Title: Verikosto
Author: Balzac, Honoré de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Verikosto" ***


VERIKOSTO

Kirj.

Honoré de Balzac

Suomentanut Lauri Laiho



Porissa,
Otto Andersinin Kustannusliike,
1919.



Lokakuun loppupuolella, vuonna 1800, saapui eräs muukalainen, naisen
ja tytön seuraamana, Tuileriespalatsin edustalle Parisissa ja pysähtyi
vähän matkan päähän siitä, äskettäin hävitetyn rakennuksen jätteiden
viereen, siihen, missä vielä nykyäänkin seisoo puolivalmis talo, joka
kerran rakennettiin tarkoituksella yhdistää Katarina de Medicis'n linna
Valois'n kuninkaiden Louvreen. Siihen hän jäi seisomaan, käsivarret
ristissä rinnalla, katse maahan luotuna, silloin tällöin kohottaen
sitä ja heittäen silmäyksen konsulipalatsiin ja vieressään, kivellä,
istuvaan puolisoonsa.

Vaikka nainen näytti huolehtivan yksinomaan vierellään olevasta,
yhdeksän- tai kymmenvuotiaasta tytöstä, jonka pikimustaa tukkaa hän
piteli kädessään, ei hänellä jäänyt huomaamatta yksikään niistä
silmäyksistä, joita mies häneen heitti. Sama tunne, ei yksin rakkaus,
yhdisti heidät toisiinsa, ja vaikutti yhtäläisesti kummankin
liikkeisiin ja ajatuksiin. Kurjuus on ehkä voimakkain kaikista siteistä.

Muukalaisella oli sinisenmusta tukka, johon oli sekoittunut
hopeanharmaita hiuksia. Hänen kasvonpiirteillään, vaikka olivatkin
jalot ja ylpeät, näkyi rumentavia synkkämielisyyden piirteitä.
Voimakkaasta ja suorasta vartalostaan huolimatta näytti hän olevan yli
kuudenkymmenenvuotias. Loppuunkulunut pukunsa ilmaisi hänen tulleen
vieraasta maasta. Naisen ehkä kerran kauniissa mutta nyt lakastuneissa
piirteissä ilmeni syvää surua, heti kun mies katsahti häneen, koetti
hän tekeytyä tyyneksi. Tyttö jäi seisomaan, huolimatta väsymyksestä
mikä selvästi näkyi hänen päivettyneillä kasvoillaan. Hänellä oli
italialaiset piirteet, suuret mustat silmät kaarevine kulmakarvoineen,
niissä oli jotain perittyä jaloutta, todellista suloa.

Useampi kuin yksi ohikulkija tuli liikutetuksi näiden ihmisten
puutteellisesta ulkonäöstä, eivätkä he koettaneetkaan salata sitä
syvää toivottomuutta, joka heistä niin selvästi kuvastui; mutta tuo
hetkellinen myötätunto, joka on niin ominaista parisilaisissa, katosi
pian. Heti kun tuntematon huomasi jonkun vetelehtijän tarkastelevan
itseään, heitti hän sille niin tuikean silmäyksen, että rohkeinkin
kiirehti pois, ikäänkuin olisi astunut käärmeen päälle.

Pitkän epäröimisen jälkeen muukalainen äkkiä kosketti kädellään
otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen ne raskaat ajatukset, joiden
merkit siinä niin selvästi näkyivät, ja tehden ratkaisevan päätöksen.
Heitettyään tutkivan katseen puolisoonsa ja tyttäreensä, veti hän
nutustaan pitkän tikarin, näytti sitä vaimolleen ja sanoi italiaksi:

-- Minä menen katsomaan, vieläkö Bonapartit muistavat meitä.

Ja päättäväisesti astui hän palatsin sisäänkäytävään, missä
konsuli-kaartin sotilas luonnollisesti pysäytti hänet. Muukalaisen
itsepäisyyden johdosta ojensi vahtisotilas pistimensä häntä kohden,
kuin ultimaatumina. Sattuma tuli avuksi ja vapautti muukalaisen
sotilaasta, ja häntä kutsumaan tullut korpraali opasti kohteliaasti
vieraan vartiokapteenin luo.

-- Ilmottakaa Bonapartelle, että Bartolome eli Piombo haluaa puhutella
häntä, sanoi italialainen päivystävälle kapteenille.

Turhaan upseeri vakuutti Bartolomelle, ettei pääkonsulia voi puhutella,
paitsi edeltäpäin kirjeellisesti pyytäen puheillepääsyä, muukalainen
tahtoi ehdottomasti, että hänet ilmotettaisiin Bonapartelle. Upseeri
näytti hänelle vartiosäännöt, ja kieltäytyi ehdottomasti tottelemasta
tuon kummallisen vaatijan määräystä. Bartolome rypisti kulmakarvojaan,
heitti upseerille vihaisen silmäyksen, mikä näytti tahtovan sanoa,
että hän saa vastata tuon kiellon seurauksista; sitten hän jäi hiljaa
paikoilleen hetkeksi, kädet ristissä rinnalla, ja siirtyi takaisin
pylväshalliin, pihan ja Tuileries puutarhan väliseen läpikäytävään.

Ihmiset, jotka lujasti tahtovat jotain, saavat melkein aina onnellisen
sattuman avukseen. Samalla hetkellä kun Bartolome istahti yhdelle
niistä rajakivistä, joita löytyy Tuileries'n edustalla, saapuivat
ajoneuvot, joista astui ulos Lucian Bonaparte, silloinen sisäasiain
ministeri.

-- Haa! Lucian, olipa onni minulla kohdata sinut! huudahti muukalainen.

Nämät korsikan murteella lausutut sanat pysäyttivät Lucianin samalla
hetkellä kun hän hyppäsi holviin; hän katsoi maalaistaan ja tunsi
hänet. Bartolome sanoi vain yhden sanan hänen korvaansa, ja heti vei
Lucian hänet kanssaan sisälle. Murat, Lannes, Rapp olivat pääkonsulin
huoneessa. Nähdessään Lucianin astuvan sisälle niin kummallisen
ihmisen seuraamana kuin Piombo oli, keskeytyi keskustelu. Lucian otti
Napoleonia kädestä ja johdatti hänet ikkunan nurkkaan. Vaihdettuaan
muutaman sanan veljensä kanssa teki pääkonsuli liikkeen, jota
totellen Murat ja Lannes poistuivat. Rapp ei huomannut mitään syytä
poistuakseen. Mutta, koska Bonaparte uudestaan viittasi häntä menemään,
poistui ajutantti itsekseen mutisten. Pääkonsuli, joka kuuli Rapp'in
askeleet viereisestä huoneesta, poistui nopeasti ja näki ajutantin
seisovan työhuoneen ja salin välisen seinän vieressä.

-- Ettekö Te siis tahdo ymmärtää minua? sanoi Napoleon. Minä tahdon
olla yksin maanmieheni kanssa.

-- Yksi korsikalainen! vastasi ajutantti Minä luotan noihin ihmisiin
liian vähän jotta...

Pääkonsuli ei voinut olla hymyilemättä, ja sysäsi toverillisesti
ajutanttinsa toiseen huoneeseen.

-- No! mikä tuo teidät tänne onneton Bartolomeni? virkkoi Napoleon
muukalaiselle.

-- Turvapaikan ja suojeluksen pyytäminen Teiltä, jos olette tosi
korsikalainen, vastasi Bartolome nopeasti.

-- Mikä on se onnettomuus, joka on karkoittanut teidät maastanne?
Olittehan rikkain ja...

-- Olen tappanut kaikki Portat, vastasi korsikalainen syvällä äänellä,
kulmakarvat rypyssä.

Pääkonsuli astui pelästyneenä kaksi askelta taaksepäin.

-- Petättekö minut? huudahti Bartolome, heittäen; synkän katseen
Bonapartelle. Ajatelkaa, että meitä on vielä neljä Piomboa Korsikassa...

Lucian tarttui korsikalaisen käteen ja pudisti sitä huudahtaen:

-- Tulitteko tänne uhataksenne Ranskan pelastajaa? Bonaparte teki
merkin Lucianille, joka vaikeni heti.

Sitten hän katsahti Piomboon ja sanoi:

-- Miksi tapoitte Portat?

-- Me olimme sopineet keskenämme, vastasi hän, Barbantit saivat
sen aikaan. Sen päivän aamuna, jolloin meidän piti juoda
sovinnonmalja, täytyi minun jättää heidät, sillä minulla oli asioita
toimitettavana Bastiassa. He jäivät minun asuntooni, ja polttivat
minun viinirypäletarhani Longonessa. He tappoivat poikani Gregorion.
Tyttäreni ja vaimoni pääsivät pakoon, sillä he olivat molemmat
nauttineet Herranehtoollista sinä aamuna, joten Pyhä Neitsyt suojeli
heitä. Kun palasin, en löytänyt enää kotiani, minä etsin sitä tuhassa
harhaillen. Kuunvalossa huomasin tallanneeni Gregorion ruumista.

-- Haa! Portat ovat tehneet rikoksen! huudahdin minä. Kiiruhdin heti
maki'in,[1] siellä kokosin ympärilleni muutamia uskollisia miehiä,
jotka olivat minulle kiitollisuudenvelassa, Te kuulette, Bonaparte? ja
niin me lähdimme Portan asuntoa kohden. Saavuimme sinne viiden aikaan
aamulla, ja seitsemältä olivat he kaikki Jumalan edessä. Sallimus
laittoi niin, että Elisa Vanni pelasti lapsen, pienen Luigin, vaikka
minä olin itse sitonut hänet sänkyyn kiinni, ennenkuin sytytin talon
palamaan. Jätin saaren niin äkkiä, etten ehtinyt ottaa selvää jäikö
Luigi todellakin elämään.

Bonaparte katseli Bartolomea kysyvästi, mutta rauhallisesti.

-- Montako heitä oli? kysyi Lucian.

-- Seitsemän, vastasi Piombo. Ne olivat teidän vainoojianne ennen.

Nämät sanat eivät herättäneet minkäänmoista vihanilmausta veljeksissä.

-- Haa! Te ette ole enää korsikalaisia! huudahti Bartolome
toivottomana. Hyvästi... Kerran suojelin minä teitä, lisäsi hän
nuhtelevalla äänellä. Ilman minua ei äitinne olisi tullut Marseilleen,
-- jatkoi hän Bonapartelle, joka näytti miettivän, nojaten
kyynärpäällään kaminiin.

-- Omantunnon mukaan, Piombo, vastasi Napoleon, en voi ottaa teitä
suojelukseeni. Minusta tuli suuren kansakunnan päällikkö, minä
muodostan tasavallan, minun täytyy sovelluttaa lakia.

-- Haa! Haa! huudahti Bartolome.

-- Mutta minä voin _sulkea silmäni_. _Vendettan_ ennenaikainen tuomio
tulee vielä kauan olemaan esteenä lain voimalle Korsikassa, -- lisäsi
hän puolittain itsekseen. Kuitenkin on välttämätöntä hävittää se
kokonaan.

Bonaparte vaipui ajatuksiinsa, ja Lucian teki merkin Piombolle, ettei
hän puhuisi mitään. Korsikalainen keinutti jo päätään tyytymättömänä
oikeaan ja vasempaan.

-- Jääkää tänne, virkkoi konsuli Bartolomelle, me emme tiedä mitään
siitä. Minä käsken ostaa maatilanne, jotta pääsette alkuun. Sitten,
jonkun ajan kuluttua puhumme lähemmin teistä. Mutta ei minkäänmoinen
_vendetta_ tule kysymykseen enää! Täällä ei ole mitään _maki'a_. Jos
te "pelaisitte tikaria" ei olisi mitään armoa odotettavissa. Täällä
suojelee laki kaikkia vapaan valtion jäseniä, ja kieltää kostamasta
ominkäsin.

-- Kummallisen maan herraksi teki hän itsensä, vastasi Bartolome
puristaen Lucianin kättä. Mutta te muistatte minua onnettomuudessani;
tästä lähtien olemme sidotut toisiimme elämässä ja kuolemassa, ja
kaikki Piombot ovat teidän käytettävänänne.

Noilla sanoilla kirkastui korsikalaisen otsa, ja hän silmäili
tyytyväisenä ympärilleen.

-- Teillä ei ole hullumpaa täällä, virkkoi hän hymyillen, ikäänkuin
haluaisi asua siellä. Ja olette punaisiin puetut, kuin kardinaali.

-- Riippuu vain teistä itsestänne, onnistua, ja omistaa palatsi
Parisissa, sanoi Bonaparte, katsoen terävästi maalaistansa. Sattuu
useammin kuin kerran, että katselen ympärilleni löytääkseni vilpittömän
ystävän, johon voisin luottaa.

Ilon huokaus kohosi Piombon rinnasta, ja ojentaen kätensä
pääkonsulille, huudahti hän:

-- On Teissä vielä korsikalaisuutta!

Bonaparte hymyili. Vaiti katseli hän tuota miestä, josta niin sanoen
huokui hänen isänmaansa ilmaa, leyhäys tuolta saarelta, missä hän niin
ihmeellisesti oli pelastunut _englantilaisen puolueen_ käsistä, ja jota
hän ei ollut siitä saakka nähnyt.

Hän teki merkin veljelleen, joka johdatti Bartolome di Piombon pois.
Lucian kyseli perheensä entisen suojelijan taloudellista asemaa. Piombo
veti sisäasiainministerin ikkunan eteen, ja näytti hänelle kivellä
istuvan puolisonsa ja tyttärensä Zinevran.

-- Tulimme Fontainebleausta tänne käyden, eikä meillä ole edes yhtä
sentiimiä, sanoi hän.

Lucian antoi hänelle kukkaronsa ja kehotti häntä tulemaan seuraavana
päivänä saamaan neuvoja perheensä elättämiskeinoista. Niiden tilusten
arvo, jotka Piombo omisti Korsikassa, ei riittäisi pitkälle Parisissa.

       *       *       *       *       *

Viisitoista vuotta oli vierähtänyt di Piombon perheen Parisiin tulosta
seuraavaan seikkailuun, johon ylläkerrotut tapahtumat ovat johdantona.

       *       *       *       *       *

Servin, yksi Parisin huomattavimmasta taiteilijoista, sai ensimäisenä
päähänsä perustaa taiteilijakoulun maalaamisessa opetusta haluaville
nuorille neideille. Hän oli noin neljänkymmenenvuotias, sivistynyt
ja kokonaan taiteellensa antautunut, nainut rakkaudesta köyhän
kenraalin tyttären. Alussa johdattivat äidit itse tyttärensä mestarin
luokse, mutta myöhemmin, kun he oppivat tuntemaan hänet vakavaksi ja
täsmälliseksi mieheksi, antoivat he tyttärensä mennä yksin.

Edeltäpäin tekemänsä suunnitelman mukaan ei maalari voinut ottaa
vastaan muita kuin rikkaihin ja kunnioitettaviin perheihin kuuluvia
neitejä, jottei antaisi itseään alttiiksi oppilaidensa sukuperää
koskeviin moitteisiin; vieläpä hän kieltäytyi ottamasta vastaan
varsinaisiksi taiteilijoiksi haluavia neitosia, koska ne tarvitsisivat
erikoista opetusta, ja pitäisi sellaisilla oppilailla olla myöskin
erikoisia kykyjä. Vähitellen se varovaisuus ja taitavuus, jolla
hän perehdytti oppilaitaan taiteensa salaisuuksiin, vanhempien
täydellinen luottamus siitä, että heidän tyttärensä seurustelevat hyvän
kasvatuksen saaneiden neitien kanssa, ja hänen rauhallinen luonteensa,
sivistyksensä, sekä se, että hän oli naimisissa, antoi hänelle hyvän
maineen salongeissa. Kun nuori tyttö näytti haluavan oppia maalausta
tai piirtämistä, ja hänen vanhempansa kyselivät ystäviltään neuvoa:
-- Lähettäkää hänet Servin'ille! saivat he vastaukseksi jokaiselta.
Servin tuli siis spesialistiksi naisten maalauksen opettajana, kun
Herbault hattujentekijänä, Leroy muotienvalmistajana ja Chevet naisten
pikkutarpeiden myyjänä. Pidettiin luonnollisena seikkana, että
Servin'ilta opetuksen saanut neiti kykeni arvostelemaan museon tauluja,
maalaamaan komean muotokuvan, kopioimaan mestarien tauluja ja tekemään
fantastisen maalauksen.

Tämä taiteilija tyydytti siis hienoston kaikki vaatimukset. Huolimatta
suhteistaan Parisin parhaimpien perheiden kanssa, oli hän riippumaton,
isänmaanystävä, ja säilytti kaikissa piireissä tuon taiteilijoille
ominaisen henkevän, joskus ivallisen äänensävyn, ja rohkeuden lausua
vapaasti ajatuksensa.

Omantunnontarkalla huolellisuudella oli hän järjestänyt koulunsa.
Hänen oman huoneustonsa yläpuolella sijaitsevan ullakkokerroksen
sisäänkäytävä oli suletti seinällä. Päästäkseen tuohon eristettyyn
paikkaan, pyhään kuin haaremi, täytyi kavuta mestarin asunnon läpi
rakennettuja portaita. Koko ullakkokerroksen käsittävä työhuone oli
niin laaja, että se hämmästytti vieraita, kun he, kavutessaan sinne
kuusikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella olevaan ullakkokerrokseen,
luulivat taiteilijoiden asuntojen sijaitsevan jonkunmoisissa
kattorännikomeroissa.

Huone oli hyvin valaistu suurilla katto- ja seinälaseilla, varustettuna
vihreillä verhoilla, joiden avulla maalarit ottavat sopivan valon.
Joukko karrikatyyrejä, rivi värillä ja veitsenkärjellä piirrettyjä
päitä tummanharmaaksi maalatulla seinällä todisti, paitsi luomistapojen
erilaisuutta, että hyvin kasvatetuilla naisilla on yhtä rikas
mielikuvitus kuin konsanaan miehillä. Pieni uuni pitkine torvineen,
joka teki pelottavia polvekeviivoja ennenkuin ulottui kattoon saakka,
oli huoneen välttämätön koriste. Joka seinällä löytyi hyllyjä, täynnä
suloisessa sekasotkussa makaavia kipsimalleja, enimmäkseen paksun
pölyn peitossa. Hyllyn alapuolella, siellä täällä, joku naulasta
riippuva Niobin pää näytti kärsivää naamaansa, tuossa hymyili Venuksen
tapainen, tuolla pisti silmään almua pyytävän kerjäläisen käsi, ja
muutamia sauhun kellastuttamia "nahattomia", jotka varsin kuvaavasti
esittivät eilen arkusta vedettyjä ruumiita; lopuksi maalaukset,
piirustukset, veistokset, puitteet ilman kangasta ja kangaspalat
ilman puitteita, antoivat tuolle kaikkea muuta paitsi sopusuhtaiselle
huoneelle atelierin täydellisen leiman, toisin sanoen kummallinen
sekoitus koristeista ja alastomuudesta, kurjuudesta ja ylellisyydestä,
tarkkuudesta ja huolimattomuudesta.

Tämä jättiläishalli, missä kaikki, vieläpä ihminenkin näyttää pieneltä,
tuoksuu kuin teatterin kulissit; siellä on vanhoja rääsyjä, kullattuja
koristeita, kangaspaloja, koneita, mutta siellä on myös, en tiedä mikä,
suuri kuin itse ajatus; on nero ja kuolema, Diana tai Apolono pääkallon
tai luurangon vieressä; kauneus ja epäjärjestys, runous ja todellisuus,
varjossa säteilevät värit, ja usein koko draama, liikkumaton ja,
hiljainen. Mikä taiteilijapään symbooli!

Sillä hetkellä, kun tämä kertomus alkaa, levitteli kirkas heinäkuun
aurinko säteitään atelieriin, ja kaksi sädettä kulki läpi huoneen,
muodostaen leveitä läpinäkyviä kultaviiruja, joissa pölyhiukkaset
kimaltelivat, kaksitoista pystyynnostettua maalaustelinettä tankoineen
muistutti mastometsää satamassa. Joukko nuoria naisia teki sen
elävämmäksi ulkonäkönsä ja pukunsa erilaisuudella. Himmeät varjot,
joita kunkin telineen tarpeen mukaan asetetut vihreät verhot heittivät
huoneeseen, synnyttivät kummallisia vivahduksia valon ja varjon välille.

Tämä ryhmä oli kauniimpi kuin kaikki atelierin maalaukset. Vaalea,
yksinkertaisesti puettu tyttö oli vetäytynyt syrjään tovereistaan, ja
näytti työskentelevän rohkeasti, ikäänkuin olisi edeltäpäin aavistanut
hukkatyötä; ei kukaan katsellut eikä puhutellut häntä; hän oli kaunein
heistä, vaatimattomin ja vähimmän rikas. Kaksi varsinaista ryhmää oli
muodostunut heistä, ja ne eroittautuivat selvästi toisistaan muualla,
paitsi atelierissä, missä sääty ja rikkaus piti olla unohdettuna.

Seisoen tai istuen nämät nuoret tytöt värilaatikkoineen, pensseleillään
leikkien, hypistellen palettejaan, maalaillen, puhellen, nauraen,
laulellen, taiteensa valtaan antautuneina luonteensa paljastaen
muodostivat harvinaisen näytelmän: tuossa ylpeä, oikukas mustasilmäinen
heitti silloin tällöin ympärilleen välähteleviä silmäyksiä;
tuolla huolimattoman ja iloisen näköinen, hymyilevine huulineen,
kastanjanruskeine kutrineen, valkoisine, hienoine käsineen, aito
ranskalainen neitonen, vilkas, avomielinen, nykyhetkessä elävä; toinen,
haaveellinen, synkkämielinen, kalpea, pää kumarassa kuin lakastuneella
kukalla; häntä vastapäätä, kookas, välinpitämätön, ynseännäköinen,
ilmeettömine silmineen, vaitelias, mutta haaveellinen. Keskellä oleva
älykkäännäköinen, mutta pisteliäs kuin _jocoso_ espanjalaisessa
komediassa, tähysteli jokaista vuoronperään, nauratutti heitä, ja
nosteli liian vilkkaasti päätään ollakseen sievä! jakeli määräyksiään
ensimäisen ryhmän oppilaille, johon kuului enimmäkseen pankkiirien,
asianajajien ja liikemiesten tyttäriä; kaikki rikkaita ja ylpeitä,
mutta saivat kuitenkin usein halveksivia silmäyksiä ylimystön
tyttäriltä.

Näitä hallitsi kuninkaallisen virkamiehen tytär, pieni, hieman
turhamainen olio, ylpeä isänsä korkeasta virasta; teeskenteli
heti ymmärtävänsä mestarin neuvot ja koitti luulotella toisille
työskentelevänsä innostuksesta; hän käytti silmälaseja, saapui aina
hienosti puettuna, myöhästyi tavallisesti, ja pyysi tovereitaan
keskustelemaan hiljaa. Tässä toisessa ryhmässä voi nähdä suloisia
vartaloita, harvinaisia kasvonpiirteitä, mutta heidän katseissaan ei
ollut paljoakaan kainoutta. Jos heidän hillitty käytöksensä oli komeaa
ja liikkeensä sirot, puuttui heiltä vilpittömyyttä, ja voi helposti
arvata heiden kuuluvan seurapiiriin, missä kohteliaisuus aikaisin
muovailee luonteen, missä seuraelämän tarjoamien ilojen liiallinen
nautinto kuolettaa hellemmät tunteet ja synnyttää itsekkäisyyttä.

Kun istunto oli täysilukuinen löytyi siellä kaikennäköisiä naisia,
siellä oli melkein lapsiakin joukossa, suloisen viehkeitä impyeitä,
neitosia, joiden puolittain avatusta suusta välkkyi rivi häikäisevän
valkeita hampaita, ja joiden kasvoilla leikki neitseellinen hymy.
Silloin ei atelieri muistuttanut haaremia, vaan pilvissä leijailevaa
enkelijoukkoa.

Oli keskipäivän aika. Servin ei ollut vielä saapunut. Muutamia päiviä
oli hän viettänyt enimmän osan ajastaan toisaalla sijaitsevassa
työhuoneessaan, viimeistellen erästä näyttelyyn aikomaansa taulua
Neiti Amélie Thirion, hienostoryhmän johtaja, alotti keskustelun
ystävättärensä kanssa; hienostoryhmässä syntyi hiljaisuus; rahamiesten
tyttärien ryhmä vaikeni myöskin hämmästyneenä, ja koitti arvailla
keskustelun ainetta, mutta nuorten _ultrain_[2] salaisuus oli pian
tunnettu. Amélie nousi pystyyn, otti muutamia askelia erästä telinettä
kohden ja sysäsi sen pois oman ryhmänsä puolelta, lähelle lautaseinää,
joka erotti atelierin pimeästä komerosta, minne heitettiin särkyneet
kipsityöt, opettajan hylkäämät maalaukset, ja talvella polttopuut.

Tämä Amélien teko synnytti yllätyksen muminan, mikä ei kuitenkaan
estänyt häntä lopettamasta työtään, heittämällä samaan paikkaan
maalilaatikon ja tuolin, vieläpä Proudhonin taulunkin, jota myöhästynyt
oppilas oli jäljentänyt. Tämän tirannityön jälkeen työskenteli oikea
ryhmä hiljaa, mutta vasemmisto keskusteli innokkaasti.

-- Mitä sanoo neiti Piombo? virkkoi eräs neiti Matilde Roguinille,
ensimäisen ryhmän oraakelille.

-- Hän ei ole sellainen, että hän puhuisi, mutta viidenkymmenen vuoden
kuluttua muistaa hän vielä loukkauksen, kuin olisi kärsinyt sen eilen,
ja kostaa julmasti. Hän on henkilö, jonka kanssa minä en tahtoisi tulla
epäsopuun.

-- Maanpako, johon nämät neidit hänet tuomitsevat, on vielä vähemmän
oikeutettu, sanoi toinen, koska neiti Zinevra oli toissapäivänä kovin
surullinen; huhun mukaan oli hänen isänsä juuri eroitettu virastaan. Ja
nyt tämä vielä lisäämään hänen suruaan, vaikka hän aina on ollut kovin
ystävällinen noille Sadan Päivän neideille. Sanoiko hän koskaan heille
loukkaavaa sanaa? Päinvastoin vältti hän politiikasta puhumista. Mutta
meidän _ultrat_ näyttävät toimivan enemmän mustasukkaisuudesta kuin
puolueellisuudesta.

-- Kiusaus houkuttelee minua noutamaan neiti Piombon telineen ja
asettamaan se omani viereen, sanoi Matilde Roguin. Hän nousi jo
lähteäkseen mutta pysähtyi yht'äkkiä: -- Sellaisesta luonteesta kuin
neiti Zinevralla on, virkkoi hän, ei voi edeltäpäin tietää, millätavoin
kohteliaisuutemme otettaisiin vastaan; odottakaamme hetkinen.

-- Eccola![3] huudahti mustasilmäinen.

Todella kuului portailta läheneviä askelia. Sana "Siinä hän!" lensi
suusta suuhun, ja pelottava hiljaisuus vallitsi atelierissa.

Jotta lukija käsittäisi Amélie Thirion'in teon vakavuuden, on
tarpeellista lisätä, että se tapahtui heinäkuun lopulla 1815.
Bourbonien toinen paluu oli juuri hajoittanut useita ystävyysliittoja,
joita ei ensimäinen kuningasvallan pystyttäminen ollut kyennyt
horjuttamaan. Tällä hetkellä melkein kaikissa erimielisissä perheissä
tapahtui noita surkuteltavia kohtauksia, jotka tahraavat kaikkien
maiden historian poliittisten tai uskonnollisten eripuraisuuksien
aikana. Lapset, nuorukaiset, vanhukset, kaikki ottivat osaa tähän
hallitusta järkyttävään rojalistiseen kiihkoiluun. Eripuraisuus
tunkeutui joka kotiin, ja epäluottamus loi synkät varjonsa
ystävällisimpiin tekoihin ja puheisiin.

Zinevra Piombo rakasti Napoleonia kuin epäjumalaa; miten hän muuten
olisi voinut häntä vihata? Keisari oli hänen isänsä hyväntekijä, ja
heillä oli sama isänmaa. Parooni Piombo oli yksi niistä Napoleonin
uskotuista, jotka tehokkaimmin auttoivat häntä palaamaan Elban
saarelta. Kykenemättä salaamaan poliittista luottamustaan, ja
vieläpä tahallaan ilmoittaenkin sen, vanha parooni Piombo päätti
jäädä Parisiin, keskelle vihamiehiänsä. Zinevra Piombo oli siis sitä
suuremmalla syyllä laskettava epäiltävien henkilöiden joukkoon, koska
ei hän mitenkään salannut sitä harmia, minkä toinen kuningasvallan
pystyttäminen hänen perheelleen tuotti. Ne kyyneleet, jotka hän
vuodatti, aiheutti kaksinkertainen tieto Bonaparten pidättämisestä
Belerofono laivalla, ja Labédoyèren[4] vangitsemisesta.

Neidit, jotka muodostivat aatelistoryhmän, kuuluivat Parisin
yltiöpäisimpiin rojalistiperheisiin. Olisi vaikeata tehdä oikeaa
kuvausta tuon aikakauden äärimmäisyyksistä ja Bonaparteihin
kohdistetusta vihasta. Kuinka merkityksettömältä ja vähäpätöiseltä
hyvänsä näyttäisikin Amélie Thirionin teko nykyään, oli se silloin
suuren halveksimisen merkki. Zinevra Piombo, yksi Servinin parhaimmista
oppilaista, oli hallinnut atelieriin tulostaan saakka erityistä
paikkaa, josta hänet nyt tahdottiin karkottaa; aatelistoryhmä
oli vähitellen ympäröinyt hänet; siis oli hänen karkoittamisensa
paikasta, mikä niinsanoen kuului hänelle, ei ainoastaan loukkaus, vaan
vieläpä vääryys; onhan jokaisella taiteilijalla oma hyväksikatsottu
työpaikkansa.

Mutta poliittinen vihamielisyys oli hyvin vähän syynä tähän pienen
"oikean ryhmän" käyttäytymiseen. Zinevra Piombo, Servinin taitavin
oppilas, sai tämän kaiken toveriensa mustasukkaisuudesta; mestari
ihaili lahjakkaimman oppilaansa kykyä, ja hänen rakastettavaa
luonnettansa, ja vaati toisia ottamaan esimerkkiä hänestä; viimein,
vaikka se vaikutusvalta minkä tuo nuori tyttö oli saavuttanut
koko toveripiirinsä yli oli selittämättä, nautti hän samanlaista
houkuttavaa voimaa kuin Bonaparte sotamiestensä suhteen. Aatelisryhmä
oli jo muutamia päiviä aikonut syöstä kuningattaren valtaistuimelta,
mutta koska ei kukaan uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta,
päätti neiti Thirion antaa ensimäisen ja samalla viimeisen iskun
saadakseen toverit puolelleen. Vaikka Zinevra olikin vain muutamien
rojalistipuoluelaisten vilpittömästi rakastettu ystävä, melkein kaikki
politiikkaan osaa ottaneet myönsivät itsekseen, kiitos naisen erikoisen
teräväjärkisyyden, että heidän piti suhtautua tuohon erimielisyyteen
välinpitämättömästi.

Zinevran tullessa atelieriin vallitsi siellä siis syvä hiljaisuus.

Kaikista Servinin atelieriin siihen saakka tulleista naisista oli hän
eittämättä kaunein, ja omasi sievimmän vartalon. Hänen käyntinsä oli
miellyttävää ja siroa. Hänen älykkäillä kasvonpiirteillään saattoi
huomata tuon korsikalaisille ominaisen tulisen luonteen merkkejä, ei
kuitenkaan niin paljon ettei hän olisi kyennyt hallitsemaan niitä.
Hänen pitkät kutrinsa, mustat silmänsä ja kulmakarvansa ilmaisivat
intohimoa. Jos suupielet eivät olleetkaan aivan täsmällisesti toisensa
näköisiä ja jos huulet olivatkin hieman liian paksut, ilmeni niissä
selvästi tuo jalomielisyys minkä tietoisuus omasta voimasta antaa
voimakkaille olennoille. Kummallisen luonnonoikun takia soti hänen
kasvojensa viehkeyttä vastaan marmoriotsa, jossa kuvastui ylpeys,
melkeinpä raakuus, jossa välähteli korsikan elämä. Siinä oli ainoa side
hänen ja synnyinmaansa välillä. Muuten oli koko hänen olentonsa niin
houkuttelevan yksinkertainen, siitä huokui kauniitten lombardialaisten
niin puhdasta teeskentelemättömyyttä, ettei olisi raskinut tehdä
hänelle pienintäkään harmia. Hän oli niin puoleensa vetävä, että hänen
vanha isänsä varovaisuudesta saattoi häntä atelieriin. Tämän, todella
runollisen luoman ainoa puute johtui itse, tällä kertaa niin runsaalla
mitalla annetun, kauneuden voimasta. Rakkaudesta vanhempiinsa oli hän
kieltäytynyt menemästä naimisiin, tuntien olevansa välttämätön heille
vanhuudenpäivinä. Työskentelynsä taiteen hyväksi sai tyydyttää niitä
intohimoja, joiden valtaan naiset tavallisesti joutuvat.

-- Olette kovin hiljaisia tänään, neidit, virkkoi hän päästyään
lähemmäksi tovereitaan. -- Hyvää päivää, Lauraseni, lisäsi hän
suloisella ja hyväilevällä äänellä, lähestyen muista erillään maalaavaa
nuorta tyttöä. Tämä pää on mainio! liha on hieman liian ruusun värinen,
muuten on kaikki ihmeteltävän hyvin piirretty.

Laura kohotti päätänsä, loi kiitollisen katseen Zinevraan, ja molempien
kasvoilla kuvastui ystävyys.

Puolittainen hymy väikkyi haaveellisen italiattaren huulilla, ja
hiljalleen kulki hän paikalleen, sivumennen katsellen piirustuksia
ja maalauksia, ja toivottaen kaikille ensimäisen ryhmän tytöille
hyvää päivää, huomaamatta sitä uteliaisuutta, minkä hänen läsnäolonsa
aiheutti. Hän muistutti hovissaan astelevaa kuningatarta. Ei hän
vähääkään kiinnittänyt huomiotaan siihen syvään hiljaisuuteen, mikä
aatelistoryhmässä vallitsi, eikä virkannut sanaakaan sivuuttaessaan
heidät.

Hän oli niin ajatuksissaan, että asettui istumaan telineensä ääreen,
aukasi värilaatikkonsa, etsi pensselinsä, kiinnitti ruskeat hihat
käsivarsiinsa, sovitteli esiliinaansa, katseli maalaustaan, tutki
palettiansa, kiinnittämättä vähääkään huomiotaan muualle. Kaikkien
porvarisryhmän tyttöjen katseet olivat häneen kiinnitetyt. Vaikka
Thirionin ryhmä ei ilmaissutkaan niin peittelemättä uteliaisuuttaan
kuin toverinsa, silmäilivät hekin hyvin usein Zinevraa.

-- Hän ei huomaa mitään, sanoi neiti Roguin. Samassa Zinevra heräsi
mietteistään, ja käänsi päänsä aatelisryhmään päin. Yhdellä katseella
mittasi hän välimatkan ja jäi vaiti istumaan.

-- Hän ei usko, että sillä aiottiin loukata häntä, jatkoi Matilde, ei
hän kalpene, eikä punastu. Kuinka nuo pystynenät raivaavatkaan, jos hän
pitää enemmän uudesta paikastaan kuin entisestä!

-- Te istutte siellä poissa ryhmästä, neiti, jatkoi hän ääneen,
lähestyen Zinevraa.

Italiatar ei näyttänyt ymmärtäneen häntä, tai mahdollisesti ei kuullut,
hän nousi seisomaan, astui lähemmäksi lautaseinää, joka eroitti
atelierin pimeästä nurkasta, näytti tutkivan ikkunaa, josta valo
tuli, ja huomaten sen ehkä riittäväksi, otti hän tuolin ylettyäkseen
kiinnittämään pimittävän verhon ylemmäksi. Noustuaan ylös, huomasi
hän pienen halkeaman seinässä, ponnistustensa päämäärän, sillä sitä
katsetta, jonka hän sinne heitti, voidaan verrata vain saiturin
ilmeeseen löytäessään Aladinin aarteen; nopeasti laskeutui hän ales,
palasi paikalleen, kiinnitti taulunsa, näytti olevan tyytymätön valon
suhteen, siirsi pöydän seinän viereen ja asetti tuolin sen päälle,
heilautti taitavasti itsensä ylös, ensin pöydälle ja siitä tuolille, ja
heitti silmäyksen halkeamasta. Yhdellä katseella näki hän koko komeron
ja se, mitä hän näki, teki häneen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän
horjahti.

-- Te putoatte, neiti Zinevra! huudahti Laura.

Kaikkien silmät kääntyivät horjuvaan tyttöön Pelko, että toverinsa
tulevat avuksi, antoi hänelle rohkeutta; päästyään tasapainoon, kääntyi
hän Lauran puoleen ja virkahti välinpitämättömällä äänellä: -- Pah! on
se kuitenkin lujempi kuin valtaistuin!

Hän kiirehti vetämään verhon pois ikkunan edestä, laskeutui alas,
siirsi pöydän ja tuolin takaisin, palasi telineensä ääreen,
siirrettyään sen lähemmäksi komeroon johtavaa ovea, saadakseen sopivan
valon, ja teki vielä muutamia yrityksiä.

Sitten hän alkoi sekoittaa värejään syvän hiljaisuuden vallitessa.
Siihen paikkaan missä hänen telineensä nyt oli, kuuli hän pian
selvemmin sen hiljaisen äänen, mikä edellisenä päivänä niin
voimakkaasti oli kiihdyttänyt hänen uteliaisuuttaan, ja saattanut
hänen nuoret aivonsa tekemään monenlaisia olettamuksia. Hän tunsi
täydellisesti äsken näkemänsä nukkujan voimakkaan ja säännöllisen
hengityksen samaksi. Hänen uteliaisuutensa oli tyydytetty yli
toiveitten, mutta hän tiesi myös olevansa vastuunalainen näkemästään.
Railon läpi oli hän puolittain nähnyt keisarikunnan kotkan ja
telttasängyssä kaartinupseerin kasvot. Hän arvasi kaikki: Servin oli
antanut piilopaikan vainotulle. Nyt hän vapisi, ajatellessaan, että
joku tovereista voisi tulla katsomaan hänen tauluaan, ja kuulla tuon
onnettoman hengityksen, tai voisi tämä ilmaista itsensä äänekkäällä
kuorsauksella, millaisen hän oli edellisenä päivänä kuullut.

Hän päätti jäädä oven eteen, toivoen taitavuudellaan voivansa estää
mahdolliset lähestymiset.

-- On parempi, ajatteli hän, että minä olen tässä estääkseni
onnettomuuden, kuin että jättäisin säälittävän vangin oman
varomattomuutensa uhriksi.

Tästä johtui se näennäinen välinpitämättömyys, jota Zinevra osotti,
huomattuaan telineensä siirretyksi; se oli antanut hänelle tilaisuuden
tyydyttää uteliaisuutensa; muuten oli hänellä sillä hetkellä liian
tärkeätä mietittävää, voidakseen etsiä syytä paikkansa siirtoon.

Ei mikään ole nöyryyttävämpää naisille, niinkuin kaikillekin,
kuin nähdä loukkauksen, nuhteen tai sukkeluuden iskevän harhaan
asianomaisen itse osottamasta välinpitämättömyydestä. Näyttää siltä,
että vihamiestämme kohtaan osottamamme viha kasvaa sitä mukaa mitä
korkeammalle meitä itseämme hän nousee. Zinevran käyttäytyminen muuttui
arvotukseksi koko oppilasjoukolle Hänen ystävänsä ja vihamiehensä
hämmästyivät yhtä suuresti kaikki, sillä hänen myönnettiin omaavan
kaikki mahdolliset hyveet, paitsi loukkauksen unohtamista. Vaikka
ne tapaukset jotka olisivat tätä arvelua tukeneet, näyttäytyivätkin
Zinevran luonteessa hyvin harvoin atelierissä, kuitenkin ne esimerkit,
joita hän ehkä oli näyttänyt luonteensa siltä puolelta, olivat
jättäneet syvän vaikutuksen tovereihin.

Lukuisten olettamusten jälkeen neiti Roguin viimein löysi italiattaren
hiljaisuudessa ennen tuntematonta jalomielisyyttä, ja tämän mielipiteen
kannustamana hänen ryhmänsä alkoi nöyryyttää aatelisryhmää. He alkoivat
heitellä teräviä pistopuheita, mitkä koskivat kovin oikean ryhmän
ylpeyteen. Rouva Servinin tulo lopetti tuon turhanpäiväisen kiistan.

Kiitos teräväjärkisyyden, joka aina on ilkeyteen yhdistynyt, oli
Amélie huomannut, eritellyt ja punninnut sitä kummallista miettimistä,
joka esti Zinevran tarkkaamasta paraillaan tapahtuvaa ivallista
sanasotaa. Kosto, jolla neiti Roguin ja hänen puoluelaisensa iskivät
neiti Thirionia ja tämän ryhmään oli niin tehokasta, että nuoret
_ultrat_ pinnistivät aivojaan keksiäkseen syyn Zinevra di Piombon
vaiteliaisuuteen. Kaunis italiatar oli siis kaikkien tähystelemä, niin
ystävät kuin vihamiehetkin vakoilivat hänen pienimpiäkin liikkeitään.
On vaikea salata vähäpätöisintäkään mielenliikutustaan viidentoista
äärimmäisyyteen saakka uteliaan tytön silmäin edessä. Siksi olikin
Zinevra di Piombon salaisuus vaarassa tulla ilmi.

Sillä hetkellä keskeytti rouva Servinin sisääntulo sen näytelmän, jota
tyttöjen sydämissä niin taitavasti pelattiin. Heti sisään astuttuaan
suuntautuivat hänen silmänsä oveen, jonka vieressä Zinevra istui.
Se katse ei jäänyt oppilailta huomaamatta, ja vaikka toiset eivät
olisikaan kiinnittäneet siihen huomiotaan, teki neiti Thirion sen, hän
ymmärsi sen epäilevän katseen, joka välähti rouva Servinin silmistä.

-- Neidit, sanoi hän, herra Servin ei voi tänään tulla.

Sitten hän onnitteli vuoron perään kaikkia, saaden jokaiselta
ystävällisen silmäyksen palkkiokseen. Epäilevän rauhattomuuden
valtaamana, jota hän turhaan koitti salata, lähestyi hän Zinevraa.
Italiatar ja maalarinrouva tervehtivät ystävällisellä päännyökkäyksellä
toisiaan, kumpikin vaiti, tyttö maalaten ja rouva katsellen.
Sotilaan hengitys kuului selvästi, mutta rouva Servin ei näyttänyt
sitä huomaavan, ja hänen näennäinen välinpitämättömyytensä oli niin
suuri, että Zinevra tunnusti itselleen hänen osaavan mainiosti
teeskennellä. Tuntematon liikahti sängyssään kuuluvasti. Italiatar
katsahti tutkivasti rouva Serviniä, joka sanoi hänelle, pienimmänkään
liikutuksen merkin näkymättä kasvoillaan:

-- Teidän jäljennöksenne on yhtä kaunis kuin alkuperäinenkin. Jos minun
pitäisi valita niistä, en tietäisi kumman ottaisin.

-- Herra Servin ei ole uskonut salaisuutta puolisolleen, ajatteli
Zinevra, ja vastattuaan rouvalle miellyttävästi hymyillen, epäilevänsä
hänen sanojaan, alkoi hän hyräillä erästä kotimaansa ballaadia
estääkseen vangin synnyttämän äänen kuulumasta.

Oli niin tavatonta kuulla ahkeran italiattaren laulavan, että kaikki
yllättyneinä katsoivat häntä. Hetken kuluttua rouva Servin poistui,
ja istunto päättyi ilman mitään erikoista. Zinevra antoi toveriensa
poistua, ikäänkuin hän haluaisi vielä työskennellä, mutta tahtomattaan
ilmaisi hän haluavansa jäädä yksin, päättäen niistä kärsimättömistä
silmäyksistä, joita hän heitti hidasteleviin tovereihinsa.

Neiti Thirion, joka muutamassa tunnissa oli muuttunut voittajansa
säälimättömäksi viholliseksi, arvasi, kiitos kateuden terävän vaiston,
että kilpailijansa näennäisessä ahkeruudessa piili salaisuus. Hän oli
useamman kerran ihmetellyt sitä tarkkaavaa ilmettä, jolla Zinevra
näytti kuuntelevan jotain salaista ääntä. Se kärsimätön ilme, jolla
italiatar odotti toisten poistumista, varmensi vielä hänen epäilyksiään.

Hän poistui viimeisenä ja meni ales rouva Servinin luokse, keskustellen
hänen kanssaan hetkisen; sitten hän valehteli unohtaneensa laukkunsa,
palasi ylös atelieriin aivan äänettömästi, ja näki Zinevran seisovan
pöydästä ja tuolista kyhäämällään telineellä, ja niin syventyneenä
tuntemattoman sotilaan katselemiseen, ettei kuullut toverinsa askelten
ääntä. Totta on, että Amélie, käyttääksemme Walter Scottin sanantapaa,
"käveli kuin munien päällä", hän palasi atelierin ovelle ja yskähti.
Zinevra hätkähti, käänsi päänsä, näki toverinsa, punastui, kiiruhti
päästämään verhoa erehdyttääkseen Amélien, ja lähti, järjestettyään
maalilaatikkonsa, ulos. Hän poistui atelierista, mukanaan muistiinsa
kaiverrettuna niin viehättävän nuoren miehen kasvonpiirteet, kuin itse
Endimionilla, Girodetin taulussa, jonka hän muutama päivä sitten oli
jäljentänyt.

-- Vainota niin nuorta miestä! Mutta kuka hän siis on, koska hän ei ole
marsalkka Ney?

Nämät kaksi lausetta olivat hänen pääajatuksenaan kahden päivän ajan.

Ylihuomenna, huolimatta kiirehtimisestään saapuakseen ensimäisenä
atelieriin, löysi hän siellä neiti Thirionin. Zinevra ja hänen
kilpailijansa katselivat tutkivasti toisiaan, mutta kumpikin osasi
peittää ajatuksensa. Amélie oli nähnyt tuntemattoman viehättävän pään,
mutta, onneksi tai onnettomuudeksi, ei hän ollut onnistunut näkemään
kotkaa eikä univormua. Hänellä oli siis vain pelkkiä arveluita asiasta.

Servin saapui odottamatta, tavallista aikaisemmin.

-- Neiti Zinevra, virkkoi hän, katsahtaen läpi atelierin, miksi olette
muuttanut paikkanne sinne. Valo ei ole sopiva. Siirtykää lähemmäksi
toisia, ja laskekaa verho ales.

Sitten hän pysähtyi lähelle Lauraa, jonka työ ansaitsi täydellisesti
hänen kiitoksensa.

-- Mitä? huudahti hän. Tämä pää on oivallinen. Teistä tulee toinen
Zinevra.

Mestari kulki telineeltä toiselle, moittien, kiittäen, laskien
leikkiä, ja tehden, kuten tavallisesti, huomautuksiaan, jotka olivat
pelottavampia kuin hänen moitteensa. Italiatar ei ollut totellut
opettajansa kehotusta, vaan oli itsepäisesti jäänyt paikalleen.
Hän otti paperiarkin ja alkoi luonnostaa säälittävän vangin päätä.
Intohimolla syntynyt luonnos omaa aina täydellisesti onnistuneen
leiman. Kyky värittää luonnon tai mielikuvituksen synnyttämiä aiheita
on nero, mutta usein myöskin intohimo. Olosuhteet ja se syvä vaikutus,
minkä tuntemattoman näkeminen oli Zinevraan tehnyt antoivat hänelle
yliluonnollisen kyvyn. Upseerin pää ilmestyi paperille sisäisen voiman
pakoittamana, jota hän itse luuli peloksi, mutta jonka fysioloogi
olisi selittänyt innostuksen liekiksi. Silloin tällöin katsahti hän
tovereihinsa, kätkeäkseen piirroksensa, jos he kävisivät uteliaiksi.
Huolimatta ahkerasta vaarinpidostaan ei hän huomannut säälimättömän
vihollisensa terävää silmäparia, jotka tähystivät erään taulun takaa
salaperäistä piirustusta. Tunnettuaan vangin kasvonpiirteet nosti netti
Thirion päinsä, ja Zinevra peitti paperin.

-- Miksi jäitte tänne kehotuksestani huolimatta, neiti? kysyi opettaja
vakavasti Zinevralta.

Tyttö käänsi telineensä niin, ettei kukaan olisi nähnyt hänen
paperiaan, ja näyttäen sitä mestarille, sanoi liikutetulla äänellä?'

-- Eikö teistä, kuten minustakin, tämä valo ole sopivampi? Enkö saa
jäädä tänne?

Servin kalpeni. Koska eivät vihamielisyyden terävät silmät päästä
mitään näkemättä, neiti Thirion miltei nautti tietäessään tuntevansa
kilpailijansa ja mestarinsa salaisuuden.

-- Olette oikeassa, sanoi Servin. Mutta te tulette pian taitavammaksi
kuin minä, lisäsi hän väkinäisesti nauraen. Syntyi hiljaisuus, jonka
aikana mestari ihaili upseerin päätä. -- Tämä vetää vertoja Salvator
Rosan parhaimmalle taululle! huudahti hän taiteilijain innostuksen
valtaamana.

Tuosta huudahduksesta nousivat kaikki seisomaan, ja neiti Thirion
juoksi paikalle nopeasti kuin saaliinsa kimppuun hyökkäävä tiikeri.
Samalla hetkellä tuntematon, melusta heränneenä, liikahti. Zinevra
kaasi tuolinsa, puheli jotain merkityksetöntä ja naurahti, mutta
samalla oli hän heittänyt muotokuvan paperikoriin ennenkuin pelättävä
urkkija ehti sitä näkemään. Servin ylisteli parhaan oppilaansa
jäljennöstä, eikä kukaan voinut epäilläkään siinä mitään metkua,
paitsi Amélie, joka vetäytyi toisten taakse ja yritti pistää kätensä
paperikoriin, minne oli nähnyt paperin lennähtäneen. Zinevra otti
pahvilevyn ja asetti sen korin päälle, sanaakaan sanomatta. He
heittivät pitkän silmäyksen toisiinsa.

-- No! neidit, paikoillenne! käski Servin. Jos tahdotte tulla yhtä
taitaviksi kuin neiti de Piombo ei teidän pidä aina puhua muodista ja
tanssiaisista, eikä metelöidä, kuten nyt teette.

Kun kaikki olivat palanneet, istuutui Servin Zinevran viereen.

-- Eikö ole parempi, että minä tunnen tuon salaisuuden kuin joku muu?
kysyi italiatar hiljaa.

-- Kyllä, vastasi maalari. Te olette isänmaanystävä, ja vaikka ette
olisikaan sitä luottaisin teihin.

Opettaja ja oppilas ymmärsivät toisiaan, eikä Zinevra enää pelännyt
kysyä:

-- Kuka hän on?

-- Labédoyèren läheinen ystävä, joka onnettoman everstin jälkeen
on enimmän uhrannut seitsemännen rykmentin yhdistämiseksi Elban
tykkiväkeen. Hän oli kaartin päällikkö ja palaa Waterloosta.

-- Miksi ette ole hävittänyt hänen univormuaan, ja antanut hänelle
porvarin pukua? kysyi Zinevra heti.

-- Ne tuodaan minulle tänä iltana.

-- Teidän olisi pitänyt keskeyttää meidän istuntomme muutamiksi
päiviksi.

-- Hän lähtee kohta.

-- Hän tahtoo siis kuolla? sanoi tyttö. Pitäkää hänet luonanne siksi
kunnes ensimäinen myrskyn puuska on mennyt ohi. Pariisi on enää ainoa
paikka Ranskassa, mihin voi kätkeä miehen. Onhan hän teidän ystävänne?
kysyi hän.

-- Ei. Hänellä ei ole mitään suosituksia minulle, paitsi
onnettomuutensa. Selitän miten hän joutui suojelukseeni: appini,
otettuaan taas pestin tätä sotaretkeä varten, kohtasi tuon säälittävän
nuorukaisen ja pelasti hänet taitavasti niiden kynsistä, jotka
vangitsivat Labédoyèren. Se hullu tahtoi puolustaa häntä!

-- Kutsutteko te häntä sellaisella nimellä! huudahti Zinevra, katsoen
ihmetellen maalaria, joka vaikeni hetkeksi.

-- Appini on liiaksi vakoiltu, voidakseen pitää miestä luonaan, jatkoi
hän. Eräänä yönä viime viikolla toi hän miehen minun luokseni. Toivoin
voivani salata hänet kaikilta urkkijoilta, antaessani tämän komeron
hänelle.

-- Jos voin olla teille hyödyksi, olen kokonaan käytettävissänne, sanoi
Zinevra, minä tunnen marsalkka Feltren.[5]

-- No, me mietimme asiaa, vastasi maalari. Keskustelu kesti liian
kauan, jäädäkseen toisilta huomaamatta. Servin jätti Zinevran,
palasi toisten joukkoon, määräillen niin pitkiä läksyjä, että viipyi
atelierissa istunnon loppuun saakka.

-- Unohdatte laukkunne, neiti Thirion, huusi opettaja, juosten tytön
perässä, joka alentui urkkijaksi saadakseen kostaa.

Utelias oppilas palasi hieman nolona noutamaan laukkunsa, mutta itse
asiassa oli tämä Servinin tarkkaavaisuus uusi todistus ehdottomasti
tärkeän salaisuuden olemassaolosta; hän oli jo löytänyt kaikki mitä
olla voi, ja voi sanoa apotti Vertot'in lailla: "Piiritykseni on jo
tehty".[6] Hän meni alas pitäen suurta melua portaissa ja veti lujasti
Servinin ovea, uskottaakseen mestariaan, ja palasi hiipien ylös, jääden
atelierin oven taa. Kun maalari ja Zinevra uskoivat olevansa kahden,
iski maalari erikoisella tavalla komeron oveen, joka aukeni, kitisten
ruostuneilla saranoillaan. Italiatar näki kookkaan, kaunisvartaloisen
nuorukaisen, jonka univormu sai hänen sydämensä lyömään tavattoman
nopeasti. Upseerin käsi riippui kannikkeessa, ja hänen kasvojensa
kalpeus todisti ankaraa verenvuotoa. Huomatessaan tuntemattoman naisen,
hätkähti hän. Amélie ei uskaltanut jäädä pitemmäksi aikaa kuuntelemaan,
joten hän poistui, tyytyväisenä kuulemaansa oven narinaan.

-- Älkää pelätkö mitään, virkkoi maalari upseerille, tämä neiti on
keisarin uskollisimman ystävän, parooni de Pimbon tytär.

Nuorella upseerilla ei ollut enää mitään epäilystä Zinevran
isänmaallisuudesta, sen jälkeen kun oli nähnyt hänet.

-- Te olette haavoittunut, sanoi italiatar.

-- Oh! ei se ole mitään neiti, haava paranee kohta.

Samassa kuului ylös kadulla huutavien sanomalehtipoikien kimeä ääni:
"Tuomittu kuolemaan..." Jokainen vavahti. Upseeri kuuli ensimäisenä
nimen, joka sai hänet kalpenemaan.

-- Labédoyère! ähki hän, kaatuen rahille. Vaiti katselivat he toisiaan.
Tuskan hiki helmeili nuorukaisen otsalla, toivottomalla eleellä iski
hän kätensä mustaan tukkaansa ja nojasi kyynärpäällään Zinevran
telineen reunaan.

-- Summa on, virkkoi hän, nousten äkisti, että Labédoyère ja minä
tiesimme selvästi mitä teimme. Me tunsimme kohtalon, joka oli meille
varattu, jos onnistumme tai epäonnistumme. Hän kuolee puolueensa
tähden, ja sillä välin kätkeydyn minä...

Hän hyökkäsi atelierin ovelle, mutta häntä vikkelämpänä ehti Zinevra
ennen, ja sulki häneltä tien.

-- Autatteko sillä keisaria? sanoi hän. Luuletteko kykenevänne
nostamaan tuon jättiläisen pystyyn kun ei se onnistunut hänelle
itselleenkään.

-- Mitä te luulette minusta tulevan? virkkoi silloin onneton, kääntyen
molempiin ystäviinsä, jotka sattuma oli hänelle lähettänyt. Minulla ei
ole ainoatakaan sukulaista koko maailmassa; Labédoyère oli suojelijani
ja ystäväni, nyt olen yksin, huomenna minut ehkä ajetaan maanpakoon
tai tuomitaan kuolemaan; ei milloinkaan ole minulla ollut muita tuloja
kuin sotilaspalkkani, kulutin viimeisen rahani yrittäessäni pelastaa
ystävääni vihollistensa kynsistä; kuolema on välttämätön minulle. Kun
on päättänyt kuolla, pitää olla valmis myymään päänsä pyövelille.
Ajattelin juuri, että yhden rehellisen ihmisen elämä on tarpeellisempi
kuin kahden kavaltajan, ja että hyvin suunnattu tikarinisku voi
vapauttaa kaikista tuskista.

Tämä toivottomuuden käännekohta peloitti maalaria ja Zinevraakin, joka
jo hyvin ymmärsi nuorukaista. Italiatar ihaili hänen kaunismuotoista
päätään ja miellyttävää ääntään, jonka sointua ei pilannut edes ne
raivokkaat huudahdukset, joita hän päästeli; kohta vuodatti hän
palsamia onnettoman haavoihin.

-- Herra, sanoi hän, rahattomuutenne suhteen, sallikaa minun
tarjota teille säästämäni kulta. Isäni on rikas, minä olen hänen
ainoa lapsensa, hän rakastaa minua, ja olen varma, ettei hän tule
moittimaan minua. Älkää epäilkö turhan takia: meidän omaisuutemme
tulee keisarilta, meillä ei ole senttiäkään, jota emme olisi velkaa
hänen tuhlaavaisuudelleen. Eikö se siis ole mitä yksinkertaisin
kiitollisuudenosoitus; auttaa yhtä hänen uskollisista palvelijoistaan?
Ottakaa se siis yhtä ujostelematta, kuin minä tarjoon sen teille. Se
on vain rahaa, lisäsi hän halveksivalla äänellä. Nyt ystävien suhteen,
joita myöskin tulette löytämään.

Silloin hän nosti ylpeästi päätään ja hänen silmistään loisti omituinen
tuli.

-- Pää, joka huomenna putoaa kahdentoista kiväärin edessä, pelastaa
teidät, jatkoi hän. Odottakaa, kunnes myrsky on tyyntynyt, ja te voitte
poistua ottaaksenne pestin vieraalla maalla jos ei teitä unohdeta, ja
vieläpä ranskalaisiin armeijoihinkin jos teidät unohdetaan. Löytyy
naisen hienotunteisuuden antamia lohtusanoja, joissa on jotain
äidillistä, ennennäkemätöntä, puutteetonta; mutta jos nämät rauhan ja
toivon sanat yhdistetään liikkeiden sirouteen, sydämestä lähtevään
kaunopuheisuuteen, ja etenkin jos nainen on kaunis, on nuorukaisen
vaikea vastustaa häntä.

Eversti hengitti rakkauden ilmaa. Heikko puna ilmestyi hänen kalpeille
poskilleen; synkkämielisyyden tuli silmissä heikkeni, ja hän virkkoi
miellyttävällä äänellä:

-- Te olette enkeli... Mutta Labédoyère, lisäsi hän, Labédoyère!

Kolme silmäparia yhtyi ja ymmärsi toisiaan. Ei enää kahtakymmentä
minuuttia, vaan kaksikymmentä vuotta tuntuivat he olleen yhdessä.

-- Ystäväni, sanoi Servin, voitteko pelastaa hänet?

-- Minä voin kostaa hänen puolestaan!

Zinevra vavahti: vaikka tuntematon oli kaunis ei hänen ulkonäkönsä
ollut vaikuttanut tyttöön; säälintunne, joka naisessa sykkii sellaista
kurjuutta kohtaan, jossa ei löydy epäjaloa, voitti Zinevrassa kaikki
muut tunteet; mutta kuulla koston huudahduksen, löytää tuossa
vainotussa italialaisen, uhrautumista Napoleonille, korsikalaisen
veren hehkua!... Se oli hänelle liian paljon: hän katseli upseeria
kunnioittavalla mielenliikutuksella, joka voimakkaasti kiihoitti
hänen sydäntään. Silloin ensimäisen kerran, mies vaikutti häneen niin
syvällä tunteella; kuten kaikki naiset, yhdisti hän tuntemattoman
sielun piirteiden kauneuteen ja vartalon sopusuhtaisuuteen, jota
hän taiteilijana ihaili. Sattuma oli johtanut hänen uteliaisuutensa
sääliin, sääli muuttui mielenkiinnoksi, ja mielenkiintoa seurasi niin
voimakas tunteidenvaihto, että hän uskoi olevan vaarallista viipyä
siellä.

-- Huomiseen, virkkoi hän, heittäen upseerilla suloisimman hymyilynsä
lohdutukseksi.

Tuo hymyily, joka heitti kuin uuden loisteen Zinevran kasvoille, sai
tuntemattoman unohtamaan hetkeksi kaikki.

-- Huomenna, vastasi hän surullisena, huomenna, Labédoyère...

Zinevra kääntyi, nosti sormen huulilleen ja katsahti häneen ikäänkuin
tahtoen sanoa: -- Rauhoitu, ole varovainen.

Silloin nuorukainen huudahti:

-- _O Dio! che non vorrei vivere dopo averla veduta!_ (Jumalani! kuka
ei tahtoisi elää nähtyään hänet!)

-- Erikoinen korostus, jolla hän äänsi tuon lauseen, vapistutti
Zinevraa.

-- Te olette korsikalainen? sanoi hän palaten hänen luokseen ilosta
sykkivin sydämin.

-- Olen syntynyt Korsikassa, vastasi hän, mutta siirryin jo nuorena
Geneveen; ja heti kun saavutin ijän, jolloin astutaan sotapalvelukseen,
otin pestin.

Tuntemattoman kauneus, hänen uskollisuutensa keisaria kohtaan,
hänen haavansa, onnettomuutensa, vieläpä hänen vaaransakin, kaikki
katosi Zinevran silmistä, eli oikeammin sulautui yhteen ainoaan
tunteeseen, uuteen, suloiseen. Tuo vainottu oli Korsikan lapsi,
puhui sen rakasta kieltä! Tyttö jäi hetkeksi liikkumattomaksi,
salaisen voiman pakottamana: hänellä oli edessään elävä taulu,
jolle kaikki inhimilliset tunteet ja sattuma loivat kirkkaan värin;
Servinin pyynnöstä oli upseeri istuutunut sohvalle, maalari päästeli
kättä kannattavaa sidettä, ja alkoi tutkia haavaa. Zinevra vavahti
nähdessään ammottavan, sapelinterän tekemän haavan, ja päästi
valittavan äänen. Tuntematon nosti päätänsä ja hymyili hänelle.
Oli jotain sydäntäliikuttavaa siinä huolellisuudessa, jolla Servin
poisti liinannöyhtää ja tunnusteli haavan reunoja, sillävälin kun
haavoittuneen kasvot, kalpeudestaan ja sairaalloisuudestaan huolimatta
ilmaisivat, ehkä tytön läsnäolon takia, enemmän iloa kuin tuskaa.
Taiteilijan täytyi tahtomattaankin ihailla niin suurta tahdonvoimaa,
ja sitä jyrkkää värieroa, minkä sideliinan ja käsivarren kalpea väri
muodosti sinipunaisen upseeri univormun kanssa.

Miellyttävä päivänvalon ja iltahetken välinen hämärä täytti sillä
hetkellä atelierin; vielä valaisi viimeinen auringonsäde paikkaa,
jossa nuorukainen istui, niin että hänen kalpeille kasvoilleen,
mustalle tukalleen, puvulleen, kaikelle muodostui kuin sädekehä. Niin
yksinkertaisen ilmiön katsoi taikauskoinen italiatar onnea lupaavaksi
enteeksi. Tuntematon oli siis kuin taivaan lähettämä olio, joka puhui
hänelle synnyinmaansa kieltä, loihti hänen eteensä lapsuudenmuistot, ja
synnytti hänen sydämessään uuden tunteen, niin puhtaan kuin tahraamaton
lapsuusunelma. Vain lyhyen hetken eli hän haaveissaan; sitten hän
ikäänkuin häveten heikkouttaan, teki päättäväisen eleen ja poistui
nopeasti huoneesta, yhä katsellen nuorukaista.

Seuraava päivä ei ollut lukupäivä. Zinevra saapui atelieriin, ja
vanki tuli hänen viereensä. Servin, jolla oli luonnos lopetettavana,
salli hänen olla läsnä, ollen itse kuin vaarinpitäjänä nuorille,
jotka keskustelivat vilkkaasti korsikanmurteella. Sotilas kertoi
kärsimyksistään Moskovasta paluumatkalla; hän yhdeksäntoistavuotias
nuorukainen, oli ainoa pelastunut koko rykmentistä Berezinan yli
mentäessä, kaikki toverinsa kadottaneena, ainoat, jotka orporaukasta
välittivät. Tuliviivoin maalasi hän Vaterloon suuren tappion. Hänen
äänensä oli kuin musiikkia italiattarelle. Korsikalaisten tapojen
mukaan kasvatettuna, oli Zinevra jollakin tavoin luunnonlapsi, hän
ei osannut valehdella, ja antautui peittelemättä vaikutelmilleen,
hän tunnusti ne, tai oikeammin antoi huomata, teeskentelemättä
parisilaisten neitien halveksittavaa keimailevaisuutta. Useamman kuin
yhden kerran vaipui hän sinä päivänä ajatuksiinsa paletti kädessä,
pensseli toisessa, mutta kertaakaan ei pensseli koskettanut palettia;
tuijottaen upseerin silmiin kuunnellen häntä huulet raollaan, oli hän
aina valmiina kastamaan pensselinsä, mikä kuitenkin yhä jäi tekemättä.
Hän ei ihmetellyt sitä vetovoimaa, mikä nuorukaisen silmissä niin
vangitsi hänet, sillä huolimatta lujasta tahdonvoimastaan tunsi hän
itsensä yhä enemmän voitetuksi.

Sitten hän alkoi maalata erikoisella tarkkuudella, päätään nostamatta,
sillä hän oli hänen vieressään ja katseli hänen työtään. Tuntiessaan
nuorukaisen ihailevan katseen itseensä suunnattuna, virkkoi Zinevra
pitkän paussin jälkeen:

-- Te olette siis huvitettu maalauksesta?

Sinä päivänä sai hän tietää, että nuorukainen nimittää itseään
Luigiksi. Ennen Zinevran poislähtöä sopivat he keskenään, että jos
työpäivien aikana tapahtuu jotain tärkeitä poliittisia asioita, Zinevra
ilmoittaa hänelle siitä hyräilemällä jotain italialaista aariaa.

Seuraavana päivänä uskoi neiti Thirion salaisuutena kaikille
tovereilleen, että Zinevra di Piombolla on rakastaja, joka oppituntien
ajaksi tulee atelierin pimeään nurkkahuoneeseen.

-- Te, jotka aiotte vetää hänet puolueeseenne, sanoi hän neiti
Roguiniile, pitäkää tarkkaa vaaria, niin näette kuinka hän kuluttaa
aikansa.

Ja Zinevraa vartioitiin oikein pirullisella tarkkuudella. Kuunneltiin
hänen laulujansa, vakoiltiin hänen katseitansa. Silloin kun ei hän
luullut kenenkään katselevan itseään, tähysteli kaksitoista silmäparia
ahnaasti häntä ja keksi sen tarkkaavan ilmeen, jolla hän kuunteli
salaisia ääniä seinän toiselta puolen.

Viikon kuluttua oli vain yksi Servinin oppilaista, Laura, pidättäytynyt
kiusauksesta tutkia Ludvigia seinänraosta, ja vaistomaisesti puolusti
vielä kaunista italiatarta. Neiti Roguin tahtoi saada hänet uskomaan,
pyytäen häntä jäämään portaille toisten lähdettyä saadakseen varmuuden
Zinevran ja kauniin nuorukaisen suhteista yllättäessään heidät yhdessä;
mutta hän kieltäytyi alentumasta urkkijaksi, ja siksi sai hän osakseen
kaikkien ylenkatseen. Pian huomasi kuninkaallisen virkamiehen tytär
itselleen sopimattomaksi tulla sellaisen maalarin atelieriin, jonka
mielipiteissä ilmeni isänmaallisuutta tai bonapartelaisuutta, mikä
muuten oli aivan sama asia siihen aikaan; hän ei siis palannut enää
Servinin luo. Jos Amélie unohtikin Zinevran, kuitenkin se paheen
siemen, jonka hän oli kylvänyt, kantoi hedelmän. Ajattelematta,
sattumalta, lörpötellen tai siveyttä teeskennellen kertoi joka tyttö
äidilleen atelierissa tapahtuneen kummallisen seikkailun. Eräänä
päivänä jäi neiti Roguin pois, seuraavana päivänä toinen; lopulta
nekin kolme neljä neitiä, jotka vielä olivat käyneet harjotuksissa,
jäivät pois. Zinevra ja neiti Laura, hänen uusi ystävättärensä, olivat
pari kolme päivää suuren atelierin ainoat asukkaat. Italiatar ei
huomannut sitä vieroksumista, jonka hän synnytti, eikä edes etsinyt
syytä toveriensa poisjäämiseen. Heti kun hän oli keksinyt keinon
voidakseen olla yhteydessä Ludvigin kanssa, eli hän atelierissa
kuin suloisessa pakopaikassa, yksin keskellä hälisevää maailmaa,
ajatellen vain upseeria ja häntä uhkaavia vaaroja. Italiatar, vaikka
ihailikin vilpittömästi jaloja luonteita, jotka eivät tahdo kavaltaa
poliittista luottamustaan, vaati Ludvigia viivyttelemättä antautumaan
kuninkaalliselle auktoriteetille, toivoen saavansa siten pitää hänet
Ranskassa, mutta Ludvig ei myöskään tahtonut antautua, toivoen siten
saavansa viipyä piilopaikassaan.

Jos intohimot syntyvät ja kasvavat vain romantillisten syiden
vaikutuksesta, ei koskaan ollut niitä löytynyt niin paljon kuin nyt
liittämässä kahta sydäntä yhteen. Siksi Zinevran ystävyys Ludvigiin ja
Ludvigin häneen kasvoi yhdessä kuukaudessa enemmän kuin tavallisessa
salonkielämässä vuodessa. Eikö onnettomuus ole luonteiden koetuskivi?
Zinevralle oli siis helppoa tutkia ja arvioida Ludvigia, ja pian
tunsivat he molemminpuolista kunnioitusta toisiaan kohtaan Hieman
Ludvigia vanhempana, oli Zinevralle niin nuoren mutta voimakkaan
näköisen ja kohtalon koetteleman nuorukaisen kanssa seurustelemisessa
jotain romanttista. Ludvig puolestaan tunsi sanomatonta iloa
antautuessaan kaksikymmentäviisivuotiaan neidon suojelukseen. Eikö
se ollut todistus rakkaudesta? Kauneus ja ylpeys, voima ja heikkous
yhdistyneinä antoivat Zinevralle vastustamattoman vetovoiman: siksi
olikin Ludvig kokonaan hänen vallassaan. Lopulta rakastivat he toisiaan
jo niin syvästi, ettei heidän tarvinnut sitä kieltää eikä tunnustaa.

Eräänä iltapäivänä kuuli Zinevra sovitun merkin: Ludvig naputti
neulalla seinään, niin hiljaa ettei se synnyttänyt sen suurempaa
ääntä kuin hämähäkki kutoessaan seittiään, ja pyysi siten päästä
piilopaikastaan; Zinevra katsahti ympärilleen, näkemättä Lauraa,
ja vastasi merkkiin; mutta aukaistessaan oven näki Ludvig tytön ja
vetäytyi nopeasti takaisin. Ihmetellen katselee Zinevra ympärilleen,
näkee Lauran ja sanoo hänelle, käyden lähemmäksi:

-- Viivyt kovin myöhään, rakkaani. Tämä pää näyttää minusta jo
kuitenkin valmiilta, vain varjoa pitää hieman korjata tuon palmikon
päässä.

-- Olisit kovin herttainen, sanoi Laura, liikuttavasti, jos tahtoisit
korjata tämän kopion; niin minulle jäisi jotain sinusta...

-- Mielelläni, vastasi Zinevra, uskoen siten varmasti pääsevänsä
hänestä vapaaksi. Luulin, jatkoi hän, tehden hienoja kosketuksia
pensselillä, että sinulla on pitkä matka kotoasi tänne.

-- Oi! Zinevra, kohta minä menen, ja ainaiseksi! huudahti tyttö
surullisesti.

-- Jätät herra Servinin? kysyi italiatar, olematta läheskään niin
harmistunut noista sanoista kuin mitä hän olisi ollut kuukausi
takaperin.

-- Et näytä huomaavan, Zinevra, että jonkun aikaa vain sinä ja minä
olemme olleet täällä.

-- Se on totta, vastasi Zinevra äkisti ikäänkuin muiston herättämänä.
Ovatko nuo neidit ehkä sairaita, joko naimisiin menossa, tai heidän
isänsä päivystämässä palatsissa?

-- Kaikki ovat jättäneet herra Servinin, vastasi Laura.

-- Mutta miksi?

-- Sinun tähtesi, Zinevra.

-- Minun tähteni, toisti korsikan tytär, silmät uhkaavan näköisinä
välkkyen.

-- Oi! älä vihastu, rakas Zinevra, huudahti Laura tuskaisena. Mutta
minunkin äitini vaatii minua jättämään atelierin. Kaikki tytöt
sanoivat, että sinulla on rakkausseikkailu, ja että herra Servinin
suostumuksella piiloittelee rakastajasi tuolla komerossa; en kertaakaan
uskonut noita pärjääjiä, enkä ole kertonut mitään äidilleni siitä.
Eilen illalla oli rouva Roguin tavannut äitini baalissa ja kysynyt,
vieläkö hän antaa minun käydä täällä. Koska äitini vastasi myöntävästi,
kertasi hän nuot parjaukset äidilleni. Mamma nuhteli minua, ja väitti
minun epäilemättä tietävän kaikki, ja että minä olen rikkonut äidin
ja tyttären välisen luottamuksen. Oi! rakas Zinevra, minua, jolle
sinä olet ollut esikuva, kuinka minua surettaa kun en saa jäädä
toveriksesi...

-- Me löydämme toisemme elämässä: tytöt menevät naimisiin... puheli
Zinevra enemmän itsekseen.

-- Kun he ovat rikkaita, vastasi Laura.

-- Tule minun luokseni. Isäni on rikas...

-- Zinevra, alkoi Laura liikutettuna, rouva Roguin ja äitini aikovat
tulla huomenna moittimaan herra Serviniä: häntä pitää ainakin varottaa.

-- Kuinka tuo voi loukata heitä? kysyi Zinevra yksinkertaisesti.

-- Kaikki pitävät sitä kovin säädyttömänä. Mamma sanoo, että se loukkaa
moraalia...

-- Mutta sinä, Laura, mitä sinä ajattelet siitä? Tyttö katsoi
Zinevraa, heidän ajatuksensa yhtyivät; Laura ei voinut enää pidättää
kyyneleitään, vaan kietoi kätensä ystävättärensä kaulalle ja suuteli
häntä Sillä hetkellä saapui Servin.

-- Neiti Zinevra! huudahti hän innokkaasti, taulun: on valmis, sitä
öljytään juuri. Mutta mikä teidän on? Näyttää siltä, että kaikki neidit
ovat ottaneet lomaa tai menneet maalle.

Laura pyyhki kyyneleisiä silmiään, tervehti Serviniä ja poistui.

-- Atelieri on jo muutaman päivän ollut erämaana, vastasi Zinevra,
eivätkä he tule takaisin.

-- Pah!

-- Voi! älkää naurako jatkoi Zinevra, kuulkaa ensin: minä olen
tahtomattani syynä teidän maineenne vahingoittumiseen.

Taiteilija naurahti ja virkkoi, keskeyttäen oppilaansa:

-- Maineeni?... mutta jonkun päivän kuluttua asetetaan tauluni
näytteille.

-- Asia ei koske teidän taiteilijakykyänne, sanoi italiatar, vaan
teidän moraalianne. Tytöt saivat tietää, että Ludvig on täällä, ja että
te suositte... meidän... rakkauttamme.

-- Siinä on jonkunverran perää, neiti, vastasi opettaja. Noiden
tyttöjen äidit ovat olevinaan kovin siveitä, jatkoi hän. Jos he
olisivat kääntyneet minun puoleeni, olisi kaikki selviytynyt. Mutta
antaisinko tuollaisen seikan pahoittaa mieltäni? Elämä on liian lyhyt!
Ja maalari näpsäytteli sormiaan päänsä päällä.

Kuultuaan osan keskustelusta juoksi Ludvig heti huoneeseen.

-- Olette kadottanut kaikki oppilaanne ja tulolähteenne minun tähteni.

Taiteilija otti Ludvigin ja Zinevran kädet ja liitti ne yhteen.
-- Te menette naimisiin, lapset? kysyi hän sydäntä liikuttavasti.
Molemmat painoivat silmänsä alas ja hiljaisuus oli heidän ensimäinen
rakkaudentunnustuksensa.

-- No! jatkoi Servin, te tulette onnellisiksi eikö niin? Löytyykö
mitään millä maksaa kahden sellaisen olennon rakkauden?

-- Minä olen rikas, sanoi Zinevra, sallikaa minun tarjota teille
korvausta.

-- Korvausta! huudahti Servin. Mutta kun saadaan tietää, että muutamien
teeskentelijäin parjaukset ovat loukanneet minua, ja että olen antanut
turvapaikan vainotulle, lähettävät kaikki vapaat miehet Parisissa
tyttärensä atelieriin. Silloin minä ehkä jään kiitollisuudenvelkaan
teille...

Ludvig puristi suojelijansa kättä, voimatta mitään puhua, viimein sanoi
hän vilpittömimmällä äänellä:

-- Teille olen minä velkaa koko onneni.

-- Olkaa onnelliset, minä liitän teidät yhteen, sanoi maalari
koomillisella hartaudella, levittäen kätensä rakastuneiden pään päälle.

Tämä taiteilijapila poisti heidän vakavuutensa ja sai heidät
hymyilemään. Italiatar puristi lujasti Ludvigin kättä, isänmaansa tavan
mukaan.

-- No! rakkaat lapset, jatkoi Servin, te luulette nyt, että kaikki
tulee onnistumaan ihmeteltävän hyvin. Erehdytte hieman.

Rakastuneet katsahtivat säikähtyneinä häneen.

-- Rauhoittukaa! Minä olen ainoa, jonka teidän ajattelemattomuutenne
saattaa pulaan. Rouva Servin on hieman ennakkoluuloinen, enkä todella
tiedä, kuinka hän tulee suhtautumaan meihin.

-- Siunatkoon! olin vähällä unohtaa! huudahti Zinevra. Huomenna rouva
Roguin ja Lauran äiti aikovat tulla puhumaan...

-- Minä ymmärrän! sanoi maalari keskeyttäen hänet.

-- Mutta te voitte todistaa itsenne syyttömäksi, jatkoi tyttö tehden
ylpeän liikkeen päällään. -- Herra Ludvig virkkoi hän veitikkamaisesti,
luultavasti ei teillä enää ole mitään vastenmielisyyttä kuninkaallista
hallitusta kohtaan. -- No, jatkoi hän nähtyään nuorukaisen hymyilevän,
huomen aamulla lähetän minä pyytökirjelmän yhdelle sotaministeriön
vaikutusvaltaisimmista herroista, miehelle, joka ei voi mitään kieltää
parooni de Piombon tyttäreltä. Me saamme hiljaisen anteeksiannon
kapteeni Ludvigille, sillä everstinarvoa eivät he suostu sinulle
antamaan. Ja te voitte, lisäsi hän Servinille, nolata minun
ystävällisten toverieni mammat sanomalla heille totuuden.

-- Te olette enkeli! huudahti Servin.

       *       *       *       *       *

Sillävälin kun tämä kohtaus tapahtui atelierissa, odottivat Zinevran
vanhemmat kärsimättöminä tytärtänsä.

-- Kello on kuusi, eikä Zinevra ole vielä palannut! huudahti Bartolome.

-- Ei koskaan ole hän viipynyt näin myöhään, vastasi hänen puolisonsa.

Vanhukset katselivat rauhattomina toisiaan. Liian kiihtyneenä
jäädäkseen istumaan, nousi Bartolome ja käveli pari kertaa ympäri
huonetta, kyllin vikkelästi seitsemänkymmenenseitsemänvuotiaalle.
Kiitos hyvän terveytensä, oli hän hyvin vähän muuttunut Parisiin
tulostaan, ja huolimatta pitkästä mitastaan, oli hänellä vielä suora
vartalo.

Hänen vaalentunut ja harventunut tukkansa paljasti leveän ja ulkonevan
pääkallon, joka todisti lujatahtoista luonnetta. Hänen syvien vakojen
uurtamat kasvonsa olivat säilyttäneet tuon kalpean, kunnioitusta
herättävän värinsä. Vieläkin oli tummien kulmakarvojen alta pälyilevien
silmien liekissä tulinen hehku.

Hän oli ankaran näköinen, mutta tiedettiin, että Bartolomella oli
omat syynsä siihen. Hänen hyvyytensä ja lempeytensä oli melkein
tuntematonta muilta, paitsi puolisoltaan ja tyttäreltään. Virassaan tai
tuntemattoman edessä ei hän milloinkaan poistanut sitä arvokkaisuutta,
minkä korkea ikä, tapansa rypistää kulmakarvojaan ja otsansa kurttuja,
ja antaa katseelleen Napoleonin tahtovan ilmeen, hänen persoonalleen
antoivat.

Poliittisen elämänsä aikana oli hän niin yleisesti pelätty, että
häntä pidettiin melkein seuraelämän halveksijana, mutta ei ole vaikea
selittää sen syytä. Piombon elämä, tavat, uskollisuus sensuroivat
hoviherrojen enemmistöä. Vaikka hänen vaiteliaisuudelleen oli uskottu
vaikeita tehtäviä, jotka olisivat rikastuttaneet jokaista muuta, ei hän
omistanut enempää kuin kolmekymmentätuhatta frangia yleisten saatavien
Pääkirjaan viedyistä korkotuloista. Jos ajatellaan vain korkotulojen
alhaista arvoa keisarihallituksen aikana, ja Napoleonin tuhlaavaisuutta
kaikille uskollisille palvelijoilleen, jotka kyllin taitavasti
osasivat käyttää sitä hyväkseen, on helppo nähdä, että parooni de
Piombo oli rehellinen mies; hän oli velkaa parooninarvonsa vain
välttämättömyydelle, joka sai Napoleonin antamaan hänelle aatelisarvon
lähettääkseen hänet vieraaseen hoviin.

Bartolome oli näyttänyt aina anteeksiantamatonta vihaa kavaltajia
kohtaan, joita Napoleon kokoili ympärilleen, toivoen alistavansa
heidät lukuisilla voitoillaan. Itse hän, huhun mukaan, otti kerran
kolme askelta keisarin työhuoneenovea kohti, neuvottuaan häntä juuri
vapauttamaan itsensä kolmesta henkilöstä Ranskassa, päivää ennen
lähtöään kuuluisalle 1814 vuoden sotaretkelle. Bourboonien toisesta
paluusta saakka ei Bartolome enää kiinnittänyt Kunnia Legioonan
ritarimerkkiä rintaansa. Ei kukaan esittänyt kauniimpaa tyyppiä noista
vanhoista tasavaltalaisista, keisarikunnan houkuttelemattomista
ystävistä, jotka olivat kuin eläviä raunioita kahdesta mahtavimmasta
hallituksesta, mitä mailma tunsi. Jos parooni de Piombo ei miellyttänyt
muutamia hovimiehiä, oli hänellä ystäviä sellaisia kuin Dary, Drouot,
Carnot.[7] Siksi hän muista politiikoista Waterloon jälkeen valittikin
yhtä vähän kuin sauhupilvistä, joita tuprutteli sikaaristaan.

Bartolome di Piombo oli _Madamen_, Keisarin äidin, hänen
korsikalaisista tiluksistaan maksamalla summalla, ostanut Portenduèren
entisen aatelistalon, tekemättä mitään muutosta siihen. Asuen miltei
aina valtion taloissa, otti hän tuon talon varsinaisesti haltuunsa
vasta Fontainebleaun romahduksen jälkeen[8]. Yksinkertaisten ja
rehellisten ihmisten tavoin, eivät parooni ja hänen puolisonsa
mitenkään komeilleet ulkopuolisesti: kalustona oli heillä talon
vanhanaikaisia huonekaluja. Talon avarat, synkät ja alastomat huoneet,
suurine, mustilla kehyksillä varustettuine peilineen, ja Ludvig XIV:sta
aikuisine huonekalustoineen, olivat täydellisessä sopusoinnussa
Bartolomen ja hänen puolisonsa kanssa, kunnioitettava pari menneiltä
ajoilta. Heidän elämänsä oli niin kohtuullista ja rauhallista, että
heidän omaisuutensa riitti hyvin heidän tarpeisiinsa.

Tyttärensä Zinevran pitivät he maailman suurimpana aarteena. Siksi
ei Zinevra, kun parooni da Piombo, toukokuussa v. 1814, otti eron
virastaan, lähetti pois palvelijajoukkonsa ja sulki hevostallinsa
oven, yksinkertaisuuteen tottuneena, kuten vanhempansakin, valittanut
vähääkään; suurten sielujen tavoin oli hänen ylellisyytensä sydämessä,
samoin kuin onnensa yksinäisyydessä ja työssä. Sitäpaitsi viihtyivät
nuo kolme olemusta liian hyvin keskenään, voidakseen antaa mitään
arvoa ulkopuoliselle elämälle. Usein, varsinkin Napoleonin toisesta
ja pelottavasta kukistumisesta lähtien, olivat Bartolome ja hänen
puolisonsa viettäneet hauskoja iltoja Zinevran soittaessa pianolla
tai laulaessa. Tyttärensä seura ja hänen suloinen läsnäolonsa oli
heille korvaamaton ilo; heidän rakastavat silmänsä seurasivat häntä
kaikkialle, he kuuntelivat hänen askeleitaan pihalta, kuinka kevyet ne
olivatkin. Hiljaa kuin rakastuneet saattoivat he istua kolmisin useita
tunteja, kuunnellen sielujensa kaunopuheista ääntä.

Se syvä tunne, joka oli tuon vanhan parin koko; elämä, määräsi heidän
kaikkien ajatukset. Ei ollut kolmea elämää, vaan yksi ainoa, joka kuin
takkavalkean liekki, jakaantui kolmeen tulikieleen. Jos joskus muisto
Napoleonista ja hänen hyvistä töistään ja nykyisestä onnettomuudestaan
tunkeutui vanhempien ajatuksiin, voivat he muistella niitä silti
rikkomatta ajatustensa sopusointua; eikö Zinevra ottanut osaa heidän
poliittisiin intoiluihinsa? Mikä oli luonnollisempaa, kuin se, että
he pakenivat ainoan lapsensa sydämeen? Siihen saakka oli virka
vaatinut parooni de Piombon kaiken tarmon; mutta jätettyään toimensa
voi korsikalainen omistaa kaiken huomaavaisuutensa puolisolleen ja
tyttärelleen. He rakastivat yksinomaan toisiaan, Zinevran sydän kuului
isälle, samoin kuin isän hänelle; lopuksi, jos on totta, että me
kiinnymme toinen toiseemme enemmän huonoilla kuin hyvillä puolillamme,
mukautui Zinevra ihmeteltävästi kaikkiin isänsä intohimoihin.

Siitä johtui tuon kolminaisuuden elämän ainoa puute. Zinevra oli
itsepäinen ja kostonhaluinen kuin Bartolomekin nuoruudessaan.
Korsikalainen iloitsi kasvattaessaan noita villiä taipumuksia
tyttärensä sydämeen, aivan samoin kuin leijona totuttaa pentujaan
hyökkäämään saaliinsa niskaan. Tämä kosto oppi näyttikin juurtuneen
tyttöön, sillä koskaan ei hän antanut anteeksi isälleen, ja isän
oli pakko aina myöntyä hänen tahtoonsa. Piombo piti noita kiistoja
lapsellisuuksina; mutta ne synnyttivät tytössä tavan hallita
vanhempiaan. Keskellä tällaisia myrskynpuuskia, joita Bartolome
mielellään kannusti, sydämellinen sana tai katse riitti rauhoittamaan
heidän kiihtyneet mielensä, eivätkä he koskaan olleet lähempänä
suudelmaa kuin juuri pahimmin kiistellessään.

Kuitenkin oli Zinevra jo noin viisi vuotta, tultuaan älykkäämmäksi
kuin isänsä, välttänyt aina noita tuollaisia pikku kiistoja. Hänen
uskollisuutensa, alttiiksiantavaisuutensa ja rakkautensa, jotka
voittivat kaikki hänen ajatuksensa, ja hänen ihailtava viisautensa,
olivat syrjäyttäneet entiset kinailut; mutta siitä huolimatta oli
niistä seurauksena tuntuva haitta. Zinevra eli vanhempiensa kanssa
yhä huonosti tehoavassa yhtäläisyyssuhteessa. Lopuksi, tehdäksemme
täysin tunnetuiksi kaikki noille kolmelle persoonalle heidän Parisiin
tulostaan saakka sattuneet vaiheet, Piombo ja hänen puolisonsa, ollen
itse sivistymättömiä, antoivat Zinevran opiskella tahtonsa mukaan.
Naisellisia oikkujaan totellen oli hän oppinut kaikki ja unohtanut
kaikki, alottaen aina uutta ja jättäen kaikki vuoronsa mukaan, kunnes
maalaus tuli ja voitti kaikki. Hän olisi ollut täydellinen, jos hänen
äitinsä olisi kyennyt ohjaamaan hänen opetustaan, neuvomaan häntä ja
yhdistämään luonnon antamia lahjoja; hänen puutteellisuutensa johtui
huonosti tehonneesta kasvatuksesta, jota vanhan korsikalaisen miellytti
hänelle antaa.

Kun vanhus oli pitkän aikaa litistellyt parkettilevyjä jalkainsa alla,
soitti hän palvelijatarta.

-- Mene neiti Zinevraa vastaan, käski hän.

-- Minua surettaa yhä se ettei hänellä ole enää vaunuja, sanoi
paroonitar.

-- Hän ei tahtonut mitään sellaisia, vastasi Piombo katsahtaen
puolisoonsa, joka tottuneena neljäkymmentä vuotta kuuliaisuuteen,
painoi silmänsä alas.

Ollen jo seitsemänkymmenenvuotias, pitkä, hoikka, kalpea ja kurttuinen,
muistutti paroonitar suuresti niitä eukkoja, joita Schnetz sovittelee
fantasiiataulujensa italialaisiin kohtauksiin; hän oli hiljainen kuin
rouva Shandy, mutta yksi sana, katse, liike ilmaisi hänessä vielä
piilevän nuoruusiän väsymätöntä vilkkautta. Hänen liian yksinkertaiset
pukunsa ilmaisivat usein huonoa valintakykyä. Hänellä oli tapana
hautaantua patjatuoliinsa kuin sulttaanitar _valide_[9], odotellen
tai ihaillen Zinevraansa, joka oli hänelle kaikki kaikessa. Kaikki
oli hänelle hyvin kun Zinevra vaan tunsi itsensä onnelliseksi. Hänen
tukkansa oli harmaantunut, muutamia suortuvia riippui kurttuisella
otsalla tai kuoppaisilla poskilla.

-- Neljätoista päivää on Zinevra tullut tavallista myöhemmin kotiin,
sanoi hän.

-- Johanna ei kulje kyllin nopeasti! huudahti kärsimätön vanhus,
ojennellen sinisen frakkinsa liepeitä, paiskaten hatun päähänsä, kepin
käteensä, ja hyökäten ulos.

-- Pitkälle ei sinun tarvitse mennä, huusi rouva hänen jälkeensä.

Todellakin paukahti portti ja äiti kuuli tyttärensä astunnan pihalla.
Bartolome ryntäsi riemuissaan sisään, sätkyttelevä tytär käsivarsillaan.

-- Ja nyt: "Oma pikku Zinevrani, Zinevrettani, bella Zinevra!"

-- Isä sinä satutat minua!

Heti laski isä tyttärensä kunnioittavasti maahan. Zinevra pudisti
hymyillen päätänsä, rauhoittaakseen äitiään, ja ilmaistakseen hänelle,
että se oli vain viekkautta. Paroonittaren kalpeat kasvot kirkastuivat
heti. Piombo hykerteli lujasti käsiään, mikä oli varma merkki hänen
tyytyväisyydestään; hän oli saanut tuon tavan hovissa, nähdessään
Napoleonin pauhaavan velvollisuutensa laiminlyöneille kenraaleilleen
tai ministereilleen. Sittemmin, kun hänen kasvolihaksensa veltostuivat,
ilmaisi otsan pieninkin kurttu hyväsydämisyyttä. Silloin oli tuo vanha
pari kuin kaksi kitunutta kasvia, jotka vesipisara, pitkän poudan
jälkeen taas on herättänyt, eloon.

-- Ruualle! ruualle! huudahti parooni, tarjoten Zinevralle leveän
kätensä, ja kutsuen häntä rouva Piombellaksi, toinen merkki hänen
tyytyväisyydestään, johon tytär vastasi hymyilyllä.

-- Ja nyt! sanoi Piombo, nousten pöydästä, tiedätkö, että olet
kuukauden ajan viipynyt atelierissa tavallista kauemmin? Näyttää siltä,
että pidetään maalaamisesta enemmän kuin meistä.

-- Mutta! isä...

-- Zinevra valmistaa epäilemättä jotain yllätystä meille, sanoi äiti.

-- Olisiko sinulla ehkä taulu tekeillä meitä varten?... huudahti
korsikalainen, lyöden käsiään yhteen.

-- Kyllä, minulla on kovin paljon työtä atelierissa, vastasi hän.

-- Mutta mikä sinun on, Zinevra? Sinä kalpenet, sanoi äiti vuorostaan.

-- Ei! huudahti tyttö, tehden päättäväisen eleen, ei! kukaan ei saa
sanoa että Zinevra Piombo on valehdellut ainoatakaan kertaa elämässään!

Kuullessaan tuon kummallisen huudahduksen katsoivat Piombo ja hänen
puolisonsa ihmetellen tytärtään!

-- Rakastan miestä, lisäsi hän liikuttavalla äänellä.

Silloin, rohkenematta katsoa vanhempiinsa, painoi hän silmäluomensa
ales, ikäänkuin salatakseen silmäinsä tulta.

-- Onko hän prinssi? kysyi isä ivallisesti, äänensävyllä joka
väristytti äitiä ja tytärtä.

-- Ei, isä, vastasi hän vaatimattomasti, hän on köyhä nuorukainen...

-- Hän on siis sangen kaunis?

-- Hän on onneton.

-- Mitä hän tekee?

-- Labédoyèren toveri, häntä ajettiin takaa, hänellä ei ollut
pakopaikkaa; Servin piilotti hänet, ja...

-- Servin on kunnon poika, ja käyttäytyi hyvin, huudahti Piombo, mutta
sinä teit pahasti, tyttöseni, rakastaessasi muuta miestä kuin isääsi...

-- Se ei riipu yksin minusta, vastasi Zinevra.

-- Olen kerskaillut itselleni, jatkoi isä, että Zinevrani on minulle
uskollinen kuolemaani saakka, että meidän rakkaudellemme ei ole
kilpailijaa hänen sydämessään, että...

-- Olenko minä koskaan moittinut sinua ystävyydestäsi Napoleonia
kohtaan? sanoi Zinevra. Etkö sinäkin ole rakastanut muuta, paitsi
minua? Etkö ole viipynyt useita kuukausia lähetystössäsi? Enkö minä
kärsinyt nurkumatta poissaolosi aiheuttaman ikävän? Elämä tyrkyttää
ehtoja, jotka täytyy kapinoimatta hyväksyä.

-- Zinevra!

-- Ei! sinä et rakasta minua itseni tähden, ja sinun moitteesi
ilmaisevat suvaitsematonta itsekkäisyyttä.

-- Sinä halveksit isäsi rakkautta! huudahti Piombo säihkyvin silmin.

-- Isäni, en milloinkaan ole halveksiva sinun rakkauttasi, vastasi
Zinevra herttaisemmin kuin hänen vapiseva äitinsä oli odottanut.
Sinulla on oikeus itsekkäisyyteesi, niinkuin minulla rakkauteeni.
Taivas voi todistaa ettei tytär ole milloinkaan paremmin täyttänyt
velvollisuuttaan vanhempiaan kohtaan, kuin minä. Olen pitänyt sitä
onnena mitä muut pitävät velvollisuudentäyttämisenä. Viidentoista
vuotiaasta saakka olen ollut teidän suojelevien siipienne suojassa,
ja tuntenut suurta iloa voidessani luoda päivänpaistetta elämäänne.
Olisinko niin kiittämätön, antautuessani rakkauden lumoihin,
toivoessani itselleni puolisoa, joka suojelisi minua teidän jälkeenne.

-- Haa! sinä lasket isäsi kanssa! huudahti vanhus vapisuttavalla
äänellä.

Syntyi pelottava paussi, jonka aikana ei kukaan uskaltanut puhua.
Viimein Bartolome rikkoi hiljaisuuden, huudahtaen sydäntä särkevällä
äänellä:

-- Oi! jää meidän luoksemme, jää vanhan isäsi luo! Minä en voisi kestää
sitä, että sinä olisit mieheen rakastunut, Zinevra, kauvan ei sinun
tarvitse odottaa vapauttasi...

-- Mutta ajattele toki, isä, minä en jätä sinua, sensijaan on meitä
kaksi rakastamassa sinua, ja sinä tulet tuntemaan miehen, jonka
suojelukseen olet minut jättävä. Sinä saat tuta kaksinkertaisesti
rakkautta, minulta ja häneltä; häneltä, joka myös olen minä, ja
minulta, jossa hän on kokonaan.

-- Oi! Zinevra! Zinevra! huudahti vanhus, kädet nyrkkiin puristettuina,
miksi et rakastunut silloin, kun Napoleon oli minut totuttanut siihen
ajatukseen, ja esitti sinulle herttuaita ja kreivejä?

-- He rakastivat minua käskystä, sanoi tyttö. Muuten en tahtonut jättää
sinua, ja he olisivat varmasti vieneet minut mukanaan.

-- Sinä et tahdo jättää meitä yksin, sanoi Piombo, mutta mennä
naimisiin, sehän on selvä ero! Tunnen sinut, tyttöseni, sinä et rakasta
enää meitä. -- Elisa lisäsi hän, katsahtaen järkytettyyn puolisoonsa,
meillä ei ole enää tytärtä, hän tahtoo mennä naimisiin!

Vanhus istuutui, nostaen kätensä ylös, kuin Jumalalta apua pyytäen,
sitten vaipui hän kokoon ikäänkuin tuskansa puristamana.

Nähdessään isänsä surun heltyi Zinevran sydän, hän oli odottanut
ratkaisua, raivonpuuskia, hän ei ollut asestautunut isällistä hellyyttä
vastaan.

-- Isäni sanoi hän sydäntä liikuttavalla äänellä, ei, ei koskaan jätä
Zinevrasi sinua. Mutta rakasta sinäkin häntä hieman uhrautuen. Jos
tietäisit, kuinka paljon hän minua rakastaa! Oo! hän ei saattaisi
minulle ikävyyksiä!

-- Riittää jo vertailuja! huudahti Piombo terävästi. Ei! minä en voi
kärsiä tuota ajatusta, jatkoi hän. Jos hän rakastaisi sinua, niinkuin
sinä ansaitset, tappaisi hän minut; ja jos hän ei rakastaisi sinua,
tappaisin minä hänet tikarin iskulla!

Piombon kädet värisivät, hänen huulensa värisivät, hänen ruumiinsa
värisi, ja hänen silmänsä suitsivat tulta; Zinevra yksin voi kestää
hänen katseensa, vastaten samalla tavalla, ja silloin oli tytär isänsä
vertainen.

-- Oo! rakastaa sinua! kuka on se mies, joka ansaitsee sen? jatkoi hän.
Rakastaa sinua kuin isä, eikö se jo ole paratiisielämää? Kuka siis on
kylliksi arvokas tulemaan sinun puolisoksesi?

-- Hän, sanoi Zinevra, hän, jonka rinnalla minä tunnen itseni
arvottomaksi.

-- Hän? toisti Piombo tajuamatta. Kuka hän??

-- Se, jota minä rakastan.

-- Voiko hän tuntea sinua kylliksi rakastaakseen sinua?

-- Mutta, isä, sanoi Zinevra hieman kärsimättömänä, edellyttäen ettei
hän rakastaisi minua, no! kun vaan minä rakastan häntä...

-- Sinä rakastat siis häntä? huudahti Piombo.

Zinevra nyökäytti viehättävästi päätään.

-- Siinä tapauksessa rakastat häntä enemmän kuin meitä?

-- Näitä kahta rakkautta ei voida verrata toisiinsa.

-- Edellinen on voimakkaampi kuin jälkimäinen, sanoi Piombo.

-- Luulen, että niin on, vastasi Zinevra.

-- Sinä et mene naimisiin hänen kanssaan! huusi korsikalainen äänellä,
joka tärisytti ikkunaruutuja.

-- Minä menen naimisiin hänen kanssaan, vastasi Zinevra tyynesti.

-- Jumalani! Jumalani! huudahti äiti. Kuinka tämä päättyy? Pyhä
neitsyt! tule heidän väliinsä.

Silloin parooni istuutui, käveltyään ympäri huonetta pitkillä
askelilla; jäykkä ilme lepäsi hänen kasvoillaan; hän tuijotti
tytärtänsä, ja virkkoi lempeällä ja heikolla äänellä.

-- No! Zinevra, ei, älä mene naimisiin hänen kanssaan. Oi! älä toista
sitä enää tänä iltana... anna minun uskoa päinvastaista. Tahdotko nähdä
harmaatukkaisen isäsi polvillaan edessäsi! Rukoilen sinua...

-- Zinevra Piombolla ei ole tapana vain luvata, eikä täyttää, vastasi
hän. Minä olen sinun tyttäresi.

-- Hän on oikeassa, virkkoi paroonitar. Me olemme syntyneet avioliittoa
varten.

-- Sinä uskallat siis yllyttää häntä tottelemattomuuteen, sanoi parooni
puolisolleen, joka pelästyneenä vaipui patjoihinsa.

-- Epäoikeutetun käskyn vastustaminen ei ole tottelemattomuutta,
vastasi Zinevra.

-- Se ei voi olla epäoikeutettu, kun se tulee isäsi suusta, tyttäreni.
Miksi tuomitset minua? Eikö se vastahakoisuus, jota minä tunnen, ole
taivaan lähettämä neuvo? Ehkä varoitan sinua onnettomuudesta.

-- Se olisi onnettomuus, jos ei hän rakastaisi minua.

-- Yhä hän!

-- Niin, aina, vastasi hän. Hän on minun elämäni, omaisuuteni,
ajatukseni. Vaikka tottelisinkin sinua, olisi hän aina sydämessäni.
Eikö minun rakkauteni vastustaminen ole vihaa minua kohtaan?

-- Sinä et rakasta enää meitä! huudahti Piombo.

-- Oo! sanoi Zinevra, päätään pudistaen.

-- Unohda hänet! ole meille uskollinen! Sitten kun me olemme...
ymmärrät.

-- Isäni tahdotko yllyttää minua etsimään kuolemaa? huudahti Zinevra.

-- Minä elän kauemmin kuin sinä! Lapset, jotka eivät rakasta
vanhempiaan, kuolevat pian, huudahti hänen isänsä, tultuaan
kiihtymyksen korkeimpaan asteeseen.

-- Sitä suuremmalla syyllä menen minä kohta naimisiin ja tulen
onnelliseksi.

Niin suuri tahdonlujuus, niin suuren sielunvoiman ilmaisu, masensi
kokonaan Piombon; veri virtasi hänen päähänsä; kasvonsa muuttuivat
purppuranpunaisiksi. Zinevra hätkähti, hyppäsi kuin lintu isänsä
polville, kiersi kätensä hänen kaulaansa, hyväili hänen tukkaansa, ja
huudahti liikuttavalla äänellä:

-- Oi! kyllä minä kuolen ensimäisenä! En voisi elää sinun jälkeesi,
isä, hyvä isäni!

-- Oi! Zinevrani, minun pikku Zinevrani! vastasi Piombo, vihansa
haihtuessa kuin jää auringonpaisteessa.

-- Olikin jo aika lopettaa, virkkoi paroonitar surullisesti.

-- Surkuteltava äiti!

-- Oo! "Zinevretta, minun bella Zinevrani!" Ja isä leikki tyttärensä
kanssa, ikäänkuin kuusivuotiaan lapsen kanssa, nautti saadessaan
riipata hänen hiuksiansa, nosteli häntä ylös niin korkealle kuin
jaksoi; hän ilmaisi rakkautensa kuin lapsi. Tytär nuhteli ja suuteli
häntä yht'aikaa, ja koitti leikillä saada isän ottamaan Ludvigin
vastaan, mutta isäkin laski leikkiä ja kieltäytyi. Ollen toisinaan
suuttunut, toisinaan herttainen, tuli tytär kuitenkin tyytyväiseksi
lopulta, totutettuaan isänsä; siihen ajatukseen, että hän rakastaa
Ludvigia ja menee hänen kanssaan naimisiin. Seuraavana päivänä ei hän
enää puhunut rakkaudestaan, lähti myöhemmin atelieriin; ja palasi
aikaisemmin, hän hyväili isäänsä enemmän kuin koskaan ennen, näytti
olevan täynnä kiitollisuutta, ikäänkuin olisi kiittänyt häntä siitä
suostumuksesta, jonka isä hiljaisuudellaan näytti antavan hänen
rakkaudelleen. Iltasin soitteli hän kauan, ja huudahti usein:

-- Tämä yö-aaria vaatii mies-ääntä! Kahdeksan päivän kuluttua viittasi
äiti hänet luokseen ja kuiskasi:

-- Sain isäsi myöntymään ottamaan hänet vastaan.

-- Äiti! teet minut äärettömän onnelliseksi!

Sinä päivänä oli Zinevralla onni palata kotiinsa Ludvigin
käsivarteen nojaten. Silloin poistui upseeri toisen kerran
piilopaikastaan. Zinevran useat pyynnöt Feltren herttualle, silloiselle
sotaministerille, saavuttivat täyden menestyksen. Ludvig oli
juuri kirjoitettu uudestaan upseeriluetteloon. Se oli suuri askel
parempaan tulevaisuuteen. Saatuaan rakastetultaan tiedon kaikista
niistä vaikeuksista, jotka häntä odottivat paroonin luona, ei nuori
pataljoonanpäällikkö uskaltanut tunnustaa, kuinka paljon hän pelkäsi
epäsuotuisaa vastaanottoa. Tuo, onnettomuutta vastaan niin rohkea mies,
taistelukentällä niin urhoollinen, värisi ajatellessaan sitä hetkeä kun
hän astuu paroonin salonkiin. Zinevra huomasi hänen vapisevan, ja tuo
pelon aiheuttama mielenliikutus oli hänelle uusi rakkaudentodistus.

-- Kuinka kalpea sinä olet! sanoi Zinevra, heidän saavuttuaan talon
portaille.

-- Ah! Zinevra, jos asia koskisi vain minun elämääni!

Vaikka Bartolome oli puolisoltaan saanut tiedon Zinevran sulhasen
virallisesta esittelystä, ei hän mennyt miestä vastaanottamaan, vaan
jäi nojatuoliin istumaan, otsa synkissä kurtuissa.

-- Isäni, sanoi Zinevra, minä tuon luoksesi miehen, jonka sinä
epäilemättä otat ilolla vastaan: herra Ludvigin, sotilaan, joka
taisteli neljän askeleen päässä keisarista Mont-Saint-Jean'issa...[10]

Parooni de Piombo nousi seisomaan, heitti syrjäsilmäyksen Ludvigiin, ja
sanoi pisteliäällä äänellä:

-- Herralla ei ole ritarimerkkiä?

-- En käytä enää kunnia Legioonan ristiä, vastasi Ludvig pelokkaasti,
jääden nöyränä seisomaan.

Isänsä epäkohteliaisuuden loukkaamana siirsi Zinevra tuolin. Upseerin
vastaus tyydytti Napoleonin vanhaa palvelijaa. Nähtyään miehensä
kulmakarvojen palaavan luonnolliseen olotilaansa virkkoi rouva Piombo,
saadakseen keskustelun taas käyntiin:

-- Yhdennäköisyys herran ja Nina Portan välillä on ihmetyttävä. Etkö
ole samaa mieltä, että herralla on täydellisesti Porta'in ulkonäkö.

-- Ei mikään ole sen luonnollisempaa, vastasi nuorukainen, jota Piombon
liekehtivät silmät vaanivat, Nina oli sisareni...

-- Te olette Luigi Porta? kysyi vanhus.

-- Niin.

-- Bartolome di Piombo nousi seisomaan, horjui, oli pakotettu nojamaan
tuoliin, ja tuijotti puolisoonsa. Elisa Piombo tuli hänen avukseen;
vanhukset tarttuivat hiljaa toistensa käsiin ja poistuivat huoneesta,
jättäen tyttärensä inhoavalla katseella. Luigi Porta katsoi ihmeissään
Zinevraan, joka muuttui valkoiseksi kuin marmoripatsas ja tuijotti
oveen, josta vanhempansa olivat kadonneet: tuossa hiljaisuudessa ja
poistumisessa oli jotain niin juhlallisen kaameata, että Zinevra tunsi,
ehkä ensimäisen kerran, pelon tunteen hiipivän sydämeensä. Hän risti
kätensä ja huokasi niin hiljaa, ettei sitä olisi voinut kuulla muu kuin
rakastaja:

-- Kuinka paljon onnettomuutta yhdessä sanassa!

-- Rakkautemme nimessä, mitä sinä sanoit? kysyi Luigi Porta.

-- Isäni, vastasi hän, ei ole milloinkaan kertonut; minulle
surkuteltavasta historiastamme, ja minä poistuin: Korsikasta liian
nuorena voidakseni tuntea sen.

-- Olisiko meidän välillämme _vendetta_? kysyi Luigi väristen.

-- On. Äidiltäni olen saanut tietää, että Portat tappoivat kaikki
veljeni ja polttivat talomme. Isäni tappoi koko sinun sukusi. Kuinka
sinä jäit elämään, sinä, jonka hän uskoi sitoneensa sänkypylvääseen,
ennenkuin sytytti talon palamaan.

-- En tiedä, vastasi Luigi. Kuusivuotiaana vietiin minut
Geneveen, Colonna-nimisen vanhuksen luo. Minulle ei annettu mitään
yksityiskohtaisia tietoja omaisistani. Tuo Colonna oli minulle kuin
isä, ja minä käytin hänen nimeänsä kunnes astuin sotapalvelukseen.
Koska tarvitsin todistuksia, näyttääkseni kuka olin, ilmoitti vanha
Colonna, että minulla, heikolla oliolla, ja melkein lapsella vielä on
vihamiehiä. Hän neuvoi minua ottamaan vain nimen Luigi, eksyttääkseni
heitä.

-- Poistu, poistu, Luigi! huudahti Zinevra; älä sentään! minun täytyy
saattaa sinua. Niinkauan kun viivyt isäni talossa ei sinulla ole mitään
vaaraa; mutta heti kun poistut, ole varovainen! sinä kuljet vaarasta
toiseen. Isälläni on kaksi korsikalaista palveluksessaan, ja jos ei hän
itse, niin ne, uhkaavat elämääsi.

-- Zinevra, sanoi hän, tuleeko tämä viha siis vallitsemaan meidänkin
välillämme?

Tyttö hymyili surullisesti ja painoi päänsä ales. Kohta hän kohotti sen
taas jonkinlaisella ylpeydellä, ja sanoi:

-- Luigi! vain siksi että rakkautemme on tahraamaton ja vilpitön, olen
kyllin voimakas kulkemaan valitsemaani tietä. Mutta nyt on kysymys
onnesta, jonka pitää jatkua koko elämän ajan, eikö?

Luigi vastasi vain hymyilyllä, ja puristi Zinevran kättä. Tyttö
ymmärsi, että vain tosi rakkaus kykenee sillä hetkellä syrjäyttämään
tavalliset valat. Luigin tyyni ja omantunnonmukainen tunteiden ilmaisu
todisti sen voimaa ja kestävyyttä.

Nuoren parin kohtalo oli täyttynyt. Zinevra aavisti suuria
vastoinkäymisiä tulevaisuudessa. Mutta ajatus jättää Ludvig, ajatus,
joka ehkä oli nopeasti vilahtanut hänen aivoissaan, katosi kokonaan.
Ikuisesti hänen! Sitten hän päättäväisenä johdatti nuorukaisen pois
talosta, eikä jättänyt häntä ennen kun olivat tulleet sen vaatimattoman
asunnon eteen, jonka Servin oli upseerille vuokrannut.

Palattuaan isänsä luo oli hänen kasvoillaan tyyni, ratkaisevan
päätöksen antama vakava ilme. Hän loi vanhempiinsa, jotka hän huomasi
olevan valmiina illallispöydän ääressä, ei vähääkään ylpeän, vaan
täydestä onnesta loistavan katseen. Hän näki vanhan äitinsä itkeneen
juuri, ja hänen itkusta surkastuneet silmäluomensa järkyttivät hetken
hänen sydäntään, mutta hän salasi liikutuksensa. Piombo näytti olevan
liian julman hyökkäyksen, liian syvän tuskan ahdistamana, voidakseen
kuvata sitä tavallisilla ilmaisukeinoilla. Palvelijat toivat pöytään
ruuan, johon ei kuitenkaan kukaan koskenut. Vastenmielisyys ruokaan
on yksi niistä oireista, jotka ilmaisevat suurta mielenliikutusta.
Kaikki kolme nousivat seisomaan, kuitenkaan puhuttelematta toisiaan.
Kun Zinevra istui vanhempainsa välissä suuressa, hämärän verhoamassa
salonkissa, tahtoi Piombo puhua, muttei löytänyt sanoja; hän yritti
kävellä, mutta tunsi itsensä siihenkin liian heikoksi; vaipuen
tuolilleen soitti hän.

-- Pietro, mutisi hän viimein palvelijalle, sytytä tuli, tunnen itseni
viluiseksi.

Zinevra vavahti ja katseli peloissaan isäänsä. Se sisäinen taistelu,
joka paroonissa raivosi, oli epäilemättä tuskallinen, sillä hänen
kasvojaan oli vaikea tuntea. Zinevra tunsi itseään uhkaavan vaaran
suuruuden, mutta ei vapissut, päinvastoin, ne syrjäsilmäykset, joita
Bartolome heitti tyttäreensä, näyttivät ilmaisevan, että hän itse
pelkäsi sillä hetkellä sitä tulista luonnetta, jonka hän oli luonut.
Heidän välillään täytyi kaiken olla äärimäistä. Sentähden tunsi
paroonitarkin pelkoa ajatellessaan isän ja tyttären tunteissa varmasti
tapahtuvaa muutosta.

-- Zinevra, sinä rakastat perheesi vihollista, virkkoi Piombo viimein,
rohkenematta katsoa tytärtänsä.

-- Se on totta, vastasi tytär.

-- Pitää valita hänen ja meidän välillämme. _Vendetta_ on osa
itsestämme. Joka ei ota osaa minun kostooni, ei kuulu minun perheeseeni.

-- Minä olen valinnut, vastasi Zinevra rauhallisella äänellä.

Hänen tyyneytensä erehdytti Bartolomea.

-- Oo! rakas tyttäreni! huudahti vanhus, silmät kosteina kyynelistä.

-- Minusta tulee hänen vaimonsa, sanoi Zinevra äkisti.

Bartolomeo päätä huimasi, mutta hän löysi taas tasapainonsa ja vastasi:

-- Se ei tapahdu minun eläissäni; en milloinkaan anna suostumustani
siihen.

Zinevra oli vaiti.

-- Mutta oletko ajatellut, jatkoi parooni, että Luigi on veljesi
murhaajan poika?

-- Hän oli kuusivuotias, kun rikos tapahtui; hän on syytön siihen.

-- Yksi Porta! huudahti Bartolome.

-- Mutta olenko minä milloinkaan voinut ottaa osaa tähän vihaan?
alkoi Zinevra äkkiä. Oletko opettanut minua pitämään jokaista Portaa
hirviönä? Mistä minä tiesin, että niistä, jotka sinä tapoit, jäi yksi
henkiin? Eikö ole siis oikeudenmukaista, että jätät minun sydämeni
rauhaan _Vendetta'ltasi_?

-- Yksi Porta! huudahti Piombo. Jos hänen isänsä olisi kerran löytänyt
sinut vuoteestasi, et olisi enää elävien joukossa, hän olisi sata
kertaa tappanut sinut.

-- Paljon mahdollista, vastasi Zinevra, mutta hänen poikansa on antanut
minulle enemmän kuin elämän. Katsella Luigia, se on onni, jota ilman
minä en voisi elää. Luigi aukasi minulle oven tunteiden maailmaan. Olen
voinut nähdä ehkä vieläkin kauniimpia kasvoja kuin hänen, mutta ei
yhdetkään kasvonpiirteet ole minua niin hurmanneet; olen kuullut ehkä
äänen... ei, ei, en missään kauniimpaa. Luigi rakastaa minua, hän tulee
puolisokseni.

-- Ei koskaan, sanoi Piombo, näkisin sinut mieluummin arkussasi,
Zinevra.

Vanha korsikalainen nousi seisomaan, käveli pitkin askelin huoneen
poikki ja lausui seuraavat sanat vähän väliä keskeyttäen puheensa, mikä
todisti hänen suurta mielenliikutustaan.

-- Sinä ehkä luulet voivasi taivuttaa minut. Heitä sellaiset
harhaluulot päästäsi: minä en tahdo Portaa vävykseni. Se on minun
asetukseni. Siitä ei puhuta enää meidän kesken. Minä olen Bartolome di
Piombo, kuuletko Zinevra.

-- Annatko noille sanoillesi jonkun salaperäisen merkityksen? kysyi hän
kylmästi.

-- Ne merkitsevät, että minulla on tikari, ja että minä en pelkää
ihmisten tuomioita. Me, korsikalaiset, menemme Jumalan luo selvittämään
tekojamme.

-- No! sanoi tytär nousten seisomaan, minä olen Zinevra di Piombo, ja
vakuutan, että olen kuuden kuukauden kuluttua Luigi Portan puoliso. --
Sinä olet tiranni, isä, lisäsi hän hetken paussin jälkeen.

Bartolome puristi kätensä nyrkkiin ja iski kamiinin marmorilaattaan:

-- Haa! me olemme Parisissa, mutisi hän.

Hän vaikeni, risti käsivartensa, painoi päänsä ales rintaansa vasten
eikä virkannut ainoatakaan sanaa enää koko iltana. Ilmaistuaan tahtonsa
teeskenteli Zinevra uskomatonta tyyneyttä, hän istuutui pianon
ääreen, soitti ja lauloi hurmaavia kappaleita tunteellisuudella ja
puoleensavetäväisyydellä, joka ilmaisi täydellistä tahdonvapautta,
näyttäen siten kykenevänsä voittamaan isänsä. Vanhus tunsi terävää
tuskaa tuosta tyttärensä miltei loukkaavasta menettelystä; hän
sai korjata yhden kirpeän hedelmän siitä kasvatuksesta, jonka oli
tyttärelleen antanut. Kunnioitus on salpa, joka suojelee niin vanhempia
kuin lapsiakin, poistaen edelliseltä harmin, jälkimäisiltä katumuksen
tunteen.

Seuraavana päivänä, Zinevra, tahtoessaan mennä tavalliseen aikaan
atelieriin, huomasi portin lukituksi, mutta pian hän keksi keinon
ilmoittaakseen Luigi Portalle isällisistä rangaistuksista. Lukutaidoton
sisäkkö sai kantaa Zinevran kirjeen nuorelle upseerille. Viiden
päivän ajan onnistui rakastuneiden vaihtaa kirjeitä, kiitos niiden
juonien, jollaisia kaksikymmenvuotiaat niin taitavasti punovat.
Isä ja tytär puhelivat harvoin keskenään. Kummallakin oli viha
sydämessään, he kärsivät, mutta ylpeästi ja vaiti. Ei ilmestynyt
enää yhtään hymynvälkettä Bartolomen kasvoille, milloin hän joutui
tekemisiin Zinevransa kanssa. Tytössä oli jotain kesyttämätöntä,
kun hän katseli isäänsä, ja nuhteleva ilme näkyi hänen puhtaalla
otsallaan; olihan hän antautunut onnellisten ajatusten valtaan,
mutta joskus näytti hän tuntevan ankaraa katumusta. Ei ollut vaikea
arvata, ettei hän milloinkaan voisi rauhassa nauttia onnesta, joka
aiheuttaisi onnettomuuden hänen vanhemmilleen. Bartolomen, niinkuin
hänen tyttärensäkin helläluontoisuuden aiheuttamien epäröimisten täytyi
kuitenkin alistua ylpeyden ja korsikalaisen kostonhimon alle. Kumpikin
yllytti itseään vihaan, ja antautui sokeasti sen valtaan, välittämättä
vähääkään tulevaisuudesta. Ehkä kumpikin puoleltaan vielä kerskui
itselleen, että toinen tulee väistymään.

Zinevran syntymäpäivänä hänen äitinsä teki, tuon uhkaavaksi muuttuneen
epäsovun katkeroittamana, suunnitelmia sovittaakseen isän ja tyttären
välit tuon muistopäivän avulla. He olivat kaikki yhdessä Bartolomen
huoneessa. Zinevra arvasi äitinsä aikeet hänen kasvoistaan, ja
hymyili surullisesti. Silloin tuli palvelija ja ilmoitti kaksi,
todistajien seuraamana, saapuvaa notaaria. Bartolome katsoi pitkään
sisääntulijoita, joiden jäykin teeskentelevissä kasvoissa oli jotain
loukkaavaa tämän kohtauksen kolmen päähenkilön herkille sieluille.
Vanhus kääntyi rauhattomana tyttärensä puoleen ja näki tämän kasvoilla
voitonhymyn, joka johdatti hänen mieleensä onnettomuuden ajatuksen,
mutta hän tekeytyi tyyneeksi ja katseli notaaria rauhallisella
uteliaisuudella. Vieraat istuutuivat vanhuksen tekemästä liikkeestä.

-- Herra on varmaan hänen ylhäisyytensä parooni de Piombo? kysyi
vanhempi notaari.

Bartolome kumarsi. Notaari pudisti päätään, ja katseli tyttöä
kauppavahdin ulkokullatulla ilmeellä onnistuttuaan yllättämään
velallisen,[11] otti nuuskarasiansa, aukasi sen, otti hyppysiinsä, ja
alkoi vetää sisälleen, koitti päästä puheensa alkuun, mutta piti taas
taas pieniä pausseja.

-- Herra, sanoi hän, olen herra Roguin, tyttärenne notaari, ja
me tulemme, -- toverini ja minä, -- täyttämään lain tahtoa ja --
lopettamaan epäsovun, joka -- näyttää siltä -- on ilmestynyt --
teidän ja neidin, tyttärenne välille -- ja hänen -- tulevasta --
avioliitostaan herra Luigi Portan kanssa.

Tämä turhantarkasti lausuttu puhe tuntui luultavasti Mestari Roguinista
liian kauniilta, jotta se olisi voitu heti ymmärtää; hän pysähtyi siis,
silmäillen Bartolomea jonkunmoisella erityisellä asianajajan ilmeellä,
jossa toinen puoli on matelevaisuutta, toinen ylpeyttä. Tottuneina
teeskentelemään suurta harrastusta henkilöihin, joiden kanssa tulevat
tekemisiin, ottivat notaarit viimein kasvoilleen irvistyksen, jonka
he pukevat ja riisuvat aivan kuin virkatoogansa. Tuo, niin helposti
keksitty hyvyydennaamio suututti Bartolomea niin, että hän tarvitsi
koko tahdonvoimansa, jottei olisi heittänyt herra Roguinia ikkunasta
ulos; suuttumus näkyi jo hänen otsallaankin, ja huomattuaan sen sanoi
notaari itselleen: -- Minäpä näytän taitoni.

-- Mutta, herra parooni, jatkoi hän imelällä äänellä, sellaisissa
tapauksissa on tehtävämme alussa aina sovittavaa laatua. -- Olkaa
siis niin herttainen, että kuuntelette minua. -- Kuten tiedätte tulee
neiti Zinevra Piombo -- juuri tänään -- ikään, jolloin on tarpeellista
tehdä lain määräämät ilmoitukset, jotta tämä avioliitto olisi
täydellinen -- vanhempien suostumuksen puutteesta huolimatta. Mutta,
on tapana perheissä, -- jotka nauttivat jonkunmoista kunnioitusta,
-- jotka kuuluvat säätyläispiiriin, -- joilla on joku arvo, --
sanalla sanoen, joille on tärkeätä, ettei heidän perherettelönsä
tulisi yleisön tietoon, -- jotka muuten eivät tahdo vahingoittaa
itseään, estämällä kahden nuoren ihmisen tulevaisuutta, (sillä se on
itsensä vahingoittamista!) -- on tapana, kuten sanoin, -- tuollaisten
kunnioitettavien perheiden kesken -- ottaa huomioon tällaiset
asiakirjat, -- jotka jäävät, jotka -- ovat todisteina epäsovusta,
joka -- vihdoin lakkaa. -- Kun tyttö tulee näin pitkälle, herra, on
hänellä liian vakaa aikomus, jotta isä ja -- äiti, lisäsi hän kääntyen
paroonittaren puoleen, voisivat toivoa hänen alistuvan heidän tahtonsa
alle. -- Sellaisessa tapauksessa, koska isän tahto ensinnäkin --
menettää voimansa -- tässä kohdassa, -- ja on sitäpaitsi mitätön lain
rinnalla, -- on luonnollista, että jokainen järkimies, viimeisen kerran
kehotettuaan tytärtään, tekee hänet vapaaksi...

Herra Roguin pysähtyi, huomattuaan, että olisi voinut siten puhua
vaikka kaksi tuntia, saamatta minkäänmoista vastausta, muuten tunsi hän
erikoista liikutusta sen miehen ulkonäöstä, jolle hän koitti selittää
mielipiteitään. Bartolomen kasvot osoittivatkin äärimmäistä sisällistä
raivoa, hänen otsansa kurtut todistivat julmuutta, samoin kuin ne
tiikerimäiset katseet, joita hän heitti notariin. Paroonitar istui
mykkänä. Zinevra odotti tyyneenä ja lujatahtoisena; hän tiesi, että
notaarin ääni on vaikuttavampi kuin hänen, ja siksi oli hän päättänyt
olla vaiti. Kun Roguin lopetti puheensa, muuttui asema niin tukalaksi,
että todistajat vavahtivat; ehkä he eivät olleet koskaan tunteneet
sellaisen kaamean hiljaisuuden voimaa. Notaarit katsoivat toinen
toistaan ikäänkuin neuvotellakseen, nousivat ja siirtyivät yhdessä
ikkunan luo.

-- Oletteko milloinkaan tavanneet tämänmallista asiatuttavaa? kysyi
Roguin toveriltaan.

-- Heiltä ei voi saada sanaakaan irti, vastasi nuorempi. Minä olisin
teidän sijassanne rajoittunut vain asiakirjaini lukemiseen. Ukko
ei näytä minusta hauskalta, ettekä te voita mitään jos tahdotte
_keskustella_ hänen kanssaan...

Herra Roguin luki leimatun paperin, joka sisälsi edeltäpäin laaditun
pöytäkirjan, ja kysyi kylmästi Bartolomelta, mikä on hänen vastauksensa.

-- Ranskassa löytyy siis laki, joka poistaa isän vallan? kysyi
korsikalainen.

-- Herra... sanoi Roguin imelällä äänellään.

-- Joka ryöstää tyttären isältään?

-- Herra...

-- Joka vie vanhukselta hänen viimeisen lohtunsa?

-- Herra, tyttärenne kuuluu teille vain...

-- Joka tappaa isän?

-- Herra sallikaa!

-- Ei mikään ole sen julmempaa kuin notaarin tyyneys ja täsmälliset
päätelmät keskellä sydäntäsärkeviä kohtauksia, joihin he tavallisesti
tunkeutuvat.

Kasvot, jotka Piombo näki, näyttivät hänestä helvetistä karanneilta;
hänen kylmää ja hillittyä vihaansa ei kyennyt enää mikään pidättämään,
kun hänen pienen vastustajansa kimeä ääni oli lausunut tuon
kohtalokkaan "sallikaa". Hän hyppäsi kamiinin päällä naulassa riippuvaa
tikaria kohti ja hyökkäsi tyttärensä kimppuun. Nuorempi notaari ja
toinen todistajista heittäytyivät hänen ja Zinevran väliin, mutta
Bartolome tyrkkäsi molemmat välittäjät iskien säihkyvän katseen
heihin silmistään, jotka näyttivät pelottavammalta kuin tikarinterän
välke. Kun Zinevra näki isänsä aikeet, katsoi hän kiinteästi häntä
silmiin voittajan ilmeellä, astui hitaasti hänen eteensä ja laskeutui
polvilleen.

-- Ei! ei! en voi, huokasi korsikalainen, heittäen tikarinsa
sellaisella voimalla, että se tunkeutui syvälle paneeliin.

-- Haa! sinä epäröit tappaa minua, ja kuitenkin kiellät minulta elämän.
Oo! isäni, en milloinkaan ole sinua niin suuresti rakastanut; anna
minulle Luigi! Pyydän polvillani suostumustasi: tytär voi nöyrtyä
isänsä edessä; Luigini, tai minä kuolen!

Se äärimmäinen kiihtymys, joka oli vähällä tukehduttaa hänet, esti
hänet jatkamasta, hän ei voinut puhua; hänen kouristusoireensa
näyttivät kyllin selvästi, että hän kamppailee elämän ja kuoleman
välillä. Bartolome sysäsi tyttärensä raa'asti takaisin.

-- Pois! huusi hän. Luigi Portan rakastajatar ei voi olla Piombon
jälkeläinen. Minulla ei ole enää tytärtä! Minulla ei ole kylliksi
voimaa kirotakseni sinut; mutta minä ajan sinut pois, eikä sinulla
pidä enää isää olemaan. Minun Zinevra Piomboni on haudattuna täällä!
huudahti hän syvällä surulla, puristaen lujasti sydäntään. -- Poistu
siis, sinä onneton, lisäsi hän oltuaan hetken vaiti, poistu äläkä
milloinkaan enää ilmesty eteeni.

Silloin hän otti Zinevran käsivarresta kiinni ja talutti hänet sanaa
sanomatta talosta.

       *       *       *       *       *

-- Luigi, huudahti Zinevra, astuen sisälle upseerin vaatimattomaan
asuntoon, minun Luigini, meillä ei ole muuta kuin rakkautemme.

-- Me olemme rikkaampia kuin maailman kaikki kuninkaat, vastasi hän.

-- Isän ja äidin olen menettänyt, huokasi hän raskaasti.

-- Minä olen rakastava sinua heidän sijastaan.

-- Me tulemme siis onnellisiksi! huudahti hän iloisuudella, jossa oli
jotain kaameata.

-- Ikuisesti! vastasi Luigi puristaen rakastettuaan rintaansa vasten.

Seuraavana päivänä kun Zinevra oli jättänyt vanhempainsa kodin meni
hän pyytämään rouva Serviniltä pakopaikkaa ja suojelusta kunnes
hän tulee Luigin vaimoksi Silloin sai hän tuta harmia, jota mailma
ripottelee niiden tielle, jotka eivät seuraa sen tapoja. Harmeissaan
siitä vahingosta, minkä Zinevran seikkailu oli aiheuttanut hänen
puolisolleen, otti rouva Servin tytön vastaan silminnähtävällä
vastahakoisuudella ja ilmoitti hänelle kohteliaasti, ettei hänen
pidä luottaa yksinomaan hänen apuunsa. Liian ylpeänä alistuakseen,
mutta ihmetellen itsekkäisyyttä, johon hän ei ollut tottunut vuokrasi
nuori korsikatar kalustetun huoneen hotellista, joka oli lähinnä
Luigin asuntoa. Luigi vietti päivänsä morsiamensa luona; hänen nuori
rakkautensa, hänen sanojensa puhtaus poisti pilvet, jotka isän ankaruus
oli kasannut hyljätyn tyttärensä otsalle, ja hän kuvaili rakastetulleen
niin kauniisti tulevaisuudesta, että tämä viimein hymyili, unohtamatta
kuitenkaan vanhempiensa menettelyä.

Eräänä aamuna kantoi hotellin palvelijatar Zinevralle laatikkoja, jotka
sisälsivät kankaita, liinavaatteita ja joukon nuorelle, emännäksi
tulevalle, naiselle välttämättömiä esineitä; hän tunsi siinä äitinsä
huolehtivan hyvyyden, sillä tarkastellessaan lähetystä löysi hän
sieltä rahakukkaron, johon paroonitar oli pannut tyttärelleen kuuluvan
summan, lisäten siihen vielä omat säästönsä. Rahaa seurasi kirje,
jossa paroonitar kehoitti tytärtään jättämään nuo onnettomuutta
tuottavat naima-aikeensa, jos vielä on aikaa; hän kirjoitti
tarvinneensa tavatonta varovaisuutta, jotta oli voinut lähettää tuon
pienen avun Zinevralle; hän rukoilee tytärtään, ettei hän syyttäisi
äitiään ankaruudesta, jos hän tulevaisuudessa jättäisi hänet ilman
apua, hän pelkää, ettei voi tehdä enää mitään tyttärensä hyväksi;
hän lähettää hänelle siunauksensa, toivoo hänen löytävän onnensa
tuossa toivottomalta näyttävässä avioliitossa, jos hän yhä pysyy
päätöksessään, ja vakuuttaa aina muistelevansa rakasta tytärtään.

-- Oi äitini! huudahti Zinevra liikutuksensa vallassa. Hän tunsi halua
polvistua äitinsä jalkain juureen, nähdä häntä, ja hengittää kodin
terveeksi tekevää ilmaa; hän oli jo vähällä juosta pois, kun Luigi
astui sisään; hän katsoi häntä ja into katosi, kyyneleet kuivuivat, hän
ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi jättämään onnetonta mutta rakkautta
täynnä olevaa rakastajaansa.

Rakastaa häntä, ja jättää hänet... sellainen uhraus olisi rikos,
johon nuoret sielut eivät kykene. Zinevra oli kyllin jalomielinen,
haudatakseen tuskansa sielunsa syvimpään soppeen.

Vihdoin valkeni hääpäivä. Zinevralla ei ollut ketään vierellään.
Luigi oli sillä aikaa, kun hän pukeutui, mennyt etsimään tarvittavia
todistajia. Ne olivat kaksi hyvää ystävää. Husaarialiupseeri joka
oli liittynyt sotaretkillä Luigiin sellaisilla siteillä, jotka
eivät milloinkaan katkea; hänestä oli tullut vuokra-ajuri. Toinen,
rakennusurakoitsija, oli sen talon isäntä, johon nuorikot aikoivat
mennä asumaan. Kumpikin otti yhden ystävän mukaansa, ja neljän
saapuivat he Luigin kanssa noutamaan hänen tulevaa puolisoansa.
Tottumattomina suuren maailman tapoihin, ja pitäen Luigille
lupaamaansa palvelusta vain yksinkertaisena asiana, olivat he
pukeutuneet kylläkin säädyllisesti, muttei komeasti, eikä mikään
todistanut juhlallista hääkulkuetta. Zinevra oli itsekin pukeutunut
yksinkertaisesti, vaatimattomien olosuhteittensa mukaan; kuitenkin
oli hänen kauneudessaan jotain niin jaloa ja kunnioitettavaa, että
todistajien onnittelut pysähtyivät heidän huulilleen, ja he tekivät
vain kunnioittavan kumarruksen. Zinevra vastasi samoin; he eivät
voineet muuta kuin ihailla häntä. Tämä pidättäytyminen synnytti heidän
välilleen kylmyyttä. Vain sellaisten ihmisten kesken, jotka tuntevat
itsensä yhdenvertaisiksi, voi ilo olla täydellinen. Sattuma tahtoi
siis, että kaikki olisi morsiusparin ympärillä synkkää ja jäykkää, eikä
mistään heijastaisi onnea.

Kirkko ja kaupungintalo eivät olleet kovin kaukana hotellista.
Korsikalaiset, neljän lainmääräämän todistajan kanssa, menivät
sinne Jalkasin, eroten kaikessa seuraelämän juhlallisista tavoista.
Kaupungintalon pihalla näkivät he suuren joukon vaunuja, mikä todisti
siellä olevan paljon vieraita, he menivät ylös ja tulivat suureen
saliin, missä onnellisen näköiset morsiusparit odottivat hieman
kärsimättöminä kaupunginosan päällikköä. Zinevra istuutui Luigin
viereen pitkän penkin päähän, ja heidän todistajansa jäivät seisomaan
istuinpaikkojen vähyyden takia. Kaksi, vastavihittyä, vaaleihin puettua,
nauhoilla, pitseillä, helmillä ja kukilla koristettua naista seisoi
iloisten sukulaisten ja vanhempiensa ympäröiminä; kummankin silmistä
loisti onni ja autuus. Isät, todistajat, veljet ja sisaret menivät
ja tulivat, kuin vilisevä mehiläisparvi laskevan auringon valossa.
Jokainen näytti ymmärtävän tuon elämän lyhyen hetken arvon, jolloin
sydän on kahden toivon välillä menneisyyden halujen ja tulevaisuuden
lupausten. Zinevra tunsi sydäntään ahdistavan näkemästään, ja puristi
Luigin käsivartta. Kyynel vierähti nuoren korsikalaisen silmästä;
silloin vasta hän tajusi kuinka paljon Zinevra uhrasi hänelle. Tuo
kyynel saattoi Zinevran unohtamaan hetkeksi katkeran muistonsa. Rakkaus
vuodatti rikkauttaan noiden kahden rakastuneen päälle; jotka keskellä
tätä meteliä eivät nähneet enää muita kuin toisensa. He olivat tuossa
ihmisjoukossa ainoat, jotka olivat sellaisia kuin pitääkin olla sillä
hetkellä. Heidän todistajansa, välinpitämättöminä juhlamenoista,
keskustelivat rauhallisesti asioistaan.

-- Kaura on kovin kallista, virkkoi aliupseeri urakoitsijalle.

-- Ei se vielä niin paljoa ole kallistunut, suhteellisesti, kuin kipsi,
vastasi urakoitsija.

Ja he astelivat läpi salin.

-- Kuinka paljon täällä menee aikaa hukkaan! huudahti urakoitsija,
pistäen paksun hopeakellonsa takaisin taskuunsa.

Yhteenlikistetyt Luigi ja Zinevra näyttivät olevan kuin yksi persoona.
Runoilija olisi ihaillut noita kahta samanlaisilla tunteilla
yhdistynyttä päätä, samanvärisiä, surumielisiä ja hiljaisia,
täydellisenä vastakohtana tuolle koruissa humisevalle ihmisjoukolle.
Yhdeltäpuolen tyhjänpäiväistä lörpöttelyä, toiseltapuolen onnellisten
sielujen juhlallinen hiljaisuus: maa ja taivas. Mutta värisevä
Zinevra ei onnistunut kokonaan poistamaan itsestään naisellista
heikkoutta. Taikauskoisena italiattarena hän näki tuossa vastakohdassa
jonkinlaisen varoittavan merkin, ja säilytti sydämessään pelontunnetta,
voittamatonta kuin rakkautensa.

Livreapukuinen palvelija aukasi kaksoisovet, tuli hiljaista, ja
hänen äänensä kaikui kuin ketun ulina, kun hän kutsui herra Luigi
Portaa ja neiti Zinevra di Piomboa. Morsiusparista tuntui asema
kiusalliselta. Piombon nimen maine herätti huomiota, uteliaat etsivät
saattuetta, jonka edellytettiin olevan ylellisen. Zinevra nousi
seisomaan, hänen ylpeydestä salamoivat silmänsä tekivät valtavan
vaikutuksen ihmisjoukkoon; ottaen Luigin käsivarresta kiinni astui
hän päättäväisenä eteenpäin, todistajien seuraamana. Yhä suureneva
ihmetyksen mumina ja halveksivat silmäykset muistuttivat Zinevraa
siitä, että maailma vaatii tyydyttävää selitystä vanhempain
poissaolosta: isän kirous näytti seuraavan häntä.

-- Odottakaa sukulaisia, sanoi kaupunginpäällikkö apulaiselle, joka
luki nopeasti asiakirjoja.

-- Vanhemmat voivat panna vastaan, sanoi sihteeri pitkäveteisesti.

-- Molemmin puolinko? kysyi kaupunginpäällikkö.

-- Sulhanen on orpo.

-- Missä ovat todistajat?

-- Tuolla ne, mutisi sihteeri vielä, osoittaen neljää liikkumatonta
oliota, jotka ristittyine käsivarsineen näyttivät kuvapatsailta.

-- Mutta, jos on tehty vastalause? virkkoi puheenjohtaja taas.

-- Asiakirjat ovat lain mukaan tehdyt, vastasi apulainen, antaen
paperit päällikölle.

Tuossa virallisessa keskustelussa oli jotain alentavaa, ja
muutamilla sanoilla oli koko historia ilmaistu. Portan ja Piombon
perheiden väliset vihat ja selkkaukset olivat käsitellyt yhdellä
siviilirekisterikirjan sivulla, -- kuin vainajan elämä hautapatsaassa,
tai kuten kokonaisen kansan historia muutamilla riveillä, vieläpä
Yhdellä sanallakin: Robespierre tai Napoleon. Zinevra vapisi. Kuin
kyyhkysellä, jolla meren yli lentäessään ei ole paikkaa kussa
levätä, samoin ei hänelläkään ollut paikkaa kuhunka olisi katseensa
kiinnittänyt, paitsi Luigin silmiin, sillä kaikki hänen ympärillään
oli surullista ja kylmää. Kaupunginpäälliköllä oli tylynnäköinen
ilme kasvoillaan, ja hänen apulaisensa katseli morsiusparia ilkeällä
uteliaisuudella. Ei mikään muistuttanut sen vähempää siitä juhlasta,
mikä se piti olla. Kuten kaikki ihmiselämän tapaukset, jos niistä
vain poistetaan sivuseikat, oli tämäkin tapaus itse asiassa sangen
yksinkertainen.

Kun nuoret olivat vastanneet muutamiin kysymyksiin, kaupunginpäällikkö
mumissut joitakin sanoja, ja nimet kirjoitettu rekisterikirjaan,
olivat Luigi ja Zinevra yhteenliitetyt. Nuoret korsikalaiset, joiden
liitto esitti koko ylistetyn "Romeon ja Julian" runouden, poistuivat
kärsimättömän väkijoukon muodostamaa kujaa pitkin. Kun he olivat
tulleet ulos pihalle, vapaan taivaan alle, kohosi Zinevran rinnasta
huokaus.

-- Riittääkö ikuinen rakkauskaan korvaamaan Zinevrani osoittamaa
rohkeutta ja intoa? virkkoi Luigi.

Nuo sanat, joita seurasi ilon kyynel, saattoivat Zinevran unohtamaan
kärsimyksensä, sillä kärsinyt hän oli, esiintyessään maailman edessä
vaatimassa onnea, jota vanhempansa kieltäytyivät hyväksymästä.

-- Mitä varten ihmiset asettautuvat väliimme? virkkoi hän
yksinkertaisuudella, mikä viehätti Luigia.

Ilo teki vastavihityt vilkkaammiksi. He eivät nähneet taivasta eikä
maata ja lensivät kuin linnut kirkkoa kohden. Vihdoin saapuivat he
synkännäköisen sivukappelin vaatimattoman alttarin ääreen, missä vanha
pappi vielä siunasi heidän liittonsa. Siellä, samoin kuin kirkossakin,
häiritsi heidän tunnelmaansa kaksi komeasti puettua morsiusparia
ylellisine seurueineen.

Kun tuli hetki pitää Luigin ja Zinevran pään päällä tuota ikuisen
liiton symboolia, tuota valkoista säteilevää iestä, muutamille niin
suloista, toisille niin tuskallista, etsi pappi turhaan niitä nuoria
poikia, joille tämä suloinen palvelus kuuluu: kaksi todistajaa sai
käydä heidän sijastaan. Kirkonmies teki vastavihityille selvää elämän
vaaroista ja velvollisuuksista, ja siitä mitä heidän tulee kerran
opettaa lapsilleen, antaen samalla pienen viittauksen Zinevran
vanhempien poissaolon suhteen; vietyään heidät sitten Jumalan eteen,
kuten kaupunginpäällikkö oli vienyt heidät lain eteen, lopetti pappi
messunsa ja jätti heidät.

-- Jumala heitä siunatkoon! sanoi aliupseeri urakoitsijalle kirkon
ovella. Ei milloinkaan ole toisilleen soveliaampaa paria luotu. Tytön
vanhemmat ovat tyhmiä. En tunne ainoatakaan sotilasta, joka olisi
urhoollisempi kuin eversti Ludvig! Jos jokainen olisi käyttäytynyt
kuten hän, olisi _toinen_[11] täällä vielä.

Sotilaan siunaus, ainoa, minkä he saivat sinä päivänä, vuodatti
ikäänkuin palsamia Zinevran sydämeen.

He erosivat, puristettuaan toistensa kättä, ja Luigi kiitti
sydämellisesti talonisäntää.

-- Hyvästi, ystäväni, huusi Luigi vielä aliupseerille, kiitän teitä.

-- Kokonaan palveluksessanne, everstini! Sielu, ruumis, hevoset ja
vaunut, kaikki mitä minulla on, ovat teidän.

-- Kuinka paljon hän pitää sinusta! sanoi Zinevra.

-- Luigi johdatti nopeasti nuorta vaimoansa tulevaa kotiaan kohti,
pian saapuivat he vaatimattomaan huoneustoon, ja siellä, kun ovi oli
sulkeutunut, otti Luigi puolisonsa käsivarsilleen, huudahtaen:

-- Minun Zinevrani! sillä nyt sinä olet minun, täällä alkaa vasta
todellinen juhla. Täällä, lisäsi hän, hymyilee kaikki meille.

Yhdessä kävivät he läpi kaikki kolme huonettansa. Etuhuone teki salin
ja ruokasalin virkaa. Oikealla sijaitsi makuuhuone, vasemmalla iso
työhuone, jonka Luigi oli järjestänyt rakkaalle puolisolleen, ja
missä tämä löysi telineitä, värilaatikkoja, kipsimöhkäleitä, malleja,
puuihmisiä, maalauksia, paletteja, sanalla sanoen koko taiteilijan
kaluston.

-- Siellä tulen minä tekemään työtä, virkkoi hän innostuneena.
Hän katseli seinäpaperia, huonekaluja, ja kääntyi Luigin puoleen
kiittääkseen häntä, sillä tuo pakopaikka oli tavallaan miltei
ylellinen: kirjastossa löytyi Zinevran mielikirjoja, perällä oli piano.
Hän istuutui sohvalle, veti Luigin viereensä, ja virkkoi hyväilevällä
äänellä, puristaen hänen kättänsä:

-- Sinussa on taiteellisuutta!

-- Teet minut onnelliseksi puheillasi, vastasi hän.

-- Mutta katsellaan kaikki, pyysi Zinevra.

He astuivat yhteiseen huoneeseensa, puhtaan valkoiseen kuin immyt.

-- Haa! mennään pois, virkkoi Luigi nauraen.

-- Mutta minä tahdon nähdä kaikki. Ja Zinevra tarkasteli huonekaluja
mitalia tutkivan muinaisesinekauppiaan tarkkuudella, hän hypisteli
silkkiä ja nauhoja nuoren aviovaimon lapsellisella tyytyväisyydellä
purkaessaan häälahjakoriaan.

-- Me alamme tuhlaavaisesti, virkkoi hän viimein puolittain iloisena,
puolittain tyytymättömänä.

-- Se on totta! Koko sotilaspalkkani jäännös on tuossa, vastasi Luigi.
Ostin ne rehelliseltä mieheltä, nimeltään Gigonnet.

-- Minkätähden? jatkoi hän nuhtelevalla äänellä, jossa ilmeni peitettyä
tyytyväisyyttä. Luuletko, että olisin ullakkokamarissa vähemmän
onnellinen? Mutta lisäsi hän, kaikki on täällä kovin miellyttävää, ja
kuuluu meille.

Luigi suhtautui häneen sellaisella innostuksella, että hän laski
silmänsä ja virkkoi:

-- Menkäämme katsomaan muuta.

Noiden kolmen huoneen yläpuolella, ullakkokerroksessa, löytyi
pieni työkammio Luigille, keittiö ja palvelijan huone. Zinevra oli
tyytyväinen asuntoonsa, vaikka näköalaa rajoittikin naapuritalon leveä
seinä, ja valo tuli synkännäköiseltä pihalta. Mutta he olivat molemmat
niin iloisia ja toivehikkaita tulevaisuuden suhteen, että kaikki näytti
heistä miellyttävältä. He olivat rajattoman Parisin humussa kuin kaksi
päärlyä valtameren pohjalla; kaikille muille olisi se ollut vankila,
heille se oli paratiisi.

Heidän ensimäiset yhdessäolonsa päivät kuuluivat rakkaudelle. Oli
liian vaikeata siirtyä heti työhön, eivätkä he rohjenneet vastustaa
rakkautensa kiehtovaa lumoa. Luigi viipyi useita tuntia puolisonsa
vierellä, ihaillen hänen kutriensa väriä, hänen otsansa muotoa, hänen
hurmaavia silmiään, ilmaisten tyydytetyn rakkautensa onnea. Ja Zinevra
hyväili Luiginsa tukkaa, eikä väsynyt milloinkaan ihailemasta hänen
kauneuttaan, _beltà polgorante_,[13] kuten hänellä oli tapana sanoa, ja
hänen piirteittensä hienoutta ja liikkeittensä ylevyyttä; ne hurmasivat
Zinevraa, samoin kuin hänen viehkeytensä lumosi Luigin. He leikkivät
kuin lapset kaikilla mitättömyyksillä, jotka aina päättyivät rakkauden
suloiseen haaveiluun. He harhailivat yhdessä kentillä, kaupungin
ulkopuolella, kaikkialla löytäen rakkautensa heijastusta: kukkasissa,
taivaalla, laskevan auringonsäteilyssä; he näkivät sitä ilmassa
liitelevissä pilvenhattaroissakin, kukin päivä oli erilainen heille,
heidän rakkautensa kasvoi yhä, siksi että se oli todellinen. Muutamassa
päivässä totesivat he, että heidän sielunsa ovat niitä, joiden
tyhjentymätön rikkaus näyttää lupaavan aina uusia ja uusia nautintoja
tulevaisuudessa. Se oli rakkautta koko yksinkertaisuudessaan,
loppumatonta lapsellista jokeltelua. Luigi ja Zinevra olivat jo
tunteneet kaiken rakkaudesta. Eikö rakkaus ole kuin meri, jota
arki-ihmiset hätäisesti silmäiltyään syyttävät yksitoikkoisuudesta, --
kun taas toiset voivat viihtyä päiväkausia ihailemassa sitä, löytäen
siinä loppumattomiin vaihtelua, joka hurmaa heitä.

Mutta hetki tuli nuoren pariskunnan jättää Eedeninsä. Toimeentulo vaati
tekemään työtä. Zinevra, jolla oli erikoinen kyky jäljentää vanhoja
maalauksia, alkoi tehdä kopioita ja sai hyvän maineen välittäjien
piirissä. Luigi puolestaan etsi innokkaasti jonkunmoista hommaa
itselleen; mutta oli kovin vaikeata nuorelle upseerille, jonka kaikki
kyvyt rajoittuivat sotataidon täydelliseen tuntemukseen, löytää tointa
Parisissa. Viimein eräänä päivänä, turhista ponnistuksistaan väsyneenä,
ja toivottomana nähden koko taakan olevan Zinevran hartioilla, johtui
hänelle mieleen käyttää hyödykseen kaunista käsialaansa. Sitkeydellä,
johon puolisonsa antoi hänelle hyvää esimerkkiä, alkoi hän ahdistella
Parisin prokuraattoreja, notaareja, asianajajia. Hänen vilpittömyytensä
ja asemansa herätti myötätuntoa, ja hän sai niin paljon kirjoittamista,
että oli pakotettu ottamaan apulaisia. Tämä toimi, ja Zinevran
tauluistaan saama hinta, antoivat nuorelle pariskunnalle tilaisuuden
joltiseenkin mukavuuteen, ja he olivat ylpeitä, voidessaan työllään
ansaita kaiken.

Se oli heidän elämänsä kaunein aika. Päivät kuluivat nopeasti työssä
ja rakkauden iloissa. Illalla, päivän työn päätyttyä, haaveilivat he
onnestaan Zinevran huoneessa. Musiikki oli heidän lohdutuksensa. Ei
milloinkaan näyttäytynyt nuoren emännän kasvoilla tyytymättömyyden
ilmausta, eikä koskaan kuulunut hänen huuliltaan valittavaa sanaa. Aina
näki Luigi hänet hymyilevin huulin ja säteilevin silmin. Molemmilla
oli pääajatus, joka sai heidät löytämään huvia ikävämmässäkin työssä.
Zinevra sanoi itselleen, että hän tekee tämän Luigin tähden, ja Luigi
taas Zinevran vuoksi.

Jonkun kerran, puolisonsa poissaollessa, haaveili nuori vaimo siitä
täydellisestä onnesta, jota hän saisi nauttia, jos voisi elää tätä
elämää vanhempainsa kanssa, silloin vaipui hän syvään surumielisyyteen,
tuntien omantunnon tuskien kalvavan sydäntään; synkät ajatukset
liikkuivat kuin varjot hänen mielikuvituksessaan: hän näki vanhan
isänsä yksin, tai äitinsä itkevänä väistävän pitkävihaista Piomboa,
äkkiä nuo molemmat valkoiset vakavat päät kohosivat hänen edessään,
ja näytti, ettei hän enää voi heitä nähdä, paitsi muistinsa
kummittelevassa hämärässä. Tuo näky vaivasi häntä kuin aavistus.

Hän juhli avioliittonsa vuosipäivää, antaen puolisolleen muotokuvan,
jota tämä usein oli toivonut, Zinevran kuvan. Se oli nuoren
taiteilijattaren paras teos. Paitsi täydellistä yhdennäköisyyttä, hänen
kauneutensa heijastus, sielunsa puhtaus, rakkautensa onni, olivat
taitavasti hahmoitellut. Juhlittiin pääteosta.

Seuraava vuosi kului heiltä vielä yltäkylläisyydessä. Heidän elämänsä
historia siltä ajalta voidaan tehdä kolmella sanalla: _he olivat
onnelliset_. Ei mitään erikoista tapahtunut heille.

Kun alkoi talvi vuonna 1819, neuvoivat taulukauppiaat Zinevraa
hankkimaan jotain muuta kuin kopioita, sillä yhä enenevän kilpailun
takia eivät he voineet saada niitä kaupaksi. Rouva Porta huomasi
tehneensä väärin kun ei ollut harjoitellut fantasiiataulujen maalausta,
joka olisi voinut antaa hänelle mainetta: hän ryhtyi tekemään
muotokuvia, mutta siinä täytyi hänen kilpailla lukuisten, vielä
köyhempien taiteilijain kanssa. Koska Luigilla ja Zinevralla vielä
oli jonkunverran jälellä keräämistään säästöistä eivät he kadottaneet
toivoaan tulevaisuuden suhteen.

Talven loppupuolella samana vuonna työskenteli Luigi lakkaamatta.
Hänkin oli saanut paljon kilpailijoita: kirjoittamisesta maksettiin
niin vähän, ettei hän voinut enää pitää yhtään apulaista, joten hänen
täytyi käyttää kaiken aikansa työhön, saadakseen saman summan kuin
ennenkin. Hänen vaimonsa oli tehnyt muutamia onnistuneita tauluja;
mutta välittäjät ostivat tuskin kuuluisienkaan taiteilijain tauluja.
Zinevra tarjosi niitä mitättömästä hinnasta, kuitenkaan onnistumatta
myymään.

Pariskunnan asema näytti toivottomalta; heidän sielunsa uivat onnessa,
rakkaus tuhlasi heille aarteitaan, ja keskelle tätä iloa ilmestyi
puutteen synkkä varjo; molemmat koittivat salata pelkoaan toisiltaan.
Kun Zinevra, nähdessään Luigin kärsivän, tunsi itkun tuppautuvan esiin,
lohdutti ja hyväili hän puolisoaan. Samoin Luigi salasi harminsa
ja pettymyksensä, näyttäytyen Zinevralle hellänä ja rakastavana
puolisona. He etsivät korvausta surulleen tunteidensa kiihoittamisessa,
ja heidän puheensa, ilonsa, leikkinsä muuttuivat jonkunlaiseksi
kiihkoiluksi. He pelkäsivät tulevaisuutta. Mitä tunnetta voi verrata
tällaiseen intohimoon, joka ehkä loppuu huomispäivänä kuoleman tai
hädän pakottamana? Kun he pohtivat toimeentulonmahdollisuuksiaan,
tunsi kumpikin halua purkaa surunsa toiselleen. Eräänä yönä, Zinevra
etsi turhaan puolisoaan viereltään, ja nousi peloissaan. Heikko
valonkajastus pihamaalle ilmoitti hänelle, että miehensä työskentelee
öisin. Luigi oli odottanut kunnes puolisonsa vaipui uneen, ennenkuin
lähti ylös työhuoneeseensa. Kello löi neljä, Zinevra paneutui uudelleen
maata ja teeskenteli nukkuvansa. Luigi palasi uupuneena ja unisena, ja
Zinevra katseli säälien noita kauniita kasvoja, joille yhtämittainen
työ ja murhe oli jo ehtinyt piirtää merkkinsä.

-- Minun tähteni kirjoittaa hän yökaudet, sanoi hän itkien.

Äkillinen mielijohde kuivasi hänen kyyneleensä. Hän sai ajatuksen
ruveta jäljittelemään Luigia. Samana päivänä meni hän erään rikkaan
kaivertajan luokse, mukanaan suosituskirje Eli Mogus nimiseltä
taulukauppiaalta, ja sai yritettäväkseen kaiverrustöiden värittämistä.
Päivällä hän maalasi ja hoiti taloutta, ja kun yö tuli alkoi hän
värittää kaiverruksia. Molemmat menivät yhteiseen vuoteeseensa
ainoastaan kohta noustakseen siitä. Kumpikin teeskenteli nukkuvansa,
ja poistui heti kun luuli pettäneensä toisen. Eräänä yönä Luigi,
ylenmääräisen työn uuvuttamana, aukasi ikkunan hengittääkseen puhdasta
aamuilmaa, mutta katsoessaan ikkunasta ulos näki hän valonkajastuksen
Zinevran lampusta pihalla; puutteen pitelemä mies arvasi kaikki, astui
hiljaa ales ja yllätti vaimonsa työssä.

-- Oi! Zinevra! huudahti hän. Hän hypähti pelästyneenä tuoliltaan ja
punastui.

-- Voisinko minä nukkua kun sinä teet työtä yökaudet? sanoi hän.

-- Mutta minulla yksin on oikeus työskennellä siten.

-- Voinko minä jäädä toimettomaksi, vastasi nuori vaimo, silmät itkusta
kosteina, kun tiedän, että joka leivänmuru maksaa minulle pisaran
verestäsi? Minä kuolisin, jos en saisi jakaa ponnistuksia kanssasi.
Eikö kaikki pidä olla yhteistä meidän välillämme, ilo ja suru?

-- Hänen on vilu! huudahti Luigi toivottomasti. Kääri saali paremmin
ympärillesi, Zinevrani, yö on kostea ja viileä.

He astuivat ikkunan ääreen, nuori vaimo nojasi päätään puolisonsa
rintaa vasten, Luigi piteli häntä vyötäisiltä, ja molemmat katselivat
vaiti vähitellen vaalenevaa taivasta. Harmaat pilvenhattarat seurasivat
nopeasti toisiaan, ja itä alkoi kajastaa yhä enemmän.

-- Näetkö? sanoi Zinevra, se on merkki: me tulemme onnellisiksi.

-- Kyllä taivaassa, vastasi Luigi surullisesti hymyillen. Oi Zinevra!
sinä joka olet ansainnut maailman kaikki aarteet...

-- Minulla on sinun sydämesi, sanoi hän melkein iloisesti.

-- Haa! minä en valita, jatkoi Luigi puristaen puolisoaan lujemmin
rintaansa vasten. Ja hän peitti suuteloilla nuo hennot kasvot, jotka
jo alkoivat menettää nuoruuden tuoreuttaan, mutta joiden ilme oli niin
suloinen ja rakkautta täynnä, ettei hän voinut lohduttaa itseään,
nähdessään niiden kärsivän.

-- Mikä hiljaisuus! huoahti Zinevra. Rakkaani, minusta on hauskaa olla
valveilla yöllä. Yön majesteetti on silloin niin lähellä, se vaikuttaa
valtavasti, innostaa; en tiedä mikä voima on tuossa tietoisuudessa:
kaikki nukkuu ja minä valvon.

-- Oo, Zinevrani! ensimäistä kertaa en tunne tänään, kuinka herkkä ja
tunteellinen sielu sinulla on! mutta kas, valkenee jo, tule nukkumaan.

-- Kyllä, vastasi hän, ehdolla etten nuku yksin. Olen kovin kärsinyt
öisin, huomattuani, että Luigini uuvuttaa itsensä työssä minun
nukkuissani.

Se rohkeus, millä nuori pari taisteli onnettomuutta vastaan, tuli
jonkun ajan kuluttua palkituksi; mutta tapaus, joka melkein aina
täyttää aviopuolisot onnella, oli tuleva heidän tuhokseen. Zinevra
synnytti pojan, joka, käyttääksemme kansan sanantapaa, oli _kaunis kuin
aamurusko_. Äitiyden tunne teki nuoren naisen voimat kaksinkertaisiksi.
Luigi lainasi rahaa suorittaakseen synnytyksestä johtuneet ylimääräiset
menot. Ensi aikoina ei Zinevran siis tarvinnut kärsiä puutetta, ja
he iloitsivatkin molemmat lapsensa kasvattamisesta. Se oli heidän
viimeinen onnensa. Samoin kuin kaksi hukkuvaa taistelee virran
pyörrettä vastaan, korsikalaisetkin alussa taistelivat rohkeasti; mutta
sattui jo niinkin, että he vaipuivat jonkunlaiseen kuoleman edellä
kulkevaan välinpitämättömyyteen, ja olivat pian pakotetut myymään
arvoesineensä. Köyhyys tuli äkkiä, ei rumana, vaan yksinkertaisesti
puettuna, ja melkein helposti siedettävänä; sen äänessä ei ollut
mitään kaameata; ei se laahannut perässään toivottomuutta, ei haamuja,
eikä rääsyjä, mutta se hävitti muiston ja tottumuksen mukavuuteen, se
repi ylpeyden juuret irti. Sitten tuli kurjuus koko alastomuudessaan,
rääsyihin puettuna, ja jaloillaan tallasi kaikki inhimilliset tunteet.
Seitsemän tai kahdeksan kuukautta nuoren Bartolomen syntymistä olisi
tuskin enää tuntenut äitiä, joka itse imetti tuota heikkoa lasta,
alastoman huoneen ainoan ihailtavan taulun alkuperäistä kuvaa. Ilman
polttopuita kylmänä talvena, tunsi Zinevra kuinka piirteensä vähitellen
muuttuivat vanhemman näköisiksi, posket kävivät valkeiksi kuin
porsliini, silmistä sammui tuli. Hän kärsi nähdessään kurjannäköisen
lapsensa, eikä Luigillakaan ollut enää rohkeutta hymyillä pojalleen.

-- Olen juossut läpi koko Parisin, sanoi Luigi toivottomalla äänellä,
enkä tunne täällä ketään, ja kuinka pyytää välinpitämättömiltä?
Vergniaud, karjakauppias, vanha egyptiläiseni, on kiedottu salaliittoon
ja on pidätettynä vankilassa, muuten on hän lainannut minulle jo kaikki
mitä voi. Isäntämme ei myöskään ole vaatinut meiltä mitään tältä
vuodelta.

-- Mutta emmehän me mitään tarvitsekkaan, vastasi Zinevra hymyillen,
teeskennellen rauhallista ilmettä.

-- Joka päivä tuo lisää onnettomuutta, vastasi Luigi väristen.

Luigi otti Zinevran kaikki taulut, muotokuvan, kaikki huonekalut, jotka
eivät olleet tuiki välttämättömiä taloudessa, myi kaikki mitättömästä
hinnasta; niistä saatu summa riitti viivyttämään joksikin aika heidän
perikatoaan. Noina onnettomina päivinä osoitti Zinevra yliluonnollista
kestävyyttä. Vapisevin käsin työskenteli hän kuolevan poikansa
vieressä. Vieläpä hän hymyilikin nähdessään Luigin ihmettelevän sitä
puhtautta ja kodikkaisuutta, mikä hänen onnistui pitää heidän ainoassa
huoneessaan.

-- Rakkaani, olen säästänyt sinulle palan leipää, sanoi hän eräänä
iltana kun Luigi palasi väsyneenä kotiin.

-- Ja sinä?

-- Minä olen jo syönyt, rakas Luigi, minä en tarvitse mitään.

Ja suloisesti hymyillen houkutteli hän Luigin syömään viimeisen
leivänpalan, vaikk'ei itse ollut syönyt muruakaan. Luigi suuteli häntä
toivottomassa syleilyssä, kuten tapahtui vuonna 1793 kahden ystävyksen
välillä kun he astuivat mestauslavalle. Noina viimeisinä hetkinä
näkevät kaksi olentoa toinen toisensa sydämeen. Siksi onneton Luigi
vapisi huomattuaan vaimonsa kärsivän nälkää, ja astui ulos sanoen
tekosyyksi kiireellisen asian, sillä hän piti parempana nielaista
tulisinta myrkkyä, kuin välttää kuolemaa syömällä vaimonsa viimeisen
leipäpalan.

Hän harhaili Parisissa, keskellä ylellisyyttä; nopeasti sivuutti hän
rahanvaihtajien myymälät, missä kulta säteili; viimein päätti hän myydä
itsensä jonkun sijaiseksi sotapalvelukseen, toivoen tuon uhrauksen
pelastavan Zinevran, ja hänen poissaollessaan voisi Zinevra ehkä saada
Bartolomen anteeksiannon. Hän lähti siis etsimään jotakin tuollaista
ihmiskauppiasta, ja hän tunsi ilon, tuntiessaan miehen entiseksi
keisarikaartin upseeriksi.

-- Kahteen päivään en ole syönyt, sanoi hän heikolla äänellä, vaimoni
kuolee nälkään, sanaakaan valittamatta; luulen, että hän kuolee hymy
huulillaan. Säälistä, toveri, lisäsi hän, ota minut etukäteen, olen
voimakas, en ole enää sotapalveluksessa, ja...

Upseeri antoi Luigille jonkun määrän ja lupasi toimittaa loput
myöhemmin. Onneton naurahti suonenvetoisesti kun sai pivonsa
kultarahoja täyteen, juoksi läähättäen kotiinsa ja huudahteli vähän
väliä:

-- Zinevra! minun Zinevrani!

Oli jo hämärä kun hän saapui kotiin. Hän kulki aivan hiljaa peläten
säikähdyttävänsä vaimoansa. Viimeiset, ikkunasta kajastuvat
auringonsäteet sammuivat Zinevran kasvoille hänen nukkuessaan tuolilla,
lapsi sylissään.

-- Herää, sieluni mun, sanoi hän, huomaamatta lapsensa kummallista
asentoa.

Kuullessaan tuon äänen raotti surkuteltava äiti silmiään, katsahti
Luigïin ja hymyili, mutta Luigi päästi ilonsa ilmauksen ilmoille ja
näytti hänelle kultarahojaan. Zinevra naurahti tahtomattaan, mutta
kiljasi äkkiä kaamealla äänellä:

-- Ludvig! lapsi on kylmä!

Hän katsahti lapseensa ja pyörtyi: pikku Bartolome oli kuollut. Luigi
otti vaimonsa syliinsä, vetämättä lasta hänen käsistään, jotka pitivät
sitä luonnottomalla voimalla, ja juoksi hakemaan apua, saatuaan
taakkansa sänkyyn.

-- Jumalan tähden! huusi hän portaissa vastaantulevalle isännälle,
minulla on kultaa, mutta lapseni on kuollut nälkään, äiti seuraa kohta
perässä... auttakaa minua!

Toivottomana palasi hän vaimonsa luo, antaen isännän ja muutamien
naapurien huolehtia kaikesta muusta.

Viskattuaan kultansa lattialle, oli Luigi polvistunut vaimonsa sängyn
viereen.

-- Isäni, katso minun poikaani, kaimaasi! huudahti Zinevra houreissaan.

-- Oo enkelini! rauhoitu, äänteli Luigi, suudellen häntä; me näemme
vielä kirkkaita päiviä.

Tuo ääni ja hyväily tyynnyttivät häntä vähän.

-- Oi Ludvigini! jatkoi hän, katsoen kiinteästi puolisonsa silmiin,
kuuntele minua. Minä tunnen pian eriäväni tästä maailmasta. Kuolemani
on luonnollinen, sillä olen kärsinyt liian paljon; muuten vaatii
niin suuri onni, kuin minulla on ollut, korvauksensa. Niin, Luigini,
rauhoitu. Olen niin onnellinen, että jos voisin taas alkaa elämäni,
valitsisin saman kohtalon. Olen huono äiti: surkuttelen sinua enemmän
kuin lastani. -- Lastani! huokasi hän.

Kaksi kyyneltä vierähti hänen kuolevista silmistään, ja lujasti pusersi
hän ruumista rintaansa vasten, turhaan koittaen saada sitä uudestaan
lämpenemään.

-- Anna hiukseni isälleni muistoksi hänen Zinevraltaan, jatkoi hän.
Sano hänelle, etten milloinkaan syyttänyt häntä...

Hänen päänsä nojautui puolisonsa käsivarteen.

-- Ei, se on mahdotonta, että sinä kuolisit! Lääkäri tulee heti. Meillä
on leipää. Isäsi antaa anteeksi. Tulevaisuus on selvänä edessämme. Jää
luoksemme, sinä, kauneudenenkeli!

Mutta tuo uskollinen ja rakastava sydän alkoi kylmetä, vaistomaisesti
käänsi Zinevra silmänsä rakastettunsa puoleen, vaikkei voinutkaan enää
tuntea häntä. Hän tiesi Luigin olevan vieressään, sillä yhä lujemmin
puristi hän puolisonsa jääkylmää kättä, ja näytti ponnistelevan
pysyäkseen jyrkänteen reunalla, jonne hän uskoi putoavansa.

-- Rakkaani, sanoi hän viimein, olet kylmä, heti puhallan minä sinuun
lämmintä henkeä.

Hän koitti vetää puolisonsa käden sydämelleen, mutta veti viimeisen
henkäyksensä. Kaksi lääkäriä, pappi ja muutamia naapureita astui
sisään, tuoden mukanaan kaikkea mitä pariskunta olisi tarvinnut.
He pitivät tullessaan suurta melua, mutta astuttuaan huoneeseen ja
nähtyään mitä sisällä oli, pidättivät he henkeäänkin.

... Sillävälin kun tämä kohtaus tapahtui, istuivat Bartolome ja hänen
puolisonsa vanhanaikaisissa nojatuoleissaan, suuren kamiinin kahden
puolen. Kello näytti keskiyötä, jo pitkän aikaa olivat he kärsineet
unettomuutta. Sillä hetkellä olivat he vaiti, kuin kaksi uudestaan
lapseksi tullutta vanhusta, jotka katseleva kaikkea, mutta eivät näe
mitään. Heidän autioita, mutta muistorikasta huonettaan valaisi yksi
ainoa pian sammuva lamppu. Ilman ritisevää takkavalkeaa olisi huoneessa
ollut pimeä. Eräs heidän ystävistään oli juuri poistunut ja tuoli,
jolla hän oli istunut, oli vanhusten välillä. Piombo oli katsellut
tuolia useamman kuin yhden kerran, ja tuntui kuin olisi se tapahtunut
omantunnon soimauksesta, sillä se oli Zinevran tuoli. Elisa Piombo
tarkasteli vakoillen puolisonsa kasvonilmeitä. Vaikka hänen onnistuikin
usein arvata korsikalaisen tunteet ei hän siinä kuitenkaan aina
menestynyt, hänen kasvoillaan oli väliin niin uhkaava ilme, väliin taas
niin surullinen, että paroonittaren oli mahdoton lukea tuon kummallisen
sielun ajatuksia.

Voittivatko tuon tuolin herättämät muistot Bartolomen? Loukkasiko häntä
nähdä vieraan käyttävän sitä ensimäistä kertaa tyttärensä jälkeen?
Oliko hänen anteeksiantonsa aika tullut, tuo niin kauan odotettu aika?

Tällaiset ajatukset risteilivät Elisa Piombon mielessä. Kerran,
koittaessaan saada puheen kääntymään Zinevraan, oli puolisonsa
julmistunut niin, ettei hän uskaltanut enää toista kertaa yrittää.

Pohjatuuli paiski lumihöytäleitä ikkunaruutuja vastaan sellaisella
voimalla että se kuului sisälle asti. Zinevran äiti painoi päänsä ales
salatakseen kyyneleensä mieheltään. Huokaus kohosi vanhuksen rinnasta,
Elisa katseli häntä, hän näytti surulliselta, äiti rohkeni toisen
kerran kolmessa vuodessa puhua tyttärestään.

-- Jos Zinerva kärsii kylmästä! huudahti hän. -- Ehkä hänellä ei ole
ruokaa.

Kyynel vierähti korsikalaisen silmistä.

-- Hänellä on lapsi, eikä hän voi antaa sille ravintoa, hänen maitonsa
on loppuun kuivunut! jatkoi äiti toivottomana.

-- Hän saa tulla! hän saa tulla! huudahti Piombo. Rakas lapseni! sinä
olet voittanut minut.

Äiti nousi seisomaan, lähteäkseen hakemaan tytärtään. Silloin ovi
aukeni kolisten ja mies, jonka kasvoilla ei ollut enää mitään
inhimillistä, ilmestyi heidän eteensä.

-- _Hän on kuollut!_ Meidän sukujemme täytyi tuhota toinen toisensa;
tässä kaikki mitä hänestä on jälellä, sanoi hän laskien pöydälle
Zinevran pitkän mustan palmikon.

Vanhukset vapisivat kuin salaman iskeminä, eivätkä nähneet enää Luigia.

-- Meidän ei tarvitse ampua, sillä hänkin on kuollut! huudahti
Bartolome hitaasti, maahan katsoen.



Viiteselitykset:


[1] Tiheä, melkein läpipääsemätön villipensaikko, jonne lainpakenijat
piilottautuvat. (Käänt. huom.)

[2] Niin nimitettiin yltiöpäisten rojalistien puoluelaisia. (Käänt.
huom.)

[3] Siinä hän (tulee).

[4] Eversti Labédoyère oli ensimäinen, joka rykmenttinsä kanssa
kiirehti Elbalta palaavan Napoleonin avuksi. Hänestä tuli keisarin
ajutantti ja divisioonan kenraali seuraavan sotaretken aikana. Heti
Bourbonien paluun jälkeen vangittiin hänet, tuomittiin syylliseksi ja
mestattiin. (Käänt. huom.)

[5] Clarke, Feltren herttua, silloinen sotaministeri. (Käänt. huom.)

[6] Kirjoittaessaan "Maltan Ritarikunnan Historiaansa" antoi apotti
Vertot eräälle matkustajalle toimeksi etsiä todistuksia suureen Rhodan
saarella tapahtuneeseen piiritykseen. Kun lähettiläs palasi, apotti,
kyllästyneenä odottamiseen, otti hänet vastaan seuraavin sanoin:
"Tulette liian myöhään. Piiritykseni on jo tehty". (Käänt. huom.)

[7] Kreivi Daru, tunnettu diplomaatti ja Napoleonin valtiosihteeri.

Kreivi Drouot, keisarikunnan kuuluisin tykkiväen kenraali, saavutti
unohtumattoman maineen etenkin viimeisen sotaretken aikana Ranskassa
(1814); oli Napoleonin uskollinen toveri Elballa.

Lazare Carnot, jota vallankumouksen aikana kutsuttiin _voiton
järjestäjäksi_, oli sotaministeri konsulihallituksen aikana; pitkän
aikaa vastustettuaan keisarin politiikkaa, palasi hän sotapalvelukseen
vasta Venäjän sotaretken jälkeen, ollen jonkun aikaa sisäasiain
ministerinä. (Käänt. huom.) [8] S.o. keisarin valtaistuimelta syöksy,
huhtik. 4 p:nä v. 1814. (Käänt. huom.)

[9] Konstantinopolin sulttaanin äidin tai imettäjän arvonimi. (Käänt.
huom.)

[10] Paikka Waterloon taistelukentällä. (Käänt. huom.)

[11] Vuoteen 1867 oli Ranskassa n.k. velkavankeus, ja oli siihen
tuomittuja kiinniottamaan järjestetty erikoinen poliisiosasto, joita
kutsuttiin "Kauppavahdeiksi". (Käänt huom.)

[12] S.o. keisari Napoleon. (Käänt. huom.)

[13] Välkkyvä kauneus. (Käänt. huom.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Verikosto" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.