Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Napaseudun yössä - Romaani Huippuvuorilta
Author: Frich, Øvre Richter
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Napaseudun yössä - Romaani Huippuvuorilta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



NAPASEUDUN YÖSSÄ

Romaani Huippuvuorilta


Kirj.

ØVRE RICHTER FRICH


Suomennos



Helsingissä,
G. W. Edlundin Kustannusosakeyhtiö,
1917.



SISÄLLYS:

    I. Pohjoista kohti.
   II. Satumaa.
  III. Sumu.
   IV. Haaksirikko.
    V. Agardb Bay.
   VI. "Minä olen upseerin tytär".
  VII. Viimeinen keino.
 VIII. Pohjoismyrsky tulee.
   IX. Ottamkovin majassa.
    X. Huippuvuorten koira.
   XI. Pimeys tulee.
  XII. Revontulien loisteessa.
 XIII. Napamaiden ritaristo.
  XIV. Pitkä yö.
   XV. Odottamaton vieras.
  XVI. Valojuova.
 XVII. Lähtö majasta.
XVIII. René Marmontin viimeinen keksintö.
  XIX. Sassen-laakson jumalat.
   XX. Viimeinen päivämarssi.
  XXI. Pyyntimiesten luona.
 XXII. Erämaan peto.
XXIII. Temppelitunturin varjossa.
 XXIV. Langaton sähkölennätinasema.



I.

POHJOISTA KOHTI.



16 1/2 solmun vauhdilla höyrysi Hampurin--Australian linjan komea
matkailijahöyrylaiva "Victoria" pohjoista kohti.

Jäämeren harmaalla ja kiiltävällä pinnalla vyöryivät pitkät mainingit
levollisesti pohjoiseen päin. Joka suunnalla näkyi ainoastaan merta.
Kauimpana taivaanrannalla seisoi aurinko liikkumattomana meren
kynnyksellä ja lähetti valkeita sädekeihäitään, keveitä kuin aavistus,
valoisaan sydänyöhön.

Kuin mahtava, kalpea kultainen kilpi, ripustettu hämärän reunalle,
loisti siellä kaukana Pohjolan kesäyön ihmeellinen aurinko...

Suurella matkailijahöyryllä oli ollut vilkas päivä. Sen 400 matkustajaa
oli tervehtinyt Karhusaarta, Jäämeren ensimäistä arktista
edelläkävijää, iloisella juhlalla, jonka lopuksi pantiin toimeen
tanssiaiset tilavalla kävelykannella. Kapteeni Strohmann oli pienessä
puheessa muistuttanut niistä kahdesta rohkeasta miehestä, jotka
ensimäisinä olivat jalallaan astuneet tälle epäystävälliselle saarelle.
Wilhelm Barents ja Jacob Heemskirk olivat miehiä, jotka kulkivat
suoraan läpi jään ja tulen. Ja kirjava kansainvälinen seura, joka luuli
olevansa jossakin suhteessa kaikkien aikojen löytöretkeilijäin
kaltainen, joi monta maljaa "Bären Eiland'in" (Karhusaaren) kunniaksi
ensimäisten myrskylintujen kiertäessä laivaa lepattelevin siivin.

Mutta "Victoria" jatkoi matkaansa pohjoiseen, laivan soittokunnan
soittaessa toista kiehtovaa valssia toisensa jälkeen sille kaikkien
kansojen sekotukselle, joka puheli kymmenkunnalla kielellä.

Siellä oli tukkukauppiaita arvoisine rouvineen, vastanaineita, jotka
nauttivat kuherruskuukauden suloja, nuoria hiukan seikkailuhaluisia
miehiä, muuan professori, jolla oli omat tieteelliset suunnitelmansa,
kauniita neitosia vartioivine vanhempineen, joilla oli pieni
sivutarkoitus hankkia jälkeläiselleen joku varakas pankkiiri tai
varaton kreivi -- siellä oli tummasilmäisiä ja tulisia etelän tyttäriä,
joiden ikä oli epämääräinen, mutta tarkoitukset selvät -- siellä oli
myöskin joitakuita rikkaasti koristettuja Rebekkoja, joilta aina riitti
hymy kelle hyvänsä -- lyhyesti sanoen siellä oli koko se ihmeellinen
näyttely olentoja, jonka sattuma kokoaa 11,000 tonnin suuruiselle ensi
luokan matkailijalaivalle.

Soitto loppui "two-step'iin", mutta nauru ja kuhertelu jatkui pienissä
salasopukoissa ja kulmauksissa. Tarjoilijoilla oli kuin siivet. He
lensivät paikasta paikkaan samppanjapullo toisessa ja puoli tusinaa
seideleitä toisessa kädessä.

Muuan pariisilainen näyttelijätär, ympärillään ryhmä vanhempia
elostelijan näköisiä herroja, lausui määkivällä paatoksella jotakin
pitkäveteistä runoa auringonlaskusta Normandiassa pikku saksattaren
suudellessa sulhastaan komentosillalle vievien portaiden takana, niin
että läjähti.

Vähitellen tuli kannelle hiljaisuus. Kultainen pyörä lännessä heitti
viimeisen säteen Mount Miseryn pyöreälle kupoolille -- sitten vaipui
Karhusaari mereen.

Ja nyt oli leikki lopussa. Väsyneinä ja kalpeina istuivat kaikki
tuijottaen mahtavaan taivaankappaleeseen, joka vaipui maininkiin
kohotakseen seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen yli taivaanrannan
koko voittamattomassa loistossaan. Ja yö, joka jo oli nostanut mustan
viittansa, väisti suurta voittajaa -- pitkää, varjotonta päivää...

Komentosillalla käveli kapteeni Strohmann edestakaisin. Hän oli
voimakas, germaanilainen tyyppi. Tukka oli harmaantunut ohimoilla, joka
piirre leveissä kasvoissa oli kuin ahavan kuluttama, ja monien ryppyjen
keskeltä katseli terävä silmäpari, joka ei koskaan kadottanut
rauhallisuuttaan.

Nojautuen kompassikaappia vastaan seisoi norjalainen jääluotsi Nils
Johnsen Tromsöstä. Hän oli pitkä, laiha, noin viidenkymmenen ikäinen,
naama hyväntahtoisessa hymyssä. Hän oli kulkenut maailman ympäri
perämiehenä eräällä parkkilaivalla, mutta hänen sydämensä oli vanginnut
elämä siellä kaukana pohjolassa ahtojään seinien juurella -- hänen
lapsuutensa ja nuoruutensa elämä. Monta vuotta hän oli purjehtinut
vesiä Huippuvuorten ympärillä, eikä kukaan toinen jääluotsi Tromsössä
tai Hammerfestissä ollut saavuttanut niin syvällisiä tietoja mahtavan
saaren vuonoista ja rannoista kuin Nils Johnsen.

Paitsi kapteenia ja luotsia oli komentosillalla tunnettu ranskalainen
professori René Marmont Pariisin Sorbonnesta. Hän oli Europan
suurmiehiä jäätikkötutkimuksen palveluksessa ja hänen teoksensa
Sveitsin jäätiköistä kuuluu geologian perustaviin käsikirjoihin. Tänä
yönä oli hänen käytöksessään aivan tavaton into.

-- Eikö olekin niin, -- kysyi hän kapteenilta sujuvalla saksankielellä,
-- että jääsuhteet ovat erittäin edulliset tänä vuonna?

-- Kyllä, -- vastasi kapteeni. -- Niin ainakin väitetään. Vai mitä
arvelette, Johnsen? -- jatkoi hän kääntyen luotsin puoleen.

-- Tavattoman suotuisat suhteet, kapteeni, -- vastasi jääluotsi
kärsimättömästi irvistäen, hänen kun oli vaikea puhua saksaa. -- Jäät
on lakaistu pois Huippuvuorilta tänä vuonna.

-- Itäpuoleltakin? -- kysyi professori innostuneesti.

-- Niinpä kyllä, herra professori. Kolme eri pyyntilaivaa on tänä
vuonna purjehtinut saaren ympäri aina Giles'in maahan asti.
Hinloop-salmessa ei ole jääpalastakaan.

Professori kääntyi kapteeni Strohmannin puoleen.

-- "Victoria" käyttää kai silloin harvinaista tilaisuutta tehdäkseen
retken ylöspäin pitkin itärantaa?

-- Sitä minä en ollut oikeastaan ajatellut, -- vastasi kapteeni
kiireesti, -- mutta jos luotsi arvelee, että vedet ovat selvät ja ettei
ole mitään vaaraa...

Professori katsoi kysyvästi Johnseniin. Tämä kohautti hymyillen
olkapäitään.

-- Ei ole ollenkaan vaikeata käväistä Suurvuonolla tänä vuonna, --
vastasi hän. -- Minä tunnen rannikon kuin viisi sormeani. Ja jos ei
vain tule sumua...

-- Mutta toisinaanhan on länsirannikollakin sumua, -- keskeytti
professori.

-- Niin on, -- vastasi luotsi. -- Luulen melkein, että se on pahempi
siellä, missä Golf-virta tapaa jäämerestä etelään kulkevan virran.
Suurvuonolla on sää vakiintuneempi. Mutta jos sinne kerta kaikkiaan
tulee sumu, on se paksu kuin seinä. Vuonna 1858 esimerkiksi tapahtui,
että muuan laivuri, joka oli pyynnissä Suurvuonolla noin 9-10
peninkulman päässä koilliseen Eteläniemestä, ei osannut takaisin
laivalleen sumun tähden. Hänen täytyi suorastaan soutaa takaisin
Norjaan kuuden miehensä kanssa. He tulivat kotiin kylmänvihat jaloissa
ja eliniäkseen vaivaisina. Niin, se sumu...

Tuli pieni äänettömyys.

-- Oikeastaan, -- sanoi professori viimein, -- minulla oli erikoinen
syy ehdotukseeni. Parikymmentä vuotta sitten kulki maanmieheni Rabot
suoraan yli Huippuvuorten, Jäävuonon Sassen Bay'sta Suurvuonon Agardh
Bay'hin. Hänet pysäyttivät lopuksi erittäin omituisen luontoiset
jäävyöryt. Voimatta sanoa mitään ehdottoman varmaa luulen kumminkin,
että yhden ainoan päivän tutkimus näiden jäävyöryjen muodostumisesta
voisi kumota koko meidän nykyisen teoriamme...

-- No, -- sanoi kapteeni Strohmann. -- Minä en ole sidottu mihinkään
määrättyyn reittiin, vaan voin kulkea minne hyvänsä, missä väylä on
varma. Mutta minä tahdon olla vastuusta vapaa... Lähettäkää lista
kiertämään matkustajien kesken, ja jos saatte kaikki mukaan -- all
right, silloin ohjaa Johnsen meidät Agardh Bay'hin. Ne kaksi päivää,
jotka poikkeamiseen menee, saamme ottaa takaisin toisella taholla.

Hän ei ehtinyt puhua loppuun -- sillä professori oli jo jättänyt
komentosillan ja iski kuin haukka alas matkustajien joukkoon valtava
paperirulla kädessä. Hänen gallialainen intonsa voitti kaikki. Kaikki,
jotka olivat vielä hereillä, kirjoittivat alle. Ja professori lähetti
uudet kannattajansa hytteihin hankkimaan allekirjoituksia.

Itärannikolle? -- Luonnollisesti tahdomme itärannikolle, -- sanoivat he
kaikki.

Ja kahta tuntia myöhemmin tuli professori Marmont hengästyneenä ylös
komentosillalle papereineen.

-- No? -- kysyi kapteeni.

-- Tässä he ovat kaikki, -- huusi professori riemastuneena. -- Kaikki
-- paitsi kaksi, joita en voi löytää. Ne ovat nuori vapaaherrallinen
neiti von Heffner ja muuan norjalainen eläintutkija Kristianiasta.
Hitto ties minne he ovat lymynneet!

-- Nuoresta neidistä vastaan minä, -- selitti kapteeni hymyillen. --
Hänet on laivanisännistö erikoisesti uskonut minun huostaani, ja hän
on minun mieskohtaisen valvontani alaisena. Kenraaliluutnantti von
Heffner, hänen isänsä, on paraita ystäviäni. Pikku Frida meni
kokkapuolelle puoli tuntia sitten saadakseen häiritsemättä nauttia
keskiyön auringosta. Ja saatte nähdä, että nuorella norjalaisella on
ollut sama maku...



II.

SATUMAA.


Kapteeni Strohmann oli oikeassa. Kauimpana kokassa ankkuritukin ja
etuluukun välillä istui pieni sylfidinen olento ja katseli hartaasti
aurinkoa, joka nyt riemuitsevana nousi taivaalle.

Hänen tummat, uneksivat silmänsä loistivat nuoruuden hurmaavista
kasvoista. Pikku paroonitar oli ainoastaan 19-vuotias.

Istuessaan siinä auringon kultainen loiste norsunluuvalkoisella
otsallaan, jota reunusti kokonainen rikkaus kesyttömiä pikimustia
kiharoita, muistutti hän jotakuta taidemaalari Gainsboroughin
kauneimmista naisista.

Hänen kasvoillaan oli tuo kalpea väri, jonka alla pikemmin aavistaa
kuin näkee vivahduksen punaiseen -- elämänuskalluksen ja ilon
pohjavirran.

Se nuori mies, joka seisoi muutamia askelia hänen takanaan nojautuen
oikeanpuolista kaidetta vastaan, ei ollut koskaan uneksinutkaan
saavansa eläessään nähdä niin kaunista profiilia kuin se, joka hänen
edessään häämöitti aamutaivasta vasten. Koko tuo pieni, luja ja
pyöristynyt vartalo, jonka ääriviivoja tuuli auttoi selvemmin
esiintymään, oli täydellinen -- aina kaunismuotoiseen nilkkaan ja
pieniin, ruskeisiin kenkiin saakka, jotka vilahtivat pehmeän musliinin
alta.

Koskaan ei ollut Jörgen Bratt nähnyt sellaista näkyä. Siitä asti, kun
hän ensi kerran keksi hänet Hampurin laiturilla, oli hänen sydämessään
tuntunut merkillistä ahdistusta joka kerta, kun tuo neito oli tullut
hänen näkyviinsä.

Muuten Jörgen Bratt ei kuulunut kaikkein helpoimmin syttyviin. Tämä
voimakas mies atleettimaisine hartioineen, luja tarmo vaaleissa ja
reippaissa kasvoissaan ei ollut onnen suosikkeja. Hän oli taistellut
läpi elämänsä vähillä rahoilla, mutta suurella tahdonvoimalla -- oli
ollut erään suuren löytöretkeilijän sihteerinä, opiskellut
eläintiedettä, ollut sanomalehtimiehenä ja seikkailijana, ja nyt
viimeksi oli muuan kaukainen sukulainen Hampurissa hankkinut hänelle
lipun korkeammille leveysasteille.

Maailman epäsuosio ei kuitenkaan ollut painanut leimaansa tähän
25-vuotiseen mieheen. Hän oli innokas urheilun harjoittaja, ja hänen
nyrkkinsä olivat raskaimpia, mitä Kristianiassa tunnettiin; terve ja
iloinen sielu, joka karaistui vastoinkäymisissä, mutta ei koskaan
kadottanut uskoaan luvattuun maahan.

Nyt Jörgen Bratt oli käynyt aivan surumieliseksi. Ei ollut hänelle
hyödyksi katsella saavuttamatonta kauneuden kuvaa, joka uneksi tuolla
auringon hehkussa. Tuntui siltä, kuin rakastuminen tunkeutuisi hänen
joka suoneensa ja ryntäisi hänen sydäntään kohti.

Koskaan ei hänestä ollut tuntunut siltä kuin nyt. Hän oli kuherrellut
monella kielellä, hän oli jättänyt monta leikkivää rakkausseikkailua
hyvällä omallatunnolla. Mutta nyt hän seisoi siinä huokaillen kuin
jokin lemmenkaihosta nääntynyt nuorukainen.

Hän teki kärsimättömän liikkeen, joka sai nuoren paroonittaren
kääntymään häneen päin. Paroonittaren silmien väliin tuli pieni
tyytymätön ryppy, kun hän huomasi, että joku oli löytänyt tien hänen
mielipaikalleen. Majesteetillisena kokosi hän hameensa ja hyppäsi
kevyesti ja sulavasti alas kannelle. Suomatta unelmiensa todistajalle
katsettakaan hän asteli sievin askelin peräpuolelle.

Jörgen Bratt katsoi sykkivin sydämin pienen reippaan olennon jälkeen.
Hän huokasi syvään ja tuijotti, teräksenharmaa tahdon välke
uskollisissa sinisissä silmissään, pohjattomaan toivottomuuteen. Hän
koki ravistaa sitä itsestään irti, vihelsi iloista varieteesäveltä,
mutta ääni vaimeni hänen huuliltaan, hän nousi pystyyn ja nyrkkeili
näkymättömän vastustajan kanssa, mutta hänen nyrkkinsä raukesivat pian,
ja hänen katseensa kääntyi apeana sinne, mihin paroonitar oli
hävinnyt...

Sitten hän kulki hitaasti takaisin kävelykannelle. Siellä puheli
ranskalainen professori vilkkaasti neiti Frida von Heffnerin kanssa.
Molemmat nauroivat. Bratt yritti pujahtaa ohi, mutta professori esti
hänen pakonsa.

-- Tässähän se eläintutkija on, -- sanoi hän. -- Nimeni on René
Marmont.

-- Jörgen Bratt, -- vastasi norjalainen lyhyesti.

Mutta professori ei hellittänyt. Hän esitti edelleen:

-- Monsieur Bratt -- baronesse von Heffner.

Pieni saksalainen aatelisneiti nyökkäsi huomaamattomasti, ja Bratt
kumarsi liioitellun kylmästi.

-- Kuulkaahan, -- sanoi professori. Ja sitten hän selitti heille edut
pikaisesta retkestä pitkin itärantaa heilutellen paperikääröänsä
toisessa ja täytekynää toisessa kädessään. Molemmat kirjoittivat alle,
ja professori syöksi taas ylös komentosillalle jättäen heidät yksin.

Paroonitar näytti hyvin tyytymättömältä ja polki laivankantta
jalallaan.

-- Nyt on kylmä, -- mutisi hän. --- Ja kello on paljon -- voi taivas,
sehän on jo kolme, -- lisäsi hän katsoessaan rannerenkaaseensa. -- Minun
täytyy kiirehtiä. Hyvää yötä!

Bratt kumarsi. Hänen kurkkuunsa oli tarttunut jokin möhkäle, joka esti
puhumasta. Paroonitar katsahti häneen kummastuneena, heitti ylpeästi
niskojaan ja hävisi salongin syvyyksiin...

Jörgen Bratt ei kaivannut unta. Hän istui tunnin toisensa jälkeen
kannella ja seurasi aaltojen kulkua pohjoiseen. Paksuja pilviä vyöryi
esiin läntiseltä taivaanrannalta, ja aurinko oli harson peitossa.
Pienet väreet samensivat aaltojen pitkiä, keinuvia viivoja, ja kylmää
vaahtoa viskautui "Victorian" kannelle. Päivä oli tulossa.

Mutta kaukana pohjoisen näköpiirin yläpuolella, missä taivas vielä oli
puhdas, nousi valkea pilvisärkkä huomaamatta kuin kasvaen esiin
merestä. Se sai jyrkemmät piirteet ja ihmeellisen lyijykiillon. Bratt
nousi loistavin silmin ja otti kiikarin esille kotelosta.

Ja hän näki kokonaisen pikkumaailman kohoavan mahtavassa valossa. Hän
näki valkeiden huippujen panssarinsinisine eetteriseinineen nousevan
taivasta kohti -- se oli mahtava satumainen, villiyden ja uhman maailma
meren tummansinisissä kehyksissä.

Jörgen Bratt oli hetkessä muuttunut. Surumielisyys oli hälvennyt hänen
kasvoiltaan. Koko hänen seikkailijasydämensä paisui riemusta ja
odotuksesta.

Sillä tuolla olivat Huippuvuoret, tuhansien jäävyöryjen saari, missä
inhimilliset urotyöt olivat vuosisatoja taistelleet luonnonvoimien
kanssa, missä ihmiset olivat eläneet ja kärsineet pitkinä öinä
mahtavien talvimyrskyjen ulvoessa heidän majojensa ulkopuolella.



III.

SUMU.


"Victorialla" oli iloiset päivälliset. Vasemmalta kohoavan korkean
saarimaan näky oli kohottanut matkustajien tunnelmaa ja ruokahalua.

Kaikki tunsivat, että tällaisessa retkessä Jäämerellä oli jotakin
tavatonta. Tämä ei tosiaankaan ollut mikään tavallinen matka
sivistyksen keskellä, ei, vaan nyt kuljettiin teitä, joilla maailman
rohkeimmat miehet olivat uhranneet henkensä laajentaakseen tiedon
rajoja. Voivathan nämä seudut kertoa sellaisista miehistä kuin
Scoresky, Parry ja Markham, ja joka niemellä ja lahdella oli nimi, joka
säilyy napaseutututkimuksen historiassa. Onko silloin kumma, että
kullakin oli mielestään jotakin yhteistä sellaisten miesten kanssa kuin
Nordenskiöld, Nansen, Andrée ja monta muuta.

Erotus oli kumminkin se, että "Victorialla" ei ollut mitään hätää.

Päinvastoin. Ruokajärjestys oli sovitettu kaikkein hienostuneimpien
herkkusuitten maun mukaan. Syötiin tavantakaa. Eikä tarvinnut pelätä
kerpukkia. Sitävastoin uhkasi joka päivä kardialgia kaikkine muine
tauteineen, jotka johtuvat liian runsaasta ravinnosta.

Näillä päivällisillä -- Horn-salmen huippujen suojassa -- oltiin kuten
sanottu hyvin vallattomalla mielellä. Kapteeni Strohmann itse oli
seurueen isäntänä. Hänen oikealla puolellaan istui paroonitar Frida ja
vasemmalla ranskalainen professori, joka säteili hyvää tuulta.

-- Eikö ole ihmeellistä, -- sanoi hän kauniille vastakumppanilleen, --
täällä me purjehdimme mielemme mukaan muhkeassa laivassa, vaikka jää
tavallisesti on kuin seinä täälläpäin. Luotsi kävi ylhäällä etumastossa
hetki sitten, ja niin kauas kuin voi nähdä kiikarilla, ei näkynyt
jääpalastakaan. Me ehdimme kyllä seikkailuitta Agardh Bay'hin ennen
keskiyötä. Ja silloin annan jollekulle jäätikölle teidän nimenne, hyvä
neiti. Teistä tulee yksi kuuluisimpia nimiä geologian historiassa...
Asiasta toiseen... millainen on se nuori norjalainen, jonka esitin
teille? Minä pidin niistä kasvoista!

Pikku neiti katsahti etsivästi pitkin pöytiä. Kauimpana erään pöydän
ääressä hän tapasi hakemansa istumassa perämiehen vieressä.

-- Oh, -- sanoi hän hymyillen. -- Hän oli hirveän norjalainen. Ei
sanonut sanaakaan. Kumarsi vain kömpelösti.

-- Oikein sanottu. -- Ranskalainen kumartui pöydän yli ja nyökkäsi. --
Minä näet tarvitsen oikean miehen, joka kykenee johonkin, kun
tarvitaan. Katsokaahan ympärillenne, neiti, voitteko keksiä ainoatakaan
ihmistä -- paitsi kapteenia ja minua -- joka ei pelkäisi kastaa
jalkojaan. Tai ainoatakaan, joka voisi pitää suunsa kiinni oikealla
hetkellä... Niin, katsokaahan tarkkaan... mutta ette löydä ainoatakaan
tässä pöydänpäässä, ennenkuin osutte vaaleatukkaiseen norjalaiseen
tuolla oven luona... Hän ei osaa kumartaa. Erinomaista! Mutta hän osaa
kyllä nousta jäätikölle tai uskaltaa sylipainisille jääkarhun kanssa,
jos oikein tunnen nuo hartiat. Näittekö hänen silmiään, neiti? Niissä
on seikkailuja. Minä en ensi kertaa näe sitä lajia väkeä. Hekin
kumarsivat huonosti, eikä heidän keskustelunsa ollut erinomaista, mutta
he raatoivat ääntä päästämättä itsensä kuoliaiksi ja leikkivät
revolverilla niinkuin, hyvä neiti, leikitte kahvelillanne. He olivat
kullankaivajia Jukon-joella. Elämä oli heistä uhkapeliä. He pelasivat
pokeria Onnettaren kanssa -- ja hävisivät ylimalkaan. Mutta he kestivät
levollisesti häviönsä, sillä elämä oli tehnyt heistä miehiä...

-- Professori on oikeassa, -- sanoi kapteeni Strohmann. -- Olen
puhellut aika paljon tuon norjalaisen kanssa. Omituinen mies! Hän on
kulkenut ristiin rastiin yli Alaskan joka suuntaan ja kertoi monta
hauskaa tapausta elämästä Dawson City'n kurjissa lautavajoissa. Tuntee
myös hyvin Huippuvuoret. Kaksi vuotta sitten hän hiihti yksin Jäävuonon
Kap Bohemanista Zeppelinin ilmalaiva-asemalle Crossbay'hin. Niin, se
poika osaa jotakin, vaikkei hän menestyisikään tanssisalissa.

Nuori paroonitar hymyili kahden kavaljeerinsa ylistyspuheille.

-- Minä en pidä sellaisista voimaihmisistä, -- vastasi hän torjuen. --
Me emme tarvitse revolvereita nykyään. Pitäisin paljoa enemmän
miehestä, joka tuntee Goethen ja Heinen kuin sellaisesta, jolla on
taipumuksia ainoastaan jääkarhujen ampumiseen ja hiihtämiseen.

-- Mitä sanotte molempien lajien yhdistelmästä? -- kysyi professori
vilkkaasti. -- Jospa minä olisin nuoruudessani harrastanut vähän
vähemmän kirjallisuutta ja vähän enemmän ulkoilma-elämää! Tiede vaatii
miehekkyyttä tullakseen hedelmälliseksi. Se ei saa homehtua kirjojen
välissä, sen täytyy päästä ulos vapauteen. Mutta me emme sen parempaa
tienneet siihen aikaan. Ja sentähden on minusta tullut tällainen
naurettava, vanhahko pitkätukkainen, heikkopolvinen ja kauhean puhelias
veitikka.

Paroonitar nauroi hilpeästi. Se oli nuoren elämänhaluisen naisen
naurua.

-- Nyt olisi isäni pitänyt kuulla teitä, -- sanoi hän. -- Se oli kuin
hänen suustaan puhuttu, kun luuvalo häntä vaivaa. Sentähden hän
komensikin minut tälle matkalle Huippuvuorille vanhan ystävänsä
kapteeni Strohmannin kanssa. Kiirehdä katsomaan koko maailmaa,
ennenkuin menet naimisiin, sanoi hän.

Nuori neitonen punastui omaa suorasukaisuuttaan.

-- Anteeksi, hyvät herrat, -- lisäsi hän arvokkaasti, -- että vaivaan
teitä näillä yksityisasioilla... Sanokaahan, kapteeni, mitä täällä
itärannikolla niin hartaasti tavoitellaan?

-- Minä en ole täällä koskaan olut, -- vastasi kapteeni, -- siitä
yksinkertaisesta syystä, että vain perin harvoin vuono on jäistä vapaa.
Ei mikään matkailijahöyry ole vielä koskaan kulkenut tätä tietä. Me
siis saavutamme ennätyksen.

-- Onko se aivan vaaratonta? Eikö voida ajatella, että törmäämme
jäävuoreen?

-- Ei, siinä suhteessa arvelee luotsi, ettei ole mitään vaaraa. Ainoa,
mistä meille voisi koitua vaara, on sumu, jos se äkkiä nousisi. Virta
on erinomaisen vahva tällä rannikolla, niin että mahdollisuus saada
täällä ajelehtia sinne tänne ei ole juuri ilahduttava. Mutta meillä on
ankkurit...

-- Kun eivät vain syvyydet ole liian suuria, -- huomautti professori.

-- Mutta eikö sumu ole koko harvinainen näillä seuduin? -- kysyi Frida.
-- Ja eikö olisikin ihmeellistä, jos se tulisi juuri nyt, kun me olemme
täällä. Se olisi epäkohteliasta sen puolesta, vai miten, kapteeni?

Pikku paroonitar ei saanut vastausta kysymykseensä. Vartiopalveluksessa
ollut perämies tuli ruokasaliin, kulki pöydän yläpäähän ja kuiskasi
jotakin kapteenin korvaan. Tämä katsahti häneen hämmästyneenä, ja
ihmistuntija olisi huomannut syvän, huolestuneen rypyn leveällä
ahavoituneella otsalla. Mutta hän katsoi hymyillen ympärilleen,
nyökkäsi ystävällisesti perämiehelle ja sanoi:

-- Minä tulen kohta.

Perämies meni ja kapteeni jatkoi keskustelua hieman väkinäisesti.

Paroonitar piti häntä tarkasti silmällä. Hän huomasi, että käsi, joka
piteli lusikkaa, vapisi hiukan. Hän näki myös, kuinka kapteeni
hermostuneesti kääntyi tuolillaan. Sitten hän keskeytti äkkiä
keskustelun, nousi kohteliaasti kumartaen pöytäseuralle ja meni
nopeasti ulos.

Tuli pitkä hiljaisuus. Frida kuori hajamielisesti ranskalaista
päärynää, mutta unohti sitä maistaa. Ja professori istui syvissä
ajatuksissa pohtien jotakin arvoitusta, joka oli noussut hänen
aivoihinsa.

Pöytien ääressä tuli yhtäkkiä hiljaista. Ranskalaisen näyttelijättären
kulunut ääni häiritsi hiljaisuutta, ja joku hihittävä nauru raukesi
sikseen...

Mitä oli tapahtunut?... Kukaan ei tiennyt, mistä se tuli, mutta synkkä
ahdistus hiipi näiden iloisten silmänräpäysihmisten keskuuteen -- --
raskas puristava tunne ryömi mieliin kuin varoittava enne... Joku
yritti katkaista hiljaisuutta... teennäinen nauru, rohkea sanasutkaus,
puoliksi lausuttu kohteliaisuus -- mutta hiljaisuus levisi nopeasti yli
kaiken. Mikään ei voinut keventää sitä hirveätä painostusta, joka
ahdisti kaikkia -- oli kuin näkymättömiä olentoja hiipisi salonkiin
kietomaan kylmät käsivartensa kaiken elollisen ympärille...

Professori nosti päätään -- ihmetellen ja hämmästyneenä.

-- Kuulitteko, mitä hän sanoi? -- kysyi hän hillitysti.

Pikku paroonitar nyökkäsi. Hän katsahti nopeasti salin toiseen päähän.
Norjalainen oli hävinnyt. Sitten hän kääntyi professoriin päin.

-- Minä kuulin mitä hän sanoi, -- nyökkäsi hän puoliksi itsekseen. --
Yhden ainoan sanan.

-- Minkä?

-- _Sumu!_ -- vastasi hän hiljaa. Mutta näytti kuin tämä sana olisi
lentänyt tuskaisiin mieliin, herättäen onnettomuuden aavistusta
hirveine pelkoineen.



IV.

HAAKSIRIKKO.


Komentosillalla seisoivat kapteeni ja jääluotsi. Asema tuntui olevan
muuttumaton. Ei tuulen henkäystäkään liikkunut, ja meri oli kiiltävä ja
tyyni. "Victoria" sivuutti Whales Bay'n, ja kulki nyt muutamien satojen
metrien päässä rannikosta pitkin mahtavia jääylänköjä. Savupiippujen
paksut pilvet jäivät roikkumaan leveinä nauhoina kosteaan ilmaan... ja
laivan kevyt tärinä merkitsi, että koneet työskentelivät korkeimmalla
paineella.

Mutta kaukana idässä, missä Tuhatsaarien saaristo kajasti
taivaanrannalla ja missä Edge Island kohosi ohuena juovana, vyöryi
valkoisia pilviä esille. Näytti siltä kuin meri olisi kiehunut ja
lähettänyt aaltoilevia höyrypilviä syvyyksistään. Ne levisivät
itäisellä taivaalla hirvittävän nopeasti, ne peittivät kaiken
pumpulinpehmeään vaippaansa, ne pyörivät kuin jättiläismäiset
lumipallot länttä kohti, kunnes käsittivät koko eteläisen ja itäisen
taivaanrannan. Se oli sumu, vaarallinen napamaiden sumu, joka nosti
seinän etelään ja itään, sulkien paluutien suurelta matkailijalaivalta.

Ainoastaan pohjoiseen oli tie vapaa, ja "Victoria" pakeni selkeyttä
kohti, joka teräslihas mahtavissa koneissaan jännitettynä.

-- Se ei onnistu, kapteeni, -- sanoi jääluotsi katsahdettuaan
tutkivasti etelää kohti. -- Tunnin päästä peittää sumu peräkannen.
Ankkuroidaan Whales Bay'hin ja odotetaan selkeää säätä.

Kapteeni Strohmann kohautti hartioitaan.

-- Vauhtimme on nyt 18 1/2 solmua, -- sanoi hän.

-- Olisi ihmeellistä, jos emme ehtisi Agardh Bay'hin ennenkuin sumu
meidät tavoittaa. Siellähän on hyvä satama, sanotte. Eikä minulla ole
mitään halua ajaa karille Whales Bay'ssa. Tehän sanoitte itse, ettei
väylä ole siellä selvä.

-- Mehän voimme hapuilla eteenpäin purren avulla.

Strohmann oli hetkisen kahden vaiheilla. Hän katsoi taaksepäin, missä
sumu ryömi jo Horn-salmen huippujen yli ja liukui nyt kuin
yliluonnollinen valkoinen varjo pitkin rannikkoa. Sitten hän käänsi
katseensa pohjoista kohti, missä kaikki oli selkeätä ja valoista jään
kimallellessa vihreänä jäykältä, epäystävälliseltä rannalta.

-- Me jatkamme, -- sanoi hän.

Luotsi kohautti vain olkapäitään.

-- Yksi voi olla yhtä hyvä toinenkin, -- mutisi hän. -- Jos saamme
pohjoistuulen päivemmällä, niin olemme kyllä turvassa.

Näin tapahtui, että kapteeni Strohmann, vanha kokenut laivuri, joka oli
kuljettanut laivoja 25 vuotta ilman ainoatakaan onnettomuutta, nyt teki
ratkaisevassa silmänräpäyksessä virheen, joka oli saattava komeimman
laivan, mikä koskaan oli purjehtinut Huippuvuorten ohi, yhteen
kauheimmista onnettomuuksista merenkulun historiassa.

       *       *       *       *       *

Alhaalla kävelykannella olivat matkustajat kokoontuneet ryhmäksi. Ei
kukaan heistä ymmärtänyt aseman vajavuutta. Mutta se _tunnettiin_.

Pelästys valtasi heidät kuin vilunväre -- kylmä väristys, joka sai
heidät vaikenemaan kesken puheensa ja katsomaan ympärilleen. He kokivat
pudistaa päällään salaista pelkoa, laskivat leikkiä ja nauroivat, mutta
nauru oli soinnutonta -- he turvautuivat samppanjaan, mutta se maistui
katkeralta.

Kukaan ei välittänyt valkeasta aaveesta, joka hiipi nopeasti esille
heidän takaansa. He katselivat ainoastaan eteenpäin, missä valo leikki
jäissä ja lumessa. Mutta kuitenkin -- oli kuin koneiden kiihdytetty työ
olisi laulanut väräjävää moll-säveltä heidän mieliinsä. Ja toisinaan
tuntui kuin kylmä ja kostea ilmavirta olisi pistänyt heitä poskeen ja
jäädyttänyt hymyn heidän huulilleen.

Näytti siltä, kuin kapteeni Strohmann olisi ollut oikeassa. Tunti
toisensa jälkeen kului. Kevyt tuulen henki pohjoisesta tuntui pitävän
sumua loitolla. Mutta sittenkin se ryömi eteenpäin. Sen valkea huntu
levittäytyi nopeasti yli maan heidän takanaan ja pyyhki pois kaikki
ääriviivat "Victorian" jatkaessa hurjaa pakoaan kuin kannustettu
hevonen.

Iltapuolella näkyi niemi Agadh Bay'n suulla, ja kun suuri patarumpu
kutsui matkustajia pöydän iloihin, nähtiin selvästi mahtava jäätikkö,
joka vyöryy alas pitkin tunturin kylkeä ja ojentaa käsivarttaan kauas
ulos lahdelle.

Mutta äkkiä tapahtui jotakin, mikä sai kaikki pysähtymään. Hajanaisia
sumun pärskeitä tuli lentäen joka taholta kuin villejä lintuja -- ensin
harvakseen ja yksitellen. Ne näyttivät jättiläismäisiltä
lumihiutaleilta, jotka laskeutuivat laivalle purevan kylmyyden
seuraamina. Ne syleilivät ensiksi peräpuolta, ne taistelivat valoa
vastaan ja voittivat sen, ne ryntäsivät joka taholta, ja vilauksessa
oli "Victoria" suuren sumusärkän vankina.

Matkustajat katselivat toisiaan hämmästyneinä. Mitä tämä oli? Yhä
tiheämmin kietoutui kaikki läpitunkemattomaan harmauteen. Puhuttiin
ainoastaan kuiskaamalla, ja äänet kuulostivat raskailta, kaameilta.
Tuskin näki vierustoveriaan.

Hapuiltiin kaiteen ääreen. Meri oli jo aikoja sitten kadonnut. Kaikki
oli sumua. Se tunkeutui laivan kaikkiin aukkoihin ja täytti hytit ja
salongit painavalla kosteudellaan. -- -- Kuinka helposti kaikki kuului!
Matalinkin kuiskaus, hillityinkin yskähdys kuului... Ja mitä se oli?
Kimeä soitto vavahdutti kaikkia. Se kaikui kuin epätoivoinen valitus
syvältä laivan sisältä. Koneet pysähtyivät... ja suuri laiva liukui
hiljaisella vauhdilla kaameaan sumuun...

Matkustajat kokoontuivat kävelykannelle suuriin ryhmiin kuin
säikähtäneet lampaat. Perämiehet kulkivat heidän joukossaan ja
rauhoittivat hätääntyneimpiä. Sehän oli vain sumua. Aivan vaaraton
juttu vesillä, missä ei ollut pelkoa yhteentörmäyksestä. Muutamassa
minuutissa olisi ankkuri pohjassa ja silloin olisi kaikki "allright"...

Pikku paroonitar istui mielipaikallaan äärimmäisessä kokassa, kun sumu
tuli. Hän hapuili varovasti perään päin ja tapasi silloin Jörgen
Brattin, joka tuli häntä vastaan.

-- Kapteeni on lähettänyt minut teitä rauhoittamaan ja auttamaan, jos
jotakin sattuisi, -- sanoi tämä kohteliaasti.

-- Minä en tarvitse mitään lapsentyttöä, -- vastasi Frida torjuen.

-- Hyvinkin mahdollista. Mutta kapteeni arveli, että kuitenkin voisitte
tarvita auttavaa kättä, jos...

-- Jos...? -- kertasi paroonitar kevyt huolestuneisuus äänessä. -- Mitä
te tarkoitatte? Onko vaara lähellä? No, puhukaa sitten, mies!

-- Laiva, joka kulkee 28 jalkaa syvässä, on aina vaarassa tällaisella
säällä, kun ei näe omaa kättänsäkään, -- vastasi Bratt terävästi. --
Minä en tahdo kuitenkaan tungetella. Voitte tulla yksinkin toimeen.

Hän vaikeni äkkiä. Valtava jyrinä kajahti aivan heidän välittömässä
läheisyydessään. Se kuulosti kanuunanlaukaukselta, jolla oli pitkä
kajahteleva ääniaalto perässään. Äänekkäitä kauhunhuutoja kuului
peräkannelta...

-- Mitä se oli -- voi Jumala -- mitä se oli? -- mutisi nuori tyttö
kalpein huulin.

-- Joutavia, -- vastasi Bratt. -- Jäätikkö tuolla lahden sisässä on
poikinut. Se on jokapäiväinen ilmiö täälläpäin. Joku suuri jäämöhkäle
on irtaantunut jäävyörystä ja pudonnut mereen. Nyt voimme vyöryaallosta
laskea, kuinka kaukana olemme rannasta...

Hän ei ollut vielä lausunut viimeistä sanaa, ennenkuin valtava aalto
syöksi "Victorian" leveitä kylkiä vastaan. Suuri laiva kohosi hieman
puristuksen vaikutuksesta, mutta kulki järkähtämättä edelleen.

-- Me olemme aivan likellä maata, -- huusi Bratt. -- Virralla on täällä
kuuden solmun vauhti, ja se ajaa meidät jollekin karille... Kuulkaa! ..
sanoi hän kuunnellen. -- Kuulkaa, kuinka tuolla kohisee!

-- Tiukasti oikealle! -- karjui hän keuhkojensa täydellä voimalla
komentosillalle päin.

Siellähän ymmärrettiin selvästikin, mikä vaara uhkasi. Laiva kallistui
hieman ja viilsi suuressa kaaressa ulospäin.

-- Selvittäkää ankkurit, -- huusi kapteeni megafooniin. -- Tarkastakaa
luotia!

-- Viisitoista syltä vettä, -- kuului ääni uloimmasta kokasta. --
Kaksitoista syltä, -- kuului heti sen jälkeen.

Silmänräpäys myöhemmin tuntui tärinää peräpuolesta. Molemmat potkurit
peräyttivät epätoivon voimalla. Mutta se oli jo myöhäistä. "Victoria"
kulki viiden solmun vauhdilla niitä vedenalaisia kareja kohti, jotka
aitauksen tavoin ympäröivät Huippuvuorten rannikoita.

-- Yhdeksän syltä! -- kuului ääni taas. -- Kahdeksan syltä!

Alihangan puolelta kuului keveästi raapaiseva ääni. Mutta laiva jatkoi
kulkuaan... Sitten tuli kova sysäys, etupuoli kohosi hiukan, ja köli
hyppi voimakkain sysäyksin luodoille. Tuntui siltä, kuin mahtava laiva
olisi kulkenut jättiläismäisen sahanterän yli. Kokkapuoli kohosi, kun
taas peräpuoli vajosi.

Sitten tuli viimeinen sysäys, ja "Victoria" jäi paikalleen. Sen voimat
olivat lopussa, ja kuin kuoleva eläin se laskeutui kyljelleen.

Tuli hetken hiljaisuus.

Sitten puhkesi meteli. Kuulosti siltä, kuin helvetin portit olisi
avattu. Huudot tunkivat sumun läpi. Parkua ja rukouksia kohosi
harmaasta usvasta kuin tuskaista voihkinaa kadotettujen piinapaikasta.
Siinä oli naisten kirkumista ja miesten ulvontaa.

Mutta yli kaiken jyrisi kapteeni Strohmannin ääni megafoonissa.

-- Kaikki rauhoittukoot! Ei ole mitään hätää. Seisomme turvallisesti
siinä, missä olemme.

Ne olivat vanhan kapteenin viimeiset sanat. Kuin ivallisena vastauksena
hänen lohduttavaan vakuutukseensa kuului seuraavassa hetkessä
ihmeellinen ääni keskilaivasta. Oli kuin jättiläiskäsi olisi repinyt
rautalevyjä. Etupuoli vaipui eteenpäin, tulikuilu avaantui molempien
savupiippujen väliin, seurasi ankara räjähdys, ja läpi sumun tunkeutui
musta, sisältä punertava savupilvi.

Kattilat olivat räjähtäneet ja "Victoria" revennyt kahtia.

Jyrinä kieri sumupilvien välissä tuhannesti kajahdellen jäävyöryistä ja
tuntureista, ja voimakas ilmanpaine oli hetkeksi päästävinään vilauksen
aurinkoa laivahylylle. Ylväs höyrylaiva oli repeytynyt palasiksi. Se
oli ampunut viimeiset tervehdyslaukauksensa.

Pitkin laivan laitoja oli huiskin haiskin ruumiita, koneenkäyttäjien ja
lämmittäjien veriset ja palaneet hahmot roikkuivat kiinni
rikkirevityssä rungossa. Kauimpana perässä, ylimmällä kannella, istui
yksinäinen nainen ja repi mielipuolena vaatteitaan. Hän levitti kätensä
ja hänen käheä äänensä hoki yhä uudelleen erään ranskalaisen runon
katkelmaa.

Se oli ranskalainen näyttelijätär, joka puolialastonna ja hulluna yhä
lausui Musset'n jäähyväislaulua rakkaudelleen. Pikimusta tukka aaltoili
kellertävillä hartioilla ja paljaalla rinnalla, mustien silmien
tuijottaessa kuvitelluille katsojapaikoille ja ammattimaisen
taiteilijahymyn väreillessä punaisilla huulilla... Naisraukka! Hän oli
jälleen rakkaassa Ranskassaan. Hän seisoi näyttämöllä Voltairen talossa
ja oli kuoleva murhenäytelmän viimeisessä näytöksessä...

Ylpeällä hymyllä otti hän päältään loputkin vaatteistaan -- vielä
viimeinen viittaus taivasta kohti, ja sitten hän hyppäsi ikuiseen
sumuun...

Ja hiljaisuus laskeutui "Victorian" kuolonretken yli.

Mutta kuulkaapa -- mitä se oli?

Rannikolta kuului kuin heikko keskeytymätön kuiske. Oliko se jäätikön
ikuista suhinaa? Vai oliko se kaukaisen ihmisjoukon mutinaa --
kuolleitten äänettömiä lauluja kuolon virralla?



V.

AGARDH BAY.


Sumu oli suorittanut loppuun hävitystyönsä nyt, kun "Victoria"
rikkirevittynä ja pahoinpideltynä laskeutui lepoon Huippuvuorten
vedenalaisen saariston teräville kallioille. Sillä ei ollut enää mitään
tehtävää. Muutama minuutti haaksirikon jälkeen tuli pohjoistuuli ja
lakaisi meren puhtaaksi.

Aurinko heitti säälimättömiä säteitään kuoleman hävityksiin, tavaten
vain ne ainoat elolliset olennot, jotka kuin Jumalan ihmeestä olivat
pelastuneet tuhosta.

Kun "Victorian" keula sukelsi mereen, huuhtoutuivat paroonitar von
Heffner ja Jörgen Bratt yli kaiteen. Se pelasti heidät molemmat laivan
räjähdyksestä. Mutta meri tuntui olevan yhtä säälimätön kuin sumukin.
Vesi oli jääkylmää, ja pikku paroonitar risti alistuvasti sormensa ja
sulki silmänsä. Hän kadotti tajunsa.

Bratt oli kuitenkin mies, joka ei hellittänyt niin vähällä. Hän tarttui
pitkään vihreään huntuun, jonka tyttö oli kietonut päänsä ympäri, ja
pujotti sen tainnoksissa olevan käsivarsien alitse. Sitten hän sitoi
sen rintansa ympäri ja alkoi uida pitkin ottein kohti sohisevaa
jäävyöryä.

Juuri silloin sumu keveni ja näytti uimarille pitkän hietarannan
muutamien satojen kyynärien päässä karien sisäpuolella. Toisissa
olosuhteissa olisi Jörgen Bratt voinut uida useita kilometrejä
väsymättä, mutta tämä uimamatka jäävedessä, kuorma selässä, vaati koko
hänen jäykän voimansa ja sitkeän tarmonsa. Taakka kävi yhä
raskaammaksi, vaatteet liimautuivat kiinni ruumiiseen, ja hänen täytyi
uida pitkät matkat pää veden alla päästäkseen eteenpäin. Voimakas virta
vielä pitensi välimatkaa maihin.

Äkkiä hän huomasi, että nuori nainen heräsi tainnoksista. Hän tunsi,
kuinka paroonitar nosti päätään hänen olaltaan, kuuli hänen hiljaisen
kauhunhuudahduksensa, kun asema hänelle selvisi. Se oli kuin pienen
linnun piipatus.

Jörgen Bratt pysähtyi hetkeksi, irrotti huntua ja hengähti syvään.

-- Osaatteko uida, neiti? --- kysyi hän puoleksi kääntyneenä
seuralaiseensa päin.

-- Osaan, -- vastasi toinen. -- Koko ruumis tuntuu vain niin kankealta
ja aralta.

-- Koettakaa, voitteko liikuttaa jäseniä.

-- Se on kai mahdotonta.

-- Teidän _täytyy_, -- sanoi Bratt ankarasti. -- Jännittäkää tahtoanne!
Nyt on henkenne kysymyksessä. Me olemme velvolliset taistelemaan sen
puolesta niin kauan kuin voimme.

Frida teki muutamia uintiliikkeitä käsillään, ja Bratt auttoi häntä
voimakkaalla otteella hänen viittansa kauluksesta.

-- Kas, kas, -- sanoi hän. -- Sehän käy erinomaisesti. Muutamia metrejä
vielä, niin meillä on pohja jalkojen alla.

Bratt oli oikeassa. Hiekkasärkkä ulottui kauas merelle päin. Ja
neljännestuntia "Victorian" karilleajon jälkeen oli nuori norjalainen
maissa puoleksi tajuton nainen sylissään.

Hän laski Fridan varovasti kivelle.

-- Nyt on tosi edessä, -- sanoi hän käskevästi. -- Hierokaa koko
ruumistanne ja koettakaa juosta.

-- Minä en voi, -- mutisi tyttö. -- Jalat on kuin lyijyä. Voi Jumala,
mitä minun pitää tehdä?

-- Teidän _täytyy_ juosta, -- vastasi Bratt kalmankalpeana ja
yhteenpuristetuin huulin. -- Tulkaa nyt!

Ja hän veti mukaansa Fridaa, joka kompastui, mutta nousi jälleen.
Paroonitar rukoili säästämään, mutta Bratt laahasi häntä armotta
eteenpäin.

-- Tuntuuko paremmalta nyt? -- kysyi hän.

-- Jalkoja pistelee niin ilkeästi, -- vastasi Frida.

-- Mainiota! -- mutisi Bratt. -- Silloin juoksemme kerran vielä, kunnes
olette aivan lämminnyt. Lupaatteko liikutella itseänne, kunnes koko
ruumista polttaa?

-- No niin, hyvä on!

Bratt kiirehti takaisin rantaan. Eräs mies kahlasi maihin vetäen
puolikuollutta olentoa perässään. Se oli jääluotsi, joka matkalla oli
löytänyt ranskalaisen professorin ajelehtimasta pelastusvyön varassa.

-- Olemmeko me ainoat? -- kysyi luotsi alakuloisesti ja viittasi
ylöspäin, missä paroonitar juoksi edestakaisin auringonpaisteessa. --
Me neljä... neljästäsadasta. Enkä minä ole suuren arvoinen, -- lisäsi
hän väsyneesti. -- Olen saanut jonkin sisällisen vamman, joka vie
voimat. Räjähdys heitti minut selälleni erästä taavettia vastaan. Ei
tässä kauvaa kestä, ennenkuin tulen aivan rammaksi... Olen välttänyt
kuoleman, mutta pian se tulee minua taas hakemaan... Muuten, se on
yhdentekevää. En juuri tahdo palata Tromsöhön, kun tällainen häpeä
sattui. -- Ja hän viittasi ulospäin, missä "Victorian" harvat
jäännökset nyt pistäytyivät esiin sumusta.

Bratt oli hieromassa professorin vanhoja jäseniä eikä kestänytkään
kauvaa, ennenkuin tämä vilkas mies oli jalkeilla. Hänen pitkä tukkansa
oli tarttunut kiinni soikeaan päähän, ja ruskeat silmät katselivat
kysymysmerkkeinä hänen kalpeista ja älykkäistä kasvoistaan.

-- Missä me olemme? -- kysyi hän ja veti syvään henkeä.

Jääluotsi katsahti ympärilleen.

-- Me olemme perillä, -- sanoi hän ja hymyili katkerasti. -- Tämä on
Agardh Bay. Viisikymmentä metriä pohjoisemmaksi -- ja kaikki olisi
käynyt hyvin. Virta oli tänään liian vahva. Se ajoi meidät kareille.

-- Agardh Bay! -- toisti professori, ja heikko puna nousi hänen
kalpeille poskilleen. -- Minähän pyysin kapteenia muuttamaan suuntaa.
Kaikki tyyni on minun syyni... Kuinka voin enää katsoa lähimmäisiäni
silmiin?... Minun on syy... Ja jäätikkö tuolla?

-- Se on juuri Rabotin jäätikkö.

Professori hymyili surullisesti.

-- Vai niin, sekö se on? -- kuiskasi hän itsekseen. -- Rabotin
jäätikkö! Sitä tietä on saatavana muuan suurimmista tieteeni voitoista.
Mutta mitä se on maksanut!

-- Te unohdatte jotakin, herra professori, -- huomautti Bratt. --
Unohdatte, että olemme ajautuneet maihin ilman muonaa, aseita ja
polttoaineita. Huippuvuoret eivät anna meille mitään. Syksy on jo
pitkälle kulunut ja tie Jäävuonolle kulkee noiden jäätiköiden yli. Kova
lumipyry -- ja me olemme suljetut tänne kuin rotat loukkuun, jos ei
joku pyyntialus tänne eksyisi... Vältyimme hukkumasta "Victorian"
mukana, mutta Herra ties, eikö _se_ olisi ollut parempi kuin nähdä
nälkää ja kuolla viluun täällä jäätiköillä.

Jääluotsi kohautti hartioitaan.

-- Niiden meistä, jotka voivat, -- sanoi hän, -- täytyy kiivetä
tunturin yli Sassen Bay'hin. Se on enintäin neljän päivän marssi.
Viimeinen matkailijalaiva tulee noin viikon kuluttua --- kapteeni kyllä
lähettää apua meille, jotka jäämme tänne, jos se vain ei tapahdu liian
myöhään... Pikku paroonitar raukka, -- mutisi hän nähdessään pienen
hennon olennon juoksevan edestakaisin auringonpaisteessa.

Bratt seurasi hänen katsettaan.

-- Meillä on _yksi_ mahdollisuus, -- sanoi hän päättävästi. -- Ja sitä
meidän täytyy heti yrittää. Onko näillä seuduin mitään taloa?

-- Toisella puolen lahtea on pieni viheliäinen venäläismaja, -- vastasi
Johnsen. -- Se on pieni ja matala, mutta se suojaa tuulelta ja pahalta
säältä. Ja tällä rannalla on runsaasti ajopuita.

Nuo kolme miestä kokosivat mukaansa puunkappaleita ja sälöjä, joita oli
heidän ympärillään. Ne puut olivat tehneet pitkän matkan Siperian
suurten jokien suilta saakka. Ja veden valuessa haaksirikkoisista ja
polvien väristessä kylmyydestä ja väsymyksestä kulkivat he hitaasti
pitkin pitkää hiekkarantaa ja astuivat mahtavan jäätikön juurelle, joka
laski teräksensinisen kypäränsä tunturin päälaelle.

He eivät puhuneet sanaakaan. Oli kuin hiljaisuus olisi heitä painanut.
Ja heidän jäljissään kulki epätoivo.



VI.

"MINÄ OLEN UPSEERIN TYTÄR".


Pieni venäläismaja oli melkein näkymätön, se kun oli sammaleen
peitossa.

Nähtävästikään ei ainoankaan ihmisen jalka ollut sinne astunut
senjälkeen, kun venäläiset pyyntimiehet runsaasti puolitoista
vuosisataa sitten olivat Jäämereltä lähteneet.

Maja oli rakennettu paksuista hirsistä. Se oli 14 jalkaa pitkä, 10
jalkaa leveä ja 6 jalkaa korkea. Aivan maan rajassa oli kaksi
ikkuna-aukkoa. Katto oli tasainen ja peitetty paksulla maakerroksella
ja suurilla kivillä.

Eräälle seinustalle oli muurattu tulisija ja siihen leivinuuni.
Pohjoissivulla oli pieni eteinen, jossa oli ovi idästä päin. Se oli
majan sisäänkäynti ja osaksi se myös valaisi sitä.

Puupatsaassa oven yläpuolella, joka oli lohjennut saranoiltaan, oli
kirjoitus venäjäksi: "Sija isba staroverska" (Tämä tupa on
vanhauskolainen). Ja ovikamaran alapuolelle oli veitsellä tai taltalla
hakattu nimi: Jeremias Ottamkow.

Professori Marmont katsahti hämmästyneenä ympärilleen.

-- Ottamkow! -- sanoi hän miettiväisesti. -- Hänen nimeensä liittyy
sellainen Robinson-seikkailu, joka on maailman merkillisimpiä. Jos
muistan oikein, lähetti Jeremias Ottamkow vuonna 1743 Huippuvuorille
laivan, jonka miehistöön kuului 14 miestä. He joutuivat Suurvuonoon
Edge Islandin kohdalle, minne jää heidät sulki. Neljä miestä,
etunenässä Himkovin veljekset, lähetettiin hakemaan majaa, joka kuului
olevan rakennettu lähiseudulla. He löysivätkin sen, mutta kun heidän
piti palata laivalle, tekivät he sen huomion, että laiva oli samana
yönä joutunut haaksirikkoon. Heillä oli muonaa pariksi päiväksi, yksi
luodikko ja tusina panosta, tulukset, kirves, veitsi ja kattila --
siinä kaikki, mitä he olivat ottaneet laivasta mukaansa. Nuo
kaksitoista panosta hankkivat heille yhtä monta peuraa, jonkun
laivahylyn kappaleet ainesta aseiksi ja työkaluiksi, maihin ajautuneen
hongan juuri käytettiin jouseksi ja jänne tehtiin karhunjäntereistä.
Tällä kaaripyssyllä tapettiin 250 peuraa ja paljon kettuja.

-- Tällä tavoin he elivät kuusi vuotta ja ainoastaan yksi heistä sortui
kerpukkiin. Seitsemäntenä vuonna vei muuan pyyntialus heidät takaisin
Venäjälle.

-- Ranskalainen Le Roy, joka oli Pietarin akatemian jäsen, on
kirjoittanut näiden pyyntimiesten omituisen historian. Olen
muistavinani, että luin sen nuoruudessani. Ihmiset olivat kovempaa
lajia siihen aikaan kuin nyt, -- lisäsi hän huokaisten.

Bratt oli sillä välin tutkinut majaa. Paitsi suurta rautapataa,
muutamia kattiloita ja kahta hylkeenrasvalamppua ei ollut mitään
työkaluja. Eräässä nurkassa seisoi tynnyri, jonka sisällykselle oli
laskeutunut satavuotinen pöly. Se sisälsi paksua nestettä -- arvatenkin
valaanöljyä. Sisemmällä oli majassa joku määrä ajopuita varastossa.
Seinällä riippuivat tulukset piikivineen ja tauloineen.

-- Tulta meiltä siis ei ainakaan tule puuttumaan, -- mutisi Johnsen
helpotuksesta huoaten.

-- Minulla on sikaarinsytyttäjä, -- sanoi Bratt. -- Se voi olla sangen
hyödyllinen niin kauan kuin bensiiniä riittää.

Kävi selville, ettei merivesi ollut vahingoittanut nykyaikaisia
tuluksia, ja pian leimusi mahtava rovio Ottamkowin vanhassa majassa.

Sitten Bratt meni ulos noutamaan nuorta tyttöä. Tämä istui kivellä ja
itki, mutta koki salata kyyneliään kuullessaan jonkun lähestyvän.

-- Ettekö tahdo tulla sisälle majaan? -- sanoi Bratt. -- Olemme
sytyttäneet ihanan rovion. On tärkeätä päästä kuivaksi mahdollisimman
pian, jos tahtoo saada jotakin toimeen. Se ei ole mikään linna, mutta
parempi kuin ei mitään.

Pikku paroonitar kohotti katseensa.

-- Minä en jaksa sitä ajatella, -- vastasi hän. -- Onko tosiaankin
totta, että he ovat kuolleet kaikki tyyni, paitsi me neljä. Ja mistä me
saamme ruokaa? Sitä minä en ymmärrä -- täällähän ei ole mitään
elollista -- voi, mikä kauhea maa tämä on! -- Hän peitti kasvot
käsiinsä ja nyyhkytti.

Bratt kumartui hänen puoleensa.

-- Ei maksa vaivaa heittäytyä toivottomaksi. Meitä on kolme miestä,
jotka koetamme auttaa teitä täältä. Te ette saa heittää toivoa. Te ette
saa lamauttaa meidän rohkeuttamme.

Paroonitar nousi nopeasti ja heitti päätään taaksepäin.

-- Minä olen upseerin tytär, -- sanoi hän ylpeästi. -- Te ette enää saa
nähdä minun itkevän. Isäni oli mukana sekä Sadowassa että Sedanissa --
hän ei tiedä, mitä pelko on. Mutta teidän tulee muistaa, että minähän
olen ainoastaan nainen, turvaton nainen.

-- Te erehdytte, -- vastasi Bratt lämpimästi. -- Tuolla majassa ei ole
ainoatakaan miestä, joka ei olisi valmis uhraamaan henkeään teidän
tähtenne. Te olette yhtä hyvässä turvassa kuin isänne talossa.
Luottakaa siihen... Tulkaa nyt, -- lisäsi hän. -- Saamme ryhtyä heti
siihen, mitä on tehtävä. Te olette upseerin tytär, sanoitte... Hyvä,
silloin tiedätte, mitä kuri on. Ja täällä teidän on toteltava
määräyksiä.

Hän kääntyi odottamatta toisen vastausta ja kulki nopeasti majaa kohti.
Paroonitar puri huultaan ja katsahti kookkaan miehen jälkeen, joka
kulki alaspäin märissä vaatteissaan.

Sitten hän seurasi pää kumarassa... ja pian senjälkeen hän seisoi
yhdessä toisten kanssa leimuavan valkean ääressä.

-- Rakas lapseni, -- sanoi professori. -- Kuinka julma onkaan kohtalo!
Minuun nähden ei ole mitään vaaraa. Minä olen saanut osani elämästä,
mutta että te, joka olette nuori, reipas ja elämänhaluinen...

Frida hymyili.

-- No mutta herra professori, -- sanoi hän teennäisen iloisesti. --
Mehän olemme toivomustemme perillä. Ja professorinhan piti antaa sille
jäävyörylle minun nimeni.

Professori tuijotti häneen hämmästyneenä. Sitten hänen katseensa äkkiä
kirkastui.

-- Oh -- te olette hurmaava! -- sanoi hän ihaillen. -- Kuinka reipas te
olette! Itse Jumalan lähettämä auringonsäde!

-- Voi, minä olen varmaan kauhean näköinen! -- huudahti Frida ja
sipaisi hiuksiaan. -- Eikö täällä ole kampaa eikä kuvastinta...? -- Hän
keskeytti äkkiä ja sävähti tulipunaiseksi kohdatessaan Brattin vakavat
silmät.

-- Te saatte yksin pitää majaa hallussanne puoli tuntia, -- sanoi
Bratt. -- Meillä on jotakin toimittamista alhaalla lahdessa. Neuvon
teitä riisuutumaan ja antamaan vaatteiden kuivaa tulen ääressä. On
tärkeätä, että kaikki pitävät itsensä niin terveinä kuin mahdollista.
Te olette täällä turvassa ja noiden luukkujen kautta tuolla voitte
nähdä meidät.

Frida nyökkäsi nöyrästi.

-- Teen niinkuin sanotte. Mutta onko luvallista kysyä, mihin nyt aiotte
ryhtyä?

Bratt mietti hetken.

-- Te olette urhoollinen, nuori neiti, -- sanoi hän suoraan. -- Ja
kestätte kyllä kuulla totuuden... Katsokaahan... Tällä puolen
Huippuvuoria on vain vähän hengenpitimiä. Ja vaikka peurat joskus
eksyisivätkin tänne, niin ei meillä ole mitään asetta. Emme voi
kuristaa niitä pelkin käsin... Meidän ainoa toivomme on "Victorian"
hylky. Meidän täytyy päästä sinne tavalla tai toisella, ennenkuin
myrsky tai virta kuljettaa sen pois karilta. Laiva on pilalla, mutta
siellä on vielä paljon, mikä voi auttaa meitä pysymään hengissä. Ennen
kaikkea ruokavaroja ja aseita. Sää ei ole varma. Voimme saada
pohjoismyrskyn milloin hyvänsä. Sentähden täytyy meidän kiirehtiä.

-- Mutta mitenkä sinne pääsette? -- kysyi Frida huolestuneena.

-- Samalla tavalla kuin sieltä tulinkin, -- vastasi Bratt maltittomasti
ja kääntyi mennäkseen...

-- Viipykää silmänräpäys, -- pyysi Frida liikuttavasti. -- Te pidätte
minua varmaankin kauhean kiittämättömänä -- hyödyttömänä, hemmoteltuna
lapsena. Ja sehän minä olenkin. Mutta ennenkuin menette vaaralliseen
tehtäväänne, tahdon kiittää teitä siitä, että olette pelastanut
henkeni.

Bratt lensi tulipunaiseksi. Koko hänen varmuutensa oli poissa. Hän
yritti sanoa jotakin... Sitten hän kiiruhti toisten perässä alas
rantaan.

Pikku paroonitar katsoi kauvan hänen jälkeensä.

Sitten hän alkoi hitaasti riisuutua silloin tällöin katsahtaen
huolestuneesti merelle. Ja samassa hetkessä, kun hän veti päältään
pitsireunaisen paitansa, näki hän alastoman miehen heittäytyvän veteen
uloimmalta niemekkeellä ja reippain vedoin uivan ulospäin.



VII.

VIIMEINEN KEINO.


-- Mitä teillä on tuossa peltirasiassa? -- kysyi professori, heidän
seistessään alhaalla niemekkeellä. -- Minusta se haisee niin hitosti.

-- Se on valaanöljyä sieltä majan tynnyristä, ja sillä on aihetta
hieman haista, se kun on pian 190 vuoden vanhaa.

-- Ette suinkaan aio sitä juoda? -- huudahti professori kauhistuneena.

-- En, -- vastasi Bratt vetäen päältään märät vaatteensa. -- Se on
aiottu ulkonaisesti käytettäväksi. Luulen, että kylmä vesi vaikuttaa
minuun vähemmän, jos voitelen koko ruumiini Ottamkowin öljyllä. Se ei
ole juuri erittäin mieluista, mutta meidän täytyy sietää pahempaakin.
Tahtovatko herrat auttaa?

-- Te olette kyllä se mies, joksi teitä luulin, --- sanoi professori.
-- Ja teidän ansioksenne jää, jos joskus pääsemme tästä jäähelvetistä.

Jääluotsi ravisti päätään. Hänen suunsa oli yhteenpuristettu kuin sen,
joka kärsii kovia tuskia. Hän kumartui ottamaan peltirasian puoleksi
voihkaisten, otti sen sisällystä käteensä ja alkoi hieroa rasvaista
haisevaa nestettä Brattin ruumiiseen.

Professori tarkasteli ihmetellen valkeata vartaloa, joka seisoi
rannalla. Leveäselkäisessä ruumiissa kuvastui aivan tavaton lujuus ja
voima.

Ohuen vaalean ihon alla, joka loisti kaulan ahavoituman alapuolella,
näkyivät paksut lihassäikeet toisiinsa pujoutuneina alituisessa
liikkeessä -- aina valveilla, aina valmiina. Hartiat viettivät heikosti
hauislihakseen päin, mikä tietää tavatonta voimaa. Ja leveä rinta,
kalteva lantio-viiva sekä jalkojen selvästi miehinen rakenne kertoivat
sekä synnynnäisestä että harjoitetusta voimasta. Pitkät käsivarret
leveine ranteineen ja jäntereisine lihaksineen olivat sitä lajia, joka
merkitsee jotakin ensiluokkaista sekä nyrkkeilykehässä että
painimatolla.

-- Kuinka te olette saanut nuo lihakset? -- kysyi professori.

Bratt hymyili.

-- Hädässä, vastoinkäymisissä ja vaaroissa, -- vastasi hän. --
Etelä-Amerikan aropaimenten ja Alaskan kullankaivajien keskuudessa.
Nälässä, tappelussa ja hengenvaarassa. Sellainen se miehelle voimaa
antaa. Jotakin kait täytyy saada kaiken sen sijaan, mitä kaipaa, --
lisäsi hän hiukan katkerasti. -- Minä en ole koskaan omistanut muuta
kuin voimani, kestävyyteni ja verrattain hyvän mielialani.

-- Se ei ole tosiaankaan vähäisen, nuori mies, -- sanoi professori. --
Minä vaihtaisin mielelläni palasen aivojani saadakseni hiukan sitä,
mitä teillä on. Rakas ystävä, tehän olette kuin intiaani. Pikku
ystävättäremme tuolla ylhäällä pelkäisi teitä sellaisena kuin miltä nyt
näytätte... Sanokaa, voimmeko jollakin auttaa teitä täältä maan
puolelta?

-- Ette, -- vastasi Bratt. -- Annetaan olla. Minun täytynee koettaa
panna kokoon jonkunlainen lautta tuolla hylyllä, jos löydän jotakin,
mikä on mukaanottamisen arvoista. Suurin osa on kai veden alla tai
räjähdyksen turmelemaa.

Kevyt viileä tuulenhenki puhalsi maihin päin. Auringon editse kulki
pilvi.

-- Saamme päivemmällä pohjoismyrskyn, -- mutisi jääluotsi. -- Teidän
tulee kiirehtiä. Parin tunnin päästä ette pääse mihinkään. Uikaa kauas
uloimpia kareja kohti, muuten ajaa virta teidät suoraan hiiteen.

Bratt nyökkäsi, hyppäsi niemekkeeltä ja ui reippaasti ulospäin
osoitettuun suuntaan, toisen vihaisen tuulenpuuskan toisensa perästä
röyheltäessä merta.

Professori katseli surumielisesti hänen jälkeensä.

-- Nyt on kysymyksessä meidän kaikkien elämä tai kuolema, -- mutisi
hän.

-- Ei minun, -- vastasi jääluotsi tyynesti. -- Minulle on kuolema
varma. On kuin kylmä käsi koskettaisi lanteitani. Pian on minusta
teille yhtä vähän hyötyä kuin tyttölapsesta tuolla ylhäällä tuvassa.
Minä vain toivon, että tästä tulisi pian loppu.

-- Ystäväni, -- sanoi professori lempeästi suurten kyynelten vieriessä
pitkin laihoja poskia. -- Elkää kadottako rohkeuttanne. Muutama päivä
lepoa -- ja saattepa nähdä, että kaikki on ohitse.

-- Ei, -- vakuutti jääluotsi. -- Nils Johnsen on valmis, ja hyvä
niinkin. Hän on pian lepäävä siinä maassa, missä hänen isänsä ovat
taistelleet ja kärsineet. Meitä lepää monta täällä pitkin saaria.
Huippuvuorten koira saa ulvoa meille pitkinä talviöinä ja jääkarhu
tavoittaa meitä kivien välistä... Hän kohotti päätään.

-- Katsokaa, -- sanoi hän. -- Hän on jo laivalla. Se mies menee läpi
jään ja tulen kuin Jacob Heemskerk vainaja.

Professori nousi.

-- Niin, tosiaankin, -- sanoi hän. -- Eikö hän vain seisokin kuin
pronssinen Apollo taivaanrantaa vasten, reipas poika...

Jörgen Brattin onnistui vammatta päästä laivahylylle. Hän kömpi sen
sisään kävelykannen kaiteen yli, joka vielä oli veden pinnan
yläpuolella. Laiva oli pahasti kallellaan, niin että hänen täytyi
ryömiä kannen yli portaille, jotka veivät komentosillalle. Kaikkialla
näkyivät räjähdyksen jäljet. Suuret halkeamat irvistivät rautaisessa
kannessa, molemmat savupiiput olivat poikki, ja koneen paksut
rautatangot olivat tunkeutuneet läpi laivan rautakylkien. Mutta Bratt
näki ilokseen, että suuret osat keskikantta salongin ympärillä olivat
jääneet melkein eheiksi.

Ammottavassa halkeamassa kokkapuolen ja peräpuolen välillä kohtasi
häntä kauhea näky. Neljä veristä ruumista oli paiskautunut
murskaantuneiden rautalevyjen joukkoon riippuen siinä päät veden
yläpuolella. Muutamia suuria valkeita lintuja hyppeli edestakaisin
nokkien sisälmyksiä. Siinä oli työssä kalalokki, Huippuvuorten
saaliinhimoinen korppikotka. Ja alhaalla vedessä räpäyttivät ja
kirkuivat myrskylinnut kuin vihaiset kanat pyöreiden kyyhkyssilmien
melkein tunkeutuessa ulos päästä paljaasta innosta. Muuan jäälokki oli
tunkeutunut kajuuttaan saakka, mistä se nähtävästi oli saanut runsaan
saaliin, sillä ruoka roikkui esille sen nielusta.

Bratt kulki veneeltä veneelle. Mutta kaikki, jotka olivat kävelykannen
katolla, olivat pirstoina ja pilalla. Kauimpana perässä oli pursi
vesillä. Se riippui vielä taaveteista ja oli täynnä vettä. Tuhtojen
välissä uiskenteli merimiehen ruumis.

Jännityksestä vavisten liukui Bratt alas köysiä pitkin. Vene riippui
vielä koukuissaan, ja kaikki viittasi siihen, että se oli pantu vesille
karille-ajon ja räjähdyksen välillä. Joko se oli kiireessä tullut
täyteen vettä tai oli perä painanut sen alas -- joka tapauksessa oli
vene vedessä laitoja myöten. Mutta pikainen tarkastus osoitti, että se
oli eheä. Vieläpä olivat airot tuhtojen alla säännöllisessä rivissä.

Syvä kiitollisuus kohtaloa kohtaan valtasi hänen mielensä. Tällä
veneellä voitaisiin saada paljon toimeen.

Hän kiipesi reippaasti ylös kannelle, ja ponnistaen kaikki voimansa
hänen onnistui hinata raskaan aluksen peräpuoli ylös ja siten melkein
tyhjentää se vedestä. Merimiehen ruumis huuhtoutui pois viheriänharmaan
jääveden mukana joutuen heti virran valtaan.

Sitten Bratt meni alas salonkiin. Ruokasalongissa oli illallispöytä
kaatunut kumoon. Siinä oli sekasotku rikottuja tuoleja ja murskattuja
lautasia. Kaikki oli paiskautunut suojan puolelle, ja tarjoiluhuoneen
seinät olivat pirstoutuneet kuin lasi. Vesi oli venttiilien tasalla ja
lotisi salongin keskipalkoille asti. Mitä suurimmalla varovaisuudella
raivasi Bratt tiensä keskeytyneen illallisen raunioiden välitse ja
pääsi siihen kapeaan käytävään, joka vei ruokasäiliöön. Hän löysi
sieltä laatikon säilykkeitä ja kantoi sen kannelle yhdessä suuren
Hampurin-liikkiön kanssa, joka lojui katkenneiden pöydänjalkojen
välissä. Vähitellen hän tyhjensi kokonaisen kaapillisen
siirtomaantavaroita, jotka oli ladottu toistensa päälle pieniin
pusseihin. Siinä oli sokeria, suolaa, kahvia, teetä ja eri jauholajeja.

Keittiöstä, mikä selvästi oli jätetty suurimmassa kiireessä, löysi hän
suuren häränruhon, jonka joku kokeista oli jättänyt veitsi iskettynä
selkään. Hän otti sen selkäänsä ja kantoi sen ylös toisten varastojen
ääreen. Laatikko laivakorppuja ja paljon tuoretta leipää ajelehti
huoneessa ja meni samaa tietä. Pieni tynnyri suolaamatonta pöytävoita
ynnä kahvipannu ja kaksi galvanisoitua pataa täydensi sen, mitä
keittiöstä löytyi. Siellä ei enää ollut mitään käyttökelpoista.
Lamppuöljyä hän etsi turhaan, mutta sen sijaan hän löysi
tarjoiluhuoneesta monta pakettia steariinikynttilöitä ja otti niitä
niin monta kuin jaksoi kantaa.

Bratt pysähtyi äkkiä kantaessaan pientä oluttynnyriä kaikenlaisten
elintarpeiden läjään. Mitä se oli? Hänen altaan kuului kummallinen
raapiva ääni. Se oli kuin mahtavan merieläimen murinaa. Ja hylky natisi
kaikissa liitteissään.



VIII.

POHJOISMYRSKY TULEE.


Jörgen Bratt kävi kalmankalpeaksi. Oliko kaikki hänen työnsä turhaa?
Oli selvää, että peräpuoli oli lipumassa syvyyteen. Hän kiirehti
kannelle.

Tuntui siltä, kuin jokin näkymätön voima olisi temponut ja repinyt
hylkyä. Pienet aallot huuhtelivat jo varaperäsintä ja kansi oli
kallistunut enemmän.

Mutta laiva ei lipunut enää. Viimeinen tempaus sai "Victorian"
surulliset jäännökset voihkimaan, mutia hylky makasi kuin ennenkin.

Mutta tämä varoitus pani Brattin kiirehtimään. Hänen onnistui suurin
ponnistuksin tunkeutua omaan hyttiinsä, mistä lyhyen etsinnän jälkeen
löysi belgialaisen rihlapyssynsä ja painavan patruunalaatikon. Lisäksi
hän otti mukaansa kaikki, mitä siellä oli, pari karkeita saappaita ja
käsilaukun, missä hän tiesi olevan kompassin ja muita hyödyllisiä
esineitä. Kapteenin hytistä hän keksi pienen karbiinin ampumavaroineen
ja erinomaisen Zeiss-kiikarin. Hän pääsi myös pikku paroonittaren
hyttiin, joka oli ylimmässä kerroksessa ylähangan puolella. Se oli
puolillaan vettä, mutta matkalaukku, joka oli verkossa, oli välttänyt
hävityksen. Samoin hieno turkisviitta, joka riippui naulassa, ja
sotilaallisen näköisen vanhanpuolisen miehen valokuva.

Lopuksi Bratt yritti päästä professorin hyttiin, mutta siitä hänen
täytyi luopua, sillä vesi sulki tien. Hän kaappasi itselleen muutamia
matkalaukkuja, hiukan vaatteita hyttien kaapeista ja kaikki peitteet,
mitkä käsiinsä sai.

Puolitoista tuntia oli Bratt työskennellyt. Hän oli perin uupunut, ja
hänen täytyi levätä useita kertoja, ennenkuin voi jatkaa. Eräästä
hytistä hän löysi housut ja puseron, jotka hän puki päälleen, ja
sitäpaitsi karvalakin, jonka hän painoi päähänsä korvia myöten.

Kylmä tuuli pyyhki pitkin kantta, ja tummia, lyijynharmaita pilviä
nousi koilliselle taivaalle. Professori ja jääluotsi istuivat rannalla
ja seurasivat jännittyneen tarkkaavaisesti hänen toimiaan.

Pitkän luotausköyden avulla, jonka hän leikkasi lyhyiksi pätkiksi, sai
Bratt kaikki löydetyt tavarat lasketuiksi purteen. Se oli pitkällistä
ja vaivaloista työtä, mutta vihdoinkin oli viimeinen kallisarvoinen
laatikko saatu veneeseen pienen oluttynnyrin viereen, ja Bratt saattoi
lähteä. Hän laski veneen veteen ja kiipesi siihen. Sitten hän päästi
koukut irti taaveteista, tarttui airoihin ja souti maihin
pohjoismyrskyn ensimäisten edelläkävijöiden ulvoessa "Victorian"
taklingissa.

Professori huusi ihastuksesta, kun vene laski maihin. Hän kahlasi
veteen ja auttoi Brattia vetämään ylen lastattua venettä hiekalle ja
hänen gallialainen innostuksensa kasvoi, kun hän näki kallisarvoisen
lastin.

Hän syleili norjalaista, hyppeli edestakaisin rannalla, repi
taiteilijakiharoitaan, nauroi ja itki.

-- Nyt te paranette,-- sanoi hän Johnsenille. -- Joko tahdotte tai
ette. Me tulemme elämään kuin kreivit tässä Rabotin jäätikön juurella.
Viikon kuluttua olemme Jäävuonossa ja kuukauden päästä kotona.

Jääluotsi nousi vaivaloisesti.

-- No, no, -- sanoi hän yrittäen hymyillä. -- Ei se niin pian käy.
Saamme ensin pitää huolta siitä, että ruokavarat saadaan maihin, muuten
syö myrsky ne meiltä. Jollen erehdy, on noissa pilvissä tuolla lunta.
Ja silloin...

Bratt katsoi häneen kysyvästi.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Silloin emme voi päästä Sassen Bayhin, -- kuiskasi hän. -- Meidän on
pakko talvehtia täällä tai panna henkemme alttiiksi veneessä.

Professori ei kuullut mitään. Hän oli innokkaassa puuhassa kantaen
ruokavaroja tupaan. Hän hyräili erästä laulua, joka ei sopinut
maailmankuululle professorille.

Pikku paroonitar oli heitä vastaanottamassa. Hän ihan säteili. Hänen
vaatteensa olivat kuivaneet, ja hän oli laittanut kuntoon tukkansa ja
koko reippaan olentonsa. Ei olisi ikimaailmassa voinut aavistaa, että
tämä nuori neitonen, hieno puna poskilla, oli muutamia tuntia sitten
taistellut kuoleman kanssa jäämeressä.

Pikku Frida von Heffner ei tosin ollut niin iloinen ja toivorikas kuin
hän oli olevinaan. Tuska ja tuntemattomien vaarojen pelko tässä
elottomassa seudussa kidutti hänen sydäntään. Mutta hän oli päättänyt
olla rohkea ja reipas onnettomuudessa ja olla lamauttamatta toisten
rohkeutta naiskyynelillä.

-- Tässä tuomme "Victorian" koko ruokavaraston, -- huusi professori ja
heilutti Hampurin-liikkiötä ilmassa. -- Nyt ei ole enää mitään vaaraa.

-- Voi, millaisen illallisen saamme, -- sanoi pikku paroonitar
tyytyväisenä. -- Minä kyllä tunnen tuon liikkiön. Onpa tosiaankin onni,
että olette saaneet mukaanne ymmärtäväisen naisihmisen, joka osaa
laittaa ruokaa.

Pieni venäläismaja täyttyi pian laivan kaikista hyvistä tavaroista, ja
pikku Frida päästi ilohuudon, kun hänen matkalaukkunsa näyttäytyi oven
sisäpuolella ja suuri läjä peittoja ja pieluksia tuli kohta perässä.

Mutta kun viimeinen laatikko kannettiin lahonneen oven sisäpuolelle ja
luukut oli tarkasti tukittu, tulivat ensimäiset oikulliset
lumihiutaleet lentäen keskelle lyhyttä napamaiden kesää.

Ne kantoi maihin pahin myrsky, mikä koskaan on Huippuvuorilla
raivonnut.

Ja lumi hautasi yhtenä ainoana yönä kesän. Se täytti kauhulla koko
maan, se pakotti matkailijalaivat kääntymään takaisin Karhusaaren
kohdalla ja tuhosi yhdessä ainoassa viikossa kaiken sen kauneuden, mikä
voi versoa hiljaisen, valkoisen kuoleman keskellä.

Se oli Huippuvuorten kovaonninen kesä -- kaukaiselta, karulta
saarimaalta levisi pelko, joka levottomuuden leveillä lokinsiivillä
lensi yli koko maailman.



IX.

OTTAMKOVIN MAJASSA.


Haaksirikkoiset olivat majaansa suljettuja. Myrsky kiiti ulvoen läpi
lahden, jäätävä kylmyys mukana. Tuli yhä purevampi pakkanen. Lumi, joka
aluksi oli kosteata ja sateensekaista, muuttui yhä lujemmaksi ja
tiiviimmäksi. Hiutaleet lensivät pitkissä vaakasuorissa kerroksissa.
Niitä ajoi raivoava tuuli maan puolelle valittavasti ulvoen. Mutta
Ottamkovin maja oli rakennettu pitkiä talviöitä varten. Pikainen
tarkastelu osoitti, että se oli sekä tiivis että lämmin. Katto oli
viettävä, ja varastossa oleva suuri pino vanhoja ajopuita riitti
moniksi viikoiksi.

Kolmella miehellä oli yllin kyllin työtä "Victoriasta" saatujen
tavaroiden järjestämisessä, jotka täyttivät melkein puolet pienestä
tuvasta. Kaikki ruokatavarat sijoitettiin luoteisnurkkaan, jota
ennenkin oli nähtävästi käytetty tähän tarkoitukseen. Vanha pöytä, joka
voitiin ripustaa seinälle koukusta, osoitti nimittäin selviä jälkiä
siitä, että sillä oli leikelty leipää.

Jääluotsi oli ahkerassa touhussa pesten seiniä ja lattiaa vedellä, jota
oli lämmitetty venäläisten vanhassa rautapadassa. Hänen elämänhalunsa
oli jälleen herännyt, ja lämpö vaikutti häneen virkistävästi. Bratt
koki vanhan taltan ja muutamien ruostuneiden naulojen avulla saada
toimeen väliverhoa peitteistä.

-- Mitä te siellä hommaatte? -- kysyi paroonitar uteliaana.

-- Sen saatte pian nähdä, -- vastasi Bratt hilpeästi ja ripusti paksut
peitteet nurkan muotoon, joka erotti majasta lounaisen sopen.

-- Ettekö näe? -- huudahti professori, joka parhaillaan ripusteli
vaatekappaleita nauloihin pitkin yhtä seinää. -- Siitähän tulee oikein
naistenhuone -- neitsytkammio prinsessallemme.

Nuori neitonen punastui.

-- Minusta on teille paljon vaivaa, -- sanoi hän. -- Olisi kai ollut
parempi, että olisin jäänyt tuonne mereen muiden kanssa, -- lisäsi hän
väristen.

-- Te erehdytte, -- huudahti professori innokkaasti. -- Te olette tämän
vanhan venäläismajan hyvä haltiatar, te saatte vahvistaa meidän
rohkeuttamme, kannustaa meitä äärimmäiseen ponnistukseen hädän hetkenä.
Ritarillisuus ei ole vielä kuollut meidän joukostamme! Vai mitä
arvelette?

-- Nyt on naistenhuone valmis! -- sanoi Bratt ja vei paroonittaren
matkalaukun pieneen nelikulmioon.

-- Pelkään vain, että neidin sekä kärsivällisyys että tarmo tulee
kovalle koetukselle. Nyt pitäisi meidän esimerkiksi pian saada ruokaa,
vai mitä? Meidän lienee kaikkien hyvinkin nälkä. Ehdotan teetä, kinkkua
ja voileipiä. Kaikki, mitä tarvitsette, löydätte ruokavarastosta.
Paistinpannu on tulisijan vieressä, Johnsen on tuonut vettä, ja tuolta
peitteiden seasta löydätte liinan, johon on sullottu veitsiä, lautasia
ja kahveleita. Sitten saatte kattaa tuon pitkän pöydän. Saamme kai
kuluttaa pari steariinikynttilää päivän merkityksen johdosta.
Tuolta nurkasta tapaatte kaksi kapeakaulaista ruukkua, ne sopivat
hyvin kynttilänjaloiksi. Paketti tulitikkuja on kauimpana
ruokatavaranurkassa, mutta säästäkää tikkuja, meillä ei ole enempää
kuin se paketti. Allez mademoiselle, faites votre devoir, s'il vous
plait!

Paroonitar katseli häntä kummastuneena. Käskevä ääni viilsi häntä
korvaan. Hänen kielellään oli terävä vastaus, mutta hän jätti sen
lausumatta... ja seuraavassa hetkessä hän oli täydessä toimessa
ruokasäiliössä.

Bratt veti esiin vanhan kolmijalan, joka lojui tuhassa kaikki jalat
sojossa, ja sen huomattiin hyvin sopivan suuriin kattiloihin ja
pannuihin, jotka oli saatu "Victorian" keittiöstä. Sitten hän vei
muutamia peittoja paroonittaren kammioon ja haki esiin yhden patjan,
ainoan, minkä oli saanut mukaansa. Siitä hän teki vuoteen leveälle
penkille, joka ulottui pitkin koko seinää. Se oli kova vuode, ilman
tyynyjä ja matrasseja, mutta peitteet olivat lämpöisiä ja paksuja, niin
että pikku neidin ei tarvinnut pelätä palelevansa. Muuan
säilykelaatikko pystytettiin pääpuolelle ja pari naulaa lyötiin
seinään. Veitsellään hän leikkasi säilykelaatikkoon reijän ja asetti
siihen kynttilän. Sitten hän haki pari englantilaista romaania
matkalaukustaan ja pani ne kynttilän viereen.

Sillä välin tutki professori niitä matkalaukkuja, jotka Bratt oli
haalinut mukaansa viime kiireessä. Niissä oli haaksirikkoisille monta
hyödyllistä kapinetta: paitoja, sukkia, ihokkaita, saappaita, pari
taskulamppua, suklaata ja makeisia. Ilolla tervehdittiin pientä
työkalulaatikkoa kaikenlaisine työaseineen, ja erilaisine nauloineen,
samoin ompelurasiaa, joka luultavasti oli kuulunut jollekin hyvin
kunnolliselle ja tunnontarkalle saksalaiselle perheenäidille. Lisäksi
oli pari puolilaatikkoa sikaareja ja muutamia piippuja tupakoineen,
mitkä tavarat herättivät professorissa ihastusta.

Koko itäinen seinä oli nyt muutettu vaatekaapiksi. Siinä oli
turkistakki, pari ulsteria, kävelyturkki, useita paksuja erikokoisia
urheilupukuja, paksuja nahkaliivejä ja ihokkaita ja useita pareja
sääryksiä ja kalosseja. Lattialla seisoi pieni pataljoona kestäviä
kenkiä.

-- Enpä luule, että puuttuu mitään, -- sanoi professori miettiväisenä.
-- Ainoa puute olisi ehkä se, ettei ole kintaita. Tässä on vain
silohansikkaita, jotka eivät suinkaan täällä sovi. Muuten on teillä
ollut hyvä onni tavaran hankinnassa. Emme tule kaipaamaan mitään, jos
vain kaikki vaatteet meille sopivat. Niinpä niin, saamme täällä
oivallisen olon. Jos ei kukaan vastusta, omaksun tämän aamutakin ja
nämä nuuskanväräset tohvelit. Luuletteko, että ne pukevat minua? Ne
ovat kuin luodut viisaudenpöllölle ja poikamiehelle. Ja nämä sukat,
jotka olen vetänyt jalkaani, ovat aivan sopivat kapeisiin sääriini.
Minä en pelkää kastaa koipiani, mutta siitä tulee nuha.

-- Nuhako? -- sanoi Bratt. -- Täällä Huippuvuorilla! Ei ikimaailmassa.
Tässä ilmastossa on vain yksi tauti, ja se on kerpukki. Jos kaikki muu
epäonnistuu tällä saarella, on se saapa merkityksensä maailman
parantolana keuhkotautisille. Tässä ilmassa ei ole mitään bakteereita.
Vuonna 1898 tutki ruotsalainen lääkäri Levin noin 20,000 litraa ilmaa
eri paikoissa täällä. Hänen ei onnistunut todeta ainoatakaan bakteeria.
Hän otti myös täkäläisen veden, lumen ja jään bakteriologisesti
tutkittavaksi. Ne olivat erittäin köyhiä bakteereista. Muuan
saksalainen professori Stuttgartista on kirjoittanut pari väitöskirjaa
Huippuvuorten loistavista edellytyksistä keuhkotautiparantolaksi.

-- Voimme siis hengittää täällä vapaasti. Se ilahduttaa minua. Nuha on
näet ollut elämäni onnettomuus. Se on vainonnut minua pienestä pitäen.
Luulen nenäni käyneen niin teräväksi siitä, että olen nipistänyt sitä
niin perusteellisesti nenäliinoilla. Nyt minun pitäisi oikeastaan olla
ankarasti vilustunut. Mutta en ole edes kertaakaan niistänyt... Mutta
mitä se on?

Majassa tuntui paistetun kinkun haju. Paroonitar seisoi tulisijan
ääressä mahtavine paistinpannuineen ja käänsi silavaa tottuneella
kädellä hyvin emäntämäisenä. Tuli heitti kullanpunertavaa hohdetta
pieneen olentoon pehmeine lapsellisine piirteineen ja tummine
uneksivine silmineen.

Majan ainoan pitkän pöydän ääressä seisoi jääluotsi ja leikkasi leipää
pitkällä tuppipuukollaan. Pieni valkoinen liina, neljä lautasta, kaksi
kahvelia ja kolme veistä näyttivät oikein houkuttelevilta tuossa perin
alkuperäisessä ympäristössä. Suuri sveitsiläisjuusto, ruukku
englantilaista hedelmähilloa ja pikku lautasellinen voita kuvastivat
heikosti niitä ihanuuksia, joita oli ollut "Victorian" pöydällä
kohtalokkaana onnettomuuspäivänä.

Mutta kun paroonitar ihan omakätisesti laski höyryävän paistinpannun
keskelle litteätä kiveä, joka muun puutteessa asetettiin pöydälle, ei
kukaan haaksirikkoisista hetkeksikään kaivannut hanhenmaksaa ja
hummeria ja kaikkia lämpimiä ruokalajeja suuren matkailijalaivan
herkullisen ruokalistan mukaan.

-- Hyvät herrat, -- sanoi paroonitar juhlallisesti. -- Pöytä on
katettu. Tahtooko herra professori taluttaa emännän pöytään?

Professori suorastaan kiemurteli sulasta ihastuksesta. Sitten hän
kumarsi etelä-ranskalaisella kohteliaisuudella ja tarjosi niiaavalle
paroonittarelle käsivartensa.

-- Seura suokoon anteeksi, -- sanoi arvokas emäntä hymyillen, -- ettei
pöytäkalusto ole oikein täydellinen. Puuttuu muutamia veitsiä ja
kahveleita, eikä kuppeja ole tässä linnassa. Suvaitsevatko herrat juoda
teetä laseista paikan perinnäistapojen mukaan? Venäläismajassa saa
juoda teetä ainoastaan venäläisellä tavalla. Herra hovimestari,
tahdotteko olla ystävällinen ja tarjota teetä, mutta varovasti -- jos
lasi halkeaa, saatte paikalla eron.

Jääluotsi hymyili. Hänestä oli tullut aivan toinen ihminen viimeisinä
tunteina. Tuskat selässä olivat nähtävästi hellittäneet, ja nyt hän
tarjosi höyryävää teetä hyvin toimekkaasti.

Professori nauroi kuin lapsi. Hänen suunsa ei ollut hiljaa
silmänräpäystäkään.

-- Onko professori kotoisin Gascognesta? -- kysyi paroonitar
hillitäkseen hiukan hänen kaunopuheisuuttaan.

-- Kuinka voitte sen tietää? -- sanoi oppinut mies ihmeissään. -- Tehän
arvaatte kaikki. Niinpä kyllä, minä olen gascognelainen. Olen Henrik
Navarralaisen, d'Artagnanin ja Edmond Rostandin maanmies, kuuluisa
puheliaisuudestani, tunkeilevaisuudestani ja ruokahalustani...

Ja sitten kävi Cyrano de Bergerac'in maanmies paistetun
Hampurin-silavan kimppuun.

Se oli ihmeellinen illallinen. Valkea sammui tulisijassa hitaasti, ja
valo kahdesta steariinikynttilästä paksuissa harmaissa kiviruukuissa
heitti häilyviä varjoja pitkin matalaa majaa.

Mutta ulkoa tunki myrskyn ulvonta heidän korviinsa. Tuntui kuin siellä
ulkona hämärässä taisteltaisiin mahtavaa taistelua, jossa oli toisella
puolen kalpea ja köyhä napamaiden kesä heleine ja puhtaine väreineen ja
toisella napaseudun kauhean yön raivoava valta.

Ja tuhannet elämät taivuttivat päänsä kuolemaan. Napaseudun koko
kasviston vaaleat sotajoukot!

Siinä oli keltainen saxifraga, purppurarikko, vaaleankeltainen unikko,
uhitteleva jääleinikkö ja arktisen kesän muut lapset. -- Kaikki
piiskasi valkoinen hirmuvaltias kuoliaiksi...

Viimeinenkin hiilos vaimeni tulisijalla, majassa oli menty levolle,
paroonitar oli pujahtanut kammioonsa, ja muut jakautuivat penkeille.

Bratt makasi tuijottaen sammuvaan lieteen. Millainen olikaan tämä päivä
ollut! Koko hänen ruumiinsa oli pehmitetty pahanpäiväiseksi
rasituksissa, ja hän oli perin uupunut, mutta ei voinut nukkua. Hänen
silmänsä katselivat uneksien siihen mailmaan, missä satu elää vaarojen
ja puutteiden keskellä ja missä onni itää hautojen vaiheilla.

Silloin hän äkkiä kuuli heikkoa ääntä. Se oli kuin sairaan eläimen
valitusta. Hän kuunteli.

Nyt se kuului jälleen, mutta tällä kertaa muuttui hiljainen voihkina
puolinaiseksi voivotukseksi. Pikku Frida oli kaivanut päänsä tyynyyn ja
nyyhkytti.



X.

HUIPPUVUORTEN KOIRA.


Frida nukkui 12 tuntia. Herätessään hän oli yksin tuvassa. Hän veti
toisen väliverhon syrjään, ja valoa tuli kahdesta aukosta. Oli selvää,
että myrsky oli asettunut. Kylmyys puri häntä kasvoihin, ja hän veti
jälleen peitot päänsä yli. Hänen koko ruumiinsa tuntui aralta. Kovat
laudat olivat ohuen peitealustan läpi rääkänneet häntä julmasti.

-- Voi, jos hänen isänsä tietäisi, kuinka kohtalo piteli pahoin hänen
silmäteräänsä kaukana kylmässä, tylyssä pohjolassa, pahalta haisevassa
hirsimajassa, missä tuskin voi seistä suorana, yhdessä kolmen vieraan
miehen kanssa... Kuinka hänen kävisi, jollei apua tulisi? Sitä ei
sietänyt ajatellakaan...

Ja kuitenkin hänestä tuntui hyvältä. Jospa hänellä vain olisi ollut
kunnollinen sänky höyhenmatrasseineen ja haahkanuntuvainen tyyny!...
Tuliko joku? Hän pisti päänsä esiin ja kuunteli... Ei! Mutta mitä tuo
oli? Pienellä laatikolla, joka teki yöpöydän virkaa, näki hän kahden
romaanin vieressä valokuvakehyksen. Ja epävarmassa valaistuksessa
häämöitti hänelle komeapartaisen miehen kuva. Voi, Jumala, sehän oli
hänen oma isänsä!... Hän nousi penkiltä, tarttui valokuvaan molemmin
käsin ja suuteli sitä yhä uudestaan kyynelten vieriessä pitkin poskia.
Hän tarkasteli rakkaita kasvoja. Kuinka lempeän, kuinka ankaran, kuinka
ylpeän näköiset ne olivat! Isän viisas ja luja katse näytti hänelle
puhuvan: Pikku Frida, elä ole peloissasi. Meidän kaikkien on
suoritettava taistelumme ja koettelemuksemme, jolloin meidän todellinen
ihmisarvomme tulee ilmi. Nyt on siis sinun vuorosi etkä saa sukuamme
häpäistä!

Frida hypähti vuoteestaan. Isän ääni kuului hänen korvissaan, hän laski
valokuvan kädestään ja veti saappaat jalkaansa; sitten hän meni pöydän
luo, missä oli vesivati ja pala saippuaa. Vieressä oli valkea paperi,
jolle oli kirjoitettu seuraava suppea päiväkäsky: -- Laittakaa
päivällinen valmiiksi klo 3:ksi. -- Ei mitään muuta eikä edes
allekirjoitusta. Seinällä riippui kronometri. Se näytti, että kello oli
jo puoli kolme, ja hän punastui pelästyksestä. Niinkö kauan hän oli
nukkunut? Ja ajattelematta pukuansa hän ryhtyi laittamaan
päivällisruokaa.

Kaikki oli asetettu hänelle kuntoon. Puut olivat valmiina tulisijalla,
niin että tarvitsi vain sytyttää. Suuri säilykerasia tuoretta lihaa oli
pantu esille. Tarvitsi vain kaataa sisällys johonkin kastrulliin.
Astiat oli pesty ja pantu paikoilleen. Tupa oli siivottu, ja kun nyt
tuli leimahti liedessä, tuntui oikein rattoisalta. Hän tirkisti ulos
ovesta ja päästi hämmästyksen huudon. Koko maisema oli kuin toiseksi
muuttunut. Kaikki oli hohtavan valkoista meren lyijynharmaata taustaa
vasten, ja kalpea, kylmähkö taivas kaareutui yli tämän lohduttoman
valkeuden.

Tupa oli melkein lumen peitossa. Mutta läpi mahtavan kinoksen, joka oli
kasaantunut tuvan ovea vastaan, oli luotu tie, ja syvät jäljet rantaan
päin osoittivat, minne hänen onnettomuustoverinsa olivat suunnanneet
kulkunsa. Mutta pienet mustat karit lahden eteläisellä sivulla olivat
nyt autioita ja tyhjiä. "Victorian" hylky oli hävinnyt!

Seinällä riippui kiikari. Hän otti sen ja tutki koko itäisen
taivaanrannan. Ei, siellä ei ollut jälkeäkään ylpeästä aluksesta. Hän
ymmärsi, mikä pettymys sen täytyi olla hänen ystävilleen: hylyssähän
oli niin paljon käyttökelpoista.

Ihan rannalla hän huomasi nuo kolme miestä tulossa ylöspäin
hanhenmarssissa, nuori norjalainen etunenässä. Luonnollisesti,
_hänenhän_ täytyi raivata tietä korkeiden lumikinosten puhki. Niinhän
sen laita aina oli. Tuo nuori poika komensi heitä kaikkia, häh ajatteli
ja toimi heidän puolestaan. Hän antoi käskyjä -- jospa lihaliemi nyt
vain ottaisi kiehuakseen! Fridankin oli kova nälkä, saatikka noiden,
jotka luultavasti olivat rehkineet ja raastaneet monta tuntia. Hän
levitti liinan pöydälle ja haki esille lautaset, joita olikin onneksi
kyllin monta eikä lusikoitakaan puuttunut. Olisipa vain ollut vähän
useampia veitsiä ja kahveleita siinä muuten niin sisältörikkaassa
liinassa, jonka Bratt oli saanut mukaansa "Victorian" pöydältä. Pönttö
ranskalaista sinappia ja toinen etikkasäilykkeitä oli kuitenkin
pelastettu tuhosta, ja ne hän nyt pani esille, ja sardiinilaatikoiden,
makkaran, kylmän linnunpaistin, hyydytetyn ankeriaan ja majoneesien
sekä kaiken muun seassa, mikä kiireessä oli sotkettu yhteen, keksi hän
äkkiä pienen kukkamaljan ja siinä muutamia puoleksi kuihtuneita
ruusuja.

Pikku Frida kalpeni liikutuksesta. Se oli ystävällinen tervehdys
sivistyksen taholta, viesti pienestä norjalaisesta kaupungista, jonka
he olivat sivuuttaneet noin kahdeksan -- kymmenen päivää sitten. --
Tämä on kukkien kaupunki, -- oli kapteeni Strohmann sanonut, kun suuri
korillinen ruusuja heitettiin kannelle laiturilta, -- sen nimi on
Molde, -- lisäsi hän. -- Se on paratiisi lumipeitteisten tunturien
keskellä.. Hän koki virkistää näitä puoleksi kuihtuneita kukkia, jotka
kuitenkin olivat säilyneet erinomaisen hyvin, ja pani maljan pöydälle.
Kuinka se loistikaan puolipimeässä huoneessa! Näytti siltä, kuin pieni
ujo vieras valoisasta suvesta olisi astunut tupaan ja levittänyt iloa
ympärilleen. Frida tuli heti hyvälle tuulelle ja hänen teki mieli
kajahuttaa jokin niistä alasaksalaisista kansanlauluista, joita
talonpojat lauloivat Heffnerin suuren sukutilan ympärillä
Schleswig-Holsteinissa.

Nyt tulivat miehet! Hän kuuli, kuinka he kopistivat lunta saappaistaan
ulkopuolella. Frida katsahti ulos ovesta.

-- Hyvää huomenta, hyvät herrat, -- sanoi hän iloisesti. -- Nyt on
päivällinen kohta valmis. Keittäjätär on, sen pahempi, nukkunut hiukan
liikaa, mutta jos hovimestari tahtoo olla niin ystävällinen ja leikata
leipää... Mutta miksi te kaikki olette niin surullisen näköisiä? Onko
tapahtunut jotakin vakavaa?

-- Se riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa, -- mutisi Bratt. --
Olette kai nähnyt, että "Victoria" on yöllä hävinnyt?

-- Ja mikä on pahempaa, hurmaava paroonitar, -- jatkoi professori
kalisevin hampain, -- meri on paiskannut veneemme niin ankarasti
kalliota vastaan, että koko sivu on murskana. Sitä ei voi enää käyttää.
Nyt olemme suljetut tähän kirottuun Agardh-lahteen kuin rotat loukkuun.
Voimme vain jyrsiä silavaa jonkin aikaa ja sitten kuolla...

-- Lorua! -- sanoi Bratt tuimasti. -- Se nyt vielä puuttuisi, että
panisimme pitkäksemme kuollaksemme tässä vaivaisessa maankolkassa.
Vaikka meidän olisikin pakko talvehtia täällä, niin kyllä me selviämme.
Täytyy vain pysyä pirteinä... ja kas vain tuota... siinähän meillä on
ruusuja, -- lisäsi hän liikutettuna.

-- Ruusuja! -- huudahti professori. -- Jumala auttakoon, eikö nyt olla
ihan Ranskassa? Mitä sitten valitamme? Voi, taivaan luoja, kuinka tämä
on hauskaa! Minä pysyisin täällä totisesti koko elämäni. Ja lisäksi tuo
tuoksu kastrullista!

-- Se on lihalientä ja tuoretta lihaa, -- sanoi luotsi. -- Kahdeksan
annosta. Ne tarvitaan. Minä puolestani olen nälkäinen kuin jääkarhu
tammipakkasella.

Paroonitar katseli hämmästyneenä vuoroin toista, vuoroin toista. Hän ei
tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä, mutta professori oli
viehättävä. Hänen äkillinen alakuloisuutensa oli haihtunut.

-- Teillä on nokipilkku nenän päässä, korkeasti kunnioitettu ystävätär,
-- huusi hän ihastuneena: -- Todellinen nokipilkku! Sepä vasta pukee
teitä!

Paroonitar kävi hohtavan punaiseksi.

-- Mitä te sanoitte, nokipilkkuko?

Hänen silmänsä harhailivat epätoivoisesti etsien kuvastinta ja
pysähtyivät vesivatiin.

-- Minä en ole pessyt itseäni tänään, -- mutisi hän syyllisen näköisenä
ja pyyhki kasvojaan hunnullaan.

-- Onnittelen, -- vastasi Bratt. -- Meidän tulee kyllä pakko tottua
siihen, ettei välitetä ulkonäöstämme. Kun taistelee henkensä puolesta,
ei nokipilkku nenän päässä tunnu miltään. Kun Nansen palasi viimeiseltä
napamatkaltaan, voitiin hänestä raaputtaa likaa veitsellä. Mutta emmekö
kaataisi itsellemme pikarillista olutta nyt päivälliseksi?

-- Bravo, -- huusi professori. -- Ja pieni havanna ruuan päälle, neidin
luvalla. Oh, elämä on ihanaa, vaikkapa 78:lla leveysasteella. Allons
diner!

Höyryävä lihasoppa hälvensi kaiken surullisuuden. Istuttiin
tuttavallisessa ryhmässä lainaten veistä ja kahvelia toisiltaan, ja
niin katosivat vähitellen kaikki nuo kahdeksan annosta. Olut oli
erinomaista ja yhtä raikasta kuin se, jota saadaan Pschorr'in
kellarista Münchenissä, ja oikean Bock-sikaarin ihmeellinen tuoksu
sekoittui pieneen Philip Morrikseen, joka löydettiin eräästä
piilonurkasta nuoren neidin laukusta.

Ja elämänilon sininen savu lainehti Ottamkovin tuvassa, se kiemurteli
pitkinä kiehkuroina matalan katon alla. Se antoi toivoa ja unelmia, se
laskeusi kuin unohduksen vaippa mielten yli, jotka olivat epätoivon
kynnyksellä.

Ja heidän silmiensä eteen nousi kuvia niiltä ajoilta, jolloin
Ottamkovin miehet näkivät viimeisenkin muuttolinnun katoavan
Agardh-niemen taakse ensimäisten lumihiutaleiden ennustaessa pitkää
hirveätä talvea.

Jääluotsi katkaisi ensiksi tämän ihmeellisen äänettömyyden.

-- Täällä he istuivat, -- sanoi hän syvällä äänellä. -- Tämän saman
tulen ympärillä, saman pöydän ääressä, nuo Arkangelin pyyntimiesraukat.
He olivat kalpeita, laihtuneita miehiä tyhjine kiillottomine silmineen,
istuen nokimustassa tuvassa savuavan hylkeenrasvalampun valaistuksessa
pimeyden kaartuessa kaikkialla heidän ympärillään. He kävivät
alakuloisiksi, veltoiksi ja väsyneiksi, he taistelivat vastaan
parhaansa mukaan. Niin, täällä he istuivat ja tekivät köyteen solmuja
saadakseen työtä niiden aukomisesta. He ratkoivat neulokset
nahkaturkeistaan, jotta olisi työtä niiden neulomisesta jälleen kiinni.
He vartioivat toisiaan yötä päivää, ettei kerpukki saisi ketään
valtaansa. Jos joku nukkui hyvin kaksi kertaa peräkkäin, silloin
tiedettiin, ettei kerpukki ollut kaukana. Niin he ratkoivat ja tekivät
solmuja vapisevin käsin, jottei uneliaisuus veisi heistä voittoa,
keskeytymättä ja lepäämättä.

-- Niin, täällä he istuivat... Ja toisinaan he kuulivat kuin ulvontaa
kaukaa! Se on Huippuvuorten koira, kuiskasivat he. He uskoivat tähän
ihme-elukkaan, jolla oli muka asuinpaikkansa kaukana Edge Islandilla.
Se suhahti tuulen lailla yli aallonharjojen, se joi pyyntimiesten
paloviinan ja lähetti kerpukin heidän kimppuunsa. Ja kun sitten...

Jääluotsi vaikeni, ja hänen kuumesairaat silmänsä tuijottivat toisten
kalpeisiin kasvoihin.

-- Kuulkaa, sanoi hän. -- Nyt se ulvoo tuolla ulkona!

Bratt nousi. -- Te olette sairas, Johnsen, -- sanoi hän lempeästi. --
Teillä on kuume!

Luotsi kumartui eteenpäin. -- Ei, -- sanoi hän. -- Minä en erehdy.
Siellä se on taas -- kuulkaa!

Ja tosiaankin! Kaukaa kuului koiran heikko, surkea haukunta. Se oli
kuin kuolevan eläimen avunhuuto. Pikku paroonitar tarttui
vaistomaisesti Brattia käsivarteen.

-- Tämä on hirveätä, -- kuiskasi hän. -- Mitä me teemme?

-- Saadaanpa katsoa tuota elukkaa, -- vastasi norjalainen hymyillen
väkinäisesti. -- Jos siinä on vielä pikkusenkin henkeä, voimme tarjota
sille päivällistä.

Hän tarttui kivääriinsä ja ryntäsi ulos majasta muut kintereillä. --

Nyt kuului ääni selvemmin. Se tuli ylhäältä jäävyöryltä. Ja kas tuolla!

Kaukana jäävyöryn äärimmäisellä reunalla laahasi itseään valkoinen
eläin eteenpäin lumessa, tehden epätoivoisia hyppyjä ja vierähti
jäänreunan yli kyynäränsyvyiseen lumeen. Bratt oli jo kiirehtinyt
eläimen avuksi. Se ei ollut mikään satueläin, vaan jättiläismäinen
eskimokoira.

Norjalainen oli jo ottanut sen syliinsä ja kantoi sen majalle. Vahva
eläin oli selvästi lopen väsynyt nälästä ja rasituksista. Sen jalat
olivat verisiä haavoista, ja suuri kaulanauha roikkui väljänä paksulla
kaulalla. Bratt laski koiran varovasti tulen eteen. Se jäi makaamaan
liikkumatta, ainoastaan sen kauniit ruskeat silmät harhailivat toisesta
toiseen.

-- Lyökää se kuoliaaksi, -- sanoi jääluotsi. -- Se on kuolemaisillaan,
ja jos se elää, syö se meidät putipuhtaiksi.

Paroonitar kumartui koiran puoleen ja taputti sitä päähän. Eläin
kääntyi häneen päin ja nuoli hänen kättään.

-- Se saa elää, -- sanoi Bratt varmasti. -- Tuollaisesta eläimestä on
siunausta. Se voi olla meille talvella arvaamattomaksi hyödyksi. Minä
tunnen koiran. Se on Wellmanin henkikoira Boy, oivallisin eläin, mikä
koskaan on rekeä vetänyt. Nyt se on seitsenvuotias. Herra ties, kuinka
se on tänne eksynyt! Katsokaahan -- se on jo löytänyt valtiattarensa.

Ja aivan oikein, suuri koira nousi vaivaloisesti ja laski leveän päänsä
nuoren tytön polvelle.



XI.

PIMEYS TULEE.


Päivät kuluivat toistensa kaltaisina. Haaksirikkoiset olivat
pystyttäneet Agardh-niemen korkeimmalle huipulle lipputangon, joka oli
ajautunut maihin "Victoriasta". Keltainen peite oli lippuna. Mutta
näytti siltä, kuin pyyntialukset olisivat säikähtyen äkillistä
talvisäätä pysyneet poissa Suurvuonolta. Eräänä päivänä oli jääluotsi
saanut kiikarilla näkyviinsä pienen kaljaasin kaukana Edge Islandin
luona. Haaksirikkoiset kokivat kaikin tavoin tehdä itsensä huomatuiksi.
He ampuivat, hinasivat peitettä ylös ja alas ja huusivat, mutta
kaljaasi kulki tyynesti etelään.

Niin raukesi viimeinen toivo. Pari yritystä kulkea yli Rabotin jäätikön
ja Milne Edwardin tunturin epäonnistui; mieletöntä olisikin ilman
suksia ja rekiä uskaltaa samota Sassen Bayhin, varsinkin kun
talvehtimisasemilla siellä arvattavasti oli enemmän kuin kylliksi
vaivaa tullakseen itse toimeen. Jää alkoi ryömiä Suurvuonolle, ja
pyyntialukset olivat varmaankin jo jättäneet Jäävuonon.

Oltiin syyskuun lopussa, ja päivät alkoivat lyhetä. Lumivarpunen,
saaren ainoa laululintu, oli jo virittänyt viimeisen laulunsa ja
poistunut etelään. Ja kaikki muut linnut pakenivat jäätä ja lunta. Vain
Huippuvuorten riekko jäi jäljelle.

Bratt oli toimessa kaiket päivät. Ennenkuin muut ajattelivatkaan
nousta, oli hän ulkona kolmipiippuinen kiväärinsä olalla, ja kun hänen
toverinsa istuivat suuruksella, tuli hän tupaan suuri kimppu
kaikenlaisia lintuja matkassaan.

Boy oli hänen alituinen seuralaisensa. Tämä oivallinen koira oli tullut
hyvin suosituksi. Paroonitar oli hoitanut sitä kuin sairasta lasta, ja
pian oli voimakas eläin taas aivan terve, öisin se lojui kuin
uskollisin vartiosotilas nuoren neitosen vuoteen edessä, mutta aikaisin
aamulla se livisti Brattin kanssa ulos kokoamaan varastoja pitkäksi
talveksi. Näillä metsästysretkillä oli siitä arvaamaton hyöty. Sen
verenhimoinen mieli, joka oli saattanut reippaan koiran pahaan
maineeseen siihen aikaan, kun se oli päällikkönä Wellmanin
koiravaljakossa, oli väistynyt hyvin harkitsevan maltin tieltä. Nyt se
alkoi harrastaa lintuja. Boylla oli oma tapansa räpäyttää toista
silmäänsä, kun riekko oli piiloutunut johonkin paikkaan. Ja sen herra
oppi pian ymmärtämään tämän ilmaisutavan.

Kun tuli näkyviin joku hylje, istuutui Boy päättävästi eikä suostunut
liikkumaan paikalta heiluttaen vain valkeata häntäänsä.

Ainoastaan kettu herätti siinä metsästysraivon. Sen silmät säkenöivät
ja suu vaahtosi, kun siniharmaa napaseudun kettu pisti esiin terävän
kuononsa lumettoman läikän takaa. Silloin se ryntäsi kuin tuulispää yli
lumen ja jään ja ajoi napamaiden lintuvarkaan perin tarkasti
ampumalinjalle. Tällä tavoin Bratt oli kerännyt huomattavan
talvivaraston lintuja ja hylkeitä. Professori, joka kaikesta
teoreettisesta viisaudestaan huolimatta oli sangen kätevä, oli
innokkaassa puuhassa nylkien kettuja ja hylkeitä täydentääkseen jonkun
verran puutteellista talvipuvustoa.

Jääluotsi, joka huononi ja heikkeni päivä päivältä, ompeli
hylkeennahkavaatteita paroonittarelle.

Tämä huomasi pian, että nykyaikaiset vaatteet eivät ole juuri erittäin
kestäviä, kun täytyy tehdä työtä ruuan saamiseksi. Kuukauden kuluttua
riippuivat risat hänestä, vaikka hän niitä alinomaa paikkaili ja
ompeli. Ja hieno turkistakki oli kylläkin lämmin, mutta mitään vaatetta
ei olisi voinut olla epäkäytännöllisempää pitää yllään, kun täytyi
liikuskella lumikinoksissa ja rannan pohjattomassa liejussa ja
lumisohjossa.

-- Saamme kai neuloa teille talvivaatteet, --- sanoi Bratt eräänä
päivänä, kun he kahlasivat rannalla hakemassa ajopuita. -- Teidän
vaatteenne eivät kohta enää pysy koossa ja jos ei teillä olisi ollut
ihokasta, olisitte suorastaan joutunut hätään.

-- Mutta mistä saan kangasta? Sitäpaitsi ompelen niin huonosti.
Toivoisin, että täällä olisi ompelijatar, ja melkein häpeän, kun täytyy
näyttäytyä näissä rääsyissä. Ja joka päivä saan uuden repeämän. Se on
aivan hirveätä, kun on tottunut... Niin, elkää luulko, että valitan...

-- Ei, täällä ei kylläkään ole ompelijatarta, mutta sensijaan mies,
joka osaa neuloa. Jääluotsi tekee teille kauniin ja muodikkaan puvun.

-- Entä kangas?

-- Sen saamme tuolta ulkoa, -- ja hän viittasi lahdelle. --
Hylkeennahkaa, parasta lajia. Johnsen on valmistanut nahat seitsemästä
hylkeestä, jotka olen ampunut näinä viikkoina. Ja pian hän tulee
ottamaan mittaa. Mutta luulenpa sentään, että saatte luopua hameista.
Niistä tulisi niin kauhean epämukavia enkä totta puhuen ole koskaan
kuullut puhuttavan hylkeennahkahameista.

-- Ette kai tahdo, että minä käyttäisin...?

-- Miehenvaatteita. En, en juuri sitäkään. Te muututte eskimoneidiksi.
Johnsen tuntee grönlantilaiset muodit ja osaa sen asian toimittaa.
Vakavasti puhuen, -- jatkoi hän huomatessaan, kuinka onnettomana
paroonitar katseli eteensä, -- me saamme järjestää olomme niin
käytännöllisesti kuin suinkin. Siitä riippuu, voimmeko kestää talven
vaivoja. Kun pakkanen tulee, paleltuisitte te kädenkäänteessä
kuoliaaksi tuossa puvussa. Tai myöskin olisi teidän pakko istua sisällä
lieden ääressä, ja se on kaikkea muuta pahempaa. Ei, kyllä te saatte
ryömiä hylkeennahkaan, ei siinä ole mitään kainostelemista.

Paroonitar tarkasteli häntä salaa. Nuori norjalainen ei ollut juuri
hienon näköinen. Tukka roikkui pitkänä niskassa, parransänki pisti
esiin joka paikasta ja punainen kaulaliina muistutti Hampurin
satamajätkien kaulaliinaa. Mutta viisaat, valppaat silmät ja ruumiin
tarmokas asento ja miehekäs tyyneys saivat paroonittaren luottamaan
häneen. Niinpä kyllä, professori oli oikeassa, hänessä oli jotakin,
joka muistutti seikkailuja. Mahdollisesti hän ei menestyisi
tanssisalissa. Mutta täällä hän oli oikeassa ympäristössään, vaarojen
ja puutteiden keskellä köyhässä ja karussa luonnossa.

-- No niin, -- sanoi paroonitar. -- Minun on kai pakko totella käskyä,
nyt niinkuin aina.

-- Niin on, vai mitä sinä sanot, Boy?

Koira tuijotti kysyvästi toisesta toiseen ruskeilla silmillään, sitten
laskeutui pitkäkseen, pää käpälillä, nöyrästi alistuen.

-- Siinä näette, -- sanoi Bratt. -- Boy tietää, mikä meille on parasta.
Elämä täällä 70:nnen leveysasteen pohjoispuolella on minulle tuttua. Ja
te olette vielä vasta-alkaja. Mikä on silloin luonnollisempaa kuin että
minä otan komennon, eikö totta? Vielä yksi asia. Kahden viikon päästä
nousee aurinko viimeisen kerran eikä sitten näy kolmeen kuukauteen. Me
jäämme pimeyteen. Te kuulitte, mitä jääluotsi sanoi. Hän tuntee
arktisen talviyön kauhut. Ei hyödytä ollenkaan sulkeutua sisälle ja
olla peloissaan. Ainoa pelastus on liikkeelläolo ja yritteliäisyys.
Silloin on hyvä olla puettu niin, että voi liikkua. Hylkeennahkaa
päästä jalkoihin. Se on sekä lämmintä että mukavaa.

-- Mukavaa?

-- Niin, te ryömitte pukuunne kuin makuusäkkiin. Kiedotte itsenne
kapeisiin nahkahihnoihin ja saatte lakin päähänne.

-- Silloin minusta kai tulee kaunis!

-- Teistä tulee semmoinen kuin pitääkin. Me emme nyt, sen pahempi, ole
missään palatsissa Hampurissa, vaan kurjassa majassa Huippuvuorilla.
Täytyy mukautua asianhaaroihin. Huomenna alamme ampumaharjoitukset!

-- Pitääkö minun ampua?

-- Luonnollisesti! Saatte käydä metsästämässä yhdessä Boyn ja minun
kanssani. Eräässä käsilaukussa oli pieni karhiini, se on kuin luotu
nuorelle neitoselle. Ensin ammumme maaliin. Kymmenen laukausta
säilykerasioihin. Ja sitten saatte harjoitella ampumaan hylkeitä ja
jääkarhuja.

-- Jopa nyt liioittelette kykyäni!

-- Saammepa nähdä. Kaikki, mitä olette ennen oppinut, on täällä
hyödytöntä. Saatte alkaa uudestaan alusta. Täällä on taisteltava
olemassaolosta. Teidän pitää harjoittaa ruumistanne kestämään kylmää,
nälkää ja kärsimyksiä, ja sielunne on niin vahvistettava, ettei mikään
voi mieltänne lamauttaa. On olemassa niinsanottua surumielisyyttä. Se
on pohjolan pimeyden vaarallisin tauti. Pää pystyyn, neiti! Hymyilevät
kasvot ovat meille suuremmanarvoiset kuin kokonainen lauma peuroja.

Paroonitar nauroi iloisesti.

Heidän yläpuolellaan huimaavassa korkeudessa lensi hanhiparvi kiivaasti
räpyttäen etelää kohti. Huippuvuorten hanhi heitti hyvästit -- siinä
pakenivat viimeiset linnut pitkää talviyötä.



XII.

REVONTULIEN LOISTEESSA.


Lokakuun 12 päivänä he näkivät auringon viimeisen kerran. Päivänvalo ei
ollut vielä kokonaan jättänyt heitä. Se näyttäytyi heikkona
kajastuksena lännessä, mutta ei voitu erottaa edes kiväärin
tähtäysjyvästä.

Sinä päivänä paroonitar sai uuden hylkeennahkapukunsa. Jääluotsi, jonka
jalka nyt oli melkein hervoton, istui kymmenen tuntia päivässä
neulomassa nahkoja. Se virkisti kuolemaantuomittua miestä ja ajoi pois
kaikki synkät mietteet. Professori oli heittäytynyt nahkuriksi, ja
Bratt teki nahkahihnoja.

Sillä tavoin ommeltiin kolme pukua hylkeennahoista. Luotsi ei huolinut
neuloa itselleen.

-- Minä en tarvitse, -- sanoi hän.

Se oli juhlallinen hetki, kun ryömittiin talvivaatteisiin. Frida katosi
omaan soppeensa paksu nahkapuku käsivarrella saatuaan ohjeet, kuinka se
vedettiin ylle. Luotsi oli pannut paljon työtä tähän pukuun. Sitä
koristi vyö uumenien kohdalla ja kaunis kaulus siniketun nahasta, joka
voitiin sitoa kaulaan leveällä vaaleanpunaisella, eräästä matkalaukusta
tavatulla silkkinauhalla. Professorin ja Brattin nahkavarusteet olivat
sitä vastoin perin yksinkertaisia, mutta molemmat lausuivat suurimman
tyytyväisyytensä uusiin vaatekappaleisiin.

Professori pyöriskeli tuvassa kuin espanjalainen kukko.

-- Nyt sitä vasta muuttui ihmiseksi, -- sanoi hän. -- Tämmöisenä
tultiin esille jääkauden pimeydestä. Tunnen olevani kivikauden
taruihmisiä -- soisinpa, että minut nyt nähtäisiin Sorbonnessa!

Professori ravisti leijonanharjaansa ja pujotti sormensa karkean parran
läpi, joka jo aikaa sitten oli lakannut muistuttamasta sivistystä.

Paroonitar kurkisti omasta nurkastaan.

-- Te näytätte niin hassuilta, -- sanoi hän, -- mutta se ei ole niin
vaarallista teille, jotka olette tottuneet käymään...

-- Housuissa, -- sanoi professori nauraen. -- Ja näitä te sanotte
housuiksi! Ei, nämä ovat housuhameita, jupe culotte. Viimeistä muotia,
ihana neiti, suoraan Worth'in neulomosta. Astukaa esiin, mademoiselle,
ja antakaa meidän katsella teitä. Ystävänne Johnsen on utelias kuin
pariisilaisräätäli, joka katselee teoksiaan ulkona bulevardeilla!

-- Minua niin hävettää, -- sanoi Frida, -- sammuttakaa edes toinen
kynttilä. Tuntuu niin oudolta.

-- Ei, ihastuttavin neitiseni, ette kai ole turhankaino. Tulkaa vain
esille ja antakaa meidän ihailla.

-- Antakaa minun olla täällä, -- pyysi Frida melkein itkunsekaisesti.
-- Se on kyllä hirveän käytännöllistä, mutta minusta tulee niin
kiusallisen pieni. Boy tuskin tuntee minua enää.

-- Luulenpa tosiaankin, että olette lisäksi keimaileva, -- sanoi
professori nauraen.

-- Minäkö keimaileva! -- Nuoren tytön silmät säkenöivät ja pää ylpeästi
pystyssä hän astui neitsytkammiostaan.

-- Hyväinen aika, -- huusi professori repien kiharoitaan. -- Kuinka
kaunis te olette! Teistä tulisi Grönlannin kuningatar, jos eskimot vain
saisivat teidät nähdä. Te olette koko mestari, Johnsen.

Tyttö taisteli ujouttaan vastaan seisoessaan siinä ihmeellisessä
puvussa. Hän katseli salaa Brattiin, joka ei kuitenkaan ollut häntä
huomaavinaan.

-- Se on varmasti vähän liian laaja vyötäreiltä, -- sanoi Frida
arvostellen.

-- Niin sen pitääkin, -- selitti jääluotsi. -- Täällä pohjoisessa ei
käy päinsä käyttää kureliiviä. Tanssiaisiin emme pääse niinkään pian.

-- Tietysti ei, -- yhtyi siihen professori. -- Täällä tulee kyllä
toisenlainen tanssi, kun oikea pimeys tulee ja steariinikynttilät
loppuvat. Ja silloin luullakseni juomme niiden hylkeiden maljan, jotka
ovat meille luovuttaneet arvokkaat turkkinsa.

Frida katsoi toisesta toiseen. Steariinikynttilä heitti häilyvää
valoaan pieneen olentoon. Oh -- hän oli aivan toisenlainen kuin se
hieno neiti, joka oli ollut "Victorian" suosituin matkustaja. Hänen
kalpeat ilmehikkäät kasvonsa olivat laihtuneet eikä tuvan lika ollut
niitä säästänyt. Pienissä käsissä oli selviä jälkiä työstä ja vaivasta.
Ja musta tukka oli aikaa sitten sanonut hyvästit hiusneuloille ja
riippui nyt vallattomina kiharoina pitkin selkää.

Mutta silmät olivat kaltaisensa -- samat tummat, säteilevät silmät,
jotka tuntuivat aina oleilevan kaukaisessa maailmassa.

Otsaan oli tullut aivan pieni ryppy, joka oli muuttanut koko luonteen
vienoissa ja lapsellisissa tytönkasvoissa. Tässä rypyssä oli se tarmo,
joka oli karaissut hänen ruumiinsa ja sielunsa. Hän oli vuodattanut ne
kyyneleet, jotka täytyi vuodattaa, ja nyt hän oli tottunut
jokapäiväiseen kaipuuseen. Ja ennen kaikkea hänessä oli herännyt halu
osoittautua sen luottamuksen arvoiseksi, jonka nämä uhrautuvat miehet
häneen panivat. Hän ei ollut enää pieni paroonitar suurelta maatilalta
Schleswig-Holsteinista, pieni vaativainen neiti, jota oli kasvatettu
imarruksin ja nöyrästi alistuen. Elämä oli töykeästi kääntänyt hänestä
kasvonsa, ja nyt oli näyttäytyvä, millaisista aineksista
kenraaliluutnantti von Heffnerin tytär oli tehty.

Jospa hänen hampurilaiset ystävänsä saisivat nyt nähdä hänet!
Tietäisivätpä he vain, että hän asusti kurjassa tuvassa napaseudun
erämaassa -- kurjemmassa kuin mikään hökkeli S:t Paulissa -- ja paistoi
kalaa kolmelle miehelle! Että hän käyskenteli hylkeennahoissa ja ampui
luodikolla puolipimeässä, pakkasen purressa sormia, ja ettei hän pessyt
itseään useammin kuin pari kertaa viikossa... oh!

Bratt nousi äkkiä.

-- Kuulkaa! -- kuiskasi hän. Boy käveli hitaasti ovelle heikosti
muristen, mutta osoittamatta merkkejä suurempaan kiihtymykseen.

-- Mitähän se voi olla? -- kysyi Frida ja tarttui pieneen karbiiniin,
joka riippui hänen vuoteensa pääpuolen kohdalla.

-- Ehkä jääkarhu? -- arvaili professori.

-- Ei! -- vastasi Bratt. -- Silloin olisi Boy kyllä näyttänyt
hampaitaan aivan toisella tavalla. Siellä on varmasti joitakin muita
herroja mellastamassa alhaalla rannassa. -- Hän heitti pyssyn olalleen
ja livahti ulos. Frida veti lakin korvilleen ja seurasi perässä.

He jäivät hämmästyneinä seisomaan. Sillä kaukana idässä loisti kuu
kalpeana ja kirkkaana tummanviheriällä taivaalla leveän loistavan
juovan lepatellessa edestakaisin Arcturuksen ja Orionin vyön välillä.
Se vivahteli kaikissa väreissä, taivas näkyi liekehtivän säkenöivissä
valoheijastuksissa, jotka tunkeutuivat eetteriin kuin välkkyvät
keihäät.

Kuu sirotti hopeitaan mahtaville jäälautoille jotka ajelehtivat
etelään, ja äkkiä lipui valtava jäävuori loistavin kyljin fantastiseen
valaistukseen.

-- Kuinka kaunista täällä on! -- sanoi Bratt uneksien. -- Täällä käyvät
kauneus ja kauhu vierekkäin. Hiljaisuuden ja kuoleman loisto. Kuinka
moni kova sielu onkaan taipunut kaikkivallan edessä, kun revontulet
ovat leimahtaneet taivaalla! Ne sirottivat jääkukkiaan Wilhelm
Barentsin yli, kun hän tapasi kuolemansa jäälauttojen seassa tuolla
ulkona merellä, ja ne valaisivat sellaisille miehille kuin Tobiesen ja
Mathilas tietä ikuiseen lepoon.

Frida katseli hämmästyneenä nuorta norjalaista. Hänen silmissään oli
kyyneliä. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaakaan
huuliltaan. Jokin raskas käsi tuntui kouristavan hänen sydäntään.

Boy hankasi itseään Fridaa vasten ja katseli vakavasti merelle.

Ja kas -- ihan samassa näkyi muutamia suunnattomia mustia olentoja,
jotka vierittelivät itseään edestakaisin kuutamossa. Silloin tällöin
kuului hiljaisuuden läpi heikko haukahtava mylvinä.

-- Mitä ne ovat? -- kuiskasi Frida.

-- Ne ovat napamaiden kuolevaa ritaristoa, -- vastasi Bratt. --
Napameren ylpeimpiä ja jaloimpia eläimiä, mursuja.



XIII.

NAPAMAIDEN RITARISTO.


Agardh Bay oli nähtävästi "mursu-paikka", mihin vainotut eläimet
pakenivat jaloittelemaan poikasineen kiinteällä maalla.

Ihmispetojen oli onnistunut tehdä mursun elämä tukalaksi
Huippuvuorilla. Vuosisatojen kuluessa se on ajettu yhä kauemmaksi
pohjoiseen ja itään. Se on väistynyt harppuunien ja räjähtävien kuulien
tieltä. Viisaasti ja maltillisesti se on ryhtynyt peräytymään
tuntemattomille jäälakeuksille, joilta ihmisten on sitä vaikea
saavuttaa. Kenties se on löytänyt jonkin mantereen kaukana pohjoisessa,
missä "merien hevoset" voivat uinailla jäälohkareilla ja leikkiä
valkoisilla lumikentillä jäätikköjen juurella.

Mutta jonkun kerran se vaeltaa etelään vanhoille metsästysmailleen
Huippuvuorten itäpuolelle. Ja nyt oli pieni parvi kokoontunut siihen
pieneen lahteen, johon kohtalo oli heittänyt neljä haaksirikkoista.

-- Minua surettaa, että pitää tappaa nämä eläimet, -- sanoi Bratt
paroonittarelle, kun he kiertotietä hiipivät rantaa kohti. -- Mutta me
tarvitsemme ne. Ne merkitsevät meille ruokaa ja valoa pimeiksi öiksi.
Tuollaisessa otuksessa voi olla kuusikin tynnyriä ihraa. Viikon
kuluttua ovat kynttilät lopussa ja silloin saamme käydä käsiksi
Ottamkovin ihralamppuihin... hiljaa, Boy!

Heidän perässään ryömivä koira oli puoleksi noussut ja murisi.

Bratt katseli varovaisesti ympärilleen. Mursuparvi makaili entisellä
paikallaan, pari sataa jalkaa heistä.

-- Aivan tässä vieressä hengittää joku eläin, -- kuiskasi Frida.

Ja aivan oikein -- ihan sen törmän alapuolelta, jota myöten he ryömivät
huomion välttämiseksi, kuului selvästi suuren eläimen tasainen
hengitys. Se kuulosti vanhalta herralta, jota pahat unet kiusaavat
päivällislevon aikana. Sillä kesken kaikkea näkymätön olento puhkui
nenästään sellaisella tavalla, joka muistutti kuorsaamista.

-- Se on vahtimassa, -- kuiskasi Bratt. -- Se on ruvennut epäilemään.
Pian se tulee ryömien. Ne ovat uteliaita kuin vanhat akat, nuo iäkkäät
mursut. Jos ette näe tähtäimen uurretta, niin ampukaa pitkin
lumenreunaa, mutta ei ennenkuin minä sanon, sillä meillä ei ole varaa
ampua ohi.

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun mahtava pää kohosi ilmaan kuutamossa
kolmen tai neljänkymmenen askeleen päässä heidän edessään. Mursu ei
ollut selvästikään nähnyt mitään. Se tuijotti majaan, jonka luukkujen
loistavat silmät näyttivät sitä kovin huvittavan. Kuutamo välkkyi sen
kiiltävällä nahalla ja suurissa ruskeissa hevossilmissä. "Vanha herra"
aivasti ja käänteli päätään edestakaisin -- ikäänkuin ei olisi uskonut
omia aistejaan. Tumma olento kuvastui selvästi valkeaa lunta vasten.

-- Tähdätkää, -- kuiskasi Bratt. -- Keskelle rintaa.

Silloin mursu äkkiä kääntyi. Sen ruskeat, levolliset silmät ylevine
ilmeineen tuijottivat kahteen ojennettuun pyssyyn. Sen valkoiset
torahampaat ja ulkonevat viikset väkevällä yläleualla ja pyöreä pää
muistuttivat Bismarckin bronssipatsasta. Se kohottautui heikoille
etujaloilleen.

-- Laukaiskaa, -- huudahti Bratt, ja kaksi laukausta pamahti melkein
yhtaikaa kesken hiljaisuutta.

Mursun pää painui eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
koko ruumis vetäytyi kokoon valtavalla, suonenvedon tapaisella
ponnistuksella. Se nousi ja syöksyi epävarmoin, horjuvin liikkein merta
kohti. Se iski kiinni hampain ja kynsin, se pyöri ja hyppi ja heitteli
raskasta ruumistaan kauhealla tarmolla. Mutta eläin oli saanut
kuolinhaavan. Se ei voinut enää nostaa päätään. Joka askeleella se
vajosi sivulle... Vanha vartija taisteli miehuullisesti väsymystä
vastaan, joka oli sen vallannut... Se iski voimattomassa raivossaan
syöksyhampaansa jäätyneeseen lumeen ja kaksi verijuovaa sen jäljissä
loisti kuin mustat nauhat kelmeässä fosforivalossa.

Sitten se nousi mahtavassa majesteettisuudessaan ja katsoi viimeisen
kerran maalle päin. Se näki, kuinka toverit syöksyivät rannalle, maan
tömistessä niiden alla. Se kiinnitti kuoleviin silmiinsä komean näyn,
kun mahtavat, tummat ruumiit hopeahohtoisen valkovaahdon keskellä
sukelsivat jäälohkareiden väliin.

Sitten se kaatui väsyneenä kumoon, ja heikot etujalat levisivät suoraan
sivuille. Se avasi suunsa, ja äänettömästi napamaiden jättiläinen
vaipui kuolemaan. Ainoastaan sen suuret, ruskeat silmät säilyttivät
levollisen ilmeensä. Ne tuijottivat suoraan eteensä, kivuttomasti
ijankaikkiseen etäisyyteen...

Frida seisoi kuin huumaantuneena. Muutamina silmänräpäyksinä hän oli
tuntenut metsästäjän hurmaavan voitonriemun kiitävän suonissaan.
Karhiini tärisi vielä hänen käsissään jännityksestä, pikku ruumis
vapisi hylkeennahkaturkissa. Kaikki tuntui hänestä epätodelliselta. Hän
tunsi ikäänkuin siirtyneensä toiseen maailmaan. Suuri, kalpea kuu, joka
purjehti heidän yläpuolellaan säkenöivässä kirkkaudessa -- oliko se
samalla tavalla tähtikirkkaina talvi-iltoina vaeltanut taivaalla ja
sirottanut kiiltäviä helmiäisjuoviansa Elben hiljaa lipuvaan veteen?...
Ja oliko se vain hänen itsensä varjo, joka kulki täällä vieraan miehen
kanssa ampumassa mursuja?

-- Halloo, -- huusi joku ääni.

Hän vavahti. Professori oli kiiruhtanut paikalle ja heilutteli nyt
"Victorian" keittiöveistä kuolleen eläimen päällä, samalla kun Bratt
metsästäjän innolla tutki, mihin luodit olivat osuneet... Kah, kaikki
oli kyllä todellisuutta. Ja hitaasti hän käveli kuolleen mursun luo.

-- Te olette osannut hyvin, paroonitar, -- sanoi Bratt. -- Teidän
luotinne on tunkeutunut sisään hiukan oikealle vasemmasta lavasta.
Tässä näette läven, se ei ole hernettä suurempi, mutta kuitenkin se
riitti. Suuren eläimen henki on valunut ulos tästä lävestä. Kukaan
pyydystäjä ei olisi sitä paremmin suorittanut.

-- Ja teidän laukauksenne?

-- Se osui päähän, ihan silmän viereen.

-- Sepä vasta jotakin, -- sanoi professori iloisesti. -- Nämä luodit
ovat todisteena ikäänkuin kahdesta elämänperusteesta. Kaunis Diana on,
kuten aina, tähdännyt sydämeen, ja ystävämme Bratt aivoihin.

-- Mursu parka! -- sanoi Frida. -- Katsokaa kuinka kauniit silmät sillä
on! Niin lempeät ja levolliset.

-- Ja millainen nahka, -- mutisi professori. -- Luulenpa melkein, ettei
veitsi siihen pysty. -- Tiedemiehen murha-aseen oli selvästikin vaikea
tunkea kovan panssarin läpi.

-- Meillä on tosiaankin ollut hyvä onni, -- sanoi Bratt. -- Tavallinen
lyijykuula luiskahtaa tuollaisesta nahasta. Ei muu kuin kunnollinen
nikkelikuori voi puhkaista tätä sitkeätä nahkaa, joka on sekä kovempi
että paksumpi kuin krokodiilin talja. Meidän täytyy sahata se rikki.
Huomenna keitämme ihraa ja ylihuomenna kärytämme ihralamppuja paraamme
mukaan.

-- Ja sunnuntaina syömme mursupihviä, -- huudahti Frida iloisesti. --
Tarjotaan kuin villisika torahampaineen ja muine tarpeineen. Siitä
tulee juhlallista. Voi, kellä nyt olisi pieni pullollinen Mosel-viiniä!

-- Ja muutamia hillottuja öljymarjoja, -- mutisi professori. -- Se
muistuttaisi mieleen taloudenhoitajattareni, joka nyt istuu
huoneistossani Vaugirard-kadun varrella ja lukee lehdistä selostusta
kuolemastani -- yhä uudelleen. Vanha, rakas emännöitsijä piti paljon
hillotuista öljymarjoista ja vainajien muistisanoista. Muuten ei,
Jumalan kiitos, ole ketään suremassa professori René Marmont-vainajaa.

Frida katseli kaihomielisesti merelle.

-- Isä parka, -- mutisi hän. -- Hänellä ei ollut muita kuin minä. Äiti
kuoli, kun olin pieni tyttö. Hän tulee tekemään kaiken voitavansa
saadakseen tietoja "Victorian" kohtalosta. Me pidämme toisistamme niin
paljon.

-- Kukapa ei pitäisi teistä, -- sanoi professori liikutettuna. -- En
ymmärrä, miten nuoret miehet tulevat toimeen siellä Hampurissa, kun ei
teitä olekaan enää joulupidoissa. He tulevat pitämään suruharsoa
sydämensä ympärillä.

-- Kernaasti minun puolestani, -- sanoi Frida hymyillen.

-- No, älkää olko niin ylimielinen! Eiköhän siellä vain liene joku
komea luutnantti, joka...?

-- Kenties, -- vastasi paroonitar yhä hymyillen.

Bratt nousi reippaasti seisaalle.

-- Katsokaa, -- sanoi hän, -- tuolla jäälohkareella...

Se oli ihmeellinen näky. Kaukana niemen reunalla ajelehti suuri
jäälautta. Siellä makasivat mursut kylki kyljessä. Mustat ruumiit
loistivat kuutamossa. Ne eivät liikkuneet, mutta kaikki päät olivat
kiinteästi suunnatut maata kohti. Tuntui siltä kuin niiden katseet
seuraisivat kuollutta jättiläistä, joka monena vuonna oli johtanut
heidän matkojaan ja nyt lojui rannalla, sammuneet silmät kääntyneinä
pohjoiseen... sitä maailmaa kohti, joka on ihmislapsille saavuttamaton.



XIV.

PITKÄ YÖ.


Ja kylmyys tuli. Se levitti jääpeitteen koko tuvan ympärille, se tunki
sisään jokaisesta raostakin terävine jääneuloineen. Toisinaan tuntui
kuin ilma olisi liikkumatta ja jäätyisi, ja kuitenkin tupa oli tiivis
ja hyvä ja jokainen läpi tukittu, jotta lämpö pysyisi sisällä.
Rikkoutuneesta veneestä haaksirikkoiset olivat saaneet runsaasti
polttopuita, ja käryävä ihralamppu paloi yötä päivää, veneen
kokkanuoraa sen sydämenä. Se täytti huoneen hirveällä hajulla. Mutta
siitä ei enää kukaan välittänyt. Savu leijaili raskaana katossa.

Vähitellen kalpeat kasvot peittyivät likakerrokseen, ja
hylkeennahkaturkit olivat aikoja sitten kadottaneet luonnollisen
värinsä.

Se oli kauheata aikaa. Ensimäisenä päivänä joulukuuta viimeinenkin
heikko sarastus jätti taivaanrannan; raskas sumu laskeutui kaikkialle,
joten kuunkin valo peittyi heidän näkyvistään. Majan ulkopuolella oli
pimeys kuin läpitunkematon seinä. He eivät nähneet kättään silmien
edessä, vaan täytyi haparoida eteenpäin vanhoja jälkiä myöten, kunnes
uusi lumimyrsky peitti nekin.

Pimeys ja pakkanen pilasivat heidän hyvän mielialansa. Tuntikausia he
saattoivat istua tulen ympärillä ja tuijottaa suoraan eteensä,
ajattelematta ja puhumatta. Tylsyys ja alistuvaisuus väijyivät
kaikkialla. Tuska oli heistä haihtunut, he eivät pelänneet kuolemaa.
Kauhea välinpitämättömyys elämään pääsi heissä valtaan. Ei kuulunut
enää naurua, ainoastaan Brattin lyhyet ja varmat käskyt, kun uni
painosti silmäluomia.

Nuori norjalainen oli kuin raudasta. Mikään ei lannistanut hänen
tarmoaan. Synkkänä ja itseensäsulkeutuneena hän istui, huulet
yhteenpuristettuina, ja piti huolta siitä, ettei kukaan päässyt
herpoutumaan. Ruokavarat alkoivat loppua, ja hän vartioitsi vähiä
jätteitä kuin Fafner kultaansa. Hän jakoi kaikki annoksiin, jotka
pienenivät päivä päivältä. He eivät kärsineet puutetta, mutta saivat
aina mennä nälkäisinä levolle.

Kukaan ei saanut nukkua kuutta tuntia enempää vuorokaudessa, sillä
silloin Bratt herätti. Hänen täytyi toisinaan ajaa toverinsa ylös
makuulta. He rukoilivat, mutta hän oli taipumaton.

Fridalla oli keskenjäänyt virkkuutyö matkalaukussaan. Hän virkkasi
ahkerasti, ja joka aamu hän purki edellisen päivän työn ja aloitti
uudelleen. Professori pantiin hakkaamaan halkoja, ja jääluotsi sitoi
solmuja ja aukoi ne jälleen kuten Ottamkow-vainajan miehet.

Muuten Bratt teki kaikki työt. Hän leipoi leipää, valmisti ruokaa; hän
pakotti Fridan ja professorin tekemään pimeässä pitkiä kävelymatkoja,
Boy varmana ja uskollisena oppaana.

Ja päivät kuluivat toistensa kaltaisina, pimeyden ympäröidessä heitä
joka puolelta. He kävivät päivä päivältä laihemmiksi, vieläpä pienen
Fridankin poskiluut pilkistivät esiin pyöreistä kasvoista. Hänen
tukkansa riippui kampaamatta hartioilla, ja pienet sormet olivat kovia
ja pakkasen puremia.

Pakkanen oli niin kireä, että metalli muuttui koskettaessa kuin
polttavaksi tuleksi. Jos ulkoilmassa käsineittä tarttui pyssynpiippuun,
jäätyivät sormet kiinni, ja seurauksena oli suuria haavoja.

Eräänä aamuna Bratt heräsi tavallista myöhemmin ja jäi istumaan
makuulavalleen. Tilanne oli epätoivoinen. Ravintoaineet alkoivat
loppua. Neljä päivää he olivat nyt syöneet vastenmielistä mursunlihaa.
Tosin oli vielä jonkun verran jäljellä "Victorian" laatikoissa, jauhoja
oli koko paljon eikä voitakaan puuttunut, mutta säilykkeet olivat
loppuneet, härän- ja sianliha oli kaikki syöty -- ja vielä oli monta
kuukautta kevääseen.

Hän huokasi raskaasti ja piirsi veitsellään seinään merkin. Uusi päivä
oli alkanut. Hän laski. Viivoja oli 24...

Bratt hymyili alakuloisesti; oli 24:s päivä joulukuuta -- jouluaatto.
Hänen kaulassaan tuntui jotakin paksua. Kovat tarmonrypyt silisivät
voimakkaissa kasvoissa ja lapsellinen, uneksiva ilme tuli sinisiin
silmiin. Hän muisti kaukonäkynä onnettoman lapsuutensa Kristianiassa,
jossa hän orpona oli sukulaisensa kodissa nurkasta katsellut toisten
iloa.

Kukaan äiti ei ollut häntä taluttanut joulukuusen ympäri, eikä kukaan
isä häntä nostanut välkkyvien kynttilöiden tasalle. Molemmat olivat
hukkuneet rakkautensa aamuhetkellä. Meri oli heidät häneltä riistänyt.
Suurena kovan onnen lintuna hän oli kasvanut, tavallaan syrjäytettynä.
Mutta arvonantoa hän oli itselleen hankkinut. Hän oli etevin kaikessa,
koulussa ja leikkikentällä. Tuli ylioppilaaksi, raatoi kokonaisen
vuoden suuren löytöretkeilijän sihteerinä, sai seikkailuhalua, matkusti
Argentinaan, Alaskaan, vaikeuksista vaikeuksiin, seikkailuista
seikkailuihin, uhrauksista kieltäymyksiin...

Ja nyt oli jouluaatto. Hän hiipi hiljaa paroonittaren makuusuojan
oviverholle. Tämän toinen puoli oli ratkennut, mutta kukaan ei
ollut ripustanut sitä takaisin. Makuulavan edessä istui Boy
heiluttaen pientä hännäntynkäänsä, kun näki isäntänsä. Frida nukkui
hylkeennahkapuvussaan, suu puoliavoimia. Hän valaisi lampulla nukkujan
kasvoja. Hänen sydäntään kirveli nähdessään, kuinka pakkanen,
kieltäytymykset ja rasitukset olivat turmelleet pieniä kasvoja.
Päivittäiset vaikeudet kuluttivat nähtävästi pientä ruumista, mutta
Bratt tiesi kokemuksesta, että ilman liikettä ja ponnistuksia oli
kerpukkikuolema edessä. Parempi sortua työhön kuin velttouden
kylmänvihoihin, jotka tappavat tuuma tuumalta.

Kuinka turvallisesti ja rauhallisesti Frida nukkui! Bratt oli itselleen
luvannut uhrata kaikkensa pelastaakseen Fridan. Ja miksi? Siksi, että
hän rakasti Fridaa. Hänen hiljainen mykkä rakkautensa asesti hänen
rohkeutensa ja lannistamattoman kovan tarmonsa. Tämä oli hänen elämänsä
ylpein ja kaunein unelma, hänen sydämensä ihmeellinen seikkailu...

Ja nyt oli jouluaatto.

Hän hätkähti. Pieni pää käännähti tyynyllä, ja Frida avasi pelästyneenä
silmänsä. Sitten hän sulki ne jälleen.

-- Voi, antakaa minun nukkua, -- kuiskasi hän. -- Minä olen niin
väsynyt.

Bratt hellitti kädestään verhon, ja pian hän kuuli Fridan taas
hengittävän kevyesti, rauhallisesti.

-- Pikku Frida parka, -- mutisi hän liikutettuna. -- Voi, jos voisin
hetkeksikään luoda iloa pieniin vakaviin kasvoihin, tuoda päivänsäteen
siitä maailmasta, joka elää suruttomana ja turvallisena kotilieden
ääressä...

Hän veti pöydän keskelle lattiaa. Ruokakaapista hän löysi yhden
"Victorian" suurista pöytäliinoista. Se oli kauhean tahraantunut siihen
kasatuista ruokavaroista, mutta verrattuna heidän tavallisesti
käyttämäänsä likaiseen liinaan se näytti häikäisevän valkoiselta.
Tilapäisen ruokasäiliön sisuksista hän kaivoi esille paketin
steariinikynttilöitä -- viimeisen, jonka hän oli kätkenyt juhlallisten
tilaisuuksien varalle. Kynttilät pystytettiin kahteen ruukkuun ja
kahteen pulloon. Suuri, säilytetty luumuvanukas lämmitettiin
kastrullissa. Hän ryömi perimmäiseen nurkkaan, missä oli tallella pieni
lintuvarasto. Hän haki esille neljä metsäkanaa, ja peitti loput
kivillä. Metsästäjän taituruudella hän kyni ja puhdisti linnut. Ne
olivat lihavia ja suurempia kuin meidän metsäkanamme. Hän hieroi niihin
suolaa, pisti pienen palan voita niiden vatsaan, veti ohuen
rautalatasimensa niiden jalkajänteiden läpi ja alkoi kätevästi paistaa
niitä tulella tämän tilapäisen vartaan varassa. Miellyttävä tuoksu
levisi tupaan, ja professori Marmontin uni kävi rauhattomaksi, kun
harvinainen tuoksu hiveli hänen hajuhermojaan. Ja Boy, joka oli viime
aikoina saanut tuntea ajan huonoutta, nuoleskeli hartaasti
ajatellessaan niitä linnunluita, jotka tulisivat sen osaksi. Se seurasi
isäntänsä liikkeitä mitä suurimmalla jännityksellä, ja sen valkea
pörrökaula vapisi ruokahalusta, Brattin kiertäessä ja käännellessä
latasinta hermostuttavan pitkäveteisesti.

Viimeinkin hän oli valmis, ja Boy näki ilokseen, kuinka metsäkanat
jaettiin neljälle lautaselle, ja keskellä pöytää seisoi pieni ruskea
torni höyryämässä lämpöisellä lautasella.

Mutta mitä nyt? Boy oli haljeta uteliaisuudesta, kun hänen isäntänsä
omituisesti hymyillen veti esiin komealla, kullatulla korkilla
varustetun mahakkaan pullon. Mitähän se oli? Koira ei tuntenut elämän
ylellisyyttä. Se oli elänyt Huippuvuorilla koko ikänsä. Virgon
satamasta se oli tullut Green-Harbouriin ja sieltä Advent Bayhin. Se oli
elänyt kuivatulla kalalla, jääkarhunlihalla ja hylkeillä koko aikansa.
Se tiesi, mitä nälkä merkitsee, ja oli oppinut syömään, mitä ikänä sai.
Vähän aikaa sitten se oli kaikessa hiljaisuudessa syönyt vanhan
rasvaisen saapasparin, josta ei kellään enää näkynyt olevan mitään
iloa. Mutta metsäkanat, ruskea torni ja naurettava pullo -- kylläpä oli
joutunut lystillisten ihmisten pariin!

Bratt pani muutamia suuria halkoja takkaan ja sytytti sitten kynttilät.
Kah, maja näytti heti niin valoiselta ja ystävälliseltä! Likaiset
seinät ja katosta pitkinä lankoina riippuva noki eivät tuntuneet enää
niin kammottavilta. Ja kun ihralamppu sammutettiin ja ovi muutamaksi
hetkeksi avattiin raikkaalle, jäätävälle pakkaselle, tuntui kaikki
raskas ja kaamea suorastaan tuuleutuneen ulos.

Sillä nyt oli jouluaatto.

Sitten hän herätti muut, ja Boy auttoi iloisesti haukkuen. --
Kiiruhtakaa, -- sanoi koira reippaalla ja helppotajuisella kielellään.
-- Ettekö näe, että on juhla, ja metsäkanat kylmenevät, -- ja toimelias
eläin hyppeli toisesta toiseen, nuoli heidän käsiään ja repi
vaatteista: -- Ylös! Ylös!

Unisina he nousivat. Mitä tämä oli? Tämä valomeri, koko tämä
viihtymyksen tunne ja ihanuus! Velttous ja välinpitämättömyys tuntuivat
väistyneen heidän kasvoiltaan. Frida tuijotti toisesta toiseen
hämmästyksen kasvaessa, ja professorin kapeat kasvot, jotka olivat
vaarassa hukkua hiuksien paljouteen, näyttivät pieneksi hetkeksi
jokseenkin säädyllisiltä.

-- Nyt on jouluaatto, -- sanoi Bratt leppeästi.

Boy haukahteli vahvistukseksi.

Kyyneleet silmissä he puristivat toistensa käsiä, Boyn villinä
elämänilosta hypellessä ympärillä ja kiskoessa heitä vaatteista. Tuntui
siltä kuin valoisa ja ystävällinen haltiatar olisi herättänyt heidät
henkiin. He puhuivat kaikki yhtaikaa. He nauroivat ja itkivät
vuorotellen, ja professorin puheliaisuus muistutti vuolasta virtaa.

-- Eikö tämä ole kuin Brasserie Universellessä? -- sanoi hän. -- Tai
Kempinskissä? Metsäkanoja ja luumuvanukasta! Oh, minun ihana nälkäni!
Mutta taivaan nimessä -- tuohan on samppanjaa! Mistä sen olette
varastanut? Pommery & Greno, gout americain, ihanin juoma maapallolla.
Rakas paroonitar, saanko pyytää teitä valssiin ruuan jälkeen,
ruokahaluni on kuin tulipalo arolla, kaikkinieleväinen, syöden pian
minut itseni. Saanko tarjota prinsessalle hylkeennahkaisen käsivarteni,
niin käymme sorminemme käsiksi, kuten vanha tapa vaatii tässä
maankolkassa.

He istuivat laatikoille ja matka-arkuille pöydän ympärille ja kävivät
sormin ja hampain käsiksi Huippuvuorten ainoaan talvilintuun.
Sivistyneiden syöntivälineistä ei ollut kukaan välittänyt pitkään
aikaan. Metsäkanat hävisivät pelottavan nopeasti. Ja Boy piti
tunnollisesti huolta, ettei yhtäkään luuta jäänyt jäljelle.

Hyvin juhlallisesti avattiin samppanjapullo. Korkki suoritti
juhlalaukauksen. He kilistivät toistensa kanssa, ja professorin
innostus paisui.

-- Mistä olette saanut tätä nektaria? -- kysyi hän. -- Onko se
tipahtanut taivaasta?

-- Se oli säilykelaatikon pohjalla, -- sanoi Bratt. -- Joku keittäjä
oli kaiketi pannut sen piiloon yksityistä juhlaa varten.

-- Mikä juoma! Eikö se tunnu jaloissa asti, Johnsen? -- kysyi
professori.

-- Toivon, että niin olisi, -- sanoi jääluotsi. -- Mutta minä tunnen
sen sydämessäni kiitollisuutena Herraamme kohtaan.

Professori katseli haaveellisesti eteensä. -- Jospa nyt joku osaisi
pienen jouluvirren, -- sanoi hän koko suu täynnä luumuvanukasta. --
Äitini opetti niitä minulle monta ollessani pikku poika. Paimenista,
tähdistä ja Betlehemistä. Kaikki oli yksinkertaista ja kaunista, mutta
nyt olen ne unohtanut, ja sitäpaitsi olen kauhean epämusikaalinen.
Mutta te, pikku enkeli, ettekö osaa laulaa meille pientä joululaulua?

Paroonitar punastui ja katsoi toisesta toiseen. Kaikkien hyvät ja
uskolliset silmät katsoivat häneen rukoilevasti. Kuinka hän pitikään
näistä uskollisista miehistä!

Ja niin hän lauloi heille vanhan joululaulun. Hänen äänensä oli hauras
ja pieni, mutta haaksirikkois-raukkojen mielestä aukeni pieni rako
siihen ijankaikkiseen ihanuuteen, jossa ei enää ole surua, ei itkua
eikä valitusta...

Kaikkien silmät kyyneltyivät. He istuivat vaiti ja hiljaa, kun hento
naisääni kuljetti heitä siihen maailmaan, missä kaipuun ja toivon valo
ei koskaan sammu ja missä ihmismielen valtaavat puoliunohtuneet,
hämärät kaukonäyt lapsuuden kauniista ja onnellisesta satumaasta.



XV.

ODOTTAMATON VIERAS.


Jääluotsi ja Frida olivat lähteneet ulos majasta katsomaan, millainen
sää oli. Sairaan tromsöläisen täytyi puoliksi laahata itseään lumessa,
sillä hänen jalkansa olivat hervottomat. Mutta hänessä ei ilmennyt
merkkiäkään kärsimättömyydestä, eivätkä tuskat häntä lannistaneet.

Omituinen tunnelma vallitsi maisemassa. Kuu paistoi rikkinäisten
pilvien välistä ja heitti pitkiä, aavemaisia varjoja rannalle ja
jäävyörylle.

Huippuvuorten hyvät henget tuntuivat heränneen ja valaisivat
joulurauhaa yksinäiselle majalle. Sää oli leudompi, ja jääkylmä sumu,
joka viime viikkoina oli peittänyt kaikki, hajaantui pieniksi, hitaasti
pohjoiseen ajautuviksi pilviksi. Tähdet loistivat pilvien välistä ja
lähettivät hopeasäteitään tummanvihreään eetteriin.

-- Tuolla on Otava, -- sanoi luotsi, -- ja tuolla pilkistää esiin
Pohjantähti. Tulee kaunis ilma! Ja katsokaa tuonne, tuo suuri W, se on
Cassiopeia. Se on merimiesten lohtu ja ilo. Kun se on näkyvissä, ei
tarvitse mitään pelätä, sillä se osoittaa toisaalta suoraan
Pohjantähteen ja toisaalta Andromedaan, ja silloin on suunta selvä.
Katsokaa, miten kuunsäteet tanssivat jäällä, kaukana ulapalla. Se on
Suurvuono, mainehikas ja kuuluisa Suurvuono. Hollantilaiset panivat sen
nimeksi _Wybe Jans Water_ erään frieslantilaisen laivurin mukaan. Mutta
venäläiset pyyntimiehet, jotka asuivat täällä, antoivat sille nimen
_Titowa Guba_. Se näyttää lempeältä ja luotettavalta, mutta vaarat
väijyvät joka puolella. Heti tässä edessä, keskellä vuonoa, on
hiekkasärkkä, joka on useita penikulmia leveä, ja jokaisen lahden
sulkee vedenalaisten karien aitaus. Eikä väylä täältä Thymen-salmeen ja
Heleyhin sovi suurille laivoille. Koko itäiset Huippuvuoret ovat vielä
tuntematonta manteretta. Täällä on käynyt monta. Sekä _Lamot, Heuglin_
että _Ekroll_ ovat kirjoittaneet suurista jäälakeuksista, mutta ovat
vain katsahtaneet niihin kuten Mooses Kaanaanmaahan. Täällä
Suurvuonossa on kaunista. Katsokaa, kuinka tuo niemi välkkyy
kuutamossa! Se on _The Foxnose_, ketunkuono. Jos kuolisin täällä,
tahtoisin saada hautani tuonne. Jyrkänteen takana on pieni rotko, jossa
tahtoisin levätä. Voisin silloin maata katsellen merelle, ja merimies
tahtoo mielellään nähdä merta, kuten tiedätte.

-- Älkää puhuko kuolemasta, -- sanoi Frida. -- Nyt me kaikki tulemme
terveiksi, ja keväällä...

-- Voi, rakas neiti, -- mutisi luotsi. -- Kuolema ei ole vihollisemme.
Sen saatte oppia täällä erämaassa. Pienissä oloissa herää
kuolemanpelkoa, mutta täällä kulkevat elämä ja kuolema käsi kädessä
kuten kaksi hyvää ystävää, jotka kaikessa ystävyydessä koettelevat
voimiaan, täällä unohtuu pikkumaisuus tähtien yksinäisen suuruuden
piirissä. Me tunnemme itsemme siksi, mitä olemme: tomuhiukkasia
kaikkivaltiaan Jumalan kädessä... On tosin vaikea jättää ne, joita
rakastaa, mutta vanhan miehen on myös hyvä ajatella, että häntä
kuoleman kynnykselle asti seuraavat ystävällisten ja rehellisten
ihmisten hyväntahtoisuus ja sääli.

-- Rakas, rakas Johnsen, --- sanoi Frida ja tarttui hänen käteensä,
samalla nojautuen hänen olkapäähänsä.

-- Kiitos, pikku neiti, -- kuiskasi Johnsen liikutettuna. -- Teillä on
sydän kultaa. Onnellinen se mies, jonka haltuun elämänne uskotte, mutta
olkaa varovainen valitessanne. Älkää lahjoittako itseänne arvottomalle.
Älkää valitko häntä tanssisalista tai kylpykaupungista. Älkää kiintykö
sotilaspukuiseen nollaan, joka ei ole mitään kokenut. Minä voisin antaa
teille hyvän neuvon.

-- On kuin kuulisin isäni äänen, -- kuiskasi Frida haaveillen. -- Hän
ymmärsi minut niin hyvin. Sanokaa, mikä neuvo se on.

-- En, -- vastasi luotsi hetken mietittyään. -- Minulla ei ole oikeutta
sekaantua teidän elämäänne. Te saatte kyllä muutenkin kuulla neuvoni
hiljaisena kuiskauksena jonakin tyynenä tähtikirkkaana iltana.

Hän kääntyi äkkiä.

-- Varmasti joku liikkuu läheisyydessä, -- sanoi hän. -- Onko Boy
ulkona?

-- Ei, -- vastasi Frida. -- Minä en kuule mitään. Kenties se on vain
jäävyöryn humua.

Luotsi istui kauan kuunnellein

-- Kuulin kai väärin, -- sanoi hän lopuksi. -- Puhuakseni totta luulin,
että jääkarhu harppasi vaappuen tuolla ylhäällä jäävyöryllä.
Pyyntimiehet sanovat, että joka jouluaatto tulee jääkarhu talvehtivien
majoille, mutta se ei ole mikään tavallinen rauhallinen jääkarhu,
jollaisia tavataan kesällä ahtojäillä Novaja Semljan likellä. Ei,
joulukarhu on raju ja verenhimoinen. On sattunut, että se on
tunkeutunut majoihin ja raastanut mukaansa jonkun asukkaan. Ja ennen
maailmassa jääkarhut suorastaan piirittivät joulun aikaan yksinäisiä
majoja. Pyyntimiehille ne olivat aina tervetulleita, sillä karhunliha
on hyvin herkullista.

-- Ensimäinen joulukarhu, josta Huippuvuorten historia kertoo, tuli
vuonna 1634 tervehtimään hollantilaista Andres Janszia ja hänen kuutta
toveriaan, jotka talvehtivat Smeerenburgissa. Jo marraskuussa ilmeni
heissä kerpukin oireita. He eivät voineet toivoa pelastusta muuten
kuin, että "Jumala lähettäisi heille jotakin virkistystä". Ja Jumala
lähettikin heille karhun jouluaattona. He koettivat sitä tappaa, mutta
se oli liian raju ja voimakas ja ajoi heidät majaan, missä he pian
senjälkeen yksitellen kuolivat ja...

Luotsi vaikeni äkkiä ja nousi puoliksi.

-- Kuulkaa, -- sanoi hän, -- eikö lumi narissut ihan takanamme...?
Katsokaa!

Pitkä, hiipivä varjo tuli heidän eteensä lumelle. Rajua koiran
haukuntaa kuului tuvasta.

Frida katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Aivan hänen edessään kohosi
lumesta mahtava, valkea ruumis, hän kuuli raivoisaa karjumista, näki
jättiläisruumiin kumartuvan hyppäämään... Hän tahtoi paeta, mutta kauhu
lamautti hänen jalkansa. Hän tahtoi huutaa, mutta vain käheä, koriseva
ääni tuli hänen huuliltaan. Ja hän tunsi jo eläimen kuumaa hengitystä
kasvoillaan, kun vahva käsi paiskasi hänet kumoon lumelle majan ovelle.
Jääkarhun kynnet raatelivat hänen käsivarttaan. Mutta peto ei
saavuttanut tarkoitustaan. Sen pienet silmät kipinöivät, kun se käänsi
punaisen kitansa jääluotsia kohti, joka seisoi toisella polvellaan,
odottaen hyökkäystä. Hän oli paljastanut veitsensä ja terävät,
levolliset, harmaat silmät tarkastivat pelotta ylivoimaista
vastustajaa, joka hillittömällä raivolla hyökkäsi häntä kohti. Johnsen
ojensi aseen suoraan eteensä. Mutta karhu ei siitä välittänyt. Se
ryntäsi suoraan kohti pitkää puukkoa ja sai kiiltävän terän vartta
myöten leveään, karvaiseen rintaansa.

Luotsi kaatui kumoon. Jääkarhun mahtava käpälä oli osunut hänen
päähänsä ja äänettömästi hän vaipui valkealle hangelle.

Silloin majan ovi aukeni, ja joku olento syöksähti esille kuutamon
läpi. Se oli Boy. Sen raivo oli kauhea. Vaahto valui leuoista, kun se
syöksyi jääkarhun kimppuun ja iski hampaansa sen kurkkuun. Ja siihen se
jäi riippumaan, karvojen seistessä sen ruumiissa pystyssä kuin
harjakset.

Jääkarhu seisoi kahdella jalalla. Se huitoi epätietoisena käpälillään
ilmassa. Raivo tuntui siitä lähteneen. Veri valui sen rinnasta, ja
puukonkahva näkyi verirenkaassa valkealla turkilla. Se ravisti
miettivästi päätään ja puristi sitten koiraa rintaansa vastaan. Mutta
väkevä Boy riippui kuin iilimato karhun kaulavaltimoissa, veren
juostessa pitkin sen leukoja.

Samassa silmänräpäyksessä tuli Bratt. Hän oli kiireessä siepannut
käteensä oven vieressä riippuvan vanhan ruosteisen kirveen. Karhukin
tuntui elostuvan nähdessään uuden vihollisensa. Yhdellä käpäläniskulla
se heitti koiran syrjään ja eläinparka vieri ulvoen lumessa. Sitten se
hyökkäsi koko voimallaan vastustajaansa kohti.

Mutta nyt oli napaseudun yön mahtava valtias tavannut väkevämpänsä.
Ottamkowin kirves suhahti karhun pään ohi ja upposi sen olkapäähän.
Luut rusahtivat, ja toinen käpälä vaipui voimattomana, paksun
verivirran tulvatessa katkotuista suonista.

Karhu horjui. Sen silmät himmenivät. Elämän virta valui ulos suuresta
ruumiista. Se vaappui sinne tänne, vajosi kokoon ja nousi jälleen. Mikä
tuska nyt tarttui sen rintaan rajumpana kuin nälän kauhut, milloin sen
oli täytynyt tuntikausia turhaan istua hylkeiden puhallusaukoilla
ruokaa odottaen. Pienet silmät tuijottivat tylsinä. Se oli sinänsä
siivo karhu, tyytyväinen ja hauska velikulta, joka taisteli pitkän
talven läpi niin hyvin kuin taisi. Nälkä oli saanut sen raivoihinsa.
Mutta nyt sen ei enää tarvitsisi paastota! Hylkeet saattoivat Agardh
Bayssa hengittää vapaasti ja porot tunturilla kaikessa rauhassa etsiä
jäkäläänsä, sillä nyt Sassen-laakson suuri karhu oli päättänyt
päivänsä.

Huokaisten se kaatui kumoon, peitti mustan kuononsa terveellä
käpälällään, kuten sen tapana oli, etteivät hylkeet sitä näkisi
valkeata jäätä vasten ja sulki sitten pienet viisaat silmänsä heittäen
henkensä. -- -- --

Bratt kantoi luotsin majaan ja laski hänet varovasti penkille. Mykkinä
ja toivottomina he katselivat marmorinkalpeita kasvoja jaloine ja
tyynine piirteineen. Karhun käpälä oli niitä säästänyt. Mutta takaraivo
oli murskattu.

-- Ystävämme on kuollut, -- sanoi professori juhlallisesti. -- Hän oli
mies ja kuoli kunnian kentällä. Jumala ilahuttakoon hänen sieluansa!

Mutta Frida tarttui vainajan käteen ja suuteli sitä hellästi.

-- Sain katsahtaa hänen sieluunsa hänen elämänsä viimeisinä hetkinä, --
sanoi hän. -- Miten hyvä ja hieno tämä köyhä mies olikaan! Ja hän meni
kuolemaan minun puolestani.

Hän polvistui nyyhkyttäen ruumiin ääreen.

Marmont ja Bratt menivät hiljaa ulos.

Siellä makasi jääkarhu, leveänä ja mahtavana viimeisessä unessaan. Ja
aivan sen rintaan kiinni oli ryöminyt eskimolaiskoira, raadeltuna ja
verisenä, mutta sen ruskeista silmistä loisti voittajan riemu, kun se
makasi kaunis pää kaatuneen vihollisensa rintaa vasten.

Taivas oli nyt puhdas ja kirkas, ja hiljaisuus hiipi jälleen nukkuvalle
saarelle.

-- Vain hiljaisuus on suurta, kaikki muu on heikkoutta, -- kuiskasi
professori itsekseen. -- Nyt vasta ymmärrän unohdetun runoilijan sanat.
Sillä hiljaisuus johtaa maanpakolaiset suureen mietiskelyyn. Se on
yksinäisten ja hyljättyjen Jumala.



XVI.

VALOJUOVA.


Etelässä pitkin jään ulommaista reunaa värähteli leveä ja mahtava
valojuova. Se taittui puhtaan valkoisena kuun valoon, viilsi yön läpi
kuin kirkas miekka ja tunkeutui kauheaan kylmyyteen, joki piti
vallassaan äärettömiä, hiljaisia erämaita.

Oli sunnuntai-aamu, toinen päivä maaliskuuta.

Kolme haaksirikkoista seisoi jääluotsin haudalla _The Foxnose'lla_.
Pieni puuristi oli Nils Johnsenin viimeisen leposijan merkkinä. Suuria
kiviä oli vieritetty haudalle estämään jääkarhun hyökkäyksiä. Risti
seisoi niemellä uutena muistomerkkinä lukemattomien muiden joukossa
napaseudun yön vaatimista uhreista.

Kylmyys oli kovimmillaan. Mutta ilman tyyneyden vuoksi ei se
tuntunut niin ankaralta. Ei pieninkään tuulenhenkäys liikahtanut.
Haaksirikkoiset olivat kokonaan kietoutuneet turkkeihin, vain suu ja
silmät olivat näkyvissä, ja hengitys oli kuin valkoisia pilviä heidän
ympärillään.

Mutta koittava päivä karkoitti kaiken alakuloisuuden. Pelastus tuntui
hohtavan heitä vastaan välkkyvistä heijastuksista, jotka leikkivät
kuten iloiset lapset äärettömillä lumi- ja jääkentillä.

Professori keskeytti hiljaisuuden.

-- Eikö olekin omituista, -- sanoi hän, -- että tämä kauhea maa on
muinoin ollut täynnä mitä rehevintä kasvullisuutta. Kaikkein vanhimpina
aikoina oli täällä suuria metsiä ja jättiläispuita. Täällä oli laajoja
maa-alueita. Mutta ei ollenkaan imettäväisiä, matelijoita tai lintuja.
Sitten Atlantis vaipui mereen. Aallot huuhtelivat tuhansia vuoria
Huippuvuorten korkeimpienkin kärkien ylitse.

-- Mutta maa kohosi uudelleen. Tältä ajalta, jura-kaudelta, on löydetty
jättiläismäisten matelijoiden luita. Jos olisimme silloin olleet
täällä, olisimme olleet vaarassa joutua lohikäärmeen, ichtyosauruksen
tai kalaliskon kynsiin, joka olisi sukeltanut esille merestä ja
ahmaissut meidät kaikki kolme yhtenä suupalana.

-- Täällä oli silloin suuria gingko- eli hiuspuumetsiä, jollaisia puita
nyt kasvaa Japanissa ja Kiinassa, ja niissä metsissä eli plesiosaurus.
Jos jäävyöryt joskus sulavat erämaasta, saamme kenties nähdä tämän
jättiläisliskon hyvin säilyneitä luurankoja. Ylimalkaan tulevat monet
pariisilaiset ystäväni kadehtimaan talveani tässä geologian luvatussa
maassa. Toivon vain, että aurinko tulisi pian voidaksemme lähteä
suurelle retkellemme. Sassen-laakson rajalla on Rabotin jäätikkö, joka
kenties voi kertoa meille, että koko nykyinen teoriamme jäävyöryjen
synnystä on vain erehdys.

-- Tiedän -- olen sitä jo kauan aavistanut, mutta tuo pieni jäävyöry,
joka on idän ja lännen rajana, antaa minulle todistuksen -- jos kestän
niin kauan, -- lisäsi hän itsekseen.

-- Kertokaa enemmän, professori, -- sanoi Frida. -- Kuinka voi maailma
niin muuttua?

-- Niin, jos voisin siihen vastata, -- sanoi professori, -- olisin
ratkaissut erään tieteemme suurimpia arvoituksia. -- On olemassa monta
eri olettamusta, kuten esimerkiksi, että toinen napa oli nykyisessä
Persiassa, toinen Meksikossa. Varmasti tiedämme ainoastaan sen, että
maamme on äärettömän vanha.

-- Näettekö vaakasuorat juovat tunturin seinässä tuolla kaukana? Yhden
tuollaisen, kymmenen sentimetriä leveän juovan muodostuminen kestää
tuhansia vuosia, ja tunturi on toista tuhatta metriä korkea, joten
voitte itsekin laskea, kuinka vanha se on. Tuolla näette harmaita,
keltaisia, punaisia ja mustia juovia, eikö niin?

-- Punaiset ovat hiekkakiveä alkuajalta, katsokaa niitä
kunnioittavasti, paroonitar. Ne polveutuvat siltä ajalta, jota sanomme
maailman luomiseksi. Paikoittain ne ovat tuhat viisisataa metriä
paksuja. Harmaat kerrokset ovat kalkkikiveä, josta voi löytää koralleja
ja muita merieläimiä. Kerran nämä kerrokset olivat liejua meren
pohjalla, hyvin syvällä.

-- Keltaiset kerrokset ovat tuliperäistä tuhkaa ja laavaa, mustat
hiiltä, metsistä ja eläimistä jäänyttä. Katsokaa, miten nämä kaikki
ovat vuorotellen peittäneet maankuoren, ajatelkaa, kuinka suunnattomia
aikakausia on kulunut vain yhdenkin tuollaisen kerrostuman
muodostumiseen, jollaisten näette nousevan korkealle taivasta kohti, ja
sanokaa sitten, mitä kaikesta tästä opitte.

-- Että me olemme hiekkajyväsiä äärettömyydessä, rakas professori, --
vastasi Frida. -- Huippuvuorten tunturit seisovat täällä todistamassa
äärettömyydestä. Mutta minä olen niin pieni ja heikko, että sittenkin
haluaisin tietää, tuleeko päivälliseksi aiotusta karhunpaistista mureaa
ja hyvää.

-- Ja siinä olette oikeassa, te Huippuvuorten hurmaavin keittäjätär, --
sanoi kohtelias ranskalainen. -- Ilman teidän keittotaitoanne ei kai
mielemme joutaisi ajattelemaan menneisyyttä tai tulevaisuutta. Te ette
ainoastaan ammu jääkarhuja ja mursuja hämmästyttävän taitavasti, vaan
osaatte myöskin valmistaa niistä mitä maukkainta ruokaa. Teidän pitäisi
saada mies, joka panee arvoa hyvälle ruualle!

-- Niin, siitä jääkarhusta, jonka Boy ja minä tapoimme melkein
yksinämme, olen kauhean ylpeä, -- sanoi Frida. -- Siitä oli
taloudessamme suuri apu, vaikka se oli vain keskenkasvuinen penikka.
Mutta eikö tule melkein liiaksi karhusoppaa, karhupihviä, karhunkinkkua
ja karhunkieltä?

-- Ei, olkaamme iloisia välttämättömästä jääkarhusta, rakas
paroonitar. Se on niin sanoaksemme pelastanut henkemme monta kertaa.
Mielialastamme, elämänhalustamme ja tarmostamme saamme vain kiittää
tuoretta lihaa. Hyvä, voimakas ruoka on karkoittanut alakuloisuuden ja
välinpitämättömyyden meistä kauvas. Katsokaa vain Boyta, kuinka paksu
ja tyytyväinen ja vilkas se on.

Boy heilutti ihastuneena pientä hännäntynkäänsä ja koetti selittää,
että nyt oli jo kylliksi jaariteltu. Olihan päivällisaika.

Se astui ontuen heidän edellään tuvalle -- sillä oli vielä pieniä
vammoja jääkarhun syleilystä -- ja haaksirikkoiset loivat luotsin
haudalle viimeisen jäähyväiskatseen ja lähtivät kotiin puolipimeässä.

Heidän sydämissään kuiskaili toivo auringosta ja kesästä. Pelastus
tuntui niin läheiseltä ja luonnolliselta ja samalla niin
eriskummalliselta ja uskomattoman kaukaiselta.

-- Kuukauden kuluttua tulevat ensimäiset linnut, -- sanoi Bratt. --
Kahden kuukauden päästä kuljemme tunturin yli Sassen Bayhin. Kaksi
päivää sen jälkeen olemme Green Harbourissa ja pari tuntia myöhemmin
tiedetään Norjassa, että viimeiset "Victorian" haaksirikosta
eloonjääneet ovat saavuttaneet langattoman lennätinaseman.

Ja hän puhui edelleen ja teki suunnitelmia silmät loistavina ja
salainen ilon väre äänessä. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja rohkeaksi
iloiten saadessaan uhmata vaaroja ja voittaa vastuksia, kun Frida oli
hänen mukanaan.

Turvallisesti hän taluttaisi Fridaa pitkin huimaavia kuiluja ja
uhkaavien jäävyöryjen poikki. Hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa
voittaisi kaikki, ja sitten heidän päästyään sivistyksen alueelle...
Mitä vielä... Kun Frida puhui rikkaasta kodistaan, suuresta
schleswigiläisestä maatilasta ihanine näköaloineen merelle, tunsi hän
pistosta sydämessään. Olihan hän, koditon, yksinäinen seikkailija
Alaskasta ja Jukonista, tasaisen arkielämän ja huolettoman hyvinvoinnin
vihollinen.

Mutta kun Frida houkutteli hänet kertomaan elämästä kultahiekkaisilla
jo'illa, missä raskas metalli kiilsi hiekkajyvien seassa, loistivat
hänen silmänsä ja käsivarsien lihakset jännittyivät muistellessa
vapaata, villiä, ihanaa seikkailijaelämää.

Hiiskumattoman hiljaa kuunteli Frida hänen kertomuksiaan, ja kun vilkas
professori, monien vaarojen ja seikkailujen innostamana, alkoi kertoa
tarinoita Gascognesta, eivät Fridan kuulemat merkillisyydet koskaan
loppuneet.

He nauroivat ja laskivat leikkiä kuin iloiset lapset ja olivat kaikki
kolme hyviä tovereita. Bratt ei ollut enää umpimielinen, ankara.
Rohkaiseva sana hänen huuliltaan teki Fridan ylpeäksi ja onnelliseksi,
ja pieninkin vetoaminen hänen rohkeuteensa ja tarmoonsa teki hänen
voimansa moninkertaiseksi.

Iloisena ja leikillisenä Frida tanssi nyt pitkin jäätä
hylkeennahkaisessa housuhameessaan. Äkkiä hän huudahtaen seisahtui...

-- Katsokaa tuonne!

Kaikki pysähtyivät. Häikäisevä valonsäde tunki Suurvuonon yli ja
syleili samassa taivasta ja merta. Se lainehti yli maan ja kiilsi
tunturien jääkuoressa. Ja ulommaisen jääaitauksen takaa nousi aurinko
merestä -- pieni kaareva juova elämän valtiaasta. Niin, se oli
auringonjumala! Foibos Apollo ohjasi hevosiaan Ultima Thulea kohti.
Muutamia säihkyviä minuutteja sen kultakypärä loisti teräksenkirkkaalla
jäällä.

Sitten se käänsi hevosensa, mutta valousva levisi koko taivaalle ja
pysyi kauan Agardh-tunturin huipulla.



XVII.

LÄHTÖ MAJASTA.


Mitä enemmän tuli valoa, sitä toimeliaammaksi kävi professori Marmont.
Hän liehui asiasta toiseen, aina pila huulilla, ja vapisi yhä
kärsimättömyydestä.

Arvoisaa professoria oli surkea katsella. Hän muistutti eniten
myskihärkää, suurta, rauhallista alkueläintä tai jotakin esi-isäämme
kivikaudelta, joka olemassa-olonsa taistelussa vain hitaasti siirtyi
puolisivistykseen.

Mutta hänen mielensä oli yhtä nuori ja reipas kuin hänen ennen
pitäessään kuuluisia luentojaan Rooman geologikongressissa, jolloin
hänen loistava esityksensä Keskieuropan muodostumisesta oli herättänyt
paljon vastaväitteitä ja ihastusta.

Hän tuntui vainuavan uutta käänteentekevää löytöä. Tuntikausia hän
saattoi seistä jäävyöryn ääressä, kiikari silmällään, ikäänkuin
tahtoisi tunkeutua jäätiköiden salaisuuksien lävitse. Kaukana, siellä
taaempana, oli luvattu maa hautoen tuhatvuotista viisauttaan, jota
ihmiset eivät vielä tunteneet. Ei vasikkakaan karsinassa voinut
hartaammin ikävöidä kevättä, kuin tämä Sorbonnen suurmies.

Ja kevät tuli. Melkein huomaamatta se hiipi yli maan. Kosteana ja
sumuisena, sateisena ja myrskyisenä se tuli, jäävyöryt narisivat ja
ryskivät, ne kutsuivat taukoamatta, ja jäätikön reunat paljastuivat
päivänvaloon teräksensinisenä panssarina tunturin rinnassa.

Koko ranta oli juoksevaa jääsohjoa. Purot solisivat, meren jää ritisi
ja paukkui. Vain pieni rinne, jolla maja oli, pysyi jotenkin kuivana.

Mutta etelästä tuli leppoisa tuuli puhaltaen ja nopein, suhisevin
siiveniskuin halkaisivat ensimäiset kevätlinnut ilmaa Ottamkovin majan
yläpuolella. Siinä lensivät pienet ruokit Milne Edwardsin tunturin
ylitse Jäävuonolle tai Crossbayn lintuvuorelle.

Oli toukokuun 3:as päivä. Voi, mikä riemu nousi kolmen ihmisen kesken,
jotka olivat taistelleet pitkän talven läpi! Kyyneleet silmissä he
tuijottivat pieniä lintuja, he näkivät niiden häviävän korkeiden
tuntureiden taakse, joiden yli he itsekin pian vaeltaisivat. Ne toivat
viestin uudesta elämästä, uudesta kasvusta ja tulossa olevasta
pelastuksesta.

He katselivat sierettyneitä sormiaan, joissa kaikissa oli pakkasen
merkkejä. He loivat tutkivan silmäyksen talven kuluttamiin
hylkeennahkavaatteisiinsa. Jääluotsin tunnollisesta työstä huolimatta
ammotti reikiä ja repeämiä kaikkialla likaisessa nahassa, jonka
luonnollinen väri oli aikoja sitten hävinnyt. Vieläpä mainio
siniketunkauluskin, jonka luotsi suurella vaivalla oli ommellut Fridan
pukuun, oli muuttunut joksikin epämääräiseksi.

Meitä surettaa sanoa, että kaunis, sorea paroonitar lähinnä muistutti
pientä pörröistä mustalaisnaista, joka ei oikein tajunnut saippuan ja
veden merkitystä.

Pienessä käsilaukussa oli hieno, hopeoitu kuvastin ja harja, mutta sen
pahempi -- molemmat nämä, samoin kuin kynsien hoitoon tarkoitetut
laitteet, olivat kauvan sitten jääneet unohduksiin.

Bratt oli ollut oikeassa. Elämän taistelu tekee ulkonaisen sivistyksen
vähäpätöiseksi. Ja Frida, hemmoteltu nuori neiti yhteiskunnan
korkeimmista piireistä, oli oppinut tuntemaan seikkoja, joista ei
koskaan olisi voinut uneksiakaan: kieltäymyksiä, puutetta ja
sieluntuskia.

Hänen mielensä oli karaistunut, hänen ruumiinsa saanut lihaksia ja
jänteitä. Hän saattoi katsoa vaaraa silmiin käden vapisematta. Pitkinä
öinä oli koti-ikävä painanut hänen päänsä syvälle tyynyyn
sanomattomassa tuskassa, mutta nyt sekin aika oli mennyt; ei tuntunut
olevan aikaa ajatella sitä maailmaa, joka oli Agardh Bayn ulkopuolella.

Huomaamattaan hän alkoi iloita siitä omituisesta erämaan elämästä, jota
hän vietti täällä kurjalla maankolkalla.

Hän oli saanut uuden hahmon ja välitti paljoa enemmän siitä, että hylje
pisti päänsä esille puhallusaukosta, kuin siitä, millaisia uudet
syysmuodit olivat. Olivatko hatut yhtä suuria ja hame yhtä ahdas?

Hänen täytyi hymyillä ajatellessaan kaikkea sitä hyödyttömyyttä, joka
oli ollut hänen edelliselle elämälleen ominaista. Hameet, hatut, hieman
kieliä, seuraelämä, monta tuntia kuvastimen edessä, kevyt, leikittelevä
keskustelu -- ne olivat olleet hänen elämänsä sisällyksenä.

Ja nyt -- --! Illalla maata pannessaan hän tunsi työmiehen väsymystä.
Hän oli raatanut ja ahertanut ja voi hyvällä omallatunnolla nauttia
lepoa. Ensi kerran hän huomasi, miten köyhää elämä on ilman työtä,
ilman todellista tointa, ja tuntuipa toisinaan siltäkin, että
kauhistutti palata vanhan Hansa-kaupungin hyödyttömään oleilemiseen.

Hän oli vähällä ruveta rakastamaan nokista pientä majaa, kuten sotamies
rakastaa sitä taistelutannerta, joka on nähnyt hänen kovimman
kamppailunsa. Ja kuinka hän saattaisi erota näistä miehistä, jotka
olivat olleet hänen uskollisia tovereitaan pitkinä, pimeinä napaseudun
öinä? Pikku Fridan mieli kävi äkkiä raskaaksi, hän sai kyyneliä
silmiinsä, ja vähitellen hän tajusi kevään laulun nuoressa sydämessään.

Jörgen Bratt valmisti innokkaasti kaikkea, mitä tarvittiin matkaa
varten tunturien yli. Pukuja pantiin kuntoon niin hyvin kuin voitiin.
Hän valikoi saappaita, ja silloin kävi ilmi, että paroonitar saattaisi
pahimmassa tapauksessa käyttää paria "Viktorian" pikisaumasaappaita,
jos ne tarpeeksi sisustettaisiin hylkeennahalla. Brattilla oli omat
saappaansa, ja professori anasti parin pitkävartisia, jotka näyttivät
voivan kestää kylmää ja kosteutta.

Edelleen he valmistivat kolme makuusäkkiä huovista ja karhunnahasta. Ne
olivat jotenkin painavia, mutta näyttivät myöskin hyvin
käyttökelpoisilta.

Fridan pieni käsilaukku muutettiin selkärepuksi muutamien nahkahihnojen
avulla.

Toukokuun 18 päivänä oltiin lähtövalmiit. Bratt kantoi ruokavaroja
kahdeksaksi päiväksi, makuusäkkinsä ja kiväärinsä. Toiset kantoivat
kumpikin makuusäkkinsä, ja Fridalla oli sitäpaitsi karbiininsa
kainalossa.

Sitten tuli jäähyväisten hetki! Nyt vasta he huomasivat, kuinka
vaikeata oli erota pienestä tuvasta, joka oli ollut heidän kotinsa koko
pitkän talven.

Hiljaisina he panivat kaikki kuntoon siltä varalta, että mahdollisesti
täytyisi toisten onnettomien talvehtia Ottamkowin ikivanhassa, vankassa
tuvassa. He ottivat mukaansa vain sen, mikä oli kaikkein
välttämättömintä.

Boy hyppeli edestakaisin. Se ei osannut pitää tästä lähdöstä.

-- Mitä ihmettä tämä on? -- sanoivat koiran viisaat silmät. -- Eikö
täällä ole hyvä olla? Eikö ruokakaapissa vielä ole useita lihavia ja
oivallisia karhunpaisteja?

Ja eläin lymysi lopulta makuupaikalleen hallitsijattarensa sängyn
eteen.

-- Luulenpa melkein, että koira tahtoo jäädä tänne, -- sanoi
professori, pyyhkien silmiään. -- Minäkin puolestani olen hiukan
alakuloinen. Nämä neljä mustaa seinää ja nämä kovat penkit ovat käyneet
minulle rakkaammiksi kuin tiesinkään... Rakas pikku Frida, -- jatkoi
hän lämpimästi, suurten kyynelten vieriessä pitkin kalpeita poskia, --
muistakaamme aina Ottamkowin köyhä tupa! Se on opettanut minut uskomaan
hyviin ja rehellisiin miehiin, siihen ritaristoon, joka on häviämässä
suurista yhteiskunnista, ja hienoon, herkkään naissieluun, joka kestää
onnettomuutensa miehen voimalla ja rohkeudella. Sen pahempi en osaa
yhtään jouluvirttä, minähän olen kauhean jumalaton ihminen, mutta
muistan yksinkertaisen pienen gascognelaisen rukouksen, jonka äitini
minulle opetti ollessani pikku poika. Sen tahdon rukoilla viimeisenä
hetkenäni niiden puolesta, joista olen oppinut pitämään pitkänä,
pitkänä yönä Rabotin jäätikön juurella. Ja nyt Jumalan nimeen, hyvästi!

Vaiti he menivät ulos ja sulkivat oven huolellisesti jälkeensä. Sitten
he vaelsivat hitaasti ylöspäin. Suuria parvia myrskylintuja liiti
pohjoista kohti leppoisassa kevätilmassa. Siinä oli merihepo keltaisine
nokkineen ja harmaine jalkoineen, ja korkealla ilmassa purjehti
pormestarilokki, raskaana ja arvokkaana leveillä siivillään. Kiven
takaa pisti kettu päänsä esiin ja pakeni nähdessään Boyn uhkaavan
hahmon.

Mutta eskimolaiskoira ei ollut metsästystuulella. Se murisi kyllä aika
lailla. Mutta sen katse painui takaisin hiekkarannalle ja pieneen
tupaan, joka kohosi valkeista lumitäplistä Agardh-tunturin juurella.

Kolmihenkinen joukko pysähtyi ja katsoi taaksensa. Kaukana häämöitti
risti Nils Johnsenin haudalla harmaansinistä taivaanrantaa vasten,
valonsäde väreili kannaksella, ja silmät kosteina he heiluttivat
viimeiset jäähyväisensä toverille, joka nukkui ikuista unta erämaan
kirkkotarhassa.



XVIII.

RENÉ MARMONTIN VIIMEINEN KEKSINTÖ.


Siitä tuli työläs tunturiretki yli moreenin, jossa kivet olivat pieniä
ja pyöreitä kuin linnunmunat.

Korkealla heidän yläpuolellaan kohotti Milne Edwards-tunturi leveää
otsaansa. Mahtavat jäävyöryt, jotka viettivät Suurvuonoa kohti,
peittivät kaikki laaksot ja rotkot.

Ei voitu mitenkään päästä niiden ohi, ja mitä suurimmalla vaivalla
täytyi haaksirikkoisten ryömiä askel askeleelta niiden rinteillä.
Ainoastaan yhdeltä kohdalta saattoi nousta jäävyöryä ylös. Kesti useita
tunteja, ennenkuin he saapuivat korkeimmalle huipulle. Bratt kulki
etumaisena. Hän pysytteli soikean jäävyöryn korkeimmalla harjalla.
Molemmin puolin se luisui alaspäin levein railoin ja halkeamin.

Kevätaurinko oli jo sulattanut suurimman osan lumikerrosta, ja itse
jäätikön paljas jäärunko hohti sinisenä heitä kohti.

Kaikkialla virtasi ja tihkui, ja vesi kokoontui puolijäätyneihin
lätäkköihin, joiden poikki heidän täytyi kahlata. Suuria halkeamia
ammotti heitä vastaan, ja heidän tuli usein kulkea pitkiä kiertoteitä
päästäkseen joidenkuiden ohi. Se oli Conwayn norsunluutie, vaarallinen
ja uhkaava kumeine sisusäänineen ja ihmeellisine kaukokuiskauksineen.

Hyvin varovasti kuljetti Bratt heitä eteenpäin. Hän käytti kivääriä
alppisauvana ja tunnusteli jäätä edessään joka askeleella, milloin
lumikerros tuntui kätkevän jonkin vaaran.

Milne Edwards-tunturi näytti tietä. Mikään pilvi ei pimentänyt mahtavaa
vahtitornia läntisten Huippuvuorten jäättömien laaksojen edessä.

Päivännousun kalpea hohde syleili sen ylintä huippua harmaansinisine
täplineen, jotka loistivat lumikinosten välistä. Yli 3000 jalkaa korkea
vuori vietti etelään, ja mahtava kuilu leikkautui terävässä kulmassa
jäävyöryn alustaa kohti.

-- Tuolla on sola, -- sanoi Bratt. -- Ainoa tie tämän jäävyöryn yli.
Siitä jäävyöry syöksyy jyrkkänä, melkein pystysuorasti Sassen-laaksoon.
Luoteisessa näemme Rabotin jäätikön ulommaisen haarakkeen. Vuonna 1892
se sulki häneltä tien, kun hän tahtoi päästä Mohns Bayhin.

-- Oikeassa olette, -- mutisi professori. -- Jäävyöry on vedenjakajana
idän ja lännen välillä. Se on kuin alkuajan tunturin vyö. Ehdimme kyllä
sinne ennen iltaa. Levätessämme tutkin jäävyöryn muodostusta läntisellä
rinteellä. Oletteko väsynyt, paroonitar?

Frida katsahti häneen hämmästyneenä.

-- En ole koskaan tuntenut itseäni niin kevyeksi ja vapaaksi, --
vastasi hän. -- Voisi melkein luulla, että maan vetovoima on poissa.
Minä suorastaan liitelen näissä painavissa, lämpöisissä vaatteissa.

-- Se johtuu ilmasta, -- selitti Bratt. -- Ei ole puhtaampaa ilmaa
missään muualla maan päällä. Huippuvuorten tunturi-ilma puhdistaa
keuhkomme ja vahvistaa lihaksiamme. Täällä on terveyden paratiisi. En
tunne mitään paikkaa, missä kylmä ja lämmin niin täydentäisivät
toisiaan kuin täällä, kun on aurinko päämme päällä ja viileä jääilma.
Ainoa muu paikka olisi ehkä Alaska. Olen nähnyt puolikuolleiden miesten
raahautuvan yli-inhimillisine taakkoineen Chilcoot-solan puhki. Heillä
oli huulet veressä ja silmät tuijottivat toivottomuuteen.

-- Mutta jos he, omin neuvoin tai toisten avulla, saapuivat huipulle ja
tunturituuli puhalsi heihin, saivat he ikäänkuin virkistysjuomaa itse
elämältä. Heidän selkänsä suoristuivat, silmät loistivat ja tuorein
voimin he vaelsivat Jukonille.

Professori Marmont ei puhunut paljoa, mutta koko hänen laiha ruumiinsa
oli hermostuneessa kiihtymyksessä. Jännitys värisi hänen hienoimmissa
hermosäikeissään, hänen sieraimensa laajenivat, hänen kätensä
vapisivat. Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän pani merkille
maaperän pienimmätkin muutokset. Kiikari ei levännyt hetkistäkään
kotelossaan. Hän oli kuin jalo rotueläin -- suuri, viisas koira, joka
vainuaa jälkeä.

-- Täällä sen täytyy olla, -- sanoi hän. -- Olemme nyt korkeimmalla
huipulla, ja muutamien minuuttien kuluttua jäävyöry viettää enemmän
länteen. Tässä on vedenjakaja. Täälläköhän Rabot kääntyi, kun sumu
hänet pysäytti? Niin, aivan oikein, täällä käyvät halkeamat
leveämmiksi, ja katsokaa tuonne!

Aivan edessään he näkivät kapean sauvan kohoavan jään pinnasta. Se
näytti ikäänkuin kasvavan jäästä. Leveä lumikinos ulottui muutamia
satoja metrejä sen taakse, ja mahtavan halkeaman reuna häämöitti
keskeltä kovaa, yhteenpuhallettua lumikerrosta.

-- Varokaa, -- huudahti Bratt. -- Kinos voi olla alta ontto! -- Mutta
professori ei kuunnellut. Mikään ei voinut pysäyttää hänen vanhoja
jalkojaan. Hän hyppeli kuin vuorikauris yli epäsäännöllisten
jäämöhkäleiden. Hän kaatui ja nousi jälleen, kunnes saapui merkillisen
sauvan luo, joka varoittaen kohosi lumesta.

-- Se on alppisauva, -- huusi professori, -- oikea alppisauva.

Toiset olivat nyt saapuneet hänen luokseen ja katselivat ihmetellen
tätä tunturivaeltajan yksinkertaista muistomerkkiä, joka seisoi
kinoksen reunalla. He koettivat kiskoa sitä irti, mutta se oli jäätynyt
kiinni.

-- Siinä on nimimerkki kädensijassa, -- sanoi Frida. -- Eikö olekin M
ja C? Kukahan se lienee?

-- Se on sir Martin Conway, -- sanoi Bratt. -- Hän kulki tätä tietä
vuonna 1896.

-- Oikein, -- sanoi professori hajamielisenä. Mutta hänen silmänsä
eivät jättäneet mahtavaa halkeamaa, joka synkkänä ja salaperäisenä
näkyi valkeassa lumessa.

-- Kuka on Martin Conway? -- kysyi Frida.

-- Hän on Huippuvuorten sankareita, -- vastasi Bratt. -- Ja
toimeliaimpia tiedemiehiä, mitä on koskaan vaeltanut tuntureilla ja
jäällä. Sir Martin on ainoa, joka on kulkenut Huippuvuorten poikki tätä
tietä. Hän teki, mitä Rabot ei voinut. Hän kiipesi 1898 Garwoodin
kanssa Hornsundin huipulle, Huippuvuorten korkeimmalle vuorelle, joka
urotyö aina muistetaan Huippuvuorten historiassa.

-- Elääkö hän vielä? -- kysyi paroonitar.

-- Paraissa voimissa, toivoakseni, -- vastasi Bratt hymyillen. -- Jos
satutte joskus Lontooseen, voitte käydä tervehtimässä suurta
edeltäjäänne. Hänen osoitteensa on Hornton House, Kensington.

Frida nauroi hilpeästi, käyden hyvällä ruokahalulla käsiksi
kappaleeseen karhunlihaa, jota Bratt oli ottanut esille. He
leiriytyivät Conwayn alppisauvan ympärille. Tuntui siltä, kuin he
olisivat saaneet uuden toverin. Elämä voi olla niin raskasta ja
vaikeata, että alppisauvastakin voi tulla elvyttävä kohtaus, ja nyt
heistä tuntui, kuin itse sir Martin istuisi heidän keskessään
näyttämässä tietä pelastukseen.

Mutta professori ei saanut rauhaa. Hän söi mitä suurimmassa kiireessä.
Koko tieteellinen hajamielisyys oli vallannut hänet, ja ennenkuin
toiset huomasivatkaan, oli hän ryöminyt suuren halkeaman reunalle.

-- Jumalan tähden, olkaa varovainen! -- huusi Bratt. -- Conway ei ole
suotta jättänyt tänne kallista sauvaansa.

Mutta professori ei kuullut. Hän vain katsoi -- katsoi silmät selällään
ihmeelliseen, mustansiniseen syvyyteen. Koko hänen sielunsa vapisi
innosta. Hän piirsi aivoihinsa omituiset poikkijuovat leveine
kivennäisvöineen, jotka häämöittivät pimeydestä.

Hän tutki kerrostumien rakennetta ja pani merkille, kuinka vanha sora
ja savi oli työntynyt jäähän ja nyt säteili maan sisästä. Alkuajan
tunturi tuolla syvällä näytti taistelevan mahtavaa jääpanssaria vastaan
ja koettavan vapautua jäävyöryn painosta; maan mahtava elinvoima
kuolleen ja kylmän elämänkukistajan musertavaa syleilyä vastaan.

Ja René Marmontin tuijottaessa tuohon kuiluun, missä elämän ja kuoleman
voimat seisoivat vastatusten tuhatvuotisessa kamppailussaan, kehittyi
hänen aivoissaan aivan uusi teoria niistä suurista laeista, jotka
koskevat maailman syntyä...

-- Nyt sen keksin, -- kuiskasi hän.

Hän nousi ihastuksissaan. Mahtavassa väläyksessä hän oli katsahtanut
ijankaikkisuuden työpajaan. Hänen silmiänsä häikäisi, maa huojui hänen
jalkainsa alla, kaikki sortui hänen ympärillään, hän tavoitteli
jalansijaa...

Lumen reuna oli irtautunut, ja huudahtamattakaan hän syöksyi syvyyteen.

Hänellä oli ratkaistuna eräs tieteen arvoituksista, mutta se hukkui
hänen mukanaan.

Alhaalla tutkimattomissa syvyyksissä alkumoreenien sylissä häämöitti
René Marmontin sammuviin silmiin loistavana silmänräpäyksenä
ijankaikkisen maailmanarvoituksen ratkaisu.



XIX.

SASSEN-LAAKSON JUMALAT.


Mitä kauhein kohtalo uhkasi niitä kahta nuorta ihmistä, jotka olivat
yksinään jäljellä. Kaikki tuntui nukkuvan ikuisen hiljaisuuden unta. He
tunsivat olevansa ainoat elämän kipinät kuolleen maailman aavemaisilla
lakeuksilla.

Ääretön, käsittämätön hiljaisuus -- yksinäisyyden laulu
ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen.

Silloin tällöin he huusivat professorin nimeä, mutta tiesivät sen
olevan toivotonta. He eivät enää koskaan saisi nähdä ystävänsä
hyväntahtoisia silmiä, kuulla hänen iloista ääntään ja sydämellisiä
sanojaan. René Marmont oli kuollut työnsä ääreen. Hän lepäsi nyt
alhaalla alkuvuoren juurella, jäävyöryjen jäänsininen kirkkoholvi
päänsä päällä.

Vanha tiedemies oli ollut kuin heidän isänään. Nyt hän oli matkalla
siihen maahan, missä ei ole arvoituksia ja missä kaikki on valoa ja
kirkkautta. Mutta nuori mies ja nuori nainen, jotka nyt istuivat
yksinään, taistelivat surua vastaan, joka raateli heidän sydämiään. He
muistivat tuskaisina kaikki, mikä oli tehnyt hänet heille rakkaaksi,
kieltäymyksissä ja suruissa, ilossa ja toivossa. Miten rattoisa ja
iloinen hän olikaan ollut, miten kiitollinen kaikesta, miten uhrautuva
ja hyvä! Hän hymyili helposti ja itki helposti, kauniin, viinilehvin
seppelöidyn Gascognen oikea poika.

Boy oli ryöminyt halkeaman reunalle asti, missä omituiset jääkerrokset,
joihin professorin valpas silmä oli kiintynyt, loistivat auringossa. Se
ulvoi surkeasti ja painoi päänsä käpälien vähin. Sitten se jäi
liikkumatta makaamaan.

He tiesivät, että oli toivotonta odottaa, mutta eivät tahtoneet jättää
kauheata paikkaa, joka oli vaatinut heidän ystävänsä hengen.
Kaksikymmentä neljä tuntia he istuivat siinä ja huusivat yhä uudelleen
professorin nimeä...

Mutta vain kuolon hiljaisuus vastasi heille, ja epätoivo sydämessä he
ryömivät makuusäkkeihinsä ja koettivat nukkua. Mutta kumpikaan ei
sulkenut silmiään ennenkuin aamupuolella, väsymyksen voittaessa.

Sitten he vaelsivat hitaasti eteenpäin käsi kädessä kuin kaksi surevaa
lasta, jotka yksinään on ajettu erämaahan. -- -- --

Kahdeksan tuntia marssittuaan he olivat saapuneet jäävyöryn
äärimmäiselle reunalle ja Sassen-laakso aukeni heidän eteensä, suuri,
kuollut, synkkä laakso.

Varovasti, askel askeleelta, he laskeutuivat jyrkkää rinnettä pitkin,
jonka viimeinen osa oli joka askeleella syvyyteen syöksyviä irtonaisia
kiviä.

Heillä oli mitä ihanin näköala yli ihmeellisen maan.

Suoraan edessään he näkivät Fulmar-laakson, josta rivi jäävyöryjä johti
ikuiseen lumeen ja jäähän ja jonka ylängöltä yksinäiset tunturit
nousevat toinen toistaan korkeampina yli autioitten lakeuksien, kunnes
taivas ja lumi sulavat yhteen.

Ei pienintäkään eloa, ei ääntäkään kuultavissa, ei yksikään koski
syössyt tunturien puhki, ei pieninkään puronen solissut kivien välissä.
Vain joki kiemurteli raskaana ja uneliaana laaksoon ja kokosi
jäävyöryjen veden.

-- Oletteko väsynyt? -- kysyi Bratt. -- Saamme koettaa ehtiä laakson
pohjalle ennen pimeän tuloa. Loppuosa tietä on jokseenkin helppo,
seuraamme vain jokea, jonka näette tuolla alhaalla.

-- Istukaamme vähän lepäämään, -- pyysi Frida. -- Täällä on niin
ihmeellisen kaunista. Tätä näkyä en koskaan unohda! Katsokaa tuntureita
tuolla kaukana, ne ovat harmaansinisiä, kevyt vihreä sumu ympärillä. En
ole koskaan nähnyt niin ihmeellisiä värejä. Vuorien välissä jäävyöryt
loistavat tummanvihreinä keskellä kaikkea valkoista.

-- Niin, -- sanoi Bratt, -- voisi melkein luulla täällä eläneen
jättiläisiä, jotka ovat rakentaneet itselleen ihmeellisen kauniita
ja eriskummallisen muotoisia mahtavia temppeleitä. Että täällä
on ollut suuria troopillisia metsiä, senhän tiedämme, katsokaa vain
kiveä jalkaimme edessä! Eikö siinä ole selvä merkki hienosta
saniaisenlehdestä? Kuinka monta miljoonaa vuotta sitten luulette tämän
saniaisen täällä kasvaneen? Täällä on myöskin kivettymiä tammesta,
lehmuksesta, vaahterasta, pähkinäpensaasta ja monista muista sekä
lehti- että havupuista. Täällä on ollut yhtä lämmintä ja hedelmällistä
kuin Italiassa tai Rivieralla! Eikö sitä ole omituista ajatella?

-- Kyllä, -- vastasi Frida. -- Tässä ympäristössä tuntuu lyhyt elämämme
äärettömän mitättömältä. Koskaan en voi unohtaa, mitä Huippuvuoret ovat
minulle opettaneet, mutta kuulkaa -- mitä se on -- Boy vinkuu ja
haukahtelee alhaalla laaksossa.

-- Se on löytänyt jotakin, -- sanoi Bratt, -- rientäkäämme. -- Ja käsi
kädessä he melkein juoksivat alas tunturirinnettä minkä kerkisivät.

Kaukaa kuului Boyn surkea ulvonta, se viilsi kauheana läpi hiljaisuuden
ja sai sydämen vapisemaan heidän rinnassaan. He luulivat näkevänsä
jotakin harmaata laakson toisella puolella, mutta kuitenkaan se ei
ollut mitään elävää, ja vain koiran tarkka katse ja vainuaisti oli
kyennyt sen erottamaan pitkän matkan päästä.

Maaperä oli nyt sangen hankala. Maa oli liuonnut ja kostea, ja he
vaipuivat polvia myöten saveen. Tuntui kuin polkisi jääkylmälle, aina
vajoovalle tyynylle, joka hetki oli hypättävä syvien, kuivuneiden
puronuomien tai mahtavien, ikuisesti lumipohjaisten kuilujen yli.

Lopuksi heidän piti kahlata yli leveän, syvän joen, joka harmaana ja
tyynenä raivasi tietään kivien välitse. Vain koiran surkea vinkuminen
oli saanut heidät kahlaamaan jääkylmän virran poikki, ja kun se
osoittautui syvemmäksi kuin he olivat luulleetkaan, pyysi Bratt Fridaa
odottamaan, kunnes hän yksinään kävi katsomassa, kuinka oli asian
laita.

Kauhea aavistus sanoi hänelle, että se ei ollut nuoren naisen silmille
sopiva näky. -- Tulkaa pian takaisin, -- sanoi Frida. -- On niin
ilkeätä olla täällä yksinään. Ja koettakaa saada koira vaikenemaan, jos
voitte.

Varmuuden vuoksi Bratt otti kiväärin mukaansa. Mutta se oli
tarpeetonta. Boyn löytö oli yhtä kuollutta ja elotonta kuin kaikki muu,
mitä he olivat matkan varrella tavanneet.

Brattin lähestyessä koira tuli vinkuen ja ryömien häntä vastaan,
matkalakki suussaan. Vuorista saattoi lukea erään ruotsalaisen
toiminimen ja sanan Stockholm. Bratt astui hitaasti lähemmäksi -- siinä
lojuivat Boyn isännän surulliset jäännökset. -- Vain mytty harmaita
vaatteita ja muutamia luita oli jäljellä, kaiken muun olivat kettu ja
jääkarhu syöneet. Ei mitään muistiinpanokirjaa tai papereita, mutta
vaatteet olivat selvästi olleet uudet ja kallista englantilaista
kangasta.

Bratt taputti koiraa, vieritti suuria kiviä paikalle ja pani merkille
tunturin, missä ruotsalainen oli kuollut.

Hänen täytyi melkein väkisin vetää Boy mukaansa ja ainoastaan ottamalla
vainajan matkalakin käteensä hän vähitellen sai koiran seuraamaan.

Toisella rannalla istui Frida kalpeana ja palellen.

-- Mitä siellä oli? -- kysyi hän.

-- Teillähän on vahvat hermot, ja olette jo monesti katsoneet kuolemaa
silmiin, -- vastasi Bratt. -- Se oli Boyn isännän ruumis, luultavasti
ruotsalainen tiedemies...

-- Miesparka, -- sanoi Frida liikutettuna. -- Kuolla aivan yksinään
täällä erämaassa! Luuletteko hänen kärsineen paljon?

-- Se on helppo kuolema, -- mutisi Bratt. -- Silloin saa nähdä valoisia
unia. Napamaiden luonto on kuoleville armelias.

He kulkivat eteenpäin. Mutta Boy kulki pää riipuksissa heidän takanaan
ja kantoi isäntänsä lakkia suussaan.



XX.

VIIMEINEN PÄIVÄMARSSI.


Molemmat vaeltajat olivat lopen väsyneitä, mutta raahustivat kuitenkin
eteenpäin. He eivät voineet ottaa esille makuusäkkejään ja panna
nukkumaan soiselle maalle. Uni uhkasi vallata heidät. Mutta samalla
vaanivat kauheat ja synkät muistot kaikkialla ja ajoivat heitä
eteenpäin. Hiljaisuus oli kammottava eivätkä he enää kuulleet edes Boyn
iloista, rohkaisevaa haukahtelua.

Mutta Bratt puheli koko ajan. Hän etsi muististaan kaikki, mitä oli
lukenut ja kuullut Huippuvuorista, ja koetti puhumalla muiden
kärsimyksistä johtaa ajatukset pois heidän omasta kurjuudestaan.

-- Olenko kertonut Paul Björvikistä? -- kysyi hän. -- Sillä miehellä on
iloiset, lapselliset silmät ja mainion hyvä mieli. Olen tavannut hänet
monta kertaa. Viimeksi Wellmanin ilmapallotalon luona 1898. Boy oli
siellä myös ja piti kauheata elämää muiden koirien kanssa. Paitsi
Björvikiä oli siellä eräs toinen mies, Knut Jonsen, reipas ja voimakas.
Talvella Jonsen hukkui mereen, ja Björvik jäi yksin napaseudun yöhön,
moneksi kuukaudeksi, näkemättä juovaakaan auringosta, kuulematta
ihmisääntä. Aivan vieressä ovat Amsterdam-saari ja Daumanin saari,
missä jääkarhu haeskelee ihmisjäännöksiä.

-- Mutta kymmenen vuotta aikaisemmin oli Björvikillä ehkä vielä
hirveämpi talvi. Hän oli silloin Frans Josefin maassa yhdessä
"Fram"-laivaan kuuluneen Bentsenin kanssa.

-- Toisena päivänä tammikuuta Bentsen kuoli kerpukkiin ja kun ruumista
ei voitu haudata eikä myöskään heittää ruoaksi villieläimille, piti
Björvik kuollutta toveria majassaan seitsemän pitkää kuukautta.

-- Kumma, ettei hän tullut hulluksi, -- sanoi Frida.

-- Niin, se on käsittämätöntä, -- myönsi Bratt. -- Mutta nämä
maanmieheni Pohjois-Norjasta ovat kovaa väkeä, karaistuneet sielultaan
ja ruumiiltaan. Olemassaolon taistelu on kova heidän kotipaikoillaan,
eivätkä he ole hemmoiteltuja. Kohtalon oikut he kestävät fatalistisella
tyyneydellä. Kun kysyin Paul Björvikiltä, eikö ollut kauheata pitää
ruumista majassa, vastasi hän:

-- Mitä vielä, olihan siitä hiukan seuraa.

-- Mutta mikä saa ihmiset talvehtimaan täällä? -- kysyi Frida. -- Onko
maksu niin suuri, vai saavatko he elinkoron kotiin tullessaan?

-- Ansio on useinkin hyvin kehno, -- vastasi Bratt. -- Alhainen
päiväpalkka tai osuus saaliista, joka tuskin nousee pariin tuhanteen
kruunuun. Ne varustukset, jotka pyyntimiehille annetaan mukaan, ovat
jokseenkin alkeelliset. He asuvat usein ohuessa lautavajassa, missä on
ylen ahdasta. Ruoka on myöskin hyvin puutteellista. Muutamasta
tynnyristä kalanmätiä, jauhoja, ryynejä, herneitä, perunoita, voita,
kahvia ja sokuria ja muutamasta laatikosta säilytettyjä kalapullia
näiden miesten tulee elää melkein kokonainen vuosi.

-- Kun ajattelemme, että heidän ainoana huvinaan voisi olla syödä
jotakin hyvää ja että ainoa keino kerpukin ehkäisemiseksi on järkevä
ruokajärjestys, sopiva sekoitus kaikkia ravintoaineita, voi heitä
sääliä vieläkin enemmän. Mutta kuitenkin on sattunut, että
pyyntimiesten, jotka ovat nähneet nälkää koko talven ja maltittomina
odottaneet heitä kesän tullen noutavaa laivaa, on täytynyt jäädä tänne
vielä kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi nälkään, puutteeseen ja
toivottomuuteen, laivanisännistön välinpitämättömyyden vuoksi. Se on
häpeäksi synnyinmaalleni, ja senkaltaisten vastuuttomien ja
kovasydämisten ihmisten tulisi joutua lain kouriin.

-- Minun luullakseni itse ilmanala täällä houkuttelee esille ihmisten
huonoimmat ominaisuudet, -- jatkoi Bratt, -- mutta usein myöskin
paraat. On esimerkkejä rohkeudesta ja uhrautuvaisuudesta, mutta
napamaiden mieliala on melkein pahin kaikesta pahasta, mitä täällä on.
Ihmisistä tulee riitaisia, häijyjä, velttoja ja kylmäkiskoisia. He
väsyvät aina näkemään samoja kasvoja ja kuulemaan samoja ääniä, he
suorastaan vihaavat toisiaan ja istuvat mieluummin tuvan ulkopuolella
purevassa myrskyssä ja pakkasessa kuin sisällä tovereittensa seurassa.
Ei mitään tapahdu, heidän ajatuksensa kiertävät yhä vain heidän omassa
pikku maailmassaan, he ikävöivät yksinäisyyttä, mutta ovat kuitenkin
sidotut yhteen kuin muinaisajan kaleeriorjat.

-- Niin, mutta ajatelkaa, kuinka hyvä meidän on ollut, -- sanoi Frida.
-- Siitä minun on kiittäminen teitä ja professoria. Muistatteko
pitkiä talvi-iltoja, kun hän levitti eteemme koko Huippuvuorten
luomishistorian? Kaksi kertaa maa on ollut meren alla, kahdesti se on
jälleen kohonnut. Täällä on ollut troopillinen ilmasto, senjälkeen
keskieurooppalainen, sitten se on ollut tuliperäisten ainemäärien
peitossa ja nyt ovat suuret osat sisämaajäiden alla, jotka kenties
vähitellen sulavat pois.

-- Niin, nämä Huippuvuoret ovat omituinen maa, ja se kansa, jolle
kunnia sen tieteellisestä löydöstä kuuluu, on lähinnä ruotsalaiset. De
Geer, Thorell, A.E. Nordenskiöld ja Nathorst ovat ikiajoiksi liittäneet
nimensä tämän maan historiaan. Pian 50 vuotta sitten ruotsalaiset
alkoivat varustaa tieteellisiä retkikuntia näihin seutuihin, jotka
siihen aikaan olivat yhtä villejä ja luoksepääsemättömiä kuin mikä
tuntematon maanosa hyvänsä. Tiedemiesten mukana seurasi
erikoistuntijoita kaikilta aloilta. Minä, joka itse olen hiukan
eläintutkija, voin täysin käsittää sen tutkijanilon, jonka on täytynyt
näissä miehissä syttyä, heidän tullessaan tähän napamaatutkimuksen
klassilliseen maahan.

-- Katsokaa esimerkiksi tuntureita, ne eivät ole sammaleen eivätkä
puiden peittämiä, ne seisovat paljaina todistamassa luonnon mahtavista
voimista. Katsokaa, kuinka kerrostumat tuolla tunturissa ovat
siirtyneet! Täytyy olla voimaa käsitelläkseen näitä suunnattomia
tunturimääriä sillä tavalla. Katsokaa, kuinka alemmat kerrostumat ovat
siirtyneet satoja metrejä korkeammalle kuin päällimmäiset. Ja itse
kivet kätkevät sellaisten eläinten ja kalojen pääkalloja, jotka ovat
täällä eläneet miljoonia vuosia sitten, kun meret lainehtivat siinä,
missä nyt seisomme. Tuon tunturin kovertaminen lienee veden työtä --
mennään sinne, kenties löydämme sieltä makuupaikan.

Pitkin tunturia virtasi pieni koski, ensimäinen, minkä olivat tavanneet
pitkällä vaelluksellaan. Se pulppusi ja kohisi ja antoi eloa
ympäristölle.

Karhunpaisti tuli esille ja maistui erinomaiselta kylmän, kirkkaan
veden ohella. Sitten he laahasivat makuusäkkinsä pieneen kallionkoloon
ja vaipuivat ihan uupuneina uneen.

Seuraavana aamuna Frida heräsi siihen, että joku veti häntä
käsivarresta. Se oli kettu, joka näytti tahtovan jakaa suuruksen heidän
kanssaan. Frida kirkaisi, niin että Bratt heräsi ja kettu säikähtyneenä
puikki tiehensä, ennenkuin kumpikaan sai unenpöpperössä pyssyä
käteensä. Boy oli poissa jossakin vuorilla ja metsästi omin neuvoin.
Sitten he saivat hiukan aamiaista ja jatkoivat rohkein mielin
vaivaloista vaellustaan. He kulkivat kulkemistaan. Läpi lumikinosten,
sateen ja sumun. Soista maata pitkin, joka heilahteli joka askeleella,
oli erikoisen vaivaloista marssia.

Kaikkialla he näkivät poronjälkiä, mutta porot itse olivat
tipotiessään. Mutta Bratt koetti elvyttää Fridaa kertomalla
metsästysjuttuja Huippuvuorilta.

-- Kun olin täällä ensi kertaa, ei ollut mikään taito ampua poroja. Ne
lähestyivät ilman mitään pelkoa ja jos ampui yhtä, tulivat toiset
lähemmäksi katsomaan, mitä oli tekeillä.

-- Välistä ne ovat seuranneet ihmisten jäljessä pitkiä matkoja, ne kun
eivät ole lainkaan arkoja. Huippuvuorten poro on pienempi kuin
Skandinavian, kevyt ja siro. Sillä on paksu rasvakerros ihon alla, ja
siitä se luultavasti elää pitkillä vaelluksillaan. On todistettu
porojen vaeltaneen yli jään Novaja Semljasta Huippuvuorille -- jotenkin
pitkä kävely ilman ruokaa, eikö totta? Siitä me kaksi emme selviytyisi.

Frida koetti hymyillä. Hän oli kauhean väsynyt. Hänen jalkansa olivat
haavaiset ja turvonneet. He olivat nyt vaeltaneet yhtä mittaa
kuusitoista tuntia ja lähenivät Esker-laaksoa.

Vihdoinkin Bratt pysähtyi pienen solisevan puron reunalle. Raikas,
kylmä vesi ja hiukan ruokaa antoi heille jälleen voimia.

Heitä piti yllä jännitys ja toivo tavata ihmisiä. Bratt tiesi, että
ihan meren rannalla oli tupa, mutta oliko se asuttu vai tapaisivatko he
vain neljä paljasta seinää ja aution rannan?

Pari tuntia nukuttuaan he kulkivat edelleen. He tapasivat nyt useampia
lintuja. Muutamat taivaanvuohet vihelsivät alakuloisesti, parvi hanhia
lenteli ilmassa, ne olivat Huippuvuorten hanhia, saaren kauneimpia
lintuja. Muuan jäälokki nokki innokkaasti vanhaa, savesta esiinpistävää
poronnahkaa. Hiukan sammaltakin alkoi näkyä, ja riemastuen he
tervehtivät tätä koittavan kesän merkkiä.

-- Meidän ei ainakaan tarvitse nähdä nälkää, -- sanoi Bratt. -- Täällä
on runsaasti lintuja, kuten näette. Mutta sanokaa, eikö tuo ole tupa,
minkä näemme tuolla?

-- On se tupa... Savua nousee piipusta. Näen jonkun liikkuvan... Me
olemme pelastetut!

Ja he juoksivat alaspäin läpi veden ja liejun, he unohtivat kaiken
surun ja väsymyksen, ja köyhä tupa vieraine ihmisineen tuntui heistä
viittovalta paratiisilta.

Mutta etäisyys oli suurempi kuin he olivat luulleet. Kirkkaassa,
kevyessä ilmassa kaikki tuntuu olevan likempänä kuin itse asiassa on.
Melkein mahdotonta on arvioida välimatkoja. Sattuu esimerkiksi, että
tottuneet ampujat sovittavat tähtäimen sadalle metrille, vaikka
etäisyys myöhemmin osoittautuu kaksinkertaiseksi.

Laakson läpi solui Sassen-joki hitaasti ja majesteetillisesti. Siinä ei
ole mitään virtaa. Välistä se jakaantuu laajoiksi suistamoiksi ja
kiemurtelee suurissa mutkissa läpi elottoman erämaanlaakson kuin
mahtava käärme.

Laakson molemmin puolin kohoaa korkeita tuntureita. Ne ovat
Colorado-vuoret ja Marmier-tunturi ja kauempana pohjoisessa näkyi
Lusitania-tunturin lumipeitteinen otsa. Mutta tunturien seinämät
suistuivat jyrkkinä ja synkkinä alas laaksoon. Niillä oli ihmeellisiä,
fantastisia muotoja. Ne muistuttivat mahtavia ruumisarkkuja, joiden
koristeina oli kuvioita kuvanveistäjän hillittömimmästä
mielikuvituksesta.

Niin, täällä uinuivat Sassen-laakson jumalat.

Kivien ja moreenien välistä nousi esille sfinksimäisiä kivipäitä
omituisine julmistuneine piirteineen. Ne kumartuivat laaksoa kohti.
Joku näytti ojentelevan kaulaansa. Ketä ne muistuttivat? Eikö vain
egyptiläisen auringonjumalan puolisoa, lehmäkorvaista jumalatarta
Hatoria?

He pysähtyivät hetkeksi... Kauhea tunne valtasi heidät, tunkeutui
hiljaisuuteen, laskeutui heihin kivettyneestä satumaailmasta, joka
tuijotti heihin kuolleista, kaukokatseisista kivisilmistä...

Ja sitten he juoksivat, jääveden ja liejun roiskuessa, juoksivat,
kompastuivat, luisuivat ja taas juoksivat kohti pientä tupaa, joka
viittoi heille kaukana alhaalla Sassen-joen ulommaisessa suistamossa.



XXI.

PYYNTIMIESTEN LUONA.


He olivat joutuneet "Storstadin" vanhalle talvehtimistuvalle, jonka
kaikki Jäävuonolla-kävijät hyvin tuntevat.

Savupiipusta nousi ohut, sininen savu, ja suuri, roteva mies, puettuna
paksuun islantilaiseen mekkoon, istui oven sisäpuolella nylkemässä
poroa.

Kahta pitkämatkaista vaeltajaa kohtasi tyypillinen pyyntikota.

Roskat ja siivottomuus suorastaan piirittivät pientä rakennusta.
Ympäristö muistutti melkein kolera-hautuumaata, johon ei ole ehditty
haudata kuolleita. Kaikenlaisia eläimiä lojui sekaisin, kettuja,
jääkarhuja ja poroja. Niiden turkit oli nyljetty ja ne näyttivät
surkeilta punaisessa nahattomuudessaan.

Ja näiden raatojen välissä oli kaikenkaltaista inhottavaa törkyä.
Kaikki oli heitetty sikin sokin, säilykerasioita, ruukkujen
sirpaleita, ruoanjätteitä, perunankuoria ja nahkaa. Ei edes
terveydenhoitolautakunnan vähimmin innokas jäsen olisi voinut sietää
tätä näkyä. Mutta omituisinta oli, että nämä elimelliset aineet eivät
laisinkaan haisseet. Sillä mikään ei mätäne Huippuvuorilla. Jos ei
olisi jääkarhuja eikä kettuja, muuttuisivat siellä kaikki ruumiit
muumioiksi ilman ja tuulten kuivattamina. Liha kuivuu kiinni nikamiin,
mutta mikään mätänemisbakteri ei ole siellä vielä tavannut edullisia
elinehtoja, ei edes pyyntimiesten majojen ympärillä.

Frida katseli ihmeissään ympärilleen. Hän oli puolen vuoden kuluessa
menettänyt hienouden tunteen eikä paljon välittänyt noesta ja liasta.
Mutta tämä sekamelska kiusasi häntä kuitenkin aika lailla.

-- Asuuko täällä todellakin ihmisiä? -- kysyi hän puoliääneen.

-- Sikoja, -- vastasi Bratt yhtä hiljaa. -- Sellaisia, joita syntyy
vain isänmaani syrjäseuduilla. Köyhyys ja rasitukset ovat heidät
luoneet kaltaisikseen. Intiaanitkin Parana-joella pitävät tavaransa
paremmassa järjestyksessä kuin nämä pyyntimiehet. Kylmyys veltostuttaa
heidät -- kuten on meidänkin laita. Mutta se on kovaa kansaa.
Sitkeämpää miestä ei löydy mistään ilmansuunnasta. -- --

-- Hyvää päivää, -- sanoi Bratt tuvassa olevalle miehelle. Tällä oli
hyvin tuuhea parta, ja hän katseli uteliaana, kun kaksi vierasta tuli
hylkeennahkavaatteissaan eläinruumiitten yli, jotka lojuivat tuvan oven
edessä.

-- Päivää, -- tervehti hän ystävällisesti osoittamatta suurempaa
hämmästystä. -- Teillä näkyy olevan Boy mukananne, -- jatkoi hän. --
Ruotsalainen lienee siis paleltunut kuoliaaksi tunturilla. Olipa sekin
päähänpisto tallustella tänne yksinään.

-- Löysimme hänen ruumiinsa noin neljännespenikulman päässä länteen
Fulmar-laaksosta, -- sanoi Bratt.

Mies nyökkäsi. Hän raaputti tupakan piipustaan sangen hitaasti ja
täytti sen jälleen karkealla tupakalla. Ihmiset oppivat olemaan
hätäilemättä näin kaukana pohjoisessa.

-- Niin, hänen veneensä on vielä tuolla rannalla, -- lisäsi hän.

-- Mitä se mies sanoo? -- kysyi Frida hermostuneena.

-- Kärsivällisyyttä, neiti! Nyt olemme norjalaisella alueella ja saamme
mukautua maan tapoihin. Vaikkapa itse Jumalakin laskeutuisi
pyyntimajaan, ei hän saisi muunlaista vastaanottoa. Esittely ei ole
niin nopea täällä kuin Euroopassa. Täytyy mairitella ja puhella hetken
aikaa, ennenkuin astuu kynnyksen yli.

-- Me tulemme kaukaa, -- jatkoi Bratt, kääntyen pyyntimiehen puoleen.
-- Tämä nuori nainen ja minä olemme ainoat pelastuneet suuresta
matkailijalaivasta, joka teki haaksirikon viime kesänä...

Pyyntimies vilkastui äkkiä.

-- Victoria? -- kysyi hän.

-- Niin, -- vastasi Bratt.

-- Ja te olette viettäneet talven...

-- Agardh Bayssa.

-- Sinä ja tuo nainen?

-- Meitä oli neljä, mutta kaksi on kuollut.

-- Ja koira?

-- Se tuli luoksemme elokuun lopulla pohjoismyrskyn aikana.

Mies nyökkäsi jälleen.

-- Te olette tervetulleet, -- sanoi hän. -- Tämä on Högstedin maja, ja
minä olen Eilerts Antonsen Tromsöstä, toverini nimi on Lars, hän on
ulkona kokemassa ansoja.

He astuivat majaan. Siinä oli kaksi pientä huonetta ja pieni eteinen.
Sisällä ei järjestys ollut myöskään parempi. Ilma oli tukahuttava
haisten ruualle ja huonolle tupakalle. Esineet olivat yleensä siinä,
minne ne kulloinkin oli heitetty. Kuppeja ja vateja oli pesemättöminä
ympäri huonetta. Lattia oli täynnä lastuja ja eläinten nikamia,
muutamia ketunnahkoja riippui kuivamassa, ja poronruumis roikkui
matalan katon rajassa. Mutta kaikki nämä kauheat koristukset korvasi
takan räiskyvä tuli. Vanhat ajopuut paukkuivat, ja liekit nuolivat
miellyttävästi suurta rautapataa.

Pyyntimies leikkasi suuren palan poronlihaa ja pani sen ilman muuta
pataan. Bratt otti repun selästään, laski molemmat makuusäkit leveälle
penkille, etsi esille pari huopaa ja laittoi kuntoon mukavan makuusijan
seuralaiselleen.

-- Nyt saatte levätä, -- sanoi hän. -- Olette kai väsynyt.

Frida hymyili, mutta hänen kätensä vapisivat ja jalat tuskin jaksoivat
häntä kannattaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa
huuliltaan. Kylmä hiki nousi kalpealle otsalle ja kaunis pieni pää
kumartui eteenpäin.

Bratt kiirehti esille ja sieppasi hänet syliinsä, kantoi hänet
varovasti penkille ja laski hänet tilapäiselle vuoteelle.

-- Sairas? -- kysyi pyyntimies.

-- Hän on rasittunut, -- kuiskasi Bratt ja katseli hellästi kalpeita
kasvoja, jotka puolittain peittyivät karhunnahkaan.

-- Hyvin tehty, -- sanoi Antonsen kuivasti.

-- Hän on ensimäinen nainen, joka on kulkenut Huippuvuorten poikki, --
sanoi Bratt. -- Hänen vertaistaan ei ole koko maailmassa. Hän kulki
sitä tietä, jolla Martin Conway hankki itselleen maailmanmaineen, ja
jota Charles Rabotin ei onnistunut kulkea... Kas, hän nukkuu jo, --
kuiskasi hän. -- Pikku Frida parka! Pian ovat huolesi lopussa. Pitkä,
surullinen seikkailu on ohi ja sitten...

Hän huokasi ja nousi.

-- Onko hän vaimosi? -- kysyi Antonsen padan luota.

-- Ei, -- vastasi Bratt lyhyesti. -- En tuntenut häntä ennestään.
Meidät paiskasi meri yhdessä maihin. Hän on Hampurista.

-- Olen kuullut puhuttavan siitä haaksirikosta, -- sanoi pyyntimies. --
Pari hiihtäjää Green Harbourista oli täällä viime viikolla. "Victorian"
hylkyä etsitään Sydkapista Staraschkiniin asti.

--- Me kuljimme pitkin itärannikkoa, -- sanoi Bratt, -- jouduimme
sumuun ja ajoimme karille Ketunkuonon luona. Laiva halkesi kahtia.
Neljä meistä ui maihin ja pääsi Agardh Bayn venäläiseen majaan. Siellä
elimme talvikauden. Jääluotsi Nils Johnsenin tappoi jääkarhu.

-- Jumala hänen sieluansa armahtakoon, -- sanoi pyyntimies
juhlallisesti. -- Hän oli paras luotsi, mikä koskaan on jäissä
kulkenut. Entä kolmas?

-- Se oli ranskalainen professori. Hän putosi syvään jäävyöryn
halkeamaan Edward-tunturilla.

Pyyntimies näytti miettivältä, silmäili nuorta norjalaista ja pani
merkille sitkeän tarmon parrakkaissa kasvoissa, suonisen kaulan ja
leveät ranteet.

-- Sinä lienet hyvästä aineesta tehty, -- sanoi hän. -- Meistä ei moni
olisi kestänyt sitä, mitä sinä olet tehnyt. Mutta nyt saat panna maata.
Herätän sinut parin tunnin päästä, jos tahdot. Pane pitkällesi tuohon
sänkyyn.

       *       *       *       *       *

Jörgen Bratt heräsi muutamia tunteja myöhemmin. Hänet valtasi
epämieluisa tunne, ja hän kohottautui sängystään ja hieroi silmiään.

Huoneeseen oli tullut leveäselkäinen, tumma mies ja seisoi kumartuneena
nukkuvan paroonittaren puoleen.

Se oli omituinen olento. Hänellä oli suunnaton yläruumis ja kapeat,
hiukan käyrät jalat. Kasvot olivat kellankalpeat, ja tukka riippui kuin
karhea hevosenharja hartioilla.

Mustissa silmissä oli ilkeä, himokas ilme. Hänessä tuli esille
puolilappalaisen ovela villiys, ja keltaiset, terävät hampaat loistivat
mustan parransängen takaa kuin sudella, kun se syöksähtää hyppyyn.

Pöydällä seisoi puoliksi tyhjennetty pullo, ja huonon paloviinan haju
täytti huoneen.



XXII.

ERÄMAAN PETO.


Bratt nousi pelästyneenä ja kuunteli. Hän kuuli Fridan syvän ja
levollisen hengityksen.

Yhdellä hyppäyksellä hän oli jalkeilla, ja lappalainen kääntyi häneen,
päästäen murisevan äänen, mutta hymyili kunnioittavasti...

Mies oli niitä tyypillisiä sekarotuolentoja, joita tavataan kaikkialla
rikosten historiassa. Hänen suuri rintakehänsä ja pitkät käsivartensa
ilmaisivat suunnatonta voimaa. Se oli perintö joltakin pyyntimieheltä.
Mutta leveät kasvot mongoolilaisine piirteineen puhuivat selvästi
vaelluskansasta, joka uupumatta on laahustanut lakeuksien poikki.

Lars lappalaisella ei ollut hyvää mainetta. Hän ei tuntenut itseään
turvalliseksi Norjassa, jossa lainvartijat eivät kärsineet hänen
epäsäännöllisyyksiään, kun paloviina sekoitti hänen aivonsa. Hänen
leveäteräinen veitsensä oli monesti saattanut hänet poliisin kanssa
tekemisiin. Senvuoksi hän viihtyi parhaiten Huippuvuorilla. Hän oli
kelpo pyyntimies, johon luonnonvoimat eivät pystyneet. Kun hän sai
tavallisen annoksensa Norjan kuningaskunnan huonointa paloviinaa, oli
hän tyytyväinen. Ja Lars oli tovereilleen avulias ja muutenkin hauska
mies. Hän teki työnsä paremmin kuin useimmat muut, ja hänen voimansa
olivat suunnattomat.

Hän hämmästyi aika lailla, kun kotiin tullessaan tapasi tuvassa kaksi
vierasta. Antonsen oli käskenyt hänen antaa heidän nukkua tarpeekseen
ja mennyt sitten ansoja kokemaan. Ja lappalaisen hämmästys oli
muuttunut hurjaksi riemuksi, kun hän keksi, että penkillä makaava pikku
olento olikin nainen -- kaunis pieni Jumalan enkeli sysimustine
kiharoineen.

Silloin Lars otti viimeisen pullonsa keltaiseksi maalatusta arkusta ja
vahvisti metsäläishimojaan monella hyvällä ryypyllä. Hän hypisteli
pitkää veistään ja tunsi polttavaa halua syöstä sen tuohon kiusalliseen
mieheen, joka makasi sängyssä. Ja mitä enemmän paloviinaa solui hänen
kurkustaan alas, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että Antonseninkin
henki oli vaarassa, jos hän sekaantuisi toisen yksityisasioihin.

Mutta odottamatta hän keskeytyi näissä suloisissa, vaikka verisissä
unelmissaan. Hänen edessään seisovalla kookkaalla nuorella miehellä oli
katse, josta Lars ei pitänyt. Siinä seisoi valtias, kirottu vaalea
germaani, hänen rotunsa vihollinen. Ja hän itse oli orja, halveksittu
ja pilkattu...

-- Ulos! -- kuiskasi Bratt ja viittasi ovelle. Ja hänen asennossaan oli
jotakin, mikä sai merilappalaisen leveän selän alistuvasti taipumaan.
Hän nyökäytti päätään.

-- Kyllä, kyllä, -- sanoi hän ja meni hitaasti ulos. Mutta ovelta hän
loi salaisen katseen nukkuvaan tyttöön, ja kaksi pitkää keltaista
kulmahammasta loisti paksujen, sinipunaisten huulien välistä... Sitten
hän sulki oven hiljaa jälkeensä.

Bratt huokasi helpotuksesta. Hän oli nukkunut kauemmin kuin oli
aikonut, ja nälkä vaivasi häntä. Pöydällä oli kappale keitettyä
poronlihaa. Hän jakoi sen kahteen osaan ja nautti kaikessa
hiljaisuudessa oman osansa.

-- Kukahan tuo epämiellyttävä vintiö on, jonka kanssa Antonsen asuu? --
ajatteli hän. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt mitään niin
vastenmielistä kuin tämä liehutteleva, puolijuopunut orangutangi.

Tapansa mukaan hän etsi katseillaan pyssyänsä, jonka oli laskenut
penkille. Se oli hävinnyt. Ja Fridan karhiini, jonka hän oli ripustanut
naulaan, oli myös poissa.

Bratt kävi levottomaksi. Hän etsi kaikkialta, mutta ei löytänyt
ampuma-aseita. Silloin hän kiiruhti ulos ja huusi koiraa. Kovaääninen
haukunta vastasi hänelle vajasta, jossa pyyntimiehet säilyttivät
nahkojaan... Boy oli sinne suljettu.

Hän kuuli hiipiviä askelia takanaan. Se oli lappalainen, ja nöyrä
asento oli poissa. Hänen keltaiset kasvonsa olivat muuttuneet melkein
kuparinruskeiksi, ja hänen mustia, pistäviä silmiään ympäröi
veripunainen reunus. Hän asettui oven eteen.

Bratt kääntyi häntä vastaan.

--- Missä on Antonsen? -- kysyi hän tyynesti.

-- Poissa, kaukana poissa! -- vastasi lappalainen ja osoitti laaksoon.
Hänen äänensä oli intohimosta paksu ja hänen suuret, karvaiset
nyrkkinsä avautuivat ja sulkeutuivat lakkaamatta. -- Täällä komentaa
Lappalais-Lars, -- lisäsi hän omituisella falsettiäänellä. -- Mene
tiehesi, muuten tapan sinut kuin porsaan! Kirottu sikiö!

-- Sinä olet juovuksissa, -- sanoi Bratt ja astui pari askelta
taaksepäin.

-- Koira! -- huusi lappalainen. -- Katsele eläinruumiita ympärilläsi!
Pian sinä makaat niiden joukossa. Minä nyljen sinusta valkoisen
nahkasi, ja tuon naisesi minä...

Hän vaikeni.

Nuoren norjalaisen siniset silmät saivat uhkaavan loisteen. Niihin
näkyi tulleen terästä, ja kaksi leveätä, terävää ryppyä ilmaantui nenän
juurelle.

Lappalainen veti puukkonsa tupesta, otti sen hampaittensa väliin,
riuhtasi päältään paksun poronnahkamekon ja heitti sen luotaan. Hän oli
vyötäisiä myöten alasti.

Brattin kasvot kävivät kalpeammiksi. Hänen edessään ei ollut enää
ihmisruumis, vaan jonkun muinaisajan eläimen muodoton, mahtava yläosa.
Siinä oli tiheässä pitkiä, paksuja karvoja, jotka pistivät esille
voimakkaasta rinnasta kuin villisian harjakset ja muodostivat kauluksen
lyhyen kaulan ympärille. Pitkät käsivarret heiluivat edestakaisin kuin
gorillan jäsenet, ja lihakset kiemurtelivat kuin paksut köydet
karvapeitteen alla.

Lappalainen tarttui veitseensä ja ryntäsi vihollisensa kimppuun.
Vimmatusti hän iski norjalaisen rintaa kohti, mutta huolimatta
raskaasta ja epämukavasta puvustaan Brattin onnistui väistää kaikki
iskut. Järkähtämättömän kylmäverisesti hän torjui ja keskitti kaiken
harjoitetun taitonsa tätä eläintä vastaan, joka tavoitti häntä
kauhealla teräskynnellään.

Lappalainen jäi seisomaan hengästyneenä ja hämmästyneenä norjalaisen
nopeudesta ja voimasta... Sitten Bratt hyökkäsi hänen kimppuunsa, sai
tartutuksi hänen kohotettuun oikeaan käteensä, taittoi taaksepäin hänen
peukalonsa tunnetulla japanilaisella painiotteella, ja puukko putosi
hänen kädestään. Bratt potkaisi sen jalallaan pois, mutta samassa
hetkessä hän tunsi lappalaisen käsivarret vyötäisillään ja hänen
hampaansa olkapäässään.

Se oli syleily, joka olisi tehnyt lopun melkein kenestä tahansa.
Brattin kylkiluut ratisivat, tuntui kuin teräsrengasta kierrettäisiin
hänen rintansa ympärille.

Bratt heittäytyi polvilleen, taivutti kätensä taaksepäin pään yli, sai
otteen lappalaisen niskasta ja heitti tuon painavan ruumiin taaksepäin
ylitsensä. Se heitto olisi ollut kunniaksi kenelle maailmanmestarille
hyvänsä. Lappalainen menetti otteensa, ja Brattin ruumis mätkähti
vastustajan rintaa vasten.

Nyt norjalainen nousi salamannopeasti... Majan ovelta kuului
tuskanhuuto. Frida seisoi kalmankalpeana kynnyksellä.

-- Päästäkää Boy ulos, jos voitte, -- huusi Bratt hengästyneenä. --
Lyökää ovi sisään...

Hän ei ehtinyt puhua loppuun, ennenkuin lappalainen taas oli hänen
kimpussaan. Pitkät käsivarret kiertyivät hänen kaulalleen.

Mutta nyt oli Brattin vuoro. Hän suuntasi toisen rajun lyönnin toisensa
jälkeen lappalaisen rinnan alle. Ne iskut olisivat tukkineet
hengityksen keneltä hyvänsä, mutta erämaiden peto ei välittänyt niistä
vähääkään.

Silloin norjalainen muutti menettelyään. Hän keskitti oikean raesateen
iskuja vihollisensa päähän, leuan alle, ohimoihin, nenänjuureen. Jopa
lappalainen horjui... Hänen päänsä oli hänen heikko kohtansa. Suusta
valui verivaahtoa, ja hänen käsivartensa veltostuivat... Vielä yksi
isku kaulan ja hartioiden väliin, ja kuin nuijalla lyöty härkä vaipui
lappalainen maahan, solisluu murtuneena.

Mutta Brattkaan ei ollut paljoa paremmassa kunnossa. Hän ähki
väsymyksestä. Pitkin vasenta käsivartta, johon oli osunut veitsen isku,
näkyi kapea verijuova. Rintaa pakotti lappalaisen otteen jäljeltä, ja
hänen kulmahampaansa olivat jättäneet syviä haavoja vasempaan hartiaan.

Bratt heittäytyi maahan ja sulki silmänsä. Hän ei nähnyt, että
lappalainen laahautui veitsen luo ja hitaasti ryömi häntä kohti.

Silloin kuului äkkiä Boyn haukunta. Se oli päässyt irti, ja ulvoen
samaan tapaan kuin sukulaisensa, napamaiden susi, se hyökkäsi karvaisen
pedon kimppuun samassa silmänräpäyksessä, kun lappalainen kohotti
vasenta kättään syöstäkseen veitsen Brattin kurkkuun.

Kamalasti rääkyen päästi lappalainen aseensa, ja Boyn hampaat
uppoutuivat hänen hartiaansa.

Mutta Frida polvistui Brattin viereen ja otti hänen päänsä käsiensä
väliin.

-- Rakas, rakas ystävä, -- sanoi hän hellästi, kyynelten valuessa
pitkin poskia. -- Minun ainoa, ainoa ystäväni koko maailmassa...

Bratt katsahti häneen ihmeissään.

-- Ei minulta mitään puutu, -- sanoi hän ja koetti hymyillä. -- Mutta
olen niin kauhean väsynyt. Tuo peto oli vähällä tukahuttaa minut. Voi,
mikä tappelu...

Silloin Frida kumartui hänen ylitseen ja suuteli hänen kalpeata
otsaansa.



XXIII.

TEMPPELITUNTURIN VARJOSSA.


Muutamia tunteja myöhemmin Antonsen tuli takaisin ja kauhistui
kuullessaan, mitä oli tapahtunut.

-- Se on kirotun paloviinan syy, -- sanoi hän synkkänä. -- Se on
pyyntimiesten pahin vihollinen. Eikä Lars tarvitse paljoakaan,
ennenkuin hän tulee hulluksi. Mutta en ymmärrä, kuinka sait hänet
talttumaan. Meillä on tapana sanoa, että vahvempaa miestä ei ole
napapiirin pohjoispuolella.

-- Olen kyllä huomannut, että hän on väkevä, -- vastasi Bratt
hymyillen. -- Koko ruumistani pakottaa hänen puristuksestaan. Ennemmin
käyn sylipainiin jääkarhun kuin tuon toverisi kanssa. Hänellä ei
olekaan käsiä, vaan pedon käpälät, ja ellen olisi musertanut hänen
solisluutaan, en tosiaankaan tiedä, kuinka olisi käynyt. Lyönnit eivät
häneen pystyneet.

-- Nyt hän on säyseä, -- sanoi pyyntimies. -- Hän on sulkeutunut
varastohuoneeseen ja peseytynyt koiranpuremien ja nyrkiniskujen
jälkeen. Solisluun hän on asettanut paikoilleen. Niin, niin, Lars on
kova mies! Hän haluaisi tietää, aiotko antaa hänet ilmi Tromsön
poliisille.

-- En, sanoi Bratt. -- Nyt ollaan kuitit.

-- Jaha, siinä tapauksessa hän pyysi sanomaan terveisiä ja
kiittämään... Pyssynne ovat eteisen hyllyllä. Voitte nyt olla
levolliset Larsin puolesta... Hän on laupias kuin lammas ja laulaa
virsiä... Mutta aiotte kaiketi eteenpäin? Jää on auennut vuonosta ja
ellen erehdy, voitte vuorokaudessa soutaa Advent Bayhin. Kap Bohemanin
kohdalla on avovettä. Ruotsalaisen vene on tuolla rannalla. Se on
suuri, merikelpoinen pursi, eikä kirkkaalla, tyynellä säällä ole siinä
mitään hätää. Se lienee kotoisin Long Year Citystä.

-- Kiitos, -- sanoi Bratt. -- Tahdomme päästä lähtemään niin pian kuin
suinkin. Tunnen hyvin Jäävuonon ja osaan kyllä perille. Emmekö voisi
kiskoa venettä jään reunalle ja lähteä siitä vesille?

-- Ajattelen juuri samaa asiaa. Jos vedämme veneen Sassen-joen suulle,
on teillä jokseenkin jäistä vapaata vettä pitkin Temppelitunturin
sivua. Lahden itäpuolella kulkee kova virta. Ja jos tulee rajuilma,
voitte soutaa Kap Bohemanin tai Kap Thordsenin suojaan. Molemmissa
paikoissa on ihmisiä.

       *       *       *       *       *

Frida istui vuonon rannalla karhiini käsissään ja katseli uneksien
valoista, säteilevää maisemaa. Boy makasi hänen jalkojensa juuressa.

Jää ratisi ja paukkui. Kevään levottomuus tuntui levinneen
jääröykkiöihin. Niissä huokasi ja puhkui, ja silloin tällöin muodostui
leveitä halkeamia.

Kaukana vuonolla ajelehtivat jäälautat virran mukana, ja aurinko
valaisi sieltä täältä näkyvää teräksenharmaata vettä. Ja suuren,
merkillisen tunturin laidassa idässä näkyi leveä, harmaa vesijuova,
joka leveni ja raivasi tietä kulkiessaan. Se oli Sassen-joki, joka
lähetti haalean kevätvirtansa vuonon jääpanssariin ja tunkeutui
voitollisesti perille.

Pikku paroonitar oli syvissä ajatuksissa. Hän oli tehnyt keksinnön.
Tuntui siltä kuin hieno ja herkkä viulunsävel kevään orkesterista
laulaisi hänen nuoressa mielessään... Niin, tämä ei ollut vain hänen
elämänsä suurtapaus, se oli myöskin hänen sydämensä ihmeellinen
seikkailu.

Ja hymyilevin silmin hän uneksi tulevaisuudestaan, kahdesta ihmisestä,
jotka vaelsivat suruista, vaivoista ja kieltäymyksistä onnen pitkään,
auringonpaisteiseen päivään.

-- Rakas Boy, -- kuiskasi hän, -- me emme eroa. Me kolme, jotka olemme
asuneet Ottamkowin majassa. Hän ei saa meitä jättää.

-- Halloo!

Frida katsahti sinnepäin.

Ihan rannassa seisoi Bratt ja viittasi hänelle. Hän ja pyyntimies
ahersivat ruskean veneen kimpussa, joka oli vaipunut soraan. He
tyhjensivät siitä jääveden, vetivät sen jäälle ja alkoivat hitaasti
laahata sitä jokea kohti.

Se oli raskas matka. Kesken kaikkea vene putosi jäihin, mutta vesi oli
niin matalaa, ettei ollut erikoisen vaikea saada sitä ylös jälleen.

Ja puolta tuntia myöhemmin loiski vesi pienen veneen laitoja vastaan.
Frida ja Boy astuivat veneeseen. Vähän vettä ja ruokavaroja sekä pieni
raakapurje mastoineen otettiin mukaan. He sanoivat jäähyväiset
reippaalle pyyntimiehelle ja Bratt tarttui airoihin, soutaen ulospäin
pitkin, voimakkain vedoin. Oli ihana, tyyni päivä.

Aurinko loisti yli leveän, valkoisenharmaan tunturiröykkiön heidän
edessään. Taivaanvuohet vihelsivät rannikolla ja ruokit sukelsivat pää
edellä veteen veneen kokan edessä.

-- Kuinka ihanaa täällä on, -- sanoi Frida ja hengitti raikasta, leutoa
ilmaa täysin vedoin. -- Tämä on ainakin parempaa kuin soudella
sunnuntaiaamuna pitkin Elbeä, päässä olkihattu, jalassa läpikuultavat
sukat ja yllä valkoista musliinia. Ajatelkaa, kun nyt tulemme takaisin
sivistyksen maihin, kuinka nautimme kunnollisista vaatteista! Ja
hyvästä ruuasta -- ja musiikista! Mutta katsokaa -- tuollahan on oikeat
urut tunturin jyrkänteellä, urut torvineen ja koristuksineen.

-- Niin, se on Huippuvuorten merkillisimpiä vuoria, -- sanoi Bratt. --
Sitä ei sanota Temppelitunturiksi tyhjänpäiten. Saatte havaita tuhansia
omituisia vivahduksia tällä tunturinrinteellä. Missään ihmiskäden
rakentamassa temppelissä ei ole niin paljon ylevyyttä ja hartautta kuin
tässä luonnon omituisessa rakennustaiteellisessa oikussa. Pitkin
juovaisia etusivuja näemme kaikkialla komeroita goottilaisine
kaarineen.

-- Ja katsokaa tuonne, -- huudahti tyttö ihastuneena. -- Komeroiden
sisässä näyttää olevan jättiläismäisiä muistopatsaita, vääristyneitä
fantastisia olentoja, puoliksi eläimiä, puoliksi ihmisiä. Ne
muistuttavat tarueläimiä Notre Dame-kirkossa Pariisissa. Ja tuolta
astelee itse Neitsyt Maria esille pääovesta.

-- Ja tuolla seisoo assyrialainen kuningas sotavaunuissaan, -- jatkoi
Bratt innokkaasti. -- Koko tunturi on vain fantastista taidehistoriaa.
Pari vuotta sitten hiihdin sen huipun yli -- se oli yhtämittaista
leveätä ylänköä, yksitoikkoisuuden erämaata.

-- Te näytte tietävän ja tuntevan ihan kaikki, -- sanoi Frida.

-- Kaikki enkä mitään, -- vastasi Bratt. -- Minulla on aina ollut huono
onni. Kolme vuotta sitten olin löytää kultasuonen Stuart-alueella,
British Columbian rajalla. Mutta kuinka olikaan, joku maankiertäjä ehti
iskeä siihen paalunsa pari tuntia ennen tuloani. Ei, minulla ei ole
koskaan ollut onnea mukanani. Koulussa minua sanottiin kovan onnen
linnuksi. Ainoastaan kerran...

-- Ja milloin se tapahtui?

-- Agardh Bayssa, -- kuului epäröivä vastaus, -- kun minulla oli onni
saavuttaa teidän ystävyytenne.

Frida tunsi punastuvansa, ja Bratt veti airoilla niin, että vesi kohisi
kokassa.

Pyyntimies oli oikeassa. Vuonon itäreunalla kulki voimakas virta, mikä
oli puhdistanut kulkuväylän. Silloin tällöin vene töyttäsi pieniin
jäälauttoihin, mutta muuten ei ollut mitään hätää. Tunti kului toisensa
jälkeen, mutta Brattissa ei ilmennyt väsymyksen merkkiäkään. Hänen
kädelleen tippui hiukan verta käsivarteen osuneesta veitseniskusta,
mutta sellaiset mitättömyydet eivät tuntuneet häntä häiritsevän.
Myöhään iltapäivällä he saapuivat Kap Bohemaniin. Vuono oli vapaa
ulospäin, mutta Advent Bay oli vielä jään tukkima.

Kevyt pohjatuuli röyhelsi merta, ja Bratt päätti näin suotuisissa
oloissa suunnata matkan Green Harbouriin. Hän nosti raakapurjeen, ja
pikku alus hyppeli pitkin avaraa vuonoa.

-- Tuolla puolen ovat Huippuvuorten suuret hiilialueet, -- sanoi Bratt.
-- Siellä on hiiltä kaikissa muodoissa ja lajeissa, suuria suonia
kulkee syvälle tunturien seiniin. Kun Euroopan hiilikaivokset ovat
tyhjennetyt, on Huippuvuorilla vielä pitkäksi ajaksi. Siitä ei ole
kovinkaan monta vuotta, kun ajatus hiilikaivoksen perustamisesta tänne
tuntui hurjalta, fantastiselta unelta. Mutta se on muuttunut
todellisuudeksi. Nyt täällä asuu monta sataa miestä kesät talvet.
Tuolla ahtaan vuonon rannalla on kaksi pientä kaupunkia, Advent City ja
Long Year City.

-- Kaupunkeja? -- ihmetteli Frida.

-- Niin, mutta ei erikoisen komeita. Niissä on parikymmentä hirsimajaa
hiilityömiehiä varten, mutta heidän on siellä hyvä olla ja he hakkaavat
noin 10,000 tonnia hiiltä tunturista joka vuosi. Heillä ei ole
oikeastaan mitään valittamista. Ansio on hyvä, heillä on omat
kauppapuodit, mistä saavat ostaa hiukan ylimääräistä -- vähän
ylellisyydentapaista kotitarpeiksi -- ja oma leipomo. Harvoin kuulee
puhuttavan kuolemantapauksista heidän keskuudessaan eikä koskaan
kerpukista tai vilustumistaudeista. Omituista kyllä, nämä pienet
yhteiskunnat ovat ulkopuolella lain suojaa.

-- Mistä se johtuu? -- kysyi Frida hämmästyneenä.

-- Ollaanhan nyt Huippuvuorilla, -- vastasi Bratt, -- jotka ovat
napamaaluonnon suuri ulkoilmamuseo, isännätön maa. Täällä matkailijat
voivat tappaa viimeisetkin porot ja hävittää linnut. Mikään
rauhoituslaki ei ulotu tänne. Täällä on kullakin pienellä
hiilikaivoksella oma lainkäyttönsä. Tämä on kuin Klondyke, ennenkuin
laki ulottui sinne, valtavan iso takamaa seikkailijoille ja
keinottelijoille.

-- Kenelle Huippuvuoret joutuvat? -- kysyi Frida leikkisästi. -- Italia
otti Tripoliksen. Miksi Norja ei ota Huippuvuoria?

Bratt nauroi.

-- On niin paljon maita, joilla on tavallaan oikeuksia
Huippuvuoriin. Hollanti on keksinyt tämän maan ja harjoittanut täällä
valaanpyyntiä suuressa mittakaavassa. Englanti samaten, ja eräs
englantilais-norjalainen toiminimi koetti ensiksi jättää tänne
hiilityömiehiään talveksikin. Venäjä on koettanut asuttaa maata, ja sen
pyyntimiehet ovat viettäneet täällä useita vuosia. Ruotsi saa kunnian
maan tieteellisestä tutkimisesta, ja Amerika on pistellyt
omistuspaalujaan Jäävuonon jokaiseen lahteen. Ja mitä Norjaan tulee,
olemme nykyään melkein yksinämme saaneet kehittää Huippuvuorten
mahdollisuuksia. Me olemme pystyttäneet langattoman sähkölennättimen
Green Harbouriin ja joka vuosi lähetämme tänne suuria pyyntilaivueita.
Siinä teillä on Huippuvuorten nykyinen asema. Kaikilla on osuuksia
saareen. Kukaan ei sitä omista. Se on seikkailujen ja seikkailijoiden
saari, Euroopan suuri, rauhoittamaton yhteismaa.

-- Entä Saksa? Eikö sillä ole mitään ansioita Huippuvuorten suhteen?
-- kysyi paroonitar.

-- Kyllä, -- vastasi Bratt hymyillen. -- Yksi sen tyttäristä oli
ensimäinen nainen, joka talvehti Jäävuonolla ja kulki saaren poikki
idästä länteen.

Hän vaikeni äkkiä. Tuuli oli hiukan kiihtynyt, ja pieni purje kiristyi
kuin ilmapallo. Tiheitä pilviä liukui auringon ohi, ja kylmä,
siniharmaa sumu nousi heidän takaansa.

-- Mitä se on? -- kysyi Frida.

-- Saamme lumiusvan, -- vastasi Bratt.

-- Onko se vaarallinen?

Bratt kohautti hartioitaan.

-- Kun olemme selvinneet niin monesta pulmasta, niin tulemme kai
toimeen tämänkin kerran, -- sanoi hän. -- Jos käy oikein hullusti,
voimme nousta jossakin maihin ja ryömiä makuusäkkeihimme.

Mutta heidän takanaan kasvoivat lyijynharmaat pilvet, ne loivat synkän
tunnelman ja muutamia tunteja myöhemmin satelivat ensimäiset, raskaat,
vetiset lumihiutaleet hauraaseen veneeseen.

Jörgen Bratt laski purjeet ja tarttui airoihin.

-- Kovan onnen lintu, -- mutisi hän. Sitten hän souti tuulen suuntaan,
valkoisen lumipyryn riehuessa heidän ympärillään.



XXIV.

LANGATON SÄHKÖLENNÄTINASEMA.


Osastonjohtaja Green Harbourin langattomalla sähkölennätinasemalla
istui työhuoneessaan ja odotti yhdistämistä Ingön asemalle.

Lumimyrsky oli kestänyt kaksi päivää ja koko ajan oli ollut mahdoton
saada langattomista aalloista selvää. Nyt oli taas kirkasta, mutta
hänen ei ollut kuitenkaan onnistunut lähettää tärkeätä tiedonantoa,
että Bell-salmi ja Jäävuono olivat jäistä vapaat.

Hammerfestissä odotteli kokonainen laivasto tätä sähkösanomaa. Muun
mukana saksalainen torpeedonhävittäjä, joka keisarin omasta käskystä
oli lähetetty sinne saapuakseen mahdollisimman pian Huippuvuorille.
Sillä oli mukanaan pelastusretkikunta, jonka tuli tutkia kaikki
rannikot mahdollisesti löytääkseen jonkun henkiinjääneen kadonneesta
matkailijalaivasta Victoriasta.

Osastonpäällikkö hypisteli hermostuneena Marconikoneita ja loi tutkivan
silmäyksen pitkään mastoon, joka seisoi korkealla niemekkeellä Kap
Staraschkinin yläpuolella kuin valpas uskollinen etuvahti kohti avaraa
maailmaa.

Oli yö, mutta nuori telegrafisti ei jättänyt paikkaansa, ja valo hänen
akkunoistaan heitti heikon kajastuksen kalpeaan hämärään, joka saarsi
pientä satamapaikkaa Jäävuonon ulkoreunalla.

Hän nousi äkkiä. Eikö kuulunut koiran ulvontaa kaukaa?

Hän kuunteli, mutta ääni vaimeni. Ja nuori mies vaipui jälleen
unelmiinsa. Kuinka hän kaipasikaan uusia ihmisiä, uusia kasvoja, uusia
kirjoja. Heidän oli oikeastaan hyvä olla, sikäläisten kahdenkymmenen
miehen. Hyvät asunnot, hyvät uunit ja hyvä ruoka. Ja kokonainen pieni
kirjasto. Mutta kuitenkin... Täällä hän oli tavallaan elävänä haudattu,
kaukana kaikesta elämästä ja kaikista tapahtumista, kahlehdittu
ihmislaumaan, joka astui toistensa varpaille ja viihtyi huonosti
toistensa seurassa.

Telegrafisti hypähti pystyyn. Joku eläin raapi ulko-ovea, ensin hiljaa,
sitten hiukan kovemmin. Hän kuunteli jälleen, ja hänen korviinsa kuului
ähkimistä.

Hän meni eteiseen ja katsoi akkunasta. Suuri, valkea koira seisoi pää
riipuksissa raapimassa ovea. Telegrafisti avasi heti, ja huoneeseen
hoippui mahtava eskimolaiskoira. Sen pää oli kääntynyt taaksepäin,
ikäänkuin se tahtoisi kiinnittää miehen huomiota johonkin, mikä oli
ulkona.

Ja kas -- mäkeä ylöspäin astui hoippuen kookas mies raskas taakka
käsivarrella. Hän hoiperteli sinne tänne kuin juopunut. Hän kaatui ja
nousi jälleen, mutta ei ääntäkään tullut hänen huuliltaan. Hän näytti
unissakävijältä, joka sokeasti kulki kohti kaukaista valoa.

-- Kuka siellä on? -- kysyi telegrafisti.

Mutta mies ei vastannut. Hän hoiperteli valopiiriin, kompastui
kynnykseen, nousi ähkien päästämättä taakkaansa, työnsi hämmästyneen
telegrafistin syrjään, kulki huoneesta huoneeseen ja löysi sisimmästä
sängyn, jolle hän varovasti laski sylissään kantamansa
hylkeennahkamytyn.

Silloin telegrafisti näki, että mytty olikin nukkuva nainen. Hän oli
nähnyt paljon ihmeellistä Huippuvuorilla, mutta tämä vei kaikesta
voiton. Kookas mies nojasi seinää vasten. Kalmankalpeat kasvot ja
tuuhea parta ilmaisivat pitkäaikaista kärsimystä ja monia vaivoja.
Miehen kädet vapisivat, hänen jalkansa pettivät hänen allaan. Hän
luhistui kokoon ja kaatui raskaasti huoaten vuoteen eteen. Ja koira
laskeutui muristen hänen viereensä. Mutta hetkeä myöhemmin koiran pää
vaipui etukäpälille. Se nukkui.

-- Kuta te olette? -- kysyi telegrafisti.

Lopen uupunut mies kohosi toisen kätensä varaan. Telegrafisti kumartui
hänen puoleensa.

-- Ajelehtineet veneessä kolme päivää, -- mutisi hän heikolla äänellä.
-- Nukkumatta... luonut veneestä vettä ja soutanut... ihan uupunut...
Antakaa meidän nukkua... Kauan...

-- Mistä tulette?

Mies teki kärsimättömän liikkeen.

-- "Victoria", -- kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

Telegrafisti hätkähti. -- Onko teitä useampia? -- kysyi hän.

-- Me olemme ainoat... Laiva upposi Agardh Bayssa... Kaikki
hukkuivat... Ah, antakaa minun Herran nimessä nukkua...

Mutta telegrafistin uteliaisuus oli säälimätön.

-- Sananen vielä, -- sanoi hän. -- Sitten en enää kauempaa kiusaa
teitä, sähkötän apua ja tahtoisin senvuoksi tietää...

-- Paroonitar Frida von Heffner ja Jörgen Bratt, -- kuiskasi mies
koneellisesti.

-- Ah, mikä uutinen, -- mutisi telegrafisti itsekseen, pani tyynyn
nukkuvan miehen pään alle ja levitti huopapeitteen sängyssä olevan
naisen yli. Heti senjälkeen hän huomasi kolmen nääntyneen olennon
vaipuneen sikeään uneen.

Ja kun päivänsarastuksen ensimäiset säteet hivelivät pientä
valaanpyyntiasemaa, lähettivät langattomat aallot sen viestin, että
Jäävuonossa on avovettä ja että ainoat eloonjääneet "Victoriasta"
olivat kurjassa tilassa saapuneet Green Harbouriin. Muutamaa tuntia
myöhemmin höyrysi saksalainen torpeedonhävittäjä Blücher 32 solmun
vauhdilla ulos Hammerfestin satamasta. Laivalla oli myös
kenraaliluutnantti von Heffner, onnellinen isä, joka kyyneleet silmissä
kiitti kaitselmusta lapsensa pelastuksesta. -- --

Haaksirikkoiset saivat erinomaista hoitoa. Aseman ainoa nainen, joka
johti taloutta, hoivasi Fridaa paraimmalla tavalla, ja osastonpäällikkö
luovutti oman sänkynsä Brattille. Pitkän, vahvistavan unen jälkeen ja
levättyään päivän he olivat jälleen jalkeilla, ja tuntia myöhemmin
kuului Blücherin höyrypillin ääni Green Harbourin hiilitunturien
välistä. He istuivat aamiaispöydässä, kun telegrafisti tuli huoneeseen
ilosta loistavana.

-- Nyt tulee pitkämatkaisia vieraita, -- sanoi hän. -- Saksalainen
torpeedonhävittäjä on ankkuroinut satamaan ja vene laskettu vesille. Se
on jo sillan luona. Teidän isänne on tullut teitä noutamaan, -- lisäsi
hän saksaksi paroonittarelle.

Frida katseli häneen hämmentyneenä. Hän saattoi tuskin uskoa korviaan.

-- Isä? --- kysyi hän. Telegrafisti nyökkäsi.

-- Isä -- ah, isä -- rakas, kiltti, herttainen isäni, -- huudahti
Frida, kyynelten sumentaessa hänen silmiänsä. -- Ah vihdoinkin,
vihdoinkin... Missä hän on?

Ulkoa kuului raskaita askeleita, ja sisään astui sotilaspukuinen mies,
jolla oli suuret viikset ja lempeät, surulliset silmät. Hän katseli
maltitonna ympärilleen.

-- Missä on tyttäreni? -- kysyi hän telegrafistilta värisevällä
äänellä.

-- Voi, isä -- etkö enää tunne minua? -- Olenhan minä sinun oma pikku
tyttösi...

Kenraali von Heffner vavahti. Tuo pieni nainen, nokisessa
hylkeennahkapuvussa, joka oli likainen, revennyt ja pahasti kulunut,
oliko se hänen Fridansa? Kyllä, se oli hänen äänensä, hänen lämpimät,
pirteät silmänsä.

Vanha kenraali heitti päästään sotilaslakkinsa, levitti sylinsä ja
nosti tyttärensä käsivarsilleen sanomattoman hellästi. Hän itki ja
nauroi samalla kertaa... Rohkea soturi oli kuin lapsi, ja hän hyppeli
matalassa tuvassa pitäen tytärtään sylissään.

-- Pikku, rakas hylje, -- sanoi hän. -- Kiitoksia, että tulit takaisin
isäsi luo. Etkö näe, että tukkani on käynyt harmaaksi surusta ja
kaipuusta!

-- Voi, sinä hyvä, rakas vanha karhu, -- kuiskasi Frida hellästi. --
Nyt ovat kaikki kärsimykset lopussa... Katsoppa käsiäni, eivätkö ne ole
rumat ja paleltuneet, enkä ole pessyt itseäni puoleen vuoteen.

Kenraali nauroi.

-- Se ei ole ainakaan pilannut hyvää mielialaasi, -- sanoi hän
iloisesti. -- Mutta nyt saat riisua hylkeennahkasi. Minulla on mukanani
kokonainen matka-arkku sinulle ja oma vaatevarastoni on saattajasi
käytettävänä. Nyt juuri kannetaan tänne tavaroita. Mutta missä on Bratt
-- sehän oli hänen nimensä?

Frida katsoi ihmeissään ympärilleen. He olivat kahden kesken.

-- Rakas isä, -- sanoi hän. -- Meitä oli neljä ihmistä, kun pelastuimme
"Victorian" hylystä. Koko talven elimme yhdessä Agardh Bayssa. Niin
hienoja ja jaloja miehiä ei ole koskaan ollut pitämässä huolta
yksinäisestä, turvattomasta naisesta. Kaksi heistä on kuollut. Mutta
Jörgen Bratt pelasti minun henkeni, ei yhden, vaan sadat kerrat. Hän
piti rohkeuttani yllä. Hän raatoi meidän kaikkien puolesta. Hänen
vertaistaan ei ole olemassa, isä. Ja minä olen hänelle velkaa enemmän
kuin elämäni. Hän opetti minut uskomaan kaikkeen, mikä antaa naiselle
hädän hetkenä kunnioitusta itseään kohtaan. Sinä et tiedä, kuinka
kelvolliseksi minä olen tullut, vahvaksi ja karaistuneeksi... Hän ei
ole koskaan puhunut minulle rakkaudesta, mutta tunnen, etten koskaan
voi hänestä erota... Ah, isä, hän on oikein sinun mielesi mukainen
mies.

-- No, no! -- sanoi kenraali. -- Kyllä minä tunnen sinut, pikku
Fridchen, sinun tahtosi on vahvempi kuin Ehrenbreitstein, ja jos tahdot
miehen, niin saat Jumalan nimessä hänet ottaa.

-- Minä en tiedä, huoliiko hän minusta, -- sanoi Frida epätietoisena.
-- Hän ei kenties pidä minusta näissä rumissa housuissa. Mutta kun olen
peseytynyt ja kähertänyt tukkani ja saanut ylleni oikein kauniin
puvun...

-- Maltappas, -- sanoi kenraali. -- Kukapa voisi sinua vastustaa...
Mutta katso, tuolta tulevat matka-arkut ja Punaisen ristin sisar, joka
auttaa sinua. Minä pidän huolta ystäväsi ulkoasusta. Kahden tunnin
kuluttua syömme päivällistä Blücherillä, ja sitten alkaa matka kotiin
rakkaaseen Hampuriimme. -- -- --

Samana iltana torpeedonhävittäjä jätti Green Harbourin. Kannella
istuivat nuori mies ja nuori nainen käsi kädessä ja näkivät Horn-salmen
vuorenhuippujen katoavan mereen. Kalpeina ja väsyneinä he nojautuivat
toisiinsa, auringon kastaessa punaista levyään aaltoihin. He
muistelivat sitä maailmaa, jonka olivat jättäneet -- omituista, synkkää
ja kieroa maailmaa, jossa elämä keskittyy lyhyeen kesään ja kuolema
riehuu pitkänä talvena.

Heidän mieliinsä palasivat raskaat päivät Ottamkovin tuvassa. He
näkivät jääluotsin istuvan hylkeennahkoja neulomassa, he kuulivat
professori Marmontin iloisen naurun.

Mutta Boy ryömi kokoon heidän jalkainsa juuressa. Se tunsi itsensä
kylläiseksi ja turvalliseksi. Kevein mielin se näki synnyinmaansa
häviävän. Nyt olivat kieltäymyksen ja puutteen päivät päättyneet. Sen
ei enää tarvitsisi elää vanhalla kuivatulla kalalla ja huonoilla
koirakorpuilla.

Kyllä se nyt tajusi, kuinka oli laita, se näki sen valtijattarensa
silmistä. Nyt kuljettiin eteenpäin onnea kohti. Yön kova todellisuus
oli häipynyt, ja päivän kaunis satu koitti.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Napaseudun yössä - Romaani Huippuvuorilta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home