Title: Heidi osaa käyttää oppiansa - Kertomus Alpeilta
Author: Spyri, Johanna
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Heidi osaa käyttää oppiansa - Kertomus Alpeilta" ***


HEIDI OSAA KÄYTTÄÄ OPPIANSA

Kertomus Alpeilta

Kirj.

JOHANNA SPYRI

Nuorten kirjoja n:o 19



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1907.



SISÄLTÖ:

 1. Matkapuuhia.
 2. Muudan vieras tunturilla.
 3. Eräs Palkinto.
 4. Talven viettäminen "Kylässä".
 5. Talvea kestää vielä.
 6. Ystävät Frankfurtissa tekevät lähtöä.
 7. Miten tunturilla edelleen eletään.
 8. Tapahtuu eräs seikka, jota ei kukaan ole aavistanut.
 9. Jätetään hyvästi, mutta vain toistaiseksi.



ENSIMÄINEN LUKU

Matkapuuhia.


Sama ystävällinen tohtori, joka oli aikaan saanut sen päätöksen, että
Heidi lapsi jälleen oli saatettava kotiinsa, kulki juuri ikään leveätä
katua herra Sesemannin talolle. Oli syyskuun aamu, niin valoisa ja
herttainen, että olisi luullut kaikkien ihmisten siitä ilostuvan. Mutta
herra tohtori katseli vain kadun kiviä, joita hän astui, niin ettei hän
voinut huomata sinistä taivasta ylempänä. Hänen kasvoillaan nähtiin
surun varjoja, joita ei niissä koskaan ennen oltu havaittu, ja hänen
hiuksensa olivat tulleet entistään paljon harmaammiksi. Tohtorilla oli
ollut ainoa tytär, joka hänen vaimonsa kuoltua oli ollut isänsä paras
ystävä ja hänen suurin ilonsa. Muutamia kuukausia sitten oli kuolema
temmannut häneltä tämän kukoistavan tytön. Senjälkeen ei herra tohtori
enää koskaan ollut niin iloinen, kuin hän siihen asti oli ollut.

Hän soitti kelloa, ja Sebastian avasi mitä suurimmalla
kohteliaisuudella sekä monilla kunnioituksen ja alamaisuuden
osotuksilla hänelle oven. Sillä herra tohtori ei ollut ainoastaan talon
isännän ja hänen tyttärensä paras ystävä, vaan hän oli hyvyydellään
saanut kaikki muutkin talon asukkaat ystäviksensä.

"Entiselläänkö kaikki, Sebastian?" kysyi herra tohtori ystävällisesti,
niinkuin hänen tapansa oli, astuessansa Sebastianin edeltä portaita
ylös. Palvelija ei herennyt monella tavalla alamaisuuttaan osottamasta,
vaikk'ei herra tohtori sitä suurin voinut nähdä, hän kuin oli selin
seuraajaansa.

"Hyvä, että tulit, tohtori", huudahti herra Sesemann sisään astuvalle.
"Meidän täytyy välttämättömästi kerran vielä keskustella Schweitzin
matkasta, minun täytyy saada kuulla pysytkö sinä aina vain entisessä
päätöksessäsi, vaikka Klaaran tila nyt ehdottomasti on paranemaan päin".

"Mutta, rakas Sesemann, mitä minun oikeastaan tulee sinusta ajatella?"
vastasi tohtori istuessaan ystävänsä viereen. "Minä todellakin
toivoisin, että äitisi olisi täällä; hänen kanssaan tulee heti selville
joka asiassa, mutta sinun kanssasi ei pääse koskaan sen pitemmälle.
Kutsut siis minut tänään kolmannen kerran luoksesi saadaksesi taas
kuulla saman minkä ennenkin".

"Olet oikeassa, täytyyhän sinun tuskaantua koko asiaan, mutta
ymmärtänethän, rakas ystäväni" -- ja herra Sesemann laski kätensä
ikäänkuin rukoilevaisesti ystävänsä olalle, -- "minun on vaikea kieltää
lapselta se, minkä jo niin varmaan olen hänelle luvannut ja josta hän
niin monet kuukaudet on iloinnut. Koko tämän viimeisen hankalan ajan
on hän niin kärsivällisesti kestänyt aina vaan siinä toivossa, että se
hetki yhä oli lähenemässä, jona hän pääsisi Schveitziin matkustamaan
ja saisi käydä tunturilla Heidi ystäväänsä tapaamassa; pitääkö minun
nyt lapsi raukaltani, jolta muutenkin täytyy niin paljon kieltää, vielä
yht'äkkiä riistää tämäkin, hänen kallein toivonsa".

"Täytyy sinun, Sesemann", sanoi herra tohtori varsin päättäväisesti
ja pitkitti sitten tuokion kuluttua, kun hänen ystävänsä yhä istui
vaiti ja alakuloisena: "Ajattelehan toki asiaa tarkemmin: Klaaralla
ei vuosikausiin ole ollut niin vaikeaa kesää, kuin tämä viimeinen
oli; niin pitkä matka ei siis voi tulla kysymykseenkään, sillä siitä
saattaisi olla mitä ikävimpiä seurauksia. Ja onhan meillä nyt jo
syyskuu, voihan tunturilla vielä olla kaunistakin, mutta siellä voi
myöskin jo olla sangen viileä. Päivät eivät enää ole pitkiä ja öitänsä
ei Klaara missään tapauksessa voisi siellä viettää. Matka Ragatzin
kylpypaikasta tunturille varmaankin kestää monta tuntia, sillä hänet
täytyy välttämättömästi tuolissa kantaa sinne ylös. Lyhyesti Sesemann,
se on mahdotonta! Mutta minä käyn kanssasi tytärtäsi puhuttelemaan,
onhan Klaara järkevä tyttönen, tahdon ilmoittaa hänelle tuumani. Ensi
toukokuussa lähtee hän Ragatziin ja kylpee siellä pitemmän ajan,
siksi kun tunturille tulee lämmin ja kaunis. Sitte voidaan hänet
silloin tällöin kantaa sinne ylös ja sitten nämä retket tulevat
hänelle virvoitukseksi, ja hän voi nauttia niistä paljon enemmän kuin
nyt. Ymmärräthän sinä senkin, Sesemann, että jos tahdomme ylläpitää
heikointakin toivoa lapsesi tilan parantumisesta, niin tulee meidän
olla äärettömän varovaiset ja huolelliset menettelyssämme hänen
suhteensa".

Herra Sesemann, joka tähän asti oli istunut vaiti ja alakuloisesti
kuunnellut puhetta, hypähti nyt äkkiä istuviltaan.

"Tohtori", huudahti hän, "sano minulle suoraan, toivotko sinä
todellakin vielä muutosta tyttäreni terveyden suhteen?"

Herra tohtori kohotti olkapäitään; "Toivonpa niinkin", sanoi hän
puoleen ääneen. "Mutta ajattelepas silmänräpäys minua, kallis ystäväni.
Onhan sinulla rakas lapsesi, joka kaipaa sinua, kun olet poissa, ja
iloitsee kotiin tulostasi. Sinun ei koskaan tarvitse palata autioon
kotiin ja yksinäsi istua pöytään. Ja sinun lapsellasi on myös hyvä
koti. Vaikka hänen täytyykin kieltäytyä paljosta, jota muut saavat
nauttia, on hänellä taas sen sijaan monta etua, joita muilta puuttuu.
Niin, Sesemann, te ette ole niin perin säälittäviä, olettehan sentään
sangen onnelliset, kun saatte olla näin yhdessä. Ajattelepas minun
yksinäistä kotiani!"

Herra Sesemann käveli pitkillä askeleilla edes ja takaisin huoneessa,
niinkuin hänen tapansa oli, kun joku ajatus voimakkaasti valtasi hänet.
Äkkiä pysähtyi hän sitte ystävänsä eteen ja taputti häntä hartioille.

"Tohtori, minulla on eräs tuuma: Minä en saata nähdä sinua tuommoisena,
ethän sinä enää ensinkään ole kaltaisesi. Sinun pitää lähtemän täältä
vähän liikkeelle, ja tiedätkö mihin? Sinun täytyy matkustaa ja kaikkein
meidän nimessämme käydä tervehtimässä Heidi lasta tunturilla."

Kummastuneena yritti tohtori kieltäytyä, mutta herra Sesemann ei
antanut hänelle aikaa siihen. Suuresti iloissaan uudesta tuumastaan ja
kokonaan sen valtaamana tarttui hän ystävänsä käsivarteen ja vei hänet
mukanaan tyttärensä huoneeseen. Klaaralle oli ystävällisen tohtorin
tulo aina suureksi iloksi, sillä hän oli alati kohdellut tyttöstä mitä
suurimmalla hellyydellä ja aina kertonut hänelle jotakin huvittavaa.
Klaara tiesi myöskin syyn miks'ei tohtori nyt enää voinut sitä tehdä,
ja toivoi hartaasti saavansa nähdä tohtorinsa kerran taas iloisena.
Hän ojensi heti kätensä tohtorille, joka istahti hänen viereensä.
Herra Sesemann veti myöskin tuolinsa heidän luoksensa ja alkoi ottaen
Klaaraa kädestä kertoa, miten suuresti hän itsekin oli iloinnut
Schweitzin matkasta. Mutta itse pääasian ohi, että matkan nyt täytyi
jättää, kiirehti hän, sillä hän pelkäsi saavansa nähdä kyyneliä. Hän
johdatti siis heti Klaaran ajatukset uuteen tuumaansa ja huomautti,
miten tarpeellinen tämä virvoitus tulisi olemaan heidän rakkaalle
ystävällensä.

Klaaran sinisilmät olivatkin jo kyynelistä tulvillaan, vaikka hän
kaikin voimin koetti niitä pidättää, sillä hän tiesi, miten vaikea isän
oli nähdä hänen itkevän. Mutta olihan se myöskin sangen katkerata, että
kaikki täten yht'äkkiä raukesi; kärsimyksen pitkinä, tuskallisina ja
yksinäisinä hetkinä oli toivo kesän kuluessa päästä matkustamaan Heidin
luo ollut hänen ainoana ilonaan ja lohdutuksenaan. Mutta Klaara ei
ollut tottunut vastustelemaan, hän tiesi varsin hyvin, että isä kielsi
häneltä ainoastaan sen, mikä olisi tullut onnettomuudeksi eikä sen
vuoksi saanut tapahtua. Hän nieli kyyneleensä ja johdatti ajatuksensa
siihen, josta vielä oli hänelle vähäisen korvauksen toivetta. Hän otti
hyvän ystävänsä käden omaansa, silitteli sitä ja pyysi rukoilevaisesti:

"Oi niin, herra tohtori, eikö totta, te lähdette Heidin luo ja sitten
tulette taas minulle kertomaan kaikesta: minkälaista siellä on, mitä
Heidi tekee ja mitä isoisä ja Pekka ja vuohet; minä tunnen ne kaikki
niin hyvin! Ja te viette mukananne kaikellaista minulta Heidille; minä
olen jo miettinyt kaikki valmiiksi ja jotakin myös iso-äidille; minä
pyydän teitä, herra tohtori, tehkää niin hyvin, ja minä tahdon taas
puolestani sill'aikaa ottaa niin paljon kalanmaksaöljyä, kuin te vain
tahdotte."

Vaikea on määrätä, oliko se tämä lupaus, joka ratkaisi asian, mutta
varsin luultava on, että niin oli, sillä herra tohtori hymyili ja sanoi:

"Täytyneehän minun kai sitte lähteä, Klaara, jotta kerran taas saisimme
nähdä sinua lihavana ja terveenä, niinkuin mielellään tahtoisimme, isä
ja minä. Ja koska minun tulee lähteä, oletko sinä jo senkin päättänyt?"

"Mieluimmin heti huomenna varhain, herra tohtori", vastasi Klaara.

"Hän on oikeassa", sanoi isä siihen, "päivyt paistaa, taivas on
sininen, aika on tarkoin käytettävä, ja jokainen päivä, josta ei saata
nauttia alpeilla, on sinulta hukkaan kulunut."

Herra tohtorin täytyi vähäisen naurahtaa: "Kai minun siis niin pian
kuin mahdollista täytynee suoriutua matkalle, Sesemann, sillä muuten
saattaisit soimata minua siitä, että vielä olen täällä."

Hän yritti nousta, mutta Klaara pidätti häntä; ensin täytyi tohtorin
kuulla, mitä Klaaralla oli Heidille sanottavaa, ja sitten muistutti
Klaara hänelle vielä monta monituista seikkaa, jota tohtorin piti
tunturilla panna mieleensä, jotta hän sitten voisi niistä kertoa.
Lahjat Heidille oli lähetettävät tohtorille vasta myöhemmin, sillä
neiti Rottenmeierin piti auttaman niiden kääröihin panemisessa; mutta
nyt oli hän parast'aikaa kaupungilla eikä luultavasti palajaisi sieltä
varsin pian.

Herra tohtori lupasi säntilleen toimittaa kaikki ja lähteä, ellei jo
seuraavana aamuna, niin ainakin saman päivän kuluessa, sekä sitten
kotiin palattuaan antaa tarkan kertomuksen kaikesta, mitä hän siellä
tuntureilla oli kokenut ja nähnyt.

Palvelijoilla yleensä on usein erinomainen kyky saada selkoa asiain
menosta paljoa ennemmin, kuin isäntäväki ovat ennättäneet sen
ilmoittaa. Sebastianilla ja Tinettellä tämä kyky näkyi olevan varsin
kehittynyt. Heti sen jälkeen, kun tohtori oli lähtenyt huoneesta,
soitti Klaara Tinetteä ja sanoi:

"Tuokaapas minulle tuo rasiallinen tuoreita leivoksia, semmoisia,
joita meillä aina on kahvin kanssa, Tinette"; hän osotti rasiaa, joka
jo aikaa sitten oli katsottu valmiiksi mainittua tarkoitusta varten.
Tinette tarttui osotettuun esineeseen eräästä kulmasta, antoi sen
ylenkatseellisesti kieppua kädessään ja sanoi oven takana nenäkkäästi:

"Kylläpä kannattaakin".

Kun Sebastian, joka seurasi tohtoria, oli tavallisella
kohteliaisuudellaan avannut, sanoi hän kumartaen:

"Tahtoisitteko te, herra tohtori, olla niin ystävällinen, että
lausuisitte pikku mamssellille Sebastianinkin tervehdyksen".

"Ah, katsopas vain Sebastiania," sanoi herra tohtori ystävällisesti,
"vai tiedätte tekin siis jo matkastani?"

Sebastianin täytyi vähä yskiä:

"Minä olin -- minä kävin -- en enää itsekään oikein tiedä -- ah niin,
jo minä nyt muistan: Minä tulin sattumalta käyneeksi ruokasalin kautta
ja kuulin pikku mamssellin nimeä mainittavan, ja miten sitte käy, niin
toinen ajatus johtuu toisesta ja niin -- siihen tapaan --"

"Niin kyllä, niin kyllä", hymyili tohtori, "ja jota useampi ajatus
näin liittyy toiseensa, sitä kauemmin on syytä viipyä sisällä. Hyvästi
Sebastian, tervehdyksenne saatan perille".

Nyt aikoi tohtori kiirehtiä avatusta ulko-ovesta, mutta tuli estetyksi:
myrskyinen ilma oli pakoittanut neiti Rottenmeierin kääntymään takaisin
ennen aikojaan ja hänkin aikoi juuri ikään astua sisään samasta
ovesta. Tuuli oli kohottanut ja levittänyt hänen suuren huivinsa,
niin että näytti siltä, kuin olisi hän liikkunut purjeilla. Herra
tohtori vetäytyi samassa silmänräpäyksessä taas takaisin. Mutta
neiti Rottenmeier oli aina osottanut mitä suurinta kohteliaisuutta
tätä herraa kohtaan ja vetäytyi hänkin paikalla takaisin, hetken
aikaa seisoivat nämä molemmat henkilöt vastatusten, kumpainenkin
mitä kohteliaimmin kehoittaen toista käymään ovesta ensin. Mutta
yhtäkkiä tuli voimakas tuulen puuska ja ajoi neiti Rottenmeierin
täysissä purjeissa hyvää vauhtia tohtoria kohden, joka kuitenkin sai
väistäneeksi, mutta neiti Rottenmeierin lennätti se vielä hyvän matkaa
hänen ohitsensa, jotta mainitun neidin taas täytyi kääntyä takaisin
voidaksensa tavan mukaisesti tervehtiä perheen ystävää.

Neiti Rottenmeier oli vähän pahoillaan onnettomasta sattumuksesta,
mutta tohtorin käytöksessä oli jotakin tyynnyttävää, joka pian taas
rauhoitti neidin mielen ja sai hänet suopeaksi. Tohtori ilmoitti
hänelle matkatuumansa ja pyysi niin miellyttävästi häntä käärimään
Heidille lähetettävät lahjat niin kauniisti kokoon, kuin ainoastaan
hän, neiti Rottenmeier, sen osasi tehdä. Sitten jätti hän hyvästi.

Klaara odotti neiti Rottenmeierin puolelta kaikellaisia
vastustelemisia, ennenkuin tämä neiti antaisi suostumuksensa kaikkien
niiden esineiden lähettämiseen, jotka Klaara oli Heidiä varten
määrännyt. Mutta tämän kerran oli hän erehtynyt; neiti Rottenmeier
oli erinomaisen hyvällä tuulella. Hän rupesi heti tyhjentämään suurta
pöytää levittääksensä sille kaikki ne esineet, jotka Klaara oli
koonnut, niin että Klaarakin olisi tilaisuudessa näkemään, miten hän
niitä asetteli kääröihin. Se ei ollut mikään helppo tehtävä. Heidille
lähetettävät lahjat kun olivat niin monenmuotoiset ja erilaatuiset.
Ensinnäkin oli siinä tuo pieni lämmin viitta, johon oli yhdistetty
päähine; se oli Klaaran mielestä Heidille tarpeen lähenevän talven
aikana, jotta Heidi voisi käydä isoäitiä tervehtimässä tarvitsematta
joka kerta odottaa isoisää käärimään hänet peitteeseensä, ettei
hän vilustuisi. Sitte siinä oli isoäidille paksu, lämmin huivi,
johonka hän saisi kääriytyä eikä tarvitsisi kärsiä vilua, jos tuuli
taas vinhasti vinkuisi tupaan päästäksensä. Sitte oli siinä suuri
rasiallinen hienompia kahvileivoksia isoäidille, jotta hän kerrankin
saisi kahvin kanssa nauttia muutakin kuin tavallisen leipäsensä. Vielä
siinä oli mahdottoman suuri lihamakkara, alkuansa oli se tarkoitettu
Pekalle, joka ei koskaan saanut ruoakseen muuta kuin juustoa ja
leipää, mutta sitten Klaara taas mietti ja määräsi toisin, sillä hän
pelkäsi Pekan iloissaan lopettavan koko makkaran yhdellä kerralla.
Se piti sentähden ensin annettaman Briita äidille, joka siitä piti
ottaman hyvän kappaleen itselleen ja isoäidille ja sitte jakaman loput
ja antaman ne pienemmissä osuuksissa Pekalle. Olipa siinä sittenkin
vielä myttynen tupakkia isoisälle, joka niin mielellään poltti
piippuansa illansuussa istuessaan majansa edustalla, sekä viimeiseksi
vielä monenmoisia, uteliaisuutta herättäviä myttysiä ja koteloita,
jotka Klaara erityisellä ilolla oli koonnut, niissä Heidi näet oli
löytävä kaikellaisia odottamattomia pikku lahjoja, jotka tulisivat
häntä suuresti ilahduttamaan. Vihdoinkin oli muhkea käärö valmis ja
laskettiin lattialle. Neiti Rottenmeier katseli sitä siinä ja vaipui
syviin mietteisiin: hän ajatteli sitä suurta kykyä, jota vaadittiin
kaunisten kääreiden valmistamiseen. Klaarakin silmäili sitä ja hänen
silmäyksensä ilmaisivat suurta iloa ja suuria toiveita: hän näki jo
nyt mielikuvituksessaan, miten Heidi oli hypähtävä korkealle ilosta ja
riemuiten huudahtava, kun tämä mahdottoman suuri myttynen kannettaisiin
hänelle.

Sebastian astui sisään, heitti kääreen hartioilleen ja lähti toimeen
saadakseen sen viipymättä herra tohtorin luo viedyksi.



TOINEN LUKU

Muudan vieras tunturilla.


Aamurusko hehkui vuorilla ja raitis aamutuuli kohisi hongissa,
heilutellen niiden oksia edestakaisin. Heidi avasi silmänsä, tämä
humina oli herättänyt hänen, ja se tunki hänen sydämmensä sisimpään
pohjukkaan ja houkutteli vastustamattomana häntä ulos kuusten alle. Hän
syöksi vuoteeltaan ja olisi tuskin malttanut pukeutua valmiiksi, mutta
täytyihän hänen se tehdä, sillä hän tiesi jo varsin hyvin, että ihmisen
aina täytyy olla puhtaan ja siistin.

Sitte meni hän portaita alas parveltansa; isoisän vuode oli jo tyhjä.
Ulkona majansa edustalla seisoi isoisä katsellen ylös taivasta kohden
joka suuntaan, niinkuin hänen tapansa oli tehdä aina aamuisin,
voidaksensa päättää, minkälaiseksi päivä oli tuleva.

Ruusun hohteisia hattaroita liiteli sinne tänne taivaalla, joka
yhä sinenemistään sineni, ja ylängöille ja laitumille valui kirkas
kultainen loiste, sillä juuri nyt kohosi aurinko korkeitten
vuorihuippujen takaa.

"Oi kuinka kaunista! Oi kuinka kaunista! Hyvää huomenta, isoisä",
huudahti Heidi juosten ulos majasta.

"Vai ovat jo sinunkin silmäsi kirkkaat?" vastasi isoisä ojentaen
kätensä Heidille aamutervehdykseksi.

Heidi kiirehti honkien alle ja hypähti ilosta kuunnellessaan tuulen
humisevaa ja suhisevaa ääntä häilyvissä oksissa, ja joka kerta, kun
uusi tuulen puuska sai kuusten latvat vieläkin kovemmin hohisemaan,
huudahti hän riemusta ja hypähti vieläkin vähän korkeammalle.

Sillä aikaa oli isoisä käynyt ometassa, lypsänyt Lumikon ja Pikun,
sitte pessyt ja puhdistanut ne, ja toi ne nyt ulos. Kun Heidi näki
ystävänsä, tuli hän heti juosten niitten tykö, halaili molempia ja
tervehti niitä ystävällisesti, ja nämä taas määkyivät iloisesti ja
tuttavallisesti hänelle ja molemmat vuohet tahtoivat yhä selvemmin
osottaa ystävyyttään siten, että painoivat päätään aina kiinteämmin
häneen, niin että hän melkein oli musertua niiden väliin. Mutta Heidi
ei peljännyt, ja kun vilkas Pikku vähän liian kovaa painoi päänsä
häneen, sanoi hän: "Ei niin, Pikku, ihanhan sinä puskeilet kuin
suuri Turkkilainen", ja heti paikalla veti Pikku päänsä takaisin ja
vetäytyi hiljaisena vähän syrjempään ja Lumikkokin oli jo suurellisesti
kohottanut päätänsä ikäänkuin sanoakseen: "Minusta ei kenenkään sopisi
sanoa, että käyttäytyisin kuni Turkkilainen". Valkoinen Lumikko oli
näet ruskeata Pikkuakin vielä vähän ikäänkuin jalosukuisempi.

Nyt kuului alempaa Pekan vihellys ja pian sen jälkeen tulivat vuohet,
joutuisa Lieto ensimmäisenä, pitkillä hyppäyksillä. Heidi oli heti
keskellä piiriä ja tuli, vuohien rajusti tungetessa häntä tervehtimään,
sysätyksi sinne tänne laumassa, ja sitte hän taas itsekin koki
siirtyä vähän syrjemmälle aran Vienon luo, jonka isommat vuohet aina
tyrkkäsivät pois tiellään, kun se aikoi pyrkiä Heidin tykö.

Nyt tuli Pekkakin näkyviin. Hän antoi peljättävän vihellyksen
kaikua yli seudun. Sen hän teki hieman säikähdyttääksensä vuohia ja
saadaksensa ne hätyytetyksi vähän laitumelle päin, jotta hän saisi
puhutella Heidiä. Vuohilauma hajosikin vähän, niin että Pekka pääsi
Heidin läheisyyteen.

"Tänään saatat taas kerran tulla mukaan", aloitti hän vähän äreästi
puheensa.

"En, Pekka, sitä en saata", vastasi Heidi, "joka silmänräpäys odotan
vieraitani Frankfurtista, minun täytyy siis olla kotona".

"Sen olet jo niin monta kertaa ennen sanonut", mutisi Pekka.

"Niin olen, ja niin täytyy minun yhä vielä sanoa, siksi kun he
tulevat", vastasi Heidi. "Tahi eikö mielestäsi minun pitäisikään oleman
kotona silloin, kun he Frankfurtista tulevat minun luokseni? Niinkö
arvelet, Pekka?"

"He voivat olla sedän luona", napisi Pekka.

Samassa kuului majasta isoisän voimakas ääni: "Miksi ei sotajoukko
etene? Päällikössäkö vika on vai komennettavissa?"

Pekka kääntyi heti ja heilutti piiskaansa, niin että ilma suhisi
ja vuohet, jotka sen äänen tunsivat, lähtivät juoksujalassa, Pekka
perässä, vuorille päin, niin että tomu tuoksui heidän ympärillään.

Sen jälkeen kun Heidi taas oli kotiutunut, ymmärsi hän monta seikkaa,
joista hänellä ei sitä ennen ollut mitään käsitystä. Joka aamu hän nyt
suurella vaivalla ja huolella asetti vuoteensa kuntoon ja tasoitti
sitä niin kauvan, että hän sai sen ihan sileäksi. Sitte käveli hän
edes ja takaisin huoneessa asetellen jokaisen tuolin paikoillensa sekä
kokosi ja pisti kaappiin vaatteita ja muuta semmoista, mitä oli esille
unhoitettu. Sitte haki hän jonkun rääsyn, kiipesi tuolille ja pyyhki
pöydän ihan kiiltävän puhtaaksi. Kun isoisä sitte taas tuli sisään,
katseli hän mielihyvällä ympärilleen ja sanoi jotakin tähän tapaan:
"Meillä on nyt aina ikäänkuin pyhäpäivä, Heidi ei ole suotta vieraissa
ollut.".

Niin oli Heidi tänäänkin, sen jälkeen kuin Pekka oli lähtenyt ja hän
isoisänsä kanssa aamiaisen syönyt, heti ryhtynyt askareihinsa; mutta
siitä ei ollut tulla valmista. Ulkona oli tänään niin erinomaisen
kaunista, ja joka hetki tapahtui jotakin, joka keskeytti hänen
toimensa. Juuri nyt kurkisti vallaton auringon säde sisään ikkunasta
ikään kuin houkutellen: "Tule ulos, Heidi, tule ulos". Silloin ei hän
enää voinut pidättää itseään, vaan juoksi ulos. Siellä säteili kirkas
päivyt ja sen valo heijastui leimuavana takaisin vuorilta ja laaksosta
yli koko seudun ja penkereet näyttivät niin kultaisilta ja kuivilta,
hänen täytyi vähän istahtaa ja katsella ympärillensä. Sitte juolahti
taas hänen mieleensä, että kolmijalkainen tuoli vielä oli jäänyt
keskelle tuvan lattiaa ja että pöytä vielä oli korjaamatta suuruksen
jälkeen. Hän hyppäsi kiireesti ylös ja riensi majaan takaisin. Mutta
ei aikaakaan, niin humisivat taas hongat niin valtavasti, että Heidi
värisi joka jäsenessään ja hänen täytyi taas juosta ulos hyppimään
hieman hänkin edes ja takaisin heiluvien hongan oksain alla. Sillä
aikaa oli isoisä toimitellut kaikellaista vajassa; hän tuli vähä väliä
ovelle ja katseli hymyillen Heidin hyppimistä. Hän oli juuri ikään taas
mennyt vajaan takaisin kun Heidi yht'äkkiä huusi voimansa takaa:

"Isoisä! Tule! Tule!"

Säikähtyneenä pyörähti isoisä takaisin ovelle peljäten jonkun
onnettomuuden uhkaavan Heidiä. Silloin näki hän lapsen täyttä vauhtia
juoksevan vuoren rinnettä kohden yhä vielä huutaen: "He tulevat! He
tulevat! Ja ensimmäisenä käy herra tohtori!"

Heidi syöksyi vanhaa ystäväänsä vastaanottamaan ja tämä ojensi kätensä
kaukaa lapselle. Niin pian kuin Heidi ennätti herra tohtorin luo,
tarttui hän sydämmellisesti tämän ojennettuun käsivarteen ja huusi
suurella ilolla: "Hyvää päivää, herra tohtori! Ja tuhansia kiitoksia
vieläkin kerran!"

"Jumala antakoon, Heidi! Ja mistä sinä nyt jo kiität?" kysyi herra
tohtori hymyillen ystävällisesti.

"Siitä että jälleen pääsin isoisän luo", selitti lapsi hänelle.

Herra tohtorin kasvot kirkastuivat. Semmoiseksi ei hän ollut kuvannut
vastaanottoa tunturilla. Raskaasti tuntien yksinäisyytensä oli hän
syvissä mietteissä astunut vuorta ylös näkemättä, kuinka ihanaa hänen
ympärillään oli ja kuinka näköala joka askeleelta tuli vieläkin
kauniimmaksi. Hän otaksui, että Heidi tuskin enää häntä tuntisikaan;
lapsi oli niin harvoin hänet nähnyt, ja hänestä tuntui siltä, kuin jos
hän ei voisi olla tervetullut tunturimajan asukkaille, joilta hänen
täytyi riistää kalliin toiveen toteutuminen. Sen sijaan säteili Heidin
silmistä raikas ilo ja herttaisesti sekä suuresti kiitollisena piti hän
yhä vielä kiinni vanhan ystävänsä käsivarresta.

Isällisellä hellyydellä otti herra tohtori Heidiä kädestä. "Tule,
Heidi", sanoi hän ystävällisesti "vie nyt minut isoisäsi luo ja näytä
minulle kotisi".

Mutta Heidi jäi vielä seisomaan ja katseli kummastuneena vuoren
rinnettä alaspäin.

"Missä Klaara on ja mummo?" kysyi hän sitte.

"Niin, Heidi, nyt minun täytyy kertoa sinulle jotakin, joka tulee
kipeästi koskemaan sinua, niin kuin minuakin" vastasi herra tohtori.
"Näet sen, Heidi, minä tulen yksin. Klaara oli sangen sairas eikä enää
uskaltanut matkustaa eikä mummokaan siis tullut. Mutta keväällä, kun
päivät taas pitenevät ja käyvät lämpöisiksi, silloin he ihan varmaan
tulevat".

Tämä sanoma kohtasi Heidiä kuni salama; hän ei voinut ymmärtää,
että kaikki se, jonka hän jo niin selvästi oli edessään nähnyt, nyt
kerrassaan jäisikin tapahtumatta. Liikkumattomana seisoi hän siinä
hetkisen tuhannen tunteen ja ajatuksen valtaamana. Herra tohtori
seisoi ääneti hänen edessään. Luonnossa heidän ympärillänsä vallitsi
syvä hiljaisuus, ainoastaan korkealla kuusten latvoissa humisi vieno
tuuli. Mutta sitte Heidin mieleen taas juolahti, mitä varten hän oli
juossut alas ja että herra tohtori oli tullut. Lapsi katsoi häneen,
ja huomasi silmissä, jotka kohtasivat hänen omiansa, jotakin niin
huolestunutta, jota Heidi ei niissä ollut koskaan ennen nähnyt; niin
ei herra tohtori Frankfurtissa ollut milloinkaan häneen katsonut. Se
kävi Heidin sydämmelle; hän ei saattanut nähdä ketään surullisena eikä
varsinkaan hyvää herra tohtoria. Varmaankin on hän pahoillaan siitä,
ajatteli lapsi, ettei Klaara eikä mummo voineet tulla mukaan. Heidi
etsi lohdutusta ja löysikin.

"Noh, meillehän taas pian tulee kevät ja silloinhan he ihan varmaan
tulevat", sanoi hän lohduttaen, "meillä ei talvi koskaan kestä kauan
ja kun he tulevat keväällä, voivat viipyä pitemmän ajan, se on
Klaarallekin varmaan hupaisempaa; menkäämme nyt ylös isoisän luo".
Käsityksin astui hän sitte vanhan ystävänsä kanssa ylös majalle. Heidi
halusi niin hartaasti saada herra tohtorin iloiseksi, että hän vielä
kerran rupesi vakuuttamaan, kuinka pian pitkät lämpimät kesäpäivät taas
palajaisivat tunturille, niin pian että talvea tuskin huomasikaan, ja
tuli samassa itse niin vakuutetuksi lohdutuksestansa, että hän heidän
saavuttuansa ylös isoisän luo huudahti iloisesti tälle vastaan:

"He eivät vielä tulleetkaan, mutta pian kyllä tulevat hekin."

Herra tohtori ei ollut isoisälle vieras, lapsi oli niin paljon
hänestä puhunut. Vanhus ojensi kätensä vieraalleen ja lausui hänen
sydämmellisesti tervetulleeksi. Sitte istuivat he molemmat lavitsalle
majan edustalla, Heidillekin tehtiin vähän tilaa ja herra tohtori
viittasi häntä istumaan viereensä. Sitte rupesi hän kertomaan, kuinka
herra Sesemann oli häntä kehoittanut tekemään tämän matkan ja miten
hän itsekin oli huomannut sen virkistävän häntä, joka ei enää pitkään
aikaan ollut tuntenut itseään oikein raittiiksi ja terveeksi. Heidille
kuiskasi hän korvaan, että kylästä pian tulisi jotakin, joka oli
seurannut hänen kanssaan Frankfurtista ja josta Heidille tulisi paljon
enemmän iloa kuin hänestä, vanhasta tohtorista. Heidi oli sangen
utelias tietämään, mitä se saattaisi olla. Isoisä kehoitti innokkaasti
herra tohtoria viettämään kauniit syyspäivät tunturilla tahi tulemaan
sinne ylös jokaisena kauniina päivänä, sillä Tunturisetä ei voinut
pyytää häntä sinne asumaan, hänellä kun ei ollut herra tohtorille
mitään huonetta antaa. Hän kielsi vierastaan palajamasta takaisin
Ragatziin ja neuvoi häntä muuttamaan alas kylään, jonka ravintolassa
hän oli tilaisuudessa saamaan, tosin sangen yksinkertaisen, mutta
varsin siistin huoneen. Sieltä saattaisi herra tohtori joka aamu
tulla ylös tunturille, ja se varmaankin tekisi hänelle hyvää, tuumasi
setä, hän lupasi sitten mielellään saattaa herra tohtoria ylemmäksi
vuoriseutuun, josta, toivoi setä, hänelle olisi iloa. Tämä ehdoitus oli
erittäin herra tohtorin mieleen, ja päätettiin, että se oli toimeen
pantava.

Sill'aikaa oli aurinko ennättänyt korkeimmilleen; tuuli oli jo
tyyntynyt ja kuuset seisoivat ihan hiljaisina. Ilma oli tälle
korkeudelle suhteellisesti lämmin ja lauhkea ja hengitti jäähdyttävää
virvoitusta auringon valaisemalle lavitsalle.

Tunturisetä nousi nyt ylös ja meni majaan, mutta palasi taas heti
tuoden mukanaan pöydän, jonka hän asetti lavitsan eteen.

"Noh, Heidi, tuo tänne, mitä ateriaksemme tarvitsemme", sanoi hän.
"Herra tohtorin täytyy olla hyvä ja tyytyä; jos ruoanlaitoksemme onkin
yksinkertainen, niin on ainakin ruokahuoneemme laatuun käypä."

"Sitä minäkin", vastasi herra tohtori silmäillen alas auringon
valaisemaan laaksoon, "ja tarjomuksenne otan mielelläni vastaan, täällä
ylhäällä täytyy ruoan maittaa."

Heidi juoksi edestakaisin ja toi esiin, mitä vain kaapista löysi; sillä
hänestä oli sanomattoman hauska emännöidä, kun herra tohtori oli
hänellä vieraana. Sill'aikaa valmisti isoisä ruoan ja tuli nyt ulos
kantaen höyryävää maitoruukkua ja kullankiiltävää juustopaistia. Sitte
leikkasi hän kauniita läpikuultavia levyjä ruusunpunaisesta lihasta,
jonka hän oli kuivattanut täällä ylhäällä raittiissa vuori-ilmassa.
Herra tohtorille maistui päivällinen paremmalta kuin mikään ateria
kokonaiseen vuoteen.

"Niin, niin, tänne täytyy meidän Klaaramme tulla", sanoi hän, "täällä
saapi hän uusia voimia, ja kun hän jonkun aikaa on syönyt niinkuin minä
tänään, tulee hän lihavaksi ja pyöreäksi, jota hän ei koskaan ennen ole
ollut."

Nyt tuli joku polkua ylös, kantaen seljässään suurta myttyä. Kun hän
saapui majalle, heitti hän taakkansa maahan ja hengitti syvästi pari
kertaa raitista tunturi-ilmaa.

"Ah, siinä tulee se, joka minulla oli muassani Frankfurtista", sanoi
herra tohtori ja nousi ylös vieden Heidin muassaan mytyn luo, jota
hän rupesi purkamaan. Kun ensimmäinen verho oli poissa sanoi hän: "No
lapseni, pitkitä sinä ja vedä itse esiin aarteitasi".

Heidi teki niin ja kun sitte kaikki eri esineet vierivät toinen
toisensa perästä ulos kääröstä, katsoi hän niitä, silmät suurina
ihmeissään. Vasta sitte kun herra tohtori jälleen astui hänen luokseen,
otti pois kannen suuresta rasiasta ja ojentaen sen Heidille sanoi:
"Katsopas, mitä isoäiti kahvileiväkseen saapi", huudahti lapsi
ilosta: "Oi! Oi! Nyt isoäiti kerran saa makeita leivoksia syödäkseen!"
Hän juoksi rasian ympäri, tahtoi heti panna kaikki kokoon ja rientää
isoäidin luo. Mutta isoisä sanoi, että he menisivät yhdessä illempänä
herra tohtoria saattamaan ja ottaisivat silloin kapineet mukaansa. Nyt
löysi Heidi myöskin kauniin tupakkakukkaron ja juoksi kiireesti viemään
sen isoisälle. Tupakka oli isoisän mieleistä, hän pani sitä heti
piippuunsa ja molemmat miehet istuivat sitten lavitsalle ja puhalsivat
sakeita savupilviä puhellessaan kaikellaisia asioita keskenään;
sill'aikaa juoksi Heidi edestakaisin aarteittensa keskellä. Yht'äkkiä
tuli hän jälleen lavitsan luo takaisin, asettui vieraan eteen, ja kun
keskustelu sitten hetkeksi taukosi, sanoi hän sangen vakuuttavaisesti:

"Ei, ne eivät ole olleet minulle suuremmaksi iloksi kuin te, vanha
herra tohtori".

Molempain vanhusten täytyi vähän naurahtaa ja herra tohtori sanoi,
ettei hän olisi sitä luullut.

Kun aurinko jo näytti pian aikovan laskeutua vuorien taakse, nousi
vieras palataksensa kylään. Isoisä otti rasian, suuren makkaran ja
huivin kainaloonsa, herra tohtori otti Heidiä kädestä ja niin he sitten
kulkivat vuorta alas Vuohi-Pekan majalle asti yhdessä. Siellä täytyi
Heidin jättää hyvästi; hänen piti isoäidin luona odottaman, siksi
kun isoisä, joka tahtoi saattaa vieraansa alas kylään, tulisi häntä
noutamaan. Kun herra tohtori ojensi kätensä Heidille jäähyväisiksi,
kysyi lapsi:

"Tulisitteko ehkä mielellänne huomenna vuohten kanssa ylös laitumelle?"
sillä tämä oli parasta, minkä hän tiesi.

"Olkoon menneeksi, Heidi", vastasi herra tohtori, "me menemme yhdessä
sinne."

Vanhukset jatkoivat matkaansa ja Heidi meni isoäidin luo. Ensin veti
hän suurella vaivalla rasian muassaan; sitte täytyi hänen palata
makkaraa hakemaan, sillä isoisä oli jättänyt kaikki oven edustalle.
Sen jälkeen täytyi hänen vielä sittenkin kerran mennä ulos tuomaan
suuren huivin. Hän asetti ne kaikki esineet niin lähelle isoäitiä kuin
suinkin, jotta tämä oikein voisi koetella niitä ja tietäisi, mitä mikin
oli. Huivin asetti Heidi isoäidin polville.

"Kaikki tämä on Frankturtista Klaaralta ja mummolta", kertoi
lapsi ällistyneelle isoäidille ja ihmettelevälle Briitalle, joka
odottamattomasta tapauksesta oli niin jäykistynyt, että hän
liikkumattomana katseli, miten Heidi voimiansa ponnistamalla laahasi
sisään ja levitti hänen eteensä kaikki nuo raskaat kappaleet.

"Mutta, eikö totta, isoäiti, sinä iloitset äärettömästi leivoksista?
Katsopas, kuinka pehmeät ne ovat!" huudahti Heidi yhä uudestaan ja
isoäiti vakuutti aina: "Niin, niin, iloitsenhan minä; kuinka hyviä
ne ihmiset sentään ovat!" Sitte silitteli hän taas lämmintä pehmeätä
huivia ja sanoi: "Mutta tämäpä on ihmeen hyvä kylmän talven varalle! Se
on niin mainio, etten koskaan olisi luullut semmoista saavani!"

Mutta Heidi oli suuresti ihmeissään siitä, että isoäiti enemmän
iloitsi harmaasta huivista kuin leivoksista. Briita seisoi yhä vielä
pöydän luona makkaraan päin kääntyneenä ja katseli sitä melkeinpä
kunnioituksella. Semmoista jättiläismakkaraa ei hän ikänään ollut
nähnyt, ja nyt tämä oli hänen omansa, vieläpä saisi hän siitä
leikatakin. Sitä hän tuskin saattoi uskoa. Hän ravisteli päätään ja
sanoi alakuloisesti: "Täytyneehän kumminkin vielä sedältä kysyä, miksi
se on aiottu".

Mutta Heidi sanoi ihan arvelematta:

"Se on syötäväksi aiottu, eikä miksikään muuksi".

Nyt tulla tömisteli Pekka sisään. "Tunturisetä tulee minun jäljessäni.
Heidän pitää --" enempää ei hän saanut sanotuksi. Hän oli sattunut
katsomaan pöydälle, jossa näki makkaran, ja tämä näky valtasi hänet
niin, ettei hän enää muuta muistanutkaan. Mutta Heidi oli jo huomannut,
mitä hän tarkoitti, ja riensi heti kättä antamaan jäähyväisiksi,
Tunturisetä tosin nyt, aina kun hän kulki majan ohi, poikkesi sisään
isoäitiä tervehtimään ja tämä iloitsikin joka kerta, kun hän kuuli
ukon askeleet, sillä isoisä kertoi aina jotakin ilahduttavaa hänelle,
mutta tänään ei sopinut viipyä, kun jo oli myöhäinen ja tyttö joka aamu
oli liikkeellä jo päivän noususta. "Lapsen täytyy päästä nukkumaan",
sanoi isoisä ja siinä hän pysyi, toivotti vain avonaisesta tuvan ovesta
isoäidille hyvää yötä. Sitten otti hän Heidiä kädestä, ja he kulkivat
yhdessä tuikkivan tähtitaivaan alla rauhalliseen kotiinsa.



KOLMAS LUKU

Eräs palkinto.


Seuraavana aamuna aikaisin astui herra tohtori Pekan ja vuohten
seurassa vuoren rinnettä ylös. Ystävällinen herra koetti pari
kertaa ryhtyä keskusteluun vuohipojan kanssa, mutta se ei hänelle
onnistunut. Tuskalla sai hän muutamia epämääräisiä, yksitavuisia sanoja
vastaukseksi ensimmäisille johtaville kysymyksillensä. Vuohi-Pekka ei
varsin helposti ryhtynyt sanain vaihtamiseen. Siten kulki koko seurue
ääneti tunturimajalle asti. Siellä Heidi jo seisoi vuohtensa kanssa
odottamassa, kaikki kolme niin iloisina ja raittiina kuin aikainen
päivänpaiste kunnahilla ja vuorten huipuilla.

"Tuletko mukaan?" kysyi Pekka, sillä joka aamu ilmaisi hän tämän
ajatuksensa joko kysymyksenä tahi kehoituksena Heidille tulemaan.

"Tulen tietysti, jos vain herra tohtori tulee mukaan", vastasi Heidi.

Pekka katseli herra tohtoria syrjästä.

Isoisäkin tuli nyt ulos eväspussi kädessään. Hän tervehti ensin herra
tohtoria kaikella kunnioituksella, lähestyi sitten Pekkaa ja asetti
eväspussin pojan hartioille.

Se oli tavallista raskaampi, sillä Tunturisetä oli siihen pistänyt
suuren palasen punertavaa lihaa, hän ajatteli, näet, että herra
tohtorikin mielellään söisi päivällisensä jo ylhäällä laitumella lasten
kanssa. Pekka hymyili, niin että hänen suunsa leveni melkein toisesta
korvasta toiseen, hän kun aavisti pussin sisältävän jotakin erinomaista.

Lähdettiin liikkeelle. Vuohet kokoontuivat Heidin ympäri, jokainen
niistä tahtoi olla häntä likinnä ja sysäsi toista vähän syrjään. Siten
tuli Heidi jonkun aikaa kulkemaan keskellä laumaa. Mutta hän pysähtyi
sitte ja sanoi vähän nuhtelevaisesti: "Nyt teidän täytyy kauniisti
juosta edeltä, ettekä saa aina palata takaisin minua lykkäämään ja
sysäämään". Hän silitteli hellästi Lumikkoa, joka aina kulki häntä
lähinnä, ja kehoitti vielä erikseen sitä tottelevaisuuteen. Sitte hän
pujoittihe ulos laumasta ja lähestyi tohtoria, joka heti otti hänen
kätensä ja piti siitä kiinni. Tällä kertaa ei herra tohtorin tarvinnut
vaivata itseään hakemalla puhumisen aihetta, sillä Heidillä oli niin
paljon kerrottavaa vuohista, ja niitten omituisuuksista sekä tunturin
kukkasista, vuorista ja linnuista, että aika kului hupaisesti ja he
saapuivat perille, ennenkuin olivat sitä odottaneetkaan. Pekka oli
usein tiellä syrjästä silmäillyt tohtoria tavalla, joka olisi voinut
tätä kauhistuttaa, mutta hän ei onnekseen sitä huomannut.

Heidi johdatti heti hyvän ystävänsä omaan mielipaikkaansa, jossa hänen
oli tapana istua ja katsella ympärillensä. Hän teki nytkin tapansa
mukaan ja herra tohtori istui heti hänen viereensä päivänpaisteiselle
ruohokentälle. Yltä ympäri loisti valoisa syyspäivä yli kukkulain ja
laajan viheriän laakson, ja alemmilta tuntureilta kaikui herttaisina ja
viihdyttävinä joka taholta karjan kellojen säveleet tänne ylös. Tuolla
korkealla laajan lumivuoren yli säihkyivät ja säkenöivät kultaiset
auringonsäteet ja harmaa Falkniss kohotti vanhat kalliolinnansa
majesteetillisesti korkealle tummansinistä taivasta kohden.
Aamutuulonen hengitti keveästi ja iloisena alppien yli ja tuuditteli
vain hiljaa viimeisiä sinisiä kellokukkia, jotka vielä olivat jäljellä
kesän suurista kukka-aarteista ja nyt tyytyväisinä auringon lämmöstä
häilyttivät kupujaan. Ylhäällä liiteli iso petolintu suurissa kaarissa;
mutta se ei rääkynyt tänään; levitetyin siivin souti se rauhallisena
ja oloonsa tyytyväisenä läpi ilman. Heidi katseli sinne ja tänne.
Iloisesti huojuelevat kukat, sininen taivas, kirkas päiväpaiste,
tuo tyytyväinen lintu ilmassa, kaikki tämä oli niin kaunista, niin
herttaista. Heidin silmät sädehtivät ilosta. Hän katsoi, huomasiko
hänen ystävänsäkin sen, mikä hänestä oli niin ihanaa. Herra tohtori oli
tähän asti hiljaa ja miettiväisenä katsellut ympärillensä. Kun hän nyt
näki lapsen ilosta loistavat silmät, sanoi hän:

"Niin, Heidi, täällä on kaunista; mutta mitä arvelet? Jos joku tulisi
tänne suru sydämmessään, mitä hänen pitäisi tehdä, että hänkin voisi
iloita kaikesta tästä ihanuudesta?"

"Voi! voi!" huusi Heidi iloisesti, "täällä ei ole kellään surua
sydämmessään; niin on vain Frankfurtissa".

Herra tohtori hymyili. Sitte sanoi hän jälleen: "Ja jos joku tulisi
Frankfurtista ja toisi mukanansa kaikki surunsa tänne ylös, Heidi,
tietäisitkö, mistä hänkin saisi lohdutusta?"

"Täytyy vain sanoa hyvälle Jumalalle kaikki, kun ei enää tiedä mitään
neuvoa", sanoi Heidi täydellä luottamuksella.

"Niin, se on kyllä hyvä ajatus, lapsi", myönsi herra tohtori. "Mutta jos
se, mikä saattaa surua ja tuskaa, on meissä itsessämme, mitä silloin
saattaa hyvälle Jumalalle sanoa?"

Heidin täytyi miettiä, mitä silloin pitäisi tehdä; mutta hän oli ihan
vakuutettu siitä, että hyvä Jumala auttaisi kaikissa tuskissa. Hän etsi
vastauksen omista elämän kokemuksistaan.

"Silloin täytyy odottaa", sanoi hän hetkisen kuluttua varmuudella, "ja
yhä vain ajatella: hyvä Jumala tietää jo nyt jotain iloista, jonka hän
sitten antaa tapahtua, täytyy vaan vähäisen rauhoittua eikä juosta
pois. Sitte käykin taas yht'äkkiä taas niin, että kaikesta varsin hyvin
huomaa hyvällä Jumalalla koko ajan olleen meille hyvää mielessään;
mutta kun sitä ei ennen voinut nähdä kauhealta surultansa, niin
pelkäsi, ettei hän autakaan."

"Se on kaunis vakaumus, jossa sinun pitää pysymän, Heidi", sanoi herra
tohtori. Ääneti katseli hän hetken ylös mahtaviin vuorenhuippuihin ja
taas alas viheriään, auringon valaisemaan laaksoon, sitte sanoi hän
jälleen:

"Näetkö, Heidi, tässä voisi istua joku, jonka näköä synkkä varjo
pimentäisi, niin ettei tämä ihanuus hänen ympärillänsä pääsisi häneen
vaikuttamaan. Hänen sydämmensä tulisi silloin raskaaksi ja kahta vertaa
raskaammaksi juuri täällä, jossa muuten saattaisi olla niin onnellinen.
Voitko sitä käsittää?"

Nyt Heidinkin iloiseen sydämmeen tunkeusi surullinen tunne. Näköä
pimentävä synkkä varjo johdatti hänen muistoonsa isoäidin, joka ei
koskaan enää voinut nähdä kirkasta aurinkoa ja kaikkea muuta kaunista
täällä ylhäällä tunturilla. Tämä tieto oli aina Heidille tuottanut
tuskaa, se heräsi joka kerta uudelleen, kun hän taas muisti isoäidin
tilaa. Hän istui vähän aikaa vaiti, sillä suru oli kohdannut häntä niin
äkkiä keskellä hänen iloansa. Sitte sanoi hän vakavasti:

"Kyllä minä sen käsitän. Mutta minä tiedän jotakin: Silloin täytyy
lukea isoäidin virsiä, ne vähän valaisevat mielen ja saavat sen monasti
niin valoisaksi, että saattaa olla ihan iloinenkin. Sen on isoäiti
sanonut".

"Mitä virsiä Heidi?" kysyi herra tohtori.

"Minä vain osaan sen, jossa kerrotaan auringosta ja kauniista
puistosta, ja vielä eräästä pitkästä virrestä ne säkeistöt jotka
isoäidille ovat rakkahimmat, sillä ne täytyy minun aina lukea
kolmasti", vastasi Heidi.

"No lausupa kerran minullekin ne säkeistöt, minäkin tahtoisin kuulla
niitä", ja herra tohtori asettui kuuntelemaan.

Heidi pani kätensä ristiin ja mietti vielä hetkisen.

"Aloitanko siitä paikasta, josta isoäiti on sanonut, että uudestaan
saapi luottamusta sydämmeensä".

Herra tohtori nyökäytti myöntäväisesti päätään.

Heidi alkoi:

    Vaella sä
    Vaan nöyränä,
    Hiljaisna tietä Herran
    Ain' uskoen, ja tyytyen;
    Kyll' auttaapi hän kerran!
    Kärsiväisyys,
    Tyytyväisyys,
    Herraansa turvaajava,
    On lahja suur',
    Taivainen juur',
    Kuormaamme helpoittava,
    Murheemme huojentava.

    Äl' nureksi,
    Sun ristisi
    on parhaaksesi suotu!
    Äl' epäile,
    Sun osas se
    On kädell' isän luotu!
    Kuin ahjossa
    Ja tulessa
    Myös kulta kirkastuupi,
    Niin tuskissa
    Ja vaivoissa
    Sielumme puhdistuupi
    Ja usko uudistuupi.

    Minullehan,
    Oi Jumalan',
    Soit ilopäivää monta,
    Jo enkö mä
    Vois kärsiä
    Myös yhtä ilotonta;
    Sä tiedät sen,
    Mi parhaaksen'
    Milloinkin taitaa tulla.
    Siis, isäni,
    Suo ijäti
    Mun tyytyväinen olla
    Sun suojasi on mulla.

Heidi taukosi äkkiä, lapsi ei varmaan tietänyt, kuunteliko herra
tohtori häntä enää. Tämä oli peittänyt silmänsä kädellään ja istui
ihan liikkumattomana. Heidi ajatteli, että hän kentiesi oli vähän
nukahtanut, mutta jos hän taas heräisi ja tahtoi kuulla enemmän,
niin Heidi kyllä olisi valmis pitkittämään. Kaikki olisi nyt hiljaa.
Herra tohtori ei puhunut mitään, vaan hän ei kuitenkaan nukkunut. Hän
johdatti mieleensä aikoja siten tapahtuneita asioita. Hän muisti,
että hän pienenä poikasena oli seisonut rakastetun äitinsä tuolin
luona, äiti oli syleillyt häntä ja lausunut saman virren, jonka Heidi
juuri ikään luki, mutta jota hän ei moneen aikaan ollut kuullut.
Nyt kuuli hän jälleen äitinsä äänen ja näki tämän, silmä täynnä
rakkautta ja hyvyyttä luotuna hänehen, lapseensa, ja kun runon sanat
jo olivat soinnahtuneet, kuuli hän tuon ystävällisen äänen lausuvan
hänelle toisiakin sanoja; niitä hän mielellään kuunteli ja vaipui
siten muistoihinsa; hän istui vielä kauan, käsi otsallaan, vaiti ja
liikkumattomana. Kun hän viimeinkin katsoi ylös, näki hän Heidin häntä
ihmetyksellä silmäilevän. Hän otti lapsen käden omaansa.

"Heidi, virtesi oli ihana", sanoi hän ja häneen äänensä kaikui
iloisemmalta kuin ennen. "Me tulemme tänne vielä toistekin, silloin
lausut sen minulle vielä kerran".

Sillä aikaa oli Pekalla ollut täysi työ vihansa purkamisessa. Eihän
Heidi moneen päivään ollut ennättänyt laitumelle, ja nyt kun hän kerran
taas oli muassa, istui tuo vanha herra koko ajan hänen vieressään, eikä
Pekka saanut ensinkään seurustella Heidin kanssa. Se suututti häntä
aika tavalla. Hän asettui vähän matkan päähän herra tohtorista, joka ei
mitään pahaa aavistanut, kuitenkin niin ettei tämä voinut häntä nähdä,
ja pui uhkaavaisesti hänelle nyrkkiänsä. Vähän ajan kuluttua ravisteli
hän jo molempia nyrkkiänsä, ja jota kauemmin Heidi viipyi vanhan herran
luona, sitä julmemmin puristi Pekka nyrkkiänsä ja kohotti niitä yhä
korkeammalle ilmaan ja aina uhkaavammin heitä kohden, vaikka tosin
uhattujen seljän takana.

Sill'aikaa oli aurinko taivaalla ennättänyt sille kohdalle, jossa se
on, kun on päivällisaika. Sen muisti Pekka tarkoin. Yht'äkkiä huusi hän
täyttä kurkkua:

"Täytyy syödä!"

Heidi nousi ja aikoi tuoda eväspussin, että herra tohtori saisi
aterioida siinä, jossa hän nyt istui. Mutta tohtori sanoi, ettei
hänen ollut nälkä ja pyysi vain lasillisen maitoa, sitte tahtoi hän
mielellään vielä kävellä vähäisen laitumella ja nousta ylemmäksi
vuoristoon. Silloin Heidi huomasi, ettei hänenkään ollut nälkä, hänkin
päätti ainoastaan juoda maitoa ja sitten saattaa herra tohtoria
korkeammalle ja näyttää hänelle senkin paikan missä ne suuret
sammaltuneet kivet olivat, joilta Lieto oli ollut pudota vuoren rotkoon
ja jossa mehukkaimmat tunturiruohot kasvoivat. Heidi juoksi Pekan luo
ja käski pojan lypsämään Vienoa, ensin herra tohtorille kupillisen,
sitte vielä toisen kerran saman verran hänelle itselleen.

Pekka katsoi ensin vähän aikaa kummastuneena Heidiin, sitte kysyi hän:

"Kuka sen saa, mikä pussissa on?"

"Sen saat sinä, mutta ensin pitää sinun lypsämän ja pian", vastasi
Heidi.

Niin pian ei Pekka ollut mitään elämässään toimittanut kuin tämän
lypsämisen, sillä hän näki koko ajan edessään eväspussin ja mitä siinä
oli, sekä muisti, että koko sen sisältö nyt oli yksinomaisesti hänen.
Heti kun hän näki, että hänen molemmat seuralaisensa rauhallisesti
joivat maitoa, aukaisi Pekka pussin ja kurkisti sinne. Kun hän huomasi
tuon merkillisen lihapalasen, värisi hän ilosta ja katseli vieläkin
kerran pussiin, ollaksensa oikein vakuutettu siitä, että semmoinen
herkku todella oli siellä. Hän pisti kätensä pussiin vetääksensä
esille ihmeellisen lahjansa. Mutta äkkiä veti hän sen takaisin, aivan
kuin ei hän uskaltaisi käydä kiinni herkkupalaseen. Pekan mieleen oli
juolahtanut, miten hän oli seisonut herra tohtorin takana hänelle
nyrkkiä puiden, ja nyt sama herra lahjoitti hänelle verrattoman
päivällisensä. Se sai Pekan katumaan tekoaan, hänestä tuntui siltä,
kun tuo teko estäisi häntä ottamasta esille ihanan lahjansa. Yht'äkkiä
hyppäsi hän korkealle ja juoksi samalle paikalle, missä oli seisonut.
Siinä kohotti hän molemmat kätensä suoraan ylös ilmaan merkiksi, ettei
nyrkeistä enää puhettakaan, ja niin seisoi hän hyvän aikaa. Kun hän
sitte tunsi, että oli saattanut asian taas hyvälle kannalle, palasi
hän pitkillä harppauksilla pussin luo ja nyt kun hänen omatuntonsa oli
puhdas, saattoi hän täydellä tyytyväisyydellä antautua erinomaisen
maukkaan ateriansa nauttimiseen.

Herra tohtori ja Heidi olivat pitkän aikaa kävelleet yhdessä ja olivat
erittäin tyytyväiset retkeensä. Sitten tohtori huomasi, että hänen
oli aika lähteä, mutta arveli että tyttö ehkä mielellään olisi vielä
vuohien luona. Mutta sitä ei Heidi tahtonut, hän ei antaisi herra
tohtorin mennä ypö yksin koko vuoritietä alas. Isoisän majalle asti
tahtoi hän saattaa vierasta ja vielä vähän edemmäksikin. Hän kulki
koko matkan käsi kädessä hyvän ystävänsä kanssa, jolle hänellä oli
niin paljo kerrottavaa ja jolle piti näyttää, missä vuohet mieluimmin
kävivät laitumella, sekä missä kesällä enimmän kasvoi loistavia
nurmiruusuja ja muita kukkasia. Hän osasi nyt oikein nimittää niitä,
sillä isoisä oli pitkin kesää opettanut hänelle kaikkien kukkien nimet,
jotka hän tunsi. Mutta viimein sanoi herra tohtori, että Heidin pitäisi
palata kotiin. Hän jätti hyvästi, ja tohtori meni vuorta alas; kerta
toisensa perästä hän kääntyi ja katsoi taaksensa. Silloin näki hän,
miten Heidi yhä vain seisoi samassa paikassa, katsellen häneen päin ja
kädellään jäähyväisiä viitaten. Niin oli hänen oma armas tyttärensäkin
tehnyt, kun isä lähti kotoa.

Oli kirkas, lämmin syyskuu. Joka aamu tuli herra tohtori tunturille
ja sitte mentiin heti taas hupaisille kävelyretkille. Usein meni
hän tunturisedän kanssa korkealle ylös vuoristoon, missä ikihongat
siinsivät ja jossa suuri petolintu luultavasti asui, sillä siinä se
rääkyen yhtä mittaa liidellä suhisi ohitse, aivan läheltä. Tunturisedän
seurasta oli herra tohtorille paljon hauskuutta, ja hän ihmetteli
yhä enemmän sekä sedän tarkkaa tietoa kaikista tunturin kasveista
ja niiden hyödyllisyydestä, että myös hänen kykyänsä huomata niin
paljon hyvää ja arvokasta luonnossa: pihkaisessa männyssä ja kuusessa,
jonka neulaset tuoksuivat niin hyvältä, mehevissä sammaleissa, jotka
pistivät esiin vanhojen puunjuurien välistä, ja kaikissa hienoissa ja
vähäpätöisimmissäkin kukkasissa ja kasveissa, jotka vielä vuorimaan
väkevillä, korkeilla penkereillä kasvoivat.

Yhtä tarkalleen tunsi vanhus suurten sekä pienten eläinten elon ja olon
tunturilla ja tiesi kertoa herra tohtorille monta hupaista seikkaa
näistä vuorenrotkojen, maalokerojen ja honganoksien asukkaista.

Näillä kävelyretkillä kului herra tohtorin aika arvaamattoman pian ja
kun hän iltasilla sydämmellisesti kätteli setää jäähyväisiksi, sanoi
hän useimmiten: "Joka kerta kun olen teidän seurassanne, ystäväni, opin
jotakin uutta".

Mutta monena päivänä ja tavallisesti kaikkein kauniimpina herra
tohtori mielellään tahtoi kävellä yhdessä Heidin kanssa. Silloin
he tavallisesti istuivat samalla kauniilla tunturikummulla kuin
ensimmäisenäkin päivänä, ja Heidi sai aina uudestaan lausua runonsa
sekä kertoa kaikesta, mitä hän vain tiesi. Pekka istui silloin
tavallisesti heidän takanansa, mutta hän ei koskaan enää kiukutellut
eikä puinut nyrkkiänsä.

Siten kului ihana syyskuu loppuun. Silloin tuli eräänä aamuna herra
tohtori taas, mutta hän ei ollutkaan niin iloinen kuin tavallisesti.
Hän sanoi, että tämä oli hänelle viimeinen päivä tunturilla, hänen
täytyi palata Frankfurtiin ja oli ikävissään siitä, sillä hän oli
alppielämään suuresti mieltynyt. Tunturisetäänkin koski tämä sanoma
kipeästi, sillä hänellä oli ollut erinomaisen hupaista herra tohtorin
seurassa, ja Heidi oli niin tottunut joka päivä tapaamaan lempeän
ystävänsä, ettei hän ensinkään voinut käsittää, että tämän ilon nyt
yht'äkkiä piti loppuman. Lapsi katsoi kysyväisesti ja ihmeissään
häneen. Mutta asia oli todellakin niin. Herra tohtori sanoi ensin
isoisälle hyvästi ja kysyi sitten, tahtoisiko Heidi saattaa häntä
vähän matkaa. Hän otti Heidiä kädestä ja he kulkivat yhdessä tunturin
rinnettä alas, mutta lapsi ei vielä sittenkään voinut käsittää, että
herra tohtori todellakin heidät jättäisi.

Vähän ajan perästä pysähtyi herra tohtori ja sanoi, että Heidin jo piti
kääntymän takaisin. Hän silitteli muutaman kerran lapsen kiharaa tukkaa
ja sanoi: "Nyt minun täytyy lähteä, Heidi! Jos sentään saisin ottaa
sinut mukaani ja pitää sinut luonani Frankfurtissa!"

Samassa muisti Heidi taas ihan selvästi koko Frankfurtin, sen monet,
monet rakennukset ja kiviset kadut, muisti myöskin neiti Rottenmeieriä
ja Tinetteä ja sanoi hieman alakuloisesti: "Minä tahtoisin kuitenkin
mieluummin, että te tulisitte meille".

"Noh niin, se sopineekin parhaiten. Hyvästi siis, Heidi", sanoi herra
tohtori ystävällisesti ja antoi hänelle kätensä. Heidi katsoi eroavaan
ystäväänsä, jonka kyyneltyneet silmät olivat lempeästi luodut häneen.
Mutta sitte tohtori kääntyi reippaasti ja kiirehti eteenpäin.

Heidi jäi liikkumattomana seisomaan. Tohtorin lempeät kyyneltyneet
silmät olivat tehneet syvän vaikutuksen häneen. Hän purskahti kovaan
itkuun ja syöksi täyttä vauhtia edeltä rientävän ystävänsä jälkeen ja
huusi nyyhkyttäen:

"Herra tohtori! Herra tohtori!"

Tämä kääntyi ja pysähtyi.

Nyt lapsi saavutti hänen ja kyyneleet valuivat hänen poskillensa, kun
hän nyyhkytti:

"Minä tahdon heti paikalla tulla mukaanne Frankfurtiin ja olla teidän
tykönänne, niin kauan kuin te vain tahdotte, mutta ensin juoksen tuota
pikaa iso-isälle sitä sanomaan".

Herra tohtori hyväili itkevää lasta ja koetti saada häntä rauhoittumaan.

"Ei niin, rakas Heidi", sanoi hän erinomaisen ystävällisesti, "et vielä
nyt, sinun täytyy jäädä honkia kuuntelemaan, Frankfurtissa voisit
jälleen sairastua. Mutta kuule, Heidi, mitä sinulta kysyn: Jos minä
kerran sairastun ja olen yksinäni, tuletko silloin ja jäätkö luokseni.
Saanko ajatella, että minulla silloinkin on joku, joka minusta pitää
huolta ja rakastaa minua?"

"Saatte, minä tulen ihan varmaan, vielä samana päivänä ja te olettekin
minulle melkein yhtä rakas kuin isoisä", vakuutti Heidi yhä vielä
nyyhkyttäen.

Nyt herra tohtori kerran vielä kätteli Heidiä ja jatkoi sitte
reippaasti matkaansa. Mutta Heidi jäi vielä seisomaan samalle paikalle
ja viittasi kädellään jäähyväiseksi, niin kauan kunnes herra tohtori
katosi hänen näkyvistään. Kun tämä viimeisen kerran kääntyi ja näki
Heidin ja auringon valaiseman tunturin, sanoi hän hiljaa itsekseen:
"Tuolla ylhäällä on hyvä olla, siellä voi ruumis ja henki virkistyä ja
ihminen jälleen iloita elämästänsä".



NELJÄS LUKU

Talven viettäminen "Kylässä".


Tunturimajan ympärillä oli niin korkealta lunta, että ikkunat näyttivät
kohoavan suorastaan lakealta maanpinnalta, sillä majan alapuolta ei
ensinkään saattanut nähdä, ovi oli myöskin ihan näkymättömissä. Jos
tunturisetä olisi asunut ylhäällä majassaan, olisi hänen täytynyt
tehdä samaa kuin Pekan joka päivä piti tehdä, sillä tavallisesti satoi
yön kuluessa uudestaan lunta. Joka aamu piti pojan hypätä ulos tuvan
ikkunasta, ja jos ei ollut niin kylmä, että lumi oli yöllä jäätynyt,
vaipui hän niin syvälle pehmeään hankeen, että hänen täytyi käsin ja
jaloin sysätä, tupata, survoa joka taholle, siksi että jälleen pääsi
kinoksesta ylös. Sitten antoi äiti hänelle ikkunasta ulos suuren
luudan, ja nyt Pekka lakasi itselleen polun hangen läpi ovelle. Siellä
oli hänellä aika tehtävä suoritettavana, hänen täytyi lapioida pois
kaiken lumen oven edestä, muuten, jos lumi vielä oli pehmeää ja ovi
avattiin, putosi suuri lumimöhkäle kyökkiin tahi jäätyi se ja silloin
oltiin majaan teljetyt, sillä tämän jäävuoren läpi ei voitu tunkea, ja
pienestä ikkunasta saattoi ainoastaan Pekka hypätä. Tälle tuotti kylmä
aika monta mukavuutta. Jos hänen piti menemän alas kylään, aukaisi
hän ikkunan, teki oivan hypyn ja tuli jymisten suorastaan lavealle
lumikentälle. Sitten lykkäsi äiti hänelle pienen kelkan ikkunasta ulos
ja Pekan tarvitsi vain istua siihen ja antaa mennä miten ja mihin
tahansa, alas pääsi hän joka tapauksessa, sillä koko tunturi oli
suurena esteettömänä kelkkatienä.

Setä ei sinä talvena asunut tunturilla; hän oli pitänyt sanansa.
Niinpian kuin ensimmäinen lumi oli satanut maahan, oli hän sulkenut
majan ja ometan ja lähtenyt Heidineen ja vuohineen alas kylään. Siellä
oli kirkon ja pappilan läheisyydessä suurenlainen kivinen rakennus,
joka entisinä aikoina oli ollut komea herraskartano, niinkuin monesta
paikasta vieläkin saattoi huomata, vaikka se nyt oli aivan rappiolla.
Siinä oli kerran asunut uljas sotilas, joka oli ollut hispanilaisessa
sotapalveluksessa ja tehnyt monta urhotyötä ja voittanut suuria
rikkauksia. Kun hän oli palannut kotiinsa kylään, oli hän rakentanut
uhkean talon asunnokseen. Vaan ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän,
joka oli niin pitkän aikaa elänyt ulkona meluavassa maailmassa,
kyllästyi hiljaiseen elämäänsä. Hän läksi jälleen pois eikä koskaan
enää palannut. Kun monen, monen vuoden kuluttua oltiin varmat siitä
että hän oli kuollut, otti muuan etäinen sukulainen talon omakseen,
mutta se oli jo silloin huonossa kunnossa eikä uusikaan omistaja sitä
korjauttanut. Sittemmin talossa pientä maksua vastaan asui köyhää
väkeä, ja rakennus rappeutumistaan rappeutui. Siitä ajasta oli jälleen
vuosia kulunut. Jo silloin kun setä poikansa Tobiaksen kanssa oli
tullut tänne, oli hän ottanut saman hävinneen talon asunnokseen. Tämän
jälkeen oli se enemmiten ollut autiona, sillä sen, joka ei ymmärtänyt
vähäisen vastustella hävityksen leviämistä ja heti jollakin tapaa
tukkia ja paikata läpiä ja halkeamia, missä semmoisia ilmestyi, oli
mahdoton asua siinä. Talvi täällä ylhäällä kylässä oli pitkä ja kylmä.
Joka taholta tuuli ja suhisi läpi huoneitten, niin että kynttilät
sammuivat ja köyhempi kansa värisi vilusta. Mutta setäpä ei ollut
neuvoton. Heti senjälkeen kun hän oli päättänyt asua talven kylässä,
oli hän jälleen ottanut vanhan rakennuksen haltuunsa ja syksyn kuluessa
usein käynyt sitä korjaelemassa ja saanut sen hyvään kuntoon. Lokakuun
keskipaikkeella oli hän sitten Heidin kanssa muuttanut sinne.

Kun pihan puolelta astuttiin sisään, tultiin ensin suureen avonaiseen
huoneeseen, jonka toinen seinä oli kokonaan ja toinen puoleksi
hajonnut. Siinä nähtiin vielä kaareva akkunakehä, josta lasi jo aikoja
sitten oli särkynyt, ja jota tiheä kattoon asti ulottuva muratti
kiersi. Katto, josta vielä puolet oli jäljellä, oli kauniisti kaareva,
ja siitä saattoi heti päättää, että tämä huone oli ollut rukoushuone.
Tästä tultiin suureen pylväskäytävään, jonka lattiasta siellä ja täällä
oli jäljellä kauniita kiviä, joitten välissä kasvoi tiheää ruohoa.
Siitä oli myös seinät puoleksi poissa, suuret kappaleet katostakin,
niin että jos ei muutamat paksut pylväät vielä olisi kannattaneet sitä
osaa katosta, joka oli jäljellä, olisi joka silmänräpäys täytynyt
peljätä, että se sortuisi alas. Tänne oli setä laudoista rakentanut
suojan, jonka lattialle hän paksulta oli levittänyt heiniä, sillä
tässä vanhassa holvikäytävässä saisivat nyt vuohet asuntonsa. Sieltä
johti monenmoiset käytävät, kaikki puoleksi raunioina, niin että
yhdestä kohden kurkisti taivas sisään, toisista näkyi niittyjä, nurmia.
Mutta siitä, missä raskaat tammiset ovet vielä riippuivat lujasti
saranoillaan, päästiin suureen avaraan tupaan, joka vielä oli hyvässä
kunnossa. Sen seinät tummine puukoristuksineen olivat aivan eheät, ja
nurkassa oli tavattoman suuri uuni, joka ulottui kattoon saakka ja
jonka valkoisiin kaakeleihin oli maalattu suuria sinisiä kuvia. Siinä
oli vanhoja tornia ja korkeita puita niitten ympäri, puitten alla
käveli metsästäjä koirineen. Ja olipa siinä myös tyyni järvi tuuheitten
tammien varjossa, rannalla seisoi kalastaja onkien. Uunin ympäri oli
penkki, jolle sai istua kuvia katselemaan. Tähän Heidi kohta istui.
Heti, kun hän isoisän kanssa oli astunut tupaan, juoksi hän uunin luo,
istui penkille ja rupesi katselemaan kuvia. Mutta kun hän penkkiä
myöten luisuen saapui uunin taa, näki hän jotain uutta, erinomaista,
joka heti veti hänen huomionsa puoleensa: Uunin ja seinän väliseen
suurenlaiseen loukkoon oli neljä lautaa asetettu lavaksi, ja siinä oli
-- siitä ei voinut erehtyä -- Heidin vuode aivan samanlaisena kuin
tunturillakin: paksulta heiniä ja sen yli lakana ja säkkipeite. Heidi
huusi iloiten:

"Voi isoisä, tämä on minun huoneeni, oi kuinka se on kaunis! Mutta
missä sinä saat maata?"

"Sinun vuoteesi täytyy olla lähellä uunia, ett'ei sinun tule kylmä",
sanoi isoisä, "tule minun huonettani katsomaan".

Heidi hyppeli avaran tuvan läpi isoisän jäljessä, tämä avasi erään
oven, josta tulivat pieneen huoneeseen, siinä oli isoisän vuode.
Huoneessa oli vielä toinenkin ovi. Heidi aukaisi sen kiireesti ja jäi
kummastuneena seisomaan, hän näki edessään jonkunmoisen kyökin, joka
oli niin tavattoman suuri, ettei hän eläissään ollut semmoista nähnyt.
Siinä oli isoisällä ollut paljo työtä ja olipa vielä nytkin koko lailla
korjattavaa, sillä joka taholla oli seinissä läpiä ja suuria halkeamia,
joista tuuli vinkuen tunki sisään, vaikka monta aukkoa jo oli laudoilla
tukittu, niin että näytti siltä, kuin jos seinissä olisi ollut joukko
pieniä kaappia. Kyökin suuren ikivanhan oven oli isoisä myöskin jälleen
kiinnittänyt sarannoilleen ja se olikin tarpeen, sillä tästä eteenpäin
oli rakennus rauniona, jossa rikkaruohot rehoittivat ja suuret joukot
rottia sekä sisiliskoja olivat ottaneet asuaksensa.

Heidi viihtyi hyvin uudessa kodissaan, ja jo toisena päivänä, kun
Pekka tuli katsomaan, miten hän uudessa asunnossa eleli, oli hän niin
ennättänyt tutustua jokaiseen nurkkaan ja kolkkaan, että hän saattoi
johdattaa Pekkaa kaikkialle. Hän ei jättänyt poikaa rauhaan, ennenkuin
hän oli perinpohjaisesti tarkastellut rakennuksen kaikkia merkillisiä
kohtia.

Heidi nukkui erittäin hyvin uuninnurkassaan; mutta aina aamulla luuli
hän heräävänsä tunturilla ja aikoi juosta aukaisemaan majan oven
katsoakseen, eivätkö hongat sentähden humisseet, että oli satanut
lunta, joka raskaana taakkana painoi niitten oksia. Ja hänen täytyi
joka aamu ensin pitkän aikaa katsella sinne ja tänne, ennenkuin taas
muisti, missä oli, ja joka kerta tunsi hän painon sydämmessään, kun hän
huomasi, ettei hän ollut kotona tunturimajassa. Mutta kun hän sitten
kuuli isoisän ulkona puhuvan Pikun ja Vienon kanssa ja kun vuohet
iloisesti määkyivät, ikäänkuin tahtoisivat huutaa hänelle: "tulehan jo,
Heidi", -- silloin tunsi hän olevansa kotonaan ja hyppäsi vuoteestaan
sekä sitten tuota pikaa suureen vuohiomettaan. Mutta neljäntenä päivänä
sanoi Heidi surullisesti: "Tänään täytyy minun varmaankin mennä
isoäidin luo, hän kaipaa minua".

Mutta isoisä ei ollutkaan samaa mieltä. "Et tänään, etkä huomenna",
sanoi hän. "Tunturi on sylenpaksuisen lumen peitossa ja aina vain sataa
lisää; tuskin pääsee Pekkakaan kinosten läpi. Pienokainen, senlainen
kuin sinä, Heidiseni, joutuisi lumen alle, niin syvälle, ettei enää
olisi löydettävissäkään. Odota vähäisen, kunhan jäätyy hanki, on sinun
helppo käydä tepsuttaa tunturille".

Odottaminen tuotti aluksi Heidille vähäisen surua. Mutta aika kului
niin pikaa askaroimisessa, ettei hän huomannutkaan, ennenkuin jo päivä
taas oli päässä.

Joka aamu ja joka iltapäivä meni nyt Heidi kouluun ja oli ahkera
oppimaan, mitä siellä oli opittavana. Pekkaa ei vaan usein nähty
koulussa, useimpina päivinä oli hän sinne tulematta. Opettaja oli
lempeä mies, joka silloin tällöin vaan sanoi: "Minusta näyttää siltä,
kun ei Pekka nytkään olisi saapuvilla, mutta nyt onkin niin paljon
lunta, ettei hän luultavasti pääse tulemaan". Mutta illemmällä, kun
koulu jo oli loppunut, pääsi Pekka sentään tavallisesti tulemaan ja
kävi Heidiä katsomassa.

Jonkun päivän kuluttua tuli aurinko jälleen näkyviin ja loi säteensä
valkoiselle maalle; mutta se laskeusi hyvin aikaiseen tunturin
taa, ikäänkuin se ei yhtä mielellänsä nyt katselisi luontoa, kuin
kesällä, jolloin kaikki oli vihantaa ja kukoistuksessa. Mutta illalla
kohosi suuri, kirkas kuu taivahalle ja valaisi koko yön avaroita
lumikenttiä; aamulla taas kaikki vuoret välähtelivät ja säteilivät
ihmeellisessä loistossa. Kun nyt Pekka niinkuin edellisinäkin päivinä
aikoi hypätä ikkunasta syvään lumeen, tapahtui hänelle jotain aivan
odottamatonta. Hän otti vauhtia ja hyppäsi ulos, mutta ei tullutkaan
pehmeään kinokseen, vaan pompahti kovasti jäätyneeseen maahan ja vasten
tahtoansa sai hän luistaa jonkun matkaa alaspäin aivan kuin johtamaton
kelkka. Suuresti ihmeissään pääsi hän viimeinkin taas jaloilleen ja
nyt polki hän kaikin voimin hankea, saadaksensa vakuutusta siitä;
että toden tottakin oli semmoinen muutos tapahtunut. Mutta polki
ja koputtipa hän miten tahansa niin ei hän saanut kuin pieniä jään
sirpaleita lohkeamaan: koko tunturi oli jäätynyt kivikovaksi. Se
oli Pekan mielestä oivallista; hän tiesi, että tämmöinen muutos oli
tarpeen, ennenkuin Heidi taas saattaisi tulla heillä käymään. Kiireesti
palasi hän kotiin, juoda ahmasi maitoeränsä, jonka äiti juuri oli
asettanut pöydälle, pisti leipäpalasensa taskuun ja sanoi kiireesti:
"Mun täytyy lähteä kouluun".

"Niin mene ja ole ahkera", sanoi äiti kehottavaisesti.

Pekka puikahti ulos ikkunasta -- sillä nyt oltiin sisään teljetyt,
jäämöhkäle salpasi oven --, veti pienen kelkkansa ulos, istui siihen ja
nyt alas.

Se kiiti nuolena, ja kun hän tuli liki kylää, josta tie yhtä mittaa
kulki Maynfeldiin päin, jatkoi hän matkaansa, sillä hän olisi
mielestään saattanut sekä itsensä että kelkkansa vaaraan, jos hän
yht'äkkiä olisi pysäyttänyt sen vauhtia. Hän jatkoi siis kulkuaan,
siksi kun hän tuli lakealle maalle, jossa kelkka itsestään pysähtyi.
Siellä hän nousi ja katseli taaksensa. Kova vauhti oli vienyt häntä
jonkun verran Maynfeldin ohi.

Nyt hän ajatteli, että hän kaikissa tapauksissa tulisi myöhään kouluun,
koska se jo aikaa sitten oli alkanut ja häneltä vielä menisi melkein
tunti paluumatkaan. Hänen ei siis tarvinnut pitää kiirettä, eikä hän
pitänytkään ja tuli kylään, juuri kun Heidi oli päässyt koulusta ja
ruvennut isoisän kanssa ruoalle. Pekka astui sisään, ja koska hänellä
tällä kertaa oli jotain erinomaista sanottavaa, oli tämä ajatus ylinnä
hänen mielessään ja hänen täytyi siis, niin pian kun hän Heidin näki,
päästä sitä purkamaan, ennenkuin hän pystyi muuta huomaamaan.

"Nyt on", sanoi Pekka ja seisahtui keskelle lattiaa.

"Mikä? Mikä, kenraali? Tuo kuuluu jokseenkin sotaiselta", sanoi setä.

"Lumi", kertoi Pekka.

"Kas niin, nyt pääsen isoäidin luo!" iloitsi Heidi, joka heti oli
ymmärtänyt Pekan lausumistavan.

"Mutta miks'et tänään tullut kouluun? Olisihan sinun ollut helppo
liukua alas", jatkoi Heidi nuhtelevaisesti, sillä hänen mielestään oli
väärin jäädä koulusta pois, kun oli hyvä tilaisuus päästä sinne.

"Kelkka kulki kauas, oli myöhäistä", vastasi Pekka.

"Sitä kutsutaan karkaamiseksi", sanoi setä, "ja miestä, joka niin
tekee, ravistellaan korvista, kuuletkos?"

Pekka nyppi säikähtyneenä takkiansa; hän ei ketään maailmassa niin
peljännyt ja kiinniottanut kuin Tunturisetää.

"Ja sinun, päällikön täytyy monin verroin hävetä karkaamista", jatkoi
setä. "Mitä tuumaisit, jos vuohesi yht'äkkiä juoksisivat pois, toiset
sinne, toiset tänne, eivätkä enää seuraisikaan sinua eivätkä tekisi
sitä, mikä heille on hyväksi, mitähän silloin tekisit?"

"Pieksisin", vastasi Pekka taitavasti.

"Ja jos poikanen tekisi miten ymmärtämätön vuohi, ja saisi vähäisen
maistaa keppiä, mitä siihen sanoisit?"

"Se on hänelle oikein", kuului vastaus.

"Aivan niin, ja kuulehan nyt, vuohipäällikkö: Jos vielä kerran kuljet
kelkassasi ohitse, kun olet matkalla kouluun, niin tule silloin tänne
minun luo saamaan, mitä olet ansainnut".

Nyt käsitti Pekka sedän sanat sekä mitä hän oli tarkoittanut, kun
puhui pojasta, joka oli juossut pois niinkuin ymmärtämätöin vuohi. Hän
tiesi nyt, kuka tuo poika oli, ja katsoi vähän säikähtyneenä nurkkaan,
olisiko siellä ehkä semmoinen kapine nähtävänä, jota hän senlaisissa
tapauksissa käytti vuohillensa.

Mutta nyt isoisä kehoittaen lausui: "Istu pöytään syömään vähäisen,
sitte tulee Heidi kanssasi. Illalla tuot hänet jälleen kotiin, sitte
syömme täällä illallista yhdessä".

Tämä odottamaton muutos ilahdutti suuresti Pekkaa; tyytyväisyydestä
vääntyivät hänen kasvonsa kumman näköisiksi. Hän totteli paikalla
ja istui Heidin viereen. Mutta Heidipä oli jo syönyt tarpeekseen ja
iloisena siitä, että hän pääsisi isoäidin luo, ei hän enää voinut
niellä vähääkään. Hänellä oli suuri peruna ja paistettua juustoa
lautasellaan, sen hän lykkäsi Pekalle, joka oli myös sedältä saanut
lautasellisen, niin että hänellä nyt oli yltäkyllin ruokaa edessään,
mutta kyllä se poika puolensa piti ja kupit tyhjensi. Heidi juoksi
kaapille ja otti sieltä Klaaran lähettämän viitan; tämä lämmin vaate
yllään kestäisi hän helposti talvipakkasessa. Hän asettui nyt Pekan
viereen, ja niin pian kun tämä oli viimeisen palasen pistänyt suuhunsa,
sanoi Heidi: "Tule nyt!" He lähtivät matkaan. Heidillä oli paljon
kerrottavaa Vienosta ja Pikusta, miten nämä eivät uudessa ometassaan
tahtoneet ensimmäisenä päivänä mitään syödä, sekä miten ne olivat
seisoneet pää alaspäin eivätkä ollenkaan määkyneet. Silloin oli hän
isoisältä kysynyt syytä siihen ja oli saanut vastaukseksi, että
niitten nyt oli, niinkuin hänen oli ollut Frankfurtissa, sillä ne
olivat vasta ensi kerran poissa tunturilta. Ja Heidi lisäsi siihen:
"Jospa vaan tietäisit, miltä se tuntuu, Pekka".

Lapset olivat melkein saapuneet perille, ilman että Pekka oli sanaakaan
sanonut. Ja näyttipä siltä, kun hän olisi ajatellut jotakin niin
syvästi, ettei hän nyt oikein saattanut kuunnellakaan. Kun he sitten
tulivat majalle, pysähtyi Pekka ja sanoi hieman äreästi: "ennemmin
tahdon kuitenkin käydä koulussa, kuin mennä sedän luo saamaan, mitä hän
on luvannut".

Heidi oli samaa mieltä ja vahvisti innokkaasti Pekkaa hänen
päätöksessään. Tuvassa istui äiti yksin paikkaustyössä; hän selitti,
että isoäidin täytyi olla vuoteessaan koko päivä, kun nyt oli niin
kylmä ja hän muutenkaan ei ollut oikein terve. Heidille tämä oli
jotakin uutta. Muuten istui isoäiti aina paikallaan nurkassa. Heidi
juoksi nyt hänen luoksensa kamariin. Hän makasi ihan käärittynä
harmaaseen huiviin kapeassa vuoteessaan ohuen peitteen alla.

"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi isoäiti, heti kun hän kuuli Heidin
juoksevan sisään. Hänellä oli koko syksy ollut salainen pelko, se
vaivasi häntä semminkin silloin, kun Heidiä ei muutamaan päivään
kuulunut. Pekka oli kertonut, että Frankfurtista oli saapunut eräs
herra, joka aina tuli laitumelle ja koko ajan seurusteli Heidin kanssa,
eikä isoäiti voinut muuta ajatella, kuin että tuo herra aikoi jälleen
viedä Heidin mukaansa. Vaikka tämä sitte lähtikin yksinään, heräsi
hänessä kuitenkin sama pelko aina uudestaan, saattaisihan Frankfurtista
tulla joku lähetetty hakemaan lasta. Heidi kiirehti sairaan vuoteelle
ja kysyi huolestuneena: "Oletteko hyvin sairas, isoäiti?"

"Ei, en lapseni", rauhoitti vanhus hellästi silitellen Heidiä; "kylmä
on vähäisen jäykistänyt jäseniäni".

"Tuletko heti terveeksi, kun pääset lämpimään?" kysyi Heidi
hätääntyneenä.

"Tulen kyllä, jos Jumala sallii, jo ennenkin, sitte pääsen jälleen
rukkini ääreen; aioin jo tänään koettaa sitä, huomenna se varmaan jo
luonnistuu", selitti isoäiti vakuuttavaisesti, sillä hän oli huomannut,
että lapsi oli säikähtänyt.

Hänen sanansa rauhoitti Heidiä, joka oli ollut sangen levoton, hän kun
ei koskaan ennen ollut tavannut isoäitiä vuoteen omana. Nyt katseli
lapsi vähän kummastuneena häntä, ja sanoi sitte:

"Frankfurtissa pukeutuvat huiviin, kun menevät kävelemään. Oletko sinä
ehkä luullut, että se pannaan ylle, kun mennään vuoteeseen, isoäiti?"

"Tiedätkö, Heidi", vastasi tämä, "minä otan sen näin ylleni vuoteeseen,
ettei minun olisi kylmä. Minä niin iloitsen tästä huivistani, peite on
ohuenlainen".

"Mutta isoäiti", jatkoi taas Heidi, "vuoteesi onkin matalampi pään
puolelta kuin muualta, eihän vuode saa olla sellainen".

"Kyllä sen tiedän, lapseni, ja tunnenkin, ettei se ole hyvä", ja
isoäiti koetti saada päänsä mukavampaan asentoon tyynylle, joka oli
ohut kuin lauta. "Tämä tyyny ei näetsen koskaan ole ollut erittäin
paksu ja vuosien kuluessa on se yhä enemmän litistynyt".

"Voi, kun olisin Frankfurtissa huomannut Klaaralta kysyä, enkö saisi
ottaa vuodettani mukaani", sanoi nyt Heidi, "siinä oli kolme paksua
tyynyä päälletysten, niin etten saattanut nukkua, kun ehtimiseen
luisuin alas tasaiselle paikalle asti, ja sieltä täytyi minun uudestaan
ja uudestaan pyrkiä ylös tyynyille, koska siellä täytyi sillä lailla
maata. Saattaisitkohan sinä maata sillä lailla, isoäiti?"

"Vallan hyvin, se lämmittäisi ja hengittäminenkin käy niin helposti,
kun pää on korkealla", sanoi isoäiti kohottaen päätään vähän ylemmäksi,
ikäänkuin korkeampaa kohtaa etsien.

"Mutta me emme nyt huoli puhua näistä, onhan minulla, kiitos Luojan,
niin paljon hyvää, jota ei muilla vanhoilla ja sairailla ole: nuo hyvät
leipäset, joita aina edelleen saan, tämä hyvä lämmin huivi ja lisäksi
sinun täällä käyntisi, joka on minulle niin suureksi iloksi. Luethan
minulle tänään taas vähäisen?"

Heidi juoksi tupaan ja toi sieltä vanhan virsikirjan. Nyt luki hän
toisen virren toisensa perään, sillä hänen oli nyt hyvä olla ja hän
iloitsi itsekin niiden lukemisesta, olihan siitä jo kulunut niin monta
päivää, kun hän viimeksi kuuli noita rakkaita runoja.

Isoäiti makasi siinä kädet ristissä, hänen kasvoillaan, jotka äsken
näyttivät murheellisilta, oli nyt niin tyytyväinen hymy, kuin suuri
onni olisi tullut hänen osakseen.

Heidi vaikeni äkkiä.

"Isoäiti, oletko jo terve"? kysyi hän.

"Minun on hyvä olla, Heidi, minun tulee siitä niin hyvä olla; lue
loppuun asti, luethan?"

Lapsi jatkoi, ja kun hän oli lukenut viimeisen säkeistön:

    "Siis, oi Herra, tyytyväinen,
    Nöyrä sydän mulle suo,
    Niin ei maailma pettäväinen
    Yli voimain tuskaa tuo;
    Viimein vie mua suojassas
    Kotoisehen majahas" --

silloin toisti isoäiti sen vieläkin kerran ja hänen kasvoissaan
kuvastui ihana toivo, Heidinkin sydän tuntui niin keveältä. Hän
muisti kirkkaan ihanan päivän, jona hän oli palannut kotiin ja huusi
iloisesti: "Isoäiti, minäkin ymmärrän, miltä tuntuu matkustaa kotoiseen
majahan". Tämä ei vastannut mitään; mutta hän oli varmaankin kuullut
sanat, sillä sama onnellisuus kuvastui vieläkin hänen kasvoillaan.

Hetken kuluttua sanoi lapsi taas: "Nyt hämärtää jo isoäiti, minun
täytyy lähteä kotiin; mutta minä olen niin iloinen siitä, että sinun
jälleen on noin hyvä olla".

Isoäiti otti lapsen käden omaansa ja sanoi sitte: "Niin, minäkin
olen jälleen iloinen; vaikka minun täytyy olla vuoteessa, on minun
sittekin hyvä olla. Katsohan, ei kukaan, joka ei ole sitä kokenut,
tiedä, miltä tuntuu, kun täytyy maata näin yksinään eikä saa kuulla
sanaakaan keneltäkään ihmiseltä eikä voi mitään nähdä, ei ainoatakaan
auringonsädettä. Silloin tulee niin monta raskasta ajatusta mieleen,
että monta kertaa luulee, ettei helpotusta enää saakaan, eikä luule
enää voivansa elääkään, Mutta kun sitte taas saapi kuulla ne sanat,
jotka sinä juuri luit, tulee ikäänkuin valo sydämmeen, niin että
jälleen voi iloita".

Isoäiti laski nyt Heidin käden irti, ja tämä juoksi hyvää yötä
sanottuaan tupaan takaisin ja veti kiireesti Pekan mukaansa ulos, sillä
nyt oli jo myöhäinen. Mutta kuu oli noussut taivaalle ja valaisi niin
kirkkaasti, että oli aivan kuin päivä jälleen olisi ollut nousemassa.
Pekka otti kelkkansa esille ja istui itse eteen ja Heidi hänen
taaksensa, sitten he kiitivät tunturia alas keveästi kuin siivillä.

Myöhemmin kuin Heidi makasi hyvässä pehmeässä vuoteessaan uunin takana,
muisti hän taas isoäitiä ja hänen huonoa vuodettaan ja ajatteli
uudestaan hänen sanojaan sekä sitä valoa, jonka virren sanat olivat
hänen sydämmeensä sytyttäneet. Ja Heidi mietti, että jos isoäiti joka
päivä saisi kuulla tämän virren, olisi hänen ainakin kerran päivässä
hyvä olla. Mutta hän tiesi, että kokonainen viikko, ehkäpä kaksikin
saattaisi kulua, ennenkuin hän jälleen pääsisi sinne. Tämä oli Heidistä
niin ikävää, että hän miettimistään mietti, mitä hän tekisi, että
isoäiti joka päivä saisi kuulla virren sanoja. Yht'äkkiä johtui hänelle
keino mieleen ja hän oli niin iloissaan siitä, että hän tuskin jaksoi
odottaa aamua, jolloin hän saisi panna tuumansa toteen. Äkkiä nousi
Heidi istualleen vuoteessaan, miettiessään oli hän unhoittanut rukoilla
taivaallista isää ja anoa hänen siunaustaan, sitä ei hän koskaan enää
unhoittaisi.

Kun hän sitte hartaassa rukouksessaan oli uskonut itsensä, isoisänsä
ja isoäidin Jumalan suojelukseen, vaipui hän taas vuoteelleen ja nukkui
syvään ja rauhallisesti aamun koittoon asti.



VIIDES LUKU.

Talvea kestää vielä.


Seuraavana päivänä tuli Pekka paraaseen aikaan kouluun. Hänellä oli
evästä pussissa päivällisekseen, sillä koulussa oli tapa tämmöinen: kun
lapset kylästä menivät kotiinsa ruoalle, menivät ne oppilaat, jotka
asuivat kauempana, pöydilleen istumaan, asettivat jalkansa mukavasti
penkeille, levittivät eväänsä polvilleen ja rupesivat päivälliselle.
Kello yhteen saivat he sillä lailla huvitella, silloin alkoi koulutyö
jälleen. Kun Pekka joskus oli tämmöisen koulupäivän viettänyt, meni hän
hyväksi päätökseksi sedän luo Heidiä tervehtimään.

Kun hän tänään koulun päätyttyä astui sedän suureen tupaan, syöksi
Heidi häntä vastaan, sillä juuri Pekkaa oli hän odottanut.

"Tiedänpä jotakin", sanoi hän.

"Mitä?" vastasi hän.

"Nyt täytyy sinun opetella lukemaan", kuului vastaus.

"Olenhan jo", tuumasi Pekka.

"Mutta et siten, kuin minä tarkoitan", sanoi nyt Heidi kiivaasti,
"minä tarkoitan, niin että sen myöskin osaat".

"Mahdotonta", huomautti Pekka.

"Sitä ei kukaan ihminen, enkä minäkään enää usko sinusta", sanoi Heidi
suurimmalla varmuudella. "Mummo Frankfurtissa on jo aikaa sitten
tiennyt, ettei se ole totta, ja hän on minulle sanonut, ettei minun
pitäisi uskoman semmoisia".

Pekka ällistyi tämmöisestä uutisesta.

"Minä kyllä opetan sinua lukemaan, tiedän hyvin millä tapaa", jatkoi
Heidi; "sinun pitää nyt vihdoinkin oppia, ja sitte sinun täytyy joka
päivä lukea isoäidille virren tahi kaksi".

"Ei tule mitään", mutisi Pekka.

Heidi vimmastui, kuu Pekka näin itsepintaisesti saattoi vastustaa
hyvää ja oikeaa asiaa, josta Heidi itse oli niin suuresti innostunut.
Säihkyvin silmin asettui hän nyt pojan eteen ja sanoi uhkaavaisesti:

"Tahdotko tietää, miten käypi, jos et tahdo mitään oppia: äitisi on
jo kaksi kertaa sanonut, että sinutkin pitäisi lähettää Frankfurtiin
kaikellaista oppimaan, ja minä tiedän, mitenkä pojat siellä koulua
käyvät. Ollessamme ajelemassa näytti Klaara minulle hirmuisen suuren
koulukartanon. Mutta siellä eivät he käy ainoastaan poikina, vaan
aina vielä, kun jo ovat suuria herroja; sen olen itse nähnyt: ja elä
luulekkaan, että siellä on vain yksi opettaja niinkuin meillä, ja niin
hyvä. Heitä menee aina koko rivi, monta yhdessä koulurakennukseen ja he
ovat kaikki mustissa, kuin menisivät kirkkoon, ja heillä on näin korkea
musta hattu päässään" -- ja Heidi näytti, kuinka korkeita hatut olivat.

Pekka tunsi väristyksen seljässään.

"Ja sinne sinut lähetetään kaikkein herrain komennettavaksi", puhui
Heidi kiihkeästi, "ja kun sinun vuorosi tulee, et osaa lukea, etpä edes
tavatakaan. Saatpa nähdä, miten herrat sinua pilkkaavat vielä paljoa
pahemmin kuin Tinette, ja jos vaan tietäisit, miltä tuntuu, kun hän
pilkkaa".

"Noh tahdon", sanoi Pekka osaksi valittaen ja osaksi äkäisesti.

Heidi leppyi paikalla. "Niin se on oikein, aloitetaanpa heti", sanoi
hän iloissaan, veti toimeliaana Pekan pöydän luo, meni tuomaan
tarpeelliset välikappaleet.

Klaaran lahjain joukossa oli myöskin pieni kirja, joka miellytti Heidiä
ja jo viime yönä oli hänen mieleensä juolahtanut, että hänen sopisi
käyttää sitä Pekkaa opettaessaan.

Lapset istuivat nyt pöydän ääreen, silmät kirjassa ja Heidi alkoi
opettaa.

Pekan täytyi tavata ja taas moneen kertaan uudestaan tavata ensimmäisen
säkeistön, sillä Heidi vaati, että se kävisi sujuvasti ja puhtaasti.

Viimein sanoi hän: "Sinä et sittenkään taida, mutta minä luen sen
sinulle kerran, että kuulet, miten se oikeastaan on, ehkä sitte voit
paremmin tavata". Ja Heidi luki:

    "Jos A:t et opi tuntemaan,
    Sie kouluun viikoks' suljetaan".

"Mut eipä vaan", sanoi Pekka itsepintaisesti.

"Mitä?" kysyi Heidi.

"Mua suljeta", kuului vastaus.

"Noh niin, laita siis niin, ettet siitä kirjaimesta enää koskaan
erehdy, niin ei sinua sitte suljetakaan" selitti Heidi.

Nyt katseli Pekka A:ta hyvin hartaasti, siksi että Heidi sanoi:

"Nyt sinä sen tunnet".

Mutta kun hän huomasi, minkä vaikutuksen säkeistö oli Pekkaan tehnyt,
päätti hän käyttää sitä hyväkseen ja vielä vähän valmistaa seuraavain
opetustuntien varaksi.

"Odota", sanoi hän, "minä luen sinulle vielä muutkin säkeistöt, niin
saat nähdä, mitä kaikkea sinulle saattaisi tapahtua".

Ja tyttö alkoi taas selvästi ja sujuvasti lukea:

    "E:n, H:n, I:n, K:n ken unhoittaa,
    Sen onnettomuus saavuttaa.

    Ken L, M, N:ss' erhettyy,
    Se häpeää ja hämmästyy.

    Kovasti sua kiusataan,
    Jos O:t' et opi tuntemaan".

Tässä pysähtyi Heidi, sillä Pekka istui niin erinomaisen hiljaa,
että tytön täytyi kerran katsoa, mitä hänen oppilaansa teki. Kaikki
uhkaukset ja salaperäiset kauhistukset olivat niin voimakkaasti
vaikuttaneet Pekkaan, ettei hän voinut enää jäsentäkään liikuttaa, hän
vain tuijoitti jäykistyneenä Heidiin.

Tämän säälivä sydän heltyi heti ja hän sanoi lohduttavaisesti:

"Älä huoli peljätä, Pekka, tulehan vain joka ilta minun luokseni,
ja jos sitte joka kerta opit yhtä hyvästi kuin tänään, niin
tulet vähitellen tuntemaan kaikki kirjaimet ja sittehän ei sinun
tarvitsekaan mitään peljätä. Mutta tule nyt vaan joka päivä, eikä niin
epäsäännöllisesti kuin kouluun, ja jos hiukan sataakin lunta, niin
eihän se sinua tulemasta estä".

Pekka lupasi, sillä säikähdys oli saanut hänet ihan kesyksi ja
suopeaksi. Nyt hän teki lähtöä.

Pekka noudatti säännöllisesti Heidin neuvoa ja joka ilta ryhdyttiin
uuden kirjaimen tutustumiseen ja teroitettiin mieleen siihen kuuluva
säkeistö.

Usein istui isoisä tuvassa ja kuunteli harjoituksia tyytyväisenä
poltellen piippuansa, ja useimmiten värähteli hänen suupielissään
kummanlaisesti, ikäänkuin olisi hänellä ollut täysi työ hillitä
nauruansa.

Tämän kovan rasituksen jälkeen käskettiin Pekka tavallisesti viipymään
illallisella, joka runsaasti palkitsi sen ahdistuksen, johon taas
senpäiväinen säkeistö oli hänen saattanut.

Siten kuluivat talvipäivät. Pekka kävi säännöllisesti Heidin luona ja
edistyi todellakin tavauksessa.

Mutta säkeistöt, nepä joka päivä tekivät Pekalle mikä mitäkin kiusaa;
nyt oltiin P:ssä, kun Heidi taas luki:

    "Jos viel' et P:tä tunne sä,
    Kavahda vitsaa seinällä".

Silloin katseli Pekka sinnepäin ja sanoi pilkallisesti:

"Eipä olekaan".

"Niin, niin, mutta tiedätkö sinä mitä isoisällä on kistussaan?" kysyi
Heidi. "Keppi melkein niin paksu kuin minun käsivarteni, ja kun sen
sieltä ottaa ulos, niin ei saata muuta sanoa, kuin: Kavahda sedän
keppiä?"

Sen kepin muisti Pekka, ja käänsi silmänsä paikalla P:hen, koettaen
painaa sitä mieleensä.

Seuraavana iltana luki Heidi:

    "Jos R:n aiot unhottaa,
    Et tänään yhtään ruokaa saa".

Silloin vilkasi Pekka kaappiin, jossa leipä ja juusto säilytettiin, ja
sanoi kiukkuisesti:

"Enhän minä koskaan ole sanonut, että tahdon unhoittaa R:n".

"Hyvä, se on oikein, että sitä et aio unhoittaa, niin voimme tänään
oppia vähän lisää vielä", ehdotteli Heidi:

    "Ken T:t' ei opi, vedetään,
    Kuhun ei mene mielellään".

Silloin mutisi Pekka: "Entäpäs jos en mene". Mutta hän opiskeli
kumminkin ahkerasti, ikäänkuin olisi hän peljännyt, että joku saattaisi
salaisesti ottaa häntä kauluksesta ja viedä häntä sinne, mihin hän ei
mielellänsä menisi.

Eräänä päivänä luki Heidi:

    "Jos U, V, Y:ssä erehdyt,
    Sä häpeähän menehdyt".

Silloin Pekan silmäin eteen kuvastui hyvin elävästi kaikki
Frankfurtilaiset herrat, korkeat, mustat hatut päässä ja iva ja pilkka
kasvoissaan. Hän rupesi heti niitä kolmea kirjainta vertaamaan eikä
herjennyt, ennenkuin hän tunsi ne niin hyvin, että hän saattoi vaikkapa
painaa silmänsä kiinni ja sittenkin vielä tiesi, minkä näköiset ne
olivat.

Seuraavana päivänä astui Pekka jo vähän kopeana tupaan Heidin luo,
sillä nyt oli hänellä ainoastaan kaksi kirjainta koko kirjaimistosta
jäljellä. Heidi luki heti:

    "Sie hukkaan olet oppinut,
    Jos Ä:hän vielä takerrut.

    Ken Ö:st' ei ole selvillään,
    Luo Hölmöläisten siirretään".

"Niin, joka vain tietäisi, missä ne asuvat", pilkkasi Pekka, "mutta
sitä ei tiedä kukaan".

"Tietääpä, kyllä, Pekka, isoisä sen kyllä tietää", vakuutti Heidi,
"odota hiukan, minäpä menen heti kysymään, missä ne asuvat, isoisä on
vaan tuolla ylhäällä herra pastorin tykönä". Heidi oli jo hypännyt
paikaltaan ja aikoi rientää ovea kohden.

"Odota", huusi nyt Pekka täydessä tuskassa, sillä hän näki jo
mielikuvituksissaan Tunturisedän ja hänen kanssaan herra pastorin
tulevan sekä kuinka nämät molemmat heti ryhtyivät häntä Hölmölään
lähettämään, hän kuin ei todellakaan enää muistanut Ä:n nimeä. Hänen
tuskan huutonsa pysähdytti Heidin.

"Mikä sinun sitte on?" kysyi Heidi kummastuneena.

"Ei mikään! Tule takaisin! Minä tahdon oppia", änkytti Pekka. Mutta
Heidi tahtoi nyt itse mielellään tietää, missä Hölmöläiset asuivat,
ja tahtoi kaikin mokomin sitä kysyä isoisältä. Mutta Pekka huusi niin
hätääntyneenä hänen jälkeensä, että tyttö heltyi ja palasi takaisin.
Nyt täytyi Pekan puolestaan palkita se. Hän ei päässyt sillä, että
Ä:tä kertoi, siksi kun se ijäksi päiviksi kiintyi hänen muistoonsa,
vaan Heidi ryhtyi heti tavaamiseen, ja sinä iltana edistyi Pekka koko
lailla. Siten kului päivä toisensa perästä.

Lumi oli taas suojana ja milt'ei joka päivä satoi enemmän, niin ettei
Heidi ainakaan kolmeen viikkoon päässyt isoädin luo. Sitä ahkerammin
opetti hän Pekkaa, jotta tämä pian saattaisi hänen asemastaan lukea
virsiä isoäidille. -- Niin tuli Pekka yhtenä iltana kotiin Heidin
luota, astui tupaan ja sanoi:

"Minä osaan!"

"Mitä osaat, Pekka pieni?" kysyi äiti uteliaasti.

"Lukea", vastasi tämä.

"Onko se mahdollista. Kuulitko isoäiti?" huusi Briita suuresti
ihmeissään.

Isoäiti oli kyllä kuullut ja ihmetteli hänkin, miten tämä olisi
mahdollista.

"Minun täytyy nyt lukea yksi virsi, Heidi on sanonut", ilmoitti Pekka,
Äiti otti reippaasti kirjan alas ja isoäiti oli iloissaan, hän ei
ollut pitkään aikaan kuullut lohduttavia sanoja. Pekka istui pöydän
luo ja rupesi lukemaan; hänen äitinsä istui hartaasti kuunnellen hänen
vieressään. Joka säkeistön jälkeen sanoi hän ihmetellen: "kukapa olisi
sitäkin saattanut ajatella!"

Isoäitikin kuunteli suurimmalla tarkkuudella, mutta hän ei sanonut
mitään.

Seuraavana päivänä sattui niin, että Pekan luokalla koulussa oli
lukunäyte. Kun olisi ollut Pekan vuoro lukea, sanoi opettaja:

"Täytyykö nytkin sinut jättää, Pekka, niinkuin aina ennen tahi tahdotko
vielä kerran -- ei sovi sanoa lukea, mutta sokertaa jonkun sanan".

Pekka aloitti ja luki kolme riviä kertaakaan pysähtymättä.

Opettaja pani kirjansa pois. Äänettömänä kummastuksesta katseli hän
Pekkaa, niinkuin hän ei koskaan ennen olisi häntä nähnyt. Viimein sanoi
hän:

"Pekka, onko ihme tapahtunut! Niin kauan kuin minä sanomattomalla
kärsivällisyydellä koetin opettaa sinua, oli sinun mahdoton tottua
tavaamaankaan. Nyt, kun minä, ikävä kyllä, jo ihan toivottomana olin
jättänyt tuon hyödyttömän työn, tulet sinä, etkä taida ainoastaan
tavata, vaan myös jotensakin, melkeinpä aivan selvästi lukea. Kuka
senlaisia ihmeitä tekee meidän aikoinamme, Pekka?"

"Heidi", vastasi tämä.

Suuresti ihmeissään katsoi opettaja Heidiin, joka aivan tyyneenä istui
paikallaan, ikäänkuin asia ei olisi häntä koskenutkaan. Opettaja jatkoi:

"Minä olen ylipäänsä huomannut muutoksen sinussa, Pekka. Sinä, joka
ennen olit viikkokausia poissa koulusta, et viime aikoina ole ollut
päivääkään kouluun tulematta. Kuka semmoisen muutoksen parempaan on
sinussa aikaan saanut?"

"Setä", kuului vastaukseksi.

Yhä suuremmalla kummastuksella katsoi opettaja Heidiin ja sitte taas
Pekkaan.

"Koetetaan vielä kerran" sanoi hän varovasti, ja taas täytyi Pekan
näyttää taitoaan lukemalla kolme riviä. Oikein, hän oli oppinut
lukemaan.

Niin pian kun koulu oli loppunut, riensi opettaja herra pastorin
luo kertomaan, mitä oli tapahtunut ja kuinka hyvää setä ja Heidi
vaikuttivat seurakunnassa.

Joka ilta luki Pekka kotonaan yhden virren, sen verran hän totteli
Heidiä, mutta ei sen enempää, toiseen ei hän koskaan ryhtynyt, eikä
isoäitikään häntä koskaan siihen kehoittanut.

Mutta Briita-äiti ihmetteli yhä vielä joka päivä, että Pekka oli näin
pitkälle päässyt, ja useampana iltana kun lukeminen oli päättynyt ja
lukija jo makasi vuoteessaan, sanoi hän tavallisesti isoäidille:

"Ei saata kyllin iloita siitä, että Pekka on oppinut niin hyvästi
lukemaan; eihän sitä nyt enää tiedä mikä hänestä saattaa tullakaan".
Siihen vastasi viimein isoäiti:

"Niin, se on kyllä hyväksi hänelle, että hän on vähäisen oppinut; mutta
kyllä minä sentään olen erittäin iloinen, jos hyvä Jumala pian lähettää
kevään, että Heidi taas pääsee meille; tuntuupa ihan siltä, kun virret
muuttuisivat toisiksi, kun hän niitä lukee".

Ja sehän oli aivan luonnollista, Pekka lukiessaan kiersi kaikki
vaikeudet, ja jätti siis pitkät tahi oudon näköiset sanat ihan
lausumatta, ajatellen, ettei isoäiti kolmea, neljää sanaa kaipaisi
säkeistöistä, johon niitä kuitenkin vielä jäi niin runsaasti.

Ja siitä seurasi, että virsistä, joita Pekka luki, puuttui melkein
kaikki tärkeimmät sanat.



KUUDES LUKU

Ystävät Frankfurtissa tekevät lähtöä.


Oli jo toukokuu. Keväinen tulvavesi tohisi virtoina kaikilta vuorilta
alas laaksoon. Lämmin, kirkas päivä paistoi tunturilla. Se oli jälleen
viheriänä. Viimeinenkin lumi oli sulanut, ja auringon elähdyttäminä
heräsivät ensimmäiset kukkaset eloon ja tirkistivät kirkkailla
silmillään nuoresta tunturiruohosta. Tuolla ylhäällä hongissa suhisi
iloinen kevättuuli ravistellen oksista vanhat tummat neulaset, jotta
uudet vihannat pääsisivät puita ihaniksi pukemaan. Korkealla kaareili
taas vanha petolintu siintävässä ilmassa; tunturimajalle ja nurmikolle
sen ympäri loi päivyt kultaiset säteensä ja kuivasi maan, niin että
kohta saattoi istua, mihin vain mieli teki.

Heidi oli jälleen tunturilla. Hän juoksi sinne tänne eikä oikein
voinut päättää, mikä oli ihaninta. Hänen täytyi kuunnella tuulta,
joka salamielisesti humisten vuorilta lähenemistään läheni ja syöksi
honkiin, ja niitä ikäänkuin riemuiten ravisteli. Heidinkin täytyi
riemuella ja tuuli lennätti häntä sinne tänne niinkuin lehteä. Sitte
juoksi hän majan edessä olevalle auringon paisteiselle nurmelle, istui
siihen ja kurkisti ruohoon nähdäkseen, kuinka monta pientä kukkakupua
jo oli puhjennut ja kuinka monta oli puhkeamaisillaan. Siinä suhisi,
pyöri ja surisi niin monta hyttystä ja kummallista hyönteistä iloisina
auringon paisteessa ja Heidi iloitsi niiden kanssa ja hengitti syvään
raitista kevät-ilmaa ja tuumasi, ettei tunturilla ole koskaan ennen
ollut niin ihanaa. Ja tuhansilla pienillä eläimillä oli sama tunne,
kuin Heidillä, sillä kuului ihan siltä, kun olisivat ne sumisseet ja
laulaneet:

"Tunturilla! Tunturilla! Tunturilla!"

Vajasta majan takana kuului vähä väliin koputusta ja sahaamista, ja
Heidin täytyi välistä kuunnella sitäkin, sillä ne olivat vanhoja
tuttuja ääniä, joihin hän oli tottunut ensi päivästään tunturilla. Hän
ei saattanut olla sinne juoksematta, sillä täytyihän hänen toki tietää,
mitä isoisä teki. Vajan edessä seisoi uusi tuoli jo ihka valmiina ja
toista hän parhaallaan tottuneella kädellä teki.

"Tiedän jo, minkä vuoksi noita teet", huusi Heidi iloiten. "Niitä
tarvitaan, kuu vieraita tulee Frankfurtista. Tuo on mummon ja tuo,
jota juur'ikään teet, on Klaaralle ja sitte -- tarvitaan vielä yksi",
pitkitti Heidi vitkalleen, "tahi etkö luule, isoisä, että neiti
Rottenmeierkin tulee?"

"Sitä ei vielä voi tietää", tuumasi isoisä, "mutta parempi on
kuitenkin, että meillä on tuoli valmiina, niin että saatamme pyytää
häntä istumaan, jos hän tulee".

Heidi katseli yksinkertaisia puutuolia ja mietti hiljaa itsekseen,
miten neiti Rottenmeier ja semmoinen tuoli sopisivat yhteen. Hetkisen
kuluttua sanoi hän arvelevaisesti päätä pudistellen:

"Isoisä, minä en usko, että hän istuu sille".

"Silloin pyydämme häntä istumaan kauniille nurmenpäiselle sohvallemme",
vastasi isoisä levollisesti.

Heidin vielä miettiessä, missä tuo kaunis sohva olisi, kaikui äkkiä
ylhäältä päin huudot, vihellys ja piiskan letkotukset. Heidi ymmärsi
heti, mitä tämä merkitsi. Hän syöksyi ulos ja heti kokoontuivat vuohet
hänen ympärillensä. Ne olivat varmaankin yhtä mielissään kuin Heidi
siitä, että jälleen olivat päässeet tunturille. Sillä ne hyppivät
niin korkealle ja määkyivät iloisemmin kuin koskaan ennen ja Heidiä
ne sysäsivät sinne tänne, sillä jokainen tahtoi päästä aivan lähelle
näyttämään suurta iloaan. Mutta Pekka sysäsi ne syrjään, oikeaan
ja vasempaan, sillä hänellä oli sanoma tuotava Heidille. Tämän luo
päästyänsä, ojensi hän tälle kirjeen.

"Tuossa" sanoi hän pitemmittä selityksittä. Heidi oli kummastuksissaan.

"Saitko sinä siellä laitumella minulle kirjeen?" kysyi hän suuresti
ihmetellen.

"En", kuului vastaus.

"Noh, niistä sinä sen otit, Pekka?"

"Eväspussista".

Se olikin totta. Eilen illalla oli kylän postimies antanut Pekalle
tämän kirjeen Heidille. Sen oli Pekka pistänyt tyhjään pussiinsa.
Aamulla jäi se pussin pohjaan, kun hän pani sinne leivän ja juuston
kappaleen ja läksi. Sedän ja Heidin oli hän kyllä nähnyt aamulla, kun
hän oli vuohia noutamassa, mutta vasta kun hän päivällistä syötyään
haki murusia pussin pohjalta, sattui kirje hänen käteensä.

Heidi luki tarkkaan kirjeen päällekirjoituksen; sitte juoksi hän
isoisän luo vajaan ja näytti suurimmalla riemulla hänelle kirjeen ja
huusi: "Frankfurtista! Klaaralta! Tahdotko heti kuulla, isoisä?"

Tietysti hän mielelläänkin tahtoi ja Pekka niinikään, joka oli
seurannut Heidiä ja nyt asettui kuuntelemaan. Hän asettui selkä vasten
ovenpieltä, saadakseen tuetun aseman, niin että olisi helpompi seurata,
kun Heidi luki kirjettään:

    Rakas Heidi!

    Kahden tai kolmen päivän perästä aiomme lähteä, niinpian kuin
    isäkin lähtee, hän ei kuitenkaan tule sinne, mihin me, hänen
    täytyy ensin mennä Parisiin. Joka päivä tulee herra tohtori ja
    huutaa oven takana: "Pian, pian! -- Tunturille!" Hän tuskin
    malttaa odottaa lähtöämme. Tietäisitpä vain, kuinka hyvin hän
    itse siellä viihtyi. Koko talven on hän joka päivä käynyt meillä;
    hän istui aina minun viereeni ja kertoi siitä ajasta, jonka hän
    oli viettänyt sinun ja isoisän seurassa tunturilla. Hän kertoi
    myös vuorista ja kukkasista ja hiljaisuudesta, joka vallitsee
    tuolla korkealla, kaukana kylistä ja katujen melusta, sekä
    raittiista ihanasta ilmasta; ja usein sanoi hän: siellä ylhäällä
    täytyy kaikkein ihmisten tulla terveiksi. Itsekin on hän jälleen
    aivan toisenlainen, kuin joku aika sitten, ja näyttää ihan
    nuorelta ja iloiselta taas. Oi, kuinka olen iloinen siitä, että
    saan nähdä kaikki ja olla sinun kanssasi tunturilla ja tutustua
    Pekkaan ja vuohiin! Ensin täytyy minun noin kuusi viikkoa kylpeä
    Ragatzissa, sen on herra tohtori määrännyt, ja sitten tulemme
    asumaan kylässä ja kauniina päivinä kannetaan minut tuolissani
    tunturille ja saan olla koko päivän sinun luonasi. Mummo tulee
    olemaan minun kanssani; hänkin iloitsee siitä, että saapi käydä
    sinua katsomassa. Mutta ajattelepas, neiti Rottenmeier ei
    tahdokaan mukaan. Melkein joka päivä sanoo mummo: mitä matkasta
    Schweitsiin tuumaatte, arvoisa Rottenmeier, jos teidän tekee
    mielenne, niin elkää kursailko. Mutta tämäpä aina kiittää
    erinomaisen kohteliaasti ja sanoo, ettei hänellä saata olla
    semmoisia vaatimuksia. Mutta minäpä tiedän, mitä hän oikeastaan
    ajattelee. Kun Sebastian palasi sinua saattamasta, kertoi hän
    kamalia: hirvittävät vuoret tuijottavat muka vaeltajaan, joka
    askeleella on vaarassa pudota pohjattomiin vuorenrotkoihin ja
    tie kohoaa niin jyrkkään ylöspäin, että joka askeleelta pelkää
    luisuvansa takaisin, eikä muut kuin vuohet voi hengenvaaraan
    antaumatta kiivetä siellä. Neiti Rottenmeier kauhistui niin tästä
    kuvauksesta, ettei hän enää ensinkään uneksu Schweitsin matkoja.
    Sama kauhistus on tarttunut Tinetteenkin, niin ettei hänkään
    lähde mukaan. Tulemme siis, mummo ja minä kahden, ja Sebastianin
    täytyy saattaa meidät Ragatziin, sieltä saapi hän palata kotiin.

    Saatan tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin saan sinut tavata.

    Jää hyvästi, rakas Heidi, mummo lähettää sinulle tuhannet
    tervehdykset.

    Uskollinen ystäväsi Klaara.

Kun Heidi oli lukenut kirjeensä loppuun, jätti Pekka mukavan asemansa
ovenpielessä, kohotti piiskansa ja löi oikeaan ja vasempaan niin
hurjasti raivoissaan, että kaikki vuohet suurimmassa kauhistuksessa
lähtivät suunnattomilla hyppäyksillä karkaamaan vuorta alas. Pekka
ryntäsi niitten jäljessä piiska kohotettuna, ikäänkuin aikoisi hän
hirmuisimmalla tavalla kostaa jotakin vihollista. Vihollinen, joka oli
saattanut Pekan tämmöiseen vimmaan, ei ollut muu, kuin tieto siitä,
että odotetut vieraat Frankfurtista saapuisivat.

Heidi oli niin onnellinen ja iloissaan, että hänen välttämättömäsi
jo seuraavana päivänä täytyi lähteä isoäidille kaikesta kertomaan,
kutka Frankfurtista tulevat, mutta semminkin kutka eivät tulisi;
tämänhän täytyi isoäidille olla suurimmasta tärkeydestä, sillä hän
varsin hyvin tunsi kaikki henkilöt ja otti hartaasti osaa kaikkeen,
mikä Heidiä koski. Heidi lähti jo hyvään aikaan iltapäivällä, sillä
nyt saattoi hän jälleen mennä yksin; aurinko paistoi taas kirkkaasti
ja laski vasta myöhään; hänen mielestänsä oli hupaista juosta kuivaa
tunturia alaspäin, kun kevättuulet suhisivat hänen ympärillään
ja vieläpä jouduttivat vähäisen hänen kulkuaan. Isoäiti ei enää
maannut vuoteessaan. Hän istui taas nurkassa ja kehräsi. Mutta hänen
kasvoistaan saattoi huomata, että surulliset ajatukset rasittivat
häntä. Koko viime yön olivat nämä ajatukset pitäneet häntä valveilla.
Pekka oli illalla tullut vihan vimmassa kotiin ja hänen katkonaisista
huudahduksistaan oli isoäiti saanut selville, että joukko ihmisiä
Frankfurtista tulisi tunturille. Mitä sitten tapahtuisi, sitä ei Pekka
tietänyt; mutta isoäiti kuvitteli kaikenlaista mielessään, ja sepä
juuri vei häneltä unen.

Nyt juoksi Heidi sisään ja suoraan isoäidin luo, istui jakkaralle, joka
aina oli siinä, ja kertoi kirjeen sisällön niin elävästi, että hän yhä
enemmin innostui. Mutta yht'äkkiä pysähtyi hän keskellä lausetta ja
kysyi huolestuneena:

"Mikä sinun on, isoäiti, eikö tämä sinua ilahduta edes vähääkään?"

"Ilahduttaahan toki, Heidi, iloitsen minä sinun puolestasi, koska
sinulla heidän tulostaan on niin paljon huvia", vastasi tämä ja koetti
näyttää vähäisen iloisemmalta.

"Mutta, isoäiti, minä kyllä saatan nähdä, että sinä olet huolissasi.
Luuletko sinä ehkä, että neiti Rottenmeier kuitenkin tulee mukaan?"
kysyi Heidi ja näytti itse vähän huolestuneelta.

"En, en! Eikä minua mikään vaivaa!" rauhoitti isoäiti. "Annapas tänne
minulle kätesi, Heidi, että oikein tiedän sinun vielä olevan täällä.
Tapahtuuhan se sinun parhaaksesi, vaikka minä tuskin tulen sitä
kestämään".

"Minä en huoli parhaakseni semmoisesta, jota sinä tuskin tulet
kestämään, isoäiti", sanoi Heidi niin päättävästi, että isoäidille
yht'äkkiä tuli uusi huoli; hän otaksui, että vieraat Frankfurtista
tulisivat Heidiä hakemaan, sillä ei hän saattanut muuta ajatella, kuin
että he tahtoivat lapsen takaisin, nyt kun se jälleen oli terve. Ja
tämä ajatus rasitti. Mutta nyt hän huomasi, ettei hän saanut näyttää
sitä, Heidihän oli niin säälivä häntä kohtaan ja asettuisi ehkä siitä
syystä vastarintaan eikä menisikään Frankfurtiin; se ei saisi tapahtua.
Nyt tarvittiin apua, hän tiesi mihin turvautua.

"Heidiseni, kyllä tiedän, mikä tekee minulle hyvää ja minua lohduttaa",
sanoi hän, "lue minulle virsi, joka alkaa sanoilla: Jos synkk' on
ilta."

Heidi oli niin perehtynyt vanhaan virsikirjaan, että hän heti löysi sen
virren, jota isoäiti tarkoitti, ja hän luki heleällä äänellä:

    "Jos synkk' on ilta
    Ja myrskyt käy
    Ja murehilta
    Ei toivoo näy,
    Niin Herran käsi se johdattaa
    Ja surun aallot taas asettaa."

"Niin, niin, sitä juuri tarvitsin kuulla", sanoi isoäiti huojennettuna.
Heidi katsoi miettiväisesti häneen, sitten sanoi tyttö:

"Eikö totta, isoäiti, kun Herran käsi se johdattaa, niin meidän on niin
turvallinen olla".

"Niin, niin! Kyllä se niin on", myönsi isoäiti päätään nyökäyttäen,
"ja kun hyvä Jumala niin tekee, saattaa olla levollinen, vaikka mitä
tapahtuisi. Luepas se kerran vielä, Heidi, niin että sen oikein
muistamme".

Heidi luki sanat kerran ja vielä sittenkin pari kertaa, sillä virsi
tuntui niin ihanalta.

Kun Heidi sitte illan tultua kulki kotiin, syttyi taivaalle loistava
tähti ja taas toinen ja yhä useampia. Ne kimaltelivat ja valaisivat
hänen tietänsä ja tuntui aivan siltä, kuin tahtoisivat ne säteillään
uudestaan sytyttää hänen sydämmeensä ilon tunteita. Heidin täytyi
vähän väliä pysähtyä katsomaan yhä kirkkaammin sädehtiviä tähtiä ja
hän huudahti: "Niin, nyt ymmärrän, että kun hyvä Jumala näin aina meitä
johdattaa, niin voimme olla ihan hyvässä turvassa ja iloitakin". Ja
tuikkivien tähtien valossa kulki Heidi, kunnes saapui kotimajalle.
Isoisäkin oli ulkona ja katseli iltataivasta, sillä niin kirkkaina
eivät tähdet pitkään aikaan olleet heloittaneet.

Ei ainoastaan yöt, vaan myös päivät olivat tänä keväänä kirkkaammat
kuin moneen vuoteen, ja usein katsoi isoisä ihmetellen, miten aurinko
jälleen aamulla kohosi pilvettömälle taivaalle yhtä loistavana, kuin se
oli laskenutkin, ja hänen täytyi aina uudestaan sanoa: "Onpa aurinko
meille tänä vuonna erinomaisen suopea, ja ruoho varmaankin tulee hyvin
mehukasta. Ole varuillasi, ettei sinun laumasi tule liian ylimieliseksi
ylen hyvästä ruoasta".

Silloin heilutti Pekka rohkeasti ruoskaansa ja hänen kasvoissaan
kuvastui vastaus selvästi: "Kyllä minä niistä huolen pidän".

Näin kului herttainen toukokuu ja kesäkuu joutui. Päivät olivat
vieläkin pitemmät ja valoisammat ja saivat kaikki tunturin kukat
eloon. Ne loistivat ja heloittivat kaikkialla ja täyttivät suloisella
tuoksullaan ilman. Kun tämäkin kuukausi jo oli loppuun kulumaisillaan,
tuli Heidi eräänä aamuna juosten ulos majasta, jossa hän juuri ikään
oli päättänyt aamuaskareensa. Hän aikoi pikimmältään käydä honkien
alla ja sitten vielä vähän kauempana katsomassa, olivatko jo kaikki
kultaheinän kukat auenneet, sillä nämä kukat hohtivat niin ihmeteltävän
kauniisti auringon loisteessa, mutta juuri kun hänen piti kääntymän
majan ympäri, huudahti hän niin läpitunkevasi, että isoisä astui ulos
liiteristä aavistaen, että jotakin erinomaista tapahtui.

"Isoisä! Isoisä!" huusi lapsi hillitsemättömässä ilossaan. "Tule tänne!
Tule tänne! Katsopas! katso!"

Isoisä riensi lapsen luo ja katsoi sinnepäin, johon lapsi niin
kiihkeästi viittasi.

Vuoren polkua ylös tuli kummanlainen seurue, jonka moista näillä
paikoin ei ennen oltu nähty. Ensimmäisinä kulki kaksi miestä kantaen
avonaista kantotuolia, siinä istui moneen huiviin käärittynä nuori
tyttö. Sitte tuli hevonen, sen seljässä istui muhkean näköinen nainen,
joka vilkkaasti katseli ympärillensä ja puheli nuoren oppaan kanssa,
joka kulki hänen rinnallansa. Sitte tuli pyörillä varustettu nojatuoli,
jota toinen nuori poika lykkäsi eteenpäin. Viimeisenä kulki eräs, jolla
oli korkea kasa huivia, peitteitä ja turkkia kannettavanaan.

"He tulevat! He tulevat!" huusi Heidi ja hyppäsi vieläkin korkeammalle
ilosta. He todellakin tulivat. He lähenivät jo lähenemistään, ja nyt
olivat jo perillä. Kantajat laskivat tuolin alas, Heidi juoksi sen luo
ja lapset tervehtivät toisiansa suurimmalla ilolla. Nyt oli jo mummokin
perillä ja astui hevosen seljästä alas. Heidi juoksi hänen tykönsä
ja mummo tervehti häntä hellästi, sitte mummo kääntyi Tunturisedän
puoleen, joka myöskin oli lähestynyt häntä tervetulleeksi lausumaan.
Heidän keskenäisessä tervehdyksessään ei ollut jäykkyyttä nimeksikään,
sillä mummo tunsi sedän ja setä mummon yhtä hyvin, kuin olisivat
vuosikausia toistensa kanssa seurustelleet.

Tervehdittyänsä sanoikin mummo heti vilkkaasti: "Mutta hyvä setä,
olettehan te oikea herrastilan omistaja! Kukapa tätä olisi saattanut
arvata! Moni kuningaskin saattaisi teitä kadehtia! Ja sinä, Heidiseni,
miten terveeltä sinä näytät, aivan kuni pieni ruusunen", pitkitti mummo
vetäen Heidin luokseen ja silitti hänen punaisia poskiansa. "Miten
kaunista täällä on kaikkialla! Mitä sinä tästä sanot, Klaara tyttöseni,
mitäpä sinä sanot?"

Klaara katseli seutua ilmeisellä ihastuksella, sillä tämmöistä,
näin kaunista, ei hän elämässään ollut nähnyt eikä edes aavistanut
maailmassa olevankaan.

"Oi kuinka ihmeellistä, oi kuinka ihmeen kaunista täällä on!" huudahti
hän kerta toisensa perästä. "Näin ihanaksi en tätä ole voinut
mielessäni kuvailla, kuule, mummo, täällä minäkin tahtoisin asua!"

Sillä välin oli setä kantajalta ottanut muutamia huivia sekä niistä
valmistanut mukavan sijan pyörätuolissa, jonka hän nyt siirsi Klaaran
luo.

"Mitähän, jos nyt asettaisimme tytön tavalliseen tuoliinsa, sillä
kantotuoli on vähän kovempi", sanoi hän, eikä odottanutkaan, että joku
muu ryhtyisi sitä tekemään, vaan nosti heti vahvoilla käsivarsillaan
sangen varovasti kipeän Klaaran ja asetti hänen hiljaa pyörätuoliin.
Sitte asetti hän tytön jalat mukavasti nojatuolin polstarille ja peitti
hänet huivilla niin huolellisesti, kuin jos ei hän ijässään olisi
muuta tehnytkään, kuin sairaita hoitanut. Mummo katseli häntä mitä
suurimmalla kummastuksella.

"Mutta hyvä setä", sanoi hän nyt, "jos vain tietäisin, missä te olette
oppinut sairaanhoitoa, niin lähettäisiin vielä tänään samaan paikkaan
kaikki ne hoitajat, jotka minä tunnen, jotta hekin sitä yhtäläisesti
oppisivat. Mitenkä se on mahdollista?"

Setä hymyili vähän. "Se on enemmän harjoituksesta kuin
opettelemisesta", vastasi hän, mutta hänen kasvoissaan kuvautui hymyn
ohessa surua. Hänen muistoonsa nousi kuva menneistä ajoista, hän näki
kasvot, joissa kärsimys kuvastui, hän muisti miehen, joka noin ikään
oli levännyt nojatuolissa ja jonka jäsenet olivat niin runnellut, että
hän tuskin voi käyttää yhtäkään niistä. Se oli hänen kapteeninsa,
jonka hän erään ankaran tappelun jälkeen kerran Ciciliassa, oli
löytänyt sotatantereelta ja kantanut sieltä pois. Sitten ei kapteeni
enää ollut laskenut häntä menemään, setä oli ollut ainoa, joka häntä
osasi hoitaa ja jää hänen luokseen, siksi kun suuret tuskat viimeinkin
lopettivat hänen onnettoman päällikkönsä elämän. Tämän sairaan näki
setä jälleen edessään; hänestä tuntui heti siltä, kuin nyt olisi hänen
velvollisuutensa hoitaa sairasta Klaaraakin ja kaikin tavoin helpoittaa
hänen oloansa, jota hän hyvin ymmärsi.

Ilma oli se'es, ei ainoatakaan pilveä näkynyt. Tummansinisenä kaareili
taivas majan ja honkien sekä korkeitten, taivasta tavottavien
vuorihuippujen yli. Klaara ei saattanut kaikkea tätä kyllikseen ihailla.

"Oi Heidi, kun vaan voisin käydä sinun kanssasi joka paikassa täällä,
majan ympäri ja honkien alla!" huudahti hän. "Jos vaan saisin katsella
kanssasi kaikkea, minkä niin kauan olen tuntenut, enkä kuitenkaan
nähnyt!"

Heidi sysäsi kaikin voimin tuolia, ja tosiaankin, hänen onnistui saada
se liikkeelle, se pyöri kuivalla nurmella eteenpäin aina honkien alle.
Siellä pysähdyttiin. Täällä oli taas jotakin, jonka vertaista Klaara
ei ollut elämässään vielä nähnyt, nimittäin nuo vanhat korkeat hongat,
vahvoine huojuvine oksineen. Mummokin, joka oli seurannut lapsia,
seisoi suuresti ihmeissään siinä. Hän ei voinut päättää, mikä niissä
oli kauniinta, tuuheat humisevat latvatko vaiko suorat paksut rungot,
jotka olisivat voineet kertoa kauan sitte kuluneista ajoista, joina jo
olivat katselleet alas laaksoon, jossa ihmiset tulivat ja menivät ja
olot yhäti vaihettelivat mutta nämä ikivanhat puut yksinään pysyivät
muuttumatta.

Sill'aikaa oli Heidi lykännyt tuolin vuohiometan eteen ja avannut sen
pienet ovet selki seljälleen, jotta Klaara oikein voisi nähdä sinne.
Siellä ei tosin nyt tällä kertaa ollut erittäin paljo katseltavaa,
asukkaat kun eivät olleet kotona. Valittaen huusi Klaara takaisin:

"Voi mummo, jos vain saisin odottaa Vienoa ja Pikkua ja kaikkia muita
vuohia ja Pekkaa. Enhän minä saa nähdä yhtäkään niistä, jos meidän aina
täytyy lähteä niin aikaisin, kuin sinä olet sanonut, mummo; se on niin
ikävää!"

"Nyt me iloitsemme siitä hyvästä, mikä meille on suotu, emmekä ajattele
sitä, mikä vielä saattaa puuttua", oikaisi mummo seuraten tuolia, jota
Heidi lykkäsi eteenpäin.

"Oi kukkasia!" huudahti Klaara taas, "kokonainen mätäs noin hienoja
punaisia kukkasia ja kaikki nuo huojuvat sinikelloset, jospa pääsisin
niitä poimimaan!"

Samassa juoksikin jo Heidi sinne ja palasi tuoden suuren kimpun
muassaan.

"Mutta tämä ei ole vielä mitään, Klaara", sanoi hän, laskien kukkaset
Klaaran syliin. "Jos tulet joskus meidän kanssamme laitumelle, sitte
saat vasta jotakin nähdä. Yhdessä paikassa niin monta, monta punaista
kultaheinän mätästä ja paljon, paljon enemmän sinikelloja kuin täällä
ja niin monta tuhatta noita vaaleankeltaisia kukkasia, jotta koko nurmi
kiiltää kuin puhdas kulta. Isoisä sanoo niitä nimitettävän päivyen
silmiksi ja sitten on vielä nuo tummat, tiedäthän, nuo, joilla on
pyöreät kuvut ja tuoksuvat niin hyviltä, ja siellä on niin kaunista,
Kun istuu siellä, niin ei enää tahtoisikaan nousta ylös, niin kaunista
siellä on!"

Heidin silmät säihkyivät, hän halusi jälleen näkemään sitä, mitä
hän juuri ikään selitti, Klaaraankin syttyi se, ja hänen lempeissä
sinisilmissään heijastui sama tunne, joka oli saattanut Heidin niin
tuliseen intoon.

"Mummo, pääsenköhän minä sinne? Luuletko, että minä voin päästä niin
korkealle?" kysyi hän. "Voi jos voisin käydä, Heidi, ja päästä sinun
kanssasi kaikkialle täällä tunturilla".

"Minä kyllä työnnän", rauhoitti Heidi ja sysäsi näyttääkseen, kuinka
helposti se kävisi, niin voimakkaasti tuolia, että se samaa vauhtia
oli kiitää vuorta alas. Mutta isoisä seisoi siinä lähellä ja sai sen
arvon ajoissa pysähdetyksi. Isoisä ei ollut heidän poissa ollessaan
ollut toimeton, lavitsan luona majan edustalla oli jo pöytä katettuna
ja tuolit olivat asetetut sen ympärille, niin että kaikki oli valmiina,
kun ruvettaisiin päivälliselle, joka majassa vielä höyryi kattilassa
ja pihisi kahvelissa. Mutta ei aikaakaan, niin oli isoisä jo kantanut
kaikki pöydälle ja koko seurue istui iloisena aterialle.

Mummo oli suuresti ihastunut tähän ruokasaliin, josta näki loitolle
laaksoon ja yli vuorten siintävään taivaaseen. Lauhkea tuuli puhalsi
suloisesti virkistäen ja suhisi ylhäällä hongissa niin herttaisesti
(ikään kuin olisi se ollut juuri heitä varten tilattu soittokunta).

"Tämä on erinomaisen hupaista, tämä on ihmeellisen kaunista!" huudahti
mummo vähän väliä. "Mutta pettävätkö minua silmäni", lisäsi hän nyt
suuresti kummastuneena, "minä luulen, että sinä jo olet ryhtynyt
toiseen juustopalaseen, Klaaraseni?"

Niin oikein. Klaara oli jo ottanut toisen palasen kullankeltaista,
paistettua juustoa leivällensä.

"Niin mummo, tämä maistuu niin hyvältä, paljon paremmalta kuin koko
meidän moniruokainen päivällisemme Ragatzissa", vakuutti Klaara ja
pureskeli halukkaasti mehukasta ruokaansa.

"Hyvä! Se on oikein!" sanoi isoisä hyvillään. "Tunturi-ilma se on, joka
palkitsee sen, mikä itse ruoan laitoksessa on puuttuvaista".

Siten kului iloinen ateria. Mummo ja Tunturisetä ymmärsivät toinen
toistaan hyvin ja keskustelu kävi yhä vilkkaammaksi. He olivat samaa
mieltä ihmisten ja monenlaisten asiain, sekä ylipäätään maailman menon
suhteen ikäänkuin olisivat he olleet vanhat tutut ja vuosikausia
seurustelleet keskenään. Näin kului pitkän aikaa, ja yht'äkkiä katsahti
mummo etelää kohden ja sanoi:

"Meidän täytyy pian valmistautua lähtemään, Klaaraseni, aurinko on jo
alenemassa ja pian jo varmaan miehet kylästä tulevat meitä noutamaan".

Mutta Klaara, joka tähän asti oli ollut niin iloinen, tuli hyvin
surulliseksi ja pyysi hartaasti:

"Hyvä mummo, tunnin vielä tahi kaksi! Emmehän ensinkään ole käyneet
majassa, emmekä nähneet Heidin vuodetta ja mitä muuta siellä on. Tämän
päivän pitäisi vielä kestämän kymmenen tuntia".

"Se lienee mahdotonta", tuumasi mummo, mutta tuvan tahtoi hänkin
mielellään nähdä. Noustiin siis heti pöydästä ja setä suuntasi
vakavalla kädellä tuolin ovelle. Mutta pitemmälle ei päästy, tuoli oli
paljon leveämpi kuin ovi. Setä ei miettinyt kauan mitä nyt tehdä. Hän
nosti Klaaran käsivarrelleen ja kantoi hänen sisään.

Mummo käveli sinne tänne ja katseli tarkasti kaikkea, koko talous,
sen hyvä kunto ja järjestys näytti suuresti huvittavan häntä. "Tuo
tuolla ylhäällä kai on sinun vuoteesi, Heidi, eikö niin?" sanoi hän ja
nousi heti pelkäämättä portaita ylös heinäparvelle. "Oi kuinka hyvältä
täällä tulee, tämäpä on terveellinen makuuhuone!" -- ja mummo asettui
katsomaan ulos katossa olevasta reiästä, jo tuli sinne isoisäkin,
Klaara käsivarrellaan ja heidän jäljessään hypähteli Heidi.

Nyt seisoivat kaikki Heidin vuoteen ympärillä, mummo katseli sitä
miettiväisenä ja hengitti mielihyvällä uuden heinän raitista tuoksua.
Klaara oli äärettömästi ihastunut Heidin makuupaikkaan.

"Voi Heidi, kuinka hupainen sinulla sentään on! Vuoteessasi näet
suoraan taivaaseen, ympärilläsi on noin hyvä tuoksu ja ulkoa kuulet
honkain huminan. Näin hupaista makuuhuonetta en ole vielä koskaan
nähnyt".

Isoisä katsahti nyt mummoon.

"Olenpa miettinyt jotakin", sanoi hän, "jos mummo-rouva luottaa minuun
ja jos asia ei muuten ole hänelle vastenmielinen. Minä tarkoitan,
että jos saisimme pitää tämän pikku tyttären täällä jonkun ajan, niin
voisi hän suuresti voimistua. Teillähän on kaikellaisia peitteitä ja
huivia mukananne, niistä valmistaisimme oikein erinomaisen pehmeän
vuoteen ja mitä pikku tyttären hoitoon tulee, niin olkaa huolehtimatta,
mummo-rouva, siitä minä pidän surua."

Klaara ja Heidi riemuitsivat niinkuin kaksi vapauteen päässyttä lintua
ja mummon kasvot kirkastuivat.

"Hyvä setä, te olette kunnon mies. Mitä te luulette, että minä ikään
juuri ajattelin. Näin sanoin minä itsekin: Klaaralle varmaankin jonkun
ajan oleskeleminen täällä tunturilla tekisi erinomaisen hyvää, mutta
miten paljon huolta ja epämukavuutta eikö hänen hoidostaan olisi
isännälle. Ja te tuumaatte ja lausutte julki ajatukseni, ikäänkuin
siitä ei teille tulisi mitään vastusta. Minä kiitän teitä". Ja mummo
pudisteli sedän kättä uudestaan ja setä pudisteli mummon kättä takaisin
näyttäen sangen iloiselta.

Setä ryhtyi heti sanasta toimeen. Hän vei Klaaran tuolin majan
edustalle takaisin. Heidi seurasi jäljessä eikä tietänyt kuinka
korkealle hypätä ilosta. Sitten otti setä kaikki huivit ja peitteet
käsivarrelleen ja sanoi tyytyväisesti hymyillen: "Hyvä on että
mummo-rouva on varustanut kuni talvimatkaan; nämä ovat nyt tarpeen".

"Hyvä setä", vastasi mummo vilkkaasti: "varovaisuus on hyvä avu ja
estää monta onnettomuutta. Jos ei täällä teidän vuorissanne kohtaa
myrskyjä, tuulia ja rankkasateita, niin on syytä olla kiitollinen ja
sitä me olemmekin, mutta suojellusvarani ovat sittenkin tarpeen; siitä
olemme yhtä mieltä".

Näitä puhellen olivat molemmat jo ennättäneet heinäparvelle ja
levittivät huivin toisensa perästä heinävuoteelle. Niitä oli niin monta
päälletysten, että vuode lopulta oli pienen linnoituksen näköinen.

"Pistäköön nyt minua yksikään heinänkorsi, jos se on mahdollista",
sanoi mummo, vielä kerran joka taholta kosketellen vuodetta
kädellänsä, mutta pehmyt peitevalli ei päästänyt ainoatakaan enää
läpi. Tyytyväisenä astui mummo portaita alas ja meni ulos lasten luo,
jotka iloisina istuivat yhdessä ja miettivät, mitä toimittaisivat
aamusta iltaan niinä päivinä, kuu Klaara saisi viipyä tunturilla.
Mutta kuinkahan kauan hän saisi täällä olla? Sepä se suuri kysymys
olikin, joka heti asetettiin mummon ratkaistavaksi. Mummo sanoi, että
siihen isoisä voisi parahiten vastata, ja kun tämä juuri ikään tuli
paikalle, kysyttiin häneltä ja hän tuumasi, että neljä viikkoa olisi
sopiva aika, jonka kuluttua saattaisi päättää, oliko pikku tyttärellä
tunturi-ilmasta hyötyä tahi ei. Nyt lapset vasta oikein riemuitsivat,
sillä ei kumpainenkaan heistä ollut uskaltanut toivoakaan että he niin
kauan saisivat olla yhdessä.

Nyt näkyivät tunturipolulla taas miehet kylästä tuolineen ja
hevosineen. Tuolinkantajat saivat heti palata takaisin.

Kun mummo teki lähtöä, sanoi Klaara iloisesti: "Mummo kulta, eihän tämä
ole mikään eroaminen, vaikka nyt lähdetkin pois, sitte tulet taas vähän
väliä tunturilla käymään ja katsomaan, mitä me teemme, ja sepä taas on
hupaista, eikö niin, Heidi?"

Heidi, jota niin monta iloa, jälkimmäinen aina edellistään suurempi,
oli tänään kohdannut, ei saattanut muuten kuin hyvällä hyppäyksellä
osottaa, että hän oli samaa mieltä.

Nyt nousi mummo sävyisän ratsuhevosen satulaan. Setä tarttui ohjiin ja
talutti vakavalla kädellä hevosta jyrkkää vuoren polkua alas. Mummon
innokkaista estelyistä huolimatta saattoi setä hänet kylään asti,
tunturitie kun oli niin jyrkkä, että joku onnettomuus ratsastaessa
saattaisi tapahtua.

Yksinäiseen kylään ei mummo nyt näin itsekseen tahtonut jäädä. Hän
päätti palata Ragatziin ja sieltä silloin tällöin uudistaa tunturilla
käyntiänsä.

Ennenkuin setä vielä oli ennättänyt takaisin kotiin, tuli Pekka
vuohinensa juoksujalassa alas tunturilta. Kun nuo pienet eläimet
huomasivat, missä Heidi oli, ryntäsivät ne kaikki sinnepäin ja
ympäröivät silmänräpäyksessä hänen sekä Klaaran tuolissaan. Sysäten ja
lykäten nosti toinen vuohi päänsä toisen yli näkyviin ja Heidi esitteli
heti jokaisen Klaaralle.

Kauan ikävöity tilaisuus tutustua vuohien kanssa oli siis Klaaralle
suotu ja hän tunsi ne pian kaikki, pienen Lumikon, iloisen Liedon
ja isoisän molemmat puhtaat vuohet, kaikki, kaikki, yksin suuren
Turkkilaisenkin. Mutta Pekka seisoi sillä aikaa vähän syrjässä ja
katsahti vähän väliä kumman uhkaavaisesti tyytyväiseen Klaaraan.

Kun tytöt nyt ystävällisesti huusivat hänelle: "Hyvää yötä, Pekka", ei
hän vastannut sanaakaan, heilutti vaan huimasti piiskaansa ilmassa ja
juoksi sitten pois, vuohet jäljessään.

Kaiken sen kauniin lisäksi, minkä Klaara jo oli tunturilla nähnyt,
näki hän vielä iltasella ihastuttavan näyn. Kun hän lepäsi ylhäällä
heinäparvella leveässä vuoteessa, johon Heidikin juuri ikään kiipesi,
katsahti hän pyöreästä aukosta katossa suoraan ylös kimaltelevaan
tähtitaivaaseen ja huudahti:

"Oi Heidi, katsopas, ihan on niin, kuin jos korkeissa vaunuissa
kulkisimme ylös taivaaseen!"

"Niin on, ja tiedätkö, minkä vuoksi tähdet noin ilomielin meille
viittaavat?" kysyi Heidi.

"En, sitä en tiedä, mitä sinä luulet?" kysyi Klaara vuoroonsa.

"Sentähden, että ne tuolla ylhäällä taivaassa näkevät, kuinka hyvin
rakas Jumala asettaa kaikki ihmisille, niin ett'ei heidän tarvitse
peljätä, koska kaikki kuitenkin tapahtuu niin, kuin heille on
parhaaksi. Se tähtiä niin ilahduttaa; katsopas, kuinka ne meille
viittaavat, että meidänkin pitää iloitseman. Mutta tiedätkö, Klaara,
emme mekään saa unhoittaa rukoilla, meidän pitää pyytämän, ettei hän
unhoita meitäkään, vaan antaa meidän olla hyvässä turvassa, niin
ettemme tarvitse mitään peljätä".

Nyt nousivat lapset vielä kerran vuoteessa istumaan ja lukivat
kumpainenkin iltarukouksensa. Sitten Heidi painoi päänsä pyöreälle
käsivarrelleen ja nukkui heti. Mutta Klaara oli vielä kauan valveilla,
näin ihmeellistä kuin tämä makuupaikka tähtien valossa ei hän koskaan
ollut nähnyt.

Tuskinpa oli hän tähtiä nähnytkään, sillä hän ei ollut koskaan yöllä
saanut olla ulkona ja sisällä laskettiin paksut esiriput ikkunain
eteen jo paljon aikaisemmin, kuin tähdet syttyivät taivaalle. Niinpä,
kun hän nyt päätti painaa kiinni silmänsä, täytyi hänen heti aukaista
ne jälleen nähdäksensä, tuikkivatko nuo molemmat suuret tähdet vielä
yhtä kirkkaasti ja viittasivatko ne niin ihmeellisesti, kuin Heidi
oli sanonut. Ja yhä tekivät ne niin, eikä Klaara saanut kylläkseen
katsoneeksi niitten leimuavaa, säteilevää valoa. Viimein menivät
hänen silmänsä itsestään umpeen, mutta vielä unissaankin näki hän nuo
molemmat heloittavat tähdet.



SEITSEMÄS LUKU

Miten tunturilla edelleen eletään.


Aurinko oli juuri ikään noussut korkeitten vuorien takaa ja loi
kultaiset säteensä majalle ja koko laaksoon. Tunturisetä oli, niinkuin
hän joka aamu teki, hiljaa ja hartaasti katsellut, miten keveä sumu
vaalenemistaan vaaleni ja maa yön varjojen helmasta heräsi uuteen
päivään.

Aamun vaaleat hattarat kevenivät kevenemistään, kunnes aurinko tuli
täydellisesti näkyviin ja valoi kultaansa vuorten huipuille, metsille
ja kunnaille.

Isoisä meni majaan takaisin ja astui hiljaa pieniä portaita ylös
parvelle. Klaara oli juuri avannut silmänsä ja katseli suuresti
kummastuneena kirkkaita auringon säteitä, jotka katon pyöreästä aukosta
tunkivat sisään ja säihkyen hyppelehtivät hänen vuoteellaan. Hän ei
ensinkään ymmärtänyt mitä hän näki, eikä tietänyt, missä hän oli. Mutta
nyt hän näki nukkuvan Heidin vieressään ja kuuli isoisän ystävällisen
äänen:

"Hyvinkö nukkunut? Vieläkö väsyttää?" Klaara vakuutti, ettei hän ollut
hiukkaakaan väsynyt ja ettei hän kerran nukuttuaan ollut yön kuluessa
kertaakaan herännyt. Tämä oli isoisälle mieleen, ja hän rupesi heti
Klaaraa auttamaan ja teki sen niin hyvästi ja ymmärtäväisesti, kuin
jos hänen toimenaan juuri olisi ollut hoitaa sairaita lapsia ja kaikin
tavoin huojentaa heidän tilaansa.

Heidikin avasi silmänsä ja näki ensimmäisekseen, kuinka isoisä
otti valmiiksi puetun Klaaran käsivarrelleen ja kantoi hänen ulos.
Täytyihän Heidinkin olla siinä mukana. Nuolen nopeudella pistäytyi
hän vaatteisiinsa ja riensi sitten portaita alas ja ennätti jo hänkin
ulos majan ovelle. Sieltä katseli hän suuresti kummastuneena, mitä
isoisä taas edelleen teki. Tämä oli edellisenä iltana, kun lapset jo
lepäsivät vuoteessaan, miettinyt, mihin hän saisi pyörätuolin yöksi
katon alle. Tuvan ovi oli niin kapea, ettei voinut ajatellakaan, että
se siitä mitenkään mahtuisi sisään. Silloin pälkähti hänen päähänsä
irroittaa liiterin seinästä pari leveätä lautaa, tästä suuresta aukosta
vieritti hän sitte tuolin sisään ja asetti laudat paikoillensa,
kuitenkin niin, että ne taas helposti sai irti. Heidi saapui paikalle,
juuri kun isoisä, sen jälkeen, kun hän oli asettanut Klaaran tuoliinsa
ja avannut uuden käytävän, tuli sysäten tuolia edellään ulos
aamuauringon loisteeseen. Keskellä pihaa pysähdytti hän tuolin ja meni
vuohiomettaan. Heidi juoksi Klaaran luo.

Viileä aamutuuli hyväili heidän kasvojaan ja hyvä pihkatuoksu tuntui
joka tuulen hengähdykseltä heidän ympärillään. Klaara hengitti syvään
tuota raitista aamuilmaa ja nojautui erinomaisella hyvänvoinnin
tunnolla tuoliinsa nauttien elämästään enemmän kuin koskaan ennen.

Hän ei ikänään ollut saanut ulkona hengittää raitista aamuilmaa, ja
nyt hänen ympärillään vihisi puhdas tunturi-ilma niin viileänä ja
virvoittavana, että joka hengähdys oli suuri nautinto. Ja tämän lisäksi
tuli kirkas armas päiväpaiste, joka ei täällä ylhäällä tunturilla
ensinkään kuumentanut, vaan säteili niin herttaisen lämpimänä hänen
käsillään ja kuivalla ruohopihalla hänen edessään. Että tunturilla
saattaisi olla tänlaista, sitä ei Klaara koskaan olisi saattanut
mielessään kuivailla.

"Oi Heidi, jos vaan aina, aina saisin olla sinun tykönäsi täällä",
sanoi hän nyt, onnellisen näköisenä käännellen itseään sinne tänne
tuolissaan.

"Niin, nyt sinä näet, että se on totta, minkä sinulle olen kertonut",
vastasi Heidi iloisesti, "ettei missään koko maailmassa ole niin
ihanata kuin isoisän luona tunturilla". Tämä tulikin ikään ometasta ja
lähestyi lapsia. Hän toi kaksi kuppia täynnä kuohuavaa, lumivalkoista
maitoa ja antoi toisen niistä Klaaralle, toisen Heidille.

"Tämä tekee tyttöselle hyvää", sanoi hän ja nyökäytti päätään
Klaaralle, "se on Vienon maitoa, se antaa voimia. Terveydeksenne!
koetetaanpa vain!" Klaara ei ollut ikänään juonut vuohen maitoa ja
arveli siis ensin vähän aikaa, tohtisiko sitä juoda. Mutta kun hän
sitten näki, miten halukkaasti Heidi tyhjensi kuppinsa, kertaakaan sitä
huuliltaan ottamatta, ennenkuin se oli tyhjä -- niin ihmeen hyvää se
oli -- niin asetti Klaarakin kupin reunan huulillensa ja joi ja joi, ja
toden totta se oli niin makeata, kuin jos siihen olisi pantu sokuria
ja kanelia, ja Klaara joi, siksi kun kupissa ei enää ollut pisaraakaan
jäljellä.

"Huomenna juomme kaksi", sanoi isoisä, joka mielihyvissään oli
katsellut, miten Klaara oli seurannut Heidin esimerkkiä.

Pekka tuli laumoinensa ja sill'aikaa, kun vuohet taas joka taholta
ympäröivät Heidiä, otti setä Pekan vähän erikseen, jotta tämä oikein
ymmärtäisi, mitä sedällä oli hänelle sanottavaa, sillä vuohet määkyivät
toinen toistaan kovemmin, niin pian kuin heillä vaan oli Heidi
keskessään.

"Kuule nyt, ja ota onkeen", sanoi setä. "Tästä päivästä alkaen
annat sinä Vienon kulkea omia teitään. Se tuntee missä mehukkaimmat
tunturiruohot kasvavat; kun se siis tahtoo ylemmäksi, käyt sinä
jäljessä, eikä se toisillenkaan vuohille pahaa tee, ja kun se tahtoo
vieläkin ylemmäksi, kuin sinä muuten niitten kanssa käyt, niin seuraat
sinä vaan, etkä pidätä sitä, kuuletko! Eikä se tee mitään, vaikka
sinun vähän täytyykin kiivetä, mene sinä vaan mihin se vie, sillä
tässä asiassa on se sinua viisaampi ja sen täytyy nyt saada parasta
ravinnokseen, jotta sen maito tulisi oikein hyvän hyvää. Miksi sinä
tuonne niin kurkistelet, ikäänkuin tahtoisit jonkun niellä? Ei siellä
ole ketään sinun tielläsi. Eteenpäin siis ja muista sanani!"

Pekka oli tottunut setää paikalla tottelemaan. Hän alkoi siis heti
marssia, mutta selvästi saattoi huomata, että hänellä oli jotakin
mielessä, sillä hän katseli koko ajan taaksensa ja kummallisesti
pyörivät silmät hänen päässään. Vuohet seurasivat häntä ja sysäsivät
Heidin pitkän matkaa vielä muassaan. Tämäpä oli Pekan mieleen. "Sinun
pitää mukaan", huusi hän nyt uhkaavaisesti, "sun pitää mukaan, sun
täytyy Vienon jäljessä".

"En, minä en saata", huusi Heidi takaisin, "enkä nyt pääse pitkään
aikaan, en koko aikana, kun Klaara on täällä. Mutta kerran tulemme
sinne yhdessä, isoisä on sen luvannut".

Näin sanoen oli Heidi kääntynyt ja juoksi takaisin Klaaran tykö.

Sen kuultuaan kiristeli Pekka molempia nyrkkiänsä niin uhkaavaisesti
pyörätuoliin päin, että vuohet säikähtyneinä juoksivat hänen ohitsensa,
mutta hän pötki perässä pysähtymättä pitkään aikaan, siksi kun hän
pääsi kaikkien näkyvistä, sillä hän pelkäsi, että isoisä kentiesi olisi
saattanut nähdä hänet, ja hän tahtoi mieluimmin olla epätiedossa siitä,
minkä vaikutuksen nyrkin puiminen oli setään tehnyt.

Klaaralla ja Heidillä oli tänään niin monta tehtävää mielessä, etteivät
oikein tienneet, mistä aloittaa. Heidi esitteli, että ensin piti
kirjoitettaman mummolle, lapset olivat, näet, luvanneet joka päivä
kirjoittaa hänelle. Mummo ei sentään ollut varsin varma siitä, miten
tunturilla olo Klaaraa ajan pitkään miellyttäisi, eikä myöskään siitä,
miten terveellistä se hänelle olisi. Sentähden oli mummo ottanut
lapsilta sen lupauksen, että joka päivä kirjoittaisivat kaikesta, mitä
tekivät. Siten saisi mummo heti tietää, milloin häntä siellä ylhäällä
tarvittaisiin, ja saattaisi siihen asti huoleti viipyä Ragatzissa.

"Täytyykö meidän mennä majaan kirjoittamaan?" kysyi Klaara, joka kyllä
oli valmis mummolle kaikesta kertomaan; mutta hänen oli ulkona niin
hyvä olla, ettei hän mitenkään olisi sieltä tahtonut pois.

Heidi tiesi neuvon. Paikalla riensi hän majaan ja palasi tuoden
mukanaan koulukapineensa sekä pienen kolmijalkaisen tuolinsa. Sitte
asetti hän lukukirjansa ja kirjoitusvihkonsa Klaaran polvelle
kirjoitusalustaksi --. Itse istui hän pikkutuolilleen lavitsan ääreen
ja nyt aloittivat molemmat kertomuksensa mummolle. Mutta joka lauseelta
pani Klaara taas kynänsä pois ja katseli ympärilleen. Täällä oli niin
ihmeen kaunista. Tuuli ei enää ollut niin viileä, tuskin tuntuvasti
hengähti se hänen kasvoilleen ja kuiskasi hiljaa honkien latvoissa.
Hyttyset sumisivat ja surisivat iloisesti kirkkaassa ilmassa.
Päivänpaisteisella nurmikolla vallitsi syvä hiljaisuus, ääneti ja
vakavina katselivat korkeat vuoret alas häneen ja alhaalla laaksossa
näytti koko luonto rauhaan vaipuneelta. Silloin tällöin kuului vaan
iloisen paimenpojan loilotus ja hiljaa vastasi siihen vuorten kaiku.

Täten kului aamupuoli päivästä, ennenkuin lapset sen huomasivatkaan, ja
jo tuli isoisä tuoden höyryävän maitokupin, sillä, sanoi hän, Klaaran
oli hyvä viipyä ulkona niin kauan kun yksikin auringon säde vielä
loisti taivaalta. Syötiin siis päivällinen tänään, niinkuin eilenkin,
ulkona majan edustalla. Senjälkeen kuljetti Heidi Klaaran tuolineen
taas honkien alle, jossa aikoivat viettää loput päivästä ja siellä
siimeksessä kertoa toinen toisellensa kaikesta, mitä oli tapahtunut,
siitä asti, kun Heidi oli lähtenyt Frankfurtista. Sillä vaikk'ei
tällä aikaa ollut mitään suurempaa muutosta tapahtunut, oli Klaaralla
toki paljon yhtä ja toista kerrottavaa ihmisistä siellä kotona, jotka
Heidikin niin perin hyvin tunsi.

Siten istuivat lapset siinä yhdessä ikivanhojen puitten alla, ja jota
vilkkaammin he kertoivat, sitä äänekkäämmin lauloivat lintuset ylhäällä
puitten latvoissa, sillä tämä iloinen puheleminen ihastutti niitäkin,
näyttipä siltä, kun tahtoisivat nekin ottaa osaa siihen. Täten riensi
aika ikäänkuin siivin ja ilta oli jo käsissä. Vuohijoukkokin tuli
jo rynnäten mäkeä alas ja päällikkö sen jäljessä, otsa rypyssä ja
hirmuisen suuttuneena.

"Hyvää yötä, Pekka!" huusi Heidi hänelle, nähdessään ettei poika
aikonutkaan pysähtyä.

"Hyvää yötä, Pekka!" huusi Klaarakin ystävällisesti.

Mutta Pekka ei vastannut mitään, ajoi vaan vihan vimmassa joukkoansa
eteenpäin.

Kun Klaara näki isoisän vievän Vienon omettaan lypsettäväksi, rupesi
hänen niin tekemään mieli sen maitoa, että hän tuskin malttoi odottaa,
siksi kun isoisä tulisi sitä tuomaan. Hän oli siitä itsekin ihmeissään.

"Sepä on ihmeellistä, Heidi", sanoi hän "siitä asti kun muistan olen
syönyt ainoastaan sentähden, että minun on täytynyt. Kaikki, mitä
minulle annettiin, maistui kalanmaksaöljyltä, ja tuhatta kertaa olen
ajatellut: jos sentään ei koskaan tarvitsisi syödä! Ja nyt minä tuskin
saatan odottaa, siksi kun isoisä tuopi maidon".

"Minä kyllä tiedän, miltä se tuntuu", vastasi Heidi sangen
ymmärtäväisen näköisenä, sillä hän ajatteli sitä aikaa Frankfurtissa,
jolloin kaikki mitä hän söi, oli hänelle kurkkuun tarttua. Mutta Klaara
ei sittenkään asiaa oikein käsittänyt. Vaan eihän Klaara tyttönen
koskaan ennen ollut viettänyt kokonaista päivää ulkoilmassa ja nyt hän
oli täällä ylhäällä elähdyttävän vuori-ilmaston vaikutuksen alaisena.

Kun isoisä sitten tuli kuppinensa, kiitti Klaara, tarttui kiireesti
omaan kuppiinsa ja joi sen tyhjäksi, tällä kertaa ennenkuin Heidi.

"Saanko minä vielä vähäisen?" kysyi hän antaen kupin isoisälle takaisin.

Isoisä nyökäytti tyytyväisenä päätään, otti sitte Heidinkin kupin ja
meni tupaan takaisin. Kun hän taas palasi, oli kumpaisellakin kupilla
korkea kansi, mutta tämäpä oli toista ainetta, kuin kannet tavallisesti
ovat.

Isoisä oli jäljestä päivällisen käynyt kevättilalla, tuolla
karjamajalla, jossa valmistetaan vaaleankeltaista voita. Siellä
oli hän tuonut muassaan kaksi suurta palleroista. Sitten oli hän
leikannut kaksi hyvää leipälevyä ja niille levittänyt paksulta tuoretta
voita. Nämä olivat lapsille illalliseksi. Tytöt pureskelivatkin niin
halukkaasti voileipiänsä, että isoisä mielihyvissään pysähtyi sitä
katselemaan.

Kun Klaara sitten illalla taas makasi vuoteessaan ja aikoi katsella
pilkisteleviä tähtiä, kävi hänen ihan niinkuin Heidin hänen vieressään.
Silmäluomet painuivat heti itsestään kiinni ja hän vaipui syvään
terveellisen uneen, jonka vertaista hän ei koskaan ennen ollut
nauttinut.

Tähän tapaan kului seuraavakin päivä ja sitten vielä yksi, mutta
sitä seuraavana päivänä kohtasi lapsia sanomatoin ilo. Vuoren polkua
ylös astui kaksi suurta vahvaa miestä, kumpainenkin heistä kantoi
korkeaa valmiiksi järjestettyä vuodetta. Molemmat vuoteet olivat ihan
yhdennäköiset ja kumpaisenkin peite oli puhtaanvalkoinen ja ihka
uusi. Heillä oli vielä kirjekin mummolta. Siinä ilmoitettiin, että
nämä vuoteet olivat Klaaraa ja Heidiä varten, että heinävuodetta nyt
piti lakattaman käyttämästä, sekä että Heidikin nyt aina saisi nukkua
oikeassa vuoteessa, sillä talveksi oli toinen näistä toimitettava alas
kylään toisen piti jäämän tunturille, jotta Klaara aina löytäisi sen
siellä, kun hän tulisi tunturilla käymään. Sitte kiitti mummo lapsia
siitä, että olivat niin pitkältä kirjoittaneet, ja kehoitti heitä
vast'edeskin joka päivä niin tekemään, jotta hän saattaisi ottaa osaa
heidän elämäänsä, ikäänkuin itse olisi heidän luonaan.

Isoisä oli mennyt sisään ja siellä heittänyt heinät Heidin
makuusijalta parvelle muitten heinäin joukkoon. Nyt palasi hän jälleen
kuljettaakseen molempien kylänmiesten avulla uudet vuoteet sinne ylös.
Hän asetti ne ihan kiinni toisiinsa, jotta molempain päänpuolelta
sopisi nähdä ulos pyöreästä aukosta, sillä hän tiesi lasten iloitsevan
aamuauringon ja tähtien valosta.

Sill'aikaa oleskeli mummo Ragatzin kylpypaikassa ja oli suuresti
iloissaan niistä hyvistä kuulumisista, joita hän joka päivä sai
tunturilta.

Klaara ihastui päivä päivältä yhä enemmän tunturilla oloonsa, eikä
voinut kylliksi kiittää isoisän hyvyyttä ja huolenpitoa hänestä;
hän kertoi, miten hupainen ja hullunkurinen Heidi oli, vielä paljon
hauskempi kuin Frankfurtissa, hän sanoi, että hänen ensimmäinen
ajatuksensa aamulla, kun hän heräsi, aina oli: "Jumalan kiitos; minä
olen vielä tunturilla!"

Asiain näin ollen saattoi mummo siirtää tunturilla käyntinsä vähän
tuonnemmaksi, joka ei hänestä juuri vastenmielistä ollutkaan, koska
ratsastaminen jyrkkää vuoritietä ylös ja taas alas oli häntä vähän
rasittanut.

Pieni holhotti näkyi joutuneen erinomaiseen suosioon isoisän luona,
sillä ei kulunut päivääkään, jona ei tämä taas keksinyt jotakin uutta
lisätäkseen Klaaran voimia. Hän käveli nyt aina jäljestä puolenpäivän
ylös vuorimaahan, joka kerta yhä korkeammalle, ja toi muassaan
kimppusen, joka jo kaukaa tuoksui neilikalta ja timjamilta, ja kun
vuohet iltasin palasivat laitumilta, rupesivat ne kaikki määkymään
ja juoksemaan omettaa kohden, koettaen tunkeutua sinne sisään, sillä
ne hyvin tunsivat yrttikimpun hajun. Mutta setä oli hyvin telkinnyt
oven, sillä hän ei kiipeillyt näitä harvinaisia tunturiyrttejä
hakemassa sitä varten, että vuohijoukko ilman vaivaa niistä saisi hyvän
aterian. Ne olivat kaikki Vienolle aiotut, jotta sen maito tulisi yhä
voimakkaammaksi. Heti ensi silmäyksellä saattoikin huomata, miten
erinomaisesti tämä erityinen huolenpito oli Vienoon vaikuttanut, se
heitteli yhä nopeammasti päätään ja katseli yhä tulisemmin ympärilleen.

Kolmas viikko oli jo kulumassa, siitä kun Klaara ensin oli tunturille
tullut. Muutamina viime kuluneina päivinä oli isoisä aina aamusilla,
kun hän kantoi alas Klaaran asettaaksensa hänet tuoliinsa, sanonut:
"Eiköhän pikkuinen tyttöseni tahtoisi koettaa vähän seistä". Klaara oli
kyllä silloin koettanut, mutta oli heti taas huudahtanut: "Ai, se tekee
niin kipeätä!" ja oli sitten pian nojautunut isoisään, mutta tämä oli
antanut hänen joka päivältä seistä vähän kauemmin.

Niin kaunista kesää ei ollut moneen vuoteen tunturilla ollut. Joka
päivä nousi aurinko loistavana taivaalle, kaikki pienet kukkaset
aukaisivat kupunsa sitä kohden ja heloittivat sen hehkuvassa valossa ja
illalla mailleen mennessä valoi se purppura- ja ruusuhohdettaan vuorten
huipuille ja ikuisella lumella peitetylle tunturiharjanteelle sekä
laski sitten säkenöiden ikäänkuin tuliseen mereen.

Heidi kertoi tästä Klaara ystävälleen aina uudestaan, sillä ainoastaan
laitumelta saattoi sitä oikein nähdä, ja erittäin innokkaasti kertoi
hän siitä paikasta mäen rinteellä, jossa kasvoi suuren suuret ryhmät
kullanloistavia nurmiruusuja ja sinikelloja niin paljon, paljon,
että voisi luulla ruohon muuttuneen siniseksi, ja muita kukkia, niin
hyvänhajuisia, että kun niiden keskelle kerran istui, tuskin enää
mahtoikaan nousta.

Juuri ikään oli Heidi taas honkien alla istuen uudestaan kertonut
kukkasista tuolla ylhäällä ja ilta-auringosta ja loistavista
vuorenhuipuista ja sitä tehdessään heräsi hänessä niin palava halu
kerran taas saada nähdä kaikkea tätä, että hän yht'äkkiä hyppäsi
paikaltaan ja pujahti liiteriin, jossa isoisä istui veistämässä.

"Isoisä", huusi hän jo kaukaa hänelle, "tuletko huomenna meidän
kanssamme laitumelle. Oi nyt siellä on niin kaunista!"

"Olkoon menneeksi", sanoi isoisä myöntyväisesti, "mutta siitä hyvästä
pitää Klaara tyttösen vielä kerran tänä iltana koettaa oikein seistä".

Heidi juoksi iloitellen saattamaan tätä sanomaa Klaaralle, ja tämä
lupasi koettaa seistä niin monta kertaa, kuin isoisä vain suinkin
tahtoi, sillä hän iloitsi äärettömästi matkasta ylös kauniille
vuohilaitumelle. Heidi oli niin täynnä riemua, että hän heti huusi
Pekalle, niin pian kuin hän näki hänen iltasella tulevan laumoillensa:

"Pekka! Pekka! huomenna tulemme mekin sinun kanssasi ja jäämme koko
päiväksi sinne".

Vastaukseksi mörisi Pekka kuin ärsytetty karhu ja huimi piiskallaan
hurjasti viatonta Lietoa, joka juoksenteli häntä likinnä, mutta
tämäpä onnekseen huomasi hyvissä ajoin uhkaavan letkutuksen, lennähti
hirmuisella hyppäyksellä Lumikon yli, pääsi pakoon ja piiska vinkui
ilmassa.

Kun Klaara ja Heidi tänä iltana panivat levolle, olivat he niin iloa ja
odotusta täynnä, että päättivät valvoa koko yön ja puhella huomispäivän
tapahtumista, siksi kun jälleen saisivat nousta ylös. Mutta tuskin
ennättivät painaa päänsä pehmeille tyynyillensä, niin loppuikin jo
puheleminen ja Klaara näki vain unissaan äärettömän lavean tasangon
ihan sinisenä kellokukkasista; ja Heidi kuuli petolinnun yläilmoista
huutelevan: Tulkaa, tulkaa! tulkaa!



KAHDEKSAS LUKU

Tapahtuu eräs seikka, jota ei kukaan ole aavistanut.


Seuraavana aamuna astui tunturisetä jo hyvin aikaisin ulos majasta ja
katseli ympärilleen, nähdäksensä minkälainen päivä oli tulossa.

Korkeimmilta vuorten huipuilta heijastui punertava kullanloiste, raitis
tuuli alkoi honkain oksia sinne tänne heilutella, päivä sarasti.

Hetkisen seisoi vanhus vielä ja katseli hartaana, miten loiste
korkeilta vuorten huipuilta jo laskeutui viheriöille kukkuloille,
jotka niin ikään kimmelsivät kultaisina, sekä kuinka öiset varjot
laaksossa hälvenemistänsä hälvenivät ruusuisen valon tieltä ja miten
nyt yht'äkkiä koko maisema päivän koitossa loisti. Aurinko oli noussut.

Nyt haki setä pyörätuolin liiteristä, asetti sen matkaa varten majan
eteen ja meni sisään lapsille kertomaan, miten kaunis päivän alku oli,
sekä tuomaan heidät ulos.

Pekkakin lähestyi juuri ikään. Hänen vuohensa eivät nyt niinkuin
tavallisesti astuneet hänen rinnallansa ja aivan likellä, hänen
edellään ja jäljessään, hyvien tuttavien lailla; ne syöksivät arkoina
sinne tänne, sillä Pekka lyödä läimäytti joka silmänräpäys ilman
mitään syytä ympärilleen niinkuin hurjistunut ainakin, ja keneen
lyönti sattui, se kyllä sen hyvin muisti. Pekan viha ja kiukku oli
nyt ylimmillään. Viikkokausiin ei hän ollut saanut seurustella Heidin
kanssa niinkuin ennen. Kun hän aamulla tuli tänne ylös, istui jo
vieras tyttö tuolissaan ja Heidi oli hänen luonaan. Iltasella taas,
kun Pekka palasi, oli tuoli sekä sen omistaja aina vielä honkien alla
ja Heidi hääräili silloinkin siellä ystävänsä ympärillä. Heidi ei
ollut koko kesänä tullut kertaakaan laitumelle ja nyt tänään aikoi hän
tulla, mutta tuoda tuolin ja vieraan mukanaan ja tietysti koko päivän
seurustella tämän kanssa. Sen Pekka jo edeltäpäin aavisti ja sepä se
juuri olikin, joka niin sai hänen vimmastumaan. Nyt äkkäsi hän tuolin,
joka niin muhkeana seisoi pyörillään, ja hän silmäili sitä niinkuin
vihollista, joka hänelle oli niin paljon harmia saattanut ja tänään
taas oli sitä lisää tuottava. Pekka katsoi ympärillensä. Kaikki oli
hiljaa, ei ketään näkynyt. Pekka syöksi suoraa päätä tuolia kohden,
tarttui siihen ja sysäsi sitä niin vimmatusti, että tuoli oikein lensi
sieltä ja samassa silmänräpäyksessä katosi.

Nyt Pekka riensi, ikäänkuin hän itse olisi saanut siivet, tunturia
ylös ja pysähtyi vasta ennätettyään erään suuren pensaan luo, jonka
taakse hän kokonaan voi piiloutua, sillä hän ei suinkaan tahtonut,
että setä nyt näkisi hänet. Mutta hän tahtoi sentään mielellään nähdä,
miten tuolin kävi, ja pensas vuoren penkereellä oli sopivassa paikassa.
Pekka saattoi puoleksi piilossa katsella tunturia alas ja, kun setä
tulisi näkyviin kokonaan lymytä. Hän kurkisti, ja mikä näky kohtasikaan
hänen silmiänsä! Kaukana alhaalla syöksi jo hänen vihollisensa yhä
kiihtyneemmällä vauhdilla eteenpäin. Nyt se kiekahti kerran ja taas
kerran, sitte se ponnahti korkealle ilmaan ja putosi taas takaisin ja
kierimällä kieri se tuhoansa kohden.

Silloin tällöin lensi siitä jo palanen sinne ja tänne, jalat,
selkälauta, tyynyn kappaleita, kaikki korkealle ilmaan viskattuna. Tätä
katsellessa valtasi Pekan niin rajaton ilo, että hänen täytyi hypätä
tasakäpälää korkealle ilmaan; hän nauroi täyttä kurkkua, hän polki
maata ylen suuresta onnesta, hän harppasi pitkissä hyppäyksissä pensaan
ympäri ja kurkisti taas alaspäin, taas kajahti nauru ja hyppäykset
uudistettiin, Pekka oli mielihyvästä oikein huimapäissään nähdessään
vihollisensa turmion, sillä mielikuvituksissaan näki hän siitä mitä
parhaimpia seurauksia. Nyt täytyi vieraan lähteä pois, kun hänellä ei
enää ollut välikappaletta millä liikkua, Heidi oli jälleen yksinään ja
tuli Pekkamme kanssa laitumelle, ja illoin aamuin oli Heidi taas aina
niinkuin ennenkin hänen kanssansa. Mutta Pekka ei tullut ajatelleeksi,
miten käypi, kun on jonkun rikoksen tehnyt, ja mitä seurauksia siitä on.

Nyt tuli Heidi majasta ja juoksi puuvajaan. Hänen jäljessään tuli
isoisä, Klaara käsivarrellaan. Liiterin ovi oli selki seljällään ja
molemmat laudatkin olivat irroitetut, päivä valaisi sen sisimmänkin
sopen. Heidi kurkisti sinne ja tänne, tuli takaisin ja juoksi majan
nurkan ohi toiselle puolelle, palasi taas, selittämätön kummastus
kuvattuna kasvoissaan. Isoisä lähestyi:

"Mitä tämä on? Oletko sinä kuljettanut tuolin muualle, Heidi?" kysyi
hän.

"Minäpä sitä juuri haen joka paikasta, isoisä, ja sinä kun sanoit, että
se on liiterin ovella", sanoi lapsi, silmäillen yhä vielä joka taholle.

Tuuli oli sill'aikaa kiihtynyt; juuri nyt heilutteli se liiterin ovea
sinne tänne ja viskasi sen sitte narinalla seinää vastaan.

"Isoisä, se on tuuli, joka sen on tehnyt", huudahti Heidi ja hänen
silmänsä säkenöivät, kun hän tätä tuli ajatelleeksi. "Voi, jos se nyt
on ajanut sen kylään asti, niin saamme sen vasta liian myöhään ja sitte
emme enää voikaan lähteä".

"Jos se sinne on vierinyt, niin ei sitä saa koskaan takaisin, siinä
tapauksessa on se tuhantena kappaleena", sanoi isoisä astuen majan
nurkan ohi ja katseli tunturin rinnettä alaspäin. "Mutta kummallisesti
sen on käynyt", jatkoi hän sitte katsellessaan takaisin sitä matkaa
nurkan ohi, jota tuolin oli täytynyt kiertää.

"Voi kuinka ikävää, nyt emme pääsekään, emmekä ehkä koskaan", vaikeroi
Klaara. "Voi kuinka ikävää! Voi kuinka ikävää!"

Mutta Heidi katsoi luottamuksella isoisäänsä ja sanoi:

"Eikö totta, isoisä, sinä kyllä tiedät jotain neuvoa, ettei tarvitse
käydä, niinkuin Klaara luulee, ja ettei hänen heti tarvitse lähteä
kotiin?"

"Nyt menemme kuitenkin laitumelle, niinkuin olemme aikoneet, ja
saahan sitte nähdä, mitä vast'edes tapahtuu", sanoi isoisä. Lapset
riemuitsivat.

Hän palasi takaisin majaan ja toi sieltä useamman huivin, levitti ne
päivänpaisteisimmalle paikalle majan eteen ja asetti Klaaran niille
istumaan. Sitte toi hän lapsille aamumaitoa ja johdatti Vienon ja Pikun
ulos ometasta.

"Mitähän varten tuo sieltä alhaalta tänään viipyy niin kauan", sanoi
setä itseksensä, sillä Pekan aamuvihellystä ei vieläkään ollut kuulunut.

Isoisä otti jälleen Klaaran toiselle ja huivit toiselle käsivarrellensa.

"Eteenpäin nyt", sanoi hän käyden itse edellä, "vuohet tulevat meidän
kanssamme".

Tämäpä oli Heidin mieleen. Toinen käsivarsi Vienon, toinen Pikun
kaulalla astui hän isoisän jäljessä ja vuohet olivat niin mielissään
siitä, että kerran taas saivat kulkea Heidin kanssa yhdessä, että
sulasta hellyydestä olivat milt'ei litistää hänet.

Ylös laitumelle saavuttuaan näkivät vastatulleet yht'äkkiä vuohien
siellä ja täällä penkereillä ryhmissä seisoen rauhallisesti
pureskelevan ruohoa ja niitten keskellä Pekan koko pituudessaan
lepäävän maassa.

"Toisen kerran minä sinua opetan ohikäymästä, unikko, mitä tämä on?"
huusi setä hänelle.

Tämän tutun äänen kuultuaan syöksyi Pekka pystyyn.

"Ei ollut ketään hereillä", vastasi hän.

"Tiedätkö mitään tuolista?" kysyi setä edelleen.

"Mistä tuolista?" mutisi Pekka vastaukseksi.

Setä ei sanonut enää mitään. Hän levitti huivit päivänpaisteiselle
penkereelle, asetti Klaaran niitten päälle ja kysyi, oliko hänen siinä
mukava istua.

"Ihan kuin tuolissani", vastasi tämä kiittäen, "ja olenhan tässä
kauniimmassa paikassa. Täällä on niin kaunista", huudahti hän katsellen
ympärillensä.

Isoisä valmistautui palajamaan. Hän sanoi, että heidän piti nyt
ensin huvitteleman yhdessä, ja sitte kun tuli päivällisaika piti
Heidin noutaa eväspussi, jonka isoisä oli asettanut tuonne ylhäälle
siimekseen. Sitte piti Pekan antaman heille niin paljon maitoa, kuin
he vain haluaisivat juoda, ja Heidin piti pitää varalla, että tämä
lypsäisi sitä Vienosta. Iltasella tulisi isoisä takaisin, nyt hänen
täytyä ensi työkseen mennä tiedustelemaan, miten tuolin oli käynyt.

Taivas oli tummansininen, ei pilven hattaraakaan näkynyt. Laaja
lumikenttä kimalteli ikäänkuin sille olisi siroitettu tuhansia
hopea- ja kultatähtiä. Harmaat vuorenhuiput seisoivat korkeina ja
järkähtämättöminä paikoillaan niinkuin ne olivat ikiajoista asti
seisoneet ja katsahtivat vakavina alas laaksoon. Suuri lintu liiteli
korkealla siintävässä avaruudessa, raitis tuuli lehahti kukkuloilla
ja hengitti virvoitusta päivänpaisteiselle tunturille. Lasten oli
sanomattoman hyvä olla. Silloin tällöin lähestyi joku vuohi heitä ja
viivähti vähän heidän luonaan. Useimmiten tuli hellä Lumikko ja nojasi
pientä päätänsä Heidiä vastaan, ja olisi tuskin lähtenyt pois, ellei
joku toinen laumasta sitä taas olisi karkoittanut. Siten oppi Klaarakin
tuntemaan jokaisen vuohen aivan tarkalleen, sillä jokaisella niillä oli
omituiset kasvonsa ja tapansa.

Ne saivat jo semmoisen luottamuksen Klaaraankin, että tulivat häntä
ihan likelle ja kähnäsivät päätään hänen hartioitansa vastaan; tämä oli
aina heidän tuttavuutensa ja suosionsa merkki.

Siten oli jo muutamia tuntia kulunut; silloin Heidin mieleen juolahti,
että hän sentään hyvin mielellänsä tahtoisi kävästä sillä paikalla,
jossa kasvoi niin paljo kukkasia, nähdäkseen, olivatko ne kaikki jo
auenneet ja niin kauniita kuin viime vuonna. Vasta iltasella, kun
isoisä palasi, saattoi sinne mennä Klaaran kanssa ja silloin kukkaset
jo ehkä ummistivat silmänsä. Tämä halu tuli hänessä viimein niin
suureksi, ettei hän voinut sitä vastustaa.

Vähän arastellen kysyi hän:

"Tuleeko mielesi pahaksi, Klaara, jos minä pikimmältään juoksen luotasi
ja sinä jäät yksin? Minä niin mielelläni haluaisin nähdä, minkälaisia
kukkaset ovat; mutta odotapas" -- Heidin mieleen johtui uusi ajatus.
Hän juoksi vähän syrjään ja tempasi pari kimpullista viheriäisestä
tunturipensaasta; sitte kietoi hän käsivartensa Lumikon kaulaan, sillä
se oli heti juossut hänen tykönsä, ja talutti sen Klaaran luo.

"Näin, nyt sinun ei tarvitse olla yksinäsi", sanoi Heidi ja painoi
vähän Lumikkoa, joka heti ymmärsi tytön tarkoituksen ja laskeusi
maahan Heidin sijalle Klaaran viereen. Sitte heitti Heidi lehdet
Klaaran syliin, tämä käski nyt iloisesti Heidin menemään ja viipymään
kukkia katselemassa niin kauan, kuin hän suinkin haluaisi, sill'aikaa
Klaara kyllä seurusteli pikku vuohen kanssa, huvitus, jota hänellä
ei vielä ollut siihen asti koskaan ollut tarjona. Heidi juoksi pois,
ja Klaara rupesi nyt tarjoomaan Lumikolle lehteä lehdeltä ja tämä
alkoi vähitellen niin luottaa häneen, että se turvallisesti hyväili
uutta ystäväänsä ja hitaasti otti lehtiä Klaaran kädestä ja söi ne.
Kaikesta saattoi nähdä, miten hyvä sen oli siinä olla, se kun rauhassa
sai levätä hyvässä turvassa, sillä laumassa oli sillä monta vastusta
suuremmilta ja väkevimmiltä vuohilta kärsittävänä. Klaarasta oli niin
erinomaisen hauskaa istua näin yksinään vuorella, seurassaan ainoastaan
pieni hellä vuohi, joka niin apua etsiväisesti katsoi häneen. Hän tunsi
palavan halun voida kerran hoitaa itseänsä ja olla muillekin avuksi,
eikä aina vain olla muiden palveltavana. Ja hänessä heräsi niin monta
semmoista ajatusta, joita ei hänen mieleensä ollut ennen johtunut, ja
kummallinen into elää ihanassa auringon valaisemassa maailmassa ja
tehdä jotakin, josta muille olisi iloa, niinkuin nyt Lumikolla. Hän
oli niin onnellinen, että tuntui siltä, kuin kaikki, mitä hän näki ja
muisti, yhtäkkiä olisi muuttunut niin paljon kauniimmaksi kuin ennen ja
hän riemastui niin, että innoissaan halaeli pikku vuohta ja huudahti:
"Oi Lumikko, kuinka kaunista täällä on, jos vain ainaiseksi saisin
jäädä tänne ylös teidän luoksenne!"

Sill'aikaa oli Heidi saapunut kukkapaikalle. Hän huudahti ihastuksesta,
koko kunnas kimalteli cystusruusuista aivan kuin kullattuna. Niiden
seassa kasvoi tiheät kellokukkaryhmät ja häilyttivät tummansinisiä
kupujaan cystusruusujen yli, ja ilma oli niin täynnä tuoksua, että,
tuntui siltä, kuin kalliimpia balsamiastioita olisi avattu siellä.
Tämä lemu tuli pienistä, vähäpätöisistä, ruskeista "nuijakukkasista",
jotka siellä täällä vaatimattomina pistivät esiin pyöreät päänsä
kultakupujen seassa. Heidi pysähtyi, katseli ympärilleen ja hengitti
syvään ihmeellisesti tuoksuvaa ilmaa. Yht'äkkiä kääntyi hän ja palasi
ihan hengästyneenä Klaaran luo takaisin.

"Oi, sinun pitää välttämättömästi tulemaan", huusi hän jo etäältä; "ne
ovat niin kauniita ja kaikki on niin kauriista ja ehk'ei illalla enää
niin olekaan. Ehkä minä voin sinua kantaa, etkö luule sitä?"

Klaara katsoi kummastuneena kiihoittunutta Heidiä, mutta pudisti
päätään.

"Et, et, mitä sinä ajattelet, Heidi, olethan minua paljon pienempi, voi
jos minäkin voisin kävellä".

Heidi katseli etsiväisesti ympärillensä, hänen päähänsä lienee
pälkähtänyt uusi ajatus. Tuolla ylhäällä, missä Pekka ensin oli maannut,
istui tämä nyt ja katsoa töllisti lapsiin. Siten oli hän jo tuntikausia
istunut ja aina vaan katsellut, ikäänkuin ei hän olisi käsittänyt, mitä
hän näki. Hän oli särkenyt tuolin, vihollisensa, jotta vierasta ei
enää saattaisi mihinkään kuljettaa, ja vähän aikaa sen jälkeen näkee
hän tämän edessään istuvan penkereellä, Heidi vieressään. Se ei ollut
mahdollista ja sittekin se oli niin, hän saattoi nähdä sen niin usein,
kuin hän vain tahtoi.

Nyt katsoi Heidi häneen:

"Tule tänne, Pekka!" huusi hän sangen käskeväisesti.

"Enkä tule", huusi tämä takaisin.

"Tulehan kuitenkin, minä en tule yksinäni toimeen, sinun täytyy auttaa
minua; tule kiireesti", joudutti Heidi.

"Enkä tule", kaikui taas takaisin.

Nyt juoksi Heidi kappaleen matkaa vuorta ylös Pekkaa kohden.

Siinä seisoi tyttö, hänen silmänsä säihkyivät ja hän huusi:

"Pekka, jos et sinä paikalla tule, niin minä teen sinulle jotakin, jota
sinä et suinkaan mielelläsi tahtoisi, ole varma siitä".

Nämä sanat viilsivät Pekan sydäntä. Hän tuskaantui. Hän oli tehnyt
pahan teon, jota ei kenenkään pitänyt aavistaman. Tähän asti oli hän
iloinnut rikoksestansa; mutta nyt Heidi puhutteli häntä, ikäänkuin
hän tietäisi koko asian, ja kaikki mitä tämä tiesi, sen kertoi hän
isoisällensä, jota Pekka pelkäsi enemmän kuin ketään muuta. Jos setä
nyt saisi tietää, miten tuolin oli käynyt! Tämä ajatus ahdisti Pekkaa
yhä enemmän. Hän nousi seisaalleen ja tuli vähän matkaa odottavata
Heidiä vastaan.

"Minä tulen, mutta sitte sinä et saa tehdä sitä", sanoi hän pelosta
niin kesynä, että Heidin tuli häntä sääli.

"En, en, minä en sitä enää teekään", vakuutti Heidi, "tule nyt minun
kanssani, se ei ensinkään ole mitään peljättävää, jota sinun nyt pitää
tekemän".

Klaaran luo saavuttua määräsi Heidi, että Pekan piti toiselta ja
hän itse toiselta puolelta käsivarsista nostaa Klaaraa. Tämä kävi
jokseenkin, mutta vaikeampi työ oli jäljellä. Klaarahan ei osannutkaan
seisoa, miten saattoi häntä kannattaa ja kuljettaa eteenpäin? Heidi oli
liian pieni häntä käsivarrellansa tukemaan.

"Sinun pitää nyt ottaman minua kiinteästi kaulasta, ihan kiinteästi,
niin. Ja Pekkaa pitää sinun ottaman käsivarresta ja nojautua häneen
oikein vahvasti, niin voimme kantaa sinut".

Mutta Pekka ei ollut elämässään ketään näin käsivarrellaan taluttanut.
Klaara kyllä tarttui siihen, mutta Pekka antoi sen rippua jäykkänä
alaspäin ikäänkuin pitkän sauvan.

"Ei niin, Pekka", sanoi Heidi sangen vakavasti. "Sinun pitää
taivuttaman toisen käsivartesi ikäänkuin vanteeksi ja sitte Klaara
pujottaa kätensä sen sisään ja nojaa vahvasti siihen, ja sinä, Pekka,
et millään muotoa saa antaa perään, niin kyllä pääsemme eteenpäin".

Niin tehtiinkin, mutta helposti ei päästy eteenpäin, Klaara ei ollut
niin varsin kevyt ja vetäjät olivat niin erisuuret; toinen puoli oli
ylempänä, toinen alempana ja tue oli siitä syystä sangen epävarma.

Klaara koetteli silloin tällöin auttaa omilla jaloillaan, mutta veti
toisen ja toisen pian taas takaisin.

"Astu kerran oikein rohkeasti", ehdotteli Heidi, "niin sen jälkeen
varmaankin koskee vähemmin kipeästi".

"Niinkö arvelet?" sanoi Klaara arasti.

Mutta hän totteli, astui toisella ja sitten toisella jalalla kerran
oikein rohkeasti, mutta vaikeroi samassa vähän. Sitte nosti hän toisen
jalkansa ja asetti sen keveämmästi maahan.

"Oi, se ei enää koske laisinkaan niin kipeästi", sanoi hän iloitellen.

"Koetapas kerran vielä", kehoitti Heidi innokkaasti. Klaara teki niin
ja sitte vielä kerran ja yht'äkkiä huudahti hän:

"Minä osaan, Heidi! Oi minä osaan! Katsopas! katso! minä saatan astua
askeleen toisensa perästä!"

Nyt huusi Heidi vielä suuremmalla ilolla:

"Oi, voi! Saatatko sinä todellakin itse astua? Osaatko sinä nyt
kävellä? Osaatko todellakin itse käydä? Jos nyt vain isoisä tulisi.
Nyt sinä taidat itse käydä, Klaara, nyt osaat kävellä", huudahti hän
riemuellen, kerta toisensa perästä.

Klaara nojautui kiinteästi molempiin taluttajiinsa, mutta joka
askeleelta astui hän vähä vakavammin, sen he kaikki kolme tunsivat.
Heidi iloitsi hillitsemättömästi.

"Nyt voimme joka päivä tulla yhdessä laitumelle ja kävellä tunturilla,
mihin vain tahdomme", riemuitsi hän taas, "ja sinä taidat kävellä koko
elinaikasi niinkuin minäkin, sinua ei enää tarvitse lykätä tuolissa,
ja tulet terveeksi. Oi tämä on suurin ilo, mikä meille olisi saattanut
tapahtua!"

Klaara yhtyi siihen sydämmensä pohjasta. Hän ei todellakaan tiennyt
mitään suurempaa iloa elämässä kuin päästä terveeksi ja vapaasti
käymään kaikkialta niinkuin muut ihmiset, eikä olla voimattomana
sidottu sairasvuoteeseen.

Kukkanurmikolle ei enää ollut pitkältä. Tuolta kimaltelivat jo
kultaruusut auringossa. Nyt saapuivat he sinikellojen luo, joiden
välistä päivänloisteinen nurmi viettelevänä pilkisteli.

"Istummeko tähän?" kysyi Klaara.

Tämä oli Heidinkin toivo. Kukkain keskellä istuivat nyt lapset. Klaara
ensi kerran kuivalla, lämpimällä tunturilla. Heidän ympärillään
häilyivät sinikellot, kimaltelivat ruusut ja kultaheinän kukat, siinä
tuoksuivat ruskeat nuijakukat sekä muut tunturikasvit.

Kaikki oli niin kaunista, niin kaunista!

Heidinkin mielestä täällä ylhäällä nyt oli kauniimpaa kuin ennen
milloinkaan, eikä hän oikein tietänyt, minkätähden hänen sydämmensä
riemueli niin. Mutta samassa hän taas muisti, että Klaara oli
tullut terveeksi; ja sepä se häntä sentään ilahdutti enemmän kuin
tunturimaiseman ihmeellinen kauneus. Klaara istui ihan hiljaa
ihastuksissaan ja onnellisena kaikesta siitä, mitä hän näki, ja niistä
tulevaisuuden toiveista, joita äskeinen tapahtuma hänessä herätti.
Hänen sydämmensä ei ollut kestää näin suurta onnea, ja auringon loiste
ja kukkain tuoksu hurmasivat hänen niin, ettei hän saanut sanaakaan
lausutuksi.

Pekkakin lepäsi ääneti ja liikkumattomana kukkain keskellä, sillä hän
oli vaipunut syvään uneen.

Vienosti puhalteli tuuli suojaavien vuorihuippujen takaa ja suhisi
ylhäällä pensaissa. Vähän väliä täytyi Heidin taas nousta seisaalleen
ja juosta tuonne ja tänne, sillä siellä oli aina jossain vielä
kauniimpia ja tiheämpiä kukkasia ja niiden tuoksu oli vielä tuntuvampi,
tuuli kun sitä lennätteli sinne ja tänne; joka paikkaan täytyi hänen
vähän istahtaa.

Siten kului aika.

Aurinko oli jo ennättänyt yli puolen päivän, kun vuohijoukko vakavasti
astuen lähestyi kukkakunnasta.

Se ei ollut niiden laidunpaikkoja, niitä ei koskaan johdatettu sinne,
sillä ne eivät koskaan niitä syöneet. Ne näyttivät lähetyskunnalta,
johtajana kulki Lieto. Vuohet olivat nähtävästi tulleet hakemaan
seuralaisiansa, jotka niin pitkäksi ajaksi olivat jättäneet heidät
oman onnensa nojaan ja vastoin kaikkea järjestystä viipyivät poissa
niin kauan yli määräajan, sillä vuohet ymmärsivät sen sangen hyvin.
Kun Lieto ensin huomasi nämä kolme kaivattua kukkakentällä, määkyi
se aika tavalla ja siihen yhtyi paikalla koko joukko yhä määkyen ja
kokoontui heidän ympärillensä. Siitä heräsi Pekka. Hän hieroi moneen
kertaan silmiänsä, sillä hän oli nähnyt unta, että pyörätuoli jälleen
oli eheänä punaisine päällyksilleen ja seisoi majan edessä, ja vielä
herätessään näki hän sen kultaiset naulaset auringon valossa kiiltävän,
mutta nyt hän huomasikin, että ne vaan olivat keltaisia kukkasia.
Tuska, joka hänen vahingoittumatonta tuolia tarkastaessaan oli hänestä
hetkeksi luopunut, heräsi uudelleen. Sillä vaikka Heidi olikin luvannut
jättää sen tekemättä, oli se pelko nyt hänessä kuitenkin syntynyt, että
asia voisi muullakin tavalla tulla ilmi. Hän suostui nyt siis olemaan
johdattajana ja toimitti kaikki asiat, juuri niinkuin Heidi määräsi.

Kun he nyt saapuivat laidunpaikalle, toi Heidi joutuin täysinäisen
eväspussinsa ja asettui lupaustansa täyttämään, sillä hänen uhkauksensa
taannoin oli juuri koskenut pussin sisältöä. Aamulla oli hän kyllä
nähnyt, kuinka paljon hyvää isoisä oli sinne pistänyt, ja heti ilolla
ajatellut, että Pekkakin voisi saada osansa siitä. Kun tämä sitten
oli niin taipumaton, oli Heidi tahtonut antaa Pekalle tiedoksi, ettei
hän mitään saisikaan siitä, mutta tämän oli Pekka toisella tavalla
selittänyt. Heidi otti kappaleen toisensa perästä ulos pussista ja
asetti ne kolmeen osaan ja ne tulivat niin suuriksi että hän niitä
katsellessaan tyytyväisesti sanoi itsekseen: "Sitte hän saa vielä
kaiken sen, mitä meillä on liiaksi".

Sitte kantoi hän jokaiselle osansa ja asetti omansa Klaaran lähelle, ja
ruoka maistui lapsille erinomaisesti äskeisen rasituksen jäljestä.

Niin kävikin, kuin Heidi oli edellyttänyt: kun molemmat jo olivat
tarpeekseen syöneet, jäi vielä niin paljon, että Pekalle saattoivat
siirtää toisen yhtäsuuren osan, kuin ensimmäinen oli ollut. Hän söi
hiljakseen ja yhtämittaa kaikki, mitä hänelle annettiin, sitte vielä
murusetkin, mutta ei niin tyytyväisenä kuin tavallisesti, Pekan
vatsalla painoi jotakin, niin että hän vaivalla sai mitään nielleeksi.
Jokainen suupala oli tarttua hänen kurkkuunsa.

Lapset olivat niin myöhäiseen ruvenneet päivälliselle, että isoisä tuli
jo heti sen jälkeen heitä noutamaan. Heidi syöksi häntä vastaan, lapsen
täytyi ensimmäisenä ilmoittaa, mitä oli tapahtunut; mutta se oli niin
innostunut iloisesta sanomastaan, ettei ollut löytää sanoja, millä
sitä kertoisi. Mutta isoisä ymmärsi heti, mitä lapsen piti sanoman, ja
sydämellinen ilo kuvastui hänen kasvoissaan. Hän joudutti askeleitansa,
ja Klaaran luo saavuttuaan sanoi hän ystävällisesti hymyillen:

"Vai niin, olemmeko uskaltaneet koettaa? Nyt me myös olemme
onnistuneet!"

Sitte nosti hän Klaaran seisalleen, asetti vasemman käsivartensa
Klaaran ympärille ja ojensi oikeansa hänelle tukeeksi ja Klaara astui,
näin turvallisesti nojaten selkäänsä vahvaa käsivartta vastaan, paljoa
varmemmin ja pelottomammin kuin äsken.

Heidi hyppelehti riemuiten heidän jäljessään ja isoisä oli niin iloisen
näköinen, kuin jos suuri onni olisi kohdannut häntä. Mutta nyt hän taas
nosti Klaaran käsivarrellensa ja sanoi:

"Älkäämme liioitelko, nyt onkin jo aika palata kotiin". Hän lähti heti
matkaan, sillä hän tiesi, että Klaara nyt oli liikkunut tarpeeksi ja
sentähden tarvitsi levätä.

Kun Pekka vuohineen illalla tuli alas kylään, seisoi suuri ihmisjoukko
ryhmässä, ja toinen sysäsi toistaan vähän väliä hieman syrjään
nähdäksensä, mitä heidän keskellään maassa oli. Sitä täytyi Pekankin
saada nähdä; hän tyrkkäsi ja sysäsi oikealle ja vasemmalle ja tunkeusi
siten piirin sisään.

Siinä, nyt hän sen näki.

Ruoholla oli pyörätuolin keskikappale, ja osa selkänojasta riippui
siinä vielä kiinni. Punainen päällystä ja kiiltävät naulaset
ilmoittivat, miten komea tuoli kerran kokonaisuudessaan oli ollut.

"Minä olin saapuvilla, kun sitä kannettiin tuonne ylös"; sanoi leipuri,
joka seisoi Pekan rinnalla; "se oli vähintäänkin 500 markan arvoinen,
siitä löisin vetoa vaikka kenenkä kanssa. Minua vain ihmetyttää, miten
tämä on saattanut tapahtua".

"Tuuli on mahdollisesti sen saattanut lennättää tänne alas, sen on setä
itse sanonut", huomautti Barbel, joka ei kyllikseen saanut ihailleeksi
kaunista, punaista kangasta.

"Hyvä on, ettei sitä joku muu ole tehnyt", virkkoi leipuri jälleen,
"senpä hyvin kävisi! Kun frankfurtilainen herra saa tämän kuullakseen,
hän kyllä hankkii selon asiasta. Minä puolestani olen iloinen siitä,
etten kahteen vuoteen ole kertaakaan käynyt tunturilla. Epäilys voi
sattua jokaiseen, jota näinä aikoina on siellä päin nähty".

Muutkin lausuivat, mitä arvelivat, mutta Pekka oli kuullut
tarpeeksi. Hän hiipi ihan hiljaa ihmisjoukosta pois ja juoksi, minkä
jaksoi, tunturia ylöspäin ikäänkuin jonkun hätyyttämänä. Leipurin
sanat tuottivat hänelle hirmuisen tuskan. Hän tiesi nyt, että
oikeudenpalvelija saattaisi minä hetkenä hyvänsä tulla Frankfurtista
asiaa tutkimaan ja silloin ehkä saataisiin selville, että hän sen
oli tehnyt, ja sitte hän otettaisiin kiinni ja lähetettäisiin
kuritushuoneeseen Frankfurtiin. Tämän näki Pekka mielikuvituksissaan ja
hänen hiuksensa nousivat pystyyn kauhusta.

Kurjan näköisenä tuli Pekka kotiin, hän ei vastannut mihinkään
kysymykseen, hän ei syönyt perunoitakaan, kiireesti hiipi hän
vuoteeseensa ja voihki siinä.

"Pekkaparka on taas tänään syönyt suolaheinää, ne vaivaavat hänen
vatsaansa, koska hän noin vaikeroi", tuumasi Briita-äiti.

"Sinun pitää paneman hänelle vähän enemmän leipää mukaan, anna hänelle
huomenna kappale minun osastani", sanoi isoäiti sääliväisesti.

Kun tytöt sinä iltana vuoteistaan katselivat ylös tähtitaivaaseen,
sanoi Heidi:

"Eikö sinun tänään ole aina täytynyt ajatella, miten hyvä on, ettei
Jumala joka kerta heti kuule meidän rukoustamme, kun me palavasti
pyydämme jotakin, jonka Hän ymmärtää paremmin kuin me?"

"Minkätähden sinä nyt niin yht'äkkiä sitä sanot?" kysyi Klaara.

"Tiedätkö, siitä syystä, että minä Frankfurtissa niin innokkaasti
rukoilin, että Jumala antaisi minun paikalla päästä kotiin, ja kun
en minä kumminkaan päässyt, niin minä ajattelin, ettei rakas Jumala
ensinkään kuunnellutkaan minua. Mutta tiedätkö, jos minä niin pian
olisin lähtenyt pois, niin et sinä koskaan olisi tullut tunturilla
käymään, etkä olisi tullut terveeksi".

Klaara oli vaipunut mietteisiin. "Mutta Heidi", sanoi hän hetkisen
kuluttua, "sittenhän ei meidän koskaan pitäisi rukoileman, koska
hyvällä Jumalalla aina on jotakin parempaa mielessään meidän suhteemme,
kuin me itse ymmärrämme ja rukoilemme".

"Niinkö arvelet, Klaara, luuletko niin?" sanoi Heidi kiireesti. "Joka
päivä pitää rukoileman hyvältä Jumalalta kaikkea, kaikkea; sillä hänen
pitää saarnan kuulla, ettemme ole unhoittaneet, että me saamme kaikki
häneltä. Ja jos me unhoitamme rakkaan Jumalan, niin hänkin unhoittaa
meidät, sen on mummo sanonut. Mutta tiedätkö, jos emme voi saada sitä,
mitä niin mielellämme tahtoisimme, niin emme saa luulla, ettei Jumala
ole meitä kuullut, ja senvuoksi ihan lakata rukoilemasta, vaan silloin
pitää meidän rukoileman näin: Nyt minä tiedän, että sinulla on jotakin
parempaa mielessäsi minun suhteeni, ja minä tahdon vain olla iloinen
siitä, että sinä kaikki niin hyvin teet".

"Se on kyllä totta, Heidi, ja minä iloitsen siitä, että minua tästä
muistutit. Pelkästä ilosta olin sen melkein unhoittaa".

Nyt rukoilivat molemmat lapset ja kiittivät kumpainenkin tavallaan
hyvää Jumalaa siitä lahjasta, jonka hän tänään oli suonut niin kauan
sairastaneelle Klaaralle.

Seuraavana aamuna arveli isoisä, että nyt saatettaisiin kirjoittaa
mummo-rouvalle ja kysyä, jos hän ehkä tahtoisi tulla tunturilla
käymään, täällä olisi nyt jotakin uutta katsottavana. Mutta lapsilla
oli toinen tuuma mielessään. Ensin piti Klaaran oppiman kävelemään
vielä paremmin, niin että hän ainoastaan Heidiin nojautuen, voisi
astua kappaleen matkaa. Mutta tästä kaikesta ei mummon pitänyt saaman
mitään vihiä. Isoisältä kysyttiin, kuinka pitkän ajan hän luuli siihen
tarvittavan, ja kun hän arveli noin viikon päivät, niin kirjoitettiin
ja pyydettiin hartaasti mummoa tämän ajan kuluttua tulemaan tunturille,
mutta mistään uutisesta ei virkattu sanaakaan.

Ne päivät, jotka tätä seurasivat, olivat ihanimpia mitä Klaara
tunturilla oli viettänyt. Joka aamu heräsi hän tämä iloinen vakuutus
sydämessään: "Minä olen terve! Minä olen terve! Minun ei tarvitse
istua nojatuolissa, minä saatan itse käydä kaikkialla niinkuin muutkin
ihmiset!"

Sitten harjoitettiin kävelemistä ja päivä päivältä kävi se aina
helpommin ja paremmin ja tehtiin yhä pitempiä kävelyjä. Tämä
liikkuminen vaikutti sellaisen ruokahalun, että isoisä joka päivältä
leikkasi Klaaran voileivät vähän suuremmiksi ja mielihyvällä näki,
kuinka tämä ne lopetti. Nyt hän myöskin aina toi maitoa suuren
ruukullisen ja täytti siitä kupin useamman kerran. Siten kului se
viikko loppuun ja se päivä oli tulossa, jona mummo oli saapuva.



YHDEKSÄS LUKU

Jätetään hyvästi, mutta vain toistaiseksi.


Mummo oli päivää ennen tuloansa vielä kirjoittanut kirjeen tunturille,
jotta he siellä varmaan tietäisivät, että hän tulisi. Tämän kirjeen toi
Pekka seuraavana päivänä aikaisin mukanaan, kun hän lähti paimeneen.
Isoisä oli jo lasten kanssa majan edustalla ja Vieno ja Pikkukin olivat
jo ulkona ja ravistelivat iloisesti päätään raittiissa aamu-ilmassa,
lasten heitä hyväellessä ja toivottaessa onnea vuorimatkalle. Tyynenä
seisoi setä vieressä ja katseli vuorotellen lasten punaisia poskia ja
puhtaita kiiltäviä vuohiansa. Nämä lienevät olleet hänelle mieleksi,
sillä hän hymyili tyytyväisesti.

Nyt lähestyi Pekka. Kun hän huomasi tämän seurueen, läheni hän sitä
hitaasti, ojensi kirjeen sedälle ja juoksi, niinpian kuin tämä oli
siihen tarttunut, arasti takaisin ikäänkuin säikähtyneenä jotakin, ja
sitte kurkisti hän kerran vielä pikaisesti taaksensa, ihan kuin joku
olisi häntä takaa hätyyttänyt.

"Isoisä", sanoi Heidi, joka kummastuneena oli katsellut Pekan
menettelyä, "minkätähden Pekka tätä nykyä käyttäytyy ihan kuin iso
Turkkilainen, kun se huomaa uhkaavan ruoskan takanaan; silloin se
arasti heittelee päätän joka suunnalle ja hypähtää sitte korkealle
ilmassa".

"Elikä Pekkakin huomaa takanaan ruoskan, jota hän olisi ansainnut",
vastasi isoisä.

Pekka juoksi ainoastaan ensimmäistä penkerettä ylös. Niinpian kun
ei häntä alhaalta enää voitu nähdä, seisoi hän hiljaa paikallaan ja
käänteli arasti päätään joka taholle. Sitte hän äkkiä hypähti ja
katseli säikähtyneenä taaksensa, ikäänkuin hän olisi tuntenut jonkun
tarttuvan häneen niskasta. Jokaisen pensaan ja jokaisen suojuksen takaa
luuli hän frankfurtilaisen oikeudenpalvelian pistäytyvän esiin ja
syöksyvän hänen päällensä. Jota kauemmin tämä Pekan kiihkoinen odotus
kesti, sitä hirvittävämmäksi tuli hänen mielentilansa. Hänellä ei enää
ollut silmänräpäyksenkään rauhaa.

Heidin täytyi nyt järjestää majassa, sillä kaikki piti oleman hyvässä
kunnossa, kun mummo tuli.

Tämä Heidin puuhaileminen jokaisessa tuvan nurkassa oli aina Klaaran
mielestä niin hupaista nähdä, että hän joka kerta erinomaisella
mieltymyksellä katseli sitä.

Siten kului aikainen aamuhetki lapsilta arvaamattoman pian ja nyt
saattoi jo ruveta mummoa odottamaan.

Nyt lapset taas tulivat ulos valmiina mummoa vastaanottamaan ja
istuivat vieretysten rahille majan edessä kiihkeästi odottaen, mitä
piti tapahtuman.

Isoisäkin tuli heidän luokseen; hän oli tehnyt kävelyretken ja
toi muassaan suuren kimpun tummansinisiä enzianeja, ne loistivat
niin kauniisti kirkkaassa aamuauringossa, että lapset huudahtivat
ihastuksesta niitä nähdessään. Isoisä vei ne majaan. Vähän väliä juoksi
Heidi katsomaan, eikö mummoa ja hänen seuruettansa jo näkyisi.

Mutta nyt se tuli tuossa, ihan sen näköisenä kuin Heidi sitä oli
odottanut. Edellä astui ohjaaja, sitte tuli valkoinen hevonen,
mummo sen seljässä, ja viimeisenä astui kantajamies korkeine
myttyineen, sillä mummo nyt kerrassaan varustausi perinpohjaisesti
tunturimatkallensa.

Likemmäksi ja likemmäksi tuli seurue, nyt se oli ylhäällä, mummo jo
huomasi hevosen seljästä tyttöset.

"Mitä se on, Klaara? Sinä et istu tuolissasi. Kuinka se on
mahdollista!" huusi hän säikähtyneenä ja astui kiirehtien hevosen
seljästä, mutta ennenkun hän ennätti lasten luo, löi hän kätensä yhteen
ja huusi suuresti kummastuneena:

"Klaaraseni, sinäkö se olet tahi joku muu? Poskesihan ovat punaiset ja
palleroiset! Lapsi! Minä en enää tunne sinua". Mummo aikoi syleillä
Klaaraa, mutta Heidi oli huomaamatta noussut seisoalleen, Klaara
nojautui kiireesti häneen ja levollisesti kulkivat lapset kappaleen
matkaa yhdessä. Mummo oli säikähdyksestä jäykistynyt, hän ei voinut
muuta ajatella, kuin että Heidillä olisi jotain tavatonta tekeillä.

Mutta mitä hän näki?

Suorana ja varmasti kulki Klaara Heidin rinnalla; nyt tulivat he
jälleen takaisin, molemmat iloisina, molemmat punaposkisina.

Mummo riensi heitä vastaan. Nauraen ja itkien syleili hän Klaaraansa,
sitte Heidiä ja taas Klaaraa. Ilosta ei mummo saanut sanaakaan
lausutuksi.

Yht'äkkiä kohtasivat hänen silmänsä sedän, joka kauniisti hymyillen
seisoi lavitsan luona katsellen noita kolmea onnellista. Mummo otti
Klaaran käsivarren, laski sen omallensa ja kulki yhä ihmetellen ja
ihaellen sitä, että hän nyt todellakin saattoi näin kulkea Klaaransa
kanssa, lavitsan luo. Siellä laski hän Klaaran irti ja tarttui
vanhuksen molempiin käsiin.

"Minun hyvä, hyvä setäni! Kuinka paljosta meidän on teitä kiittäminen!
Tämä on teidän ansionne! Se on teidän hoitonne ja huolenne".

"Ja Herran Jumalan päivänpaiste ja tunturi-ilma," keskeytti setä
hymyillen.

"Ja Vienon hyvän hyvä maito myöskin varmaan", sanoi nyt Klaara; "mummo,
sinä et usko, miten paljon vuohen maitoa minä saatan juoda ja miten
hyvää se on".

"Sen minä kyllä näen poskistasi, Klaaraseni", sanoi mummo nauraen.
"Niin, sinua ei enää tunne samaksi tytöksi, palleroinen olet ja
pyöreämpi, kuin miksi koskaan olisin voinut aavistaa sinun tulevan,
ja iso sinä olet, Klaaraseni! Saattaako kaikki tämä olla mahdollista.
Minä en saa sinua tarpeekseni katselleeksi! Mutta nyt täytyy paikalla
lähettää lennätinsanoma pojalleni Pariisiin. Hänen pitää heti tuleman.
Minä en ilmoita minkätähden; tämä on suurin ilo hänen elämässänsä. Hyvä
setä, miten tämän toimitamme? Te olette jo varmaankin antaneet miesten
mennä?"

"Ne ovat poissa", vastasi tämä; "mutta jos mummo-rouva niin tahtoo,
niin annetaan vuohipaimenen tulla alas, hänellä on aikaa".

Mummo pysyi päätöksessään, hän tahtoi heti lähettää sanoman pojallensa,
sillä tätä ilosanomaa ei saattanut häneltä päivääkään pidättää.

Setä astui vähän syrjään ja vihelsi sormiinsa niin läpitunkevaisesti,
jotta vastaus kuului korkealta vuoristosta takaisin, niin etäällä
herätti se kai'un. Ei aikaakaan niin tuli Pekka juosten, hän
tunsi vihellyksen hyvin. Pekan kasvot olivat lumivalkoiset, sillä
hän ajatteli sedän huutavan häntä tutkittavaksi. Mutta hänelle
annettiinkin paperi, jolle mummo sill'aikaa oli kirjoittanut jotakin,
ja setä selitti Pekalle, että hänen piti heti viemän tämän paperin
kylän postilaitokseen. Setä oli myöhemmin sitte itse käyvä sitä
maksamassa, sillä ei niin monta asiaa saattanut yht'aikaa uskoa Pekan
toimitettavaksi.

Pekka kulki nyt paperi kädessään, hetkeksi vähän huojennettuna
siitä, ettei setä ollutkaan kutsunut häntä tutkittavaksi, mitään
oikeudenpalvelijaa ei ollutkaan saapunut.

Vihdoinkin tyynnyttiin niin paljon, että saatettiin rauhassa istua
pöydän ympärillä majan edustalla ja nyt piti mummolle kerrottaman
alusta alkaen, miten kaikki oli käynyt: miten isoisä ensin joka päivä
oli antanut Klaaran koettaa seisoa vähän ja sitten astua, miten
tuuli oli lennättänyt tuolin pois; miten Klaara haluten nähdä kukkia
oli ensimmäisen kerran kävellyt ja miten niin uusi edistys oli aina
edellisestä johtunut. Mutta kauan kesti, ennenkuin kaikki tämä oli
ennättänyt tulla kerrotuksi, sillä vähän väliä täytyi mummon kesken
kaikkea ihmetellä, ylistellä ja huudahtaa:

"Mutta onko tämä todellakin mahdollista! Eikö tämä ole unta? Olemmeko
todellakin kaikki valveilla ja istummeko täällä tunturimajan edustalla
ja tuo tyttönen tuossa edessäni pyöreine punaisine poskineen on minun
entinen kalpea voimaton Klaarani?"

Ja Klaara ja Heidi iloitsivat joka kerta uudestaan siitä että heidän
kaunis tuumansa oli niin hyvästi onnistunut sekä yhä edelleen ihastutti
mummoa.

Herra Sesemann oli sill'aikaa päättänyt toimensa Pariisissa ja
hänelläkin oli äkillinen ihastuttamistuuma mielessään. Sanaakaan
virkkamatta äidilleen istui hän eräänä kauniina kesäaamuna
rautatievaunuun ja lähti samassa junassa aina Baseliin, josta hän
taas seuraavana päivänä varhain matkusti eteenpäin, sillä hän ikävöi
suuresti saada kerran taas nähdä tyttöstään, josta hän oli koko kesän
ollut eroitettuna. Ragatziin saapui hän muutamia tuntia senjälkeen, kun
hänen äitinsä oli lähtenyt sieltä.

Sanoma siitä, että tämä oli tänään lähtenyt tunturille, oli Herra
Sesemannille mieleen. Hänkin istui heti vaunuihin ja matkusti siis
Mainfeldiin. Kun hän siellä sai kuulla, että saattoi ajaa vielä
kylään asti; teki hän niin, sillä hän arveli, että hän sentään saisi
tarpeekseen kävelystään sieltä ylös tunturille.

Hän ei ollut erehtynyt; astuminen vuorta ylös oli hänen mielestään
sangen pitkällistä ja vaivaloisia. Maja ei vieläkään ollut näkyvissä ja
kuitenkin tiesi hän Vuohi-Pekan asunnon olevan puolitiessä, sillä hän
oli usein kuullut kerrottavan tästä tiestä.

Kaikkialla oli pieniä jalkapolkuja, jotka kulkivat eri suuntiin joka
taholle. Herra Sesemann rupesi epäilemään, oliko oikealla tiellä, tahi
oliko sedän maja kentiesi toisaalla päin. Hän katsoi ympärilleen,
näkyisikö ketään ihmisolentoa, jolta hän saattoi kysyä tietä. Mutta
yltä ympäriinsä oli kaikki hiljaa, ei mitään näkynyt eikä kuulunut.
Ainoastaan tunturituulet siellä täällä suhisivat halki ilman, pienet
hyttyset sumisivat päivänpaisteessa ja hilpeä lintunen laulahti silloin
tällöin yksinäisen lehtikuusen oksassa. Herra Sesemann pysähtyi
hetkeksi ja antoi virvoittavien tunturituulten jäähdyttää kuumaa
otsaansa.

Samassa tuli joku juosten tunturia alaspäin; se oli Pekka, kirjoitus
kädessään. Hän juoksi suoraan jyrkkää tunturia, eikä polkua, jolla
herra Sesemann seisoi. Niin pian kuin juoksija pääsi likemmäksi,
viittasi herra Sesemann häntä tulemaan luoksensa. Vitkalleen ja arasti
lähestyi Pekka, mutta ei astunut suoraan eteenpäin, vaan kulki sivu
edellä, ikäänkuin hän olisi saattanut astua vain toisella jalalla ja
täytyisi vetää toista jäljessään.

"Noh poika, reippaasti vaan!" kehoitti herra Sesemann.

"Sanopas minulle, johtaako tämä polku sille majalle, jossa eräs vanhus
ja Heidi-tyttö asuvat, joitten luona on frankfurtilaisia?"

Kumea, kauhean hädän huuto kajahti vastaukseksi ja Pekka syöksi sieltä
semmoista vauhtia, että hän nurin niskoin lennähti jyrkkää rinnettä
alas ja tahtomattansa pyöri yhä eteenpäin, ihan niinkuin pyörätuolin
oli käynyt, mutta Pekka arvon ei mennyt säpäleiksi niinkuin se.

Mutta mummon kirjoituksen vei tuuli monena palasena muassaan.

"Ihmeellisen arkoja nämä tunturin asujaimet", sanoi herra Sesemann
itsekseen, sillä hän ei saattanut muuta ajatella, kuin että vieraan
ihmisen näkeminen oli tehnyt näin kauhean voimakkaan vaikutuksen
tunturipoikaan.

Vähän aikaa vielä katseltuaan Pekan vinhaa vauhtia jatkoi herra
Sesemann matkaansa.

Pekka ei parhaalla tahdollaankaan saattanut pysähtyä, hän vieri yhä
alaspäin ja lennähti kuperkeikkaa vähän väliä.

Mutta tämä ei ollut vaikein asia hänen kohtalossaan. Monta vertaa
kamalampi oli se tuska ja kauhu, joka hänessä heräsi, kun hän tiesi,
että frankfurtilainen oikeudenpalvelija todellakin oli saapunut.
Sillä että vieras, joka oli kysynyt Tunturisedän luona majailevia
frankfurtilaisia, oli oikeudenpalvelija, sitä ei hän saattanut
epäilläkään. Nyt viimeisellä penkereellä, ennenkuin kylään saavuttiin,
takertui hän erääseen pensaaseen ja tarttui siihen kiinni. Vähän aikaa
lepäsi hän siinä alallaan, miettien, mitä hänelle oikeastaan oli
tapahtunut.

"Kas niin, taas yksi!" kuuli Pekka jonkun sanovan ihan likellään. "Ja
kukahan huomenna sieltä sysätään, niin että hän tulee pyörien ikäänkuin
huonosti ommeltu perunasäkki?"

Se oli leipuri, joka näin pilkkasi. Hän oli lähtenyt vuorille vähän
vilvoittelemaan kuumasta työstään ja oli tyynesti katsellut, miten
Pekka juuri ikään pyörieli kuten taannoin tuoli tunturilta alas.

Pekka hypähti jaloilleen. Hänen tuskansa lisääntyi. Kertaakaan
taaksensa katsomatta juoksi Pekka taas takaisin vuorta ylös. Mieluimmin
olisi hän mennyt kotiinsa ja lymynyt vuoteeseensa, jottei kukaan
häntä olisi löytänyt, sillä siellä tunsi hän itsensä olevan paraassa
turvassa. Mutta vuohet olivat laitumella ja setä oli hänen mieleensä
painanut, että hänen pian pitäisi tulla takaisin, jottei lauman
tarvitsisi kauan olla kaitsijatta. Ja setää pelkäsi hän niin, ettei hän
koskaan ollut vielä uskaltanut olla häntä tottelematta. Pekka vaikeroi
ääneensä ja ontui eteenpäin, hän ei muuta saattanut tehdä, täytyihän
hänen jälleen palata sinne ylös. Mutta juosta hän ei enää osannut,
tuska ja monenmoiset törmäykset eivät saattaneet olla vaikuttamatta.
Siten jatkoi hän ähkyen ja ontuen matkaansa tunturille.

Herra Sesemann oli vähän senjälkeen, kun hän Pekan kohtasi, saapunut
ensimmäiselle majalle ja tiesi nyt olevansa oikealla polulla. Uusin
voimin astui hän eteenpäin ja viimeinkin pitkän, vaivaloisen astumisen
jälkeen näki hän maalinsa edessään. Tuolla ylhäältä oli tunturimaja,
jonka yli vanhain honkain latvat huojuivat.

Herra Sesemann nousi iloiten viimeistä pengertä ylös. Pian saattoi hän
jo tuottaa lapsellensa odottamattoman ilon. Mutta seurue tunturimajan
edessä oli hänen jo tuntenut ja isää varten valmistettiin nyt jotakin,
jota hän ei aavistanut.

Kun hän otti viimeisen askeleensa saapuakseen ylös tunturille, tuli
kaksi henkilöä häntä vastaanottamaan. Nämä olivat iso vaaleatukkainen,
punaposkinen tyttönen, joka nojautui pienempään Heidiin, jonka tummat
silmät säkenöivät ilosta. Herra Sesemann hämmästyi, hän seisoi
paikallaan ja tähysteli läheneviä. Äkkiä nousivat suuret kyyneleet
hänen silmiinsä. Mitä hän muistikaan! Ihan tuon näköinen oli Klaaran
äiti, tuo vaalea tyttönen ruusuisine poskineen, ollut. Herra Sesemann
ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän unta.

"Isä, etkö sinä ensinkään enää tunnekaan minua", huusi hänelle Klaara,
kasvot ilosta kirkastettuina, "olenko minä sitte niin muuttunut?"

"Olet, sinä olet muuttunut! Onko tämä mahdollista? Onko tämä totta?"

Ja ylen onnellinen isä astui jälleen askeleen takaisin nähdäkseen,
katoisiko tämä kuva hänen silmäinsä edestä.

"Sinäkö olet Klaara, oletko sinä todellakin Klaaraseni?" huudahti hän
kerta toisensa perästä. Sitte sulki hän taas lapsensa syliinsä ja sen
jälkeen täytyi hänen taas kerran katsoa, oliko tyttönen, joka siinä
suorana seisoi hänen edessään, todellakin hänen Klaaransa.

Mummokin oli tullut paikalle, hän ei saattanut niin kauan odottaa
onnellista poikaansa.

"Noh, rakkahani, mitä sinä siihen sanot?" huusi äiti hänelle. "Sinä
kyllä olet saattanut meille odottamattoman ilon; mutta se ilo on
sentään verrattoman paljon suurempi, joka sinua täällä odotti, eikö
totta?" Ja ihastunut äiti tervehti sydämmellisesti poikaansa. "Mutta
nyt, rakkaani", sanoi hän sille taas, "tule nyt tuonne meidän setäämme
tervehtimään. Hän on meidän suurin hyväntekijämme".

"Tietysti, ja meidän pientä Heidiämme pitää minun myöskin vielä
tervehtiä", sanoi herra Sesemann ystävällisesti pudistellen Heidin
kättä. "Miten? Ainako vaan hilpeänä ja terveenä täällä tunturilla?
Mutta eihän minun tarvitse kysyäkään ei mikään alppiruusunen saata olla
raittiimman näköinen. Minä iloitsen suuresti siitä, Heidi!"

Heidikin katseli ilosilmin ystävälliseen herra Sesemanniin. Miten hyvä
hän aina oli häntä kohtaan ollut! Ja se, että tämä tunturilla oli
löytänyt niin suuren onnen, sai Heidin sydämmen valtavasti sykkimään
ilosta.

Nyt saattoi mummo poikaansa Tunturisedän luo, nämä molemmat
pudistelivat sydämmellisesti toinen toisensa kättä, herra Sesemann
lausui vanhukselle sulimmat kiitoksensa ja äärettömän kummastuksensa
siitä, että tämmöinen ihme oli saattanut tapahtua. Sill'aikaa kävi
mummo toisista vähän erillään, sillä hän oli asiasta jo puhunut
loppuun. Hän tahtoi pistäytyä honkain alle.

Täällä kohtasi häntä taas jotakin odottamatonta. Honkain alla
maassa oli suuri ryhmä ihmeellisen kauniita tummansinisiä enzianeja,
niin kiiltävinä ja raittiina, kuin jos juuri ikään olisivat siinä
puhjenneet. Mummo taputteli käsiänsä ihastuksesta.

"Miten erinomaista! kuinka kaunista!" huudahti mummo kerta toisensa
perästä. "Heidi, rakas lapseni, tulepas tänne! Sinäkö minulle tämän
ilon olet tehnyt? Ne ovat oikein ihmeteltävän suloisia!"

Lapset olivat jo hänen luonaan.

"En, en, en minä", sanoi Heidi, "mutta minä kyllä tiedän, kuka sen on
tehnyt".

"Semmoisia ne ovat tuolla ylhäällä laitumella, mummo, ja vielä paljon
kauniimpia", puuttui tässä Klaara puheeseen. "Mutta arvaapas, kuka
ne tänään jo aikaisin on sinua varten hakenut?" Klaara hymyili niin
tyytyväisesti kysyessään, että mummo silmänräpäykseksi arveli, jotta
lapsi ehkä itse tänä aamuna jo näin aikaisin oli siellä käynyt. Mutta
tämäpä tuskin saattoi olla mahdollista.

Nyt kuului honkain takaa hiljainen kahina; sen aikaan sai Pekka, joka
tällä aikaa oli saapunut ylös tunturille. Kun hän oli nähnyt sedän
majan edustalla oli hän kaukaa kiertänyt sen ja aikoi nyt salaa hiipiä
laitumelle. Mutta mummo oli hänet jo tuntenut ja äkkiä juolahti uusi
ajatus hänen mieleensä. Olikohan Pekka tuonut nämä kukkaset muassaan
ja aikoiko nyt sulasta arkuudesta ja häveliäisyydestä pötkiä tiehensä?
Niin ei saanut käydä, hänen piti saada pieni palkinto.

"Tule, poikani, tule tänne, reippaasti, älä pelkää!" huusi mummo
kurottaen päätään vähän eteenpäin honkain runkojen välistä.

Pekka jäykistyi kauhusta. Hänellä ei enää ollut mitään vastustusvoimaa
kaiken sen jälkeen, mitä häntä oli kohdannut. Hän käsitti vain yhden
asian: "Nyt on kaikki hukassa". Joka hiuskarva seisoi pystyssä hänen
päässänsä, kalpeana ja kasvot tuskasta vääntyneinä astui Pekka honkain
takaa esiin.

"Reippaasti vain, pitkittä mutkitta", kehoitti mummo. "Noh sanopas
minulle, sinäkö tuon olet tehnyt?"

Pekka ei nostanut silmiänsä eikä nähnyt, mihin mummo etusormellaan
osotti. Hän oli nähnyt, että setä seisot majan nurkalla ja että
tämän harmaat silmät läpitunkevaisesti olivat luodut häneen ja sedän
rinnalla seisoi hirmuisin, minkä Pekka tiesi: frankfurtilainen
oikeudenpalvelija. Vavisten joka jäsenessä sai Pekka viimeinkin äänen
suustansa, tämä ääni oli sana: "niin".

"Noh niin", sanoi mummo, "mitä hirmuista siinä sitte on?"

"Se, että -- se, että -- se, että se nyt on säpäleinä ja ettei sitä
enää taida korjata", sai Pekka vaivalla lausuneeksi ja nyt hänen
polvensa horjuivat niin, että hän tuskin saattoi seisoa. Mummo meni
majan nurkalle.

"Setä hyvä, onko tuon poikaparan pää todellakin ihan vialla?" kysyi hän
osaaottavaisesti.

"Ei ensinkään, ei ensinkään", vakuutti setä; "mutta hän on se
tuulenpuuska, joka on tuolin sysännyt täältä, ja nyt hän odottaa hyvin
ansaittua rangaistustaan".

Sitä mummo ei saanut päähänsä, sillä, tuumasi hän, ilkeältä ei Pekka
ensinkään näyttänyt, eikä hänellä muutenkaan ollut mitään syytä
hävittää tuota niin tärkeätä pyörätuolia. Mutta tämä sedän todistus
oli vain saman arvelun ilmoittamista, joka heti mainitun tapauksen
jäljestä oli hänessä herännyt. Pekan vihaiset silmäilyt Klaaraan sekä
muut suuttumuksen osotukset uutta järjestystä vastaan tunturilla eivät
olleet sedältä jääneet huomaamatta. Hän oli verrannut huomioitaan
toisiinsa ja ymmärsi siten koko tapahtuman menon, jonka hän nyt
selvästi esitteli mummolle. Kun hän oli lopettanut, huudahti mummo
vilkkaasti:

"Ei, setä hyvä, ei, ei, poikaparkaa emme enää rankaise. Pitää olla
kohtuullinen. Nuo frankfurtilaiset ilmestyvät tänne ja riistävät
häneltä viikkokausiksi hänen ainoan ilonsa, Heidin seuran, joka
todellakin on suuri aarre, ja sitte istuu hän päivä päivältä yksinänsä
ja täytyy hoitaa laumaansa. Ei, ei, tässä pitää olla kohtuullinen;
suuttumus on valloittanut hänen ja ärsyttänyt häntä kostoon, joka oli
jokseenkin tyhmää, mutta tyhmiksi tulemme kaikki, kun suutumme".

Näin sanoen meni mummo takaisin Pekan luo, joka yhä vapisi.

Mummo istui honkain alla olevalle rahille ja sanoi ystävällisesti:

"Noh, tule nyt tänne, poikani, tuohon noin minun eteeni, minulla on
vähän sanomista sinulle. Älä pelkää, äläkä vapise. Sinä olet lykännyt
alas tuolin, jotta se särkyisi. Se oli pahasti tehty, sen sinä kyllä
ymmärsit, ja että sinä ansaitsisit rangaistusta, sen sinä myös kyllä
hyvin tiesit, ja ettei rangaistus sinua kohtaisi, on sinun täytynyt
kaikin tavoin koettaa pitää asiaa salassa. Mutta näetkös: joka tekee
jotakin pahaa ja ajattelee, ettei sitä tiedä kukaan, hän erehtyy. Hyvä
Jumala kuitenkin näkee ja kuulee kaikki ja niin pian kun Hän huomaa,
että joku ihminen aikoo salata pahan tekonsa, herättää hän heti hänen
sydämessään vartijan, jonka Hän jo ihmisen syntyessä on sinne pannut
ja joka saa nukkua siellä siksi, kun ihminen tekee jonkun rikoksen.
Ja tällä vartijalla on kädessään oka, jolla hän pistää ihmistä, niin
ettei hänellä enää ole rauhan hetkeä. Ja hänen äänensäkin lisää
onnettoman tuskaa, sillä se aina vaan huutaa: 'Nyt kaikki tulee ilmi!
Nyt he tulevat minua rankaisemaan!' Siten täytyy ihmisen elää tuskassa
ja alituisessa pelossa, eikä hänellä sitte enää ole mitään iloa, ei
mitään. Oletko sinä nyt juuri jotakin semmoista kokenut, Pekka?"

Pekka nyökäytti päätänsä katumuksesta varsin masentuneena, mutta
asiantuntijana, sillä ihka näin oli hänen käynyt.

"Ja vielä toisessakin suhteessa sinä olet erehtynyt", jatkoi mummo.
"Näetkö, miten se paha, jonka teit, kääntyi hyväksi sille, jota
kohtaan sinä sitä tarkoitit. Kun Klaaralla ei enää ollut tuolia, jolla
häntä kuljetettaisiin, ja hän kuitenkin halusi nähdä kauniita kukkia,
koetti hän kaikin tavoin oppia kävelemään ja oppi sitä yhä paremmin,
ja jos hän jää tänne, saattaa hän viimeiseltä joka päivä mennä ylös
laitumelle, paljon useimmin kuin tuolissaan. Näetkö, Pekka? Noin rakas
Jumala saattaa johdattaa, niin että se paha, joka aiotaan toiselle,
kääntyykin sille hyväksi ja rikoksen tekijä saa katua ja kärsiä siitä.
Oletko nyt ymmärtänyt kaikki, Pekka, oletko? Noh ajattele sitä joka
kerta, kun sinun tekee mielesi tehdä jotakin pahaa, ajattele vartijaa
ja hänen okaansa, ajattele hänen nuhtelevaa ääntänsä. Teetkö niin?"

"Teen, niin minä teen", vastasi Pekka, vielä sangen ahdistettuna,
sillä hän ei vieläkään tietänyt miten kaikki tämä päättyisi, seisoihan
oikeudenpalvelija yhä vielä sedän vieressä.

"Noh niin, hyvä, nyt se asia on päätetty", lopetti mummo puheen. "Mutta
nyt sinun pitää saaman frankfurtilaisista jonkun muiston, josta sinulla
on iloa. Sanopas minulle nyt, poikani, onko sinun koskaan tehnyt mieli
jotakin? Mitähän sinä mieluimmin toivoisit saavasi?"

Nyt Pekka nosti päätään ja ällisteli pyöreillä silmillään kummastuneena
mummoa. Hän oli aina vielä odottanut hirmuista rangaistusta ja nyt
hänen piti saaman, mitä hänen mielensä teki. Pekan ajatukset sekosivat
vallan.

"Niin, niin, minä todellakin tarkoitan, mitä sanon", lausui mummo,
"sinun pitää saaman frankfurtilaisilta jotakin muistoksi ja osotukseksi
siitä, etteivät he enää ajattele, mitä pahaa sinä olet tehnyt.
Ymmärrätkö nyt, poika?"

Pekan aivoihin nousi hämärä aavistus siitä, ettei hänellä enää ollut
mitään rangaistusta peljättävänä ja että tämä ystävällinen rouva, joka
istui hänen edessään, oli pelastanut hänen oikeudenpalvelijan käsistä!
Hänen mielensä tuli huojennetuksi, ikäänkuin olisi hirmuinen taakka
otettu hänen hartioiltansa. Mutta nyt hän myös käsitti, että käypi
paremmin, kun heti tunnustaa, mitä on rikkonut, ja yht'äkkiä sanoi hän:

"Ja paperin olen myöskin hukannut".

Mummon täytyi ensin vähän miettiä, mutta asia tuli hänelle pian
selväksi ja hän sanoi ystävällisesti:

"Niin, niin, se on oikein, että sen sanoit! Pitää aina tunnustaman,
mitä on tehnyt pahasti, niin asia taas paranee. Ja nyt, mitä sinä
mieluimmin tahtoisit?"

Nyt saattoi Pekka toivottaa mitä hyvänsä tässä maailmassa. Häntä
melkeinpä pyörrytti. Maynfeldin markkinat kimaltelivat hänen silmäinsä
edessä. Tuntikaudet oli hän ihmetellen katsellut siellä kaupaksi
olevia kauniita kappaleita ja aina pitänyt niitten omistamisen
mahdottomana, sillä koko hänen omaisuutensa ei koskaan ollut noussut
yli viisipennisen ja houkuttelevaiset esineet maksoivat aina kaksi sen
vertaa. Siellä oli kauniita punaisia pillejä, joita hän hyvästi olisi
tarvinnut vuohia paimentaessa. Siellä oli niinikään ihmeen sopivia
veitsiä, pyöreänaulaisia, joilla pähkinäpuun vitsoista saattoi tehdä
monenmoisia kapineita.

Syvämielisenä seisoi Pekka siinä ja mietti, kummanko näistä kahdesta
valitsisi, mutta ei tullut mihinkään päätökseen. Mutta nyt pälkähti
hyvä ajatus hänen päähänsä, siten saattoi hän vielä punnita asiaa ensi
vuosimarkkinoihin.

"Kymmenpennisen", vastasi Pekka nyt sangen päättäväisesti.

Mummo naurahti.

"Se ei ole liikaa. Noh tule tänne!" Hän veti esiin kukkaronsa ja otti
siitä suuren, ympyriäisen 5 markan rahan, sen päälle asetti hän vielä
kaksi kymmenpennistä.

"Nyt luemme heti rahat", pitkitti hän; "minä selitän tämän sinulle.
Tässä on sinulle juuri yhtä monta kymmenpenniä kuin vuodessa
on viikkoja! Joka pyhä vuoden läpeensä saatat sinä tästä ottaa
kymmenpennisen ja käyttää sitä."

"Niin kauan kuin elänkö?" kysyi Pekka viattomasti kummastuksissaan.

Mummo nauroi siihen niin äärettömästi, että molemmat herrat tuvan
edustalla keskeyttivät puheensa, kuunnellaksensa mitä siellä tapahtui.

Mummo nauroi yhä vielä.

"Sen minä sinulle lupaan, poika; -- minun jälkisäännökseeni tulee yksi
pykälä lisättäväksi. -- Kuuletko sen?" huusi hän herra Sesemannille
-- "ja sen jälkeen se siirretään sinun testamenttiisi; siis näin:
Vuohi-Pekalle määrään kymmenpennisen joka viikoksi, niin kauan kuin hän
elää".

Herra Sesemann nyökäytti myöntyväisesti päätänsä ja nauroi hänkin.

Pekka katsoi kerran vielä lahjaa kädessään oliko se todellakin siinä.
Sitte sanoi hän: "Kiitos Jumala!"

Ja tavattomissa hyppäyksissä juoksi hän nyt sieltä; mutta tällä kertaa
pysyi hän jaloillaan sillä nyt ei kauhu ajanut häntä takaa, vaan ilo
niin suuri, ettei hän sen vertaista ollut ikänänsä tuntenut. Kaikki
tuska ja pelko oli mennyttä, ja joka viikko niin kauan kuin hän eli,
oli kymmenpenninen odotettavissa. -- -- Kun seurue taas oli majan
edustalla iloisen päivällisensä lopettanut ja istui kaikellaisia puhuen
yhdessä, otti Klaara isäänsä, joka loisti ilosta ja aina, kun hän vaan
katsahti tyttöseensä, näytti vieläkin onnellisemmalta, kädestä ja sanoi
niin vilkkaasti, ettei häntä mitenkään ollut hiljaiseksi Klaaraksi
tuntea:

"Oi, isä, kun sinä vaan tietäisit, mitä kaikkea isoisä on minun
tähteni tehnyt, niin monet lukemattomat kerrat! Mutta minä en sitä
unhota koskaan, en koko elämässäni. Ja aina minä ajattelen: jos vaan
saattaisin rakkaalle isoisälle tehdä tahi lahjoittaa jotakin, joka
hänelle tuottaisi vaikka vaan puoleksi niin suuren ilon, kuin hän on
minulle saattanut".

"Sepä on minunkin hartain toivoni, rakas lapsi", sanoi isä, "minä
aina vaan mietin, miten edes johonkin määrin saattaisimme osottaa
kiitollisuuttamme hyväntekijäämme kohtaan".

Herra Sesemann nousi ja meni sedän luo, joka istui mummon kanssa
erinomaisen huvittavassa keskustelussa. Setä nousi nyt seisaalleen.
Herra Sesemann tarttui hänen käteensä ja sanoi sydämmellisesti:

"Rakas ystäväni, haluaisin hiukan puhua kanssanne: Te saatatte ymmärtää
minua, kun sanon, ettei minua moneen vuoteen enää ole mikään oikein
ilahduttanut. Mitä oli minulle kaikki rahani ja tavarani nähdessäni
lapsi parkani, jota ei mikään rikkaus saattanut tehdä terveeksi ja
onnelliseksi? Lähinnä Jumalaamme taivaissa olette te tehneet minun
lapseni terveeksi ja samalla minulle lahjoittaneet uuden elämäninnon.
Sanokaapas nyt miten minä saatan osottaa kiitollisuuttani teitä
kohtaan? Palkita en milloinkaan taida sitä, mitä te olette meille
tehneet; mutta mitä minä saatan, sen asetan teidän käytettäväksenne.
Sanokaapas, ystäväni, mitä sallitte minun tehdä".

Setä oli tyyneesti kuunnellut ja tyytyväisesti hymyillen katsellut
onnellista isää.

"Herra Sesemann, te ymmärrätte kyllä, että minullekin on suuri ilo
tästä onnellisesta parantumisesta tunturillamme. Tämä ilo on minulle
yltäkylläinen palkinto", sanoi setä tavallisella vakavuudellaan.
"Kiitän teitä ystävällisestä tarjomuksestanne, herra Sesemann; minä
en kaipaa mitään; niin kauan kun minä elän, on minulla tarpeeksi
lapselleni ja itselleni. Mutta yksi toivomus minulla kuitenkin olisi,
jos tämä tulisi täytetyksi, niin ei minulla enää olisi mitään huolta
tässä elämässä".

"Lausukaapas se, lausukaapas, kallis ystäväni!" kehotti herra Sesemann
innokkaasti.

"Minä olen vanha", jatkoi setä, "enkä enää kauan saata viipyä täällä.
Kun täältä eroan, ei minulla ole lapselle mitään jätettävänä, ja
omaisia ei sillä ole ketään muita kuin yksi ainoa henkilö, joka vain
koettaisi hyötyä siitä. Jos te, herra Sesemann, tahtoisitte luvata
minulle, ettei Heidin koskaan tarvitsisi ansaita leipäänsä vierasten
luona, niin palkitsisitte runsaasti kaiken sen, minkä minä olen voinut
teidän lapsenne hyväksi tehdä".

"Mutta, rakas ystäväni, eihän se saata tulla kysymykseenkään",
sanoi nyt herra Sesemann; "Heidi-lapsihan kuuluu meihin, kysykääpäs
sitä äidiltäni, tyttäreltäni; Heidi-lasta he eivät ikänään jättäisi
vieraille! Mutta, jos se teitä rauhoittaa, ystäväni, niin tuossa
on käteni. Minä vakuutan teille: 'tämän lapsen ei koskaan tarvitse
lähteä vieraitten ihmisten luona leipäänsä ansaitsemaan; siitä minä
pidän murheen, ja vielä senkin jälkeen kun minun elämäni on lopussa.
Mutta nyt minun pitää vielä jotakin sanoman: Tämä lapsi ei ole luotu
elämään poissa kodistansa, olkoot sitte olosuhteet minkälaiset hyvänsä;
siitä meillä on kokemusta. Mutta se on voittanut ystäviä. Minä tunnen
erään semmoisen, hän on vielä Frankfurtissa, mutta tekee viimeisiä
valmistuksia mennäksensä sinne, missä hän hyvin viihtyy ja johon
aikoo asettua rauhaa nauttimaan. Tämä on minun ystäväni, tohtori,
joka vielä tänä syksynä saapuu tänne ja seuraten teidän neuvoanne
asettautuu asumaan tälle paikkakunnalle, sillä teidän ja lapsen
seurassa viihtyy hän paremmin kuin missään muualla nyt enää. Niin,
näettehän, Heidi-lapsi tulee vastaisuudessa saamaan kaksi suojelijata
läheisyyteensä. Sallittakoon hänen vielä kauan saada pitää molemmat
täällä!'"

"Niin, sen suokoon hyvä Jumala!" liitti siihen mummo ja yhtyen poikansa
toivomukseen pudisteli hän hyvän aikaa mitä sydämmellisimmin sedän
kättä. Sitte veti hän yht'äkkiä Heidin luokseen ja syleili häntä sanoen:

"Ja sinä, rakas Heidini, pitäähän sinultakin kysymän: eikö sinullakin
ole joku toivo, jonka mielelläsi näkisit täytetyksi?"

"Onpa kyllä", vastasi Heidi ja katsoi iloisesti mummoon.

"Noh niin, se on oikein, että sen ilmoitat", sanoi mummo
kehottavaisesti: "mitä sinä mieluimmin tahtoisit, lapseni?"

"Minä tahtoisin mielelläni Frankfurtista vuoteeni, sen kolme tyynyä ja
paksun peiton. Sitten isoäidin ei enää tarvitse maata pää alaspäin ja
saa hengitetyksi ja hänellä on peitteen alla tarpeeksi lämmintä, niin
ettei hänen tarvitse kääriytyä huiviinsa, joka kerta kun hän menee
vuoteeseensa, sillä muutoin häntä aina palelee hirmuisesti".

Heidi oli hengittämättä puhunut yhteen mittaan, niin kiihkeästi halusi
hän päästä toivonsa perille.

"Ah, rakas Heidini, mitä sinä sanot!" huudahti mummo liikutettuna.
"Hyvä oli, että minua muistutit. Kun Jumala meille jotakin hyvää antaa,
niin on meidän velvollisuutemme heti ajatella niitä, joilta niin paljon
puuttuu! Nyt lähetän paikalla sähkösanoman Frankfurtiin. Tänään vielä
saa neiti Rottenmeier toimittaa vuoteen junalle. Kahden päivän perästä
saattaa se olla täällä. Antakoon Jumala isoäidin hyvästi nukkua siinä".

Heidi hyppeli riemuiten mummon ympärillä, mutta yht'äkkiä pysähtyi hän
ja sanoi kiireesti:

"Nyt minun varmaankin heti täytyy lähteä isoäidin luo, hän tuleekin jo
taas niin ahdistetuksi kun minua ei niin pitkään aikaan kuulu".

Sillä nyt Heidi ei enää malttanut olla ilosanomaa isoäidille
saattamatta ja hänen mieleensä muistui myös, miten tuskallista isoäidin
oli ollut hänen viimein siellä käydessään.

"Ei, ei Heidi, mitä sinä ajattelet?" neuvoi isoisä. "Kun on vieraita,
niin ei niistä niin juosta yht'äkkiä tiehensä".

Mutta mummo oli Heidin puolella.

"Setä hyvä, lapsi ei ole niin varsin väärässä", sanoi hän;
"isoäiti-raukka on pitkät ajat jäänyt syrjään meidän tähtemme. Nyt
lähdemme heti kaikki yhdessä sinne, minä odotan siellä hevostani ja
sitte jatkamme matkaamme; kylästä lähetetään sitte heti sähkösanoma
Frankfurtiin. Mitä sinä siihen sanot?" kysyi hän herra Sesemannilta.

Tämä ei vielä tähän asti ollut saanut aikaa puhua matkatuumistansa. Hän
pyysi siis äitiänsä hetken vielä viipymään ja istumaan, siksi kun hän
ennättäisi ilmoittaa, mitä hän oli ajatellut.

Herra Sesemann oli äitinsä seurassa aikonut tehdä pienen
huvimatkustuksen Schweitzissä ja ensin nähdä, oliko hänen pikku
Klaaransa niin voimissaan, että saattaisi vähemmän osan matkasta olla
mukana. Nyt olikin käynyt niin, että hän oli tilaisuudessa tyttärensä
kanssa tekemään mitä iloisimman huviretken, ja hän tahtoi heti käyttää
loppukesän kauniita päiviä siihen. Hän aikoi viettää yönsä kylässä ja
tulla seuraavana aamuna Klaaraa tunturilta hakemaan, lähteäksensä hänen
ja mummon kanssa ensin Ragatziin ja sieltä sitten eteenpäin.

Klaarasta tuntui vähän tukalalta tuo äkkiarvaamaton lähteminen
tunturilta, mutta olihan matkasta niin paljon iloa ja nyt ei muutenkaan
ollut aikaa valittamiseen.

Mummo oli jo noussut ja ottanut Heidiä kädestä johdattaakseen
seuruetta. Nyt kääntyi hän taas äkkiä.

"Mutta mikä ihmeen neuvo meitä auttaa Klaaran suhteen?" huudahti hän
hämmästyneenä, hänen mieleensä muistui, että tämä matka tulisi tytölle
liian pitkäksi.

Mutta setä oli jo totuttuun tapaansa nostanut hoitolapsensa
käsivarrellensa ja astui nyt vakavasti mummon jäljessä, tämä nyökäytti
mielihyvissään ystävällisesti päätään hänelle. Viimeisenä kulki herra
Sesemann.

Heidi hyppeli vähän väliä ilosta astuessaan mummon rinnalla ja tämä
tahtoi nyt kuulla kaikkea isoäidistä, kuinka hän eleli, miten hänen
oli, etenkin talvella, kun täällä ylhäällä oli niin kylmä.

Heidi kertoi kaikesta sangen tarkasti, sillä hän kyllä tiesi,
minkälaista siellä silloin oli, kuinka isoäiti istui nurkassaan
kyyristyneenä ja värisi vilusta. Lapsi osasi myöskin kertoa, mitä
hänellä oli ruuaksi, sekä mitä hänellä ei ollut.

Majalle asti kuunteli mummo suurella osanotolla Heidin kertomusta.

Briita seisoi juuri ikään sen edustalla asetellen Pekan toista paitaa
päivänpaisteeseen kuivamaan, jotta tämä, kun toista oli tarpeeksi
käytetty, saatettaisiin panna ylle. Hän huomasi seurueen ja syöksyi
tupaan.

"Nyt juuri menevät kaikki pois, äiti", kertoi hän; "niitä on koko jono;
setä saattaa niitä, hän kantaa sairasta".

"Ah, täytyykö siis todellakin niin käydä", huokasi isoäiti. "Ja ne
vievät Heidin mukanaan, sen sinä näit? Voi jos hän saisi käydä minua
hyvästi jättämässä! Jos vielä kerran kuulisin hänen ääntänsä!"

Ovi avattiin äkkiä ja Heidi oli muutamilla hyppäyksillä nurkassa
isoäidin luona ja halaeli häntä.

"Isoäiti, isoäiti! Minun vuoteeni tulee Frankfurtista ja kaikki kolme
tyynyä ja paksu peite; kahden päivän sisässä ovat ne täällä, sen on
mummo sanonut".

Heidi ei saattanut tarpeeksi pian mielestään lausua sanottavaansa, niin
maltittomasti odotti hän saada nähdä isoäidin iloa siitä. Tämä hymyili,
mutta hieman surumielisesti, sanoi hän:

"Ah miten hyvä tämä rouva on! Minun pitäisi iloitseman siitä, että hän
ottaa sinut mukaansa, Heidi; mutta tuskinpa minä kauan tämän jälkeen
saatan elää."

"Mitä? mitä? kukapa teille, hyvä, vanha isoäiti, semmoisia on
kertonut?" kysyi samassa ystävällinen ääni ja joku tarttui hänen
käteensä ja pudisteli sitä sydämmellisesti, sillä mummo oli tullut
sisään ja kuullut koko puheen. "Ei, ei, se ei tule kysymykseenkään!
Heidi jää isoäidin luo häntä ilahduttamaan. Mekin kyllä taas tahdomme
lasta tavata, mutta me tulemme hänen luoksensa. Joka vuosi tulemme
tästälähin tunturilla käymään, sillä meillä on syytä lausua hyvälle
Jumalalle kiitoksemme erinomattain tässä paikassa, jossa hän on tehnyt
suuren ihmeen Klaaramme suhteen."

Isoäidin kasvot kirkastuivat ilosta, uudestaan ja uudestaan pudisti
hän kiitollisuuden osotteeksi ystävällisen rouva Sesemannin kättä ja
kaksi suurta kyyneltä valui hänen poskillensa. Heidi oli heti huomannut
isoäidin ilon ja oli hänkin nyt sangen onnellinen.

"Eikö totta, isoäiti," sanoi lapsi häntä hyväellen, "nyt on käynyt,
niinkuin minä sinulle viimein luin. Vuode Frankfurtista on varmaankin
sinun parhaaksesi, isoäiti".

"Niin on, Heidi, ja niin paljon muuta hyvää on rakas Jumala minulle
suonut", sanoi hän syvästi liikutettuna. "Miten se on mahdollista, että
saattaa olla niin hyviä ihmisiä, jotka näin pitävät huolta vanhasta
köyhästä ja niin paljon tekevät hänen hyväksensä! Ei mikään niin
saata ihmistä vahvistaa hänen uskossaan hyvään taivaalliseen Isään,
joka ei unhoita vähäarvoisintakaan, kuin se että huomaa maailmassa
olevan tämmöisiä hyviä armeliaita ihmisiä, jotka näin auttavat köyhää,
hyödytöntä, vanhaa vaimoraukkaa, kuin minä olen."

"Isoäiti", puuttui herra Sesemann tässä puheeseen, "Jumalan edessä
olemme kaikki yhtä köyhät ja ansiottomat ja tarvitsemme hänen apuansa.
Ja nyt jätämme hyvästi, mutta vain toistaiseksi, sillä kun tulevana
vuonna palaamme, niin käymme taas isoäidin luona, jota emme koskaan
enää unhota".

Rouva Sesemann kätteli kerran vielä isoäitiä.

Mutta hän ei päässyt lähtemään niin pian kuin hän oli luullut, sillä
isoäiti yhä kiittelemistään kiitteli häntä toivottaen Jumalan runsainta
siunausta hyväntekijällensä ja koko hänen perheellensä.

Herra Sesemann kulki sitte äitinensä kylään päin, ja setä kantoi vielä
kerran Klaaran muassaan kotiinsa. Heidi hyppelehti hänen rinnallaan hän
oli niin iloissaan isoäidin puolesta.

Seuraavana aamuna vuodatti Klaara katkeria kyyneleitä, kun hänen nyt
tuli lähteä tunturilta, jossa hän oli ollut niin onnellinen. Mutta
Heidi lohdutti häntä ja sanoi:

"Tuossa paikassa tulee kesä taas ja silloin sinä tulet takaisin,
silloin on vieläkin kauniimpaa. Sinä taidat silloin heti kävellä ja me
saatamme joka päivä käydä vuohien kanssa laitumella kukkasten luona ja
huvitella alusta alkaen."

Herra Sesemann oli suostumuksen mukaan tullut tytärtänsä noutamaan. Hän
seisoi sedän kanssa vähän ylempänä. Heillä oli vielä yhtä ja toista
keskenänsä puhuttavaa. Klaara pyyhki kyyneleensä. Heidin sanat olivat
häntä vähän lohduttaneet.

"Tervehdi Pekkaa", sanoi hän taas, "ja kaikkia vuohia, erinomattain
Vienoa. Oi, jos vain saattaisin lahjoittaa jotakin Vienolle; se on
suureksi osaksi sen ansio, että minä olen tullut terveeksi."

"Sen sinä kyllä saatat," vakuutti Heidi, "lähetä sille vähän suolaa,
tiedätkö, se niin mielellään nuolee sitä isoisän kädestä".

Tämä neuvo oli Klaaran mieleen.

"Noh sitte minä lähetän sille Frankfurtista ainakin sata kappaa",
huudahti hän iloissaan, "senkin pitää saaman jonkinlaista muistoa
minusta".

Nyt herra Sesemann viittasi lapsia luoksensa. Hän tahtoi lähteä. Tällä
kertaa oli mummon valkonen hevonen tuotu Klaaraa varten, sillä nyt hän
saattoi ratsastaa eikä enää kantotuolia tarvinnut.

Heidi asettui tunturipenkereen äärimmäiselle reunalle ja viittasi
kädellään Klaaralle, siksi kun tämä kokonaan katosi hänen näkyvistään.

Vuode Frankfurtista on saapunut, isoäiti nukkuu nyt kaiket yöt niin
hyvin, että varmaankin uudelleen voimistuupi.

Mummo ei ole unhottanut, että talvi on kylmä tunturilla. Hän on
Vuohi-Pekan majan asukkaille lähettänyt suuren kääreen. Siinä oli niin
monta lämmintä vaatekappaletta, että isoäiti saattaa monin kerroin
kääriä ne ympärilleen eikä enää koskaan tarvitse vilusta väristen istua
nurkassaan.

Kylässä on suuria rakennuspuuhia. Herra tohtori on saapunut. Hän on
ensin aluksi ottanut asunnon entisessä majapaikassaan. Ystävänsä
neuvosta on hän ostanut sen vanhan rakennuksen, jossa setä ja Heidi
olivat talven asuneet ja joka, niinkuin mainittiin, oli herraskartanona
ollut, minkä heti saattoi ymmärtää, kun näki korkean salin kauniine
uunineen ja taiteellisine seinämaalauksineen. Tämä osa rakennuksesta
pantiin herra tohtoria varten kuntoon. Toinen osa korjattiin
talviasunnoksi sedälle ja Heidille, sillä herra tohtori tiesi vanhuksen
itsenäiseksi mieheksi, joka tahtoi pitää omaa taloutta. Rakennuksen
perimmäiseen kolkkaan valmistetaan lämmin vuohiometta, jossa Vieno ja
Pikku saavat viettää talven ajan mitä mukavimmin.

Herra tohtori ja setä liittyvät päivä päivältä yhä suuremmalla
ystävyydellä toisiinsa, ja kun he yhdessä kävelevät katselemassa, miten
rakennustyö edistyy, johtuvat heidän ajatuksensa useimmiten Heidiin,
sillä kumpaisenkin suurin ilo on se, että he saavat tähän muuttaa
iloisen lapsensa kanssa asumaan.

"Rakas ystäväni", sanoi muutama aika sitten herra tohtori, seisoessaan
sedän kanssa talonsa kiviaitauksella, "teidän pitää ottaman asia
samalta kannalta kuin minä. Minä ja'an teidän kanssanne kaiken ilon,
mikä teillä lapsesta on, mutta minä tahdon myöskin jakaa velvollisuudet
ja paraimman mukaan pitää huolta lapsesta. Siten minullakin tulee
olemaan oikeutta Heidiimme ja saatan toivoa, että hän minua vanhoilla
päivilläni hoitaa ja pysyy luonani, sillä se on hartain toivoni. Heidi
on asetettava täydellisiin lapsenoikeuksiin minun suhteeni, näin
saatamme surutta jättää Heidin tänne, kun meidän molempain kerran tulee
eritä hänestä, teidän ja minun".

Setä tarttui herra tohtorin käteen ja piti sitä kauan omassaan. Hän ei
lausunut sanaakaan, mutta hänen ystävänsä saattoi hyvin lukea vanhuksen
silmistä, miten liikutettu tämä oli ja kuinka suuren ilon nämä sanat
olivat sedälle tuottaneet.

Sill'aikaa istui Heidi ja Pekka isoäidin luona ja edellisellä oli
niin täysi työ kertoessaan, jälkimäisellä kuunnellessaan, että
tuskin kumpainenkaan ennätti hengittää, ja innoissaan siirtyivät yhä
lähemmäksi onnellista isoäitiä.

Kuinka paljo heillä olikaan kerrottavaa kaikesta, mitä kesän kuluessa
oli tapahtunut, sillä he olivat niin vähän tavanneet toisiansa näinä
aikoina.

Ja näistä kolmesta näytti toinen aina toistaan iloisemmalta tästä
uudesta yhdessäolosta ja kaikista ihmeellisistä tapahtumista. Mutta
Briita-äidin kasvot näyttivät melkein kaikista onnellisimmilta, kun
nyt ensi kerran kertomus kymmenpennisestä Heidin avulla saatiin ihan
selväksi. Mutta viimein sanoi isoäiti:

"Heidi, luepas minulle kiitos ja ylistysvirsi! Minusta on, ikäänkuin
saattaisin nyt vain ylistää ja kiittää Herraa Jumalaamme taivaissa
kaikesta hyvästä, kuin Hän meille tehnyt on."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Heidi osaa käyttää oppiansa - Kertomus Alpeilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.