta, mikä on väärin; ja jos he _tekevät_ väärin,
on samantekevää, pitävätkö se sellaisesta, mikä on oikein. Teko on
pää-asia; eikä merkitse mitään, vaikka ihminen pitäisikin juomisesta,
ell'ei hän vain juo; ja vaikka tyttönen mielellään hyväilisikin
kanarialintuaan, ell'ei hän halua lukea läksyjänsä, tai vaikka
pikkupoika kivittääkin varpusia, jos hän vain käy säännöllisesti
pyhäkoulussa." Toistaiseksi ja tässä kohdassa myönnän, että se on
totta. Sillä jos ihmiset päättävästi tekevät sitä, mikä on oikein,
tulevat he kyllä aikanaan tekemään sen mielelläänkin. Mutta vasta
sitten kun he _ovat_ päässeet tekemään sen mielellään, on heidän
siveellinen tilansa oikea; ja niin kauvan kun he eivät tee sitä
mielellään, on heidän tilansa väärä ja petollinen. Se mies ei ole
ruumiillisesti terve, joka alituisesti ajattelee kaappiaan ja pulloaan,
vaikka hän urhoollisesti kestääkin janonsa; vaan se mies, joka
sydämellisesti nauttii vedestä aamulla ja viinistä illalla, molemmista
oikeaan aikaan ja kohtuullisin määrin. Totisen kasvatuksen koko
tarkoituksena ei olekaan saattaa ihmisiä vain _tekemään_ oikein, vaan
_myös iloitsemaan_ juuri tuosta oikeasta; ei vain olemaan ahkeria, vaan
myös rakastamaan ahkeruutta -- ei vain tulemaan oppineiksi, vaan myös
rakastamaan tietoa -- ei vain olemaan puhtaita, vaan myös rakastamaan
puhtautta -- ei vain olemaan vanhurskaita, vaan myös isoomaan ja
janoomaan vanhurskautta.

Tähän kuitenkin väitettänee tai ajateltanee: "Onko nyt mieltymys
ulkonaiseen kauneuteen -- tauluihin tai kuvapatsaihin tai huonekaluihin
tai rakennustaiteeseen mikään siveellinen ominaisuus?" Kyllä,
totisesti, jos tuo mieltymys on oikeutettu. Mieltymys _kaikenlaisiin_
tauluihin tai kuvapatsaisiin ei ole siveellinen ominaisuus, mutta
mieltymys hyviin tauluihin ja kuvapatsaihin on siveellinen ominaisuus.
Tässä täytyy meidän kuitenkin lähemmin määritellä, mitä tarkoitetaan
sanalla "hyvä". "Hyvällä" en minä tarkoita taiturimaista enkä oppinutta
-- enkä vaikeatekoista. Katso jotakuta Teniersin taulua, joka esittää
paria noppapelissään riitautunutta juoppoa; se on läpeensä erinomaisen
taitavasti tehty taulu, jopa niin taitavasti, ett'ei ole voitu luoda
mitään samanlaatuista, joka voisi kilpailla sen kanssa; mutta se on
kuitenkin läpeensä alhainen ja huono taulu. Se ilmaisee ihastusta kauan
aikaa tarkasteltuun alhaiseen ja raakamaiseen aiheeseen, ja se ihastus
on "säädytön" tai "epäsiveellinen" ominaisuus. Se on "huonoa makua"
sanan syvimmässä merkityksessä -- se on paholaisten makua. Toiselta
puolen ilmaisee joku Titianin taulu tai joku kreikkalainen veistos tai
joku kreikkalainen raha tai joku Turnerin maisema ihastusta alituisesti
tarkasteltuun hyvään ja täydelliseen aiheeseen. Se ihastus on kokonaan
siveellinen ominaisuus -- se on enkelten makua. Koko taidenautinto
ja koko taiderakkaus supistuu aivan yksinkertaisesti siihen, että
rakastamme sitä, mikä ansaitsee rakkautta. Tämä ansio on ominaisuus,
jota sanomme "rakastettavaksi" (vastakohdaksi "vihattavalle" esineistä,
jotka ansaitsevat vihaa); eikä ole suinkaan mikään samantekevä tai
mielivaltainen asia, vaan koko olemuksemme elinhermo, pidämmekö tuosta
tai tästä. Mistä me _pidämme_, määrää, mitä me _olemme_, ja on merkkinä
siitä, mitä me olemme; ja luonteen muodostamiseksi on välttämätöntä
opettaa oikeata makua.

88. Kaikki kirjat saattaa jakaa kahteen luokkaan: hetken kirjoihin ja
kaikkien aikojen kirjoihin. Huomaa tämä eroitus -- se ei koske vain
laatua. Se ei koske vain huonoa kirjaa, joka ei elä, ja hyvää, joka
elää. Se on laji-eroitusta. On olemassa hyviä hetken kirjoja ja hyviä
kaikkien aikojen kirjoja; huonoja hetken kirjoja ja huonoja kaikkien
aikojen kirjoja. Ennen kuin jatkan, täytyy minun lähemmin kuvailla
näitä molempia lajeja.

Hyvä hetken kirja on siis -- minä en nyt puhu huonoista -- aivan
yksinkertaisesti sellaisen henkilön hyödyllinen tai huvittava meitä
varten painettu puhelu, jonka kanssa emme muutoin voisi keskustella. Se
on usein sangen hyödyllinen, koska se ilmaisee sinulle jotakin, jota
sinun tarvitsee tietää; ja usein sangen huvittavakin, kuten voisi olla
älykkään ystävän suullinen puhelu. Nämä loistavat matkakuvaukset; nämä
keveät ja näppärät pakinat päivän kysymyksistä; nämä uutelon muotoon
puetut eloisat ja liikuttavat kertomukset; nämä täsmälliset ja tarkat
tapahtumien esitykset, joita kirjoittavat päivän historiaa muodostavien
tapausten todelliset toimimiehet, -- kaikki nämä hetken kirjat, joiden
luku yhä lisääntyy sivistyksen levitessä, ovat meidän aikakautemme
erikoisomaisuutta; meidän täytyy olla niistä hyvin kiitollisia ja
syvästi hävetä, ell'emme käytä niitä hyvin. Mutta me käytämme niitä
mahdollisimman huonosti, jos sallimme niiden anastaa todellisten
kirjojen paikan; sillä tarkemmin sanoaksemme eivät ne olekaan kirjoja,
vaan kauniiseen paino-asuun laitettuja kirjeitä tai sanomalehtiä.
Ystävämme kirjeet voivat olla varsin miellyttäviä tai välttämättömiäkin
hetkellään, mutta ansaitsevatko ne säilyttämistä vaiko eivät, on toinen
kysymys. Sanomalehti on erinomaisesti paikallaan aamiaispöydässä,
mutta sitä ei tosiaankaan tule lukea koko päivää. Samaten on laita sen
pitkän kirjeen, joka, vaikka onkin sidottu kirjaksi, niin huvittavasti
kertoo majataloista ja teistä ja ilmoista viime vuonna siellä ja
siellä, tai joka taritsee hauskan jutun tai selvittää siinä tai siinä
tapauksessa sattuneita todellisia seikkoja; ja kuinka arvokas hetken
käyttöön moinen kirja saattaakin olla, niin ei se missään tapauksessa
voi olla mikään "kirja", eikä ainakaan kirja, jota varsinaisessa
mielessä kannattaisi "lukea". Kirja ei olemukseltaan ole puhuttu asia,
vaan kirjoitettu asia, joka on kirjoitettu ei vain ilmoittaakseen
jotakin, vaan pysyäkseen ja säilyäkseen. Tuollainen pakinakirja
painetaan vain siksi, ett'ei sen tekijä voi puhua tuhansille ihmisille
yht'aikaa; jos hän voisi, tekisi hän sen -- kirja on siis vain hänen
äänensä _monistus_. Sinä et voi keskustella Indiassa oleskelevan
ystäväsi kanssa; jos voisit, niin sinä sen tekisit; sen sijaan sinä
kirjoitat, mutta se on vain äänen _siirtämistä_ paikasta toiseen.
Kirjaa ei sitävastoin kirjoiteta yksinomaan äänen monistuksen eikä sen
siirtämisen, vaan sen ikuistamisen takia. Tekijällä on sanottavana
jotakin, jota hän pitää totena ja hyödyllisenä tai välttämättömänä ja
kauniina. Mikäli hän tietää, ei ole kukaan vielä ennen häntä siitä
puhunut; mikäli hän tietää, ei kukaan muu osaa siitä siten puhua. Hän
katsoo siis olevansa velvollinen sanomaan sen, kaikissa tapauksissa
selvästi ja täsmällisesti ja, jos hän voi, myöskin sulosointuisesti.
Ikäänkuin elämänsä koko tuloksena pitää hän sitä sinä asiana tai
sinä asiaryhmänä, joka on ilmoitettu hänelle; -- pitää hän sitä sinä
totisen tiedon tai tajuamisen palasena, jonka hänen osalleen tullut
auringonpaiste ja maa on tehnyt hänelle mahdolliseksi saavuttaa. Hän
ikuistuttaisi sen mielellään kaikiksi ajoiksi; hän kaivertaisi sen
kallioon, jos voisi, sanoen: "Tämä on minun parhaani; muutoin olen
minä syönyt, juonut, nukkunut, rakastanut ja vihannut samoin kuin
kaikki muutkin; minun elämäni oli kuin sumua, eikä sitä ole enää; mutta
tämän minä näin ja tunsin; tämä, jos minusta mikään, on muistamisen
arvoista." Tämä on hänen "kirjoituksensa"; se on hänen pienen
inhimillisen kykynsä ja hänelle annetun totisen tajuamisen mukainen
muistokirjoitus tai pyhä sana. Se on "kirja".

89. Tämänlaatuisia kirjoja ovat kaikkina aikoina kirjoittaneet
suurimmat miehet: -- suuret kirjailijat, suuret valtiomiehet ja suuret
ajattelijat. Kaikki nämä kirjat ovat valittavissasi; ja elämä on lyhyt.
Sinä olet kuullut tämän ennenkin; -- mutta oletko sinä mitannut ja
jakanut sen lyhyen elämän ja sen mahdollisuudet? Tiedätkö, että jos
sinä luet tämän, et sinä voi lukea tuota -- ett'et sinä huomenna enää
voi voittaa takaisin tänään menettämääsi? Pysähdytkö sinä lavertelemaan
palvelustyttösi tai tallirenkisi kanssa silloin kun sinä saat puhella
kuningatarten ja kuninkaiden kanssa? Tai mielisteletkö itseäsi
sillä, että sinä vain arvokkaasti tajuten omat kunnioitusoikeutesi
tungeskelet nälkäisen ja typerän joukon kanssa saamaan _sisäänpääsyn_
tänne ja _puheillepääsyn_ tuonne, sillä välin kun tämä ikuinen hovi
on sinulle avoinna seurueineen, avarana kuin maailma, moninaisena
kuin sen vaiheet, kaikkien aikojen hienoimpana ja mahtavimpana? Sinne
voit aina päästä; siellä voit oman mielesi mukaan valita ystäväsi
ja arvosi; ja jos kerran olet siihen hoviin päässyt, ei sinua voida
sieltä koskaan ajaa pois muutoin kuin omasta syystäsi; ylimyksellinen
seurapiirisi vahvistaa sinun synnynnäistä ylimyksellisyyttäsi, ja niitä
vaikuttimia, jotka ajavat sinut tavoittelemaan korkeata paikkaa elävien
yhteiskunnassa, arvostellaan, katsoen kaikkeen niiden totuuteen ja
vilpittömyyteen, sen aseman mukaan, minkä sinä haluat saavuttaa näiden
kuolleiden seurassa.

"Sen aseman, minkä sinä haluat", ja aseman, jonka sinä _itse itsellesi
valmistat_, täytyy minun lisätä, sillä -- huomaa hyvin -- tämä
menneisyyden hovi eroaa sikäli kaikesta elävästä ylimyksellisyydestä,
että se on avoinna vain työlle ja ansiolle, eikä millekään muulle. Ei
ole rikkaus lahjova, ei nimi peljästyttävä, ei mikään juoni pettävä sen
elyseolaisten porttien vartijaa. Syvimmässä merkityksessä ei kukaan
alhainen eikä typerä henkilö pääse sisään. Tämän hiljaisen Faubourg
St. Germainin ovella tehdään vain lyhyt kysymys; "Ansaitsetko sinä
sisäänpääsyn?" Mene. Pyritkö jalojen miesten seuraan? Jalostu itse, ja
sinä pääset sinne. Haluatko puhella viisaan kanssa? Opi ymmärtämään
hänen sanojaan ja sinä kuulet hänen äänensä. Mutta et muutoin. Ell'et
tahdo kohoutua meidän luoksemme, emme me voi alentua sinun tasollesi.
Elävä aatelismies voi osoittaa sinulle kohteliaisuuttaan, elävä
filosofi voi nähdä paljon vaivaa selvittäessään sinulle ajatustaan;
mutta täällä ei teeskennellä eikä selitellä; sinun täytyy nousta
meidän ajatustemme tasalle, jos tahdot niistä iloita, ja yhtyä meidän
tunteisiimme, jos tahdot nauttia seurastamme.

90. Sinä voit lukea kaikki British Museumin kirjat -- jos ikäsi vain
siihen riittäisi -- ja kuitenkin jäädä ylen "sivistymättömäksi",
kehittymättömäksi ihmiseksi; mutta jos sinä luet kymmenen sivua
hyvää kirjaa, kirjain kirjaimelta, se on: todellisella tarkkuudella
-- olet sinä siitä lähtien jossakin määrin sivistynyt ihminen. Koko
eroitus sivistyksen ja ei-sivistyksen välillä -- mikäli se koskee
vain sen älyllistä puolta -- on tässä tarkkuudessa. Sivistyneen,
hyvin kasvatetun miehen ei tarvitse osata monia kieliä -- ei tarvitse
osata puhua muuta kuin omaa kieltänsä -- ja hän on saattanut lukea
vain muutamia kirjoja. Mutta kielen, jonka hän tuntee, tuntee hän
perinpohjin; sanat, jotka hän lausuu, ääntää hän oikein; hän tajuaa
ennen kaikkea sanojen ylimyksellisyyden, tuntee oikeata perua ja
vanhaa verta olevat sanat ensi silmäyksellä ja osaa eroittaa ne
uudenaikaisista alhaisosanoista; hän muistaa niiden kaikki esi-isät,
niiden sukulaisuussuhteet ja niiden etäiset heimolaiset ja hän tietää
alat, joilla niiden käyttö on sallittu ja ne palvelukset, joita ne
suorittavat kansallisen sana-aatelin parvessa kunakin aikana ja
kussakin maassa. Mutta sivistymätön, huonosti kasvatettu henkilö
saattaa hyvän muistinsa avulla oppia monia kieliä ja puhua niitä
kaikkia, eikä kuitenkaan tuntea sanaakaan niistä -- niin, ei sanaakaan
edes omasta kielestään. Tavallinen valpas ja lahjakas merimies
saattaa kielen puolesta tulla toimeen useimmissa satamissa, joissa
hän nousee maalle; mutta hänen on tarvis ääntää vain yksikin lause
jostakin kielestä, ja hänet huomaa heti sivistymättömäksi henkilöksi;
samaten voi jo korostus tai tapa ääntää yksikin lause heti paljastaa
sivistyneen henkilön. Tämän tuntevat niin syvästi ja tunnustavat niin
ehdottomasti sivistyneet ihmiset, että väärä korostus tai tavunkin
erehdys on omiansa jokaisen sivistyneen kansan eduskunnassa iki-ajoiksi
osoittamaan sellaisen henkilön alemmalle sivistystasolle.

91. Niillä nyky-aikaisilla orja- ja hulluraukoilla, jotka laahauttavat
itseänsä karjan tai puupölkkyjen lailla läpi maiden, joissa he
kuvittelevat käyneensä, ei voi olla pienintäkään aavistusta siitä
monipuolisesta huvista ja niistä iloisista toiveista, mitkä liittyivät
matkavaunun valitsemiseen ja järjestämiseen muinoisina aikoina. Ensiksi
esiintyivät rakennetta koskevat kysymykset kestävyydestä ja keveydestä
sekä henkilöitten ja tavarain varmasta ja soveliaasta asettelemisesta
ja jakamisesta; sitten suunniteltiin se mahtava yleisvaikutus, jonka
piti hämmästyttämän töllisteleviä katsojajoukkoja; sitten järjestettiin
ovelasti varastopaikkoja istuinten alle, salalaatikoita akkunain
puitteiden peittoon, näkymättömiä onkaloita täytteen alle, jotka
kaikki olivat tomuntiiviit ja joihin pääsi vain salaisten rakojen
tai Aladdinin lasku-ovien tapaisten lumoluukkujen kautta; sitten
kiinnitettiin korvalliset niin ett'eivät ne päässeet liikkumaan; sitten
pyöristettiin kaikki kulmat mukavaa lepoa varten; sitten kiinnitettiin
taitavasti akkunaverhot ja niiden vetonauhat; akkunat istutettiin
paikoilleen, sillä siitä riippui itse asiassa puolet vaunumatkan
viehätyksestä; ja koko tämä pieneen alaan kasattu komeus sovitettiin
sen henkilön vaatimusten mukaan, joka todennäköisesti tulisi istumaan
vaunuissa, tuossa pienessä huoneessa, joka viiden, kuuden kuukauden
aikana tulisi olemaan hänen varsinaisena kotinaan, -- kaikki tämä
oli jo itsessään oikea mielikuvitusmatka, kaikkine todellisen matkan
viehätyksineen, mutta ilman sen ikävyyksiä...

Näin tukevasti varustetuille ja tavaroiden lisäksi kuudelle, jopa
useammallekin henkilölle aijotuille perhevaunuille tarvittiin
välttämättä neljä hevosta, jos mieli niiden liikkua edes kutakuinkin
nopeasti; ja puoli tusinaa moisia valjakkoja pidettiinkin aina varalta
jokaisessa postitalossa. Vaikka nyky-aikaisen lukijan lieneekin
yhtä vaikeata kuvitella tätä aikaa, jolloin matkustus tapahtui niin
kehittymättömällä ja kömpelöllä tavalla ja jolloin koko toimitus,
vaikk'ei siitä olekaan vielä kovin kauvan, muistutti saksien ja
goottien vaelluksia, niin älköön hän kuitenkaan luulko minun puhuvan
puuta heinää sitä kuvatessani.

Ranskalaiset hevoset -- ja seikka oli jokseenkin sama kaikilla
suurilla europalaisilla kulkureiteillä -- olivat vankasti hölköttäviä,
väkeviä vetohevosia, jotka hyvin täyttivät tehtävänsä, jopa ylikin,
ruokkoamattomia, pitkähäntäisiä, hyvänsävyisiä, jotka hirnahtelivat ja
kujeilivat keskenään niin usein kuin vain saivat siihen tilaisuutta;
lisäksi olivat ne kestäviä ja tasaisia työssään, enimmäkseen
totellen jo pelkkää huutoa, sillä vain selvyyden vuoksi tarvittiin
ohjaksia; ruoskaa ei niiden tarvinnut koskaan maistaa, ja sitä
käytteli ajomies vain ilmaistakseen tyytyväisyyttään itseensä ja
hevosiin, antaakseen tietä tukkeaville vaunuille merkkejä väistymään
syrjään, ja julistaakseen niiden kylien ja kaupunkien asukkaille,
joiden läpi lasketettiin päivän kuluessa, että korkea-arvoiset
henkilöt kunnioittivat heitä ohimenevällä läsnä-olollaan. Jos kaikki
oli niinkuin olla piti, ajoi noita neljää hevosta yksi mies, joka
ratsasti toisella aisahevosella; mutta jos hevoset olivat hyvin nuoria
tai ratsastaja tottumaton, istui toinen mies etuhevosen selässä,
Tavallisesti saatiin kuitenkin neljä varmaa ja säyseätä hevosta ja
oivallinen ajaja, joka oli harvoin juovuksissa, mutta usein sensijaan
varsin nuori, koska vanhemmat ja väkevämmät miehet voivat edullisemmin
tehdä muuta työtä, ja kuka reipas nuori ratsastaja tahansa saattoi
ohjata noita työhönsä tottuneita ja sävyisiä hevosia, hän kun lisäksi
painoi vähemmän niiden selässä. Puolet ratsastajan painoa oli hänen
saappaissaan, joita usein kuljetettiin sidottuina molemmin puolin
satulaa kuin kahta sankoa, ja sitten kun hevoset oli valjastettu
vaunujen eteen, nousi ajomies väli-aisalle ja keinotteli jalkansa ja
säärensä saappaisiin.

Tuskin vähemmän virallisen leiman kuin ajomiehet antoi
paremmanpuoleisille matkavaunuille niiden sanansaattaja tai oikeammin
sanoen etulähetti, jonka varsinaisena tehtävänä oli ratsastaa edellä
tasaista ravia ja tilata hevosia postitaloista, niin että ne olivat
valmiiksi valjastetut vaihdettaviksi, eikä aikaa tarvinnut hukata
taipaleiden välillä. Hänen korkeampana toimenaan oli myös kaikkien
ostosten suorittaminen ja laskujen maksaminen, säästääkseen perheeltä
turhia vaivoja ja pieniä ikävyyksiä sekä lopuksi huolen ja vaikeuden
puhua ranskaa tai muita vieraita kieliä. Lisäksi tunsi hän jokaisen
kaupungin kaikki hyvät majatalot ja jokaisen majatalon kaikki hyvät
huoneet, niin että hän saattoi jo etukäteen kirjoittamalla tilata
kaiken sen, mikä parhaiten sopi hänen palvelemalleen perheelle. Jos
hän oli älykäs mies ja ensimäisen luokan etulähettejä, tunsi hän
myös tarkoin kunkin kaupungin nähtävyydet sekä kaikki ne salaiset
keinot ja koukut, joita käytettiin saadakseen nähdä sellaistakin,
mitä ei näytetty kenelle tahansa. Kuten lukija muistanee, ei Murrayn
matkakäsikirjoja ollut vielä siihen aikaan olemassa, ja siksi toimitti
sanansaattaja yksityisen matkakäsikirjan virkaa, ja tiesi, jos hän
hyvin oivalsi asiansa, ei vain sen, mikä oli näkemisen arvoista, vaan
myöskin mitä kukin mieluimmin halusi nähdä; tämän mukaisesti antoi
hän myös ohjeitaan palveleville oppaille ja puuttui asiaan ikäänkuin
korkeampana voimana vain silloin kun vaikeuksia esiintyi ja hänen
sovittelunsa kävi välttämättömäksi maksuun tai käyttäytymiseen nähden.
Hän seurasi säännöllisesti naisia näiden myymäläretkeilyillä, vieden
heidät aina kaikkein hienoimpiin liikkeisiin ja tinkien tavaroiden
hintaa määrään, joka hänestä näytti kohtuulliselta. Lopuksi tunsi
hän luonnollisesti kaikki muut ensimäisen luokan sananlennättäjät
matkan varrella ja ilmoitti, jos niin haluttiin, ketä muita arvokkaita
henkilöitä, paitsi matkustajaa itseään, oli sattunut pysähtymään samaan
majataloon.

92. Polignyn kylä tai maalaiskaupunki, jonka muodostaa ryhmä hyvin
rakennettuja vanhoja kivitaloja puutarhoineen ja hedelmälehtoineen
ja jonka halkaisee jonkunlainen kaduksi yrittelevä kujanne, leviää
Juravuorten juurella erään pienen laakson aukeamassa, joka Yorkshiren
tai Derbyshiren kalkkiseuduilla olisi nuokkuvien jyrkänteiden väliin
ahtautunut rotko ja jonka pohjalla hyppelisi reipas, soliseva puro,
mutta joka täällä Juravuorilla on etäisyyteen pakeneva, eri korkeuksiin
kohoaville pengermille asettautuneiden pelto- ja puutarhatukkujen
muodostama teateri; terävätorninen luostari kohoaa sen syvänteessä,
ja siististi rakennettuja talonpoikaismajoja, kodikkaita pikku pesiä,
kyyhöttää niityn reunamilla ja kallion ulkonemilla; mutta puroa ei näy,
eikä lähteitäkään, eikä tapaa pienintäkään järjellistä syytä, minkä
vuoksi niitä ei näkyisi, ell'eihän, että Jumala on niin tahtonut.

"Etäisyyteen" pakeneva, sanoin -- ehkäpä peninkulman verran kumpujen
sekaan, ulommaisesta tasangosta lukien; ja laakson leikkaa puolen
peninkulman pituinen poikki-aukeama, joka sallii suuren Pariisista
Geneveen johtavan maantien oikullisin polvekkein ja viattomin
tempuin kiemurrella kalliopengermiä ylös, tuolloin tällöin päätyen
paikalle, mihin saapumisestaan sillä ei ollut aavistustakaan, ja aivan
sekapäissään tähystellen kohtaa, mihin sen siitä olisi meneminen;
-- heittäen jäähyväiskatseen Burgundian tasangolle, joka leviää sen
pakenevien polvekkeiden takana, kunnes se vihdoin erään halenneen
jyrkän kallion kohdalla törmää suoraan ylös rotkon rinnettä ja
kulkee sitten pitkin sen reunaa paikassa, missä rotko sulkeutuu yhtä
oikullisesti kuin se äsken oli avautunut, ja hämmästynyt matkustaja
on ikäänkuin taikaiskusta jälleen tasangolla, mutta korkeammassa
maailmassa. Maailmassa tasaisten kallioiden, joiden pinta rouheutuu
kellertäväksi mullaksi, ja siihen on juurtunut ohut, mutta voimakas
ruohomatto ja sinne tänne siroiteltuja pensaikkoja, kun taas etäämpänä
siintävä kuusirivi nousee tuon tuostakin näkyviin, ja sen yläpuolella
häilähtelee, jos ilta tai aamu on kirkas, kapea hopeanhohtava
pilventapainen.

Nämä Juravuorten alkuseudut eroavat monella miellyttävällä tavalla
Ingleboroughin ympärillä leviävistä kalkkikivitasangoista, jotka ovat
niiden englantilaisia vastineita. Yorkshiren nevat ovat enimmäkseen
sata tai kaksisataa jalkaa korkeammalla, ja niitä huuhtelevat
sadekuurot ja pieksee väkevä, melkein herkeämättä puhaltava tuuli.
Ne hajoavat avaroiksi kentiksi irtonaisine kallionlohkareineen ja
rosoisine liuskakivirinteineen, mitkä väliin vaihtuvat hiekkaan ja
hiekkakivestä muodostuneeseen saveen, jotka elättävät pitkää ruohoa
ja tuolloin tällöin ympäröivät jotakin lamparetta, väkevän tuulen
estäessä nousemasta pienimmänkin ilahuttavan jäljen puusta, paitsi
muutamia suojaisia kolkkia, missä on voitu harjoittaa istutustyötä.
Mutta Juravuorten taivas on yhtä tyyni ja kirkas kuin muunkin Ranskan;
jos päivä on sees tasangolla, on niin laita myös rajakukkuloilla;
Juravuoria, jotka kokoonpanoltaan ovat kalkkia ja marmoria, kyntävät
sateet ja tuulet sangen omituisiin halkeamiin ja uurteihin, mutta ne
rikkoutuvat harvoin ja ovat jo aikoja sitten peittyneet joko metsän
kukkiin tai lyhyeen, mehevään ruohoon ja kaikkiin auringonpaistetta
rakastaviin kasveihin. Puhdas ilma, joka säilyttää puhtautensa myös
alemmilla harjuilla, noin tuhannen jalkaa merenpintaa ylempänä, huokuu
niiden suloisimpia tuoksuja ja loistaa mitä kirkkaimpia värejä, ja
talvi valmistaa niille leposijan lumen valkoisen, suojelevan vaipan
alle.

Vielä suurempi ja omituisempi erilaisuus näytäksen jokien
järjestelmässä. Miten ne häviävätkin ja kätkeytyvätkin ja
pienenevätkin, huomaa ne sentään aina varsin selvästi Yorkshiren
nevoilla; näkee paikat, missä ne olivat eilen, uomat, mihin ne tulevat
ensi sadekuuron jälkeen juoksemaan, ja tuo ojanne tämän kallion
kupeella tai sen huipulta kuuluva solina saattaa matkustajan aina
ihmetellen kysymään, että ollaanko sitä tässä nyt Airen lähteillä
tai Ribblen ylähaaraumilla tai Bolton Stridin alkupäässä tai niiden
hopearihmojen lähettyvillä, jotka sitten kutoutuvat Teesiksi.

Mutta ei tuulen suhina, ei purojen eikä virtojen solina eikä loiske
eikä laulu häiritse Juran avonaisten seutujen lumottua hiljaisuutta.
Sadepilvi sulkee sen kalliot syliinsä ja kastelee sen kedot; mutta se
vilahtaa ohi, ja tuntia myöhemmin on kallio jälleen kuiva, ja vain
kastehelmiä kimaltelee poimulehden säiliöissä, -- mutta puroista ja
ojanteista -- ei jälkeäkään, ei eilen, eikä tänään, eikä huomenna.
Näkymättömistä halkeamista ja vain hienon kalvon peittämistä raoista
on vesi valunut pois kalliolta ja kedolta, ja vasta syvällä päälaakson
pohjassa virtaa suuri joki, joka pysyy aina kaltaisenaan.

93. Oletko konsanaan kuullut puhuttavan mistään niin surkeamaineisesta
kuin on se mielikuvituksen sikiö, jolle on annettu nimi "viisasten
kivi?" Taikakalua, joka muuttaisi halvan metallin jaloksi metalliksi,
ei luonto tunne; eivätkä sitä muut kuin hullut etsisikään. Sen sijaan
on luonto antanut meille taikakalun, joka voi muuttaa alhaisia sieluja
jaloiksi sieluiksi! Ja se on tosiaankin "viisasten kivi", mutta se on
kivi, jonka rakentajat hylkäävät.

Jos olisi Kaliforniassa tai Australiassa kaksi laaksoa ja niiden
pohjalla kahta erilaista soraa; ja jos sinä toisesta virranuomasta
aivan puhtaan sattuman oikusta osuisit keksimään kultamöhkäleitä;
ja toisesta uomasta, täysin varmasti ilman sattuman apua, voisit
poimia pieniä lippaita, joissa olisi pitkää ikää ja lepoa
lahjoittavia taikakaluja, ja alabasteri-astioita, jotka sisältäisivät
niin kallisarvoisia voiteita, että ne voittaisivat arabialaisen
kerjäläismunkinkin öljyt ja että ne saattaisivat ei ainoastaan silmät
näkemään, vaan myös sielun tietämään mitä tahansa se haluaisi -- niin
mietin minä tässä juuri, kumpaisessako laaksossa olisi enemmän kaivajia?

"Aika on rahaa" -- niin sanovat meidän kokeneet kauppiaamme ja
taloustieteilijämme. Mutta kukaan heistä ei luullakseni kuoleman
lähestyessä katso vastakohtaa oikeaksi väittämällä, että "raha on
aikaa?" Ehkäpä lopultakin olisi sentään parasta heille, ett'eivät he
muuttaisi niin paljoa ajastaan rahaksi, mikäli he eivät mahdollisesti
voi muuttaa myös ijankaikkisuutta rahaksi! On kuitenkin paljon
sellaista, joka on rahaa tai jota voidaan muuttaa rahaksi samassa
merkityksessä kuin että aika on rahaa. Terveys on rahaa, lahjakkaisuus
on rahaa, tieto on rahaa; ja kaikki sinun terveytesi, älysi ja tietosi
voidaan vaihtaa kultaan, ja siten saavuttaa sairaan, höperön ja sokean,
kultaan uppoavan vanhuuden onnellinen päämäärä; mutta kultaa ei voida
vuorostaan muuttaa terveydeksi eikä älyksi jälleen.

"Aika on rahaa"; sanat kaikuvat korvissani niin että tuskin voin
jatkaa kirjoittamistani. Eikö siis ole olemassa mitään parempaa? Jos
me osaisimme oikein ymmärtää, että aika on -- _itseänsä_, niin eikö
se olisi tarkoituksenmukaisempaa? Sellaista, jonka menettäminen tai
voittaminen olisi ehdotonta menettämistä tai täydellistä voittoa. Ja
että samaten olisi otollista ostaa terveyttä ja tietoja rahalla, mikäli
niitä voidaan sillä ostaa; mutta ei ostaa rahaa _niillä_?

Tosin voidaan niitä ostaakin elämän alussa, vaikk'ei enää sen lopussa.
Niitä voidaan aina ostaa muille, elleikään meille itsellemme. Sinä
voit ostaa, ja vielä hyvin helposta hinnasta, elämää, ikuisen
elämän, kristillisen uskosi mukaan (ja siinä on kauppa, joka sinulle
kelpaa!) Mutta sinä voit myös ostaa pitkiä tiedon ja rauhan ja voiman
ja rakkauden ja onnen vuosia -- varmasti ja kokonaan riippumatta
uskosta tai mielipiteistä -- kaikille noille epätoivon täyttämille,
kuihtuneille lapsille, jotka juoksentelevat kaduillamme.

"Tuo nyt ei ainakaan ole mitään kansantaloutta." Anteeksi! Tuo
lohduttava, lupaava sana: "Mitä hän kuluttaa, se pitää hänelle jälleen
maksettaman", on yhtä kirjaimellisesti totta silloinkin kun se
sovitetaan kasvatukseen; ei mitään rahankylvöä voida toimittaa niin
varman ja suuren elonkorjuu voiton toivossa kuin tätä; mutta tästä
rahankylvöstä puhuen pitää vain vieläkin enemmän kuin lihan kylvöstä
paikkansa se, että "mitä sinä kylvät, ei ole nouseva oraalle, ell'ei se
ensin _kuole_". Sinun täytyy unohtaa rahasi ja kaikki muut aineelliset
etusi ja kasvattaa vain kasvatuksen vuoksi! Sillä muussa tapauksessa
on se hyväkin, mitä sinä koetat toimittaa, myrkyttyvä, ja niin menevät
sekä se että sinun rahasi hukkaan.

Ja tämä on ollut todellisena syynä siihen, että me olemme tähän asti
epäonnistuneet kasvatusyrityksissämme -- tulivatpa nämä sitten ylhäältä
tai alhaalta. Ei ole ollut rehellistä pyrkimystä itsensä asian hyväksi
sellaisenaan. Alemmat luokat huutavat kasvatusta sentähden, että ne
luulevat heti sen saatuansa pakostakin joutuvansa kuulumaan ylempiin
luokkiin. Nykyään vallitsee omituinen harhaluulo kansan syvissä
riveissä -- ja niihin lasken minä ilman muuta, kuten hyvällä syyllä
voin tehdäkin, kaikki meidän helppotajuiset taloustieteilijämme ja
kasvattajamme -- että nimittäin _jokainen_ voi tulla ensimäiseksi, tai
ainakin että yleisen rynnistyksen ja kilpailun tila, jolloin jokainen
on vuorostaan joutuva päällimmäiseksi, on mainio ihanne-tila, ja
että jos vain jokainen poikanulikka on asianmukaisesti saanut hyvän
kasvatuksen, ei hän voi kerran olla keinumatta omissa vaunuissaan --
sillä ei oteta lainkaan huomioon, mistä silloin saataisiin ajajia ja
jalankävijöitä. Mutta minä sanon teille mitä vakavimmin -- ja minä
puhun varman tiedon pohjalla -- että on parempi miehen olla oppimatta
lainkaan lukemaan ja kirjoittamaan kuin saada kasvatuksensa moisissa
merkeissä.

Ensimäisenä ehtona, jotta kasvatuksesta olisi hyötyä, on selvään
havaita, ett'ei kasvatus suinkaan ole keino päästä eteenpäin
maailmassa, vaan keino tyytyväisenä pysyä siinä kerran saavuttamallaan
paikalla; ja valtion antaman kasvatuksen ensimäisten alkeiden tulisi
samoin eritotenkin pitää silmällä kunkin luokan saamaa hyötyä
henkilöistä, jotka muodostavat valtion. Alimmasta ylimpään luokkaan
asti tulisi jokainen tällä saarella syntynyt lapsi laillisesti
velvoittaa oppimaan inhimillisen kasvatuksen yleiset perusteet,
ja hänet tulisi kastaa -- ei muutamilla otsalle pirskoitetuilla
vesipisaroilla -- vaan taivaallisen viisauden ja maallisen voiman
pilvessä ja meressä.

Tämän valtion huoltaman yleisen kasvatuksen perusteet olisivat lyhyesti
seuraavat:

Ensiksi. -- Ruumis pitää nuoruudessa tehtämän niin kauniiksi
ja täydelliseksi kuin mahdollista, kokonaan riippumatta muista
tarkoitusperistä. Jos sinä sitten haluat panna elävän olennon toimiin,
jotka heikontaisivat sen ruumista ja lyhentäisivät sen elämää, niin
sanon minä ensiksi, että sinun olisi parasta jättää moiset toimet
sikseen; mutta jos sinä välttämättä haluat saada ne suoritetuiksi,
niin anna ainakin tuon elävän olennon, jonka aijot tappaa, sitä ennen
saavuttaa täysi ruumiillinen voimansa ja maistaa nuoruuden riemua ja
kehittää sen kauneutta. Sitten voit myrkyttää hänet, jos niin haluat.
Taloudelliselta kannalta on tämä järjestelmä viisaampi, sillä hänestä
lähtee nyt henki hitaammin kuin jos sinä olisit alkanut jo hänen
nuorena ollessaan; ja sinä saat suoritetuksi suuremman määrän työtä,
joka monin kerroin korvaa hänen harjoittamisensa kulut.

Opettakaa siis ensiksi terveyden lait ja ne ruumiinharjoitukset,
joita ne vaativat; ja siksi tulee teidän koulujenne sijaita ulkona
raittiin maaseudun puhtaassa ilmassa, ja niillä tulee olla ympärillään
avaroita alueita vapaasti käytettävänään. Ratsastaminen, juoksu ja
henkilökohtaiset harjoitukset, joissa rehellisesti hyökätään ja
puolustaudutaan, samaten kuin soitanto muodostaisivat pää-osat tässä
ruumiin kasvatuksessa.

Lähinnä näitä ruumiinharjoituksia tulee opettaa ne kaksi ominaisuutta,
jotka antavat sielulle sen sulon, nimittäin kunnioitus ja sääli.
Niitä ei tosin voida kirjaimellisesti "opettaa", sillä ne ovat
synnynnäisiä jokaiselle luonnostaan hyvälle ihmiselle, mutta niitä
pitää kehittää, aivan samoin kuin ruumiin voimaa täytyy kehittää
huolellisin ja herkeämättömin harjoituksin. Minä en ole koskaan
voinut ymmärtää, miksi Goethe -- "Wilhelm Meisterissa" esittämässään
kasvatussuunnitelmassa -- sanoo, ettei kunnioitus ole synnynnäistä,
vaan että se on opittava ulkoapäin; minusta nähden on kunnioitus
niin väkevä ihmishengen ominaisuus, että ell'ei ihmisillä ole muuta
kunnioitettavaa, niin palvovat ne jotakin hullua tai kiveä tai kasvia.
[Alituisesti saarnaamalla sitä vastaan voidaan kunnioitus tukahuttaa
ja kiihoittaa julkeus huippuunsa, mutta vaistoa ei voida milloinkaan
kokonaan hävittää.] Mutta kunnioituksen oikea opettaminen tarkoittaa
sen kohdistamista oikeihin henkilöihin ja esineihin ennen kaikkea
asettamalla nuorison opettajiksi henkilöitä, joita sen täytyy rakastaa
ja kunnioittaa; sitten kokoamalla sen hyväksi menneiden aikain
historiasta kaikki, mitä on ollut arvokkainta ihmistoiminnassa ja
ihmistunteissa, ja aina kiinnittämällä sen huomiota moisiin esikuviin
ja tekemällä niistä sen kilvoittelun etevin päämaali, ja lopuksi
antamalla sen, mikäli se saattaa tapahtua, oikeudenmukaisesti tuntea,
kuinka mitättömiä sen oma voima ja tieto ovat siihen verrattuina, mitä
muut ovat kyenneet suorittamaan.

Sääliä pitää toiselta puolen pääasiallisesti opetettaman tekemällä
siitä rohkeuden vertainen kunnia-asia ja suomalla sille yhtä suurta
arvoa, koska se itse asiassa onkin rohkeuden lisä ja todiste, niin
että koulun kirjoittamattomassa laissa pidetään yhtä häpeällisenä
julmuutta kuin pelkurimaisuuttakin. Miehelle sopimattomaksi rikokseksi
pitää leimattaman heikommalle olennolle saatettu tuska, ja jokaista
tilaisuutta pitää käytettämän nuorison totuttamiseksi velvollisuutensa
mukaisesti antamaan käytännöllistä apua, ja sen tutustuttamiseksi
niihin todellisiin suruihin ja onnettomuuksiin, joita niiden on niin
vaikea käsittää, jotka riemuiten astuvat elämään, kärsimyksistä mitään
tietämättä.

Kunnioitusta ja sääliä tulee meidän siis ennen kaikkea opettaa, ja
näiden ominaisuuksien lisäksi, ikäänkuin niiden siteeksi ja vartijaksi,
totuutta henkeen ja puheeseen, ajatuksiin ja mielipiteisiin. Totuutta,
vakavaa ja syvää totuutta, pitää tavoiteltaman kuin aarretta ja
varjeltaman kuin ruunua.

Tällainen totuuden teroittaminen, niin että se lopulta muuttuu
tavaksi, on opettajan tärkeimpiä tehtäviä; ja sen pitää sisältymän
kaikkiin kasvatuksen osiin. Ensiksikin täytyy teidän totuttaa lapsenne
noudattamaan suurta tarkkuutta kaikissa esittämissään selonteoissa; se
on nimittäin sekä kunnianasia että kieliharjoitus ja saattaa heidät
kilpailemaan, ken totuuden paraiten puhuisi, katsoen sekä itse siihen
tapahtumaan, joka heillä on kerrottavanaan tai esitettävänään, niin
ett'eivät he salaa eivätkä liioittele mitään, että heidän käyttämiensä
sanojen täsmällisyyteen; ja täten tekevät he totuuden täydellisen
kielen koetuskiveksi -- mikä se itse asiassa onkin -- ja antavat
siveellisen tarkoituksen voiman sanojen huolittelulle ja taiteelle,
minkä jälkeen he sovittavat tämän tarkkuuden myös ajatuksen ja
havainnon kaikkiin tapoihin, niin että he aina _ajattelevat_ asiat
ja esineet sellaisiksi kuin ne todellisuudessa ovat ja _näkevät_
ne sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, mikäli se on meidän
vallassamme. Ja paljon on meidän vallassamme, sillä kaikki väärät
ajatukset ja kaikki väärät huomiot johtuvat etupäässä siitä, että me
ajattelemme sellaista, mikä ei meitä koske ja katselemme sellaista mitä
meidän tekee mieli nähdä, sellaisen asemasta, mitä meidän tulisi nähdä.

"Älä puhu muusta kuin siitä, minkä tunnet; älä ajattele muuta kuin
sitä, mitä sinulla on edellytyksiä ajatella oikein; äläkä katsele
vain sellaista, josta pidät, jos on muutakin nähtävänä": tämä on se
oppi, joka on painettava nuorisomme mieliin, ja etupäässä meidän
oman esimerkkimme ja itsehillintämme avulla. Älä milloinkaan opeta
lapselle sellaista, mistä et itse ole varma; ja ennen kaikkea, jos
sinä pyrit sen aivan nuorena ollessa painamaan jotakin sen mieleen,
jotta nuoruuden herkkyys ja varhainen yhdistämiskyky sen sinne
sitoisivat irroittamattomaksi, niin hanki ensin varmuus siitä, ett'et
vain valhetta siten pyhittäisi. On aina olemassa enemmän ehdotonta,
riidatonta tietoa kuin lapsi voi sen kyvyille soveltuvana oppia, ja
siksi ei ole välttämätöntä opettaa sille mitään epäiltävää. On parempi
sen jäädä tietämättömäksi tuhansista totuuksista kuin että yksikään
valhe pääsee juurtumaan sen sydämeen.

Tästä ja monista muista syistä tulee kasvatuksen pää-asiallisimpina
aineina lähinnä historiaa olla luonnontieteet ja matematiikka;
mutta näihin opinnoihin katsoen tulee teidän jakaa koulunne kolmeen
ryhmään: yksi lapsille, jotka todennäköisesti ovat tuomitut elämään
kaupungeissa, yksi lapsille, jotka tulevat elämään maalla ja yksi
niille, jotka tulevat elämään merellä; näille viimeksimainituille
aijottujen koulujen tulee luonnollisesti aina sijaita rannikolla.
Lapsille, joiden elämä tulee kulumaan kaupungeissa, tulee
opetusaineina, mikäli heidän taipumuksensa ja lahjansa sallivat, olla
matematiikka ja taiteet; lapsille, jotka tulevat elämään maalla, pitää
aineina oleman lintujen, hyönteisten ja kasvien luonnonhistoria ynnä
maanviljelys käytännöllisesti opittuna; ja merimiehiksi varttuville
lapsille tulee aineiden olla fysillinen maantiede, tähtitiede sekä
merikalojen ja merilintujen luonnonhistoria.

94. Rikosta ei voida estää rangaistuksella; se on aina keksivä jonkun
rankaisemattoman, paljastumattoman muodon tai ilmauksen. Rikosta
voidaan varmasti ehkäistä vain siten, ett'ei kukaan ihminen pääse
kasvamaan rikokselliseksi; -- hävittämällä _tahdon_ syntiin, eikä vain
sitä rankaisemalla sitten kun synti on tehty. Rikokset, suuret ja
pienet, voidaan varmasti ehkäistä vain kasvatuksella -- ei yksin järjen
kasvatuksella, joka monissa ihmisissä menee aivan hukkaan, toisissa
vaikuttaen vahingollisesti, vaan sydämen kasvatuksella, joka on yhtä
hyvä ja yhtä tarpeellinen kaikille.

95. Milloin luulette lapsen kasvatuksen alkavan? Kuuden kuukauden
vanhana voi se vastata hymyyn hymyllä ja kärsimättömyyteen
kärsimättömyydellä. Se osaa tehdä huomioita, nauttia ja kärsiä syvästi
ja jossain määrin tajunnallisestikin. Luuletteko ehkä, ett'ei se huomaa
mitään eroitusta siinä, vallitseeko oivallinen järjestys kodissa ja
onko kaikki siellä tyyntä ja hiljaista, ovatko sen isän ja äidin kasvot
rauhalliset, onko sen korva tottunut heidän lempeisiin ääniinsä ja
puhuttelevatko vieraatkin sitä ystävällisesti; vai heittelevätkö sitä
sylistä syliin kovat ja välinpitämättömät tai turhamieliset ihmiset
rappeutuneen talouden synkässä ympäristössä tai riehakkaan kodin
meluavassa hälinässä? Siveelliset taipumukset määrätään, siitä ei voi
olla epäilystä, etupäässä juuri näinä ensimäisinä mykkinä vuosina.
Erikoisesti luulen minä puolestani, että tyyneys ja rauha ja sellaisten
esineiden poistaminen, jotka huvittamalla lasta voivat vähentää sen
tarkkaavaisuutta, niin että se häiriintymättä voi kiinnittää huomionsa
pienimpiinkin näkyviin esineihin ympärillään, ovat suuressa määrin
omiansa muodostamaan osan sen parasta ajatusvoimaa.

96. Väistämättömänä lakina meidän heikolle inhimilliselle luonnollemme
on, että taivas pakottaa sen ehdottomasti varhaisimman nuoruutensa
kehitysaikana käyttämään mielikuvitustaan yhtä paljon kuin keuhkojaan
ja sääriään; -- että sen on pakko kehittää keksimiskykyään kuten linnun
siipiään; -- ett'ei minkään lahjoittamasi leikkikalun tuottama ilo
voita sitä iloa, jonka lapset tuntevat kuvitellessaan olemattomia;
eivätkä opettavimmatkaan tarinat, joita sinä saatat sepittää heille
maailman ihmeistä, milloinkaan saavuta sitä mielenkiintoa, joka
sisältyy lahjakkaan lapsen itsensä laatimaan kertomukseen ruusunlehden
haaksirikosta puron pyörteissä.

Erään ihmeellisimpiä todistuksia lapsen tarpeesta saada kehittää
keksimis- ja uskomiskykyään -- sen _besoin de croire_, joka käy sen
_besoin d'aimer'in_ edellä -- näet sinä siinä tavassa, millä sinä
hävität niiden mielestä jonkun leikkikalun elävyyden antamalla sen
noudattaa liian läheltä todellista elämää. Et koskaan näe lapsen
valitsevan suosikikseen koneellista rottaa, joka osaa vipeltää yli
lattian, tai villakoiraa, joka haukkuu -- tai taitoniekkaa, joka hyppii
terästangoilla. Lapsi rakastuu liikkumattomaan esineeseen, rumaan
esineeseen, usein myös sellaiseen esineeseen, joka meistä näyttää
kokonaan turhanpäiväiseltä. Pieni serkkuni Lilly otti eräänä päivänä
nukekseen puunpätkän, jonka päässä oli pyöreä oksa, -- hoiteli sitä
mitä huolellisimmin en tiedä kuinka monen sairauden aikana, ja siinä
erikoisen tärkeässä tilaisuudessa, jolloin nukelle oli tehtävä uusi
yöpuku, taivutti hän äitinsä pään lähemmäksi, uskoakseen hänelle
kainosti kuiskaten seuraavaa: "Äiti, ehkä on parasta, ett'ei tehdä
lainkaan hihoja, koska ei Bibseyllä ole käsiä, eikä se sentähden niistä
pitäisi."

97. Älä luule voivasi tehdä tyttöä viehättäväksi tekemättä häntä
onnelliseksi. Sinä et voi millään tavalla muuttaa hyvän tytön
luontoa -- sinä et voi millään tavalla tukahuttaa niitä vaistoja,
jotka kutsuvat häntä rakkauteen ja ponnistuksiin -- ilman että se
lähtemättömin kirjaimin kaivertuu hänen kasvoihinsa ja tuo niihin
kovuuden, joka on sitäkin tuskallisempi nähdä, kun se ryöstää
kirkkauden viattomuuden silmistä ja sulouden hyveen otsalta.

Naisellisten kasvojen täydellinen sulous voi johtua ainoastaan siitä
ylevästä rauhasta, joka perustuu onnelliseen ja hyödylliseen elämään
-- hempeäin muistojen täyttämään, ja tämän rauhan yhtymisestä siihen
vieläkin ylevämpään lapsellisuuteen, joka on yhä täynnä luottamusta ja
lupausta; -- joka samalla kainona ja iloisena aina herättää toivon yhä
paremmista voitoista ja saavutuksista. Siellä ei ole vanhuutta, missä
tämä lupaus on vielä säilynyt.

Sinun velvollisuutesi on siis ensiksi kehittää hänen ruumiillista
olemustaan, ja sitten, mikäli hänen vahvistuvat voimansa sallivat,
täyttää ja kasvattaa hänen sieluansa kaikella sillä tiedolla ja
kaikilla niillä ajatuksilla, jotka ovat omiansa tukemaan hänen
luonnollista oikeudentunnettaan ja jalostamaan hänen luonnollista
rakkaudenvaistoaan.

Kaikkea sellaista tietoa on hänelle annettava, joka tekee hänet
kykeneväksi ymmärtämään, jopa avustamaankin miesten työtä; mutta
sitä ei ole annettava vain paljaana tietona, -- ei niin kuin olisi
se tai voisi olla hänelle oppi-aineena, vaan ainoastaan opastuksena
tunteelle ja arvostelulle. Hänen ylpeytensä tai täydellisyytensä
päämääränä ei sillä seikalla sellaisenaan ole mitään merkitystä,
osaako hän useita kieliä vaiko vain yhtä; mutta erinomaisen tärkeätä
on, että hän osaa olla hyväntahtoinen muukalaista kohtaan ja että
hän ymmärtää vieraan kielen kauneuden. Ei merkitse mitään hänen
omaan arvoonsa tai hänen omaan arvokkaisuuteensa nähden, tunteeko
hän tätä tai tuota tiedettä; mutta erinomaisen tärkeätä on, että
hän on hankkinut itselleen tavan ajatella oikein, että hän tajuaa
luonnonlakien tarkoituksen, väistämättömyyden ja rakkauden ja että
hän voi seurata ainakin yhden tieteellisen tutkimusalan polkuja aina
sen nöyryyden laakson kynnykselle asti, jonne vain viisaimmat ja
jaloimmat miehet pääsevät, tunnustaen ijäti olevansa vain lapsia,
jotka poimivat kiviä rajattomalta rannalta. Ei merkitse paljoa,
kuinka monen kaupungin aseman hän tuntee tai kuinka monen tapahtuman
vuosiluvusta tai kuinka monen kuuluisan henkilön nimestä hän on
selvillä -- ei ole lainkaan kasvatuksen tarkoituksena tehdä naisesta
hakemistokirjaa; mutta erinomaisen tärkeätä on, että hän oppii koko
olemuksellaan tunkeutumaan siihen historian kohtaan, jota hän lukee,
eloisasti ja voimakkaasti toistamaan sen tapahtumat omassa kirkkaassa
mielikuvituksessaan, tarkalla vaistollaan tajuamaan sen kiihkeät
kohtaukset ja näytelmälliset suhteet, jotka historiankirjoittaja liian
usein himmentää omilla mietelmillään ja rikkoo omilla järjestelyillään;
hänen tulee havaita jumalallisen palkinnon salattu tasapuolisuus ja
läpi pimeydenkin nähdä sen tulikutomuksen kohtalokkaat langat, jotka
sitovat hairahduksen sovitukseen. Mutta ennen kaikkea tulee hänen oppia
avartamaan tunne-alttiutensa rajoja, kunnioittaen sitä historiaa,
joka ikuisiksi ajoiksi muodostuu sen silmänräpäyksen kiitäessä ohi,
missä hän itse rauhassa elää, ja sitä nykyistä onnettomuutta, jota,
jos hän vain oikein siitä huolehtisi, ei enään senjälkeen esiintyisi.
Hänen pitäisi kuvitella, mitä vaikutusta sillä saattaisi olla hänen
ajatuksiinsa ja käyttäytymiseensä, jos hänet joka päivä asetettaisiin
katselemaan kärsimyksiä, jotka eivät sen takia ole vähemmän todellisia,
että ne ovat kätkettyjä hänen katseiltansa. Hänen tulisi edes joten
kuten oppia näkemään sen pienen maailman mitättömyys, missä hän elää ja
rakastaa, verrattuna siihen maailmaan, missä Jumala elää ja rakastaa;
-- ja juhlallisesti tulisi häntä opettaa pyrkimään siihen, ett'eivät
hänen hurskaat ajatuksensa olisi heikkoja niiden seikkojen lukuun
nähden, jotka niihin sisältyvät, tai ett'ei hänen rukouksensa olisi
veltompi silloin kun hän pyytää hetkellistä lievitystä puolisonsa tai
lapsensa tuskiin, kuin silloinkaan kun hän rukoilee niiden monien
puolesta, joilla ei ole ketään rakastavaa olentoa hoivanaan ja
"kaikkien niiden puolesta, jotka ovat epätoivossa ja raskautetut".

98. Huolimatta kaikesta siitä ulkokultaisuudesta, johon julmat, typerät
tai kavalat ihmiset tekevät itsensä vikapäiksi alituisesti puhuessaan
"velvollisuudesta tyytyä siihen osaan, jonka Kaitselmus on kullekin
määrännyt", on sentään hitunen syvintä ja pyhintä totuutta tässä
sanassa, ja siitä saa se sen voiman, joka sillä vieläkin on, vaikka
sitä lakkaamatta hokevatkin säälimättömät ja ymmärtämättömät huulet ja
vaikka sen kätkevätkin syvyyksiinsä epäilevät ja katkeroituneet sydämet.

Ell'ei tosiaankaan tehtäisi vähintäkään yritystä heidän varhaisimman
kasvatuksensa aikana määritellä, mihin toimiin kansan nuorukaisista
kukin yksilöllisesti soveltuu, tai ell'ei lainkaan huolittaisi asettaa
niitä, jotka eittämättömästi ovat osoittaneet kykyä erikoisiin
tehtäviin, niille paikoille, jotka he parhaiten voivat täyttää -- niin
silloin olisi mitä julkeimpia ja hävyttömimpiä tapoja, millä voidaan
Jumalan nimeä väärin käyttää, sanoa hurjan kilpailun ja taistelun
aikaansaamaa yhteiskunnallisen järjestyksen ja elämän surkeata
sekamelskaa Kaitselmuksen työksi. Mutta jos oikealla hetkellä vakavasti
yritetään hankkia nuorisolle, sen kykyjen mukaan, työtä, johon se
parhaiten soveltuu, luulen minä lopulta sen järjestelmän osoittautuvan
parhaaksi, joka vähiten herättää ajatuksia yhteiskunta-elämän tulevasta
tavattomasta edistyksestä.

Edistyksen oikea tarkoitus, jota ei ihmisten voiman ja onnen nimessä
voida kieltää, ei ole korkeampien asemien ja arvojen valloittamiseksi
käydyn taistelun telmeessä ja levottomuudessa, vaan siinä, että
asteettain parannetaan keinoja sen elämän tarkoituksen täyttämiseksi,
jonka olemme valinneet tai jonka olosuhteet ovat meille määränneet.
Minä luulen sentähden, ett'ei työmiehen kunnianhimon päämääränä
pitäisi oleman mestariksi pääseminen, vaan jokapäiväinen yhä
hienostuneemman ja yhä esikuvallisemman taitavuuden hankkiminen
omassa ammatissaan, palkkansa säästeliäs käyttäminen, niin että hän
vähitellen rikastuttaisi ja somistaisi kotiansa yhä valikoidumpaan,
vankempaan ja mukavampaan suuntaan, ja että hän kykenisi varaamaan
onnellisen vanhuutensa täydelliseksi turvaksi summan, joka tekisi
hänet riippumattomaksi vain sairaille ja rutiköyhille tarkoitetusta
avusta, ja joka myös riittäisi auttamaan hänen lapsiaan sellaiseen
asemaan elämässä, mikä vastaisi hänen omaa asemaansa. Ell'ei hänen
palkkansa riitä kaikkeen tähän, on se suhteettoman pieni; mutta
jos se on saavuttanut tämän oikeudenmukaisen korkeuden, en minä
luule hänen ajautuvan, tulojen mahdollisesti kasvaessa suotuisten
liike-olojen vallitessa tai jakamalla voiton mestarinsa kanssa,
kuumeenomaiseen toimintaan elinehtojensa täydelliseksi muuttamiseksi
ja ryhtyvän melkein välttämättömänä seurauksena edellisestä viettämään
päiviänsä tuskallisessa tyytymättömyydessä oloihinsa ja lohduttomassa
jokapäiväisen elämänsä halveksunnassa, koska ei mikään tuleva menestys
voisi korvata hänelle kaikkea tätä. Minä pysyn tässä uskossani sitäkin
suuremmalla syyllä, kun, vaikka otaksuisimmekin asteettaisen nousun
yhteiskunnallisessa asemassa kaikille niille henkilöille mahdolliseksi,
jotka käyttäytyvät oikein, kokemukseni ei johda minua luulemaan, että
tuo ylennys sellaisenaan, jos se saavutettaisiinkin, edistäisi heidän
onneansa.

99. Ota meren rannalta kourallinen pikkukiviä, jotka kaikkia
samalla lailla kohteleva meri on hyökyaaltojensa veljellisellä
tasapuolisuudella kasvattanut kaikki eroituksetta pyöreiksi, ja sinä
olet havaitseva hyvin pienen eroituksen jalojen ja arvottomien kivien
välillä. Mutta se ankara kasvatus, jonka jalokiviseppä niille antaa,
kertoo sinulle toisenlaisen tarinan. Halvinkin kivi siitä parantuu,
mutta jaloin tulee niin paljon arvokkaammaksi, ett'et sinä enää voi
lukea niitä molempia samaan ryhmään. Kauniit suonet ja värit ovat nyt
kaikki kirkastuneet, ja niin voimakas on tässä luonnon pyrkimys, ett'ei
hiominen ainoastaan osoita, mikä kivistä on paras, vaan että se paras
on juuri ihanimmaksi hiottavissa. Sinä et ainoastaan havaitse, että
sellaisilla kivillä on enemmän arvoa kuin toisilla, vaan sinä näet myös
selvemmin tämän arvon enemmyyden; ja jota vähemmän kivellä on arvoa,
sitä huonommin näet sinä sen vähänkin, mikä sillä on.

Mutta se kasvatuksen laki, joka tavalliselle ylpeydelle tuottaa
suurinta surua, on se, että kaikki sen voitot kasvavat korkoa korolle,
niin että jota pitemmälle työssämme ehdimme, sitä kauvemmaksi jättää
jokainen hetki meidät niistä nerokkaammista henkilöistä, joiden kanssa
me alkuaan samanlaisten olosuhteiden vallitessa läksimme taipaleelle.
Kaksi lasta käy koulua käsi kädessä ja tavaa puolisen tuntia samaa
sivua. Koko ikänänsä eivät he sitten enää tavaa samaa sivua. Toinen on
pian sivun edellä -- kaksi sivua, kymmenen sivua -- ja vaikka molemmat
tekevät yhtäläisesti työtä, suurenee välimatka alituisesti -- lasten
syntyessä ei sitä ollut lainkaan olemassa, niiden kuollessa on se
suunnaton.

Tässä saatat sinä eroittaa oikean kasvatuksen väärästä. Väärä kasvatus
on ihana ja suloinen, se lämmittää sinua ja saa sinut päivä päivältä
ajattelemaan yhä parempaa itsestäsi. Kun sitä vastoin oikea kasvatus on
kuolettavan kylmä, sen kilvessä on Medusan pää ja se saa sinut päivä
päivältä ajattelemaan itseäsi yhä mitättömämmäksi.

100. Alituisesti kuulen minä tuota kummallista puhetta, että "kuinka
vaikeata onkaan saada ihmiset maksamaan kasvatuksestaan!" Ajattelisinko
minä niin! Panetko sinä lapsesi maksamaan kasvatuksestaan tai ajatko
sinä sen niihin pakolla ja ilmaiseksi. Ethän sinä odota _heidän_
maksavan sinulle opetuksestaan muulla tavoin kuin tulemalla hyviksi
lapsiksi. Miksi vaadit siis, että talonpoika maksaisi kasvatuksestaan
muulla tavoin kuin tulemalla hyväksi, kelvolliseksi mieheksi? --
Luulisinpa, että siinä on maksua kylliksi, jos me vain pääsemme siitä
selville. Maksua kylliksi sekä hänelle että meille. Sillä siinä on
jälleen yksi suuria kansallisia erehdyksiämme, että ihmiset aina
pitävät kasvatusta keinona paremman toimeentulon hankkimiseksi.
Kasvatus ei ole mikään tuottava kauppa, vaikka se on kylläkin
kallista; eivätkä sen parhaatkaan saavutukset tuota milloinkaan mitään
rahanarvoista. Ei mikään kansa ole konsanaan ansainnut leipäänsä ei
suurilla taiteillaan eikä suurella viisaudellaan. Mutta kylläkin
pienemmillä taiteillaan tai teollisuudellaan ja käytännöllisillä
tiedoillaan; sen jaloa oppia, sen jaloa viisautta ja sen jaloa taidetta
täytyy aina ostaa aarteena, mutta niitä ei voida koskaan myydä väestön
elatukseksi. Sinä et opi elääksesi -- sinä elät oppiaksesi. Sinun
velvollisuutesi on uhrata ja uhrautua kansakunnan kasvatukselle,
eikä siten tuottaa enemmän rahaa, mutta parempia -- ihmisiä; --
mahdollisimman paljon hyviä ja kunniallisia kansalaisia. _Heissä_ on
sinun "rahojesi arvo".

101. On vapautta ja vapautta. Tuo virta tuolla, niin kristallinkirkas
ja nuolennopea, jonka kuohu temmeltää ilmassa kuin metsävuohen
varsain valkoinen lauma, on kyllä vapaa, Nyt katoaa se rannattomiin,
rajattomiin rämeihin -- tihkuu näkyviin taas, matalana ja hitaana, aina
mistä sitä vain haluttaa, väliin sieltä, väliin täältä, myrkyllisten
kaislojen ja poreilevan liejun keskeltä -- se on yhä vapaa.
Valittavinamme ovat kumpikin laji vapautta -- kumisevan kallioseinän
ahtaus tai hyllyvän hiekan mykkä ja muodoton ranta...

Tahdotko lähettää lapsesi -- tahdotko tosiaankin -- huoneeseen,
missä on pöytä katettu makein viinin ja hedelmin -- joista toiset
myrkytettyjä, toiset eivät? Ja voitko sanoa: "Valitse vapaasti
lapsukaiseni! On niin hyödyllistä sinulle saada valita vapaasti; se
kehittää sinun luonnettasi -- yksilöllisyyttäsi! Jos valitset väärän
maljan tai väärän hedelmän, kuolet sinä ennen päivän laskua, mutta sinä
olet hankkinut itsellesi vapaan lapsen arvon."

Tuntuuko sinusta tämä kysymyksen tahalliselta kärjistämiseltä? Mutta
minä sanon sinulle, sinä vapauden ihailija, ett'ei ole valintaa, joka
ei samaten koskisi elämää tai kuolemaa. Mikään teko ei ole mahdollinen,
mikään teon valinta ei ole mahdollinen väärän teon, väärän valinnan
tuomatta mukanaan myrkkyä, joka sitten ijäksi on jäävä suoniisi. Et
ikinä voi enää sen jälkeen tulla siksi, miksi sinä olisit voinut tulla,
ellet olisi tehnyt sitä tai valinnut tätä. Sinä olet "kehittänyt
luonnettasi", ehkä! Et suinkaan! Jos valitsit väärin, turmelit sen, ja
vielä ikipäiviksi! Useasti olisi ollut sinulle parempi, että tulikuuma
rautakanki olisi iskenyt sinuun ja heittänyt sinut pois siltä paikalta,
poltettuna ja avuttomana, kuin että sinä valitsit niinkuin valitsit.
"Sinä olet menettelevä paremmin seuraavalla kerralla!" Ei. Seuraavaa
kertaa ei tule koskaan. Seuraavalla kerralla esiintyy valinta vallan
toisessa muodossa -- koskee vallan toisia asioita -- ja sinä itsekin
olet heikompi kuin ennen sen pahan takia, johon lankesit, kuten
valintakin on oleva epäilyttävämpi kuin koskaan ennen sumentuneen
katseesi takia. Ei kukaan tule viisaammaksi eikä väkevämmäksi tekemällä
sitä, mikä on väärin. Sinä tulet viisaammaksi ja väkevämmäksi vain
tekemällä sitä, mikä on oikein, joko sinua siihen sitten pakotetaan
tai ei; tärkeintä, yksinään välttämätöntä on tehdä _niin_, minkälaisen
pakon alaisena tahansa, siksi kunnes voit tehdä sen ilman pakkoakin.
Mutta silloin oletkin sinä mies.

"Mitä!" saattaisi joku itsepäinen nuorukainen ehkä epäillen väittää
--; "eikö kukaan viisastu tekemällä sitä, mikä on väärin? Enkö minä
paraiten opi tuntemaan maailmaa kokemalla, mitä siinä on pahuutta
ja katumalla sitä? Enkö minä ole tällaisenanikin oppinut paljon
hairahduksistani?" Se ponnistus, joka sai sinut jälleen osaksi
parantumaan, maksoi todellisuudessa kalliin hinnan; se ajatustesi osa,
joka sai sinut huomaamaan hairahduksesi, maksoi kalliin hinnan. Äly
ja voima, jotka sinulle jäivät ja joita sinä käytit oikein, saavat
palkintonsa; ja tuskastasi ja katumuksestasi ja tutustumisestasi
hulluuden ja synnin hahmoihin opit sinä kyllä _jotakin_; kuinka
paljon vähemmän sinä olisit oppinut, jos sinä olisit aina pysynyt
oikealla polulla, sitä ei voida konsanaan ratkaista, mutta varmaa
on, että se _on_ vähemmän. Vapaa valintasi hävitti sinulta aivan
yksinkertaisesti paljon elämää ja voimaa, joita sinä et koskaan enää
voi voittaa takaisin. On totta, että sinä nyt tunnet sian tavat ja
ravan maun, mutta etkö usko, että isäsi olisi voinut opettaa sinut
tuntemaan parempia tapoja ja miellyttävämpää makua, jos olisit
pysynyt hänen talossaan, ja että se tieto, jonka menetit, oli paljoa
suurempi ja suloisempi kuin se, jonka voitit? Mutta "vapaus kehittää
minun yksilöllisyyttäni!" Yksilöllisyytesi on Jumala sinulle antanut
ja se riippuu sinun rodustasi; ja jos sinun yksilöllisyytesi on
sellainen, että siitä kannattaa puhua, et sinä tarvitse vapautta.
Sinä tarvitset vain pakopaikan, missä voit työskennellä, ja rauhaa ja
valoa -- et mitään muuta -- siinä vain sinun ehdottomat tarpeesi; jos
enempää vaadit, ei se suinkaan enää koske vapautta, vaan ohjausta,
opetusta, nuhdetta ja osanottoa. Mutta ell'ei sinulla ole varsinaista
yksilöllisyyttä, jos sinulta puuttuu todellista luonnetta tai ell'ei
sinussa kuohu oikea pyrkimys, silloin tahdot sinä kyllä olla vapaa.
Sinä alat aikaisin ja poikana sinä jo vaadit ollaksesi mies ja miehenä
luulet sinä olevasi yhtä hyvä kuin kuka tahansa. Sinä valitset vapaasti
syödäksesi, vapaasti juodaksesi, vapaasti kompastuaksesi ja kaatuaksesi
ja lopulta vapaasti kirotaksesi itsesi ja kuollaksesi. Kuolema on ainoa
todellinen vapaus, mikä on meille mahdollinen, ja se on täydellistä
vapautta -- se on lupa jokaisen mädäntyvän ruumiin hiukkasen irtautua
viereisistä hiukkasista ja pitää huolta vain itsestään. Sinä nimität
sitä lihan "turmelukseksi"; mutta ennen kuin siihen tullaan, on koko
vapaus samanlaista sielun turmelusta. Sinä vaadit ajatuksen vapautta;
mutta ell'ei sinulla ole riittävää aihetta ajattelemiseen, ei sinulla
myöskään ole ajattelemisen tarvetta; ja jos sinulla on riittävää
aihetta, ei sinulla kuitenkaan ole tarvetta ajatella väärin. Vain
yksi ajatus on sinulle mahdollinen, jos olet viisas, ja se on -- että
vapautesi on geometrisessä suhteessa tyhmyyteesi.

"Mutta eikö meidän ole kiittäminen yksinomaan ajatuksenvapauttamme koko
aikamme edistyksestä ja toiminnasta?" Jossakin määrin on meidän niistä
-- siitä hyvästä, mikä meissä on -- kiittäminen useiden valheiden
paljastamista ja pääsemistämme pahan pauloista. Mutta tästä ei meidän
tule olla kiitollisia vapaudelle, vaan vapautumisellemme paheista ja
julmista valtijoistamme. Jalot miehet ovat uskaltaneet ryhtyä tutkimaan
valheita, joita oli kauvan julistettu, ei siksi, että nämä miehet
olisivat olleet _vapaa_-ajattelijoita, vaan siksi, että he olivat
niin rehellisiä ja syvällisiä ajattelijoita, ett'ei valhe enää voinut
jäädä heiltä huomaamatta. Ajatuksen tai sen ilmaisujen supistaminen
vainon avulla on luonnollisesti vain yksi muoto väkivaltaa, jota
saattaa puolustaa tai ei, kuten kaikkea muutakin väkivaltaa, aina sen
henkilön luonteen mukaan, jota se kohtaa, ja niiden jumalallisten
ja ikuisten lakien mukaan, joihin se nojaa tai joita se loukkaa.
Meidän ei pidä polttaa ihmistä elävältä vain siksi, että hän sanoo
Atanasiuksen uskontunnustuksen loukkaavan kieli-opin sääntöjä, eikä
anastaa piispalta hänen palkkaansa vain siksi, että joudumme hänen
kanssaan väittelyssä tappiolle; mutta ei meidän myöskään tule sallia
juopuneiden miesten hoilata kadulla öiseen aikaan. On paljon totta
siinä Millin tutkielman osassa "Vapaudesta", joka käsittelee ajatuksen
vapautta; useita tärkeitä totuuksia on siinä kauniisti esitetty, mutta
monta, jotka ovat vähintäin yhtä tärkeitä, on jätetty pois, ja vaaka
kallistuu sen tähden epätasaisesti. Sanan vapauden tulisi suuren kansan
keskuudessa muodostua samanlaiseksi kuin sivistyneessä seurassa, missä
kyllä vallitsee puhevapaus, mutta missä ei kirkuminen eikä reuhaaminen
kävisi päinsä; tai samanlaiseksi kuin tavallisessa neuvoskunnassa missä
kuunnellaan kuuntelemisen arvoisia miehiä sopivaan aikaan ja määrätyin
rajoituksin. Se määrä vapautta, jonka sinä oikeuden ja kohtuuden mukaan
voit luovuttaa sille tai tälle ihmisjoukolle, on tavallisesti kääntäin
verrannollinen sen pyrkimykseen saada se; ja yleinen sivistys tai
järjestykseen kutsuminen olisivat sangen usein paikallaan tässä meidän
Englannissamme. Muutoin on vapauden hyviä vaikutuksia tai vahingollista
höllyyttä punnitessa mahdotonta ratkaista, mikä johtuu rajoituksesta
ja mikä johtuu hillittömyydestä tai missä on niiden oikea raja. Minä
kiukustuin kerran pari kesää sitten varsin ankarasti Skotlannissa sen
tähden, että Atholin herttua esti minut tutkimasta Glen Tiltin
gneissi- ja liuskakivimuodostumia ajalla, joka olisi minulle paraiten
sopinut; mutta lopulta minä ne kuitenkin näin ja kaikessa rauhassapa
vielä, ja juuri tuosta estelystä, joka minua suututti, riippui
todennäköisesti se seikka, että ne vielä olivat paikoillaan, ja ettei
mikään roisto-osakeyhtiö ollut räjäyttänyt niitä ilmaan; jota vastoin
Loch Katrinen ja Geneve-järven "vapaat" tiet ja lahdelmat on iki-ajoiksi
halveksien sotkettu ja hävitetty, ei jonkun herttuan, vaan kymmenien
tuhansien typeräin tyrannien toimesta.

Joku rovasti tai tuomiokapituli saattaa siis ehkä väärin määrätä
minut maksamaan pari penceä sen tai tämän tuomiokirkon näkemisestä;
-- mutta sinun vapaa roskajoukkosi repii tornit ja kaikki aivan
minun kuuluvissani, enkä minä koskaan enää pääse näkemään mitään.
Ja ell'en minä pääsekään rotkon graniittikerrostumille asti, tulee
niiltä joka tapauksessa virta alas minun luokseni Garryyn, puhtaana
ja iloisena; mutta Beddington Parkissa estää minua etenemästä jonkun
rakennuskeinottelijan hiljattain pystytetty lauta-aitaus; ja kirkkaan
Wandelin (Popen "sinisen läpikuultavan Wandelin"), jonka vesi on
yhtä jumalallista kuin kastalialaisen lähteen, täyttää vapaa yleisö
vanhoilla kenkärajoilla, inhoittavilla saviastianpalasilla ja tuhkalla.

102. Kaksikymmentä vuotta sitten ei ollut viehättävämpää
alankomaamaisemaa koko Etelä-Englannissa tai vienon inhimillisen
leimansa ja elämänsä takia liikuttavampaa näkyä maailmassa kuin seutu,
joka välittömästi koskettaa Wandelin lähteitä ja sulkee piiriinsä
Addingtonin matalan nummen ja Beddingtonin ja Carshaltonin kylät
kaikkine lammikoineen ja virtoineen. Ei koskaan laulanut väsymättömin
huulin kirkkaampi ja jumalallisempi vesi kädestä, "joka langettaa
sateen taivaasta"; eivät loistaneet koskaan laitumet keväisin
eloisampaa kukkaisuhkeutta; ei ilahuttanut koti ihanammin vaeltajan
sydäntä rauhallisen ylpeällä iloisuudellaan, jota koetettiin kätkeä,
mutta joka siitä huolimatta tuli täydelleen ilmi. Tienoot ovat
nykyäänkin (1870) vielä yleisissä karkeammissa piirteissään melkein
muuttamattomat; mutta täysissä tosissani väitän minä, ett'en ollut
koskaan nähnyt mitään niin ankaran tragillisessa mielessä kaameaa
-- en edes Pisan rämeillä -- en Campagnan haudoilla -- en Torcellon
hiekkasaarten rannoilla -- kuin ne hitaasti silmiin hiipivät
näyt, jotka veltto, välinpitämätön, eläimellinen huolimattomuus
ja hoidon puute päästävät peittämään tämän viehättävän, jalon
englantilaisen maiseman kauneutta; eikä olekaan minusta mikään
herjaus eikä jumalattomuus, ei mikään järjetön väite eikä häpeällinen
ajatus vastenmielisempi eikä kuohuttavampi, käyttäessäni parasta
arvostelukykyäni sen ajatuksen ja tarkoituksen selvittämiseksi, kuin
se inhoittava saastutus, joka on tullut näiden lähteiden osaksi
niistä juovain ihmislaumain puolelta. Juuri siihen, missä kirkas
vesi, värisevänä ja tahratonna kuin puhdas valo laskee Carshaltonin
lammikkoon ja kaivaa itselleen säkenöivän uoman someroon läpi
sulkamaisen ruohon, joka keinuu ja nuokkuu, levittäen kaikkialle syviä,
läpikuultavan kirkkaita juoviaan, jotka ovat kuin sammaleenväriseen
helopiihin juotettuja kalcedonikiviä ja joiden sekaan on sinne ja
tänne siroiteltu valkeita vesileinikköjä tähdiksi; juuri siihen, missä
ensimäiset ojanteet kuplivat ja solisevat, juuri siihen syytävät
lähettyvillä asuvat ihmisheittiöt katujensa ja talojensa saastan;
lokaläjänsä ja rupajätteensä ja vanhan metalliromunsa ja mädät
vaaterääsynsä; sillä koska ei heillä ole kylliksi tarmoa viemään
törkyään muualle tai säädyllisyydentuntoa tarpeeksi kaivamaan sen
maahan, heittävät he sen virtaan levittämään myrkkyään, joka irtautuu
ja kulkee kauvas kaikkiin niihin paikkoihin, joihin Jumalan tarkoitus
oli tämän veden mukana lähettää iloa ja terveyttä. Ja pienessä
lammikossa muutamien talojen takana etempänä kylässä, missä toinen
lähde porisee, makaavat lähteen ja sen pienen sortuneen kanavan,
jonka aikoja sitten kaivoivat ja viitoittivat lempeämmät kädet,
rikkoutuneet kivet hajallaan, saastaisen, muurisavesta, kuonasta ja
tiilenpalasista muodostuneen läjän alla, jota tuo kirkas vesi kuitenkin
pitää pakostakin puhtaana; mutta se ei voi valloittaa kuollutta maata
loitompaa, ja toisella puolen ahdistaa ja ympäröi lammikon maatuvaa
reunaa inhoittava vaahto, ja niin muuttuu se vähitellen mustaksi
liejurinteeksi vuosikausien laiskuuden tuloksena. Puoli tusinaa miehiä
voisi kuitenkin yhdessä päivässä puhdistaa nämä lammikot ja istuttaa
kukkia niiden rannoille, niin että jokainen kesäisen tuulen henkäys
levittäisi virvoittavaa tuoksua ja että jokainen kuin Bethesdan
lammikon enkelten liikuttama kimalteleva aalto olisi ihmisten ilmoille
tullessaan täynnä parantavaa voimaa. Mutta sitä päivätyötä ei ole
koskaan uhrattu eikä luullakseni koskaan uhratakaan; eikä koskaan enään
ole ihmissydän iloitseva näistä englantilaisista vesilähteistä.

103. Tiedätkö, mitä on orjuus? Otaksu, että jonkun sivistyneen miehen
ottaa joku Barbarian merirosvo vangiksi -- että hänet pakotetaan
raatamaan peltotöissä, että hänet pannaan kahleisiin, että hänet
ruoskien ajetaan työhön aamusta iltaan. Onko hän silti välttämättä
orja? Ei suinkaan; hän on vain raa'asti kohdeltu vanki. On kuitenkin
olemassa työtä, jota ei mikään Barbarian merirosvo saa häntä tekemään,
sellaista työtä nimittäin, jota ei kunniallinen kristitty voi tehdä,
ei tahdo tehdä, vaikka hän siitä sitten kärsisi kuoleman. Hänet
sidottakoon ja häntä suomittakoon, mutta hän on kuullut puhuttavan
eräästä henkilöstä, joka muinoin myös sidottiin ja jota myös
suomittiin, mutta joka siitä huolimatta ei ollut orja. Hän ei siis
ole orja pienimmässäkään määrässä. Mutta otaksuppas, että hän ryhtyy
merirosvon palvelukseen ja asianomaista korvausta vastaan pinnistelee
merirosvon airoissa, miten on silloin asian laita? Otaksu vielä, että
hän soveliaasta maksusta kavaltaa vankitoverinsa ja että hän itse
ryhtyy ruoskaa heiluttamaan sen sijaan että saisi sen lyöntejä maistaa
-- muuttuu piiskuriksi afrikalaisen käskystä, oltuaan ennen piiskattava
-- miten on silloin asianlaita? Kaikista typeristä harhaluuloista,
joita meidän "yleinen mielipiteemme" suosii, luulen minä typerimmän
olevan juuri sen, että orjuutta ei enää muka olisi lainkaan olemassa,
jos siitä saa hyvän palkan! Kun itse asiassa juuri se seikka, että
siitä maksetaan, tekee sen täydelliseksi. Miehen, jonka toinen on
myynyt, tarvitsee olla vain puoliksi orja tai ei ensinkään; mutta mies,
joka on itse myynyt itsensä! Hän on juuri oikea orja.

104. Me olemme tyhmiä, anteeksiantamattoman tyhmiä, puhuessamme toisen
sukupuolen "paremmuudesta" toisen edellä, ikäänkuin niitä voitaisiin
verrata moisissa suhteissa. Toisella on sitä, mitä toiselta puuttuu;
toinen täydentää toista, ja sitä täydentää toinen; ne eivät ole missään
kohdassa toistensa kaltaisia, ja molempain onni ja täydellisyys on
siinä, että toinen pyytää ja saa toiselta, mitä vain tuo toinen voi
antaa.

Niiden erilaiset luonteet ovat lyhyesti seuraavat. Miehen voima
on toimelias, eteenpäinpyrkivä, suojeleva. Hän on oleellisesti
tekijä, luoja, keksijä, puolustaja. Hänen älynlahjansa soveltuvat
ajatteluun ja kekseliäisyyteen; hänen tarmonsa seikkailuun, sotaan
ja valloitukseen, missä sota on oikeutettu ja valloitus välttämätön.
Mutta naisen voima tarkoittaa hallitsemista, eikä taistelemista --
eivätkä hänen järjenlahjansa sovellu kekseliäisyyteen eikä luomiseen,
vaan lempeään järjestelyyn, ohjaukseen ja päättämiseen. Hän näkee
esineiden ominaisuudet, niiden vaatimukset ja niiden paikan. Hänen
suurena tehtävänään on jakaa palkinnot: hän ei antaudu taisteluun,
mutta hän määrää erehtymättä taistelun seppeleen. Velvollisuutensa ja
asemansa suojelevat häntä kaikelta vaaralta ja kiusaukselta. Miehen
täytyy ankarassa kamppailussaan ulkona maailmalla alistua kaikkiin
vaaroihin ja koettelemuksiin; hänen täytyy taipua epä-onnistuneihin
yrityksiin, hänen täytyy kärsiä vääryyttä ja tehdä väistämättömiä
erehdyksiä; usein on hänen pakko saada haavoja ja joutua tappiolle;
usein johdetaan häntä harhaan, mutta _aina_ täytyy hänen karaistua.
Kaikesta tästä suojelee hän kuitenkin naista; hänen taloonsa, jota
nainen hoitaa, ei pidä, ell'ei nainen itse ole siihen syypää, minkään
vaaran, minkään kiusauksen, minkään erehdyksen tai loukkauksen aiheen
tunkeutuman. Siinä on kodin oikea olemus, että se on rauhan paikka;
ei vain suoja kaikkea vääryyttä, vaan myös kaikkea pelkoa, kaikkea
epäilystä ja kaikkea riitaa vastaan. Ellei koti ole tätä, ei se ole
koti; jos ulko-elämän levottomuus tunkeutuu sinne ja jos mies tai vaimo
päästää ulkomaailman vaihtelevan, tuntemattoman, tylyn tai vihamielisen
seuran astumaan sen kynnyksen yli, lakkaa se olemasta koti; siitä
tulee silloin vain tuon ulkomaailman osa, jonka suojaksi sinä olet
nostanut katon ja jonne sinä olet tulen sytyttänyt. Mutta mikäli koti
on pyhä paikka, Vestan temppeli, sydämen temppeli, perheen jumalien
vartioima, jumalien, joiden kasvojen eteen ei kenenkään pidä astuman,
jota ne eivät voi rakastavasti ottaa vastaan -- mikäli koti on tätä,
ja mikäli katto ja tuli ovat vain jalomman varjon ja jalomman valon
esikuvia -- varjon kuin kallion polttavassa erämaassa ja valon kuin
majakan myrskyisen meren rannalla -- sikäli ansaitsee se kodin nimen ja
kohottaa kodin kunniaa.

Ja minne oikea vaimo tuleekaan, kaikkialla on tämä koti aina hänen
ympärillään. Vaikkapa vain tähdet kiiluisivat hänen päänsä päällä;
vaikkapa vain kiiltomato öisenkylmässä ruohossa olisi ainoa tuli hänen
jalkojensa juuressa; on koti sittenkin siellä, missä hän on; ja jalon
naisen koti avautuu laajalle hänen ympärilleen, ihanampana kuin koti,
jonka katto olisi seeteriä ja jonka seiniä purppura koristaisi, ja se
levittää rauhoittavaa valoaan kauvas niillekin, joilla ei muutoin kotia
ole.

105. Jumalan tarkoitus miehen ja naisen suhteen oli, että he olisivat
täysin jaloja ja kauniita toistensa silmissä. Se puku on oikea, joka
heidät sellaisiksi tekee. Paras puku on se, joka on kaunis jalojen ja
viisaiden ihmisten silmissä.

Oikea puku on sentähden se, joka soveltuu kantajansa asemaan elämässä
ja siihen työhön, joka hänen on siinä suoritettava, mutta joka lisäksi
on miellyttävä -- vaatettava -- kestävä -- terveellinen -- ja mukava,
jopa komeakin tarpeen vaatiessa; mutta _aina_ niin kaunis kuin
mahdollista.

Oikea puku on siis vahva -- yksinkertainen -- säteilevän puhdas --
huolellisesti sovitettu -- huolellisesti pidetty.

Halpa puku, joka on ostettu vain halpuutensa takia, ja kallis puku,
joka on ostettu vain kalleutensa takia, ovat _molemmat_ inhoittavia.
Oikea puku ostetaan sen arvon takia ja sen täydestä arvosta, ja se
ostetaan vain tarvittaessa.

Kaunis puku on etupäässä kaunis väriltään -- osiensa sopusoinnulta
-- ja tavalta, jolla se on sovitettu päälle ja jolla sitä kannetaan.
Ei missään ilmene niin selvästi mielen jalous kuin tavassa kantaa
yksinkertaista pukua.

Koristukset, joihin sisältyy kuvioita, kuten koruompelusta j.n.e., ja
jotka ovat _kokonaan käsin_ valmistetut, ovat erinomaisen toivottavia
kaikkien luokkien, halvimman maatyöntekijänkin, juhlapukuihin.

Viisaasti valittu ja aina pidettävä kansallispuku ei ole ainoastaan
suotava, vaan jopa suorastaan välttämätönkin jokaisessa oikeassa
kansallisessa yhteiskunnassa. On suurta hulluutta ja vielä suurempi
rikos totella muotia; mutta vähitellen sukeutuvat vaateparren muutokset
seuraavat hyvällä syyllä terveellistä kansallista kehitystä.

Puku, jota pidetään vain turhamaisuudesta tai jota kateus saattaa
haluamaan, on itsessään yhtä suuri paha kuin kaikki muukin, jota
käytetään väärin samalla tavalla. Naisen pitäisi vakavasti pyrkimän
kauniiksi, yhtä hyvin kuin hänen pitäisi pyrkimän älykkääksi; hänen
pitäisi harkitseman pukuaan yhtä tarkkaan kuin sanojaan; mutta jos
edellistä pidetään ja jälkimäiset lausutaan turhamaisuudesta ja
ylpeydestä, ovat ne molemmat yhtä rikollisia.

106. Me olemme yleensä sitä mieltä, että miehen velvollisuudet kuuluvat
julkiselle, naisen taas yksityiselle elämälle. Mutta asian laita ei
ole lainkaan niin. Miehellä on oma henkilökohtainen toimensa tai
tehtävänsä, joka koskee hänen kotiaan, ja sen lisäksi julkinen toimi
tai tehtävä, joka on edellisen avartumus ja joka koskee valtiota.
Samaten on naisella oma henkilökohtainen toimensa tai tehtävänsä, joka
koskee hänen kotiansa, ja julkinen toimi tai tehtävä, joka samaten on
edellisen avartumus.

Miehen velvollisuutena kotiaan kohtaan on, kuten jo ylempänä
viittasimme, tukea sen elämää ja menestystä ja puolustaa sitä; naisen
toimena on pitää huolta sen järjestyksestä, hempeydestä ja sulosta.

Avarra nämä molemmat tehtävät. Miehelle yhteiskunnan jäsenenä kuuluva
velvollisuus on osaltaan auttaa valtion elämää ja kestävyyttä,
menestystä ja puolustusta. Naiselle yhteiskunnan jäsenenä kuuluva
velvollisuus on osaltaan auttaa valtion järjestystä, levittää siihen
kodikkaisuutta ja sulostuttaa sitä.

Mikä on miehen tehtävänä omalla ovellaan, jota hänen tulee tarpeen
vaatiessa puolustaa loukkaukselta ja ryöstöltä, sama tulee olla
hänen tehtävänsä ei suinkaan pienemmässä, vaan vieläpä laveammassa
mitassa maansa rajalla; ja täyttääkseen siellä tämän tärkeämmän
velvollisuutensa, täytyy hänen, jos niin tarvitaan, jättää kotinsakin
hävityksen saaliiksi.

Mitä naisen samalla tavoin tulee olla kodin seinien sisäpuolella:
järjestyksen keskipisteenä, surujen hoivaajana ja kauneuden
kuvastimena, sitä tulee hänen myös olla omaa kynnystään tuonnempana,
siellä, missä järjestystä on vaikeampi pitää pystyssä, missä surut ovat
suuremmat ja missä rakkaus on harvinaisempi.

Ja niinkuin ihmissydämessä aina on vaistomainen taipumus kaikkiin sen
todellisiin velvollisuuksiin, -- taipumus, jota sinä et voi tukahuttaa,
vain väärentää tai turmella, jos sinä käännät sen pois oikeasta
päämäärästään; -- niin kuin siellä on voimakas rakkaudenvaisto, joka
oikein hoidettuna pitää pystyssä kaiken, mikä on pyhää elämässä,
mutta joka väärään vietynä sitä kaataa, ja jonka _täytyy_ tehdä
niin tai näin; -- niin on myös ihmissydämessä sammuttamaton vaisto,
vallanrakkaus, joka oikeaan ohjattuna pitää pystyssä lain ja elämän
koko ylevyyden, mutta joka harhaan johdettuna hävittää ne molemmat.

Jumala laski sen juuret syvälle miehen ja naisen sydämen sisimpään, ja
Jumala sitä siellä elättääkin. Yhtä turhaa kuin vaaraakin on moittia
tai yrittää kukistaa vallanhalua! -- Taivaan tähden ja ihmisten tähden,
halua valtaa niin paljon kuin vain jaksat. Mutta _mitä_ valtaa?
Siinä on koko kysymys. Hävittämisen valtaako? Jalopeuran käpälääkö
vaiko lohikäärmeen myrkyllistä henkäystä? Ei niitä. Parantamisen,
vapahtamisen, ohjaamisen ja varjelemisen valtaa. Valtikan ja kilven
valtaa; kuninkaallisen käden valtaa, joka parantaa koskettaessaan --
joka vangitsee vihollisen ja päästää vangin; valta-istuinta, joka
kohoaa oikeuden kalliolta ja jolta astutaan alas vain laupeuden
portaita. Ettekö tahdo yrittää saada sellaista valtaa ja nousta
sellaiselle valtaistuimelle, ettekö tahdo lakata olemasta vaimoja ja
tulla kuningattariksi?

107. "Rauhan ruhtinas." Huomaa tämä nimi. Kun kuninkaat hallitsevat
tässä nimessä ja maan ylimykset ja tuomarit, saavat he myöskin sen
vallan kukin omalla ahtaalla alueellaan ja siinä määrässä kuin on
kuolevaisille suotu. Ei ole muita hallitsijoita; muu hallitus kuin
heidän on vain epähallitusta; mutta ne, jotka tosiaan hallitsevat
"Dei gratia", ovat kaikki rauhanruhtinaita ja rauhan ruhtinattaria.
Ei synny sotaa maailmassa, ei tapahdu pienintäkään vääryyttä, teidän,
naisten, olematta niistä edesvastuussa; ei niin, että te olisitte ne
aiheuttaneet, vaan siksi, ett'ette ole niitä estäneet. Miehet ovat
luonnostaan taisteluun taipuvaisia; he haluavat taistella minkä asian
puolesta tahansa tai sitten ilman asiaakin. Mutta teidän tehtävänänne
on valita heidän asiansa ja kieltää taistelu siinä, missä ei mitään
syytä siihen ole. Ei ole maan päällä sitä kärsimystä, sitä vääryyttä,
sitä kurjuutta, josta te ette kantaisi syytä. Miehet voivat sietää
moista, mutta teidän ei tule sitä sallia. Miehet tallatkoot sen
säälimättä temmellyksensä jalkoihin; mutta miehet ovat heikkoja
säälissä, ja heidän toivonsa on surkastunut; vain te voitte tuntea
tuskan syvyydet ja löytää keinon sen parantamiseksi. Mutta yrittämättä
tehdä kaikkea tätä, käännytte te siitä pois; te sulkeudutte puistojenne
muurien ja puutarhojenne porttien taakse; ja te tyydytte tietämään,
että niiden tuolla puolen on kokonainen maailma erämaata -- maailma
salaisuuksia, joihin te ette uskalla tunkeutua, ja kärsimyksiä, joihin
te ette uskalla katsahtaa.

Minä sanon teille, että tämä on minusta masentavimpia kaikista
inhimillisistä ilmiöistä. Minua ei hämmästytä enää mikään syvyys, johon
ihmiskunta saattaa vajota, koska se on kerran kääntänyt kunnialleen
selkänsä. Minä en lainkaan ihmettele saiturin kuolemaa, kun hänen
raukenevat kätensä irtautuvat kullasta. Minä en ihmettele nähdessäni
irstailun orjan elävän kuolemanliinat käärittyinä jalkojen ympärille.
Minä en ihmettele sitä, että salamurhaaja ilman apulaisia surmaa
yksinäisen uhrinsa pimeässä rautatiellä tai lammen kaislojen suojassa.
Minä en ihmettele edes sitä joukkomurhaa, jonka myriadit kädet
pöyhkeillen suorittavat keskellä päivää kansojen järjettömän raivon
kohottamina, enkä minä ihmettele sitä mittaamatonta, käsittämätöntä
rikostaakkaa, jonka ovat niiden kansojen papit ja kuninkaat kasanneet
helvetistä taivaaseen ulottuvaksi. Mutta sitä minä ihmettelen ja sitä
pidän minä -- ah, miten outona! -- kun minä näen hennon, hempeän naisen
teidän keskellänne lapsi povellaan ja varustettuna voimalla, joka,
kunhan hän vain haluaisi sovelluttaa sitä lapseensa ja sen isään,
on puhtaampi kuin taivaan ilma ja väkevämpi kuin kaikki maailman
meret -- niin, siunauksella niin suurella, ett'ei hänen puolisonsa
haluaisi luopua siitä koko maapallon hinnasta, vaikka se olisikin yksi
ainoa täydellinen krysoliitti: -- kun minä näen hänen luopuvan tästä
ylevästä vallastaan kilpaillakseen etusijasta lähimmän ovinaapurinsa
kanssa! On hämmästyttävää -- hyvin hämmästyttävää! -- nähdä hänen
kaikkien oikeiden ja viattomien tunteiden kaunistamana menevän aamuisin
puutarhaansa leikkimään sen hyvin hoidettujen kukkien hetaleilla
ja nostamaan niiden päätä, jos ne sen kallistavat, onnellinen hymy
kasvoillaan ja otsa pilvetönnä siksi että pieni muuri ympäröi tätä
rauhallista paikkaa; ja kuitenkin tietää hän sydämessään -- jos hän
vain haluaa käyttää hyväkseen sitä, mitä se tietää -- että tämän
ruusujen peittämän muurin tuolla puolen aina taivaanrannalle asti
ihmiset kuolemantuskissaan raastavat villiä ruohoa ja että sen ruohon
takovat maan tasalle heidän sydänverensä lyönnit...

Te olette kuulleet kerrottavan -- ja minun luullakseni on tässä
väitteessä muutakin kuin mielikuvitusta, mutta pitäkäämme sitä
nyt joka tapauksessa vain mielikuvituksen tuotteena -- että kukat
menestyvät oikein vain sellaisen ihmisen puutarhassa, joka niitä
rakastaa. Minä tiedän teidän toivovan, että tämä olisi totta; teistä
tuntuisi ihanalta lumovoimalta, jos te voisitte sytyttää kukkiinne
syvempiä, lämpimämpiä värejä vain luomalla niihin lempeän katseen;
niin, ja vieläkin ihanammalta, jos teidän katseellanne olisi voima
ei ainoastaan elähyttää, vaan myös säilyttää; -- jos te voisitte
käskeä mustan ruosteen pysymään niistä loitolla, ja nivelikkään toukan
säästämään niitä -- jos te voisitte käskeä kasteen lankeamaan niille
kuivuuden vallitessa ja sanoa etelätuulelle pakkasen saapuen: "Tule,
etelätuuli, ja huo'u puutarhaani, jotta sen jalo tuoksu leviäisi
avaralle." Tämä tuntuisi teistä ihanalta? Mutta eikö teistä tuntuisi
se vielä ihanammalta kuin kaikki tämä -- ja kuinka rajattomasti
suuremmoisemmalta -- minkä te _voitte_ tehdä kukkien hyväksi, jotka
ovat kauniimpia kuin nämä -- kukkien, jotka osaavat siunata teitä,
koska te olette niitä siunanneet, ja jotka osaavat rakastaa teitä,
koska te olette niitä rakastaneet, -- kukkien, jotka ajattelevat kuten
te ja joilla on samanlainen henki kuin teilläkin; ja jotka, jos te
ne pelastatte, ovat pelastettuja ijäksi? Onko tällainen valta pieni?
Tuolla kaukana rämeiden ja kallioiden keskellä -- kaukana kammoittavien
katujen pimeässä -- venyvät nämä heikot pikku kukat, kaikki lehdet
kuihtuneina ja varret taittuneina: ettekö sitten koskaan haluaisi mennä
niiden luo tai järjestää niitä omiin pieniin, tuoksuviin lavoihinsa tai
laittaa niille omaa taimitarhaa, noille kylmässä tuulessa väriseville?
Pitääkö aamun seuraaman aamua vain teille, eikä heille; ja päivän
nouseman etäältä katselemaan tätä kamalaa kuolontanssia, mutta ei
koskaan päivän nouseman tuulahduksellaan virvoittamaan näitä villien
orvokkien ja kuusamain ja orjantappurain muodostamia eläviä kukkaryhmiä
ja huutelemaan teitä akkunastanne -- ei englantilaisen runoilijan
valtijattaren nimeltä, vaan Danten suuren Matildan nimeltä, hänen, joka
seisoi onnellisen Lethen rannalla kukkaseppeltä sitoen -- sanoen:

    "Matilda, nyt käyös yrttitarhaan:
    Jo väistymys tul' yön, tuon peikon mustan,
    Jo kuusan tienoot täyttää tuoksullaan
    Ja ruusuin henkäys käy yli maan?"

Ettekö tahdo laskeutua niiden luo? -- näiden suloisten elävien
olentojen luo, jotka uusi rohkeus on putkahuttanut maasta taivaan syvän
hohteen värittäminä -- ja jotka pyrkivät ylöspäin versomisen jumalaisen
voiman nostamina, ja joiden puhtaus, tomusta ja pölystä vapaana, umppu
umpulta avautuu lupauksen kukaksi; -- ja ne kääntyvät teidän puoleenne
teitä odottaen: "kuunteleepi kukonkannus -- mä kuulen, kuulen! Ja lilja
kuiskaa -- mä ootan!"

Huomasitteko, että minä äskeistä runoa esittäessäni sivuutin kaksi
säettä; luulette ehkä minun ne unohtaneen? Tässä ne ovat:

    "Matilda, nyt käyös yrttitarhaan;
    Jo väistymys tul' yön, tuon peikon mustan,
    Matilda, nyt käyös yrttitarhaan:
    Mä veräjällä yksin ootan."

Mutta kenen luulette yksinään seisovan tämän ihanamman puutarhan
veräjällä, odottaen teitä? Oletteko joskus kuulleet puhuttavan ei
Matildasta, mutta Magdalenasta, joka aamulla meni yrttitarhaansa ja
siellä tapasi veräjällä odottamassa miehen, jota hän luuli yrttitarhan
hoitajaksi? Ettekö ole häntä etsineet usein, -- etsineet häntä turhaan
läpi yön; -- etsineet häntä turhaan sen vanhan yrttitarhan veräjältä,
jossa säkenöivä miekka odottaa? Häntä ei ole siellä koskaan, mutta
_tämän_ puutarhan veräjällä, siellä odottaa hän aina -- odottaa
tarttuakseen teidän käteenne -- valmiina lähteäkseen katselemaan
laakson hedelmiä, lähteäkseen katselemaan, onko viinipuu jo kukkinut ja
onko kranaatti-omenan kukka jo käynyt umpuille. Siellä käyskentelette
te Hänen kanssansa katselemassa niitten viinipuitten pieniä köynnöksiä,
joita hänen kätensä hoitaa -- siellä näette te kranaatti-omenan kukan
avautuvan siinä, mihin hänen kätensä oli kylvänyt sen veripunaisen
siemenen; -- vielä enemmän: te näette enkelten joukon pitävän vartiota
ja siivillään karkoittavan kaikki nälkäiset linnut hänen kylvämiltään
tienvieriltä ja te kuulette heidän huutelevan toisilleen viinipuurivien
välistä: "Ottakaa kiinni ne ketut, ne pikku ketut, jotka hävittävät
viinipuut, sillä meidän viinipuittemme rypäleet ovat vielä hentoja."
Oi te kuningattaret -- te kuningattaret! pitääkö teidän maanne vuorten
kätköissä ja onnellisissa lehdoissa ketuilla oleman luolansa ja
taivaan linnuilla pesänsä; mutta pitääkö kaupunkienne kivien huutaman
teille, että ne ovat ainoat pielukset, joille Ihmisen Poika voi päänsä
kallistaa?



JOHN RUSKIN.

_John Ruskin_, kuuluisa englantilainen taide-arvostelija ja kauneuden
apostoli, syntyi Lontoossa, 8 p. helmik. 1819. Hän oli vanhempiensa,
viinikauppias John James Ruskinin ja tämän puolison Margaret Coxin
ainoa lapsi. Saatuaan tiedon ensimäiset alkeet ja etenkin kaikelle
kauniille herkän mielensä herätyksen taiteita rakastavassa kodissaan,
harjoitti hän jonkun aikaa lukuja Oxfordin yliopistossa, samalla
matkustellen vanhempiensa kanssa Englannin ja Europan mantereen ristiin
rastiin. Näillä matkoilla ja yksinäisillä vaelluksilla metsissä ja
kedoilla ja vuorilla kehittyi hänen erinomaisen herkkä luonnon- ja
kauneudentajunsa yhä hienostuneemmaksi ja yhä hartaammaksi, ja niinpä
hän vasta 24 vanhana kirjoittaa siihen asti halveksitun ja parjatun
maisemamaalari _Turnerin_ puolustukseksi ensi niteen kuuluisaa teostaan
_Modern Painters_, herättäen sillä suunnatonta huomiota ja lisäten
siihen vielä vuosien mittaan 4 uutta nidettä (1843-1860).

Matkusteltuaan sitten Italiassa ja Alpeilla tutkimassa rakennustaidetta
ja vuorimaalauksen "totuutta", julkaisee hän retkiensä tuloksena
v. 1849 teoksen "_The Seven Lamps of Architecture_", omilla
piirustuksillaan varustettuna.

Sitten joutuu Ruskin onnettomiin naimisiin -- avioliitto purkautuu v.
1854 ja rouva Ruskin menee toiselle miehelle -- viettää pitkät ajat
Italiassa, Venetsiassa, valmistellen suurta ja syystä kyllä kuuluisaa
teostaan "_The Stones of Venice_", joka sitten ilmestyykin 3:na vahvana
niteenä 1851-53, jossa hän loistavalla, innostuneella ja sytyttävän
runollisella tavallaan osoittaa rakennustaiteenkin noudattelevan kunkin
kansan ja ajan uskontoa, siveyskäsitteitä, tapoja ja harrastuksia ja
jossa hän ylistää gotiikkaa renesanssin kustannuksella.

Samana vuonna, jolloin _"Venetsian kivien"_ ensi osa ilmestyi, julkaisi
Ruskin myös n.s. prerafaelistisen maalaussuunnan puolustus- ja
selitysteoksen _Pre-Raphaelitism_ (1851), joka suuresti auttoi tämän
merkillisen taideliikkeen kehkeymistä.

1853 aloittaa Ruskin pitkän ja suunnatonta huomiota herättäneen
luentotoimintansa Edinburghissa, Manchesterissa y.m., käsitellen
eloisasti, mukaansatempaavasti rakennustaidetta, Turneria,
prerafaelitismia, taiteen siveellistä ja yhteiskunnallista sovellutusta
ja tiivistäen ajatuksensa sitten kirjoiksi sellaisiksi kuin _A Joy for
Ever, On The Old Road, The Two Paths_. Muita samanaikuisia teoksia ovat
_Harbours of England_ (1856), _Elements of Drawing_ (1857), _Elements
of Perspective_ (1859) sekä _Modern Painters'in_ viides ja viimeinen
nide (1860).

Tämä vuosi 1860 osoittaa taitekohtaa Ruskinin elämässä ja tuotannossa.
Nyt loppuu hänen askartelunsa suoranaisen taiteen kanssa, ja hän
ryhtyy nyt sovelluttamaan oppejaan ja taiteen syvintä tarkoitusperää
tavoittelevaa maailmankatsomustaan elävään elämään, yhteiskunnallisiin
laitoksiin, kansaan. Hän saarnaa suurteollisuuden raaistuttavaa,
rumentavaa, tappavaa, ihmissielua surkastuttavaa vaikutusta vastaan,
tuomitsee rautatiet maiseman tärvelijöinä, kokee nostaa kunniaan
vanhaa englantilaista käsiteollisuutta ja toimittaa työväelle
siedettäviä asunto-oloja j.m.s. Hänestä tulee täten säkenöivänä
puhujana, lukemattomien, mitä omituisimmilla nimillä varustettujen
kirjojen, lentolehtisten, aikakauskirjojen sepittäjänä ja toimittajana
väsymätön, innostunut _kauneuden apostoli_ keskelle suurteollisuuden
kiirettä, kurjuutta ja rumuutta. Hän ei jätä koskematta ainuttakaan
yhteiskunnan mätähaavaa, hän pohtii kansantaloutta ja kasvatusta, hän
tuhlaa koko suuren omaisuutensa aatteidensa toteuttamiseksi ja hänen
vaikutuksensa niin kotona kuin ulkomailla onkin ollut erinomaisen
runsas ja hedelmöittävä taiteen yleisiin suuntiin, kasvatukseen, elämän
kauneuteen, luonnontajuun nähden.

Ruskin on kirjoittanut kaiken kaikkiaan yli 50 eri teosta, ottamatta
lukuun hänen pienempiä julkaisujaan. Kuuluisin ja suosituin hänen
apostoliaikakautensa teoksista on epäilemättä _Sesame and Lilies_
(1871), joka Manchesterissa ja Dublinissa pidettyinä luentoina
käsittelee lennokkaalla tavallaan kasvatusta, naisen asemaa ja
tehtävää, yhteiskunnan suhdetta yksilöön. Muista myöhemmistä teoksista
mainittakoot tytöille kirjoitettu _Ethics of the Dust_ (1886), suurta
suosiota saavuttanut _The Crown of Wild Olive_ (1866), ajatuskokoelma
_Time and Tide_ (1867), kreikkalaista jumalaistarustoa käsittelevä
_Queen of The Air_ (1869). 1870-1885 julkaisee hän teokset _Aratra
Pentelici, The Eagle's Nest, Love's Meinie, Ariadne Florentina, Val
d'Arno, Proserpina, Deucalion, The Laws of Fesolé, The Bible of Amiens,
The Art of England, The Pleasures of England_, omatekoisen elämäkerran
_Praeterita_ j.n.e.

Vv. 1869-1884 toimii hän kaunotieteiden professorina Oxfordin
yliopistossa sekä julkaisee vv. 1871-1884 pientä kuukauslehteä _Fors
clavigera_ työmiehille.

Ruskin, Luonto ja ihminen. -- 13

Hän kuolee 20 p. jouluk. 1900 yksinkertaisesta talossaan Conistonissa.

John Ruskinilla oli jokaiselle profeetalle välttämätön hehkuva innostus
asiaansa, ja se vei hänet nykyisen onnettoman yhteiskunnan onneksi
ainakin osittaiseen voittoon.

Hänen sanontansa oli ensi alussa pitkin, suunnattomasti sälytetyin
lausein liikkuvaa ja siis vaikeatajuista, eikä ole aina suomentajan
syy, jos lukija tässä kirjassa onkin tavannut kohtia, joiden
ajatukseen hän vain ankarasti ponnistellen on päässyt syventymään.
Mutta myöhemmin, kun hän alkoi puhua kansalle, muuttui myös hänen
esitystapansa lyhyeksi, täsmälliseksi, iskeväksi, sytyttäväksi ja
hänen oppinsa selväksi ja kohottavaksi. Ja mitä hän vaati taiteelta
ja elämältä: totuutta, luonnollisuutta, puhtautta, vakavuutta, onkin
sittemmin tullut yleisesti tunnustetuksi, ja mikä vielä parempi,
johonkin määrin myös seuratuksi. Tutustuminen Ruskinin elämäntyöhön,
ajatuksiin ja opetuksiin onkin jalostavinta, kohottavinta ja henkisiä
näkö-aloja avartavinta askartelua, mitä todelliseen sivistykseen
pyrkivä ihminen saattaa löytää.

Tämän kirjan pikkukappaleet on suomennettu erään ulkomaalaisen
valikoiman mukaan alkuperäisistä teoksista, ja pyrkivät ne osoittamaan
Ruskinin suhdetta luontoon ja kasvatukseen.

Toivokaamme, ett'ei mene pitkää aikaa, ennenkuin suomalainen yleisö saa
jonkun Ruskinin teoksen kokonaisuudessaan nautittavakseen.

_Suomentaja_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Luonto ja ihminen - Poimintoja eri teoksista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.