Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kun me olimme tyttöjä
Author: Doudney, Sarah
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kun me olimme tyttöjä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KUN ME OLIMME TYTTÖJÄ

Kirj.

Sarah Doudney


Englanninkielestä suomentanut

Valfrid Hedman


Kariston Nuorisonkirjoja 8.



Hameenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1918.



        "Kuin eilispäivää muistelen
        mä tyttövuosiamme."

                      Vanha laulu.



SISÄLLYS:

 1. Muutamia tytöistä.
 2. Jennetin sukulaisista.
 3. Haastelu puutarhassa.
 4. Tapaturma.
 5. Ensimäinen ero.
 6. Jennetin koettelemukset.
 7. Charlotten vihamielisyys.
 8. Retkeily.
 9. Hurja teko.
10. Tikkaiden lainaaminen.
11. Horjahdus.
12. Heltyminen.
13. Kielletyillä poluilla.
14. Lisätodistus.
15. Epäsuosiossa.
16. Charlotten pyyntö.
17. Täysi tunnustus.
18. Helmaystävät.
19. Kohtaloiden kirja.
20. Kotiintulo.
21. Pelon aiheita.
22. Viimeinen kohtaaminen.
23. Päätös.



1. luku.

Muutamia tytöistä.


On syyskuun iltapuoli, kultalehvät kimaltelevat ja taivas on
tyyni. Eläintieteellisen puutarhan kukkalavat välkkyvät syksyn
rikkaassa, syväsävyisessä väriloistossa. Penkin päässä, vähän matkaa
isoimpien karhujen häkeistä istuu nuori nainen, nähtävästi kirjaan
syventyneenä, ja saman penkin toisessa päässä on kaksi viisitoista- tai
kuusitoistavuotiasta tyttöä hartaassa keskustelussa.

"Mitä pidät hänestä?" kysyy toinen näistä, päättäväisen näköinen tumma
tyttö, jonka oranssinvärinen silkkinen kaulahuivi lieventää mustan
takin koruttomuutta. "Jos sinua pyydettäisiin häntä kuvailemaan, niin
mitä sanoisit?"

"Sanoisin, että hän on aivan moukkamainen."

"Minä sanoisin, että hän on täysi tolvana."

"Charlotte!" virkahtaa lukeva nainen hyvin tyynellä äänellä.

"Mitä niin, neiti Thornhill?"

"Toivon, etten koskaan kuule sinun toistavan tuota epäystävällistä ja
epänaisellista lausetta."

Charlotte Ashleyn ruskeat posket leimahtavat, ja sekunniksi hänen
silmänsä säkenöivät uhmaa. Jos neiti Thornhill olisi sanonut vain
"epäystävällistä", hän olisi voinut sen tyynesti kestää; mutta
"epänaisellinen" oli sietämätöntä! Saattoiko joku Ashley koskaan olla
epänaisellinen?

On kuitenkin aivan mahdotonta yrittää riidellä neiti Thornhillin
kanssa. Hän on nuorempi muita opettajattaria ja on ollut
täysihoitola-opistossa vasta kuusi kuukautta; mutta rouva Mayfield
tahtoo ehdottomasti säilyttää arvovaltansa kaikessa. Sitäpaitsi on
tuossa nuoressa naisessa itsessään joku hiljainen voima, mikä tekee
mahdottomaksi kohdella häntä epäkunnioituksella. Kuvailemattomalla
tavalla hän kykenee herättämään kuuliaisuutta -- sellaista
tottelevaisuutta, mihin taivutaan mielihyvällä, kunnioituksella ja
rakkaudella.

Lausuttuaan moitteensa, neiti Thornhill kumartui jälleen kirjansa yli;
ja lyhyen äänettömyyden jälkeen tytöt alkavat uudelleen jutella.

Charlotte Ashleylla on aina paljon puhuttavaa varsin monista asioista;
ja Pamela Rye on hänen mielitoverinsa. He ovat hyvin sopiva pari,
sillä Charlotte kuuntelee mielellään oman äänensä sointua, kun Pamela
sitävastoin paljoa kernaammin tahtoo olla vaiti. Hänen koulutoverinsa
väittävät, että hän on liian veltto puhuakseen; mutta kuitenkin hän
kuuntelee ja muistaa paljon siitä, mitä hänen kuullensa sanotaan.

Hän on sievä -- hyvin sievä, sanovat jotkut hänen ystävänsä, --
ja hänen kauneutensa on sitä lajia, jonka kaikki tunnemme. Hänen
tuttavapiiristään voi löytää ainakin pari kolme tyttöä, jotka ovat
hyvin Pamelan näköiset. Hän on melkein liian hoikka, eivätkä hänen
kasvonsa olleet erittäin ilmeikkäät; mutta ei taas voi olla ihailematta
hänen hienoa kyömynenäänsä, kirkkaan sinisiä silmiään ja omenankukilta
hohtavaa hipiäänsä.

"Katsohan tuota tyttöä!" huudahtaa Charlotte äkkiä, naurahtaen
hillittömän huvitettuna. "Neiti Thornhill, jos olette vihainen,
en sille mitään voi. Katsokaa häntä itse -- katsokaa, kuinka hän
tuijottaa tuohon häkkiin! Kuvittelen kuulevani hänen huudahtelevan kuin
paimentyttö kuninkaan linnassa: 'ihmeellisempää!' Yhä ihmeellisempää!"

Neiti Thornhill kohottaa silmänsä, hymyilee, eikä ole ollenkaan
vihainen.

"Tosiaankin, siltä se vähän näyttää", sanoo hän nousten ja mennen
kuin loihdittuna katselevaa olentoa kohti. "Päätäni rupeaa melkein
huimaamaan aina, kun katselen kauan tuota suurta mustaa karhua; se ei
koskaan käänny lyhyttä rataansa kiertäessään eikä koskaan hetkeksikään
pysähdy. Rakas tyttöseni, eikö se sinusta muistuta pahaa unta?"

Lausuessaan viime sanansa hän laskee kätensä haltioituneen oppilaansa
olalle. Vastatullut tyttö hätkähtää, kohtaa hymyilevät silmät ja vastaa
sitten ujostelematta:

"Kyllä, niin luulen. Se tuo mieleeni prinsessan aasinpäällä varustetun
kosijan. Tämä on hauska paikka, neiti Thornhill; toivon, että saamme
tulla tänne hyvin usein."

"Oh, kyllä hyvin usein. Puutarha on sinulle uutta, eikä se pitkään
aikaan menetä tenhoaan."

"Kaikki on uutta", sanoo tyttö hiukan huoahtaen, ja pilvi häilähtää
äkkiä noille kukoistaville nuorille kasvoille. "Minä näetten", lisää
hän epävarmasti, "en voi olla tuntematta, että vanha ja tutunomainen on
parasta."

"Niin on minustakin", vastaa opettajatar; ja jos tarkkakorvainen
Charlotte Ashley olisi ollut kuulemassa, hän olisi heti huomannut
heikon värähdyksen hänen äänessään. "Mutta, Jennet, ethän ole
menettänyt mitään entisistä. Vielä palaat kotiisi ja tapaat kaikki
aivan samoillaan."

"Ah, jospa voisi olla siitä varma!" sanoo Jennet Fowler, katsahtaen
neiti Thornhillin kasvoihin isoilla, vakavilla, harmailla silmillään.
"Kaikista enin pelkään muutosta. Tahdon, että kaikki pysyisi
paikallaan; ja kuitenkin tiedän, etten voi menetellä kodissani niinkuin
oli tapani menetellä nukkehuoneessani -- järjestää kaiken parhaan
makuni mukaan ja olla aivan varma, että kaikki pysyisi sellaisena."

"On Eräs, joka määrää kaiken sekä taivaassa että maan päällä", lausui
neiti Thornhill vastaukseksi kaihomieliseen katseeseen. "Meidän tulee
jättää Hänen haltuunsa kaikki, mikä meille on arvokkainta. Emmekä saa
unhoittaa, että Hän on Isä, joka tahtoo meidän Häneen luottavan."

Hiukan väsyneinä toisiinsa Charlotte ja Pamela nousevat kuin yhteisestä
sopimuksesta penkiltään ja kävelevät verkalleen opettajattaren
luo. Heidän mielestään tämä uhrautuu aivan tarpeettomasti uudelle
oppilaalle; ja varsinkin Charlotte on taipuvainen pikkuiseen kateuteen,
jos neiti Thornhill kiinnittää liian paljon huomiota uusiin tulokkaihin.

"Hän tekee tuon Fowlerin tytön aivan itserakkaaksi, jos hän kovin
paljon hänestä huolehtii", kuiskaa hän Pamelalle. Ja Pamela avaa ja
sulkee sinisilmänsä myöntymyksen merkiksi.

"Jos neiti, hm... Fowler on saanut kyllikseen karhuista", alottaa
Charlotte, oivallisesti matkien veljeänsä kapteeni Ashleyä, "emmekö
mielestänne voisi lähteä kotiin, neiti Thornhill?"

"Oletko valmis tulemaan, Jennet?" kysyi opettajatar ystävällisesti.

"Kyllä... kyllä, jos te sitä haluatte; mutta tahtoisin pikimältään
katsoa biisonia."

"Se käy helposti päinsä, lapseni; biisonin karsina ei ole kaukana." Ja
neiti Thornhill astuu edellä karjavajoille vievää tietä.

"Aika kiusankappale", mutisee Charlotte, joka kulkee perässä Pamelan
kanssa.

"Oi, onko täällä todellakin karju?" [Englanninkielen sanat _bore_
(kiusankappale) ja _boar_ (metsäkarju) äännetään samalla tavalla.
Suom.] kysyy Jennet kääntyen pelokkaan uteliaana uusien koulutoveriensa
puoleen.

"Niitä on joukottain", vastaa Charlotte. "Ne ovat päästetyt irralleen
puistoon ja samoilevat ympäriinsä, missä haluavat."

Kaikki neljä nauravat hilpeästi niinkuin nuoret ihmiset kernaasti
nauravat hyvin lauhkealle leikille. Mutta Jennetin posket kuumottavat,
ja polttava puna viipyy hetkisen hänen kasvoillaan. Kodissaan hän ei
koskaan hävennyt olla pikkuisen hupakko; mutta täällä hän tuntee, että
joku aina vaanii hänen virheitänsä, ja että Charlotten ja Pamelan nauru
ei ole aivan yhtä hyväluontoista ja hempeätä kuin entinen kodin hilpeys.

Mutta vaikka hän hiukan aavistaakin, että hänen selkänsä takana
irvistellään, hän kuitenkin nauttii biisonin näkemisestä. Se on kyllin
ystävällinen tullakseen puisen hökkelinsä ovelle ja näyttääkseen,
kuinka se osaa töllistellä. Neiti Thornhill antaa tytön katsella
hetkisen; ja sitten he lähtevät eläintarhasta ja kävelevät kotiin päin
päivän hämärtyessä.

Osan tiestä he ajavat raitiovaunulla ja kun he vihdoin pääsevät
Brunswickin torille, tuntuu teen ja voileipien ajatteleminen Jennetistä
hyvin tervetulleelta. He astuvat sisään korkeaan muuriin lävistetystä
rautaportista, mikä saa maalaistytön ajattelemaan luostaria, ja
kulkevat hiekoitettua, syksyn varisseiden lehtien peittämää käytävää
pitkin rakennuksen ovelle.

Niin vakavalta ja yksitoikkoiselta kuin Pyhän Annan opisto ulkopuolelta
näyttääkin, on siellä sisällä aina iloista ja hilpeätä. Maatilan
talonpoikaiseen kodikkuuteen tottunut Jennetkään ei näe mitään
synkkää näissä mukavissa suojissa, ja rouva Mayfieldillä, laitoksen
johtajattarella, taas on niin vaikuttavan äidillinen sävy, että se
saa ujot tytöt heti reipastumaan. Vielä parempi, hänen laajassa
povessansa sykkii oikea äidin sydän, eikä kukaan ole liian arka
uskomaan huoliansa hänen auliiseen korvaansa. Pieniksi, vähäpätöisiksi
suruiksi niitä jotkut nimittäisivät, keveiksi heinäsirkan kuormiksi!
Mutta rouva Mayfield tietää nuorten uskovan, että jokainen suru on
ikuinen, ja katselevan toivottomasti sumein silmin tulevaisuuteen, jota
heidän nykyisten huoltensa pilvi tummentaa. Hän ymmärtää kokemattoman
sydämen epätoivoisen huudon: "Minä en enää koskaan tule onnelliseksi!"
Myöhemmin tuo sama sydän elämän toistuneista koetuksista viisastuneena
voi sanoa: "Tie näyttää nyt pimeältä, mutta kyllä se käy valoisaksi
jälleen, kunhan olen kulkenut kauemmaksi."

Mutta vaikka Pyhän Annan opisto on todella hupaisa, Jennet Fowlerin
ajatukset kääntyvät surumielin ja kaivaten takaisin etäiseen
maalaiskotiin.

Äänekäs kellonsoitto kutsuu teelle; mutta hetkiseksi hän viipyy
käytävässä erään puutarhaan antavan ikkunan luona. Ja näiden Lontoon
puiden, noiden savuttuneiden seinien ja tuon hämärän taivaan asemasta
hän näkee punoittavan iltaruskon hehkuvan kummulta metsän läpi
isän peltosarkojen takaa ja tutunomaisten hahmojen palaavan kotiin
laidunmaan yli.

-- Ah, -- huoahtaa hän pyyhkien kyyneleen, -- tavannenkohan todellakin
kaiken samanlaisena, kun pääsen kotiin? Miten iloinen... miten
sanomattoman iloinen olisinkaan, jos voisin kohottaa vanhan oven säppiä
ja vilkaista sinne sisälle heidän luokseen tänä iltana!



2. luku.

Jennetin sukulaisista.


Fowlerin perheelle Chestnutin vuokratilalla Devonshiressa ei koskaan
ollut onnistunut koota varallisuutta, vaikka sen jäsenet olivat
ahkerasti uurastaneet sukupolvesta sukupolveen.

Ei mikään maatila koko seudulla tarjonnut niin selvää todistusta
huolenpidosta ja toimeliaisuudesta.

Maanviljelijä Fowlerin pellot olivat aina hyvin hoidetut kuin puutarha;
rikkinäistä aitaa tai tasaiseksi leikkaamatonta pensasriviä ei näkynyt
missään; maata viljeltiin aina taitavasti ja vuokra suoritettiin
oikealla ajalla. Ja kuitenkin Fowlerit vuosien vieriessä tulivat
ilmeisesti yhä köyhemmiksi.

Asia oli niin, että heidän tulonsa pysyivät ennallaan menojen
karttuessa. Oli kahdeksan lasta tuossa somassa pienessä maatalossa,
joka oli tarjonnut suojaa useille Fowlerin sukupolville. Kaksi poikaa
ja kuusi tytärtä -- kaikki vahvoja ja tukevia paitsi yhtä -- oli
elätettävinä, vaatetettavina ja hoivattavina, eikä ollut ihme, että isä
ja äiti toisinaan kävivät perin levottomiksi heidän tulevaisuudestaan.
Eikä myöskään kummastuta, että Brambletreen kunnon ihmiset kyselivät
toisiltaan: "Miksei rouva Belfont tee mitään Chestnutin vuokratilan
asukkaiden hyväksi?"

Tietysti ei heidän ollut tarvis haastella naapuriensa asioista;
mutta ylimalkaan he kaikki olivat hyväluontoisia ahertajia, jotka
katselivat Fowlereja vilpittömällä myötätunnolla; ja uskoen yhä
vanhaan sananparteen, että veri on vettä sakeampaa, he ihmettelivät,
ettei rouva Belfont osoittanut syvempää harrastusta sisartansa, rouva
Fowleria kohtaan.

Rouva Fowleria itseänsä -- tuota huolellista ja monien seikkojen
rasittamaa naista -- loukkasi hänen sisarensa välinpitämättömyys
enemmän kuin hän koskaan huoli tunnustaa. Hänestä tuntui toisinaan,
että oli kulunut vain lyhykäinen aika siitä, kun hän Judithin kanssa
istui työssä, kääntäen vanhoja pukuja, korjaillen, paikaten ja parsien,
kuten sadat muut köyhät papintyttäret ovat tehneet ikimuistoisista
ajoista. Hyvin köyhä pappismies oli Judithin ja Kate Mauricen isä
tosiaan ollut; mutta tytöt olivat käyttäneet pienet apuneuvonsa
parhaansa mukaan ja rakastaneet lujasti toisiansa.

Mutta jos köyhyys yhdistää, varallisuus usein eroittaa. Kun Judith
meni naimisiin rikkaan lakimiehen, herra Belfontin kanssa, hän huomasi
pian, että hänen puolisonsa aikoi vaatia osakseen kaiken hänen
huolenpitonsa ja huomionsa. Mies oli paljoa vanhempi häntä itseänsä;
ja pari vietti hiljaista, itsekästä ja upeata elämää isossa talossaan
Parkleyn vanhassa markkinakaupungissa. Brambletree oli ainoastaan
kahdentoista penikulman [Englannin penikulma on lähes 1 2/3 kilometriä.
Suom.] päässä Parkleystä; mutta Fowlerin lapsia ei koskaan kutsuttu
vierailemaan täti Judithin luo. Belfont-eno ei juuri pitänyt nuorisosta
ja riemuitsi aina siitä, ettei hänellä itsellänsä ollut lapsia.

Mutta herra Belfontin kuoltua ja lesken jäätyä melkoisen omaisuuden
ainoaksi haltijattareksi luonnollisesti odotettiin, että rouva
lähestyisi sisartaan ja hänen perhettänsä.

"Nyt kun Belfont on poissa, Judith varmaan tahtoo meitä useammin
tavata", sanoi rouva Fowler. "Hän tuntee itsensä kyllä yksinäiseksi
suuressa talossaan, nais-rukka."

"Älä ole siitä niin varma", vastasi maanviljelijä. "Jos hän olisi sinua
kaivannut, hän olisi etsinyt seuraasi jo kauan sitten."

"Mutta hänen puolisonsa oli perin vaativainen mies ja hallitsi häntä
täydellisesti, Robert."

"Niin, niin; mutta kun on tahtoa, on tavallisesti keinojakin."

"Ihmisten täytyy toisinaan uhrata oma tahtonsa", sanoi rouva Fowler
hiukan kiusaantuneena miehensä epäilevästä äänestä: "Sinä, Robert, et
itse ole tyranni, etkä aavista, kuinka jyrkkiä sellaiset voivat olla."

"Totta kyllä, Kate. Mutta rouva Belfont on kovaluontoisempi nainen
kuin sinä; ja luullakseni hän olisi vetänyt vertoja herralleen ja
mestarilleen, jos olisi tahtonut."

Rouva Fowler mietti.

"Niin", myönsi hän vihdoin, "Judithilla on lujempi tahto kuin minulla,
ja aina hän ennen onnistuikin pitämään oman päänsä. Mutta, Robert,
hän oli hellä sisar ennen avioliittoansa, enkä voi uskoa, että hänen
rakkautensa minuun koskaan on sammunut."

"En sano, että se on sammunut. Mutta minä uskon, että sisarenrakkauden,
kuten kaiken muunkin, voivat rikkaruohot tukehduttaa. Ja itsensä
hemmoittelu, laiskuus ja saituus ovat rikkaruohoja, jotka kasvavat
tiheinä ja vahvoina, varsinkin kun ovat saaneet vuosikaudet versoa."

Rouva Fowler mietti taas ja katsahti vakavasti puolisoonsa. Tämä ei
suinkaan ollut suuri puhuja, mutta toisinaan hän kummastutti vaimoaan
pukemalla ajatuksensa tehokkaaseen muotoon; ja kokemus oli rouvalle
vakuuttanut, että hänen arvosteluunsa yleensä voi luottaa. Mutta tässä
tapauksessa hän hartaasti toivoi miehensä olevan väärässä.

Rouva Fowler oli aina uskotellut itselleen, että herra Belfont oli
ainoana syynä Judithin välinpitämättömyyteen. Jos puoliso joutuisi
pois (niin hän oli ajatellut), vaimon sydän kääntyisi rakastavaisena
takaisin nuoruutensa toveriin. Hän muistaisi, että Kate-sisko oli hänen
ainoa sukulaisensa maan päällä, eikä aikaakaan, kun hän iloisesti ja
hartaasti tottelisi vanhojen tunteiden voimakasta ääntä.

Keskustelu Fowlerin kanssa toi ensimäisen epäilyksen häivän vaimon
mieleen. Hän ei tahtonut uskoa, että miehensä oli oikeassa; ja
kuitenkin hän yhdeksässä kymmenestä tapauksesta oli nähnyt hänen
ennustustensa käyvän toteen. Fowler ei tosin ollut nimenomaan sanonut,
että Judith yhä laiminlöisi sisartansa; mutta rouva tiesi, ettei hänen
miehensä siltä taholta mitään odottanut. Fowler ei tahtonut rohkaista
vaimonsa toiveita. Ilmeisesti hän uskoi, että Judith Belfont oli
sulkeutunut itseensä eikä halunnut kenenkään tungettelevan mukavaa
elämäänsä häiritsemään.

Kuinka hänen elämänsä saattoi olla hauskaa? Rouva Fowler tunsi,
että hän itse, vaikka olikin monien huolien alainen ja monien
levottomuuksien ahdistama eli tuhat kertaa onnellisempana kuin
sisarensa. Hänellä oli puoliso, jota hän kaikesta sydämestään rakasti,
ja lapsia, jotka häntä melkein jumaloivat. Hänen pienoismaailmassaan
ei ollut ainoatakaan tyhjää paikkaa. Jokainen sopukka oli hellyyden
täyttämä. Mutta poloisella rouva Belfontilla ei ollut mitään tällaisia
siunauksia. Rakkaudella oli ollut vain varsin vähäinen osa hänen
elämässänsä. Sen asemasta hän oli lohduttautunut kaikella sillä
loistolla, minkä rahalla voi ostaa.

-- Mutta se ei koskaan voi tyydyttää häntä, -- ajatteli rouva Fowler.

Hän oli väärässä. Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, Judith
Belfont todellakin tyytyi rikkautensa tuottamaan onneen eikä ikävöinyt
mitään muuta. Alussa, mutta siitä oli jo pitkä aika, hän oli tuntenut
korkeammankin luonteensa vaatimuksia -- sellaisen kaipuuta, mikä on
rahatta ja hinnatta ostettava. Mutta sitten tämä kaipaus tukehtui,
velttouden ja itsekyllyyden rikkaruoho alkoi kasvaa ja kuten
maanviljelijä oli sanonut, se oli kasvanut tiheäksi ja vahvaksi.

Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat; eikä uhkeassa leskeydessään elävä
rouva Belfont vieläkään näkynyt laisinkaan muistavan sisariansa. Rouva
Fowlerin hellään osanotto-kirjeeseen hän oli vastannut surukortilla,
jossa (kuten sellaisten korttien laita usein on) oli mitä sopimattomin
teksti vainajan muistoksi. Ja sitten seurasi äänettömyys --
keskeyttämätön äänettömyys -- ja maanviljelijän vaimo koetti turhaan
salata pettymystänsä ja tuskaansa.

"Luulin, että hän auttaisi meitä, Robert", sanoi hän miehelleen. "Mutta
en ainoastaan toivonut apua, vaan tahdoin ilostuttaa hänen elämäänsä;
senhän täytyy tuntua perin synkältä. Tahdoin, että hän näkisi lapseni
ja saisi osansa niiden hellyydestä. Ja, oi, minä haluaisin jutella
vanhoista, vanhoista päivistä pappilassa."

"Pelkäsin, että se koskisi sinuun, rakkaani", vastasi herra Fowler
surumielin. "Sinulla on hellä sydän, Kate! Ja kaikki sinun hellyytesi
ja myötätuntosi on pysynyt hereillä, näetkös, kun hänen sydämensä
tunteet sensijaan ovat uinuneet sikeätä unta. Millainen se satu taas
olikaan, josta lapset pitävät niin paljon? Eikö siinä kerrottu jotakin
pojasta, joka vietiin pois lumipalatsiin ja joka ei siellä ollenkaan
huomannut, että oli vilusta sininen?"

"Kyllä; Jennet sitä aina lueskelee nuoremmille lapsille."

"Niin, tuo poika muistuttaa sisartasi. Hän ei ollenkaan aavista
istuvansa jäisen järven keskellä sydän hyytyneenä. Hän tuntee elämänsä
aivan mukavaksi, vakuutan sinulle. Sinun, rakas Kate, ei tule sitä
seikkaa enempää murehtia, vaan sinun on jätettävä hänet omiin
oloihinsa."

"Minä yritän", vastasi rouva Fowler säveästi. "Mutta se on vaikeata,
Robert -- se on tosiaan hyvin vaikeata. Minä rakastan häntä yhä."



3. luku.

Haastelu puutarhassa.


Mutta sittenkään eivät Kate Fowler ja Judith Belfont olleet määrätyt
iäksi elämään erillään loisistansa. Kuitenkin tapasivat he toisensa
vasta sitten, kun edellinen jo oli kaikessa hiljaisuudessa menettänyt
viimeisenkin toivonsa yhtymisestä; ja silloinkaan kohtaus ei ollut
mitenkään heidän itsensä järjestämä.

Eräänä suvisena iltapäivänä rouva Fowler Katherine-tyttärensä
kanssa lähti katselemaan kukkasiansa ja lepäämään ahkeran aamun
jälkeen. Kello oli neljä, teepöytä oli katettu, ja maanviljelijä
palasi poikansa Derrickin kanssa peltotöistä. Huoneusto monine
päätyineen ja savupiippuineen sijaitsi herttaisessa monenlaisten
ruusujen reunustamassa ja matalan, huolellisesti leikatun pensasaidan
suojaamassa vanhassa puutarhassa. Oli kesäkuu ja ruusut heloittivat
ihanimmillaan, vaaleanpunaisina, kermanvärisinä, tulipunaisina ja
tummina kuin rubiinit. Ne tekivät koko tarhan värin ja tuoksun
paratiisiksi.

Puutarhan halki kulki kapeita, ruohoisia polkuja pengerten välillä;
täällä nähtiin iso hyödyllisillä keittiökasveilla istutettu neliö,
tuolla oli pieni tilkku säästetty lapsien lempikukkia varten; ja
vanhanaikainen lavendeli, jota Fowlerit aina olivat rakastaneet,
kiersi tiheänä, helttaisena reunuksena kaalisarkaa. Mehiläisiä surisi
kaikkialla; linnut livertelivät ja visertelivät rakennuksen muratin
verhoamilla seinillä; sirot pensasaidat sulkivat sisälleen pyhitetyn
paikan, jossa oli päiväpaistetta ja vallitsi leppoinen rauha.

Nojaten hellästi tyttärensä käsivarteen ja verkalleen astuen
ruusupensaiden vierustaa rouva Fowler ajatteli, kuinka ihanaa elämä
oli tällä vanhalla rakkaalla maatilalla. Hän rakasti täällä jokaista
sopukkaa, joka puuta ja kukkasta, mikä täällä kasvoi, rakennuksen
takamusta varjostavista pähkinäpuista julkisivua kiertevään villiin
viiniköynnökseen, joka riippui isoina röykkiöinä olkikattoisen
ovikäytävän yli. Jos heillä vain olisi enemmän rahaa, he eivät mitään
muuta kaipaisi.

"Miten lohdullista on, että Martin on saanut toimeentulon!" virkkoi hän
pukien äkkiä syntyneen ajatuksen sanoiksi.

Martin Fowler, heidän vanhin poikansa oli äsken päässyt pehtooriksi
herraskartanoon ja nautti varsin hyvää palkkaa. Hän asui yhä
vanhempiensa katon alla ja kykeni nykyisin maksamaan ylläpidostansa,
kun taas hänen nuorempi veljensä Derrick oli asettunut hänen paikalleen
kotitöissä.

"Emme koskaan toivoneet voivamme säilyttää häntä luonamme", sanoi
Katherine loistavin silmin. "Kovin usein kiusaannuimme ajatuksesta,
että oli Martinista erottava, ja kuitenkin säästyimme siltä surulta!"

"Katherine, sinä olet minun kaltaiseni", huudahti äiti, lempeästi
puristaen tytön käsivartta. "Sinä pelkäät eroa enemmän kuin mitään
muuta. Rukoukseni on aina ollut, että saisimme elää yhdessä, vaikka
ajat ovatkin ankarat. Mutta sinä tiedät, mikä minulle enimmin
levottomuutta aiheuttaa."

"Tyttöjen kasvatus, äiti. Se on pääsurujasi, eikö olekin?"

"Niin on. Jos olisin ollut yhtä taitava kuin tätisi Judith, minun ei
tarvitsisi olla laisinkaan levoton. Mutta eihän minua koskaan opiskelu
viehättänyt; rakastin aina neulaa enemmän kuin kirjojani, ja pelkään
tuhlanneeni tilaisuuteni. Judith kykeni oppimaan mitä tahansa. Minä en.
Kaikki läksymme tuntuivat minusta raskailta ja vaikeilta. Se on kovin
surkuteltavaa."

"Mutta, äiti, me emme tahtoisi, että olisit toisenlainen."

"Muutamissa suhteissa haluaisin olla toisenlainen. Muistini ei koskaan
ollut varsin hyvä, ja nyt olen unohtanut senkin vähän, minkä tyttönä
opin. Minä näet osaan opettaa tytöilleni ainoastaan ihan jokapäiväisiä
asioita. Sinä olet minunlaiseni, Katherine; et pidä rahtuakaan
opinnoista etkä niihin vastedeskään viehäty. Mutta Jennet janoo
tietoja, ja on vaikeata häneltä niitä kieltää."

"Jennet kummastuttaa minua toisinaan", huomautti Katherine, ja hänen
huulillaan värähti eräs niitä harvoja hymyjä, jotka tekivät hänen
vakavat kasvonsa niin miellyttäviksi. "Hän poimii tietoja niinkuin
linnut noukkivat ravintoansa. Ja hän tietää todellakin hyvin paljon,
äiti."

Rouva Fowler pudisti päätänsä.

"Rakas tyttöni, sinä et tunne sivistynyttä maailmaa", vastasi hän
murheellisesti. "Jennet-rukan tietovarasto on todellisuudessa
perin pieni, vaikka se täällä näyttää suurelta, kun sinä olet niin
herttaisen tietämätön. Mutta jos voisimme hankkia hänelle täysipitoisen
kasvatuksen, hän luullakseni loistaisi."

"Ja hän voisi opettaa toisia", huokasi Katherine. "Hilarynkin olisi
hyvä oppia enemmän; hän on teräväpäinen ja sukkela."

"Liiankin sukkela, pelkään. Emme saa jättää hänen nokkaviisauttaan
huomaamatta, Katherine; se on toisinaan hupaisaa, mutta hillitä se
täytyy. Ellenillä näkyy olevan taipumuksia samaan suuntaan."

"Ketään meistä ei voi verrata Mabeliin", sanoi Katherine miettivänä.
"Hän on vain lapsi, vastikään täyttänyt kaksitoista, mutta ajatteles
hänen taloudellista kykyään! Pelkällä katseellansa olen nähnyt hänen
vaientavan Hilaryn."

Rouva Fowler oli ääneti, ja sanomattoman murheellisuuden varjo häilähti
hänen kasvoilleen. Hän oli pysähtynyt rakkaimman ruusupensaansa
eteen, mutta vaikka se oli kukkien peittämä, hän ei huomannut niiden
kauneutta. Miksi he hetkinen sitten olivat puhuneet eroamisista? Eikö
Mabelin kadottamisen pelko alituisesti järkyttänyt heidän onnensa
perusteita?

Ison perheen jäsenien keskuudessa on usein joku "enkeli", ja Mabel oli
Fowlerien enkeli -- tyttö, joka syntymästään asti oli ollut heikko.
Toiset olivat terveitä ja tukevia, mutta eivät koskaan unohtaneet
Mabelin heutoutta, ja, kuten Katherine oli sanonut, tämän voiman tunsi
ja tunnusti Hilarykin, vaikeimmin ohjattava heistä kaikista.

Seisoessaan silmät sumeina ruusuja katselemassa äiti ajatteli sitä
alituista lempeyttä, joka oli tehnyt Mabelin hänen sydämelleen niin
rakkaaksi. Hän muisti tämän herttaisen lapsen suloisen esiintymisen,
mieluisat puheet ja tyynen kärsivällisyyden sekä mietiskeli, miten hän
jaksaisi kantaa eroamisen.

Hänen mielensä huojentui, kun Katherine taas puhui käytännölliseen
sävyyn ja palautti hänen ajatuksensa elämän jokapäiväisimpiin asioihin.

"Tytöt kasvavat hyvin nopeasti, äiti", hän sanoi; "Hilary ja Mabel ovat
molemmat pitkiä ikäisikseen ja heidän on pian saatava uudet puvut.
Heidän paraat hameensa ovat jo aivan kuluneita."

"Lapsi parat", vastasi rouva Fowler; "miten hauskoilta he
näyttäisivätkään sellaisissa kermanvaaleissa pukimissa kuin on
Ellwoodin lapsilla! Ja miten helppoa täti Judithille olisi lähettää
heille sieviä vaatteita!"

Katherine ei ollut pahoillaan, että oli kääntänyt äitinsä ajatukset
toiselle taholle. Pieni huoli on hyödyksi, milloin se häätää
mielestämme suuren surun. Ja juuri silloin kuului kukkatarhaa
hedelmäpuutarhasta eroittavan matalan aidan takaa miesten ääniä, ja
eteisestä kajahti heleä tytönnauru.

"Isä ja Derrick tulevat teelle", sanoi äiti kääntyen rakennusta kohti;
"ja tuolla leikkii Ellen kissanpoikien kanssa, ja Lucy on sitonut
nukkensa myssyn emäkissan päähän. Meidän täytyy rientää tupaan, hyvä
lapsi."

Mennessään sisälle avoimesta etuovesta heitä vastaan tuli maanviljelijä
poikineen, takaoven kautta. Nuoremmat tytöt olivat jo jättäneet
kissanpojat; Jennet oli kutsunut heidät teelle, ja he asettuivat juuri
paikoilleen pöydän ääreen.

"Mikä melu tuo on?" kysyi maanviljelijä äkkiä. Hän pysähtyi arkihuoneen
kynnykselle, ja lapsien puhe vaikeni. He kuuntelivat kaikki kiitävien
pyörien ratinaa ja lentävien kavioiden töminää, ja jyske tuntui joka
hetki lähenemistään lähenevän. Herra Fowler pani olkihattunsa jälleen
päähänsä ja läksi Derrickin seuraamana puutarhaan.



4. luku.

Tapaturma.


"Ne ovat nuoren Ellwoodin kiesit, joiden eteen on valjastettu uusi
raudikko."

Herra Fowler oli ensi silmäyksellä tuntenut sirot ajopelit. Raudikon,
komean nuoren tamman oli Brambletreen rikkaimman maanviljelijän
poika äskettäin ostanut, ja naapuristossa se jo tunnettiin raisuksi
eläimeksi, joka pian saattoi tehdä pilloja. Se oli ehtinyt ansaita
maineensa; ja nyt se laukkasi vinhaa vauhtia hiljaisella tiellä,
kevyet, tyhjät kiesit kieppuen perässä.

Brambletreesta Parkleyhin kulkeva maantie kävi kapeammaksi
sivuutettuaan Chestnutin maatilan ja muuttui nummeksi, joka kesäisin
oli tuuheiden puiden varjostama. Tässä oli jyrkkä alamäki, hyvin
tunnettu maanviljelijöille ja kuorma-ajureille, jotka aina olivat
varovaisia rinnettä alas ajaessaan.

Mutta ei ollut kättä tammaa ohjaamassa, ei hillikettä sen hurjalle
vauhdille, ja eteenpäin se syöksyi nummen hämärään.

Herra Fowler oli avannut puutarhan portin ja rientänyt maantielle
Derrick mukanansa. Kesäpäivän hiljaisuudessa he olivat kuulleet pyörien
äänen vastakkaiselta taholta ja molemmat kävivät levottomiksi aavistaen
onnettomuutta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului parkunaa ja äänekkäitä
huudahduksia, ja Fowlerit juoksivat minkä jaksoivat tapaturmapaikalle.
Tamma oli laukannut eteenpäin jättäen jälkeensä tomupilven ja kumoon
kaadetut ajopelit, joiden vieressä kaksi henkilöä virui maantieojassa.
Kärryt ja niiden ajajan tunsivat kaikki Brambletreen asukkaat hyvin,
ja molemmat olivat varsin vanhanaikaista mallia, jollaisia harvoin
tapaa muualla kuin syrjäisellä maaseudulla. Poloinen herra Dover, joka
äkillisessä tapaturmassa oli kellistynyt tiepuoleen, näki ilokseen
ystävällisten kasvojen kumartuvan ylitseen, ja Derrickin voimakkaan
käsivarren auttamana hän pian nousi jaloillensa. Saatuaan miehen
pystyyn Fowlerit käänsivät huomionsa hänen matkatoveriinsa, arvokkaan
näköiseen viisikymmenvuotiaaseen naishenkilöön, joka surkeasti
vaikeroiden virui pensasaidan vieressä.

"En tiedä, mitä vaimoni aikoo sanoa", virkkoi herra Dover avuttomana
katsahtaen kärsivään. "Tämä on hänen oma sisarentyttärensä; hänen piti
tulla muutamiksi päiviksi luoksemme, ja minä ajoin Parkleyhin häntä
noutamaan."

Herra Dover oli äskettäin nainut kuudenkymmenenviiden vuoden
varttuneella iällä henkilön, jonka otaksuttiin olevan häntä itseänsä
hiukan vanhempi. Tämä oli tuntematon Brambletreessa ja oli tuonut
omia varojansa ja huonekaluja pieneen, sievään mökkiin, missä Dover
oli yksinänsä elellyt monet vuodet. Naapurit väittivät, että vaimo
luonteeltaan oli umpimielinen ja itara, sekä lisäsivät, että aviomies
kovin pelkäsi hänen terävää kieltänsä.

"Minua ei voi syyttää tapaturmasta", jatkoi Dover koettaen vapisevilla
käsillään ravistella tomua vaatteistansa, "Ja vaimoni tahto oli, että
hänen sukulaisensa viipyisi meillä; mutta ei ollut tarkoitus, että hän
viipyisi kahta päivää pitemmältä. Ja nyt näyttää siltä, että saamme
hänet kuukausiksi hoivataksemme! Ja kärryt... oi voi, voi, ne eivät
enää kelpaa mihinkään."

Hänen täten valitellessaan isä ja poika nostivat onnetonta naista
mahdollisimman huolellisesti ja hellävaroen. Hän ei ollut menettänyt
tajuntaansa, mutta pian huomasivat he hänen olevan liiaksi loukkautunut
seisoakseen. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin enemmättä viivyttelyttä
kantaa hänet kujaa pitkin ylös taloon ja asettaa hänet varovaisesti
sohvalle heidän parhaaseen vierashuoneeseensa.

Ja sitten he laupiaina samarialaisina palasivat raihnaisen Doverin luo
ja auttoivat häntä nostamaan kärryt takaisin pyörilleen. Huomattiin,
että ne eivät olleetkaan paljoa vioittuneet; ja omituisin säälin
ja leikin sekaisin tuntein he katselivat, kuinka ukkeli tomuisessa
takissaan verkalleen tallusteli kotiinpäin, taluttaen vanhaa hiirakkoa,
joka oli kestänyt kolauksen paljoa kylmäverisemmin kuin sen isäntä.

Sillävälin ystävälliset kädet hoitelivat nais-rukkaa sohvalla ja
lempeät äänet tyynnyttelivät hänen järkkyneitä hermojansa. Hän oli
saanut muutamia vaikeita iskuja ja ruhjevammoja, mutta toinnuttuaan
säikähdyksestänsä hän tyyntyi kylliksi myöntääkseen, ettei mitään luita
ollut taittunut. Heidän ei tarvinnut hänestä liiaksi huolehtia, lisäsi
hän, ponnistaen parhaansa puhuakseen hilpeästi. Hän viipyisi hetkisen,
jos he sen sallisivat, ja ottaisi sitten vuokra-ajurin palatakseen
Parkleyhin.

"En halua, että minut sijoitetaan täti Doverin asuntoon", sanoi hän
avomielisesti; "se tuottaisi hänelle paljon kiusaa; ja hyvä emäntäni
kyllä antaa minua vaalia, jos se on tarpeellista".

"En luule, että tänään kykenette mihinkään lähtemään", vastasi rouva
Fowler ystävällisesti. "Yön levättyänne ehkä voitte paremmin."

Potilas yritti nousta vuoteeltaan, mutta vaipui voihkaisten takaisin.

"Kunpa vain pääsisin rouva Belfontin luo!" sanoi hän koettaen hillitä
nyyhkytystä.

"Rouva Belfontin! Asutteko rouva Belfontin luona?" kysyi Fowlerin
vaimo, jonka kasvot äkkiä alkoivat hehkua.

"Kyllä, hyvä rouva; minä olen hänen palvelijattarensa ja olen ollut
hänen talossaan jo kaksikymmentä vuotta. Tiedän hänen tahtovan, että
heti palaan ja saan tarpeellista hoitoa. Muuten kiusaantuisikin
Dover-tätini kovin, jos minut tässä tilassa toimitettaisiin hänen
tölliinsä. Minun täytyy tavalla tai toisella päästä Parkleyhin vielä
tänä iltana."

"Kuulkaahan", sanoi rouva Fowler; "tilanne ei siedä, että teitä
nykyisin mihinkään muutetaan, enkä minä suinkaan lähetä teitä
Dovereille. Rouva Belfont on oma sisareni, ja te jäätte tänne
hoidettavaksi, kunnes tulette kyllin terveeksi palataksenne hänen
luokseen."

Anne Robson oli lämminsydäminen nainen, aina herkkä tunnustamaan
ystävyyden; ja se huolenpito, minkä hän oli saanut osakseen, oli
nopeasti herättänyt hänen kiitollisuutensa. Ja kun rouva Fowler
ilmoitti suhteensa rouva Belfontiin, palvelijatar aivan ihastui ja
katseli kiiltävät kyyneleet silmissä sekä äitiä että tyttäriä.

"Jos tahdotte olla niin ystävällinen, että pidätte minut täällä yön
yli, hyvä rouva, olen siitä kiitollinen. Ja tekisitte minulle suuren
palveluksen, jos kirjoittaisitte rakkaalle emännälleni ja kertoisitte
hänelle, mitä minulle on tapahtunut."

Hänen rakkaalle emännälleen! Tytöt kuuntelivat ja ihmettelivät.
He eivät voineet käsittää, että se, joka oli unohtanut sisaren,
oli saattanut vaivautua voittamaan palkollisen kiintymyksen. Mutta
tosiasia oli, että rouva Belfont ei siinä ollut nähnyt minkäänlaista
vaivaa. Hän oli alusta pitäen havainnut, että Anne Robsonilla oli
hyödyllisiä ominaisuuksia, ja senvuoksi hän oli osoittautunut häntä
kohtaan runsaskätiseksi ja huomaavaiseksi. Vuosien vieriessä herra
Belfontin terveys riutui yhä enemmän, ja silloin Robsonin uskollisuus
tuli kaksinverroin arvokkaaksi. Puolison viimeisen sairauden aikana
tämä oli ottanut hoitamisen taakan kokonaan hartioilleen. Ja kun
loppu tuli ja ruumiiltaan ja sielultaan väsynyt rouva Belfont ennen
kaikkea halusi täydellistä lepoa, hän oli palvelijattaressaan saanut
mitä huolehtivimman ja valppaimman vartijan, joka alati oli valmiina
suojelemaan häntä ikävyyksiltä ja turvaamaan hänen rauhansa.

Kuten rouva Belfont halusi itseään palveltavan, samaten Robsonia
viehätti palveleminen. Hän ei laskenut apuaan sen täyden arvon mukaan,
koska palveleminen kuului hänen luonteeseensa. Ellei hän olisi saanut
ketään palvella, hänen elämänsä olisi ollut epätäydellistä, ja niin
kiitollinen hän oli rouva Belfontin hänen palveluksistaan antamasta
tunnustuksesta, että hän auliisti ja yllin kyllin korvasi sen
vilpittömällä rakkaudella.

Rouva Fowlerin luvattua kirjoittaa kirjeen hän lepäsi sohvalla aivan
tyytyväisenä. Hän rakasti emäntäänsä niin paljon, että hänelle oli
ollut kokonainen koettelemus jättää hänet edes kahdeksi päiväksi. Ja
nyt, sensijaan että olisi nauttinut tätinsä laihaa vieraanvaraisuutta,
kestitsi häntä Chestnutin maatilalla rouva Belfontin oma sisar; eikä
kukaan näkynyt lukevan vaivakseen täyttää hänen tarpeitansa ja osoittaa
hänelle ystävällisyyttä.

Seuraavana päivänä hän oli kyllin toipunut kohdistaakseen ajatuksensa
syvällä mielenkiinnolla ystävällisiin hoitajiinsa, vaikka ruhjoutuneet
ja haavoittuneet jäsenet tuottivat hänelle melkoista tuskaa. Hänen
käytettäväkseen annettiin vierashuone, johon hänen hauskuudekseen
asetettiin kukkavihkoja. Ellen ja Lucy toivat kissanpojat häntä
huvittamaan, vanhemmat tytöt palvelivat häntä auliisti, ja -- mikä
parasta -- Jennet istui hänen sohvansa ääressä jutellen monenlaisista
asioista.

Tyttö ei tiennyt, paljoko hän tässä haastelussa itsestään ilmaisi.
Mutta Robson oli nähnyt jonkun verran maailmaa ja osasi arvostella
hänen kykyjänsä. Jennet ei puhunut kuin tavallinen nuori neitonen;
hänen keskustelunsa vilisi omituisia lauselmia, uusia ajatuksia
vanhoista aiheista, ja kaiken alta pilkoitti voimakas tiedonhalu --
ikävöiminen syvemmistä tiedonhetteistä juomaan. Ja sohvalla levätessään
ja katsellessaan noita vakavia nuoria kasvoja ja kuunnellessaan
intomielisiä sanoja Robson alkoi toivoa, että tuo kaipuu saisi
tyydytystä.

Toisena päivänä, kun aikainen päivällinen oli syöty ja Robson
puolinukuksissa venyi vuoteellaan hiljaisessa huoneessa, kaksivaljakko
ajoi portille. Pyörien ratina keskeytti hänen leponsa; hän kohotti
päänsä pielukselta ja sanoi nopeasti: "Emäntäni on tullut."

Jennet, joka istui sohvan vieressä kirja polvellaan, karahti
tulipunaiseksi ja vapisi. Mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaikka
kuuli ääniä eteisestä; hänen äitinsä puhui tavallista epävarmemmalla
sävyllä, ja joku toinen vastasi selvästi ja päättäväisesti, äänen
värähtelemättä minkäänlaista liikutusta. Täti Judith oli ilmeisesti
itsetietoinen henkilö, ajatteli tyttö, vuoroin ristien ja vuoroin
eroittaen kätensä avoimen kirjan alla. Hän toivoi, että tämä
muukalaissukulainen ei pitäisi heitä hermostuneitten hölmöjen perheenä,
joka joutuisi suunniltaan hänen armollisen, alentuvan käyntinsä
johdosta.



5. luku.

Ensimäinen ero.


Rouva Belfontilla oli hienostunut maku, hän piti paljon sievistä
maalauksista, ja tänä hiljaisena kesän iltapäivänä vuokratalon
vanhanaikainen vierashuone oli todellakin miellyttävä näky.

Päiväpaiste oli vaimentunut kultaiseksi hehkuksi,

Ensimäinen ero ja lämmin valo väreili vanhalla, ympyriäisellä,
kiillotetulla tammipöydällä sekä tumman kiiltävillä messinkipitimillä
varustetun vaatekaapin ympärillä. Vanhanaikaisten kukkien tuoksu
tervehti häntä suloisella tuoreudellaan; pöydällä ja ikkunalaudalla
oli sinisiä fajanssiruukkuja, joissa kasvoi kuusamaa, ruusuja ja
sulkamaista saniaista. Hänen sisään astuessaan pitkä tyttö nousi
verkalleen varputuolilta ja seisoi hänen edessään ujosti, mutta samalla
jokseenkin sirossa asennossa.

Jennet oli kukoistava neitonen, suorine nenineen, persikanpunaisine
poskineen ja täyteläisine, pehmeine, hitaasti ja harvoin hymyilevine
huulineen. Ruskea, aaltoileva tukka painui syvään otsalle, kulmakarvat
olivat tuuheat, tummat ja tiheät, mustat ripset varjostivat hänen
syvänharmaita silmiänsä. Myöhemmin elämässä ihmiset usein sanoivat,
että hänellä oli erilaisia kasvoja, ja moittivat joskus hänen synkkää
ilmettään. Mutta niille, jotka häntä rakastivat, hänellä oli aina sama
luottavainen sävy, aina sama loistava kirkkaus vakavissa silmissään.

Rouva Belfont näki ensi katseella, että Jennet oli sievä tyttö, ja
löysi jotain kuvaamataiteellistakin hänen kauhtuneen puuvillapukunsa
kuosissa tytön seisoessa siinä iso tulipunainen ruusu povellansa. Rouva
Fowlerin vanhemmat tyttäret eivät paljoa muistuttaneet häntä itseään.
Äiti oli pienikasvuinen ja vaaleanverevä; tyttäret taas olivat perineet
isänsä tumman ihonvärin, komean, kookkaan vartalon ja vakavan ilmeen.

Täti Judith puristi sydämellisesti sisarentyttärensä kättä ja
sanoi, että häntä ilahdutti häneen tutustua. Sitten hän kääntyi
palvelijattareensa, teki levottomia kysymyksiä ja osoitti niin
vilpitöntä harrastusta tämän hyvinvointiin nähden, että se liikutti
Jennetiä.

"Voin jo paremmin, hyvä rouva; se on näiden ystävällisten naisten ja
heidän hellän huolenpitonsa ansio", vastasi Robson kiitollisesti.

Kaikista tuntui, että täti Judith ei olisi aivan paikallaan
perheen teepöydän ääressä; ja hänen teensä kaadettiin omituiseen
porsliinikannuun ja vietiin vierashuoneeseen. Jennet huolehti
tarjoilusta, osaksi senvuoksi, että Katherinen oli katsottava pienempiä
lapsia, ja osaksi siitä syystä, että hän ei huolinut uskoa tehtävää
Rachelille, talon hyväntahtoiselle, mutta kömpelölle palvelustytölle.
Sillävälin rouva Fowler helakka hohto kuihtuneilla poskillaan istui
juttelemassa sisarensa kanssa; ja Robson tarkkasi heitä ääneti
lepopaikaltaan.

Rouva Belfont viipyi vuokratilalla iltaan asti, ja tämä syrjäinen
sopukka tuntui hänestä omituisen tuoreelta ja hauskalta. Jokainen
perhekunnan jäsen esitettiin hänelle vuorostaan ja sai osakseen
tarkkaavaista huomiota; mutta ketään heistä ei hänen mielestään voinut
verrata Jennetiin. Katherinen kasvoissa, vaikka piirteet olivat
moitteettomat, oli perheen vakavailmeisyys liian tuntuva, ja hänen
esiintymisensä oli jäykkää ja kylmää. Hilaryn isot pähkinänruskeat
silmät olivat liian kirkkaat ja rohkeat, ja hän oli muita sisaria
iloisempi, vaikkei yhtä kaunis. Mabelilla oli äidin vaalea hipiä ja
kullankellertävä tukka; mutta noista puhtaista, suloisista, nuorista
piirteistä rouva Belfont luki hänen elämänlankansa lyhyyden ja kääntyi
murheellisena pois. Ellen ja Lucy olivat vain lapsia, jotka iloitsivat
päästessään tätinsä seurasta pihalle juoksemaan.

Robson jätettiin maatilalle kahdeksi päiväksi hoivattavaksi tullakseen
aivan terveeksi; sitten hänen emäntänsä palasi häntä noutamaan. Rouva
Belfont oli toisella käynnillään sydämellisempi; hän lupasi hyvin pian
tulla heitä jälleen tervehtämään ja lähti talosta Jennetin poimima
ruusukimppu kädessä.

"Olenpa varma, ettemme häntä enää näe", virkkoi Hilary nenäkkäästi, kun
vaunut olivat hävinneet tanhuan lehväiseen hämärään.

"Oh, näemme kyllä", vastasi Jennet täysin tuottavasti, "Luullakseni hän
on pahoillaan, että on pysytellyt niin kauan poissa luotamme."

"Hiljaa, Hilary!" varoitti Katherine nähdessään pikku suupaltin
valmiina tekemään terävän huomautuksen. "Tuskin voinen mennä niin
pitkälle kuin sinä, Jennet. Hän ei luullakseni ole sitä lajia, että
olisi pahoillaan jostakin."

"Minä melkein pidin siitä, ettei hän pyydellyt laiminlyöntiänsä
anteeksi", vastasi Jennet. "Siinä ei tosiaan ollut mitään sanottavaa,
eikä hän pitänyt mitään turhanaikaisia puheita. Olen varma, Katherine,
että hän on hyvillään, kun tutustuu meihin, ja hän on jo melkein
kiintymäisillään meihin."

"Minua ilahduttaa, että äiti-kulta on mielissään", sanoi Katherine
sydämellisesti; "en ole nähnyt häntä niin säteilevänä moneen aikaan".

Äiti-kulta säteili vielä enemmän, kun postinkuljettaja toi hänelle
kirjeen sisarelta. Hän ei lukenut sitä ääneensä perheen kesken,
mutta vähän myöhemmin kaikille tytöille Katherinesta Lucyyn asti
lahjoitettiin uudet puvut. He olivat kaikki mielissään; isä tosin
ei ilmaissut suurta iloa näiden pukujen johdosta, mutta nähdessään
vaimonsa niin onnellisena hän ei lausunut mitään moittivaa. Jos häntä
sapetti lahjojen vastaanottaminen henkilöltä, joka niin kauan oli
heidät laiminlyönyt, hän kantoi nöyryytyksensä tyynesti vaimonsa tähden.

Ja vain kaksi viikkoa edellisen käyntinsä jälkeen rouva Belfont tuli jo
uudelleen.

Tällä kertaa hänellä oli ehdotus tehtävänä rouva Fowlerille, ja kaksin
he juttelivat kauan vierashuoneessa suljetun oven takana. Puoli tuntia
kului; lapset olivat perin uteliaita, ja Hilary olisi unohtanut
sopivaisuuden siihen määrin, että olisi tirkistänyt sisään avoimesta
ikkunasta, ellei Katherine olisi häntä siitä ankarasti ehkäissyt.
Vihdoin äiti tuli ulos loistavin silmin ja onnellinen, kirkas ilme
herttaisilla kasvoillaan.

"Missä Jennet on?" kysyi hän. "Käskekää hänet heti luokseni."

Jennet ei ollut kaukana. Hän oli kävellyt kapeata ruohopolkua pitkin
ja viivyskeli puutarhan rauhallisessa sopukassa pitkien kukkivien
valkoliljain luona. Seisoen siinä hetkisen ja katsellen vanhan aidan
yli varjokkaaseen hedelmätarhaan hän ajatteli, ettei hän elämässään
koskaan ollut matkustanut isänsä viljelyksien rajan tuolle puolen.
Jatkuisiko tätä iäti? Täällä oli hyvin suloista; siunaukset olivat
monet ja vastoinkäymisiä vähän, ja kuitenkin hänen rintaansa paisutti
tyttömäinen muutoksen kaipuu.

"Jennet, Jen...net!"

Kukaan talon asukkaista ei kyennyt huutamaan niinkuin Hilary. Veljiäkin
suututti kuulla hänen kirkuvan heidän nimiänsä kimeällä nuotillaan,
ja usein he kehoittivat häntä käyttämään pehmeämpää puhetapaa; mutta
Hilarya ei koskaan voitu saada muuntamaan ääntänsä.

"Jen... net!"

"Minä tulen", sanoi Jennet anteeksiannettavan ärtyisästi. "Tiedäthän,
etten voinut olla kaukana. Mitä ajattelee täti Judith, kun hän kuulee
sinun noin kiljuvan?"

"Sinua erityisesti kaivataan." Hilary näytti hyvin tärkeältä.
"Katherine läksi sinua etsimään, mutta minä ehdin hänen edelleen. Äiti
sanoo, että sinun on heti mentävä vierashuoneeseen."

Jennetin sydän alkoi sykkiä rajummin. Tyttöiällä täyttävät mielen
hämärät ja ihanat toiveet, ja tuhat kirkasta ajatusta huikaisi
häntä hänen kiiruhtaessaan rakennusta kohti. Ennenkuin oli ehtinyt
polun päähän, hän oli vakuuttautunut, että täti Judith odotti häntä
vierashuoneessa antaakseen hänelle komean lahjan. Ja pysähtyessään
ovikäytävässä hän tuli siihen johtopäätökseen, että lahjana olisi
timantteja, ehkä rintaneula, tai kaikkein luultavimmin sormus. Hänestä
tuntui sormus mieluisimmalta.

"Tädilläsi on sinulle jotakin sanottavaa, tyttöseni", virkkoi herra
Fowler, saattaen hänet huoneeseen ja nopeasti sulkien oven Hilaryn
rohkeiden kasvojen edessä, Jennet oli ulkonaisesti tyyni ja onnitteli
itseään siitä, että oli valmistunut mihin tahansa.

"Niin, Jennet, tahdon että kuuntelet minua hyvin tarkkaavaisesti",
sanoi rouva Belfont puhuen vaikuttavasti. "Sinä olet kaiketi järkevä
tyttö."

Jennetin loistavat kuvittelut alkoivat äkkiä haihtua. Ihmiset
tuskin puhuisivat juuri tuohon tapaan, jos he aikoisivat lahjoittaa
timantteja. Hän virkkoi ainoastaan: "Niin, täti", ja odotti.

"Senvuoksi, että täysin luotan järkevyyteesi", jatkoi rouva Belfont,
"en epäröi tehdä sinulle ehdotusta. Haluan lähettää sinut erääseen
Lontoon parhaista kouluista opiskellaksesi siellä ainakin kahden vuoden
ajan. Äitisi on jo antanut suostumuksensa; sinun tarvitsee vain sanoa,
että olet halukas lähtemään."

Täti Judithin puhuessa hänen katseensa lepäsi tarkkaavaisena nuoren
sisarentyttären kasvoilla. Häntä tuskin kummastutti nähdä verevän
posken äkkiä kalpenevan, ja luulipa hän huomaavansa eittämättömän
pettymyksen ilmeenkin.

Jennet-rukka oli todellakin pettynyt. Hän oli mielessään kuvitellut
jotakin aivan muuta. Että hänet lähetettäisiin opistoon --
lähetettäisiin pois kodista, jota hän niin suuresti rakasti. Tuo ajatus
oli sietämätön.

"Oi ei, täti Judith!" änkytti hän. "Minä en voi lähteä. En koskaan,
koskaan voi jättää kotiväkeäni!"

"Ajattele tarkoin, ennenkuin teet päätöksesi, rakas lapsi", sanoi täti
puhuen ystävällisesti ja tyynesti. "En otaksunutkaan, että alussa
pitäisit ehdotuksestani. Se ei tietenkään kuulosta kovin viettelevältä."

"Olette hyvin ystävällinen, täti Judith. Pelkään näyttäväni hirveän
kiittämättömältä. Mutta... äiti, haluatko todella, että menisin
kouluun?"

"Rakas Jennettini, olen varma, että se olisi sinulle kaikkein parasta",
sanoi rouva Fowler, ja hänen lempeät silmänsä täyttyivät kyynelistä.
"Et aavista, kuinka vaikeata minun on se sinulle sanoa; mutta Katherine
ja minä olemme tätä kauan toivoneet."

"Olen sitä itsekin joskus toivonut", virkkoi Jennet hitaasti. "Mutta se
oli paljoa parempaa, silloin kun se näytti aivan saavuttamattomalta."

Rouva Belfont naurahti, ja hänen sisarensa hymyili heikosti.

"Mutta, äiti, voitko suostua eroon?" kysyi Jennet moittivasti.

Hänestä he käsittelivät hänen tunteitansa aivan liian keveästi,
ja hänen sydäntänsä kivisti. Vain muutama minuutti sitten hän oli
epämääräisesti toivonut muutosta; nyt hän alkoi käsittää, että muutos,
tulkoon se missä muodossa tahansa, useimmiten tuo muassaan tuskaa.

"Antaissani auliisti myöntymykseni, rakas lapseni, teen sen ainoastaan
sinun tähtesi", sanoi rouva Fowler, jonka silmät jälleen täyttyivät
kyynelistä. "Voitto siitä koituu sinulle, ja menetys on minun."

"Te haastatte ikäänkuin olisin ehdottanut ikuista eroa", huomautti
rouva Belfont hiukan ivallisesti. "Rakas Kate, sinä olit aina
jokseenkin tunteellinen. Koetahan käyttää asiassa vähän tervettä
järkeä. Miksi olet noin tavattoman vakava?"

"Tosiaan, Jennet, pelkään, että molemmat olemme kovin hupsuja, sekä
sinä että minä", sanoi äiti kirkastuvin kasvoin. "Aivanhan unohdamme,
että opistolaisilla on loma-aikojakin! No, rakas lapsi, kiitä täti
Judithia hänen ystävällisyydestään ja ilmoita hänelle, että olet aivan
valmis lähtemään kouluun syyskuussa."

"Minä kiitän teitä hyvin paljon, täti; ja minä olen aivan valmis."

Jennet lausui nämä sanat välttävän tyynesti; mutta ne lausuttuaan hän
heti kääntyi ja lähti huoneesta, juosten piiloutumaan puutarhaan.

Syyskuu tuli liiankin pian; Jennetin valmistukset olivat myöskin
tehdyt. Hänen matkalaukkunsa oli valmis -- hänen sydämensä ei sitä
ollut.



6. luku.

Jennetin koettelemukset.


Opiston makuusuojat olivat hyvin avarat ja jokaisessa oli vuoteet
kolmelle hengelle. Kullakin tytöllä oli oma sänkynsä ja oma
nurkkasensa; ja Jennet Fowlerin huonetoverit näkyivät vallan kernaasti
sallivan hänen pitää soppensa aivan yksin.

Charlotte Ashley ei yöllä ollut taipuvaisempi ystävällisyyteen
kuin päivälläkään. Jostakin oikusta hän levolle mentäessä ei ollut
Jennetistä tietävinäänkään, vaan lörpötteli Minnie Woodille ikäänkuin
ei kolmatta henkilöä olisi ollutkaan saapuvilla. Toisin kuin Pamela
Rye, ei Minnie tyytynyt vain kuuntelemaan ja vastailemaan; hän halusi
puhuakin, ja tuo kielipari piti sellaista sipinää, että se joka
minuutti uhkasi tuoda jonkun opettajattaren huoneeseen.

Kun Jennet-rukka polvistui vuoteensa ääreen, molemmat tytöt pyrähtivät
hillittyihin naurunpurskahduksiin ja sitten alkoivat jälleen puhua
vähintäkään vaimentamatta ääntänsä. Se oli kovin vaikeata; uusi
opistolainen huomasi konemaisesti toistavansa vanhoja rukouksia,
joutumatta laisinkaan ajattelemaan niiden sisältöä, ja vihdoin hän
karahti ylös aivan epätoivoissaan.

"Ne, jotka kaikkea ihmettelevät", kuuli hän Charlotten lausuvan, "ovat
aina maailman ikävimpiä ihmisiä. Tiedätkö, Minnie, miten kiusallista
on seurustella sellaisten kanssa, jotka kaiken ikänsä ovat eläneet
johonkin maaseudun nurkkaan suljettuina? Ne töllistelevät aina,
asettuvat omituisiin asentoihin ja saattavat itsensä yleisen huomion
alaisiksi. 'Yksinkertaisimmat esineet', kuten neiti Sand sanoisi,
'herättävät heissä rajatonta riemua'. Mutta minä en juuri pidä
rajattomasta riemusta; se on varma sivistymättömyyden merkki."

"Epäilemättä olet oikeassa", vastasi Minnie hiukan pitkäveteisesti.
"Mutta tosiaan, kun en ole sitä koskaan kokenut, tuskin tiedän,
miltä se tuntuu. Onko sitten olemassa mitään sellaista, josta voisi
haltioitua? Aina yrittelen hiukan innostua, mutta en siinä koskaan
onnistu."

"Muokkaamaton sielu", jatkoi Charlotte tuntien hallitsevansa
asemaa, "muistuttaa lapsen sielua; se on aina kummastuksen tilassa.
Mutta kummastuminen, tiedäthän, sopii vain sylivauvalle, pienelle,
pullakalle, pyöreäsilmäiselle olennolle, jolla on kuoppasia poskissa
ja joka sopertelee ensimäisiä sanojaan. Mutta kun iso nuori tyttö
käyttäytyy pikkulapsen tavoin, näyttää se tavattoman typerältä."

Jos Jennet tällä hetkellä olisi voinut kätkeytyä, hän olisi hyrähtänyt
itkuun; mutta aavistus naisen arvokkuudesta tuli hänelle avuksi, hän
hillitsi kyyneleensä ja puristi kädellään kurkkuansa pidättääkseen
karvaan palan siellä.

Ja sitten auttoi häntä ylpeys, se oikea ja luvallinen ylpeys, joka ei
salli vihollisen tietää päässeensä meistä voitolle. Jennet kohotti
päänsä ja kääntyi tyynesti pientä yöpöytäänsä kohti, tietäen, että
tutkivat silmät häntä tarkastelivat. Varmalla kädellä hän päästi
paksuista palmikoista runsaat ruskeat suortuvansa ja alkoi niitä
tarmokkaasti harjata, viskaten hulmuavat hiusjoukot puolelle ja
toiselle, nähtävästi liian kiintyneenä työhönsä huomatakseen toveriensa
tarkkaavaisia katseita.

Jos on jotakin suloa, mikä tavallista enemmän herättää kateutta
koulutytön sydämessä, on se kauniiden hiuksien runsaus. Charlotte
Ashleyllä oli jokseenkin paksut kiiltävän mustat palmikot; mutta
Minnien vaaleammat kiharat olivat harvanlaiset eivätkä suinkaan
tyydyttäneet omistajatartaan. Tyttöpari katseli siis ihmetellen uutta
tulokasta, joka nurkassaan harjasi tukkaansa, ikäänkuin ei tietäisikään
heidän läsnäolostansa ja hiukan muistuttaen ratsastusretkelleen
valmistautuvaa lady Godivaa.

Mutta Jennetin harkitut liikkeet eivät johtuneet turhamaisuudesta.
Harjatessaan verkalleen ja haaveillen, ikäänkuin nauttisi
toimituksesta, hän ajatteli rakastavia käsiä, jotka vielä jokunen aika
sitten puuhailivat hänen hiuksissaan. Hän muisteli harvoja juhlapäiviä,
jolloin äiti tai Katherine tahtoivat järjestää nuo rehevät suortuvat
oman makunsa mukaan, ryhtyen työhönsä hellällä ylpeydellä ja ilolla
sekä kutsuen koko talonväen saavutuksiansa ihailemaan.

Ja nämä vaatimattomat muistelmat olivat kuin balsamia haavoitetulle
sielulle; ne poistivat Charlotten tylyjen sanojen aiheuttaman kirvelyn,
ja pian oli Jennet melkein unohtanut avaran huoneen toisella puolen
olevat epäystävälliset tytöt. Hänen tyynessä esiintymisessään oli
jotakin, mikä oli heidät hillinnyt; ahkerat kielet olivat lakanneet
käymästä; Charlottenkin sanatulva oli tyrehtynyt, ja lausuttuaan:
"Hyvää yötä, Minnie", hän meni rauhallisesti vuoteeseensa.

Kodin suloisten muistojen lohduttamana Jennet vaipui sikeään uneen,
jota eivät mitkään tuskalliset unennäöt häirinneet. Ensimäisen
opistoyönsä hän oli nukkunut neiti Thornhillin huoneessa, ja
ystävällinen nuori opettajatar oli lempeästi herättänyt hänet oikeaan
aikaan. -- Koulun kello soitti äänekkään kutsunsa sen kilinään
tottuneille korville, mutta sikeän unen helmoihin vaipunut Jennet
oli kuuro sen kaikuvalle kilinälle. Vihdoin hän heräsi ja katsahti
uneliaasti ihmetellen ympäriinsä oudossa huoneessa. Missä hän oli?

Sitten hänen aivonsa nopeasti selviytyivät unen usvista, ja hän
vilkaisi vaistomaisesti noihin kahteen pieneen vuoteeseen, jotka
olivat toisissa nurkissa. Molemmat olivat tyhjät, ja Jennet huomasi,
että kaksi sievää kalikopukua oli poissa nauloistaan, missä hän oli
edellisenä iltana nähnyt niiden riippuvan. Oli selvää, että Charlotte
ja Minnie olivat lähteneet, jättäen uuden toverinsa edelleen nukkumaan
vasten opiston ensimäistä sääntöä.

Se oli epäystävällistä -- katkeran epäystävällistä, ajatteli Jennet
hypähtäen vuoteestansa lattialle. Hän uskoi, että tytöt olivat
tahallaan liikkuneet hiljaa. Jos he olisivat antaneet perään
luontaisille taipumuksilleen, puhuen ja lörpötellen tavallisuuden
mukaan, hänen olisi täytynyt herätä. Mutta he olivat päättäneet olla
pitämättä hänestä, eikä hänellä ollut heiltä odotettavissa muuta kuin
kepposia ja pahansuopuutta.

Tuntien itsensä äärettömän yksinäiseksi ja kurjaksi hän kulki
alikertaan ja pysähtyi tuskallisen ujona avaran virvoitushuoneen
ovelle. Pitkä aamiaispöytä, jonka kummallakin puolella oli rivi
nuoria kasvoja, näytti kylläkin hauskalta ja kuuman kahvin tuoksu
hiveli nenää; mutta Jennetillä ei ollut rohkeutta astua esille, vaan
hän jäi vapisten ja punastuen seisomaan kynnykselle. Kuinka kauan
hän olisi siinä seisonut, on epätietoista; mutta ystävälliset silmät
vartioitsivat häntä, ja pian nousi neiti Thornhill levollisesti
paikaltaan.

"Tule, hyvä lapsi", sanoi hän, suojelevasti tarttuen Jennetin käteen,
"saat istua minun vieressäni tänä aamuna; ja huomenna sinä tulet
ajoissa. Toivoakseni rouva Mayfield tänään suo sinulle anteeksi."

Charlotte Ashley teki parhaansa saadakseen tytöt tirskumaan; mutta
neiti Thornhill katsahti ympärilleen niin käskevästi, että heikko nauru
heti taukosi. Sitäpaitsi olivat muutamat oppilaat kyllin hyväsydämisiä
tunteakseen hiukan sääliä ujoa muukalaista kohtaan; ja kaiken kaikkiaan
peljätty koettelemus sujui paremmin kuin olisi saattanut odottaa.

Kun oli noustu pöydästä, Jennet pysytteli yhä suojelijattarensa
lähettyvillä ja käveli hänen vieressään oppisaliin johtavan käytävän
läpi.

"Koetan nousta aikaisin huomenaamulla", kuiskasi hän; "mutta, neiti
Thornhill, olisivathan he voineet minut herättää".

"Sinun on opittava itse heräämään, lapseni", vastasi hänen ystävänsä.
"Älä luota muihin; luota ainoastaan itseesi, ja ole riippumaton. Kun
toiset näkevät, että tulet ilman heitä toimeen, niin he alkavat pitää
sinua arvossa."

Jennet lupasi innokkaasti tehdä parhaansa -- kaikkein parhaansa; ja
ilmeisesti hän antautui sinä päivänä opintoihinsa kaikki vaikeudet
voittavalla päättäväisyydellä. Hillitty supattelu koulusalissa aluksi
häiritsi häntä kohdistamasta huomiotaan tehtäviinsä; mutta hänellä oli
luja tahto ja hän ponnisteli keskittääkseen ajatuksensa luettaviin
sivuihin. Saattoi huomata, että hän herkeämättä käänsi katseensa
pois siitä penkistä, millä Charlotte Ashley istui; ja närkästyneenä
siitä, että noin kokonaan jäi huomaamatta, nuori neitonen alkoi tehdä
suunnitelmia saattaakseen uuden tytön hämilleen.

"Ole varuillasi, Charlotte", virkkoi neiti Thornhill ennenkuin päivä
oli päättynyt. "Jokaisen kiusaajan aseet ovat aina kääntyneet lopuksi
häntä itseänsä vastaan."

Ja vaikka Charlotte yritti hymyillä varoitukselle, hän punehtui hiukan
ja näytti levottomalta opettajattaren kääntyessä pois.



7. luku.

Charlotten vihamielisyys.


"Hänen ylvään välinpitämätön ilmeensä minua inhottaa!" sanoi Charlotte
Ashley Pamela Ryelle. "Varmaan hän ei ole mitään ja kuitenkin
hän pyrkii käyttäytymään kuin _grande dame_. Mutta minä aion sen
järjettömyyden hänestä puristaa."

"Hän näkyy olevan neiti Thornhillin suojeluksessa", huomautti Pamela.

"Niin kyllä. Hempeä Thornhill aina ottaa vastatulleet siipiensä
turviin. Mutta tämä tyttö ei kaipaa minkäänlaista suojaa; hän on
itsekylläisin olento, mitä olen koskaan tavannut."

"Luullakseni hän on tavattoman turhamainen", mutisi Minnie Wood.

"Ylpeilee kai ko'ostaan; hän on luullakseni pitempi kuin kukaan muu
opiston tytöistä."

"Ei minua pitempi", sanoi Pamela raukeasti.

"No, ainakin yhtä pitkä. Sinä olet norjempi, eivätkä hartiasi ole yhtä
leveät kuin hänen."

"Hän on liian iso", selitti Charlotte. "Hän ei näytä ollenkaan
hienostuneelta; hänen pitäisi olla karjatyttönä tai heinänkorjaajana.
Olen varma, ettei hän koskaan kelpaa seuraelämään."

"Mutta seurapiireissä on kehittymässä oikea kiihko isoja, terveitä
kaunottaria kohtaan", sanoi Pamela halveksivasti hymyillen. "Neiti
Jennet Fowler voi vielä kerran olla muodissa -- kuka tietää?"

"Seurapiirit eivät rohkaisisi kummankaan sukupuolen moukkia", huusi
Charlotte, jonka ruskeille poskille tuli lämmin hehku. "Jennet Fowlerin
kaltainen iso, raskasliikkeinen tyttö ei koskaan menesty missään. Ja
hän on tyhmä -- tavattoman tyhmä; hänen täytyy lujasti ponnistella
ennenkuin saa ainoankaan ajatuksen mahtumaan hitaisiin aivoihinsa."

"Hän on tietenkin lähetetty tänne valmistuakseen opettajattareksi",
lausui Minnie Wood. "Opistosta lähdettyämme emme saa häntä enää nähdä.
Tai ehkä tapaamme hänet jossakin kotiopettajattarena ahertamassa. Rouva
Mayfieldillä on suuri vaikutusvalta, tiedättehän, ja hän saa usein
opettajatar-oppilaansa sijoitetuiksi parhaisiin perheisiin."

"En käsitä, miksi vähääkään välittäisimme hänen tulevasta
kohtalostaan", huomautti neiti Ashley sievä pieni nenänsä pystyssä
ja suupielessä halveksiva virnistys. "Meidän on vain ajateltava,
miten voimme häntä nykyisin sietää. Jos hän aina nukkuu meidän
makuuhuoneessamme, meidän on annettava hänen ymmärtää, ettei hän tee
meihin mitään vaikutusta ja ettemme piittaa hänestä rahtuakaan, siinä
kaikki!"

Joskus myöhemmin Charlotte muisti sanansa kyyneleet silmissä ja
polttavin poskin. Hän ei aavistanut, että kerran tulisi aika, jolloin
tuollaiset hillittömät puheet sanomattoman katkerina palaisivat häntä
itseänsä kiusaamaan. Mikään iva ei tunnu niin raskaalta kuin omien
muistelmiemme ilveily; ja muisto menestyksemme päivinä lausutuista
kurjista uhman sanoista on usein nöyryytyksemme hetkellä terävin
tutkain.

Hänen opistotoverinsakin, vaikka he hänestä paljon pitivät, sanoivat
joskus toisilleen, että Charlotte oli "tosiaan aivan liian ylpeä".
Mutta aina oli ollut hyväksytty tosiasia, että hänestä kerran tulisi
salonkien suosikki. Hänen suhteensa olivat hyvät; hänen nuoren elämänsä
pääpyrkimyksenä oli saavuttaa menestystä seuraelämässä; ja koska
hän oli sievä, pirteä ja älykäs, niin jokainen uskoi, että hänen
kunnianhimoisimmatkin unelmansa toteutuisivat.

Charlottella taas oli tähän aikaan rajaton itseluottamus. Hän ei
koskaan hetkeksikään epäillyt, että loistava tulevaisuus häntä odotti;
pieninkään varjo ei koskaan surua ennustavana häilähtänyt hänen
päiväpaisteiselle polulleen. Hän oli iloinen -- joskus sopimattoman
iloinen, -- mutta hänen riemussaan oli jotakin tarttuvaa, ja hänen
viehättävässä rohkeudessaan jotakin mukaansa tempaavaa. Hänen liian
ilmeinen ylpeytensä annettiin hänelle anteeksi, koska tuohon ylvääseen
esiintymiseen liittyi mitä ihastuttavin elokkuus; ja ainoastaan
opistossa hän viitsi kuunnella tavallisia jokapäiväisiä totuuksia.
Rouva Mayfield ja neiti Thornhill olivat hänen parhaita ystäviään;
mutta hän ei vielä ymmärtänyt uskollisen ystävyyden arvoa. Tähän aikaan
hän oli valmis sotaan jokaista vastaan, ken laiminlöi tunnustaa hänen
viehätyksensä tenhon. Hän tunsi vaistomaisesti, että Jennet Fowler
ei ollut tyttö, joka ketään kumartelisi. Charlotte oli aivan varma,
että Jennet kaikista hänen sanoistaan tai teoistaan huolimatta kulkisi
omaa tietänsä ja noudattaisi omia mielipiteitään. Charlotten loisto ei
häntä häikäisisi eikä hänen ylpeytensä häntä musertaisi; hän kulkisi
määrättyä tietään järkkymättä edelleen, kääntymättä oikealle tai
vasemmalle.

Toinen yö tyttöjen makuuhuoneessa oli parempi kuin ensimäinen. Jennet
oli valmistautunut kaikkeen ja terästi itsensä päättäväisesti kaikkia
häneen tähdättyjä teräviä sananuolia vastaan. Täytyy tunnustaa, että
Charlotte sinä iltana oli kovin huonolla tuulella. Koskaan ei mikään
ollut häntä niin ärsyttänyt kuin Jennetin läpitunkematon mielenmaltti.

"Isokasvuiset ihmiset tavallisesti nukkuvat raskaasti", hän huomautti
Minnie Woodille. "Ne syövät liian paljon ja tulevat hitaiksi ja
tyhmiksi. Minusta on heidän seurassaan jotakin rasittavaa. Toivoisinpa,
että rouva Mayfield jakaisi nämä suuret suojat ja antaisi kullekin
tytölle pienen komeronsa, jonka hän saisi pitää aivan yksinään! Mutta
hän ei salli meidän edes uutimilla verhota osastojamme; se on perin
tuskallista!"

Selkä mahdollisimman paljon puhujaan päin käännettynä Jennet suoritti
tyynesti tavalliset iltatoimensa ja laski sitten päänsä pielukselleen
toivoen, että Charlotte pian väsyisi lörpöttelyynsä. Mutta tyttö oli
kiihoittunut ja hänen hillitön luonteensa puhkesi esille. Hän haastoi
yhä edelleen kovalla äänellä kunnes Minniekin alkoi peljätä tämän
luvattoman kielenpieksemisen seurauksia.

"Tulee myöhä, Charlotte", rohkeni hän vihdoin huomauttaa.

"Sanotko tätä myöhäiseksi?" kysyi Charlotte. "Ihmettelenpä, mitä
sanoisit valvomisestani kotona. En inhoa mitään niin paljoa kuin
aikaisia makuullemenojamme täällä. Ihminen lähetetään kuin kana
orrelleen, juuri kun sielunkyvyt ovat terävimmillään ja kun olisi
valmis kaikenlaiseen hauskaan. Hai-jai! On ilahduttavaa ajatella, että
tämä on viimeinen vuoteni Pyhän Annan opistossa!"

Silloin ovi äkkiä avautui, ja Minnie, joka istui sänkynsä laidalla,
viskautui kiireesti vuoteeseensa. Keskellä huonetta jokseenkin ohuesti
puettu Charlotte näytti romanttiselta pikku olennolta heiluttaessaan
siroa kenkää toisessa kädessään. Mutta neiti Sandilla ei liene ollut
kuvaamataiteellista silmää; hän oli laitoksen ankarin opettajatar, ja
useimmissa tytöissä hänen tuikea katseensa ja terävä kielensä herätti
terveellistä pelkoa. Kaikki muut kasvot olisivat olleet tervetulleemmat
kuin hänen; ja Charlottekin, tuo rohkea Charlotte, nolostui ilmeisesti
hänen äkkiä näyttäytyessään.

Jennet taasen, jolla ei ollut mitään peljättävää, vain kohotti päätänsä
pielukselta ja katseli tyynesti kohtausta.

"Onko neiti Ashley unohtanut säännöt?" lausui opettajatar ankarimmalla
äänellään. "Saat huomenna kirjoittaa kaksitoista sivua Ranskan
historiaa rangaistukseksi tottelemattomuudestasi; ja sinulle annetaan
muistutuskin kovaäänisestä ja epänaisellisesta puhetavasta. Miten
voivat toiset neidit nukkua, kun sinä teuhaat ja haastat viisi
minuuttia yli kymmenen?"

"En minä teuhannut, neiti Sand", vastasi kiukustunut Charlotte.

"Saat toisen muistutuksen ylpeähenkisestä vastauksestasi, Charlotte
Ashley. Salli minun neuvoa sinua kasvattamaan itsellesi nöyrempää
mieltä."

Ja sitten neiti Sand lähti, jättäen Charlotten sulattamaan tätä
epämieluista neuvoa miten hän parhaiten taisi. Hymyillen salaa
itsekseen Jennet ajatteli, että se neuvo oli oikein hyvä, ja ihmetteli,
että Charlotten terve järki ei opettanut häntä sitä noudattamaan.

Sinä iltana ei enää virketty sanaakaan; huoneessa vallitsi täydellinen
hiljaisuus, ja pian sulkeutuivat Jennetin silmät. Unessa hän ajelehti
takaisin vanhan kotitilansa metsiin ja pelloille ja käyskenteli käsi
kädessä Mabelin kanssa noilla tutuilla teillä. Hänen unelmissaan Mabel
ei enää ollut hento ja kivuloinen; hän ei enää tarvinnut tuekseen
sisarensa vahvaa käsivartta, askeleet olivat varmat, ääni selvä ja
voimakas. Äkkiä vanhan kirkon kellot kajahduttivat iloisen soiton,
ja Jennet heräsi; mutta hänen ympärillään ei ollutkaan kenttiä eikä
vainioita, ja Mabel oli kaukana poissa. Opiston kello soitti ensimäistä
varoitustaan, ja hän nousi ripeästi, päättäen, ettei mikään saisi häntä
myöhästyttää.



8. luku.

Retkeily.


Kaksitoista sivua Ranskan historiaa ja kaksi muistutusta päiväkirjaan
tekivät Charlotte Ashleyn hieman alakuloiseksi. Mutta hän oli aivan
liian kopea näyttääkseen, että hänet oli nöyryytetty, ja hän suoritti
kuritusläksyn ja otti muistutukset vastaan niin hilpeänä, että se aivan
kummastutti hänen tovereitaan.

Mielessään hän kuitenkin kiukutteli ja koetti uskoa, että häntä
oli syyttä rangaistu. Jos ainoastaan Minnie Wood olisi ollut hänen
nöyryytyksensä todistajana, olisi sen muisto pian haihtunut hänen
mielestään; mutta Jennet oli ollut näkemässä ja epäilemättä nauttinut
pienestä kohtauksesta. Tämä ajatus vihloi Charlotten ylpeyttä ja
kartutti hänen aiheetonta vastenmielisyyttänsä uutta koulutoveriansa
kohtaan.

Neiti Thornhill, joka aina huolellisesti tutki ympärillään olevien
luonteita, kykeni lukemaan paljon siitä, mitä Charlotten mielessä
liikkui. Hän pahoitteli tuota pientä makuuhuoneessa sattunutta
kohtausta, ei ollenkaan siksi, että hän olisi arvellut Charlottelle
tapahtuneen vääryyttä, vaan senvuoksi, että se oli enentänyt tytön
vastenmielisyyttä Jennetiä kohtaan. Ennen kaikkea toivoi hän, että
näistä kahdesta tulisi ystävykset; hän uskoi, että he tietämättään
voisivat auttaa ja parantaa toisiansa, jos heidät vain voitaisiin
saada sydämelliseen seurusteluun. Nyt jo Charlotte oli vaistomaisesti
tunnustanut Jennetin tahdon hänen omaansa voimakkaammaksi, ja hänen
vastenmielisyytensä aiheutui pohjaltaan salaisesta tietoisuudesta, että
Jennet oli hänen yläpuolellaan.

"Haluaisin järjestää pienen retkeilyn muutamille vanhemmista tytöistä",
sanoi neiti Thornhill rouva Mayfieldilie. "Tuskin voimme toivoa, että
tätä mainiota ilmaa enää pitkälti kestää. Olisi Charlotte Ashleyn
ja Pamela Ryen vuoro päästä jaloittelemaan. Minnie Woodin ja Agnes
Quintonin pitää myöskin tulla; ja retki tuottaisi suurta iloa Jennet
Fowlerille."

"Olen iloinen, että olette ajatellut häntä", vastasi rouva Mayfield.
"En halua nähdä häntä noin murheellisena. Hänellä on varmaan
koti-ikävä; ja pelkään, että jotkut hänen opistotovereistaan eivät ole
hänelle niin ystävällisiä kuin heidän tulisi."

"Hän tuntee itsensä yksinäiseksi", vastasi neiti Thornhill. "Toiset
jättävät hänet liian paljon yksikseen, luullakseni osaksi senvuoksi,
että hän on niin pitkä ja miellyttävän näköinen. He kadehtivat häntä
ja puolittain pelkäävätkin. Eikä hän voi eikä tahdo tungetella heidän
seuraansa."

"Lapsi-parka", huokasi rouva Mayfield säälivästi. "Tuollaiset komeat,
majesteetilliset tytöt ovat varsin usein arkoja ja tarvitsevat
paljoa enemmän rohkaisua kuin pienet. Niin, hyvä ystävä, retkenne on
oivallinen tuuma. Minne aiotte mennä?"

"Olen ajatellut, että matkustaisimme junalla Richmondiin ja sitten
kävelisimme Hamin kenttien yli. Muutamat tytöistä eivät ole koskaan
nähneet Hamin linnaa, ja varmaankin paikka heitä miellyttäisi.
Sanommeko huomenna?"

Näitä retkeilyjä usein suunniteltiin ja suoritettiin kauniilla ilmalla,
ja aina järjestettiin niin, että jokainen vanhemmista tytöistä pääsisi
sellaiselle mukaan ennenkuin päivät kävivät pimeiksi ja kolkoiksi.
Neiti Thornhillin ilmoitusta tervehdittiin suurella tyytyväisyydellä;
ja Jennet, joka tietysti ei koskaan ollut nähnyt Richmondia, ilostui
silminnähtävästi tästä suunnitelmasta. Hän ei voinut olla toivomatta,
että Charlotte Ashley olisi jäänyt pois, mutta häntä lohdutti ajatus,
että neiti Thornhill varmaan pitäisi hänen vastustajaansa aisoissa.

Pieni joukkue lähti kello yhdeltä eräänä kauneimpia syyspäiviä, mitä he
olivat nähneet. Niin sulotuoksuista oli ilma ja niin pehmeänä väreili
valo, että syyskuun rauhallinen tenho valtasi Charlottenkin, joten
hän oli tavallista tyynempi ja lempeämpi. Useimpia ihmisiä veti hän
vastustamattomasti puoleensa huimassa hilpeydessään, mutta Jennet piti
hänen kasvoistaan, silloin kun niillä oli levollinen ilme. Silloin
mustat ripset verhosivat tummain silmien säihkyn ja hienopiirteiset
huulet kaartuivat pehmeästi, mikä ilmaisi ajatusta ja tunnetta.
Charlotten levollisina hetkinä se, mikä hänessä oli parasta, näkyi
nousevan pinnalle; vahinko vain, että hän niin harvoin oli levollinen.

"Puistoa tarkastamme toisella kertaa", sanoi neiti Thornhill Jennetille
heidän saapuessaan Richmondiin. "Toivoakseni tulemme tänne monet kerrat
niin kauan kuin sinä olet kanssamme."

Hän opasti parvensa jokea reunustavien alavain niittyjen poikki, ja
Jennet seurasi kuin onnellisessa unessa. Pääsy savuisista huoneista
ja vilkasliikkeisiltä kaduilta tuotti maalla syntyneelle tytölle
tavatonta huojennusta; ja täällä tapasi hän entisten kotikenttiensä
tutunomaista vehreyttä, näki levollisesti laitumella käyvää karjaa,
puiden lakastuvien lehvien pehmeän värityksen. Oikealla juoksi kaunis
joki hopeisin valovärähdyksin ja vienoin varjoin; ylhäällä oli
vaaleansininen taivas matalalla ajelehtiville pilvineen, ja ruohikon
yli huokui heikon heikko kellastuneiden lehtien tuoksulla täytetty
syystuulonen. Jennet oli vaiti. Toiset tytöt nauroivat ja juttelivat
hänen takanaan, mutta hän tuskin kuuli heidän ääniänsä. Hänen sydämensä
täyttyi kodin ajatuksista ja hellistä muistoista.

Mutta heidän pysähtyessään ruohottuneen ojan partaalle, joka eroittaa
Hamin kartanon sen vainioista, Jennetin mielentila muuttui nopeasti,
ja hän pommitteli neiti Thornhillia innokkailla kysymyksillä paikan
suhteen.

Vanha Jaakko kuninkaan aikuinen rakennus punertavine tiiliseinineen ja
lukuisine ikkunoineen seisoi siinä, tyynessä päiväpaisteessa kylpien,
äänettömänä ja autiona kuin loihduttu palatsi. Koko paikka näytti
loihditulta; pitkässä holvikäytävässä ei ollut mitään elonmerkkejä,
ovet olivat tiukasti suljetut ja suunnattoman suuri joenjumala nurmikon
keskellä näkyi harmaantuneen tätä yleistä autiutta vartioidessaan.
Vähintäänkin vuosisata sitten Horace Walpole valitti, ettei korkeita
rautaportteja koskaan avattu, ja vuosi vuodelta näemme ne yhä
suljettuina, yhä maalaamattomina ja verkalleen ruosteesta murenevina.

"Ne ovat avatut vain kerran siitä asti, kun ne Kaarlo II:n jälkeen
suljettiin", sanoi neiti Thornhill. "Ihmettelenpä kääntyisivätkö ne
vielä saranoillaan toisen kuninkaan vuoksi!"

"Kovin surullisesti Jaakko II varmaan vietti täällä joulunsa!" huudahti
Jennet. "Ajatelkaahan talvituulen valittelevaa viuhuntaa noita vanhoja
muureja vasten hänen miettiessään menetettyä kuningaskuntaansa,
sillävälin kun Vilhelm Oranialainen St. Jamesissa todenteolla hallitsi.
Ettekö luule, että meidän sallittaisiin, jos sitä oikein hartaasti
pyytäisimme, vilkaista tuon ison ulko-oven sisäpuolelle?"

"Sinun täytyy tyytyä katselemaan rakennusta ulkopuolelta", vastasi
neiti Thornhill. "Mutta minulla on itsellänikin kova halu nähdä nuo
upeat vanhat huoneet ja kaikki aarteet, mitä niissä on. Haluaisin
tirkistää salakammioon, missä juonia punottiin. Ja mielelläni
tarkastelisin Lauderdalen herttuattaren budoaaria; siellä säilytetään
hänen nojatuoliansa ja kirjoituspöytäänsä sekä kävelykeppejä, joita
hänellä oli tapana käyttää. Tällä paikalla on ihmeellinen tenhonsa,
Jennet, ja olen mielissäni, että tunnet sen vaikutuksen."

"Voisin viipyä täällä tuntikausia", vastasi Jennet.

"Mikään ei täällä muutu", jatkoi neiti Thornhill. "Linna on aina
samanlainen -- kaunis ja äänetön ja ränsistynyt. Keväisinkin, kun isot
keltaleiniköt loistavat kaikkialla niityillä, on jotakin uinailevaa
ja juhlallista Hamin puistokäytävillä, joilla Swift, Pope ja Gay
aikoinaan vaelsivat. Varmaankaan ei ole noiden isojen, vanhojen
jalavien vertaisia puita! Et aavista, kuinka usein näen tämän paikan
unelmissani, muinaisaikaisen rakennuksen, siimeksiset käytävät ja
virran hopeavälkkeen. Olen ollut täällä hyvin onnellisena ja kovin
murheellisena."

Jennet kääntyi katsahtamaan opettajattaren sieviin kasvoihin ja näki
niissä jotakin, mikä sai hänet nopeasti luomaan silmänsä toisaalle.
Tällä hetkellä Jennet oli äkkiä nähnyt vilahduksen suruista, joita hän
ei ollut koskaan kokenut; ja hän tunsi, että olisi vakava asia astua
rajan yli, joka eroittaa tytön naisesta. Hänen katseensa harhaili
heitä ympäröiville varjoisille niityille, joille syksy oli paksulta
siroitellut ruskeita ja kullankellerviä lehviään, ja hän näki virran
kimaltelun isojen jalavien runkojen lomitse. Kuolevan kesän tyyneys ja
surumielisyys tuntui hiipivän hänen sieluunsa; nuoruus liukui pois,
täydellisempi elämä tutkimattomine polkuineen odotti hänen kokemattoman
jalkansa astuntaa. Mutta sillävälin oli ihanaa uneksia täällä syksyn
päiväpaisteessa ja tyynen leppoisissa siimeksissä.

Ellei neiti Thornhill olisi ollut vaipuneena omiin unelmiinsa, mikä
hänelle harvoin tapahtui, hän olisi huomannut, että kaksi hänen
oppilaistaan oli poissa. Pamela Rye ja Agnes Quinton olivat kulkeneet
vain lyhyen matkan päähän ja katselivat vanhan puun alla piirtävää
taiteilijatarta, jota iso newfoundlandilainen koira valppaasti
vartioitsi. Mutta Charlotte Ashleytä ja Minnie Woodia ei näkynyt
missään.



9. luku.

Hurja teko.


Sillaikaa kun neiti Thornhill ja Jennet viipyivät Hamin linnan
edustalla, Charlotte ja Minnie olivat samoilleet vanhan rakennuksen
toiselle puolen ja pysähtyneet muurin edustalle. Molemmat aikoivat
hiukan tuskastua; ja Charlotte tunnusti avoimesti, että häntä väsytti
tästä kartanosta ja sen muistoista haaveileminen.

"Neiti Thornhill ja Fowlerin tyttö vaeltelevat iät kaiket", selitti
hän, "ja minun kärsivällisyyteni on jo aivan lopussa. Se Fowler on
vielä hassumpi täällä kuin eläintieteellisessä puutarhassa. Olen
kuitenkin vilpittömän kiitollinen, ettei ketään tuttavistani sattunut
samaan vaunuun kanssamme. Tietysti otaksutaan, että he kaikki ovat
nykyisin poissa kaupungista; mutta ei koskaan tiedä, kenen saattaa
kohdata, missä sitä kaikkein vähimmin odottaa, ja minua pöyristyttäisi,
jos minut nähtäisiin sen hirveän maalaistollon seurassa, olipa se missä
tahansa."

"Tänään hän ei ole varsin huonosti puettu", huomautti Minnie.

Charlotte kohotti kätensä tehden pienen, sievän kauhua ja kummastusta
osoittavan liikkeen. "Rakas lapsi, mitä sinä puhut?" kysyi hän.
"Ensiksikin tuo vyötäisille sidottu pieni kamala viitta tekee hänet
naurettavasti täysikasvuisen lapsen näköiseksi. Ja oletko sitten
huomannut hänen kenkiään?"

"Rouva Mayfieldin pitäisi todellakin puhua hänelle niistä", myönsi
Minnie.

"Pelkään opiston menevän alaspäin", virkkoi Charlotte salaperäisesti
huoahtaen. "Emme ole niin tarkkoja kuin ennen."

"Eipä sinun tarvitse siitä kaikesta paljoa välittää", vastasi Minnie;
"vielä kaksitoista kuukautta, ja sitten pääset vapaaksi".

"Niin, minä pääsen vapaaksi", toisti Charlotte. Ja sitten eräs niitä
äkillisiä mielenmuutoksia, jotka tekivät hänet opistotovereilleen niin
käsittämättömäksi, sai hänet jälleen huoahtamaan; ja tällä kertaa
huokaus oli todellinen.

"Sittenkin", sanoi hän leppeämmällä ja pehmeämmällä äänellä,
"kouluaikamme ei ole varsin kurjaa, tiedäthän. Meillä on melko lailla
huvia, vaikka huvituksemme eivät ole kiihoittavaa laatua; ja meistä
pidetään todellakin hyvää huolta. Kun viime vuonna olin sairaana,
iloitsin aivan, että olin silloin opistossa; jokainen oli niin
ystävällinen, eikä minua vielä iässäni ole niin hemmoiteltu."

"Eikö sinua kotona hemmoitella?" kysyi Minnie.

"Hyvä ystävä, sellaiseen ei siellä ole aikaa. Meillä on aina
päivällisiä ja kutsuja ja kaikenlaisia muita puuhia, jotka kuuluvat
seurapiireissä liikkuvien velvollisuuksiin. Odotetaan, että kestitsemme
ja itse käymme kesteissä; isä ja äiti käyvät kaikkialla ja tuntevat
jokaisen. Se on tietysti hirveän hauskaa; mutta se vie kaiken ajan
ja voimat, eikä kellään ole ainoatakaan ylimääräistä minuuttia
käytettävissään, jos joku sairastelee ja tarvitsee huolenpitoa."

"No, harvoinpa sitä sairastellaan", sanoi Minnie viisitoistavuotiaan
onnellisella varmuudella. "Minua ei koskaan vaivaa mikään, ja sinun
kipusi ei ollut ensinkään vakavaa. Uskallan väittää, ettet enää joudu
vuoteen omaksi ennenkuin olet vanha."

"Toivoakseni en", vastasi Charlotte; "mutta jos niin käy, tiedän, että
kaipaisin vanhan opiston sairaskammiota ja koulun tutunomaisia kasvoja
ja ääniä".

Sitten hän äkkiä palaten entiseen sävyynsä alkoi laskea leikkiä
vakavasta mielentilastaan.

"Onko mahdollista, että alan käydä hempeätunteiseksi?" kysyi hän
ottaen tehokkaan asennon. "Luulen tosiaan, että puhuin jotakin
ikävöimisestä ja kaipuusta, ja olisin saattanut jo ryhtyä julistamaan,
että koulumuistoni olivat 'erinomaisen rakkaita ja arvokkaita', ellen
olisi muistanut itseäni. Nyt minun täytyy tehdä jotakin huimapäistä
päästäkseni edes varmuuteen siitä, kuka olen."

"Miten hauskaa olisi, jos vain voisimme kiivetä tuon muurin yli",
huokasi Minnie, joka oli olevinaan hieno nainen, mutta jolla siitä
huolimatta oli eräitä rasavillin vaistoja. "Se ei ole korkea, ja
vähäisellä kipuamisella voisimme päästä pengermälle. Minusta on
hirveätä, ettei edes saa nähdä vanhaa puutarhaa."

Charlotte oli täydellisesti oma itsensä jälleen ja yhtyi innokkaasti
tuumaan.

"Me yritämme sitä, me teemme sen!" huudahteli hän tanssien ruohikolla
ja heittäen pois päivänvarjonsa. "Vahinko, ettei tämä _toqueni_ ole
toivomuslakki! Silloin hankkisin tänne tikkaat silmänräpäyksessä."

Tuskin olivat nämä sanat lausutut, kun Minnieltä pääsi iloisen
kummastuksen huudahdus. Hän oli kumartunut puun alla olevan esineen
puoleen ja huitoi vilkkaasti käsillänsä.

"Charlotte, Charlotte, luulen tosiaan, että olet velho! Tässähän ovat
tikkaat ja ne ovat vallan pienet. Yhteisvoimin kykenemme ne nostamaan.
Tule heti."

Kuten Minnie sanoi, tikapuut olivat pienet ja keveät, ja tytöt olivat
liian ihastuneina löydöstään kyselläkseen, miksi ne olivat sinne
jätetyt. He eivät pysähtyneet ajattelemaan, että henkilö, joka oli
ne siihen pannut, saattaisi jonkun minuutin perästä palata niitä
noutamaan, eivätkä he huomanneet, miten lähellä ne olivat ruokavasua,
jollaisia työmiehet usein käyttävät työkalujensa kuljettamiseen. Heille
oli kylliksi, kun he löysivät kapineen, jota juuri halusivat; ja he
ryhtyivät käyttämään tikkaita vähääkään pelkäämättä seurauksia.

"Meidän ei tarvitse tätä pientä keppostamme koko maailmalle ilmoittaa",
sanoi Charlotte tarttuen tikkaiden toiseen päähän. "Muutamilla
ihmisillä on niin pingoitetut käsitteet sopivaisuudesta, että voisivat
pitää tekoamme aivan säädyttömänä. Mutta en voi torjua tunnetta, että
minulla on jonkinlainen oikeus tämän linnan näkemiseen; äitini kuuluu
Walpoleihin, ja kerran eräästä Charlotte Walpolesta tuli kreivitär
Dysart ja tämän saman kartanon haltijatar. Minä olen Charlotte, ja
varmaan on minulle annettu nimi hänen mukaansa."

Tämän kuohuvan kerskailun jälkeen ei suinkaan näyttänyt arvokkaalta,
kun neiti Ashley varkaan tavoin asetti tikkaansa kiviaitaa vasten. Ne
olivat vanhat ja lahonneet, mutta kiipeejä oli nuori ja ketterä ja
nousi askelmia kuin lyhdynsytyttäjä.

"En luule voivani kiivetä noin näppärästi", sanoi Minnie ihaillen.

"Tämä on ihanaa!" huudahti Charlotte seisoen nyt riemuissaan
hiekoitetulla pengermällä. "Voin ymmärtää Jackin tunteet, kun hän pääsi
pavunvarren latvaan."

"Mitä sieltä näet?" kysyi hänen toverinsa alhaalta.

"Ensinnäkin kauniin, päivännoutoja kasvavan tiheikön; sitten vanhoja
uinailevia käytäviä kiertelemässä juhlallisten honkien välissä,
penkereitä, suihkukaivoja, jotka eivät ole vuosikausiin pulppuilleet."

"Onko siellä ketään ihmistä?"

"Ei mitään niin jokapäiväisiä olentoja. Mutta tuolla juuri honkien
siimeksestä tulemassa näen kuningatar Annan aikuisen rouvashenkilön.
Sillä on soma yölakki päässä ja paksu silkkipuku, mutta tietenkin se on
vain henki!"

"Loruja", sanoi Minnie alkaen käydä pelokkaaksi. "En usko, että siellä
mitään näet."

"Minä menen sitä tapaamaan ja puhuttelemaan", jatkoi Charlotte. "Henkiä
on aina puhuteltava, ja silloin ne ilmoittavat meille salaisuuksia. Nyt
minä menen!"

Minnie kuuli poistuvien hameenhelmojen kahinaa ja tiesi, että Charlotte
pitäisi sanansa. Seuraisiko hän opistotoveriansa vai eikö? Hän
epäröitsi ja vilkaisi ensin tikapuihin ja sitten sivulleen hiljaiselle
niitylle.

Syksyn aurinko oli vaipumassa yhä alemmaksi. Lämmintä valoa väreili
vielä puiden alemmilla oksilla, ja kaikkialla näkyi hehkun ja varjon
haihtuvaa, loistavaa värileikkiä, jollaista syyskuun iltapäivät
tarjoavat. Minniestä näyttämö tuntui liian tyyneltä ja hiljaiselta; hän
alkoi toivoa olevansa joen partaalla, missä aina oli iloisia venekuntia
ja runsaasti elämää ja iloa. Hupsu päähänpisto se sittenkin oli
johdattanut Charlotten noille kielletyille maille. Mutta kun Charlotte
oli uskaltanut tunkeutua tuohon salaperäiseen paikkaan, Minnie päätti
häntä seurata. Hän tiesi, kuinka ivaileva neiti Ashley saattoi olla,
eikä tahtonut, että koko opisto uskoisi hänen peljästyneen kertomusta
tuosta aavemaisesta yömyssyisestä rouvasta.

Sielussaan vavisten ja arkaillen hän siis asetti jalkansa ensimäiselle
askelmalle, joka oli vanha ja lahonnut, ja hänestä tuntui kuin olisi
se antanut perään hänen allansa. Hän oli juuri nostamaisillaan toisen
jalkansa maasta, kun karkea ja voimakas miehenääni äkkiä keskeytti
rauhallisen hiljaisuuden.

"Hoi, siellä", se sanoi; "mitäs te niillä mun tikkaillain teette?"

Ääni kuului hänen takaansa. Minnie vilkaisi säikähtyneenä olkansa yli
ja näki kuluneisiin vaatteisiin puetun miehen tulevan häntä kohti
uhkaavin elein (kuten hän luulotteli). Kauhu antoi hänelle siivet ja
hän riensi paikalta kuin pelästynyt kauris.



10. luku.

Tikkaiden lainaaminen.


"Missä ovat Charlotte ja Minnie?"

Neiti Thornhill lausui nuo sanat terävän itsemoitteen sävyyn.

Hän oli haaveillut, mutta usein hän ei suonut itselleen uneksumisen
ylellisyyttä kirkkaalla päivällä. Joka tapauksessa se onkin vaarallista
ylellisyyttä. Vaikka uneksija on onnellisissa olosuhteissa elävä
nainen, jolla on runsaasti vapaata aikaa, hän saa usein maksaa
joutavista kuvitteluistaan kalliin hinnan. Mutta Una Thornhill
oli köyhä opettajatar, joka ahersi ankarasti leipänsä edestä ja
tarvitsi kaiken voimansa, tarmonsa ja ajatuskykynsä. Oli sulaa
hulluutta rakentaa satulinna syksyn lehvistä ja kullata se vienolla
päiväpaisteella.

Hän ravistausi pahoillaan ja terästi herpaantuneet aistimensa. Hänellä
oli sääntönä, ettei koskaan päästäisi holjottejansa silmistänsä. Hän ei
sallinut heidän tuntevan, että hänen katseensa alati heitä vartioitsi,
vaan pysytteli aina turvallisen välimatkan päässä, eikä yltiöpäisinkään
oppilas ollut vielä koskaan kapinoinut hänen lempeää suojelustaan
vastaan.

"Ne olivat täällä juuri äsken", vastasi Jennet hajamielisesti.

Sitten, nähdessään levottomuuden varjon neiti Thornhillin kasvoilla,
hän lisäsi nopeasti:

"Minä menen heitä etsimään."

"Maltahan!" hillitsi neiti Thornhill säikähtyneenä.

Hattu kädessä ja hulmuavat hapset irrallaan Minnie Wood juoksi täyttä
vauhtia esille muurin nurkkauksen takaa. Hän ei pysähtynyt ennenkuin
oli päässyt ihan neiti Thornhillin eteen ja alkoi sitten huohottaa
katkonaisia lauseita, joita kukaan ei voinut ymmärtää.

Jennetin persikanväriset posket kalpenivat. Hän ajatteli, että joku
hirveä onnettomuus oli äkkiä kohdannut Charlotte Ashleya, ja hänen
alati herkkä omatuntonsa soimasi häntä siitä, että oli tuntenut
nurjamielisyyttä tyttöä kohtaan. Olisi ollut helppo rakastaa
Charlottea, jos Charlotte vain olisi antanut itseänsä rakastaa!

Mutta neiti Thornhill ei niin vähästä säikähtänyt. Hän oli tutkinut
Minnien luonteen ja tiesi, että tämä oli arka tyttö, joka koetti viedä
kaikkia harhaan rohkeutta teeskentelemällä. Tällä hetkellä seisoi hänen
edessään todellinen Minnie hermostuneena ja aiheettoman pelon vallassa;
ja opettajatar riensi häntä tyynnyttämään.

"Hengähdä, lapseni", sanoi hän nopeasti. "Kah, et voi saada minua
uskomaan, että mitään kauheata on tapahtunut. Charlotte kaiketi on
tekemässä kepposiansa?"

"Hän... hän on joutunut pihan puolelle", sopersi Minnie vihdoin.

"Siinäkö kaikki? Tietysti oli hyvin vallatonta ja hupsua rikkoa
määräyksiä; mutta miten hän sinne pääsi?"

"Ti... tikkailla. Me löysimme ne ruohikosta."

"No, kun hän kiipesi ylös, voi hän tulla alaskin", sanoi neiti
Thornhill reippaasti ja alkoi lähteä liikkeelle.

"Ei, ei, ei! Mies tuli ottamaan tikapuut ja silloin minä juoksin
tieheni."

Jennet nauroi ääneensä, minkä osittain aiheutti helpoituksen tunne; ja
kiihtymyksestään huolimatta Minnie tähtäsi häneen vihaisen katseen.

"Olet ollut arka", sanoi neiti Thornhill. "Sinun olisi pitänyt kertoa
miehelle, että nuori neitonen oli kiivennyt pengermälle."

"Oh, minä en voinut! Hän oli tyly mies, joka huusi: 'hoi, siellä!'"

"En luule, että hänen tarkoituksenaan oli olla tyly. Joka tapauksessa
täytyy meidän tehdä sovinto hänen kanssaan saadaksemme hänet lainaamaan
meille tikkaansa."

Sillävälin Charlotte, joka oli mennyt niin kauaksi kuin häntä halutti
ja huolellisesti pysytellyt ikkunoista mahdollisesti katselevien
näkyvistä, päätti palata Minnie Woodin luo.

Hän oli pannut päähänpistonsa täytäntöön, mutta tyydytys siitä oli
sentään ollut pieni. Avara, autio pihamaa, kaameat hongat ja hiljaiset
käytävät näkyivät tekevän masentavan vaikutuksen aina vaikutelmille
alttiiseen mieleen. Jos joku rattoisa toveri olisi ollut hänen kanssaan
piilosilla leikkimässä tuossa vanhassa puutarhassa, niin koko paikka
olisi näyttänyt toisenlaiselta. Mutta äänettömyys ja yksinäisyys
vaimensivat hänen hilpeytensä; päivännoudotkin näkyivät turhaan
tuhlaavan loistoaan ja syysruusujen heikko, sulotuoksuinen henkäys
tuntui perin surulliselta. Charlotten valtasi voimakas halu lähteä
paikalta eikä koskaan sinne palata.

Hän kiirehti takaisin sille kohtaa, mihin oli jättänyt tikapuut ja
Minnien. Mutta Minnie oli poissa; ja, mikä oli tärkeämpää, tikkaatkin
olivat poissa.

-- Hän on ne vienyt! -- mutisi Charlotte kuohahtaen punaiseksi
äkillisestä suuttumuksesta. -- Mutta ei; hänellä ei olisi ollut ryhtiä
uhmata minua! Kyllä minä Minnien tunnen; hän on opiston suurin pelkuri
ja hiukan hiipiväkin. Olisikohan ehkä Fowlerin tyttö sen tehnyt? Ei.
Hän on alati neiti Thornhillin liepeillä eikä jättäisi häntä mistään
hinnasta.

Hän asetti pienen jalkansa vallin reunalle ja katsahti kaihomielin alas
ruohikkoon. Voisiko hän hypätä? Matka maahan oli liian pitkä, vaikkei
hän silti varsin korkealla ollut.

Ei kävisi päinsä, arveli hän, mennä taloon ja antautua sen asukkaiden
armoille? Hän oli keksinyt niin monta juttua Hamin linnasta, että hän
melkein itsekin niitä uskoi. Vilkaisten nopeasti takaporttia kohti
hän loihti mielikuvituksessansa esille noidan kaamean hahmon mustassa
viitassa, piippalakki päässä ja sauva kädessä, aivan sellaisen, miksi
hän sen monet monituiset kerrat oli opistotovereilleen kuvaillut.
Ei, tuota salaperäistä porttikäytävää hän ei arvellut voivansa aivan
yksinään lähestyä.

Päivä oli hämärtymässä illaksi; kultaiset valojuovat, jotka soluivat
yhä alemmaksi puiden oksilla, ilmoittivat hänelle, että lähdön aika oli
tulossa. Entäpä jos Minnie, uskaltamatta mainita heidän urotyöstään,
tekeytyisi tietämättömäksi Charlotten olopaikasta, ja neiti Thornhill
turhaan etsittyään saisi lähteä rautatieasemalle ilman häntä?

-- Järkeni varmaan minut pettää, -- ajatteli tyttö hymyillen omalla
kustannuksellaan. -- Ennen pitkää ne ovat täällä; mutta... mutta... ne
odotuttavat itseänsä niin hirveän kauan!

Hänen uskonsa palkittiin. Astuen paljoa nopeammin kuin tavallista
neiti Thornhill tuli äkkiä näkyviin Pamela Rye ja Agnes Quinton
kintereillään. Paljoa jälempänä käveli Minnie näyttäen kuin puusta
pudonneelta ja koettaen kiinnittää epäjärjestykseen joutunutta
tukkaansa.

"Vai olet sinä pulassa, Charlotte?" sanoi opettajatar vilkaisten
ylös noihin tummiin silmiin, jotka kirkkaina, mutta kuitenkin hiukan
uhmaillen, katselivat häneen.

"Tiedonhaluni on vienyt minut vähän liian pitkälle", myönsi nuori neiti
hilpeästi.

"Ja liian korkeallekin, näen minä. Mutta kuinkahan saamme sinut sieltä
alas?"

"Paras neiti Thornhill, ajattelin, että teidän kekseliäät aivonne..."

"Älä luota liiaksi minun kekseliäisiin aivoihini; luota pikemmin
Jennet Fowlerin vahvoihin sääriin ja taitavaan kieleen. Hän on juossut
työmiehen perästä taivuttaakseen hänet lainaamaan meille tikkaansa."

"Työmiesten kanssa hän kai hyvin tuleekin toimeen; olen varma, että
tehtävä hänelle onnistuu", sanoi Charlotte.

Mutta nämä sanat lausuttuaan hän oli niistä hiukan häpeissään. Kaikki
olivat aivan ääneti. Jos Pamela tunsikin halua hymyillä, hän hillitsi
taipumuksensa; Agnes oli vakava, hyväluontoinen tyttö, jota iva ja
kompasanat harvoin huvittivat; ja Minnie, joka tavallisesti oli niin
valmis naurullaan säestämään Charlotten sukkeluuksia, näytti liian
masentuneelta pitääkseen arvossa nokkelia puheita. Neiti Thornhillin
piirteet osoittivat selvästi äänetöntä halveksumista.

Kauan senjälkeen Charlotte muisti tuon tyhmän lauseensa ja näki
kuin kankaalle kuvattuna tuon hiljaisen ryhmän muurin juurella.
Ensimäisenä siinä ryhmässä oli ylväskasvuinen ja korkeavartaloinen
neiti Thornhill, ja Charlottesta hän ei koskaan ollut näyttänyt
ylväämmältä ja pitemmältä kuin tuolla hetkellä. Taustana oli syksyn
puita, kultaiset valojuovat välkkyivät vinosti siellä täällä, punaisia
ja ruskeankellerviä lehtiä oli satanut tummanvihreälle nurmelle.

"Tuolla tulee Jennet", sanoi Agnes huojentuneella äänellä, "ja hänen
mukanaan on mies, joka kantaa tikkaita".



11. luku.

Horjahdus.


Jennet tuli nopeasti ruohon yli muurin juurelle, näyttäen palavalta
ja iloiselta. Hän oli tavoittanut miehen ja selittänyt hänelle
opistotoverinsa pulan yksinkertaisella, avomielisellä tavalla, ja
tämä oli kernaasti suostunut tuomaan tikkaansa takaisin sinne, mistä
oli ne löytänyt. Jennet oli tuntenut itsensä hyvin onnelliseksi
voidessaan tehdä tämän pienen palveluksen Charlotte Ashleylle.
Charlotten ylpeydestä ja oikullisesta itsepäisyydestä huolimatta tuossa
tytössä näkyi olevan jotakin, mikä teki hänen rakkautensa voittamisen
arvoiseksi.

Mutta Jennetillä oli luontainen kyky piirteiden lukemisessa ja
Charlotten siinä tuijottaessa alas häneen kiviaidan harjalta hänen
kasvonsa eivät ilmaisseet suurtakaan kiitollisuutta. Hän oli ottanut,
niinkuin hän usein teki, kuvaamataiteellisen asennon, ja hänen pieni,
sievä vartalonsa esiintyi hyvin edukseen tiukassa päärmätyssä röijyssä.
Tulipunainen _toque_, joka olisi ollut liian näkyisä vähemmän sirolle
ja hienostuneelle tytölle, sopi varsin hauskasti kaunismuotoiseen
päähän ja mustan tukan väriin ja tehosti hänen kuulakkaan, tumman
hipiänsä vaikutusta. Mutta huulilla värähteli entinen halveksiva ilme,
ja Jennetiä ja työmiestä tähystävät silmät näkyivät sulkevan heidät
molemmat samaan katseeseen ja osoittavan heitä kohtaan äänetöntä
halveksumista.

"Oletpa sinä ystävällinen, rakas Jennet, kun olet nähnyt niin paljon
vaivaa", virkkoi neiti Thornhill ja kääntyi sitten muutamin sanoin
kiittämään miestä, joka juuri sovitti tikkaitaan kiviseinämää vasten.

"Tule varovaisesti alas, Charlotte."

Charlotte huomasi neiti Thornhillin puhuvan hänelle jokseenkin
kylmästi, ja hän tunsi myöskin, että se ei ollut aivan ansaitsematonta.

Ehkäpä hän ennakkoluuloissaan Fowlerin tyttöä kohtaan oli tosiaan
mennyt liian pitkälle. Pitäisi osoittaa kohtuullista kiitollisuutta
alemmilleenkin, tuumi hän; ja Jennet oli tosiaankin auliisti ja
hyväntahtoisesti antanut apuansa. No, hän pitäisi hänelle pienen,
sievän puheen, ja sillä asia olisi hyvä.

Mutta kaikkinainen itsensä tuomitsemiseen vivahtava oli uutta
Charlottelle, ja se järkytti hänen tasapainonsa, kuten oudot
mielenliikutukset yleensä. Jokaisella muulla hetkellä hän olisi voinut
astua tikkaita alas kevyesti kuin keijukainen; mutta, miten olikaan,
hänen eloisa joustavuutensa petti hänet, juuri kun hän olisi sitä
eniten tarvinnut.

Tuntematta itseänsä aivan yhtä varmaksi kuin tavallista hän hyökkäsi
huimapäänä tikkaita alas ja sai neiti Thornhillin toistamiseen
varoittavasti huudahtamaan.

"Katso toki eteesi, lapsi!" sanoi opettajatar.

Mutta varoitushuuto sai Charlotten vain kiirehtimään liikkeitänsä, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä hänen jalkansa luiskahti. Hän putosi, ja
Jennetin auliit käsivarret kohottivat hänet ylös ennenkuin kukaan muu
ehti häneen koskettaa.

"En ole vähääkään loukkautunut", selitti hän katsahtaen uhmamielin
heihin kaikkiin. "Vain pienoinen putous. Kuinka sinä tuijotat, Pamela!
Rientäkäämme pois, neiti Thornhill, ja jättäkäämme tämä noiduttu paikka
iäksi kaikeksi."

Mutta hänen nämä sanat lausuessaan ruskeat posket kävivät vähitellen
yhä kalpeammiksi, ja ensimäisellä askeleelle hänen täytyi hyvin
vastahakoisesti tunnustaa tuntevansa tuskaa.

"Jalkaani hiukan vihloo; mutta ei se mitään tee... ei mitään! Tuossa
tuokiossa kykenen kävelemään."

Jennet asetti käsivartensa hänen vyötäisilleen, mutta se työnnettiin
heti takaisin.

"Älä ole niin kärkäs ihmisiä syleilemään, neiti Fowler", sanoi hän
ärtyisästi. "Sinä olet luullakseni jossakin aikaisemmassa olotilassasi
ollut _boa constrictor_ [jättiläiskäärme, joka surmaa uhrinsa
kiertäytymällä sen ruumiin ympärille]. Minä voin nyt kävellä varsin
hyvin... niin, ihan varmaan."

Neiti Thornhill huomasi Jennetin nopeasti punastuvan hänen ylpeästi
vetäytyessään pois; ja säälissäänkään opettajatar ei voinut olla
tuntematta syvää suuttumusta Charlottea kohtaan. Oliko omapäisempää
ja ylpeämpää olentoa olemassa? Näytti siltä kuin tämä tyttö tahtoisi
työntää luotaan jokaisen ystävällisen käden, mikä ojentui häntä
auttamaan.

Ylpeys ja päättäväisyys veivät Charlotten muutaman askeleen eteenpäin;
sitten hän äkkiä pysähtyi, puri huultansa ja taisteli ääneti voimakasta
itkun tarvetta vastaan.

"Kovin typerää ja väsyttää", läähätti hän, "mutta en voi päästä
minnekkään, ellen saa johonkin nojata. Neiti Thornhill, tahdotteko
tarjota minulle käsivartenne?"

Neiti Thornhill täytti tyynesti tämän pyynnön; mutta nyrjähtynyt jalka
tuotti yhä enemmän kipua, ja kärsivä tyttö alkoi menehtyä tuskasta.

"Luullakseni täytyy minun pyytää vielä toista käsivartta", sanoi hän
vihdoin. "Pamela ei ollenkaan kelpaa... hän on liian hintelä; ja Minnie
on heikko kuin hyttynen! Oh, kiitoksia vain, Agnes, mutta pelkään, että
sinä et ole kovinkaan vahva."

Agnes Quinton oli hento tyttö, joka ei kestänyt paljoa ponnistuksia ja
jota aina huolellisesti hoivattiin opistossa. Neiti Thornhill puuttui
lempeästi puheeseen.

"Ei, Agnes ei saa tulla; parempi että pyytäisit Pamelaa, hyvä lapsi."

Mutta Pamela ei ollut halukas tueksi. Hän oli hintelä, kuten Charlotte
oli sanonut, heikko ruumiiltaan, ja hänen jäseniänsä kivisti helposti.
Hän epäröitsi.

"Älä vaivaudu", sanoi Charlotte nopeasti. "Pääsenhän tästä eteenpäin
nyt, kun olen levännyt. Mutta kovalle se ottaa ja käy rasittavaksi
neiti Thornhillille; hänen täytyy kannattaa koko painoani."

Jennet, joka oli kulkenut edeltä, kuuli näinä sanat ja palasi heti
toisten luo.

"Ehkä sallit minun auttaa itseäsi neiti Thornhillin tähden", sanoi hän
hiljaa.

Puna nousi Charlotten kalpeille kasvoille; hän vastaanotti tarjotun
käsivarren lausumalla juhlallisesti "kiitos", ja kaikki kolme
liikkuivat verkalleen eteenpäin.

Kulku oli nyt varmempaa ja tasaisempaa; Jennet oli hyvin vahva; ja kun
Charlotte huomasi itseänsä tuettavan ja melkein kannettavan eteenpäin,
hän ajatteli hymyn vivahdus suupielessä noita "aurankurjen tyttäriä",
jotka aina olivat Ida-prinsessan kutsuttavina ja käskettävinä. Vaikka
hänen tuskansa olikin suuri, se ei estänyt häntä silloin tällöin
vaivihkaa vilkaisemasta pitkään, komeaan tyttöön, jonka käsivarteen hän
nojasi. Jennetiä ei kuorma näyttänyt ollenkaan rasittavan; hän kantoi
sen aivan keveästi; ja kuitenkin hänen voimaansa liittyi sellainen
hellätunteinen lempeys, että se lopulta liikutti Charlotten ylpeätä
sydäntä.

Heidän vihdoin päästyään takaisin maantielle neiti Thornhill kutsui
nopeasti ajurin. Hän jätti Charlotten Agnes Quintonin ja Jennetin
huostaan, käski ajamaan asemalle ja seurasi itse jalkaisin Pamela Ryen
ja Minnie Woodin kanssa.

Jennet havaitsi pian, että hänen palveluksensa jo olivat tervetulleita.
Hänen ponnistuksensa Charlotten mukavuudeksi palkittiin hiljaisella
kiitollisuudella, ja heidän pysähtyessään rautatieasemalle tyttö
kääntyi luottavaisesti voimakkaaseen toveriinsa. Agnes Quinton maksoi
ajurin, ja kolmisin he menivät odotushuoneeseen vuottaakseen siellä
neiti Thornhillin ja toisten tyttöjen saapumista.

Charlotte oli hiljaa ja kovin kalpea. Monesta olisi ollut vaikeata
uskoa, että hän tuon rohkean ja kylmän pinnan alla aina oli kätkenyt
herkän ja perin tuntehikkaan luonteen. Hänen uhmailunsa oli vain huntu,
jonka alla piili paljon lempeyttä ja naisellisuutta. Jennet oli alusta
pitäen aavistellut tuossa näkyväisessä Charlottessa olevan salattuna
toisen Charlotte Ashleyn; ja tänään hän oli sen vilahdukselta nähnytkin.

Istuessaan kovalla jouhipenkillä ja lepuuttaessaan nyrjähtynyttä
jalkaansa, tuolilla, Charlotte näytti todellakin perin hennolta
olennolta. Oli jotakin melkein lapsellista noissa riippuvissa tummissa
silmäripsissä ja sievän suun alakuloisessa väännähdyksessä. Ja kun
Jennet katseli häntä täydellisessä äänettömyydessä, hänen sydämessään
syntyi voimakas halu lohduttaa ja suojella tätä ylpeätä, hemmoteltua
tyttöä, joka oli niin kopea ja uhmaileva ja kuitenkin niin hento ja
heikko.



12. luku.

Heltyminen.


Matka Richmondista Brunswickin torille tuntui Charlotte Ashleysta
loppumattomalta. Jennetin ystävälliset palvelukset hän otti vaieten,
vaan ei kiittämättömästi vastaan. Charlotte vältti puhumista, jotta
ei hyrähtäisi itkuun; hänen jalkansa alkoi ajettua, ja tuska oli niin
kova, että hän vaivoin jaksoi sen kestää siihen paikkaan nääntymättä.

Ei se suinkaan ollut varsin vakava vamma; mutta tyttö näkyi kärsivän
paljon ja hänen herkät kasvonsa ilmaisivat pian tuskan merkkejä. Hän
oli myöskin hermostunut ja kuumeinen, jonka vuoksi neiti Thornhill vei
hänet omaan kammioonsa sen sijaan, että olisi lähettänyt hänet isompaan
huoneeseen ylikerrassa. Tyttö vietti levottoman yön eikä tullut
oppisaliin seuraavana päivänä.

"Jennet", virkkoi neiti Thornhill iltapäivällä, "olen ajatellut, että
ehkä haluaisit mennä istumaan hetkiseksi Charlotten luo".

Jennet epäröitsi.

"Mikäli hän minusta huolii?"

"Ellei, niin voit lähteä pois. Mutta en luule hänen vastustelevan;
menehän katsomaan."

Jennet siis meni.

Rouva Mayfieldillä ja neiti Thornhillillä oli kummallakin makuusuojansa
toisessa kerroksessa; ja heidän kammioidensa välillä oli pieni
päivähuone, jota toisinaan käytettiin eräänlaisena pyhättönä, kun joku
oli hiukan pahoinvoipa. Tässä pienessä kammiossa Charlotte lepäsi
pehmeällä sohvalla. Hän oli kuullut Jennetin askeleet kynnykseltä ja
kohotti raukeasti päätänsä nähdäkseen, kuka tuli sisään.

"Onko sinulla kovia tuskia?" kysyi Jennet lähestyen vuodetta.

"On... ei. Kaikki tuska tuntuu suurelta; mutta minun kipuni on toki
pieni. En ainakaan kärsi mitään vihlovaa kivistystä."

"Mutta silti se riitti pitämään sinut valveilla viime yön?"

"Ei tuska yksinomaan pitänyt minua valveilla. Minulla on kiusallisen
herkät hermot, ja ne olivat epäkunnossa. Sinulla kaiketi ei olekaan
hermoja?" lisäsi Charlotte, hiukan vilkuttaen tummia silmiänsä.
"Vakuutan sinulle, että voi tulla paljoa paremmin toimeen ilman niitä."

"Niin olen usein ajatellut", vastasi Jennet vakavasti.

"Oh, mutta sinullahan ei niitä ole, vai kuinka?"

"Minun hermoni ovat kurissa pidettävissä". Jennetin hymy oli hyvin
lempeä, kun se valaisi hänen kasvojensa vakavuutta. "Mutta äitini
on arka ja kovin tunteikas, joten olen oppinut myötätuntoiseksi
hermostuneita ihmisiä kohtaan."

"Me emme tavallisesti saa osaksemme paljoa myötätuntoa", sanoi
Charlotte kohottaen kulmakarvojansa. "Isä ei koskaan siedä hermoja, ja
senvuoksi koetan aina pitää ne näkymättömissä. Luullakseni ne kostavat
sellaisen pakon."

"Enpä tiedä", vastasi Jennet epäilevästi. "Ei kai ole hyvä niitä
liiaksi hemmotellakaan; mutta minä en aavistanut että sinä olisit
herkkähermoinen."

"Etkö? Minua ilahduttaa kuulla, että osaan menestyksellä teeskennellä!"
Charlotte puhui entiseen rajun hilpeään tapaansa. "Koetan aina antaa
ihmisille väärän käsityksen itsestäni, niin kuin Rosalinda, kun hän
tekeytyi 'pöyhkeäksi ja sotaiseksi'".

"Tuo muistuttaa minulle kotiani", sanoi Jennet elostuen. "Lapsina me
usein omalla tavallamme esitimme näytelmää _Kuten haluatte_. Omalla
tilallamme meillä oli oivallinen Ardennien metsä; sisareni Katherine
oli Celiana, ja minä esitin mieheksi pukeutuvan Rosalindan osaa --

    "'Kosk' olen mitaltain mä varsin pitkä.'

"Ja Derrick lepäsi puiden alla synkkämielisenä Jacquesina."

Charlotte avasi silmänsä ja katseli miettiväisesti Jennetiä.
Hänestä oli vaikeata uskoa, että tämä maalaistyttö oli tutustunut
Shakespeareen. Ja kun hänen arvosteleva silmänsä sitten huomasi Jennet
Fowlerin majesteetillisen ja kuitenkin tyttömäisen kauneuden hän ei
voinut olla ajattelematta, että tämä tyttö oli todellinen Rosalindan
perikuva voimakas ja silti herttainen ja rakastettava, hellä ja samalla
perin uskollinen.

"Se oli varmaan hyvin hauskaa", sanoi hän tavallista sydämellisemmin.
"Tunnen kovin vähän maaseutua, mutta joskus ajattelen, että
jonkinlainen sinipiian elämä viehättäisi minuakin. Monet monituiset
kerrat olen kadehtinut Rosalindaa ja Celiaa, kun he yhdessä lähtivät
metsään, mielissään, että pääsivät hovin kahleista."

"Mutta sinussa on jotakin, mikä tuo mieleeni hovit", huomautti Jennet
vaistomaisesti. "Sinä kykenisit johtamaan saattuetta ja osaisit tehdä
vanhanaikaisen kumarruksen. Ei, minä en mitenkään voi uskoa, että
metsässä tuntisit olevasi kotona."

Charlotte hymyili mielissään.

"En saa koskaan tilaisuutta kokea maalaiselämää", hän vastasi.
"Opistosta päästyäni olen valmis ensimäistä seurustelukauttani varten,
eikä minulle jää yhtään aikaa maalaiselämän riemuista uneksiakseni.
Mitä sinä aiot tehdä, kun olet päättänyt opintosi täällä?"

"Oh, siihen kysymykseen on helppo vastata. Minä palaan kotikylääni
opettamaan nuorempia sisariani. On hyvin luultavaa, etten sitten enää
koskaan näe Lontoota."

"Saat kokea, että opettaminen on raskasta työtä. En luule, että _minä_
voisin opettaa", sanoi Charlotte säälivästi.

"En minäkään luule, että se toimi sinulle sopisi. Mutta tiemme ovat
meille viitoitetut, näethän", Jennet lausui luottavaisesti. "Sinä
olet määrätty hienoksi maailmannaiseksi ja minä taas vaatimattomiin
maalaisoloihin elämäni loppuun asti."

Kunpa he olisivat tietäneet, miten nämä kuvat vastaisuudessa tulivat
vaihtumaan!

"Kuka Derrick on?" kysyi Charlotte hetkisen vaiettuaan.

"Veljeni. Hän on minua vuotta vanhempi, ja olemme aina olleet mitä
hartaimmat toverit."

"Onko hän synkkämielinen kuten Jacques?"

"Kyllä, hiukan. Isä sanoo, että muutamia poikia voi muovata millaisiksi
tahansa ja kasvattaa heidät mihin toimeen hyvänsä; mutta Derrick ei ole
niitä. Hän on niin hyväluontoinen nuorukainen, että hän kärsivällisesti
uurastaa maan töissä; mutta sydämessään hän ei siitä laisinkaan pidä,
ja raskasta on puuhata sellaisessa työssä, missä sydän ei ole mukana."

Charlotten myötätunto oli herännyt. Jos hän olisi ollut terve
ja reipas, kuten tavallista, kertomus Derrickistä ja hänen
koettelemuksistaan ehkei olisi häntä viehättänyt. Mutta tuntien itsensä
raukeaksi ja väsyneeksi hän oli tyynessä mielentilassa, ja sellaisessa
mielentilassa se, mikä hänen luonteessaan oli parasta, tavallisesti
nousi pinnalle.

"Miksi hän tahtoisi tulla?" kysyi tyttö.

"Papiksi. Ennen kaikkea hän tahtoisi päästä opistoon. Hän sanoo aina,
ettei koskaan pitäisi yrittää opettaa muita, ellei ole opetusalalle
perusteellisesti valmistautunut. Mutta ei ole mitään toivoa hänen
opistoon pääsemisestään."

"Miksi ei?" Charlotte alkoi innostua. "Jos hän on aivan tosissaan,
hän varmaan onnistuu. On epäilemättä suuri vahinko tukehduttaa hyvä
taipumus!"

"Ah, kukaan ei halua sitä tukehduttaa! Isä tekisi mitä tahansa
Derrickin vuoksi, mutta hän ei ole kyllin rikas maksaakseen
opistokuluja; ja toisinaan olen toivonut, että täti Belfont olisi
lähettänyt Derrickin Oxfordiin, sensijaan että lähetti minut tänne."

Jennet oli lausunut ajatuksensa enempää miettimättä ja melkein
unohtaen, että hänen toverinsa oli uusi tuttavuus. Mutta Charlotten
terävä korva oli kiintynyt nimeen, joka oli hänelle tuttu.

"Me tunnemme muutamia Belfonteja", sanoi hän, "he asuvat Park Lanen
varrella. Isäni tutustui kenraali Belfontiin Intiassa."

"Judith-täti meni naimisiin kenraali Belfontin veljen kanssa", huudahti
Jennet koruttomasti. "Hänen miehensä on kuollut."

"Ja leski on luullakseni varakas? Belfontin suvulla on melkoisesti
rahoja."

"Niin, hän on varakas; äiti ja täti Judith Belfont ovat sisarukset, ja
kun Judith-tädillä ei ole lapsia, hän on osoittanut harrastusta minuun."

"Sinusta voi vielä tulla perijätär!" virkkoi Charlotte miettiväisestä.
"Mielestäni sinun pitäisi koettaa olla enemmän... enemmän
maailmallinen, käsitäthän."

Jennetin syvät, harmaat silmät avautuivat kummastuneina.

"Se ei ole mahdollista", vastasi hän suoraan tapaansa. "Enkä ymmärrä,
miksi minun pitäisi oppia maailmallisuutta. Kun kasvatukseni on
päättynyt, palaan omaan kyläämme, eikä siellä kukaan maailman menosta
paljoa tiedä."

"Kuitenkin on viisasta valmistautua muutoksien varalta. Etkö tiedä,
että koskaan ei tapahdu muuta kuin odottamatonta", sanoi terävä-älyinen
Charlotte. "Mutta tuolla tulee Ann tuoden kaksi teekuppia
tarjottimella, ja sinun on siis juotava teesi minun kanssani. Rouva
Mayfield lähettää aina mansikkahilloa sairaille; siten hän koettaa
lohduttaa, ja hyvin miellyttävä tapa se onkin. Sinun täytyy jäädä tänne
istumaan ja saada osasi."



13. luku.

Kielletyillä poluilla.


Oli sunnuntain iltapäivä -- aina joutilas aika opistossa, sillä
opettajattaret vetäytyivät tavallisesti omiin huoneisiinsa eivätkä
näyttäytyneet ennenkuin kellonsoitto kutsui heidät teelle. Jätettyinä
melkein omiin hoteisiinsa tyttöjen oli tapana istuskella ryhmissä
opintosalissa, ja erityiset ystävykset juttelivat keskenään
luottavaisesti kuiskaillen.

Jennetillä ei ollut mitään erityistä ystävää, eikä neiti Thornhill
ollut saapuvilla. Charlotte Ashleyn täytyi vielä pysyä ylikerran
lepokammiossa, ja rouva Mayfield oli kehoittanut häntä nukahtamaan. Sen
vuoksi Jennet istui yksinään erään pitkän pöydän ääressä, leuka käden
varassa ja silmät tähdättyinä kouluhuoneen seinällä olevaan karttaan,
vaikkei hän siitä mitään nähnyt.

Vihdoin hänelle äkkiä juolahti mieleen katkennut kengänrihmansa ja
muistaen, että illalla oli käveltävä kirkkoon, hän nousi ja meni
ylikertaan. Iso huoneusto oli hyvin hiljainen hänen kulkiessaan
pitkien käytävien läpi; kaikkien kammioiden ovet olivat suljetut eikä
ollut näkyvissä opettajattaria, oppilaita eikä palvelusväkeä. Oli
ihanaa päästä pois kouluhuoneesta, missä kukaan ei välittänyt hänen
seurastaan, ja etsiä oman makuukammion yksinäisyyttä. Pamela Rye ja
Minnie Wood olivat kumpikin alikerrassa, joten hän luuli olevansa
turvassa kaikilta häiritsemisiltä.

Oppilaiden mukavuudesta ja hauskuudesta Pyhän Annan opistossa
huolehdittiin monella tavalla. Joka tytöllä oli oma vuoteensa, oma
pesulaitteensa ja oma pukeumapöytänsäkin, eivätkä he pitäneet mitään
ylellisyyttä niin suuressa arvossa kuin näitä pöytiä. Ei tarvinnut
riidellä kuvastimesta eikä siitä, kenen oli vuoro kammata hiuksensa.
Pöydät olivat pienet, mutta jokaisessa oli laatikko hiusneuloja ja
muita pikkutavaroita varten, ja tästä pöytälaatikosta Jennet meni
etsimään uutta kengännauhaa.

Laatikko avautui tavallista kankeammin, ja sen etukulmaan oli sullottu
jotakin, mikä heti kiinnitti hänen katseensa. Se oli koreakuvaisilla
kansilehdillä varustettu kahden shillingin romaani, kylläkin kiehtova
uteliaille nuorille silmille. Mutta miten se oli sinne joutunut?

Kaunokirjallisuus ei suinkaan ollut opistosta pannaan julistettu,
mutta sääntönä oli että tytöt eivät saaneet lukea mitään kirjaa
ennenkuin opettajisto oli sen tarkastanut. Suuri määrä niin sanottua
"kevyttä kirjallisuutta" saavutti rouva Mayfieldin hyväksymisen,
sillä hän ymmärsi ja katseli myötätunnolla tyttöjen sammuttamatonta
halua kertomusten lukemiseen. Sitäpaitsi rohkaistiin heitä puhumaan
lukemisistaan ja vapaasti lausumaan mielipiteensä eri kirjailijain
ansioista.

Mutta oli eräitä romaaninkirjoittajia, joiden teoksia ei koskaan
siedetty opiston seinien sisällä; ja kiellettyjen kirjojen salaa
kuljettamisesta rangaistiin ankarasti. Säännöissä, jotka painettuina ja
puitteisiin asetettuina olivat ripustetut jokaisen huoneen seinälle,
sanottiin selvästi, että kaikki kirjat olivat ennen lukemista
jätettävät opettajattaren tarkastettaviksi.

Syrjäisessä kylässä kasvaneena Jennetimme ei ollut laisinkaan
tutustunut "seurapiirien" romaaneihin. Kirjan nimilehdellä mainitusta
tekijästä hän ei ollut koskaan kuullut; ja kuitenkin oli hänen nimensä
laajalti tunnettu. Tyttö ei tiennyt, että tämä teos oli niitä, joita
monet isät, aviomiehet ja veljet eivät haluaisi nähdä kotiensa
pöydällä, eikä hän pysähtynyt itseltänsä kysymään, tekikö hän oikein
avatessaan sen.

Paikka ja hetki olivat otolliset lukemiselle. Isossa suojassa oli neljä
ikkunaa, ja syksyn aurinko paistoi rauhallisesti seinille. Katsahtaen
ulos Jennet näki tyynen taivaan puutarhan puiden yläpuolella ja pari,
kolme vilkasta varpusta hyppimässä oksalta oksalle. Hän oli tuntenut
itsensä alakuloiseksi ja yksinäiseksi, ja nyt tarjosi kirja hänelle
uuden viihdykkeen, missä hän voisi unohtaa itsensä ja omat huolensa.
Kuinka onnellinen hän olisikaan istuessaan täällä päiväpaisteessa ja
hiljaa ajelehtiessaan kirjojen maailmaan!

Ainoastaan ne, jotka intohimoisesti rakastavat lukemista, voivat
arvostella, kuinka voimakas Jennetin kiusaus oli. Mutta monet meistä
muistavat kyllä ne ihanat hetket, jotka olemme viettäneet jonkun
romuhuoneen permannolla hupaisa kirja polvillamme. Noina kultaisina
päivinä olimme liian nuoret välittääksemme istuinpaikkamme kovuudesta;
luimme yhä eteenpäin päätämme koskaan pakottamatta, silmiemme koskaan
väsymättä, kunnes meiltä katosi kaikki tietoisuus todellisesta
ympäristöstä ja elimme ja liikuimme ja tunsimme vain romaanimme
sankarien ja sankarittarien mukana.

Kengännauha unohtui. Jennet ei edes pysähtynyt laatikkoa sulkemaan.

Hän vaipui päiväpaisteiselle paikalle lattialle ja "alotti alusta"; ja
hyvin kiehtova alku se olikin.

Se vei hänet maailmaan, josta hän ei koskaan ollut edes uneksinut,
sulotuoksuiseen ilmakehään, missä muodinmukaiset kaunottaret liikkuivat
laahaten silkkiliepeitänsä marmorilattioilla ja pudotellen harvinaisia
kukkia valkoisista käsistään. Kaikki värit olivat lämpöisiä, uhkeita
ja pehmeitä; kaikilla miehillä oli arvonimet; kaikki naiset olivat
vastustamattoman suloisia ja omistivat satumaisen kalliita jalokiviä.
Näin luki Jennet yhä edemmäksi ja edemmäksi, unohtaen, ajan kulun,
unohtaen, että häntä voitaisiin häiritä. Kirja oli vallannut hänen
ruumiinsa ja sielunsa, ja hän istui liikahtamatta kuin lumouksen
alaisena.

Mutta neiti Sand, laitoksen vanhin opettajatar, oli henkilö,
johon voimakkaimmatkaan lumot eivät tehonneet. Hänellä oli niin
rautainen ruumis ja päättäväinen tahto, että hän halveksi sunnuntain
iltapäiväksi suotua leppoista lepoakin. Tiedettiin, että rouva Mayfield
itse toisinaan katseli häntä pelonsekaisella ihmettelyllä. Hänen
työkykynsä ja väsymätön valppautensa oli miltei yliluonnollista. Hän
ei koskaan kaivannut lepoa, hänen harvat lupapäivänsä olivat hänelle
vastenmieliset, ja hän selitti täysin todenmukaisesti, että hän oli
onnellinen ainoastaan täyttäessään velvollisuutensa. Ehkä hän siinä
meni liiallisuuksiin ja senvuoksi kuihtui ja kävi nyreäksi. Tapaa
kai useammin sellaisia, jotka tekevät työnsä vaillinaisesti, kuin
liian työteliäitä; mutta viimemainitut ovat aivan yhtä ärsyttäviä
lähimmäisilleen. Neiti Sand ei ollut suosittu koulussa, jonka hyväksi
hän tuhlasi tavattoman määrän tarmoansa.

Jennet ei ollut viettänyt kyllin pitkää aikaa Pyhän Annan opistossa
tunteakseen neiti Sandin hyökkäilytavat. Tällä oli ikäänkuin pesä
jokaisessa huoneuston osassa ja sieltä hän iski pahaa aavistamattomien
tyttöjen niskaan, peljästyttäen heidät tolkuttomiksi, musertaen heidän
tarmonsa ja riistäen heiltä kaiken kyvyn itsepuolustukseen.

Jonkun kerran hän oli tullut hyökänneeksi viattomien yhtä hyvin kuin
syyllistenkin kimppuun; mutta näistä erehdyksistä rouva Mayfield oli
häntä kahden kesken niin ankarasti nuhdellut, että hän nyttemmin kyllä
varoi iskemästä harhaan. Hän epäili jokaista. Jos tytöt eivät olleet
ilkivaltaisia, johtui se muka tilaisuuden eikä suinkaan taipumuksen
puutteesta; elleivät palvelijattaret varastaneet, oli se huolellisen
silmälläpidon tulos. Ja koska hän ei salannut epäluottamustaan
ihmisluontoon, ei ollut ihmeellistä, että ihmisluonto aina olikin
sotajalalla häntä vastaan.

Jennetin saapumisesta asti neiti Sand oli epäilevin silmin vaaninut
hänen tekojansa. Niin pitkä, niin kaunis ja niin hillitty tyttö
varmaankin kaikessa hiljaisuudessa kykeni mihin häijyyksiin tahansa.
Neiti Sand oli päättänyt yllättää hänet jostakin, ja se hänelle vihdoin
varsin loistavasti onnistuikin.

Uhkaavien onnettomuuksien varjot laajenivat romaanin kauniin
sankarittaren ympärillä; jokaisella sivulla vilisi hienoja
vihjauksia lähenevästä vaarallisesta käänteestä. Huulet raollaan,
silmät laajenneina ja nopeasti hengittäen Jennet oli äärettömässä
jännityksessä tietääkseen muodikkaan julmuuden ihastuttavan uhrin
kohtalon. Ovi aukeni; mutta hän oli liiaksi vaipunut kertomukseensa
edes säpsähtääkseen. Neiti Sand ei nähnyt mitään syyntuntoista
punehdusta eikä kuullut mitään pelon parahdusta. Rikollinen katsahti
ylös uneksivin silmin ja jäi yhä lattialle istumaan.

"Neiti Fowler, tämä on julkein harkitun uhman teko, mitä olen koskaan
nähnyt!"

Vähitellen ja hämärästi Jennet-rukka alkoi käsittää oikean asemansa.
Vainottu sankaritar, uhkeat kukkaset, silkit ja jalokivet olivat vain
varjoja ja unta. Mutta siinä hänen edessään seisoi neiti Sand ankarana
todellisuutena; ja hän muisti olevansa Pyhän Annan opistossa ja
rikkoneensa yhden sen tärkeimmistä säännöistä.



14. luku.

Lisätodistus.


Kun rouva Mayfield tuli omasta huoneestaan rauhallisen lepohetken
jälkeen, hänet kohtasivat neiti Sand ja vieläkin hämmästynyt Jennet.

"Mikä nyt on?" kysyi opiston johtajatar hiukkasen ärtyisästi. "Emmekö
saa viettää edes levollista sunnuntaita?"

"Olen kovin pahoillani, että häiritsen", sanoi neiti Sand juron
kohteliaasti, "mutta minun täytyy pyytää teitä heti tulemaan neiti
Fowlerin huoneeseen. Tapasin hänet lattialla istumassa ja lukemassa
erästä kaikkein julkeimmista romaaneista, mitä koskaan on kirjoitettu.
On parasta oitis tutkia hänen kirstunsa; hänellä on epäilemättä oikea
kokoelma häijyjä kirjoja."

"Mikä oli romaanin nimi?" kysyi rouva Mayfield.

Neiti Sand mainitsi sen, ja johtajatar ilmeisesti säpsähti ja kauhistui.

"Toitko sen kirjan kotoasi?" kysyi hän kääntyen terävästi Jennetiin.

"En", vastasi tyttö; "minä löysin sen tänä iltapäivänä pukeumapöytäni
laatikosta. Mutta en tiedä, miten se sinne oli joutunut."

Neiti Sand keikautti päätänsä ja murahti epäilevästi. Rouva Mayfield
näytti kovin tuskastuneelta; Jennetin sävy oli niin omituinen ja hänen
kertomuksensa niin uskomaton, että useimmat ihmiset, jotka eivät häntä
hyvin tunteneet, olisivat häntä epäilleet.

"Tuo kuulostaa hyvin uskomattomalta, neiti Fowler", sanoi johtajatar
ankarasti. "Ole hyvä ja anna avaimesi minulle."

Tyttö totteli äänettömänä käskyä, ja rouva Mayfield suuntasi askeleensa
rikollisen huoneeseen neiti Sandin seuratessa pitäen Jennetiä lujasti
käsivarresta.

Kolme isoa, mustalla nahalla peitettyä ja omistajiensa nimikirjaimilla
varustettua pukuvasua oli asetettuina seinää vasten. Näyttäen vielä
tavattoman ankaralta rouva Mayfield pysähtyi sen vasun eteen, mikä oli
merkitty alkukirjaimilla J. F., valitsi avaimen pienestä nipusta ja
kohotti kannen.

Kaikki Fowlerin lapset olivat opetetut harrastamaan siisteyttä ja
järjestystä, ja ne vaatekappaleet, joita ei joka päivä tarvittu,
olivat käärityt niin huolellisesti, että se olisi miellyttänyt
vaativaisintakin silmää. Rouva Mayfield kumartui nostamaan pienen,
mytyn talvivaatteita, ja sen alta tuli heti esille toinen koreakansinen
kahden shillingin romaani.

"Sitä minä ajattelinkin", sanoi neiti Sand mielissään. "Tietysti
samalta tekijältä?"

"Niin on", vastasi rouva Mayfield vilkaistuaan nimilehteen. Sitten hän
kääntyi Jennetiin, katsoi häneen vakavasti ja kysyi hyvin tyynellä
äänellä:

"Onko sinulla mitään muita romaaneja kätkettyinä kirstuusi tai muualle?"

"En tiedä", vastasi Jennet avuttomana.

"Minun kanssani ei ole leikkimistä, neiti Fowler". Rouva Mayfieldin
huulet tiukkenivat uhkaavasti hänen puhuessaan. "On viisainta, että
annat suorat vastaukset."

Seurasi hetkisen vaitiolo. Johtajattaren tyynet kasvot ilmaisivat
kärsimättömyyden ja suuttumuksen merkkejä, jollaisia niillä ei usein
nähty. Neiti Sand (jolla oli melko paljon salapoliisin luonnetta)
katseli tätä kaikkea äänettömällä voitonriemulla.

"Minä en tiedä", toisti Jennet, tällä kertaa äärimmäisen epätoivon
sävyyn; "minä en tiedä -- muuta en voi sanoa!"

Rouva Mayfieldillä oli melkoista kokemusta tytöistä ja heidän
tavoistaan, mutta tässä hän joutui aivan hämilleen.

Ellei Jennet ollut tosiaan tolkuttomaksi hölmistynyt, hän oli
taitavimpia näyttelijättäriä, mitä koskaan tapaa. Hänen poskillaan oli
kuuma hohde, silmissä omituinen unenpöpperöinen ilme; hän ei välttänyt
johtajattaren katsetta, vaan vastasi siihen tajuttomasti. Koko hänen
käytöksensä oli niin kummallinen, että rouva Mayfield jäi sanattomana
seisomaan.

Mutta ei neiti Sand. Huomatessaan johtajattaren pysyvän vaiti hän puhui
ominaisella kirpeällä tavallansa.

"Vaaditko meitä uskomaan, ettet tiedä mitä omassa kirstussasi on?"

"Minä en tiedä", toisti Jennet vielä. "Kaikki tämä on kuin noituutta.
Kirjaa, joka teillä on kädessänne, en ole koskaan nähnyt ennenkuin sen
löysitte."

"Tämä en hyvin vakava asia", lausui rouva Mayfield; "en voi seisoa
tässä kuuntelemassa enempiä valheita. Avaimesi jäävät minun haltuuni,
ja huomenna sinun tavarasi tutkitaan perin pohjin. Emme tietysti voi
asiaan tänään pitemmältä puuttua. Maanantaina täytyy minun miettiä,
mitä on tehtävä."

"Saako hän mennä alikertaan toisten pariin?" kysyi neiti Sand.

"Ei, jääköön hän kirjastoon ja nukkukoon teidän huoneenne
ylimääräisessä vuoteessa."

Ellei Jennet jo olisi ollut aivan hölmistynyt kummastuksesta ja
kurjuudesta, nämä viime sanat olisivat koskeneet häneen kipeämmin.
Häntä pidettäisiin vankina ja neiti Sand olisi hänen vartiansa;
hän ei edes saisi nukkua samassa huoneessa muiden koulutoveriensa
kanssa! Syysaurinko oli alenemassa, mutta valo viipyi vielä lämpimänä
lattialla, eikä ilmassa tuntunut viileyttä. Mutta silti häntä
puistatti, ja hänen hehkuvat poskensa kävivät kylmiksi ja kalpeiksi.

"Sinä saat aikaa miettiäksesi", virkkoi johtajatar leppeämmin.
"Huomenna toivottavasti olet kyllin pehmennyt puhuaksesi totta."

"Minä olen puhunut totta." Jennet ei edes kohottanut päätänsä ja lausui
nuo sanat soinnuttomalla äänellä. Rouva Mayfield kääntyi vihaisesti
poispäin ja neiti Sand hymyili ilkeästi.

Kirjasto oli varsin hauska huone, ja tuli paloi ristikon takana
takassa. Mutta Jennetiä puistatti jälleen, kun hän kuuli avainta
käännettävän hänen jälkeensä sulkeutuvan oven lukossa; sensijaan että
olisi valinnut nojatuolin (kuten paatuneempi syntinen luultavasti olisi
tehnyt), hän asettui ikkunan pieleen ja tuijotti tylsästi puutarhaan.

Mikä muutos olikaan eilisen jälkeen tapahtunut hänen pienessä
maailmassaan! Silloin oli hän tuntenut alkavansa tottua ja
kotiutua opistoon ja sen tapoihin; neiti Thornhill oli kuin vanha
kauan rakastettu ystävä, Charlotte Ashley kävi säveämmäksi ja
miellyttävämmäksi, ja uusia ajatuksia ja harrastuksia tulvaili
maalaistytön yksinkertaiseen elämään. Hän oli kirjoittanut pitkän
kirjeen äidilleen, sanoen olevansa onnellisempi kuin oli saattanut
toivoakaan. Niin eilen. Näin tänään. Kummallinen, hämmentävä, kurja
päivä oli tänään.

Hän tiesi, ettei hän olisi saanut viehättyä lukemaan tuota kirjaa, joka
niin salaperäisesti oli asetettu hänen laatikkoonsa. Sen avatessaan
hän ei ollut aikonutkaan sitä lukea. Oikea menettely olisi ollut viedä
se jollekulle opettajattarelle uskaltautumatta itse sitä selailemaan.
Mutta jo ensi sivulla oli kertomus kiinnittänyt ja vanginnut hänen
huomionsa, eikä hän ollut yrittänytkään sen ihmeellistä tenhoa
vastustaa. Nytkään, surujensa sortamana, hän ei voinut olla tuumimatta,
miten tuolle ihastuttavalle sankarittarelle lienee käynyt.

Ja katsellessaan ikkunasta Lontoon kellastuvia puita hän sitten äkkiä
muisti erään vanhan kirsikkapuun kotona. Sen hedelmät olivat niukat ja
happamat, mutta herra Fowlerin isä oli sen istuttanut, ja perhe piti
sitä pyhänä. Sitäpaitsi se kasvoi takaoven edustalla, ja keväisin oli
ihanaa katsella hopealta hohtavien kukkain paljoutta sen oksilla ja
kuunnella mehiläisten surinaa niiden ympärillä. Hän tiesi täsmälleen,
millaiselta tuo vanha puu näytti syyspuvussansa. Vaikkei se tuottanut
yhtä runsaasti hedelmiä kuin omena- ja päärynäpuut, sen lehtiverho
oli paljoa upeampi ja hehkui sellaisessa pehmeässä punaisessa
ja kullanvärisessä hohteessa, että olisi luullut sen lainanneen
väriloistonsa iltaruskolta.

Jennet toivoi, ettei olisi tullut tuota kirsikkapuuta ajatelleeksi.
Pelkkä muisto siitä liikutti hänen sydämensä äkilliseen vihlovaan
tuskaan, ja hän alkoi ääneensä nyyhkyttää. Oi, jospa hän ei koskaan
olisi jättänyt kotiaan ja tullut tänne, missä salaiset viholliset
virittelivät hänelle ansojansa!

Jonkun ajan perästä hänen kyyneltensä vuolaus tyyntyi, mutta vielä
hän itki, kun neiti Sand astui sisään, tuoden kupin teetä ja muutamia
voileipiä. Sanaakaan ei puhuttu. Opettajatar asetti teekupin pöydälle
ja meni pois, sulkien oven jälkeensä.

Päiväpaiste oli haihtunut. Jennet astui raukeasti ikkunan luota ja
kyyristyi epätoivoisena takkavalkean eteen.



15. luku.

Epäsuosiossa.


Sillävälin kun Jennet Fowler oli joutunut pulaan, Charlotte Ashley
nukkui makeasti pyhätön pehmeällä sohvalla ja neiti Thornhill oli
sulkeutuneena huoneeseensa. Teekellon kutsu herätti edellisen unestaan
ja havahdutti jälkimäisen tilapäisestä haaveilusta. Avaten hiljaa
lepohuoneen oven neiti Thornhill katsahti sisään nähdäkseen, miten
potilas voi.

"Kauanpa olen nukkunut!" huudahti Charlotte kohottaen päänsä
pieluksilta. "Minulla on kova jano, neiti Thornhill; tahdotteko
lähettää minulle pian teetä?"

"Kyllä; annanko Pamela Ryen tuoda sen sinulle?"

"Oh, ei; Pamela ei ole hauska. Kun olen puhetuulella, pidän kylläkin
hänen seurastaan; hän on oivallinen kuuntelija; mutta tänään en ole
puhelias."

"Lähetänkö Minnie Woodin?"

"Hän on niin tyhmä."

"Rakas Charlotte, sinulle on vaikea tehdä mieliksi."

"Mutta tiedättehän kai, että Minnie on tyhmä -- ettekö, neiti
Thornhill? Tietysti ette tahdo vastata", lisäsi Charlotte vanha
veitikkamainen välähdys silmissään. "Te ette sano mitään rumaa toisesta
tytöstä toiselle."

"Toivoisin, että noudattaisit esimerkkiäni siinä suhteessa", sanoi
neiti Thornhill hymyillen.

"Silloin olisi kouluelämäni kovin mautonta ja yksitoikkoista", vastasi
Charlotte täysin rehellisesti. "Toisistamme jutteleminen on tärkeimpiä
huvituksiamme. En voi luvata siitä luopua."

"Mutta etkö voi luvata luopua häijyistä puheista?"

Charlotte pudisti päätänsä.

"Haluaisin todella tehdä teille mieliksi, neiti Thornhill, mutta en
tiedä, miten se käy päinsä. Ei ole mahdollista puhua opistotovereistaan
sanomatta mitään häijyä; ne eivät ole enkeleitä."

"Et ole sinäkään, ystäväni!"

"Enpä suinkaan; tiedän varmaan saavani täyden osani parjauksesta, enkä
välitä siitä rahtuakaan."

"Kyllä kai sinä sentään välität, Charlotte; hyväksymisen tavoittelu on
sinussa kehittynyt varsin voimakkaaksi."

"Ehkä muutamien ihmisten hyväksymisen. Mutta neiti Thornhill, ette
suinkaan usko että tavoittelen kaikkien noiden tyttöjen kiintymystä ja
ihailua, jotka ovat tuolla alhaalla?"

"Uskon rehellisesti, että sinua kiusoittaisi, jos he ihailisivat
enemmän jotakuta muuta. Sinä tahdot kaikkialla olla kuningattarena,
Charlotte."

Charlotte hymyili pientä, sievää itsetietoisen varmaa hymyä, joka sopi
hänen kasvoilleen varsin hyvin.

"Kovin teitä huvittaa tutkia ihmisten luonteita, neiti Thornhill", hän
huomautti.

Opettajatar naurahti ja kääntyi ovea kohti.

"Käskenkö Jennet Fowlerin tuomaan teesi?" kysyi hän katsahtaen olkansa
yli.

"No... kyllä, olkaa niin hyvä... jos tahdotte."

Neiti Thornhill meni alas ruokasaliin hymyillen itsekseen. Hän oli
saavuttanut erään hartaimpia toivomuksiansa; Charlotte oli ilmeisesti
alkanut pitää Jennetistä, ja nuo kaksi olivat tulemassa hyviksi
ystäviksi.

Tytöt asettuivat juuri paikoilleen pitkän pöydän ääreen, kun hän astui
huoneeseen. Rouva Mayfield nautti aina teensä yksinään, ja neiti Sand
istui paikoillaan ison teekeittiön takana. Madame de Bèze, jolla
oli toinen teekeittiö edessänsä, hoiteli nuorempia oppilaita pöydän
alapäässä. Neiti Thornhill etsi silmillään turhaan Jennetiä.

"Missä on Jennet Fowler?" kysyi hän.

"Kirjastossa", vastasi neiti Sand.

"Eikö hän ole terve?"

"Hän on epäsuosiossa", selitti neiti Sand lyhyeen. Hän epäili neiti
Thornhillia puolueellisuudesta Jennetiä kohtaan ja asettui aina lujasti
suosikkeja vastaan. Sitäpaitsi hän mielessään ajatteli, että hiukan
enemmän kuria tekisi hyvää neiti Thornhillille itselleenkin.

Molempain opettajattarien katseet sattuivat yhteen, ja madame de
Bèze omassa pöydänpäässänsä luuli huomaavansa heidän silmissään
molemminpuolista uhmaa. Neiti Thornhill ei kuitenkaan kysellyt enempää,
hän vain kääntyi erään oppilaan puoleen nuorimpien joukosta ja pyysi
tätä viemään kupillisen teetä Charlotte Ashleylle.

Kun joku tyttö oli sairaan kirjoissa, katsottiin tavallisesti
mieluisaksi tehtäväksi häntä vaalia; varsinkin pikkutytöt tekivät
ilolla pieniä palveluksia ja juoksivat kernaasti ylikerran lepolaan.

Pieni Kate Russell nousi hilpeästi ja riensi riemuiten viemään pientä
tarjotinta kuppineen ja lautasineen. Tavallista vakavamman näköisenä
neiti Thornhill asettui entiselle paikalleen, joka sattui olemaan
vastapäätä Pamela Ryetä.

Huolellisesti tarkastamalla olisi voinut havaita, että Pamelan
hennoilla poskilla oli syvä puna. Hänen silmänsä olivat luotuina
lautaseen ja hän alkoi hermostuneesti tuijottaa teehensä. Mutta
tuskastuneena ja mietteissään neiti Thornhill ei vilkaissutkaan
naapuriinsa pöydän takana.

Neiti Sand oli kerran suoraan sanonut rouva Mayfieldille, että neiti
Thornhill oli liian nuori opettajattareksi; mutta johtajatar oli
ollut jyrkästi toista mieltä. Una Thornhill oli viidennelläkolmatta
ikävuodellaan ja oli opettanut eräässä Brysselin koulussa
ennenkuin tuli tänne opistoon. Tosin olivat muut opettajattaret
vanhempia: Fräulein Braun, tuo tukeva, hyväluontoinen saksatar oli
nelikymmenvuotias, ja madame de Bèzellä oli viisiviidettä ikävuotta,
mutta kukaan ei voinut väittää kahtakymmentäneljää vuotta äärimmäiseksi
nuoruudeksi.

Neiti Sand oli myöntänyt, vaikka jokseenkin vastahakoisesti, että neiti
Thornhill ehkä oli kyllin iäkäs tehdäkseen työnsä hyvin; ja hän oli
myöskin myöntänyt, että tämä oli hyvin sivistynyt.

"Mutta", hän oli lisännyt, "hän on aivan liian tyylikäs. Ei näytä
siltä, että koulusali olisi hänen oikea paikkansa. Häntä katsellessa
johtuu ajattelemaan, että hän on aina elänyt seurapiireissä."

Rouva Mayfield oli vastannut varsin lyhyeen, että tytöille aina oli
etua seurustelusta oivallisesti kasvatetun naisen kanssa. Neiti Sandin
alituiset syyttelyt tuntuivat hänestä väsyttäviltä, vaikkei hän
ollutkaan sokea tämän arvokkaille ominaisuuksille. Ja kun neiti Sand
havaitsi, ettei hänen huomautuksiaan kernaasti kuunneltu, hän kävi
varovaisen vaiteliaaksi; mutta hän pysyi yhä uskossaan, että neiti
Thornhill oli erehtynyt uransa valinnassa.

Katsellen häntä aivan tasapuolisesti, kun hän istui paikallaan tyttöjen
parissa, monet olisivat saattaneet olla samaa mieltä neiti Sandin
kanssa.

Kaikki Una Thornhillissa oli siroa ja hienostunutta; hänen sileä
pukunsa näkyi soveltuvan täydellisesti hänen solakan vartalonsa
miellyttäviin, keveihin muotoihin. Hänen kullanruskea tukkansa oli
nuputettu klassillisen pään niskapuolelle. Kasvot olivat maidonvalkeat,
silmät tummansiniset, nenä kauniisti kaareva (ei puhtaasti
kreikkalainen), ja suu vieno ja hymyilevä. Tuo suu näytti Jennetistä
aina herttaisimmalta, mitä hän koskaan oli nähnyt; täyteläisten,
punaisten huulien hymy oli sanomattoman unelmoiva ja suloinen. Hänestä
Una Thornhill syvän sinisine silmineen ja kermanvaaleine hipiöineen oli
taikuri; ja "Taikuriksi" hän ajatuksissaan häntä nimittikin, ollenkaan
aavistamatta että juuri tällä nimellä neiti Thornhill oli muinoin ollut
tunnettu.

Muinoin! Eipä ihme, että opettajatar toisinaan muisteli noita aikoja
ja kyseli itseltään, oliko nykyisyys unta ja entisyys todellisuutta.
Epäilemättä olisi hänen ollut helpompi uskoa olevansa entinen Una
Thornhill -- kaunotar ja otaksuttu perijätär, jonka alttarilla niin
monet olivat suitsuttaneet, -- kuin vaatimaton opettajatar Pyhän Annan
opistossa.

Mutta päättäväisenä luonteeltaan Una oli ryhtynyt käyttämään
muuttuneita olosuhteita parhaansa mukaan ja oli siinä aika hyvin
onnistunut. Se nainen on järkevä, joka käyttää lahjojaan alhaisessa
asemassaan, mihin kohtalo on hänet korkeammalta viskannut. Sensijaan
että olisi sallinut taikavoimansa jäädä karuksi, Una käytti sitä nyt
paremmin kuin koskaan ennen. Hän oli oppinut sovelluttamaan "maalliset
lahjat jumalallisiin tarkoitusperiin".

Silmien ja hymyn omituinen tenho, joka oli "lumonnut" monta maailmaa
kokenutta miestä ja naista, voitti nyt niidenkin koulutyttöjen
sydämet, jotka olivat vaikutuksille vähimmin alttiit, ja taivutti
useamman itsepäisen tahdon kuin mitä neiti Sand koskaan saattoi
kehua masentaneensa. Ehkä näin ollen ei tarvitsekaan ihmetellä, että
neiti Sand huomatessaan Unan merkillisen menestyksen uppiniskaisten
oppilaiden käsittelyssä, selitti tämän saavuttavan voittonsa luvattomin
keinoin.

-- Hän on sievä, ja hän tietää sen ja lumoaa tytöt kauneudellaan ja
viehkeydellään; mutta niitä tulisi hallita eikä lumota, -- tuumi neiti
Sand itsekseen. Ja vilkaistessaan sitten pöydän sivua pitkin Unan
murheellisiin kasvoihin hän tunsi salaista voitonriemua siitä, että oli
paljastanut Jennet Fowlerin synnit.



16. luku.

Charlotten pyyntö.


Tyttöjen noustua teepöydästä neiti Thornhill kiirehti heti ylikertaan
rouva Mayfieldin huoneeseen.

"Sisään!" sanoi johtajatar vastaukseksi hänen koputukseensa, ja neiti
Thornhill huomasi uupumisen vivahduksen äänessä. Hän astui kammioon ja
sai tervehdykseksi jokseenkin väsyneen hymyn. Oli ilmeistä, että hänen
tulonsa ei ollut aivan yhtä mieluisa kuin tavallisesti. Rouva Mayfield
oli väsynyt ja perin masentunut.

"Haluaisin puhua teille Jennet Fowlerista", alotti opettajatar.

"Niin, sitä odotinkin, rakas ystävä. Mutta olen saanut aivan
tarpeekseni siitä tytöstä tällä kertaa", vastasi johtajatar.

"Neiti Sand sanoi, että hänet lähetettiin epäsuosiossa
kirjastohuoneeseen. Paras rouva Mayfield, onko se jotakin hyvin
vakavaa? Tiedätte, että se tyttö kiinnittää mieltäni."

"Minä tiedän sen, Una, ja tiedän myöskin, että olette hänen suhteensa
pettynyt. Tänä iltapäivänä neiti Sand tapasi hänet istumassa
makuukammionsa lattialla ja lukemassa mitä sopimattominta kirjaa.
Avasimme hänen tavaravasunsa ja löysimme toisen saman kirjailijan
romaanin liinavaatteisiin kätkettynä. Hän vakuutti itsepintaisesti,
ettei tiennyt, miten teos oli sinne joutunut."

Neiti Thornhill näytti tuskastuneelta ja toivottoman hämmästyneeltä.

"Minä olen aina pitänyt häntä täysin rehellisenä", sanoi hän
murhemielin. "Olisiko mahdollista, että joku olisi pannut kirjan hänen
arkkuunsa?"

"Miten se olisi voinut tapahtua? Arkku oli lukittu, ja hänen avaimensa
olivat hänen taskussaan. Ja sitäpaitsi valehteli hän siitä kirjasta,
jota hän luki, kun neiti Sand hänet yllätti."

"Neiti Sand aina yllättelee."

"Rakas Una, olkaa oikeamielinen; meidän tulisi olla hänelle kiitollisia
hänen tekemästään paljastuksesta. Luuletteko, että tyttöjen vanhemmat
ja holhoojat soisivat heidän lukevan sellaisia kirjoja kuin Jennet
tänään lukee?"

"Eivät suinkaan, rouva Mayfield. On aivan oikein antaa esimerkki
rikollisille."

"Tiedätte, etten koskaan ole kiivas, Una; mutta myönnän tänä
iltapäivänä suuttuneeni. Kuulin, että Jennet yllätettynä lukemasta
romaania, mihin hän oli kokonaan syventynyt, selitti löytäneensä
sen pukeumapöytänsä laatikosta. Pelkään, ettemme koskaan saa häntä
tunnustamaan totuutta; hänen käytöksessään oli jotakin itsepintaisen
päättäväistä."

"Sallitteko minun jutella hänen kanssaan?" kysyi neiti Thornhill.

"Ei, on parempi jättää hänet itsekseen huomiseksi. Hän saa maata yönsä
neiti Sandin huoneessa."

Neiti Thornhill ei sanonut enempää, vaan meni alakuloisena omaan
huoneeseensa. Oli vielä puolitoista tuntia kirkonaikaan, ja hän halusi
rauhassa mietiskellä; mutta siinä hänet keskeytti Charlotte Ashleyn
ääni, joka kuului hänen korviinsa pyhätöstä, kutsuen häntä.

"Neiti Thornhill", alotti Charlotte, "mitä on Jennet Fowlerille
tapahtunut? Lapsi, joka toi minulle teeni, kertoi, että hän oli
joutunut epäsuosioon."

"Emme saa puhua siitä asiasta ennen huomista", vastasi neiti Thornhill.
"On kyllä totta, että hän on epäsuosiossa, mutta tytöt eivät ensinkään
tunne syytä siihen."

Charlotte nousi istualleen sohvallaan ja katsahti opettajattareen
vakavin silmin.

"En usko, että Jennet on tehnyt mitään järin pahaa", sanoi hän
varmasti; "ja tahtoisinpa tietää, kuka on hänen syyttäjänsä".

"Neiti Sand."

"Oh, se hyökkääjälintu. Hän on henkilö, joka kaikkein vähimmin ymmärtää
Jennetiä."

Neiti Thornhill hillitsi hymyilyn halun ja puhui moittivaan sävyyn.

"Rakas Charlotte, sinä et saa puhua noin halveksivasti neiti Sandista.
Tuo nimitys on todellakin varsin..."

"Varsin sopiva! En käytä sitä enää teidän kuullenne, neiti Thornhill;
teidän täytyy tietysti puolustaa neiti Sandin arvokkuutta, vaikka siinä
onkin perin vähän puolustettavaa."

"Charlotte!"

"No, täytyyhän teidän myöntää, että väijyskely on arvotonta hommaa.
Mutta kertokaa toki minulle kaikki, neiti Thornhill; minä olen varma,
että Jennetiä on tuomittu väärin."

"Mutta oletko varovainen, Charlotte? Jos tapaat jonkun tytöistä ennen
levolle menoa, sinä et saa mainita mitään."

"Lupaan kunniasanallani, etten hiisku mitään", vastasi Charlotte
ylpeästi.

Nopeasti ja matalalla äänellä kertoi neiti Thornhill Jennetin
makuusuojassa sattuneen kohtauksen aivan niinkuin rouva Mayfield
oli sen hänelle kuvaillut, ja Charlotten ruskeat posket hehkuivat
kuunnellessa ja kalpenivat, ja hänen tummissa silmissään hohti
kuumeinen kiilto.

"Neiti Thornhill, kuulitteko te niiden kirjojen nimet?"

"En."

"Tahtoisitteko sitten ottaa niistä selvän? Tai vielä parempi, että
toisitte nuo kirjat minulle!"

"Miksi tahdot niitä nähdä?" kysyi neiti Thornhill.

"Sitä en voi nyt sanoa; mutta... mutta tuokaa ne minulle vielä tänä
iltana ennenkuin nukun."

"Ei tänä iltana, Charlotte."

"Sitten en saa unta silmääni. Ajatelkaa toki, neiti Thornhill; eihän
pyyntööni suostumisesta mitään haittaa ole."

"Se on perin kummallinen pyyntö, ja sinä olet omituinen tyttö, mutta
minä näen, että olet tosissasi."

"Hirveän tosissani", vakuutti Charlotte.

"Minä koetan täyttää pyyntösi." Neiti Thornhill antoi lupauksen pienen
vaitiolon jälkeen ja lisäsi sitten suruisesti:

"Jos olen pettynyt Jennet Fowlerista, on se minulle ankara isku.
En ole koskaan tavannut tyttöä, joka olisi näyttänyt niin peräti
vilpittömältä. Ja kuitenkin on hän tosiaan menetellyt mitä
valheellisimmin hiipiessään ylikertaan yksinäisyydessä ahmiakseen
kiellettyjä kirjoja. Se oli sitäpaitsi hyvin ajattelematonta; täytyihän
hänen tietää, että hänet varmaankin keksittäisiin."

"Mutta kenties ette olekaan hänen suhteensa pettynyt?" virkkoi
Charlotte vapisevalla äänellä. "Entä, jos joku tarkoituksella pani
kirjan hänen laatikkoonsa vietelläkseen häntä?"

"Charlotte, en voi mitään sellaisia otaksua."

"Neiti Thornhill, en luule teidän tietävän, kuinka häijyjä jotkut
ihmiset voivat olla. Jokainen opiston tyttö tuntee Jennetin
intohimoisen lukuhalun; hän on jo ahminut kaikki kirjat, joita meidän
on lupa lukea. Pidän hyvin paljon kertomuksista itsekin, mutta en
ahmi niitä sellaisella halulla kuin hän. Olen varma -- aivan varma,
-- että hän ennen tänne saapumistaan on lukenut ainoastaan mitä
yksinkertaisimpia kirjoja."

"Mitenkä voit olla siitä varma?" kysyi neiti Thornhill syvää
mielenkiintoa ilmaisevalla äänellä.

Charlotte punastui, mutta vastasi rehellisesti ja järkevästi, kuten
aina:

"Siksi, että hän ei tiedä mitään siitä, mitä romaanit meille opettavat;
ja hän on aivan toisenlainen kuin ne tytöt, jotka alati niitä lukevat.
Tosiaan, neiti Thornhill, jos kuulisitte muutamien meistä juttelevan
kirjoista, niin kummastuisitte suuresti. Ei meitä kaikkia kodeissamme
vartioida yhtä ankarasti kuin täällä koulussa."

Neiti Thornhill oli vaiti tuntien, että Charlotte oppilaana voi
syvemmin tutustua tyttöjen elämään kuin mitä hän itse opettajattarena
koskaan olisi saattanut. Sitäpaitsi hän tiesi, että suoruus oli
Charlotten parhaimpia puolia; tytön pahoissa teoissakin oli usein
rehellisyyttä; se oli hänen luonteensa suola. Tämä tyttö, niin ylpeä ja
omapäinen kuin olikin, saattoi kunnioittaa ja puolustaa koulutoveria,
joka alussa ei ollut häntä vähääkään miellyttänyt. Neiti Thornhill
tunsi sisimmässään olevansa varma siitä, että Charlotten arvostelu
Jennetistä oli oikea; mutta tässä oli salaisuus selvitettävänä, ja
miten se olisi tehtävä?

"Ettehän unohda lupaustanne?" muistutti Charlotte, kun opettajatar
aikoi lähteä hänen luotaan. "Te näytätte minulle ne kirjat ennen
nukkumistani tänä iltana?"

"Sen teen, jos vain voin saada ne käsiini", kuului vastaus. Ja sitten
neiti Thornhill meni takaisin omaan huoneeseensa ja valmistautui
lähtemään kirkkoon.

Neiti Sand oli hänen seurassaan, eikä matkalla virketty mitään. Una
Thornhill tiesi, että hänen virkatoverinsa ei hänestä pitänyt eikä
hyväksynyt hänen vaikutustaan tyttöihin; mutta hän säilytti sen tiedon
huolellisesti omana salaisuutenaan. Vasta kun jumalanpalvelus oli
ohi ja sekä opettajattaret että oppilaat olivat palanneet laitoksen
suojiin, neiti Thornhill teki kysymyksen.

"Neiti Sand", sanoi hän leppeimmällä äänellään, "ikäväkseni kuulin
Jennet Fowlerin huoneessa tekemästänne havainnoista. Rouva Mayfield
sanoi kirjojen olleen mitä paheksuttavinta lajia. Oletteko ottanut ne
huostaanne?"

"Olen", vastasi neiti Sand.

"Tahtoisitteko olla niin ystävällinen, että antaisitte minun ne nähdä?"



17. luku.

Täysi tunnustus.


Neiti Thornhillin sävyssä ja äänenpainossa oli jotakin, mikä sai neiti
Sandin otaksumaan, että hän oli saanut nöyryyttävän läksyn. Tämä Jennet
Fowlerin petoksen ilmitulo opettaisi hänelle, miten järjetöntä oli
luottaa muotoihin. Vanhempi opettajatar ei pannut pyyntöä pahakseen.

"Tässä ovat kirjat", sanoi hän, ottaen ne esille huoneessaan olevasta
laatikosta. "Tietysti täytyy Jennet Fowleria ankarasti rangaista. Tämä
on paha asia -- perin paha asia tosiaan."

Neiti Thornhill vastasi, että se oli perin paha asia tosiaan,
ja vei sitten nuo kaksi keltakantista nidosta kammioonsa, jonne
hän ne lukitsi. Sinä iltana hän meni aikaisin levolle, ottaen
kynttilänjalkansa ja seuraten tyttöjä; ja rouva Mayfield huomautti,
että hän näytti väsyneeltä. Charlotte Ashleyllä oli vielä pieni
vuoteensa neiti Thornhillin huoneen vieressä ja hän odotti levottomasti
tämän tuloa. Opettajatar ei pitänyt häntä pitkälti jännityksessä. Sanaa
sanomatta hän toi kirjat Charlotten vuodekomeroon ja odotti hiljaa
kuullakseen, mitä tytöllä olisi sanottavaa.

Seurasi hetkisen äänettömyys. Charlotte tarkasteli kirjoja
kynttilänvalossa, ja katsahti sitten ylös helakka puna poskilla.

"Neiti Thornhill", sanoi hän varmasti, "nämä kaksi romaania ovat minun.
Minä ne ostin ja toin tänne vastoin sääntöjä."

Tuli taaskin lyhyt äänettömyys; opettajatar näytti kauhistuneelta ja
vakavalta.

"Jos se on totta", alotti hän, "on velvollisuuteni ilmoittaa asia.
Mutta, Charlotte, ajattele; oletko varma, että kirjat ovat todella
sinun?"

"Katsokaa!" Charlotte näytti punaista täplää toisen nidoksen kannessa
ja samanlaista merkkiä toisen nimilehdellä. "Nämä tahrat ovat
damaskonluumuhillosta. Noin kuukausi sitten Pamela Rye ja minä luimme
näitä romaaneja puutarhassa. Istuimme huvimajan perälle piiloutuneina,
hillopurkki välillämme."

"Mutta miten ne joutuivat Jennetin haltuun?" kysyi neiti Thornhill.

"En voi varmasti väittää Pamelan pistäneen kirjaa Jennetin laatikkoon
ja toista hänen kirstuunsa. En _nähnyt_ hänen sitä tekevän, mutta olen
aivan varma, että hän sen teki. Luettuamme kirjat halusimme päästä
niistä eroon; piiloittelimme niitä paikasta toiseen ja pelkäsimme alati
Hyökkääjälintua."

Tällä kertaa käytti Charlotte kiellettyä nimeä saamatta muistutusta.
Hänen kuuntelijansa oli liian kummastunut ja tuskastunut sitä
huomatakseen.

"Vihdoin", jatkoi hän, "päätimme ottaa ne mukaamme retkeilylle
lähtiessämme ja jättää ne rautatieasemalle tai vainiolle. Se olisi
käynyt hyvin päinsä, mutta onnettomuudeksemme ne viime hetkellä
unohdimme. Tiedätte, miten huviretkemme päättyä; olen siitä asti
maannut nyrjähtynein nilkoin, ja Pamela on ollut aivan ymmällä."

"Mutta Pamela ei olisi voinut avata Jennetin kirstua hänen
tietämättään, Charlotte."

"Malttakaa silmänräpäys, neiti Thornhill. Eilen kävi Pamela lainaamassa
avaimeni eikä hän ole niitä vielä palauttanut. Minun kirstuni avain
sopii Jennet Fowlerin lukkoon. Eräänä päivänä, kun olin kadottanut
avaimeni, Jennet lainasi minulle omansa; ja lukot osoittautuivat
samanlaisiksi. Jälkeenpäin", lisäsi Charlotte, ilmeisesti häveten,
"muistan maininneeni asiasta Pamelalle ja sanoneeni jotain häijyä
siihen suuntaan, että olisi annettava vaihtaa lukko. Jennet-parka,
kylläpä olemme häntä pahoin kohdelleet!"

"Etkö aavistanut Pamelan tarkoitusta hänen lainatessaan avaimesi?"
sanoi neiti Thornhill.

"Kuinka minulta sellaista kysytte?" huudahti Charlotte, silmät
säkenöiden suuttumuksesta. "Enkä kuitenkaan voi ihmetellä epäluuloanne;
menettelinhän varsin petollisesti tuodessani kirjat salaa opistoon.
Mutta tosiaan, neiti Thornhill, minä inhoan Pamelan tekemää kepposta.
Aina pidin häntä viekkaana, mutta en uskonut häntä niin pahaksi kuin
hän todella on."

"Jennet-rukka", sanoi opettajatar murheellisesti; "en voi sietää
ajatusta hänen ansaitsemattomista kärsimyksistänsä. Kunpa hän vain
olisi jättänyt tuon inhoittavan kirjan avaamatta!"

"Mutta vaikka hän olisikin sen jättänyt avaamatta, toinen kirja olisi
voitu löytää hänen lippaastaan jonakuna päivänä! Tiedätte, miten
neiti Sand äkkiä ja aavistamatta vaatii meiltä avaimet ja myllertää
kirstuissamme? Pamelan käytös on ollut todella häijyä, neiti Thornhill."

Puhuessaan tyttö vapisi suuttumuksesta, ja opettajatar alkoi katsoa
välttämättömäksi tyynnytellä häntä.

"Emme puhu enempää tänä iltana", sanoi hän lähtien vuoteen äärestä.
"Ja, Charlotte, sinun pitäisi koettaa hiukan nukkua."

"Nukkua!" toisti Charlotte katkerasti. "Luuletteko minua sellaiseksi,
että voisin nukkua yöni rauhassa? Uni on viattomia ihmisiä varten,
joilla ei ole mitään rikoksia omallatunnollaan. Ei, minä en nuku,
neiti Thornhill; minä valvon vuoteessani ja odottelen aamua voidakseni
kertoa rouva Mayfieldille ja neiti Sandille kaiken, minkä olen teille
kertonut. Kaiketi minut karkoitetaan opistosta", jatkoi hän heittäytyen
takaisin pieluksille. "Kaiketi minut ajetaan pois tästä rakkaasta,
vanhasta, tyhmästä paikasta niinkuin Eva ajettiin ulos paratiisista.
Minä olen oikea Evan tytär, ja kielletyn hedelmän halu on aiheuttanut
kaiken tämän hälinän. Oh, neiti Thornhill, kuvittelen näkeväni teidät
vartioimassa portteja välkkyvällä miekalla kuin enkeli!"

"Hiljaa, Charlotte." Neiti Thornhill laski pehmoisen kätensä leppeästi
tyynnytellen kuumalle otsalle. "Sinua ei eroiteta, lapseni, mutta sinun
on luvattava, ettet enää riko järjestystä. Toivoisin sinun käsittävän,
että nämä säännöt, jotka tuntuvat niin väsyttäviltä, ovat kaikkein
parasta sinunlaisillesi luonteille. Koeta nyt nuoruudessasi alistua
terveelliseen pakkoon, niin kerran kiitollisena tunnustat, kuinka hyvää
se oli."

Nämä niin tyynesti lausutut sanat löysivät vastakaikua Charlotten
ylpeässä, levottomassa sydämessä, ja jäivät sinne pitkäksi aikaa.
Yksitoikkoisena ja ikävänäkin opisto oli ainoa todellinen koti,
minkä hän koskaan oli tuntenut, ja hän rakasti sitä samalla kun hän
uhmaili sen lakeja ja nauroi sen asukkaiden tavoille. Hän ivasi usein
sellaista, mitä hän rakasti; mutta Charlotten ivan takana piili
kyyneleitä, niinkuin muutamien ihmisten kyyneleiden takana on ivaa.

Hän painautui äänettömästi pieneen valkoiseen vuoteeseensa ja tarkkasi
neiti Thornhillin siroa vartaloa tämän liikkuessa hiljaa huoneessa.
Miten kauniilta näyttikään opettajatar kalpeine kasvoineen ja tukka
höllällä! Charlotte tunsi, ettei hän ansainnut Una Thornhillin
kaltaista ystävää; ja kuitenkin, jos tuo ystävä olisi ollut
hituistakaan vähemmän lempeä, tyttö olisi tunnustuksensa jälkeen tullut
kovaksi ja katkeraksi.

Mutta ei ollut mitään katkeruutta kyynelissä, jotka kostuttivat hänen
pielustaan ennenkuin hän nukahti. Hän katui -- katui todella kaikkea
pahaa, minkä oli tehnyt; ja hänen mielensä täyttyi surullisista ja
kuitenkin toivehikkaista ajatuksista. Hän oli päättänyt korvata tuskan,
minkä Jennet oli kärsinyt; vastaisuudessa hän olisi Jennetin puolustaja
ja uskollinen ystävä. Hän koetti keksiä jotakin sopivaa lahjaa
Jennetille ja oli jo melkein valinnut rubiinisormuksen, kun hänen
silmänsä sulkeutuivat ja hän leijaili pois rauhalliseen unenmaahan.

Mutta Jennetille itselleen, joka lepäsi silmät avoinna neiti Sandin
huoneen ylimääräisessä vuoteessa, yö tuntui pitemmältä ja synkemmältä
kuin yksikään muu yö hänen elämässään.

Neiti Sand pysyi juron äänettömänä, minkä vaitiolon vain silloin
tällöin keskeytti yskähdys, joka Jennetistä kuulosti karmealta ja
tuomitsevalta ja kiusasi häntä sanomattomasti. Hänestä tuntui, että
puhuttelemisen asemesta hänelle yskittiin, ja vihdoin hänen osakseen
tullut kohtelu alkoi häntä närkästyttää, ja hän alkoi mielessään käydä
melkein yhtä hillittömäksi kuin Charlotte samanlaisissa olosuhteissa
olisi ollut. Tietäen joutuneensa halpamaisen juonen uhriksi hän
kyseli itseltään, oliko viisasta enää jäädä opistoon. Neiti Sand, hän
ajatteli, oli hänen piintynyt vihollisensa, useimmat tytöt karttoivat
häntä hänen tietämättään miksi, ja nyt näytti siltä, että rouva
Mayfield oli valmis uskomaan kaikkea, mikä oli hänelle epäedullista.

-- Oh, -- huoahti hän levottomasti heitellen itseään vuoteessaan, --
kunpa vain minulla olisi rohkeutta nousta ylös ja paeta yön selkään.
Mitähän ne minulle huomenna tekevät?



18. luku.

Helmaystävät.


Kun aamiainen oli syöty, rouva Mayfieldiä ei näkynyt tavallisella
paikallaan kouluhuoneessa. Neiti Sandkin oli poissa ja samaten Jennet
Fowler. Mutta neiti Thornhill oli saapuvilla, ja Pamela Ryen mielestä
hän näytti iloisemmalta.

-- Mitähän lienee tapahtunut? -- ajatteli Pamela, jota kiusasi
tietoisuus siitä, että hänellä oli Charlotten avaimet taskussaan. --
Onko mahdollista, että Charlotte epäilee minua? Tietysti hän kuulee
Jennetin häpeästä, ja minä kerron hänelle jättäneeni kirjat johonkin,
mistä Jennet ne löysi lukeakseen. Ja vaikka... vaikka hän uskoisi
pahintakin, hän itsensä tähden on kavahtava hiiskumasta sanakaan.

Vähää myöhemmin neiti Sand ja Jennet astuivat yhdessä kouluhuoneeseen,
edellinen näyttäen vähän toisenlaiselta, vähemmän kankealta ja
viralliselta kuin tavallista ja jälkimäinen kovin kalpealta. Rouva
Mayfield seurasi, ja päivän tehtävät menivät tavallista uraansa. Mutta
se oli Pamelalle pitkä aamukausi, ja hänen monet muistamattomuutensa
tuottivat hänelle muutamia ankaria huomautuksia. Kun kello tuli
kaksitoista, tytöt päästettiin vapaiksi tuntia ennen aikaista
päivällistään, ja silloin rouva Mayfield viittasi Pamela Ryelle.

Tyttö tiesi, että molemmat englantilaiset opettajattaret tutkivasti
tarkkasivat hänen kasvojansa, ja hän tiesi myöskin, että hän itse
kalpeni pelon aiheuttamasta huimauksesta. Hän meni rouva Mayfieldin luo
jonkinlaisin epätoivon tuntein, mutta johtajatar lausui vain muutamia
jokapäiväisiä sanoja.

"Neiti Rye", sanoi hän kylmästi, "sinä lainasit lauantaina Charlotte
Ashleyn avaimet. Mene leposuojaan ja anna ne hänelle heti takaisin."

Jos katse ja äänensävy eivät olisi olleet niin kylmät ja ankarat,
Pamela olisi tuntenut tavatonta huojennusta. Mutta hänen mennessään
ulos oppisalista kaikki hänen pelkonsa palasi täysivoimaisena.

Miksi oli Charlotte ilmoittanut rouva Mayfieldille, että avaimet olivat
lainatut? Pamelan sydän kutistui hänen kiertäessään pyhätön oven ripaa,
ja häntä kammotti joutua katselemaan ystäväänsä kasvoista kasvoihin.
Ystäväänsä! Kaikki heidän koulutoverinsa olivat yksimielisesti
nimittäneet näitä kahta "ystäviksi", mutta heidän liittonsa ei
ollut koskaan ollut kiinteintä laatua. He olivat olleet tovereita
ilkivaltaisuudessa, yhdessä punoneet koulutyttöjen juonia, mutta heidän
tuttavuutensa ei ollut koskaan kohonnut sydämelliseksi ystävyydeksi ja
nyt se oli hyvin lähellä loppuansa.

Charlotten jalka oli paranemaan päin, ja hän oli siirtynyt vuoteesta
nojatuoliin. Hänen kasvonsa olivat käännetyt ovea kohti hänen
istuessaan takkavalkean edessä kirja helmassa. Kun Pamela puolittain
arasti astui sisään, hänen katseensa kohtasi noiden tummien silmien
ylpeän säihkyn, ja hän valmistautui hiljaa pahimpaan.

"Sinä olet siis tullut tuomaan avaimeni takaisin", virkkoi Charlotte
ylväimpään sävyynsä. "Olen pahoillani, että ne sinulle lainasin. Tämä
on ensi kerta, kun mitään minulle kuuluvaa on käytetty halpamaisiin
tarkoituksiin."

"En ymmärrä sinua", vastasi Pamela laskien avaimet pöydälle ja kääntyen
pois.

"Ymmärrät kyllä. Koska kukaan ei nähnyt sinun panevan kirjaa Jennetin
kirstuun, pääset luultavasti rangaistuksesta vapaaksi. Joillekuille
sinun asemassasi rangaistus tuottaisi kevennystä, mutta sinä olet
tietääkseni kyllin halpamielinen iloitaksesi siitä, että sen vältät."

"En tiedä, mitä tarkoitat", mutisi Pamela poistuen kiireisesti ja
sulkien oven jälkeensä.

Osoittautui että Charlotte oli oikeassa. Pamela vältti todellakin
rangaistuksen. Asia vaiennettiin, eivätkä sen todellista laitaa koskaan
saaneet tietää ne oppilaat, joita se ei koskenut. Kului muutamia
päiviä, ja sitten Charlotte Ashley palasi paikalleen kouluhuoneessa ja
esiintyi nyttemmin tovereilleen entisestään erilaisena.

Kaikki tunsivat hänet nyt Jennet Fowlerin ystävänä ja uskollisena
liittolaisena. Tämän ystävyyden julkinen osoittaminen ei näyttänyt
ensinkään naurettavalta; sillä kaiken, minkä Charlotte teki, hän teki
ominaisella viehkeydellään. Hän ei välittänyt siitä, että jotkut tytöt
muistuttivat hänelle hänen aikaisempia ennakkoluulojaan Jennetiä
kohtaan ja virnistelivät muutokselle. "Ellemme koskaan muuttuisi,
täytyisi meidän pysyä erehdyksissämme", sanoi hän vastaukseksi
syytökseen häilyväisyydestä.

Jennetille oli opisto äkkiä aivan muuttunut; se ei enää ollut
muukalaisten maailmaa, missä kaikki olivat ylpeitä ja kylmiä, vaan
siitä oli tullut päiväpaisteinen, ystävällisyyttä ja tyytyväisyyttä
säteilevä koti. Ja juuri Charlotte loi ujon, arastelevan tytön
ympärille uuden ilmakehän, minkä lämmössä ja hempeydessä Jennet pian
alkoi kukoistaa kuin ruusu.

"Mitä nyt ajattelette Jennet Fowlerista, neiti Thornhill", kysyi
Charlotte riemuissaan eräänä päivänä. "Eikö hän ole kaunis? Nyt kun
hän on jättänyt suremiset ja jöröttelyt, ei voi olla häntä ihailematta
pitkin päivää."

"Kyllä", vastasi neiti Thornhill hymyillen. "Eikä voi olla
havaitsematta, mikä voima Charlotte Ashleyllä on. Ah, Charlotte, kykyä
kirkastuttaa toisten elämää ei suinkaan voi liian usein käyttää.
Olen iloinen nähdessäni, että vihdoinkin olet käyttänyt sitä hyvään
tarkoitukseen!"

Juuri se, mitä neiti Thornhill oli halunnut nähdä, oli todella
tapahtunut. Nämä kaksi tyttöä, jotka kumpikin olivat hänelle rakkaat,
olivat tehneet liiton, mistä koitui molemminpuolista hyvää. Melkein
synkkämielisyyteen taipuva vakavuus, joka kuului Fowlerin tyttöjen
luonteenominaisuuksiin, hälveni nyt vähitellen Jennetistä Charlotten
päiväpaisteisen tenhovoiman vaikutuksesta. Jennet hymyili useammin,
hänessä alkoi kehittyä tyyntä iloisuutta, ja opistotoverien seura
alkoi hänestä tuntua kodikkaalta. Tietämättään hän myöskin oli
hyödyksi Charlottelle, toimien terveellisenä pidäkkeenä, milloin hänen
huimapäinen ystävänsä oli taipuvainen luvattomiin vallattomuuden
purskahduksiin.

Molemmat tytöt pysyttelivät tyynesti erillään Pamela Ryestä, välttäen
pienintäkin avoimen vihollisuuden merkkiä. Sen koommin ei enää mainittu
Jennetin kirstusta löydettyä romaania, mutta Pamela tunsi, että totuus
tiedettiin ja että johtajatar oli menettänyt kaiken luottamuksensa
häneen. Hän ymmärsi varsin hyvin sen juron kohteliaisuuden, mitä neiti
Sand hänelle osoitti, ja tiesi, mikä jäädytti neiti Thornhillin hauskan
sävyn, milloin tuolla opettajattarella oli hänelle jotakin sanottavaa.
Mitä Charlotteen ja Jennetiin tuli, hän julisti, että näiden ystävyys
ennen pitkää loppuisi katkeraan riitaan; se oli muka liian tulinen
kestääkseen ja johtui ainoastaan jostakin Charlotten lukemattomista
oikuista. Mutta hänen ennustelunsa näkyivät tekevän häntä ympäröiviin
tovereihin varsin vähäisen vaikutuksen, eivätkä taitavimmatkaan
salaviittaukset kyenneet järkyttämään Charlotten suosiota koulussa.

Itsekseen Pamela päätti, että hän oli saanut aivan tarpeeksensa
opistosta, ja hänen kirjoiteltuaan useita kirjeitä ystävilleen, tuli
yleisesti tunnetuksi, että hän joulun tienoissa jättäisi Pyhän Annan
tyttökoulun.

Eräänä päivänä Charlotte Ashley toi ystävälleen Jennetille sormuksen
ja pyysi häntä käyttämään sitä "koulutuntien väliajoilla". Se oli
rubiinisormus, ja Jennet katseli tuota tummanpunaista kiveä hyvin
ihastuneena ja piti sitä kaikkea muuta maallista omaisuuttaan
arvokkaampana. Vähän sen jälkeen, kun lahja oli annettu ja
vastaanotettu, Charlotte istahti pöytänsä ääreen ja kyhäsi kirjeen
veljellensä kapteeni Ashleylle.

    "Rakas Nigel (niin kuului kirje),

    Olen lahjoittanut pois rubiinisormuksen, minkä annoit minulle
    viime syntymäpäivänäni. Älä ole minulle siitä vihainen, vaan
    katselehan sen tytön valokuvaa, jonka sormea se nyt somistaa.
    En eläissäni, Nigel, ole pitänyt mistään tytöstä niin paljoa.
    Kenties johtuu se siitä, että hän on niin peräti erilainen kuin
    minä -- niin arvokas ja kuitenkin vaatimaton, niin herttainen ja
    silti vakava. Minusta hän on oikea puritanilaisneidon Priscillan
    perikuva. Hän on kotoisin etäisestä maalaiskylästä ja voi
    kuvitella, että

                    majan köyhänki, vaattehet halvat,
        kaunihiks kauneus sen, rikkahaks lempensä luo.

                                            Hellä sisaresi Charlotte.

    J.K. -- Ole hyvä ja palauta valokuva."

Vastaus saapui ensi postissa ja kuului näin:

    "Rakas Charlotte, --

    Jos Priscilla oli edes puoliksi niin kaunis kuin uusi ystäväsi,
    oli John Alden onnellinen mies. Suon sinulle anteeksi, että
    luovuit sormuksesta, jos sallit minun pitää valokuvan.

                      Hellästi rakastava veljesi Nigel Ashley."



19. luku.

Kohtaloiden kirja.


Marraskuun viidentenätoista oli neiti Thornhillin syntymäpäivä,
ja hän oli niin hartaasti anonut iltapäivä-lupaa tytöille, että
johtajatar oli hänen pyyntöönsä suostunut. Oli juhlallinen teenjuonti.
Virkistyshuoneen pitkä pöytä oli koristettu vihreillä köynnöksillä,
jotka ranskankielen opettajattaren taiteelliset kädet olivat
järjestäneet; sillä, kuten hänen koko kansaansa, häntäkin tenhosi
kaikki, missä oli jotain juhlaan vivahtavaa. Neiti Sandkin näkyi kerran
tahtovan unohtaa kurin ja antautua hetken tunnelmaan; ja jokaisella oli
kemujen toimeenpanijalle ystävällisiä katseita ja sydämellisiä sanoja.

Myöhemmin he kaikki kerääntyivät hilpeissä ryhmissä koulusaliin, joka
oli hyvin lämmitetty ja valaistu, ja yhtyivät leikkimään vanhanaikaisia
leikkejä. Se ilta oli tulevina vuosina säilyvä monen mielessä tuoreen,
nuorekkaan riemun hetkenä, vapaana murheen kosketuksesta, joka niin
usein painostaa myöhemmän elämän iloja.

Vihdoin, kun he olivat väsyneet karkeloimiseen ja kaikki halusivat
hetkisen rauhallista lepoa, neiti Thornhill toi pienen pöydän avaran
huoneen keskelle ja asetti sille juhtinahkaisiin kansiin sidotun
albumin.

"Kuulkaa", sanoi hän istahtaen tuolille pöydän ääreen. "Tämä on minun
kohtaloni kirja. Se sisältää kolmesataakuusikymmentäviisi värsyä --
yhden jokaiselle vuoden päivälle. Kaikki ovat aivan alkuperäisiä, eikä
niitä koskaan ole missään muussa kokoelmassa käytetty. Tahtooko joku
valita numeron ja tietää kohtalonsa?"

Kaikki vastasivat kysymykseen yhteen ääneen ja hyökkäsivät kilvan
pientä pöytää kohti. Mutta hymyillen ja heilauttaen kättään
ennustajatar viittasi innokkaan joukon peräytymään.

"Oraakkeli voi puhua vain yhdelle kerrallaan", sanoi hän vakavasti.
"Teidän on tultava yksitellen. Kuka tahtoo olla ensimäinen?"

Seurasi hetkisen pysähdys. Useimmilla nuorilla on jonkun verran
taipumusta taikauskoon, ja kaikki, mikä tuntuu ennustamiselta,
viehättää omituisesti tyttöjä. Sitäpaitsi olivat he nyt oikeassa
mielentilassa ollakseen vakaville vaikutuksille alttiita -- hiukan
väsyneitä riemun ja karkelon jälkeen ja kuitenkin kyllin kiihtyneitä
sovittaakseen jokapäiväisiin asioihin uuden sisällön. Mutta epäröimistä
ei kestänyt pitkälti, ja useat kädet työnsivät esille Agnes Quintonin,
joka oli laitoksen vanhimpia ja vakavimpia oppilaita. Hän astui hiljaa
esille hänelle ominaisella vitkastelevalla tavalla ja mainitsi numeron
seitsemänkymmentäseitsemän.

Neiti Thornhill avasi kirjan, eikä muutamaan sekuntiin kuulunut muuta
ääntä kuin lehtien kahina. Sitten hän alkoi lukea tyynellä, lempeällä
ja täysin selvällä äänellä:

    "Ain' etsi seuraa ihmislapsien,
    sun elos ihanampaa silloin on;
    sä jätä hämyn piiri hallainen,
    tee työtä, aherra, oo pelvoton,
    niin moni askeleitas siunaapi,
    ja Herra sinut lepoon johtavi."

Kun kirkas ääni oli vaiennut, syntyi uusi hiljaisuus -- niin syvä, että
melkein olisi luullut enkelin puhuneen. Kaikki vanhemmat tytöt, jotka
tieten tai tietämättään tutkivat toistensa luonteita, tunsivat, että
värsy erityisesti soveltui sille, jolle se osui. Luonteeltaan hiljainen
ja mietiskelevä Agnes Quinton oli ruumiinrakenteeltaankin hento, ja
hänen elämäänsä oli aina suojattu ja sitä tarvitsisi vastakin suojata.
Hänelle ei näkynyt olevan tarjolla iloa, vaan tyyntä rauhaa. Hän
välitti vähän tovereistaan ja näiden hommista, kulkien tasaista tietään
ajattelemattakaan erästä vanhaa ohjetta, joka käskee riemuitsemaan
riemuitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa. Hän oli rikas, mutta
harvoin näkyi hänen mieleensä juolahtavan, että oli köyhiäkin. Hänellä
oli hellä luonto, mutta hänen päähänsä ei koskaan pälkähtänyt sääliä
niitä, jotka olivat jokaisen intohimon tuulenpuuskan ajeltavina. Kaikki
hänestä pitivät, mutta kukaan ei häntä suuresti rakastanut. Näin hän
liikkui koulutoveriensa keskellä kuin varjo, jota heidän yhteiset
inhimilliset surunsa tai ilonsa eivät liikuttaneet.

Kukaan ei koskaan saanut tietää, oliko värsy herättänyt hänen raukeassa
sielussaan ajatuksia ja tunteita. Hitain askelin ja levollisin kasvoin,
kuten aina, hän palasi paikalleen takkavalkean ääreen; ja sitte kun
muiden tyttöjen parvessa oli hiukan kuiskailtu, Jennet Fowler astui
ujosti pöydän luo.

"Minä valitsen numeron viisi", virkkoi hän arasti.

Taas kahisivat lehdet hiljaa äänettömyydessä, ja jotkut luulottelivat
neiti Thornhillin äänen hiukan värisseen, kun hän luki:

    "Ma katson yrttimaahas: siellä nään,
    ah, parhaan kukan tuhottuna, tarhan pään;
    mutt' aina luota Luojan johtohon,
    niin ruusuillas viel' uusi hohto on.
    Kas, näen sinut elon syksyllä
    ikikukkain kruunun seppelöimänä!"

"Mutta ensin täytyy kukan tuhoutua!" sanoi Jennet, puhuen väkinäisesti
ja katsahtaen lukijaan laajentunein silmin.

"Rakas Jennet, jokaisessa puutarhassa täytyy olla muutamia tuhotuita
kukkia", vastasi neiti Thornhill. "Jos oraakkeli olisi luvannut sinulle
täydellisen vapauden surusta, et varmaankaan olisi sitä uskonut."

"En." Jennetin kasvot näkyivät heijastavan opettajattaren rauhoittavaa
hymyä. "Minä pidän niistä säkeistä hyvin paljon", lisäsi hän astuen
poispäin, "ja olen ajatteleva niitä usein".

Vakavuuden varjo, joka nopeasti hiipi tyttöparveen, näkyi melkein
haihtuvan, kun Charlotte Ashley astui pöydän ääreen koomillinen
alistuminen kasvoillaan.

"Minä valitsen seitsemän, luvuista täydellisimmän", alotti hän. "Enpä
siksi, että odotan sen tuovan itselleni paljoa hyvää. Jos sellaista
viatonta olentoa kuin Jennetiä, joka ei tee kellekään pahaa, uhataan
kuihtuneilla kukkasilla, on epäilemättä jotakin kauheata varastossa
minunlaiselleni horjahtelevalle ja vallattomalle pyryharakalle! Panenpa
kymmenen yhtä vastaan, että minulle luvataan myrskyjä, tuulenpyörteitä,
kareja, okaita ja verta tihkuvia jalkoja! Mutta:

    "'Mikä tuuli tuiskuttaakin,
    pelkää en mä kohtaloa!'

"Siis, kaunis sibylla, olen valmis kuulemaan pahinta."

Iloisten naurunpurskahdusten kaikuessa neiti Thornhill käänsi taaskin
lehtiä ja etsi pyydetyn numeron. Sitten hän hetkiseksi pysähtyen
katsahti Charlotten tummiin silmiin veitikkamaisesti hymyillen
ennenkuin luki:

    "Laula, laula, älä huoli,
    kunnes joku pikku nuoli
    sinut tapaa, sydämestä laulun vaientaa.
    Mutta yhä riemuele,
    ei sun äänes silti mene,
    haavat hetken lyömät pian umpeen saa.

    Sun ilos vielä karttuu,
    jos kätes toimeen tarttuu
    kohottamaan uupuneita pitkän tien
    ja hetken uhraat silloin,
    aamuin taikka illoin. --
    Nää terveisetkö sinulta mä vien?"

"Paljoa parempaa kuin ansaitsen", sanoi Charlotte. Hänen silmänsä
olivat tavallista sumeammat, vaikka hymy yhtä kirkas kuin konsaan.
"Mutta olen puolittain taipuvainen uskomaan, että noita säkeitä ei
laisinkaan ollut piirrettyinä kohtalon kirjassa, vaan että ne vereksinä
ja täydellisinä tulivat sibyllan kekseliäistä aivoista. Antakaa minun
varmentuakseni itse vilkaista lehdelle."

"Kernaasti", vastasi neiti Thornhill nauraen. "Vakuutan sinulle, että
asiassa ei ole mitään petosta. Eivätkä minun aivoni ole läheskään niin
kekseliäät kuin kuvittelet; ne eivät kykene hetkellisestä sysäyksestä
sepittämään runoja. Mene nyt takaisin paikallesi miettimään oraakkelin
ennustusta, sillä minä näen, että Minnie Wood kärsimättömänä odottaa
vuoroaan."

Kun kaikkien kohtalot olivat luetut, oli aika mennä levolle. Kirjan
omistajatar sulki oraakkelinsa ja vei sen pois; valot sammutettiin, ja
koulusali jäi pimeäksi ja äänettömäksi. Mutta ylhäällä kammioissaan
monet tytöistä mietiskelivät osakseen sattuneiden säkeiden sisältöä;
moni hämärä toive hahmottui ja sai merkityksen, moni salainen pelko
lieventyi. Ja noustessaan polvistumasta sinä iltana, Jennet näki
äänettömällä kummastuksella, että Charlotte vaivihkaa pyyhki kyyneleen
silmästään.



20. luku.

Kotiintulo.


Joululoma tuli; ja lähdettäessä Jennet Fowler ja Charlotte Ashley
sanoivat toisilleen hiljaiset, mutta hyvin sydämelliset jäähyväiset.
Ero oli sitä helleinpä, kun pieni epävarmuuden varjo häilyi heidän ensi
kohtauksensa yllä.

"Kuulin äidin sanovan jotakin, mikä saa minut ajattelemaan", virkkoi
Charlotte pitäen ystävänsä käsiä. "Hän aikoo lähettää minut Pariisiin,
mutta en luule, että niin käy. En halua matkustaa sinne; kaipaan
takaisin vanhaan, rakkaaseen opistoon. Etkö sinäkin?"

"Minä ikävöitsen vain sinua", vastasi Jennet, "mutta mikään paikka
maailmassa ei koskaan voi olla minulle niin rakas kuin kotini. Toivon,
että lähtisit sinne mukaani; mutta koruttomat maalaistapamme sinua
tuskin viehättäisivät."

"Luullakseni viihtyisin siellä jonkun aikaa. Eräissä mielentiloissa
tuntuu minusta, että maalaiselämä tyydyttäisi minua paremmin kuin
mikään muu."

"Ei tähän vuodenaikaan", sanoi Jennet hymyillen. "Mutta tule luokseni
joskus, kun ruusut kukkivat ja olet väsähtänyt moniin huveihisi ja
voittoihisi."

"Sen teenkin", huudahti Charlotte innokkaasti. "Miten elävästi
voinkaan tuon kaiken kuvitella! Näen itseni väsyneenä ja uupuneena
kaikkien huvittelujeni jälkeen saapuvan pienelle, muratin ja ruusujen
peittämälle mökille, jonka kynnyksellä seisot sinä, ojennetuin
käsivarsin minua tervehtimässä."

Charlotte sanoi tämän hiukan näytelmätaiteellisin elein, jotka oli
ranskankielen opettajattarelta oppinut, ikäänkuin hän todella näkisi
kuvailemansa taulun edessään. Hän oli tosiaan nähnyt profeetallisen
ilmestyksen, mutta henkilöt olivat päinvastaisissa osissa.

Oli vielä tunti keskipäivään, jolloin juna lähti isolta Lontoon
asemalta, vieden Jennet Fowlerin takaisin lapsuutensa tuttujen kasvojen
ja muistojen pariin. Vaikka hän olikin onnellinen, sekaantui hänen
iloonsa epämääräinen levottomuuden tunne; hämärä pelko, että kaikki ei
olisi aivan samanlaista kuin hänen lähtiessään. Epäilemättä se vivahti
lapsen pelkoon, joka temmattuna lelujensa äärestä pelkää, että vieraat
kädet sillävälin ovat koskeneet sen aarteisiin. Tämä ajatus juolahti
Jennetin mieleen ja sai hänet hymyilemään. Kaikki kirjeet kotoa olivat
olleet hilpeitä ja reippaita; niissä ei ollut sanallakaan mainittu
huolista tai muutoksista, ja Mabelin viimeksi lähettämä kirjelappunen
oli kertonut parantuneesta terveydestä. Hän ravisti päätään hetkellisen
alakuloisuuden vallassa ja katsahti kaihoavin silmin talvisia kenttiä
ja lehdettömiä puita.

Joulukuun hämärällä ja hiljaisella maisemalla näkyi olevan oma tenhonsa
häneen. Nuo ohimenevät vilahdukset niityistä ja kylistä saivat hänet
kaipaamaan Brambletreen kunnaita, ja vanha, yksinään puutarhassa tien
vieressä sijaitseva maatalo kohosi selväpiirteisenä hänen silmiensä
eteen. Hyvin hän tunsi talvikukkaset, jotka yrittivät korvata kesän
loistavat lapset -- nuo lämmin-, mutta kuitenkin raitisväriset
päivänkukat ja kuukausruusut, jotka availivat hentoja nuppujaan
tummakiiltoisen muratin keskellä! Hän nousisi aikaisin ylös ja poimisi
pienen kukkavihon huomenaamulla.

Juna pysähtyi vihdoin vähäiselle asemalle noin kolmen penikulman
päähän Brambletreesta, ja täällä hän tiesi Derrickin olevan vanhoilla
kieseillä häntä vastassa. Hänen sydämensä pamppaili ilosta, kun hän
näki veljen tutunomaiset kasvot asemasillalla; mutta hymy, jolla toinen
vastasi, oli hänestä tavattoman vakava.

"Derrick, onko kaikki hyvin?" kysyi hän, kun poika tuli vaununovelle.

"Kaikki on hyvin kotona", vastasi Derrick rauhoittavasti.

"Miksi sitten näytät niin synkältä?" kysyi tyttö pistäen käsivartensa
hänen kainaloonsa heidän astuessaan asemasillan yli. "Tiedätkö,
Derrick, ettet suinkaan näytä kyllin iloiselta sisaresi tavatessasi?"

"Sisareni pitäisi tietää, kuinka iloinen olen", sanoi hän puristaen
tämän kättä ja katsahtaen vakavasti hänen kohotettuihin kauniisiin
kasvoihinsa.

Jennet huoahti pitkään helpoituksesta heidän saapuessaan hiljaiselle
tielle, missä kiesit odottivat. Hänen kirstunsa lähetettäisiin vanhan,
hitaan kuorma-ajurin mukana; mutta matkalaukku sullottiin kiesien
takaistuimen alle. Derrick auttoi sisaren ajopeleihin ja kietoi hänet
huolellisesti paksuun vaippaan, joka oli jo kauan palvellut ja monta
tuiskua kokenut. Tarttuen sitten ohjaksiin hän virkahti sanasen
säyseälle tammalle, joka alkoi tasaisesti juosta hiljaisia kyläteitä
pitkin.

Oli hämärä, mutta punaisia pilviä päilyi lännen taivaalla, ja ilma
oli kirkas ja tyyni. Alussa Jennet oli liian onnellinen puhuakseen.
Derrick'kin oli vaiti, eikä hetkiseksi mikään keskeyttänyt illan rauhaa.

"On hyvin hauskaa päästä pois niiltä loppumattomilta kaduilta", virkkoi
neitonen vihdoin. "Toivon että saamme sateettoman joulun. Sinun pitää
viedä minut pitkälle, pitkälle kävelylle huomenna."

Nuori mies ei vastannut, ja tyttö laverteli edelleen.

"Menemme etsimään misteliä metsästä, ja meidän täytyy saada oikein
paljon rautatammea. Aion somistaa päivähuoneemme oikein komeaksi joulua
varten. Madame -- ranskan opettajattaremme -- on neuvonut minulle,
miten kierretään oikein ihania kiehkuroita vihreistä kasveista, ja
tahdon kummastuttaa teitä kaikkia. Oi, Derrick, minulla on aika nälkä.
Onko äiti laittanut minulle aniskakun?"

"Kakku kyllä on valmiina", sanoi Derrick hajamielisesti; "mutta,
Jennet, äiti on muuten poissa kotoa".

"Poissa kotoa!"

Jennet toisti nämä sanat mitä säikähtyneimmin ilmein. Kaikki ilo oli
silmänräpäyksessä poistunut hänen kasvoiltaan ja äänestään. Mitä koti
olisi ilman äitiä? Ja mikä kamala välttämättömyys oli kutsunut hänet
pois juuri samana päivänä, kun hänen tyttärensä palasi koulusta?

"Ajattelinkin, että jotakin oli vinossa", sanoi hän yrittäen pidättää
nyyhkytystä. "Yhtä hyvin voit heti sanoa, mitä se merkitsee;
epätietoisuus on pahinta kaikesta. Mitä on tapahtunut? Missä on äiti?"

"Hän on täti Judithin luona", vastasi Derrick. "Äiti voi tosiaankin
hyvin, Jennet; eikä meitä muitakaan mikään vaivaa. Mutta lauantaina
täti Judith lähetti vaunut äitiä noutamaan, eikä hän tietysti voinut
kieltäytyä lähtemästä sairaan sisaren luo."

"En tiennyt, että täti Judith oli sairaana. Kukaan ei kirjeessä
kertonut hänen sairaudestaan. Miksei sitä minulle ilmoitettu?"

"Emme tienneet siitä ennenkuin vaunut saapuivat tuoden erään rouva
Belfontin palvelijan, jolla oli määräys emännältään ja kirjelappu
Robsonilta. Sen luettuamme käsitimme heti, että tauti oli hyvin vakavaa
laatua. Poloinen Judith-täti ei enää voi elää pitkää aikaa; hänen
päivänsä ovat luetut."

Jennet ei voinut puhua, vaan värisi kiireestä kantapäähän, ja Derrick
kumartui hänen puoleensa levottomin katsein.

"Olen kovin pahoillani tähtesi, rakas sisko", sanoi hän hellästi. "Tämä
ei ole hauska kotiintulo; mutta meidän tulee olla kiitollisia, ettei
päällämme ajelehdi synkempiä pilviä. Saimme tänä aamuna kirjekortin
äidiltä, ja hän sanoo täti Judithin pyytävän sinua luokseen."

"Minuako?"

"Niin, rakas Jennet. Sinun on lähdettävä aikaisin huomenaamulla, ja
minä kyyditsen sinut aamiaisen jälkeen Parkleyhin. Tämä on koettelemus;
sinä odotit saavasi nauttia kodin rauhaa ja onnea, ja nyt sinut äkkiä
kutsutaan kuolinvuoteelle. Sisko kulta, toivoisin voivani säästää
sinulta kaikki surut."

"Se on ystävällinen toivomus, rakas Derrick", vastasi Jennet yrittäen
puhua reippaasti; "mutta minulle ei olisi hyvä säästyä kaikelta
murheelta. Sinun pitää rukoilla, että saan voimaa tähän surulliseen
eroon. Se on ero, enkä voi olla sitä pelkäämättä. En ole tarpeeksi
tuntenut täti Judithia voidakseni häntä kovin suuresti rakastaa,
mutta..."

"Hän on ollut sinulle hyvä, Jennet. Hänen kiintymyksensä sinuun
ilmautui niin äkkiä, mutta jos hän olisi saanut elää, se olisi
kirkastanut ja sulostuttanut hänen koko elämänsä. Hän tuntee nyt, että
hän oppi rakastamaan sinua liian myöhään."

"Sen tiedän", myönsi Jennet surullisesti. "Eräänä päivänä kuulin
neiti Thornhillin sanovan, että elämä on kuin iso puutarha ja että
ihmiset keksivät sen parhaimmat kukkaset, vasta kun ovat sieltä
lähtemäisillään. Niin on luullakseni Judith-tädin laita. Hän eli kauan
elämän tarhassa ennenkuin löysi rakkauden."

"Neiti Thornhill", huomautti Derrick, "hänhän on se kaunis opettajatar,
joka on sinulle niin ystävällinen? Sinä kirjoittelit hänestä paljon,
mutta sittenkin on minusta huvittavampaa kuulla siitä vilkkaasta,
iloisesta, tummasilmäisestä tytöstä."

"Sepä omituista!" huudahti Jennet mielissään. "Hänkin haluaa kuulla
sinusta ja on antanut minun kuvailla sinut sata kertaa."

"Minusta näyttää, että tunnen hänet varsin hyvin", sanoi veli
miettivästi; "näen hänen loistavat silmänsä ja herkkävivahteiset
ruskeat kasvot. Saanenkohan häntä koskaan tavata?"

"Kenties. Mutta, Derrick, sinä ja Charlotte varmaankin riitelisitte.
Minusta aina tuntuu, että olisi vaarallista tuoda molemmat suosikkini
yhteen, koska pelkään etteivät he pitäisi toisistaan ja tekisivät minut
onnettomaksi."



21. luku.

Pelon aiheita.


Hämärä oli käynyt läpikuultamattomammaksi, kun kiesit pysähtyivät
puutarhan portille, ja ylösvedetty kaihdin arkihuoneen ikkunassa
paljasti kirkkaan, lampun valaiseman kuvan. Samassa tuokiossa jo
hyökättiin ovikäytävään ja kuului kuoro iloisia ääniä, Hilaryn
tervehdyshuudon kaikuessa yli kaiken. Senjälkeen isä vahvoilla
käsivarsillaan nosti Jennetin kieseistä ja puristi häntä hetkisen
rintaansa vasten. Herra Fowler ei suinkaan ollut äänekäs
mielenilmaisuissaan, ja paljon sanoin lausumatonta liikutusta sisältyi
tuohon hartaaseen syleilyyn. Jennet ymmärsi jälkeenpäin, mitä kaikkea
isä juuri silloin rinnassansa tunsi.

Kerkeänä kuten aina Hilary oli senjälkeen ensimäinen häntä
tervehtimässä, sitten seurasi Katherinen tyyni suudelma ja Mabelin
kuiskaamat rakkauden sanat. Lopulta viimeisinä molemmat nuorimmat
lapset tarttuivat Jennetiin ja veivät hänet riemun myrskyssä sisälle.

"Kylläpä sinua varmaan hirveästi palelee", sanoi Ellen vetäen hänet
loimuavan takkavalkean ääreen.

"Ja olet tietysti kauhean nälissäsi", huusi Hilary. "Älkäähän nyt
touhutko niin paljoa, lapset, vaan antakaa hänen riisua puuhkansa ja
päällystakkinsa. Kannanko kapineesi ylikertaan, Jennet?"

"Ei", vastasi Jennet väsähtäneestä, "minä menen heti huoneeseeni".

"Älä viivy kauaa", pyysi Hilary. "Tee ja voikorput jäähtyvät kovin
pian. Ehkä on parasta, että minä tulen mukaasi."

"Käy istumaan, Hilary, äläkä yhtäpäätä haasta", sanoi herra Fowler
tavallista ankarammalla äänellä. Katherine loi häneen kiitollisen
katseen ja Jennetin helpotuksenhuokaus voitiin seivästi kuulla. Hilary
alkoi käydä liian ärsyttäväksi heille kaikille.

Hitain askelin Jennet nousi tuttuja portaita omaan, vanhaan kammioonsa
ja kiirehti sulkemaan oven siellä rauhassa itkeäkseen. Hän kaipasi
äitinsä tervehdystä enemmän kuin sanoilla saattoi ilmaista; ja hänen
sydäntään rasitti ajatus murheellisesta huomispäivästä. Ei ollut mikään
helppo asia seisoa täti Judithin kuolinvuoteen ääressä kuuntelemassa
hänen viimeisiä sanojaan, ja tytön herkkä sielu kavahti tätä koetusta.

Kuitenkin hän kiitti Jumalaa siitä, että koti oli vielä koti, ja
tyynnytteli itseään toivolla, että äiti pian palaisi ja että kaikki
taas kerran sujuisi entiseen tapaansa. Sitten hän riisuen nopeasti
päällysvaatteensa kuivasi kyyneleensä ja riensi takaisin alhaalla
odottavien luo.

"Tuntuupa hyvältä, kun olet jälleen luonamme", sanoi Katherine alkaen
täyttää teekuppeja. "Ja aika terveeltä sinä näytät, -- Jennet. Melkein
pelkäsimme, että Lontoon ilma ei sinulle sopisi, ja äitiä aina
huolestutti ajatus, että ehkä opiskelisit liian uutterasti. Mutta
mikään ei näy sinua vahingoittaneen."

"Minä voin oikein hyvin, Kathie", vastasi Jennet, "ja aloin todella
pitää opistosta. Mutta tiedättehän, että oli aikoja, jolloin minua
vaivasi ankara koti-ikävä."

He menivät aikaisin levolle sinä iltana, ja Katherine varoitti Jennetiä
valvomasta matkalaukkujensa purkamisessa.

"Sinun tulisi saada nukkua runsaasti tänä yönä", sanoi hän; "minun
täytyy herättää sinut aikaisin aamulla. Parasta, että käytät
matkapukuasi ja jätät minun tehtäväkseni ottaa tavarat ulos
kirstustasi."

"Miksi sinä vaivautuisit minun tavaroitteni tähden, Kathie?" kysyi
Jennet. "Minä tulen kotiin nähtyäni täti Judithin. Minun ei odoteta
viipyvän hänen talossaan."

"Pelkään, että sitä odotetaan, rakas sisar, ja sinun läsnäolosi
tuottaa äidille mitä suurinta lohdutusta. Hän sanoo, että täti Judith
on laskenut hetkiä sinun palaamiseesi, ja ikävöi sinua luokseen.
Jennet-rukka, toivoisin voivani lähteä sinun asemestasi."

"Ihmeellistä, ettei hän mieluummin haluakin sinua, Kathie. Sinä olet
paljoa epäitsekkäämpi ja hyödyllisempi kuin minä."

"Ei, Jennet, minä en ole vähemmän itsekäs. En tunne ketään, joka voi
täydellisemmin unohtaa itsensä kuin sinä. Sinussa, näet, ei vielä ole
kehittynyt itsekkäisyyttä, mutta lahjasi ovat korkeampaa laatua kuin
minun."

"Eikö isä sinusta näytä alakuloiselta?" kysyi Jennet lyhyen vaitiolon
jälkeen.

"Hän kaipaa äitiä; tämä on vasta ensi kerta, kun he ovat olleet
eroitettuina."

"Tietysti hän kaipaa häntä; mutta on jotain muutakin, mikä tuntuu häntä
vaivaavan. Pari kertaa kuvittelin, että hän oli huolestunut minun
suhteeni. Sano minulle, Kathie, olenko oikeassa?"

Katherine, joka tavallisesti oli suorapuheisin kuolevaisista, vältti
nyt sisarensa vakavaa katsetta.

"Siis se koskee minua." Jennet laski kätensä Katherinen olkapäille
ja ravisti häntä lempeästi. Molemmat olivat pitkiä tyttöjä, ja nuo
kaksi tummatukkaista päätä olivat toistensa tasalla heidän seisoessaan
siinä kynttilänvalossa. "Oi, Kathie, miksi tarvitsee meillä nyt olla
perhesalaisuuksia? Tämä on uutta ja outoa."

"Ei ole mitään salaisuutta, rakas Jennet." Kyyneleet pulpahtivat
Katherinen ystävällisiin ruskeihin silmiin. "Älä puhu enempää nyt;
ajattele aikaista matkaasi huomenna ja kaikkea, mitä sinun on
kestettävä. Etkö huomaa, että käy myöhäiseksi?"

Jennetin kädet vaipuivat surullisesti alas.

"Kathie", sanoi hän murheellisella äänellä, "kotiintuloni on tuottanut
minulle surkean pettymyksen. Minulla on joku aavistus, että muutoksia
on hiipimässä pieneen maailmaani, enkä minä enää koskaan ole sama
Jennet."

"Sinä pysyt aina samana", vastasi hänen sisarensa vakavasti. "Muutos
olosuhteissa ei merkitse muutosta sydämessä. Minä luotan täydellisesti
horjumattomuuteesi, Jennet; uskon sinun kestävän jokaisen koetuksen."

"No", sanoi Katherine suostutellen, "luulin, että olimme päättäneet
olla enempää juttelematta tällä kertaa. Katso, tulta tarvitsee kohentaa
ja lisätä hiiliä takkaan. Sinun on nukuttava sikeästi ja runsaasti."

Jennetille ei jäänyt muuta neuvoa kuin alistua. Hän oli kiihoittunut
ja väsynyt, huomisesta tulisi raskas päivä. Jättäen Katherinen
hoitamaan tulta hän alkoi ääneti riisuutua, ja pian hänen päänsä lepäsi
rauhallisesti lavendelilta tuoksuvalla pielukselta.

Vihdoin lempeä käsi kosketti hänen poskeansa ja tuttu ääni kutsui hänet
hellästi unen maailmasta. Avatessaan silmänsä hän näki Katherinen
seisovan, vuoteensa ääressä, ojentaen hänelle kupin teetä ja viipaleen
paahdettua vehnäleipää. Aamu aikoi vasta sarastaa, ja huonetta valaisi
vain himmeä kynttilän liekki.

"Mutta nythän varmaankin on vasta keskiyö!" mutisi Jennet unisesti.
"Olen ollut vuoteessa vasta kymmenkunnan minuuttia, ja sinä tulet
herättämään minut ensi unestani. Salli minun levätä vielä vähän aikaa."

"Olen hyvin pahoillani, että minun täytyi sinut herättää, tyttöseni;
se näyttää kyllä julmalta", vastasi sisar. "Mutta sitä ei voi auttaa,
Jennet. Aikaa hukkaamatta on riennettävä Parkleyhin; äiti kehoitti
sinua pitämään mahdollisimman suurta kiirettä."

"Miksi minun on sinne lähdettävä?" kysyi Jennet painuen takaisin
pielukselleen ja sulkien silmänsä ennenkuin oli lauseensa lopettanut.

"Koska... oi, rakas lapsi, et saa enää vaipua uneen! Tässä on hyvää,
kuumaa teetä; juo se, Jennet, ja ravistaudu valveille kaikin mokomin!"

Ruskeiden silmien raskaat luomet avautuivat hitaasti jälleen, ja
puoleksi nukkuva tyttö ponnisteli ankarasti totellakseen Katherinen
kehoitusta. Hän kohosi istualleen ja joi hiukan teetä, vielä kuitenkaan
täydellisesti ymmärtämättä syytä tähän aikaiseen nousemiseen, kunnes
Hilaryn kimeä ääni kuului oveni takaa.

"Joko Jennet nousee ylös?" hän huusi. "Älkää nuhdelko minua, että tulen
kysymään; Derrick tahtoo tietää."

"Oh, nyt muistan kaiken", virkkoi Jennet aivan hereillään. "Käske hänen
sanoa vain Derrickille, että olen tuossa paikassa valmis. Älä jätä
minua, Kathie; jää tänne auttamaan minua minkä voit. Olen itsekäs,
uninen olento... uh! Kylläpä tässä huoneessa on kylmä!"

Mutta sillä hetkellä Rachel astui sisään ja sytytti uudestaan tulen; ja
Jennet nousi ja ryhtyi pukeutumaan sen lämpimässä loisteessa. Kukaan
kamaripalvelija ei olisi voinut olla Katherinea tarkkaavaisempi, ja
hänen sisarensa pukeutuminen oli päättynyt ennenkuin myöhäinen aurinko
oli lähettänyt valonsa talviseen maailmaan.



22. luku.

Viimeinen kohtaaminen.


Raikas aamuilma karkoitti unen usvat Jennetin aivoista, ja Derrickin
hilpeä haastelu vahvisti hänen hermojansa, terästäen häntä tulevaan
kokeeseen. Mutta kun he ajoivat Parkleyn pääkadulle ja pysähtyivät
korkean, synkännäköisen rakennuksen eteen, hänen mielensä alkoi jälleen
lannistua.

"Muista, että äiti on täällä", sanoi Derrick tytön astuessa alas
kieseistä.

Joku oli arvattavasti ollut hänen tuloansa tähystelemässä. Ennenkuin
hänen kätensä oli koskettanut kelloon, ovi aukeni ja harmaahapsinen
miespalvelija näyttäytyi. Heti hänen jälestään tuli Robson, kalpeana
ja riutuneena pitkistä valvomisista sairaskammiossa, mutta ilmeisesti
ilostuen odotetun vieraan näkemisestä.

"Miten tätini voi?" oli Jennetin ensimäinen kysymys.

"Hänellä on ollut levoton yö, ja hän on herkeämättä puhunut teistä,
neiti Jennet", vastasi vanha palvelijatar. "Pelkäsimme, ettette
saapuisi ajoissa -- hän on käynyt perin heikoksi."

Puhuessaan Robson johdatti Jennetin aamiaishuoneeseen ja toimitti
hänelle kuumaa kahvia. Tyttö katsahti ympärilleen kallisarvoisiin
esineihin, mitkä joka puolella kohtasivat hänen silmänsä, ja ajatteli
niitä pitkiä yksinäisen loiston vuosia, jotka rouva Belfont oli tämän
katon alla viettänyt. Miten hauskan valoisat täti Judithin päivät
olisivatkaan voineet olla, jos hän olisi avannut nämä ovet nuorille
sukulaisilleen ja täyttänyt synkän huoneuston näiden tarmokkaalla
elämällä! Kaikki oli upeata ja mukavaa; mutta tarkka silmä saattoi
kuitenkin huomata, että vähän tämä upeus ja mukavuus oli talon asukasta
hyödyttänyt.

"Teitä varmaan kovin palelee pitkän ajomatkanne jälkeen, rakas
neiti Jennet", alotti Robson, mutta hänet keskeytti tytön äkillinen
ilonhuudahdus.

"Äiti, rakas äiti", sanoi hän hyökäten ovea kohti, "kuinka olen
ikävöinyt sinua! Koti ei tunnu kodilta, kuu sinä olet poissa."

Muutamaan sekuntiin rouva Fowler oli kykenemätön puhumaan mitään;
hän vain kietoi käsivartensa tyttärensä ympärille ja katseli häntä
hellästi, Robsonin seisoessa vieressä ja tarkatessa heitä kyyneleet
silmissä. Ja sitten uskollinen palvelija huoahtaen muisti ylikerrassa
lepäävän kuolevan naisen, joka ei koskaan elämässään ollut saanut kokea
tällaisen rakkauden suloisuutta. Vaikka rouva Fowler aina oli ollut
köyhä ja ison perheen huolten painostama, hän oli paljoa rikkaampi
sisartansa.

Robson hiipi hiljaa sairaskammioon, jättäen äidin ja lapsen
kahdenkesken. Mutta pitkälti he eivät keskustelleet; oli kerrottava ja
kuultava tuhat seikkaa, jotka täytyi jättää sopivampaan aikaan. Rouva
Fowlerin ensimäinen ajatus koski Judith-tätiä: hänen hetkensä olivat
luetut ja hänen viimeiset toivomuksensa täytyi tyydyttää, maksoi mitä
maksoi.

"Tulehan heti hänen huoneeseensa, Jennet", lausui äiti vakavasti. "Ja
sinun on kuunneltava hänen viimeisiä sanojaan ja kätkettävä ne visusti
mieleesi, rakkaani. Tuskin voit kuvitella, kuinka paljon hän on sinua
ajatellut. Tule nopeasti; hän odottaa levottomana. Robson on hänelle
ilmoittanut, että olet täällä."

Hellällä väkivallalla rouva Fowler tarttui tyttärensä käsivarteen
vieden hänet ylikertaan ja kuljettaen hänet pitkän käytävän kautta.
Nuorekkaihin ääniin ja monien jalkojen astuntaan tottuneelle Jennetille
talon hiljaisuus tuntui painostavalta, ja talvipäivän kolkkous rasitti
hänen sieluansa. Heidän pysähtyessään suljetulle ovelle hän alkoi
hiukan vavista, ja rouva Fowler, joka yhä piti häntä käsivarresta, vei
hänet ääneti sairaan kammioon.

Mutta hänen luodessaan ensimäisen katseen kuihtuneille kasvoille
pieluksella Jennetiltä katosi kaikki tietoisuus omasta itsestänsä.
Hänellä oli vain selvillä se tosiasia, että tässä lepäsi täti
Judith, hänen oma hyväntekijättärensä kuoleman kutsua odottamassa.
Vaistomaisesti hän vastasi rouva Belfontin hartaaseen katseeseen
hellällä hymyllä ja kumartuen vuoteen yli painoi pehmeän suudelman
ohuelle poskelle.

"Sinä näytät terveeltä ja kauniilta", sanoi heikko ääni. "Jennet,
tahtoisin, että olisin nähnyt sinut aikaisemmin. Silloin olisin ollut
onnellisempi. Minulta on elämässäni puuttunut paljon todellista onnea,
lapseni."

"Älä ajattele menneisyyttä, rakas Judith", puuttui rouva Fowler
lempeästi puheeseen. "Sinä et tiedä, mitä kaikkea Jumalalla saattaa
olla sinulle varattuna iankaikkisessa tulevaisuudessa."

Rouva Belfont vastasi hänelle kiitollisella hymyllä. Näinä viimeisinä
päivinä hän oli oppinut pitämään sisarensa sanoja suuressa arvossa
ja oli löytänyt niiden yksinkertaisuudesta syvempää viisautta kuin
mitä rikkaus ja maallinen tieto oli hänelle koskaan tuonut. Ja
sitten hänen katseensa palasi Jennetiin ja viipyi tytön herttaisilla
kasvonpiirteillä hellän ylpeästi.

"Mitä minulla on sanottavaa, täytyy nopeasti sanoa", jatkoi hän.
"Lapseni, olen jättänyt kaiken omaisuuteni sinulle. Jumala opettaa
sinut käyttämään varallisuutta paremmin kuin minä koskaan olen
käyttänyt. Et tietysti saa hallita omaisuuttasi ennenkuin tulet
täysi-ikäiseksi, mutta olen antanut määräyksiä, jotka takaavat, että
hartaimmat toivomuksesi käyvät toteen. Derrick -- ah, minä tiedän
kaiken, mitä olet hänen puolestaan tuntenut! -- Derrick lähetetään
opistoon."

Jennetin kasvoilla ilmenevä sanomaton ilo heijastui kuolevan silmissä,
jotka katsoivat syvään hänen omiinsa. Mutta hänen uskollisille
vartijoilleen oli selvää, että potilaan voimat olivat lopussa; ja
äitinsä viittauksesta tyttö kuiskasi hellät jäähyväiset. Hän ei
yrittänyt pukea kiitollisuuttaan moniin sanoihin, eikä sitä ollut
tarviskaan. Täti Judith ymmärsi kaiken, mitä nuori tyttö tunsi, ja oli
tyytyväinen.

Loppuajaksi tätä pitkää päivää Jennet jäi enimmiten yksikseen, koska
rouva Fowler enempää kuin Robsonkaan ei hennonut poistua sairaan
huoneesta. Niille, jotka häntä vaalivat, oli ilmeistä, että rouva
Belfontia oli tukenut teennäinen tarmo hänen sisarentyttärensä
tuloon asti. Häntä oli ylläpitänyt harras halu nähdä Jennet ja vielä
kerran häntä puhutella; hän oli koonnut riutuvat voimansa viimeiseen
ponnistukseen. Mutta nyt, kun hänen toivonsa oli toteutunut, hän vaipui
horrostilaan, josta hänen sisarensakaan ääni tuskin saattoi hänet
herättää.

Omiin hoteisiinsa jätettynä Jennet vaelsi huoneesta huoneeseen,
koettaen käsittää olosuhteissaan tapahtunutta ihmeellistä muutosta
ja tuntien omituista kaipausta halpaa maalaistyttöä Jennet Fowleria
kohtaan, joka näkyi äkkiä poistuneen elämästä. Kaikki muuttuisi nyt, ja
rikkautta seuraisi rikkauden raskas vastuunalaisuus. Mutta Katherine
oli uskonut sisarensa luonteen kestävän jokaisen koetuksen, ja Jennet
puolestaan rukoili, että aina ansaitsisi Katherinen luottamuksen.

Iso talo kaikkine kallisarvoisine huonekaluineen joutuisi pian
hänen omakseen, ja tämä ajatus oli niin yllättävän painostava, että
hän alkoi koettaa sen kokonaan unohtaa. Kirjastohuone, missä herra
Belfont-vainaja oli viettänyt enimmän aikansa, oli hänelle erityisesti
mielenkiintoinen. Eivät ainoastaan arvokkailla teoksilla täytetyt
kirjahyllyt seinillä, vaan koko huoneen sisustus oli aiottu tuottamaan
viihdytystä ja lepoa. Iloinen valkea paloi uunin tiilireunaisella
ristikolla; karhuntalja-matolla oli sametilla päällystetty nojatuoli,
ja siihen Jennet asettui antautuen lukemiseen ja lepoon.

Silloin tällöin hänen äitinsä kävi häntä katsomassa, ja rouva
Fowlerille tuotti sanomatonta lohtua nähdä tyttärensä niin tyynenä.
Jennet oli liljan vaalea; hänen koulutoveriensa kovin ihailemat
persikanvärin vivahdukset olivat paenneet hänen sileiltä poskiltaan, ja
hänen silmänsä näyttivät raskailta. Mutta hänen sävynsä oli levollinen
ja hän pyysi, ettei kukaan olisi hänen suhteensa huolissaan. Hän sanoi
kirjoittavansa kirjeen Katherinelle ja kertovansa hänelle kaiken, mitä
oli tapahtunut. Mutta äiti pyysi häntä olemaan sulkematta koteloa ennen
iltaa.

Juuri kun päivä oli loppumassa ja viimeiset valonkajastukset sammuneet
joulukuun taivaalta, täti Judithin sielu pakeni. Ja rouva Fowler lisäsi
kirjeen perään muutaman sanan ilmoittaen, että vaunut seuraavana
päivänä toisivat Jennetin takaisin maatilalle.

Hän vietti unettoman yön, eikä aamiainen hänelle paljoa maistunut. Aamu
oli alussa harmaata, mutta vähitellen aurinko pistäysi esille pilvien
lomasta valaisten hilpeätä talvista maailmaa. Linnut piipittivät ja
visertelivät iloisesti lakastuneissa pensasaidoissa, ja siellä täällä
tulipunainen marjaterttu kimalteli päivänsäteitten kosketuksesta.
Raikas ilma ja tieto siitä, että oli kotimatkalla, elähdytti Jennetiä
ja karkoitti hänen nuoreen sieluunsa hiipineen synkeyden. Ja kun vaunut
vihdoin pysähtyivät vanhalle puutarhanportille, hänen sydämensä paisui
kiitollisuudesta, ja Katherinen nähdessään hän purskahti kyyneliin.

"Oi, Kathie!" hän kuiskasi pää sisarensa povella. "Ethän salli
varallisuuteni meitä eroittaa? Jennetisi on yhäti sama rakastavainen
Jennet!"



23. luku.

Päätös.


Viikkoa myöhemmin rouva Fowler palasi maatilalle, ja siellä
syntyi paljon tyyntä iloa hänen asettuessaan vanhalle paikalleen
perheen keskuuteen. Hänen oman sydämensä täyttivät vielä ajatukset
sisaresta, joka oli annettu hänelle takaisin vain tullakseen jälleen
poistemmatuksi. Vuosikausien unelma oli toteutunut; Judith oli vielä
kerran palannut vanhaan sisarelliseen kanssakäymiseen saadakseen
lohdutusta ja voimaa, mutta yhdistyminen oli ollut lyhytaikainen.

"Miten toisin olisikaan saattanut olla!" Nuo sanat kaikuivat rouva
Fowlerin korvissa hänen tyttäriensä iloitessa hänen palaamisestaan. Ei
voinut odottaa, että he täydellisesti ymmärtäisivät äidin hiljaisen
surun kuolemantapauksen johdosta. He eivät saattaneet muistaa niitä
päiviä, jolloin sisarukset olivat asuneet saman katon alla, jakaneet
keskenään taloudelliset huolet, nauttineet sitä vähäistä ylellisyyttä,
mitä heidän vaatimaton elämänsä tarjosi. Joukko vähäpätöisiä muistoja
parveili takaisin nykypäivien maailmaan, saaden rouva Fowlerin silmät
äkkiä kyyneltymään hänen lastensa jutellessa muusta; ja silloin nuoret
äänet nopeasti vaikenivat ja Hilarykin talttui nähdessään merkkejä
murheesta, joka oli hänelle salaisuus.

Senvuoksi he muutamiksi päiviksi jättivät äidin ja isän yksikseen
ja puuhailivat omissa hommissaan. Derrickillä ja Jennetillä, noilla
kahdella, joiden kohtalot olivat äkkiä mitä suurimmassa määrässä
muuttuneet, oli paljon sanottavaa toisilleen, ja parhaiten he voivat
keskustella ulkosalla.

"Lähtekäämme metsään", ehdotti Derrick eräänä iltapäivänä. "Talvi ei
meille koskaan tuhlaa liikaa päiväpaistetta, ja tänään on ilma lauhkea.
Rautatammet ovat tänä vuonna uhkeita; en ole koskaan nähnyt sellaista
varjojen loistoa."

"Siinä menevät perijätär ja pastori!" huusi Hilary, kun pari astui
ulos puutarhan portista. "Perheen arvokkaimmat jäsenet", lisäsi hän
Katherinen suureksi kiusaksi. "Miksi rypistät minulle otsaasi, Kathie?
Tiedäthän, että puhun totta."

"Sinulla on kovin vastenmielinen tapa puhua totta", sanoi Katherine
ankaranlaisesi. "Etkö näe, että olet tuottanut heille tuskaa? He
tahtovat unohtaa eroitukset."

Mutta Hilary oli masentumaton niinkuin aina.

"Ei saisi ollakaan eroitusta", huudahti hän. "Juuri eilen kuulin
kappalaisen sanovan isälle, kuinka valitettavaa oli, että rouva Belfont
ei jakanut omaisuuttaan yhtä suuriin osiin tasan kullekin."

"Kappalainen voisi pitää huolta omista asioistaan." Vakava Katherine
osoitti harvoin näin suurta suuttumusta. "Ja saat nähdä, Hilary, että
sinullekin vielä koituu hyvää Jennetin onnesta. Satun tietämään, että
hänen vallassaan on tehdä jotakin sinun eduksesi."

"Oi, Kathie, mitä hän aikoo tehdä? Oletko sitoutunut vaitioloon?
Saanenkohan muutamia niistä jalokivistä, jotka lukittiin raha-arkkuun?
Kerro pian."

"Kyllä se sinulle kumminkin pian on ilmoitettava", vastasi Katherine
tyynesti hymyillen. "Ja yhtä hyvin voit sen saada heti kuulla; tieto
ehkä tekee sinut vähän selväpäisemmäksi."

"No, sano suoraan; kovinpa sinä hidastelet!"

"Joulun jälkeen sinä lähdet Jennetin mukana opistoon. Koko asia on
järjestetty aivan valmiiksi. Ensi viikolla alamme ommella pukujasi ja
laittaa muita tarpeita."

Se säikähdyksen ja alakuloisuuden peittämätön ilme, minkä tämä ilmoitus
Hilaryn kasvoille nostatti, oli liikaa hänen sisarensa vakavuudelle.
Nähdessään Katherinen hilpeyden Hilary karahti tulipunaiseksi ja sanoa
tuiskahdutti vihaisesti: "Sinä koetat minua kiusoitella! Siinä teet
kovin häijysti, Kathie."

"Ei, minä en kiusoittele", vastasi Katherine tyyntyen ja käyden
vakavaksi jälleen. "Tosiaan, Hilary, kerran tulee aika, jolloin olet
kiitollinen Jennetin sinulle tarjoamista eduista. Tietysti hän ei vielä
itse vallitse omaisuuttaan, mutta hänen menoihinsa myönnetty vuotuinen
määräraha on kyllin runsas, että hän voisi auttaa niitä, joita hän
rakastaa. Tulee hauskaa, kun kaksi sisarusta ovat koulussa yhdessä."

"Kaikkea muuta kuin hauskaa!" Hilaryn mieli kuohui hillittyä
suuttumusta. "Minä en tahdo lähteä opistoon. Tiedäthän, että minulla
aina on ollut oma vapauteni."

"Aivan liian suuri vapaus, Hilary."

"Pakko ei tee minulle hyvää, Katherine. Se saattaa sopia varsin hyvin
Jennetille, mutta hänen luonteensa ei ole samanlainen kuin minun. Minun
vapaudenrakkauteni on niin voimakas" (tässä Hilary alkoi uikuttaa),
"että vankeudessa luullakseni riudun ja kuolen".

"Kuin metsälintu häkissä? Älä pelkää, Hilary; tytöt eivät riudu eivätkä
kuole opistossa. He harjaantuvat siellä hyviin tapoihin ja palaavat
kotiin pirteinä ja iloisina."

Mutta nämä rauhoittavat sanat eivät tyrehdyttäneet Hilaryn kyyneleitä,
ja Katherinesta olikin muuten viisainta antaa niiden vuotaa. Harvoinpa
Hilary itki, mutta hänen terävä kielensä sai toiset usein itkemään.
Pieni alakuloisuus ja nolaus teki hänelle hyvää.

Kun Hilary oli jäänyt yksikseen, hänen murheensa yltyi rajuksi,
mutta muutaman minuutin perästä nyyhkytykset päättyivät pariin,
kolmeen raskaaseen huokaukseen. Voiko olla ihan totta, että hänen oli
lähdettävä rakkaasta, vanhasta kodista, missä hän näin kauan oli saanut
noudattaa omia mielitekojaan ja oikkujaan? Kyllä sen täytyi olla totta.
Katherine oli puhunut hirveän vakavasti; ei ollut pienintäkään toivoa
välttää julmaa kohtaloa.

Itsesäälin puuska seurasi hänen ensimäistä suuttumuksensa purskahdusta.
Hänen nuoremmat sisarensa olivat äidin luona, Jennet oli ulkosalla,
Katherine oli vetäytynyt ruoka-aittaan ja keskusteli keittiöasioista
Rachelin kanssa. Tässä surullisessa mielentilassa Hilaryn päähän
pälkähti samoilla yksinään kautta koko vanhan rakennuksen ja heittää
pitkät jäähyväiset noille tutuille huoneille.

-- Kuka tietää, milloin siihen taas saan tilaisuuden, -- vaikeroi
hän itsekseen. -- Koko ensi viikon ja seuraavat viikot ne hyörivät
ympärilläni vaatteitteni valmistamisessa, leikaten ja nyppien ja
koettaen pukuja päälleni, kunnes vihaan jokaisen vaatekappaleen
näkemistäkin. En saa pahaakaan rauhaa, sen tiedän, ennenkuin ne ovat
kunnollisesti toimittaneet minut matkaan ja päässeet minusta.

Vilkasluontoinen Hilary-parka, joka usein oli tuskastuttanut jokaista
perheenjäsentä, ei ollut menettänyt hitustakaan näiden rakkaudesta.
Hänen astellessaan edestakaisin talvisen iltapäivän hämärtyvässä
valossa oman kovan kohtalon surkuttelu vähitellen haihtui kodin
hellyyden lämpimässä hehkussa. Ajatus opistoon lähdöstä ei häntä sen
enempää miellyttänyt, mutta hän lakkasi sättimästä niiden viisasta
huolenpitoa, jotka hänet sinne lähettäisivät.

Sillävälin Jennet ja Derrick olivat etsineet lempisopukkansa metsästä,
missä pistiäis- eli rautatammet upeilivat runsaiden tulipunaisten
marjojensa loistossa. Tuskin tuntui tuulenhenkäystäkään, valo oli
tyyntä ja kirkasta, ja ainoastaan kultarintakertun liverrys keskeytti
äänettömyyden. He seisoivat ylävällä maalla, ja aukosta puiden lomitse
he saattoivat nähdä kylän vanhan, harmaan kirkon muratin kiertämine
torneineen ja rauhallisine hautuumaineen, ja sisar huomasi veljensä
silmien lepäävän tuolla pyhällä paikalla.

"Monet siellä rukoillut rukoukset ovat tulleet kuulluiksi", virkkoi hän
koskettaen hellästi nuoren miehen käsivartta. "Oi Derrick, olen hyvin
kiitollinen, että sydämesi toivo toteutuu!"

Veljen hymy osoitti tyyntä onnea. Ainoastaan Jennet oli käsittänyt,
kuinka voimakas tuo toivo oli, ja hänen myötätuntonsa oli tuottanut
suurinta lohtua, kun sen toivon toteutuminen näytti aivan
mahdottomalta. Nyt ne olivat kaikki ohitse -- nuo vastenmielisen
uurastuksen ja tyydyttämättömän kaipuun vuodet, ja uusi työ ja uusi
elämä oli pian alkava.

"Mutta me emme saa lakata rukoilemasta siksi, että rukouksiin on
vastattu", sanoi hän hetkiseksi vaiettuaan. "Kristityn elämä on
alituista rukousta. Kun halu tulee, täytyy Jumalan armon seurata sen
mukana, muutoin se ei koskaan ole tuleva meille 'elämän puuksi'."

"Joskus", kuiskasi Jennet, jonka silmät äkkiä kyyneltyivät, "tuntuu
minusta kuin suuri onneni musertaisi minut maahan. Derrick, tiedämme,
että rahat eivät aina ole hyväksi; ne saattavat muuttua esteeksi, joka
taittaa sielun siivet. Sano minulle, veli, pelkäätkö minun tähteni
paljon? Luuletko minun kykenevän kohoamaan sydämessäni ja sielussani
yhtä hyvin kuin silloin, jolloin tämä kultainen taakka ei minua vielä
painanut?"

"Pelätessäsi, Jennet, olet turvassa. Tämä pyhä pelko varjelee sinut
itsekkäästi hemmoittelemasta itseäsi ja liiallisesta rakkaudesta
maalliseen. Ole onnellinen, rakas sisar, ja 'anna valosi niin loistaa
ihmisten edessä, että he näkevät hyvät työsi ja kunnioittavat Isääsi,
joka on taivaissa'."

Seurasi hetkisen hiljaisuus; kultarintakerttu täytti äänettömyyden
helskähdyttämällä raikuvamman säveleen, ja molemmat nuoret sydämet
lähettivät ylös sanattoman kiitos-psalmin. Mutta kun he olivat
lähtemässä paikalta, Derrick viivähti vielä ja kohottaen hattuansa
katsahti ylöspäin ja lausui juhlallisella äänellä vanhat, tutut sanat:
"Kaikkina ahdistustemme aikoina, _kaikkena myötäkäymisemme aikana_,
kuolemamme hetkellä ja viimeisen tuomion päivänä, vapahda meitä, oi
Herra!"





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kun me olimme tyttöjä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home