Title: Murhattu urkkija
Author: Elvestad, Sven
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Murhattu urkkija" ***


MURHATTU URKKIJA

Salapoliisiromaani

Kirj.

STEIN RIVERTON [Sven Elvestad]

Suom. Y. G--s.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Suomi
1921.



SISÄLLYS:

    I. Liikehuone International.
   II. Punaset hiukset ja julkeita katseita.
  III. Kreivinna Orloffin selitys.
   IV. Vastakkaisia etuja.
    V. Kello kahden ja kolmen välillä.
   VI. Hissi.
  VII. Müller.
 VIII. Eversenin hämmästys.
   IX. Kuollut sohvankulmassa.
    X. Murhaaja.
   XI. Kreivinnan automatka.
  XII. Kuka oli murhaaja?



I.

LIIKEHUONE INTERNATIONAL.


Asbjörn Krag ei saattanut muistaa, että hänen luonaan koskaan oli
käynyt asiakkaita, joista hän niin suuressa määrin, ja aivan
silmänräpäyksessä, olisi saanut varman tunteen, että oli huijarien
kanssa tekemisissä kun herrojen Anders Andersonin ja John Inderdalen
astuessa illalla tammikuun 24 päivänä hänen työhuoneeseensa.

Kummallakin oli avarat, hartioilta leveät turkit, jotka jo etukäteen
sanoivat, että tässä tulee Uuden Mailman asukkaita. Molemmat olivat
tanakoita ja voimakkaita. Kasvot olisivat muistuttaneet talonpoikaa,
jos ei olemassaolon taistelu Uudessa Mailmassa olisi niitä uurtanut ja
antanut toimekkuuden ja valppauden leimaa. Katsomatta heidän
käyntikorttejaan saattoi Asbjörn Krag arvata heidän alkuperänsä.
Anders Anderson oli ruotsalais-amerikalainen ja John Inderdale oli
norjalais-amerikalainen.

"Herrani", sanoi etsivä rakastettavasti -- hän esiintyi kohteliaasti
niin kauvan kuin mahdollista, yksinpä sellaisiakin henkilöitä kohtaan
jotka hänestä tuntuivat epämiellyttäviltä -- "mutta herrani" sanoi hän
"miksi ette ota raskaita turkkeja pois päältänne! Ei teidän tarvitse
pelätä, että ne eteisestäni varastettaisiin."

Molemmat herrat nauroivat, kuten nauretaan silloin, kun halutaan olla
kohteliaita lausutulle sukkeluudelle, jota ei ole aikaa eikä halua
käsittää.

"On kiire", sanoi ensimäinen.

"Helvetin kiire", sanoi toinen.

Krag kumarsi.

"Herra Anderson, otaksun?"

"Niinpä niin", vastasi ruotsalais-amerikalainen kärsimättömästi.

Etsivä kumarsi uudelleen.

"Herra John Inderdale, otaksun?"

"Sopii."

Krag viittasi paria tuolia.

"Jos herroille on mahdollista sopia tuon kokoisina tuolille", sanoi hän
"niin pyytäisin teitä istumaan."

"Mutta nyt on kiire", huudahtivat molemmat yhdestä suusta,
"ajattelimme, että olisitte seurannut meitä heti, herra etsivä."

"Mihin?" kysyi Krag.

"Drammensvejen 230", vastasi norjalais-amerikalainen.

Etsivä hymyili.

"Lienee parasta, että heti alussa sanon, että minä en tule
Drammensvejenille enkä muuallekaan ilman, että herrat ensin kertovat
minkätakia etsitte apuani."

"Kysymyksessä on rikos", sanoivat molemmat
skandinavialais-amerikalaiset samalla kertaa.

"Silloin epäilen", sanoi Krag, "että herrat ovat erehtyneet. Minä en
ole poliisin palveluksessa. Rikoksista on ilmoitettava poliisin
etsivälle-osastolle Möllerkatu 39."

Vieraat katselivat toisiinsa epävarmasti. Tämän jälkeen tekivät
kumpikin merkin, joka oli merkitsevinään, että kumpikin halusi toisen
ensin alkavan.

Lopulta sanoi mr Anderson.

"Se on rikos, jota täytyy käsitellä eräänlaisella hienotunteisuudella."

Asbjörn Krag viittasi jälleen tuoleihin ja molemmat herrat riisuivat
turkkinsa osoittaen eleillään tyytymättömyyttä yksityisetsivän
toimettomuuteen.

Molemmat herrat olivat puetut juhlapukuihin.

"Minkälainen rikos on kyseessä", kysyi Krag, "murha, tai vain
tavallinen varkaus? Olemme perin tottuneet sellaiseen tänä omituisena
aikana."

"Varkaus", sanoi mr Anderson, "eräs ylhäinen nainen, kreivinna, menetti
tunti takaperin hyvin kalliin kaulakoristeen; varkaus tapahtui
päivällisten aikana _meidän_ asunnossamme."

"Luulin herrojen olevan matkustavia", huomautti Krag, "ja asuvan
hotellissa."

"Olemme kylläkin matkustavia, vaikka emme asukaan hotellissa, meillä on
oma asunto kaupungissa. Olemme usein liikeasioiden takia Kristianiassa
ja olemme huomannee; sen helpommaksi ja mukavammaksi pitää yksityistä
asuntoa."

Mr Anderson viittasi käyntikorttiinsa, jonka asetti Kragin eteen.
Kummankin nimen alla oli:

        Kansainvälinen Kauppahuone
        Newyork Lontoo Kristiania.

Krag aavisti heti, että kyseessä oli jokin noista ihmeellisistä ja
salaperäisistä kauppahuoneista, joita sodan aikana niin runsaasti oli
muodostunut. Ja tunne siitä, että hän oli joutunut kosketuksiin jonkin
valonaran ja salaperäisen yrityksen kanssa, vahvistui, kun Krag
lähemmin tarkasteli noita kahta miestä edessään ja kuuli heidän puhuvan
tuosta ylhäisestä naisesta. Etsivä oli heti varuillaan. Toistaiseksi
päätti hän olla ymmärtämättä mitään ja kuulla mitä heillä oli
kerrottavaa.

Enimmäkseen puhui mr Anderson.

"Matkustamme yhtenään Newyorkin ja Kristianian väliä", selitti hän, "ja
olosuhteista johtuu, että joudumme työskentelemään kaikenkaltaisten
asiamiesten kanssa, naisten ja miesten, niiden joukossa muutamien
ylhäistenkin ulkomaalaisten. Yksi tällainen on kreivinna Orloff."

"Sekö on naisen nimi, jolta varastettiin?"

"Niin on."

"Herrat ovat kenties äskettäin tulleet Amerikasta?"

"Kolme päivää sitten."

"Minkälaista liiketoimintaa harjoittaa Kauppahuone International?
Jalokivikauppaa, kenties? Se voi kannattaa mainiosti, varsinkin jos
sitä harjoitetaan erikoisena, salaisena, välikäsikauppana, joista
minulla on jonkun verran tuntemusta."

"Oh, ei", vastasi mr Anderson, "mutta me teemme kauppaa monilla muilla
tavaroilla, alkaen paperista ja silleistä, eläviin sydämiin ja
pommeihin asti."

"Vai sillä tavalla. Silloin saatan ymmärtää, että sama laiva, joka
kulettaa herroja Amerikasta ja päinvastoin, myöskin kulettaa liikkeen
tavaroita."

"Niin sattuu usein."

"Mutta eivätkö sellaiset matkat nykyään ole epävarmoja?"

"Täytyy laskea kaikki mahdollisuudet", vastasi mr Anderson, "mutta
tähän asti on kaikki mennyt hyvin."

"Niin, jumalankiitos", pisti mr Inderdale väliin, katsellen kohti
taivasta pienillä, vaanivilla silmillään.

"Viime matka oli kenties hyvinkin onnellinen?" kysyi etsivä.

"Se oli ihana matka", sanoi mr Inderdale, "ihana matka; veisasimme
virsiä joka ilta."

Krag katsoi häneen ja hymyili, ajatellen:

"Vai niin, hän on sitä lajia."

"Kreivinna Orloff", sanoi Krag, "se on venäläinen nimi. Kenties oli
tarkoitus, että herrat tapaisivat kreivinna Orloffin täällä
Kristianiassa, saadaksenne nostaa voitot viime matkan menestyksestä?"

"Niin, jotakin siihen suuntaan."

"Ja saadaksenne ohjeita ensi matkalle?"

"Olette hyvä arvaamaan", sanoi mr Anderson.

"Ja nyt sattui tämä ikävä varkaus juuri, kun juhlitte menestymistänne."

"Minä en juo kuin virvoitusjuomia", huomautti mr Inderdale katsellen
jälleen taivaaseen.

"Oliko kreivinna Orloff yksinään kun varkaus tapahtui?"

"Oli, hän oli silmänräpäyksen ajan yksin salongissa. Kuulimme yht'äkkiä
huutoa ja kun syöksyimme sisään, näimme punatukkaisen häviävän
akkunasta ja kreivinna Orloff makasi pyörtyneenä leposohvalla."

"_Punatukkaisen_?" kysyi Krag mielenkiinnolla, "sehän kuulostaa melkein
romaanilta."

"Punatukkainen", selitti mr Anderson, "on eräs mies, joka on meitä
seurannut viime päivinä. Emme tiedä kuka hän on, mutta aavistamme, että
hän on tekemisissä jonkin kansainvälisen varasjoukkueen kanssa."

"Se kuulostaa tosiaankin uskomattomalta", sanoi Krag, "että
rikollinen saattaisi tuolla tavalla ajaa kaulakoristetta. Kreivinnatkin
pitävät tuontapaisia koruja vähemmän kernaasti muulloin, kuin
juhlatilaisuuksissa. Aavistiko punatukkainen kenties, että menestystä
juhlittaisiin tänään?"

"Sitä emme tiedä."

"Kuinka arvokas oli kaulakoriste?"

Molemmat amerikalaiset katsoivat toisiaan tutkien -- niin kuin eivät
heti tietäisi mitä vastata. Krag teki heti johtopäätöksensä: Tässä on
kyseessä jotain muuta kuin kaulakoriste. Ihmisethän eivät edes tiedä
minkä arvoinen se on.

Mutta mr Anderson iski varmuuden vuoksi niin paljon, että riittää, ja
sanoi:

"Kymmenentuhatta dollaria."

"Se on paljon", sanoi Krag, "onko jotakin muuta varastettu?"

"Sitä emme tiedä, mutta eiköhän lie parasta, että etsivä ajaa kanssamme
ja ottaa asiasta selvän itse paikalla. Nyt voitte myöskin tavata
kreivinna Orloffin, joka on lohduton. Hän on hyvin miellyttävä nainen,
lisäsi amerikalainen viekkaasti, harvinaisen kaunis nainen."

"Ja harvinaisella moraalilla", lisäsi mr Inderdale pyhästi,
"moraalilla, joka on kaikkien epäilyjen yläpuolella."

Krag mietti hetkisen ja nousi sen jälkeen ylös, seuratakseen mukana.

"Vain yksi kysymys lisää", sanoi hän, "oliko teitä seurassa useampia?"

"Ei, vain me kolme."

Seuratessaan herroja alas, kävi Krag ajatuksissaan läpi asian ja
todensi:

"Eräs kreivinna Orloff, joka illastaa yksityisasunnossa Kristianiassa
näiden kahden epäilyttävän liikemiehen kanssa Villistä Lännestä. Ei
jossain ravintolassa, vaan yksityisasunnossa. Eikä ketään muita kuin
nuo kolme. Ja kreivinnan moraali on kaikkien epäilyjen yläpuolella.
Kaikki ovat juhlapuvussa. Kreivinnalla kaulassa 10,000 dollarin
koriste. Tämän varastaa häneltä jokin romaaniolio, punatukkainen mies.
Ja varkautta on käsiteltävä hienotuntoisesti... Kuten taustana tuolle
kaikelle, eräs salaperäinen kansainvälinen kauppahuone, Newyork,
Lontoo, Kristiania... Juttu on varmasti valhetta kokonaan", ajatteli
Krag, "ja nuo kaksi ovat pari lurjusta turkeissa, joista tuo toinen
moraalilla ja virrenvärssyillä on pahin. Mutta mukaan menen joka
tapauksessa. Haluan nähdä sen kauniin venakon."



II.

PUNAISIA HIUKSIA JA JULKEITA KATSEITA.


Amerikalaisten auto odotti ulkopuolella. Se oli kallis, umpinainen
yksityisauto. Kulettaja, keski-ikäinen mies, turkkeihin puettu kuten
isännätkin, aukasi oven.

Krag katseli kuljettajan kasvoja ja kysyi:

"Tiedättekö osotteen?"

"Ky-kyllä, Drammensvejen 230", vastasi mies leveällä
kristianianmurteella.

Herrat astuivat sisään. Krag väänsi sähkönappulaa, niin että auto tuli
valaistuksi. Suurten ikkunain edessä oli silkkiverhot, niiden välissä
pieniä peilejä ja pari kristallimaljakkoa kukkineen, siis oikea
gulassiauto.

"Miksi puhuitte kuljettajalle osotteesta?" kysyi mr Anderson.

"Halusin vain kuulla, jos hän oli norjalainen", vastasi Krag
avomielisesti.

"Mitenkä, ettekö luota meihin?"

"Sen puolesta ei minun ole syytä uskoa kuljettajaan", vastasi Krag.
"Ette saa unohtaa, että toimeeni kuuluu olla epäilevä. Onko tämä
herrojen oma auto?"

"Ei, mutta vuokraamme sen joka kerta kun olemme Kristianiassa."

"Se osoittaa", sanoi Krag, "että herroilla usein on kiire
Kristianiassa. Mutta se kenties kuuluu ammattiin. Muuten", lisäsi hän,
"kun meillä tässä istuessamme on muutama minuutti käytettävänämme, voin
minä kenties saada joitakin tietoja kreivinna Orloffista. Milloin tuli
hän tänne?"

"Kaksi päivää sitte."

"Idästä tai lännestä?"

"Hän on tullut Pietarista."

"Ja herrat Amerikasta, Englannin kautta. Kaikki tämä on jo
mielenkiintoista. Kuka tuli ensin?"

"Me."

"Ja tapasitte kreivinnan asemalla?"

"Ei, me matkustimme häntä vastaan Lillenströmmen asemalle."

Krag hymyili merkitsevästi.

"Onko hän niin kaunis?"

Silloin tarttui moraalinen Inderdale uudestaan keskusteluun,
loukkaantuneella äänellä virkkoi hän:

"Pyydän huomauttaa teille, että kreivinnan moraali on kaikkien
epäilyjen yläpuolella. Me menimme häntä vastaan puhtaasta
kohteliaisuudesta."

"Otaksun, että tuo kohteliaisuus tuli yllätyksenä kreivinnalle?"

"Kyllä. Se voidaan myöntää. Me tulimme aivan odottamatta."

"Luotatteko kreivinnaan?" kysyi Krag edelleen.

"Ehdottomasti", vastasi mr Anderson. Mutta vaihtoi samassa silmäyksen
toverinsa kanssa.

"Niin, jos ei täydellisesti luota ihmiseen, on eräissä tilanteissa
hyvin järkevätä tehdä yllättävä kohteliaisuusvierailu hänen luokseen."

"En voi ymmärtää", sanoi mr Anderson, huomattavasti ärsyttyneenä, "mitä
tällä on kaulakoristeen varkauden kanssa tekemistä?"

"Ettekö haluakaan", kysyi Krag, "että hankin takaisin kaulakoristeen?"

"Kyllä, luonnollisesti", vakuuttivat molemmat yhdestä suusta.

"No, niin" sanoi Krag tyyneesti, "juuri siihen minä tähtään. Niin
ollen, hyvät herrat, ei kreivinna aavistanut läsnäoloanne lainkaan, kun
nousitte junaan Lilleströmmenissä? Missä oli kreivinna sillä hetkellä?"

"Hän seisoi ensi luokan käytävässä ja katseli akkunasta maisemaa."

"Katseli kaunista, norjalaista maisemaa", sanoi mr Inderdale
uneksivasti.

"Lilleströmmen seutua", huomautti Krag, "pidetään rumimpana mitä
pohjois-Europassa yleensä löytyy."

Mr Inderdale loukkaantui huomattavasti.

"Se on, mitenkä asian ottaa", sanoi hän "meille, kaukaa Villistä
Lännestä, jotka rakastamme armasta kotimaatamme, on kaikki kaunista,
vihreät lehdet, vihreät puut ja..."

Krag keskeytti hänet:

"Mitä sanoi kreivinna?"

"Hän ihastui ja tuli loistavalle tuulelle, kunnes _punatukkainen_
ilmestyi", sanoi mr Anderson.

"Vai niin. Punatukkainen ilmestyi siis siellä. Mitenkä?"

"Se kävi näin", sanoi mr Anderson, "kun seisoimme ja puhelimme
kreivinnan kanssa vaununakkunan luona ja väkeä meni ja tuli, muuttui
kreivinna äkkiä vallan vimmatuksi. Kukaan ei voi kasvoillaan näyttää
niin äkkiä vimmaansa kuin kreivinna. Tämän jälkeen sanoi hän, harmista
vapisten: 'Herraseni, pyydän kerta kaikkiaan päästä teidän
hävyttömästä tirkistelystänne'."

"Sehän oli hirveätä, ja kenelle osotti hän tuon vimmastuneen
huomautuksen? Teille, mr Inderdale?"

Mr Inderdale ei vastannut vaan vetääntyi likemmä nurkkausta.

Mr Anderson sanoi:

"Ei, se oli eräälle herralle, joka tuli vaunuun joukko sanomalehtiä
kainalossaan; yksi matkustajista, pitkä, hieno herra, punaisilla
hiuksilla. Hän oli ollut alhaalla laiturilla ja ostanut lehdet ja
seisoi, katsellen tosiaankin silmiinpistävän röyhkeästi kreivinnaa. Ja
tuskin oli kreivinna päästänyt laukauksensa häntä vastaan, ennen kuin
hän kääntyi meidän puoleemme ja sanoi: 'Mr Anderson ja mr Inderdale,
olkaa ystävällisiä ja auttakaa minua tuota miestä vastaan. Hän on koko
matkan piinannut minua julkealla ja hävyttömällä tirkistämisellään'."

"Eikö punatukkainen tullut hämilleen?" kysyi Krag.

"Kyllä, hän kävi tosiaankin jonkun verran hämilleen ja sanoi: 'Kaunis
neiti, te erehdytte, tarkoitukseni ei ole ollut kiusata teitä. Vaan jos
niin haluatte, häviän minä, jäljettömiin, kaunis neiti, häviän
olemattomiin, hyvästi'."

Tämän jälkeen kumarsi hän ja vetääntyi toiseen vaunuun.

"Muuten", lisäsi mr Anderson kuiskaten, "täytyy minun pyytää teidän
esiintymään ystävääni mr Inderdalea kohtaan hienotunteisemmin, eikä
viittaamaan, että _hän_ saattaisi heittää hävyttömiä katseita naisiin.
Mr Inderdale kuuluu luottamusneuvostoon Wisconsinissa ja kustantaa
sanomalehteä 'Enkelisiipien suhina', niin, että ymmärrätte --"

"Kuinka paljon ansaitsee hän tuolla sanomalehdellä?" kysyi Krag.

"Herraseni" alkoi mr Anderson vakavasti Inderdalen muristessa
tyytymättömänä, "herraseni, te --"

Mutta Krag viittasi keskeyttäen.

"Hysh", sanoi hän "minä ajattelen."

Kolmen minuutin kuluttua kysyi mr Anderson:

"Joko olette ajatellut?"

"Olen."

"Mitä ajattelitte?"

"Olen ajatellut", sanoi Krag, "kuuluivatko kreivinnan sanat tosiaankin:
'Mr Anderson ja mr Inderdale, auttakaa minua tuota herraa vastaan!'"

"Kyllä, aivan niin."

"Hän sanoi selvästi kummankin herran nimen?"

"Sanoi, ja hän oli hirveän pahoillaan."

Krag nyökkäsi tyytyväisenä.

"Tunnen itsessäni", sanoi hän, "ettei ole vaikeata löytää
kaulakoristetta."

Auto oli saapunut perille erään suuren, nykyaikaisen vuokrakasarmin
edustalle kaupungin läntisellä reunalla ja herrat astuivat ulos.

Ilta oli pimeä, mutta sähkökaarilamppu jossain läheisyydessä valaisi
seuruetta heikosti.

"Jos tarvitsemme autoa myöhemmin", sanoi mr Anderson, "on parasta, että
annamme sen seistä täällä. Asbjörn Krag oli samaa mieltä ja kuljettaja
sai määräyksen odottaa."

Samalla hetkellä kun seuran piti astua yli jalkakäytävän, ilmestyi
varjosta ihminen ja kiiruhti heidän ohitseen.

Se oli mieshenkilö, leveäharteinen, tanakka ja alle keskimitan.
Lyhdynvalossa pani Asbjörn Krag merkille, että miehellä oli hyvin
terävät kasvojenpiirteet ja tavattoman ruskea iho. Hänessä oli jotakin
merimiesmäistä, oli sangen lyhyt takki ja käveli kädet taskuissa.

Mutta Krag pani merkille myös jotain muuta: Mies joka sivuutti heidät,
katseli kaikkia kolmea herraa huomattavalla mielenkiinnolla ja myöskin
Krag joutui hänen terävien silmiensä tarkkailun alaiseksi.

"Tunnetteko tuon miehen?" kysyi Krag.

"Ei", vastasi mr Anderson, "mutta minä luulin, että hän tunsi teidät.
Hän katseli meitä sangen tarkkaan."

Miehen askeleet häipyivät pimeyteen.

Käytävässä avasi mr Anderson hissin oven. Hissi oli tavallinen, avara,
automatinen, hyvin valaistu ja nappula joka kerrosta kohti.

Mr Anderson painoi nappulaa n:o 4 ja hissi nousi hitaasti ylös.

"Asutte neljännessä kerroksessa", sanoi Asbjörn Krag, "ja varas hävisi
akkunan läpi. Se on perin omituista."

"Odottakaapahan vain", sanoi mr Anderson, "niin minä näytän teille,
miten punatukkainen mies häviää akkunan läpi neljännessä kerroksessa."



III.

KREIVINNA ORLOFFIN SELITYS.


Asbjörn Krag oli erittäin utelias tekemään venakon tuttavuutta. Kun hän
oli keskustellut viisi minuuttia kummankin amerikalaisen kanssa, oli
hän vakuutettu, että hänellä oli pari lurjusta edessään. Mutta ennen
kuin hän oli nähnytkään kreivinna Orloffia, oli hän vakuutettu, että
hän petti liiketovereitaan, jalosukuisia herroja Anderson ja Inderdale
ja että hän otaksuttavasti oli yhteistoiminnassa itse varkaan, tuon
salaperäisen punatukkaisen kanssa.

Mitenkä oli etsivä tullut tuohon vakaumukseen?

Ensikseenkin, koska hän oli tullut selvyyteen siitä, että punatukkainen
oli ollut madame Orloffin matkaseurana. Krag oli itsekseen tullut
siihen käsitykseen, amerikalaisten kertoman perusteella, tapaamisesta
Lilleströmmenissä.

Molemmat amerikalaiset olivat yllättäneet kreivinnan. Hän ei ollut
odottanut tapaavansa heitä ennen kuin junan saavuttua Kristianiaan. Sen
vuoksi täytyi hänen kiireesti järjestää niin, etteivät amerikalaiset
saisi huomata hänen olevan yhtä seuraa punatukkaisen kanssa. Hän pani
ajattelematta toimeen pienen komedian hävyttömästä tirkistyksestä ja
tunkeilevasta vieraasta. Ei ole ihmettelemistä, että punatukkainen ensi
hetkellä tuli vähän hämilleen. Vaan ettei hänen tarvitsisi olla
epätietoisena kreivinnan käyttäytymisen syistä, sanoi tämä ääneen ja
selvästi: "Herra Anderson ja herra Inderdale, olkaa ystävällisiä ja
auttakaa minua tuota herraa vastaan." Tämän kautta tiesi punatukkainen
ketä herrat olivat ja vetääntyi takaisin.

Kun Asbjörn Krag astui sisään amerikalaisten huoneustoon oli hän siinä
varmassa käsityksessä, että nämä johtopäätökset olivat oikeita.
Huoneusto näytti kuten moni muukin "parempi" samanlainen; koko joukko
pieniä kapistuksia hyllyillä, sohvia tyynyineen, valokuvia kehyksissä
mahonkipöydällä ja huonoa taidetta seinillä. Saattoi ajatella, että
huoneusto kuului jollekin pankkitirehtöörin leskelle, joka oli tullut
pakotetuksi järjestämään elämänsä yksinkertaisemmin ja vähemmän
suurenmoisesti ja siksi vuokrannut koko "perhevarusteet."

Kreivinna ei näyttäytynyt heti. Lamput paloivat edelleenkin
huoneustossa ja Asbjörn Krag oli tilaisuudessa pääsemään selville
huoneuston asemasta.

Herrat ohjasivat etsivän ensin ruokasaliin. Täällä näkyi vielä jälkiä
keskeytyneestä juhla-ateriasta. Jääjäähdyttäjässä nikkelialustalla oli
kaksi samppanjapulloa, joista toinen oli avattu, toinen aukasematta.
Uskonnollisen neuvoston jäsen Wisconsinista sanoi: "No, ja, hm, hm",
koettaen peittää pulloja lautasliinalla.

Hetkisen katseli Krag tyhjiä osterinkuoria joita oli pinottu
lautasille, ja jääreunusteista pientä kulhoa jossa oli venäläistä
kaviaaria ja sanoi:

"Yksinpä lähetysystävätkin Amerikassa osaavat syödä."

Mr Inderdale nykäsi pahastuneena päätään.

"Olemme tilanneet illallisen kolmelle, eräästä hotellista", sanoi hän
"ja me emme tosiaankaan voi sille mitään, että tavat tässä köyhässä
maassa ovat totuttaneet hotellin lähettämään kaiken tuon hienouden.
Minä -- henkilökohtaisesti..."

"Erehdytte täydellisesti", väisti Krag, "tahdoin ainoastaan lausua
ihastukseni. Yksinpä norjalais-amerikalainenkin olisi saattanut hävetä
jos olisi tarjonnut ylhäiselle ja kauniille naiselle yksinkertaisempaa
ruokaa."

"Niin, tietysti, ja, luonnollisesti se on vain sitä kun etsivä
tarkoittaa", pisti mr Anderson tyynnyttäen väliin ja mr Inderdale
pöyhistihe vähäsen imarreltuna ja tyytyväisenä.

"Täällä siis seura istui", sanoi Krag, "kun varas tuli eteisen ovesta."

"Minä pidän selviönä", sanoi mr Anderson, "että punatukkaisen
lurjuksen on täytynyt tulla eteisenovesta, meidän istuessamme ja
aterioidessamme."

"Kenties oli seura niin iloinen, ettei sen vuoksi kuultu eteisenoven
käyvän?"

"Kuinka voitte luullakaan!" huudahtivat molemmat yhdestä suusta.

"Tai kenties", jatkoi Krag, ottaessaan pöydältä muutaman
lyijykynälaskelman, "tai kenties oli seura niin kiintynyt
arviolaskelmiinsa, ja se oli syynä."

Mr Andersonin onnistui viime hetkellä nykäistä paperin Asbjörn Kragin
kädestä. Mutta etsivän oli kuitenkin onnistunut panna merkille
erinäisiä lukuja, jotka olivat paperille kirjoitetut. Ne olivat
korkeita määriä -- laskelmia dollareista, ruplista ja kruunuista.

"Saatan ymmärtää", sanoi Krag, "että juhlaa ja illallista ei pidetty
yksinomaan juhlan vuoksi, vaan että oli jokin muu tarkoitus. Herrat
halusivat lopultakin päästä sopimukseen madamen kanssa esim. maksusta,
mitä hänellä oli myytävänä. Sopimus saatiin aikaan ja madame _meni
noutamaan mitä hänellä oli myytävänä_."

Molemmat amerikalaiset säpsähtivät.

"Erehdytte", sanoi mr Anderson. "Te panette kokoon yksityiskohtia,
joilla ei ole pienintäkään tekemistä asian kanssa. Ja asia on se, että
kreivinna Orloffin kaulakoriste on varastettu. Se, eikä mitään muuta.
Olkaa ystävällinen ja pysykää siinä."

"Sehän on juuri mitä minä teen", vastasi Krag, antamatta toisen
äkäsyyden itseään lainkaan häiritä, "haluan nimittäin saada
todennetuksi minkä syyn takia madame läksi pöydästä."

"Hän aikoi tuoda kirjeen käsilaukustaan. Mutta tuossahan kreivinna
onkin. Hän saattaa itse kertoa koko asian teille."

Verhot liukuivat syrjään ja kreivinna Orloff astui sisään. Hän meni
suoraan Asbjörn Kragin luo, ojensi hänelle kätensä ja sanoi ranskaksi:

"Eikö totta, te olette poliisimies, jonka piti tuleman. Voitteko
hankkia takaisin koristeeni?"

"Varmasti", vastasi Krag, katsellen tarkasti venakkoa, "kun vain saan
tietää kolme asiaa."

"Mainitkaa ne, herrani!"

"Missä varkaus tapahtui, minkänäköinen varas oli ja mistä akkunasta hän
hävisi?"

Asbjörn Krag lausui nämä sanat hitaasti ja painolla, kuten olisi
halunnut panna niihin jotain erityistä merkitystä, mutta itse asiassa
saadakseen itselleen aikaa muodostaa käsityksensä venakosta.

Hän ajatteli:

Hän on kaunis. Hän on 30 vuotias. Hän on viisas. Hänellä on kylmät ja
laskevat silmät. Hän esiintyy kuin mailmannainen. Hän ei anna noiden
kahden rötkäleen Villistä Lännestä käyttää itseään hyväkseen. Kun hän
pakoittautuu olemaan heidän seurassaan, tapahtuu se varmasti sentähden,
että hänellä on siitä jotakin etua. Hänellä on jokin tärkeä syy
oleskelunsa Kristianiassa, muuten hän ei menettäisi aikaansa täällä.

"Seuratkaa mukana", sanoi kreivinna, "niin näytän teille kaikki!"

Hän meni edellä toiseen salonkiin ja herrat seurasivat perässä.

Mr Anderson kiiruhti huomauttamaan:

"Etsivä tahtoo välttämättömästi tietää, miksi jätitte aterian ja
menitte tähän huoneeseen. Niin kuin sillä olisi jotakin merkitystä
kaulakoristeen varkauteen, että tulitte täältä hakemaan paria
kirjettä."

Madame heitti nopean silmäyksen mr. Anderssoniin ja sanoi:

"Niin, minun piti hakea kirjeet."

Krag ymmärsi komedian vaan ei ollut ymmärtävinään. Hän oli kuitenkin
enemmän kuin ennen vakuutettu, että kaulakoriste ei ollut pääasia tässä
jutussa.

Kreivinna selitti:

"Seistessäni ja hakiessani esiin kirjeitä hyökkäsi rosvo kimppuuni.
Otaksuttavasti oli hän seissyt noiden paksujen verhojen takana. Minä
huusin apua, ja kun varas kuuli, että huoneustossa oli enemmän väkeä,
repäsi hän itselleen kaulakoristeeni ja syöksyi ikkunalle. Ennen kuin
ystäväni ehtivät pidättää hänet, oli hän hävinnyt."

Krag meni akkunan luo ja katsoi ulos.

Hän ymmärsi heti, miten pako oli tapahtunut. Akkunan ulkopuolella, joka
oli ahdasta pihaa kohti, oli pieni rautaparveke ja alapuolella 3:nen
kerroksen kohdalla oli samanlainen, samaten toisen kerroksen ja siitä
maahan ei ollut korkeata hyppäystä. Paossa ei ollut mitään vaikeuksia.

Krag tarkasti akkunalaudan hyvin huolellisesti ja näki selviä jälkiä
valkeassa maalissa. Hän meni takaisin huoneen läpi, sysäsi verhot
syrjään ja tarkasti lattian.

Siitä ei ollut epäilystäkään, etteikö varas olisi ollut sisällä. Mutta
Kragilla oli hyvä halu sanoa kreivinnalle:

"Rakas kreivinna, tehän olette itse laskenut hänet sisään."



IV.

VASTAKKAISIA HALUJA.


Tähän asti oli koko tutkimus huvittanut Asbjörn Kragia kuten jokin
leikki. Hän oli nimittäin aivan selvillä siitä, että hänet oli
onnistuttu saamaan mukaan täydelliseen narripeliin. Ei ainoastaan siinä
merkityksessä, että asianomaiset pettivät häntä, vaan vielä enemmän
siksi, että he keskenään pettivät toisiaan. Kragilla oli tosiaankin
hyvä halu sanoa: "Hyvät herrat, kunnioitettava kreivinna, minä en voi
olla tekemisissä asian kanssa, missä minua yritetään pitää narrina."
Mutta hän oli yht'äkkiä saanut personaallista mielenkiintoa, saadakseen
tietää, mitä kätkeytyi noiden salaperäisten henkilöiden esiintymiseen.
Siksi päätti hän jatkaa peliä.

"Sallitteko", kysyi Krag, kääntyen kreivinnaan ja oikeastaan vain
muodon vuoksi ottaen esiin muistikirjan ja kynän, "sallitteko, että
merkitsen muistiin, minkänäköinen tuo julkea rosvo oli?"

"Luonnollisesti", sanoi madame ja hänen kasvonsa saivat miettivän
ilmeen, "koetan kertoa niin tarkkaan kuin suinkin."

Vaitiolo. Krag hymyili.

"Onko niin vaikeata", sanoi Krag, "selvittää miehen ulkonäkö?"

Venakko vilkaisi häneen nopeasti:

"Mitä tarkoitatte? Ettekö halua saada mahdollisimman tarkat
tuntomerkit?"

"Kiitos, kyllä."

Krag näytti erinomaisen vakavalta. Itsekseen mietti hän: "Nyt hän jo on
keksinyt yhden:" Ja aivan oikein -- venakko alkoi:

"Pitkä ja hoikka, tumma sekä hyvin hieno. Sileäksi ajellut kasvot.
Kaiketikin kolmen- ja neljänkymmenen vuoden välillä. Puhui norjaa, oli
norjalainen."

"Kuinka sen tiedätte?" kysyi Krag, "puhutteliko hän teitä?"

"Kyllä, hän kuiskasi muutamia uhkaavia sanoja minulle, käskien minun
olla hiljaa, muuten hän tappaa. Hänellä oli revolveri kädessä. Sen
jälkeen repäsi hän koristeen kaulastani..."

"Madame siis ymmärtää myöskin norjankieltä?" kysyi Krag.

"Jonkun verran", sanoi kreivinna hymyillen, "kuulustelkaa vain minua,
niin saatte huomata. Mieheni käänsi useita norjalaisia teoksia
venäjäksi."

"Olette siis leski?"

"Olen", vastasi hän, synkän varjon liidellessä yli kasvojen, "mieheni
kaatui Itä-Preussissa vuosi takaperin. Hän otti osaa Tannenberg'in
taisteluun."

Krag ymmärsi heti, kiitos kehittyneen vaistonsa, että kreivinna nyt
puhui totta. Äänessä oli jotain vakavaa ja surullista.

"Kreivi ja kirjainkääntäjä?" mutisi Krag kysyvästi

Kreivinna kävi äkkiä jälleen vilkkaaksi. Hänellä oli oma, melkein
ärsyttävä tapansa katsoa Kragiin.

"Älkää missään tapauksessa menettäkö käsitystänne venäläisen arvonimen
takia", vastasi kreivinna. "Voin kertoa teille, että Kaukasiassa
miehellä ei tarvitse olla kuin viisi eläintä ja huono laidunmaa, niin
kutsuu hän itseään heti ruhtinaaksi. Mutta me kuulumme tosiaankin
erääseen sivuhaaraan, kuuluisasta venäläisestä Orloff-suvusta. Vaan
miehelläni ei ollut kyllin varoja pitää yllä suvun loistoa. Hän oli
reserviupseeri ja eli hyvin pienillä koroilla. Sen sijaan, että olisi
tehnyt velkoja, katsoi hän edullisemmaksi tehdä työtä. Hänellä oli
suuria kirjallisia taipumuksia. Mutta miksi kysytte kaikkea tätä?"

"Siksi", vastasi Krag, "että mieltäni aina kiinnittävät asiakkaitteni
personaalliset olosuhteet."

"Jatkammeko jälleen tuntomerkkejä", kysyi kreivinna "minä luulin, että
poliisilla aina on kiire."

"Olette tosiaankin oikeassa", vastasi Krag tarttuessaan
silminnähtävällä mielenkiinnolla jälleen muistikirjaansa, "siis,
hänellä oli punainen tukka, eikö totta?" Kesti tosiaankin
silmänräpäyksen, ennen kuin kreivinna huomasi vastaansanoa. Ja tämän
pienen hetken oli Kragin katse suurimmalla tarkkuudella kiinnitetty
häneen. Tyytyväinen, melkeinpä hyväntahtoinen hymy leikki hänen
suupielissään. Äkkiä säpsähti kreivinna ja hän ei voinut estää hienon
punan kohoamasta kasvoilleen. Mutta hän hilIitti itsensä pian. Kaksi
herroista eivät lainkaan olleet huomanneet hänen liikutustaan.

"En ymmärrä, mihin pyritte", sanoi hän, "minähän nimenomaan huomautin
teille, että mies oli pitkä ja tumma."

Krag näytteli hämilläänolevaa aivan mainiosti.

"Pyydän hyvin paljon anteeksi", sanoi hän, "se oli tosiaankin
anteeksiantamaton hajamielisyys puoleltani. Ajattelin kokonaan toista
henkilöä. Ajattelin sitä punatukkaista rautatievaunussa."

"Kuka on teille kertonut hänestä?"

"Nämä molemmat herrat. Mutta muuten aivan sattumalta."

"Se oli vain turhanpäiväisyys", sanoi kreivinna Orloff, "mies
tirkisteli minua hävyttömästi koko ajan. Jos en olisi matkan johdosta
ollut niin väsynyt, en kai olisi siihen kiinnittänyt mitään huomiota."

"Ymmärrän", sanoi Krag, "se oli joku, joka halusi seikkailua
saavuttuaan Kristianiaan. Yksinäinen nainen joka matkustaa, saattaa
helposti joutua tuontapaisten julkeitten veijarien yrityksille
alttiiksi, eikö totta, hyvät herrat?"

Mr Anderson myönsi heti, mutta herra Inderdale vetääntyi päättävästi
taaksepäin.

"Minulla ei ole kokemuksia sellaisten ihmisten joukossa", sanoi
kreivinna, "enkä halua saadakaan."

Samassa nosti Krag kätensä ylös. Hän kuunteli.

"Minusta tuntuu varmasti kuin kuulisin jotakin ulkoa, eteisen ovelta",
sanoi hän, "hiipiviä askeleita..."

Molemmat herrat säikähtyivät silmiinpistävästi. Mr Anderson hyökkäsi
heti ulos ja hänen kintereillään mr Inderdale. Krag jäi näin ollen
hetkiseksi kahdenkesken venakon kanssa ja se oli hänellä
tarkoituksenakin.

Hän kumartui kreivinnaa kohti ja sanoi kuiskaten, mutta päättävästi:

"Minun täytyy ehdottomasti saada puhua kanssanne huomenna, ilman näiden
herrojen läsnäoloa. Tulen tänne täsmälleen kello kaksi. Oletteko
silloin täällä?"

Hetkisen mietittyään kysyi kreivinna:

"Oletteko ystäväni?"

"Olen", vastasi Krag, "olen teidän ystävänne enemmän kuin näiden
herrojen. Se on siis sovittu?"

"Emmekö mieluummin voisi tavata jossain hotellissa tai kahvilassa?"

"Ei, mieluimmin täällä, sillä minulla on jotain vakavaa kanssanne
puhuttavana."

"Silloin se riippuu siitä jos saan molemmat herrat täältä pois siksi."

Amerikalaiset tulivat sisälle jälleen.

"Ei siellä mitään ollut", sanoi mr Anderson.

Krag ei osottautunut olevan vähääkään hämillään tai hämmästynyt.

"On joka tapauksessa parasta olla varovainen, koska näyttää siltä, että
teitä seurataan. Nyt olen kuitenkin saanut täysin tyydyttävät
tuntomerkit ryöstäjästä. Häntä ei, toivon, ole vaikeata löytää. Se on
varmaankin joku niistä epäilyttävistä olioista, joita poliisin
silmälläpidon alaisina on koko joukko tällaisena aikana. Kenties jo
huomenna voin antaa herroille selityksen. Mutta minun on vähäsen
vaikeata järjestää aikaani, minulla on muitakin asioita
järjestettävänä. Sopiiko herroille, että tapaamme huomenna kymmenen
minuuttia yli kahden toisemme Continentalissa?"

Molemmat amerikalaiset katsoivat kysyvästi toisiinsa. Sen jälkeen
nyökkäsivät he. Kyllä, se sopii mainiosti.

Krag jätti seurueen, kehoitettuaan heitä jatkamaan keskeytynyttä
illallistaan.

Tultuaan kadulle, missä auto edelleenkin odotti, pani hän jälleen
merkille merimiespukuisen herran.

Auto odotti aivan katulyhdyn alla ja vieras asettui aivan lähelle
lyhdynvaloa, voidakseen paremmin nähdä Asbjörn Kragin kasvot.

"Etsittekö minua?" kysyi Krag.

Puhuteltu puristi päätään.

"Etsittekö minua?" kysyi Krag jälleen, tällä kertaa saksaksi.

"En", vastasi toinen.

"Mitä sitte tirkistelette?"

"Se ei kuulu teille."

Krag etsi jotakin taskuistaan.

"Etsittekö mahdollisesti", kysyi hän, "mr Andersonia tai mr Inderdalea,
tai kenties kreivinna Orloffia?"

"Se ei kuulu teille", sanoi toinen jälleen.

Krag näytti poliisimerkkinsä.

"Eikö?" kysyi hän.

"Se ei sittenkään kuulu teille", sanoi mies yhä enemmän
luotaantyöntävänä.

"Hyvästi", sanoi Krag.

"Hyvästi, herrani."

Krag astui autoon ja ajaessaan alaspäin ajatteli hän: "Tuo on neljäs
joka yrittää vetää minua nenästä tänään. Huomenna on minun vuoroni."



V.

KELLO KAHDEN JA KOLMEN VÄLILLÄ.


Vähää vailla kello kahta nähtiin Krag väentungoksessa Karl Johanilla.
Seurassaan oli hänellä yksi etsivän-osaston nuorempia virkamiehiä. Krag
puhui ja toinen kuunteli tarkkaavaisena, nyökäten silloin tällöin,
ikäänkuin merkiksi, että oli ymmärtänyt.

"Uudistan siis", sanoi Krag, "että tarkoituksella olen järjestänyt
tapaamisen noiden molempien herrojen kanssa, estääkseni heidät olemasta
jossain muussa paikassa. Niin ollen täytyy teidän saada heidät pysymään
ainakin tunnin ajan Continentalin yksityishuoneessa. On samantekevää
mitä syitä keksitte. Sanokaa, että minä tulen ja että heidän
välttämättömästi täytyy odottaa. Ei se niin vaikeaksi teille käy, rakas
ystävä, keksiä jokin asia pitääksenne keskustelua yllä odotuksen
aikana. Puhukaa sodasta."

"Mutta herrojen luonteet", kysyi etsivä, "antakaa jonkinlainen viittaus
niistä."

"Molemmat ovat täydellisiä lurjuksia", sanoi Krag, "muita
yksityiskohtaisempia tietoja heidän luonteestaan en osaa antaa. Eikä se
ole välttämätöntäkään. Toinen on pahempi kuin toinen. Hän, joka
todennäköisesti on suurempi lurjus on nimeltään Inderdale, on
uskonnollinen ja johtaja eräässä norjalais-amerikalaisessa
vapaa-uskolaisseurakunnassa, nimeltään 'Enkeliensiivet' tai jotakin
siihen suuntaan. Kokonaisuuteen nähden ällöttävä mies. Hänen kanssaan
voitte puhua mailman pahuudesta ja kevytmielisyydestä ja toisen kanssa
hauskoista varietétytöistä ja sen semmoisista. He ovat hyvät ystävät,
eroamattomat, kaatakaa niihin wiskyä."

Molemmat etsivät olivat nyt saapuneet Yliopistokadun kulmaan, kun
Asbjörn Krag pienellä liikkeellä huomautti, että jokin erikoinen oli
herättänyt hänen mielenkiintoaan. Toinen vilkasi hänen katseensa
suuntaan.

"Näettekö tuon miehen tuolla, sinisessä puvussa ja lyhyellä takilla?"
kysyi Krag.

"Näen; hän joka seisoo ja katselee kirjakaupan ikkunassa."

"Aivan oikein. Kello on vielä muutamaa minuuttia vajaa kahdesta ja
pelkään, että minun täytyy antaa teille vielä yksi tehtävä. Mitä
ajattelette tuosta miehestä?"

Etsivä katseli tutkien miestä.

"En voi nähdä hänen kasvojaan", sanoi hän, "mutta puvusta päättäen on
hän merimies -- meriupseeri tai kauppalaivuri. Hän seisoo ja katselee
ulkolaisia kirjoja; kenties on hän ulkomaalainen."

"On, hän on ulkomaalainen", sanoi Krag, "haluaisin kernaasti saada
tietää hänen hommistaan. Koettakaa ottaa selvää missä hän asuu. Mutta
tämän asian takia ette saa jättää molempia amerikalaisia. Luulisin,
että tapaatte jonkun tovereistanne tähän aikaan Karl Johanilla.
Pyytäkää hänen seuraamaan merimiestä."

"Eversen tuli äsken juuri vastaan", sanoi etsivä, "hän sivuuttaa meidät
kyllä pian jälleen, sillä hän kävelee täällä aina edestakaisin
kävelyaikana, pyydän hänen seuraamaan tuntematonta."

"Tehkää niin; minä tulen hotelliin kolmen ajoissa. Ilmoittakaa
ovenvartialle."

Etsivät erosivat. Krag otti auton ja ajoi Drammensvejen 230 tapaamaan
venakkoa. Hänen toverinsa järjesti tyydyttävästi uuden tehtävänsä
koskeva tuntematonta ja tasan kymmenen minuuttia yli kahden astui
hän sisään Continentalin yksityishuoneeseen, missä molemmat
norjalais-amerikalaiset jo istuivat ja odottivat. He olivat toivoneet
saavansa nähdä Kragin ja hämmästyivät kun toinen astui sisään. Etsivä
sanoi nimensä, Holmsen, ja selitti, että täytyi odottaa Asbjörn Kragia.

Alussa näyttivät molemmat amerikalaiset happamilta, mutta Holmsenin
ystävällisyys sai heidät pian paremmalle tuulelle. Pöydälle tuli kylmää
totia joka äkkiä juotiin, vaikkakin mr Inderdale, tosin ilman suurempaa
pontta, kiinnitti huomiota siihen, että hän ei kärsinyt väkijuomien
nauttimista missään muodossa, jos niin tehtiin piti sen tapahtua
"omassa seurassa." Ja sitä jatkettiin "omassa seurassa."

Oltiinhan yksityisessä huoneessa.

Koska Holmsenilla ei ollut aavistustakaan mistä syystä molemmat herrat
olivat hakeneet Asbjörn Kragia, ei hän saattanut ruveta puhumaan
varastetusta kaulakoristeesta. Tämän ymmärsivät herrat heti, eivätkä
hekään puhuneet mitään. Sen sijaan jouduttiin puhumaan sellaisista
aineista, kuin lisäytyvästä jumalattomuudesta, joka jumalattomuus teki
välttämättömiksi sellaiset yritykset kuin "Enkeliensiivet."
Edelleen kertoi Holmsen viimeisistä tapahtumista "yhdistyneitten
savupiipunpuhdistajien yhdistyksen" naamiohuveista, joihin iloihin
poliisin yöllä oli pakko sekaantua. Nämä paljastukset antoivat mr
Inderdalelle jälleen tilaisuuden puhua hirveästä jumalattomuudesta,
minkä jälkeen hän pyysi tietoa milloin hän, ei aivan kaukaisessa
tulevaisuudessa, olisi tilaisuudessa olemaan läsnä tuollaisessa
juhlassa, voidakseen antaa lehdelleen "Enkelinsiivet", Wisconsinissa,
silminnäkijän kuvauksen synninlammikoista vanhassa maassa. Tällaisissa
sivistyneissä ja rakentavissa keskusteluissa kului aika, kello tuli
lähemmä puolta neljää ja molemmat amerikalaiset herrat alkoivat käydä
kärsimättömiksi. Silloin tuli muuan palvelija ilmoittamaan, että
Holmsenia haluttiin puhelimeen.

Holmsen meni puhelinhuoneeseen eteisessä.

Soittaja oli Krag ja hänen äänensä ei ollut enää niinkään leikkisä.

"Tahdotteko sanoa molemmille herroille", sanoi hän, "että minä en voi
tulla."

"Mitä minä niille sitte teen?" kysyi Holmsen.

"Sanokaa, että minä erään sangen tärkeän asian takia, joka vaatii
henkilökohtaista läsnäoloani, olen estetty muutamaan tuntiin tulemasta.
Voimme sopia uudesta tapaamisesta esimerkiksi kello kuusi. Antaa niiden
tulla konttoriini."

"Tarkoitatteko todellakin, että minun pitäisi vetää niitä ympäri koko
ajan. Nuo loistokappaleet teeskentelevistä norjalais-amerikalaisista
inhoittavat minua."

"Saatte tehdä miten haluatte", sanoi Krag, "joko annatte niiden mennä
tai olette yhdessä, mutta missään tapauksessa ette saa laskea niitä
silmistänne. Vastaatte siitä, että millä hetkellä tahansa voin saada ne
käsiini."

"Mutta jos herrat haluavat lähteä kaupungista?" kysyi Holmsen.

"Sitä ei saa sallia millään ehdolla", vastasi Krag.

Ja hiljaa lisäsi hän:

"Oletteko asestettu, Holmsen?"

"Olen", vastasi toinen.

"Silloin ymmärrätte kyllä?"

"Kyllä ymmärrän. Pidän tarkkaa vaaria."

Holmsen, joka Kragin äänestä ymmärsi, että jotakin vakavaa oli
tekeillä, kysyi edelleen:

"Mitä esteitä olette saanut?"

"Jotakin hyvin ikävää", vastasi Krag. "_On tapahtunut murha_."

"Milloin?" kysyi Holmsen.

"Kello kahden ja kolmen välillä."

"Tulin tänne hotelliin täsmälleen kymmenen minuuttia yli kaksi ja
silloin istuivat amerikalaiset täällä."

"Ja molemmat ovat koko ajan olleet siellä?"

"Ovat, yhdessä minun kanssani."

"Hyvä, jos seuraatte heitä, niin pankaa tarkkaan mieleenne, mitä he
puhuvat ja mitä tekevät, mutta älkää puhuko tapahtumasta mitään.
Molemmat herrat asuvat kalustetussa huoneustossa Drammensvejen 230,
Olisi hyvä jos voisitte estää heidän menemästä sinne."

"Miksikä?"

"Siksi, että murha on tapahtunut siellä", vastasi Krag.

"Hyvä, teen parhaani."

Holmsen meni jälleen norjalais-amerikalaisten luo ja selitti heille
syyn Kragin poissaoloon, mikä suuressa määrin tuntui harmittavan
herroja.

Mr Inderdale nousi suuttuneena ylös ja napitti takkinsa.

"Minä en ymmärrä tuollaisia omituisia lykkäyksiä ja väittelyitä", sanoi
hän, "luulin, ettei se olisi ollut lainkaan vaikeata täällä
Kristianiassa saada kiinni varaslurjus."

"Kysymys on siis varkaudesta?" kysyi Holmsen. "Herroilta on
varastettu."

"Ei meiltä", vastasi mr Anderson, "mutta eräältä rouvalta, hyvin
hienolta rouvalta."

"Hyvin siveä rouva", mutisi mr Inderdale, siveellisesti päätään
pudistaen, "kallisarvoinen koriste on varastettu häneltä."

"Ja Krag on saanut kaikki mahdolliset tiedot?"

"Kaikki!"

"Silloin minä ymmärrän kaikki", sanoi Holmsen, "herrat eivät vain
tunne Asbjörn Krag'in menettelytapoja. Kun hän tällä tavoin sopii
tapaamisesta tunti tunnin jälkeen merkitsee se vain, että hän on
jäljillä. Hän haluaa nähdä teidät, hyvät herrat, kello kuusi
konttorissaan. Se ei tahdo sanoa mitään muuta kuin että Asbjörn Krag
siihen mennessä on saanut tutkimuksensa valmiiksi ja aikoo esittää
teidät varkaalle ja jättää koristeen takaisin tuolle ylhäiselle ja
siveälle rouvalle."

Molemmat amerikalaiset katsoivat ällistyneinä toisiinsa.

"Koristeen, hm", mutisi Inderdale ajatuksissaan.

"Niin", sanoi Holmsen, joka varsin hyvin huomasi amerikalaisen
salaperäisen hämmennyksen, "koristeen, joka on varastettu."

Mr Inderdale palasi todellisuuteen, "luonnollisesti", huudahti hän
"luonnollisesti. Uskotteko tosiaankin niin?"

"Olen vakuutettu siitä, hyvät herrat", vastasi Holmsen. "Herrat
saattavat tyyneesti odottaa. Sitä paitsi on nyt päivällisen aika. Jos
vain mahtuu yhteen tai toiseen ruokasaliin, gulassit kuin ottavat
kaiken tilan, niin täällä Kristianiassa saa koko hyvää ruokaa.
Mihinkään parempaan emme ennen kuutta voi ryhtyä."

"Minä tarjoon", sanoi mr Anderson käsiään hieroen, "Europassa syödään
ja juodaan hyvin."

Mr Inderdale nosti varottaen kätensä.

"Pöytä jossain syrjässä", sanoi hän, "kunnioittakaa minun moraalista
vakaumustani."

Herrat lähtivät.

... Sillä aikaa, kun tämä keskustelu tapahtui Continentalissa, oli
Asbjörn Krag saanut kokea suuren hämmästyksen.

Kun hän kello kaksi saapui kalustettuun huoneustoon Drammensvejen 230,
tapasi hän venakon yksin kotona, kuten oli odottanutkin. Hän otti
Kragin vastaan kuten kaikki venäläiset ottavat vieraansa vastaan,
välttämättömillä paperosseilla.

"Älkäämme hukatko aikaa", sanoi Krag heti, "olkaa avomielinen minulle.
Miksikä olette pettänyt molempia amerikalaisia?"

"Jos minä nyt kieltäydyn olemasta avomielinen?" kysyi venakko.

"Silloin ei mitään muuta", sanoi Krag nauraen, "kuin että minä yritän
vakavasti löytää varkaan."



VI.

HISSI.


Venakko ei edes yrittänytkään peittää hermostuneisuuttaan ja
suuttumustaan.

"Sen jälkeen kuin eilen minut jätitte", sanoi hän, "olen kovasti
miettinyt teidän omituista käyttäytymistänne. Olen kiintynyt siihen
mitä sanoitte, että lupasitte olla ystäväni. Pysyttekö siinä?"

"Täydellisesti", sanoi Asbjörn Krag, "minut ovat kylläkin palkanneet
nuo kaksi amerikalaista herraa, mutta kun olen tullut vakuutetuksi,
että kaikki kolme koetatte valehdella minulle, olen valinnut olla
ystävä eniten miellyttävän kanssa. Ja olen valinnut teidät. Mutta teen
sen vain ja ainoastaan siksi, että tahdon saada selvän valheesta ja
totuuden esille."

Venakko kuunteli tarkkaavaisena jokaista sanaa kuin Asbjörn Krag lausui
ja kun hän oli huomaavinaan eräänlaisen sydämellisyyden etsivän
äänessä, tyyntyi hän jonkun verran.

"Annan teille tiedon, joka kenties ei teitä niinkään paljoa
hämmästytä", sanoi hän, "Mitään kaulakoristetta ei ole varastettu."

"Olette oikeassa, rouvani", vastasi Krag, "tämä tieto ei hämmästytä
minua lainkaan. Saatte luvan myöntää vielä erään asian, ennenkuin
pääsemme kunnollisen keskustelun alkuun."

"Ja se on?" kysyi hän uteliaana.

"Ei löydy myöskään mitään varasta", vastasi Krag.

Venakko käänsi katseensa pois, kuten olisi hävennyt sitä komediaa, jota
oli näytellyt.

"Olette oikeassa", vastasi hän, "myönnän sen kernaasti, sillä te
ymmärrätte sen joka tapauksessa. Ei ole mitään varasta. Kaikki on minun
keksintöäni; se on kenties ollut huono juoni, mutta minulla oli
määrätty tarkoitus sillä ja minun täytyi toimia nopeasti."

"Antakaa minun kuulla tarkoitus", pyysi Krag.

"Silloin täytyy minun antaa teidän tietää", sanoi hän, "asioiden
todellinen laita ei mitenkään voi kiinnittää poliisin mieltä.
Kysymyksessä ei ole mikään rikollinen juttu."

"Onko se mahdollisesti rakkausjuttu?" kysyi Krag hymyillen.

"Ei; ei sekään. Mutta poliisilla ei ole oikeutta sekaantua siihen."

"Unohdatte", sanoi Krag, "että on tehty ilmoitus. Ulkomaalaiset, jotka
näyttelevät sellaisia komedioja, saattavat helposti saada kanteen
väärästä ilmoituksesta."

"Minä en ole ilmoittanut asiata", sanoi madame, "ne ovat herrat
Anderson ja Inderdale."

"Mutta nuo herrat ovat menetelleet hyvässä uskossa niin, eikä voida
siis rangaista."

"He eivät lainkaan ole toimineet hyvässä uskossa", huudahti hän melkein
sydämistyneenä. "Nuo herrat tietävät yhtä hyvin kuin minäkin, että
mitään koristetta ei ole varastettu."

Kragin täytyi nauraa.

"Se oli hämmästyttävä tieto", sanoi hän. "Se tuli tosiaankin
yllätyksenä. Minä luulin, että se olitte te, rouvani, joka syystä tai
toisesta yrititte pettää noita kahta, nyt huomaan teidät kaikki samalla
tasolla. Sepä oli hämmästyttävää. Ja nyt minun täytyy myöntää, että
minä en näe selityksen vilahdustakaan siihen, miksi on pyydetty minun
apuani."

"Kaikesta huolimatta olen se minä, joka olen koettanut pettää toisia",
vastasi hän, "ja mikäli saatan ymmärtää, olen siinä myöskin onnistunut.
Kerron teille kaikki siksi, että minä en halua poliisin sekaantuvan
asiaan ja siksi, että tiedän poliisin vapaaehtoisesti vetääntyvän
takaisin, saadessaan tietää asioiden kulusta. Molemmat herrat, Anderson
ja Inderdale, ovat pari päivää sitte saapuneet tänne Englannin kautta
Amerikasta ja minä olen tullut Venäjältä. Olimme sopineet keskenämme,
että tapaamme täällä kuten on tapa ollut ennenkin. Nuo molemmat herrat
ovat vuokranneet tämän huoneuston eräitä määrättyjä salaisia kokouksia
varten."

"Niin pitkälle, olen minäkin ajatellut, oli kaikki totta", sanoi Krag
"mutta valheet alkavat varmasti Lilleströmmenistä."

"Aivan oikein", vastasi venakko, "nuo herrat saivat sen omituisen
mielenjuohtuman, että matkustaa minua vastaan Lilleströmmeniin. Se tuli
odottamatta."

"Nyt olemme tulleet siihen pitkään, punatukkaiseen mieheen
rautatievaunussa", sanoi Krag.

"Niin", vastasi venakko, "hänen nimensä on Müller. Hän ei ole
maamiehiäni, mutta tunnen hänet. Minulla on liikeasioita hänen
kanssaan. Olimme matkustaneet yhdessä hänen kanssaan Tukholmasta ja kun
juna pysähtyi Lilleströmmenillä, meni hän ostamaan hedelmiä. Sillä
aikaa nousivat amerikkalaiset junaan. Tiedätte itse, herra etsivä,
mitenkä minä amerikkalaisilta salasin, että minulla oli mitään
tekemistä Müllerin kanssa."

"Tiedän", vastasi Krag, "sen teitte tosi-naisellisella tavalla, olitte
olevinanne kiusaantunut punatukkaisen herran tirkistelystä ja pyysitte
amerikalaisten suojelusta. Se oli hyvin tehty ja nopeasti ajateltu.
Mutta ystävänne oli selvästi myöskin sukkela käänteissään, sillä hän
käsitti asian heti. Saisinko nyt tietää mikä asema herra Müllerillä on
tässä omituisessa jutussa?"

"Sehän selviää siitä, mitä olen teille puhunut", sanoi venakko. "Minun
ei kai tarvinne lähemmin selittää niitä salaperäisyyksiä, jotka
verhoutuvat maailmansodan kulissien taakse. Ostetaan ja myydään
loppumattomiin ja se ei ole ainoastaan ruokatavarat ja ampumatarpeet,
jotka ovat kauppatavarana."

"Urkintaa", mutisi Krag, "se oli sitä kuin ajattelinkin."

"Miksi käytätte niin hirveätä sanaa", huudahti venakko kiivaasti
"sitäkin löytyy eri lajeja, kuten kaikkea muutakin. Monta ihmistä,
joita viitataan ja sanotaan urkkijoiksi, tekevät velvollisuutensa yhtä
hyvin kuin nekin, jotka ovat taksoitusluetteloissa."

"Mutta te olette venäläinen, rouvaseni", väitti Krag.

"Minä en ole venäläinen sukujani", vastasi hän päätään pudistaen, "olen
ollut naimisissa venäläisen upseerin kanssa, hän on kaatunut, meillä ei
ollut lapsia, minulla ei ole mitään sukulaisia Venäjällä, minä olen
yksin ja..."

"Niin", sanoi Krag, "jatkakaa."

"Minä toin tullessani", jatkoi hän hetken miettimisen perästä, "eräitä
kirjallisia tietoja, jotka minun oli onnistunut salaa tuoda ja jotka
olivat suuresta arvosta."

"Ja jotka herrat Anderson ja Inderdale olisivat vastaanottaneet ja
myyneet, esim. Saksaan, ja joista teidän piti saada suuremman summan."

"Joka jo osittain on vastaankin otettu, niin, se on aivan oikein",
lisäsi hän, "niin ovat asiani tällä hetkellä."

"Mutta sitte tulitte yhteyteen herra Müllerin kanssa ja sovitte, että
_hän_ saisi paperit, siksi, että hän tarjosi enemmän kuin nuo kaksi
amerikalaista."

"Niin, tai muista syistä", sanoi hän.

"Pelastaaksenne arvonne noiden kahden amerikalaisen silmissä, sovitte
keskenänne, että hän varastaisi paperit teiltä."

Venakko nyökkäsi.

"Nyt ymmärrätte kaiken", sanoi hän. "Se oli Müller, joka tunkeutui
huoneustoon eilen illalla, sillä aikaa, kun minä samppanjalasin ääressä
tein amerikalaisten kanssa kaupan. Olimme juuri tulleet sopimukseen
ja minä olin tyyneesti mennyt sisimpään huoneeseen noutamaan
'kauppatavaraa', papereita nimittäin; Müller, joka sillä aikaa oli
hiipinyt eteisen läpi huoneeseen 'yllätti' minut; hän repäsi paperit
käsistäni ja niin pian kun näin, että hän oli ehtinyt akkunalaudalle,
aloin huutaa apua. Molemmat amerikalaiset hyökkäsivät esiin. Mutta
Müller oli tutkinut kaikki edeltäpäin ja tiesi, että hän helposti
saattoi päästä alas pitkin rautaparvekkeita. Niin kaikki tapahtuikin.
Amerikalaiset joutuivat raivoihinsa. Jos herrat eivät olisi olleet
Amerikasta, jossa tuollaista sattuu useinkin, olen varma, että he
olisivat alkaneet epäillä minua. Sitä he eivät kuitenkaan tehneet. Sen
sijaan päättivät he saada varkaan kiinni ja kääntyivät teidän
puoleenne, herra etsivä. Mutta he eivät tahtoneet sanoa mitä oli
varastettu, siksi mainittiin vain kaulakoristeesta, jonka minä annoin
Müllerin käteen ja jonka tämä oli pannut parvekkeelle. He kai luulivat,
että jos he teidän avullanne pääsevät varkaan jäljille, ei ole mikään
vaikeus saada häneltä papereita pois. Nyt olen kertonut teille kaiken
ja teidän kai täytynee myöntää, että poliisi tuskin voi tähän
sekaantua. Mitä aiotte nyt tehdä?"

Krag katsoi kelloaan.

"Kymmenen minuutin kuluttua", sanoi hän, "tapaan minä molemmat
amerikalaiset eräässä hotellissa, alhaalla kaupungissa."

Venakko nousi ylös.

"Menen takaisin hotelliini", sanoi hän, "jos teillä ei ole mitään sitä
vastaan, seuraan teidän mukananne alas kaupunkiin. Olen väsynyt ja
haluan vähän levätä ennenkuin..."

"Ennenkuin?" kysyi Krag.

"Ennenkuin matkustan", sanoi hän ja katsoi tutkivasti etsivää.
"Ajattelen matkustaa tieheni illalla. Onko teillä mitään sitä vastaan?"

"Ei missään tapauksessa", sanoi Krag, "varsinkin jos otatte molemmat
amerikalaiset ja herra Müllerin mukaanne. Me emme ole lainkaan
iloissamme, saadessamme sen tapaista väkeä joukkoomme."

Venakko napitti vaitiollen hansikkaansa. Hän ymmärsi, että Krag
ajatteli karkotusta.

"Eikö täällä huoneustossa ole mitään teille kuuluvaa?" kysyi Krag, kun
he olivat astumassa eteiseen.

"Ei mitään" sanoi hän ja löi oven lukkoon.

Krag painoi hissinappulaa ja tämä tuli hitaasti ylös, samalla kun
huriseva ääni ilmoitti sen olevan kulussa.

Huokaus kuului koneistosta ja hissi pysähtyi heidän eteensä.

Krag aukasi oven.

Sisällä istui, veltosti hissikorin seinään nojaten, kuollut mies.
Hänellä oli verta paidanrintamuksessa, takinkauluksessa ja
hansikkaissa.

Venakko päästi kirkunan.

Krag katsoi kuollutta ja ymmärsi, että se oli urkkija Müller.



VII.

MÜLLER.


Kreivinna Orloff oli käynyt kuolonkalpeaksi. Hän ei näyttänyt
merkkiäkään, että olisi tahtonut syöksyä hissiin ja heittäytyä tapetun
yli. Hän seisoi vain kuin kivettyneenä ja tirkisti kuollutta. Hänen
kalpeat kasvonsa kutistuivat kauhusta ja hämmästyksestä.

Krag ajatteli: "Mitä hän lienee tehnytkin, tätä hän ei ainakaan ole
odottanut."

Kragin täytyi tukea häntä, sillä hän oli kaatumaisillaan.

"Se on hän", mumisi hän kauhistuneena ja poissa suunniltaan, "se on
hän. Oi, suuri Jumala, hän on kuollut."

"Hän on murhattu", sanoi Krag, "hänellä on verta takinkauluksessa.
Näyttää siltä kuin olisi hän saanut piston rintaansa. Koettakaa hillitä
itseänne, niin minä tutkin häntä likemmin. Tahdotteko, että saatan
teidät takaisin huoneustoon?"

Häntä vapisutti.

"Ei, ei, Jumalan tähden", sanoi hän, "älkää jättäkää minua yksin."

Hän nojasi itseään rapun kaidepuihin. Krag kuuli miten hän vapisi ja
värisi. Hän tirkisti hissiin omituinen, kauvaskatsova ilme silmissään.
Hänestä sai sen vaikutuksen, kuin unissakävijästä.

Asbjörn Krag astui hissikoriin, joka natisi hiljaa hänen jalkainsa
alla. Tuon liikkeen vaikutuksesta putosi kuolleen kävelykeppi alas ja
kuollut vaipui vielä enemmän kasaan hissin nurkkaan.

Kragin jalka tapasi johonkin helähtävään esineeseen. Hän otti sen ylös.
Se oli pitkä, terävä ja verinen tikari.

Etsivä pani merkille, että se ei ollut mikään tavallinen tikari, vaan
erikoismallinen, hienoilla koristeilla; mutta nyt hänellä ei ollut
tilaisuutta sitä tutkia. Hän pisti tikarin hissikorin teräsverkkoon ja
kumartui kuolleen yli.

Kuollut oli vielä lämmin. Urkkija oli tapettu muutama minuutti sitten.

Krag mietti hetkisen.

Hän palautti mieleensä mitenkä hän, kun ensin oli painanut nappulaa,
oli seissyt ja kuunnellut hissin kulkua läpi kerrosten. Sikäli kun hän
saattoi muistaa, kului tähän matkaan niin pitkä aika, että hissin
täytyi tulla aina alakerrasta asti.

Mitään taistelun jälkiä ei hississä näkynyt.

Nopeaan antoi Krag silmiensä ohi käydä mitä hän arveli hississä
tapahtuneen.

Urkkija Müller oli tullut tapaamaan venakkoa.

Murhaaja oli seissyt ja odottanut häntä.

Heti kun Müller oli istuutunut hissiin, oli murhaaja tullut perässä,
työntänyt tikarin hänen rintaansa, mennyt jälleen ulos ja sulkenut
rautaoven jälkeensä, niin että hissi saattoi toimia.

Siitä silmänräpäyksestä siihen asti kunnes Krag pani hissin käyntiin,
ei kukaan ollut käyttänyt hissiä.

Urkkija Müllerillä ei ollut aikaa taistella murhaajan kanssa, niin
äkkiä oli hyökkäys tapahtunut. Sitä paitsi ei Müller varmaankaan ole
tuntenut häntä, sillä tuskinpa hän muuten olisi tyyneesti istunut
sohvassa ja laskenut kuolinvihollistaan kimppuunsa.

Krag käänsi kuolleen kankean paidanrinnuksen ja tarkasti haavaa. Iskun
on täytynyt olla voimakas ja varmalla kädellä tehty, kuolema on
varmasti seurannut silmänräpäyksessä.

Nyt tapahtui jotakin, joka katkasi omituisen ja hirvittävän tilanteen.

Krag kuuli askeleiden tömisevän alhaalla, porttikäytävän
marmorilaatoilla ja heti sen jälkeen kuului napsahdus hississä.

Joku seisoi alhaalla ja tahtoi saada hissin alas voidakseen ajaa sillä
ylös. Kuului useita kärsimättömiä napsahduksia. Krag katsoi alas läpi
hissirummun ja huomasi pienen pojan paketti kainalossa.

Etsivä huusi, että hissi oli epäkunnossa ja mutisten alkoi poika nousta
rappuja ylös.

"Oli joka tapauksessa onni", ajatteli Krag, "ettei poika tullut ensin.
Hän olisi varmastikin säikähtyneenä alkanut reistailemaan ja hävittänyt
kaikki jäljet."

Hän huusi venakolle, että tämä estäisi asiaankuulumattomien ja
uteliaitten ihmisten lähenemisen. Sen jälkeen asettui hän nelinkontin
ja tutki lattian. Sulanut lumi esti kuitenkin selittämästä erikoisia
jalanjälkiä. Tutkittuaan myöskin hissin seinämät ja koneiston astui hän
ulos.

"Kuollut?" kysyi venakko.

Krag nyökkäsi.

"Hän on saanut iskun läpi sydämensä", sanoi hän, "mies on kuollut
silmänräpäyksessä. Paras rouvaseni", lisäsi hän, "puhuitte
matkustamisesta, mutta tämän jälkeen on teidän toistaiseksi mahdoton
saada matkustaa. Menkää sisälle huoneustoon ja antakaa oven olla auki.
Minä tulen heti. Minun täytyy hankkia apua, saadakseni kuolleen pois."

Vastenmielisesti ja vielä kauhusta vapisten kääntyi venakko takaisin
huoneustoon, mutta jäi seisomaan ensimäiseen huoneeseen. Ensin oli
hänellä tarkoituksena mennä huoneeseen, joka oli häntä varten varattu,
mutta hän pysähtyi kynnyksellä, aivan kuin olisi pelännyt näkevänsä
jotakin tuolla sisällä ja kääntyi vapisten takaisin.

Krag tuli heti perässä. Hänellä oli verinen tikari kädessä.

"Oli mainiota, että poika tuli", sanoi hän, "nyt olen lähettänyt hänen
hakemaan apua. Ja jos en väärin kuule, tulevat konstaapelit jo; noista
kopisevista askeleista ei juuri erehdy."

Krag meni akkunan luo ja antoi päivänvalon langeta tikarille. Se oli
ranskalaista tekoa. Krag löysi erään Lyonfirman leiman terässä. Hän
tutki tarkkaan kaiverrukset ja koristukset kahvassa. Puolittain
itsekseen mutisi hän:

"P. L. ja kiemura ympärillä ja yläpuolella kruunu. Hm, luultavastikin
ulkomaalainen."

Hän heräsi ajatuksistaan, kuullessaan liikettä nurkasta, jossa venakko
seisoi.

Krag katsahti sinne.

"Mikä on, rouvaseni?"

"Ei mitään", vastasi hän matalalla äänellä. "Onko se tuo tikari, jolla
murha tehtiin?" kysyi hän.

"On", vastasi Krag.

Siirtyen eteenpäin, tuli hän hiljaa lähemmäksi, silmät suurina ja
kauhistuneina.

"Haluatteko nähdä sen?" kysyi Krag, katse koko ajan kiintyneenä hänen
kasvoihinsa ja tullen liikutetuksi yliluonnollisesta kiillosta venakon
silmissä.

Krag kuuli hänen puhuvan itsekseen, aivan kuin olisi käännellyt
unissaan:

"Se ei ole mahdollista", kuiskasi hän, "se ei ole mahdollista. Se ei
_voi_ olla mahdollista."

Krag hymyili ystävällisesti, tyynnyttääkseen häntä ja ojensi aseen
häntä kohti.

"Katsokaa", sanoi hän, "katsokaa vain. Noin kaunis tikari. Eikö
teidänkin mielestänne, rouva?"

Hän pani verellä tahraantuneen tikarin hänen hansikoituun käteensä.

Venakko tirkisti siihen. Ja nykäsi äkkiä kätensä pois, niin että tikari
helähtäen putosi lattialle. Hän hätkähti kiivaasti, kuin olisi koskenut
myrkyllistä käärmettä.

Yht'äkkiä huusi hän kovasti:

"Mahdotonta! Mahdotonta! Mahdotonta!"

Hän uudisti huutonsa kolme kertaa ja joka kerralla kimakammin. Hän oli
vähällä jälleen kaatua, mutta Krag otti kiinni hänen hartioistaan.

"Mikä on mahdotonta?" kysyi hän lempeästi.

"Se on mahdotonta", uudisti hän vain ja sulki silmänsä, näytti siltä,
kuin olisi joitakin kauhistuttavia muistoja vaeltanut läpi hänen
aivojensa.

Hän oli muutamia silmänräpäyksiä aivan suunniltaan, kuiskaten ja
mutisten jonkinlaisessa kauhuntilassa. Krag kuuli hänen useita kertoja
sanovan:

"Kuolleet eivät voi murhata. _Kuolleet eivät voi tappaa_."

Oven ulkopuolella kuului ääniä ja askeleita. Konstaapelit tulivat.

Se palautti hänet järkiinsä. Kiivaassa pelossa heittäytyi hän etsivää
kohti ja huudahti:

"Suojelkaa minua, jumalan tähden, suojelkaa minua!"

       *       *       *       *       *

Täsmälleen kello kuusi otti Krag vastaan molemmat amerikalaiset
konttorissaan etsivässä-osastossa. He tulivat yhdessä Holmsenin kanssa
ja olivat vähäsen liikutettuja hyvän päivällisen johdosta.

Krag otti heidät vastaan tahallaan salaperäisen näköisenä.

"Hyviä uutisia?" kysyi mr Anderson.

"Minulla on varattuna yllätys teille, hyvät herrat", vastasi Krag.

Hän aukaisi oven viereiseen huoneeseen.

"Tuolla sisällä istuu eräs herra, jota luulen teidän olevan
mielenkiintoista tervehtiä. Tehkää hyvin, herraseni."

Molemmat amerikalaiset astuivat odottavan näköisinä sisään.

Samassa asennossa ja puettuna samaan veriseen turkkiin kuin hän oli
löydetty hissikorista, istui kuollut Müller sohvankulmassa.

"Mies rautatievaunusta", mumisi mr Inderdale säikähtäneenä.

"Kuka se on?" kysyi mr Anderson neuvottomana. "Mikä hänen on? Onko hän
kuollut?"

"Se on Müller" vastasi Krag kevyesti. "Hän on murhattu pari tuntia
sitte."

Amerikalaiset katsoivat toisiinsa.

"Müller", sanoivat molemmat ymmärtämättöminä. "Müller?..."

He eivät tunteneet häntä.



VIII.

EVERSENIN HÄMMÄSTYS.


Kummankin amerikalaisen hämmästys oli niin väärentämätöntä, että Kragin
ei hetkeäkään tarvinnut epäillä. Noilla kummallakaan ei varmasti ollut
mitään tekemistä murhan kanssa. Kuolleen näkeminen teki molempiin
selvästi järkyttävän vaikutuksen. Asbjörn Krag antoi heidän tyyneesti
seistä, tarkastellen jokaista elettä heidän kasvoillaan.

Niin pian kuin he olivat jonkun verran tyyntyneet, mutisi mr Inderdale
hartaalla äänellä muutamia sanoja, jotka hän katsoi tilaisuuteen
sopiviksi. Mutta Krag vaiensi hänet.

"Ei ole lainkaan tarpeellista, että jatkatte teeskentelyänne täällä",
sanoi hän, "kuten näette, on edessämme jotakin paljon vakavampaa, joka
ei lainkaan kehoita lörpöttelyyn. Siis: olkaa vaiti."

Mr Inderdale loukkaantui ja katseli taivaaseen. Hän katsoi ystäväänsä,
kuten olisi tahtonut sanoa: Tuollaista pilkkaamista vastaan en minä voi
muuta kuin taukoamatta pestä käsiäni.

Mr Anderson kysyi:

"Olen muistavinani, että lausuitte kuolleen nimen, Müller, eikö niin?"

"Kyllä", vastasi Krag, "ja sitä te ette tiennyt, saatan minä ymmärtää."

"Ei."

"Oletteko mahdollisesti tuntenut hänet jollain toisella nimellä?"

"Ei", vastasivat molemmat varmasti.

"Tunnette hänet samaksi punatukkaiseksi herraksi jonka näitte junassa,
eikö totta?"

"Hän se on", vastasi mr Anderson. "Sen voi kreivinna Orloff vielä
paremmin todistaa. Missä on kreivinna?"

Vastaamatta tuohon suoraan kysymykseen, jatkoi Asbjörn Krag
kuulusteluaan.

"Ja kenties herrat myöskin hänessä tuntevat saman miehen, joka varasti
kaulakoristeen venäläiseltä rouvalta?"

"Hänen se täytyy olla", vastasi mr Anderson, "näin hänet ainoastaan
silmänräpäyksen ajan ennen kuin hän hävisi akkunan läpi. Mutta minä
olen aivan varma, että se on hän."

"Vai niin", sanoi Krag ja antoi merkin pöytäkirjurille, "nyt olemme
siis selvillä siitä. Ja sitte tulee kaulanauha; siitä olemme myöskin
saaneet selvän."

Kuten sattumalta, meni Krag suuren kirjoituspöydän luo ja kaiveli
paperien joukossa, mutta vastapäätä olevan suuren peilin avulla saattoi
hän koko ajan pitää amerikalaisia silmällä. Hän näki miten miehet
vaihtoivat sekavia katseita.

Pöydällä olevasta mahonkilaatikosta otti etsivä jotakin, jonka antoi
välkkyä ilmassa. Se oli kaunis ja kuten näytti, arvokas
helmikaulanauha.

"Tässä se on", sanoi hän.

Mr Anderson hyökkäsi esiin, mutta hänen liikkeensä olivat aivan liian
tehdyn innokkaat.

Kun amerikalaiset olivat hetkisen katselleet koristetta, pudisti hän
valittavasti päätään ja sanoi:

"Tämä on myöskin kaunis koriste, mutta se ei ole oikea."

"Me emme halua saada mitään joka ei meille kuulu", lisäsi mr Inderdale
vakavasti. "Charles, anna heti poliisimiehelle koriste takaisin, se ei
ole meidän. Mutta jos sallitte, herrani, että tutkin kuollutta..."

Hän otti pari hiipivää askelta sohvaan päin, mutta Krag esti hänet.

"Mitä uskallatte?" kysyi etsivä, "teidän ei pidä sekaantuman poliisin
asioihin."

"Minä ajattelin vain", änkytti mr Inderdale, "että olisin voinut
auttaa..."

Mr Anderson tahtoi avustaa toveriaan:

"Rankaiseva oikeus", sanoi hän, "on selvästi pidättänyt suurvarkaan.
Tuon kaulakoristeen on hänen täytynyt varastaa jostain muualta. Mutta
minulla on kokemusta tuollaisista varaslurjuksista ennestään, herra
etsivä, minä tiedän, kuinka sukkelia ne ovat kätkemään varastamiaan
tavaroita, olen kerran ollut tekemisissä varkaan kanssa, jolla oli
timantti kätkettynä keinotekoiseen silmäänsä. Jos saan auttaa teitä
tarkastamaan, niin minä..."

"Niin, tosiaankin Charles, auta sinä reipasta poliisimiestä", sanoi mr
Inderdale puuhissaan.

Krag asettui äkkiä kuolleen ja amerikalaisten väliin.

"Riittää nyt, hyvät herrat", sanoi hän päättävästi, "olen näytellyt
tämän pienen komedian siksi, että halusin todentaa, missä määrin toiset
tiedot joita olen saanut, ovat oikeita. Tiedän nyt varmuudella, että se
on kokonaan muuta kuin te etsitte, eikä mitään kaulakoristetta. Siispä
voin teille ilmoittaa, että tätä koristetta emme lainkaan ole löytäneet
kuolleelta, eikä mitään muutakaan koristetta. Eikä myöskään paperia",
lisäsi hän painolla.

"Eikä myöskään paperia", mutisi mr Inderdale kauhistuneena.

"En ymmärrä, mistä paperista puhutte", sanoi mr Anderson, "se on muuten
kreivinna Orloff, joka on menettänyt koristeensa. Te ette ole
vastuunalainen käytöksestänne ylhäistä ulkomaalaista naista kohtaan.
Menen valittamaan kreivinnalle. Tule, Abraham, niin menemme."

"Niin, tule Charles", vastasi mr Inderdale sukkelaan ja otti hattunsa.
Korkea savupiippu päässä muistutti hän saarnaajaa, joka on matkalla
tarkastamassa seurakuntaa. He kiiruhtivat ovelle äänettömillä
kummikoroillaan.

"Sehän nyt tavaton kiire oli", huusi Krag heidän jälkeensä. "Näyttää
ihan, kuin olisitte peloissanne meidän läheisyydessämme. Älkää vain
menkö liian kauvaksi."

Anderson kääntyi takaisin.

"Liian kauvaksi?" kysyi hän, "mitä sillä tarkoitatte?"

"Teidän ei tule unohtaa", sanoi Krag, "että olette tavalla tai toisella
sekaantuneet murhajuttuun. Jos koetatte hävitä, estetään teidät siitä.
Se oli vain se kuin tahdoin sanoa. Hyvästi."

Hän antoi merkin, että keskustelu oli lopussa ja amerikalaiset
puolittain ajettiin ulos.

Krag antoi määräyksen, että kuollut annettaisiin istua sohvassa, mutta
jokin peitto päällä. Niin tehtiin.

"Ettekö ole vielä kuullut mitään Eversenistä?" kysyi Krag kääntyen
apulaiseen Holmseniin.

"Ei, hän ei vielä ole tullut takaisin. Hän seuraa luonnollisestikin
merimiespukuista."

Krag näytti miettivältä.

"Niillä jäljillä olisi pitänyt olla parempi mies", sanoi hän. "Eversen
on liian nuori ja kokematon. Mutta kello kahden aikaan en minä vielä
tiennyt, että siitä tulisi niin tärkeätä."

"Tarkoitatteko, että merimiespukuisella on jotakin tekemistä murhan
kanssa?" kysyi Holmsen.

"Olen todentanut, että hänellä on yhteyttä sen talon kanssa missä
murha tapahtui", vastasi Krag. "Tämä on kansainvälinen murha ja
merimiespukuinen on ulkomaalainen. Toivoisinpa, että Eversen heti olisi
täällä."

Kun etsivä oli kerännyt muutamia papereita, joihin hän oli tehnyt
muistiinpanoja, meni hän nämä kädessä etsivänpoliisin päällikön
yksityiseen konttoriin. Päällikkö ei ollut siellä. Eräs nainen odotti
häntä. Se oli kreivinna Orloff. Hän oli jo ehtinyt tyyntyä jonkun
verran, mutta oli vielä hyvin kalpea. Kun Krag astui sisään, hypähti
hän säikähtyneenä paikaltaan, kuten olisi odottanut jotakin toista.

Etsivä huomasi tämän.

"Voitte olla aivan rauhallinen", sanoi hän, "tänne ei tule kukaan ketä
teidän tarvitsee pelätä."

Hän katsoi papereihinsa.

"Haluaisin kernaasti", sanoi hän, "nyt kun ette enää ole niin
hermostunut, varmuuden vuoksi todentaa muutamia teiltä saamiani
tietoja. Väitätte, että ensimäisen kerran tapasitte murhatun Müllerin
kaksi ja puoli kuukautta takaperin Tukholmassa. Olitte silloin matkalla
Pietariin keräämään niitä tietoja, jotka nyt toitte mukananne Venäjän
pääkaupungista. Väitätte edelleen, että Müller haki teidät
käsiinsä hotellistanne Tukholmassa ja että hän jo silloin tiesi
urkintatoimestanne. Eikö se tuntunut teistä omituiselta?"

"Niissä piireissä", vastasi kreivinna, "on mahdotonta hämmästyä. On
olemassa kansainvälinen verkko, jonka langat juoksevat toisiinsa ja
joista on mahdoton pitää selvää."

Krag nyökkäsi myöntäen. Hän tunsi tuon hyvin. Hänellä oli monta kertaa
ollut sormensa verkon silmissä.

"No, niin", jatkoi hän, katsellen papereihinsa, "tuo Müller tuli esiin
ehdotuksella, joka teki teidät hyvin levottomaksi. Hän ehdotti, että
petkuttaisitte noita amerikalaisia, joiden laskuun silloin
työskentelitte, ja sen sijaan luovuttaisitte hänelle mitä saisitte
Pietarista. Aluksi kieltäydyitte, mutta silloin esitti hän uhkauksen,
joka ei jättänyt teille mitään valitsemisen varaa. Tuo uhkaus..."

Krag keskeytettiin teorioissaan sillä, että Holmsen näyttäytyi ovella.

"Eversen on tullut", sanoi hän.

Krag jätti venakon heti. Ulkona käytävässä tapasi hän Eversenin, joka
ei näyttänyt onnelliselta.

"Kadottanut jäljet?" kysyi Krag.

"Valitettavasti" vastasi Eversen, "mutta seurasin häntä kauvan. Mutta
hän oli, sen pahempi, minua viekkaampi. Minä en voinut aavistaa, että
hän tiesi olevansa seurattu. Ja sitä paitsi, kun hän tuli
lähetystöstä..."

Krag keskeytti hänet ja ohjasi huoneeseen, missä kuollut Müller istui
sohvassa.

"Teidän täytyy kertoa minulle kaikki niin yksityiskohtaisesti ja
tarkkaan kuin mahdollista", sanoi Krag, "on erinomaisen tärkeätä
yksityiskohtiinsa tietää, mitä merimiespukuinen on puuhaillut. Mutta
mitä ihmettä?"

Peitto oli luisunut alas, niin että kuolleen kasvot olivat näkyvissä.
Eversen tirkisteli sohvan nurkkaan ja mitä suurin hämmästys näkyi hänen
kasvoillaan.

"Mutta tuollahan hän istuu", sanoi Eversen.



IX.

KUOLLUT SOHVAN KULMASSA.


Asbjörn Krag viittasi kuolleeseen.

"Tunnetteko tosiaankin hänet?" kysyi hän hämmästyneenä, "missä olette
hänet ennen nähnyt?"

"Häntähän minä olen seurannut", sanoi Eversen, "sehän on
merimiespukuinen."

"Silloin olette tullut alusta asti narratuksi", sanoi Krag harmissaan
ja meni peittämään kuolleen kasvoja.

"Nykäiskää häntä tukasta", huudahti Eversen.

"Mitä tarkotatte?" kysyi Krag silmiään siristellen.

"Luulen, että hänellä on valetukka", sanoi Eversen yhä enemmän ja
enemmän hämmennyksissä. Hän oli uusi osastolla. Krag peitti uudelleen
kuolleen kasvot ja meni Eversenin luo.

"Tässä täytyy tavalla tai toisella olla kyseessä omituinen
väärinkäsitys", sanoi hän, "teidän täytyy selvittää lähemmin. Tuota
miestä, jonka näette tuolla kuolleena, en ole teitä pyytänyt
seuraamaan. Olen pyytänyt teidän seuraamaan kokonaan toista, nimittäin
sitä merimiespukuista herraa lyhyessä takissa, joka seisoi kirjakaupan
ikkunan edessä. Mihin hän on mennyt?"

"Sen täytyy olla sama", sanoi Eversen hämmennyksissä, "se ei voi olla
kukaan muu, katsokaa hattua ja keppiä."

Kuolleen hattu ja keppi olivat sohvalla. Se oli keltainen bambukeppi,
taivutetulla hopeapäällä. Hattu oli niin kutsuttu Graz-hattu,
teräksenharmaasta sametista. Asbjörn Krag muisti äkkiä jotakin.

"On siinä jotakin asiaa, mitä sanotte, Eversen", sanoi hän, "tahdon
muistaa, että merimiespukuisella oli tuollainen hattu. Joka tapauksessa
oli hänellä tuollainen keppi."

"Minä en ole erehtynyt", sanoi Eversen, joka tuli rohkeammaksi Kragin
epävarmuudesta. "Holmsen osoitti miestä kirjakaupan ikkunan edessä ja
sanoi: 'Seuraa häntä!' Minä seurasin myöskin hänen jälkeensä, enkä
luule hänen sitä huomanneen. Silloin oli hän puettu lyhyeen takkiin,
josta puhutte, näyttäen siviilipukuiselta meriupseerilta. Näytti siltä,
kuin hänellä ei olisi ollut mitään erikoista toimitettavaa kaupungissa,
sillä hän käveli välinpitämättömästi ja katseli kaikki akkunat Karl
Johankadulla. Mutta täsmälleen kello kaksi otti hän auton."

"Täsmälleen kello kaksi?" sanoi Krag kysyvästi.

"Niin, hän katsoi kelloa ja silloin katsoin minäkin ja saatoin todeta
ajan. Luonnollisesti otin minä myöskin auton ja seurasin häntä."

"Oliko autossa akkunat takana, tarkoitan hänen autossaan?" kysyi Krag.

"Oli" sanoi Eversen miettiväisenä, "ja kenties näki hän minun autoni
seuraavan omaansa ja siitä arvasi olevansa seurattu."

"Se on varmaa", sanoi Krag, "mihin hän ajoi?"

"Venäjän lähetystöön."

"Sitäpä en sentään olisi uskonut. Antoiko hän auton odottaa?"

"Antoi. Kymmenen minuutin kuluttua tuli hän ulos hirvittävällä
kiireellä. Silloin oli hän puettu turkkeihin. Olin niin kaukana, etten
voinut nähdä hänen kasvojaan, jotka osittain olivat peitossa
hatunreunan alla. Mutta hetkeäkään en epäillyt, etteikö se ollut hän.
Sitäpaitsi tunsin hatun ja kepin. Hän meni auton luo ja kulettaja ajoi
ilman vastaväitteitä edelleen. Seurasin perässä. Tällä kerralla ajoimme
noin neljännestunnin aikaa. Ymmärsin, että hän uudelleen ja uudelleen
antoi kulettajalleen uusia määräyksiä. Lopulta pysähdyimme Parkvejen
32."

"Kulmatalo", sanoi Krag.

"Niin", vastasi onneton Eversen harmissaan, "ja se oli juuri se joka
minut petti. Olin autossa ja odotin ja sillä aikaa oli mies mennyt yli
pihan ja ulos toiselle kadulle. Luonnollisesti tein kaikki, päästäkseni
hänen jäljilleen jälleen. Ajattelin, että koska hän tunsi talon,
mahdollisesti oli tunnettu siellä ja siksi kysyin kaikista kerroksista,
mutta saamatta mitään tietää. Hain lähetystön ympäriltä vielä kerran.
Olen ollut kaikkialla, missä saatoin ajatella tapaavani hänet. Ja
lopuksi löydän hänet täältä."

Eversen katseli kauhistuttavaa olentoa sohvannurkassa.

Krag miettii muutaman sekunnin ja sanoo puolittain itsekseen:

"Se voi olla mahdollista, mutta se on tosiaankin sangen
epätodenmukaista."

"Tarkoitatteko, että tuo ei olisi sama henkilö?" kysyi Eversen.

"Olette nähnyt, että kuolleella on punainen tukka. Se on niin
väärentämätön kuin mahdollista, siitä ei ole epäilystä. Mutta, mikäli
muistan, oli merimiespukuisella melkein musta tukka."

"Niin oli."

"Siinä tapauksessa olisi merimiespukuinen ollut naamioitu. Voidaan
otaksua, että hän sen kymmenen minuutin ajalla, kun oli lähetystössä,
olisi ollut tilaisuudessa heittämään pois naamionsa ja tultuaan jälleen
ulos, oli oma itsensä. Ja siinä tapauksessa on kuollut tuolla ja
merimies sama henkilö. Mutta yksi asia on ainakin varmaa, se nimittäin,
että henkilö, jota te, herra Eversen, lähetystöstä seurasitte ja joka
katosi teiltä Parkvejen 32 portista -- on sama, jonka hengettömän
olemuksen näette tuolla sohvassa, joka murhattiin kello kolme
iltapäivällä Drammensvejen 230, eräässä hississä."

Asbjörn Krag jätti Eversenin surumielisiin mietteisiin
epäonnistumisensa johdosta ja kiiruhti takaisin venakon luo. Vielä ei
ollut monia tunteja kulunut murhasta ja Krag tiesi kokemuksesta, että
useimmat rikokset saadaan selville heti, tai sitte vasta pitkän ajan
kuluttua. Nyt oli kiiruhdettava.

Venakko oli hyvin väsynyt, sen näki Krag heti, mutta oli kuitenkin
halukas selvittämään asiansa. Tuntui, kuin olisi hän Asbjörn Kragin
seurassa tuntenut itsensä turvallisemmaksi.

"Hän pelkää jotakin", ajatteli Krag, "hän luulee olevansa jossain
vaarassa ja tahtoo, että minä suojelisin häntä."

"Tuo nyt iltapäivällä kauhealla tavalla kuollut Müller, kiristi teidän
toimittamaan hänen asioitaan, uhaten muussa tapauksessa ilmiantaa
teidät venäläiselle poliisille. Sillä tavoin tulitte pakotetuksi
tottelemaan hänen määräyksiään. Hän piti varansa, kun tulitte
Pietarista ja suojellakseen kunniaanne amerikalaisten silmissä
järjestettiin varkauskomedia. Paljonko saitte Mülleriltä?"

"Kymmenentuhatta kruunua", vastasi hän ja teki liikkeen kädellään kohti
käsilaukkuaan. "Haluatteko saada ne?" kysyi hän. "Olen niin hirvittävän
väsynyt, että mieluimmin haluaisin päästä kaikesta."

"Meillä ei ole rahojen kanssa mitään tekemistä", sanoi Krag, "me
haluamme ainoastaan saada selville, kuka on miehen murhaaja.
Amerikalaiset herrat eivät voi olla, kuka se sitte on?"

Venakko pudisti päätään.

"Müller oli selvästi tulossa teidän luoksenne", sanoi Krag, "olitteko
sopinut tapaamisesta?"

"Ei, olimme sopineet että vasta Tukholmassa tapaisimme kymmenen päivän
kuluttua."

"On selvää, että jotakin odottamatonta on tapahtunut ja että Müller oli
matkalla teille siitä ilmoittamaan. Mitä se on saattanut olla?"

"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", sanoi hän.

"Mutta te tunsitte tikarin."

Kun venakko kuuli murha-aseesta mainittavan, vaipui hän hetkiseksi
kokoon.

"Minä en tuntenut tikaria", vastasi hän, "olin vain hämmennyksissä
tapauksen johdosta."

"Siinä tapauksessa ei meillä toistaiseksi ole mitään kysyttävää
teiltä", sanoi Krag, "sen lisäksi olette kipeästi levon tarpeessa.
Saatanko teidät hotelliin?"

"Hotelliin?" kysyi venakko ja värisi.

"Te pelkäätte jotakin", sanoi Krag, "näen silmissänne kauhean pelon."

"Olen väsynyt", kuiskasi hän.

"Haluatteko, että autan teitä?" kysyi etsivä.

Hän nyökkäsi myöntäen päätään.

Krag soitti ja kun Holmsen tuli sisälle, antoi hän tälle seuraavan
määräyksen:

"Ottaen huomioon asiain tilan, on välttämätöntä, että tämä rouva
pidätetään toistaiseksi. Hänet on vietävä tutkintovankilaan, mutta
kohdeltava kaikella ajateltavissa olevalla huolellisuudella. On
itsestään selvää, että kukaan vieras ei saa tulla mihinkään tekemisiin
hänen kanssaan."

Kääntyen venakkoon lisäsi hän:

"Olette vangittu, rouvani."

Hän nousi ylös.

"Kiitos", kuiskasi hän.

       *       *       *       *       *

Samana iltana kello kahdeksan kävi Krag Venäjän lähetystössä. Paljon
hän ei odottanut käynnistään ja hänen toiveensa laskeutuivat vieläkin
kuin hän, sen sijaan että olisi päässyt lähetystön päällikön puheille,
joutui vastakkain erään attachean kanssa.

Ei löydy mitään niin rakastettavaa kuin venäläinen virkamies, kun tämä
tahtoo olla rakastettava. Eikä myös mitään niin vaiteliasta. Ja se
herra, joka puhui Kragin kanssa, oli sekä ylitsevuotavan rakastettava
että erinomaisen vaitelias. Sellaisia ovat venäläiset.

Attachea sanoi suunnilleen näin:

"Onko tosiaankin tehty sen luonteinen rikos Kristianiassa, sepä
hirveätä. No, niin, saamme kai lukea siitä lehdissä huomenna. Mitä
lajia, jos me voimme... Tja, auttaisimme kernaasti poliisia jos meillä
vain olisi aavistustakaan miten se tapahtuisi. Eikö sentään olisi
selvempi, että poliisi yksin koettaisi päästä rikoksen perille,
joka on tapahtunut täällä kaupungissa... Eräs venäläinen rouva... vai
niin-in... onko hän murhaaja? Vai niin, vai ei ole, mitäs sitte?
Drammensvejen 230 olevaa taloa emme lainkaan tunne. Drammensvejen, eikö
se ole se pitkä katu, joka johtaa ohi ulkoasiainministeriön? Aivan
niin, hyvin kaunis katu. Punatukkainen mies turkeissa? Mitä lajia? Ei,
täällä ravaa niin monia ihmisiä, venäläisiä, juutalaisia ja
puolalaisia, niin että on aivan mahdotonta pitää heistä selvää. Müller?
Ei, sellaista nimeä ei ole pöytäkirjoissamme. Emme tunne ketään sen
nimistä. Muuten, eikö se ole saksalainen nimi? Kenties Saksan
lähetystö... Mutta me autamme aina mielellämme, hyvin, hyvin
mielellämme."

Kragin käynti lähetystössä ei ollut sentään aivan turhaa, sillä
jättäessään talon _kohtasi hän merimiespukuisen_.



X.

MURHAAJA.


Asbjörn Krag tapasi merimiespukuisen isossa käytävässä
lähetystöhuoneuston edustalla. Käytävä oli kuin jonkinlainen eteinen.
Uninen palvelija istui pöydän ääressä ja piirusteli joitakin
harakanvarpaita paperipalaselle. Krag tuli ulos lähetystöstä ja samassa
astui merimiespukuinen sisälle käytävän ovesta. Palvelija nousi heti
seisoalleen ja tervehti kunnioittavasti sisääntulijaa. "Mies tuntuu
olevan tunnettu", ajatteli Krag, "päättäen kunnioittavasta
tervehdyksestä." Sisääntullut pysähtyi ovella ja katseli uteliaana
etsivää. Krag oli huomaavinaan pilkahduksen ivaa, tai liekö ollut
vahingoniloa toisen katseessa.

Krag ei miettinyt kauvan. Hän meni nopeasti toisen luo ja sanoi:

"Se on teitä kun minä etsin."

"Mitä minusta tahdotte?" kysyi toinen kylmästi.

"Haluan puhua kanssanne eräästä sangen tärkeästä asiasta, joka koskee
meitä molempia."

"Miksi etsitte minua täältä?"

"Siksi, että teidän on nähty liikuskelevan näillä paikoin. Jos tämä ei
oikea osotteenne olekaan, en minä ainakaan tiedä muuta."

"Tiedättekö nimeni?" kysyi puhuteltu.

"En."

"Mutta kuitenkin pidätte selvää, mitä teen tai jätän tekemättä, se
merkitsee, että olette antanut urkkia minua."

"Kyllä", vastasi Krag.

"No, avomielinen olette joka tapauksessa. Mitä nyt tahdotte?"

"Mitä minulla on sanottavaa, voin sanoa ainoastaan kahdenkesken."

"Mutta minulla ei ole mitään huonetta täällä joka sopisi sellaiseen
konferenssiin."

"Voimme aivan hyvin mennä johonkin toiseen paikkaan", sanoi Krag,
"tähän aikaan ovat kahvilat melkein tyhjät ihmisistä, voimme mennä
johonkin sellaiseen."

Toinen seisoi ja mietti ehdotusta hetkisen. Krag ajatteli: Kysyisinkö
häneltä, jos hän pelkää. Mutta hän hillitsi itsensä.

Toinen meni palvelijan luo, joka jäi seisomaan kunniantekoasentoon.

"Menen tämän herran mukana", sanoi hän, "jos joku kysyy minua, niin
voitte sanoa, että tulen tunnin kuluttua takaisin. Sanotte, että
ehdottomasti olen tunnin kuluttua takaisin."

Kragin puoleen kääntyen sanoi hän:

"Kuulutte poliisilaitokseen, eikö totta?"

"Tavallaan" vastasi etsivä.

"Hyvä", sanoi toinen täydellisesti välinpitämättömänä, "mitä kahvilaa
ehdotatte?"

"Sanoisimmeko Grandin Palmusalin, siellä saamme istua täydellisesti
rauhassa."

"Sanotaan niin ja menkäämme."

Krag ymmärsi, että tämä keskustelu oli tarkoitettu palvelijan tiedoksi.
Se merkitsi, että mies tunsi itsensä varmaksi ja että häntä suojeltiin.
Etsivän aavistus, että murhenäytelmä johti juurensa laajemmalle kuin
hän alussa luuli, toteentui.

Kun he tulivat ulos porttikäytävästä, kysyi Krag.

"Oletteko venäläinen?"

"Luuletteko niin?"

"Luulen."

"Siinä tapauksessa saatte pysyä luulossanne. Minusta on samantekevää,
mitä luulette."

Kun he tulivat portille, laski Krag kätensä toisen olkapäälle, pysäytti
hänet ja sanoi:

"Odottakaa hetkinen, herraseni."

Etsivä teki liikkeen kädellään porttia kohti ja jatkoi:

"Olemme vielä Venäjällä, mutta niin pian kuin astutte ulos tuosta
portista olette ulkopuolella."

"Tiedän aivan hyvin exterritoriaalioikeuden merkityksen", vastasi
merimiespukuinen, "nyt menemme rajan yli."

Tämän sanottuaan meni hän nopeasti ulos portista, Kragin seuratessa.

Kragilla oli oikein. Palmusalissa ei ollut monia vieraita. Parissa
pöydässä istui ulkomaalaisia kauppiaita tuota tunnettua lajia, eloisia,
viittilöiviä, yhtä mittaa puhuvia, haisten juutalaiselle ja
"afäärille."

Toisessa pöydässä istui kotimaisia jobbareita, jotka huusivat ja
viittoilivat kurssilla ja tonnistolla. Ihmiset tulivat sisään turkeissa
ja kalosseissa, tuoden tullessaan marmorimosaikille lumisohjua.
Mutta kuitenkin oli täällä nyt päivän hiljaisimmat tunnit. Muuten oli
tuo mauton sali, jonka loisto näytti olevan jonkun tuoreen
gulassimiljonäärin aivojen tuotetta, jonkinlainen pörssi enemmän tai
vähemmän epäilyttäville olioille, jotka keinottelivat ostolla ja
myynnillä maailmansodan varjossa. Krag seuralaisineen istuutui erääseen
nurkkapöytään, jossa he kenenkään kuulematta saattoivat vapaasti
keskustella.

Krag oli heti päättänyt miten menettelisi. Hän ei leikkinyt sokkosilla
kenenkään kanssa. Hän kertoi toiselle murhasta, salaperäisestä
Mülleristä, molemmista amerikalaisista ja kreivinna Orloffista.

"Hän on vangittuna nyt", sanoi Krag.

Koko yksityiskohtainen kertomus ei ollut huomattavammin kiinnittänyt
toisen mieltä. Hän oli kuunnellut aivan tyynenä. Silloin tällöin
katseli hän kelloaan, ikäänkuin huomauttaakseen, että hänen aikansa on
täpärällä ja että hän ei ymmärrä mitä varten tuota kaikkea hänelle
kerrotaan. Mutta kun Krag mainitsi kreivinnan vangitsemisesta, vilahti
hänen kasvoilleen tarkkaavaisuuden ilme.

"Onko hän epäilty murhaan osallisuudesta?" kysyi hän.

"Minun on mahdoton kantaa mitään sellaista epäluuloa", sanoi Krag,
"mutta olemme joka tapauksessa ottaneet hänet haltuumme kunnes pääsemme
paremmille jäljille. Hän pääsee huomenna vapaaksi."

"Huomenna", mutisi toinen miettiväisenä, "luuletteko olevanne jäljillä
huomenna?"

"Olemme nyt jo", sanoi Krag, "kaikki viittaa, että on kyseessä
poliittinen murha."

Toinen hymyili pilkallisesti.

"Ja sitte etsitte jälkiä venäläisistä piireistä. Heittäkää se."

"Miksikä?"

"Otaksukaamme, että -- kuten sanotte -- kyseessä on poliittinen murha,
luuletteko tosiaankin, että on menetelty niin tuhmasti, että on vaaraa
ilmitulemisesta?"

"Kuka olisi menetellyt tuhmasti?" kysyi Krag.

Toinen kohautti olkapäitään.

"Minä esitän asian vain edellytyksenä", sanoi toinen, "ja saatan,
edellyttäen edelleenkin, sanoa: otaksukaamme, että poliisin on
onnistunut löytää hyvin painava aihetodistus, ettekö luule, että tuo
aihe ennen häviää kuin tulee käytetyksi todisteena?"

"Kuka hävittäisi", kysyi Krag edelleen.

Toinen hymyili.

"Miksi ette etsi toisista piireistä päästäksenne selvyyteen?" kysyi hän
"Müller on selvästi saksalainen."

"Miksi niin luulette? Nimestäkö? Sangen vähän sen varaan voi rakentaa."

"Ei ainoastaan nimestä", vastasi merimiespukuinen. "Mutta sikäli kuin
minä voin kertomuksestanne päättää, on tuo nainen, joka kutsuu itseään
kreivinna Orloffiksi, myynyt eräitä tärkeitä venäläisiä salaisuuksia
Müllerille. Hänen siis täytyy olla saksalainen urkkija."

"Silloinhan näyttää aivan luonnolliselta, että Müller on saanut
surmansa venäläiseltä taholta."

Merimiespukuinen nauroi ääneen, omituista kovaa ja pilkallista naurua.

"Kostoa", huudahti hän, "ei, ei, tunteet ovat lakanneet olemasta. Ei
ole aikaa eikä varoja pitää tunteita. Kaiken määräävät järkisyyt,
ankarat, melkeinpä koneelliset etulaskelmat."

Krag vastasi:

"Mutta minä saatan esittää teille syyn, miksi poliisi hakee murhaan
selvitystä noista piireistä. Olemme nimittäin saaneet selville, että
murhatulla Müllerillä oli noiden piirien kanssa tekemistä. Hänet on
nähty käyvän talossa, jonka me äsken jätimme."

"Se todistaa joka tapauksessa, että työskentelette hyvin", vastasi
toinen. "Mutta jos otaksumanne on oikea, mitä siitä voi päätellä? Siitä
voi..."

Merimiespukuinen innostui äkkiä. Hänen äänensä kävi matalammaksi, mutta
sanat saivat kuitenkin läpitunkevamman painon.

"Siitä voi tehdä ainoastaan yhden pelottavan ja varman päätelmän, sen,
että Müller on ollut provokaattori. Tiedättekö mikä se on? Se on
Venäjällä usein poliisi, joka johtaa ihmisiä tekemään poliittisia
rikoksia jotka hän sitte 'saa ilmi'. Provokaattori työskentelee vain
itsekkäistä syistä, saadakseen itselleen etua ja ylennystä. Hän on
tunnoton roisto, joka saattaa toimittaa ihmisiä hirteen,
harhaanjohdettuja ihmisiä, saadakseen kehuvan sanan päälliköiltään.
Isommilla paikkakunnilla, suuremmissa olosuhteissa, saattaa koko
poliisilaitos olla provokaattoreita. On nähty poliisin järjestävän
yksinpä pommiräjähdyksiäkin, jotka ovat vaatineet useita ihmishenkiä.
Jos Müller on ollut provokaattori, on hän vain saanut töittensä
palkan."

"Mutta murha on murha", väitti Krag.

"Hän on vain saanut töistään palkan", väitti toinen itsepäisesti.
"Voitteko ajatella suurempaa roistoa kuin provokaattori? Voitteko
ajatella lempeämpää rangaistusta sellaiselle kuin kuolemaa? Voitte
puhua laillisesta oikeudesta niin paljon kuin haluatte, mutta kosto on
ainoa tosi-oikeus."

"Tiedättekö mitä", sanoi Krag äkkiä, "nyt olen löytänyt Müllerin
murhaajan."

"Kuka se on?"

"Te olette murhaaja", sanoi hän.

Krag kuuli ihmetyksellä oman äänensä lausuvan nuo omituiset sanat. Ne
tuntuivat niin vierailta tässä kahvilahuoneessa, jossa jokapäiväiset
ihmiset menivät ja tulivat ihmisten puheensorinassa.

"Minä en työskentele, lopettaakseni provokaattoreita", vastasi toinen.
"Yksi enemmän tai vähemmän ei liikuta minua."

"Te ette ainoastaan sen takia murhannutkaan Mülleriä."

"Onko teillä kenties jokin muu syy tiedossanne?" kysyi
merimiespukuinen.

"On", vastasi Krag, "minulla on toinenkin syy ja sen keksin juuri nyt.
Kautta Jumalan", lisäsi hän päättävästi, tirkistäen toista kasvoihin
"kautta Jumalan, nyt näen sen."

Toinen katsoi kelloaan.

"Aika on kohta lopussa, minua odotetaan."

"Jos ette nyt saisikaan tilaisuutta palata takaisin?"

"Silloin, pelkään minä", vastasi toinen kylmäverisesti, "alkaisivat
eräät määrätyt henkilöt kysellä minua."



XI.

KREIVINNAN AUTOMATKA.


"Jos tahdotte minusta jotakin", sanoi merimiespukuinen noustessaan
seisomaan, "niin tiedätte, missä voitte minua tavata, mutta älkää tehkö
mitään harkitsematonta. Ette kuitenkaan missään tapauksessa saa mitään
aikaan."

Krag seurasi häntä ulos.

"Puhutte omituisesti", sanoi Krag, "puhutte kuin mies, joka on
tunnustanut kaikki."

"Ei lainkaan", vastasi toinen, "puhun kuin mies, joka ei voi itseään
mistään moittia."

Jalkakäytävällä Grandin edustalla pysähtyi hän, tarttui Kragin
käsivarteen ja sanoi hänelle ominaisella, puoliksi läpitunkevalla,
puoliksi asianajajamaisella äänellä:

"Annan teille luvan epäillä minua. Kuulette, että minä en kiellä enkä
myönnä mitään. Eräässä talossa Kristianiassa on tehty murha, se ei
liikuta teitä, että murhattu eläessään oli suurimpia roistoja mitä
Jumalan vihreä maa päällään kantoi; minä en väitä, että hän oli, mutta
otaksun vain, mutta kuten sanottu, se ei liikuta teitä, teidän on vain
tehtävä velvollisuutenne, saatava murhaaja kiinni. Sanotte itse, että
epäilette minua..."

"Olen varma", keskeytti Krag.

"Varma, hyvä, olkoonpa niinkin", vastasi toinen, "ja me voimme kehittää
sitä edelleen. Edellyttäkäämme puhtaasti kokeellisesti, että olette
oikeassa ja että minä niinollen olen murhaaja. Hyvä. Tahdon siis
ensikseenkin iloita, että minun onnistui raivata vahinkoeläin pois
tieltä. Sen jälkeen annan palttua teidän ja poliisin ponnistuksille
saada valoa asiaan ja saada murhaaja, siis itseni, kiinni ja
rangaistuksi. Ei ainoastaan siksi, että olisi vain oma turvallisuuteni
kysymyksessä, vaan vielä enemmän sen takia, että varman vakaumukseni
mukaan on oikeus tapahtunut, kun lurjus on tapettu. Pitäisin aivan kuin
pyhänä asiana valehdella, vannoa väärin, panna maat ja taivaat
liikkeelle, estääkseni asiaankuulumattoman poliisin saamasta mitään
tilaisuutta käyttää lakejaan ja pykäliään. Myöntäkää, paras herra
etsivä, että minulla on syytä varoittaa tekemästä mitään tyhmyyksiä. Ja
tyhmyyden teette, jos pidätätte minut. Sellaisena kuin nyt tässä
seison, en ole mikään julkinen henkilö, mutta voitte olla
vakuutettu, että siitä hetkestä alkaen, kun minä olen sellin oven
sisäpuolella, tulen julkiseksi henkilöksi. Poliisi saa koko koneiston
muutamassa tunnissa vyörymään ylitseen. Ja minkälaiseen tilanteeseen
joutuu poliisi? Niin, se on uskaltanut vangita vierasmaalaisen,
julkisen henkilön ilman parempaa perustetta kuin suurimmassa määrin
häilyvien turhuuksien, että muka murhattu mies on nähty lähetystössä
jossa joka päivä kihisee sadottain merkityksettömiä henkilöitä. Mitä
siitä sanotte, rakas ystävä?"

"Aika on kulunut", sanoi Krag iloisesti hymyillen. "Alan tosiaankin
pelätä, että teitä aletaan kysellä."

Merimiespukuinen sytytti savukkeen, antaen savun hyväntuulisena kieriä
kylmään iltailmaan.

"Kas niin", sanoi hän, "kiitän teitä mielenkiintoisesta keskustelusta.
Siinä on ollut jotain romaanimaista kylläkin, mutta tehän ymmärrätte,
että keskustelu on ollut vain abstraktinen, kuten ajatuskehitelmä,
koe. Voi, kuinka hyvin tunnenkaan itseni nyt ylioppilasaikojeni
väittelyistä. Niin keskustelevat venäläiset. Te pidätte sellaisesta?"

"Te siis olette venäläinen", vahvisti Krag.

"Olen" vastasi toinen, "ja sen tiesitte aivan hyvin. Olen muuten,
sattumalta, joutunut hyvälle tuulelle. Ja siitä ei ole kiittäminen
ainoastaan keskustelua. Mutta teidän omituinen murhahistorianne on
tosiaankin antanut minulle uskon, että yksi roisto on saanut palkan
töistään. Se on hyvä tietää. Mutta minä tiedän myöskin, että
provokaattorin uhrilla, sen pahempi, on odotettavana palkkansa."

"Ette ole ritarillinen sanoessanne noin", vastasi Krag vakavasti, "nyt
ette muistuta niitä inhimillisiä, suvaitsevia, omituisia venäläisiä
jotka tunnemme niin monista kuvauksista. Jos ymmärrän teitä oikein, on
provokaattorin uhri tässä tapauksessa eräs harhaanjohdettu naisraukka.
Hän ei ole kreivinna. Hänen nimensä on yksinkertaisesti Vera Lapudin,
ja..."

"Mikä hänen nimensä on?" sanoi toinen kysyvästi, mutta ilman suurempaa
mielenkiintoa.

"Vera Lapudin", vastasi Krag.

"Vera Lapudin", toisti venäläinen, "Vera Lapudin. Vera Lapudin..."

Hän ei toistanut tuota nimeä, lyödäkseen sen muistiinsa, hän sanoi sen
ajatuksessaan melkein uneksien, katsellen ylös Ylioppilaspuiston
poppeleihin. Krag pani merkille äänen soinnun. Hän ei oikein tiennyt
miksi.

"Hän on aivan tavallisen porvarillisen everstin leski. Mies kaatui
sodan alussa, luonnollisesti olisi hänen pitänyt saada eläke, mutta
tiedättehän mihin eläkkeet ja avustukset menevät laajassa Venäjän
maassa. Hän on kertonut minulle kaikki. Lopuksi alkoi hän kärsiä hätää.
Silloin otti hän ensimäisen varomattoman askeleen pelastaakseen itsensä
kärsimyksistä. Silloin joutui hän ensin noiden arkipäiväisten,
inhoittavien urkkijoiden -- amerikalaisten -- käsiin ja sen jälkeen
provokaattorin joka oli saanut tietää hänen toimistaan. Voitte
ymmärtää, miltä tuntuu olla sellaisen henkilön käsissä, sen on pahempi
kuin koronkiskurin, vampyyrin... Sitä paitsi hän ei liioin ole viekas,
raukka, päinvastoin suora ja ymmärtämätön. Esimerkiksi tuo
kaulakoristejuttu esitettiin perin kömpelösti."

"Teillä on hyvä sydän", sanoi venäläinen ja puristi hyvästiksi Kragin
kättä.

Tämän jälkeen meni hän. Krag seisoi ja katseli hänen jälkeensä, kunnes
hän hävisi pimeään ja ihmisvilinään.

"Luonnollisesti", ajatteli Krag itsekseen, kääntyessään ja hitaasti
kävellessään toiselle taholle, "luonnollisesti täytyy sen olla niin. On
vain ihmeellistä, ettei tuo ratkaisu ennen ole mieleeni tullut."

Kragilla oli seuraavana päivänä keskustelu etsivänosaston päällikön
kanssa, jolle hän esitti asian kaikkine yksityiskohtineen. Päällikkö
hermostui jonkun verran kun kuuli venakon pidätyksen, joka tavallaan
oli laitonta ja saattoi johtaa ikäviin seurauksiin. Mutta Krag lohdutti
häntä, että venakko kiihtyneessä ja hermostuneessa mielentilassaan
tunsi itsensä vain turvalliseksi poliisin sulettujen ovien takana.
Päätettiin kuitenkin, että hän samana päivänä lasketaan ulos. Päällikkö
oli muuten selvillä, että täydellisen selvyyden saaminen asiasta
kohtaisi monia ja erilaisia vaikeuksia.

Aamupäivän hämmästys Kragille oli, että molemmat amerikalaiset
rohkenivat jälleen sukeltautua esiin.

He tulivat tassutellen pehmeästi kummikoroillaan, kumarsivat
turkeissaan, liehakoivat. --

Niin, nyt he olivat huomanneet, ettei ainoastaan kaulakoristetta ollut
varastettu. Oli myöskin otettu papereita, hyvin tärkeitä papereita.
Olikohan niitä löydetty kuolleelta?

"Ei", sanoi Krag.

Mutta kenties he sentään saisivat katsoa tavaroita, jotka poliisi oli
löytänyt kuolleen taskuista?

"Ei", sanoi Krag.

"Ja miksi ei? Missä oli kreivinna? He olivat, kautta Jumalan,
onnettomia varkaudesta kärsimään joutuneita ihmisiä, jotka ainoastaan
vaativat oikeutta. Ja mikä merkillinen poliisilaitos tämä oikeastaan
oli? He tulivat enemmän ja enemmän nenäkkäiksi ja viittailivat, että
aikomuksena on valittaa kaikissa mahdollisissa paikoissa."

"Huomenna kello kahdeltatoista", sanoi Krag, "lähtee laiva Amerikaan.
Ovatko herrat jo tilanneet liput?"

"Ei" ärjyivät herrat. He eivät aikoneet mihinkään, ennen kuin saavat
heille oikeudenmukaisesti kuuluvan omaisuutensa.

"Neuvoisin teitä joka tapauksessa hankkimaan liput", sanoi Krag, "se
nimittäin on ainoa mahdollisuus teille päästä kunniallisella tavalla
pois. Tuossa on karkoituskaavakkeita. Ei niitä ole vaikeata täyttää. Ja
sitä paitsi voi sattua pahempia asioita, hyvät herrat, se on
vaarallista tällaisina aikoina vehkeillä vieraita kansallisuuksia
vastaan."

Herrat kävivät suurisuisiksi.

He olivat vapaita kansalaisia, vapaassa Amerikassa. Heidän kanssaan ei
ollut leikkimistä, U.S.A., lyhyesti sanoen, tähdillä ja viiruilla,
ministeri ja koko ihanuus läksi liikkeelle. Mr Inderdale antoi
ymmärtää, että hän paljastaa lehdessään "Enkeliensiipien suhina" koko
jutun, he olivat huomattavia miehiä rapakon tuolla puolen, se pitäisi
ottaa huomioon. He löivät nyrkkiä kaiteisiin ja pysyivät oikeuksissaan.
Silloin sanoi Krag, kääntyen erään konstaapelin puoleen: "Vangitkaa nuo
molemmat herrat." Silloin kesyyntyivät herrat. Ei missään tapauksessa
saanut ymmärtää heitä väärin... Heidät heitettiin ulos.

Ennen kuin venakko laskettiin ulos tutkintovankeudesta, ryhtyi Krag
erikoisiin toimenpiteisiin, jotka hämmästyttivät tovereita.

Hän sanoi apulaiselleen Holmsenille: "Rouva asuu Hotel Raadhus
Hospitsissa. Tehän osaatte ohjata autoa, Holmsen, te ajatte itse hänet
sinne. Eversen istun hänen kanssaan autossa. Matkalla ette saa
pysähtyä."

Krag katsoi kelloaan.

"Minä ajan edellä sinne", sanoi hän, "ja odotan hotellissa. Ilmoitan
puhelimella tänne milloin saatte lähteä. Otan itse teidät vastaan
hotellin sisäänkäytävässä."

"Mutta eikö häntä lasketa irti", sanoi Holmsen hämmästyneenä, "tämähän
tuntuu vanginkuljetukselta."

"Kyllä", sanoi Krag, "hänet vapautetaan."

"Mutta mikä tarkoitus on kaikilla näillä varovaisuustoimenpiteillä?"

"Niin", sanoi Krag, "minä en kernaasti ota ihmisen kuolemaa
omalletunnolleni. On kysymys hänen hengestään."



XII.

KUKA OLI MURHAAJA.


Puolituntia jälkeenpäin ajoi apulainen Holmsen autolla Hotel Raadhus
Hospitsiin. Virkapukuinen portieri, mustatukkainen, harmahtavalla
mustalla parralla, aukasi auton oven. Vaikka naamioiminen oli tehty
hyvin, tunsi Holmsen kuitenkin virkatoverinsa Asbjörn Kragin. Venakko
oli kuin huumauksissa. Ensin oli hän pelästynyt, kun hänelle
ilmoitettiin, että hänet lasketaan ulos. Sen jälkeen oli hän pyytänyt
tavata Kragia. Hänelle ilmoitettiin, että se ei käynyt päinsä, mutta
Krag lähetti terveiset, että hänen ei tarvitse olla peloissaan. Tämä
oli tyynnyttänyt häntä jonkun verran.

Valeportieri ajoi hänen kanssaan hississä ylös. Kun hän aukasi hissin
oven rouvalle, kirkasi tämä ja vaipui kokoon. Muisto murhasta valtasi
hänet. Hänellä oli varmaankin jonkinlainen tunne, että nyt hän itse
saattoi olla vaarassa. Hissin hiljaa huristessa läpi kerrosten
ylöspäin, sanoi Krag hänelle:

"Rouvani, se olen minä."

Hän tunsi äänen ja kun hän katsoi portieria silmiin tunsi hän tämän
itsekin.

Venakko kävi iloiseksi ja hänen kätensä etsi etsivän kättä.

"Olen läheisyydessänne", sanoi hän, "teidän ei tarvitse pelätä mitään."

Tuskin puoli tuntia sen jälkeen kuin Vera Lapudin oli saapunut
hotelliin soi puhelin. Kysyttiin kreivinna Orloffia. Krag vastasi,
että kreivinna kyllä oli hotellissa, mutta hän ei ottanut vastaan
vielä puoleen tuntiin. Kysely tapahtui saksaksi ja Krag tunsi
merimiespukuisen äänen. Tunnin kuluttua tulikin tämä ja kysyi
kreivinnaa. Krag istui puolipimeässä portierikopissa ja saattoi, ilman
ilmitulemisen pelkoa, vastata.

"Saatan teidät keskusteluhuoneeseen", sanoi hän, "ja menen kysymään jos
kreivinna saattaa tulla alas."

Krag meni merimiespukuisen perässä rappuja ylös ja aukaistessaan ovea
piti hän varansa ja asettui hämärään. Merimiespukuinen ei katsonut
häneen. Kun he tulivat sisälle, kysyi Krag, kenenkä hän saa ilmoittaa
ja kumarsi samalla hyvin syvään peittääkseen kasvojaan. Miehet olivat
kahdenkesken.

Merimiespukuinen ei vastannut heti. Krag katsoi ylös. Samalla hetkellä
ymmärsi etsivä, että hänet oli tunnettu. Venäläinen meni häntä
lähemmäksi, hymyillen purevasti, vaan ei epäystävällisesti.

"Nimeni", mutisi hän ajatuksissaan, "nimeni..."

Tultuaan aivan etsivän luokse, katsoi hän tätä suoraan silmiin:

"Minä en ymmärrä teitä", vastasi hän, "mutta tunnen teidät:
_provokaattori_!"

"Miksi kutsutte minua provokaattoriksi?"

"Selitän sen muutamin sanoin. Te luulette järkähtämättömästi, että minä
olen Müllerin murhaaja. Uskotte, että minä olen murhannut Müllerin,
siksi, että olen venäläinen ja että hänen urkkiatoimintansa on
vahingoittanut synnyinmaatani. Myönnän vielä kerran, että minä ilman
pienimpiäkään omantunnon vaivoja tuntisin todellista nautintoa,
saadessani raivata pois tieltä sellaisen vahinkoeläimen kun Müller.
Mutta sellaisesta myönnytyksestä tunnustukseen on pitkä askel. Te
tiedätte edelleen, että minä en koskaan ota sellaista askelta. Te ette
voi hankkia todisteita minua vastaan. Vaan sittenkään ette tyydy
merkitsemään Müllerin murhaa niiden salaperäisten ja selvittämättömien
tapahtumien joukkoon, joita tapahtuu mailmansodan taistelujen varjossa.
Siksi olette laskenut, että minä jonkin ajattelemattoman teon kautta
paljastaisin itseni. Se on se, jota minä kutsun provokationiksi. Muuten
olette kai ymmärtänyt, että minulla ei ole mitään rikollisia aikeita
Vera Lapudin raukkaa kohtaan."

"Kyllä olen, _eversti Lapudin_", vastasi Krag.

Toista värisytti.

"Saatanko luottaa teihin?" kysyi hän, tarttuen Kragin käteen. "Olette
arvannut oikein", sanoi venäläinen, "minä olen eversti Lapudin ja Vera
on vaimoni. Minä en kaatunut Tannenbergissä vaan jouduin vangiksi.
Kukaan ei ole kuullut minusta mitään. Kuukausi takaperin onnistui minun
paeta ja olin matkalla kotiin Kristianian kautta, kun venäläisiltä
ystäviltäni sain kuulla, kuinka tunnottomat roistot olivat saaneet
vaimoni sekotetuksi tähän hirvittävään juttuun. -- Kukaan ei voi estää
minua matkustamasta täältä. Kukaan ei voi myöskään estää minua
ottamasta vaimoani mukanani."

"Minä menen hakemaan vaimoanne", sanoi Krag.

       *       *       *       *       *

Kuukausi tämän jälkeen sai Krag Pietarissa leimatun kirjeen. Se oli
nimetön, mutta Krag ei hetkeäkään epäillyt kuka oli lähettäjä. Kirje
kuului:

    "Kunnioitettava Herra --

    Tarvitseeko minun sanoa teille, että minä _olin_ murhaaja. Sillä
    pelastin vaimoni hengen ja kunnian ja tunnoton roisto on saanut
    rangaistuksensa. Pitäkää tikari muistona. Menen jälleen sotaan,
    mutta nimeni ei enää ole Lapudin. Älkää etsikö minua."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Murhattu urkkija" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.