Title: Tähtisen perhe ja Tilhispesä
Author: Topelius, Toini Mathilda
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tähtisen perhe ja Tilhispesä" ***


TÄHTISEN PERHE JA TILHISPESÄ

Kirj.

Toini Topelius



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1893.



Esipuhe vanhemmille.


Ne kertomukset, jotka tässä esiintyvät kirjan muodossa, ovat aiotut
lapsillemme 10:stä ikävuodesta 16:teen. Ne ovat ennen olleet painetut
Helsingissä ilmestyneessä nuorison lehdessä "Nya Trollsländan"
ja esiintyvät ilman minkäänlaisia vaatimuksia, sekä eheyden että
kertomuksen juonen suhteen.

On aivan luonnollista, että kertomuksiin, jotka ovat ilmestyneet
paloiteltuina, monesti pitkiltä väliajoilla, helposti tulee puutteita
ja aukkoja, joita tekijä ei parhaimmallakaan tahdolla jälestäpäin
ole voinut korjata. Aikomus onkin vaan ollut tarjota nuorisollemme
huvittavaa lukemista ja samassa kyhätä kuva koulunuorisosta meidän
aikanamme.

Helsingissä Lokakuulla 1892.



TÄHTISEN PERHEEN MATKA ITALIAAN.


Ensi viikolla lähdemme me Italiaan, mamma, -- sanoi patruuna Tähtinen
rouvalleen hyvin päättäväisen näköisenä. -- Sinä ja minä, Angelika,
Kasimir, Max ja pikku Eufrosyne. Se tekee lapsillekin hyvää päästä
vähän muita maita katselemaan; se on niin sivistyttävää. Saviniemen
navetta kyllä matkan maksaa. Katso nyt että joudumme valmiiksi:
ruudukkaisia matkavaatteita pitää meidän kaikkien saada, se näyttää
niin englantilaiselta. Hyvästi nyt, minä menen tilaamaan paikkoja
"Döbeln'issä".

Tämä uutinen räjähti kuin pommi rouva Tähtisen hilla- ja
sallaati-astioiden keskelle. Hän istui juuri keittiökamarissa
eräänä lämpimänä syyskuun iltapäivänä sitelemässä häränrakkoja
hilla-astioihin, ettei niiden sisältö homehtuisi.

Hyvä ihme, mikä kiire hänelle nyt tuli! Pitihän hänen vielä hankkia
kotimies talveksi, antaa ero palvelijoille, sijoittaa kukat tuttavien
luo, kääntää nurin koko talo, hankkia matkavaatteita koko joukolle,
käydä jäähyväisillä ja... Niin, vaikein asia oli pesu, mitenkä saisi
nyt enää vaatteet silitetyiksi. Saattoipahan kuitenkin hätätilassa
pistää jonkun raudan matkalaukkuun ja sitten voisi Angelika auttaa
häntä silittämään heidän hotelleissa viipyessään.

Uutinen matkasta teki erinomaisen vaikutuksen lastenkamarissa. Angelika
sisko seisautti ompelukoneen ja lensi äidin kaulaan. Kasimir ja Max,
jokapäiväisellä kielellä Kasse ja Masse, päästivät indiaanin-tapaisia
huutoja paljaasta ihastuksesta ja pikku Eufrosyne, joka ei ymmärtänyt
syytä koko tähän melskeesen, yhtyi siihen hänkin voimiensa takaa.

Mikä paikka se Italia oli, sen tiesi ainoastaan Angelika, joka kartalla
oli nähnyt, että se oli saappaan näköinen. Kassen ja Massen mielestä
oli se ihan samaa, jos he menisivät Siperiaan, Madagaskariin tai
Italiaan, kun vaan pääsivät koulusta ja saivat nähdä kalkkalokäärmeitä,
indiaaneja ja tulivuoria. Ja pikku Eufrosyne luuli että se oli sama
kuin istua äidin sylissä ja laulaa: "souda, souda saareen, tuo sieltä
marjoja."

No, -- pappa Tähtinen hommasi matkapassia, matkarahaa ja
matkakirjallisuutta sekä ison punaisen Baedeker'in oppaaksi. Mamma
täytti matkalaukut, kuusi luvultaan ja pisti niihin muun muassa kaksi
silitysrautaa, viisi nukkea, papan musteastian, Angelikan luistimet ja
oman majavannahkapuhkion. Ja ihmeen pian ne laukut tulivat täyteen.
Angelika viivoitti itselleen päiväkirjan ja osti Gulliverin matkat
matkalukemiseksi Kasselle ja Masselle. Pikku Eufrosynelle osti hän
kaksikymmentä sokurimuru-tötteröä annettaviksi pienissä osissa,
ahneuden ja työttömyyden parantamiskeinona.

Ruudukkaiset vaatteet tulivat kotiin ja huomattiin erittäin komeiksi.
Kaikki oli nyt valmista ja eräänä tyynenä syyskuun yönä nousi koko
Tähtisjoukko höyrylaiva "Döbeln'iin", joka ei juuri koskaan ollut niin
loistavaa lastia vastaanottanut.

Yö oli hiljainen ja tyyni, lapset nukkuivat ja Kasse kuuli unissaan
propellin sanovan: "jop' olette täällä, jop' olette täällä..."

Massesta taas tuntui aivan kuin se olisi lisännyt: "sepä kumma!... sepä
kumma!... sepä kumma!"

Muuta erinomaisempaa ei tapahtunut matkalla Tukholmaan, kuin että pikku
Eufrosyne erään kerran vieri alas portaita myöten salonkiin ja että
Kasse luovutti ihka uuden hattunsa Ahvenan meren haueille.

Kaksi päivää kesti matka, jonka kuluessa ei kukaan joutunut meritaudin
uhriksi, ja sitten astuivat ystävämme maalle Tukholman satamassa, jossa
tullinuuskijat, kantajat, ajopelit, poliisit ja muut vilisivät kuin
muurahaiset pesänsä ympärillä. Tullimies tarkasti hyvin toimessaan
kaikki kuusi matkalaukkua, ei koskenut vaan lasten makeispusseihin.
Pappa huusi "vossikkaa" ja matkue liikkui Kuningattaren kadulla olevaan
hotelliin päin.

Matkalla huomautti Masse että ihmiset täällä puhuivat ihan kuin
ruotsalaisessa teaatterissa.

-- Niin, -- tuumasi Kasse, ehkä heidän esi-isänsä ovat olleet
teaatterilaisia.

Hotellissa, jossa asettuivat kahteen suureen huoneesen, tekivät pienet
Tähtiset kaikenlaisia havaintoja. Siellä saattoi loihtia esiin toisen
mamsellin toisensa perästä sillä vaan, että painoi nappia seinässä.
Siellä saattoi katsella koko Kuningattaren katua ylöspäin ja alaspäin
ikkunaan kiinnitetyssä heijastuslasissa. Siellä saattoi vetää avaimia
vaatesäiliöiden laatikoista ja jouhia samettisohvista hevosenhäntiä
tehdäkseen. Eläköön vapaus, arveli pappa, kun Masse sukkasillaan ajeli
koiraa pitkin talon käytäviä.

Mamman ja Angelikan piti nyt ruveta silittämään, sillä toinen puoli
Eufrosynen esiliinoista, Massen paidoista ja papan kauluksista olivat
jääneet silittämättä. Sitä paitse puoli tusinaa mamman aamumyssyjä.
Kasse sai painaa nappia ja sisään astui yksi noista koreista
mamselleista, joka näytti happamelta kuullessaan, että tahdottiin tulta
uuniin. Suurella vaivalla saatiin vihdoin raudat kuumiksi. Mamma ja
Angelika laittoivat itselleen silityspöydän eräästä sängynpohjasta
ja kahdesta tuolista ja kaikki lapset seisoivat siinä ympärillä
katselemassa. Äkkiä heräsi pappa, joka oli nukahtanut sohvalle kasvot
nenäliinan peittäminä, hirveästä hätähuudosta. Innostuneena auttamaan
oli Masse pistänyt käpälänsä niin lähelle silitysrautaa, että tämä
sähähti vihasta ja kävi kaikkien hänen viiden sormensa ylitse. Kun
pappa hyökkäsi paikoiltaan, näki hän Massen, itkien tuskasta, tanssivan
yhdellä jalalla, sillä välin kun Angelika hämmästyksessään pudotti
silitysraudan ja poltti kolon hienoon mattoon.

Sepä koko ilve! Kaikki lapset itkivät. Massen käsi oli tulipunainen ja
pappa sai maksaa 30 kruunua matosta.

Kun vihdoin kaikki olivat rauhoittuneet ja Masse raukka oli saanut
laastaria ja konvehtia, meni Tähtisen perhe Kansallismuseoon. Masse
ja Kasse, jotka olivat sotkeneet sanoja _museo_ ja _menageria_,
luulivat täällä saavansa nähdä joukon villiä eläimiä häkeissä ja
nolostuivat hirveästi, kun vaan huomasivat vanhoja vaatekappaleita,
nahkavarustuksia, pyssyjä sekä täytetyitä hevosia. Ei sekään auttanut,
että pappa selitti niiden kuuluneen Kustaa II Adolfille, Kaarlo
XII:nelle ja kuningatar Kristiinalle, pojat olivat kuitenkin pettyneet
toiveissaan.

Angelikaa itketti pikkuisen, kun hän näki Kustaa II Adolfin hevosen
ja tarjosi salaa yhden kruunun vahtimestarille, jos vaan saisi ottaa
jouhen hevosen hännästä kotiin lähetettäväksi paraimmalle ystävälleen.

Masselle ja Kasselle oli koko tämä matka hirveän kärsivällisyyttä
kysyvää, sillä pappa kertoeli heille koko ajan tapauksia historiasta.

Kun vihdoin oli tarpeeksi katsottu ja ihailtu, kutsui pappa perhettään
päivällisille. Se oli huvi, jota Masse ja Kasse käsittivät. Heidän
mieleensä johtui heti kermamunkit vattusyltin kanssa, tortut, kreemi ja
sokerileivokset. Vahvemmista ruuista he eivät huolineet.

-- Enpä ole koskaan tietänyt, että Moses on ollut Ruotsissa, --
ihmetteli Masse, kun he ajoivat "Mosebakke'n" ohitse.

-- En minäkään, -- myönsi Kasse, -- mutta sanoihan pappa, että meidän
piti päästä ulkomaille sivistymään.

Päivälliseksi saatiin sekä kananpoikapaistia, kermamunkkeja, pasteijia
että muuta hyvää. Kaikki kävi hyvin, paitse että pikku Eufrosyne sai
sopan väärään kurkkuun ja suihkutti lihalientä mamman viheriäiselle
silkkimekolle ikäänkuin pieni valaskala. Masse sai lohenruodon
kurkkuun, Angelika sisko takoi häntä selkään, vaan Masse syytti kipeää
kättään siitä, ettei ollut voinut oikein perkata kalaansa.

Seuraavana päivänä lähdettiin rautatiellä ajamaan Malmö'hön. -- Mitä?
-- huudahti pappa säikähtyneenä. -- Kymmenen kruunun ylipaino? --
Kaskaitako? Ovatko meidän matkalaukut niin raskaat? Mitä sinä sitten
olet pannut niihin, mamma rukka?

-- En mitään muuta kuin mitä me tarvitsemme, -- vastasi mamma rukka. --
Enhän minä voi olla ilman puhkiota, kun meidän täytyy viipyä koko talvi
Italiassa. Angelika luistelee niin mielellään ja silitysrautoja täytyi
meidän ottaa mukaan pesun tähden.

-- Nyt ne ovat maksaneet minulle neljäkymmentä kruunua, -- änkytti
pappa ja maksoi.

Rautatiellä mentiin huimaa vauhtia. Lapset osoittivat suurta taipumusta
pistämään päänsä ulos vaunujen ikkunoista, mutta näppärä Angelika
veti niitä aina takaisin, vaikka hänen toisella silmällään piti lukea
"Avaraa maailmaa" ja toisella vahtia poikia. Hän halusi suuresti päästä
laivaan Malmöön ja Köpenhaminan välillä, että saisi rauhassa kirjoittaa
päiväkirjaansa. Mutta voi! Itämeri oli pahalla tuulella ja laiva
keikkui kauheasti.

Masse ja Kasse makasivat milloin pöydän milloin sohvan alla tai
portailla, harvemmin omilla vuoteillaan. Angelika koetti monta kertaa
kantaa lasillisen vettä äidilleen, vaan kaasi sen aina jos johonkin
paikkaan. Milloin vanhan rouvan avonaiseen matkapussiin, milloin
lukevan neidin syliin tai passarineidin kahvitarjottimelle. Pappa
pyysi mammaa sitomaan häntä kiinni sohvan selkälautaan, mutta huomasi
vasta silloin, kun oli liian myöhäistä, ettei hän voinut tehdä samaa
palvelusta takaisin. Pikku Eufrosyne, joka luuli jotakin hirveää
tapahtuvan, huusi koko ajan täyttä kurkkua, ettei häntä voitaisi
syyttää olemasta hiljaa, jos onnettomuutta olisi tapahtunut.

Kun Tähtisen perhe astui maalle Köpenhaminaan, olivat kaikki sen
jäsenet kalpeat ja väsyneet. Varsinkin oli se seikka tehnyt Kasseen ja
Masseen syvän vaikutuksen, etteivät voineet syödä mitään kokonaiseen
päivään, vaikka he selvästi olivat eroittaneet biffin hajua.

No, nyt oli kaikki taas hyvin. Mentiin asumaan mukavaan hotelliin
_Kongens Nytorv'in_ varrelle ja tehtiin valmistuksia kaupungille
menoon. Heti jälkeen puolen päivän istuttiin omnibukseen ja mentiin
Tivoliin. Lasten mielestä oli tämä luvattu maa. Siellä oli norsuja ja
lämpimiä torttuja, soitantoa ja apinoita, ilotulitusta, karuselli ja
suuren suuri ihmisjoukko.

-- Ensin katselemme hiukan ympärillemme ja sitten huvittelemme, --
ehdoitti pappa.

Hän ja mamma menivät edellä. (Pikku Eufrosyne oli jätetty kotiin
hotelliin.) Sitten tulivat pojat ja Angelika loistavan iloisina: hän
oli juuri Kööpenhaminassa saanut ensimmäisen kirjeen paraimmalta
ystävältään, joka oli luvannut kirjoittaa kerran viikossa, koko
ulkomaan matkan kestäessä.

-- Eräs herra katselee Angelikaa, -- kertoi Masse.

-- Katseleehan kissakin kuningasta, -- viisasteli Kasse.

Angelika kääntyi ja huomatessaan että eräs vieras herra katseli häntä,
punastui hän.

-- Om forlaadelse, -- virkkoi vieras ja nosti hattuaan. -- De har en
lille Orm på Deres Kjole.

-- Hän puhuu jotakin käärmeestä, -- kuiskasi Kasse säikähtyneenä,

-- Käärmeestäkö? -- kertoi Angelika vavisten. Hän pelkäsi kauheasti
käärmeitä. -- Käärmeestäkö? Missä se on?

-- Tillader De? -- sanoi vieras ja viskasi pienellä kepin liikkeellä
jotakin Angelikan hihassa olevasta silkkirusetista.

Tämä oli Angelikalle liikaa. Kirkuen hyökkäsi hän vanhempiensa luo
pidellen käsiään kasvojensa edessä, -- Auttakaa! auttakaa! Käärme on
purrut minua! Minussa on jossakin käärme. Kuinka kauheaa! Voi, voi,
mitä me tulimmekaan tänne!

-- Se oli vaan pieni mato! -- huusi Masse, joka tuli perästä täyttä
laukkaa. -- Vieras herra narrasi vaan. Minä näin että se oli mato, kun
hän heitti sen maahan.

-- Ehkä hän oli taskuvaras, -- sanoi pappa harmissaan. -- Täällä
Tivolissa usein tapaa varkaita.

-- Onko sinulla tallessa kello? -- kysyi mamma huolestuneena. -- Entä
medaljongi? Ja kultavitjat kaulan ympärillä?

Angelika koetti nyyhkyttäen taskujaan oliko häneltä jotakin viety,
mutta kaikki oli kunnossa ja nyt saatettiin rauhassa jatkaa matkaa. --
Mutta missä Kasse oli? Minnekä oli Kasse joutunut?

Nyt käännyttiin takaisin, huudettiin, etsittiin, hommattiin. Turhaan,
Kassea ei näkynyt, ei edes hänen korvan lehteäkään. Kasse oli hävinnyt.
Mamma ja Angelika jätettiin Massen kanssa erääsen huvihuoneesen siksi
aikaa kun pappa meni telefoonaamaan kaikille tahoille.

Sillä välin kulki Kasse huolettomana eteenpäin päinvastaiseen suuntaan.
Ensi hetkenä oli hän hiukan hämmästynyt, kun huomasi eksyneensä
omaisistaan, mutta kohta rauhoittui jälleen. Olihan hän kerrankin
Kaisaniemellä eksynyt kevätjuhlassa kaikista tovereistaan ja kuitenkin
onnellisesti osannut kotiin. Tulisi kaiketi yhtä hyvin toimeen
Tivolissa. Ja hauskaahan olisi kerran vapaasti liikkua omin päin.

Kasse kilisteli tyytyväisenä muutamilla kirkkailla vaskirahoilla, joita
oli ottanut säiliöstään kotona ja määrännyt huvia varten käytettäviksi
ulkomaan matkalla. Hän nautti vähän aikaa positiivin suloisista äänistä
ja nauroi täyttä kurkkua eräälle herrasväelle, joka meni kuperkeikkaa
karusellissa. Ja tuolla... tuollahan on norsu, ihkaelävänä! Toinen
toisensa perään kiipesi ylös portaita myöten, joita kuljettaja piteli
ja istui sohvaan, joka oli rakennettu eläimen selkään. Ja sitten sitä
mentiin juhlallisesti ja hiljakseen.

Ihastuneena lähestyi Kasse. Sepä olisi jotakin pojille kerrottavaa
lomahetkillä! Nyt täytyi käyttää tilaisuutta ja hankkia itselleen
oivallisen norsulla ratsastamisen.

Yks kaks joutui hän erään paksun herran ja kahden pienen pojan kanssa
norsun selkään. Kuljettaja sanoi: -- _vær kun rolig, min lille Dreng_
-- jonkatähden Kasse luuli että häntä kehoitettiin huvittelemaan, mutta
samassa loukkautui siitä, että häntä kutsuttiin rengiksi.

Paksu herra ja hänen poikansa puhelivat lakkaamatta sekä keskenänsä
että Kassen kanssa. Vaan koska Kassesta tuntui, että he puhuivat
niinkuin heillä olisi tulikuumaa puuroa suussa, jolla pelkäsivät
kieltään polttavansa, ei hän ymmärtänyt kerrassaan mitään, paitse sitä
kun herra taputteli häntä päähän ja pisti hänelle karamellin.

Kasse tunsi alussa vaan ihastusta ja riemua sekä muisteli "Valkoisen
puhvelin etsintää", "Orjapoikia Saharassa" ja kaikenlaisia "hirmuisen"
hauskoja kirjoja. Ikävä kyllä, näkyi norsu olevan hyvin vähän huvitettu
kuljettamaan taakkaansa ympäri, ja kulki vaan, kun kuljettaja sitä
houkutteli sokuripalasilla. Norsun liikkumistapa muistutti myös niin
kummallisesti laivan keikkumista matkalla Köpenhaminaan. Tästä rupesi
Kasse parka vähitellen tuntemaan itsensä niin alakuloiseksi, ettei
karamellikaan maistunut ja häntä hyvin halutti sylkeä sen pois suustaan.

Hän kalpeni yhä enemmän ja kenties miten hänen olisi käynyt, jos ei
paksu herra poikineen olisi astunut alas ja Kasse noudattanut niiden
esimerkkiä. Herra antoi kuljettajalle hopearahan ja osoitti hymyillen
Kassea, joka tällä kertaa ymmärsi tanskankieltä hyvin hyvästi ja
vastasi: "kiitoksia paljon".

Sitten meni hän edemmäksi. Päivä alkoi kallistua iltaan päin, mutta
ei näkynyt pappa eikä mamma Tähtistä, eikä Angelikaa ja Massea. Mutta
Kassepa ei ollut millänsäkään. Hän löysi taskustaan sokerileivoksen,
joka oli jäljellä päivällisten ylellisyydestä, hän tuijotti jokaiseen
vastaantulevaan, häntä tyrkättiin oikealta ja vasemmalta, hän pakkautui
muiden poikain kanssa karusellin luo ja sattui vihdoin sähköradalle.

Kun hän kerran oli ratsastanut norsun selässä, niin minkätähden hän ei
koettaisi sähkörataa?

Hän kiipesi rohkeasti erääsen pieneen sievään sohvaan, jossa tuli
istumaan selätysten muitten kanssa. Hei! nyt sitä mentiin ympäri aika
vauhtia. Kasse nauroi ja taputti käsiään kilvan muiden kanssa, mutta
kun hän astui alas, niin kävi hullusti.

Hän maksoi lippunsa ottaen kukkarostaan kirkkaan rahan. Konduktööri
katseli sitä, käänteli, rypisti otsaansa ja sanoi jotakin. Mutta
koska Kassesta tuntui, että hänelläkin oli kuumaa puuroa suussa, ei
poika ymmärtänyt vähääkään, vaan vastasi rohkeasti jo maksaneensa.
Nyt tarttui konduktööri hänen kaulukseensa ja ärjyi vihaisesti rahaa
osoittaen. Kasse luuli kuulleensa jotakin "poliisista" ja kääntyi
levottomaksi. Hän ponnisti päästäksensä irti, mutta ei siitä apua
lähtenyt. Eikä sitä tiedä, kuinka Kasselle vihdoinkin olisi käynyt,
jos ei eräs herra samalla olisi kääntynyt ja sanonut: -- ah, den lille
Dreng! -- Kasse, jolta jo itku oli päästä, tunsi paikalla herran,
joka oli puhunut Angelikalle käärmeestä, ja tunsi itsensä hyvin
lohdutetuksi. Herra puhui jotakin konduktöörille, puhkesi nauruun
ja otti esille kukkaronsa. Konduktööri sai vaatimansa maksun ja
Kasse 50-penninsä ja samassa selvisi hänelle, ettei koko maailmassa
kelpaakaan Suomen markat ja pennit.

Herra tarttui nyt hänen käteensä, puheli vilkkaasti ja huitoi
käsillään. Siitä ymmärsi Kasse yhtä paljon kuin latinalaisesta
kieliopistaan. Herra kuljetti häntä sillä välin ristiin rastiin
väkitungoksen läpi erääseen huvihuoneesen, jossa pappa ja mamma
Tähtinen, Angelika ja Masse syleilivät häntä ilokyyneleitä vuodattaen;
viimemainittu halusi hirveästi saada tietää hänen seikkailujaan. Tuo
hyväntahtoinen herra oli jälleen tavannut Tähtisiä ja huomannut että
he olivat epätoivossa Kassen häviämisestä. Hän oli tuntenut ne ja
koettanut lohduttaa, vaikkeivät he juuri paljon käsittäneet hänen
puheistaan. Sitten oli hän mennyt tutkimusretkelle Kassen löytääkseen,
jonka mamma Tähtinen jo luuli joutuneen hevosten jalkojen alle ja
Angelika arveli kuoliaaksi rutistuneeksi väkijoukossa.

Pelastaja kutsuttiin teelle ja pappa Tähtinen kiitti häntä saksaksi,
jota kieltä hän itsepintaisesti arveli mukavimmaksi käyttää, vaikka
tanskalainen useita kertoja vakuutti ei ollenkaan saksaa ymmärtävänsä.

Tuntia myöhemmin oli perhe poistunut Tivolista ja nukkui suloisesti
hotellissa kyllästyneenä harhailuretkistä ja seikkailuista.



Otteita Angelikan päiväkirjasta.


3:na päivänä Lokakuuta. Ajoimme me junalla Köpenhaminasta Korsör'iin.
Litisti Masse korvansa vaunujen ovessa. Saimme päivälliseksi erästä
lajia puuroa, jota nimittivät _röd gröd med flöde_. Minä pidän enemmän
uudispuurosta.

P.S. Kaikilla paikoilla Tanskassa on melkein sama nimi. Ne loppuvat
kaikki tavuun -- _rup_.

4:nä p. Lokakuuta. Keikkui laiva kauheasti matkallamme Kiel'iin.
Iso Belt'illä ollessamme muistui mieleeni Kaarlo X Kustaa Välskärin
kertomuksissa. Eufrosyne sai sokurimuru-tötterön, ettei huutaisi.

6:na p. Lokak. säikähdyin oikein käärmettä Zoologischer Garten'issa
Hampurissa. Siellä oli myöskin apinoita, jotka voimistelivat ja
irvistelivät. Masse olisi ostanut yhden niistä, mutta ne eivät olleet
kaupan. Paluumatkalla alkoi sataa. Vettä tuli oikein kaatamalla useain
tuntien kuluessa ja uudet ruudukkaiset vaatteemme menivät ihan pilalle.
Poikien housut kutistuivat niin että saivat kulkea melkein paljain
säärin ja pikku Eufrosynen hame pieneni melkein vyöksi. Mamman hame
lyheni niin, että alushameen reuna näkyi ja pappa oli melkein yhtä
pahassa pulassa. Mamma piteli viuhkaa silmien edessä ja minä peittelin
itseäni päivävarjolla, sillä me häpesimme kauheasti. Olihan se ihan
keskellä päivää. Minä astuin eellimmäisenä, sitten tuli pappa ja
viimeisenä mamma poikien ja Eufrosynen kanssa.

Hotellissa joimme me teetä, sillä meitä hyvin palelsi ja pappa rukka
oli hyvin peloissaan, että ehkä oli vilustunut vatsasta, sillä liivit
ja housut olivat hirveästi kutistuneet.

P.S. Pysähdyimme yhdeksi päiväksi ostamaan uusia matkavaatteita.

Köln 10 p. Lokak. Ostimme me kolme pullollista _oikeaa "eau de
colognea"_ (nyt olen oppinut sitä oikein kirjoittamaan). Täällä sitä
myös kutsutaan "Donner Wetter" -- ei "Kölner Wasser" se oli. Kyyppari
sanoi, että vesi Rheinvirrassa Kölnin kohdalla on paljasta _eau de
colognea_.

Masse ja Kasse pyysivät saada mennä alas rantaan ja täyttää pullon
sillä vedellä, mutta pappa ei luvannut. Täällä ulkomaalla syödään niin
kummallista ruokaa. Me emme ole kertaakaan saaneet hapanleipää, ja
kun äiti eräänä päivänä pyysi piparruutti-lihaa, toi kyyppari sisään
ison vadillisen raakaa hienoksi hakattua lihaa, johon hän oli pannut
hirveästi pippuria.

11:sta p. Lok. Näimme me aasia. Pojat kiusasivat pappaa että saisivat
ostaa niitä, mutta hän ei luvannut.

P.S. Näimme myös ison kirkon, jota kutsuttiin _dôme_, jossa oli koreita
maalatuita kuvia joka ikkunassa.

12:sta p. Lok. (Rautatien vaunuissa.) Ihmiset ovat hyvin tuhmia
ulkomaalla. Tänään sanoin minä eräälle kyypparille: -- geben Sie
mir ein glas oel. -- Silloin tuijotti hän minuun ikäänkuin tuo
Kölnin kyyppari oli tuijottanut mammaan ja toi minulle sitten lasin
ruokaöljyä. Rupesin oikein pahoin voimaan, kun näin sen.

13:sta p. Lok. Oli minulla hirmuisen ikävä. Eufrosyne sai vitsaa,
kun oli heittänyt kaksi nukkea ja mamman hatturasian ulos vaunujen
ikkunasta.

15:sta p. Lok. Saavuimme me Parisiin. Joimme kahvia eräässä kahvilassa.
Saivat pojat uusia hattuja (koira oli purrut rikki Massen hatun ja
Kassen hatun vei tuuli, kun hän katseli ulos rautatievaunun ikkunasta).

P.S. Pienetkin lapset osaavat täällä puhua ranskaa.

17:sta p. Lok. Saimme me aamiaiseksi eräitä paistetuita pähkinöitä,
joita he nimittävät kastanjoiksi. Niitä syötiin voin kanssa. Masse
ja Kasse säästivät omiaan ja söivät niitä sitten rusinoiden kanssa.
Kävelimme kaupungilla koko päivän. Pojat saivat ajaa karusellissa,
jossa paljon poikia ja tyttöjä istui pienillä puuhevosilla, joita
kone kuljetti ympäri piiriä. Näimme myös panoraaman, joka oli isossa
pyöreässä salissa ja jossa näyteltiin kuvia Parisin piirityksestä.
Siellä oli sotilaita, hevosia, kuulia, painetteja ja kanuunia. Se oli
niin luonnollista, ettemme hirvinneet jäädä niitä katselemaan. Pappa
sanoi, ettei voinut varmasti tietää mitenkä oli kanuunain laita: joku
saattoi niitä erehdyksestä lauaista.

20 p. Lok. Olimme teaatterissa ja näimme kappaleen: Ympäri maailman
80 päivässä. Masse ja Kasse olivat niin ihastuneet norsuihin,
hindulaisiin, hevosiin ja siihen somaan miespalvelijaan, jota
kutsuttiin Passepartout, että Masse rupesi kahtareisin tuolille ja
Kasse seisoi toisella jalalla ja taputteli käsiään. Yöllä näkivät he
unta että olivat muka hevosia, ja potkivat toisiaan kauheasti.

       *       *       *       *       *

Onpa Parisi aika iso kaupunki, ajatteli mamma Tähtinen, joka ennen oli
luullut ett'ei mitään kaupunkia voisi verrata Helsinkiin, kun siinä
oli Grönqvistin kivirakennus ja komea kapelli esplanaadissa. Täällä
näki hän toisen Grönqvistiläisen rakennuksen toisensa perästä ja torit
ja kävelypaikat eivät suinkaan olleet kapellia huonompia. Ja voi
minkälaisia puotia! Minkälaisia makkaroita ja juustoja! Niitäpä vasta
sopisi panna pöydälle siellä kotona, kun olisi vieraita! Hän täytti
ajatuksissa tavara-aittansa kaikilla makkarapuotien aarteilla ja olisi
vaikka jättänyt silitysraudat Parisiin ja ottanut sieltä lihamakkaroita
niin paljon kuin nämä painoivat, jos hän ei olisi muistanut, että
heidän vielä täytyi käydä Roman paavia tervehtimässä, ennenkuin
saisivat kääntyä kotiin päin.

Niin, saattoihan se Parisi olla kylläkin hyvä, mutta olipa siellä
kuitenkin semmoinen kauhea hälinä ja joka hetki täytyi peljätä, että
lapset joko eksyisivät tai tulisivat ryöstetyiksi nuoralla tanssijoiksi
tai heidän päälle ajettaisiin, joka kaikki oli niin tavallista, (Masse
ja Kasse eivät kyllä matkan lopuksi muuta toivoneetkaan kuin että
heidät joku ryöstäisi.) Täytyi siis kohta hakea levollisempia paikkoja
ja eräänä iltana ajaa hurautettiin yöjunassa Lyoniin.

Oli ruvettu makuuvaunuihin. Kaikki olisikin käynyt oivallisesti, jos
vaan olisi ollut tilaisuutta jossakin seisahtua ja syödä aamiaista
tai päivällistä -- neljää ruokalajia ilman mitään kiirettä niinkuin
kotona Kaipiaisissa. Mutta se oli totta -- olihan nyt yö. Lapset
koettivat siristellä silmiään että ne pysyisivät auki, ja tuijottivat
ulos pilkkopimeään, jossa kipinät lensivät kuin lumihiuteet siellä
kotona talvella. Angelika koetti kattolampun himmeässä valossa purkaa
ajatuksiaan päiväkirjaan, mutta tungos ja täriseminen olivat niin
kauheat ja vastustamattomasti nukuttavat, että kynä putosi hänen
kädestään ja öiset ajatukset muuttuivat miellyttäviksi unelmiksi
kalkkalokäärmeistä ja tanskalaisista ritareista. _Lyon'issa_ levättiin
yksi päivän, syötiin biffia ja peseydyttiin puhtaiksi. Kasse ja
Masse, jotka olivat istuneet vaunujen ikkunassa ja saaneet päällensä
kivihiilisavua ja pölyä, näyttivät mustilta murjaaneilta ja niitä
täytyi ankarasti hieroa saippualla ja sienellä, ennen kuin vähänkään
vaalenivat jälleen.

Pappa meni ulos salaperäisillä tuumilla ja toi kotiin silkkimekon
mammalle, silkkiset kintaat Angelikalle, kaularusetin kullekin pojalle
sekä pienen päivävarjon Eufrosynelle. Täytyihän sitä jotakin olla
muistiksi silkkimatojen maasta.

Sitten taas ajettiin koko päivä ja koko yö, ennenkuin seisahduttiin
Genuaan. Pappa meni tupakan poltto-vaunuihin, muut kaikki saivat olla
naisina. Päivä kävi pitkäksi. Mamma nukkui. Angelika väliin luki
"Redclyffen Perillistä", väliin kirjoitti päiväkirjaan. Eufrosyne
vinkui yhä: "mitä minä teen? mitä minä teen?" kunnes kapalolapsi
tehtynä mamman isosta huivista, nenäliinasta ja toisen veljen
palttoosta vaati hänen äidillistä huolenpitoaan.

Genuaan saavuttiin kello 7 j.p.p. Nythän papan piti tulla korjaamaan
aarteensa, jotka maltittomina tunkeutuivat vaunujen ovelle.

Minuutit kuluivat, vaan pappaa ei näkynytkään. Täytyi malttaa mieltä.
Mutta aika vieri, minuutit kasvoivat jo puoleksi tunniksi, -- ehkä
pappa harjoitteli ranskan kieltä jonkun viehättävän ranskalaisen
kanssa. Odotussali tuli aivan tyhjäksi, eikä pappaa vieläkään
näkynyt. Silloin kävi mamma todenperään levottomaksi. Hän meni ulos
asemasillalle ja kääntyi kaikkein kohteliaimmalla hymyllään erään
rautatieherran puoleen: -- soyez bien e cherchez mon homme qui... qui
-- Mutta sitten hän sotkeutui ja herra pudisti päätään merkiksi, ettei
ollut ymmärtänyt yhtään sanaa. Angelika koetti käyttää säännöllisintä
kouluranskaansa, mutta ihmiset eivät täällä olleet parempia kuin meidän
rautatietyömiehet siellä kotona, he eivät ymmärtäneet sanaakaan ranskaa.

Mikä nyt neuvoksi? Kasse ehdoitti että hän menisi pappaa hakemaan,
mutta mamma tarttui säikähtyneenä hänen korvaansa, peläten että hänkin
häviäisi. Masse itki ja Angelika, jonka mielestä todellisuus nyt oli
yhtä romantillinen kuin "Perillisessä", toivoi itsekseen että tuo
tanskalainen ritari vielä kerta esiintyisi pelastavana enkelinä.

Kun ei kukaan heitä ymmärtänyt eivätkä hekään ketään ymmärtäneet,
menivät he vihdoin odotussaliin kaluineen kampsuineen ja istuivat
siellä synkkiin mietteisiin vaipuneina papan katoamisen johdosta.

Katsokaamme nyt minne oli joutunut perheen pää, joka oli kiivennyt
tupakanpoltto-vaunuihin, saadaksensa rauhassa polttaa sikaria ja lukea
Figaro'ta.

Siellä ei silloin sattunut olemaan ketään. Pappa Tähtinen tunsi
sydämmensä kevenevän useilla myriagrammeilla, kun huomasi itsensä
yksinään sanomalehtensä ja sikarinsa kanssa. Hän nautti kumpaisestakin,
nautti nauttimistaan -- kunnes puoleksi nukkui. Eräs konduktööri meni
vaunun läpi, sanoen jotakin, jota hän ei käsittänyt. Pappa hymyili
ystävällisesti unessa ja sanoi umpimähkään: eh bieng! Sitten nukkui hän
oikein sikeästi, sillä samassa hiljeni kaikki hänen ympärillään ja kävi
niin rauhalliseksi ja suloiseksi.

Niin kului joku tunti, ennenkuin hän aivan sattumalta heräsi.
Ihmetellen minkätähden aurinko ei ollut noussut, hoiperteli hän
muutamia askeleita eteenpäin pimeässä, ja muisti samassa, että
rautatievaunuissahan hän olikin. Hän sai oven auki, ulkona oli yhtä
pimeä. Missä ihmeessä hän olikaan? Ja juna oli seisahtunut! Hän ei
käsittänyt mitään. Vihdoin raapasi hän tulta tulitikulla, valaisi sillä
ympäristöä ja huomasi kauhistuksekseen, että hän useiden vaunujen
ja koneiden kanssa oli sulettu erääseen pimeään liiteriin. Paikalla
juolahti hänen mieleensä hänen turvaton perheensä. Se oli hänen
ensimmäinen ajatuksensa. Toinen oli, että mitenkä hän pääsisi tästä
vankilasta. Hän koputteli, polki maata, huusi. Hän huusi niin kovaa,
ettei ollut niin huutanut kuin poikana ollessaan. Vihdoin näkyi joku
kuulleen häntä. Avain pistettiin lukkoon, ovi aukeni ja ulos hyökkäsi
Saviniemen patruuna, puolikuolleeksi säikähtyneenä, raamuja käsissä ja
kaulahuivirusetti niskassa. Hän selitti niin hyvin kuin vaan saattoi
onnetonta tilaansa ja täytyi kärsiä se, että työmiehet makeasti
nauroivat hänelle. Enemmän liikkeistä kuin sanoista ymmärsi hän nyt,
että ne vaunut, joissa hän oli istunut, olivat tulleet irroitetuiksi
muista sekä että juna oli vienyt hänen "naisensa" Genuaan. Vasta
puolen tunnin kuluttua piti seuraavan junan lähteä. Siinä hän sitten
meni ja löysi omansa epätoivon viimeisellä asteella sekä koetti sitten
lohduttaa heitä ja itseään hyvällä kupilla teetä Genuan parhaimmassa
hotellissa.

Seikkailu oli kuitenkin tehnyt perheeseen niin pahan vaikutuksen, että
päätettiin heti seuraavana päivänä jatkaa matkaa. Genuan ja Pisan
välillä oli niin monta tunnelia, että Kasse rupesi niitä sormillaan
laskemaan. Mutta kun hänen kymmenen sormeansa eivät riittäneetkään,
otettiin Massen avuksi ja kun nekin loppuivat, täytyi Angelikan ottaa
esille paperia ja kynä. Laskettiin niin että päät olivat mennä pyörälle
ja vihdoin kirjoitti Angelika kauniilla käsialalla päiväkirjaansa: 15:s
p. Marr. Näimme me 96 tunnelia Genuan ja Pisan välillä.

Poikien paraita huvia oli ääneen lukea asemapaikkojen nimet. Eräänä
päivänä tavasi Kasse silmät teekupin kokoisina: B-o-r-g-o...

-- Borgå! -- Porvoo! -- huudahti Masse ihmeissään. -- Mamma, täällä on
Porvoo Italiassakin! -- Saaneekohan täällä edes ostaa Porvoon tipoja
[pieniä vehnäsiä]? -- huokasi mamma, jonka mieleen juohtui lämmin
puolipäiväkahvi kotona Helsingissä, paksu kerma oman lehmän maidosta ja
mainioita "tipoja" Brondin'ista.

Jonkun ajan kuluttua lähestyttiin taas asemaa. Konduktööri meni
vaunujen läpi ja huusi: _Kervo!_

-- Kervo! -- riemuitsi Kasse. -- Pappa, pappa! Ikään tulimme Porvoosen
ja nyt olemme Keravalla! Heillä on Kervo Italiassakin.

-- Silloin varmaankin on junan muutos, -- sanoi pappa, joka
hätääntyneenä heräsi lyhyestä unenpätkästä. -- Mutta näkyväthän ne
kirjoittavan sitä C-e-r-v-o. Voimme siis olla rauhassa. -- Ja niin
saapuivat matkustajamme pitemmittä mutkitta Pisaan.

Angelika kiiruhti sanomaan Pisan kallellaan olevasta tornista,
josta hän oli lukenut koulussa. Hänen selityksistään ymmärsivät
Kasse ja Masse tornin semmoiseksi kuin Eufrosynen rakentamat tornit
lastenkamarissa, jotka välttämättömästi kaatuivat, kun olivat jonkun
korkeus-määrän saavuttaneet. Pojat kieltäysivät sentähden seuraamasta
vanhempia ylös torniin, siksi kunnes pappa juhlallisesti vakuutti
ei mitään vaaraa olevan pelättävissä. Pojat nolostuivatkin sitten
aika lailla, kun huomasivat, että olivat päässeet tähän torniin yhtä
onnellisesti, kuin jos olisivat nousseet Nikolaikirkon portaita
Helsingissä.

Florenzissa tapasi perhe koko joukon ruotsalaisia, norjalaisia ja
tanskalaisia. Angelika tuli hyvin hyväksi ystäväksi erään nuoren
tanskalaistytön kanssa ja Boboli-puutarhassa he tekivät ikuisen
ystävyyden liiton eräänä iltana, kun satakieli lauloi ja kuuvalo loihti
timantteja puihin ja pensaihin.

Kasse ja Masse panivat suurimman arvon kilpa-ajoihin Kasinossa. Hei,
kuinka siellä lensivät nuo ruseteilla kaunistetut hevoset! Kuinka
sanomattoman onnellisia olivat englantilaiset jockeyt, jotka ajoivat
pieniä leikkivaunujaan, niin että pöly vilisi heidän ympärillään. Kasse
ja Masse tunsivat palavan halun päästä tallipojiksi Florensiin.

Mutta eteenpäin sitä vaan mentiin. Kun tultiin Bolognaan, satoi
rankasti. Asemalla huusivat eri hotellien omnibus-ajajat kilvan,
itsekukin ylistäen omaa hotelliaan. Kaikkein kimakammin huusi "Albergo
Pellegrino" ja Kasse ja Masse, jotka pitivät tätä nimeä erittäin
ihanana, houkuttelivat pappaa kiipeämään Pellegrinon omnibukseen.
Hotelli oli pieni, likainen ja kallis ja mamma rupesi voimaan pahoin
öljynsekaisesta ruuasta ja sade yhä jatkui, jonka tähden pappa jo
seuraavana päivänä osti matkaliput Venetiaan.

Mamma rukka oli yhä kipeä ja koetti parantaa itseään "Hjärnes
testamente"-rohdolla, jota papalla oli mukana kotoa. Eufrosyne oli sinä
päivänä hyvin kiusallinen ja hänen suunsa jauhoi lakkaamatta kuin mylly:

-- Mamma, mitä tuo on? -- Mamma, saanko karamellin? -- Mamma, mitä
tekee tuo ukko? -- Mamma, mitä me saamme päivälliseksi? -- Mamma,
minkätähden ei kasva appelsiinia Kaisaniemellä? -- Mamma, saako Masse
kovertaa reikää Kassen saappaaseen? -- Mamma...

Angelika, joka Bolognassa oli ostanut uuden päiväkirjan, jonka kannessa
oli teräksestä tehty palava sydän, luopui huoaten aikomuksestaan
alottaa sitä jollakin runollisella kyhäyksellä ja rupesi pientä siskoa
hoitamaan.

Venetiassa vastaanotti perhettä mitä ihanin kuuvalo, mutta he pitivät
enemmän ponnistimilla varustetuista matrasseista ja illallisesta teen
kanssa. Siis hotelliin.

-- Vossikka! -- huusi pappa.

-- Vossikka! -- kertoi Angelika.

-- Vossikka! -- vinkuivat Kasse ja Masse.

Mutta vossikkaa ei näkynyt. Yltympäri näkyi vaan kanavia ja niiden
kirkas, musta vesi kiilui kuuvalossa. Pitkiä kapeita veneitä näkyi
kaikkialla ja niiden kulettajat tarjoutuivat huutaen ja kirkuen viemään
matkustavaisia sinne, minnekä pyrkivät.

-- Täytyykö meidän nyt vielä tänä iltana lähteä vesille? -- huokasi
äiti.

Pappa löi otsaansa. Eihän Venetiassa olekaan vossikoita, kun
gondooli-veneitä vaan. Mikä siis neuvoksi, jos ei gondooli! Melkein
samassa istui perhe jo gondoolissa, joka liikkui kanavaansa myöten
ihanassa kuuvalossa. Eufrosyne itki hiljaa väsymyksestä, Kasse
ja Masse ihmettelivät, Angelika oli haltioissaan. Pojat sotkivat
alituisesti sanoja: _kanava_ ja _gondooli_ sekä puhuivat _kanavoista_
ja _gondooveista_. Olihan tuo Italia kummallinen maa! Ei vossikoita,
ei prenikka-ryssiä [prenikka = venäläinen mesileipä], ei nekkumummoja!
Entä Venetia sitten, jossa oli paljaita kanavia ja niillä soutivat
gondooleissa!

Pappa voi joukkonsa Markustorille, jossa tarjosi heille glassia. Se
maistui lapsista vieläkin paremmalta kuin Löfström'in sokurileivokset,
vaikka tuuli oli kylmä ja he värisivät ohuissa ruudukkaisissa
vaatteissaan. Pikku Eufrosynellä oli ilonsa kesyistä kyyhkysistä, jotka
tuhansittain laskeutuivat alas Markustorille, jossa heitä ei häirinnyt
ajo eikä kärrien pyörät. Ne söivät leipämuruja lasten käsistä ja yksi
niistä piti Angelikan kukilla koristettua hattua ruusupensaana sekä
istui siihen.

Seuraavana päivänä käytiin dogien palatsissa, lyijykamareissa ja
"huokauksien sillalla". Kun Kasse ja Masse kuulivat tämän nimen,
alkoivat he heti huoata ja koettivat kilvan, kuka heistä saattaisi
huoata syvemmin ja kovemmin.

Kirje Angelika Tähtiseltä ystävälleen Rosamunda Rosenblixtille.

    Roomassa 11 p. Helmik. 188-.

    Rakas Rosamunda!

    Olemme nyt olleet täällä jotenkin kauan ja kaikenlaista kummaa
    on tapahtunut. En tiedä millä alottaisin. -- Joulu-iltana oli
    meillä hirveän ikävä. Ajattelepas, heillä ei ole lipeäkaloja,
    eikä joulupuuroa eikä joulukuusta Roomassa! Mammasta tuntui,
    ettei se ollutkaan joulu-ilta, kun hän ei saanut lipeäkalaa.
    Pojat olivat pahoillaan, kun ei ollut joulukuusta. Eufrosyne
    itki, kun ei näkynyt joulupukkia. Minä olin suruissani, kun et
    ollut kirjoittanut tavallista joulukirjettäsi. Kaikki olimme me
    häijyjä ja tyytymättömiä. Vaan sitten kuulimme Pietarin kirkossa
    ihanan joulumessun, ja siitä tulimme taas kiitollisiksi ja
    iloisiksi. Emmekä myöskään jääneet ilman joululahjoja. Pojat
    saivat kumipalloja, Eufrosyne nuken ja minä solen roomalaisesta
    mosaiikista. Vaan kun sitten Masse jouluaamuna heitti pallonsa
    erään ylhäisen roomalaisen ikkunasta, otettiin heiltä pallot pois
    ja he vuodattivat runsaasti kyyneleitä.

    Mutta enhän minä siitä aikonut kertoakaan, vaan siitä
    kummallisesta, joka minulle tapahtui.

    Koska meillä oli määrä viipyä täällä neljä kuukautta, arveli
    pappa, että minun piti käyttää aikaa ja ottaa tuntia erään
    kuuluisan ranskalaisen opettajan luona. Tällä on tytär, joka
    on samanikäinen minun kanssani ja me tulimme kohta tutuiksi ja
    pidämme paljon toisistamme, vaikka väliin hirveästi erehdymme
    toistemme aikomusten suhteen, kun en vielä oikein osaa ranskaa.
    _Giulialla_, -- se äännetään: Dschiulia, -- on ihan samanlainen
    tukka kuin Hallonsköld'in tytöillä koulussa. Eräänä päivänä
    saimme Giulia ja minä kahden ajaa ulos ostoksia tekemään. Me
    ajoimme omnibuksessa pitkää, pimeää käytävää kahden korkean
    talon välitse. Giulia, joka on minua vanhempi ja kokeneempi,
    neuvoi minua pitämään kiinni kukkaroani taskussa, sillä näissä
    pimeissä käytävissä on tavallista, että taskuvarkaat vievät
    rahat. Minä tein hänen neuvonsa mukaan ja -- elähän mitä! --
    palttooni taskussa tunsin kuin tunsinkin olevan suuren mieskäden!
    En uskaltanut huutaa, sillä arvelin että varas siinä tapauksessa
    voisi kuristaa minut; minä tartuin vaan kovasti hänen käteensä
    ja hän ei tehnyt mitään vastarintaa. Ja voitko ajatella, --
    kun vaunut taas tulivat ulos valoon, huomasin minä että olin
    erehdyksestä pistänyt käteni vieressäni istuvan herran palttoon
    taskuun. Me istuimme siis ja pitelimme toistemme käsiä ja
    tuijotimme kummastuneina toisiimme. Ja kaikkein ihmeellisintä
    oli, että se herra -- minä näet tunsin hänen nyt, -- niin etkö
    voi arvata... hän oli... tuo tanskalainen herra Tivolista! Hän,
    joka pelasti Kassen eikä ollutkaan taskuvaras. Minä tunsin
    hänet ja hän tunsi minut. Hän nauroi, mutta minua hävetti
    niin hirveästi ja aioin ruveta itkemään. Silloin sanoi hän
    hyväntahtoisesti: De maa ikke vaere forknydt, det var ju kun en
    lille Misforstaaelse. Ja sitten auttoi hän minua alas vaunuista
    niin iloisena ja reippaana, että minä en ollut enää millänikään.

    Seuraavana päivänä tuli se tanskalainen herra meillä käymään.
    Hän oli ylioppilas ja hänen nimensä on Jens Glitterup. Pappa
    puhui hänelle saksaa, mutta me muut ruotsia, jota hän ymmärsi
    paljoa paremmin. Sen jälkeen on hän ollut meillä monta kertaa ja
    me sovimme oikein hyvästi. Ainoa mikä minulla on häntä vastaan,
    on se, että hän niin vähän tietää Suomesta. Mutta minäpä olen
    opettanut hänelle suomalaisen lauseen: sitä kuusta kuuleminen,
    jonka juurella asunto; -- ja sitä hän useasti kertoo. Hän pitää
    siitä yhtä paljon kuin minä. -- Hyvästi, rakas Rosamunda,
    kirjoita pian kirjeitä odottavalle ystävällesi.

    Angelika.

Tähtisen perhe viipyi Roomassa kolme kuukautta. He kävivät kaikkea
katseltavaa katselemassa, tanskalaisen ylioppilaan seurassa. He
kuluttivat loppuun ruudukkaiset vaatteensa ja koi söi mamman puhkion.
Papan kukkaro alkoi laihtua; mamma ajatteli kevätpesua siellä kotona,
Angelika toivoeli saada kertoa matkasta Rosamundalle ja pienokaiset
muistelivat urpusia, sinivuokkoja ja koivun lehden alkuja. Yleinen
koti-ikävä valtasi seurueen ja ei aikaakaan, ennenkuin olivat jo
kotimatkalla. Masse näki ensimmäisenä Viaporin huiput ja kirkasi
riemusta. Sitten näkyi Nikolainkirkko ja kohta levisi heidän eteensä
tuo rakas, tuttu Helsinki, ihanassa vihreässä kevätpuvussa. Mamman
silmiin nousivat kyyneleet, lapset riemuitsivat, pappa tilasi
marjanestettä ja vettä ja tarjosi kaikille. -- Maljasi, mamma, maljasi,
Angelika! Ja teidänkin maljanne, pienet veitikat! Muu maa mustikka, oma
maa mansikka.

Eläköön! huusivat Kasse ja Masse, ja pikku Eufrosyne vinkui: eijäköön!



EDELLINEN OSA.



Tulo.


Kello oli 1/2 11 iltasella 14 p. Tammikuuta 18... Seuraavana päivänä
avattiin koulut ja lapsia, läheltä ja kaukaa, jotka olivat matkustaneet
kotiin joululuvalle, tuli tulvailemalla takaisin Helsinkiin.

Neidit Tilhisten asunnossa Antin kadun varrella oli kaikki puhdistettu
ja kiilloitettu ja kuntoon laitettu seitsemän iloisen koululapsen
ensi vastaanottoa varten "täyteen ylöspitoon". Matot olivat juuri
mankeloidut, huonekalujen irtonaiset päällykset kiilsivät silityksen
ja tärkkelyksen jäliltä, lamppuja paloi joka huoneessa ja kaikki oli
täynnä hiljaista odotusta.

Hiljaisuuden keskeytti kumminkin pian neiti Konkordia Tilhinen, joka
reippaasti liikkuen ja isolla talousesiliinalla varustettuna harppasi
sisälle saliin, jossa hänen sisarensa vienona ja laihana istui sukkaa
neuloen.

-- Mutta, Amadea kulta, istuthan taas tuossa niin rauhaisena kuin jos
ei olisi tekemistä vähääkään! Etkö näe että pöytäliina on vinossa,
-- nostahan lamppua, että saan asettaa sen paikoilleen. Kas niin!
Entä fikus! Mitenkä se on käännetty? Pitäähän sillä olla kolme
lehteä vasempaan päin ja viisi lehteä oikeaan päin käännettyinä...
Oletko puistanut pölyn pellinnuorasta? Ei sitäkään! Sinä et ymmärrä
järjestystä pitää, Amadea! Ja katsopa Mobellea, kuinka huolimattomasti
se makaa tuolla, jalat kiertyneinä sukkalankaasi ja toinen korva nurin
käännettynä!... Lieneeköhän Miina leikannut tarpeeksi leipää koriin
ja muistanut panna makkaraakin pöytään... ne voivat tulla vaikka minä
hetkenä, lapset.

Amadea neiti oli kiltisti korjannut osoitetut puutteet, puhellen sillä
välin hiljaisella, hiukan valittavalla tavallaan:

-- Niin, niin, olkoon nyt vaan onneksi heidän tänne tulo! Koululasten
pito tuottaa niin suurta edesvastausta!... Vaan täytyyhän sitä jollakin
tavalla elää!...

Pelkään vaan ettemme jaksa, oikein kunnollisesti hoitaa _seitsemää_
vierasta lasta! Puuhaa ja huolta saamme ainakin, se on varma!

-- No, jos minä puuhaan ja sinä huolehdit, niin jaamme vaivat tasan,
sisko. Kuuluvathan ne sitä paitse olevan hyvin kasvatettuja lapsia
siivoista kodeista. Tähtisen perheen minä tunnen, nehän ne olivat,
jotka viisi vuotta sitten tekivät matkan Italiaan. Nyt he kesät talvet
asuvat kauniilla Saviniemellään. Pikku Pumpenritter on oikeastaan
saksalainen, mutta vanhempansa tahtovat häntä kasvattaa suomalaiseksi.
Tiedäthän, isä on upseerina Viaporissa. Poika on viettänyt joulua
Porvoossa äitinsä vanhempien luona ja tulee tänne tänä iltana muiden
kanssa... Kumma, etteivät jo ole saapuneet!

-- Ehkä juna on joutunut pois kiskoilta! -- arveli Amadea, heittäen
aran katseen kelloon. -- Kuulin tässä tuonoin, että Ärtblomin pienet
tytöt ovat herttaisia ja lahjakkaita lapsia. Vanhempi on niin kaunis ja
nuorempi kuuluu sepittävän runoja.

-- Tyhjää! -- huudahti Konkordia neiti iloisesti. -- Sitähän sinäkin
teit sillä ijällä, mutta eipä kukaan siltä ole kutsunut sinua
lahjakkaaksi. -- Pienestä Pingelbom'ista en tiedä mitään muuta, kuin
että hänen isänsä on kapellimestarina Loviisassa... hys, nyt soitetaan
kelloa! -- Ja hän hyökkäsi etehiseen, jota esimerkkiä seurasi Mobelle,
pieni lihava sylirakki, joka raivoisasti haukkui tervetuliaisiksi.

-- Taivasten tekijä, tuossahan ne ovatkin! -- huudahti Amadea niin
säikähtyneenä, kuin jos olisi nähnyt joukon Hottentotteja hyökkäävän
heidän hiljaiseen asuntoonsa... Minun täytyy muistuttaa Miinaa
teekeittimestä. -- Ja hän kiiruhti verkalleen ruokasaliin.

Etehisessä toimitettiin paraikaa juhlallinen esittely. Kun ovi aukeni,
astui ensiksi sisään uljas nuori mies, noin 9 vuoden vanha.

-- Kas, tässähän on Kasimir Tähtinen, -- sanoi Konkordia neiti
sydämmellisesti. -- Hyvää päivää, poikani, miten jaksavat, pappa ja
mamma?

-- Minä olen Fritz Amatus Pumpenritter, -- vastasi luuloteltu Kasse. --
Tähtisen tulevat vasta huomenna omilla hevosilla.

-- Vai niin, no, no, johan minä arvelin, ettet ollut ollenkaan
näköisesi. Hyvää iltaa, rakas pikku Gunilla, sinähän olet koko pitkä
tyttö! Missä on siskosi Syrena?

-- Minä olen Spirea ja tässä on sisareni Kamilla, -- kuului huurteisen
moherilankahuivin sisästä ja puhuja, hoikka tummaverinen 13 vuotias
tyttö niiasi siivosti ja kohteliaasti.

-- Vai niin, no, samahan se! Ja sinä kai olet Svante Pingelblom!

-- Bom! -- oikasi mainittu nuori mies kumartaen.

-- Mitä! Joko taas sanoin hullusti? -- huudahti Konkordia neiti
hämmästyneenä. -- Amadea, tulehan tänne ja auta minua pitämään
muistissa kaikkia noita vaikeita nimiä. -- Oletteko pyyhkineet
jalkojanne mattoon, pojat? Täällä on teille jokaiselle oma paikkansa
päällysnuttuja varten, -- paikat ovat numeroidut, niinkuin näette --
minä pidän paljon hyvästä järjestyksestä.

Lapset olivat sillä välin riisuneet päällysvaatteet sekä salavihkaa
katsoneet toisiaan ja "tantteja", joiden haltuun he nyt joutuisivat.
Konkordia täti näytti kyllä hiukan ankaralta, mutta tuiman katseen
takaa pilkisti usein ystävällinen hymy ja ruskeat silmät tuntuivat
katsovan varmasti, mutta hyväntahtoisesti syvälle toisen sieluun.
Amadea sitä vastoin näytti itse lauhkeudelta ja hänen suhteensa
tunsivat lapset heti, ettei heidän koskaan tarvitsisi mitään pelätä.

Mobellea hyväiltiin ja armasteltiin ja rakki koetti oikein hypähdellä,
näyttääksensä tyytyväisyyttään lasten tulosta. Mutta kömpelömäisesti se
kävi, ikäänkuin vanha kumipallo, joka on saanut halkeaman, eikä saata
enää kimmota.

-- Kuinka täällä on kaunista, vanhanaikuista ja siroa, -- miettivät
lapset, kun he lumivalkoisten mattojen päällitse mennä sipsuttelivat
ruokasaliin. Ne, jotka tiesivät ei voivansa järjestystä pitää, tunsivat
itsensä hiukan alakuloisiksi ja eivät saattaneet pelkäämättä katsella
niitä monilukuisia helposti särkyviä, vanhoja posliiniesineitä,
kukka-astioita ja päätä nyökäyttäviä kiinalaisia lasissa. Mitenkä he
saattaisivat olla käymättä noihin salakareihin?

Teekeitin höyrysi pöydällä ja paistettu makkara ynnä potaattimuhennus
antoivat ruokahalulle yllykettä. Dika täti näytti hiukan
tyytymättömältä, kun Fritz Amatus syödessään levitti kyynäspäitään
ikäänkuin olisi aikonut tunkeutua pöydän toiselle puolelle, pistipä
vielä lisäksi veitsen syvälle suuhun. Svante raapi pataattimuhennusta
lautaseltaan pyörittäen sitä samassa ja teki tätä niin uutterasti,
että Dika täti pelkäsi hänen saavan posliinisirpaleita kurkkuunsa.
Pienet Ärtblom'it levittivät runsaasti voita vehnäleivälle. Kaikki tämä
oli tädistä kauhistus, mutta eihän hän ensimmäisenä iltana tahtonut
muistutuksia tehdä.

Dea täti, joka itse söi kuin kärpänen, katseli kummastuksella ja
levottomuudella lasten ääretöntä ruokahalua ja ihmetteli ääneen, josko
oli terveellistä syödä niin paljon illalliseksi. Fritz Amatus rauhoitti
häntä sanomalla, että saattaisi syödä viisitoista sokurileivosta ja
viisi voileipää illalla ja kuitenkin olisi seuraavana aamuna nälkä.

-- Ja minä saatan syödä kymmenen potaattia ja pytyllisen viiliä sekä
lisäksi lihaa ja leipää yhdeksi päivällisateriaksi, -- vakuutti
Kamilla, eikä sitä voinut kukaan epäillä, joka näki hänen punaiset
poskensa ja pyylevät kätensä.

-- Kuinka monta joululahjaa sait sinä? -- kysyi Svante
vierustoveriltaan hiljaa.

-- Kuusikolmatta, kun lasken kaikki keilit erikseen, muuten
neljätoista. Entä sinä?

-- Minä sain kaksitoista, mutta niiden joukossa viulun, joka maksoi 20
markkaa! Minä rupean viulua soittamaan.

-- Ohoh! -- huudahti Fritz Amatus innostuen niin ylenmäärin, että
potkasi pöydän jalkaa, jolloin maitoa kaikista laseista läikähti
pöytäliinalle.

Dika täti synkistyi yhä enemmän, eikä malttanut enää olla sanomatta: --
Kuinka huolimatonta! Tästä lähtien tulen sakottamaan sitä, joka tahraa
pöytäliinaa!

Illallisen jälkeen saattoi Dea täti lapsia heidän makuuhuoneihinsa.
Mobelle tuli mukaan ja koetteli kohteliaasti jokaisen makuutilaa.

-- Ole hyvä ja vie mustat ystäväsi pois mukanasi, kun menet, -- nauroi
Kamilla, joka huomasi, että Mobellen käynti oli tuottanut hänen
vuoteelleen pienen mustan hyppijän.

Dea täti sanoi heille hyvää yötä, muistuttaen samassa vienosti, että
muistaisivat lampun sammuttaa ja iltarukouksia lukea. Ja nyt olivat
lapset yksin.

Svantella ja Frits Amatuksella oli yhteinen huone. Edellinen heittäysi
vatsalleen vuoteelle, lopettaaksensa "Robin poikaa", jota hän oli
alottanut matkalla; jälkimmäinen otti esille matkalaukkunsa ja rupesi
syömään rusinoita ja manteleita. Kun he kuulivat ruokasalin kellon
lyövän yhtä, hyppäsivät he pystyyn kauhistuneina muistellen, että
heidän täytyisi olla koulussa kello 8 seuraavana aamuna. He päättivät
kilpailla, kuka saattaisi nukkua ensimmäiseksi ja kohta kuuli Svante
kadehtien Fritz Amatuksen korsaavan, sillä välin kun hänen ajatuksensa
kiersivät maailman Robin pojan villien seurassa.

Spirean ja Kamillan huoneessa oli kolmaskin vuode, joka oli aiottu
pikku Eufrosyne Tähtiselle.

-- Mitä sinä pidät "tantoista", Spirea? -- kysäsi Kamilla hirveästi
haukotellen.

-- Kyllä, -- kiltiltähän nuo tuntuivat kumpaisetkin, -- vastasi Spirea
verkalleen. Hän ei ollut vielä varma.

-- Minusta ne muistuttavat Karoa ja Mirriä siellä kotona, toinen
haukkuu hiukan ja toinen naukuu, -- tuumasi Kamilla ja ojensihe
mukavasti pehmeällä vuoteellaan. -- Mutta, siunatkoon Jumala kaikkia
ihmisiä, -- lisäsi hän, -- meidän ei pidä nukkua pahoissa ajatuksissa.

Hän suuteli sisartaan ja nukkui samassa.

Fritz Amatus heräsi seuraavana aamuna siitä, että luuli näkevänsä
isänsä venäläisen denschikin [miespalvelija] seisovan edessään, iso
kuppi teetä kädessä ja sanoen: pasvoltje [suvaitsetteko?] Fritz
Konstantinovitsch? Teen haju nousi hänen nenäänsä, hän raotti silmiään
ja ojensi kättään ottaaksensa kuppia...

Kilin, kalin, räiskis!

Frits heräsi kerrassaan ja nousi istualleen. Voi, hän makasikin neidit
Tilhisten matalassa rautasängyssä ja lattialla oli lätäkkö ja siinä
sirpaleita siitä lasista, jota hän oli teekuppina pitänyt. Fritz
hämmästyi. Kotona oli hän kyllä silmiä räpäyttämättä pudottanut maahan
parhaimmat posliinit, mutta muistellessaan Konkordia neidin ankaraa
katsantoa, kävi hän hiukan miettiväiseksi. Mutta pian hän tointui,
pisti sormensa veteen ja pirskoitti äkkiä vettä nukkuvan Svanten
viattomille kasvoille.

Svante nousi nuolena pystyyn.

-- Mi-tä... mitä se on?

-- Uusi _herätys-massiina_, -- vastasi Fritz vakavasti, -- hän käytti
mielellään vieraskielisiä sanoja. -- Vinnillä on näet ruisku, jossa on
useita letkuja, yksi joka huoneeseen ja kello kuusi alkaa vesi juosta
alas...

Samassa kuului, kuinka Dika täti peukalollaan rummutti oveen.

-- Joko olette nousseet, pojat? Minusta, tuntui, että kuulin lasin tai
posliinin helisevän. Oletteko särkeneet jotakin?

-- Minä vaan une... uneksin...

-- Herkeä jo uneksimasta. Kello on kuusi ja teidän täytyy nousta.
Kuuletteko, mitä minä sanon?

-- Kuullaan, neiti Patukka, -- mumisi Fritz ja hyppäsi vuoteesta. Hän
sattui hyppäämään suoraan lätäkköön, uudet sukat kastuivat ja jalkaan
tuli lasisirpale, jonkatähden Svanten täytyi ruveta tohtoriksi ja
kaivella sitä pois. Tohtori oli unissaan ja kovasti kömpelö. Kotona
olisi Fritz pitänyt velvollisuutenaan kirkua tuskasta, mutta nyt oli
hän ääneti ja puri hammasta, vaikka kyyneleet hänen tahtomattansakin
nousivat hänen silmiinsä.

Svante nosti verkalleen tavaroitaan matkalaukusta, muutti puhtaita
vaatteita päälleen kiireestä kantapäähän, pesi korvat ja kaulan sekä
harjasi keltaista tukkaansa niin sileäksi, että kärpäsenkin jalka olisi
siinä liukahtanut. Kun hän vihdoin sitoi kaulahuiviaan, punertava
silkkikravatti valkosilla pilkuilla, pääsi häneltä huokaus. Huivi oli
rouva Pingelbomin jäähyväislahja rakkaalle Svantelleen.

Fritz unhotti puhdistaa hampaat, leikitteli hiukan hevosellaan
Alaschkalla, joka oli päällystetty nahalla, ihan kuin oikea hevonen
ja jonka hän kaikessa salaisuudessa oli ottanut mukaansa. Kun sitten
Dika tädin pasuuna jälleen kuului, heitti hän hätäisesti päälleen
tummansiniset merimiesvaatteensa.

Samaan aikaan istui Kamilla Ärtblom yönuttusillaan lattialla avonaisen
matkalaukkunsa ääressä ja itki.

-- En _tahdo_ mennä kouluun puettuna tuohon vanhaan, ilkeään mekkoon,
-- nyyhkytti hän, -- en _tahdo_, häpeän silmät korvat täyteen!...

-- Rakas Kamilla...

-- Niin, "rakas Kamilla!" Ei minun päälleni kasva uusia mekkoja siitä,
että sinä sanot "rakas Kamilla!"

-- Mutta tiedäthän että äiti sanoi, ettemme molemmat voisi saada uusia
mekkoja ja eihän tuo ruskea näytä ollenkaan vanhalta vielä.

-- Näyttääpä! Se on vanhan kahvisäkin näköinen, tai luutturievun tai
lehmännahkan, -- -- niin juuri lehmännahkan näköinen se onkin!

-- Jospa äiti näkisi sinua noin kiivaana...

-- Helppo on sinun saarnata! Sinä saat aina uusia vaatteita, kun olet
vanhempi ja minulle annetaan sinun vanhat korjattuina ja ne minun
täytyy pitää hyvänä, vaikka kaik-ki tulevat nauramaan minulle koulussa!

Spirea laskeutui ääneti polville matkalaukun viereen ja alkoi ommella
pitsiä kiivaan ja juonikkaan sisarensa mekkoon. Äiti oli heidän kotoa
lähtiessä suudellut häntä ja sanonut: -- ole nyt viisaana, vanhempana
sisarena Kamilla paralle! Elä koskaan anna hänen juonitella, mutta auta
häntä, kun voit ja ole hyvänä esimerkkinä. -- Sentähden Spirea pidätti
niitä vihaisia sanoja, jotka jo olivat hänen kielellään. Mutta hän ei
ennättänytkään kuin pari kertaa neulalla pistää, ennenkuin Kamillan
käsivarret kietoutuivat hänen kaulaansa ja Kamilla itkien ja nauraen
puhui: -- anteeksi, anteeksi, Spirea! Enhän aikonut mieltäsi pahoittaa!
Millähän tavalla voisinkaan tulla yhtä hyväksi kuin sinä ja äiti?

-- Minä en suinkaan ole hyvä, mutta ajattele, että sinä pahoitat äidin
mieltä, joka kerta kun olet pahankurinen. Ja sitä paitse erästä toista.

-- Tiedän, -- Jumalaa! -- virkkoi Kamilla vakavasti. Mutta samassa
löysi hän jotakin eriskummallista matkalaukussaan.

-- Johan nyt, Spirea, katsopas... uusi esiliina ja juuri semmoinen kuin
olen itselleni toivonut! Lieneekö se minulle! Voi sitä äitiä, -- tämän
on hän ommellut ja pistänyt tähän minun sitä vähääkään aavistamatta!

Kamilla pani esiliinan päällensä, pisti kädet sen taskuihin ja hyräili:

    "Kun kerran, äiti, kävelin
    Taskussa pähkinöitä..."

-- Oletteko valmiit, tyttöseni? -- kysäsi Dea täti ystävällisesti
ovessa ja päästi sisään Mobellen hyvää huomenta sanomaan. Kamilla
punastui ja herkesi laulamasta, mutta Dea täti poistui eikä ollut
huomaavinaan koko laulua.

Aamiaispöydässä Fritz turhaan katseli ympärilleen löytääksensä
teekeittimen tai kahvipannun. Ei kuin leipää ja voita ja maitoa ja
maljallinen höyryävää velliä sille, joka tahtoi! Fritz parka! Jolla
on ymmärtämätön äiti, joka on antanut poikansa nukkua untuvilla kello
yhdeksään saakka ja sitten lähettänyt palkollisen häntä palvelemaan, se
tulee huonolle tuulelle, kun täytyy nousta kello kuusi ja syödä velliä.
Lohduttaakseen itseänsä kuiskasi Fritz Kamillalle: -- kohta alkaa
tähtiä tippua taivaasta.

-- Nytkö... päivällä?

-- Niinpä niin, oikea tähtisade!

-- Fritz, -- sanoi Dika täti samassa, pöydän toisesta päästä, --
vuoteesi edessä löydettiin särkynyt juomalasi. Kumpiko teistä särki sen?

Svante lensi tulipunaiseksi, mutta Fritz vastasi uhkamielisesti: --
minä sen särin.

-- Siinä tapauksessa et ollut oikein rehellinen tänä aamuna.

-- Sanoinhan vaan että olin uneksinut ja se oli totta. Minusta näytti,
että Kostja tuli luokseni kantaen ison kupin teetä ja tuoresta
vehnästä, -- ja niin särin lasin, kun ojensin kättä kuppia ottamaan.

Kamilla nauraa kikatti. Dea täti pudisti päätään, mutta Dika täti
heitti Fritz'iin jotenkin tyytymättömän katseen silmälasien takaa. --
Vai niin, -- sinulla on semmoisia tapoja, -- lausui hän, -- no, no,
kodit ovat erilaisia! Mutta, tiedätkö mitä, poikani, puolinainen totuus
on yhtä paha kuin kokonainen valhe.

Fritz olisi ehkä vielä vastannut tuhmasti, ellei samassa vaunut olisi
seisahtuneet portaiden eteen. Ajuri, punaposkinen renki, yhtä lihava
kuin hevoset, hyppäsi maahan ja samassa lensi vaunuista pieni tyttö
kuin pallo, joka pyöri kummastuneen ajurin jalkojen juureen.

Hänen jälkeensä tuli samaa vauhtia voipytty, kaksi juustoa, kaksi
poikaa ja omenapussi. Fritz oli hyökätä paikoiltaan, mutta Dika tädin
katse pidätti häntä. Heti sen jälkeen tuotiin vastatulleet sisälle ja
esiteltiin juhlallisesti.

-- Kasimir, Maximilian ja Eufrosyne Tähtinen. Terve tulleeksi! Mitenkä
jaksoivat vanhukset Saviniemellä?

Pojat raapivat lattiaa saappaillaan, -- se oli olevinaan kohtelias
kumarrus. Eufrosyne niiasi hypähtäen ja vastasi vikkelästi: --
Kiitoksia paljon, kyllä he jaksoivat hyvin! Mamma käski sanoa paljon
terveisiä ja lähettää kaksi voipyttyä ja yhden juuston... ei, kaksi
juustoa ja yhden voipytyn tanteille...

-- Eikö tipahtanut tähtiä? kuiskasi Fritz Kamillalle. Kolme yht'aikaa!
Luin sen almanakasta näet.

Nuo kolme Tähtistä eivät olleet erittäin ujoja, vaan noudattivat heti
kutsumusta tulla aamiaiselle. Kasse ja Masse, kolmen- ja kahdentoista
vanhat, olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa; kumpaisellakin
oli terveet, punaiset posket ja kummallisen itsepintainen tukka, joka
aina oli pystyssä. Mutta Masse näytti koko lailla vikkelämmältä kuin
Kasse. Eufrosyne, 10 vuoden vanha, oli pienikasvuinen, mutta virkeä
ja kehittynyt ikäänsä katsoen. Hänellä oli vilkkaat ruskeat silmät ja
hän huomasi heti, kuinka Fritz Amatus pudotti voileipänsä nurealle
puolelleen matolle, nuoli veistä kielellä ja aina tuppautui puhumaan,
juuri kun oli työntänyt suunsa täyteen voileipää.

Kello puoli kahdeksan alkoi talossa kuulua rähinää ja ovien pauketta,
kun joukon piti lähteä kouluun. Svante, Spirea ja Kasse tunsivat
sisällistä vavistusta, he tiesivät jo miltä tuntui tapella _der,
die, das'in_ kanssa, tai _aimer'in_ ja _amare'n_. Masse ja Kamilla
eivät juuri vähästä säikähtyneet ja mitä Fritz'iin ja Eufrosyneen
tulee, olivat he vasta viime keväänä ottaneet sisäänpääsytutkinnon ja
alottivat nyt huoletta ensimmäistä lukukauttaan. Svante kävi uudessa
ruotsalaisessa opistossa, Tähtisen pojat suomalaisessa normaalikoulussa
ja Fritz suomalaisessa yhteiskoulussa. Sisaret Ärtblom kävivät
ruotsalaisessa -- ja pikku Eufrosyne suomalaisessa tyttökoulussa.

-- Tule pois, Svante, -- kehoitti Masse portailla, Fritz ja nuo muut
tytöt ovat niin hirmuisen hitaita.

Fritz lensi punaiseksi kuin kukko.

-- Mitä uskallat sanoa?

-- No niin, voitko kieltää kuuluvasi tyttöjen joukkoon?

-- Mutta minä en siltä ole mikään _tyttö_, -- väitti Fritz
kapinallisella äänellä.

-- Oletpa vainenkin. Kaikki, jotka käyvät tyttöjen koulussa, ovat
tyttöjä, se on varmaa se. Onnea vaan sinulle mamselli Rittenpumper, kun
saat oppia ompelemaan ja kerimään, -- jatkoi Masse, kiitäen Fritzin ohi.

-- Suu kiinni, tähtitaivas! -- huusi Fritz hänen jälkeensä, mutta
huomasi itse, ettei ollut sanonut mitään sukkelaa, meni äreästi
tyttöjen ohitse, ja tyrkkäsi heitä ikäänkuin sattumalta. Kun hän
tuli koulun pihalle, kuului jo kellon kimakka ääni, -- hän kiiruhti
portaita ylös ja joutui pian keskelle poika- ja tyttöjoukon, jotka
muurahaisten tavalla kihisten kiiruhtivat rukoukseen. Fritz meni muiden
mukana, mutta kun hän sitten rukouksen pidettyä joutui ensiluokalle
pojan viereen, jolla oli tuuhea punainen tukka ja toisella puolella
tyttö, jolla oli ruudukas esiliina, rupesi häntä arveluttamaan. Hänelle
muistui mieleen, että hän useasti oli kirjoittanut "viikko" yhdellä
i:llä, että hänellä oli tapana jättää pois kaikki t-viivat, ettei hän
oikein muistanut, olivatko Länsi-Intian saaret Välimeressä, vai missä
ihmeessä, sekä monta muuta tieteen hedelmää, joista hän ei vielä yhtään
voinut nauttia. Tänään ei kuitenkaan vielä sattunut hänen eteensä
yhtään loukkauskiveä, lapsille annettiin läksyjä ja laskettiin kotiin.

Eteisessä tapasi Fritz jälleen vierustoveriaan. Hän kääntyi
ylenkatseella pois tytön luota ja alkoi puhutella poikaa.

-- Mikä nimesi on?

-- Hektor Hällström.

-- Hektor? Sehän on koiran nimi.

-- Entä sinun nimesi?

-- Fritz Amatus Pumpenritter.

-- Mitä, _Pumpernickeli?_ ivasi Hektor. Sehän on melkein sama kuin
piparkakku. Tulehan tänne että saan maistaa kuinka imelälle maistut.

-- Ole ilkkumatta! -- huudahti Fritz, joka ei voinut kärsiä että häntä
toistamiseen tänä päivänä ivattiin. Hän heitti koululaukkunsa lattialle
ja hyökkäsi punatukka-poikaan, joka kuitenkin oli häntä vahvempi, ja
antoi hänelle pari läiskäystä suuhun, niin että veri purskahti Fritzin
nenästä kuin suihkulähteestä.

-- Sinäpä olet siivo poika, -- häpäisivät häntä vihollisensa, -- panet
alkuun riitaa jo ensimäisenä päivänä.

Muut lapset tunkeilivat uteliaina heidän ympärilleen, eräs opettaja
tuli ulos ja lähetti Fritzin kotiin ankaralla varoituksella, ettei
saisi toiste olla niin raju. Vihaisena, nenä vuotaen sekä kyyneleitään
pidellen, Fritz kiiruhti pihalle. Portissa saavutti hänet tyttö, joka
oli istunut hänen vieressään. Tämä ojensi hänelle koululaukun ja sanoi
ujosti: etkö tahdo lainata minun nenäliinaani, voinhan saada sen
takaisin huomenna? --

Mutta Fritz ärjäsi hänelle ja meni yhä vihaisempana kotiin. Ei hänelle
kelvannut tyttö toveriksi! Vaan eipä ylpeydestäkään apua. Heti hänen
kotiin tultuaan, kysäsi häneltä Masse kuka tytöistä oli hänen nenäänsä
raapinut ja Kasse tiedusteli kuinka monta ympärystä sukassa hänellä oli
määrä neuloa.

Vimmastuneena paiskasi Fritz oven taaksensa kiinni, tarttui kynään ja
kyhäsi seuraavan kirjeen äidilleen:

    Rakass äiti.

    Mull on niin hirveen ikävä tiäällä. En ole saanut tippookaan
    tieetä ja oaamusella särin lasin Konkortiia tantti sanoi että myö
    kyllä vielä opitaan toisiamme paremmin tuntemaan ja koulussa löi
    minua yks poika nin että nenästä juoksi ver hyväst nyt tule pian
    noutamaan minut tiäältä kotiin pyytä ra...

                                              rakass poikas Fritz.



Kauhea havainto.


Nuo seitsemän asuntokumppania tulivat pian hyviksi tovereiksi ja
tutuiksi. Kamilla teki ystävyyden liiton Massen kanssa, joka oli
leikkisä ja kekseliäs; Fritz Amatus suvaitsi seurustella vikkelän
Eufrosynen kanssa ja Kasse ihaili kaikessa hiljaisuudessa Svantea, joka
näytti oppineelta ja jolla oli 20-markan viulu.

Spirealla vaan ei ollut mitään "paria", hän oli kuin viides pyörä
vaunujen alla. Kuitenkin oli hän ikäänkuin kaikkien oma, kaikkien
ystävä ja uskottu. Hänen vieno, pehmeä, vaatimaton olentonsa houkutteli
kaikkia luokseen aivan kuin takkavalkea myrskyllä ja pyryilmalla. Hänen
hiljainen ahkeruutensa ja ankara totuudessa pysymisensä saattoivat
hänelle kunnioitusta, ja tietämättänsä tahtomattansa vaikutti hän
suuresti tovereihin. Paitse tätä kaikkea oli hän niin kelpo sovittaja,
kun "tädit" olivat joutuneet pahalle tuulelle lasten vehkeiden tähden.

Kun Kamillalle oli käynyt huonosti, itki hän pois pahaa mieltään
Spirean olkapäähän nojaten ja sai kohta taas uutta rohkeutta
taistelemaan läksyjen kanssa. Häneltä ei suinkaan puuttunut järkeä,
ainoastaan kestäväisyyttä ja malttia. Kun Eufrosyne oli repinyt
mekkonsa tai leikannut sormeansa, ei hän kääntynyt tätien tai Miinan
puoleen, vaan aina Spirean. Ja kun pojat kinasivat ja antoivat
toisilleen haukkumanimiä, joka kylläkin monesti tapahtui, vaikka
he sillä välin olivat hyviä ystäviä, saattoi Spirean katse heidät
vaikenemaan ja häpeämään. Varsinkin moitti hän heidän tapaansa ärsyttää
Fritz Amatusta, sentähden että tämä kävi yhteiskoulussa, eivätkä he
juuri tehneetkään sitä Spirean läsnäollessa.

Fritz Amatus piti sitä alussa häpeänä olla tytön suojelemana. Hän
kohteli Spireaa uhkamielisellä kylmäkiskoisuudella, sekä uskoi
Eufrosynelle että hän oli "niin kauhean tanttimainen", mutta vihdoin
voitti Spirea hänenkin.

Se oli eräänä päivänä, jolloin hän vimmastuneena, kuohuen vihasta ja
itku kurkussa tuli kotiin, saatuaan kadulla joukon kohteliaisuuksia,
semmoisia kuin: "tyttökoululainen", "neiti Ruttenpimper", "tyttö kulta"
ja niin edespäin.

Hän ärtyi yhä enemmän, kun pojat kotona teeskentelivät
myötätuntoisuutta. "Voi pienokaista", "voi mummo rukkaa", --
päivittelivät he.

Spirea otti hänet silloin kamariinsa, jossa sillä hetkellä ei sattunut
olemaan ketään. Fritz oli punainen raivosta ja puri huuliaan estääkseen
kyyneltulvaa.

-- Vai ovat nuo tytöt teidän koulussa niin hirveän häijyjä? -- sanoi
hän, tarttuen Fritzin käteen.

-- Sitä en ole sanonut, -- mumisi Fritz Amatus.

-- He ovat tuhmia, valehtelijoita, turhamielisiä, kielikelloja...

-- Kuka sen on sanonut? -- huudahti Fritz kummastuneena. Spirea ei
ollut kuulevinaan.

-- He opettavat pojille laiskuutta ja tottelemattomuutta.

-- Eipä, se ei ole totta. He ovat päinvastoin ahkerampia ja
tottelevaisempia kuin pojat.

-- ... He nauravat opettajille, valhettelevat toisistaan, kinastelevat
ja riitelevät...

-- Eipä, Spirea, kuka on sanonut...

-- Täytyyhän minun uskoa sitä, koska sinä olet niin onneton siitä, että
sinulla on tyttöjä tovereina.

-- Niin, kun he aina ärsyttävät minua...

-- Kutka? Tytötkö?

-- Ei, pojat tietysti.

-- Kuule, Fritz, jatkoi Spirea, laskematta hänen kättään. -- Kuka on
suurempi houkka, se joka pilkkaa toista ilman syytä, vai se joka ottaa
tämän pilkan niin itseensä, että hän tulee pahankuriseksi kaikkia
ihmisiä kohtaan, yksin viattomiakin.

-- Se, joka toista pilkkaa, -- vastasi Fritz uhkamielisesti ja koetti
päästä pakoon.

-- Ei, veikkonen, vaan se joka viitsii huolia tyhmästä pilkasta,
vaikka tietää ei mitään pahaa tehneensä. Jos minä olisin poikana,
antaisin heidän härnätä minua vaikka kuinka paljon tahansa, koska se
heitä huvittaa, ja minä en siitä tulisi tippaakaan huonommaksi. Minä
päin vastoin näyttäisin heille, että pitäisin kunniana olla hyvien ja
ahkerien tyttöjen tovereina. Tai eivätkö ne ole hyviä? --

-- He ovat oikein kunnon tyttöjä jokaikinen, -- sanoi Fritz suoraan.
Hän oli päättänyt ettei tästä lähin sano halaistua sanaa, joka ei olisi
totta.

-- Näetkös! Tarvitsetko siis hävetä sitä että olet heidän toverinaan? --

-- En sitä, mutta...

-- Pysy nyt totuudessa, Fritz. Onko se sentähden, että he ovat
_tyttöjä_.

-- On, -- myönsi poika hiljaa ja vastahakoisesti.

-- Siinä tapauksessa olet tuhmempi kuin luulinkaan. -- Spirea näytti
vakavalta ja pahastuneelta.

Fritz Amatus seisoi hetken ja tuijotti saappaihinsa, tohtimatta
vetää pois kättään, joka lepäsi niin isona ja karkeana Spirean
pehmoisessa ja lämpimässä. Tuon surullisen katseen edessä ei hän
saattanut olla jäykkänä ja uhkamielisenä. Hän tiesi, hän tunsi että
hän oli väärässä ja Spirea oikeassa. Vasten tahtoansa täytyi hänen
kunnioittaa tätä _tyttöä_, joka vaikka vaan neljäntoista vanha, oli
niin viisas, tasainen ja rohkea. Samassa muisti hän myös kaikki pienet
tyttötoverinsa, jotka olivat niin auttavaisia ja kilttiä ja joita hän
kuitenkin aina oli niin äreästi kohdellut. Hän rupesi arvelemaan,
että eikö liene niitä tuhmasti kohdellut... Spirea tuntui hänestä nyt
niin hyvältä... äitikin muistui mieleen ja häntä oli ikävä, -- koko
päivän vastenkäymiset tulvasivat ikäänkuin takaisin hänen päällensä, ja
äkkiarvaamatta peitti hän kasvonsa vasemmalla nutun hihalla ja nyhkytti
-- aivan kuin tyttö -- hillitsemättä ja sydämen pohjasta.

Spirea silitti hänen pörröistä tukkaansa ja antoi hänen itkeä. Hän
tiesi että sen jälkeen tuntuisi helpommalta. Vähän ajan kuluttua
pyyhkäsi Fritz hiukan hämillään kyyneleet silmistään ja koetti nauraa.

-- En tahdo enää olla houkkana, -- sanoi hän. -- Olen ollut tuhma
tytöille.

-- Etkä huoli enää siitä, että pojat härnäävät sinua? Usko minua, jota
vähemmin sinä huolit heistä sitä pikemmin herkeävät he pilkkaamasta.

Eräänä iltana kun tädit olivat poissa ja lapset olivat itsekseen,
ehdoitti Kamilla illallispöydässä, että he perustaisivat seuran tai
yhdistyksen tarkoituksella sulostuttaa elämää itselleen ja muille ja
jota seuraa kutsuisivat... niin miksikä?

-- _Hupi- ja hyöty-seuraksi_, ehdoitti Svante, joka oli kotoisin
kylpylaitos-seudulta, jossa vuosittain semmoisia seuroja perustettiin.

-- Eikö mitä, mutta ehkä _vapaaehtoiseksi pakinakunnaksi!_ -- ehdoitti
Kasse.

-- Ole höpisemättä! -- varoitti Kamilla. -- Mitä sinä, Masse, ehdotat?

Massen veitsi seisottui keskellä suuta. Hän mietti.

-- _Ruoka- ja makeis-yhtiö_ olisi soma nimi. -- Hän nieli suuren
potaattipalasen.

-- Ei kelpaa! huudettiin. Se on teeskenneltyä.

-- Ehkä: _yleinen sportti-akrobaatti-seurue_, lähti Fritz Amatus'en
täydestä suusta.

-- Tai: _köyhien ystävät_, -- ehdotti Effi, joka oli kuullut isänsä
paljon puhuvan "hätää kärsivistä" pitäjässä. Palkinnoksi sai hän
yleisen naurun puuskan. --

-- Ei, te ette keksi mitään kaunista ja soveliasta, lapsukaiseni, --
lausui Kamilla päättäväisesti. -- Spirea, sinä et ole sanonut mitään.
No? --

-- Yksinkertaisin nimi on paras. Minä ehdotan että nimitämme itseämme
_Tilhiläisten Yhtiöksi_.

-- Tilhiäkö me olemme, -- ivasi Masse. Siinä tapauksessa meidän pitäisi
syödä pihlajamarjoja ja käyttää koreita vaatteita.

-- Minäpä olenkin syönyt kuusi pihlajamarjaterttua tänään, -- vakuutti
Fritz Amatus.

-- Tässäpä on sopivaa koristusta vaikkapa tilhillekin taikka sitten
hohkanärhille, -- huomautti Kasse, hypistellen rimssua Kamillan
mekossa, sillä Kamilla parka oli aikalailla turhamielinen.

-- Minusta ei Spirea tällä kertaa ole ollut niin viisas kuin
tavallisesti ennen, -- lausui Svante kohteliaasti. -- Toinen nimi olisi
sopivampi.

-- Minä ehdotan: _Sukkelat Suut_, sanoi Kamilla,

-- Se on hyvä nimi! Hyvin sopivaa! Olkoon menneeksi! -- kuului joka
taholta.

-- Ja huomenna on meillä vuosikokous. Mepä pidämme puheita ja
valitsemme puheenjohtajan, aivan kuin suuret ihmiset, -- sanoi Kamilla
innostuneena.

-- Ja sihteerin, talouden- ja rahastonhoitajan, -- lisäsi Svante,
varmana siitä että hän tulee valituksi johonkin kunniavirkaan.

Fritz oli niellyt viimeisen potaattinsa ja kaikki olivat kylläiset,
jonkatähden nousivat pöydästä ja menivät tyttöjen kamariin, joka oli
kookas ja hauska. Masse ja Kamilla matkustivat maailman ympäri herra
Fogg'in kanssa, Fritz ja Eufrosyne pelasivat erästä peliä, Svante
meni omaan huoneesensa ja nau'utti viulullaan "tuoll' on mun kultani"
ja "kukkuu", ja Kasse vaipui kirjaan "Kummallisia seikkailuja maalla
ja merellä". Kukaan ei tietänyt missä Spirea oli tai mitä hän teki,
mutta kun kello löi yhdeksän ja lapset alkoivat tuntea Nukku Matin
lähestyvän, kaipasivat he häntä. Vasta silloin kun Kamilla ja Eufrosyne
jo olivat päältään riisumassa, tuli Spirea. Hän oli punainen ja kuuma
kasvoiltaan ja vastasi estellen tyttöjen uteliaihin kysymyksiin. Hän
hommaili vähän aikaa vaatesäiliönsä ääressä, jonka jälkeen pani maata
hiljaisena ja alakuloisena.

-- Seuraava päivä oli onneton. 1) Nukkuivat kaikki lapset liian
pitkään; 2) repi Kamilla ison kolon mekkoonsa, kun hänen piti ottaa
sitä naulasta; 3) kaasi Svante, joka harvoin teki tuhmuuksia,
maitolasin pöytäliinalle; 4) kompastui Fritz Mobelleen, joka korsasi
suloisesti emäntänsä tuolin vieressä, niin että hän löi päänsä pöytään
ja sai aika kuhmun silmän kohdalle.

Koulussa kävi huonosti. Spirea oli hajamielinen ja Kamilla
uppiniskainen. Masse ei löytänyt Azorin saaria kartalla ja Kasse väitti
Kristoffer Kolumbuksen syntyneen v. 1790. Se oli ihan hullua.

Mutta pahinta oli sitten kotona.

Lapset huomasivat, että Dika täti näytti selittämättömän ankaralta
päivällispöydässä sekä että Dea täti huokasi tavallista useammin. Miina
oli ollut kipeänä muutamia päiviä ja hänen sijaansa oli otettu ajurin
pieni neljätoistavuotias Maiju apulaiseksi kyökki-Katriinalle, joka ei
voinut yksin ennättää sekä laittaa ruokaa että palvella koko joukkoa.
Maiju juoksi kuin eksynyt kana sinne tänne vatien ja lautaisten kanssa
ja oli vähällä säikähdyksestä pudottaa kaikkea käsistään, joka kerta
kun Dika tädin katse sattui häneen.

Päivällisen syötyä kutsui Dika täti lapset saliin. Vakavana asetteli
hän silmälasejaan ja katseli lapsia toinen toisensa jälkeen. Nämä
seisoivat hiljaisina ja hämmästyneinä hänen edessään.

-- Tänä aamuna, -- alkoi hän sitten juhlallisesti, -- kun Dea
sisar pyyhki pölyjä täällä, huomasi hän, että yksi rakkaimmista
muistokaluistamme, päätä nyökäyttävä kiinalainen, joka oli tehty
_oikeasta_ posliinista ja seisoi ennen tuolla toisella hyllyllä, oli
hävinnyt. Hän huusi minua, me kutsuimme Miinaa ja Katria, etsimme joka
paikasta, mutta turhaan. Nyökäyttävä kiinalainen on yhä vaan poissa.
Vihdoin löysimme kaukaisimmassa sopessa muutamia posliinisirpaleita,
joista meidän täytyi päättää, että _joku on särkenyt kiinalaisen ja
kätkenyt palaset, ettei asia tulisi ilmi_.

-- Meidän kallis kiinalaisemme, jonka perimme kolmekymmentä vuotta
sitten tädiltämme, neiti Riddarsparrelta! -- huudahti Dea täti,
kääntäen katseensa kattoon.

Dika täti jatkoi:

-- Ei Katri eikä Miina ole voineet sitä särkeä, sillä Miinahan oli
vuoteen omana ja Katri oli koko eilisillan, jolloin asian on täytynyt
tapahtua, keittiössä, sillä hän kuivasi korppuja. Maiju on kielletty
menemästä saliin ja koskemasta mihinkään täällä, -- siis se ei ole
kukaan heistä. Mutta kuka sitten on sen tehnyt? Kuka on särkenyt
kiinalaisen?

Hetkisen olivat kaikki ääneti. Ankarat silmälasit tarkastelivat lapsia,
jotka hämmästyneinä ja levottomina katselivat toisiaan. Vihdoin
rohkaisi Svante mieltään, -- hän arveli, ettei hänen arvonsa oikeastaan
kannattanut olla tämmöisessä asemassa; -- hän vakuutti: -- minä en
tiedä mitään koko asiasta, hyvä täti.

-- Enkä minä, enkä minä, -- kuului samassa koko lapsijoukosta. Dika
täti katsoi heihin tarkkaan. Ei, niin pahoiksi eivät olleet hänen
lapsensa voineet paatua, että he voisivat valhetella niin suoraan
vasten silmiä. Mutta samassa huomasi hän että Spirea seisoi muiden
takana hiukan kalpeana ja silmät maassa.

-- Spirea, virkkoi Dika täti ystävällisesti, sillä Spirea oli hänen
lemmikkinsä. -- Tiedätkö sinä mitään? Puhu vapaasti, lapseni!

Täti katseli ehdottomasti Fritz Amatusta, joka viattoman näköisenä ja
tyynenä imeksi kätkettyä korppupalasta ja suurilla silmillä tuijotti
ympärilleen. Kaikki kääntyivät nyt kummastellen katsoen Spireaan. Tämä
punastui, koetti änkyttää jotakin, mutta sulki sitten suunsa ja vaikeni.

-- Spirea, onko se mahdollista? Voisitko se olla _sinä!_

-- Minäkö? Voi en... kyllä... en voi sanoa mitään... Spirea, tuo
kiltti, luotettava, tasainen Spirea kätki kasvonsa käsiinsä ja
hyrskähti itkuun. Dika täti puristi huulensa yhteen ja sanoi ankarasti,
vaikka vieno katse pilkisti silmälasien takaa: -- kerro suoraan, kuinka
kaikki tapahtui!

Ei mitään vastausta. Muut lapset tuijottivat säikähtyneinä Spireaan.

-- Oletko sinä särkenyt kiinalaisen?

-- Ei vastausta.

-- Onko mahdollista, että tahdot suurentaa tekoasi valhettelemalla?

-- Ei, ei, Dika täti, -- änkytti Spirea puoleksi tukehtuneella äänellä,
-- Mutta elkää kyselkö minulta, en _voi_ vastata kysymyksiinne.

Sanaakaan sanomatta nousi Dika täti ja viittasi Spirealle seuraamaan
itseään sänkykamariin. Lapset vetäytyivät pelästyneinä ja hämmentyneinä
tyttöjen huoneeseen, josta alkoi kuulua puhelua ja surinaa, ikäänkuin
mehiläispesästä. Kaikki puhuivat yhtaikaa, jotkut koettivat toteen
näyttää omaa, toiset Spirean viattomuutta, toiset taas ihmettelivät,
josko hän todellakin oli tehnyt _sen_ ja mikä rangaistus hänelle
määrättäisiin. Kamilla itki katkerasti, jopa antoi Masselle
korvapuustin, kun tämä arveli, että Spirea ehkä oli tyrkännyt hyllyä,
kun hän oli noussut pianon tuolilta. Vasta kun tyttöjen piti mennä
kouluun, -- heillä oli lisätunti jälkeen puolenpäivän -- näyttäytyi
Spirea jälleen, itkettyneenä, mutta tyynenä ja rauhallisena. Kukaan ei
uskaltanut häntä puhutella ja koko iltapäivä kului raskaan mielialan
vallitessa. Jälestäpäin saivat lapset tietää Dea tädiltä, joka oli
enemmän puhelias, ettei Spirea ollut tahtonut mitään vastata Dika tädin
kysymyksiin, vaan innokkaasti pyytänyt, että saisi olla rauhassa.
Jonkun ajan kuluttua tulisi kyllä muka kaikki ilmi.



Kamillan seikkailu.


Koko viikon vallitsi sama ikävä mielentila muinoin iloisessa joukossa.
Potaatit ja paistettu puuro illoin aamuin nielaistiin kyllä yhtä
halukkaasti kuin ennenkin, mutta Kamillan sukkeluuden lähde oli
kuivunut, eikä pöydässä enää kuulunut mitään iloista mahtisanaa. Dea
täti oli suruissaan, Dika täti katseli useasti tarkkaan Spireaan sekä
ylläpiti ankaraa vaitioloa. Spirea näytti pysyvän hiukan erillään
kaikista muista, mutta oli tyyni ja lempeä kuin ennenkin, kun hän
oli yhdessä heidän kanssaan. Lasten puhellessa tästä salaperäisestä
tapahtumasta kiinalaisen suhteen, vakuutti Fritz nenä pystyssä, että
ennen saisi häntä uskomaan, että hän oli varastanut omat korvansa,
kun että Spirea oli syyllinen. Svante, joka oli ritarillinen ja
hajamielinen, unhotti ehtimiseen koko jutun. Eufrosyne oli samaa puolta
kuin Fritz ja Masse oli yksimielinen Kamillan kanssa. Kasse taas sai
välistä vilkkaimpien mielet kuohumaan ja veret miltei kiehumaan, hän
kun matemaatillisella tarkkuudella laski milloinka ja kuinka vähäisessä
ajassa asia olisi voinut tapahtua.

Tänä surkeana aikana käyttäytyi kumminkin koko pieni yhteiskunta
mallikelpoisesti! Kukaan ei unhottanut kumartamista, niiaamista,
kiittämistä sekä käydä hiljaa ovissa. Tapahtuipa sekin kumma, että kun
Fritz Amatus tapansa mukaan kaasi jotakin pöytäliinalle, hän varsin
kohteliaasti lausui: -- anteeksi, täti hyvä! -- joita lausetapoja
siihen saakka ei ollut hänen sanakirjassaan löytynyt.

Mutta samaten kuin monet ihanat, lämpimät kesäpäivät usein päättyvät
aika ukkosen ilmaan, tapahtuu myöskin, että pitkällinen päiväpaiste
nuorten kesken muuttuu rajuilmaksi. Tilhisten pesä ei ollut mikään
poikkeus tästä, eikä aikaakaan, ennenkuin rajuilma tuli.

Kamillalla oli luokkatoveri ja hyvä ystävä, nimeltä Perpetua
Petterkvist, joka oli vuotta nuorempi häntä. Perpetuan parhaan
paperinuken, kreivitär Sdalia Romarhjertan, piti nyt viettää häitä
vapaaherra Kurt von Adeler'in kanssa ja Kamilla kutsuttiin häihin
oikein kutsumuskortilla. Kamilla juoksenteli ihastuneena ympäri
koko talon, näyttäen korttiaan, hänen täytyi näyttää sitä yksin
Puttosenkin, -- rengin -- vaimolle. Sitten pukeutui hän parhaaseen
siniseen mekkoonsa ja lähti häätaloon, johon jo neljä muuta Perpetuan
koulutoveria oli saapunut. Siellä oli erinomaisen hauskaa. Morsiamella
oli valkoinen silkkipaperinen hame, pitsitettynä ja koristettuna ja
sulhanen (joka ennen oli ollut miespalvelijana muotilehdessä), oli
puettu kenraalin univormuun, rinnassa iso tähti. Nekkuja ja karamelleja
tarjottiin ja hääväki tanssi komean soittimen mukaan. Kun kello löi
yhdeksän, piti Kamillan lähteä kotiin, mutta samassa kutsui Perpetuan
äiti lapsia ruokasaliin teetä juomaan. Sen jälkeen täytyi Perpetuan
soittaa Kamillalle uutta soittokappaletta ja vielä sitten ei Kamilla
malttanut olla katselematta erästä Alcott'in uusinta kertomusta. Kuinka
kävikään, niin löi kello kymmenen, ennenkuin hän muisti jäähyväisiä
heittää.

-- Voi, mitähän nyt sanookaan Dika täti? -- huudahti Kamilla, kun kuuli
nuo kymmenen hirveää lyöntiä. Ajattelepas, jos en pääse sisään, jos
ovat jo panneet portin kiinni! Dika täti sanoi niin vakavasti, että
minun piti olla kotona kello yhdeksän.

-- Elä huoli, minä saatan sinua, -- lohdutti Perpetua. -- Jos juoksemme
aika kyytiä, pääsemme kotiin viidessä minuutissa. Tule! --

Jos Perpetuan äiti olisi tämän tietänyt, niin ei hän tietysti olisi
laskenut noita kahta tyttöä ulos niin myöhään iltaselta. Mutta nytpä
oli hän sattunut menemään pienokaisten luo lasten kamariin, eikä
aavistanut, että Kamilla ja Perpetua ääneti ja vikkelään juoksivat
pimeää katua myöten Tilhiläisten nurkkaan.

Kas tuossa nyt olikin jo se nurkka!

-- Hyvästi, hyvästi, kyllä minä nyt jo osaan. Kiitoksia vaan
saattamasta! Portti on auki... eikä, odotahan hiukan, elä mene!
Perpetua, mitä minä teen! -- Portti on kiinni!

-- Etkö saata kolkuttaa?

-- Ei, ei, silloin herää koko talo. Dika täti suuttuisi niin hirveästi!

Mikä nyt neuvoksi? Kaikki oli hiljaa. Portin lukko vastusti kaikkia
ponnistuksia. Katu oli autio ja tyhjä, mitäpä jos jotakin pahaa
heille tapahtuisi! Tyttöjen sydämmet sykkivät melkein kuuluvasti ja
he katselivat neuvottomina toisiinsa. Silloinpa juolahti hyvä aate
äkkiä Kamillan päähän. Hän juoksi tyttöjen ikkunan alle ja heitti
kourallisen hiekkaa ruudulle. Spirea ei koskaan nukkunut raskaasti,
kyllä hän kuulisi. Hetki kului; sisältä ei näkynyt mitään elon merkkiä.
Ajuri ajaa rämähytti ohitse, kaksi kissaa naukui naapurin pihassa,
siinä kaikki. Kolme kertaa sai Kamilla heittää hiekkaa vasten ikkunaa,
ennenkuin uudin vedettiin hiukan ylös ja pienet levottomat kasvot
näkyivät ikkunassa.

-- Spirea! -- huusi Kamilla hiljaa.

Nyt vedettiin uudin ihan ylös, ikkuna avattiin ja Spirea isoon huiviin
käärittynä tirkisti ulos.

-- Spirea, Spirea kulta, kuinka pääsen sisälle, portti on kiinni?

-- Odota hiukan, minä pyydän portin avaimen Miinalta.

-- Ei, ei, Dika täti herää varmaan. Minä kiipeän ikkunasta...

-- Sitä et voi. Odotas, minä vaan pistäydyn avainta noutamaan...

-- Elä, elä, Spirea, rukoili Kamilla levottomana, -- anna minun
_koettaa_ tulla ikkunasta... ei, se on liian korkea... mitä minä teen?
Maltahan, Spirea, pistä minulle tänne tuoli... sukkelaan, sukkelaan,
joku voisi tulla...!

Spirea hiipi hämmästyneenä ympäri huonetta sukkasillaan, peläten koko
ajan, että kylmä yöilma voisi vahingoittaa tai herättää Eufrosyneä.
Vihdoin löysi hän vankan puutuolin ja laski sen alas ikkunasta. Mutta
voi, tuoli oli liian matala, Kamilla ei ylettänyt, vaikka nousi
seisoalleen tuolille.

Rohkeus väheni häneltä taas. Vaan silloin huudahti Perpetua, joka
tavallisesti oli kekseliäs: -- nytpä tiedän keinon! -- asettui
polvilleen tuolille ikäänkuin kameeli ja kuiskasi hyvin toimessaan: --
kas nyt, nouse selkääni, Kamilluschka, nouse vaan, kyllä se kestää!

Kamilla päätti koettaa. Ja selkä kestikin, mutta eipä kestänyt tuoli.
Sillä juuri kun Kamilla iloisena aikoi kiivetä sisään ikkunasta,
katkesi tuolista toinen takajalka ja kameeli sekä Kamilluschka
putosivat suinpäin maahan. Kamilla sai kuhmun otsaansa ja kameeli
valitti, että jalka oli mennyt sijoiltaan. Spirea väänteli käsiään
ikkunassa, osaksi naurusta, osaksi levottomuudesta, laski alas toisen
tuolin, jolla ensin nostettiin ylös edellisen jäännökset ja sitten
uudistettiin koe. Hetken heiluivat Kamillan jalat kirjavine sukkineen
avuttomilla ilmassa, mutta pian Spirea sai hänet vyötäisistä kiinni
ja hilasi hänet sisälle. Jos hän olisi tietänyt, kuka kaukaa katseli
tätä voimistelutemppua, ei hän ehkä olisi niin ylpeästi huutanut alas
Perpetualle: -- no, kiitos nyt, sulosuu! Hyvinpä onnistui!

Perpetua nyökäytti päätään, heilutti hattuaan ja pötki tiehensä.

Ani varhain seuraavana aamuna, ennenkuin Miina oli ennättänyt asettaa
kahvikuppeja tarjottimelle, jonka hänen oli tapa kello 6 säntilleen
viedä sisälle neitien luo, kolkutettiin keittiön ovea ja eräs
mies pisti ovesta kirjeen ja kääryn, osoitettuina neiti Konkordia
Tilhiselle. Miina kiirehti kaatamaan kahvia kuppeihin, pani kirjeen
tarjottimelle ja otti käärynkin mukaansa.

Dea täti, puettuna yömyssyyn ja toppanuttuun, kastoi tyytyväisenä
korppuaan kahviin, kun samassa säikähtyi siitä, että sisarensa, joka
silmälasit nenällä oli lukenut kirjeen, löi kätensä yhteen ja huudahti:
-- mitä ihmeitä ja kummia nyt taas kuuluu! --

-- Mikä on? -- kysyi Dea täti levottomana ja pudotti kahvissa
pehmitetyn korpun puhtaalle raidilleen.

-- Kas tuossa, lue itse! Tämä ei voi olla kuin erehdystä!

-- Ja Dika täti nieli tylyllä katseella kahvipisaransa sekä varustautui
nousemaan vuoteelta.

Kirje kuului:

    "Neiti Konkordia Tilhinen.

    Kun minä eilen illalla kello yhdentoista aikana kävelin asuntonne
    läheisyydessä, huomasin kaksi henkeä, jotka nähtävästi tekivät
    merkkejä jollekulle Teidän kunnioitettavassa talossanne asuvalle.
    Hetken kuluttua aukesi ikkuna ja vilkas keskustelu alkoi, jota en
    kuitenkaan kaukaisuuden tähden voinut kuulla. Sitten laskettiin
    alas ikkunasta joku esine. Rupesin aavistamaan murtovarkautta ja
    käännyin poliisia hakeakseni, mutta sitä ei ollut lähitienoilla.
    Samassa huomasin minä, että toinen varkaista kiipesi sisälle
    ikkunasta, jota vastoin toinen lähti pois juoksujalassa,
    arvattavasti saaliin kanssa. Sillä kun minä sitten lähestyin
    paikkaa, jossa rikos oli tapahtunut, en löytänyt mitään paitse
    nämä kaksi esinettä, jotka minun täten on kunnia lähettää Teille,
    toivossa että ne voivat johtaa Teitä varkaiden jälille.

                                   Erinomaisella kunnioituksella
                                            nöyrimmästi

                                        _Eusebius Pilleri_
                                          D:r Pharmacie.

-- Mitä tämä merkitsee? -- huudahti Dika täti, joka nyt oli avannut
kääryn ja veti esille tuolin jalan ja rutistuneen hatun, -- mitä
tämä merkitsee? Yksi ruokasalin tuolin jalka... ja hattu... mies ei
varmaankaan ole aivan täyspäinen!

-- Pidetäänhän apteekkari Pilleriä hyvinkin kunnioitettavana miehenä,
-- keskeytti Dea täti painolla.

-- Pidetään kyllä, mutta hänellä mahtaa olla joku vika päässä, -- intti
Dika täti, -- Murtovarkautta? Ja mekö emme olisi mitään kuulleet...?

-- Niin, olisihan edes Mobelle herännyt...

-- Ja mistä hän on saanut käsiinsä ruokasalin tuolin? Tämä ei ole ikinä
rehellisesti tapahtunut.

Dea tädin hellä sydän täyttyi surullisilla aavistuksilla. Hän pudisti
päätään. -- Tyttöjen kamarista ei kuulu hiiskahdustakaan. Kunpa vaan
lapsirakat, eivät viruisi vuoteillaan murhattuina, -- lisäsi hän miltei
itkien.

-- Tässäpä ei auta nyt itku, vaan _toimia_ tässä täytyy, -- vastasi
Dika täti ja sitoi päättäväisen näköisenä paksun harmaan alushameensa
nauhat. Viiden minuutin kuluttua kulki hän Miinan ja Katrin saattamana
kaikkien huoneiden läpi, tutki kaikkea ja kaikkia, herätti niitä,
jotka vielä nukkuivat ja säikähdytti niitä, jotka jo pukivat päälleen.
Murtovarkautta? Kolme varasta? Poliisi? Massen, Eufrosynen ja Fritz
Amatuksen sydämet sykkivät iloisesta odotuksesta. Mutta kun Spirea
ja Kamilla vihdoin pääsivät selville asiasta, kohtasivat heidän
katseensa toisiaan. Spirea näytti olevan pahoillaan, Kamilla lensi
tummanpunaiseksi ja kääntyi poispäin.

-- Kamilla sinä teet väärin kun et kerro Dika tädille koko asiaa.

-- Sitä ei _sinun_ tarvitse minulle sanoa, joka et itse tahtonut
tunnustaa! -- vastusti Kamilla kiivaasti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä katui hän kuitenkin katkerasti sanojaan,
sillä kun hän kiersi käsivartensa Spirean kaulaan ja pyysi anteeksi,
suuteli häntä kyllä Spirea, mutta huokasi: -- sinäkin siis luulet minua
syylliseksi... valhettelijaksi ja pettäjäksi...?

-- En, en, -- huusi Kamilla tuskallisesti, -- en ole sitä koskaan
uskonut.

-- Jos voisin tätä jollakin lailla ymmärtää, -- päivitteli Dika täti,
puhuen oven takana Miinalle.

-- Kukaan ei ole mitään kuullut eikä nähnyt. Mutta -- entä tuolinjalka?
Ja ruokasalin tuoleista puuttuu yksi. Eikö kukaan todellakaan ole
kuullut mitään melua tänä yönä?

Hän astui nyt tyttöjen kamariin, tuolin jalka toisessa kädessä, hattu
toisessa ja yömyssy toisella korvalla. Kun Kamilla näki Dika tädin,
joka muuten niin ankarasti noudatti kaikkea järjestystä, tämmöisessä
tilassa, purskahti hän nauramaan. Spirean rukoilevat katseet saivat
hänet kuitenkin tyyntymään, hän astui suoraan Dika tädin luo ja
tunnusti koko asian.

-- Nyt täytyy minun istautua, -- sanoi Dika täti, puoleksi huvitettuna
puoleksi suuttuneena tuosta odottamattomasta uutisesta. -- _Sinä_ sinä
ja Pernilla olette siis...

-- Perpetua, täti kulta, -- oikaisi Kamilla.

-- Sinä ja Perpetua olette siis kiivenneet ikkunasta, särkeneet tuolin,
polkeneet rikki hyvän hattusi sekä juosseet kuin kaksi kummitusta
keskellä yötä läpi katujen! En olisi uskonut että Pernilla...

-- Perpetua, hyvä täti!

-- Että Perpetua oli semmoinen. Ja mitä nyt sanoo Pernillan äiti...

-- _Perpetua_ on hänen nimensä, täti rukka.

-- Se on yhdentekevä! Minä kutsun häntä Pernillaksi, sitä on helpompi
muistaa. Niin, mitä minun pitikään sanoa...? Se on todellakin niin kuin
Dea sanoo, että se, joka pitää koululapsia luonaan, sillä on hirveä
edesvastaus.

Kun Dika täti oli ennättänyt hiukan tointua ja suonut anteeksi
katkerasti katuvalle Kamillalle, päätti hän rauhoittaa apteekkaria
murtovarkauden suhteen ja lähetti hänelle seuraavan kirjeen:

    "Korkeasti kunnioitettava Herra Apteekkari Pilleri.

    Samassa kuin minulla on kunnia kiittää Teitä
    kohteliaisuudestanne, kun ilmoititte minulle murtovarkaudesta
    rehellisessä talossani, saan minä täten ilolla antaa Teille
    tiedon siitä, että varas olikin yksi luonani asuvista
    koululaisista, joka ovien kiinni ollessa kiipesi sisään
    ikkunasta, sillä luvallisella aikomuksella, että saisi muutaman
    tunnin lepoa omassa vuoteessaan. Hän on tunnustanut, katunut
    ja hänelle on anteeksi annettu. Rikkinäinen tuoli korjataan
    kohta. Vielä kerran saan kiittää siitä tarkasta huomiosta ja
    kohteliaisuudesta, jonka olette osoittaneet ja piirrän syvimmällä
    kunnioituksella

                                           Konkordia Tilhinen."

Päivällispöydässä ei osattu paljon muuta puhua kuin Kamillan hauskasta
seikkailusta. Masse oli piirustanut koko tapahtuman ja salaa pistänyt
paperin Kamillan lautasen alle.

-- Kuinka te uskalsitte mennä yksinänne kotiin pimeällä, -- irvisteli
Kasse. -- Jospa olisi tullut poliisi vastaan...!

-- Ja vienyt teidät putkaan; jatkoi Eufrosyne kiiluvin silmin.

-- Olisipa ollut somaa, jos meidän tänään olisi täytynyt panna ilmoitus
Hufvudstadsbladetiin, -- arveli Dika täti silmää iskien.

-- Ja ehkä saaneet maksaa löytöpaikkaa, -- huokasi Dea täti.

Kamilla oli sekä nolostunut että huvitettu, kuin niin suuressa määrin
oli kiinnittänyt itseensä yleisen huomion. Massen piirustusta katseli
jokainen ja paljon naurua se herätti.

Epäselvällä taustalla nähtiin ikkuna ja siitä oli heilumassa kaksi
valkoista säärtä. Hattu ja nenä alempana osoittivat toisenkin henkilön
läsnä oloa. Kaikki muu oli vaan mustaa kuin Egyptin pimeys.

Kaikki nauroivat paitse Spirea, joka yhä pysyi vakavana ja
surumielisenä. Jos kohta toverit eivät epäilleet häntä, katselivat
he kuitenkin väliin hiukan arasti häneen ja ikäänkuin vierastelivat
häntä. Hänen käytöksensäkin tuntui heistä välistä oudolta. Joskus meni
hän ulos, ei tahtonut ketään mukaan ja viipyi kauan poissa. Joskus
vaipui hän syviin mietteisiin iloisimman leikinkin kestäessä. Entä sitä
surullista katsetta, jolla hän vastasi kaikkiin kysymyksiin!

Myöhemmin samana päivänä, jolloin Dika täti oli kirjoittanut apteekkari
Pillerille, soi kello ja apteekkari itse omassa korkeassa persoonassaan
tuli talossa käymään. Hän oli pieni ja laiha, siristelevät mutta
suopeat silmät ja kovin kohtelias käytökseltään. Spirea istui salissa
läksyjään lukien, koska Kamilla tyttöjen huoneessa kuulusteli
Eufrosynen ja Fritz Amatus oli jostakin toisesta syystä myös vetäytynyt
sinne kirjoineen karttoineen.

Kun Dika täti astui sisälle vieraansa kanssa ja kohteliaasti pyysi
häntä istumaan, lensi Spirea tulipunaiseksi ja hän kokosi hätäisesti
kirjansa hiipiäkseen pois kenenkään huomaamatta. Dika täti meni
käskemään Miinaa kahvia keittämään ja juuri samassa kun Spirea
apteekkarin selän takana aikoi hiipiä tiehensä, kääntyi tämä ja otti
askeleen häntä kohti, näytti iloisesti hämmästyvän ja ojensi hänelle
kättä. Fritz Amatus kuuli hänen ystävällisesti sanovan: -- kas,
neitihän se on! Toivon teidän jo löytäneen ihmeitten tekijän ja...

Äkillinen rukoileva katse keskeytti hänet ja ennenkuin hän pääsi
jatkamaan, oli Spirea poistunut. Fritzkin vetäytyi toiseen huoneeseen,
ja kovasti häntä arvelutti, kun oli kuullut tuommoisia salaperäisin
sanoja. Mitä salaisuuksia saattoi Spirealla olla ventovieraan herran
kanssa? Missä tekemisessä saattoi hän olla ihmeitten tekijän kanssa?
Oliko hän ehkä sairas? Fritz Amatus tunsi ritarillisen sydämmensä
käyvän levottomaksi. Mutta ei _hän_ kaikessa tapauksessa tahtoisi
urkkia Spirean salaisuuksia.



Kaisaniemellä.


Eufrosyne Tähtinen oli äidiltään saanut lähetyksen kotona leivotuita
mesileipäsiä ja päätti panna toimeen pidot. Eräänä lauantain
iltapäivänä maaliskuussa, kun oli pari astetta kylmää ja mäet
Kaisaniemellä [eräs puisto Helsingissä] olivat ihan jäisiä, kutsui hän
luokkatovereitaan Annia, Selmaa, Heddiä sekä Perpetuaa ja Kamillaa
mäenlaskuun Kaisaniemelle. Spirea jäi kotiin, vaan muut lähtivät
iloisina ja juhlatuulella määrättyä kelkkamäkeä kohti, jokainen vetäen
jälessään "Mustia", "Pelleä" tai "Kettua" tai mikä minkinnimistä
kelkkaa. Eufrosynellä oli hyvästi täytetty laukku toisella käsivarrella
ja toisella veti hän kelkkaansa "Iloa", joka oli hiukan ruostunut
kesällä ja nyt teki melkoista vastarintaa.

Mäelle tultua näkivät he, että ennen heitä oli sinne ennättänyt
muutamia lyseolaisia.

-- Hyi, kuinka ikävää! -- huudahti Kamilla. Nyt täytyy meidän hakea
itsellemme toinen mäki.

-- Eikö mitä, tämä on kaikista paras, -- sanoi Eufrosyne, -- sovimmehan
nyt täällä poikain kanssa.

-- Mutta kuinka uskallamme syödä mesileipiä heidän nähden, -- ihmetteli
Selma.

-- Me käännymme heihin selin! Ja sitä paitse ennättävät he mennä
tiehensä senkin seitsemän kertaa, ennenkuin me rupeamme syömään.

Eufrosynen levollisuus tarttui toisiin ja he päättivät jäädä siihen
paikkaan. Kamilla pani asian alulle siten, että äkkiä heittäytyi
kelkalle ja laski menemään semmoista kyytiä, että jääsirpaleet
sinkoilivat ympärille. Toiset seurasivat, muutamat vatsallaan, toiset
sirosti poikkipuolin kelkkaa, kaikki reippaina ja rohkeina, vaikka koko
ruumista tärisytti nopea kulku.

Ei huolittu yhtään pojista, huudettiin heille vaan välistä
kohteliaasti: pois tieltä! kun nämä eivät joutuneet kylliksi sukkelaan.
Mutta pojilla näkyi olevan enemmän halua tekemään tuttavuutta tyttöjen
tai ehkä oikeammin heidän eväspussinsa kanssa. Yksi heistä tarjoutui
vetämään ylös Kamillan kelkkaa, mutta sai kiellon. Toinen nosti maasta
Annin puhkion, jonka hän oli pudottanut ja toi sen hänelle. Kolmas ajoi
Selman ohitse, jolla sivumennen sanoen oli melkoisen suuri nenä ja
huusi hänelle samassa: -- tehkää hyvin ja kääntäkää pois nenänne, että
pääsee sivuamaan!

Tämä viimeinen pisteleväisyys harmitti tyttöjä ja he päättivät selvällä
ylenkatseella rangaista noita nokkaviisaita nuorukaisia. Kun sentähden
yksi heistä, kulkiessaan mäkeä ylös, koetti alottaa keskustelua
Eufrosynen kanssa, ei tämä vastannut sanaakaan. Nuori herra suuttui nyt
vuorostaan ja päätti kostaa. Kun Eufrosyne seuraavan kerran kiiti hänen
ohitsensa, oli hän varoillaan ja sieppasi hänen päästään lakin varsin
taitavasti sekä lähti juoksemaan portista ulos kadulle, riemuitsevien,
hurraavien toverien seuraamana.

Tytöt seisoivat neuvottomina ja hämmästyneinä ja Eufrosyne kuohui
vihasta. Hän hyökkäsi rosvoa takaa ajamaan, milloin uhaten milloin
rukoillen, mutta tämä oli jo päässyt liiaksi edelle. Hän katosi ja
hänen kanssaan Eufrosynen ihka uusi, valkoinen kaniininnahkalakki.

-- Nytpä vasta kummia nähtiin, -- huudahti Kamilla, kun Effi punaisena
ja hengästyneenä palasi ajosta. -- Kuinka nyt pääset kotiin lakittomana?

-- Ei ole hätää, -- vastasi Effi, jonka huolettomuus ja hyvä luonto
vähitellen pääsivät voitolle, -- minä sidon pienen huivini päähän.

-- Et sinä tohdi mennä siten katuja pitkin...

-- Enkö tohdi? Sen saat kohta nähdä. Mitä minä siitä! Mutta nyt emme
enää anna noitten ilkeiden poikien häiritä itseämme. Tulkaa, niin
lohdutamme itseämme mesileipäsillä.

Effi alkoi tarjota tovereilleen, jotka istuivat kelkoillaan hänen
ympärillään.

-- Sinäpä et ole milläsikään, -- tuumasi joku tytöistä. -- Jospa se
olisi ollut _minun_ uusi lakkini, niin itkisin harmista.

-- Ja se se sitten auttaisi, -- nauroi Effi. -- Minäpä sanon teille,
etten kärsi tyttöjä, jotka aina itkeä tillittävät. Minä aijon mennä
poliisikamarille ja ilmoittaa asian.

-- Poliisikam... puhkesivat tytöt hämmästyneinä sanomaan. -- Kenenkä
kanssa?

-- Yksinäni tietysti, ellei teillä ole halua tulla mukaan. -- Ja
Eufrosyne nousi päättäväisen näköisenä. -- Meidän täytyy lähteä nyt,
että ennätän käydä siellä sivumennen. Lupasin tädeille olla kotona
kello seitsemän.

Tytöt korjasivat hiussuortuvat lakkien alle, laittelivat huivien
rusetteja ja pudistivat lumen toinen toisestaan. Eufrosyne sitoi pienen
vaaleansinisen huivin pyöreitten, kuumentuneiden kasvojensa ympäri
ja kulki tyttörivin etunenässä pitkin Mikonkatua, huolimatta niistä
ihmettelevistä katseista, joita yksi ja toinen heitti häneen.

Aleksanterinkadun nurkalla tuli heitä vastaan Fritz Amatus, joka oli
käynyt apteekissa ostamassa itselleen lakritsia sunnuntairuuaksi.

-- Minnekä sitä nyt ollaan menossa? -- kysyi hän ihmetellen, kun näki
Eufrosynen huivi päässä.

Kaikki tytöt kiiruhtivat yht'aikaa kertomaan julmasta tapauksesta
ja Fritz Amatus oli kylliksi oikeutta harrastava asettumaan heidän
puolelleen.

-- Malttakaahan, kun minä saan sen rosvon kiinni, -- sanoi hän
ritarillisesti ja katsoi synkästi kahteen viattomaan poikaan, jotka
juuri katosivat nurkan taakse. Hän tarjoutui sitten seuraamaan
Eufrosyneä poliisikamarille, sekä oli erittäin hyvillään, kun huomasi
millä kiitollisuudella muut tytöt vastaanottivat tämän tarjouksen, he
pelkäsivät näet Effin puolesta. Senaatin torilta he erosivat toisistaan
ja Kamilla meni kotiin edeltäpäin kertomaan tapauksesta.

Eipä Fritz ja Eufrosyne kauas ennättäneet, ennenkuin jälkimmäinen
äkkiä seisahtui ja tarttui Fritz'in käsivarteen. -- Tuossa hän on,
-- kuiskasi hän kiivaasti, -- juuri tuo... Etkö näe, tuo, jolla on
niin isot korvat... Tuossa pilkistääkin jotakin valkoista hänen
taskustaan... se on ihan varmaan minun lakkini...

-- Tuoko? Sehän on Kalle Blomstén! Sepä veijari! Kyllä minä lakin siltä
sieppaan, siitä saat olla varma!

Fritz kahlasi pitkin askelin luulotellun varkaan jälkeen ja Eufrosyne
seisahtui erääseen porttikäytävään näkemään, kuinka kävisi. Hän
huomasikin, että Fritz saavutti pojan ja että hän uhkaavalla liikkeellä
vaati häneltä lakkia takaisin.

Kalle Blomstén näytti kummastunutta ja vihaista naamaa. Fritz sieppasi
hänen taskustaan sen valkoisen esineen ja sai korvalleen vaivastaan.
Effi näki jotakin vierivän ulos lakista, näki poikien kumartuvan alas
poimimaan niitä, näkipä Fritzin lopuksi lyövän kättä Kallelle ja
kääntyviin takaisin jotenkin nolona.

-- No, _eikö_ se ollutkaan minun lakkini? kysäsi Eufrosyne pahaa
aavistaen.

-- Eikä, kun pussillinen mantelia ja ne vierivät kudulle, kun minä
repäsin pussin. Kalle suuttui ja minun täytyi pyytää häneltä anteeksi.
Mutta sepä olikin kaikki sinun syysi, tytöt ovat aina niin kiven kovaan
varmat tuhmuuksistaan.

Fritz oli suuttunut ja Eufrosyne nolo. He astuskelivat äänettöminä
rinnakkain poliisikamarille, jossa eräs poliisi hyväntahtoisesti
kuunteli heidän kertomuksensa rosvoamisesta Kaisaniemellä ja lupasi
hankkia heille takaisin kadonneen lakin. Kello löi seitsemän. Fritz
ja Effi kulkivat aika vauhtia kotiinpäin läksyjä lukemaan. Etehiseen
astuttua tuli Kamilla heitä vastaan. Dika tädin ketunnahkaturkkiin
käärittynä, päässä Eufrosynen kaivattu lakki.

-- Mitä, -- mitä se merkitsee? -- Effiltä jäi suu auki kummastuksesta.

-- Mi-tä?... Oletko sinä löytänyt sen? -- puhkui Fritz ja heitti
päältään päällystakin.

-- Ei, mutta sano, _mistä_ olet sen löytänyt?

Kamilla suvaitsi vihdoin vastata. -- Kotiin kulkiessani kuulin kiireitä
askeleita takanani. Minäkin rupesin kulkemaan kiireemmästi, enkä
tohtinut yhtään kääntyä, mutta _tunsin_, että joku mies ajoi minua
takaa ja minä aloin jo oikein pelätä...

-- Entä sitten?...

-- Niin, ja sitten kuulin jonkun huutavan: "neiti, seisahtukaahan
neiti!" Ja kun käännyin, näin pitkän poikanulikan kahlaavan jälessäni,
yksi niistä, jotka olivat mäessä, mutta ei rosvo. Hän tuli hyvin
kohteliaasti luokseni, antoi minulle lakin ja pyysi anteeksi toverinsa
puolesta. Minä annoin hänelle pienen sopivan saarnan syylliselle
vietäväksi ja me erosimme hyvässä sovussa.

Lasten laveasti puhuessa Effin seikkailusta, soi kello ja Miina pisti
hämmästyneenä päänsä ruokasalin ovesta.

-- Täällä on eräs ryssä, joka kysyy Fritziä.

-- Se on Kostja! -- huusi Fritz ja syöksi etehiseen suoraan erään
nuoren venäläisen sotamiehen syliin, joka nauraen ja itkien syleili
häntä, huudahtaen kerta toisensa perästä: -- voi sinua Fritz
Konstantinovitsch, voi sinua Fritz Konstantinovitsch! -- Sitten alkoi
heidän kesken vilkas keskustelu. Muut koululaiset, jotka kokoontuivat
heidän ympärilleen, eivät kuitenkaan ymmärtäneet yhtään sanaa, he vaan
tuijottivat suu auki Fritziin, kun tämän kieli niin sukkelaan kääntyi
sanomaan itsch ja atsch, mutschi, putschi ja murremutschi. Jäähyväisiä
sanoessa veti tuo hyväntahtoinen palvelija varovasti taskustaan
pussillisen prenikoita sekä ruudukkaisen pumpulisen nenäliinan, josta
otti esille kauniin posliinisen pääsiäismunan. Ilosta sädehtien antoi
hän tämän Fritz'ille, suuteli häntä kumpaisellekin poskelle, niinkuin
Venäjällä on tapana, ja meni tiehensä.

-- No, Fritz Konstantinovitsch, -- sanoi Masse, -- jos enää ollenkaan
osaat puhua ruotsia tai suomea, niin kerro meille mitä te puhuitte.
Toimita meille käännös!

-- Hän sanoi, -- mumisi Fritz, joka juuri oli puraissut prenikan
poikki, -- että hän oli poliisimestarin luona, jolle oli tuonut kirjeen
isältä. Kun hän näki minut siellä, tuli hän levottomaksi ja tuli tänne
kuulustelemaan. Hän on hirveästi hyvä tuo Kostja ja osti minulle
matkalla nämä prenikat.

-- Jospa minunkin isälläni olisi semmoinen palvelija, -- tuumasi Masse,
vastaanottaessaan osansa makeisista, joita Fritz runsaasti jakeli.
Iltapäivä lopetettiin tavallisuuden mukaan läksyjen lukemisella ja
paistetuilla potaateilla illalliseksi.



Serenaadi.


Svante Pingelbom kävi tanssikoulussa. Hän harjoitteli ahkerasti
seisomista, kävelyä, kumartamista ja tanssia, sillä hänellä oli muuten
tapana käydä varpaat sisäänpäin käännettyinä ja tiesi äitinsä tulevan
hyvin iloiseksi, jos hän luopuisi tästä rumasta tavasta. Sitä paitse
toivoi hän vihdoinkin kesällä saada tanssia neitien Päronblad'ien
kanssa kylpytanssiaisissa Lovisassa. Nämä neidit olivat aina tähän
saakka nauraen kieltäytyneet tanssimasta hänen kanssaan, koska hän muka
valssissa vei väärään suuntaan ja sotki temput franseesissa.

Tanssikoulussa kävi kaikenlaisia tyttöjä ja poikia, kauniita ja
rumia, kömpelöitä ja notkeita, semmoisia, jotka oppivat tanssimaan
ja semmoisia, jotka eivät oppineet. Tytöistä ihailtiin enin erästä
nimeltä Emelie Dentsch, joka kävi saksalaisessa tyttökoulussa ja käytti
otsatukkaa. Hän oli hienosti puettu ja tanssi kevyesti kuin höyhen.
Svante ihaili häntä sanomattomasti. Hän ei malttanut olla uskomatta
tätä Spirealle, sekä kertoi hänelle laveasti kaikki mitä tapahtui
tanssitunneilla, -- että hän oli tanssinut Emilien kanssa, mitä tämä
oli sanonut ja sen semmoista.

Eräänä päivänä seisoivat muutamat Svanten vanhimmista luokkatovereista
portailla kuiskailemassa, Svanten ohitse kulkiessa. He viittasivat
hänet luokseen ja kertoivat aikomuksestaan. Sykkivällä sydämellä kuuli
Svante nyt, että oli aikomus toimittaa serenaadi Emilie Dentsch'ille.
Ensin piti yksinkertaisen kvartetin laulaa, mutta sitten tahtoi
Kåhlfelt, eräs pitkä reaalikoululainen, laulaa soloa "Ich weiss nicht
was soll es bedeuten" viulun säestäessä ja tähän tarvittiin Svante
viuluineen.

Tämä ihan hurmautui ihastuksesta. Päästä mukaan serenaadin pitoon,
-- sepä vasta asia! Töin tuskin saattoi hän olla tästä puhumatta
asuintovereilleen ja hänen sydämmensä paisui ylpeydestä ja ilosta,
kun hän ahkerasti harjoitti mukasoittoa, joka pian alkoikin sointua
jotenkin hyvin paitse alku.

Vihdoin muuttui päivä tuoksi merkilliseksi illaksi. Svantea oli jo
kauan aikaa sitä ennen kutsuttu Kåhlfeltin luo ja hän sai monilla
varoituksilla varustettuna ottaa mukaansa portin avaimen.

Kello kymmenen seisoivat nuo viisi laulajaa sykkivin sydämin talon
portilla, jossa Emilie asui; Svante kantoi rakkaan viulunsa mustassa
serttinkipussissa kainalossaan.

Portti oli kiinni.

-- Sen kyllä avasin, -- sanoi Kåhlfelt. -- He pelkäävät koirien tai
varkaiden tulevan makkarapuotiin.

-- Makkarakopuotiin?

-- Niin, onhan hänen isänsä makkarantekijä. Etkö sitä tiennyt? Mutta
eipä siitä mitään, -- me kiipeämme aituuksen yli.

Hiukan alakuloisena kiipesi Svante toverien jälessä; -- viulu heilui
kuin porsas säkissä. Hiljaa otettiin ääni ja alotettiin. Viulu oli
huonosti viritetty ja antoi epävarman äänen; tenorilla oli tavallista
enemmän ääni painuksissa, bassolla oli yskä. "Hiljaa, oi hiljaa",
laulettiin niin hiljaa, että se kaikui kuulumattomille korville,
mutta kun kvartetti lauloi viimeisiä tahtia "Kirkas tähti" -laulusta,
kiskaistiin ikkuna auki ja eräs pää pilkisti ulos.

-- Ala soittaa! Sukkelaan, hän on tuolla uutimen takana! -- kuiskasi
Kåhlfelt kärsimättömästi. Svante tarttui vapisevalla kädellä jouseen
ja viulu alkoi naukua etusoittoa lauluun "Ich weiss nicht...", jonka
jälkeen tenori yhtyi häneen. Heti sen jälkeen heitettiin ovi selälleen
ja mies puettuna turkkiin ja tohveleihin hyökkäsi laulajien luo,
purkaen sappeansa mitä eriskummallisimmalla suomenkielellä.

-- Mitte kissannaukkujaisi teme on? Hyi häpee, lurjuset, ku heiritse
kunno ihmisii öölle! Pojs paikkala tahi mine huuda poliis...!

Kåhlfelt alotti puolustuspuhetta ja Svante pisti sukkelaan viulunsa
pussiin.

-- Emilie? Mitte tekkemist' teille on Emilie kanss? Pojs sukkila,
tahi...

Melu oli saanut muitakin talossa asuvia liikkeelle. Makkarantekijän
sällejä pitkissä esiliinoissa ja palvelustyttöjä isot huivit päässä.
Kaikki puhuivat yht'aikaa, kukaan ei kuunnellut poikien selityksiä.

-- Ne ovat katupoikia, jotka pitivät melua ja lauloivat rumia lauluja,
-- sanoivat jotkut.

-- Varkaita ne ovat, jotka tahtoivat päästä puotiin kinkkujen kimppuun.

Kåhlfelt ja ne muut kolme laulajaa olivat sillä välin käyttäneet
hyväkseen hälinää ja pötkineet käpälämäkeen kiiveten taaskin aituuksen
yli. Mutta Svanten ponnistuksia esteli viulu, niin että juuri kun
hänkin oli pois pääsemässä, veti hänet joku jaloista alas.

-- Kas sitte joka hypi pois minu' kinkkuni kanss! Mitte pussiss,
kanalja? -- Se oli makkaraherra, joka oli siepannut Svantea sääristä.

Räiskis! Siinä hän nyt makasi särkyneen viulunsa sirpaleilla! Hän
loukkautui kipeästi pudotessaan eikä saattanut olla huutoa päästämättä.

-- Poika parka, koskiko häneen? -- puhui ystävällinen naisääni, sillä
välin kun sällit nauraen katselivat Svanten vaivaloisia ponnistuksia
päästä jaloilleen. Hänen otsastaan vuoti verta ja toinen käsivarsi
tuntui ihan kuin olisi ollut poissa sijoiltaan.

-- Tulkaa minun kanssani, niin sidon huivin päähänne, -- jatkoi sama
ystävällinen ääni. -- Mennään tänne "itkun parantajan" luo, hän tietää
kyllä neuvoja tämmöisillekin vammoille.

-- Viuluni...! -- valitti Svante, alakuloisena liikatessaan
hyväntahtoisen vaimon jälessä. Mutta viulusta ei ollut kukaan
tietääkseen.

Svante vietiin sisään pieneen, matalaan huoneeseen ja sai istua
tuolille. Eräs mustaverinen mies, jota talon lapset kutsuivat "itkun
parantajaksi", tutki hänen haavaansa, pesi sen ja pisti siihen
laastaria. Hän vakuutti sen kyllä paranevan muutaman päivän kuluttua.
Makkarantekijäkin tuli sinne tiedustelemaan, oliko jokin todellinen
onnettomuus tapahtunut ja aikoi pistää muutamia vaskirahoja Svanten
käteen, mutta tämä työnsi ne pois ylenkatseella. Svante-paran päätä
pyörrytti, kun hän koetti nousta, multa hän ikävöi kotiin omaan
vuoteeseensa, jonka tähden pani viimeisetkin voimansa liikkeelle.
Liivinsä taskusta löysi hän 50-pennisen, jonka tarjosi "itkun
parantajalle" vaivasta.

Mennessään heitti hän katseen ympärilleen ja huomasi silloin että
huone, jossa hän oli ollut, näytti hyvin kummalliselta. Se oli
köyhä ja kurja suuressa määrin, mutta valossa, jonka levitti pieni
huononlainen lamppu, näki hän, että ympäri huonetta kaikilla hyllyillä
ja pöydillä seisoi kalliita kukkavaaseja, rintakuvia, kynttiläjalkoja
ja koristekaluja pronssista ja posliinista. Ikäänkuin unessa luuli hän
myös eräällä hyllyllä näkevänsä erään päätä nyökkäävän kiinalaisen,
ihan samanlaisen kuin se, joka katosi Tilhis-tätien salista. Hän oli
kuitenkin nyt liijan hämmentynyt voidakseen ajatella tätä lähemmin.
Pihalle tultua kokosi hän niin hyvin kuin pimeässä saattoi viulunsa
palaset ja hiipi kovin alakuloisena ja suuttuneena ulos portista, jonka
"itkun parantaja" hänelle avasi.

-- Kummallinen nimi, -- arveli hän itsekseen. -- Mitähän varten ne
häntä niin kutsunevat?

Kun hän seuraavana aamuna heräsi omassa mukavassa vuoteessaan tutussa
huoneessa Antin kadun varrella ja näki Fritz Amatuksen makaavan
vatsallaan peite pois potkittuna, tunsi hän itsensä tyytyväiseksi.
Millä ihmeen tavalla oli hän antanutkaan houkutella itseään moiseen
tuhmuuteen? Tuo kiittämätön Kåhlfelt ei ollut edes yrittänyt häntä
auttaa, vaan pötkinyt tiehensä. Ja tanssikoulussa kysyi hän sitten
huonosti peitetyllä ivalla, oliko makkarantekijä ottanut hänen viulunsa
panttiin kinkun sijaan, jonka Svante muka oli varastanut. Pahinta
oli kuitenkin että Emilie kaunotar veti suunsa hymyyn ja käänsi pois
päätään, kun näki Svanten tulevan.

Pari päivää kantoi Svante yksin nöyryytyksen ja ikävän taakkaa.

Vihdoin uskoi hän kaikki surunsa Spirealle. Tämä kuunteli häntä
lempeästi ja lohdutteli niin hyvin kuin taisi. Ei pitänyt olla
millänsäkään, eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt, ainoastaan...
ainoastaan...

-- Niin, olen saattanut itseni naurun alaiseksi, lausui Svante
surkeasti.

-- Mutta sepä on parempi tulla naurun alaiseksi, kuin tehdä pahaa.

Svante huokasi. Sydän keveni kuitenkin tunnustuksen tehtyä ja hän
kertoi nyt lähemmin tapauksesta. Kun hän mainitsi miestä tuolla
kummallisella nimellä "itkun parantaja", näki hän Spirean äkkiä
punastuvan ja kääntyvän pois.

-- Ja tiedätkö, kaikesta kummallisinta oli, että minusta ihan näytti...

Hän keskeytti puheensa äkkiä ja vaikeni. Epäilykset Spirean suhteen,
kiinalainen ja "itkun parantaja" kaikki pyöri hänen päässään yhtenä
sekasotkuna.

-- Svante hyvä, -- sanoi Spirea ja tarttui hänen käteensä, -- odota
vielä hiukan, niin saat tietää kaikki. Sano minulle vaan numero ja
kadun nimi, jonka varrella herra Dentsch asuu.

Miettiväisenä antoi Svante vaaditut tiedot ja koko päivän ajatteli hän
sitten Spireaa ja päätä nyökkäävää kiinalaista.



Itkun parantaja.


Seuraavana päivänä meni Spirea kaupungille. Hän kulki nopein askelin,
katseli tarkkaan katujen nurkkia, eikä seisahtunut, ennenkuin saapui
kaupungin kaukaisimpaan osaan. Siellä meni hän erääsen pihaan,
seisahtui empien erään oven luo ja luki nimen vanhasta nuhraantuneesta
nimikortista. Ilo kuvautui hänen kasvoilleen ja hän saattoi tuskin
pidättää huudahdusta: vihdoinkin!

Se oli sama kummallinen huone, johon Svante oli viety serenaadin
jälkeen. Posliiniset ja alabasterivaasit seisoivat yhtä komeina siellä
keskellä köyhyyttä ja nyökkäävä kiinalainen, joka kerran oli ollut
neiti Melusina Riddersparren omaisuutena, kumarsi vakavasti nurkassa.

Spirean katse säihkyi ilosta. Hän lähestyi tummaveristä miestä, joka
työskenteli rahilla ikkunan luona ja huomattuaan Spirean hiukan
hämillään huudahti: -- vai niin, neitikö se on!

-- Minä olen hakenut teitä monta kertaa entisestä kortteeristanne, --
sanoi Spirea miettien, mutta siellä kerrottiin minulle, että te olitte
menneet Pietariin. Kun sitten viimeksi siellä kävin, sanottiin teidän
muuttaneen majaa, mutta kukaan ei tiennyt minne.

-- Olinhan minä matkalla kuusi viikkoa, -- vastasi mies tylysti, --
mutta nythän olen jo kauan aikaa ollut kotona, vaikka ne tuhmat pöllöt
ovat hävittäneet lipun, johon olin heille osoitteeni kirjoittanut.

-- Minä olen ollut niin levoton kiinalaisen tähden, jota lupasitte
korjata määrättyyn päivään.

-- Kukapa jaksanee kaikkia lupauksia muistaa! Mutta valmiinahan
sekin on ollut jo monta viikkoa ja neiti saattaa nyt nähdä, ettei
se ole mennyt pahaksi minun luonani. Se on kuin ihka uusi, ei
silmälaseillakaan voisi huomata, mistä se on ollut rikki. Olipa
sentähden koko lailla vaikeata korjata sitä.

Hän kääri kiinalaisen paperiin ja antoi sen Spirealle, joka maksoi ja
meni. Kevein askelin kiiti hän Antinkadulle, jossa heti meni ajurin
perheen asuntoon. Maiju oli yksin kotona soudattamassa pientä veljeään.
Spirea otti pois paperin kiinalaisesta ja puhui iloisesti: -- Tunnetko
tätä herraa, Maiju? Tule nyt minun kanssani Dika tädin luo, niin
kerromme koko asian.

-- Voi, voi, uskallanko minä? -- vaikeroi Maiju niin onnettomana, kuin
jos häntä olisi uhattu viedä vankilaan. -- Dika neiti on niin ankara ja
isä lyöpi minut pahanpäiväiseksi.

-- Lörpötyksiä! Nyt et saa enää myöhistää sitä, -- vakuutti Spirea.
Olisihan se ihan viekkautta, jos ei nyt kaikkea kerrottaisi, eikä
isäsikään enää voi olla niin kovin ankara, kun näkee että kiinalainen
on ehyt taas. Tädeistä minä vastaan. Tule ylös keittiöön niin pian kuin
voit.

Tuntia myöhemmin istui koko seurue hauskasti salissa lampun ympärillä,
Svante koetteli surumielisenä pianolla soittaa "Ich weiss nicht was
soll es bedeuten" ja ajatteli viuluaan. Masse ja Kamilla ajattelivat
arvoituksia lasten lehdessä. Kasse vuoli puulusikkaa uunin luona, Fritz
piirusti hevosia ja Eufrosyne pelasi "viidentoista peliä" kahden kesken
itsensä kanssa. Mobelle makasi sohvalla sotkeutuneena Dea tädin lankaan
ja tädit istuivat kumpikin nojatuolissaan, sukkaa neuloen ja puhellen
puoliääneen keskenänsä.

Silloin aukeni ovi ja Spirea astui sisälle Maijun seuraamana, joka
kantoi kääryä.

-- Hyvät tädit, -- alkoi Spirea. Hän näytti iloiselta, mutta ääni
värähteli hiukan. -- Minulla on teille jotakin kerrottavaa. Kuten
muistatte, pyysin minä itselleni vähän aikaa, ennen kuin saattaisin
kertoa särkyneestä kiinalaisesta ja nyt on hetki tullut, jolloin saatan
kertoa kaikki.

Tuona onnettomana iltana menin minä saliin erästä kirjaa noutamaan
ja löysin silloin Maijun eräässä nurkassa itkemässä. Hän oli
särkenyt kiinalaisen, kun hänen piti nostaa äsken täyttämänsä lampun
paikoilleen. Hän väänteli käsiään ja kertoi, että häntä oli kielletty
koskemasta mihinkään salin nurkkahyllyllä, mutta hän oli tehnyt sen
auttaakseen Katria, koska Miina oli kipeä. Hän pelkäsi niin sinua, Dika
täti ja isäänsä, joka löisi häntä, kun saisi sen tietää. Minä tahdoin
mielelläni auttaa häntä, kun näin kuinka toivoton hän oli ja tiesin,
että hän hyväntahtoisuudesta oli ollut tottelematon. Sentähden lupasin
minä koettaa saada kiinalaista korjatuksi ja menin paikalla apteekkiin,
jossa useasti kitataan vanhaa posliinia...

Tässä koetti nyt Fritz Amatukselle kirkas valo.

Mutta siellä eivät osanneetkaan sitä korjata. Apteekkari oli vaan hyvin
ystävällinen ja neuvoi minua erään miehen luo, joka möi jonkunlaista
posliinikittiä nimeltä "itkurohto"...

Svante näytti tässä saaneen vastausta tuhansille kysymysmerkeille.

... ja osasi korjata vaikeimpiakin vammoja posliini- ja lasitavaroissa.
Tämä mies lupasi viikon sisään korjata kiinalaisen, mutta kun sitten
menin sitä noutamaan, oli hän lähtenyt matkoille. Useita kertoja kävin
häntä hakemassa, mutta aina turhaan. Oi, kuinka olin pahoillani. Tuskin
löytyy yhtään ainoaa, puotia koko kaupungissa, jossa en olisi käynyt,
saadakseni toista kiinalaista ostaa. Semmoisia ei vaan ollut missään.
Apteekkari sanoi myös, että se oli kallis kalu, jommoisia nykyjään
harvoin nähdään. Vihdoin tulin Svanten kautta... (Svante punehtui ja
katsoi ulos ikkunasta)... tietämään missä mies asui. Silloin menin heti
sinne ja sainkin kiinalaisen. Ja tässä se nyt on. Annathan, rakas täti,
anteeksi Maijulle, hyvä täti, hän on ollut niin pahoillaan.

Maiju itki hiljaa kasvot esiliinan peittäminä ja koko seurue istui
äänettömässä odotuksessa.

-- Tiedänhän minä, -- jatkoi Spirea, että on väärin salata mitään
rangaistuksen pelosta. Mutta jota enemmän minä kehoitin Maijua
tunnustamaan, sitä pahemmin pelkäsi hän, pieni raukka. Luulenpa, että
hän voisi tehdä vaikka mitä, niin pelkää hän isäänsä.

-- Sinun olisi kuitenkin pitänyt sanoa minulle kaikki, -- lausui Dika
täti ankarasti.

Spirea näytti hiukan nololta, mutta myös veitikkamaiselta. -- Sinähän,
hyvä täti, kerrot kaikki Dea tädille ja Dea täti kertoo Miinalle kaikki
asiat ja niin olisivat meikäläiset saaneet sen tietää ja yks kaks olisi
koko seikka tullut Maijun isän korviin.

Fritz katsoi Eufrosyneen, tohtisiko tämä nauraa, Eufrosyne katsoi
Kamillaan, Kamilla Masseen, Masse Kasseen ja tämä Svanteen, joka
vuorostaan heitti varovaisen katseen Dika tätiin. Kun tämän kasvoissa
näkyi ikäänkuin hymyn alkua, uskalsi hänkin vetää suunsa nauruun, ja
seuraus oli, että koko rivi purskahti raikkaaseen nauruun. Täditkin
hymyilivät ja Maijun kyyneleet alkoivat kuivua.

-- Niin, -- sanoi Dika täti, -- eihän tästä juuri kannatakaan itkeä, ja
soma juttuhan se on ollut, kun sitä oikein ajattelee. Ja kannattaapa
sitä ajatellakin. Tule tänne, Maiju, minä suon sinulle anteeksi, en
ainoastaan Spirean tähden, vaan olisin tehnyt sen heti, jos suoraan
olisit kaikki tunnustanut. Olen ollut pahoillani kiinalaisesta,
enimmäkseen sen tähden, kun tiesin että tottelemattomuutta tai
valhetta oli asiaan sekaantunut. Ja oikeassahan olenkin ollut. Mene
kotiin, Maiju, ja pyyhi pois kyyneleesi. Sinun pitää nyt sanoa kaikki
vanhemmillesi ja kertoa, että olen jo suonut sinulle anteeksi. Tämän
läksytyksen sinä kyllä muistat ilman muuta rangaistusta kuin sitä, jota
nyt olet useita viikkoja kärsinyt.

-- Mitä sinuun tulee, Spirea parka, niin en tiedä, joko olet menetellyt
oikein tai väärin.

-- Voi, täti kulta! -- huusivat Fritz, Kamilla ja Eufrosyne. --
Parempi olisi ollut Maijulle... ja itsellesikin... jos vaikka vasten
hänen tahtoansa olisit pakoittanut häntä tunnustukseen. Salaperäisyys
ja totuuden salaaminen ei ole koskaan paikoillaan, ellei juuri
joululahjojen teossa.

Spirea näytti alakuloiselta.

-- Tai eikö ole niin, hyvä lapsi, että sinä koko tämän ajan olet
tuntenut olevasi _marttyyrina_ ja sen kautta omasta mielestäsi kohonnut
korkeammalle. Mitä?

Spirea punehtui, hän tunsi moitteen sattuvan. Dika täti katseli häneen
ystävällisesti ja jatkoi:

-- En suinkaan epäile, ettet tarkoittanut hyvää. On niin tavallista
nuorissa tekeytyä syylliseksi asiassa, jossa on ihan viaton. Ja sitten
tuntuu niinkuin muut ihmiset olisivat väärässä ja niinkuin sitä
itse olisi muita parempi. Todellinen viaton kärsiminen tekee meidät
nöyriksi, mutta jos itse hankimme ristiä itsellemme, niin kasvattaa se
meissä vaan ylpeyttä ja itserakkautta.

Kaikki olivat ääneti ja yleinen mielipide oli, että Dika täti oli ollut
liian ankara.

-- Onpa nyt varmaankin "moraalikakkuni" maistunut hyvinkin pahalta,
-- sanoi tämä hetken kuluttua. -- Katsokaapa vaan, kuinka Kamilla
irvistelee! Tule tänne, Spirea, vanhan tätisi luo! Sinun kaltaisilla
kilteillä, tyyneillä ja ymmärtäväisillä tytöillä on kaksi vaarallista
vihollista: itserakkaus ja ylpeys. Sen tietää vanha tätisi ja tahtoo
sinua siitä huomauttaa. Mutta sama täti ei hetkeäkään epäile, ettet
tällä kertaa erehtynyt hellyydestä. No, oletteko nyt tyytyväiset
"moraalikakkuun", lapset?

-- Eläköön Dika täti! -- uskalsi Fritz Amatus huudahtaa ja Eufrosyne
lisäsi rohkeasti: -- Mutta maistuisipa kakku paljon paremmalta hillan
kanssa.

Dea täti pudisti hämmästyneenä päätään, mutta Dika täti sanoi nauraen:
-- Vai niin? No, siinä tapauksessa täytynee Spirean ja Kamillan mennä
hommaamaan meille vadillinen vesipuolukoita siirapin kanssa, tämän
suuren tunnustuksen kunniaksi.



Tilhiläiset.


Yleinen ja pitkällinen tyytyväisyys oli ensimmäinen seuraus kiinalaisen
tulosta ja salaisuuden ilmituonnista. Tuntui ikäänkuin raskas kivi
olisi vierinyt koko seurueen sydämmistä ja varsinkin Spirea oli mitä
iloisimmalla tuulella, aivan kuin vasta nyt olisi päässyt vapaasti
hengittämään. Yleisen innostuksen vallitessa vei Svante viulunsa "itkun
parantajan" luo ja sai sen takaisin ihmeen hyvästi korjattuna. Täten
oli seurueella kohta jälleen ilo kuulla sen vienoa naukumista iltasilla.

-- Mitenkä kävikään seuramme, jota meidän piti nimittää "_Sukkelat
Suut_"! -- ihmetteli Kamilla eräänä päivänä. -- Se taisikin unhottua
kiinalaisen tähden?

-- Nimestä en pidä minä, -- huomautti Spirea, -- se kuuluu
lörpötteleväiseltä ja S.S. saattaisi sitä paitse luulla esimerkiksi
"Suomalaiseksi seuraksi" tai "Sivistys-Seuraksi", joita on niin monta.

-- Spirea on oikeassa, -- myönsi Svante, -- meillä täytyy olla toinen
nimi.

-- Kutsukaamme sitten itseämme Tilhiläisiksi, -- niinkuin Spirea
viimein ehdoitti, -- arveli Fritz.

-- Satuitpa nyt kerran oikeaan kohtaan, Fritz Konstantinovitsch, --
huusi Masse ja löi Fritziä veljellisesti olkapäähän.

-- Niin kyllä, Tilhiläiset on kaikkein paras nimi, -- päätti Kamilla.
Ja tänä iltana perustamme jo seuran eli klubin, eikö niin? Valitsemme
puheenjohtajan ja niin edespäin, niinkuin muutkin seurat.

-- Kutsummekohan muitakin toveria? -- tiedusteli Eufrosyne.

-- Ei, ei, onhan meitä kylliksi monta, hauskinta on ilman vieraita,
-- vastustivat useimmat ja yksimielisesti päätettiin, että seura
perustettaisiin jo samana iltana oikein juhlallisesti. Nimeksi
pantaisiin "Tilhiläiset" muistoksi tämän talven hauskasta yhdessä
olosta. Oli vaan enää kaksi viikkoa kesälupaan ja kaikki tunsivat
tarpeelliseksi jollakin lailla vahvistaa keskinäistä väliään, ennen
kuin ero tulisi.

Tädit antoivat luvan juhlallisuuden viettoon ja seurue sai kokoon
markan virvoitusten ostoon. Läksyjen luettua kokoontuivat kaikki
kello seitsemän tyttöjen huoneeseen, joka tilaisuutta varten oli
juhlallisesti järjestetty, sinne tänne oli ripustettu pyyhinliinoja,
joihin oli ommeltu värillisiä nauhoja; -- ne olivat lippuina. Perällä
ikkunan luona seisoi puheenjohtajan tuoli pöydän takana, jolla oli
kello, vasara ja vesikarahvi, tämän edessä oli tuoliriviä kokoukseen
osaa ottajia varten.

Tuntui melkein juhlalliselta, kun puheenjohtaja soitti ja kaikki
istautuivat paikoilleen. Vaan juuri sillä hetkellä, kun Svanten piti
alottaa ulkoa opittua alkupuhettaan, ilmestyi Mobelle ovensuuhun,
selässä yksi Dea tädin hienoista antimakasseista, ja tämän
seurauksena oli niin rajaton nauru, että se uhkasi tukehduttaa kaiken
juhlallisuuden. Puheenjohtaja Svante soitti yhtä mittaa kelloaan, sillä
välin kun hän itse kaikin voimin koetti puristaa huuliaan yhteen,
näyttääksensä arvokkaalta ja vasta sitten, kun saatiin pois tuo
nelijalkainen kokoukseen tulija, väheni iloisuus hiukan ja kokous alkoi.

-- Arvoisat läsnäolijat, -- alkoi Svante, punastui, ryki ja otti
arvokkaan ryhdin. -- Nuoruus on ilon ja... ja leikkien aika. Me olemme
kokoontuneet tänne perustamaan... aikaan saamaan... alkuun panemaan...
hm... klubin iloksi ja huviksi meille kaikille. Sen tarkoituksena
tulisi olemaan koota meitä hauskoihin iltaseuroihin, joissa myöskin
tulisi olemaan hyödyllisiä keskusteluja ja puheita. (Hyvä! Hyvä!)
Ohjelmaamme tulisi siten kuulumaan myöskin laulua, soitantoa, lausuntoa
ja sivistyttävää keskustelua...

-- Ja paljon karamelleja, -- kuiskasi Fritz Eufrosynelle.

-- Minä ehdotan, että tänä iltana, jolloin olemme kaikki kokoontuneet,
valitsemme joitakuita viranomaisia, jotka... jotka tulisivat klubia
eli yhdistystä johtamaan, mutta sitä ennen täytyy sille juhlallisesti
määrätä sopiva nimi.

-- Puheenjohtaja! -- sanoi Masse.

-- Puheenjohtaja! -- sanoi Kasse.

-- Puheenjohtaja! -- huusivat Fritz, Kamilla ja Eufrosyne.

-- Herra Masse... Maksimilian Tähtisellä on sananvuoro, -- lausui
Svante.

Masse nousi, tumman punaisena vaivalla pidätetystä naurusta.

-- Minä ehdotan, että kutsumme itseämme "Tilhiläisiksi" ja otamme
tilhin siiven merkiksi.

-- Eikä, eikä, -- väittivät tytöt.

-- Hiljaa! Neiti Spirea Ärtblom'illa on sananvuoro.

Spirea nousi. -- Nimi on kyllä hyvä, mutta koska me kuulumme
kevätyhdistykseen pikku lintujen suojelemista varten, emme millään
tavalla voi suostua edellisen puhujan ehdotukseen merkin suhteen. Minä
ehdotan pientä kirjavaa silkkitupsua...

-- Minä yhdyn! -- kuului tyttöjen puolelta. Pojatkin suostuivat jo
sitten hiukan kuiskattuaan ja väiteltyään.

-- Siis on seura päättänyt, että klubin nimeksi pannaan "Tilhiläiset"
ja merkiksi kirjava silkkitupsu, -- Svante heitti kysyväisen katseen
läsnäoleviin ja löi vasaralla pöytään.

Nyt ryhdyttiin vaaliin suletuilla lipuilla ja niiden lukeminen
uskottiin Svantelle, Spirealle ja Kasselle. Fritz oli kirjoittanut:
_Puhenjohtaja, Svante Pinkälpom; vaarapuhenjohtaja Spiräa Ertplom;
sihteereri Kasse Tähtine; menojen ohjaaja Masse Tähtinen._

Fritz parka, ei hänen mielestään ollut tässä maailmassa mitään niin
ilkeää kuin tavaaminen.

Kaikki olivat äänestäneet samalla tavalla kuin Fritz, ja uusille
virkamiehille huudettiin "eläköön!"

Sen jälkeen tarjottiin virvoituksia: pumpernikkeleita ja karamelleja
ja pois ajettu seuraan tunkeilija kutsuttiin takaisin sekä nimitettiin
juhlallisesti klubin "huvitusneuvokseksi". Mobelle lipoi kieltään
ylpeänä osoitetusta kunniasta ja paneutui mukavasti maata Spirean
syliin, aina väliin nakertaen seuran jäsenien antamia makupaloja.

Ilta kului laulun, soiton ja puheiden vaihdellessa. Puheenjohtaja piti
lyhyen puheen yksimielisyydestä ja hyvästä tuulesta; sihteeri lausui
runon "Vänrikki Stoolista", menojen ohjaaja ehdoitti, että pelattaisiin
"englantilaisen matkaa", johon kaikki suostuivat ja sen jälkeen
lauloivat Spirea ja Kamilla duo'n. Vihdoin soitti Svante viulullaan
joitakuita säveleitä. Karamellit pantiin ahkerasti kiertämään, ja
hauska ilta päätettiin sokkosilla olemisella, jolloin yksin vakava
Spireakin tuli niin innostuneeksi, että hiipi tuolien ja pöytien
alle, välttääksensä sokon pitkiä käsivarsia. Mobelle, joka ihme kyllä
ei yhtään ollut unissaan, hyppeli haukkuen joka paikkaan ja piti
velvollisuutenaan tavoitella lasten vaatteiden liepeitä sekä haukkua
sokolle.

Kun leikit olivat loppuneet ja jokainen ähkien ja puhkien kuumuudesta
ja ponnistuksista lepäsi tuolillaan, katosivat Spirea ja Kamilla
hetkeksi. Palatessaan toivat he kahdeksan pientä kirjavaa silkkitupsua,
jotka he salaa olivat tehneet edellisenä päivänä. Ne jaettiin
riemuhuutojen kaikuessa ja kiinnitettiin mikä kellonvitjaan (niillä,
joilla oli kellot), mikä napin koloon, Fritz pani omansa lakkiin, joka
herätti yleistä naurua.

-- Tässähän onkin yksi liikaa! -- hoppuili Eufrosyne, kun jokainen jo
oli omansa ottanut.

-- Eikä ole, -- arveli Kamilla, otti Mobellen syliinsä ja kiinnitti
yhden tupsun tämän kaulavyöhön, juuri pienen pörröisen korvan kohdalle.
Pitäähän kaiken mokomin herra huvitusneuvoksella olla tupsunsa myös, --
selitti hän.

-- Oikein, oikein, eläköön Mobelle! -- huusi Fritz, joka oli tullut
hiukan rajuksi sokkosilla olossa.

Tädit astuivat nyt sisälle muistuttamaan, että kello oli yhdeksän ja
kokous siis lopetettava.

-- Ja eläkööt Tilhis-tädit! -- huusi Masse rohkeasti.

-- Eläköön! -- huusivat kaikki.

-- Eläkööt Tilhiläiset ja Miina ja Katrina ja kaikki ihmiset! -- huusi
Eufrosyne, joka oli päässyt oikein vauhtiin.

Dea täti katseli verkalleen ympäriinsä ja nosti varmuuden vuoksi
Mobellen käsivarrelleen.

-- Eläköön ahkeruus ja hyvä todistus, _sen_ sanon _minä_, -- liitti
Dika täti ystävällisesti. Nyt seurasi yleinen "hyvän yön" toivottaminen
ja sitten lentää leksottivat tilhit itsekukin pesäänsä.

Kaksi viikkoa myöhemmin kiikkui Fritz Amatus meren lainehilla matkalla
Viaporiin, taskussa kaksi kymmenikköä ja viisi seitsemikköä; Svante
viuluineen "höyrysi" Lovisaan. Tähtiset tärisivät Turun kärryissä
Saviniemelle ja Ärtblom'in tytöt kiitivät junalla rakasta kotia kohti.
Ero tovereista, tädeistä ja Mobellesta ei tuntunut niinkään ikävältä,
kun he ajattelivat syksyn tuloa ja tilhiläisten nuoriso-klubia.



JÄLKIMMÄINEN OSA.



Pieniä kahleita.


Kesä kului, syksy tuli ja iloinen seurue kokoontui jälleen
Tilhis-tätien asuntoon Antinkadun varrella. Päivettyneinä,
ilosilmäisinä ja lihavina kävivät he taaskin läksyjen kimppuun.
Kyllähän nämä väliin maistuivat hiukan karvaalta, kun he muistelivat
kotirannan veneitä ja marjaisia mättäitä maalla, mutta olipahan taas
toisaalta hauskaa tavata tovereita ja opettajia sekä katsella Helsingin
iloista syksyistä elämää.

Kotona "toverikunnassa" oli kaikki entisellään. Dika täti oli kesän
ajalla tehnyt matkan Englantiin tutkiaksensa sikäläisiä koululaisten
asuntopaikkoja, vaan oli jo palannut monilla uusilla aatteilla
varustettuna, ja Dea täti, joka Mobellen kanssa oli käyttänyt
kesäkylpyjä Lovisassa, oli tullut sieltä paljon nuoremman näköisenä, --
väittivät lapset.

Fritz Amatus istui eräänä iltapäivänä vihamielissään pidellen
yhtä numeroa "Lasten lehteä". Siinä oli näet kirjoitettu kehoitus
koululaisille, etteivät kotiin kulkiessaan astuisi taajoissa riveissä,
niin että vastaan tulevien vanhojen setien ja tätien täytyi astua alas
katuojaan päästäkseen tuon elävän aituuksen ohitse.

-- Onpa nyt kumma, ettei enää saa kulkea koulusta kotiin ilman
muistutusta, -- harmitteli Fritz ja heitti lehden hiotaan.

-- Onpa ihan merkillistä, että vanhemmilla ihmisillä aina on niin
paljon meitä vastaan sanomista!

-- Niin, kummallista se kyllä on, -- myönsi Dika täti, joka oli
tullut sisälle, sill'aikaa kun Fritz purki vihaansa Masselle. -- Ja
kummallista on, että minä juuri tulin tänne pyytääkseni sinua huutamaan
sisälle koululaukkuasi kirjoineen etehisestä, jossa ne ovat olleet
siitä lähtien, kuin tulit kotiin aamiaiseksi.

Fritziä nolostutti ja huvitti samassa. -- Sepä onkin varmaan Dika täti,
joka on kirjoittanut tuon kehoituksen "Lasten lehteen", -- sanoi hän
voittoriemulla, etehisestä palattuaan. -- Minusta tuntuu että se niin
muistuttaa sinun puheitasi, täti.

-- Entä jos niin olisikin, -- vastasi Dika täti ja asetti silmälasejaan
paremmasti nenälle, katsellen samassa Fritziä eriskummallisella
puoleksi vakavalla tavallaan.

-- Eikö mitä? -- Eihän kuitenkaan!

-- Mahdotonta! -- huusivat muut tilhiläiset tätiä ympäröiden.

-- Ettäkö minä olen "Saara-täti"? On se aivan totta.

-- Mutta emmehän me...

-- Niin tekö olleet minua kaatamaisillaan? Ei, ette juuri _te_, mutta
muut lapset ovat niin tehneet. Luulenpa että useampi teistäkin joku
kerta on tehnyt itsensä syypääksi samanlaiseen käytökseen, -- jospa ei
juuri tänään eikä eilen.

Tilhiläiset olisivat hyvin mielellään sanoneet vastaan, mutta Dika
täti jatkoi: -- löytyy yksi sana, josta, näette, kaikki ihmiset ja
varsinkin lapset paljon pitävät. Se sana on _vapaus_. Mutta asian laita
on semmoinen, että vapaus kyllä on kallis ja hyvä, se on yksi Jumalan
paraimmista lahjoista ihmisille, mutta jos ei vapautta ohjaa _rakkaus_,
on se kuin kesyttämätön varsa ilman ohjia, tai niinkuin tuli, joka
polttaa, vaan ei lämmitä.

Kun lapset nurisevat niistä muistutuksista, joita vanhemmat ja muut
täysikasvaneet antavat heille, tarkoittavat he tietysti: -- voi, jospa
nuo nyt antaisivat meidän olla rauhassa! -- Tai toisin: aivan vapaina.
Ilman muistutuksia, moitteita ja kehoituksia. Kuinka hauskaa se olisi!
Fritz Amatuksen koululaukku saisi seurustella kalossien kanssa, tai
asuskella keittiön pöydällä pestävien astioiden välissä niinä tuntina,
jolloin sen herra ja omistaja ei olisi koulussa. Kamillan kolo hameessa
saisi kasvaa ja kehittyä esteettömästi, kunnes se tulisi esiliinan
kokoiseksi ja alushame pilkistäisi esiin. Eufrosyne keikkuisi kaikilla
tuolilla, kunnes ei koko talossa löytyisi yhtään ainoaa ehyttä. Masse
pureskeli kynsiään, kunnes joka ikinen niistä tulisi kauniilla jäljillä
varustetuksi...

-- Voi, voi tätiä! -- huusivat muut tilhiläiset.

-- No, pääskööt nyt muut tällä kertaa. Mutta mihin luulette joutuvanne,
jos jokainen teistä saisi aivan esteettömästi viljellä huonoja
tapojanne? Se veisi teidät siihen, että niistä tulisi teille itsellenne
koko joukko pieniä näkymättömiä _kahleita_, jotka huomaamattanne
pitäisivät teidät kiinni sidottuina, estäisivät hyvien taipumusten
ja päätösten kehittymistä ja kypsymistä ja toisivat mukanaan yhä
toisia pahoja tapoja ja virheitä, -- ehkä ajan mukaan oikeita
syntejäkin! Poika, joka heti on valmis suuttumaan, vastaa pahasti ja
kiivaasti, tulee helposti -- jos ei ajoissa koeta itseänsä voittaa, --
täysikasvuisena rajun luontonsa orjaksi. Ja tyttö, joka niin paljon
pitää tavaroistaan ja on niin halpamielinen, ettei mielellään lainaa
kynää tai kumia toverilleen, tai kieltäytyy menemästä asialle, jotta
saisi rauhassa järjestää laatikkoaan, hän hoitaa itsekkäisyyden ja
tylyyden siementä, joka kyllä itää ja kasvaa ja vähitellen vieroittaa
hänestä kaikki ihmiset.

-- Enpä ymmärrä minkätähden täti panee niin paljon painoa tuommoisiin
pikkuseikkoihin, -- tuumaili Kamilla.

-- No, koeta ajatella, -- lisäsi Dika täti, -- että käsivarteesi olisi
pienenä ollessasi sidottu nauha. Alussa se ei yhtään sinua vaivaisi,
mutta jota isommaksi ja pyöreämmäksi käsivartesi kävisi, sitä enemmän
alkaisi nauha vaivata ja kiusata sinua. Se ei muodostuisi käsivarren
mukaiseksi, vaan päin vastoin armottomasti puristasi sitä, kunnes koko
tämä jäsen kuihtuisi ja jäykistyisi, syystä että nauha estäisi veren
kiertokulkua.

Kamilla katseli miettiväisenä käsivarttaan.

-- Kaikki pienet, alussa melkein huomaamattomat tavat voivat vähitellen
kasvaa oikeiksi _virheiksi_. Ja kaikki ovat he saman äidin itsepäisiä
lapsia, tuon ruman, häijyn _itsekkäisyyden_. Luuletteko te ettei
itsekkäisyydellä ole mitään tekemistä sen kanssa, ettei Fritzin
koululaukkua ole pantu paikoilleen tai että Masse järsii kynsiään?
Saatte olla varmat siitä, että nekin ovat itsekkäisyyden synnyttämiä.
Fritz heittää laukkunsa etehisen lattialle tai keittiön pöydälle,
syystä että hänestä on ikävä kulettaa sitä huoneeseensa ja koska ei
_ajattele, että jonkun muun täytyy tehdä se hänen sijassaan_. Masse
järsii kynsiään, koska hän ei tahdo _vaivata itseään vastustamaan
mitään halua_, olipa se kuinka pieni tahansa, ja koska _niin on
mukavampi_. Kumpainenkin tahtoo tehdä vaan sitä, mitä heistä on
helpointa ja miellyttävää, huolimatta muiden mukavuudesta tai siitä,
mitä on oikeaa ja kohtuullista.

Kaikki olivat ääneti.

-- Paljon löytyy semmoisia pieniä kahleita, jotka pehmeinä ja notkeina
kietoutuvat teidän ympärillenne. Toiset ovat itsessään vaarallisia
ja eivät tarvitse muuta kuin kasvaa rinnakkain teidän kanssanne
tullaksensa synneiksi ja rikoksiksi. Mutta useat muut, jotka itsessään
näyttävät vähäpätöisiltä ja viattomilta, voivat yhdistyä kuin renkaat
vitjassa ja muodostavat siten yhdessä virheen. Minä olen pannut
mieleeni nämä erilaiset pahat tavat ja kirjoittanut ne muistiin. Luenko
sen teille?

Lapset näyttivät noloilta.

Dika täti veti esille paperin taskustaan ja alkoi lukea:

_Muutamat eivät koskaan pane tavaroitaan paikoilleen_.

_Eivät tottele ensi käskemistä_.

_Nurisevat, jos käsketään pientä asiaa toimittamaan_.

_Jättävät viimeiseen hetkeen kaikki tehtävänsä_.

(Spirea näytti tulevan hiukan hämilleen.)

_Paiskaavat ovia jälkeensä, kun ovat jostakin suuttuneet_.

_Ovat niin kiintyneet hauskaan toimeen, etteivät kuule, jos joku
puhuttelee tai pyytää pientä palvelusta_.

(Kasse ja Svante purivat huuliaan ja katsoivat ulos ikkunasta.)

_Puhuttelevat siskojaan ja tovereitaan tylysti ja vihaisesti_.

_Eivät syö kaikkia ruokalajia päivällispöydässä_.

_Ovat tyytymättömät vaatteihinsa ja tahtovat aina olla puettuina
"niinkuin muut"_. (Kamilla katsahti alas.)

_Tahtovat aina leikissä muita hallita_. (Eufrosyne punastui.)

_Näyttävät heti "happamelta", kun pieninkin vastus kohtaa_.

_Eivät peseydy eivätkä kampaudu kunnollisesti eivätkä koskaan koeta
pitää vaatteitaan hyvästi_. (Tässä punehtuivat Fritz Amatus, Masse ja
Kamilla.)

_Puhuttelevat palvelijoita tylysti ja käskeväisesti_.

_Ovat ahneita makeisille ja sokurileivoksille_.

_Pureskelevat kynsiään, vetelehtivät käsivarret pöytään nojautuneina,
syövät nielaisemalla ja ahneesti, eivät katso eteensä kadulla_...

-- Voi, Dika täti kulta, lopeta jo, -- huusivat kaikki tilhiset! --
Moraalikakkusi kasvaa liian isoksi, ei sitä jaksa niellä yhtaikaa.

Dika täti naurahti ja pisti paperin taskuunsa, mutta Fritz Amatus näki,
että siihen vielä oli kirjoitettu paljon, ja hän huokasi syvään.

-- Täti, -- kysäsi hän, -- minkätähden minä olen itsekäs, jos loikoelen
käsivarret pöydällä, syön sopimattomasti tai likaan vaatteitani?

-- Sentähden, ettet ajattele muiden epämukavuutta, vaivaa ja huolta,
vaan ainoastaan omaa mukavuuttasi ja vapautta. Nämä itsessänsä
vähäpätöiset pahat tavat ovat nyt pieniä kahleita, joitten et tunne
painavan, mutta jos et ajoissa voita niitä, piirittävät he sinut
täydellisesti jonakin päivänä ja sanovat: -- nyt me olemme _sinun_
hallitsijasi.

-- Hm! -- mietti Fritz.

-- Ja nyt olette tällä kertaa päässeet moraalikakusta, tilhis-parkani.
Saa nähdä onko siitä mitään jälellä huomenna!



Kesäjuttuja.


Takkavalkea leimusi iloisesti ruokasalissa eräänä kylmänä marraskuun
iltapäivänä, ja paistoi suoraan Fritz Amatukseen ja Masseen, jotka
venyttelivät uunin edessä, nauttien nokisista, porossa paistetuista
omenista. Kamilla, Eufrosyne ja Kasse olivat vähän aikaa huvitelleet
pihassa, joka oli täynnä oivallisia luminietoksia; nyt seisoivat he
keittiössä rukoillen Katrilta kynttiläpalasta.

Kamilla pisti päänsä ruokasalin ovesta, jolloin tuli näkyviin pari
punaista pakkasen puremaa korvaa. -- Ei Helsingissä voikaan hyvin usein
olla sotasilla lumipalloilla, -- muistutti hän, -- sentähden täytyy
ottaa ajasta vaari. -- Kuulkaa pojat, me olemme rakentaneet pihalle
lumilyhdyn -- visersi hän iloisesti, -- nyt sinne pannaan tulta, että
Spirea ja tädit saavat sen nähdä, kun kohta tulevat. Missä Svante?

-- Hän kirjoittaa.

-- Turhia, eihän sitä pidä lauantai-iltana työtä tehdä, vai miten
tytöt? -- Nämä viimeiset sanat lausuttiin Eufrosynelle keittiöön päin.

-- _Tytöt?_ -- Kasse näytti kysymysmerkiltä.

-- No, olkoon sitten "ihmiset", -- nauroi Kamilla. -- Voi, kas
tuossahan saamme nyt kynttilän, -- elä unhota tulitikkuja, Kasse!
Tulkaa nyt, ihmislapset!

Pihalla seisoi heidän mestariteoksensa, lumiukko, joka oloihin
katsoen oli komea. Vatsa oli ontto ja laitettu lyhdyksi, johonka
nyt pistettiin kynttilä ja etupuoli tukittiin pienillä sievästi
tehdyillä lumipalloilla. Eufrosyne sytytti tulitikun; tuuli kauheasti
ja he saivat tuulelle uhrata kuusi tulitikkua. Vihdoin aukaisi Kasse
päällysnuttunsa ja levitti hellästi suojellen käsivartensa ukon
ympärille, jolloin Effin onnistui sytyttää kynttiläpalan ukon vatsassa.

Kynttilä paloi hauskasti ja kirkkaasti, oikein ylenluonnollisesti,
arveli Kasse, joka seisoi siinä vieressä, hieroen paljaita palelevia
käpäliään. Dika tädin pojat eivät olleet raukkamaisia. Masse ja Fritz
olivat nyt myös yhtyneet heihin, nuttujen napit kiinni ihan kaulaa
myöten, ja nyt alkoi kiivas lumisota, jonka kestäessä tytöt pitivät
puoliaan yhtä hyvin kuin urhoollisimmat pojat. Kukaan ei itkenyt,
vaikka välistä sai kovan kolauksen suoraan otsaan ja vaikka lumi
pitkinä rihmoina märkänä vetäytyi pitkin niskaa ja selkää. Se oli
terveellistä ja vahvistavaa ja lapset löylyttivät toisiaan aika lailla.

Vihdoin alkoi heistä tuntua liian märältä. Lumiukkokin oli sodan
vimmassa saanut kolauksen ja särkynyt kahtia. Tuossa makasivat nyt pää
ja vatsa vähän matkan päässä toisistaan ja kynttiläkin oli sammunut
lumihyhmässä. Tilhit päättivät vihdoin lentää sisälle.

Ja nyt alkoi portaissa juoksu, jalkojen töminää kuului porstuassa
sekä melua kalossien ja päällysnuttujen kanssa etehisessä, niin että
Mobellen täytyi tulla järjestystä ylläpitämään.

-- Emmeköhän panisi toimeen jotakin _oikein_ hauskaa tänä iltana,
-- ehdoitti Fritz, kun kaikki olivat riisuneet päällysvaatteet, ja
vaihtaneet kuivia vaatteita päälleen.

-- Keittäisimmekö nekkuja? -- ehdoitti Masse. Hänen ahneutensa vaati
vielä muuta kuin nuo äskeiset nokiset omenat. -- Eikä, otetaan ennen
esille joulutyömme, se on niin kodin tapaista ja hauskaa. -- Kasse
oli viime aikoina tullut innostuneeksi tekemään lahjoja äidille ja
sukulaisille.

-- Ei kuitenkaan ennen kuin Spirea tulee, -- selitti ritari
Pumpenritter; tulkaa nyt ensin tänne, niin koetamme saada Svantea
eleille!

20-markan viulun onnellinen omistaja katsahti hajamielisenä ylös
ainekirjoituksestaan, kun kuuli ehdotuksien ja kutsumuksien satelevan
päälleen. -- Jaha, -- kyllä! -- Svante kääri syvämielisenä ja
perinpohjin paperinsa kokoon ja pisti ne pöytälaatikkoon, hänellekin
oli kyllä ilo mieleen. Eufrosynen ruskeat silmät vilkkuivat
veitikkamaisuudesta.

-- Mitä käsityötä sinä otat?

Svante joutui hämilleen.

-- Niin kyllä, käsityötä, -- sillä kaikilla muilla pojilla on, -- sanoi
Effi päättäväisesti.

-- Saanen ehkä keriä lankaa jollekulle teistä, -- arveli Svante ja
katseli arastellen seuraan keltaisen tukkansa alatse.

-- No, sen saat. Tule nyt. Minä kuulen, että Spirea jo on kotona ja
Dika täti myös. Pidämme nyt oikein hauskaa käsityöseuraa.

Eufrosyne astui etunenässä ulos ruokasaliin. Istuttiin ison pöydän
ympärille ja työt otettiin esille. Dea täti neuloi ikuista harmaan ja
punaisen kirjavaa sukkaa, Fritz Amatus virkkasi äidilleen koriliinaa ja
sai hyviä neuvoja Kasselta, joka juuri oli tehnyt samanlaisen. Svante
keri lankaa ahkerasti ja kömpelömäisesti, sill'aikaa kun Masse piteli
vyyhtiä ja alituiseen sotkeutui siihen sormillaan.

-- Minusta ovat aina lauantai-illat niin hauskoja, -- uskoi
Eufrosyne Masselle, hiljaa kiikutellen tuolilla ja koukulla neuloen
kiikkutuolimaton reunusta. -- Ei ole mitään läksyjä ajateltavina, ja
sitten se aina tuntuu, kun kuuluisimme seuraan, kun istumme näin kaikki
yhdessä ja teemme työtä.

Masse nyökäytti päätään tyytyväisenä. -- Onhan tämä seura, vastasi hän,
-- Tilhiläisten käsityöseura, -- ja pudotti samassa vyyhden.

-- Minusta tuntuu, että voisimme lukea ääneen jotakin hauskaa kirjaa,
-- jatkoi Eufrosyne, joka oli päättänyt nauttia niin paljon kuin
mahdollista lauantai-illan vapaudesta. -- Oletko sinä, Fritz, lukenut
"Mustaa Robin poikaa"? Se on semmoinen paksun paksu, täynnä kuvia ja
julmia tapauksia. -- Eufrosyne oli juuri nyt sillä ijällä, jolloin enin
nautitaan "indiaanijutuista".

-- Käypi niin yksitoikkoiseksi aina lukea ääneen, -- vastusti Kamilla,
-- jonka vilkas luonto teki hänelle vaikeaksi kuunnella lukemista; --
minä ehdotan, että me laulamme "pukki laulaa" seitsemän-äänisesti.

-- Hyi, -- ei! Mitäpä hauskaa siinä olisi? -- ihmetteli Kasse
irvistellen. Hän ompeli puukannatinta jaavakanevalle ja laski juuri
pisteitä mallillaan.

-- Mitä sinä, Svante, arvelet? -- kysyi Effi hiukan viekkaasti. -- Etkö
sinä ole samaa mieltä minun kanssani?

-- Kyllä, -- ja, jaha, mistä onkaan kysymys? -- Svante heräsi ikäänkuin
unesta. Hänen ajatuksensa olivat eksyneet kauas kompositsiooniopin
salaisuuksiin ja hän käänsi kerää niin hitaasti, että Masse hyvinkin
olisi ennättänyt joka käännöksen väliin nukahtaa.

-- Emmekö voisi kertoa jotakin, jota itse olemme kokeneet, -- ehdoitti
Spirea. Dika täti sanoo aina, että se on niin hyvä harjoitus.

-- Kyllä, kyllä, -- huudettiin miehissä! -- Ja Dika täti pannaan
puheenjohtajaksi! riemuitsi Kamilla.

-- Ei sitä tämmöiseen tarvita mitään puheenjohtajaa, -- sanoi Masse
opettavaisesti.

-- Vai niin, minä muistan vaan että meillä nyt oli oikea kokous.

-- Mitä nyt kertoisimme? -- kysyi Masse varovaisesti.

-- Jotakin, jota itse olemme kokeneet.

-- Minäpä kaaduin kadulla tänään, -- pisti Eufrosyne väliin.

-- Hyvin hauskaa kuulla, -- mutta siihen kai se juttu loppui, -- ivasi
Kasse.

-- Ehkä me kerromme jotakin koulusta, -- arveli Svante, jolle vihdoin
oli käynyt selväksi, mistä muut puhelivat.

-- Tai kotitapahtumista, kesäjuttuja, -- tuumasi Eufrosyne.

-- Niin, kesästä, kesästä, se on hauskinta! -- kuului useita ääniä, --
saamme siten hiukan kesäiloa kolkon syksyn ajalla.

Masse ja Kasse olivat haleta innosta päästä kertomaan. He olivat
käyneet Tanskassa sisar Angelikan ja lankomiehensä Jensin luona ja
olivat täpösen täynnä mitä kummallisimpia juttuja.

-- Minä ehdotan että kerromme ijän mukaan ja että täditkin yhtyvät
meihin, -- sanoi Kamilla, joka hyvin tiesi kuinka Dea täti kammosi
kaikkea "esiintymistä", ja tunsi ilkeän halun houkutella vanhusta
hupsutuksiin.

-- Minä mieluummin kuuntelen, lapsi kulta, -- vastasi Dea täti tehden
kieltävän liikkeen, -- minä olen liian vanha semmoisille. Minun nuorena
ollessani ei tytöillä juuri ollut tapana puhua, enkä minä siihen kykene.

-- Kyllä te osaatte, tulkaa vaan mukaan, täti hyvä, -- intti Kamilla,
mutta luopui sitten Spirean viitatessa pyynnöstään.

-- Ehkä me sen sijaan saamme Dika tädin mukaan?

-- Dika täti lukee vaatteita pesuun pantaviksi keittiössä, eikä jouda
tulla, -- ilmoitti Spirea. Minä ehdotan, että heitämme arpaa siitä,
missä järjestyksessä meidän tulee kertoa ja sitten ulotamme vasta
ensimmäisenä vapaana iltana, kun Dika tätikin saattaa olla mukana.
Täytyyhän meillä jokaisella olla hiukan valmistusaikaa.

Huudettiin: -- hyvä, hyvä! --

Arpa laukesi seuraavassa järjestyksessä: Kamilla, Fritz, Masse, Svante,
Eufrosyne, Spirea ja Kasse.

-- Voi kuinka tulee hir--r--ve--än hauskaa riemuitsi Eufrosyne. -- Aber
was soll ich beretten? --

-- Minun vuoroni on ensimmäiseksi, valitti Kamilla.

-- Tiedätkö Effi, minäpä kerron siitä... tuosta... arvaathan, kun me
sinä kertana...

Effi nyykäytti päätään.

-- Se on kyllä hauskaa kuulla!



Kamillan kertomus.


Oli taaskin lauantai ja esitelmien piti alkaa. Tilhiläiset olivat
aika lailla ponnistelleet läksyjen kanssa koko viikon ja katsoivat
itsensä sentähden nyt oikeutetuiksi hauskuuttelemaan ja olemaan
hiukan vallattomina. Siksi oli Spirea kaikessa hiljaisuudessa
toimittanut kotiin vähän "ylioppilaskauroja" ja toiset olivat illan
kunniaksi koristaneet itseään mikä milläkin. Masse oli tehnyt
itselleen liikanenän paperista ja kiinnittänyt sen laastarilla. Fritz
Amatus kantoi päässään paukutuskaramellin sisällön silkkipaperisen
yömyssyn muodossa. Eufrosyne komeili, turhaan koettaen nauruaan
tukehduttaa, Dika tädin vanhoilla silmälaseilla. Spirea esiintyi päässä
vanhanaikuinen "négligé-myssy" viheriäisillä ruseteilla varustettuna.
Kamillalla oli Svanten sininen, vähän nuhraantunut lakki päässä. Svante
oli paremman puutteessa pukeutunut valkeisiin käsineihin ja Kasse
ilvehti Dika tädin isoon harmaasen huiviin käärittynä. Kun kello löi
kuusi, kokoontuivat he kaikki ruokasaliin, jokaisella käsityö mukanaan
ja suut liikkuivat ihmeteltävän ahkerasti.

Ikävä kyllä olivat tädit sinä iltana kutsutut soittajaisiin ja Dea täti
oli hellällä varovaisuudella uskonut Mobellen ja "muut lapsikullat"
Spirean äidilliseen huostaan. Kun "lapsikullat" kuulivat etehisen
oven pantavan lukkoon tätien mentyä, puhkesivat he kaikki ikäänkuin
komennosta yhteiseen rajuun ihastuksen huutoon ja Spirea yllytti
heitä vielä pistämällä Mobellen, jota hän oli kantanut käsivarrellaan
etehisestä, keskelle pöytää ompelukorien ja työaseiden väliin!

-- Hiljaa! -- huusi hän sitten, mutta nauroi itse niin innokkaasti
pöydän ympärillä istuville kummituksille, että myssy päässä meni
kallelleen. -- Hiljaa! eihän tässä kuule omaa ääntään! Järjestystä
kaikessa, -- sanoo Dika täti. Sentähden ehdotan minä, että me hiukan
koetamme rauhoittua, ennenkuin Kamilla alottaa kertomustaan.

Spirealla oli yhä vielä suuri vaikutus toveriinsa ja melu hiljeni heti,
mutta kuitenkin kului melkoinen aika, ennen kuin seurue valmistautui
rauhassa kuuntelemaan Kamillan kesätarinaa. Heillä oli sitä ennen niin
paljon toisilleen kerrottavaa edellisen viikon tapahtumisista.

-- Ajatelkaapa, minä sain tänä päivänä 24 sivun pituisen kirjeen
Perpetua Petterkvist'iltä, joka on tätinsä luona Oulussa, -- kertoi
Kamilla ja veti esille kuusitoista kertaa luetun kirjeen, varustettuna
useoilla mustepilkuilla.

-- Vai niin, sentähden olitkin niin antelias, että kutsuit minua
Löfström'iin sokurileivoksen syöntiin, -- nauroi Eufrosyne. Mutta
Spirea ei näyttänyt tätä oikein hyväksyvän.

-- Lupasimmehan Dika tädille, ettemme kovin usein antaisi halumme
vietellä meitä makeisten syöntiin, -- muistutti hän -- ja nyt on jo
toinen kerta tällä viikolla Kamilla, kun sinä sen teet.

-- Mutta _minäpä_ en antanut itseäni vietellä, -- kehui Fritz
tyytyväisenä. Minä kulin syrjin Löfström'in ohi, vaikka vatsaa
kiristeli makeishimo. Ja kun näin Selim Rundelin'in poikkeavan
Addens'iin, läksin minä käpälämäkeen, ett'en tarvitsisi nähdä häntä
tulevan ulos sieltä karamellipussi kourassa.

Kasse istui ääneti ja laski vapaamerkkisaalistaan, jonka tänään
oli koulussa saanut. Hän oli aikonut seuraavana kesänä päällystää
Saviniemen uimahuoneen seinät paljailla vapaamerkeillä ja unhotti
väliin sekä ruuan että juoman kalliin kokoelmansa tähden. Hänellä oli
nyt 2,599 ja hän tarttui ahneesti Perpetuan kirjeessä olevaan merkkiin
täyttääksensä sataluvun.

Masse laitteli tanssijaa kankeasta paperista Angelika sisaren pikku
Jensille ja leikkasi väliin erehdyksestä nenäänsä. Svante vuoli
kummallisen näköistä puupalaa, josta selitti tulevan kerinpuut Saara
tädille. Valkoiset käsineet olivat nyt jotenkin hankalat, mutta Svante
arveli ehkä kärsivällisyyden kasvavan siitä, kun piti niitä kädessään.

Hetkeksi keskeytyi vilkas pakina ja silloin otettiin "ylioppilaskaurat"
esille, ja vastaanotettiin riemuhuudoilla.

-- Nyt on minusta aika ryhtyä esitelmän pitoon, -- päätti Spirea,
heittäen katseen Kamillaan, jonka noella tehdyt viikset olivat
tahranneet koko posken korvia myöten.

-- Paikalla, minä olen valmis. Jos läsnäolevilla on jotakin
muistutettavaa, niin olen minä taipuvainen kallistamaan korviani
viisaasti puhuvien puoleen.

Seurue oikaisi itsensä pystyyn, ja kuunteli tarkkuudella seuraavaa,
mantelien hiljaa rätisten sormien välissä.

-- No niin, -- alkoi Kamilla, -- minä vietin, kuten läsnäolevat
tietävät, osan kesäluvasta Eufrosyne ystävän luona Saviniemen suuressa
herraskartanossa...

Kasse mumisi jotakin, joka oli olevinaan liiallisen kiitoksen estämistä.

... Täti ja setä Tähtinen soivat meille kaiken vapauden, minkä toivoa
saatoimme. Meillä oli lupa tehdä kaikkea, mitä ikinä tahdoimme, paitse
hukuttaa itseämme lahteen tai tappaa itseämme ajamalla rajuilla
hevosilla...

-- Tai katkoa kaulamme tallin ylisellä, jossa olimme nuoralla
tanssijoita, -- liitti Eufrosyne.

... Niin, ja me nautimmekin vapaudestamme täysin määrin. Onneksemme
olivat herrat Masse ja Kasse pistäytyneet Tanskassa käymään sisarensa
Angelikan luona.

-- Kiitoksia! -- lausui Kasse ja pudotti samassa nenänsä syliin, koko
seuran suureksi huviksi.

... Ja me koetimme korvata tätä tädin ja sedän korvaamatonta vahinkoa,
keksimällä tuhansia kepposia ja vallattomuuksia. Muun muassa oli meillä
lupa ratsastaa Pollella ja Piijulla, hiljaisimmat elukat koko tallissa.
Minä en ollut koskaan sitä ennen yrittänyt nousta hevosen selkään,
mutta Effi oli taitava ratsastaja, enkä minäkään ollut aivan mahdoton
oppimaan...

-- Ensi kerralla asetit satulan takaperin, -- nauroi Eufrosyne.

... Mitäpä siitä! -- Eräänä päivänä olivat setä ja täti kylässä. Tulossa
oli iso vaatteiden pesu, eikä kenelläkään ollut aikaa huomata meidän
vehkeitämme. Me olimme hirveän vallattomalla tuulella ja kävimme ensin
viattoman Maija Liisan kimppuun, joka paikkasi verkkoja rantakodassa...

-- Mutta sitten pisti Kamillan päähän, että meidän piti ratsastaa...

-- Hiljaa, sinä! Niin, sitten tunsin itsessäni hirveän halun päästä
kiitämään yli maiden mantereiden ja sanoin Effille: tule, niin
lainaamme poikien vaatteita ja ratsastamme hiukan "korkeamman koulun"
tavan mukaan, niinkuin sirkuksessa sanotaan.

Effi oli heti valmis siihen ja niin me kohta pukeuduimme komeiksi
nuorukaisiksi Massen ja Kassen vaatteiden avulla ja hiivimme talliin.
Polle oli poissa, mutta Piiju seisoi siellä sekä Into, se suloinen
korskuva varsa-hevonen, jolla ei kukaan uskaltanut ratsastaa. -- Minä
otan Innon, -- huusin minä paikalla, eikä Effissä -- ollut kieltäjää.
Hän kiipesi Piijun selkään ja minä talutin Intoa tallista päästäkseni
aitan portailta sen selkään. Into oli hyvällä tuulella ja pysyi
hiljaa...

-- Hän tunsi kai hajun minun saappaistani ja pelkäsi, -- arveli Masse.

-- Minulla oli näet sokuripala, jolla houkuttelin häntä. Ja me
ratsastimme hiljaa portista ulos maantietä myöten. Ihmiset, jotka
tulivat meitä vastaan, luulivat meitä "patruunan pojiksi".

Mutta sittenpä sattui meitä vastaan iso majanmuutto-kuorma, joka näytti
oikein kummalliselta, kun tuolin jalat pistivät siitä ulos ja kaapit
liikkuivat sinne tänne. En tiedä mitä Into ajatteli, mutta se nousi
pystyyn eikä tahtonut mennä eteenpäin. Minä varomattomasti lätkäytin
sitä ruoskalla ja -- olisittepa nähneet sitä silloin! Se nousi pystyyn
yhä hurjemmasti, pudisti päätään ja heittäysi sitten nelistämään niin
rajusti, että Effi jäi kauas, -- kauas. Minä sitä taputtelemaan ja
rauhoittamaan, mutta ei siitä mitään apua. Pitelin kiinni niin hyvin
kuin taisin, mutta tunsin jo käsivarsieni raukenevan ja etten kauan
enää jaksaisi estää itseäni putoamasta. Silloin tuli vastaan aita
ja portti. Minä säpsähdin. Kuinkahan käynee, -- ennätin ajatella ja
samassa vastasi Into kysymykseen heittäytymällä yks kaks yli aidan,
niin että minä romahdin maahan naapurin apilas-niitylle...

-- Ja kun minä vihdoin hengästyneenä ja kauhistuneena saavuin paikalle,
-- jatkoi Eufrosyne, -- niin mitä luulette hänen sanoneen: -- tässä
on niin mainion hyvä olla, jospa olisin hevonen! Siellä hän loikoi
selällään ilman pienintäkään naarmua ja haisteli apilasta, minäpä olin
niin hirveän iloinen, että rupesin itkemään.

-- Niin, Effi oli niin hyvillään siitä, ettei tapahtunut suurta
onnettomuutta, -- jatkoi Kamilla hiukan vakavammasti. Ja kiitollinenhan
minäkin olin, vaikk'en ollut yhtään pelännyt.

-- Sitten otimme kiinni Innon, joka aivan tyyneenä maisteli apilaa ja
läksimme kotiin. Olipa Massen nuttu saanut emä kolon aidassa...

-- Ja me saimme aika läksytyksen äidiltä, joka juuri oli tullut kotiin
ja sitä me kuuntelimme katuvin sydämin.

-- Olkoon onneksi! -- huusi Masse ja aivasti niin, että nenä lensi
Spirean ompelukoriin ja Mobelle murisi suloisesti levätessään Effin
keskentekoisella sukalla.



Fritz Amatuksen kertomus.


Teen juotua tuli Fritz'in vuoro kertoa kesästään. Hän asettui hiukan
ujostellen tuolin taakse, jonka selkälautaa hän ahkeraan hypisteli
sekä katseli kuuntelijoita. Svante vuoli uutteraan kerinpuuta, josta
kuitenkin näytti syntyvän iso kiekka. Kamilla parsi sukkia ja Masse
oli asettunut mukavaan asemaan sekä näytti taipuvan hiljaiseen
kuuntelemiseen.

-- Kesälupa on hyvin hauska aika, -- alkoi Fritz ja oli jo joutua
hämille, kun näki Massen tähän nyökäyttävän suostumusta. -- Se on
kauhean hyvä vaihtelu läksyjen päähän takomisen perästä ja kaiken
semmoisen, ja jokainen teistä käsittää tätä niin ihmeen hyvästi...

-- No, kerrassaan! -- huokasi Masse ja tavoitteli peukalollaan liivin
taskusta unhottunutta lakritsipalasta.

-- Ne, jotka asuvat maalla, -- jatkoi Fritz enenevällä rohkeudella,
voivat ehkä kaikkein parhaiten huvitella, mutta luulenpa että joka
paikassa voi olla oikein hauska, jos vaan ei tule tautia tai muuta
surkeutta. Koko kesän asuin minä Kaivopuistossa täällä Helsingissä,
ja aioinkin oikeastaan kertoa muutamista mainioista seikkailuista ja
ilveilemisistä, joita me keksimme.

-- Kutka me? -- urkki Kamilla. -- Sinä kai ja venäläiset? Eihän siellä
asu kuin venäläisiä kesällä Kaivopuistossa.

-- Ole hiljaa. Ei, -- meitä oli noin lähes puoli tusinaa poikia siellä,
lähellä toisiamme asuvia, ja me heittelimme palloa aika lailla iltasin.
Monesti olimme myös indiaaneina ja rosvoina, ja silloin oli oikein
hirvittävän hauskaa...

-- Siellähän olisi pitänyt Massen olla, -- keskeytti Eufrosyne, -- hän
oli kesällä musta kuin nokinen kahvipannu.

-- No, no, sisko rukka, et sinäkään suinkaan ollut liinavaatteen
näköinen, -- vastasi Masse suopeasti.

Fritz Amatus ojentihe ja jatkoi:

-- Eräänä päivänä olimme päättäneet jakaantua tasan kahteen puolueeseen
ja olla indiaaneina...

-- Se tekee 2 1/2 miestä kummallakin puolella, -- kuiskasi Kasse
Spirealle.

-- Eipä niinkään, -- keskeytti Fritz sekaantumatta, -- meitä oli sinä
päivänä tavallista enemmän, neljä kummallakin puolella. Edvin Ryynänen
oli ruskeanahkaisten päällikkönä ja sai nimen _ryntäävä_ päällikkö,
muut indiaanit olivat _Ketteräjalka, Pitkähius ja Täplikäs Pantteri_.
Minä kuuluin kalpeakasvoisten joukkoon ja meillä oli olevinaan
puulinnoitus juuri vallien alla.

-- Kuka oli teidän johtaja? -- kysyi Svante ja leikkasi samassa
sormeansa.

-- Kalle Stenström uudesta ruotsalaisesta opistosta, selvitti Fritz.

-- Se on aika poika, tiedättekö?

...No niin, ruskeanahkaiset olivat ryöstäneet, meiltä koko karjamme, ja
nyt meidän piti ajaa niitä takaa. Aseita ei ollut meillä kummallakaan
puolella, se voima, jota enin kysyttiin, oli kintuissa. En ikänäni ole
juossut niin kuin niinä päivinä! Ruskeanahkaiset olivat viekkaita ja
vikkeliä, kuten semmoisen joukon olla täytyy ja vähän oli meillä toivoa
saada rosvot käsiimme ja karjan takaisin.

Vihdoin sai joku meistä kiinni Pantterin nutun liepeistä. Tämä koetti
irtautua ja kiskoa irti vaatteensa, mutta me pidimme kiinni miehen ja
pakoitimme tunnustamaan itsensä voitetuksi. Hän sai nyt valita joko
heti tulla tapetuksi, se on jäädä pois leikistä, tai jättää kansansa ja
tulla meidän puolelle. Mutta Pantteri oli niin toimessaan, ettei hän
kuolemankaan uhalla tahtonut tovereistaan luopua, ja silloin olimme me
hirttävinämme hänen siten, että vähäksi aikaa asetimme puuta vasten.
Sitten sai hän kuleksia vapaana, sillä nyt pidettiin Pantteri tapettuna
ja se oli vaan hänen haamunsa, joka kummitteli metsässä ja väliin
näyttäytyi sureville tovereilleen.

Tässä vaikeni Fritz hetkeksi, mutta kun huomasi kaikkien silmät
itseensä kääntyneiksi, jatkoi hän rohkeasti:

-- Ainoa tapa, jolla ruskeanahkaiset saattoivat meistä päästä, oli se,
että sieppasivat meiltä lakit. Sen oli Stenström päättänyt merkitsevän
samaa, kuin jos nahka vedettäisiin päästä tai indiaanien kesken, että
myrkytetty nuoli oli ammuttu läpi sydämen. Itse oli hän ensimmäinen,
jolle tämä sattui, ja sai nyt "autuailla metsästysmailla" tehdä
ystävyyden liittoa _Täplikkään Pantterin_ kanssa. Me olimme julman
äkäiset _Pitkähiukselle_ sen jälkeen ja kohta sai hänkin matkapassin
varjojen maailmaan. _Ryntäävä päällikkö_ lensi kuin nuoli sillä
erotuksella, että hän juoksi koukeroissa ja monta mutkaa tehden, mutta
vihdoin tuli hänkin saaliikseni, -- olihan meidän puolella useita
yhtä vastaan. Häntä pidimme me vankeudessa. Rolf Bergman nimitettiin
vartijaksi ja haamut pitivät heille uskollisesti seuraa. He saivat
levätä, he. _Ketteräjalka_ oli oikein nimensä arvoinen. En ikänäni ole
nähnyt semmoista sisilisko-juoksijaa! Me muut olimme ihan väsyneet ja
hengästyneet ja aloimme ikävöidä voileipiämme ja limonaadia, joka oli
meillä puulinnoituksessa. "Kuolleilla" näkyi sitäpaitse olevan niin
hauskaa. Sentähden päätimme tehdä sovintoa. Nenäliina kiinnitettiin
keppiin ja Sven heilutti sitä loppumattomasti, Ketteräjalka ymmärsi
merkin, vastasi, ja rauha tehtiin. Me päätimme antaa hänen jäädä eloon
ja saada toverinsa ruumiit takaisin, -- hänen taas piti jättää meille
karjamme vahingoittumatta. Indiaanilaisen taikakeinon kautta sai hän
toverinsa taas elämään. Stenström tointui myöskin ja pian istuimme
me kaikki niin indiaanit kuin kalpeakasvoiset kaikessa ystävyydessä
eriskummallisen mainion voileipäkasan ympärillä vallien luona. Se oli
raju ja hauska leikki. -- Seuraavana päivänä olivat jalat jäykkinä,
enkä olisi ruvennut kirkontorniin kiipeämään, vaikka olisin palkaksi
saanut indiaanin päänahan.

Fritz Amatus teki syvän kumarruksen merkiksi, että esitelmä oli
päätetty, kaasi itselleen lasillisen vettä ja kuunteli äänetönnä
tilhiläisten sekä kiitoksia että moitteita.

-- Sinä potkit koko ajan toisella jalalla, -- sanoi Eufrosyne.

-- Sinä niistit nenääsi kuusi kertaa esitelmän kestäessä, -- muistutti
Masse.

-- Etpä yhtäkään kertaa sotkeutunut, ihmetteli Svante kiittäen, -- et
silloinkaan, kun minä leikkasin sormeani.

-- Ei, Fritz'in esitelmä oli _oikein_ hyvä, -- sanoi Spirea
päättäväisesti, -- soisinpa että me kaikki voisimme kertoa yhtä
vilkkaasti ja luonnollisesti.

-- Mutta nyt on minun vuoroni kertoa, -- pöyhisteli Masse, -- ja nyt
saatte kuulla kerrottavan seikkailusta, joka on oikein tosi.

Hän katsahti Kasseen ja kumpaisetkin purskahtivat salaperäiseen nauruun.



Massen kertomus.


Masse asettui tuolin taakse, kaasi itselleen lasillisen vettä, oli
korjaavinaan huivin rusettia, jota hänellä ei ollut, rykäsi ja alkoi:

-- Hyvät naiset ja herrat! Me elämme aikakaudessa, jolloin...
jolloin... matkat ovat muodissa... hm. Niin veljeni Kasimir ja minä
myös päätimme tehdä... hm... tutkimusretken herttaiselle Tanskanmaalle.

-- Tutkiaksenne marjapuuroa kerman kanssa, vai mitä? -- urkki Kamilla.

-- No, siihen suuntaan. Meillä on onneksi läheisiä sukulaisia
Tanskassa, herrasväki Glitterup, jotka vastaanottivat meidät, niin kuin
korkeasti oppineille suomalaisille lyseolaisille sopii...

-- Hyi, jos tuolla tavalla jatkuu, niin en minä suinkaan viitsi
kuunnella, -- sanoi Eufrosyne haukotellen. Etkö voi aivan
yksinkertaisesti sanoa, että te asuitte sisar Angelikan ja Jens langon
luona ja olitte oivallisina setinä heidän pienille Jensilleen ja
Jepilleen?

-- Olkoon menneeksi. Jättäkäämme siis korkeampi stiili ja sovittakaamme
puheemme tavallisten ihmisten tavan mukaan! Sisar Angelika ja
Jens lanko asuivat ulkona "Salmen" luona, jos tiedätte mitä sillä
tarkoitetaan, te merta näkemättömät sisämaalaiset!

-- Kyllä kai, se oli kai "Furusund-salmi", josta Funtus oli kotoisin,
[tarkoittaa erästä Topeliuksen satua] -- vastasi Fritz Amatus
sukkelasti.

-- Se meni päin mäntyyn! Se oli Juutinrauma, -- tuo kaikkialla kiitetty
ihana, kimalteleva, purjeita vilisevä, "det overordentlig henrivende
Öresund"...

-- Nyt sitä ruvetaan taas taivastelemaan! -- kuiskasi Kasse Svantelie.

-- En tahdo nyt vaivata teitä kertomalla kaikista niistä
juhlallisuuksista ja pidoista, joihin tulomme antoi aihetta, -- jatkoi
Masse vaatimattomasti, -- vaan aion kertoa eräästä tapauksesta, jossa
minä tulin esiintymään todellisena keskiajan ritarina.

-- Eräänä päivänä, jolloin veljeni Kasimir tutkimuksiensa tähden oli
estetty tekemästä minulle seuraa, menin minä yksin ulos seikkailulle
komeaan _Dyrehaveniin_, jossa puoleksi kesyt metsävuohet, hirvet,
pukit ja muut eläimet katselivat minua mielihyvällä. Kuljeskellessani
siellä kukka-säilytin olkapäällä, ajoivat vaunut minua vastaan leveällä
tiellä. Vaunuissa istui kaksi naista ja pieni tyttö valkoisissa
pitsissä, höyhenissä ja muussa semmoisessa koreassa. Lapsi saattoi
olla noin kolmen vuoden vanha. Vaunujen ohitse ajaessa huusi pieni
tyttö jotakin, jota en kuullut. Hän kallistui minun puoleeni ja huusi
täyttä kurkkua, kun ajuri ei heti seisahtunut. Vihdoin näin minä
vaunujen pysähtyvän ja tunsin äärettömän halun piiloutua pensaihin. Ja
se olisi kyllä ollut parasta, jos niin olisin tehnyt, -- huokasi Masse
salaperäisesti. -- Mutta toisaalta taas olisi se saattanut näyttää
lapselliselta ujostelemiselta ja sentähden jatkoin matkaani mistään
huolimatta.

Kun minä lähestyin vaunuja, viittasi toinen rouvista minua luokseen ja
sanoi: "min kjaere Dreng, vil De ikke sidde her hos Line, hun er saa
frygtelig nysgjaerrig paa den grönne Kasse De baerer?" --

-- Mitä, kannoitko sinä Kassea? -- huudahti Fritz Amatus kummastuneena.

-- Oliko hän aivastamaisillaan, tai mitä sinä sanoit? -- kysyi Kamilla
ja katsoi pois sukan kolosta.

-- Kuinka tuhmia te olette, -- ettehän ymmärrä rahtuakaan tanskan
kieltä, -- sanoi Masse ylvästellen. -- Hän tarkoitti tuo rouva, että
Line oli utelias näkemään sitä viheriäistä säilytintä tai koteloa,
jota kannoin olkapäällä... No, mitä minä muuta taisin, pentu vaunuissa
näytti hirveän itsepintaiselta, -- niin minä arvelematta istahdin
peräistuimelle hänen viereensä ja hän heittäytyi heti sanomattomalla
innolla minun säilytintäni sekä itseäni tutkimaan.

Hetken kuluttua seisahtuivat vaunut erään puistossa olevan kesäasunnon
luo. Rouvien piti mennä vieraskäynnille ja pyysivät minua olemaan Linen
kanssa sen ajan. Minä kumarsin ja kiitin luottamuksesta, sekä toivoin
ettei palvelusaikani tulisi kauan kestämään.

Kun me vähän aikaa olimme käännelleet säilytintä ylös ja alas,
ripustaneet sitä vuoroon minun ja vuoroon Linen kaulaan, ehdoitti tämä
että meidän piti nousta pois vaunuista ja poimia kukkia, -- plukke
blomster siihen. (Sen kai olisittekin ymmärtäneet.) Minkätähden ei? --
arvelin minä, ja niin me kiipesimme alas ja aloimme etsiä kukkia. Mutta
uskotteko, -- emme löytäneet yhtään ainoaa, tuolla poletulla, paljaaksi
järsityllä nurmikolla ei ollut enemmän kukkia kuin kauppatorilla täällä
Helsingissä.

-- Siellä on aina kukkia, -- hymyili Spirea.

Masse ei ollut kuulevinaan.

-- Line poimiskeli sen sijaan kaikenkarvaista roskaa, mitä ikinä löysi,
ja pisti säilyttimeen. Siihen tuli nyt paperikaistaleita, paperossin
päitä, puikkoja, kiviä... sanalla sanoen vaikka mitä. Hän hyppeli
sinne tänne kuin valkoinen kananpoika ja me etenimme yhä enemmän
vaunuista. Minä tein useita kokeita saada hänet sinne palaamaan,
mutta tuo vapautta rakastava otus potki minua, kun koetin ottaa hänet
käsivarrelle. Hetken kuluttua onnistui hänen löytää rapakko täynnä
jotain viheriäistä moskaa. Siitäkös ilo syntyi! Hän otti puikon ja
rupesi sillä hämmentelemään rapakossa olevaa likaa, sillä välin kun
minä rupesin saamaan pahoja aavistuksia.

Isällisellä hellyydellä koetin minä taluttaa häntä pois tuosta
viehättävästä paikasta, mutta hän oli huonosti kasvatettu ja löi minua
tuolla likaisella puikolla. Voi, voi sentään, kun valkoiset pitsit
kohta olivat muuttuneet viheriäisiksi kuin spenaatti! "Line sviner ned
sig", sanoin minä hyvällä tanskan kielellä, nimittäin "Line on porsaan
näköinen", mutta hän heitti minuun autuaan katseen ja sanoi: "nu maa
Line putte Gröd i Lommen til mamma!"

Ja niin hän rupesikin "pistämään puuroa" taskuunsa pienillä kourillaan.
Kun koetin häntä siitä estää, sain korvalle, ja samassa runsaasti sitä
samaa likaa, että olin ihan tukehtua.

Alkoi käydä yhä vähemmin hauskaksi. Pentu rupesi näyttämään
jauhopussilta, joka olisi pistetty viheriäiseen suopaan ja mahdotonta
oli saada hänet luopumaan ihanasta rapakosta. Minä koetin kaikki
maailman keinot, mutta hän teki ne kaikki tyhjiksi ja löi minua, kun
tulin lähelle. Ajattelin kauhulla sitä hetkeä, jolloin tultaisiin meitä
hakemaan ja mitenkä silloin vastaisin luottamustoimestani. Entä kun
päivällinen odotti siellä kotona ja minä olin _forfaerdeligt sulten_,
-- kauheasti nälissäni, sivumennen sanoen.

Vihdoin tuli vapautuksen hetki pienokaisen mamman muodossa, joka
tuli meitä hakemaan. Kun hän näki pennun, seisahtui hän äkkiä ja
purskahti hillitsemättömään nauruun. Hän nauroi... niin, hän nauroi
_niin_ että... Ja pentu nauroi myös ja löi itseään vatsaan likaisilla
käpälillään. Minä olin punastunut hämmästyksestä ja harmista sekä
koetin mumista jotakin selitykseksi. Mutta äiti taputti minua vaan
ystävällisesti olkapäähän ja sanoi: "_ja, Line hun er nu ikke saa let
at passe, hun er et lille Asen, det söde Barn_", että se nimittäin oli
semmoinen otus että...

Sitte he kutsuivat minua päivälliseksi ja likainen Line kiersi
käsivartensa minun kaulaani ja...

-- Vai niin! -- nyökäytti Kamilla, -- kyllä ymmärrän!

... Ja semmoinen oli sen jutun loppu. Mutta minä tulen aina hyvälle
tuulelle, kun satun muistamaan, kuinka olin paimentamassa tanskalaista
kanan poikaa.

-- Arvelet kai itseäsi täysikasvaneeksi kukoksi, -- sanoi Effi
terävästi.

Masse kiipesi esille tuolin takaa ja teki suuren kumarruksen. Kolme
kertomusta yhtenä iltana pidettiin riittävänä määränä ja toiset
jätettiin vastaiseksi.

Teen juotua päätettiin seuraavana iltapäivänä lähteä Töölölahdelle
luistinretkelle. Kahvia piti otettaman mukaan ja Svante tarjoutui
vapaaehtoisesti kokiksi, hänellä oli liian pitkät sääret voidaksensa
luistella kauniisti. Mobelle kutsuttiin juhlallisesti mukaan, mutta Dea
täti pelkäsi, että sille tulisi yskä ja oli kylliksi ankara kieltämään
häneltä tätä huvia.



Svanten löytö.


Oli kirkas ja tarpeeksi kylmä sunnuntai-iltapäivä joulukuun alussa. Se
vähäinen lumi, mikä marraskuun loppupuolella oli ilahduttanut lasten
sydämiä, oli nyt suurimmaksi osaksi poissa. Ainoastaan siellä täällä
pimennossa oli sitä vielä vähän, hienon sokurin näköistä.

Mutta joskin lunta oli vähän, niin oli sen sijaan oivallinen luistinjää
satamissa ja Kaisaniemellä olivat lammit aamusta iltaan täynnä
luistelevaa nuorisoa. Töölönlahdelle eivät niin monet menneet ja
sentähden olivat tilhiläiset suunnanneet sinne matkansa.

Spirea oli edeltä puolen päivän koonnut toverit ympärilleen tyttöjen
kamariin, koska tädit olivat kirkossa, ja siellä lukenut heille päivän
evankelion. Hänellä oli aina tapana tehdä niin, sillä hän tiesi että
pitkät saarnat kirkossa olivat heille liian vaikeat käsittää. Ja kun
hän yksinkertaisella tavallaan selitti päivän tekstiä, ymmärsivät
he häntä aina ja tunsivat lapsellisissa mielissään jonkunmoista
vakavuutta. He tunsivat itseään keinutetuiksi kiitollisuuteen,
katumukseen ja rehellisiin koetuksiin taistella pahoja tapoja vastaan.

Kun Spirea oli lopettanut ja päivällinen kiireesti syöty kello kahden
aikaan, ruvettiin lähtöä tekemään. Kello kuusi piti heidän olla kotona
jälleen, että ennättäisi katsahtaa huomispäivän läksyihin.

Syntyi melu semmoinen, että olisi voinut luulla seinien ja katon
särkyvän, kun kaikki seitsemän tömisten hyökkäsivät portaita alas
luistimet olkapäässä. Dea täti kiitti onneaan, ettei Mobelle ollut
oppinut luistelemaan.

Siellä sitä nyt mentiin milt'ei juoksujalassa Heikin-, Aleksanterin-
ja Mikonkatuja pitkin Kaisaniemen nenään. Siellä kiinnittivät he
luistimet jalkaan ja kiitivät yli lahden, sillä välin kun Svante
raskasta kahvikoria kantaen kahlasi perästä. Rannat olivat lumesta
paljaat ja harmaat kivet pilkistivät, kuihtuneen ruohon välitse aivan
kuin olisivat ikävöineet lumipeitettä, joka olisi käärinyt ne kaikki
pehmeään, valkoiseen vaippaansa. Aurinko katseli ystävällisesti paksun
talvisen sumuverhon välitse ja viisi varpusta Kaisaniemen ravintolan
katolla antoi tämän houkutella itseään laulamaan kevätkvintettiä.

Väliin tuli ankara tuulenpuuska ja pudisteli tyttöjen hameita, niin
kuin se olisi tahtonut saada niistä lähtemään kaiken koulutomun.
Kamilla oli vasta ikään oppinut seisomaan luistimilla ja kulki hitaasti
muiden jälessä. Mutta Spirea ja Eufrosyne olivat aika taitavia,
puhumattakaan pojista, jotka osasivat tehdä vaikka minkälaisia
leikkauksia jäähän ja kääntyä vaikka miten puolin. Fritz Amatus, joka
kaikessa hiljaisuudessa piti Spireaa ihanteenaan, piirsi jäähän koko
joukon vaikeimpia S-iä, samalla aina pysyen Spirean läheisyydessä
nähdäksensä tarvitsisiko tämä mitään.

Muiden luistellessa oli Svante kahvikorineen hakenut itselleen
suojapaikkaa rannassa, rakensi lieden kivistä ja keräili kuivia puun
oksia. Oikeastaan ei ollut luvallista sytyttää tulta näillä rannoilla,
mutta onneksi eivät lapset tästä kiellosta tietäneet eikä sinne
sattunut poliisiakaan estämään heitä.

Ei ollut helppo löytää puuta hyvästi siivotussa puistossa, mutta
vihdoinkin se Svantelle onnistui ja kohta paloi iloinen tuli kivien
välissä. Svanten nenä kiilsi noesta ja tyytyväisyydestä. Hän asetti
kahvipannun tulelle, se oli täynnä vettä. Kuinkahan paljon kahvia
hänen piti ottaa... olisikohan kolme teelusikallista liian paljon? Hän
sekoitti kahvin kylmään veteen ja odotti jännityksellä seurauksia.

Hetken kuluttua alkoi pannusta kuulua niin somia ääniä... kl... kl...
pani se. Ja isoja "kahvikyyneleitä" vuosi sekä suusta että nokasta.
Svante näytti levottomalta. Mitähän tämä merkitsi, eikö löytynyt
mitään parannuskeinoa moiselle nuhalle? Jo nyt taas! Pannusta valui
virtanaan poroista kahvia ja sammutti tulen yltympäri. Nytpä Svante
suuttui, asetti tuhman pannun vihaisesti ruoholle ja alkoi puhaltaa
tuleen. Pannu rauhoittui, tuli pääsi uuteen voimaan, mutta, voi! kun
hän jälleen tarttui pannuun, poltti se, ja hän heitti sen kirkuen
tuskasta luotaan. Siinä se nyt makasi nenällään ja vuodatti sisältönsä
jäätyneelle ruoholle.

-- Spirea hoi, tule tän-ne! -- huusi Svante hädässään ja viittasi sekä
käsillään että jaloillaan. Spirea tuli lentäen kuin pelastuksen enkeli,
kuuli onnettomuuden, näki Svanten katumuksen, eikä hennonut häntä
torua. -- Otitko kaikki kahvijauhot? -- kysyi hän. -- En mitenkään,
-- vastasi Svante ja näytti tötterön, -- mutta emmehän voi pureskella
kuivia kahvia?

-- Ei, sinun täytyy mennä ravintolaan vettä hakemaan, eihän sinne ole
pitkä matka. Mutta elä kaadu paluumatkalla, -- lisäsi Spirea nauraen,
kun näki Svanten enemmän hartaasti kuin notkeasti kahlaavan ravintolaan
päin pitkillä säärillään.

Sill'aikaa oli pöytä katettuna. Spirea levitti salvetin tasaiselle
kivelle ja asetti siihen kupit, sokurin, leivän ja... mutta missä
kerma? Vai niin, senhän sai Masse palttoonsa taskussa talletettavaksi.
Pahaa aavistaen kiiti hän jäälle tavoitellakseen Massea kiinni.

Tuolla kaukana he luistelivat. Hän huusi, mutta he eivät kuulleet.
Hänen täytyi juoksujalassa koettaa heitä saavuttaa ja tuli juuri
oikealla hetkellä, että sai nähdä Fritz Amatuksen ja Massen törmäävän
yhteen ja aika kuperkeikalla koettavan jään kestäväisyyttä.

-- Kas noin! Voi, sinua onnetonta, kun särit kermapullon, -- huudahti
Spirea kärsimättömästi, kun näki jotakin valkoista tippuvan Massen
palttoon taskusta.

-- Nyt ei meillä ole mitään kermaa kahvin kanssa.

Masse pisti ällistyneenä kätensä taskuun ja veti sieltä pullon kaulan
korkkineen sekä joitakuita lasisirpaleita ja märkiä paperipalasia.
Hänen katseensa tätä nähdessä oli niin oivallinen, että Spirea ei
saattanut olla nauramatta.

-- No, poikiapa vasta kannattaa huviretkille kulettaa! Nyt on Svante
kaatanut maahan kahvin ja sinä olet tehnyt lopun kermasta. Mistä saamme
nyt virvokkeita?

-- Oi, me juomme kahvia _ilman_ kermaa, sehän on _fiiniä_ ja käytetään
paljon Köpenhaminassa, -- nimittäin jos ollenkaan saamme mitään
kahvia... Massea näytti hyvin arveluttavan.

Kasse ja tytöt olivat sillä välin kokoontuneet Spirean ympärille,
ja koko seurue päätti asettua tulen ääreen odottamaan Svantea ja
kahvipannua. Fritz Amatus hieroi punaiseksi paleltuneita käsiään; hänen
kintaillaan oli se omituisuus, että ne aina hävisivät ja hän puhalsi
nyt käsiinsä saadaksensa niitä lämpiämään.

-- Kohennahan niillä tulta, niin kyllä lämpiävät, -- ehdoitti Kasse
hyväntahtoisesti.

-- Kohenna itse, murisi Fritz, -- eipä sinunkaan näytä kovin lämpimiltä.

Nyt ruvettiin valkean ympärille ja suut liikkuivat ahkerasti. Tässä ei
tuntunut yhtään tuulen henki ja tuli levitti ihanaa lämpöä läheisimpiin
paikkoihin.

-- Oi, kuinka täällä sentähden on hauskaa, -- huudahti Kamilla. --
Meillä on paljoa hauskempi, kuin isolla luistinradalla, -- voiko kukaan
sanoa minkätähden?

-- _Minkätähden?_ -- kertoi Masse tottelevaisesti.

-- Senpätähden, kun me voimme olla niin vapaita keskenämme, -- vastasi
Kamilla ja antoi Masselle luunapin käteen.

-- Se on varmaan sentähden, kun meistä tuntuu ikäänkuin olisimme
iloisia veljiä ja sisaria, -- sanoi Spirea herttaisella tavallaan ja
Fritz oli heti valmis huutamaan: niin, niin, eläkööt tilhiläiset!

-- Mutta minnekä se Svante katosi? -- sanoi Kasse, joka oli kulkenut
ympäri puita hakien. -- Jos en kohta saa kahvia, niin rupean syömään
ruohoa.

-- Tai sitten syömme sokuria ja korppuja vaan, niinkuin ennen, kun
leikimme nukkien kanssa, -- tuumasi Effi.

-- Heh! Ennenkö! Ikäänkuin et nytkin vielä leikkisi niillä, neiti
Nenäkäs, -- ivasi Masse, koskettaen arkaa kohtaa Effin sydämmessä. Hän
oli nimittäin saanut paljon kärsiä "suurilta" tovereilta koulussa siitä
syystä, että hän vielä leikitteli nukeilla, vaikka oli kahdentoista
vuoden vanha, ja hän teki sen nyt enää ainoastaan suurimmassa
salaisuudessa.

Masse sai häneltä ankaran silmäyksen, mutta samassa kiintyi kaikkien
huomio erääseen pitkään haamuun, joka hitaasti ja varovaisesti läheni
Kaisaniemeltä päin.

-- Tuolla tulee Svantekin, -- huudahti Kamilla iloisena. -- Ja hän
kantaa jotakin suurta muassaan, niin suurta kuin kelkka. Ei suinkaan se
voi olla kahvipannu!

-- Ehkä se on koko sankollinen vettä, -- arveli Eufrosyne.

-- Mitä ihmettä hän hilaa perässään? leipää? sokuritoppaa?
sahtitynnyriä? -- Seurue oli täynnä hämmästystä.

Sillä välin lähestyi Svante sen verran, että he näkivät, mitä hän
kantoi. Ja silloin sinkoili Svanten ympärille huudahduksia, kysymyksiä
ja varoituksia, kun tämä tultuaan perille asetti maahan taakkansa,
pienen itkevän noin vuoden vanhan pojan.

Kahvi unhottui samassa silmänräpäyksessä ja kaikki kokoontuivat
pienokaisen ympärille.

-- Mitä kummia, Svante?

-- Niin, tässä tuon minä pienen nälkäisen vieraan kahvipöytäämme, --
sanoi Svante läähättäen, -- ja asetti maahan kahvipannun, jonka hän
oli kantanut toisessa kädessä. -- Voitteko ajatella... tämän pienen
raukan löysin minä tien varrelta, jossa se nukkui korissa. Ja katsokaa,
hänellä on paperilippu selässä, jossa on kirjoitettu: "Olkaa armeliaat
hänelle. Hänellä ei ole isää eikä äitiä."

-- Raukka! -- kuului säälivästä joukosta.

-- Oikea löytölapsi! -- huusi Effi ja näytti äärettömän onnelliselta.

-- Enhän voinut häntä sinne jättää yksin, -- sanoi Svante ja pani
lapsen varovasti Spirean syliin.

-- Voi, saanko minä hänet? -- pyysi Kamilla ja Eufrosyne, mutta
pienokainen näkyi viihtyvän niin hyvästi Spirean luona, ettei tämä
hennonut hänestä luopua. Kyyneleet pysähtyivät keskitielle ja hän
koetti hymyillä, kun Svante osoitti hänelle kelloa.

-- Sinun olisi pitänyt viedä hänet johonkin taloon, -- sanoi Spirea
miettien.

-- Ei, ei... keskeytti häntä kiivaat äänet, -- hän on meidän ja me
viemme hänet mukanamme kaupunkiin. Saavatpa nyt tädit ihmetellä!

Pientä vierasta koetettiin nyt mitä hellimmästi hoitaa. Eufrosyne
makasi polvillaan Spirean edessä, joka piteli häntä sylissään ja hieroi
hänen kylmiä käsiään. Svante oli uhrannut hänelle kellonsa, Kamilla
syötti häntä mesileivällä. Masse irvisteli kaikin voimin huvittaakseen
häntä. Kasse ja Fritz Amatus hakivat kiviä ja paperipalasia, jotka
olivat olevinaan lehminä ja hevosina. Poika oli pitkän aikaa
tyytyväisenä ja palkitsi heitä pienellä kiltillä hymyllä.

-- Mikähän sen nimi on? -- huudahti Effi äkkiä.

Niin, sitä ei ollut kukaan ajatellut ja sitä ei ollut edes selkäänkään
kirjoitettu. Syntyi pitkällinen ja kiivas keskustelu.

-- Kutsutaan häntä _Benoni_, -- ehdoitti Effi, joka äsken oli itkenyt
"Genovevan" ääressä.

-- Eikö mitä, se on niin vetelää! -- huusi Masse. -- Ennen sitten
_Solon_ tai _Sokrates_.

-- Tai _Heliogabalus_, -- nauroi Kasse, -- Mitä arvelee Spirea?

-- Tänään on Danielin päivä, -- arveli Spirea painolla.

-- Niin, niin, -- huudettiin joukossa. -- Pannaan hänelle nimeksi
Daniel ja tulkoon hänestä mies, joka ei pelkää leijonaa eikä tiikeriä.

-- Dan, pikku Dan, tahdotko sokuripalaa? -- Kamillan ääni tuli helläksi.

-- Nytpä minä ehdotan, että ryhdytään juontiin, koska poika on
ristitty. Pitäähän ristiäisissä olla kahvia.

Ja Masse alkoi hyvin toimessaan kaataa kahvia kuppeihin. Kaikki
istautuivat mukavasti ja, oi! kuinka se maistui, vaikka juotiin
turkkilaisten tavalla ilman kermaa. Oli jo käynyt melkein pimeäksi ja
tulen ympärillä loikovat haamut muistuttivat mustalaismatkuetta. Huomio
oli kiintynyt kahvikuppiin ja pikku Dan'iin, kunnes Svante katsoi
kelloa ja hämmästyksellä huomasi sen jo olevan puoli seitsemän.

-- Nyt täytyy meidän pötkiä kotiin niin sukkelasti kuin jalat
kannattavat, muuten luulevat tädit meidän kaikkien hukkuneen, --
muistutti Effi. -- Yks kaks pistettiin kahvikalut vasuun, tuli
sammutettiin lumella ja Dan käärittiin tyttöjen huiviin, sekä
kannettiin vuorotellen. Matkue alkoi reippaasti marssia eteenpäin,
Kamillan ja Effin laulaessa: "Oi kehtomme, sä Pohjola".

Heidän soittaessaan avasi Dea täti oven ja täynnä uutisia, ruohoja,
nokea ja kahvinkeittopuun jäännöksiä hyökkäsi koko matkue häneen, niin
että häneltä oli mennä pää pyörälle. Hänen täytyi oikein istautua, niin
hämmästyi hän, kun Svante näytti hänelle tuon pienen huiviin käärityn
olennon ja sanoi: -- katsos, Dea täti, tässä on Daniel, jonka metsästä
löysin ja nyt tulee koko meidän seurueemme lapseksi, jos et sinä ja
Dika täti pane vastaan.

-- Kuka rupeaa hänestä vastaamaan, lapsikullat? -- Ajatelkaa, vaikka
hän saisi tuhkarokon ja kuolisi. -- Dea täti oli oikein punainen,
ajatellessaan uusia äidillisiä huoliaan. Hän oli aina pitänyt
lapsia joko hapraina leluina, jotka särkyivät, jos niihin koski,
tai sitten maailman kauheimpina mellastajoina, joita kristillisellä
nöyryydellä täytyi koettaa kärsiä. Hän katseli pienokaista, jota
Spirea varovaisesti riisui, ja koko joukko kärsimyksiä esiintyi
hänen mielikuvituksessaan hyvin vähän houkuttelevina. Hän huokasi ja
silitteli arasti pientä vaaleankiharaista päätä.

-- Ehkä teidän pitäisi antaa hänelle kamilliteetä, hän näyttää niin
kalpealta, -- sanoi hän ja säpsähti, kun poika samassa alkoi itkeä.

-- Häntä vaan nukuttaa, raukkaa, -- arveli Spirea, jolla oli kaksi
pientä veljeä kotona ja oli tottunut niitä hoitamaan. -- Tule, niin
pääset minun vuoteeseeni, kunnes ennätämme tehdä tilaa sohvalle.

Kaikki lapset menivät nyt tyttöjen huoneeseen, johon laitettiin
Dan'ille pieni vuode sohvalle. Kamilla ja Effi riisuivat hänen päältään
ja pesivät. Hän oli puettu erittäin hienoihin ja ohuviin vaatteihin ja
hänen koko pikku persoonassaan ei ollut mitään laiminlyömisen merkkiä.
Varmaankin oli hänen äitinsä rakastanut ja hoitanut häntä, mutta mikäpä
lienee sitten saattanut häntä hylkäämään lapsensa? Kuinka suloinen
ja kiltti hän oli. Hän itki vaan aivan hiljaa väsymyksestä ja ehkä
tietämättänsä ikävöi oman äitinsä syliä.

Kun hän oli nukkunut, istuivat lapset vielä kotvasen aikaa hiljaa
puhellen hänestä. Spirealle oli yhä enemmän selvinnyt, että vaikka
he kuinkakin paljon pitäisivät pienestä holhokistaan ja mielellään
hoitaisivat häntä, niin eivät kuitenkaan saattaisi häntä luonaan pitää.
Olivathan he poissa suuren osan päivää, eikä heillä ollut minkäänlaista
oikeutta työntää tätien niskoille tätä uutta kuormaa.

-- Sitä paitse, -- jatkoi hän, -- tulisi hänen läsnäolonsa liian paljon
vetämään meidän huomiotamme läksyistä ja se olisi väärin, koska kerran
olemme täällä oppiaksemme.

-- Sinäpä armoton olet, Spirea, joka ajattelet sitä iänikuista koulua
_nyt_, kun on kysymys pelastaa pientä kurjaa olentoa nälästä ja
tuskasta, -- intti Kamilla. Hän antoi aina mielellään tunteensa vallita
ajattelematta ollenkaan, josko hänen tuumansa olivat mahdolliset
toteuttaa tai ei.

Pojat näyttivät miettiväisiltä ja Effin päässä pyöri monen monta
tuumaa. -- Meidän täytyy kysyä Dika tädiltä, -- sanoi hän, -- en
minäkään luule, että me läksyjen tähden voimme pitää häntä täällä.
Mutta Dika täti kyllä keinoja keksii, -- päätti hän.

Lapset arvelivat nyt parhaaksi odottaa Dika tädin tuloa, joka paraikaa
oli iltakirkossa. Kun hän tuli, hyökkäsivät kaikki tilhiläiset häneen
ja puhelivat kaikki yht'aikaa, niin ettei hän ymmärtänyt rahtuakaan.
-- Antakaa nyt Spirean kertoa asianne, -- sanoi hän, -- muuten en
käsitä mitään. Spirea kertoi päivän tapahtuman, jonka jälkeen he kaikki
varpaisillaan hiipivät nukkuvan pojan luo.

-- Eikö hän ole suloinen? -- Eikö hän saa jäädä meille? -- kysyi
Kamilla rukoilevalla katseella, välittämättä Spirean moittivista
silmäyksistä.

-- Tännekö? Kuka häntä täällä hoitaisi, kun te luette läksyjänne tai
olette koulussa. Ei, lapsi raukka, se ei käy laatuun! Mutta me voimme
ehkä saada Pullosen vaimon täällä tuvan puolella vastaan ottamaan
hänet, kunnes ruvetaan häntä tiedustelemaan, ja silloinhan te aina
vapaahetkinä voitte käydä tervehtimässä.

-- Niin, niin, se on mainio keksintö, -- eläköön Dika täti! -- huusivat
pojat.

-- Sinun pitäisi saada siitä kunniamerkki, täti hyvä, -- sanoi Spirea,
-- tiesinhän minä, että sinä neuvon keksisit.

-- Mutta emmekö saa pitää häntä _omanamme_, kunnes joku tulee ja ottaa
hänet?

-- Ja emmekö saa tehdä työtä hänen hyväkseen...?

-- Ja välistä pitää häntä täällä ylhäällä?

-- Kyllä, kyllä, sen kaiken saatte. -- Dika tädin silmät osoittivat
suurta hellyyttä, kun hän katseli sitä hylättyä pikku raukkaa, joka
niin levollisesti ja makeasti nukkui lasten huoneessa. Kenenkä lapsi
saattoi hän olla? Hänen pikku paitansa oli hienointa palttinaa,
mutta muut vaatteet osaksi likaisia ja karkeita. Lippu, joka oli
kiinnitetty hänen selkäänsä, osoitti että hänet tahallansa oli hylätty.
Kummalliselta tämä tuntui. Ainoa mitä saattoi tehdä, oli että ilmoittaa
asiasta poliisikamarilla sekä panna ilmoitus sanomalehteen ja pitää
huolta, ettei lapsella olisi mitään puutetta.

Seuraavana päivänä menivät Svante ja Spirea Pullosen vaimon luo, joka
asui leipomakamarissa, jossa ajurin joukko ennen oli asunut. Svante
kertoi kuinka hän oli löytänyt sen pienen raukan hylättynä maantiellä
ja vaimo niisti nenäänsä esiliinaan liikutuksesta. Saattoihan hän
ottaa hänet, koska leipäkannikasta ei ollut puutetta. -- Nähkääs,
hyvä herrasväki, minullakin oli tuommoinen pieni raukka ennen, mutta
Jumala soi hänelle paremman kohtalon kuin minkä me olisimme voineet
hänelle valmistaa ja otti hänet luokseen. Mieheni oli niin pahoillaan,
ettei hän koko viikkoon ruvennut työhön, mutta sitten minä sanoin,
että syntiähän se on semmoinen sureminen ja rupesihan se sitten
taas kirjapainossa käymään. Hänpä nyt tulee oikein hyvilleen tuosta
lapsirukasta.

-- Katsokaa, matami, me tulemme olemaan ikäänkuin kummina tälle ja
maksamme määrätyn summan kuukaudessa hänestä, -- selitti Spirea, joka
oli laskenut, että jos he panivat kaikki kuukausrahansa yhteen, niin
teki se 25 markkaa kuukausittain. Pullosen vaimo tyytyi 10 markkaan
kuulta; jäännös pantaisiin hänelle vaatteiksi.

Tietysti he kaikki yhteisesti hommaisivat hänelle uusia pukuja!
Hauska kiire syntyi nyt kaikille ja jokainen noista seitsemästä
kummista tahtoi omakätisesti saada jotakin valmistaa. Rahasäilyttimet
tyhjennettiin ensimmäisiä ostoksia varten, paljoa ne eivät sisältäneet,
sittenkun joululahjoiksi oli niistä otettu, -- mutta aina vähän aluksi.
Spirea osti vaatetta ja villalankaa sekä leikkasi, -- minnekä ne
olisivatkaan joutuneet ilman häntä? Svanten ja Effin piti kumpaisenkin
neuloa yhden sukan, Kasse teki ruokaliinoja, Masse neuloi villamyssyä,
Kamilla ja Spirea ompelivat pieniä paitoja ja mekkoja, ja Fritz Amatus
päärmi "aivan yksinään" kolme nenäliinaa, varustettuina punaisilla
reunuksilla.

Jokaista vapaahetkeä käyttivät he näihin töihin Dan'ille, jolla ei
ollut aavistustakaan siitä, kuinka paljon hellyyttä hänen pieni
vähäpätöinen persoonansa herätti näissä hyväsydämmisissä, onnellisissa
lapsissa. Pojat unhottivat luistelun ja vehkeet toverien kanssa; tytöt
kertomuskirjansa ja joulusalaisuutensa. Dika tädin täytyi monesti
käyttää koko valtaansa, saadaksensa heidät ulkona pistäytymään hämärän
aikana. Dea täti oli puolestaan suuresti tyytyväinen tähän siveään,
ahkeraan henkeen ja palkitsi sitä kaikenmoisilla kirjavilla tilkuilla,
joita haki säästöistään.

Sillä välin viihtyi Dan hyvästi Pullosen ja hänen vaimonsa luona.
Joka päivä kävivät häntä tervehtimässä hänen kolme naiskummiansa ja
neljä poikakummiansa ja hän oppi ne tuntemaan jokaisen erikseen.
Sunnuntaina kannettiin hän ylös niiden luo ja oli suuressa vaarassa
tulla kuoliaaksi syötetyksi kaikenlaisilla herkuilla. Jos ei Pullosen
vaimo sillä välin olisi pitänyt häntä yksinkertaisella ruualla ja
kohtuullisella hellyydellä, ei hänellä tosiaankaan olisi ollut suuria
toiveita aikaa myöten päästä mieheksi.

Mutta lapsille itselleen oli tämä huolenpito hyödyllinen ja kehittävä.
He unhottivat ajatella itseään, heillä oli aina joku, jolle oli
säästettävä, jota piti koettaa huvittaa ja jolle oli työtä tehtävä.
Ne rahat, jotka ennen olivat menneet makeisiin tai joutaviin
leikkikaluihin, pantiin nyt kauniisti Dan'in rahakassaan, ja pojat
koettelivat huvikseen lomahetkinään tehdä hänelle kaikenlaisia hauskoja
leluja paperista tai puusta. Yksin Effikin vuoli hänelle pienen lapion,
jota hän innolla koetteli Dika tädin kukkaruukuissa.

Dika täti näki ilolla kuinka lapset unhottivat itsensä, ajatellaksensa
lemmikkiään ja tehdäksensä hänelle työtä. Mutta hän oli hyvin tarkka
siinä suhteessa, ett'eivät saisi laiminlyödä läksyjänsä hänen tähtensä,
ja lapset pitivät tätiä liian suuressa kunniassa leikkiäksensä koskaan
Dan'in kanssa, ennenkuin heillä oli läksyistä puhdas omatunto.

Eräänä iltana kun he tapansa mukaan istuivat kaikki yhdessä lukujen
lopetettua, pitivät he suurta neuvottelua Dan'in tulevaisuudesta. Ellei
kukaan ilmoittaisi olevansa laillisesti oikeutettu häntä ottamaan, oli
heidän luja päätöksensä yhteisesti pitää huolta hänen kasvatuksestaan.
Dika täti oli kirkoissa kuuluttanut, että pieni poika oli löydetty
sieltä ja sieltä ja tilhiläiset pelkäsivät joka päivä, ettei vaan
joku tulisi ja veisi heidän aarteensa. Mutta viikko kului toisensa
perästä eikä ketään kuulunut. Dan alkoi tepastella omilla pyöreillä
jaloillaan sekä ääntää ensimmäisiä epäselviä sanojaan. Jokaista
edistystä vastaanottivat lapset riemuhuudoilla. Ja kun hän erään
kerran kummastutti heitä sanomalla "p-päll" Mobellelle, nousi heidän
innostuksensa äärimmäisiin.

Päivällispöydässä oli keskustelu mitä vilkkain. Kesäkertomukset
oli siirretty tuonnemmaksi ja Dan oli jonkun aikaa yksinomaisena
keskusteluaineena. He olivat käyneet oikein ahneiksi raha-ansiolle
hänen tähtensä ja alinomaa pidettiin neuvoa siitä, kuinka saataisiin
kokoon pieni rahasumma hänen tulevaisuuttaan varten. Pappa Tähtinen oli
kyllä luvannut lahjoittaa rahasumman pohjarahastoksi, mutta Masse ja
Kasse olivat kieltäytyneet sitä vastaan ottamasta, "koska itse voivat
työskennellä hänen hyväksensä". Kaikki olivatkin siinä yhtä mieltä,
ettei kukaan muu kuin he itse saisi pitää huolta hänen elatuksestaan.
Olihan heitä koko seitsemän kappaletta, -- häpeähän se olisi, jos eivät
he yksissä tuumin voisi ansaita sen verran kuin hän tarvitsi.

Svante otti hakataksensa kaikki talossa tarvittavat puut ja sai saman
viikkopalkan kuin edellinen puunhakkaaja. Kasse möi 2,700 vapaamerkkiä,
joilla oli aikonut sisustaa seinät Saviniemen uimahuoneessa;
eräs toveri antoi niistä 5 markkaa 40 penniä. Eufrosyne vuoli
kukkakeppejä kahdelle Dea tädin tuttavalle, Kamilla virkkasi myssyjä
ja Spirea ompeli lasten esiliinoja, joita myötiin eräässä pienessä
kauppapuodissa, Masse ilvehti "klovn'ina" koulussa lomahetkinä ja
ansaitsi koko joukon viispennisiä hyväntahtoisilta, naurunhaluisilta
tovereilta. Fritz Amatus oli ainoa, joka ei ollut keksinyt mitään
neuvoa ja hän suri sitä kaikessa hiljaisuudessa, vaikka ei virkkanut
kenellekään mitään. Hän oli tarjonnut tovereilleen kaupan kahta
jotenkin huonosti pidettyä "indiaanikirjaa" sekä pyssyn, jolla ei enää
saattanut ampua, mutta ei kukaan tovereista ollut kyllin rikas niitä
ostamaan. Ja nyt mietiskeli hän yötä päivää keinoa, joka auttaisi häntä
ansaitsemaan.

-- Mitä sanotte siitä, jos panisimme toimeen iltaman tovereille, josta
tulot käytettäisiin Dan'ille? -- kysyi Svante. Hän oli joksikin aikaa
unhottanut rakkaan viulunsa ja tunsi yhtäkkiä taas halun kuulla sen
suloisia ääniä.

-- Kannattaapa ajatella, -- arveli Kasse miettiväisenä. -- Mitäpä me
juuri voisimme aikaan saada?

-- Voi, -- esitelmää ja laulua ja soloa viululle... ja
voimistelutemppuja... -- laski Effi innostuneena sormillaan.

-- Niin, ja teaatteria, -- huudahti Kamilla.

-- Me näyttäisimme "Aksel ja Stiina". Spirea näyttäisi Akselin osaa ja
Fritz Amatus... voi ei, päinvastoinhan tarkoitin.

Hän sai palkinnokseen yleisen naurun. Kaikki tulivat vähitellen
innostuneiksi Svanten aatteesta ja alkoivat vakavasti keskustella sen
toteuttamisesta. Spirea saattaisi kyllä pyytää heille tyttökoulun isoa
voimisteluhuonetta käytettäväksi, kun tarkoitus oli niin hyvä, --
kuinka paljon siihen sopisi väkeä, -- ja sitten he ottaisivat 25 penniä
sisäänpääsymaksua. Svante soittaisi viulua; Kamilla laulaisi Spirean
säestämänä; Kasse pitäisi esitelmän, Masse ja Effi esiintyisivät
voimistelijoina ja "Aksel ja Stiina" päättäisivät ohjelman. Puuttuisi
ainoastaan viikko joululupaan ja silloin panisivat iltamansa toimeen
heti, ennenkuin toverit ennättäisivät koulujuhlissa väsyä.

Dea tädin päälle sateli huudahduksia, selityksiä ja kysymyksiä, kun
hän hetkeksi istautui heidän luokseen, sukanneule kädessä. Hän ei
ennättänyt käsittää muuta, kuin että he aikoivat näytellä "Aksel ja
Valborg", ja että Massen piti seisoa päälaella. Kunpa laattia vaan
kestäisi ja kunpa eivät sytyttäisi teatteria tuleen ja kunhan eivät
vilustuisi kotiin tullessaan ja saisi keuhkokuumeen ja kuolisi!

Dika täti myöntyi kaikkeen, kunpa eivät vaan repisi kattoa hänen päänsä
päältä. Hän oli avullinen kaikissa valmistuksissa, olipa välistä läsnä
harjoituksissakin.

Masse ja Eufrosyne harjoittelivat joka ilta itsekukin huoneessaan
heittelemään jalkojaan niskaansa, hyppimään pöytien ylitse ja
kävelemään käsillään, ynnä monta muuta kummallista temppua. Kamilla
lauleskeli päiväkaudet: "Mun isän oli sotilas" ja "Sanopas pieni
lintu"; -- Svanten viulu ilmoitti ahkerasti kauan pidätetyitä
valitusvirsiään ja Kasse mietiskeli esitelmäänsä niin, että hän
kompastui joka kynnykseen. Fritz Amatus harjoitteli lankeamista nurin
käännetyn rahin ylitse, joka väliaikaisesti oli olevinaan Stiinan
villavakkana; suurella vaivalla sai hän vihdoin pörröiseen päähänsä
koko Akselin viisauden. -- Vihdoin vaikeni päivä, jolloin kaikkien
näitten ihmeiden piti tapahtuman.

Mutta olipa heitä sitä ennen kohdannut suuri vastus. Haluttu
voimistelusali ei ollutkaan saatavissa ja he saivat alentaa
vaatimuksiaan aina tätien vähäiseen saliin asti. Kaikki olivat tästä
nureissaan ja alakuloisina, kunnes Masse vakuutti, että hän siihenkin
valmistaisi istumapaikkoja ainakin viidellekymmenelle hengelle. Hän oli
nähnyt pitkiä mainioita lautoja vaunuliiterissä, niitä he kantaisivat
ylös ja asettaisivat pukeille. Koko sali tyhjennettäisiin ja siihen
tulisi ainoastaan penkki- ja tuolirivejä. Voitaisiinhan myös kohottaa
pääsymaksua viiteenkymmeneen penniin, niin sisäänpääsymaksu ei olisi
niinkään pieni.

Siten selkeni ilma ja hyvä tuuli palasi. Kamilla taputteli Dika tätiä
ja Eufrosyne silitteli Dea tätiä, kunnes he suostuivat yleiseen
hävitykseen. Dea tädistä tuntui, ikäänkuin koko talon olisi täytynyt
kumoon kaatua, mutta kun näki Dikan myöntyvän lasten tuumiin, suostui
hänkin tuohon onnettomuuteen. Hän vetäytyi Mobellen kanssa hiljaiseen
huoneeseensa ja salli lasten Dikan, Miinan ja Pullosen avulla riehua
ja hommata niin paljon kuin ikinä tahtoivat. Väliin kuulivat nämä
vienon äänen kysyvän oven raosta, eivätkö kuitenkin jo olisi ruvenneet
katumaan ja ennen jättäisi kaikki tyyni, ennenkuin väsyttäisivät
itseänsä noin. Ja eikö Miina saattaisi hakea pari palokuntalaista
penkkejä asettamaan. Hän sai vastineeksi, että heillä oli kaksi kättä
itsekullakin ja että itsekukin teki työtä seitsenkertaisesti, niin että
heillä nyt oikeastaan oli kuudenkymmenenkolmen miehen voima. Ja myös,
että "Massit", jotka olivat lautoja kantaneet, olivat likaisia kuin
tulipalossa käyneet palokuntalaiset.

Spirea ja Masse olivat oikeastaan toimeenpanijoina ja ihmetellä vaan
sai heidän kekseliäisyyttään. Miinan leipomalauta päällystettiin
punaisella isolla huivilla ja pantiin "pukkien" päälle puhujalavaksi.
Sen vieressä oli piano ja Massen laudat täyttivät muun salin. Ruokasali
oli teaatterina ja sen perällä _sermit_, jotka peittivät Stiinan
villavakan, kartat ja rukin, joiden piti näkyä vasta viimeiseksi. Ovet
olivat esirippuina ja taiteilijat lupasivat vuorotellen avata ja sulkea
niitä.

Kaikki oli valmista ja kello kuusi alkoi jo tulla katselijoita,
tovereita kaikista kouluista, joissa oli tuttavia. Taiteilijoita alkoi
vapisuttaa, kun kuulivat heidän ryminällä asettuvan penkeille. Kasse ja
Spirea vastaan ottivat heitä ja järjestelivät, lyhimmät eteen, pisimmät
taakse. Dea tädille oli luvattu kutsua kahta liikaa "tanttia" ja Miina,
Dan sylissä, istui jollakin eturivillä. Sali oli täpösen täynnä ja
viisikymmentäneljä uteliasta nenää kääntyi salaperäistä ruokasalinovea
kohti.

Kelloa kilistettiin. Spirea istui pianon ääreen ja Svante astui esille
suurella kumarruksella, viulu kainalossa. Hän oli puettu hännystakkiin,
kirjava nenäliina riippui pitkänä takataskusta, kaulahuivi oli viheriä
ja jakaus keskellä päätä. Tekeytyen vakavaksi, niisti hän itseään
mahtavan näköisenä, asetteli nuotteja edessään, viritti viuluaan
ja alkoi. Se kuului oivalliselta ja Spirea säesti mainiosti. Viulu
kyllä väliin vingahti vähän omituisesti ja kerran putosi nuottipidin,
niin että hänen täytyi seisahtua ja sitten sattui Spireaan tulemaan
nikko, niin että hän säikähdyksessään heitti pois kaksi tahtia. Mutta
semmoiset pikku seikat eivät häirinneet nautintoa, varsinkin kun
viuluniekka välistä asettui selin yleisöön, jolloin iloiset naurut ja
käsien taputukset osoittivat, että hän oli onnistunut viehättää yleisöä.

Overture'n soitettua tuli Kassen esitelmä, joka oli _tytöistä ja
pojista_. Puhuja, jolla oli valkoiset käsineet ja paperikukka
napinkolossa, puhui omasta kokemuksestaan. Hän kertoi kuinka hän ennen
ylenkatseella oli ajatellut tyttöjä ja kaikkia niiden toimia, mutta
kuinka hän nyt kypsyneempänä... (naurua) oli huomannut tuhmuutensa ja
nähnyt, että tytöt olivat vähintäinkin yhtä hyviä kuin "me pojat".
Puhuja kertoi edelleen itseänsä moittivalla äänellä, kuinka hän oli
ylönkatsonut tyttöjen töitä ja pitänyt itselleen alentavana tarttua
neulaan ja rihmaan. (Yleisö mumisi tyytymättömänä.) Mutta nytpä
häntä ei enää hävettänyt parsia omia sukkiaan tai virkata koriliinaa
äidilleen joululahjaksi. (Vilkkaita suostumuksen osoituksia.) Onhan
hyvä olla muista riippumatta ja sentähden aikoi hän vähitellen kaikkea
oppia. Hän aikoi harjoittaa kahvin ja marjapuuron keittämistä, tilaa
tekemään, huonetta järjestämään, vaatteita paikkaamaan ja saappaita
kiilloittamaan. (Hyvä! hyvä!) Jopa, jos tarve vaatii, tavallisen
hyvästi hoitamaan kapalolasta.

Naurun ja melun kestäessä, joita nämä viimeiset sanat herättivät,
kuului äkkiä keskeltä salia _läiskis_, sekä kikatusta ja kuisketta.
Yksi Massen laudoista oli pettänyt ja laskenut istujansa maahan. Mutta
vahinko korvattiin pian ja esitelmää jatkettiin.

-- Niin, kapalolapsia hoitamaan, -- jatkoi puhuja.

Masse tuuppasi Effiä kylkeen ruokasalin oven takana, jossa he seisoivat
väjymässä: -- niin, ja syöttää niitä potaattijauhoista ja siirapista
tehdyllä vellillä, niin kuin hän tuonoin syötti Dan'ia, -- liitti hän.

-- Minkätähden, -- jatkoi puhuja, -- emme me pojat oppisi tekemään
kaikenlaista tarpeellista, sen sijaan että aina kääntyä avun pyynnöllä
tyttöjen puoleen? Tyttöjen ei pitäisikään oikeastaan olla näin valmiit
aina auttamaan poikia, vaan päinvastoin olla heille sillä tavalla
avuliaat, että he oppisivat itseänsä auttamaan. Meidän kotona ollessa
kuului yhä: Effi, juoksepa maitoa Kasselle! tai: Angelika, ompele nämä
napit Massen nuttuun; tai: Effi, juokse panemaan peltiä kiinni poikien
kamarissa. Ja tytöt tottelivat kilttien lasten tavalla. Nykyään minua
hävettäisi, jos antaisin tytön palvella itseäni. (Hyvä!)

-- Niin! Ja tytöt voisivat myös puolestaan oppia semmoista tekemään,
johonka tähän asti ovat tarvinneet poikien apua, esimerkiksi vuolemaan
kaarnaveneitä ja keinotekoisia linnunpesiä, soutelemaan, laittamaan
kelkkamäkiä ja kääntämään kukkapenkereitä. Mutta ajateltuani asiaa,
olen huomannut, että me pojat useimmin tarvitsemme tyttöjen apua, kuin
he meidän.

Puhuja tahtoi viimeiseksi huomauttaa, että se oli pojille suureksi
eduksi, jos heillä oli kilttiä, totuutta rakastavia ja reippaita
tyttöjä toverinaan ja päätti esitelmänsä toivomuksella, että pojat
ja tytöt enemmän kuin tähän saakka tahtoisivat pitää toisiaan hyvinä
ystävinä ja tovereina.

Samassa katsoi Kasse niin herttaisesti ja kunnioittavaisesti pitkään
tyttöriviin edessään, että nämä kaikki innostuivat toveri-aatteesta ja
huusivat: hyvä! hyvä!

Kasse laskeutui puhujalavalta kestävien taputuksien kaikuessa ja hetken
kuluttua astui Kamilla esiin. Hän oli puettu laulajattareksi maata
viistävään hameeseen ja valkoisiin käsineihin, pitkä vaalea valetukka
peitti hänen lyhyitä hiuksiaan ja kädessä oli hänellä vihkonen
paperikukkia. Spirea säesti taaskin. Kamillalla oli kaunis ääni,
jonka tähden ei kuulunut yhtään huonolta, kun hän lauloi ensimmäistä
numeroaan: "Sanopas, pieni lintu". Yleisö taputti hurjasti ja hän sai
laulaa uudestaan. Nyt pyydettiin yleisöä viiden minuutin kuluessa
pitämään käsiä silmien edessä eikä katsella. Kaikki tottelivat, paitse
kaksi lyseolaista, jotka tirkistivät sormien välitse. Kun he taas
saivat katsoa ylös, niin -- kas, -- siellä seisoikin uljas sotilaspoika
sarkahousuissa, puukko vyöllä. Laulajattaren kuori näkyi hiukan
seisomalaudan alta. Sotilaspoika alkoi laulaa: "Mun isän' oli sotilas";
niin sotaisesti, että karvat Mobellen selässä nousivat pystyyn ja Dan
Miinan sylissä kirkui ihastuksesta.

Sotilaspoika poistui tehtyään tervehdyksen sotilaitten tavalla, ja
nyt seurasi kymmenen minuutin loma-aika, jonka kestäessä yleisö piti
pahempaa melua kuin kokonainen rykmentti indiaaneja.

Sitten tulivat Massen ja Effin taidetemput. Ruokasalin ovet aukenivat
ja näkyviin tuli erilaisia salaperäisiä "pukkeja", nuoria, lautoja sekä
eräs klovni (Masse), ja tanssijatar (Eufrosyne). He tekivät nyt mitä
kummallisimpia temppuja, kävelivät käsillään, heittäytyivät suinpäin
nenälleen, sipsuttelivat varpaillaan, kävelivät palloilla, sekä
vääntelivät ja kääntelivät itseään jos johonkin suuntaan. Masse, jonka
nenä oli jauhoilla valkoiseksi maalattu, jolla oli Dea tädin yömyssy
päässä ja pienen lapsen väljä mekko lyhyillä hihoilla, ei tarvinnut
kuin hiukan kääntyä, niin katselijat jo purskahtivat nauruun ja
nauroivat, niin että olivat ihan menehtyä. Hänen komein tehtävänsä oli,
että päälaellaan seisoessaan syödä voileivän ja juoda lasin maitoa.
Tämän hän suorittikin hyvin taitavasti ja juhlallisesti katsojien
suureksi kummastukseksi. He odottivat jännityksellä saada nähdä
voileivän vierivän ulos nenästä, koska nenä nyt oli suuta alempana.
Mutta, hast du mir gesehen, voileipä menikin toista tietä ja temppujen
tekijä nousi taas pystyyn sekä pyyhki tyytyväisenä suutaan.

Effin vaikein temppu taas oli hyppiä nuoran yli, joka oli pingoitettu
huoneen poikki hänen päänsä tasalle. Tämän hän oli onnellisesti
suorittanut ainakin sata kertaa, eikä ollut mistään niin varma kuin
juuri tämän tempun onnistumisesta. Harjoituksetkin olivat menneet
loistavasti.

Mutta nyt oli sermi pantu siihen ja pienensi huonetta muutaman kyynärän
verran, niin ettei Effi päässyt oikeaan vauhtiin. Hän juoksi, teki
hyppäyksen, tarttui jalasta nuoraan ja putosi suinpäin lattiaan juuri
kynnyksen luona.

Pienet luulivat sen kuuluvan asiaan ja taputtivat käsiään. Mutta
pian huomattiin että verta juoksi Effin nenästä ja silloin syntyi
hälinää. Spirea juoksi vettä hakemaan, klovni ojensi hänelle kirjavan
nenäliinansa, muut seurasivat häntä säälien ja kysellen kaikenlaista
sermin taakse, johonka hän punaisena häpeästä oli vetäytynyt.

-- Effi kulta, koskeeko paljon?

-- Vieläkö nenäsi vuotaa?

-- Voi enhän minä kivusta huoli, -- vastasi Effi hiukan kiivaasti. --
Mutta sehän se harmittaa, kun en onnistunut ja koko asia meni pilalle!
-- Ja hän painoi päätään sohvatyynyyn ja kasteli Massen nenäliinaa
nöyryytyksen kyynelillä.

-- Elä huoli siitä, Effi! Sehän on joutavaa! Kun vaan nostamme sermin
pois, niin voit sitten uudistaa temppusi loistolla. -- Kasse silitti
veljellisesti hänen otsaansa, johon oli tullut aika kuhmu. -- Minäpä
annan sinulle ihka uuden kumipalloni, -- lohdutti Fritz Amatus, jonka
sotaisa sydän suli kuin sokuri Effin kyynelten vuotaessa. Hänen täytyi
hymyillä huolimatta surustaan, pisti hänelle kätensä, jota tämä puristi
ja päätti että nyt piti tulla itkusta loppu. -- Minä tulen paikalla
jälestä, menkää te vaan edeltäpäin, -- sanoi hän päättäväisesti. --
Onhan meillä koko "Aksel ja Stiina" jälellä.

-- Mutta oletpa kauheasti turvoksissa, -- arveli Kamilla.

-- Nenäsi on kuin potaatti, -- vakuutti Fritz Amatus.

-- Olkoon vaan, niin on heillä nauramisen syytä, -- vastasi Effi
iloisesti ja astui rohkeasti saliin, ikäänkuin sotilas, joka olisi
tapellut isänmaan puolesta.

Hetken kuluttua avattiin ovet "Akselille ja Stiinalle". Esille tuli
hyvin oppinut maisteri silmälasit nenällä, tukka pörröllään sekä pitkä,
kapeahelmainen "matami" otsa rypyissä.

Puhe sujui mainiosti, joskin sufflöörin (Svanten) ääni väliin kuului
jotenkin selvään. Aksel erehtyi joku kerta, yleisön erinomaiseksi
iloksi. Niin vakuutti hän esimerkiksi että: "ei sitä tule viisaaksi
_lukemisesta_ vaan _syömisestä_", johonka Stiinakin kasvot poispäin
käännettyinä myöntyi. Ja sitten sotki hän "_filonoliiaa, faremoraaneja
ja Semigradskin_ riippuvia puutarhoja". Eipä tuota kuitenkaan moni
huomannut ja hänen järkähtämätön vakavuutensa pelasti häntä kaikista
pulista.

Yleisökin alkoi jo väsyä istumiseen ja oli iloinen, kun "esirippu"
paiskattiin kiinni. Taiteilijat huudettiin esille ja tyrkkäsivät
toisiaan vuorotellen sisälle kumartamaan ja kiittämään. Sitten alkoivat
katselijat kiiruhtaa pois ei suinkaan paraimmassa järjestyksessä ja
Dea tädiltä pääsi helpoituksen huokaus, kun kuitenkin katto ja lattia,
seinät ja ikkunat olivat tallella.

Kun sisäänpääsymaksut sittemmin laskettiin, huomattiin että oli saatu
35 markkaa 50 penniä. Muutamat hyväntahtoiset iltamassa kävijät olivat
lipuistaan maksaneet kaksinkertaisesti hyvän tarkoituksen tähden. Rahat
pantiin seuraavana päivänä pankkiin ja tilhiläiset tunsivat olevansa
raskaassa edesvastauksessa Dan'in suuresta omaisuudesta.



Fritzin salaisuus.


-- Minnekkä olet menossa, Fritz? -- kysyi Kamilla uteliaasti eräänä
iltapäivällä jonkun aikaa tuon suuren iltaman jälkeen. Oli nyt jo
kuudes päivä, kun Fritz heti päivällisen syötyä oli kiiruhtanut ulos ja
viipynyt noin kolme tuntia. Kukaan ei tietänyt mitä hän toimitti, ei
edes Spirea, jolle hän muuten kaikki uskoi.

-- Enpä sano, -- vastasi Fritz salaperäisesti, ja käänteli ylös alas
kaikkien päällysvaatteet löytääksensä lakkiaan.

-- No, ole sitten sanomatta! -- virkkoi Kamilla loukkautuneena. --
Minä huolin viis sinun tyhjänpäiväisistä salaisuuksistasi. -- Kamilla
oli näet tänään huonolla tuulella, kun ei ollut saanut kirjettä
Perpetualta, vaikka tämä niin varmaan oli luvannut. Fritz pötki
tiehensä ja Kamilla istui äreänä salin kiikkutuoliin ja rupesi kirjaa
selailemaan.

-- Spirea, kuule, mitä luulet Fritz'in hommaavan? -- kysäsi hän samassa
sisareltaan, joka juuri tuli sisälle. -- Hän menee jonnekin joka
iltapäivä, eikä kukaan tiedä minne. Olen varma ettei Dika täti pidä
semmoisesta salaamisesta.

-- Kyllä kai hän sen tädille kertoo, -- vastasi Spirea tyynesti.
-- Meidän täytyy antaa hänen olla rauhassa, koska hän vakuuttaa ei
tekevänsä mitään pahaa eikä tuhmaa.

-- No, sinulla nyt aina on semmoinen taivaallinen kärsivällisyys sen
pojan suhteen. Minä nipistäisin häntä korvasta ja pakoittaisin häntä
tunnustamaan. Voi, kuinka on ikävä, -- ikävä, -- _ikävä_, kun Perpetua
ei kirjoita! Nyt on kulunut enemmän kuin viikko siitä, kun sain
kirjeen, vaikka itse olen kirjoittanut kolme kirjettä sen jälkeen.

-- Sinä menetät niin paljon rahaa kirjevaihtoosi, Kamilla. Etkö voisi
jättää muutamia kirjeitä kirjoittamatta ja säästää rahat Dan'ille.

-- Sitäpä en ikinä tee! -- huudahti Kamilla äreänä. Sinä olet
aina semmoinen viisaus-tantti, mutta minäpä en aijokaan antaa
sinulle valtaa. Nyt et enää sallisi minun kirjoittaa paraimmalle
ystävällenikään! --

Kamilla nousi närkästyneenä, heitti kirjan luotaan, niin että se lensi
sohvan alle ja paiskasi oven kovasti kiinni jälkeensä.

Spirea oli tottunut näihin vihan purkauksiin. Hän nosti tyynesti kirjan
ja korjasi kiikkutuolimattoa, jonka Kamilla oli rutistanut. Hän tiesi
ettei tällä kertaa ollut loukannut Kamillaa, eikä myös ollut tyly ja
semmoisissa tapauksissa lauhtui Kamilla aina pian.

Huomenna oli koululla joulujuhla ja ylihuomenna piti heidän lähteä
kotiin. Hänen sydämmensä sykki ilosta ja hän ei tainnut ajatella muuta,
kuin että niin pian taas saisi tavata isää ja äitiä ja pieniä veikkoja
-- mellastajia. Mutta huomenna hänen piti olla mukana kuvaelmassa ja
puvussa oli vähän laittelemista, jonka tähden hän otti ompelurasiansa
ja istautui ruokasalin pöydän ääreen, sillä siellä oli jo lamppu
sytytetty.

Kello seitsemän kuuli hän paukauksen kyökin ovessa, ja heti sen jälkeen
hyökkäsi Fritz Amatus hänen luokseen niin hikisenä, että tukka oli
otsassa kiinni, saappaat täynnä lunta ja kintaat kateessa. Hän pisti
voittoriemuisena kymmenen markan setelin hänen kummastuneiden silmiensä
eteen.

-- Dan'ille! -- läähätti hän vaivaloisesti, kun Spirea ei heti älynnyt
asiaa.

-- Voi, Fizze kulta, mistä olet niin paljon rahaa saanut? -- huudahti
Spirea hyvin mielissään. -- Mutta ennenkuin rupeat kertomaan, niin
muuta toiset saappaat ja kuivaa likomärkää tukkaasi. Oletpa tehnyt
työtä aika miehen tavalla, huomaan minä.

Fritz Amatus oli tottunut noudattamaan Spirean neuvoja ja meni
sentähden poikain kamariin, josta kohta palasi kiiltävän puhtaana ja
kuivat saappaat jalassa.

-- Niin, näethän, Spirea, -- tiedäthän että olen ollut pahoillani, kun
minulla ei ollut mitään... kun en voinut ansaita Dan'ille, -- alkoi hän
istautuen Spirean viereen. -- Se on tuntunut oikein ikävältä, tiedätkö.
Ja minä kun ajattelin sitä niin, että olin tulla ihan höperöksi.

No, eräänä päivänä menin sitten Studen puotiin ostamaan kyynärän
silkkinauhaa Kamillalle. Silloin kuulin herran siellä sanovan eräälle
rouvalle, joka oli jotakin ostanut sieltä: "kyllä minä lähetän teille
kotiin ostokset niin pian kuin mahdollista on, mutta ennen iltaa en
voi sitä tehdä, koska yksi juoksupojistani on sairastunut". Silloin
juolahti päähäni: tässä voit jotakin ansaita! Ja kun rouva oli mennyt
tiehensä, puhuin minä herralle ja kysyin enkö minä saisi juosta hänelle
asioita jälkeen puolenpäivän, koska niin mielelläni tahdoin hiukan
ansaita. Hän oli niin hyväntahtoinen ja lupasi minulle markan kolmesta
iltatunnista. Ja nyt olen käynyt siellä kuutena päivänä ja kantanut
kotiin niin hirveän paljon tavaroita. Eräs hyvä rouva, joka varmaankin
on hyvin rikas, antoi minulle kokonaisen markan ja sitten sain minä
kolme markkaa kotoa, joita saisin käyttää mihin hyvänsä ja se... se
tekee yhteensä kymmenen markkaa.

Spirea kuunteli Fritz'iä iloisena ja hämmästyneenä. Hänen pieni uljas
toverinsa, joka muulloin oli ollut niin arka arvonsa suhteen, oli nyt
pakoittanut itseään semmoiseen tekoon, voidaksensa antaa Dan'ille
jotakin itsensä ansaitsemaa. Se oli kelpo teko ja Spirea kunnioitti
häntä siitä.

-- Kiitos sulle, Fizze, -- puhui hän ja tarttui hiljaa hänen tukkaansa.
-- Enpä luullut sinun niin paljon huolivan Dan'ista, että tahtoisit
ruveta juoksupojaksi hänen tähtensä. Mutta se oli hyvästi tehty,
poikani, ja Dan tulee kerran sinua siitä kiittämään.

Fritz Amatus punehtui ja katseli taakseen että -- jos kuka olisi ollut
näkemässä. Sen jälkeen pani hän ujosti käsivartensa Spirean kaulan
ympärille ja kuiskasi hänen korvaansa: -- niin, näetkö, ei se nyt ole
_ainoastaan_ Dan'in tähden, kun minä sen tein, vaan minua hävetti
olla... teitä muita huonompana.

Tämän tunnustuksen tehtyään Fritz Amatus syöksyi huoneesta, löi päänsä
oveen ja astui juuri sisälle pyrkivän Kamillan varpaille.

-- Häijy poika! -- huusi Kamilla vihaisesti, -- sen hän varmaan
teki tahallaan. -- Spirea viittasi sisartaan luokseen, kertoi
hänelle lyhyesti Fritz'in salaisuuden ja sai hänet hiukan häpeämään
suuttumustaan. Vihdoin nauroi hän oikein sydämmen pohjasta, kun
ajatteli miltä Fritz oli näyttänyt, kulkiessaan pitkin katuja isoja
kuormia kantaen kuten varsinainen juoksupoika.

Kaikille muillekin uskottiin nyt vähitellen tuo suuri salaisuus. Masse
arveli että hän varmaankin oli luotu juoksupojaksi, sillä hänellä oli
niin ihmeellinen taipumus seisomaan Edlund'in kulmassa. -- Mutta sinäpä
et malttaisi olla repimättä jokaisen kääryn päällystä nähdäksesi mitä
sisässä olisi, -- vastasi Effi ja Masse myönsi että hän ainakin saisi
ponnistaa ylenluonnollisesti voimiaan, jos täytyisi olla sitä tekemättä.

Heidän näin istuessaan kaikessa sovinnossa pöydän ympärillä, veti Fritz
esille kirjettä taskustaan.

-- Vai niin, -- sanoi hän, -- postiljooni saavutti minut pihalla ja
pyysi minua ottamaan tämän mukaani. "Neiti Ka... Kamilla"...

-- Perpetualta! -- Kamilla hyppäsi tuoliltaan kuin heinäsirkka ja
tempasi kirjeen Fritz'in kädestä. Unhottipa aivan torua siitä, ettei
sitä oltu ennen annettu.

-- Kirjoittipa se kuitenkin, kultasilmä! Hyvästi nyt hetkeksi! --
Uteliaana juoksi hän heidän omaan huoneeseensa kirjettä lukemaan.

-- No, mitä kirjoitti kultasilmä? -- kysäsi Masse hiukan ivallisesti,
kun Kamilla jälleen iloisena, ja tyytyväisenä ilmestyi heidän
joukkoonsa. Masse ei mitenkään saattanut olla välistä kiusaamatta
Kamillaa hänen Massen mielestä naurettavasta Perpetuan ihailemisestaan.
Kamilla oli nyt ikihyvällä tuulella, ukkosen jyrinä oli tauonnut, ja
hän veti hellästi huoaten kirjeen taskustaan.

-- Jos vaan olette siivolla, niin ehkä luen teille tästä hiukan, --
sanoi hän, kirjettä silittäen. -- Mutta kaikkea te ette saa kuulla.
Hän kertoo, että hänen sisarensa viettää häitä kolmantena joulupäivänä
ja että hän saa tulla morsiusneidiksi. Ja sitten hän kertoo
kirjoittaneensa runon joululahjaksi eräälle opettajattarelleen, josta
hän _hirmuisesti_ pitää. Ja sen minä luen teille, se on _niin_ kaunis.
Hän on kyllä minullekin runoja kirjoitellut, vaikk'en koskaan ole niitä
näyttänyt.

-- Ne on varmaan ne, joita sinä kannat tuossa mitaljongissasi, jota et
koskaan pane pois, -- arveli Kasse.

-- Ei, siinä on vaan kiehkura hänen otsatukastaan, -- vastasi Kamilla.

-- Mutta kuule nyt! Kukaan teistä ei voisi niin kaunista kirjoittaa.

    "Niinkuin muinoin tähti loisti
    Yli Betlehemin koitti,
    Kirkas taivaan silmänen,
    Niin sä olet sydämmellein.
    Hymysuusi armainen
    Tuhansine päärlyineen,
    Onpi niinkuin tähtönen
    Iltasella keväimen."

-- Ohoh, -- keskeytti Masse, -- onko hänellä tuhat hammasta? Muilla
kuolevaisilla on vaan kolmekymmentäkaksi.

-- Ole hiljaa, kun et kuitenkaan ymmärrä. Sehän on vertaus vaan,
-- vastusteli Kamilla, joka ei kuitenkaan pahastunut Massen
ymmärtämättömyydestä.

-- Niin, mutta minäpä en ole koskaan nähnyt tähtiä kesäiltoina, --
huomautti Effi, joka hiukan ylenkatsoi runoja.

-- Onhan se voinut olla elokuussa, -- arveli Kamilla.

-- Ja Saviniemellä loistaa ainakin viisi tähteä koko kesän, -- liitti
siihen Svante kohteliaalla äänellä.

-- Jos te olette noin ilkeitä, niin ette saa mitään kuulla, -- uhkasi
Kamilla, joka kuitenkin paloi halusta saada lukea koko kappaleen.

-- Me olemme ääneti kuin kalakaijat, -- vakuutti Masse ja nipisti
samassa Effiä käsivarteen, niin että tämä kirkasi ja antoi hänelle
korvapuustin kintaalla, jota paraikaa neuloi.

    "Nyt lähestyypi joulupyhä,
    Rakastakaamme sitä yhä..."

-- Ja heretkäämme tuommoista roskaa sepittämästä, -- kuiskasi Masse
niin kovasti, että kaikki paitse Kamilla kuulivat sen ja purskahtivat
nauruun.

-- Hyi, kuinka häijyjä te olette! -- huudahti Kamilla parka
loukkaantuneena. Hän luuli heidän nauravan tuolle kauniille runolle,
jota hän niin ihaili, ja nousi nyt lähteäksensä pois. Mutta silloinpa
Svante ja Effi asettuivat hänen tielleen ja vakuuttivat, etteivät
saisi unta koko yönä, jos ei hän lukisi runoa loppuun. He olivat muka
nauraneet Masselle, eikä runolle.

Kamilla leppyi ja istautui lukemaan jälleen, heittäen samassa Masseen
masentavan silmäyksen.

    "-- -- Rakastakaamme sitä yhä,
    Lahjoja valmistakaamme,
    Ja suurest' riemuitkaamme.
    Minun lahjan' pieni on,
    Vaan sydämmest' se lähtee.
    Se sydän luokses' kiiruhtaa.
    Pois kaikest' surust', vaivasta!"

Syvä hiljaisuus vallitsi nyt, ja Masse koetti urhoollisesti pysyä
vakavana. Fritz ja Svante heittivät pysyväisiä silmäyksiä Spireaan,
joka näytti olevan hämillään. Tämä tiesi, että hänen pitäisi sanoa
jotakin, mutta vaikea oli sitä tehdä niin, ettei loukkaisi.

-- Tiedättekö mitä, -- puhkesi hän vihdoin sanomaan, -- jos me nyt
ajattelemme hiukan tarkemmin, niin valhettelemme tässä kaikki johonkin
määrin. Kukaan meistä ei pitänyt tuota runoa kauniina, mutta kukaan
ei uskalla sitä myöntää pelosta loukata Kamillaa. Mutta ymmärtäähän
Kamilla, että Perpetua siltä saattaa olla hyvä tyttö, vaikka hän ei
osaa hyviä runoja kirjoittaa. Se on väärin, jos nauramme semmoiselle,
jota hän luultavasti on hyvin vakavasti ajatellut...

-- Mutta tuommoinen houkuttelisi yksin lieroakin nauruun, -- vaikeroi
Masse. -- Kun ajattelee, että hänen sydämmelläänkin on kaksi jalkaa.

-- Elähän nyt, Masse, -- nyt olet julma. -- Spirea heitti häneen
moittivan katseen. -- Minä ymmärrän, että Perpetua pitää paljon
opettajattarestaan, mutta hänen sijassaan olisin minä ennen osoittanut
sitä ompelemalla hänelle esiliinan kuin runoja sepittämällä.

Kamillaa näytti arveluttavan ja vähitellen täytyi hänen järkensä
myöntää, että Spirea olikin oikeassa, ja nyt hän häpesi, että niin
ajattelemattomasti oli paljastanut ystävänsä heikkouksia.

Muut koettivat kaikenlaisilla hauskoilla tempuilla lieventää hänen
pahaa tuultaan, ja ilta kului siten yhtä hauskasti kuin tavallisesti.
Vieno surumielisyys sekaantui kuitenkin iloon, olihan tämä taas
viimeinen ilta pitkään aikaan, kun he istuivat näin hauskasti kaikki
yhdessä.

Viimeinen ilta! Huomenna sai lähteä kotiinpäin ajamaan kulkusten
helistessä ja täytetyillä matkalaukuilla. Poikain huone oli ääriään
myöten täynnä saappaita, vaatteita, salaperäisiä kääryjä ja kaiken
maailman roskaa. Svanten viulu pilkisti sokuritoppapaperista, --
laatikon oli hän sattunut rikki polkemaan. Luistimet, kirjat,
lottopelit ja karamellitötteröt työnsivät toisiaan tuoleilta. Spirea
lateli jo tavaroitaan matkalaukkuunsa; häntä auttoivat hyväntahtoisesti
Fritz ja Masse, jotka alituiseen pistivät jos jonkinlaisia kääröjä
siihen.

Dea täti käveli ympäri taloa hiljaisessa levottomuudessa. Hän vaan
aavisti, etteivät lapset joutuisi valmiiksi, ja mitenkä hän sitten itse
pääsisi Porvooseen, johonka häntä jouluksi oli kutsunut naimisissa
oleva veljensä poika. Yhä enemmän hän vakaantui siinä luulossa,
etteivät lapset joutuisi seuraavana päivänä lähtemään ja ettei hän
ennättäisi pukujansa tarkastaa, eikä antaa Mobellelle tarpeellista
joulukylpyä sekä että kaikki jollakin tavoin menisi myttyyn.

-- Spirea kulta, saanetkohan nyt kaikkea tuohon matkalaukkuun sopimaan?
Ethän vaan pane musteastioita ylös alas vaatteiden väliin? -- Mitenkä
nyt joudut valmiiksi koulun juhlaan lähtemään?

-- Kyllä minä valmiiksi joudun, hyvä täti, -- vastasi Spirea iloisesti.
-- Pojathan auttavat minua. Kamillalla ja Effillä on melkein kaikki jo
sisään pantu, ja minä puolestani lupasin auttaa poikia, koska tiesin
saavani puolta enemmän sopimaan matkalaukkuihin kuin he.

-- Sen kyllä uskon. Mutta elähän nyt, Spirea kulta, liian paljon
itseäsi vaivaa. Tulet sitten kipeäksi huomiseksi, etkä pääse lähtemään.
Spirea hymyili. Dea täti aina ajatteli tauteja. Milloinkahan sitä piti
olla vakaa ja rohkea ja reipas, jos ei kotimatkalle valmistaessa!
Rakas koti! Hän katseli mielihyvällä niitä pieniä kääryjä, joita hän
oli pannut sisälle, joissa oli joululahjoja ja joita oli ollut niin
_hirveän_ hauska valmistaa. Siellä oli rahin päällys äidille, tohvelit
isälle, kintaita ja tinasotamiehiä Knuut'ille ja ohjaksia sekä Noakin
arkku pikku Seb'ille. Ja nyt saisi taas olla hänen hevosenaan! Hän oli
vielä sievempi kuin Dan, olihan hän hänen oma pieni, pystynenäinen
veikkokultansa.

Dan tuotiin ylös jäähyväisille. Hän oli punaposkinen ja iloinen sekä
ojensi käsiään heille kaikille. Tilhiläiset antoivat Pullosen vaimolle
koko joukon pieniä kääryjä Dan'ia varten ankarasti varoittaen, ettei
niitä saisi Dan'ille näyttää, ennenkuin joulu-iltana, eikä puhuakaan
niistä. Hyvin ikävältä tuntui sanoa Dan'ille jäähyväiset. Mutta tämä
nuori herra otti asian hyvin kylmäkiskoisesti, löi nyrkillään suoraan
Massen nenään ja raapasi Kamillaa, niin että hänelle tuli raamu otsaan,
Mutta kaikki Dan'in teot otettiin mielihyvällä vastaan.

Me saamme joululahjamme näin edeltäpäin, -- nauroi Kamilla. -- Odotahan
sinä veijari, kun takaisin tullaan, niin puristan sinut kuoliaaksi.

Päivällispöydässä puhuttiin enimmäkseen joulusta; tytöt melkein
unhottivat, että heillä oli edessä jotakin niin tärkeää kuin joulujuhla.

-- Minä olen pyytämällä pyytänyt isältä polkupyörää, -- sanoi Fritz
Amatus suu täynnä potaattimuhennusta.

-- Rakas lapsi, sinä taitat sillä jalkasi, -- varoitti Dea täti.

-- Ja minä suurennuslasia, -- sanoi Kasse, -- joka piti
luonnontieteistä. -- Ensi syksynä laitan minä näyttelyä corabus'eille
ja hämähäkeille.

-- Minä olen houkutellut itselleni ilmapalloa, -- maiskutteli Masse, --
semmoista, jonka näimme Köpenhaminassa. Hei vaan...!

-- Jumala varjelkoon meitä, Max! -- huudahti Dea täti kauhistuneena.
-- Etkö ole kuullut, että ilmapallot tavallisesti tarttuvat puihin tai
putoavat järviin tai lentävät suoraan ylös kuuhun...

-- Kuuhunko! Sitä innokkaammin haluan nyt tästä lähtien sitä.
Ajatteleppas, Dea täti, kuinka huokealla sinä pääsisit matkustamaan
minun kanssani! Evästä vaan tarvittaisiin matkalle! Hei, me menisimme
aika hurakkaa aina ukon luo kuuhun ja hänen akkansa luokse myös!

-- Entä mitä Svante itselleen tahtoisi? uteli Kamilla.

-- Minä tahtoisin... tahtoisin...

-- Pasunaa! -- liitti Masse. -- Viulina paralla on ääni painuksissa,
niinkuin useasti suurille laulajattarille tapahtuu, ja nyt aikoo Svante
ruveta pasunaa puhaltamaan.

-- Hiljaa sinä! Minä toivosi itselleni -- _kangaspuut!_ -- Viimeinen
sana tuli ikäänkuin väkisin Svanten kurkusta.

-- Mitä maailman ihmeitä! -- Kangaspuut?! -- Masse heitti lusikan
maitoonsa, niin että tirskui ylt'ympäri ja sai moittivan silmäyksen
Dika tädiltä.

-- Niinpä niin, kangaspuut! Minusta on kutominen hauskaa ja Spirea
luulee että minulla on siihen taipumusta. Minä olen kutonut pölyliinoja
Lintumäen Saara-tädille.

-- Voi, Svante kulta, kudo minulle silkkimekko, -- vinkui Kamilla.

-- Ja minulle doffelipalttoo, -- Effin ruskeat silmät vilkkuivat
veitikkamaisesti. Svante oli nimittäin joku aika sitten tiputtanut
hänen palttoohonsa rikkihappoa, kun hänen piti koettaa saada pois
muutamia käsniä kädestään. Ja hädässään oli hän silloin vakuuttanut
antavansa hänelle uuden sijaan.

-- No, no, kunhan vaan hiukan odotatte, -- vastasi Svante hyvillään. --
En minä ota syykseni, jos ette saa mitä tahdotte.

-- Minä nimitän sinut hovikutojakseni, -- lausui Masse juhlallisesti.

-- Ja minä tilaan tusinan nenäliinoja semmoisilla reunuksilla, joita
ei voi hävittää, -- liitti Fritz Amatus, joka syksystä saakka oli
hävittänyt vaan kahdeksan nenäliinaa.

-- Mitä, hävitätkö sinä reunuksia? -- nauroi Kamilla. -- Meidän täytyy
tästä lähtien ommella kiinni Fritz'in nenäliinat yhdestä nurkasta, niin
etteivät pääse putoamaan.

-- Mutta nyt on kello kohta neljä, -- sanoi Dea täti levottomasti, kun
koko seurue lörpötteli, niin että unhottivat syödä. -- Tulette liian
myöhään joulujuhlaan.

Lusikat liikkuivat vähän aikaa suiden levätessä. Sen jälkeen syöksyivät
kaikki paikoiltaan ja kiiruhtivat ulos. Tytöt menivät joulujuhlaan.
Pojat juoksivat eteläsatamalle kuluttamaan siellä viimeiset rahansa
kelkkamäessä. Sitten tulivat he kotiin ja panivat maata jo kello puoli
yhdeksän.

Seuraavana aamuna olivat huoneet hiljaiset ja tyhjät ja Miina vuodatti
kyyneleitä keittiössä. Dea täti käveli huoneesta huoneeseen hylätyn
äidin tavalla, Mobellen seuraamana, joka riiputti korviaan ja näytti
surumieliseltä. Dika täti keräili kaikenlaisia pikkukatuja, jotka
makasivat siellä täällä, muistuttaen hänen seitsemästä iloisesta
tilhistään. Hän hymyili ajatellessaan, kuinka hänen vanha sydämmensä
oli sulanut siitä päivästä, jolloin he ensi kertaa pujahtivat hänen
huoneeseensa.



Tilhiläisten "aprillinarraaminen".


Oli 31 päivä maaliskuuta. Dea täti palasi päivälliselle oltuansa
kahvilla ruustinna Fjäderholmin luona. Hän oli punainen ja hyvin
toimessaan ja veti päivällispöydässä pienen punaisen sahviaanisen
kukkaron taskustaan.

-- Ajattelepa, Dika, tämän minä löysin Abrahamin kadulla ihan jalkojeni
juuresta! Ja siinä on 115 markkaa ja 97 penniä. Voitko ajatella moista
kummaa!

Massit ojensivat kaulansa ja Fritz Amatus pyysi saada katsella löytöä.

-- Kuinka hauskaa, täti! -- huudahti Kamilla veitikkamaisesti, -- nyt
on sinulla varaa kutsua meitä kaikkia omenakakkua syömään Löfström'iin.

-- Taivas varjelkoon! Pitäähän omistajan saada omansa, arvaathan sen.
Nyt on sanomalehdissä ilmoitettava asiasta.

-- No mutta, täti, -- Kamilla heitti Dea tätiin rukoilevan katseen ja
tämä ei lainkaan huomannut veitikkaa silmäkulmassa, -- mutta, täti,
voithan kuitenkin ottaa siitä _vähän_ löytöpalkaksi ja sitten pidät
meille kestiä.

-- Lapsi kulta, lausui Dea täti arvokkaasti, se ei käy laatuun. Minä
aijon jättää kukkaron takaisin omistajalle _ynnä sen kokonaisen
sisällön_.

-- Vovoih! -- huokasivat kaikki pienet teeskentelijät. Dika täti pysyi
levollisena.

-- Saanko katsella tuota aarretta? -- sanoi Masse, jonka aivoissa pyöri
kaikenlaisia vallattomia ajatuksia.

-- Hm, onhan se "fiini"... kuusi osastoa, sata markkaa paperirahassa,
jäännös hopea- ja vaskirahassa. Saatat nyt ottaa edes nuo kaksi
ykspennistä. --

-- Masse, kuinka voit noin puhua...? Dea täti näytti loukkautuneelta.

Päivällisen jälkeen tunkeutuivat kaikki tilhiset Massien huoneeseen,
yksin Spireakin oli vallattomalla tuulella. Masse johti puhetta:

-- Huomenna on ensimmäinen päivä huhtikuuta, mikä myös "aprilliksi"
sanotaan! Ymmärrättekö yskän... Ilmoitus tulee lehtiin aamusella...
meillä on kaikilla kuukauslupa... me pukeudumme valepukuihin...
kumarramme ja vaadimme Dealta kukkaron. Osaammehan selvittää, minkä
näköinen se on sekä sisästä että ulkoa.

-- Kyllä! kyllä! Mutta meitä on liian monta.

-- Effi on liian pieni ja Spirea ei osaa teeskennellä. Niistä kahdesta
ei ole mihinkään, meitä tulee siis olemaan viisi vaan...

-- Minä olen ennen katselijana, -- tuumasi Svante.

-- Ei, sinusta tehdään kauppaneuvos, -- sinulla on semmoiset sääret.
Ja Kassesta tulee ylioppilas. Kamilla ja Fritz muuttuvat ylhäisiksi
naisiksi...

-- Entä sinä itse?

-- No, minä nyt sovin vaikka miksi, esimerkiksi näyttelijäksi.

Spirea lupasi auttaa pukemisessa ja kiire tuli jokaiselle hankkia
sopivia vaatteita. Dika tädille uskottiin niinkuin ainakin koko
salaisuus ja Spirea, joka hiukan oli pelännyt että hän ei suostuisi
koko yritykseen, tuli iloiseksi, kun näki että Dika täti piti asiaa
niin viattomana kuin se itse teossa olikin.

Pari tuntia myöhemmin tuli Kamilla kotiin tuoden muassaan
ketunnahkaturkin, atlasilla päällystetyn, komean lakin sekä käsineet
seitsemällä napilla varustetut. Effi oli hilannut kotiin Ella
Melinderin sisaren nadon doffelipalttoon Fritz'ille ja Masse oli
hankkinut kaksi hienoa turkkia itselleen ja Svantelle. Kasse sai tyytyä
Svanten talvipukuun, joka ulottuikin hänelle kantapäihin saakka.

-- Onpa onni että Dea täti on lyhytnäköinen, muuten saattaisi tuntea
napit Svanten palttoossa, -- sanoi Kamilla ihastuneena. -- Muista
nyt, Kasse, että sinä olet köyhä ylioppilas, joka äskettäin on saanut
isältään sisäänkirjoitetun kirjeen, joka sisälsi 115 markkaa 97
penniä...

-- Mutta eihän ylioppilailla ole punaisia sahviaanisia...

-- Joutavia, -- keskeytti Masse, -- olethan saattanut lainata sitä
morsiameltasi.

Svante näytti oivalliselta kauppaneuvokselta muhkeassa turkissaan,
jonka majavannahkainen kaulus oli nostettu korvia ylemmäksi, lakki oli
otsaan painettu. Hänellä oli niinkuin Massellakin valeparta ja viikset,
miehuuden edesauttamiseksi. Fritz Amatus oli sievä tyttö samettihattu
päässä ja huntu silmillä ja Kamilla rikas rouva ketunnahkaturkissa ja
kultaisissa rannerenkaissa.

Kun kaikki olivat puetut, pidettiin pari harjoitusta, jolloin Effi
mainiosti näytteli Dea tädin osaa.

Illallispöydässä olivat tilhiset niin täpösen täynnä naurua, että
vähinkin syy saattoi heidät nauramaan oikein sydämmen pohjasta. Dea
täti oli vaipunut syviin mietteihin tärkeän ilmoituksen johdosta, joka
oli oleva ensimmäinen hänen kädestään lähtenyt kirjoitus, joka tulisi
painetuksi lehtiin.

Dika täti sitä vastoin iski silmää seurueelle, kun joku viittasi
huomispäivään; häntä huvitti silminnähtävästi ja hän kuunteli
hajamielisenä Dean valituksia.

Huomispäivä valkeni. Tilhiläiset koettivat kilvan narrata toisiaan mitä
sukkelimmalla tavalla ja Effi riemuitsi, kun oli saanut Dika tädinkin
juoksemaan sillä hätähuudolla, että kahvi kuohui hellalle.

Dea täti ei malttanut kahvia juoda, ennenkuin oli saanut
"Hufvudstadsbladetin" käsiinsä ja sieltä lukenut ilmoituksensa. Hänestä
oli melkein tuntunut niinkuin sensuurin pitäisi keksiä siinä jotakin
vaarallista yhteiskunnalle ja kieltää koko numero ilmestymästä.

Neljännestunnin kuluttua soitettiin eteisen kelloa ja Effi toi sanan,
että eräs herra tahtoi puhutella neiti Amadea Tilhistä.

Dea täti nousi; jännityksestä vapisevin polvin astui hän ulos saliin
tukkansa silitettyään.

Pitkä, nähtävästi varakas herra, siniset silmälasit nenällä esitteli
itsensä kauppaneuvos Svindelberg'iksi ja kertoi hävittäneensä kukkaron.

-- Niin -- vastasi Dea täti kohteliaasti, mutta varovaisesti, -- olen
kyllä löytänyt erään kukkaron, mutta tehkää hyvin ja selvittäkää, minkä
näköinen se oli.

-- Punasta sahviaania, kuudella osastolla, sisältö 115 markkaa 97
penniä, -- kuului turkinkauluksesta.

-- Aivan oikein... kauppaneuvos on silminnähtävästi oikea omistaja, ja
suurimmalla ilolla minun on kunnia antaa teille takaisin...

-- Pitääkö olla löytöpalkkaa?

-- Oi, ei -- pyydän... olen kaikeksi onneksi... aivan tarpeetonta...

Kauppaneuvos otti markan taskustaan, pani sen pöydälle, kumarsi ja meni.

Mutta ovessa sattui hän törmäämään yhteen hyvin lihavan rouvan kanssa
ketunnahkaturkissa, ja tämä murisi jotakin "kömpelömäisyydestä" ja
"epähienosta käytöksestä". Dea täti kiiruhti sovittamaan ja pyysi
vierasta sisään astumaan.

-- Nimeni on Eudoxia Pepparstein, -- sanoi rouva ylpeästi, -- ja minä...

-- Minä ilmoitan sisarelleni, kiiruhti Dea täti sanomaan. -- Tehkää
hyvin, istukaa.

-- Minä tulen ilmoituksen johdosta... Dea täti vaaleni.

-- Olen hävittänyt kukkaron...

-- Oliko se punainen? -- änkytti Dea täti,

-- Oli, 115 markkaa 97 penniä sisässä, kuudessa osastossa.

Dea tätiä vapisutti ikäänkuin horkassa.

-- Täällä oli ihan juuri kauppaneuvos Svindelberg, joka myös oli
kadottanut kukkaron...

-- Ja hän sai sen? -- huusi Eudoxia äänellä, joka oli puoleksi
tukehtunut naurusta, mutta joka Dea tädin korvissa kaikui kuin koston
pasuna.

-- Enhän minä muuta tainnut, kun hän...

-- Mutta minun _täytyy_ sanoa, -- puhkesi rouva sanomaan ja nousi
vihaisena, se on _todellakin merkillistä_.

Samassa ilmoitti Effi että kaksi herraa etehisessä kysyi Dea tätiä.

Tunteella semmoisella, kuin jos hänen olisi pitänyt mennä ukkosta
piiloon, siirtyi Dea täti etehiseen, jossa häntä odottivat nuori
keikari punottuine viiksineen ja suurine liikkeineen ja vaatimaton
ylioppilas. Hän ei nähnyt, että ketunnahkaturkki hänen takanaan
pyöritti Effiä kerran ympäri.

Keikari esitti asiansa: -- Olen lukenut erään ilmoituksen kukkarosta...

Ylioppilas virkkoi ujosti: -- Minäkin olen lukenut eräästä kukkarosta
ja se on minun.

Dea täti raukka tunsi kurkkunsa kuivuvan.

-- Oliko siinä rahaa?

-- 115 markkaa 97 penniä, -- vastasivat molemmat herrat yht'aikaa.

No, tämäpä vasta jotain! Tuo kauppaneuvos oli varmaankin veijari. Hänen
täytyi mennä Dikalta neuvoja kysymään. Vaan ennenkuin ennättikään
lähteä, astui sisälle nuori kaunotar, päällysnutussa nahkareunus,
silmällä sininen huntu, ja kyseli kainosti kukkaroa kuudella osastolla,
sisältö 115 markkaa 97 penniä.

Nyt oli Dea tädin mitta täynnä. Hän ei vastannut mitään neidin
kysymykseen, hän hyökkäsi sisään Dikan luo, eikä nähnyt kuinka herrat
etehisessä sulkivat kaunottaren veljelliseen syliinsä ja kuinka Effi
sieppasi keikarilta toisen komean viiksen.

-- Dika, Dika, -- huusi Dea täti punaisena ja miltei itkien. -- En voi
tätä enää kestää. Meidän täytyy lähettää poliisia hakemaan.

-- Mikä nyt hätänä, Dea kulta, kysyi -- Dika täti viattomasti. -- Onko
Mobelle saanut hammastaudin?

-- Ei, mutta etehinen on täynnä ihmisiä, jotka tahtovat tuota kukkaroa
ja minä jo annoin sen eräälle. Voi, Dika, meidän täytyy heti lähettää
poliisikamarille sana.

-- Ehkä sinä erehdyt, -- puhukaamme lähemmin noiden ihmisten kanssa.

-- Enhän minä erehdy, -- vastusti Dea loukkaantuneena, -- heidän pitää
kaikkien saada 115 m. 97 penniä...

Kun tädit tulivat saliin, niin mitä saivatkaan nähdä? Kauppaneuvos,
ketunnahkaturkki, näyttelijä, ylioppilas ja kaunotar syöksivät heitä
vastaan, huutaen täyttä kurkkua: Aprillia! Aprillia! Aprillia!

Raskas taakka alkoi hitaasti vieriä Dea tädin sydämmestä -- kaikkihan
hänessä kävi hitaasti -- ja aavistus asian oikeasta laidasta heräsi
hänen mielessään.

Tilhiläiset hyökkäsivät kaikki yht'aikaa häneen.

-- Dea täti, Dea täti, ethän vaan ole meihin suuttunut? Rakas Dea
täti! Kiltti, hyvä, ihmeellinen Dea täti, etkö muista, että tänään on
ensimmäinen päivä huhtikuuta? Et saa suuttua, kuuletko! Mobelle saapi
kahvia vehnäsen kanssa, kun vaan et suutu.

Dea täti leppyi pian, eikä lienekään vielä ennättänyt suuttua. Itse
teossa oli hänestä tieto siitä, että kaikki oli ollut vaan ilveilyä,
niin suuri hyvä ja hän oli niin säikähtynyt, että hyvin vähän huomasi
pilaa, jota hänelle itselleen oli tehty. Hän tunsi kyynelten nousevan
silmiinsä ja lempeästi vastasi hän kaikkien noiden kummallisten
vieraitten hyväilyksiin. -- Hyi, kuinka minua säikähdytitte! -- virkkoi
hän vaan.

-- Niin, täti hyvä, kyllähän me olimme hiukan ilkeitä tällä kertaa,
-- lausui Kamilla katuvaisena, -- mutta et voi arvata, kuinka hirveän
hauskalta se ensin meistä tuntui.

-- Minun oli koko ajan sinua sääli, -- vakuutti Masse, -- joka
keksijänä tunsi hiukan omantunnon vaivoja.

-- No, eihän se nyt sentään ollut niin vaarallista, -- lohdutti Dea
täti. -- Jälkeen puolen päivän kutsun teitä kaikkia omenakakkua syömään
Löfström'iin.

-- Ei, ei, ei, -- huudettiin innokkaasti. -- Me kutsumme sinua ja Dika
tätiä ja Mobellea. Sinä olet kaikkein paras täti maailmassa Dika tädin
jälkeen. Eläköön Dea täti!

Dika täti nyykäytti päätään lapsille omalla, luottamusta herättävällä
tavallaan. -- Suo minulle anteeksi, Dea, että myönnyin lasten
leikintekoon, arvasinhan minä, ettet sitä pahaksi panisi... Mutta nytpä
kävi joku etehisen ovessa...

-- Se on eräs rouva, joka kysyy kukkaroaan, -- ilmoitti Spirea. Ja koko
seurue purskahti iloiseen nauruun.



"Kun ei ole huonekaluja."

Ilveily I:ssä näytöksessä.


Kaikki olivat saapuneet paitse Svante. Tämä, joka kävi viimeistä
lukukautta koulussa ja jonka tenttaamit kohta piti alkaa, oli pyytänyt
saada eri huonetta, voidaksensa lukea häiritsemättä ja tädit olivat
sentähden vuokranneet hänelle huoneen toisella puolella porstuaa. Fritz
Amatus, joka tähän saakka oli asunut Svanten kanssa, oli saanut uuden
toverin nimeltä Mikael Stubb, kymmenvuotias, viaton normaalikoululainen
keltanokka.

Oli ilta ennen Svanten tuloa. Seurue istui illallispöydässä ja nautti
olutjuustoa ynnä potaattihaudikkaita.

-- Onpa nyt koko harmi, -- huudahti Dika täti rypistynein kulmakarvoin,
-- huonekalut Svanten huonetta varten saadaan vasta ylihuomenna. Siksi
saa poika parka nukkua paljaalla lattialla ja istua turkkilaisten
tavoin omilla jaloillaan, -- liitti hän hymyillen.

Dea täti ei huomannut leikin tekoa, vaan hämmästyi yhtä paljon, kuin
jos hänelle olisi tarjottu viettää yönsä porttikäytävässä. -- Voi poika
parkaa, kuinka häntä sitten paleltaa, -- ethän voine...

-- En, en, arvaathan minun leikkiä laskevan. Me annamme kantaa sinne
rautasängyn ja tuolin, niin tulee hän toimeen ensi päivinä.

-- Minä annan hänelle kiikkutuolini ja yöpöydän, -- arveli Dea täti
hyväntahtoisesti.

-- Ja minä vaatelaatikkoni, -- huudahti Kamilla innostuneena.

-- Ja minä annan hammasharjani, sillä sitä en kuitenkaan muista
käyttää, -- huusi Masse, syrjästä katsoen Dea tätiin, joka oli sen
hänelle joululahjaksi antanut.

Effi oli istunut hiljaa, mutta hänen vilkkuvista silmistään näkyi,
että hän ajatteli jotakin kepposta. Kun keskustelu hiljeni, hyppäsi
hän paikoiltaan, löi kätensä yhteen ja huusi: -- tiedänpä, tiedän mitä
me teemme! Rakas, kulta Dika täti, sano että me saamme, se olisi niin
hirveän hauskaa!

-- Eufrosyne on aina niin raju, -- huokasi Dea täti, -- joka jo luuli
tuntevansa ukkosen ilman lähestyvän itseään.

-- Niin, minä olen keksinyt... että kun Svante tulee... ja hänen
huoneensa on tyhjä, niin me... me laittaudumme huonekaluiksi, niinkuin
siinä näytelmässä, ja asetumme hänen huoneeseensa... Hänhän tulee
huomisiltana... me emme sytytä kynttilöitä, panemme vaan uunin lämmitä,
ja hän, joka on niin lyhytnäköinen!...

Effi saattoi tuskin puhua naurun tähden ja muut tunsivat heti, kuinka
suuremmoinen tuo aate oli. Dika tätikin lupasi auttaa. Dea tätiä
peloitti, että jos Svante saisi hermokohtauksia säikähdyksestä,
mutta mikään ei voinut hillitä vallattomuuden henkeä. Ilta kului
valmistuksissa ja kaikki odottivat huomisiltaa suurella jännityksellä.

Puoli tuntia ennen Svanten tuloa alkoivat nuo elävät huonekalut
harjoittaa osiaan; Dika täti oli arvannut, että taiteilijat muuten
pian väsyisivät jaloista ja käsistä. Spirea, joka oli luotettavin,
sai kunnian olla pöytänä. Hän asettui lattialle polvilleen, sai ison
tarjottimen päänsä päälle ja pöytäliinan, joka peitti kaikki.

Kasse ja Masse rupesivat nojatuoleiksi. He istuivat kahdelle rahille
pöydän kumpaisellekin puolen, ojensivat käsivartensa tuolin nojien
näköisiksi ja saivat keltaisia puuvillapäällyksiä kasvoilleen ja
kaikille jäsenilleen.

Kamillalla ja Effillä oli vaikeimmat tehtävät. Heidän piti olla
olevinaan vaatesäiliönä ja asetettiin päät kumarruksissa vastakkain, --
käsillään nojasivat he tuoliin, joka oli ilman selkälautaa, ja heidät
peitettiin tummanvärisellä isolla huivilla, joka pingotettiin niin,
että se muodosti selviä kulmia ja nurkkia. Pieni kuvastin ripustettiin
seinään sille kohdalle ja muutamia pieniä kaluja pantiin salvetille,
joka peitti vaatesäiliön.

Fritz Amatus tehtiin nuottipitimeksi. Hän asetettiin rallille, hänen
päälleen pujotettiin vanha musta hame, hän painoi kyynäspäänsä lujasti
kylkiä vastaan ja ojensi kätensä, niin että niissä saattoi pysyä
nuottilehti. Stubb'ista tuli rahi, joka vaatimattomasti kätkeytyi uunin
luo.

Kun kaikki olivat asettuneet ja tuli leimusi uunissa, kuului Svanten
soitto. Dika täti meni aukaisemaan. Hauska humina kuului huonekalujen
joukosta, mutta äkkiä hiljeni kaikki. Etehisestä kuului seuraava
keskustelu:

_Dika täti_: -- Kas tuossahan olet jälleen! Terve tulleeksi, poikani!
Kuinka jaksaa viulusi ja kuinka sinä itse jaksat? Niinkuin näet, tulet
nyt uuteen ympäristöön (aukaisee oven Svanten huoneeseen); kunpa nyt
viihtyisit hyvästi!

_Svante_ (kumartaa): Kiitoksia paljon! Mitenkä voivat tilhiläiaet ja
Mobelle ja Dea täti?

_Dika täti_: Hyvästi vaan, kiitos. Mobelle on kuitenkin saanut
hammastaudin. Nyt menen ja lähetän Miinan tänne lampun kanssa. Astu
sisälle ja nauti takkavalkeasta sillä välin. (Menee.)

_Svante_ (katselee ympärilleen): Vai niin... tämä on nyt siis
ylioppilaskortteerini! Hiukan tyhjältä täällä näyttää, mutta kyllä
huone silloin tulee täyteen, kun tilhiläiset tulevat käymään...
Kas tuossa on nuottipihtini! Kuinka hyvä Dika täti on ollut, kun
on muistanut viuluani. Mitähän nuottia ne ovatkaan panneet minulle
tähän?... "Yksin", laulu pianon mukasoitannolla, tehnyt Collan...
Menisin vaikka takaukseen siitä, että nuo ovat Kamillan nuotit.

Parasta lienee että tyhjennän matkalaukkuni täällä odottaessani...
(Vaatesäiliö aivastaa.) Ptsi! Luulenpa että minulla on naapureita.
Sitähän minäkin että Kalle Vinkvisthan asuu täällä seinän takana.
(Koputtaa viereisen huoneen ovelle.) Hyvää päivää, Kalle! Hauskaa että
ollaan naapureita! (Kuuntelee. Vihainen ääni mumisee oven takaa.)...
Mitä?... Rouva Snabelinkö? Ompelijatar? Hyi, luulenpa että muutan
täältä pois! Kalle asuu varmaan toisessa päässä! (Aukaisee matkalaukun.
Liikutetulla äänellä:) Äiti, kun on pannut tänne niin monta valkoista
kaulahuivia! Voi, sitä äitiä! Kuusi paria sukkia ja kaksi tusinaa
nenäliinoja; panen ne tänne pöydälle etteivät tule pölyisiksi...
Hirveän huono pöytä tämä, ihanhan se liikkuu... mutta eihän sitä
pidä niin paljon vaatia. (Toinen nojatuoli -- kuiskaa: Svante!
Svante katselee hämmästyneenä ympärilleen.) Kuului aivan kuin joku
olisi sanonut Svante!... Olen vielä ihan höperönä matkan perästä...
Täytyneekö minun viettää yötä tässä pienessä nojatuolissa... (Istuu
Kassen päälle.) Tädit ovat varmaan hilanneet nämä kotiin jostakin
huutokaupasta, nehän ovat löyhät selästä niinkuin minun latinalainen
sanakirjani ja kumma kuinka istuin tuntuu luiselta! Vaan mitäpä se
tekee, kunpa vaan kestänevät. (Asettuu istumaan Massen päälle, joka
hiljaa murisee.)... Johan minä taas kuulin jonkun ääntävän, se on
varmaankin Kalle, joka asuu tällä puolella. (Menee sen seinän luo,
jossa vaatesäiliö seisoo. Effi nauraa.)... Ei nyt ole asianlaita
oikein, korvissani soi niin kummallisesti tänään. (Kamilla viheltää.
Svante kääntyy hämmästyneenä.)... No, tiesinhän että Kalle sittenkin
on läheisyydessä... (Koputtaa seinään.) Kalle!... Etkö kuule että
koputan? Ehkä hän nukkuu ja puhuu unessa, (Kuuntelee. Kasse korsaa.)
Niinpä niin... sitäpä juuri arvelinkin. Sinä pöllö, joka et herää...
(Rahi sattuu työntämään hiilihankoa niin että se kaatua romahtaa.
Svante säikähtyneenä:) Kummitteleehan täällä, -- ihan kerrassaan
kummittelee. Mutta olenhan minä ennenkin semmoisia nähnyt, kun asuin
Lintumäen vinnikamarissa, enhän minä vähistä huoli! Olkaat vaan! (Ottaa
vaatteita matkalaukusta ja asettelee niitä osaksi pöydälle, osaksi
vaatesäiliön päälle. Vaatesäiliö huokaa: oi, nyt en jaksa enää! Svante
taaskin kääntyy hämmästyneenä ja kuuntelee epäluuloisena seinän luona.
Nuottipidin laskee nuotit putoamaan ja kallistuu niitä nostamaan.)

_Svante_: Ei, tämä alkaa tuntua ilkeältä... Jos en _tietäisi_, että
tilhiläiset ovat toisella puolella taloa, niin... (Nuottipidin siirtyy
juhlallisena eteenpäin, pöytä kumartaa, nojatuolit nousevat pystyyn,
vaatesäiliö halkeaa kahtia, rahi ryömii esille nelin kontin.)... Kissa
vieköön!... tilhiset ne sittenkin ovat. (Nipistää Kassea korvaan.) Kas
niin, tuoleilla on korvat, nöyrin palvelijanne!

Nyt oli mahdotonta eläville huonekaluille enää pysyä hiljaa, nimittäin
päällysten alla. Ne putosivat niinkuin kotelot perhosista ja esille
ryömi seitsemän iloista tilhistä, jotka rähisivät ja melusivat paremmin
kuin joukko nälkäisiä vareksia. Svante puristi heidän käsiään ja kiitti
näytelmästä, -- se oli niin heidän kaltaistansa. Ja kun Dika täti tuli
sisälle lampun kanssa, oli hän vähällä tukehtua, kun kaikki huonekalut
yht'aikaa hyökkäsivät häneen.



Uusi salaisuus.


Dika täti istui eräänä syys-iltana ruokasalissa puolukoita
puhdistamassa. Sitä tavaraa tarvittiin talossa paljon, sillä tilhit
ovat niinkuin tunnettu on hyvin ahneita kaikenlaisille marjoille.
Syysaurinko oli juuri piiloutunut vastapäätä olevan kivikartanon taakse
ja Dika täti sytytti lampun ja istui kiikkutuoliin sukkakudin kädessä.

Huoneesta toisella puolella porstuaa kuului yhtä mittaa surullisia
viulun ääniä ja joka kerta kun ne venyivät oikein pitkään "cadens'iin",
huokasi Dea täti ja katsoi sisareensa.

-- Poika parka, hän on varmaankin onnettomasti rakastunut! --

-- Joutavia! -- vastasi Dika täti reippaasti, -- hän söi liian paljon
kaalia päivälliseksi ja semmoisesta tulee huono tuuli. Kun minä
nuoruudessani joskus tulin sille päälle, että rupesin tuntehikkaaksi,
antoi äitini minulle aina aika paljon rabarberia ja se auttoi
mainiosti. Mutta sinussa se oli synnynnäistä eikä siinä auttanut
minkäänlaiset kotirohdot.

Tilhiläiset alkoivat vähitellen saapua ja asettuivat toimeen lampun
ympärille. Vastustamaton voima veti heitä tavallisesti Dika tädin
puoleen; hänen läheisyydessään oli ilma niin raitis ja virkistävä ja
hänellä oli tavallisesti muutamia jyviä heille siroittaa. Effillä
oli tapana sanoa, että Dika täti maistui kuin pihlajanmarjahilla,
-- katkeralta niille, jotka eivät häntä käsittäneet, imelältä ja
hyvänmakuiselta niille, jotka häntä useammin maistelivat.

Tällä kertaa ennätti Kasse ensimmäisenä illan päämaaliin:
puhelutunnille lampun ääressä. Hän kätki jotakin selän taakse ja koetti
asettaa niin, ettei tädit näkisi mitä hän puuhasi. Mutta Dika tädin
terävä silmä oli kohta keksinyt salaisuuden: sukka ilman kantapäätä.

-- No, herra Kasimir, mitä sinulla on käsityönä tänään? -- kysyi hän
armottomasti iskien silmää ja työnsi marjaruukun syrjään nähdäksensä
paremmin.

Kasse näytti sukkaa ja teki surkean naaman. -- Tämän sain eilen
huviretkellä, -- sanoi hän huoaten.

-- Varjelkoon, -- sinähän saattaisit pujotella pääsi sen läpi, sehän on
kuin kanuunan aukko. Näytähän tänne! Sitä ei käy enää parsiminen, sinun
täytyy neuloa siihen toinen kantapää.

-- Eikö sitä saattaisi pistää kiinni nuppineulalla? -- kysyi Kasse ja
tunsi huolensa kevenevän. --

-- Miksei, -- nauroi Dika täti. -- Neuvoisinpa sinua kuitenkin ennemmin
käyttämään sukkapuikkoja... odotahan, niin saat lainata minun.

-- Kasse parka, -- keskeytti Dea täti kiikkutuolilta, -- kuinka olet
mahtanut kastua jaloista.

-- Ole huoleti, Dea, nyt ei ole satanut viikkoon.

Sillä välin kun Dika täti meni sukkapuikkoja noutamaan, pirahtelivat
muut tilhit sisälle. Spireaa vaan ei näkynyt. Kun Masse sai nähdä
marjaruukun, teki hän suuren hyppäyksen ilosta, joka saattoi Mobellen
hiljaa murisemaan unissaan.

-- Puolukoita! tuli ja loimeus, puolukoita! -- Ja hänen pitkät sormensa
sieppasivat sukkelaan itselleen marjoja.

-- Masse! -- varoitti Effi sisko.

-- Sinä voit saada vatsaväännettä, -- arveli Dea täti levottomana.

-- Tilaisuus tekee varkaan, -- puolusti Masse itseään. Minkätähden
teillä ei ole kantta ruukussa.

Samassa palasi Dika täti puikkoineen ja otti huostaansa Kassen sukan,
ja poika asettui miettiväisenä hänen viereensä oppiaksensa vaikeaa
temppua neuloa sukkaan uutta kantapäätä.

-- Missä Spirea? -- kysyi Dika täti kääntyen. -- Onko hänellä läksyjä?

-- Ei, hän istuu pimeässä meidän kamarissa, -- vastasi Kamilla. -- Minä
luulen, että hän on pahoillaan jostakin.

-- Voi, ehkä hän on kipeä, -- huudahti Dea täti säälien.

Dika täti nousi. -- Minäpä katson, -- sanoi hän ja meni kamariin
Spirean luo.

Hän tapasi tämän pöydän ääressä istumassa, pää käsien nojassa.
Kaasulyhty kadulla valaisi huonetta himmeästi.

-- Mikä sinun on lapseni! Oletko kipeä? -- Dika tädin käsi hyväili
hänen tukkaansa.

-- En ollenkaan, rakas täti. Hiukan vaan säikähtynyt ja alakuloinen.

-- Säikähtynyt? Mistä? Etkö voi sitä minulle sanoa?

-- Kyllä, mutta en ole tahtonut sitä muille kertoa. Minua on ajettu
takaa...

Dika tädin huulet puristuivat ja saattoipa melkein nähdä hänen silmänsä
säihkyvän.

... eräs tuntematon nainen se oli. Hän seisoi tänä aamuna
porttikäytävässä, kun minä menin kouluun ja sieltä tullessani tapasin
hänet taas. Nyt kun hetkeä sitten tulin kotiin hämärässä, oli hän taas
tielläni ja hänen synkkä, tutkiva katseensa säikähdytti minua. Mitä hän
saattaa minulta tahtoa? --

-- Ehkä sinä erehdyt, -- vastasi Dika täti rauhoittuneena. -- Ehkä se
on vaan sattumalta, kun olet häntä niin usein kohdannut.

-- Mahdollista. Vaan enpä pidä siitä, että hän minua niin katselee.

-- Minkätähden et kysynyt häneltä, mitä hän tahtoi?

-- Voi, kun olin niin tyhmä ja arka! Ja sitä paitse hän aina kääntyi
poispäin, kun minä katsahdin häneen.

-- Jos hän näyttää sinua vielä ajavan takaa, niin sano minulle. Minä
tulen silloin ulos sinun kanssasi ja koetan ottaa asiasta selkoa. Elä
ole levoton lapseni, kukapa _sinulle_ tahtoisi mitään pahaa tehdä? Tule
nyt muiden luo, niin poistamme surumielisyyden vesipuolukoilla.

Spirea seurasi häntä kiitollisena. Tuntuipa hänestä oikein hyvältä, kun
oli semmoinen täti, jolle saattoi kaikkea uskoa, kun oma äiti ei ollut
läsnä. Hän tuli taas hyvälle tuulelle ja oli iloinen muiden joukossa.
Silloin tällöin heittivät Masset ja Kamillat häneen uteliaita katseita,
ja hänen uljas toverinsa Fritz Amatus näytti ikäänkuin olisi valmis
tappelemaan koko maailman kanssa hänen tähtensä.

Näytti siltä kuin Dika täti olisi ollut oikeassa ja kaikki ollut
sattumalta vaan, sillä vaimoa ei näkynyt enää koko viikon kuluessa.
Ja tilhiläiset, joille asia oli uskottu, olivat ihan pettyneitä
toiveissaan, kun eivät päässeetkään minkäänlaisen suurenmoisen
salaisuuden perille.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä kun Pullosen vaimo oli kirkossa, oli
Spirea ottanut pienen Dan'in mukaansa kävelemään. He istuivat hetkeksi
vanhan kirkon puistoon, jossa oli paljon leikitteleviä lapsia, Dan
viihtyi siellä varsin hyvin, pyöri kuin pallo ventovierasten ihmisten
jaloissa, juoksi kaikkien koirien perään ja kaiveli kuoppia käytäviin
pienellä lapiollaan.

Päivä oli ollut lämmin ja kirkas; aikaisin laskeutuva aurinko oli
jättänyt jälkeensä ruusuisen valon, jota vasten kuvastuivat niinipuiden
ja vaahteroiden paljaat oksat. Se maalasi vanhan puutemppelin
ikkunoita, joista taas kaasuvalo loisti ja urkujen ääni tunkeutui aina
väliin ulos, kun ovissa kulki kansaa.

Spirea hengitti pitkään ja nautinnolla raitista syysilmaa. Hänellä oli
ollut paljon työtä tällä viikolla ja hän oli istunut paljon huoneessa.
Hän hymyili Dan'ille, joka kokoili kahisevia lehtiä pienellä lapiollaan
ja kantoi niitä yksitellen hänen istuimensa alle.

Lapion oli Fritz Amatus hänelle vuollut. Harmaan villalakin oli Svante
tehnyt; lämpimän palttoon oli hän itse Dika tädin avulla ommellut;
sukat olivat Effin tekemät ja esiliina Kamillan. Niin, melkein kaikki,
mitä pienokaisen päällä oli, olivat hänen rakkaitten tilhiläistensä
antamat. Spirean katse lepäsi hellänä heidän löytämässään pikku
aarteessa.

Sillä välin katseli hän hajamielisesti edes takaisin kulkevia ihmisiä.
Muutamilla oli yhä kiire, eivät saaneet edes lepopäivänä rauhaa. Toiset
kulkivat verkalleen ohitse, nauttien niinkuin hän illan kauneutta.
Alkoipa jo kirkosta tulla ihmisiä yksitellen virsikirjat kädessä.
Spirean piti täällä odottaa Pullosen vaimoa, itse piti hänen mennä
erään toverinsa luo.

Hänen ajatuksensa kääntyivät kouluun ja tovereihin. Viimeistä vuotta
kävi hän nyt koulua; ensi vuonna tähän aikaan istui hän kotona
auttamassa äitiä pienten veikkojen hoidossa. Mutta mitä sitten tulisi?

Sitä hän mielessään kyseli, ei kuitenkaan levottomasti, mutta
ihmetellen vaan. Tiesihän hän, että elämä hänellekin toisi jonkun
tehtävän, jonkun päämaalin...

Mutta minnekä oli Dan joutunut? Hän säpsähti ja kääntyi äkkiä. Voi
sitä pientä veijaria, joka ei koskaan saattanut pysyä yhdessä kohti!
Nyt häntä taas ei näkynyt ja Spirea juoksi levottomana edes takaisin
pensaiden välissä, siinä toivossa, että hän olisi jossakin piilosilla.

Hän huusi monta kertaa: Dan! Dan! Mutta ei mikään pieni ääni vastannut.

Alkoi jo tuntua ikävältä ja levottomalta. Olisiko hän jo ennättänyt
kadulle, -- olihan hän ihan äsken hänen vieressään! Vaan mielelläänhän
se aina meni löytöretkille! Voi, ettei hän ollut häntä paremmin
hoitanut. Täytyi mennä häntä kadulta hakemaan, mutta -- miltä
suunnalta? Epätietoisena seisahtui hän portissa Bulevardikadulle päin,
kun samassa näki Fritz Amatuksen, joka pitkin askelin tuli häntä
vastaan.

-- Fritz, -- huusi hän hätäisesti, -- tule auttamaan minua Dan'ia
hakemaan! Hän on eksynyt jossakin täällä läheisyydessä... hän ei ole
voinut kauas ennättää.

-- Elä näytä niin surkealta, kyllä minä hänet hankin käsiisi, --
vakuutti Fritz, ja unhotti samassa että hänen olisi pitänyt mennä
luokkatoverien kokoukseen, jossa tärkeitä asioita keskusteltiin.

He menivät eri suunnille, hakien ja kysellen. Pullosen vaimo, joka tuli
kirkosta, sai tietää onnettomuuden ja juoksi miltei itkien talosta
taloon hakien lemmikkiään.

-- Oletteko nähneet pientä poikaa harmaa lakki päässä ja punaiset
sukat? -- kysyi hän jokaiselta vastaantulijalta. Toiset vastasivat ei,
toiset luulivat nähneensä, eikä hän siitä tullut hullua viisaammaksi.

-- Ei hänen päällensä vaan liene ajettu, -- arveli hän kauhistuneena,
muistellen kuinka monessa pienessä vaarassa poika jo oli ollut. Kadun
kulmassa huomasi hän sitten poliisin ja riensi hänen luokseen.

-- Onko poliisi nähnyt että jonkun pienen pojan päälle juuri ikään on
ajettu? -- kysyi hän, itku kurkussa. -- Hänellä oli harmaat sukat ja
punainen lakki... eikä... olen ihan höperönä, harmaa oli lakki ja sukat
punaiset ja lämmin palttoo ja... eikö poliisi ole häntä nähnyt?

-- Mikä poika se oli?

-- No, se oli minun ottopoikani ja nimensä on Daniel ja harmaa lakki
hänellä oli...

-- Olenhan minä nähnyt montakin harmaata lakkia, mutta sitä en tiedä
olivatko sukat punaiset? Kysykää vahtikonttoorilta!

Spirea ja Fritz palasivat nyt turhilta retkiltään. Pimeä oli
saavuttanut heidät, kaasulyhtyjä sytytettiin ja suru sydämmessä täytyi
heidän palata kotiinsa. Pullosen vaimo oli mennyt poliisikamarille
ilmoittamaan asiaa.

Kotona säikähtyivät kaikki, kun kuulivat mitä oli tapahtunut.
Tilhiläiset juoksivat alituisesti ikkunasta ikkunaan voidaksensa
mahdollisesti kaasun valossa nähdä pientä paksua palleroista kotiin
palaavan, ja he säpsähtivät, jos ulkoa kuulivat pienintäkin liikettä.
Spirea raukka oli ihan epätoivossa. -- Sehän on _minun_ syyni, _minun_
syyni, -- nyyhkytti hän. Minkätähden en pitänyt hänestä parempaa
huolta... Mutta minusta vaan näytti, että hän koko ajan oli minun
rinnallani. En ymmärrä kuinka hän olisi päässyt portista kulkemaan,
niin etten minä olisi häntä nähnyt... Voi, Dan'ia, voi! En _koskaan_
suo tätä itselleni anteeksi...

-- Rauhoitu nyt, tyttö parka, -- lohdutti Dika täti, -- joka kääntyi
levottomaksi tytön äärettömästä surusta. Eihän se tarvitse olla
mitään vaarallista. Varmaankin on Dan hiipinyt johonkin pihaan, ja
siellä ovat varmaankin korjanneet hänet. Huomenna he ehkä ilmoittavat
hänet poliisikamarilla ja sinnehän on Pullosen vaimo jättänyt meidän
osoitteen. Elä itke, lapseni, _vielä_ siihen ei ole syytä.

Dea täti istui kiikkutuolissa ihan masentuneena. -- Olenhan aina
sanonut, ettei tule kuin onnettomuutta, kun rupeaa vieraitten lapsia
hoitamaan. Poika on kai aikoja sitten kuollut... tiesi missä hän
löydetään...

-- Elä säikäytä lapsia, Dea, -- kuiskasi Dika täti, joka näki Effin ja
Kamillan kauhistuneita katseita. Ääneen sanoi hän: -- en minä yhtään
vielä ole toivottomuuteen vaipunut; ei lapset meidän aikana niinkään
helposti häviä. Nyt on minun ehdotukseni, että me kaikki panemme
koreasti maata, -- sinäkin Spirea kulta, -- ja huomenna lähdemme me
miehissä etsimään pientä kananpoikaamme. Minä lupaan että saatte olla
poissa koulusta, sillä minä ymmärrän, ettei kukaan teistä kuitenkaan
voisi vastata opettajien kysymyksiin.

Hän nyykäytti päätään ystävällisesti ja tilhiset olivat hänelle hyvin
kiitolliset. He olivat niin säikähtyneitä ja pois suunnilta, etteivät
saattaneet edes läksyjään lukea.

Kauan aikaa sen jälkeen, kun Kamilla oli sammuttanut kynttilän, kuuli
hän Spirean nyyhkyttävän eikä kumpikaan heistä voinut nukkua, ennenkuin
aamupuoleen.



Tiedustelemisia.


Ensimmäisenä päivänä ei saatu minkäänlaisia tietoja Dan'ista, eikä
toisena eikä koko seuraavalla viikolla. Dika tädin väite, ettei pieni
poika niinkään helposti häviä, ei pitänyt paikkaansa, vaan päinvastoin
poika oli kateessa, vaikka sitä uutterasti hakivat poliisit ja matammit
ja tilhiläiset.

Tilhispesässä oltiin mitä raskaimmalla tuulella. Tilhit eivät oikein
tahtoneet toisilleen myöntää kuinka alakuloisia he olivat, mutta se
tuntui jo itse ilmassa. Dika tätikin, joka tähän saakka oli pysynyt
reippaana, alkoi surkastua, kun eivät ilmoitukset, tiedustelemiset
eivätkä muut puuhat auttaneet. Hän vaivasi aivojaan ajattelemalla
etteikö löytyisi jotakin uutta keinoa vielä, mutta jota enemmän aika
kului, sitä enemmän synkistyivät toiveet.

Olisiko se ollut hänen äitinsä? Häntä oli Dika monta kertaa muistellut
ja arveli, että tämä ehkä oli ottanut lapsen takaisin yhtä salaisesti,
kuin sen ensin oli hylännyt. Mutta kummallista se sittenkin oli, että
kaikki tiedustelemiset menivät niin aivan hukkaan, ettei pojasta
näkynyt jälkiäkään.

Tilhiläiset ajoivat joka päivä takaa kaikkia pieniä punaisia sukkia ja
harmaita lakkia, joita vaan kaukaa näkivät.

Varsinkin olivat Svante ja Fritz Amatus väsymättömiä, kuleskellen
kaduilla jokaisena lomahetkenä keksiäksensä Dan'in lymypaikkaa. Sillä
sen he kaikki pitivät varmana, että hänet pidettiin sulettuna johonkin
huoneeseen. Dika täti ei oikeastaan pitänyt tästä alituisesta kaduilla
oleskelemisesta, mutta hänestä oli niin luonnollista, että lapset
täten koettivat rauhattomuuttaan lieventää, ettei hän hennonnut heitä
kieltää. Hämärän tultua ei hän kuitenkaan enää laskenut heitä ulos.

Eräänä iltapäivänä viipyivät Svante ja Fritz tavattoman kauan ulkona.
Oli jo pimeä ja tilhiläisten rauhattomuus kasvoi hetki hetkeltä. Dika
täti alkoi jo kulmakarvojaan rypistellä pimeässä kuleskelemisen tähden
ja Dea täti huokaeli tiheään sekä pudisteli päätään, arasti arvellen,
etteivätkö Fritz ja Svante nyt liene hävinneet samalla tapaa, kuin
Dan'kin. Spirea käveli salissa edes takaisin, ei voinut toimittaa sitä
eikä tätä ja säpsähti joka kerta, kun portaissa kuului askeleita.

-- Lienee heille jotakin tapahtunut, kun ei heitä ala näkyä, -- arveli
Kasse synkästi ikkunan luona vahtiessaan.

-- Ehkä he ovat päässeet jälille, -- tuumasi Kamilla.

-- Ei tässä jaksa enää odottaa, -- valitti Masse, -- minä menen heitä
hakemaan. -- Ja samassa hän jo oli etehisessä.

Vaan juuri samassa kuului kiireitä askeleita portaissa ja viivyttelijät
hyökkäsivät sisälle hengästyneinä ja hyvin toimessaan.

-- Me olemme löytäneet hänet, -- sanoi Fritz kuiskaamalla, ikäänkuin
olisi pelännyt jonkun kuuntelevan.

-- Ainakin olemme jälille päässeet, -- oikaisi Svante, pyyhkien
silmiltään hiestynyttä tukkaansa.

-- Me olemme viipyneet niin kauan tullaksemme vakuutetuiksi...

-- Kertokaa, kertokaa! -- huusivat tilhiset ja tantitkin kiiruhtivat
paikalle uutisia kuulemaan. Mobelle, joka ei koskaan pitänyt
liikuttavista uutisista, murisi lakkaamatta Dea tädin tuolin alla,
mutta häntä ei nyt joutanut kukaan huomaamaan.

-- Niin, -- alkoi Svante, -- me olimme matkoillamme tulleet aina
Sörnäsiin saakka toiselle puolelle tullia ja aijoimme juuri kääntyä
takaisin...

-- Kun kuulimme Dan'in itkevän, -- keskeytti Fritz surkealla äänellä.

-- No, no, emmehän nyt varmaan tienneet, oliko se _hänen_ äänensä, --
oikaisi Svante jälleen, -- meistä vaan tuntui...

-- Ettekö nähneet häntä? -- kysyi Spirea levottomana, -- hänestä tuntui
ikäänkuin sisällinen tuska olisi häntä polttanut.

-- Emme kyllä nähneet, mutta arvelimme...

-- Kertokaa nyt säännöllisesti, rakkaat lapset, -- kehoitti Dika täti,
jonka mielestä esipuheet kävivät liian pitkiksi.

-- Kyllä, -- jatkoi Svante, -- me kulimme erään ikkunan ohi, joka oli
puoleksi auki ja kuulimme jonkun sisässä itkevän. Fritz seisahtui heti
ja kuiskasi: kuuletko, se on Dan, joka itkee. Minä kuuntelin ja minusta
tuntui, että ääni todellakin oli Dan'in. Koetimme pilkistää huoneeseen,
mutta emme nähneet mitään, huone oli aivan pimeä. Silloin huusin minä
ikkunasta: Dan! Dan! sinäkö siellä olet? Itku herkesi paikalla ja sen
jälkeen emme enää mitään kuulleet.

-- Ja sitten juoksimme paikalla kotiin kertomaan teille, --
lisäsi Fritz Amatus, jonka jalat koko ajan olivat maata polkeneet
kärsimättömyydestä.

Dika täti näytti miettivän, -- Minusta tuntuu, että teidän
perustuksenne ovat jotenkin löyhiä, -- sanoi hän. -- Olisihan se voinut
olla vaikka mikä muu lapsi.

-- Eikö mitä, -- vakuutti Fritz, -- _minäkö_ en tuntisi _Dan'in_ itkua?

-- Minustakin kuului se _aivan_ semmoiselta, -- vahvisti Svante.

-- Huomenna täytynee meidän mennä asiasta selkoa ottamaan, -- lausui
Dika tätä. Olisihan väärin, jos jättäisimme sikseen pienimmänkään
mahdollisuuden löytää Dan'ia. Mutta tunnustaa minun täytyy, etten
suinkaan vielä ole vakuutettu olevanne hänen jälillään.

Tilhiläiset sitä vastoin olivat hyvin toivorikkaat. He olisivat
paikalla tahtoneet lähteä Sörnäsiin tutkimusretkelle, mutta koska kello
oli yhdeksän ja matka pitkä, täytyi heidän malttaa mielensä seuraavaan
aamuun.

Dika täti, Svante ja Spirea lähtivät heti aamiaisen syötyä mainitulle
retkelle. Toisetkin olisivat niin ihmeen mielellään menneet mukaan,
mutta läksyt olivat tärkeämmät, kuin tämä löyhillä perustuksilla oleva
toivo, ja he saivat tyytyä siihen toivoon, että kenties ennättäisivät
nähdä Dan'ia ennen kouluun menemistään kello 12.

Lähetyskunta astui omnibukseen ja lähti Sörnäsiin. Spirea oli niin
levoton, että tuskin pysyi paikoillaan; Svante koetti näyttää
levolliselta, mutta Dika täti odotti kärsivällisyydellä -- pitkää nenää.

Vähäisen matkan päässä Sörnäsistä astuivat he alas vaunuista. -- Tuossa
on talo, -- sanoi Svante ja osoitti pientä puutaloa tien varrella. --
Juuri tämä ikkuna oli eilen auki.

Spirean silmät tunkivat melkein lasin läpi, nähdäksensä kaivattua
lemmikkiä sisässä. Hetken arveltuansa astuivat he huoneeseen.

Estääksensä huoneen asukkaita piiloittamasta Dan'ia, menivät he sisälle
koputtamatta. He näkivät pienen siistin ja sievän huoneen, ikkuna
uutimilla varustettu, kukkiva fuchsia pöydällä, sen toisessa ääressä
hyväntahtoinen vanha neiti, joka neuloi sukkia koneilla.

Dika täti tervehti kohteliaasti; toiset myös.

-- Minun täytyy pyytää anteeksi, että näin tunkeudumme ventovierasten
huoneeseen, mutta asian laita on semmoinen, että olemme kadottaneet.
pienen pojan.

-- Vai niin, vai niin, -- on se tuhkarokko käynyt täälläkin milt'ei
joka talossa, -- vastasi vanhus ystävällisesti.

-- Ei se ollut tuhkarokko, -- sanoi Dika, jonka viimeiset toiveet jo
olivat tyhjään rauenneet, -- vaan hän eksyi meiltä eräänä päivänä ja
kaikki tiedustelemiset ovat olleet turhat.

-- Sehän on hirveätä! -- huudahti neulojaneiti, lyöden pyylevät kätensä
yhteen. -- Onko rouva ilmoittanut lehdissä?

Svante ja Spirea vaihtoivat katseen, puoleksi veitikkamaisen, puoleksi
surullisen.

-- Kyllä, olemme koettaneet kaikki ja poliisi on kauan aikaa ollut
liikkeellä.

Spirea, jonka silmät koko ajan olivat tutkineet vanhusta, arveli
nyt huomaavansa hiukan levottomuutta hänen kasvoissaan. Hänen
luulevaisuutensa heräsi uudestaan. Eikö Dan saattaisi olla jossakin
piilossa? Vuoteen alla ehkä? Sohvan takana? Jossakin konttoorissa?

-- Eilen, -- jatkoi Dika täti, -- kulkivat kaksi minun pojistani täällä
ohitse. He näkivät silloin ikkunan olevan auki ja kuulivat täältä
lapsen itkua. Hämillään kun olivat, luulivat he paikalla meidän pikku
pojan täältä löytyvän, eivätkä voineet rauhoittua, ennenkuin minä olin
luvannut tulla täällä käymään.

-- Hyvä ihme, se oli varmaankin Jaana, joka valitti eilen. Minä olin
pannut ovet lukkoon ja hän ei viitsinyt mennä ulos ikkunasta.

-- Kuka se Jaana sitten on? -- kysyi Dika täti,

-- Se on kissani, -- vastasi neiti ja houkutteli sitä luokseen. -- Se
on niin ihmeen hyvä ja se kulkee aina niin minun perästäni...

-- Mutta kyllä se oli lapsen ääni, jonka me kuulimme, eikä kissan, --
vastusti Svante, joka tunsi, että hänen arvoansa loukattiin. -- Minäkö
en osaisi eroittaa lapsen ääntä kissan äänestä?

-- No, sitten se varmaankin lienee ollut suutarin Kalle tässä
viereisessä kamarissa. Vanhemmat ovat pahoja sille raukalle ja hän
huutaa useasti.

-- Kuinka vanha hän on? -- kysyi Spirea, jossa viimeisen toiveen kipinä
vielä eli.

-- Noin kahden vuoden vanha, -- vastasi neulojaneiti. -- Tahtooko
herrasväki nähdä häntä, se on niin sievä poika? -- Ja vastausta
odottamatta nousi hän ja meni sisälle naapurien luo, josta kohta
palasi, taluttaen kädestä pientä pyöreäposkista Dan'in ikäistä
poikaa. Hänellä oli nenä liassa, ja hän piti silmät alaspäin luotuina
sekä imeksi leipäpalasta. Spirean sydän heltyi heti häntä kohtaan.
Kukapa hennoisi olla sinulle paha, ajatteli hän ja silitti pojan
pörröistä tukkaa, jolloin kaksi tummansinistä silmää kummastuneina
kääntyivät häneen. Dika täti löysi sokuripalan taskustaan, Svante antoi
lakritsipalan ja niin tuli pienelle likanokalle pidot.

Mutta voi, ei se kuitenkaan ollut Dan. Svantenkin täytyi myöntää
erehtyneensä. Ei voitu millään tavalla luulla että tuo vanha kiltti
neulojaneiti ja hänen kissansa piilottaisivat poikaa, eikä myös että
sitä teki suutarin perhe, jolla oli tupa täynnä lapsia. Tutkimusmatkue
pyysi sentähden monta kertaa anteeksi sekä jätti jäähyväiset ja Dika
täti tilasi sovitusuhrina neljä paria sukkia.

Fritz paran nenä tuli puolta metriä pitemmäksi, kun he tulivat kotiin
-- ilman Dan'ia -- ja koko tilhipesä oli alakuloisuutta ja surkeaa
mieltä täynnä. Spirea ei puhunut yhtä sanaa, hän oli miettiväinen ja
surullinen koko päivän. Ja keittiössä istui Pullosen vaimo, ja itki
punareunaiseen nenäliinaansa; eikä hän saattanut kulkea takan eikä
likasankon ohi muistelematta lemmikkiään.

Mutta illan tultua ja kun Spirean piti sanoa hyvää yötä, heitti hän
käsivartensa Dika tädin kaulaan ja kuiskasi: -- täti, minä aavistan
että se vaimo, joka minua ajoi takaa, on sama, joka on Dan'in vienyt!



Jälkiä.


Päiviä ja viikkoja vieri; lukukauden loppu ja joulu lähestyivät.
Dan'in surkeaa kohtaloa ei aina joudettu niin paljon ajattelemaan,
kun kotiin lähtö kohta oli käsissä ja joululahjat laitettavat. Spirea
vaan ei koskaan saanut rauhaa surultaan ja omantunnon vaivoilta. Hän
näytti niin kalpealta ja alakuloiselta, että se koski kaikkiin. Toverit
koettivat häntä lohduttaa; Dika täti oli turhaan houkutellut häntä
lähtemään kotiin muutamia viikkoja aikaisemmin, mutta hän ei suostunut
siihen. Hän ei saattanut jättää suruansa ja paikkakuntaa, ennenkuin oli
saanut edes jonkunlaisia tietoja lemmikistään.

Hän pysyi yhä siinä luulossa, että tuo mustasilmäinen, kamala nainen
oli vienyt Dan'in, ja kävellessään ulkona tarkasteli hän kaikkia
ihmisiä, toivossa nähdä häntä vielä kerta.

Eräänä päivänä pyysi Fritz Amatus Spireaa mukaansa jouluostoksia
toimittamaan. Hän tarvitsi ompelukoria äidilleen ja tahtoi kysyä neuvoa
Spirealta. Tämä menikin mielellään. Fritz oli melkein kuin oma veli
hänelle, niin tuttu ja luottamusta täynnä.

He menivät puodista puotiin, kauniina raittiina talvi-iltapäivänä.
Tähdet kimaltelivat ja lupailivat pakkasta, puotien ikkunat
houkuttelivat tuhansilla koreilla kaluilla.

Esplanaadikadulla seisahtui Spirea äkkiä, tarttui kiivaasti Fritz'in
käsivarteen ja kuiskasi: -- näetkö... tuo vaimo tuossa ikkunan
luona,... se on _hän_, joka...

Tuska esti häntä hengittämästä ja hän sai tuskin sanat suustaan.
Puoti-ikkunoista tulevassa valossa näki Fritz, että hän oli aivan
kalpea ja koko ruumis värisi.

-- Nyt me emme enää laske häntä teille tietämättömille, -- kuiskasi
Spirea jälleen ja koetti voittaa liikutustaan. -- Minua hän ei saa
nähdä, se pilaisi, koko asian... mutta sinun täytyy seurata häntä
kaukaa, panna mieleesi paikka, minne hän jää sekä tulla meille
sanomaan, niin pian kuin mahdollista. Voi, Fritz, Fritz, nyt meidän
_täytyy_ päästä jälille... hiljaa... hän alkaa kulkea! Mene sinä
jälessä, mutta varovaisesti, ettei hän huomaa. Minä menen kotiin
edeltäpäin.

Fritz oli kovin mielissään ja piti tehtäväänsä suurena kunniana.
Vaikea se ei myöskään ollut; hän oli niin monta kertaa leikillä ollut
vakoilijana ja ottanut selkoa vihollisten liikkeistä. Hän veti ylös
palttoon kauluksen korvia myöten ja veti alas lakin silmille, että
hyvin vähän näkyi kasvoja, arvellen että vaimo mahdollisesti voisi
kääntyä ja tuntea hänet. Sitten alkoi hän hiljaa ja kaukaa seurata
häntä.

Vaimolla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä. Hän seisahtui usein
katselemaan koreita puodin ikkunoita. Fritz'in mielestä näytti hän
ilkeältä, mustine silmineen ja vihaisine katseineen ja poika piti häntä
silmällä oikean poliisin tavalla.

Kun hän oli päässyt suurimmista kaduista, alkoi hän kiiruhtaa
askeleitaan. Fritz teki samaa, aina vaan kaukaa. Näin tulivat he
yhä kauemmaksi aina Punavuorikadun päähän saakka. Siellä meni vaimo
sisään erääseen pieneen rappiolla olevaan taloon. Fritz odotti hetken
nähdäksensä jäisikö hän todellakin sinne ja kun häntä ei enää näkynyt,
katsoi hän talon numeroa ja kiiruhti kotiin minkä jaksoi.

Läähättäen ja hiessä hyökkäsi hän keittiöön, heitti ovet selälleen, sai
Spirean käsiinsä ja kertoi hänelle minkä tiesi.

Dika tädin kanssa pidettiin nyt lyhyt neuvottelu. Nyt täytyi olla
sukkelat tuumat, jos mieli saada asiasta selkoa. Saattoihan nainen vaan
olla jonkun tuttavan luona käymässä ja sitten taas ehkä katoaisi teille
tietämättömille. Päätettiin sentähden, että Svanten piti käydä poliisia
hakemassa ja sitten otettaisiin vossikka ja Dika täti, Spirea ja Svante
lähtisivät kolmen Punavuoren kadulle.

Taloon saavuttuaan astuivat he ensimmäisestä portaasta ylös. He
saapuivat likaiseen, pahasti haisevaan porstuaan, jossa oli kolme ovea.

-- Parasta että konstaapeli jää tänne, sillä mehän saattaisimme mennä
väärään huoneeseen ja silloin vaimo ehkä koettaa pakoon hiipiä, --
kuiskasi Dika täti ja astui rohkeasti Spirean kanssa oikealla olevaan
huoneeseen. Poliisi jäi porstuaan.

Paksu, ummehtunut ilma täytti huoneen, jossa kaksi naista asui; toinen
pöydän luona pienen savuavan lampun ääressä, paikkaellen vanhaa
turkkia. Toinen makasi vuoteella, pää seinään päin kääntyneenä.

Vieraiden sisään tultua nousi edellinen ja kysyi äreästi, mitä he
tahtoivat.

-- Se _ei_ ole hän, -- kuiskasi Spirea, jonka katseet olivat vuoteella
makaavaan vaimoon.

Dika täti otti päällensä ankaran katsannon, joka tavallisesti sai
ihmiset tottelemaan ja kysyi äreästi: -- asuuko matami yksinään täällä?

Kuullessaan vieraan äänen säpsähti vaimo vuoteella sekä nousi
istualleen kiinnittäen vasta tulleihin mustat, uhkaavat silmänsä.

-- Vastausta ei näy tarvittavankaan, -- jatkoi Dika täti, -- minä näen
että täällä on se, jota haemme. -- Ja kääntyneenä naiseen, joka nyt
istui sängyn laidalla eikä nähtävästi aikonut paeta, kysyi hän Spireaa
osoittaen: -- Tunnetteko tätä nuorta neitiä?

Nainen naurahti, mutta ei vastannut mitään. Dika täti uudisti
kysymyksensä. Nainen vastasi huolettomasti: -- olenhan häntä jonkun
kerran nähnyt. Puheesta kuului että hän oli kotoisin Ruotsista.

-- Missä te olette häntä nähneet? -- kysyi Dika täti vieläkin ja heitti
vaimoon ankarimmat silmäyksenpä.

-- Erään pojan seurassa, -- sanoi vaimo pilkaten ja aikoi jälleen
heittäytyä makaamaan.

Näitä sanoja kuullessaan säpsähti Spirea ja huudahti puoliääneen: --
se oli Dan! -- Hänen katseensa kiertelivät huonetta tutkien, mutta
eivät voineet missään keksiä Dan'in jälkiä. Dika täti astui lähemmäksi
vaimoa, ikään kuin estääksensä häntä vetäytymästä pois kuulustelusta.

-- Tiedättekö, -- sanoi hän laskien kätensä vaimon olalle, --
tiedättekö että teitä syytetään pienen pojan ryöstämisestä? Vastatkaa
minulle, oliko se _teidän_ poikanne?

-- Vaimo nauroi jälleen. -- Minunko lapseni? -- sanoi hän. -- Ei, oli
kai se hienompaa verta kuin minun!

Spirea huokasi syvään ilosta ja kiitollisuudesta. Kenenkä lapsi hänen
lemmikkinsä lieneekään ollut, oli hän iloinen siitä, ettei se ollut
tämän ilkeän vaimon tapsi. Eikä hän ollut vähääkään tämän näköinen.

-- _Tekö olette hänet vieneet?_ -- kysyi Dika täti taaskin, joka sanan
painavasti lausuen.

-- Minä, -- kuului ihmeteltävän suora vastaus. Nainen näytti nyt
kyllästyneen tutkintoon ja meni ovea kohti, ikäänkuin päästäkseen
kaikesta.

-- Seisahtukaa! Tuolla ulkona on poliisi. Te ette pääse minnekään,
ennenkuin vastaatte kysymyksiini.

-- Vai niin! Millä oikeudella rouva tulee tänne sekaantumaan muiden
ihmisten asioihin?

Nainen kääntyi uhkaavaisen näköisenä ja hänen mustat silmänsä
säihkyivät.

-- Sen oikeudella, joka kokonaisen vuoden on hoitanut turvatonta lasta,
-- sanoi Dika täti vakavasti. -- Niiden oikeudella, jotka ovat olleet
isän ja äidin sijassa isättömälle ja äidittömälle...

-- Mistä te sen tiedätte? -- keskeytti nainen uhkamielisesti. --
Tiedättekö te, kuka sen on isä ja äiti, tiedättekö, josko ne elää tai
ei; minä takaan, ettette sitäkään tiedä.

-- Siinä lipussa, joka oli kiinnitetty pojan vaatteisiin, kun me
löysimme hänet, oli kirjoitettu, ettei hänellä ollut isää eikä äitiä,
-- uskalsi Spirea muistuttaa. -- Me olemme pitäneet häntä isättömänä ja
äidittömänä.

-- Ha, ha, ha! se on niin helppo uskoa kaikenlaista tässä maailmassa.
Mutta minäpä sanon rouvalle ja neidille myös, että minä en anna
itseltäni urkkia semmoista, jota en _tahdo_ sanoa ja herrasväki tekee
parhaiten, jos nyt menee tiehensä.

Toinen nainen alkoi nyt loukattua puolustaa. Hän meni oven luo, aukasi
sitä ja lausui äänellä, joka ei ollut ystävällinen eikä kohtelias:

-- Kas niin, jos ei herrasväki osaa ulos, niin saan minä neuvoa, että
tässä on ovi. Onhan se nyt ihan kummaa, ettei anneta rauhaa ihmisille
sentähden vaan, että ne ovat köyhiä, vaan tullaan näin...

Hän oli unhottanut poliisin porstuassa. Oven auetessa astui tämä
sisälle siinä luulossa, että häntä tarvittiin.

Spirea rauhoittui, mutta Dika täti ei muuttunut.

-- Blomstedt, -- sanoi hän, -- tämä nainen on itse tunnustanut, että
hän on vienyt pois pojan, jota me haemme, vaikka se ei ollut hänen
lapsensa. Olkaa hyvä ja ottakaa hänet teidän huostaanne. Ehkä hän
puhuu teille paremmin kuin minulle. -- Naiselle sanoi hän vienommalla
äänellä: -- Elkää pelätkö, ei teille mitään pahaa tehdä. Mutta
täytyyhän meidän vetää edesvastaukseen niitäkin, jotka ovat koiran tai
hevosen vieneet, kuinka paljon suuremmasta syystä siis semmoisen, joka
on lapsen ryöstänyt?...

-- Minä _en_ ole häntä varastanut, -- puhkesi nainen puhumaan, --
minulla oli oikeus tehdä, minkä tein. -- Sitten puhkesi hän rajuun,
katkeraan itkuun, mumisten kaikenlaista, jota muut eivät kuulleet.

Dika täti pyysi kuiskaten poliisia kohtelemaan häntä sääliväisyydellä
ja sen jälkeen lähti hän pois Spirean kanssa, sanottuansa vieläkin
muutaman ystävällisen sanan itkevälle naiselle.



Dan'in elämäkerta.


Seuraavana päivänä meni Dika täti yksinään poliisikamarille
tiedustelemaan oliko saatu mitään kuulla Dan'ista. Tilhiläisiä vaivasi
mitä kauhein uteliaisuus hänen poissa viipyessään, eikä heidän ollut
mahdollista syödä eikä valmistella joululahjoja, eikä lukea läksyjä.

-- Jospa nyt Dan olisi mustalaissukua, -- arveli Masse istuen ikkunan
luona, nenä litteäksi painettuna lasia vasten. -- Sepä vasta hauskaa
olisi ja kummallista!

-- Onko hän sinusta mustalaisen näköinen vaaleine hiuksineen, sinisine
silmineen? -- nauroi Kamilla. -- Ei, paremmin hän sittenkin on joku
ryöstetty kuninkaan poika.

-- Minä työn vaikka pääni seinään, jos hän ei ole tavallinen pieni
talonpoikais-Matti Lapin tuntureilta, -- sanoi Kasse varmasti.

-- Kaikkia tässä vielä! -- keskeytti Effi loukkaantuneena. Dan'illa
on aatelisnenä, eikä mikään lappalainen litteä-nokka. Missä ovat
silmäsi olleet, veli Kasimir? Minä puolestani luulen, että Dan on
joku lastenkodin pienokaisista, jonka tuo ilkeä vaimo on ryöstänyt,
sentähden että hän oli niin suloinen ja kaunis. Ehkä aikoi hän
kasvattaa häntä nuoralla tanssijaksi ja saada hänestä ansiota.

-- Mutta minkätähden hän siinä tapauksessa olisi pistänyt hänet Svanten
tielle ja pyytänyt ihmisiä olemaan hänelle hyviä, -- ihmetteli Kamilla.

Heidän tuumansa keskeytti etehisen kello, ja kaikki hyökkäsivät Dika
tätiä vastaan ottamaan. Hän näytti vakavalta, mutta ei surulliselta
ja lapset miltei repivät häneltä päällysvaatteet, saadaksensa hänet
niin pian kuin mahdollista salin nojatuoliin tyydyttämään heidän
uteliaisuuttaan.

-- Kas niin, kas niin, elkää rutistako hattuani!... Fritz, sinähän
polet mekkoani! Odottakaa nyt hiukan, niin saatte kuulla... Kas nyt
olen minä valmis... nyt menemme Dean luo.

-- Ja sitten sinä kerrot, täti, huusivat kaikki kilvan.

-- No, rauhoittukaa nyt! -- sanoi Dika täti ja istui sänkykamarin
sohvaan, yhdeksän korvaparin ympäröimänä, Mobellen korvia lukuun
ottamatta, jotka unessa liikkuivat ylös ja alas.

-- Nyt saatte kuulla todellisen elämäkerran, kun ette vaan keskeytä.

Kamilla nipisti Effiä käsivarteen, niin että oikein koski, sillä
jollakin tavoin piti hänen saada kärsimättömyyttään ilmoittaa.

-- Oli kerran rikas tukkukauppias Köpenhaminassa...

-- Köpen... -- kuiskattiin hämmästyneinä. Massit katsoivat toisiinsa,
heistä tuntui melkein kuin jos olisivat Köpenhaminasta kotoisin.

... jolla oli suloinen nuori rouva ja yksi ainoa pieni poika, -- jatkoi
Dika täti.

-- Dan! Dan! -- huusi Fritz ihastuneena omasta terävyydestään.

-- Hiljaa! Anna Dika tädin kertoa!

-- Pojalla oli hoitaja, kotoisin Ruotsinmaalta, joka piti hänestä
paljon ja hoiti hyvästi. Mutta hänellä oli kaksi suurta virhettä:
hän oli epärehellinen ja hänellä oli kiivas ja häijy luonto. Rouva
koetti kauan aikaa lievittää näitä ominaisuuksia, osoittamalla hänelle
ystävällisyyttä ja luottamusta, mutta Rosalie, -- niin kutsuttiin
tyttöä, kiusasi häntä usein vilpillä ja pahalla luonteellaan. Vanhemmat
alkoivat syystä pelätä, että hän aikaa myöten tulisi vaikuttamaan
vahingollisesti heidän pieneen poikaansa ja päättivät panna pois
Rosalien. Tämä itki ja rukoili ja lupasi parantua, mutta sen hän oli
tehnyt niin monta kertaa, että hänen rouvansa tiesi, ettei se mitään
merkitseisi.

Rosalien piti siis muuttaa pois ja hänellä ei ollut enää kuin kolme
päivää talossa oltavaa. Hän oli syvästi loukkaantunut, arveli että
häntä oli väärin kohdeltu ja mietti itsekseen, kuinka hän parhaiten
voisi kostaa emännälleen.

Eräänä iltana oli hänen herrasväkensä poissa iltaruualla tuttaviensa
luona ja Rosalie yksinään kotona pojan kanssa. Toiset palvelijat
oli luvattu kylään, eikä heistä ollut kukaan kotona. Nyt päätti
Rosalie panna toimeen päätöksen, jota oli viimeisinä päivinä hautonut
mielessään, sillä parempaa tilaisuutta ei koskaan tarjoutuisi. Hän
hankki itselleen lipun erääseen suureen laivaan, joka kulki suoraan
Kööpenhaminasta Suomeen ja joka oli lähtevä samana iltana. Matkarahaa
otti hän itselleen emäntänsä rahalaatikosta, joka sillä kertaa sattui
olemaan lukitsematta. Hän rauhoitti omaa tuntoaan sillä, että hän sitä
vastoin jätti taloon palkkansa siltä vuodelta, jota ei vielä ollut
saanut.

Puoli tuntia ennen laivan lähtöä otti hän pienen nukkuvan pojan
käsivarrelleen ja vasullisen vaatteita sekä hiipi pois talosta, jossa
ei kukaan huomannut hänen pakoaan.

Eksyttääksensä vanhempia, oli hän juuri sitä ennen heittänyt pojan
viimeiseksi käytetyt vaatteet erääseen lampeen ja minä arvelen, että
vanhemmat hyvin helposti saattoivat uskoa hänen kostaneen niin julmalla
tavalla.

Tänne Helsinkiin tultuansa koetti hän saada työtä eräässä Töölön
tehtaassa ja onnistuikin vihdoin. Mutta nyt alkoi poika käydä hänelle
suureksi haitaksi. Hänen palkkansa oli niin pieni, ettei hän voinut
maksaa vieraille pojan hoidosta, ja kun hän itse oli poissa koko
päivän, ei hän myöskään voinut pitää lasta luonaan. Kauan aikaa
mietittyään päätti hän asettaa pojan maantielle, siinä toivossa, että
joku ohitse kulkeva armahtaisi häntä. Hän oli piilossa läheisyydessä,
kun Svante otti pojan...

-- Aivan kuin Moseksen äiti, kun Pharaon tytär hänet löysi, --
keskeytti Effi.

... Muutamien kuukausien kuluttua alkoi hänen omatuntonsa kuitenkin
vaivata häntä. Hän ei enää saanut rauhaa siltä ajatukselta, että hän
oli saattanut isäntäväelleen niin äärettömän suuren surun ja hän päätti
hakea pojan käsiinsä ja lähettää hänet takaisin Tanskaan. Pitkään
aikaan hän ei kuitenkaan voinut häntä löytää. Hän kuleksi kaduilla
jokaisena vapaahetkenä ja niin tapahtui kerran että hän sai nähdä
Spirean Dan'in kanssa, jonka hän heti tunsi. Hän astui hitaasti heidän
jälessään nähdäksensä missä he asuivat...

-- Aivan niin kuin minä hänen jälessään, -- huudahti Fritz ihastuneena.

... Useampien viikkojen kuluessa väijyi hän aina milloin missäkin
saadaksensa pojan käsiinsä, kunnes hän vihdoin onnistui sinä iltana
vanhan kirkon luona.

-- Minkä ihmeen tähden hän ei saattanut tulla meille ja kertoa asian
tarkkaan, sen sijaan että varasti pojan? -- intti Kamilla vihaisena.

-- Hän pelkäsi edesvastausta tietysti. Ja sitä paitse oli hänen
luontonsa niin viekas, että hän mieluummin teki kaikkea salassa
kuin käyttäysi rehellisesti. Hän tapasi erään vaimon, joka aikoi
siirtolaisena muuttaa Amerikaan ja tämä suostui suuren palkinnon
toivossa viemään pojan Kööpenhaminaan ja jättämään hänet vanhemmille.

-- Voi, voi, voi! -- huokasi Effi. -- Tähän aikaan on siis pikku
kultamme Köpenhaminassa! -- Kyyneleitä kiilui hänen silmissään, vaikka
hän nauroi.

-- Pahempi se olisi ollut, jos hän olisi lähtenyt Austraaliaan, --
tuumasi Masse. -- Köpenhaminassa voimme aina käydä häntä katsomassa,
kun käymme sisar Angelikan luona. Minä tunnen Köpenhaminan yhtä hyvin
kuin Helsingin...

-- Elä kovin suurentele, veikkonen! Etkö muista, kun luulit
että _Amagertorv_ oli _Kongens Nytorv_ ja kun sinä juoksit aina
"_Rolighetsvei'iin_" saakka tullaksesi _Tordenskjoldsgadeen?_

-- No niin, sisko simasuu, sattuuhan viisaallekin erehdys, -- arveli
Masse.

Kului runsas aika, ennen kuin tilhiläiset saivat sen päähänsä, että
heidän lemmikkinsä oli poissa vieraassa maassa ja etteivät koskaan enää
saisi häntä _omakseen_ kutsua. Täytyihän heidän iloita siitä, että hän
oli päässyt omaan kotiinsa, mutta voi kuinka ikävä heille tulisi ja
kuinka julmaa, etteivät enää saaneet pitää hänestä huolta. Entä kuinka
Pullosen vaimo itkisi, kun ei koskaan enää saisi häntä nähdä!

He istuivat kaikki äänettöminä ja alakuloisina, kun Dika täti
lieventääksensä heidän suruaan sanoi:

-- Eikä kukaan ole kysynyt Dan'in oikeaa nimeä!

-- Niin tosiaankin! -- huusivat lapset, -- Eihän hänen nimensä nyt enää
olekaan Dan. Vai miten, Dika täti?

-- Arvatkaa!

-- Kuka sitä arvaa! Olavi?... Jens?...

-- Holger... Peter... Hans? -- ehdoitti Kasse.

-- Ei, hänen nimensä on _Jörgen Duve_.

-- Jör-gen Du-ve... kertoivat kaikki yhdestä suusta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tähtisen perhe ja Tilhispesä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.