Title: Felicitas - Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta (v. 476 j.Kr.)
Author: Dahn, Felix
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Felicitas - Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta (v. 476 j.Kr.)" ***


FELICITAS

Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta
(V. 476 j.Kr.)


Kirj.

FELIX DAHN


Saksasta suomennettu



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1912.



Monta vuotta sitten työskentelin Salzburgissa ja tein tutkimuksia sen
arkistossa, kirjastossa ja roomalaisten muinaismuistojen museossa.

Tutkimusteni aineena oli varsinkin viides vuosisata, aika, jolloin
germanit tunkeusivat näihin seutuihin laskien valtansa alle roomalaiset
varustukset, joista milloin tehtiin vastarintaa, milloin oltiin
tekemättä. Lukuisia roomalaisia siirtokuntia jäi kuitenkin maahan;
useat talonpojat, kauppamiehet ja käsityöläiset eivät tahtoneet jättää
kotejansa autioiksi eivätkä luopua edullisista toimistaan; elämä oli
heille mieluista rakkaaksi käyneellä vanhalla maatilkulla -- olkoonpa
vaikka barbarienkin [siksi roomalaiset nimittivät Rooman rajojen
ulkopuolella asuvia kansoja] hallinnon alla. Nämä eivät tehneetkään
heille vääryyttä, kun vain oli ehditty ohi valloituksen myrskyjen ja
taistelujen ja kun maanjako oli suoritettu.

Kun olin päättänyt päiväni työn, kuljeskelin kauniiksi tunnetussa
Salzachlaaksossa. Lämpimän kesäkuun illat olivat suotuisia pitkiin,
aina yöhön saakka kestäviin retkeilyihin.

Ajatukseni ja mielikuvitukseni olivat täynnä kirjavia kuvia noiden
viimeisten alppimaassa asuneitten roomalaisten elämästä ja vaiheista.

Juuri Salzburgissa ja sen ympäristössä antoivat lukuisat kiveen hakatut
kirjoitukset, vanhain aseitten ja rahojen löydöt sekä kaikenlaiset
muistomerkit Rooman ajoilta mielikuvitukselle mitä rikkainta aihetta.
Tämä kaupunki oli näet linnansa, korkeuteen kohoavan "kapitolin"
kautta, joka vuoren ylhäisimmältä huipulta hallitsi virran laaksoa,
saanut tuon komean nimen "_Claudium Juvavum_" ja oli vuosisatoja
ei ainoastaan Rooman herruuden päätukia, vaan myös roomalaisen
kukoistavan, loistavan sivistyksen etevimpiä kannattajia: vanhoissa
kirjoituksissa mainitaan kaupungin tuomareina, hallitsijoina,
asukkaina ja kaunistajina asianajajia, decurioita, yleisten huvien ja
toripaikkojen aedilejä, teollisuuden ja taiteen harjoittajia.

Se, mikä pitkin päivää oli ollut ajatusteni ja tutkimusteni
esineenä, loi, kun illan kuutamossa kaupungin portille astuskelin,
kaikenlaatuisia kuvia mieleeni. Virran ja kadut, vuoret ja laaksot
näin silloin täynnä roomalaisia, ja ne olivat kuin tauluja heidän
elämästään; mutta kaukaa, luoteesta päin, uhkasivat lähentelevät
germanit yhtä estämättöminä kuin Baierin lakeudelta aika ajoin kohoavat
pilvet.

Useimmiten ja mieluisimmin astuskelin virran rantaa taikka sen
viereistä muinaista Roomalaistietä, joka johti Chimjärveen päin ja
kulkien Seebruckissa (_Bedaium'issa_) mainitun järven laskujoen, Alzin,
sekä Pfünz'issä (_Pons Oeni'ssa_) Innin (_Oenon_) yli, vei Vindeliciaan
ja tämän maakunnan komeaan pääkaupunkiin Augsburgiin (_Augusta
Vindelicorum'iin_).

Tämän korkean tien molemmin puolisista alangoista, joissa nykyään
suurimmaksi osaksi kasvoi metsää ja pensaikkoa ja joiden välissä
rehoittava muratti viheriöitsi, oli löydetty suuri määrä rahoja,
ruukunsirpaleita, uurnia, hautakiviä ja huonekaluja. Nähtävästi
oli siellä täällä sijainnut siirtolaisrakennuksia, mutta myös
rikkaampienkin kansalaisten uhkeita huviloita; niitä oli usein
rakennettu kauas linnoitetun kaupungin vallien ulkopuolelle ja olivat
ne koristuksina seudun laajassa laaksossa.

Kuljeskelin usein tuota vanhaa Roomalaistietä, katsellen
mailleenmenevää aurinkoa ja mielessäni kuvitellen miltä näitten
huviloitten asukkaista mahtoi tuntua, kun he eivät enää nähneet
uljasten legionain marssivan täältä Lechin varrella olevaan
roomalaiskaupunkiin, vaan sensijaan näkivät germanien ensimäisten
ratsujoukkojen varovasti vakoillen ryntäävän esiin valloitetusta
Vindeliciasta, -- ja huomasivat kuinka heidän lukumääränsä
karttumistaan karttui ja kuinka he kävivät yhä rohkeammiksi ja
syystä yhä enemmän vakuutetuiksi siitä, että maa oli heikosti
varustettu ja että he, sinne vakinaisesti asettumalla, voisivat kohota
jäljellejääneitten turvattomien roomalaisten herroiksi.

Tällaisissa unelmissa käyden, rupesin jo hieman toivomaan itsekin
joskus löytäväni jonkin pienen muistomerkin Rooman ajoilta tästä
muistorikkaasta maasta. Niin astuin eräänä iltana yhä syvemmälle
pensaikkoon oikealla puolen Roomalaistietä ja kuljin kivistä
rauneikkoa, jonka lohkoja ja liuskoja peitti tiheä sammal ja viheriä
muratti, yhä ylöspäin erästä lähdettä kohden, jonka lorina soi alati
korviini.

Astuessani ratisi vähän väliä jotakin sammalpeitteen alla; monesti
nostin sieltä tiiliä tai ruukun palasia. Olivatko roomalaiset noita
muinoin käyttäneet? Mitään varmempaa todistusta tähän arveluun en
voinut saada.

Päätin tänään kulkea entistä korkeammalle, nähdäkseni ehkä puron
alkulähteen, jonka oletin pulppuilevan erään korkeanlaisen kukkulan
loivasti alenevalla rinteellä, ja minä tiesin, että roomalaiset
mielellään rakensivat niin hyvin rauhaisat huvilansa kuin
sotavarustuksenakin juoksevan veden läheisyyteen.

Tuona kesäpäivänä oli ollut erittäin kuuma. Tunsin pääni raskaaksi ja
jalkani uupuneiksi ja liikuin senvuoksi purosen reunaa tiettömässä,
tiheässä vesakossa vuorisauvan avulla hitaasti ja vaivaloisesti. Olisin
mielelläni mukavasti heittäytynyt pehmeälle sammalelle, mutta taistelin
urheasti väsymystäni vastaan, voidakseni edes tällä kertaa löytää puron
piileilevän synnyinpaikan.

Puolisen tuntia käveltyäni saavuinkin pyrkimälleni kummulle, jonka
kansa tuntee nimellä _Heiden-Schupf_ [Pakanainsuoja].

Mitä ylemmäksi tulin, sitä enemmän löysin kaikenlaatuisia
kivijäännöksiä, useita hämmästyttävän suuriakin, niiden joukossa
myös punertavaa ja harmaata marmoria, jota jo monena vuosisatana
lähitienoissa oli louhittu. Ja todellakin oli aavistukseni oikea!
Kukkulan huipun läheltä kumpusi lähteeni. Muinoin se lienee ollut
kivikehällä varustettu, koska vieläkin voi nähdä huolellisesti
veistetyn vaaleanharmaan marmorin paikoittain ympäröivän sitä sievänä
reunuksena, ja muuten oli siellä täällä hajallaan lukemattomia
tiilikiviä. Sydämeni sykki kiivaasti, ei ainoastaan astumisen
ponnistuksista, vaan myöskin -- sen tunnustan -- hartaasta
toivomuksesta -- olin vielä vallan nuori! -- että roomalainen Mercurius
tai germanilainen Votan, toivojen ja löytöjen jumalat, nyt täällä
johtaisivat käsiini jonkun muistomerkin Juvavumin roomalaisista. Paikan
nimi, "Pakanainsuoja", oli epäilemättä roomalaisten siirtokuntien
antama, sillä he olivat Roomalaistienkin tällä paikalla nimittäneet
"Pakanaintieksi". Siihen tuli lisäksi vielä lähteen löytö ja
marmorikehän jäännökset sekä lukuisat tiilet. Samassa katsahti aurinko,
vähäistä ennen laskuansa, suoraan pensaikon läpi ja valaisi muurisavea
läheisellä tiililevyllä. Otin sen käteeni ja koputtelin sitä; se oli
epäilemättä roomalaista muurausainetta, joka vuosisatojen kuluessa
muodostuu aivan kivenkovaksi ja joka on ikuisen Rooman rakennusten
paraimpia tunnusmerkkejä. Minä kääntelin sitä ja, oi riemua! kun
huomasin siihen poltetut, olettamustani tukevat kirjaimet, XXII:n
legionan merkin: _primigenia pia fidelis_.

Ja kun suuresti ihastuneena aioin sitä kalkutella maassa olevaan
tiileen, lankesi entistä kirkkaampi auringonsäde omituiselle,
vaaleanharmaalle kiviliuskalle, jolloin heti huomasin sen olevan
marmoria, jonka keskellä oli kolme roomalaista kirjainta:

    hic...

Tässä oli kivi haljennut, mutta vallan sen vieressä kohosi sammaleista
ja murateista pieni, samanlaista harmaata kiveä oleva pykäläsyrjäinen
levy. Oliko tämän kirjoituksen jatko haudattu tuon sammal- ja
turvepeitteen alle?

Minä koetin nostaa uutta löytöäni, mutta se oli liian raskas -- raskas
ehkä siitä syystä, että maa sitä peitti, taikka ehkä se oli jotenkin
kookas.

Turhien ponnistusten perästä huomasin, että minun ensin täytyi poistaa
paksu sammal- ja mätäskerros, ennenkuin marmori kertoisi minulle
salaisuutensa.

Oliko sillä jotain kerrottavaa? Varmaankin! Olihan jo alku tiedossani:
"_Hic_", "täällä" -- _mitä_ oli "täällä" tapahtunut?

Kun kynäveitseni avulla olin puhdistanut maassa piileilevän levyn
haljenneen syrjän mullasta ja juurista, koetin siihen sovitella
ensimäistä kivilevyn palasta -- ne sopivat tarkalleen toisiinsa.

Nytpä vasta oikein rupesin työhön, joka ei ollut helppoa, eikä
joutuisaa: käsin, veitsellä ja vuorisauvani piikillä täytyi minun
kuopia ja kaivaa varmaankin kahden jalan syvältä nurmikkoa, multaa,
sammalta ja kiinteytyneen muratin lukemattomia juuria, jotka olivatkin
pahimpana haittana. Vaikka ilma oli viileä, koska aurinko jo oli
taivaan rannalla, tulin puuhastani aivan kuumaksi; otsaltani tippui
moni pisara vanhalle roomalaiskivelle, joka näytti olevan jotenkin
laaja levy.

Vihdoinkin sain sen niin pitkälle irralleen -- jo ensi alussa oli varma
vakuutukseni uusien kirjaimien löytämisestä intoani kiihoittanut --
että saatoin molemmin käsin ryhtyä sen syrjiin, ja monella nytkäyksellä
sain sen vihdoin ilmoille. Taas sovitin siihen tuota lohjennutta
palasta; sen salaperäinen "hic"-sana osoitti pian, mistä päin oli
etsiminen jatkoa.

Raaputin nopeasti mullan, hiekan ja sammalen kirjainten syvennyksistä,
sillä äkkiä alkoi hämärtää ja minä tahdoin jo tänään saada selon
tästä kauan kätketystä salaisuudesta. Ja se onnistui; tosin vaivoin,
mutta kuitenkin täysin varmasti saatoin lukea molemmat päälletysten
kirjoitetut rivit:

    Hic habitat Felicit...
    Nihil mali intret.

Ainoastaan kolmannesta sanasta puuttui kaksi viimeistä kirjainta,
siitä paikasta oli vähäinen liuska murtunut enkä voinut löytää siihen
kuuluvaa kappaletta, mutta olihan päivänselvää, että tuon lisäyksen
piti olla _-as_. -- Tämä kirjoitus on suomeksi:

    Täällä asuu onni:
    Älköön mikään paha tänne tulko!

Nähtävästi oli tämä harmaa marmori ollut huvilan puutarhan tai pihan
kynnyslevynä ja tuon miehekkään lauseen tuli pitää siitä kaikki paha
etäällä.

Turhaan etsin useampia merkkejä tai kalujen jäännöksiä.

Istahdin pehmeälle sammalturpeelle likelle aarrettani ja ajattelin
ajattelemistani noita sanoja. Selkänojanani oli ikivanha tammi, joka
ehkä oli ylennyt tuon roomalaisrakennuksen raunioilta taikka ehkäpä sen
puutarhan hedelmällisestä mullasta.

Tällä kukkulalla, jonka puut ja pensaat eroittivat kokonaan muusta
maailmasta, vallitsi ihmeellinen hiljaisuus. Ainoastaan hiljaa, aivan
hiljaa solisi tuo kapea, vähävesinen puro, joka aivan lähellä minua
pulppusi maasta ja vain joskus, kun se tavallista jyrkemmästi putosi,
kuului raikkaampi lorina. Kerran se kai oli pitänyt vilkkaampaa ääntä,
kun sen lähde asusti heleänharmaassa marmorissa. Etäällä, korkean
saksantammen latvassa lauleli kuhankeittäjä iltalauluansa, joka aina
herättää syvintä metsäisen yksinäisyyden tunnetta, sillä tuskinpa sen
ääntä muualla kuulee kuin tällaisessa hiljaisessa metsikössä. Siellä
täällä sammalpeitteen yläpuolella surisi joukko mettiäisiä, jotka
jättivät hämärän viidakon ja lähtivät valoisampia, lämpimämpiä aloja
etsimään -- ne surisivat unisina lauluansa.

Mietin: kenen "onni" oli kerran täällä asunut? Onko tämän kivisen
kirjoituksen toivo toteutunut? Olivatko nämä sanat todellakin olleet
kyllin voimallisia väistämään kaikkea pahaa? Kivi, johon se oli
hakattu, oli rikki -- onneton merkki! -- Ja mitä laatua oli tämä onni?

Mutta odotahan! -- tuona aikana oli "Felicitas" aina _naisen nimi_;
ehkäpä oli tuolla lauselmalla kahtalainen merkitys, ehkä se tahtoi
lemmekkäästi mainita: "Täällä asuu onni, nimittäin minun Felicitaani;
älköön mitään pahaa hänen kynnyksensä, meidän kynnyksemme yli tulko!"

Mutta kuka oli "Felicitas"? Ja kuka oli se, jonka onni hän oli? Ja
miten heidän oli käynyt? Ja tämä huvila, oliko...? -- --

Noin pitkälle luullakseni valveilla ajattelin; sillä näitä kysellessäni
olin nukkunut.

Ja nukuin varsin kauan. Kun satakielen riemullinen laulu, aivan likeltä
kajahtaen, minut herätti, oli jo pimeä yö; tammen lehvien välitse
tuikki vain pienoinen tähti; minä hypähdin pystyyn: Felicitas! Fulvius!
-- huusin -- Liuthar! missä he ovat?

"Felicitas!" vastasi kaiku hiljaa vuorilta. Ylt'ympärillä oli hiljaista
ja pimeää.

Olinko siis uneksinut?

No, -- ajattelin, -- _tästä_ unesta otan vaarin. Felicitas! sinusta
pidän kiinni!

Sinä et saa luotani liidellä.

Ainoastaan runous voi sinut saattaa ikimuistettavaksi.

Ja minä kiiruhdin kotiin ja panin vielä samana yönä paperille tämän
tarinan, minkä uneksin vanhan roomalaishuvilan raunioilla.



ENSIMÄINEN LUKU.


Oli ihana kesäkuun ilta. Aurinko alkoi painua mailleen; lännestä,
Vindeliciasta päin, kultasivat sen viimeiset säteet vielä
Mercurius-kukkulaa sekä sen koristusta, erästä pientä, vaatimatonta
huvilaa.

Täällä vaikeni melkein kuulumattomiin suuren valtatien melu; --
kaksipyöräisten, norilaishärkäin vetämien rattaitten ratina, mitkä
Juvavumin läntiseltä portilta, _porta Vindelica'lta_, palasivat
kotiansa kohden. Ajajat olivat siirtolaisia, maakansaa, jotka vasta
päättyneenä markkinapäivänä olivat Herculeen-torilla kaupitelleet
kasviksia, kanoja ja kyyhkysiä.

Niin, hiljaista ja rauhallista oli täällä kukkulalla. Puutarhaa
ympäröivän, tuskin miehenkorkuisen kivimuurin ulkopuolelta kuului
ainoastaan pienen puron vilkas lorina. Se virtaili marmorireunaisesta
lähteestä ja -- juotettuaan ensin kukkulan keskustassa olevaa
suihkulähdettä ja kuljettuaan mutkikasta juovaa myöten hyvin hoidetun
puutarhan ympäri lähelle taiteellista porttia, jonka päällä yleni
Hermeksen kuva, mutta joka muuten oli avoin, ilman ovea tai ristikkoa
-- kiiruhti viimein muuri-aukeaman läpi kallioseinän kivi-uurretta alas.

Kaupungin puolella, kaakkoon päin, levisi kukkulan juurella huolella
hoidettuja kasvis- ja hedelmätarhoja, heleänviheriöitä niittyjä, ja
peltoja, joissa kasvoi roomalaisten tänne barbarilaismaahan tuomaa
nisua.

Mutta huvilan takana, pohjoiseen päin, kohosi vuoririnnettä pitkin
kaunis, humiseva tammimetsä, ja kaukaa sen syvyydestä kaikui
kuhankeittäjän hopeanheleä helkytys.

Oli niin kaunista, niin leppoisaa; ainoastaan lännestä -- samoin kuin
kaakostakin -- kohosi uhkaavia ukkospilviä. Avonaisesta portista
kulki lavean puutarhan läpi supisuora, valkealla hiekalla siroitettu
tie ja kahden puolen sitä yleni talvitammia ja punakatajia, jotka,
kauan kestäneen muodin mukaan, olivat leikatut kaikenlaisiin
mittausopillisiin muotoihin -- taiteellinen vai epätaiteellinenko
kuosi, jota rococo ei ole keksinyt, vaan ainoastaan lainannut Rooman
keisarien puutarhoista.

Tätä pitkää käytävää -- portista aina asuinhuoneitten ovelle asti --
koristivat säännöllisesti yhtä kauas toisistaan asetetut kuvapatsaat:
Nympha, Flora, Silvani, Mercurius. Huonoa työtä, kipsiä, paksu Crispus
teki niitä tusinoittain työpajassaan Juvavumin Vulcanus-torilla ja möi
niitä halvalla, sillä ajat eivät olleet hyvät ihmisille, ja huonot ne
olivat jumalille ja puolijumalillekin; mutta nämä täällä olivat kuin
peräti lahjaksi annetut -- olihan Crispus nuoren isännän setä.

Puutarhan portilta kuului pari vasaran lyöntiä, joihin kaiku
ympäröivästä kivimuurista vastasi ainoastaan hiljaa, sillä vasaraa
käytteli taiteilijan varova käsi; tämä mahtoi olla viimeinen,
paranteleva, päättymäisillään oleva vaivannäkö.

Nyt hypähti takoja ylös; hän oli ollut polvillaan aivan portin takana,
jonka viereen ladotut muokkaamattomat marmorilevyt ilmaisivat, että
huvila oli kivenhakkaajan asunto. Hän pisti pienen vasaran vyötärölleen
sidottuun nahkahihnaan, joka kiinnitti esiliinan siniseen _tunicaan_,
puristi pienestä pullosta pari pisaraa öljyä villaiselle tilkulle,
hivutti sillä marmorin, jossa kirjoitus oli, aivan peilikirkkaaksi,
käänsi päätään hieman sivulle -- linnun lailla, joka oikein tarkkaan
tahtoo jotain silmäillä -- ja luki nyt portin kynnyslevyltä,
tyytyväisenä päätään nyökäyttäen:

"Niin, niin! Täällä asuu onni, _minun_ onneni, _meidän_ onnemme,
niin kauan kun Felicitas-lemmittyni täällä asuu -- onnellisena ja
onnea tuottavana täällä asuu. Älköön kukaan tuoko turmiota yli tämän
kynnyksen, tämän lauseen manaus seisauttakoon jokaisen pahan haltijan!
-- Nyt vasta, tämän lauseen kautta, on kotimme täydellinen. Mutta
missä hän lieneekään nyt? Hänen täytyy nähdä se ja kiittää minua."
--"Felicitas", hän huusi, kääntyen taloa kohti, "tulehan tänne, tule!"

Hän pyyhki hien otsaltaan ja oikaisi itsensä suoraksi: sorea ja solakka
nuorukaisvartalo, pituus keskinkertainen,-- milt'ei vähän puutarhassa
seisovan Mercuriuksen näköinen, jonka Crispus oli muinais-ajoilta
perityn jäsenmitan mukaan veistänyt -- hänen lakitonta päätään peitti
tummanruskea, lyhvtkiharainen, melkein villankaltainen tukka, pitkien
silmäripsien alta hymyili iloisesti kaksi tummaa silmää kohti avaraa
maailmaa, paljaat jalat ja käsivarret näyttivät kauniilta, mutta
vähemmän voimakkailta, ainoastaan oikean käsivarren jäntereet olivat
vahvat. Ruskealle esiliinalle oli pirskoutunut valkeaa marmoritomua.
Hän pudisti sen pois ja huusi toistamiseen, entistä kovemmin:
"Felicitas!"

Samassa vedettiin syrjään huoneen oven tummankeltainen, vaskisesta
tangosta riippuva esirippu ja kynnyksellä näkyi vaalea olento, jonka
olisi voinut luulla sisäänkäytävän molempien pylväitten väliin
sijoitetuksi kuvaksi; aivan nuori tyttö -- vaiko vaimo -- tuo lapsi,
tuskin seitsemäntoista-vuotias? -- Niin, hän lienee jo ollut vaimo,
sillä epäilemättä oli pienokainen, jota hän hellästi vasemmalla
kädellään rintaansa vasten painoi, hänen lapsensa, sillä tuollaista
mieltä voivat osoittaa ainoastaan äidin kasvot ja äidin liikkeet, hänen
lastansa pidellessään.

Nostaen huulilleen kaksi oikean käden sormea, nuori äiti varoitti:
"Hiljaa, lapsemme nukkuu."

Ja nyt tämä tuskin täysikasvuinen olento kulki kepeästi alas neljä
kiviporrasta, jotka johtivat kynnykseltä puutarhaan. Varovaisesti
kohotteli hän vasemmalla kädellään lasta vieläkin korkeammalle ja
painoi sitä vieläkin likemmäksi rintaansa; oikealla kädellä hän nosti
valkean hameensa viljavaa lievettä aina nilkan kohdalle saakka,
taivuttaen alaspäin kaunismuotoista päätään. Täydellisen sulouden kuva:
nuorekkaampi, lapsellisempi kuin Rafaelin madonnat, salaperäisesti
kirkastettu kuin Kristuslapsen äiti. Hänessä ei ollut mitään
luonnotonta, ei mitään ihmeen kaltaista; jalointa vaatimattomuutta ja
kuitenkin kuninkaallista korkeutta; viattomuuden kanssa rinnakkain
itsetiedoton arvokkaisuus. Musiikin sopusointu ympäröi tuon äidiksi
tulleen Heben kaikkia liikkeitä, joista jokainen oli täysimittainen,
ei milloinkaan suurempi kuin tarve vaati. Vaimo ja kuitenkin alati
neito; puhtainta inhimillisyyttä ja täydellisintä onnea kuvastava:
rakkauden kahleilla vastustelematta sidottu tuohon nuorukaispuolisoon
ja rintaa vasten lepäävään lapseen: yht'aikaa liikuttavan kaunis ja
samalla kunnioitusta herättävä. Kaiken -- kasvojen, vartalon ja värin
-- kauneuden ollessa niin puhdasta, että jokainen alhainen ajatus hänen
läheisyydessään kaikkoni kuin kuvapatsasta ihailtaessa.

Hänellä ei ollut koristuksia; hänen heleänruskeat, mutta auringon
niitä suudellessa, kullalle välkkyvät hiuksensa valuivat kauniisti
aalloten jaloilta ohimoilta, jättäen matalahkon otsan aivan vapaaksi,
ja olivat niskassa kiedotut höllään solmuun. Lumivalkea, hienovillainen
vaate, joka oli kaunismuotoisella, vaan koristelemattomalla soljella
kiinnitetty hänen vasemmalle olkapäälleen, verhosi pehmein poimuin koko
hänen hoikan vartalonsa aina sieviin, punaisiin sandaaleihin saakka;
paljaiksi jäivät toki hänen valkea kaulansa ja yläpuoli hienosti
kaarevaa rintaa sekä hänen hohtavat, jos kohta hieman lapselliset
ja siksi hiukkasen liian pitkiltä näyttävät käsivartensa; rinnan
alapuolella oli vaatteen kulma kiinnitetty vaskiseen vyöhön.

Kuulumattomasti astui hän alas portaita kuin hiljainen aalto ja
läheni keveästi puolisoansa. Hänen kapeahkojen kasvojensa väri oli
tuo ihmeellinen, melkein siniselle vivahtava valkoinen, joka on
ominainen ainoastaan Joonian tyttärillä, ja jota ei mikään etelämaitten
päivänhelle voi ruskeaksi paahtaa; puoliympyräiset, säännölliset,
ikäänkuin harpilla piirretyt kulmakarvat olisivat ehkä tehneet hänen
kasvonsa jäykiksi, veistokuvan tapaisiksi, joll?ei pitkien, kaarevasti
taipuvien silmäripsien alta olisi loistanut kaksi tummanruskeaa
antilooppisilmää, jotka nytkin onnekkaan eloisina katsoivat rakastettua.

Tämä riensi kepein askelin häntä vastaan, nosti hellällä huolella
nukkuvan lapsen hänen käsivarreltaan ja laski sen pitkulaiselle,
litteälle olkikannelle, jonka hän otti työvasunsa päältä, asettaen
sen erään ruusupensaan varjoon; täysinpuhjenneesta ruususta heitteli
iltatuuli muutamia tuoksuvia lehtiä pienokaisen kasvoille -- tämä
naurahti unessaan.

Talon isäntä vei nyt nuoren vaimonsa, kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen, vasta valmistunutta porttilevyä katsomaan ja sanoi:

"Nyt on tuo miete-lause valmis, jonka sinulta olen salannut; nyt lue ja
tiedä ja tunne" -- ja hän suuteli hellästi vaimoansa -- "_Sinä, Sinä_
itse olet onni -- _Sinä_ asut täällä".

Nuori vaimo kohotti kätensä varjostaakseen silmiään, koska laskevan
auringon melkein vaakasuorat säteet häntä häikäisivät; hän luki ja
punastui; veri-aaltonen vierähti hänen kalpeille poskilleen, hänen
rintansa kohoili, hänen sydämensä sykki kiivaasti: "Oi, Fulvius, sinä
lemmittyni, kuinka sinä minua rakastat! Oi, kuinka onnelliset olemme!"
Ja hän laski molemmat kätensä ja käsivartensa miehensä oikealle
olkapäälle; toiselle painaen kauniin päänsä.

Mies syleili häntä hellästi. "Niin, ääretön, varjoja vailla on onnemme,
-- määrätön ja rajaton."

Äkkiä, ja vavahtaen kuin vilusta väristen, kohottaikse Felicitas ja
katsoi miestään arasti silmiin. "Oi, älä manaa taivaan pyhiä esiin.
Kuiskaillaan", hän sanoi itsekin kuiskaten, "että he ovat kateellisia".
Ja hän painoi sormensa miehensä suulle.

Mutta Fulvius painoi kuuluvan suutelon tuolle hienolle kätöselle ja
huudahti: "Minä en ole kateellinen, vaikka olen vain ihminen. Kuinka
sitte taivaan pyhät voisivat olla kateellisia? Sitä en usko. En
usko sitä pyhistä enempää kuin pakanain jumalistakaan, jos he enää
lienevätkään elossa ja jos heillä on valtaa ja voimaa."

"Elä puhu heistä! He kyllä elävät, mutta he ovat pahoja haltijoita ja
joka heidän nimeään mainitsee, se kutsuu heitä läheisyyteensä; niin
kertoo varoittaen basilikan pappi."

"Minä en pelkää heitä. Läpi monen sukupolven ovat he esi-isiämme
suojelleet."

"Niin, mutta me olemme heistä luopuneet! He eivät enää meitä suojele.
Ainoastaan taivaan pyhät ovat meidän suojelijamme -- barbareita
vastaan. Oi kauheata, jos he tulevat tänne, tallaavat kukkamme ja
vievät meiltä lapsemme!"

Ja hän laskeutui polvilleen ja suuteli pientä nukkujaa.

Mutta nuori isä naurahti: "Germanejako tarkoitat? He eivät suinkaan
lapsia varasta. Heillä on niitä enemmän kuin elättää jaksavat. Mutta
totta on, että he kyllä kerran voivat korottaa sotahuutonsa Juvavumin
porttien edustalla."

"Niin, niin; voivatpa niinkin!" puuttui puheeseen huolestunut ääni, ja
paksu Crispus astui puutarhaan läähättäen tulistuttavan kävelymatkansa
perästä.

"Terve, sinä kipsiä veistävä Feidias!" huusi Fulvius hänelle.

"Tervetultuanne, setä", puhui Felicitas ojentaen hänelle kätensä.

Crispus heitti nyt leveäreunaisen hattunsa -- joka oli ollut aivan
otsalla ja suojellut auringolta hänen viinistä punastuneita, kiiltäviä
kasvojansa ja nykerönenäänsä -- alas niskaan, niin että se jäi
nahkasesta nauhasta riippumaan hänen leveälle selälleen: "Älköön Hygiea
sinusta milloinkaan luopuko, tyttäreni; Gratiat tietysti eivät jätä
sinua -- neljättä sisartansa. Niin, germanit! Eräs ratsastaja toi
viime yönä salaisen tiedon tribunolle. Mutta kahden tunnin perästä
tiesimme me sen kaikki, me Amphitriteen aamukylpijät. Ratsastaja oli
vaskonilainen eikä yksikään niistä miehistä sulje suutansa, jos siihen
viiniä kaadat. Isaran uittopaikan lähellä on ollut ottelu, meikäläiset
ovat paenneet, Vadan vartijatorni on poltettu. Barbarit ovat tulleet
yli virran."

"Kas niin!" nauroi Fulvius, "ne seudut ovat vielä kaukana täältä. Mene,
kultalintuni, valmistamaan sedälle virvoittava juoma, tunnet hänen
seoksensa, niin, ei liikaa vettä! -- Ja jos he tulevat -- eivät he
meitä syö. Sodassa he ovat hirmuisia jättiläisiä, mutta lapsia voiton
jälkeen. Olenhan kuukausia ollut heidän vankinaan. Heitä en rahtuakaan
pelkää."

"Et itsesi, mutta entäs vaimosi puolesta?"

Felicitas ei kuullut tätä kysymystä; hän oli nostanut lapsen
käsivarrelleen ja meni asuinhuoneeseen.

Fulvius pudisti kiharaista päätään: "En pelkää. He eivät tee hänelle
mitään, se ei ole heidän tapaistaan. Se on totta: jos kaadun, niin
ei hänen sallittaisi kauan olla leskenä. Mutta löytyy ihmisiä
-- muualla kuin karhunnahkaisten barbarien joukossa -- jotka mielellään
ryöstäisivät hänet hänen aviomiehensä käsistä."

Ja hän tarttui vihaisena vyönsä alla olevan vasaran kahvaan.

"Hän, tuo puhdassydäminen vaimo, ei saa sellaista aavistaakaan", hän
puhui edelleen.

"Ei, ei suinkaan. Mutta ole sinä varuillasi! Minä tapasin hiljakkoin
tribunon vanhan argentariuksen [rahanvartija] rahakamarissa."

"Argentariuksen, tuon koronkiskojan, tuon verikoiran luona!"

"Sain -- onnekseni -- hänelle maksaa pienen velkani. Orja ilmoitti
tuloni, minä odotin esiripun takana; silloin kuulin matalan äänen
lausuvan sinun nimesi ja -- Felicitaan. Astuin huoneeseen: tribuno
seisoi rahakauppiaan vieressä. He vaikenivat äkkiä tuntiessaan minut.
Ja nyt, kenen kohtasin matkallani tänne? Juuri saman Leo tribunon ja
hänen kanssaan Zeno argentariuksen. Jälkimäinen osoitti kepillään sinun
huvilaasi, josta ei vihreitten puitten välitse muuta näkynyt kuin
litteältä katolta ylenevät kuvapatsaat. Minä arvasin heidän puheensa
sisällyksen ja -- heidän matkansa määrän. Heidän huomaamattansa
juoksin viereiseen kaivokseen ja sieltä kiiruhdin oikotietä tänne,
ennättääkseni ennen heitä sinua varoittamaan. Silmäsi auki! Pian ovat
he täällä."

"Tulkoon hän vain, se ahne saituri! Olen huolellisesti säilyttänyt
vaivalla kootun summan, jonka olen hänelle velkaa Aquilejasta tuodusta
marmorista ja kaupungin veroistani. Muita velkojiani olen pyytänyt
odottamaan ja luvannut heille korkeammat korot, voidakseni koota kaikki
rahani tuolle kuristajalle. Mutta mitä tribuno tahtoo minulta? Hänelle
en ole muuta velkaa kuin puukonpiston jokaisesta katseesta, jolla hän
on minun kristallinpuhdasta tyttöäni loukannut."

"Varo, varo! _Hänen_ puukkonsa on terävämpi, se on hänen miekkansa.
Ja hänen takanaan seisovat rajut maurilaiset ritarit ja isaurilaiset
palkkasoturit, joita meidän tulee kalliilla rahallamme elättää,
suojellaksemme itseämme barbareja vastaan."

"Mutta kuka suojelee meitä suojelijoitamme vastaan? Keisariko?
Kaukaisessa Ravennassa! Hän on kyllin iloinen, jos germanit eivät vain
tule Alppien yli hänen luokseen, pitkiin aikoihin ei hän ole pitänyt
huolta tästä maasta, joka kuitenkin jo niin kauan on kuulunut Roomalle."

"Onpa kuitenkin muistanut mahdottomien verojen kautta viimeisetkin
veripisarat suonistamme pusertaa."

"Mitäpä valtionveroista! Moneen vuoteen ei niitä enää ole nostettu;
eihän mikään keisarillinen virkamies uskalla tulla vuorten yli. Istun
vapaasti tässä keisarin maakokkareella kuin istunkin! -- Mutta minkä
niminen onkaan se mies, joka nyt on keisarina ja jolle tämä maapalsta,
mitä hän ikänään ei ole nähnyt, kuuluu? Joka toinen vuosi tosin saamme
tiedon uudesta keisarista, mutta ainoastaan rahan kautta."

"Ja se käy yhä huonommaksi!"

"No niin, huonommaksi se kaiketi ei enää _voi_ tulla, siinä toki
lohdutus."

"Mutta verot tulevat yhä raskaammiksi, kertoi minulle serkkuni
Mediolanumista; siellä niitä kaiken lisäksi nostavat poliisimiehet ja
soturit väkivallalla."

"Meille se on yhdentekevää", naurahti nuorukainen. "Tiesi kuinka paljon
minulla jo olisi velkaa tästä muutamasta kapan-alasta maata."

"Ja Legionaintiellä kasvaa ruohoa, melkeinpä pensaikkoa!"

"Eivätkä sotajoukot saa palkkaansa."

"Mutta he ottavat maksunsa itse, ryöstäessään niitä kansalaisia, joita
heidän pitäisi puolustaa."

"Ja Juvavumin vallit hajoavat, kaivokset kuivuvat, sulkulaitokset
häviävät, rikkaat ihmiset pakenevat täältä, ainoastaan me köyhät
vaivaiset jäämme."

"Minua kummastuttaa, ettei argentarius jo aikoja sitten ole suurine
kultasäkkeineen pötkinyt Alppien yli."

"Mutta minä en menisi, setä, vaikka voisinkin. Ja miksen todellakin
voisi? Taidettani, ammattiani kunnioitetaan vielä kaikkialla, niin
kauan kuin roomalaiset asuvat kivikartanoissa eivätkä puuhökkeleissä
niinkuin germanit. Mutta sydämeni juuret ovat kuin kasvaneet kiinni
tähän paikkaan. Monta, monta minun sukuni polvea on täällä asunut
aina siitä asti, sanotaan, kun keisari Hadrianus tänne siirtokunnan
toimitti. He ovat täällä harventaneet ikivanhoja metsiä, kuivattaneet
soita, rakentaneet teitä ja taloja, kaivaneet ojia, raivanneet peltoja,
puutarhoja, jalostuttaneet hedelmäpuita; itse ilmanalan ja taivaankin
ovat he suloisemmaksi saattaneet. Minä tunnen Italian, olen ostanut
marmoria Venetiassa, mutta asun mieluimmin täällä, isiltäni perityllä
maalla."

"Mutta jos barbarit tulevat, tahdotko silloinkin --?"

"Jäädäkö? -- Siitä on minulla omat ajatukseni. Meille halpasäätyisille
ihmisille on parempi, että barbarit hallitsevat meitä, kuin että --"

"Älä sano: kuin että keisari hallitsee. Olethan roomalainen!"

Vanhus teki tämän muistutuksen vakaana ja totisena, mutta nuorukainen
naurahti, sillä tuo hyvä setä oli liian vähän roomalaisen sankarin
näköinen; naapurit sanoivat hänen muodostavan Silenus-kuvia oman
muotonsa mukaan.

"Puoleksi vain!" Fulvius vastasi, "äitini oli norilainen tarhurineiti
Induciomara! Sepä ei kaiu liiemmäksi quiritiseltä [roomalaiselta].
Ja eipä meitä hallitsekaan keisari, vaan hänen viskaalimiestensä
paholaissoturit, maurilaiset ja isaurilaiset kovakouraiset sotamiehet.
Jos minun pitää palvella barbareita, niin valitsen mieluimmin germanit."

"Mutta he ovat pakanoita."

"Osaksi. Sataviisikymmentä vuotta sitte olimme sitä kaikki. Iso-isäni
uhrasi vielä salaa Jupiterille. Heidän joukossaan on myös kristityitä."

"Arianeja! Kerettiläisiä! Huonompia, kirkko sanoo, kuin pakanat."

"Muutamia vuosikymmeniä takaperin olivat meidän keisarimmekin
kerettiläisiä. Eivätkä germanit keneltäkään kysy hänen uskoansa; mutta
meidän esi-isämme saivat suuresti kärsiä, jolleivät sattuneet uskomaan
säntilleen samaa kuin heidän keisarinsa."

"Sinä kuvittelet barbareita liian kohteliaiksi. He ovat kuitenkin
polttaneet tuhaksi monta kaupunkia."

"Mutta kivi ei pala. Roomalaiset pistävät varsin pian uudet
palkit hävittämättömiin muureihinsa. Yksikään germani ei tahdo
asua kaupungissa. Maalla he paimentavat karjojansa ja talonpojan
rakennuksiin he leirinsä asettavat. He ottavat hänen pelloistaan ja
laitumistaan kolmannen osan. Mutta maa virkistyy ja elpyy tästä. Kun
väkiluku on vähäinen, puuttuu siltä vapaita talonpoikia vapaalla
turpeella; sen asukkaat ovat tuon Neapelissa tai Byzantissa komeilevan
herran -- orjia. Silloin maata _ei_ viljellä. He tekevät juuri sen
verran työtä, etteivät varsin nälkään näänny. Sen, minkä nämä orjat
saavat irti yli oman välttämättömimmän tarpeensa, vie heiltä heidän
herransa. -- Vaan toisin silloin auraa ja sirppiä käytellään, kun
paikkakunnalle ryntää satakunta germanilaista, joista jokaisella on
lukemattomia valkotukkaisia lapsia. -- Sillä niin paljon lapsia kuin
tällä kansalla en ole luullut olevan koko maapallolla! -- Muutamassa
vuodessa rakentaa jokainen noista kasvavista nuorukaisista perattuun
metsään tahi kuivattuun suohon oman puuhökkelinsä. Niinkuin muurahaisia
vilisee heitä kaikkialla. Pian heittävät he puuauransa ja jäljittelevät
siirtolaisten rautaisia auroja. Ja maa kantaa muutamassa vuodessa
verrattomasti enemmän hedelmää kuin ennen, niin että se runsaasti
ravitsee sekä voittajat että voitetut."

"Niin, niin", myönsi Crispus, "siihen kokemukseen on tultu
naapurimaassammekin, jossa he ovat vakinaisesti asuneet. Jos on liian
paljon miehiä, niin heittävät he arpaa, ja ne, joille muuttamisen arpa
lankesi, joka kolmas mies, vaeltavat minne haukka tai susi heille tietä
viittaa. Mutta älköötpä vain pohjoista kohti!" huokasi Crispus, "muuten
tulevat he yhä lähemmäksi meitä".

"Mutta he jättävät meille meidän oikeutemme ja kielemme, Jumalamme ja
basilikamme, ja paljoa, paljoa vähemmän he pyytävät korkoja kuin orjain
herra tai keisarin veronnostaja."

"Hyvä, ettei Severus kuule puhettasi, tuo vanha Juvavumin _magister
armaturarum_ [ase- ja sotataidon opettaja]. Hän olisi sinua --!"

"Niin, hän kuvittelee, että meillä vielä on tuo vanha hyvä aika ja
että vanhat roomalaiset vielä elävät, sellaiset kuin esimerkiksi
urhean germanivoittajan keisari Probon aikalaiset, johon sukupolveen
hän kuuluu. Mutta kaikkien pyhien ja halaunien [eräs muinoinen kansa
Noricum'issa] kautta! Hän erehtyy. Miksi pitäisi minun rakastaa
keisaria? Hän, tämä keisari, ei suinkaan rakasta minua. Kaukana
linnoitetussa Ravennassa hän istuu ja miettii uusia veroja ja uusia
rangaistuksia niille, jotka eivät mitään veroa maksa, koska heillä ei
ole millä maksaisivat."

"Vanha Severus on jo kauan aikaa harjoitellut vapaaehtoisten kanssa
sotatemppuja voidakseen puolustaa kaupunkiamme, jos barbarit tänne
asti tulevat. Olen ollut heidän joukossaan muutaman päivän. Tässä
kuumuudessa on vaivaloista kantaa kilpeä ja keihästä. Sinua, joka
kuitenkin olet minua paljo nuorempi ja voimallisempi, en ole kertaakaan
nähnyt meidän _campus Martio'ssamme_ [Marskentällä], joksi hän sitä
nimittää."

Fulvius naurahti: "En pidä sitä tarpeellisena, setä. Olen kyllä
tarpeeksi oppinut aseita käyttämään germanein vankina ollessani. Ja
jos tulee tarve kaupunkia ja kotiliettä suojella, olen valmis minäkin
-- kunniani vuoksi. Vaan paljoa emme voi; sillä uskokaa minua, jos
germanit toden teolla tahtovat, jos heidän on pakko valloittaa uutta
maata ja jos he _tarvitsevat_ peltojamme, silloin ei Severus voi heitä
peräyttää ei vanhanaikuisilla sotatempuillaan eikä uudenaikuisilla
'juvavilaisen kapitolin legioneilla', joiden merkkinä on hänen
lahjoittamansa kultainen kotka. Eikä tribunokaan afrikalaisilla
ratsumiehillään ja isaurilaisilla palkkasotureillaan mitään voi. --
Vaan, katso, tuolla viittaa meille vanha orjamme Philemon; pienestä
pylväskäytävästä näen viiniruukun kiiltävän, pöytä on katettu. Tule
siis maistamaan meidän hapanta räteriviiniämme, sitä piti jo Augustus
aikoinaan suuressa arvossa; se on seisonut vuoden ajan kellarissa, aina
siitä asti kun kuormajuhta sen Teriolista nouti. Menkäämme katsomaan
Felicitasta ja lasta hänen sylissään ja unohtakaamme keisarit ja
barbarit."



TOINEN LUKU.


Sillävälin ne kaksi miestä, joiden tulosta Crispus jo ennakolta oli
ilmoittanut, lähestyivät pientä huvilaa hitaasti kävellen pitkin
Legionaintietä. Kiivaasti keskustellessaan he usein pysähtyivät ja
viipyivät siten kauemmin tiellä.

"Ei, ei", varoitti argentarius, miettiväisenä pudistaen kaljua
päätänsä, joka oli paljas vaikka aurinko kuumasti paahtoi. Hän survasi
pitkällä kepillään kovaa tietä ja virkkoi: "niin kiireesti, niin
väkivaltaisesti, niin rynnäköllä sitä ei kuitenkaan tehdä kuin sinä,
tribuno-ystäväni, hillittömine himoinesi haluat. Minä vakuutan sinulle,
että minun tieni on aivan varma, aivan varma."

"Sinun tiesi on väärä, pitkäveteinen ja mutkallinen! Koteloisen tie!"
huusi soturi kärsimättömästi ja kohotti ylpeästi kypäröityä päätään,
niin että kypärin töyhtö hipaisi selkäpanssarin renkaita.

"Miksi viivykkeitä? Sinulla tosin ei ole kiirettä liittää tuota pientä
maakaistaletta rajattomiin tiluksiisi. Mutta minä en ole voinut
nukkua siitä saakka, kun näin tuon hurmaavan kauniin nuoren naisen.
Vereni kuohuu ja sydämeni halkee. Öisin täytyy minun nousta kuumalta
vuoteeltani. Tripolin vyöttömän Astarteen kautta! Aina olen saanut
sen naisen, jota olen halunnut. Minä _tahdon_ omistaa hänet, tuon
hoikan Felicitaan! Ja minun täytyy hänet saada, muuten veri syöksee
suonistani."

Ja hänen leimuavat silmänsä salamoivat.

"Sinä olet hänet omistava. Kärsivällisyyttä vain!"

"Ei! Ei rahtuakaan kärsivällisyyttä. Miekanlyönti tappaa aviomiehen,
tuon maitoparran; näillä käsillä nostan minä riemuitsevan Felicitaan
mustan ratsuni, Pluton, selkään, ja hei! ylös kapitoliin; huutakoot
sitten koko Juvavumin torimuijat kirousta takanani niin paljo kuin
jaksavat!"

"Murhasta ja vaimonryöstöstä tiedät kai rangaistuksen?"

"Joutavia! Rupeaisiko todellakin joku päällekantajaksi? Keisariko?
Juvavumin keisari -- olen minä. Tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaisi
astua yli kapitolin muurien."

"Risti, jymisevä Leoni, risti ja pappi! -- Ei, ei julkisia,
kauhistuttavia syntejä! Totta on, että tuomari ja hänen käskyläisensä
ovat voimattomia tässä maassa, jonka Rooma on melkein unohtanut, mutta
kirkko on sitä voimallisempi. Jos valkopartainen Johannes eroittaa
sinut kirkon yhteydestä, niin olet mennyt mies. Juvavumin kauppiaat
eivät enää myö sinulle lihanaulaa eikä viinipullollista."

"Niin hankin peitsilläni sen, minkä tarvitsen!"

"Mutta peitsiäsi kantamassa on maurilaisia, ja he ovat hurskaita
kristityitä, sillä pappi on kastanut viimeisetkin kastamatta olevat.
Varoa saisit, etteivät he sinua jättäisi, jos olisit vanhuksen
kirouksen alainen."

"Minä löisin sen ukon kuoliaaksi kohta sen jälkeen tai kernaammin vähää
ennen hänen kiroustansa!" huusi upseeri ja astui muutamia askeleita
kiivaasti eteenpäin, niin että hänen tummanpunainen vaippansa liehui
ilmassa.

Mutta rahakauppias seisahtui ruveten järjestelemään keltaisen tunicansa
laskuja: "Hyödytöntä! Etkö tiedä, että _he_ ovat kuolemattomia? Jos
lyöt yhden kuoliaaksi, niin piispa lähettää _toisen_. Ja he ovat kaikki
toistensa kaltaisia, vielä enemmän samanlaisia kuin sinun sotilaasi. Ja
minä -- minä tuskin uskallan sinuun enää kadulla katsoakaan, jos olet
eroitettu pyhästä kirkosta?"

Nyt soturi pysähtyi ja nauroi ääneensä: "Sinä! Zeno Byzantilainen!
Sinä uskot pyhää kirkkoa yhtä vähän kuin Leo, minun äitini poika.
Ja minä ajattelen, ettei sinun kuristava koronkiskomisesi ole sen
mieluisempaa taivaan pyhille kuin minun vähäinen rakkauden-himoni ja
murhaamishalunikaan. Mitä sinulla on tekemistä kirkon kanssa?"

"Tahdon sen sinulle sanoa, sinä Marsin ajattelematon poika: minä
pelkään sitä! Se on näinä aikoina, näissä maissa, ainoa olemassa oleva
valta. Keisari on kaukana, kaikki hänen virkamiehensä ottavat lahjoja;
barbarit ovat niinkuin ukonilma; he lähestyvät jymisten -- silloin
kätkeymme -- he väistyvät taas kauemmaksi; mutta kirkko on kaikkialla,
missä vain yksi ainoakin pappi rapistuneessa rukoushuoneessa messua
pitää; Ja pappia ei -- voi lahjoa. Eihän tuo raukka _saakaan_ elää
ihmisten tavalla; hän siis ei tarvitse mitään, ja kaikki, jotka
halajavat taivaaseen päästä, seuraavat häntä s.o. kaikki narrit.
Vaan onneton se mies, jonka vihollisia nuo narrit ovat, sillä hän on
kukistettu. Ei, ei! Papin kanssa emme saa rauhaa rikkoa."

"Minä tarvitsen häntä vielä, tuota luikahtelijaa!" lausui Leo hiljaa
hammasta purren, ja katsoen vihaisesti seurakumppaniansa hän työnsi
kärsimättömänä kauniissa tupessa olevan lyhyen miekkansa sivulle.

"Senhän vuoksi olen olemassa", jatkoi kauppias, "sinua palvellakseni --"

"Ja ansaitaksesi rahaa", Leo tokaisi halveksivasti.

"Josta vasta -- valitettavasti -- olen saanut ainoastaan puolet!"

"Toiset puolet vasta silloin, kun nuo metsäkauriin silmät ovat
kamarissani."

"Senvuoksi en olekaan minkäänlaista vaivaa kammonut: olen kutonut
kaikki nämä silmukkeet ja koonnut ne käsiini, voidakseni yhtäkkiä
heittää verkon kivenhakkaajan päähän. Hän ja hänen sievä nukkensa
vääntelevät itseään aseettomina, voimattomina ja, mikä kaikkein
parasta, lain turvaa nauttimatta. Katselkoot sekä keisari että kirkko,
kuinka sinä tempaat tuon lintusen ja minä maan; se kaistale ei ole
suuriarvoinen, mutta rajat tulevat sen kautta suoremmiksi. Voin sitte
helpommin myödä koko alueen jollekin italialaiselle herralle."

"Minä en myöskään kauan aio pitää luonani tuota heikkoa olentoa,
ainoastaan yli syksyn ja talven. Kun orjainostajat kesällä tulevat
Antiokiasta, myön hänet heille korkeasta hinnasta. Tuo hänen kasvojensa
sinertävä valkoinen on harvinaista. Mistä hän sen on saanut?"

"Hellaasta tai Jooniasta. Hänen vanhempansa olivat erään kreikkalaisen
purppuranmyyjän orjia; heidän herransa kuoli täällä ollessaan
paluumatkalla Pannoniasta ja he sanoivat vanhuksen ennen kuolemaansa
julistaneen heidät vapaiksi. Sitte he pitivät suolakauppaa ja
kun he kuolivat, tuli heidän lapsensa kasvinkumppaninsa, erään
naapuripojan, vaimoksi. Olen utelias tietämään, ovatko he säilyttäneet
vapautuskirjeen. Jolleivät ole -- hyvää yötä sitte, Felicitas! -- Kohta
olemme perillä; tässä eroaa suurelta tieltä Mercurius-kukkulalle menevä
polku. Hillitse, minä rukoilen sinua, hillitse tuo kiihkeys ja himo,
joka ilmenee silmissäsi, muuten käy meidän huonosti!"

"Minä en ole syntynyt odottamaan eikä minua siihen voida kouluttaakaan."

Niin sanoen tribuno astui puutarhan avonaista porttia kohti.

Zeno seurasi hitaasti. Laskeva aurinko valaisi viimeisillä säteillään
kynnyskiveä ja sen vasta valmistunutta kirjoitusta.

"_Hic habitat Felicitas!_" luki tribuno. -- "Kuinkahan kauan vielä?"
hän nauraen kysyi.

"_Nihil mali intret_" jatkoi kauppias. "Hyvä, etteivät toivomukset ole
lakeja."

"Muuten _me_ emme astuisi tänne!" päätti toinen ja astui uhkamielisesti
rohkein askelin kauniille kirjaimille. Nämä olivat peilikirkkaat ja
vastikään öljyllä voidellut; Leon jalka luiskahti, hän kompastui,
koetti säilyttää tasapainonsa, vaan kaatui, tuskallisesti huudahtaen,
kiveä vasten, niin että kypärä ja haarniska kalisivat.



KOLMAS LUKU.


Heti, jo ennenkuin seuralaisensa oli ehtinyt hänelle ojentaa kättään
avuksi, tahtoi vimmastunut Leo nousta pystyyn, mutta lankesi jälleen
rajusti kiroten maahan sekä viittasi kärsimättömänä pois kumppaniaan,
joka tahtoi häntä auttaa.

"Anna minun maata, jalkani on taittunut! Taikka on nilkka nyrjähtänyt!
Vai polvessako lienee tuska? En tiedä. En vain voi seistä. Minua täytyy
kantaa."

"Ehkäpä huudan talon asukkaita avuksi. Tuolla tuleekin jo
kivenhakkaaja."

"Pistän hänet kuoliaaksi, jos hän minuun koskee. Heiltä en mitään apua
huoli. Tuolla puolen tietä, vasemmalla päin harjoituspaikalla, näin
muutamien sotilaitteni olevan keihäsheittosilla. Huuda heitä luokseni!
Heidän pitää toimittaa minut täältä pois."

Niin tapahtui.

Rahakauppiaan hakiessa sotamiehiä, oli kivenhakkaaja lähestynyt maassa
tuskittelevaa; mutta yhteenkään kysymykseen vastaamatta käänsi Leo
hänelle selkänsä. Hammastaan purren, ja salaten kipuaan, hän antoi
vahvojen maurilaisten kantaa itsensä kaupunkiin, jossa hänet asetettiin
kantotuoliin ja vietiin sitte kapitoliin. --

Sillävälin oli Fulvius estellyt kauppiasta tulemasta taloonsa. "Ei
tämän kynnyksen yli, teidän korkeutenne!" sanoi hän tarttuen kiinni
pyrkijään. "Minä olen taikauskoinen, sinun katseesi on paha! Kohta kun
huomasin sinun ja tribunon, kiiruhdin teitä vastaan ja tempasin mukaani
tämän säkin, jossa on tarkasti laskettuna sinulle tuleva raha. Kas
tässä!" -- ja hän alkoi puutarhan muurille laskea hopearahojansa --
"tässä, lue mukanani! Olen tarkkaan laskenut, summa on viisikymmentä
solidia, siihen kolmenkymmenen prosentin korot -- ja vielä viisitoista
solidia! Ja tässä, -- sillä ilman kuittia en maksa velkaani! -- tässä
on vahataululle kirjoitettu kuitti; ota kynä ja pistä nimesi sen alle
-- mene sitten tiehesi äläkä koskaan palaja!"

Mutta Zeno lykkäsi laihalla kädellään hopeakolikot vastenmielisesti
syrjään, niin että muutamat putosivat maahan kivilevylle ja
pyörähtelivät siinä.

"Niin pian emme pääse irti toisistamme, sinä vieraanvarainen isäntä ja
kiitollinen lainansaaja."

"Kiitollinen! kolmekymmentä prosenttia on mielestäni kyllin suuri
kiitos. Ja vieraanvaraisia ei olla Harpyijoille eikä Lemureille. Ota
vastaan, mikä sinulle kuuluu ja mene!"

"Jos minä otan kaikki, mikä minulle kuuluu", vastasi nyt byzantilainen
hirmustuneena, "niin _menet sinä_ enkä minä tästä talosta ja tältä
maalta".

"Mitä se merkitsee?"

"Se merkitsee, että tässä nyt ei kysytä ainoastaan, kurjaa
viittäkymmentä solidia korkoineen. Minun on sinulta saatava enemmän
kuin kaksikymmentä kertaa se summa: minun on tämä talo, minun tämä
koottu tavara, ja luultavaa on, että sinä itse olet minun kaikkine
luinesi, joita nahassasi kannat; minun on myös tuo orjan tytär, joka
huolestuneena kuuntelee tuolla esiripun takana ja samoin lapsi hänen
rinnallaan -- uuhi karitsoinensa on minun."

Nämä pahaa ennustavat sanat lausuttiin ensin hiljempää, kähisevällä
äänellä, vaan sitte yhä kovemmin ja uhkaavammin, niin että Fulvius
peljästyneenä katsahti taaksensa, kuuliko hänen nuori vaimonsa tämän
onnettomuutta ennustavan uhkailun.

Mutta Felicitas oli jo vetäytynyt esiripun taakse, tullen levolliseksi,
kun ei enää näkynyt tuota rajua upseeria, jota hän pelkäsi, itsekään
tietämättä miksi. Olihan hänellä tiedossa, että raha oli valmiina
koronkiskuria varten. -- Tuvassa hän jätti hymyillen hyvästi
vieraalleen, joka tyhjennettyään pikarinsa, lähti ovesta. Ei pilven
haituvakaan synkistyttänyt nuoren vaimon valkoista otsaa, kun hän
nyt laskeutui polvilleen ja kallistaen tyttömäiset kasvonsa vasta
herännyttä lasta kohden, veti syrjään pukunsa viljavat laskokset
poveltansa ja, hieman punastuen, painoi uhkuvan rintansa pienoisen
huulille.

Sillävälin oli hänen puolisonsa, pelon ja vihan valtaamana,
kyynäspäillään työntänyt vitkastelevaa kauppiasta yhden askeleen
ulommaksi portista; hänen paljaitten käsivarttensa jäntereet
pingoittuivat, hän puristi molempia nyrkkejänsä. Uhkaavana, vaan
sanatonna hän seisoi tuon miehen edessä, joka niin kamalia sanoja oli
lausunut.

Samassa astui Crispus heidän luokseen; hän tarttui nuoren
veljenpoikansa oikean käden ranteeseen, sillä tämä oli juuri uhkaavasti
kohottanut kätensä lyömiseen.

"Mitä tämä merkitsee?" huusi tuo paksu setä huolestuneena.

Fulvius ei saanut sanaakaan suustaan.

Mutta Zeno vastasi: "Se merkitsee, että minä olen tämän talon
ostanut keisarin viskaalilta ja sen lisäksi kaikki valtion vanhat
veronvaatimukset. Ja verokirjan mukaan on tämän perijän suoritettava
omansa ja isänsä vuosikymmeniä maksamatta ollut arentivero, joka jonkun
aikaa, keisarin määräyksen mukaan, oli seitsenkertainen; kaikkiaan
siis, sakko siihen luettuna, yli seitsemän tuhatta solidia."

Crispus laski silmänräpäyksessä, että, jos hän antaisi koko
omaisuutensa, ei sekään riittäisi veljenpoikaa pelastamaan, sillä siinä
ei vielä ollut seitsemättä osaakaan. --

"Se merkitsee", Zeno jatkoi, "että minä, koska velallinen epäilemättä
ei voi maksaa, otan hänet velkavangikseni ja toimitan huomenna
kaupungin hallitukselta itselleni omistusoikeuden häneen."

"Oi, Felicitas!" vaikeroi Fulvius.

"Ole huoleti, minä otan äidin ja lapsen luokseni, siksi kunnes
oikeudenkäynti on päättynyt", lohdutti häntä hyväntahtoinen setä.

"Oikeudenkäyntikö?" nauroi Zeno. "Oikeudenkäynti, joka alkaa
täydellisillä todistuksilla, on pian päättynyt. Minun vaatimukseni on
keisarillisten verokirjojen nojalla aivan oikea. -- Ja tuo naisolento
--"

"Tahdotko ehkä vaatia puolisonkin miehensä velasta? Sitä ei ole
roomalaisessa laissa", huusi Crispus.

"Veistele sinä vain kipsisiä narrikuviasi äläkä opeta minulle lakia
ja lain teitä! Tuo nuori vaimo on orjain lapsi ja vanhempainsa herran
omaisuutta. Tämä herra kuoli jättämättä mitään testamenttia ja ilman
tiettyä perillistä. Hänen omaisuutensa lankesi, perimättömänä tavarana,
viskaalille ja samoin hänelle kuuluvat orjat ja heidän lapsensa."

"Vanha Krates vapautti vähää ennen kuolemaansa sekä Felicitaan että
hänen vanhempansa."

"Missä on vapautuskirje?"

Koska molemmat olivat vaiti, jatkoi rahakauppias riemuiten puhettansa:

"Te vaikenette. Siis on asia, niinkuin arvelinkin: teidän vanhempienne
koto paloi, kun siirtolaiset nostivat kapinan veronkantajia vastaan,
ja samassa paloi myös mainittu paperi. Hän on kuin onkin siis
orjana syntynyt, vapautusta ei voida todistaa; siis minulle vain se
orjansikiö!"

Silloin sai viha ja tuska ylivallan nuoressa aviomiehessä; hän työnsi
nyrkkinsä tuon pahanilkisen rintaa vastaan, niin että tämä hoiperteli
taaksepäin. "Oletko siis, sinä vanha syntinen, jo ennakolta, samoin
kuin minut ja minun taloni, myös ostanut viskaalilta minun vaimoni?"

"En itse hänestä välitä", kauppias irvisteli, "tämä nuori
kreikkalaisnainen tulee minua kauniimman ja nuoremman herran omaksi,
joka hänelle paremmin sopii: pian on nuori leijona hänet luolaansa
laahaava. Tiedät kai, millä tavalla leijona rakkautta kosii."

"Tribuno!" Fulvius kirkasi. "Mutta sitä ennen minä kuristan hänet
näillä kourillani kuoliaaksi. Ja sinä, mokoma parittaja, tässä --"

Mutta Crispus heitti molemmat käsivartensa hänen ympärilleen ja piti
hänestä kiinni.

Siten sai argentarius aikaa poistua sieltä. Kiireesti hän astui ylös
Legionaintielle vievää polkua; kun hän oli saapunut sinne, kääntyi hän
ja katseli vihreitten puitten välitse huvilaa, nosti uhaten nyrkkinsä
ja huusi siellä seisovalle miehelle:

"Voi teitä, te voitetut!"



NELJÄS LUKU.


Crispus aikoi palata takaisin huoneeseen.

"Mitä aiot tehdä?" kysyi Fulvius.

"Kysyä Felicitaalta, eikö ole minkäänlaista jäljennöstä tai todistusta
vapautuksesta."

Mutta nuori aviomies pidätti häntä.

"Ei, ei! Hän ei saa mitään aavistaa, tuo hento, voimaton ja onnellinen
lapsi! Tämä kauhistava isku hänet murtaisi."

"Kuinka voit sen häneltä salata, jos huomenna jo kaikki pannaan
täytäntöön? Sillä minä en epäile, ettei kaikki se ole totta, mitä
koronkiskuri puhui verovelastasi ja talosi ostosta. Se ei vielä ole
pahinta; sinä voit paeta niinkuin monet tuhannet verovelalliset ovat
tehneet, paeta vuoristoon, metsiin, barbarien luo. Jätä tänne tämä
kiviläjä!"

"Vanhempieni koti! Huoneet, joissa olimme niin onnelliset!" --

"Te voitte olla onnelliset myös muualla, kun vain yhdessä asutte.
Mutta Felicitas ja rintalapsi -- he eivät vielä voi paeta kanssasi,
heidän täytyy jäädä minun luokseni, heidän pitää voida jäädä. Ja
minä toivon, että niin käy, sillä vapautusta en epäile; vanhukset
eivät valehdelleet, se on mahdotonta. Nyt tarvitaan siis ainoastaan
todistuksia! Todistuksia!"

"Vapautuskirje on palanut, se on totta. Se paloi yhdessä vanhusten
omistamien vähien koristeitten ja säästörahojen kanssa. Usein he
kertoivat meille, että he tallettivat arvokkaimman omaisuutensa
pienessä seetripuisessa rasiassa päänaluksen alla makuuhuoneessaan.
Kun sitte eräänä yönä verovelalliset, nuo suurten maanisäntien
vetojuhdat, epätoivoissaan nostivat kapinan, kiiruhtivat vanhukset
lapsensa kanssa peljästyneinä kadulle, nähdäkseen tuon hirveän melskeen
aiheen; he juoksivat Vulcanustorin kulmaan saakka. Samassa ryntäsi
joukko tappelevia sotilaita ja talonpoikia heidän kadulleen ja niin oli
palaaminen mahdotonta. Siellä asuvain muonakauppiasten puiset hökkelit
olivat heti liekkien vallassa. Ja kun vanhukset kolmantena päivänä
saattoivat palata kotiinsa, oli se palanut melkein tuhaksi; vuoteensa
hiiltyneen päänaluksen alta he löysivät pari sulanutta kultapalasta ja
seetriarkusta oli ainoastaan sen hehkuva raudoitus jäljellä; yltympäri
oli arkun puu ja sisällys pelkkänä tuhkana."

"Eikö heillä ollut jäljennöstä?"

"Vanhusten kodissa ei ainakaan. Sen me tyhjensimme tarkoin, ennenkuin
se heidän kuolemansa jälkeen myytiin."

"Ehkäpä sellainen on raadin pöytäkirjoissa?"

"Vapaus annettiin kirjeellisesti eikä testamentin kautta. Ainoastaan
testamentti olisi pantu sinne talteen. Mutta kuolema saavutti Krateen
niin äkkiarvaamatta, ettei hän ehtinyt tehdä aiottua testamenttiansa."

"Eikö ole todisteita?"

"Ei ole; sanoinhan jo, että vapautus annettiin kirjeellisesti."

"Siis on mahdoton sitä todeksi näyttää. Hirvittävää!"

"Epätoivoon se saattaa!"

"Mutta miten kevytmielistä! Vuosikausia olette eläneet ilman --"

"Vuosikausiako? Vielä ei hän ole täyttä vuottakaan ollut omani. Sitä
ennen oli se hänen vanhempiensa tehtävä. Mutta minkä he sille voivat,
nuo hyvät vanhukset, ja vieraitahan he täällä olivat. Eivätkähän
he voineet herättää kuolleista herraansa ja pyytää häneltä uutta
vapautuskirjettä."

"Eivätkö muut ihmiset sitä lukeneet?"

"Se on mahdollista; mutta he voivat ainoastaan todistaa lukeneensa sen,
eikä että se oli laillinen."

"En näe muuta keinoa nyt kuin kiireesti paeta, paeta!"

"Kiireellinen pakeneminen on mahdotonta pienen lapsemme ja nuoren äidin
kanssa, joka tuskin vielä on entisellään. Ja pako! -- Se ei ole minun
tapaistani. Ennemmin voimakasta vastarintaa!"

"Sinäkö ja minä ja halveksittu Philemon kykenisimme vastustamaan
tribunon peitsekkäitä palkkalaisia? Sillä, tiedä se, juuri hän kaiken
tämän takana piileksii."

"Sitä minäkin! Näinhän, kuinka tuon pedon tuliset silmäykset kiintyivät
Felicitaaseen, hänen niskaansa, hänen -- minä kuristan sen kuoliaaksi."

"Sinä olet kuoleman oma ennenkuin häntä vastaan kättäsi kohotat."

"Synkkä, toivoton yö meitä ympäröi. Oi, mistä tulee apua, mistä toivoa,
mistä pieninkin valonsäde?"

"Kirkosta", vastasi siihen lempeä, rakastettava ääni, joka samalla oli
vakuutusta täynnä. Felicitas kietoi käsivartensa rakastettunsa kaulaan.

"Sinä!"

"Sinä täällä!"

"Niin, kun et tullut takaisin, tulin sinua etsimään, niinhän aina on
tapamme! Poika nukkuu, jätin hänet vuoteelle. Ja kun lähestyin teitä,
keskustelitte niin kiivaasti, ettette ensinkään kuulleet askeleitani
puutarhan hienolla hiekalla."

"Mitä olet kuullut?" Fulvius huudahti pelokkaana.

Mutta hänen nuoren vaimonsa ilosta loistavat kasvot, pilvetön otsa ja
onnellinen hymy poistivat samassa hänen peloittavan epäilyksensä.

"Kuulin ainoastaan, että te etsitte valoa pimeään yöhön. Silloin tuli
nyt, niinkuin muulloinkin, mieleeni sanat 'kirkko' ja 'Johannes'."

Fulvius oli jo rauhoittunut ja melkein iloinen, koska Felicitas
ei ollut mitään kuullut uhkaavasta onnettomuudesta. Hän silitti
hellästi kädellään kaunista päätä ja sanoi: "sinä toki et ole noita
polvillaan rukoilijattaria, joiden pyhyys -- taikka tekopyhyys --
heidän alttariportaita kontatessaan pilkistelee heidän kihnatun pukunsa
reijistä."

"Oi, en olekaan; minä valitettavasti en ole läheskään kylliksi
hurskas. Mutta minä en tule paremmaksi, vaikka useamminkin menisin
synnintunnustukselle. Johannes naurahtaa joka kerta, kun olen sen
lopettanut ja sanoo: Sinulla on ainoastaan _yksi_ synti ja sen nimi on:
Fulvius. Mutta kun kuulen puhuttavan yöstä ja valosta, täytyy minun
aina ajatella kirkkoa ja Johannesta. -- Tämä johtuu eräästä tapahtumasta
aikaisimmassa lapsuudessani", puhui hän hitaasti miettiväisen näköisenä.

"Mistä tapahtumasta?" kysyi Crispus käyden varsin tarkkaavaksi.

"Silmäni olivat kipeät ja senvuoksi käytin monta viikkoa käärettä
niiden päällä ja istuin vallan pimeässä, en muista kuinka kauvan,
sillä olin tuskin kuusivuotias lapsi. Silloin kuulin Krateen, meidän
isäntämme, joka asiantuntijana, itse minua hoiti, sanovan: 'ottakaa
vain hänet tänä iltana mukaanne basilikaan, se ei enää ole vahingoksi
hänen silmillensä. Ja hänen täytyy olla siinä läsnä, niin käskee laki'."

"Mitä sanot? Missä läsnä?" kysyivät molemmat miehet henkeään vetämättä.

"Sitä en tiedä. Olinhan niin pieni. Mutta sen vain selvästi muistan,
että vanhemmat iltasella taluttivat minua välissään; isäntä oli myöskin
meidän mukanamme; minun silmäni olivat sidotut, sillä syksyinen kylmä
iltatuuli olisi voinut olla vaarallista, sanoi patruuna, ja minut
vietiin läheiseen kirkkoon. Täällä otettiin kääre pois ja" --

"Ja mitä?" --

"Mitä näit? Mitä tapahtui?"

"Ensi kerran, kuukausien kuluttua, sain tyydyttää silmieni ikävää
valolla, loistavalla, lempeällä valolla. Alttarin edessä, jota monet
vahakynttilät valaisivat, seisoi Johannes, hohtavan valkoiseen
vaatteeseen puettuna. Patruuna työnsi meidät alttarin alimpaa porrasta
kohti ja puhui sitte koko joukon sanoja, joita minä en ymmärtänyt,
pappi siunasi meitä, vanhemmat itkivät liikutuksesta -- ei tuskasta
-- ja suutelivat patruunan polvia. Kääre sidottiin taas silmilleni ja
kirkon valosta mentiin jälleen pimeyteen. Siitä asti ovat valo, kirkko
ja Johannes mielestäni samaa. Kysykää vain Johannekselta, jos olette
neuvottomia."

Felicitas ei voinut täydellisesti ymmärtää sitä, mitä nyt tapahtui.

Hänen miehensä suuteli tulisesti hänen otsaansa ja silmiänsä; hänen
setänsä puristi hänen kättään.

"Mene kotiin", Fulvius vihdoin huudahti. "Meidän täytyy heti lähteä
kirkkoon; sinä olet oikeassa, kuten aina. Sinä, sinä olet meille
paraimman, ainoan pelastavan tien neuvonut."

Painaen vielä viimeisen suudelman puolisonsa poskelle, Fulvius vei
hänet kiireesti puutarhaan.

"Ei ole enää epäilemistäkään", virkkoi Crispus, kun Fulvius palasi,
"etteivät he ole ainoastaan kirjeen kautta vapautetut, vaan suuremman
varmuuden vuoksi on heidät vielä kirkossa pappien edessä julistettu
vapaiksi, kaikkia lain temppuja noudattamalla. Ja tuo lapsi on
aavistamattaan sen meille ilmoittanut suurimmassa hädässämme!"

"Ja tuo pappi oli --"

"Johannes itse!"

"Hän elää vielä -- kiitos kaikille pyhille! Hän voi tässä todistaa."

"Niin, hänen täytyy tehdä se jo ennen yötä! Vierastenmiesten
läsnäollessa pitää hänen julistaa se raadille. Nopeasti nyt kirkkoon!"

"Johanneksen luo!"

Ja molemmat kiiruhtivat minkä jalat kantoivat ensin Legionaintielle ja
sitte kaupunkiin päin Vindeliciaporttia kohti. -- --

Sillä aikaa käveli Felicitas puutarhan polkua hitaasti, usein pysähtyen
ja katsellen rakastettuansa niin kauan kun hän tuolla korkealla tiellä
saattoi nähdä hänen ylevän vartalonsa eroittuvan taivaan rantaa vasten.

"Mikähän heitä huolestuttanee?" hän puhui, päätänsä hiljaa pudistaen.

"Mutta ovathan he hyviä ja taivaan pyhät auttavat heitä. -- Aurinko on
nyt kokonaan vajonnut Vindeliciaan. Mutta vuoren metsikössä soittelee
vielä lempeä lintu iltalauluansa. Oi, tätä rauhaa! tätä lepoa! Nyt
menen pienokaiseni vuoteen viereen. Siellä odottelen levollisesti,
Fulvius kyllä palajaa ennen yötä. Sillä hän rakastaa meitä -- niin,
minun pienoinen poikani, hän rakastaa meitä äärettömästi."

Ja hän astui huoneen ovesta sisään.



VIIDES LUKU.


Mutta Fulvius ei saanutkaan tänä yönä palata. --

Kun hän ja Crispus Vindelicia-portista kulkivat Via Augustanaa kohti,
jossa pyhän Pietarin basilika sekä sen viereen rakennettu pieni
papinkartano sijaitsivat, huomasivat he, miten Zeno kadun toisessa
päässä kolkutti erään komean rakennuksen ovelle. Se oli tuomarin talo.

"Hänellä on kiire", Crispus tuumasi.

"Hyvä on, että mekin kohta olemme aikeittemme määrän päässä."

Ja hän heilautti kolkutusvasaraa, joka ristin muotoisena riippui
papinkartanon kapealla portilla.

"Hän pääsee kaiketi tahtonsa perille, sillä tuomari on hänen lankonsa",
Fulvius huolestuneena sanoi.

"Ja on sille koronkiskojalle suuressa velassa. Tämä velka, se yhdistää
heitä kuin sakea liima."

Samassa työnnettiin portti auki ja eräs ostiarius vei heidät pitkän,
kapean käytävän kautta, jota muuriaukossa seisova pieni öljylamppu
niukasti valaisi, papin huonetta kohden; perillä hän veti syrjään erään
esiripun ja työnsi ystävällisesti aukosta sisään molemmat vieraat.

Tuo hämärä kamari oli melkein tyhjä huonekaluista: suuri kirstu
kansinensa muodosti pöydän, ja sille oli asetettu kirjoitusneuvoja;
seinille oli kömpelösti piirretty punaiseksi maalattu lammas, sekä kala
ja kyyhkynen.

Johannes keskusteli kahden papin kanssa, mutta kääntyi kuitenkin
heti tulijoiden puoleen: laiha vartalo, jo seitsemänkymmenen vuoden
painama, vaan ei kuitenkaan vielä köyryssä, sillä luja ja innokas mieli
piti sitä pystyssä; hänen pukunansa oli ainoastaan harmaa kaapu ja
lanteitten kohdalle sidottu vyö; päätä ympäröi valkeitten hiusten kapea
hopeakiehkura ikäänkuin pyhimyskehä. Pitkä valkoinen parta riippui
aaltoillen alas hänen rinnalleen.

"Pyydän teitä kärsivällisesti odottamaan hetkisen, rakkaat ystävät",
hän sanoi viitaten vastatulleille. "Näillä veljillä on kiire;
näettehän, että heillä on matkalakki ja sauva; mutta he ovatkin kohta
asiansa ajaneet. -- Sinä siis, Timoteus, lähdet vielä tänä yönä
toimituspaikallesi. On hyvä, että olet varuillasi; mutta ainoastaan
palkkalainen jättää laumansa, hyvä paimen pysyy sen luona loppuun asti."

"Minä menen", vastasi puhuteltu nuori subdiakonus, häpeissään
punastuen, "en aikonutkaan oikeastaan paeta barbareita, tahdoin vain --"

"Varoittaa, tietysti. Ja sitte ehkä odotit, -- vaan sen kuiskasi
sinulle tuo paha vihollinen, pelkuruus -- että Johannes ehkä
käskisi sinun jäädä tänne ja kätkisi sinut tämän linnan muurien
turvallisuuteen. Mutta minä sanon sinulle: missä Herra ei huonetta
varjele, siinä vartijat hukkaan valvovat. Ja jos sodan hätä siellä
saavuttaa ihmisraukat, niin on sinun lohdutuksesi välttämätön. Mene,
poikani, takaisin Isuniscaan. Ja Jumala olkoon kanssasi!"

"Ovatko barbarit jo niin lähellä? Isuniscassako asti?" Crispus huudahti
hämmästyneenä.

"Ainakin on se todennäköistä. Veli Timoteus kuuli toissa yönä ratsujen
kiitävän ikkunansa ohi; ne olivat kengittämättömiä hevosia. Ratsastajat
eivät siis olleet roomalaisia miehiä."

"Ne olivat yöratsastajia, pakanain jumalia; heitä johtaa Votanus,
saatanan päämies, jolle isämme antoivat nimen Teutates ja roomalaiset
Merkurius", puhui Bojorix-diakonus, vanhanpuolinen mies, vapisten
pelosta.

"Tuskinpa tällä kertaa", sanoi Johannes lempeästi hymyillen, "koska
yksi näitä öisiä kummituksia seuraavana kirkkaana päivänä aivan yksin
ajaa karahutti Oenon sillan luona suuren aseellisen kauppamiesjoukon
kimppuun, niin että hänen pitkä harmaa partansa ja sudennahkainen
vaippansa liehuivat tuulessa, tempasi vaunusta suurimman viinileilin,
heittäytyi taas hevosensa selkään ja riensi pois. Kummitukset eivät
meidän vuodentulojamme nauti. -- Enemmän kuitenkin kuin tämä _lännestä
tuotu_ ilmoitus, huolestuttaa minua se seikka, että _idästä_,
Ovilavasta ja Lentiasta, _ei ole tuotu_ minkäänlaista ilmoitusta. Tosin
tuli sieltä itäisen Latina-portin kautta pari talonpoikaa torille,
mutta minä en tunne heitä; he näyttävät mielestäni epäilyttäviltä.
No, Herra pitää huolen meistä niin hyvin auringon laskiessa kuin sen
yletessäkin! -- Mutta sinä, Stephanus" --

Vaan puhuteltu ei kuullut.

Lempeästi nuhdellen tarttui Johannes hänen vaippaansa: "Kuules,
Stephanus, Stephanus! Muistatko sinä yhä vielä ainoastaan barbarilaista
Bojorix-nimeäsi? -- Sinä, Stephanus, sano ad Fonteen lesken lapsille,
että panen pantiksi basilikan lähinnä viimeisen hopeapikarin,
maksaakseni siitä saamillani rahoilla argentariukselle, niin ettei
heidän tarvitse joutua hänen velkavangikseen. Huomenna tai ylihuomenna
toimitan leskelle rahan."

"Oi Herra, hän pelkää kauheasti! Miksei jo tänä yönä?"

"Tänä yönä täytyy minun uudestaan sitoa pitaalisten juutalaisten
haavoja, sillä maalliset lääkärit eivät enää tahdo näihin raukkoihin
koskea eivätkä heidän ääressään valvoa. Lähtekää nyt molemmat, veljeni,
ja Herran enkeli, joka Tobiasta johdatti, varjelkoon myös teitä
matkoillanne. Älkää peljätkö, jos kohta onkin yö ympärillänne: te
vaellatte valkeudessa."

Molemmat kumarsivat nöyrästi ja lähtivät; Johannes veti pois kätensä
heidän tahtoessaan sitä suudella.

"Ja nyt teidän luoksenne, te rakkaat", puheli vanhus, "mitenkä voin
teitä auttaa?"

Molemmat puhuivat vuorotellen, täydentäen toisensa, kertomusta,
pikaisesti ja kiivaasti tärkeän asiansa.

Pappi kuunteli totisena ja tarkkaavaisena. "Niin on", hän sitte sanoi,
"asia on siten kuin minun rakas rippilapseni on kertonut. Krates,
heidän herransa, on julistanut sekä vanhukset että lapsen vapaiksi
minun edessäni, tässä basilikassa."

"Oi, me olemme siis pahimmasta pelastuneet!" riemuitsi Fulvius.

"Olette, niin kauan kun minä elän; mutta minä olen jo vanha mies: jo
tänä yönä voi Herra kutsua minut pois. Tuon irstaan ihmisen suhteen
ei ole viivyttelemistä. Tunsitte kaiketi Gallan, tullipaikalla asuvan
Gandentius-siirtolaisen kahdeksantoistavuotiaan tyttären. Siitä on vain
muutamia päiviä. Tuo hirviö näki hänet puolenpäivän aikana -- ennen
yötä oli tyttö kadonnut. Ja seuraavana päivänä makasi hän ruhjoutuneena
kapitolin muurin juurella. Hän oli muka rypäleitä kootessaan pudonnut,
sanottiin; mutta eräs kalastaja, joka päivän koittaessa oli ollut
verkkojaan nostamassa, kertoi nähneensä, mitenkä tyttö suin päin oli
syöksynyt linnan ikkunasta alas."

"Siellä asuu tribuno!" huusi Crispus.

Fulvius tarttui mykkänä vaippansa alla olevaan vasaraan.

"Tulkaa! Tuomari ja raati eivät kovin myöhään otakaan asioita
käsiteltäviksi. He pitävät kemuja ja ryypiskelevät. Meidän pitää
heti lähteä seurakunnan vanhimpien luo; heidän edessään minä vannon
tuntevani vapautusjulistuksen. Ja vielä tänä iltana tahdon heidän
kanssaan neuvotella siitäkin, emmekö samalla myös voi suojella sinua
niinkuin vaimoasikin tuolta koronkiskojalta ja pysyttää sinulle
perintösi."

He kiiruhtivat kaikki kadulle.

Siellä oli vielä jotenkin valoisaa; pitkä kesäkuun ilta himmeni
hiljakseen.

Kun he tulivat lähelle tuomarin taloa, avattiin portti ja sieltä astui
argentarius, talon herran saattamana. Jälkimäinen sanoi hänelle:

"Minä lähetän sinne miehiäni varhain huomenaamulla. Oikeus on
epäilemättä sinun puolellasi; onhan mahdollista, että velallinen
pakenee ja minä siis voin antaa käskyn vangita hänet -- -- mutta
tuossahan hän seisookin."

Zeno katsoi kadulle ja näki nyt noitten kolmen miehen lähestyvän;
hänestä oli vastenmielistä nähdä uhrinsa papin seurassa, jota
kansalaiset rakastivat ja jota hän itse pelkäsi ja vihasi. Hän tervehti
heitä arasti; kadulla oli vielä muitakin ihmisiä ja jos hän olisi ollut
tervehtimättä tuota kaikkien kunnioittamaa miestä, olisi se voinut olla
hänelle vahingoksi. Tervehdittyään aikoi Zeno kiiruusti rientää hänen
ohitseen.

"Seis, Zeno Byzantilainen!" huusi pappi samassa niin kuuluvasti, ettei
olisi luullut vanhuksen äänessä olevankaan sellaista voimaa. "Minä
tahdon varoittaa sinua, sinua ja tuota hekumallisuuden tribunoa.
Minä tiedän liiaksi paljo teidän synneistänne; niiden määrä on jo
täytetty. Jos ette tee katumusta, niin en enää voi kärsiä teitä pyhässä
seurakunnassa."

Silloin kauppias vaaleni.

"Sinä olet koronkiskuri ja hän -- hän on ruumiin ja sielun murhaaja.
Minä tiedän teidän uusista vehkeistänne. Ne eivät saa toteutua. Tiedä:
jos kohta vapautuskirje on palanut, niin ei ole tuo puhdas vaimo
kuitenkaan tuleva teidän omaksenne. Hän on vapaa; hänet on julistettu
vapaaksi minun edessäni kirkossa."

"Sen voit helposti sanoa", tuumasi Zeno, väijyen häntä katseillaan.

"Minä vannon sen vierasten miesten läsnäollessa."

"Sitä eivät siis muut tiedä kuin tämä vanhus", ajatteli toinen.

"Mutta sinut, joka sadalta otat kolmekymmentä ja enemmänkin, sinut
kutsun minä siitä tekemään tiliä seurakunnan edessä. Ja ei ainoastaan
siitä. Ajattele säälittävää syyrialaista orjatartasi! Hänen puolestaan
nostan minä sinua vastaan kanteen myös maallisen tuomioistuimen edessä."

Byzantilainen vapisi.

"Ja jos te, sinä ja tuo himojen ja väkivallan päämies, ette voi
todistaa itseänne puhtaiksi siitä verisestä sapesta, syöksen teidät
ensi sunnuntaina seurakunnan yhteydestä!"

Ennenkuin Zeno ehti tähän vastata, kuului aseitten kalinaa ja
kadunkulman takaa riensi esiin joukko tribunon isaurilaisia sotamiehiä;
centurio kiiruhti kauppiaan luo:

"Etsin sinua! Talostasi lähetettiin minut tänne, tuomarin luo. Lue! --
Tribunolta."

Zeno otti häneltä vahataulun. "Miksi avonaisena?" kysyi hän epäillen.

"Meidän puolestamme se kyllä saa olla avonainen", sotamies sanoi
naurahtaen; "me emme lue, me vain tappelemme."

Zeno luki:

"Ainoastaan polvi. Kreikkalainen orjani on saanut sen sijoilleen.
Huomenna nousen taas ratsuni selkään. Kolminkertainen maksu, jos
toimitat huomiseksi tuon vaimon luokseni."

Kreikkalainen loi nopeasti silmänsä tuomariin; sitten hän hieroi
kynällään kirjoituksen taulusta näkymättömäksi ja kirjoitti:

"Pappi on ainoa, joka tietää vapautuksesta. Sunnuntaina hän julistaa
sinut kirkon pannaan. Kuolleet koirat eivät hauku." -- "Vie tämä
tribunollesi", hän sanoi, ojentaen taulun centuriolle.

"Minä en ehdi, sillä minun täytyy lähteä vahdinpitoon Vindelician
portille. Mutta Arsakes, vie sinä se takaisin kapitoliin." Hän antoi
taulun eräälle palkkasoturille; tämä kumarsi ja katosi pian näkyvistä.

"Vindelician portilleko? Odota vähän!"

Ja Zeno kuiskasi muutamia sanoja tuomarille.

"Seis, centurio!" huusi viimemainittu. "Minun vanginvartijani eivät ole
saapuvilla; hätätilassa saan käyttää teitä, sotilaita, avukseni keisari
Diokletianon määräyksen mukaan. Ottakaa haltuunne tämä pakoon aikova
keisarin velallinen ja viekää hänet verovelallisten torniin, joka on
Vindelician portin vieressä."

Silmänräpäyksessä saarrettiin Fulvius joka haaralta; centurio laski
kätensä hänen olkapäälleen ja neljä miestä tarttui hänen käteensä.

"Oi Felicitas!" huokasi turvaton Fulvius.

"Minä pelastan hänet! minä riennän hänen luokseen!" huusi Crispus ja
kiiruhti pois.

Hän juoksi kadun kulmaan ja siitä ylös, vaan hänen täytyi pysähtyä,
sillä pitkin katua ajaa karautti kauheaa vauhtia eräs ratsastaja ja
hänen takanaan lainehti meluava ihmistulva, sekaisin sotilaita, miehiä,
naisia ja lapsia.

"Eräs maurilaisia ratsumiehiämme!" huusi centurio, juoksi ratsun luo
ja sieppasi kiinni suitsista. "Jarbas! minun asekumppanini! Mikä on
hätänä?"

Ratsastaja ojentautui suoraksi satulassaan; hänen vaatteistaan valui
vettä, kypärinsä ja kilpensä oli hän kadottanut, oikeassa kädessään hän
piti taittunutta keihästä ja pitkin vasempaa käsivartta virtasi veri.

"Ilmoita tribunolle!" hän huudahti sortuneella äänellä ja viimeisiä
voimiaan ponnistaen. "En voi enempää -- nuoli on niskassani -- he ovat
tulossa -- sulkekaa portit! -- Germanit ovat likellä kaupunkia!"

Ohjakset heltisivät hänen kädestään ja hän putosi hevosen selästä.

Hän oli kuollut. --



KUUDES LUKU.


Oliko tuo sanoma todellakin tosi? Seisoivatko germanit Juvavumin
porttien ulkopuolella?

Tämä tuskallinen arvelu pani kaikkien kaupunkilaisten päät pyörälle.

Asiasta ei enää voitu saada tietoja; ei, missä viholliset olivat
olleet tai missä ne nyt olivat; se suu, joka olisi voinut kertoa siitä
enemmän, oli ikipäiviksi suljettu.

Portit pidettiin huolellisesti kiinni. Tosin oli Leo tribuno, saatuaan
tämän sanoman kapitoliinsa, heti hypähtänyt vuoteeltaan ja huutanut:
"Ratsun selkään! Valleille!" Mutta hän oli tuskasta parahtaen vaipunut
orjansa käsivarrelle; toiselle miehelle hän ei taas tahtonut uskoa niin
vaarallista tointa kuin kaupungin porttien ulkopuolella olevan, ehkä
hyvinkin voimakkaan vihollisen tulon öinen vakoileminen on.

Severuksella, kaupungin vapaaehtoisten johtajalla, oli käytettävänään
ainoastaan jalkaväkeä. Ja sillä yksistään hän ei voinut eikä tahtonut
rynnätä barbareita vastaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä tornien ja
porttien suojelemisessa.

Valleille enennettiin vahteja ja he kuuntelivat ja kurkistelivat
hämärään yöilmaan, mutta ei mitään, ei ensinkään mitään tavatonta
voitu huomata; ei tulta lähitienoilla, ei leirivalkeaa etäämpänä,
ja sitä ilman eivät ainakaan germanit ole, vaeltaessaan vaimoineen
ja lapsineen, renkeineen ja piikoineen, karjoineen, vaunuineen ja
rattaineen; kavaluudesta tai pelosta taas he eivät tavallisesti tulta
sammuttaneet.

Minkäänlaista kolinaa ei kuulunut, ei aseitten kalsketta eikä
hevoskavioitten kapsetta; vartijain korviin ennätti ainoastaan virran
yksitoikkoinen solina, kun se etelästä pohjoiseen päin hiljaisena
virtasi laakson läpi. Eräs miehistä oli kuitenkin yhtäkkiä kuulevinaan
virrasta sellaista ääntä kuin olisi hevonen hiljaa hirnunut ja vesi
samassa loiskunut ikäänkuin suuren esineen sinne pudotessa, mutta
hän uskoi itsekin erehtyneensä, koska kaikki taas oli hiljaista.
Huviloitten ympärillä olevista pensaikoista kuului ainoastaan
satakielten laulua; näiden rauhallinen viserrys oli todistuksena siitä,
ettei ainakaan sieltäpäin vaunuja, ratsuja eikä sotilaita lähestynyt.

Vielä kerran koetettiin saada tarkempia tietoja tutkimalla kuollutta
sanantuojaa, jonka hevonen vielä värisi. Silloin huomattiin, että
ratsu oli uinut virran yli, sillä sekä miehestä että hevosesta valui
vettä. -- Miksei hän tullut kaupungin alapuolella olevan sillan yli?
Siksikö, että siellä oli vihollisia vai siksikö, että hän pyrki tuomaan
sanomaansa kaikkein suorinta tietä?

Hänessä ei ollut muuta haavaa kuin se, minkä kuolettava nuoli oli
tehnyt hänen niskaansa, josta veri oli virrannut hartioille ja
vasemmalle, kilvettömälle käsivarrelle. Nuoli vedettiin ulos, se oli
tosiaan aivan sellainen, joita germanit käyttivät. Sen kolmiteräinen
kärki oli tunkeutunut syvään, se oli siis laukaistu hyvin läheltä;
sen jotenkin pitkä, leppäinen varsi oli siivitetty harmaan haikaran
höyhenillä. Nahkainen tuppi riippui tyhjänä ja pitkä ratsastajamiekka
oli poissa. Keihäs, jota hän vieläkin oikealla kädellään kopristi, oli
lyöty poikki siitä paikasta, johon raudoitus päättyi. Nähtävästi oli
näitä voimakkaita iskuja annettu sotatapparalla eikä miekalla. Hän oli
luultavasti ollut käsikahakassa vihollisen kanssa ja siinä kadottanut
kypärinsä, kilpensä, miekkansa ja keihäänsä; hänen paetessaan oli
takaa-ajaja ampunut nuolen hänen niskaansa.

Enempiä tietoja ei voitu vainajasta urkkia.

Mutta mihin olivat hänen kumppaninsa jääneet? Leo tribuno oli
edellisenä päivänä lähettänyt viisi maurilaista ratsumiestä parin
tunnin matkan päässä olevalle "Halaunien kukkulalle", josta saattoi
nähdä hyvin laajalle, aina pohjoisella taivaan rannalla kohoavaan
ikivanhaan metsään saakka. Siellä seisoi rapistunut vartijatorni, jonka
keisari Valentianus I viimeksi oli korjauttanut ja jossa hän aina oli
pitänyt vahtia. Mutta hänen ajoistaan oli jo sata vuotta.

Miten oli noiden neljän miehen käynyt?

Sitä ei kukaan tiennyt. --

       *       *       *       *       *

Yö oli peloittava; kaikki kaupunkilaiset valvoivat sen illasta aamuun.
Vartijat kävelivät ahkerasti valleilla tulisoihtuineen, ja muutamin
paikoin, joissa leveät kivilevyt peittivät nurmea tai multapenkereitä,
paloi pieniä valkeita. Vasta varhaisen kesäkuun aamun koittaessa,
sammutettiin valkeat. Ja vaikka vartijat nyt kirkkaassa aamuvalossa
terävästi tähystelivät ympäröivää seutua, ei missään voitu huomata
jälkeäkään vihollisesta.

Juvavumin torille saapui pian tavallisuuden mukaan joka haaralta
maakansaa ostamaan tai myymään tavaroita. He hämmästyivät, kun
huomasivat porttien kirkkaalla päivällä olevan lukossa. Ne avattiin
sitten varovasti, kun ensin oli pyrkijät tarkasti tutkittu ja päästy
selville siitä, että he olivat rehellisiä ihmisiä eikä vakoojia, ei
myöskään talonpojiksi puettuja barbareita.

Mitään aavistamattomat ihmiset kummastelivat suuresti tätä tavattoman
ankaraa vahdinpitoa. Heiltä kyseltiin asioita, joista heillä ei ollut
aavistustakaan; he tiedustelivat päinvastoin itse uteliaasti, mitä oli
tapahtunut.

Juuri luoteesta, Vindeliciasta päin, josta barbarein ryntäystä
odotettiin, oli tullut yhtä paljo maakansaa kuin ennenkin; he eivät
olleet huomanneet mitään, mikä olisi herättänyt epäluuloa. Mutta
kaakosta päin ei tullut juuri ketään; sitä ei ihmetelty, sillä
sielläpäin oli vain muutamia huviloita ja siirtolaistaloja, ja harvoin
tuli sieltä väkeä torille. Eilistä säikähdystä olisi piankin pidetty
ainoastaan kauheana unena, ellei kuollut ratsastaja olisi kaikille
ollut mykkänä todistajana asian todenperäisyydestä.

Kun nyt ensimäiset aamuhetketkin kuluivat ilman minkäänlaista uhkaavaa
merkkiä, eikä vihollista havaittu etäisimmässä kaukaisuudessa enempää
kuin kaupungin alapuolella olevalla sillallakaan, joka vei Ivarus-joen
yli, (toinenkin silta yhdisti vielä kaupungin muurien sisäpuolella
Ivaron rannat), komensi Severus Vindelician portit aukaistaviksi.
Tribunon täytyi vikaantuneen polvensa vuoksi jäädä kapitoliin,
mutta Severus riensi vähäisen joukon kanssa sillalle, rakennutti
kallionlohkareista ja laudoista vasemmalle rannalle, sillan äärimäiseen
päähän, varustuksen ja jätti sinne kolmekymmentä keihäänkantajaa ja
linkomiestä. Tarkasti urkittuaan, ja tultuaan vakuutetuksi, ettei
merkkiäkään vihollisesta ollut näkyvissä, hän palasi taas kaupunkiin.
Sitte antoi tuo varovainen vanha sotamies jälleen sulkea avatun portin
ja käski väen pysyä paikoillaan torneissa. Jos jotain merkillisempää
tapahtuisi, oli siitä heti lähetettävä hänelle ilmoitus Amphitriteen
kylpypaikkaan, jonne hän nyt lähti huuhtoakseen itsestään yön huolet ja
marssimisen hien ja tomun.

       *       *       *       *       *

Kylvyn jälkeen istui hän nyt mukavassa rauhassa villaisella nahalla
peitetyllä marmorirahilla ja hivutteli milloin käsivarsiaan, milloin
jalkojaan aina lanteilta polviin saakka. Tämä viidenkymmenenviiden
vuoden vanha mies oli vankan terveyden ja voiman esikuva; käsivarsista,
reisistä ja sääristä saattoi nähdä, että metsästäminen ja voimistelu
olivat pitäneet hänen muuten jotenkin lihavan ruumiinsa kunnossa.
Lopetettuaan kuivaamisen, vaipui hän vähitellen syviin mietteisiin, pää
painui yhä alemmaksi ja vihdoin aivan rintaa vasten. Hetken kuluttua
hän ojensi oikean kätensä alaspäin ja rupesi piirtelemään kuvia
valkoiseen hienoon hiekkaan, joka peitti marmorirahin ja kylpyammeen
välisen käytävän.

"Asetanko rivini lähemmäksi germanien kiilaa?" hän mutisi itsekseen.
"He voivat tuskin liikkuakaan enää. Ja kuitenkin! kuitenkin auttaa
tässä vain tarkat laskut, jos mielii voiton heistä saada -- tarkat
laskut meidän laukauksistamme ja heidän laukauksistaan. Kunpa saisi sen
selville! Parasta olisi --"

"Parasta olisi", keskeytti häntä surumielinen ääni, "jos nukkuisimme
sitä hämärää unta, jossa ei enää kuulu meidän laukauksiamme sen enempää
kuin heidänkään."

Severus kääntyi; sisemmän kylpyhuoneen villainen esirippu liikahti
ja kaunis, paraimmassa miehuuden ijässä oleva mies seisoi aseisiin
varustettuna hänen takanaan.

"Sinä, Cornelius! -- Mitä sinä ajattelet?"

"Tiedäthän ajatukseni Onnellisinta olisi ihmisille, jos eivät olisi
tänne syntyneetkään."

"Häpeä toki! Kolmenkymmenen vuotias ja jo noin elämään väsynyt."

"Häpeä sinä. Pian olet kuudenkymmenen vanha ja vielä niin
elämänhaluinen."

"Mitä sinulla on asiaa?"

"Antaisinhan vain yhden neuvon: toimita kaikki kaupungin miehet
kapitoliin ja lähetä kiireimmiten Alppien toiselle puolen apua
pyytämään."

"Sinä näet näkyjä ja kummituksia!"

"Jospa vain _niitä_ näkisin! Mutta minä näen germanit!"

"Eihän kukaan näe heistä jälkeäkään, ei ainakaan näillä mailla ja
mantereilla."

"Sehän juuri onkin kamalinta. Heidän _täytyy_ olla lähellä, aivan
lähellä, eikä kukaan meistä tiedä, missä he ovat."

"Miksi täytyy heidän olla lähellä?"

"Koska harmaa haikara ei muuten vielä kesäkuussa lähtisi eteläänpäin ja
koska se lentää niin matalatse. Keskiyön tietämissä kävin vaihtamassa
vahteja Latina-portin torniin. Tornin huipusta tähystelin tarkasti läpi
öisen ilman, vaan en nähnyt mitään, enkä, paitsi satakielen laulua,
myöskään mitään kuullut. Vaan äkkiä kuulin harmaan haikaran huudon."

"Se ei usein ole täällä", Severus sanoi, "mutta tavataan kuitenkin
välistä lammikoissa ja suoniityillä".

"Se on totta, mutta sen huuto ei kuulunut virrasta, se kajahti virran
tältä puolelta, vuoren metsiköstä päin."

"Ehkäpä se siellä pesii."

"Mutta se oli sen _muutto_huuto. Ja ne muuttavat vasta elokuussa.
Ensimäiseen huutoon yhtyi toinen, kolmas, neljäs, kunnes nuo äänet yhä
heikommin, yhä etäämmältä kaikuen vihdoin vaikenivat."

"Kenties oli se vain kaiku vuorimetsistä!"

"Niin luulisi, mutta huuto ei kuulunut korkealta ilmasta, vaan tuli se
alhaalta, maanpinnalta ja kohosi sieltä tornin huipun korkeuteen minun
kuuluviini. Haikarat eivät kalasta yöllä." --

Vanhus hymyili ystävällisesti. "Usko sinä vanhempaa metsästäjää, se
kalastaa kyllä yölläkin, kun sillä on poikia syötettävänä. Minä olen
kerran saanut sen kalamertaan, jonka illalla olin laskenut ja aamulla
nostin."

"Mutta tuossa eilisessä nuolessa oli haikaransulkia. -- Ja yhtä usein
kuin harmaa haikara huusi, kimahutti siihen maakotka vastauksen, ja se
kuului vielä kauempaa, itäisen metsän vuorilta asti."

"Sattumusta! Ja kuinka voisivat germanit uhata meitä idästä? Alemannit,
meitä läheisimmät germanit, tulevat ainoastaan lännestä, Vindeliciasta
päin. Kuinka he olisivat voineet meidän huomaamattamme kulkea virran
yli. Siipiä ei heillä kuitenkaan mahtane olla niinkuin harmaalla
haikaralla! Varovaisuus on hyvä, nuori ystäväni, ja näethän, ettei
minulta ole valppautta puuttunut. Mutta sinä olet liian huolellinen;
näyttää melkein siltä kuin olisivat vanhuus ja nuoruus vaihtaneet
osia! -- Tiedän kyllä", Severus kiiruhti sanomaan, kun huomasi vihan
välähdyksen nuorukaisen kauniilla kasvoilla, "tiedän kyllä, että
Cornelius Ambiorix pelkää ainoastaan Rooman eikä itsensä tähden."

"Pelkäisinkö menettää sellaisen elämän, jolla ei ole mitään viehätystä,
mitään arvoa?" kysyi toinen, astuen jälleen lähemmäksi vanhusta,
"Skeptikkojen filosofia on hävittänyt meiltä vanhat jumalat, Natsaretin
Juutalaista en voi uskoa. Sokea sattumus johtaa maailmaa. Rooma --
minun unelmieni ylpeys -- vaipuu, vaipuu lakkaamatta."

"Siinäpä sinä juuri erehdytkin", vastasi vanhus levollisesti. "Minä
syöksyisin vielä tänä päivänä tähän miekkaani" -- hän tarttui
viereisellä patjalla olevaan aseeseen -- "jos minun täytyisi
tuo uskoa. Mutta tämä miekka, joka on perintö keisarilliselta
esi-isältäni Probolta, tuottaa minulle aina uutta lohdutusta. Yhdeksän
germanikuningasta notkisti polvensa hänen telttansa ympärillä,
kun hän tempasi tämän miekan tupesta ja käski noiden vapisevien
vannomaan heidän omien jumaliensa kautta tämän miekan ääressä hänelle
uskollisuutta. Ja he vannoivat."

"Siitä on jo pitkät ajat."

"Ja tämän miekan kanssa on meidän sukumme perinyt oraakkelin
ennustuksen: voittajaksi jää jokaisessa tappelussa se, joka tällä
miekalla taistelee. Ja hyvä on, että sitä on koeteltu monessa polvessa.
Sinä aikana, jolloin vielä sain olla sotapalveluksessa, löin minä itse
kahdessakymmenessä tappelussa ja kahakassa germanit tällä miekalla."

Ja vanhus painoi miekkaa hellästi rintaansa vasten.

"Suo anteeksi, että sinua oikaisen", nuorukainen naurahti
surumielisesti, "et tällä miekalla, vaan isaurilaisten, maurilaisten,
illyrikalaisten ja -- eniten germanien avulla olet lyönyt toisia
germaneita. Roomassa, Latium'issa ja Italiassa ei ole ainoatakaan
kelvollista miestä. Roomalaisia ei enää ole. Minun suonissani virtaa
keltiläistä verta -- ja sinussa dakilaista. Ja mikset sinä enää saa
palvella? Juuri siitä syystä, että usein voitit, otti epäluuloinen
keisari sinulta päällikkövaltikkasi ja lähetti sinut, kiittäen sinua
hyvistä töistäsi, tänne -- kunnialliseen maanpakoon."

"Se oli varsin -- ansaitsematonta", puhui Severus nousten seisaalleen,
"mutta yhtä kaikki! Täälläkin voidaan hyödyttää Rooman valtiota."

"Liian myöhäistä!" toinen huokasi. "_Fuimus Troes!_ Me olemme hukassa.
Partilaisille Aasia, germaneille Europpa ja meille -- perikato. Näyttää
siltä kuin jokaisen kansan samoinkuin jokaisen ihmisenkin, täytyisi
kerran kuolla. Yli kaksitoista vuosisataa on kulunut siitä, kun Romulus
imeskeli sudennaarasta. Täytyy tunnustaa, että tuon kunnianarvoisan
pedon maito oli hyvää, sillä sudenveri säilyi kauvan aikaa suonissamme.
Mutta nyt se on pilaantunutta. Ja kastevesi huuhtoi sen viimeisenkin
pisaran. Kuinka voi enää olettaakaan, että voisimme maailmaa hallita,
kun tuskin yksikään roomalainen enää nai, kun tuskin yksikään
roomalaisnainen enää synnyttää lapsia, vielä vähemmin itse niitä
imettää? Sitävastoin nousevat nuo leveälanteiset germanilaisvaimot
heti synnytettyään askareihinsa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut
ja lahjoittavat kymmenessä kuukaudessa miehelleen jälleen kaksoset.
He saattavat meidät suorastaan häviöön, nuo metsä-ihmiset. He
tunkevat meidät pois maan päältä, ei niinkään paljo kuolemaa ilkkuvan
rohkeutensa kuin kunniakkaan hedelmällisyytensä vuoksi. Keisari
Claudius masensi kolmesataaneljäkymmentätuhatta gotilaista -- neljä
vuotta senjälkeen ilmestyi niitä sotakentälle neljäsataa tuhatta. He
kasvavat yhä uudestaan niinkuin Hydran päät. Ja meistä ei enää ole
Herkuleiksi. -- Olen saanut kylläkseni. Ensi tappelussa tulkoon loppu.
Germanilaisen isku ei tuota liian pitkiä tuskia."

Severus tarttui tämän katkeria sanoja puhuvan nuorukaisen käteen. "Minä
kunnioitan tuntemaasi tuskaa, Cornelius, mutta sinun pitäisi tehdä
sanojesi mukaan; sinunkin _Thalamosi_ [Makuuhuone] on tyhjänä, anna
_Hymenaion_ [Hääsoitto] kajahtaa harmaissa pylväskäytävissä."

"Vai niin!" naurahti Cornelius pilkallisesti. "Siksikö, että vielä
joku keisari viettelisi minulta toisenkin vaimon, kuten eräs piispa
ensimäisen morsiameni ja keisari ensimäisen puolisoni vietteli? Ei!
Toden totta, jos ei enää löydy roomalaisuutta miehissä, on sitä vielä
paljoa vähemmin naisissa. Hekuma, koristelu, vallanhimo: siinä ne
kolme jumalatarta, joita he palvelevat. Oletko koskaan kuullut, että
barbarien papit koettavat hurmata nuoria neitosia, tai että heidän
kuninkaansa houkuttelevat vapaitten miesten vaimoja heidän kotilietensä
äärestä? Sitä en minä ole kuullut. Mutta sellainen kansa, jolla ei
ole jumalia, ei omaa sotaväkeä ei kelvollisia vaimoja eikä lapsia --
se ei enää voi elää. Kansa, jolla on syytä vapista kymmenkertaisesti
lukuisamman orjaväestönsä edessä! -- Olisit vain nähnyt niitä murhaa
uhkaavia, synkkiä katseita, joilla argentariuksenkin orjat silmäilivät
herraansa ja orjamestaria, kun heitä kahleissa kuljetettiin kaupungin
läpi! -- Ja minä itse! Mitenkä on minun laitani! Kaikkialla olen
ollut ja kaikkia olen koetellut -- Roomassa, Ravennassa, Byzantissa,
sotilaana, virkamiehenä, kirjailijana -- aina hyvällä menestyksellä, ja
kuitenkin on minusta tuntunut kaikki turhalta, ontelolta. Kaikkea olen
koetellut -- mistään ei ole ollut mihinkään. Nyt, syntymäkaupunkiini
Juvavumiin palattuani, näen, että sitä hallitsee eräs byzantilainen
koronkiskuri ja muuan hekumoiva maurilainen tappeluniekka, ja ainoa,
joka vielä vähäsen vastustaa tätä siveää liittoa, et ole sinä enkä minä
-- mehän olemme ainoastaan kunniallisia roomalaisia -- vaan kristitty
pappi, jonka isänmaa, hänen oman kerskauksensa mukaan, ei ole Rooman,
vaan taivaan valtakunta. -- Olen saanut kylläkseni! -- Ja vieläkin
kerran sanon: kansa, jolta puuttuu jumalia, vaimoja, äitejä ja lapsia
-- kansa, jonka sotia palkatut barbarit käyvät -- sellainen kansa ei
enää voi elää. Kuolla sen täytyy. Ja pian. Tulkaa vain, te alemannit,
tulkaa! Minä haluan kaatua miekkain kalskeessa, kuvitellen kuolevani
Camillon tai Scipion sodassa!"

Severus tarttui rajusti kiihtyneen nuorukaisen olkapäihin. "Lupaa
minulle", hän sanoi, "lupaa, ettet hae kuolemaa, ennenkuin näet, että
olemme joutuneet tappiolle, ja lupaa, että tahdot elää, jos voitamme".

Katkerasti hymyten nyökäytti Cornelius päätään ja vastasi: "Sen luulen
voivani rohkeasti luvata. Sinä ja sinun voitokas miekkasi ette enää ole
kyllin voimakkaita torjumaan lähenevää turmiota."

Samassa tuokiossa he kuulivat huikean tuubain rätinän, esirippu
temmattiin äkkiä syrjään, aseellinen kaupunkilainen syöksyi sisään ja
huusi: "Kiiruhda, Severus! Nyt he ovat täällä; läntisestä metsästä,
virran tuolta puolen ajaa karahuttaa tänne germanilaisia ratsumiehiä!"



SEITSEMÄS LUKU.


Vanhus antoi lähettilään ja kylvettäjäorjan äkkiä pukea asevarustuksen
päällensä; sitte kiiruhti hän Corneliuksen kanssa Vindelician portilla
olevalle korkealle vallille, josta saattoi nähdä hyvin laajalle.

Hän hiostui kovin, sillä päivä oli jo puolessa ja auringon tuliset
säteet lankesivat kohtisuorina hänen raskaalle kypärilleen.

Portilla hän kohtasi erään tribunon lähettämän centurion. Jo ennemmin
kuin valleilla olevat vartijat, oli Leo korkeasta kapitolistaan nähnyt
läntisestä metsästä hyökkäävät germanit. Hän käski nyt centurion sanoa,
että niitä oli ainoastaan sadan paikoilla, ja että hän itse heti oli
ratsujoukkoinensa rientävä portille, sillä hän saattoi jälleen nousta
hevosen selkään.

Severus käski palkkasoturin sillaikaa seurata häntä vallille. Tarkasti
he sitten Corneliuksen kanssa tähystelivät vasemmalta puolen jokea aina
läntismetsään saakka ulottuvan laakson yli. Kauan aikaa katseltuaan
kääntyi soturi, aikoen sanoa jotain Corneliukselle, kun samassa huomasi
kaksi siirtolaista, jotka alakuloisina silmäilivät samaan suuntaan.

"No!" sanoi hän heille. "Yksinkertaisiapa olitte. Vannoitte kaikkien
pyhien kautta, ettette olleet huomanneet mitään merkkiä vihollisista.
Teidän majanne ovat kuitenkin vielä kauempana, aina läntismetsän
länsipuolella. Barbarien täytyi siis piileskellä teidän kylänne ja
kaupungin välillä! Olitteko mykkiä ja kuuroja?"

"Taikka _tahdoitteko_ olla sellaisia?" Cornelius lisäsi epäluuloisena.
"Näetkös", hän sanoi Severukselle, "heillä on kyllä syytä vetää yhtä
köyttä barbarien kanssa, jotka tosin ovat raakoja ja tuittupäisiä,
mutta jotka eivät julmuudella kiristä alustalaisiltaan heidän viimeistä
markkaansa niin kuin keisarin viskaalit."

Mutta vanhempi siirtolainen otti nyt sanavuoron: "Ei, herra! minä en
ole kavaltaja, minä en suosi barbareja, sillä olenhan toki palvellut
suurta Aëtiusta ja saanut kunniallisen eron sekä palkaksi pienen
maatilan. Uskokaa vanhaa legionalaista -- ja jos minua ette usko,
niin pitäkää minut täällä panttivankina, siksi kun sota on ratkaistu.
Minä keitin vielä eilen tämän veljenpoikani kanssa pikiä metsässä
-- Ravennassa maksetaan siitä aika hyvästi -- ja koko metsä ei ole
viidenkään millierin [millier = 2,5 peninkulmaa] levyinen; jos
barbareita olisi ollut siellä paljo, olisimme sen kaiketi huomanneet.
Millään muotoa ei siellä voinut olla kansainvaellus-laumoja;
korkeintaan muutamia seikkailijoita, joukko ratsumiehiä, jotka
toistaiseksi tutkivat, mitenkä hyvin maa on varustettu."

"Me tahdomme heille näyttää, mitenkä se on varustettu!" huudahti
Severus, uhkaavasti puistaen nyrkkiään. "Sotavanhus on oikeassa,
Cornelius. Minä luotan häneen. Siellä ei ole enempää kuin tuo
kourallinen ratsumiehiä, jotka pyöriskelevät täällä läheisyydessämme --
vaan mepä heitä kuritamme. Himilko, mene takaisin tribunon luo! Minä
pyydän päästä hänen maurilaisistaan -- kuuletko, minä pyydän niistä
päästä, kunniamme vaatii osoittamaan näille rosvoille, että Juvavumin
kansalaiset yksistään ovat kyllin voimakkaat heitä kurittamaan."

"Minä suostun tuumaasi", sanoi Cornelius, "ne lienevät ainoastaan
partioretkeläisiä."

"Silti tahdon olla varsin varuillani; aion lannistavalla ylivoimalla
tasoittaa heidät maahan. Tällä kertaa minun _täytyy_ voittaa -- sinun
lupauksesi tähden, kelpo Cornelius-poikani."

Hän taputti Corneliusta isällisellä ystävyydellä olkapäälle ja astui
kapeita tikapuita alas vallilta. Portille saavuttuaan hän antoi
tuubanpuhaltajalle käskyn kiireesti juosta kaikkiin kaupungin-osiin
ja rynnäkkö-merkkiä puhaltamalla kutsua koko kaupunkilais-sotajoukko
Vindelician portille; päällekarkauksen piti alkaa neljännestunnin
perästä.

Pian rämähtivät nuo kiihoittavat äänet kaupungin joka kulmalla
ja kaikilta kaduilta virtaili luoteiselle portille vapaaehtoisia
sotamiehiä. Ensimäisiä oli paksu Crispus, joka läähättävänä ilmestyi
läheisestä työpajasta; hän kantoi mahdottoman raskasta keihästä
hartioillaan ja sen lisäksi oli hänellä vielä paksu kilpi -- liian
suuri taakka, sillä ilma oli kuuma ja Crispus vanha ja lihava. Päässä
oli hänellä kypärin asemesta jokin keittiöastia, jossa vanha _ancilla_
[naispalvelija] entisinä rauhanaikoina oli paistanut hänelle makeita
-- ehkäpä liian rasvaisia juhlatorttuja; nyt oli pannu kiiltäväksi
puhdistettu, mutta se oli aivan liian suuri päähineeksi ja takoi korvia
joka askeleella. Vanha Crispus ei näyttänyt erittäin sotaiselta.

Severus tarkasti häntä, pudisteli päätään ja virkkoi: "No niin, tahto
on hyvä --"

"Ja liha ei ole heikko!" ivasi Cornelius.

"Mutta", Severus jatkoi, "mieluummin näkisin täällä solakan
veljenpoikasi, kivenhakkaajan. Miksikä hän kieltää isänmaalta apunsa?
Piilotteleeko hän aina nuoren vaimonsa luona?"

"Täällä hän piilottelee!" huusi korkealta heidän päänsä päältä
rukoileva ääni, ennenkuin Crispus oli ehtinyt vastatakaan, vaan
ainoastaan viitata kädellään portin vieressä olevaa tornia. Ja toisen
kerroksen ikkuna-ristikon takaa saattoivat he nähdä, kuinka Fulvius
sieltä ojenteli molempia käsiään heitä kohti.

"Laske minut täältä, oi päällikkö! Auta minua alas ja peitselläni
tahdon sinua kiittää."

"Niin päästä hänet vapaaksi!" pyysi nyt vuorostaan myös Crispus
hämmästyneeltä Severukselta, "käske vartijan, joka seisoo tuolla
ovella, päästää hänet irti. Zeno koronkiskuri on panettanut hänet
kiinni."

"Carcerarius! laske vapaaksi tuo mies", komensi vanhus. "Minä tarvitsen
tuollaisia voimakkaita nuoria käsivarsia. Maksakoon hän ensisijassa
velkansa isänmaalle; jos hän kaatuu, on hän veloistaan vapaa, jos hän
jää elämään, tulee hän jälleen tähän torniin."

Vanginvartija vitkasteli, mutta kun Cornelius oli antanut hänelle
korvapuustin, näkyi hän muuttavan mielensä. "Tämä on väkivaltaa!" hän
huusi ja piteli korvallistaan. "Minun täytyy pakosta mukautua."

"Luja ja uskollinen roomalaissielu!" pilkkasi Cornelius.

Samassa juoksi Fulvius yli kynnyksen, tempasi kilven ja keihään,
jotka hänelle tuotiin asevarastosta vallilta ja huudahti; "Pois, pois
portille!"

Cornelius katseli häntä hyvillä mielin. "Tuollaista intoa minä ylistän!
Sinä ikävöit taistelua; niinkö?"

"Eipä niinkään, herrani", vastasi nuorukainen vilpittömästi,
"ainoastaan Felicitasta ikävöin".

Corneliuksen vastenmielisesti kääntyessä poispäin, Crispus lohdutti
veljensä poikaa: "Vallilla ollessani olen alati pitänyt taloasi
silmällä; ole rauhallinen vain, ei yksikään barbari ole vielä tullut
joen yli."

"Entäs tribuno?" kuiskasi nuori aviomies.

"Hän ei vielä ole liikahtanutkaan kapitolista."

"Entäs Zeno?"

"On täydessä toimessa kuljettaessaan aarteitansa kaupunkiin ja niitä
piilottaessaan."

Nyt palasivat tuubanpuhaltajat kiertokulultaan. Kaukaisimpienkin
kaupunginosien miehet jo saapuivat. Severus ja Cornelius jakoivat
heidät kahteen joukkoon, kumpaiseenkin noin kolmesataa miestä. Sitte
tuo vanha sotasankari astui esiin ja lausui: "Roomalaiset! Juvavumin
miehet! Seuratkaa minua! Pois portin edustalle ja turmio barbareille!"

Hän odotti meluavia hyväksymishuutoja, vaan kaikki olivat kuin mykkiä.
Ainoastaan yksi mies astui rivistä esiin ja sanoi huolestuneen
näköisenä: "Saanko kysyä?"

"Kysy!" Severus vastasi vastenmielisesti.

"Montakohan barbaria siellä lienee?"

"Tuskin sataakaan."

"Ja meitä on kuusisataa!" tuumasi urho tyytyväisenä ja kääntyen
porvarein puoleen löi miekalla kilpeensä sekä huudahti äkkiä:
"Portille! ja turmio barbareille!"

"Turmio barbareille!" huusi nyt koko joukko.

Portti hinattiin auki ja kaupungin miehet riensivät nyt nostosillan
yli, joka samassa lankesi vallikaivokselle. Muurikehälle jätettiin
ainoastaan harvoja vahteja. Vaimot ja lapset kiirehtivät kodeistaan
valleille seuraamaan katseillaan omaisiansa, jotka rivakasti marssivat
kaupungin alapuolella olevaa siltaa kohti, minkä läntiseen päähän,
kuten kuulimme, oli jo aamulla rakennettu varustus sekä asetettu
vähäinen sotajoukko.



KAHDEKSAS LUKU.


Päivällis-aikaan, kun alemannilaiset ratsastajat ensiksi huomattiin,
venyi Leo tribuno pehmeällä, jalopeuran nahalla peitetyllä vuoteellaan
kapitolin korkean tornin mukavasti sisustetussa huoneessa.

Hän oli mitä parhaimmalla tuulella. Jalkaa ei enää pakottanut, eikä se
estänyt häntä liikkumasta. Tyytyväisenä hän silitteli tiheätä, mustaa
partaansa, joka reunusti hänen pronssinruskeita, kapeita kasvojansa,
mitkä alkuaan olivat olleet jalot ja kauniit, vaan jo aikoja sitte
monen rajattoman intohimon uurtamat.

Hänen edessään sitruunapuu-pöydällä oli puoleksi tyhjennetty ruukku
tulistettua Sicilian viiniä ja hopeinen juomamalja. Kaksi kreikkalaista
orjaa, isä poikineen, seisoivat siinä häntä palvellakseen. Vanhempi
orja toi hänelle, varoittavasti kohottaen sormensa, ruukun
viiniharikkoa. Mutta hänen herransa viittasi nauraen hänet poistumaan.
"Pohjoispuolella Alppeja sekoittaa luonto itse niin paljo kylmyyttä
vereemme, ettei meidän ole tarvis viiniä lieventää. Eikö totta, sinä
kylmäkiskoinen Antinous poikani? Maistahan!"

Ja hän ojensi maljan kolmannelle orjalle, noin viisitoistavuotiaalle
pojalle, joka oli ihana kuin kuva. Tämä istuskeli tornikamarin
perimäisessä nurkassa selin vihattuun herraansa. Hänen lanteillaan oli
purppurainen vaippa. Muun puvun oli tribuno repinyt hänen päältään,
saadakseen ihailla hänen kauniita jäseniään.

Vanki pudisteli pitkäkiharaista, kultakutrista päätään, kääntämättä
kauniita, vaan surumielisiä kasvojaan puhujaan päin. Uhkamielisesti
hän sitte puhui: "Minun nimeni ei ole Antinous; Hortar on nimeni.
Laske minut vapaaksi, suo minun mennä omaisteni luo takaisin, Danubion
humiseviin metsiin! Taikka tapa minut; sillä tiedä se, sinä häpeällinen
mies, ikinä en suostu sinua mielesi mukaisesti palvelemaan."

Leo heitti närkästyneenä raskaan tornin avaimen, joka oli hänen
vieressään tuolilla, pojan selkään. "Mene matkoihisi, tiuskea rakki!
-- Davus", komensi hän nuorempaa orjaa, joka laittoi hänen aseitaan
järjestykseen, "laahaa hänet hevostalliin ja ripusta hänet siellä
kahleisiin. Jos tuo nulikka ei tahdo huvittaa herraansa -- niin
periköön hänet hitto!"

Poika kavahti seisoalle ja kääri villavaippansa ympärilleen. Davus
tempasi hänet mukaansa ulos. Mutta Leo ei huomannut tuon nuoren
germanin katsetta, mikä täynnä surmaavaa vihaa häntä esiripun luota
tähtäsi.

Pian oli hän hyvällä mielellä taas.

"Huomenna on minulla parempaa seuraa thalamossani kuin nuori
hillitsemätön karhu", hän naurahti ja silitteli jälleen tummaa
partaansa. "Felicitas! Tässä malja meidän ensimäiselle syleilyllemme!"

Ja hän joi sen pohjaan.

Sitte hän nousi seisoalleen. "En tarvitse enää tukea!" Viitaten
vanhemman orjan pois hän astui ikkunan luo ja katseli sieltä ulos.

"Ei niitä ole sataakaan, noita rohkeita barbareja. Mikä hävyttömyys! Ja
ainoastaan aniharvat kantavat ampuma-aseita. Ja heidän ryntäysaseensa
ovat surkeita kaikki. Moni germanilainen heittonuoli, keihäs ja
sotatappara on jo ennenkin mennyt pirstaleiksi sattuessaan minun
haarniskaani tai kypärääni. He tulevat juuri sopivaan aikaan.
Minä janoon taistelua ja voittoa! -- Tuolla alhaalla kaupungin
kaduilla on vilkasta liikettä. Severus kokoilee suutarejansa ja
kattilanpaikkaajiansa. He eivät toki tule selviämään rivakoista
vihollisistaan. Mutta kun tuota vanhusta, joka on olevinaan päällikkö,
ankarimmin ahdistetaan -- hyvän hetken annan hänen kuitenkin olla
pulassa -- silloin tahdon ratsujoukkoineni rynnätä esiin ikäänkuin
erämaan myrsky ja lakaista heidät pois edestäni. Sitä ennen menen papin
luo. Ei yksikään ihminen koko kaupungissa ajattele muuta kuin vallin
ulkopuolella olevia barbareja. Siis voin tehdä sen aivan huomiota
nostamatta. Papin uhkaus näkyy käyvän jotenkin vaaralliseksi, koska
itse tuo pelkurimainen rahasäkkikin neuvoi verisiä keinoja. Hän on
minua jo kauvan uhannut, mokoma virsien parkuja. Ensin turvattu asema
ja kostoa, sitte voitonriemua ja palkaksi -- Felicitas! -- Käske
valjastaa Pluto-ratsuni!" sanoi hän vanhalle orjalle, "ja auta minut
aseisiin".

Vanhus vei sanan pihalle ja palasi takaisin tornikamariin. Tribuno oli
jo pannut päähänsä mustalla jouhitöyhdöllä koristetun kypäränsä. Orja
kiinnitti soijilla ja hakasilla kauniit terässäärykset sekä punaisen
tunican päälle rintahaarniskan, jota monet piirustukset kaunistivat.
Leon vyöttäessä miekkaa ympärilleen ja tarttuessa malmikilpeen,
jonka keskessä oli pitkä vahva piikki, toi vanhus nurkassa olevasta
norsunluurasiasta hienon nahkahihnan, jossa riippui kaksi peräti
pientä, mutta kiiltävää esinettä, ja ojensi sen sanaakaan sanomatta,
mutta hartaasti rukoilevin katsein herrallensa.

Vyössä oli pieni, inhoittava epäjumalan kuva sekä kapea, hopeainen
kotelo.

"Ota, ota ne, herrani!" pyysi kreikkalainen, kun Leo halveksivasti
sysäsi ne pois.

"Mitä minä niillä teen? Mitä minä mokomilla --."

"Älä pilkkaa niitä", varoitti vanhus, "muuten ne suuttuvat eivätkä
enää suojele. Etkö enää tunnekaan näitä varjelevia aarteita? Toinen on
egyptiläinen jumalankuva Ptah ja kotelossa on karva apostoli Paavalin
parrasta. Jos ei toinen auta, niin auttaa toinen. Kanna tänään molempia
-- minä näin viime yönä niin pahan unen."

"Kanna siis itse niitä!"

"Minua se uni ei uhannut, vaan sinua, herrani. Olin näkevinäni sinun
viettävän häitä --"

"Sellaista untahan usein näet! Tällä kertaa -- Felicitaanko kanssa?"

"Ei! Persephoneen, varjojen kuningattaren kanssa."

"Hän kuuluu olevan varsin kaunis", sanoi tribuno naurahtaen, ja levitti
vahvat käsivartensa; "lähestyköön hän vain, hän on tervetullut!"

"Olkoon se ennustus sinusta kaukana!" huusi orja.

"Sinulla on todellakin suuri huoli minusta! Huolehdit henkeni puolesta.
Miksi? Sano mistä syystä?"

"Oi, herra, sinä et milloinkaan ole ollut Chrysolle niin kova kuin --"

"Kuin kaikille muille, aiot sanoa!" naurahti maurilainen. "Ainoastaan
itsekkäistä syistä, vanhus, minä tarvitsen sinua, s.o. sinun
lääketiedettäsi ja sormiasi."

"Kunpa vain rukoilisit, ja jotakin luotua olentoa maan päällä
rakastaisit, jotakin nimeä kunnioittaisit, niin olisi sinun parempi
olla!"

Sotilas nauroi yhä äänekkäämmin: "Rakastaako? Rakastanhan minä joka
kuukausi aina uutta vaimoa!"

"Sinä kukistat sen, jota rakastat!" --

"Ja rukoillako? Mitä jumalaa minun olisi rukoiltava? Minä olen nähnyt
samanlaisella hartaudella ja samoilla seurauksilla rukoiltavan
Astartea ja Artemista, Osirista ja Jupiteria, Kristusta ja Jehovaa.
Ja mitä minun pitäisi kunnioittaa? Mikä olisi minulle pyhää? Tuskin
olin tuon germanilaispojan ikäinen, kun vandalilaiset ratsumiehet
minut ryöstivät. Silloin kadotin ikipäiviksi kodin ja vanhemmat!
-- Sitte myötiin minut roomalaisille orjaksi ja jo pienenä poikana
kärsin ja nautin minä sanomattomasti. Väliin minua hemmoteltiin,
suudeltiin, syötettiin, väliin ruoskittiin. Löin sitten kuoliaaksi
viimeisen herrani, karkasin Kalabrian metsiin, tulin rosvoksi, rosvojen
päälliköksi, vangittiin, tuomittiin sirkusleikkeihin, armahdettiin
keisarin käskystä, kun vereni jo punasi tannerta, pistettiin
palkkasoturien joukkoon, ylenin rohkeuteni kautta pian centurioksi
ja vihdoin tribunoksi. Mitä jumalaa minun tulisi rukoilla? Kaikki he
minut hylkäsivät siihen aikaan, kun heihin uskoin. Vaan siitä asti, kun
olen heitä pilkannut, on onni ollut minulle suotuisa kuin rakastunut
tyttö. -- Mitä tulisi minun rakastaa ja kunnioittaa? Palmumetsäistä
kotimaataniko? Sitä rakastavat nyt siellä asuvat barbarit! Roomaako?
Rooma on ensin minua rääkännyt kuin vangittua petoeläintä ja nykyään
kiihottaa se minua, niinkuin kesytettyä leijonaa, vihollisia vastaan.
No hyvä, minä olen omistanut itselleni kaimani julmat tavat", ja hän
taputteli erämaankuninkaan komeaharjaista päätä vuoteensa yläpäässä.
"Saalista -- nautintoa -- taistelua! Viinin, aseitten, naisten
hurmausta! Kas se on elämää! Ja viimeisen hurmauksen perästä ei
heräämistä enää -- ikuinen yö kuoleman hiljaisessa erämaassa."

Senjälkeen hän tempasi molemmat taikakalut, heitti ne ulos tornin
ikkunasta, sieppasi heittokeihäänsä seinältä ja riensi meluten tornin
jyrkkiä portaita alas.

Vanhus seurasi häntä huoaten ja pudisteli päätänsä.

Avarassa tornipihassa komensi tribuno koko _ala'nsa_ [500-miehinen
sotajoukko] aseisiin ja hevosen selkään. Sen oli seurattava häntä
kaupunkiin ja seisottava Herkuleen-torilla järjestyksessä siksi,
kunnes hän oli antava merkin rynnäkköön. Himilko centurion käski
hän isaurilaisten jalkasotilasten kanssa pitää vahtia kapitulin
käytävän edustalla sekä pitää silmällä taistelun kulkua ja mahdollisia
kohtauksia itse kaupungissa, mutta ennenkaikkea sitä, näyttäisikö
välttämättömältä ryhtyä aseisiin joko kaupungissa tai sen portin
edustalla; sitä ennen tulisi hänen sulkea linnan vahva portti ja jättää
sinne pari vartijaa. Molemmille orjilleen, vanhalle kreikkalaiselle
ja hänen pojalleen, kuiskasi hän, että heidän piti tuoda suljettava
kantotuoli kapitolin seinustalle ja odottaa häntä siellä.

"Joka tapauksessa", hän tuumaili, "on vastahakoisen naisen laahaaminen
jyrkkää tietä pitkin hevosen selässä vaarallista, hänelle voisi käydä
yhtä huonosti kuin Gallalle!"

Annettuaan kaikki käskynsä, hän astui jalustimelle ja hyppäsi Pluton,
komean, mustan espanjalais-oriin selkään, joka kärsimättömänä kaapi
kipinöitä etukavioillaan pihan graniittilevyistä.

Satulaan istuttuaan näki hän tallin ovesta Hortarin, joka riippui
seinällä, molemmista käsivarsistaan rautakahleilla kiinnitettynä kahden
seimihäkin väliin; tallin nurkassa oli pyöreä sininen germanilaiskilpi,
keihäs ja sotatappara -- kaikki aseita, jotka oli otettu pojalta, kun
hänet vangittiin.

"Hahaa, tuleva Antinous!" sanoi hän nauraen. "Laskekaa, laskekaa
hänet irti! Hänen täytyy päästä muureille katsomaan germanilaisten
sankariensa kukistusta. Yöksi kahlehditaan hänet uudestaan ja hänen
kanssaan koko joukko samanlaisia karhuja."

Hän kannusti niin kiivaasti orittaan, että tämä kavahti pystyyn,
kimeästi hirnuen.

"Varo itseäsi", kiljahti Hortar, joka kipenöitsevin silmin nyt astui
kahleetonna tallin ovelle. "Varo ikimetsien karhuja. Niiden kämmenet
sinut maahan musertavat!"

Mutta naurahtaen vastasi tribuno: "Pois, pois portille! Ja turmio
barbareille!"

Ja tömisten ja hälisten laukkasi loistava ratsujono, uhkeaa
päällikköään seuraten, alas laaksoon.



YHDEKSÄS LUKU.


Vähemmän hyvillämielin kuin tribuno, oli hänen liittolaisensa Zeno
sillävälin kuullut ensimäiset sanomat germanien lähestymisestä.

Omistihan hän kaupungin läheisyydessä monta maatilaa, joita hoiti suuri
joukko mies- sekä nais-orjia, ja jotka varmaankin tahtoivat, niinkuin
noiden rasitettujen ihmisten tapana oli tällaisissa tiloissa, karata
barbarein luo ja heidän kanssaan avaraan maailmaan.

Vaikka hän ei varsinaisesti harrastanut taiteita ja oli liian
varovainen jättääkseen aarteita linnoituksen ulkopuolelle, oli
hänen huviloissaan kuitenkin kallisarvoisia astioita ja muita
talouskapineita, ja niiden laitumilla vilisi lammas-, nauta- ja
sikalaumoja, joita tämä ahne mies ei mielellään olisi suonut rosvoille.

Jo aikaisin aamulla, jolloin ei vielä oltu huomattu mitään
alemanneista, kun Severus lähti tutkimusretkelleen sekä varustamaan
Ivarussiltaa, lähetti Zeno noiden sotilaitten suojassa orjamestarinsa,
erään vapautetun orjan, sekä hänen johdollaan parven aseellisia
palvelijoita pelastamaan kalleinta tavaraa edes joen tällä puolen
olevista maataloista. Nimenomaan oli heidän sieltä tuotava kaupunkiin
taloihin kuuluvat orjat, suosiolla tai väkivallalla.

Nämä talonpojat ja paimenet, jotka olivat vielä rotevampia, rajumpia
ja jäykkäniskaisempia kuin kaupunkilaiset palvelijat, olivat varsin
vastahakoisesti seuranneet. Kahdessa talossa olivat onnettomat
ihmisraukat tehneet vastarintaa, mutta suuri enemmistö sai heistä
voiton ja heidät sidottiin kahleilla toisiinsa. Yhtenänsä käski
orjamestari monisiimaisella ruoskalla sutkauttaa noita sadattelevia,
siten jouduttaakseen heidän kulkuansa ja pakoittaakseen heitä kantamaan
yhä raskaampia taakkoja.

He kulkivat nyt pitkässä jonossa, vangitut keskessä, naudat ja lampaat
edellä, aseelliset orjat sivuilla ja vapaaksi lasketut ensimäisinä ja
viimeisinä Vindelician portista, joka kohta heidän jälkeensä suljettiin.

"Eteenpäin, Thrax, sinä vanha koira!" huudahti vapautettu orja Calvus
-- häntä sanottiin Zenon ja erään orjattaren pojaksi -- eräälle
valkotukkaiselle vanhukselle, joka oli uupumaisillaan kantamainsa
raskaitten pronssiesineitten painosta, ja kun tuo vapiseva olento ei
jaksanut jouduttaa askeleitaan, veti hän miekkansa lappeella hänen
selkäänsä hirvittävän naarmun. Vanhus huudahti tuskallisesti ja kaatui
maahan.

Silloin pysähtyi muuan jättiläiskokoinen karjapaimen, joka oli
kovemmissa kahleissa kuin kukaan muu -- hän oli rajuimmin taistellut
ja hänen monista haavoistaan virtasi verta -- ja pysäytti samalla myös
ne, jotka olivat kahlitut hänen viereensä. "Minä pyydän sinua, Calvus,
armahtamaan isääni!" hän huusi. "Salli minun ottaa hänenkin taakkansa."

"Vaiti, Këix, sinä kirottu trakilainen, taikka saat vielä taakan, joka
sinulle sopii!" kiljasi Calvus vastaukseksi ja sivalsi miekan terällä
häntä päähän ja hartioihin, niin että veri purskahti korkealle ilmaan.

Haavoitettu vaikeni; ei pienintäkään huudahdusta kuulunut noilta yhteen
puristuneilta huulilta.

Mutta Calvus jatkoi: "Sinä olet kapinoinut, orja, ja tehnyt
julkista väkivaltaa; meillä olisi syytä hakata sinut neljäksi ja
siihen olisi meillä oikeuskin. Mutta olisi liian suuri vahinko
ottaa hengiltä tuollainen eläin, jota on kolmekymmentä vuotta
syötetty. Kärsivällisyyttä, poikani! Minä annan sinun koetella uusia
kidutuskoneitamme, joita patruuna on Byzantista tuottanut. Se on oleva
sinulle oikea virkistyshetki tämän rasittavan päivän iltana." --

Vanha trakilainen kalpeni, ei pelosta, vaan vihasta. Vielä kerran
lävisti hän katseellaan kiduttajansa ja lähti taas eteenpäin.

Toisten palvelijoitten saattaessa karjalaumoja Zenon kaupungissa
oleviin navettoihin, vei Calvus vangitut Via Augustanan kartanon
pihaan, jossa heidän tuli kärsiä rangaistuksensa.

"Tee heidän kanssaan, mitä tahdot", oli Zeno sanonut tälle
vapautetulle, luettuansa kirjoitushuoneessaan listan, mihin muutettu
omaisuus oli merkitty. "Pidä vain huolta siitä, ettei henki eikä
omaisuus mene hukkaan, s.o. ettei niitten laiskurien työvoima uuvu.
Myöskin on, hurskaan Konstantinin lain mukaan, ensin kysyttävä
tuomarilta lupa, jos tahdotaan katkoa jäseniä. Minä kysyn noita
seikkoja Mucius-langoltani", kuiskasi hän naurahtaen, "ja muistutan
tietysti, että hän voi hiukkasen muuttaa mainittua lakia. Nyt lähden
Amphitriteen kylpypaikalle kuulustelemaan uutisia."

Pihan poikki kävellessään huomasi Zeno Thrax-vanhuksen, joka makasi
pahnoilla nurkassa; uupumuksesta oli hän vaipunut uneen. Ukon vieressä
seisoi raskaissa raudoissa, muuriin nojaten, hänen jättiläispoikansa,
-- veri vuoti hänen haavoistaan isän päälle.

Zeno tyrkkäsi nukkuvaa sauvallaan; vanhus avasi väsyneet silmänsä: "Oi,
oi, että vielä elän! Minä näin unta, että Herra jo oli kutsunut minut
luoksensa! Vaelsin Paratiisin puutarhassa! Mutta olenhan minä maan
päälläkin Herran Kristuksen oma!"

"Niin elättäköön sinua myös Herra Kristus!" pilkkasi Zeno. "Calvus, tuo
ukko tuossa ei ole enää minkään arvoinen. Älä anna hänelle viiniä äläkä
lihaa. Turha on häntä lihottaa." --

Samassa kohtasi Zeno vangitun pojan katseen ja näki hänen
rautakämmenillään tarttuvan kahleisiinsa. Hän pelästyi. "Kuule,
Calvus", hän kuiskasi, "kun tuota ensin on kidutettu, niin myö se
joutuisasti. Hän melkein kammottaa minua. Hän katsoa tuijottaa aivan
samalla tavalla kuin meidän musta härkämme vimmastuessaan. Lähetä hänet
valtion vuorikaivoksiin. Siellä tarvitaan tuollaisia vahvoja lurjuksia.
Ja lyijy heidät pian myrkyttää. -- Nyt kylpypaikalle!"

Sen sanottuaan hän lähti pihasta.

Tuskin oli hän ehtinyt talonsa ulkopuolelle, kun sitä ontuen lähestyi
halvattu orja, joka oli suuresti korkeavartaloisen Këix'in näköinen;
hän oli tämän vanhempi veli.

Mutta hän ei näkynyt huomaavan vanhaa isäänsä enempää kuin veristä
veljeänsäkään, käydä nilkutti vain suoraan Calvuksen luo ja sanoi
syvään kumarrellen: "Minun herrani, tuomari Mucius lähetti sinulle
tämän kirjoituksen. Johannes-pappi on nostanut Leoa ja sinua vastaan
kanteen siitä, että te olitte ruoskineet syyrialaista vaimoa, niin
että hänen synnyttämätön lapsensa heitti henkensä. Hän sanoo varsin
vaikeaksi julistaa teidät syyttömiksi tällä kertaa."

Kirjoitus oli jotenkin pitkä. Calvuksen sitä lukiessa ja rypistäessä
otsaansa hiipi halvattu sanansaattaja kuulumattomin askelin veljensä
luo ja painoi hänen käteensä pienen viilan; se oli kääritty
paperikaistaleesen, johon oli kirjoitettu: "Puolipäivän jälkeen." Këix
vei raudoitetun kätensä suulleen ja nielaisi paperin.

Halvattu seisoi taas Calvuksen takana: "Minkä vastauksen saan, herra?"

Vastenmielisesti ojensi vapautettu syytöskirjan takaisin tuojalle:
"Nielköön maa tuon papin! Hän tietää sellaista, mikä ei hänelle kuulu.
Minä tulen itse puhumaan herrasi kanssa. Käy edelläni! -- Sinä onnut
kamalasti, Kottys!" naurahti hän. "Mutta se keino auttoi kuitenkin. Me
luulimme sinut parantumattomaksi ja möimme sinut sentähden tuomarille.
Mutta senjälkeen kun uusi herrasi antoi leikata poikki jänteitäsi, olet
jättänyt kaikki pakenemis-yritykset ja tullut kesyksi, aivan kesyksi."

Näin puhuen jätti Calvus Kottys-orjan kanssa pihan.

       *       *       *       *       *

Tunnin kuluttua palasi Zeno kylpypaikalta; kun hän kulki pihan yli,
istuivat orjat, sekä kahleettomat että kahlehditut, nauttimassa niukkaa
päivällis-ateriaansa, johon kuului pieniä ohraleivän palasia ja
sipulia, sekä huonoa, etikaksi hapannutta viiniä.

Hän lähti kirjoitushuoneeseensa laskuja tekemään.

Siellä ei kukaan uskaltanut häntä häiritä -- sen jokainen tiesi.

Muissa huoneissa oli esirippu, ainoastaan tässä oli lukolla varustettu
puu-ovi.

Matala ikkuna ei ollut pääkadulle päin, vaan ahtaalle kujalle.

Pian tavattoman kova hälinä, ikäänkuin ihmisjoukon huudoista ja
juoksusta aiheutunut, kajahti kaukaa hänen korviinsa.

Samassa aukaistiin ovi aivan hiljaa.

Hämmästyneenä ja samalla häiritsijälle suuttuneena kääntyi Zeno oveen
päin.

Hän hämmästyi vielä enemmän, sillä vanha Thrax seisoi kynnyksellä.
Tämä veti varovaisesti oven kiinni, väänti sen avaimella lukkoon ja
nosti sormensa varoittavasti huulilleen, siten kehoittaen herraansa
vaikenemaan, sillä tämä oli karjaissut hänelle vihoissaan.

"Pakene, herra! Pakene joutuisasti! Ikkunan läpi! Sinä olet kuoleman
oma, jos he saavat sinut kiinni."

"Ketkä? Ovatko barbarit jo täällä?"

"Orjasi! He ovat nostaneet kapinan, kaikki koko kaupungissa. Kohta he
ryntäävät tänne."

Byzantilainen kauhistui. Hän tunsi kyllä minkälaiseen kostoon hän oli
heitä yllyttänyt.

Nyt kuuli hän jo rajua melskettä pihasta.

Hän survoi suuren pussin täyteen kultakappaleita ja samoin pienen
kukkaron kalliita kiviä, joita hän juuri oli levitellyt pöytänsä
kivikannelle ja aikonut laskea; vanhus tempasi tuolin ikkunan luo, että
Zenon olisi ollut helpompi kiivetä.

Hän säpsähti; hämmästyksellä huomasi hän, miten hänen orjansa koetti
häntä pelastaa.

"Miksi teet sinä tämän minulle?"

Orja vastasi juhlallisesti: "Sen teen Vapahtajan tähden. Johannes on
opettanut minulle, että minun Herrani Jeesus Kristus on käskenyt meidän
kostaa pahaa hyvällä."

"Mutta mihin, mihin voin paeta?"

"Basilikaan! Johannes on sinua suojeleva."

"Johannes!"

Zeno mietti, olikohan tribuno jo ehtinyt tehdä hänen verisen neuvonsa
mukaan.

Hänen polvensa horjahtivat. Hänellä ei ollut voimia kiivetä edes
matalalle ikkunalaudalle.

Rähisevä meteli tuli yhä lähemmäksi.

Hän kuuli Calvuksen huutavan: "Armoa! armoa!" ja samassa kuului
kumahdus.

"Voi minua!" ähkyi Zeno päästyään viimeinkin vanhuksen avulla
ikkunalle, "jos he löytävät minut piilostani --"

"Herra, kukaan muu ei tiedä siitä kuin minä! Ja minä --"

"Ja sinä et anna minua ilmi!" huusi byzantilainen, tempasi tikarin
tupestaan, upotti sen aina kahvaan asti vanhuksen kurkkuun sekä
heittäysi alas kujalle.



KYMMENES LUKU.


Sillävälin oli ratkaiseva hetki kaupungin portin edustalla lähestynyt.

Barbarit, noin kahdeksankymmentä ratsumiestä, olivat lähestyneet
kaupunkia, mutta liikkuivat pitkin rantaa aina vain noin jousen ampuman
päässä virrasta; he olivat myöskin tulleet yhtä lähelle varustettua
siltaa, mutta eivät yrittäneet rynnätä tätä vahvaa laitosta vastaan.

Kaikkien, niinhyvin valleilla olevan kansan kuin puolustukseen
valmiitten sotilaitten, silmät tähtäilivät lännestä päin lähenevää
vihollista.

Kun Severus oli saapunut sotilaineen sillalle, antoi hän aukaista
reiän, josta ainoastaan kaksi miestä yhtä aikaa mahtui kömpimään
vasemmalle rannalle; ja kun nyt kaksi viimeistäkin oli ennättänyt
varustuksen läpi -- sillalle jäivät samat sotilaat, jotka sitä jo
aamusta asti olivat vartioineet -- kajahti idästä, korkeilta kallioilta
oikean puoliselta rannalta maakotkan huikea huuto.

Cornelius käänsi kypäröidyn päänsä ja kuunteli itää kohti: "Kuulitko
kotkan huudon?"

Severus nyökkäsi myöntävästi: "Hyvä enne roomalaisille sotureille!
Näetkö, kuinka meidän kultainen kotkammekin lipputangolla kohottaa
siipensä lentoon?"

Mutta Cornelius ei katsonut kotkankantajaa, hän katsoi vain itäiseen
metsään päin: "Vuorikauriin kalliolta kohoaa savupatsas."

"Siellä poltetaan sysiä. Käännä pääsi! _Lännestäpäin_ vihollinen uhkaa.
Keihäs alas. Eteenpäin!"

Ylivoimaiset juvavumilaiset ryntäsivät nyt nopeita ratsumiehiä vastaan
kahdessa joukossa, jotka molemmat olivat kolmeriviset ja jotenkin
kaukana toisistaan. Mutta nämä olivat kiireesti vetäytyneet taaksepäin,
kun tuo suuri määrä jalkaväkeä saapui joen yli; he asettuivat kahteen
harvaan riviin noin puoliväliin läntismetsää ja jokea. Ainoastaan
muutaman keihäänheiton matka erotti enää viholliset toisistaan.

Juuri kun Severus ja Cornelius, kumpikin joukkojensa etupäässä, olivat
nostaneet keihään heitto-asentoon, ratsasti kaksi germania verkalleen
heitä kohti, juhlallisesti kääntäen keihäänsä alaspäin.

"Seis!" huusi Severus joukolleen. "He haluavat keskustella.
Kuunnelkaamme heitä!"

Molemmat ratsumiehet tulivat nyt aivan lähelle Severusta ja
Corneliusta; maltittomain sotarivistöjen täytyi vetäytyä hiukan
taaksepäin.

Toinen germaneista, solakkavartaloinen, uljas nuorukainen, ratsasti
lumivalkealla oriilla; hänen asunsa kauneudesta ja loistosta
huomattiin heti, että hän oli päällikkö. Hän lienee ollut ainakin
kymmenen vuotta Corneliusta nuorempi. Tämä katseli kadehtien barbarin
oikeanpuolista paljasta jäntevää käsivartta, jota lisäksi koristi
ja suojeli kaksi leveää kultaista rannerengasta; vasemmanpuolista
peitti pieni, ympyriäinen, aivan punaiseksi maalattu kilpi, jonka
keskustaa kaunisti kultainen pyörä, ilman puolapuita -- riimukirjoitus
tai kuva auringosta. Hänen rintaansa suojeli oivallisesti kirjailtu
haarniska ja Severus huomasi karvastelevin mielin, että sama pantsari
oli roomalainen, ja että sitä oli kantanut ylhäinen upseeri, joku
lähettiläs eli magister militum. Yläreisissä oli lyhyet nahkahousut,
nilkasta ylöspäin paljaitten pohkioitten ympäri oli kierretty korea
nahkahihna; vasemmassa sievässä puukengässä oli kannus -- ratsastaja
halveksi niinhyvin jalustimia kuin satulaa. Vyön alta pisti esiin
lyhyt kaksiteräinen sotatappara. Selässä liehui valkea villavaippa,
joka, höllästi vyötärölle kiinnitettynä, ei estänyt hänen liikkeitään;
luultavasti oli äidin käsi -- sillä tämä nuorukainen oli vielä
varmasti vaimoton -- kirjaillut nuo kauniit, leveät heleänpunaiset
raidat sen syrjään. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja valkoiset kuin
tytön, ja niiden molemmin puolin aaltoilivat hänen pitkät, ihanat,
kullalle kiiltävät kiharansa alas hartioille. Saaliiksi saadulla
roomalaiskypärällä liehui latinalaisen jouhitöyhdön asemesta harmaan
haikaran pyrstöhöyhenet.

Toinen barbari, voimakas, jättiläisen kokoinen, noin kuudenkymmenen
vuotias mies, jonka harmaa, tuulessa häilyvä parta riippui alas
rinnalle, näkyi olevan tuon ylhäisen päällikön saattaja. Hänen
vaatteensa ja aseensa olivat yksinkertaiset. Samoinkuin nuorukaisen
niin oli hänenkin komean sotahevosensa, ruskean oriin, harja sekä häntä
palmikoitu punaisilla ja keltaisilla nauhoilla. Hänen hartioillaan
riippui sudennahka, jonka aukinainen kita irvisteli hänen kypäränsä
päältä vihollista vastaan; kilvessä oli punaiseksi ja keltaiseksi
maalattuja kehiä; aseettomalla rinnalla riippui komea jahtitorvi, joka
luultavasti joskus oli sarvena koristanut jonkin ikimetsien härän päätä.

Päällikkö oli jälleen kohottanut lasketun keihäänsä, jonka hän nyt otti
vasempaan käteensä, tarjoten satulastaan oikean kätensä Severukselle,
joka tarttui siihen vitkastellen ja päästi sen heti jälleen irti.

"Ensin kädenlyönti", huusi germani pehmeällä, kaunissointuisella
äänellä, oivallisella bulgarilaisella latinankielellä, "ensin
kädenlyönti; sitten, jos niin tahdotte, miekanlyönti. -- Sinä olet,
sen tiedän, Severus, entinen urhoollinen magister militum, joka yhä
uljaasti taistelet toivottomassa asemassa toivottoman asian puolesta.
Ja minä ylpeilen siitä, että olen Liutbert-sankarin poika, hänen, joka
on alemannien kuningas. Liuthar on nimeni eikä yksikään ihminen ole
vielä minua voittanut."

Severus virkkoi otsaansa rypistäen: "Minä kuulin isäsi nimen ja omasi;
Augusta Vindelicorum'in olette te valloittaneet."

"Mutta emme siitä välittäneet", huudahti kuninkaanpoika ja hänen
kirkkaat harmaat silmänsä välähtivät vilkkaasti. "Ketä haluttaisi
asua muurien ympäröimissä haudoissa! Teidän luoksenne Juvavumiin emme
myöskään tahdo asettautua."

"Siitä on kyllä pidetty huolta", uhkasi Severus.

Mutta Liuthar heitti naurahtaen kiharansa niskaan. "Nähkäämme! -- Mutta
sano sitä ennen: kenen tähden johdat nämä kansalaiset sotatantereelle?
Kenen nimessä puolustat Juvavumia?"

"Ravennan imperatorin, koko maanpiirin herran, jolla on sekä ensimäisen
kuninkaamme että ensimäisen keisarimme onnea tuova nimi: Romulus
Augustulus."

Silloin germani tarttui vyöhönsä, veti esiin paperikääryn ja heitti
sen Corneliukselle. "Sen voin aavistaa!" hän sanoi. "Te tiedätte
vähemmän kuin me barbarit, mitä Italiassa, valtakuntanne pääkaupungissa
tapahtuu. Lue, mitä eräs, jolla siitä on tarkat tiedot, minulle
kirjoitti. Länsimaitten keisaria ei enää ole olemassa. Romulus
Augustulus on syösty valta-istuimelta. Hän asuu tästälähin eräällä
saarella ja syöttää riikinkukkoja; hänen sijaansa on tullut minun
lankoni, kauniin sisareni puoliso, Odovakar -- kuuluisan rohkea mies.
Hän on sen meille itse kirjoittanut."

Cornelius silmäili nopeasti kirjoituksen päästä päähän; hän kalpeni;
mykkänä ojensi hän sen Severukselle, joka vapisten rupesi sitä lukemaan.

"Ei epäilemistäkään!" sanoi jälkimäinen soinnuttomalla äänellä. "Minä
tunnen sen miehen; hän on ollut minun palveluksessani. Odovakar ei
valehtele."

"Emmekä mekään valehtele", huudahti Liutharin harmaapartainen
seuralainen, ajaen hevosensa lähemmäksi ja ottaen kirjeen Severuksen
kädestä. "Olen opettanut kuningas Liutbertin pojalle mitenkä kilpi
lyödään halki enkä miten kirjainpiirroksia vääristellään."

Vanhusta täytyi uskoa. Ennenkuin hän pisti kirjoituskäärön vyöhönsä,
tarkasti hän sitä vakavan arvokkaasti; häntä ei haitannut, että
kirjaimet olivat ylösalaisin.

Severus nojasi keihästänsä vasten. Cornelius tuijotti maahan synkän
näköisenä. "Minä olen sen tiennyt", puhui sitte jälkimäinen. "Olen
melkein tätä toivonut, koska näin sen välttämättömäksi -- ja nyt, kun
se on tapahtunut, runtelee se minut murskaksi."

"Ei enää imperatoria Roomassa!" voihkasi Severus.

"Italia barbarien hallussa!" huokasi Cornelius.

"Te herätätte minussa syvintä sääliä, te urhoolliset sankarit", puhui
kuninkaanpoika totisella äänellä. "Mutta nyt kaiketi huomaatte, että
taistelumme on päättynyt jo ennen sen alkamista. Kenen tähden, minkä
hyväksi tahdotte taistella?"

"Tulevaisuuden hyväksi!" huusi Severus.

"Entisyyden tähden, kunniamme tähden!" huusi Cornelius.

"Ikuisen Rooman puolesta!" virkkoivat molemmat.

"Vielä on Byzantilla valtaa -- pian lähettää Byzantti uuden keisarin",
uhkasi Severus.

"Ehkäpä", virkkoi Liuthar, olkapäitään kohauttaen "Mutta sillävälin
tarvitsemme me, germanit, maata, peltoa, laidunta. Ja siksi tuon teille
sanoman isäni puolesta. Näin sanoo Liutbert, alemannien kuningas, niin
omassa nimessään kuin myös liittolaistensa nimessä --"

"Ketkä ovat ne liittolaiset?" keskeytti Cornelius tarkkaavaisena.

"Te saatte sen tietää pikemmin kuin haluaisittekaan", vastasi Liutharin
seuralainen jurosti.

Mutta kuninkaanpoika jatkoi: "Jääkööt rauhassa maahamme, jotka jäädä
tahtovat; jotka eivät tahdo, ne lähtekööt rauhassa pois. Torni
tyhjennettäköön ja hajoitettakoon maahan; maasta jää kaksi kolmannesta
teille, meille yksi kolmannes. Se on kohtuullista."

Mutta Severus vastasi suuttuneena, kohottaen keihästänsä: "Hurja
barbari! Tuollako lailla uskallat kahdeksankymmenen barbarisi puolesta
puhua Juvavumin miesjoukolle? Sinä olet oppinut puhumaan latinaa, mutta
et ajattelemaan roomalaisen tavalla!"

"Minä puolestani arvelen", lisäsi Cornelius, "että maanne on teille
kyllin riittävä, koska ette ole voineet lähettää enempää kuin
kahdeksankymmentä miestä Juvavumia valloittamaan. Te olette liian
harvalukuiset väistyäksemme edestänne."

Silloin vetäytyi nuorukaisen ensi partauntuvan sieventämä suu
omituiseen hymyyn: "Ole varoillasi, roomalainen! Olemmeko mielestäsi
liian harvalukuisia? Pian voisit sanoa meitä liian lukuisiksi.
Ihmeitätekevä Votan voi harvoista herättää monta. Viimeisen kerran:
jättäkää tuo linnoitus ja jakakaa rauhallisesti maanne!"

"Ei niinkään! Takaisin, barbari!" huusivat molemmat roomalaiset samalla
kertaa.

Silloin käänsi Liuthar hevosensa.

"Syyttäkää sitte itseänne! Te olette hukassa. Kaikki olette te Votanin
hallussa."

Molemmat ratsastajat ajoivat täyttä laukkaa takaisin joukkoonsa.

"Haduwalt, puhalla torveen!"

Vanha soturi nosti torven huulilleen ja kamalasti ärjyvä törähdys
kaikui roomalaisten korviin.

Ja ennenkun nämä vielä olivat ehtineet seurata päällikköjensä käskyjä
ja rynnätä germanilaisia ratsumiehiä vastaan, kuului heidän takanansa
idästä päin, virrasta, maakotkan huuto ja samassa aivan äkkiarvaamatta
sellainen hirvittävä pauhina -- sotahuutoja, tuskankiljuntaa, aseitten
kalsketta -- että kaikki kuusisataa miestä ja molemmat johtajatkin
kääntyivät kauhistuneina sinne päin.

Heidät valtasi tuska ja pelko. Itäisestä metsästä, vuorenrinteiltä ja
pensaikoista tulvasi lukemattomia germaneja. Vahva sotajoukko ryntäsi
sillalle päin; toisia sieltä täältä, joko hevosilla tai jalkaisin,
syöksyi virtaan sekä ylä- että alapuolella siltaa; mutta suurin osa
ympäröi kaupungin joka taholta, kantaen tikapuita ja puunrunkoja.
Katkeralla tuskalla näkivät kaupungin ulkopuolella olevat sotilaat,
kuinka harvalukuiset vahdit saattoivat tuskin ensinkään tehdä
vastarintaa noille ryntääjille, jotka, tukien ja nostaen toisiansa,
kiipesivät kuin muurahaiset pitkin tikapuita, lautoja ja oksaisia
puunrunkoja, ja jotka jo monessa paikassa olivat ehtineet yli muurin.

Juvavum oli valloitettu, ennenkuin sen puolustajat olivat kertaakaan
voineet kohottaa miekkaansa lyöntiin.

Kaikki sotilaat oli houkuteltu sieltä pois, lukuunottamatta tribunon
palkkasotureita. Olivatko nekään kapitolissa? Tuskallisina katselivat
päälliköt sen tornia: keisarillinen _vexillum_ [lippu] liehui vielä sen
huipussa.

Mutta alemannilaisten ratsumiesten luja-ääninen riemuhuuto, jolla
he tervehtivät sankarimaisten liittolaistensa voittoa, muistutti
roomalaisille heidän lähimmästä vihollisestaan, joka heitä uhkasi
toiselta puolen.

Severus komensi joukkonsa kahdenkertaiseen esirintaan. Noin sadan
miehen tuli Corneliuksen johdolla estellä alemanneja, sillävälin kun
ensinmainittu, sotajoukon suurempaa osaa johtaen, tahtoi kiiruhtaa
sillalle, jonka varusväkeä paraikaa idästä, vallittomalta puolelta,
hätyytettiin.

Silloin kuuli Severus vielä kerran Haduwaltin häränsarven räikkyvän;
hän kääntyi.

"Antautukaa", huusi kuninkaanpoika.

"Te olette hukassa!"

"Emme milloinkaan!" huusi Cornelius ja heitti keihään luoksensa
karkaavaa vastaan.

Liuthar väisti sen kilvellä syrjään; samassa kaatui Cornelius selin
ratsultaan maahan; häntä vastaan täyttä nelistä ajavan vihollisen
kohotettu peitsi oli kilvestä ja haarniskasta huolimatta lävistänyt
hänen sydämensä.

"Minä kostan kuolemasi!" huusi Severus ja aikoi kääntyä
kuninkaanpoikaan päin. Mutta samassa tuokiossa kutsui uusi hätähuuto
häntä itäänpäin.

Vihollinen oli anastanut sillan varustukset. Jo sitä ennen oli osa
sekä ratsu- että jalkaväkeä uinut joen yli ja saavuttanut Severuksen
joukon. Nopeat nuorukaiset, joiden keltaiset hiukset häilyivät tuulessa
heidän kypärättömän päänsä ympärillä, juoksivat rinnakkain ratsastajain
kanssa, pitäen kiinni hevosten harjasta. Näin ahdistettuina heittivät
Juvavumin miehet, jotka tiesivät kaupungin ja omaistensa jo olevan
vihollisen vallassa, arvelematta aseensa pois ja hajosivat joka
haaralle.

Samassa hajottivat lännestä ryntäävät alemannit Corneliuksen sata
miestä.

Severus seisoi yksin; keihäs putosi hänen kädestään.

Silloin astui hänen luokseen tuon idästä niin äkkiä ilmestyneen
vihollisen päällikkö, jättiläismäinen, noin neljänkymmenen vuotias
mies. Hän oli kaikkien sotajoukkojensa etupäässä korkealla ratsullaan
rynnännyt sillalle, jossa hänen hevosensa oli pistetty kuoliaaksi; nyt
kulki hän jalkaisin.

Maakotkan mahtavat siivet uhastelivat pöyryisinä hänen kypärältään,
hänen punaiset hiuksensa olivat suoraan ylöspäin harjatut ja riippuivat
hartioilla kypärän alla. Tavattoman suuri karhunnahka heilui hänen
hartioillaan. Uhaten kohotti hän kivistä sotatapparaansa: "Heitä pois
miekkasi, vanha mies", huusi tämä voimakas urho latinaksi, "ja elä".

"Tämänkö miekan? Heittääkö?" vastasi Severus soinnuttomalla äänellä.
"Minä en tahdo enää elää!"

"Kuole sitten!" huusi toinen ja heilautti kivitapparaansa.

Severus kaatui; hänen haarniskansa oli kalskahtanut keskeltä halki, se
putosi kahtena kappaleena hänen päältään.

Hän nojautui vaivaloisesti vasempaan käsivarteensa, mutta ei laskenut
kädestään voitollista miekkaansa.

Voittaja kallistihe hänen puoleensa ja kohotti toistamiseen
sotatapparansa.

"Sano minulle, ennenkuin kuolen", puhui Severus hiljaisella äänellä,
"kenen käsiin on Juvavum joutunut? Mitä kansaa te olette? Oletteko
alemanneja?"

"Emme, roomalainen; alemannit ovat meitä kutsuneet. Emme tule
lännestä, vaan idästä Danubiota myöten. Me olemme valloittaneet
kaikki roomalaiset kaupungit Carnuntumista tänne saakka; viimeisen
legionan tällä puolen Alppeja löimme Vindobonan luona. Me jaamme maat
serkkujemme, alemannien kanssa; Licus tulee rajaksi. Katso tuonnepäin!
Tuolta itäisiltä vuorilta tulvaa jo kansamme maahanne: vaimoja ja
lapsia, rattaita ja karjalaumoja; se on vain esiparvi, huomenna tulee
isompi lauma."

"Ja mikä on nimenne?"

"Ennen kutsuttiin meitä markomanneiksi, mutta nyt 'Bajuhemumin
miehiksi', bajuvareiksi: meidän on ikipäiviksi tämä maa niin lavealta
kuin Alppien harjalta voi pohjoiseen päin katsella. Antaudu siis,
vanhus! Sinulle jää vielä --"

"Tämä miekka", puhui Severus ja syöksi keisari Probon voittoisan miekan
aina kahvaa myöten sydämeensä.

Jättiläis-bajuvari veti sen sieltä ulos. Verivirta valui maahan.

"Sääli tuota vanhusta", virkkoi hän. "Hän on kuollut. Ja sääli", jatkoi
hän hitaasti, tarkastellen hänen miekkaansa, "tätä kelpo säilää, jos
se menee hukkaan. Tule, aimo ase, tästälähin palvelemaan maan uutta
herraa. -- Vaan nyt on minun mentävä kiittämään Liutharia. Kaikki
menestyi erinomaisesti. Ovatpa nuo alemannit melkein meitä viisaampia!
-- _Hojoo, Sigoo! Heiloo_!" huusi hän molempien kämmentensä läpi:
"Liuthar! Kelpo Liuthar, missä olet? Garibrand, bajuvarien herttua,
huutaa sinua! _Hojohoo, Sigoo! Heilohoo!_ Nyt jakakaamme saalis ja maa!"

Liuthar ajaa karautti esiin ja ojensi herttualle kätensä:

"Tervetultuanne uuteen kotiinne! Tervetultuanne voittoon!" huusi hän
iloisella äänellä.

Mutta samassa kajahti kaupungista uudelleen aseitten kalsketta ja
sotaista meteliä.

"Vielä ei voitto ole täydellinen", tuumasi Garibrand, osoittaen
tapparallaan kapitolia.

Nyt kuului kaupungista bajuvarein huudon ohessa tuuban helisevää,
sotaisaa räikkynää.

"Nyt on roomalaispäällikkö ja hänen rautainen joukkonsa liikkeellä!"
huusi herttua. "Hän on syössyt korkeasta linnastaan kaupunkiin ja
karannut väkeni kimppuun. Kiireesti! Tuokaa minulle uusi hevonen!
Kaupunkiin! Urhojeni avuksi!"



YHDESTOISTA LUKU.


Paitsi molempia päälliköitä, olivat ainoastaan aniharvat roomalaiset
kaatuneet tässä lyhyessä kahakassa, sillä ennen hyökkäystä oli
bajuvarilaisten herttua komentanut: "Tänään vankeja! Ei kuolleita!
Tietäkää, te miehet, että jokaisesta kuolleesta on tappiota, mutta
jokaisesta vangista voittoa maan uudelle herralle."

Niissä joukoissa, joita Severus oli vienyt bajuvareja vastaan, olivat
myöskin Crispus ja Fulvius.

Kun heidän rivinsä olivat hajoitetut, huusi Fulvius sedälleen.
"Felicitaan luo virran yli!" ja nyt juoksivat molemmat vieretysten,
samoinkuin olivat sotarinnassakin seisoneet vieretysten, jokea kohti;
sillalle he eivät uskaltaneet, sillä sitä vartioi bajuvarilaisparvi.

Mutta vähitellen jäi paksu Crispus jälkeen, vaikka hän oli heittänyt
pois niin keihään kuin kilvenkin; vikkelä kivenhakkaaja juoksi jo
kaukana hänestä.

Alemannilainen ratsumies ja hänen vieressään jalkaisin juokseva
nuorukainen ajoivat heitä takaa.

Pian saavuttivat he Crispuksen.

Ratsastaja sivalsi keihäänsä varrella hänen kypärän kaltaisella padalla
peitettyä päätään, joka ehdottomasti herätti naurua ja pilkantekoa.
Keittoastia lennähti ääneensä kiljahtavan miehen silmille ja hänen
nenästään puhkesi verivirta. Hän kaatui maahan ja luuli itsensä
kuolleeksi.

Mutta hän palasi taas suloiseen tietoisuuteen elämästään, kun
nuorukainen, joka jäi häntä katsomaan, jotenkin epäystävällisesti
tempasi pois kattilan hänen kasvoiltaan. Crispus hypähti pystyyn,
vetäen kiihkeästi ilmaa keuhkoihinsa; alemannilainen nauroi hänelle
makeasti vasten kasvoja, vasten noita leveitä, lihavia, hämmästyneitä
kasvoja.

"Hei! tämä roomalainen sankaripa vasta on hyvällä ruokolla ollut!
Eipä tuo nenä taida ainoastaan omasta verestä noin punainen olla, ei
vedestä myöskään. Helei, ystävä kulta, minä päästän sinut vapaaksi,
jos tunnustat minulle, mistä minä löydän parhainta viiniä Juvavumissa.
Minusta näyttää, että juuri sinä olet se mies, joka siitä voit
todistuksen antaa."

Näin suopeasta puhuttelusta virkistyi Crispus pian, ja tultuaan
vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut kuollut ja ettei isänmaan edestä
tarvinnutkaan kuolla, oli hän heti entisellään.

Hän veti syvään henkeänsä ja sanoi, kohottaen kättään kuin valan
merkiksi:

"Minä vannon roomalaisena kansalaisena, että parasta viiniä on
Jaffalla, eräällä juutalaisella lähellä basilikaa. Sitä miestä ei ole
kastettu -- eikä myöskään hänen falernolaista viiniänsä."

"Oivallista!" huusi alemannilainen. "Tänne, veikkoset!" Suuri lauma
alemanneja ja bajuvareja kokoontui hänen ympärilleen, käsiään
mielihyvästä hieroskellen. -- "Jaffa-juutalaisen luo kiittämään
Ziu-jumalaa iloisesta voitosta! Ja sinä, leveä leili, sinä johdat
meidät sinne -- ja, jos vastoin vannottua valaasi se on hapanta, tuo
juutalaisen viini, niin upotamme sinut siihen."

Tästä ei Crispus hämmästynyt; hän päinvastoin iloitsi ajatellessaan
kallista, kauvan säilytettyä kyprosviiniä, jota hän aina oli nähnyt
ainoastaan rikkaitten juovan, vaan jota hän nyt maksutta oli mielin
määrin ryypiskelevä. Se ei tehnyt viiniä huonommaksi, että sitä
aiottiin juoda Ziu-jumalan kunniaksi. Paitsi sitä tuumasi hän
sen olevan Jumalalle otollisempaa, kun tyhjennettiin juutalaisen
juomaleilit eikä koskettu oikeauskoisen tavaraan.

Kodistaan hänellä ei ollut surua: "Vanhalle ancillalleni ei tehdä pahaa
-- hänen kasvojensa kurtut suojelevat häntä paremmin kuin monet kilvet.
Rahoja on vähän ja nekin kätkössä. Kipsisiä kuvapatsaita he eivät
sieltä rupea kuljettamaan; tosin he tällaisissa tiloissa hakkaavat
niiltä aina erinomaisella halulla nenät, vaan siitäkään ei ole suurta
vahinkoa -- ne voi jälleen liimata kiinni."

Mutta hän suri Fulviusta, suri Felicitasta. Hän tähysteli
pakolaistoveriansa, mutta tätä ei näkynyt kaatuneitten eikä myöskään
vangittujen joukossa; olisi voinut luulla maan nielleen hänet;
ratsastaja, joka oli häntä ajanut takaa, ohjasi jo ratsuansa aivan
toiseen suuntaan, pakenevia roomalaisia kohti.

Crispus toivoi senvuoksi, että nuori aviomies olisi pelastunut; mutta
Felicitasta ei hän voinut auttaa, sillä hänen voittajansa tarttui
häneen kovin kourin ja työnsi hänet sillalle päin. "Eteenpäin! Sinä
et aavistakaan, roomalainen, kuinka jano voi polttaa alemannilaisen
kurkkua. Basilikan ääressä sanoit? No niin! Sieltähän löydämme kaiken
lisäksi vielä kultaisia ja hopeisia maljoja, joista kelpaa juoda."

Ja koko meluavan, naureskelevan, riemuitsevan joukon etupäässä
tepasteli nyt orjantapaisena juomaveljenä paksu Crispus niin nopeasti
kuin hän suinkin lyhyillä säärillänsä jaksoi. Siten he kulkivat sisään
kaupungin portista, jonka kautta hän vasta oli kypäröitynä soturina
ylpeästi astunut. Kattilan oli hän jättänyt sinne, mihin se oli
viskattu, sillä yksin sen muistokin koski kipeästi hänen nenäänsä.

       *       *       *       *       *

Sillävälin oli Fulvius todellakin kadonnut.

Hän ei ollut heittänyt pois kilpeään ja keihästään, kuten hänen
tukeva toverinsa, sillä hän oli nuori, väkevä ja pelkäämätön ja hän
ajatteli sitä lupausta, jonka hän vapaaksi päästessään oli antanut
kelpo Severukselle. Hän oli nyt saapunut virran reunalle ja seisoi sen
nevaisella rannalla.

Kun hän kuuli nelistävän ratsun kavioin töminän yhä enemmän lähestyvän,
kääntyi hän päättäväisesti viholliseen päin, katsoi häneen tuimasti,
kohotti heittokeihäänsä, tähtäsi tarkkaan ja heitti sen sitte
käsivartensa koko voimalla alemannin kasvoja vasten.

"Hyvästi tähdätty!" huusi tämä ja päästi suitset vasemmasta kädestään,
jolla hän koppasi suhinalla tulleen keihään suoraan lennosta.

Kilpi ei olisi Fulviusta tällä kertaa paljo hyödyttänyt, sillä hänen
päälleen ryntäävä ratsastaja tähtäsi nyt molemmilla keihäillä, omalla
ja anastetulla, yhtaikaa roomalaisen päätä ja vatsaa. Mutta ennenkuin
nuo kuolettavat peitset lennätettiin, oli niiden maali äkkiä kadonnut.

Hypähtäen taaksepäin korskuvan ratsun edestä, joka seuraavassa
tuokiossa olisi kaatanut hänet kumoon, ei hän voinut ylläpitää
tasapainoa, vaan kompastui niljakkaaseen rantaruohoon ja syöksähti
selin virtaan, johon korkealle räiskähtävät aallot hänet peittivät.

Kumartuen alaspäin hevosen selässä katseli alemannilainen häntä, ja
nauroi kun aallot tempasivat hänet mukaansa.

"Tervehdä Danubiota minulta", huusi hän, "kun olet uinut hänen
luokseen".

Kääntäen ratsunsa ympäri, karahutti hän taas täyttä laukkaa kentälle.



KAHDESTOISTA LUKU.


Sillävälin oli Zeno kiireesti juosten päässyt pyrkimäänsä kapeaan
kadunkulmaan.

Suuriääninen meteli oli miltei hänen kantapäillään; hän katsahti
taaksensa: rätisten kohosi liekki likeisen rakennuksen katosta. Hänen
lankonsa tuomarin talo paloi. Kiihtyneellä tuskalla hän kiiruhti
eteenpäin.

Vielä juostuaan muutaman askeleen hän saavutti pienen papinkartanon
portin.

Se oli auki.

Hän juoksi kynnyksen yli ja pakeni kapeata hämärää käytävää pitkin: ei
ainoatakaan ostariusta, eikä ainoatakaan subdiakonusta näkynyt. Hän
tunki papin huoneeseen, samaan, jossa me jo ennen olemme Johanneksen
tavanneet.

Se oli tyhjä.

Pakenija kiiruhti suuren, himmeästi valaistun kirkon läpi alttaria, sen
pyhintä turvapaikkaa kohti, joka oli Apsiksen ja keskikäytävän välissä.

Täällä, alttarin portailla makasi Johannes liikahtamatta kasvoillaan,
pitäen molempia käsivarsiaan alttarin pyhäinjäännös-arkkusen ympärillä.

Uusi pelko valtasi kuoleman tuskissa olevan byzantilaisen.

Oliko Johannes murhattu? -- Ainoa, joka ehkä vielä olisi voinut häntä
suojella?

"Voi minua!" ähkyi hän.

Hänen kauhunsa kävi vielä suuremmaksi, kun kuolleeksi luultu hitaasti
kohottihe ja äänetönnä käänsi häneen kalpeat, kunnianarvoisat kasvonsa.

"Haa, nousevatko kuolleetkin ylös?" huudahti Zeno ja väistyi syrjään.

"Minkätähden luulet minua kuolleeksi?" kysyi Johannes ja käänsi
läpitunkevan katseensa Zenon peljästyneisiin kasvoihin.

"En minä -- en minä! -- Mutta tribuno aikoi --"

"Minä ymmärrän! -- Mitä sinä sitten täältä haet?"

"Pelastusta, pelastusta!" vaikeroi koronkiskuri. Hän ajatteli taas
ainoastaan uhkaavaa vaaraa. "Orjani! Kaikki orjani ovat nousseet
kapinaan. Tuomarin talo jo palaa."

Samassa välähtikin basilikan lehteri-ikkunoissa kirkkaan tulen
heijastus ja kaukaa kuului aseitten kalsketta.

"Kuuletko! He etsivät minua! He tulevat! Pelasta minut! Peitä minut
ruumiillasi. Tässä, tämä kulta on sinun" -- ja hän heitti raskaan
pussin alttarille. Se repesi, ja useita kultakappaleita vieri helisten
portaitten yli lattialle.

"Voi, voi minua onnetonta! Minä menetän sen, eikä siitä ole minulle
mitään hyötyä. Kuule, kaiken tämän kullan -- tai puolet siitä! -- ei,
kaiken, kaiken lahjoitan sinulle, sillä tiedänhän, että annat sen
palvelemallesi pyhälle Pietarille, kirkollenne, köyhille. Vaan pelasta
minut, pelasta!"

Ja hän syöksyi papin jalkojen juureen, huolellisesti kätkien kalliita
kiviä täynnä olevan kukkaron poveensa.

Johannes viittasi häntä nousemaan: "Minä tahdon pelastaa sinut --
Kristuksen tähden, ei kullan tähden."

"Jääthän luokseni?" huusi Zeno, uuteen toivoon elpyen.

"Sitä en voi! Minun tehtäväni tällä hetkellä on hoitaa haavoitettuja
taistelutantereella. Veljeni olen jo lähettänyt sinne. Mutta tahdoin
vielä kerran rukouksen avulla koota voimia."

"Ei, ei! Minä en laske sinua täältä!" huusi Zeno ja tarttui lujasti
häneen.

Mutta Johannes irtautui hänestä odottamattomalla voimalla: "Minun
täytyy, sanon minä. Herrani kutsuu minua. Ehkä voisin estääkin
tämän murhan. Mutta sinä -- sinä olet julmuudellasi vihoittanut nuo
onnettomat niin, etteivät muutamat heistä enää kunnioita alttariakaan
eivätkä minun rukoustani." --

"Niin, niin!" myönsi Zeno.

Hän ajatteli Këix-orjaansa -- hurjistunutta eläintä.

"Sinä pääset piilopaikkaan, josta eivät muut kuin Jumala sinua löydä.
Katso tänne!"

Näin sanoen kumartui Johannes ja nosti erästä lattian marmorilevyä
alttarin vieressä; aukosta näkyivät lyhyet tikapuut, jotka johtivat
hämärään, jotenkin tilavaan kellariin.

"Tuonne alas! Ei kukaan minua lukuunottamatta tiedä tästä vanhasta
holvihaudasta. Odota täällä siksi kun sinut täältä noudan; minä
palajan, kun vaara on ohitse."

"Mutta jos -- jos --"

"Jos menetän henkeni, tarkoittanet. Silloin voit itsekin alhaalta päin
kohottaa kivikantta. Kiiruhda!"

"Minua hirvittää -- tulla elävänä haudatuksi! Ehkä siellä on
kuolleitten luita, luurankoja -- anna anteeksi -- onko luolassa
pyhimysten jäännöksiä?"

"Pelkää sinä elävää Jumalaa äläkä kuolleita ihmisiä! Tässä saat
öljylampun! Ja nyt mene alas. Etkö kuule? Meteli lähestyy yhä."

Silloin pujahti Zeno lamppu kädessä alas.

Johannes tempasi rahasäkin alttarilta ja heitti sen hänen jälkeensä.
Kuoleman tuskissaankin saituri huomasi, että pappi sitä ennen otti
siitä kourallisen solideita, ennenkuin työnsi kiven aukolle. Hän
ripotteli ottamiansa kultarahoja basilikan pääovelta, jonka pani
sisäpuolelta salpaan, aina alttarille saakka ja sen sivulla olevalle
ovelle, josta mentiin hänen asuntoonsa. Sitte hän kiiruhti tuosta
sivuovesta huoneittensa kautta ulos.

Muutaman minuutin perästä kuuli Zeno kirkon pääovea raivoisasti
hakattavan. Hänen sydäntään ahdisti.

Ovi murtui: ihmisiä, joita äänistä ja askeleista päättäen oli suuri
joukko, tunki sisään. Zeno ei enää voinut hengittääkään. Kuolemanpelko
valtasi hänet. Hän painoi korvansa lattialuukkua vasten, paremmin
kuullakseen.

Ensin hän erotti vaimon äänen:

"Kirkossa ette saa häntä tappaa! Eikä pyhimysten turvapaikassa! Hän on
minut ruoskittanut melkein hengettömäksi ja murhannut lapseni -- mutta
ei kirkossa! Kunnioittakaa ijankaikkisen Jumalan huonetta!"

"Mieluummin Jumalan kuin hurskaan Johanneksen huoneessa!" neuvoi toinen
ääni.

"Ainoastaan alttari on rauhoitettu, ei koko kirkko!" kiljasi kolmas.

Mutta sitten kuuli Zeno Këix-hirviön huutavan;

"Itse taivaallisen isän jalkojen juuressa minä hänet murskaksi
murentaisin! Hän on viimeiseksi murhannut vielä vanhan isänikin, joka
viimeisiin asti rukoili, etten tekisi tätä hirmutyötä. En kuullut
hänen varoituksiaan ja hän pujahti pois luotani. Vasta kun mursimme
auki Zenon oven, löysin isäni -- ja hänen kurkussaan oli Zenon puukko.
Seitsemän kertaa tahtoisin murhata tuon konnan!"

"Yhdessäkin on kyllä", naurahti Kottys, "jos murhaat hänet
yhtä hitaasti kuin me päästimme päiviltä herramme. Me poltimme
Mucius-tuomarin elävältä hänen oman talonsa tulessa."

"Seis! Katsos tänne, Kottys-veikkoni, tässä näkyy pakenijan jäljet.
Haavoitetusta hyenasta vuotaa verta, pakenevasta saiturista kultaa.
Katsokaa, tästä pääovesta hän on tullut sisään, työntänyt salvan
eteen, juossut tänne, alttarin ohi ja tuosta ovesta pujahtanut papin
huoneisiin! Siellä hän piilottelee. Seuratkaa!"

"Seuratkaa! Surma hänelle, surma!" kiljui koko orjajoukko ja karkasi
jyskyvin askelin marmorilattian yli, Zenon pään päällitse viereiseen
huoneeseen.

Piileskelijä oli kuolemantuskasta aivan mieletönnä kömpinyt holvihaudan
äärimmäiseen nurkkaan asti, istua kyyröttäen siellä ison aikaa; kylmä
hiki juoksi hänen otsaltaan.

Vaan kaikki jäi hiljaiseksi, viimeinenkin ääni vaikeni; takaa-ajajat
olivat, etsittyään komerot papin asunnossa, syösseet jälleen kadulle.

Hän lohdutteli itseään: "Pian on tribuno huomaava tulipalon ja kapinan
kaupungissa. Hän on ennenkin monta kertaa saanut tällaisen metelin
taukoamaan. Muutamassa tunnissa ovat hänen peitsensä asettaneet kaikki
entiseen järjestykseensä." Vähitellen tointui kauppias jälleen ja hänen
mielensä rohkaistui.

Hän rupesi nyt öljylampun valossa tarkastelemaan kellarimaista
hautaansa.

Hän oli kompastua erääseen arkkuun.

Kauhunsekaisella uteliaisuudella täytyi hänen välttämättä aukaista se:
"Säilyttiköhän se vanha kettu siinä kirkon aarteita?"

Hän nosti kannen ylös: kirstussa ei ollut muuta kuin paperikääröjä
ja pergamenttia. Niiden yli oli levitetty valkoinen papin puku
kaapuinensa, aivan samallainen kuin Johanneksen yllä oli ollut.

Uusi ajatus välähti pakenijan mieleen.

Äkkiä hän veti väljän pappisvaatteen oman pukunsa päälle. "Täällä en
kuitenkaan enää kauvan viivy. Ja varmimmin -- paremmin kuin haarniska
-- suojelee minua tämä verho."

Hetken kuluttua, kun kaikki yhä oli hiljaista, rupesi hän haluamaan
pois kuopan ummehtuneesta ilmasta. Hän kohotti varovasti lattialevyä,
nousi tikapuitten ylimmälle puolalle ja katseli tarkastellen tyhjää
kirkkoa.

Hänen silmiinsä välähtivät heti alttarilampun valossa lattialla
kiiltelevät kultakappaleet.

Takaa-ajajat olivat poimineet osan, vaan ei läheskään kaikkia: "He
enemmän janoovat verta kuin kultaa."

Saituri oli jo monesti katunut sitä, että oli luvannut liikoja papille.

"Mutta tosiaan! hän halveksi lahjaani. Siis olen minä vapaa
sitoumuksestani. Ja vahinkopa olisi, jos nämä sirot kappaleet
joutuisivat sille kelvottomalle."

Hän nosti nyt levyn kokonaan ylös ja kuunteli levottomasti vielä kerran.

Kaikki hiljaista.

Sitten hän laski varmuuden vuoksi kultansa ja kalliit kivet arkkuun,
sulki kannen, kiipesi nopeasti kirkkoon ja keräili solidit kokoon.
Ensin lähimmät, sitte alttarilla olevat; silloin hän näki alttarin
oikealla puolella kokonaisen kasan, joka oli vierinyt pussin
halkeamasta.

Hän hiipi nyt alttarin taakse, sen oikealle puolelle ja kumartui --
silloin, oi kauhua! kuuli hän papin asunnosta askeleita; tosin kyllä
ainoastaan yhden miehen askeleita, mutta ne eivät olleet Johanneksen.
Ne kalskuivat kuin rauta.

Zeno aikoi äkkiä pujahtaa piilopaikkaansa.

Mutta ennenkuin hän ehti kiertää alttarin, näki hän mustan varjon
käytävän kynnyksellä.

Hänen oli enää mahdotonta päästä salaa luolaan. Hänen polvensa kävivät
hervottomiksi.

Hän heittäytyi pikaisesti alttarille samanlaiseen asentoon, jossa
Johannes oli ollut hänen kirkkoon tullessaan, veti äkkiä kaapun päänsä
yli ja levitti molemmat käsivartensa pyhäinjäännös-arkun ympäri.

Seuraavassa silmänräpäyksessä viilsi pureva teräs poikki hänen
niskansa. Hän oli hengetönnä ennenkuin ehti kuulla sanat: "kuole,
pappi".



KOLMASTOISTA LUKU.


Murhaajasta alkoi tuntua, ettei hänen uhrinsa ollutkaan niin vanttera
kuin presbyteri; hän kumartui alas, niin että hänen korkean kypäränsä
musta jouhitöyhtö pöyheänä taipui alaspäin, ja nosti murhatun päätä,
vetäen kaapua syrjään.

Hämmästyksestä hieman huudahtaen antoi hän sen taas pudota:
"Kohtalon oikkuja! Rahakauppias! Mitenkä hän on täällä? Miksi tuossa
valhepuvussa? Missä lienee sitten pappi?"

Mutta ennenkuin tribuno ehti syvemmältä näitä kysymyksiä mietiskellä,
kääntyi koko hänen huomionsa auki murretulta pääovelta päin kuuluvaan
meluun. Se oli varsin hämmästyttävää laatua. --

Kun Leo oli Herkuleen torilla järjestänyt ratsumiehensä, käski
hän heidän odottaa, kunnes hän palaisi. Hän oli hypähtänyt mustan
oriinsa selästä ja jättänyt sen erään ratsastajan haltuun; hän tahtoi
jalkaisin, huomiota herättämättä kapeitten katujen ja mutkateitten
kautta tunkea papin huoneeseen.

Matkan puolivälissä oli hän pysähtynyt nähdessään tulipalon ja
kuullessaan etäältä kapinallisten orjain metelin. Hän seisahtui, ja
samassa kiiruhti häntä vastaan pakeneva vaimo, huntu silmillä; Leo
astui hänen eteensä.

"Sinäkö, tribuno?" huusi pakeneva.

"Mitenkä? Zoëko? Tuomarin puoliso! Mitä on tekeillä?"

"Orjat! Talomme palaa! Pelasta! Auta!"

"Tuolla alhaalla torilla seisovat ratsumieheni! Palajan heti itse
sinne. Sitten tulen auttamaan." --

Senjälkeen oli hän nopeasti kiiruhtanut papin tyhjää asuntoa kohti,
rientänyt sen läpi, heiluttaen paljastettua miekkaa kädessään,
ja kirkkoon tultuaan antanut kuoliniskun etsityn asemesta --
liittolaiselleen.

Tuskin oli hän havainnut erehdyksensä, kun kuuli ratsumiestensä torvien
ja rumpujen rämähtävän portilta päin ja puhaltavan rynnäkköön.

"He rupeavat tappelemaan kapinallisten kanssa", ajatteli tribuno ja
aikoi mennä pääovesta ulos. "Konnamaiset orjat! Ja barbarit seisovat
porttien edustalla!"

Vaan kynnyksellä hän äkkiä seisahtui, sillä aivan toisenlainen raikuna
kuin raivoavain orjain hurja ulvonta tunki nyt hänen korviinsa. Se oli
germanien sotahuuto ja voitonkiljunta, joka oli hänelle kyllin tuttu;
hän huomasi sen kuuluvan aivan läheltä.

"Germaneitako kaupungissa? Uskomaton asia!"

Varovaisesti astuttuaan basilikan kynnykselle, näki hän suureltatorilta
päin koko lauman, ainakin yli sata germanilaista tulvailevan kirkkoa
kohti. Ja he tulivat jalkaisin: he eivät siis olleet noita jo kauvan
nähtyjä ratsumiehiä.

"Tunkeudunko läpi? Mahdotonta! Takaisin! Papin asunnon kautta!"

Hän riensi basilikan käytävää pitkin ja lattiasta nostetun kivilevyn
ohitse Johanneksen huoneeseen.

Sinnekin hän kapealta kadulta kuuli barbarien ääniä ja raikasta naurua
ja huutoa. Hän näki parven germaneita lähestyvän basilikaa ja heidän
etupäässään paksun roomalaisen, joka kantoi viinileilejä.

Niin nopeasti kuin hänen raskaat aseensa suinkin sallivat, juoksi hän
takaisin kirkkoon ja hypähti, nähden sen ainoaksi pelastuksekseen,
tuohon avonaiseen hautaan sekä tempasi marmorikannen kiinni. Samassa
hän kuuli, miten molemmista ovista tunki sisään germanilaumoja.

Meluten ja voitostaan riemuiten tervehtivät he toisiansa Juvavumin
vankeuteen teljetyn päällikön pään päällä.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Me liitymme nyt mieluummin marmorilattialla juominkeja pitäväin
germanein kuin sen alla hyödyttömästi kiukuttelevan sadattelijan
seuraan.

"Terve, te urhoolliset bajuvarit! Tervetultuanne voittoon!"

"Josta meidän on kiittäminen, teitä, te viisaat alemannit."

"Niin, ettekö tunnusta meidän viisaasti houkutelleen heidät esiin?"
virkkoi edellisen puhujan asekumppani. "Ensin sujautti Liuthar,
mainehikkaan kuninkaamme mainehikas poika, ja pari hänen seuralaistansa
viiden maurilaisen ratsastajan kimppuun, jotka kapitolin tribuno oli
lähettänyt meitä vakoilemaan. Mutta me tunnemme metsät täällä paremmin
kuin nuo ruskeat afrikalaiset. Neljä heistä kaatui, ennenkuin osasivat
sitä aavistaakaan. Yksi valitettavasti -- luippasi tiehensä; mutta
näyttääpä siltä kuin ei hän olisi voinut paljoakaan kertoa. -- Sitte
luikahti pieni parvi meidän miehiä salaa joen yli -- alemannilaisen
ratsu osaa uida kuin joutsen -- ja laukkasi itäisille vuorille päin,
teidän luoksenne, bajuvarit, että haikaran ja kotkan huudot olisivat
oikeaan aikaan vastatusten kajahtaneet."

"Ja tällä kertaa olette te, hidastelijat, vastoin tottumusta ja tapaa
todellakin ennättäneet oikeaan aikaan oikealle paikalle", pisteli
Suomar, toinen alemanni.

Bajuvari tarttui julmistuneena vyössään riippuvaan tapparaan: "Mistä
sellainen puhe on kotoisin, sinä paksupäinen suavilaisroisto?
Arvatakseni olemme aina tulleet kyllin aikaisin teitä kurittamaan --
teitä, kuten kaikkia muitakin, jotka kauan sitä olivat odottaneet!
Ja useinpa saitte tuntea te, liukasjärkiset kielenpieksäjät, meitä
hidassanaisia paetessanne, että ajatuksenne ja jalkanne eivät
kuitenkaan olleet kyllin nopeat!"

Solvaistu aikoi vihaisena vastata, mutta hänet keskeytti sovintoa
hieroen Vestralp, edellinen alemanni. "Sopikaa pois, te molemmat, sinä
Suomar-poikani ja sinä, vahva markomanni! Kun uljaat bajuvarit ovat
saapuvilla, ottelevat he myös oivallisesti, ja pian on se hetki, jonka
he ehkä myöhästyivät, korvattu."

"Se on usein nähty!" huusi Rando, kolmas alemanni.

"Viimeksi", jatkoi Suomar, "aivan äskettäin torilla ja linnan jyrkällä
tiellä, tappelussa tribunon ratsumiehiä vastaan."

"Vait! Mitä tuo oli?"

"Niin! Eikö maan alta kuulunut huokauksia?"

"Tuolta, alttarin vasemmalta puolelta."

"Etsikää! Onko joku haavoitettu alttarin takana?"

Pari soturia kiiruhti mainitulle epäluulonalaiselle paikalle ja etsi
alttarin takaa, mutta mitään ei löytynyt.

"Mutta mikä tuossa portailla makaa?"

"Kuollut."

"Roomalainen."

"Nähtävästi pappi."

"Sen ovat kaiketi kapinalliset orjat tehneet, jotka heti yhtyivät
meihin, kun olimme kiivenneet muurien yli", puhui Herbert, eräs ijäkäs
bajuvarilainen alapäällikkö. "He ovat nyt paraimmat oppaamme runsaisiin
saalispaikkoihin."

"Viekää pois ruumis! Noilla kiviportailla on ryypätessämme mukava
istua", virkkoi Helmdag, edellisen poika.

"Uskallapa, sinä ilkiö! Se on korkeimman, taivaallisen Herran pöytä",
uhkasi Rando.

"Siinä ei ole perää", kiljasi Helmdag. "Sinä olet kaiketi
kadotuksenalainen katolilainen? Tämähän on roomalainen
kerettiläiskirkko, synnillisempi kuin mikään hirmutyö. Niin sanoi
minulle gotilainen kastajani Novin piispa."

"Sinä häpeämätön arianilainen!" vastasi Rando. "Sinä Kristusta
tunnustamaton paholainen! Minä vielä opetan sinut antamaan Herralle
Kristukselle saman kunnian kuin hänen isällensä. Minä täytän suusi
nyrkilläni. Jälkiruuaksi saat syödä -- jokainoan hampaasi!"

"Me kunnioitamme aina poikaa vähemmän kuin isää", mutisi Helmdag.

"Olkaa vähemmällä, te molemmat!" käski Vestralp. "Täyttäkää kumpikin
suunne, mutta -- Rooman viinillä! Tänne nahkainen leilisi, Crispus,
roomalais-sankari! Ei ole tarvis aukaista pauloja. Kas näin: miekan
isku vain! Ja punaista verta pulppuilee haavasta. Tuokaa kypäränne
ja kuperat kilpenne, niin vuodatan niihin tämän kauriinnahkaisen
roomalaisen jaloa verta. -- Mitä äskeiseen kiviportaita koskevaan
riitaan tulee, niin uskokaa minua: kunnon mies kunnioittaa kaikkea
sitä, mikä on toiselle pyhää. Senvuoksi, veljet, tahdomme kaikki
väistää noita portaita."

"Entäs kulta ja hopea seinillä ja pilareilla ja kiviarkuilla?" kysyi
arianilainen Helmdag.

"Säästämmekö sen rosvoaville orjille?" tuumasi katolilainen Rando.

"Emme!" huudahti sama sivistynyt pakana, joka tähän asti oli yrittänyt
rakentaa rauhaa: hän oli Vestralp, kypäräkkään Crispuksen voittaja. "Se
ei olisi tarpeellista! Ne jaamme me keskenämme Ziu-jumalan, roomalaisen
piispan ja Arion palvelijain kesken."

Ja niin he ryhtyivät tuumasta toimeen. Vasemmassa kädessä kantaen
viinillä täytettyä vaskista kypäräänsä tai sudennahkaista lakkiansa,
josta tavan takaa ottivat aika kulauksen, mursivat he oikeassa kädessä
olevalla sotatapparalla _sarkophageista_ [kivinen ruumisarkku],
pilareista ja pyhäinjäännösarkuista kaikennäköiset koristukset,
metallikuvat, jalokivet sekä myöskin väärennetyt jalokivet, joiden
kirkkaat värit häikäisivät heidän silmiään.

Nuori solakka bajuvari Garizo nosti kohteliaasti kumartaen pyhän Annan
kaulalta raskaat, safireilla koristetut kultavitjat: "Anteeksi, pyhä
jumalatar tai mikä lienetkään, mutta sinä olet ennen kaikkea kuollutta
kiveä vain ja peloittavan ruma; se, minkä voin povestasi nähdä, on.
aivan keltaista, mutta minun morsiameni Albrun on elävä, nuori ja
lumoavan kaunis. Paljon kirkkaammin kiiltävät nämä siniset helmet hänen
valkealla kaulallaan."

"Missä teidän vaimonne, lapsenne ja muut aseettomat ovat?" kysyi
Vestralp tuolta toimeliaalta sulhaselta.

"Suurin osa saapuu tänne vasta huomenna", vastasi Garizo, "sillä
niin pitkälle olemme kuitenkin ehtineet, me hidastelijat, joiksi
monisanainen heimolaisesi meitä äsken nimitti. Sen olemme kuitenkin
oppineet, että ensiksi on sotilaitten lähdettävä tappeluun ja
jäljestäpäin vasta, kun maa on voittojen kautta altis, tulevat
aseettomat."

"Taitaapa tuohon nimeen olla hiukan syytä, koska sen niin pahaksi
panette", naurahti Vestralp. "Jos joku sanoisi teitä 'pelkureiksi',
niin nauraisitte vain ja paiskaisitte hänet kumoon. Te olette
merkillistä väkeä. Ei yhdenkään toisen heimon viha ole niin levollinen,
vaan samalla niin peloittava."

"Sen seikan tahdon sinulle selittää", vastasi hitaasti valkeapartainen
Herbert. "Me olemme kuin vuoret. Ne seisovat järkähtämättöminä,
hyörittäköön ja pyörittäköön niiden ympärillä miten paljo tahansa.
Mutta jos ne kerran suuttuvat, suitsuttavat ne tulta ja tulikiveä."

"Mutta tällä kertaa olette kuitenkin osoittaneet voivanne olla.
kavaliakin", muistutti Suomar. "Sukkelilla juonilla olette estäneet
vihollisen saamasta minkäänlaista vihiä tulostanne. Kaikkia teitä,
yksinpä metsästäjienkin polkuja, vartioitsitte tarkasti, että teidän
lähestymisenne pysyisi salassa, siksi kun seisoisitte aivan Juvavumin
porttien edustalla."

"Mutta ettei roomalaisissa heräisi minkäänlaisia epäluuloja", lisäsi
Herbert, "lähetimme muutamia omia roomalaisia siirtolaisiamme,
talonpojiksi ja käsityöläisiksi puettuina, tänne kaupunkiin ostamaan
ja myömään, ikäänkuin olisivat he olleet Ovilavan ja Laureacumin
asukkaita."

"Mitä jos he olisivat ilmaisseet kaikki?" kysyi Suomar.

"Silloin olisivat heidän omaisensa olleet kuoleman omat. Se
teroitettiin kyllin pontevasti heidän mieleensä. Muuten köyhä kansa
suostuu paljo kernaammin meihin kuin roomalaisiin kiduttajiinsa."

"Varsin vähällä lakkasivat kaupunkilaisetkin meitä vastustamasta. Hekin
näkyvät mukautuvan, kun huomaavat, ettemme syö heitä suuhumme", sanoi
Helmdag naurahtaen.

"Tosiaankaan eivät muut kuin tribunon ratsumiehet ja hänen
jalkaväestönsä tapelleet urhoollisesti ja rajusti."

"Kerro siitä!" kehoitti Vestralp. "Me, jotka ottelimme joen toisella
puolen, emme vieläkään voi käsittää, kuinka menettelitte rynnäkössä ja
kuinka niin pian saitte linnan antautumaan."

"Kautta Ziun miekan! Se kävi varsin kummasti", alkoi Rando kertoa.
"Suurella, torilla, jossa eräs jalopeuran-nahkaan puettu kristittyjen
pyhimys seisoo nuijaansa kohottaen --"

"Aimo pyhimys! -- Sehän on pakanain jumala."

"Ei, puolijumala."

"Yhdentekevää", jatkoi Rando. "Hän ei ainakaan ole auttanut
roomalaisia, olkoon sitte pyhimys, jumala tai puolijumala. Kun siis me
alemannit, noin kaksikymmentä luvultamme, olimme avuksi kutsuttujen
bajuvarien kanssa -- ne kiipeävät kuin oravat nuo Bajuhemumin vuorten
metsästäjät! -- päässeet muurien yli, niin ajattelimme: nyt on jo
kaikki päättynyt! Mutta kun saavuimme aukealle toripaikalle, ryntäsivät
tribunon ratsumiehet tuubain raikuessa meitä vastaan. Häntä itseään
emme nähneet -- hänen sanottiin sairaana makaavan linnassa, mutta
sieltäkään ei ole häntä löydetty eikä saatu vangiksi. Meitä oli aluksi
aniharvoja ja me saatoimme töin tuskin pitää puoliamme. Vähitellen
täytyi heidän kuitenkin peräytyä askel askeleelta yhä lähemmäksi
kapitolia. Mutta siellä tulivat tribunon isaurilaiset heidän avukseen,
ja nyt alkoi kiivas ottelu mies miestä vastaan. Silloin tappelivat taas
nämä bajuvarit ikäänkuin vimmastuneet --."

"Sano: kuin vimmastuneet leijonat!" keskeytti häntä ylpeästi
Helmdag-bajuvari. "Sotalipussamme on leijonan kuva ja sydämissämme
leijonan uljuus."

"Miksi olette juuri tuon etelämaitten eläimen valinneet esikuvaksenne?
Karhu on teitä lähempänä ja minusta näyttää, että se on enemmän teidän
kaltaisenne."

"Siltä se sinusta näyttää, sinä pilkkaileva suavilainen", sanoi vanha
Helmbert, tullen poikansa avuksi. "Tietysti te tiedätte enemmän kuin
me, mutta kaikkea ette silti tiedä. Kolmesataa vuotta sitte, jolloin
ei vielä oltu kuultu alemannien nimeäkään, olivat jo markomannit,
meidän esi-isämme, monet kerrat rajusti otelleet roomalaisten sankarien
kanssa. Siihen aikaan liiteli vielä voitto Rooman kultaisen kotkan
siivillä. Tiber-virran varrella, Neron kultaisessa kartanossa, hallitsi
silloin viisas, taikakeinoja taitava keisari. Hän oli noitaneuvojensa
kautta saanut selville, että jos hän tulevassa tappelussa antaisi
kahden leijonan uida yli Danubius-virran, olisi maailman urhoollisin
kansa saava voiton. Mutta meidän isämme sanoivat leijonat nähdessään:
'Mitä keltaisia koiria nuo ovat?' He löivät nuijillaan ne kuoliaiksi,
ja kohta senjälkeen voittivat he keisarin ja hänen sotalaumansa.
Kaksikymmentätuhatta miestä makasi kuolleina kilvillään. Silloin tiesi
Rooman viisas keisari, mikä oli urhoollisin kansa maan päällä. Siitä
asti olemme kantaneet kahta leijonaa lipullamme. Niin kertovat ja
laulavat kansamme _bardit_ [muinais-saksalaisten ja -brittiläisten
laulajat]. Ja nyt, suavilainen, voit jatkaa kertomustasi."

"No niin! jatkan siis ja -- teidän kunniaksenne. Kissojen -- tai koska
se sinulle, Helmdag, on mieluisampaa -- leijonain lailla syöksyivät
bajuvarit maurilaisten ratsujen kaulaan kiinni, ja antoivat ennemmin
polkea itsensä kuoliaiksi kuin päästivät irti. 'Anna Lokelle, mitä
hänelle kuuluu', sanoo anglosaksilainen sananlasku. Maurilaiset ja
isaurilaiset tappelivat aivan epätoivoisina, mies mieheltä täyttäen
tuon kapean kalliokäytävän, johon vierekkäin mahtui ainoastaan kaksi
hevosta. Vihdoinkin saapui herttua meidän avuksemme; silloin yhtäkkiä
teimme ojennetuin keihäin ryntäyksen ratsuriviä vastaan, niin että
koko liuta hajosi pirstaleiksi. Nyt syntyi hirvittävä käsikahakka.
Bajuvarilaiset pujahtivat isaurilaisten pitkien peitsien alatse,
hyppäsivät ratsumiesten satulalle ja pistivät lyhyen puukkonsa paksun
pantsarin lävitse heidän kurkkuunsa ja kasvoihinsa. Viholliset, miehet
ja hevoset, kaatuivat molemmille puolille, oikealle ja vasemmalle, ja
monet syöksyivät yli muurin kapean rintavarustuksen alas syvyyteen.
Kuitenkin olisi voitto vielä jäänyt ratkaisemattomaksi, ja ehkä
vasta nälkä olisi voinut luovuttaa haltuumme tuon kallioseinäisen
linnan, jos viimeinen vihollisparvi olisi päässyt sinne sisälle,
alkaessaan nyt paeta sen porttia kohti. Mutta tällöin teki eräs
bajuvarilaispoika miehen työn. Saatoin sen varsin selvästi nähdä,
sillä bajuvarein ennätettyä edelleni ei minun enää tarvinnut tapella,
ja linnan korkealla oleva portti oli aivan silmieni edessä. Huomasin,
kuinka toinen vahtia pitävistä isaurilaisista viittasi taisteleville
kumppaneilleen; epäilemättä tahtoi hän kehoittaa heitä kiireisen
paon kautta pyrkimään linnaan, ennenkuin barbarit ehtisivät sinne
asti. Toinen vartija seisoi portin kynnyksellä, pitäen kädessään
rautatankoa, jolla hän oli telkitsevä ovet, niin pian kuin pakolaiset
olivat syösseet pihaan. Silloin hän kaatui suulleen kuin salaman
iskemänä, eikä enää noussut. Kohta sen jälkeen näkyi portin harjalla
kultakiharainen lapsi, joka sotatapparalla hakkasi maahan keisarin
purppuraisen lipun ja pystytti sen sijaan korkean keihään päähän
laajalle loistavan, sinisen kilven."

"Hortar!" huusi silloin herttua Garibrand. "Veljeni poika, joka
varastettiin jo viikkoja sitte, ja jonka luulimme kuolleeksi. _Hänen_
kilpensä! -- Sukumme, omaistemme voittoisa sininen kilpi! Eteenpäin te
bajuvarit! Eteenpäin, vapauttamaan Hortaria!"

"Hän ei enää vaarassa ollutkaan. Linnasta ei löytynyt tribunoa eikä
myöskään hänen orjiansa. Tuo uljas poika oli ainoa ihminen koko
kapitolissa. Kahakka portin edustalla oli myöskin pian päättynyt.
Portin ulkopuolelle jääneitten vihollisten yritykset kiivetä linnan
korkeitten muurien yli olivat turhia, koska me karkoitimme heidät
alati; heidän täytyi heittää pois aseensa ja antautua. Toiset heistä,
epäillen tuskin armoa saavansa, tai halveksien sitä, kannustivat
hevosensa kalliolta alas syvyyteen. Juvavumin linnanportti paiskattiin
sisältäpäin auki, ja nuori Hortar heittäytyi setänsä syliin. Tuo
bajuvarilainen poika oli voittanut kapitolin kansallensa. Eläköön nuori
Hortar! Runoilijamme tulevat hänen tekoaan ylistämään."

"Eläköön nuori Hortar!" kajahteli kaikkialla suuren basilikan holveissa.

Mutta riemuhuudon vaiettua kuului jälleen toraa kirkon peräpuolelta.
Eräs viinistä punaisena hohtava pari oli alttarin takana joutunut
kovaääniseen kiistaan.

Molemmat miehet olivat eräästä aukimurretusta arkusta muitten
roomalaisten muistomerkkien joukosta, joita Johannes oli lampailtaan
ottanut heidän taikauskoansa ehkäistäkseen, löytäneet erään kauniisti
veistetyn marmorirelifin, joka kuvaili kolmea toistansa syleilevää
gratiota.

He olivat molemmat tarttuneet siihen ja laahasivat sitä huutaen ja
meluten pitkin kirkkoa, kunnes pysähtyivät lähelle Helmbertiä ja
Vestralpia.

Siinä toinen päästi irti, sieppasi tupestaan lyhyen puukkonsa ja uhkasi
sillä toista, joka heti veti tapparansa esille.

"Seis, Agilo!" huudahti Vestralp ja tarttui heimolaisensa käsivarteen.

"Pistä sinä roomalaisia puukollasi, kun tarve tulee, äläkä alemanneja",
nuhteli Helmbert ja työnsi sivulle maanmiehensä puukon.

"Hyvä! teidän tulee ratkaista asia", huusivat molemmat riitelevät kuin
yhdestä suusta.

"Minä sen ensiksi näin", huusi alemanni. "Minä tahdon sen
lemmikkihevoseni rintalevyksi."

"Minä sen ensiksi käteeni otin", väitti häntä vastaan bajuvari. "Siinä
kohtalon kolme tytärtä kehrää elonlankoja. Minä tahdon ripustaa sen
lapseni kilpikehdon päälle."

"Riitanne on helposti ratkaistu", sanoi Vestralp, nosti kohtalon
tyttäret lattialta, tähtäsi tarkasti ja halkaisi reliefin kahtia.

Helmbert tarkasti molempia palasia: "Ei Forasitso itsekään, Votanin
poika, joka Helgolannissa oikeutta valvoo, olisi voinut tarkemmasti
jakaa. Teille jää molemmille puolitoista jumalatarta. Menkää siis
yhdessä sovintoa juomaan."

"Kiitoksia", sanoivat riitelijät ja olivat taas hyvillään.

"Mutta täältä on jo viini loppunut", valitti alemanni.

"Muuten olisin minä jo aikoja sitte sen juonut", sanoi bajuvari
huoahtaen.

"No, Crispus, sinä Marsin ja Bellonan poika! Missä on lisää viiniä?"
kysyi Vestralp.

Crispus laahustihe puhkuen esiin. "Herra, näyttää tosiaan
mahdottomalta, mutta he ovat todellakin jo juoneet kaikki tyyni.
Kuitenkin", hän sanoi kuiskaamalla, "luulen, että Jaffa-veitikalla
vielä on vähäinen leili kaikkein parasta viiniä jälellä; mutta se on
ainoastaan sinua varten, joka pelastit henkeni." Ääneensä hän jatkoi:
"Tässä on ruukullinen vettä; jos sekoitamme siihen leilin viimeiset
tilkat, saamme vielä kutakuinkin hyvää juomaa."

Mutta Vestralp iski keihäällään paksuposkiseen ruukkuun niin että
se rämähti rikki ja sisällys virtasi pitkin lattiaa. "Se mies, joka
sekoittaa viiniinsä vettä, syöstään pois alemannien suvusta!" --
huudahti hän. -- "Tuon paraimman leilin", kuiskasi hän Crispukselle,
"saa juutalainen pitää itse. Hän tarvitsee kaiketi vahvistavaa juomaa
kaiken pelkonsa jälkeen."

Silloin kajahti ulkoa torventoitotus.

Heti sen jälkeen temmattiin rikotut pääovet auki ja kynnykselle astui
jättiläiskokoinen bajuvari.

"Täällä te suloisessa hekumassa istutte ikäänkuin kaikki olisi
päätetty", huusi hän raikuvalla äänellä, "ja kuitenkin riehuu
sota uudelleen kaupungin kaduilla. Roomalaisten orjat polttavat
ja hävittävät. Onhan kaupunki meidän. Suojelkaa Juvavumia, te
bajuvarilaiset miehet! Niin käskee herttua Garibrand."

Viivyttelemättä tarttuivat kaikki germanit aseisiinsa ja huutaen:
"Suojelkaamme bajuvarilaisten Juvavumia!" syöksyivät kirkosta ulos.

       *       *       *       *       *

Kun kaikki jälleen oli hiljaista, kohotettiin varovasti marmorilevyä,
ja tribuno kiipesi sieltä ylös. Tuo urhoollinen, sotaisa mies oli tämän
ajan kuluessa kärsinyt katkeria tuskia.

Vaikkei hän ollutkaan roomalainen, ja vaikka hän ei mistään
velvollisuuksista tietänyt, loukkasi hänen sotilaskunniaansa kuitenkin
se tieto, että hän sokeasti seuraten intohimojansa ja ainoastaan omia
pyyteitään silmällä pitäen oli saattanut barbarien voiton niin helpoksi.

Hän tuijotti synkkänä eteensä ja puri huuliansa. "Ratsumieheni,
kapitolin, Juvavumin, kostoni papille, voiton -- kaikki olen
kadottanut! -- paitse Felicitasta! Hän on tuleva omakseni ja sitte
pois, pois yli Alppien. -- Mihinkähän on Plutoni joutunut?"

Leo hiipi papin asunnon kautta kapealle kadulle ja koetti niin paljo
kuin suinkin astua seinustan varjossa. Alkoi jo hämärtää; niin kauan
olivat barbarit pitäneet juominkeja hänen päänsä päällä. -- Joka kadun
kulmassa hän väijyi petoeläimen lailla ja syöksyi sitte nopeaa vauhtia
toiselle puolelle katua sekä vältti kulkemista aukeilla paikoilla ja
leveillä väkirikkailla kaduilla. Äkisti kuuli hän takanaan etäältä
kajahtavia ääniä ja rähisevää meteliä. Hän katsahti taaksensa:
tuliliekkejä leimusi sakean savun keskeltä taivasta kohti.

Tribuno joudutti askeleitaan ehtiäksensä pian pohjoispuoliselle
vallille. Jos kohta germanit olivat sangen huolettomia, niin ei hän
kuitenkaan voinut toivoakaan, että Vindelician porttia ei vartioitaisi.
Mutta hän tiesi erään salaisen laskuportin, jonka hän saattoi saada
auki ilman avaintakin ja joka niinikään johti Vindeliciaan vievälle
tielle. Tätä porttia kohti hän nyt kiiruhti.

Kukaan ei häntä puhutellut ja kukaan ei nähnyt, kun hän polkuja sekä
portaita karttaen kiipesi vallia ylös, aukaisi pienen portin, sulki
sen varovasti ja liukui jyrkkää rinnettä alas vallikaivokseen. Tämä
oli ennen ollut täynnä vettä, vaan nyt, kun sulkulaitos oli hävinnyt,
oli se useita vuosikymmeniä ollut kuivana, kasvaen miehen korkuista
rikkaruohoa ja vesaikkoa.

Tuskin oli hän ehtinyt kaivokseen, kun hänelle tervehdykseksi kajahti
heleä hirnunta -- ja hänen uskollinen oriinsa hypähti, päätänsä
pudistellen, häntä vastaan.

Kaksi hevosta hirnui pensaikosta siihen vastauksen; samalla kömpi
sieltä käsin ja jaloin kaksi miestä. Ne olivat Himilko-centurio ja eräs
toinen maurilainen.

Hiljaa viittasivat he häntä tulemaan heidän piilopaikkaansa.

Kun bajuvarit hajoittivat heidän joukkonsa, olivat he paenneet tänne.
Ori, jonka vartija oli kaatunut, oli seurannut heitä, ja he olivat
hevosineen piiloutuneet tähän pimeään syvyyteen.

"Ensimäinen kirkas valonsäde tänä synkkänä päivänä", virkkoi tribuno.
"Paetkaamme kaikki kolme. Tulkaa! Tuossa vasemmalla aivan kaivoksen
ääressä on virta. Ratsumme juoksevat sinne tuokiossa ja uivat yli joen.
Minun täytyy ensin poiketa Mercurius-kukkulalle, joka on Vindelician
tien vieressä. Ja sitte -- yli vuorten!"

"Herra!" rukoili häntä Himilko. "Odota yötä! Kaksi kertaa olemme jo
yrittäneet paeta sitä tietä, vaan molemmilla kerroilla on meidän
täytynyt palata, koska alemannilaiset ratsumiehet ajelevat siellä
ja estävät karkulaisia pääsemästä pakoon. Hädin tuskin onnistui
meidän enää piiloutua tänne. Vasta yön pimeydessä uskallamme uudistaa
yrityksemme."

Tribunon täytyi vastenmielisesti tunnustaa tuon neuvon olevan
paikallaan. Hän huomasi myös, että yöllä olisi mukavinta toimittaa
aiottu naisryöstö. Senvuoksi päätti hän kun päättikin, vaikka
kärsimättömyytensä vain vaivoin oli hillittävissä, tässä piilopaikassa
odottaa pilkkopimeän tuloa.



VIIDESTOISTA LUKU.


Etäällä piilossa olevista pakolaisista, kaupungin kaakkoisosassa,
jatkui yhä tappelun riehunta. Tosin olivat jo monet orjat heittäneet
pois aseensa, kun olivat saaneet isännilleen kostetuksi, mutta täällä
kokoontuivat vielä rajuimmat viimeiseen vastarintaan, koska bajuvarit
olivat estelleet heitä jatkamasta murhia, ryöstöä ja tulipaloja ja
karkoitelleet heitä tuhotöistään toiselta kadulta toiselle.

Täällä sijaitsivat keisarilliset makasiinit, joissa säilytettiin
rakennusaineita Ivaruksen kauppalaivoja varten: ääretön määrä hyvästi
kuivattua puuta, purjekangasta, pikeä ja tervaa. Nämä tulenjumalan
lemmityt tahtoivat he nyt raivoissaan sytyttää palamaan. Heidän sokeaa
hävittämishaluansa elähytti se toivo, että tulipalo täältä helpommin
kuin muualta voisi levittää punaiset ja mustat siipensä yli koko
kaupungin.

Makasiinit olivat tosin varustetut laakeilla liuskakivikatoilla ja
niitä ympäröi kiviset muurit sekä lujasti suljetut, vahvat tammiovet.
Vahdit olivat kyllä jo aikoja sitte pötkineet pakoon; vaan ilman
puolustajiakin olivat kivi ja raudoitettu puu heille kyllin kovana
vastuksena.

Mutta nyt saapui Këix, joukon johtaja, lähimmästä tulipalosta,
Amphitriteen rannalta; toisessa kädessä hän heilutti sinistä ja
toisessa valkoista tulisoihtua, sellaisia, joita käytettiin komeissa
juhlissa sikäläisissä suurissa puutarhoissa.

"Hei!" hän huusi. "Tänään saatte nähdä komeamman ilotulituksen kuin
koskaan ennen elämänne päivinä. Kristitty keisari on kieltänyt
Saturnus-juhlien viettämisen, mutta me tahdomme niitä viettää, vaikka
tällä kertaa -- Vulcanuksen ja kaoksen kunniaksi!"

Hän asetti molemmat soihdut pääportin tammisia lautoja vastaan; ne
alkoivat vähitellen kyteä.

Mutta nyt olivatkin heitä takaa-ajavat bajuvarit ehtineet paikalle.

Hetken kiivaan tappelun perästä olivat he tasoittaneet maahan orjien
rakentamat, noin miehenkorkuiset etuvarustukset ympäröivillä kaduilla,
ja ryntäsivät nyt esiin herttua Garibrandin johdolla.

"Siis saimme teidät viimeinkin haltuumme, te murhapolttajat! Aseenne
alas! Sammuttakaa soihtunne taikka -- Votanin keihään kautta! -- ei
yksikään teistä jää elämään."

Vastaukseksi kohotti Kottys raskasta rautatankoa, jonka hän oli
temmannut omalta orjamestariltaan, ja huusi: "Luuletko, että aiomme
vain vaihettaa isäntiä? Ei, me tahdomme olla vapaita, olla itse
isäntiä! Ja kaiken, joka meitä orjuudestamme muistuttaa, tahdomme
me hävittää. Tulkaa vain tänne, te barbarit, jos uskallatte tapella
epätoivoisten ja mielettömäin kanssa."

Hurja tappelu oli nyt syntymäisillään, kun samassa voimakas ääni huusi:
"Tauotkaa! Rauha olkoon teidän kaikkien kanssa!"

Johannes astui arvokkaasti taistelevien keskelle. Hänen jäljessään
tuli toisia pappeja, jotka muutamien kaupunkilaisten avulla paareilla
ja kantotuoleissa kantoivat haavoitettuja: orjia, maurilaisia,
isaurilaisia, vieläpä muutamia germanejakin.

"Antakaa tietä, niin että voimme kuljettaa sairaat kirkkoon. He ovat
sukua kaikille teille, jotka tässä toisianne surmaatte."

Tuo näky ja nämä sanat vaikuttivat rauhoittavasti ja lepyttävästi.
Bajuvarit laskivat, herttuan viitattua, kohotetut aseensa alas; samoin
tekivät useimmat orjatkin.

Johannes astui pelkäämättä tiheämpään joukkoon; kaikki väistyivät
kunnioituksella syrjään. Moni orja-nainen -- sillä niitäkin oli
kapinallisiin liittäytynyt -- lankesi polvilleen ja suuteli hänen
pukunsa lievettä.

Sitten hän astui porttia kohti, joka jo oli alkanut liekehtiä.

Ainoastaan Kottys koetti häntä estellä. "Pois, pappi!" hän huusi ja
heilutti rautatankoansa. Ja kun Johannes levollisesti jatkoi matkaansa,
kosketti tuo rauta hänen haltioitansa; hän vaipui maahan verta
vuotavana.

"Voi, veli, sinua!" huudahti Këix. "Sinä murhasit ainoan tuen, mikä
meillä kurjilla raukoilla enää on -- isämme parhaan ystävän!"

Raivoisana lankesi hän maahan ja heitti molemmat käsivartensa papin
ympäri. Hänen täytyi sen johdosta pudottaa kädestään vaarallinen ase,
kolmiteräinen rauta, jonka hän vastikään oli ryöstänyt kaivon viereen
pystytetyltä Neptunukselta.

Melkein kaikki hänen kumppaninsa seurasivat hänen esimerkkiään. Myöskin
Kottys heitti tankonsa maahan ja rukoili: "Anna minulle anteeksi, isä
Johannes!"

Tämä nousi seisoalleen: "Sinä olet katunut -- siis on Jumala sinulle
anteeksi antanut. Mitä minulla, joka olen syntinen ihminen, olisikaan
anteeksi annettavaa."

Hän meni nyt kenenkään vastustamatta portille, tempasi tulisoihdut
pois, otti maasta kilven, painoi sitä oikealla kädellään portin
liekkejä vastaan, kohotti kuin manaukseksi vasemman käden taivasta
kohti ja sanoi:

"Tulen voima! Myöskin sinä palvelet Jumalaa, meidän Herraamme.
Sinua, liekkien pirullista hallitsijaa, käsken ja manaan minä täältä
helvettiin väistymään."

Tuli sammui.

Johannes antoi kilven pudota ja kääntyi jälleen kansan puoleen. Luja
usko loisti hänen kirkastuneista kasvoistaan.

"Ihme on tapahtunut! Ihme Herralta pyhän Johanneksen käden kautta!"

Tällainen huuto kajahti orjalaumasta. Uhkamielisimmätkin heittivät pois
aseensa ja lankesivat, ristinmerkkiä tehden, polvilleen; samoin tekivät
myös monet bajuvarit. Këix ja Kottys nostivat rukoillen käsiänsä
Johannesta kohti.

Silloin lähestyi Garibrand pappia ja puhui hitaasti: "Tämä on hyvä
teko, sinä harmaahapsinen vanhus! Tässä käteni! Mutta sano", hän jatkoi
ja hänen suunsa vetäytyi viekkaaseen hymyyn, "luotitko varmasti niihin
lumousloruihin, joita tulelle latelit? Miksi sitte käytit kilpeä
ensinkään?"

Juhlallisesti kohottihe Johannes ja vastasi: "Senvuoksi, ettei meidän
tule kiusata Jumalaa. Jos Herra tahtoo tulen sammuttaa, niin hän tosin
ei tarvitsisi kilpeä enempää kuin käsiänikään."

"Sitä ei kai vielä ole tapahtunut", sanoi herttua arvelevaisena
päätään pudistaen, "että joku teistä kristityistä papeista jäisi
vastausta vaille. Teillä, ja erittäinkin sinulla, näkyy olevan enemmän
valtaa ihmissielujen ylitse kuin minulla voitettujeni yli. Käytä
sitä aina näin hyvällä tavalla! Minä tiedän kyllä teidän voimanne,
te ristin palvelijat. Lähellä Danubiota hallitsee eräs, Severinus
nimeltä, jonka sanoilla on suurempi valta kuin Roomalla ja barbareilla
yhteensä. Tehkäämme hyvä sovinto; minä kunnioitan sinua. Te saatte
vapaasti rukoilla Kristustanne, vaan varo sinä myös, ettet estä meitä
palvelemasta ketä me tahdomme. Ei, ei, vanhus! Älä pudista päätäsi. En
kärsi mitään vastustusta."

Hän kohotti uhkaavaisesti kättään.

Mutta Johannes vastasi pelkäämättä:

"Jos Herra minun kauttani tahtoo kutsua harhailevia luokseen, niin ei
mikään pelko sulje suutani. Sinun herttuattaresi sydämen on Herra jo
voittanut; totisesti ennustan minä sinulle: sinä ja sinun kansasi ette
myöskään tule häntä vastustamaan."

"Mutta te", sanoi hän orjille, "nouskaa ylös. Minä olen rukoileva
puolestanne voittajia, jotka nyt ovat maan valtiaita. Tahdon opettaa
heille, että myöskin te olette luodut Jumalan kuviksi ja olette
heidän veljiänsä, ja että myöskin teidän kuolemattomat sielunne ovat
Kristuksen sovintokuoleman kautta lunastetuiksi tulleet. Tahdon heille
opettaa, että ne, jotka antavat orjille vapauden, valtaavat paraimman
paikan taivaallisen isän sydämessä."

"Ja minä", jatkoi herttua, "tahdon opettaa orjille, että me germanit
olemme jalomielisiä isäntiä. Me emme rankaise palvelijoitamme oman
mielivaltamme ja oikkujemme mukaan, vaan samoinkuin vapaita vapaat
tuomitsevat, niin tuomitsevat orjia heidän omat toverinsa. Te saatte
luotettavan oikeusistuimen turvaksenne -- omat kumppaninne! Olkaa siis
hyvällä mielellä: te palvelette jaloja isäntiä!"



KUUDESTOISTA LUKU.


Vähän senjälkeen kun orjien kapina oli vasta kerrotulla tavalla saatu
tukahutetuksi, astui kaksi germania Vindelician portista Legionaintietä
pitkin Merkurius-kukkulalle päin.

"Katso, pian alkavat tähdet tuikkia, kun illan rusko sammuu", puhui
toinen ja, keihästä olkapäällään heiluttaen, nosti molemmat kätensä
taivasta kohti.

"Terve teille, te Asgardin vartijat! Te kaikkinäkeväiset silmät.
Lähettäkää minulle pian onni. -- Aavistanhan, että tiedätte", lisäsi
hän hiljaa, "mitä onnea sydämeni kaipaa. Tämä sydän kärsii tuskia
luullakseni siitä syystä, että se on tyhjä."

Hän tarttui jälleen keihääseensä ja kulki eteenpäin; kuin toivoen ja
etsiskellen katselivat hänen silmänsä utuista etäisyyttä, ja hänen
valkea vaippansa häilyi tuulessa.

Nuori kuninkaanpoika oli hyvin kaunis. Nuo haaveelliset ajatukset
tekivät hänen jalot, totiset kasvonjuonteensa vieläkin viehättävämmiksi.

"Jos tähdet tahtovat minulle näyttää jotakin mieluista", murisi hänen
seuralaisensa, heittäen taaksepäin sudennahkaisen vaippansa, "niin
näyttäkööt aimollisen viinikellarin. En ole vielä läheskään tarpeekseni
asti saanut. Kurkkuni kärsii tuskia, siitä syystä luullakseni, että se
on tyhjä. Vestralpille ja hänen miehilleen sattui oikein onnellisesti
käymään. Hänen joukossaan on pari kristittyä. Yksi noita ristiveljiä
on vienyt heidät kirkkoonsa, luultavasti palkinnoksi heidän uskostaan.
Aivan läheisyydestä tulvasi heille viiniä virtanaan ja sitä riitti
ryypiskellä kuin Donarin kartanoissa. Mutta minä en ole niellyt kuin
pari pisaraa; ne löysin eräästä jälelle jääneestä ateriasta, jolta
bajuvarien tulo oli karkoittanut ihmiset. -- Kuule, heidän herttuansa
on aivan oikeassa, kun hän sanoo sinun liian lujasti pitävän valastasi
kiinni."

"Voiko valasta tai velvollisuudesta pitää liian lujasti kiinni? Kuules,
ukko, sinä olet itse minulle opettanut parempia periaatteita!"

"No niin! tosin täytyi sinun vannoa isällesi, ettet nukkuisi
ainoatakaan yötä roomalaisessa kaupungissa -- tuollaisessa metsäriistan
pyydyskuopassa, jota petollinen verkko ympäröi -- kuten kuningas
sitä nimittää -- mutta Juvavum onkin jo, niinkuin Garibrand vakuutti,
bajuvarein kaupunki."

"Ainoastaan kuningas Liutbert voisi antaa minulle luvan rikkoa siten
valani. Mutta ole huoletta; sinä saat vielä juoda viiniä niin paljo
kuin haluat."

"Missä?"

"Siinä talossa tietysti, jossa pyydämme yösijaa."

"Mutta missä siis?"

"Vaikkapa tuossa kaikkein läheisimmässä, niin että mitä pikemmin voisit
janosi sammuttaa. Tuolla, oikealla puolen tietä, kukkulan huipulla on
vähäinen huvila. Katso, miten valkeina jumalainkuvat välkkyvät sen
katolta tänne asti."

"Mutta tuolla vasemmalla puolella on myös talo. Se näyttää suuremmalta
ja komeammalta ja voi meitä varmaankin paremmin kestitä."

"Minulle yhdentekevää."

"Siis valitsemme suuremman."

"Mutta katso! tuossa lennähti tähti! Ja suoraan tuon huoneen katon
yläpuolella oikeanpuolisella kukkulalla. Se on merkki jumalilta! Minä
tottelen mielelläni tähtiä -- siis oikealle!"

Näin sanoen hän juoksi Legionaintieltä kivenhakkaajan asuntoon vievälle
polulle.

"Joudumme kaiketi tappiolle myös saaliinjaossa, sillä siihen vie sinun
taitamaton tarkkuutesi valasi noudattamisessa."

"Emme joudu", vastasi Liuthar. "Herttua Garibrand on määrännyt sen
tapahtuvaksi huomenaamulla ja, kun Vindelician portilla jätimme
hyvästi, kutsui hän minua ottamaan siihen osaa. Muuten ei tämän sodan
päävoitto olekaan joku kultarasia tai maakaistale, vaan se, että
meillä tästälähin roomalaisten asemesta on uskollisia bajuvareja
itäisinä naapureina. Jo aikoja sitte ovat Bajuhemum ja Danubion seudut
tuntuneet heistä liian ahtailta, kun itägootit levittivät niin laajalle
valtansa Amalungikuninkaitten aikana. Silloin vaelsivat he pohjoista
ja länttä kohti. Samaan aikaan kun Garibrand varustautui valloittamaan
Juvavumia, kulki hänen sukulaisensa Agilolf, toinen bajuvarien herttua,
Bojormetsän kautta _Regina Castraa_, Rooman lujinta varustusta
piirittämään. Lieneeköhän se jo valloitettu?"

"Kauvan ei meidän ainakaan tarvitse voitonsanomaa odottaa ja sen kanssa
tulee kaiketi tieto toisestakin asiasta, joka koskee sinua vielä
läheisemmin, Liuthar."

Nuorukainen punastui ja painoi vaieten päänsä alas.

"Herttua Agilolfin tytär, Adalagardis, on kaunein kaikista neitosista,
joita ikinä olen nähnyt", jatkoi vanhus innostuen. "Hänen isänsä ja
kuningas Liutbert ovat jo aikoja sitte sopineet siitä, että teistä
molemmista on tuleva pariskunta. Mutta tuo ylpeä bajuvari näyttää
vasta silloin tahtovan liittyä kuninkaalliseen sukuunne, kun häntäkin
ympäröi yhtä suuri kunnia kuin teitä. Senvuoksi hän lähetti minut
kosioretkeltäni kotiin, sanoen: 'Lähetän vastaukseni valloitetusta
roomalaislinnasta.' Ja kuules, poikani, minä arvelen, että se nyt
jo olisi sinulle otollista. Sinä vietät kukoistavan nuoruutesi
voimakkaimpia päiviä ja suonissasi ei virtaile vettä, vaan punaista
verta."

"Minusta tuntuu usein siltä kuin juoksisi niissä tulivirta", sanoi tuo
kaunis nuorukainen hiljaa, melkein ujosti.

"Etkö luule huomanneeni niitä silmäyksiä, joita Juvavumissa heitit
jokaiseen roomalaistyttöön, joka uskalsi sinuun katsahtaa. Luultavasti
harvat heistä olisivat syleilyäsi vastustaneet."

"Mitenkä, vanhus? -- Väkivaltaa! Väkivaltaa naista vastaan!"

"Mitä vielä! Berahtan ja Holdan kautta! Siihen ei tarvita paljoa
väkivaltaa. Vähän aikaa ne kaikki ovat tekevinään vastarintaa, kihlatut
morsiametkin. Mutta nämä roomalaiset mustatukkaiset, keltaihoiset,
laihat kissat eivät kelpaakaan minun kuninkaani pojalle. Niiden kautta
pilaantuisi koko suku. Mutta Adalagardis! Onneksi sinulle ja meille,
jos saat hänestä puolison! Votanin valkyrioita olen ajatellut hänen
kaltaisekseen. Hän on tuskin sormen levyä sinua lyhempi; vaaleat
kiharat riippuvat kuin kultainen kuninkaanvaippa aina nilkkoihin
saakka; pyöreät käsivarret ovat valkeat kuin Alppien lumi ja kauniisti
kaareutuu hänen korkea rintansa; iloiset silmät loistavat kuin
keväinen taivas. Fullan, voimaa ja kauneutta uhkuvan Fullan kautta!
Hän on alemanneille otollinen kuningatar! Mikset jo aikoja sitte ole
ratsastanut häntä kosimaan?"

"Sinä unohdat, etten milloinkaan ole häntä nähnyt. Hänen isänsä sanoi:
'Vasta silloin, kun hovini on Regina Castrassa, toivotan sinut sinne
tervetulleeksi.' Vaan mahtaneeko hän olla onneni, tuo tuntematon,
mutta kuitenkin hartaasti ikävöity onni, se autuus, jota etsin? Seis!
nyt olemme matkamme määrän päässä. Tässä on portti. Mutta mitä tämä
merkitsee? Eipä näytä talo vieraanvaraiselta. Sisäänkäytävä on suljettu
suurilla kivilevyillä."

"No, no", naurahteli vanhus, "ei pidä kummeksia, jos ihmiset eivät
huoli vastaanottaa sellaisia vieraita kuin Haduwaltia ja hänen
janoansa. Mutta niitä ei kumpaistakaan niin helposti voida karkoittaa!
Ei Haduwaltia, Hadumarin poikaa, sen helpommin kuin hänen janoansakaan.
Pois kivet tieltä!"

Hän tarttui jo vahvalla kädellään ylimmäiseen noista päällekkäin
ladotuista kivilevyistä, heittääkseen sen sisälle, kun Liuthar esti
häntä siitä.

"Seis! Näetkös! Tuolle ylimmälle levylle on jotakin kirjoitettu, ehkäpä
talon nimi. Luulen voivani vielä lukea sen."

"Minä taas en voisi sitä lukea, vaikka olisi keskipäivä", sanoi vanhus
naurahtaen. "Mitä siinä sanotaan?"

Liuthar luki vaivoin ja hitaasti, kirjaimen kerrassaan:

    "Hic -- habitat -- -- felicitas
    Nihil -- mali -- intret --"

Nuorukainen vaikeni hämmästyneenä ja seisoi hetkisen liikahtamatta.
Hänen sydämensä sykki kiivaasti, veri kuohahti hänen ohimoilleen.

"Ihmeellistä!" sanoi hän hiljaa itsekseen. "Täälläkö asuu onni? -- Sekö
onni, jota minä etsin? Sen vuoksiko tähti tänne askeleeni johti?"

"No, ihmeitä tekevän Votanin kautta! Onko riimukirjoitus sinut
lumonnut?" kysyi Haduwalt.

"Se on suojeleva mahtisana, jonka tulee luoda siunausta ympärilleen."

Silloin vanhus äkkiä paiskasi kätensä nuorukaisen olkapäille ja tahtoi
häntä poistumaan.

"Lähtekäämme täältä pois", kuiskasi hän huolestuneena. "Mieluisammin
tunkeudun minä kahden roomalaisjoukon läpi kuin yhden taikaluvun. Mutta
sano, mitä se kirjoitus merkitsee?"

"Miten sen sinulle kääntäisin? Jotenkin tällä lailla:

    "Tääll' asuu onni ja armahin autuus;
    Kauas sa karkoitu turmion tuoja."

"Tahdon nähdä tuon onnettaren, joka täällä asuu!"

Ja Liuthar syöksi kivivarustusta vastaan ja työnsi kilvellään ja
keihäällään keskimäisiä kivilevyjä, niin että koko rakennus pian
jyskyen kaatui puutarhaan päin.

Nuorukainen astui reippaasti kynnyksen yli. "Tämä kirjoitus ei minua
peloita, vaan päinvastoin houkuttelee minua tänne astumaan. Täällä
asuu onni, täällä asuu autuus. Itse toivojen jumala johti minut tänne.
Ja me saamme lähestyä, sillä me emme ole turmion tuojia."

"Kukaties luulee talon isäntä meitä siksi", tuumaili vanhus arvelevan
näköisenä, nostaen keihään olalleen ja seuraten nuorta ystäväänsä.
Tämä riensi rientämällä rakennuksen ovea kohti, jonka tummankellervän
esiripun takaa punainen valo häntä kutsui luokseen.

Suuressa kiihkeydessäänkin hän huomasi, mitenkä yksi oksa eräästä
kukoistavasta ruusupensaasta oli irroittunut tukeestaan ja vaipunut
avutonna alas hiekkaan. Hän kohotti sen varovaisesti ylös.

"Olisi vahinko, jos sitä poljettaisiin."



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Yhdellä askeleella hän hypähti yli portaiden neljän askelen ja paiskasi
esiripun syrjään.

Vaan kauemmas ei hän päässyt. Kuin lumottuna tai kiveksi muuttuneena
seisoi hän sen näyn edessä, joka tässä hänen silmiään kohtasi.

Hämmästyksestä hämillään astahti hän askeleen taaksepäin, hieman
taivuttaen polveansa. Keihäs oli pudota hänen kädestään; sillä
kuninkaanpoikaa kohti kulki keveästi ylevä, alabasterisen,
marmoripatsaalta astuneen Heben kaltainen olento -- se oli Felicitas.

Vasemmalla kädellään hän hellästi painoi nukkuvaa lasta rintaansa
vasten. Hänen ihmeen ihanat kasvonsa olivat tänä peloittavana hetkenä
vielä entistä kalpeammat. Oikeassa kädessään hän kantoi punaisella
viinillä täytettyä hopeamaljaa.

"Terve, te vieraat! Minä toivotan teidät tervetulleiksi puolisoni
kartanoon. Hän on poissa. Minä olen ypö yksin kotosalla. Suojeletko
minua ja lastani?"

Liuthar ei saanut sanaakaan sanotuksi. Sykkivin sydämin ja suurin
silmin tuijotti hän tuota ihmeellistä, lumoavaa näkyä.

Mutta vanha Haduwalt näki huolestuneena nuoren herransa silmäykset ja
virkkoi syvällä vakavuudella:

"Ole huoleti ja levollinen, sinä roomalaisnainen. Minä lupaan sinulle
kuningas Liutbertin ja hänen poikansa Liutharin, tämän tässä niin
kummasti vaikenevan nuorukaisen kunnian kautta, että minä olen
suojeleva sinua kuten omaa tytärtäni ja kunnioittava sinua kuten
sisarta. -- No, juo nyt Liuthar, koska niin ystävällisesti taritaan",
kehoitti vanhus seuralaistaan, joka yhä oli kuin suunniltaan, ja otti
keihään hänen kädestänsä.

Nuorukainen kohotti maljan huulilleen, tuskin kieltänsä kastaen, ja
ojensi sen jälleen Felicitaalle kääntämättä koko aikana katsettansa
hänen kasvoistaan. "Mikä on nimesi?" kysyä hän matalalla, vapisevalla
äänellä.

"Felicitas!"

Nuorukainen astui äkkiä askeleen eteenpäin. "Onni! Autuus! Sekö on
nimesi? Oi, sinä oletkin onni ja autuus!"

"En ymmärrä sinua."

"Ei ole tarviskaan", mutisi Haduwalt. "Mutta anna jo minullekin jotakin
juotavaa."

Felicitas antoi hänelle maljan ja hän tyhjensi sen yhdessä kulauksessa.

"Toden totta", jatkoi vanhus, "asuukin täällä joku ihmeitä tekevä
haltijatar. Kuinka olisitkaan muuten tietänyt tulla meitä vastaan
maljoinesi ja sammuttaa janoamme viinilläsi?"

"Näin teidän lähestyvän -- säikähdyttyäni kivilevyjen maahan
vierimisestä. Vanha Philemon, meidän iäkäs orjamme, on ne kasannut
kokoon. Kuinka saattaisikaan tuo halvattu, puolisokea ukko minua
suojella!"

"Ja tuonko kiviläjän takana luulit olevasi turvassa ilman ainoatakaan
puolustajaa."

"En luullutkaan. Tiedänhän, että hyvä Jumala ja suojelusenkelini
minua varjelevat. Mutta vanhus ei tahtonut minua jättää, mennäksensä
puolisoani etsimään, ennenkuin olin monta kertaa häntä käskenyt. Vasta
sitte, kun hän oli sulkenut kauvaksi näkyvän porttimme kivillä, luuli
hän minun olevan jotenkin hyvässä piilossa."

"Puolisoasiko?" kysyi Liuthar otsaansa rypistäen, ja istuutui, seuraten
emännän esimerkkiä. "Onko hän jättänyt sinut tänä vaarallisena aikana?"

"Ei niinkään!" nuhteli nuori vaimo. "Hän lähti jo eilen illalla
kaupunkiin, ennenkuin vaarasta oli aavistustakaan. Senjälkeen en ole
nähnyt häntä; mutta muutamia tunteja sitten oli hän vielä ollut terve
ja raitis; Philemon näki hänen kilvellä ja keihäällä varustettuna
kiiruhtavan Ivarus-sillan yli."

"Älä sure", virkkoi hyväntahtoinen vanhus, "ainoastaan jotkut harvat
ovat tappelussa kaatuneet".

"Minä uskon varmasti, että hän elää. Muuten ette näkisi minua näin
levollisena. Hyvä taivaan Jumala ei voi sallia maailman parhaimman,
jaloimman miehen kärsiä syyttömästi onnettomuutta. Minä luotan lujasti
Jumalaan."

Haduwalt ajatteli tosin itsekseen: "Monen urhoollisen miehen olen
kyllä nähnyt syyttömästi kaatuvan"; hän ei kuitenkaan virkkanut tästä
kokemuksestaan mitään, vaan vastasi: "Niin, niin; hän on luultavasti
vangittu ja silloin ei sinun tarvitse pelätä. -- Tämä voimakas
kuninkaanpoika", lisäsi hän ja tarkasteli urkkivin katsein Liutharia,
"on vangituista valitseva sinun miehesi osalleen ja laskeva hänet
vapaaksi vieraanvaraisuutesi palkinnoksi."

Liuthar hengähti syvään: "Kuinka kauan olette olleet naimisissa?" hän
kysyi.

"Yksitoista kuukautta."

"Yksitoista kuukautta -- täynnä onnea!" puhui Liuthar hitaasti
itsekseen.

"Niin, täynnä sanomatonta onnea! Koska sen tiedät -- olet kai itse
naimisissa?"

"Minäkö? En! Mutta minä -- minä voin sen ehkä aavistaa."

Felicitaan silmät kohtasivat levollisesti ja vilpittömästi sen
ihailevan katseen, joka kunnioitusta täynnä häneen luotiin.

Hän tunsi, että hänen kauneutensa oli lumonnut Liutharin, mutta se ei
huolestuttanut häntä, sillä tämän katse oli niin puhdas. Ehdottomasti
tuli hän vastakohtaisuuden vuoksi verranneeksi sitä tribunon mustien
silmien kammottavaan tuleen, joka häntä niin usein oli peloittanut.
Mutta näihin jaloihin, totisiin kasvoihin ja syvämielisiin harmaisiin
silmiin katseli hän mielellään.

Vähitellen nousi Felicitas.

"Tosin olen peljännyt", sanoi hän hymyllä, joka teki hänet vieläkin
ihastuttavammaksi, "tai ainakin suuresti arastellut teitä kaikkia,
niin, kaikkia, joita 'barbareiksi' sanotaan. Ja minä peljästyin, kun
kuulin kivien räjähtävän maahan. Tuskallisena katselin ulos. Mutta
kun näin, miten sievästi te astuitte käytävää, kukkasia tallaamatta
-- sillä sitä olin pahoin peljännyt -- ja kun toinen teistä, joka oli
valkeaan vaippaan puettu, huolellisesti nosti pystyyn erään hiekkaan
langenneen ruusunoksan, kuiskasin minä pienelle pojalleni: 'Älä pelkää,
silmäteräni, nuo eivät tee meille pahaa.' Ja pelottomana täytin
viinimaljan. -- Ja nyt, kun olen katsahtanut teidän hyväntahtoisiin
silmiinne, nyt tunnen itseni niin turvalliseksi, kun olette täällä.
Ja minä tiedän, että tuotte huomenna puolisoni luokseni. Nyt vien
pienokaisen makuuhuoneeseemme." Hän osoitti sormellaan erästä kapeaa,
ainoastaan punaisella villaesiripulla suljettua käytävää huoneen
takaseinällä. "Sitte tahdon hankkia teille syötäväksi sitä vähää, mitä
tässä talossa voidaan tarita."

"Älä suinkaan unohda viiniä!" huusi Haduwalt hänen jälkeensä.

Kun Felicitas oli hiljaa, vienosti loitommalle vierivän aaltosen lailla
poistunut huoneesta, hypähti Liuthar kiihkeänä seisoalleen.

"Kuule, oi kuule", huudahti hän ja seurasi häntä.

Mutta Haduwalt sieppasi nuorukaisen vaipasta kiinni, estäen häntä
menemästä.

"Hän ei sitä kuullut. Kiitos jumalille!"

Liuthar tempaisihe uhkamielisesti irti. "Hänen täytyy kuulla, että
minä" -- samassa malttoi hän mielensä ja löi kädellään otsaansa.

"Vai niin, vai -- niin, vai -- niin!" sanoi vanhus hitaasti ja
pysähtyi joka sanan välissä. "Vai nyt vasta nuori Liuthar ensikerran
näki sellaisen olennon, joka miehen pantsarin asemesta kantaa lasta
uhkuvilla rinnoillaan, ja jota vaimoksi sanotaan. Pelkäänpä todella,
että riimukirjoitus sinut on loihtinut, sillä viini ei ollut mitään
taikajuomaa, koska minä en mitään erinomaista tunne. Sinä jouduit
lumoihin heti tänne astuttuasi, kun huomasit nuo kalkkikasvot. Mitenkä?
Tahtoisitko seurata häntä? Seis, sanon minä. Vahinko, etten enää muista
kaikkia kiivaita haukkumasanoja, joita isäni, herra Hadumar, minulle
lateli, kun sai vihiä siitä, että olin pujahtanut naapurin puutarhaan
maistelemaan makeita päärynöitä, joita roomalaiset olivat ruvenneet
hedelmättömissä Illarametsissä viljelemään. Silloin hän taputteli minua
oivalailla. Mutta olen unohtanut hänen hyväilysanansa, sillä siitä on
jo pitkä aika. 'Sinä nokkela varas, sinä yön- ja päivänkuleksija! Sinä
viekas kettu! Sinä ahmiva susi!' Ne eivät olleet hellimpiä nimiä. Nyt
olisi minulla sopiva tilaisuus niitä käyttää. Sopiiko sinun sanatonna
ja mieletönnä tuijotella toisen miehen aviovaimoa? Onko oivallinen
äitisi Lindgardis sellaisia tapoja sinulle opettanut? Etkö ensinkään
ajattele Adalagardista, morsiantasi?"

"Lakkaa jo murisemasta, sinä tunnoton karhu! Olen jo saanut siitä
kyliäni. Adalagardistako, sanoit? Hän on minulle vain nimi! Isäni
lausuma toivo! Saatanko sulkea nimen syliini ja suudella ja hyväillä
sitä? Vaan tämä nainen on elävää lihaa ja verta. Minä tunsin hänen
käsivartensa suloisen lämmön, kun käteni siihen kosketti. Siitä virtasi
minuun tulta! Hän on ihana, ihmeen ihana. Kaunis kuin keijukainen -- --
ei, sekään ei ole kylliksi sanottu. Valhallan jumalattariakaan ei voi
häneen verrata. Missä olen nähnyt jotakin hänen kaltaistaan?" jatkoi
hän uneksien. "Lämpimämmän ja kirkkaamman taivaan alla, luullakseni.
Niin -- nyt sen tiedän; ollessani keisarin palveluksessa matkustin
uljaassa sotalaivassa Byzantista Kreikan sinisen meren yli. Erään
saaren myrtti- ja laakerimetsässä seisoi kreikkalaisen jumalattaren
valkea kuva. Se lumosi minut melkein yhtä valtavasti kuin tämä nainen
tänään." Hän vaikeni ja laski käden myrskyävälle sydämelleen.

"Jos tahdot häntä samalla tavalla rakastaa kuin kivistä kuvaa, niin
en sano mitään, vaikka tosin surkuttelen, että aistisi on niin
harhateillä. Minä olen peräti toista mieltä. Näkisit vain Adala -- --
vai niin, vaikenen, vaikenen! Mutta tämä kapealanteinen olento, hoikka
kuin heittokeihäs eikä hienoine käsivarsineen paljoa pitempi sitä,
murtuisi murskaksi jo ensi kerralla, kun hänet oikein sydämellisesti
sulkisit syliisi."

"Mitä tietää karhu kanteleen sävelistä!" virkkoi Liuthar jotenkin
ynseästi.

"Voi olla, herra kuninkaanpoika, etten ymmärrä arvostella kreikkalaisia
valkeita kivinukkeja enkä muita lastenleluja; mutta sen näyn tietävän
paremmin kuin Lindagardiin poika, miten lannistetaan kuumat tunteet
toisen miehen aviopuolisoa kohtaan. Jos olisitte ennen toisianne
rakastaneet ja sinä nyt näkisit hänet toisen hallussa, vaikka hän vielä
salaa säilyttäisi kuvaasi sydämessään, -- silloin sanoisin: käytä
sitä valtaa, jonka Votan on sinulle antanut. Mutta nyt -- vaan tuossa
hän jälleen tulee. Ilman pelkoa tai epäilystä, täynnä luottamusta.
Hän turvaa sinuun, tuo rakastettava lapsi. Minä en voi sallia hänelle
mitään pahaa tapahtuvan, koska hän on niin vilpitön ja viaton. Ja
minä sanon sinulle: jos sinä sanalla tai silmäykselläkään häiritset
hänen rauhaansa, niin pidän huolta siitä, että vanhempasi hyvinkin
vastenmielisesti katselevat sinua palatessasi kotiin tältä matkalta ja
istuutuessasi äitisi kunniallisen lieden ääreen."

Mutta nyt suuttui Liuthar.

"Luulet kaiketi minun suuresti pelkäävän sinun laverteluasi. Ja siitä
on pitkä aika, kun rouva Lindagardiin vitsa minun selkääni ulottui.
Mitä sinä joutavia laskettelet? Enkö seiso voittajana tässä talossa?
Minun tarvitsee vain tahtoa, niin kaikki tämä, niinhyvin talo kuin sen
haltijatar, ovat omiani. Hänen miehensä on kuollut tai on hän vangittu
orjaksi ja tämä vaimo itse on leski tai -- minun palvelijattareni
niinpian kuin hänet siksi tahdon nimittää."

"Oikeinpa kauniisti sinun ajatuksesi kohtelevat kreikkalaista
jumalatartasi! Jos sinä olisit _minun_ poikani etkä kuninkaani poika,
niin lennättäisin sinut muitta mutkitta tuosta ovesta pihalle. Mutta
asiain näin ollen tahdon minä, Haduwalt Hadumarin poika valvoa, ettei
alemannien kuninkaan poika harjoita ilkivaltaa makeisia näpistelevän
pojan lailla."

Nyt astui talon nuori emäntä huoneeseen, kantaen sievää vasua, josta
hän latoi pöydälle valkeata lämmintä leipää sekä voita, tuoretta
vuohenjuustoa ja lihaa.

"Heti, heti!" vastasi hän janoisen Haduwaltin kysyvään silmäykseen,
ja tuokion kuluttua palasi hän kantaen päänsä päällä suurta, viinillä
täytettyä ruukkua.

Kaikki häntä kaunisti; niin tämäkin. Nuo liikkeet, tuo asento, kun
hän vasenta kättä lanteelle painaen ja oikealla pitäen kiinni ruukun
rivasta, solakkana ja suorana astui yli kynnyksen, kulkien vakaasti ja
varovaisesti, ettei viini läikähtäisi yli laitojen.

Liuthar nousi nopeasti ylös, mennäkseen häntä auttamaan. Mutta Haduwalt
sieppasi häntä käsivarresta kiinni. "Anna hänen olla, poikani! Hän ei
yksinään kaada viiniä, mutta jos sinä menet auttamaan, niin voi se
tapahtua, -- ja sitä minä en tahdo nähdä."

Liuthar hengitti raskaasti. Hän avasi rasittavan pantsarinsa ja nosti
vahvan roomalaiskypärän polttavasta päästään.

Vaistomaisesti otti hän ruokaa eteensä, mutta söi tuskin sanottavaa
eikä koko aikana kääntänyt silmiänsä Felicitaan kauniista kasvoista.

Vaan pian nousi emäntä pöydästä. "Olen hyvin väsyksissä", hän sanoi.
"Sittenkuin Fulvius lähti, en ole voinut nukkua. Ja toiseksi haluan
olla lapseni luona; tuntuu niin levolliselta, kun kuulen hänen tasaisen
hengityksensä. Kohta kannan tänne patjoja ja peitteitä. Pitäkää
hyvänänne tämä huone; meillä ei ole parempaa paikkaa tarjota teidän
arvoisillennekaan vieraille."

"Minä en mitään tarvitse", huudahti Liuthar ja hypähti ylös. "Minä
en voi nukkua; mieluimmin makaan puutarhassa, pehmeällä nurmikolla,
kilpeni päänalaisena. Tule sinäkin, vanhus!"

"En; minä nukun mieluimmin _täällä_, -- juuri täällä", vastasi hän ja
hänen parrakas suunsa vetäytyi viekkaaseen hymyyn. "Mutta sudennahkani
on minulle aivan tarpeeksi, hyvä emäntä. -- Olet kaiketi lukinnut
makuuhuoneesi oven, jonka kautta sanoit puutarhasta sinne suoraan
päästävän?"

"Olen, sillä tuskinpa Philemon palajaa ennen aamua kaupungista."

"Tuskinpa. Portit suljetaan ennen yötä. -- Tässä makaan varsin
mukavasti, tämän kynnyksen luona, aivan huoneesi esiripun edessä. Nuku
aivan rauhallisesti!" huusi hän Felicitaalle, joka toisessa huoneessa
asetteli ruoan ja astiat paikoillensa. "Ei hiirikään voisi tästä
pujahtaa huoneeseesi herättämättä minua. Kas niin, anna viiniruukku
viereeni; heijaa, onhan se vielä melkein täynnä. Tämä vanha juoma
maistuu hyvältä. Miehesi näkyy ymmärtävän valita viiniä. Minä juon sen
vielä tyhjäksi, mutta en nuku siltä, en, en!"

"Rauhallista yötä, vieraani!" sanoi Felicitas ja poistui.

Liuthar heitti omituisen, ylenkatseellisen silmäyksen käytävän edessä,
viiniruukun vieressä makaavaan vanhukseen.

Hän astui nauraen huoneesta ja pujahti puutarhaan.

"Mokoma muriseva karhu luulee voivansa estää minua kulkemasta tuon
kynnyksen yli", sanoi hän itsekseen puoleksi tyytyväisenä, puoleksi
uhkamielisenä. "_Hänkö_ voisi sitä vartioida? Ennenkuin hän on
juonut puoliakaan väkevästä viinistään, kuorsailee hän jo kuin Donar
jättiläisen holveissa. Minä jättäisin sen ehkä sillensä, mutta nyt
juuri sen teenkin, koska hän luulee pakolla voivansa minut siitä estää.
Mitä olen tekevä seisoessani nukkuvan kaunottaren edessä -- sitä en
vielä tiedä. Mutta sinne minä uhallakin tunkeudun tuon parjaajan
ylitse."

Ja nuorukaisen tuliset tunteet kuohahtivat uhkamieliseen vihaan vanhaa
ystävää kohtaan.

Tämä tirkisteli hänen jälkeensä.

Kun ei noita kiivaita askeleita enää kuulunut, huudahti hän hiljaa:

"Kuules, emäntä!"

"Mitä tahdot?"

"Onko sinulla jotakin lankakerää talossa?"

"On kyllä! täällä on yksi."

"Hyvä! Ojenna minulle sen pää tästä esiripun alta. Minä kiinnitän sen
vyöhöni; ja sinä -- sinä otat kerän käteesi ja pidät siitä lujasti
kiinni myös nukkuessasi; ymmärräthän? Ja jos sattuisit näkemään pahaa
unta, niin nykäise lankaa."

"Miksi niin? Voinhan sinulle huutaa."

"Älä luota siihen", tuumasi vanhus, ja hieroskeli raskaita
silmäluomiaan. "Sanovat, että kun minä kerran viinistä nukun, ei
alemannien sotahuutokaan voisi minua herättää. Mutta jos joku minua
nykäisee vyöstä, niin sen kyllä havaitsen. Silloin herään -- jos
mahdollisesti olisin nukkunut -- ja kiiruhdan sinua auttamaan."

"Kuten tahdot. Mutta se on tarpeetonta; vartioitseehan seuralaisesi
meitä puutarhassa."

"Mitäpä hänestä! Älä häneen liiaksi luota. Hän nukkuu yhtä mielellään
kuin murmeli-eläin. Hänestä ei ole suurta turvaa. Pidä siis lujasti
kerää kädessäsi. Ja hyvää yötä nyt, sinä lempeä olento! -- Hän
miellyttää minuakin", mutisi hän. "Hyvinkin hän miellyttää. Mutta minun
täytyy kuitenkin tehdä hänet tuolle pojalle vastenmieliseksi. Liuthar
ei vielä ole silitellyt kenenkään muun naisen kuin äitinsä poskia, ja
hän uhkuilee voimaa ja tulta. Miksi hänen pitikin kohdata juuri tämä
hieno, valkea kaunotar? Sääli, jos hän edes hiukankaan häiritsisi tuon
vilpittömän sielun rauhaa. Minun täytyy heitä molempia vartioida. Vielä
yksi kulaus ja sitte on Haduwalt raitis ja valpas."

Pieni lamppu tuikki himmeästi makuuhuoneesta ja sen valo tunki punaisen
esiripun läpi.

Ulkopuolisessa huoneessa sammui lamppu. Koko talossa vallitsi
hiljaisuus.

Ainoastaan puron unettava lorina kuului puutarhasta. Ja makuuhuoneesta
kuuli vanhus nukkuvan Felicitaan säännöllisen hengityksen; Haduwalt
laski niitä ja laski oivallisesti aina sataan asti.

Sitte haparoi hän lankaa vyöstään.

"Kaikki hyvin", mutisi hän, "enkä minä tahdo nukkua! En mitenkään! --
Sata-yksi!"

Sen edemmäksi ei hän laskenut.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Lämpimän kesäyön koko lumoava ihanuus laskeutui yli hiljaisen puutarhan.

Loistavina tuikkivat lukemattomat tähdet pilvettömällä taivaalla.

Ja nyt yleni idästä, Juvavumin vallien takaa, yön hopeahohteinen
haltiatar, valaisten valkeata taloa, tiheätä pensaikkoa ja korkeita
puita kirkkaalla, haaveellisella hohteellaan.

Tuhannet yötä rakastavat kukkaset niityillä ja puutarhoissa avasivat
nyt verhonsa, jonka päiväksi olivat sulkeneet, ja levittivät hienoa
tuoksuaan leppoisaan ilmaan.

Nuori germani astuskeli edestakaisin puutarhassa liikutetuin mielin.

Viereisen puiston ruusupensaissa laulaa helkytteli satakieli niin
raikkaasti, niin tulisesti, niin kiihkeästi. Liuthar olisi ollut sitä
kuuntelematta, jos olisi voinut, mutta noiden rakkautta himoavien
sävelien viehätysvoima oli liian suuri.

Vieno tuuli heilutteli Liutharin pitkiä kiharoita. Hän oli jättänyt
kypärän kuten pantsarinkin huoneeseen ja ottanut mukaansa ainoastaan
keihään käyttääkseen sitä kävelykeppinään, sekä kilven päänalaiseksi,
jos hän haluaisi lepoa.

Mutta hän ei saanut lepoa.

Päättävästi astui hän pois tuon talon luota, joka niin häntä tenhosi,
ja lähti portille, missä maahan syösty kiviläjä vielä oli entisellään.

Orja-vanhus oli porttivarustusta rakentaessaan, kun muut kivet eivät
riittäneet, kiskonut irti myös kynnyslevyn, jossa kirjoitus oli, ja
pystyttänyt senkin siihen.

Liuthar istuutui näille kiville ja katseli uneksien tähtiä ja kuun
viehättävää kumotusta.

Hän pakotti itseään ajattelemaan kotona olevia vanhempiansa,
eilispäivän voittoa, Agilolfin tytärtä, jonka nimi kaikui niin
kauniilta -- minkähän näköinen hän mahtoi olla?

Oi, siitä ei ollut apua; hän vain petteli itseään. Kaikkien ajatusten
takana, jotka hämärinä ja kuin usman ympäröiminä väikkyivät hänen
mielessään, taas haihtuakseen, yleni tuon marmorivalkean sopusointuisen
olennon kuva.

"Felicitas!" huoahti hän hiljaa.

Kauvan hän istui liikahtamatta.

Silloin vaikeni äkkiä satakieli laulamasta.

Liuthar heräsi nyt unelmistaan, ja samassa kajahti kavioitten kopina
hänen korviinsa; muutama ratsu kuului rajua vauhtia ajaa karahuttavan
Juvavumin portilta-päin Legionaintietä pitkin. Tottuneen ratsumiehen
korva saattoi arvata hevosten luvun joko kahdeksi tai kolmeksi.

Hän hypähti pystyyn ja tempasi vieressään olevan keihään.

"Nuo eivät ole alemannilaisia ratsumiehiä", hän tuumasi. "Keitähän ne
lienevät? Pakenevia roomalaisiako -- vaiko hänen puolisonsa?"

Hän asettautui portin oikeanpuolisen patsaan taakse, niin että se
kätki sekä hänet itsensä että hänen varjonsa; siitä saattoi nähdä kuun
valossa sekä tien että huvilaan vievän polun melkein yhtä selvästi kuin
kirkkaalla päivällä.

Kavioitten töminä hiljeni äkisti.

Vakooja huomasi, kuinka viereisessä alangossa kolme miestä hyppäsi
ratsujensa selästä ja kuinka he sitoivat hevosensa erääseen
peninkulmapatsaaseen.

Pisimmällä heistä oli päässään roomalainen kypärä, josta heilui musta
jouhitöyhtö; toisilla oli maurilaisten ratsumiesten rautalakki; heidän
valkeat vaippansa häilyivät öisessä ilmassa.

"Tuskinpa yksikään noista on hänen miehensä, eivät ne myöskään liene
huvilan orjia. Mutta kuitenki tulevat he tännepäin. Mitä heillä täällä
on tekemistä! Herätänköhän Haduwaltin? -- Joutavia! Kuningas Liutbertin
poika on jo usein ennenkin vastustanut kolmea vihollista yht'aikaa."

Samassa oli kypärää kantava mies ehtinyt portin ääreen.

"Odottakaa tässä", käski hän seuralaisiaan ja kohotti lyhyttä
heittokeihästään, "minä noudan itse tuon naisen. Jos tarvitsen apuanne,
niin huudan teitä. Mutta minä arvelen --"

"Seis, roomalainen, seis!" kiljasi Liuthar ja asettautui keihäs ojossa
keskelle kuun valaisemaa sisäänkäytävää: "Mitä täällä tahdotte?"

"Germaniko täällä? Surma hänelle!" huusivat kaikki kolme.

Samassa silmänräpäyksessä hoiperteli heidän johtajansa pari askelta
taaksepäin, Liuthar oli antanut keihäällään hänen rintahaarniskaansa
vastaan aika sysäyksen.

Jos Lorchin pantsaritehdas ei olisi tehnyt niin lujaa työtä, olisi tuo
terävä kärki lävistänyt koko miehen, mutta nyt poukahti se takaisin ja
-- taittui.

Suuttuneena heitti germani kelpaamattoman varrenkin pois.

"Tartarus vieköön! Sepä oli ankaraa", huusi iskun saanut vimmastuen.
"Olkaa varuillanne! Keihäät ylös! Heittäkäämme yht'aikaa."

Kolme keihästä lensi nyt samalla kertaa: Liuthar kokosi kaikki kolme
kilpeensä. Yksi oli heitetty tavattomalla voimalla ja raivolla; se
läpäisi kilven saarnipuisen liitoksen ja kolmikertaisen härännahan sekä
riipaisi hänen käsivarttaan olkapään läheltä.

Voimakas nuorukainen tuskin tunsikaan niin pientä: haavaa, mutta hänen
oli nyt vaikeampi liikuttaa kilpeä, kun sitä painoi kolme keihästä.

"Haduwalt!" hän huusi lujalla äänellä. "_Waffenâ Feindio!_ Avuksi!"
Samassa sieppasi hän kilvestä yhden keihään ja heitti sen -- tribunon
oikealla puolella oleva mies kiljahti ja kaatui maahan.

"Minä kaadan hänet maahan, pistä sinä hänet kuoliaaksi, herra!" huusi
toinen, eli Himilko-centurio.

Ja nyt hyökkäsi hän kotimaansa korvissa asuvan tiikerin julmuudella
alemannilaisen kimppuun.

Mutta tämä oli salaman nopeudella siepannut tupestaan lyhyen puukkonsa,
jonka hän nyt upotti vastustajansa otsaan, silmien väliin. Nuo ruskeat,
suonikkaat kädet, jotka juuri olivat raatelevan pedon kynsien lailla
iskeneet hänen hartioihinsa, päästivät nyt irti; afrikalainen syöksyi
ääntä päästämättä selälleen maahan.

Liuthar ei ehtinyt edes vetää syvälle tunkeunutta puukkoansa kuolleen
vihollisen otsasta.

"Haduwalt! Avuksi!" huusi hän kovalla äänellä.

Sillä nyt oli kolmas ja vaarallisin vihollinen karannut hänen päälleen.

Tuimalla miekaniskulla sivalsi hän Liutharin kilpeä, niin että
se rämähti keskeltä halki ja putosi molempine keihäineen kahtena
kappaleena hänen kädestään.

Samassa työnsi roomalainen kuperan kilpensä terävän kärjen
kuninkaanpojan oikeaan paljaaseen käsivarteen: veri räiskähti korkealle
ilmaan.

Tämä horjahti pari askelta taaksepäin, saatuansa niin voimakkaan iskun
ja syvän haavan, sekä oli kompastua jaloissaan makaaviin kiviin.

Raju, kiireestä kantapäihin rautaan puettu roomalainen astui nyt
voitokkaana portista sisään, potkaisten pois molemmat kilvenpuoliskot,
ettei toinen voisi käyttää niissä riippuvia keihäitä.

Tuikealla katseella mittaili hän vastustajaansa, joka nyt veti vyöstään
viimeisen aseensa, lyhytvartisen kirveen ja kohotti sitä uhaten.
Vaikkakin paremmilla aseilla varustettuna näkyi tribuno kuitenkin
hämmästyvän kookasvartaloista germania.

"Miksi me raatelemme toisiamme, barbari? Miksi puolustat niin kuolemaa
kammoamatta tätä taloa, jota minä en suinkaan tahdo sinulta vaatia.
Jätän sen sinulle heti, kun vain olen yhden ainoan aarteen sieltä
noutanut."

"Minkä aarteen? Kuuluuko se sinulle? Sinä et ole tämän talon omistaja."

"Saathan talon omaksesi; Minä tahdon täältä ainoastaan -- erään vaimon."

"Sinunko vaimosi? Felicitaanko? Ei! Hän ei ole sinun omasi."

"Mitenkä?" huusi toinen vimmastuneena. "Sinä näyt jo olevan tuttu
tässä talossa. Mutta Felicitas ei ole myöskään sinun vaimosi eikä hän
siksi koskaan tule. Minun on Felicitas oleva."

"Ei koskaan!" Liuthar ryntäsi esiin ja lyödä räiskäytti sotatapparansa
tribunon komeaa vaskikypärää vasten, niin että se töyhdön vierestä
rämähti halki ja putosi palasina maahan.

Mutta vihollisen pää oli haavoittamaton; sitävastoin oli
sotatapparasta, joka voimakkaasti oli singahutettu kypärää vasten,
varsi katkennut.

Silmänräpäyksen ajan seisoi tribuno kuin huumautuneena saamastaan
lyönnistä; mutta kun hän huomasi vastustajansa seisovan edessään
aseetonna, neuvotonna, ja kuitenkin kääntämättä kasvojaan pakosalle,
päästi hän rajun, kimeän tiikerinkiljunnan, joka ilmaisi sekä
murhanhimoa että voitonriemua, heitti kilpensä maahan, sieppasi leveän
roomalaismiekkansa ja huutaen: "Felicitas on minun!" ryntäsi germania
vastaan.

Heti huudon kuultuaan kumartui Liuthar nuolen nopeudella maahan,
kaappasi käsiinsä suuren marmorilevyn, nosti sen molemmilla
suonikkailla kourillaan päänsä yläpuolelle ja viskasi sen
huudahtamalla: "Felicitas!" päällekarkaajan kypärätöntä otsaa vasten.
Voimattomasti ähkyen kaatui hyökkääjä kalisevassa asussaan selälleen
maahan; miekka putosi hänen kädestään.

Liuthar laski polvensa hänen rinnalleen ja otti säilän lävistääksensä
sillä hänen kurkkunsa.

Mutta kaatunut ei enää hengittänyt; hän oli kuollut.

Liuthar kohottihe ja katseli ylpeästi voittamiansa vihollisia.
"Felicitaan tähden", puhui hän. "Ja nyt -- hänen luokseen! Minä luulen
-- sen ansainneeni."

Hän kumartui pienen lähteen yli, pesi karvastelevan, verta vuotavan
oikean käsivartensa haavan ja sitoi sen leveällä kangaskaistaleella,
jonka repäisi kuolleen centurion liinaisesta vaipasta. Sen tehtyään hän
astui hiljaisin, kevein askelin puutarhan pitkää polkua asuinhuonetta
kohti.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Varovasti veti hän ulko-oven keltaisen esiripun syrjään, niin että kuu
estämättä voi valaista pimeää huonetta. Makuuhuoneen punaisen esiripun
edessä makasi Haduwalt jyrisevästi kuorsaten, ja hänen vieressään oli
viiniruukku typösen tyhjänä.

Nuorukainen hiipi nyt varpaillaan hänen luokseen ja erotti hiljaa
esiripun kumpaisetkin osat toisistaan. Hänen täytyi naurahtaa
huomatessaan kekseliään Haduwaltin kepposen; lanka tosin riippui vielä
vartijan vyössä kiinni, mutta Felicitaan käsi oli auennut, ja kerä oli
pudonnut lattialle hänen vuoteensa viereen.

Liuthar kohotti jalkansa korkealle ja astui vanhuksen yli
makuuhuoneeseen.

Seinäkomerossa päänalaisen takana seisoi pieni savilamppu; siitä
virtasi lempeä, punertava valo leposijan yli, jonka vieressä rintalapsi
makasi oljista palmikoidussa kehdossa.

Tuo nukkuva sulotar oli heittänyt hajalleen runsaat kultahiuksensa;
kutreina valuivat ne nyt hänen paljaille hartioilleen ja kauniille,
vaikka vielä hennolle povelleen, jolta villapeite oli laskeunut alas.
Toisen välkkyvän-valkoisista käsivarsistaan oli hän nostanut niskan
alle ja toisella hän kuin suojellen peitti rintojansa.

Nuorukainen hiipi yhä lähemmäksi häntä.

Niin lumoavan kaunis ei Felicitas valveillaankaan ollut. Ja nuo
silmät, joiden vakava katse oli häntä niin hyvin suojellut, olivat nyt
vaipuneet uneen.

Hänen pehmeät huulensa olivat puoliksi auki; Liuthar tunsi niiden
lämpimän henkäyksen ja koko hänen ruumiinsa vavahteli.

"Yksi suudelma vain!" ajatteli nuorukainen. "Siitä hän ei ole heräävä."

Hän kumartui jo hänen kasvojensa yli, mutta silloin liikahtivat
Felicitaan huulet ja hän lausui unissaan hellällä äänellä: "Tule,
Fulvius, suutele minua!"

Kuin salaman iskemänä kavahti Liuthar pystyyn ja hyppäsi kynnyksen
ja vartijan yli, riensi pois, pois puutarhaan, löi molemmat kätensä
silmilleen ja vaikeroi: "Oi, minkä rikoksen olin tehdä!"

Hän heittäytyi maahan ja kätki kuumeesta polttavan päänsä kasteiseen
ruohoon. Katumus, tuska ja hillitsemätön kaipaus aaltoilivat hänen
mielessään, kunnes vihdoin kyynelten tulva tyynnytti niiden myrskyn.

Kauvan hän siten makasi.

Vaan pian rupesi väsyneen ja haavoitetun Liutharin nuoruus vaatimaan
oikeuksiansa ja hän vaipui syvään, huolettomaan uneen.



KAHDESKYMMENES LUKU.


Kun kesäinen aurinko seuraavana aamuna loistavana kohosi Juvavumin
yli ja linnut iloisina tervehtivät uutta päivää, heräsi Liuthar --
parantuneena ja entistä varttuneempana.

Haavaa ei enää pakottanut ja hänen mielikuvituksensa, joka olikin ollut
paljoa enemmän kiihtynyt kuin hänen sydämensä, oli rauhoittunut.

Hän ei enää tuntenut tyytymättömyyttä, vaan huuhdottuaan kasvonsa
viileässä lähdevedessä astui iloisella mielellä asuinhuoneen portaille
kätkien kääreessä olevan käsivartensa valkean vaippansa alle.

Siellä hän kohtasi Haduwaltin, joka haukotellen ojenteli käsivarsiaan
ja sanoi:

"Tarpeeksi kauvanhan näyt nukkuneen! Minä luullakseni en ole koko yönä
ummistanut silmiäni."

"Mutta ehkäpä korvasi!" nauroi Liuthar. "Missä on talon nuori emäntä?
Minun on nälkä."

"Täällä olen", virkkoi Felicitas. "Tuon teille heti tuoreita munia,
maitoa ja hunajaa. Philemon lypsää lehmäämme tuolla niityllä talon
takana."

"Ajatelkaahan", lausui hän tultuaan huoneestansa esiripun takaa ja
ojentaen kätensä kumpaisellekin vieraalle. "Varhain tänä aamuna, heti
kun portit olivat aukaistut, palasi vanha orjamme niittyjen poikki
kaupungista; hänen täytyi hetken koputella taka-ovelle, ennenkuin
heräsin. Olin nukkunut niin makeasti."

"Ja näit luultavasti suloisia unia", virkkoi Liuthar naurahtaen.

"Suloisia, kuten aina, kun uneksin Fulviuksesta. -- Philemon tosin ei
ole isäntäänsä löytänyt, mutta olen kuitenkin iloinen, sillä vanhus
on tarkastellut kaikkia haavoitettuja ja kuolleita, jotka Johannes on
koonnut kirkkoonsa ja -- kiitos olkoon Jumalalle, kaikille taivaan
pyhille ja hyville suojelusenkeleille! -- Fulvius ei ollut niiden
joukossa."

Ja hän istuutui vieraittensa viereen.

Philemon astui nyt sisään kantaen paksua ruukkua, joka oli täynnä
vaahtoavaa maitoa. Hän katseli hämmästyksellä molempia germaneja, joita
hänen emäntänsä oli kuvaillut puolustajiksi eikä vihollisiksi, ja meni
jälleen takaisin sisähuoneeseen. Felicitas seurasi häntä, ottaakseen
syliinsä lapsensa, joka kuului heränneen.

"Sanoppa, sinä tuima asetaidon opettaja", virkkoi Liuthar, "aiotko sinä
vanhoilla päivilläsi ruveta opiskelemaan naiskäsien näppäryyksiä? Vai
miksi olet kiinnittänyt tuon kerän vyöhösi?"

Hämillään huomasi vanhus vatsallaan pitkän, pitkän langan, joka oli
kietoutunut hänen kömpelön jalkansa ympärille.

"Tämänkö? No niin, tämä on vain salaisuus talon emännän ja minun
välillä. Hän on minuun suuresti ihastunut, paljoa enemmän kuin sinuun,
ja, etten pakenisi, kiinnitti hän minut vuoteeseensa."

"Sinähän uhkasit kannella äidilleni minusta --"

"Niin, niin; ja jos en minä olisi valvonut, niin kukatiesi --"

"Nyt minä sitävastoin tahdon kertoa Grimmtrudille, ankaralle
vaimollesi, että sinä annat sitoa itsesi nuoren kaunottaren
vuoteeseen." Niin sanoen haki nuorukainen kerän lattialta ja pisti sen
taskuunsa.

"Tahdon tallettaa tämän kerän", jatkoi hän totisena, "muistoksi siitä
hetkestä, jolloin Haduwalt nukkui ja lanka oli irrallaan lattialla,
vaan Liuthar valvoi -- kolmen puolesta."

Silloin astui Felicitas, lapsi käsivarrella, jälleen huoneeseen.

"Päivä joutuu ja huoleni enenee", hän huokasi. "Rakas Fulvius, missähän
viipynet?"

"Tässä olen!" huusi kirkas, iloinen ääni ja esiripun takaa riensi tuo
ikävöity puoliso esiin.

Ilosta huudahtaen lennähti Felicitas häntä vastaan. Fulvius sulki sekä
hänet että lapsen syliinsä.

Liuthar nousi seisoalle. Hän saattoi tuskatta katsella noita molempia
ja katseli avoimin, iloisin silmäyksin kotiin palajavaa puolisoa.

Tämä astui hämmästyneenä askeleen taaksepäin ja mitteli silmillään
kaunista nuorukaista; silmänräpäyksen ajan hän värisi pelosta. Mutta
hänen kauhunsa poistui kuin pilven varjo, kun hän katsoi vaimonsa
rauhallisiin, onnen kirkastamiin kasvoihin.

"Tahdotko tietää vaiheeni, lemmittyni? Toissapäivänä suljettuna
velkavankilaan, eilen aamulla Severuksen vapauttamana viety sotaan --
tapellut, paennut, takaa-ajettuna pudonnut virtaan, puolikuolleena
uinut rannalle, ollut ratsumiesten vankina, viety kaupunkiin ja tänä
aamuna pelastunut Herran tai pyhän Pietarin ihmeen kautta, en tiedä
kummanko."

"Ihmeen! Kiitos armolliselle Jumalalle! Hän kuuli rukoukseni. Vaan
minkälaisen ihmeen kautta?"

"Johannes, joka ei milloinkaan väsy auttamasta omiansa, rukoili jo
eilen illalla bajuvarein herttuaa vapauttamaan sodassa vangitut
juvavumilaiset. Tuo mahtava mies sanoi kyllä mielellään vapauttavansa
ne vangit, jotka hänen osalleen lankeisivat. Mutta sotilailtansa ei
hän sanonut muulla tavalla kuin oston kautta voivansa anastaa vankeja
-- germaneilla on nimittäin aivan toisenlaiset lait kuin meillä --
eikä häntä haluttanut senvuoksi aarreaittaansa tyhjentää. Suuri osa
vapautettiin jo samana yönä, mutta vielä suurempi jäi orjuuteen ja
niiden joukossa olin myös minä. Mutta aamun koittaessa ilmestyi
Johannes uudestaan kapitoliin, johon herttua oli asettunut asumaan,
ja -- osti meidät kaikki vapaiksi. Sinä hämmästyt ja kysyt, mistä se
mies, joka ei omista enempää kuin kaapunsa ja sauvansa, on saanut niin
paljo kultaa? Niin, siinäpä se ihme juuri onkin! Kun hän, surullista
kohtaloamme murehtien, oli palannut basilikaan, löysi hän eräästä
vanhasta haudasta säkillisen kultarahoja ja kukkaron täynnä kalliita
kiviä, jotka yltäkyllin riittivät meitä lunastamaan. Mutta mistä oli
tämä aarre sinne tullut? Sitä ei kukaan tiedä. Varmaankin on Herran
enkeli kuullut Johanneksen esirukoukset ja lähettänyt hänelle nämä
kalleudet. Ja minä lupaan sinulle, hurskas Felicitas, että tästälähin
kuuntelen Johanneksen sanoja hartaammin kuin tähän asti. Mutta sinua,
rakkaani, sinuahan on kauhea vaara uhannut --"

"Vaan ei vahingoittanut", lisäsi hän hymyillen. "Kiitos taivaalle,
kiitos vieraillemme ja ehkäpä myös -- sisäänkäytävän kirjoitukselle! Ne
ovat täältä torjuneet kaiken onnettomuuden!"

"Tiedätkö edes, mikä vaara sinua on uhannut?"

"Kuinka voisin sen tietää? Enhän ole liikkunut kodin ulkopuolella."

"Et siis aavistakaan, kuinka totta puhuit. Kuule ja hengitä sitte
vapaasti jälleen: kun vastikään riensin kaupungista ja lähestyin
kotoa, huomasin kolme peninkulmapatsaaseen sidottua hevosta ja niistä
tunsin yhden liiankin hyvin -- tribunon mustan oriin. Kauhistuneena
juoksin porttiamme kohden; siellä minua kohtasi kamala näky: kaksi
kuoliaaksi lyötyä maurilaista ja aivan kynnyksen päällä selällään,
rusennetuin aivoin, tuo hirvittävä tribuno itse. Hänen kasvojaan peitti
se marmorilevy, jossa kirjoitus on, ja siitä oli yksi kulma hänen
pääkallossaan. Tuo kivi oli kaatanut voittamattomaksi uskotun tribunon;
mutta mikä käsi mahtoi sen viskata?"

Silloin veti Haduwalt, joka tämän kertomuksen aikana kummeksien oli
katsellut nuoren herransa kasvoja, vaipan Liutharin hartioilta, osoitti
veristä käärettä hänen käsivarrellaan ja virkkoi:

"Tämä käsi! Ja minä -- oi rakas Liuthar, minä sillä aikaa nukuin."

"Jotenkin raskaasti", naurahti nuorukainen ja virkkoi, kääntyen
kivenhakkaajan puoleen: "Niin, minä sen sankarin kaasin, kun hän aikoi
tulla tänne --"

"Felicitasta ryöstämään!" lisäsi Fulvius, likistäen pelästynyttä
puolisoansa rintaansa vasten. "Oi, herra! Miten taidamme teitä kylliksi
kiittää?"

Felicitas ei voinut sanoa sanaakaan: hän loi vain kyynelten kautta
kiitollisen katseen pelastajaansa: niin kaunis hän ei yölläkään ollut.

"Kiittääkö!" naurahti Liuthar. "Tappelinhan oman henkeni puolesta.
Mutta kuulkaa -- tuolta tulee joku."

Puutarhasta kuului aseellisten askeleita, ja sisään astui, viiden
sotilaan seuraamana, herttua Garibrand.

"Te molemmat olette toimittaneet sankarin työn tämän portin edustalla.
Tribunon, jota me olemme etsineet kaikkialta, kaatoi varmaankin --
sinun kätesi. Siis löydän sinut vihdoin viimein, sinä nuori sankari.
Tuon sinulle tervetulleen sanoman isältäsi. Eräs lähettiläs on
saapunut. Roomalaislinna Regenjoen varrella on valloitettu. Orpanani,
herttua Agilolf, ja isäsi ovat tehneet päätöksen kihlauksestasi.
Agilolf pyytää toivottaa sinut tervetulleeksi saleihinsa. Adalagardis,
ihanin kaikista Germanian ruhtinaitten lapsista, odottaa sinua."

"Eläköön minun kuninkaani poika! Siinä saa hän palkan tästä yöstä!"
huudahti Haduwalt.

"Kihlauksestaniko päättäneet? Enhän milloinkaan ole häntä nähnyt",
saneli Liuthar hitaasti.

"No niin, sillä ehdolla, että toisiinne suostutte", lausui herttua.

"Kyllä Adalagardis pian Liuthariin suostuu", naurahti Haduwalt ja
taputteli punastuvaa nuorukaista olkapäille. "Ja minä myös toivon",
kuiskasi hän salaisesti hänen korvaansa, "että se kaunotar, jota saat
rakastaa, on oleva sinulle mieleen."

"Valitse nyt", jatkoi herttua puhettaan, "ja sinä saat minkä saaliin
haluat. Teitä alemanneja, ja sinua etupäässä, on meidän kiittäminen
voitosta."

"Tulen heti kanssasi", sanoi Liuthar vilkkaasti ja nousi seisoalleen.
"Auta minua, vanha ystäväni!"

Vanhus veti nyt pantsarin solet kiinni ja nuorukainen asetti kauniiseen
päähänsä uljaan roomalaiskypärän haikarasulkineen.

Korkeana, jalon itsetunnon kirkastamana seisoi siinä kuninkaallinen
nuorukainen.

"Nyt on kaikki hyvin", riemuitsi Fulvius. "Tribuno kuolleena, Zeno
tuntemattoman käden, luultavasti orjainsa murhaama, niin luuli
Johannes. Ravennassa ei enää ole keisaria; niin vakuutti meille eilen
tämä nuori sankari. Minä olen siis kaikesta valtiovelastani vapaa."

"Se on erehdys", naurahti Liuthar; "tämä mahtava herttua on astunut
keisarin sijaan ja sinä olet nyt hänelle velkaa."

Huolestuen koetteli Fulvius korvallistaan ja katseli tuota vantteraa
miestä.

"Älä pelkää", pitkitti Liuthar. "Minä pyydän, herttua Garibrand, että
tämä huvila ja siihen kuuluva maa, kaikista veloistaan vapaana, saa
olla osa minulle tulevasta voittosaaliista."

"Käyköön, niinkuin sanoit", vastasi bajuvari.

"Fulvius ja Felicitas! Teille molemmille lahjoitan tämän vapaan
tiluksen. Todistakoon sen nämä seitsemän vapaata miestä, jos joku
teidän omistusoikeuttanne vastedes väittäisi vääräksi."

"Kiitoksia, herra, kiitoksia."

"Sinä olet kaiketi kivenhakkaaja Fulvius?" kysyi herttua. "Pappinne
Johannes on kehunut sinua uskolliseksi ja kelvolliseksi mieheksi.
Jos sellaisena pysyt, tahdon nimittää sinut tällä puolella kaupungin
porttia olevien tiluksieni hoitajaksi."

Silloin kuiskasi Felicitas muutaman sanan miehellensä ja läheni
senjälkeen hieman punastuen Liutharia, kantaen lastansa käsivarrellaan.

"Herra! Koska annat niin paljo, niin pyydän sinua antamaan vieläkin
enemmän. Meidän pieneltä pojaltamme puuttuu vielä nimi. Tulevana
sunnuntaina vien hänet basilikaan Johanneksen kastettavaksi. Sano,
minkä nimen annamme hänelle?"

"Felix Fulvius", sanoi kuninkaanpoika ja laski liikutettuna kätensä
lapsen pienelle päälle -- "ja -- Liuthar, jotta vielä useasti
kuulisitte nimeni. Mutta germanilainen tapa vaatii, että ken nimen
antaa, se antaa myös lahjan. Tässä, nuori emäntä, ota tämä sormus! Minä
anastin sen kerran eräältä patriisilta, jonka kaasin sodassa. Augusta
Vindelicorumin kauppiaat sanoivat sen olevan yhtä kallisarvoisen kuin
puolet koko heidän kaupungistaan. Olkoon se teille aarteena hädän
hetkeä varten. Ja nyt -- jääkää hyvästi!"

"Seis!" huusi Haduwalt. "Sillä lailla ei oteta jäähyväisiä -- ainaisia
jäähyväisiä. Sinä kysyit, Fulvius, kuinka voisit kiittää tätä sankaria
-- salli nuoren vaimosi antaa hänelle suudelma. Usko minua -- hän sen
ansaitsee, sillä hän on jalo nuorukainen."

Fulvius vei punastuvan Felicitaan tämän luokse. Liuthar painoi
suudelman tuolle valkoiselle otsalle ja huudahti: "Jää hyvästi, sinä
ihanainen -- ainaiseksi!"

Samassa hän oli kadonnut. Esirippu vielä häilyi hänen menostaan.

Toiset germanit seurasivat häntä. Puutarhan sisäänkäytävän takana
seisoivat heidän ratsunsa. Pian ajoivat he täyttä laukkaa Vindelician
porttia kohti. --

Fulviuksen ensimäinen työ, senjälkeen kun kuolleet olivat kannetut
pois, oli sovitella kynnyslevy kirjoituksineen paikallensa. Murtuneen
kulman jätti hän pois. "Se on meitä kaikkina elämämme päivinä
muistuttava", sanoi hän, "miten siunauksesta rikas tämä kirjoitus on
ollut."

       *       *       *       *       *

Ja sen siunaus kesti puolisoitten koko elämän ajan.

Ei mikään onnettomuus saapunut heidän kynnyksensä yli, niin kauan kun
he täällä asuivat.

Felix Fulvius Liutharin jälkeen kukoisti vielä monta poikaa ja tytärtä
heidän ympärillään.

Vaikka kulkutauditkin raivosivat Juvavumissa, ei milloinkaan mikään
kipu kohdannut näitä vanhempia eikä heidän lapsiaan.

Ivarus-virta paisui usein yli reunojensa, tuoden turmiota ihmisille ja
eläimille, hukuttaen taloja ja toukoja, mutta tämän kynnyksen edessä
Merkurius-kukkulalla se joka kerta pysähtyi.

Vuoren vieremä hävitteli usein naapuripuutarhoja, suuri kallionlohkare
poukahti usein tälle ihmeelliselle kynnyslevylle asti, mutta särkyikin,
vahinkoa tekemättä sitä vasten, tuhanneksi kappaleeksi.

Fulvius tuli Juvavumin herttuaallisten tilusten hoitajaksi ja oli
uskollisuutensa tähden herttua Garibrandin paraimmassa suosiossa.

Eräänä kesäkuun iltana, jolloin Fulvius ja Felicitas jo olivat
vanhoja ja harmaapäisiä, ainakin kahdeksankymmen-vuotiaita, mutta
vielä terveitä ja raittiita, istuivat he käsitysten puutarhassaan. He
istuivat pienellä rahilla sisäänkäytävän ääressä ja heidän jalkansa
lepäsivät kynnyslevyllä, jossa kirjoitus oli.

He ajattelivat menneitä aikoja.

Satakieli viserteli vienosti lähellä olevassa tammimetsässä.

Mutta se vaikeni vähitellen.

Ilma kävi raskaaksi ja taivaan rannalta kohosi ukkosen pilviä.

Salamoi ja kuului jylinää.

Lapset tulivat, taluttaakseen vanhat vanhempansa asuinhuoneeseen.

Mutta kun Felix Fulvius Liuthar ennen muita ehti heidän luokseen,
huomasi hän heidät kuolleiksi.

Sama salamanisku oli heidät surmannut.

Mutta he pitivät vielä toistensa kädestä kiinni ja hymyilivät,
ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Tämä kuolema, joka näin tuli, ei
ollut onnettomuus, vaan onni."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Felicitas - Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta (v. 476 j.Kr.)" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.