Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Fabiola eli katakombien kirkko
Author: Wiseman, Nicholas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Fabiola eli katakombien kirkko" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



FABIOLA ELI KATAKOMBIEN KIRKKO

Kirj.

NICHOLAS WISEMAN


Suomentanut

Emil Mannstén



Sortavalassa,
Karjalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike,
1902.



SISÄLLYS:

     I. Äiti ja poika.
    II. Pakanallinen ylimys-asunto.
   III. Erilaisia vieraita.
    IV. Yöllisinä hetkinä.
     V. Susi ja kettu.
    VI. Fabiola ja hänen orjansa.
   VII. Huvila ja sen asukkaat.
  VIII. Lankeemus.
    IX. Katakombit.
     X. Eräs kokous keisarin palatsissa.
    XI. Suruhuoneesta huvilalle.
   XII. Edikti.
  XIII. Ensimäinen uhri.
   XIV. Pankratius rakkaudentöitten harjoittajana.
    XV. Taistelun kautta voittoon.
   XVI. Sebastianus.
  XVII. Taistelevasta riemuitsevaan kirkkoon.
 XVIII. Nemesis.
   XIX. Fabiola ja Mirjam Jeesuksen jalkain juuressa.
    XX. Vihdoin löydetty.



Ensimäinen Luku.

Äiti ja poika.


Siirtyköön arvoisa lukija ajatuksissaan vanhaan Roomaan, sen ajan
kaikki hallitsevaan, ylpeään ja mahtavaan maailmankaupunkiin, ja
lähteköön käymään kanssamme sen katuja eräänä syyskuun päivänä vuonna
302. Aurinko painuu mailleen, huikaisevan päivän helle alkaa vaihtua
suloiseksi vilpeydeksi. Eipä kummaa siis, että kohtaamme lukuisasti
kävelijöitä, jotka päivän tapahtumista puhellen ovat menossa Caesarin
tai Sallustiuksen puutarhoihin.

Liittymättä näihin joukkoihin, suuntaamme me askelemme Mars-kentäksi
nimitettyä paikkaa kohden, joka sijaitsee seitsemän kukkulan ja
Tiber-joen rajoittaman tasangon välissä. Tälle kentälle, jota ennen
käytettiin pääasiallisesti leikkitaisteluihin ja sotaharjoituksiin,
oli vähitellen Rooman tasavallan aikoina rakennettu komeita yleisiä
rakennuksia. Sitten kun Pompeius oli rakennuttanut teatterinsa
Mars-kentälle, valitsi Agrippa kohta sen jälkeen paikan Panteoniansa
sekä sen viereen ulottuvia kylpylaitoksiaan varten. Sitäpaitsi
yksityiset alkoivat ehtimiseen hommata rakennuksiaan kentälle, jota
vastoin myöhemmin, keisarinvallan alkuaikoina, kukkulat tulivat
ylimystön kaupunginosaksi, jossa olivat komeimmat rakennukset. Niin oli
esim. Palatinon kukkulalla Heron palatsin läheisyydessä Circus Maximus;
Esqvilinon kukkulan täyttävät Tituksen kylpylät, raketut "kultaisen
talon" raunioille, ja Aventinon kukkulalla sijaitsivat Caracallan
kylpylaitokset. Nykyään, vuonna 302, samotessamme Rooman katuja,
rakennuttaa keisari Diokletianus suurenmoisia lämpökylpylaitoksiansa
(thermae) Qvirinalin kukkulalle, vähän matkaa Sallustiuksen
äskenmainituista puutarhoista.

Talo, jota kohden suuntaamme askelemme, on Qvirinalin kukkulan
läheisyydessä ja täyttää, kuten tavallisesti patriisien asunnot siihen
aikaan, melkoisen alan. Ulkoa päin jokseenkin kolkko ja koristuksia
vailla, on se sisästä päin sitä viehättävämmän näköinen. Tarvitsematta
peljätä, että meidät uskaliaina tungettelioina käännytetään takaisin,
käytämme hyväksemme oikeutta ajatuksissa ja mielikuvituksessa
viipymättä astua Atriumiin. Siihen kehoittaa meitä ulkopuolella oleva
mosaikkiin sovitettu tervehdys "Salve" (tervetuloa).

Kaikesta mitä ympärillämme on, me huomaamme olevamme vanhan, rikkaan
patriisiperheen asunnossa. Hämillämme kaikesta tästä suurenmoisesta
komeudesta, emme oikein tiedä, mihin ensiksi kääntää katseemme,
komeihin pylväskäytäviinkö vaiko norsun luulla ja hopealla silailtuihin
lepotuoleihin, itämaisista puista tehtyihin kallisarvoisiin pöytiin,
hienotekoisiin bysteihin, vaaseihin ja kaikenlaatuisiin taide-esineisin
vaiko seiniin, joiden maalaukset vielä vanhoinakaan eivät ole
väriloisteestaan mitään kadottaneet. Ennen kaikkea meitä sittenkin
viehättää vesisuihku, joka johtuen Claudiuksen vesijohdosta Tuskulanon
kukkulalta vaihetellen kohoaa ja laskeuu keskellä marmorilattiaa ja
sitten pölisten putoaa punaisesta marmorista tehtyyn säiliöön, hienolla
vihmallaan virkistäen niitä ihmeen kauniita kukkia, jotka kauniissa
ruukuissa versovat säiliön reunamilla.

Samoin kuin muissa ylhäisissä taloissa ei täälläkään puutu
akkunakomeroita ja kuvapatsaita; mutta ei missään, ei maalauksissa
eikä kuvapatsaissakaan, huomaa mitään, mikä saattaisi mieltä loukata.
Että joku onsikko siellä tai täällä on tyhjänä tai joku taulu verhottu
kankaalla, ei nähtävästi johtune sattumuksesta.

Pöydän ääressä lähellä fryygialaisia marmoripylväitä istuu talon
valtijatar, keski-ikäinen rouva. Hänen lempeissä, jaloissa piirteissään
kuvastuu kärsimyksiä, joita hänen usein tuskaisella tavalla on täytynyt
kestää. Mutta ensi silmäyksellä näkee myöskin hänestä, että huolimatta
menneitten murheaikojen muistosta ja siitä tuskan-alaisesta ilmeestä,
jonka nämä ajat ovat painaneet hänen lempeän-totisiin kasvoihinsa,
niistä kuitenkin loistaa Jumalan rauha. Hänen yksinkertainen pukunsa
eroaa silmiinpistävällä tavalla hänen ympärillään vallitsevasta
komeudesta; hänen hiuksensa, joissa kiiltää hopeasäikeitä, eivät ole
teeskennellen peitetyt; hänen pukunsa on yksinkertaista kangasta, ilman
muita kirjauksia ja koristeita kuin purppuranauha, n.k. segmentum, joka
on hänen leskeytensä merkkinä.

Koristimia ja jalokiviä, joita Rooman naiset niin halusta käyttivät, ei
hänellä ole muita kuin yksinkertaiset kultakäädyt kaulassa; niihin on
kiinnitetty jotakin, mikä hänellä on kätkettynä leningin alle.

Suloinen, kunnianarvoinen on todella jalo Lucina, johon nyt katseemme
pysähtykööt. Hän on paraikaa ahkerassa työssä, valmistaen hienoa
käsityötään, mutta kumminkin huomaa, etteivät hänen ajatuksensa ole
yksinomaan kiinnitetyt siihen. Jonkunlainen levottomuus on vallannut
hänet. Vähäväliä antaa hän käsiensä levätä ja suuntaa katseensa milloin
raskaaseen esirippuun, milloin aurinkoon tai jalustalla seisovaa
vesikelloa kohti. Nähtävästi odottaa hän jotakuta ja on huolissaan
siitä, että tämä niin kauan viipyy. Vihdoinkin, vihdoinkin kuulee hän
tutut askelet ja rientää ilosta loistavin kasvoin odotettua vastaan.

Tämä on kaunis, vilkas, noin neljäntoista vuotias ja ikäisekseen hyvin
pitkä ja rotevakasvuinen poika, olennoltaan jalo ja vapaa. Heti kohta
huomaa, että hänellä on sekä sydän oikealla paikalla että terävä
pääkin. Jälkimäistä todistaa varsinkin hänen korkea, mustien kiharain
ympäröimä otsansa. Samoinkuin yhtä-ikäiset säätyveljensä on hänkin
puettuna n.k. praetextaan eli polviin ulottuvaan levättiin. Paitsi sitä
on hänellä kaulassaan kultakuula. Paperi- ja pergamenttitukku, jota
vanha orja kantaa hänen järjestään, ilmaisee pojan tulevan koulusta.

Sittekun pitkäkasvuinen nainen oli syleillyt häntä ja hän yhtä
sydämellisesti oli vastannut Lucinan tervehdykseen, istahti poika hänen
jalkojensa juureen; mutta äiti katsoo kerta toisensa jälkeen rakastetun
pojan kasvoihin niin hartaasti, kuin tahtoisi, hän lukea niistä syyn
pojan pitkään viipymiseen. Onhan hän ollut poissa koko tunnin yli
määrätystä ajasta. Poikanen puolestaan kohtaa äidin kysyvätä katsetta
niin rehellisillä kasvoilla ja viattomalla hymyilyllä, että kaikki
levottomuus silmänräpäyksessä katoo armaan äidin rinnasta, ja hän
puhuttelee poikaa seuraavasti:

"Mikä on tänään saattanut sinut viipymään niin pitkään, poikani? Eihän
vain sinulle liene tiellä jotakin pahaa tapahtunut?"

"Ei suinkaan, rakas äiti. Päin vastoin oli kaikki niin ihanaa, että
tuskin rohkenen kertoa sinulle. Mutta minun täytyy se kuitenkin
tehdä", jatkoi hän, ja loi vain katseen äitinsä herttaisiin silmiin.
"Tiedäthän, ett'en koskaan ole onnellinen, ett'en saata edes
nukkuakaan, ennenkuin olen tyhjentänyt sydämeni kokonaan sinulle. Kuten
äsken olen lukenut, oli skyyttalaisilla tapana joka päivä heittää
uurnaan valkoinen tahi musta pallo aina sitä myöten oliko päivä ollut
onnellinen vai onneton. Jos minun pitäisi tehdä samoin, laskisin
valkoisen tai mustan pallon aina sen mukaan, onko minulla ollut
tilaisuutta kertoa sinulle kaikki mitä olen tehnyt vai ei. Tänään tosin
olen ensi kertaa kahden vaiheilla, saanko kertoa sinulle kaikki".

Lieneekö joku tähän asti tuntematon pelko synkistänyt nyt äidin kasvot?

Miten olikaan, poikanen tarttui hänen käteensä, painoi sen hellästi
huulilleen ja jatkoi:

"Ole huoleti, rakas äiti; poikasi ei ole tehnyt mitään, mistä voisi
koitua sinulle surua. Sano ainoasti: tahdotko tietää kaikki, mitä
tänään on minulle tapahtunut, vaiko ainoastaan syyn pitkälliseen
viipymiseeni?"

"Kerro minulle kaikki, rakas Pankratius", vastasi äiti. "Ei mikään,
mikä koskee sinua, ole minusta yhdentekevää".

"Hyvä on", aloitti hän. "Tämä viimeinen koulupäiväni on minulle
ollut erikoisen runsas siunauksilleen ja samalla varsin merkillinen.
Ensinnäkin minä sain palkinnon kirjoituksesta, jonka hyvä opettajamme
Cassianus oli antanut meille aamutunneilla työksi. Aineena oli: 'Oikean
filosoofin tulee olla valmiin milloin hyvänsä kuolemaan totuuden
tähden'. Toivoakseni ei ole väärin, jos sanon, ett'en koskaan ole
kuullut mitään niin kylmää ja tympäisevätä kuin ne kirjoitukset, jotka
useimmat tovereistani lukivat julki. Mutta kuinkapa nämä poikaparat
olisivat voineetkaan toisin kirjoittaa! Mikäpä saattaisi taivuttaa
heitä kuolemaan jonkin heidän järjettömän katsantotapansa puolesta!
Sen sijaan, mitkä ylevät ajatukset valtaavatkaan kristityn mielen,
kun hän moista ainetta käsittelee! Ja niin oli laita minunkin. Mieli
täynnä kaikkea sitä, mistä minun on kiittäminen sinun opetustasi ja
esimerkkiäsi, kaikkea, mitä sinä ja isä olette elämässänne kokeneet,
ryhdyin täydellä ihastuksella työhöni. Samoin kuin Emmauksen
nuorukaisten, paloi minunkin sydämeni kaiken aikaa kuin kirjoitin. Ja
mitenkä olisi voinutkaan olla toisin laita minun, marttyrin pojan!
Mutta kun sitten tuli minun vuoroni lukea kirjoitus julki, en voinut
tunteitani salata. Filosoofi-sanan sijasta pääsi suustani sana
kristitty, 'totuus' sanan sijasta 'usko'. Ensi kerran hairahtuessani
huomasin, mitenkä Cassianus kauhistui; toisella kerralla näin kyynelen
kiiltävän hänen silmässään, ja hän kääntyi puoleeni kuiskaten: 'kavahda
itseäsi, poikaseni; tarkat korvat kuuntelevat sinua.'"

"Kuinka, onko Cassianus sitten _kristitty_?" keskeytti äiti puhujan.
"Valitsin tämän koulun sinua varten, koska sitä kaikissa suhteissa
pidettiin paraimpana, ja nyt vasta kiitän oikein Jumalaa tästä
valinnasta. Näinä pelon ja kauhun aikoina elämme todellakin kuin
muukalaiset omassa maassamme ja tunnemme tuskin lähimpiä veljiämme ja
uskolaisiamme. Mutta sanos, poikani, oliko opettajasi pelko sitten
aiheutettu?"

"Pelkäänpä, että oli", vastasi Pankratius. "Minulta ei jäänyt
huomaamatta, että kun muut koulutoverini, jotka nähtävästi eivät olleet
sananvaihdostani huomanneet, ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä,
Corvinus katseli minua synkästi ja puri huultansa kiukusta".

"Kuka on se Corvinus, poikani, ja mistä johtuu hänen vihansa?" kysyi
Lucina.

"Hän on vanhin ja väkevin, mutta myöskin tyhmin oppilas koko koulussa.
Mutta sehän ei ole hänen syynsä. Miksi hän minua kohtaan on niin
nurjamielinen, sitä en tiedä".

"Onko hän myös sanonut tai tehnyt sinulle jotakin?" kysyi vielä äiti.

"On, ja se oli juuri syynä viipymiseeni. Kotimatkalla puhutteli hän
minua äkäisesti toverieni kuullen. 'Kuules, Pankratius', aloitti hän,
'luullakseni on tämä viimeinen kerta, kuin olemme yhdessä _täällä_?
Minulla on vielä eräs vyyhti selviteltävänä sinun kanssasi. Sinua on
huvittanut antaa minun ja muitten, jotka olemme sinua paremmat, tuntea
etevämmyyttäsi koulussa; niinpä sinä tänäänkin, lukiessasi pöyhkeilevää
puhettasi, katsoit halveksivasti minuun, mutta tiedä, että minä olen
kuullut suustasi sanoja, joita varmaan tulet katumaan. Että isäni on
kaupungin prefekti, sen tiedät; ota siis myös korviisi, että jotakin on
tekeillä, mikä koskee sinua hyvin läheltä. Ennenkuin eroamme, täytyy
minun ratkaista riitamme sinun kanssasi. Jos todellakin olet se, mitä
nimesi [Pankratius merkitsee: yli muitten voimallinen] merkitsee,
niin osoita sitä miehekkäämmässä taistelussa kuin rihvelillä ja
kirjoitustaululla. Käy painisille kanssani tai otelkaamme miekkakintaat
kädessä. Minä palan halusta saada nöyrryttää sinut niiden edessä, jotka
ovat nähneet uhkamielisyytesi'".

Yhä yltyvällä levottomuudella oli äiti kuunnellut kertomusta ja
kuiskasi tuskin kuultavasti: "Ja sinun vastauksesi, poikani?"

"Minä vastasin tyynesti, että siinä hän pettyi; minä en tietääkseni
koskaan ollut tehnyt mitään, mikä saattoi loukata häntä tai ketään
koulutovereistani; minun ei koskaan ollut juolahtanut päähäni esiytyä
muita etevämpänä. Lisäksi muistutin Corvinusta, että aina olin
kieltäytynyt antautumasta taisteluihin ja riitoihin. Sillä aikaa olivat
muut toverit kerääntyneet piiriin ympärillämme ja olivat nähtävästi
iloissaan, kun toivoivat pian näkevänsä verisen näytelmän. Mutta kun
minun aikomukseni sittenkin oli rauhallisesti poistua, astui Corvinus
eteeni, tulipunaisena vihasta ja -- -- --". Tässä keskeytti kertoja
puheensa äkisti ja jatkoi hetkisen kuluttua vapisevalla äänellä ja
kyynelten viljavina juostessa: "Minä en saata jatkaa, minä en tahdo
kertoa mitä sitten seurasi".

"Jumalan ja rakkauden tähden, jonka olet isävainajallesi velkaa, älä
salaa mitään minulta", muistutti huolestunut äiti, pannen kätensä
kiihtyneen pojan pään päälle. "En saa minkäänlaista rauhaa, ennenkuin
olen kuullut kaikki. Mitä Corvinus sitten sanoi tai teki?"

Toinnuttuaan hiukan Pankratius jatkoi:

"'Ei niin!' oli hänen vastauksensa, 'sillä tavalla et tästä heltiä,
sinä aasinkallon pelkurimainen kumartaja! Se ei sinua auta yhtään, että
olet salannut asuntopaikkasi meiltä -- kyllä me siitä selvän otamme.
Siksi aikaa olkoon tämä sinulle vakuudeksi varmasta aikomuksestani
kostaa sinulle'. Niin sanoen iski hän minua niin kovasti kasvoihin,
että kellahdin maahan tovereitten hurjasti riemuitessa. Oi, kuinka
sinä hetkenä tunsin veren kuohuvan suonissani. Sydämeni oli aivan kuin
pakahtumaisillaan, ja pilkallinen ääni oli kuiskaavinaan korvaani:
'pelkuri raukka!' Tunsin tosin itseni kyllin väkeväksi tarttuakseni
tuon jumalattoman hyökkääjän kurkkuun ja paiskatakseni hänet
huohottavana maahan; jo olin kuulevinani äänekkäät hyväksymishuudot,
joilla voittoani tervehdittiin. Se oli kovin taistelu, mikä minulla
on ollut elämässäni; eivät koskaan liha ja veri ole olleet niin
voimalliset minussa. Oi, ettenpä koskaan enää _sillä tavoin_ tuntisi
niiden hirvittävää valtaa!"

"Ja mitä teit sinä, poikani?" kysyi vapiseva äiti tukehutetulla äänellä.

"Jumala antoi minulle voimaa voittaakseni. Sieluni silmän eteen
astui tuo pyhä, kaikki kärsinyt, jota hurjain vihamiestensä keskellä
ylimmäisen papin palatsissa rääkättiin, pilkattiin ja herjattiin, joka
lempeästi ja kärsivällisesti salli heidän lyödä itseään kasvoihin,
tuo pyhä, jonka ensimäinen sana ristillä oli rukous _vihollistensa_
puolesta. Kuinka koston ajatuksilla enää olisi voinut olla sijaa
sydämessäni, muistellessani tätä pyhää kiusatun kuvaa! Tarjosin siis
käteni Corvinukselle ja sanoin: 'Antakoon Jumala sinulle anteeksi,
niinkuin minä kaikesta sydämestäni annan, ja siunatkoon Hän runsaasti
sinua!' Juuri samana hetkenä näyttäytyi Cassianus, joka siihen asti
kauempaa oli katsellut kohtausta, ja toverini hajautuivat nopeasti.
Hartaasti pyydettyäni, lupasi Cassianus, ettei hän rankaise Corvinusta.
Ja nyt, rakas äiti", kuiskasi poika, nojaten päätänsä äidin syliin,
"etkö sinäkin usko, että saatan sanoa tätä _onnelliseksi_ päiväksi?"

Tämän keskustelun aikana oli päivä nopeasti kulunut loppuun. Vanha
naispalvelija astui hiljaa sisään, sytytti lamput marmori-,ja
pronssikandelaabreissa ja poistui sitten yhtä äänettömästi. Kirkas valo
osui äitiin ja poikaan. Molemmat olivat hetken aikaa juhlallisesti
ääneti. Lucina oli vastannut pojan kysymykseen vain painamalla
suutelon hänen hehkuvalle otsalleen. Hänen sydämensä oli ylen
täynnä. Se, mikä sai hänen sydämensä heltymään, ei ollut ainoastaan
hellää äidinrakkautta, vaan silmäili hän jonkinlaisella iloisella
äidin-ylpeydelläkin ainoata, rakastettua lastaan. Ja kukahan voisi
moittia häntä siitä, eritoten tänä hetkenä, moisten tuttavallisten
ilmoitusten jälkeen! Tahi oliko ehkä jalolla Lucinalla vähempi oikeus
siihen kuin Grakkhojen äidillä, kun tämä oikeutetulla äidin-ylpeydellä
muinoin osoitti hämmästyneille roomalaisille poikiaan, nimittäen heitä
ainoaksi ja suurimmaksi aarteekseen! -- -- --

Mutta vielä on jotakin, mikä järkyttää jalon Lucinan mieltä. Pojan
taistelussa ja voitossa näkee hän todistuksen vuosia kestäneiden
rukoustensa täyttymisestä. Niinkuin hän pojan syntymisestä asti
oli pyhittänyt hänet Herralle, niin oli hän myöskin hartaasti
rukoillut, aina siitä asti kuin hänen puolisonsa, jalo Qvintus, oli
vahvistanut uskonsa marttyrikuolemallaan ja jättänyt itkevän lesken
yksin kasvattamaan lasta, että kuolemaan saakka uskollisen isän
henki kahta runsaammassa määrässä lepäisi pojan päällä. Ja eikö hän
päivän tapahtumissa nähnyt alkua palavan toivomuksensa ja rukoustensa
täyttymiseen? Eikö hän juuri tänä hetkenä ollut autuaallisten ja
samalla tuskallisinten aavistusten valtaamana? Eikö hänen sielunsakin
silmän edessä tuo sankaripoikansa esiytynyt marttyrinä saman uskon
puolesta, jonka tähden hänen urhoollinen isänsä oli taistellut ja
mennyt kuolemaan?

Miekkana kaiketi hänen äidin-sydämensä läpi tunki se ajatus, että
Jumala, joka Abrahamilta vaati sen, mikä oli kalliinta, kenties
häneltäkin vaatisi ainoan pojan uhrattavaksi; kaiketi häntä hirvitti
tämmöinen uhri -- mutta kuinka voisi hän peruuttaa sen, mitä oli
luvannut, mitä oli rukoillen pyytänyt! Nytkin, juhlallisen hiljaisuuden
kestäessä, hän rukoili ja huokasi hiljaa, anoen voimia ja armoa
itselleen sekä lapselleen, kunnes: "Herra, niinkuin sinä tahdot!
Tapahtukoon sinun tahtosi!" purkautui hänen sydämestään ja saattoi sen
rauhoittumaan. Jumalan autuaallinen rauha kirkasti hänen jalot kasvonsa.

Ja mitä sillä aikaa tapahtuu pojan mielessä, joka ei uskalla häiritä
juhlallista hiljaisuutta? Liikkuuko ehkä hänenkin sielussaan aavistus
siitä, mikä myöhemmin on kohtaava häntä? Ajatteleeko ehkä hänkin
sitä uhria, jota tullaan vaatimaan häneltä? Vai onko hänellä ehkä
aavistus siitä, että hänen nimensä on tuleva ikuistetuksi kristityssä
kirkossa, ettei ainoastaan yksi Rooman porteista tule kutsuttavaksi
hänen nimellään, vaan että komeat templitkin sekä Tiberin varrella että
muualla tulevat kantamaan hänen nimeään; vieläpä, että hän myöhemmin
katolisessa kirkossa on saava sijan monien pyhimysten joukossa ja
kalenterissa osaksensa päivän (toukokuun 12:nnen), joka on pysyttävä
hänen nimensä ikuisessa muistossa tulevien polvien keskuudessa? Se
ei kuuna päivänä olisi voinut johtua tämän nöyrän kristityn pojan
mieleen. Ja kuinkapa hän kristittynä olisi voinutkaan ylpeydellä ja
itseensä-mieltymyksellä katsella voittoaan! Ei, ei koskaan! Hän kiittää
sen sijaan Jumalaa, joka on auttanut hänet siihen.

Kun hän vihdoinkin avasi silmänsä, kohtasi hän äitinsä hellän,
loistavan katseen; hänen kasvonsa olivat Pankratiuksen mielestä
melkein kuin enkelin. Hän ei olisi rohjennut avata suutaan. Mutta
Lucina katkaisi juhlallisen äänettömyyden ja aloitti, näköjään syvästi
liikutettuna: "Poikani, vihdoin on koittanut päivä, joka on ollut
hartaiden rukousteni esineenä; ikävöiden olen odottanut hetkeä, jolloin
saisin varman tiedon niiden täyttymisestä. Jumalan olkoon kiitos; se
hetki on nyt tullut".

"Mitä se on, äiti? Mitä minä sen asian suhteen olen tehnyt?" kysyi
Pankratius hämmästyneenä.

"Kuule, poikani. Tämä päivä on kuten tietty viimeinen koulupäiväsi.
Tästä päivästä astut sinä lapsen-iästä nuoruuden- ja miehuuden-ikään.
Siitä, mitä olen kuullut sinun tänä päivänä kokeneen, uskallan päättää
sinun tästälähin puhuvan ja toimivan miehen tavalla. Sinä et olisi
voinut kirjoittaa ja puhua semmoisella ihastuksella velvollisuudesta
kuolla, jos niin vaaditaan, uskon tähden, ellet olisi voinut tehdä sitä
sydämellisestä vakaumuksesta".

"En varmaankaan, kallis äiti! Mutta eikö ole suuri kunniakin tulla
mahdolliseksi kärsimään pilkkaa, jopa kuolemaankin Herran Jeesuksen
tähden? Eikö apostoli Pietarin marttyrikuoleman juuri sanota olevan
sen, jolla hän tahtoo _ylistää Jumalaa_?"

"Aivan oikein, poikani. Ja ettes ainoastaan tiedä sitä, vaan pyrit
sen mukaan elämäänkin, sen olet tänä päivänä teossa osoittanut.
Jumala antoi sinulle armoa, niin että saatoit antaa anteeksi sille,
joka oli lyönyt ja pilkannut sinua. Sinä olet osoittautunut isäsi
täysi-arvoiseksi pojaksi".

"Oi, äiti, rakkahin äiti", huudahti poika syvästi liikutettuna,
"kuinka mielelläni tahtoisinkaan kaikessa tulla isäni arvolliseksi
pojaksi! Oi, kuinka usein olen kuvaillut häntä mielessäni yhdeksi
'siinä suuressa joukossa, jota ei yksikään lukea taitanut, kaikista
pakanoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä, seisovan istuimen
edessä ja Karitsan edessä, valkeisiin vaatteisiin puettuina, ja palmut
heidän käsissänsä', niissä, 'jotka suuresta vaivasta tulevat ja ovat
vaatteensa pesseet ja ovat ne Karitsan veressä valaisseet'! Kuinka
onkaan sydämeni riemuinnut moista pyhyyttä ajatellessani! Kuinka
tulevatkaan siihen kuvaan katsahtaessa helpoiksi kaikki maalliset
kärsimykset, vieläpä vaellus pimeän kuolemankin laakson läpi,
tapahtuipa se vaikka väkivaltaisenkin kuoleman kautta!"

"Riittää, lapseni!" virkkoi äiti kyynelsilmin. "Riisu nyt lapsuuden
merkki kaulastasi, kaunistaaksesi itseäsi jollakin paremmalla".

Kun Pankratius sen johdosta otti kultakuulan kaulastaan, jatkoi äiti:
"Isältäsi olet perinyt korkean aseman ja suuret rikkaudet. Mutta sen,
minkä olen pitänyt kalliimpana perintönäsi, oivallisimman jalokiven,
olen tähän asti säilyttänyt sinua varten".

Ja hän irroitti vapisevin käsin kultakäädyt kaulastaan ja ripusti
ne poikansa kaulaan. Pankratius huomasi nyt vasta pienen pussosen,
jonka sisällä oli kuiva, verellä vahvasti tahrattu sieni. "Isäsi
verta", sanoi leski, kyynelten tukahuttamalla äänellä. "Olen itse
koonnut sen hänen kuolinhaavastaan, kun valepukuisena seisoin hänen
läheisyydessään, hänen kärsiessään kuoleman Vapahtajansa tähden".

Syvästi liikutettuna otti poika lahjan vastaan.



Toinen Luku.

Pakanallinen ylimys-asunto.


Jätämme toistaiseksi äidin ja pojan, siirtyäksemme toiseen, Qvirinalin
ja Eskvilinon kukkulain välissä sijaitsevaan taloon. Sekin on tosin
erään patriisisuvun asunto, koti, joka rikkaudessa ja komeudessa
isostikin voittaa Lucinan kodin, mutta sieltä tuulahtaa vastaamme aivan
toisenlainen ilma kuin se, joka niin herttaisesti hiveli olentoamme
talossa, mistä äsken lähdimme. Huolimatta lukuisista, harvinaisista
taide-aarteista, joita on runsaasti kasattu isännän asunnossa -- Fabius
on hänen nimensä -- huolimatta persialaisista matoista, jotka peittävät
lattioita, huolimatta kiinalaisista silkkikankaista sekä Indiasta ja
Fryygiasta tuoduista kultakirjauksista, joilla huonekalut on verhottu,
huolimatta monilukuisista, ihmeteltävistä norsunluisista teoksista,
jotka todistavat Indian valtamerensaarten asukasten kätevyyttä --
huolimatta kaikesta loistosta, kaipaamme täällä sitä, mikä tekee jalon
Lucinan kodin niin viehättäväksi. Jumalan rauha ei asu tässä rikkaassa
ylimystalossa. Se ei kuulu niihin asuntoihin, joista hurskas runoilija
Spitta laulaa: "Oi, autuaita koteja, joissa sinä olet vieraana, Herra
ja Vapahtaja Jeesus Kristus!" Talonomistaja on näet pakana ja hänen
talonsa pakanallinen.

Fabius oli niitä kevytmielisiä roomalaisia, joiden ainoana päämääränä
oli täysin määrin nauttia elämästä. Tulevaista elämää hän ei koskaan
ajatellut. Mutta vaikka hän ei uskonut mitään, ei hän kumminkaan
laiminlyönyt tilaisuutta uhrata ja esiinkantaa rukoustaan yhdelle tai
toiselle jumalalle, ja niin muodoin ei hänellä ollut huonompi maine
kuin kellään hänen naapureistaan. Suurimman osan päivää oleskeli hän
jossakussa monista suurista kylpylaitoksista, joissa, paitsi kylpyjä,
oli tarjona luku-, voimistelu- ja pelihuoneita sekä ylimalkain
kaikellaista seuraa ja mielen huvia. Tahi, kun nämä eivät enää häntä
viehättäneet, meni hän Forumille tahi johonkuhun lukuisista yleisistä
puistoista, joissa Rooman aristokraatillinen maailma käveli ja
keskusteli. Kotia tullessaan näki hän valmiina oivallisen aterian, jota
hän tavallisesti nautti muutamien mukanaan tuomainsa vierasten seurassa.

Fabius oli perin hyvä ja sääliväinen isäntä. Hänen talouttaan hoiti
mitä paraimmalla tavalla suuri joukko orjia, ja kun kaikellainen
vaivannäkö oli hänestä peräti vastenmielistä, jätti hän kernaasti
suurten maatilojensa ja kartanojensa hallitsemisen vapautettujen
orjiensa asiaksi.

Me emme kuitenkaan niin paljoa halua tutustua talon-isäntään kuin
hänen ainoaan tyttäreensä, joka isänsä mukaan on saanut nimen Fabiola.
Marmoriportaat johtavat hänen huoneisiinsa, joiden sisustus ei
todista ainoastaan tuon nuoren patriisittaren rikkautta, vaan hänen
hienoa aistiaankin. Hän itse valmistautuu parhaillaan illan seuroihin
ja tarvitsee jokseenkin pitkän ajan hiustensa kähertämiseen ja
pukeumiseen. Hän on kaksikymmentä vuotta täyttänyt ja on jo hyljännyt
monta kosijaa. Mitä käytökseen ja luonteeseen tulee, on hän isänsä
täydellinen vastakohta. Ylpeä ja kopea, vallanhimoinen ja ärtyinen kun
on, hallitsee hän ympäristöään kuin keisarinna ja vaatii kaikilta,
jotka häntä lähestyvät, nöyrää kunnioitusta. Ollen ainoa lapsi -- äiti
kuoli kohta hänen syntymisensä jälkeen -- oli hän saanut kaikki, mitä
mielensä teki, hyväluontoiselta, myöntyväiseltä isältään. Isä oli
paraimpien opettajien avulla hankkinut hänelle hienon, perusteellisen
kasvatuksen ja suostunut kaikkiin hänen mielitekoihinsa. Luopua
jostakin, siitä ei Fabiolalla ollut minkäänlaista käsitystä.

Vietettyään enimmät ajat yksin, oli hän lukenut paljon, varsinkin
oppineitten kirjoja. Siten oli hänestä kehkeytynyt oikea filosoofi,
joka omaksui hienostuneen epikurolais-opin semmoisena kuin se jo oli
kauan ollut vallalla Roomassa. Kristinuskosta ei hän oikeastaan tiennyt
mitään, mutta piti sitä jonakin raakana ja aineellisena ja halveksi
sitä liiaksi, koettaakseen perehtyä sen oppiin. Pakanuutta jumalineen,
paheineen ja taruineen halveksi hän tosin myöskin, mutta noudatti sitä
kuitenkin ulkonaisesti. Oikeastaan uskoi hän vain ajallisen elämän;
tämän elämän hienostunut nautinto se oli yksinomaan hänen ajatuksiensa
esineenä. Sitäpaitsi esti ja suojeli ylpeys häntä lankeamasta
paheisiin. Pakanallisen seuraelämän rappiotila tuntui hänestä
vastenmieliseltä; hän halveksi niitä kevytmielisiä nuorukaisia, jotka
puhuivat hänelle tavanmukaisia kohteliaisuuksia ja imartelivat häntä.
Hän oli kylmä ja itsekäs, mutta siveydellisessä suhteessa moitteeton.

Me näemme hänet nyt leposohvallaan, yhdessä kädessään hopeapeili,
toisessa ase, jota ei olisi odottanut näkevänsä niin kauniissa
naisenkädessä. Se oli terävä, suippokärkinen stiletti, kauniisti
leikellyssä norsunluisessa varressa, -- sen aikuinen mieluinen ase
Rooman naisilla, jotka käyttivät sitä orjiaan rangaistessaan tai
purkaessaan vihaansa heihin.

Tällä hetkellä on kolme orjatarta toimessa nuoren haltijattarensa
ympärillä. He kuuluvat eri kansanheimoihin, ja heidät on sekä
ulkomuotonsa että taitavuutensa takia ostettu kalliista hinnasta. Yksi
heistä on musta-ihoinen, numidialainen. Hän on etevä kasvien tuntija,
joista hän osaa valmistaa monenlaisia lääkkeitä, mutta hän ymmärtää
myös käyttää niitä vaarallisiin tarkoituksiin. Hänellä on kotimaansa
mukaan nimenä Afra.

Toinen orjanainen, kreikkatar, on mainio siitä, että hän aistikkaasti
osaa järjestää pukuja ja puhuu puhtaasti ja sointuvasti kaunista
äidinkieltään, kreikkaa. Hänen nimensä on Graia. Kolmannen nimestä
näkyy, että hän on kotoisin Aasiasta. Hän on Syra nimeltään ja tunnettu
erinomaisesta ompelutaidostaan ja väsymättömästä ahkeruudestaan. Hän
on hiljainen ja tyyni, kokonaan kiintynyt siihen työhön, mikä tällä
hetkellä on hänen määräksensä pantu. Hänen toverinsa ovat siihen
sijaan suulaita ja pintapuolisia ja pitävät suurta ääntä erilaisista
taidoistaan. Toinen pyrkii voitolle toisesta imartelevien puheiden
lausumisessa nuorelle emännälleen, tahi koettavat he saada hänet
suostumaan johonkuhun hänen kosijoistaan, siihen houkuteltuina näiltä
saamiensa lahjojen kautta.

"Kuinka suloista olisikaan, jalo valtijatar", aloitti musta orjatar,
"jos saisin nähdä sinua astuessasi trikliniumiin (ruokasaliin) ja
millaista hämmästystä tämä uusi stibiumi (muudan silmänluomi-väri)
on herättävä vieraissa! Paljo on minulta kysytty vaivaa sitä niin
kauniiksi saadakseni, mutta niinpä uskallankin väittää, ettei sen
tapaista ole ennen Roomassa nähty".

"Mitä minuun tulee", virkkoi viekas kreikkatar, "en koskaan tohtisi
vaatia itselleni niin suurta kunniaa. En huoli muusta kuin että saisin
esiripun läpi katsoa, millaisen ihastuttavan vaikutuksen tämä tunikka
on tekevä, joka saapui Aasiasta viime kultalanka-lähetyksen mukana.
Se on verrattoman kaunis. Paljo vaivaa on minulle tuottanut sen
valmistaminen semmoisella tavalla, joka soveltuu tälle oivalliselle
silkkikankaalle".

"Entä sinä, Syra", kysyi Fabiola ja kääntyi halveksivasti hymyillen
kolmannen puoleen, "olisikohan _sinulla_ mitä sanomista? Mitä _sinä_
toivoisit tai mitä sinulla on lausuttavana työsi kiitokseksi?"

"Minulla ei ole muuta toivomusta sinulle, korkea valtijattareni, kuin
että aina olisit onnellinen", vastasi puhuteltu, "ja mitä itseeni
tulee, niin en ole tehnyt mitään, millä kannattaisi kehua. Olenhan
tehnyt vain velvollisuuteni".

Orjattaren vaatimaton ja suora vastaus ei kuitenkaan näyttänyt olevan
ylpeän emännän mieleen, ja hän jatkoi ärtyisällä äänellä: "Minusta
näyttää, orja, niinkuin et liiaksi tuhlaisi kiitostasi. Harvoin kuulee
suustasi lauhkeata sanaa".

"Mitäpä arvoa semmoisella olisi mielestäsi? Mitä köyhän orjanaisen
imartelu merkitsisi korkealle patriisittarelle, jota kaunopuheiset
huulet yhtämittaa ylistelevät? Uskotko niitä, kun ne tulevat _siltä_
taholta? Etkö halveksi niitä, kun kuulet niitä _meiltä_?"

Orjakumppanit loivat uhkaavia vihansilmäyksiä toveriin, ja emäntä oli
miltei yhtä paljon suutuksissaan siitä, minkä hän piti itseään kohtaan
sinkautettuna moitteena. Miten uskalsi orja ajatella ja puhua sillä
tavalla!

"Etkö siis vieläkään ole oppinut", tiuskasi kiihoittunut emäntä, "että
sinä olet orja, että olet minun, että minä olen ostanut sinut kalliista
hinnasta, ja että sinun pitää palvella minua niin kuin minä tahdon?
Minulla on yhtä suuri oikeus kielesi kuin käsiesikin palvelukseen, ja
jos minä tahdon, että sinä imartelisit tai ylistäisit minua, niin sinun
_täytyy_ se tehdä, tahtonet tahi et. On tosiaankin aivan uutta, että
orja saattaa tahtoa jotakin muuta kuin hänen valtijattarensa, jonka oma
hän _kokonaan_ on".

"Tosin kyllä", vastasi Syra tyynesti ja arvokkaasti, "henkeni on
sinun, samoin kuin kaikki, mikä tämän elämän mukana lakkaa: aika,
terveys, voimat, ruumis ja henki. Kaiken sen olet sinä hankkinut
itsellesi kullallasi, se on tullut sinun omaisuudeksesi. Mutta minulla
on kuitenkin jäljellä jotakin, jota ei kukaan keisari voi kullallaan
ostaa, ei orjakahleet sitoa, jotakin, mikä ei ole tämän elämän kanssa
loppuva".

"No, ja mitähän se olisi?" kysyi Fabiola ivallisesti.

"Sieluni!"

"_Sielusi?_" toisti ylpeä roomatar, joka tuskin uskoi korviaan.
"Kuinka, orjallako olisi sielu? Sano, tyttö, mitä sillä tarkoitat?"
jatkoi hän mieli kuohuvana.

"Minusta ei ole oppineiden puheiden pitäjäksi", vastasi puhuteltu;
"mutta sen tiedän, että povessani asuu jotakin, mikä ei voi päättyä
tämän elämän kanssa, mitä kuolema ei voi hävittää. Sentähden että
minulla on tämä näkymätön aarre, on kaikkinainen valhe ja imartelu
minusta inhottavaa".

Orjakumppanit olivat toverinsa uhkarohkeudesta niin ymmällä, etteivät
olisi saaneet sanaa suustaan. Fabiolankin mieleen oli tämä peloton
vastaus nähtävästi vaikuttanut; mutta valitettavasti tekivät ylpeys
ja pöyhkeys tämän vaikutuksen tyhjäksi, ja hän huudahti terävästi ja
halveksivasti: "Mistä olet oppinut moisia hullutuksia? Keltä olet
oppinut puhumaan tuolla tavalla? Minä olen opiskellut vuosikausia
ja tullut siihen johtopäätökseen, että kaikki käsitykset sielusta
ja sen kuolemattomuudesta ovat haaveita ja valekuvia, runoilijain
unelmia ja sofistain viisasteluja, ja semmoisina halveksin niitä.
Mutta sinä, sivistymätön, taitamaton orja, sinä luulet röyhkeydessäsi
enemmän tietäväsi kuin valtijattaresi! Vai luuletko todellakin, että
kun ruumiisi heitetään toisten orjain ruumiitten sekaan, jotka ovat
surmanneet itsensä tai tulleet ristiinnaulituiksi tai ruoskituiksi
hengiltä, heitetään palamaan samalle häpeälliselle polttolavalle --
luuletko, että kun tuhkasi yhdessä heidän tuhkansa kanssa haudataan
samaan kuoppaan, sinä kuitenkin yhä olet elossa, vieläpä, että sinulla
on toiveita saavuttaa vapaa, riemullinen elämä?"

"Minä en ole kokonaan kuoleva, kuten muuan runoilijoistanne (Horatius)
sanoo", vastasi orjatar, tosin kaikessa nöyryydessä, mutta tyynesti ja
silmät vakaasti luotuina ivalliseen hallitsijattareensa. "Enemmänkin",
jatkoi hän luottavaisesti; "minä tiedän ja uskon, että voimallinen
ääni on kutsuva tuhkani esiin tuosta kauheasta kuopasta! Minä tiedän
lunastajani elävän; ja hän on viimeisenä päivänä herättävä minut
maasta; ja minä olen saava uuden ruumiin ja olen lihassani näkevä
Jumalan. Hänen minä olen näkevä, ja minun silmäni katsovat häntä eikä
ketään vierasta! Ei orjana, vaan vapaana, iankaikkisessa riemussa ja
kirkkaudessa, rakastavana ja rakastettuna iankaikkisesti, semmoisena
olen katseleva häntä -- tämä varma toivo elää minussa".

"Mimmoisia itämaisen mielikuvituksen houreita, jotka tekevät sinut
kykenemättömäksi velvollisuuksiasi täyttämään!" huudahti Fabiola yhä
yltyvällä kiivaudella. "Moiset hullutukset ovat perattavat _sinusta
pois_. Missä koulussa olet oppinut sellaisia mielettömyyksiä? Minä
en ole latinalaisilla enkä kreikkalaisilla kirjailijoillani tavannut
mitään sentapaista".

"Eräässä koulussa kotimaassani", oli vastaus, "eräässä koulussa, jossa
ei tehdä eroitusta kreikkalaisen ja raakalaisen, vapaan ja orjan
välillä".

"Mitä?" huudahti ylpeä roomatar silmittömäksi suuttuneena. "Sinä et
siis tyydy luuloteltuun kuolon jälkeiseen olemassa-oloosi, vaan pyrit
nyt jo minun verrakseni; lopuksi tahdot ehkä päästä vielä korkeampaan
asemaan kuin minä? Kuule, sano minulle heti ja ilman verukkeita, oletko
hautonut semmoisia korkealentoisia ajatuksia päässäsi?"

Odottaen ilmeisesti jännittyneenä vastausta, istui hän supisuorana,
silmät säkenöitsevinä orjattaren edessä, joka siitä huolimatta
pelottomasti vastasi: "Kuinka minunlaiseni halpa, köyhä orja tahtoisi
pyrkiä sinun verraksesi, korkea hallitsijatar, sinun valtasi ja
asemasi, sinun oppineisuutesi rinnalle! Mutta", lisäsi hän vapisevalla
äänellä, "päätä itse, onko orja parka toiveineen iankaikkisen elämän
suhteen itse asiassa köyhempi ja halvempi, kuin mikä ihminen hyvänsä --
olkoon hänellä kuinka korkea asema, kuinka suuret rikkaudet ja vielä
syvemmät tiedot -- ellei hän tunne ja etsi jotakin korkeampaa päämäärää
kuin tämä _maallinen_ elämä?"

Ensi kertaa elämässään nöyryytettynä, soimattuna, oli Fabiola
äärettömästi suutuksissaan. Siepaten pistinpuukon syöksi hän sen
vihanvimmassa turvatonta Syraa kohden. Veri, joka tulvasi rääkätyn
palvelijan käsivarresta, todisti liiankin selvään, että terävän
aseen tekemä haava oli tavattoman syvä. Orjattaren silmät täyttyivät
kyynelillä, mutta Fabiola, joka jo seuraavassa tuokiossa katui
julmuuttaan, tunsi itsensä tämän tekonsa kautta toisten orjattarien
läsnäollessa vielä enemmän nöyryytetyksi.

"Mene, mene", sanoi hän Syralle, joka nenäliinallaan pyyhki pois verta,
"mene Eufrosynen luo ja anna sitoa haavasi. Aikomukseni ei ollut
haavoittaa sinua tuolla tavoin. Mutta odota hetkinen; minun täytyy
hyvittää se". Sen sanottuaan otti hän pöydällä olevien koristusten
joukosta kallisarvoisen sormuksen ja lahjoitti sen palvelijalle,
ilmoittaen samalla, ettei hän tänä iltana enää tarvitse häntä.
Antamalla näin kallis-arvoisen lahjan käskyn-alaiselleen, Fabiola luuli
täydellisesti sovittaneen virheensä. Mutta hurskas piispa Polykarpus,
joka seuraavana sunnuntaina näki jalokivisormuksen köyhänlahjain
joukossa, ei ollenkaan aavistanut kuka oikea lahjan-antaja oli.

Tämän julman kohtauksen lopun näki vasten tahtoansa muuan syrjäinen,
joka huomaamatta astui sisään, juuri kun Syra oli poistumaisillaan
valtijattarensa huoneesta. Tulija oli noin kolmentoista vuotias
tyttönen, yllään huikaisevan valkoinen puku ilman minkäänlaisia
koristuksia, -- herttainen ilmiö. Hänen silmistään loisti rakkautta ja
ystävällisyyttä; hän oli ilmeinen alttiuden kuva, sellainen olento ei
muista itseänsä, se huolehtii vaan muista.

Syra melkein kauhistui, nähdessään edessään tuon armaan, enkelimäisen
olennon. Agnes, se oli nuoren patriisityttären nimi, tarttui siitä
huolimatta hänen käteensä ja kuiskasi hänelle: "Minä tiedän jo; odota
minua eteishuoneessa".

Kun Fabiola huomasi sisään-tulijan, niin tumma puna peitti hänen
kasvonsa. Syystäpä otaksui hän, että serkku oli nähnyt hänen arvottoman
käytöksensä. Käskettyään kylmällä kädenviitteellä orjattaret
poistumaan, nousi hän ja tervehti tulijaa erittäin sydämellisesti.
Niiden harvain onnellisten joukkoon, joille kylmän, ylpeän Fabiolan
vallanhimoisuus ei tuottanut kärsimyksiä, kuului tämä nuori serkku sekä
Eufrosyne, muuan vapautettu orjatar, Fabiolan entinen hoitaja.

Eufrosyne, joka piti huolen kaikista kotoisista toimista, oli niin
ihastunut hoidokkaaseensa, että Fabiola hänen mielestään oli kaikista
täydellisin olento sekä samalla viisain ja kaikissa suhteissa etevin
kaikista Rooman naisista.

"Olitpa todellakin oikein kiltti, Agnes kulta", sanoi Fabiola, "että
niin alttiisti noudatit odottamatonta kutsuani. Isäni toi mukanaan
muutamia outoja vieraita, ja etten yksinomaan tarvitsisi seurustella
heidän kanssaan, lähetin pyytämään sinua meille. Olenpa hieman
uteliaskin näkemään noita vieraita. Yhden nimenä on Fulvius, jonka
hienosta käytöksestä, rikkaudesta ja sivistyksestä paljo puhutaan,
vaikk'ei kukaan oikeastaan tiedä tarkemmin hänen säätyään ja
sukuperäänsä".

"Sinä tiedät, kuinka mielelläni tulen luoksesi ja kuinka mielellään
hyvät vanhempani aina sen sallivat", vastasi Agnes lempeästi.

"Ja kuten tavallisesti tulet tänäänkin koristuksitta ja jalokivittä,
yksinkertaisesti puettuna lumivalkoiseen pukuusi. Sinä olet todellakin
aina pikku morsiamen näköinen", huomautti Fabiola puoleksi leikillään.
"Mutta mitä tuo on?" jatkoi hän peljästyneenä. "Oletko satuttanut
itsesi? Tiedätkö, että tunikassasi on veripilkku? Sinun tulee pukeutua
toiseen pukuun; minä annan sinulle yhden leningeistäni".

Mutta tähän Agnes ei tahtonut suostua. Tahra on orjanverta, sanoi
hän, mutta hänen mielestänsä olisi se jalompaa kuin hänen omansa sekä
Fabiolan.

"Sinä tahdot siis koko maailmalle ilmoittaa, että minä niin kiivaasti
olen rangaissut oikullista orjaa?" lausui Fabiola. "Todellakin, Agnes,
minusta on usein näyttänyt, kuin panisit liian suurta arvoa noihin
halveksittuihin ihmisiin. Mitä he sitte oikeastaan ovat?"

"Ihmisiä niinkuin mekin, joilla on yhtäläinen järki, yhtäläisiä
tunteita, yhtäläinen ruumis kuin meilläkin. Vieläpä enemmänkin: he
ovat meidän kanssamme yhtä perhettä; Jumala on niin hyvin heidän kuin
meidänkin isämme; he ovat niin muodoin veljiämme ja sisariamme".

"_Orjat_ minun veljiäni ja sisariani? Jumala varjelkoon! He ovat meidän
omaisuutemme, ja saavat vain liikkua -- -- --"

"Malta, malta", keskeytti Agnes varsin lempeästi serkkunsa, joka
alkoi pikastua. "Minä näen silmiesi kyynelistä, etteivät sydämesi ja
sanasi ole ihan sopusoinnussa keskenään. Mutta etkö suostuisi erääseen
pyyntöön? Möisitkö minulle orjattaresi Syran? Luullakseni et kernaasti
halua pitää häntä läheisyydessäsi".

"Sinä erehdyt, Agnes. Minä tahdon kerrankin voittaa ylpeyteni ja
tunnustaa sinulle, että kunnioitan, jopa ihailenkin häntä. Minussa on
tähän saakka itsellenikin vieras tunne vallalla häntä kohtaan".

"Mutta minä voisin ehkä tehdä hänet onnellisemmaksi, kuin hän nyt on",
jatkoi Agnes.

"Sitä en epäile; sinun läheisyydessäsi täytyy jokaisen tuntea
itsensä onnelliseksi. En ikänä ole nähnyt teidän talonne vertaista.
Te näytte todellakin toteuttavan sen, mistä Syra puhui. Teillä ei
tunneta erotusta vapaan ja orjan välillä. Kaikki ovat tyytyväisiä ja
täyttävät mielellään velvollisuutensa. Ilmaise minulle se salaisuus,
joka moista vaikuttaa. Niin, armahaiseni; minä luulen, että jos sinä
olisit kristitty ja sinut heitettäisiin amfiteatterille petojen eteen,
niin jalopeurat ja tiikeritkin paneutuisivat kuin lampaat nöyrästi
maata sinun jalkojesi juureen. Mutta miksi olet niin totinen, lapseni?
Minähän lasken vain leikkiä".

Agnes oli niin vaipunut ajatuksiinsa, että vasta hetkisen päästä
vastasi: "Niin, Fabiola, kukapa tietää, mitä kunkin kohtaloksi on
määrätty! Mutta jos niinkin hirmuista tapahtuisi, niin kenenpä
mieluummin soisi olevan luonansa, kuin Syran kaltaisen henkilön.
Luovuta hänet minulle!"

"Sinä et todellakaan saa ottaa leikillä lausuttuja sanojani niin
vakavalta kannalta", vastasi Fabiola. "Minulla on liian korkea ajatus
ymmärryksestäsi, voidakseni uskoa jotakin niin hirmuista mahdolliseksi.
Mitä Syran uskollisuuteen tulee, yhdyn täydellisesti sinuun. Kun toissa
kesänä olin kovasti sairaana ja toiset orjattaret pelkäsivät tarttumaa
niin suuresti, että ainoastaan ruoskalla saatiin ajetuksi heidät minun
läheisyyteeni, niin tämä orja raukka tuskin hievahti luotani, valvoi
yöt päivät, ja hoiti minua semmoisella hellyydellä, että minun kenties
suureksi osaksi on kiittäminen häntä paranemisestani".

"Ja etkö sen kautta oppinut häntä rakastamaan?" kysyi Agnes.

"Häntä rakastamaan? Orjaa rakastamaan, lapsi? Minä tietysti palkitsin
häntä runsaalla mitalla, mutta minä en oikein tiedä, mihin hän
panee lahjani. Mikäli toiset tietävät kertoa, ei hänellä ole mitään
säästössä, eikä hän kuitenkaan hukkaa mitään itseään varten. Olen
kuullut senkin, että hän jakaa jokapäiväisestä ruoka-annoksestaan
eräälle sokealle kerjäläistytölle".

"Rakkahin Fabiola", huudahti Agnes, "minun täytyy saada hänet omakseni.
Sano, paljonko hänestä tahdot, ja anna hänen jo tänä iltana lähteä
mukaani!"

Ja mitenkä vanhempi serkku olisi voinut olla suostumatta nuoremman
armaaseen, sydämelliseen pyyntöön! Mutta hintaa määräämättä kehoitti
hän tuota vastustamatonta pikku pyytäjää seuraavana päivänä lähettämään
jonkun sopimaan kaupasta hänen isänsä huoneenhaltijan kanssa ja pyysi
häntä nyt tulemaan mukaan ruokasaliin. Nuoret tytöt lähtivät siis
vierasten luo, talon tytär tällä kertaa tavallisuudesta poiketen,
niinkuin Agneskin, ilman jalokivikoristuksia.



Kolmas Luku.

Erilaisia vieraita.


Nuorten neitojen tullessa olivat vieraat jo koolla. Niitten luku oli
kuten tavallisesti roomalaisissa vieraspidoissa hyvin rajoitettu. Että
rikkaan patriisin pöytä siitä huolimatta oli mitä koreimmaksi katettu
ja yltäkylläisesti mainioimmilla ruuilla ja viineillä varustettu,
tarvinnee tuskin mainita. Isä huomasi oitis, että hänen tyttärensä
esiintyi ilman koristuksia, ja tytär joutui aivan ymmälle, kun häneltä
kysyttiin syytä siihen. Avoimesti ja rehellisesti tunnustaa, että häntä
ei haluttanut tänään niitä panna ylleen ja ilmoittaa syyn siihen, -- se
ei voinut juolahtaa hänen mieleensä. Mutta Agnes, joka oli Fabiuksenkin
lemmikki, auttoi hänet pulasta viattomalla, lauhkealla juttelullaan.
Kaksi saapuvilla olevista vieraista, Calpurnius, muuan oppinut, ja
Prokulus, joka erityisenä herkkusuuna ja hempuilijana oli usein nähty
vieras siinä talossa, miellyttää meitä yhtä vähän kuin noita kahta
nuorta neitosta, jotka ainoastaan kylmästi ja juhlallisesti vastaavat
heidän kohteliaisiin tervehdyksiinsä. Sitä suurempaa mieltymystä
herättää heissä kolmas, nimeltään Sebastianus, muuan tribuuni, ylhäinen
upseeri keisarillisissa henkivartijoissa. Salaisena kristittynä
oli tämä astunut keisarilliseen sotajoukkoon, pää-asiallisesti
pelastaakseen vainottuja ja mikäli mahdollista edistääkseen pakanoiden
kääntymistä. Hän ei tosin ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi,
mutta oli urhollisuudellansa saavuttanut suuren maineen. Sekä
itämaitten keisari Diokletianus että länsimaita hallitseva keisari
Maksimianus Herkuleus pitivät häntä suosikkinaan ja olivat kohottaneet
hänet korkeille kunniasijoille. Hän oli komea mies, luonnoltaan
teeskentelemätön ja suora, ja vaikka hän olikin hieno seura-ihminen, ei
pöytävierasten tyhjäsisältöinen ja kevytmielinen puhelu näköjään häntä
huvittanut. Lyhyesti sanoen, hän oli kevytmielisille ikätovereilleen ja
vertaisilleen malliksi kelpaava mies ja upseeri.

Hänen täydellinen vastakohtansa oli tuo jo mainittu uusi tähti
Rooman aristokratisissa piireissä, Fulvius. Hän oli nuori, kasvot
hienot, miltei tyttömäiset, erittäin komeasti puettu, kiiltävä sormus
kussakin sormessa. Hän ilmaisi ajatuksensa valituin sanoin ja siroin
puheenkääntein, oli tavattoman kohtelias sekä ilmeisesti säyseä ja
hyväntahtoinen, Näillä ominaisuuksillaan oli hän osannut hankkia
itselleen pääsön Rooman ylhäisempiin piireihin. Tästä oli hänen osaksi
myöskin kiittäminen sitä seikkaa, että hänet oli nähty keisarillisessa
hovissa. Seurassaan vain yksi vanhanpuoleinen kumppani, joka nähtävästi
oli häneen hyvin kiintynyt, oli hän saapunut Roomaan; mutta oliko tämä
tuon muukalaisen orja vai vapaa palvelija vai ystävä, sitä ei voinut
kukaan varmuudella sanoa. He keskustelivat toistensa kanssa vieraalla
kielellä, ja vanhuksen synkät piirteet sekä terävät, tuliset katseet ja
salaperäinen ilme kasvoilla herättivät käskyn-alaisissa pelkoa.

Fulvius oli mitä komeimmin sisustanut asuntonsa ja hankkinut
nuorenmiehen tarpeisiin nähden liiankin lukuisan joukon orjia
palvelukseensa. Hänen talonsa ilmaisi tosin ennemmin liiaksi
täyteen ahdattua komeutta kuin todellista rikkautta; mutta Rooman
kevytmielisissä, pakanallisissa piireissä ei suuria välitetty
muukalaisen salaperäisestä entisyydestä ja äkkinäisestä ilmestymisestä,
hän kun osasi niin hyvin lumota mielet näennäisellä rikkaudellaan
ja sukkelalla, miellyttävällä olennollaan. Oikealta ihmistuntijalta
ei suinkaan olisi jäänyt huomaamatta nuo väijyvät, synkät, leimuvat
katseet, joita vieras loi ympärilleen, aika-ajoin unhottautuen tai
luullen, etteivät muut häntä huomaa. Nuo katseet ne silloin kylliksi
ilmaisivat, että tämän näennäisesti lempeän, herttaisen nuoren miehen
miellyttävän ulkomuodon alla kätkeiksen kavala ja häijy sydän.

Vieraat sijoittuivat kohta pöydän ympärille. Naiset söivät istuallaan,
herrat asettuivat mukavasti sohville, niin kutsutuille triklineille.
Vähitellen muuttui keskustelu yhä vilkkaammaksi ja kosketteli
pää-asiallisesti, kuten tavallista oli, päivän tapahtumia. Prokulus
oli mitä luotettavimmalta taholta kuullut, että lämpö-kylpylaitokset
Diokletianon käskyn mukaan piti saataman valmiiksi kolmen vuoden
kuluessa.

"Mahdotonta!" väitti Fabius. "Muutamia päiviä sitten kävin
rakennuspaikalla ja huomasin työn sitte edellisen vuoden varsin vähän
edistyneen. Vielä oli tavattoman paljon raskasta työtä suoritettavana,
koko joukko marmorijärkäleitä ja pilareita hakattavana ynnä paljo muuta
tekemistä".

"Aivan oikein", todisti Fulvius. "Mutta minä tiedän luotettavimmasta
lähteestä, että on toimitettu laajalle käsky lähettää Roomaan niin
paljon vankeja kuin suinkin, ynnä ne pahantekijät, jotka on tuomittu
Espanjan ja Sardinian kaivoksiin. Kun näiden avuksi vielä saadaan
muutama tuhat kristittyjä, niin tulee rakennus reippaasti edistymään".

"Ja miksi paremmin _kristittyjen_ kuin muiden pahantekijäin avulla?"
kysyi Fabiola ihmeissään.

"No niin", vastasi Fulvius mitä herttaisimmasti hymyillen, "suoraan
sanoen en minä osaa sanoa oikeaa syytä. Mutta sen voin huoleti
sanoa, että jos ei olisi kuin yksi ainoa kristitty tekemässä työtä
viidenkymmenen muun pahantekijän joukossa, voisin varmasti tuntea
hänet".

"Mitenkä niin?" kysyivät useat yht'aikaa.

"Tavalliset pahantekijät", kuului vastaus, "ovat aivan haluttomia
työhön, ja heitä täytyy ruoskalla pakottaa siihen; paitsi sitä ovat he
raakoja ja riidanhaluisia. Kristityissä sitä vastoin, joita olen nähnyt
samallaisessa työssä, olen huomannut aivan päinvastaista. Pitääkö
päällysmies heitä silmällä vai on pitämättä, on aivan yhdentekevää; he
ovat aina ahkeroita ja tottelevaisia. Aasiassa olen tavannut nuoria
patriisejakin, jotka eivät koskaan ole pidelleet kirvestä käsissään tai
kantaneet minkäänlaista taakkaa hartioillaan, mutta siitä huolimatta
ovat he väsymättä suorittaneet tuota heille niin outoa työtä. Ja
kuitenkin saavat he useasti maistaa ruoskaa, ja syystäpä saavatkin,
sillä jumalallisen keisarimme tahto on, että heidän tilansa tehdään
heille niin raskaaksi kuin mahdollista. Kuitenkaan en ole kuullut
heidän koskaan valittavan".

"Enpä juuri voi sanoa, että ihailisin moista oikeudenkäyttöä",
huomautti Fabiola. "Mutta mitä ihmeen ihmisiä nuo kristityt sitten
ovat? Minä tahtoisin tietää, mikä heidän käskee olemaan niin tyhmiä tai
luonnottoman tunnottomia!"

"Sen voinee Calpurnius epäilemättä selittää", vastasi Prokulus.
"Hänhän on filosoofi ja voi tuntimäärin puhua yhdestä aineesta, joko
Alppivuorista tai muurahaiskeosta".

Kyseissä oleva henkilö, joka oli hyvin ylpeä luullusta
oppineisuudestaan ja mielissään tästä kehoituksesta, aloitti kohta
juhlallisella äänellä: "Kristityt ovat ulkomainen uskonlahko, jonka
perustaja eli Kaldeassa monta vuotta sitten. Hänen oppinsa tuotiin
Roomaan vähän ennen Vespasianuksen hallituksen aikoja kahden,
Pietari ja Paavali nimisen veljen toimesta. He kuuluivat olleen
kaksoisveljekset, joita juutalaiset nimittivät Moosekseksi ja
Aaroniksi. Jälkimäisen sanotaan myyneen esikoisoikeutensa edelliselle
pienestä kauriista, jonka nahasta hänen piti valmistaman hansikkaita.
Mutta minun nähdäkseni tämä ei pidä yhtä asian todellisen laidan
kanssa, sillä juutalaisten mystillisissä kirjoissa kerrotaan, että
toinen veljeksistä, joka lintujen lennosta oli havainnut suotuisampia
enteitä veljensä uhrin kelpaavaisuudesta, tappoi tämän johdosta
veljensä, kuten Romulus teki Remukselle. Sentähden antoi kuningas
Mardochaene Makedonialainen heidän sisartensa pyynnöstä hirttää hänet
viidenkymmenen jalan korkuiseen hirsipuuhun. Kuten sanottu, Pietari
ja Paavali tulivat Roomaan. Edellinen huomattiin olevan muuan Pontius
Pilatukselta karannut orja, ja hänet ristiinnaulittiin herransa
käskystä Janikulus vuorella. Molempain lukuisat uskolaiset tekivät
ristin vertauskuvakseen ja rukoilivat sitä. He pitivät suurimpana
kunnianaan tulla ruoskituiksi ja kuolla pikaisella kuolemalla; siten
he myöskin luulevat paraiten noudattavansa opettajainsa esimerkkiä ja
pääsevänsä heidän luoksensa johonkin otaksumaansa paikkaan pilvien
keskellä".

Pöytävieraat olivat kaikki, paitsi kahta, kuunnelleet jännitetyllä
tarkkuudella kertomusta. Nuori upseeri loi kysyväisen katseen
Agnekseen, mutta tämä pani sormen huulilleen ja katsoi häneen niin
merkitsevästi ja rukoilevasti, että hän vaikeni.

"No niin, pää-asia on, että kylpylaitokset pian valmistuvat", huomautti
Prokulus. "Mimmoisia juhlapäiviä meille onkaan tulossa, jos, kuten
kerrotaan, jumalallinen Diokletianus itse saapuu niitten vihkiäisiin!"

"Se on melkein varmaa", virkkoi Fulvius. "Mutta eihän meidän ole
tarvis niinkään kauan odottaa juhlapäiviä. Jo ennen talvea aiotaan
vissiä tarkoitusta varten lähettää tänne suuri joukko jalopeuroja ja
panttereita Numidiasta". Hän jatkoi sitten, silmäillen tutkivasti
Sebastianusta: "Semmoiselle urholliselle soturille kuin sinä,
Sebastianus, tarjonnee näytelmien katseleminen amfiteatterilla
erinomaista nautintoa, varsinkin kun taistelu on suunnattu korkean
keisarin ja valtakunnan vihollisia vastaan".

Puhuteltu kohosi leposohvalle istualleen ja, katsoen vieruskumppania
tuimasti silmiin, vastasi tyynesti: "Fulvius, minä en ansaitsisi
nimeä, minkä sinulta kuulin, jos kylmin verin, vieläpä huvittelunakin
saattaisin katsella petoeläimen taistelua avutonta lasta tai ukkoa tai
naista vastaan. En! Ilolla vetäisin miekkani keisarin tai valtakunnan
vihollisten torjumiseksi, mutta yhtä halukkaasti käyttäisin sitä niitä
jalopeuroja ja panttereita vastaan, jotka, vaikkapa keisarillisestakin
käskystä, hyökkäävät viattomien ja turvattomien päälle".

"Emme siis saane koskaan nähdä sinua amfiteatterilla?" Tällä häijyllä
äänellä lausutulla kysymyksellään kääntyi tuo näennäisesti niin lempeä
nuorukainen Sebastianuksen puoleen.

"Se, joka tapaisi minut siellä, näkisi minut turvattomien, eikä petojen
puolella", oli vastaus.

"Sebastianus on oikeassa", huudahti Fabiola, lyöden käsiään yhteen. "En
ole koskaan kuullut Sebastianukselta muuta kuin jaloja, ylevämielisiä
ajatuksia".

Siihen päättyi keskustelu; mutta Fulvius puraisi huultansa kiukusta.

Isäntä oli sillä aikaa ollut syventyneenä kokonaan muihin ajatuksiin,
nimittäin sukulaisensa Agneksen naittamis-tuumiin. Koska, kuten
tiedetään, roomalaiset tytöt jo kahdentoista vuotiaina pidettiin
naima-ikäisinä, emme saata sanoa moisia tuumia ennenaikaisiksi.
Niistä hellistä silmäyksistä, joita tuo rakastettava muukalainen
tuontuostakin loi hänen lemmikkiinsä, luuli hän voivansa tehdä sen
johtopäätöksen, että nuorukainen oli rakastunut Agnekseen. Sen lisäksi
luuli hän, ettei Agneskaan ollut kylmäkiskoinen muukalaista kohtaan.
Mitä saattoikaan hän siis paremmin toivoa kuin että noista kahdesta
tulisi pari! Vakuutettuna siitä, että hän oli nähnyt oikein, oli
hän varmasti päättänyt koettaa parhaimpansa mukaan edistää heidän
yhteenliittymistään ja sitten, kun kaikki oli onnistunut, hämmästyttää
tytärtään älykkäisyydellään.

Mutta me jätämme toistaiseksi tuon hienon seuran, nähdäksemme kuinka
haavoitetun orjattaren on käynyt. Kun Syra näytti Eufrosynelle
haavansa, peljästyi hyvänsävyinen vanhus ja ilmaisi sääliään
äänekkäillä huudahduksilla. "Onneton raukka", sanoi hän pestessään ja
sitoessaan haavaa, "tämähän on kauhea isku! Mitä olet tehnyt? Millä
olet saattanut itsesi näin kovan rangaistuksen alaiseksi? Kai olet
kauheasti rikkonut velvollisuuksiasi! Semmoinen haava -- ja kuitenkin
on se mitä lempeimmän käden tuottama! Lapsi parka, miten mahtanetkaan
kärsiä! Tule, vahvista itseäsi, ettet mene tainnoksiin liiallisesta
verenvuodosta. Kai oli Fabiola pakotettu rankaisemaan sinua".

"Epäilemättä oli syy minussa", vastasi Syra raukeasti hymyillen; "kuka
käski minun sanoa hallitsijatartani vastaan".

"Sanoa vastaan, sanoa _häntä_ vastaan?" vastasi vanhus, uskomatta
korviaan. "Oi, kautta jumalien, milloinka on kuultu, että orjatar
inttäisi jaloa hallitsijatartaan vastaan, semminkin niin oppinutta
vastaan kuin hän on! Sitä ei Calpurniuskaan olisi uskaltanut tehdä. Ei
siis kummakaan, jos ei hän kiivaudessaan tiennyt, millaisen kivun hän
sinulle tuotti. Mutta me pidämme asian salassa; kukaan ei saa tietää,
että olet ollut niin röyhkeä. Eikö sinulla ole huivia tai muuta, minkä
voisimme köyttää käsivarren ympäri ikäänkuin koristeeksi? Noilla
toisilla kyllä olisi, mutta sinä et ole koskaan pitänyt väliä kauniista
kappaleista. No, kai sellainenkin saadaan".

Niin sanoen veti hän Syran viereiseen makuuhuoneeseen, aukaisi
hänen kirstunsa ja veti tuokion kuluttua esiin kallis-arvoisen,
taidehikkailla kirjauksilla ja helmillä runsaasti koristetun huivin.
Syra punastui ja pyysi hartaasti, että se pantaisiin takaisin
paikoilleen ja vahvisti pyyntöään tunnustuksella, että se oli hänen
rakkaan äitinsä ja entisten, onnellisempien päivien muisto. Sen
vuoksi oli hän vuosikausia huolellisesti tallettanut sitä ja tahtoi
niin eteenkinpäin tehdä. Mutta Eufrosyne oli taipumaton. Hänen vakaa
aikomuksensa oli vain pitää salassa emäntänsä virhettä, jonka tähden
hän somasti sitoikin huivin haavoitetun käsivarren ympäri.

Myöhemmin näemme Syran kantavan kädessään pientä huolellisesti
kätkettyä koria, menossa portinvartijan asunnon vastassa olevaan
huoneeseen, jossa ylemmän palvelusväestön oli lupa ottaa vastaan
vieraitaan. Samassa kuuli hän kevyitä askelia takanaan, ja tunsi erään
tyttösen syleilevän häntä; tämän kasvot olivat tosin ilosta loistavat,
mutta hänen kiillottomat silmänsä ilmaisivat hänen olevan sokean.

"Istu, Cecilia", lausui Syra, mitä hellimmästi vastattuaan
sydämelliseen tervehdykseen. "Tänään saat olla oikein niinkuin
kesteissä, minulla on oikea juhla-ateria sinulle tarjottavana".

"Saanhan juhla-aterioita joka päivä", vastasi sokea.

"Saat kyllä, mutta tänään on aivan erikoista. Hyvä hallitsijattareni
on lähettänyt tämän minulle omasta pöydästään, ja sinä tiedät, kuinka
iloinen olen, voidessani jakaa sen kanssasi". Iloisesti juteltaessa
nautittiin herkkupalat; kiitollisin sydämin poistui sitten sokea, ja
Syra palasi takaisin tyhjä vati kädessään. Peljäten orjakumppaniensa
kateutta tai heidän kiusailevia kysymyksiään, irroitti hän huivin
käsivarrestaan, ennenkuin astui keittiöön; mutta ettei herättäisi
Eufrosynen tyytymättömyyttä, sitoi hän sen jälleen ympärilleen niin
hyvin kuin voi yhdellä kädellä.

Kulkiessaan takaisin näki hän erään vieraista kulkevan silmät
maahan luotuina pihan poikki ja sitten asettuvan pilarin taa.
Vieraan odottamaton näkeminen sai hänet pysähtymään ikäänkuin kauhun
valtaamana. Hänen sydämensä tykytti melkein kuultavasti, hänen polvensa
tutisivat, kylmät hikikarpalot vierivät hänen otsaansa pitkin. Samaten
kuin lintu, joka vastustamattomasti antautuu sihisevän käärmeen
lumottavaksi ja pitää silmänsä herkeämättä luotuina veriviholliseensa,
samaten seurasi hänkin tuijottavin katsein tämän ilkimyksen kaikkia
liikkeitä. Seuraavassa tuokiossa katosi hän kuni varjo esiripun taa,
ja Fulvius hän se oli -- lähestyi sitä paikkaa, missä Syra äsken oli
seisonut. Ilmeisesti säikähtäen jotakin esinettä edessään maassa,
Fulvius peräytyi askelen taapäin. Hänellä vapisi joka jäsen. Töin
tuskin hän sai mielensä rohkaistuksi, ja vilhuttuaan kaikille tahoille
vakautuaksensa, ettei ketään ollut näkemässä, kumartui hän ottamaan
maasta esinettä. Se oli, kuten helposti arvaamme, Syran huivi. Mutta
ruvetessaan käärimään sitä kokoon, kätkeäksensä sen pukunsa alle,
huomasi hän kauhukseen tuoretta verta, joka oli tunkeutunut sidosliinan
läpi. Sitten läksi hän, horjuen kuin juopunut, astumaan asunnolleen.

Kalmankalpeana kulkea hoipersi hän makuusuojaansa ja epäsi jyrkästi
nöyräin orjien avun, viittasi vain tuntemallemme uskolliselle
saattajalle ja osoitti ääneti kirjailtua, veripilkkujen tahraamaa
huivia, jonka oli heittänyt eteensä pöydälle. Synkkä mies ei tosin
puhunut sanaakaan, mutta hänen kavalat kasvonsa kävivät miltei yhtä
kalpeiksi kuin Fulviuksenkin.

"Epäilemättä sama huivi", alkoi vanhus, jonkun ajan kuluttua, vieraalla
kielellään, "mutta hän ei kuitenkaan enää ole elossa".

"Oletko siitä niin varma?" kysyi nuorempi, silmäillen vanhusta
läpitunkevin katsein.

"Niin varma kuin ihminen ylimalkain voi olla siitä, mitä itse ei ole
nähnyt", oli vastaus. "Mutta mistä olet tämän löytänyt ja mistä siihen
on tullut verta?"

"Huomenna kerron sinulle kaikki; tänään en jaksa. Mistä siihen on
tullut verta, joka vielä oli tuoretta, kun sen löysin, sitä en tiedä.
Kenties ennustaa se kostoa, kostoa niin kovaa ja musertavaa kuin vaan
raivottaret voivat keksiä, kostoa siitä verestä, jota ei vielä ole
vaadittu meiltä".

"Hiljaa, hiljaa! Nyt ei ole aikaa haaveksimiseen! Näkikö kukaan, että
otit... otit... ylös maasta tämän?"

"En luule".

"Sitten ei meidän ole mitään peljättävänä. Meidän käsissämme on se
paremmassa tallessa kuin muiden. Nukuttuamme yön vahvasti on meidän
helpompi tuumitella enemmän asiasta huomenna".

"Niin, mutta makaa tämä yö minun kamarissani; minä en tahdo olla
yksin", vastasi Fulvius.

Molemmat paneusivat sitten levolle, Fulvius pehmeälle vuoteelle,
Eurotas yksinkertaisemmalle alukselle. Kyynäspäähän nojaten katseli hän
kauan mustilla silmillään rauhattomasti nukkuvaa nuorukaista, jonka
uskollinen ohjaaja ynnä samalla -- pahahenki hän oli.

Tuskallisten unien vaivaamana nukkuja heittelihen sinne tänne
vuoteella. Hänen edessään häämöttää etäisyydessä kaupunki, jonka
läpi virtaa kirkasvetinen joki. Virralla nostaa eräs laiva ankkurin;
laivan kannella seisoo joku, joka viuhtoo hänelle jäähyväisiksi
kirjatulla huivilla. -- -- Kuva muuttuu toisellaiseksi. Laiva
taistelee korkeassa aallokossa hirmumyrskyä vastaan, mutta sama
huivi liehuu ylhäällä mastossa. Nyt törmää laiva karille ja uppoaa,
laivassa olijain kamalasti huutaessa syvyydestä. Ainoastaan päämasto
loistavine viirineen näkyy vielä kuohuvien aaltojen yläpuolella,
kunnes mustasiipinen olento, ympärillään vesilintuja ja kädessään
soihtu, lentää sinne, riuhtaisee viirin irti mastosta ja pitelee sitä
raivoisassa vihan vimmassa nukkuvan edessä, joka näkee siihen leimuvin
kirjaimin kirjoitetun sanan "Nemesis". -- --

Mutta jo on aika meidän katsoa, miten on laita Syran, joka sillä välin
ei ole turhaan rukoillut ja taistellut. Myrsky hänen sydämessään oli
laannut; hän oli saavuttanut rauhan. Semmoinen oli hän, kun Agnes,
ilosta loistavana, saapui hänen luoksensa ilmoittaakseen, että hänellä
oli iloinen uutinen kerrottavana. "Hallitsijattaresi on luovuttanut
sinut minulle", sanoi hän; "huomenna annan noutaa sinut, ei orjana
palvellaksesi minua, vaan tullaksesi vapaaksi, tullaksesi minun
sisarekseni".

Mutta Syra, sen sijaan että olisi iloinnut, muuttui kasvoiltaan aivan
surulliseksi ja vastasi vapisevalla äänellä: "Onhan kovin ystävällistä
sinun puoleltasi, jalo Agnes, että niin paljon ajattelet minun
parastani, mutta suo anteeksi pyyntöni: anna minun pysyä sinä mikä
olen".

"Mutta miksi?" kysyi Agnes ihmeissään.

"Siksi", vastasi puhuteltu, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen
poskiaan pitkin, "koska luulen, että minä täällä olen sillä paikalla,
minkä Jumala on minulle määrännyt. Minä tiedän, että Fabiola on
sinulle rakas. Mimmoinen jalo sielu, mimmoinen ymmärrys hänellä on!
Mimmoiset lahjat ja ominaisuudet! Jospa vain totuuden valo häntä
elähyttäisi, mitäpä saisikaan hän aikaan kristittynä! Ja että hän
saataisiin kristinoppiin taipumaan, sitä rukoilen yötä päivää, se on
minun pää-ajatukseni. Elää hänen edessään kristillistä elämää, vaikkapa
heikkoudessakin, ja opettaa häntä rakastamaan sitä -- sen olen minä
ottanut tehtäväkseni".

"Sinä olet voittanut, sisko!" huudahti Agnes syvästi liikutettuna.
"Minä luovun sydämeni mielihalusta. Pitkitä niinkuin olet alkanut,
uskovana, rukoilevana, ja työsi ei ole jäävä hedelmiä vaille!" Samassa
astui huoneeseen orja ja ilmoitti, että kantotuoli odotti ulkona. Nuori
patriisitar sanoi nyt sydämelliset jäähyväiset ja poistui.



Neljäs Luku.

Yöllisinä hetkinä.


Sill'aikaa kuin Agnes kantotuolissaan lähestyy vanhempainsa kotia, on
Fabiuksen talossa noussut aika meteli, ainakin siinä osassa rakennusta,
joka oli orjattarille määrätty.

Kun näet Syra toisen kerran tahtoi sidottaa haavansa, kaipasi hän
tuota kirjailtua huivia; mutta Eufrosyne sanoi, että sen täytyy löytyä
ja lähti orjattarien kanssa sitä etsimään. Etsiminen oli kuitenkin
turha. Suopea hoitajatar-vanhus, joka arveli orjatyttö-paran kätkeneen
kallisarvoisen huivin, ostaakseen sillä vastedes itsensä vapaaksi,
valitti haikeasti sen katoamista, ja Syran itsensä mielestä oli se,
vaikka toisista syistä, vieläkin haikeampaa. Että kukaan ylhäisistä
vieraista olisi juljennut viedä jotakin vierasvaraisen isännän talosta,
niin, kenenpä päähän se olisi juolahtanut! Kun ei sitä tarkimmallakaan
etsimisellä löydetty, uskoi Eufrosyne lopulta ihan varmasti, että se
oli noitumisen kautta kadonnut, eikä hän voinut muuta luulla kuin
että musta Afra, jonka silmätikkuna hän tiesi Syran olevan, oli tyttö
parkaa kiusatakseen tämän ilkeän tempun toimeenpannut. Numidiatarta
pidettiin toisena Canidiana (Canidia on Horatiuksen teoksista tunnettu
kuuluisana noita-akkana Keisari Augustuksen ajoilta). Sillä tekosyyllä,
että hän muka keräili ruohoja ja kaunistus-aineita, joilla oli tehoisa
vaikutus ainoastaan siinä tapauksessa, että ne poimittiin täysikuun
aikana, lähti Afra, Eufrosynen voimatta sitä estää, valmistamaan,
kuten vanha hoitaja epäili, kuolettavia myrkkyjä tahi ottaakseen osaa
fetishi-pappien irstailupitoihin tahi yhtyäksensä niitten kanssa,
joille hän maksua vastaan jakeli neuvojaan tahi kauppasi taikakeinojaan.

Kun Syra tämän runsastapauksisen päivän iltana vielä kerran tyynesti
ajatteli kaikkia tapahtumia järjestään, niin asia yhtäkkiä selveni
hänelle itsestään. Eikö se ollut juuri samassa paikassa, missä hän oli
seisonut, kuin Fulvius oli pysähtynyt ja kohta sen jälkeen nopeasti
poistunut? Epäilemättä oli Syra pudottanut huivinsa siihen, ja Fulvius
oli sen ottanut. Ettei Fulvius välinpitämätönnä voinut mennä sen ohi,
sen Syra tiesi ja oli varma siitä, että huivi oli nyt Fulviuksella.
Kauan vielä mietittyänsä, mitä seurauksia siitä mahdollisesti voisi
olla, pääsemättä silti tyydyttävään loppupäätökseen, jätti hän
hartaassa rukouksessa asian päättymisen Jumalansa huostaan.

Agneesta erottuaan oli Fabiola vetäytynyt yksinäisyyteen huoneisiinsa
ja päästänyt sinä iltana toimessa olevat orjattaret ystävällisemmin
kuin milloinkaan menemään. Sitten istahti hän samalle leposohvalle,
missä ensi kerran näimme hänet orjainsa ympäröimänä. Mitenkä
peljästyikään hän, kun hän siinä näki pistinpuukon, jolla hän oli
Syraan tuon verisen haavan iskenyt! Kauhistuneena heitti hän sen
muutamaan laatikkoon, vakaasti päättäen, ett'ei hän vastedes enää
koskaan moista rangaistus-asetta käytä, ja otti vihdoin kirjan
käteensä. Mutta -- onko se sama kirjakaan, mikä häntä ennen niin
suuresti viehätti? Kuinka pintapuoliselta, kevytmieliseltä sisällys nyt
hänestä tuntuukaan! Ja lukematta sivuakaan panee hän pergamentin pois
ja antaa ajatustensa vapaasti liidellä.

Ensinnä väikkyy hänen mielessään nuoren serkun kuva. Mikä herttainen
tyttö, tuo Agnes, niin epä-itsekäs, niin puhdas, niin koristelematon --
ja kuitenkin niin ymmärtäväinen ja viisas! Fabiola päättää ruveta tuon
viattoman lapsen uskolliseksi suojelijattareksi, olla hänelle vanhemman
sisaren asemassa. Hän, kuten isäkin, oli huomannut ne silmäykset,
joita Fulvius oli luonut pahaa aavistamattomaan tyttöseen. Fabiolaan
oli kuitenkin tämän hänelle niin vastenmielisen vieraan käytös tehnyt
aivan päinvastaisen vaikutuksen. Hänen luja aikomuksensa oli kaikin
keinoin koettaa tehdä Fulviuksen aikeet tyhjiksi ja pitää hänet
loitolla Agneesta. Ja mitenkä hän oli ollutkin niin varomaton, että
oli saattanut Agneen moiseen seurapiiriin! Samana hetkenä kuin nämä
ajatukset risteilivät Fabiolan mielessä, samana hetkenä kenties tuli
vuoteellaan vieritteleivä Fulvius siihen päätökseen, ett'ei hän koskaan
enää astu Fabiuksen kynnyksen yli ja koettaa vastedes välttää hänen
kutsujaan.

Teräväjärkinen Fabiola oli tyystin tutkinut vieraansa, oli
läpitunkevalla katseellaan tarkannut hänen teeskennellyn käytöksensä ja
viekkautensa, ja ehdottomasti tuli hän verranneeksi Fulviusta ja jaloa
Sebastianusta toisiinsa. "Mikä ylevämielinen mies tuo Sebastianus!"
sanoi hän itsekseen. "Kuinka erilainen kuin isän kaikki muut vieraat!
Ei koskaan hänen huuliltaan valahda säädytöntä sanaa, en koskaan ole
nähnyt häijyn katseen synkistyttävän hänen rehellisiä, kirkkaita
silmiään! Ja miten kohtuullinen hän on ruuassa ja juomassa, aivan
niinkuin sotamiehen tuleekin! Miten häveliäästi hän tuo esiin sotaisia
urotekojaan, juuri niinkuin oikean sankarin sopiikin! Oi, jospa
_hänessä_ olisi niitä tunteita vallalla minua kohtaan, joita toiset
teeskentelevät!" Tässä keskeytti hän ajatustensa juoksun; syvä kaiho
täytti hänen sielunsa.

Ei kummakaan, jos äskeinen kohtaus Syran kanssa, samaten kuin
orjattaren sanat, elävästi muistuivat mietiskelijän mieleen. Miten
tuskastuttavia moiset ajatukset lienevät olleetkaan, ei niitä käynyt
noin tuostaan karkoittaminen. Hänestä tämä päivä oli aivan kuin
käännekohta hänen elämässään. Orjansa nöyrryttämänä tunsi hän mielensä
kuitenkin käyneen lempeämmäksi -- hän ei osannut selittää syytä
siihen. Hänhän oli pakana, hän, tuo oppinut filosoofi, ei tiennyt
mitään siitä, minkä psalmista sanoo olevan viisauden alun: Herran
pelvosta. Hän ei tuntenut tätä Jumalaa eikä hänen poikaansa Jeesusta
Kristusta; hänellä ei ollut aavistustakaan siitä vapahtaja-rakkaudesta,
joka häntäkin etsi, eikä siitä uskollisesta rakkaudesta, jota hänen
kristitty orjattarensa hänelle osotti saman Herran ja Vapahtajan
tähden, ei myöskään hän aavistanut, mikä voima uskovan rukouksella ja
esirukouksilla on. Istuttuaan vielä kauan mietteihinsä vaipuneena,
Fabiola pani maata, mutta valveilla-oloa kesti kauan, kunnes viimein
virkistävä uni sulki hänen silmänsä.

Me jätämme nukkuvan, tehdäksemme tuttavuutta Sebastianuksen kanssa ja
käydäksemme katsomassa hänen asuntoansa. Se on kyllä aivan lähellä
keisarin palatsia, mutta sittenkin kuuluu siihen vain muutamia
yksinkertaisesti sisustettuja huoneita. Passaajina on hänellä muutamia
vapautettuja orjia sekä eräs vanhahko nainen, hänen entinen hoitajansa,
joka rakastaa häntä kuin omaa poikaansa. Koko talon väki, samaten kuin
kaikki sotamiehet hänen joukossaan, ovat kristittyjä.

Muutamia päiviä tämän jälkeen näemme myöhään illalla Sebastianuksen
erään tuntemamme nuorukaisen seurassa nousevan portaita ylös erääseen
komeaan taloon. Nuori toveri, joka ei ollut kukaan muu kuin Pankratius,
ei ainoastaan ihaillut keisarillista tribunia ja katsonut häneen
kuin esimieheensä, vaan piti häntä isällisenä ystävänä, johon hän
palavalla rakkaudella oli kiintynyt. Mutta vielä oli muutakin, mikä
nuoren sotilaan yhdisti mitä hellimmillä siteillä vanhempaan. Hänessä
ei Pankratius kunnioittanut ainoastaan yhtä caesarin upseereista,
vaan ennen kaikkia Kristuksen sotamiestä, jonka jalomielisyyteen ja
urhollisuuteen liittyi niin suuri määrä viisautta ja älykkyyttä,
että hän oli saavuttanut kaikkien luottamuksen, joiden kanssa hän
joutui tekemisiin. Sebastianuksen mieltymys avosydämiseen, suoraan
ja hiljaiseen nuorukaiseen ei ollut vähemmin syvä ja harras. Hyvin
oivaltaen sen vaaran, mihin innokas, tulinen nuori ystävä saattoi
antautua jonkun ajattelemattoman, malttamattoman puheensa tai
tekonsa kautta, oli hän sitä iloisempi nauttiessaan tämän rajatonta
luottamusta, jotenka hän saattoi olla Pankratiukselle ohjaajana
ja neuvonantajana. Katseltuaan jonkun aikaa seutua ympärillään ja
ihailtuaan kuun hopeaista hohdetta, joka valaisi ympäristöä, lähtivät
he kumpikin Sebastianuksen asuntoon. Suurempi huone siinä oli valaistu,
silminnähtävästi odotetun seuran vastaanottoa varten. Tämän huoneen
ulkopuolella oli terassi, joka ulottui talon koko yhtä seinää pitkin.
Hiljainen kuutamoyö oli niin viehättävä, että molemmat ehdottomasti
kulkivat huoneen läpi ja astuivat terassille. Kuu heloitti korkealla
taivaan kannella, ei latteana kiekkona, vaan ymmyrkäisenä pallona,
uiden omassa loisteessaan, niin että tähdetkin sen rinnalla näyttivät
melkein himmeiltä. Se oli ihana ilta, samankaltainen kuin se, jona
Monika myöhemmin iloitsi poikansa Augustinuksen kanssa, puhuessaan
erään talon ikkunassa Ostiassa hänelle taivaallisista asioista.

Suurenmoisen ihanaa oli todellakin kaikki, mikä ympäröi heitä. Täällä
Colosseum; tuolla Flaviuksen pyöröteatteri, tuolla suihkukaivon
lempeätä tohinaa; tuossa, aivan heidän edessään, kohosi Coeliumin
kukkulalla Caracallan oivallinen kylpylaitos, jonka marmoriseinät ja
muhkeat pilarit kuutamon valaisemina tarjosivat hurmaavan näyn. Mutta
näitten molempain ystäväin sydämet näyttivät enemmän kääntyneen toista
ihanuutta kohti kuin se maallinen, mikä levittelihen heidän edessään.
Vanhempi oli kiertänyt oikean käsivartensa nuoremman kaulaan; vaieten
seisoivat molemmat toistensa vieressä.

"Oi, Sebastianus", aloitti vihdoin vilkas Pankratius, katkaisten
juhlallisen vaitiolon, "jos ulompi taivaankansi, jota syntisen ihmisen
silmä saa katsella, jo on näin ihana ja valoisa, niin millainenhan
silloin onkaan ylempi puoli, johon Äärettömän silmä katsoo alas!
Eiköhän se liene kullalla kirjatun hunnun kaltainen, jonka kankaan
läpi muutamia kultasäikeitä loistaa alas päällemme? Kuinka ihana
mahtaneekaan ylempi puoli olla, missä ainoastaan kirkastetut autuaat ja
enkelit oleskelevat!"

"Kaunis ajatus, Pankratius poikani", vastasi ystävä. "Senkautta on
oleva helpompi nostaa huntua, joka erottaa taistelevan ja riemuitsevan
kirkon toisistaan".

"Suo anteeksi", jatkoi nuorukainen, luoden ystäväänsä saman mielevän
katseen, jolla hän muinoin oli tähystänyt äitiään kasvoihin, "suo
anteeksi, että minä Tituksen kunniaportin päällä näen toisen portin
avoinna, jonka kautta pääsö iankaikkiseen kirkkauteen meille yhtäkkiä
aukeaa. Kas, tuossa se on, noiden sisäänkäytävien alla, jotka vievät
arenalle. Mutta kuule, mitä se oli?"

"Jalopeuran kiljuntaa", vastasi Sebastianus hämillään.

"Minä en tiennyt, että petoja taasen on vivariumissa. Eilen ei siellä
mitään ollut."

"Niin, kuule", jatkoi Pankratius innoissaan, "ne ovat pasunoita ja
torventorahduksia, jotka kutsuvat meidät taisteluun, soittoa, jonka
kaikuessa meidät viedään voittoon!"

Näitä sanoja seurasi taasen juhlallinen hiljaisuus, jonka vielä kerran
Pankratius rikkoi. Varmana siitä, etteivät odotetut ystävät vielä
hyvään aikaan saavu, kääntyi hän isällisen ystävänsä puoleen, pyytäen
häneltä neuvoa eräässä asiassa, joka joitakin aikoja oli painanut hänen
mieltään. Saadakseen häiritsemättä keskustella ystävänsä kanssa, vei
Sebastianus hänet makuuhuoneeseensa, joka antoi terassille päin, ja
kohta oli hän selvillä siitä asiasta, jota nuori ystävä oli pitänyt
niin tärkeänä. Ja mikä se oli? Pankratiuksella oli kaikellaisia
arvokkaita hopeakaluja, jotka hän nyt halusi luovuttaa köyhien hyväksi,
kristittyyn seurakuntaan kuuluvien leskien ja orpojen auttamiseksi.
Aivan ujosti ilmaisi hän ajatuksensa ystävälleen. "Mutta mitä jalo
Lucina siihen sanoo?" kysyi Sebastianus, joka nähtävästi liikutettuna
oli kuunnellut nuorukaisen sanoja.

"Tietysti on äitini aivan yhtä mieltä kanssani siitä", vastasi
Pankratius. "Ilman hänen luvattaan tai vasten hänen tahtoaan en
liikuttaisi pienintäkään kultajyvästä. Mutta vaikeinta on asian salassa
pitäminen. Minä en mitenkään tahtoisi, että joku aavistaisi mistä päin
lahja tulee. Mitenkä tässä kohden olisi paraiten meneteltävä, siitä
tahdon saada sinulta neuvoa".

"Ja siinä kohden minä olen kernas sinua auttamaan, rakas nuori
ystäväni", vastasi vanhempi. "Mutta hiljaa, etkö sinäkin juuri nyt
kuullut jalon Fabiolan nimeä mainittavan?" jatkoi hän kuiskaten.
"Kuule, nyt taas, ja totta tosiaan hyvin vähän mairittelevalla
lisänimellä höystettynä".

Kuulumattomasti astuivat sen jälkeen molemmat ystävät ikkunaan ja
kuulivat kahden henkilön, miehen sekä naisen -- äänen, voimatta
kumminkaan nähdä puhujia. Hetken kuluttua siirtyivät nämä sen verran
lähemmäksi, että heidät selvästi erotti kuutamossa.

"Minä tunnen tuon neekeri-naisen", kuiskasi Sebastianus; "se on
Fabiolan musta orjatar Afra".

"Ja mies on minun entinen koulutoverini Corvinus", lisäsi Pankratius
yhtä hiljaa.

Ettei ilkimyksillä ollut hyviä aikeita mielessä, oli kuuntelijoille
selvää selvempi, ja vaikka he eivät useita sanoja kuulleetkaan,
varmistuivat he varmistumistaan siinä tiedossa, että asia koski
Fabiolaa.

Orjatar on meille jo ennestään tuttu; myöskin tiedämme, että
Corvinus oli prefekti Tertulluksen poika. Viimeksi mainittu oli
kutsuttu nykyiseen toimeensa Siciliasta, ei sen vuoksi että hän
oli julmuudestaan kuulu, vaan sentähden, että hän kylmäverisenä
miehenä oli tunnettu siitä, ettei hän antanut hellämielisyyden tahi
puolueellisuuden johtaa itseään harhaan. Isän oikeussali oli pojan
ensimäinen koulu. Jo pienenä poikana oli hän istunut isänsä jalkojen
juuressa ja huvikseen katsellut hirmuisia näytelmiä ja vihastunut,
kun joku julistettiin vapaaksi. Siten varttui pienestä viikarista
tylstynyt, raaka poika ja nuorukainen, jonka pöhöttyneet, töykeät
kasvot todistivat, jo ennenkuin hän oli ehtinyt keski-ikään, että hän
oli rappiolle joutunut, irstaileva ihminen. Tajuamatta mitään mikä oli
hienoa ja jaloa, sekä ollen haluton ja kykenemätön mitään oppimaan,
yhdisti hän itsessään jonkinlaiseen eläimelliseen rohkeuteen ja
ruumiilliseen väkevyyteen melkoisen määrän raakaa sukkeluutta. Ylevät
tunteet eivät koskaan hänen elämässään olleet elähyttäneet häntä,
hän ei koskaan ollut itsessään tukahuttanut mitään pahaa intohimoa.
Kukaan ei ollut vielä tähän saakka, tieten tai tietämättään, loukannut
häntä, jolle hän ei olisi koettanut kostaa. Kahdelle henkilölle
oli hän erityisesti vannonut ikuista kostoa, opettajalle, joka
usein oli kurittanut häntä hänen itsepintaisen jäykkyytensä takia,
ja koulutoverille, joka rakkaudella oli palkinnut hänen vihansa.
Vilpittömyys ja rakkaus, vastaanotetut hyvättyöt ja solvaukset, -- ne
eivät häntä liikuttaneet.

Niin kuin luultavaa oli, ettei hänen isänsä Tertullus jättäisi
rikkauksia jälkeensä, niin puuttui pojaltakin taitoa ja kuntoa
rikkauden hankkimiseen. Ja kuitenkin oli hänen hartain toivomuksensa
tulla rikkaaksi. Rikkaus välikappaleena mielitekojen tyydyttämiseen
oli hänen nautinnonhimoisissa silmissään onnen korkein määrä. Ei siis
ihmettä, että rikas perijätär tahi oikeammin tämän rikkaus oli kaikkien
hänen pyrintöjensä tarkoitusperänä. Ollen liian kömpelö ja liian tyhmä
hankkimaan itselleen pääsön aristokraattisiin perhepiireihin, koetti
hän muilla sopivilla keinoilla saavuttaa tarkoituksensa. Mitä lajia
nämä keinot olivat, selviää kohta hänen puhelustaan mustan orjattaren
kanssa.

"Nyt on neljäs kerta, kuin olen tullut sinua näin myöhällä tapaamaan.
Mitä tietoja minulle tuot?" lausui hän soimaavasti musta-ihoiselle.

"En muita kuin että valtijattareni huomenna matkustaa huvilalleen
Cajetan lähellä. Voidakseni jatkaa puuhiani sinun hyväksesi tarvitsen
enemmän rahaa".

"Vielä enemmän? Etkö sitten tiedä, että olen antanut sinulle kaikki,
mitä viime kuukausina olen saanut isältäni?"

"Tiedän, mutta tiedätkö sinä myöskin, kuka Fabiola on?"

"Tiedän hyvinkin, Rooman rikkain perijätär".

"Ja kun semmoinen vielä on kylmä ja kopea, niin ei sitä niin vähällä
voiteta".

"Mutta lupasithan, että sinä pienillä taikajuomillasi saattaisit hänet
tai ainakin hänen rikkautensa omakseni. Kuinka nämä voivat olla niin
kalliita?"

"Niiden valmistamiseen tarvitaan mitä harvinaisimpia yrttejä, jotka
tietysti maksavat rahaa. Ja luuletko sinä kenties, että niinä rupeaisin
yön aikaan kulkemaan hautojen välissä Appiuksen tiellä, jollei minulle
kunnollisesti maksettaisi siitä? Mutta millä tavalla sitten aiot
kannattaa puuhiani? Kuten jo sanoin, sinun täytyy jouduttaa asian
onnistumista".

"Mitenkäs minä voisin sen tehdä? Tiedäthän, ett'en ole niin luotu enkä
myöskään osaa saada kenenkään rakkautta puoleeni. Mieluummin minä
turvaan sinun loihtutaitoosi".

"Kuule sitte mitä sinulle neuvon. Ellei sinussa itsessäsi ole kykyä
saamaan puolellesi Fabiolan rakkautta..."

"Rikkautta kai tarkoitat".

"Niitä ei käy erottaminen toisistaan. Mutta yksi keino on, jolla on
vastustamaton voima, turvaa siihen: se on kulta".

"Sitähän minä juuri haenkin; mitenkä voin saada sitä hankituksi?"

"Miksi et voisi hankkia sitä samalla tavoin kuin Fulviuskin?" vastasi
neekerinainen ilkeästi hymyillen.

"Kuinka sitten?" kysyi ahnehtija kiihtyneenä.

"_Veren_ kautta. Minä olen tehnyt tuttavuutta vanhan palvelijan kanssa,
joka samalla on Fulviuksen huoneenhaltijana. Jos kohta hänen ihonsa
väri ei ole yhtä musta kuin minun, on hänen sydämensä sitä mustempi.
Kielemme ovat niin läheistä sukua toisilleen, että haitatta ymmärrämme
toistemme puhetta. Hän tutkisteli minulta tarkoin myrkkyjuoman
valmistamis-tapaa, lupasipa suorastaan ostaa minut vapaaksi ja tehdä
minut vaimokseen. Mutta minulla on paljoa parempaakin toivossa kuin
tämä. Kuitenkin onnistui minun saada häneltä tietää kaikki mitä
halusin".

"Ja se oli?"

"Että Fulvius on saanut vihiä suuresta salaliitosta Diokletianusta
vastaan. Mutta viekkaan ukon vilkkuvista silmistä minä selvästi
huomasin, että salaliitto ei ollut muuta kuin Fulviuksen keksintöä.
Hän on sitä tarkoitusta varten saapunut Roomaan ja hänellä on tärkeitä
suosituskirjeitä muassaan".

"Mutta minulla ei ole kykyä salaliittojen ilmisaamiseen eikä niitten
keksimiseen", valitti Corvinus.

"On tässä muitakin keinoja. Ajattele vain kristittyjä. Eiköhän
jonkinlainen vaino liene niitä vastaan hankkeissa?"

"On kyllä, jopa hyvin ankarakin, ettei julmempaa ole ennen nähty".

"Seuraa sitte neuvoani: ota tilaisuudesta vaari".

"Minä ymmärrän", vastasi prefektin poika, nähtävästi paljoa
keventyneemmällä mielellä. "Sinäkään et siis ole mikään kristittyjen
ystävä?"

"_Ystävä?_ Minä _vihaan_ koko joukkiota. Ne henget, joita minä
palvelen, ovat kristittyjen pelkän nimenkin tuimimpia vihollisia. Minua
aavistaa", lisäsi hän, vetäen suutaan irviin ja puhuen kuiskaavalla
äänellä, "että yksi orjakumppaneistani kuuluu noihin vihattaviin. Oi,
kuinka minä vihaan heitä!"

"Kuuleppas! Minä kävin tänään muurien ulkopuolella kohtaamassa
maanmiehiäsi; niitä tuli koko joukko", kertoi Corvinus, "mutta
totisesti, sinä viet voiton heistä kaikista!"

"Todellakin", virkkoi Afra iloissaan. "Keitä ne olivat?"

"Paljaita afrikkalaisia", vastasi Corvinus nauraen. "Jalopeuroja,
panttereita ja leopardeja".

"Konna, sinä tohdit pilkata minua?"

"Ole rauhassa. Ne ovat vartavasten tulleet tänne nielläkseen vihatut
kristittysi. Erotkaamme muutoin ystävinä. Tästä saat rahaa, mutta tiedä
se, että ne ovat viimeiset, ja ilmoita minulle, milloin lemmenjuoma
rupee vaikuttamaan. Viittaustasi kristittyjen ja heidän rahojensa
suhteen minä en unhota. Se on aivan minun mieleni mukaan".

Sitten erosi tämä pari. Afra, joka oli poikkeavinaan Palatinon ja
Coeliumin kukkulain välitse kulkevalle tielle, kääntyi pian takaisin
ja puhui itsekseen: "Sinua höpäkköä, joka näyt luulevan että minä
uskaltaisin sinun tähtesi ryhtyä hankkeisiin Fabiolan kaltaista
henkilöä vastaan!"

Sebastianus päätti niin pian kuin mahdollista varoittaa Fabiolaa,
mutta toistaiseksi täytyi hänen odottaa, kunnes Fabiola palaisi
maalta. Sen jälkeen menivät hän ja Pankratius huoneeseen, jossa useita
kristittyjä ystäviä jo oli koolla. Kaiken epäluulon poistamiseksi, jos
niin sattuisi, että joku kutsumaton yhtäkkiä ilmautuisi, oli pöytä
katettu yksinkertaista ateriaa varten. Koolla oli hyvin sekalainen
joukko miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja; olipa joukossa muutamia
"keisarinkin huoneesta".

Sebastianus, joka nautti keisarin rajatonta luottamusta, käytti
kaiken vaikutusvoimansa, taivuttaakseen keisarillisessa palatsissakin
pakanoita kristinuskoon, eikä hän sitä turhaan tehnytkään. Semmoisia
oli tänäkin iltana saapunut keisarin palatsista ja sen läheisyydestä,
olipa Castuluskin, jolla oli korkea virka hovissa, saapunut hurskaan
vaimonsa Irenen kanssa. Kaikki tämä oli suureksi osaksi keisarillisen
tribunin ansio.

Tänpäiväisessä kokouksessa piti keskusteltaman siitä, mitenkä
paraiten saataisiin pakanallisen ympäristön huomio johdetuksi pois
vastakääntyneistä, ja mitenkä samalla evankeliumin totuudet voitaisiin
näille tehdä perinpohjin tunnetuiksi. Oli ehdotettu, että joukko nuoria
kristittyjä uskottaisiin entisen kaupunginprefektin Chromatiuksen
huostaan, ja tämä tuuma saavutti yksimielisen hyväksymyksen. Tultuaan
kristityksi, oli Chromatius ottanut eron virastaan, ja Sebastianus oli
keisarilta hankkinut hänelle luvan siirtyä maatilalleen Campaniaan.
Kun kaikki tähän vuodenaikaan muuttivat maalle ja keisarikin oli
aikonut lähteä matkalle Napoliin ja sieltä kulkea kautta koko eteläisen
Italian, oli aika nuorten kristittyjen siirtymiseen sovelias. Tuuma
arveltiin helposti voitavan panna toimeen huomiota herättämättä.

Muuan vapautettu nuorukainen, nimeltä Torkvatus, jonka ei ollut
kiittäminen keisarillista tribunia ainoastaan hengestään ja
vapaudestaan, vaan vielä siitäkin, että hän oli tullut käännetyksi
kristinuskoon, ei tuossa kokouksessa kuitenkaan käyttäytynyt siten
kuin olisi odottanut kristityn nuorukaisen käyttäytyvän vanhempia ja
kokeneempia kristittyjä kohtaan. Pöyhkeänä ja suurentelevaisena hän
puheli ja pani vastaan, kaiken suhteen oli hänellä jotakin moittimista,
vieläpä hän säädetyt varokeinotkin leimasi suorastaan arkuudeksi ja
ihmispeloksi. Tuhmanrohkeasti kehui hän itse olevansa valmis seuraavana
päivänä menemään Forumille, kaatamaan siellä maahan jonkun alttarin ja
ilmoittamaan sitte itsensä tuomarille kristityksi. Koeteltiin kaikin
tavoin saada hänet malttamaan mielensä ja taivutetuksi lähtemään
muitten mukana maalle. Lopulta ilmoitti hän, jos kohta vastahakoisesti,
suostuvansa siihen. Sittenkuin yhteinen harras rukous oli pidetty,
päätettiin yöllinen kokous, ja kun kaikki, sydämelliset jäähyväiset
sanottuaan, olivat lähteneet pois, tahtoi Sebastianus itsepintaisesti
lähteä saattamaan rakastettua turvattiaan kotiin.

"Minua ei tuo Torkvatus miellytä. Minä pelkään, että hän saattaa meille
vielä paljo tekemistä", huomautti Pankratius, jäätyään ystävänsä kanssa
kahden kesken.

"Suoraan sanoen, olen minäkin aivan samaa mieltä", vastasi vanhempi,
"ja minä toivoisin, että hän olisi vähemmin intoileva. Mutta emme saa
unhottaa, että hän on vasta-alkaja kristillisyyden alalla. Suokoon
Jumala, että hän kasvaisi armossa ja viisaudessa".

Tultuaan keisarillisen palatsin uloimpaan pihaan, kuulivat yölliset
kulkijat sekavaa, kammottavaa huutoa viereisestä pihasta, missä
numidialaiset joutsimiehet pitivät majaa. Kysyttyään vahtiin asetetulta
sotamieheltä, sai Sebastianus tietää, että musta-ihoinen orjatar, joka
oli kihloissa numidialaisen päällikön kanssa, oli saapunut sinne heidän
yölliseen uskonnolliseen juhlaansa. Hänen siellä ollessaan pidettiin
aina noin suurta melua. Kenties, arveli vartija, ovat nuo afrikkalaiset
niin kutsuttuja kristittyjä.

"Miksikä niin luulet?" kysyi upseeri.

"Olen kuullut puhuttavan, että kristityt yön aikana kokoontuvat
laulamaan inhottavia lauluja ja harjoittamaan mitä riettaimpia
rikoksia", vastasi vahtisotamies. "Kerrotaan sitäkin, että he
teurastavat lapsen ja syövät sen lihan. Kauheasta hälinästä päättäen on
siellä jotakin sentapaista ehkä tekeillä".

Tämä selonteko oli kipeästi koskenut Kristuksen opetuslapsen mieleen.
"Eikö ihmeellistä", alotti hän kotvan perästä yksivakaisella
äänellä, "että yhä vieläkin, vaikka kristinoppi on kolmesataa
vuotta vanha, sen tunnustajat asetetaan yhdenvertaisiksi kamalimman
taikauskon harjoittajien kanssa, että uskontomme sekoitetaan mitä
iljettävimpiin epäjumalan- ja synninpalveluksiin, että syyksemme
luetaan mitä häpeällisimpiä paheita? Emmekö pyydä elää jumalisesti ja
kunniallisesti, emmekö pyydä vaeltaa valkeudessa? Oi, Herra, kuinka
kauan!"



Viides Luku.

Susi ja kettu.


Mustan Afran viittaukset eivät olleet vaikutusta tekemättä kunnottoman
Corvinuksen mieleen. Tämän orjanaisen viha kristinuskoa ja kristittyjä
kohtaan johtui siitä, että hänen entinen hallitsijattarensa,
kristityksi tultuaan, oli päästänyt kaikki orjattarensa vapaiksi,
paitsi Afraa. Niin vaarallisen henkilön vapaaksi päästämistä oli
mainittu nainen pitänyt liiaksi uskallettuna ja sentähden luovuttanut
hänet toiselle omistajalle.

Corvinus oli monta kertaa kohdannut Fulviuksen kylpylaitoksissa tai
huvipaikoilla ja kadehtinut muukalaisen ylhäistä käytöstä, hänen
hienoja vaatteitaan ja seurustelutaitoaan; mutta hän ei ollut vielä
kertaakaan rohjennut puhutella häntä. Nyt sitävastoin, kun hän oli
saanut tietää, että hienolla, nuorella miehellä oli yhtä halpamainen
luonne, ehkäpä vielä huonompikin, kuin hänellä itsellään, niin oli
asian tila hänestä yhtäkkiä muuttunut. Kenties saattoi muukalaisesta
tulla hänelle tärkeä liittolainen; mitä häneltä itseltään hienoudessa
ja kyvykkyydessä puuttuu, sen saattaa hän, Corvinus, ruumiinvoimillaan
ja huimapäisyydellään korvata; hän ja Fulvius voivat siten täydentää
toinen toistaan. Niin aprikoi tuo muuten hieman paksupäinen veijari.
Kun hän sitäpaitsi varsin hyvin tiesi, että hänellä Afran paljastusten
kautta oli nuori muukalainen vallassaan, päätti hän koettaa solmia
liiton miehen kanssa, josta muuten saattoi koitua hänelle vaarallinen
kilpailija.

Kymmenen päivää oli ehkä kulunut tuon yöllisen keskustelun jälkeen, kun
Corvinuksen nähtiin kävellä laahustelevan ilman tarkempaa päämäärää
Pompeiuksen puutarhoissa. Nämä erosivat muista puutarhoista pitkien
plataani-kujain kautta, jotka muodostivat mainioita varjokäytäviä.
Kiveen veistetyt petoeläinten kuvat, suihkukaivot ja keinotekoiset
lammikot lisäsivät suuresti puiston kauneutta. Väliäpitämätönnä
kuljeskellessaan paikasta toiseen Corvinus kohtasi Fulviuksen ja astui
muitta mutkitta suoraan häntä vastaan.

"Mitä tahdot minusta?" kysyi muukalainen, luoden halveksivan katseen
tungettelijan vaatteisiin.

"Tahdon vaihtaa kanssasi puhetta, josta voisi olla hyötyä niin sinulle
kuin minullekin", oli vastaus.

"Mitä sinuun koskee, lienee kyllä niin, mutta mitä minuun tulee,
täytyy minun suuresti epäillä arveluasi". Tämä vastaus lausuttiin
halveksivalla äänellä.

"Fulvius, minä olen mies, joka puhun suoraan, mitä ajattelen, enkä
vaadi itselleni sivistyneen tai neron nimeä. Mutta me molemmat, sinä ja
minä, harjoitamme samaa urheilua, ja sentähden on meillä samat edutkin
kysymyksessä".

Kun naamari täten temmattiin hänen kasvoiltaan, säikähtyi ja punastui
muukalainen aika lailla, mutta hän rohkaisi kuitenkin mielensä sen
verran, että julkeasti kysyi: "Mitä sillä tahdot sanoa?"

"Jos puristat kättäsi nyrkkiin, näyttääksesi minulle säkenöivät
sormukset pehmeissä sormissasi, niin olkoon menneeksi. Mutta jos luulet
sillä pelottelevasi minua, niin pistä mieluummin kätesi takaisin
toogasi laskoksiin. Se näyttäisi ainakin vähemmin uhkaavalta".

"Puhu lyhyesti, mies. Kysyn vielä kerran, mitä tämä merkitsee?"

"Tahdoin ainoastaan sanoa, että sinä olet vakooja ja kavaltaja,
Fulvius", kuiskasi Corvinus kysyjän korvaan. Tämä säpsähti, mutta
tointui pian hämmästyksestään ja kysyi: "Millä oikeudella uskallat sinä
lausua noin hullun syytöksen minua vastaan?"

"Sinä olet saanut ilmi", vastasi Corvinus, ääntäen vahvalla
korotuksella viimeiset sanat, "saanut ilmi salaliiton itämaissa, ja
Diokletianus -- -- --"

Mutta Fulvius ei antanut heittiön puhua loppuun, vaan keskeytti hänet
kysymällä: "Mikä on nimesi, ja kuka olet?"

"Olen Corvinus, kaupunginprefekti Tertulluksen poika", kuului vastaus.

Sukkela ajatus näytti nyt sävähtävän ovelan muukalaisen päähän, ja
hän vastasi tukahutetulla äänellä: "Ei niin sanaa enää; näen ystäviä
tulevan. Mutta huomen-aamulla varhain odotan sinua valepuvussa
ylimyskadun varrella, holvikaarrosten alla. Siellä sopii meidän
häiritsemättä jatkaa keskustelua".

Jotensakin tyytyväisenä ensimäisen diplomaatillisen kokeensa
onnistumiseen palasi Corvinus kotiansa. Eräältä isänsä orjalta sai
hän helposti puvun, joka oli vielä kuluneempi kuin hänen omansa, ja
seuraavana aamuna oli hän jo ennen määräaikaa paikalla, missä hän
kärsimättömänä odotti uuden ystävänsä tuloa.

Vihdoin tämä tulikin. Hän oli kääriytynyt suureen levättiin, jonka
huppukaulus oli vedetty alas kasvoille. "Terve, toveri! Pelkäänpä,
että olen antanut sinun odottaa liian pitkään viileässä aamuilmassa,
liiatenkin kun näyt olevan jokseenkin ohuesti puettu", lausui hän
odottavalle.

"Totta kyllä", vastasi toinen, "että minun olisi ollut kovin ikävä,
ellen olisi sattunut näkemään jotakin, jonka johdosta olen vaivannut
päätäni".

"Mitä se on?" kysyi tulija uteliaasti.

"Aina varhaisesta aamusta asti, ehkäpä jo ennen kuin tänne tulinkaan,
on kaikilta tahoilta tänne tulvannut mitä viheliäisimpiä olentoja,
kummallinen kokoelma rampoja, hervottomia ja sokeita. Ne katoavat
erään takaoven kautta tuohon taloon, johon useat, nähtävästi
korkeampisäätyiset, ovat pääovesta menneet sisään", kertoi Corvinus.

"Tiedätkö, kenen tuo vanha talo on?" kysyi Fulvius.

"Se lienee erään hyvin rikkaan patriisin, jota kuitenkin pidetään
saiturina. Mutta kas, tuolta tulee vielä lisää!"

Samassa läheni heitä vuosien kangistama ukko, jota ystävällinen tyttö
kädestä talutti. "Kohta olemme perillä", virkkoi iloisesti haasteleva
lapsi, "sitten saat istua ja levätä".

"Kiitos sinulle, tyttöseni. Sinä olit kiltti, kun tulit niin varhain
minua noutamaan".

"Sen tein niin mielelläni", oli vastaus. "Harvoin on minun suotu
olla kenellekään hyödyksi. Siitä, että olen saanut auttaa sinua, on
itsellenikin ollut hyötyä. Sen sijaan että minä olen ollut 'ramman
jalkoina', olet sinä ollut 'sokean silmänä'!"

"Tyttö on sokea", huomautti Fulvius, kääntyen Corvinuksen puoleen.
"Etkö sinäkin huomannut, miten jäykästi hän astui, katsomatta oikealle
tahi vasemmalle?"

"Eihän tuo vain liene se paikka, josta niin paljo puhutaan, minne
kerjäläisiä kaikenmoisia kokoontuu kemuja pitämään ja missä sokeiden
sanotaan näkevän ja rampain käyvän? Varmaa vain on, että kaikki ne,
jotka minä tänä aamuna olen tarkannut, ovat tykkänään toista maata kuin
kärttelijäät ruikuttelija-kerjäläiset Arician sillan luona. Kaikki
he ovat olleet säädyllisen ja tyytyväisen näköisiä; ei ainoakaan ole
pyytänyt minulta almua". Niin jutteli Corvinus.

"Kummallista! Aivan varmaan tässä piilee jokin salaisuus, jonka perille
minä tahtoisin päästä. Siitä voisi kenties lähteä hyvää voittoakin.
Sanoithan, että vanha patriisi olisi muka hyvin rikas?"

"Mahdottoman rikas!"

"Hm! Eikö voisi keksiä mitään keinoa päästä sinne sisään?"

"Se on minulla jo valmiina! Minä tekeydyn ontuvaksi ja pujahdan
rohkeasti sisään toisten raajarikkoisten mukana", huudahti Corvinus.
"Paitsi minua on muitakin, jotka eivät ole talossa ennen käyneet, se
on ilmeistä, sillä hyvin useat ovat minulta kysyneet, onko tuo jalon
Agneen asunto".

"Kenen?" kysäisi Fulvius hämillään.

"Kas, miksikä noin säikähdit? Tosin se on hänen vanhempiensa talo,
mutta heidän tyttärensä nimi on paremmin tunnettu, epäilemättä, koska
hän on rikas perijätär, melkein yhtä rikas kuin Fabiola".

Fulvius vaikeni, mutta ei millään tavoin kumminkaan ilmaissut niitä
ajatuksia, mitkä tiedonanto hänen sielussaan herätti. Tuokion perästä
virkkoi hän suurella malttavaisuudella: "Tuumasi ei kai liene
hulluimpia. Voisithan ainakin koettaa. Kun minä jo kerran ennenkin olen
talon tyttären tavannut, tahdon minä puolestani koettaa onneani pääoven
kautta. Sitten on meillä kahta vertaa suuremmat menestymisen toiveet".

"Sanonko sulle, mitä ajattelen?" kysyi Corvinus. "Jos me molemmat
yhdistetyin voimin antaumme johonkin yritykseen, tulee asian
toimeenpanolla aina olemaan kaksi puolta, aivan samaten kuin milloin
kettu ja susi liittyvät yhteen karjalaumaa tuhoamaan". Tähän törkeään,
hyvin vähän imartelevaan vertaukseen ei Fulviukselta riittänyt kuin
halveksiva silmänluonti, johon tuo raaka veitikka vastasi häijyllä
irvinaurulla. Näitten valmistusten jälkeen lähtivät liittokumppanit
kumpikin asemilleen.

Koska emme ole halukkaat seuraamaan enemmän sutta kuin kettuakaan
jalon Agneen vanhempain kotiin, valitsemme paljoa mukavamman keinon:
siirrymme ajatuksissamme sinne.

Tämän nuoren roomalais-tytön vanhemmat olivat vanhaa ylimyssukua,
joka jo monta polvea perätysten oli kuulunut kristinopin hartaihin
tunnustajiin. Viimeksi kuluneiden sadanviidenkymmenen vuoden aikana
olivat hyvin useat sen jäsenistä saaneet kuolla marttyreinä uskonsa
puolesta. Siitä huolimatta oli perheen suku ja nimi kuitenkin säilynyt
ja jaksanut kestää kaikki uudistuneet myrskyt.

Tämän vanhan perheen täydellisen ihailun ja toiveiden yhteisenä
keskuksena oli talon ainoa tytär, jalo Agnes neiti. Vasta myöhäisellä
iällä, kun arvoisa pari ei enää vanhempain-iloa itselleen toivonutkaan,
oli tämä rakastettu tyttönen heille syntynyt, ja hänestä tuli
vanhempain ylpeys ja ilo sekä kodin päivänsäde. Saatuaan hurskailta
vanhemmiltaan jo aikaisin opetusta kristinopissa, osoittautui Agnes
aina erittäin vilpittömäksi ja lapsellisen sävyisäksi ja voitti, kuten
olemme kuulleet, herttaisella, ystävällisellä olennollaan kaikkien
sydämet, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan niin hyvin halvimman
orjan kuin ylhäisen patriisin. Maailman kunnia ja maallinen rikkaus
eivät häntä suuresti viehättäneet; rakkauden osoittaminen, kyynelien
poispyyhkiminen, hädän ja puutteen lieventäminen -- siinä hänen korkein
ilonsa. Lisäksi oli hänellä vanhempainsa yksinkertainen mieli, josta
johtui, että heidän talossaan, jos kohta se olikin kaunis ja mukavasti
sisustettu, ei ollut merkkiäkään siitä ylellisestä loistosta ja
komeudesta, mistä heidän vähempivaraistenkin säätyveljiensä asunnot
olivat kuuluisat. Ei kummaa siis, jos he syrjäisten kesken olivat
tulleet huutoon muka ahneuden tähden. Suuri osa tuota vanhaa rakennusta
käytettiin yksinomaan kristittyjen kokouksia ja laupeuden-harjoituksia
varten, mutta siitä ei liene muilla kuin osanottajilla ollut aavistusta.

Miksikä tähän taloon juuri tänä varhaisena aamuhetkenä niin suuri
joukko köyhiä ja puutteenalaisia keräytyi, siihen oli erityinen syy,
jonka arvoisa lukija helposti arvaa, jos muistaa sen nöyrän pyynnön,
minkä nuori Pankratius joitakuita aikoja sitten esiintoi vanhemmalle
ystävälleen. Suurella toimellisuudella ja tunnetulla tarkkuudella oli
Sebastianus kaikki järjestänyt ja ehdottanut, että karttuneet rahat
jaettaisiin tässä talossa, jonka isäntäväki oli sukuja hänelle. Sen
oli nyt määrä tapahtua, ja sitä tarkoitusta varten olivat, paitsi apua
tarvitsevia ja muutamia diakoneja, myös Sebastianus ja Pankratius
saapuneet.

Corvinus liittyi kuin liittyikin erääseen köyhäin joukkoon ja hänen
onnistui päästä sisään lausumalla tunnussanan, jota kuuli muittenkin
käyttävän: "Deo gratias" ("Jumala olkoon kiitetty"). Hänestä alkoi
kumminkin heti alusta tuntua tukalalle, huomatessaan kutsumattomana
seisovansa keskellä ihmisjoukkoa, jossa kaikki olivat tuntemattomia.
Lopulta, kun heidät toinen toisensa jälkeen oli huudettu ottamaan
lahjansa ja lopulta hän vain yksin oli jäljellä, valtasi tuskan
ahdistus hänen rintansa. Mitä jos hänen petoksensa tulisi ilmi; jos hän
urkkijana ylhäisessä talossa tunnettaisiin ja haastettaisiin oikeuteen;
mitäs jos hän sen nimellisenä saatettaisiin oman isänsä tuomio-istuimen
eteen ja oman isän täytyisi tuomita rangaistukseen moisesta rikoksesta?
-- Hädissään oli hän tuntevinaan, että kaikkien silmät läpitunkevina
katselevat häntä; oli niinkuin sokeatkin olisivat katsoa tuijottaneet
häneen kiillottomilla silmillään ja raajarikkoiset vain odottaneet
käskyä, antaakseen kainalosauvoistaan iskujen sadella hänen selkäänsä.
Hän katseli syrjin karin ovelle päin, mutta sisäänkäytävää vartioi
niin tarkasti vanha haudankaivaja Diogenes ja hänen kaksi väkevää
poikaansa, että oli mahdoton päästä pakenemaan. Tässä pahassa pulassa
oli hänen ainoana lohdutuksenaan se, ettei näistä ihmisistä kukaan
häntä tuntenut, ja että hän vihdoin jonkin tekosyyn nojalla pääsisi
ehkä livahtamaan pois.

Mutta tästäkin toiveesta oli onnettoman pakko luopua. Kuka voi kuvata
hänen hämmästystään, hänen tuskaansa, kun Pankratius yht'äkkiä seisoo
hänen edessään, kuten viimeksi silloin, kun he seisoivat vastatuksin
tiellä koulusta päästyään! Mutta mitenkä olikaan asiain tila muuttunut!
Silloin seisoi Pankratius, josta siitä saakka oli varttunut komea
nuorukainen, ympärillään joukko hurjia koulutovereja, jotka ilmeisesti
olivat hänen vastustajansa puolella. Nyt sen sijaan oli hän täällä,
ystäväpiirin keskellä, josta lempeitä, rakastavia katseita luotiin
häneen. Corvinus oli vallan masentunut; hän olisi halunnut vaipua maan
sisään häpeästä ja kiukusta. Mutta mitenkä hämmästyikään hän, kun hän
hyvin ansaittujen nuhteiden, jopa korvapuustienkin sijasta, joita hän
ei missään tapauksessa olisi ollut antamatta yllätetylle viholliselle,
kuuli Pankratiuksen lempein äänin lausuvan seuraavat sanat: "Corvinus,
sinäkö täällä? Onko sinusta todellakin tullut köyhä ja rampa? Miksi
olet jättänyt vanhempiesi kodin?"

"Oh, niin pitkälle ei vielä olla tultu", vastasi ilkiö jurolla äänellä,
sillä hänen luullun vastustajansa sävyisyys paisutti hänen rohkeuttaan.
"Tietysti sinä sydämestäsi iloitsisit, jos niin olisi".

"Enpä suinkaan. Minä en kanna minkäänlaista vihaa sinua kohtaan. Siis,
jos apua tarvitset, niin sano minulle. Huomion välttämiseksi menemme
siinä tapauksessa viereiseen huoneeseen".

"Suoraan sanoen, olen tullut tänne vain huvin vuoksi. Jos nyt tahdot
tehdä minulle hyvän työn, niin päästä minut kenenkään huomaamatta pois".

"Corvinus", vastasi nuorukainen totisella ankaruudella, "sinä olet
sen kautta tehnyt itsesi syypääksi suureen rikokseen? Mitähän isäsi
sanoisi, jos nuo nuoret miehet, jotka, mikäli heistä näen, eivät
muuta tarvitsisi kuin viittauksen minun puoleltani siepatakseen sinut
kiinni, tekisivät sen ja veisivät sinut semmoisena kuin tässä seisot,
avojaloin, orjan valepuvussa, oikeuden eteen Forumille ja syyttäisivät
sinua rauhanhäiritsemisestä ja kotirauhan pyhyyden rikkomisesta, josta
kaikesta laki säätää ankaran rangaistuksen".

"Jumalten tähden, hyvä Pankratius, älä rankaise minua niin julmasti",
pyyteli Corvinus.

"Sinä tiedät, Corvinus, että, jos sen tekisin, niin täytyisi isäsi joko
menetellä kanssasi niinkuin Lucius Junius Brutus aikoinaan, tahi sitten
erota virastaan".

[Brutus oli roomalainen konsuli, joka tuomitsi molemmat poikansa
kuolemaan heidän osallisuudestaan erääseen salaliittoon. Poikiensa ja
kansan rukouksista huolimatta ei hän tuomiotaan muuttanut, vaan seurasi
itse järkähtymättömällä tyyneydellä sen täytäntöönpanoa.]

"Kaiken kautta mikä on sinulle pyhää ja kallista, rukoilen sinua, älä
saata minua moisen häpeän alaiseksi. Se olisi koko meidän perheemme
häviö. Polvillani tahdon pyytää sinulta anteeksi entisiäkin pahoja
tekojani, jos sinä vain olet armollinen minua kohtaan".

"Hiljaa, hiljaa; olenhan jo sanonut sinulle, että ne ovat aikaa sitten
anteeksi annetut. Mutta kuule nyt minua. Lukuun ottamatta läsnä
olevia sokeita, on täällä useita todistajia, niin että sinut sadoilla
vieraillamiehillä voidaan todistaa syylliseksi rikokseesi. Jos sinä
siis otat puhuaksesi tästä kokouksesta jotakin tahi uskallat sortaa
ketään meikäläisistä, niin on meillä yhä vieläkin valta haastaa sinut
isäsi tuomio-istuimen eteen. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän", vastasi pulaan joutunut surkealla äänellä. "En kuuna
päivänä minä tule kenellekään ilmaisemaan, että olen käynyt tässä
kauheassa paikassa. Vannon kautta -- -- --"

"St! täällä ei kysytä mokomia valoja. Tule, ota minua kädestä ja seuraa
minua!" Tämän kehotuksen lausuttuaan kääntyi Pankratius ympärillä
seisovien puoleen ja huomautti vain, että hän tunsi tämän miehen;
mutta nämä, jotka tuon raukan rukoilevien liikkeiden johdosta olivat
päättäneet hänellä olevan raskaita kärsimyksiä koettavana, kannattivat
tuon poloisen luultuja rukouksia ja pyysivät Pankratiusta, ettei hän
suinkaan laskisi häntä menemään nälkäisenä ja almuja saamatta.

"Jättäkää se minun asiakseni", vastasi nuorukainen ja kääntyi ovea
päin, jonka vahtina olevat miehet auliisti avasivat hänelle ja tuolle
yhäti liikkaavalle petturille hänen vieressään. Heidän tultuansa ulos,
päästi nuorukainen Corvinuksen menemään, virkkaen hänelle: "Älä unhota
lupaustasi!"

Sillä välin oli Fulvius sopimusta myöten koetellut onneaan talon
pääoven luona. Se oli hänen tullessaan roomalaisen tavan mukaan
avoinna. Ja kukapa olisi voinut otaksuakaan, että ketään vieraita näin
tavattomaan aikaan astuisi siitä sisään? Portinvartijan asemesta tapasi
Fulvius siinä yksinkertaisen, noin kolmen- tai neljäntoista vuoden
vanhan maalaistytön ovenvartijan virkaa toimittamassa. Kun ei muita
ketään ollut saapuvilla, oli rauhanhäiritsijän mielestä nyt erittäin
sovelias tilaisuus saada varmuutta niihin epäluuloihin, jotka olivat
hänessä heränneet. Hän kysyi siis pieneltä ovenvartijalta: "Mikä on
nimesi, lapsi, ja kuka sinä olet?"

"Minä olen Emerentia, jalon Agneen rintasisar", kuului vastaus.

"Oletko siis kristitty?" uteli Fulvius edelleen terävällä äänellä.

Tyttöparalta menivät silmät suuriksi ja hän vastasi vallan
yksinkertaisesti: "En", ja kun tuon viattoman lapsen koko olento
vahvisti tämän todeksi, tyytyi Fulvius siihen. Tytön äiti oli muuan
maalaisvaimo, joka oli ollut Agneen imettäjänä. Kun vaimo sitte
hiljakkoin oli kuollut, oli Agnes vanhempiensa luvalla ottanut orvoksi
jääneen lapsen kotiinsa, saamaan kristillistä kasvatusta. Koska
tyttönen vasta joitakuita päiviä oli oleskellut uudessa kodissaan,
tiesi hän kristinopista hyvin vähän, tokkopa ollenkaan. -- Mitä
nyt oli tehtävä? Fulvius oli hämillään ja neuvotonna; yksinäisyys
teki hänen asemansa yhtä tukalaksi kuin Corvinuksen keskellä taajaa
ihmisjoukkoa. Hän aprikoi, eikö olisi viisainta kääntyä takaisin mutta
sitenhän olisivat hänen tuumansa menneet myttyyn. Toiselta puolen ei
hän itseltään salannut, että hän kauemmaksi tunkeutumalla saattoi
tuottaa itselleen suuria ikävyyksiä. Tänä pulmallisena hetkenä näki
hän talon nuoren valtijattaren astelevan kevyesti pihan poikki, ilon
ja päivänpaisteen ilmeisenä juurikuvana. Nähtyänsä Fulviuksen hän heti
seisahtui, ikäänkuin odottaen, että Fulvius jotakin sanoisi. Tämä
taasen läheni häntä mitä miellyttävimmästi hymyillen ja kohteliaimmasti
kumartaen sekä puhutteli Agnesta seuraavin sanoin: "Olen tullut ennen
tavanmukaista vierailuaikaa, jalo Agnes, jotenka minun siis katsottanee
käyttäytyvän epähienosti; mutta minä en voinut odottaa tavallista
käynti-tuntia, kirjoituttaakseni itseni alamaisimmaksi klientiksi tähän
ylhäiseen patriisitaloon".

[Arvollisempiin patriisitaloihin liittyi tavallisesti suuri joukko
köyhiä sukulaisia sekä vapautettuja orjia ja näiden jälkeläisiä, jotka
pysyivät talon suojeluksen alaisina. Näitä nimitettiin klienteiksi
eli suojateiksi, ja kyseissä oleva patriisi nimitettiin heidän
turvaherrakseen ("patronus").]

"Meidän talollamme", vastasi nuori neitonen, "ei ole kunnia ottaa
vastaan klienttejä; me emme vaadi itsellemme mahtavuutta ja
vaikutusvaltaa".

"Anteeksi; moisen päämiehen hallitsemana on talolla mitä suurin
vaikutusvoima ja mahti semmoinen, joka helpolla voittaa sydämet ja
tekee nöyriä orjia".

Vähintäkään huomaamatta, että nämä sanat saattoivat viitata
juuri häneen itseensä, vastasi nuori neitonen luonteisella
teeskentelemättömällä suloudellaan: "Oi, kuinka totta olet puhunut!
Tämän huoneen Herra hallitsee todellakin kaikkien sen jäsenten sydämiä!"

Nämä rakastettavan tytön sanat ynnä vielä enemmän hänen ihastuksensa ja
loistava muotonsa saattoivat Fulviuksen kovasti hämilleen. Hän tointui
sentään kohta entiselleen, ja kun hän ei tahtonut päästää suotuisaa
tilaisuutta käsistään, lausui hän julkeasti: "Sinusta minä juuri
puhuin, ja pyydän sinun vastaanottamaan sanani vilpittömän ihailuni
ja rajattoman rakkauteni osoitteena". Niin sanottuaan notkisti hän
polvensa neitosen edessä ja pyysi tarttua hänen käteensä, mutta Agnes
kääntyi punastuen ja vavisten hänestä pois.

Seuraavassa tuokiossa kavahti konna ylös maasta. Hän näki
Sebastianuksen lähenevän. Tämä oli tullut kutsumaan Agnesta köyhäin
luo, jotka odottivat häntä. Agnes vetäytyi pois, jota vastoin
Sebastianus, katse totisena, ankarana, astui rauhanhäiritsijää vastaan,
joka aivankuin menehtyneenä loi silmänsä maahan. "Fulvius, sinä täällä?
Mikä on saattanut sinut tänne?" kysyi talon vanha ystävä.

"Minä arvelen", vastasi puhuteltu, rohkaisten luontoaan, "että
koska minä yhtä hyvin kuin sinäkin olemme yhdessä talon tyttären
kanssa olleet vieraina samassa perheessä, niin ei minulla ole
vähempää oikeutta kuin muillakaan klienteillä käydä hänen luonaan
kunniaterveisillä".

"Mutta eihän kuitenkaan näin sopimattomaan aikaan", vastasi Sebastianus
tyynesti.

"Se aika, joka ei ole sopimaton nuorelle upseerille", vastasi konna,
"ei liene sopimattomampi tavallisellekaan kuolevaiselle".

Loukatun sotilaan oli kestettävä kova taistelu, ennen kuin hän
voi hillitä suuttumustaan. "Malta mielesi, Fulvius", jatkoi hän
arvokkaasti; "ja ota huomataksesi, että kaksi henkilöä saattaa
olla vallan erilaisessa suhteessa samaan perheeseen. Mutta ei
pitkäaikaisinkaan tuttavuus, sitä vähemmin siis jokin satunnainen
yhtymys, saata puolustaa sitä julkirohkeata, hävytöntä käytöstä, johon
äsken teit itsesi syypääksi".

"Hohhoo; huomaanpa, että olet mustasukkainen, urhakka päällikkö",
huudahti Fulvius halveksuvalla äänellä. "Sinähän olet, kuten hoetaan,
Fabiolan suosima kosija. Hän on nyt maalla, ja epäilemättä halunnet
saada kiedotuksi jommankumman Rooman rikkaimman perijättären omaisuuden
käsiisi. Kaksi jännettä yhteen jouseen, mitäpä enää parempaa".

Jollei urhollinen upseeri olisi ollut kristitty, olisi hävytön parjaaja
varmaan saanut hengellään maksaa tämän solvauksen; mutta Jumala antoi
syvästi loukatulle voimaa ilmileimahtaneen vihan voittamiseen. "Ei ole
sinulle eikä minulle hyödyksi, että viivyt täällä kauemmin", sanoi hän,
ja tarttui tukevalla kädellä kutsumatonta vierasta käsivarteen ja veti
hänet ovelle. Ennen kuin jälleen päästi hänet vapaaksi, Sebastianus
lisäsi: "Saat nyt mennä rauhassa, mutta muista, että olet arvottomalla
käytökselläsi rikkonut valtionlakeja vastaan. Minä säästän sinua,
kunhan itse vain ymmärrät salata häpeäsi. Olkoon kumminkin hyödyksesi
mainittu, että minä olen selvillä asioistasi ja toimistasi täällä
Roomassa. Ole varuillasi siis! Ja vielä kerran, mene rauhaan!"

Mutta tuskin oli Sebastianus päästänyt irti vastustajansa, kun hänen
itsensä kimppuun yhtäkkiä hyökättiin jättiläisvoimin. Hyökkääjä oli
Eurotas. Fulvius oli vanhukselle ilmoittanut luvanneensa kohdata
Corvinusta; mutta kun ukko, sen perusteella, mitä Afra oli hänelle
kertonut tämän nuoren miehen luonteesta, ei sanottavaksi luottanut
kaupunginprefektin poikaan, vaan päinvastoin pelkäsi tällä olevan
aikomuksena houkutella Fulviusta johonkin satimeen, niin oli vanhus
huomaamatta hiipinyt turvattinsa jäljissä. Luullen hyvästijättöä ovella
riidaksi ja Sebastianusta prefektin pahamaineiseksi pojaksi, hyökkäsi
hän raivoisana kuin jalopeura pahaa aavistamattoman niskaan. Mutta
hän sai pian kokea, ettei vastustajansa ollut tavallisia ihmisiä,
sillä vaikka hänellä oli Fulvius apunaan, oli hänen turha koettaa
saada soturi paiskatuksi maahan. Kun hän pitemmän aikaa kamppailtuaan
huomasi, ettei se hänelle onnistunut, sieppasi hän vyöltään pienen
kuolettavan aseen. Juuri kun hän parhaallaan heilutteli sitä ahdistetun
pään päällä, temmattiin se äkisti hänen kädestään, ja hän joutui itse
kahden ikäänkuin rautaisen käsivarren runneltavaksi, jotka viimein
sinkauttivat hänet ulos tielle.

"Pelkäänpä, että kohtelit poika parkaa liian kovakouraisesti,
Qvadratus", virkkoi Sebastianus centurionilleen, oikealle
jättiläis-olennolle, joka hänkin oli saapunut olemaan läsnä
kristittyjen kokouksessa. Centurioni oli kuitenkin sitä mieltä, että
konna oli kavaluutensa tähden moisen rangaistuksen ansainnut.

Noloina hiipivät sillä välin molemmat muukalaiset pois. Eräässä
kadunkulmassa kääntyessään näkivät he jonkun matkan päässä Corvinuksen,
vähääkään ontumatta, luikkivan pois minkä ketaroiltaan kerkesi.
Usein nämä kaksi oivaa toverusta tämän jälkeen vielä kohtasivat
toisensa, mutta eivät he koskaan sanallakaan kajonneet tämän aamuiseen
kohtaukseen. Toinen tiesi toisesta, että hänellä oli vain häpeätä ollut
siitä, ja molempien täytyi itselleen tunnustaa, että Roomassa oli
ainakin yksi lauma, jota ei kettu eikä susi pystynyt vahingoittamaan.



Kuudes Luku.

Fabiola ja hänen orjansa.


Lokakuu on ihana aika Italiassa. Aurinko on tosin menettänyt jonkun
verran hehkustaan, vaan ei loisteestaan, ja heloittaa yhtä kirkkaasti
kuin sydänkesällä. Kuten indialainen ruhtinas, vastaanottohuoneeseensa
tullessaan, heittelee täysin kourin kultaa ja jalokiviä kansalle,
niin heittelee tämä nouseva taivaan valtijatarkin kultasateita yli
heräjävän luonnon. On kuin vuoret kurottelisivat rosoisia päitään,
metsät ulottuvia käsivarsiaan kaihoisasti, vastaanottaakseen sen
kuninkaallisia lahjoja. Ja kun aurinko on suorittanut kulkunsa yli
pilvettömän, siintävän taivaan ja saavuttanut päämaalinsa, laskee
se lännen mailla vuoteelleen kullan-kimaltelevan meren syliin, ja
sen yli kohoilee silloin purppurainen katos, hesureunainen. Viimein,
ennenkuin se mereen vaipuu, soukkenee se pitkäksi juovaksi. Se näyttää
nyt sanovan jäähyvästijään; mutta tuskin on se häipynyt, niin jo
lähettää se siltä puolelta maata, missä se nyt vierailee, terveisensä
loistavain lähetteinsä kautta, jotka sydäntä ilahuttavat ja ennustavat
sen pikaista palajamista. Ja vaikkeivät sen säteet syksyin olekaan
niin hehkuvia, ovat niiden vaikutukset sitä silmiinpistävämmät. Se on
tarvinnut kuukausia, loihtiakseen mehuttomista, kuivista rungoista
siemeniä ja lehtiä, köynnöksiä, kukkia ja kovia marjoja. Vitkalleen
on kasvullisuus edistynyt. Mutta mikä mainio lehvistö peittääkään nyt
vaipan tavoin rungot ja varret, kuinka erinomaisiksi rypäletertuiksi
ovatkaan pikkuruiset yksinäiset marjat paisuneet, joista toiset jo
ovat saaneet tuon hohtavan ambra-värin, toiset taasen koreilevat yhtä
kauniilla opaali-värillään, luvaten ennen pitkää pukeutua hehkuvaan
kuninkaalliseen purppuraan.

Verraton nautinto on semmoisena vuodenaikana istua kirja kädessä
kukkulan rinteellä ja antaa jostakin rauhaisesta varjopaikasta katseen
liidellä yli tuon ihanan maiseman. Lempeän tuulahduksen loihtiman
tai viinimäkien eri korkeuksista syntyvän värien moninaisuuden läpi
levitteleiksen koko maisema kirjavana mattona ihastuneitten silmiemme
eteen. Paitse sitä näkee vielä lukemattomia muita vivahduksia ja
värejä: tummat kypressit, vielä tummempi rautatammi, tuuheat kastanjat,
rehevät hedelmätarhat, päivänpaahtamat sänkipellot, synkät piniat,
jotka ovat Italialle mitä palmut idän maille, ja jotka kohoavat
huviloita ympäröivien puksi- ja laakeripuitten yli -- siinä näky, jota
ei pysty kuvaamaan! Ja nuo huvilat, kukkuloille rakettuina tai niiden
välitse häämöttävinä, huvilat vesiputouksineen ja korkealle loiskivine
suihkuineen, komeine puutarhoineen ja kukkaisine niittyineen! Niinkuin
sanottiin, mahdotonta on luetella kaikkia niitä luonnon-ihanuuksia,
joita auringonpaisteinen Italia tarjoo juuri lokakuussa, ja jotka
sydämiä riemastuttivat tämän kertomuksenkin aikoina. Ei kummaa siis,
että Rooman rikkaat ja ylhäiset mielellään pakenivat joksikuksi aikaa
pois maailmankaupungin pölystä ja tungoksesta maa-elämän hiljaisuuteen.

Niihin onnellisiin kuului Fabiolakin. Sen jälkeisenä päivänä,
kuin hänen ilkeä, musta orjattarensa ja prefektin poika olivat
keskustelleet toistensa kanssa, kuten jo ennen on kerrottu, matkusti
hän maahovilleen, jota romanttisen asemansa vuoksi syystä saattoi
lukea Italian kauniimpain helmien joukkoon. Huvila sijaitsi erään
kukkulan rinteellä, joka vähitellen aleni Cajetan merenlahdelmaa
kohden ja oli, kuten kotitalo Roomassa, mainio rikkaasta, aistikkaasta
sisustuksestaan. Mitä kauniimmat kasvit ja kukat olivat täällä
saaneet tyyssijan, ja olivat turvatut niin kylmältä kuin polttavalta
kuumuudelta.

Fabius oleskeli harvoin kuin moniaan päivän tässä herttaisessa
paikassa. Huvilassa piti hän oikeastaan vain pientä lomaa matkallaan
johonkin vilkkaampaan huvipaikkaan, missä ylhäisen maailman ihmisiä
kosommalta liikkui, ja missä hänkin mieluummin oleskeli, sanoen
asioiden muka sitä vaativan. Fabiola oli siitä syystä tavallisesti
yksin ja nautti täysin määrin maa-elämän hiljaisuutta. Huvilaan oli
hankittu hyvin lajiteltu kirjasto, joka käsitti vanhempia ja uudempia
teoksia kaikilta aloilta. Aamuhetket hän vietti jollakin valitulla
lempipaikalla tavallisesti lueskellen. Mutta kylläpä olisi vieras
hämmästynyt, jos hän yhtäkkiä lähestyen, olisi nähnyt tuon ylpeän
patriisittaren, ei, kuten tavallista oli, yksin vaipuneena kirjansa
tutkimiseen, vaan nais-orjan seurassa! Lukija, joka muistaa, mitä
ennen on tapahtunut talon tyttären ja hänen orjansa välillä, ei tätä
kuitenkaan suuresti oudoksune.

On helposti ajateltavissa, miten kummastuneena Fabiola ennen
mainitussa tilaisuudessa Agneelta oli kuullut, että Syra oli
mieluummin jäänyt entisen emäntänsä palvelukseen kuin valinnut toiveen
vapaaksipääsöstään. Fabiolan hämmästys oli sitä suurempi kuin hän sai
kuulla, että rakkaus häntä kohtaan oli määrännyt orjattaren valinnan.
Aiheeksi tähän valintaan ei Fabiola kuitenkaan saattanut lukea omaa
hyvyyttänsä tahi jotakin osoittamaansa tunnustusta tai kiitollisuutta
siitä orjattaren uhrautuvasta hoidosta, jota Fabiola runsain määrin
oli saanut nauttia orjan puolelta ankaran kuumetautinsa aikana. Hän
oli siis ensialussa taipuvainen luulemaan Syraa hourupäiseksi. Olihan
hän tosin monasti lukenut ja kuullut kerrottavan uskollisuudesta ja
rakkaudesta, jota orjat olivat osoittaneet koville ja julmillekin
herroilleen, mutta moisia tapauksia oli hän aina pitänyt harvinaisina
poikkeuksina. Ja mitäpä merkitsee kymmenkunta semmoisia esimerkkejä
niihin tuhansiin ja taas tuhansiin verraten, jotka ovat todistaneet
vihaa ja kostonhalua! Mutta tässä hänellä oli selvä, käteentuntuva
uskollisuuden todiste välittömässä läheisyydessään. Siitä hetkestä
rupesi hän tarkoin pitämään silmällä orjatarta, nähdäkseen, eikö
hänen kiintymyksensä sittenkin olisi paljasta pöyhkeyttä ja
itsetietoisuudella prameilemista ja eiköhän hänen kenties liene
aikomuksensa antaa hallitsijattarensa tuntea, kuinka suuren uhrauksen
orja on hänen tähtensä tehnyt.

Mutta mitään semmoista hän ei huomannut. Syra toimitti hiljaisesti ja
ahkerasti tehtävänsä niinkuin aina, eikä millään tavoin osoittanut
pitävänsä itseään parempana kuin ennen. Mitenkä olisi Fabiola, tämän
huomattuaan, voinut sulkea sydäntään, mitenkä hän olisi voinut olla
hellämieliseksi sulamatta ja tulematta vähitellen siihen vakaumukseen,
ettei lopulta kuitenkaan ollut mahdotonta rakastaa orjatarta? Kuinka
olisi hän pitemmältä enää voinut kieltää sitä, että on olemassa
epä-itsekästä rakkautta, joka ei etsi omaansa, ei pyydä palkkiota?

Ensimäistä, meille tunnettua ja huomattavaa sananvaihtoa orjan
kanssa seuranneista keskusteluista Fabiola tuli siihen päätökseen,
että Syra oli saanut hyvän kasvatuksen. Koska ei ollut harvinaista,
että orjain omistajat hankkivat nuorille orjille perinpohjaisen
sivistyksen, kohottaakseen sen kautta heidän arvoaan, oli Fabiola siksi
hienotunteinen, ettei hän huolinut tiedustella palvelijansa aikaisempia
elämänvaiheita, vaikka hän olikin havainnut, että Syra sujuvasti ja
käsittäen luki kreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita ja kirjoitti
yhtä helposti molempia kieliä. Toisten orjain suureksi harmiksi alkoi
Fabiola yhä enemmän suosia syyrialaista orjatartaan. Hallitsijattaren
käskystä ei Eufrosynen ollut ainoastaan antaminen hänelle erikoinen
makuuhuone -- etu, josta Syra oli erittäin kiitollinen, -- vaan
Fabiola valitsi hänet vielä esilukijakseenkin ja kirjurikseen. Siitä
huolimatta Syra pysyi muuttumattomasti samana. Suotuisa käänne hänen
elämässään ei tehnyt häntä suurentelevaiseksi eikä ylpeäksi. Jos
joku orjakumppaneistaan käski häntä johonkin alhaisempaan työhön, ei
hän koskaan kieltäytynyt sitä tekemästä. Kaikki toimitti hän yhtä
mielellään ja ystävällisesti kuin ennenkin.

Kuten tiedämme, lueskeli Fabiola enimmästään filosoofisia teoksia.
Hämmästyksekseen havaitsi hän, että usein yksinkertainen muistutus
hänen esilukijansa puolelta saattoi näennäisesti kiistämättömän
perustotuuden horjumaan, tahi että hän, esittäessään kirjailijain
pöyhkeileviä lauselmia, paljasti koko niiden onttouden ja lausui julki
korkeamman käsityksen siveellisistä totuuksista kuin moni kirjailija,
joita Fabiola siihen asti oli rajattomasti ihaillut. Ei niin, että
Syra olisi ollut erittäin teräväjärkinen tai harvinaisen paljon
lukenut -- päin vastoin; ne kirjat, joita hän nyt luki, olivat hänelle
suurimmaksi osaksi outoja. Mutta hänellä näytti olevan jokin totuuden
salainen tunnusmerkki, jokin pää-avain, jolla hän saattoi kaikkinaiset
siveelliset avut ilmivaloon, käsitys, joka oli mitä puhtaimmassa
sopusoinnussa kaiken oikean ja hyvän kanssa, kuten hyvin viritetty
soittimen kieli, mutta joka vieroi kaikkea pintapuolista, rietasta ja
huonoa.

Kuinka mielellään olisikaan oppinut patriisitar halunnut tietää,
missä se orja-raukan salaisuus piili, josta moinen henkinen valistus
johtui, valistus, jota hän ei ollut niin suuressa määrässä tavannut
vielä koskaan. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt sille uskonnollisen
tietoisuuden kannalle, että olisi voinut käsittää sen, mikä saattoi
Vapahtajamme lausumaan seuraavat kiitossanat: "Minä kiitän sinua,
Isä, taivaan ja maan Herra, että olet kätkenyt nämä viisailta ja
toimellisilta ja ilmoittanut sen yksinkertaisille".

Eräänä ihanana lokakuun aamuna olivat emäntä ja orjatar lukemassa hyvin
tunnetulla lempipaikalla lähteen luona, kun ensinmainittu, joka oli
kyllästynyt ikävystyttävään teokseen, katseli itselleen huvittavampaa
luettavaa. Ottaen lippaasta uuden kääryn, hän virkkoi: "Pane pois
tuo pitkäveteinen kirja, Syra. Tässä on yksi, joka vasta äsken on
ilmestynyt, ja jota sanotaan erittäin hauskaksi. Se on uutta meille
molemmille".

Esilukija totteli käskyä, katsahti hänelle ojennetun kirjan nimilehteen
ja punastui. Silmäiltyään ensimäisiä rivejä, huomasi hän varomisensa
todeksi: se oli muuan niitä kelvottomia kyhäyksiä, joista Justinus
marttyri valittaa, että niitä saadaan vapaasti julaista, jota vastoin
hyvien, kristillisten kirjain levittämistä ehkäistään tahi saavat
niiden levittäjät taistella niin suuria vaikeuksia vastaan kuin
suinkin. Tyynellä päättäväisyydellä laski hän kirjan alas ja lausui
rukoilevasti: "Korkea valtijatar, älä vaadi minua lukemaan itsellesi
tätä kirjaa. Tätä sopii minun yhtä vähän lukea kuin sinun kuulla".

Fabiola hämmästyi. Että hänen täytyisi luettavansa valinnassa
suostua rajoituksiin, ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä.
Senvuoksi hän hymyillen kysyi: "Mitäpä vahinkoa se meille tuottaisi?
Minä en ollenkaan epäile, ettei siinä kerrota monista rikoksista ja
iljettävistä teoista, mutta eihän se siltä saa houkutelluksi meitä
tekemään niitä. Eikö sitten ole huvittavaa lukea semmoista muista? Me
emme kuitenkaan missään tapauksessa itse antaudu semmoiseen".

"Ja kuitenkin", huomautti Syra, "on henkesi osallisena siinä
kuullessasi tai lukiessasi sitä, ja jos nuo asiat, kuten sanot,
huvittavat sinua, niin todistathan sillä, että sinä mielihyvällä
ajattelet moisia tekoja. Mutta sen kaltaiset kuvat ovat hyljättäviä,
sellaiset ajatukset synnillisiä".

"Mutta kuinka se on mahdollista? Eikö paha vasta tekona ilmetessään ole
syntiä?" kysyi Fabiola ihmeissään.

"Tavallaan tosin on minun yhtyminen sinun mielipiteeseesi, jalo
valtijatar, mutta mitähän ajatus muuta onkaan kuin sisimmän olentomme
eli sielumme toimintaa? Halu, joka toivoo toiselle kuolemaa, on tämän
sisimmän, näkymättömän olennon tointa, jota vastoin sivallus, joka teon
toimeenpanee, on ruumiin näkyväistä toimintaa. Mutta kumpiko voima
on nyt oikeastaan käskevä, kumpi totteleva? Kummanko siis on teosta
vastaaminen?

"Minä käsitän sinua", vastasi Fabiola hetkisen kuluttua. "Mutta
yksi vaikeus on vielä ratkaisematta. Kuten sinä otaksut, on meidän
vastaaminen niin sisällisestä kuin ulkonaisesta toiminnasta.
Kenelle meidän sitten on vastaaminen? Jos ulkonainen teko seuraa
sisällistä toimintaa, ollaan joka tapauksessa edesvastauksen alaisia
yhteiskunnalle, laeille, oikeuden periaatteille, koskapa pahalla
teolla saattaa olla haitallisia seurauksia. Mutta kun sisällinen
toiminta ainoastaan on kysymyksessä, saattaako silloin olla puhetta
edesvastauksesta? Kuka sen näkee? Kuka olisi niin rohkea, että ottaisi
sitä tuomitakseen?"

"Jumala", vastasi Syra syvällisen totisesti.

Fabiola ei nähtävästi ollut tyydytetty. Hän oli odottanut jotakin
uutta oppia, jotakin selvää peruslausetta; sen sijaan neuvottiin häntä
siihen, jota hän piti taikauskona, vaikk'ei aivan samalla tavalla kuin
ennen. "Kuinka, Syra, uskotko siis todellakin Jupiteriin ja Junoon
tahi meidän Minervaan, kreikkalaisten Pallas Atheneen? Uskotko heidän
pitävän huolta meistä?" kysyi hän.

"En, kaukana siitä! Jo niiden pelkkä nimi minua inhottaa, ja sadut
niistä ovat minulle kauhistuksena. En ole puhunut jumalista enkä
jumalattarista, vaan ainoasta, totisesta, elävästä Jumalasta, Jumalasta
taivaan ja maan, olen puhunut hänestä, joka hallitsee valkeudessa, ja
joka itse on valkeus, kaikkialla oleva ja muuttumaton, kaikkitietävä.
'Jumala on valkeus eikä hänessä ole yhtään pimeyttä. Hänen tykönänsä
on elämän lähde, ja hänen valkeudessansa me näemme valkeuden'. Hän on
se, joka on ja on ollut ja on oleva -- ilman alkua tai loppua! Voima,
viisaus, hyvyys, rakkaus, vanhurskaus, oikein tuomitseminen kuuluvat
hänen jumalalliseen olentoonsa, ja ovat, kuten sekin, iankaikkisia
ja äärettömiä. Hän yksin voi luoda ja ylläpitää, hän yksin voi tehdä
tyhjäksi!"

Fabiola oli usein kuullut ja lukenut erään Sibyllan eli
oraakeli-papittaren haltijoihinsa joutumisesta, mutta nyt hän näki ensi
kertaa jotakin senkaltaista. Hänen orjattarensa kasvot loistivat, hänen
silmänsä hehkuivat; liikkumatonna hän siinä seisoi sanojen valuessa
hänen huuliltaan. Koko hänen olentonsa hurmaus saattoi Fabiolan
ihmeihinsä. "Kuinka itämaalainen mieli sentään on haaveksivainen ja
herkkä!" ajatteli hän. "Eipä ihmettä, että itämaita pidetään runouden
ja valistuksen maana!" "Mutta Syra", aloitti hän vihdoin uudelleen,
"uskotko siis tosiaankin, että olento, josta olet kertonut, joka
on kaikkia taruja niin paljoa korkeampi, tahtoisi lakkaamatta olla
toimessa, valvoakseen miljonien olentojen tekoja, jopa ajatuksiakin?"

"Onko auringolle sitten mikään työ lähettää säteitään tämän
kristalli-kirkkaan veden läpi aina noihin pienoisiin kiviin asti
pohjalla? Katsos, aivan samalla tavoin ja yhtä helposti tuopi se
näkyviin sekä sen, mikä kaunista on, että sen, mikä on rumaa ja veden
peittämää; kultakalan, joka lekottelee sen paisteessa, se valaisee yhtä
hyvin kuin iljettävän madonkin, joka koettaa piiloutua syvälle pimeihin
lymyreikiin. Onko se auringolle mikään työ ja vaiva? Pikemmin saattaisi
sanoa, että sen kävisi työlääksi ja vaivaksi koettaa pidätellä
säteitään tunkeutumasta tuon läpikuultavan alkuaineen läpi. Ja mitä
aurinko vaikuttaa täällä, sen se yhtä helposti vaikuttaa seuraavassa
virrassa ja kaikkein kaukaisimmassa virrassa samaten. Ja vaikka virtoja
olisi kuinka paljo, ei auringolta puutu voimaa tunkeutua niiden
kaikkien läpi".

"Sinun selityksesi ovat aina kauniita, Syra", huomautti Fabiola, kun
oli kotvan aikaa katsellut tutkivasti lähteeseen, juurikuin olisi
hän halunnut koetella äsken kuulemainsa sanojen totuutta. "Vieläpä
enemmänkin", lisäsi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "ne kuulostavat
totuudelta. Mutta mitenkä hirvittävältä tuntuukaan ajatella, että ei
koskaan ole voinut salata yhtäkään toivomusta tai salaisuutta, ei
mielettömintäkään, ylpeästä, lapsellisesta sydämestä lähtenyttä oikkua
olennon edessä, jonka olet kuvannut niin täydelliseksi! Kauheaa on
ajatella, jos olet puhunut totta, että meitä aina katselee silmä,
johon verrattuna auringon valo on kuin pelkkä varjo vaan. Eikö tämä
tuskastuttava tieto voi saattaa ihmistä itse lopettamaan päivänsä, kun
hänen tekee mieli tuosta valvonnan alaisuudesta päästä? Ja kuitenkin,
kuinka todelta kuuluukaan kaikki, mitä olet puhunut!"

Yhä paisuvalla mielenliikutuksella oli Fabiola lausunut nämä
sanat. Hänen korskea, pakanallinen sydämensä nousi kapinaan hänen
ajatellessaan, ettei hän milloinkaan enää voi olla yksin ajatuksineen,
ja että oli olemassa olento, jolla hänen salaisimmat toiveensa ovat
tiedossa. "Ja sittenkin, kuinka totta!" se ajatus palasi ehtimiseen.
Niinkuin kotka tappelee käärmeen kanssa, niin taisteli hänen voimakas
sielunsa, hänen parempi itsensä, niiden intohimoisten tunteiden kanssa,
jotka hänen povessaan temmelsivät, kunnes hän vihdoin tyyntymistään
tyyntyi kovan kamppauksen jälkeen, joka selvästi oli kuvastunut hänen
kasvoissaan ja liikkeissään. Ensi kertaa elämässään oli hänellä
aavistus korkeammasta olennosta, jota hän pelkäsi, mutta myöskin olisi
tahtonut rakastaa; ensi kertaa taipui hänen henkensä ja tunnusti,
että silläkin oli herra, jota sen täytyi totella. Hiljaa tarkaten
valtiattarensa tärkeätä, ratkaisevaa taistelua, rukoili uskollinen
orja hartaasti hänelle sitä armoa, että valkeuden ja rakkauden Jumala
ilmoittaisi itsensä tuolle taistelevalle ja lahjoittaisi hänelle
rauhansa.

Silloin kohotti Fabiola päänsä ja lausui tavattoman hiljaisesti ja
lempeästi: "Syra, sinä olet tänään avannut uuden maailman minun
sielulleni; sinun tulee neuvoa minulle enemmän. Sano minulle tänään
vain yksi asia: onko sekin yhteydessä uskontosi kanssa, mitä ennen olet
sanonut, nimittäin, että erotus hallitsijan ja orjan välillä on vain
ulkonaisesti olemassa? Muistatko vielä sen päivän! Oi, Syra, oletko
antanut minulle anteeksi?"

Tämä oli jo liikaa nöyrälle kristitylle naiselle. Tunteittensa
valtaamana heittäytyi hän polvilleen ja pyysi tarttua valtiattarensa
käsiin; mutta tämä esti sen ja lankesi itkien polvistuneen orjattaren
kaulaan. Kun mielten kuohu oli jonkun verran asettunut, jatkoi hän
keskustelua.

"Vielä yksi seikka, Syra, saako rukoilla sitä olentoa, josta olet
puhunut? Eikö hän ole liian suuri, liian korkea puhuteltavaksi?" kysyi
hän.

"Hän ei ole kaukana yhdestäkään meistä, jalo hallitsijatar", vastasi
orjatar. "Samaten kuin kuljeskelemme auringon valossa, samaten liikumme
hänen voimansa, hänen viisautensa ja hyvyytensä loisteessa. Hänessä
me elämme ja liikumme ja olemme. Hän ei ainoastaan kuule meitä, vaan
meidän sydämemme toivomus tunkee välittömästi hänen sydämeensä".

"Mutta", jatkoi Fabiola hieman epäröiden, "eikö ole mitään suurta
palvelevaa toimitusta, jotakin sen tapaista kuin mitä uhraamisella
tarkoitamme, jolla häntä julkisesti kunnioitetaan? Ja enkö minä voisi",
jatkoi hän vielä nöyrempänä, "teidän koulussanne tulla oppimaan,
mitenkä hänelle voisin tuoda tämän kunnioituksen?"

"Pelkäänpä, jalo Fabiola, ett'ei niin ole laita. Uhrilahjan tulee olla
jumaluuden arvoinen".

"Niin, tietysti", vastasi Fabiola. "Sonni lienee kylliksi hyvä
Jupiterille ja vuohi Bakkhukselle; mutta mistäpä saada uhri, joka olisi
sille kelpaava, josta olet puhunut minulle?"

"Sen tulee olla kaikissa suhteissa hänen arvonsa mukainen: saastumaton,
puhdas, verrattoman suuri ja täysin otollinen".

"Ja mikähän se olisi, Syra?"

"_Vain hän itse_".

Fabiola kätki kasvot käsiinsä ja jatkoi sitten, katse tutkivasti
luotuna Syraan: "Minä en tosin sinua ymmärrä, mutta kuvattuasi niin
selvästi minulle edesvastauksen tunteen, olen vakuutettu, ett'eivät
nämäkään sanasi ole todellista, suurta merkitystä vailla".

"Yhtä varmasti kuin jokainen sanani on tullut kuulluksi, yhtä varmasti
kuin kaikki sydämeni ajatukset ovat olleet nähtävinä, yhtä varmasti on
totta se, mitä olen puhunut", vakuutti Syra.

"Minä tunnen, etten pitemmältä jaksa viipyä näissä aineissa; henkeni
tarvitsee levätä". Niin sanottuaan Fabiola vetäytyi hiljaa ja
miettiväisenä takaisin huoneisiinsa.



Seitsemäs Luku.

Huvila ja sen asukkaat.


Toivehikkaina palajamme jälleen Fabiolaan. Tosin ei hänestä vielä saata
sanoa: "yö on kulunut". Mutta olemme iloksemme nähneet, että "päivä
jo koittaa." Ja eikö tämä koitto, tämä aamun sarastus tiedä päivän
valkenemista ja nousevan auringon kohoamista ennen pitkää täyteen
loistoonsa? Eikö Jumalan sana anna meille sitä rohkaisevaa lupausta,
että "Jumala antaa apunsa oikeamielisille", ja että "joka etsii, hän
löytää"? Ja eikö tämä jalo patriisitar tietämättänsäkin kuulunut noihin
etsiviin, kuten niin monet muut jalommista pakanaperheistä kristinuskon
alkuaikoina? Emmekö siis ole täysin oikeutetut katselemaan häntä
toivehikkain silmin?

Fabiolasta tuntui kuin olisi hän tehnyt suuren keksinnön, joka johti
hänet korkeihin, ennen aavistamattomiin piireihin. Mutta kauhistuneena
koetti hän paeta sitä edesvastausta, jota uusi valkeus vaati. Ja
mitenkä hän ilman tukea ja johtoa voisi saavuttaa sen päämäärän, joka
hänen orjattarensa sanojen ja käytöksen kautta oli käynyt hänelle niin
viehättäväksi?

Seuraavana aamuna oli hän päättänyt käydä, niinkuin hänellä oli tapana
aina kerran tehdä, oleskellessaan maalla, terveisillä entisen prefektin
Chromatiuksen luona, joka ammoisista ajoista saakka oli ollut talon
taattu ystävä. Lukija muistaa kaiketi hänet neljännestä luvusta,
sekä tietää, että nuoret kristityt saivat perusteellisempaa opetusta
kristinopissa hänen maatilallaan. Olihan tosin monenlaisia kummallisia
huhuja huvilassa vallitsevista elintavoista saapunut Fabiolan
kuuluville, mutta asiain todellisesta tilasta ei hänellä kumminkaan
ollut vähintäkään aavistusta. Sanottiin Chromatiuksen tarjoovan suojaa
monille sellaisillekin vieraille, joita ei koskaan ennen oltu huvilassa
nähty. Hänen kerrottiin päästäneen kaikki orjansa vapaiksi, mutta
nämä eivät olleet halunneet poistua hänen luotaan. Vielä sanottiin
perheen lukuisain jäsenten viettävän onnellista elämää, vaikka
siellä ei milloinkaan pidetty kestejä eikä valmistettu suurenmoisia
juhla-aterioita tahi pantu toimeen meluavia huveja. Eipä ihmettä siis,
jos Fabiola tällä kertaa jännitetyllä odotuksella hankkiutui lähtöön.

Kevyissä, varmojen hepojen vetämissä vaunuissa ajoi hän rivakasti
tasaista tietä pitkin onnellista Campaniaa. Syksyinen sadekuuro
oli sitonut haitallisen pölyn ja sirotellut välkkyviä jalokiviä
viiniköynnöksille, jotka kiemurtelivat pitkin tietä puusta puuhun.
Verrattain lyhyen ajan kuluttua alkoi näkyä matala kukkula, jolla
pieni, viehättävä huvila kohosi puksipuiden, lääkereiden ja kypressien
ympäröimänä. Ensi silmäykseltä tulijaa hämmästytti kartanon muuttunut
ulkomuoto, vaikk'ei hän kuitenkaan saattanut tehdä itselleen selvää,
mikä se muutoksen oikeastaan oli aikaansaanut. Vasta kun hän oli ajanut
portista sisään, muistuttivat häntä lukuisat tyhjät piedestaalit
ja komerot, että huvila oli kokonaan menettänyt entiset mainiot
koristeensa: monilukuiset kauniit kuvapatsaat, jotka olivat näyttäneet
niin kauniilta tasaisiksi leikeltyjä kautsupuita vastaan, -- eikä enää
siis vastannut nimeään "Ad Statuas" (kuvapatsaitten huvila).

Chromatius vastaanotti nuoren ystävättärensä mitä herttaisimmalla
tavalla, ja kyseli innokkaasti miten hänen isänsä jaksaa. Vasta
täällä sai tytär tietää, että isä piakkoin matkustaa Aasiaan; isä
itse ei ollut hänelle sanallakaan maininnut aikeestaan. Chromatius,
huomattuaan, kuinka tuskallisen vaikutuksen hänen ilmoituksensa teki
Fabiolaan, koetti tätä haihduttaa huomauttamalla, että huhu kenties
oli väärä, ja pyysi häntä sitten kerallensa kävelemään puistoon.
Tämä oli niinkuin aina mitä suurimmalla huolella hoidettu, ja mitä
kauniimpia kasveja oli sen koristuksena -- mutta mitään kuvapatsaita ei
vaan näkynyt. Kun Fabiola saattajansa seurassa vihdoin tuli erääseen
rotkoon, jota ennen luonnottaret ja vedenjumalat olivat koristaneet,
mutta johon nyt vain oli soliseva suihkukaivo jätetty, ei hän voinut
olla hämmästystään ilmaisematta.

"Minkä ihmeen tähden, Chromatius, olet poistanut kaikki kauniit
kuvapatsaat ja siten riistänyt huvilaltasi sen ominaiset koristeet?"
kysyi hän, isäntään kääntyen. Mutta tämä vastasi hymyillen, että hän
oli antanut niiden mennä vasaran alle.

"Kuinka, ja sen kuulen sinulta nyt vasta? Olisihan sinun kuitenkin
pitänyt tietämän, että minä kernaasti olisin ostanut niistä paljo",
vastasi Fabiola melkein soimaavalla äänellä.

"Minähän en tarkoittanut huutokauppavasaraa, vaan sepänmoukaria",
selitti ukko. "Jumalat ja jumalattaret ovat kaikki hakatut pirstoiksi;
vielä voisin ehkä korkeintaan hankkia sinulle käsivarren tai sormen tai
kenties nenättömän päänkin".

"Mikä barbaari on vanhasta harmaasta tuomarista tullutkaan!" huudahti
Fabiola hämmästyneenä. "Kuinka sinä hennoit niin tehdä?"

"Eipä se ollut niin vaikeata kuin ehkä luulet", oli vastaus. "Minä olen
nimittäin tullut siihen vakaumukseen, että Jupiter ja Juno ynnä niitten
toverit ja ystävättäret ovat yhtä vähän jumalia kuin sinä ja minä;
juuri siksi olen pitemmittä mutkitta antanut ne ruhjoa kaikki tyyni".

"Minä olen samaa mieltä jumaliin nähden kuin sinäkin; mutta miksi et
pitänyt kuvapatsaita itselläsi yksistään arvokkaina taideaarteina?"
kysyi Fabiola.

"Koska ne eivät semmoisina täyttäneet paikkaansa puutarhassani ja
talossani, vaan olivat täällä juuri jumalina, siis väärän kilven alla,
suorastaan pettureina. Etkö sinä esi-isiesi kuvien joukosta poistaisi
vaikka mitä kuvapatsasta, joka vallan toiseen perheeseen kuuluvana
olisi tungettelijana pujahtanut perhekuviesi joukkoon? Katsos, samoin
oli laita jumalainkin kuvien; siitä syystä en voinut säilyttää niitä
täällä enkä myydä niitä muuallekaan. Jälkimäisessä tapauksessa ne
olisivat jatkaneet petostaan jonkun toisen luona".

"No mutta, tunnokas vanha ystäväni, eikö sekin sitten ole petosta, jos
sinä, poistettuasi kaikki kuvapatsaat huvilastasi, vielä annat sen
pitää entisen nimensä?"

"Niinhän se kyllä olisi", vastasi äijä, riemuiten nuoren ystävättärensä
teräväjärkisyydestä; "mutta sinä saat kohta nähdä, että olen istuttanut
palmuja tänne yltympäri. Heti kun ne ovat kasvaneet hiukan suuremmiksi,
tulee vanha nimi vaihdettavaksi 'Ad Palmas' nimeen (Palmujen huvila)".
Tämä nimi saavutti Fabiolan täyden hyväksymisen.

Ystävykset kävelivät nyt kotvan aikaa puutarhassa. Vihdoin valitsi
Chromatius kauniin paikan ja istahti siihen seuratoverinsa kanssa.
"Tiedätkö, Chromatius", alkoi Fabiola, "että kaikenmoisia kummallisia
huhuja on liikkeellä sinusta ja talosi asukkaista. Sanotaan niiden
olevan yksinomattain ihmisiä, joita ei kukaan tunne; lisäksi
kuuluu, että te kokonaan vetäydytte pois seuraelämästä ja vietätte
filosoofillista, tasavaltaista elämää".

"Hyvin mairittelevaa", vastasi Chromatius hymyillen ja teki koomillisen
kumarruksen.

"Mutta ei siinä vielä kaikki", jatkoi Fabiola; "teitä pidetään
suorastaan saiturina".

Ei ollut Chromatiuksen hauska veisata omaa kiitostaan osottamalla nämä
väitteet osittain vääriksi ja tekemällä lyhyesti selkoa siitä elämän
tavasta, jota talon asujamet noudattivat. Hetkisen epäröityään otti
hän kuitenkin tehdäkseen sen, minkä piti velvollisuutenaan pakanaa
kohtaan. Se mitä hän kertoi, oli lähipitäen seuraavaa: "Me elämme
tosin yksinkertaisesti ja kartamme kaikkea loistoa, mutta pyrimme sen
ohessa siihen, ettei alueellamme löytyisi köyhiä tai apua tarvitsevia.
Me nousemme varhain ylös; ensi aamunhetket käytämme hartauden
harjoituksiin, ja sitten lähtee kukin työhönsä. Sillä aikaa kun toiset
ovat lukuja kirjoitustyössä, puuhaavat toiset puutarhassa tai kedolla.
Määräajoin kokoonnumme yhdessä lukemaan hyviä kirjoja tai veisaamaan
hengellisiä lauluja tai kuulemaan etevien opettajien puhetta".

"Kaikki tuo on varsin kaunista", huomautti hänen vieraansa, "mutta minä
en ole vielä sanonut sinulle kaikkea. Suo anteeksi, jos vielä lisään,
että kuiskataan sinun muka olevan kristityn. Suuttuneena olen tietysti
väittänyt tätä panettelua perättömäksi".

"Miksi suuttuneena, lapseni?" vastasi ukko lempeästi. "Oletko
milloinkaan lukenut noitten ylenkatsottujen ihmisten kirjoituksia?"

"Oi, en; minua ei haluta tuhlata aikaani semmoiseen", vastasi Fabiola
halveksivasti, tässä silmänräpäyksessä valitettavasti jälleen entisenä
kauttaaltaan ylpeänä patriisittarena, vanhana, ennakkoluuloisena
pakananaisena. "Ketäpä haluttaisikaan tutustua niiden oppiin ja noihin
ihmisiin, jotka ovat kaiken edistyksen vihollisia, noihin maineeltaan
epäiltäviin porvareihin, noihin pahantekijöihin, joiden mielestä
julmimmatkin rikokset ovat luvallisia!"

"Juuri samoin ajattelin minäkin ensialussa kristityistä", vastasi
Chromatius, "mutta olen jonkun aikaa ollut toista mieltä".

"Kaiketi sen johdosta, että sinun tuomarina usein tuli rangaista noita
kurjia heidän alituisista lainrikkomuksistaan?" tarttui Fabiola hänen
puheeseensa.

Tämä huomautus nosti varjon äijän rauhallisille kasvoille. Sauluksen
kuva, kristittyjen vainoojan haamu, astui ilmielävänä hänen sielunsa
silmäin eteen. Fabiola, joka huomasi tuskan ilmeen kuvautuvan noissa
äsken niin iloisissa kasvoissa, lausui lepyttävästi ja lempeä uhkuvalla
äänellä: "Pelkäänpä että olen puhunut kovin ajattelemattomasi, ystävä
vanhus, ja herättänyt sanoillani tuskallisia muistoja sielussasi.
Suo minulle anteeksi! Puhukaamme muusta. Tiedätkö ketään, joka näinä
päivinä aikoo matkata Roomaan? Minä pelkään, että isäni, kuten hän
jo useita kertoja on tehnyt säästääkseen itseään ja minua eron
haikeudelta, aikoo lähteä tuolle matkalleen hyvästiä sanomatta.
Siksipä olisin kiitollinen, jos saattaisit neuvoa minulle luotettavan
sananviejän, jolle voisin uskoa hänelle menevän kirjeen".

Ilokseen saattoi Chromatius toimittaa hänelle tämän avun. Muuan
oppilaista oli juuri aikeessa lähteä pitemmäksi aikaa Roomaan. Hänen
oli määrä jo huomenna matkalle. Isännän kehoitusta seuraten Fabiola
lähti yhdessä hänen kanssaan lukuhuoneeseen, missä hän sai tutustua
äsken mainittuun sananviejään sekä kirjoittaa kirjeensä. Sanotussa
huoneessa oli useita kirja-arkkuja. Pöydän ääressä huoneen keskellä
istui nuorukainen kopioiden pergamenttikääryä. Chromatius esitti hänet
Fabiolalle Torkvatuksen nimellä ja ilmoitti hänelle asian.

"Palveluksen osoittaminen jalolle Fabiolalle ja korkeasti
kunnioitettavalle Fabiukselle on aina oleva minulle ilo", vastasi
nuori mies säädyllisesti, "semminkin, kun minulla oli kunnia yhdessä
isäni kanssa olla jalon Fabiuksen palveluksessa, kunnes heikontunut
terveyteni pakoitti minut ottamaan eron virasta".

Chromatius otti yhden niitä kauniita pergamenttilehtiä, jotka
yhtäkokoisiksi leikattuina olivat pöydällä, nähtävästi käytettäviksi
kirjojen kopioimiseen. Tämän ynnä mustetta tarjosi hän Fabiolalle, joka
istui pöydän ääreen. Kohta oli hän kirjoittanut muutamia lemmekkäitä
rivejä isälleen. Sitten taivutti hän kokoon lehden, sitoi nauhan sen
ympärille ja sulki sen sinetillään. Voidakseen jäljestäpäin tilaisuuden
sattuessa sopivalla tavalla palkita kirjeenkantajata, kirjoitti hän
tarkoin muistiin hänen nimensä ja osoitteensa pergamenttiliuskalle,
jonka sitten kätki tunikkaansa. Nautittuaan sitten hieman virvokkeita,
lausui hän sydämelliset jäähyväiset isälliselle ystävälleen. Ennenkuin
Fabiola nousi vaunuihin, antoi Chromatius hänelle sinetillä suljetun
pergamenttikääryn, pyytäin häntä sitä lukemaan. Tuskinpa olisi hän
kenellekään muulle pakanalle uskaltanut tarjota moista kirjateosta
lahjaksi. Se oli jäljennös Roomalais-kirjeen ensimäisistä luvuista!

Eipä Fabiola koskaan sittemmin voinut unhottaa sitä katsetta, minkä
tuo kunnian-arvoisa ukko lähtiessä häneen loi. Oli kuin hän olisi
aavistanut, että ne olivat viimeiset jäähyväiset. Koskaan hän ei voinut
unhottaa tuota henkevän hellää katsetta ja sitä rakkaudesta väräjävää
ääntä, jolla hän lausui: "Hyvästi, lapseni! Ollos satakertaisesti
siunattu sillä tiellä, jotas et vielä tunne!"

Liikutettuna siitä sydämellisyydestä, jolla isällinen ystävä oli nuo
salaperäiset jäähyväissanat lausunut, hämmästyi Fabiola huomatessaan
Torkvatuksen pidättävän hänen vaunujansa jo ennenkuin oli päässyt
portillekaan. Silmiinpistävä eroavaisuus tämän nuoren miehen, jos
kunnioittavankin, niin kuitenkin varsin vapaan, tuttavallisen käytöksen
ja tuon kunnianarvoisan äijän lempeän totisuuden välillä, tuntui
Fabiolasta vastenmieliseltä. "Anteeksi, että häiritsen, jalo Fabiola",
puhutteli nuorukainen häntä; "saanko kysyä, onko sinusta tärkeää, että
tämä kirje joutuisasti perille toimitetaan?"

"On kyllä", kuului vastaus. "Minulle on hyvin tärkeää, että isäni niin
pian kuin suinkin saa sen käsiinsä".

"Sen pikainen perille toimittaminen käynee minulle mahdottomaksi.
Minä kun suoritan matkani vain jalkaisin tai paraimmassa tapauksessa
käyttämällä huokeata kulkuneuvoa, on minun viipyminen muutamia päiviä
matkalla", vastasi Torkvatus.

Hetkisen emmittyään Fabiola vastasi: "Sallisitko minun tarjota sinulle
jotakin, millä suorittaisit erikois-kulut niin nopeasta matkasta kuin
suinkin?"

"Jos sillä voin palvella sinua ja perhettäsi, otan kiitollisuudella
vastaan hyväntahtoisen tarjouksesi", vastasi sanansaattaja hetkeäkään
arvelematta. Fabiola ojensi hänelle silloin kukkaron, jonka sisältö
ei ainoastaan runsaasti korvannut matkakuluja, vaan sisälsipä vielä
paitsi tätä kelpo palkkionkin. Torkvatus sieppasi sen ilmeisellä
tyytyväisyydellä ja katosi täysine kukkaroineen erääseen sivukäytävään.
Hänen olentonsa oli tehnyt vastenmielisen vaikutuksen Fabiolaan; hänen
mielestänsä Torkvatus ei lainkaan soveltunut yhteen hänen vanhan
rakkaan ystävänsä kanssa. Mitähän Chromatius olisi sanonut, jos hän
olisi osunut todistajaksi kohtaukseen ja nähnyt, mitenkä ahnaasti
Torkvatus tarttui kukkaroon! Eiköhän se olisi muistuttanut hänelle
Gehasia, Elisan palvelijaa, jopa Juudasta, joka petti Vapahtajansa? --

Eräs seikka tuossa odottamattomassa tapahtumassa tuntui Fabiolasta
sentään mieluiselta, nim. tieto siitä, että hän lahjoittamansa
rahasumman kautta oli vapautunut kaikesta velvollisuudesta
kirjeenviejää kohtaan. Sentähden otti hän nyt esiin tarpeettoman
pergamenttilehden, jolle oli merkinnyt hänen nimensä ja osoitteensa,
ja oli juuri repiä sen palasiksi, kun hän huomasi, että takasivullakin
oli jotakin kirjoitettuna. Siinä oli sanoja jostain hänelle oudosta
teoksesta. Siinä luki: "Mutta minä sanon teille: Rakastakaa
vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää
hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden edestä, jotka
vainoovat ja vahingoittavat teitä; että te tulisitte Isänne lapsiksi,
joka on taivaissa, sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille
kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin".

"Kenenkä sanoja nämä ovat? Ei roomalaisen eikä kreikkalaisen
filosoofin. Ne ovat joko kokonaan vääriä tai täydellisesti tosia.
Seuraako kukaan tätä oppia, tai onko se vain eksyttävä haavekuva?
Mutta minä en huoli vaivata päätäni sillä. Tai voisiko ehkä Syra antaa
minulle selityksen tähän asiaan? Sanat ovat hyvin yhteenkäypiä hänen
miellyttävien, vaikka käytännössä mahdottomien mielipiteittensä kanssa.
Mutta ei, parasta on, etten häneltä kysy. Hän valtaa minut ylevillä
opeillaan, joita hän niin helposti noudattaa, mutta jotka minulle
tuntuvat mahdottomilta. Henkeni tarvitsee lepoa; minun on karttaminen
kaikkea, mikä häiritsee rauhallisuuttani. Pois siis tämä pergamentti!"

"Seis, Formius, juokse heti ottamaan tuo kirjoitettu pergamentti, jonka
pudotin!" käski Fabiola, täten päättäen keskustelun itsensä kanssa.
Palvelija totteli, mutta epäili kuitenkin vahvasti, että kirjoitus
vahingossa olisi pudonnut hänen valtijattarensa kädestä.

Varhain seuraavana aamuna pysäytti opas muulinsa Chromatiuksen huvilan
edustalle. Kuormasatula, sisältävä Torkvatuksen kapineita, pantiin
muulin selkään. Useat ystävistä olivat jo nousseet tilaltaan, ollakseen
läsnä toverin lähtiessä ja vastaanottaakseen rauhansuutelon häneltä.
Monta kehoittavaa, ystävällistä sanaa siinä hänelle kuiskattiin;
hän taasen lupasi, ja tietysti täyttä totta tarkoittamalla, pysyä
uskollisena ja vaeltaa Kristuksen evankeliumin mukaan. Toiset, joille
matkamiehen köyhyys oli tunnettu, pistivät pienen lahjan hänelle
käteen, pyytäen häntä karttamaan entisiä tuttaviaan. Mutta Polykarpus,
opetuslapsen hengellinen johtaja ja opettaja, otti hänet erinänsä ja
rukoili häntä kyynelin ja mitä liikuttavin sanoin, että hän valvoisi
ja rukoilisi, jottei hän jälleen astuisi synnin viettävälle tielle,
vaan sen sijaan tuottaisi kristityn nimelle kunniaa. Viljavia kyyneliä
vuodattaen Torkvatus lupasi kaikki, ja kun iäkäs opettaja sitten
hartaassa rukouksessa oli sulkenut hänet Jumalan huomaan, jätti hän
nuorukaiselle, paitsi mukaan aiottuja suosituskirjeitä, myös pienen
summan rahaa matkakustannusten suorittamiseksi.

Vihdoinkin oli kaikki valmiina. Viimeinen onnentoivotus, viimeinen
hyvästijätön sana oli lausuttu. Saattajan astuessa rinnan, ajoi
Torkvatus hitaisesti muulillaan lehtokujaa pitkin, joka vei veräjälle.
Toisten jo aikaa sitten palattua huoneisiin, seisoi Chromatius yhä
ulkona ja katseli miettiväisenä pois ratsastavaa, silmissään kyyneliä
ja povessaan tunne, samallainen kuin tuhlaajapojan isän sydämessä
lienee liikkunut, kun hän katseli pois matkustavaa poikaansa. Huvila
kun oli loitolla maantiestä, niin oli muuli palkattu saattamaan
matkustajaa ja hänen tavaroitaan Fondiin, eli silloiseen Fundiin, joka
oli lähin kaupunki ison valtatien varrella.

Maakunta, jonka kautta matkustaja kulki, oli mitä ihaninta seutua.
Miellyttäväin huvilain ja maalaistalojen peittämältä Lyriin rannalta
vei tie pienemmän laakson läpi erääseen Apennini-vuorten laaksoon,
jossa rehoitti myrttipensaita, aloekasveja ja metsäviiniköynnöksiä
ja jota joka puolelta ympäröivät kalliot. Vuohet, jotka olivat
etempänä laitumella, näyttivät melkein kuin lumelta; tuossa tien
vieressä ryöppyää pieni oikukas puro, vyöryen niin vuolaasti kuin
olisi se pyrkinyt vuorivirran vertaiseksi ja laulanut omaa korkeata
ylistystään kuohumalla ja kohisemalla. Korkeammalla avautui avarampi
näköala yli Campanian suurten puutarhain, somana taustanansa Cajetan
lahti, jossa lukuisat valkoiset purjeet näyttivät kauempaa katsottuina
lintulaumalta, joka päiväpaisteessa lekottelee vilvoittavalla vedellä.

Ja mitkä ajatukset pitivät nyt tuon nuoren matkustajan mieltä
vireillä noitten moninaisesti vaihtuvien kuvien keskellä? Hän
tuskin näkikään kaikkea sitä ihanaa kauneutta, joka ympäröi häntä.
Hänen katseensa liihoitti täältä kauas pois maailmankaupungin
varjoisiin pylväskäytäviin ja vilkkaille kaduille. Pölyiset
puutarhat, keinotekoiset suihkukaivot ja marmorikylpylät maalattuine
holvikattoineen miellyttivät häntä enemmän, kuin syksyisessä
kauneudessaan loistavat viinimäet ja puhdas lähdevesi sekä
purppuranpunainen meri ja sinertävä taivas.

Hän ei ajatuksineen viipynyt tietysti Rooman paheissa, hän ei luonut
katsettaan ylelliseen, kevytmieliseen ja jumalattomaan elämään,
mässäämiseen ja irstaisuuteen, valheeseen ja petokseen joka vallitsi
maailmankaupungissa -- ei, kuinka hän kristittynä olisi saattanut
halaita sellaisiin paheisiin? Ja kuitenkin -- eikö hän sittenkin
tavannut itseänsä innokkaasti katselemassa kiihkeitä pelureita
yhdessä suuren kylpylaitoksen pelihuoneessa, eikö hän tuntenut kauan
tukahdettua, polttavaa himoa tarttua vietteleviin pelinoppiin?
Mutta mitä näkee hän hengessään pelipöydän takana? Eivätkö ne ole
Polykarpuksen silmät, jotka katsovat häneen sanomattoman surumielisesti
ja lempeästi? -- Toisen kerran oli hän istuvinaan rikkaasti katetun
pöydän ääressä, jossa tulista Falernon viiniä tarjottiin miehestä
mieheen kultaisessa pikarissa; mutta oikeissa ajoin kohtaa häntä
toisesta päästä pöytää kunnianarvoisan Chromatiuksen totinen katse,
joka pidättää häntä ottamasta osaa irstaileviin kekkereihin.

Sen jälkeen käänsi hän ajatuksensa keisarikaupungin vaarattomampiin,
viattomiin huveihin: kävelyihin, musikkiin, maalauksiin, komeuteen,
mutta ei hän siinä ohessa ajatellut sitä vaaraa, mikä kaikissa noissa
ihanuuksissa piilee. Nuorukais-parka! Hän arveli voivansa astua tulen
läpi, polttamatta itseään! Koi-parka, joka luulee voivansa lentää tulen
läpi, kärventämättä siipiään!

Mielikuvituksen tällä tavoin hillittömästi liidellessä oli hän
ratsastanut erään solakon läpi, jonka yli riippui kallioita. Tultuaan
solakosta ulos, näki hän äkkiä edessään merenlahdelman ja huomasi
siellä kalastajavenheen, joka pysyi liikkumatonna paikallaan. Tämä
näky johdatti ehdottomasti hänen mieleensä erään lapsena kuulemansa
kertomuksen, tosiko lienee ollut vai ei. Hän oli melkein näkevinänsä
sen tapahtumapaikan silmiensä edessä. Kertomus saakoon tässäkin sijansa.

"Italian etelärannikolla eli kerran rohkea nuori kalastaja. Eräänä
pimeänä, myrskyisenä yönä, kun ei hänen isänsä eikä veljensä
tahtoneet uskaltaa lähteä vahvasti raketulla venheellään myrskyn
myllertämälle, kuohuavalle merelle, päätti hän, kaikista rukouksista
ja varoituksista huolimatta, lähteä yksin pienessä purressa. Vaikka
hirmumyrsky raivoisana riehui, taisteli hän mitättömässä pikku
venheessään urhoollisesti tyrskyjä ja aaltoja vastaan, kunnes aurinko
kohosi lämpimänä ja kirkkaana, valaisten tyyntä, peilikirkasta meren
pintaa. Väsymyksestä ja lämpimästä uupuneena meni rohkea kalastaja
nukuksiin ja makasi, kunnes kova huuto hänet herätti. Katsahdettuaan
ympärillensä hän näki isänsä tutun venheen ulapalla. Miehistö huusi
suurella äänellä ja viittoili hänelle, että hän kääntyisi takaisin,
mutta ei yrittänytkään tulemaan hänen tykönsä. Mitähän se merkitsi?
-- Hän tarttui peräsimeen ja koetti parilla voimakkaalla aironvedolla
päästä viittoilevia lähemmäs, mutta silloin hän hämmästyksekseen
havaitsi, että vene, jota kohden hän oli laskenut, oli hänen takanaan
ja kohta taasen vastapäisellä puolella, vaikka hän oli ohjannut pientä
pähkinäkuortaan suoraa sitä kohden. Silminnähtävästi oli hän kulkenut
ympyrässä, vieläpä niin tavoin, että kehän loppukohta oli lähempänä
keskipistettä kuin alku oli ollut. Hänen alottaessaan toista pienempää
ympyrää tunkihen hirvittävä ajatus hänen sieluunsa. Hän heitti tunikan
päältään ja souti kuin mielipuoli; mutta vaikka hänen paikka paikoin
onnistuikin tempautua ympyrän ulkopuolelle, kulki hän yhtäkaikki
aina samaa kiertoa ja tuli yhä lähemmäksi keskipistettä, jossa hän
oli huomannut pursuavan, kuohuvan, suppilomaisen pyörteen. Silloin
heitti hän epätoivoisena peräsimen kädestään, kavahti seisoalleen ja
väänteli tuskissaan käsiänsä kuin mielipuoli. Vesilintu, joka lenti
ohitse ja rääkyen lähenteli häntä, kuuli onnettoman kovasti huutavan:
'Kharybdis!' [Italian ja Sicilian välillä oleva pyörre.] Kohta ei
ympyrä ollut kuin ainoastaan hiukkasen suurempi venheen omaa pituutta.
Silloin heittäytyi poloinen nuorukainen venheen pohjalle, ummisti
silmänsä, sulki korvat käsillään ja pidätti henkeään, kunnes aallot
peittivät hänet ja hän vajosi syvyyteen".

"Lieneekö tuho todellakin ketään ihmistä tuolla tavoin kohdannut?"
ihmetteli Torkvatus itsekseen. "Vai lieneekö se vain kuvallinen
kertomus, ja mikä on siinä tapauksessa sen tarkoitus? -- Voiko joku
samalla tavoin tulla vähitellen vedetyksi perikatoon? Onko ehkä se
ajatuspiiri, jossa äskettäin liikuin, ensimäinen noita tuollaisia
ympyröitä ja -- -- --"

"Fundi!" huusi saattaja ja osoitti pientä kaupunkia läheisyydessä,
ja muutamain tuokioiden kuluttua olivat matkamiehet jo sen kaduilla.
Kuljettaja saattoi nuorukaisen pieneen majataloon ja, saatuaan
välttävän palkkion, lähti pois. Torkvatus taasen haki esille ne
kirjeet, jotka hänen oli jättäminen Fundiin, ja löysi helpolla sen,
jolle kirjeet oli osoitettu. Tämä ei ollut kukaan muu kuin entinen
tuttumme, koulumestari Cassianus. Hän otti Torkvatuksen varsin
ystävällisesti vastaan, ja vieraan nauttiessa yhdessä isännän kanssa
yksinkertaista ateriaa, kertoi tämä hänelle elämänsä vaiheet.

Hän oli syntynyt Fundissa ja oli Roomassa perustanut koulun, jonka
osaksi oli tullut mitä parhain menestys; mutta luullen olevansa
tunnettu kristittynä ja peljäten vainoa, oli hän vetäytynyt takaisin
syntymäkaupunkiinsa, pannakseen alulle koulun täälläkin. Etevimmät
kaupunkilaisista olivat luvanneet lupa-ajan päätyttyä antaa poikansa
hänen kasvatettavakseen. Kun pahaa aavistamaton koulumestari piti
vierastaan todellisena kristittynä, veljenä Kristuksessa, puhui hän
avoimesti ja peittelemättä onnen vaiheistaan ja toiveistaan. Mitenkä
hän olisi voinut aavistaakaan, että hänen luottavaisuudellaan tulisi
olemaan niin turmiolliset seuraukset!

Päivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun Torkvatus lausui jäähyväiset
ja, tekosyyllä, että muka hänellä oli paljo toimitettavaa kaupungissa,
hän epäsi kohteliaasti isännän tarjouksen tulla häntä majatalolle
saattamaan. Hän osti itselleen paremman vaatteuksen, meni paraimpaan
ravintolaan ja tilasi parin hevosia ja ajomiehen. Jotta Fabiolan
asia tulisi toimitetuksi, oli välttämätöntä matkustaa yötä päivää ja
vaihtaa hevosia joka asemalla. Siten jatkoi hän matkaa yhtä mittaa,
kunnes tuli Bovillae'hen Albanus vuorten juurella. Täällä hän pysähtyi,
vaihtoi matkapukunsa toiseen ja ratsasti, lyhyen lepohetken jälkeen,
hyvillä mielin sen kaupungin porttia kohti, jonka muurien sisällä oli
vallalla enemmän sekä hyvää että pahaa kuin missään muussa osassa
maailmanvaltakuntaa.



Kahdeksas Luku.

Lankeemus.


Hienosti puettuna lähti Torkvatus viipymättä Fabiuksen asunnolle.
Kun hän oli asiansa toimittanut, pyysi Fabius häntä iltaruualle, ja
Torkvatus suostui kutsuun kursailematta. Sitten haki hän itselleen
nykyisiä rahavarojaan vastaavan asunnon, ja löysikin sellaisen aivan
vähillä puuhilla.

Niinkuin tiedämme ei Fabiuksella ollut tapana pitää tyttärelleen
seuraa maahovissa. Silloin tällöin vain pistäysi hän lyhyemmäksi
aikaa tuohon kauniiseen huvilaan. Rooman seuraelämä viehätti tätä
nautinnonhaluista miestä enemmän kuin viheriät niityt ja solisevat
purot. Kun tyttären läsnäolo kotona Roomassa piti isää jonkinlaisessa
pakonalaisuudessa ja hän usein sen kautta tunsi itsensä sidotuksi ja
häirityksi, antautui hän, tyttärensä oleskellessa maalla Campaniassa,
hillittömän nautinnonhalunsa tyydyttämiseen. Hänen talossaan pidettiin
kekkereitä ja pitoja, ja niissä oli läsnä henkilöitä, joita hän ei
koskaan olisi uskaltanut saattaa yhteyteen Fabiolan kanssa. Pahassa
huudossa olevia miehiä oli tyttären poissa ollessa hänen vierainaan;
ylellisiä aterioita jatkettiin tavallisesti myöhään yöhön noppapelillä
ja hurjilla juomingeilla.

Pyydettyään nyt Torkvatusta jäämään, lähti hän kutsumaan vielä muitakin
vieraita. Näitä ei ollutkaan vaikea löytää. Koskaan ei puuttunut
hilpeämielisiä tyhjäntoimittajia, jotka vain liiankin kerkkäästi
odottivat tunnetun auliin isäntämiehen kutsuja. Matkalla kotia Tituksen
kylpylaitoksilta kohtasi hän kaksi miestä, jotka näköjään tärkeistä
asioista keskustelivat toistensa kanssa. "Arvelet siis huhun olevan
totta?" kysyi toinen.

"Epäilemättä", oli vastaus. "Ihan varmaa on, että kansa Nikomediassa
on noussut kapinaan, sytyttääkseen tuleen kirkon, jota kristityt
rakentavat aivan keisarillisen palatsin edustalle. Isäni kuuli sen tänä
aamuna omin korvin keisarilliselta sihteeriltä".

"Kuinka saattoivat nuo hullut ollakin niin röyhkeitä, että rakensivat
basilikansa yhdelle kaupungin vilkkaimmista liikepaikoista!" jatkoi
ensimäkien puhuja. "Olisihan heidän pitänyt käsittää, että kansan
uskon-into ennemmin tai myöhemmin heräisi, ja että kansa siis
hävittäisi tämän vieraalle uskonnolle raketun templin, joka usko on
sille pahana silmätikkuna".

"Niinpä kyllä", myönsi toinen. "Minun isäni on sitä mieltä, että
kristittyjen, jos heillä olisi vähääkään älyä, tulisi, kun armollinen
keisarimme heitä niin suurella sääliväisyydellä ja kärsivällisyydellä
kohtelee, mieluummin välttää kaikkea huomion herättämistä ja vetäytyä
itäisimpiin ja syrjäisimpiin loukkoihin, eikä pitää päätään niin
korkealla. Mutta koska he enemmän suosivat julkisia templejä kuin
entisiä piilopaikkojaan, niin eivät he ansaitse sääliämme. Noita
vihattuja sortamalla saattaisi hankkia itselleen kunniata ja voittoa".

"Saattaa olla. Mutta palaanpa asiaan. Onhan meidän kesken päätetty,
että jaamme saaliit rehellisesti, jos saamme ilmi kristittyjä
rikkaitten sukujen joukosta. Auttakaamme uskollisesti toinen toistamme.
Sinä olet ehdottanut väkivaltaisia keinoja; minä en ole vielä oikein
selvillä omista aikeistani. Mutta jokainen meistä pitäköön omanaan
voiton, mikä hänelle lankeaa hänen omien ilmisaattojensa johdosta;
sen sijaan saakoon jokainen määrätyn osansa siitä, mitä toimitamme
yhteisin voimin". Siihen oli toinen, Corvinus, täysin tyytyväinen.
Ennenkuin Fulvius pääsi keskustelua jatkamaan, keskeytti Fabius hänet
väliintulollaan ja pyysi kohteliaasti molempia ystäviä luokseen
iltaruualle.

Fulvius tosin esteli, sanoen lupautuneensa jo muualle, mutta siitä
isäntä ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. Fulviushan oli pysytellyt
vallan näkymättömällä, siitä asti kuin hän jonkun aikaa sitten oli
joutunut kiistaan Sebastianuksen kanssa. Luuliko hän ehkä ruton
raivoovan Fabiuksen talossa vai oliko kenties numidiatar lumonnut
hänet taikajuomallaan ja pitänyt häntä loitolla, virkkoi roomalainen
tavalliseen veitikkamaiseen tapaansa.

"Olin toivonut toisenlaisen taikavoiman saavan sinut sinä iltana
valtoihinsa", jatkoi hän puoleksi leikillään, "sillä minä kyllä
huomasin miten halullisin silmin sinä seurailit pientä veljentytärtäni,
Agnesta!"

"Mutta minä huomasin yhtä selvään tyttäresi tarkoituksen olevan estää,
ettei siitä mitään lähempää väliä syntyisi", vastasi Fulvius.

"Niinkö luulet? No, se ainakin selittää syyn miksi olet kieltäytynyt
uudistettuja kutsujani noudattamasta. Mutta Fabiola on filosoofi eikä
ymmärrä moisia rakkauden-asioita. Olisi varsin mieluisaa minulle, jos
hän heittäisi lukemiset sikseen ja ajattelisi omaa miehelle-menoansa,
eikä esteleisi muita siitä. Mutta minä saatan siitä huolimatta antaa
sinulle parempiakin tietoja, sillä luulen Agneen olevan yhtä paljon
mieltyneen sinuun kuin sinä häneen. Astu vaan rohkeasti ja kosi, ja
minä sanon sinulle, että sinä, huolimatta Fabiolan vastarinnasta,
olet voittava. Siksi toiseksi ei sinun tänään ole mitään peljättävää
Fabiolan puolelta; hän oleskelee paraikaa pienessä huvilassamme kaukana
Roomasta, jonne hän joku aika sitten kaikkine palvelijoineen matkusti".

Tämä ratkaisi asian. Ei kumpaakaan näistä kahdesta toveruksesta,
ei Fulviusta eikä Corvinusta, puuttunut heitä varten varatulta
illalliselta. Ryhtymättä sen tarkemmin tekemään selkoa kestityksestä,
mainitsemme vain, että vieraat ahkeraan maistelivat harvinaisen
hienoja viinejä. Mutta kun kaikki sitten tulivat enemmän tai vähemmän
juovuksiin, oli Fulvius yksin selvänä.

Keskusteltiin pääasiallisesti tuoreimmista uutisista, jotka valtakunnan
itäosasta olivat saapuneet. Kristittyjen basilikan hävittämisen
jälkeen Nikomediassa oli siellä olevassa keisarillisessa palatsissa
vähäväliä keksitty murhapolton-yrityksiä. Tiedettiin tosin aivan
varmaan, että muuan samaan aikaan hallitsevista keisareista, julma
Galerius, Diokletianuksen vävy, oli niiden toimeenpanija, mutta
epäluulon-alainen rikoksentekijä syytti siitä kristittyjä ja sai
vastahakoisen Diokletianuksen ärsytetyksi siihen määrään, että tästä
viimein tuli mitä hurjin kristinuskon sortaja. Seurauksena tästä
odotettiin lähimmässä tulevaisuudessa mainitun keisarin julistusta,
jota Maksimianus säälimättömällä kovuudella tulisi toimeen panemaan.

Vieraat olivat vain liiaksi halukkaat asettumaan sortajien puolelle.
Ja kelläpä olisi ollut sydäntä ja rohkeuttakaan toimia kansaa ja
yleistä mielipidettä vastaan. Suopeimmatkin löysivät kylliksi aihetta
kieltääkseen kristityillä olevan minkäänlaista puolta. Kun yhden
mielestä heidän salakähmäisyytensä oli liiaksi sietämätöntä, niin
toista sapetti heidän huomattava edistymisensä, ja kun yksi arveli
heidän olevan esteenä valtakunnan todelliselle suuruudelle, niin toinen
piti heitä vieraana aineksena, joka olisi yhteiskunnasta perattava
pois. Yksi katsoi heidän oppejaan turmiollisiksi, toinen heidän
uskonnollisia menojaan ja tapojaan samallaisiksi.

Tämän keskustelun aikana Fulvius, annettuaan tähystävän, salaperäisen
katseensa siirtyä toisesta vieraasta toiseen, oli viimein kiinnittänyt
sen Torkvatukseen. Tämä nuori mies oli pysynyt äänettömänä, vuoroin
vain punastuen, vuoroin kalveten. Viinikin oli tietysti vaikuttanut
häneen, mutta tähän saakka oli hän vielä kyennyt jotenkuten itseään
hillitsemään. Hän puristi käsiään nyrkkiin, painoi niitä poveaan
vasten, hieroi muruiksi leipää sormiensa välissä tahi joi ajattelematta
pikarillisen viiniä toisensa jälkeen -- mutta ei kuitenkaan virkkanut
mitään. Kun viinin kiihoittamat pöytävieraat syyttämistään syyttivät
kristittyjä mitä kauheimmista rikoksista, ja kun erittäinkin Fulvius
kylmästi harkiten vakuutti heillä olevan tapana joka kokouksessaan
surmata lapsi ja syödä sen lihaa, iski Torkvatus nyrkkinsä niin
voimakkaasti pöytään, että pikarit ja haarikat kilahtivat, ja käheällä
äänellä hän huusi: "Valhetta, mitä ilkeintä valhetta!"

"Kuinka voit väittää sitä?" kysyi Fulvius mitä viattomimmalla muodolla.

"Siksi", vastasi kiihoittunut, "siksi, että minä itse olen kristitty ja
olen valmis kuolemaan uskoni puolesta!"

Jos kauniit pronssipäiset alabasteripatsaat olisivat romahtaneet
komeroissa olevilta jalustoiltaan alas marmorilattiaan ja
murskautuneet, ei se olisi herättänyt suurempaa huomiota, kuin tämä
odottamaton tunnustus. Oli kuin halvaus hetkeksi olisi lamannut heidät
jokaisen, ja he mykistyivät säikähdyksestä. Vasta pitemmän ajan
kuluttua saattoi lukea, mitä erilaisia ajatuksia kuvastui heidän
palavissa kasvoissaan. Fabius oli surkean näköinen, ikäänkuin olisi
hävennyt, että oli saattanut vieraansa niin arvottomaan seuraan, jota
vastoin keimeä, oppinut Calpurnius vain huonosti kykeni salaamaan,
miten häpeällistä hänestä oli, että hänelle pöytätoveriksi oli annettu
mies, joka oli kyllin röyhkeä tietääkseen kristityistä enemmän kuin
hän itse. Corvinus katsoa tuijotti kristittyyn eläimellisellä,
tyytyväisellä irvinaurulla, sopisi sanoa melkein samallaisella kuin
maamies katselee kärppää, jonka hän aamulla on tavannut loukkaasta.
Olihan hän saanut käsiinsä miehen, jonka hän mielensä mukaan saattoi
paiskata kiristyspenkille.

Mutta varsinkaan Fulviuksen kasvojen ilmeitä ei käy sanoin kuvaaminen.
Ken joskus on tarkannut hämähäkkiä, joka, pitemmän aikaa paastottuaan,
näkee lihavan kärpäsen lähenevän hänen verkkoaan, joka on nähnyt,
kuinka tarkoin hän valvoo saaliinsa jokaista liikettä ja kuinka hän
joka tuokio on valmis punomaan ensimäiset turmionlangat sen ympärille
-- hänellä on jokseenkin selvä kuva, miltä Fulviuksen kasvot näyttivät,
kun hän viekkaasti vaanien silmäili uhriaan. Se mitä hän kauan oli
toivonut: saada käsiinsä kristitty, jonka helposti saattoi tehdä
kavaltajaksi, oli äkkiä ja odottamatta täyttynyt. Sillä siitä hän oli
täysin vakuutettu, että kristityssä, joka ottaa osaa juominkeihin tahi
suulaasti kerskaa olevansa valmis kärsimään marttyrikuoleman, on sangen
vähän, josko ollenkaan lujamielisyyttä.

Seura hajosi; kaikki vetäytyivät, ikäänkuin ruton saastuttamaa
karttaen, etemmäksi hänestä, joka oli tunnustanut olevansa kristitty.
Ei tuon hyljätyn mahtanut tuntua oikein hyvältä olla. Silloin astui
Fulvius hänen luoksensa, vaihdettuaan muutamia sanoja isännän ja
Corvinuksen kanssa, tarttui tuttavallisesti ja kohteliaasti hänen
käteensä ja lausui: "Pelkäänpä, että olen punnitsemattomilla sanoillani
houkutellut sinut lausumaan tunnustuksen, joka saattaa käydä sinulle
kalliiksi".

"Minä en pelkää", vastasi puhuteltu, uudelleen tulistuen; "minä aion
pysyä lipulleni uskollisena kuolemaani saakka!"

"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi kiusaaja. "Orjat saattaisivat lopulta antaa
ilmi sinut. Tule minun kanssani toiseen huoneeseen; siellä voimme
häiritsemättä jatkaa puhettamme". Niin sanoen veti hän vastarintaan
kykenemättömän viereiseen huoneeseen, johon isännän käskystä mitä
parhainta Falernon viiniä oli asetettu niiden varalle, jotka
roomalaisen tavan jälkeen halusivat ottaa osaa juominkeihin. Toisista
seurasi vain Corvinus liittolaisensa viittausta. Kauniilla, silatulla
pöydällä oli kaksi pelinoppaa. Fulvius, jonka hellittämättömistä
pyynnöistä Torkvatus vähäväliä oli tyhjentänyt viinipikarinsa, otti
molemmat nopat ja heitti ne ikäänkuin ajattelematta pöydälle, sillä
välin yhä puhuen jos jonkinlaisista asioista. "Hoo", huudahti hän
lopulta nauraen, "kuinka huonosti osattu! Hyvä etten pelaa kenenkään
kanssa! Etkö tahdo koettaa kerta, Torkvatus?"

Torkvatuksen turmiona oli juuri ollut peli. Onneton peli oli saattanut
hänet riitaan ja sen kautta vankeuteen. Siellä oli Sebastianus
käynyt hänen luonaan, ja näennäisesti oli tämän uskollisen kristityn
onnistunut saattaa hänet synnintieltä Kristuksen tykö. Mies poloinen
otti nopat käteensä, ja hänen säkenöivät silmänsä, hänen värähtelevät
huulensa ja vapiseva kätensä ilmaisivat kyllin selvään sitä taistelua,
minkä hänessä herätti ensimäinen kiusaus antautua paheeseen, josta hän
oli vannoen luopunut.

Tämän kaiken huomasi kiusaaja, joka piti silmällä uhriaan, niinkuin
ilves vaanii saalistaan. "Luulen, ett'ei sinulla ole parempi käsi kuin
minullakaan", alkoi hän lopulta välinpitämättömällä äänellä, "mutta
ehkä Corvinus tahtoisi koettaa onneaan sinua vastaan, jos niin olisi,
että määrättäisiin pikkuinen panos".

"Mutta sen tulee olla hyvin pieni -- vain huvin vuoksi -- sillä minä
olen heittänyt pois pelaamisen". "Ei yhtä kertaa kerraksi lueta",
oli vastaus. Oivaltaen viekkaan liittolaisensa viittauksen, suostui
Corvinus tietysti helposti siihen.

Sopimusta myöten alottivat pelaajat ensin hyvin pienestä panoksesta.
Torkvatus voitti, ja kun ei hän Fulviuksen kehoituksesta viiniäkään
unhottanut pelin tähden, kävi hän kohta puheliaaksi. "Corvinus?
Corvinus?" virkkoi hän ja pani käden otsalleen, ikäänkuin muistellen
jotakin, "eikö se ole juuri se nimi, minkä Cassianus mainitsi?"

"Kuka?" kysyi puheena oleva kiihkeästi.

"Niin, oikein", jatkoi humaltunut aprikoimisiaan, välittämättä
vastapelaajan kysymyksestä; "Corvinus, niin kutsuttiin sitä
tappelupukaria, sitä poika-konnaa, joka teki väkivaltaa tuolle hienolle
kristitylle nuorukaiselle, Pankratiukselle".

Corvinus oli käydä hänen kimppuunsa, kiukkuaan purkaakseen; mutta
viittauksella pidätti Fulvius hänet ja ehdätti ennen häntä kysymällä:
Tuo Cassianus, jonka mainitsit, on mainio koulumies, eikö niin? Missä
hän nyt oleskelee? Tuo ilkeäjuoninen mies oli vallan oikein arvannut,
että hänen liittolaisensa vain liiankin kernaasti tahtoi tietää vanhan
opettajansa asuinpaikan, ja että tämä kysymys niin muodoin pulpahti
esiin kuin hänen sielunsa syvyydestä, ja sentähden myös olisi paras
keino suuttuneen tyynnyttämiseksi.

"Hän asuu -- malttakaas -- mutta ei toki, minä en tahdo olla petturi!
Minä antaun kernaasti poltettavaksi ja kidutettavaksi sekä kuolemaan
uskoni puolesta... Mutta pettämään en suostu ketään -- ei, sitä
en tee!" kuului vastaus, joka nyt annettiin sokeltavin kielin.
Rupeamatta paikalla häntä tehokkaammin ahdistamaan, kävi viekas Fulvius
Corvinuksen sijalle, koettaakseen, kuten hän sanoi, kerran onneaan
hänkin, sillä hän huomasi liiankin hyvin vietellyn pelihimon olevan
yhä kasvamassa. Vielä paremmin kahlitakseen vastustajansa, pani hän
tottuneena nopanheittäjänä kaiken taitonsa liikkeelle ja asetti paljoa
suuremman panoksen peliin. Vähän emmittyään teki Torkvatus samoin.
Fulvius antoi hänen voittaa ja oli olevinaan äkäinen kärsimästään
tappiosta. Torkvatus pani sen jälkeen kaiken voittonsa peliin. Fulvius,
joka luki pöytään aivan yhtä suuren summan, hävisi vielä kerran,
uskalsi vielä kaksinkertaisen määrän, hävisi taaskin -- ja sitä menoa
jatkui peli hiljaisuuden vallitessa. Voitto ja tappio kallistui
vaihetellen puolelle ja toiselle, kunnes Fulvius, joka oli selvänä ja
pelasi tyynesti, pysyväisestä pääsi voitolle.

Keskellä peliä katsahti Torkvatus peljästyneenä ylös. Luulihan
hän näkevänsä kunnian-arvoisan vanhan opettajansa edessään. Mutta
hierottuaan silmiään ja vakauduttuaan, ettei se ollut Polykarpus, vaan
ainoastaan Corvinus, joka katsoi häneen tuijottavin silmin, jatkoi
hän kiihkeästi peliään. Omantunnon ääni vaikeni -- voitonhalun henki,
kullanhimo, huimapäisyys olivat saaneet vallan.

Melkein mielettömänä paljosta juomisesta ja yhä uudistuvista
tappioista, heitti hän viimein, ehtimiseen noudettuaan kultaa Fabiolan
täydestä kukkarosta, itse kukkaronkin pöydälle. Kylmäverisesti kaatoi
Fulvius siitä rahat pöydälle, luki ne ja pani rinnalle yhtä suuren
summan. Molemmat varustautuivat viimeiseen heittoon. Nopat putosivat.
Kaikki kolme katsoivat tiukasti niihin, ja loppu oli se, että Fulvius
korjasi rahat haltuunsa, mutta Torkvatus raukesi ihan mitättömäksi
ja peitti kasvot käsillään; hän vuoroin polki jaloillaan lattiaan,
vuoroin kiristeli hampaitaan ja repi tukkaansa. Sill'aikaa oli Corvinus
Fulviuksen viittauksesta hiljaa hiipinyt ulos.

Kun tuo syvälle langennut kovasti voihkaen purki mitä katkerimpia
syytöksiä itseään vastaan, seisoi viettelijä hänen vieressään, kädet
ristissä rinnallaan ja perkeleellinen vahingon-ilo silmissään,
ikäänkuin olisi hän iloinnut uhrinsa sieluntuskista. "Mitä minun on
tekemistä sinun kanssasi?" huusi syvästi kärsivä, nähdessään hänet.

"Paljoa enemmän kuin ehkä luuletkaan", oli ilkkuva vastaus. "Sinä
olet täydellisesti vallassani. Minun vallassani ovat rahasi" -- ja
Fulvius piti hänen nähtävissään Fabiolan kukkaroa -- "maineesi,
rauhasi, jopa henkesikin. Minun ei ole tarvis muuta kuin antaa
vihjaus kristikumppaneillesi teeskentelystäsi, niin et kuuna päivänä
uskalla astua heidän näkyviinsä. Minun ei ole tarvis muuta kuin
päästää kimppuusi kaupunginprefektin poika, jolle äsken omistit
niin imartelevia liikanimiä, niin seisot huomenna hänen isänsä
tuomio-istuimen edessä ja olet kuoleva sen uskon puolesta, jonka olet
pettänyt ja häväissyt. Corvinusta eivät pysty hillitsemään muut kuin
minä. Oletko valmis nyt juopuneena pelarina hoipertelemaan Forumille ja
esittämään itseäsi kristittynä?"

Ah, syvälle langenneella ei ollut rohkeutta seurata tuhlaajapoikaa
parannuksen tiellä, niinkuin oli kulkenut tämän jälkiä synnin polulla,
ja hänen tavallaan palata Isänsä tykö! Hän pysytteli muutaman aikaa
sitkeästi vaiti; mutta Fulviuksella ei ollut aikomusta pysähtyä
puolitiehen, vaan saattaa tehtävänsä perille asti. "No", alotti
hellittämätön kiusaaja taasen, "oletko tehnyt valintasi? Tahdotko mennä
kristittyjen luo tuossa tilassa vaiko Forumille huomenna?"

"En kumpaakaan", vastasi Torkvatus allamielin.

"Mitä sinä sitte aiot?" kysyi kiusaaja edelleen, ikäänkuin lävistäen
kidutettua haukankatseellaan.

"Kaikki mitä tahdot, ei vaan sitä mitä äsken ehdotit", ähkyi onneton.

Fulvius oli saavuttanut sen, mihin oli pyrkinyt. Äkkiä muuttui hän
käytökseltään vallan toisellaiseksi. Suurimmalla ystävällisyydellä
koki hän nyt rohkaista uhriaan ja lupasi, ettei häneltä tulisi mitään
puuttumaan; rahojakin hän saisi, millä pelata, jos hän antautuisi
Fulviuksen johdettavaksi. Ja vähän emmittyään hän lausui julki, mitä
hän odotti ja vaati vastapalvelukseksi. Mitä se sitten oli? Fulvius
esitti vaatimuksensa niin selvästi ja täsmällisesti, ettei sitä käynyt
väärin ymmärtäminen tai mitenkään muuksi selittäminen. "Nouse huomenna
varhain ja liiku vapaasti ystäviesi seurassa, niinkuin ei olisi mitään
tapahtunut. Mutta kerro minulle tyystin kaikki mitä näet, äläkä salaa
mitään!" Niin sanat kuuluivat.

"Siis, _kavaltajaksiko_ minun on rupeaminen?" oihki Torkvatus.

"Nimitä sitä miksi tahdot, sillä joko on sinun suostuminen siihen, tai
odottaa sinua kuolema, pitkällinen kuolo. Saat valita! Mutta kiiruhda!
Corvinus kuuluu kärsimätönnä astelevan tuolla edestakaisin".

"Kuolla en tahdo! Ennemmin mitä hyvänsä muuta!" kuului oihkiva vastaus.

Eipä ollut Fulviuksen helppo saada Corvinusta rauhoittumaan, vihan
ja viinin villitsemä kuin hän oli. Vanhaa opettajaa kohtaan kytenyt
viha, jonka kaikki muut hommat jo olivat saaneet melkein unhottumaan,
leimahti taasen hänessä ilmi; hän himoitsi kostoa. Fulvius sai hänet
rauhoittumaan lupaamalla ottaa tarkkaa selkoa vihatun asuinpaikasta, ja
lopulta onnistui hänen saada pidätetyksi ystäväänsä malttamattomasta
väkivallan teosta.

Corvinuksen lähdettyä suuttuneena kotiansa, meni Fulvius takaisin
Torkvatuksen luokse. Saadakseen tietää, missä hän asui, tarjoutui
Fulvius saattamaan häntä kotiin. Hän tapasi uhrinsa säälittävässä
tilassa. Häpeä, katumus, itsensähalveksiminen, viha itseään ja
viettelijöitään kohtaan, luopion lohduttomuus, hyljätyn epätoivo --
kaikki nämä tunteet riehuivat kuni mustina aaltoina hänen sielussaan.
Jaksamatta enää pysyä jaloillaan, oli hän laskeunut lepotuoliin ja
äänekkäästi voihkien kätkenyt polttavat kasvonsa jääkylmiin käsiinsä.
Semmoisena tapasi Fulvius hänet ja, herättääkseen hänen huomiotaan,
pani hän kätensä onnettoman olkapäälle. Mutta tämä kavahti seisoalleen
ja huudahti: "Olisiko tämä Kharybdis?"



Yhdeksäs Luku.

Katakombit.


Oli eräs ilta lokakuun lopulla, kun muuan nuorukainen, hyvin
kääriyneenä levättiinsä, kulki Suburra nimisen kaupungin-osan ahtaita
katuja. Tämä kaupungin-osa eroaa silmiinpistävästi siitä osasta Roomaa,
missä huoneustot ja palatsit todistavat asujanten ääretöntä rikkautta,
jota vastoin Suburrassa asuu suurimmaksi osaksi vain köyhää kansaa.
Ystävämme Pankratius -- hän se näet oli ei näyttänyt tarkoin tuntevan
tätä kaupungin-osaa, mutta pitkän etsimisen jälkeen hänen silmänsä
keksi pienen talon, joka tässä köyhässä seudussa erottautui muista
siisteytensä tähden. Hänen arvelunsa, että tässä sen pitäisi olla,
näyttäytyi todeksi, kun kunnian-arvoinen vanhus, Diogenes nimeltä,
aukaisi oven vastaukseksi hänen koputukseensa. Me tunnemme tämän
äijän samaksi, joka oli ovenvartijana almunjako-tilaisuudessa jalon
Agneen vanhempain kotitalossa. Hänen pitkät, hopeanvalkoiset hiuksensa
riippuivat alas hartioille, ja surumielisen juhlallinen totisuus lepäsi
hänen rauhaisilla kasvoillaan; hänen muodonpiirteensä ilmaisivat
hänen oleskelevan enemmän kuolleitten kuin elävien parissa. Ja niin
olikin asian laita. Hän ei ollut vain tavallinen karstakiven-hakkaaja,
vaan oli hänelle kristitty seurakunta myös uskonut "fossorin"
(haudankaivajan) toimen katakombeissa. Hänen poikansa Majus ja
Severus, molemmat voimakkaita, nuoria miehiä, auttoivat isää
uskollisesti. Heidän toimenaan oli pitää kunnossa niitten hautoja,
jotka katakombeissa olivat saaneet viimeisen leposijansa, noissa
maan-alaisissa kaivoskäytävissä, missä he monta kertaa eläissään olivat
virvoittaneet ja vahvistaneet itseään Jumalan sanalla ja sakramenttien
nauttimisella sekä uskovaisten yhteydellä, ja minne he olivat paenneet
vainoojain käydessä hävityssotaa heitä vastaan.

Katakombit olivat kristittyjen hautapaikkana. Sen ilmaisee jo sana
katakombi, joka merkitsee makuusija, lepopaikka. Tuo merkillinen,
laajalle haarautuva maan-alaisten käytäväin ja holvien labyrintti,
joka n.k. karstakiveä -- eräs pehmeä hiekkakivi -- kaivamalla oli
muodostunut Rooman alle ja ympärille, oli ikäänkuin vartavasten aiottu
sorrettujen kristittyjen kokous- ja hautauspaikaksi. Sittenkuin
Konstantinus Suuri v. 325 kääntyi kristinuskoon, lakkasivat katakombit
olemasta hautauspaikkana; mutta sen sijaan käytettiin niitä vielä
pitkät ajat marttyrien muistopäiväin viettoa varten. Mieltäkiinnittävin
ja laajuudelleen suurin on Calixtuksen katakombi Via Appian varrella.
Ylt'ympäri seiniä on hautoja, joihin ruumiit pantiin koville
kivialustoilleen. Haudat suljettiin yksinkertaisella paadella, johon
taidokkaasti piirrettiin vainajan nimi ja ikä ja sen viereen sopiva
lauselma tai vertauskuvallinen merkki, esimerkiksi viiniköynnös tai
palmunoksa, usein myös kala, tai kalan kreikankielinen nimitys.

[Alkukirjaimet kreikankielisessä lauseessa: Iesus Christos, Theu
Yios Soter (Jeesus Kristus, Jumalan poika, Vapahtaja) muodostavat
yhteenpantuina sanan Ichtys, joka merkitsee "kala". Tätä sanaa, samoin
kuin kalan kuvaa käyttivät kristityt sentähden useasti ainoastaan
heille tunnettuna uskonmerkkinä.]

Molemmin puolin sydämellisesti tervehdittyä esitti Pankratius äitinsä
asian, nimittäin että vanha haudankaivaja saapuisi jalon Lucinan
luo keskustelemaan hänen kanssaan hautapaikasta, sanoi nuorukainen
miellyttävällä, herttaisella äänellään: "Ja nyt, rakas Diogenes,
tahtoisin minäkin pyytää sinulta erikoista suosion-osotusta".

"Suosion-osotusta minulta?" kysyi ukko ihmeissään. "Ja se olisi?"

"Että sinä, joka niin tyystin tunnet maanalaisten käytävien kaikki
koukerot, ottaisit saattaaksesi minua ja kahta kristittyä ystävääni
niitten halki. Tahtoisin mielelläni tulla paremmin tuntemaan
nuo pyhät kryptat, joissa pyhien marttyriemme luut lepäävät. Ne
kaksi nuorukaista, jotka äskettäin otettiin kirkkomme yhteyteen,
sanovat haluavansa samaa. Toinen heistä on Tiburtius, entisen
kaupunginprefektin, Chromatiuksen poika, toinen on nimeltään Torkvatus".

"Torkvatus?" toisti Severus. "Luuletko voivasi luottaa häneen?" Mutta
Diogenes, joka huomasi tämän epäilyksen saattavan jalon nuorukaisen
hieman pahoilleen, arveli, että kun Torkvatus tuli semmoisen miehen
seurassa kuin Pankratius, niin oli se riittävänä takeena nuoren miehen
mielenlaadusta.

"Kyllähän minun täytyy tunnustaa", huomautti Pankratius, "että
tunnen häntä vähemmin kuin Tiburtius ystävääni. Kuitenkin näyttää
hän olevan hyvin mieltynyt laitoksiimme, ja minä uskon, että hänen
kristillisyytensä on täyttä totta. Mistä johtuvat arvelusi, Severus?"

"Palatessani katakombeilta pistäysin tänä aamuna Caracallan
kylpylaitokseen", aloitti Severus. Mutta Pankratius nauraen puuttui
hänen puheeseensa: "Vai käyt sinä niin ylhäisissä huvipaikoissa?" "Eipä
juuri niinkään", oli vastaus, "mutta sinä et kai ole kuullut, että
Cucumio, kapsarius (henkilö, joka otti huostaansa kylpijäin vaatteet),
ja hänen vaimonsa nyttemmin ovat kristittyjä. Juuri parhaallaan
hommaavat he itselleen hautaa Calixtuksen katakombissa. Minä kävin
heille näyttämässä heidän hautapaateensa aiottua nimipiirrosta, jonka
Majus on kyhännyt. Hämmästyin tavattomasti, kun tänä varhaisena hetkenä
satuin suuren rakennuksen etäisessä nurkassa huomaamaan Torkvatuksen
kiintyneenä vilkkaaseen keskusteluun nykyisen kaupunginprefektin pojan,
tuon saman Corvinuksen kanssa, joka jonkun aikaa sitten rammaksi
tekeytyneenä oli pujahtanut köyhien joukkoon, kun tuntemattoman
hyväntekijämme lahjoja jaettiin. Onko kumma, jos hän semmoiseen aikaan
nähtynä semmoisessa seurassa, tuntuu minusta epäiltävältä?"

"Mutta siitähän ei ole kauan kuin Torkvatus tuli kristityksi",
vastasi Pankratius. "Hänen vanhat tuttavansa eivät kenties vielä
sitä tiedä. Toivokaammehan parasta!" Sen jälkeen lausui hän hyvästit
tuolle kunnian-arvoisalle äijälle, jonka molemmat pojat tarjoutuivat
saattamaan nuorta patriisia pahamaineisen kaupunginosan läpi.
Sydämellisesti kiittäen tämä vastaanotti ystävällisen tarjouksen,
ja seuraavana päivänä saapui hän määrättyyn aikaan, seurassaan nuo
äskenmainitut nuorukaiset, sovitulle yhtymäpaikalle katakombien suulla.
Siinä odotti vanha haudankaivaja vanhimman poikansa kanssa pienen
seurueen tuloa.

Seuraten kokenutta saattajaa kulkivat he pitkän gallerian halki, jossa
Diogenes tuon tuostakin pysähtyi, näyttääkseen heille erittäin tärkeitä
paikkoja ja antaakseen selityksiä niistä. Kun hän vihdoin kääntyi
oikealle, katseli Torkvatus tähystellen ympäriinsä ja kysyi näennäisen
viattomasti: "Montakohan tienristeystä olemme mahtaneet sivuuttaa,
ennenkuin pääsimme tämän pääkäytävän päähän?"

"Koko monta", vastasi Severus kuivasti.

"Ehkä kymmenen tahi kaksikymmentä?"

"Saattaa olla. En minä ole niitä lukenut", oli vastaus.

Torkvatus ei sillä kuitenkaan antanut tuketa suutaan, vaan jatkoi vähän
ajan perästä kyselyään.

"Mistä saattaa tuntea oikean tien?" kysyi hän ja pysähtyi samassa
näennäisesti ilman tarkoitusta kulmassa olevan pienen komeron
ääreen. Severuksen terävä, valpas silmä kuitenkin huomasi, että
epäluulon-alainen teki merkin hietaan. "Tule, tule", huusi hän
Torkvatukselle, "muuten kadotamme toiset näkyvistämme! Pienet komerot,
jotka näet joka kulmassa, ovat lamppuja varten. Mitä meihin tulee, ovat
tämän kuolleen kaupungin käytävät ja soukerot meille yhtä tutut kuin
teille kadut sen yläpuolella olevassa kaupungissa".

Useita näitä pieniä savilamppuja, jotka näyttivät erittäin katakombeja
varten tehdyiltä, on sittemmin löydetty sieltä. Niitten mainitseminen
näytti Torkvatukseen tekevän miellyttävän vaikutuksen. Mutta siihen
hän ei kuitenkaan vielä tyytynyt, vaan luki kulmat ja pysähtyi
ehtimiseen, painaakseen muistiinsa erinäisiä kohtia. Severus vartioi
häntä kuitenkin haukan silmin. Pojan suureksi suruksi kiinnitti pahaa
aavistamaton isä nuorten miesten huomion erääseen hautaan lähellä
suurempaa huonetta, johon tavallisesti kokoonnuttiin jumalanpalvelusta
pitämään, ja jonka avulla tämä maanalainen templi oli helposti
löydettävissä.

Severuksen epäilykset Torkvatuksen suhteen lisääntymistään
lisääntyivät, ja estääkseen kaikkia turmiollisia seurauksia poisti
hän hetikohta kaikki merkit, jotka vakooja oli tehnyt eri nurkkiin.
Mutta hän ei rajoittunut ainoastaan tähän, vaan tukkesi lisäksi
veljensä avulla templiin vievän tien ja piti huolta siitä, että
jumalanpalvelukseen kokoontuville kristityille annettiin ajoissa tieto
siitä uudesta tiestä, jota myöten päästiin templiin.

Täten maan alla harhailtuamme palaamme jälleen päivän valoon ja
poikkeamme tielle, joka ei vienyt Roomaan, vaan ihanaan Campaniaan,
jota muuan vanha kirjailija kutsuu "onnelliseksi, siunatuksi
Campaniaksi". Mutta nuori patriisitytär, jonka kohtaamme siellä, kaiken
sen ympäröimänä, mitä talo rikkaudessa ja hauskuudessa voi tarjota,
ei näyttänyt niinkään onnelliselta, vaan olivat hänen levottomat,
rauhattomat kasvonsa ikäänkuin tuon kuvauksen suorana vastakohtana.
Mikä sitten oli syynä tähän sisälliseen rauhattomuuteen, jota oli
mahdoton salata?

Fabiolan, tuon oppineen filosoofin käsittämättäkin oli Jumalan Henki,
joka ei jätä ketään ihmistä koskematta, alkanut työnsä hänessäkin.
Hänen aavistamattansakin, miten, oli tämä Henki "alkanut nuhdella
häntä synnin tähden ja vanhurskauden tähden ja tuomion tähden",
vaikkapa ei muussa tarkoituksessa kuin todistaakseen hänelle hänen
olevan syntisen. Hän oli lukemistaan lukenut sitä värsyä, jonka hän
sattumalta oli saanut keralleen Chromatiuksen huvilasta, mutta ei siinä
kyllin. Kaikesta vastahakoisuudestaan huolimatta oli hän tuntenut
itsessään yhä voimakkaammin kytevän halun lukea sitä pergamenttikääryä,
jonka ystävävanhus oli antanut hänelle lahjaksi. Vaikka suurin osa
oli hänelle käsittämätöntä, niin eikö hän jo tämän kirjoituksen ensi
luvusta saanut oikean kuvan pakanuudessa vallitsevista paheista
ja kauhistuksista? Mutta -- mitäs sanoja nämä ovat: "Sillä ei ole
yhtään erotusta, sillä kaikki ovat syntiä tehneet eikä heillä ole
mitään kerskattavaa Jumalan edessä. He tulevat ilman ansiotansa
vanhurskaiksi, hänen armostansa, sen lunastuksen kautta, kuin on
Jeesuksessa Kristuksessa; jonka Jumala on armon-istuimeksi asettanut,
uskon kautta hänen veressänsä, osoittaaksensa sitä vanhurskautta, kuin
hänen edessänsä kelpaa, edelläkäyväisten syntein anteeksi antamisen
kautta, joita Jumala kärsinyt on". -- Sillä _kaikki_ ovat syntiä
tehneet, myös _hänkin_, joka seisoi muita ylhäisiä henkilöitä niin
paljoa korkeammalla hyvien avujen ja siveellisen puhtauden puolesta!
Oi, kuinka tämä ajatus kuohutti hänen sisällään asuvaa ylpeyttä,
kuinka harmistuneena hän heitti luotaan kirjoituksen -- seuraavassa
tuokiossa jälleen tarttuakseen siihen ja jatkaakseen lukemistaan ja
ajattelemistaan.

Valtijattaren sisällinen levottomuus ja mielenliikutus ei tietysti
jäänyt uskolliselta Syralta huomaamatta. Kaiketi arvasi hän suunnilleen
syynkin siihen, mutta hän vaikeni järkevästi ja rukoili sitä enemmän.
Muutamien päivien perästä, jäätyään kahden kesken Fabiolan kanssa,
levitti tämä mitään virkkamatta pergamentin hänen eteensä ja tarkasti
häntä sitten jännittyneellä odotuksella. Oi, kuinka tämä näky saattoi
kristityn palvelijattaren sydämen tykyttämään! Kuinka kalliit hänelle
olivat nuo äsken esitetyt värsyt 3:nnesta luvusta, joihin Fabiola
kysyvin katsein osoitti!

"Minulle annettiin tämä kirjoitus lähtiessäni Chromatiuksen luota",
aloitti Fabiola hetken vaitiolon jälkeen. "Sanoja en kyllä käsitä,
mutta eivät ne sittenkään anna minulle rauhaa. Sano minulle, Syra,
mitä tämä, _sillä kaikki ovat syntiä tehneet_, merkitsee? Et kai sinä
kumminkaan pitäne itseäsi niihin kuuluvana?"

Kristityn nöyrä vastaus tuli kokonaan toisellainen kuin Fabiola oli
odottanut. Että kukaan ei ole pyhä tahrattoman, puhtaan, pyhän Jumalan
edessä, ei yksikään, ei siis hänkään, tuo köyhä orja parka, se oli tuon
siveellisesti ylpeän roomalaisnaisen mielestä kovin outoa ja töykeätä,
ja vielä oudompi oli hänestä se väitös, että Jumala ei katso ihmisen
muotoa, vaan katsoo sydämeen, etteivät ainoastaan ensimäisessä luvussa
luetellut tekosynnit ole hänelle kauhistus, vaan kaikki synnilliset
ajatukset ja himotkin, jotka sydämestä lähtevät. Syra olisi ilomielin
puhunut enemmänkin siitä, mitä hänen sydämensä oli täynnä, Jumalan
ainosyntyisestä Pojasta, syntisten Vapahtajasta, joka antaa meille
kaikki syntimme anteeksi ja auttaa meitä kaikista vioistamme, olisi
puhunut lunastuksesta hänen verensä kautta, mutta Fabiola keskeytti
hänen puheensa. "Oo, Syra", lausui hän liikutettuna, "millaisiin
pohjattomiin syvänteisiin ja samalla millaisiin huimaaviin korkeuksiin
sinä minua johdat? Lopeta siihen, minä en kykene tajuamaan tätä!"

"Kuinka mielelläni johdattaisinkaan sinut _siihen_, kallis
valtijattareni", vastasi orja, osoittaen säteilevin silmin viidennen
luvun ensimäistä värsyä, "näitten sanojen autuaalliseen tuntemiseen:
'Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on
rauha Jumalan kanssa Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!'"

Ryhtymättä sillä kertaa laajemmin näitä asioita käsittelemään, teki
Fabiola Syralle antamansa merkin kautta ymmärrettäväksi, että hän
halusi olla yksin. Heti kuin Syra, viittausta totellen, oli poistunut,
otti Fabiola esiin lempiteoksensa, osaksi hankkiakseen itselleen huvia,
osaksi löytääkseen niistä vastanäytteitä niille totuuksille, jotka
niin voimallisesti olivat vallanneet hänen mielensä. Mutta kuinka
typeriltä ja pintapuolisilta hänestä tänään tuntuivat noitten suurten,
pakanallisten ajattelijain teokset! Hän tunsi itsensä niin peräti
kyllästyneeksi niitä selaillessaan, että hän viimein tuskastuneena
heitti ne luotaan. Alinomaa veti halunsa häntä jälleen tutkimaan
kristittyjen teoksia. Mutta kauan vielä kesti, ennenkuin usko pääsi
voitolle järjestä, kunnekka vihdoin sana rististä ei ollut hänelle enää
hulluus, vaan Jumalan voima.



Kymmenes Luku.

Eräs kokous keisarin palatsissa.


Kristittyjen vaino oli jo raivonnut joitakuita aikoja itäisessä
maailmassa Diokletianuksen ja Galeriuksen hallituksen aikana; julistus
sen alkamisesta läntisessäkin osassa valtakuntaa oli jo Maksimianuksen
käsissä. Sen tarkoituksena ei ollut ainoastaan kristin-uskon
sortaminen, vaan sen täydellinen hävittäminen. Ei yhtäkään sen
tunnustajista saanut säästää. Ensiksi oli käytävä käsiksi rikkaisiin ja
ylhäisiin; sen jälkeen oli määrä saattaa köyhiä ja alhaisia joukottain
telotettaviksi. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittiin, että
nuo erilaiset välikappaleet saatettiin toimimaan yksimielisesti
toinen toisensa apuna, ja että kaikkia keinoja käytettiin täydellisen
menestyksen hankkimiseksi. Tavan, millä keisarillinen käsky oli
saatettava julki, piti antaman iskulle vielä hirvittävämmän leiman.

Tämä syy oli saattanut verenhimoisen keisari Maksimianuksen seuraamaan
neuvonantajainsa kehoitusta ja pitämään julistusta salassa niinkauan,
kunnes se voitiin yksin ajoin saattaa tiedoksi kaikissa läntisen
valtakunnan maakunnissa. Siitä johtui, että turmiota tuottava
ukkospilvi uhkaavana häälyi jonkun aikaa uhriensa päitten yllä,
purkautuaksensa sen jälkeen äkisti niitten päälle peloittavalla
ankaruudella.

Vihdoinkin marraskuussa samana vuonna kutsui Maksimianus Herkuleus
yhteen kokouksen, missä oli lopullisesti päätettävä mihin keinoihin
ja toimenpiteisin nyt olisi ryhdyttävä. Korkeimmat hovi- ja
valtion-virkamiehet oli kutsuttu ottamaan osaa kokoukseen. Päähenkilö,
kaupunginprefekti, oli tuonut mukanaan poikansa Corvinuksen ja
esittänyt hänet erään aseellisen vahti-osaston päälliköksi. Tämän
osaston oli prefekti muodostanut kristittyjen tuimimmista vihamiehistä;
ne olivat miehiä, joista hän tiesi, että he säälimättömällä
raivokkuudella hakisivat ilmi kristittyjä ja jättäisivät heidät
pyövelin haltuun. Sicilian, Italian, Espanjan ja Gallian maaherrat
olivat niinikään läsnä, vastaanottaakseen toimi-ohjeita. Sitä paitse
otti monta filosoofia osaa tähän kokoukseen, niitten joukossa tietysti
vanha tuttumme Calpurnius. Lisäksi oli paljo pappeja saapunut suuren
valtakunnan kaikista osista anoaksensa niin ankaraa vainoa kuin suinkin.

Niinkuin tiedämme, sijaitsi palatsi, jossa keisari tavallisesti piti
asuntoa, Palatinon kukkulalla. Mutta paitsi tätä oli Roomassa vielä
toinenkin, jota Maksimianus etupäässä käytti residenssinään. Tämä
palatsi oli Coeliumin kukkulalla ja tarjosi näköalan, jolla ei edes
Roomassakaan ollut vertaistaan. Ei niin, että tuo ihana ympäristö
erikoisesti olisi viehättänyt Maksimianusta, -- ei suinkaan -- hänen
mielestänsä oli linnan oivallisilla rakennuksilla paljon suurempikin
lumousvoima. Kenties oli hän valinnut tämän palatsin senkin tähden,
että hän täältä käsin mukavimmin saattoi harjoittaa suden- ja
metsäkarjun-pyyntiään. Syntyisin Slavonian Sirmiumista, oli hän siis
roomalaisen käsityskannan mukaan barbaari. Hän polveutui jokseenkin
alhaisesta suvusta, ja oli pelkästään onnen suosima soturi, vailla
sivistystä tai muita huomattavia henkisiä ominaisuuksia, varustettu
miltei yksinomaan jättiläisvoimalla, jonka tähden hänellä syystä oli
lisänimenä Herkuleus. Hänet oli toinen barbaari, keisari Diokletianus,
pukenut purppuraan. Itara ja samalla tuhlaavainen, kuten tämäkin, altis
mitä inhottavimpiin rikoksiin ja paheisiin, hillittömien intohimojen
mies, hän niinkuin Diokletianuskin, oikeuden ja ihmisyyden tuntoa
ja mieltä vailla, -- sellaisena oli tämä peto alati sortanut tahi
tuhonnut kaikkia, jotka olivat seisoneet hänen tiellään. Ihmekö siis,
että toiveet odotettavissa olevasta verenvuodatuksesta herättivät
hänessä iloa, että hän tervehti sitä otollisena vaihetuksena arkielämän
yksitoikkoisuuteen? Jättiläiskokoinen olio, jolla oli heimonsa tunnetut
kasvonpiirteet, keltainen vanukkeinen tukka, epävakaisesti vilhuvat
silmät, joissa kuvastui ilkeyttä, siveettömyyttä ja raakuutta -- eikö
semmoinen ilmiö ollut omiaan synnyttämään pelkoa ja kauhua jokaisessa,
ken joutui yhteyteen tämän keisarin kanssa, joka oli Rooman viimeisiä,
raivoavia hirmuvaltijoita? Ja onko oudoksuttava, jos Maksimianus,
semmoinen kuin hän oli, vihasi kristin-uskoa ja sen pelkkää nimeäkin?

Turvatakseen tämän kirjavan kokouksen keskustelujen salassa-pitoa
keisari uhkasi kuolemanrangaistuksella jokaista, ken niistä
toiselle jotakin kertoi. Salin ylisessä päässä, keskellä avuliaita
neuvon-antajiaan, jotka muodostivat puolikehän hänen ympärillään,
istui keisari upeasti koristetulla norsunluisella istuimella. Joukko
henkivartioston valiomiehiä oli asetettu ovelle vahtiin. Sebastianus,
heidän päällikkönsä, kuunteli tarkkaavasti kaikkea mitä salissa
puhuttiin.

Kohteliaisuudesta osoitettiin jonkinlaista huomiota uskontoa kohtaan,
mikä ilmeni siinä, että papit olivat ensimäiset, jotka saivat
puheenvuoron. Eivätkä nämä suinkaan olleet leppyisällä mielellä. Muuan
valitti äärettömiä tappioita, toinen kertoi maanjäristyksestä, joka oli
saattanut hirveätä tuhoa hänen paikkakunnallaan; muuan vielä esitti,
kuinka barbaarit uhkasivat valtakunnan pohjoista rajaa samalla kuin
rutto raivosi etelässä j.n.e. Kaikissa näissä tapauksissa oli oraakeli
selittänyt, että kristityt olivat syynä siihen; suvaitsevaisuus, mikä
oli tullut heidän osakseen, oli herättänyt jumalien vihan. Jotkut
jumalat olivat palvelijainsa suureksi suruksi ilmoituttaneet oraakelin
kautta, ett'eivät he tästä lähin vastaisi mihinkään kysymyksiin,
ennenkuin vihatut natsarealaiset olivat hävitetyt; olipa Delfoin suuri
oraakeli arvelematta ilmoittanut, että se oikea [salamielinen nimitys
ylijumala Jupiterista, kaikkien oraakelien päämiehestä] oli kieltänyt
jumalia puhumasta.

Pappien jälkeen nousi puhujia filosoofien riveistä. Maksimianuksen oli
vaikea salata, kuinka suuresti nämä pitkät mahtipontiset puheet häntä
rasittivat, mutta kun hänen kanssahallitsijansa idässä oli pitänyt
samallaisen kokouksen, katsoi hän sopivaksi antaa päiväjärjestyksen
mennä menojaan.

Tuota tavan-omaista parjausta tervehdittiin myrskyisillä
suosion-osoituksilla, vaikka sitä jo ennenkin oli kuultu tuhannen
ja kymmenenkin tuhatta kertaa. Puhujat olivat nähtävästi viettyneet
itsekin uskomaan todeksi noita kristittyjen inhottavista rikoksista
sepustettuja valheita; heidän tarkoituksiinsa näet soveltui niin
hyvästi moisen parjauksen levittämisellä kiihoittaa kansan vihaa
jumalten halveksijoita kohtaan.

Lopuksi esiintyi eräs puhuja, joka suurissa määrin voitti kaikki
edeltäjänsä. Hänen puheensa kävi aivan toisentapaisessa äänilajissa.
Sanoen perinpohjin tutkineensa kristittyjen kirjoituksia, piti hän
mahtipontisen puheen tämän uppiniskaisen kansan historiasta. Jo
ikivanhoista ajoista olivat sen esi-isät olleet tunnetut valtion
ja hallituksen levottomina vihollisina, ja johtui tämä siitä, että
he täydellisesti antautuivat Jumalansa kunnianhimoisten pappien
johdettaviksi. Muuan kuningas Saul, myös Paavaliksi nimitetty, oli
säästänyt erään vangiksi joutuneen kuningas paran hengen; tämä oli
nimeltään Agag -- mutta papit olivat kuitenkin tuottaneet tämän
onnettoman esiin ja käskeneet hakata hänet kappaleiksi.

"Ja vielä tänäkin hetkenä", jatkoi puhuja, joka ei ollut kukaan
muu kuin tuo tunnettu Calpurnius, "ovat kristityt yhtä vaarallisia
vihollisia keisarille ja valtakunnalle. Jos heillä olisi valta, niin
he pappiensa johdolla kukistaisivat koko Rooman valtakunnan, eivätkä
arastelisi uhata jumalallisten keisariemme pyhiä päitäkään".

Puhujan lausuttua viimeisen väitöksensä tunki kauhun huuto kautta
salin, mutta se tukahtui kohta, kun keisari aukaisi suunsa puhuakseen.
Vaikka hän puhuikin jylseällä, kaakottavalla äänellä, alhaisin
sanoin ja vieraanvoittoisella murteella, otettiin hänen puheensa
kuitenkin vastaan suunnattomalla mieltymyksellä. Hän vihasi noita
muukalaisia, jotka, hallituksesta riippumattomina, itse valtakunnan
keskuksessa vaativat itselleen omintakeista uskontomuotoa eivätkä
tahdo tunnustaa häntä, keisaria, korkeimmaksi auktoriteetikseen. Hän
ei suostunut jakamaan valtaansa kenenkään kanssa, vaan tahtoi yksin
pitää hallitusohjat kädessään. Se oli sisällyksenä keisarin puheessa,
jonka jälkeen hän kääntyi Tertulluksen puoleen ja jatkoi: "Prefekti,
sanoithan, että sinulla oli joku ehdotettavana, joka voisi johtaa niitä
toimia, joihin aiomme ryhtyä, ja säälimättä vainota pettureita".

"Hän on tässä, keisarillinen herrani", vastasi puhuteltu ja talutti
Corvinuksen keisarillisen valtaistuimen portaiden eteen. Suositeltu
johtaja polvistui keisarin eteen, joka kumminkin ratkesi tylkeään
nauruun, tarkasteltuaan polvillaan olijaa terävin katsein. "Kunniani
kautta", aloitti hän nauraen, "luulisinhan tuon tuossa olevan ikäänkuin
sitä varten luodun. Muutoin, prefekti, en olisi luullut, että sinun
poikasi on tuommoinen rumannäköinen kuotus. Mutta toivoakseni hän
on juuri se, jota me tarvitsemme: tunnoton, leppymätön veijari
läpikotasin".

Sen jälkeen kääntyi hän Corvinuksen puoleen, joka, kasvot tulipunaisena
kiukusta ja tuskasta yhä vielä odotti polvillaan: "Kavahda itseäsi,
poika! Sinun on täällä vilpittä liikkuminen! Minä en rakasta
puolinaista työtä, enkä hutiloimista. Minä maksan hyvästi, milloin
asioitani kunnollisesti toimitetaan, mutta maksan yhtä hyvästi, jos
niitä ei toimiteta mielikseni. Mene nyt, mutta pane mieleesi se: että
_pienistä_ virheistä vastaat selkänahallasi, _suuremmista_ vastaat
päälläsi! Liktorien fasces eivät sisällä ainoastaan raippoja vaan myös
kirveitä!"

Kun keisari sen jälkeen nousi, lähteäkseen pois, niin hän näki
Fulviuksen, joka hoviurkkijana myös oli kutsuttu kokoukseen, mutta
joka oli asettunut niin loitolle kuin mahdollista. "Tules tänne, oiva
itämaalaiseni", huusi hän urkkijalle, "astu lähemmä!"

Fulvius totteli, silminnähtävästi ylen hyvillään, mutta povessaan
tunne, kuin olisi hänen ollut lähestyminen tiikeriä, jonka häkki
tarjosi epäilyttävää suojaa. Olihan hän hamasta alusta huomannut, että
hänen oleskelunsa Roomassa ei ollut keisarille mieleen -- syystä mistä,
sitä hän ei tiennyt. Oliko se ehkä siitä, että Maksimianuksella oli jo
kyllin urkkijoita ja suosikkeja elätettävänä eikä sen vuoksi suopein
silmin nähnyt, että Diokletianus lähetti hänelle yhden uuden lisäksi?
Vai oliko ennemmin syynä se, että hän tuossa kutsumatta tulleessa
muukalaisessa huomasi urkkijan, joka oli lähetetty Nikomediasta
pitämään häntä itseään silmällä ja salaa ilmoittamaan Diokletianukselle
kaikki, mitä hän hovissa näki ja kuuli? Oli miten oli Maksimianuksen
täytyi kärsiä tuota vihattua ja käyttää häntä palveluksessaan.

Corvinuksen teki hyvää kuulla, kuinka hänen hieno, liukasteleva
toverinsa joutui julkisessa kokouksessa keisarin yhtä kovan ja raa'an
kohtelun alaiseksi kuin hän itsekin. "Älä ensinkään tekeydy hurskaan
näköiseksi", virkkoi raaka julmuri edessään nöyrästi polvistuneelle
palvelijalle. "Minä en vaadi liehakoivia hymyilyjä, vaan tointa. Olet
tullut tänne reimana salaliiton-onkijana, joka kykenisi hillerin
tavoin karkoittamaan salaliittolaiset pesistään tai imemään mehun
heidän munistaan minun hyväkseni. Rahoja en ole antanut sinulta
puuttua, voidaksesi harjoittaa tointasi, mutta mitään tuloksia en
ole vielä nähnyt. No niin, kristittyjen vainoomisessa on sinulla nyt
runsas saalis tarjona. Näytä siis vihdoinkin, mihin kykenet! Sinä
tunnet tapani. Katso terävästi eteesi, ellet tahdo nähdä jotakin vielä
terävämpää edessäsi! Tuomittujen omaisuus tulee jaettavaksi syyttäjien
ja valtiorahaston kesken, ellei minulle satu erinäisiä syitä ottaa
se kokonaan takavarikkoon. Nyt saat mennä!" Fulvius lähti, ollen
samaa mieltä kuin useimmat läsnäolijoista, että nuo "erinäiset syyt"
tulisivat ylimalkain osoittaumaan säännöksi.



Yhdestoista Luku.

Suruhuoneesta huvilalle.


Muutamia päiviä sen jälkeen kuin Fabiola oli palannut maatilaltaan,
lähti Sebastianus hänen asunnolleen, ilmoittaakseen niin
hellävaraisesti kuin mahdollista talon tyttärelle, mikä vaara häntä
uhkasi hänen mustan orjattarensa puolelta. Olemme jo huomanneet, että
niistä monista nuorista miehistä, jotka kävivät hänen isänsä talossa,
Sebastianus yksistään oli saavuttanut hänen kunnioituksensa. Ja hän
oli sen kyllä ansainnutkin. Hän osoitti olevansa niin suoravainen
ja jalomielinen, niin urhoollinen ja vaatimaton, niin lempeä ja
ystävällinen puheissa ja teoissa, ja niin vieras itsekkyydelle.
Lyhyesti sanoen, korkea jalomielisyys ja yksinkertaisuus, suuri viisaus
ja käytännöllinen järkevyys olivat niin täydellisesti yhdistyneinä
hänen luonteessaan, että hän Fabiolan silmissä näytti tosi miehekkyyden
ja hyveiden ihanteelta. Ei kummaa siis, jos Fabiolan sydän tykytti
melkein kuultavasti, kun ilmoitettiin, että Sebastianus halusi puhua
hänen kanssaan kahden kesken. Mitä saattoi Sebastianuksella olla
hänelle sanomista? Hänen salaiset arvauksensa saivat uutta tukea,
kun Sebastianus, kohteliaasti anteeksi pyytäen, että oli rohjennut
tulla hänen luokseen, hymyten lisäsi miten syvästi hän valitti sitä
seikkaa, että hän oli pakotettu lisäämään Fabiolan kosijoitten
suurta lukumäärää. Mutta kuinka haikeata Fabiolan oli selviytyä
erhetyksestään, kuultuaan, että se oli tuo raaka, sivistymätön
Corvinus, jota Sebastianus oli tarkoittanut. Olipa Fabiolan isäkin,
joka muuten ei ollut mikään ylen suuri ihmis-tuntija, puhunut
tyttärelleen Corvinuksesta, käyttäen hänestä lisänimiä, jotka eivät
olleet imartelevia, eikä sen koommin enää koskaan ollut kunnioittanut
häntä kutsuillaan.

Koska Sebastianus pelkäsi, joshan ei henkistä, niin kuitenkin
fyysillistä vaikutusta Afran noitajuomista, katsoi hän
velvollisuudekseen antaa Fabiolalle tietoa siitä sopimuksesta, minkä
liittolaiset olivat tehneet, ja jossa Afralla oli tarkoituksena peijata
itselleen niin paljon kultaa kuin suinkin Corvinukselta. Saatuansa
Sebastianukselta sen hyväntahtoisen neuvon, että paras olisi ryhtyä
varokeinoihin, lupasi Fabiola kieltää petollista velhonaista lähtemästä
yöllisille retkille. Hän ei sentään uskonut Afran tarkoituksena
koskaan olleen tehdä tuota luvattua pahaa, eikä hän myös peljännyt
Afran halveksittavaa taitoa. Mutta häntä pistelyttä, että kaksi niin
turmeltunutta ihmistä tahtoi ikäänkuin myydä hänet.

"Olen sinulle varsin kiitollinen huomaavaisuudestasi", lausui hän
kääntyen Sebastianukseen, "sekä siitä hienotuntoisesta tavasta, jolla
olet tämän varoituksen minulle antanut".

"Minä olen tehnyt vain velvollisuuteni, en muuta kuin mitä olisin
tehnyt jokaiselle ihmiselle, kenen olisin tiennyt olevan vaarassa",
kuului vastaus.

"Tarkoitat kaiketi ystävillesi", puuttui Fabiola äkisti puheeseen;
"muuten pelkään, että saisit kuluttaa koko ikäsi hyviä töitä
harjoittaen, joita ei kuitenkaan tunnustettaisi".

"Ja voisinko paremmin käyttääkään elämääni?" kysyi kristitty.

"Tuota et liene totta tarkoittaen lausunut, Sebastianus. Ojentaisitko
auttavaisen kätesi sillekin, jonka tietäisit vihaavan itseäsi ja
haluavan syöstä sinut turmioon?"

"Aivan varmaan niin tekisin. Jos Jumala antaa sataa ja aurinkonsa
koittaa niin väärille kuin vanhurskaillekin, niin pitäisikö meidän
köyhäin ihmislasten valita itsellemme joku toinen menettelyn peruste?"

Fabiolan hämmästys ei ollut vähäinen, kun hän kuuli nämä sanat. Nehän
olivat samallaiset kuin ne, jotka hän oli lukenut pergamenttilehdestä,
samallaiset kuin ne aatteet, jotka hänen orjattarensa oli omaksunut.

"Arvattavasti olet sinä oleskellut itämailla", alkoi hän vavahtaen,
"ja olet kai siellä tutustunut tuommoisiin periaatteisiin. Minulla on
palvelijatar, harvinaisen järkevä tyttö, joka vapaasta ehdostaan on
jäänyt orjakseni. Hänkin on Aasiasta, ja hänellä on aivan samallaiset
mielipiteet kuin sinulla. Niin kauniit kuin ne itsessään ovatkin,
tuntuvat ne minusta mahdottomilta toteuttaa".

"Siksipä", jatkoi hän väkinäisellä iloisuudella, "en tahdo vaivata
itseäni asioilla, joita on mahdoton saavuttaa. Mieluummin pidän yhtä
epikuurolaisen kanssa, joka sanoo: 'Tämä maailma on juhla-ateria,
josta minä kernaasti luovun, saatuani siitä kylläni, mutta en
ennen. Tahtoisin lukea koko elämän kirjan alusta loppuun ja sitten
rauhallisesti sulkea sen, luettuani viimeisen sivun'".

"Entä sitten?" vastasi Sebastianus, pudistaen päätään. "Mitähän jos
uusi osa alkaisi siitä, mihin tämä osa päättyy sanalla 'kuolema', osa,
jolla ei viimeistä sivua ensinkään ole -- mitäs sitten? Mitäs sitten,
jalo Fabiola, jos kuolemme niinkuin ne, joilla ei toivoa ole?"

"Toivoa?" vastasi Fabiola hämmästyneenä. "Ja kuitenkin, -- minä
ymmärrän, mitenkä sinä, urhoollinen soturi, saatat puhua noin. Meitä
muita kuolema harvoin kohtaa äkkiarvaamatta; sinun sitä vastoin täytyy
aina olla valmiina noudattamaan sen kutsua; se saattaa yllättää sinut
moninaisella tavalla. Mutta seistessäsi vihollisen lukemattomien
nuolien edessä, jotka lävistävät rintasi, ajattelisit varmaankin
sotilaan hautaa, jota voiton merkeillä kaunistetaan, ajattelisit
loistavia muistosanoja, jotka kuoltuasi osaksesi tulevat. Ei siis ihme,
että toivehikkaana odotat elämän kirjasi loppua".

"Ei niin, jalo Fabiola. Tarkoitan päin vastoin kuolemaa, semmoisena
kuin se saattaa kohdata kaikkein alhaisinta orjaa, raivoavan kuumeen
tai hivuttavan taudin kautta. Minä tiedän sen tulevan kädestä, joka
rakastaa minua, rakastaa vielä tämän elämän jälkeenkin; siksi käyn
toivehikkaana sitä vastaan. Niinkuin epikuurolainen iloitsee, kun
juhlasalin esirippu vedetään syrjään ja hän näkee rikkaasti koristetun
pöydän loistavasti valaistuna ja komeasti puetut palvelijat, ruusuilla
koristettuina; ja niinkuin morsian iloitsee, kun ylkä ilmoitetaan,
joka on tullut rikkaine lahjoineen, viedäkseen hänet uuteen kotiinsa,
-- niin on sydämeni iloitseva, kun kuolema, missä muodossa tulleekin,
avaa kultaiset portit ja valmistaa minulle pääsön uuteen, iankaikkiseen
elämään. Olkoon kuolon viesti kuinka vakava ja kolkko, niin
ilmoittaahan se _hänen_ läheisyyttään, joka on taivaallisen kaunis".

"Ja ken on hän, josta sinä puhut?" kysäsi Fabiola innokkaasti.
"Täytyykö siis kolkon kuolon viestin välttämättömästi käydä hänen
edellään?"

"Näillä ruumiillisilla silmillämme saatamme tosin vasta jälkeen
kuolemamme nähdä hänet", vastasi Sebastianus, "mutta -- -- --". Tässä
hänet keskeytti orja, joka kunnioituksen vaatiman matkan päässä
sisäänkäytävän luota ilmoitti, että lentoviesti oli saapunut Baiasta
(lähellä Napolia oleva kylpypaikka, jossa kävi paljon kylpyvieraita).
"Suo anteeksi, Sebastianus", sanoi Fabiola, kääntyen tribunin puoleen,
ja käski sitten orjanaisen viipymättä laskea sanantuoja sisään.

Uupuneena, yltäänsä pölyssä, astui ratsumies sisään ja jätti sinetillä
suljetun kirjeen odottavalle Fabiolalle, joka vastaanotti sen vapisevin
käsin. Hänen hiljaiseen kysymykseensä: "Isältänikö?" kuului välttelevä
vastaus: "Ainakin hänestä".

Fabiola aukaisi tuon vähäisen käärön, silmäsi sukkelasti läpi
sisällyksen, päästi huudon ja olisi kaatunut lattialle, ellei
Sebastianus olisi ehtinyt apuun. Laskettuaan Fabiolan hiljaa
leposohvalle, jätti Sebastianus hänet palvelijain huostaan, jotka
huudon kuultuaan heti olivat syöksyneet sisään. Vilkaus kirjeeseen oli
ilmaissut hänelle kaikki: hänen isänsä ei ollut enää elävitten joukossa!

Pihalla Sebastianus tapasi pienen orjajoukon koolla ja sai heiltä
lähempiä tietoja heidän herransa kuolemasta. Kirjeellä, jonka Fabiola
Torkvatuksen kautta oli lähettänyt isälleen ennen tämän lähtöä
Aasian-matkalle, oli ollut toivottu vaikutus. Fabius oli saapunut
maatilalleen, viettääkseen siellä muutamia päiviä tyttärensä parissa.
Hän oli ollut tavattoman lempeä, ja isän ja tyttären erotessa, oli
kumpaisenkin mielessä liikkunut synkkä aavistus, etteivät he enää
näkisi toisiansa. Fabiuksessa ei tätä synkkää mielialaa sentään
kauan kestänyt. Baiassahan jo joukko nautinnonhaluisia ystäviä
kärsimättömästi odotti hänen tuloaan. Liian kernaastikin vain hän
suostui viipymään siellä muutamia päiviä kauemmin. Sill'aikaa piti
hänen laivansa laitettaman valmiiksi ja varustettaman ruokavaroilla.
Luonnollisesti ei siitä myöskään saanut puuttua paraimpia viinejä,
joita Campaniassa voitiin saada. Mutta näytti kuin tuo onneton tällä
kertaa ei olisi tuntenut mitään määrää nautinnonhimolleen. Kun hän
eräänä päivänä ylellisen aterian jälkeen meni kylvylle, kohtasi hänet
kylpyhuoneessa sydämenhalvaus ja neljänkolmatta tunnin kuluttua hän
heitti henkensä. Koko hänen suunnaton rikkautensa jäi hänen ainoalle
lapselleen. Juuri ennen lentoviestin lähtöä, oli ruumis balsamoitu ja
päätetty viedä Ostiaan samalla laivalla, joka oli aiottu huvimatkaa
varten Aasiaan.

Fabiolan ensi tuska oli syvä ja valtava. Monta päivää makasi hän pieniä
väliaikoja lukuunottamatta tajutonna. Kun hän vihdoin heräsi tästä
tilastaan, nousi hän tosin vuoteeltaan, mutta hänen kyynelettömät,
tuijottavat silmänsä antoivat aihetta siihen pelkoon, että hän oli
kadottanut järkensä. Sairaan luo kutsuttu lääkäri koeteltuaan kaikkea
ryhtyi vielä viimeiseen keinoon: hän huusi kovasti sairaan korvaan:
"Fabiola, tiedätkö, että isäsi on kuollut?" Tällä oli toivottu
vaikutus: sairas vavahti, kaatui leposijalleen ja sai lievitystä
kiihkeästä kyynelvuosta. Ääneen nyyhkien hän huusi isää ja puhui
katkonaisin sanoin hänestä, vieläpä hänellekin, ikäänkuin olisi hän
elävänä vielä seisonut tyttärensä edessä. Fabiola itki ja vaikeroi,
kunnes lopulta virkistävä uni otti jatkaakseen sitä, mitä kyyneleet
olivat alkaneet, nimittäin viihdyttääkseen järkytettyä mieltä.

Tällä välin eivät Eufrosyne ja Syra hetkeksikään poistuneet
hänen vuoteensa luota. Edellisen esittäessä tuolloin tällöin
lohdukkeita, semmoisia kuin pakanan on mahdollista keksiä, kuten
esim. muistuttamalla murheen murtamalle, kuinka kelpo isäntä, kuinka
arvossa-pidetty herra ja rakastavainen isä vainaja oli ollut, istui
kristitty joko äänetönnä vuoteen vieressä tai kuiskasi hän silloin
tällöin rauhoittavan sanan kalliille emännälleen. Hän oli niin harras,
tarkkaavainen hoitaja, että Fabiolakin sen silloisessa tilassaan
huomasi. Oi, ja kuinka taukoomaton olikaan kristitty huokaamaan ja
rukoilemaan armoa kalliille sairaalle, rukoilemaan, että tämä raskas
suru kantaisi vanhurskauden iäisiä hedelmiä hänelle, että tuo katkera
tappio muuttuisi hänelle iäiseksi voitoksi!

Ensimäisen, musertavan tuskantunteen vähitellen haihduttua ja annettua
sijaa hiljaiselle surulle, sai isättömäksi joutunut kestää kaikenmoisia
hyökkäyksiä hänen rauhaansa häiritseväin kysymysten muodossa: Mitä
oli hänen isästään tullut? Mihin hän oli joutunut? Oliko hän lakannut
olemasta, vai oliko hän tyhjiinraukeemukselle alttiiksi jätetty? Oliko
hänen elämänsä joutunut tuon näkymättömän silmän tutkittavaksi, joka
näkee sen, mikä näkymätöntä on? Oi, jospa hän olisi kyennyt katsomaan
kuolemata silmiin samalla tavalla kuin Sebastianus ja Syra! Mutta
kuinka se olisi voinut olla hänelle mahdollista! -- Fabiolaa pöyristi.

Oi, jospa valonsäde heijastaisi pimeään hautaan ja näyttäisi hänelle,
miten siellä on laita! Olivathan runoilijat sitä koettaneet, vieläpä
haudan ihanuutta ylistäneetkin; mutta todellisuudessa olivat he vain
tulleet samaan loppupäätökseen ja jääneet seisomaan haudan ovelle kuni
haltija alas painunein päin ja soihtu maahan laskettuna. Tiedehän oli
kulkenut askelen eteenpäin, mutta oli kammostuneena saanut palata
yht'äkkiä, hervahtunein siivin ja lamppu sammuneena. Ei se ollut
muuta keksinyt kuin luurangon, hometta ja kalman hajua. Entä vihdoin
filosofia? -- Se oli tohtinut vain käyskennellä haudan ympärillä,
suruisena luoda silmäyksen sen sisälle ja heti vetäytyä takaisin,
jonka jälkeen se oli lausunut muutamia tyhjiä sanoja ja olkapäitään
kohauttaen arvellut, että ongelma ei ollut vielä opittu, verho ei vielä
poistettu.

Kuinka ikävöikään tuo jalo patriisitar valoa, totuutta! Ja kuinka
mielellään olisikaan hänen kristitty orjansa niinkuin Sebastianuskin
puhunut hänen kanssaan iankaikkisen elämän autuaallisesta toivosta,
neuvonut tuota haikeaan suruun vaipunutta Vapahtajan tykö, joka
kuoli ja haudattiin, mutta nousi jälleen kuolleista ja on kuolemansa
kautta "tehnyt tyhjäksi kuoleman ja saattanut valkeuteen elämän ja
katoomattomuuden!" Mutta kun valtiattarensa ei mitään kysynyt, oli Syra
pakotettu vaikenemaan ja odottamaan. Sielu, joka taisteli, valoa ja
lohdutusta saadakseen, ei tällä ajalla etsinyt kokeneelta kristityltä
naiselta sitä, mitä häneltä puuttui, eikä myöskään kääntynyt itse
lähteen puoleen. Kallis-arvoinen pergamentti, joka hänen hallussaan
oli, näytti kokonaan haihtuneen hänen muististaan. Päivän toisensa
jälkeen kulutti hän sen sijaan synkissä mietiskelyissä. Onneksi tuli
hän ruumiin saapumisen ja hautajais-valmistuksien kautta väkistenkin
temmatuksi synkistä mietteistään.

Se oli juhla, jommoista Rooma ei ollut usein nähnyt. Ruumissaatto kulki
soihtujen valossa. Saattueen edellä kannettiin suvun jäsenet kuvattuina
vahaan. Hyvälle tuoksuvista puista oli ladottu suuri rovio ja sen
lemua oli vielä lisätty kallisarvoisilla arabialaisilla höysteillä.
Juhlallisuus loppui sillä, että kerättiin kourallinen poltetun ruumiin
tuhkaa ja pantiin vainajan nimeä kantavaan alabasteri-uurnaan, joka
sitten sai sijansa perhehaudassa.

Calpurnius piti hautauspuheen, jossa hän kuvasi tämän vierasvaraisen,
käytöllisen kansalaisen hyviä avuja, eikä jättänyt tätäkään
tilaisuutta käyttämättä heittääkseen vihattua valoa kristittyihin.
Hän nimittäin huomautti, mitä vastakohtia oli olemassa vainajan ja
näitten vaarallisten ihmisten välillä, jotka paastoovat ja rukoilevat
kaiken päivää ja yksin ajoin koettavat voittaa turmiollisille
opeilleen alaa jokaisen jalomman perheen keskuudessa, samaten kuin
he pyytävät siveettömyyttäkin levittää ja nostaa kapinan lakeja
vastaan. Jos ylipäänsä tulevaista elämää oli, josta filosoofit eivät
kuitenkaan olleet yksimielisiä, niin lekotteli Fabius epäilemättä nyt
päiväpaisteessa Elysiumin vihannalla rannalla, juoden nektaria. "Ja,
oi", siihen lopetti teeskentelijä surkuttelevalla äänellä mahtipontisen
puheensa, vaikkei hän totta tosiaan olisi vaihtanut pikarillista
Falernon viiniä kokonaiseen tynnyrilliseen tuota toista, jumalten
juomaa, "oi, jospa jumalat soisivat sen päivän pian koittavan, jolloin
minä, hänen nöyrä klienttinsä, saisin yhdessä hänen kanssaan nauttia
elysealaista ateriata hänen varjoisen leposijansa vierellä!" Nämä
tunteen purkaukset herättivät tavatonta mieltymystä.

Kun hautajaispuuhista oli päästy, vetivät muut ajatukset vuorostaan
rikkaan perijättären huomion puoleensa. Hänen oli näet pakko ryhtyä
järjestämään isänsä selkkautuneita asioita. Kuinka usein hän suureksi
surukseen saikaan tietoonsa hankkeita, joita hänen täytyi pitää
väärinä, kohtuuttomina ja kiskovina! Ja sitä oli hänen isänsä tehnyt,
hän, joka maailman silmissä oli ollut epä-itsekkäin, rehellisin
kansalainen!

Vasta muutamia viikkoja myöhemmin Fabiola, syvään surupukuun
verhouneena, uskalsi lähteä ulos. Rakastettu serkkunsa oli ensimäinen,
jonka luo hän päätti lähteä käymään. Mekin jätämme suruhuoneen ja
riennämme hänen edellään määrän perille. Tiellä kohtaamme paitsi muita
nuo kaksi liittolaista, Corvinuksen ja Fulviuksen.

Kiiruhdamme kuitenkin heistä ohi ja huomautamme vain sivumennen,
että Fulvius aivan lyhyessä ajassa oli valitettavasti liiankin
hyvin osannut kietoa tuon horjuvaisen ja epäröivän Torkvatuksen
täydellisesti verkkoihinsa ja tehdä hänet tahdottomaksi orjakseen.
Siirrymme kuitenkin tästä vastenmielisestä kuvasta toiseen, läpeensä
viehättävään, ja luomme iloiten silmäyksen lempeään Agneesen ja hänen
rauhaisaan kotiinsa.

Me tapaamme hänet huvilassaan, joka sijaitsee noin puolentoista
peninkulman päässä Roomasta. Oli yksi noita ihania talvipäiviä,
jotka eivät ole harvinaisia Italiassa. Röysteiset Apenninit olivat
ohuen lumiverhon peittäminä; pilvettömältä taivaalta paistoi
aurinko lämpimästi alas hieman routauneeseen maahan. Vienot
savupilvet, jotka siellä täällä kohosivat tupien lakeisista, ynnä
alastomat viiniköynnökset olivat miltei ainoat, jotka muistuttivat
joulukuun-päivästä. Kaikkialla henki rauhaa.

Mutta vallan erityiseltä rauhankuvalta näyttää meistä talon ainokainen
tytär, jalo Agnes. Kaikki näkyvät tuntevan ja rakastavan tuota
lempeätä, herttaista olentoa. Pelkäämättä lensivät kyyhkyset hänen
kädelleen ja olkapäilleen, niin pian kuin hän tuli aituuksen luo;
rohkeasti juoksivat lampaat häntä vastaan ja söivät hänen kädestään.
Mutta kukaan ei näyttänyt siinä määrin tunnustavan nuoren emäntänsä
lempeätä ylivaltaa, kuin vanha Molossus, suuri kartanokoira, joka
makasi kytkettynä portin vieressä. Vaikka toiset tuskin uskalsivat
lähestyäkään tuota vihaista eläintä, paneutuu se paikalla, kun näkee
Agneen, mahalleen maahan ja kieputtaa tuuheaa häntäänsä, kunnes Agnes
taputtaa sitä ja päästää koiran irti, ja nyt voisi vaikka lapsikin
pelkäämättä lähestyä sitä. Molossus ei poistu valtiattarensa viereltä,
seuraa häntä kuni lammas ja paneutuu hänen jalkoihinsa maata, kun hän
johonkin istahtaa, katsoo häneen viisailla silmillään ja on hyvillään,
kun hän pehmoisella kädellään silittää sen pörheätä päätä.

Kun Agnes tänä ihanana, rauhaisena joulukuun päivänä oli istahtanut
lempipaikalleen, uskollinen koira vieressään, ja juuri tänään
erikoisen paljo ajatellut isätöntä serkkuaan, oli tämä äkkiarvaamatta
tullut huvilaan. Ensi kerran hänen isänsä kuoleman jälkeen oli hän
nyt lähtenyt liikkeelle, ja ensiksi oli hänen tietysti käytävä
tervehtimässä sukulaisiaan, nimittäin rakastettua Agnesta, joka oli
osoittanut häntä kohtaan niin suurta osan-ottoa.

Paitsi häntä oli samana päivänä muuan toinenkin pitänyt mieltä
mainitulle huvilalle, käydäkseen hänkin kunniaterveisillä talon
tyttären luona, mutta aivan toisessa tarkoituksessa. Se oli Fulvius,
joka ei ollut unhottanut Fabiuksen väitettä, että hän oli tuon heikon
tytön-sydämen lumonnut. Kaupungissa sijaitsevaan patriisitaloon,
josta hänet tuonoin niin ynseästi oli karkotettu pois, ei hän ehkä
toistamiseen olisi uskaltanut mennä; mutta kun urkkija, jolta ei
jäänyt mitään huomaamatta, oli kertonut, että jalo Agnes miehisittä
saattajitta oli matkustanut huvilaansa, oli Fulvius heti päättänyt
käyttää tätä otollista tilaisuutta hyväkseen tunnustaakseen hänelle
uudestaan rakkautensa. Sen vuoksi ratsasti hän Nomentumin portista ulos
ja oli ehtinyt huvilalle jo ennen kuin Fabiola sinne tuli. Ovenvartija
ei tosin alussa ollut oikein selvillä, pitikö hänen laskea muukalainen
sisään vai eikö; mutta sanoen itsellään olevan puhumista talon
omistajattaren kanssa tärkeästä asiasta, sai ovela Fulvius palvelijan
epäilykset poistetuksi. Hän laskeutui siis ratsailta, jätti hevosensa
erään orjan huostaan ja astui lehtokujannetta alas, jonka päässä hänen
oli sanottu löytävän sen, jota haki.

Päivä painui jo laskuaan kohden ja loi vielä nuoren neitosen kasvoille
viimeiset säteensä jäähyväistervehdykseksi, niin että uskollinen koira
hänen jaloissaan iloitsi sen loisteesta. Agnes sitoi juuri parhaallaan
seppelettä keräämistään talvikukista, kun Molossus alkoi murista, mitä
hän muuten hyvin harvoin, josko milloinkaan teki hänen läheisyydessään;
eipä sentään tarvittu muuta kuin että Agnes kohotti sormensa, niin oli
se vaiti.

Seuraavana hetkenä seisoi Fulvius hänen edessään. Ei hän tosin
unhottanut osoittaa tarpeellista arvon-antoa ja kohteliaisuutta, mutta
sen ohessa ilmeni hänen käytöksessään jokunen määrä tuttavallisuutta,
niinkuin olisi hän jo ollut varma asiastaan. "Jalo Agnes, minä olen
tullut", aloitti hän, "lausuakseni vielä kerran ilmi todellisen
kunnioitukseni. Tuskin olisin voinut sopivampaa päivää sitä varten
valita. Suvi-aurinko olisi tuskin voinut herttaisempaa ilmaa myötään
tuoda".

"Kyllä on päivä ihana ja herttainen, mutta minulle on yksi vielä
ihanampi tarjona", vastasi puhuteltu.

Fulvius, joka otaksui vastauksen tarkoittavan hänen läsnäoloaan, oli
siitä varsin hyvillään ja jatkoi: "Tarkoitat kai sitä päivää, jolloin
sinut yhdistetään sen kanssa, joka on voittanut sydämesi omakseen".

"Se on jo tapahtunut", vastasi Agnes ihastuneena.

"Ja ken on se onnellinen? Minussa on ollut vireillä se toive ja on
vieläkin, että minulle olisi suotu sija sydämessäsi", jatkoi hän ja
lausui ylen mieliskelevin sanoin yhä selvempiä viittauksia käyntinsä
tarkoituksesta.

Niin vähän Agnes aavisti, mitä heittiöllä oikeastaan oli mielessä, että
hän alussa katsoi Fulviusta silmiin lapsellisella yksinkertaisuudella,
iloisena ja tyynenä, kunnes Fulvius viimein ilman verukkeita lausui
julki asiansa.

"Jalo Agnes", aloitti hän, polvistuen neitosen eteen, "yhteisen
ystävämme, äskettäin kuolleen Fabiuksen kehoittamana, rohkenen
hartaasti ja sydämellisesti anoa kättäsi. Jos pyyntöni onkin tapahtunut
äkkiarvaamatta ja ilman kaikkia muodollisuuksia, lähtee se kumminkin
vilpittömästä, rakastavasta sydämestä".

Ymmälle joutunut tyttönen tahtoi pelästyneenä paeta pois tämän
tunnustuksen kuultuaan, mutta Fulvius pidätti häntä. "Jätä minut!"
huusi Agnes silloin suuttuneena Fulviukselle, mutta täynnä vihaa
toiveensa pettymisen johdosta tämä vastasi närkästyneellä, sähisevällä
äänellä: "Sinä siis ylenkatsot minua, sittenkuin ensiksi olet antanut
minulle aihetta toiveisiin? Mutta minä jo tiedän, kuka on ollut
nopsempi minua -- se on tuo Sebastianus, tuo -- -- --"

"Ken olet sinä?" puuttui joku hänen puheeseensa, "ken olet sinä, joka
rohkenet halveksivasti mainita sen miehen nimeä, jonka kunnia on
tahraton, jonka siveellisyys on yhtä taattu kuin hänen rohkeutensakin?"

Kuullessaan nämä ankarat sanat konna kääntyi ja näki edessään Fabiolan,
joka kenenkään huomaamatta oli lähestynyt ja kuullut viimeiset sanat.
Fulvius hämmästyi hänet nähdessään niin peräti, että hänen kielensä
ikäänkuin rampeutui, mutta Fabiola jatkoi närkästyneesti: "Ja ken olet
sinä, joka hiivittyäsi jo kerran ennen sukulaisteni taloon, taas olet
valmis seuraamaan serkkuani tännekin ja ahdistamaan häntä täälläkin
hänen yksinäisyydessään?"

Fulvius oli sillä välin tointunut hämmästyksestään ja vastasi nyt
julkeasti: "Kuka sinä sitten olet, joka otat itsellesi oikeuden
esiintyä valtiattarena tässä talossa?"

"Minä olen se, jonka syy on, että serkkuni osui yhteen sinun kanssasi
isäni talossa; sentähden vaatii kunniani ja rehellisyyteni minua
tekemään aikeesi tyhjäksi ja ottamaan jalo Agnes turviini". Kun Fabiola
tämän lausuttuaan otti Agnesta kädestä, viedäkseen hänet pois, oli
tytön pakko läimäyttää murisevaa koiraa kämmenellään, pidättääkseen
sitä hyökkäämästä kutsumattoman vieraan kimppuun. Fulvius lähti pois
kiristellen hampaitaan, mutta mennessään hän vielä kääntyi, puristi
nyrkkejään ja huusi uhkaavasti: "Odota, sinä ylpeä roomatar! Sinä olet
vielä katkerasti katuva tätä päivää ja tätä hetkeä! Olet saava tuntea
ja kokea, miten Aasia kostaa!"



Kahdestoista Luku.

Edikti.


Vihdoin oli se päivä tullut, jolloin edikti, jonka tarkoituksena oli
kristin-uskon hävittäminen, piti saatettaman Roomassa julki. Corvinus,
joka oli saanut käskyn ripustaa se määrätylle paikalle Forumilla,
oli täysin tietoinen siitä edesvastauksesta, joka häntä painoi.
Nikomediasta oli näet saapunut tieto, että muuan kristitty soturi,
nimeltä Georgius, oli hävittänyt siellä julki naulatun ediktin ja tämän
rohkean tekonsa tähden valittamatta kärsinyt kuoleman. Corvinus oli
varmasti päättänyt ryhtyä kaikkiin varokeinoihin, ett'ei Roomassa saisi
tapahtua samaa. Jo pelkkä huoli omasta hengestään, ellei mikään muu,
olisi pakottanut hänet siihen.

Julistus oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla muutamille
yhteensitkatuille pergamenttilehdille, jotka naulattiin laudalle ja
ripustettiin yhteen Forumin patsaista. Ripustaminen oli tapahtunut
vasta myöhään iltasella, kun kaikki oli hiljennyt, joten se vasta
seuraavana aamuna oli joutuva ohikulkijain luettavaksi ja tekevä sitä
valtavamman vaikutuksen.

Ett'ei kukaan yön aikana saisi repiä pois tätä tärkeätä asiakirjaa,
turvautui Corvinus samaan toimenpiteeseen kuin juutalaisten
korkea neuvoskunta muinoin ristiinnaulitun haudalla: hän asetti
vahtimiehiä ediktiä suojelemaan, ja vahtimiehistöksi valittiin
osasto pannonialaista sotaväkeä. Tähän väkeen kuului sotureja pohjan
raaimmista heimoista: dakialaisista, pannonialaisista, sarmatialaisista
ja germanialaisista, kaikki sotilaita, joita roomalaiset kammoksuivat
heidän takkuisen, punaisen partansa, vaalean tukkansa ja ylimalkain
hurjan ulkonäkönsä takia. Vaivalla vaan saattoi ymmärtää heidän
latinaansa; heillä oli maalaisiaan päällikköinä, ja he muodostivat
roomalaisen valtakunnan rappeutumisen aikana uskollisimman
henkivartioston niissä lukuisissa tapauksissa, jolloin itsevaltias
kuului heidän heimoonsa. Saatuaan käskyn, eivät he arastelleet ryhtyä
millaisiin veritöihin tahansa.

Joku määrä näitä villejä julmureita asetettiin sillä tavoin, ettei
yksikään Forumin sisäänkäytävistä jäänyt vartioimatta. Vahtimiehille
annettiin ankara käsky muitta mutkitta kaataa tai pistää kuoliaaksi
jok'ainoa, joka uskalsi tulla Forumille lausumatta määrättyä
tunnussanaa. Corvinus oli ollut siksi viekas, että oli antanut täksi
yöksi semmoisen tunnussanan, josta hän oli varma, ettei kukaan
kristitty sitä käyttäisi, jos sattumalta olisi saanut sen tietääkin.
Tunnussana oli: "numen imperatorum" -- "keisarien jumalaisuus".

Päätettyään olla laiminlyömättä mitään, toimitti hän itse vihdoin
kiertokävelyn, painaakseen vielä kerran mitä tarkimmasti vahtien
mieleen heidän velvollisuutensa, ennen kaikkea sen sotamiehen,
joka oli asetettu ediktin välittömään läheisyyteen. Tähän toimeen
oli varta vasten valittu mies, joka suuruudeltaan, mahdottomilta
ruumiinvoimiltaan sekä peljättävältä ulkomuodoltaan ja olennoltaan vei
voiton kaikista tovereistaan. Corvinus toisti hänelle käskyn, ettei saa
säästää ketään eikä sallia kenenkään lähestyä pyhää ediktiä, ja teki
aikamoisesti työtä, saadakseen hänet tarkoin oppimaan tunnussanan.

Dakialainen, joka oli aika huiturassa siitä runsaasta viinimäärästä,
jolla oli karaissut itseään yöllistä palvelusta varten, näytti selvästi
tajuavan vain sen, että hänen mieluinen velvollisuutensa oli ennen
tulevan päivän koittoa pistää joku kuoliaaksi. Yö kun oli kylmä ja
myrskyinen, ja sadekuuro tuon tuostakin valeli vetistä tannerta,
käyskenteli hän edestakaisin hyvin kääriyneenä levättiinsä eikä
unhottanut aina välistä ottaa aimo kulausta pullakosta, jonka salaa
oli ottanut mukaansa. Hänen ajatuksensa eivät ollenkaan kaihoisina
kiirineet kaukaiseen kotiin, metsään tai virroille, missä hän oli
lapsuutensa ajat viettänyt, vaan koettivat sen sijaan arvaella
milloinkahan se aika joutuu, jolloin hän saisi leikata kaulan poikki
nykyiseltä keisarilta ja olla mukana ryöstämässä Roomaa.

Melkein samaan aikaan ryhtyi vanha haudankaivaja molempain poikainsa
kanssa valmistamaan ilta-ateriaa tunnetussa pienessä talossa
Suburrassa, kun ovi äkkiä lennähti auki ja kaksi tuttua äkkiarvaamatta
astui sisään. Heille lausuttiin mitä sydämellisimmät tervetuliaiset, ja
Diogenes pyysi heitä yksinkertaiselle illalliselle kanssaan.

"Olemme sinulle kiitolliset, Diogenes isä", vastasi toinen heistä,
Qvadratus, Sebastianuksen jättiläisvoimainen centurioni. "Pankratius
ja minä olemme tulleet erittäin siinä tarkoituksessa, että söisimme
illallista luonanne. Mutta ei vielä, ei! Ensin on meillä pikkunen
tehtävä toimitettavana lähitienoolla. Mutta tänään on meidän saatava
jotakin hyvää, ja teidänkin on kerta virkistäminen itseänne meidän
kanssamme pikarillisella jaloa viiniä". Näin vastaten ojensi hän
kukkaronsa Severukselle, käskien tämän tehdä ostokset, ja jatkoi
sitten, kääntyen toverinsa puoleen: "Kääri kaapu hyvin ympärillesi,
Pankratius, ja vedä tooga pään yli kasvojen peitteeksi! Ilta on kylmä
ja kostea. Noin juuri", lisäsi hän, kun Pankratius oli noudattanut
kehoitusta. "Ja pane nyt puita takkaan, hyvä Diogenes, ja katso että
ilta-ateria on valmis, kun me tulemme. Me emme viivy kauan".

"Menkää, poikani!" vastasi äijä. "Jumala olkoon kanssanne! Mitä hyvänsä
teillä lieneekin aikeissa, olen varma, ettei se voi muuta olla kuin
kiitettävää".

Sittenkun Qvadratuskin oli huolellisesti kääriynyt sotamieskaapuunsa,
kiiruhtivat molemmat nuorukaiset sieltä pois. Mutta tuskin oli
puoli tuntia kulunut, kun he tulivat takaisin kiireisin askelin.
Pantuaan oven huolellisesti säppiin, veti Pankratius esiin kääryn
kokoonrutistettuja pergamenttilehtiä. "Tuoss' on", huusi hän nauraen,
"se suuri edikti prameilevine alkusanoineen".

"Meidän herramme, Diokletianus ja Maksimianus, voittamattomat,
imperatorien ja Caesarien isät -- mutta tuleen mokoma!" Niin sanoen
viskasi hän pergamentin loimuavaan tuleen, missä se muutamassa
silmänräpäyksessä muuttui tuhkaksi. Ystävät eivät tosin itseltään
salanneet, että mitä julmimmat tuskat ja väkivaltainen kuolema
odottivat heitä, jos heidät saataisiin ilmi, mutta siitä huolimatta
iloitsivat he sydämestään niin suuriin vaaroihin yhdistyneen
yrityksensä onnistumisesta.

Jo ensi päivänkoitteessa seuraavana aamuna nousi Corvinus vuoteeltaan
ja lähti, pahasta säästä huolimatta, tuota päätä Forumille. Nähtyään
kaikki olevan paikallaan ulommassa vartiostossa, riensi hän
vitkastelematta hänelle tärkeimpään paikkaan. Turhaa olisi koettaa
kuvata sitä säikähdystä ja suuttumusta, jolla hän katsoi tyhjästä
laudasta alas dakialaiseen, joka seisoi tylsän välinpitämättömänä sen
alla. Mieluummin olisi hän tiikerin tavoin syössyt hänen niskaansa,
mutta barbaarin liputtavat silmät ja hyenamainen kierosteleva katse
ilmaisivat hänelle, että sitä ei ollut hyvä yrittää. Sen sijaan että
siis olisi ruvennut käsikähmään vahtisotamiehen kanssa, tiuskasi hän
hänelle hirmuisimmassa vihan vimmassa: "Konna, mitenkä julistus on
kadonnut? Puhu! Ja heti paikalla!"

"Hiljaa vaan", vastasi dakialainen järkähtämättömällä tyyneydellä.
"Tuossahan se riippuu aivan samallaisena kuin sen minun huostaani
jätit!"

"Niin, lauta on siinä. Mutta missäs edikti on, kollopää?" huusi
raivostunut.

"No, kyllähän tiedät, että minä en ole mikään oppinut, enkä ymmärrä
kirjoituksesta mitään; kenties sade on huuhtonut pois kirjoituksen",
oli vastaus. Mutta kun Corvinus siitä vain yhä enemmän kiukustui, näkyi
oiva aate yhtäkkiä iskevän uhatun päähän. Hän kertoi siis, että kaksi
noitaa tahi tonttua oli näyttäynyt. Toinen oli ollut hinteröisen pojan
näköinen, toinen sen sijaan mahdottoman väkevä; lienee ollut itse Tor
ukko tai joku muu jumala.

"Mistä tiedät, että hän oli niin väkevä?" keskeytti hänet Corvinus.
"Miksi et pistänyt häntä kuoliaaksi?"

"Siksi vain, ettei hän antanut sitä tehdä. Kyllä minä häntä uhkasin
peitselläni, mutta hän kiskaisi sen käsistäni ja heitti sen kauas
luotaan. Tuolla näet sen törröttävän maassa pystyssä. Miekankin tempasi
hän tupestani. Kohta sen perästä katosi hän pimeään ja poika hänen
kanssaan". Niin kuului kertomus.

"Kummallinen juttu!" mumisi Corvinus itsekseen. "Mutta kuule, mies,
miksi et niin ollen antanut hälytysmerkkiä ja huutanut tovereitasi
ajamaan miehiä takaa?" kiljui hän.

"Siksi, että meidän maassa on kyllä tapana ajaa takaa eläviä olentoja,
mutta ei jumalia eikä tonttuja", vastasi dakialainen järkkymättömän
tyynesti. "Ja mikä pakko oikeastaan oli ajaa heitä takaa? Tuossahan
se riippuu paalussa koskemattomana, se lauta, jonka annoit
vartioitavakseni!"

"Tämä käy sinulle vielä kalliiksi!" uhkasi Corvinus. "Etkö tiedä, että
olet tehnyt itsesi vikapääksi mitä suurimpaan rikokseen? Eikö sinua
mitä ankarimmasti kielletty päästämästä ketään ihmistä lähelle ilman
sitä tunnussanaa, jota mieleesi penäsin?"

"Ei kiirettä mitään, johtaja! Kukas on sanonut, ettei hän tunnussanaa
virkkanut? Et sitä minulta kuullut".

"Vai niin, vai virkkoi hän tunnussanan? Sitten hän ei ainakaan ollut
kristittyjä", huomautti Corvinus.

"Hän huusi kovasti ja selvästi 'nomen imperatorum' (keisarien nimi)
ja --". Mutta Corvinus ei antanut hänen jatkaa. "Mitä?" ärjäsi hän.
"'Numen' se oli, eikä 'nomen'".

"Nomen tahi numen, se nyt lienee yks ja se sama. Kukapa sitä
vaatisikaan, että meidän pitäisi niin tarkoin tuntea teidän vierasta
kieltänne?"

Mielessään täytyi Corvinuksen myöntää hänen olevan oikeassa, ja
lopuksi oli hän kovasti suutuksissaan omaan itseensä, miksi hän sen
sijaan, että oli käyttänyt pöllöpäistä muukalaista vahtina, ei ollut
jättänyt tuota tärkeää tehtävää jonkun taitavan pretoriaanin toimeksi.
Uhaten barbaaria keisarin vihalla, tämän kun ei ollut tapana lievästi
rangaista puuttuvaa virka-intoa, oli Corvinus juuri aikeessa lähteä
Forumilta, mieli kovin apeana, kun dakialainen pidätti hänet. "Näetkös,
päällikkö", alotti hän niin viekkaasti silmähtäen, ett'ei olisi uskonut
hänen tuhman, miltei eläimellisen naamansa pystyvän semmoista ilmettä
kuvastamaan, "näetkö, että me molemmat, sinä ja minä, olemme tässä
asiassa melkein samassa asemassa?"

Corvinus vaaleni. Dakialainen oli osunut oikeaan. "Ja", jatkoi tämä,
"jos mielit pelastaa itsesi, on sinun keksittävä pelastus minullekin.
Sillä sinuthan keisari on tehnyt vastuunalaiseksi tästä kuinka sen nimi
onkaan -- -- tästä laudasta".

"Olet oikeassa, ystäväni. Minun täytyy antaa tapahtumalle se varjo,
ikäänkuin sinun päällesi olisi ylivoimalla karattu ja sinut olisi
tapettu vartiopaikalla. Älä sentähden muutamaan päivään liikahda
asunnostasi! Viiniä saat niin paljon kuin sua haluttaa. Pian on tämä
ikävä asia peittyvä unhotuksen hämärään". Nämä näennäisesti hyvää
tarkoittavat neuvot annettuaan, päällikkö poistui paikalta, ja pahaa
aavistamaton sotamies hiipi hiljalleen kortteeriinsa.

Moniaita päiviä sen jälkeen löydettiin Tiberin rannalta erään
dakialaisen ruumis, joka selvistä merkeistä päättäen oli kuollut
murhaajan käden kautta. Tarkempaa tutkimusta ei siitä kumminkaan
pidetty, vaan selitettiin yksinkertaisesti, että onneton juovuspäissään
oli joutunut kahakkaan ja pudonnut veteen. Corvinus, joka olisi voinut
asian juurta jaksain selittää, ei hiiskunut halkaistua sanaakaan.
Hän oli kuitenkin, ahkerasti etsittyään kaikki paikat tyhjän laudan
ympäriltä Forumilla löytänyt linkkuveitsen, jonka hän tunsi erään
entisen koulutoverinsa omaksi. Toivoen tämän vielä joskus olevan
hänelle suureksi hyödyksi, kätki hän sen huolellisesti ja riensi pois,
hankkiakseen uuden jäljennöksen julistuksesta.

Täyden päivän tultua tulvaili joka haaralta joukottain uteliaita
Forumille lukemaan tuota peljättävää julistusta. Mutta kun sen
sijalla oli nähtävänä vain tyhjä lauta, nousi tavaton hälinä. Monet
ihmettelivät niitten rohkeutta, joita oli totuttu pitämään pelkureina,
mutta toiset olivat suutuksissaan kristittyjen kuulumattomasta
julkeudesta; muutamat nauroivat niille virkamiehille, jotka olivat
olleet julistuksen julkaisemisessa osallisina, toiset olivat
kiukuissaan siitä, että jo valmiiksi suunniteltu kristittyjen
vainoominen todennäköisesti tulisi siirtymään tuonnemmas.

Muissakin paikoissa, missä ylhäisen maailman oli tapana kokoontua, oli
tämä asia päivän puheenaineena. Caracallan kylpylän kantavierasten
joukossa ottivat myös vanhat tuttavamme, Calpurnius ja Fulvius,
innokkaasti osaa keskusteluun. Scaurus nimisen asianajajan
huomautettua, mikä merkillinen tapaus tämä ediktin katoaminen on,
vastasi Fulvius kiihkeästi: "Valtio-petoksellinen loukkaus jumalaista
keisaria kohtaan; se on oikea nimitys moiselle ilkityölle".

"Oletko kuullut", virkkoi kolmas, "että on ediktin luona vahtina
seisoneen dakialaisen ruumis löydetty seitsemänkolmatta tikarinpiston
lävistämänä?"

Tämän todenperäisyyttä epäili kuitenkin toinen, joka jyrkästi ja
varmasti väitti, että kaikki oli tapahtunut noitumisen kautta;
kristityt olivat muka taitavia noitiakin ja sen vuoksi juuri niin
vaarallisia.

"Siinäpä se sitten syy lieneekin tuon uuden, ankaran ediktin
julistamiseen", huomautti Fulvius. "Ja totisesti, kaikkeen siihen
konnuuteen katsoen, mitä noista ihmisistä on kuultu, voitanee tuskin
kyllin ankarasti kohdella heitä. -- Vai mitä sanot sinä siitä?" jatkoi
hän kääntyen tribuniin, joka oli tullut sisään tämän keskustelun
kestäessä.

"Minä luulen", vastasi puhuteltu tyynesti, "että jos kristityt
todella olisivat sellaiset, joina heitä pidetään, niin he tiettävästi
ansaitsisivat tulla kokonaan hävitetyksi maailmasta. Mutta siinäkin
tapauksessa tahtoisin suoda heille yhden tilaisuuden päästä pakoon".

"Ja se olisi?" kysäisi Fulvius halveksivasti.

"Ett'ei kukaan saisi nostaa kättään heidän hävittämisekseen, joka
ei voisi näyttää toteen olevansa puhtaampi rikoksista kuin he.
Minä tahtoisin ehdottaa, ett'ei kukaan saisi nostaa kättään heitä
vastaan, joka ei voisi todistaa, että hän ei koskaan ole ollut
avioliiton-rikkoja tahi koronkiskuri, petturi tai juomari tai varas,
kelvoton mies, isä tai poika. Semmoisista paheista ei voi kristittyjä
kukaan syyttää".

Yhä yltyvällä levottomuudella oli Fulvius kuunnellut tätä pitkää
syntiluetteloa; varas-sana sai hänet säpsähtämään. Oliko tribuni
ehkä nähnyt, että hän Fabiuksen talosta oli anastanut huivin? Mutta
oli miten oli, yksi asia oli vakoojalle selvä, se nimittäin, että
se vastenmielisyys, jota hänessä heti ensi kerralla oli syntynyt
Sebastianusta kohtaan, oli nyt kasvanut vihaksi, ja sydämeen sellaiseen
kuin hänen ei viha voinut piirtyä muulla kuin verellä.

Sebastianus läksi kylpylaitoksesta syvästi suruissaan, ja ehdottomasti
pääsi hänen huuliltaan jälleen huokaus: "Oi, Herra, kuinka kauan!"
Hänen huokauksensa keskeytti hento tytön ääni, joka lausui: "Olkaa
vahvat ja pelkäämättömät sydämessänne, kaikki, jotka Herraa odotatte".
Ja sen jälkeen lisäsi hän sen lohduttavan sanan, jonka Vapahtaja puhui
opetuslapsilleen: "Maailmassa on teillä tuska, mutta olkaa hyvässä
turvassa; minä voitin maailman".

"Kiitän sinua, Cecilia, lohduttavista sanoistasi", vastasi alakuloinen
tribuni. "Mutta minnekä sinä kiiruhdat niin ilomielin, päivänä
semmoisena kuin tämä, jona niin monet vaarat uhkaavat meitä?"

"Katakombeihin", oli vastaus. "Etkö ole kuullut, että minut on määrätty
kuljettajaksi Calixtuksen katakombiin? Juuri nyt olen menossa sinne,
ryhtyäkseni virkaani". Saatuaan Sebastianukselta erittäin tärkeän asian
toimitettavakseen, joka lisäksi oli hyvin kiireellistä laatuakin,
jatkoi sokea iloisesti matkaansa.

Sanomattakin on selvä, että katakombit tästä lähin tulivat kristittyjen
ainoaksi, johonkin määrin varmaksi turvapaikaksi. Nuorukaisten, jotka
olivat uhka-yrityksen Forumilla toimeenpanneet, ei ollut sen vuoksi
lepoa ajatteleminenkaan tuon ikimuistoisen illan jälkeisenä yönä.
Päin vastoin he käyttivät yön pimeyttä hyväkseen, varoittaakseen
uskolaisiansa ja antaakseen heille tiedon seuraavasta kokouksesta
katakombeissa.

Kuten jo on mainittu, oli Torkvatuksen alituinen seurustelu kahden
pakanallisen ystävän kanssa Caracallan kylpylässä tuntunut arvoisasta
Cucumiosta ja hänen vaimostaan Viktoriasta peräti oudolta. Se kun
ei heidän mielestään tietänyt mitään hyvää, alkoivat he sen vuoksi
pitää tätä apilaslehteä tarkasti silmällä. Olipa tuon alati valppaan
Viktorian onnistunut saada tieto eräästä liittoutuneiden kesken
tehdystä sopimuksesta, jonka mukaan he aikoivat tunkeutua Calixtuksen
katakombeihin aseellisen joukon kanssa samana päivänä, jolloin edikti
oli määrätty julaistavaksi.

Sittenkun Corvinus oli ensi säikähdyksestään tointunut, oli hän
joutuisasti tilannut uuden jäljennöksen ediktistä ja naulauttanut sen
ennenmainittuun lautaan; kumminkaan ei hän vielä läheskään tuntenut
olevansa turvassa. Tiesihän hän vallan hyvin, ettei hän, kaikesta
uutteruudestaan huolimatta, voisi välttää keisarillisen herransa ja
valtijansa vihaa. Sen vuoksi katsoi hän viisaammaksi pitää huolta
siitä, että edes jotakin olisi toimitettuna, mikä mahdollisesti
saattaisi vähän lauhduttaa peljätyn keisarin ynseyttä, ennenkuin
hänet kutsuttiin keisarin eteen vastaamaan, ja niinpä hän päätti
panna aiotun hyökkäystuumansa täytäntöön. Sentähden läksi hän varhain
aamulla kylpylaitokseen, missä Fulvius ja Torkvatus häntä jo odottivat.
Ensinmainittu ei juuri koskaan päästänyt uhriaan näkyvistään.
Arvoisilla ystävyksillä oli tuota pikaa suunnitelma valmiina.
Sill'aikaa kuin Corvinus, vastahakoisen petturin opastamana, tunkeutui
maan-alaisiin käytäviin, valittu joukko aseellisia miehiä mukanaan,
ajaakseen siellä koossa olevat kristityt päivän valoon, jää Fulvius
maan päälle, seurassaan toinen sotamies-osasto ottaakseen vainotut
huostaansa.

Viktoria oli kuunnellut tätä neuvottelua, ja painanut mieleensä
jok'ainoan sanan. Hän kertoi tietysti kaikki miehellensä. Tämä päätti
ilmoittaa asian tribunille, jahka tämä saapuu tänä aamuna, kuten
tavallisesti, ottamaan tavanmukaisen kylpynsä.

Ett'ei Sebastianus tänäkään aamuna jäänyt tulematta, sen tiedämme jo.
Osaksi sentähden, ett'ei hän tahtonut jättää virkistävää aamukylpyä
käyttämättä, mutta pääasiallisesti siksi, ett'ei hän tahtonut
tarpeettomasti herättää huomiota ja synnyttää epäluuloja, oli hän
tapansa mukaan saapunut sinne aamusella. Välttääkseen toiselta
puolen sitäkin huomiota, minkä suullinen tiedonanto helposti saattoi
aikaansaattaa, kirjoitti Cucumio lipulle sen, mitä oli saanut tietää,
ja pisti sen tribunin tunikkaan, jonka oli huostaansa saanut.

Tiedämme jo, mimmoiseen vastenmieliseen seuraan ja millaisiin
tuskallisiin haasteluihin Sebastianus oli tullut kiedotuksi. Juuri kuin
hän parhaallaan oli poistumassa suruisin mielin, tunsi hän neulanpiston
rinnassaan, ja tutkiessaan syytä siihen, löysi hän tuon mainitun lipun.
Luettuaan sen, olisi hän mieluimmin suunnannut askeleensa Appiuksen
tielle päin, ilmoittaakseen kokoontuneille veljille uhkaavan vaaran,
sen sijaan että oli aikonut Palatinuksen kukkulalle. Silloin tuli viime
hetkessä sokea Cecilia häntä vastaan, aivan kuin käskettynä. Kuinka
kiitollinen olikaan Sebastianus, ei ainoastaan niistä lohduttavista
sanoista, joilla sokea oli häntä tervehtinyt, vaan vielä enemmän tuon
tähdellisen tiedonannon johdosta, jota hän ei olisi voinut uskoa
parempiin käsiin.

Kohta sen jälkeen liittouneetkin lähtivät liikkeelle, Corvinus
sotamiestensä etunenässä, jota vastoin Fulvius, välttääkseen huomion
herättämistä, oli poikennut toiselle tielle, joka vei samaan paikkaan.
Jo oli melkoinen joukko kristittyjä kokoontunut katakombeihin.
Corvinus, joka näki sisäänkäytävän vartioimattomana, ei vitkastellut.
Fulviuksen jäätyä ylhäälle kymmenen tai kahdentoista miehen kanssa,
asettui Torkvatus toisten etunenään ollakseen heille oppaana tätä
kauheaa ilkityötä toimeen pantaessa.

"Minua ei tämä maanalainen työ ollenkaan miellytä", sanoi muuan vanha,
harmaapartainen soturi. "Minä olen sotilas enkä mikään rottakoira.
Ulkona päivänvalossa tahdon seista kuni mies, mutta minua ei vähääkään
haluta antautua tukehutettavaksi likaviemäriin tai myrkytettäväksi kuin
mikä syöpäläinen". Tämä puhe saavutti yleistä hyväksymistä sotamiesten
puolelta. "Ja kukapa tietää, jos lopulta hyvinkin lienee satoja noita
kavaloita kristittyjä täällä kätkössä, sensijaan että meitä on tuskin
tusinankaan verta", huomautti toinen.

"Heidän noitatemppujaan minä pelkään", jatkoi kolmas, "en heidän
urhollisuuttaan".

Corvinuksen täytyi käyttää kaikki houkuttelukykynsä saadakseen heitä
innostumaan. Hän vakuutti sotamiehille, ettei mitään peljättävää
ollut; pelkurimaiset kristityt juoksevat tiehensä kuin jänikset.
Maan-alaisessa kirkossa löytyy enemmän kultaa ja hopeaa kuin mitä
heidän vuotuinen palkkansa tuottaa. Täten rohkaistuina kämpivät he
vihdoin alas kiviportaita myöten. Pimeitä käytäviä, joihin nuo portaat
johtivat, valaisi siellä täällä vaisu lampun valo.

Heidän valmistautuessaan seuraamaan johtajaansa, tunki kaukaa kajahtava
suloinen ääni heidän korviinsa, niin ihmeen ihanasti helähtävä,
että nuo raa'at sotamiehetkin pysähtyivät kuni naulattuina sitä
kuuntelemaan. He ymmärsivät joka sanan: "Herra on minun valistukseni
ja autuuteni; ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys; ketä
minä vapisen? Sentähden ehkä pahat, minun vainolliseni ja viholliseni,
lähestyvät minun lihaani syömään, täytyy heidän kuitenkin heitänsä
loukata ja langeta. Ja vaikka sotaväki saartaisi minua, niin ei minun
sydämeni sentähden pelkäisi; ja jos sota nousis minua vastaan, minä
turvaan sittekin häneen". Ensimäiset värsyt lauloi puhdas, heleänkirkas
ääni, ja viimeiseen yhtyi valtava kuoro. Sotamiesjoukko saattoi tuskin
uskoa korviaan. Eivätkö nämä ihmeelliset sanat olleet tarkoitetut
ikäänkuin pilkaksi ja nauruksi, ikäänkuin ottelun vaatimukseksi
turvattomien puolelta näille aseellisille, vahvoille sotureille?

"Tuo nuorekas ääni tuntuu minusta tutulta", mutisi Corvinus. "Oh,
niin, sehän on pahanhenkeni ääni; tuhansien joukosta tuntisin sen!
Minä vihaan tuota Pankratiusta; häntä on minun kiittäminen kaikesta
onnettomuudestani! Eespäin, eespäin, uljaat soturini!" jatkoi hän
kääntyen heidän puoleensa, "se joka saattaa käsiini elävänä tai
kuolleena julkean laulajan, joka repi alas ediktin, saa olla varma,
että hän saapi runsaan palkkion".

"Mutta odotas, meidän pitää ensin sytyttää soihdut!" huusi muuan
joukosta, ja toinen pani merkille jotakin kolinan tapaista,
odottamatonta jyskäämistä ja lapioimista, ja kolmas huomautti, että
lampun valo oli kadonnut ja että laulu oli tauonnut.

"Ei mitään hätää!" huusi Torkvatus uljuudella, jota hänessä ei
itse asiassa ollut. "Kolinan saavat aikaan nuo vanhat maamyyrät,
haudankaivaja ja hänen poikansa, jotka jo ennakolta valmistavat hautoja
niille kristityille, jotka me otamme vangiksi". Turhaan oli hän
neuvonut sotamiehiä seuraamaan hänen esimerkkiään ja ottamaan mukaansa
vahakynttilät tai lamput soihtujen asemesta. He olivat päinvastoin mitä
jyrkimmästi kieltäytyneet menemästä sinne alas, jollei pimeitä käytäviä
valaistu sillä kirkkaalla loisteella, jommoista ainoastaan soihdut
pystyvät aikaansaamaan. Sitäpaitsi väittivät he soihtujen olevan siitä
hyvät, että ne eivät sammu vedosta eikä siitäkään, että käsivarsi
sattui jysähtämään jotakin vastaan.

Seuraukset heidän itsepäisyydestään alkoivatkin pian tuntua. Heidän
edetessään hiljaisesti ja varovaisesti pimeitä käytäviä pitkin, eivät
loimuavien soihtujen kirkkaat liekit levittäneet muuta kuin kuumuutta,
täyttivätpä käytävätkin vielä paksulla, pikimustalla savulla, joka
uhkasi tukehuttaa miehet ja sammuttaa soihdut. Torkvatus muisti tosin
lukea käytävät, jotka erkanivat oikeaan ja vasempaan, mutta turhaan
haki hän niitä merkkejä, jotka hän edellisellä kerralla oli tehnyt.
Kuinka suuri olikaan hänen kauhistuksensa, kun hän lopulta näki tien
tuketuksi ennenkuin hän oli ehtinyt puoleenkaan asti sivukäytävien
luvussa, jotka hän edellisellä kerralla oli pannut merkille!

Kavaltaja sai kokea, että hänen hyvinkin salaisesti kutomansa juonet
eivät sittenkään olleet jääneet huomaamatta. Severus, joka oli
pitänyt häntä tarkasti silmällä, oli sittemminkin alituisesti ollut
varoillansa, peljäten jonkinlaista päällekarkausta. Nähtyänsä joukon
lähestyvän sisäänkäytävää, oli hän rientänyt sille paikalle, jonne
hän jo edeltäkäsin oli varannut hiekkaläjän tien tukkeamista varten.
Siellä oli hän veljensä ja muutamien muiden väkevien miesten avulla
tarmokkaasti ryhtynyt puuhaan. Ei aikaakaan niin oli työ täydessä
vauhdissa, ja suurien hiekkakivimöhkäleiden avulla, joita he irrottivat
matalasta katosta hyvin osatuilla kuokkain iskuilla, oli tie pian
tukettu.

Kiroukset ja uhkaukset, joita sotamiehet syytivät Torkvatuksen
niskoille, eivät tietysti millään tavalla vähentäneet hänen
säikähdystään. Hän pyysi hartaasti, että odotettaisiin hetkinen;
saattaahan olla, että hän oli erehtynyt, ja siitä on helppo päästä
selville, jos hän kulkisi kappaleen matkaa takaisin.

Viipymättä lähti hän matkaan ja oli pian kadonnut seuraavaan
sivukäytävään.

Vaikka Corvinuskin heti paikalla teki täyden käännöksen sotamiestensä
kera, ei opastajaa enää löytynyt. Miten se oli tapahtunut? Mihin hän
oli kadonnut? Ei ihmekään, jos näiden taikauskoisten mielissä heti taas
alkoi kummitella noituudet ja loihtumiset. "Nyt riittää", sanottiin.
"Kauemmas ei enää mennä. Tuo Torkvatus on joko petturi, tahi on hän
pois noiduttu". Corvinuksen rukoukset ja uhkaukset eivät vaikuttaneet
niin mitään.

Tukalasta ilmasta palavissaan ja uupuneina, räikeän valon huikaisemina,
mustasta savusta miltei tukehtumaisillaan, lähtivät poloiset
palausmatkalle. Kun ei ollut vaikeata löytää uloskäytävää, heittivät he
toinen toisensa jälkeen pois palavat soihdut. Siitä sai omituinen valo
loistamaan haudoilla.

Ennenkuin sotamiehet kuitenkaan ehtivät sisäänkäytävälle saakka,
odotti heitä toinen eriskummainen näky, joka saattoi heidät aika
lailla kauhuihinsa. Se mitä he ensin olivat otaksuneet päivänvalon
loimotukseksi, osottautui lampun valoksi; lamppua piteli mustapukuinen
olento, joka seisoi liikkumatonna paikallaan.

"Mitä se on?" kuiskivat sotamiehet peljästyneinä.

"Noita", vastasi yksi heistä yhtä hiljaa; "paikan suojelushenki",
virkkoi toinen; "aave", arveli kolmas. Mutta kun he peloissaan hiipivät
lähemmäksi, yksi toisensa jälkeen, näytti kuin ei outo olento olisi
heitä ollenkaan huomannut. Hänen silmänsä olivat kiillottomat, hän ei
liikahtanut, kunnes vihdoin Corvinus rohkaisi luontonsa ja tarttui
häntä käsivarteen. "Kuka sinä olet?" aloitti hän käheällä äänellä.

"Kristitty", vastasi puhuteltu tapansa mukaan ystävällisellä äänellä.

"Vie hänet ulos tuonne!" käski Corvinus raivoissaan. "Jonkun on ainakin
vastaaminen siitä, että meidät on harhaan johdettu".



Kolmastoista Luku.

Ensimäinen uhri.


Cecilia oli ennättänyt katakombeille ennen tuota aseellista joukkoa ja
niin hyvissä ajoin voinut tuoda kokoontuneille kristityille tiedon,
jonka Sebastianus heille lähetti, että vainotut olivat kerjenneet paeta
syvemmällä oleviin käytäviin. Kun Pankratius hellittämättä pyysi, että
sokea ajattelisi omaakin pelastustaan, vastasi hän hymyten, että hänen
asiansahan oli olla vahtina ja tienneuvojana katakombeissa.

"Mutta sinä voit joutua vihollisen käsiin", ennätti Pankratius sanomaan.

"Mitä sitten, ehkäpä minun kauttani pelastuu moni, jonka henki on
kalliimpi kuin minun", vastasi sokea. "Pankratius, anna minulle
lamppu! Jos ei siitä olekaan itselleni apua, niin voihan se valaista
tietä muille!" Ystävän huomautettua, että nuo muut saattaisivat olla
vihollisia, ei Cecilia antanut perään. Hän läksi siis takaisin ja
tuli erään sivusolan kautta juuri sille käytävälle, josta sotamiehet
olivat sillä välin tunkeuneet katakombeihin. Pitäen lamppua koholla,
asettautui hän vartiopaikalleen seisomaan. Luullen palaavia sotamiehiä
ystäviksi, oli hän pitänyt lamppua ylhäällä, näyttääkseen heille sitä
paremmin tietä.

Kun Fulvius näki joukon tulevan päivän valoon mukanaan vain tämä
ainoa vanki, joutui hän vihan vimmoihin. Sehän oli vielä pahempaa
kuin täydellinen epäonnistuminen; se oli naurettavaa -- maan alta
oli pikkuinen rotta-parka vedetty esiin. Hän läksytti niin tuikeasti
Corvinusta, että tämä vapisi kiukusta. "Mutta missä Torkvatus on?"
kysäisi Fulvius äkkiä. Hän sai kuulla melkein yhtä monta toisistaan
poikkeavaa kertomusta tämän katoamisesta kuin dakialaisen seikkailusta
oli liikkeellä juttuja. Mutta eninten häntä suututti, ett'ei hän voinut
vapautua epäluulosta, että Torkvatus oli pettänyt hänet ja karannut
hänen luotaan katakombien läpipääsemättömään labyrinttiin.

Mutta saahan epäilemättä vangilta tietoja. Hän asettui siis tytön eteen
ja käski tuimalla äänellä: "Katso minuun, tyttö, ja kerro minulle
totuus!"

"Minun täytyy kertoa totuus, katsomatta sinuun", vastasi sokea vienolla
äänellä. "Etkö näe, että minä olen sokea?"

"Sokea?" huusivat ympärillä-olijat yhdestä suusta; mutta Fulviuksen
piirteistä ei näkynyt säälin merkkiäkään. Yksi ajatus oli vain hänessä
vallalla, nimittäin se, että hän sokean kautta voisi löytää uuden
liittymis-kohdan.

"Olisi naurettavaa", aloitti hän, "jos te kaksikymmentä aseissa olevaa
miestä marssisitte kaupungin halki yksi ainoa vangittu, sokea tyttö
mukananne. Palatkaa sentähden kortteeriinne! Palkkanne on oleva runsas.
Mutta sinä, Corvinus, ota minun hevoseni, aja isäsi luo ja tee hänelle
selvä, mitä on tapahtunut. Minä seuraan sitte vaunuissa vangitun
kanssa".

"Ei mitään petosta", vastasi puhuteltu äissään. "Muista viedä hänet
sinne! Päivä ei saa kulua loppuun, ettemme olisi saaneet edes yhtä
uhria".

"Ole huoleti", vastasi Fulvius, samalla miettien, mitenkä hän sokean
tytön kautta saisi jonkinlaista korvausta kadonneen vakoojan sijaan.
Mutta tuon poloisen raukan kiillottomat silmät antoivat hänelle enemmän
tekemistä kuin pelaajan ja juomarin rauhaton katse. Kuitenkin tahtoi
hän koettaa. Ollessaan kahden kesken hänen kanssaan vaunuissa puhutteli
Fulvius häntä osan-ottavalla äänellä: "Tyttö rukka! Kuinka kauan olet
ollut sokea?"

"Koko ikäni", oli vastaus. Hänen elonvaiheitaan tiedusteltaessa, kertoi
hän aivan viattomasti, että hän pienenä nelivuotisena tyttönä oli
tullut Roomaan kristittyjen vanhempiensa mukana. Hän oli kadottanut
heidät kummankin samana päivänä ja oli jäänyt yksikseen, avuttomaan,
turvattomaan tilaan; mutta hänen taivaallinen Isänsä ei ollut tähän
asti antanut häneltä mitään puuttua.

"Sinä olet siis kristitty?" kysyi Fulvius näköjänsä välinpitämättömänä.

"Olen kyllä", vastasi sokea.

"Se oli siis kristillinen kokous, johon minä äskettäin näin sinun
varhain eräänä aamuna taluttavan erästä vanhusta?" uteli hän edelleen.
Sokean vastattua tähänkin kysymykseen myöntävästi, ei enempiä
tiedustelemisia enää tarvittu. Hänen epäluulossaan oli siis ollut
perää; Agnes, josta Torkvatus ei ollut voinut tahi tahtonut ilmaista
hänelle mitään, oli siis kristitty. Fulvius oli voittanut pelin. Joko
täytyi Agneen itsensä tahi osan hänen omaisuudestaan tulla hänen
omakseen.

Hetkisen kuluttua aloitti hän uudestaan, tutkivasti tähystellen häntä.
"Tiedätkö minne sinua nyt viedään?"

"Luultavasti sen maallisen tuomarin eteen, jonka on lähettäminen minut
hänen tykönsä, jota minun sieluni rakastaa", kuului vastaus.

"Ja kuitenkin olet sinä niin levollinen, melkeinpä iloinen, kuin jos
olisit menossa pitoihin?" vastasi Fulvius hämmästyneenä. Mutta kun hän
nyt tiesi kaikki, mitä oli halunnut tietää, niin hän ajoi kaupunkiin
ja jätti tytön Corvinuksen käsiin, joka viipymättä vei hänet isänsä
tuomio-istuimen eteen. Pitkä kuulustelu seurasi. Tertullus, jonka
povessa inhimillisiä tunteita kuitenkin liikkui, hänen nähdessään
tämän hinterän, sokean tytön, koetti voimainsa mukaan, käyttämällä
ystävällisiä sanoja ja lempeitä kuvitteluja, saada hänet vakuutetuksi
kristillisen uskonsa hulluudesta ja saattaa hänet luopumaan siitä.
Mutta kun kaikki hänen sanansa olivat kaikuneet kuuroille korville ja
vangittu yhä uudestaan lapsellisen yksinkertaisesti ja sydämestään
iloiten oli selittänyt, että hän _ei voinut_ eritä Herrastaan ja
Vapahtajastaan, niin tuomari lyöttäytyi tylyksi, lausui mitä julmimpia
uhkauksia syytettyä kohtaan ja käski venyttää häntä piinapenkissä.
Äänekästä surkuttelun hälinää kuului ympärillä olijain piiristä, jonka
kautta sokealle vasta selvisi, että muitakin todistajia kuin tuomari
ja pyöveli oli saapuvilla. Pyöveli, jonka myöskin kävi sääliksi
onnetonta, ei aluksi saattanut ryhtyä kamalaan tehtäväänsä. Mutta kun
hänen herransa tuimat silmäykset ja käskyt pakottivat hänet kuitenkin
tekemään sen, antoi hän ennenpitkää kätensä taas vaipua. "Hän on
kuollut!" sanoi hän hiljaisella äänellä.

Tertullus uskoi tuskin korviaan ja hänen piti omin silmin saada
vakuutus sen totuudesta. Tyttönen oli kuollut. Katsojain joukossa
vallitsi syvä hiljaisuus, harras äänettömyys, kunnes viimein puhdas,
sointuisa ääni ovensuuhun kokoontuneiden joukosta kovasti ja selkeästi
huusi: "Etkö, jumalaton tyranni, huomaa, että sokea kristitty parka,
asetettuna kasvoista kasvoihin kuoleman kanssa, on mahtavampi sinua ja
sinun julmaa herraasi?"

"Kuinka, jo kolmatta kertaa neljänkolmatta tunnin sisällä tulet
sinä tielleni?" huusi Corvinus. "Tällä kertaa et varmaankaan pääse
käsistäni". Näillä sanoilla, joita hän lisäksi säesti mitä kauheimmilla
kirouksilla, syöksyi hän vimmastuneena salin läpi käytävälle päin, joka
erotti katsojat tuomio-istuimesta. Sokeassa raivossaan törmäsi hän
erästä upseeria vasten, joka oli väkevä kuin Herkules ja joka tietysti
paljaan sattuman kautta oli joutunut siihen seisomaan. Corvinus
kellahti suin päin lattialle; mutta sotilas tarttui häneen ja kysyi
tuiki tyynesti: "Et kai satuttanut itseäsi, Corvinus?"

"En, en", vastasi raivostunut läähättäen. "Päästä minut, Qvadratus,
muuten hän pääsee karkuun, tuo Pankratius konna, joka juurikaan
pilkkasi isääni. Päästä minut!"

Sittenkun jättiläinen oli varma siitä, että ystävä oli ennättänyt
pakoon ja pian löytää turvapaikan Diogeneen asunnossa, päästi hän
takaa-ajajan menemään.

Sill'aikaa oli prefekti antanut pyövelille käskyn heittää ruumis
Tiberiin. Mutta pyöveli, joka oli oikein ymmärtänyt erään läheisyydessä
seisovan upseerin merkin, kun tämä oli näyttänyt hänelle pulleata
kukkaroa, ei pitänyt sillä mitään kiirettä. Tuskin oli prefekti
poistunut Forumilta, ennenkuin Sebastianus salaa pisti kukkaron hänen
käteensä ja merkitsevästi kuiskasi: "Capuan portilla jalon Lucinan
huvilassa, tunti jälkeen auringon laskun".

"Jätetään varmasti", oli vastaus.

Palattuaan Forumilta lähti Tertullus oitis keisarilliseen palatsiin,
kertoakseen päivän ikävistä tapahtumista ja koettaakseen mikäli
mahdollista saada keisari uskomaan, että hänen poikansa oli syytön
kaikkiin näihin onnettomuuksiin. Hän tapasi keisarin varsin ärtyisällä
tuulella. Jos Corvinus olisi astunut hänen näkyviinsä varhain
aamulla, ei hän suinkaan hengissä olisi saanut palata. Kristittyjä
vastaan katakombeihin tehdyn hyökkäyksen kurja loppu oli juur'ikään
uudestaan virittänyt hänen vihansa liekin, kun Tertullus astui
vastaanotto-huoneeseen. Sebastianus oli osannut asettaa niin, että hän
oli vahdissa.

"Missä on poika-lurjuksesi?" oli ensimäinen tervehdys, jolla
Maksimianus jyrisi prefektiä vastaan.

"Hän odottaa nöyrimmästi ulkona jumalallisia käskyjäsi, palaen halusta
saada lauhduttaa jumalaista vihaasi niiden kepposten johdosta, jotka
kohtalo on tehnyt hänen uutteruudelleen", vastasi Tertullus.

"Kohtalo?" huusi hirmuvaltias. "Tahdotko syyttää kohtaloa siitä, mikä
on seurausta hänen omasta tyhmyydestään ja pelkuruudestaan? Kaunis alku
totta tosiaankin! Mutta hän saa itse vastata siitä! Tuo hänet tänne!"

Vavisten kaikissa jäsenissään tuli onneton sisään ja heittäytyi
keisarin jalkoihin. Mutta tämä survasi hänet niin raivoisasti luotaan,
että Corvinus kieri takaisin kuni potkaistu koira. Tämä näky sai
keisarin ilkeästi nauraa hohottamaan, mikä häntä koko joukon lauhensi.
"Tule, nouse ylös", käski hän hetkisen kuluttua, "tee tili itsestäsi ja
tunnusta millä tavoin edikti katosi!"

Corvinus teki käskyn mukaan, mutta hänen esityksensä oli niin sekavaa
ja hajanaista, että keisari aina vähä väliä keskeytti hänet, nauraa
hohottaen. Häntä silminnähtävästi huvitti, että Corvinusta oli niin
sukkelasti vedetty nenästä, ja tämä juuri oli suotuisa merkki sille,
jonka henki niin sanoaksemme häilyi hiuskarvan varassa.

"No", sanoi Maksimianus vihdoin, "en tahdo liian ankarasti sua
kohdella. Liktorit, päästäkää kirveenne!" Käskyä toteltiin
silmänräpäyksessä; liktorit vetivät välkkyvät kirveensä vitsakimpuista
ja tutkivat niiden terää. Mutta Corvinus heittäytyi vielä kerran
keisarin jalkoihin ja rukoili: "Säästä henkeni! Jos sen teet, saatan
olla sinulle avuksi, ilmaisemalla tärkeitä tietoja!"

"Kukahan sinun arvotonta henkeäsi pyytääkään?" ärjäsi Maksimianus.
"Kirveet syrjään, liktorit; vitsat ovat hänelle kyllin hyvät!"

Seuraavassa tuokiossa sidottiin kädet epäsuosioon joutuneelta
ja tunikka vedettiin hänen hartioiltaan. Iskuja sateli veriseen
ammattiinsa harjaantuneiden liktorein käsistä, kunnes Corvinus
keisarillisen herransa suureksi tyytyväisyydeksi ulisi ja matona
kieritteli. Rangaistuksen saatuaan, täytyi kuritetun, kivuistaan
huolimatta taas astua keisarin eteen, joka pilkaten kysyi, mitä
merkillisiä tietoja hänellä oli ilmaistavana.

"Minä tiedän, kuka se eilen repi pois keisarillisen ediktisi. Hänen
nimensä on Pankratius. Forumilta löytämäni veitsen kautta olen tullut
huimapäisen ilkityöntekijän jäljille", kertoi Corvinus surkealla
äänellä.

"Miksi et itse ottanut häntä kiinni ja jättänyt tuomarien käsiin?"
kysyi keisari.

"Päivän kuluessa olen kahdesti tullut häntä niin lähelle, että olen
kuullut hänen äänensä, mutta molemmilla kerroilla pääsi hän minulta
karkuun".

"Varo, ett'ei se tapahdu kolmatta kertaa, ellet tahdo kärsiä
rangaistusta hänen sijastaan! Mutta mitenkä olet tullut tuntemaan hänet
ja hänen veitsensä?"

"Hän ja minä kävimme yhdessä Cassianuksen koulua; sen jälkeen on
Cassianuskin tullut kristityksi".

"Kristitty uskaltaa antaa opetusta minun alamaisilleni ja tehdä heidät
valtakunnan ja keisarin vihollisiksi ja opettaa heitä halveksimaan
jumalia!? Kaiketi on siis tuo kyykäärmeen sikiökin, Pankratius, oppinut
kapinalliselta opettajaltaan hävittämään keisarillisen ediktimme!"
huudahti keisari vihastuneena. "Tiedätkö missä hän on olentoa?"

Corvinus vastasi myöntävästi tähän kysymykseen ja lisäsi, että muuan
entinen kristitty, nimeltä Torkvatus, oli sen hänelle ilmaissut.

"Ja ken tuo Torkvatus sitten on?" kysyi Maksimianus.

"Muuan nuorukainen, joka jonkun aikaa on oleskellut yhdessä toisten
kristittyjen kanssa Chromatiuksen maahovissa", oli vastaus.

"Ethän sillä vain tahtone sanoa, että entinen prefektikin on tullut
kristityksi?" kysyi tyranni kiivastuen ja jatkoi vihansa yhä paisuessa:
"Sitä uskottomuutta, sitä kavaluutta! Lopulta ei voi luottaa enää
kehenkään! Prefekti, toimita heti, että koko joukkio vangitaan;
pidä myös huolta siitä, etteivät koulumestari ja Torkvatus pääse
pakenemaan!" Kun tuomari siihen huomautti, ett'ei Torkvatus enää muka
kuulu kristittyihin, vastasi keisari ärevästi: "Mitä se minuun kuuluu?
Vangitse vain kaikki, jotka saat käsiisi, äläkä heitä hellävaroin
kohtele! Ymmärsitkö? Ja korjatkaa nyt luunne pois! Illallinen odottaa
minua".

Niine hyvineen saivat isä ja poika lähteä. Vaikka kyllä kaikkia
lääkkeitä koeteltiin, ei viimemainittu kumminkaan saanut unta silmiinsä
tuskilta ja kuumeelta, vaan jätti hän seuraavana aamuna vuoteensa
väsyneenä ja uupuneena; kuitenkin pyysi hän isäänsä heti lähettämään
hänet Campaniaan. Hän hehkui halusta saada pelastaa kunniansa ja
tyydyttää kostonhimonsa sekä samalla päästä kärsimästä pilkkaa, jonka
alaiseksi hän kaikissa tapauksissa kotikaupungissaan oli joutuva.

Me annamme hänen lähteä matkaan ja katsomme sill'aikaa, kuinka hänen
etevimmän apumiehensä tällä välin on käynyt. Kun Fulvius lupauksensa
mukaan oli jättänyt vangitun sokean tytön oikeuden haltuun, riensi
hän, niinkuin hänellä oli tapana aina tehdä, kertomaan seikkailujaan
Eurotaalle.

"Hyvinpä vähän tuosta kaikesta on meille tuloa", huomautti vanhus,
järkähtymättömällä tyyneydellä kuunneltuaan päivän tapahtumia.

"Ei etua pienintäkään, se minun täytyy myöntää, mutta ainakin hyviä
toiveita tulevaisuuteen nähden", kuului vastaus.

"Millä tavalla?" kysyi Eurotas. "Siten, että jalo Agnes on minun
vallassani. Sittenkuin olen saanut tietää hänen olevan kristityn,
täytyy joko hänen itsensä tahi hänen omaisuutensa tulla omakseni".

"Valitse sitte jälkimäinen", vastasi vanhus, entinen ilme kasvoissaan.
"Se tie on lyhyin ja helpoin".

"Mutta kunniani!" vastasi Fulvius. "Enhän saata suostua ottamaan
vastaan rukkasia, niinkuin olen sinulle kertonut".

"Se on kuitenkin jo tapahtunut, ja tämä häpeällinen hylkääminen vaatii
kostoa. Pidä mielessäsi, ett'ei sinulla ole hetkeäkään aikaa tuhlata
hullutuksiin! Rahavarasi ovat melkein lopussa. Sinun _täytyy_ ottaa
ratkaiseva askel".

"Mutta olisihan sinullekin, Eurotas, mieluisempaa, jos voisin saada
tuon rikkauden rehellisellä tavalla, enkä halpamaisilla keinoilla
anastaisi sitä", lausui Fulvius. Sana "rehellisellä" pani ilkamoisen
hymyn väreilemään vanhuksen huulilla. "Hanki omaisuus haltuusi millä
keinoin hyvänsä, kunhan se tapahtuu lyhyintä ja varminta tietä! Eihän
minun liene tarvis muistuttaa sinua sopimuksestamme, jonka tuntenet
tarpeeksi hyvin. Joko pääsee perheemme entiseen arvoonsa ja entiseen
loistoonsa tahi sammuu sen nimi sinussa ja sinun kanssasi. Se ei saa
kauemmin elää häpeässä ja köyhyydessä".

"Minä tiedän sen jo, tiedän sen; ei sinun tarvitse joka päivä
muistuttaa minulle asioiden tukalaa tilaa", vastasi Fulvius käsiään
väännellen ja joka jäsenessään vavisten. "Anna minulle vain aikaa, niin
kääntyy vihdoin kaikki hyväksi".

"Aikaa kenties niin kauan, kunnes kaikki toiveet ovat häipyneet?"
vastasi Eurotas kylmästi. "Nyt juuri on asemamme kaikkea muuta kuin
loistava. Mutta, lienee ehkä jo aika, että tulet tietämään ken
oikeastaan olen", pitkitti hän.

"Etkö ollut ennen isäni uskollinen palvelija, jonka hoitoon hän uskoi
minut?" kysyi Fulvius ihmeissään.

"En isäsi palvelija, vaan hänen vanhin veljensä, ja siksi juuri
perheen pää", oikaisi Eurotas. "Siitä asti kuin isäni huolimattomuus
ja tuhlaavaisuus saattoi perheemme loiston ja rikkauden häviöön,
ei ajatuksillani ja toiveillani ole ollut kuin yksi tarkoitusperä,
nimittäin sen entiselleen saattaminen. Luullen isäsi, minun nuoremman
veljeni, paremmin pystyvän tätä päämäärää saavuttamaan, luovuin minä
eräillä ehdoilla oikeudestani ja omaisuudestani. Noihin ehtoihin
kuului, että sinun tulisi olla minun holhoukseni alaisena ja henkisen
kehityksesi yksinomaan minun johdettavissani. Sinä tiedät, kuinka olen
sinua kasvattanut, kuinka olen ahkeroinut yksinomaan istuttaa sinuun
sitä, ett'ei sinulla valitessasi keinoja päämäärämme saavuttamiseksi
saa olla mitään epäröimisiä".

Jännitetyllä tarkkaavaisuudella, hämillään ja kovasti häpeissään oli
Fulvius kuunnellut tätä paljastusta; mutta synkeä vanhus jatkoi,
tähystellen häntä terävin, läpitunkevin silmin: "Ethän kai ole
unhottanut, minkä hirvittävän rikoksen kautta saatoimme perheen
omaisuuden hajanaiset jäännökset sinun käsiisi".

Fulvius hytkähti, kuullessaan tämän muistutuksen, peitti kasvot
käsiinsä ja pyysi: "Oi, älä mainitse sitä, Eurotas! Taivaan nimessä,
säästä minua siitä!"

"Hyvä on", aloitti vanhus taas kylmäkiskoisella äänellä, "tahdon puhua
lyhyesti. Muista, veljenpoika, että se, joka ei pelkää rikoksien kautta
saavuttaa loistavaa tulevaisuutta, hän ei myöskään saa kauhistua,
katsellessaan jotakin mennyttä, mikä samallaisten keinojen kautta
on tätä tulevaisuutta valmistanut. Tulevaisuushan on ennen pitkää
sekin kuuluva menneisyyteen. Samoin kuin on olemassa jonkinlaista
rehellisyyttä rikoksissakin, samoin tahdomme mekin vilpittömästi
ja rehellisesti lausua ajatuksemme sopimuksestamme, ja siten myös
toimia. Sinut on luonto varustanut runsaissa määrin itsekkyydellä ja
viekkaudella, jota vastoin minä olen saanut rohkeutta ja tunnottomuutta
noitten ominaisuuksien käyttämisessä. Kohtalomme ovat erottamattomasti
toisiinsa punoutuneet -- me joko yhdessä rikastumme tai yhdessä
syöksymme turmioon".

Fulvius oli vaiti, mutta hän kirosi sydämessään sitä päivää, jolloin
hän tuli Roomaan, ja vielä enemmän sitä hetkeä, joka niin vahvoilla
siteillä oli kiinnittänyt hänet tähän hirvittävään, ankaraan mieheen.
Niin mielellään kuin hän olisikin pudistanut päältään nämä kahleet,
tunsi hän kuitenkin olevansa ikäänkuin taikavoiman kautta kytketty
kiinni Eurotaaseen, ja hän oli setänsä suhteen niin voimaton kuin
lammas jalopeuran kynsissä. Apein mielin heittäytyi hän vuoteelleen,
mutta haki turhaan toivottua lepoa. -- --

Mutta mitä on sillä välin tullut Torkvatuksesta? Emme huoli laveasti
kertoella hänestä, vaan ainoasti lyhykäisesti viitata niihin
tuskallisiin hetkiin, jotka hän vietti harhailemalla kolkoissa
maanalaisissa käytävissä likellä niitä, jotka lepäsivät rauhassa
vainajain kaupungissa, hän, luopio, petturi, Jumalasta eksynyt. Kuolema
lakkaamatta silmien edessä, helvetti sydämessä, oi, se oli ahdistuksen
ja epätoivon tila, jota ei käy kuvaaminen!

Oli jo myöhä ilta, kun hän vihdoinkin oli näkevinään valoa häämöttävän
kaukaa. Hän ei ollut erehtynyt. Kun hän viimeiset voimansa ponnistaen
oli kohoutunut hiukan, tuli hän siihen vakaumukseen, että se oli
hautajais-saatto, joka läheni. Laulaen ja rukoillen pantiin ruumis
sille valmistettuun hautaan, joka oli aivan likellä eksyksiin
joutunutta. Hänet huomattiin vasta sitten kun hän hiljaa oli kysynyt
lähinnä seisovalta, ketä siinä haudattiin.

"Säveän, sokean Cecilian, joka tän'aamuna joutui sotamiesten käsiin, on
Jumala ottanut tykönsä kotiin", oli vastaus.

"Siinä tapauksessa minä olen hänen murhaajansa!" sanoi onneton kumealla
äänellä ja heittäytyi kovasti parkuen ja vaikeroiden maahan. Syvästi
liikutettuina piirittivät hänet kantajat ja ne jotka olivat saattaneet
tuota hiljaista tyttöstä hänen viimeiseen leposijaansa. Niitten
joukossa oli myös Sebastianus, joka järkähtynein mielin nosti ylös
itsesyyttäjän ja harvaan ja juhlallisesti lausui hänelle nämä sanat:
"Sitten tulkaa ja katsokaamme kummalla oikeus on, sanoo Herra. Vaikka
teidän syntinne veriruskeita olisivat, niin ne tulevat lumivalkeiksi;
ja vaikka ne olisivat ruusunkarvaisia, tulevat ne kuitenkin villan
kaltaisiksi".

Vanha piispakin lausui muutamia vakaita sanoja tuolle murretulle, mutta
huolehti myös siitä, että jotakin virvoketta tarjottiin hänelle, jota
hän niin hyvin tarvitsi. Koska Torkvatus osoitti sydämestään katuvansa
ja näytti kovasti pelkäävän tuota hyvin tunnettua kiusaajaa ja
kiusauksia, uskottiin hän kunnian-arvoisan Diogeneen ja hänen poikainsa
turviin. Nämä hankkivat hänelle turvapaikan erään kristillisen
naapuriperheen kodissa. Mielellämme tahdomme noitten uskollisten
ystävien tavalla toivoa, että hänen katumuksensa on vilpitön, ja että
hän, syvän lankeemuksensa nöyrryyttämänä, tästälähin tositeossa on
tuottava kristitylle nimelleen kunniaa.



Neljästoista Luku.

Pankratius rakkaudentöitten harjoittajana.


Varhain seuraavana aamuna oli keisarillinen tribuni nuoren Pankratius
ystävänsä luona. Kuten tiedämme, oli hän kuullut mitä keisari oli
määrännyt Corvinuksen tehtäväksi sekä arvoisan Chromatiuksen ja hänen
talonväkensä että vanhan opettajan Cassianuksen suhteen. Hän oli nyt
tullut kehoittamaan nuorukaista, että tämä koettaisi välttää prefektin
julman pojan pauloja ja varottaisi ystäviä.

Siihen ei innokasta Pankratiusta tarvinnut kehottaa kahtamiseen.
Uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän suoriunut matkakuntoon, ja Rooman
asukasten vielä maatessa sikeätä unta, ratsasti hän, sanottuaan
sydämelliset jäähyväiset hellälle äidilleen, pois Appiuksen tietä,
poiketakseen sitten vähemmin käytetylle ja sentähden turvallisemmalle
tielle. Corvinus ei kuitenkaan pitänyt liikaa kiirettä. Luonnollisesti
tahtoi hän itse olla johtamassa sitä joukkoa, joka lähetettiin
Campaniaan suorittamaan ilmeisesti kunniakasta, paljon tuottavaa ja
mieluista keisarillista käskyä; mutta osaksi rikkipiestyjen hartiainsa,
osaksi tarpeellisten valmistusten tähden, saattoi hän vasta parin
kolmen päivän perästä lähteä Roomasta. Siitä oli seurauksena, että
kristityt sanansaattajat ennättivät melkoisen matkan vainoojistaan
edelle, vaikka olivatkin kulkeneet pitkää kiertotietä.

Pankratius ja hänen seuralaisensa eivät suinkaan tavanneet ystäviänsä
huvilassa kokonaan valmistaumattomina. Sanansaattajat otettiin
kuitenkin mitä sydämellisimmin vastaan, ja sittekun Sebastianuksen
kirje oli luettu julki, tultiin hartaasti rukoiltua ja vakaasti
harkittua siihen päätökseen, että Chromatius seuraisi Fabiolan
ystävällistä kutsua ja pysyttelisi toistaiseksi piilossa ystävättären
huvilassa. Fabiola oli nimittäin, itsekään tietämättään miksi,
kutsunut Chromatiusta viettämään jonkun ajan hänen huvilassaan.
Niinikään aikoivat talon muutkin jäsenet eri tahoilta hakea itselleen
turvapaikkoja, ja itse huvila jätettiin muutamien luotettavien
kristittyjen orjien huostaan.

Kun sanansaattajat olivat suoneet itselleen ja hevosilleen tarpeellista
lepoa, valmistausivat he matkaa jatkamaan ja lähtivät Fundiin, samaa
tietä, jota Torkvatus hiljakkoin oli kulkenut. Väsyneinä ratsastajat
poikkesivat vähäliikkeiseen, halvannäköiseen majataloon kaupungin
ulkopuolella. Kyselemällä Pankratius pian löysi vanhan opettajansa
asunnon. Varsin iloissaan tämä syleili rakastettua oppilastaan.
Pankratius kertoi ukolle, mitä varten hän oli tullut, ja koetti mitä
vakuuttavimmin kehottaa häntä lähtemään pakoon tai ainakin hakemaan
itselleen piilopaikkaa. Mutta kaikki entisen oppilaan rukoukset ja
kuvailut jäivät tuloksia vaille; ukkoa ei saatu pakotuumiin taipumaan,
ja Pankratiuksen ei auttanut muu kuin suruisena lähteä majataloonsa ja
jos mahdollista siellä odottaa asian päättymistä.

Tällä aikaa oli Corvinus valittuine seuralaisineen ennättänyt
"kuvapatsaitten huvilalle" ja tunkeutui odottamatta veräjästä sisään
taloon. Mutta täällä oli joka paikka autiona. Hän kolusi kyllä kaikki
solat ja sopet, mutta ei suureksi kiusakseen löytänyt mitään, ei
elävää olentoa eikä minkäänlaista kirjoitusta tahi kirjateosta, mikä
olisi viitannut kristillisyyteen. Vihdoin hän sai käsiinsä orjan,
joka työskenteli puutarhassa. Tältä kysyi hän äreissään, missä hänen
herransa oleskelee.

"Isäntä ei sano orjalle, minne hän menee", vastasi puhuteltu
murteellisella latinankielellä.

"Sinä teet pilaa minusta", yrmyili Corvinus. "Sano, mitä tietä hän
ratsasti pois ystävineen".

"Tuota tietä läpi veräjän", oli vastaus.

"Ja mihin se vie?"

"Näetkö tuolla?" vastasi puhuteltu. "Näetkö veräjän? Sen näet kyllä,
mutta mitään muuta et näe. Niin on minunkin laitani. Minä teen työtä
tässä, enkä näe muuta kuin mitä veräjän sisäpuolella on".

"Voinethan ainakin sanoa, milloin he lähtivät?" jatkoi Corvinus.

"Tarkoitatko, sittenkun ne kaksi olivat tulleet Roomasta?"

"Mitkä kaksi?" kysyi Corvinus.

"Toinen oli pulska nuorukainen, joka lauloi niin kauniisti; toinen oli
suuri vahva mies, jolla oli jättiläisen voimat. Näetkö tuon nuoren puun
tuolla nurmikolla? Sen tempasi hän ylös juurineen yhtä helposti, kuin
minä nostan tämän lapioni maasta".

"Taaskin nuo kaksi!" tiuskasi Corvinus vihan vimmassa. "Vielä kerran on
tuo hävytön nulikka tehnyt aikeeni tyhjäksi ja kumonnut toiveeni. Mutta
sen on hän saava kalliisti maksaa!"

Vähän aikaa levähdettyään lähti Corvinus jälleen liikkeelle,
päätettyään sitä ennen vahvasti, että vihattu opettaja saisi
kaksinkertaisesti tuta hänen vihaansa. Mutta mitä, jos hänen
pahahenkensä tässäkin kohden tekisi hänen aikeensa mitättömäksi!

Koston ajatuksia hautoen tuli hän Fundiin ja lähti heti vanhan
opettajansa asuntoon. Täällä hän tapasi opettajan uusien oppilaittensa
ympäröimänä. Kunnian-arvoisa vanhus tarjosi ystävällisesti kätensä
entiselle oppilaalleen, mutta tämä herjasi häntä ja haukkui
valtion-kavaltajaksi ja kunnottomaksi kristityksi, ja kehoitti raakoja,
pakanallisia poikia päästämään nurjamielisyytensä valloilleen ankaraa,
arvotonta opettajaansa kohtaan. Jumalaisen keisari Maksimianuksen
nimessä antoi hän heille luvan tehdä vanhukselle mitä he tahtoivat.

Tuskin olivat nämä sanat lausutut, ennenkuin kirjoja, kirjoitustauluja
ja muita koulutarpeita alkoi kaikilta tahoilta sinkoilla
kunnianarvoisen ukon päälle, joka seisoi vastustajainsa edessä
ristissä käsin, kunnes hän verissään kaatui Corvinuksen jalkojen
juureen, joka riemulla katseli uhrinsa tuskia. -- Mutta me jätämme
tämän verityön ja sen tekijät, jotka Corvinuksen yllyttäminä olivat
nuorten tiikerien tavoin hyökänneet uhrinsa päälle, ja sitten riemuiten
juosseet tiehensä, kehuakseen kotona tätä urotyötään. Sittekun
Corvinus perkeleellisellä mielihyvällä oli katsellut tätä näytelmää,
lähti hänkin pois välittämättä sen enempää kuolevasta opettajasta.
Muuan uskollinen palvelija nosti sitten Cassianuksen, joka oli
lähellä hengenheittoaan, varovasti vuoteelle, eikä hän sopimusta
myöten myöskään unhottanut lähettää sanaa Pankratiukselle. Jättäen
valmistukset paluumatkaa varten toverinsa asiaksi, kiiruhti kutsuttu
viipymättä kuolinvuoteen luo. Kirkastunein kasvoin kuoleva ojensi
kätensä rakastettua oppilasta kohti, ja parisen tunnin kuluttua oli hän
rauhallisesti nukkunut kuolon uneen. Parin uskotun auttamana onnistui
Pankratiuksen kuitenkin saada toimitetuksi vainajalle hiljaiset,
kristilliset hautajaiset.

Kun marttyrin maalliset jäännökset oli siunattu viimeiseen lepoon,
lähtivät Pankratius ja Qvadratus raskain mielin paluumatkalle. Ei
ollut ensinmainitun helppo saada hillityksi vihaansa tämän verityön
johdosta, joka ei ollut tapahtunut ainoastaan Corvinuksen toimesta,
vaan jota tämä ihmis-hirviö vielä säälittä ja tunnonvaivatta itse oli
katsellutkin.

Mitä tunnonvaivoihin tulee, niin hän kuitenkin erehtyi, sillä tuskin
oli Corvinus saanut kostonhalunsa tyydytetyksi, kuin hän jo tunsi,
miten häpeällisesti oli menetellyt. Sitäpaitsi pelkäsi hän mitä isänsä
siitä sanoisi, sillä tämä oli aina pitänyt Cassianusta suuressa
arvossa. Ja mitä sanovat noiden ilkikuristen viikarien vanhemmat siitä,
että heidän poikansa hänen johdollaan olivat tehneet itsensä syypääksi
rikokseen, joka oli miltei isänmurhan veroinen?

Tuskallisten omantunnon vaivojen kalvamana hän käski vihoissaan, että
kotimatkalle oli heti lähdettävä Fundista, mutta silloin sai hän
tietää, että se oli mahdotonta: hevoset tarvitsivat muutaman tunnin
levätä. Tämä teki hänet vielä alakuloisemmaksi, ja häädyttääkseen
itsesyytökset ja levottomuuden, turvautui hän pikariin. Viimein lähti
hän seuralaisineen liikkeelle, mutta pysähtyi muutamien tuntien
kuluttua uudelleen, ja vasta yön pimetessä jatkettiin matkaa. Tien,
joka kulki lehtokujannetta myöten pitkin sitä suurta kanavaa, johon
vesi Pontinin soista virtaa, oli pitkällinen sade liottanut ja tehnyt
niljakaksi.

Eipä Corvinuksen tila todentotta ollut kadehdittava. Kiukusta ja
ylenmääräisestä viininjuonnista tulistuneena, tuskitteli hän,
kun ei matka kylliksi nopeasti joutunut, ja koetti lakkaamatta
ruoskanläimäyksillä pakottaa uupuneita hevosia kiireemmin kulkemaan.
Viimein pillastuivat kiusatut elukat, vaunut paiskautuivat tiepuolesta
toiseen ilman että toverit kykenivät häntä seuraamaan tai tulemaan
johtajalleen avuksi. Corvinus huusi ja kiroili, mutta tästä oli vain
seurauksena, että vauhkot hevoset sitä hurjemmin laukkasivat, kunnes
vaunut särkyivät ja Corvinus suistui päistikkaa veteen.

Juuri tuona onnettomana hetkenä tuli kaksi meille tuttua ratsastajaa
nelistäen paikalle. He olivat jonkun matkan päässä huomanneet tuon
uhkaavan vaaran ja sen johdosta kannustaneet ratsujaan ja saapuneet
onnettomuuspaikalle, voimatta kuitenkaan estää tapaturmaa. Tuossa
tuokiossa hyppäsi Pankratius satulasta alas ja tunsi nousevan kuun
himmeässä valossa entisen koulutoverinsa, joka turhaan koki kompuroida
ylös liejuisesta vedestä. Tässä kohdin ei ollut tosin syvä, mutta
savinen ranta oli niin liukas, että niin pian kuin hän koetti kiivetä
ylös, luisui hän aina takaisin ja pulahti etemmäksi veteen, missä
tietysti oli syvempi. Ei ihmettä siis, että hän lopulta kontistui ja
uupui aivan kokonaan, kun oli niin monta kertaa turhaan yrittänyt
vastentahtoisesta kylvystään nousta.

"Olisi aivan paraiksi hänelle, jos jättäisimme hänet oman onnensa
nojaan", mutisi tuima soturi.

"Hiljaa, hiljaa, Qvadratus, älä puhu siten! Pidä kiinni minua lujasti!
-- Kas niin!" sanoi nuorukainen ja, pidellen kiinni jättiläismäisestä
ystävästään, kumartui hän penkereen yli ja tarttui vihollisen
käsivarteen, juuri samassa silmänräpäyksessä, kun tämä hellitti kuivan
oksan, josta oli pitänyt kiinni ja nyt voimatonna vaipui takaisin
veteen. Se olisi epäilemättä ollut hänen viimeinen yrityksensä.
Yhdistetyin voimin onnistui näiden kahden ystävän saada vedetyksi hänet
kuivalle maalle ja laskea hänet, surkeasti ryvettyneenä, tielle. Kuinka
olisivat kristityt nuorukaiset nyt voineet heidän edessään voimatonna
makaavalta viholliselta kieltää apuaan! Päin vastoin he koettivat
kaikin keinoin saada hänet virkoamaan eloon, ja se heille onnistuikin.

Juuri samassa tuokiossa, kuin hän aukaisi silmänsä, saapuivat hänen
seuralaisensa. Pelastajat jättivät hänet puoleksi tiedottomana heidän
huostaansa ja uskoivat heidän käsiinsä myöskin kukkaron, joka oli
solahtanut hänen vyöstään. Mutta veitsen, jota Corvinus alati kantoi
myötään, sen kun tuli olla todistuksena hänen verivihollistaan vastaan,
joka oli repinyt alas ediktin, otti Pankratius itselleen; se oli
myöskin pudonnut pelastettavan tunikasta. Seuralaiset uskottelivat
jäljestäpäin, että he olivat pelastaneet johtajansa, mutta että hänen
kukkaronsa epäilemättä oli hukkunut syvään liejuun. He kantoivat hänet
lähellä olevaan tupaan, ja, hänen maatessaan, pitivät he lystiä elämää
varastetuilla rahoilla, jotka olivat joutuneet heidän huostaansa.

Sinä päivänä oli kaksi, pakana ja kristitty, harjoittanut
kostoa. -- -- --

Jos uuden, lämpimiä kylpyjä varten aiotun talon rakentaminen oli
ollut pääasiallisesti kristittyjen tehtävänä jo ennen ediktin
antamista, niin ei ole ihmeteltävä, jos kristittyjen työmiesten
lukua ja kärsimyksiä yhtä mittaa lisättiin ediktin julkaisemisen ja
siitä aiheutuneen vainon _jälkeen_. Ja kun oli saatu tietää, että
Diokletianus itse ennen pitkää omassa personassaan saapuisi tätä
mielirakennustaan vihkimään, niin kristittyjä työmiehiä yht'äkkiä
lisättiin toinen verta. Joka päivä saapui läheltä ja kaukaa, Lunan
satamasta, Sardiniasta, jopa aina Krimistäkin saakka pitkät jonot
niitä, joita pidettiin mitä suurimpina rikoksentekijöinä, ja jotka
nyt saivat vaihtaa kovan työnsä vuorikaivoksissa ja kivilouhoksissa
tähän vielä raskaampaan rakennustyöhön. Kaikista raskaimmat, enimmin
rasittavat työt: rakennusaineitten kantaminen, kivien halkaiseminen
ja veistäminen, muurilaastin sotkeminen ja paikalle kuljettaminen,
muurien rakentaminen j.n.e., jätettiin muitta mutkitta kristittyjen
tehtäväksi. Palkaksi vaivaloisesta työstään eivät he saaneet enempää
kuin mitä työssä käytetyille juhdillekin, muuleille ja härjille, tuli
osaksi! Lepopaikka ei parempi tallia ja ravinnoksi ainoastaan mitä oli
välttämättömästi tarpeellista heidän hengissä pysyttämisekseen, samaten
verhoksikin vain kaikkein tarpeellisimmat -- siinä kaikki, mitä heillä
oli odotettavina. Jalkaraudat, joiden tuli estää heitä pakenemasta,
lisäsivät nekin melkoisesti heidän kärsimyksiään; sitäpaitsi oli heitä
silmällä pitämään asetettu armottomia päällysmiehiä, jotka noita
turvattomia rääkkäsivät, ruoskimalla heitä silloinkin, kun he kovassa
työssä yhtämittaa ponnistelivat -- tapahtui tämä sitten esimiesten
mielen nouteeksi tai omasta julmuuden halusta.

Rooman kristityt koettivat parhaansa mukaan auttaa näitä kärsiviä
uskonveljiään. Vahtia lahjomalla onnistui monen rohkeamielisen
nuorukaisen toimittaa heille voimallisempaa ruokaa tai lämpimämpiä
vaatteita tai antaa heille rahaa, millä he saattoivat taivuttaa
vartijansa leppeämmiksi.

Valitettavasti oli tähän kristittyjen yhteenkasaamiseen toinenkin
syy. Sitenhän aina oli käsillä tarpeellinen varasto joukko-uhreja
niitä verisiä näytelmiä varten, joita useasti pantiin toimeen
juhlatilaisuuksissa.

Semmoinen oli nyt tulossa. Vaino ei ollut tähän asti ollut
erinäisen ankara: rikkaista ei ollut vielä kukaan joutunut sen
uhriksi. Ensimäisen päivän epäonnistuminen ei ollut vielä kokonaan
haihtunut mielistä; odotettiin yhtämittaa suurenmoista ja ankaraa
jälkinäytöstä, joukko-mestausta. Kansa vaati enemmän huveja ja sillä
oli suuria aiheita toivoa, että se saisi kylliksensä niitä keisarin
syntymäpäiväjuhlain aikana. Villit pedot, joiden kiljuntaa Sebastianus
ja Pankratius olivat kuulleet hiljaisena kuutamoyönä, kiljuivat vielä
sitä saalista, joka oikeutta myöten näytti olevan heille tuleva.

Eräänä päivänä joulukuun lopulla tapaamme Corvinuksen matkalla
termeihin, mukanansa telottajan apulainen, jolla oli yhtä tarkka silmä
valitessaan rotevia taistelijoita kilpatannerta varten, kuin konsanaan
karjakauppiaalla, joka valikoipi raavaita torille tuodusta karjasta.
"Rabirius", huusi prefektin poika vankien ylipäällysmiehelle, "minä
tulen keisarin käskystä valitsemaan jumalattomista kristityistäsi
muutamia, jotka saavat kunnian tulevana juhlana taistella
amfiteatterilla".

"Se on mahdotonta. Minulta ei liikene ainoatakaan", oli vastaus.
"Minun on saatava rakennus määräajalla valmiiksi; mutta se käy minulle
mahdottomaksi, jos minulta vielä riistetään työväkeä".

"Se ei ole minun asiani", vastasi Corvinus lyhyesti. "Kyllä kai niitä
tulee uusia, joilla aukot saadaan täytetyksi. Kuljeta sinä vaan minua
ja Catulusta ympäri, jotta saamme valita itsellemme sopivaa väkeä".

Ylipäällysmiehen täytyi, vaikka väkinäisestikin ja äristen, mukautua
pakon vaatimuksiin ja hän saattoi nuo vastenmieliset lähettiläät
väljemmälle paikalle. Joukko työmiehiä pystytti siinä paraillaan yhtä
niistä suurista graniittipylväistä, jotka olivat hakatut yhdestä
ainoasta kivestä ja määrätyt asetettavaksi suuren salin kulmiin.
Catulus erotti joukosta heti kaksi nuorta miestä, jotka olivat
varreltansa muita vahvemmat.

"Nuo kaksi täytyy minun saada, Rabirius", sanoi sitten tuo villien
eläinten nöyrä hankitsija. "Ne sopivat mainiosti. Epäilemättä ovat
he kristittyjä; sen näkee siitä iloisesta mielestä, jolla he tekevät
työtä".

"Mutta juuri noita minä en voi mitenkään luovuttaa. Ne ovat minulle
yhtä arvokkaat kuin kuusi muuta tai kuin pari hevosia. Odota kunnes
raskaimmat työt saadaan tehdyksi, niin sitten joutavat he", vastasi
ylipäällysmies. "Molemmat, Largus sekä Smaragdus, polveutuvat tosin
arvokkaasta suvusta, mutta tekevät työtä kuin plebeijit, eikä heidän
olisi ensinkään vastenmielistä seuraamaan sinua".

"No hyvä, sen kunnian he tulevat saamaan!" vastasi Corvinus
nauraen. "Minä kirjoitan heidät, mutta pidä huolta siitä, että ne
täysikelpoisessa kunnossa sitten jätetään minulle".

Ylipäällysmiehen täytyi vasten tahtoansakin katsella, kuinka tuo ovela
Catulus valikoitsi jommoisenkin joukon hänen paraimpia työmiehiään,
jotka Corvinus sitten otti haltuunsa. Lopulta saapuivat he erään
ryhmän luokse, jonka oli suotu hetken levähtää työstään. Ryhmän
keskellä istui kunnian-arvoinen ukko, jolla oli pitkä, valkoinen,
ryntäille ulottuva parta; hänen vieressään oli kaksi nuorukaista,
jotka olivat ottaneet tehtäväkseen oman työnsä ohessa niin paljon kuin
suinkin olla avullisina vanhukselle ja muille vähäväkisille veljille.
Marmorijärkäleellä ukon edessä istui muita vankeja kuunnellen niin
hartaasti niitä ukon puheita, että he näyttivät kokonaan unhottaneen
raskaat kärsimyksensä. Tämä isä Kristuksessa teroitti heidän mieliinsä,
"ettei tämän nykyisen ajan vaivat ole sen kunnian verta, kuin meille
ilmoitetaan"; hän muistutti heille sitä, "että katoomaton, puhdas ja
ikuinen perintö on taivaassa tallella pantu niille, jotka Jumalan
voimalla varjellaan uskon kautta autuuteen". Näistä kalliista
totuuksista lämmenneenä puhui hän ihastuksella siitä ajasta, "jolloin
he saavat iloita, jotka nyt vähän aikaa -- oi, niin peräti vähän,
verraten pitkän iankaikkisuuden rikkomattomaan iloon! -- saavat
murehtia monenlaisissa koettelemuksissa".

Semmoisenkin miehen sydämessä kuin Corvinuksen näytti tämän joukon
näkeminen synnyttävän paremman, vaikka heti haihtuvan tunteen.
Valitettavasti haihtui se jo seuraavana silmänräpäyksenä, ja hän kysäsi
välinpitämättömästi, mikä äijä on nimeltään. "Hänet saat kernaasti
ottaa", vastasi Rabirius, "hänestä ei ole ruuankaan verosta tekijää".

"Sinäpä olet aika vekkuli", vastasi Corvinus nauraen. "Kelpaisi sitä
arenalla katsella! Miltähän näyttäisi, jos katsojain eteen pantaisiin
taistelemaan ikäloppu ukon rahjus! Ei, nuoria niiden pitää olla, jotka
eivät hevillä suostu jalopeurain ja pantterien revittäviksi. Mutta
kas, tuollahan on yksi, jonka nimeä et ole meille vielä ilmoittanut,
tuo, joka seisoo kasvot poispäin käännettyinä, ilman kahleita ja
vanginpukua".

"Hänen nimeään en tiedä", vastasi puhuteltu. "Tiedän vain hänestä, että
hän on kunnon nuorukainen, joka uhraa täällä pahantekijäin hyväksi
melkoisen osan aikaansa, auttaa heitä ja toimittaa monenlaisia töitä
heidän sijastaan. Tästä oikeudesta hän tietysti maksaa kelpo rahat, ja
niinpä en ole tuosta tietävinänikään".

"Mutta sillä ei minusta vielä ole hyvä", huusi Corvinus pilkallisella
äänellä ja niin kovaa, että muukalainen kuuli sen ja ehdottomasti
käänsi kasvonsa puhujaan päin. Silloin karkasi Corvinus saaliinsa
niskaan kuin peto ja huusi riemuissaan: "Vangitkaa hänet heti paikalla!
Tällä kertaa et enää pääse käsistäni, Pankratius!"



Viidestoista Luku.

Taistelun kautta voittoon.


Yhdessä parinkymmenen muun uskolaisen kanssa vietiin Pankratius
vangittuna Rooman katuja pitkin Mamertinolaiseen vankilaan.
Vankiraukkojen avuttomina ja turvattomina käydä raahustaessa
päämääräänsä kohden, tyrkkivät ja kolhivat heitä vartijat säälimättä,
vieläpä mukana seuraava roistoväkikin haukkui heitä pahanpäiväisesti,
viskellen kiviä ja likaakin heidän päälleen. Vankilassa tapasivat he
muita, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, jotka samaten kuin hekin
oli katsottu uhreiksi. Ennenkuin Pankratius pantiin käsirautoihin,
ennätti hän vain salaa pistää kukkaronsa erään sotamiehen käteen ja
pyytää, että tämä antaisi jalolle Lucinalle tiedon hänen tilastaan.

Vankila vanhassa Roomassa oli todellakin kauhea olinpaikka, eikä
suinkaan, kuten meidän päivinämme usein nähdään esimerkkejä, asunto,
joka ei isostikaan pelota eräitä pahantekijöitä, koska heille siellä on
tarjona parempaa ruokaa ja hoitoa kuin heidän omissa oloissaan.

Mamertinolaiseen vankilaan kuului kaksi maanalaista, päällekkäin
sijaitsevaa, neliskulmaista kamaria. Yhdestä ainoasta katossa olevasta
ympyriäisestä aukosta pääsi valo ja ilma tunkeumaan huoneeseen.
Samasta aukosta vangit itsekin sekä heidän ruokansa ja mitä heille oli
välttämätöntä laskettiin sinne alas. Mitä puutteita ja vaivoja vanki
parkojen tämän johdosta täytyi kärsiä, ei käy kielin kertominen. Ei
ihmettä, jos moni uhri, joka oli määrätty petojen revittäväksi, jo
täällä nääntyi tuskiinsa, olletikin kun tuo kamala, ummehtunut vankila
oli täysi.

Jotta Rooman laki ainakin muodollisesti tulisi noudatetuksi,
vietiin kristityt tuomarin eteen tavanmukaisesti kuulusteltaviksi.
Pankratiuskin ynnä hänen kristikumppaninsa vietiin hekin tätä
tarkoitusta varten tuomiosaliin. Kiiru oli sitä suurempi, kun
taisteluleikkien oli määrä alkaa kolmen päivän perästä.

Kuulusteltuansa useita kristittyjä, jotka kaikki pysyivät lujina
-- paitsi yhtä, joka toisten suureksi suruksi uhkauksilla ja
kauhean kuoleman pelotuksilla saatiin luopumaan, -- kääntyi tuomari
Pankratiuksen puoleen ja puhui hänelle seuraavasti: "Ja sinä,
rajupäinen nuorukainen, joka olet uskaltanut repiä alas jumalaisen
keisarin ediktin, sinäkin olet saava armon, jos suostut uhraamaan
jumalille. Osoita hetipaikalla, että olet säveä ja ymmärtäväinen!
Olethan tuskin vielä päässyt lapsenkenkiä kuluttamasta!"

"Olen Jeesuksen Kristuksen palvelija", vastasi Pankratius levollisesti.
"Häntä minä tunnustan suullani, hänessä riipun kiinni sydämelläni,
häntä ainoata minä palvelen. Tunnustan ainoan totisen Jumalan; mutta
sinun jumalasi ja niitten palvelijat ovat turmelukseen tuomitut".

"Lyökää herjaajaa vasten suuta ja ruoskikaa häntä vitsoilla!" käski sen
jälkeen tuomari vihastuneena. "Kiitän sinua", vastasi jalo nuorukainen
nöyrästi, "että tuomitset minut samaan rangaistukseen, kuin Herrani ja
Vapahtajani on kärsinyt, minun edestäni".

Kohta sen jälkeen nousi tuomari ja julisti tavallisessa muodossa
kuolemantuomion: "Lucianus, Pankratius, Rustinus sekä heidän toverinsa,
ja samaten naiset Secunda ja Rusina, jotka kaikki ovat tunnustaneet
olevansa kristittyjä ja kieltäytyneet tottelemasta pyhää keisaria ja
rukoilemasta Rooman jumalia, ovat heitettävät petojen eteen Flaviuksen
amfiteatterilla".

Ilosta ja raivosta ulisten saattoi roistoväki uskolliset tunnustajat
takaisin vankilaan. Moni ei tosin voinut poistaa mielestään sitä
vaikutusta, minkä pilkattujen arvokas käytös sekä ilmeinen tyytyväisyys
ja iloisuus olivat tehneet, ja vetäytyi häpeissään pois. Oi, jospa nämä
olisivat voineet luoda silmäyksen kolkkoon, tukehuttavaan vankilaan ja
nähdä, mikä rauha ja ilo siellä loisti noiden kuolemaan tuomittujen
kasvoista! Jospa he olisivat kuulleet, miten paksut, jykevät kiviseinät
kaikuivat kiitosvirsistä, joita Pankratius viritti, vieläpä miten
vangitkin syvyydestä, alimmaisesta vankilasta siihen yhtyivät,
väkivaltainen kuolema silmäinsä edessä veisaten psalmeja ja hengellisiä
virsiä!

Kuten tavallisesti suotiin vangeille muutamia etuja teloituksen
edellisenä päivänä. Noista eduista herätti etenkin heissä iloa heidän
omaisilleen annettu lupa käydä heidän luonaan. Nämä käyttivät ahkerasti
hyväkseen tätä lupaa ja lähtivät vankilaan, lausuakseen viimeiset
jäähyväisensä. Illan tullen tuotiin vangit tyrmästä kestitettäviksi
niin kutsutulla vapaalla aterialla, jossa kaikkea oli niin yltäkyllin,
kuin jos olisi ollut juhla. Pöydän ympärillä oli joukko pakanoita,
jotka olivat uteliaina tunkeuneet sinne katselemaan kuolemaan
tuomituita. Ihmeekseen eivät katsojat huomanneet merkkiäkään siitä
kerskailevasta kuoleman halveksimisesta, siitä katkeruudesta tai
pelvon-alaisuudesta, jolla kuolemaan tuomitut tahallisesti söivät
kuolin-ateriaansa. Tyynellä iloisuudella ja hiljaisesti keskustellen
nauttivat kristityt tätä viimeistä yhteistä ateriataan maan päällä,
pitäen sitä todellisena rakkauden-ateriana. Pankratius ei kuitenkaan
voinut pitäytyä nuhtelemasta tungettelevia heidän tunnottomuudestaan
ja raaoista huomautuksistaan, jonka jälkeen ainakin kunnollisemmat
hiipivät pois.

Sebastianus kun oli tuttu vankilan päällysmielien kanssa, oli hän
vaikeuksitta päässyt joka päivä käymään vankien luona ja hankkinut
heille monenlaista lievitystä. Tänäänkin, päivistä viimeisenä, oli
hän tullut sanomaan hyvästit paraimmalle, hartaasti rakastetulle
ystävälleen, joka puolestaan ikävöiden oli odottanut isällistä
toveriaan. Molemmat vetäytyivät hieman syrjään, ja Pankratius aloitti:
"Muistatko, Sebastianus, kun me sinä iltana kuulimme petojen kiljuntaa
ja näimme ikkunasta amfiteatterin monilukuisien holvikaarien ikäänkuin
avautuvan kristittyjen riemusaatoille?"

"Kyllä, poikani; se ilta pysyy iäti mielessäni. Kaiketi oli sinulla jo
silloin aavistus siitä, mikä odottaa sinua siellä huomenna".

"Olet oikeassa", vakuutti nuorukainen. "Minä olin mielessäni varma
siitä, että minä olisin ensimäisiä uhreja, jotka inhimillinen julmuus
oli syöksevä niiden raadeltavaksi. Mutta oi, Sebastianus, mikä olen
minä, ollakseni mahdollinen saamaan sen armon, että jo huomenna -- ei,
kuule! vartija Capitoliumissa ilmoittaa puoliyön hetkeä, -- jo tänään!
saan nähdä Hänet kasvoista kasvoihin, Hänet, sieluni rakastetun, ja
saan vastaan-ottaa Hänen puhkaistusta kädestään palmunoksan ja kruunun!
Ja kuitenkin, Sebastianus", jatkoi hän, tarttuen ystävän molempiin
käsiin, "on se totta; se on totisesti niin!"

"Onnellinen Pankratius!" huudahti Sebastianus, kun ystävä suurella
ihastuksella oli puhunut taivaallisesta ihanuudesta, joka odotti häntä
tuon lyhyen kamppailun jälkeen. "Sinähän nautit jo ennakolta taivaan
iloa ja autuutta!"

Seisottuansa siinä kotvan aikaa ikäänkuin hurmaantuneena, tuli
nuorukainen äkkiä ajatelleeksi äitiään. Häntä ajatellessa kiertyi
kyyneliä tuon hellästi rakastavan pojan silmiin. "Rakkahin äitini!"
sanoi hän liikutettuna. "Mutta minä saan ennen taistelua vielä kerran
nähdä hänet, kuten sovittu on, vielä kerran kuulla hänen rakkaan
äänensä. Minä tiedän, että hän ei ole tekevä minua heikoksi. Ja nyt,
Sebastianus", jatkoi hän ja heittäytyi nyyhkien ystävän rinnoille,
"kiitos sinulle kaikesta uskollisesta rakkaudestasi! Mutta yhtä
vielä sinulta pyydän: pysy tänään, kunnes kaikki on loppu, minun
läheisyydessäni ja ota huostaasi viimeinen perutavarani, jonka annat
äidilleni!"

"Mielelläni sen teen, maksakoon se vaikka henkeni!" vakuutti ystävä.
"Eromme ei tule kestämään kauan, ystäväni, veljeni! Mene nyt, syö ja
juo" -- ja hän osoitti ilta-ateriaa, jolla kristittyjen tuli vahvistaa
itseään viimeistä retkeään varten -- "syö ja juo, sillä sinulla on
vaikea taival kuljettavana!"

Viileähkö, ihana aamu on koittanut. Loistavat auringonsäteet
näyttävät pukeneen templin kultakoristeet ja muut yleiset rakennukset
juhlapukuun. Kadut täyttyivät vähitellen ihmisistä komeissa
juhlapuvuissa pukeuneina. Kaikkien on matka Flaviuksen amfiteatteriin,
myöhemmin Colosseum-nimellä tunnettuun; jokainen ohjaa askelensa sitä
porttia kohden, minne hänen pääsykorttinsa näyttää. Ennen pitkää
täyttää epälukuinen joukko ihmisiä tuon suunnattoman rakennuksen,
kunnes kaikki rivit, jotka penkerittäin kohouvat toinen toistaan
ylempänä, yltympärinsä ovat täynnä ihmiskasvoja, ja tuon mahtavan
rakennuksen jykevät seinätkin näyttävät liikkuvan aaltoilevan
ihmisjoukon kera.

Hovikuntansa saattamana ja kaiken sen loiston ympäröimänä, minkä tämä
juhlapäivä vaati, saapui vihdoin keisari. Keisarillinen syntymäpäivä
--; lapsi ei ole vähemmin kärkäs näkemään veristä näytelmää kuin kukaan
hänen alamaisistaankaan. Hekumoiden katsella kaatuneiden verta, se oli
hirmuvaltijaasta nautintoa. Hänen valta-istuimensa sijaitsi itäisellä
puolella, jossa suuri, erittäin komeasti koristeltu looshi pidettiin
häntä ja hänen hoviaan varten varalla.

Kuten tavallista ei katsojia erikoisemmin viehättänyt gladiaatorien
kevyempi ottelu toistensa kanssa, jolla juhla alotettiin; ei
haavoitettujen eikä surmattujenkaan gladiaatorien veri, joka peitti
hietaa, voinut tyydyttää tuhansia ja jälleen tuhansia. He halusivat
kristittyjen verta melkein yhtä kiihkeästi kuin julmat pedotkin.
"Kristittyjä! Jalopeuroja!" ulvoi kärsimätön roistoväki.

Varhain aamulla oli vangit viety erääseen vahvaan kammioon, niin
kutsuttuun Spoliarumiin. Kahleet oli päästelty heidän käsistään,
mutta kun yritettiin heitä pukea juhlaan pakanallisiksi papeiksi
ja papittariksi, vastustivat he tätä jalolla arvokkuudella ja
menestyksellä. Ensimäiset aamuhetket he viettivät rauhassa, vahtien
heitä häiritsemättä. Toinen vahvisti toistaan sydämellisellä puhelulla.
Lopuksi virittivät he yhteisesti kiitosvirren, joka ei tauonnut
sittekään, kun heidän äänensä hupeni yhä taajenevan ihmisjoukon
kamaliin huutoihin ja jalopeurain kuopista kaikuvaan kiljuntaan.

Samoihin aikoihin nähtiin Corvinuksen tulevan. -- Kääntyen
voitonriemuisin katsein Pankratiuksen puoleen, huudahti hän: "Jumalille
olkoon kiitos! Vihdoin on koittanut päivä, jota kauan olen halainnut.
Pitkä, kova taistelu on riehunut välillämme; minä olen viimeinkin
voittanut!"

"Mitä sanotkaan, Corvinus? Milloin ja missä olen minä taistellut
kanssasi?" kysyi Pankratius ihmeissään.

"Lakkaamatta ja kaikkialla", kuului vastaus. "Sinä olet seuraillut
minua unissani, olet häälynyt virvatulena edessäni, ja turhaan
olen koettanut saada sinua kiinni. Jo vanhastaan olet ollut minun
kiusanhenkeni, minun hornanpeikkoni. Minä olen vihannut sinua, olen
vihkinyt sinut manalan jumalille, olen manannut ja sadatellut sinua,
nyt on kostonpäiväni tullut".

"Minusta", vastasi Pankratius hymyillen, "ei se mitään taistelua ole
ollut, kun sitä on käyty ainoastaan yhdeltä puolelta. Minä puolestani
en ole koskaan suostunut mihinkään riitaan sinun kanssasi".

"Mitä, tuotako minun pitäisi uskoa, kun lakkaamatta olet paneutunut
ikäänkuin käärme tielleni pistääksesi minua?"

"Missä niin?" kysyi Pankratius hämmästyneenä.

"Kuten sanottu, kaikkialla. Koulussa, jalon Agneen kodissa, Forumilla,
katakombeissa, oman isäni tuomioistuimen edessä, Chromatiuksen
huvilassa, niinkuin sanoin, joka paikassa".

"Ja kenties silloinkin, kun vaunusi pirstautuivat Appiuksen tiellä?"
huomautti Pankratius. "Mutta kuuntelehan tyynesti minua, Corvinus",
jatkoi hän. "Me seisomme tässä viimeisen kerran silmätysten. Kun olin
vanhalle opettajallemme Cassianukselle osoittanut viimeisen palveluksen
ja matkustin kumppalini seurassa takaisin Roomaan, kuulin hurjasti
kiitävien vaunujesi raminaa, kannustin ratsuani ja ehdin parahiksi
sinua pelastamaan. Tainnoksissa olit sinä, hänen murhaajansa, hänen,
joka oli minulle kallis ja rakas; sinä olit vallassani ja minä kostin!"

"Millä tavalla?" kysyi Corvinus säpsähtäen, kuullessaan puhuttavan
vanhan opettajan kuolemasta.

"Siten että vedin sinut ylös vedestä, ystäväni avulla hieroin ja
lämmitin sinua, kunnes sydämesi jälleen rupesi tykyttämään, ja jätin
sinut sitten seuralaistesi huostaan, kuolemasta pelastettuna".

"Valehtelet!" huusi raaka nuorukainen. "Minut vetivät ylös palvelijani
etkä sinä! Sen ovat he kaikki todistaneet".

"Antoivatko he sinulle veitsenikin, joka putosi vyöstäsi yhdessä
leopardin-nahkaisen kukkarosi kera?"

"Kukkaro, erään afrikattaren lahja, oli kaikissa tapauksissa sellainen
kuin sinä sanot; mutta he väittivät sen hukkuneen kanavaan".

"Minä annoin sen miehillesi", vastasi Pankratius, "käskien jättämään
sen sinulle; mutta veitsen, joka oli minun, otin itselleni. Tässä se
on. Katsele sitä tarkoin! Uskotko nyt minua! Uskotko vieläkin, että
lakkaamatta olen kiemurrellut käärmeenä tielläsi?"

Kun ei Corvinus ollut kyllin jalomielinen, tunnustaakseen olevansa
voitettu, ei hän voinut muuta kuin hävetä vanhan koulutoverinsa edessä.
Ja tuo häpeä tuntui polttavan aina hänen sielunsa sisimpään. Hän oli
vähällä vaipua rauenneena maahan, hoiperteli pois ja katosi. Hän
kirosi taisteluleikit, keisarin, äänekkään hälinän, petojen kiljunnan,
hevosensa ja vaununsa, isänsä ja itsensä, sanalla sanoen kaikki --
paitsi yhtä. Kirota Pankratiusta -- sitä hän ei enää olisi voinut,
vaikka hänen henkeänsä olisi kysytty.

Juuri kun hän aikoi lähteä, asettui Pankratius hänen tielleen, tarttui
hänen käteensä ja sanoi lemmekkäällä, mutta totisella äänellä:
"Corvinus, minä olen antanut sinulle sydämestäni anteeksi. Mutta
tuolla ylhäällä on Jumala, joka ei anna anteeksi ilman katumusta ja
parannusta. Etsi häneltäkin syntein anteeksiantoa! Ellet sitä tee, niin
sanon sinulle jo edeltäkäsin, että sinä kerran olet kuoleva samalla
kuolemalla, kuin minun nyt on kärsittävä".

Hiiskumatta yhtään sanaakaan hiipi Corvinus ulos, eikä tullut enää koko
päivässä näkyviin. Se nautinto, jota hän kuukausmääriä oli odottanut,
ei hänelle enää kelvannut; hän pikemmin pelkäsi sitä näkyä, jonka oli
kuvaillut mielessään niin ihanaksi. Juhlapäivän iltana tapasi hänen
isänsä hänet ihan päihtyneenä. Onneton ei ymmärtänyt paremmalla tavalla
vaimentaa soimaavaa omaatuntoaan.

Tuskin oli Corvinus poistunut Spoliariumista, kun kristityt jo
käskettiin viimeiselle retkelleen. Ei muuta kuin sydämellinen syleily,
lyhyt jäähyväissana, suutelo tai kädenpuristus -- ja saattue lähti
liikkeelle. Kun nuori sankarimme muiden; muassa kulki käytävätä, joka
johti arenalle, huomasi hän yhdellä puolella Sebastianuksen ja hänen
vieressään hunnulla verhotun naisen, kappa huolellisesti käärittynä
ympärilleen. Pankratius tunsi hänet ensi silmäyksessä, lankesi
polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen käteensä, jota hän hellästi
suuteli, ja pyysi: "Siunaa minua, rakas äiti!"

"Katso ylöspäin, lapseni, sinne missä Kristus on valmistanut sinua
varten majan ja on pian tervehtivä sinua! Taistele uskon hyvä
kilvoitus, ole uskollinen kuolemaan saakka, niin hän on antava sinulle
elämän kruunun. Isäsi odottaa sinua jo ja minä olen pian tuleva
luoksesi".

"Mitä noista tuollaisista hullutuksista?" huusi päällikkö lähestyen,
ja antoi polvistuneelle kevyen iskun. Nuorukainen nousi, sankarillinen
äiti peräytyi muutaman askelen. Mutta Sebastianus puristi pelvottoman
nuorukaisen kättä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Rohkeutta, rakas
ystävä! Jumala siunatkoon sinua! Minä seison aivan keisarin vieressä,
lähetä minulle viimeinen katseesi ja -- siunauksesi!"

"Ha, ha, ha!" Niin kuului ihan heidän takanansa. Oliko se hornan
hengen inhaa naurua? Katsahdettuaan taaksensa näki Sebastianus pylvään
taakse katoavan miehen levätin liikahtavan. Se ei ollut kukaan muu
kuin Fulvius, mutta sitä hän ei voinut aavistaa. Urkkija oli tehnyt
havainnon, joka oli arvaamaton. Nyt oli hänellä mitä selvin todistus
siitä, että Sebastianuskin oli kristitty.

Muutamien tuokioiden kuluttua seisoi Pankratius keskellä taistelulavaa,
viimeisenä uskollisesta marttyrijoukosta. Siinä toivossa, että muitten
kärsimysten näkeminen saattaisi hänet horjumaan, oli hänen annettu
jäädä viimeiseksi, mutta ei sittenkään. Kädet rukoukseen kohotettuina
odotti hän tyynesti petojen hyökkäystä. Mutta katso niinkuin ei muinoin
yksikään nälkäisistä pedoista jalopeurain luolassa koskenut Danieliin,
niin näytti tässäkin enkeli pidättävän noita raivokkaita eläimiä --
kaikki hiipivät pelokkaina kauemmaksi hänestä.

Mutta kärsimättömän roistoväen mielenkuohu paisui tällä välin
äärettömiin. Kun toinen peto toisen jälkeen kiljuen asteli nuoren
marttyrin ympäri ja, sen sijaan että olisi syössyt hänen päällensä,
juoksi ulvoen pois, yltyi kansan vimma miltei mielettömyydeksi;
vertahimoovain ihmisten sorina kaikui järjettömäin, verta janoovain
eläinten kiljunaa äänekkäämmin.

Kun raivokas sonni, joka oli päästetty marttyrien kimppuun, hurjasti
puskettuaan eteenpäin vain tonkasi sarvillaan hietaan, niin että
pölypilvi lemahti ilmaan, huusi keisari: "Ärsytä häntä, sinä pelkuri!"

Pankratius totteli kyllä käskyä, mutta kaikista hänen tempuistaan
huolimatta ei sonni häneen kajonnut. "Hän on noita! Hänellä on kaulassa
tenhokalu!" huusi muuan, ja kohta kaikui kaikilta haaroilta huuto:
"Noita! Tenhokalu!" Mutta keisari, jonka käskystä hälinä heti oli
asettunut, huusi nuorukaiselle: "Ota tenhokalu kaulastasi ja heitä se
pois luotasi, muuten temmataan se sinulta väkisten!"

"Herra", vastasi nuorukainen soinnukkaalla äänellään, "se mitä minä
kannan kaulassani, ei ole tenhokalu, vaan muisto isästäni, joka tässä
samassa paikassa iloisin mielin on tunnustanut sen, mitä minä kaikessa
nöyryydessä hänen jälkeensä toistan: 'Olen kristitty!' Rakkaudesta
Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ja ihmisten Poikaan, annan ilomielin
henkeni. Antakaa minun pitää isäni ainoa perintö-osa, jonka tahtoisin
jättää perinnöksi eräälle toiselle. Koettakaa vain vielä yksi kerta!
Se oli pantteri, joka auttoi isäni kruunun saantiin; kenties pantteri
auttaisi minuakin siihen!"

Äänetön hiljaisuus seurasi. Kansa näytti olevan syvän liikutuksen
vallassa. Uljaan nuorukaisen arvokas käytös, sulosointuinen ääni,
miellyttävä olento, pelkäämättömyys ja ääretön innostus asiaansa,
sanalla sanoen, kaikki oli yhtäkkiä aikaansaanut valtavan käänteen
katsojain tunteissa ja ajatuksissa. Sen huomasi Pankratius ja vapisi
enemmän heidän suosionsa kuin heidän raivokkuutensa tähden. Eikö
hän ollut toivonut jo tänään saada astua sisään taivaan kultaisesta
portista, ja nytkö tämä hänen toiveensa menisi hukkaan? Hänen silmänsä
täyttyivät kyynelillä, ja äänellä, joka uudelleen värähdytti kuulijain
sydämiä, rukoili hän ääneen: "Tänään, niin tänään, rakas Herra, on
tulemisesi päivä! Älä viivy enää! Kuten jo olet riittävästi osoittanut
voimasi minussa niille, jotka eivät usko sinuun, niin osoita nyt myös
armosi minussa, joka uskon sinuun!"

"Pantteri!" kuului ääni. "Pantteri!" kajahti tohina vastaan kuin
lumivyöryn jyminä, tuhatääninen kuoro niitten 150,000 ihmisen suusta,
jotka täyttivät amfiteatterin rivit. Kaikkien katseet olivat tähdätyt
yhteen ainoaan kohtaan. Erakon kammiossa ei olisi saattanut olla
hiljaisempaa. Kun villi pantteri oli hiipinyt lähemmä uhriaan, loikkasi
se mahtavalla hypyllä yht'äkkiä uhrinsa niskaan. Pankratius seisoi
pystyssä vielä hetkisen, vei oikean kätensä huulilleen, katsahti
hymyillen Sebastianukseen ja, lähetettyään kevyellä kädenliikkeellä
viimeiset jäähyväiset ystävälleen, kaatui hän ja oli muutamain
tuokioiden kuluttua onnellisesti voittanut. Nuoren marttyrin maalliset
jäännökset saivat leposijan Aurelianuksen tien vierellä siinä osassa
katakombeja, joka kohta sen jälkeen samoin kuin sen läheinen porttikin
sai periä hänen nimensä. Myöhemmin rakennettiin basilika hänen hautansa
kohdalle; tämä on vieläkin säilynyt ja kantaa samaten hänen nimeään.



Kuudestoista Luku.

Sebastianus.


Keskellä ankarinta vainoaikaa liikkui Sebastianus taistelukentällä kuin
sotapäällikkö, joka verivirtojen vuotaessa vain ajattelee voittoa.
Mitä useamman ystävän hän menetti, sitä köyhemmäksi tosin tuli hänelle
maailma, mutta sitä rikkaammaksi taivas, ja hänkin oli valmis uhraamaan
henkensä, niinkuin tätä ennen kuolleet kristityt taistelijat olivat
tehneet. Usein ajatteli hän armasta Pankratius ystävää ja seisoi
mietteissään siinä paikassa, jossa aikaisin kehittynyt nuorukainen
oli puhunut siitä, mikä täytti hänen sydämensä. Mutta yksin jäänyt
tunsi kaikissa tapauksissa olevansa melkein yhtä lähellä suojattiaan
kuin silloin, kun lähetti hänet Campaniaan, ja iloitsi siitä
mahdollisuudesta, että hän pian saisi yhtyä hänen kanssaan taivaassa
iankaikkisesti. Hän oli tullut täyteen varmuuteen siitä, että se aika
oli lähellä. Sen vuoksi ryhtyi hän jo valmistuksiin, myi tavaransa,
jolla oli arvoa, ja jakoi siitä karttuneet tulot köyhille, joten
keisarin ja ilmiantajien osaksi ei paljoakaan jäänyt.

Fulviuksen saama osa kristittyjen jälkeenjääneestä omaisuudesta ei
tosin ollut vähäinen, mutta yleensä hän kuitenkin tunsi pettyneensä
toiveissaan. Vaikk'ei hän tänä aikana ollutkaan pakotettu turvautumaan
peljätyn keisarin rahoihin, ei hän kuitenkaan ollut saanut mitään
säästetyksi itselleen. Paitsi sitä oli hänen joka ilta tehtävä tili
kovalle Eurotaalle siitä mitä hän päivän kululla oli saanut aikaan,
ja kestettävä monta katkeraa soimausta, monta häijyä muistutusta.
Kuinka iloinen olikaan hän, voidessaan ilmoittaa ankaralle herralleen
ja valtijalleen, että hän nyt saattoi pyydystää jalompia otuksia,
että hän nyt tähtäsi keisarin suosikkiin, joka epäilemättä keisarin
palveluksessa oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden.

Tilaisuus mainitun jalon otuksen kaatamiseen oli pian tarjoutuva
hänelle. Tammikuun 9 päivänä oli nimittäin suuri vastaan-otto
keisarillisessa palatsissa, ja siihen saapuivat ne henkilöt, joiden
oli joko jotakin armoa anottava tahi joilla oli syytä peljätä keisarin
vihaa. Fulviuskin, joka muutoin vain vastahakoisesti tuli keisarin
näkyviin, oli nyt saapunut. Tavallisuuden mukaan odotti häntä kylmä
vastaan-otto. Hän ei kumminkaan niin hevillä hämmentynyt, huolimatta
niistä kirouksista ja haukkumasanoista, joita sinkautettiin häntä
vastaan, vaan astui rohkeasti lähemmäksi, lankesi polvilleen tyrannin
eteen ja aloitti puheensa seuraavaan tapaan:

"Keisarillinen herra! Sinä, jumalainen, olet usein syyttänyt minua
siitä, että palvelukseni ovat olleet niin vähäiset, verrattuina armoosi
ja anteliaaseen käteesi. Mutta nyt on mitä hävyttömin salahanke ja
ilkein kiittämättömyys tullut tietooni. Molemmat ovat välittömässä
yhteydessä jumalaisen personasi kanssa".

"Konna, mitä tahdot sillä saada sanotuksi?" ärjäsi tyranni
kärsimättömästi. "Puhu verukkeitta, muuten käsken haalia sanat
kurkustasi rautakoukulla!"

Fulvius nousi ja vastasi kylmäverisellä tyyneydellä, osoittaen samassa
keisarillista tribunia: "Sebastianus on kristitty".

Vihan vimmassa karkasi Maksimianus ylös hallitus-istuimeltaan ja huusi:
"Sinä valehtelet, konna! Sinun on joko todistettava puheesi oikeaksi
tahi kuoltava niin tuskallisella, vitkallisella kuolemalla, jollaista
ei yksikään kristitty koira vielä ole saanut kärsiä!"

"Tästä löydät riittäviä todistuksia", vastasi ilmiantaja ja ojensi
polveaan notkistaen pergamenttikääryn vimmastuneelle hallitsijalle.
Itsevaltias oli juuri vastaamaisillansa närkästyneesti, kun Sebastianus
lähestyi häntä ja levollisella äänellä lausui: "Keisarillinen herrani,
minä tahdon päästää sinut tutkimisen vaivoista. Minä olen kristitty ja
olen ylpeä kristitystä nimestäni".

Keisari, joka tosin oli kelpo soturi, mutta sivistyksestä kokonaan
osattomaksi jäänyt, ja joka tyynenä ollessaankin oli kykenemätön
osapuilleenkaan kunnollista latinaa käyttämään, ei vihapäissään saanut
kuin katkonaisin lausein ilmaistuksi kiukkuista sisuaan. Semmoinen
oli hänen mielentilansa nyt. Ei ihmettä siis, että hän Sebastianuksen
silmille syyti koko herjausten tulvan, syytti häntä jos joistakin
rikoksista ja haukkui häntä hurjimmilla haukkumasanoilla, joita
hänellä oli koko runsas varasto. Äänekkäimmin ja kiivaimmin soimasi
hän kuitenkin Sebastianuksen kiittämättömyyttä ja petollisuutta. Hän,
keisari, oli elättänyt käärmettä, skorpioonia, pahaa henkeä rinnoillaan
ja ihmetteli vain, että hän vielä oli elossa.

Kristitty upseeri pysyi yhtä järkähtymättömänä ja tyynenä tämän
vihaisen puheen kestäessä kuin hän tappelutantereella odotti vihollisen
hyökkäystä. "Kuule minua, keisarillinen herrani!" alotti hän arvokkaan
ryhdikkäästi. "Se tapahtuu ehkä viimeisen kerran. Että minä, kuten
olen tunnustanut, olen kristitty, se on ollut paraimpana vakuutena
turvallisuudestasi. Jos niin muodoin haluat itsellesi henkivartijoita,
jotka vuodattaisivat viimeisen veripisaransa puolestasi, niin
valitse miehiä kristityistä, niistä, jotka vankiloissa nääntyvät
tai piinapenkillä tuskia kärsivät. Käske että heidät, vaikka jo
puoleksi silvottuinakin, kuitenkin temmataan tiikerin kynsistä;
anna näille uuvutetuille ja rääkätyille aseet käteen, usko itsesi
heidän huostaansa, ja minä sanon sinulle, he osaavat uskollisemmin
ja suuremmalla rakkaudella puolustaa sinua kuin kaikki dakialaiset
ja pannonialaiset legionasi. Puolet heidän verestään olet ryöstänyt
heiltä, ykskaikki, toisenkin puolen he kernaasti vuodattavat edestäsi".

"Hulluutta! Mielettömyyttä!" huusi raivostunut pilkallisesti.
"Mieluummin valitseisin susia läheisimmiksi seuralaisikseni kuin noita
vihattuja kristittyjä! Petoksesi on kyllin riittävä tätä aiettani
vahvistamaan".

"Ja jos olisin ollutkin petturi, niin mikä olisi estänyt minua milloin
hyvänsä petturina menettelemästä?" vastasi tribuni. "Enkö minä aina
ole päässyt luoksesi öin sekä päivin, ja olenko koskaan käyttäynyt
petturin tavalla? En, kukaan ei ole ollut uskollisempi minua. Mutta
minä palvelen myös toista, korkeampaa Herraa, joka kerran on tuomitseva
meidät molemmat, sinut ja minut, ja jonka käskyt merkitsevät minulle
enemmän kuin sinun".

"Ja miksi olet sitten pelkurimaisen raukan tavoin niin tarkoin salannut
uskontosi minulta? Arvatenkin, koska olet peljännyt sitä katkeraa
kuolemaa, jonka olet ansainnut", ivasi tyranni.

"Etten ole pelkurimainen raukka enemmän kuin petturi, tiedät sinä
paraiten, keisarillinen herrani. Mutta niin kauan kuin luulin voivani
olla veljilleni avuksi, en ole uhkamielisesti pannut henkeäni kaupan.
Nyt on minusta heille hyötyä tuiki vähän, josko ollenkaan; kiitän
sentähden sydämestäni Fulviusta, että hän ilmiantonsa kautta on tehnyt
minulle tarpeettomaksi valinnan joko hakea kuolemaa tai kestää elämää".

"Sen kysymyksen ratkaisen minä", vastasi keisari. "Kuolema! kuuluu
tuomiosi, ja on se oleva vitkallinen kuolema. Mutta", jupisi hän
itsekseen, "se ei saa tapahtua julkisesti, vaan on suoritettava
kaikessa hiljaisuudessa, muuten voisi pettuus levitä laajemmalle. Tule
tänne, Qvadratus", huusi hän kovasti, "vangitse kristitty tribunisi.
Etkö kuule, hölmö? Miksi et liikuta itseäsi?"

"Siksi, että minäkin olen kristitty."

Uusi vihanpurkaus, uusi sättimisten ja haukkumasanojen tulva oli
suoranaisena seurauksena tästä tunnustuksesta, jonka jälkeen väkevä
centurioni vietiin ulos paikalla mestattavaksi. Mutta Sebastianuksen
suhteen piti meneteltämän toisin.

"Kutsu tänne Hyfaks", huusi tyranni.

Hyfaks, kookas, puoli-alaston numidialainen, astui muutaman
silmänräpäyksen kuluttua sisään. Tavattoman iso jousi, kirjavaksi
maalattu viini täynnä nuolia, ne olivat afrikkalaisen jousimiehen
aseita sekä koristimia. Suorana ja ylväänä kuin kaunis pronssipatsas
seisoi hän, silmät loistavina, keisarin edessä.

"Hyfaks, minulla on työtä sinulle. Se on tehtävä huomen-aamulla
varhain, mutta tehtävä hyvin!" lausui Maksimianus hänelle.

"Kyllä", vastasi numidialainen irvistäen, niin että hänen valkoiset
hampaansa paljastuivat.

"Näetkö päällikköä Sebastianusta? On tullut ilmi, että hän on
kristitty".

Jos Hyfaks kotimaassaan olisi äkkiarvaamatta tallannut kyykäärmeen
päälle tai skorpioonin pesään, ei hän olisi enemmän säikähtynyt kuin
tämän uutisen kuultuaan. Hänessä, joka ei mitään rikosta, mitään
verityötä kammonut, hänessä synnytti pelkoa ja kauhistusta jo se
ajatus, että hän seisoi kristityn läheisyydessä.

"Ota Sebastianus mukaasi kortteeriisi", käski Maksimianus, "ja jo
huomis-aamuna -- kuuletko, ei tän'iltana, jolloin kaikki olette
humalassa siis huomis-aamuna, käsienne lujina ja vakavina ollessa,
sidotte hänen puuhun Adoniin lehdossa ja ammutte hänet hitaisesti
kuoliaaksi. Huomaa, _hitaisesti_! Minä en käske, että jonkun
parhaimmista ja osuvaisimmista jousimiehistänne on ammuttava nuoli
hänen sydämensä tai aivojensa läpi, vaan minä tahdon, että oikein monta
nuolta ammutaan ja sillä tavalla, että hänen verensä hitaisesti juoksee
kuiviin. Ymmärrätkö? Nyt vie mies pois! Mutta ei sanaakaan tästä,
muuten..."

Mutta huolimatta kaikista yrityksistä saada asia salassa pidetyksi, oli
pian se tieto levinnyt kaikkiin hovin piireihin, että keisarillinen
tribuni oli tunnustanut olevansa kristitty ja sen johdosta määrätty
ammuttavaksi seuraavana aamuna. Kukaan ei siitä liene enemmän
tyrmistynyt kuin Fabiola.

Sebastianus kristitty? Oliko se mahdollista, että hän, tuo jaloin,
puhtain, viisain ylhäisistä roomalaisista oli liittynyt tähän lahkoon?
Mahdotonta! Oliko Fabiola siis erehtynyt hänestä? Eikö Sebastianus
ollut se mikä hän näytti olevan? Oliko hän, joka näytti siveelliseltä,
kuitenkin salaisesti taipuvainen paheisiin? -- Ei, niin ei voinut
olla asianlaita! Eikö hän, Fabiola itse, ollut selvin todistus
siitä? Sillä eikö Sebastianus aina ollut kohdellut häntä suurimmalla
säädyllisyydellä ja hienotunteisuudella, -- vaikka hän varsin hyvin
tiesi, että tarvittiin vain sana hänen puoleltaan, niin sai hän olla
varma siitä, että Fabiola ja hänen omaisuutensa tulisivat hänen
omakseen? -- Niin, Sebastianus oli se, miltä hän näyttikin, ei päältä
kullattu, vaan kauttaaltaan puhdasta kultaa. Siihen johtopäätökseen
tuli Fabiola. Mutta kuinka hän kristittynä saattoi olla se, mikä hän
oli? Että hän oli siveellisyyden sankari, vaikka olikin kristitty, se
täytyi Fabiolan myöntää; mutta että hän yhdisti itsessään kaiken hyvän
ja jalon, juuri siksi, että hän oli kristitty, semmoista ei juolahtanut
Fabiolan mieleenkään. -- Sen sijaan että hän olisi koettanut tarkemmin
perehtyä Chromatiuksen pergamenttikääryyn, oli hän päin vastoin
sitä uutterammin etsinyt tyydytystä ja hauskutusta pakanallisten
kirjailijain teosten lukemisesta, mutta hän ei ollut löytänyt sitä,
mitä etsi. Kenties Chromatius lopultakin oli oikeassa, ja eikö siinä
tapauksessa ollut väärin, ett'ei Fabiola ollut vähintäkään välittänyt
kristin-uskon totuuksista ja opetuksista. Hän soimasi nyt itseään mitä
katkerimmin.

Ja mikä vahinko, ett'ei hän ollut enemmän puhunut Sebastianuksen kanssa
näistä tähdellisistä asioista! Mutta nyt oli myöhäistä; huomenna ei
Sebastianusta enää ole! Tämä varmuus tunki hänen sielunsa läpi kuni
terävä nuoli.

Iltahämärissä istuessaan vaipuneena surullisiin mietteisiin, huomasi
hän Afran odottamatta kantavan sisään valtijattarensa ilta-aterian.
Ylenmäärin puuhatessaan illallispöydän laittamisessa musta orjatar
yht'äkkiä kysäisi: "Oletko jo kuullut uutisen, jalo hallitsijatar?"

"Minkä?" oli vastaus.

"Keisarillisesta tribunista, joka huomenna ammutaan. Mikä vahinko! Hän
on niin pulska nuori mies!"

"Ellei sinulla ole muuta sanottavaa minulle, niin ole vaiti", käski
Fabiola.

"Tokihan tiedän muutakin", vastasi viekas numidiatar. "On lisäksi
tullut ilmi, että hän kuului noihin kurjiin kristittyihin!"

"Älä vaivaa minua lörpötyksilläsi asioista, joita et käsitä", sanoi
Fabiola närkästyneesti.

"Taitaapa olla yhdentekevää sinusta, mitenpäin hänen kohtalonsa
kääntyy, jalo hallitsijatar. Ja niin on tietysti minustakin. Ei
hän ole ensimäinen hengiltä tuomittu, jonka maanmieheni ovat
ampuneet. Monta ovat he tosin -- tietysti paljaasta sattumuksesta --
pelastaneetkin". Orjattaren lausuttua viimeiset sanat merkitsevällä
äänenpainolla, välähti yht'äkkiä Fabiolan päässä ajatus, että orjalla
oli ollut jokin erikoinen tarkoitus noin puhuessaan. Fabiola avasi
nyt silmänsä suuriksi ja tähysteli orjaansa läpitunkevin, tutkivin
katsein; mutta Afra jatkoi niin luontevasti työtään, kuin jos ei olisi
mitään tavatonta virkkanut. Vieläpä kun Fabiola suoraan kysyikin
häneltä, mitä hän oikein oli tarkoittanut, vastasi hän, kasvoissa mitä
yksinkertaisin, viattomin ilme: "Oh, en mitään! Mitäpä köyhä orja
raukka voisi tietää, vielä vähemmin tehdä!"

Mutta siihen ei Fabiola millään muotoa tyytynyt; hän kyseli orjalta
tarkemmin, kunnes tämä läheni häntä ja kuiskasi valtijattarensa
korvaan, sittenkun ensin oli varovasti katsellut ympäriinsä joka
taholle: "Pidätkö Sebastianuksen pelastumista hyvinkin tärkeänä?"

"Pidän kyllä!" vastasi Fabiola, kavahtaen kuohuvin mielin ylös. Afra
pani sormen suulleen merkiksi hallitsijattarelleen, että tämä puhuisi
hiljaa ja kuiskasi sitten tuskin kuultavasti: "Mutta se tulee maksamaan
paljo".

"Sano mitä vaadit!" oli vastaus.

"Sata sestertiota [sestertio = 190 markkaa] ja vapauteni".

"Päätetty; mutta mitä voit antaa minulle vakuudeksi?"

"Sen, että olet lupauksesi kautta sidottu ainoastaan siinä tapauksessa,
että hän elää neljäkolmatta tuntia teloituksen jälkeen".

"Ja mitä vaadit minulta takaukseksi?" kysyi Fabiola.

"Sanasi on mulle kyllin riittävä takaus, jalo hallitsijatar".

"Mene sitte, Afra; älä hukkaa silmänräpäystäkään!"

Afrikalaisten jousimiesten päällikkö hämmästyi melko lailla, kun Jubala
-- siten oli hänellä tapana kutsua maalaistaan -- myöhään illalla
saapui hänen kortteeriinsa. "Miksi tulet tänne näin myöhään, Jubala?
Etkö tiedä, ett'ei tänään mikään juhlapäivä ole?"

"Tiedän, Hyfaks; mutta minun on sovittava tärkeästä asiasta kanssasi;
se koskee sinua ja minua ja vankiasi".

"Katsoppa häntä!" vastasi barbari, osoittaen kädellään pihaan. "Ei
luulisi, että hän on määrätty ammuttavaksi huomenna. Katso miten
rauhallisesti hän nukkuu! Eikö näytä siltä, ikäänkuin aikoisi hän
huomenna pitää häitä, sen sijaan että hänen on mentävä kuolemaan?"

"Niinkuin sinä ja minä, Hyfaks, vietämme häitä ylihuomenna", tokasi
Afra.

"No, sitä vielä kestänee odottaa; sinä tiedät, että ennen sitä on
täytettävä muutamia ehtoja. Ensiksikin täytyy sinun olla vapaa, sillä
minä en voi ottaa aviokseni orjatarta; toiseksi se ei voi tapahtua
ilman myötäjäisiä, ja ne pitää olla hyvät, sillä minä en ole vielä
koskaan ollut semmoisessa kiipelissä rahasta kuin nyt".

"Hyvä, kaikesta siitä on pidetty huolta. Minä en ainoastaan saata
viettää häitämme vapaana, vaan voin vielä tarjota sinulle nuo halutut
myötäjäisetkin. Paljonko odotat saavasi?"

"Vähintäin neljäkymmentä sestertiota", kuului vastaus.

"Minulla on kahdeksankymmentä sinulle", vastasi tuleva puoliso
nähtävästi voitonriemuisena.

"Mainiota!" huudahti Hyfaks, ihmeissään ja samalla iloisena. "Mutta,
Jubala, mistä olet yhtäkkiä saanut niin paljo rahaa. Keltä olet
varastanut, tai kenen olet myrkyttänyt, ihmeteltävä papittareni? Miksi
tulee meidän odottaa ylihuomiseen? Miksi ei viettää häitä jo huomenna
tai kernaasti minun puoleltani vaikka jo tänä iltana".

"Kärsivällisyyttä, Hyfaks! Rahat ovat oikealla tavalla ansaitut, mutta
niihin liittyy myöskin ehtoja. Niinkuin jo sanoin, olenkin tullut
luoksesi vangin tähden".

"No, mitä hänen sitten on tekemistä häittemme kanssa?"

"Paljonkin".

"Kuinka niin?"

"Hän ei saa kuolla".

Nämä sanat kuultuaan afrikkalaisten jousimiesten päällikkö katsoi
maalaiseensa tuijottavin silmin, joista yht'aikaa kuvastui viha ja
typeryys. Näytti melkein siltä, kuin olisi hän mielinyt käydä käsiksi
numidiattareen. Tämä taasen seisoi pelotonna hänen edessään ja katseli
hievahtamatta häneen mustilla silmillään. Tämä tytön katse näytti
vaikuttavan lumoavasti häneen, niinkuin hänen kotimaassaan käärmeen
silmä lumoo korppikotkan. "Oletko järjiltäsi?" huudahti Hyfaks vihdoin.
"Olisit yhtä hyvin oitis pyytänyt päätäni. Jos olisit nähnyt keisarin
muodon, kun hän jätti vangin huostaani, niin olisit ollut yhtä varma
siitä kuin minäkin, että hän tarkoitti totta vangin suhteen".

"Tietysti täytyy sen näyttää siltä kuin olisi hän kuollut, ja siksi hän
ilmoitetaankin, mutta neljäkolmatta tuntia hänen luullun kuolemansa
jälkeen täytyy hänen vielä olla hengissä. Hänen uskolaisensa pitävät
kyllä huolta hänen poisviemisestään", selitti nainen järkähtymättömällä
tyyneydellä.

"Olisin toivonut, että olisit sanonut kaksitoista neljänkolmatta
asemasta", virkkoi Hyfaks.

"Oh, tiedän sinut varmaksi laskijaksi, joka kyllä pystyt suorittamaan
osasi hyvin. Viidentenäkolmatta tuntina hän kernaasti kuolkoon; mitä se
minuun koskee!"

"Se on mahdotonta, Jubala, hän on siksi korkea-arvoinen henkilö, ettei
se käy päinsä".

"No, sitten ei kaupoistamme tule mitään", vastasi numidiatar näköjään
välinpitämättömänä. "Ainoastaan mainituilla ehdoilla maksetaan rahat
ulos. Kylläpä pidät sata sestertiota vähässä arvossa!" Niin sanoen
kääntyi hän ovea päin ikäänkuin lähteäkseen pois.

"Äläs! äläs! älähän tuota niin kiirehdi!" huusi Hyfaks, jonka povessa
ahneuden pahahenki sai ylivallan. "Katsotaanpa! Puolet rahoista
menevät kuin menevätkin väkeni lahjomiseen". Kaikki hänen epäilyksensä
haihtuivat kumminkin, kun Jubala ilmoitti hänelle, että hänellä sitä
tarkoitusta varten vielä oli kaksikymmentä sestertiota; mutta nämä
rahat olivat ainoastaan siinä tapauksessa varmasti saatavissa, että
vanki eli vähintään neljäkolmatta tuntia mestauksen jälkeen. "Päätetty,
prinsessani, lumoojattareni!" vastasi ahnehtija irvistäen. "Ja sitten
vietämme iloiset häät!"

Sebastianuksella, joka vielä makasi sikeässä unessa pihanmuurin
luona, ei ollut tietysti aavistustakaan siitä sopimuksesta, minkä
nämä kaksi olivat keskenään hänen hengestään hieroneet. Nukuttuansa
muutamia tunteja kovalla marmorialustalla, heräsi hän virkistyneenä
ja voimistuneena, ja kun kaikki hänen ympärillään oli hiljaa, nousi
hän kohotetuin käsin rukoillakseen tai oikeimmiten ylistääkseen ja
kiittääkseen siitä kunniasta, joka hänelle Jeesuksen Kristuksen
sotamiehenä tänään oli tuleva osaksi. Jos hän ennen oli pelvotta
katsellut kuolemata silmiin, taistellessaan sotatantereella maallisen
ruhtinaansa puolesta, niin kuinka äärettömästi iloisempana saattoikaan
hän mennä kuolemata kohti taivaallisen Herransa puolesta, olletikin kun
voitonpalmu epäilemättä häntä sen jälkeen odotti!

Kun Hyfaks aukaisi oven ja näki vankinsa seisovan siinä ihastuksissaan,
aamuruskon valaisemana, tunsi tämä raaka julmurikin sen niin
vaikuttavan itseensä, että hän olisi saattanut ryömiä pihan poikki
ja rukoilla häntä kasvot maahan päin kumartuneina. Mutta --
rahat, nuo sata sestertiota, ne täytyy saada ansaituksi! Hänellä
oli siis tärkeämpiäkin tehtäviä, kuin osoittaa kunnioitustaan
luullulle jumalanpojalle. Siinä tarkoituksessa valitsi hän sadasta
jousimiehestään viisi taitavinta, uskoi heille tuumansa ja sai heidät
helpolla yritykseen suostumaan, sittenkuin tietysti oli ilmoittanut
heille mikä suuri palkkio tässä oli ansaittavana. Paitsi sitä olivat
kristityt jo tarjonneet melkoisen summan ruumiista ja tilanneet kaksi
orjaa kuljettamaan sitä pois. Tästäkin summasta saavat osansa nuo
viisi uskottua, joiden vaiteliaisuuteen johtajan kävi täydellisesti
luottaminen.

Kohta sen jälkeen Sebastianus vietiin mestauspaikalle. Sidottuna puuhun
ja ympärillään nuo valitut jousimiehet, odotti hän vain surmannuolta.
Mies mieheltä jännitti jousensa, nuoli toisensa jälkeen sattui
turvattomaan ja tuotti hänelle kovia tuskia. Katsojat nauroivat ja
laskivat pilaa, ikäänkuin olisivat katselleet jotakin huvinäytelmää.
Verta vuotaen useista haavoista lyyhistyi marttyri raukka vihdoin alas
ja näytti kuolleelta, jonka tähden Hyfaks, sittenkun oli päästänyt auki
köydet, laski hänet maahan ja poistui miehineen paikalta.

Kohta sen jälkeen tulivat orjat noutamaan ruumista, kuten sovittu
oli. Kun he kannettavineen poikkesivat katakombeihin vievälle tielle,
kuiskasi heille musta naisen haamu: "Hän elää vielä!" Sentähden eivät
kantajat pitemmältä seuranneet sitä tietä, vaan kääntyivät Irenen
asunnolle päin. He saattoivat sitä varmemmalla uskalluksella menetellä
niin, koska keisari edellisenä iltana oli lyhyemmäksi aikaa muuttanut
lempilinnaansa asumaan. Lääkäri Dionysius, joka heti kutsuttiin,
ilmoitti, ettei yksikään haavoista ollut kuolettava, vaan että verta
oli kuitenkin vuotanut siksi viljalti, ett'ei sairas viikkokausiin
kykenisi vuoteeltaan nousemaan.

Neljänkolmatta tunnin kestäessä tuli musta orjatar joka tunti
kuulustelemaan haavoitetun vointia. Määräajan loppuunkuluttua vei
hän Fabiolan Irenen asuntoon, jotta hän itse saisi nähdä haavoitetun
vielä hengittävän, joskin heikosti. Sen jälkeen Fabiola heti kirjoitti
orjattarelleen vapauskirjan ja maksoi hänelle ennen määrätyn summan.
Tämän johdosta kaikui vielä samana iltana koko Palatinon kukkula
hurjista juomingeista, jotka yhdessä mitä raaimpain, iljettävimpäin
tapojen kanssa kuuluvat afrikkalaiseen häitten viettoon.

Fabiola tiedusteli niin sydämellisellä osanotolla Sebastianuksen
tilaa, että Irene luuli häntä kristityksi. Ensimäisen kerran tyytyi
hän siihen, että ovella kyseli hänen vointiaan ja pisti ystävänsä
rakasmielisen hoitajattaren käteen melkoisen rahasumman kulunkien
suorittamista varten. Mutta kun potilas muutamien päivien kuluttua
oli jonkun verran toipunut, suostui Fabiola mielellään emännän
ystävälliseen pyyntöön, ja astui nyt ensi kerran elämässään täysin
tietoisena kristillisen perheen keskuuteen.

Ireneen olemme jo pikapäiten tutustuneet. Hän oli jonkun aikaa sitten
jäänyt leskeksi, mutta hänen ja hänen kahden tyttärensä oli sallittu
pitää asunto, jossa hän oli kokenut niin paljon sekä iloa että
kärsimyksiä yhdessä Cartulluksen kanssa. Talon molempain tytärten
välillä oli paljo erilaisuutta, sen huomasi Fabiola varsin hyvin,
lähemmin tutustuttuaan heihin. Toinen käyttäytyi uppiniskaisesti ja
laaduttomasti lempeätä äitiä kohtaan sekä näytti pitävän perheen
monivuotista ystävää talossa vastuksena. Nuoremman tyttären käytös
sitä vastoin oli täysi vastakohta tälle. Irene itse oli tosikristityn
perheen-emännän kuva, aina niin sävyisä ja tyyni, niin ahkera ja
ymmärtäväinen, niin omaa voittoa pyytämätön ja sydän täynnä innokasta
rakkautta. Fabiola tunsi ehdottomasti mieltymystä tuohon lempeään,
yksinkertaiseen rouvaan. Tämä, jolla alussa ei ollut aavistustakaan
siitä, että tuo jalo patriisitar ei ollut kristitty, ei muuttanut
käytöstään häntä kohtaan sittenkään, kun oli saanut tietää asian
oikean laidan. Fabiola taas havaitsi nöyryytyksekseen, että tuo häijy
tytär oli pakana, niinkuin hänkin. Tiheät käynnit kristityssä kodissa
haihduttivat suuressa määrin Fabiolan ennakkoluuloja kristin-uskoa
kohtaan.

Vaikka Sebastianuksen paraneminen kävi kovin vitkaan, teki Fabiola
yhdessä hänen uskollisen hoitajansa kanssa suunnitelmia hänen
muuttamisekseen Campaniassa olevaan huvilaan. Sebastianuksen
hengittäessä raitista maanilmaa ja saadessa siitä uusia voimia, oli
Fabiolalla oleva tilaisuutta puhella hänen kanssaan kristin-uskosta.
Tämmöiset olivat hänen tuumansa -- mutta Jumala oli päättänyt toisin.

Emme yritä lukijalle kuvaamaan Sebastianuksen tunteita. Kun on toivonut
marttyriutta, rukoillut sitä ja kestänyt kaikki sen tuskat, niin
pitkälle kuin se inhimilliselle tajunnalle suinkin on mahdollista, kun
on kuollut siihen ja sulkenut silmänsä tälle maailmalle -- ja sitten
herää siinä jälleen, ei marttyrinä, vaan tavallisena toivioretkeläisenä
-- se on todellakin paljoa kovempi koetus kuin itse marttyrikuolema.
Eikö hänen kohtalonsa ollut sama kuin miehen, joka on yrittänyt
purjehtia myrskyisenä yönä pauhaavan merenvirran poikki ja, tuntimääriä
taisteltuansa, kun hänen pieni venheensä on keikkunut sinne tänne
aalloissa ja ollut vähällä mennä kumoon, hän taas näkee olevansa
samalla rannalla, mistä lähtikin? Eikö hänet oltu palautettu maailmaan,
annettavaksi, kuten apostoli Paavali, uudelleen saatanan enkelin
valtaan, jonka tuli lyödä häntä poskille, sittenkuin hän oli ollut
paratiisissa ja kuullut taivaallisia sanoja, joita ei kenenkään ihmisen
ole sallittu puhua? -- Mutta ei sittenkään yhtään valituksen sanaa
kuulunut hänen huuliltaan. Ääneti taipui hän Jumalan tahdon alle siinä
varmassa toivossa, että hänen kumminkin suotaisiin kuolla marttyrinä.
Hän toivoi niin hartaasti marttyrinkruunua, että hylkäsi kaikki
pako- tai piileymis-ehdotukset.

"Minulla on nyt kahta suurempi oikeus", tapasi hän sanoa, "puhua
rohkeasti ja empimättä vainotuille. Tätä oikeutta aion käyttää
hyväkseni niin pian kuin kykenen vuoteelta nousemaan. Hoitakaa
sentähden minua hyvin, että se sitä pikemmin voisi tapahtua".



Seitsemästoista Luku.

Taistelevasta riemuitsevaan kirkkoon.


Ennenkuin seuraamme Sebastianuksen elämänvaiheita loppuun asti,
tahdomme ensin pikimiten katsahtaa, mitä hänen ilmiantajansa tällä
välin on toiminut. Tuskin tarvitsemme sanoa, että Fulvius tunsi
kovasti pettyneensä toiveissaan, mitä tulee hänen osuuteensa kuolemaan
tuomitun luullusta suuresta omaisuudesta. Hänen katala tekonsa ei ollut
tuottanut hänelle oikeastaan mitään. Tuiman setänsä pilkan ja naurun
kannustamana hän silloin turvautui toiseen keinoon. Rahojahan täytyi
kaikissa tapauksissa saada hankituksi, sitä hänelle Eurotas joka päivä
muistutti. Mutta eikö rahoja ollut yllinkyllin rikkaan Agneen hallussa?
Ja eikö Agnes ollut täydellisesti hänen vallassaan, sittenkun hän oli
saanut tietää Agneenkin olevan kristityn?

Kun hyljätty kosija ei uskaltanut toivoa mahdolliseksi saada
suullisesti viedä perille pyyntönsä, kääntyi hän sentähden
kirjallisesti Agneen puoleen, ilmaistakseen kohteliain sanoin yhä
kasvavan, vilpittömän taipumuksensa ja pyytääkseen häntä mitä
hartaimmin suostumaan hänen tarjoukseensa. Kirjoituksensa lopussa
hän viittailemalla huomautti, että jos hänen nöyrin pyyntönsä ei
sattuisi tulemaan huomioon otetuksi, hänen velvollisuutensa silloin
mahdollisesti pakottaisi hänet valitsemaan muita keinoja.

Piakkoin saikin hän tyynen ja kohteliaan, mutta samalla selvin sanoin
laaditun vastauksen, jossa suoraan lausuttiin, että avioliitto hänen
kanssaan ei voinut koskaan tulla kysymykseen. Tämä toistamiseen annettu
kieltävä vastaus sammutti senkin tunteen kipinän, joka mahdollisesti
tähän saakka vielä oli Fulviuksen sielussa tuikkinut. Nyt tahtoi
hän, tosin kaikkea älykkäisyyttä noudattamalla, esiintyä jyrkästi ja
säälimättömästi Agneeta vastaan. Sen oli hän lujasti päättänyt.

Fabiola, saatuaan varmasti tietää, ettei Sebastianus millään
muotoa suostu pakenemaan, oli tehnyt sen arveluttavan päätöksen,
että hän koettaa pelastaa Sebastianuksen vastoin hänen tahtoaan,
hankkimalla hänelle keisarilta armahduksen. Voi, kuinka vähän Fabiola
tunsi ihmissydämen pahuutta! Hänessä asui se varma luottamus,
että Maksimianus, niin tulinen kuin hän saattoi ollakin vihansa
kuohahtaessa, ei kuitenkaan toistamiseen tuomitsisi ihmistä kuolemaan.
Eihän kaikki sääli ja armahtavaisuus sentään liene sammunut hänen
sydämessään, ajatteli Fabiola, ja toivoi sitä paitsi, että hänen
rukouksensa ja kyynelensä saisivat nämä paremmat tunteet vireille,
samaten kuin kesän helle loihtii ilmi kätkössä olleen nesteen kovasta
puusta. Hän lähetti sentähden, anomuskirjan keisarille pyytäen
puheillepääsyä, ja että tähän armollisesti suostuttaisiin, liitti hän
anomuskirjansa oheen kallis-arvoisen jalokivisormuksen, sillä tyrannin
ahneus oli hänelle kyllin tunnettu.

Lahja kyllä kelpasi, mutta ei tehnyt toivottua vaikutusta. Fabiolan
annettiin muitta mutkitta tietää, että hän yhdessä toisten
armon-anojain kanssa maaliskuun 20 p:nä saisi odottaa Palatinon
palatsin luona ja ojentaa anomuksensa keisarille hänen tullessaan isoja
portaita alas matkalla uhraamaan. Niin vähän kuin tämä vastaus antoikin
aihetta toiveihin, päätti Fabiola panna kaiken tarmonsa liikkeelle,
päästäkseen tarkoitustensa perille.

Pukeutuneena surupukuun liittyi ylhäinen patriisitar määrättynä päivänä
pitkään riviin, äitien, lasten ja sisarusten joukkoon, jotka olivat
tulleet ojentamaan esiin supliikkejaan vankiloissa nääntyväin tai
epäterveellisissä vuorikaivoksissa työskenteleväin omaistensa puolesta.
Siinä oli niin monta murheen-alaista, että Fabiolan toiveet suotuisan
vastauksen saamisesta alkoivat kovasti horjua. Viimeinen toivonkipinä
hänen sydämessään sammui, kun hän näki keisarin tulevan portaita alas,
vaikka huomasikin tuon säteilevän jalokivisormuksen hänen sormessaan.
Fabiola näki, kuinka suurissa määrin anomuskirjoja hänelle ojennettiin,
mutta näki myöskin, että hän äkäisesti heitti useimmat luotaan,
luomatta niihin edes katsettaankaan; ainoastaan ylen harvoin jätti hän
jonkun kirjoituksen sihteerilleen, joka näytti melkein yhtä käskevältä
kuin hänen herransakin. Kuinka vähän tämmöinen näky oli omiaan luomaan
rohkeutta armonanojain mieliin!

Vihdoin viimein oli Fabiolan vuoro tullut. Keisari seisoi vielä kaksi
askelmaa ylempänä häntä. Fabiolan sydän tykytti melkein kuultavasti,
vähemmin pelosta tyrannia kohtaan, kuin siksi, että hetki, joka oli
ratkaiseva hänen ystävänsä kohtalon, oli käsissä. Hän olisi tahtonut
rukoilla tai ainakin lähettää huokauksen ahdistetusta rinnastaan
ylös kaikkivaltiaan auttajan puoleen mutta tämähän oli hänelle vielä
tuntematon Jumala!

Maksimianus kurotti juuri kätensä ottamaan anomuskirjaa, jota hänelle
ojennettiin, kun hän yht'äkkiä veti sen takaisin ja kääntyi katsomaan
sinnepäin, josta oli kuullut nimeään kovaan huudettavan. Fabiolakin
katsahti ylös; ääni oli hänelle tuttu. Hänen edessään, korkealla
valkoisessa marmoriseinässä, sijaitsi se avattu ikkuna, josta valoa
pääsi Irenen asunnolle johtavaan solaan. Siinä ikkunassa näki hän
Sebastianuksen, kalpeana ja huonona, kirkastetuin kasvoin, tyynenä ja
vakavana -- ihana, mieltä liikuttava kuva. Sebastianus oli kuullut
keisarin tuloa ilmaisevat torventorahdukset ja asettunut ikkunaan,
tervehtiäkseen häntä.

"Maksimianus", huusi hän kuivankolahtavalla äänellä.

"Kuka olet sinä, konna, joka niin julkeasti uskallat mainita keisarisi
nimeä?" huusi tyranni.

"Minä olen kuin kuolleista noussut varottaakseni sinua! Varo itseäsi!
Koston ja vihan päivä on lähellä! Olet kastanut tämän kaupungin
maaperää Jumalan pyhien verellä ja heitättänyt heidän ruumiinsa virtaan
tai rikkatunkiolle! Kaikkien rikostesi ja kauhistavain tekojesi tähden
olet Jumalan tuomion alaiseksi joutunut; pian on hänen vihansa polttava
sinut. Sinä olet kärsivä hirmuvaltiaan kuoleman, mutta Jumala on antava
kirkollensa keisarin oman mielensä jälkeen. Käänny sentähden, sinä
jumalaton, kun vielä aikaa on! Pyydä Jumalalta armoa ja anteeksi-antoa
ristiinnaulitun nimessä, jota tähän asti olet vainonnut!"

Äänetön, juhlallinen hiljaisuus vallitsi näitä mahtavia, profetallisia
sanoja lausuttaessa. Keisarikaan ei voinut karkoittaa povestaan
kunnioituksen ja pelvon sekaista vaikutusta; hänen kielensä oli
kuin rampeutunut. Mutta ei kauan. Hyvin kohta hän jälleen tointui
hämmästyksestään ja huusi julmistuneena: "Halloo! Menköön joku heti
ylös ja tuokoon tänne tuon", -- hän vältti lausumasta nimeä. "Hyfaks,
tule tänne!" Mutta Hyfaks, joka ensi silmäyksellä oli tuntenut
Sebastianuksen, oli oitis lähtenyt käpälämäkeen eikä tuntenut itseään
varmaksi ennenkuin omassa kortteerissaan. Corvinus, jonka keisari
sattui näkemään, lähetettiin häntä noutamaan. Raskain mielin totteli
tämä tuota peljättyä käskyä.

Hänen tullessaan oli jousimiesten kortteeri täydessä puolustustilassa.
Viisikymmentä miestä oli asetettu järjestykseen kahden puolen pihaa,
ja etunenässä seisoivat Hyfaks ja Jubala. Nuo mustat haamut, jotka
seisoivat siinä äänettöminä ja liikkumattomina, käsivarret ja rinnat
paljaina, jouset vireissä ja surmaa tuottavat nuolet suunnattuina
sisäänkäytävää kohden, näyttivät basalttipatsailta, jotka riviin
asetettuina muodostivat sisäänkäytävän egyptiläiseen templiin.

"Hyfaks", huusi Corvinus vapisevalla äänellä, "keisari käskee kutsua
sinua".

"Sano hänelle alamaisimmasti minun nimessäni", vastasi maurilainen,
"että väkeni on vannonut olla päästämättä ketään portista sisään, ilman
että sata nuolta on lävistänyt hänen rintansa, niin kauan kuin ei
keisari merkin kautta osoita, että hän on antanut meille anteeksi".

Tätä vastausta viemään riensi Corvinus takaisin. Nauraen kuunteli
häntä keisari. Afrikkalaiset jousimiehet olivat ihmisiä, joiden kanssa
hän ei halunnut joutua vihoihin. Hän tarvitsi heitä liiankin hyvin;
ne olivat hänelle aivan välttämättömät, kun piti toimittaa pois
epämieluisia uhreja. "Ovelat veijarit!" huudahti barbari nauraen. "Se,
vie tämä sormus päämiehen mustalle eukolle!" Niin sanoen veti hän
sormestaan Fabiolan hänelle lahjoittaman mainion sormuksen ja ojensi
sen sanansaattajalle, joka toistamiseen juoksi tunnetulle kortteerille
ja, lausuttuaan asiansa, nakkasi sormuksen portista pihaan. Jouset
painuivat heti alas ja kaikki jänteet riippuivat höllällä. Ilosta
ulisten juoksi Jubala ja otti ylös sormuksen; siitä syntyi kuitenkin
jo heti riita hänen ja hänen ahneen herransa ja miehensä välillä, joka
katsojain äänekkäiden mielihyvän ilmaisujen kaikuessa paiskasi hänet
maahan ja otti häneltä pois aarteen. Eiköhän tuo nuori vaimo jo näinkin
lyhyen yhdys-elämän jälkeen ollut tullut siihen vakaumukseen, että hän
orjuudesta oli siirtynyt toiseen ja monta vertaa raskaampaan orjuuteen?

Ollen viekkaudessa arvoisan puolisonsa veroinen, ei puolinaisen
tekonsa puolustaminen ollut Hyfaksille mikään vaikea tehtävä. Väittäen
keisarillisen käskyn epäselvyyden olevan syynä kaikkeen, ei hän sanonut
olevansa vastuun-alainen mistään.

"Kuinka lieneekin, olen minä tällä kertaa itse pitävä huolen siitä,
että työ kunnollisesti suoritetaan", vastasi Maksimianus ja käski
sen jälkeen kahden, kurikoilla varustetun miehen astua lähemmäksi.
Sebastianus raahattiin alas ja tapettiin hirmuvaltiaan edessä, joka
kylmäverisenä katseli tätä kamalaa toimitusta. [Maksimianuksesta
ja hänen nimenomaisesta kiellostaan huolimatta vietiin marttyrin
ruumis katakombeihin.] Kun keisari huomasi Fabiolan ja otaksui hänen
olevan tuon jalon patriisittaren, joka oli lahjoittanut hänelle
jalokivisormuksen, kysyi hän ainakin hieman kohteliaammalla tavalla
kuin muutoin: "No, mikä sinun pyyntösi sitten on?" Mieli valtavasti
järkytettynä siitä, mitä äsken oli tapahtunut hänen silmäinsä edessä
ja tuskin kyeten saamaan sanaa suustaan, vastasi Fabiola vapisevalla
äänellä: "Herra, minä pelkään sen jo olevan myöhäistä!"

"Minkätähden myöhäistä?" kysyi Maksimianus hätäisesti silmäten
pergamenttia. Sitten jatkoi hän leimuvin katsein: "Kuinka, tiesitkö
sinä Sebastianuksen elävän? Oletko sinä kristitty?"

Miksikä Fabiolan oli niin vaikea vastata siihen kieltävästi? Mikä
vaikutti, että hän hädintuskin sai sanan sujumaan huuliltaan? -- "Mutta
oletpa oikeassa, se on myöhäistä", jatkoi keisari ystävällisellä
äänellä ja salli armonpyytäjän, joka uupumuksesta oli vähällä lyykistyä
maahan, poistua paikalta. "Mutta nytpä johtuu mieleeni", sanoi hän ja
pidätti Fabiolan, "että olen unhottanut kiittää sinua siitä kauniista
sormuksesta, jonka lahjoitit minulle. Minä saatoin Hyfaksin vaimon
onnelliseksi sillä. Mustassa kädessä on se säteilevä vielä paremmin
kuin minun sormessani. Hyvästi!"

Noilta turmantuojilta marmori-portailta horjuili Fabiola Irene emännän
hiljaiseen asuntoon. Samoinkuin hän itse olivat äiti ja tytärkin
syvästi murheissaan, -- mutta mistä johtuu, että kristityt kantoivat
kovia tuskiakin tykkänään toisella tavalla kuin hän itse? Tämä ajatus
tunkihen ehdottomasti lohduttoman patriisittaren mieleen. Kansajoukon
hajaannuttua lähti hän, sydämelliset jäähyväiset sanottuaan,
miettiväisenä asuntoonsa.

Murhemielin ja itseensä vaipuneena haki hän yksinäisyyttä ja istui
siinä kauan, synkissä ajatuksissa. Hänet havautti mietteistään
kreikkalainen orjatar Graia, joka jätti hänelle kirjeen. Mutta kuinka
säikähtyikään tyttö, kun hän, joka kunnioituksen vaatiman matkan päässä
odotti hallitsijattaren käskyä, päätyi näkemään minkä vaikutuksen kirje
teki häneen.

Fabiola oli näet pikaisesti vilkaistuaan siihen kavahtanut ylös, kovaan
huutaen ja lyöden yhteen käsiään, ja vaipui sitte surkealla äänellä
valittaen leposohvalleen. Maattuaan siinä muutamia tuokioita näköjään
tiedottomana, kouristuksen tapaisesti pidellen kirjettä molemmilla
käsillään, kysyi hän tyynesti, kooten kaiken tahdonlujuutensa, kuka oli
kirjeen tuonut ja käski, että sanantuoja saatettaisiin sisään.

"Mistä tulet?" tällä kysymyksellä kääntyi hän sisäänastuvan sotamiehen
puoleen.

"Minä olen vahtimiehenä Tertulluksen vankilassa".

"Kuka antoi sinulle tämän kirjeen?"

"Jalo Agnes itse".

"Miksi hän raukka on siellä?"

"Eräs mies nimeltä Fulvius on antanut hänet ilmi kristittynä".

"Onko siinä kaikki? Sano jalolle Agneelle, että minä kohta tulen hänen
luokseen, ja ota tämä vaivoistasi".

Sotamies poistui. Mutta Fabiola kääriytyi paksuun viittaan ja lähti
matkalle seuralaisitta.

Vaikeuksia kokematta sai hän tulla siihen koppiin, joka oli määrätty
nuorelle patriisittarelle hänen ylhäisen syntyperänsä ja annettujen
runsaiden lahjoitusten vuoksi.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Fabiola kiihtyneenä, sittenkun oli
syleillyt serkkuaan.

"Muutama tunti takaperin minut vangittiin ja tuotiin tänne", vastasi
Agnes tyynesti.

"Ja onko tuo Fulvius sitten niin hullu, että syyttää sinua semmoisesta,
mikä heti voidaan näyttää perättömäksi?"

"Mistä syyttää?"

"Että olet kristitty".

"Se minä olen, Jumalan kiitos!" vastasi vanki hymyillen.

Fabiola ei siitä ollenkaan kiivastunut, kuten hän ennen olisi tehnyt.
Tämä tieto ei näköjään ollut hänelle niinkään odottamaton. Koska hän
kerran oli nähnyt kaikki miehuuden avut yhdistyneinä kristityssä
Sebastianuksessa, mitenkä hän niin ollen olisi saattanut oudoksua sitä,
että henkilö, jota hän aina oli pitänyt naisellisuuden esikuvana,
myöskin tunnusti samaa uskoa! Melkein kunnioittavasti painoi hän alas
päänsä ja kysyi: "Kuinka kauan olet ollut kristittynä?"

"Kristitty olen ollut koko ikäni", oli vastaus. "Olen niin sanoakseni
äidinmaidossa imenyt sisään kristin-uskon".

"Mutta miksi olet salannut sen minulta?" kysyi Fabiola, ja hänen
sanansa kaikuivat niin vienosuruisesti, juurikuin hellä nuhde.

"Koska näin, kuinka pinttynyt sinä olit ennakkoluuloihin kristin-uskon
suhteen; koska tiesin, kuinka sinä halveksit kristittyjä, pitäen heitä
naurettavaan taika-uskoon langenneina ja mitä kauhistavimpia rikoksia
harjoittavina ihmisinä. Sinä et huolinut kuulla mitään meistä, ja minä
en uskaltanut kristin-uskoa ylistelemällä lietsoa ilmituleen tuota
jalossa sydämessäsi kytevää vihaa".

"Voi, rakas Agnes", sanoi Fabiola liikutettuna. "Jos olisin tiennyt,
että te molemmat, Sebastianus ja sinä, kuuluitte kristittyihin, en
olisi voinut heitä niin vihata, kuin valitettavasti olen tehnyt!
Mutta", jatkoi hän, kun oli hieman tyyntynyt, "tottahan tulet
vaatimaan, että Fulviuksen on todistuksilla osotettava syytöksensä
todeksi?"

"Oi, miksikä? Se olisi tarpeetonta, rakas Fabiola. Minä olen jo
tunnustanut olevani kristitty, ja aion huomenna julkisesti uudistaa
saman tunnustuksen".

"Huomenna? Jo huomenna?" vastasi Fabiola, kauhulla ajatellen niin pian
odotettavaa erohetkeä.

"Ja eikö se ole suloisen riemullinen sanoma, kallihin serkku?" vastasi
Agnes eloisasti, ja tarttui Fabiolan käteen. "Oi, ajatteles, niin pian
jo olen pääsevä Herrani ja Vapahtajani luo, ja minä olen varma siitä,
että sinäkin, Fabiola, olet tuleva hänen luokseen, ja me molemmat
tulemme sanomattoman autuaiksi hänen luonaan taivaassa!" Fabiola oli
syvästi liikutettu. Luvaten tulla uudestaan ennen päivän koittoa
seuraavana aamuna, lähti hän paluumatkalle. Eikö kaikki, mitä hän
tänään oli kokenut, ollut unta?

Melkein samaan aikaan oli kaupunginprefektin talossa ollut tärkeä
neuvottelu isän ja pojan välillä. Sen aiheena olivat juuri nuo molemmat
serkukset tai oikeammin Agneen omaisuus ja Fabiolan persoona. Niin
uskomattomalta kuin kuuluneekin, oli Corvinuksella aikomuksena pyytää
tuon rikkaan patriisittaren kättä, ja voitonhimoinen isä hyväksyi
täydelleen hänen tuumansa. Kavalan Afran kuiskattua Corvinukselle,
että Fabiola epäilemättä suostuisi hänen aviokseen, jos hän voisi
tarjota hänelle paljon kultaa, oli Corvinus lakkaamatta ajatellut
sitä. Mutta mistä saada tuo niin silmittömästi tavoiteltu rikkaus? No
niin, nythän siihen näytti suotuisa tilaisuus tarjoutuvan. Fulvius,
joka ilmiantajana tulee vaatimaan itselleen puolet jalon Agneen
omaisuudesta, saisi epäilemättä tyhjin käsin mennä tiehensä, keisari
kun arvatenkin pidättää hänen osuutensa ja haalii kaikki itselleen,
arveli prefekti. Mutta vaikk'ei tyranni suostuisikaan Fulviukselle
antamaan hänen osaansa, voisi hänet kenties saada kehoitetuksi
luovuttamaan se lähimmälle sukulaiselle -- ja juuri Fabiolalle. Ja
kun jalon patriisittaren sitten on kiittäminen prefektin poikaa niin
suunnattomasta rikkaudesta, ei hän varmaankaan voisi kieltäytyä
tulemasta hänen omakseen.

Corvinuksen mielestä oli isän tuuma tietysti mainio, ja isä vetäytyi
viimein yksityiskammioonsa, luvattuaan mietiskellä valmiiksi
suunnitelman tämän suuren tarkoitusperän saavuttamiseksi.

Ja nyt toiseen taloon, jossa melkein yksin ajoin niin-ikään
perheneuvottelua pidettiin. Se oli Fulviuksen ja hänen setänsä.
Viimeksi mainittu, tultuaan myöhään illalla kotia, näki veljenpojan
istuvan miettiväisenä huoneessaan. "No, Fulvius, onko tyttö varmassa
tallessa?"

"Niin varmassa kuin hän lukkojen ja salpojen takana ikinä olla saattaa,
mutta hänen mielensä on yhtä vapaa ja itsenäinen kuin konsanaan".

"Se on yhdentekevä. Pyövelin kirves sellaisen mielen kohta taltuttaa.
Mutta onko hänen kohtalonsa päätetty, ja ovatko seuraukset varmat? Se
on pääasia", lausui Eurotas.

"Ensimäinen kylläkin, ellei arvaamattomia esteitä satu", kuului
vastaus; "mitä jälkimäiseen tulee, riippuu se siitä, millä tuulella
keisari on. Mutta minun täytyy tunnustaa, että olen pahoillani, miksi
niin nuoren elämän olen saattanut surman suuhun, kun ei tiedä, mitä
hyötyä siitä on".

"Fulvius", vastasi siihen vanhus ankaralla äänellä, ja hänen kasvojensa
piirteet olivat niin kovat kuin graniitti-kallio aamusumussa, "pois
kaikki hentous tässä asiassa! Tiedätkö mikä päivä on huomenna?"

"Kyllä; maaliskuun yhdeskolmatta".

"Se on aina sinuun nähden ollut ratkaiseva päivä. Saadaksesi toisen
henkilön omaisuuden aloit sä sinä päivänä -- -- --"

"Pidä suusi, jos saan luvan sanoa!" keskeytti nuorempi, hirveässä
tuskassa, vanhuksen puheen. "Kuinka saatat sinä aina uudestaan ja
uudestaan muistuttaa minulle kaikkea sitä, minkä kernaimmin tahtoisin
unhottaa?"

"Hyvässä tarkoituksessa! Sinä tahdot unhottaa oman itsesi, mutta sitä
et saa tehdä. Minun täytyy poistaa kaikki tekosyyt, joiden nojalla sinä
saattaisit antautua omantunnon, siveellisyyden tai oman kunniantuntosi
johdettavaksi. On hullua puhua säälistä ihmistä kohtaan, joka estää
sinua saavuttamasta onneasi, erittäinkin moisella tavalla".

Fulvius puri kiukuissaan huultansa ja peitti kasvot molemmilla
käsillään. Eurotas ei ollut tästä milläänkään, vaan jatkoi
leppymättömällä ankaruudella:

"No, huomispäivä on siis jälleen ratkaiseva, kenties kaikin puolin
ratkaiseva päivä sinulle. Pohtikaamme tyynesti, mitä mahdollisia
toiveita se meille tarjoo! Sinä menet siis keisarin luo ja pyydät, mitä
sinulle oikeutta myöten on tuleva. Ja jos saat osuutesi -- -- --"

"Niin myyn kaikki niin pian kuin mahdollista, maksan velkani ja muutan
semmoiseen maahan, missä nimeäni ei ollenkaan tunneta".

"Mutta jos pyyntösi hyljätään?"

"Niin ei voi käydä! Se on mahdotonta!" huusi Fulvius ikäänkuin
kiristyspenkissä, kun vain ajattelikin sitä. "Se on oikeudellinen,
ansionmukainen vaatimus. Sitä ei voida minulta kieltää".

"Älä hätäile liiaksi, nuori ystäväni! Moni on, kuten sananlasku sanoo,
satulansakarasta tuiskahtanut maahan. Entäpä siis, jos oikeutesi
sinulta kielletään?"

"Silloin minä olisin mennyttä miestä! Samassa olisivat kaikki toiveeni
porona. Siinäkin tapauksessa minun täytyy pois täältä".

"Luuletko siis, että Efraim koronkiskuri, jolle olet niin paljon
velkaa, ilman muuta päästää sinut karkuteille? Etkö huomaa, että
kaikki, mitä sinulle voi tapahtua, riippuu yksistään siitä, mitä
huomispäivä tuo mukanaan? Mutta terästä luontosi. Kaiken tämän olen
esiintuonut kehottaakseni sinua rohkeuteen".

Nukkumista ei Fulviuksen tietysti ollut ajatteleminenkaan.
Rauhoittuakseen ja jäähdyttääkseen tulikuumaa otsaansa lähti hän ulos.
Kylmän kipakka yö-ilma teki hänelle hyvää. Ilman varmaa päämäärää kulki
hän rientäen eteenpäin, aina vaan eteenpäin, kunnes vihdoin seisottui
Tertulluksen vankilan ulkopuolella. Olihan hän jo lukuisia kertoja
uskotellut itseään, että tuo jalo roomatar oli pilkannut häntä ja
häpeällisesti hyljännyt hänen naimatarjouksensa -- ja kuitenkin tunsi
hän, että tytön käsi oli hänelle rakkaampi kuin hänen päänsä. Eikö
kuolin-iskua vieläkin voisi väistää? Hän päätti vielä kerran koettaa
ja, jos mahdollista, pelastaa hänet.

Päivän tunnussanan kun tiesi, oli hänen helppo päästä sisään, ja
hän saatatti itsensä jalon Agneen koppiin. Agnes ei säikähtänyt
eikä pyrkinyt pakoon, vaan seisoi tyynenä hänen edessään ja virkkoi
lempeällä äänellä: "Fulvius, jätä minut rauhaan ainakin täällä. Minulla
on elettävänä enää muutamia tunteja, anna minun viettää ne rauhassa".

"Minä olen tullut, jalo Agnes, tehdäkseni nämä tunnit vuosiksi ja
tarjotakseni sinulle onnea rauhan asemesta. Vielä kerran uudistan
tarjoukseni ja lupaan sinulle elämän yhdessä käteni kanssa. Tämä on
viimeinen kerta".

"Enkö ole sanonut sinulle, että olen kristitty, ja tuhat kertaa
mieluummin annan elämäni kuin kiellän uskoni".

"Sinulta ei vaadita kumpaakaan, jos tahdot seurata minua. Vankilan
ovet ovat minulle avoinna. Pakene minun kerallani elääksesi kaikista
keisarillisista edikteistä huolimatta onnellisena minun rinnallani!"

Mutta kun kaikki hänen hartaat pyyntönsä ja houkuttelevat uskottelunsa
jättivät Agneen kylmäksi, menetti Fulvius vihdoin malttinsa. Taas oli
hänet sysännyt tyköänsä -- lapsi, jonka pään päällä miekka häilyi!
Hänen paremmat tunteensa saivat väistyä silmittömän suuttumuksen ja
katkeran vihan tieltä, ja hän huusi leimuvin katsein ja kädellään
uhkaavasti viitaten: "Kurja nainen, vielä kerran annan sinulle
tilaisuutta pelastumiseen! Kummanko valitset, elämän minun rinnallani
vaiko kuoleman?"

"Minäkin valitsen ennemmin kuoleman hänelle kuin elämän sinun-laisen
katalan rinnalla", huusi muuan ääni ovelta.

"Hän on saava maistaa sen!" vastasi Fulvius, nyrkit puristettuina
ja loi vimmastuneen katseen tulijaan. "Etkä sinäkään ole välttävä
kostoani, jos vielä kerran uskallat astua tielle kirottuine
varjoinesi". Sen kanssa hän lähti.

Viimeisen kerran oli Fabiola yksin Agneen kanssa, sittenkuin oli
hetkisen syrjästä katsellut valkeuden ja pimeyden taistelua. Agnes
tarttui hänen käteensä, kiinnitti häneen syvästi totisen ja sanomatonta
rakkautta huokuvan katseen ja pyysi: Sinä et koskaan ole kieltänyt
minulta mitään, Fabiola ystäväni, ja minä tiedän, että olet myös
täyttävä kuolevan viimeisen rukouksen.

"Ei rukoilla, vaan vaatia, käskeä sinun tulee!" vastasi Fabiola syvästi
järkähytettynä.

"Niin lupaa siis, että viivyttelemättä tahdot tutustua kristin-uskon
opetuksiin. Minä tiedän, että sinä tulet omaksumaan ne sekä elämään ja
kuolemaan samassa uskossa, joka antaa voimaa voittamaan maailman ja
synnin!"

Kun Fabiola monin kyynelin oli pyydetyn lupauksen antanut, huudahti
Agnes ilon-ihastuksessa: "Kuule! Jo tulevat! jo tulevat! Sinä
kuulet vain sotamiesten määränperäisiä askelia, mutta minusta ne
ovat noudemiehiä, jotka tulevat noutamaan minua! Niin, lamppuni on
valmistettu, minä menen ulos ylkää vastaan. Hyvästi, rakas Fabiola! Älä
itke minua! Oi, jospa voisit minun kanssani tuntea, kuinka autuasta
on kuolla Kristuksen tähden! Jumala siunatkoon sinua!" Fabiola painoi
rakastetun ystävänsä suonenvetoisesti rintaansa vasten, ja Agnes
vastasi hellästi hänen syleilyynsä, viimeiseen maan päällä. Fabiolan
poistuttua, antautui hän vartijain käsiin, jotka kunnioittavasti
lähestyivät häntä, viedäkseen hänet Forumille.

Katsojain joukossa oli kaksi henkilöä, jotka vetivät puoleensa
toisten huomion. Toisella puolen sitä puoliympyrää, jonka suuri
yleisö muodosti, seisoi nuori mies, kääriytyneenä toogaansa, hattu
painettu niin syvään silmille, ett'ei voinut tuntea hänen kasvojensa
piirteitä. Häntä vastapäätä seisoi ylhäinen nainen, varreltaan
kookas ja pää pystyssä; ilmeistä oli, että hänet ensi kertaa nähtiin
Forumilla moisessa tilaisuudessa. Häntä verhosi kiireestä kantapäihin
kallis-arvoinen viitta, jopa niinkin kallis-arvoinen, että keisarinnan
ei olisi tarvinnut hävetä kantaa sitä. Hänen vieressään seisoi
palvelijatar, kasvot yhtä huolellisesti peitettyinä kuin hänen
valtijattarellaankin. Liikkumattomina seisoivat siinä nuo molemmat
naiset, ja heidän ajatuksensa näkyivät olevan suunnattuina yhteen
ainoaan esineeseen.

Vanki vietiin nyt tuomarin eteen; mutta koska hänen ajatuksensa olivat
kaukana tuomiopaikasta, ei hän huomannut noita kahta naista enemmän
kuin muitakaan ympärillä seisovia.

"Miks'ei hän ole raudoissa?" kysyi prefekti tiuskaten.

"Sitä ei tarvita. Hän käy aivan vapaaehtoisesti", vastasi Catulus, "ja
hän on niin nuori".

"Mutta hän on yhtä vastahakoinen kuin mikä vanha akka. Pane heti raudat
hänen käsiinsä!"

Pyöveli haki käsirautojen joukosta sopivia ja, löydettyään kaikista
köykäisimmät ja pienimmät, kiinnitti hän ne syytetyn ranteihin. Agnes
pudisti hymyillen käsiään, ja samaten kuin apostoli Paavali muinoin
ravisti kyykäärmeen irti kädestään, niin putosivat käsiraudat kalisten
hänen jalkoihinsa.

"Meillä ei ole pienempiä", huomautti pyöveli; "pitäisi noin nuoren
ihmisen kantaa toisenlaisia rannerenkaita".

"Vaiti, mies!" keskeytti hänet vihastunut tuomari; kääntyen vangin
puoleen, jatkoi hän sitten hieman leppeämmällä äänellä:

"Agnes, nuoruutesi, asemasi ja huonon kasvatuksesi tähden minä säälin
sinua. Tahtoisin jos mahdollista pelastaa sinut. Malta mielesi, nyt
kun vielä aikaa on! Luovu kristin-uskon vääristä, turmiollisista
opetuksista, tottele keisarillisia käskyjä ja uhraa jumalille!"

"Tarpeetonta on kiusata minua kauemmin", vastasi Agnes. "Päätökseni
on peruuttamaton. Minä halveksin vääriä jumaliasi ja voin palvella
ainoastaan elävää Jumalaa. -- Iankaikkinen Jumala, avaa suuriksi
taivaan portit, jotka ennen olivat ihmisiltä suljetut! Korkeasti
ylistetty Kristus, kutsu luoksesi se sielu, joka pysyy kiinni sinussa!"

"Kyllä näkyy, että minä vain kulutan aikaa", sanoi malttamaton
prefekti, joka huomasi säälin ilmauksia kansanjoukon keskuudessa.
"Sihteeri, kirjoita päätös".

"Me tuomitsemme Agneen keisarillisen ediktin halveksimisesta miekalla
mestattavaksi".

"Minkä tien varrella ja monenko peninkulmakiven luona on tuomio
toimeenpantava?" kysyi mestaaja. [Mestaaminen toimitettiin tavallisesti
kaupunginporttien ulkopuolella toisen, kolmannen tai neljännen
peninkulmakiven luona.]

"Se on heti toimeenpantava", oli vastaus.

Agnes nosti kätensä korkeutta kohti ja laskeutui sen jälkeen tyynesti
polvilleen. Omin käsin veti hän silkinhienoiset hiuksensa silmilleen
ja taivutti niskansa miekan katkaistavaksi. Silmänräpäyksen keskeytys
seurasi sen jälkeen, sillä pyöveli vapisi liikutuksesta eikä kyennyt
miekkaa heiluttamaan. Polvillaan olevaa tyttöstä tuossa valkoisessa
puvussaan, käsivarret ristissä rinnalla, pää alaspäin kumartuneena,
niin että hänen kiharansa miltei koskivat maahan ja peittivät hänen
kasvonsa, sopi kait verrata harvinaiseen kasviin, jonka hento varsi,
valkoinen kuin lilja, taipui suunnattomain kukkain painosta.

Vasta kun tuomari kovilla sanoilla oli nuhdellut pyöveliä tämän
viivyttelemisestä ja vaatinut häntä tekemään velvollisuutensa, rohkaisi
tämä mielensä. Miekka välähti ilmassa, ja seuraavassa tuokiossa
oli kukka erotettu varrestaan; lempeä neitonen, suloinen taimi oli
siirretty taivaalliseen yrttitarhaan.



Kahdeksastoista Luku.

Nemesis.


Sill'aikaa kuin tuntematon nuori mies, voitonriemuinen hymy huulillaan,
silmiään pois kääntämättä oli katsellut mestausta, oli ylhäinen nainen
kääntynyt poispäin, siksi kunnes syvää hiljaisuutta seurannut sorina
ilmaisi hänelle, että kaikki oli lopussa. Nyt astui hän pelkäämättä
esiin, riisui päältään upean indialaisen viittansa ja levitti sen
ikäänkuin käärinvaatteeksi mestatun yli. Yleinen mielihyvän hälinä
seurasi tätä aito naisellista hienotunteisuutta todistavaa tekoa.

Jalo patriisitar seisoi nyt surupuvussaan tuomarin edessä. "Herra
tuomari", lausui hän syvästi liikutettuna, mutta sentään selvällä,
ylhäisellä äänellä, "minä pyydän sinulta yhtä armon-osoitusta. Älä
anna sotamiesten raakojen käsien enää häväistä sen jäännöksiä, joka
oli minulle kaikista rakkain maan päällä; salli minun kannattaa hänet
isiensä perhehautaan. Hän oli yhtä hyvä kuin hän oli jalo".

Tertullus, joka nähtävästi oli ärtyisällä tuulella, ei kuitenkaan ollut
vähintäkään halukas suostumaan tähän pyyntöön, vaan käski Catuluksen
muitta mutkitta heittää ruumiin Tiberiin tai katsoa, että se tuli
poltetuksi.

Mutta Fabiola ei ollut niin helpolla karkoitettavissa. Hän, tuo ylpeä
roomatar, joka eläissään ani harvoin, niin, tuskinpa milloinkaan oli
mitään pyytänyt, hän turvautui nyt rukouksiin ja pyysi niin hartaasti,
niin liikuttavin sanoin, että yleinen myötätuntoisuuden hyminä alkoi
kuulua kansanjoukon keskeltä. Tätä tukahduttaakseen kysäsi Tertullus
häneltä terävällä äänellä: "Oletko sinäkin kristitty?"

Fabiola vitkasteli hetkisen, mutta vastasi sitten pontevalla äänellä:
"En, mutta minun täytyy tunnustaa, että jos mikään voisi taivuttaa
minut siihen, niin juuri se, mitä tänään olen sattunut näkemään".

"Mitä tarkoitat?"

"Että valtion-uskonnon suojaamiseksi pitää kuolemaan mennä semmoisen
henkilön, jonka sinä juurikaan olet mestauttanut", tässä kyyneleet
melkein tukauttivat hänen äänensä -- "sill'aikaa kuin pedot, petomaiset
hirviöt, jotka ovat häpeäpilkkuna ihmiskunnalle, saavat elää ja
ovat onnellisia. Mutta, herra, te ette tiedä, kenenkä te tänään
olette poistaneet maan päältä! Hän oli puhtain, armain ihminen, mitä
maa milloinkaan on kantanut, ja, vaikka vielä niin nuori, oli hän
sukupuolemme kaunistus. Ja olisi kaiketi hän vieläkin elossa, ellei
olisi ylenkatseellisesti hyljännyt erästä seikkailevaa kosijaa, joka
kaikkialla on ahdistellut häntä naimatarjouksillaan, ei ainoastaan
hänen ollessaan yksin maatalollaan ja kodin pyhäkössä, vaan vieläpä
vankikammiossakin. Siksi että hän ei ole ollut halukas rikastuttamaan
aasialaista urkkijata maatiloillaan ja rahoillaan eikä naimisen kautta
aateloimaan sitä, jota saattoi vain inhota, -- siksi on hänen päänsä
joutunut mestauskirveen alle".

Puhumasta herjettyään loi hän kylmän, halveksivan katseen Fulviukseen,
mutta tämä juoksi esiin ja huusi vihan vimmassa: "Kaikki on valhetta
ja häpeällistä parjausta! Eikö Agnes avoimesti tunnustanut olevansa
kristitty?"

"Kuule minua vielä kerran armollisesti", jatkoi Fabiola, kääntyen
arvokkuudella jälleen tuomarin puoleen. "Kun minä nyt todistuksilla
osoitan hänet syylliseksi, on hänen muotonsa osoittava minun totta
puhuvan. Etkö sinä", pitkitti hän kääntyen Fulviukseen, "etkö sinä
vielä tänä aamunakin vankikammiossa ahdistanut tuota viatonta lasta ja
luvannut hänelle, että jos hän suostuisi tulemaan sinulle puolisoksi,
hän saisi elää ja keisarillisesta ediktistä huolimatta pitää
kristillisen uskonsa?"

Ikäänkuin salaman satuttamana seisoi. Fulvius siinä kalman kalpeana,
kykenemättä virkkamaan sanaakaan, kun tuomari julmistuneella äänellä
lausui: "Fulvius, kasvosi ilmaisevat sinut! Minulla olisi valta heti
kohta vangituttaa sinut, mutta minä annan sinulle ystävällisen neuvon:
pakene täältä! Älä koskaan enää näyttäy Forumilla tahi missään Rooman
julkisissa paikoissa! Jos tämä jalo nainen kumminkin vaatii, niin minä
paikalla saatan sinut syytteen-alaiseksi". "Onko lupa kysyä", jatkoi
hän sen jälkeen, kääntyen mitä kohteliaimmasti tuntemattoman puoleen,
"mikä on nimesi, ylevä nainen?"

Fabiolan mainittua nimensä, muuttui tuomari siinä tuokiossa ihankuin
toiseksi mieheksi. Eikähän ihmekään. Hengessään hän näki äkkiä edessään
tulevan miniänsä! Monin sanoin ensin kiiteltyään tämän korkeata
sivistystä ja yleviä avuja, tuomari ilmoitti, että koska Fabiola
on tämän, petoksen uhrina suistuneen neiden likin sukulainen, on
hänellä myös lähin oikeus ruumiiseen. Hän saa siis tehdä sen kanssa
mitä tahtoi. Tuomarin sanoja keskeyttivät äänekkäät hysitykset ja
vihellykset, jotka kuitenkin tarkoittivat Fulviusta, tämän kalpeana
häpeästä ja kiukusta hiipiessä tiehensä.

Fabiola kiitti prefektiä, ja emäntänsä viittauksesta antoi Syra, joka
suojelijana oli seurannut valtijatartaan, merkin neljälle orjalle
astua paarien kanssa lähemmäksi. Fabiola ei sallinut, että kukaan muu,
kuin hän ja Syra, sai koskea ruumiiseen. Syran avulla nosti hän sen
paareille, levitti tuon kallis-arvoisen käärinvaatteen sen ylle ja
saattoi viimeiseen leposijaansa nuot rakastetun ystävättären maalliset
jäännökset.

Tertullukselle tai oikeammin hänen pojallensa oli asia siis saanut
semmoisen käänteen, että sen parempaa tuskin saattoi toivoa. Tertullus
läksi heti hoviin esittämään keisarille tavanmukaisen virallisen
kertomuksen asiasta, otettuaan mukaansa kauniisti piirretyn asiakirjan,
jonka hän eilen illalla myöhään oli sepittänyt ja kirjoittanut, ja
joka koski mestatun omaisuuden luovuttamista lähimmälle sukulaiselle.
Ilmoitettuaan nuoren patriisittaren kuoleman, kuvasi hän liioitellen
yleisön tyytymättömyyden mestaukseen, minkä seikan hän kokonaan luki
Fulviuksen syyksi. Paitsi sitä arvasi hän Agneen omaisuuden melkoista
pienemmäksi kuin se todella oli ja huomautti lopuksi, että kansa
pitäisi suuressa arvossa semmoista armon-osoitusta, jos keisarillinen
hallitsija luovuttaisi mestatun omaisuuden lähimmälle perijättärelle.
Ei hän myöskään unhottanut kuvata Fabiolaa harvinaisen lahjakkaaksi,
jaloksi naiseksi, joka lisäksi oli keisarin uskollisimpia alamaisia.

"Ha ha, hänet minä tunnen", vastasi Maksimianus kovasti nauraen,
niin kuin jotakin hyvin lystillistä olisi juolahtanut hänelle
mieleen. "Sehän ihmis-raukka lahjoitti minulle kallis-arvoisen
jalokivi-sormuksen ja pyysi minua säästämään Sebastianuksen henkeä,
juuri kun hänet oli keritty lyödä kuoliaaksi. Niin, niin, pikkuinen
perintö on joka tapauksessa lohduttava häntä tuon pojan menettämisen
johdosta. Laita asiakirja valmiiksi, niin minä kirjoitan sen alle".

Tertullus antoi silloin esiin kirjoituksen, jonka oli ennakolta
laatinut, niinkuin hän sanoi, keisarillisen hallitsijansa tunnettuun
jalomielisyyteen luottaen. Kun Maksimianus oli luovutuskirjan alle
kirjoittanut nimensä -- ohimennen sanoen niin epäselvästi, että
koulupoikakin olisi sellaisia koukeroita hävennyt -- sai prefekti
poistua, ja hän läksikin ihastuksissaan saavuttamastaan menestyksestä.
Kirjoituksen jätti hän odottavalle Corvinukselle edelleen
toimitettavaksi.

Tuskin olivat isä ja poika lähteneet palatsista, kun Fulvius,
uskaltamatta toivoa sanottavasti mitään, ilmestyi heidän sijaansa.
Hän oli kotona jo ennemmin pukeutunut hovipukuun ja koettanut
hyvänhajuisissa kylvyissä poistaa kaikki ne merkit, jotka varhaisesta
aamusta käsin hänen rinnassaan riehuneet intohimot olivat hänen
kasvoihinsa painaneet. Viimeinen keskustelu Eurotaan kanssa sekä
tän-aamuiset tapaukset olivat täyttäneet hänen mielensä tuskallisilla
aavistuksilla. Näytti siltä kuin yksi ihminen olisi ollut varta vasten
luotu tekemään kaikki hänen aikeensa tyhjäksi. Mutta tässähän tuo yksi
ei ainakaan kykene asettamaan esteitä hänen tielleen. Aamulla oli se
samainen tosin ainaiseksi hävittänyt hänen maineensa, mutta eihän hän
kuitenkaan saata riistää Fulviukselta hänelle oikeuden mukaan tulevaa
palkkiota. Jos hänen oli onnistunut tehdä Fulvius kirotuksi, kaikkialta
karkoitetuksi henkilöksi, ei hänen kuitenkaan ollut onnistunut saattaa
häntä kerjäläisenä maantielle. Näin lohdutti Fulvius itseään. Siitä
huolimatta uskalsi hän ainoastaan epätoivon pakosta astua esiin,
vaatimaan itselleen oikeutta myöten tulevaa osaansa jalon Agneen
takavarikkoon otetusta omaisuudesta ainoalta vastustajalta, jota hänen
oli varottava, nimittäin keisarilta itseltään. Kaikkein alamaisimmasti
hymyillen astui hän vastaanotto-huoneeseen ja notkisti polvensa
peljätyn keisarin edessä.

"Mitä sinä tahdot?" ärjähti hirmuvaltias hänelle.

"Olen tullut, korkea keisarillinen herrani, pyytääkseni keisarilliselta
oikeudeltasi, että tahtoisit antaa minulle osani jalon Agneen
omaisuudesta. Minun ilmiantoni johdosta hän kristittynä on saanut hyvin
ansaitun palkkansa".

"Kaikki se olisi, niinkuin olla pitää, jos korviimme ei olisi tullut,
että sinä tapasi mukaan olet hoitanut asiasi niin kömpelösti, että
tyytymättömyyttä ja nurinaa on kuulunut kansan keskuudesta. Mitä
ennemmin sinä siis pudistat tämän kaupungin tomun jaloistasi, sitä
parempi sinulle itsellesi. Ymmärrätkö? Tapamme ei ole antaa semmoista
neuvoa kahta kertaa".

"Minä noudatan silmänräpäyksessä tätä korkeimman tahtosi vihjausta",
vastasi Fulvius. "Mutta minä olen melkein kokonaan vailla varoja.
Käske sentähden, että osuuteni maksetaan minulle, niin minä hetkeäkään
viipymättä lähden Roomasta".

"Ei sanaakaan enää!" jyrisi itsevaltias. "Lähde matkaan, ja heti
paikalla! Se omaisuus, jota sinä väenväkeen pyydät omaksesi, ei sinuun
nähden enää saata tulla kysymykseen; me olemme sen kokonaisuudessaan
luovuttaneet eräälle ansiokkaalle naiselle, jalolle Fabiolalle".

Fulvius ei saanut sanaakaan vastatuksi. Mykkänä suuteli hän keisarin
kättä ja poistui palatsista murtuneena miehenä. "Niin ollen on hän
sittenkin tehnyt minut kerjäläiseksi!" mutisi hän, päästyään kappaleen
matkaa palatsista. Eurotas näki heti ensi silmäyksellä, millä kannalla
asiat olivat ja ihmetteli itsekseen veljenpojan tyyneyttä, mutta
huomautti vain aivan kuivasti: "Huomaan että kaikki on mennyttä".

"Oletko tehnyt valmistuksesi?" kysyi pettynyt.

"Melkein", oli vastaus. "Jalokivet, huonekalut ja orjat olen myynyt
vähillä tappioilla; meillä on ainakin sen verran, että mukavasti
voimme matkustaa Aasiaan. Stabion, luotettavan orjan, olen pidättänyt
itsellemme; hän voi ottaa vähät matkatavaramme hevosensa selkään.
Paitsi sitä pidän kaksi hevosta varalla sinua ja itseäni varten. Yksi
asia on minulla enää suoritettavana. Myrkkyä, jonka luvan mukaan piti
olla valmiina jo eilis-iltana, en saa ennenkuin jälkeen puolisten".

"Mitä sinä myrkyllä aiot?" kysyi Fulvius.

"Kai sen arvannet kysymättäkin", vastasi vanhus, väräyttämättä yhtäkään
kasvojen lihasta. "Tahdon vielä kerran koettaa toisessa paikassa,
mutta se vaan on peruuttamattoman varmaa: isäni suku ei saa kuolla
köyhyydessä; kunniakkaasti täytyy sen sortua".

Fulvius purasi huultaan. "Niinkuin tahdot", vastasi hän, "minä olen
kyllästynyt elämään. Lähde talosta niin pian kuin mahdollista, että se
olisi tyhjä Efraimin tullessa, ja laita niin, että tapaan sinut yön
tullen Latiumin tiellä kolmannen peninkulmakiven luona. Minullakin on
tärkeä asia suoritettavana ennen matkalle lähtöämme".

"Mikä niin?" kysyi Eurotas hämmästyen. "Sen täytyy toistaiseksi pysyä
minun salaisuutenani", vastasi Fulvius. "Mutta ellen olisi paikalla
kaksi tuntia jälkeen auringonlaskun, niin pidä minua menneenä miehenä
ja koeta pelastua ilman minua".

Tämän vastauksen jälkeen kiinnitti Eurotas terävän, läpitunkevan
katseensa veljenpoikaan, nähdäkseen, aikoiko tämä ehkä karata hänen
luotaan. Mutta kun Fulvius avoimesti ja tyynesti katsoi häntä silmiin,
antamatta siltä tuota haluttua selitystä, ei vanhus enempää kysynyt.

Tämän keskustelun aikana oli Fulvius riisunut hovipukunsa ja paneutunut
matkapukuun. Hänen aikomuksensa ei ollut enää palata vanhaan asuntoon;
se näkyi siitä, että hän otti mukaansa aseensa ja paitsi miekkaa,
joka riippui vyössä, pisti mekkonsa alle teräväksi tahkotun tikarin,
jommoisia ainoastaan itämailla käytettiin.

Eurotas läksi oitis talosta ja poikkesi Numidialaiseen kortteeriin
vievälle tielle. Hänen kysyttyään Jubalaa, ilmestyi kohta tuo meille
tunnettu neekerinainen. Tämä antoi Eurotaalle hänen tilaamansa kaksi
pientä pulloa ja oli juuri antamaisillaan ohjeita niiden käyttämiseen,
kun Hyfaks puoleksi päihtyneenä äkkiarvaamatta lähestyi heitä. Eurotas
ehti hätimiten hänen huomaamattaan kätkeä ne levättinsä alle ja pistää
kultarahan Jubalan käteen.

Jubala oli kertonut miehelleen siitä naimatarjouksesta, jonka vanhus
useita kertoja oli hänelle tehnyt, ja nyt, luullen syyrialaisen tulleen
taaskin samassa aikeessa, syöksyi mustasukkainen, kuumasisuinen
afrikkalainen vimmastuneesti hävyttömän kimppuun, sittenkun ensin
oli tylysti sysännyt syrjään vaimonsa. Eurotas sai panna kaiken
puhetaitonsa liikkeelle pelastuakseen julmistuneen jousimiehen käsistä,
joka päästi hänet vasta sitten, kun ilkiö oli luvannut, ett'ei hän enää
koskaan näyttäytyisi siellä.

On kuitenkin jo aika, että teemme selkoa Fabiolan vaiheista.
Vallan väsyneenä niin edellisen kuin tämän päivän järisyttävistä
tapauksista vetäytyi hän huoneisiinsa. Haluten olla täydellisesti
rauhassa, käski hän, ett'ei kukaan saisi oleksia sillä pihalla, joka
oli hänen salinsa puolella, kuin myös, ett'ei ketään saisi laskea
hänen puheilleen. Sitä mielenmalttia, sitä hämmästyttävää tarmoa ja
tahdonlujuutta, jota olemme hänessä ihmetelleet, oli nyt seurannut
täydellinen hervahtuminen ja sanomaton alakuloisuus. Hän itki rakkaan
Agneensa kadottamista, niinkuin äiti itkee ainoata, häneltä äkkiä
riistettyä lastansa. Milt'ei yhtä haikeasti suri Fabiola kallista
ystävää Sebastianustakin. Ja sittenkin, kuinka toisin olikaan tuntunut
hänestä, nähdessään tuon väkivaltaisella kuolemalla poiskutsutun
ystävänsä, verraten siihen, millä mielellä hän oli seisonut isänsä
paarien ääressä! "Kuinka omituista", sanoi hän itsekseen, "että juuri
niiden, jotka vastaavat siveellisyyden korkeinta ihannetta, pitää
olla kristittyjä! Onko mahdollista, että niin jalojen siveellisyyden
esikuvien pitäisi katooman? Ei, mahdotonta! Jollakin tavalla, jollakin
korkeammalla tavalla, täytyy näiden kahden olla onnellisia, muuten
sanalla 'oikeus' ei ole mitään merkitystä. Mitä on pakanamaailma näiden
kahden rinnalla!" Ajatuksen irtauduttua näistä jaloista, ihmeteltävistä
ja ylevistä kuvista, tunkeusi ehdottomasti hänen sieluunsa uusia,
edellisille vastakkaisia, kun hänen mieleensä johtuivat Fulvius ja
Tertullus, Calpurnius ja keisari, jopa hänen oma isänsäkin. Häntä
pöyristytti.

Hänen mietteensä häiriytyivät äkisti vieraan sisälletulon kautta,
joka sanoi olevansa "keisarin sanansaattaja". Ovenvartija oli tosin
kieltänyt häneltä sisäänpääsyn ja neuvotonna kääntynyt hovimestarin
puoleen, mutta tämä oli ollut sitä mieltä, että keisarillinen
sanansaattaja oli pidettävä poikkeuksena ja päästettävä sisään.

Fabiolaan tämä vaikutti ilkeän hämmästyttävästi, mutta keisarilliseksi
sanansaattajaksi nimitetyn hassunkurinen ulkomuoto lepytti hänet
hetikohta. Ellei Fabiola olisi ollut niin syvän surun valtaamana,
ei hän olisi voinut pitäytyä hymyilemästä. Se oli Corvinus, joka
kömpelömäisesti läheni häntä. Kaunis-sanaisella puheella, jonka
hän kuitenkin oli huonosti oppinut, esiinkantoi hän Fabiolalle,
keisarillisen lahjoituskirjan ohessa, vakuutuksen vilpittömästä
rakkaudestaan sekä pyysi saada laskea jalon Agneen omaisuuden ynnä
itsensä hänen jalkojensa juureen.

Keisarillisen sanansaattajan puhetta oli Fabiolan mahdoton käsittää,
eikä hänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan siitä, että lahjan
vastaanottaminen oli aiottu välikappaleeksi sanansaattajan itsensä
vastaan-ottamiseen. Hän ei osannut muuta kuin lähettää sanansaattajan
kautta alamaisimman kiitoksensa sekä käskeä sanomaan korkealle
antajalle, että hän tällä haavaa on niin pahoinvoipa, ett'ei kykene
personallisesti sitä tekemään. Hämillään ja neuvotonna koetti Corvinus
sen jälkeen selittää tuolle jalolle naiselle, että hänen isänsä oli
tämän kaiken hänen hyväkseen toimittanut. Mutta Fabiola arveli, että
prefektin ei olisi maksanut ottaa sitä vaivaa päälleen. Jälkeenjäänyt
omaisuus oli jo aikaa sitten hänelle testamentattu ja oli se joutunut
hänelle samana hetkenä, jona... Hän ei saattanut lopettaa lausetta.

Kosija joutui yhä enemmin ymmälle ja esitti vihdoin rakkauden
ilmoituksensa niin takaperoisesti, että Fabiola otaksui hänen pyytävän
kohtuullista palkkiota siitä, että hän oli tuon tärkeän lahjoituskirjan
perille tuonut. Fabiola siis vakuutti, että kaikki hänen vaatimuksensa
niin pian kuin mahdollista täytetään, mutta pyysi, että Corvinus nyt
jättäisi hänet rauhaan, koska hän tuntee itsensä hyvin heikoksi.
Corvinus ymmärsi näiden sanojen merkitsevän paljasta hyvää ja läksi
hyvillä mielin pois.

Jäätyään taas yksin, Fabiola antautui jälleen surunsa ja kolkkojen
ajatustensa valtaan, luomatta edes katsettakaan pöydällä olevaan
asiakirjaan. Niin elävinä kuvautuivat hänen mieleensä jälleen äsköiset
tapaukset Forumilla, että hän ehdottomasti huudahti: "Jumalan kiitos,
että nyt ainakin pääsen näkemästä tuota konnaa!"

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun hän huomasi esirippua vedettävän
syrjään. Oliko se hänen liiaksi kiihoittuneen mielikuvituksensa luoma
harhanäky, vai oliko se totta? Siitä ei hän kauaksi jäänyt epätietoon.
Seuraavassa tuokiossa kuuli hän nämä sanat: "Saanko kysyä, ketä sinä
moisilla mairesanoilla kunnioitat?"

"Sinua, Fulvius!" vastasi Fabiola pelkäämättä ja kiihoittuneena. "Eikö
siinä kyllin, että olet tunkeunut taloon, huvilaan ja vankilaan?
Rohkenetko sen lisäksi syöstä syvimmän murheen vallassa olevan
syrjäisimpään saliinkin, sen, jonka olet saattanut niin syvään suruun?
Poistu heti paikalla tai käsken ajaa sinut häpeällä pois!"

"Vähän hiljemmin, rauhoitu hiukkasen!" vastasi rauhanhäiritsijä
kääntymättä takaisin. "Tämä on kaikissa tapauksissa viimeinen kerta
kun käyn luonasi; mutta meillä on vielä koko monta seikkaa sovittavana
toistemme kanssa. Älä vaivaa itseäsi huutamalla apua; orjasi ovat
liiankin täsmällisesti noudattaneet käskyäsi pysyä loitommalla sinusta.
Kukaan ei kuule huutoasi".

Ja niin itse asiassa olikin. Tietämättään tai tahtomattaan oli
Corvinus valmistanut tietä entiselle liittolaiselleen. Ovenvartija,
joka ennemmin kaksi kertaa oli nähnyt oudon tulijan isäntä-vainajansa
vieraana, oli tosin tahtonut käännyttää hänetkin ovelta ilmoittamalla,
ett'ei hän, valtiattarensa käskyä noudattaen, päästä sisään ketään,
olipa pyrkijä vaikka keisarillinen sanansaattaja; mutta kun Fulvius
julkeasti väitti tulevansa keisarin lähettämänä, oli mies arvelematta
avannut oven hänelle, vaikka itsekseen ihmetellenkin, että hänen
valtiattarelleen jo toistamiseen tänä päivänä tapahtui se kunnia, että
keisarillinen sanansaattaja kävi hänen luonaan. Kavala vieras pyysi,
että vartija jättäisi oven auki, jotta hän, kiireellisissä asioissa
kun liikkui ja tahtomatta saattaa hälinää aikaan surutalossa, esteettä
pääsisi ulos, jos niin sattuisi, että hän, asiansa toimitettuaan ei
tapaisi ovenvartijaa ovella.

Käskemättä tietysti istahti Fulvius vastapäätä yllätettyä naista
ja alkoi: "Sinulla ei ole syytä olla vihainen siitä, että minä
äkkiarvaamatta olen astunut sisään ja kuullut tuumittelusi. Sinä itse
olet ollut minulle opettajana siihen Tulliuksen vankilassa. Mutta minun
on palauttaminen muistiisi aikaisempia yhtymisiä. Kun ensi kerran olin
kutsuttu kunnian-arvoisen isäsi luo, kohtasin siellä erään -- minun ei
ole tarvis mainita hänen nimeään -- jonka katseet ja sanat heti saivat
minut rakastumaan, ja sydämessään paloi hänellä samallaiset tunteet
minua kohtaan".

"Julkea mies!" huudahti Fabiola. "Kuinka tohdit edes kajota semmoiseen!
Ei ole totta, että semmoista tunnetta koskaan on liikkunut teidän
kummankaan sydämessä".

"Mitä jaloon Agneeseen tulee", pitkitti Fulvius, "niin tiedän sen
luotettavalta taholta; oma isäsi ilmoitti minulle, että hänen
veljentyttärensä oli tunnustanut hänelle rakastavansa minua. Monen
monta kertaa isäsi kehotti minua jatkamaan kosintaani".

Fabiola tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi. Eihän hän saattanut
kieltää tämän väitteen todenperäisyyttä! Hän muisti isänsä viittaukset
mielettömistä luuloistansa.

"Minä kyllä tiedän", vastasi hän, "että rakas isäni erehtyi tässä
suhteessa; mutta minä, jolta tuo kallis tyttönen ei mitään salannut..."

"Paitsi uskontonsa", puuttui Fulvius hänen puheeseensa, katkerasti
naurahtaen.

"Vaiti!" jatkoi Fabiola. "Se sana kuuluu jumalan-pilkkaamiselta sinun
suussasi. Minä tiedän, ett'ei hän sinua kohtaan tuntenut muuta kuin
inhoa ja vastenmielisyyttä".

"Niin, sittenkuin sinä olit saanut ne tunteet hänessä hereille. Ensi
kohtaamisemme hetkestä saakka olet sinä yhdessä tuon petollisen
upseerin kanssa, joka on saanut niittää palkkansa, ollut katkera,
leppymätön viholliseni. Hänelle olit sinä ajatellut sitä paikkaa,
jota minä ajoin takaa. Hillitse kiukkusi; sillä sinun täytyy kuulla
minua loppuun asti. Sinä olet hävittänyt maineeni, sinä myrkytit hänen
tunteensa, sinä sait rakkauteni muuttumaan leppymättömäksi vihaksi!"

"Sinun _rakkautesi_?" puuttui Fabiola närkästyneesti hänen
puheeseensa. "Ellei kaikki mitä olet sanonut, olisi ilkeätä valetta
-- mitä rakkautta sinä olisit saattanut tuntea häntä kohtaan? Mitäpä
muuta arvoa sinä olisit voinut panna hänen teeskentelemättömään
säveyteensä, hänen luonnolliseen vilpittömyyteensä, hänen harvinaiseen
ymmärrykseensä, hänen viattomaan puhtauteensa, kuin mitä susi panee
lampaan kärsivällisyyteen tai korppikotka kyyhkysen säveyteen? -- Ei,
hänen rikkauttaan, hänen korkeata asemaansa, hänen aateluuttaan sinä
ajoit takaa. Minä luin sen liekehtivistä silmistäsi, kun ensi kerran
tähystelit häntä basiliskikatsein!"

"Ei ole totta! Jos tarjoukseni olisi otettu vastaan, jos olisin
sattunut saamaan arvokkaan puolison, olisin tuottanut asemalleni
kunniaa; olisin ollut kodikas, tyytyväinen, lemmekäs, yhtä kelvollinen
omistamaan tämän ystävän..."

"Kuin kuka hyvänsä", liitti siihen Fabiola, "joka tarjotessaan hänelle
kätensä sanoo olevansa yhtä valmis kolmen tunnin kuluessa aviokseen
ottamaan tai murhaamaan hänet. Mutta tyttö suostuu mieluummin
jälkimäiseen, ja kosija pitää sanansa. Mene pois näkyvistäni! Sinä
saastutat ilman, jossa liikut!"

"Minä menen, jahka olen toimittanut asiani, ja kun minä lähden, on
sinulla hyvin vähän syytä olla iloinen. Sinä olet niin ollen vakaalla
aikomuksella ja ilman syytä tehnyt kaikki rehelliset aikeeni tyhjiksi,
hävittänyt ainoan toiveeni, riistänyt minulta yhteiskunnallisen
asemani, arvoni ja perheellisen onneni. Mutta ei siinä vielä kyllin.
Kaiken päälliseksi olet sinä ollut syyllinen kaikessa siinä, mistä
nyt syytät minua. Olet salaa kuunnellut keskustelujani, olet tänään,
unhottaen naisellisen arvokkuutesi, esiintynyt Forumilla minua vastaan
julkisesti päättääksesi sen, minkä hiljaisuudessa olet alkanut, olet
vastoin oikeutta ärsyttänyt tuomarit ja ihmiset minua vastaan ja sen
kautta tehnyt minut vihattavaksi keisarinkin edessä. Jollei väkevämpi
tunne kuin pelko olisi ajanut minua tänne, olisin kuin pyytäjiään
pakoileva susi koettanut karata ulos lähimmästä kaupunginportista".

"Ja minä sanon sinulle, Fulvius, että niin pian kuin sen teet, on
hyveiden mitta tässä jumalattomassa kaupungissa oleva suurempi kuin se
nyt on", vastasi Fabiola. "Vielä kerran käsken sinua ainakin poistumaan
talostani, tai lähden itse ulos!"

"Emme ole tulleet vielä loppuun", pitkitti Fulvius. Hänen kasvonsa
olivat sillä välin käyneet yhä tulisemmiksi, hänen huulensa olivat
verettömät. "Sinua on minun kiittäminen siitä, että nyt olen pakotettu
lähtemään Roomasta rutiköyhänä, kodittomana karkulaisena, yhteiskunnan
hylkynä; olet riistänyt minulta tuon armaan tytön, rauhan, kunnian ja
kodin, mutta lisäksi olet vienyt minulta vaivalla ansaitun, laillisen
omaisuuteni".

"Julkea, hävytön mies, joka tohdit soimata minua varkaaksi omassa
talossani!" huudahti jalo roomatar vihastuneena. "Se on tuleva sinulle
kalliiksi!" Fabiola tahtoi kavahtaa ylös, mutta sillä uhkauksella,
että hänen ensi avunhuutonsa myöskin tulisi olemaan hänen viimeisensä,
painoi Fulvius hänet alas leposohvalle ja jatkoi kylmäverisesti: "Minä
toistan vielä, mitä olen sanonut. Eikö sitä syystä voida nimittää minun
omakseni, minkä olen hankkinut niin paljolla vaivalla ja taistelulla
ja viettämällä niin monta unetonta yötä. Nimitä verirahoiksi niitä
jos tahdot -- hyvä se, mutta sitä katalampaa on, että sinä niin
häpeällisellä tavalla riistät ne minulta. Eikö ole sama, kuin jos rikas
ottaisi koiralta pois saaliin, sittenkun koira on tullut verisesti
haavoitetuksi sitä pyytäessään?"

Tähän saakka oli Fabiola urhoollisesti tukahuttanut kaiken pelon, mutta
nyt valtasi hänet kammo, kuultuaan nämä sanat. Hän oli yhtäkaikki aivan
avutonna sekä kokonaan väkevän, raivokkaan miehen vallassa, jonka hänen
luulonsa mukaan, ainoastaan mielettömyys saattoi johdattaa sellaisia
puhumaan. Kooten kaiken mielenmalttinsa vastasi Fabiola siis näköjään
tyynenä, katsoen rohkeasti häntä silmiin: "Pyydän sinua, mene nyt. Jos
haluat rahoja, niin saat; mutta pyydän, että menet pois, ettei vihasi
vie sinulta järkeäsi".

"Mitä sinä oikeastaan kuvittelet mielessäsi?" vastasi Fulvius
ivallisesti.

"Että sinä väärin luulet minun tämmöisenä päivänä voivan edes unissani
ajatella serkkuni omaisuutta tahi käyttää hänen väkivaltaista
kuolemaansa omaksi hyväkseni".

"Ja kuitenkin on asianlaita niin. Keisari on itse sanonut minulle, että
hän on lahjoittanut sinulle kaikki. Ja ethän tahtone uskotella minulle,
että tämä antelias, jalomielinen ruhtinas koskaan on lahjoittanut
pois penniäkään, ilman että häntä on rukousten kautta saatu siihen
taivutetuksi?"

"Siitä en tiedä mitään", vastasi Fabiola. "Mutta sen tiedän, että
kernaammin olisin kuollut puutteeseen kuin pyytänyt itselleni
pienintäkään ropoa sellaisista rahoista".

"Pitäisikö minun sitten uskoa, että joku tässä kaupungissa on ollut
niin jalomielinen, että pyytämättä on tehnyt sen sinun puolestasi? Ei,
se olisi liiaksi uskomatonta. Mutta mitä tämä on?" Samassa sattuivat
hänen silmänsä lahjoituskirjaan, joka oli pöydällä; hän silmähti
hätäisesti sen läpi ja jatkoi sitten kiristäen hampaitansa kiukusta:
"Nyt todistan sinut syylliseksi siihen halpamielisyyteen, ahneuteen,
julmuuteen ja muihin paheisiin, joista olet minua soimannut. Sinä olet
itse paljoa suuremmassa määrässä syypää niihin. Katsos tätä kauniilla
käsialalla kyhättyä asiakirjaa ja uskalla sitten väittää, ett'ei
kaikki ollut valmistettu jo ennen serkkusi kuolemaa! Ja tätä sinä,
teeskentelijä, et ole häikäillyt tekemästä, seistessäsi suojelevaisena
ja vesissä silmin tuon pahaa aavistamattoman sivulla!"

"Lakkaa, sinä hurjapäinen", huusi Fabiola voimatta kestää tuon
raivostuneen liekehtivää katsetta. Mutta Fulvius jatkoi vielä
kiihkoisemmalla äänellä: "Ja nyt, kun olet ryöstänyt minut niin
häpeällisellä tavalla, nyt tarjoat minulle rahoja! Tehtyäsi
suunnitelmani tyhjäksi, tarjoat minulle sääliäsi! Saatettuasi minut
kerjäläiseksi, uskallat tarita minulle almua, almua omasta palkastani,
semmoista jota helvettikin suopi kadotetuille uhreilleen!"

Fabiola nousi uudestaan, mutta Fulvius tarttui häneen ja piti häntä
rautakourin kiinni. "Ja kuule nyt, mitä vielä viimeksi tahdon sanoa
sinulle", jatkoi hän käheämmällä äänellä. "Anna pois minulle, mitä
vastoin oikeutta olet itsellesi anastanut. Se on väärin, että minä
olen tehnyt työn ja sinä kannat maksun siitä. Luovuta omaisuus minulle
vapaaehtoisena lahjana, niin minä lähden tieheni. Jollet sitä tee,
niin olet allekirjoittanut oman kuolemantuomiosi". Näitä sanoja säesti
hurja, uhkaava katse.

Semmoiseen pyyntöön ei ylpeän roomattaren taipumaton sydän kuitenkaan
voinut millään ehdoin suostua. Vaaran yltyessä kasvoi hänen
rohkeutensakin. Jalolla arvokkuudella veti hän toogan tiiviisti
ympärilleen ja vastasi tyynesti ja järkähtämättömästä "Fulvius, kuule
minun sanojani, viimeisiä, joita kanssasi puhun! Antaako sinulle
se omaisuus? Ei koskaan! Kernaimmin lahjoitan sen ensimäiselle
spitaliselle, jonka kohtaan kadulla. Ota kullastani niin paljon kuin
haluat, mutta siitä, mikä on ollut hänen, en minä anna pois rahtuakaan,
en mistään maailman hinnasta. Sinä olet pannut valittavakseni saman
kuin hänellekin, joko antaa perään sinulle tahi kuolla. Agneelta olen
oppinut, kumpaa on mieluisempana pidettävä. Vielä kerran sanon sinulle:
mene pois!"

"Jotta sinä saisit hallita sitä, mikä on minun? Minäkö jättäisin sinut,
jotta sinä saisit iloita siitä, että olet minut viekkaudella voittanut;
minäkö tietäisin sinun olevan kunnioitetun, sen sijaan että itse
saan kärsiä häpeää? Sinäkö olisit rikas, ja minä perinköyhä -- sinä
onnellinen, minä onneton? Ei koskaan? Minä en tosin enää saata pelastua
siitä hornan kuilusta, johon sinä olet minut syössyt, mutta minä saatan
estää sinua tulemasta siksi, mihin sinulla ei ole oikeutta. Sentähden
olen tullut tänne; tämä on minun palkanmaksopäiväni. Nyt on aikasi
kuolla!"

Näin puhuessaan oli Fulvius verkkaan painanut hänet leposohvaa vasten,
sillä aikaa kuin hänen oikea kätensä vavisten hapuili jotakin hänen
pukunsa laskoksista. Viimeiset sanat lausuttuaan oli Fulvius äkisti
paiskannut hänet pitkälleen ja tarttunut häntä hiuksiin. Vastarintaa
tekemättä ja huutamatta oli Fabiola antanut tämän kaiken tapahtua. Jo
näki hän murha-aseen välkkyvän silmäinsä edessä. Seuraavassa tuokiossa
tunsi hän ikäänkuin raskaan taakan pyrkivän tukehuttamaan häntä; yksin
ajoin hulvahti lämmin verivirta hänen kasvojensa ylitse, ja lempeä,
rukoileva ääni soi hänen korviinsa: "Anna olla, Orontius! Minä olen
sisaresi Mirjam!"

"Se ei ole totta! Jätä minut rauhaan saaliineni!" huusi Fulvius
äänellä, jonka raivokkuus pyrki tukehuttamaan.

Sen jälkeen vaihdettiin muutamia sanoja oudolla kielellä, jota ei
Fabiola ymmärtänyt. Fulvius päästi hänen hiuksensa, viskasi tikarin
lattialle ja syöksähti ulos huoneesta huudahtaen katkerasti: "O Herra
Jeesus, tämä on sinun kostosi!"

Jälleen toinnuttuansa tunsi Fabiola että paino, joka lepäsi hänen
päällään, lisääntymistään lisääntyi. Hänen onnistui vapautua sen alta,
mutta sillä paikalla, missä hän oli maannut, loikoi nyt toinen olento
verissään, silminnähtävästi kuolleena. Se oli uskollinen Syra, joka oli
heittäynyt valtiattarensa päälle hänen sijastaan ottaakseen vastaan
veljensä tikarinpiston.



Yhdeksästoista Luku.

Fabiola ja Mirjam Jeesuksen jalkain juuressa.


Fabiola aikoi ensin ehkäistä verentulvaa millä tahansa, mikä vain
ensinnä sattuisi hänen käsiinsä. Hänen tätä puuhatessaan, syöksyi
palvelusväki sisään. Ovenvartija, joka jo muutenkin oli käynyt
levottomaksi vieraan pitkän viipymisen johdosta, tyrmistyi kokonaan kun
näki tämän, verin tahrattuna, mielipuolen lailla törmäävän ovesta ulos.
Ovenvartijan huutoihin riensi hetikohta koko palvelusväestö kokoon.

Fabiolan viittauksesta astuivat Eufrosyne ja kreikatar lähemmäksi,
muun väen äimistyneenä pysähtyessä ovensuuhun. Sivumennen mainiten
oli Graia, jouduttuaan pois Afran seurasta, hartaalla mieltymyksellä
kiintynyt Syraan ja joutunut hänen siunatun vaikutuksensa alaiseksi.
Viipymättä lähetettiin yksi orjista käymään lääkäriä. Kuinka suuri
olikaan Fabiolan ilo, kun verenvuoto väheni ja haavoittunut hetkeksi
loi auki silmänsä häntä kohden! Kuinka tuota katsetta seurannut
ystävällinen hymyily teki hänelle hyvää!

Lääkäri saapui vähän ajan kuluttua, ja selitti tyystin tutkittuaan
sairasta, ett'ei haava ollut hengenvaarallinen. Murhaaja oli tikarilla
tavottanut iskeä suoraan sydämeen, mutta hänen juuri kohottaissa
kättään surman-iskuun, oli Syra hiipinyt sisään suojellakseen ilmeisen
kuoleman uhkaamaa emäntäänsä. Hän oli nimittäin, kiellosta huolimatta,
levotonna pysytellyt valtijattarensa läheisyydessä ja niin muodoin
kuullut tuon kovalla äänellä lausutun uhkauksen. Ruveta taisteluun
murhaajan kanssa olisi ollut turha vaiva, sen tiesi Syra vallan hyvin,
sillä hän tunsi veljensä voiman ja taitavuuden. Yhtä turhaa olisi ollut
huutaa apua. Ainoa keino oli siis uskaltaa henkensä valtijattarensa
hyväksi. Mutta estääkseen, jos mahdollista, veljeään rikoksenteosta,
mainitsi orja hänen sekä oman nimensä ja ilmaisi itsensä sen
kautta murhaajan sisareksi. Saattaa siis kuvailla mielessään, mikä
kova sisällinen taistelu tytön oli ollut kestettävänä ennen tätä
uhrautumista, kuinka rakkaus emäntään ja pelko tehdä ainut veli, joka
jo kantoi Kainin merkkiä otsallaan, toistamiseen sisarenmurhaajaksi,
olivat taistelleet keskenään vallasta.

Fulvius uskoi hänen sanansa vasta sitten kuin tyttö äidinkielellään oli
lausunut: "Muista huivia, jonka täältä anastit!" Nämä sanat säväyttivät
hänen sieluunsa äkkiä muiston niin kauheasta perhekohtauksesta, että,
jos maa sillä hetkellä olisi auennut hänen jalkainsa edessä, hän olisi
syöksynyt syväriin, haudatakseen siihen tuskansa ja häpeänsä. Tuolla
puheena olevalla huivilla oli ollut omituinen tenhovoima Fulviukseen
siitä asti kuin se oli hänen haltuunsa joutunut. Hankkiutuessaan
matkalle, oli hän pistänyt sen huolellisesti pukunsa alle, mutta
sitten, vetäessänsä tikarin esiin, huomaamattansa pudottanut sen
maahan. Se löydettiin sitten samasta paikasta mistä tikarikin, joka
kyllä ei ollut osunut uskollista palvelijaa sydämeen, mutta oli sentään
saattanut hänelle syvän haavan rintaan.

Sittenkuin Dionysius, sama lääkäri, jonka olemme tavanneet
Sebastianuksen luona, oli sitonut haavan ja saanut sopivalla hoidolla
sairaan virkoamaan, määräsi hän, että haavoitetun tuli maata
liikahtamatta vuoteellaan. Muutamat sanat, jotka hän lähtiessään
kuiskasi sairaan korvaan, saivat tämän kasvoille sanomattoman
onnellisen hymyn. Dionysius näet ilmoitti hänelle olevansa sekä
kristitty että myös kristittyjen kesken hyvin uskottu sananpalvelija,
joka usein, kutsuttuna pakanallisten sairaiden luo, sen kautta juuri
oli voinut neuvoa heille Gileadin oikeata voidetta, osoittaa heitä
ainoan vapahtajan, ruumiin sekä sielun parantajan tykö.

Fabiola oli kannattanut uskollisen pelastajansa omaan vuoteesensa ja
tahtonut kaikin mokomin itse hoitaa häntä. Ainoastaan viereisessä
huoneessa salli hän muutamien naispalvelijani valvoa öisin. Että
murhaaja oli haavoitetun oma veli, siitä ei orjakumppaneilla tietysti
ollut aavistustakaan.

Vaikka Fabiola oli perin uupunut ja kovasti hermostunut kahden
edellisen päivän mielenliikutuksista, ei hän hetkeksikään väistynyt
sairaan vuoteen luota. Vasta kun puoliyö oli kulunut ja hän oli
sairaalle antanut lääkärin määräämiä lääkkeitä, paneutui hän pariksi
tunniksi tilalle, joka oli laitettu lähelle sairaan vuodetta. Mutta
jo ennen päivän sarastusta oli hän taas ylhäällä ja ryhtyi uudelleen
sairasta hoitamaan.

Lupauksensa mukaan tuli lääkäri uudestaan jo varhain seuraavana aamuna
ja ilmoitti sairaan tilan olevan tyydyttävän. Pyynnöstä jätettiin hänet
hoidokkaansa kanssa kahdenkesken ja Dionysius ryhtyi nyt valmistuksiin
antaakseen Mirjamille pyhän ehtoollisen. Siten hoiti arvoisa Dionysius
lääkärinä ja sielunpaimenena sitä kaksinaista virkaa, joista sittemmin
kirjoitus hänen hautakivelläänkin mainitsee.

Mirjam oli kyllä vielä varsin heikko, sillä siksi suuri oli verenvuoto
ollut, ja lääkäri määräsi hänen vielä toistaiseksi pysymään
liikkumatta, mutta ulkomuoto hänellä kumminkin oli sennäköinen, että
uskollinen hoitajatar päivän kuluessa rohkeni hänelle hiljaa lausua:
"Minusta näyttää, että sinä alat jo vahvistua, Mirjam".

"Olet oikeassa, jalo valtijatar", kuiskasi sairas.

"Minä pyydän, älä kutsu minua sillä nimellä", virkkoi Fabiola, johon
nuo sairaan sanat olivat niin kipeästi koskeneet; "pikemmin tulisi
minun kutsua sinua siksi. Mutta ei tämä nimitys enää minulle mitenkään
sovellu. Se, mitä kauan olen aikonut, tapahtuu tänään. Vapaakirjasi
tulee laadittavaksi. Vapaa sinun tulee olla, ei vapaaksi päästettynä,
vaan vapaasyntyisenä".

Mirjam kiitti ystävällisin katsein; sanoihin ei Fabiola antanut hänen
pukea tunteitaan, vaan väitti, että hän itse juuri oli se, jonka tuli
kiittää. Mutta sitä Fabiola ei vielä uskaltanut hänelle ilmoittaa,
että hän myöskin oli kiittänyt Jumalaa Mirjamin uhrautuvan teon
tähden ja pyytänyt Jumalaa pitämään hengissä tätä hänen rakastettua
pelastajaansa. Hän ei vielä uskaltanut kertoa rukoilleensa kristittyjen
Jumalalta valoa ja viisautta omalle sielulleen, lyhyesti sanoen,
rukoilleensa, että tämä Jumala tästä lähin olisi hänenkin Jumalansa.

Hän otti uudestaan käsille Chromatiuksen kallis-arvoisen pergamentin
ja, sairaan uinuksissa ollessa, luki ja punnitsi sanoja sydämessään.
Kaikki ennakkoluulot olivat hälvenneet. Kuinka olisi hän voinutkaan
enää olla vasten, sittenkuin hänen silmänsä viime kuluneina päivinä
olivat nähneet niin yleviä uskon esikuvia, sittenkuin hän oli tullut
niin täydellisesti vakuutetuksi kristillisyyden ihmeellisestä
rakkaudenvoimasta ja suurenmoisesta kärsivällisyydestä niin hyvin
elämässä kuin kuolemassa!

Kuinka suuri olikaan hänen ilonsa, kun ystävällinen lääkäri muutamain
päiväin kuluttua ilmoitti, että huolellinen hoito ja elimistöä
vahvistava ruoka olivat vaikuttaneet niin edullisesti, ett'ei sairaan
enää tarvinnut pysyä niin ehdottomasti liikkumattomana kuin tähän asti!
Kuinka iloinen olikaan hän, kun lääkäri antoi hänelle luvan puhella
sairaan kanssa! Kuinka olikaan hän toivonut saada avata sydämensä
Mirjamille, -- ystävälleen, sisarelleen! Ja kuinka loistivatkaan
uskollisen esirukoilijan silmät, hänen huomattuaan, että Herra oli
kuullut hänen rukouksensa!

Kun Fabiola kyynelsilmin uudelleen kiitti kallista ystäväänsä, joka oli
ollut valmis antamaan henkensä hänen edestään, vastasi Mirjam tyynesti:
"Mitäs muuta minä sitten olen tehnyt kuin ainoastaan velvollisuuteni?
Olihan sinulla täysi oikeus ottaa henkeni; sehän oli sinun". Hetken
kuluttua jatkoi hän lempeällä ja tyynellä äänellä: "Kuule minua
silmänräpäys! Käyttääkseni sinulle, kuinka kaukana päämäärästä vielä
olemme kaikkine tekoinemme, salli minun kertoa sinulle eräs jutelma:
Muuan raaka, kiittämätön, ynseä orja on noussut kapinaan jalomielisintä
herraa vastaan. Surman-isku uhkaa kapinoitsijaa, ei salamurhaajan
kädestä, vaan oikeudenpalvelijain puolelta. Miksikä nimittäisit
sitä tekoa, jos herra sulasta rakkaudesta, ainoastaan pelastaakseen
rikoksentekijän, ja saatuaan sitä ennen kestää häpeällisintä
ruoskimista, laskisi oman päänsä mestauspölkylle ja sitäpaitsi vielä
viimeisen tahtonsa kautta asettaisi orjan hänen arvonimiensä ja
omaisuutensa perilliseksi ja tahtoisi, että tätä pidettäisiin hänen
veljenään?"

"Oi, Mirjam, Mirjam, sinä olet eteeni luonut kuvan, joka on liian
korkea, jotta sitä voisi todeksi uskoa! Sinä et ole saattanut omaa
menettelyäsi varjoon, sillä minä puhuin _inhimillisestä_ hyveestä.
Jos semmoinen menettely, jonka sinä vastikään kuvasit, voisi olla
mahdollinen, ei siihen riittäisi vähempi kuin jumalallinen hyve!"

Mirjam painoi ristissä olevat kätensä rintaansa vasten ja, kiinnittäen
ihastuneen katseensa Fabiolaan, virkkoi lempeän juhlallisella äänellä:
_"Niin, Jeesus Kristus, joka sen kaiken on tehnyt ihmisten hyväksi, oli
samalla totinen Jumala!"_

Fabiola kätki kasvot käsiinsä ja istui kauan aikaa mykkänä. Mirjam
rukoili ääneti.

"Mirjam, minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni", aloitti Fabiola
vihdoin uudestaan. "Sinä olet täyttänyt lupauksesi. Olet ollut minulle
uskollisena opastajana".

Ja mitenkä virvoittavaa olikaan tästä lähin ylpeästä, oppineesta
roomattaresta istua kuni lapsi entisen orjansa jalkain juuressa ja
kaikessa yksinkertaisuudessa kuunnella hänen kertovan ihmeellistä
pelastuksen sanomaa. Kuinka kalliiksi hänelle tulivat varsinkin
Roomalais-kirjeen sanat Mirjamin selitysten kautta, nuo sanat, jotka
ennen olivat hänestä olleet niin käsittämättömiä, jopa suorastaan
kiivasta suuttumusta herättäviä. Uudestaan ja yhä uudestaan kehoitti
kokenut kristitty nainen kuuntelijata kääntymään ristiinnaulitun
Jeesuksen Kristuksen tykö ja hakemaan pelastusta hänen veressään. Sana
Jumalan ihmeellisestä rakkaudesta, hänestä, joka oli mennyt kuolemaan
meidän edestämme, ei enää kauemmin ollut hulluutta tuon viisaan,
oppineen patriisittaren mielestä. Tieto siitä, että arvoisa vanha
lääkäri oikeastaan oli sananpalvelijoita, herätti nähtävästi Fabiolassa
iloista hämmästystä. Hän päätti kohta tältä pyytää lähempää opastusta
kristillisessä uskonnossa ja pyhän kasteen kautta tulla otetuksi
kristillisen kirkon yhteyteen.

Dionysiuksen tullessa seuraavana aamuna, olivat potilas ja hoitaja
molemmat niin iloiset, että lääkäri arvasi heidän viettäneen
rauhallisen yön. Molemmat vakuuttivat hymyillen tämän otaksuman
oikeaksi. Mirjam kertoi niinikään, mikä oli erikoisena syynä
heidän iloiseen mielialaansa, ja esitti vihdoin Fabiolan hänelle
katekuumenina, jonka teki mieli saada opetusta ja tulla valmistetuksi
pyhään kasteesen.

Vanhuksen ilo oli suuri. Pannen kätensä tulevan nuoren kristityn
päälle, lausui hän syvästi liikutettuna: "Ole hyvässä turvassa,
tyttäreni! Sinä et ole ensimäinen tämän katon alla, joka on tullut
johdatetuksi Kristuksen tykö. Monta vuotta sitten kutsui kristitty
orja minua tähän samaan taloon, näennäisesti kyllä lääkärinä, mutta
todellisuudessa kastamaan erästä nuorta kristittyä, joka kuoli muutamia
tunteja sen jälkeen. Se oli Fabiuksen vaimo".

"Äitini?" huudahti Fabiola, joka tuskin uskoi korviaan. "Hän kuoli
kohta synnytettyään minut. Kuoliko hän todellakin kristittynä?"

Vanhus vastasi myöntävästi. Mutta Fabiolan sydän oli niin ylen täysi,
että hänen tunteensa sulivat kyyneltulvaan. Nämä olivat ilokyyneliä.
Dionysius taasen sulki hartaasti rukoillen sekä vanhemman että
nuoremman opetuslapsen Jumalan armoon ja ylisti suuresti Jumalan
"rikkauden ja viisauden ja tunnon syvyyttä", jonka tuomiot ovat
tutkimattomat ja tiet käsittämättömät.

Yksin ajoin valtijattaren kanssa otettiin myös vanha hoitajatar
Eufrosyne sekä Graia, kreikkalainen orjatar, ynnä Emerentia,
jalon Agneen rintasisar, katekuumenien joukkoon. Nautittuaan
ensin perusteellista opetusta oli heidän määrä saada pyhä kaste
pääsiäis-iltana. Fabiola oli ottanut Emerentian taloonsa testamenttina
jalolta Agneelta, ja tyttö liikkui nyt väsymättömänä sanansaattajana
sairashuoneen ja muun henkilökunnan huoneiden välillä.

Sinä aikana, jona Mirjam ei saanut lähteä sairashuoneesta, sai Fabiola
siten vähitellen tietää hänen elämänvaiheensa, jotka tässä lyhyesti
kerromme.

Joitakuita vuosia ennen kertomuksemme alkua eli kauniissa Antiokian
kaupungissa Orontes virran varrella mies, joka, vaikka ei kuulunutkaan
vanhimpiin sukuihin, kumminkin liikkui tämän uhkean kaupungin
ylempien seurapiirien keskuudessa. Ylellisen komeuden ja omaisuutensa
huolimattoman hoidon kautta joutui hän suuriin velkoihin. Hänen
vaimonsa oli erittäin herttainen ihminen, joka ensin salaisesti,
sitten miehensä tieten ja suostumuksella tunnusti kristin-uskoa ja
antoi heidän molemmille lapsilleen, pojalle ja tyttärelle, huolellisen
kasvatuksen. Ensinmainittu, jolle kauniin virran mukaan oli annettu
nimi Orontius, sai aina viidennentoista ikävuotensa loppuun asti
hurskaalta äidiltään tunnollista opetusta kristin-opin totuuksissa,
osoittamatta siltä vähintäkään taipumusta niiden omaksumiseen.
Äidin suruksi varttui tuosta itsepäisestä, viekkaasta pojasta
nautinnonhaluinen nuorukainen, joka vain etsi tyydytystä maailman
huveissa. Ei siis kummaa, että poika lähentelihe isää ja ilolla
vetäytyi äidin vaikutuspiirin ulkopuolelle sekä tunnusti vallalla
olevaa valtion-uskontoa. Hän oli muutoin hienosti sivistynyt. Paitsi
kreikankieltä, jota siihen aikaan yleisesti käytettiin Antiokiassa,
puhui hän myös sujuvasti latinaa sekä maan kieltä, jota perhepiirissä
ja puheissa orjien kanssa käytettiin.

Äiti, joka ei voinut itseltään salata, että pojan irstaileva elämä
saattaisi syöstä ei ainoastaan hänet itsensä, vaan tuon rakastettavan
tyttärenkin turmioon, oli testamentannut melkoisen omaisuutensa
jälkimäiselle, ja lisännyt testamenttiin sen nimenomaisen määräyksen,
että tyttären kuoltua omaisuus ei ole joutuva hänen kevytmielisen
puolisonsa eikä tuhlailevan poikansa käsiin. Kuolinvuoteellaan oli hän
määrännyt tyttären pyhäksi velvollisuudeksi olla mitään muuttamatta
tässä säädöksessä.

Hänen kuolemansa jälkeen joutuivat perheen asiat yhä kurjemmalle
kannalle; jo oli useampiakin heidän tiloistaan mielettömän tuhlauksen
kautta menetetty. Silloin esiintyi näyttämöllä yht'äkkiä mies, ilkeä
näöltään, -- Eurotas, jonka tunnemme. Perheen-isä yksin näkyi tuntevan
hänet ja piti häntä näköjään sekä siunauksena että kirouksena, sekä
pelastajana että turmiontuojana.

Eurotas oli perheen-isän vanhempi veli. Lieneekö ollut niin, että
hän, raaka- ja jylhäluontoinen kun oli, ei ollut tuntenut halua jäädä
kotiin hoitamaan vanhempien omaisuutta, vai toivoiko hän, suunnattoman
kunnianhimon ja rahan-ahneuden kannustamana, hankkivansa suvulleen
suurempaa arvoa ja rikkautta, kummin hyvänsä, -- -- hän oli tyytynyt
kohtalaiseen rahasummaan ja sitten lähtenyt kaukaisille maille.

Vietettyänsä Indiassa pitemmän aikaa oli hän onnistunut kaikissa
kauppa-yrityksissään ja palasi nyt syntymäkaupunkiinsa, tuoden mukanaan
jommoisenkin omaisuuden ja kokoelman kallis-arvoisia jalokiviä.
Hämmästyksekseen havaitsi hän perheen varallisuus-suhteiden tuntuvasti
vähenneen. Siitä huolimatta pysyi hänen sukuylpeytensä lannistumatonna.
Monia katkeria soimauksia sinkautettuaan maksoi hän veljensä velat
ja oli lopulta vähäisen, jäljellä olevan omaisuuden yksinomaisena
isäntänä. Se seikka, että he olivat veljeksiä, pysyi kumminkin salassa
koko talonväeltä.

Jonkun vuoden kuluttua kuoli veli. Kuolinvuoteellaan uskoi hän
pojalleen sen masentavan tiedon, että hänellä ei ollut mitään hänelle
jättää, että kaikki, yksin kattokin heidän päänsä päällä, oli hänen
ystävänsä Eurotaan omaa. Hänen tahtonsa alle oli pojan edelleenkin
kaikessa ehdottomasti taipuminen. Näin ollen joutui nautinnonhaluinen,
ylpeä ja kunnianhimoinen nuorukainen isänsä kuoltua synkän, tunnottoman
miehen käsiin, joka elämänsä päämääräksi oli asettanut sukunsa loiston
palauttamisen entiselleen, tapahtui se sitten minkä keinon kautta
tahansa.

Tähän tarkoitukseen ei Antiokia ollut oikea paikka heidän asua ja
toimia; Eurotas arvelikin, että kelpo omaisuudella ja toisessa
paikkakunnassa voitaisiin jotakin saada aikaan. Sentähden oli hän
iskenyt silmänsä Mirjamin rahoihin. Näitten rahojen saattaminen
itselleen tuli tästä lähin voitonahnaan vanhan miehen ainoaksi
pyrinnöksi, ja hänen onnistui helpolla saada tuo hänen valtaansa
uskottu veljenpoikakin tuumaansa taivutetuksi. Kaikki heidän pyyntönsä
ja rukouksensa, että Mirjam luovuttaisi omaisuutensa heille, ellei
muuten niin korkeata korkoa vastaan, eivät mitään auttaneet. Mirjam
suostui vain antamaan veljelleen melkoisen osan tuloistaan, mutta
pysyi sen sijaan järkähtämättä ja jyrkästi kiinni siinä, että äidin
tahto oli pidettävä pyhänä, ja sen mukaan omaisuus siis koskemattomana
säilytettävä. Mutta siihen ei Eurotas mitenkään tyytynyt. Kun eivät
rukoukset eivätkä kuvittelut näyttäneet mitään vaikuttavan, alkoi hän
viittauksilla tehdä selväksi, että henkilö, joka oli niin suurena
haittana hänen tuumainsa toteuttamiselle, oli mihin hintaan hyvänsä
raivattava tieltä pois.

Orontius kyllä alussa kauhistui tällaista puhetta, mutta Eurotas osasi
saada hänet vähitellen niin kiintymään tähän ajatukseen, että hän
viimein katsoi melkein ansioksi itselleen, jos hän verta vuodattamatta
saattoi riistää sisareltaan tuon halutun omaisuuden. Hän otti salaa
Mirjamilta tuon rikkaasti kirjaillun huivin, joka jo on mainittu
3:nnessa luvussa. Koska Mirjam oli perinyt sen rakastetulta äidiltään,
oli se hänestä äärettömän arvoinen. Sen tiesi ovela veli.

Kuinka suuri olikaan Mirjamin hämmästys, kun hän eräänä päivänä avasi
pienen lippaan, jossa hänen oli tapana säilyttää tuota kallis-arvoista
huivia ja sen sijasta löysi kirjelipun, joka hänelle ilmoitti, että
mitä hän haki, se oli hänen veljellään hyvässä tallessa ja voitiin
häneltä lunastaa takaisin. Heti riensi Mirjam veljensä luo ja tapasi
hänet yhdessä tuon synkän miehen kanssa, jonka läheisyydessä Mirjam
aina vapisi. Mirjam heittäytyi polvilleen veljensä jalkojen juureen
ja pyysi liikuttavasti häntä antamaan takaisin sen, mikä oli hänelle
kaikkein kalliin maan päällä. Orontius oli vähältä antaa myöten,
heltyneenä hänen kyynelistään ja rukouksistaan, mutta ankara katse,
jonka Eurotas häneen loi, ikäänkuin hervahdutti hänet. Veljen sijasta
kääntyi vanhus rukoilijan puoleen ja virkkoi:

"Mirjam, me tahdomme nähdä onko puheessasi totuutta; jos huivi
todellakin on sinusta niin kallis-arvoinen, niin pane nimesi tämän
kirjoituksen alle". Hätäisesti silmäiltyään läpi paperin otti Mirjam
kynän ja allekirjoitti sen.

Orontius, huomattuaan sisaren luovuttaneen koko omaisuutensa Eurotaalle
eikä hänelle, suuttui silmittömäksi. Eurotas oli voittanut hänet
viekkaudessa. Mutta mitä se auttoi, että petetty polki jaloillaan
maata? Tehtyä ei voinut enää miksikään muuttaa. Sitä paitsi oli hän
nyt entistä lujemmalla tuon sydämettömän miehen rautakourissa, joka
jäljestäpäin pakotti tuon arkaluontoisen tytön kaikkien Rooman lain
muotojen mukaan uudistamaan omaisuutensa luovuttamisen.

Ensi aikoina ei petetyn tosin tarvinnut valittaa nurjaa kohtelua;
mutta ennen pitkää annettiin hänen tietää, että kun veli iällisemmän
ystävänsä seurassa aikoi lähteä matkalle Nikomediaan, olisi hänenkin
viisainta jättää Antiokia. Sisaren pyynnöstä oli hänet määrä silloin
lähettää Jerusalemiin, jossa hän toivoi löytävänsä työtä ja leipää
sikäläisten kristittyjen keskuudessa. Sen vuoksi veivät he hänet,
ainoastaan vähillä rahoilla varustettuna, erääsen laivaan, jonka
kapteeni ei suinkaan ollut hyvässä maineessa.

Sen sijaan että olisi purjehtinut Joppea tahi jotakin muuta Jerusalemin
suunnassa olevaa satamaa kohden, ohjasi kapteeni ulos aavalle merelle,
juurikuin jokin kaukomaa olisi ollut hänen päämääränään. Mitä aikeita
hänellä oli mielessään, oli vaikea arvata. Sittenkun laiva muutaman
päivän oli ollut tuulen ja aaltojen ajeltavana, törmäsi se erääsen
luotoon, ei kaukana Kyprosta. Paitsi Mirjamia oli muutamia muitakin,
jotka pääsivät rantaan; mutta nämä muut luulivat olevansa ainoat
eloonjääneet, ja, palattuaan sittemmin Antiokiaan, kertoivat he siellä,
että Mirjam oli hukkunut laivaväen ja muitten matkatoverien mukana,
sillä hehän eivät muuta tienneet.

Mirjamin löysivät rantarosvot ja jättivät orjakauppiaalle, joka myi
poloisen hyljätyn ja kodittoman tytön eräälle ylhäiselle miehelle
Tarsossa, jonka luona hän sai lempeätä kohtelua osakseen. Mutta kun
Fabius myöhemmin antoi asiamiehilleen Aasiassa toimeksi hankkia
millä hinnalla hyvänsä luotettavan, sivistyneen nais-orjan hänen
tyttärelleen, niin valittiin siksi Mirjam, ja niin astui hän nimellä
Syra roomalaisen patriisittaren palvelukseen.



Kahdeskymmenes Luku.

Vihdoin löydetty.


Muutamia päiviä sen väkivallanteon jälkeen, johon Fulvius oli
tehnyt itsensä syypääksi jalon Fabiolan kodissa, ilmoitettiin talon
valtijattarelle, että vanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan
suuressa sielun-ahdistuksessa, pyysi armollisesti puheillepääsyä. Kun
Fabiola sen johdosta meni ulos ja kysyi puheille-pyrkijältä hänen
asiaansa, vastasi tämä nöyrällä äänellä: "Minun nimeni on Efraim, jalo
nainen. Olen tullut luoksesi erään suuren saatavan johdosta, jonka
suorituksesta jalon Agneen omaisuus annettiin minulle vakuudeksi. Koska
olen kuullut, että hänen omaisuutensa on joutunut sinulle, pyydän sinua
maksamaan velan. Muuten minä olen hävinnyt mies!"

"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Fabiola ihmeissään. "En voi uskoa,
että serkkuni koskaan olisi tehnyt velkoja".

"Ei hän", vastasi juutalainen hieman hämmentyen, "vaan muuan nuori
mies nimeltä Fulvius. Minä olen etukäteen antanut hänelle suuria
summia tuota omaisuutta vastaan". Fabiola oli jo aikeessa muitta
mutkitta käskeä koronkiskurin mennä tiehensä, mutta muistellessaan
karkuun lähteneen sisarta, pidätti hän itsensä. Hän sanoi olevansa
valmis maksamaan velat, mutta ainoastaan laillisten korkojen mukaan,
välittämättä mitään liikaa voittoa kiskovista välipuheista.

"Mutta, jalo Fabiola, ajattelehan kuinka uskallettua moisten suurien
summien velaksi antaminen on ollut! Vaatimukseni ovat todella olleet
varsin vähäiset", vakuutti liikemies.

Fabiola ei kuitenkaan antanut Efraimin liukastelevan käytöksen
eikä hänen vakuutuksiensa pettää itseään, vaan neuvoi hänet
huoneenhaltijansa tykö, joka tarkkaan tutkittuaan asiaa, huomasi
koronkiskurin toista vertaa suurentaneen saatavansa. Juutalainen sai
siis vain sen, mikä hänelle oikeutta myöten oli tuleva. Kun tämän
lisäksi vielä tuli selville, että Corvinus tosiaankin oli isänsä
kautta hankkinut sen keisarillisen lahjakirjan, jonka kautta Fabiolan
laillinen perintö oli takavarikkoon-panon välttänyt, määräsi Fabiola
maksettavaksi Corvinukselle melkoisen summan, joka varasi hänelle
runsaat tulot koko hänen elinajakseen. Corvinuksen pyynnön päästä hänen
puheilleen, Fabiola sen sijaan ihan jyrkästi kielsi.

Nämä taloudelliset toimet päätettyään ryhtyi hän yhä täydellisemmin
hoitamaan rakasta sairastansa ja valmistautumaan pyhään kasteesen.
Toivoen virkistävän maan-ilman tehoisasti vaikuttavan Mirjamin
täydelliseen parantumiseen, muutti Fabiola Mirjamin ja muutamain
palvelijainsa kanssa paikkaan, joka oli heille kummallekin rakas,
nimittäin Agnes-vainajan huvilaan.

Mirjamin haava oli jo tosin mennyt umpeen, mutta huolimatta
erinomaisesta, huolellisesta hoidosta, jota hän sai nauttia,
palasivat voimat varsin vitkaan, tuskin huomattavasti. Fabiola toivoi
kuitenkin paljo virkistystä maalla-olosta. Kuinka hyvää on tekeväkään
parantuvalle virua lauhkeassa kevät-ilmassa avonaisen ikkunan ääressä
tahi kannettuna ulos puistoon johonkuhun niistä ihanista paikoista,
jotka ennen olivat olleet rakastetun Agneen lempisijoja! Ja kuinka
Fabiola omastakin puolestaan iloitsi tuosta aiotusta kesänvietosta
maalla luonnon helmassa! Mitä kalliita tilaisuuksia tarjoutuikaan
hänelle antautua tuon kokeneen kristityn ystävän ohjattavaksi armon
totuuksien syvällisempään käsittämiseen ja puhelemaan hänen kanssaan
siitä, mikä oli heille kummallekin niin kallista ja rakasta!

Kuten usein on laita, että juuri ne, jotka ovat sairasta lähinnä,
eivät ollenkaan huomaa hänen heikkouttaan ja uhkaavaa kuoleman vaaraa,
olkoon kysymyksessä rakastettu lapsi tai vaimo, kallis puoliso tai
isä -- samoin oli Fabiolankin laita. Hän ei huomannut arveluttavia
ruusuja Mirjamin poskilla; samaten ei hän pitänyt minään yskää, joka
ilmautui, vaikk'ei sairas itse suinkaan itseltään salannut, että hänen
päivänsä olivat luetut. Kuitenkin oli Mirjamin suotu täällä alhaalla
viettää se päivä, joka tuli suurimmaksi juhlapäiväksi Fabiolan, hänen
vanhan hoitajansa Eufrosynen sekä Graian ja Emerentian elämässä. Se oli
se päivä, jolloin valtijatar ja hänen kolme palvelijaansa kastettiin
katakombeissa.

Kun Fabiola tämän pyhän toimituksen jälkeen, jolloin hän myös
ensi kertaa oli tullut osalliseksi Herran pyhästä Ehtoollisesta,
vihdoin palasi huvilaan, vastaan-otti hänet Mirjam sydämellisellä
syleilyllä. Autuaalliset ilokyyneleet kostuttivat molempien poskia.
Ei ollut Fabiola koskaan ollut niin ylpeä mistään puvusta, kuin siitä
valkoisesta kastepuvusta, johon hänet oli puettu heti kasteen jälkeen,
ja jota hänen tuli kantaa yhden viikon aika.

Mutta karvasta murhetta oli pisarainen pudonnut hänen riemumaljaansa.
Ystävän syleillessä, oli hän hämmästyksellä huomannut tämän lyhyen,
raskaan hengityksen. Sen johdosta lähetti Fabiola seuraavana päivänä
kutsumaan arvoisata Dionysiusta. Tämän unohtumattoman päivän
illalla istuivat kastetut orjattaret yhdessä emäntänsä kanssa saman
pöydän ympärillä; Mirjamkin otti osaa juhla-ateriaan. Ei ollut koko
elinaikanaan patriisitar istunut yhtään iltaa seurassa, joka olisi
tuottanut hänelle niin suurta iloa.

Seuraavana aamuna veti Mirjam ystävättärensä rintaansa vasten ja
virkkoi sydämellisemmällä, hellemmällä äänellä kuin konsanaan ennen:
"Rakas sisko, mitä aiot tehdä, kun minä olen jättänyt sinut?"

Fabiola tuli tuskalliseen mielenliikutukseen näitten odottamattomien
sanojen johdosta. "Aiotko siis jättää minut?" kysyi hän suruisena.
"Minä olin toivonut, että aina asuisimme yhdessä sisarusten tavalla.
Mutta jos pidät parempana lähteä pois Roomasta, niin salli minun
ainakin seurata sinua, hoitaakseni ja palvellakseni sinua".

Kyynel kiilsi Mirjamin silmässä, hänen tarttuessaan ystävänsä käteen
ja osoittaessaan ylöspäin. Fabiola ymmärsi mitä hän aikoi sanoa, ja
huudahti valtavasti liikutettuna: "Ei, ei, rakas sisar, ei vielä! Mikä
minut perisi ilman sinua! Sinä olet pian taas tunteva itsesi terveeksi.
Campanian lauhkea ilma on ennen pitkää saattava sinut jälleen voimiisi.
Silloin istumme taas niinkuin ennenkin yhdessä lähteen reunalla ja
iloitsemme jostakin paremmasta kuin filosofiasta".

Mutta Mirjam pudisti päätään, pyytäen ett'ei toinen sallisi
toiveittensa viedä häntä harhaan. "Jumala on antanut minun elää",
pitkitti hän, "kunnes sain tervehtiä sinua kristittynä, ja oi, kuinka
kiitänkään häntä siitä! Mutta minä tiedän vallan hyvin, että päiväni
ovat luetut ja minä halajan pian eritä täältä ja olla Kristuksen
kanssa!"

"Oi, älä jätä minua niin pian!" rukoili Fabiola nyyhkien.

"Toivoakseni en ennen, kuin olet riisunut kastepukusi", vastasi sairas
lempeästi. "Tiedän, että haluat kantaa surupukua minun kuoltuani; mutta
mielelläni tahtoisin viipyä täällä niin kauan, että voisit valkoisen
pukusi vaihettaa kuolinvaatteisiin".

Dionysius, joka ei ollut pitkään aikaan käynyt sairaan luona,
huomasi hänen paljo muuttuneen. Mitä hän salaa oli peljännyt, se oli
tapahtunut. Tikari oli tunkeutuessaan rintaan, puhkaissut rintakalvon,
josta keuhkotauti oli seurannut, ja tohtori tuli ainoastaan
vahvistamaan todeksi sen, mitä sairas kauan oli itse tiennyt.

Siitä hetkestä käsin nähtiin arvoisa Dionysius joka päivä potilaansa
vuoteen ääressä, vähemmin oikeastaan lääkärinä kuin uskollisena
sielunpaimenena ja lohduttajana. Sairashan itse kävi ilomielin
kuolemata vastaan; mutta oi, kuinka suuresti kaipasikaan jäljelle
jäävä Fabiola hengellisessä suhteessa lohdutusta ja hoivaa! Kuitenkin
tyyntyi hän vähitellen niin, että saattoi hiljaisesti kuunnella
kuolevan viimeisiä toivomuksia hautapaikkansa suhteen. Mutta mitä
Mirjam tarkoitti lausuessaan, että toivioretkeläinen tulisi itäisiltä
mailta tuoden hyviä sanomia, -- se oli hänelle sillä hetkellä aivan
käsittämätöntä. Jälkeenpäin oli hän käsittävä, mitä kuoleva oli nähnyt
hengessä ja profetallisin katsein ennustanut.

Mirjam erosi suloisesti ja autuaasti täältä, jättäen syvään suruun
olletikin kristityt toverinsa. Fabiolan tuska oli myös syvä, hän itki
ja murehti, mutta ei enää niinkuin ne, joilla ei mitään toivoa ole.

Me menemme nyt ajassa koko joukon edelle, jättäen kajoomatta niihin
pitkiin vuosiin, jolloin vaino mitä julmimmasti riehui, aikaan, jolloin
vähin jo ajateltiin pystyttää patsas, johon olisi kirjoitettu, että
kristitty-nimi oli kokonaan hävitetty. Hirmuvaltias, kristinuskon
sortaja seurasi toistaan. Semmoisina tulivat paitsi Diokletianusta,
Galeriusta ja Maksimianusta muita kuulummiksi vielä Licinius
itäisessä valtakunnassa sekä Maksiminus ja Maksentius länsimaissa.
Vieläpä sittenkin, kun Konstantinus oli kääntynyt kristinuskoon ja
ottanut sen suojeluksensa alle, riehui vielä useita vuosia vaino
kristittyjä vastaan siellä ja täällä. Sillä ei ylety paraimmankaan,
toimellisimmankaan keisarin valta kaikkialle! Mutta "kun Kristus
suojelee kirkkoaan, niin on helvetti voimatonna!" Hän, joka on
sanonut seurakunnastaan: "Helvetinportit eivät voi sitä voittaa",
on vaikeimpinakin vainonaikoina osoittanut, että hän täyttää tämän
lupauksensa, että hän totisesti on niin yksityisen ihmisen kuin koko
seurakunnankin mahtavin apu ja turva. Ja vainon kestäessä sekä siitä
huolimatta, voitiin kristittyihin sovittaa se sana, joka ennemmin
oli lausuttu sorretusta Israelin kansasta: "Ja kuta enemmän heitä
vaivattiin, sitä enemmän he lisääntyivät ja levisivät".

Ja mitenhän sitten kävi noitten hurjain kristin-uskon sortajain?
Diokletianus sai surullisen lopun itsemurhan kautta, kuten luullaan,
sittenkun hän väsyneenä hallitustoimiin oli heittänyt päältään
purppuraviitan, vetäytyäkseen yksinäisyyteen, jossa hän kuitenkin,
omantunnon tuskien kalvamana, vietti surkeata elämää. Vielä
hirmuisemman kuoleman sai Galerius, joka tuskallisissa omantunnon
vaivoissa joutui elävältä matojen ruuaksi ja julkisessa ediktissä
tunnusti ajaneensa vääriä asioita. Maksimianus Herkuleus, tunnettu
hirmuvaltias, kuristi itsensä; Maksentius hukkui Tiber-virtaan;
Maksiminus -- -- -- mutta, olkoon jo tästä kyllin; luettelo
kristinuskon sortajain kamalasta lopusta puhuu tarpeeksi selvää kieltä.

Jätämme siis sikseen viimeisen raskaan vainon-ajan, joka alkoi vuonna
303 samassa kaupungissa, missä keisari Konstantinus suuri vastaanotti
pyhän kasteen v. 337.

Noin viisitoista vuotta Mirjamin kuoleman jälkeen, jolloin
Konstantinus, kristitty keisari, jo oli pitänyt valtion-ohjia viitisen
vuotta käsissään ja kirkkoja oli saatu rauhassa rakentaa, tapaamme
Fabiolan kulkemassa kotia huvilaansa sairashuoneelta, jonka hän oli
rakennuttanut isältään perimällään maatilalla Roomassa. Matkalla
kohtasi hän Torkvatuksen, joka syvän lankeemuksensa jälkeen todellakin
oli kestänyt koetuksensa kristittynä ja jo kauan aikaa oli ollut
haudankaivajan toimessa. Niistä tiedoista, jotka Fabiola häneltä sai,
selkeni hänelle yht'äkkiä niitten sanojen ajatus, jotka kuoleva Mirjam
oli lausunut. Jalon Agneen haudalla oli Torkvatus näet kohdannut
muukalaisen, joka kauan oli rukoillut siinä, kyyneliä vuodattaen, ja
jossa hän oli tuntenut entisen viettelijänsä Fulviuksen. Torkvatus ei
ollut kuitenkaan rohjennut itseänsä hänelle ilmoittaa.

"Kun rukoilija oli noussut polviltaan", kertoi Torkvatus edelleen,
"osuivat hänen silmänsä minuun, ja hän kysyi minulta, oliko tässä ehkä
erään Mirjam-nimisen syyrialaisen tytönkin hauta. Vaieten osoitin
seuraavaa hautaa. 'Tiedätkö miten hän kuoli?' kysyi hän. Kun minä
siihen vastasin: 'Keuhkotautiin!' näytti kuin kivi olisi pudonnut hänen
sydämeltään. Hän suuteli hautakiveä, ja minusta näytti, kuin olisi
hänen ollut vaikea erota siitä".

"Niin, hän se on!" huudahti Fabiola liikutettuna; "ja minun täytyy
puhutella häntä! Tämäkö se siis oli, rakkahin Mirjam, minkä kuoleva
katseesi näki?"

Sillä aikaa oli toivioretkeläinen mennyt kaupunkiin. Forumilla näki
hän ihmisten piirittävän miestä, jota he silminnähtävästi kiusasivat.
Muukalainen olisi ilman muuta mennyt tästä ohi, ellei hän olisi kuullut
huudettavan nimeä, joka oli hänelle tuttu. Hän kävi siis lähemmäksi ja
näki miehen, joka oli häntä itseään nuorempi. Mutta samoinkuin Fulvius
näytti vanhemmalta kuin hän todella oli, siksi että oli niin kalpea
ja lopen laihtunut, niin näytti toinen aivan päinvastaisesta syystä
vielä paljoa vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet
ja täynnä paisumia. Liikkeistään ja äänestään huomasi, että hän oli
juomari. Hänen vaatteensa olivat likaiset, koko hänen ulko-asunsa
huonosti hoidettu.

"Ha, ha, Corvinus", huusi muuan nuorukainen, häntä pilkaten; "etköhän
sinä tulle saamaan palkkaasi nyt? Etkö ole kuullut, että Konstantinus
tulee Roomaan ensi vuonna? Luuletko ett'eivät kristityt silloin kosta?
Eiköhän silloin käyne niin, että iskut iskuin korvataan, polttajat
roviolla poltetaan, pedot petojen revittäviksi heitetään?"

"Kuka sitä sanoo?" kysyi Corvinus kalveten.

"Hoo, sehän ainakin olisi ihan luonnollista", oli vastaus.

"Ja aivan oikeudenmukaista", tokaisi toinen.

"Ei tee mitään", sanoi Corvinus. "Kun vain rupeaa kristityksi, niin
aina sitä pulmasta pääsee. Ja mieluummin minä rupeaisin vaikka miksi,
ennenkuin seisoisin -- -- --"

"Siinä missä Pankratius seisoi", jatkoi joku pistävästi.

"Suus kiinni!" huusi juomari, puristaen nyrkkejään, ja ääretön
vihanpuuska valtasi hänet. "Koetahan lausua tuo nimi vielä kerran!"

"Ha, ha, sanoihan hän, mikä kuolema sinut oli perivä", huusi
nuorukainen ja juoksi tiehensä. "Ha, ha, pantteri Corvinuksen niskaan!"

Kaikki pakenivat nyt raivostuneen tieltä, ikäänkuin metsänpedon
ajamina. Hän taasen kiroillen sinkautteli kiviä heidän jälkeensä.

Toivioretkeläinen oli taampaa katsellut tämän kohtauksen päättymistä
ja läksi sitten edelleen. Verkkaan käydä horjuili Corvinus samanne
päin sitä tietä myöten, joka vei amfiteatterille. Äkkiä kuului kovaa
karjuntaa ja kimeää huutoa. Corvinus oli pysähtynyt aituuksen ääreen,
jonka sisällä muhkea pantteri oli vankina, ja oli sanoin ja liikkein
ärsyttänyt tuota julmaa petoa. "Haa, oletpa aivan sen näköinen, kun
mielisit tehdä minusta lopun. Mutta näitten rautatankojen takana ei
minun tarvitse peljätä sinua!" Tuskin olivat nämä sanat livahtaneet
hänen huuliltaan, kun ärsytetty peto hyökkäsi esiin ja rauta-aidan
suurten välysten kautta iski kynsillään hirmuisen haavan hänen
kaulaansa.

Hänen kovien, sydäntä-särkeväin tuskanhuutojensa kaikuessa kiiruhti
toivioretkeläinenkin sinne muitten mukana. Haavoitettu kannettiin
asuntoonsa, joka tarjosi milt'ei yhtä pelottavan näyn. Muukalainen
seurasi häntä sisään, lähetti siinä tuokiossa orjan -- joka näytti
viinaan menevältä niinkuin hänen herransakin -- lääkäriä noutamaan, ja
koetti sillä välin hillitä verenjuoksua, kunnes kutsuttu ennättäisi
saapua.

Hänen sitoessaan haavaa, olivat Corvinuksen silmät koko ajan luotuina
häneen, jotenka muukalainen viimein kysyi: "Tunnetko minua?" --
"Kyllä, en! Äläs huoli; minun johtuu mieleeni -- haa, kettu! Minun
kettuni! Muistatko vielä, miten yhdessä vainosimme noita kunnottomia
kristittyjä? Missä olet ollut koko tämän ajan? Kuinka monta olet ajanut
surman suuhun? Ha, ha, ha!"

"Rauhoitu, Corvinus, muuten olet auttamattomasti hukassa! Paitsi sitä
en soisi sinun puhuvan niistä ajoista, sillä nyt minä olen itsekin
kristitty", oli yksitotinen vastaus.

"Sinä kristitty?" huusi Corvinus. "Sinä, joka olet vuodattanut
enemmän verta heidän valittujensa joukosta kuin kukaan muu? Ovatko
he sitten antaneet sinulle anteeksi? Oletko sinä sitten voinut
nukkua rauhassa yhtäkään ainoata yötä? Eikö raivottaria ole käynyt
pieksämässä sinua öisin? Eikö peikot ole sinua säikytelleet? Sano,
mitenkä olet karkoittanut heidät, että minäkin voisin päästä heistä
rauhaan! Vai vieläkö ne myöhemmin sinun kimppuusi käyvät? Miksipä sinua
vaivattaisiin vähemmän kuin minua?"

"Niin, minä olen kärsinyt, kärsinyt kovasti, mutta minä olen myös
löytänyt sen voiteen, joka parantaa _kaikki_ haavat, niin sinunkin.
Kerron sinulle kaikki sitten, jahka tohtori on käynyt", vastasi
Fulvius. Seuraavassa tuokiossa tuli lääkäri ja sitoi haavan, mutta
antoi vähän tai tuskin mitään toiveita.

Hänen lähdettyään istui Fulvius onnettoman vuoteen viereen ja neuvoi
häntä armorikkaan Jumalan luo, joka suurimmatkin synnit anteeksi antaa.
Siitä sanoi hän itse olevansa elävänä todistuksena.

Kuunteliko sairas vai eikö, sitä ei hän oikein tiennyt. Mutta yht'äkkiä
karkasi Corvinus ylös ja huusi: "Vettä! Vettä! Tulta! Tulta! Minä palan
jo! Ulos Pankratius! Ulos, sanon minä! Olet jo kyllin kauan tuijottanut
minuun! Pidä kiinni pantteriasi! Se iskee jo kiinni minuun! Voi!" Sen
karjaistuaan, tempasi hän kouristuksen tapaisesti, niinkuin olisi hän
tavottanut pantteria, pois siteen haavasta. Hurjasti lähti veri silloin
huppelehtimaan, ja muutamain tuokioiden kuluttua oli hurjapäinen
kylmänä! -- Sisimpäänsä saakka kauhistuneena lähti toivioretkeläinen
tästä kauheasta paikasta pois.

Seuraavana aamuna lähti Fulvius saamamiehensä luo, joka lausui julki
suurimman ihmettelynsä sen johdosta, että kukaan, joka onnellisesti
oli päässyt pujahtamaan pois käsistä, viidentoista vuoden perästä
palaa jälleen, tiedustellakseen velkojaan. Tyytyväisesti myhäillen
näytti juutalainen entiselle velalliselleen asiakirjat, joista tämä
hämmästyksekseen havaitsi, että hänen velkansa aikoja sitten oli
maksettu, ja kuka sen oli tehnyt. Keventynein mielin poistui hän
Efraimin luota, lähteäksensä hyvin tunnettuun huvilaan.

Fabiola oli kiihkeästi odottanut häntä. Hänen seisoessaan nyt
tunteittensa ylenpalttisuudessa Fulviuksen edessä, alkoi tämä, yhtä
valtavasti liikutettuna, selittää hänen tulonsa syytä ja tarkoitusta,
-- sanoen oikeamielisyyden ja kiitollisuuden velvoittaneen häntä
tulemaan Fabiolan luokse. Muutoin ei hän olisi uskaltanut uudelleen
astua hänen silmäinsä eteen.

"Älä puhu siten, Orontius", vastasi Fabiola; "sinulla ei ole mitään
muuta velvollisuutta minua kohtaan, kuin se, joka koskee meitä kaikkia,
se että meidän tulee rakastaa toinen toistamme".

Pitkä keskustelu seurasi, jonka kestäessä Fabiola yhä uudestaan koetti
vakuuttaa katuvaista, että hänellä ei ollut mitään anteeksi annettavaa
tälle. Luonnollisesti kääntyi puhe yhä uudelleen rakastettuun sisareen.
Fabiola ei väsynyt kertomasta eikä veli kuuntelemasta vainajan
uskon- ja rakkaudenelämästä ja hänen autuaallisesta kuolemastaan.
Viljavina vuotivat Orontiuksen kyyneleet, olletikin kun sai tietää,
kuinka tuo armas sisar oli muistellut häntä, kadotettua veljeä, ja
hengessä nähnyt hänen palajavan katuvaisena syntisenä.

"Minä olen palannut, jalo Fabiola", lausui hän vapisevalla äänellä
ja notkistaen polvensa hyväntekijänsä edessä, "ruvetakseni sinun
orjaksesi. Kun minulla ei ollut rahoja Efraimille tarjota, menin hänen
luoksensa tarjotakseni siihen sijaan itseni hänelle. Mutta sinä olit
aikoja sitten maksanut velkani, minä olen siis sinun orjasi!"

"Ylös! Ylös!" virkkoi Fabiola kyynelsilmin. "Et orjani, vaan veljeni
Kristuksessa! Mutta jos tahdot tehdä minulle ilon, niin kerro minulle
jotakin elämästäsi".

Orontius noudatti halusta tätä kehoitusta, ja me tahdomme lyhyesti
kertoa pääpiirteet hänen elämästään viimeisten viidentoista vuoden
kuluessa. Hän oli suurimman osan niistä viettänyt hurskaiden erakkojen
parissa erämaassa.

Yhdessä sen miehen kanssa, joka oli ollut sukunsa kirouksena,
pääsyyllisenä rakastetun sisaren kärsimyksiin, oli Fulvius paennut
Roomasta ja purjehtinut hänen seurassaan Brundisiumin poikki Kyproon.
Kaikki heidän kauppahankkeensa olivat menneet myttyyn; oli kuin kirous
olisi painanut kaikkea, mihin he vain ryhtyivät. Sittemmin olivat
setä ja veljenpoika koettaneet onneaan Palestinan Gazassa, mutta ei
sielläkään ottanut mikään luonnistuakseen. Vihdoin olivat he tulleet
aivan rutiköyhiksi, ja silloin olivat kaikki ruvenneet heitä vieromaan,
luultavasti --, sanoi kertoja vesissä silmin -- siksi, että näkivät
Kainin merkin hänen otsallaan.

Viimein ei heillä ollut muuta jäljellä kuin pari jalokiveä. Eurotas,
joka ei tahtonut niistä luopua, koki pakottaa Orontiusta ilmiantamaan
kristittyjä, koskapa siellä juuri oli alkanut ankara kristittyjen
vaino. Mutta nyt ensi kerran elämässään kieltäytyi veljenpoika
tottelemasta häntä. Sedän kehotuksesta lähtivät he sitten kumpikin
kaupungista, vaeltaakseen erämaahan, jossa valitsivat kallionluolan
lepopaikakseen.

Heidän istuttuaan luolan suulle, alkoi kauheita sanoja tulvata
sedän huulilta. "Aika on nyt tullut", sanoi hän, "jolloin viimeinen
päätökseni on toimeen pantava; tässä on meidän molempien kuoleminen".
Näin sanoen otti hän taskustaan kaksi pientä pulloa, antoi suuremman
veljenpojalle ja piti itse pienemmän, selittäen annoksen olevan
sovitetun kummankin iän mukaan. Mutta kun veljenpoika, joka pelkäsi
kuolemaa, kieltäytyi juomasta, kävi setä mielipuolen lailla käsiksi
häneen ja kaatoi pullon sisällyksen viimeiseen tilkkaan saakka hänen
suuhunsa.

Fulvius meni heti tainnuksiin, mutta pitemmän ajan kuluttua tuli hän
jälleen tuntoihinsa. Hän huomasi silloin olevansa vuorenluolassa ja
pyysi raukealla äänellä jotakin juodakseen. Kunnian-arvoisa ukko
seisoi kumartuneena hänen puoleensa ja piti puuämpäriä hänen suunsa
edessä. Tainnuksista heränneen kysyttyä Eurotaan kohtaloa, sai hän
vastaukseksi, ett'ei tämä enää ollut elossa.

Ukko, syntyisin Gazasta ja nimeltään Hilarius, oli useita vuosia
viettänyt Antonius erakon luona Egyptissä. Sen jälkeen oli hän palannut
kotia, pitkittääkseen erakkoelämää yhdessä useiden muiden veljesten
kanssa. Läheisiä kallioluolia käyttivät he asuntoinaan; vilppaalla
puronvedellä sammuttivat he janoaan ja nauttivat yksinkertaiset
ateriansa palmupuiden varjossa. Veljet hoitivat muukalaista mitä
hellimmällä tavalla. Heidän vilpitön hurskautensa teki syvän
vaikutuksen häneen. Hänen sielussaan elpyivät nyt jälleen hurskaan
äidin kauan arvottomina pidetyt neuvot ja rukoukset, samoinkuin muisto
hänen ja jumalaapelkääväisen sisarensa elämästä ja vaelluksesta.
Tuhlaaja-poika löi vihdoin rintoihinsa ja malttoi mielensä. Mutta
mikä tuima taistelu leimahtikaan hänen sielussaan ilmi! Kuinka usein
huudahtikaan hän epätoivoisena kuten ensimäinen veljenmurhaaja: "Minun
pahatekoni on suurempi, kuin että voisin sen kantaa!" Mutta veljet
kohtelivat katuvaista väsymättömällä rakkaudella ja johdattivat hänet
sen tykö, joka ottaa pois synnit, joka armahtaa suurintakin syntistä ja
joka ei työnnä ketään pois.

Pitkän ja ankaran taistelun jälkeen uskalsi murtunut vihdoin
luottavaisesti turvautua ristiinnaulittuun, sillä olihan hän kuollut
hänenkin syntiensä tähden, ja heittäysi Hänen rakkautensa mereen. Hän
sai myöhemmin pyhän kasteen arvoisan Hilariuksen kädestä ja liittyi
sitten tuohon hurskaaseen veljeskuntaan. Samoin kuin he, ansaitsi
hänkin elantonsa kutomalla mattoja sekä keräämällä yrttejä, joita
harvakseltaan kasvoi hiedassa. Puutetta ei hänen tosin tarvinnut
kärsiä, mutta entisten velkojensa suorittamiseksi ei hän kyennyt
saamaan mitään kokoon. Ja nämä velat, jotka hänen omaa arveluaan myöten
varmaankin olivat suurien korkojen kautta nyt kasvaneet äärettömäksi
summaksi, painoivat häntä raskaasti ja johtivat hänet lopulta siihen
päätökseen, että hän tarjoisi itsensä maksuksi saamamiehelleen.
Siinä tarkoituksessa oli hän tullut Roomaan ja saanut suureksi
hämmästyksekseen Efraimilta kuulla Fabiolan jalomielisestä teosta.

Suurella jännityksellä ja syvästi liikutettuna oli Fabiola kuunnellut
hänen kertomustaan. Fulviuksen vaiettua kysyi hän, mihin hän nyt aikoi
ryhtyä, ja sai silloin tietää, että hän jo samana iltana aikoi lähteä
paluumatkalle. Fabiolan epäröivään kysymykseen, miten hän matkarahojen
puolesta suoriutui, vastasi Fulvius, ett'ei häneltä mitään puuttunut.

Gazan piispalta oli hän saanut kirjoituksen, joka matkalla hankki
hänelle ruokaa ja juomaa sekä yösijan kaikkialla kristityissä
vierasmajoissa.

Fabiola nousi sijaltaan, tehdäkseen ystävänsä kanssa kävelyretken
puistoon ja hakeakseen siellä jonkun hiljaisen paikan. Ulkona sattui
hän silloin näkemään naisen, joka kovin hätäytyneenä syöksyi suoraan
pensaston läpi, heittäytyi hänen jalkojensa eteen ja huusi: "Pelasta
minut, rakas valtijatar, pelasta minut! Hän ajaa minua takaa ja tahtoo
tappaa minut!"

Pakolaisessa tunsi Fabiola heti entisen orjansa Afran, joka nyt esiytyi
mitä syvimmän kurjuuden kuvana. Fabiolan kysymykseen, kuka häntä
ajaa takaa, vastasi onneton: "Hyfaks, mieheni! Jo kauan olen saanut
kärsiä kovaa kohtelua hänen puoleltaan, mutta tänään on hän hurjempi
kuin koskaan ennen!" Fabiola koetti rauhoittaa häntä, sanoen, ett'ei
täällä mitään vaaraa ollut, ja kysäisten, miks'ei Afra ollut niin
pitkään aikaan käynyt silmiään näyttämässä, pitkitti onneton: "Ah, jalo
valtijatar, kuinka saatoin olla niin hullu ja jättää sinun talosi!
Kuinka onnellinen olisin voinut olla, jos minä Eufrosynen ja Graian
tavalla olisin pyytänyt tulla hyväksi! Kuinka mielelläni minäkin olisin
tahtonut tulla kristityksi!"

Äkkiarvaamattoman ihastuksen saattoi Fabiolalle se, kun hän sitä
paitsi sai tietää, että Jubala erään vanhan kristityn naisen kautta
oli oppinut rakastamaan kristin-oppia. Mutta siitä pitäin oli hänen
miehensä ruvennut kohtelemaan häntä yhä julmemmin, ja tänä aamuna oli
hän suorastaan uhannut ampua Jubalan.

"Onko avioliittosi sitten aina ollut niin onneton?" kysyi Fabiola
osanottavasti.

"Aina, olletikin sen päivän jälkeen, kun Hyfaksille kerroin, että eräs
muukalainen, Eurotas nimeltä, kerran oli tarjonnut minulle kätensä. Ah,
sepä oli todellakin vaarallinen ihminen, täynnä pahoja intohimoja ja
perin tunnoton! Sen ilkiön nimeen liittyy niinikään tuskallinen muisto".

"Mikä se on?" kysyi Orontius.

"Kun hänen piti lähteä Roomasta, jätti hän minulle toimeksi valmistaa
kahdenlaista myrkkyjuomaa hänelle. Toisen, joka oli aiottu muuanta
vihamiestä varten, tuli olla tappavan, toisen sitä vastoin tuli saattaa
vain muutaman tunnin kestävään horrokseen. Hän tuli hakemaan pulloja,
mutta juuri kuin minä olin selittämäisilläni hänelle, että kuolettava
myrkky oli pienessä pullossa eikä suuressa, kuten olisi voinut otaksua,
yllätti meidät mieheni, joka mustasukkaisuuden valtaamana ajoi tuon
hirmuisen miehen ovesta ulos. Pelkäänpä sen vuoksi, että jokin erehdys
on voinut sattua, joka on tuottanut kuoleman sille, jolle se ei ollut
aiottukaan".

Fabiola ja Orontius katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ja ihmettelivät
itsekseen Jumalan oikeudenmukaista sallimusta. Silloin päästi nainen
yht'äkkiä kimeän huudon. Nuoli oli lävistänyt hänen rintansa. Fabiola
vastaan-otti hänet syliinsä ja Orontius huomasi mustat kasvot, jotka
irvistellen tirkistivät puutarhan-veräjästä sisään. Ravakan hevosen
selässä nelisti seuraavassa tuokiossa numidialainen jousimies paikalta
pois, partialaisten tavan jälkeen jousi seljässä.

Nuoli, jonka hän juurikaan oli ampunut, oli huomaamatta sujahtanut
Fabiolan ja Orontiuksen välitse ja oli valitettavasti liiankin tarkasti
sattunut maaliinsa.

"Tahtoisitko kuolla kristittynä, Jubala?" kysyi Fabiola naiselta, joka
verissään lepäsi hänen sylissään.

"Koko sydämestäni", oli vastaus.

"Uskotko sinä kolmiyhteiseen Jumalaan?"

"Uskon".

"Ja että Jeesus Kristus on tullut maailmaan ja kuollut meidän syntiemme
tähden?"

"Riennä, Orontius!" huusi Fabiola ja viittasi läheisyydessä solisevalle
suihkukaivolle päin.

Mutta tätä kehoitusta ei olisi tarvinnutkaan. Orontius seisoi jo
kaivon vieressä. Hän otti kahmalollisen vettä ja vuodatti kuolevan
afrikattaren päälle, lausuen samalla kasteen asetussanat.

Muutamain silmänräpäysten kuluttua oli hän kuollut. Vahvasti luottaen
siihen, että laupeus vielä yhdennellätoista hetkellä oli tullut tuon
kurjan pimitetyn sielun osaksi, kuten ryövärille ristinpuussa, meni
Orontius yhdessä Fabiolan kanssa sisään; täällä jatkettiin vielä
muutamia tunteja hiljaista, sydämellistä yhdessä-oloa, jonka jälkeen
vieras lähti paluumatkalle.

Tämän jälkeen suotiin hänelle vain muutamia vuosia elinaikaa ja niin
sai hän laskea matkasauvan kädestään ja taivaassa, yhdessä ennemmin
kuolleen armaan äitinsä ja rakkaan sisarensa kanssa, iäti kiittää
ja ylistää Herraa, joka oli vapahtanut hänet, pelastanut _hänetkin_
"pimeyden vallasta ja siirtänyt hänet rakkaan Poikansa valtakuntaan".

Fabiola saavutti korkean iän. Uhraten aikaansa ja voimiansa, lahjojansa
ja omaisuuttaan Jumalansa palvelemiseen, oli ja pysyi tuo muinoin niin
ylpeä roomalainen patriisitar hiljaisena ja nöyränä Herran palvelijana,
ja siunauksesta rikkaan elämänsä päätyttyä, muutti hän autuaasti
"siihen lepoon, joka Jumalan kansalle on vielä tarjona".





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Fabiola eli katakombien kirkko" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home