Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Saksanmaa
Author: Inha, Into Konrad
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Saksanmaa" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SAKSANMAA

Kirj.

I. K. Inha



Maantieteellisiä kuvaelmia XXXIV



Helsingissä,
Kansanvalistusseura,
1910.

Raittiuskansan Kirjapaino, Helsinki.



SISÄLLYS:

Alkusana.

SAKSANMAAN LUONTO.

JOHDANTO.
SÄÄT JA VUODENAJAT.
SAKSANMAAN MAISEMAT.
  Pohjois-Saksan alanko.
  Keski-Saksan vuoristokynnys.
  Etelä-Saksan vuori- ja laaksoseudut.
  Alppien rintama.
MAAN RAKENNE JA RAKENNUSHISTORIA.
  Geologiset ajanjaksot ja muodostumat.
  Saksanmaan geologinen kartta.
  Maan muotoilun vaiheet.
  Mannun aarteet ja maakamara.
KASVISTO.
  Metsät.
  Alppien ja korkeimpain keskivuorien kasvisto.
  Kedot ja luonnonniityt.
  Nummien, soitten ja rämeitten kasvisto.
  Luonnon häviäminen ja pyrinnöt sen säilyttämiseksi.
  Viljelyskasvit.
ELÄINKUNTA.

KANSA JA ASUTUS.

SAKSAN KANSAN VARHAISEMPIA VAIHEITA.
  Vanha Germania.
  Frankkien valtakunta.
  Saksalais-roomalainen keisarikunta.
  Maaruhtinaiden ja kaupunkien aika.
  Uskonpuhdistuksen aika.
  Saksan kansan alennuksen tila.
  Saksan valtakunnan syntyminen.
NYKYISET HEIMOT.
  Saksilaiset.
  Frankit.
  Baijerilaiset.
  Thüringiläiset.
  Entisiä ja nykyisiä slaavilaisia kansoja.
VILJELYKSEN JA ASUTUKSEN VAIHEITA.
  Kuinka Saksanmaa tuli viljellyksi.
  Saksalainen talo
  Kylän vaiheet.
KANSANTAPOJA.
  Juhlatapoja.
  Ampujain juhlat.
  Kuvia ammattilaiselämästä.
  Yleisiä kansanjuhlia.
  Kotitapoja.
ESIAIKAISIA MUINAISJÄÄNNÖKSIÄ.
SAKSALAISIA VAIKUTUKSIA SUOMESSA.

SAKSAN VALTAKUNTA.

SAKSANMAAN VALTIOLLINEN KARTTA.
  Siirtomaat.
  Siirtolaisuus.
  Uskonnot.
  Valtiomuoto ja hallinto.
ASUTUKSEN KESKUSTAT.
  Etelä-Saksan kaupungit.
  Länsi-Saksan kaupungeita ja teollisuusalueita.
  Pohjois-Saksan kaupungeilta.
  Berlin.
  Pohjanmeren rantakaupungit.
  Kaupungeita Itämeren rannalla.
SAKSAN TALOUDELLISET OLOT 19:LLÄ VUOSISADALLA.
  Kehityksen yleinen kulku.
  Maanviljelyksen valheita.
  Käsityö ja kotiteollisuus.
  Kulkuneuvojen ja kaupan kehitys.
  19:nnen vuosisadan saavutukset.
ELINKEINOJEN NYKYISESTÄ KANNASTA.
OPETUSLAITOS.
KESKI-EUROPAN LIIKEREITIT.
MAANPUOLUSTUS



Alkusana.


"Saksanmaan" esitys poikkeaa siitä suunnitelmasta, jota näissä
Maantieteellisissä kuvaelmissa yleensä on noudatettu. Maasta, joka on
niin monista matkakertomuksista tuttu, olisi tosiaan vaikea kirjottaa
samanlaista kuvausta kuin oudommista. Esitys on sen vuoksi pyrkinyt
enemmän syventymään aineeseen, se on pyrkinyt katselemaan Saksanmaata
saksalaisen tutkimuksen valossa.

Siihen onkin sitä enemmän syytä, kun Saksanmaa suuressa määrin on
varsinainen kultuurikeskustamme. Sinne ensi sijassa suuntaavat matkansa
ne, jotka meiltä lähtevät ulos opinnoitaan täydentämään, päästäkseen
tiedossa ja taidossa aikansa tasalle. Perusteellisempi selonteko
semmoisesta maasta lienee siis omiaan suorastaan hyödyttämäänkin.

Esitys on kuitenkin koettanut pysyä pikemmin kertovana kuin opettavana,
se koettaa kiinnittää antamansa tiedot lukijan mieleen ilman erikoista
muistelemista. Sitä varten on useinkin samoja asioita mainittu moneen
kertaan, mutta eri puolilta valaistuina.

"Saksanmaata" kirjottaessani olen mukaillen käyttänyt niitä lähteitä,
jotka on tekstin jälkeen mainittu, ja useita muitakin. Näitten
lähdeteosten ansiota ovat esityksen edut, mikäli niitä on.

Teos pyrkii antamaan valaisevia tietoja, tutkimuksen kirkastaman
yleiskuvan siitä maasta ja kansasta, jonka kanssa Suomella on niin
vanha ja vakaantunut ajatusten vaihto ja kauppayhteys.

Epätasaisuuksia varsinkin nimien kirjotuksessa ja muissakin seikoissa
en ole voinut välttää. Puolustukseni on se, että varsinkin vieraitten
nimien kirjotus kielessämme vielä on kovin epävakaisella kannalla. Olen
yleensä, mikäli mahdollista, noudattanut alkukielen kirjotustapaa.
Ainoastaan tavallisimmat nimet olen kirjottanut suomalaisen käytännön
mukaisesti.

Luku "Saksalaisia vaikutuksia Suomessa" on t:ri V. Voionmaan
kirjottama.

I.K.I.



SAKSANMAAN LUONTO.



JOHDANTO.


Saksanmaa, viimeinen Europan maista, joihin kulkumme suuntaamme näissä
maantieteellisissä kuvauksissa, on monessa suhteessa lähin naapurimme.
Se on meidän kannaltamme katsoen Länsi-Europan portti.

Yksi ainoa sisämeren selkä erottaa siitä maamme, eikä tämäkään ole sen
suurempi, kuin että vähäisemmätkin alukset ovat voineet kautta aikain
sen poikki purjehtia ja ylläpitää liikettä Saksanmaan satamiin.

Suomen kauppa on jo vanhoista ajoista käynyt Saksaan juuri tätä tietä,
nämä yhteydet ovat vanhat ja tutut. Läntiset ja itäiset naapurimme
tosin ovat lähempänä ja ne ovat aina suuremmassa määrässä vaikuttaneet
valtiollisiin kohtaloihimme, ensinnä Ruotsi ja sitten Venäjä. Mutta
kansamme itsemääräinen kauppaliike on mieluimmin pyrkinyt Saksaan.
Sinne olemme tottuneet myymään suuren osan tuotteistamme, mutta vielä
enemmän sieltä ostamaan. Itämeren eteläisistä satamista olemme
tottuneet saamaan etenkin kultuuritarpeemme. Samaa tietä on kultuuri
itsekin suureksi osaksi maahamme tullut. Viittaamme vain niihin
aikoihin, jolloin suomalaisten opinetsijäin -- keskiajan lopulla ja
uuden ajan alussa -- oli tapana täydentää opintonsa Saksanmaan
yliopistoissa. Kaikki tiedämme, että sama on vielä tänä päivänä asian
laita, vieläpä monin verroin suuremmassa määrässä. Saksanmaan
kirjallisuus on ammoisista ajoista vaikuttanut hedelmöitsevästi
Pohjoismaiden, myös Suomen kirjallisuuteen, Saksan runoilijat ovat
ulkomaalaisista meillä enimmin luetut, saksan kieli maassamme
yleisimmin tunnettu vieras kieli, Saksan tiede tärkein ulkomaalainen
lähde, josta tieteellinen elämämme ammentaa. Kultuurimme on, sanalla
sanoen, samoin kuin muittenkin Pohjoismaitten kultuuri, verso
Saksanmaan viljelyspuusta.

Samoin kuin Saksanmaa on kultuurin puolesta meillä edustanut
Länsimaita, samoin Saksanmaan luonto meille lähinnä edustaa niitä
lauhkeampia, kaikenlaiselle kasvullisuudelle edullisempia ilmanaloja,
jotka ovat maanosamme uudenaikaisen kehityksen varsinainen pohja ja
perustus. Viljelyskasvit, jotka meidän maassamme menestyvät ainoastaan
lämpöisimmissä kohdissa, eivätkä kaikki niissäkään, puut, joita
huolella ja suurilla kustannuksilla viljelemme kaupunkiemme puutarhain
kaunistuksina, ne ovat Saksassa jo niin sanoaksemme luonnon varsinaiset
"työneuvot". Mutta toiselta puolen tapaamme Saksassa sentään paljon
samojakin viljelyskasveja ja puita, kuin omassa maassamme, ja tämä
vaikuttaa, että siellä tunnemme itsemme puoleksi tuttavallisessa,
vaikka omaa maatamme satoisemmassa luonnossa. Tutustuminen Saksanmaan
luontoon, vertaus Saksanmaan ja Suomen luonnontuotteiden välillä on
niin ollen omiaan suuressa määrässä valaisemaan oman maamme
edellytyksiä Europan kansain kultuuripiirissä.

Ja vielä Saksa on lähin maa, jossa voimme tutustua oman maamme ja muun
maailman sisällisen rakenteen erilaisuuksiin. Suomi on alkuaikain
suuresta historiasta saanut pitää vain muutaman lehden, noin
sanoaksemme. Voimme omassa maassamme tutustua ainoastaan niihin
maanpinnan muotoihin, jotka suuri jääkausi on jälkeensä jättänyt. Mutta
Saksassa sitä vastoin voimme lukea niitäkin lehtiä, jotka meillä
kaikkein vanhimpain ja nuorimpain aikain väliltä puuttuvat. Meidän
maassamme jääkauden levittämä sora lepää ikivanhain gneissien,
granittien ja kiteytyneiden liuskeitten päällä, mutta Saksanmaalla
tapaamme myös ne lukuisat, äärettömän pitkäin aikain kuluessa
päällekkäin latoutuneet ja kallioksi kovettuneet maakerrokset, jotka
meidän maassamme puuttuvat alkuvuoren ja jääkauden muodostuksien
väliltä. Voimme siellä vielä helpommin ilmeisemmistä muodostuksista
tutkia maankuoren ihmeteltävää sisällistä rakennetta ja niitä valtavia
luonnonvoimia, jotka ovat eri paikoissa eri tavalla, missä kohottaneet
maan korkeiksi vuoriksi, missä saaneet sen painumaan haudoiksi ja
laaksoiksi. Muutamat osat Saksasta ovatkin näiden geologisien
tutkimuksien "klassillinen pohja."

Mielenkiintoamme Saksanmaahan vielä lisäävät historialliset muistomme.
Kolmenkymmenen vuoden sotaa seuraavina aikoina hallitsimme yhdessä
Ruotsin kanssa melkoisia osia tästä alueesta. Monet kerrat ovat
suomalaiset Ruotsin armeijoissa samoilleet näitä maita ristiin rastiin,
taistellen suurien siveellisten asiain puolesta, mutta myös palvellen
itsekkäitäkin valtiollisia tarkotuksia. Vielä tänä päivänä saksalainen
äiti joskus pelottelee uppiniskaista lastaan suomalaisten pelätyllä
nimellä.

Suomalainen matkailija tuntee omituisia vaikutuksia, kun hän, nykyisen
Saksan valtava kehitys ja voima silmäinsä edessä, ajattelee kahden
pienen pohjoismaisen kansan entisiä uhkarohkeita seikkailuita.
Hänen rintansa paisuu, kun hän kautta Saksanmaan, aina Bodenjärven
rannoilla saakka, tuon tuostakin kohtaa paikkoja, joissa esi-isät ovat
vertaan vuodattaneet enimmäkseen voitokkaissa taisteluissa. Mutta
istuessaan moisen taistelutantereen läheisyydessä iltaansa jossain
eteläsaksalaisessa ravintolassa, jossa kylän parhaat miehet
ystävällisesti kutsuvat vieraan pöytäänsä istumaan, ei häntä juuri
haluta seuralle muistutella näitä entisiä urhotöitä, siksi musertavaksi
hän huomaa Saksanmaan ja oman maansa nykyisten voimasuhteiden
erotuksen. Mutta hänen mielenkiintoaan maata kohtaan nuo muistot
epäilemättä kaikessa hiljaisuudessa lisäävät.

Kolmenkertaiset ovat niin ollen syyt, jotka kehottavat meitä
Saksanmaahan tutustumaan. Kohtaamme siellä luonnon, joka on ensimäinen
askel lämpöisempiä ilmanaloja kohti. Verestämme siellä mainehikkaita
muistoja, käyden esi-isäin entisillä opinpaikoilla ja sotikedoilla. Ja
kolmanneksi, näemme siellä uudenaikaisen viljelyksen, teollisuuden ja
niitten luomat elämänehdot suurenmoisessa riennossaan, tutustumme
kansaan, joka valtavain, vuosituhannen kestäneiden kamppailuitten
jälkeen on sisällisen itsenäisyyden ja kansallisen eheyden löytänyt ja
tällä pohjalla antautunut rauhan työhön, toteuttaakseen elämässään
uudenaikaisen tieteen edistyneimmät ennätykset.

Saksanmaan maisemat oikeastaan ovat suomalaisellekin lukijalle varsin
tutut runoilijain teoksista ja omain kansalaisten matkakertomuksista.
Ken ei olisi lukenut Rheinistä ja sen viinitarhoista, tai Thüringin
monista linnanraunioista ja niihin liittyvistä taruista? Emme ehkä sen
vuoksi monellekaan kerro uusia asioita, mutta koetamme yhdistää näitä
tietoja kokonaiskuvaksi, tieteellisellä pohjalla selitellä näitä
maisemia, etsiä niistä viljelyksen edellytykset ja tarkastella, miten
nämä edellytykset ovat nykyisen ja menneen kehityksen määränneet.
Tavallaan on tämä työ Saksassa helpompi kuin monessa muussa maassa,
sillä harvassa maassa on kotimaan oloja niin perusteellisesti ja
perinpohjaisesti tutkittu ja joka puolelta valaistu kuin Saksassa.
Mutta toiselta puolen ainesten suunnaton laajuus työtä vaikeuttaakin.
Tyhjentävän esityksen laatiminen tuosta maasta kysyisi suurempia voimia
ja laajempia tietoja, kuin meillä on käytettävänämme.

Teemme ensinnä selkoa Saksanmaan luonnosta, sen ilmanalasta,
maisemista, maisemain sisällisestä rakenteesta, kasvikunnasta ja
eläinkunnasta ynnä elinkeinojen luonnonperusteista.

Sen tehtyämme lähdemme tutustumaan Saksan kansaan, sen heimoihin,
historialliseen kehitykseen ja nykyiseen elämänlaatuun.

Ja viimeksi koetamme piirtää kuvan nykyisen Saksanmaan valtiollisista
oloista, viljelyksestä ja ennätyksistä kultuurin eri aloilla.



SÄÄT JA VUODENAJAT.


Ilmanala on ensimäinen ja tärkein niistä vaikuttimista, jotka määräävät
jonkun maan maantieteelliset olot.

Kasvullisuus, viljelyksen mahdollisuudet, usein melkoisessa määrässä
ihmisten henkiset kyvyt ja taipumuksetkin riippuvat lämmönvaihteluista,
sateenmääristä ja tuulista. Ja paljon suuremmassa määrin kuin yleensä
luullaankaan maan pintamuodot ja maanlaatu niistä johtuvat.

Jo kauan ovat sääilmiöt olleet tunnetut, mutta vasta aivan viime
aikoina on ruvettu säiden ja vuodenaikain vaiheita käsittämään.
Saksanmaallakin, jossa jo vanhastaan on havainnoita tehty, ollaan kyllä
täysin selvillä ilmanalasta eri osissa maata, mutta vasta näillä
vuosikymmenillä on ruvettu käsittämään syitä, jotka määräävät sen
yleiset piirteet ja paikalliset vaihtelut.


Vähän yleistä ilmatiedettä

Syyt, jotka määräävät jonkun seudun ilmanalan, ovat kahta lajia:
yleisiä ja paikallisia. Yleisten syitten käsittämiseksi meidän täytyy
luoda silmäys paljon ulomma käsiteltäväämme maantieteellistä aluetta.

Ilmakehä virtauksineen on noin sanoaksemme "kansainvälistä omaisuutta".
Sama ilma, joka tänään kohisee metsissämme, on viime kuukausien
kuluessa vaeltanut ehkä kymmeniä tuhansia kilometrejä, ollut
korkeuksissa, minne eivät rohkeimmatkaan ilmapurjehtijat ole päässeet,
repinyt kuohuihin valtameren suolaisia aallonharjoja, hivellyt
erämaitten polttavaa hiekkaa. Mutta vaikka ilma näin vapaasti virtailee
kautta maapallon, niin eivät sen liikkeet siltä ole lakeja vailla.

Jonkun maan taikka seudun ilmanalan määrää luonnollisesti ensi
sijassa maantieteellinen leveys, s.o. paikan tai maan etäisyys
päiväntasaajasta. Kuta lähempänä päiväntasaajaa alue on, sitä enemmän
se saa auringosta lämpöä, kuta kauempana napoihin päin, sitä pienempi
on auringon lämmittävä vaikutus. Mitään muuta suoranaista
lämmönlähdettä ei maanpinnalla ole, kuin aurinko. Maapallon oma
sisällinen lämpö ei sanottavasti vaikuttane ilmastollisiin oloihimme.
Silmäys karttaan riittää osottamaan, että Saksa auringon lämmittävään
voimaan nähden on koko joukon edullisemmassa asemassa kuin Suomi.
Saksanmaan pohjoinen rannikko on kokonaista viisi leveysastetta
etelämmässä, kuin meidän maamme lauhkeimmat seudut.

Mutta tämä perussyy ei likimainkaan riitä selittämään maanosamme ja sen
eri osien yleisiä lämmönsuhteita. Jos arvostelemme, koko maapallon
oloja lukuun ottaen, mikä kunkin leveyspiirin vuotuinen keskilämpö
olisi, jos auringon antama lämpö suoranaisesti sen hyväksi tulisi,
ilman lisiä tai vähennyksiä, niin saisimme seuraavat keskiarvot:

                      Vuoden    Lämpimin  Kylmin
                    keskilämpö  kuukausi  kuukausi

    50:s leveyspiiri +  5,6°     + 18,1°   -  7,2°
    60:s     "       -  1,1°     + 14,1°   - 16,1°
    70:s     "       - 10,7°     -  7°     - 26,3°

Maapallolla löytyy laajoja alueita, joiden lämpösuhteet ovat vielä
huonommat kuin nämä alhaiset keskiarvot. Mutta löytyy myös seutuja,
joissa ne ovat paljon korkeammat, ja näihin suosituihin seutuihin
kuuluu meidän maanosamme, varsinkin sen läntinen ja luoteinen puoli.
Kuinka "lämpimästi" meitä tosiaan suositaan, se selviää seuraavista
todellisista keskiarvoista:

                               Vuoden   Lämpimin  Kylmin
                               keskil.    kuuk.    kuuk.

    50:s leveyspiiri keskil.   + 9,6°    + 19,3°  + 0,0°
      (Frankfurt a. Main)
    60:s leveyspiiri           + 5.0°    + 16,5°  - 5,0°
      (Tammisaari)
    70:s leveyspiiri           + 1,9°    + 11,8°  - 5,2°
      (Hammerfest)

Vuoden keskilämpö on siis Frankfurtissa 4°, Tammisaaressa noin 6° ja
Hammerfestissa kokonaista 12,6° korkeampi, kuin vastaavien
leveyspiirien keskimäärä koko maapallon olot huomioon ottaen. [Taulujen
vertaus osottaa siis, että meidän maamme nauttii suhteellisesti vielä
suurempaa suosiota maanosamme ilmanalaa lauhduttavain vaikuttimien
puolelta, kuin Saksa nauttiikaan.]

Näiden seutujen ilmanalaan siis täytyy vaikuttaa muitakin erittäin
voimallisia syitä, kuin auringon asema taivaalla. Nuo syyt ovat
ilmakehässä tapahtuvat virtaukset.

Alkuvoimana, joka synnyttää ilmakehässä virtauksia, on päiväntasaajan
seutujen ja napaseutujen suuri lämmönerotus. Napaseuduilla ilma on
kylmempää ja siitä syystä myös raskaampaa ja tiiviimpää, kuin
päiväntasaajan luona, ja pyrkii sen vuoksi virtaamaan maanpintaa pitkin
päiväntasaajaa kohti. Päiväntasaajalta taas ilma valuu napoja kohti
ylemmissä ilmakerroksissa. Jos maa ei pyörisi akselinsa ympäri, niin
syntyisi tämän kautta aivan välitön ilmanvaihto päiväntasaajan ja
napain välillä. Mutta maan pyöriminen ynnä merien ja mantereitten
epätasaiset lämpösuhteet muuttavat virtauksen suunnan ja tekevät koko
ilmiön hyvinkin monimutkaiseksi.

Ymmärtääksemme, miten maan pyöriminen vaikuttaa ilmavirtain suuntiin,
kuvitelkaamme, että päiväntasaajan seuduilta sysäämme pallon vierimään
napaa kohti suorinta tietä jotakuta puolipäiväpiiriä pitkin. Ellei
maa pyörisi akselinsa ympäri, niin pallo saapuisikin navalle
puolipäiväpiiriä pitkin. Mutta maan pyöriminen muuttaa sen suuntaa
merkillisellä tavalla ja tämä suunnan muuttuminen se on, joka on
kaikkein tärkein ilmavirtauksien ja tuulien suuntia määräävä laki.

Luonnollisesti pallolla päiväntasaajan kohdalla on sama
länsi-itänopeus, kuin maanpinnallakin sillä kohdalla. Mutta napaa
kohti kulkiessaan pallo tulee seutuihin, joitten länsi-itänopeus
vähenemistään vähenee, koska ne maan akselin ympäri vuorokaudessa
kiertävät sitä pienemmän piirin, kuta kauempana ovat päiväntasaajasta.
Navoissa tämä pyörimisnopeus tietysti on 0, navat toisin sanoen
pyörivät paikallaan. Mutta päiväntasaajalta liikkeelle lähtenyt pallo
pitääkin sen länsi-itänopeuden, joka sillä alkuaankin oli -- otaksumme,
ettei hankausta olisi -- ja joutuu sen vuoksi yhä enemmän edelle
puolipäiväpiiristä, jota pitkin ajattelimme sen lähtevän liikkumaan. Se
toisin sanoen poikkeaa yhä kauemmaksi itäänpäin puolipäiväpiiristä ja
joutuu lopulta kiertämään spiraalia maan ympäri napaa kohti. Jos taas
samalla tavalla työnnämme pallon kulkemaan navoilta päiväntasaajaa
kohti, niin se niinikään kiertää spiraalia, mutta jää nyt
jälkeen meridianista, jonka suuntaan sen työnsimme, koska pallon
länsi-itänopeus navalla on 0. Sama ilmiö uudistuu eteläisellä
pallonpuoliskolla, ja tästä johtuu, että kaikki liikunto pohjoisella
pallonpuoliskolla pyrkii kääntymään oikealle kädelle, eteläisellä
pallonpuoliskolla taas vasemmalle.

Kaikki massat ovat saman lain alaiset ja varsinkin ilmavirrat, joita
eivät kiinteät rannat sido uomaan, niinkuin mannermaalla virtaavia
jokia. Virratessaan korkeammasta ilmapaineesta matalampaan ilma ei
pääsekään suoraa reittiä kulkemaan, vaan kääntyy pohjoisella
pallonpuoliskolla oikeaan, eteläisellä pallonpuoliskolla vasempaan.
Päiväntasaajalta ylemmissä ilmakerroksissa napoja kohti valuva ilma
niin ollen kääntymistään kääntyy pois alkuperäisestä suunnastaan itää
kohti ja lopputuloksena siitä on kummankin navan ympärillä valtava
ilmapyörre, jonka suunta kummallakin pallonpuoliskolla on lännestä
itään. Siitä johtuu, että esimerkiksi Suomen leveysasteilla tuulet
korkeammissa ilmakerroksissa vuoden umpeensa näyttävät käyvän lännestä
itään.

Näitten molempien suunnattomien pyörteitten alla ilmapaine vuoden
umpeensa on alhainen ja niihin sen vuoksi virtaa ilmaa käännepiirien
seuduilta, jossa vuoden halki, etenkin merien päällä, on korkea
ilmapaine. Käännepiirien maksimeista virtaa ilma toiselle puolen
päiväntasaajaa kohti, synnyttäen tunnetut pasaadituulet, toiselle
puolen taas napaa kohti, muuttuen pohjoisella pallonpuoliskolla
etelätuulista ensinnä lounaisiksi ja sitten länsituuliksi. Siinä syy,
miksi Luoteis-Europassa -- ja Suomessakin -- länsituulet ovat
vallitsevina vuoden umpeensa sekä korkeammissa että alemmissa
ilmakerroksissa. Mantereitten häiritsevän vaikutuksen vuoksi tämä
tuulijärjestelmä kuitenkin alituiseen jakaantuu pienemmiksi pyörteiksi,
jotka tosin pääasiallisesti kulkevat suuren pyörteen suuntaan, mutta
oman pyörimisliikkeensä kautta saavat aikaan, että tuuli paikallisesti
vaihtelee tavattomasti, kiertäen usein hyvinkin lyhyessä ajassa kaikki
ilmansuunnat.


Europan luoteispuoliskon ilmanala.

Europan ja siis Saksanmaankin tärkein ilmastollinen määrääjä on niin
ollen _korkea ilma-paine, joka vuoden umpeensa asuu käännepiirin
seuduilla_, Madeiran ja Azorien saariston välimailla. Vastapyörteen eli
antisyklonin tuulijärjestelmää noudattaen puhaltavat sieltä lämpimät ja
kosteat merituulet, lauhduttaen maanosamme talvea, lieventäen kesän
kuumuutta. Mutta ei siinä kyllin. Ne myös ajavat edellään valtavat
määrät lämmintä vettä, synnyttäen siten _Golf-virran, joka taas
puolestaan ylläpitää tuulien tavatonta lämpimyyttä aina napapiirille
saakka ja vielä sen ohikin_.

Käännepiirin korkean ilmapaineen vaikutusta vahvistaa toinen yhtä
tärkeä, vaikkei yhtä vakinainen ilmastollinen määräin, nimittäin
_matala ilmapaine, eli minimi, joka vuoden umpeensa asustaa lämpöisellä
Pohjois-Atlantilla_, etenkin Islannin seuduilla. Minimiin virtaa ilmaa
ympäristöstä, ja sen kautta syntyy Luoteis-Europassa saman suuntaisia
merituulia, kuin käännepiirin vastapyörrejärjestelmänkin kautta.

Merten ja mantereitten epätasainen lämpiäminen kuitenkin melkoisesti
häiritsee tätä ihanteellista sopua, niinkuin jo huomautimme. Talvella
manteret ja varsinkin Aasian laaja pinta jäähtyvät paljon kylmemmiksi,
kuin ympäröivät meret, ja kylmä, raskas ilma sen vuoksi muodostaa
niitten päällä hyvin korkean ilmapaineen. Siten kehittyy Aasian päälle
laaja maksimi, josta vastapyörteen tavoin säteilevät tuulet virtaavat
joka suunnalle lämpöisempiä meriä kohti. Aasian maksimi sulkee
piiriinsä suuren osan Itä-Europastakin, vieläpä pistää niemekkeen
Keski-Europpaankin, melkein niin pitkälle kuin Alppeja ulottuu.
Talvella sen vuoksi ilmapaineen kaltevuus Pohjois-Atlantilla olevaa
minimiä kohti on paljon suurempi kuin kesällä, jonka vuoksi talvella
yllä mainitut lounaiset ja läntiset tuuletkin puhaltavat kovemmin,
tuoden mukanaan runsaita sateita. Kuta kauemmaksi minimi ulottuu
Jäämerelle, sitä voimakkaammat ja vakaammat ovat merituulet, sitä
lämpimämpi Luoteis-Europan talvi. Kesällä sitä vastoin, jolloin Aasian
päälle manteren kuumenemisesta syntyy laajat syvät minimit, suhde
muuttuu. Ilmapaineen kaltevuus Pohjois-Atlantin minimiä kohti on pieni,
usein melkein olematon, ja tuulet sen vuoksi ovat kesällä
vaihtelevammat.

Joskus tapahtuu kuitenkin se kumma, että Keski-Europpaan talvella
pistävä korkean ilmapaineen kieleke kehittyy itsenäiseksi
vastapyörteeksi, josta ilma virtaa ulospäin joka suunnalle.
Keski-Europpa silloin kokonaan erottuu valtameren ilmavirtauksesta,
siellä vallitsee leutojen merituulien ja sateisten säitten sijasta
kirkkaat, mutta kylmät mannerilmat ja kovat pakkaset, etenkin jos vielä
maata peittää lumivaippa. Semmoisina talvina ihmiset lauhkeassa
Keski-Europassakin huonosti varustetuissa asunnoissaan muistavat,
kuinka suuria ilmastollisia etuja maanosamme luoteinen puolisko
tavallisissa oloissa nauttii, ja kuinka kylmä täällä olisi, ellei muuta
lämmitystä saataisi, kuin mihin maantieteellinen leveys oikeuttaa.
Tämmöiset poikkeustalvet ovat kuitenkin hyvin harvinaisia. Mutta vielä
Saksassa kammolla muistellaan talvea 1879 silloisten pitkällisten ja
ankarain pakkasten vuoksi.

Kuta suurempi on edellä mainittujen Atlantin poikki tulevien
_vaeltavien pyörteitten_ luku, sitä myrskyisempi, sateisempi ja
lämpöisempi on Luoteis-Europan ja siis Saksanmaankin talvi.

Huomautimme jo, että ilmapaineen jakautuminen kesällä on koko joukon
toisenlainen kuin talvella. Aasian päällä oleva korkea ilmapaine on
silloin mantereitten kuumenemisen vuoksi muuttunut minimiksi, joka imee
puoleensa ilmaa joka puolelta. Tämä minimi ulottuu Aasiasta Iraanin
kautta aina Saharan kuumille hiekka-aavoille saakka. Pohjoista ja
länttä, siis Europpaa kohti ilmapaine sieltä tasaisesti nousee.
Pohjois-Atlantin minimi on melkoisesti mataloitunut, jopa usein melkein
kokonaan hävinnyt. Moinen ilmapaineen jakautuminen on omiaan
synnyttämään Luoteis- ja Keski-Europassa viileitä pohjatuulia, jotka
ovatkin kevätkesästä yleiset. Samaa vaikuttaa käännepiirin kohdalla
oleva maksimikin, sillä se kesäksi muuttaa majaansa, siirtyen koko
joukon pohjoisempaan. Senkin aikaan saamat tuulet puhaltavat kesällä
enemmän länsi- ja pohjoispuolelta kuin talvella. Kun vielä Unkarissa
arojen kuumettua muodostuu paikallinen minimi, niin saa Saksanmaa hyvin
raakoja ja kosteita merituulia, ja hyvin usein jonkinlaisen takatalven.
Toisinaan kuitenkin Keski-Europan päälle keväällä ja kesällä muodostuu
korkean ilmapaineen alue, ja silloin siellä on hyvin lämpimät ja kuivat
kevätilmat. [Yleisiä ilmatieteen seikkoja ynnä erityisesti Europan
ilmanalan vaikuttimia käsittelee I. Leiviskä Kansanvalistusseuran
Kalenterissa vuosik. 1908.]


Saksanmaan lämpösuhteet.

Näin olemme tehneet selkoa niistä yleisistä ilmastollisista laeista,
jotka määräävät Saksanmaan ilmanalan. Sääilmiöiden monimutkaisuuden
vuoksi esitys ei voi olla muuta kuin aivan yleispiirteinen. Monesti
syntyy pyörteitä ja vastapyörteitä, jotka eivät näytä saavan selitystä
maanpinnalla vallitsevasta ilmapaineen jakautumisesta, vaan kaikesta
päättäen johtuvat ylempien ilmakerrosten virtauksista, joiden selville
saaminen on vasta alulla.

Saksanmaa on alaltaan siksi laaja, että maantieteellinen asema jo
vaikuttaa melkoisia eroovaisuuksia sen eri seutujen ilmanalassa. Mutta
nämä eroovaisuudet suuremmassa määrässä johtuvat siitä, miten lähellä
mikin paikka on Atlantin merta, kuin pohjois-eteläasemasta. Pohjanmeren
rantamaisemilla on täydellinen meri-ilmasto, samanlainen kuin Brittein
saarilla tai Länsi-Norjalla, maan itäosilla sitä vastoin jo melkoista
mantereisempi ilmanala. Pohjanmeren rannoilla talvet ovat erinomaisen
leudot, kesät viileät, idässä taas talvet jotenkin kireät, mutta kesät
sen sijaan lämpöiset. Kuitenkin ovat eroovaisuudet talvella paljon
suuremmat kuin kesällä. Jos luomme silmäyksen talvikuukausien
sääkarttoihin, niin huomaamme samain keskilämpöjen kautta kulkevain
viivain, isotermien, kulkevan melkein suoraan pohjoisesta etelään, eikä
idästä länteen, niinkuin luonnollinen lämpöjärjestys vaatisi. 0°
isotermi kulkee vuoden kylmimpänä kuukautena Bremenista Magdeburgiin,
siitä suoraan etelään Müncheniin, ja tästä kaakkoa kohti Triestiin,
Adrian meren rannalle. Länteen käsin tästä viivasta vuoden kaikkien
kuukausien keskilämpö on 0° korkeampi, itään päin taas talven kovuus
lisääntymistään lisääntyy, niin että Weichselin seuduilla jo kolmen
kuukauden keskilämpö jää 0° alapuolelle, Breslaussa, Königsbergissä ja
Danzigissa kylmimmän kuukauden keskilämpö on jo -2°.

Saksalaiset itse, näitä numeroita aprikoidessaan, pudistelevat
päätään talviensa kovuudelle, ja tosin he elävätkin koko joukon
epäedullisemmassa ilmanalassa, kuin heidän läntiset naapurinsa,
ranskalaiset. Mutta meidän kannalta katsoen sitä vastoin Saksanmaan
lämpösuhteet näyttävät kylläkin edullisilta. Mitä on tuo talvi meidän
talveemme verraten? Suomessa on kylmimmän kuukauden keskilämpö aivan
lounaisrannikollakin -5° ja sisämaassa -7°, -8°, jopa -9°, ja
keskilämpö on etelärannalla neljänä kuukautena 0° alempi ja sisämaassa
viitenäkin. Jos vuoden keskilämpöjä vertaamme, niin vertaus on meille
vieläkin epäedullisempi. Saksanmaan koillisimmassa kulmassa vuoden
keskilämpö on -7° ja lisääntyy siitä lisääntymistään lounatta kohti,
kunnes se Münchenissä jo on +10°. Meidän maassamme ainoastaan lounaisin
kolkka pääsee +5 asteeseen, ja siitä vuoden keskilämpö vähenemistään
vähenee sisämaahan päin, ollen Tampereella vielä +4°, mutta
Jyväskylässä vain -2°. Edullisempi on meille vertaus kesälämpöjen
välillä. Jos katselemme lämpöisimmän kuukauden isotermejä, niin
huomaamme 16° isotermin heinäkuussa hipaisevan Itämeren etelärantoja,
18° isotermin kulkevan Pohjois-Saksan halki lännestä itään, 20°
isotermin taas Moselin, Mainin ja Neckarin seutuja. Meillä taas on koko
Suomi Uudenkaupungin, Seinäjoen, Kuopion ja Pielisen eteläpuolella
heinäkuussa 16 astetta lämpöisempi ja 17 asteenkin isotermi erottaa
koko kaakkoisen Suomen Helsinkiä ja Värtsilää myöden piiriinsä.
Heinäkuu ei niin ollen ole suurimmassa osassa maatamme kovin paljoa
kylmempi kuin Pohjois-Saksassa, vaikka erotus Saksan lämpöisempiin
seutuihin verraten jo onkin melkoinen. Mutta kasvikunnan menestyminen
riippuu enemmän kesän lämpöisyydestä, kuin talven kylmyydestä, eivätkä
meidän maamme lämpösuhteet sen vuoksi ole Saksaan verraten aivan niin
epäedulliset, kuin vuoden keskilämmöt näyttävät edellyttävän. Mutta
erotus on kuitenkin siksi suuri, että se ratkaisevalla tavalla määrää
kasvullisuudenkin erotukset.

Suurimmat lämmönerotukset Saksassa ovat, niinkuin jo huomautimme, idän
ja lännen välillä. Syynä siihen, ettei lämpömäärä tuntuvammin kohoo
etelää kohti, on maan yleneminen sille suunnalle. Jos vuoden
keskilämpöjä vertaamme, niin huomaamme Baijerin ja Schwabin
viileämmiksi, kuin Friesland ja Holstein. Tosin Baijerissa kesät ovat
paljonkin lämpöisemmät, mutta talvet sitä vastoin paljon kylmemmät. Jos
vertaamme Westfalia ja Sachsia, niin huomaamme talven, kevään ja
syksynkin olevan Westfalissa lämpöisemmän, mutta kesän taas koko joukon
viileämmän, kuin Sachsissa. Pohjanmeren hengessä vuodenaikain erotus on
pienempi. Kuta enemmän sisämaahan edistymme, sitä suuremmaksi se käy,
toisin sanoen, sitä mantereisemmaksi muuttuu ilmanala. Verraten
epäedullisessa asemassa on Itämeren etelärannikko, jota huomautimme 16°
isotermin heinäkuussa hipaisevan. Syynä varsinkin alkukesän viileyteen
näillä rannoilla on se seikka, että Itämeri pohjoisissa osissaan
muodostuvain jäitten vuoksi keväällä niin myöhään lämpiää. Pommerissa
ja Preussissa kasvikunta sen vuoksi virkoo eloon koko joukon myöhemmin
kuin kauempana sisämaassa, ja vuodentulo sen mukaan myöhästyy.

Mutta suurikin osa Saksanmaasta saa usein kokea jonkinlaista
takatalvea, niinkuin jo mainitsimme. Rahvas on kokemuksensa nojalla
sijottanut sen "kolmen ankaran herran" taikka "kolmen jäämiehen",
Mamertuksen, Pankratiuksen ja Servatiuksen nimipäiville (11, 12 ja 13
p. toukok.). Syitä tähän takatalveen ei vielä ole täysin selvitetty.
Luultiin sen johtuvan mereltä tulevasta kylmästä ilma-aallosta, jonka
sai aikaan ilmapaineen erotus maan nopeaan lämmetessä keväällä, meren
sitä vastoin pysyessä kauemmin verraten viileänä. Mutta uusimmat
ilmapurjehdushavainnot viittaavat siihen, että ilma-aallon saavatkin
aikaan ilmakehän korkeampien kerroksien virtaukset.

Ilmanalan kovuutta tai lauhkeutta ilmaisee hyvin havainnollisesti
vesiteitten vapaus jääesteistä. Pohjanmeren rannoille kovimpinakin
talvina muodostuu ainoastaan lyhytaikainen jääreuna, mutta Itämeren
kaakkoiskulmalla jäät tuon tuostakin sulkevat laivoja ja salpaavat
joksikin aikaa meriliikkeen. Vielä helpommin jäätyvät sisämaan joet
sekä suolattoman vetensä, että mataluutensa ja kapeutensa vuoksi.
Englannissa ja Ranskassa sisämaankin laivaliike pysyy vuoden umpeensa
vapaana, mutta Saksanmaan joilla ja kanavilla täytyy laivaliikkeen joka
talvi seisahtua yhä pidemmäksi ajaksi, kuta kauempana idässä ne ovat.
Rheinillä muodostuu jäälauttoja säännöllisesti joka talvi, ja kovina
talvina täytyy laivaliikkeen seisahtua joksikin ajaksi. Lampiloilla ja
kanavilla taas luistellaan Rheinin maakunnissa viikkokausia, samoin
kuin Hollannissakin. Elbe on Magdeburgin kohdalla jäässä noin 24
päivää, Oderin keskijuoksu kuukauden, Weichselin suupuoli kaksin kolmin
kuukausin. Mutta paljon kauemmin näissä joissa uiskentelee milloin
suurempia, milloin pienempiä jäälauttoja. Kaikki mainitut joet
juoksevat etelästä pohjoiseen ja sen vuoksi niitten alkujuoksu
tavallisesti joutuu tulville ja luo jääpeitteensä aikaisemmin kuin
suupuoli. Tämä taas saa suupuolessa aikaan vaarallisia jääpatouksia ja
turmiollisia tulvia, joitten voittaminen ainoastaan suurien
patorakennusten ja uomanoikomuksien kautta on ollut mahdollinen.

Semmoiset ovat Saksanmaan ilmanalan yleiset piirteet. _Paikalliset
olot_, etupäässä maanpinnan korkeussuhteet, niitä kuitenkin melkoisesti
muuttelevat. Keski- ja Etelä-Saksa ovat epätasaista maata, täynnään
vuorijonoja, kukkulamaita ja ylänköjä. Vuoret muuttelevat tuulien
suuntia, suojelevat takanaan olevia maita missä kylmiltä, missä
lämpöisiltä tuulilta, kallistavat viljelyksiä auringon puoleen taikka
viettävät maineen varjoisaan pohjoiseen. Sen vuoksi tapaamme tällä
alalla paljon "ilmastollisia keitaita", jotka ympäristöönsä verraten
ovat missä edullisemmassa, missä epäedullisemmassa asemassa. Rheinin,
Mainin ja Moselin suojaisissa laaksoissa on päivärinteitä, joilla
jaloimmat viinit kypsyvät ja kaikenlaiset muut etelämpien seutujen
kasvit viihtyvät. Mutta paljon enemmän on semmoisia keitaita, jotka
ovat verraten paljon kylmemmät, kuin seudun vakinainen ilmanala
edellyttää, nimittäin vuorimaat. On laskettu, että vuoden keskilämpö
alenee noin puolen astetta kutakin sataa metriä kohti, minkä maa kohoo.
Useimmat Saksan Keskivuorista ovat lähes 1,000 metriä korkeat ja
korkeammatkin, ja sen vuoksi siellä on jotenkin laajoja aloja, joissa
ilmanala ei ole niinkään edullinen kuin meillä Etelä-Suomessa, jopa
semmoisiakin, jotka tuskin vetävät Kuusamolle vertoja. Kilometriä
korkealla vuorella keskilämpö yllä olevan laskun mukaan on jo viisi
astetta alempi, kuin juurella olevien seutujen. Mutta kasviston
viihtymiseen nähden se on vielä tätä keskimäärääkin epäedullisempi.
Vuoristossa nimittäin, kumma kyllä, talvien kylmyys lisääntyy korkeuden
mukana hitaammin kuin kesäin. Vuorilla toisin sanoen talvet ovat
verraten lauhkeat, mutta kesät sitä kylmemmät. Siinä syy, miksi
semmoisissa keskilämmöissä, missä meidän maamme alavilla seuduilla
vielä vilja kypsyy, Saksan vuorilla ei enää menesty puukaan. Kesän
kylmyys on Saksan vuorimaissa vaikuttanut, että viljelys niissä on
turhaan koettanut uusia aloja vallottaa. Monessa paikassa on sen päin
vastoin täytynyt peräytyä ja jättää raivattuja alueita uudelleen
metsittymään.


Sade ja kosteus.

Yhtä tärkeä kuin lämpö, on jonkun ilmanalan viljelysarvon määräämiselle
kosteus. Kosteuden puolesta Saksanmaan ilmanala tyydyttää kaikki
kohtuulliset vaatimukset. Pikemmin se on liian kosteata kuin kuivaa.

Sataa kaikkina vuodenaikoina, enemmän kuitenkin sydänkesällä kuin
keskitalvella. Saksalaisten "mätäkuu" on heinäkuu, siis vähän
aikaisemmin kuin meillä. Syksy on verraten kaunista vuodenaikaa, paitsi
Pohjanmeren rannalla, jossa syksy on runsaimpain sateitten aika.
Pohjois-Saksassa Elben itäpuolella sateenmäärä on noin 450-550 millim.,
Elben länsipuolella jonkun verran runsaampi. Keski- ja Etelä-Saksassa
sateenmäärä on koko joukon suurempi, noin 600-700 millimetriä vuodessa.
Vertauksen vuoksi mainittakoon, että se Suomessa häälyy 500 millimetrin
kahden puolen. Varsinaista sadeaikaa ei ole, sateet ovat enimmäkseen
lyhyet, mutta sataa sitä useammin. Harvoin sen vuoksi sade tulviakaan
aiheuttaa, paitsi joskus vuorimaitten liepeillä, kun tapahtuu valtainen
"pilvensorto" (Wolkenbruch), tavattoman rankka sade, joka lyhyessä
ajassa sortaa maahan enemmän vettä, kuin mitkään virrat ja ojat voivat
mukanaan viedä.

Mutta ilmanala on kuitenkin melkoista kosteampaa, kuin yllä mainitut
sateenmäärät edellyttävät. Mereltä tuleva ilma on täynnään vesihöyryä,
vaikkei tämä aina sadakaan maahan. Kun talvella ei sada lunta, niin
kosteus laskeutuu maahan härmänä, kesällä runsaana kasteena, ja kosteat
sumut useinkin täyttävät sadekuurojen väliset aukot. Maa onkin siitä
syystä melkein alati hyvässä kasteessa ja parhaina kesähelteinäkin
tapaamme kosteutta jotenkin lähellä maanpintaa. Sen vuoksi ovatkin
Saksassa niityt niin vihannat vuoden umpeensa, metsät niin rehevät,
lähteet alati kumpuavat, purot rattoisat. Toisina vuosina kosteus on
liiallinenkin. Vaikkei Saksanmaalla yleensä satukaan varsinaisia
katovuosia, niin vaihtelee kuitenkin sateen määrä melkoisesti. Syynä on
joko liiallinen sade kesällä, taikka lumen puute talvella. Useammin
kuitenkin riittämätön lumipeite on syynä laihojen vahingottumiseen.

Kun muistamme, että laihot Suomessakin toisina talvina turmeltuvat
liian vähän lumen vuoksi, niin käsitämme hyvin, kuinka Saksassa
lumipeite tavallisinakin vuosina on riittämätön. Saksan talvi on
yleiseen melkein samanlaista, kuin talvi Suomen etelärannikolla
joulukuussa. Pakkaset eivät ole niin kiinteät, että lumi pysyisi, vaan
pitkälliset ja vetevät suojat enimmäkseen sulattavat sen yhtä pian kuin
se tulikin, jättäen maan paljaaksi ja veteläksi, kunnes uusi pakkanen
sen jäädyttää ja uusi lumisade peittää. Suuret myrskyt, jotka talvella
lakaisevat Pohjois-Saksan avaria viljelysaavoja, vievät mukanaan lumen,
ellei suoja ole ennättänyt sitä kiinnittää. Toisinaan lumi sataakin
valtaavain tuiskujen kera, joiden voimalle meidän rauhallinen talvemme
ei tiedä vertoja. Lumen tulo on silloin niin runsas, että se voi
seisauttaa Saksankin rautateitten jättiläisliikkeen moneksi päiväksi,
ja pahimmat kinokset ovat kaira-auroilla pois korjattavat. Vaikka siis
talvi Itämeren eteläpuolella onkin leuto meidän talveemme verraten,
niin ovat sen ilmiöt kuitenkin usein suurenmoisemmat. Mutta pakkanenkin
voi joskus lyhyiksi ajoiksi alentua 20°-30° jäätymäkohdan alapuolelle
Saksanmaan äärissä.

Ainoastaan vuoristoissa talvi kattaa maan pysyvällä lumivaipalla.
"Vuoristoissa lumi ei koskaan jää tulematta", lausuu eräs saksalainen
maantieteilijä, "ja se pysyy kauvan, verhoo havumetsät hopean hohtavaan
korupukuun ja kattaa maan kauttaaltaan tieksi, jota pitkin puita
voidaan kuljettaa valtateitten varsiin taikka virtain rannoille."
Moinen kuvaus todistaa, ettei rekikeli Saksanmaan alavammilla mailla
ole hyvinkään vakinaista. Mutta lumi ei ole vuoristossa ainoastaan
pysyväinen, sitä myös sataa paljon runsaammin kuin lakeuksilla.

Yleinen ilmiö kaikissa vuorimaissa on, että sateen tulo niissä on
johonkin määrättyyn korkeuteen saakka paljon runsaampi, kuin vuoriston
juurella. Syynä tähän ilmiöön on se seikka, että vuoret pakottavat
tuulia kohoomaan kylmempiin ilmakerroksiin. Samalla kun ilma
kohotessaan jäähtyy, niin se myös maksaa tämän voimanponnistuksen
luovuttamalla sateena osan kosteudestaan. Suomessa emme tätäkään eroa
huomanne selvään muualla, kuin Lapin tuntureilla, mutta Saksan
vuorimaissa on ero jo hyvin tuntuva ja suurin tietysti Alpeilla. Siinä
syy, miksi vuorinen Keski- ja Etelä-Saksa saa enemmän sadetta, kuin
lakea Pohjois-Saksa. Yleensä voidaan alankomaan ja vuoriston rajaa
pitää sateenmääränkin rajana. Niinkin yksinäiset ja verraten
pienialaiset vuoristot kuin Harz saavat koko joukon enemmän sadetta
kuin ympäristö. Mutta ne seudut sitä vastoin, jotka ovat vuoriston
takana, vallitsevan sadetuulen, Saksassa merituulien suojassa, saavat
tyytyä vähempään sateenmäärään. Niitten osa on jo osaksi vuorilla
satanut. Yksinäisen Harzinkin itäpuolella on moinen seutu, vaikka pieni
alaltaan, joka on kuivempaa, kuin läheiset lakeudet kahden puolen. Sama
on muiden vuorimaitten laita. Alppien pohjoisrinteillä sataa toisin
paikoin jopa 2,000 millimetriä vuodessa, Saksanmaan Keskivuoristoissa
noin 1,000 millimetriä. Tämäkin sateenmäärä on lähes kahta vertaa
suurempi, kuin mitä alavilla mailla sataa.

Usein kokee sen vuoksi matkailija pettymyksiä, vaeltaessaan Saksanmaan
romantisissa, raunioistaan ja taruistaan kuuluilla vuorilla. Harva se
matkustaja, joka Brockenille, Harzin korkeimmalle kukkulalle noustuaan,
saa nauttia sen avaran näköalan ihanuutta. Enimmäkseen kukkulaa verhoo
kaamea sumuvaippa, jonka läpi eivät näy edes lähimmät kukkulatkaan.

Brockenilla onkin vuodessa 241 sumupäivää, ja kauniit päivät ovat
enimmäkseen talvella. Sama on laita Thüringissä, Schwarzwaldissa ja
varsinkin Riesengebirgessä, sumu tavallisesti peittää kauneimmat
näköalat. Glatzin Schneebergiltä näkyy Schneekopp, Riesengebirgen
korkein kukkula, keskimäärin noin kuutena päivänä vuodessa. Talvella
ovat näköalat sittenkin vapaammat, ja epäilemättä sekin puolestaan
vaikuttaa siihen, että hiihtäminen Saksan vuoristoissa vuosi vuodelta
leviää ja saavuttaa suosiota.

Sumu ja sade eivät ole ainoa haitta, joka kesäaikana tuottaa
matkailijalle pettymyksiä Saksan maisemissa. Lukemattomat tehtaat
syytävät ilmoihin kivihiilisavua, joka teollisuusalueissa peittää
vähänkin kaukaisemmat maisemat likaiseen harsoonsa. Vielä
häiritsevämpää on se savu, joka keväisin kohoo Pohjanmeren rannoilta,
kun sikäläisiä soita poltetaan. Sankkana vaippana se kohoo korkealle
ilmaan ja purjehtii merituulen kantamana kauas sisämaahan, jopa Alppien
reunoille saakka, käärien kaikki maisemat harmaan ruskeaan, katkuavaan
huntuunsa. "Taivas on silloin pilvetön", kertoilee muuan kirjailija,
"ja aurinko laskee veripunaisena ikäänkuin suunnaton tulipalo."

Muistan jyrkän vastakohdan, kun erään kerran Kreikan ja Italian
helottavista väreistä aivan äkkiä saavuin Pohjois-Saksan lakeuksille.
Kaikki värit olivat täällä raskaammat, sameammat, luonnon viheriäkin
ikäänkuin saven sekaista. Yksitoikkoiset pilvilautat uiskentelivat
matalalla lakeuksien päällä, ja sini, joka niiden välistä pilkotti,
oli ikäänkuin rauennut. Omituisen kolealta tuntui tämä luonto
äkkinäkemältä, ja tämän vastakohdan nähdessäni älysin, miksi nämä
seudut roomalaisten sotilaitten ja kauppiaitten mielestä tuntuivat niin
kaameilta ja usvan kiehtomilta. Mutta toiselta puolen, missä taivas
usein verhoutuu pilviin, siellä ovat valaistukset vaihtelevammat,
tunnelmat rikkaammat. Nousevat myrskyt, taivaanrannalle painuvat
ukkospilvet, poutataivas harvinaisena sitä ihanampi, syvämietteiset
auringonlaskut, kaikki tämmöiset taivaan ilmiöt ovat sitä ihanammat
tämmöisessä maisemassa, jossa näköpiirin lakeus pakosta kohottaa
katsetta korkeuksiin, jossa taivaan jokapäiväinen ilmaus on
raskasmielinen vakavuus.

Mutta ei ainoastaan säitten mukaan vaihtele Saksanmaan taivas, eri
seuduillakin on omat vivahduksensa. "Toisenlainen on", lausuu Ratzel,
"pilvikatto Pohjanmerellä, jossa pilvet repaleisin syrjin riippuvat
mustan, herkästi kuohuvan meren päällä, toisenlainen Alppien äärillä,
joitten kirkkaita sinisiä seiniä kohti lujasti vyötetyt,
korkealaitaiset pilvilaivat seilailevat, kokoontuakseen korkeimpain
kukkulain ympärille ankkuriin. Ja vielä toisenlaiselta näyttävät ne
rusottavat, kullalla silatut, alta melkein suoriksi viistetyt
pilvenpankot, jotka itsepintaisesti lepäävät Saksan Keskivuorten
päällä, ikäänkuin eivät tahtoisi milloinkaan väistyä. Itä-Saksan
paksun, kolme ja neljäkin kuukautta pysyvän lumipeitteen päällä,
Alppien rinteitten päällä kaartuu siniheleämpi tammikuun taivas, kuin
Luoteis-Saksan lakeuksilla, joita talvellakin kattaa kostea, vihmainen
pilvivaippa. Ja syksyllä taas on ylänkömaitten säteilevä taivaankansi
vaikuttava vastakohta virranlaaksojen sumuille."

Saapuessaan Välimeren auringonpaisteisilta rannoilta Saksaan oikopäätä
jonain raskaana, pilvisenä päivänä, matkustaja elävästi tuntee
ilmanalain erotuksen. Mutta saapuessaan Saksanmaan rannoilta meren
poikki Suomen rannoille samanlaisena päivänä, palaava matkamies
ehdottomasti tuntee samanlaisen tunteen, katsellessaan niitä kaameita
höyryjä, jotka hatariksi laihoiksi pilviksi hitaasti kokoontuen ujuvat
hänen vastaansa kotimaan karisilla harmailla rantavesillä. Silloin hän
tulee ajatelleeksi, että pimentola on puolestaan hänen maansa Saksaan
verraten. Ja kuitenkin tiedämme, että Suomessakin luonnon vihannat
värit, taivaan sininen kansi, helteessä helottavien vuorien kyljet
saattavat olla niin hehkuvan kirkkaat, ettei paremmasta väliä.



SAKSANMAAN MAISEMAT.


Lähestyessämme Itämeren puolelta Saksanmaata kohtaamme rannikon, joka
melkein kaikkialla kohoo selvänä merestä. Se ei ole hajaantunut
lukemattomiksi saariksi ja luodoiksi, niinkuin oman maamme eteläinen ja
lounainen syrjä, vaan saaria on harvassa, ja missä niitä ensinkään on,
siellä ne kuuluvat melkein yhtämittaisena juoksevaan rantaviivaan. Vesi
mataloituu tasaisesti rannikkoa lähestyessämme, mutta vuorovesien puute
Itämeressä kuitenkin vaikuttaa, että rantavedet ovat kuljettavia niin
pitkältä, kuin syvyyttä on riittävästi. Ranta itse kohoo enimmäkseen
kuivana ja toisin paikoin ylävänäkin merestä.

Toisenlainen on Pohjanmeren rannikko. Vuorovesien erotus on melkoinen,
tulvavuoksilla yli 3 metriä, ja vielä myrskyn yhtyessä vuokseen voi
merivesi kohota jopa seitsemänkin metriä tavallista korkeammalle.
Semmoinen meri runtelee rantojaan toisella voimalla, kuin tulvavuoksia
ja myrsky tulvia puuttuva sisämeri. Varsinainen rantaviiva on katkennut
saaririutaksi, jonka takana meri leveältä on niin matalaa, että se
pakoveden aikana on suureksi osaksi aivan kuivana. Ja tämän leveän
vuoronkuivan takana on varsinainen ranta pitkät matkat niin alavaa ja
vetistä, että se ainoastaan suurenmoisilla rakennuksilla on voitu
saattaa asuntakelpoiseksi. Satamiksi pätevät ainoastaan jokien
suistamot. Mutta juuri tältä lyhyeltä rannikolta, joka on laivakululle
kaikkein vaarallisimpia sekä myrskyjensä että matalainsa vuoksi,
haarautuu Saksanmaan vuosi vuodelta kehittyvä ja paisuva laivaliike,
sillä se on valtameren rantaa, Itämeren taas ahdassuisen sisämeren
ranta. Saksanmaalla on Itämeren rantaa suorin tein noin 900 kilometriä,
Pohjanmeren rantaa vain 300 kilometriä.

Rannikon takana leviää lännessä kapeampi, idässä leveämpi alankomaa,
_Pohjois-Saksan alanko_. Ainoastaan lännessä tämä alue kuitenkin on
aivan tasaista, idässä se enimmäkseen on kumpu- ja kunnasmaisema jossa
toisin paikoin tapaamme laajoja järviseutuja satoine lampineen ja
järvineen. Melkoiset vetevät joet ovat kyntäneet palstoihin tämän
alangon, idästä länteen: käsin lukien _Memel eli Niemen_, joka laskee
_Kurisches Haff_ nimiseen omituiseen merenlahteen, _Weichsel_, joka
Puolasta tullen loppumatkallaan kulkee Saksan kautta ja osaksi laskee
samanluontoiseen _Frisches Haffiin_, osaksi taas selvään mereen, ja
_Oder_, joka _Warthe_ nimisen lisäjoen saatuaan purkaa vetensä _Oderin_
eli _Stettinin Haffiin_. Pohjanmereen laskevat _Elbe_, Pohjois-Saksan
tärkein joki, _Weser_, pienehkö suojoki _Ems_, ynnä vihdoin kuuluisa
_Rhein_. Rhein on suistamokseen rakentanut kokonaisen maan,
Alankomaitten kuningaskunnan, joka aikanaan jakoi muun Saksan
valtiolliset kohtalot, mutta nyt on itsenäinen valtakunta.

Memeliä lukuun ottamatta kaikki nämä joet tulevat vuorimaasta, joka
eteläpuolella rajottaa Pohjois-Saksan alankoa; mutta useimpien lähteet
ovat jo Saksanmaan rajain ulkopuolella. Weichsel alkaa Itävallan
puolelta Karpateilta ja virtaa halki Puolan, ennenkuin se Saksaan
tulee. Oderin lähteet ovat niinikään Itävallan äärissä, Sudeteilla,
Elben saman vuorimaan luoteisessa päässä, Böhmissä. Ainoastaan Weser ja
Ems ovat kauttaaltaan saksalaisia jokia, Rhein saa päävetensä aina
Alppien sisimmistä sopukoista, Gotthardin vuorisolmusta saakka, ja
virtaa alkumatkansa Sveitsissä.

Vuorimaata, joka rajottaa Pohjois-Saksan alankoa etelässä, sanotaan
yhteisellä nimellä _Saksanmaan Keski-vuoristoksi_, vaikk'ei se suinkaan
ole yhtenäinen, vaan hyvinkin hajanainen ryhelmä erinäisiä ja
rakenteeltaankin toisistaan suuressa määrin eroovia vuoristoita ja
vaaramaita. Tämän vuorimaan eteläisenä rajana on Tonavan laakso, jonka
takaa Alppien alue alkaa. Itäisimpinä jäseninä Saksanmaan
Keskivuoristossa ovat _Sudetit ja Riesengebirge, Erzgebirge ja
Böhmerwald_, jotka kolmelta puolen piirittävät Böhmin syvännettä.
_Fichtelgebirgen_ vuorensolmusta pistää luodetta kohti _Thüringerwald_
ja tämän pohjoispuolella kohoo erillään muusta vuorimaasta yksinäinen
_Harz_, ikäänkuin joukko summattomia muurahaiskekoja keskellä lakeutta.
_Hessin ja Weserin_ vuorimaan kautta kuljemme edelleen _Rheinin
liuskevuoriin_ ja vihdoin _Ardenneihin_, joitten toinen pää jo on
Belgiassa. Nämä vuoristot yhteensä muodostavat _Keski-Saksan
vuoristokynnyksen_, jonka eteläsyrjästä alkaa _Etelä-Saksan vuori- ja
laaksoalue_. Tällä alueella taas huomaamme seuraavat maisemat:
Ylä-Rheinin laaksoa reunustavat länsipuolella Vogesit, itäpuolella
Schwarzwald, ynnä kummankin vuoriston pohjoinen jatko. Sekavaa
vuori- ja laaksomaata, jonka läpi Neckar ja Main virtaavat Rheiniin,
erottaa eteläpuolella _Schwabin ja Frankin Jura_ Tonavan laaksosta.
Tonavan eteläpuolella on maa jälleen lakeata, mutta ylävää. Se
kohoomistaan kohoo aina Alppien juurelle saakka. Tämän ylänkömaan
luonnontieteellinen nimitys on _Alppien eteismaa_. Sitä jakavat
palstoihin yhdensuuntaiset vuolaat alppivirrat _Iller, Lech, Isar ja
Inn_. Näitten yhteisillä voimilla Schwarzwaldista kainona jokena alkava
_Tonava_ jotenkin lyhyellä matkalla paisuu niin mahtavaksi kymeksi,
että se jo Saksanmaan ja Itävallan rajalla kykenee vaatimaan itselleen
valtikkaa Keski-Europan jokien joukossa.

"Vom Fels zum Meer", kaihoista mereen saakka, tällä runollisella
kuvalauselmalla saksalainen usein lyhyesti käsittää kaikki ne eri
seudut, mitä näin olemme huomanneet hänen isänmaahansa kuuluvan.
Kalliot, joita hän tarkottaa, ovat _Alpit_, jotka lukemattamme
lumihuippuineen valtavan muurin tavoin rajottavat tätä eteismaata
etelässä, halliten Baijerin näköaloja aina Tonavaan ja vielä kauemmaksi
Juran pohjoisille rinteille saakka.

Kerrotaan Limingan miehen päätä kovasti huimanneen, kun hän ensi kerran
laski Puolangan kylläkin korkeita maantiemäkiä. Mäkisuomalainen
hymyilee niittysuomalaisen heikkoa päätä, mutta kun hän itse tulee
Saksanmaan keskivuoriin ja kiipeilee vaaroilla, jotka kohottavat päänsä
yli pilvien puolentoista kilometrin korkeuteen, niin seisahtuu hän
puolestaan ihmettelemään niitten huimaavaa korkeutta. Niiden rinnalla
huonommat Lapin tunturitkin ovat vain kunnaita.

Mutta saksalainen matkailija, joka kesälomallaan niin mielellään
vaeltaa kotoisten tunturiensa raikkaissa havumetsissä, louhisilla
selänteillä, hän huokailee kuitenkin hiljaisessa mielessään niiden
vähäpätöisyyttä, sillä niillä ei ole ikuista lunta, eikä jäävirtoja, ne
sanalla sanoen jäävät vähäksi Alppien suurenmoisten selänteitten ja
kukkulain rinnalla.

Se että Alpit eivät ole Saksanmaata, onkin saksalaisen mielestä hänen
isänmaansa suurimpia luonnonpuutteita. Saksalaiset hallitsevat
ainoastaan kapeata rintakaistaletta, korkeammat selänteet kuuluvat jo
Itävallalle ja Sveitsille. Saksalainen lohduttaa itseään sillä, että
Alppimaissa edes asuu pääasiallisesti saksalainen väestö.

Mutta muutoinkin on saksalaisten mielestä heidän maansa luonnonrajoissa
eräitä suuria puutteita. Rheinin, Saksan tärkeimmän vesiväylän suistamo
kuuluu vieraalle valtakunnalle, vaikka tosin heimolaiselle kansalle.
Mutta kaikkein kipein haitta on Böhmi, sekä valtiollisesti että
kansallisesti vieras maa, joka pistää niin syvälle varsinaiseen
Saksanmaahan ja melkoisessa määrässä hajottaa sen eri osien
yhtenäisyyttä.

Luonnonmaantieteellisesti nämä osat oikeastaan kuuluvat niin läheisesti
Saksanmaahan, että ne tavallisesti käsitelläänkin sen yhteydessä,
samoin kuin myös Tanska ja Puola. Tämä kuvauksemme kuitenkin noudattaa
nykyisiä valtiollisia rajoja, joiden ulkopuolelle historia on ne
jättänyt.



Pohjois-Saksan alanko.


Monikin matkustaja on varmaan Itämeren satamasta Berliiniin ajaessaan
oudostellen katsellut niitä maisemia, joita leviää rautatien kahden
puolen. Lähestyessään niin mahtavaa maailmankaupunkia hän odottaisi
yhtämittaisia viljavia vainioita, joissa kylä kohoisi kylän vieressä;
mutta sen sijaan juna halkoileekin mäntykankaita, karuja nummia tai
suomaita, ja viljelysmaat ovat odottamattoman laihoja. Pohjois-Saksa
todella onkin enimmäkseen laihanlaista maata. Karut kankaat, suomaat ja
viljavammat savikot vaihtelevat keskenään näköjään jotenkin
epäsäännöllisessä järjestyksessä ja ainoastaan savikot pätevät
luonnostaan viljelysmaaksi. Moiset irtaimet maakerrokset peittävät
vaihdellen kaikkialla Pohjois-Saksan alankoa, kiinteä kallio ei pistä
esiin juuri muualla kuin Rügenin rannoilla, Lüneburgin nummen reunassa
ja Berliinin eteläpuolella matalassa kunnasmaisemassa. Muualla
vuoripohja on syvällä löyhäin maitten peitossa. Mutta missä porauksien
kautta on pohjakalliota tutkittu, kaikkialla sen on huomattu olevan
toisenlaista kiveä kuin ne lukemattomat isommat ja pienemmät paadet,
joita pintakerrokset ovat täynnään. Nämä paadet, joista kansa, kiinteän
kallion puutteessa, on halki vuosisatain saanut rakennusaineensa, ovat
niin ollen muualta tulleet, samoinkuin maakin, jonka sisään ne ovat
joutuneet. Kiven laatu viittaa siihen, että ne ovat kulkeneet tänne
Skandinaviasta. Nykyisen Itämeren takaa ovat siis niitten emokalliot
etsittävät.

Maanpinnan korkeuserotukset eivät tosin olen Pohjois-Saksan alangolla
suuret, mutta omituiset. Koko Pohjois-Saksan kautta kulkee idästä
länteen rinnan kaksi leveää, löyhistä maalajeista muodostunutta
maanselännettä, joitten poikki joet ovat uomansa uurtaneet. Pohjoista
sanotaan _Baltiseksi maanselänteeksi_, eteläistä _Eteläiseksi
maanselänteeksi_. Melkoisessa määrin ne vaikuttavat vesien juoksuun,
mutta siitä huolimatta suuremmat virrat, Weichsel, Oder ja osaksi
Elbekin ovat uurtaneet uomansa niiden poikki. Korkeudet eivät ole
suuria, Turmberg Danzigin luona, joka on Baltisen maanselänteen korkein
kukkula, kohoo kuitenkin Kolin tasalle, s.o. noin 330 metriä
merenpinnasta. Keskimäärin Baltisen selänteen korkeus on vain 150-200
metriä.

Baltisella maanselällä näemme maisemia, jotka lukemattomine järvineen
ja lampineen vilkkaasti muistuttavat mieleemme Suomen järvimaisemia,
vaikka nuo vesistöt eivät olekaan yhtä aavoja. Suurimmat selät ovat
_Spirding-järvi ja Mauer-järvi_ Itä-Preussissa ja _Müritz-järvi_
Mecklenburgissa. Keski-Europassa moiset järviseudut ovat aivan
harvinaisia ja sen vuoksi Baltisen maanselän järvimaisemat kumpuineen,
soineen ja uinailevine pintoineen vaihteeksi omituisella tavalla
viehättävät matkailijaa ja suomalaiselle ohi vilahtaessaan ikäänkuin
heittävät tervehdyksen etäisestä kotimaasta. Erinomaisen kauniit ja
hyvin hoidetut metsät kohentavat varsinkin Mecklenburgissa näitten
seutujen luonnonsuloa.

Eteläinen maanselkä ei ole yhtä yhtenäinen, virrat sen katkaisevat
paljon leveämmillä laaksoilla. Luontonsa puolesta se on karumpaa ja
vähemmän asuttua, vallitsevana puuna on mänty. Mutta sen irtaimien
kerroksien alla, pohjakallion sisässä, on melkoisia kivennäisaarteita.
Puolasta tullen se kulkee länteen päin samanlaisessa kaaressa kuin
Baltinenkin maanselkä ja päättyy Lüneburgin nummeen Elben vasemmalla
rannalla.

Molempain maanselkäin välillä on leveä _laaksomaa_ jonka jakavat
Brandenburg, Preussin sydän, ynnä Posen. Tätä laaksoa pitkin juoksevat
Oderin ja Elben lisäjoet idästä länteen käsin, ja kun ne on ollut
helppo kanavilla yhdistää, niin kulkee Pohjois-Saksan kautta tähän
suuntaan laaja vesitieverkko. Mutta maa on niin alavaa, että virtain
rantoja on täytynyt pitkät matkat padoilla korottaa, viljelysmaitten
suojaksi. Uupumattomalla tiedolla ja tarmolla Saksan kansa on ryhtynyt
näitäkin suureksi osaksi karuja tai vesiperäisiä maita viljelemään.
Kankaille tuodaan suurkaupungeista lantaa, vesiperäiset maat on
vuosisatain kuluessa jotenkin tyyten kuivattu, soiden viljelys edistyy
ripeästi uusia tieteellisiä viljelystapoja käyttäen.

On kuitenkin semmoisiakin seutuja, joita on melkein mahdoton aivan
kuiviksi saada. Tunnetuin tämmöisistä seuduista on _Spreewald_
Berliinin kaakkoisella puolella. Spree haarautuu tällä alueella monen
moneksi pieneksi putaaksi, jotka jakavat maan saariin. Liike tapahtuu
melkein yksinomaan veneillä, milloin pakkanen ei sillota tätä
monimutkaista jokiverkkoa. Spreewaldin rämeissä on säilynyt meidän
päiviimme saakka pieni jäännös vendien slaavilaisesta kansasta, joka
näitä maita hallitsi, ennenkuin saksalainen uutisasutus keskiajan
lopulla vähitellen valtasi maan.

Kankaineen, soineen, lakeuksineen, utuisine taivaanrantoineen nämä
seudut tekisivät hyvinkin yksitoikkoisen vaikutuksen, ellei
vainioitten, metsäin ja niittyjenkin vaihtelu virkistäisi silmää.
Mieltä lisäksi kohottaa se maanparannuksen pyrintö ja huolellisuus,
joka kaikkialla kohtaa kulkijaa ja joka ei halpojakaan paikkoja jätä
hunningolle, vaan koettaa luonnon puutteetkin "parhaaksi kääntää."

Mutta ei Pohjois-Saksan alanko sentään ole kauttaaltaan näin karua,
laajalta on parempiakin maita. Kuivatut lietemaat jokien rannoilla ovat
hedelmällisimpiä, mitä koko Saksassa on. Baltisella maanselällä on
seutuja, jotka ovat vanhastaan tunnetut viljavuudestaan, kuten
_Uckermark_ Oderin länsipuolella, ynnä laajat alat Mecklenburgissa ja
Holsteinissa, missä maankamara on hienoa, tuulen kantamaa löss-multaa,
merkeliä ja makumultaa. Yhtä paljon kuin matkustaja vieroo
Brandenburgin männikkönummia ja soita, yhtä vilkkaalla ihastuksella hän
silmäilee niitä oivallisia viljelyksiä, jotka Lauenburgissa pukevat
kummut ja laaksot rehevään sarkaryijyynsä, jättäen kuitenkin siellä
täällä väliin vähän kivisemmän kummun, jyrkemmän rinteen, joko
pyökkimetsän juhlallisten holvikaartojen tai voimallisten tammikkojen
tyyssijoiksi. Laakson pohjalta ehkä hohtaa uhkuvain rantain välistä
ihana järvi, joka pintaansa kuvastaa rauhaisan pikkukaupungin
piirteitä, hyvin rakettuja voipia maalaistaloja, anteliasta viljavuutta
ja vakaata viljelystä.


Weichsel.

Itä-Preussin vetevin joki on Weichsel. Oltuaan yläjuoksullaan kappaleen
matkaa Itävalta-Unkarin ja Preussin rajana Weichsel mutkaa Puolan
sisäosiin ja on tämän maan varsinainen valtasuoni. Oivallisena
kulkuväylänä, samoin kuin suuri lisäjokensa Bugkin, Weichsel kuljettaa
Danzigiin valtaavat määrät Puolan puutavaraa ja viljaa ja saksalaiset
teollisuustavarat sitä pitkin palaavat takaisin sisämaahan. Noin
viisikolmatta penikulmaa, neljännen osan koko pituudestaan, se juoksee
Saksanmaan aluetta. Nelisen penikulmaa suustaan Weichsel haarautuu.
_Nogat_, jonka rannalla on Saksalaisen ritarikunnan muinainen
pääkaupunki Marienburg uljaine rakennuksineen, vie vettä Frisches
Haffiin, mutta pääosa vedestä kulkee nykyään, rantadyynin murrettuaan,
suoraa tietä Danzigin mutkaan. Tämän murtautumisen kautta on Danzig
jäänyt syrjään valtaväylästä, mutta kun tämä mataluutensa ja hankalain
hiekkamuodostuksiensa vuoksi on laivaliikkeelle epäsovelias, niin
varsinainen liike edelleenkin poikkeaa Danzigin vanhaan hansasatamaan.
Sinne ohjaavat suuret tukkilautat, sinne hatarasti kyhätyt lotjat,
jotka kulkevat ainoan matkansa virran voimalla ja sitten määräpaikkaan
saavuttuaan hajotetaan, sinne rautaiset kuorma-alukset hinaajineen,
sinne upeat matkustajalaivat. Saksanmaa siten Weichselin ansiosta saa
suuren osan Puolan kaupasta, mutta toiselta puolen tämä liike auttaa
puolalaisen kansallisuuden taistelua saksalaistuttamista vastaan
itäisissä rajamaakunnissa.

Weichselin suistamo, virran lietteistä mereen kasvanut, oli puolen
vuosituhatta takaperin suurena suona aina siitä kohdasta, jossa Nogat
päävirrasta eroo. Tämän rämeisen suistamon, "Werderin", kuivaaminen ja
viljeleminen oli Saksalaisen ritarikunnan hyödyllisimpiä töitä. V. 1288
työ alettiin ja seitsemän vuoden kuluttua se oli suoritettu. Ensimäiset
viljelijät tuotiin Hollannista, jonka asukkaat vanhastaan olivat
tottuneet tämänkaltaiseen kamppailuun sekä merivettä että jokivesiä
vastaan. Uutisasukkaat kaivoivat suomaan läpi ristiin rastiin ojia ja
kanavia ja rakensivat tästä erinomaisen lihavasta maasta
viljelysseudun, joka on Saksan hedelmällisimpiä.

Mutta vaikka tämä vilja-aitta onkin vedenalaisuudesta vallattu, niin
täytyy asukkaitten yhä vieläkin olla alituisesti valmiina puolustamaan
vallotustaan virtaa vastaan, joka keväisin uhkaa murtaa sulut ja
uudelleen peittää anastetut maat. Weichselin kevättulvat ovat
suupuolessa vaaralliset, koska lumi ja jää sulavat koko joukon
aikaisemmin virran lähteillä kuin suupuolessa. Sen kautta ensimäinen
tulvavesi ja latvaosan jäät suupuoleen saapuessaan kohtaavat kiinteän
jääpeitteen, joka sulkee tien mereen. Virran poikki muodostuu
jääpatoja, joitten takana vesi nopeaan kohoo, ja silloin ovat
marshimaan tokeet vaarassa, asukkaat istuvat ahdistunein mielin
huoneissaan ja odottavat, milloin vartijoilta saapuu kutsu tulla
valleja suojelemaan, taikka ehkä tulva yllättää ja piirittää talot ja
kylät. Talo, joka ei ole kumpuaan riittävän korkeaksi rakentanut,
joutuu silloin auttamatta veden ja jäälohkareitten valtoihin. 1829
padot murtuivat 84 kohdasta ja koko Weichselin suistamo joutui veden
alle. Myöhemminkin on sama uudistunut, saaden aikaan miljoonien ja
kymmenien miljoonien vahingot.

Ainaisen tulvavaaran torjumiseksi kaivettiin Weichselille 1890-luvulla
uusi laskuväylä mereen. Sen kautta on kevättulva nyt muuttunut paljon
säyseämmäksi, eikä niin suurien vahingoitten uudistumisesta enää ole
pelkoa.

Saman palveluksen kuin Weichsel Puolalle tekee liettualle _Niemen_,
saksalaisten _Memel_. Sekin välittää suurta puutavaran ja
maanviljelystuotteiden laskua, teollisuus- ja siirtomaatavarain nousua,
ollen Grodnoon saakka laivoilla kuljettava. Joki laskee Kurisches
Haffiin, mutta kun tämä lahti on niin matalaksi liettynyt, että
suuremmat laivat eivät enää voi sitä kulkea, niin on Niemenin suu
kanavalla yhdistetty Memelin kaupunkiin, josta meriliike alkaa. Siellä,
maansa äärimäisessä sopukassa, saksalaiset tekevät naapurimaan kanssa
suuria kauppoja ja tietysti hyötyvät tästä suuresta takamaasta
vastaavassa määrässä.

Niemenin maisemia kukkuloineen, metsineen ja vanhoine paikkoineen
kiitetään ylempää kauneiksi, mutta lähempänä suistamoaan tämäkin joki
joutuu omalle rakentamalleen maalle, joka sen mukaan on alavaa ja ennen
on ollut rämeistäkin. Mutta Niemeninkin suistamo on kauttaaltaan
kuivattu ja siitä on saatu mitä parasta viljelysmaata.


Oder.

Oder alkaa Sudettien ja Karpattien välimailta synkkäin jalokuusien
varjostamasta suosta. Pienoisesta purosta se nopeaan paisuu rajuksi
vuorivirraksi, joka uhkaillen kohisee syvässä, itse kaivamassaan
rotkolaaksossa. Mutta sen vuorimatka on lyhyt, pian laakso avartuu,
joki juoksee alangolle ja alavia maita se sitten vaeltaa mereen saakka.
Ratiborin luona se jo on niin tyyntynyt, että sitä voidaan kulkea
melkoisilla aluksilla. Pensas- ja niittyrantain välitse juosten sen
muodostelee umpisalmia ja lampia kahden puolen, niinkuin yleensäkin
alankomaiden joet, jotka lenkoilevat paljon ja tuon tuostakin syövät
poikki omia mutkiaan. Maaperä on täällä laihaa, paitsi lietemailla,
viljelys vaivalloista, laihot niukat. Mutta sitä rikkaampaa on
Ylä-Schlesiassa maan sisusta. Tuon tuostakin kohoo mäntymetsäin
takaa sulatusuunien, sinkkitehtaitten, kivihiilikaivosten, tai
rautavalimoitten korkeat piiput ja ainainen savu kiehtoo maisemaa.
Rannalla veturi, virralla hinaaja puskutellen vetää näitä aarteita
alamaihin, ja liikettä vilkastuttaa puolalainen lautturijoukko, joka
vankasti kootulla lautallaan laskee ylämaiden metsätavaroita
puumarkkinoille.

Mutta Oderin rauhallisuus on petollista. Vaikka joki itse kulkeekin
alavia maita, niin seurailee sitä kuitenkin vasemmalla puolella pitkät
matkat Sudettien korkea sininen vuorijono, joka on Saksanmaan
sateisimpia. Oder saa sieltä useita tuittupäisiä lisäjokia, _Neissen,
Katzbachin, Boberin_, muita mainitsematta, ja milloin vuorimaassa lumi
äkkiä sulaa, taikka sattuu valtavia rankkasateita, silloin nämä nopeaan
paisuvat ja syytävät päävirtaan niin ahtaen vettä, että sävyisästä
Oderista äkkiä tulee Saksanmaan vaarallisin joki.

Kun Breslau monine tornineen on taakse jäänyt, niin käyvät rannat niin
mataliksi, että asukkaitten on tuon tuostakin täytynyt rakentaa patoja
viljamaitten suojaksi. Näillä seuduin Oder puolen vuosisataa takaperin
hävitti tulvallaan noin 40 miljoonan markan edestä omaisuutta.

Katkaistuaan eteläisen maanselän, jota korkeammat hiekka- ja
savikkotörmät osottavat, Oder jälleen tulee väljemmille maille, joilla
vain siellä täällä korkeampi mäki tai maanaalto sitä lähestyy.
Grünebergin kohdalla näemme moisella mäellä kummaksemme reheviä
viinitarhoja. Tämä paikka on merkillinen siitä, että se nykyään on
pohjoisin kohta maan päällä, missä viiniköynnöstä menestyksellä
viljellään.

Saatuaan viimeisen Riesengebirgestä tulevan syrjäjokensa Oder kohtaa
poikkilaakson, jonka pohjaa kulkee kanava Spreehen, ja tämä Berliiniin
vievä valtatie saa suurimman osan virran liikkeestä.

Siltakohtana tärkeän Frankfurtin taakseen jätettyään Oder joutuu
korkeilla padoilla suojelluille lietemaille (Oderbruch), jotka vielä
kahdeksannellatoista vuosisadalla olivat laajana asumattomana suona.
Fredrik Suuren toimesta nämä seudut kuivattiin. Työn suuruutta todistaa
mainitun kuninkaan lause, että hän oli tässä rauhallisilla keinoilla
vallottanut kokonaisen maakunnan.

Nykyään ovat nämä seudut parhaita viljelysmaita. Täällä kohoo varsinkin
viinapolttimoitten piippuja taajassa, tärkkelys- ja sokeritehtaitten
niinikään. Oderin ja _Warthen_, Saksan puolalaisten valtajoen,
yhtymäpaikkaa vartioi Kustrinin linnotus.

Oderin vaihtelevimmat maisemat ovat Pommerissa, kussa joki suuntaansa
muuttaen katkaisee Baltisen maanselän. Stettinin ohi virrattuaan se
purkaa vetensä _Oder-haffiin_, jonka _Usedom_ ja _Wollin_ nimiset
saaret erottavat Itämerestä. Nämä saaret, joihin Kustaa Adolf astui
maihin kolmenkymmenen vuoden sotaa alkaessaan, ovat syntyneet osaksi
Oderin tuomista, osaksi meren aaltojen ja merivirran kasaamista
lietteistä. Täällä tarun mukaan lepää haffin aaltojen alla Vinetan
vanha kaupunki, joka muka yhdennellätoista vuosisadalla mereen sortui.
Kalastajat kertovat tyynellä ilmalla näkevänsä pohjassa katuja ja
raunioita, mutta myöhemmät tutkimukset ovat osottaneet, että nämä näyt
ovatkin olleet vain vedenalaisia särkkiä ja louhikoita. Vineta lienee
kuin lieneekin mielikuvituksen luoma.


Elbe, Saksin Sveitsi.

Elben lähteet ovat Riesengebirgen alati vetisillä tunturiniityillä,
saman vuorijonon luoteisessa päässä, jonka kaakkoisesta päästä Oder
lähtee vuoriston toiselle puolelle. Elbe sen vuoksi juokseekin
alkumatkansa Böhmissä, kooten sen maan kaikki vedet, lukuiset
Sudeteilta laskevat vuorivirrat, Moldaun, joka yhtymäpaikalla on
leveämpi kuin Elbe onkaan, ynnä Egerin. Elbe sen vuoksi on jo
voimistunut melkoiseksi kymeksi, kun se vuoriston läpi murtauduttuaan
saapuu Pohjois-Saksan alangolle.

Elbe on murtanut vuoriston heikoimmasta kohdasta, s.o. sen
matalanlaisen hiekkakivikynnyksen, joka yhdistää Erzgebirgen ja
Riesengebirgen. Uomansa on se murtanut niin syvälle, että laivat
esteettömästi voivat tämänkin solan nousta, vaikka virta onkin kova.
Murtolaakso on Saksan kuuluimpia matkailijamaisemia, paljon mainittu
"_Saksin Sveitsi_".

Hiekkakiviylänkö on nimittäin syöpynyt aivan kohtisuoraan alaspäin,
missä juokseva vesi on päässyt sitä uurtamaan. Siten on Elben kahden
puolen syntynyt äkkijyrkät vuorenseinämät, joita poikkirotkot tuon
tuostakin katkaisevat, jopa toisin paikoin erottavat valtaviksi
äkkijyrkiksi patsaiksi. Virralta nähden ja rannoilta nämä kalliot ovat
ylen romantiset ja tunnelmarikkaat, mutta jos jonkun poikkirotkon
pohjaa kohoamme vuorensyrjän päälle, niin huomaammekin olevamme
yksitoikkoisella ylängöllä, jota mäntymetsät ja karunlaiset viljamaat
keskenään jakelevat.

Ken siis tahtoo "Saksin Sveitsin" maisemain viehätystä nauttia, pysyy
Elben rannoilla. Mutta siellä tuskin löytyykään ainoatakaan
kallionpolvea, ainoatakaan rotkonpohjaa, jota eivät matkailijain
anturat olisi kuluttaneet polulle. Jopa kaikkein äkkijyrkimmät
kallionseinätkin, joihin luulisi olevan mahdotonta ihmisneuvoin
kiivetä, on koeteltu ja kavuttu. Tänne nimittäin saapuvat Saksin
kaupungeista "alppikiipeilijäklubit" harjottelemaan itseään suurempiin
tehtäviin, ja vaikkeivät nämä vuoret olekaan hyvin korkeita, niin on
niillä kuitenkin löydetty monta "kiipijäreittiä", jotka kyllä kysyvät
sekä rohkeutta että huimauksesta vapaata päätä, ja joille olisikin
mahdoton päästä muuta kuin joukolla ja kaikilla vuorikiipeilijäin
apuneuvoilla. Nämä nuoret urheilijat ovat ensimäisinä nousseet
muutamille kallionpatsaille, joilla tuskin lienee ketään ennen käynyt,
ellei joskus entisinä vainoaikoina.

Moisen 222 metriä korkean vuoren päällä on Königsteinin linna, joka
vartioi Elben laaksoa. Rikkirevitympi, ikäänkuin ryhmä rauniopatsaita
on _Bastei_, jonka ulos pistävästä, korkeasta "saarnastuolista" näitten
omituisten maisemain koko runollinen piiri näkyy.

Avautuvat sitten Saksin aaltoilevat kentät. Savisena, vuolaana Elbe
virtaa loistavan, taiteellisen Dresdenin läpi ja halkoilee sitten
lakeuksia, joilla niin usein on taisteltu verisiä taisteluita ja
ratkaistu, ei ainoastaan Saksan maitten, vaan joskus koko
maanosammekin. kohtalo. _Mulde_ ja _Saale_ tuovat vasemmalta
Erzgebirgen, Fichtelgebirgen ja Thüringin vesiä. _Havel_ taas ja sen
syrjäjoki _Spree_ keräävät liikavesiä siitä, lakeasta matalajärvisestä
laaksosta, joka jatkaen Oderin yläjuoksun suuntaa yhtyy Elbeen sillä
kohdalla, mistä tämä joki, pitkän matkaa pohjoista kohti virrattuaan,
uudelleen kääntyy luoteeseen, laakson suuntaan.

Sitä ennen on Elbe kuitenkin tehnyt länttä kohti pitkän mutkan, jonka
partailla moni nuori suomalainen opinetsijä on aikoinaan astellut.
Tämän mutkan varrella on nimittäin kaksi uskonpuhdistuksen historiasta
kuuluisaa paikkaa, Wittenberg ja Magdeburg. Jos näillä seuduin kuljemme
joen poikki itärannalta länsirannalle -- Flämingin ylänköä onkin liike
kulkenut ikivanhoista ajoista, koska maat sen kahden puolen olivat
rämeitä -- niin huomaamme, miten Elbe on ikäänkuin maanlaatujen raja.
Vasemmalla rannalla seurailee virtaa kaistale lihavaa, mustaa multaa
rehevine niittyineen ja viljavine peltoineen, kuuluisa Magdeburgin
lakeus (_Magdeburger Börde_). Mutta oikealla rannalla on hietikko
vallitsevana maanlaatuna. Siellä on laajoja karuja kankaita ja näiden
lomassa suota. Elben rannassa vain on itäiselläkin puolella lihavaa
alavaa lietemaata.

Elben rannat käyvät loppumatkalla yhä matalammiksi; ainoastaan parissa
paikassa lähestyy virtaa korkeampi maa, ja niissä onkin ikivanhain
siltapaikkain tilalla kaupunkeja. Vielä enemmän kuin 150 kilometrin
päässä virran suusta tulee vastaamme valtameren tuntu, vuorovesien
liike. Kahden puolen jokea leviävät tulvamaat eli jokimarshit yhä
leveämmiksi, vasemmalla rannalla _Altes Land_, "vanha maa",
joka ennen muita rämeestä kuivattiin, nykyään kuulu satoisesta
hedelmäviljelyksestään, _Kedingen_ ja _Hadeln_ kauempana meren
hengessä, oikealla rannalla taas Holsteinin ylistetyt marshit. Hampurin
kohdalla Elbe jakautuu moneen haaraan ja korkea maa ulottuu lyhyellä
matkalla aivan virtaan kiinni. Tämä paikka oli vanhastaan mukava
ylimenopaikka ja siinä syy, miksi Hampurin tilalle alkuaan kaupunki
syntyi. Toinen ja vielä tärkeämpi syy oli se, että suurimmat laivat
pääsivät vuoksivedellä siihen saakka nousemaan.

Hampurin alapuolella Elbe yhä enemmän leviää, niin ettei lopulta rantoja
näy. Vesi on sameata ja savista. Kohdatessaan suolaisen meriveden, jota
nousuveden synnyttämä virtaus kahdesti vuorokaudessa kuljettaa
sisämaahan, multahiukkaset painuvat pohjaan lietteeksi ja muodostavat
särkkiä, jotka aallokon ja virtauksen vaikutuksesta lakkaamatta
muuttavat paikkaansa. Uupumatta täytyy sen vuoksi ruoppauskoneitten
olla työssä väyliä auki pitääkseen. Lukemattomat eriväriset ankkuroidut
tynnörit, majakkalaivat, vilkkumajakat, laivamerkit ja väylävalot
johtavat laivoja mereltä Hampurin satamaan yöllä ja päivällä.

Mutta tässäpä yhtyykin meriliikkeeseen sisämaan vesiväylä, joka
haarautuu kautta koko Pohjois-Saksaan ja ulottuu syvälle Böhmiin
saakka.


Itämeren ranta.

Jos kartasta katselemme Itämeren etelä-rannikkoa, niin näyttää se
alkuaan olleen paljon epätasaisempi, täynnään niemiä ja lahtia, joiden
nenätse ja suitse taitava käsi on piirtänyt uuden sulavan rantaviivan.
Monessa paikassa entiset lahdet vielä näkyvät järvinä tämän rantaviivan
takana. Niin tosiaan onkin tapahtunut, ja taiteilija, joka on tämän
"möljäystyön" suorittanut, on se samainen meri, jonka täytyy kylkiään
kahnata noihin rantoihin.

Kun ranta on pitkältä matalaa, niin aaltojen on helppo liikutella
pohjassa olevia aineita ja pienempiä kiviäkin. Vähitellen ne
vierittelevät näitä aineita yhä lähemmä rantaa ja kovilla myrskyillä
vihdoin hyökyaallot nakkelevat niitä kauas kuivalle maalle. Mutta
semmoisissa paikoissa, missä vesi on niin matalaa, että aallot
murtuvat, jo ennenkuin rantaan ennättävätkään, muodostuu kauemmaksi
mereen riutta, joka kohoomistaan kohoo ja vihdoin erottaa mutkia ja
lahtia rantajärviksi eli laguneiksi. Mecklenburgin, Pommerin ja
molempien Preussien rannat ovat täynnään semmoisia muodostuksia.
Riuttain ja särkkien syntymistä edistää vielä merivirta, joka Itämeren
etelärannalla enimmäkseen kulkee vallitsevan tuulensuunnan mukaan
lännestä itään. Missä meressä on runsaasti hiekkaa, sitä kohoomistaan
kohoo kuivalle maalle ja tuuli kasailee sitä korkeiksi nietoksiksi eli
_dyyneiksi_. Itämeren rannalla, missä vedenpinta ei vuorovesien
vaikutuksesta sanottavasti vaihtele ja pehmeätkin rantamuodostukset
kestävät meren hyökkäykset, dyynit ovat viljelyksen vihollisia. Mutta
Pohjanmeren rannalla ne sitä vastoin monessa kohden auttavat asukkaita
suojelemaan lihavia vesijättöjään, "marshimaitaan", meren hyökkäyksiä
vastaan nousuveden aikana.

Nämä voimat yhdessä ovat muodostaneet Pohjois-Saksan rannalle ennen
mainitut _haff-lahdelmat_, joita kapeat särkät erottavat avomerestä.
Paitsi entisiä näyttää tällä rannikolla paraillaan olevan uusiakin
haffeja tekeillä. Länsi-Preussin pohjoisimmasta nokasta kasvaa mereen
kasvamistaan kieleke, joka uhkaa lopulta sulkea Weichselin suun ja
erottaa Danzigin mutkan avomerestä. Mutta kun särkän kärjessä on
kokonaista viisikymmentä metriä vettä, niin edistyy kasvaminen hyvin
hitaasti, ellei se ehkä ole jo seisahtunutkin. Rügenissä ovat
samanlaiset muodostukset sitoneet yhteen ryhmän kallioita, jotka ennen
olivat hajanaisena saaristona.


Rügen

Viivähtäkäämme vähän kauemmin _Rügenissä_, tuossa mereen ulkonevassa
melkoisessa saaressa, joka luontonsa ja muistojensa vuoksi on niin
suosittu käyntipaikka. Rügenin rannat ovat kauneimpia maisemia, mitä
Itämeren ääriltä löytyy.

Matalasta rantamerestä kohoo Rügenkin. Etäämpää mereltä katsoen se
näyttää kokonaiselta saaristolta, ulapalle kun näkyvät vain kukkulat,
mutta ei ensinkään matalia kannaksia, jotka niitä yhdistävät. Saaristo
se epäilemättä onkin ollut'. Maattumat ovat aikain kuluessa liittäneet
saaret yhteen, jotta on syntynyt yhtenäinen, mutta harvinaisen
runsaasti jäsennelty, lahdekas maa. Matalat, myöhemmin muodostuneet
kannakset eivät ole sen korkeampia, kuin että Rügen uudelleen hajoisi
saaristoksi, jos meren pinta kohoisi viisikään metriä.

Rügen on kauttaaltaan erittäin hedelmällistä. Rehottavat laihot,
vehmaat niityt, tuoksuvat lehdot ja rauhaiset pyökkimetsät virittävät
vaeltajassa sointuisia mielialoja. Mutta Arkonan ja Stubenkammerin
kallioilla, vendien vanhain linnain ja uhripaikkain pohjilla, meren
laajan pinnan näkyvissä ne syventyvät semmoiseksi juhlalliseksi
tunteeksi, jota suurenmoinen rantamaisema mielessä virittää.

Rügeniäkin kattavat samanlaiset irtaimet, suurien ja pienien paasien
sekaiset maalajit, kuin Pohjois-Saksaa yleensä, mutta rannalla astuu
monessa kohden näkyviin saaren peruskalliokin, valkoinen liitukivi, ja
tämä korkeiksi jyrkänteiksi lohkeilleena muodostaa saaren kuuluimmat
maisemat. Semmoinen muodostus on _Stubenkammer_, saaren koillisin
niemi, jota lukemattomat matkailijat läheltä ja kaukaa saapuvat
ihailemaan. Jyrkänteet, uljaat pyökkimetsät ja varsinkin meren aava
näköala vaikuttavat tällä paikalla voimallisesti katsojan mieleen.
"Seisomme tämän ihanan saaren kauneimmalla kohdalla", lausuu eräs
saksalainen kirjailija. "Luonto on tähän yhdistänyt kaikki, mikä voi
ihmisen rinnassa herättää ylevimmän ihailun tunteita. Yllämme vanhain,
mahtavain pyökkien muodostama lehväkatto, jota holvikaariksi yhtyvät
oksat kannattavat, edessämme melkein äkkijyrkästi mereen suistuva, 125
metriä korkea liitujyrkänne ja syvällä jalkain alla Itämeren sininen,
silmän siintämättömiin leviävä ulappa, aallot, jotka vuosituhansia ovat
hyökänneet näitä kallioita vastaan, voimatta niitä sortaa. Korkein
mereen pistävä niemeke on Königstuhl (kuninkaantuoli), joka luultavasti
sai nimensä jo niinä aikoina, jolloin Tanskan kuningas Waldemar, vendit
voitettuaan, asettui Stubenkammerin vendiläiseen linnaan asumaan. Mutta
ken lieneekin antanut nimen, kuninkaallinen on täältä näköala yli
rannattoman meren, sanomattoman ihana, kun aamulla aikaisin aurinko
kohoo itäiselle taivaanrannalle ja ulapalle valuu ihmeellisiä, tummasta
violetista leimuavaan tulipunaiseen vaihtelevia värivivahduksia,
ennenkuin vielä auringonsäteet ovat meitä kohdanneetkaan. Auringonnousu
Stubenkammerissa on ylevimpiä luonnonnautinnoita. Teräväsärmäiset,
rotkoiset liitukalliot hohtavat alussa ikäänkuin sula kulta, mutta
vaalenevat yhä valkoisemmiksi, kuta korkeammalle kohoo aurinko. Vasta
kun sen kirkas valo on rotkojen syvyydestä karkottanut viimeiset
varjot, tajuamme täysin tämän revityn kallioseinän mahtavuuden. Kun
siellä seisomme ja merelle katselemme, niin olemme samalla
tuntevinamme, ikäänkuin tumman pyökkimetsän siimeksestä kohoisivat
vanhain jumalten haamut."

Saksalaiset ovat tosiaan tällä saarella, samoin kuin koko
Pohjois-Saksassakin, verraten myöhäisen ajan tulokkaita. Pakanalliset
vendit hallitsivat Rügenissä, samoinkuin mantereitakin, rakentaen
näille kallioille linnojaan ja temppeleitään, tehden täältä sotaretkiä
monelle taholle. Tanskalainen kuningas kukisti heidän valtansa ja vasta
häneltä saksalaiset saaren anastivat.

Ei siis kumma, että Rügenissä monet tarinat liittyvät noihin entisiin
asukkaihin ja heidän pakanallisiin menoihinsa. Vendit itse ovat, toisin
kuin mannermaalla muutamissa kohdin, jo ammoin sukupuuttoon kuolleet ja
ainoastaan suurimmat, kummallisimmat kulkuripaadet tarinoineen
säilyttävät täällä nykyään heidän pelättyä nimeään. Paikannimistä on
puolet vendiläisiä, mutta jo viidennellätoista vuosisadalla Rügen oli
niin kauttaaltaan saksalaistunut, että ainoastaan ani harvan vanhuksen
kerrotaan silloin enää osanneen vendien kieltä.

Rannikko Rügenistä itäänpäin on enimmäkseen lakeata ja autiotakin,
mutta länteenpäin siirtyessämme tapaamme piankin, etenkin Holsteinissa
ja Slesvigissä, toisenlaisia maisemia. Näemme siellä herttaisia,
valoisia, vaikk'ei aivan korkeita kukkulaseutuja, ja näitten välille
pistää maan sisälle pitkiä vuonoja, "_föhrdejä_", joissa aina perukkaan
saakka on selvää, syvää vettä. Haffeissa voidaan ainoastaan vaivalla
ylläpitää jonkinlaisia väyliä -- niiden syvyys vaihtelee 3 ja 5 metrin
välillä -- mutta näissä vuonoissa on puhtaat väylät suurimmillekin
aluksille. Syrjäinen asema vain vaikuttaa, ettei laivaliike niistä
hyödy vastaavassa määrässä. Mutta etevimmän sotasatamansa on Saksa
sijottanut tänne, Kielin vuonon pohjaan, koska valtakunnan rannoilla ei
ole muualla yhtä selvää ja suojaista vettä.

Elben länsipuolella saavumme maisemiin, jotka melkoisesti eroovat
edellä kuvatuista. Maa on lakeampaa ja osasta vielä karumpaa. Tapaamme
siellä Saksanmaan kaikkein hedelmättömimmät seudut, Lüneburgin melkein
alastoman nummen ja Emsin ja Weserin väliset autiot kohosuot eli
"moorit". Mutta näitä autioita sisämaita, joita yhteisellä nimellä
sanotaan _geestiksi_, paartaa kapea rantakaistale, joka suureksi osaksi
on mereltä vallotettu ja nyt on kaikkein lihavinta niittyä ja
viljelysmaata. Näitä viljavia rantamaita sanotaan "_marsheiksi_".
Marshien edustalla on kaistale rantavettä, jota ei kunnolla voi sanoa
mereksi eikä maaksi, sillä nousuveden aikana se on veden peittämänä,
mutta pakoveden aikana enimmäkseen kuivilla. Tätä vyöhykettä sanotaan
"_wattimereksi_". Sen ulkopuolella vihdoin on pitkä jono saaria,
_Friisien saaret_, jotka alkavat Alankomaista ja juoksevat melkein yhtä
suuntaa rannan kanssa aina Jyllannin reunaan saakka.

Tuskin on Europassa toista rantaa, jolla olisi niin draamallinen ja
osasta traagillinenkin historia, kuin tällä tuottavalla, mutta
vaaranalaisella rannikolla. Vuosisatoja, ehkäpä vuosituhansia on siinä
käyty sitkeätä taistelua ihmisen ja meren välillä. Alati väijyvä meri
on pyrkinyt myrskyillä ja tulvavuoksilla repimään löyhistä
lietekerroksista muodostunutta rantaa, ihminen taas on ponnistanut
kaikki voimansa suojellakseen sen satoisia kenttiä ja vallatakseen yhä
uusiakin. Vuoroin on meri, vuoroin ihminen ollut voitolla. Kalliilla
hinnalla ostettu kokemus näyttää vihdoin opettaneen ihmisen sillä
tavalla hallitsemaan luonnonvoimia, että vallotukset ovat taatut, ja
että mereltä ehkä vielä voidaan riistää takaisin nekin alueet, mitä se
puolen vuosituhatta takaperin anasti ja purki.

Geestin vallottaminen käy hitaammin, mutta varmemmin. Ennen on sekin
kasvanut edes metsiä, mutta kun metsät kuluneina vuosisatoina
hävitettiin polttopuiksi ja laiva-aineiksi, niin pääsivät Pohjameren
ankarat tuulet puhaltamaan pois mullan ja kaivamaan hiekat esille, eikä
ole sen koommin uutta metsää kohonnut. Mutta järjestelmällisellä työllä
aiotaan geestimaatkin uudelleen metsittää ja saattaa viljelykseen.

Suurin yhtenäinen alue näistä geestimaista on _Lüneburgin nummi_, joka
käsittää enimmän osan Elben ja Weserin välisestä maasta.


Lüneburgin nummi.

Saksalainen lauseparsi sanoo, että kun Luoja valmista työtään katseli
ja näki kaikki hyväksi, niin sattui hänen peukalonsa sillä haavaa
olemaan Lüneburgin nummen päällä, eikä hän sen vuoksi huomannutkaan,
miten paljaaksi tämä seutu oli jäänyt. Kasku ei kuitenkaan voi olla
hyvinkään vanha, sillä ei ole aivan pitkiä aikoja kulunut siitä, kuin
tällä 10,000 neliökilometrin laajuisella autiomaalla kasvoi komeat
tammimetsät. Kun tammikot hakattiin pois laivaksiksi ja Pohjanmeren
tuimat puhurit pääsivät esteettä temmeltämään tällä ylävällä maalla,
niin entis'aikain kuluessa karttunut makumulta puhalsi pois ja jäljelle
jäi nykyinen alaston hiekkanummi. Silmän siintämättömiin leviää loivin
aalloin kohoileva kanerva-aavikko, jota ainoastaan valtatiet
istutettuine koivukujineen siellä täällä katkaisevat. Toisin paikoin ei
menesty edes kanerva, vaan matalat nälkäruohot, jäkälät ja sammal ovat
maakamaran ainoa köyhä peite.

Kilven tavoin kumpuaa nummi Elben matalilta rannoilta. Toisin paikoin
se hyvin jyrkästi eroo hedelmällisistä ympäristöistään, toisin paikoin
on lomassa kaistale välimaata, jossa maisema asteettain muuttuu. Jos
kuumana kesäpäivänä satumme nummelle, niin saamme kulkea penikulmittain
polttavia maanteitä tapaamatta ainoatakaan kunnollista vesipaikkaa tai
ihmisasuntoa. Ilma väreilee kuumuuttaan, etäällä taivaanrannalla
auteret yhtyvät väikkyviksi kuviksi. Suotta etsii vaeltaja juoksevaa
puroa, raikasta lähdettä, joista Saksassa ei ole muualla puutetta.
Jonkun kuivaneen lätäkön pohja vain haisevine vesineen ilkkuu hänen
janoaan. Toisin paikoin näyttää tulevan vaihteeksi tuoreempikin kohta,
mutta se onkin paljasta kohosuota, jonka näennäinen vehmaus on pettävä
harhakuva. Tuolta vihdoin kuuluu kellon kilinää ja lähemmä saavuttuaan
matkamies huomaa melkoisen lauman pieniä, mustanharmaita,
karkeavillaisia lampaita, jotka ovatkin nummen varsinaiset eläjät,
ainoat laatuaan koko Saksassa. Sukkaa kutoen paimen kaitsee karjaansa,
vikkelät koirat apunaan. Paimen onkin ainoa ihminen, mitä nummen
etäisemmissä osissa tapaa. Mutta siitä huolimatta vaeltaja jonkun ajan
oleskeltuaan tuntee nummen omituisesti viehättävän itseään. Suotta
eivät siitä runoilijat ole laulaneet. Eikä täällä sentään ole niin
perin yksinäistäkään, kun vähän tarkemmin ympäristöä katselemme.
Nummella on kylläkin vilkas eläinmaailmansa. Tuolla kohoo ilmaan
kangasleivo, laulaakseen iloista liverrystään, tuolla vilkkaat
viheriäiset liskot nopeaan juoksentelevat kanervikossa, taikka vilisee
paljaalla hietikolla kirjavia kovakuoriaisia. Nummella on omat, kauniit
perhonsa, milloin taivaansiniset, milloin veripunaiset väriltään. Mutta
ylinnä kaikista häärivät monenlaiset mehiläiset, kooten ainaisella
kiireellä kanervakukkien tuoksuvaa mettä. Elokuussa rannaton nummi
onkin yhtenä rusottavana kukkamerenä ja silloin on mehiläisillä työtä.
Keskelle tätä pienoiselämää ja suuren luonnon rauhaa ajaa äkkiä
pikajuna, liitäen suurella pauhinalla nummen poikki, ikäänkuin ilmestys
toisesta maailmasta. Mutta ainoastaan hetkeksi se rikkoo maiseman
tunnelman, pian se on kuin ukonnuoli kadonnut etäisyyteen ja äkkinäköä
muistuttaa pian vain pölypilvi, joka kimmeltäen häälyy junavihurin
häiritsemän ratapenkeren päällä.

Mutta on tällä yksitoikkoisella paljaalla alueella toisin paikoin
tuoreempiakin kohtia. Missä on vähänkin puroa tai lähdettä, käytetään
vesi tarkkaan kuin kahvikupilla mitaten pienien niittyjen ja
viljelyksien kastelemiseen. Veden niukkuus on opettanut nummen asukkaat
erinomaisen taitaviksi maata keinotekoisesti kastelemaan, ja sen vuoksi
täältä kutsutaankin mestareita sekä Saksaan että ulkomaillekin, etenkin
pohjoismaihin, milloin on semmoisia töitä suoritettava. Nummen
reunoilla ovat kyläkuntien metsät, jotka niille takaavat verraten
huolettoman toimeentulon. Mutta tärkein elinkeino on lammashoito.
Lampaat ovat nummen asukkaille melkein yhtä tärkeitä, kuin
lappalaiselle poro, taikka marshin asukkaille lehmäkarjat. Lammashoidon
ohella on mehiläishoito tärkeä. Kanervahunajasta saadaankin melkein
puolta parempi hinta, kuin muusta hunajasta. Jo roomalaisten aikana se
oli maineessa. Keväällä mehiläiset saavat tyytyä räätikäsmaihin,
räätikkään kukittua tatarvainioihin --- tatar on nummen tärkein vilja
-- ja heinäkuussa ne vihdoin pääsevät nummelle ja saavat olla siellä
omissa hoteissaan, kunnes ovat pesänsä hunajaa täyteen keränneet.
Tatarta viljellään perin yksinkertaisella tavalla. Kanervikko poltetaan
ja kynnetään sitten maan sisään, jonka jälkeen kynnökseen kylvetään
tatar. Muuta hoitoa se ei kaipaa antaakseen runsaan sadon.

Mutta näistä elinkeinoista huolimatta nummen tuottavaisuus on niin
pieni, että metsänhoito tällä laajalla alueella kannattaa nelin viisin
kerroin paremmin. Tasaisesti metsä sen vuoksi eteneekin nummelle joka
taholta, sekä hallituksen, että yksityisten toimesta, eikä kauaa
kulune, ennenkuin petäjä näillä mailla humisee.

Autiota, vaikkei yhtä karua kuin Lüneburgin nummi, on geesti Elben
pohjoispuolellakin Holsteinissa ja Slesvigissä. Entisistä metsistä ei
laajoilla aloilla ole mitään jäljellä, hietakentät ja kanervakankaat
jakavat maan. Vasta itäisemmissä osissa on viljavampia seutuja. Ankara
Pohjanmereltä puhaltava luodetuuli vaikeuttaa uuden metsän kasvatusta.
Metsät, lehdot, hedelmäpuistot, mitä vain tielle sattuu, se puhaltaa
repaleiksi, kylvää hietaa niityille ja pelloille, ei päästä mitään
kasvamaan, mihin se vain sopii täydellä voimallaan puhaltamaan. Mutta
järjestelmällisen menettelyn kautta vallottaa ihminen näitäkin seutuja
uudelleen kasvulle ja viljelykselle.


Pohjanmeren marshit.

Näille karuille ja kolkoille sisämaan seuduille ovat Pohjanmeren
varsinaiset rannikot, "marshit", erinomaisen vaikuttava ja virkistävä
vastakohta. Toisin paikoin molempien maanlaatujen raja on aivan jyrkkä.
Astuessamme geestin nummilta ja hietakentiltä marshille tulemme
seutuun, jossa maa, ikäänkuin täyteen katettu pöytä, uhkuu luonnon
parhaita antimia.

Marsheja erotetaan kaksi lajia, _jokimarshit_ ja _merimarshit_.

Jokimarshit, jommoisia on varsinkin Elben alajuoksun varrella -- Elbe
on aikain kuluessa täyttänyt pitkän leveänlaisen merenlahden -- ovat
selvään syntyneet jokien kuljettamasta lietteestä. Saksanmaan joet
virtaavat enimmäkseen niin pehmoisella kalliopohjalla, että vesi siitä
helposti irrottaa suuret määrät kalkkia, savea ja hiekkaa. Lisäksi ne
kuljettavat mukanaan runsaasti kaikenlaisten elimistöjen jäännöksiä.
Niin ovat merenlahdelmat vähitellen täyttyneet. Missä tulvavesi pääsee
vesijätöille leviämään, siellä se vielä kohottaa rakentamiaan maita
näillä jätteillä.

Paljon laajemmat ja hedelmällisemmät ovat kuitenkin ne marshit,
jotka Pohjanmeren rantoja paartavat. Ne ovat monimutkaisemman
luonnonrakennustyön tuloksia, kuin jokimarshit.

Hienoin liete, jonka virrat kuljettavat mereen saakka, laskeutuu
herkemmin pohjaan suolaisessa kuin suolattomassa vedessä. Sen vuoksi
jokien suistamoon kerrostuu lietettä lietteen päälle, kunnes tämä
kerrostuma kasvaa vedenpintaan saakka. Mutta lisäksi suolaisen ja
suolattoman veden sekaantumisaloilla tapahtuu _kemiallisia muutoksia_,
jotka saavat veteen liuenneita kivennäisaineita saostumaan ja pohjaan
laskemaan. Rannikkovedet, missä suolainen ja suolaton vesi sekaantuvat,
ovat sen vuoksi ikäänkuin suunnattomia kemiallisia työpajoja, joissa
uutta lietemaata valmistuu.

Moisessa sekavedessä (_Brackwasser_) -- sekavedeksi voimme sitä
nimittää siitäkin syystä, että se harvoin on selkeätä, vaikk'ei tuuli
olisikaan pohjaa myllertänyt -- kuolee alati _äärettömät joukot pieniä
likoeläimiä_, joita sekä suolainen merivesi, että suolaton jokivesi on
täynnään. Sekavesi on nimittäin epäterveellistä sekä suolaisen, että
suolattoman veden likoeläimille, jonka vuoksi kummatkin siinä heittävät
henkensä. Nämä pienet eläimet lannottavat maata sekä elimillään, että
kalkista tai piikivestä muodostuneilla kuorillaan. Toisinaan voi puolet
lietemaan koko aineesta olla pienien likoeläimien ruumiita. Siinä
selitys, miksi marshit varsinkin virtain suistamoiden kahden puolen
ovat niin erinomaisen hedelmälliset ja kuivattuina kasvattavat niin
hämmästyttävän runsaita heinä- ja viljasatoja.

Semmoisissa paikoissa, missä virta laskee verraten tyveneen ja matalaan
mereen, kasvaa suistamo ulospäin, muodostaen mereen deltan. Mutta
Pohjanmeri, joka on maapallon myrskyisimpiä meriä, ei ole päästänyt
Elbeä, Weseriä eikä Emsiä kasvattamaan suistamoaan rantaviivaa
ulommaksi, vaan aallot anastavat lietteet sitä myöden, kuin virta niitä
mereen purkaa, ja hajottelevat niitä pitkin rannikkoa.

Näin ovat syntyneet marshit, näin myös "_wattimeri_", joka nousuvedellä
on aaltojen peitossa, pakovedellä taas suureksi osaksi kuivana.

Hyvin aikaiseen ihminen näyttää huomanneen näitten rannikkomaitten
erinomaisen hedelmällisyyden ja asettuneen niihin asumaan. Ja aikaiseen
hän varmaan ryhtyi niitä suojelemaan rakennusmestarin omia
vihanpurkauksia vastaan. Meri, joka ne oli pykäillyt, pyrki niitä myös
kovien myrskyjen sattuessa hävittämään, hollannissa kehittyi ensiksi
patorakennustaito. Sieltä se levisi Luoteis-Saksan marshimaille.

Jos nousuveden aikana maan puolelta lähestymme marshimaan reunaa, niin
kohoo eteemme sisäpuolelta jotenkin jyrkkä valli, joka on viittä, jopa
kymmentäkin metriä korkea. Kammon sekainen tunne valtaa ensikertalaisen
mielen, kun hän padon juurelle päästyään kuulee aaltojen ulkopuolella
kuohuvan päänsä päällä ja hyökkäävän patoa vastaan. Kun hän on padon
päälle noussut, niin silmää kohtaa suurenmoinen näkö. Meren ja yhtä
tasaisen marskin reunaa pitkin juoksee kummallekin puolelle pato silmän
siintämättömiin. Kymmeniä kilometrejä näemme aaltojen hyökyvän tätä
suurenmoista lumotusta vastaan. Alavia heinä- ja viljamaita risteilevät
ojat ja kanavat, joita vähä väliä juoksee padossa oleviin
sulkuportteihin. Pelto pellon vieressä, niitty niityn laidassa ja
laitumilla upeat hevoslaumat, lihavat lehmikarjat, lukemattomat
lammaslaumat näiden vahvain varustusten turvissa. Mutta jos odotamme
veden laskemista, niin kohtaa meitä meren puolella toinen näky. Padon
juurella alkaa maa kuivaa, vesi virtaa nopeaan ulospäin, yhä edemmä
väistyy meren hohtava pinta, kunnes sen sijalla lopulta on kihisevä
märkä pohja simpukkariuttoineen ja savikoineen. Lokkia, meripääskyjä,
hyyppiä ja muita merilintuja saapuu tuhansittain joka taholta ahmimaan
herkkuja, joita meri on jättänyt runsaasti katetulle pöydälleen --
kaloja, äyriäisiä, meritähtiä, simpukoita, ostereita ja veteisen
monenlaista muuta makukarjaa. Padon jykevät portit aukenevat itsestään
ja kanavista alkaa vesi, kussa omin voimin, kussa tuulimyllyjen
käyttämäin pumppulaitosten voimalla virrata mereen. Mutta nousuveden
palatessa portit taas jyskien itsestään sulkeutuvat ja aallot hyökyvät
yhä lähemmäksi vallitusta. Milloin tavallista korkeampi tulvavuoksi
sattuu, silloin on heikoilla paikoilla vaara tarjona ja kylistä
hälyytetään ihmiset linnan valleille vartioimaan, kuni sodassa ainakin
on tapahtunut, että hirmuöinä asukkaat ovat maanneet kasoissa
valleillaan, estääkseen jotakuta matalaa kohtaa murtumasta; hyvin
tietäen, että jos meri alkuun pääsee, niin aukko nopeaan repeää
suuremmaksi ja tuota pikaa pellot ja talot hautaantuvat veden alle.
Entisten vuosisatain historia tietää kertoa tulvaonnettomuuksista,
joissa satojatuhansia ihmisiä on yhtenä yönä kotineen ja kontuineen
hukkunut ja maat pitkiksi ajoiksi menetetty meren saaliiksi. Vaikka
ovatkin talot tekokummuille rakennetut ja muureilla suojatut, niin
eivät nämä varustukset voi semmoisia luonnonmullistuksia vastaan
kestää.

Yhä vankemmiksi opitaan kuitenkin patojakin rakentamaan. Entisen
rahvaankokemuksen ja taidon avuksi on saatu uudenaikainen insinöritiede
ja rauta- ja sementtiteollisuus. Suurenmoisia summia uhrataan tähän
työhän, sekä entisten viljelysten suojelemiseksi että uusien
valtaamiseksi wattimerestä. Tämä maa on niin arvokasta, että se hyvin
kannattaa suuretkin uhraukset. Tuo taistelu on saksalaisille nykyään
kansallinen asia, jota kaukana sisämaassakin kiintymyksellä seurataan.
Friisien ankara painiskelu luonnonvoimien kanssa on kohotettu
esikuvaksi, jonka jokainen saksalainen koulupoika tuntee.

Uuden marshimaan vallottaminen wattimerestä tapahtuu niin sanoaksemme
"soluttain". Tässä työssä nykyään menetellään seuraavasti. Uloimmasta
reunapadosta rakennetaan mereen lyhyitä poikkipatoja. Nämä poikkipadot
murtavat aallokkoa, ennenkuin se pääpadolle ennättää, ja lietteet
pääsevät siten nopeammin kerrostumaan niitten välisessä tyvenemmässä
vedessä. Kun saarrettu wattipalsta on lietteistä kylläksi kohonnut,
niin sen ulkolaitakin suojellaan padolla ja umpeen vallitettu palsta
kanavilla ja pumppulaitoksilla kuivataan. Siten on wattimerta
vuosisatain kuluessa vallotettu kappale toisensa jälkeen, 100-1000
hehtaarin suuruisia palstoja kerrallaan. Kylät kuitenkin mieluummin
rakennetaan geestin läheisyyteen, vaikka se tavallisesti on kymmenen
tai parinkymmenenkin kilometrin päässä rannasta. Tähän on syynä sekä
turvallisuus että parempi vedensaanti, sillä vaikka marshilla on joka
puolella niin runsaasti suolaista vettä, niin on sitä vastoin
kunnollisesta juomavedestä useinkin puute.

Merimarsheista mainittakoon Elben pohjoispuolella kapea
_Pohjois-Friesland_, Eiderin suulla _Eiderstedt_, joka ulottuu niin
kauas mereen, että sen ulkoreuna vastaa Friisien saarijonoa (wattimeri
tällä kohdalla toisin sanoen on kauttaaltaan kuivaa), historiasta
tunnetut _Ditmarshit_, sekä Elben länsipuolella _Hadeln_, ynnä
Weserin suistamon kahden puolen _Wursten, Stadland ja Butjadingen_.
Itä-Frieslandin marshit ovat kahdesta kohden katkenneet syväin, maan
sisään pistäväin lahdelmain kautta. Toinen on _Jademutka_, johon Weser
ennen laski, -- kunnes 13 vuosisadan alussa sattunut myrskytulva repi
sen paljon avarammaksi, mutta samalla tukki joen suun ja pakotti sen
hakemaan itselleen uuden laskupaikan, -- toinen taas _Dollart-lahti_,
johon Ems laskee, ja jota pitkin Saksan ja Alankomaiden raja kulkee.
Dollart syntyi vasta v. 1277, jolloin myrskytulva murti ja hajotti
Emsin suistamon, ja myöhemmät myrskyt vielä levensivät tätä aukkoa. Osa
menetetystä maasta on kuitenkin voitu vallottaa mereltä takaisin.


Friisein saaret ja Halligit.

Saarijono, joka nauhan tavoin seuraa Pohjanmeren rannikkoa, on Weserin
ja Elben suistamoiden kohdalta katkennut, jakaantuen siten kahteen
ryhmään. Eteläiseen, joka jatkuu Hollannin puolelta, kuuluvat _Borkum,
Juist, Norderney, Langeoog ja Wangeroog_, joilla on tunnetuita
kylpypaikkoja. Pohjois-Friisien saarista ovat suurimmat _Nordstrand,
Pellworm, Amrun, Föhr, Sylt ja Röm_.

Alkuaan nämä saaret ovat olleet yhtä maata mannermaan kanssa. Sitä
todistaa sekin, etteivät ne suinkaan ole kauttaaltaan tuulen kasaamia
dyynejä ja lietteitä, vaan on niillä kiinteämpi "geestisisus". Tämän
jatkoksi merivirrat toivat lietteitä, aallot ja tuulet kokosivat
dyynejä, niin että muodostui pitkiä särkkiä, joiden takana wattimeri
oli osaksi "haffina", osaksi marshimaana. Särkkäin murruttua jäivät
nämä saarijonot jäljelle. Toisilla saarilla on erittäin monivaiheinen
hävityshistoriansa, etenkin Pohjois-Friisien ryhmän eteläisillä
saarilla, jotka ovat historiallisella ajalla toisistaan irti
repeytyneet. Säilyneitten saarien välillä on hävinneitten jäännöksiä.
Jos saaret voidaan uudelleen yhdistää padoilla, niin voidaan wattimerta
ruveta tältäkin puolelta menestyksellä vallottamaan viljelykselle.
Mutta salmet ovat ennättäneet kulua niin syviksi, että työ on vaikea ja
kysyy suuria varoja.

Halligit ovat wattimeressä jäännöksiä hävinneistä marshimaista. Ne
näyttävät olevan häviöön tuomitut. Huolimatta patorakennuksista ja
vallituksista ne pienenemistään pienenevät. Vihannat Halligit ovat kuin
reheviä keitaita harmaassa wattimeressä. Pohjan muodostaa hieno,
hiekaton marshisavi. Jokainen myrskytulva repii saaliikseen uusia
kappaleita näistä löyhistä lietemuodostuksista.


Helgoland.

Näitten yhteen kuuluvain saariperheitten välillä Helgoland on kokonaan
oma, vaikka pieni maailmansa. Korkeana, äkkijyrkin seinämin tämä pieni
kalliosaari kohoo merestä, joka uupumatta kalvaa sen perustuksia,
sortaen harva se vuosi äkkijyrkänteen reunaa, muovaillen ihmeellisen
kalliorannan rotkoiksi ja pylväiksi, joita matkailijat läheltä ja
kaukaa käyvät ihmettelemässä. Vainiot ja puutarhat pienenevät
pienenemistään. Historiallisella ajalla oli vielä matala dyyni, joka
nyt on kappaleen matkaa saaresta erillään, tämän kanssa yhteydessä.


Dyynit.

Dyyneiksi sanotaan hiekkavalleja, joita tuulet kasailevat aaltojen
luomasta hiekasta. Niitten korkeus on melkoinen, ja mereltä nähden ne
näyttävät todellistakin korkeammilta, koska ne sille puolelle suistuvat
jyrkkään. Maan puolelle ne alenevat loivemmin. Dyynien korkeus
tavallisesti vaihtelee 3 ja 18 metrin välillä, mutta on paljon
korkeampiakin. Syltin ja Föhrin saarilla on 35 metriä ja Preussin
rannikolla lähes 50 metriä korkeita dyynejä, jotka siis ovat melkoisia
mäkiä. Ja omituisen muodostumisensa vuoksi ne näyttävät vielä
suurenmoisemmilta, kuin todella ovatkaan. Vaikutusta myös lisää
harjujen hopean hohtava väri ja terävät viiltopiirteet, joista
mielikuvitus näillä lakeilla rannoilla helposti luo muka korkeitakin
vuoria. Dyynit ovat melkein aina kohtisuorassa tuulen suuntaa vastaan.
Ensimäisen korkeimman aallon takana on aina toinen matalampi, tämän
toisen takana usein kolmas ja niin edespäin.

Dyynien väliin pesii lukemattomia tiira- ja lokkiparvia, jotka
tuhansittain hiekkaan munivat kirjavia muniaan ja kirkuen parveilevat
vaeltajan ympärillä, joka sattuu näille pesintämaille eksymään.
Omituiset kasvit, joita emme muualla tapaakaan, verhoovat siellä täällä
näitäkin luonnostaan kaikkein karuimpia muodostuksia. Semmoisia ovat
hietasara (_Carex arenaria_), pienilehtinen arho (_Arenaria
serpyllifolia_), rantakaura (_Ammophila arenaria_) ja rantavehnä
(_Elymys arenarius_) ynnä tyrnipensas (_Hippophae rhamnoides_).
Varsinkin rantavehnä jäykkine, merensinertävine korsineen on näille
seuduille luontainen. Se ei sanottavasti muuta kastetta kaipaakaan,
kuin meren kosteata henkeä. Se näyttää, samoin kuin rantakaurakin,
viihtyvän vain sitä paremmin, kuta korkeammalle kasaantuu hiekkaa sen
ympärille. Sitä myöden kuin hiekkakinos kasvaa, nämä molemmat kasvit
työntävät uusia versoja. Köyhä rahvas kokoo niitten lehtiä karjan
rehuksi, tupansa katoksi tai vuoteensa pehmikkeeksi. Mutta niillä on
vielä paljon suurempi, kerrassaan korvaamaton merkitys. Ne estävät
hiekkamäkiä vaeltamasta maan sisään.

Ymmärtääksemme näitten hiekkanietosten muodostumisen käymme meren
rannalle jonain myrskypäivänä, kun hiekka on kuivaa. Olemme silloin
kuin Saharan erämaassa. Ilma on täynnään lentävää hietaa, joka
kerrassaan pimittää päivän. Myrsky pauhaa, rannikolla murtuvat jyristen
valtavat hyökylaineet, rantavehnän ja kauran kuivat korret kohisevat ja
hiekka maahan pudotessaan rätisee kuin raesade. Hiekan mukana lentää
yhdessä ryöpyssä simpukankuoria, siruja, pieniä sorakiviä, mitä vain
tuuli irti saa.

Tämmöisinä päivinä dyyni hilpeästi vaeltaa. Hiekka lentää pitkin tuulen
puolista rinnettä ylöspäin, mutta harjan päälle päästyään lentävän
hiekan alimmat jyväset joutuvat harjan suojaan ja putoovat alas. Siitä
harja aina siirtyy hiukkasen kauemmas maalle päin. Harjan siirtymistä
ja samalla myös kasvamista siten jatkumistaan jatkuu, kunnes vuosien
kuluttua koko mahtava hiekkamäki on siirtynyt kappaleen matkaa
kauemmaksi maan sisään. Dyynien nopeus on eri paikoissa eri suuri,
mutta on laskettu sen olevan keskimäärin neljästä seitsemään metriin
vuodessa.

Vaeltaessaan dyynit verkalleen, mutta vastustamattomalla voimalla
hautaavat alleen, mitä vain eteen sattuu, viljelysmaita, rakennuksia ja
kokonaisia kyläkuntiakin. Asukkaitten täytyy, sitä myöden kuin dyyni
etenee, muutella pois talojaan. Muutoin ne vähitellen hautaantuvat
hiekan alle, ilmaantuakseen vasta vuosikymmenien kuluttua uudelleen,
mutta dyynin toisella puolella, hiekkavuoren yli mentyä. Itämeren
haffeja saartavilla pitkillä kielekkeillä nietokset varsinkin ovat
mahtavat. Siellä on tapahtunut, että kirkkojakin on jäänyt vaeltavan
hietamäen alle, kun niitä ei ole voitu tieltä pois toimittaa. Kun ne
vihdoin, hietakasan yli kuljettua, ovat uudelleen tulleet ilmoille,
niin on jäljellä ollut ainoastaan sortuneet rauniot.

Nämä viljelyksen viholliset eivät kuitenkaan näytä olevan Saksan
rannoilla aivan vanha ilmiö. Pohjanmeren rannoilla niiden arvellaan
syntyneen 14 ja 15 vuosisadalla, jolloin suunnattoman voimakkaat
myrskyt ja meritulvat noita rantoja hävittivät. Itämeren rannoilla taas
useat suurimmista dyyneistä ovat syntyneet siitä, että metsät on
hävitetty pois ja hiekka siten päästetty juoksemaan. Frisches Haffin
kielekkeeltä hakattiin ja myytiin metsä valtion toimesta
kahdeksannentoista vuosisadalla ja seurauksena siitä oli, että
hiekkadyynit sen jälkeen ovat samalla niemekkeellä tehneet miljoonien
edestä vahinkoa. Sillä särkällä taas, joka sulkee merestä Kurisches
Haffin, ovat dyynit haudanneet alleen kuusi kylää. Kunzenin kylä, jossa
1800-luvun alussa vielä oli 30 taloa, on nyt tullut näkyviin valtavan
hietamäen meren puolella, joka sen alleen hautasi.

Dyynien hävitykset tapahtuvat niin vähitellen, ettei niiden kautta
ihmishenkiä menetetä, niinkuin monessa muussa luonnonmullistuksessa,
mutta vahinkojensa puolesta ne vetävät vertoja suurillekin tulville.

Onneksi ei tätä vihollista vastaan enää olla aivan avuttomia. Sitkeän
taistelun kautta voidaan dyynin muodostuminen ja kulkeminen estää.
Apulaisenaan ihminen tässä työssä käyttää juuri samaisia kasveja, jotka
ovat niin hyvällä menestyksellä sovittaneet taloutensa hietanietosten
luontoon. Dyynin päälle alussa levitellään merileviä, joita aallot
vääntävät rannalle suuria kasoja. Sitten kylvetään rantavehnää, joka
juurillaan sitoo hiekan. Rantavehnän juuret tunkeutuvat kolmekin metriä
syvälle hiekkaan ja kiinnittävät hapsineen lonkeroilleen melkoisen
alan. Kerran juurruttuaan rantavehnä ei hevillä sorru vihaisestikaan
kasvavalta dyyniltä. Kuta enemmän tuuli ryöpyttää sen päälle hiekkaa,
sitä joutuisammin se kasvaa vartta ja muuttaa sitä myöden juureksi
hiekkaan hautaantunutta varren osaa. Missä merituuli ei pääse koko
voimallaan dyynin rintaan puhaltamaan, kylvetään tämän jälkeen
korkeampia kasveja, katajia, pensastammea ja lopulta havupuitakin,
etenkin mäntyä. Kun metsä on päässyt kohoomaan, niin voidaan sen
suojassa ruveta laihoja kasvattamaan. Ehkä ei enää hyvinkään pitkiä
aikoja kulu, ennenkuin Saksan rannat ovat kauttaaltaan "kiinnitetyt".

Onni onnettomuudessa on, etteivät dyynit yleensä kulje aivan kauas
sisämaahan, koska tuulen voima maan sisässä nopeaan vähenee ja
suuntakin käy vaihtelevaisemmaksi.


Pohjanmeri ja Itämeri.

"Pohjanmeren maisemain luonne on heroinen", lausuu Ratzel näitten
molempien merien rantamaisemia verratessaan, "Itämeren taas idyllinen".
Osaksi vaikuttaa sen veden väri ja liikunto, osaksi myös rantain
muodot. Itämeren reunalla on kallioita, maattumia tai dyynejä ja maa
yleensä viettää mereen jotenkin lyhyesti. Kun Itämeri niinikään on
vähemmän myrskyinen kuin Pohjanmeri, niin se tekee kirkkaamman ja
suojaisemman vaikutuksen. Monikin kauas maan sisään pistävä lahti on
kuin sininen sisämaan järvi. Mutta tämä siniväri on hempeämpää, kuin
Välimeren tai Golf-virran suolaisen veden tumma metalliloistoinen sini,
ja sen vivahdukset ovat paljon rikkaammat. Pohjanmeri taas on
viheliäinen, kellertävän ja harmaan sekainen, niinkuin ainakin
myrskyisen, pohjiaan alati penkovan, rantojaan hankaavan meren vesi.
"Watit" ovat saman väriset kuin se häälyvä liete, joka samentaa
Pohjanmeren merenviheriät aallot. Harmaa on niiden väri ja hopean
harmaina hohtavat niistä pakoveden jättämät allikot. Vielä
luontaisemmat ovat Pohjanmeren rannoille vehmaan vihannat marshit.
Niiden reunassa ei merta vastusta kalliot eivätkä kivikkoriutat, vaan
melkein meren tasalla leviää erinomaisen rehevä kasvisto, niittyjä,
viljavainioita, kellertäviä naurismaita. Ja näitä vihantia lakeuksia
risteilevät lukemattomat kanavat, melkein reunojaan myöden täynnään
vettä. Kanavain tummanruskeasta lieju- tai mutapohjasta ei kuulla
ainoakaan kivi, veden liikunto on tuskin huomattava ja vedenpintaa
kattavat siellä täällä laajat ulpukkalautat. Ainoastaan ihmisten,
punaisista tiilistä keinotekoisille kunnaille rakennetut huoneet
kohoovat matalaa taivaanrantaa korkeammalle ja puut yhtyvät
yhtenäiseksi metsänreunaksi vain siellä, missä vanhain puistikoiden
ympäröimiä taloja on kyllin taajassa, sulaakseen yhtämittaiseksi tumman
viheriäksi vyöksi. Nämä olisivat peräti rauhallisia näköaloja, elleivät
nuo suuret, suorat, toisiaan leikkaavat padot ja kanavat katsojalle
muistuttaisi, että ainoastaan asukkaitten väsymätön työ ja valppaus
estää rantahyökyjä hukuttamasta näitä rauhallisia näköaloja aaltojen
alle.

Missä maa ja meri lakeilla rannoilla toisiaan kättelevät niemineen ja
lahtineen, siellä aina mahtava meri vie maisemassa voiton. Meren
vaikutusta vielä vahvistavat virtain, lahtien, järvien ja mutkain
laajat vesipinnat. Stralsund näyttää uivan merenpinnalla samoin kuin
Veneziakin, Marienburg etsii kuvaansa Nogatin kiiltävästä kalvosta,
Frieslandin kaupungit ovat melkein suorastaan mereen rakennetut, samoin
kuin Amsterdamkin. Kaupungit näyttävät kohoovan oijeti vedestä, ja
siitä niiden yhtenäinen, voimakas ulkopiirre. Ne ahtautuvat taajoiksi
ryhmiksi jokien suistamoihin tai lahtien pohjukoihin, niitä piirittävät
muurit ja padot. Avarain ulappain vastapainoksi ne kohottavat lakean
näköpiirin yli muureja ja korkeita torneja. Sitä vilkkaamman kuvan
muodostavat kylät ja hajallaan olevat talot. Korkeain ruskeanpunaisten
tiilirakennusten väri soveltuu täällä, samoin kuin Frieslandinkin ja
Alankomaiden maisemissa, paremmin sumuun ja meriviheriään, kuin
siniseen taivaaseen ja auringonpaisteeseen. Miten vilkas ja iloinen
onkaan Rügenin aaltoileva ranta keltaisine ja viheriäisine värineen,
punaisine tiilitaloineen, joita on ikäänkuin sattuman asettamina siellä
täällä hajallaan epäsäännöllisissä ryhmissä, miten vakavana mutta
voimakkaana kohoo niihin verraten Stralsundin ruskea haahmo muurineen
ja tornineen.


Luoteis-Saksan kohosoilla.

Weserin länsipuolella Pohjois-Saksan alanko muuttuu suoksi. Niinkuin
meri leviää maa rannattomiksi aavoiksi, joilla ainoastaan siellä täällä
joku matala hiekkakumpu pistää polveaan suon ruskeasta pinnasta. Tosin
on muuallakin Pohjois-Saksan alueella tiheässä samanlaisia soita, mutta
ne eivät laajuutensa puolesta likimainkaan vedä vertoja Frieslandin ja
Oldenburgin aavoille.

Nämä suot ovat syntyneet hiekkapohjalle sen kautta, että liete taikka
rautaruoste on sitonut hiekkajyväset toisiinsa vettä läpäisemättömäksi
pohjaksi. Suot ovat tosin meren rannallakin korkeammat meren pintaa,
mutta rannikkoa reunustavat dyynit estävät vettä vapaasti mereen
juoksemasta. Vetisellä pohjalla alkaa valkosammal rehottaa. Sitä myöden
kuin sammal kasvaa, alimmat osat siitä mätänevät muroksi. Näin
murokerros vahvenemistaan vahvenee, ja kun se säilyttää vettä ikäänkuin
pesusieni, niin ei ylimpänä kasvavalta sammalkerrokselta lopu kosteus
eikä ravinto. Vuosituhansien kuluessa on siten kasvanut murokerros,
jossa toisin paikoin ei ole viidenkäänkolmatta metrin syvyydestä pohjaa
tavattu. Tavallisesti kasvaa suo keskeltä hieman korkeammaksi kuin
reunoilta, ikäänkuin matalaksi kilveksi. Saksan lämpöisemmässä
ilmanalassa sekä mätäneminen että kasvu tapahtuvat paljon nopeammin,
kuin meidän maamme rahkasoilla.

Kolkompaa maisemaa, kuin moinen kohosuo on, ei ole helppo kuvitella.
Vihannuutta ei missään, paitsi virtain liejuisilla rannoilla, jotka
kuitenkin ovat niin syvälle kaivautuneet, ettei niitä näy suolle.
Maanpinta näyttää ikäänkuin palaneelta. Ainoastaan sammal viihtyy ja
toisin paikoin kitukasvuinen kanerva. Ihmiselämää ei näy muuta kuin
harvassa polttoturvetta valmistavaa työväkeä ja heidän kehnoja,
koivujen ympäröimiä majojaan. Koivu on melkein ainoa puu, joka näillä
soilla toimeen tulee. Keväällä virkistää vaeltajan silmää vielä
suomyrtti, variksenmarja, kellokanerva (_Erica tetralix_), Saksan
soitten varsinainen asukas, kihokit ja eräät toisetkin vaatimattomat,
mutta muualla Saksassa osasta harvinaiset kasvit. Vielä köyhempi kuin
kasvisto on eläimistö. Linnut eivät viihdy näillä suojattomilla
aukeilla; ainoastaan sammakoitten, myrkyllisten kyitten ja sisiliskojen
mielestä ei maailmassa maata parempaa, ja sääsket pitävät ilmassa
iloaan, keijuen sankkoina pilvinä.

Suurin näistä soista on _Bourtangermoor_ Emsin vasemmalla rannalla.
Sillä on paikkoja, mihin ei näy ainoatakaan puuta, majaa eikä lapsen
mittaa korkeampaa pensasta, niin pitkältä kuin silmä kantaa.
Uloimmatkin suosiirtolat, jotka koivulehtoineen kauan päilyivät
takanamme siintävinä kaukosaarina, ovat lopulta vaipuneet taivaanrannan
alle. Vielä enemmän kuin meri täyttää moinen aava rannaton suo mielen
äärettömyyden tunteella. Ainoastaan kapeat, vaaralliset polut vievät
suon poikki ja moni on niiltä eksyttyään hukkunut suon petollisiin
pohjattomiin liejuisin. Mutta siitä huolimatta kulkivat jo roomalaiset
legionat näitten soitten poikki, sotiessaan Pohjois-Germanian heimoja
vastaan. Pyöreistä, parin metrin mittaisista tammipölkyistä
rakennettiin suon poikki kapulasiltoja, joitten jätteitä on löydetty
sekä Hollannin että Saksan puolelta.

Mutta vaikka nämä suot näyttävätkin niin viheliäisiltä ja toivottoman
köyhiltä, niin on niilläkin rikkautensa, jahka niitä opitaan
käyttämään. Mitäpä muuta ne ovat, kuin luonnon keräämiä äärettömiä
hiilivarastoita, vaikka vielä ovatkin veden varassa. Murokerros
kuoritaan päältä pois, käytetään lämmitysaineeksi ja moneen muuhunkin
tarkotukseen, ja alemmat kerrokset muokataan viljelysmaaksi.

Kun joku kohosuon osa otetaan työn alaiseksi, niin siihen ensinnä
kaivetaan syvä kanava, joka alkaa joko merestä taikka muusta
laivaväylästä. Tästä valtakanavasta kaivetaan kahden puolen
poikkikanavia. Siten kuivanut murokerros kuoritaan pois ja valmistetaan
polttoturpeeksi ja kaikenlaisiksi muiksi hyödyllisiksi tavaroiksi.
Meidän aikamme teollisuus on tosiaan näyttänyt ihmeitä tekevän voimansa
turvettakin käsitellessään. Siitä valmistetaan jos minkälaisia
teollisuustuotteita, paperia, tapetteja, pergamenttia, kankaita, jopa
valkoisia kynttilöitäkin, vaikka tämä kummalta kuuluu. Suon pohjalle
muokataan sitten pellot. Kanavan varrelle syntynyt siirtokunta
kuljettaa omilla laivoillaan turveteollisuuden tuotteita markkinoille
ja tuo mukanaan joko lantaa taikka lihavaa marshimaata peltojensa
höysteeksi. Siten siirtokunnan ympärille pian syntyy somat puutarhat ja
vihannat vainiot, jotka leviämistään leviävät, sitä myöden kuin
teollisuuskin edistyy. Nämä _fen-siirtolat_, joita Saksassa on ruvettu
hollantilaisten esimerkin mukaan perustamaan, ovat menestyneet niin
hyvin, että niissä jo asuu tuhansittain toimeen tulevia ihmisiä.
Kohosoitten viljelemisestä on tullut tärkeä taloudellinen kysymys,
sillä noin 17 prosenttia Pohjois-Saksan alangosta on tämmöistä maata.
Vainiot ovat jo venyneet penikulmia pitkiksi ja yhä syvemmälle
tunkeutuu viljelys ennen arvottomiksi luultuihin maihin. Missä ei ole
saatavana hiekkaa tai savea, siellä suota vielä vanhaan tapaan
poltetaan ja tuhkaan kylvetään tatarta, ruista tai kauraa. Keväällä
näiltä soilta kohoava savu leviää yli koko Saksan aina Alppien
rintamaan saakka, kiehtoen maisemat utuiseen huntuunsa.


Keski-Saksan vuoristokynnys.

Vuoristomaisemissa, jotka etelässä rajottavat Pohjois-Saksan alankoa,
olemme erottaneet kaksi osaa, Keski-Saksan vuoristokynnyksen ja
Etelä-Saksan vuoristo- ja laaksoseudut.

Tämän eron tekemiseen on sekä luonnonmaantieteelliset että
asutusmaantieteelliset syyt. Keski-Saksan vuoristokynnys on yleisenä
vedenjakajana Pohjois- ja Etelä-Saksan välillä -- vaikka tosin
suurimmat virrat sen murtavatkin -- ja sitä pitkin myös kulkee
Pohjois-Saksan ja Etelä-Saksan asutuksen ja historiallisen kehityksen
raja. Jos esim. astumme Thüringerwaldin poikki, niin tulemme muutamassa
tunnissa toimeliaan mutta arkiluontoisemman pohjois-saksalaisen rahvaan
piiriltä oikopäätä herttaisemman ja runollisemman etelä-saksalaisen
rahvaan alueelle. Idästä länteen käsin lukien huomasimme tässä
vuoristokynnyksessä seuraavat pääosat: _Sudetit_ Schlesian rajalla ja
niitten jatkon _Riesengebirgen; Erzgebirgen_, jota pitkin raja Böhmiä
vastaan kulkee; _Fichtelgebirgen, Thüringerwaldin_, muista erillään
olevan _Harzin, Weser-vuoriston, Hessin vuoriston ja Rheinin
liuskevuoret_. Alamme tämän kuvauksen Saksan keskivuoriston maisemista
Harzista, joka pohjoisesta tullessamme ensimäiseksi vastaamme kohoo.
Harzin maisemat ovat monessa suhteessa luontaiset keskivuoriston
yleiselle maisemasävylle.


Kuvia Harzista.

Harz on sekä erillisen, yksilöllisen asemansa että jylhän luontonsa
puolesta jo vanhastaan ollut tarujen ja runojen suosima. Ken ei olisi
ihastuksella lukenut Heinen "Harzinmatkaa!"

Suurella uteliaisuudella sen vuoksi tähyilin sen ulkopiirrettä, kun
hyvällä pyörälläni kiitäen Lüneburgin nummea näin sen sukeltavan
näköpiirin yläpuolelle, ikäänkuin sinisestä paperista leikattu
varjokuva. Lähempänä se joksikin aikaa jälleen katosi näkyvistä
emävuorista lakeudelle eksyneen selänteen taa, mutta tuon uloimman
maanaallon toiselta puolen näköala oli sitä vapaampi. Edessäni oli nyt
jotenkin lähellä koko komea vuoristo, kohoten lakeudesta ikäänkuin
mahtava saarento, Brockenin pyöreä laki kaikkein ylimmäksi. Näin
metsänpeittoisen kukkulajonon, ikäänkuin joukon suunnattomia vihantia
hietakasoja. Jyrkästi viettävillä sivuilla kasvoi kylvömetsää palsta
palstan vieressä, ja nämä palstat jakoivat keskenään rinteet
suoraviivaisesti, maan muodostuksista välittämättä, juuri sillä tavalla
kuin metsäherra kylvöä suunnitellessaan oli ne karttaansa piirustanut.
Näin väljiä laaksoja vuoriston juurella ja niissä kaupunkeja ja kyliä
lukemattomine tehtaineen, joitten piipuista savu lakkaamatta tuprusi.
Mutta nuo "hietakasat" ovat niin lähellä toisiaan, että ne keskellä
juoksevat yhteen, joten niiden väliset laaksot ovat paljon korkeammalla
vuoriston juurta. Ajatelkaamme vielä, että juokseva vesi on kasain
ulkosyrjään uurtanut syviä laaksoja, niin saamme ne virtalaaksot, jotka
Harzin reunoja katkoilevat ja luontonsa puolesta ovat kauneinta, mitä
koko vuoristossa on. Ainoastaan näissä laaksoissa paljastuu vuoriston
peruskallio, toisin paikoin erinomaisen rohkeihin muotoihin
muovailtuna; muualla se on kauttaaltaan vihannan kasvullisuuden
peitossa, kaikkein korkeimpia tuntureita lukuun ottamatta.

Maisemain vaikutus suuressa määrin riippuu säästä. Kun sattuu kylmä,
tasainen vihmasade, joka Saksanmaan keskivuorilla ja varsinkin Harzissa
on niin tavallinen matkatoveri, niin on runosuonen vaikea viritä ja
maisemat jäävät sitä korkeampaa loistoa vaille, jonka intomieli niille
suo. Minulla oli koko sillä ajalla, minkä Harzissa samoilin, hyvin
huono sääonni, ja sen vuoksi näin maisematkin arkipäiväisillä silmillä.
Mutta kuinka lumoovan kaunista Harzin luonto voi olla, siitä ovat
Heinen kuvaukset todistuksena. Tosin vuoriston metsät viime
vuosisadan alkupuolella vielä olivat luonnontilassa ja kuuluisaa
runoilijaromantikkoa lisäksi suosi mitä paras sää, niinkuin näkyy hänen
sanoistaan: "Nousin vaaran, laskin toisen, loin katseeni moneenkin
viehkeään niittylaaksoon. Hopeiset purot kohisivat, metsälinnut
visertelivät suloisesti, karjankellot helkkyivät, Jumalan aurinko
kultasi paisteellaan monenlaiset viheriöitsevät puut ja ylläni oli
taivaan sinisilkkinen kansi niin selkeä, että sen läpi saattoi nähdä
syvälle kaikkein pyhimpään saakka, kussa enkelit istuivat Herran
jalkain juuressa ja hänen kasvoistaan tutkivat ikuisuuden sointuja."

Nousin Brockenin 1,140 metriä korkealle kukkulalle pohjoiselta
puolelta, pienen Oker-joen laaksoa. Laakson jyrkät ja huimaavan korkeat
rinteet olivat tasaisen kuusikon peitossa, siellä täällä kasvoi
kuitenkin tammikkoakin, joka minua pohjoismaalaista enemmän viehätti.

Aina toisinaan työnsi rinne metsän läpi esiin huimaavan korkean kapean
kalliokielekkeen, ikäänkuin saarnastuolin, taikka kirkontornin. Alla
hyppeli pieni Oker kiveltä kivelle, täyttäen vähäpätöisyydestään
huolimatta kumean laakson huminallaan. Missä oli pienoinen tehdas,
missä mylly, tai metsäherran asumus sen rannalla.

Mutta komein tämä, niinkuin muutkin Harzin laaksot, oli alaosastaan.
Kun olin tuntikauden jotenkin tiukasti ylöspäin kiivennyt, silloin
tällöin kohdaten puukuormia, jotka juhditta laskivat vuoristosta
tasaisesti alenevaa tietä, niin tiesin tosin jo olevani melkoisen
korkealla, mutta maisemasta sitä ei voinut päättää. Vuoriseinät kahden
puolen olivat vaipuneet alas ja yksitoikkoinen kylvömetsä piiritti
minua joka puolella. Seudut väljenivät, notkot täyttyivät, jokien
juoksu kävi hitaammaksi. Missä näköala vähän avautui, levisi nyt eteeni
yksitoikkoisia synkkiä metsämaita, pohjana joku etäinen sinettyvä
vaara.

Moinen kylvömetsä, jossa puut seisovat säännöllisesti riveissä ja
ruoduissa penikulmia laajoilla alueilla, tuntuu meikäläisen metsän
luonnonvapauteen tottuneesta mielestä omituisen kolkolta ja
aavemaiselta. Minne vain katselet, kaikkialla näet määräävän käden
jälkeä pienimmissäkin seikoissa, mutta ihmistä, joka on tämän
järjestänyt, ei näy ei kuulu. Ja ainoastaan sitä suvaitaan, mitä
voidaan edullisimmin hyödyksi käyttää. Puut kasvavat, mutta metsä on
kuollut.

En ymmärtänyt tämmöistä puistoa erämaaksi käsittääkään, vaan päätin
suoraa päätä astella noita kylvövakoja pitkin Brockenille. Mutta en
silloin muistanut, että puisto oli kokonaisen valtakunnan istuttama.
Siinä saattoi eksyä vaikka miten moneen kertaan, ja sattuman kauppa
oli, että Brockenille osasin. Kilometriä korkealla voi Saksankin
lauhkeassa ilmanalassa sattua niin kylmiä myrskyjä ja sateita, että
matkamies saa viettää hyvin tukalan yön taivasalla, ellei ihmisten
asunnoille pääse. Niin oli minun silloin käydä, rämpiessäni usvassa ja
sateessa Brockenin kukkulalla, tunkeutuessani ränkkyisen, vetistä
suosammalta kasvavan kuusikon läpi, joka lähellä puurajaa oli niin
matalaa, että pääni kaaloi pitkin metsänlatvoja. Mutta vaikeita
kallioseiniä tai ylipääsemättömiä rotkoja ei täällä ylhäällä ollut sen
enempää kuin Lapin tuntureillakaan. Vuoroin suota ja louhikkoa,
verkalleen kohoovaa maata, semmoista oli Brockenin laki. Mutta sen
näköalasta ei ollut minun suotu mitään nähdä, ne peitti läpitunkematon
usva kääreeseensä, enkä saanut nähdä edes Brockenin kummitustakaan,
sillä se vaatii ilmestyäkseen samalla kertaa sekä auringonpaistetta
että sankan sumuseinän.

Verraten harvoin näköala tältä myrskyiseltä ja sumuiselta vuorelta
onkaan aivan selvä. Mutta kauniilla säällä se käsittää kymmeniä
penikulmia maailmaa. Heine kuvailee sitä seuraavalla leikillisellä
tavalla: "Vallan omituiselta tuntuu meistä kaikista ensi näkemällä
Brocken. Joka puolella meitä kohtaa uudet vaikutukset, jotka osasta
ovat hyvin erilaiset ja ristiriitaisetkin, yhtyen lopulta suureksi,
sekavaksi tunteeksi. Mutta jos meille onnistuu käsittää tämän tunteen
syvin sävy, niin käsitämme samalla vuoriston luonteen. Brocken on kuin
onkin saksalainen. Saksalaisella perusteellisuudella se meille selvään
ja seikkaperäisesti näyttää, ikäänkuin jättiläispanoramassa, satoja
kaupungeita ja kyliä, jotka enimmäkseen ovat vuoren pohjoispuolella, ja
joka puolella vuoria, metsiä jokia ja vainioita äärettömän avaralta.
Mutta juuri sen kautta koko näköala on ikäänkuin terävästi piirrettyä,
puhtaasti väritettyä erikoiskarttaa, ei millään puolella silmää
oikeastaan ilahuta kauniit maisemat." Mutta illan tullen puhkesi
kuitenkin Heinekin kaunopuheliaaseen ihastukseen: "Meidän näin
jutellessamme alkoi hämärtää. Ilma viileni vielä entisestään,
näkötorniin lappoi ylioppilaita, käsityöläisiä ja muutamia kunnon
porvareita, ynnä näitten aviopuolisoita ja tyttäriä, jotka kaikki
tahtoivat nähdä auringonlaskun. Se olikin ylevä hetki, joka viritti
sielun rukoukseen. Ehkä neljännestunnin seisoivat kaikki vakavina
vaieten ja katselivat, miten lännessä ihana tulipalo verkalleen
laskeutui. Auringon ruskotus punasi kasvot, kädet itsestään kävivät
ristiin, tuntui siltä, ikäänkuin me, hiljainen seurakunta, olisimme
seisoneet jättiläiskirkon keskilaivassa ja pappi juuri olisi kohottanut
kalkin ja Palestrinan ikuinen virsi olisi uruista tulvinut seurakunnan
yli." -- --

Kun aamulla läksin Brockenilta, niin sain kotvasen kulkea, ennenkuin
pääsin kukkulan pilvihatun alta ja vilahdukselta näin allani
vaaleanviheriäistä maailmaa kylineen, vainioineen, kaupunkeineen. Mutta
pian metsät jälleen alkoivat ja polku taas kierteli yksitoikkoista
kylvökuusikkoa. Toki Bode-virran syvässä jylhässä laaksossa vihdoinkin
kohtasin maiseman, joka huonosta säästä huolimatta minunkin mielessäni
viritti runollisia mielialoja. Mahtavine rinteineen, koskineen,
yksinäisine myllyineen ja mökkineen, vanhoine metsineen se tosiaan oli
suurenmoisen kaunis.

Näin ensimäisen suotuisan vaikutuksen saatuaan mieli virittää
kanteleensa ja herkemmin soivat nyt sen kielet jokaiselle uudelle
maisemapiirteelle, uudelle luonnon vaikutukselle. Ja kuta enemmän
vaeltaja lisäksi syventyy vuoriston moniin vanhoihin taruihin ja
muistoihin, sitä runsaammin alkavat virrata mielessä vaikutelmien
purot, kokoontuakseen yhdeksi luonnonsäveleksi. Mutta sitä myöden myös
kasvaa hänen riemunsa, että runoilija on nämä tunteet niin ihanasti
sanoiksi pukenut.

"Aurinko nousi", kirjottaa Heine 'Harzinmatkassaan', "usvat pakenivat,
ikäänkuin peikot kukon kolmatta kertaa laulaessa. Minä kiipesin jälleen
vuorille ja laskeusin laaksoihin, ja edessäni liehui kaunis aurinko,
valaisten yhä uusia ihanuuksia. Vuoren haltija silminnähtävästi minua
suosi. Nähtävästi hän tiesi, että moinen runoilijaihminen voi kertoa
paljon hupaisia juttuja, ja hänpä näytti minulle Harzin tänä aamuna
semmoisena, jommoisena ei jokainen saa sitä nähdä. Mutta minutkin näki
Harz semmoisena, jommoisena vain harvat ovat minut nähneet, ja
silmissäni kiilsivät yhtä ihanat kastehelmet, kuin laakson
ruohoissakin. Lemmen aamukaste kostutti poskiani, humisevat kuusikot
ymmärsivät minut, niitten oksat jakautuivat, liikkuivat edes ja
takaisin, ikäänkuin olisivat mykät ihmiset käsillään viittoen
osottaneet iloaan, ja etäisyydestä kuului ihmeellinen salainen
helkkynä, ikäänkuin kellojen soitto kadonneesta metsäkirkosta.
Sanotaan, että ne ovat karjankelloja, jotka on Harzissa näin
sulosointuisesti ja kirkkaasti viritetty... Pian otti minut jälleen
helmaansa pilviä pitävä kuusikko. Kunnioitan kaikin puolin näitä puita,
sillä niitten toimeentulo ei ole niinkään helppoa, ja varsinkin
nuoruudessaan ne saavat monta kovaa kokea. Vuoren pinta on täällä
täynnään suuria paasia, ja useimpain puitten on täytynyt juurillaan
kiertää taikka halkaista kivet ja työläästi etsiä maaperää, josta ne
saavat ravintonsa. Siellä täällä kivet ovat kasaantuneet päällekkäin,
muodostaen ikäänkuin portin, ja niiden päällä seisoo puita, joitten
paljaat juuret valuvat tämän kiviportin ylitse, päästen vasta portin
juurella maahan painumaan, joten ne näyttävät kasvavan tyhjässä
ilmassa. Mutta siitä huolimatta ovat nuo puut kohonneet valtavan
korkeiksi ja ikäänkuin kasvaneet yhteen syleilemäinsä kivien kanssa, ja
senpä vuoksi ne seisovatkin vankemmin, kuin niitten mukavuutta
harrastavat toverit alankomaan lauhkeassa metsämaassa. Samoin seisovat
elämässään ne suuret miehet, jotka varhaisia esteitä ja vaikeuksia
voitettuaan ovat sitä enemmän vahvistuneet. Kuusien oksilla kiipeilivät
oravat ja niitten alla käyskenteli keltainen kauris. Nähdessäni moisen
jalon soman eläimen en voi käsittää, miten sen ajo ja tappaminen voi
huvittaa sivistyneitä ihmisiä. Mutta tuo eläin on armeliaampi kuin
ihminen, se imetti korvessa pyhän Genovevan poijutta.

"Miten somasti kultaiset auringonvalot puhkoivat kuusikon vahvaa
havukattoa. Puunjuurista luonnon portaat. Kaikkialla hyllyviä
sammalpatjoja, sillä kiviä peittävät jalan vahvuiset, ihanimmista
sammallajeista muodostuneet vihannat samettipolsterit. Mikä viileyden
suloisuus, mikä lähteen lirinän haaveellisuus! Siellä täällä kumpuaa
vesi hopean kirkkaana kivien alta ja valelee paljastuneita juuria ja
säikeitä. Kumartuessaan tämän vedenliikkeen puoleen vaeltaja on
kuulevinaan kasvien salaista muodostumishistoriaa ja vuoren tyyntä
sydämensykkinää. Toisin paikoin pulppuaa vesi suuremmalla voimalla
kivien ja juurien välistä ja kyhäilee pikku koskia. Hupaista on istua
semmoisen partaalla. Vesi kuohuu ja supattaa uupumatta ihmeellistä
tarinaansa, linnut visertävät katkonaisia kaihonsäveliään, puut
kuiskaavat tuhansin neidonkielin, ikäänkuin tuhansin immensilmin
katselevat minua ihmeelliset vuorikukat, kurkottavat minua kohti
kummallisen monijakoisia leveitä lehtiään, auringonsäteet rattoisasti
väreilevät ja karkeloivat, syvämietteiset pikkuyrtit kuiskailevat
toisilleen viheliäisiä juttujaan, kaikki on kuin lumottua, yhä
salaisemmalta ja salaisemmalta alkaa tuntua, ikivanha uni alkaa elää,
lemmityn kuva ilmestyy -- ah niin väleen jälleen kadotakseen!" --

Harzin kauneimmat maisemat ovat, niinkuin jo mainitsimme, niitten
jokien varrella, jotka vuoristosta laskevat lakeudelle eri puolille.
Suurin näistä on itään päin laskeva Bode, jonka varrella ovatkin
vuoriston jylhimmät maisemat. Mutta nekään eivät ole ylhäällä, lähellä
korkeimpia kukkuloita, vaan siinä, missä virta murtautuu vuoristosta
lakeudelle. Joki on siellä uomakseen uurtanut syvän kalliorotkon, jota
kahden puolen reunustavat äkkijyrkänteet, parisataa metriä korkeat
vuorenpatsaat ja teräväkärkiset keilat. Täällä on Boden koski, täällä
"Noitain kisapaikka", korkea suippo kallionkeila, jonka ympäri ei
tosiaankaan voi piirihyppyä tanssia, muuta kuin luudalla leijaillein,
-- täällä "Hevonporras", parisataa metriä korkea seinämä, jonka päältä
prinsessa hyvin vanhaan aikaan kannusti hevostaan, niin että se hyppäsi
laakson poikki -- kaikki tunnettuja matkailijamaisemia.

Heineä viehätti kuitenkin enemmän vähäinen Ilse, joka laskee pohjoiseen
ja on Okerin syrjäjöki. Verrattoman runollisesti hän kuvaa tätä pientä
vuoripuroa, jonka laaksoa hän laskeutui alas Brockenilta:

"Kuta syvemmälle laskeuduimme, sitä suloisemmin touhusi maanalainen
vesi, vilahdellen välkähdellen ainoastaan sieltä ja täältä kivien ja
pensaitten lomasta, ikäänkuin salavihkaa kurkistellen, uskaltaisiko
siitä esiin tulla, ja vihdoin pieni aaltonen varsin päättäväisesti
hypähti ulos paljaan taivaan alle. Ja tässäkin uudistui tuo vanha
ilmiö. Kun joku rohkea uskaltaa lähteä alkuun, niin epäröiväinkin suuri
joukko äkkiä omaksi ihmeekseen saa uskallusta ja rientää yhtymään
tuohon ensimäiseen. Koko joukko toisia lähteitä ponnahti nyt äkkiä
esille piilostaan, ne liittyivät siihen, joka oli ensimäiseksi ulos
karannut, ja tuossa tuokiossa ne yhteisvoimin jo muodostivat melkoisen
puron, joka kuohui alas pitkin vuorilaaksoa lukemattomin koskin ja jos
miten monessa mutkassa. Tuo oli nyt Ilseni, suloinen lemmitty Ilseni.
Se juoksee kautta siunatun Ilselaakson, jonka kahden puolen vaarat
vähitellen kohoovat yhä korkeammiksi, ja niitten rinteet ovat juurelle
saakka enimmäkseen tammien ja pyökkien ja muitten lehtipuitten
peitossa, kuuset ja muut havupuut ne jäivät tuonne ylhäälle. Mainituita
lehtipuita etupäässä kasvaa Ala-Harzissa, joksi Brockenin itäpuolella
olevaa vuoren osaa sanotaan; länsipuoli taas on Ylä-Harz. Ylä-Harz
tosiaan on paljon korkeampaa ja siis myös soveliaampaa havupuitten
kasvattamiseen.

"Ei voi sanoin kuvata, miten iloisesti, luonnonlapsen sulolla Ilse
syöksyy ihmeellisen muotoisten kalliopaasien yli, joita on sen tiellä.
Missä vesi hurjana kuohahtaa korkealle, missä kiehuu yli reunainsa,
missä taas suihkuaa kivenraoista, ikäänkuin täytetystä ruiskukannusta,
kaatuu alas puhtaissa kaarissa ja uoman tavattuaan jälleen sipsuttelee
pienien kivien yli, ikäänkuin iloinen tyttö. Niin, niin, satu on tosi,
Ilse on prinsessa, joka nauraen, kukkaisena juoksee alas pitkin vuoren
rinnettä. Miten prinsessan valkoinen vaahtivaippa välkkyy
auringonpaisteessa! Kuinka tuulessa häälyvät hopeiset povinauhat! Kuin
kimaltelevat ja säkenöivät hänen timanttinsa! Korkeat pyökit seisovat
rannalla ikäänkuin vakavat isät, jotka salavihkaa hymyillen katselevat
suloisen lapsen vallattomuutta, valkoiset koivut liikuttelevat oksiaan
tätimäisen tyytyväisinä, mutta yhtämittaisessa huolessa noitten
uhkarohkeitten hyppyjen vuoksi, ylpeä tammi katselee leikkiä ikäänkuin
ynseä setä, jonka täytyy kustantaa kaunis sää, ilmassa linnut
visertelevät hyväksymistään ja rannalla kukat hellästi kuiskaavat: Oi,
ota meidät mukaan, sisar armas! -- Mutta iloinen immyt se vain hyppelee
edelleen ja yhä edelleen, ja äkkiä se hurmaa haaveilevan runoilijan ja
valaa hänen päälleen kukkasateena helkkyviä säteitä ja säteileviä
sointuja, ja hänen koko olemuksensa huumaantuu pelkästä ihanuudesta ja
hän kuule vain kirkkaan hopeisen äänen:

    "Olen prinsessa Ilse ja linnain
    On uhkea Ilsenstein.
    Siell' onnen ainaisen saamme,
    Mua seuraa vierelläin...

"Ikäänkuin unessa tietäni kulkien tuskin olin huomannutkaan, että
olimme jättäneet syvän Ilselaakson ja jälleen kapusimme vaaralle. Ylen
jyrkkä oli nousu ja kovin vaivalloinen, ja moni meistä pian hengästyi.
Mutta samoin kuin serkkuvainaja, joka lepää Möllnin kirkkomaassa, mekin
edeltäpäin ajattelimme alastuloa ja olimme siitä tyytyväisemmät.
Vihdoin olimme Ilsensteinillä.

"Se on valtava graniittipatsas, joka korkeana ja uljaana kohoo
syvyydestä. Kolmelta puolelta sitä piirittävät korkeat metsäiset
vuoret, mutta neljäs, pohjoinen puoli on vapaa, ja sillä puolella näkyy
syvällä alla Ilsenburg ja Ilse ja lakeita maita, jos miten pitkältä.
Kallion tornimaisen huipun päässä on suuri rautainen risti, ja töin
tuskin on siinä lisäksi tilaa neljälle jalalle.

"Samoin kuin luonto on aseman ja muodon puolesta antanut
Ilsensteinille haaveellista viehätystä, samoin on tarukin sen valaissut
ruusunhohteellaan. Gottschalk siitä kertoo: 'Tarun mukaan tässä seisoi
kirottu linna, jossa rikas ihana prinsessa Ilse asui, ja vielä tänä
päivänä hän joka aamu kylpee Ilsessä. Joka onnellinen sattuu paikalle
oikealla hetkellä, sen prinsessa vie vuoren sisään linnaansa ja
kuninkaallisesti palkitsee.'... Suotta eivät vanhat saksilaiset
keisarit niin hyvin viihtyneet täällä kotoisessa Harzissaan... suotta
he eivät ikävöineet suloisia Harz-prinsessojaan, Harzin humisevia
metsiä, oleskellessaan kaukana etelässä sitronain ja myrkkyjen
maissa... Mutta minä kehotan jokaista, ettei hän Ilsensteinin huipulla
seistessään ajattelisi keisareita eikä keisarikuntaa, eikä ihanaa
Ilseäkään, vaan ainoastaan omia jalkojaan. Sillä kun minä siellä
seisoin, ajatuksiini vaipuneena, niin kuulin äkkiä taikalinnasta
maanalaista soittoa ja näin vuorien joka taholla kääntyvän päälleen ja
Ilsenburgin punaisten tiilikattojen alkavan tanssia, ja vihantain
puitten lentelevän sinisessä ilmassa, niin että koko maailma muuttui
silmissäni siniseksi ja viheliäiseksi, ja minä huimauksen valtaamana
varmaan olisin syöksynyt syvyyteen, ellen olisi sieluntuskassani
syleillyt rautaista ristiä..."

Mahdollista on, että Heinenkin olisi nykyisin vaikeampi innostua Harzin
maisemissa, niin paljon ne ovat säännöllisen metsänhoidon ja
matkailijaliikkeenkin kautta menettäneet. Näyttää kuitenkin siltä, kuin
olisi uusi parempi aika koittamassa. Metsänhoidossa voittaa alaa se
käsitys, että vapaat sekametsät perältäkin ovat edullisimmat, ja
matkailijaliike alkaa yhä enemmän vaatia luonnonkauneuden säilyttämistä
puhtaana ja turmeltumattomana.

Mutta nykyisinekin metsineen Harz saa vuosittain vastaanottaa
suurenmoisen matkailijatulvan läheisiltä lakeuksilta ja kauempaakin.
Erinomaiset viertotiet risteilevät vuoristoa, pari rautatietä on
rakennettu sen poikki ja Brocken on saanut asiaan kuuluvan
hammasratansa. Verraten etäisiltäkin seuduilta voi nykyään huvimatkue
sunnuntai-aamuna kiitää Brockenille, viettää päivänsä vuoriston
jylhissä laaksoissa ja raikkaissa metsissä. Harvinaista ei ole, että
joku komea kauris tai punahirvi nopeana vilauksena kiitää joukon
ohitse, ja melkein varmaan matkailija saa näissä metsissä kuulla
moniäänisempää linnunlaulua, kuin omissa lehdoissaan, sillä enimmät
muuttolinnut matkallaan pohjolaan taikka sieltä pois muuttaessaan
vierailevat tällä metsäsaarekkeella, mikä kauemman, mikä vähemmän
aikaa. Harzin asukkaat ovatkin jo vanhastaan olleet parhaita
laululinnun kesyttäjöitä ja harjottavat tätä tointa vielä
tänäpäivänäkin tuottavana elinkeinona. Varsinkin peipponen on heidän
suosikkinsa, ja kotimaisten lintujen lisäksi nykyään hankitaan laulajia
eteläisemmistäkin maista kesytettäviksi ja opetettaviksi. Harzin
kalliot ovat malmista rikkaat ja sen vuoksi on vuoriteollisuus jo
vanhastaan ollut täällä hyvässä voimassa ja vuorimiehet ovatkin
vuoriston varsinaiset asukkaat. Matkailijalla on hyvä tilaisuus
tutustua näihin maanalaisiin tehtaisiin ja kunnon vuorimieskansaan,
joka ylpeänä säilyttää ikivanhan ammattinsa perimyksiä, ja kuulla
heidän tarinoitaan sekä vaaranalaisesta elinkeinostaan, että myös
vuoriston peikoista ja haltioista, tontuista ja "nikseistä". Ihmiskäden
louhimain rotkojen rinnalla on Harzissa melkoisia luonnonrotkojakin. Ja
paimentolaiselämäkin lisää maisemain viehätystä. Paimenet tarkkoine
koirineen kaitsevat täälläkin suuria lammaslaumoja, samoin kuin
Lüneburgin nummella, ja lakeuksien asukkaat ajavat kesäksi karjansa
tunturiniityille laitumelle.

Ala-Harz yhtyy toisin paikoin melkein huomaamatta niihin erinomaisen
hedelmällisiin seutuihin, jotka länsi- ja eteläpuolella ympäröivät
vuoristoa. Lännessä on ennen mainitsemamme Magdeburgin aukea ja
eteläpuolella tuo vanhastaan kuulu "_Kultainen laakso_" (_Die Goldene
Aue_). Se on nimensä saanut kultaisista laihoistaan, joita täällä on
kaikkina aikoina antelias luonto kasvattanut, saaden sekä suuremmat
että pienemmät herrat menneinä aikoina rakentamaan linnojaan tämän
rikkaan viljelysaukean ympärille. Niin runsaasti oli näitä sortajien
pesiä, että kun rosvolinnat keskiajalla hävitettiin keisarien toimesta,
niin näkyi laakson keskellä olevaan Kiffhäuseriin neljäkymmentä
rosvoritarilinnaa samalla haavaa liekeissä.

Yksinäinen _Kiffhäuser_ on muutaman sadan metrin korkuinen.
Hohenstaufien vanhan linnan raunioiden läheisyydessä kohoo sen laella
nykyään suurenmoinen muistopatsas, jonka sotilaat 1870-vuoden sodan
päätyttyä pystyttivät keisari Wilhelm I:sen ja Saksan valtakunnan
perustamisen muistoksi. Tämä vuori valittiin patsaan paikaksi siihen
liittyvän vanhan tarinan vuoksi. Keskiaikaisen rahvaantarinan mukaan
istuu keisari Fredrik Barbarossa vuoressa odottamassa aikaa, jolloin
hän uudelleen ilmestyisi pelastaakseen kansan suurempien ja pienempien
verenimijäin sorrosta. Myöhempi tutkimus on osottanut tämän tarinan
tarkottaneen, ei Fredrik Barbarossaa, vaan viimeistä Hohenstaufia,
keisari Fredrik II:ta. Vielä kuudennellatoista vuosisadalla tätä
tarinaa niin kiven kovaan uskottiin, että muuan valekeisari saattoi
puolelleen koota melkoisen joukon rahvasta, lähteäkseen tarun lupausta
toteuttamaan. Kapinaliike levisi niin nopeaan, että ruhtinaatkin sitä
säikähtivät ja todenteolla uskoivat vanhan keisari Fredrikin palanneen.
Itse Luther kuuluu lausuneen, kun hänen mielipidettään kysyttiin: "En
tiedä, mitä minun pitää siitä asiasta arvella, piru on niin usein
ennenkin ihmisiä nenästä vetänyt!" Kummittelija oli muuan mielipuoli
räätäli, jonka maakunnan ruhtinas antoi salaa ottaa kiinni, jättäen
kansan siihen uskoon, että keisari oli palannut takaisin vuoreensa.

Thüringen yleensäkin on erinomaisen rikasta saduista. Milloin ne
liittyvät sen lukuisiin ritarilinnoihin ja luostarin raunioihin,
milloin johonkin linnaan tai kylään, milloin taas johonkin luolaan tai
muistomerkkiin. Ei ole sitä vuorta eikä laaksoa, ei puroa ei nummea, ei
kalliota eikä rotkoa, jota ei kiehtoisi sadun taikahuntu. Jopa moneen
kunnianarvoiseen puuhunkin liittyy kansantarina. Mutta paitsi
Kiffhäuseriä on varsinkin Wartburgilla ja läheisellä _Hörselbergillä_
romantisuuden loistetta, niihin muun muassa liittyvät tarinat ritari
Tannhäuseristä ja rouva Venuksesta.


Thüringerwald.

Harzin ja Thüringerwaldin väliset lauhkeat laaksot idyllisine kylineen
ja kaupunkeineen muistuttavat ehkä enimmän niitä maisemia, joita Saksan
klassillisen ajan runoilijat ovat kuvailleet, ja niitten keskellähän
ovat sekä Göthe, että Schiller, että monet muut laulujansa
kirjotelleet.

Niitten eteläpuolella kohoo kapea _Thüringerwald_ ikäänkuin vallitus
kahden alavamman maiseman välillä. Korkeimmat kukkulat lähentelevät
tuhatta metriä, mutta muutoin on harjun selkä niin tasainen, että sitä
pitkin kulkevaa omituista vanhaa rajatietä, "Rennstegiä", melkein
kauttaaltaan voidaan vaunuilla ajaa. Harjanteen luoteisessa päässä
kohoo korkealla mäellään _Wartburg_. Se on vaan yksi niistä kymmenistä
linnoista, joita ritarit keskiajalla rakentelivat tämän vuoriston
rinteille, mutta kuuluisin. Thüringerwaldin koillinen rinne varsinkin
on luonnonkauneudestaan kuulu, runollisine lyhyine laaksoineen,
kauneine romantisine kallioineen, pyökki- ja tammimetsineen.
Vastakkaisella puolella laaksot ovat pidemmät ja mutkaiset.

"Thüringerwald on", lausuu eräs kirjottaja, "Saksanmaan puisto. Se on
vähemmän ihmettelyä herättävä kuin miellyttävä, se viehättää, häikäisee
ja hurmaa hymyilevän kauneutensa ja rattoisan raikkautensa
vaihtelevilla kuvilla." Siitä syystä tämä vuoristo onkin tullut mitä
suosituimmaksi matkailualueeksi, johon varsinkin berliiniläiset
tuhansittain retkeilevät. Matkailijoita varten vuoristo on täynnään
teitä. Mielin määrin he voivat risteillä tai lepäillä pidemmänkin aikaa
niissä pienissä ystävällisissä metsäkylissä ja kylpylaitoksissa, joita
Thüringerwaldin rinteillä on tiheässä. Maanviljelys on varsinkin
ylemmillä rinteillä niukka ja asukkaat sen vuoksi suureksi osaksi
elättävät itseään käsiteollisuudella, varsinkin kaikenlaisten
leikkikalujen valmistamisella. Huolimatta enimmäkseen hyvinkin
niukasta, jopa viheliäisestä toimeentulostaan väestö on iloista,
luonnonraikasta ja kauniiseen kotiseutuunsa kiintynyttä.


Fichtelgebirge.

Fichtelgebirgeä, josta neljälle taholle haarautuvat vuorimaat, luultiin
ennen Saksan keskivuoriston korkeimmaksi kukkulaksi, mutta mittaukset
ovat osottaneet luulon vääräksi. Vähän yli 1,000 metriä se kohoo
ilmoille. Fichtelgebirge on yksinäinen vuoristo, harvaan asuttu,
laajain kuusi- ja jalokuusimetsäin, kohosoitten ja jylhäin louhikoitten
peittämä. Säteettäin lähtee siitä virtoja kaikille ilmansuunnille.
Mainin lähteet ovat Fichtelgebirgen korkeimmilla kukkuloilla, Saale vie
vesiä pohjoista kohti Elbeen, Eger Böhmin kautta saman virran
latvaosalle, Nab etelää kohti Tonavaan. Tämä vuoristo, joka tuskin on
1,000 neliökilometriä alaltaan, on siis Saksan vesistösolmu, samoin
kuin se muutoinkin on Saksan-maan, jopa koko maanosamme keskusta. Ei
kumma, että tämä keskellinen asema on siihen painanut jonkinlaisen
mietiskelevän sävyn.


Erzgebirge.

Meidän lähestyessä pohjoisesta Erzgebirgeä muuttuu tasanko vähitellen
aaltoilevaksi, missä korkeammaksi, missä matalammaksi kunnasmaisemaksi,
joka sekä maanviljelyksen että teollisuuden puolesta on Saksanmaan
toimeliaimpia. Tämän kirjottajaan se teki seuraavan vaikutuksen: "Nyt
olin tullut oikeaan tehdasmaahan. Pitkiä tiilisiä savupiippuja kohosi
kuin mastoja joka taholla ja ilmassa väikkyi lakkaamaton sauhu. Teillä
tuli vastaani tuon tuostakin hirmuisen suuria nelipyöräisiä
vankkureita, kuljettaen kivihiiltä, turvetta tai muuta raaka-ainetta.
Asutuksia oli taajassa kuin muurahaispesiä, kirkontorneja kurkisteli
melkein joka maanaallon takaa, mikä eteeni ilmestyi. Ja laihoja
kaikenlaatuisia levisi niin kauas kuin silmä kantoi. Saksilaisen
taalerin syrjässä seisoo: 'Jumala siunatkoon Saksia', ja -- kyllä sitä
on siunattukin."

Silmän nähden näyttivät tiet mitä parhailta, kovilta ja sileiltä, mutta
siitä huolimatta oli pyörä käsittämättömän raskas, ikäänkuin olisi
savimyllyä vääntänyt. Matka ei tahtonut edistyä, vaikka miten
ponnistelin. Vasta kotvan aikaa mietittyäni tajusin, että olin jo kauan
noussut Erzgebirgen rinnettä, vaikkei sitä voinutkaan maisemasta
päättää, muuta kuin harkinnan jälkeen. Erzgebirge kohoo pohjoisen
puolelta aivan verkalleen. Matkailija vain ihmeekseen näkee, miten
viljelys muuttuu yhä huonommaksi, kuta etelämmäksi hän kulkee. Hän on
jo pian Erzgebirgen korkeimmilla selänteillä, vaikkei varsinaista
vuorenrinnettä ole näkynyt missään. Lukuisat kylät ja talot, kaivosten
ja tehtaitten suuret yksikerroksiset rakennukset, laajain laaksojen
mahtavat louhoskasat ja tehtaanpiiput vaikuttavat, että seuduilla aina
vuoriston korkeimpiin osiin saakka on asuntamaiseman luonne.
Korkeimmalla harjulla jo ollaan tuhannen metriä yli meren pinnan ja
siis seuduissa, joitten kesälämmöt ovat alhaisemmat kuin Suomen. Mutta
tullessaan sitten vastakkaiselle rinteelle, josta maa alkaa laskeutua
Böhmiin, vaeltaja jää hämmästyneenä katsomaan laajaa näköalaa, joka
hänen eteensä avautuu. Vasta nyt hän huomaa, miten korkealle hän
todella on noussut. Mahtavin kaltain suistuu vuoristo jyrkästi Böhmiin,
joka "kukkuloineen, laaksoineen on hänen edessään korkokuvana,
ikäänkuin joku kuumaisema." Erzgebirge onkin ikäänkuin hieman
syrjälleen kohotettu lauta, jonka leveä pinta viettää pohjoista kohti,
mutta syrjä jyrkästi suistuu Böhmiin.

Erzgebirge on ollut Saksan vuoriteollisuuden tärkeimpiä keskustoja ja
vuoriteollisuus se on viljelyksenkin niin korkealle vienyt. Kaivokset
nykyään ehtymistään ehtyvät ja vaivoin koettaa maanviljelys omin voimin
säilyttää vallattua aluettaan.

Erzgebirgen korkeimmat kukkulat kohoovat ainoastaan muutaman kymmenen
metriä harjannetta korkeammalle. Itäpäästään vuoristo kapenemistaan
kapenee ja alenee ja muuttuu lopulta Elben hiekkakivivuoristoksi, jossa
"Saksin Sveitsi" on sillä kohdalla, missä Elbe murtautuu vuoriston
poikki.


Sudetit.

Sudettien vuorijono erottaa Schlesian Böhmistä. Sekä laajuutensa että
korkeuksiensa puolesta Sudetit ovat Saksan keskivuorista ensimäiset.
Niille on sitä paitsi ominaista valtavat harjanteet ja suurempi
muotojen vaihtelu, kuin keskivuoriston muille osille. Rinteet
vaihtelevat äkkiä loivemmista kaltaista äkkijyrkänteiksi. Schlesian
puolella vuoristo enimmäkseen kohoo jotenkin jyrkkään enemmän kuin
1,000 metriä korkeana seinämänä verraten alavasta maasta, mutta
laskeutuu Böhmin puolelle verkallisemmin, jonka vuoksi Sudetit
Schlesian puolelta nähden näyttävät vielä korkeammilta, kuin ne
todellisuudessa ovatkaan. Ei mikään muu Saksan vuoristoista, Alppeja
lukuun ottamatta, sen vuoksi teekään niin mahtavaa vaikutusta.
Valtavat, synkkäin havumetsäin peittämät rinteet ja niitten juurella
kunnasmaisemat lukemattomine ihmisasuntoineen ja iloisine värineen
muodostavat erittäin vaikuttavia vastakohtia.

_Mährin portti_, johon Sudetit etelässä päättyvät, on ikivanhoista
ajoista saakka ollut erinomaisen tärkeä kulkuväylä. Siitä pitäen, kuin
roomalaiset kauppiaat sen kautta kulkivat Itämerelle merenpihkaa
noutamassa, on tämän aukeaman kautta kulkenut kauppatie Tonavalta
Pohjois-Saksaan, ja sen kautta ovat vallottajatkin hyökänneet. Portti
on Itävallan puolella, ja samoin on vuoriston eteläosa, jonka korkein
kukkula, _Altvater_, kohoo lähes 1,500 metriä yli merenpinnan. Mutta
_Glatzin_ avara _kattilalaakso_ sitä vastoin on Saksan rajain
kehyksissä, vaikka se oikeastaan pistää vuoriston keskiharjanteen ohi
Böhmin puolelle. Tämä laakso, jota joka puolella komeat vuoristot
ympäröivät, ynnä sen pohjoispuolella oleva, kekomaisista
porfyrikukkuloistaan tunnettu _Waldenburgin vuorimaa_ ovat Sudettien
vilkkain osa. Siellä on Schlesian vuoriteollisuuden keskusta. Kesällä
näiden vuoriseutujen monet kylpylaitokset ovat täynnään
terveydenetsijöitä.

Sudettien luoteinen pää, Riesengebirge, on vuoriston korkein osa ja
siellä viivähdämme vähän kauemmin.


Riesengebirge.

Lähtiessämme nousemaan tälle "jättien vuorelle", joka jylhänä seinänä
kohoo alamaista, vaellamme alemmilla rinteillä ensin sekametsäin
kautta, joissa pyökki, tammi ja koivu kasvavat sekaisin havupuitten
kanssa. Puolen kilometriä noustuamme suoraan ylöspäin tulemme
vyöhykkeeseen, jossa kuusi ja jalokuusi ovat yksin vallalla, aina 1,200
metrin korkeuteen saakka. Tämän vyöhykkeen jälkeen enimmäkseen
seuraavat paljaat tunturit, joilla vain vaivaiskuuset ja
vaivaispihlajat, sekä tälle vuorimaalle ominainen pensaspetäjä
menestyvät. Ikivanhoine, mutkaisine, juurimaisine runkoineen
pensaspetäjä suikertelee maata pitkin, yli risain ja halkeamain,
sammalisena ja kosteana. Jäykkine pystyine oksineen se antaa näille
seuduille omituisen luonteen. Pensaspetäjän kanssa kasvaa samassa
seurassa paljon tunturi- ja alppikasveja, jotka pensaspetäjänkin
väistyttyä yksin vallitsevat korkeimmilla harjanteilla ja kukkuloilla,
kuten pieni kevätesikko ja tunturikeltano, joka jo pitkän matkan päähän
ilahuttaa vaeltajan silmää. Joka syvänteessä, joka rotkon pohjalla
hohtaa vastaamme soita ja vesipaikkoja, joista lähtee puroja joka
suunnalle. Toisin paikoin ilahuttaa nurmikin silmää raikkaammilla
väreillään, varsinkin suojaisissa notkoissa tai auringonlämpöä
heijastavain kallioseinäin turvissa.

Eläinmaailmakin on näissä korkeuksissa vielä voinut säilyttää oman
luonteensa, vaikka se onkin lajeja kadottanut. Susi ja ilves, joita
menneinä vuosisatoina oli viljalti, ovat melkein sukupuuttoon
hävinneet. Viimeinen karhu ammuttiin kahdeksannentoista vuosisadan
alkupuolella. Lintumaailma on sitä vastoin säilynyt runsaana ja
omituisena. Rauhotettuja kauriita ja punahirviä samoilee vuoriston
laajoissa metsissä, ilahuttaen silloin tällöin vaeltajaa sorealla
ilmestymisellään. Vuorivirrat, jotka ennen olivat kalaiset; ovat
teollisuuden likaamina menettäneet eväisen karjansa, muualla kuin
korkealla latvaosillaan.

Riesengebirgen korkein kukkula on _Schneekoppe_, joka kohoo 1,601
metriä meren pinnasta lukien. Mutta vielä jylhempi on _Hohes Rad_
("Korkea pyörä") niminen kukkula, vaikka satakunnan metriä matalampi.
Harjanteen päällä säilyy molemmissa "lumihaudoissa", joita piirittävät
300 metriä korkeat seinämät, vuoden umpeensa melkoisia kinoksia
ikuisessa kalveessa. _Grosse Sturmhaube_ ("Suuri myrskyhiippa") nimisen
louhisen kukkulan läheisyydessä on kuuluisa "vaeltava paasi",
epäsäännöllinen, noin 150,000 kilon painoinen kivimöhkäle, joka kansan
luulon mukaan on vuosina 1807, 1817 ja 1848 paikkaansa muuttanut.

Schneekopen korkeimmalla kukkulalla on kappeli, jossa erikoisina
päivinä käy paljon pyhiinvaeltajia Schlesiasta ja Böhmistä. Selvällä
säällä kukkulalta on suurenmoinen näköala. Breslauta ja Pragia myöden
näkyvät sinne kaikki Schlesian ja Böhmin maat ikäänkuin kartalla.
Sudetit näkyvät pitkin pituuttaan, vastakkaisella puolella taas
Erzgebirge. Mutta kaikille ei ole suotu ihailla näitäkään kaukonäköjä,
enimmäkseen Schneekoppea verhoavat sumut ja sateet, taikka kietovat
pilvipeitteet koko vuoriston poimuihinsa ja erottavat sen alhaisten
maailmain näkyvistä. Silloin väijyy matkamiestä Rübezahl,
Riesengebirgen kummitus, josta kansa kertoo lukemattomia taruja,
eksyttää vaeltajan, kietoo hänet myrskyihin, rajuilmoihin ja
tuiskuihin, taikka hirvittäviin ukonilmoihin.

Talvella Riesengebirgeä peittää vahva lumivaippa. Aikaisin sataa
syksyllä pysyvä lumi ja myöhään se keväällä sulaa. Lumipeite voi olla
pariakin metriä vahva ja vuoristossa talot joskus hautaantuvat niin
syvälle nietoksiin, että ainoastaan savupatsaat niitä ilmaisevat.
Kokemus on opettanut asukkaat varustamaan itselleen eväitä tämmöisten
tapausten varalle enemmäksikin aikaa, sillä toisinaan voi kulua
viikkoja, ennenkuin he voivat teitä aukoa, päästäkseen uudelleen
ihmisten ilmoille. Tiet viitotaan riu'uilla, joihin kiinnitetään
olkitukot tuntomerkiksi. Talvella kuljetetaan kesällä ja syksyllä
kaadetut puut alamaihin ja vuoriteillä on silloin vilkasta liikettä ja
elämää. Mutta vielä paljon vilkkaampaa on hyörinä kesällä, jolloin
lukemattomat matkailijat kiipeilevät näillä kukkuloilla ja rinteillä.
Milloin tapaa silloin iloisen ylioppilasjoukon, joka laulaen palaa
tuntureilta, milloin ryhmän herroja ja naisia, jotka hatut naavoilla ja
sammalilla koristettuina, kapuavat jyrkkää polkua tunturimajaan.
Niinkuin pienoinen tähti se välkkyy tuolla ylhäällä, auringonsäteitten
kimmeltäessä sen akkunoissa, mutta ylhäälle tultuamme huomaammekin sen
vilkkaaksi majataloksi, jonka ympärillä vilisee matkailijoita ja
paimenia karjoineen. Joskus vaeltajaa tervehtii böhmiläisten
soittoniekkain iloinen laulu ja harpunhelkkynä. Kevyt tunturi-ilma,
louhikot kukkineen, ruohoineen, sammalineen ja jäkälineen, jotka
muistuttavat Islannin karua, mutta karuudestaan huolimatta suloista
kasvikuntaa, tunturin hiljaisuus, jota ainoastaan karjankellojen
sointuisa helinä tai petolintujen kiljuna häiritsee, laajat näköalat
siintävään maailmaan -- tämä kaikki virittää vaeltajassa sointuisia
mielialoja.


Weser-vuoristo.

Jos Schlesian rajoilta palaamme Harzin ja Thüringin läntisille äärille,
niin kohtaamme laajan, mutta sekavan ja monisoppisen matalan vuorimaan,
joka luodetta kohti pistää karummaksi Pohjois-Saksan lakeudelle. Tämä
on _Weser-vuoristo_, nimensä saanut joesta, joka sen läpi virtaa. Sen
luoteisin osa on historiasta tunnettu _Teutoburgin metsä_, jossa
keruskipäällikkö Herman Arminius voitti roomalaiset legionat
kuuluisassa tappelussa. Erään harjanteen korkeimmalle kohdalle on
sankarin kunniaksi pystytetty korkea muistopatsas, vaikka onkin
luultavaa, että varsinainen tappelu tapahtui lännempänä, Westfalin
soilla.

Sola, jonka kautta Weser poistuu vuoristosta, on historiasta tunnettu
"_Westfalin portti_", jonka äärillä saksien kansallissankari Wittekind
kauan taisteli Kaarlo Suurta vastaan, kun tämä kukisti saksien
itsenäisyyden.

Weser-vuoristossa, joka yleensä on jotenkin matalaa mäkimaisemaa,
vaihtelevat viljavat laaksot ja karummat mäet ja kankaat sikin sokin
ilman näennäistä yleisempää järjestystä, samoin kuin sen eteläpuolella
Hessin vuorimaassakin, jonka etelärajana voimme pitää Mainin laaksoa.


Hessin vuorimaa.

Hessin vuorimaa on kuitenkin sekä korkeampaa että myös karumpaa ja
harvemmin asuttua. Weserin lähdejoet ovat tämän vuorimaan jaelleet
lukuisiin laaksoihin ja palstoihin. Muita vuoria korkeammalle kohoovat
sen eteläosassa laaja kehämäinen _Vogelsberg_ ja varsinkin karu, autio
_Rhön_. Näiden eteläpuolella on matalampi _Spessart_, kuulu ihanista
vanhoista pyökki- ja tammimetsistään. Tämän vuorimaan erottaa Rheinin
liuskevuorista _Hessin syvänne_, joka Frankfurtin kohdalta alkaen on
tärkeä liikeväylä Etelä- ja Pohjois-Saksan välillä.

Weser-vuorimaan länsipuolella Pohjois-Saksan alanko pistää etelää kohti
laajan "lahden", joka käsittää Westfalin ja osan Rheinin maakunnista ja
osalta on Saksanmaan tuottavimpia seutuja.


Rheinin liuskevuoret.

Hessin syvänteen länsi-puolelta alkaa Rheinin liuskevuorien laaja
vuorimaa, joka Ardennien nimellä Belgiassa jatkuu.

Pinnanmuodoiltaan tämä vuorimaa on jotenkin yksitoikkoista ylänkömaata,
jossa vain siellä täällä kohoo korkeampia kukkuloita. Mutta sen
maisemia vilkastuttavat monet joet, jotka syvissä uomissa virtaamat sen
poikki, _Rhein_ kaakosta luoteeseen, ja Rheinin syrjäjoet, _Mosel_
vasemmalta, _Lahn ja Sieg_ oikealta puolen, jotka suorakulmaisesti
juoksevat päävirtaan. Nämä laaksot, jotka varsinkin jokien suupuolessa
ovat kapeat ja rotkomaiset, ovat jyrkkine rinteineen, linnoja kantavine
kallionkeiloineen, monine mutkineen, viiniköynnösten verhoomine
jyrkkine rinteineen Rheinin liuskevuorien suurin viehätys. Kuta
korkeammalle kuljemme jokivarsia, sitä enemmän laaksot laakenevat,
kunnes vedenjakajalla vallitsee yksitoikkoinen ylänkömaisema.

Vuoriston eteläreunassa metsäinen _Taunus_ suojelee kylmiltä tuulilta
Rheingauta, Saksan ehkä lämpöisintä kolkkaa, joka on kuulu
valioviineistään. Vuoriston matalalla pohjoisrinteellä taas tapaamme
Saksan vilkkaimman tehdasalueen. Kivihiili ja rauta yhdessä ovat siellä
luoneet suurteollisuuden, jolle ei Europan manterella ole muualla
vertoja.

Rheinin länsirannalla vuorimaa jatkuu etelässä _Hunsrückin_,
pohjoisessa _Eifelin_ nimellä. Ne ovat karuja, kolkkoja ylänkömaita,
joita laajat metsät peittävät. Mutta sitä voimallisemman viljelyksen
tapaamme jokien rannalla, varsinkin Moselin mutkailevassa laaksossa.

Geologisen rakenteensa puolesta koko tämä vuoristokynnys on Saksanmaan
merkillisimpiä osia. Kaikkialla tapaamme täällä jälkiä tuliperäisten
voimain verraten myöhäisestä toiminnasta.


Mosel.

Moselin kahden puolen on korkeat vuorimaat, jotka se on syvällä
uomallaan erottanut, pohjoispuolella _Eifel_, eteläpuolella _Hunsrück_.
Harvassa paikassa tapaamme sen vuoksi Saksassa niin jyrkkää eroa
ilmastollisten suhteitten välillä kuin täällä. Ylämaassa vallitsevat
kylmät kovat tuulet ja talvi on pitkä, syvällä virranlaaksossa taas
kevät tulee aikaisin ja kesä on pitkä ja lämmin. Ylängöllä muodostavat
jalokuuset, pyökit ja tammet laajoja metsiä, viljaa kasvatetaan vain
kauraa ja ruista, alaalla Moselin laaksossa sitä vastoin menestyvät
mitä rehevimmät hedelmäpuut ja ammoin jalostettu viiniköynnös, joka
roomalaisen keisarin Probuksen toimesta tähän laaksoon tuotiin.

Ei ainoakaan toinen Saksan joista kiemurtele ja lenkoile niin kuin
Mosel. Välimatkat ovat sen rantoja seuraten kahta vertaa pitemmät, kun
oikotiet ylämaan poikki. Lisäksi Moselin mutkat ovat niin lyhyet, että
joki melkein alati muuttaa suuntaansa, eikä suoria oikeita ole missään.
Se on kuin moneen mutkaan asetettu nauha. Ja siitä tietysti seuraa,
että rantakin kahden puolen muodostuu lukemattomiksi niemekkeiksi ja
saarennoiksi, joita toisin paikoin vain kapeat kannakset yhdistävät
takamaahan.

Moselin rannat ovat sen vuoksi erinomaisen vaihtelevaiset. Toisella
puolen usein korkeita jyrkkiä rinteitä, jotka yläältä alas saakka ovat
tummain pensaikkojen verhossa, taikka portain kohoovia kallioita, joita
verhoovat viinitarhat. Välissä on aina joku paljaskin kallio, yhä
lisäämässä maiseman vaihtelua. Vastakkaisella rannalla taas on laaka
niemi vihantine niittyineen, karjoineen ja peltoineen, virran matalalla
rannalla kylät ja kauppalat reheväin pähkinä- ja kastanjalehtojen
keskellä.

Moisessa jokilaaksossa itsessäänkin ovat ilmanalan ja viljelyksen
vaihtelut harvinaisen moninaiset. Missä on penikulman tai puolen
mittainen ahdas poukama, jonka törmät ovat kokonaan etelää kohti
kääntyneet, niin että lämpöä ja valoa vaativa viiniköynnös niillä elää
mitä edullisimmissa oloissa. Semmoisessa mutkassa onkin pieninkin
kappale maata viiniköynnöksen hallussa. Mutta tuolla taas on toisia
törmiä, jotka antavat mikä enemmän itää, mikä länttä kohti, mikä saa
vuorokauden kuluessa valoa moneltakin suunnalta, ja niillä ei kypsy
kuin keskinkertaisia viinejä. Mutta on sitten semmoisiakin jyrkänteitä,
jotka ovat aivan päin pohjoista ja saavat vain vähän auringonpaistetta,
jopa voivat olla ainaisessa varjossakin. Semmoisilla törmillä
viiniköynnös ei menesty. Niillä enimmäkseen kasvaa vain pientä
tammipensaikkoa, josta asukkaat kuorivat parkkia.

Viiniköynnös on Moselin laakson kaikki kaikessa. Viljelyksiä ei ole
juuri ensinkään, vainioita ja laidunmaita ja karjaa vain sen verran,
kuin välttämättä tarvitaan viinitarhain lannottamiseksi. Moselin
rantaäyräät ovat paljon korkeammat kuin Rheiniin. Niillä kohoo porras
portaan, pengermä pengermän päällä, vieläpä ylimmätkin äyräät kantavat
viinitarhoja, ikäänkuin täyteen katetut pöydät. Polkua kestää nousta
virran rannasta näihin ylimpiin tarhoihin usein tuntikauden, ennenkuin
mäen päälle päästään. Kun ajattelemme, että multa ja lanta on alaalta
virran rannasta sinne asti kannettava, niin käsitämme, kuinka
erinomaisen paljon työtä viinin kasvattaminen vaatii, mutta myös, miten
kannattavaa sen täytyy olla. Paljaille kallionnikamillekin, joille vain
kotka pesii, joilla ei ole ollut vaatimattomille marjanvarvuillekaan
tarjota kasvupaikkaa, kannetaan multaa, jos valo- ja lämpösuhteet vain
ovat edulliset, istutetaan köynnös ja korjataan runsaat rypälesadot.
Virran kallioäyräät ovat luonnostaan rosoiset, hampaiset ja rotkoiset.
Toisin paikoin ne ovat melkein kohtisuorat, toisin paikoin ulkonee
teräviä keiloja muusta rinteestä ikäänkuin hampaita. Erinomaisen
suuritöisillä ja taidokkailla rakennuksilla ovat laakson asukkaat
tämmöisiäkin paikkoja viininviljelykselle vallanneet. Toisin paikoin on
kallionkeilain huiput riippuvilla silloilla yhdistetty äyräisiin, jotta
niittenkin ahtaalla laella voitaisiin rypäleitä kasvattaa. Taikka on
korkeitten patsaitten päälle rakennettu pitkiä pengermiä, ikäänkuin
siltoja, joille sitten on kannettu maata, lantaa ja vihdoin istutettu
köynnös. Toisin paikoin on kaksikin tämmöistä köynnössiltaa
päällekkäin. Toisin paikoin taas on tiet ja polut kauttaaltaan
rakennettu silloille, ettei köynnöksen viljelykseen soveliasta maata
menetettäisi. Taikka on hajoovaa kalliota paikattu ja muurauksilla
vahvistettu, etteivät sen kannattamat viinipenkereet pääsisi sortumaan.
Semmoisissa paikoissa on siis viljelys hetkeksi seisauttanut luonnon
ainaisen tasotustyön. Useat näistä viinitarhoista ovat oikeita
eksytyssokkeloita luonnonkallioineen, päällekkäin rakennettuine
siltoineen, patsaineen, holvineen ja pengermineen, joita sukupolvi
toisensa jälkeen on rakennellut aina keisari Probuksen ajoista saakka.

Melkein kaikki pidempimatkainen liike tapahtuu vesitse, sillä ei joen
kummallakaan rannalla kulje varsinaista yhtämittaista tietä. Tiet
kulkevat ylhäällä karuilla ylänkömailla.



Etelä-Saksan vuori- ja laaksoseudut.


Rhein saksanmaan tärkein joki, virtaa kaikkien kolmen
luonnonmaantieteellisen alueen kautta, joihin olemme Saksanmaan
jakaneet. Rheinin, ynnä sen syrjäjokien Neckarin ja Mainin syvänteet
käsittävät suuren osan Etelä-Saksan vuori- ja laaksoseuduista, se
katkaisee kapealla rotkolaaksolla Keski-Saksan vuoristokynnyksen ja
virtaa loppumatkan Pohjois-Saksan alankoa. Toinen puoli tästä alueesta
kuuluu toiselle vielä mahtavammalle joelle, Tonavalle, jonka lähteet
ovat lähellä Rheinin mutkaa, vaikka sekin saa valtavetensä Alpeilta,
samoin kuin Rheinkin.


Rhein.

Korkealla Sveitsin Alppien jäätiköissä syntyy Rhein. Alkumatkansa se
kulkee gladerien paitse, lumikenttäin välitse, samoin kuin niin monet
muutkin Sveitsin virrat, mutta vaikea olisi lähteillä aavistaa, mikä
suurenmoinen rauhan mahti siitä matkalla kehittyy. Se missä rajuna
telmii korkeita kallioseiniä vastaan, missä ryöppyy jyrkänteitä pitkin,
yhtyäkseen pian toisiin yhtä väkivaltaisiin vuoriveikkoihin. Yllä
kasvavalla voimalla se pauhaten ja jyristen myllertelee syvissä
rotkoissaan, joitten päällitse huimaavan korkeat, hatarat sillat
saattelevat ikivanhoja solateitä.

Ikäänkuin kolmella mahtavalla juurella Rhein lähtee St. Gotthardista,
jonka jäätiköistä se saa ehtymättömän vesirunsautensa. Graubündin
laaksoissa nämä kolme latvajokea yhtyvät, matkatakseen yhdessä tuon
sadan penikulman taipaleen, joka ne erottaa Pohjanmerestä. Jo ylhäällä
alppilaaksossa Rheiniä tervehtivät viiniköynnökset, taajat kylät,
linnat ja rauniot ja viljavat vainiot. Laajan, kirkkaan Bodenjärven
läpi virrattuaan Rhein Konstanzin kohdalla vielä järven veden
vahvistamana lähtee matkaa jatkamaan, virtaillen nopeaan ja ihmeen
kirkkaana rehevien mäkisten rantain välitse, kunnes se Schaffhausin
kohdalla muodostaa kolmekymmentä metriä korkean, kuuluisan könkäänsä,
jota läheltä ja kaukaa käydään ihailemassa. Kolme teräväsärmäistä
kalliota pistää esiin kuohujen keskeltä. Osa vedestä hajoo hienoksi
sumuksi, osa laskee mäkeä kiehuvana vaahtona, osa syöksyy kuiluun
täysinä patsaina, hämmentäen sen pohjalla kaikki kuohuiksi, pyörteiksi
ja ärjyviksi aalloiksi. Ikäänkuin tupertuneena vesi putouksen alla
kulkee kappaleen matkaa sekamelskassa miten kuten, ennenkuin se
uudelleen järjestyy nopeaksi ja voimalliseksi virraksi.

Könkäästään alkaen Rhein asettuu vakavaksi, joskin itsetietoiseksi ja
voimalliseksi virraksi, joka on maanosamme ehkä tärkein vesitie. _Aar_
tuo sille vielä runsaan kantamuksen alppivesiä. Alempana maksavat veroa
_Ill, Nahe ja Mosel_ vasemmalta tullen, oikealta puolelta _Neckar,
Main, Lahn, Ruhr ja Lippe_.

"Lieneekö toista virtaa, joka Rheinille vertoja vetäisi", huudahtaa
muuan saksalainen kirjailija. "Sen lähteet ovat Sveitsin vapaitten
tunturien keskellä; harvinaisen hedelmällisten, toimeliaitten ja
ihanain seutujen läpi se keskijuoksullaan virtaa; ja suistamokseen se
on itse itselleen rakentanut lihavan, voimallisen maan, jonka pieni
mutta elinvoimainen kansa on valtameriä hallinnut ja yhä vieläkin on
ensimäisiä kauppa- ja teollisuuskansoja." Leveyttä, syvyyttä ja vettä
Rheinissä on riittävästi suurtakin liikettä välittämään, ja sen vesi
pysyy kautta vuoden melkein tasaisena. Sen minkä talvi, syksy ja kevät
antavat runsaammin sadevettä, sen kesällä korvaa jäätiköiden nopeampi
sulaminen Alpeilla.

Jätettyään taakseen Baselin kirkontornit ja tehtaanpiiput Rhein saapuu
Saksanmaan alueelle. Sen matkattavana on nyt _Ylä-Rheinin laakso_,
leveä, tasaisesti viettävä lakea syvänne, jota kahden puolen
saattelevat korkeat siintävät vuorijonot. Vasemmalla puolella kohoovat
Vogesit, joiden selännettä Saksan ja Ranskan raja kulkee, oikealla
kädellä Schwarzwald tummine metsineen. Uoma on maan tasaisuudesta
huolimatta jotenkin viettävä ja virta sen vuoksi niin kova, että se
vierittelee matkassaan suuret määrät soraa ja lietettä. Toisin paikoin
soraa kasautuu pohjaan yhä paksummalta, kunnes keskelle virtaa
muodostuu kareja, ja varsinkin ennen virta sen vuoksi tällä matkalla
usein muutti uomaansa, niin että laivaliikettä varten täytyi kaivaa
pitkät kanavat. Oikomalla mutkia ja väyliä syventämällä on Rhein
kuitenkin saatu tälläkin välillä uomassaan pysymään. Rantain mataluuden
ja suoperäisyyden vuoksi ei Elsassin ja Badin yläosissa ole virran
luona suurempia väenkeskustoita, mutta sitä runsaampi on kasvikunta ja
eläin-, varsinkin lintumaailma. Vähän kauempana rannoista on lakeus
vainioina; mutta Elsassin ja Badin viljavimmat, taajimmin asutut seudut
ovat vasta reunavuoristojen juurella.

Kauempana pohjoisessa kohoovat rannat kuivemmiksi ja vanhoja
historiallisia kaupungeita alkaa olla tuhka tiheässä virran rannoilla,
Speyer, Mannheim ja Worms, muita mainitsematta. Siinä missä Main laskee
Rheiniin, on vihdoin roomalaisaikainen Mainz, Rheinin tärkein satama,
johon saakka valtamerilaivatkin pääsevät nousemaan. Erinomaisen
vilkkaaksi käykin siitä pitäen virralla liike, hiljalleen soluvia
purjelaivoja, puskuttavia hinaajia, reunojaan myöden kuormattuja
rahtihöyryjä, pitkiä hitaita tukkilauttoja ja nopeita korkealaitaisia
matkustajalaivoja kulkee virralla edes takaisin, kantaen väkeä ja
tavaraa kaikista maailman ääristä.

Näihin saakka vuoret ovat seurailleet virran rantoja loitommalla, mutta
nyt asettuvat Rheinin liuskevuoret poikittain sen eteen, sulkeakseen
tien. Jonkun matkaa Rhein seurailee vuoriston sivua etsiäkseen
heikointa kohtaa, muodostaen laajan polven, joka on Saksan paras
viinimaa, kuuluisa _Rheingau_. Rhein leviää tässä järven kaltaiseksi
laajaksi pinnaksi, sen vuolas virta hetkeksi uinahtaa ja oikea ranta
muuttuu kauniiksi laajaksi pengermaisemaksi. Vain toisin paikoin
työntävät vuoret nokkiaan aina jokeen saakka, enimmäkseen rannat
kohoovat loivemmin ja pengermittäin Taunuksen metsäpeittoisia
kukkuloita kohti, jotka muodostavat iloisen raikkaan viinimaiseman
vakavan kehyksen. Päivärinne, korkean takamaan suoja kylmiä tuulia
vastaan, Rheinin tyynen pinnan lekottavat heijastukset, sekä vihdoin
lämpöisen luontoinen liuskemaaperä yhdessä ovat tehneet tästä seudusta
"ilmastollisen keitaan", joka viiniköynnöksen viljelykselle tarjoo
paremmat edellytykset, kuin mikään muu seutu Saksassa. Kauempana
rannasta ovat Rauenthal, Gräfenberg ja Steinberg, kaikki tunnettujen
viinimerkkien kotipaikkoja, Rheinin äyräillä taas Assmanshausen,
Markobrunn ja Rüdesheim, muita mainitsematta.

Bingenin kohdalla Rhein sitten tekee äkkikäänteen ja tunkeutuu
oikopäätä vuoriston sisään kapeaa rotkolaaksoa pitkin. Siitä nyt alkaa
Rheinin kuuluisa, runoilijain ylistämä, matkailijoin ihailema
vuorimatka. Oltuaan toisin paikoin monta kilometriäkin leveä Rhein
äkkiä kapenee vain 300 metrin levyiseksi. Kolmeneljännes vuosisataa
takaperin oli tässä vielä pari metriä korkea putouskin, joka pidätti
laivaliikkeen tähän mutta putous on nyt niin tyyni pois louhittu, että
sitä enää osottaa vain muuan voimakkaampi pyörre. Hopeisen hohtavana
katuna mahtava kymi aamuauringon valaisemana valuu suurisuuntaiseen
laaksoonsa, jonka äyräillä lukuisat linnanrauniot synkkine tai
romantisine muistoineen jyrkillä kallionkeiloillaan muistuttavat näiden
seutujen monenlaisia entisiä vaiheita. Niinkuin unennäössä vaihtavat
kuvat nopeaan meidän soluessa virran mukana alaspäin. Vuoriston
portissa kohoo yksinäisenä, kuohuvain aaltojen ympäröimänä pienellä
luodollaan "Hiiritorni", jonka muuan piispa tarun mukaan rakennutti
turvapaikakseen vimmattuja rottia vastaan. Korkealta Niederwaldin
äyräältä loistaa "Germania", jonka Saksan kansa 1870 vuoden sodan
päätyttyä pystytti saavutetun kansallisen eheytensä muistoksi.
Yhtämittaiset viinitarhat seurailevat virran rantaa, ja täällä,
lämpöisissä solissa ja nurkkauksissa kasvavatkin Saksan parhaat viinit.
Penger penkeren päällä ne verhoovat joen törmiä, missä vain on ollut
vähänkin maata ja auringonpaistetta rypäleköynnöksen vaativalle
vihannuudelle. Emme voi luetella kaikkia niitä ikivanhoja
historiallisia linnoja, kyliä ja pieniä kaupungeita, jotka virran
kahden puolen vuorottelevat, mutta _Lurleita_, Heinen ikuistamaa
huimaavan korkeata kallionpolvea emme voi jättää mainitsematta. Se
pistää lähellä St. Goarin kaupunkia virtaan, joka kuohuen sitä
kiertelee. Mutta Lurlein niemen ympäri päästyämme solahdamme ihmeen
ihanaan surumieliseen poukamaan, ikäänkuin tyveneen järveen, jota
rauhalliset korkeat rannat piirittävät. Missä kalliot käyvät
jyrkemmiksi, siellä viinitarhat välistä kokonaan loppuvat ja
orapaatsama, ruusu- ja tyrnäpensas rehottavat murealla, iloisten
lähteitten kastelemalla liuskekivellä. Kallio- ja karanneita
puutarhakukkia kukoistaa ruusupensaitten joukossa, villit
viiniköynnökset, muratit ja metsiintyneet hedelmäpuut luovat omituisia
soppia ja kulmauksia ja antavat maisemalle ikäänkuin satuerämaan
tuoksua. Ihanammin kuin ehkä missään muualla sekaantuvat tässä metsä ja
viinitarhat, hedelmäpuistot ja karut kalliokanervikot toisiinsa.
Jokaista pienintäkin hyötypaikkaa on ihminen jo ikivanhoista ajoista
käyttänyt, mutta täällä ovat vuosisatain kuluessa puutarhoista
karanneet jalot koristekasvit tai arvokkaat rohtotaimet päässeet
luonnon helmassa leviämään, kasvaakseen nyt vapaudessa kaikenlaisten
köynnösten, maksaruohojen ja kirjavien sammalten ja jäkäläin seurassa
joutavain kallioitten kaunistuksena. Mutta missä vähänkin luonto
sallii, siinä on kallio muuraten muutettu keinotekoiseksi pengermäksi,
jolla istutettu viiniköynnös ja monenlaiset hedelmäpuut paistattavat
päivän helteessä kypsyviä hedelmiään. Tuon tuostakin rinnettä katkaisee
jyrkkä kallionpolvi, jolla köynnösten verhoomat rauniot odottavat
runoilijaansa, taikka kapea rotkolaakso, joka mahtavaan päävirtaan tuo
jonkun lyhyen syrjäjoen. Usein nämä syrjälaaksot ovat vain kapeita
rotkoja, joitten pohjalla kirkas puro hyppelee portaalta portaalle
korkeitten, upeata lehtimetsää kasvavien rinteitten välissä. Ainoastaan
jalkapolku tai kapea ajotie kiemurtelee puron vartta pitkin ylöspäin,
toisin paikoin joku pieni mylly työskentelee sala-aukossaan metsän
helmassa, tai sattuu vaeltaja äkkiarvaamatta kielekkeiksi ja torneiksi
hajonneeseen kallionrotkoon, jossa vesi puoleksi maan alla kohisee
louhikon poimuissa.

Lahnin ja Moselin laskupaikkain välillä rannat ovat erinomaisen
hempeät kauniine maataloineen, puistoineen, viinitarhoineen ja
hedelmäpuistikoineen, maiseman kohennuksena vielä siellä täällä komea,
köynnösten sitelemä linnanraunio.

Koblenzin alapuolella Rheinin laakso avauupi, rannat alenevat ja vuoret
loittonevat virrasta, jättäen väliinsä leveän laakson, jonka pohjalla
kymi hopeisena palstana jatkaa matkaansa. Andernachin luona asettuu sen
tielle kuitenkin vielä viimeinen vuorikynnys, jonka läpi ura on ollut
suurella työllä uurrettava. Jälleen kohoo rannoille jyrkkiä rosoisia
vuoria, romantisia kallio-otsia ja näiden välillä laaksoja kylineen ja
viinipengermineen, siellä täällä pieniä saariakin. Ennenkuin Rhein
lopullisesti päättää vuorimatkansa, se vielä kerran kokoo voimansa
ihanaksi maisemaksi, joka on sen kauneimpia. Virta levenee melkein
järveksi ja eteemme ilmestyy ihmeellinen ryhmä kalliokukkuloita, jotka
eivät tosin ole kovin korkeita, mutta sitä jyrkempiä. Tämä seutu on
kuuluisa _Siebengebirge_ (Seitsenvuori). Se portin tavoin vartioi
Rheinin vuorisolaa alaalta päin tulevaa tunkeilijaa vastaan. Monen
monet tarut, legendat, romantiset ritarimuistot, historialliset
tapaukset liittyvät tähän kuvanihanaan maisemaan, monenmoiset ovat myös
ne rakennukset, jotka näillä rannoilla vielä niitä mykkinä
muistuttelevat. Ja näitten muistojen lisäksi uinuu täällä vihannan
kasvipeitteen alla vielä kallion povessa todistuksia niiden mahtavien
luonnonvoimien toimesta, jotka tämän maiseman ovat luoneet ja
jäsennelleet.

Drachenfelsin jylhän, rauniohuippuisen kallionkeilan alapuolella seutu
jälleen avartuu, vuoret loittonevat ja rannat alenevat niin mataliksi,
että Rhein näyttää melkein äyräittensä yli vuotavan. Virta vaimenee,
unteloituu, takanamme Seitsenvuori häviää sinisiin autereihin. Mutta
vaikka jääpikin luonnonkauneus taaksemme, käy liike tästä lähtien yhä
vilkkaammaksi, sillä tässä leviää kahden puolen Europan toimeliain
teollisuusalue. Valtavat kuorma-alukset kuljettavat virtaa pitkin
Rheinin maakuntain ja Westfalin runsaita luonnontuotteita, hiiltä,
rautaa ja raakatavaroita. Lukemattomia tehtaanpiippuja kohoo joka
taholla, todistaen näitten maakuntain toimeliaisuutta.

Jätettyään taakseen Kölnin ja Düsseldorfin, josta tärkeä kanavaväylä
eroo sisämaahan, Rhein jälleen tulee autiompiin seutuihin. Suuret
oikomukset, kaivannot, umpimutkat, haarautumiset ja uoman muutokset
ennustavat virran suurta suistamoa, joka suurimmaksi osaksi on
Hollannin puolella. Vahvat padot alkavat seurata rantoja, kohoten yhä
korkeammiksi, ja niitten välissä joki virtaa rantojaan ylempänä. Moneen
haaraan jakautuen se vihdoin purkaa vetensä Pohjanmeren helmaan.

Vogesit ja Schwarzwald, jotka kahden puolen reunustavat Ylä-Rheinin
laaksoa, ovat monessakin suhteessa ikäänkuin toistensa vastineita.
Molemmat suistuvat verraten jyrkkään Rheinin laaksoa kohti, mutta
alenevat toiselle puolelle verkalleen. Molempien vuoristojen eteläpää
on leveämpi, molemmat vaajamaisesti kapenevat pohjoista kohti.
Korkeudet ovat jotenkin samat, molempien korkeimmat kukkulat
eteläpäässä. Samoin kuin Schwarzwaldissa, samoin on Vogeseillakin
korkealla kukkulain välissä pieniä tummia vuorijärviä, joitten syvyys
kansan luulon mukaan ulottuu aina meren tasalle saakka. Vuoristomuodot,
kasvullisuus ovat yleensä samat; korkeimmat kukkulat ovat pyöreitä,
samoin kuin Lapin tunturit, ja kovaa harmaata alkukiveä. Pohjoisemmassa
graniitti molemmilla vaihtuu hiekkakiviylängöksi. Ja molemmilla on
vihdoin matalampi pohjoinen jatkonsa, Vogeseilla _Hardt_,
Schwarzwaldilla _Odenwald_, jotka jälleen ovat toistensa vastineita.
Tutkiessamme maisemain sisällistä rakennetta saamme vasta huomata, että
tällä vastaavaisuudella on syvät syynsä.

Mutta muuan erotuskin on mainittava näiden molempien vuoristojen
välillä. Schwarzwaldin jyrkempi rinne on saderinne, jonka vuoksi
Schwarzwaldin länsirinteen joet ovat vetevämmat, kuin Vogesien jyrkän
itärinteen, jota korkeimmat selänteet varjostavat kosteilta
merituulilta. Schwarzwaldiin on sen vuoksi syöpynyt syvemmät laaksot,
kuin Vogeseihin, ja kulku vuoriston poikki on sen vuoksi helpompi.


Elsass, Vogesit.

Rheinin kanssa rinnan juoksee Elsassin halki etelästä pohjoiseen
_Ell-joki_, josta maakunta on nimensäkin saadut, ja jonka rannalla
tärkeimmät kaupungit ovat. Eli lähtee matkaan Jura-vuoristosta ja saa
kaikki Vogeseilta laskevat joet, niin ettei Rheiniin tällä välillä tule
vasemmalta mitään syrjäjokia. Elsassilainen sananlasku sanoo, että "Ell
menee minne haluaa". Sillä nimittäin on se paha tapa, että se rankoilla
sateilla äkkiä paisuu ja tulvii yli äyräittensä, jopa usein hylkää
vanhan uomansa ja nopeaan kaivaa saviseen maahan uuden.

Elsassin tasanko kohoo tuskin enempää kuin muutaman metrin yli Rheinin
pinnan ja on enimmäkseen savea, hiekkaa ja soraa, jota Rhein, Ell eli
Ill ja pienemmät vuoripurot ovat aikain kuluessa mukanaan kuljetelleet.
Karikoilla maaperä on kuivaa ja kasvaa vain pensaita, mutta suurin osa
tasankoa on hedelmällistä savikkoa, jossa vilja erinomaisesti menestyy.
Suotta ei ole Elsass Saksanmaan vilja-aittoja.

Mutta miten rikasta lieneekään tasanko, kapea mäkimaisema Vogesien
juurella sen vielä monin verroin voittaa. Tuskin missään Saksassa maa
on niin tuottavaa ja samalla arvokastakin, kuin tässä jonkun kilometrin
levyisessä vyöhykkeessä. Viinitarhat alkavat heti mäkien liepeestä ja
menestyvät edullisilla paikoilla aina 400 metrin korkeuteen. Varsinkin
missä vuoristoon nousee laakso, siinä viiniköynnöskin päivärinteellä
kohoo kymmeniä kilometrejä vuoriston sisään. Näiden laaksojen suissa
ovatkin Elsassin kauneimmat maisemat. "Väsymättömällä nautinnolla
laskeutuu katse päivää kohti pyrkivistä viinitarhoista alas laaksoon,
jonka pohjalla vilkas vuoripuro kuohuu kukkaniittyjen, poppelien,
tervaleppien ja raitain välitse, silmäilee laajaa tasankoa, joka hohtaa
rinteitten välistä ja hämmentyy yhä enemmän autereihin, kuta kauemmaksi
silmä sitä seuraa, tai vanhaa ritarilinnaa, joka laakson suuta vartioi
rinteestä eronneella kukkulallaan." Mikäpä tämän maakunnan
luonnonrikkautta paremmin todistaisikaan, kuin että vanhain linnain
raunioita on tuskin missään maailmassa niin taajassa kuin täällä.
Suotta ei lausu vanha sananlasku:

    Kolme linnaa samalla mäellä,
    Kolme kirkkoa samalla kirkkomaalla,
    Kolme kaupunkia samassa laaksossa,
    On Elsasissa kaikkialla.

Nouskaamme laakson syvää pohjaa pitkin Vogesien korkeampiin osiin.
Pauhaavien vuoripurojen molempia rantoja seuraavat vihannat niityt,
jotka osottavat karjanhoidon täällä olevan vallitsevana elinkeinona.
Niittyjen jälkeen tulee metsävyöhyke, sillä Vogesien rinteet ovat
kauttaaltaan yhtämittaisten sankkain metsäin peitossa, joissa vain
siellä täällä on joku yksinäinen raivio. Ilmanala on täällä jo niin
kylmää, että ainoastaan hyvin suojaisilla rinteillä on pieniä
peruna- tai viljavainioita. Korkeimmilla kukkuloilla eivät puutkaan
enää menesty, lumi peittää ne valkoiseen vaippaansa syyskuun
puolivälistä aina toukokuun puoliväliin saakka. Voimallisempi asutus on
jäänyt kauas taaksemme, ainoastaan siellä täällä pilkistää havumetsäin
keskeltä metsänhoitajan yksinäinen talo, taikka jonkun laakson pohjalta
kyläpahanen, joka sitkeästi taistelee olemuksensa puolesta
epäedullisissakin oloissa. Metsävyöhykettä seuraavat laajat
tunturilaitumet.

Ikivanhoista ajoista saakka on näitä tunturilaitumia kesällä käytetty
karjanhoitoon. Kesäkuussa, kun tunturin kupeet alkavat vihottaa ja
kitukasvuiset pyökkipensaat lehteä tehdä, kootaan laaksossa karjat
tuntureille saatettaviksi. Lypsäjä on jo vienyt kapineensa
juustomajaansa ja tarkastanut, miten pitkälle orastava ruoho on
ennättänyt. Erillään muusta maailmasta elävät sitten paimenet
karjoineen siellä kaiken kesän. Päivä on toisensa kaltainen, ainoastaan
ukonilmat ja kukkapeitteen muuttuminen kesän edistyessä, selkeämmät tai
himmeämmät näköalat siintäviin maailmoihin tuottavat tunturipaimenelle
vaihtelua.

Vogesit eli _Wasgenwald_, joksi saksalaiset nimittävät vuoristoa,
alkavat kuulusta _Burgundin portista_, josta saksalaiset 1870-vuoden
sodassa hyökkäsivät Ranskaan, ja ne ulottuvat pohjoista kohti aina
Lauter-jokeen saakka.

Korkeimmat kukkulat kohoovat, molemmat _Belchenit_ 1,250 metriä ja
_Sulz_ 1,452 metriä yli merenpinnan. Muutoin vuoriston yläosat ovat
hyvinkin lakeita. Yksitoikkoisina ja äänettä lähtevät purot alkuun mikä
millekin taholle, saadakseen vasta rinteillä vinhemmän vauhdin.

Vogesien pohjoisessa päässä kohoo näköalastaan kuulu _Odilienberg_
ikäänkuin linnavuori tasangosta. Tämä näköisä, noin Pallastunturin
korkuinen kukkula oli jo keltiläisellä ajalla pyhityspaikka ja vielä
tänä päivänä käy pyhiinvaeltajia tällä kukkulalla, johon liittyy tarina
pyhästä Odiliesta ja siitä ajasta, jolloin Allemannien heimo Elsassia
vallitsi.

Vogesit ovat kaikkina aikoina olleet jyrkkä liikkeensalpa, koska
pääharjanteen poikki ei kulje ainoatakaan solaa. Jo roomalaiset
kiertivät vuoristoa joko pohjoiselta tai eteläpuolelta, milloin
mitenkin paremmin soveltui. Eikä rautatiekään ole yrittänyt tämän
muurin läpi, koska se on verraten helppo kiertää. Valtakunnan rajana se
on kaikin puolin turvallisempi kuin Rhein, joka ennen erotti Saksanmaan
ja Ranskan alueet.


Hardt.

Hardtin juurella leviävät ihanat, viinitarhoistaan ja
hedelmälehdoistaan kuulut Esi-Pfalzin kunnasmaisemat. Toinen kaupungin
kaltainen kylä jatkaa toistaan, avarat viinitarhat peittävät maata,
mäillä kohisevat lämpöiset kastanjametsät, manteli- ja kirsikkapuut
koristavat viinimäkiä ja pähkinäkujat ulottuvat kauas lakeudelle. Mutta
Hardtin toisella puolen kohtaa toisenlainen näköala. Hardt laskee sille
puolelle verkalleen, samoin kuin Vogesitkin. Vuorilla kasvaa sankat
metsät, hiljaisten laaksojen pohjalla juoksee lukuisia puroja. Maa
kätkee povessaan arvokkaita kivennäisiä, pohjoisemmassa varsinkin
kivihiiltä.

Korkealle ympärillä olevain vaaramaitten yläpuolelle kohoo
siellä _Donnersbergin_ (Ukkosvuoren) mahtava porfyrikeila
"Kuninkaantuolineen", jolla tarun mukaan vanhat frankkilaiset kuninkaat
istuivat oikeutta. Toista sataa linnanrauniota ja puolensataa vanhaa
luostarirauniota suo vielä tänä päivänä romantista loistoa näille
maisemille, joihin lisäksi liittyvät ikivanhat jumaluustarut. Hardtin
pohjoispäässä on kuulu Brunholdintuoli pakanallisine kivikuvioineen,
siellä yhä vielä kumpuaa vuorien notkosta kylmä Siegfriedin lähde
ahtaassa metsälaaksossa, kohoo Drachenfelsin jyrkkä rosoinen
kallioseinä rotkoineen ja louhikoineen. Vuoriston kupeita peittää
täällä pyökkimetsä, johon ei vuosisatoihin kirves ole koskenut.
Mahtavan laaja näköala avautuu Drachenfelsin huipulta kaikille
suunnille, "yli yhtämittaisten metsien, joita ei elähytä ainoakaan
kylä, ei ainoakaan asutus, joissa korvia hivelee ainoastaan
aarniopuitten humina vihannasta syvyydestä". Tämmöisillä kukkuloilla
vanhat pakanalliset germaanit palvelivat jumaliaan. Drachenfelsin
juurella asui tarun mukaan rotkossaan se hirviö, joka ryösti Wormsin
kuninkaantyttären Kriemhildin, ja tällä rinteellä ritari Siegfried
surmasi lohikäärmeen, ui sen veressä ja toi sitten kuninkaantyttären
takaisin Niebelungien kuuluun kaupunkiin Wormsiin, jonka jylhän
tuomiokirkon torni kohoo taivaanrannalla. Täällä asuivat germaanien
molemmat mahtavimmat jumalat, Wodan ja Donar.

Hardtin loiva läntinen rinne, karumpi Westrich, on tunnettu laajasta
perunaviljelyksestään.

Maisema Rheinin itärannalla, Badissa, on saman luontoista kuin
länsirannallakin, tasaista lakeutta, joka enimmäkseen on erinomaista
viljelysmaata. Tällä puolella kuitenkin kohoo keskellä lakeutta,
erillään Schwarzwaldista, eräs yksinäinen, omituinen vuoristo,
_Kaiserstuhl_, ikäänkuin korkea vartiopaikka. "Keisarintuolin" nimen se
on saanut siitä, että sen kukkulalla tarun mukaan vanhoina aikoina
istuttiin valtakunnan oikeutta. Kaiserstuhl on ikäänkuin saarimainen
huvipuisto monine kymmenine basaltti- ja doleritti-kukkuloineen,
joitten päältä on kauniit näköalat ympärillä oleviin maisemiin. Tällä
vuoristolla on omituinen luonnontarinansakin, kuten saamme vasta nähdä.

Samoin kuin Vogesien samoin on Schwarzwaldinkin lievettä seuraileva
mäkimaisema rikkainta ja runsaimmin asuttua. "Joka on täällä kerran
vaeltanut ihanain hedelmäpuistojen ja viinitarhain läpi, jotka
keskenään vuorottelevat rehevän runsaina, joka on kohottanut katseensa
lähimmän ympäristön yläpuolelle vanhoihin, muratin verhoomiin
linnanraunioihin pähkinä- ja kastanjalehtoineen, se joka on tutustunut
noihin laaksoihin, joista vuoripurot murtautuvat ulos Rheinin laajalle
lakeudelle, se empimättä myöntää, että Baden on isänmaan sekä
hedelmällisimpiä, että samalla ihanimpia seutuja." Erinomaisen vilkas
asutus kylineen ja kaupunkineen seurailee tälläkin puolella vuoriston
juurta, ikivanhan "Vuoritien" (roomalaisten _Platea montanan_) yhteen
sitomana.

Jätämme Ylä-Rheinin siunatun laakson ja kohoomme vuoristoon, joka sitä
itäpuolella rajottaa.


Schwarzwald.

Jylhänä ja jotenkin jyrkkänä kohoo Schwarzwald Rheinin lakeudesta,
mutta vuoriston itäinen rinne alenee loivasti, sulautuen vähitellen
Württembergin kunnasmaisemiin. Idästä päin katsoen Schwarzwald on kuin
ylävä metsämaa vain, mutta Rheinin puolelta nähden valtava muuri, joka
kauttaaltaan kohoo kolmeneljännestä kilometriä lakeudesta. Mutta
vuoriston päälle noustuamme olemme kuin laajalla ylätasangolla, josta
korkeimmat kukkulat kohoovat laajoina kumpuina. Korkein kukkula on
_Feldberg_ (1,495 metriä). Ainoastaan kasvullisuudesta, puitten
puutteesta, tunturilaitumista voimme noilla selänteillä vaeltaessamme
huomata, että todella olemmekin korkealla yläilmoissa, elleivät pilvet
ja usvat hajoa ja meille paljasta etäisten lakeuksien, vuoristoitten ja
etäimpänä Alppien siintävää näköpiiriä.

Schwarzwaldin rinteitä verhoovat aina 1,000 metriä korkealle valtavat
havumetsät. Ei missään muualla Saksassa jalokuusi kehity niin
mahtavaksi puuksi kuin täällä. Toisin paikoin kohtaamme vielä
oikeita aarniojättiläisiä, joitten joukossa ei vielä milloinkaan ole
kirves kalahdellut. Auringonpaisteessa jalokuusikko hohtaa
samettiviheriäisenä, mutta sadesäällä sen väri on melkein sysimusta.
Schwarzwaldissakin peittää enimmäkseen maakerros ja kasvullisuus
kalliota, mutta laaksoissa, jotka ovat syöpyneet vuoriston kylkeen
syvemmälle, paljastuu granitti ja gneissi, muodostaen kallioseiniä,
jyrkänteitä, rotkoja ja huikeita kalliopatsaita. Näissä laaksoissa ovat
vuoriston jylhimmät näköalat. Monessa laaksossa avautuu kuitenkin
havumetsän tumma peite helakan viheliäiseksi viljelysmaisemaksi
puroineen, niittyineen, kylineen ja pienine teollisuuslaitoksineen, ja
vielä alempana raukeaa vähitellen havumetsän valta ja lauhkeammat
lehdot, hedelmäpuut ja lopulta viinitarhat vyöttävät vuoriston
liepeitä.

Jyrkkinä könkäinä, vuolaina kuohuvina koskina, rientävät vuoripurot
läntisellä rinteellä alas Rheiniä kohti. Mutta itäisellä rinteellä ne
mutkaillen ja vain siellä täällä hyräillen matkaavat Tonavan ja
Neckarin laaksoihin loivasti kallistuvien niittyjen lomassa,
Schwarzwald onkin Saksan suurimpia vesisäiliöitä. Sen metsäiset rinteet
näyttävät erinomaisen halukkaasti kokoovan kosteutta. Sekä Tonava että
Rhein saavat sieltä suunnattomat määrät vettä, ja purot ovat uurtaneet
vuoriston rinteet täyteen rotkojaan. Samoin kuin Vogeseilla loistaa
täälläkin metsän helmasta maljamaisten laaksojen pohjasta siellä täällä
joku syvämietteinen, yksinäinen lampi, saduistaan kuulu _Mummelsee,
Wildsee_ ja monet muut. Paitsi ihmisten niihin liittämiä tarinoita
kertovat ne omaansakin, sille joka sen osaa lukea ja selville saada --
kertovat ainaisesta lumesta, joka jääkautena näitäkin vuoria peitti,
jäävirroista, jotka niiltä laaksoihin valuivat ja kaivelivat kuoppia
järville ja jokiloille laaksoja.

Metsää ei täällä lohkottain hakata ja kylvetä, kuten Harzissa, vaan
siitä otetaan ainoastaan suurimmat rungot, jotka ennen tulvavedellä
uitettiin alas Rheiniin, mutta nyt viedään teloja pitkin reellä, missä
vain rinne viettää sopivan jyrkästi. Toisin paikoin on rakennettu
vedettömät puiset ruuhet, joita pitkin varsinkin polttopuut syydettiin
alas laaksoihin.

Rhein kuljettaa Schwatzwaldin jykevät lautat alas suistamoonsa.
Leveälierinen hattu päässään, punainen västi ja valkoiset paidanhihat
loistaen, voimakkaat vuorelaiset rivissä seisten soutelevat lauttaansa,
laskeakseen sillä koko virran Alankomaihin saakka. Jo vuosisatoja on
nimittäin juuri tämä vuoristo ollut hollantilaisten tärkein tarvemetsä.
Schwarzwaldin puista rakennettiin aikanaan nekin sotalaivat, joilla
kuuluisa Ruyter voitti loistavat voittonsa, Hollannin merimahdin
ollessa korkeimmillaan.


Odenwald.

Odenwald ei tosin ole yhtä suuripiirteistä kuin Schwarzwald, mutta
sielläkin tapaamme erinomaisen miellyttäviä maisemia. Odenwald on
metsäistä, matalahkoa vuorimaata, jonka korkeimmatkaan kukkulat eivät
kohoo 600 metriä korkeammalle, läpäisemättömällä ja sen vuoksi
kosteammalla granitti- ja liuskepohjalla vuorottelevat rehevät
lehtimetsät ja niityt lukuisine puroineen ja lähteineen, kuivalla
hiekkakivellä taas kasvaa petäjä. Odenwald oli ennen vanhaan mainittu
metsänriistastaan. Kahdennellatoista vuosisadalla samoili hirvi näitä
metsiä, kuudennellatoista vuosisadalla siellä vielä elosteli karhu ja
seitsemännellätoista oli susi vielä niin yleinen, että se oli
vuorimiehillekin vaarallinen. Jo vanhat frankkilaiset kuninkaat pitivät
vuoristoa metsästysalueenaan. Vuoriston luoteiskulmalla kohoo _Malchen_
eli _Melibocus_ niminen vuorenkukkula, joka on tunnettu näköalapaikka.
Malchenin valkoisesta tornista näkyy suurin osa Ylä-Rheinin lakeudesta
lukemattomine kylineen ja kaupunkeineen. Pohjoisessa, lännessä ja
lounaassa rajottavat näköpiiriä Taunus, Honnersberg, Hardt ja Vogelit,
idässä Odenwald itse. Jos siirrymme vuoristossa idemmäksi, niin näemme
toisenlaisia maisemia, suuria syenittilouhikoita, joita rahvas nimittää
"Kalliomereksi". Täällä voimme vielä ihmetellä semmoisia vuoresta
louhittuja kalliopatsaita, joita roomalaiset aikanaan irrottelivat,
sillä tällä paikalla oli ennen vanhaan roomalainen kivilouhos, joka
näin vielä tänä päivänä todistaa tuon vanhan maailmankansan voimallista
toimikykyä. Samoin kuin vastapäätä Hardtiin liittyvät Odenwaldiinkin
monet vanhat tarinat Niebelungien sankaripiiristä. Odenwaldillakin
on Siegfriedin lähteensä, kummituksensa, saturitarinsa ja
"villimetsästäjänsä", muisto vanhain germaanien myrskyn jumalasta
Wodanista.


Neckar ja Main.

Syvänteessä, joka on Keski-Saksan vuoristokynnyksen, Rauhe Albin ja
Schwarzwaldin välillä, tapaamme Etelä-Saksan tyypillisimpiä maisemia.
Kaksi Rheinin lisäjokea, _Neckar ja Main_, täyttävät syrjäjokineen
tämän syvänteen.

Neckar alkaa Schwarzwaldista, läheltä Tonavan latvoja, virtaa pohjoista
kohti, kunnes se Heidelbergin kohdalla kääntyy länteen päin ja murtaa
Schwarzwaldia ja Odenwaldia yhdistävän kynnyksen. Tuo murtolaakso ja
varsinkin Heidelbergin kaupunki ympäristöineen on Saksanmaan ihanimpia
maisemia. Württembergin viljavimmat, lämpöisimmät osat ovat Neckarin
syvänteessä. Maisemat ovat täynnään kukkuloita ja mäkiä, jotka eivät
kuitenkaan ole aivan korkeita. Minne vain katseemme käännämme, joka
puolelta pilkottaa vastaan joku punakattoinen kylä tai pieni kaupunki
lehtojensa ja puutarhainsa keskeltä. Viiniköynnös verhoo päivärinteet,
kietoo kiehkuroitaan vaatimattomimmankin asumuksen pihtipieliin, ja
sortuneet vanhat linnat kertovat täällä vielä suurempia muistoja kuin
muualla Saksan äärissä.

Samanlaista on vanha Frankin maakunta, jonka läpi Fichtelgebirgestä
alkava Main virtaa parhaan osansa. Bambergista saakka tämä
ihanteellisesti muodostunut joki puhtaine uomineen, ylävine rantoineen,
selvine väylineen juoksee mäkimaitten kautta, jotka ovat Saksanmaan
hedelmällisimpiä ja lämpöisimpiä. Jaloimmat hedelmäpuut, viiniköynnös
ja vihannekset menestyvät täällä, maa on kauttaaltaan viljeltyä,
ikäänkuin laaja väkirikas puutarha. Joki välittää mitä vilkkainta
liikettä, vaikka sen pitkät mutkat melkoisesti pidentävätkin matkoja.

Main on Rheinin syrjäjoista suurin, se tuo pää virtaan kolmannen osan
Rheinin koko vesimäärästä. Mutta sen vedenkorkeus ei ole yhtä tasainen,
kuin Alpeilta alkavan päävirran, vaan vaihtelee melkoisesti
vuodenaikain mukaan. Mainin kaunein osa on Wertheimin ja
Aschaffenburgin välillä, jolla matkalla joki kiertää metsäistä
_Spessartia_.

Mainin ja Neckarin jokialuetta rajottaa etelässä vuorimaisema, joka
tällä puolella erottaa Rheinin vedet Tonavan vesistöstä. Se on
kokoomuksensa puolesta Sveitsin Jura-vuoriston jatkoa, jonka vuoksi
sitä Saksankin puolella nimitetään Juraksi. Mutta koska maakerrokset
tässä osassa Juravuoristoa ovat laaka-asennossa, niin sitä sanotaan
_Laaka-Juraksi (Tafel-Jura)_, Sveitsin Juraa taas, jossa samanlaiset
maakerrokset ovat poimuttuneet moneksi rinnakkaisselänteeksi, sanotaan
_Poimu-Juraksi (Falten-Jura)_. Mutta varsinainen kansannimitys
kysymyksessä olevalle vuoristolle on Saksassa "_Rauhe Alb_", koska se
maanlaatunsa vuoksi, vaikkeivät korkeudet olekaan varsin suuria, on
Saksanmaan karuimpia osia.


Rauhe Alb.

Tämä vuoristo alenee Tonavaa kohti jotenkin verkalleen, mutta
Mainin ja Neckarin puoleen sitä vastoin verraten jyrkällä reunalla.
Maanlaatu on kauttaaltaan kalkkikiveä, ja se se on syynä vuoriston
hedelmättömyyteen. Joet ovat siihen uurtaneet syviä rotkouomia.
Laihoista laidunmaista, joita siellä täällä vilkastuttavat vanhat
pyökit, kohoovat harmaat kalkkikivi-kalliot, ja etäällä toisistaan on
suojaisissa laaksoissa pieniä vaatimattomia kyliä olkikattoisine
taloineen. Hedelmäpuut eivät enää tahdo menestyä ylängöllä,
kirsikkapuiden asemesta varjostavat kotipihlajat ja valkopihlajat
maanteitä. Minne katseemme luomme, kaikkialla on vedenpuute
silmiinpistävä, sadevesi kun nopeaan vajoo kalkki vuoren rakoihin,
kummutakseen vasta vuoriston reunalla esiin lukuisina raikkaina
lähteinä. Vuoriston reunoilla on sen vuoksi vettä runsaasti, joka
kylällä on alati juoksevat kirkkaat kaivonsa, mutta ylämaalaiset saavat
kuivalla ajalla käydä täältä alhaalta vettä noutamassa. Suurenmoisten,
yleisillä varoilla rakennettujen pumppulaitosten kautta on kuitenkin
Albinkin asukkaille viime vuosikymmenien kuluessa koetettu hankkia
riittävästi vettä.

Alb on, samoin kuin yleensä tämänkaltaiset kalkkivuoret, täynnään
suurempia ja pienempiä luolia. Merkillisimpiä on Charlottan luola
lähellä Kaltenburgia, sen pohjalta kun on löydetty runsaasti
luolakarhujen ja muitten ammoin sukupuuttoon kuolleitten eläinten
luita, ynnä Achin laaksossa Hohenfelsin luola, jota löydetyistä
työaseista päättäen käytettiin jääkaudella ihmisasuntona.

Mahtavana seinänä Alb alenee pohjoiseen päin. Laaksot, jotka ylämaassa
ovat kapeita, leviävät reunaa lähestyessään, jotta niiden väliset
vuoripalstat kapeina polvina juoksevat ulos lakeudelle. Toisinaan ovat
nämä nokat eronneet aivan erillisiksi kalliopatsaiksi. Harva se
kallionkärki, vuorenpatsas, joka ei täällä kantaisi laellaan vanhan
linnan raunioita, ja muutamat näistä linnavuorista, etenkin
Hohenstaufien ja Hohenzollernien, ovat Saksan historian
muistorikkaimpia.

Näiden rivien kirjottaja joutui näköpaikkoja etsiessään eräänä
kesäpäivänä korkean Rechbergin juurelle, lähelle Hohenstaufien
linnavuorta; mutta harmaa pilvivaippa katkaisi Rechbergin jyrkän
korkean keilan, niin että siitä näkyi ainoastaan metsäinen tyvi. Laelle
ei siis yrittämistäkään. Viettäessäni aikaani miten taisin alemmissa
maisemissa, ihaillen erinomaisen kauniita jalokuusikoita, joissa villi
muratti kierteli runkoja, ihmetellessäni eteläisen kasvullisuuden
muutakin runsautta, kuulin äkkiä tuolta ylhäältä pilvien seasta kellon
soittoa, joka kutsui rukoukseen laakson asukkaita. Jonkun ajan kuluttua
sadeilmakin hajautui, taivas selveni ja uljaan, ihanien lehtojen
verhooman vuorenkeilan päältä katsoi alas laaksoon pienoinen kappeli.
Mikä tunnelmarikas ilmestys! Hartaalla mielellä nousin tuonne
korkeuteen pitkin kiemurtelevaa polkua ja eteeni levisi sieltä näköala,
jonka muistorikkaampaa ei Saksassa monta. Tuossa edessäni kohosi se
vuori, jolla muinoin seisoi keskiajan mahtavimman hallitsijasuvun
kantalinna. Mutta ei mitään ole siitä säilynyt jälkimaailmalle. Ei
kaarta, ei ovea, ainoastaan muodoton läjä köynnösten ja pensaitten
verhoomia raunioita. Autiona, paljaana kohoo jalomuotoinen vuori
hedelmällisistä maisemista, jotka sen juurta kiertävät, joissa lehtoja,
puutarhoja, viljamaita, viinimäkiä vaihtelee, kyliä, kaupungeita ja
kirkkoja loistaa joka poimusta. Selvällä säällä näkyy etäimpää etelästä
Alppien luminen muuri, lännessä Schwarzwald ja jostain alanteesta vielä
sitäkin etäämpää kappale Vogesien selännettä. Ainoastaan idässä
rajottavat näköpiiriä Albin rosoiset reunat, ja lounaassa mahtava
Staufen. Mutta Staufenin ja muitten Albikukkulain takaa loistaa
Hohenzollernien, Saksan nykyisen keisarisuvun korjattu linna tornineen
ja harjoineen.


Keskivuoriston maisemaluonne.

Olemme antaneet saksalaisen runoilijan kuvata keskivuoriston
luonnonkauneutta, suokaamme nyt puheenvuoro tiedemiehelle. Ratzel kuvaa
seuraavasti Saksanmaan keskivuoriston yleistä luonnetta:

"Joka selailee keskisaksalaista tai länsisaksalaista näkee kaikkialla
samat lauhkeat aaltomuodot, huomaa samain piirteitten alati toistuvan
vuoristotaustassa. Joka ei tunne maisemaimme luonnetta, luulee tätä
sovinnaiseksi kuvaamistavaksi, mutta sitä se ei ole, vaan todellisuuden
uskollista noudattamista. Niinpä Ylä-Rheinin laaksosta nähden
Schwarzwald ja Vogesit monestakin paikasta ovat aivan toistensa
näköiset ja Harz ja Thüringerwald kääntävät Unstrutin laaksoa kohti
aivan samanlaisia harjanteita ja kukkuloita. Brockenin kukkulalla
seistessämme tosin huomaamme olevamme laajalla maaholvilla, mutta
muutoin emme koko vuoristosta näe muuta, kuin ylimäiset aallonharjat.

"Näissä vuoristoissa ovat jyrkimmät vastakohdat jo aikoja sitten
tasautuneet, vaikka onkin siellä täällä jäänyt jäljelle syvä laakso tai
jyrkkä kallionseinä. Leveitten maanselänteitten verkallinen kumpuaminen
vaikuttaa, etteivät maisemat yleensä ole niin suuremmoisia, kuin
vuorien korkeus meren pinnasta oikeuttaisi odottamaan. Kuinka
vähitellen kohoomme alangon reunasta, esim. Leipzigin tai Hallen
seuduilta, toiselle puolen Harziin, toiselle Erzgebirgeen. Hallen luona
Petersbergin 240 metriä korkea kukkula toki osottaa vuoriston reunaa,
mutta melkein huomaamattamme joudumme muutoin Saksin vuorimaahan.
Aluksi näemme vain alankomaan pitkä aaltoja ja kynnyksiä yhä jatkuvan.
Joku pieni rautatieleikkaus taikka maantien tunkeutuminen kahden tuskin
kellonlasia jyrkemmin kohoavan mäen välille osottaa, että olemme
tulleet vuorimaahan. Kahden nurmikaistaleen ja kahden kirsikkapuurivin
reunustama viertotie johtaa puuryhmän luo, joka selväpiirteisesti
kuvastuu taivasta vastaan; lehdon alas katsova sävy antaa ensimäisen
vuorimaisemavaikutuksen. Keskivuoristossa leveyssuhteet ovat niin
vallitsevat korkeussuhteihin verraten, ettei korkeampaa taustaa
ensinkään esiinny maisemassa, joka taas on Alppimaisemien
peruspiirteitä. Vaeltaessainme Harzissa, Thüringerwaldissa taikka
Schwarzwaldissa näemme korkeimmat kukkulat vasta sitten, kun seisomme
niitten juurella, eikä usein silloinkaan, vaan varsinainen kukkula
piilee vielä kauvan aikaa sen pyöreäselkäisen maanaallon takana, joka
on vuoriston perustus. Taikka näkyy se vain lakeudelta pitkän matkan
päästä. Brockenia esim. ei täydelleen näy muuta kuin vuoriston
ulkopuolelta, -- lukuun ottamatta sen varjokuvaa, jonka laskeva aurinko
luo kukkulan itäpuolella olevaan sumuseinään. Siitä johtuu, ettei
vaellus näitten vuoristoitten laaksoissa tarjoa viehättäviä näköaloja
ylöspäin tai alaspäin, vaan kukin laakson kohta sisältää omat
luonnonkauneusaiheensa. 'Saksin Sveitsin' vihannat laaksonpohjat,
Harzin purot, jotka läiskyvät ruskeilla, ikivanhoilla, sammalisilla
granittikallioilla, Murgin laakson tai Bode-laakson jyrkistä rinteistä
ulkonevat kalliopatsaat, Jura-vuoriston kellanvalkoisten ja harmaitten
kallioitten ja vihantain laaksonpohjain ja taas Tonavan ja Altmühlin
hidasten hohtavain vesipintain vastakohdat ovat kaikki ahdaspiiristä
kauneutta. Näistä ilmiöistä vaeltaja ikäänkuin etsii korvausta siitä,
mitä hänelle Alpeilla näköalat tarjoovat korkeudesta käsin. Siinä syy,
miksi keskivuoriston maisemissa järvillä on niin suuri viehätysvoima.

"Niinpä keskivuoriston useimmat laaksot loivasti syvenevät, samaan
laatuun, kuin niitten kahden puolen kukkulat ylenevät. Siitä johtuvat
nuo loivarinteiset maljalaaksot, joissa keskivuoriston useimmat
luonnonkauneudestaan tunnetut kaupungit ja kylät ovat. Noilla
laaksoilla on kyllä varma ympärystänsä, mutta ne eivät kuitenkaan ole
sulettuja. Näemme teitten kulkevan laaksoa reunustavain pyöreitten
selänteitten poikki ulos lakeudelle taikka naapurilaaksoon. Puurivit
osottavat joka suunnalle haarautuvia vainioteitä, ja usein ilmaisee
vain maanaallon takaa kohoova savupatsas, että pian olemme
laaksonreunauksen toisella puolella. Tosin ei ole puutetta syvistäkään
laaksoista, jommoisia ovat Höllenthal Schwarzwaldissa, Saale-laakso
Frankenwaldissa tai Bode-laakso Harzissa, ja juuri niitten seinämistä
ulkonevat rohkeimmat kalliot, semmoiset kuin Kauriinpykälä tai
Hevonporras. Yhtä ominaista kuin kukkulain tasottuminen on
vuoristoillemme juuri se seikka, että rohkeimmat muodot esiintyvät
niitten alaosissa. Vesi on aikaa myöten siirtänyt kalvavan ja riistävän
vaikutuksensa yhä syvemmälle, ja niin ovat laaksot vuoriston nuorin
osa, ja ne yhä vielä kasvavat syvyyttä ja etenevät vuoriston sisään
päin.

"Vuoriston yläosissa jää rapautunut kivennäinen paikoilleen, ja sen
vuoksi näyttävät meistä kokonaiset vuoristot, kuten esim.
Fichtelgebirge, rauniokasoilta. Nuo tunnetut 'louhimeret'
Fichtelgebirgessä, Odenwaldissa ja Harzissa ovat vain mitä pisimmälle
ehtinyttä perstumista. Semmoisissa vuorimaissa kaikkialla kohoo
ikäänkuin leivotuita pyöreitä tai laakoja graniittikukkuloita. Näemme
ne kokonaan maan ja vihantain mustikanvarsien peitossa, ja siitä
tiedämme ne vuoriksi, joiden kalliosisusta samoin on louhikoiden,
rapautuneen kivennäisen ja humuspeitteen verhooma. Harvoin joku
tieleikkaus uurtaa syvempiä maakerroksia, paljastamatta niistä
suurempia tai pienempiä graniittipaasia. Kun muistamme, että ne ovat
jäännöksiä vuoresta, jonka päältä ilma ja vesi ovat ikäänkuin pois
kuorineet tuhansia metrejä vahvalta muita kalliokerroksia, niin näyttää
meistä mahtavinkin 'louhimeri' vain ilman ja veden yritykseltä päästä
tunkeutumaan lähemmäksi vuoriston varsinaista sisua. Fichtelgebirgen ja
Odenwaldin graniitti-louhimeret, jotka ovat muodostuneet pyöreistä
erinäisistä kallioista ja paasista, ovat kuitenkin aivan toisenlaiset,
kuin ne hiekkurilouhikot, joita tapaamme useilla hietakivialueilla.
Näissä näkyy aina selvään vanhan kerrostumisen suoralohkoinen rakenne,
ja Vogeseilla on vanhoja linnanraunioita, joista on joskus hyvin vaikea
sanoa, missä luonnon muuraus päättyy, missä muurarin latomus alkaa.
Muurit ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni kallioon.

"Keskivuoristoa ei voida verrata Alppeihin, eikä tasaisesti kuluneeseen
laakavuoreen syöpyneeltä laaksolta voi vaatia yhtä suurta muotojen
vaihtelua kuin semmoiselta, joka kiertelee monijakoisen mäkimaan
kautta. Keskivuoremme ovat semmoiset, kuin ikivanhan vuoriston tulee
olla. Niitten tasaantuneet muodot ovat miljooneja vuosia taaksepäin
ulottuvan kehityksen seuraus, ja tämä se niille toiselta puolen antaa
tavallaan suurenmoisen ja kunnioitusta herättävän piirteen."

       *       *       *       *       *

Laaka-Juran eteläpuolella tulemme Tonavan syvänteeseen, joka käsittää
Alppien koko eteismaan aina Alppimuuriin saakka ja koko joukon aluetta
joen pohjoispuolellakin. Tällä alueella on Tonavan eteläpuolella
enimmäkseen hyvin yhtenäinen luonne, jonka syyn saamme myöhemmin nähdä,
maisemain rakenteeseen tutustuessamme. Sen täyttävät Tonavan syrjäjoet.


Tonava.

Tonava kumpuaa maan sisästä Schwarzwaldin rinteillä, lähes 700 metriä
meren pintaa korkeammalla. Vähäpätöinen on tämä valtajoki liekussaan,
ei puroa parempi, se kiertelee, kaartelee, kaivelee vaatimattomana
louhikoiden ja suurien kalliopaasien keskellä, toisin paikoin katoo
maanalaisiin reikiin ja juoksee siellä lymyssä pitkät matkat, jopa
alempana, ikäänkuin omasta suuresta tulevaisuudestaan tietämättä,
lähettää salaa maanalaisen haaran alas Bodenjärveen ja Rheiniin.
Laaka-Juran kohdatessaan joki on jo sen verran voimistunut, että on
tämän esteen poikki kaivanut itselleen romantisen, puhdastekoisen
rotkolaakson. Nämä maisemat, ja seudut tästä kappaleen matkaa
eteenpäin, ovat Saksanmaan vanhanaikaisimpia. Vuoroin vanhoja metsiä,
lehtoja, siellä täällä joku tuhatvuotinen uhripuukin, vuoroin rosoisia
jylhiä vuoria, yksinäisiä autioita kallionkeiloja sortuneine linnoineen
ja taruineen. Omituisella tunteella vaeltaja vertailee toisiinsa
komeata rotkolaaksoa ja vaatimatonta nuorukaista, joka sen pohjalla
levollisena matkailee kukkaista nurmipalstaa pitkin, ikäänkuin ei enää
muistaisikaan suurtyötään.

Kalkkivuoristosta päästyään Tonava kappaleen matkaa virtaa suomaita,
joilla joen pinta toisin paikoin on kohonnut ympäristöänsä
korkeammalle, niinkuin ainakin lietteitä runsaammin kuljettavain
virtain pinta laaoilla mailla. Sen uoma on tavallisella vedellä niin
matalata ja soraista, ettei joesta vielä ole liikkeelle apua. Vasta
ensimäisen Alppijoen saatuaan Tonava ikäänkuin herää ja huomaa, ettei
se olekaan luotu toisten veronmaksajaksi, vaan määrätty mitä suurimpiin
tehtäviin; kuljettamaan mereen enimmän osan Alppivuoriston vesistä.
Ulmin kohdalla siihen touhuisena ja rapaisena liittyy _Iller_, ja siitä
pitäen Tonava jo kykenee aluksiakin kuljettamaan. Illerin jälkeen aina
kauas Serbian rajoille saakka, vieläpä oikeastaan sitäkin edemmä Tonava
nyt saa Alpeilta toisen syrjäjoen toisensa jälkeen, joiden rinnalla
pohjan puolelta tulevat veronmaksajat, _Altmühl, Nab, Regen_ y.m. ovat
epäluotettavia ja vähäpätöisiä, aina Marchiin ja Unkarin Tiszaan
(Theissiin) saakka. Iller, _Lech_, vuolas _Isar_ ja varsinkin _Inn_,
joka on vetevämpi ja vuolaampi kuin emäjoki onkaan, lisäävät Tonavan
vesimäärää, niin että se Itävallan puolelle tultuaan on Rheinin
vertainen kymi. Rajalla, Passaun luona, Tonavan vesimäärä on 30
kuutiometriä sekunnissa.

Tonavan oikea ranta on Ulmista eteenpäin suureksi osaksi alavaa maata,
jopa suota, vasen ranta taas, jota Laaka-Jura saattelee aina
Regensburgiin saakka, on korkeampaa. Regensburgista alkaen, jossa
Tonava kääntyy matkansa varsinaista määrää, Mustaamerta kohti, sitä
kulkevat jo suuretkin laivat. Mutta suuremman merkityksen Saksan
laivaliikkeelle Tonava saa vasta sitten, kun uusi kanava Tonavasta
Mainiin valmistuu. Vasemmalla rannalla saattelee virtaa nyt metsäinen
_Bayrischerwald, Böhmerwaldin_ rinnakkaisvuori. Regensburgiin saakka on
vasen ranta vanhanaikuisine kylineen ja kaupunkeineen asutumpi, siitä
eteenpäin taas ovat tärkeämmät paikat järjestään oikealla rannalla,
joka täällä on Baijerin rikkainta viljelysseutua.


Alppien eteismaa.

Alppien eteismaa, joka Tonavan laaksosta alkaen ulottuu Alppeihin
saakka, on laaja ylätasanko, Kastilian ylätasangon jälkeen (800 metriä)
Europan korkein. Sen keskikorkeus on noin 500 metriä (Münchenin korkeus
518 m), sen alhaisin kohta lännessä Lindau (400) ja idässä Passau
(363 m). Tämä eteismaa siis koilliskulmasta vähitellen ylenee sekä
Schwarzwaldia, että varsinkin Alppeja kohti, joitten juurella sen
korkeus on noin 700-800 metriä. Sen vuoksi on mainitsemillamme Tonavan
lisäjoilla hyvin kalteva uoma ja vinha vedenkulku. Laivaliikkeelle ne
ovat siitä syystä sopimattomia ja niitten viljelysmerkitys kaikin
puolin vähäinen.

Alppien eteismaa on enimmäkseen lakeutta, joka vain toisin paikoin
vaihtuu aaltoilevaksi mäkimaaksi. Maanpinnan muodostumisen puolesta se
suuressa määrin muistuttaa Pohjois-Saksan alankoa. Samoin kuin siellä
samoin täälläkin on hietamaita, soran sekaisia savikolta, melkoisia
soita ja löyhistä maalajeista muodostuneita harjuja. Lähempänä
Alppirintamaa maa on kokonaan löyhäin kerrosten peitossa, vasta Tonavan
puolessa ja sen syrjäjokien leikkauksissa paljastuu aluskallio. Pehmeät
maakerrokset ovat, samoin kuin Pohjois-Saksan alangollakin, täynnään
suurempia ja pienempiä kivilohkareita, mutta nämä eivät enää ole
kotoisin Skandinaviasta, vaan Alpeilta. Pohjois-Saksan alangon
yksitoikkoisuudelta näitä seutuja kuitenkin suuressa määrin turvaa
Alppiseinä, joka etenkin kauempana etelässä on kaikkialla maiseman
pohjana. Kuta lähemmä Alppien rintamaa etenemme, sitä vaihtelevammaksi,
luonnonkauniimmaksi muuttuvat seudut. Maanpinta käy levottomaksi, mäet
kohoovat, laaksot syvenevät, melkoisia järviä ilmestyy laaksoihin.

Iller, Lech ja Isar eivät vuolaan virtansa vuoksi edistä viljelystä,
vaan pikemmin ovat asutuksen vihollisia. Korkeintaan ne palvelevat
puutavaran lauttausta, mutta muutoin enemmän hävittävät kuin edistävät
rauhan töitä. Tuskin ovat ne Alppisolista päässeet lakeudelle, niin ne
kaltevaa, kivistä uomaansa pitkin, usein itse luomainsa sorasärkkäin
päällä virraten, rientävät Tonavaa kohti, saaden usein aikaan
turmiollisia tulvia. Usein ne käyttökelpaamattomine saarineen,
hiekka- ja sorasärkkineen, umpisalmineen ja rämeineen anastavat kolme
kertaa enemmän maata, kuin siivolla virraten tarvitsisivat. Toiset
pysyvät tämän luontoisina aina suistamoonsa saakka ja ovat sen vuoksi
saaneet kerrassaan autiomaaluonteen. Niitten rannoilla tavataan
ainoastaan vähäpätöisiä kyliä, joissa lautturit matkoillaan poikkeavat.

Tämän luontoisia ovat joet varsinkin alaosallaan, mutta ylempänäkin ne
pitkillä matkoilla karkottavat kylät ja viljelykset rannoiltaan.
Tulvista ja laaksojen suomuodostuksista saa selityksensä, miksi koko
Ylä-Baijerissä asutukset ovat vaaroilla ja korkeilla mailla. Keski- ja
Pohjois-Saksassa vähäpätöisimmänkin joen varsilla useimmiten tapaa mitä
kirjavinta elämää ja taajinta asutusta, mutta Ylä-Saksan joet sitä
vastoin usein tuovat Alppien erämaaluontoa mukanaan kauas
tasangoillekin ja vaikuttavat enemmän maisemansa yksinäisyyden ja
omituisen kolkkouden, kuin hymyilevän viljelyselämän kautta
luonnonystävän mieleen. Ei edes Inn ole näistä haitoista vapaa, vaikka
se onkin soveliaampi laivaliikkeelle ja vaikka sen rannat ovat
kuivemmat ja ilmanala leudompi ja viljelyskasveille ehtoisampaa, kuin
Isarin ja Lechin. Ikivanha liike Alppien poikki Italiaan on Innin
kyliin ja kaupunkeihin painanut omituisen leimansa. Tämä joki nimittäin
leikkaa mahtavan laaksonsa kautta syvemmälle Alppeihin, kuin mikään muu
joki, sen lähteet ovat jo aivan lähellä Ylä-Italian järviä.


Alppien rintama.

Ikäänkuin jättiläisten linnotuksen suunnattomat muurit ihmeellisine
sakaroineen ja seinämineen, hopeanhohtavine huippuholvineen,
kallionkielekkeineen ja jääpyramidineen Alppien rintama kohoo eteemme.
Lukemattomat ja selittämättömät ovat Alppien yksityispiirteet,
vuoristoryhmät, harjanteet, ylätasangot, ylhäiset vuorilaaksot,
murtorotkot ja harjanteiden loveumat, mitä erilaisimmat muodoltaan,
kooltaan, verhonsa ja väriensä puolesta. Missä muualla Europassa, missä
koko maan piirissä kohtaisimme näin pienellä alalla näin paljon
korkeita huippuja ja syviä laaksoja, metsäisiä ja ruohoisia esi- ja
keskivuoria, suuria ja pieniä, pitkulaisia ja pyöreitä laaksoja, missä
niin taajassa ristiin rastiin rientäviä kuohuvia jokia ja puroja,
rotkoja, hautoja, äkkijyrkänteitä, pauhaavia koskia, missä niin paljon
jyriseviä jääkoskia, sora- ja lumivirtoja kuin Alpeilla?

"Tosin on maanosamme muillakin mailla omituiset viehätyksensä, järvensä
ja koskensa, mutta ei missään muualla vuoriston mahtavuuteen yhdy niin
paljon vastakohtia. Silmää viehättää Alpeilla sekä vastakohtain että
sopuisain sulautumisien hämmästyttävä runsaus, kuolleen ja elävän
maailman, aution ja viljavan, vakavan ja kolkon luonnon, toiselta
puolen lauhkean ja iloisen, toiselta hirmuisen jylhyyden vaihtelu.
Nurmikot ja niityt ovat ikäänkuin silmän iloksi luotuja levon keitaita.
Synkkäin jyrkkäin kallioseinämien vieressä hohtaa rattoisana
tunturilaidun ihanine alppikukkineen tai voimallinen metsä vanhoine
puineen, keskellä kolkkoja kallioerämaita ja paljaita vuoren raunioita,
avaria, ainaisia lumi- ja jääkenttiä. Valon, värien ja muotojen
ylenpalttisuus on kerrassaan häikäisevä. Katse vaeltaa pitkin
vuorijonoja, jotka voimallisine aaltoviivoineen muodostavat mahtavan
alppimaailman ensimäiset etuvarustukset, ja jää viimein lepäämään
noille valkoisille, viileille huipuille, jotka etäimpänä
taivaanrannalla rajottavat näköalan, tai vaahtoisen glacierivirran
väkivaltaisille aalloille ja pyörteille, taikka kirkkaan alppijärven
pinnalle. Missä muualla on noita ikuisesti nuoria, rohkeinta nuoruuden
voimaa uhkuvia veitikoita, noita jäätiköiden synnyttämiä alppijokia,
jotka pestyään vetensä kirkkaaksi alppijärven syvyyksissä vielä kaukana
kotimaastaan ilahuttavat silmää smaragdiviheriäisillä aalloillaan?
Missä alppijärvien vertaisia kuvastimia, joista taivasta tavottelevat
vuoret heijastuvat jylhässä komeudessaan, joitten rantoja samalla
koristavat kaupunkien, kauppalain, kyläin ja oivain maatalojen vilkkaat
kiehkurat, taikka yksinäinen, ystävällinen alppimaja? Missä muualla
kuin Alpeilla tapaamme tuota samaa, sanomatonta mielen ja kuvitusvoiman
lumousta, joko niitä katselemme, kun ne uinuvat iltahämärän sinisissä
autereissa, taikka loistavat aamu- tai iltaruskon väritulessa, tenhoten
meitä hienoimmilla värihenkäyksillään, taikka auringon majoilleen
mentyä kääntävät katsojaa kohti ylhäiset, kalpeat kasvonsa, jotka
mykkinä ja äänettöminä korkeudestaan katselevat lepoon asettuvaa
maailmaa?

"Tuosta saa selityksensä, miksi nämä mahtavat, ainaisesti
työskentelevät luonnon työpajat, nämä maapallomme kehityshistorian
suurenmoiset muistomerkit yhä vetävät puoleensa ihmisiä kaikista
sivistysmaista ja heissä alati herättävät samaa hartauden ja
kunnioituksen sekaista ihailua. Siitä saa selityksensä, miksi ne eivät
tyydytä ainoastaan luonnonkauneuden ihailijaa, vaan myös tarjoovat
tieteen ja taiteen harjottajille ehtymättömiä tutkimusaloja. Kilvan ja
ilomielellä täällä työskentelevät oppineet ja taiteilijat, sekä
ihmis- että maisemamaalarit, kivennäisoppineet, kasvitieteen tutkijat
ja maantieteilijät, kansatieteen ja ilmatieteen harjottajat, sanalla
sanoen melkein kaikkien maantutkimusta koskevain tieteitten edustajat."


Pohjoiset Kalkkialpit.

Ainoastaan pohjoisten Kalkkialppien rintama lähimpään vedenjakajaan
saakka kuuluu Saksanmaan valtiolliseen kehykseen. Nähdäksemme tämän
rintaman koko komeudessaan, voimme pistäytyä Münchenistä Röschenaun
kukkuloille. Näemme silloin koko tuon kymmeniä penikulmia pitkän jonon
Allgäusta aina Berchtesgadeniin saakka. Lännessä kohoovat _Allgäun
alpit_; niistä itäänpäin _Wetterstein-vuoristo_, jossa on 2,964 metriä
korkea _Zugspitze_, Saksanmaan korkein kukkula; siitä itäänpäin
_Karwendel, Mangfall-vuoristo_ ja vihdoin _Salzburgin Alpit_ ja jyhkeä
_Watzmann_, joka jo on Inn-joen rannalla.

Jos lähestymme tätä jonoa, niin kohtaamme ensinnä matalamman
esivuoriston, jonka pyöreämmät rinteet enimmäkseen ovat rehevän
kasviston peitossa. Ainoastaan pystyimmät jyrkänteet ja seinämät
rikkovat tunturinurmikon vihannan samettivaipan. Vasta näiden
esivuorien takaa löydämme nuo rikkinäiset, rosoiset, teräväkärkiset
piirteet, kolkot paasikkoylängöt, synkät rotkot, jotka ovat
Kalkkialpeille omituiset.

Baijerin ylämaan Alpit eivät ole yhtä korkeita kuin Sveitsin, jäävirrat
eivät yhtä valtavia, eivätkä järvetkään yhtä laajoja, mutta verrattoman
kauniita seutuja täällä tapaa, maisemia, jotka kilpailevat Sveitsin
uljaimpain kanssa.

Kauneimmat maisemat ovat siinä järvivyöhykkeessä, joka on vuoriston ja
lakeuden rajassa. Toiset näistä järvistä ovat vielä aivan vuoriston
sisässä, toiset taas jo hyvässä matkassa lakeudella; mutta koska
alppitausta on jälkimäistenkin maisemapiirissä huomattavin sävy, niin
luemme ne tässä varsinaiseen "Alppirintamaan" kuuluviksi.

Bodenjärvi.

Suurin järvistä on verraton Bodenjärvi, jonka läpi Rhein
alkumatkallaan juoksee. Bodenjärvi on jo melkoinen selkä,
kuuttakymmentä kilometriä pitkä ja toista penikulmaa leveä ja
keskimäärin noin 90 metriä syvä. On laskettu, että Rhein tarvitsisi
kaksi vuotta täyttääkseen järven uoman. Bodenjärvi ei tosin ole ylen
suuri meikäläisten käsitysten mukaan arvostellen, mutta se on monta
vertaa tärkeämpi ja luontonsa puolesta rikkaampi, kuin samankokoinen
järvi täällä Pohjolassa.

Viiden valtakunnan rajat juoksevat sen rantaan, eikä niin ollen ole
kumma, että liike järvellä on mitä vilkkain. Sitä välittää monta
kymmentä höyrylaivaa, junalautat ja suuri määrä purjealuksia.
Bodenjärven rannat ovat hedelmällisimpiä ja parhaiten asuttuja seutuja,
mitä Alppien pohjoispuolella on. Ne ovat yhtämittaista hedelmäpuistoa
ja viinitarhaa, täynnään kaupungeita ja kyliä. Jo roomalaisten aikoina
nämä lauhkeat seudut sen vuoksi olivatkin hyvin viljellyt, ja
keskiajalla papisto ja luostarit viihtyivät täällä erinomaisesti eikä
vain uskonnollisista syistä.

Järven näköalat ovat lumoavan kauniit. Vesi rannassa hopean kirkasta,
kauempana selällä siniviheriää, vaihdellen taivaan peiton mukaan mitä
moninaisimmalla tavalla. Etelärannan takaa hallitsee järveä Alppien
etäällä kohoava jyhkeä luminen seinä, muita näkyisämpänä hohtava
Säntis. Alppien ja järven välillä on kuitenkin silläkin puolella
leveähkö kaistale mitä hedelmällisintä ja ihaninta viljelysmaata.
Kiertomatka järven ympäri on sen vuoksi suurimpia nautinnoita, mitä
luonnonystävälle voi tarjoutua, joko hän sen tekee pitkin oivallisia
teitä nopsalla polkupyörällä tai sukkelilla siipilaivoilla -- taikka
uudenaikaisimmalla tavalla, ilmalaivalla. Bodenjärven avoimen helman
turvissa on kreivi Zeppelin uranaukaisevat ilmapurjehduskokeensa
suorittanut.

Myrskyillä on tämä sisämaan vesi kuitenkin pelottava. Kun Alppien
etelärintamaa vastaan kasautuu niin paljon kosteata ilmaa, että se
lopulta sivupaineen pakotuksesta vuotaa selänteitten yli
pohjoispuolelle, ikäänkuin vesi täyttyvän astian reunain yli, niin
syntyy pohjoisrinteen laaksoissa tunnettu _föhn-tuuli_, joka on
lauhkeiden maiden väkivaltaisimpia tuuli-ilmiöitä. Alppiharjanteiden
yli tulviva ilma on niin raskasta, että se suurella voimalla putoo
alaspäin ja lopulta saavuttaa rajuimman myrskyn nopeuden, kaataen
metsiä, repien kattoja, siirrellen kiviäkin paikoiltaan, mitä vain
vihuriauran eteen sattuu. Mutta alas laskeutuessaan ilma tihenee ja
samalla lämpiää ja on lopulta laaksoihin tullessaan niin lämmintä, että
lumet sulavat sen tieltä, ikäänkuin lämpöisimmän kevättuulen
puhaltaessa. Niin lämmin on tosinaan föhn, että niitten alppilaaksojen
keskilämpö, joissa se on tavallinen ilmiö, on tuntuvasti suurempi kuin
toisten laaksojen, joihin tämä tuuli ei sovi. Föhnin hyökätessä hakee
Bodenjärvelläkin satamaa ken vaan voi. Purjeet eivät kestä sen
kouristusta, airot ovat sitä vastaan voimattomat, järven pinta
kuohuu ryöppynä, joka avoimen aluksen täyttää, ja voimakkailla
höyrylaivoillakin on täysi työ satamaan päästä. Talvella melkoiset alat
Bodenjärvestä jäätyvät, mutta ani harvoin tapahtuu, että jää kokonaan
sitoo sen pinnan -- jonkun kerran vuosisadassa.

Matkustaja tuntee, ikäänkuin joku etelän henkäys lepäisi näillä
siunatuilla seuduilla. Maisemain runsaat värit, nuo lämpöiset
talvituulet ja tieto siitä, että tuolla vuoriston takana, lyhyen matkan
päässä, on se maa, jossa oranssit ja sitronat kukkivat -- tämä kaikki
herättää hänen rinnassaan iloista aavistusta siitä, että Välimeren
aukea on lähellä.


Ylä-Baijerin maisemia.

Siirtyessämme Bodenjärveltä Alppien lievettä pitkin itään päin tapaamme
tuon tuostakin toisia järviä, jotka niinikään ovat luonnonkauneudestaan
kuulut ja lukemattomain matkailijain matkan määränä. Mainittava on
ensinnäkin pieni _Schwansee_ (Joutsenjärvi), joka suuressa määrin
yhdistää kaikki eteismaan ja varsinaisen alppimaan luonnonkauneuden.
Tämän järven rannalle Baijerin onneton kuningas Ludvig II rakensi
Hohenschwangaun ja Neu-Schwansteinin huvilinnat, jotka ovat sekä
luonnostaan että upeista rakennuksistaan kuulut.

Suurempia ovat _Ammer-järvi_ ja _Starnberginjärvi (Würmsee)_ lähellä
Müncheniä, molemmat erinomaisen suosittuja matkailu- ja
virkistysseutuja. Syvempänä vuoristossa on _Walchen-järvi_ lähellä
Isarin laaksoa. Kuulut ovat vielä _Tegern-järvi_ ja Innin itäpuolella
avara _Chiem-järvi_, jonka toisella saarella on eräs mainitun kuninkaan
komeimpia huvilinnoja, Herrenchiemsee, toisella taas vanhastaan
tunnettu nunnaluostari. Lähellä Salzburgia Baijerin raja mutkaa
syvemmälle vuoriston sisään, ja tässä poukamassa on Watzmannin juurella
_Berchtesgaden_, luonnonkaunein kolkka Alppien rintamassa ja samalla
koko laajassa Saksanmaassa. Laakson näköalat ovat samalla suurenmoiset
ja hymyilevät. Ja jos kuljemme vähän kauemmaksi vuoriston sisään, niin
tapaamme pitkän kapean _König-järven_, jonka rannoilla koko
alppimaailman jylhyys yhtyy mahtavan ihanaksi kehäkuvaksi. "Ken on
nähnyt König-järven myrskyssä? Kuinka tenhoavasti sen jaspisvärinen
pinta riehuu rantainsa välissä, joista huimat hiekkurivuoret ryöppyvine
koskineen nousevat jyrkkään kuin muurit. Kuinka komeina Watzmannin
valkoiset huiput loistavat rantavuorien synkkäin seinämäin takaa!
Mahtava on tämä järvi, tuskin on koko Europassa sen vertoja.
Katsellessamme noita jylhiä seinämiä, joiden juurta sepäilee
vaahteralehtojen rehevä kiehkura, ja aironlapojen välähtelyä
pimeydestä, niin tuntuu meistä, kuin ei voisi kauniimpaa enää olla.
Mutta tämä järvi on vain puolinainen ilman vakavampaa seurakumppaniaan
jylhänromantista, syrjäistä _Yläjärveä_, ja tätä taas ei tunne, ken ei
ole nähnyt sitä myrskysäällä. Rajuilma puhkeaa äkkiä ikäänkuin pussista
reveten tämän syvän kuilun päällä, taivas synkistyy, ja äsken niin
valoisa vedenpinta käy mustelmiin. Ensimäiset vihurit jo alkavat vinkua
terävissä kallionsärmissä ja kiukkuisina myllertävät järven pinnan.
Lyhyet aallonharjat ajelevat toisiaan hurjassa sekamelskassa kohoten
korkeiksi ristilaineiksi, yhä enemmän pimenee maailma, lyijyn raskaat
pilvet kaatuvat järvelle ja räikeät salamat valaisevat myrsky-yötä,
ukkonen jyrisee ja pauhaa ja herättää lukemattomia vihaisia kaikuja
kallionseinistä ja sopista. Joka tällöin sattuu olemaan vesillä, sen
myrsky armotta sortaa veneineen äkkisyviä kalliorantoja vastaan, samoin
kuin se on ennen tehnyt monen monelle pyhiinvaellusveneelle, joitten
surullista kohtaloa kertovat nuo kallionkoloihin kiinnitetyt ristit.
Ihminen on voimatonna luonnonvoimain armoilla, jotka Alpeilla ovat
valtavammat kuin missään muualla."

Olemme maininneet ainoastaan suuremmat järvet, pienempiä on monen
monta. Niissä kaikissa on uskomattoman kirkasta vettä. Useimmissa voi
kymmenen metrin syvyydestä ja vielä syvemmältäkin nähdä pohjassa olevat
esineet.

Mutta alppijärvet eivät ainoastaan ilahuta muukalaista, joka lyhyen
ajan kuljeskelee niitten rannoilla, vielä paljon arvokkaampia ovat ne
seudun väestölle, sillä niitten rannoilla on ilmanala erittäin
suotuisa, koska ne enimmäkseen, syvällä ollen, ovat suojassa kolkoilta
tuulilta. Niitten rannoilla sen vuoksi viihtyy lämpöinen ja
runsaslajinen kasvisto. Baijerin parhaat hedelmäpuut osaksi kasvavat
juuri järvien ympärillä ja Bodenjärven sivusta on yhtämittaisten
tuoksuvain viinitarhain kattama, vaikkei köynnös lähellä maan sisällä
menesty. Loitompana järvistä vallitsevat kaikkialla havumetsät, pyökki
tai tammi. Sen vuoksi on viljelys jo ikivanhoista ajoista saakka näitä
järviä suosinut, niinkuin esiaikaisten paalukyläin jäännökset
todistavat.


Veden teho Alpeilla.

Ei missään veden vaikutus maisemain muotoiluun esiinny niin selvään
kuin vuoristoissa, joissa vesi kaltevuuden vuoksi saa suuren vauhdin ja
siitä voiman. Kosteus, sateet, purot ja joet, lumi ja jää alinomaan
kuluttavat vuoristoa. Mutta vaikka nämä voimat ovatkin hävittävää
laatua, niin eivät ne kuitenkaan ole viljelyksen vihollisia. Ne päin
vastoin rakentavat viljelykselle edellytyksiä.

Hävittävien voimien vaikutusta yleensä sanotaan _riistämiseksi_
(denudatsioniksi), juoksevan veden kaivertavaa vaikutusta erikoisesti
_uurtamiseksi_ (erosioniksi). _Rapautumiseksi_ taas sanotaan
kivennäisten murenemista ilmastollisten vaikuttimien tehosta.

Rapautunut kivennäinen vierii jyrkiltä rinteiltä vuoriston alle ja
muodostaa alppirinteiden juurelle raunioita. Purot kuljettavat mukanaan
soraa, hiekkaa ja lietettä ja tulvavedellä suuria kiviä ja paasiakin,
kasaten niitä laaksoon uomansa pohjaksi kalteviksi kivennäismäiksi,
jotka varsinkin purojen tulvillaan ollessa valtavasti karttuvat.
Päälaakson joki uurtaa näitä syrjäpurojensa "suistamomäkiä", kuljettaa
mukanaan melkoisia lohkareitakin, vierittelee niitä pohjaansa pitkin,
kunnes ne pyöristymistään pyöristyvät ja kulumistaan kuluvat. Kuta
enemmän laakson kaltevuus vähenee, sitä enemmän menettää jokikin
voimaansa ja raskaammat vierinkivet alkavat jäädä paikoilleen.
Alppilaaksoissa senvuoksi on suunnattomia peitteitä kaikenlaista
vierinyttä kiveä, soraa ja lietettä, joka ei kuitenkaan jää ainaisesti
paikoilleen, vaan jatkaa matkaansa yhä kauemmaksi lakeudelle.

Mutta vesi ei vain kuljeta mukanaan rapautunutta kivennäistä, se myös
suoranaisesti hävittää vuoristoa. Rantamainsa kivennäishiukkasten
hankauksen kautta se vähitellen kuluttaa ja syventää uomaansa,
muodostaen lopulta syviä laaksoja ja jyrkkäseinäisiä rotkoja, sen
mukaan minkälaista kallion kokoomus on. Siten alkuaan tasainen rinne
vähitellen hajaantuu monituisiksi rotkoiksi ja poikkiharjanteiksi,
joita vuorostaan näitten rinteillä omat purot ja joet edelleen samalla
tavalla uurtavat ja jäsentelevät. Kuta kauemmin tätä työtä jatkuu, sitä
hajanaisemmaksi, rotkoisemmaksi ja harjuisemmaksi käy alppimaisema.
Alkuperäisen joen uoma vähitellen syvenee ja laajenee laaksoksi, ja
syrjäpurojen uomat poikkilaaksoiksi.

Mutta hävitys ei edisty ainoastaan sivuille ja syvyyteen päin, se
edistyy myös taapäin. Vähitellen joen latva kuluttaa takanaan olevaa
harjannetta, kunnes se on sen poikki uurtanut, siirtänyt lähteensä
vastakkaiselle rinteelle, vihdoin sahannut syvenemistään syvenevän
solan ja lopulta katkaissut koko vuoriharjanteen kahdeksi kappaleeksi.
Monen tämmöisen puron yhteisvaikutuksesta ovat syntyneet lukuisat
alppikukkulat. Moisella tavalla syntynyttä laaksoa taas sanotaan
_murtolaaksoksi_ (Durchbruchsthal).

Suuressa määrin riippuvat juoksevan veden uuttamisen kautta syntyneet
vuoristomuodot itse kallion laadusta, varsinkin siitä, miten helposti
se läpäisee vettä. Alkuaikain vanhoista kallioisista muodostuneissa
vuorissa ei vesi yleensä pääse syvälle tunkeutumaan, jonka vuoksi
laaksot niissä muodostuvat verraten loiviksi ja säännöllisiksi.
Kalkkialpeissa sitä vastoin vesi vaipuu syvälle kallioon syöpyneisiin
halkeamiin, uurtaen niitä suoraan alaspäin, jonka vuoksi laaksot siellä
muodostuvat syviksi rotkoiksi. Korkeammalle vuoristoon jää hyvin vähän
rapaunutta kivennäistä, siellä sen vuoksi kasvullisuudellakin on vähän
jalansijaa, autius ja karuus ovat vallitsevana piirteenä; mutta syvissä
laaksoissa sitä vastoin ovat edellytykset sitä paremmat, siellä
tapaamme runsaita lähteitä, ihania metsiä ja viljavia vainioita ja
niittyjä.

Alppijärvet enimmäkseen sekä vuoristossa, että eteismaan rajallakin,
ovat jääkauden aikuisten jäävirtain uurtamia syvennyksiä. Mutta
juoksevankin veden vaikutuksesta syntyy järviä ja entisiä järviä
jakaantuu useammiksi. Sivulta laaksoon juokseva joki voi
kuljettamillaan kivennäisillä kokonaan salvata laakson, niin että
tokeen yläpuolelle muodostuu järvi.

Taikka voi se samanlaisella kivennäispadolla jakaa kahteen osaan ennen
olleen järven.

Aikain kuluessa on Alppien tasaisista harjanteista pääasiallisesti
juoksevan veden vaikutuksesta muodostunut nykyinen erinomaisen
muotorikas ja vaihteleva jylhä vuoristo.

Mutta kun veden hävitys on kyllin pitkälle edistynyt, niin alkavat
lopulta kukkulat ja harjanteet alentua ja pyöristyä, kunnes Alpeistakin
vihdoin jää vain perustukset jäljelle. Niistä tulee samanlainen
vuoristo, kuin Saksanmaan keskivuoret nykyään ovat. Ikuinen lumi
sulaa, selänteet kadottavat yhtäjaksoisuutensa, rinteet saavat
tunturikorkeuteen saakka metsäisen verhon. Mutta näistä seikoista
saamme vast'edes tarkemmin kertoa.

Näin olemme tutustuneet Saksanmaan maisemain yleispiirteihin.
Seuraavassa käymme tarkastamaan niitten sisällistä rakennetta, joka
meille avaa tien luonnon syvempään ymmärrykseen.

       *       *       *       *       *

Edellä olevat luonnonkuvaukset ovat enimmältä osalta seuraavista
teoksista:

 _August Sach_: Die Deutsche Heimat (kokoelma parhaiden saksalaisten
    kirjailijain luonnonkuvauksia).
 _Fr. Ratzel_: Deutschland.
 _J. Kutzen_ ja _V. Steinecke_: Das deutsche Land.
 _R. Sieger_: Die Alpen.



MAAN RAKENNE JA RAKENNUSHISTORIA.



Geologiset ajanjaksot ja muodostumat.


Kivettymä.

Vaeltaessamme Helsingissä vanhemmilla katukäytävillä voimme siellä
täällä huomata edessämme kivilaatoissa omituisia kuvioita, jotka
kokonaan poikkeavat meidän kallioissa ja kivissä tavallisista
kirjailuista. Tarkemmin katsoen huomaamme niitten ehkä olevan ikäänkuin
jonkun ihmeellisen äyriäisen muodosteluita tai kivettyneitä jäännöksiä,
ja ihmetellen kysymme itseltämme, missähän meidänkin maassamme mahtaa
olla tuommoista kiveä? Jos havainnon tekijä ryhtyy asiaa tarkemmin
peräämään, niin hän joltakulta kivennäisiä tuntevalta toveriltaan voi
saada tietää, ettei semmoista kiveä meidän maassamme ole, ja että jos
semmoista täällä löydettäisiin, niin se herättäisi ei ainoastaan
oppimattomien, vaan syvästi oppineittenkin kesken mitä suurinta
huomiota ja voisi kukistaa ja luoda kokonaisia opinrakennelmia.
Museoissamme löytö saisi kunniasijan. Asiantuntijamme luultavasti
meille ilmottaisi, että kummastustamme herättänyt kivi on tuotu
Suomenlahden eteläpuolelta, Virosta, jossa on semmoisia vaikka kuinka
paljon ja ehkä vielä paljon kummempiakin ja paremmin säilyneitä, kuin
tämä katukäytäväämme kiinnitetty onkaan. [Karjalan kannaksella, esim.
Kiviniemen koskessa on huomattu samanikäistä savea, kuin Viron
kuorikalliokin on, mutta siitä ei ole löydetty kivettyneitä eläimen
jäännöksiä. Ahvenanmaalla on aivan äsken löydetty samanaikuisia
kivettymiäkin sisältäviä kallioita. Ne ovat säilyneet vanhemman kallion
lovissa.]

Virossa on semmoista kiveä vaikka miten pitkältä, ja siitä eteenkin
päin -- melkein halki maailman. Moiset kivet, joissa tuon tuostakin
tavataan ikäänkuin vanhain eläinten ja toisinaan kasvienkin kuvia ja
kivettyneitä muotoja, ovat maanpinnalla yleisimmät, vaikka meidän
maamme sattuu olemaan niistä niin merkillisen tyhjä. Jo hyvin varhain
ovat nuo kuviot ja kivettymät herättäneet tutkijain huomiota, vaikka
ovatkin aina viime vuosisatoihin saakka pysyneet salaperäisinä
ilmiöinä.

Syventyessämme näille aloille meidän on hyvä muistella, kuinka suuren
työn tulos tietomme on, kuinka vaikea on ollut päästä luonnon syvien
syntyjen perille.


Piirteitä geologian historiasta.

Keskiajan tiedemiehet luulivat kivettymäin (_fossilien_) syntyneen
luonnon oikusta. Toiset pitivät niitä Luojan ensimäisinä
epäonnistuneina kokeina; Luoja muka ensinnä harjotteli muodostellen
tämmöisiä kivisiä esineitä, ennenkuin ryhtyi täydellä todella luomaan
elävää maailmaa. Vieläpä uudenaikaisen kivennäisopin perustajakin, Yrjö
Agricola (opetti Zwickaussa, Saksissa, kuudennentoista vuosisadan
alussa) piti kallioista löytyviä simpukankuoria muodostuksina, jotka
olivat syttyneet lämmön vaikutuksesta paksusta sitkeästä
kivennäistahtaasta. Kallioissa löydetyitä eläimenluita ja
kasvipainalmuksia hän kuitenkin arveli entisten eläinten ja kasvien
jäännöksiksi. Muuan filosofi luuli kivettymien syntyneen tähtien
vaikutuksesta ja vielä kahdeksannellatoista vuosisadalla vallitsi
jotenkin yleiseen se luulo, että mereltä puhaltava "siementuuli"
kehitti kallioissa tämmöisiä kuvioita. (Tämä omituinen arvelu mahtoi
johtua siitä, että fossilit enimmäkseen ovat alempien merieläimien
jäännöksiä.) Matkustajat luulivat Afrikan erämaissa tapaamiansa vanhoja
puunilaisia ja roomalaisia marmoriveistoksia samanlaisiksi
muodostuksiksi, mutta toiset vuorostaan selittivät päin vastoin
marmorin luonnonkuvioita kaikenlaisiksi maisemiksi, rakennuksiksi ja
kaupungeiksi. Vielä yhdeksännellätoista vuosisadalla esiintyi
geologeja, jotka arvelivat fossileja "maan aikaisemman kehityskauden
syntymättömiksi alkioiksi", jäännöksiksi jostain suuresta, Luojan
varustamasta alkiovarastosta.

Mutta jos harhaluulot näin pitivät sitkeästi puoliaan, niin lausuttiin
kuitenkin jo aikaisin julki oikeampiakin mielipiteitä. Jo 15.
vuosisadalla lausuttiin sekin arvelu, että kivettymät olivat
vedenpaisumuksen aikaisten eläinten kivettyneitä jäännöksiä, ja tämä
käsitys onkin tavallaan oikea. Tuo oppi näytti vain vahvistavan
raamatun kertomusta, ja sitä sen vuoksi suvaittiin teologisissakin
piireissä, jotka muutoin niin kovapintaisesti vastustivat geologian,
samoin kuin niin monen muunkin luonnontieteen kehitystä. Käsitykset
tuon vedenpaisumuksen laadusta vain ovat nykyään aivan toiset,
niinkuin saamme vasta nähdä. Ensimäisiä, jolla oli merkillisen oikea
käsitys kivettymäin ja yleensäkin geologisten muodostumain synnystä,
oli italialainen Lionardo da Vinci, yhtä etevä tutkijana kuin
taiteilijanakin. Johtaessaan nuorempana kanavatöitä hän oli puhkaissut
kallioksi kovettuneita kuorisärkkiä ja niistä päättänyt, että meri oli
sillä paikalla ennen ollut korkeammalla. Mutta hän teki vielä muitakin,
aivan uudenaikaisia johtopäätöksiä. Kivimukulain pyöristymisestä hän
päätti, että paikan läheisyydessä oli ollut joki, joka oli vyörytellyt
kivet mereen. Juuri semmoisiin havainnoihin ja päätelmiin perustuu koko
uudenaikainen geologia.

Ennenkuin kivettymäin luonteesta päästiin täydelleen selville, saatiin
maan geologia kuitenkin eräällä toisella alalla varmalle pohjalle.
Saksalainen Werner kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista vuosisadan
vaihteessa määritteli ja lajitteli eri kallioiset ja kivekkeet [sanoja
"kallioinen" ja "kaltio" on tässä teoksessa käytetty merkityksessä
"vuorilaji" (Bergart); sanaa "kiveke" taas merkityksessä _mineral_.
"Kallioinen" on tavallisesti koottu useasta "kivekkeestä"], saattaen
siten kivennäisopin varmalle pohjalle. Tämä järjestely tapahtui
pääasiallisesti semmoisten havaintojen pohjalla, jotka oli tehty Saksin
vuorikaivoksissa. Englantilainen Smith tutki tarkemmin n.s.
kerrostuneita kallioita ja erotti ne toisistaan kivettymäin johdolla.
Ranskalainen Cuvier vihdoin yhdeksännentoista vuosisadan alussa
epäämättömästi todisti, että maan sisästä löydetyt fossilit ovat
entisten aikain eläinten ja kasvien jäännöksiä ja määräsi niitten
johdolla sarjan ajanjaksoja maapallon kehityshistoriassa. Näitä
ajanjaksoja on sittemmin jaettu yhä pienempiin, hienompia erotuksia
tehden, ja niin on saatu pitkä jakso maahistoriallisia muodostumia,
joissa elämän muotojen huomataan vähitellen kehittyvän alemmista
muodoista yhä korkeampiin, Darwinin esittämän kehitysopin mukaisesti.
Luomakunnan kehityskulku äärettömän pitkäin aikain kuluessa oli näin
pääpiirteissään selville saatu. Mutta lisäksi on maakerrosten
asennoista ja keskinäisistä suhteista voitu ihmeteltävällä tavalla
valaista maanpinnan nykyisten ja entisten muotojen luomishistoriaa ja
niitä työtapoja ja apuneuvoja, joita luonto käyttää maanpintaa
muovaillessaan. Niistä olemme oppineet vuorien ja laaksojen, merien ja
mantereitten merkilliset syntysanat.

Kun Suomen nykyisiä pintamuotoja tutkimme, niin meille enimmäkseen
riittää viime jääkauden, sen voimien ja ilmiöitten, ynnä jälkiaikain
tunteminen. Meidän ei, geologisesti puhuaksemme, tarvitse katsoa paljon
kauemmaksi taaksepäin kuin eilispäivään. Mutta Saksanmaan rakenteen ja
pintamuotojen ymmärtämiseksi on tunnettava koko geologinen entisyys ja
paljon monipuolisemmin tutustuttava niihin voimiin, jotka saavat
maanpinnalla aikaan korkeuserotuksien ja maanlaatujen muutoksia.


Geologiset ajanjaksot.

Maakerrosten ja kivettymäin johdolla on maan kehityshistoria jaettu
neljään pääajanjaksoon. Ne ovat _alkuaika eli arkainen_ aika, jonka
kalliot ovat vanhimmat ja siis myös alinna; sen päällä maapallon
_vanhan ajan eli paleotsoisen ajan_ kerrostumat; niitten päällä
maapallon _keski-ajan eli mesotsoisen ajan_ ja vihdoin ylinnä maapallon
_uuden eli kenotsoisen ajan_ kallioiset. Nämä pisimmät ajanjaksot taas
jaetaan lyhempiin aikakausiin, kuten seuraavasta taulusta näkyy:

            Aika.              Aikakausi.

    Kenotsoinen ajanjakso      Nykyaika.
            eli                Kvartarikausi eli jääkausi (Diluvium).
    maapallon uusi aika.       Tertiärikausi.

    Mesotsoinen aika           Liitukausi.
            eli                Jurakausi.
    maapallon keskiaika.       Triaskausi.

                               Permakausi.
    Paleotsoinen aika eli      Kivihiilikausi.
         maapallon             Devonikausi.
        vanha aika.            Silurikausi.
                               Kambriokausi.

    Alkuaika eli arkainen aika.

Aikakaudet erotetaan useampiin vielä lyhempiin ja vahvuuteensa nähden
ohempiin "kerroksiin", ja vielä näissäkin on huomattavana missä
selvempiä, missä vähemmän selviä geologisia "horisontteja".

Johtakaamme vielä muistoon näiden muodostumain tärkeimmät luontaisuudet
ja elämänilmiöt, ennenkuin lähdemme tutustumaan niiden sijotukseen
Saksanmaan äärissä.

Arkaisen eli alkuajan kallioiset ovat kauttaaltaan _kiteytyneitä_, eikä
niistä tavata minkäänlaisia jäännöksiä entisistä eläimistä eikä
kasveista. Ei kuitenkaan ole varmaa, eikö alkuaikoinakin ole ollut
jonkinlaista eläimistöä tai kasvistoa, vaikka näitten jäännökset ovat
kerroksien kiteytyessä kokonaan kadonneet.

Kambriokauden kerrokset, jotka ovat lähinnä arkaisten päällä, ovat
enimmäkseen kiteytymättömiä. Niistä tavataan, vaikka niukasti, huonosti
säilynyttä elimistöjäännöksiä. Mutta vaikka kambriokauden alimmat
kerrokset ovatkin kivettymistä köyhät, niin on näitä sitä runsaammin
ylemmissä, vaikka lajeja on vähän. Yleisimmät ovat eräät esiaikaiset
äyriäiset, joita sanotaan trilobiteiksi.

Silurikaudella elämä käy yhä monipuolisemmaksi ja yhä korkeampia
elimistöjä esiintyy, luurankoisia kuitenkin ainoastaan joku kala siellä
täällä aikakauden ylemmissä kerroksissa. Kasveja tunnetaan useita
merikasveja, etupäässä leviä; maakasveja sitä vastoin niukalta.

Devonikaudella käyvät kalat yleisemmiksi, etenkin ihmeelliset
panssarikalat. Devonikaudelta tunnetaan niinikään joitakuita
maaeläimiä, ainakin hyönteisiä, ja ehkä muutamia maakotiloitakin, sekä
useita maakasveja.

Kivihiilikaudella jo tapaamme mantereilla elämän rikkaimmassa
kehityksessään. Tämän aikakauden kasvisto tunnetaan jotenkin hyvin
niistä valtavista kivihiilikerroksista, joita etenkin tältä ajalta on
säilynyt maapallomme eri osissa. Sen aikuisista kasveista ovat
varsinkin puun kokoiset sananjalat huomattavat. Havupuita kasvoi
yleiseen. Maaeläimistä mainittakoon maakotilot, tuhatjalkaiset,
skorpionit, hämähäkit ja lukuiset hyönteiset. Mutta meristä
panssarikalat ankarista varustuksistaan huolimatta katoovat. Sen sijaan
sikiää niihin uivia sammakkoeläimiä.

Permakauden eläimistöstä tiedämme, että varsinkin kalat silloin
kehittyivät monilajisiksi, vaikka tämän aikakauden muodostumat
Europassa ovatkin jotenkin köyhät. Permakaudella niinikään esiintyvät
ensimäiset varmaan tunnetut matelijat.

Triaskaudella ovat haikalat huomattavana lisänä meren eläimistössä,
ynnä monenlaiset suuret sammakkoeläimet. Mutta vielä kookkaammiksi
kehittyvät matelijat, etenkin merimatelijat. Maalla tapaamme
lentoliskot ja ensimäiset imettäväisetkin, vaikka nämä vielä ovatkin
pieniä ja vaillinaisesti kehittyneitä. Ne ovat järjestään pussieläimiä.

Jurakauden muodostumat sisältävät erinomaisen runsaasti fossileja.
Sammakkoeläimet ja matelijat ovat vielä valtavammat kuin edellisellä
aikakaudella. Juran ylimmistä kerroksista on löydetty ensimäisen
linnun jäännökset. Tuolla linnulla oli vielä samanlainen pyrstö kuin
matelijoilla ja liskoilla, ja hampaalliset leuvat, mutta höyhenpuku
samanlainen kuin linnuilla.

Liitukaudella käyvät linnut yleisemmiksi, mutta näyttävät vielä olevan
hampaallisia. Imettäväisiä ei ole vielä löydetty jurakauden
kerroksista, vaikka mitä epäilemättä oli jo silloin olemassa.
Maakasvistosta mainittakoon, että tällä aikakaudella äkkiä kehittyi
suuret määrät lehtipuita ja muita kaksisirkkaisia kasveja.

Maapallon uusin aika eroo hyvin suuressa määrin keskiajasta.

Tertiärikauden eläimistä puuttuu paljon edellisen aikakauden eläimistä.
Varsinkin ovat matelijat merkillisen nopeaan vähentyneet. Mutta nyt
paisuu sitä vastoin imettäväisten luku niin suureksi, että ne ovat
manterella vallitseva eläinluokka. Alempien tertiärikerroksien aikana
eläneet imettäväiset ovat kuitenkin jo suureksi osaksi kadonneet; mutta
ylempien kerroksien eläimistä suuri osa on yhä vielä eläviä lajeja.

Kvartarikaudella taas, jolla suuri jääkausi painoi raskaan leimansa
pallomme pintamuotoihin ja oloihin, ilmestyi maan päälle, sen mukaan
kuin tiedämme, ensimäinen ihminen.

Jos tarkastelemme geologista karttaa, niin näemme maanpinnan
tavallisesti jaettuna värivyöhykkeihin sen mukaan, minkä ikäisiä
kerroksia kullakin kohdalla on maanpinnassa. Tutkimalla näitten
kerrosten asentoa, ovatko ne vaakasuorassa, vaiko kallellaan,
vääntyneet poimuiksi, jotka muodostavat vuoria ja laaksoja, vajonneet
halkeamia pitkin syvyyteen tai samoin korkeammalle kohonneet, voimme
tehdä melkoisen pitkälle meneviä johtopäätöksiä maanpinnan rakenteesta.
Saamme selville, kuinka tämmöisten maankuoren liikkeitten kautta Alpit
ovat ilmoille kohonneet -- vieläpä voimme määrätä ajankin, milloin se
on tapahtunut, -- kuinka laajat laaksot ovat maan vajoomisen kautta
syntyneet, missä on vanhoina geologisina aikoina kohonnut korkeita,
perustuksiaan myöden hävinneitä vuoria. Mutta tämä tieto ei vielä riitä
maankuoren rakenteen selittämiseksi. Paitsi muodostumain ikää, tulee
meidän myös tietää, millä tavalla ne ovat muodostuneet. Sitä varten on
tutkittava kallioisien, kivekkeitten ja maanlaatujen kokoomusta.

Kallioiden ja maakerrosten kokoomus vaihtelee lakkaamatta
samanikäisissäkin kerroksissa sen mukaan, missä oloissa kerros on
syntynyt, syvän meren pohjallako, matalassa rantameressä, rannalla,
sisäjärvissä, jokien rannoilla tai suistamoissa, taikka mannermaalla
rapautumisen vaikutuksesta. Kallio itsessään sisältää tarvittavat
todistuskappaleet. Samat luonnonvoimat ovat kaikkina aikoina
rakennelleet ja hävitelleet maankuorta, ja sen vuoksi tavataan aivan
samanlaisia kallioita eri kerroksissa, joiden ikäerotus voi olla
kymmeniä miljoonia vuosia. Tapaamme hiekkakiveä, kalkkikiveä, liuskeita
sekä vanhimmissa että uusimmissa kerroksissa. Jos kallioiden ja löyhäin
maapeitteiden laadun mukaan piirtäisimme maanpinnan kivennäiskartan,
niin saisimme kuvan, joka kokonaan eroisi kerrosten ikää esittävästä
geologisesta kartasta. Kerrosten iän tunteminen on tärkeä maankuoren
niin sanoaksemme arkitehturin tuntemiselle, mutta kallioisten laatu
sitä vastoin määrää seutujen viljelysarvon.


Kalliot ja maanlaadut.

Luonnossa esiintyvät kalliot jaetaan kahteen päälaatuun, purkautuneihin
eli eruptivisiin ja kerrostuneihin eli sedimentärisiin. Purkautuneet
kalliot, jotka varhaisempina geologisina aikakausina ja vielä
tertiärikaudellakin peittivät paljon laajempia osia maanpinnasta kuin
nykyään, ovat yleensä luonteensa ja ainelaatunsa puolesta keskenään
läheisiä heimolaisia, vaikka niitten kokoomus ja rakeisuus jonkun
verran vaihtelee sen mukaan, miten vetelää tai sitkeätä purkautunut
laava on ollut, onko se kiteytynyt maanpinnalla, vaiko syvällä maan
sisässä, kerrostuneitten kallioitten välissä, josta se vasta myöhemmin,
päällä olevien kerrosten rapauduttua ja pois hävittyä, on ilmoille
joutunut. Ero näitten kallioitten ominaisuuksien ja kemiallisen
kokoomuksen välillä on paljon pienempi, kuin niitten monimutkaisista
nimistä tekisi mieli päätellä. Vanhimpia purkautuneita kallioita ovat
etenkin granitti, syenitti, dioritti, gabhro, monenlaiset porfyrit ja
melafyri, vaikka useimpia niistä on myöhemminkin muodostunut. Ne ovat
kiteytyneet syvällä maan sisässä, mutta päällään olevain kerrosten
hävittyä tulleet esiin. Semmoisia ovat meidän maamme vuoret. Nuoria
purkautuneita vuorilajeja taas ovat esim. rhyolitti, trakytti,
jonolitti, andesitit ja basaltit. Näitä ei meidän maassamme tavata,
mutta Saksassa ne ovat hyvin yleiset. Fonolitti, trakytti ja basaltti
eroovat toisistaan siitä, miten sitkeätä purkautunut laava on ollut.
Sitkeintä on fonolittilaava, joka on maan sisästä kummuttuaan
paikalleen jäähtynyt tulpaksi tulivuoren kitaan, jääden siihen
ainaiseksi mäeksi. Semmoisia, fonolittikukkuloita on Keski-Europassa
monessa paikassa; ne ovat muotonsakin puolesta helpot erottaa muusta
maisemasta. Basaltti taas on kolmesta mainitusta laavasta vetelintä ja
se muodostaa sen vuoksi etupäässä leveälle levinneitä ohuita
pintakallioita.

Purkautuneitten kallioitten ikää ei ole mahdollista määrätä entisen
elämän jäännöksistä, vaan niitten iän määrääminen tapahtuu etupäässä
sen mukaan, mikä niitten asema kerrostuneihin maalajeihin on. Jos esim.
laavapeitteen alta löydämme jura-aikaisen muodostuman, niin tiedämme
siitä, ettei laava ainakaan ole jurakautta vanhempaa.

Paljon laajempia aloja peittävät kuitenkin Saksanmaalla ja yleensäkin
maanpinnalla kerrostuneet kalliot. Ne ovat syntyneet maanpinnan
rapautumisesta ja rapautuneen aineen kiintymisestä sekä elimistöjen
jätteistä. Rapautuneet, ilman, kylmyyden, aaltojen vaikutuksesta
hienontuneet kivennäisaineet pyrkivät aina samaa päämäärää kohti: mitä
lähimmäksi maan keskipistettä. Painovoima, siinä se yleismahti, joka
niitten lajittelun suorittaa, kun ne ovat kerran siksi pieniksi
murentuneet, että sadevesi, joet ja tuulet kykenevät niitä
liikuttamaan. Kuta hienompia hiukkasia rapautumisen kautta syntyy, sitä
kauemmaksi ne matkaavat. Suuret paadet jäävät vuorille, kunnes ovat
hiekkajyväsiksi murenneet. Rinteille, virtain pohjiin, rannoille jäävät
sorat ja hiekat, savet järviin ja suvantoihin, hienoimmat lietteet taas
kulkevat jokien suistamoon ja mereen, jossa merivirrat jatkavat
järjestelyä, Kuta kauemmaksi etenemme rannasta, sitä hienompia
hiukkasia kerrostuu meren pohjalle, kunnes valtameren rauhallisiin
syvyyksiin laskeutuvat melkein mittaamattoman hienot ainehituset. Mutta
verraten vähäisiä ovat nämä jokien kuljettamat lietteet niiden
rinnalla, joita meri itse aaltojen avulla murtaa rannoistaan.
Uupumattoman työnsä kautta se murtaa ja helmaansa levittää saaria ja
mantereita, jättää kivet, sorat ja hiekat rannoille, kuljettaa lietteet
syvemmälle, hienoimmat syvimpiin hautoihinsa saakka. Saadessaan päälle
yhä uusia kerroksia alle jääneet kerrokset kivennäisliiman
vaikutuksesta kiinnittyvät kallioksi. Siten syntyvät hienoimmista
aineista liuskeet, karkeammista hietakivet eli hiekkurit ja vielä
karkeammista mukulakivet (konglomeratit). Rouhinnaiset (breksiat), taas
ovat musertuneista teräväsärmäisistä kallioaineista muodostuneet. Nämä
ovat kerrostuneita kallioisia eli vuorilajeja. Niihin luetaan myös
löyhät hiekat, savet ja lietteet, vaikka ne eivät olekaan vielä
ennättäneet kiintyä kallioksi. Meressä muodostuneista sedimentärisistä
kallioista ja pehmeistä maalajeista pitää yleensä paikkansa, että ne
ovat sitä syvemmässä vedessä kerrostuneet, kuta hienompirakeisia ovat.

Myös kemiallisten voimain vaikutuksesta syntyy kerrostuneita kallioita
ja kallioaineita. Semmoisia ovat kipsi ja tavallinen keittosuola, joita
Saksan maaperässä on suuret aarteet.

Kolmas laatu kerrostuneita kallioita on elimellistä alkujuurta. Näihin
kuuluvat kivihiili (myös suoturve), petroli, asfaltti, ynnä kaikki
karbonattikivet, kuten kalkkikivet eli kalkkiaiset, näihin piikivet ja
fosforitit. Kalkkiaiset ja piikivet ovat syntyneet merivedessä elävien
pienen pienien, mutta äärettömän lukuisien eläinten ja kasvien
kuorista.

Kallioiksi kovettuessaan voivat kerrostuneet kalliot myös kokonaan
kiteytyä, jos ne joutuvat kovan puristuksen alaisiksi, esim. maankuoren
poimuttuessa vuorijonoiksi.

Mutta jos nuoremmat kerrokset aina peittävät alla olevia vanhempia,
niin miten näitä ensinkään näkyy maanpinnalla?


Kerrosten järkkyminen.

Jos maanpintaa kaikkialla peittäisi yhtämittainen jakso vaakasuoria
kerroksia, niin emme tosiaan tuntisi muuta kuin sen kerroksen, joka
kullakin paikalla on nuorin, paitsi kaivoksissa ja syvissä
virranleikkauksissa. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Enimmäkseen
ovat kerrokset kääntyneet kallelleen, niin että niiden päät kohoovat
maan pintaan. Voimme siten jotakin seutua kulkiessamme tulla joko
nuoremmista yhä vanhempiin, taikka päinvastaiseen suuntaan vanhemmista
yhä nuorempiin kerroksiin. Kerroksen leveys maanpinnassa on silloin
yhtä suuri kuin sen paksuus, huomioon ottaen, kuinka viistoon maanpinta
katkaisee kerroksen pään. Kuta vähemmän kerrokset kallistuvat, sitä
viistompaan leikkaa maanpinta niiden päät. Missä aivan nuoret irtaimet
maalajit peittävät pohjakalliota ei sen rakennetta eikä geologisia
ikäkerroksia tunneta, kuin mikäli ne vuorikaivoksissa tai porausreikäin
kautta on puhkaistu. Niin on laita melkein koko Pohjois-Saksassa, jonka
huomasimme melkein kauttaaltaan olevan hiekkain, savien ja soitten
peitossa.

Jos näine tietoinemme käymme lähemmin tutustumaan Saksanmaan
geologiseen karttaan, niin huomaamme vanhimpain alkuvuorten
paljastuvan ainoastaan vuoristoissa, kuten Sudeteilla, Erzgebirgessä,
Thüringerwaldissa, Fichtelgebirgessä, Baijerin itäisissä rajavuorissa,
Spessartissa, Odenwaldissa, Schwarzwaldissa ja Vogeseilla, ja
kaikkialla ne muodostavat vuoristojen korkeimmat osat. Tuosta tekisi
mieli paikalla päättää, ettei näitten vuorenselänteitten päälle olekaan
alkuaikain jälkeen enää tullut maata, ja tämä johtopäätös tuntuu sitä
luonnollisemmalta, kun mainitsemme jo etukäteen, että suurin osa maan
pinnalla olevista kerrostuneista kallioista on meressä muodostunut.
Mutta jos tarkemmin asiaa perätään, niin huomataan piankin, etteivät
nuo alkukiviharjanteet suinkaan ole aina olleet niin paljaina.
Kalliopeitteet aina nopeimmin kuluvat pois korkeilta selänteiltä, ja
selänteet sen vuoksi paljastuvat ensi kädessä nuoremmista kerroksista
ja alkukallio tulee näkyviin. Tämä on yleinen ilmiö. Ainoastaan
suojaisissa paikoissa voi siellä täällä kukkuloillakin säilyä joku
kappale hävinneitä nuorempia peitteitä, ja niistä voimme silloin
päättää, että vuoristo on aikoinaan nykyisen alkukallion päällä
kantanut yhtämittaisen peitteen nuorempia kallioita, vaikka nämä ovat
ennättäneet kulua pois. Saksan alkuaikaiset kalliot ovat pääasiassa
granitteja, gneissejä ja kiilleliuskeita, kaikki omasta maastamme hyvin
tunnettuja kallioita.

Mutta heti kun tulemme paleotsoisen ajan kallioihin, niin kohtaamme
muodostumia, jotka ovat meille aivan outoja, eikä ainoastaan
kivettymäinsä vuoksi, vaan suureksi osaksi kivennäisrakenteensakin
puolesta.

Ennenkuin niihin puutumme, johtakaamme kuitenkin muistoon muutamia
seikkoja kivettymäin tai fossilien yleisestä luonteesta.

Semmoisiin kerroksiin, jotka maalla muodostuvat, jää yleensä hyvin
vähän eläinten tai kasvien jäännöksiä, jälkimaailmalle kertomaan
oloista kerroksien muodostumisaikoina. Jos ajattelemme maapallon
nykyisiä luonnonmaantieteellisiä oloja, niin huomaamme heti, ettei
voikaan toisin olla. Kuolleet eläimet ja kasvit mätänevät kuivalla
maalla paljon nopeammin kuin vedessä. Ja harvassa paikassa kuivalla
maalla ensinkään muodostuu kerroksia, enimmäkseen entisetkin
maapeitteet päin vastoin rapautuvat ja kuluvat pois. Toisin on merissä
ja sisävesissäkin asian laita. Vesieläinten luurangot ja kuoret ynnä
veteen uponneitten maaeläinten ja kasvien jäännökset voivat säilyttää
ainakin muotonsa määräämättömän pitkiä aikoja. Lietteen peittoon
jouduttuaan ne useinkin ovat kemiallisten voimain vaikutuksesta saaneet
kokonaan toisen ainekokoomuksen, mutta muoto on siitä huolimatta
säilynyt. Eläinten pehmeämmistäkin ruumiinosista on usein syntynyt
ikäänkuin valukaavoja, jotka voidaan täyttää kuontuvalla aineella ja
siten saada osapuilleen alkuperäisen elimistön muoto. Kasvit ovat
muuttuneet pelkäksi hiileksi, taikka ovat lietteisiin painaneet
kuvansa, josta nyt voimme tehdä tärkeitä johtopäätöksiä niitten koko
rakenteesta. Näin on luonto säilyttänyt jälkimaailmalle tietoja
kymmeniä, jopa satojakin miljoneja vuosia. Vanhoissa savissa ja
kallioissa voidaan nähdä eläinten jälkiä, aaltojen juomuja, jopa
sadepisarain pieniä kuoppia, jotka painoivat kuvansa näiden kallioiden
ollessa rannan märkää savea tai hiekkaa. Geologinen kerrosjärjestelmä
tosiaan on verraton kirja, josta voimme tutkia luonnon syvimpiä syntyjä
määräämättömän kauas taaksepäin, maapallon varhaisen nuoruuden ajoille
saakka. Mutta se on kirja, jonka lehdet ovat missä kuluneet, missä
hajonneet tai sekaantuneet niin perinpohjin, että ainoastaan
vaivalloisin tutkimus voi likimain selittää lehtien oikean yhteyden ja
järjestyksen, ja että kaikista ponnistuksistamme huolimatta aukkojen
luku sittenkin jää paljon suuremmaksi, kuin lehtipaikkain.

Olemme jo huomauttaneet, että suurin osa maanpinnalla nykyään
tavattavista peitteistä on vedessä, pääasiallisesti meressä
muodostunut. Ihmeekseen täytyy tutkijan vähitellen tottua siihen
ajatukseen, että melkein joka kohta maanpallollamme on joskus ollut
meren pohjana, vieläpä moneen kertaan kohonnut kuiville ja taas
sukeltanut aaltojen helmaan. Sanattomaksi hämmästyksekseen hän löysi
valtameren syvyyksien kivettymiä korkeimpainkin vuorenkukkulain päältä!



Saksanmaan geologinen kartta.


Kambrisen ja silurisen aikakauden muodostumia, joita on Skandinaviassa
ja Virossa niin laajalti, tapaamme Saksanmaalla maan pinnassa vain
kapeita kaistaleita erinäisissä vuoristoissa, alkuvuoren ja nuorempien
kerroksien rajoilla. Arvatenkin niitä kuitenkin on laajemmalta
nuorempien kerroksien peitossa.


Devonikausi.

Laajempia aloja peittävät sitä vastoin devonikauden muodostumat, jotka
ovatkin Saksassa paremmin kehittyneet, kuin missään muualla Europassa.
Rheinin liuskevuoret ovat Saksanmaan ja koko Europankin suurin
yhtenäinen devonimuodostuma, toisin sanoen Taunus, Hunsrück, Eifel,
Westerwald, Sauerland, Hohes Venn. Ainoastaan semmoisissa kohdissa,
missä myöhemmät tulivuorenpurkaukset ovat laavoillaan ja tuhkillaan
peittäneet maanpinnan, ovat devoniset kerrokset näkymättömissä.
Alemmat kerrokset ovat kvartsitteja, hietakiveä, mukulakiveä
(konglomerattia), siis rantamuodostuksia, joista ei kuitenkaan ole
löydetty runsaasti kivettymiä. Liuskeet ovat monessa kohden puristuksen
kautta kiteytyneet, ja juuri näistä kallioista voitiinkin ensinnä
päättää, että kerrostuneetkin kalliot voivat ankaran puristuksen kautta
kiteytyä, s.o. muuttua samanlaiseksi kiveksi kuin alkuvuorikin,
kadottaen samalla kaikki elimellisen elämän jäännökset. Tätä sanotaan
kallioiden metamorfosiksi eli muodon muutokseksi. Näissä kerroksissa on
paljon hyötykiviä, kuten oivallisia kattoliuskeita ja hiekkureita,
joita käytetään rakennusaineina. Ylä-Harzissa tavataan devonikautisia
kalkkikiviä ja liuskeita, sekä mukulakiviä, Thüringissä ja
Fichtelgebirgessä kalkkikiviä, Schlesiassa ja Vogeseissa niinikään,
Ala-Harzissa taas liuskeita, hiekkakiviä, kvartsitteja ja
piikiviliuskeita. Useimmat näistä muodostuksista ovat meressä
syntyneet.


Kivihiilikausi.

Kivihiilikauden kerrokset ovat merkillisiä siitä, että niissä etupäässä
tavataan Saksanmaan tärkeimmät varsinaiset kivihiilisuonet.

Hiilikauden aikuisia peitteitä on Saksanmaalla maanpinnassa melkoisilla
aloilla. Tuskin löytyy toista geologista muodostumaa, jota olisi yhtä
tarkoin tutkittu kuin tätä, ja joka yhtä suuressa määrin olisi
valaissut entisten geologisten aikain elämää, koska n.s. "hyötyisä
kivihiilimuodostuma" on pääasiallisesti rannikkomuodostuma ja sen
vuoksi sisältää runsaasti sekä maaeläinten että maakasvien jäännöksiä.
Alimmat kerrokset ovat enimmäkseen merimuodostumia, liuskeita ja
kalkkiaisia, niitten jälkeen seuraa rantamuodostumia, joissa on
elimellisten eläinten jäännöksistä muodostuneita kalkkiaiskerroksia ja
kasvijäännöksistä muodostunutta kivihiiltä, sekä vahvoja
hiekkuripeitettä, jotka ympäröivät kivihiilikerroksia. Tärkeimmät
kivihiilialueet ovat Ranskan rajalla Saarbrücken, Moselin etelästä
tulevan lisäjoen Saarin varrella, Westfalissa Ruhrin alue, ynnä Saksin
ja Schlesian alueet. Thüringissä ja Schwarzwaldissa on myös kivihiiltä,
mutta niukasti.


Perma.

Perman muodostuma on saanut nimensä Venäjän Permasta, mutta
ensimäiseksi se tutkittiin tarkemmin Saksissa Mansfeldin
kuparikaivoksissa ja erotettiin kahteen pääkerrokseen ja sanotaan siitä
myös dyakseksi. Alempi kerros on n.s. rotliegendes, suomeksi punainen
pohjakivi, koska se mainituissa kaivoksissa on kuparisuonien alla;
ylempi kerros taas, kuparisuonien kate, on nimeltään zechstein, s.o.
sitkaskivi. Punainen pohjakivi on enimmäkseen jokimuodostumaa, missä
mukulakiveä, missä hiekkuria tai liusketta, jota sitoo savinen tai
piinen kivennäinen. Punaisen värinsä se on saanut rautaoksidista.
Liuskeet, joita usein on mahtavat kerrokset hiekkurin ja mukulakiven
välissä, ovat toisin paikoin aivan veripunaiset väriltään. Punainen
pohjakivi esiintyy puolen kilometriä, jopa toisin paikoin parikin
kilometriä vahvoina kerroksina. Saksan kallioista se on tunnetuimpia ja
useimmin mainittuja.

Punaisen pohjakiven päällä on Saksanmaalla maapihkan sekaista mustaa
merkeliä, jossa kupari on erittäin hienorakeiseksi jakaantuneena.
Kuparisuonien katteena taas on äsken mainittu sitkaskivi, harmaata,
lujaa, usein dolomitimaista kalkkikiveä. Muitakin kallioita on
samanaikuisissa muodostumissa, mutta yllämainitut ovat laajimmalle
levinneet ja kaivosteollisuuden vuoksi tärkeimmät ja yleisimmin
tunnetut. Perman kerroksissa on myös laajoja suolamuodostuksia, kipsiä
y.m., etenkin arvokkaita kalisuolakerroksia. Perma on varsinkin
Harzissa synnyttänyt hyvin vanhan ja tuottavan kaivosteollisuuden.

Paljon laajemmilla aloilla ovat Saksassa kuitenkin maapallon
keskiaikaiset, mesotsoiset kerrokset maan pinnassa. Jos jatkamme
tutkimuksiamme, kulkien vanhemmasta nuorempaan, niin seuraa
järjestyksessä trias.


Trias.

Siinä esiintyy pääasiallisesti kahdenlaista kalliota, hiekkakiveä ja
saviliusketta, jotka enimmäkseen sisältävät maaeläinten ja kasvien
jäännöksiä. Niitten välillä on kuitenkin kalkkiaismuodostuma, jossa
tapaamme eläinten jäännöksiä.

Tunnetuin triaksen kallioista on yleiseen levinnyt bundtsandstein eli
kirjohiekkuri, joka on saanut nimensä siitä, että siihen kuuluu hyvin
erivärisiä hietakiviä, punaisenruskeita, keltaisia, vihertäviä, tai
monikirjaisia ja pilkullisia, sen mukaan minkä väristä on hiekkajyväsiä
sitova kivennäinen. Hiekkakiven ohella sisältää muodostuma kirjavia
liuskeita, savia ja merkeleitä. Usein tavataan kirjohiekkurista
metallejakin. Kirjohiekkuria seuraa järjestyksessä toinen erittäin
tärkeä ja laajalle levinnyt muodostuma, kuorikalkkiainen (Muschelkalk),
joka on meressä muodostunutta, niinkuin nimestä on helppo päättää.
Kuorikalkkiaisessa on usein vahvalta merkeleitä ja näitten seassa
anhydrittiä, kipsiä ja vuorisuolaa.

Kuorikalkkiaisesta kohotessamme kohtaamme triaskauden ylimmän
muodostuman, keuperin, joka enimmäkseen on koottu erittäin
monivärisistä punaisista, harmaista, viheriäisistä, vieläpä
keltaisista, ruskeista, sinisistä ja violeteistakin liuskeista ja
merkeleistä. Joukossa on vielä monivärisiä savia, ynnä kipsiä,
anhydrittiä ja suolakerroksia. Hiekkureitakin on keuperissä, mutta ne
ovat enimmäkseen aivan hienorakeisia ja jotenkin kirjavia väriltään.
Siellä täällä on köyhänlaisia kivihiilikerroksiakin joukossa. Toisin
paikoin keuperkallio on niin täynnään kalanhampaita, että ne
muodostavat yhtenäistä, kivennäisen yhteen liimaamaa luukiveä. Kun
joukossa kuitenkin on maaeläintenkin jäännöksiä, niin on keuper
kaikesta päättäen rannikkomuodostus.

Luodessamme silmäyksen Saksanmaan geologiseen karttaan huomaamme
siinä neljä suurempaa, osasta hyvinkin laajaa triasaluetta:
pohjoissaksalaisen ja frankilais-schwabilaisen, jotka ovat samassa
kappaleessa, Elsassin ja Lothringin sekä Schlesian triasalueet. Verra,
Fulda, nuo Weserin molemmat lähdejoet, Leine, Saale, Main ja Neckar
siten enimmäkseen virtaavat triasalueitten kautta. Pohjois-Saksassa ne
täyttävät koko Harzin ja Thüringin välimaan, ulottuen luodetta kohti
kauas Oldenburgiin saakka. Arvattavasti ulottuu tämä peite kuitenkin
vielä paljon laajemmallekin, vaikka se muualla on nuorien
maapeitteitten alla. Schlesian triasalue on pienin, mutta tärkeä
malmirikkautensa vuoksi. On vielä Alpeissa olemassa viideskin
triasalue, mutta se eroo kokonaan edellämainituista sen puolesta, että
se, vaikka nykyään on korkeimmalla, kuitenkin on syvän meren
muodostuma. Kirjohiekkuri ja kuorisimpukka tosin ovat jotenkin
samanlaiset Alpeilla, kuin muillakin triasalueilla, mutta
keuper on aivan erilainen. Se käsittää suunnattoman vahvoja
kalkkiais- ja dolomittikerroksia, jotka ovat äärettömän rikkaat
kaikenlaisista alemmista merieläimistä, varsinkin koralleista. Mutta
samanaikuisissakin muodostumissa kiven luonne täällä hyvin äkkiä
vaihtelee, kalkkiaisesta pehmeiksi liuskeiksi ja merkeleiksi ja päin
vastoin.


Jura.

Tulemme sitten jurakauden muodostumiin, joitten pääala on Tonavan
pohjoispuolella kulkeva, Thüringiin polveava Laaka-jura (Tafel-Jura).
Jurakauden noin 1000 metriä vahvat kerrokset jaetaan elimellisten
jäännöstensä mukaan kolmeen alaosaan. Ne ovat alin eli musta (Lias),
keskimäinen eli ruskea jura (Dogger) ja ylin eli valkoinen jura (Malm).
Ne ovat erinomaisen rikkaita kaikenlaisista kivettymistä, todistaen
jurakauden rehevää kasvullisuutta ja rikasta eläinmaailmaa.

Lias-muodostumassa tapaamme pääasiallisesti hiekkakiveä, kalkkiaisia,
merkeleitä ja savia, joissa elimelliset jäännökset ovat oivallisesti
säilyneet. Merkeliliuskeet ovat niin rikkaita maapihkasta
(bitumenista), että ne ovat verrattavat palaviin liuskeisiin.
Muutamissa seuduissa, esim. Oderiin suistamossa, lias sisältää vähempiä
hiilikerroksia. Dogger, jonka kalliot ovat hienorakeista hietakiveä,
savea, merkeliä ja kalkkiaista, sisältää paljon rautamalmia. Samoin
kuin lias on doggerkin merimuodostuma. Juran ylimmässä kerroksessa,
malmissa, kivennäisväri melkoisesti vaalenee, koska hiekkurit ja savet
siinä ovat harvinaisemmat, kalkkiaiset taas yleiset. Siitä muodostumaa
on ruvettu nimittämään "valkoiseksi juraksi". Toisin paikoin nämä
kalkkiaiset, joitten luonne muutoinkin vaihtelee erinomaisen paljon,
ovat aivan vailla kivettymiä; toisin paikoin ne taas ovat mitä
rikkaimpia kaikenlaisista eläinjäännöksistä, etenkin sienistä ja
koralleista. Kuuluisimpia tämän aikaisista kallioista on Solenhofenin
kivipainokivi Baijerissa, Pappenheimin kreivikunnassa. Solenhofen on
paleontologien aarreaitta. Sieltä muun muassa on löydetty ensimäisen
linnun luuranko, niinkuin olemme jo maininneet.

Paitsi Laaka-Jurassa on jurakauden kerrostumia Lothringissa,
Keski-Saksan vuorimaissa, Ylä-Schlesiassa ja Alpeilla. Malm muodostaa
Laaka-Jurassa tuon ylätasangon, josta olemme ennen kertoneet, joka
kuivuutensa ja jyrkän reunansa kautta niin selvään eroo kahden puolen
matalammista maista.


Liitukausi.

Tuskin mikään geologinen aikakausi on niin monivaiheinen, kuin
liitukausi. Nimensä se on saanut valkoisesta kirjotusliidusta, joka on
aikakauden huomattavin muodostuma Englannissa ja Pohjois-Saksassa ja
jota ennen luultiin liitukauden yksinomaiseksi omituisuudeksi. Yhtä
suurella syyllä liitukausi kuitenkin olisi voinut saada nimensä
viheriäisistä, taikka nelitahoilevista hiekkakivistä, jotka ovat tämän
aikakauden huomattavimmat kerrokset Saksissa, Böhmissä ja Schlesiassa.

Liitukauden kallioista on mainittava ensinnä _nelitahoileva
hiekkuri_ (Quadersandstein), joka on missä hienoa, missä
karkearakeista, jopa vallan mukulakiveäkin. Missä sidekivennäinen
kokonaan puuttuu, siellä tapaamme hiekkakiven sijasta mahtavia esi
aikaisia hiekkuripeitteitä, kuten Aachenin luona. Toisin paikoin nämä
hiekkakivet glaukonittipitoisuutensa vuoksi ovat viheriäisiä. Erittäin
selvät kerrostuminen ja ristiin kulkevat kohtisuorat halkosuunnat
vaikuttavat, että liitukauden hiekkurit lohkeilevat nelitahoisiksi
kappaleiksi, josta niitä juuri sanotaankin nelitahoileviksi
hiekkureiksi. Valkoinen kirjotusliitu, liitukauden tunnetuin muodostus,
on osaksi hiilihappoista kalkkia, osaksi pienen pienien merieläimien,
n.s. foraminiferien ja kokkolittien kalkkikuona. Näitten kallioiden
ohella on vielä liuskeilla ja liuskesavilla huomattava sija liitukauden
muodostumissa, sekä vahvuutensa, että hyvin säilyneitten kivettymäinsä
vuoksi. Liitukauden glaukonittiset merkelit ovat erittäin tärkeitä
lannotusaineita. Kivihiiltäkin on tämän aikakauden kerroksissa, etenkin
Luoteis-Saksassa.

Liitukauden kerroksia on Saksassa maanpinnassa hyvin laajalti, Harzin
pohjoispuolella, Westfalissa, Aachenin seuduilla, Elben hiekkuri
vuoristossa, jossa nelitahoilevan hiekkurin rapautumisen kautta on
syntynyt "Saksin Sveitsin" merkillinen vuorimaa, ynnä vielä Schlesiassa
ja Alpeilla.


Tertiärikausi.

Tertiäriajalla maapallon pinta saavutti likimain nykyisen muotonsa ja
kasvikunta ja eläinkunta yleisluonteen, joka mitä lähimmin liittyy
nykyaikaiseen luomakuntaan.

Maakuoren liikkeet olivat tertiäriajalla erinomaisen monivaiheiset,
jonka vuoksi sen aikuiset peitteetkin ovat hyvin vaihtelevat.
Tertiäriajan alussa oli laajoja aloja nykyisistä mantereistamme vielä
meren peitossa, syviä lahtia ja pitkiä salmia ulottui nykyisten
mantereitten sisäosiin, jakaen niitä saaristoiksi ja niemiksi. Mutta
rannikot tertiäriajan kuluessa verkalleen kohosivat, matalia sisämeriä
ja rantameriä kuivui, lahtia ja salmia maattui, syvempiä jäi
sisämeriksi, entisiä saaristoita liittyi mantereihin. Mutta merestä
kohosi samalla uusiakin saaristoita ja kannaksia, jotka erottivat
toisistaan valtameriä ja yhdistivät mantereita. Nuorien mantereitten
syvänteihin kokoontui sadevettä, muodostaen laajoja sisäjärviä. Mutta
toiselta puolen tapahtui laajoja maanvajoomisiakin ja niitten jälkeen
uusia kohoomisia. Ei miltään muulta geologiselta ajalta tämä luonnon
suurisuuntainen rakennustyö ole niin ilmeistä, niin hyvin säilynyttä,
kuin juuri tertiäriajalta. Se selittää, miksi tertiäriajan kerroksissa
niin vilkkaasti vaihtelevat mereiset, rantamerien ja suolattomani
vesien kerrokset, miksi kasvistot ja eläimistöt ovat niin moneen
kertaan asuinsijojaan ja muotoaan muutelleet. Tertiäriajan
muodostuksien moninaisuutta ovat vielä lisänneet suurenmoiset
tulivuorenpurkaukset, joitten aikaansaamat katteet vielä peittävät
laajoja aloja silläkin alueella, jonka geologista karttaa olemme tässä
selitelleet.

Palmut, lehtipuut ja imettäväiset kehittyivät mitä runsaimmin
tertiäriajalla ja ilmastovyöhykkeitten jyrkemmän eroomisen kautta
elimistöt alkoivat yhä enemmän erota vyöhykkeiksi, sen mukaan miten
kaukana päiväntasaajasta elivät. Mutta toiselta puolen osottavat
kivettymät, että Europassa lienee silloin vallinnut troopillinen
ilmanala. Palmut ja muut kuuman ilmanalan kasvit rehottivat täällä --
vieläpä paljon pohjoisemmissakin maissa. Kokonaiset eläimistöt ja
kasvistot ovat tällä aikakaudella karkottaneet toinen toisensa. Näin
valtavain muutosten tapahtuminen yhdellä ainoalla aikakaudella on
omiaan antamaan meille aavistusta geologisten ajanjaksojen
suunnattomasta pituudesta.

Tertiäriaika jaetaan moneen alaosastoon. Ne ovat _oligocen, eocen,
miocen ja pliocen_.

Tertiärikauden suurenmoiset maantieteelliset mullistukset selittävät,
miksi sen aikuisia kerroksia niin usein tapaamme erillään olevien
syvänteitten täytteinä vanhempien peitteitten keskellä. Nuo paikalliset
muodostumat syntyivät siitä, että merenlahtia ja salmia tertiäriajalla
eristyi meristä ja maattui. Saksanmaalla on kuitenkin näkyvissä
laajojakin tertiäriaikuisia alueita. Omituisimpia ovat
_nummulittikalkkiaiset_ Alpeilla. Ne ovat meressä muodostuneita,
täynnään nummulitti nimistä simpukankuorta, ja todistavat näiden
kivettymäinsä kautta mitä vakuuttavimmin, että Alppien paikoilla vielä
tertiäriajalla lainehti meri. Tuo meri oli kuitenkin matala, koska
kalkkiaisten seassa on niin viljalti hiekkureita ja liuskeita. Näistä
on usein löydetty tavallisen ruskolevän (_Fucus_) jäännöksiä.
Nummulittikerrokset ovat huomattavan vahvat ja laajat. Nummulittien
päällä on Alpeilla ja Ylä-Schwabissa toinen kerros hienorakeisempia
löyhempiä hiekkureita ja mukulakiviä, joita sanotaan _molasseiksi_.
Niistä on löydetty osaksi merieläinten, osaksi järvieläinten
jäännöksiä. Karkeammat molassit ovat erästä mukulakiveä, jonka
saksalainen nimitys on _Nagelfluh_. Mainzin luona on merkillinen
tertiäriaikuinen peite, jonka alemmat kerrokset ovat muodostuneet
suolaisessa, ylemmät sitä vastoin suolattomassa vedessä. Tämä
osottaa Mainzin syvänteen olleen tertiäriajalla yhteydessä
valtameren kanssa, mutta sitten tulleen eristetyksi ja muuttuneen
suolattomaksi sisäjärveksi. Pohjois-Saksassa on arvatenkin hyvin laaja
tertiärikautinen peite, mutta se on suurimmaksi osaksi nuorempien
peitteitten alla ja pistää ainoastaan siellä täällä näkyviin.
Sikäläisissä tertiärikerroksissa on runsaasti sen aikuisissa soissa
muodostunutta ruskohiiltä, jolla on melkoinen polttoarvo, vaikkei se
olekaan verrattavaa vanhaan mustaan kivihiileen. Samlandin meripihkaa
(_Bernstein_) sisältävät kerrokset ovat niinikään tertiärikauden
peitteitä, jotka myöhemmin ovat uponneet mereen.


Jääkausi.

Omituisen jyrkkä vastakohta tertiäriajalle on jääkausi, joka
tertiärikautta seurasi. Tertiärikaudella Europassa oli troopillinen
kasvullisuus, mutta jääkaudella vallitsi siinä osassa Saksanmaata,
joka ei ollut maajäätiköiden peitossa, napaseutujen ilmasto.
Fenno-Skandiasta [geologia käsittää Skandinavian, Suomen, Kuolan,
Vienan Karjalan ja osan Aunusta samaksi geologiseksi kokonaisuudeksi ja
nimittää sitä "Fenno skandiaksi"] valui eri tahoille suunnattoman laaja
maajäätikkö -- samanlainen, kuin nykyään Grönlantia peittää, -- ja
tämän maajäätikön eteläinen reuna toisin ajoin ulottui Keski-Saksan
vuoristokynnyksen juurelle saakka. Saksanmaan korkeimmilla vuorilla oli
omat ikuiset lumensa ja jäävirtansa, samanlaiset kuin nykyään Alpeilla.
Ja Alpeilla taas oli ikuisen lumen ja jään peite valtavan paljon
laajempi kuin nykyään. Alppien jäävirrat täyttivät suuren osan
nykyisestä eteismaasta ja muovailivat Sveitsin ja suurimman osan
Baijerista samalla tavalla, kuin pohjoinen maajäätikkö Pohjois-Saksan
alangon. Pohjois-Saksassa maajäätikkö ja sen peräytyessä sulamavedet
lajittelivat tuon sekavan, missä lihavamman, missä laihemman
maapeitteen, johon olemme jo ennen tutustuneet, kattaen suurimman osan
tertiärikauden muodostumista.

Vielä jääkauden jälkeenkin on Saksanmaan maantieteellistä muovailua
jatkunut, irtaimia maalajeja uudelleen järjestynyt, merenlahtia
maattunut, jokilaaksoja syventynyt. Mutta näistä puhumme vasta enemmän.

Näin olemme luoneet yleissilmäyksen niihin kallioihin ja irtaimiin
maapeitteihin, jotka muodostavat Saksan mannun, ynnä niiden
maantieteelliseen esiintymiseen Saksanmaan pinnassa. Jos ajattelemme
vaikka mitä paikkaa ja huomioon otamme, miten monen ajan kerroksia
siinä on päällekkäin, miten erilaisissa maantieteellisissä oloissa nämä
peitteet ovat muodostuneet, niinkuin niitten kokoomus ja elimellisen
elämän jäännökset epäämättä todistavat, niin alamme saada aavistusta
siitä, miten erinomaisen monivaiheinen ja valtavan suurisuuntainen
geologinen menneisyys on ollut, kuinka tuskin löytyy sitä paikkaa,
missä eivät maa ja meri olisi vallasta taistelleet, vuoroin edeten ja
peräytyen. Ja vielä monivaiheisemmaksi huomaamme tämän kehityksen, jos
huomioon otamme, että paljon peitteitä on joko aaltojen syövytyksen
taikka maavesien uurtamisen kautta kokonaan pois kulunut, jättäen
_epätasaisen, syöpyneen pinnan_, joka mereen uudelleen vaivuttuaan,
uusia lietteitä suojakseen saatuaan on säilynyt välissä, todistamassa
syytä kerrossarjassa tavattavaan aukkoon.



Maan muotoilun vaiheet.


Jos näine tietoinemme lähdemme lähemmin tutkimaan Saksanmaan
"arkitehtuuria", niin on meidän nyt paras alkaa retkemme siitä, jossa
maisemakuvauksen päätimme, nimittäin Alpeista. Luomme samalla
silmäyksen vähän ulommaksikin rintamaosaa, joka tuosta uljaasta
vuoristosta vain kuuluu Saksanmaan valtiollisiin rajoihin. Piirrämme
lyhyesti koko vuoriston kehityshistorian, huomauttaen kuitenkin, ettei
tiede vielä ole siitä täysin selvillä. Alppien rakenne on siksi
monimutkainen ja jokainen uusi tunneli paljastaa uusia, ennen
aavistamattomia seikkoja vuoriston sisällisestä rakenteesta.


Alpit.

Alppien kohoominen on pääasiallisesti johtunut sivulta päin sysäävien
voimien vaikutuksesta. Kerrospeitteet ovat sen kautta poimuttuneet
selänteiksi ja laaksoiksi. Mutta sitä myöden kuin vuorijonot ovat
kohonneet, sitä myöden on kallio rapautunutkin ja juokseva vesi on
harjanteihin uurtanut poikkilaaksoja ja siten syntyneihin
syrjäharjanteihin yhä toisia poikkilaaksoja. Vasta tämän kautta
vuoristo on saanut nykyisen monimutkaisen muotonsa. Mutta poimutkaan
eivät ole säännöllisesti muodostuneet, kuten esim. Sveitsin Jurassa,
joka säännöllisen rakenteensa vuoksi on otettu poimuvuorien
perikuvaksi, vaan Alppien poimurakenne on monella tavalla häiriintynyt.
Hyvin tavallinen ilmiö Alpeissa on, että poimut ovat vähitellen
kaatuneet nurin, nuorempia kerroksia siten on joutunut vanhempien alle.
Tämä niin kummalta näyttävä mullistus ei kuitenkaan ole tapahtunut
äkkiä, vaan vähitellen. Mutta aikain kuluessa se on saanut suuria
aikaan. Toisissa paikoin taas ovat suuret vuoret halkeilleet viistoon
taikka vaakasuoraankin ja luistelleet paikoiltaan, niin että kerroksien
jatkoa saa etsiä pitkäin matkain päästä. Hyvin yleiseen on poimuilmiöön
liittynyt halkeilemista ja lohkojen kokoomista tai vajoomista tai
kallistumista; tämäkin suurimmassa määrässä rikkoo vuoriston sisällisen
rakenteen säännöllisyyttä.

Toisissa paikoissa taas osottaa kerroksien kallistuminen, että poimujen
harjat helpommin rapautuvina ovat kuluneet pois ja poimulaaksot siten
jääneet kukkuloiksi. Tai on epätasaisuuksia syntynyt sen kautta, että
kovat purkautuneet vuorilajit ovat jollain kohdalla suojelleet
alaisiaan pehmeitä kallioita ja jääneet koholle, pehmeiden kallioiden
rapauduttua pois niiden ympäriltä.

Tapaamme Alpeilla mitä eriaikaisimpia geologisia muodostumia, niinkuin
olemme jo ennen nähneet, mutta järkkymisien kautta ne ovat hyvinkin
sekaantuneet ja samain muodostumain jatkot erottuneet kauas
toisistaan. Yleiseen voimme kuitenkin huomata vuoristossa kolme
pääosaa, nimittäin gneisseistä, graniteista, liuskeista y.m. vanhoista
kallioista rakennetun keskiosan ja tämän kahden puolen nuorista
kalkkiaiskallioista rakennetut Eteläiset ja Pohjoiset Kalkkialpit.
Tästä tekisi mieli ensi näkemällä päättää, että Keski-Alpit ovat
vuoriston vanhin osa, ja että siis ne ovat olleet manterena aina
alkuajoista saakka. Monet seikat kuitenkin viittaavat siihen, että
niittenkin päällä on ollut nuorempia kallioita, vaikka nämä ovat
rapautuneet ja veden mukana valuneet pois. Koettakaamme näkyvissä
olevien geologisten muodostumain, vuoriston rakenteen ja muitten
yleisten geologisten seikkain perustuksella muodostaa kuva Alppien
geologisista vaiheista.


Alppien muodostuminen.

Silurisella ja devonisella ajalla aaltoili meri koko sillä alueella,
missä nykyään mahtava vuoristo kohottaa ilmoille kilometriä korkeita
lumisia huippujaan. Tämän meren pohjalle kerrostuivat siluriset ja
devoniset liuskeet, joita Alpeilla tavataan. Kivettymiä vertaamalla on
tultu siihen johtopäätökseen, että tuo Alppimeri oli avoimessa
yhteydessä niiden merien kanssa, jotka samaan aikaan peittivät Böhmiä
ja Etelä-Ranskaa. Mutta pohjoisessa tätä merta reunusti vuorijono, joka
ulottui Böhmin nykyisistä rajavuorista nykyisen Schwarzwaldin
eteläpäähän ja vielä sitäkin edemmä. Keski-Alppien tilalla lienee ollut
pitkä saari, taikka meren peittämä matalikko, jolla korallit
rakentelivat suunnattomia riuttoja, samoin kuin ne vielä tänä päivänä
tekevät tropikin merissä. Vähitellen kohosi pohja, meri pakeni sekä
pohjoista että etelää kohti, ja saariston paikalle kohosi hiilikaudella
matalakukkulainen vaaramaisema, jonka läntisissä laaksoissa
kivettymistä päättäen oli runsas troopillinen kasvullisuus.
Jättiläis-sananjalat, kortteet ja liekopuut joutuivat ylämaista
alamaihin vieriväin sorain ja hiekkain peittoon ja muuttuivat aikain
kuluessa kivihiileksi. Siitä syntyivät Länsi-Alppien hiekkurikallioista
löydetyt kivihiilikerrokset. Mutta idästä käsin näyttää tämän
vaaramaiseman sisään pistäneen syviä laaksoja, jotka myöhemmin
kasvamistaan kasvoivat, kunnes meri jälleen aaltoili koko
alppialueella.

Sitten nähtävästi alkoivat ne suuret puserrukset, jotka perma-ajan
alussa kohottivat Alpit korkeaksi vuoristojonoksi jyrkkään kallistuvine
kerroksineen. Mutta samalla kun kerrokset pusertuivat poimuiksi sivulta
päin vaikuttavain voimain sysäyksestä, halkeili myös maa, lohkareet
toisin paikoin kohoilivat, toisin paikoin laskeutuivat ja halkeamista
purkautui sulia kallioaineita. Niin syntyivät Alppien etelärinteellä
Luganon ja Bozenin omituiset porfyrikalliot. Alppien pohjoisella
rinteellä sitä vastoin ei tapahtunut samanlaisia vajoomuksia, ja sen
vuoksi on Baijeri vielä tänä päivänä ylänköä, eikä tällä puolella
tavata nuorempia purkautuneita kallioita. Vuoristo rapautui, sitä
myöden kuin kohosikin, siten syntyneet sorat ja hiekat muodostivat
hiekkureita ja mukulakiviä. Sekä pohjoisella että eteläisellä
rintamalla kerrostui mereen kerrostumistaan kalkkiaista lukemattomien
pienien merieläinten kuorista, ja kalkkiaiseen sekaantui hienompia
lietteitä, joita vuorijoet kuljettivat mereen.

Levollisemmat näyttävät Alppien vaiheet olleen triaskaudella. Vuoristo
näyttää silloin joko pysyneen ennallaan, taikka vähitellen vajonneen.
Vuoret rapautumistaan rapautuivat, alenemistaan alenivat. Kahden puolen
jatkoivat korallit rakennustöitään. Sen aikuisia koralliriuttoja
tavataan nykyään pohjoisessa rintamassa Dachstein-Alppien kukkuloilla,
eteläisellä puolella taas Dolomittien omituisilla laakaselänteillä.
Pohjoisella puolella oli kaikesta päättäen yhä vielä tuo vuorijono,
joka erotti Alppimeren Pohjois-Saksan merestä, ja tämä välikynnys
lienee syynä siihen, että triaskauden ajan peitteet Alpeilla ovat niin
eri tavalla kehittyneet, kuin varsinaisella saksalaisella alueella,
niinkuin jo edellä huomautimme.

Jura-ajalla meret kahteen kertaan peittivät melkein koko alppialueen,
ainoastaan vuoriston keskusta ja tuo Geneven seuduilta Böhmiin laajassa
kaaressa ulottuva ikivanha pohjoinen vuorijono pysyivät veden
yläpuolella. Meret olivat osasta niin syviä, että niitten pohjalle
kerrostui ainoastaan hienoimpia lietteitä, joita nykyään tapaamme
harmaina ja punaisina kalkkiaisliuskeina.

Vähitellen maa jälleen laajeni, meret pakenivat itää kohti ja
alppialueelle tekivät tuloaan uudet, liitukauden elimistöt. Lännestä
käsin näyttää meri sitä vastoin vallanneen yhä enemmän alaa ja olleen
avoimessa yhteydessä Ranskan liitumeren kanssa, jopa pohjoisellakin
puolella peittäneen aloja, jotka siihen saakka olivat olleet
mantereina. Ennen mainittu ikivanha vuorijono, joka kaarena kulki
Keski-Saksan vuoristokynnyksen kohdalla, oli vähitellen aikain kuluessa
rapautunut aivan matalaksi ja painui vihdoin liitukauden mereen. Mutta
Alpit sitä vastoin nyt kohosivat kohoomistaan. Silloin syntyivät
arvatenkin nykyiset Pohjoiset Kalkkialpit, jotka juuri muodostavat
Saksanmaan rajoihin kuuluvan Alppirintaman. Lännessä tämä vuoristo
tertiäriajalla vielä joutui meren peittoon, mutta Itä-Alpeissa se on
siitä pitäen pysynyt manterena. Silloisten mantereitten rapautumisen
kautta syntyneitä kallioita ovat _flysch_ ja muut samanaikaiset
hiekkurit ja mukulakivet. Etelässä meri eteni Keski-Alppeihin saakka,
kerrostaen pohjalleen paljon merkeleitä, mutta peräytyi sitten pian
uudelleen, koska idästä käsin oli tulossa uusi maankohoominen.
Seurasivat sitten ne suuret korkeusmuutokset, jotka kaikkiallakin
maapallolla ovat tertiäriajalle ominaiset.

Samaan aikaan, kuin Alppien pohjoisella ja eteläisellä puolella mereen
kerrostui valtavan vahvoja nummulittikalkkiaisia ja hiekkureita,
kohosivat Kalkkialpit niin korkeiksi, että ne arvattavasti olivat
kolmatta osaa nykyistään korkeammat. Tämän kolmannen kohoomisen aikana
purkautui Alppien eteläpuolella laajain vajoomuksien yhteydessä jälleen
valtavia laavapeitteitä, basaltteja ja trakyttejä, varsinkin Adigen
laaksossa. Pohjoispuolella taas syntyivät riistävien voimain
vaikutuksesta nykyiset _molassit_.


Jääkausi Alpeilla.

Osaksi on Alppien nykyisistä muodoistaan myös kiittäminen jääkautta,
jolloin ne kokonaan olivat ikuisen lumen ja maajäätikön peitossa.
Näiden jäätiköiden pohjaravat eli _morenit_ osottavat nykyään kaukana
Alppien eteismaalla, minne saakka glacierikielet silloin ulottuivat,
järvet, vierinkiviharjut ja hioutuneet kalliot reittejä, joita ne
kulkivat. Rhonen jäätikkö, joka nykyään päättyy korkealla Wallisin
vuorilaaksossa, ulottui jääkauden aikana Ranskaan aina Lyoniin saakka.
Koko Sveitsi oli maajään peitossa. Rheinin nykyistä uomaa pitkin valui
Bodenjärven kautta jäävirta, joka Tonavan laakson yli kuljettuaan
päättyi vasta Laaka-Juran juurella. Illerin, Lechin ja Isarin laaksojen
jäätiköt eivät ulottuneet niin pitkälle, mutta Inn-laakson vanhan
glacierin päätemoreneja on löydetty aina Chiemseen luoteispuolelta
nykyisen Wasserburgin luota. Kaikkialla osottavat Alppien alemmilla
rinteillä hioutuneet kalliot jääkauden glacierien vaikutusta ja
jäätiköiden kuljettama sora ja rapa peittää Alppien eteismaan
kauas lakeuksille saakka, Jääkauden jättämistä moreneista ja
vierinkiviharjuista se on suureksi osaksi saanut nykyisen ryhmyisen
pintansa.

Selvimmin ilmaisevat alppijärvet näitten jääkauteen glacierien
reittejä, Varmana pidetään nykyään, että tuo alppijärvien kielikuva,
josta olemme aikaisemmin kertoneet niin innostunein sanoin, on juuri
jäävirtain muodostama. Mutta ainoastaan ne järvet ovat säilyneet, joita
jäätiköt koversivat vuorisolain edustalle, ja joista tuli verraten
hyvin syviä; etäämpänä lakeuksilla tulivat järvet matalampia ja sen
vuoksi pikemmin maattuivat, -- niinkuin on meidänkin maassamme suureksi
osaksi tapahtunut ja yhä vieläkin tapahtuu. Mutta epäilemättä
säilyneetkin syvät järvet vähitellen maattuvat niistä runsaista
lietteistä, joita voimalliset alppipurot riistävät mukaansa ja järviin
kuljettavat. Rhein on jo rakentanut melkoisen suistamon Bodenjärveen,
jonka Rhein-glacieri koversi. Mutta kymmeniä-, ehkä satojatuhansia
vuosia kuluu, ennenkuin se jaksaa järven kokonaan täyttää.

Tonava, joka nykyään lähtee Schwarzwaldin rinteiltä maanalaisesta
lähteestä, alkoi jääkaudella Rheinin jäätikön päästä. Vasta ne
pohjaravat, joita jäätikkö sulaessaan ja peräytyessään jätti jälkeensä,
loivat Rheinin ja Tonavan vesialueitten välille vedenjakajan.

Oppineet luulevat voivansa muodostuksista päättää, että tertiäriaikaa
myöhempiä jääkausia on oikeastaan ollut neljä, taikka että samassa
jääkaudessa ainakin on ollut neljä selvästi toisistaan eroavaa
vaihetta. Väliaikoina jäätiköt sulivat melkoisesti ja vuoristojen
alemmat liepeet paljastuivat ilmastollisten vaikuttimien
hävitettäviksi. Alppilaaksot siitä syvenivät, kukkulat ja rinteet
kävivät jyrkemmiksi, harjanteet terävämmiksi.


Jääkauden leima Eteismaassa.

Alppien eteismaassa huomaamme selvään kolme eri maisemavyöhykettä,
joiden nykyisen luonteen jääkausi on määrännyt. Eteläisin ulottuu
Alppien juurelta järvivyöhykkeen toiselle puolelle ja on
morenipohjaista kunnasmaata järvineen, lampineen ja suottuneine
syvänteineen. Tämän vyöhykkeen edustalla on pohjoisessa sora- ja
hiekka-alue, joka verkalleen kallistuu pohjoista ja itääkin kohti;
sekin on kauttaaltaan maajään pohjarapaa, mutta maajäätikön sulaessa
lajitteli vesi ravan, jättäen huuhdottua soraa ja hiekkaa tämän alueen
pintapeitteeksi. Hiekka läpäisee helposti vettä, samoin kuin sorakin,
sadevesi vaipuu nopeaan läpäisemättömiin pohjakerroksiin saakka ja
valuu niitä pitkin Tonavaa kohti. Hiekka- ja sora-alue on sen vuoksi
kuivaa ja hedelmätöntä, enimmäkseen metsämaata. Ainoastaan syvissä
laaksoissa ja alueen ulkoreunalla, jossa hiekkapeite on ohuempi,
pohjavesi kohoo pinnalle ja synnyttää soita. Siitä ovat syntyneet
_Dachaun ja Erdingenin_ laajat suot; ne eivät ole umpeen suottuneita
järviä, vaan suottuneita sorakenttiä. München on tämän sora-alueen
keskellä. Kolmas alue on lähempänä Tonavaa. Siellä emme enää tapaa
jääkauden peitteitä, vaan alue on osasta erinomaisen hedelmällistä
tertiärikauden maata, johon hävittävät voimat ovat muovailleet
melkoisia kunnaita ja laaksoja. Tonava ei kaikkialla juokse tämän
laakson pohjoista reunaa, vaan on toisin paikoin uurtanut uomansa
kappaleen matkaa Laaka-Juran sisään. Tämä omituinen ilmiö saa
selityksensä siitä, että tasanko, jonka pohjoista reunaa virta aikanaan
juoksi, on kulunut matalammaksi, joten on paljastunut Jura-vuoriston
peruskallioita tasangon alta. Mutta aleneminen tietysti tapahtui aina
nopeammin Tonavan uoman kohdalta kuin muualta, ja siitä syystä Tonava
ennätti sahata paljastuvaan vuoreen uoman, ennenkuin tämä ennätti
kohota kierrettäväksi. Näin selvitetään se seikka, että Tonava nykyään
oikullisesti katkoilee kallionnokkia, joita ei olisi ollut vaikea
kiertääkään.

Niinkuin edellisestä on selville käynyt, on Alppien eteismaa kautta
geologisten aikakausien, mikäli sen vaiheita tunnemme, ollut meren
pohjana kahden rinnan kulkevan vuoristoalueen välillä. Vasta
tertiäriajan jälkipuoliskolla se kohosi kuivaksi maaksi, kohosi niin
korkealle, että Etelä-Saksan ylänkö nykyään on Kastilian jälkeen
Europan korkein ylänkömaa.


Luojan taltta nykyisissä Alpeissa.

Ennenkuin jätämme nämä seudut luokaamme vielä silmäys Alppeihin,
lausuaksemme sanan niitten yhä jatkuvasta nykyisestä muotoilusta. Kuta
ylemmäksi vuoret paljastuvat ikuisen lumen peitosta, sitä tehokkaammin
pääsevät vesi ja ilma niitä hävittämään ja samalla muotoilemaan. Sateet
viruttavat kalliosta pois ainetta, jyrkentävät siten harjanteita yhä
jyrkemmiksi, huippuja terottavat. Poikkilaaksot taas syöpyvät yhä
enemmän taapäin juoksevan veden vaikutuksesta, kosket kun kuluttavat
kynnyksiään ja sitä myöden kulkevat takaperin harjanteita kohti. Noin
vähitellen "sahautuvat" poikki vuoren harjanteet ja katkeilevat yhä
lyhempiin kappaleihin. Kuta enemmän rinteellä sataa ja muodostuu
puroja, sitä kukkulaisemmaksi, rotkoisemmaksi muodostuu vuoristo.
Näiden voimain vaikutuksesta ovat alkuaan tasaiset maapoimut vähitellen
muovautuneet lukemattomiksi kärjekkäiksi, teräviksi harjanteiksi,
kukkuloiksi ja keiloiksi. Luonnollisesti on kallion eri kovuuskin ollut
määräävänä. Moni laavan purkautumisesta syntynyt kova kalliotappi on
jäänyt seisomaan korkeana, ikuisen lumen peittämänä huippuna,
pehmeämpien kallioitten rapauduttua pois sen ympäriltä.

Mutta vihdoin hävitys edistyy niin pitkälle, etteivät vuoriston muodot
enää voi jyrkentyä, eivätkä terottua, vaan päin vastoin alkavat käydä
loivemmiksi ja pyöristyä, kunnes Alpeistakin on tullut -- ellei uutta
maankohoomista tapahdu, -- samanlainen matalahko, kauttaaltaan ravan
ja kasvullisuuden peittämä keskikorkea vuoristorunko, jommoinen
Keski-Saksan vuoristokynnys on. Siitä jäävät jäljelle vain riutuneet
perustukset. Mutta määräämättömän pitkiä aikoja kuluu siihen, kunnes
tämä on tapahtunut. -- On laskettu, että ikuisen lumen raja Alpeilla
oli jääkaudella noin 1,200 metriä korkealla. Jäävirrat tietysti
ulottuivat paljon alemmaksi lumirajaa.


Luonnon mahtavat työtavat.

Alppien rakennetta tarkastaessamme huomasimme, että paitsi maanpinnan
poimuttumista lohkojen vajoominen ja toisin paikoin kohoominenkin
synnyttää maanpinnalla epätasaisuuksia.

Maanpinta on tosiaan ikäänkuin murtunut jääkenttä, halkeillut
erimuotoisiksi ja erisuuruisiksi lohkareiksi, jotka toistensa sivuitse
luisuen missä kohoovat korkeammalle, missä laskevat alemmaksi, taikka
vinosti nousevat toisensa päälle tai luisuvat toisensa alle. Tämä ilmiö
on niin suurenmoinen, että sitä on vaikea ensi kuulemalta uskoa,
etenkin kun tottumattoman on vaikea omine tietoinensa havaita näitä
järkkymisiä. Mutta hyvin monen pengermän, yksinäisen vuoriston, pitkän
maanportaan on muodostumisestaan kiittäminen juuri tämänlaista
enimmäkseen vähitellen tapahtunutta luonnonmullistusta. Helpompi kuin
meikäläisissä alkuvuorissa on moisia lohkojen liikkeitä halkeamia
pitkin osottaa semmoisissa maissa, missä selvään erilaistuneet
geologiset kerrokset peittävät maan pintaa. Jos esim. huomaamme, että
jonkun rinteen juurella on samanlaista hietakiveä, kuin ylhäällä
pengermän päällä, mutta että välillä rinteessä tulee näkyviin
toisenlaista kalliota, niin voimme siitä melkein varmaan päättää, että
rinteen juurella oleva maa on halkeamaa pitkin vajonnut, oltuaan ennen
samalla tasalla, kuin pengermän päällä oleva hietakivi -- taikka
päinvastoin pengermä kohonnut. Tarkemmin tutkiessamme huomaamme myös,
että välillä näkyvä kerros on vanhempaa -- ellei kerrosjärjestelmä ole
poimuttumisen vaikutuksesta nurin kääntynyt -- kuin pengermän päällä ja
rinteen juurella oleva peite. Vuorikaivoksissa näkee tuhkatiheään
semmoisia halkeamia, joita pitkin kerrokset selvään ovat luisuneet,
niinkuin hankauksesta hioutuneet ja naarmuihin uurtuneet kalliopinnat
ja niiden väliin jäänyt rouhinnainen (breksia) selvään osottavat.


Ylä-Rheinin laakso vajonta-alue.

Ensimäisiä alueita, joissa osotettiin tämmöisien valtavien järkkymisien
vaikuttaneen maanpinnan muotoiluun, oli Ylä-Rheinin laakso, tuo
Schwarzwaldin ja Vogesien sekä niitten jatkojen välinen syvä laakso,
jonka pohjalla Rhein virtaa. Olemme jo nähneet, kuinka nämä vuorijaksot
joka suhteessa ovat toistensa vastineita, asemansa, muotonsa,
kukkulainsa ja kallioittensa laadun puolesta. Tutkimalla niitten
Rheinin laaksoon antavia sisärinteitä huomaamme, että ne todella ovat
yhteen kuuluneetkin, muodostaen aikanaan yhtenäisen laajan, matalasti
kumpuavan vuorikilven. Tämän kilven keskiosa on sitten vajonnut alas
pitkiä halkeamia pitkin, jotka nyt muodostavat Vogesien itäisen ja
Schwarzwaldin läntisen rinteen. Nämä vastakkaiset rinteet ovat siitä
syystä jyrkät ja näyttävät Rheinin laaksosta nähden korkealta
seinämältä, jota vastoin molemmat vuoristot ulospäin alenevat
verkalleen, samoin kuin alkuperäisen yhtenäisen vuoriston vanhat
kaltaat. Sisärinteillä huomataan vielä porrasmaiset pengermät, jotka
vajoomisen kautta syntyivät, kun sisemmät lohkot vaipuivat enemmän kuin
ulommat.

Sekä Schwarzwaldin että Vogesien harjanteilla tapaamme nykyään
etupäässä vanhoja alkuaikaisia kallioita ja paleotsoisen ajan kallioita
näiden jatkona. Niistä päättäen olisivat vuoristot olleet paleotsoisen
ajan jälkeen manterena. Mutta siellä täällä tavataan kuitenkin
korkeimmillakin selänteillä suojaisissa paikoissa myös myöhäisempiä
merimuodostuksia. Siitä päätetään, että vuoristot kokonaisuudessaankin
ovat ennen kantaneet myöhäisempiä merimuodostumia, vaikka nämä ovat
muualta rapautuneet pois. Näyttää siltä, että molemmat vuoristot
jurakauden keskivaiheille saakka ovat olleet meren peitossa. Jurakauden
kerroksia on löydetty esim. Feldbergin, Schwarzwaldin korkeimman
kukkulan laelta 1,000 metrin korkeudesta vanhan gneissikallion
halkeamista. Ja puraukset Rheinin laaksossa, siis vajonneen keskustan
alla, ovat osottaneet, että laakson pohjalla on koko mesotsoinen
kerrosjakso hyvässä järjestyksessä vielä nuorempien peitteitten alla.
Jurakauden keskivaiheilla seutu kohosi merestä ja näyttää Lothringissa
tavatuista särkkämuodostuksista päättäen silloin olleen suuri saari.
Vanhimman mesotsoisen muodostuman, triaksen yläpinta on nykyään noin
1,000 metriä syvällä Rheinin alla. Jos otaksumme kerrosten vahvuudeksi
750 metriä ja otamme huomioon, että samanlaiset vanhat kalliolajit,
joitten päällä nämä kerrokset syvyydessä lepäävät, ovat laakson kahden
puolen 1,000 metriä korkealla vuoristoitten selänteillä, niin voimme
siitä päättää maan tällä kohdalla vajonneen ainakin 2,500-2,800 metriä.
Ylä-Rheinin laakson vajoominen tapahtui tertiäriajalla, samaan aikaan
jolloin Alpit kohosivat ilmoille, ja sen kautta muodostuneen
syvänteen täytti meri, joka _Hessin notkon_ kautta oli yhteydessä
tertiäriaikaisen Pohjanmeren kanssa. Tämä aukko maattui kuitenkin
umpeen kynnyksen kautta ja Ylä-Rheinin laakso erottui sisäjärveksi.
Rhein oli sille vielä tuntematon, Rhein oli silloin vain lyhyt
sweitsiläinen joki. Vasta jääkauden alussa Rhein katkaisi Juran
muodostaman kynnyksen ja murti itselleen Schwarzwaldin ja Vogesien
väliin syntyneen laakson kautta tien mereen.

Rheinin liuskevuoret olivat silloin matalammalla nykyistään, tämän
laakson pohja taas nykyistään korkeammalla, ja siitä syystä virta etsi
itselleen Liuskevuoriston poikki tien. Ylä-Rheinin laakson vaipuessa
alemmaksi, nykyiseen tasapintaansa, ja Liuskevuoriston kohotessa virta
sitä myöden uurti Liuskevuoriin uomaansa ja sai suuntansa pitää.

Siten syntyi Rheinin Bingenistä alkava omituinen kaunis rotkolaakso,
joka ilman näitä otaksumia olisi selittämätön luonnonihme.

Samoin kuin yleensäkin suurien vajoomisalueitten rajalla, samoin
Ylä-Rheinin laaksossakin purkautui maan sisästä laavoja ja vielä tänä
päivänä monet kuumat lähteet vuoristojen rinteillä todistavat entisten
tuliperäisten voimain läheisyyttä. _Kaiserstuhlin_ omituinen
kukkulamaisema keskellä Badin lakeutta erillään Schwarzwaldista on sen
aikainen purkausmuodostuma, toisin sanoen tertiäriajan tulivuori.

Jääkaudella oli sekä Vogeseilla että Schwarzwaldilla ikuista lunta ja
jäätiköitä, joitten kovertamia näiden vuoristojen somat järvet ovat.


Frankin ja Schwabin pengermää.

Frankin ja Schwabin pengermaata, joka käsittää maan Ylä-Rheinin laakson
itäisen reunavuoriston, Tonavan, Böhmin rajavuorten ja Thüringerwaldin
välillä, pidettiin niinikään ennen tyypillisenä vajonta-alueena, mutta
nyt tiedetään, että se onkin saanut pengermaan luonteen etupäässä
toisista syistä. Vajoomisen kautta se on eronnut rajavuoristaan, mutta
sen omat pintamuodot ovat syntyneet toisien geologisien voimien
vaikutuksesta.

Sen paremmin käsittääkseen lukija kertomustamme lukiessaan silmäilköön
tähän liitettyä kuvaa. Hän huomaa silloin, että kulkiessamme luoteesta,
esim. Odenwaldista Tonavaa kohti, kohtaamme yhä nuorempia
kerrosmuodostumia. Ensinnä on kirjohiekkuri, triaksen vanhin peite,
sitten kuorikalkkiainen, ja tämän jälkeen triaksen nuorin kerros,
keuper, sekä Laaka-Juralla vihdoin jurakauden peitteet. Nämä kerrokset
viettävät luoteesta kaakkoa kohti. Poimuharja siis olisi luoteessa,
laakso kaakossa. Luonnollisesti täytyisi siis maanpinnankin viettää
samaan suuntaan. Mutta asianlaita onkin päin vastoin. Vaikka kuljemme
kerrospoimun harjalta sen laaksoa kohti, "tektonisesti korkeammasta
seudusta tektonisesti matalampaan", niin kohoommekin siitä huolimatta
yhä korkeammalle merenpinnasta ja virrat juoksevat vastaamme, vaikka
niiden pitäisi juosta kanssamme Tonavaa kohti.

Vihdoin kohoo eteemme Laaka-Juran rinne, joka tällä puolella on korkea
ja jyrkkä.

Kerrostumain s.o. juran, keuperin, kuorikalkkiaisen ja kirjohiekkurin
rajoilla kohoo maa aina äkkitörmin vanhemmasta nuorempaan, niin että
kukin peite on toisestaan selvään eroava portaana kohoova pengermänsä.
Maa siis kohoo portaittain, ja siitä on koko alue luonnontieteessä
saanut _Schwabin ja Frankin pengermaan_ nimen.

Todettu asia on, että maa koko tämän pengermaiseman alueella on
vajonnut. On löydetty pitkiä halkeamia Böhmerwaldin, Thüringerwaldin,
Odenwaldin, Schwarzwaldin rinteillä ja Tonavan pohjoisella rannalla,
joita pitkin pengermaa on kokonaisuudessaan vajonnut. Mutta nuo
kerrosmuodostumain rajalla kohoovat portaat, joitten ennen luultiin
syntyneen vajoomisen kautta, ovatkin ilmastollisten vaikuttimien työtä.
Maa on toisin sanoen luoteessa rapautunut ja vesien kantamana juossut
pois nopeammin kuin kaakossa, ja siitä syystä maa nyt alenee luodetta
kohti, vaikka kerrosten viistous osottaa, että se on ennen ollut
luoteessa korkeammalla. Siihen taas, että aleneminen tapahtuu
portaittain, on syynä peitteiden eri kovuus.

Frankin ja Schwabin pengermaakin erinomaisen selvään osottaa, kuinka
kerrosmuodostumain ynnä riistäväin ja maankuorta järkyttäväin voimain
tunteminen avaa valaisevia näköaloja nykyisten pinnanmuotojen
tuntemiseen.

Ennenkuin käymme tekemään selkoa Keski-Saksan vuoristokynnyksen
geologisesta rakenteesta, luokaamme lyhyt silmäys maanosamme
vuorimuodostuksen yleisiin vaiheisiin menneinä geologisina aikoina.


Europan vuoristojen historia.

Geologisten kerrosten, kerrossuuntain ja vajoomisien tutkiminen
osottaa, ettei vuoristoja ole muodostunut samalla tavalla kaikkina
geologisina aikoina, vaan voidaan niiden vaiheissa erottaa kolme
pääjaksoa, jolloin vuoria muodostavat voimat ovat olleet vilkkaammassa
työssä, joiden kuluessa on kohonnut korkeita ja laajoja vuorijonoja eri
osissa maapalloa. Nämä ajanjaksot ovat samat kaikkialla maapallolla.
Seuraavassa kuitenkin viittaamme ainoastaan Europan vuorimuodostuksen
entisiin vaiheisiin. Vuorimuodostuskausien väliajoilla on maankuori
ollut verraten alallaan ja riistävät voimat, sadevesi, joet ja tuulet
ovat saaneet rauhassa hajottaa kohonneita vuoristoita, uurtaa niihin
laaksoja, katkoa niitä kappaleiksi ja lopulta, usein vielä yhdessä
meren aaltojen kanssa maan vähitellen vaipuessa, jäytää korkeatkin
alppijonot mataliksi perustoiksi, runkokappaleiksi, tai tasanteiksi.

Vanhimpia esiaikaisia vuoristoja, jonka kuluneet perustukset ovat
säilyneet, on n.s. _Kaledonian vuoristo_ (saanut nimensä Skotlannin
pohjoisesta osasta). Tämä vuoristo kohosi ilmoille silurisen ajan
lopulla tai devonisen ajan alulla Luoteis-Europassa, ulottuen
Skotlannista Pohjanmeren ja Norjan kautta Ruijaan saakka.
Keski-Europassakin on huomattu tämän aikaisia poimuja, mutta ne eivät
ole yhtä selvästi säilyneet, koska kaledoniset poimut täällä ovat
myöhempien vuorennusliikkeitten kautta peräti järkkyneet.
Devonikaudella ja hiilikaudella Kaledonian vuoristo vähitellen rapautui
ja hajaantui lopulta perustuksiaan myöden.

Hiilikauden lopulla alkoi uusi vuorimuodostuskausi. Silloin syntyi
mahtava vuorijono, jota sanotaan _Armorikalais-variskiseksi_ (vanhain
latinalaisten maan- ja kansannimien mukaan, vaikka vuoristot tietenkin
ovat muutamia kymmeniä miljooneja vuosia vanhemmat kuin nuo vanhat
nimet). Tämä vuoristo ulottui Irlannista ja Etelä-Englannista
Bretagneen ja sieltä Keski-Europan kautta Sudetteihin, joitten tuolla
puolella sen vanhat poimut laskeutuvat nykyisten Karpattien alle.
Etelässä tämä vuoristo ulottui aina Espanjan keskiosiin saakka.
Keski-Europassa ovat Ardennit, Hunsrück ja Taunus ynnä Rheinin
liuskevuorien jatko sen jäännöksiä, Thüringerwald ja Sudetit niinikään;
jopa yksinäisen vähäpätöisen Harzinkin piirteet osottavat, että se on
samaa suurta ja ikivanhaa sukua. Alpeissakin on tavattu tämän vuoriston
jäännöksiä, mutta samoin kuin kaledonialaiset poimut samoin nämäkin
ovat hämmentyneet myöhempiin vuorimuodostuksiin.

Mutta tämä valtava vuoristo jälleen hävisi. Jo permakauden kerroksia
tapaamme siellä täällä sen poimujen päällä. Mutta varsinkin
mesotsoisella ajalla, jolloin vuorimuodostus oli alallaan, kuluttivat
riistävät voimat Armorikalais-variskista vuoristoa, purkaen sen lopulta
aivan pohjiaan myöden, niin että sen päältä nykyään tapaamme sekä
triaksen, juran että liitumerien pohjalle kerrostuneita lietteitä.

Tertiäriajalla alkoi uudelleen erittäin vilkas ja suuripiirteinen
vuorimuodostuskausi, silloin syntyivät Europassa nykyiset Alpit ja
eräät eteläisemmät vuorijonot. Muualla taas samaan aikaan tapahtui
suurenmoisia vajoomisia ja kohoomisiakin. Mustameri ja suurin osa
Välimerestä syntyi tertiäriajalla, niinkuin niiden saarilla tavattavat
muodostumat ja eläinjäännökset todistavat. Vajoomisen kautta syntyivät
niinikään Unkarin ja Lombardian syvänteet, jotka myöhemmin
lietemuodostuksista ja maan kohoamisen kautta maattuivat tasangoiksi.
Pohjoisessa tapahtui sekä Kaledonian että Variskisen vuoristopohjan
seuduilla suuria maanvajoomisia ja kohoomisia. Toiset lohkareet
vaipuivat syvyyteen, toiset taas kohosivat harjapengermiksi eli
saarennoiksi, muodostaen matalanlaisia vuoristoita. Pohjois-Atlantin
seudut vajosivat syvyyteen nykyisen meren pohjaksi ja Europan
luoteisrintama sen kautta sai likimain nykyisen muotoilunsa.
Keski-Saksan vuoristokynnys näyttää enimmäkseen kohonneen, menettäen
sitten korkeammilta kohdiltaan mesotsoisen meren peitteet, mutta
säilyttäen ne laaksoissa ja maljauksissa.


Keskivuoriston poimusuunnat.

Saksan Keskivuoriston muodostumisessa huomataan kaksi yleistä sauma- eli
vuoripoimusuuntaa, jotka määräävät vuoristojenkin suunnat, koska
halkeamasuunnatkin ovat samat. Ne ovat _alankomaalais-rheiniläinen_
suunta, joka kulkee _lounaasta koilliseen_, ollen esim. Rheinin
liuskevuoristossa vallitsevana; sekä _herkyninen_, joka kulkee melkein
suoraan sen poikki _kaakosta luoteeseen_. Parhaiten nämä suunnat
esiintyvät niissä vuoristoissa, joitten näemme kartalla yhtyvän
Fichtelgebirgessä: Thüringerwald ja Böhmerwald ovat herkyniläisessä,
Erzgebirge taas alankomaalais-rheiniläisessä suunnassa. -- Tarkemmin
erotusta tehden erotetaan usein vielä rheiniläinen kahtia, nimittäin
alankomaalaiseen, jonka suunta on länsilounaasta itäkoilliseen ja
varsinaiseen rheiniläiseen, joka kulkee melkein suoraan etelästä
pohjoiseen, Schwarzwaldin ja Vogesien ja niitten välisen syvänteen
suuntaan. Nämä suunnat määräävät koko Saksanmaan pintamuodostuksen
pääpiirteissään.


Rheinin liuskevuoret.

Geologisesta kartasta näemme paremmin kuin maantieteellisestä, kuinka
Rheinin liuskevuoristo oikeastaan on yhtenäinen muodostuma, vaikka se
jokien kautta jakaantuu niin moneen erilliseen ja eri nimillä
mainittuun vuoriseutuun. Tämä vuoristo on vanhan Variskilaisen
vuorijonon läntisin osa Saksanmaan kehyksissä. Se on perustuksiaan
myöden rapautunut ja meren jäytämä runkokappale, joka nykyään ylängön
tavoin kohoaa alavampien lähiseutujen yli. Melkein koko vuoristo on
paleotsoisia, etupäässä devonisia kallioita, niinkuin olemme jo ennen
maininneet. Luoteisessa osassa on myös kambrisia ja koillisessa
erinomaisen tärkeitä hiilikauden kerroksia. Kaikkialla, missä
kalliopohja paljastuu, ovat kerrokset jyrkästi pystyssä. Mutta
korkeuksien erotusta eivät enää määrää kerrospoimut, poimut ovat kaikki
poikki kuluneet, vaan sen määrää kallioiden kovuus. Kovemmat kalliot
ovat paremmin rapautumista vastustaneet ja jääneet kukkuloiksi,
pehmeämmät kuluneet alanteiksi. Tämä muovailu ei kuitenkaan ole
niinkään paljon tapahtunut ilmastollisten vaikuttimien toimesta, vaan
se on vanhain merien aaltoilun työtä. Korkeammat harjut ovat
kvartsittia, tuota kaikista kallioista kovinta. Kvartsittiselänteitten
väliltä ovat pehmeämmät kalliot kuluneet pois. Siellä täällä tapaamme
kuorikalkkiaisen ja kirjohiekkurin kerroksia semmoisten paleotsoisten
peitteitten päällä, joita meri jo on jäytänyt tasanteiksi. Luultavasti
oli siis Liuskevuorien kukistaminen jo vanhimman mesotsoisen meren
työtä, vaikka sen päälle kerrostuneet trias- ja jurakerroksetkin ovat
melkein kauttaaltaan hävinneet. Ainoastaan Moselin keskijuoksulla niitä
on vielä säilynyt.


Eifelin tulivuoret.

Tertiärikauden kerroksia on Liuskevuorilla säilynyt semmoisissa
paikoissa, missä myöhemmin purkautuneet laavat ovat niitä peittäneet ja
suojelleet. Tertiäriajan alkupuolella olivat nämä seudut siis vielä
meren peitossa. Mutta Alppien kohotessa ilmoille syntyi täälläkin
mullistuksia. Liuskevuorien koko alue kohosi, mutta ympärillä oleva maa
aleni. Samaan aikaan tapahtui täällä erinomaisen voimallisia
tulivuorenpurkauksia, jopa toisin paikoin niinkin myöhään, että näillä
seuduin luultavasti oli toimivia tulivuoria siihen aikaan, jolloin
ensimäinen asutus täällä alkoi.

Luonnon syntyihin perehtymätön vaeltaja ei ehkä kiinnitä hyvinkään
suurta huomiota näihin esihistoriallisiin tulivuoriin, mutta ken voi
kivennäisistä lukea entisyyden vaiheita, se ihmetyksellä ja syvällä
mielenkiinnolla tutkii tätä luonnonkirjan lehteä, jota eivät metsät,
nurmikot, kylät eivätkä kaupungit ole vielä voineet kokonaan peittää,
eivätkä sateet, pakkaset, purot ja virrat lopen hävittää. Tuskin mikään
geologinen seikka niin elävästi kolkuttaa luonnontutkijan mieltä, kuin
nuo manalan sammuneet ahjot keskellä hymyilevää viljelysmaisemaa, jonka
toimeliaat asukkaat eivät osaa uneksuakaan, kuinka väkivaltaisia,
hävittäviä jättiläisiä nuo heidän lauhkeat pyöristyneet vuorinaapurinsa
ovat olleet verraten myöhäisinä aikoina.

Eifelissä voimme erottaa noin nelisenkymmentä vulkanikeilaa, joiden
rinteillä kasvaa sankkoja metsiä laavalohkareitten ynnä tuhkan ja
laavan sekotuksesta syntyneiden kuonakivien eli "tuffien" muodostamalla
pohjalla. Kauneimpia näistä vanhoista tulivuorista on _Mosenberg_,
jonka ruskeassa kuonakeilassa erotamme neljä krateria. Eräästä
kraterista löydetyt vanhat muurin jäännökset ja roomalaiset rahat
todistavat kuitenkin epäämättömästi, että Mosenberg jo oli kokonaan
kylmillään ainakin roomalaisten näihin seutuihin saapuessa.

Eifelin keilain lukuisuus ja pienuus viittaa siihen, etteivät ne olleet
kauaakaan toimessa, vaan että maanalainen tuli alati aukoi itselleen
uusia kitoja. Keilat eivät voineet kasvaa niin mahtaviksi vuoriksi kuin
Vesuvio tai Etna. Samanlaisen tulivuoritoiminnan jälkiä ovat ne
omituiset pienet järvet, "määrit", joita tällä alueella tavataan.
Suurin niistä on Laachenin järvi, vaikkei senkään pinta-ala ole muuta
kuin kolmisen neliökilometriä. Mutta syvyyttä tällä pikkujärvellä on
kokonaista 51 metriä. Vesi on kylmää, raudanpitoista ja ilkeän
makuista. Järven läheisyydessä on parikymmentä pientä vulkanikeilaa
sekä niin suuret määrät tulivuorenpurkauksessa syntynyttä hohkakiveä,
että sitä on kautta vuosisatain louhittu ja myyty sekä kotimaahan että
ulkomaalle. Näistä merkeistä päättäen on Laachenin järvi, samoin kuin
Eifelin muutkin määrit, syntynyt räjähdyksen kautta, maanalaisten
kaasujen ponnistuksen äkkiä voittaessa päällä olevan kuoren
vastustuksen. Samanlaisia räjähdyksiä tapahtuu vielä tänä päivänä
tuliperäisissä seuduissa. Laachenin synkkä järvi ikivanhoine
luostareineen on se seutu, jossa kaikille tunnetun tarinan mukaan pyhä
Genoveva erämaassa eleli pienoisen poikansa keralla.

Siebengebirge, viimeinen seitsenkukkulainen vuoristo Rheinin
rotkolaakson pohjoisessa päässä, on sekin vanha tulivuoriryhmä! Ja
Rheinin itärannalla näemme vielä mahtavampia todistuksia tertiärikauden
ja vielä myöhempäinkin aikain tulivuorien toiminnasta.

Rheinin huomasimme, vaikka se on Ylä-Rheinin laaksoa korkeammalla,
uurtaneen rotkolaaksonsa Liuskevuoriston poikki siitä syystä, että
korkeuserotukset ennen olivat päinvastaiset. Virta uurti vuoristoa,
sitä myöden kuin se kohosi. Korkealla rantatöyräillä tapaamme vielä
joen vanhoja rantapenkereitä sorariuttoineen.


Hessin vanhat tulivuoret.

Rheinin liuskevuoriston länsipuolella tutustuimme _Hessin vuorimaahan_.
Se on tuliperäisin seutu, mitä koko Saksanmaassa on, ja sen vuoksi on
sen rakennekin rikkinäisin, pienien maakappaleitten vajoomisen ja
kohoomisen kautta enimmän sekaantunut. Koko maa Mainista Weseriin
saakka on täynnään basalttilaavasta muodostuneita kukkuloita. Niitä
tunnetaan jo toista tuhatta. Vogelsberg, joka kilven tavoin kohoo
Westerwaldin ja Spessartin välillä, on valtavan laaja basalttikumpu,
josta esiintyy lukuisa joukko pienempiä kukkuloita. Moisille vanhain
tulivuorien purkauksesta syntyneille kukkuloille ritarit keskiajalla
rakentelivat linnojaan, varsinkin virtain rannoilla. _Korkea Rhön_ on
samanlainen muodostus. Rhön on Saksanmaan omituisimpia vuoria ja
hämmästyttää pohjoismaalaistakin autiudellaan. Pilvet ja sumu
kietoilevat melkein ainiaan sen kolkkoa ja kosteata sammallakea. Vesi,
joka ei pääse maahan painumaan, muodostaa kosteita niittyjä ja raakoja
soita, joihin taikauskoinen kansa luulee vajonneen kyliä ja
kaupungeita. Vasta rinteillä kasvaa suurempia metsiä. Rhönin juurella
on Kissingenin kuuluisa kylpylaitos, jonka lämpöiset kivennäislähteet
ovat sammuneitten vulkanisten voimain viimeinen elonmerkki.

Rhön ja Vogelsberg ovat koko Keski-Europan mahtavimmat tulivuoret. Jos
niiden muoto oli samanlainen, kuin nykyistenkin tulivuorien, niin
lienevät niiden keilat kohonneet pari tuhatta metriä ilmoihin. Nyt on
edellinen 950, jälkimäinen vain 770 metriä korkea. Ainoastaan tyvet
olisivat siis jääneet jäljelle entisistä keiloista. Tuhkan muodostaman
pehmeämmän yläosan ovat sateet ja purot arvatenkin vähitellen
huuhtoneet pois ja vieneet mukanaan laaksoihin.


Hessin syvänne.

Muutoin on Hessin vuorimaa sekä Rheinin liuskevuoriin että Thüringiin
verraten vajonnutta aluetta. Niin se on ollut kautta aikainkin, sillä
Hessin syvännettä pitkin ulottui Ylä-Rheinin laaksoon pohjoinen
merenlahti kauan sen jälkeenkin, kun molemmin puolin maat olivat
kohonneet ylängöiksi. Tämä haudan kaltainen vajonta-alue kulkee
Frankfurtin seuduilta Kasseliin ja on nykyään tärkeimpiä liiketeitä
Etelä-Saksan ja Pohjois-Saksan välillä. Vanhat variskilaiset
vuoripoimut ovat tällä alueella hautaantuneet syvälle mesotsoisten
kerrosten alle, jotka siten, matalammalla ollen, ovat säilyneet
paremmin kuin Liuskevuoristossa. Täälläkin on rapautuminen kuitenkin
niin pitkälle ennättänyt, että jurakauden peitteet ja triaksestakin
keuper ja kuorikalkkiainen ovat pois kuluneet, ja triaksen alin kerros,
kirjohiekkuri, enimmäkseen on esillä. Se on punertavaa ja hedelmätöntä
maata. Missä kallio on paremmin rapautumista vastustanut, siellä se on
täynnään arkun muotoisia vuoria, kantaa laajoja metsiä, joitten lomassa
kuitenkin on herttaisia viljelyslaaksojakin.


Weservuoristo.

Weservuoristossa tapaamme maanpinnassa mesotsoisen ajan kaikkia
kerroksia, ja sitä nuorempia, kuta kauemmaksi kuljemme pohjoista kohti,
triaksen jälkeen juraa ja sitten liitua. Tästä voimme päättää, että
tämä alue kuta kauempana pohjoisessa, sitä myöhemmin on merestä
kohonnut aaltojen ja ilmaston vaikuttimien riistettäväksi. Erinomaisen
monimutkainen halkeamaverkko jakaa koko alueen kappaleihin, jotka
osaksi ovat aivan omituisen vähäpätöisiä. Vallitseva halkeama- ja
samalla vajoomissuuntakin on kuitenkin kaakosta luoteeseen, joten
vuoristonkin suunta on pääasiassa sama. Lohkareet ovat puserrelleet ja
painelleet toisiaan, toiset ovat kohonneet, toiset vajonneet,
kääntyneet kallelleen, sukeltaneet osaksi toistensa alle, jopa
pusertaneet toisiaan paikallisiin poimuihinkin. Huolimatta
vähäpätöisistä korkeuksistaan tämä alue sen vuoksi on Saksanmaan
enimmän järkkyneitä. Siitä syntynyttä pinnan epätasaisuutta vielä lisää
se seikka, että kerrosmuodostumat vaihtelevat erinomaisesti, kovemmat
ja pehmeämmät kalliot vuorottelevat ainaisessa vaihtelussa, kuluen
epätasaisesti ja synnyttäen lisäksi tektonisista liikkeistä itsenäisiä
mäki- ja laaksomuodostuksia. Weserin maisemilta sen vuoksi puuttuu
suuria yhtenäisiä piirteitä.

Mutta sen sijaan siellä tapaa erinomaisen paljon paikallista vaihtelua.
Tuliperäiset kalliot ja vuoret sitä vastoin tältä alueelta puuttuvat.


Thüringerwald ja Harz.

Thüringerwaldissa ja Harzissa tapaamme monta samaa piirrettä, kuin
Rheinin liuskevuoristossa. Tapaamme siellä esillä vanhoja paleotsoisia
liuskeita, ja näissä liuskeissa samat poimusuunnat kuin Rheinin kahden
puolen, kulkien lounaasta koilliseen. Thüringerwald ja Harz ovatkin,
sen on perusteellinen tutkimus osottanut, saman Variskisen alkuvuoren
kappaleita, jonka kerroimme paleotsoisen ajan lopulla ulottuneen
Irlannista ja Englannista Bretagnen ja Ardennien kautta Sudetteihin, ja
jonka perustuksia koko vuoristokynnys on, vaikka se on eri paikoissa
eri tavalla säilynyt. Mutta molempien vuoristojen nykyinen pituussuunta
ei ole tämä, vaan se kulkee päin vastoin poimusuunnan poikki,
herkyniseen suuntaan, s.o. kaakosta luoteeseen. Selityksensä tämä
näköjään ristiriitainen ilmiö saa siitä, ettei Harz, sen enempää
kuin Thüringerwaldkaan, ole saanut nykyistä vuoristomuotoaan
poimuttumisen, vaan halkeilemisen ja sitä seuranneitten kohoomis- ja
vajoomisliikkeitten vaikutuksesta. Molemmat ovat harjapengermiä eli
saarennoita, joitten ympäriltä maa on portaittain vajonnut. Moista
tektonista vajoomista osottavat täällä muun muassa melkoiset
porfyripurkaukset, jotka yhä vielä peittävät laajoja aloja. Semmoisten
pintalaavain purkauksia tapahtuu tavallisesti aina suurempien
vajoomisliikkeitten yhteydessä. Harzin reunoilla näemme, suurempaa
geologista karttaa katsellessamme, eri kerrosmuodostumain ohuina
saumoina piirittävän vuoristoa, ja nämä vyöhykkeet ovat sitä nuorempia,
kuta kauempana vuoristosta ne ovat. Ne ovat vajoomisessa kallelleen
taipuneitten kerroksien syrjiä. Näemme toisin sanoen vuoren juurella
melkoisen sarjan poikki viistettyjä kerrosreunoja. Kauempana lakeudella
lepää yhtenäinen triaspeite vaakasuorassa. Valkoiset kipsikukkulat,
jotka kulkevat Harzin juurella vuoriston ympäri, ovat permakauden
pystyyn taipuneita, poikki viistettyjä kerrosreunoja.

Sekä Thüringerwald että Harz ovat variskisen vuoristoaikansa jälkeen
maanneet monta geologista aikakautta meren peitossa, saaden päälleen
suuren joukon nuorempia kerroksia; mutta nämä ovat vuoriston päältä
kuluneet pois ja vanhat kerrokset ovat sen vuoksi nykyään vallitsevina
kummassakin vuoristossa. Arvokkaan muiston on Thüringerwaldin
kaltaille jättänyt permakauden nuoremman jakson, n.s. sitkaskiven
(_Zechsteinin_) meri. Siitä näyttää tuon tuostakin hiekka- ja
sorakielekkeitten kautta eronneen lahdelmia sulkioiksi, jotka
kuivuivat, menetettyään yhteyden meren kanssa. Sulkioihin jäi valtavia
kipsi- ja suolakerroksia, joita nykyään kaivetaan esiin nuorempien
kerroksien alta. Samanlaisia sulkioita ja suolamuodostumia tunnetaan
niinikään triasajalta.

Harzin ja Thüringerwaldin välisessä syvännepoukamassa kohtaamme ensi
kerran jääkauden Pohjolasta kulkeneita peitteitä, mutta ennenkuin
niihin puutumme, jatkamme vaellustamme vuoristokynnyksen itäpäähän
saakka.


Böhmi ja sen reunavuoret.

Böhmi on ilmeisimpiä esimerkkejä siitä, kuinka geologinen menneisyys
saattaa ratkaisevasti vaikuttaa maitten nykyisiin valtiollisiin ja
kansallisiin oloihin, sanalla sanoen niiden historiaan. Böhmi on
ikäänkuin tshekkiläinen saari keskellä saksalaisuutta, turhaan ovat
germanilaisuuden aallot joka puolelta koettaneet sitä vallottaa. Samoin
se on geologisten vaiheittensa ja rakenteensa puolesta ikäänkuin saari,
kova yhtenäinen maankappale, joka ikiajoista saakka on vastustanut
kaikkia poimuttavia, ylentäviä ja alentavia voimia, joitten olemme
huomanneet tekevän Saksanmaan geologisen menneisyyden niin
vaiherikkaaksi, sen nykyisen rakenteen niin monimutkaiseksi.

Böhmi on geologisesti katsoen Europan merkillisimpiä seutuja. Samoin
kuin maantieteellisellä, samoin se geologisellakin kartalla jyrkästi
erottautuu ympäristöstään. Etelässä ja lounaassa ensinnäkin huomaamme
valtavan kappaleen vanhoja kiteytyneitä kallioita, jotka käsittävät
_Böhmerwaldin_ ja sen kanssa rinnan kulkevan _Bayrischerwaldin_,
Etelä-Böhmin, ynnä molempain Itävaltain ja Mährin läheiset osat.
Tapaamme tällä alueella kaikkialla samoja vuorilajeja kuin omassakin
maassamme, granitteja, gneissejä, kiilleliuskeita, vanhimpia
saviliuskeita, jotka kaikki ovat aikaisimpiakin elollisia jäännöksiä
sisältäviä kallioita vanhemmat. Vasta tämän alueen pohjoispuolella,
_Böhmin maljauksessa_, tulee vastaan myöhempiä, vaikka naapurimaihin
verraten kylläkin vanhoja muodostumia, ensinnä kambrion, sitten
silurikauden peitteitä, joille Prag on rakennettu, ynnä muita
paleotsoisia muodostumia.

Yllä mainittu ikivanha runkokappale (_Rumpfscholle_) on vielä siitä
merkillinen, että sen päällä tuskin on ollutkaan uudempia geologisia
peitteitä. Se on toisin sanoen kautta aikain ollut saarena, silloinkin
kun meret ovat aaltoilleet sekä Alppien että Keski-Saksan
vuoristokynnyksen seuduilla, jopa Sudetitkin alleen haudanneet.
Böhmerwald ja Bayrischerwald, joiden poimusuunta on kaakosta
luoteeseen, samoin kuin vuoristojen omakin suunta, ovat viimeinen
jäännös korkeasta alppijonosta, joka näyttää niiden paikoilla kohonneen
samaan aikaan, kuin Kaledonian vuoristo ulottui Skotlannista Norjaan,
siis silurikauden ja devonikauden vaiheilla. Äärettömän pitkäin aikain
kuluessa ovat hävittävät voimat näin voineet riistää tätä vuoristoa, ja
niinpä se onkin rapautunut ja kulunut runkoansa myöden. Yhtenäinen
vuoriselänne on hävinnyt, rakenteen muinoinen yhtenäisyys tulee
näkyviin vain kerrossaumojen suunnasta. Vanhat harjanteet ovat
hajautuneet lukemattomiksi kukkuloiksi, joilla ei ole mitään yhtenäistä
järjestystä, sillä ne eivät enää ilmaise poimuaaltoja, vaan kallioitten
erilaista kovuutta. Arberin kukkula Böhmerwaldissa kohoo kuitenkin
vielä yhtä korkealle, kuin Schwarzwaldin ja Vogesien korkeimmat
tunturit. Böhmerwaldin ja Bayrischerwaldin välille on jäänyt
ympäristöään korkeammalle toistakymmentä penikulmaa pitkä ihmeellinen
luonnonmuuri, "_Pfahl_", joka selvään osottaa erilaisen rapautumisen
vaikutusta maan muotoilussa. Pfahl nimittäin on pystyyn kääntyneen
kvartsittikerroksen reuna, joka on paremmin kestänyt rapautumista, kuin
ympärillä oleva kallio ja sen vuoksi jäänyt korkeana muurina koholle
ainaiseksi luonnonihmeeksi. Pfahlin kvartsittiin perustuu
lasiteollisuus, josta väestö suureksi osaksi saa elatuksensa näissä
etäisissä, harvaan asutuissa, laajain metsäin peittämissä
vuoriseuduissa.

Vaikka Böhmin maljaus eli kattilasyvänne nykyään onkin matalammalla
kuin sitä ympäröivät vuoret, niin on se kuitenkin ikivanhoista ajoista
saakka ollut ylänköä, joka on kohonnut melkein koko muuta Europpaa
korkeammalle. Sen vuoksi se on kautta geologisten aikain enimmäkseen
ollut manterena, naapurimaitten ollessa meren peitossa. Laajin
sedimentärinen peite on kambrio, siis vanhin paleotsoinen muodostuma,
ja tämän keskellä on pieni, mutta tavattoman kivettymärikas silurinen
alue ja pieni kappale devonikauttakin. Nämä näyttävät olevan vain
viimeinen jäännös paljon laajemmasta peitteestä, joka on ulottunut
Böhmin eteläosan ja Itävallan kautta Alppeihin saakka. Mutta
devonikauden alimpaan osaan päättyvätkin määrättömän pitkiksi ajoiksi
kaikki geologiset kerrokset Böhmissä. Myöhempiä paleotsoisia
muodostumia, kivihiilimuodostumaa ja permaa on tosin melkoisia alueita,
mutta koska niistä ei ole löydetty merieläinten jäännöksiä, niin
lienevät ne järvimuodostumia. Ylemmällä liitukaudella meri uudelleen
tunkeutui Böhmiin, mutta vain pohjoisosaan ja viipyi sielläkin vain
lyhyen aikaa, pysyäkseen sieltä sitten poissa nykyaikoihin saakka.
Kaikki tertiäriajan kerrokset ovat sisävesien muodostumia, jotka
basalttipeitteitten alla ovat säilyneet hävitykseltä.

Erittäin mieltäkiinnittävä on tämän vanhan runkokappaleen suhde
Erzegbirgeen ja Sudetteihin, jotka korkeina muureina rajottavat sitä
luoteessa ja koillisessa.

Böhmin maljauksen kivihiilikautiset ja permakautiset järvikerrostumat
ovat järkkymättä vaakasuorassa asennossa. Se osottaa, ettei tämä
maakappale ole sen koommin liikkunut. Mutta Sudettein ja Erzgebirgen
reunoilla sitä vastoin ovat vielä liitukaudenkin kerrokset jyrkkään
kallellaan. Näitä molempia vuoristoita ovat tektoniset voimat siis
paljon myöhemminkin mullistelleet. Ne ovat arvatenkin ennen olleet
Böhmin nykyisen maljauksen pohjaakin alempana. Tätä todistaa Sudeteissa
sekin seikka, että siellä tapaamme merikerroksien seurannon paljon
täydellisempänä kuin Böhmin sisäosissa, taikka oikeastaan vain niitten
jäännöksiä, sillä vuoriston ylemmistä osista ne ovat niin tyyni pois
kuluneet, että kiteinen alkuvuorirunko on kaikkialla esillä. On
luultavaa, että vielä jurakauden viimeisellä ajalla koko Sudettialue
oli meren peitossa, koska Riesengebirgen ja Isergebirgen eteläreunalla
on sangen korkealla säilynyt tämän aikuisia muodostuksia kumoon
kääntyneitten granittipoimujen suojassa. Jurakauden kerrokset makaavat
vielä nuorempien liitupeitteitten päällä, joka juuri osottaa poimun ja
samalla kerrosjärjestyksen nurin kääntymistä. Tämä ilmiö selitetään
siten, että mainittu juramuodostuma on vain jäännös entisestä laajasta
peitteestä, joka on muualta melkein kokonaan hävinnyt, mutta
tämmöisissä paikoissa granitin suojelemana säilynyt.

Böhmin maljausta, jolla tarkotetaan maan maljamaista keskustaa,
rajottaa pohjoispuolella Erzgebirgen kanssa rinnan kulkeva syvänne,
jonka pinta on maljauksenkin pohjaa alempana. Tämä kaukalon kaltainen
syvänne, jonka pohjalla juoksee Eger, on valtava tertiärikautinen
vajonnainen. Erzgebirge, joka niin loivasti kohoo pohjoiselta puolen
tullen, suistuu tälle puolelle jyrkkään, mahtavana seinämänä. Tuo
seinämä on suuri maanhalkeama, jota pitkin vuoristopoimun eli holvin
eteläinen puoli on syvyyteen vajonnut. Tämä suuri vajoominen sai
tuliperäiset voimat ankaraan liikkeeseen ja laavapurkausten kautta
syntyi Egerin syvänteessä kukkulamaisema. Karlsbad, Marienbad, Teplitz
y.m. kuulut kivennäislähteet nauttivat vielä tänä päivänä tämän
vajoomisliikkeen tuottamia etuja, sillä nuo tuliperäiset voimat
viimeisenä heikkona elonmerkkinään kuohuttavat näissä paikoissa
maanpinnalle runsaita kuumia terveyslähteitä. Kaiserwald niminen
vuorenharjanne Egerin laakson eteläpuolella on vajoomatta säilynyt
jäännös Erzgebirgen entisestä etelärinteestä.

On suuripiirteistä luonnon työ!

Böhmin pohjoiskulmassa, siinä missä Elbe murtautuu ulos Pohjois-Saksan
alangolle, tapaamme Liitumeren lyhytaikaisen tulvauksen aikana
syntyneen hiekkurialueen, joka kuitenkin on täällä vajonnut
matalammalle, kuin varsinaisessa Elben hiekkurivuoristossa, johon jo
olemme tutustuneet. Tämä hiekkurikallio, jota suorakulmaisen
ristihalkeilemisensa vuoksi sanotaan nelitahoilevaksi hiekkakiveksi, on
rapautumisen kautta saanut omituiset muotonsa, jylhät jyrkänteensä,
patsaansa ja jos jonkinlaiset kallionkeilansa. Mutta vanhan
ylänköluonteen johdosta vuorien laet ovat tasaiset. Katse piankin oppii
huomaamaan tämän luonnonmuodostuksen historian, ja tuon entisen
yhtenäisyyden oivaltaminen näissä rikkinäisissä maisemissa juuri tekee
vielä mahtavamman vaikutuksen, kuin vuoret muutoin suhteittensa kautta
tekisivätkään.

Siirtyessämme nyt Pohjois-Saksan alangolle tulemme pinnalle, jonka
muodot ja peitteet kokonaan eroovat edellä kuvailluista seuduista,
vaikka ne meille, Pohjolasta tullessamme, tuntuvat paljon tutummilta ja
selvemmiltä. Hietakankaita, soita, kivisiä harjuja ja mäkiä näemme
omassa maassamme yllin kyllin, olemme tottuneet siihen, että maa
laajoilla alueilla on täynnään isompia ja pienempiä paasia, joitten
keskelle usein on hyvinkin vaikea peltoa raivata.

Samanlaista juuri on suureksi osaksi Pohjois-Saksa. Käymme nyt
tutkimaan näiden muusta Saksasta eroavien muotojen syitä.


Pohjois-Saksan alanko jääkauden muotoilema.

Kauan pysyivät arvotuksena Pohjois-Saksan alangon irtaimet maapeitteet
ja niihin hautaantuneet, paikkakunnan kalliopohjalle kokonaan vieraat
paadet. Kiven kokoomus viittasi siihen, että ne olivat kotoisin
Skandinaviasta. Samoin kuin nuo vieraat paadet, samoin tuli vihdoin
selityskin Skandinaviasta. Siellä oli nykyisten pintamuotojen
tutkiminen lopulta johtanut siihen tulokseen, että koko Pohjola on
tertiäriajan jälkeen ollut samanlaisen laajan maajäätikön peitossa,
kuin Grönlanti meidän aikoinamme. Tästä sai samalla selityksensä
Pohjois-Saksan alangon muodostushistoria. Huomattiin tuon maajäätikön
ulottuneen Saksaan saakka, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin,
peittäneen koko Pohjois-Saksan alangon aina Keski-Saksan
vuoristokynnykseen saakka. Tämän maajäätikön pohjarapaa on
Pohjois-Saksan alanko, sen tuomia ovat nuo lukemattomat suuret ja
pienet kulkupaadet.

Pohjarapa eli moreni ei kuitenkaan ole enää samanlaista, kuin se oli
maajäätikön alta paljastuessaan. Juokseva vesi on sitä jäätikön
peräydyttyä monella tavalla lajitellut. Missä se puhtaammaksi
huuhtoutui, siihen jäivät laajat hietikot, nykyiset kankaat,
tyvenempien vesien alle taas savikoita. Mutta missä moreni semmoisenaan
säilyi, kuten esim. Baltisella maanselänteellä, siellä jäi maanpinnaksi
tosin kivinen, mutta siitä huolimatta jotenkin viljava rapasavi. Toisin
paikoin ovat nämä jääkauden tuomat irtaimet peitteet parikinsataa
metriä vahvat. Ainoastaan muutamassa harvassa kohdassa pistää
peruskallio polveaan morenipeitteen läpi, ja huonosti on sille käynyt,
missä se vain tapahtuu. Maajäätikkö ensinnäkin hioi kalliota, samalla
tavalla kuin meidänkin maassamme kaikkialla -- muualla Saksassa tapaa
moisia hiottuja kallioita ainoastaan Alpeilla ja korkeimmilla
keskivuorilla, joilla oli jääkaudella omat maajäätikkönsä -- ja nykyään
ihminen niitä murtaa, minkä ennättää. Niinpä ovat kivilouhimot niin
nopeaan syöneet Rüdersdorfin kalkkikallioita Berlinin eteläpuolella,
että kallio nykyään on saman verran kuopalla, kuin se ennen kohosi
ympäristön yläpuolelle. Nämä kohdat, ynnä monet puraukset osottavat
kuitenkin, että Pohjois-Saksan alangolla on jääkautisten peitteitten
alla vahvat peitteet varhaisempien geologisten aikakausien
kerrostuneita kallioita, lähinnä tertiärikauden muodostumia, vaikka
alue näyttääkin olleen maata tertiäriajan keskivaiheilta saakka.
Syvällä maan uumenissa piilevästä sitkaskivestä on löydetty valtavat
määrät kipsi- ja suolakerroksia, joista toisin paikoin kohoo
suolalähteitä maan pinnallekin. Tertiärikauden muodostumissa taas on
suuria ruskohiilikerroksia. Mutta koska tertiäriset kerrokset ovat
täynnään halkeamia ja maankappalten keskinäiset asennot ovat
muuttuneet, niin osottaa tämä, että Pohjois-Saksan alanko on sen
jälkeen ollut järkkymäin alainen. Ehkäpä on Baltinen maanselänne, joka
kaarena kiertää Itämeren etelärantaa, syntynyt noiden järkkymäin
kautta, pidättäen sitten kynnyksenä enemmän pohjarapaakin päälleen,
kuin monet muut seudut. Vieläpä jääkautisetkin peitteet ovat olleet
tektonisten järkkymisien alaisia. Suomi vajosi jääkaudella jääkuorman
painosta niin syvälle, että se jäätikön sulattua oli suurimmaksi osaksi
meren peitossa, ja vanhoja sen aikuisia rantaviivoja tapaamme nykyään
jonkun satakunnan metriä korkealla kuivalla maalla. Tiirismaalla
esimerkiksi näkyy vielä selvä vanha merenranta. Mutta Pohjois-Saksa
sitä vastoin näyttää siihen aikaan olleen nykyistään korkeammalla --
maajäätikkö oli siellä jo paljon ohuempaa kuin meidän maassamme -- ja
Itämeren etelärannikko on sen jälkeen jonkun verran vajonnut.
Siten ovat esim. meripihkakerrokset joutuneet merenpinnan alle.


Kahden maajäätikön erilaiset pohjaravat.

Samoin kuin Alpeilla, samoin Pohjois-Saksan alangollakin erotetaan
useita eri jääkausia, taikka samassa jääkaudessa useita "heilahduksia".
Maajäätikkö on milloin edennyt, milloin peräytynyt, laajin oli
viimeistä edellinen maajäätikkö. Se ulottui muutamia satoja metrejä
korkealle Keski-Saksan vuoristokynnyksenkin rinteille, ohi Harzin
Thüringerwaldiin, Erzgebirgeen, Sudetteihin ja Karpatteihin saakka.
Niin kaukana tapaamme suurempia tai pienempiä skandinavisia kulkukiviä,
mutta varsinainen pohjarapa on täällä etelämmässä melkein kaikkialla,
jo hajaantunut ja tullut perinpohjin uudelleen lajitelluksi. Viimeisen
maajäätikön pohjamoreni ei ulotu niin pitkälle etelään, vaan sen rajan
tapaamme jo Altmarkin, Magdeburgin ja Breslaun seuduilla. Tämän
viimeisen maajäätikön peräytymisasteita osottaa pitkä jono
päätemoreneja, Salpausselkään verrattavia, vaikkei yhtä yhtenäisiä
harjuja, jotka kaartaen ympäröivät Itämeren etelärantaa.

Molempain viimeisten maajäätiköiden eri laajuudella on ollut ratkaiseva
vaikutus Pohjois-Saksan alangon nykyisiin irtaimiin peitteisiin ja
niiden viljelyskelpoisuuteen.

Jääkauden peitteitä tarkastellessamme huomaamme Pohjois-Saksan
alangolla kaksi selvään toisistaan erotettavaa osaa. Niiden rajana on
jotenkin tarkkaan Elbe.


Pohjanmeren entisiä vaiheita.

Elben suistamon ja Rheinin suistamon välillä löytyy ainoastaan
vanhemman jääkauden pohjarapaa. Tämä on paljon hedelmättömämpää. Sitä
on tuo ennen mainitsemamme karu geesti. Geesti on enimmäkseen vanhoja
hiekkoja, joita tuuli on maajäätä seuranneina aroaikoina useissa
paikoin puhaltanut dyyneiksi. Missä tämä morenipohja on kuivaa, siellä
on hedelmätöntä nummea, missä taas kosteata, siinä laajat kohosuot.

Tähän geestitasankoon vanhat joet uursivat syviä laaksoja, jotka
ulottuivat kauas nykyiseen Pohjanmereen saakka, koska Pohjanmeren pohja
jääkauden jälkeen oli pitkät ajat manterena. Kun sitten meri eteni maan
vajotessa ja rantain syöpyessä aaltojen hankauksesta, niin nämä vanhat
laaksot joutuivat veden alle. Mutta yhä vielä ne tuntuvat meren
pohjassa kauas Pohjanmeren syvemmille seuduille. Myöhemmin aallot
alkoivat vuorostaan maata rakentaa, kun rantameren syvyys oli siihen
sopiva. Ne kasasivat särkkiä matalain mutkain eteen, rakensivat
samanlaisia kielekkeitä, kuin nykyään tapaamme Itämeren haffien eli
sulkioitten suulla. Joet täyttivät sulkiot lietteillään ja kasvullisuus
auttoi maattumista. Rantasärkkäin suojelevan dyynivyöhykkeen taakse jäi
ainoastaan vähäpätöisiä lahdelmia ja järviä, suurin osa sulkioista oli
muuttunut joko suoksi taikka lihavaksi marshimaaksi. Näin maattui se
avara matala merenlahti, joka ennen täytti suuren osan nykyisestä
Hollannista ja johon Rhein, Maas ja Schelde purkivat lietteiset
vetensä. Roomalaisten aikana nykyisen Zuyderseen kohdalla oli jäljellä
ainoastaan pieni Flevojärvi tämän merenlahden viimeisenä jäännöksenä.

Mutta maa näyttää edelleen vajonneen. Maattuneet lietemaat suureksi
osaksi vajosivat vuoksen yläpintaa alemmaksi ja aallot pääsivät siten
hävittämään dyynivallia. Siitä alkoi Pohjanmeren rannikolla kamala
hävityksen aika. Maan sortumista ulottui Schelden suistamosta aina
Jyllannin rannoille saakka. Tämä tapahtui historiallisella ajalla,
keskiajalla. Tulvavuoksilla dyynisärkät murtuivat monesta kohdasta,
katkesivat saariksi, ja takana olevat marshit kylineen kaupunkineen
hautaantuivat aaltoihin, lietteet huuhtoutuivat pois ja entiset
vihannat marshit muuttuivat missä pysyviksi merenlahdiksi, kuten
Zuydersee, Dollart ja Jade, ynnä Schelden ja Maasin suistamot, missä
wattimereksi, ollen vuoksen aikana merenä, mutta luodevedellä maana.
Tätä menetettyä maata koettaa ihminen nyt vähitellen vallottaa takaisin
ja saattaa uudelleen viljelykseen.

Pohjois-Saksan alanko Elben itäpuolella eroo melkoisesti geestistä.
Jääkautiset peitteet ovat vaihtelevammat, koska täällä viimeinenkin
jääkausi on ollut maata muotoilemassa. Molempien pohjarapain ja niistä
huuhtoutuneitten jokihiekkain erilainen esiintyminen maanpinnalla
vaikuttaa, että Elben itäpuolella hedelmällinen savi ja hedelmättömät
karut hiekkamaat moninaisemmin vaihtelevat. Mutta tuulimultaa,
"lössiä", joka Etelä-Saksassa peittää laajoja aloja ja on monen
sikäläisen seudun hedelmällisyyden pohjana, sitä on Elben
itäpuolellakin niukalti, ainoastaan alueen eteläreunalla.


Pohjois-Saksan esiaikaiset jokilaaksot.

Olemme jo ennen maininneet ne omituiset leveät laaksot, jotka kulkevat
Baltisen maanselän ja Eteläisen maanselän välimailla idästä länteen,
joita sekä nykyiset joet että kanavat osaksi käyttävät. Niilläkin on
omituinen alkuhistoriansa. Ne ovat jääkauden jälkiaikain luomia, ne
kertovat pohjoisen maajäätikön viimeisistä vaiheista. Näitä laaksoja
luullaan jääkauden jälkeisten jokien uomiksi, jonka vuoksi niitä
nimitetäänkin "_esiaikaisiksi jokilaaksoiksi_" (Urstromtäler). Laaksot
syntyivät sitä myöden, kuin maajäätikkö peräytyi pohjoista kohti.
Jäätikön seisahtuessa Keski-Saksan vuoristokynnykseltä laskevat joet
virtasivat yhteen valtajokeen, "_esiaikaiseen Weichseliin_", joka
seuraili jäätikön eteläreunaa ja laski Pohjanmereen. Tähän vanhaan
Weichseliin sekä Oder että Elbe kaikkine syrjäjokineen laskivat.
Maajäätikön vanhoja reunalaaksoja yhdistävät toiset laaksot, jotka
kulkevat niiden poikki etelästä pohjoiseen. Niiden arvellaan syntyneen
siten, että jäätikön peräytyessä esiaikainen valtajoki ja sen varrella
patoutuneet järvet jääreunan väistyttyä murtautuivat pohjoiseen,
muodostaakseen uuden valtajoen järvineen ja uuden jokilaakson
maajäätikön uuden reunan eteen. Nykyiset joet kulkevat missä
itä-länsilaaksoja, missä etelä-pohjoislaaksoja seuraillen, ja siitä saa
selityksensä Pohjois-Saksan jokien omituinen polvinen juoksu.

Näin on jääkauden jättämä pohjamoreni muodostunut saarekkeiksi, joitten
välillä on lakeita laaksoja, laaksoissa huuhtoutuneita hiekkoja
entisten virtain kohdalla, tai vanhain järvien tilalla hedelmällisiä
lietteitä. Koska tärkeimmät rautatielinjat kulkevat näitten vanhain
laaksojen pohjia, niin matkustaja sen vuoksi Brandenburgin läpi
ajaessaan enimmäkseen näkee vain nummia, joilla vielä on siellä täällä
korkeita vanhoja dyynejäkin, muistuttamassa esiaikoja, jolloin tämä
alue oli hedelmätöntä kasvutonta aroa. Missä viimeisen jäätikön
pohjarapa on huuhtomatonta, siellä se on jotenkin hedelmällistä
rapasavea. Tällä alueella sen vuoksi korkeammat maat _yleensä_ ovat
hedelmällisempiä, kuin nuo vanhat joenpohjat.

Kuta lähemmäksi Itämerta saavumme, sitä selvemmäksi käyvät jääkauden
muodot. Maajäätikön pohjamoreni on kasaantunut korkeiksi mäiksi
varsinkin niillä seuduin, missä vanhat päätemorenit ovat. Tapaamme
täällä vierinkiviharjujakin, vaikkei niin runsaasti ja niin suuria,
kuin omassa maassamme. Toisissa paikoissa taas nähdään samanlaisia
syviä pyöreitä hautoja, kuin meidänkin kangasmaillamme Baltisella
maanselällä on morenin kuoppiin jäänyt vettä, ja siten ovat syntyneet
nuo lukemattomat järvet ja vesistöt.

Matkustaja vaeltaessaan Saksanmaan maisemien läpi kummastelee kylläkin
useatakin maiseman omituisuutta, mitä hän sattuu tiellään havaitsemaan,
mutta useimmat näistä piirteistä, useimmat lehdet alkuaikain suuresta
kehityshistoriasta makaavat nykyään runsaan vihannuuden, voimallisen
viljelyksen peitossa, ja vähänpä hän niistä päältä katsoen selvää saa.
Niitten selvittäminen onkin kysynyt pitkällistä ja etevimpäin
tutkijavoimain työtä. Mutta vaikka niiden ymmärtäminen saattaakin
näyttää enemmän tiedonhalun kuin käytännöllisen hyödyn tyydyttämiseltä,
niin osottanee kuitenkin seuraava silmäyksemme mannun aarteihin ja
maakamaran viljelysedellytyksiin, että maan geologisen kehityshistorian
tuntemisella on myös erinomaisen suuri käytännöllinen merkitys.



Mannun aarteet ja maakamara.


Tehdessämme selkoa Saksanmaan maakerroksista olemme jo nähneet, kuinka
luonto äärettömän pitkän kehityksensä aikana on kerroksien väliin
latonut kivennäisaarteitaan ja elimellisen elämän jätteitä, ikäänkuin
varastohuoneen hyllyille kerran syntyvän ihmiskunnan esiin
kaivettaviksi.

Voimme jakaa nämä mannun aarteet neljään ryhmään: _suoloihin ja
kivennäislähteihin, palaviin kivennäisaineihin, metalleihin ynnä
irtaimeen maakamaraan_, jonka laatu määrää kasvullisuuden ja
viljelyksen edellytykset.


Keittosuola.

Keittosuolasta ei ole Saksassa puutetta, vaikkeivät ilmastolliset olot
olekaan semmoisia, että suolaa voitaisiin valmistaa Pohjanmeren vedestä
haihduttamalla, niinkuin Välimeren kuivissa maissa. Saksassa on mantu
sitä rikkaampaa suolasta, vaikka tämä suola onkin syvällä maakerroksien
välissä. Toisin paikoin maanalaiset suolakerrokset maanpinnalta
vuotavan veden vaikutuksesta vähitellen sulavat ja sitten suolalähteinä
kumpuavat esiin maanpintaan. Näin tapahtuu varsinkin Alppien juurella
monessa kohden. Tästä kylläistetystä suolavedestä valmistetaan
puhdistamalla ruokasuolaa. Mutta enimmäkseen on suola maan sisässä
säilynyt kiinteänä kalliona, jota louhitaan ja kovina kappaleina
kohotetaan ilmoille.

Jo vanhat germanit ja vielä heitä ennen keltiläiset käyttivät hyväkseen
varsinkin suolalähteitä. Siitä on nykyaikoihin saakka säilynyt
todistuksia. Luoteis-Alpeissa oli suolateollisuus jo roomalaisia
vanhempina aikoina niin kehittynyt, että suolalähteitä omistavat heimot
tällä teollisuudella elivät, jopa rikastuivatkin, kuten monet
muinaistieteelliset löydöt ovat osottaneet.

Olemme jo ennen huomauttaneet, että maanalaiset suolakalliotkin alkuaan
ovat merisuolaa, joka on kiteytynyt omituisissa maantieteellisissä
oloissa kylläistetystä suolavedestä. Kaspianmeren rannalla esim.
muodostuu _Kara Bugas_ nimisessä lahdelmassa vielä tänä päivänä
samanlaista suolakalliota. Suolan kiteytymisen ehtona on, että lahti
särkän kautta eroaa merestä, ei kuitenkaan kokonaan, sillä siitä
vedestä, mikä lahteen kerrallaan mahtuu, ei vielä tulisi hyvinkään
paksua suolakerrosta. Särkän tulee olla siksi matalan, että merestä
pääsee suurilla tulvavuoksilla virtaamaan lahteen yhä uutta vettä, sitä
myöten kuin entinen haihtuu. Haihtumisen kautta vesi käy yhä
suolaisemmaksi, ja kun vesi on sitä raskaampaa, kuta suolaisempaa, niin
vaipuu pohjaan vähitellen yhä suolaisempaa ja suolaisempaa vettä. Tämä
pohjavesi on vihdoin kylläistykseen saakka suolaista, siitä alkaa erota
suolakiteitä, jotka vaipuvat pohjaan, ja vihdoin syntyy koko järveen
kiinteä suolapohja, joka vahvenemistaan vahvenee, kuta kauemmin
luonnonsuhteet pysyvät suolan muodostumiselle edullisina. Siten voi
lopulta melkein koko merenlahti muuttua kiinteäksi suolakallioksi.
Samoin muodostuu suolakallioisia arojärvissä, joiden vesi käy yhä
suolaisemmaksi jokien suola-aroista liuottamista suoloista.
Suolamuodostuksen ehtona on, paitsi soveliaita lahdelmia ja
särkkämuodostuksia tai suolajärviä, myös kuiva ilmanala. Saksanmaalla
näyttää vallinneen moinen ilmanala varsinkin permakaudella ja
triaskaudella, koska vahvimmat suolakalliot tavataan juuri näiden
aikakausien kerroksissa. Valtavimmat suolakalliot on purauksien kautta
löydetty Pohjois-Saksan alangon löyhäin maapeitteitten alta. Kuuluisin
on _Stassfurtin_ kaivos Harzista juoksevan Bodejoen varrella, lähellä
Magdeburgin kaupunkia. Mutta samanlaisia laajoja ja valtavan vahvoja
suolakerroksia on muuallakin, muun muassa Berlinin seuduilla, missä
joku kymmenkunta kilometriä pääkaupungin eteläpuolella suolakallio tuli
vastaan jo 89 metrin syvyydessä, ja samaa kalliota kesti aina 1,273
metrin syvyyteen, jolloin puraus oli teknillisten vaikeuksien vuoksi
keskeytettävä. Purattua suolakalliota oli siis 1,184 metriä vahvalta,
eikä pohjaa vielä tavattu. Nämä numerot antavat vähän aavistusta siitä,
kuinka suunnattomia suola-aarteita täällä on mannun kätkössä.

Tavallinen keittosuola ei suinkaan ole ainoa, eikä arvokkainkaan niistä
suoloista, joita maan sisästä nostetaan. Monenlaisia muita suoloja
esiintyy keittosuolan (natriumkloridin) ohella, samoja kuin suolaisessa
merivedessäkin. Lisäsuoloista, joitten pohjalla on kehittynyt erittäin
kukoistava kemiallinen teollisuus, ovat mainittavat ensi sijassa
kalisuolat, joitten hyöty maanviljelykselle alkaa olla meilläkin joka
miehelle tunnettu asia.


Kalisuolat.

Maa Harzin pohjoispuolella on täynnään kalisuoloja ja magnesiumisuoloja
(magnesiumisuoloista merivesi saa kitkerän makunsa). Ne ovat
kerroksissa puhtaan vuorisuolan päällä. Voimaperäiselle
maanviljelykselle ovat fosforihappoiset suolat ja alkaliot
välttämättömiä apulannotuksia. Fosforihappoisia suoloja on ollut
verraten helppo hankkia eri osista maapalloa, mutta aina vuoteen 1843
saakka, jolloin Stassfurtin suolakerrokset avattiin, ei ollut mitään
mahdollisuutta korvata kaliumia, jonka maa satoja antaessaan menettää.
Tuhka, jota ennen käytettiin tähän tarkotukseen, oli käynyt liian
kalliiksi metsäin vähettyä ja viljelyksen voimistuttua. Puute tuli
poistetuksi vasta 1860 luvulla, jolloin Stassfurtin kalisuola-aarteita
ruvettiin maanpinnalle nostamaan. Näitten suolain avulla on Saksan
maanviljelyksen ollut mahdollista likimain pitää puoliaan valtameren
takaista kilpailua vastaan. Kalisuoloja sisältäviä kerroksia on
löydetty alalta, jonka halkaisija on noin 80 kilometriä.


Stassfurtin suolakalliot.

Stassfurtin keittosuolakallio on ohuimmilta kohdilta noin 300 metriä
vahva. Kerroksien asento on vino, joka ilmaisee maankuoren tälläkin
paikalla olleen suolamuodostuksen jälkeen järkkymisen alaisena,
vaikkapa onkin pinta nykyään tasankoa. Keittosuola ylemmissä
kerroksissa vähitellen muuttuu _polyhalitti_ nimiseksi
suolakivennäiseksi, joka sisältää kaliumin, magnesiumin ja kalciumin
rikkiyhdistyksiä. Tämän kerroksen päällä on kieserittikerros,
keittosuolaa yhdessä kieseritin (vesipitoisen rikkihappoisen
magnesiumin) kanssa, sitten karnallittikerros (kaliumin ja magnesiumin
klooriyhdistyksiä), sekä vihdoin toisin paikoin kainittikerros.
Karnallitti- ja kainittikerroksien päällä on suolasavea ja tämän päällä
paksu peite anhydrittiä, s.o. vedetöntä kipsiä. Ja anhydritin päällä
vihdoin on triaskauden hiekkureista ja kalkkiaisista kate.

Näitten suolain kemiallinen kokoomus vastaa tarkkaan meriveden
kemiallista kokoomusta, ja kerrosjärjestelmä on sen mukainen, mikä
kunkin suolan ominaispaino on. Mutta harvoissa paikoissa, missä maa
sisältää vuorisuolaa, on ylimpiä suoloja säilynyt, koska ne erittäin
helposti sulavat. Stassfurtin suola-alue on siinä suhteessa yleisestä
säännöstä poikkeus. On todettu, että maankuoren järkkymiset ovat
tehneet ylempien kerroksien säilymisen täällä mahdolliseksi.


Alppien suolalähteet.

Toisenlaisia ovat nuo esihistoriallisina aikoina käytetyt
suolavarastot, joita tavataan Baijerin ja varsinkin Salzburgin
Alpeissa. Niissä tavataan harvoin puhdasta suolakalliota, enimmäkseen
keittosuola esiintyy savessa, joka lisäksi sisältää kipsiä,
polyhalittia ja muita samanlaisia suoloja. Näitä suolakerroksia
käytettäissä kaivetaan maahan onteloita ja onteloihin johdetaan vettä.
Vesi sulattaa suolat ja siten syntyneestä suolavedestä erotetaan eri
suolat. _Berchtesgadenin ja Reichenhallin_ suolakaivoksista johdetaan
suolavesi noin 100 kilometriä pitkiä putkia pitkin puhdistusverstaihin.
Mahtavat konelaitokset kohottavat sen putkiin maanalaisista onteloista.

Stassfurtin suolakaivokset ovat nykyään suurimmat koko maanosassamme.
Niistä saadaan puolet koko Saksanmaan suolatuotannosta ja neljännes
koko siitä suolamäärästä, mitä yleensä valmistetaan. Monta miljonaa
kuutiometriä suolakalliota on täältä jo louhittu ja maailmalle
lähetetty, komeat maanalaiset pilariholvit jäljelle jätetty,
Stassfurtin suolakerrosten louhimista ynnä sikäläisen kemiallisen
teollisuuden erinomaista menestystä on suuressa määrin helpottanut se
seikka, että kaivokset ovat niin lähellä oivallista vesiväylää, Elbeä.


Terveysvedet.

Kivennäislähteet eivät tosin välittömästi hyödytä maata ja sen
asukkaita samassa määrässä, kuin nämä valtavat suolakerrokset, mutta
vähäksi ei niittenkään arvoa ole laskettava. Lukemattomat sairaat
kohentavat niitten vedellä terveyttään ja vierastulva on hyvä tulolähde
lukemattomille ihmisille.

Kivennäislähteitä kumpuaa maan sisästä etenkin semmoisilla paikoilla,
missä maan vajoamisen kautta tuliperäiset voimat ovat olleet toimessa
myöhäisellä geologisella ajalla. Niin runsaita lähteitä, kuin
Erzgebirgen eteläpuolella Böhmissä, emme kuitenkaan tapaa Saksanmaan
puolella. Mutta maailman kuulut ovat Saksassakin _Wiesbaden, Homburg_
ja monet muut lähteet Taunuksen rinteillä ja muuallakin
vuoristokynnyksen liepeillä. Schwarzwaldin vajontahalkeamilla taas on
_Baden-Baden_, muita mainitsematta. Kun kuumat terveyslähteet ovat
järkkymien kautta häiriintyneissä seuduissa, niin ovat ne sen vuoksi
yleensä kauneissa maisemissakin. Raikas ilma, metsäiset laaksot,
viileät vuoriseudut yhä vahvistavat lähteitten vaikutusta.


Kivihiili.

Kaikkia muita mannun aarteita tärkeämpi on kuitenkin uudenaikaisessa
yhteiskunnassa kivihiili. Mihin nykyaikaisessa teollisuusmaassa enää
riittäisivät metsät! Kivihiilen etevämmyys muitten polttoaineitten
rinnalla perustuu siihen, että siihen on kokoontunut erinomaisen suuri
määrä palavaa ainetta vähimpään tilaan. Tämän väitteen totuutta osottaa
vertaus eri kivihiililajien ja polttopuun ainekokoomuksen välillä:

                       Hiiltä.  Vetyä.  Happea.  Typpeä.

    Puunsäie             50        6     43         0
    Nykyinen suoturve    59        6     33         2
    Tert. ruskohiili     69       5,5    25         0,8
    Kivihiili            95       2,5     2,5    Hitunen.

Tavallisessa puunsäikeessä siis on vain puolet palavaa hiiltä, mutta
parhaassa kivihiilessä sitä vastoin melkein kaikki. Ja jos vielä
otetaan huomioon kivihiilen suhteellisesti suurempi paino ja vähempi
koko, niin vertaus on hiilelle vielä paljon edullisempi.

Saksanmaan nykyisen edistyksen kaikkein tärkeimpiä ehtoja on
juuri se seikka, että maassa on niin laajat ja hyvät maanalaiset
kivihiilivarastot.

Kivihiilen synnystä ei vielä olla täysin selvillä, mutta se on ainakin
varmaa, että sen kaikki muunnokset ovat entisten kasvistojen
jäännöksiä. Sitä epäämättömästi todistavat pystyt hiiltyneet
puunrungot, joita vielä tavataan hiilikerroksissa. Mutta suurin osa
hiilikerroksista, etenkin hiilikauden aikuisista, ei ole muodostunut
puunrungoista sinäänsä, vaan näyttävät rungot ensinnä hajaantuneen
hienoksi muroksi, joka on suopohjalla kasvavain metsäin alla keräytynyt
vahvoiksi kerroksiksi. Toiset hiilikerrokset taas ovat vain maan
peitossa säilynyttä suomutaa, samanlaista kuin vielä tänä päivänä
kasvaa kaikilla maailman soilla, meilläkin. Ne ovat pääasiallisesti
valkosammalta. Nämä kasviaineet, joita niiden sisältämät
kivennäisaineet ovat estäneet mätänemästä, ovat joutuneet paksujen
liete- ja hiekkakerrosten alle, suuren painon alaisiksi, jonkun verran
korkeampaan lämpötilaan, ja näissä oloissa ne ovat vähitellen luopuneet
sisältämästään hapesta ja vedystä, niin että ainoastaan hiili on
lopulta jäljelle jäänyt. Tästä paikalla selviää, miksi hiili on sitä
vanhempaa, kuta enemmän siinä on puhdasta hiiltä, kuta vähemmän
happea. _Ruskohiilet_ (Braunkohle), joissa hapen prosenttimäärä vielä
on neljännes koko ainepaljoudesta, ovatkin enimmäkseen joko
tertiärikaudella taikka jääkaudella syntyneet. Ne ovat nuorimmat
kaikista kivihiilimuodostuksista. _Antrasittihiiltä_ sitä vastoin, joka
jo on melkein puhdasta hiiltä, sisältäen vain 2,5 pros. happea,
tavataan vanhimmissa kerroksissa, etenkin kivihiilikautisissa. Jossain
määrin kuitenkin paikalliset olotkin, sen mukaan kuinka edullisia ne
ovat olleet hiilen muodostukselle, muuttavat suhteita.

Kivihiiltä tavataan melkein kaikkien geologisten aikain kerroksista,
alkuvuorta lukuun ottamatta, mutta erittäin edulliset näyttävät ehdot
sen muodostumiselle olleen varsinkin kivihiilikauden jälkimäisellä
puoliskolla. Sen aikuisia ovat Saksanmaankin parhaat hiilikerrokset.


Saksanmaan kivihiilialueet.

Saksanmaan kivihiilialueet kuuluvat samaan ryhmään, kuin
Pohjois-Ranskan ja Belgian. Ne ovat syntyneet vuoristokynnyksen
pohjoisella rinteellä, joka siihen aikaan oli meren rantana. _Aachenin_
luona ulottuu Saksan puolelle pieni kolkka Liègen kivihiilialueesta,
parikymmentä neliökilometriä laaja. Saksanmaan tärkein kivihiilialue on
kuitenkin sekä laajuutensa, että edullisen liikeasemansa vuoksi _Ruhrin
kivihiilialue_, Ruhr nimisen Rheinin syrjäjoen varrella. Se on noin
2,000 neliökilometriä laaja ja jakaantuu neljään eri osaan, _Wittenin,
Bochumin, Essenin ja Duisburgin_ alueihin, jotka kaikki ovat
suurenmoisen teollisuuden keskustoja. Tällä alueella kaivetaan vuodessa
noin 50 miljonaa tonnia hiiltä, mutta maanalaisia varastoja on arvion
mukaan 129 miljardia tonnia, joten nämä kerrokset tätä menoa kuluttaen
kestäisivät yli 2,500 vuotta. Pienempi, mutta tärkeä on Lothringissa
Saarin kivihiilialue, alaltaan 1,000 neliökilometriä.

Saksissa on monessakin paikassa pienempiä kivihiilikerroksia, mutta
niitten käyttäminen on monenmoisten luonnonhaittain vuoksi työlästä.
Hyötyisimmät ja monta vertaa laajemmat -- laajimmat Saksanmaan kaikista
kivihiilialueista ovat _Ylä-Schlesian kivihiilialueet_. Toinen niistä,
josta osa kuuluu Puolaan, osa Itävallalle, on 5,000 neliökilometriä
laaja ja sisältää Preussin osalla noin 100 miljardia tonnia hiiltä.
Toinen, pienempi Schlesian alueista on Sudeteilla, Waldenburgin
vuorimaassa. Muuallakin Saksassa, esim. Hannoverissa, on vähäisiä
kivihiilialueita. Nuorempia kivihiilikerroksia s.o. ruskohiiltä, on
Pohjois-Saksan alangolla monessa kohden, etenkin Elben keskijuoksun
länsipuolella ja Oderin keskijuoksun kahden puolen, ynnä Münchenin
eteläpuolella Alppien juurella. Ruskohiilikerrosten laajuus ei ole yhtä
suuri kuin varsinaisten kivihiilikerrosten, mutta niitten vahvuus
valtavan paljon suurempi.

Pitkiksi ajoiksi on Saksanmaalla siis riittävästi kivihiiltä, vaikkapa
teollisuus ja liike kehittyisivät vielä valtavammiksi, kuin ne nykyään
ovatkaan.


Maaöljy.

Maaöljyä (petrolia) on Saksassa ainoastaan jossakussa paikassa vähäisiä
määriä, esim. Elsassissa, jossa sitä esiintyy yhdessä asfaltin kanssa.
Useissa kohdin on Pohjois-Saksassakin löydetty vähäisiä määriä
petrolia, enemmän sitä vastoin asfalttia; Etelä-Saksassa Alppien
juurella niinikään. Mutta nämä löydöt eivät likimainkaan täytä maan
tarvetta.


Malmit.

Saksan vuoriteollisuus on vanhempi, kuin monen muun maan. Jalommat
metallit, joita aikaisemmin etupäässä etsittiin, ovat kuitenkin
ehtyneet. Niiden louhiminen on enää enimmäkseen vain pieni
sivuelinkeino. Mutta raudan valmistus sitä vastoin on kehittynyt
valtavaksi. Tämä tapahtui varsinkin sen jälkeen, kun opittiin
Tuomas-menetelmän kautta erottamaan raudasta fosfori (1878). Vasta
tämän kautta saivat Saksanmaan kylläkin laajat maanalaiset
rautavarastot täyden merkityksensä, etenkin _Lothringin_ laajat
_rauta-o'olitti eli minettimalmit_, jotka kuuluvat osa Ranskalle, osa
Luxemburgille, osa Saksalle. Mutta Saksan alueella on enin osa näistä
malmeista. Sieltä Westfalin kivihiilialue tuo suuren osan
jalostamastaan raudasta -- on edullisempaa kuljettaa rauta hiilen, kuin
hiili raudan luo. Ruhrin alueellakin, ynnä monessa paikassa
Westfalissa, Harzissa, Thüringissä, Schlesiassa, ynnä siellä täällä
Etelä-Saksassa on rautaa. Vaikka malmit enimmäkseen eivät olekaan niin
rikkaita ja puhtaita, kuin esim. Pohjois-Ruotsin valtavissa
rautavuorissa, niin ovat ne kuitenkin lähempänä ja tuotanto on niin
suuri, että se täyttää enimmän osan oman maan tarpeesta.

Manganimalmeja, joita rautateollisuus tarvitsee, on Rheinin
Liuskevuorissa, Harzissa, Thüringissä y.m.

Jaloja metalleja mainitaksemme on kultaa vähäpätöisiä määriä
Fichtelgebirgessä ja Harzissa, Schlesiassa ja Erzgebirgessä. Ennen
vanhaan on Rheinin, Moselin, Tonavan, Saarin y.m. jokien hiekoista
huuhdottu kultaa, mutta tämä teollisuus on nykyään jäänyt unohduksiin.
Hopeaa, kuparia, lyijyä ja sinkkiä saadaan yhä vielä melkoisia määriä
etenkin Erzgebirgestä, Schlesiasta ja Harzista.


Hyödyllisiä kiviä.

Paitsi malmeja sisältää Saksan mantu monenlaista kiveä, jota on jo
vanhastaan käytetty mitä erilaisimpiin tarkotuksiin. Vanhain
tuomiokirkkojen uljaat nelitahoiset hiekkurilohkareet ja
marmoripilarit, kaupunkien ja kylien liuskekatot, laatoilla
lasketut torit ja kadut, nuo suunnattomat määrät sementtiä ja kalkkia,
joita on kautta aikain maasta nostettu ja yhä vielä nostetaan, ne
kaikki kertovat, kuinka rikasta Saksan mantu on kaikenlaisesta
rakennusaineesta. Ainoastaan Pohjois-Saksa on tässä suhteessa
köyhempää, siellä kun vahvat irtaimet maakerrokset melkein kaikkialla
peittävät alla olevia kallioita. Siellä on sen vuoksi jo vanhastaan
käytetty rakennuksiin jääkautisia kulkukiviä ja savea.

Ennenkuin päätämme tämän lyhyen silmäyksen Saksanmaan mannun
rikkauksiin, mainitkaamme vielä kaksi kivennäistuotetta, jotka eivät
tosin ole tärkeimpiä, mutta niin harvinaisia, että niitä tuskin muualla
tapaa, ja jälkimäinen historiallisestikin merkillinen: Solnhofin
kivipainokivi ja Samlandin meripihka.


Solnhofin kivipainokivi.

Se kalkkikivi, jota louhitaan Solnhofin kallioista, ei tosin ole
ainekokoomuksensa puolesta harvinaista; harvinaiseksi ja tarkotukseensa
niin erinomaisen soveliaaksi sen tekee kiven erinomainen tasaisuus ja
hieno rae. Kaikista ponnistuksista huolimatta ei ole onnistunut
valmistaa eikä muualta löytää niin erinomaista kivipainokiveä, kuin
tämä on.

Solnhofin louhimo on Laaka-Jurassa, Tonavan pohjoisen syrjäjoen
Altmühlin rannalla, ei aivan kaukana Nördlingenin vanhasta kaupungista.
Louhokset ovat korkealla vuoren laella. Etäältä katsoen ne näyttävät
kukkuloille rakennetulta linnotukselta. Kerroksinen kalkkikallio, josta
kivipainokivi louhitaan, muodostaa noin 60 metriä vahvan kerroksen.
Tuhansia työmiehiä on kiviä irrottamassa ja tahoilemassa. Ainoastaan
hienorakeisimmat ja kestävimmät kelpaavat kivipainoon, suurin osa on
tähän sopimatonta ja käytetään permantoihin, kynnyksiin, pöytälevyiksi,
seinien ja kattojen peitteeksi y.m.

Melkein yhtä kuulu on Solnhofen erinomaisen tärkeistä geologisista
löydöistään. Solnhofin liuskeissa on säilynyt lukemattomia
muinaismaailman todistuskappaleita, joita on täältä viety kaikkiin
maailman museoihin. Erinomaisen tarkkaan on hienorakeinen, luultavasti
tyvenessä merenlahdelmassa kerrostunut kalkkiainen säilyttänyt
ikivanhain elimistöjen jäännöksiä ja kuvapainalmuksia, jopa jura-ajan
korentojen hienoja siipikuvia, mustekalan nahkapainalmuksia, kalain
hentojen evien kuvia, linnunhöyheniä ja untuvia, lukemattoman paljon
äyriäisiä, merkillisiä lentoliskoja, mustekaloja ja siroja merililjoja.
Mutta kuuluin Solnhofin kivettymistä on ensimäisen linnun (_Archaeop
eryxin_) luuranko. Tätä eläintä ei ole muualta vielä löydetty. Ja
Solnhofinkin kalkkikallioista on tavattu ainoastaan kahden alkulinnun
luurangot ja sulkia. Toinen on British museumin, toinen Berlinin
kivennäismuseon parhaita tieteellisiä aarteita.


Meripihka.

Meripihka (Bernstein) oli Vanhalla ajalla halutuimpia jalokiviä. Jo
ikivanhoina aikoina se näyttää kehittäneen oman kauppaliikkeensä
eteläisistä sivistysmaista Itämeren rannoille. Foinikilaiset,
kreikkalaiset, roomalaiset ja myöhemmin arabialaiset ovat sitä kilvan
etsineet ja vielä tänä päivänä se on varsinkin Itämailla suuressa
arvossa. Vanhalla ajalla kulki Tonavaa pitkin ja sen rannoilta maan
poikki erityiset kauppatiet juuri meripihkan pyyntimaille. Nykyään
meripihkaa pyydetään varsinkin Samlandin rannikolla Frisches Haffin ja
Kurisches Haffin välillä. Sikäläiset kyläkunnat ovat jakaneet rannan
erityisiin pyyntialueihin. Ankarat luodemyrskyt irrottavat
pihkamöhkäleitä pohjasta ja ajavat niitä rannalle, josta ne haaveilla
tai käsinkin kootaan. Viime aikoina on kuitenkin alettu meripihkaa
etsiä sitenkin, että kaivetaan rannalle suuria hautoja pihkaa
sisältäviin kerroksiin saakka ja kootaan pihka suorastaan sinisestä
emosavesta.

Jo Tacitus lausui julki sen arvelun, että kallisarvoinen meripihka
oikeastaan oli puitten hikoilemaa tavallista pihkaa, ja myöhempi
tutkimus on osottanut tämän otaksuman aivan oikeaksi. Nuo puut vain
kasvoivat jo tertiäriajalla ja pihka on siis "fossilia". Että se on
puista vuotanut maan pinnalle, sitä osottavat ne monenlaiset
hyönteiset, korret, lehdet ja muut elolliset esineet, joita on sen
sisään uponnut. Pihkan suojelevassa kääreessä ne ovat ihmeteltävän
hyvin säilyneet jälkimaailmalle. Meripihkaan vajonneet kauniit
hyönteiset ynnä muut samanlaiset jätteet suuresti kohottavatkin
pihkapalasten hintaa.

Meripihkaa kerätään vuosittain usean miljonan markan edestä. Se
jalostetaan kaikenlaisiksi korukapineiksi.


Maakamara.

Mutta miten suuriarvoisia aarteita mantu povessaan kätkeneekin, eivät
ne kuitenkaan vedä vertoja maakamaran tuotteille. Maakamara kasvattaa
sekä viljan että laitumet, sanalla sanoen, antaa kansakunnalle
ravinnon. Mannun aarteet ovat vain niin sanoaksemme astiat, joilta
ihminen nauttii ravinnon. Ennenkuin lähdemme kasvullisuudesta selkoa
tekemään, tulee meidän sen vuoksi tarkastaa Saksanmaan irtaimiakin
maapeitteitä, vaikka yhtenäisen kuvan luominen tavattoman vaihtelevasta
maakamarasta onkin mahdotonta.

Suurissa piirteissä voimme erottaa kahdenlaista maanpeittoa: Muualta
tullutta ja kallioitten rapautumisesta paikalla syntynyttä. Muualta
tullutta peitettä on maajäätikköjen kuljettama ja hienontama pohjarapa.
Saksanmaalla olemme huomanneet koko Pohjois-Saksan alangon olevan
moisten maalajien peitossa, Etelä-Saksassa taas Alppien eteismaan
melkein Tonavaa myöden. Vielä ovat jokien lietemaat tähän luettavat.
Paikalla syntyneestä maakamarasta puhuessamme tarkotamme aina laajempia
aloja, sillä semmoista maakamaraa, joka olisi aivan siinä paikassa
syntynyt pohjakalliosta, tuskin onkaan. Aina on maakamara jonkun verran
liikkunut, valunut sadeveden kanssa rinteiltä syvemmälle laaksoihin.
Ainoastaan suuremmat kalliosta lohkeilleet kivet pysyvät paikallaan,
pienemmät jyväset matkustavat veden mukana alaspäin ja muodostavat
notkoihin ja syvänteihin missä soraa tai hiekkaa, missä savea, jota
erotukseksi järvien tai meren pohjaan laskeutuvasta savesta sanotaan
rinnesaveksi. Rautapitoisuutensa vuoksi se tavallisesti on keltaista.
Siinäkin, missä paikallisten kivennäisten rapautumisen kautta
maakamaraa syntyy, tapahtuu siis maanlaadun lajittelu, mutta se ei
ulotu paikallisia korkeussuhteita edemmäksi.

Jääkauden aikuisiin peitteihin olemme jo ennen tutustuneet. Missä ne
ovat sinään säilyneet, on maaperä jotenkin hedelmällistä, vaikka tosin
kiviperäistä. Se ei Saksanmaalla ole samanlaista kuin meikäläinen köyhä
murtokivisora, vaan paljon hedelmällisempää ja oivallisesti soveltuvaa
vehnän viljelykseen. Suureksi osaksi on kuitenkin juokseva vesi sen
uudelleen lajitellut taikka hiekalla peittänyt, ja siten ovat
syntyneet ne erinomaisen vaihtelevaiset ja osasta hyvinkin karut
maapeitteet, joita tapasimme Pohjois-Saksan alangolla. Varsinkin Elben
länsipuolella, jossa viimeisen jääkauden peitettä ei ole ensinkään,
huomasimme maakamaran olevan laajoilla aloilla hyvin köyhää. Siellä
tapasimme nuo laajat kohosuot. Nykyisessä kokoomuksessaan ne ovat
huonoimpia maalajeja, mutta toisia maanlaatuja sekaan tuomalla voidaan
niistäkin saada kunnollista viljelysmaata.

Vanhempi geologinen alusta ei siis Pohjois-Saksan alangolla, enempää
kuin Etelä-Saksan ylängölläkään suoranaisesti vaikuta maakamaran
laatuun. Mutta välillisesti sen vaikutus on kylläkin suuri. Viljelijä
voi päällimäisten peitteitten läpi kaivaa hautoja ja mannun syvistä
kätköistä kohottaa ilmoille monenlaisia aineita ja suoloja, jotka
lisäävät viljelysmaan ravintoaineita ja parantavat maata. Siinäkin
suhteessa Saksan maanviljelys esim. meidän maahamme verraten on
erinomaisen edullisessa asemassa. Meidän maassamme on irtaimen peitteen
alla jotenkin lähellä alkukallio, granitti tai gneissi, josta ei ole
maanviljelijälle apua. Kalkkisuonia tosin kohoo siellä täällä, mutta
niin harvassa, että kuljetuskustannukset tekevät tämänkin kotoisen
kivennäislannan käyttämisen kalliiksi. Saksalainen maanviljelijä sitä
vastoin saa suuren osan tarvitsemistaan apulannotuksista oman
maakamaransa alta, mannun varastoista.


Preussin maanlaadut.

Jos Preussin maanlaatuja numeroilla esitämme, niin saamme seuraavat
prosenttiluvut: Ruokamultamaita ja kalkkipitoisia savimaita, pehmeitä
savimaita ja kovia savimaita noin 21 pros., saven ja hiekan sekaisia
maita 32 pros., pehmeitä, maanviljelykseen kelvottomia hiekkamaita ja
lentohiekkoja yhteensä 31 pros., sitkeitä, melkein kelpaamattomia
savimaita 7,7 pros. ja soita 6,3 pros. Vesiä on koko alueesta 2 pros.
Jonkun verran nämä numerot kuitenkin maanparannusten kautta vielä
muuttuvat edullisemmiksi.


Aluskallioiset ja maakamara.

Etelä-Saksasta olisi samanlainen tilasto vaikeampi tehdä, mutta
epäilemättä sikäläiset olot ovat jonkun verran suotuisemmat. Sekä
Keski-Saksan vuoristokynnyksellä että Etelä-Saksan laakso- ja
vuoriseuduissa on maaperä enimmäkseen syntynyt paikallisen kallion
rapautumisen kautta. Eri kallioiset rapautuvat eri tavalla ja eri
nopeaan, ja sen vuoksi maakamarakin vaihtelee aluskallion mukaan.
Semmoiset kallioiset, joissa on runsaasti maasälpää, pyrkivät yleensä
muodostamaan hiekan sekaista savimaata, joka tiiviisti liittyy
alustaansa ja hyvin säilyttää kosteutta. Puhdas kalkkikivi taas
sadeveden vaikutuksesta liukenee, kun se on kyllin hienoksi murennut,
eikä sen vuoksi ole omiaan multakerrosta muodostamaan. Liuskeet
rapautuessaan muodostavat kasvullisuudelle otollisia pohjia, kalkkikivi
sitä vastoin enimmäkseen pysyy hedelmättömänä karuna vuorena, jolla
tavataan ainoastaan karkeampaa louhikkoa, harvemmin sitä vastoin
kalkkihiekkaa tai muuta hienompaa maata. Kun muistamme, kuinka sekaisin
vuoroin liuskeet, vuoroin kalkkiaiset maanpintaan nousevat sekä
vuoristokynnyksen alueella, että Etelä-Saksan maisemissa, niin
ymmärrämme, kuinka tämäkin seikka jo vaikuttaa maakamarassa suuria
eroavaisuuksia.

[Tavallinen granitti sisältää pääasiallisesti piikiveä (kvartsia),
maasälpää (Feldspat), kiillettä (Glimmer) ja sarvivälkettä
(Hornblende). Näiden kivekkeiden suhde melkoisesti vaihtelee, milloin
on toinen, milloin toinen vallitsevana. Samoja kivekkeitä ovat
pääasiallisesti kaikkikin purkautuneet kallioiset, ja siis myös enimmät
liuskeet, hiekkurit, savet y.m., jotka ovat purkautuneiden kallioisien
rapautumisesta syntyneet. Kalkkiaisten laita on toinen, niinkuin
jokainen heti huomaa muistellessaan niiden syntymistä.]

Enimmäkseen on kuitenkin kalkkiaisenkin seassa muita kivennäisiä,
etenkin jos se on matalissa rantamerissä muodostunutta. Kun
prosenttiluku on kyllin edullinen, niin se muodostaa merkeliä, s.o.
kalkin sekaista savea, joka on mitä parasta viljelysmaata. Semmoiset
kivet, joissa on runsaasti piitä, kuten kvartsitit ja useimmat
hiekkakivet, eivät hevillä rapaudu kunnolliseksi mullaksi, vaan
muodostavat ylen kuohkeita ja vettä läpäiseviä kerroksia, joissa
ainoastaan vaatimattomat metsäpuut menestyvät. Useat kovat liuskeet ja
tuliperäiset vuorilajit, etenkin basaltit, rapautuvat hyvin hitaasti,
maakamara on niillä ohutta ja kasvisto sen mukaan köyhää.


Geologiset muodostumat ja kasvisto.

Kuvaavana esimerkkinä siitä, miten geologinen alusta määrää
kasvullisuudenkin yleisen sävyn, mainittakoon Schwabin ja Frankin
pengermää, joka pykälittäin alenee Laaka-Juran harjanteilta Neckarin
laaksoa kohti. Laaka-Juran ylimmät osat ovat karua erämaata, sillä vesi
nopeaan painuu kalkkikallion halkeamiin ja juoksee maanalaisia
onteloita pitkin vuoren juurelle. Rinteillä kuitenkin kasvaa melkoisia
männiköitä. Jura-alueen keskiosissa rinteet käyvät loivemmiksi ja
alimmat kerrokset jo ovat rikasta viljelysmaata, etenkin Frankissa,
jota vastoin Schwabissa rinteet ovat jyrkemmät ja metsämaata, koska
siellä pintaan kohoo kovempia kallioita. Vasta juran alin osa, lias,
muodostaa siellä lakean, kunnaisen maiseman, joka kirjavan ryijyn
kaltaisena leviää Albin juurella.

Triaksen ylin muodostus, keuper, joka siitä eteenpäin kulkiessamme
tulee vastaan -- tulemme yhä vanhempiin kerroksiin, -- muodostaa
jälleen valtavien ja jotenkin kovien hiekkuriensa vuoksi ryhmyisen
mäkimaiseman. Keuperin merkelit ovat oivallista viljelysmaata, jossa
menestyy sekä viini että hedelmäpuut, hiekkurit taas Saksanmaan
parhaita humalistoja. Toisin paikoin kuitenkin, missä kalliossa ei ole
riittävästi kalkkia ja savea sideaineena, keuperin hiekkurit ovat ylen
karua nummea, jolla ainoastaan huonokasvuinen mänty menestyy. Triaksen
seuraava peite, kuorikalkkiainen, on samoin kuin suurin osa
keuperistäkin hedelmällistä maata, koska nämä kalkkiaiset enimmäkseen
ovat hyvin saven sekaisia. Kuorikalkkiaisalue on yleensä jotenkin
tasaista maata, täynnään asutuksia ja viljelyksiä. Joet leikkaavat
siihen syviä laaksoja ja rinteillä kypsyy eräitä Saksanmaan parhaita
viinejä, kuten tunnettu steinwein Würzburgin seuduilla. Pengermaiseman
kuudentena pengermänä vihdoin seuraa triaksen alin kerros,
kirjohiekkuri. Se enimmäkseen on yhtenäisinä, vaikeasti rapautuvina
kappaleina ja on sen vuoksi jäänyt vuorimaaksi, jonka korkeimmat osat
ovat Juran ylimpäin selänteitten tasalla. Kirjohiekkuri peittää suuria
aloja Schwarzwaldin, Vogesien, Hardtin, Odenwaldin, Spessartin ja
Rhönin rinteillä, vaikka korkeimmat kukkulat ovatkin kiteistä
alkukiveä. Kirjohiekkuria peittävät laajat metsät. Se on Saksanmaan
varsinainen "metsämuodostuma". Mutta maanviljelykseen on se sitä
vastoin jotenkin sopimatonta, osaksi siitä syystä, että se helposti
suottuu, ja se onkin sen vuoksi heikosti asuttua maata. "Aivan
Saksanmaan sydämessä ovat nämä hedelmättömät kirjohiekkurialueet, ja
Pohjois-Saksan ja Etelä-Saksan erillisyys menneinä vuosisatoina
suureksi osaksi johtui juuri siitä, että niitten välimailla olivat nuo
liikettä ehkäisevät, voimaperäisemmälle viljelykselle vihamieliset
metsävuoristot, joissa kirjava hietakivi on kasviston maaperänä."


Löss.

Vihdoin meidän tulee mainita eräs maalaji, joka tosin ei ole aivan
laajoille aloille levinnyt, mutta sen sijaan on sitä satoisampaa
viljelysmaata ja muodostuksensa vuoksi erittäin mieltäkiinnittävää.
Saksalaiset sanovat sitä löss-mullaksi, suomeksi voisimme sitä sanoa
tuulimullaksi, koska luulon mukaan tuulella on tärkeä osa sen
muodostumisessa.

Löss on vaalean harmaata, keltaista tai ruskahtavaa kalkinsekaista
savea, mutta se eroo tavallisesta savesta sen kautta, että se on
täynnään huokosia ja hienoja, ruohon juurien tavoin haarautuvia putkia.
Huokoisuutensa vuoksi se nopeaan imee sisäänsä rankankin sateen,
eikä lössissä koskaan ole lähteitä, vaan vesi juoksee sen alapintaa
pitkin, tullakseen vasta reunalla lähteinä näkyviin. Lössin
omituisuuksia on vielä, ettei siinä huomata kerrostumista, ja että se
putkihuokoisuutensa vuoksi mielellään rapautuu pystyiksi patsaiksi,
melkein niinkuin nelitahoileva hietakivi.

Kauan on lössin syntymisestä riidelty, eikä siitä vieläkään olla
yksimielisiä. Enimmän kannatusta on saanut ja todenmukaisin on
kuitenkin se mielipide, että löss on tuulen kantamaa hienoa multaa,
joka on haudannut sisäänsä arokasveja ja aroeläimiäkin, sitä myöden
kuin tuuli on multaa kasannut. Arokasvien jäännöksiä ovat nuo mullan
omituiset huokoiset ja juurien tavoin haaraantuvat pillit ja putkilot.
Toiset taas luulevat lössin olevan jääkauden jälkivesien lajittelemaa
savea. Tämä kuitenkin näyttää vähemmän todenmukaiselta, vaikka toiselta
puolen onkin varmaa, että vesi on melkoisessa määrin muutellut
varsinaisen tuulimullan sijotusta ja sitä uudelleen lajitellut.

Löss viittaa siis siihen, että Saksanmaa jääkauden jälkiaikoina oli
aroa, jolla tuulet pääsivät vapaasti kiehtomaan ilmaan pölyä ja
kuljettamaan sitä paikasta toiseen, vastaisten viljelysten pohjaksi.
Samaa otaksumaa, että Itämeren etelärannikko on ollut aroa, tukevat
useat muutkin seikat, kuten saamme vasta nähdä.

Tuulimultaa on laajalti varsinkin Tonavan ja Rheinin laaksoissa,
joitten hedelmällisyys perustuukin siihen. Toisin paikoin ovat peitteet
noin 10-15 metriä vahvoja. Elben laaksossa on tuulimultaa Meissenin ja
Pirnan välillä. Neissen, Mulden, Saalen, Unstrutin, Werran, Lahnin,
Mainin ja Neckarin laaksoissa on niinikään löss-seutuja. Oderin ja
Weichselin laaksoissa sitä tavataan aina 400 metrin korkeuteen merestä.
Viljelysarvonsa puolesta löss on lähinnä verrattava Venäjän kuuluun
mustaanmultaan, jonka otaksutaan samalla tavalla muodostuneenkin.
Lössistä on samoin kuin mustastamullastakin löydetty kivikautisia
aseita, jotka todistavat ihmisen jo samoilleen näillä aavikoilla, kun
myrskyt multaa kylvivät ja arokasvit sitä juurillaan kiinnittivät.

Ei ainoastaan lauhkean ilmastonsa ja hyvän kosteutensa puolesta ole
siis Saksanmaa otollista viljelysmaaksi, vaan enimmäkseen tarjoo
maanlaatukin, etenkin meidän maahamme verraten, kasvullisuudelle
soveliaan pohjan ja runsaan ravinnon. Käymme tutustumaan niihin
elimellisen elämän muotoihin, joita nuo luonnon edellytykset ovat
luoneet.



KASVISTO.


Etelä-Suomessa sekaantuu kotimaiseen kasvistoomme jo useita lauhkeamman
ilmanalan puita, jotka ovat varsinaisille metsillemme vieraat. Ne
tuntuvat meistä etelän ensimäisiltä airueilta, jonka vuoksi mielellämme
suomme niille sijaa puistoissamme ja kaupunkiemme kujanteilla.
Kulkiessamme Itämeren poikki kuusi asteväliä etelämmäksi, odotamme sen
vuoksi täydellä syyllä tulevamme seutuihin, joissa nuo etuvartijat ovat
varsinaisilla kasvumaillaan.

Niin onkin asian laita. Heti Pohjois-Saksan rannikolla, etenkin sen
länsiosissa, tervehtivät meitä meren partailla komeat pyökkimetsät,
näemme siellä siis mahtavia metsiä muodostamassa lehtipuun, joka talven
ankaruuden vuoksi tuskin ensinkään meidän maassamme viihtyy. Näemme
siellä voimallisia tammilehtoja. Kauniiksi kasvaa tosin tammi omassakin
maassamme, varsinkin Turun seuduilla, mutta vasta täällä tämä puu
kehittyy täyteen voimaansa ja muodostaa metsiköitä.

Saarnit, jalavat, lehmukset, metsäomenapuut ovat täällä kotonaan. Ja
Saksan leudoimmissa osissa alkaa maisemiin ilmestyä semmoisiakin puita,
jotka ennustavat vielä lämpöisempää kasvialuetta, näemme siellä
pyramidipoppelin, näemme komean pähkinäpuun, vieläpä jalokastanjankin,
jonka oikea koti on Välimeren rannikko. Näitten ohella kohtaamme siellä
täällä koepaikoissa muista maanosista tuotuja puita, joilla täällä on
jo vuosikymmeniä kokeiltu, mutta joista useimmille meidän talvemme on
liian ankara. Hedelmäpuut, joita meillä ainoastaan suurella huolella
saadaan menestymään, kasvavat täällä niin sanoaksemme ilmaiseksi. Ne
kehittyvät täällä suuriksi puiksi, meillä tuskin pääsevät pensaan
kirjoista pois. Metsään sekaantuu suuri joukko semmoisia pensaskasveja
-- missä metsänhoitaja niitä sallii, -- joita meillä ainoastaan
istutuksissa näkee. Niityillä, nurmilla tapaamme kaikkialla uusia
lajeja. Ja viljelyskasvitkin puhuvat samaa kieltä.

Vehnä on suuressa osassa Saksaa varsinainen leipävilja, viinirypäle
kypsyy suojaisissa laaksoissa ja sokerijuurikas rehottaa niin
hyötyisästi, että Saksasta on tullut maailman ensimäisiä sokerimaita.

Ei epäilemistäkään, toisissa oloissa työskentelee täällä luonto kuin
meillä.

Mutta toiselta puolen on kuitenkin sekä luonnonkasvullisuudessa että
viljelyskasvistossa vielä hyvin paljon samojakin piirteitä kuin
kotimaassamme. Tämä pistää silmään varsinkin silloin, jos tulemme
vieläkin eteläisemmistä maista, taikka vaikkapa Ranskasta. Metsissä
ovat, odottamatta kyllä, pohjoiset havupuumme kaikesta huolimatta
vallitsevina. Ja suuremmalle osalle Saksan kansasta on ruisleipävilja
kuin vehnä. Olemme siis kyllä tulleet lauhkeampaan maahan, mutta tämän
maan kasvoissa on vielä selvä pohjoinen sävy.



Metsät.


Saksanmaan metsäpuut.

Maan omain puitten luku ei Saksanmaan metsissä ole varsin suuri.
Kotimaisia on ainoastaan 29 lehtipuuta ja 7 havupuuta. Näitten lisäksi
on melkoinen luku pensaita, joita vastaan metsänhoito enimmäkseen käy
säälimätöntä hävityssotaa.

Varsinaisten metsiköitä muodostavain puulajien luku on vielä pienempi.
Niitä on oikeastaan vain kuusi, nimittäin punapyökki (Fagus silvatica),
kesätammi (Quercus pedunculata) ja rypäletammi (Q. sessiflora), mänty
(Pinus silvestris), kuusi (Picea exelsa) ja jalokuusi (Abies
pectinata).

Mutta näitten vallitsevain puulajien seassa kasvaa koko joukko muita.
Näistä mainitsemme tärkeimmät. Vähäkasvuinen valkopyökki (Carpinus
betula), koivun molemmat päämuodot (Betula verrucosa ja B. odorata),
haapa (Populus tremula) ovat yleisiä sekapuita. Hyvin kosteilla
paikoilla rehottavat harmaaleppä ja tervaleppä (Alnus incana ja A.
glutinosa), hopeapaju ja salava (Salix alba ja S. fragilis),
hopeapoppeli ja musta poppeli (Populus alba ja P. nigra), korkeammalla
vuoristossa taas pensaspetäjä (Pinus pumilio). Harvinaisempia ovat
saarni (Fraxinus excelsior), jalavat (Ulmus campestris, U. montana ja
U. effusa), vaahterat (Acer pseudoplatanus, A. platanoide s ja A.
campestre), lehmukset (Tilia grandifolia ja parvifolia), metsäomenapuut
(Pirus malus, P. communis, P. torminalis ja P. domestica ynnä Prunus
avium), muualta tuoduista taas akasia (Robinia pseudacacia),
jalokastanja (Castanea vesca), pyramidipoppeli (Populus pyramidalis)
ynnä moniaat Amerikasta tuodut tammet. Harvinaisempia havupuita ovat
lehtikuusi (Larix decidua), ynnä ulkomaalaiset mustapetäjä (Pinus
austriaca) ja weymouth-petäjä (Pinus strobus). Korkeimmilla vuorilla
kasvaa sembramäntyä (Pinus cembra). Aivan harvinaiseksi on käynyt
marjakuusi (Taxus baccata), keskiajan kuulu jousiaines. [Marjakuusta,
joka on saanut nimensä myrkyllisistä marjoistaan, kasvaa Ahvenanmaalla,
kehittyen kuitenkin siellä vain pensaaksi. Saksanmaallakaan ei
marjakuusi kasva aivan suureksi. Se kasvaa erittäin hitaasti ja elää
vanhemmaksi kuin mikään muu puu. Puuaine on erittäin hienoa, kovaa ja
arvokasta, mutta sitä on enää harvoin saatavana. Marjakuusen
saksalainen nimi on Eibe. Sitä keskiajalla hallituksien huolesta
suojeltiin, koska se oli parasta jousipuuta.]


Luontaiset metsämuodot.

Saksan kaltaisessa maassa, jossa metsäin laajuus viljelykseen ja
väkilukuun verraten ei ole varsin suuri, on ihminen melkein kaikkialla
ennättänyt määräävästi vaikuttaa metsäpeitteeseen, muuttelemaan sen
kokoomusta, rajoja ja kasvutapoja. Sen vuoksi onkin jotenkin vaikea
enää saada tyydyttävää käsitystä siitä, minkälainen maan kasvisto on
ollut, ja minkälainen se olisi, jos luonto uudelleen saisi oman
valintansa mukaan kylvää ja kasvattaa. Kasvintutkijat ovat huolellisten
tutkimusten jälkeen moisen kuvan luoneet. He ovat määritelleet maan
luontaiset kasviseurueet, ja näistä meidän on ensi sijassa kiinni
pitäminen, koettaessamme luoda kokonaiskuvaa Saksanmaan kasvistosta.


Kangasmetsät.

Pohjois-Saksan alangolla on mäntymetsä yleisintä, viljelemätön maa
kun siellä on enimmäkseen hietikkoa. Männyn kanssa kilpailee
menestyksellä koivu, muodostaen toisin paikoin melkoisia koivunummia.
Ainoastaan kataja pyrkii tämmöisillä mailla männyn ja koivun
seuralaiseksi.

Petäjä ja koivu, onko luonnossa meille parempia tuttavia? Vanhoilta
pohjolan tuttavilta ne meistä tuntuvat täällä tammien ja pyökkien
kotomaassa. Mutta niillä on kuitenkin täällä vieras piirre. Meillä
koivu ei yksin metsitä kankaita, vaikka se kankaillakin kasvaa männyn
seuralaisena. Saksan petäjä taas on jonkun verran toisenlainen kuin
meidän, ei niin suorakasvuinen, eikä "puhdasmuotoinen", ja tuskin se
kehittyy niin suureksikaan, kuin meikäläinen kokkahonka. Petäjä on kuin
onkin Pohjolan puu, Pohjola on sen paras kasvuala, sen optimum,
kasvitieteen sanaa käyttääksemme.


Jokilaaksometsät.

Saksan metsämuodoista lajirikkain ja rehevin on jokilaaksometsä
(Anvald), missä se kasvaa hyvällä lietemaalla ja hyvin tuoreella
pohjalla, joka ei kuitenkaan vielä ole rämettä. Vuotuiset tulvat
pitävät jokilaaksoja kosteina ja samalla niitä lannottavat.
Jokilaaksometsät ovat etupäässä lehtimetsiä. Semmoisia metsiä kasvaa
Pohjois-Saksan alangolla suurien jokien rannoilla. Usein niiden reuna
tapaa kangasmetsän reunan, mutta raja molempien metsämuotojen välillä
tavallisesti on yhtä jyrkkä, kuin ilmanlaatujenkin välillä. Pyökki ei
viihdy näin kostealla pohjalla, mutta tammi menestyy sitä paremmin.
Tammen sekaan tunkeutuvat varsinkin jalava ja saarni, jotka erikoisesti
suosivat näitä voimakkaita kosteita maita. Pensasmainen valkopyökki
usein muodostaa melkoisia alusmetsiä tammiston alla. Mielellään
vaahtera ja lehmuskin etsivät sopivia paikkoja jokilaaksometsissä,
ainoissa, jotka Saksassa vielä saavat jotenkin luonnonomaisina kasvaa.
Sen vuoksi on alusmetsä monine pensaineen näissä metsissä niin taaja ja
rikas.


Rämemetsät.

Vielä vetevämmillä mailla, varsinaisilla rämeillä, on tervaleppä
vallitseva puu ja sen rinnalla raidat ja pajut. Spreewald, josta olemme
ennen kertoneet, on lepikkömme, vieläpä laajin, mitä Keski-Europassa
onkaan. Toisia samanlaisia rämeitä on Oderin varrella, muutamissa
paikoin Lüneburgin nummen koloissa ja Itämeren eteläpuolella.
Spreewald, useita neliöpenikulmia laaja monisokkeloinen pudasmaisema,
on tulvan sattuessa yhtenä järvenä.


Pyökkimetsä.

Missä maaperä on otollinen yhtenäisen lehtimetsän kasvulle, siellä on
Saksan alueella punapyökkimetsä melkein yksinään vallitsevana.
Erinomaisen juhlallista on vanha sulkeutunut pyökkimetsä. Pyökkien
latvukset muodostavat yhtenäisen tiheän lehväkaton, jonka läpi
auringonvalo ainoastaan toisin paikoin pääsee maahan saakka paistamaan.
Kun pyökkimetsään astumme, niin "pian sulkeutuu korkealla
oksakaarteiden kannattama lehväkatto ja joudumme puolihämärään, jossa
eivät enää muut puut valon puutteen vuoksi menesty. Ikäänkuin mahtavien
pylväitten kannattama holvikirkko pyökkimetsä kesällä kutsuu vaeltajaa
kaartoihinsa, nauttimaan metsän raikasta, viileätä hämäryyttä, johon
ainoastaan siellä täällä pilkistää yksinäinen valonsäde. Varjokasveja
vain viihtyy täällä lihavassa maassa. Puitten valtavia runkoja
kirjailevat valkopilkkuiset jäkälät tai vihertävät sammalet. Siitä
pyökin vaaleanharmaa runkokin saa suloa ja kauneutta, joka yhä
rikastuu, kuta vanhempaa on metsä."

Pyökkimetsän varjo on niin synkkä, että alusmetsä viihtyy vain
aukkopaikoissa tai metsän reunassa. Ainoastaan keväällä, ennenkuin
vielä metsä on lehteä saanut, sen alla kukkii kirjava seura
kevätkukkia, nauttien lyhyttä valonaikaa lehden puhkeamisen edellä.

Pyökkimetsät ovat Saksassa laajalle levinneet. Vaikka geesti marshiin
verraten onkin niin hedelmätöntä, niin on kuitenkin juuri Slesvigin ja
Holsteinin itäosissa geestillä kauneimmat pyökkimetsät, varsinkin
vetten partaalla. Lüneburgin nummen eteläpuolellakin kasvaa geestillä
pyökkimetsiä, varsinkin Braunschweigissä ja Hannoverissa. Werran,
Leinen, Unstrutin, Helmen laaksoissa ja etelä-Harzissa on
kuorikalkkiainen melkein yhtämittaista suurta pyökkimetsää, jossa
pellot ja niityt ovat ikäänkuin järviä ja salmia. Keskivuoriston
alemmilla rinteillä ja varsinkin basalttikukkuloilla kasvaa samanlaista
metsää, joka näyttääkin olevan niillä alkuperäistä. Korkeammalla
merenpinnasta pyökkimetsään äkkiä sekaantuu vuoripuuta, kuusia ja
jalokuusia, ja pian se tämän jälkeen kokonaan lakkaa ja vielä
yksitoikkoisempi kuusimetsä astuu sijalle. Mutta korkeammalla
vuoristossa tulee vastaan uusi pyökkivyöhyke, täällä kuitenkin
surkastuneena vaivaismetsikkönä.

Sveitsissä ja Vogesienkin rinteillä kohoo varteva pyökkimetsä kuitenkin
noin 1,000-1,200 metriä korkealle.


Lehtisekametsä.

Missä luonto Saksanmaan kunnasmailla ja tasangoilla saa vapaasti
määrätä kasvun ja missä maanlaatu on soveliasta, siellä metsä yleensä
on lehti-sekametsää. Tämmöistä oli luultavasti aarniometsä, joka
Saksanmaalla kasvoi germanien alkaessa sitä viljelykselle raivata.
Nykyään on entisistä aarniometsistä jäljellä vain lehtoja. Näissä
sekalehdoissa on runsaammin valoa kuin pyökkimetsässä, ja niissä
rehottaa sen vuoksi alusmetsä, kannukka (Cornus), aropaatsama (Rhamnus
catharcticus), pähkinäpensas, orjantappurapensas, monenlaiset vatukat,
karviaismarjapensaat, selja (Satnbucus), heisipuu (Viburnum) ja
metsäköynnökset. Moisessa metsässä ovat metsäkukkasetkin runsaimmin
edustettuina ja kauneimmat. "Metsän vanhukset eläisivät kuin ruhtinaat
tämän kirjavan kasvikansan keskellä, ellei -- metsänhoitajaa olisi.
Mutta hän istukkaineen ja taimitarhoineen riistää metsältä
itsenäisyyden ja auttaa Keski-Saksassa kaikkialla pyökkiä ylivaltaan."
Missä taas pyökki valtaan pääsee, siellä täytyy väistyä koko tuon
kirjavan iloisen aluskasviston, jonka hyötyä ihminen ei ole päässyt
käsittämään. Pyökkimetsän hämärässä kasvavat ainoastaan sen omat
seurakasvit, jotka ovat elämänsä sovelluttaneet sen määräämien ehtojen
mukaiseksi.

Tammi, joka kaikesta päättäen ennen oli vallitseva lehtipuu, on
väistymistään väistynyt. Tosin siitä vieläkin voidaan helposti
muodostaa puhtaita metsiköitä, joissa ei mikään muu puu kykene sen
rinnalla kilpailemaan, mutta kaikesta päättäen se pakenee Europan
lämpöisempiin osiin -- Saksanmaankaan lauhkea ilmasto ei näytä enää
täydelleen tyydyttävän sen vaatimuksia. Unkarissa se nykyään kehittyy
paljon valtavammaksi puuksi kuin esim. Pohjois-Saksan alangolla. Täällä
se näyttää väistyvän pyökin tieltä, samoin kuin varsinkin Tanskassa.
Saksassa tammi ei enää milloinkaan kehity niin laajaksi, mutkaiseksi ja
voimakkaaksi puuksi kuin esim. Bakonymetsässä Unkarissa; mutta
Saksankin tammi on yhä vielä urosvoiman perikuva. Edullisissa oloissa
se Saksassakin elää vuosituhannen.

Lehti-sekametsän muut puut, lehmukset, vaahterat, saarnet, haavat,
lepät ja valkopyökit enimmäkseen kasvavat pieninä saarekkeina muun
metsän keskellä, semmoisilla paikoilla, jotka parhaiten soveltuvat
kunkin luonnonlaatuun. Lepät ja haavat rehottavat purojen rannoilla ja
kosteissa notkoissa, vaahterat lihavissa laaksoissa, saarnet samoin,
lehmukset taas aukeammilla paikoilla, mihin päivä sopii paremmin
paistamaan. "Valinnassaan ne enimmäkseen noudattavat lakeja ja
taipumuksia, joita emme vielä tunne juuri nimeksikään. Mutta vasta
sitten kun ne ymmärrämme, alamme syvemmin käsittää metsän seuraelämää."


Kuusimetsä.

Itsenäinen metsämuoto ja ikivanhakin on kuusimetsä, vaikka sillä ehkä
on enemmän pohjoinen kuin keski-europpalainen sävy. Se kaikesta
huolimatta kehittyy parhaiten Pohjolassa.

Ihmisen toimesta on se Saksanmaalla anastanut paljon alaa maan
luontaisilta puilta. Kuusen varsinainen kasvualusta on granitti, mutta
se menestyy muuallakin, jopa kuivilla nummillakin. Mutta varsinkin
granittivuoristoissa se peittää rinteitä yksivärisellä mehevän
vihannalla vaipallaan, muodostaen nuo raikkaat, mutta yksitoikkoiset
metsiköt, jotka ihmisen holhouksen kautta ovat muuttuneet vielä sitäkin
yksitoikkoisemmiksi. Kuusimetsä kasvaa vuoristoissa oikeastaan kahdessa
selvään toisistaan erotettavassa vyöhykkeessä. Alemmassa vyöhykkeessä
maanlaatu ja metsänhoitajan tahto suosivat kuusikkoa, ylemmässä taas on
kuusi vallalla siitä syystä, etteivät siellä muut puut kykene sen
kanssa kilpailemaan epäsuotuisan ilmaston vuoksi. Korkealla vuorien
rinteillä kuusimetsä on vielä tavallistakin yksitoikkoisempaa, sumuista
ja kosteaa, naavaista, jäkäläistä. Mutta sammal rehottaa sen alla
erinomaisen upeasti, kooten helmaansa runsaat sateet ja luovuttaen tätä
kosteutta vähitellen lukemattomiin, alati juokseviin puroihin. Ei niin
alakuloista, mutta siltä synkkää on Harzin, Vogesien, Böhmerwaldin ja
varsinkin Schwarzwaldin rinteillä kasvava jalokuusikko, joka
aaltoilevana havumerenä peittää vuorenkupeita silmän siintämättömiin.
Se erottaa näillä vuorilla toisistaan alempien rinteitten rehottavan
lehtimetsän ja tunturien kedot ja kukkatanteret. Alemmissa havumetsää
kasvavissa vuoristoissa, kuten Erzgebirgessä, Fichtelgebirgessä, Saksin
Sveitsissä ja Sudettien esivuorilla, sekaantuu kuusimetsään halusta
pyökki, ilahuttaen niitä kirkkaammalla vihannuudellaan.

Nämä ovat Saksanmaan luontaiset metsämuodot. Mutta ne eivät suinkaan
esiinny kaikkialla puhtaina, vaan sekaantuvat alati hienoiksi
välimuodoiksi, joita tavallinen vaeltaja ei huomaakaan, ennenkuin on
joutunut toisen metsämuodon alalta toiselle. Semmoisilla paikoilla
näyttää siltä, kuin koettaisivat erilaiset metsät etuvartijoita ja
partiojoukkoja lähetellen vallottaa toisiltaan alaa. Tosiaan
näyttävätkin eri puulajit vuosisatain kuluessa vaihtavan keskenään
kasvualoja, joko ilmastollisista taikka sisällisistä syistä. Varsinkin
koivu, jalokuusi, tammi, pyökki ja petäjä näyttävät muodostavan ryhmän,
jonka jäsenistä kukin vuoron takaa hallitsee maata. Näin vaihtelevat
samoilla kasvualoilla metsät, samoin kuin maissa historialliset kansat.


Metsän aluskasvisto.

Olemme jo maininneet koko joukon pensaita, joita Saksan metsissä kasvaa
puiden alla. Pensaat menestyvät ainoastaan sekametsissä ja
tammistoissa; pyökkimetsissä, kuusikoissa, männiköissäkään ne eivät
viihdy. Molemmissa edellisissä on maa liian synkässä varjossa,
männiköissä taas maanlaatu ei kelpaa muille pensaille kuin korkeintaan
katajalle. Mutta sammalensa, jäkälänsä, sanikaisensa, varpunsa,
kukkasensa on jokaisella metsällä.

Useimmat Saksan metsissä tapaamistamme kukkasista ovat meille
kotimaastamme tuttuja. Mutta on joukossa toisia, jotka meillä
menestyvät vain maan eteläosissa ja ovat harvinaisia sielläkin, toisia
taas aivan uusia. Ja toiselta puolen taas puuttuu semmoisiakin, jotka
Suomessa ovat yleisiä, mutta joille Saksan ilmanala jo on liian lämmin.
Tämmöisiä ovat etenkin Lapin kasvit, ja useat muutkin. Mutta Saksanmaan
vuoristoissa on siellä täällä aivan Lapin-peräisiäkin kasveja. Ne ovat
siellä säilyneet jääkauden ajoilta, jolloin Keski-Saksassa vallitsi
napamaiden ilmanala. Sitä myöden kuin ilma lämpeni, täytyi näiden
pohjanperäisten kasvien kohota vuoristojen ylimpiin osiin. Niitä
sanotaan jäännös- eli reliktikasveiksi.

Suureksi osaksi on Suomen ja Saksanmaan kasvistojen erilaisuuteen
kuitenkin syynä se seikka, etteivät kasvialueet ole suoranaisessa
yhteydessä. Kasvien täytyy kulkea pitkiä kiertoteitä, jos mieli maasta
muuttaa. Suomen rannikoilla kuitenkin tapaa paljon semmoisia kasveja,
joille on tavalla taikka toisella onnistunut keinotella meren poikki ja
saada meidän maassamme jalansijaa. Arvatenkaan eivät meikäläiset kasvit
ole olleet huonompia.

Mutta käykäämme saksalaiseen sekametsään. Tuolla heiluttelee kosteassa
mullassa kasvaen omituinen vilkas häpykannus (Impatiens noli me
tangere) ihmeellistä, punaisen kellertävää kukkaansa. Täällä on polun
vieressä laaja pienoismetsä lehtomaitikkaa (Melampyrum nemorosum),
suloisimpia Saksan metsäkukkasista. Molemmatkin kuuluvat meidän maamme
kasvistoon, vaikkeivät olekaan tavallisimpia. Missä metsään on aukko
hakattu, siihen ilmestyy tulipunainen, mutta myrkyllinen sormustinkukka
(Digitalis purpurea), meillä puutarhain koriste, laatii asuinsijansa ja
valaisee ikäänkuin bengalitulella yksiväristä metsää. Monessa
aukeamassa toimittaa samaa virkaa punakukkainen horsma (Epilobium
angustifolium), Suomenkin karujen vuorien kauneimpia koristeita.
Kellukka (Geum urbanum), josta mettiäinen niin mielellään etsii
mettään, -- ehkä värien heimolaisuuden vuoksi, -- on varmaan jokaiselle
lukijalle hyvä tuttu. Monet kellokukat (Campanulat) niinikään puhtaine
ihanine sinikukkineen. Lemmenkukka (Myosotis) hymyilee yhtä suloisena
noron pohjalla kuin meilläkin, ja metsätähti (Trientalis)
vaatimattomuudessaan muistuttelee, että sen isänmaa on laajempi kuin
ihmisen. Talviviheriä (Vinca) sitä vastoin menestyy meillä vain
puutarhoissa, samoin hyasintit, narsissit ja monet muut sipulikasvit.

Keltanot (Hieracium) ovat erilaisia kasvupaikan mukaan. Ja tarjoopa
vaatimaton, ystävällinen ketunleipä (Oxalis acetosella) täälläkin yhtä
luottavaisena vähäisen maukkaan lehtensä ohikulkijan haukattavaksi.
Tuttavia, hyviä tuttavia on joka puolella ja niitä on niin viljalti,
kun vähän laajemmin kuljemme, että jo huomaamme luettelemisen
mahdottomaksi.

Mainitsemme vain muutamia luonnekukkia. Pyökkimetsällä, joka muutoin on
niin köyhä aluskasveista, on kuitenkin ihana valkokukkainen
tuoksumarattinsa (Asferula odorata), joka yksinäisenä sitä enemmän
hurmaa. Saksalainenpa nimittääkin sitä "Waldmeisteriksi", metsän
parhaaksi.

Runsaammin kuin meillä rehottavat Saksan metsässä mätäkukat, koska
saksalaisessa metsässä -- luonnontilassaan -- yleensä on enemmän
lahoovia aineita. Semmoisia ovat männynloinen (Monotropa), joka elää
mäntypuun lahoovista aineista, semmoisia korallijuuri (Corallorhizza),
linnunpesä (Neottia) ja suomukka (Lathraea), joka ahmii pähkinälehtojen
runsaita kasvijätteitä. Nämä kasvit eivät ole meilläkään tuntemattomia,
mutta suurestipa kirkastuu kasvinkerääjän muoto, kun hän sattuu moisen
kukan kotimaan metsissä löytämään.

Jäkälät ja varsinkin sammalet rehottavat Saksanmaan metsissä
erinomaisesti, onhan ilmanala kosteata ja siten sammalen kasvulle
suotuisaa. Sammal toiselta puolen tätä kosteutta ylläpitää ja tasottaa.
Ja kylvömetsäkin tarvitsee sammalta suojakseen, samoin kuin
luonnonmetsä. Yhtä säälimättä kuin metsänhoitaja vainoo pensaita ja
ruohoja, yhtä visusti hän suojelee sammalta, koska hän tietää metsän
viihtymyksen suuressa määrin riippuvan siitä, että sammalpeite säilyy.



Alppien ja korkeimpain keskivuorien kasvisto.


Vuoristometsät.

Omituisia kuvia tarjoo metsä, kun kohoomme korkealle vuoristoihin, sekä
Alpeilla että keskivuoristonkin korkeimmilla rinteillä. Kaukana
viljelyksistä, vaikeissa paikoissa kasvaen, vuorimetsät yleensä ovat
säilyttäneet alkuperäisemmän leiman. Ja vuorimetsäin korkeimmissa
osissa tapaamme ilmiöitä, joiden vastineita meidän maassamme kohtaa
vasta Lapin perukoilla. Näemme siellä metsän taisteluvyöhykkeen, joka
jokaiseen luonnonystävään jättää syvän ja pysyväisen vaikutuksen.
Tutustuaksemme näihin ilmiöihin ja siihen omituiseen, viehättävään
kukkasmaailmaan, joka tuntureilla iloitsee ja kuolee, teemme matkan
Sudetteihin, esim. Glatzin lumivuorelle, jolla lumi aikaisin sataa ja
myöhään viipyy, vaikkei se ikuista olekaan.

Miltä puolelta alammekin vuorimatkan, aina on aluksi kuljettava monias
penikulma yksitoikkoisia kuusikoita, jotka nykyään peittävät kaikkien
korkeimpien keskivuorien alempiakin rinteitä. Tällä vuorimetsällä on
karkea, jopa pelottavakin sävy synkässä suuruudessaan, useinkin
tiettömissä erämaissa. Raskasmielinen kaipaus laskeutuu vaeltajan
mieleen, kun hän näissä yksinäisissä metsissä kulkee. Se seuraa häntä
jyrkille vuoripoluillekin, verhoten surunvoittoiseen ihanuuteen
siintävät kaukometsätkin, joita alkaa sieltä täältä näkyä, kun metsä
jyrkimpäin kallionpolvien kohdalla jakautuu. Mutta noin 900 metrin
korkeudessa uusi vieras sävy karkottaa nämä surunvoittoiset mielialat.
Pyökit alkavat käydä yleisemmiksi, niiden rattoisemmat värit
elähyttävät synkkää kuusimetsää. Mutta ne ovat nyt vaivaiskansaa.
Omituisen painostuneena, harvassa kasvaen, hapuillen maata oksillaan
ikäänkuin suojaa hakien, kuusikin heittää ylpeän ryhtinsä. Solakkain,
tuulessa huojuvain kaunottarien sijaan ilmestyy yhä enemmän
näivettyneitä, vääriä vanhuksia, joiden jäykät, ränkkyiset oksat maan
lähellä muodostavat taajan kutomuksen, mutta latvapuolesta ovat sitä
huonommat. Mikä on taittunut, mikä muutoin särkynyt, mikä tuulen
repimä, harmaan naavaparran verhooma. Luonnon tuntija siitä paikalla
huomaa, että hän on nyt saapunut myrskypuitten vyöhykkeeseen. Mutta
täällä myrskypuut muodostavat kokonaisen kääpiömetsän; Alpeilla sitä
vastoin myrskypuut esiintyvät yksitellen, silvottuinakin mahtavina
metsäjättiläisinä. Sanomattoman surullisen vaikutuksen tämä ränstynyt
kääpiömetsä tekee sumuisessa koleassa korkeudessaan.

Kuusi kasvaa täällä vain 3-4 metriä korkeaksi. Jopa voi nähdä oikeita
Metusalemeja, jotka eivät ole jaksaneet paljoa korkeammiksi kasvaa,
kuin tuo pipliallinen vanhuskaan. Kaikkien oksat ojenteleksen kaakkoa
kohti, ryömien pitkin maata, etsien turvaa hyisiä tuulia vastaan. Mutta
juuret ovat jykevät ja voimalliset ja kourailevat lujasti maata.
Sanomattoman surullinen tunne valtaa mielen näitten taistelussa
harmaantuneitten etuvartijain kesken. Vielä vähän ylempänä kohoo polun
kahden puolen ainoastaan kuivuneita keloja, jotka harmaina, ikäänkuin
vaalenneet luut ylenevät kalpeasta, karheasta nurmesta. Kankea,
mätästävä ukonparta (Nardus), tuo nurmista ilottomin, valtaa heti
metsän sorruttua maan.

Semmoista on metsän taisteluvyöhyke, eikä ainoastaan tämän, vaan
kaikkienkin tunturien rinteillä. Voimallisimmin se on kehittynyt
Sudettien pyöreillä selänteillä ja Harzissa. Täällä voimme nähdä sen
vaiheet, siitä kun metsä ensinnä hajaantuu saarekkeiksi aina
viimeisiin, aavemaisiin vaivaisiin saakka metsän ylimmällä rajalla.
Näissä vuoristoissa metsän kasvu lakkaa vain ilmaston huononemisen
vuoksi, sen vuoksi metsä näin vähitellen riutuu. Alpeilla on asianlaita
yleensä toinen. Siellä on metsänkasvun rajoilla tavallisesti jyrkkiä
korkeita kallionseinämiä ja pystyyn suistuvia hautalaaksoja, joiden
rinteillä metsä ei maan huonouden vuoksi menesty. Metsä sen vuoksi
katkeaa täysin elinvoimaisena. Mutta jonkinlainen taisteluvyöhyke
sielläkin kehittyy. Harjanteilta syöksyvät myrskyt painiskelevat
rajusti ylimpäin puurivien kanssa, ja siitä kehittyvät nuo komeat
arvekkaan näköiset ja silvotut myrskypuut, joita taiteilija niin
mielellään kuvaa.


Metsänkasvun raja.

Metsän yläraja ei samallakaan vuorella ole tasakorkealla kaartava
piiri, sillä sen syntymiseen vaikuttavat monet syyt. Tuulen suojassa
raja kohoo satoja metrejä korkeammalle, pahimmissa tuulenpielissä taas
laskeutuu aivan matalalle. Eri vuoristoissa se vaihtelee vielä enemmän,
kuten seuraavat luvut osottavat. Glatzin lumivuorella metsänraja on
noin 1,300 metrin korkeudessa, mutta läheisen Altvater-vuoriston
leveällä selänteellä se jää jo 1,270 metrin korkeuteen. Säntiksellä
Glarnin Alpeilla kasvaa metsää vielä 1,650 metriä korkealla, Baijerin
Alpeissa 1,700 metrin tasalla ja Engadinissa 2,260 metriä korkealla
merenpinnasta. Harzissa puunkasvu lakkaa jo 1,040 metrin korkeudessa.

Pyökki kohoo Sveitsin Jurassa ainoastaan 1,200 metrin korkeuteen,
Schwarzwaldissa noin 35 metriä korkeammalle, Böhmerwaldissa kokonaista
60 metriä ylemmäksi. Baijerin Alpeilla kasvaa pyökkejä vielä 1,460
metrin korkeudessa. Kuusien kasvuraja on Baijerin Alpeilla 1,860
metriä, Böhmerwaldissa taas 1460 metriä. Korkeimmalle kaikista puista
kohoo lehtikuusi (Larix), joka Baijerissa tulee toimeen 1,890 metrin
korkeudessa, ja sembramänty (Pinus Cembra), jota tavataan vielä 35
metriä sitäkin ylempänä. Ja pensasmänty vihdoin (Pinus pumilio) kasvaa
Baijerin Alpeilla aina 2,140 metrin korkeudessa, mutta on siellä jo
menettänyt alkuperäisen kasvumuotonsa ja muuttunut ryömiväksi varvuksi.

Merkillistä on, että Alpeilla on tavattu korkealla nykyisen metsärajan
yläpuolella entisten kuusimetsäin jäännöksiä. Tämän kanssa
sopusoinnussa tuntuu olevan alppiasukkaitten väite, että lumivyöryt
ovat käyneet entistä tavallisemmiksi. Vaikeata on kuitenkin sanoa, onko
todella metsärajan alenemiseen syynä se, että ilmanala todella on
käynyt huonommaksi. Havupuitten voitollinen eteneminen Keski-Europassa,
tammen väistyminen pyökin tieltä, pähkinäpensaan taantuminen Ruotsissa
ovat toisia merkkejä, jotka siihen suuntaan viittaavat. Mahdollista on
kuitenkin, että nuo ylimmät vuorimetsät ovat ennen vanhaan ihmisen
toimesta hävinneet, eivätkä ole sen koommin vaikeitten olojen vuoksi
päässeet uudelleen kasvamaan.

Mutta oli miten oli, ylhäinen alppimetsä on yhä vielä vuoriston
parhaita kaunistuksia. Se ei ole niin yksitoikkoista, kuin
keskivuoriston kuusikot. Alempana siihen sekaantuu vahvasti
vuorivaahteraa (Acer pseudoplatanus), joka kauniitten muotojensa,
kookkaisuutensa, kesällä kirkkaan viheriän, syksyllä helakan keltaisen
lehvänsä vuoksi on näitten metsäin jaloimpia kaunistuksia ja
asukkaitten erityinen suosikki. Korkeammalla lehtikuusi ja sembramänty
muodostavat erinomaisen vaikuttavia metsäkuvia varsinkin siellä, missä
metsä jo hajaantuu tunturia tavotteleviksi niemiksi ja saarekkeiksi ja
valo pääsee runsaammin valaisemaan kuusien hienoa havukutomusta,
lehtikuusen vaalean viheriää, ihmeen siroa lehväpukua, sembrain synkkää
neulaturkkia ja uhmailevia oksaniekkoja muotoja. Ikäänkuin raunioina
kohoovat vanhimmat silvotut jättiläiset nuorempien puitten keskeltä.
Mutta joukkoon sekaantuu jo siellä täällä tunturiketojen siroja,
värikkäitä pensaita, alppiruusuja (Rhododendron) ja vihantaleppiä
(Alnus viridis), pensaspetäjiä ja katajia, tai kohottaa värihehkuista
päätään yksi ja toinen suloinen kaino alppikukkanen jo täällä ylimmän
metsän varjossa. "Tämä kasvisto ylävuoriston kehyksissä, päällä korkeat
vuorihuiput, alla loistavat päiväpaisteiset laaksot, on ensimäinen
mahtava sävelsointu siinä kauneushymnissä, joka ylävuoristossa kohtaa
vaeltajaa."


Keskivuoriston tunturikukkaset.

Synkempi, surullisempi on tämä sointu Glatzin lumivuorella.
Vaivaismetsän jälkeen aukeavat tunturikedot, lyhyitä takkuisia,
haaleanvärisiä takkuheiniköitä, joille heinäkuu sirottelee runsaan
kukkasateen. Kaikkialla hohtavat silloin partakellokkaan (Campanula
barbatan) suuret sinipunervat kellot, kullankeltaisina loistavat
alppikeltanot (Hieracium prenanthoides ja nigrescens) ja niitten
välillä häälyttelee töyhtöjään alppitähkiö (Phleum alpinum).
Kemssiyrtin (Doronicum austriacum) keltaisia kiehkuroita kohoo muitten
keskeltä, ihana keltahanhikki (Potentilla aurea) loistaa suurempien
kukkasiskojen välillä, mutta kaikki muut voittaa siroudellaan tumma
violetinpunainen pulskaneilikka (Dianthus superbus, var. grandiflorus).
Toisin paikoin tapaamme vielä runsaamman kukkasmaailman, ikäänkuin
istutettuja tunturikukkatarhoja suojaisissa päivänpaisteisissa
notkoissa.

Samanlainen on se vuorikasvisto, joka elähyttää Schneekoppen,
Böhmerwaldin, Arberin, Harzin, Brockenin, Vogesien Belchenin tai
Schwarzwaldin Feldbergin paljaita lakia. Kaikilla on vuoren laki ketoa.
Näille kedoille pakeni melkoinen määrä Perä-Pohjolan kasveja,
maajäätikön sulaessa ja ilmanalan lämmetessä, ja ne ovat siellä
säilyneet meidän päiviimme saakka. Alemmilla kukkuloilla, kuten
Inselbergillä Thüringerwaldissa, kypsyy jo mustikka ja puola, kukoistaa
vuorikanerva (Erica), ja kohosoita muodostuu kaikkialla, missä notkojen
pohjat ovat läpäisemätöntä maata.

Jääkauden aikana vaelsi melkoinen määrä alppikukkasia jäävirtain edellä
kukkuloiltaan alas Alppien eteismaalle, ja siellä niitä on Baijerin
soilla säilynyt meidän päiviimme saakka eristettyinä keitaina.


Alppikasvisto metsärajan yläpuolella.

Siirtykäämme nyt varsinaiseen alppimaailmaan tutustuaksemme sen
kasvistoon metsärajan yläpuolella. Tässä vyöhykkeessä on vielä
enimmäkseen hedelmällistä maata, mutta myrskyt, lyhyt kasvuaika ja
rankkasateet vaikuttavat, että ainoastaan pensaat, varvut, suokasvit ja
varsinaiset alppikasvit täällä menestyvät.

Alppikukkuloita ympäröi 1,600 metrin ja 2,000 metrin välillä vihanta
pensasvyöhyke. Siinä kasvaa pensasmäntyä, vihantaleppää, vaivaiskatajaa
(Juniperus nana), näsiöitä (Daphne), ja samanlaisia katajia ja
tunturiraitoja kuin Sudeteillakin ja muilla korkeimmilla keskivuorilla.
Baijerin Alpeilla rehottaa varsinkin pensaspetäjä. Alppiruusut taas
vaihtelevat maanlaadun mukaan. Toinen laji kasvaa mieluummin
raakamullassa ja suossa, mutta ei sitä vastoin lähde kalkkipohjalle,
toinen taas yksinomaan viihtyy kalkkipohjalla, varustaen itseään
villaisella karvapuvulla, estääkseen siten haihtumista kuivemmalla
kasvupaikalla. Näitten välillä on kuitenkin välimuoto, joka viihtyy
kummallakin maanlaadulla.

Alppiruusu on alppikukkien kuningatar. Usein se laskeutuu alas metsäin
yläreunaan ja siellä se on kaikkein viehättävin. "Loistaessaan
alppimetsän varjosta hehkuvan purppuranvärisenä se epäilemättä on
värivaikutuksen ja upeuden puolesta kauneinta, mitä mikään kasvivyöhyke
on synnyttänyt." Mutta siinäpä syy, miksi yleisö onkin sitä vastaan
alkanut hävityssodan, joka uhkaa sen lopen pois juurruttaa kulkuteitten
varsilta.

Joka keväällä saapuu vuoristoon, se näkee toisen yhtä kauniin
kukkaskoristeen. Silloin rusottaa alppikanerva (Erica carnea) kaikilla
rinteillä 800-1,500 metrin välisellä korkeusvyöhykkeellä Allgäun
ruohoisilta vuorilta aina pohjoisten Kalkkialppien itäiseen päähän
saakka. "Maaliskuussa ja huhtikuussa ovat vuorien päivärinteet
kukkuloilta juurelle saakka monessakin paikassa yhtenään kukoistavan
kanervavaipan peitossa, jonka värit ihmeteltävästi vaihtelevat
valaistuksen mukaan. Aivan hurmaava on näky, kun aamulla aikaiseen
syvän laakson varjosta katselee ylhäistä, alppikanervikon verhoomaa
vuorenrinnettä, aamuauringon valaessa sille kultaista valoaan. Koko
vuorenrinne näyttää silloin punottavan ja tummempia metsäsaarekkeita,
ehkäpä vielä valkoisia lumilaikkojakin keskelleen sulkien, valuu
kanervikko laaksoa kohti ikäänkuin punainen tulivirta."

Tuo kanerva on siitä merkillinen, että se jo talvella kukkii. Tämänkin
luullaan viittaavan siihen, että ilmasto on ennen ollut lämpimämpi.
Kanerva on sen kylmetessä mukautunut muuttuneihin oloihin, karkaissut
luontoaan, kukkien nyt keväällä lumen ja jään keskellä. Tätä arvelua
tukee se seikka, että alppikanerva todistettavasti on saapunut
Kalkkialppeihin Välimeren rannalta Alppiharjanteitten poikki.

Pensasvyöhykkeestä kohottuamme joudumme alppikedoille. Luonnontilassa
niitten kukkakoriste olisi monin verroin runsaampi, mutta nykyään ne,
missä vain päinsä käy, ovat laitumena ja kasvavat heinää. Tunturimajoja
karjanvajoineen sen vuoksi vilkkuukin joka taholta, muodostaen mitä
somimpia asumusryhmiä mahtavan vuoriston olkapäillä. Erinomaisen
tuoksuva mehevä maito rakentuu alppilaitumen ruohoista; mutta
kukkamaailma sitä vastoin on lehmäin ja vielä ahnaampien vuohien edestä
saanut väistyä aivan pääsemättömiin paikkoihin. Ketoja ulottuu niin
korkealle, kunnes ikuinen lumi ja jää ehkäisee kaiken kasvullisuuden.

Näitä alppiketoja muodostavat ensi sijassa heinät, joitten lajirunsaus
ei ole suuri. Tärkeimmät ovat tunturinurmikka (Poa allina), mätästävä
kankeanlainen ruoho, useat sarat (Catex), tunturitähkiö (Phleum
alpinum), sinilupikka (Sesleria) ja alppirölli (Agrostis alpina).
Ensiksi mainitut kasvavat meidänkin maassamme, etenkin pohjoisosissa.
Yhteisenä omituisuutena niillä on tähkäin punasinervä väri. Niitten
seurana on melkoinen määrä varpuja, nuo varsinaiset hartaasti etsityt
alppikukat, joitten kauneutta on niin ammoin ylistetty. Jo syvällä
laaksoissa säteili polun vieressä siellä täällä joku kaunis katkero
(Gentiana) somine ripsellisine sinikelloineen, kallionkupeilla kaunis
rikko (Saxifraga). Tämä kukkamaailma seuraa meitä korkeimmille
kukkuloille saakka, aina ikuisen lumen rajoille, taistellen
vaikeimmissakin oloissa sitkeästi olemisen edestä. Kauneimmat muodot
laskeutuvat kivikkorinteiltä ja rotkolaaksoista alas alppikedoille,
tervehtivät kiipeilijää kalkkilouhikoissa, paasikentillä ja niillä
kaidoilla nurmikaistaleilla, jotka siellä täällä verhoovat ylimpäin
jyrkänteitten mahtavia rakennelmia. Siellä tapaa louhikoissa oikeita
kukkatarhoja, jotka näissä vaikeimmissa olosuhteissa, taistellen öitten
kylmyyttä, myrskyjen rajuutta, päivänpaisteen polttavaa kuumuutta ja
alituista vedenpuutetta vastaan, ovat elämän voitollisuuden kauneimpia
todistajia. Kasvintutkijat ovat niitten elämän selvittämiselle
omistaneet harrasta ja uupumatonta työtä. Toiset kasvit kärsivät
haittaa siitä, että vesi liian nopeaan valuu pois niitten
asuinrotkoista, toiset taas, jotka ovat asettuneet jonkun noron
pohjalle asumaan, päinvastoin kärsivät liiallisen vesitulvan haittoja.
Täällä on siis rinnakkain kasveja, jotka elävät ylellisyydessä
ikäänkuin lihavimmassa metsämullassa, ja toisia, jotka kallionkoloissa
kasvaen saavat ulottaa haarautuvia juuriaan pitkän matkan päähän, jotta
saisivat multamurusen ravinnokseen. Siinä syy, miksi täällä ahtaalla
alalla on mitä mieltäkiinnittävin kirjava kukkamaailma. Monta semmoista
kasvia, jotka meillä Suomessa viihtyvät ainoastaan Lapin tuntureilla,
voimme täällä tavata. Mutta on paljon uusiakin. Ennen muita tuo Alppien
kuulu kaunotar Edelweiss (Gnaphalium Leontopodium, tavallisen
kissankäpälän kauniimpi sisko), joka kuitenkin viihtyy vasta
korkeimmilla vuorilla, 1720-2268 metrin välisessä vyöhykkeessä. Siellä
asustavat varsinaiset lumikkokukat, joitten viimeiset edustajat ovat
aivan vähäpätöisiä ja nujertuneita, mutta siitä huolimatta
rakenteeltaan niin erinomaisen kauniit, että ne herättävät kaikkien
alppikiipeilijäin ihastusta. Ne kasvavat maata pitkin luikerrellen,
kukkaset ovat jo pieniä, mutta ikäänkuin viimeisen elämänilon
hurmaavana ilmauksena ne kehittävät värejä, jotka ovat niin
sanomattoman hehkuvat ja kirkkaat, ettei missään muualla sen vertoja.
Kaikkein ylimpiä on tunturilemmikki (Eritrichum nanum), joka kuiskailee
lempeään jokaiselle tänne eksyneelle mettiäiselle. Suotta ei
saksalainen sitä nimitä "taivaan airueksi". -- Ikuisella lumellakin on
sentään kasvinsa. Se tosin on vain sanomattoman pieni levä, mutta se
esiintyy niin suunnattomissa määrin, että sen kasvupaikoilla lumi käy
punaiseksi. Lapin tuntureilla on samanlaista "punaista lunta".

Olemme laajanlaiseen kertoneet kasvistosta, jonka hyöty on verraten
pieni ja alakin varsin rajotettu. Mutta enemmän kuin mikään muu
kasvisto se matkustajan mieltä kiinnittää.



Kedot ja luonnonniityt.


Luonnon edellytyksien puolesta on Saksanmaa nykyisen ilmaston
vallitessa metsämaata. Jos toisin sanoin luonto saisi vapaasti
rehottaa, ihmisen siihen puuttumatta, niin kohoisi piankin metsä
nykyisillä viljelysmailla ja kaupunkien paikoilla. Muutaman miespolven
kuluessa se varttuisi laajaksi aarniometsäksi. Ei kuitenkaan kaikkialla.
Saksanmaan kehyksissä on myös seutuja, joissa niitty eli keto on
luonnollinen kasvumuoto, jotka niittyinä tai aroina pysyisivät, vaikka
luonto saisikin oletetun vapautensa. Viimeksi mainituilla seuduilla
kasviston elinehdot ovat semmoiset, että nurmi niillä menestyy paremmin
kuin metsä. Marshimaat, Holstein, Elben itäpuoli ovat suureksi osaksi
luontaisia niittymaita. Mutta Keski-Saksankin mäkisissä maisemissa on
useimmalla laaksolla ja jokivarrella luonnonniittynsä, joka vasta
vuoristometsän juurella päättyy. Etelä-Saksassa kedot ovat
ylätasangoilla ja maanaalloilla, Alpeilla taas korkealla vuoriston
olkapäillä.


Keski- ja Etelä-Saksan luonnonkedot.

Kuivain maitten kedot, joita on laajalti etenkin Keski- ja Etelä-Saksan
mäillä ja vaaroilla, ovat Saksan maan viehättävimpiä kasvistomuotoja.
"Nuo päivänpaisteiset kirjavat, tuoksuvat vaaranurmikot lukemattomine
hehkuvine värikkäine kukkasineen antavat jokiemme leudoille laaksoille
etelämaisen elämänilon tunnetta. Niitä helottaa Mainin, Rheinin,
Moselin, Neckarin, Tonavan ja Saalen ja näitten pienempien syrjäjokien
törmillä. Ja varsinkin ovat Thüringin kuorikalkkiaismäet kukkaketoina,
missä metsä tai viinitarha ei ole paikkaa anastanut. Heinät ovat täällä
keveämpiä kuin alankoniityillä, varvut kehittyvät sirommiksi, kukat
ovat kiehkuraiset, täynnään tuoksuvia öljyjä. Lämpöisinä iltoina,
taikka helteillä ukonilmain edellä näiltä rinteiltä tuoksuu huumaava
hyvä haju." Nämä kasvit ovat semmoisia, jotka tarvitsevat lämmintä
ilmastoa ja paljon auringonpaistetta, mutta maaperän kuivuuden vuoksi
ne ovat hyvin varustautuneet kuivuuttakin kestämään. Maksaruohoa
(Sedum) on Suomessa useimmalla kalliolla, se on täälläkin yleinen.
Mutta paljon tapaamme uusiakin kukkasia. Kartusianineilikka (Dianthus
Carthusianorum) hehkuu hyvähajuisen resedan rinnalla (Reseda luteold),
tarhatyräkki (Euphorbia cyparissias) kilpailee neilikan kanssa
leimuavalla punallaan. Piikkiohdakkeet ja pallo-ohdakkeet ovat täällä
kuin kotonaan; yhtä rumia kuin ne ovat pelloilla, yhtä kauniita ne ovat
täällä kivisillä kasvupaikoillaan. Toisin paikoin ei kuitenkaan menesty
muuta kuin leskenlehti (Tussilago) kauniine lehtineen. Pohjoisrinteillä
sitä vastoin tapaamme aivan toisia kasveja, vähemmän väriloistoa, mutta
enemmän vihantaa mehevyyttä.

Missä kuivuus laajemmilla aloilla tarjoo kasvistolle jotenkin
samanlaisia elinehtoja, siellä syntyy aroa. Aroa oli ennen muinoin
paljon laajemmalta kuin nykyään. Nuo entiset arot ovat kutistuneet
vähiin, muut kasvistomuodot ovat joka puolelta niiltä alaa
vallottaneet. Nykyään ei käsittelemällämme maantieteellisellä alueella
oikeastaan voi enää arosta puhua. Luultavaa on, että arojen
metsittymiseen on syynä ilmaston muutos, sillä aro on ilmanalan
vaikuttama kasvistomuoto. Kasvimaantiede tämän määrittelee siten, että
Saksanmaalla on baltilaisessa kasvistossa säilynyt eräitä pontilaisia
aineksia.


Keski-Europan kasvisto.

Keski-Europassa taistelee keskenään viisi eri kasvistoa. Ilmastojen
erilaisuus ja kasvistojen esihistoria määräävät, mikä kasvisto kussakin
seudussa on vallitsevana. Saksanmaan sateisessa, mutta leudossa
luoteisosassa, joka käsittää Lüneburgin nummen, Rheinin alajuoksun
varrella olevat maat Kölnistä alkaen, ynnä Emsin laakson, kasvaa aivan
toisia lajeja ja elämänmuotoja kuin muualla Saksassa, jossa talvet ovat
kylmät. Tässä atlantisessa vyöhykkeessä viihtyy paljon samanlaisia
kasveja kuin leudossa Englannissa, Belgiassa ja Ranskassa, esim.
okapalmu (Ilex, etelä-amerikalaisen maté-pensaan sukulainen). Saksan
pohjois- ja itäosissa ynnä keski-Saksassa sitä vastoin on vallalla
baltilainen kasvisto, joka on saanut tämän tieteellisen nimityksensä
siitä, että se on ominaisimmin kehittynyt Itämeren eteläpuolella.
Olemme huomanneet siihen kuuluvan lauhkeita lehtimetsiä, mutta myös
mänty- ja kuusimetsiä ja kanervanummia. Vähitellen tämä kasvisto yhtyy
atlantilaiseen, ja atlantilainen taas saa länsirajoillaan yhä
lauhkeamman muodon, kuta lämpöisemmäksi käy kesä. Maan länsikulmilla
antavat maisemille omituisen sävyn jalokastanja, ranskalainen vaahtera
(Acer monspessulanum), koiranpuu (Buxus sempervirens) ja muut kasvit,
jotka eivät kylmää talvea kestä ja lisäksi vaativat lämmintä kesääkin.
Tätä kasvistoa emme Saksassa tapaa muualla kuin Ylä-Rheinin, Moselin ja
Neckarin laaksoissa ja Bodenjärven rannoilla. Se näyttää vähitellen
tunkeutuneen Ranskasta, mikäli ilmastolliset olot ovat sen sallineet.

Kaakkois-Saksassa taas baltilainen kasvisto menettää voimia, kuta
kauemmaksi kuljemme kaakkoa kohti. Jo Hallen luona tapaamme, tosin
ahtaalla rajotetulla alalla, koko joukon aivan vieraita kasvimuotoja,
arokasveja, jotka kestävät sekä kovia pakkasia että kuumuutta, niinkuin
arokasvien yleensä täytyy. Vielä luontaisemmin tämä kasvisto on
kehittynyt Böhmin maljauksessa, ja sitä enemmän se pääsee valtaan, kuta
kauemmaksi kuljemme tähän suuntaan.

Unkarissa alkaa sitten varsinainen pontinen kasvisto, joka on levinnyt
tänne Mustanmeren (Pontus euxinuksen) rannoilta, Etelä-Venäjän
laajoilta aroilta. Siellä emme enää näe Pohjolan synkkiä havumetsiä,
vaan tammen mehevä lehvä häälyy metsissä muita ylinnä. Mutta metsiä on
verraten vähän, ketoa, aroa sitä enemmän, ja kedoilla ovat kuivan maan
kukkaset ja ruohot vallalla, monenlaiset neilikat, lukemattomat
mykerökukkaset, karkeat stiipparuohot ja muut.


Baltisen ja Pontisen kasviston taistelualoilla.

Erittäin mieltäkiinnittävä on näitten molempain kasvistojen taistelu
yhteisellä rajalla. Taistelun nykyisistä asemista ja kasvijäännöksistä
päättäen on baltinen kasvisto pontisen voittanut. Taistelutanner on
vielä täynnään pääjoukoista eristettyjä pontilaisia partioretkeläisiä.
Syrjäisissä laaksoissa jo sopissa, kaikkialla, missä suojainen asema on
korvannut Itämaitten kuuman päivänpaisteen, tapaa vielä tänä päivänä
missä yksinäisiä, missä pieniin ryhmiin keräytyneitä arokasveja
nykyisen baltisen kasviston keskellä, melkein samalla tavalla, kuin
kansainvaelluksen aikoina suojaisiin alppilaaksoihin jäi asumaan
pääjoukoista eronneita heimoja. Varsinkin Itävallassa on näitä
eristettyjä arokasvikeitaita, mutta tapaamme niitä Saksanmaan
keskivuoristossakin aina Harziin saakka ja Länsi-Preussissä taas
Weichselin keskijuoksun varrella. Jopa on luultavaa, että kaikki
kasvit, jotka ovat Saksalle ja sen itäisille naapurimaille yhteisiä,
ovat jäännöksiä pontisesta kasvistosta, joka esiaikoina ulottui aina
Harziin saakka.

Milloin ilmasto muuttui ja kasvisto sen mukana, sitä on vaikea määrätä,
ja vielä vaikeampi arvata syitä, jotka sen aikaan saivat. Ainoastaan
sen verran tiedämme, muun muassa Keski-Saksassa löydetyistä
aroeläinten, esim. saiga-antilopin jäännöksistä, että se on tapahtunut
viimeisen jääkauden jälkeen. Ja luultavaa on, että muutoksia jatkuu yhä
vieläkin, vaikka ajat, joilta meillä on havaintoja, ovat niin lyhyet,
etteivät erot ole vielä tulleet kyllin tuntuviksi.

Ne luonnonniityt, jotka aroajoista saakka ovat pitäneet puoliaan metsää
vastaan, ovat ilmaston mukana kokonaan muuttaneet muotoaan. Runsas
kosteus vaikuttaa, että niitten kasvualku nykyään kestää yhtä monta
kuukautta, kuin arokasvien viikkoja. Uudet heinät ovat niiltä vallan
anastaneet, uudet kukkaset niitä koristavat, Joka tarkemmin perehtyy
niitten kasvistoon, huomaa siinä hyvinkin monta erilaisuutta sen
mukaan, miten lähellä alusvesi on kussakin paikassa. Tuntija siten voi
heti ensi silmäyksellä muutamista luonteenomaisista kukkasista tai
heinistä päättää, mitkä maaperän kosteussuhteet ovat, Noin 20-30 eri
heinää ja muutama kymmenkunta varpua muodostaa saksalaisen niityn eli
kedon kasviston.

Suurin osa Saksan nykyisistä niityistä on tekoniittyä, raivauksen
kautta metsältä vallattua alaa. Ainoastaan virtain varsilla, missä
jäitten lähtö keväisin estää metsää voimaan pääsemästä ja tulvat usein
peittävät maan, näyttää esiajoista saakka olleen vakinaisia
luonnonniittyjä.


Nummien, soitten ja rämeitten kasvisto.

Puuttomia nummia ei Saksanmaalla enää ole paljoa, ja sekin vähä mitä
on, alkaa jo nopeaan vesottua ja metsittyä uutteran metsäviljelyksen
vaikutuksesta. Lüneburgin nummen jälkeen on Tucheler Heide
Länsi-Preussin rajalla laajin. Viljelyksen ystävät tervehtivät
onnistuneita metsänkasvatusyrityksiä ilolla. Mutta monikin
luonnonystävä samalla kaipaillen ajattelee, että niiden kadotessa katoo
loputkin, mitä maassa enää on koskematonta alkuperäistä luontoa.


Lüneburgin nummi.

"Myönnän suoraan", lausuu eräs etevä kasvitieteilijä, "että Lüneburgin
nummen kauneus teki minuun melkein yhtä syvän vaikutuksen kuin Alpit.
Tämä kauneus on vaan toisenlaista. Nummella on kaikki yksinkertaista,
levollisen harrasta mielen antautumista ja hiljaista syventymistä
haaveellisiin, vaatimattomiin kauneuksiin; mutta se palkitsee vaivan
mielialoilla, jotka ovat yhtä rikkaita ja syviä, kuin kaikki hymyilevän
sinitaivaan ja tähtitarhain salaisuudet."

"Joka tällä mielellä kulkee nummea", hän jatkaa, "se tuskin löytää
toista seutua, joka sisältäisi niin runsaasti luonnonkauneutta, kuin
juuri Lüneburgin nummi. Siellä löytää kaukonäköaloja, jotka laajuuden
puolesta voivat kilpailla korkeimpain vuoristojen näköalain kanssa,
siellä on nummen laaksoissa niittyjä, jonka rehevämpiä ei Saksassa
missään, ihania lehtoja, jotka vetävät vertoja Thüringerwaldin ja
Schwarzwaldin parhaille, kirkkaita, kalaisia jokia ahtaissa
notkoissaan. Mutta tämä ei vielä ole nummen suurin, eikä edes
varsinainen viehätys. Suurin viehätys on tuo omituinen, vaikeasti
määriteltävä tunnelma, jolle ei ole muualla maailmassa vertaa.
Aaltoilevasta maasta, joka ei missään ole niin lakeata, että se kävisi
yksitoikkoiseksi, mutta ei missään niin levotontakaan, että se katsetta
hämmentäisi ja kauneuksia peittäisi, siitä nummi saa samanlaisen
mahtavuuden kuin merikin. Mutta täällä vielä muotojen jäykistys
suurentaa ja syventää vaikutusta. Luonnon ikuinen olemus on täällä
edessämme, surumielisesti hymyillen ja tunnetta hellyttävänä.

"Kanervan kukkiessa hehkuu nummi missä ruusunpunaisena, missä
purppuraisena, mutta samalla kun nämä värit ovat vienot, samalla ne
kuitenkin muistuttavat etelän värikomeutta. Mutta kukattomanakin nummi
on kaunista. Vihanta samettivaippa silloin peittää maisemaa ja luonnon
mahtavuus saa nyt synkän vakavuuden sävyn. Keskinummella ja muuallakin
kohoo levollisesta maisemasta melkein kaikkialla tumman vihantia
kekoja, milloin solakoina patsaina, milloin paksuiksi muureiksi
kokoontuneina. Ne ovat nummen katajia, jotka kanervan jälkeen ovat sen
ominaisimmat kasviasukkaat. Kanerva rehottaa täällä niin upeana, ettei
luulisi siitä niin kaunista kasvia kehittyvänkään.

"Hajallaan on täällä vielä vaivaisen näköisiä kituvia koivuja, varsinkin
tienreunoilla. Siellä täällä myös myrskyjen repimiä petäjiä, harmaita,
nääntyneitä raukkoja, jotka näyttävät vielä tavallistakin vakavammilta.
Mutta laaksoissa on iloista elämää. Purot juoksevat vilkkaasti ja
tuhannet forellit elämöivät niiden aalloissa. Rannoilla kohoo sankkoja
metsiä, joissa tammi on vallitsevana puuna. Täällä on vielä saksalaista
aarnioluontoa. Täällä tapaa jättiläistammia, joitten läpimitta voi olla
monta metriä. Aivan omituisen luonteen nämä vanhat metsät saavat
piikkipalmun kautta, joka täällä meri-ilmaston lauhkean talven
suosimana kehittyy korkeaksi puuksi. Missä jokilaakso levenee, siinä on
niittyä, joka vilkkailla mehevillä väreillään on vaikuttavana
vastakohtana nummen tummalle samettipeitteelle."


Nummen kasvisto.

Nummen omituisuuksia on, että se mielellään suo sijaa muidenkin
kasvistojen jäsenille, jos ne vain ottavat siellä viihtyäkseen. Vaikka
nummen pinta näyttääkin niin yksitoikkoiselta, niin löytyy siitä
kuitenkin kaikenlaisia muitakin kuin varsinaisia nummikasveja,
sammalia, jäkäliä, ruokoja ja varpuja. Kaikkialla on kanervan seassa
myös pieniä heinäsaarekkeita, joissa monenlaiset heinät heiluttelevat
tähkiään, siellä täällä kasvaa taajoina laikkoina hyvänhajuista
ajuruohoa (Thymus), monta muuta mainitsematta. Tavallisen kanervan
(Calluna vulgaris) rinnalla esiintyy myös kellokanerva (Erica
tetralix), jota on luultu löydetyn meidänkin maasta. Kellokanerva ei
kuitenkaan kankaalla pidä puoliaan tavallisen kanervan rinnalla.
Kellokanerva on oikeastaan suokasvi. Tavallinen kanerva viihtyy jos
minkälaisella maalla, sekä kuivimmalla nummella että vesiperäisimmällä
suolla, kunhan vain maa täyttää yhden ehdon: on kalkista vapaata. Yhtä
vaatimattomia sekä paikkaan että ravintoon nähden ovat sen sukulaiset,
kellokanerva, mustikka ja puola, jotka kaikki kuuluvat nummen
valtaluokkaan. Sen vuoksi nummikasvisto menestyykin vain joko
hietikossa tai suossa. Muunlaisella maalla sen täytyy kilpailun edestä
väistyä. Tämä taas selittää soitten ja nummien liiton, liitto on
tosiaan niin läheinen, ettei kansankieli Pohjois-Saksassa tee niitten
välillä kaikin paikoin eroa. Hyvin usein nummen kasvisto valtaa vanhoja
kohosoita. Varsinkin kellokanerva (Erica tetralix) menestyy kohosoilla,
ja missä sitä nummella löytyy, siellä useinkin nummi on muodostunut
entisen kohosuon paikalle. Ja samoin kuin soilla, samoin nummillakin
muodostun turvetta, joka usein on yhtä rikasta polttoaineista kuin
suoturvekin. Nummiturve muodostuu kanervan juurista, vanhoista
lahonneista puista ja kaikenlaisista kasvijätteistä.

Kun maa sisältää raakamultaa, kun se toisin sanoen on hapanta, niin
kasvien on vaikea ottaa siitä tarvitsemaansa kosteutta. Siinä syy,
miksi soilla kasvaa kuivan maan kasveja, vaikka ne ovatkin niin märkiä.
Luonnollisesti on kosteuden saanti raa'asta kangasmullasta, joka
muutoinkin on niin kuivaa, vielä monin verroin niukempaa kuin suosta.
Nummikasvit sen vuoksi yleensä ovat karvaisia, lehtien asemesta niillä
on neulasia, nahkeita lehtiä ja muita samanlaisia varustuksia, joitten
tarkotus nimenomaan on haihtumisen ehkäiseminen.


Nummien synty.

Mikä on syynä näitten laajain alastomain nummien syntymiseen? Olemme jo
ennen maininneet, että Lüneburgin nummea ennen vanhaan luultavasti ovat
peittäneet kauniit tammimetsät. Kun metsä raiskattiin, niin pääsivät
ankarat merituulet vapaasti temmeltämään, eikä puu sen koommin voinut
kohota. Nummien syntymiseen siis on syynä ilmasto, Pohjanmeren rannikon
tuulinen, kesällä kolkko ilmasto, joka ehkäisee baktereja maassa
kehittymästä, mutta sen sijaan suosii raakamultaa muodostavaa
Cladosporium-nimistä pientä maasientä. Missä tämä sieni pääsee
rehottamaan, siellä tammi ei kauaa viihdy. Vielä tänä päivänä sieni
vallottaa nummelle uutta alaa sekä Tanskassa että Luoteis-Saksassakin,
ellei metsän omistaja ole varoillaan sitä estääkseen. Kanerva on sienen
näkyvä liittolainen, se ilmaisee maasienen vaellusta. Kanerva lähettää
naapurimetsiin päivänpaisteisille ja kuiville paikoille pienen
siirtokunnan, joka verkalleen, mutta perinpohjaisesti turmelee
multamaan, kiertää metsäsaarekkeita ja vähitellen saattaa ne kuolemaan.
Kauaa ei tätä kuitenkaan kestäne, sillä Preussin hallitus on ryhtynyt
kanervaa vastaan taisteluun itse Lüneburgin nummellakin. "Runollisen
kanervanummen tilan anastavat sotilaallisesti koulutetut männyntaimet."
Viimeisen neljännesvuosisadan kuluessa on siten jo saatu metsiintymään
enemmän kuin 40,000 hehtaaria nummea, huolimatta kanerva-aavain
sitkeästä vastarinnasta.

Aivan toisenlainen on se nummikasvisto, joka kasvaa keskivuoriston
pitkäveteisillä selänteillä ja leveillä kukkuloilla ynnä Alppien
esivuorilla. Brockenille noustessaan matkailija kummakseen huomaa, että
hän kuusi vyöhykkeestä kohottuaan joutuu kumpuavalle nummelle, joka
kolkossa tylyssä vuori-ilmastossaan kuitenkin herättää aivan
toisenlaisia mielialoja, kuin tuo surunvoittoinen alankonummi, joka
pohjoisessa rajottaa näköalaa, utuisena ja rusottavana.


Vuoristonummet.

Vuoristonummellakin on kanerva vallitseva kasvi, mutta kevään lopulla
ja kesällä sen sekaan ilmestyy lukemattomia outoja vuorikukkasia.
Joukossa on tietysti myös mustikanvartta, puolanvartta ja
variksenmarjaa ja muitakin alankonummikasviston jäseniä. Mutta niiden
suhde ei enää ole sama kuin tuolla alaalla. Täällä on joukossa
kaikkialla myös islantilaista sammalta, joka todistaa erikoisen raakaa
ilmastoa, ja ihana valkeakelloinen kylmänkukka (Pulsatilla alpina),
alppikeltano (Hieracium alpinum) ja monet muut ylävuoriston kukkaset
ilmaisevat, missä korkeuksissa matkailija vaeltaa.

Vielä toisenlaisia ovat "luminummet", joihin jo tutustuimme Alppien
esivuorilla. Paras tilaisuus niitten tutkimiseen on varsinkin Isarin,
Lechin, Innin ja Emsin laaksoissa vuoriston ylemmillä rinteillä. Näiden
nummien tunnuskasvi on alppikanerva (Erica carnea), jota ei ole muualla
Saksassa kuin siellä täällä keskivuoriston havumetsissä, varsinkin
Thüringerwaldin kaakkoisessa päässä, Vogtlandissa. Alppikanerva on
erinomaisen viehättävä varpu, kukinta-aikanaan se helposti saa
vaeltajan runolliselle mielelle. Se kukkii melkein vielä lumen
keskellä, koska se jo syksyllä muodostaa kukkasilmut ja kaiken talvea
salassa, mutta uutteraan niitä kehittää, samoin kuin hedelmäpuutkin.

Tärkeämpi kasvimuodostuma kuin nummi on Saksanmaalla suo. Suon
muodostumisen on huomattu jotenkin tarkkaan käyvän yhteen koivuilmaston
kanssa. -- Ohimennen mainittakoon, että on käynyt tavaksi nimittää
ilmastollisia kasvuvyöhykkeitä eräitten niille luontaisten kasvien
mukaan. Saksanmaalla on tammi-ilmasto vallitseva; sen määritelmä on
enemmän kuin 10° C keskilämpö vähintäin neljänä kuukautena vuodessa.
Tässä ilmastossa viihtyy vehnä. Muita luonteenomaisia kasveja ovat
tervaleppä, vaahtera, pähkinäpensas ja sorvaripaatsama (Euonymus).
Tammi-ilmastossa vesipaikat helposti muuttuvat rämeiksi, mutta rämeistä
ei aina muodostu soita. On kuitenkin kovempi muunnos samaa ilmastoa;
sen talvi on pidempi, kesä lyhempi. Tämä ilmasto on Suomen,
Skandinavian ja Itämeren maakuntain varsinainen ilmasto, ja sitä
nimitetään "koivuilmastoksi", koska koivu on sen luontaisimpia puita.
Koivuilmasto on jo koko joukon tylympää kasvistoa kohtaan. Havumetsä on
vallitseva metsämuoto, lehtipuut viihtyvät etupäässä kaskimailla,
alusmetsä vähenee, ruis, ohra, kaura ja peruna ovat pääviljat.


Suot ja ilmasto.

Tässä "koivuilmastossa" jokainen vesipaikka aikaa voittaen muuttuu
suoksi. Europan koillinen kulma on soitten varsinainen koti, sieltä
niitä on mahdoton karkottaa, ellei ilmasto muutu. Mutta muuallakin
vesipaikat muuttuvat soiksi, missä vain paikallisista syistä ilmasto
lähentelee koivuvyöhykkeen ilmastoa. Tämä pitää paikkansa sekä
Pohjois-Saksan alangolla, että keskivuoristossa. Niinpä olemmekin
nähneet, että Pohjanmeren rannikolla leviää erinomaisen avarat
kohosuot, koska sikäläinen ilmasto, vaikka talvella leutoa, kesällä on
niin vetistä ja koleata. Brockenilla, Erzgebirgessä, Böhmerwaldissa,
Vogeseilla ja Schwarzwaldilla, Rhönissä, Eifelissä ovat korkeammat
rinteet suureksi osaksi suona. Alppien eteismaalla huomasimme niinikään
olevan laajoja soita, koska tämäkin ylätasanko on sangen korkealla
merenpinnasta ja sen vuoksi verraten viileätä. Suurin Saksanmaan
kohosoista on Emsin laaksossa, Bourtangermoor, johon jo olemme
tutustuneet. Noin kuudes osa koko Hannoverista on suota. Alpeilla on
soita verraten vähän. Kalkkialpeilta ne vuoren rikkinäisyyden ja siitä
johtuvan huokoisuuden vuoksi kokonaan puuttuvat.

Suomaisemilla on oma viehätyksensä. Suotta eivät taiteilijat ole niihin
kiintyneet, niin että esim. Dachaun suolla lähellä Müncheniä
taiteilijain vaaleat auringonvarjostimet vähitellen ikäänkuin kuuluvat
maisemakuvaan. Suo on alkuperäistä luontoa, johon ihminen ei ole voinut
mitään vaikuttaa paitsi siellä, missä se on viljelykseen otettu. "Suon
värit muodostavat mitä hienoimpia viheriän ja ruskean sekä haalean
punaisen vivahduksia, ilma on suon päällä ihmeen siintävää, niin että
esineet jo lyhyenkin matkan päässä kietoutuvat hienoon autereeseen.
Suon tunnelmia ei sanalla sanoen missään muualla tapaa. Ja vaikka
puutonta, on suo kuitenkin vanhastaan ollut keijukaisten lempipaikkoja.
Eikä missään taas ole päättyvän kesän kuolonkamppaus niin syvästi
liikuttava kuin suolla, ei missään vaeltajaa valtaa niin rajaton
yksinäisyyden tunne."


Kohosuon muodostuminen.

Mutta ei ainoastaan taiteilijalle, luonnontutkijallekin suo tarjoo mitä
suurimpia viehätyksiä, kun hän pääsee suon salaisuuksiin syventymään.

Enimmät suon kasveista ovat sammalia, jotka polvi polven päälle lahoten
vihdoin muodostavat monen metrin vahvuisia murokerroksia. Varsinkin
tavallinen valkosammal (Sphagnum) on useimpien soitten varsinainen
luonnekasvi. Yksinvaltaansa suolla sen on kiittäminen siitä, että se
niin erinomaisesti osaa oloihin mukautua.

Se on suokasvi, joka ei oikeastaan suota tarvitse menestyäkseen, vaan
itse suon valmistaa, jopa joskus kallion rinteellekin. Sitä myöden kuin
kasvu edistyy, jäävät vanhat sammalosat syvemmälle, ja tuhansien
vuosien kuluessa kasvaa näin kymmentäkin metriä vahva turvekerros
alkuperäiselle pohjalle. Yhdestä ainoasta valkosammalesta voi siten
kehittyä kokonainen suo. Alussa se tulee toimeen jotenkin vähällä
kosteudella, mutta kerran alkuun päästyään se ei hevillä luovuta
kosteutta, mitä ilmasta saa. Sen mikä haihtuu ilmaan, korvaavat kaste
ja sade runsaasti. Siten kohosuokin, jonka keskusta on reunoja
korkeammalla, sisältää kokonaisen järvellisen vettä, vaikka vesi ei ole
selvänä, vaan sammalikon lukemattomiin soluihin salpautuneena.
Turvesuon joka solu on vettä täynnä. Sammalen varret ja lehdet ovat
täynnään vesisoluja, jotka ovat keskenään yhteydessä. Hiuspillivoiman
vaikutuksesta imeytyy vesi näiden hienojen putkien kautta suon
yläpintaan saakka. Maan päällä siten pysyy vahva kerros vettä, vaikka
suolla ei olekaan varsinaisia rantoja. Pienestä alusta suo kasvaa niin,
että se lopulta on penikulmia laaja. Suoturpeesta voikin pusertaa
vettä, ikäänkuin märästä sienestä.

Kohosuon nimen (Hochmoor) nämä suot ovat saaneet siitä, että ne
kohoovat reunoilta keskustaansa kohti, koska vesipaikka, josta suo
lähti kasvamaan, tavallisesti on suon keskellä, siis keskellä sammal
kauimmin ja rehevimminkin kasvanut, suo kehittynyt keskeltä
korkeammaksi. Usein voi suon keskusta olla kymmenkunnan metriä
korkeampi kuin reunat. Kohosuo on ikäänkuin loivasti kumpuava kilpi.
Mutta nimi ei oikeastaan tarkota sitä, että nämä suot olisivat
korkeilla paikoilla, vaikka kyllä vuoristoillakin on kohosuonsa.


Soiden kasvisto.

Suossa voimme huomata kaksi ja kolmekin kasvukerrosta. Sammalpatjain
päällä kasvaa ruohoja, näitten joukossa useinkin hyönteissyöjiä,
kihokki (Drosera) ja yökönlehti (Pinguicula), jotka Suomenkin soilla
pyydystelevät sitkeällä lehtinesteellään sääskiä ja muita hyönteisiä,
vaikkei tavallinen vaeltaja niitä useinkaan huomaa niitten
vähäpätöisyyden vuoksi. Mutta näitä korkeammalle kohoo usein varpuja ja
vaivaispuita. Kasvullisuudella on yleensäkin vaivainen, kituva luonne.
Syynä siihen on, että kasveilta suossa puuttuu terve, voimallinen
kivennäispohja, ne kun kasvavat entisten kasvikerrosten päällä.
Niittyvilla (Eriophorum) kuuluu Saksankin soitten luonnekasveihin,
kaislat (Scirpus) ja piirtoheinä (Rhyrichospora) niinikään. Monta
muutakin tuttua tapaamme. Meille tuntematon on sitä vastoin eräs pieni
keltakukkainen liljakasvi, joka ei ole syyttä saanut "luunmurtajan"
nimeä (Narthecium ossifragum), se kun on myrkyllinen ja ennen aikaan
käytettiin milloin parantamiseksi, milloin jonkun epämieluisen henkilön
"luitten murtamiseksi." Kellokanerva (Erica tetralix), joka elähyttää
kaikkia Saksan soita Westfalista aina Danzigiin saakka, verhoo
heinäkuussa ja elokuussa suota miljoonilla lihankarvaisilla
kukkakelloillaan ja seassa nuokkuu suokukkain (Andromeda) ruusunvärisiä
kukkasarjoja. Karpalokin (Vaccinium occycoccus) punaisine kukkineen ja
korallinpunaisine marjoineen tervehtii meitä täällä tutunomaisesti;
puola, mustikka, juolukka (Vaccinium uliginosum), variksenmarja
(Empetrum) niinikään rakentavat suon päälle kolmatta kasvukerrosta.
Niistä suo saa täyteläisen, mutta vakavan värin, missä niitä enemmälti
kasvaa.

Happamuutensa vuoksi suo ei mätäne, vaan säilyy hiilikerroksena, jonka
poltto-arvo vuosi vuodelta lisääntyy. Ilmasta erotettuna, painon
alaisena se joutuu n.s. kuivan tislauksen alaiseksi ja muuttuu
turpeeksi. Humushappo tappaa mätäbasillit ja sen vuoksi suosta niin
usein löydetään hyvin säilyneinä monen tuhannen vuoden vanhoja
kasvijäännöksiä. Kansatieteen tutkijat kaivavat suosta esiaikaisia
ruumiita, jotka vaatteineen, aseineen ovat yhtä hyvin säilyneet
kuin Egyptin muumiot. Runsain ja puhtain turve muodostuu
kanervasammalsoissa, s.o. semmoisissa soissa, joissa sammalen päällä
rehottavat kanerva ja sen heimolaiskasvit. Kanervavarvut kohoovat muun
suon pinnasta ikäänkuin mättäät, leviävät leviämistään ja lopulta
rakentavat suosta kuivan kankaan.


Vuoristosuot.

Useilla keskivuorilla, esim. Sudeteilla ja Böhmerwaldissa, vaarain
väliset suot saavat toisen muodon sen kautta, että niihin sekaantuu
suopetäjää (Pinus uliginosa), koivua ja erästä vuoripetäjän muunnosta
(Pinus montana). Nämä maisemat, joissa harvoin näkee suurempia puita,
ovat alakuloisimpia, mitä Saksanmaan äärissä tapaa.

Sudeteilla, lähellä Freiwaldaun pientä kaupunkia, on moinen
suurenlainen vaarasuo. Nousemme ensinnä uljaan kuusimetsän läpi, jossa
joka puolella purot kohisevat ja lähteet pulppuavat. Mutta heti kun maa
muuttuu tasaiseksi, olemme jo samalla suolla. Kuuset väistyvät ja
suopetäjä astuu sijaan. Ne ovat ränkkyisiä, kituvia harmaita kääpiöitä,
jotka vielä nujerruksistaankin kohottavat oksiaan, ikäänkuin nyrkkiään
puiden tylylle taivaalle, joka on niitten kasvupaikan pilannut. Suo
muuttuu keskempää nevaksi ja lopulta hyllyväksi letoksi ja sen keskellä
on pieni suolampi niin synkeän näköisenä, kuin alkaisi siitä manalan
tie. Suomalainen on tämmöisiin ja vielä kolkompiinkin maisemiin
tottunut, mutta saksalainen matkailija, joka kohoo vuoristoon rikkaista
viljelyslaaksoista, ihmettelee mointa maisemaa kuin ilmestystä. Hänen
mielikuvituksensa kietoo täällä vanhain tarujen ympärille haaveellisia
kuvia. Suo synkkyydellään tuottaa hänelle nautintoa, jota me, nevoihin
ja rimpiin tottuneina, emme heti käsitäkään. Kasvintutkijalle taas
suomaisema on mitä viehättävin tutkimusalue, sekä suon itsensä vuoksi,
että toisistakin syistä. Hän löytää sieltä vanhoja kasveja, jotka ovat
vain tämmöisissä paikoissa säilyneet jääkauden ajoilta. Semmoisia
säilyneitä kasveja on vaivaiskoivu (Betula nana), meidän soittemme
kaunis kiiltolehtinen pensas. Sitä on useittenkin Saksanmaan
keskivuoristojen soilla säilynyt "reliktinä", vieläpä muutamissa
paikoin Pohjois-Saksan alangollakin, esim. Lüneburgin nummella, jossa
se luonnonystäväin toimesta on rauhotettu luonnonmuistomerkkinä
säilytettäväksi.

Missä ilmasto on siksi suotuisaa, etteivät vesipaikat suotu, siellä ne
ovat rämeinä, joissa kasvikunta ja eläinkunta kehittyy runsaammaksi,
kuin millään muilla kasvupaikoilla. Saksanmaalla ei ole rämeitä kovin
laajalti, vesipaikat siellä mieluummin suottuvat. Ja nekin rämeet, mitä
on, on enimmäkseen jo kuivattu ja saatettu viljelykseen. Laajin
Saksanmaan rämeistä oli Göritzin ja Oderbergin välillä Oderbruch, kaksi
päivämatkaa laaja. Se on nyt enimmäkseen oivana viljelysmaana tai
niittynä. Kuivatut ja viljelykseen saatetut ovat niinikään Warthen ja
Netzen varrella olevat rämeet ja Oldenburgin rämeet. Ei ole jäänyt
jäljelle kuin pieniä rämekeitaita parempien maitten keskelle.
Alkuperäisin säilynyt rämealue on Spreewald.


Dyynien kasvisto.

Ennenkuin päätämme katsauksemme Saksanmaan kasvistoon johtakaamme vielä
mieleemme se omituinen kasvisto, joka hiekkaisilla merenrannoilla
juurillaan sitoo dyynit, estäen niitä siten maan sisään vaeltamasta.
Dyynikasvien, noiden ennen mainitsemaimme rantakaurain, rantavehnäin,
rantaohdakkeitten ja muitten, täytyy tulla toimeen hyvin vähällä
vedellä, ei ainoastaan sen vuoksi, että hiekka nopeaan laskee lävitseen
sadeveden, vaan myös siitä syystä, että se merenrannalla on vielä
suolaista ja suolaisesta maasta kasvien vedenotto yleensä on hyvin
vaikeata. Siitä syystä merenrannikolla kuivan kasvupaikan muodot ovat
yleiset, vaikka vesi näyttää olevan niin lähellä. Suolaisten
kasvupaikkain kasveillakin on sen vuoksi erityiset varustuksensa
haihtumisen estämiseksi, koska niiden täytyy tulla vähällä vedellä
toimeen. Muutoinkin ne erikoisen rakenteensa puolesta erottuvat eri
ryhmäkseen.


Esiaikaisia suolakasveja.

Jo kauan on sen vuoksi herättänyt kasvitieteilijäin kesken ihmettelyä,
että Saksanmaalla on eräissä kohdin tavattu kaukana merestä selviä
suolakasvikeitaita aivan erillään merenrannikon kasvistosta. Ne tosin
kasvavat edelleenkin suolaisella pohjalla, suolajärvien tai
suolakeitaitten seuduilla, mutta miten ne ovat sinne tulleet?

Voidaanko olettaa, että nuo vaatimattomat kasvit ovat voineet omin
voimin kulkea monta sataa kilometriä pitkän matkan meren rannalta,
vaikka ne melkein järjestään ovat hyvin huonosti varustetut
vaellukseen? Vai ovatko ne paikalla itsestään kehittyneet? Vai ovatko
ne jäännöksiä niiltä ajoilta, jolloin nuo Thüringin seudut olivat meren
rantana? Tähän kysymykseen ei ole vielä varmaa vastausta saatu, mutta
todennäköisesti nekin ovat vanhoja jäännöskasveja, "reliktejä".



Luonnon häviäminen ja pyrinnöt sen säilyttämiseksi.


Kun avarasta, harvaan asutusta Pohjolasta saavumme Saksanmaan
viljelysaukeille ja metsiin, niin useinkin jäämme sanatonna
ihmettelemään, miten täydelleen ihminen on siellä päässyt "luonnon
herraksi" ja ennättänyt kaikkiin paikkoihin painaa toimeliaisuutensa
leiman. Muistellessamme Suomen laajoja autioita maita, jotka yhä
odottavat viljelijäänsä, tuota ihastelemme ja ajattelemme, koska
meilläkin niin pitkälle päästänee.

Mutta ei niin hyvää asiaa, etteikö sillä olisi varjopuolensakin.
Saksassa aljetaan kaihomielin katsella sitä, että viljelyksen ja
metsänhoidon kautta puhdas luonto kaikkialla häviää. Niinpä sikäläiset
luonnonystävät surumielellä näkevät viimeistenkin, vaikka osalta
hyvinkin laajain soitten ja nummien joutuvan viljelykseen. -- Metsistä
on luonnollisuus jo aikoja sitten "perkattu pois", hajallisia palstoja
lukuun ottamatta. Jopa toiset luonnonystävät menevät niin pitkälle,
että väittävät alkuperäisen luonnon perinpohjaisen hävityksen ajan
pitkään vaikuttavan haitallisesti kansan luonteeseenkin. Ehkä tässä on
enemmän totta, kuin ensi silmäyksellä tekisi mieli myöntää. Ajan
ilmiönä se joka tapauksessa on huomion arvoinen, siitäkin syystä, että
se opettaa meitä antamaan suurempaa arvoa omain metsäimme puhtaalle
"luonnontaloudelle".

"Kävin hiljattain lapsuuteni paikoilla", lausuu kasvitieteilijä France,
jonka jälkiä tämä katsaus Saksanmaan kasvistoon kulkee, "ja huomasin
surulla, että vanha metsä, jonka huminaa olin niin usein kuunnellut,
oli kaadettu. Vesiallikko lumpeineen oli sen reunalta kuivanut.
Sokeritehdas, joka ennen lymyili metsässä, oli sen sijaan nyt maiseman
huomattavin ilmiö, ja lapsuuteni niittyjen sijalla kasvoi hyvin
hoidettu sokerijuurikasvainio. Suotta etsin sinipunervia kurjenpolvia,
joita ennen kasvoi näillä niityillä niin runsaasti. Kadonnut oli koko
tuo lumottu yrttitarha, jossa lapsenmieli oli kutonut haaveellisia
unelmiaan ja toiveitaan. Pieni mäki kanervineen, jolla sirot koivut
ainiaan värisivät, jonka luona sirkat alati vikisivät ihmeellisiä
laulujaan -- se tosin oli vielä melkein ennallaan. Koivut olivat
kasvaneet paljon suuremmiksi, niitten neitseellisen puhdas tuohi jo
käynyt rosoiseksi. Mutta osa niistäkin oli kaadettu, mäkeen avattu
kivilouhimo. Eikä kukkulalta enää näe yhtä paljon siintävää kaukometsää
eikä vihantia niittyjä kuin ennen. Somasta purosta on tehty kanava.
Pikkukaupunki tuolla alballa laaksossa on sekin herännyt ja anastaa
punaiseen tiilihelmaansa yhä enemmän hedelmäpuistoja. Lieneekö silloin
jo ollut niin paljon sokerijuurikasvainioita kuin nykyään? Onko maailma
muuttunut rumemmaksi lapsuuteni ajoista?"

Pelkään, että sama pettymys kohtaa kaikkialla. Europan nuorekkaat
kasvot riutuvat. Tämä valitus on yleinen. Luonnonkauneutemme käyvät
harvinaisemmiksi. Kaikissa luonnon ylistykseksi viritetyissä runoissa
kaikuu nyt yhteisenä kertosäkeenä: Oli kerran... Jokainen
luonnontutkija, joka ei kirjota vain järjellään, vaan myös sydämellään,
päättää kirjotuksensa valitukseen. Nummet olivat ennen hiljaisemmat ja
mahtavammat, vuoret yksinäisemmät ja uljaammat, metsät eivät olleet
niin nujerrettuja ja ihmiselle alamaisia. Neitseellinen luonto antoi
ennen paremman virkistyksen, puhtaampia tunteita ja samalla sisällistä
voimaa, jota ei mikään viisaus korvaa.

Saksan koko kasvistosta kohoo hätähuuto. Luonnon myyntiä harjotetaan
innolla, jota ei mikään aika tätä ennen ole tuntenut. Suurien
kaupunkien ympärillä ovat kedot kukattomia, eivätkä mieltä virkistä,
metsät ovat hävitetyt. Mutta Alppienkin kukat, nuo kaikista kauneimmat,
on jo kaikilta helpommin saavutettavilta vuorilta melkein sukupuuttoon
hävitetty. "Maanparannus", joka tahtoo jokaisesta pienimmästäkin
maankolkasta saada mitä suurimman hyödyn, ja teollisuus hävittävät
laajoilla aloilla kaiken alkuperäisen kasvielämän. Numerot ehkä
vakuuttavat paremmin kuin valitukset. Länsi-Preussissa on viime
vuosikymmenet muutettu viljelysmaaksi enemmän kuin 10,000 hehtaaria
suota. Hannoverin ja Oldenburgin läntiset suot ovat siihen määrään
supistuneet, ettei niistä parinkymmenen vuoden kuluttua enää liene
tähteitäkään. Se on hyvä, sanotaan, suot ovat epäterveellisiä.
Luonnonystävän etujen täytyy tässä väistyä terveydellisten etujen
tieltä. Mutta onko terveellisempää maata kuin nummi? Siitä huolimatta
jo Lüneburginkin nummelle soitetaan sanomakelloja, samoin kuin
Kurilaisen kielekkeen dyyneillekin. Kahta Saksanmaan merkillisintä
luonnonmuistomerkkiä saavat näin lapsemme ihmetellä vain helteisinä
mäntykankaina. Vuoristossa uhkaa kivenlouhija hävittää maisemain
kauneuden ja myös kasviston, joka juuri vuoristoissa on niin
mieltäkiinnittävä. Rheinin rannalta louhitaan ihana Siebengebirge
rakennusaineiksi! Elben ihana murtolaakso, "Saksin Sveitsi", on pian
yhtenä kivilouhimona. Fichtelgebirgen jätinpaasikot, kivimeret ja
ihmeelliset kalliokukkulat, jotka Götheä aikanaan ihastuttivat,
ne ovat monelta paraalta kohdalta muuttuneet surullisiksi
kivenkalkutusaavoiksi. Sen jälkeen kuin Saksassa yleensä alettiin
metsiä palstottain paljaiksi hakata, ovat kauneimmat sekapuut ja
metsäpensaat, metsäomenapuu, metsäpäärynäpuu, vaahterat, jalavat,
lehmukset, pihlajat, alkaneet hävitä. Harvassa enää hohtavat kannukan
punaiset marjat, oratuomet eivät enää saa viheriöidä metsän reunassa,
pähkinäpuut häviävät, sananjalkatiheiköt perkataan pois, sillä
metsänhoitaja ei näitä kasveja suvaitse uutta metsää kasvattaessaan,
eivätkä entiset kestä sitä kamalaa aikaa, jonka maa yleishakkuun
jälkeen on aivan paljaana. Ja kotoisen luontomme harvinaisimpia ja
suloisimpia jäseniä vainotaan kaikkein enimmän juuri niitten avujen
vuoksi. Kun joku kasvi on käynyt harvinaiseksi ja kuuluksi, niin saapuu
kasvintutkija sitä etsimään. Mutta kaikki eivät ole niin järkeviä, että
ottaisivat vain oman tarpeensa, -- on myös kasvikauppiaita, ja nämä
harjottavat oikeata ryöstöottoa, ottavat satoja ja tuhansia kappaleita,
ja tietysti juurineen kaikki, niinkuin kunnolliseen kasvikokoelmaan
pitää olla. Jos kasvi on erikoisen kaunis, niin vaimot pitävät huolta
siitä, ettei sitä puutu kaupunkien markkinoilta. Niinpä on ihana
tikankonttikämmekkä koko Saksassa käynyt harvinaiseksi ja Saksissa
kokonaan sukupuuttoon hävitetty, marjakuusi katoo Pohjois-Saksassa,
koska sen oksia säkittäin kuljetetaan myytäviksi, kielo käy yhä
harvinaisemmaksi. Toisin paikoin sitä keväisin lähetetään
vaununlastittain suurkaupunkeihin. Meren rannalta on ihmeellinen,
ametystin värinen rantaohdake melkein lopen hävitetty, ja ihmeellinen
vesipähkinä (Trapa) on niinikään häviämäisillään, sitäkin ovat
ammattikokoojat alkaneet vainota. Kaikkialla ne monet pienet muutokset,
joitten alaisiksi ihminen maan saattaa, tuottavat kasvistolle turmiota,
ja samalla eläimistöllekin, joka niin läheisesti liittyy kasvistoon. Ja
lopputulos tästä kaikesta on, että luontomme köyhtyy.

"Pieniä eivät myöskään ole teollisuuden turmiot. Ihanassa
metsälaaksossa turmelee savuava tehtaanpiippu tunnelman, mutta se
lisäksi tuottaa turmiota metsälle. Jo 1864 Saksin Freibergissä
vuoritehtaat maksoivat metsänomistajille 55,000 markkaa korvausta siitä
vahingosta, jota tehtaitten savu tuotti ympäristölle, ja tämä makso on
siitä pitäen pysynyt vakinaisena. Se on vain yksi esimerkki monesta.
Tuhannet savupiiput turmelevat kautta Saksanmaan metsiä ja ketoja.
Kemialliset tehtaat ja sokeritehtaat taas hylkynesteillään myrkyttävät
vesikasviston.

"Mutta suurimman vahingon luonnolle useinkin tuottaa kauneuden
janoinen ihminen. Kuta mahtavampi jossain luonto, sitä enemmän sinne
joka kesä virtaa ihmisiä. Brockenin kukkula on täyteen kylvetty tyhjiä
pulloja ja kalutuita luita, mutta omituisen kasvistonsa on se
menettänyt; Riesengebirgen Lumihaudassa varjelee joka sunnuntai kaksi
metsänvartijaa matkailijoilta niitä harvoja tunturikasveja, mitä sinne
on vielä jäänyt. Siinä pari esimerkkiä nykyaikaisen luonnonharrastuksen
varjopuolista."

Mutta apukin näyttää jo olevan lähellä. Kaikkialla herätään luontoa
suojelemaan, ja jos Saksan kaltaisessa sivistysmaassa luontoa
hävittävät voimat ovat suuret, niin ovat kuitenkin sen ystävätkin
lukuisat ja voimalliset, kun he heräävät ja yhtyvät yhteiseen työhön.
Tämä luonnonsuojeluksen harrastus näyttää heränneen itsestään
kaikkialla samalla haavaa. Alppiyhdistykset ovat liittyneet yhteen
suojellakseen alppikukkasia. Ruhtinas Putbus antaa Rügenissä Vilmin
ihanan metsän kasvaa omassa vallassaan, yksityisten ja yhdistysten
toimesta lunastetaan säilytettäviksi sekä hyvin kookkaita että ikänsä
tai omituisen kasvunsa puolesta merkillisiä puita kautta Saksanmaan, ja
näistä luonnonmuistomerkeistä on jo ennättänyt karttua melkoinen
kirjallisuuskin. Suurkaupungit alkavat yhä yleisemmin ostaa
läheisyydestään metsiä, jotka luonnonmetsinä säilytetään ja pidetään
kansalaisten virkistyspaikkoina. Baijerissa on muuan botaninen yhdistys
ostanut suuren nummen, säilyttääkseen sen semmoisenaan, Nürnbergissä
toinen kasvitieteilijäseura kipsikukkulan, pelastaakseen tällä
kukkulalla säilyneen vanhan arokasviston. Ja tämä kasvava liike saa
kaikkialla melkoista kannatusta. Mahdollista on, että se saa vielä
entistäänkin voimallisemman ja tehokkaamman virikkeen siitä, että
Saksanmaalla aljetaan huomata nykyinen metsänviljelys ja palstahakkaus
epäedulliseksi, se kun näyttää uuvuttavan maata. Kehitys viittaa
siihen, että jälleen palataan sekametsiin, ja samalla kun tämä
tapahtuu, pääsevät varmaan monet kasviston jäsenet, joita nykyään
perikato uhkaa, uudelleen voimistumaan ja leviämään.

Siellä täällä on kuitenkin Saksankin äärissä säilynyt vielä
alkuperistäkin luontoa, etenkin Alppien rinteillä, joilla tapaa vielä
melkein koskemattomia aarniometsiäkin, ja Böhmerwaldissa. Lopetamme
tämän katsauksen Saksanmaan luonnonkasvistoon muutamalla
luonnonkuvauksella Böhmerwaldista:

"Iltapäiväaurinko oli jo vaipunut jotenkin syvälle taivaanrannalle, se
punoi jo punaisia lankojaan jalokuusien tummissa oksikoissa, hyppien
oksalta oksalle, väreillen ja kehräten vadelmapensaitten tiheissä
viidoissa -- sitä seuraten hamppuvarpunen säveltään visertäen lensi
oksalta oksalle, ikäänkuin toista kultalankaa kehräten, etäiset
vuorenkukkulat paistattelivat rauhallisesti kylkiään, metsän
monisävelinen aamulaulu oli vaiennut, koska useimmat linnut jo ääneti
puuhasivat taloustoimissaan oksikossa. Siellä täällä avautui
metsänaukeamista näköaloja oikealla ja vasemmalla puolella eteneville
metsäisille selänteille ja laaksoihin. Kaikki oli surumielisen
juhlallisen ilta-auteren vienontamana, huokui tuota vienon sinistä
metsänhenkeä, joka ennustaa kaunista aamua, josta nuoret pyökkiviidat
tai metsäniityt hohtivat heleän kesävihantia laikkojaan, Niin kauas
kuin silmä kantoi, ei näkynyt muuta kuin tätä samaa metsäin vihantaa,
siintävää nukkaa, joka peitti vaarat ja laaksot, paeten etäisyyteen
aina vienoimpiin kaukopiirteihin saakka, loistavaan ja siintävään
kaukomaisemaan, joka jo ylentyi sisartensa pilvien valoihin ja
väreihin. Vaikka nousit puuttomalle mäelle katselemaan, niin et
sittenkään käsittänyt kapeintakaan juovaa tai piirrettä, joka ei olisi
ollut samaa metsäin neitseellisyyttä. Sanomaton suloisuus ja vakavuus
uinui näillä rauhallisesti lepäävillä, siintävillä, hämärään
tummenevilla latvoilla. Hetken seisoin ääneti, ihmissydän näytti
tuntevan samaa juhlallisuutta ja rauhaa. Sillä koskemattoman luonnon
kasvoissa on jonkinlainen säädyllisyys, tahtoisin melkein sanoa siveys,
sielu sen edessä nöyrtyy, sillä se on puhdasta ja jumalallista."



Viljelyskasvit.


Varsinaisten viljelyskasvien luku on luonnonkasvistoon verraten
vähäinen. Tärkeimmät ovat leipäkasvit, sillä niihin etupäässä perustuu
kansakunnan ja enimmäkseen kotieläintenkin ravinto. Ne viljelyskasvit,
joita Saksanmaalla tapaamme, ovat suureksi osaksi samoja kuin omassakin
maassamme, mutta useita on semmoisia, joita meidän maassamme vain
lämpöisimmissä osissa viljellään, eivätkä sielläkään kuulu varsinaiseen
kansanravintoon, Saksassa sitä vastoin ovat viljakasveista ensimäisiä.


Viljat ja rehukasvit.

Pohjois-Saksassa on, samoin kuin meilläkin, ruis yhä tärkein
leipäkasvi, Etelä-Saksassa sitä vastoin vehnä ja speltti, vehnän
muunnos. Mutta Pohjois-Saksassakin viljellään vehnää laajalti. Speltti
eroo tavallisesta vehnästä sen puolesta, että jyvät ovat lujasti
akanoihin kiintyneet. Leiväksi se ei ole yhtä hyvää kuin tavallinen
vehnä, mutta se tyytyy huonompaan maahan ja menestyy kolkommassa
ilmanalassa. Spelttiä sen vuoksi viljellään vuorimaissa, etenkin
Etelä-Saksassa.

Tärkeä on ohran viljelys. Ohrasta valmistetaan olut, saksalaisten
kansallisjuoma. Kauraa viljellään rehukasvina.

Hirssiä, joka ennen vanhaan näyttää olleen paljon yleisempi -- Sveitsin
ikivanhain paalukyläin pohjista on löydetty hirssin jyviä, -- näkee
vielä tänä päivänäkin Saksassa viljeltävän, samoin kuin muissakin
Keski-Europan maissa, mutta kansan varsinaisena ravintona sillä ei ole
suurta merkitystä. Hirssi oikeastaan on yhä lämpöisempien maitten vilja
-- se on Saksassa melkein samassa asemassa kuin vehnä meillä.

Maissi kypsyy Saksassa samoissa seuduin kuin viinikin, mutta yleisemmin
kuin leiväkseksi sitä viljellään vihantarehuna kautta Saksan.
Saksanmaan maissilajit eivät kuitenkaan kasva kuin noin 2-2 1/2 metrin
korkuisiksi, jota vastoin suurimmat amerikkalaiset maissit kehittyvät
kuudenkin metrin mittaisiksi.

Tärkeimpiä Saksanmaan viljelyskasveista on nykyään sokerijuurikas. Se
on rehujuurikkaan muunnos, jonka juuri sisältää erinomaisen runsaasti
ruokosokeria. Jo 18. vuosisadan keskivaiheilla tämän juurikkaan
sokeripitoisuus huomattiin, mutta puutteellisten valmistustapain vuoksi
sitä ei voitu suuremmassa määrin hyväksi käyttää. Napoleonin julistama
mannermaan sulkeminen Englannin kaupalta kuitenkin vaikutti, että
sokerijuurikkaasta viime vuosisadan alkupuolella ruvettiin
tehdasmaisesti sokeria valmistamaan. Mutta sulun päättyessä tämä
teollisuus jälleen lamautui, koska se ei voinut pitää puoliaan oikeata
ruokosokeria vastaan. Vasta viime vuosisadan keskivaiheilla se
uudelleen elpyi. Sen jälkeen on sokerijuurikkaan viljelys niin
levinnyt, että juurikkaasta nykyään valmistetaan enemmän sokeria kuin
sokeriruo'osta. Saksasta on sen kautta tullut maailman ensimäinen
sokerimaa. -- Sokerijuurikkaan tärkeimmät viljelysalat ovat Saksi ja
Preussin itäiset maakunnat. Palkokasveista kilpailee herneen kanssa
menestyksellä linssi, sekin ikivanha viljelyskasvi, jonka siemeniä on
vanhoista paalukylistä löydetty. Tatar on karummilla hiekkamailla
yleinen vilja, niinkuin jo huomasimme Lüneburgin nummella. Se saapui
Saksaan vasta 15. vuosisadalla.

Rehukasveista ovat tärkeimmät apila, mailanen eli luserni, esparsetti,
virna ja serradella, ynnä vihannelannotukseen käytetty lupini. Nämä
ovat kaikki palkokasveja. Apiloista ovat yleisimmät puna-apila ja
veriapila. Valkoapilas on harvinaisempi; missä mehiläishoito on
yleinen, siellä se kuitenkin parempana hunajakasvina vie voiton.
Esparsettea viljellään varsinkin kalkkiperäisillä mailla, serradellaa
taas hietamailla. Viimeksi mainitut rehukasvit ovat Saksanmaallakin
verraten nuoria tulokkaita, lupinia sitä vastoin on viljelty jo
ikivanhoista ajoista. Se menestyy huonoimmillakin hiekkamailla, koska
sen juuret kulkevat monta metriä syvälle maan sisään ja siten
kuivastakin maasta saavat riittävästi ravintoa ja kosteutta.
Vihantalannotuksena se on arvokas varsinkin siitä syystä, että se,
samoin kuin palkokasvit yleensäkin, kokoo maasta typpeä. Vainio, johon
lupinilaiho on korjaamatta mullan sekaan kynnetty, antaa sitten
paremman viljasadon.

Maassa, jossa maanviljelystä harjotetaan niin voimaperäisesti kuin
Saksassa, kokeillaan tietysti uutteraan semmoisilla uusillakin
viljelyskasveilla, mitä samoissa ilmastollisissa oloissa muualla
maailmassa menestyy, ja maanviljelijän hyötykasvien luku sen kautta
lisääntymistään lisääntyy. Pitkällisen viljelyksen kautta on vanhoista
viljelyskasveista kehittynyt suuri joukko muunnoksia. Mutta selonteko
näistä seikoista veisi meitä liian pitkälle maantieteellisestä
kuvauksesta.

Liian monimutkaiseksi kävisi niinikään saksalaisen puutarhan
selittäminen. Riittäköön, kun huomautamme, että saksalainen puutarhuri
joka suhteessa työskentelee edullisemmissa oloissa kuin suomalainen.
Runsas kosteus, pidempi kasvuaika ja leuto talvi ovat etuja, joita ei
hevillä korvaa edes keinotekoinen lämmitys, eivätkä laseilla katetut
taimilavat. Mutta Saksanmaa taas ei kasvata yhtä mehukkaita ja
maukkaita vihanneksia, kuin sen naapurimaa Ranska, jossa taivas on
vielä suosiollisempi, talvi yhä leudompi.


Hedelmäpuut.

Hedelmäviljelys ehkä selvimmin osottaa, että Saksanmaa meidän maahamme
verraten on lämmin maa. Hedelmäpuut kasvavat vapaasti metsittyneinäkin,
teiden varrella niitä pidetään kujapuina, suotuisimmissa paikoissa
viljelysmaatkin ovat yksinä hedelmäpuistoina, joilla vilja ikäänkuin
armoilla vain saa hedelmäpuitten varjossa kasvaa, minkä voi. Tärkeimmät
hedelmäkasvit ovat omenapuu ja viiniköynnös. Parhaista hedelmäseuduista
mainittakoon Werder lähellä Berliniä, Frankfurt am Mainin seudut,
Ylä-Rheinin laakso ja Bodenjärven rannat. Omenankukkimisen aikana
berliniläiset lukemattomin joukoin vaeltavat Werderin tarhoihin.
Tuhannet puut verhoovat siellä kunnaista maisemaa, kilvan kukkia
kantaen, kilvan raikasta metistä tuoksua levittäen.

Kirsikka kehittyy Saksanmaalla isoksi puuksi. Elben rannalla kasvaa
Anhaltin maalla eräs kirsikkapuu, joka on 20 metriä korkea ja rinnan
kohdalta enemmän kuin kaksi metriä ympärimitaten.

Muita hedelmäpuita mainittakoon vielä luumu, aprikosi, päärynäpuu ja
varsinkin komea oikea pähkinäpuu (Juglans), josta paitsi hedelmiä
saadaan erittäin arvokasta puutakin.

Viiniköynnös on Lounais-Saksan varsinainen luonnekasvi. Rheinin törmät,
Mainin, Neckarin, Moselin ja Saarin äyräät ovat Saksan varsinaiset
viiniseudut. Viiniköynnös verhoo siellä kaikkia päivärinteitä,
varsinkin alempana virran laaksossa. Mutta viiniköynnös on kuitenkin
Saksassa oikeastaan muukalainen, joka ainoastaan ihmisen avulla ja
lämpöisimmissä paikoissa menestyy ja kypsyttää jaloja viinejä. Moselin
laaksoon huomasimme sen tulleen roomalaisen keisarin Probuksen
toimesta. Viiniköynnös tarvitsee noin viidentoista tai kuudentoista
asteen yleisen kesälämmön. Kolmenkymmenen asteen pakkanen köynnöksen
palelluttaa. Viiniköynnös ei Rheininkään rannoilla menesty 250 metriä
korkeammalla.

Missä viiniköynnös menestyy, siellä viihtyvät jotkut semmoisetkin
hedelmäpuut, jotka oikeastaan jo ovat etelän lapsia. Niinpä Saksanmaan
viinitarhoissa keväällä kukkii mantelipuu, ja jalokastanja muodostaa
samoilla seuduilla lehtimetsiä ja sen hedelmät suojaisemmissa
laaksoissa kypsyvät.

Hedelmäviljelyksestä saksalainen asutusmaisema saa monta ihaninta
piirrettään. Ken palaa vuorilta ja alakuloisena ajattelee, kuinka
uudenaikainen metsänhoito on luonnon pilannut ja köyhdyttänyt, se taas
viljelystä siunaa, kun hän laaksoihin laskeuduttuaan näkee
hedelmäpuistoina niityt, kylät ikäänkuin lymyssä laajain omena- ja
kirsikkalehtojensa keskellä, tiet yhtämittaisina hedelmäpuukujina,
joissa kypsyvät mitä maukkaimmat marjat. Usein nämä maisemat samalla
ilmaisevat väestön yhteiskunnallisia oloja. Missä maisema on näin
hedelmäpuutarhaksi muuttunut, siellä maa enimmäkseen on jaettu hyvin
pieniin palstoihin. Missä taas leviävät vehnävainiot silmän
kantamattomiin, ja kilometrejä pitkät yksitoikkoiset peruna-,
lupini- tai naurisvainiot, siellä maa enimmäkseen on suurtilallisten
käsissä. Siinäkin suuri syy, miksi kyläinen hedelmäpuistomaisema
katsojaan jättää niin syvän tyydytyksen.


Maustekasveja.

Maustekasveista on ensi sijassa mainittava humala, Saksan valtavan
olutteollisuuden tärkeä maustin. Humalanviljelyksen päämaa on Baijeri,
jossa kasvatetaan puolet koko valtakunnan humalamäärästä. Hauska on
kesällä pyöräillä laajan baijerilaisen humalavainion halki. Tien kahden
puolen kohoo rehevä mehukas olutmaustin sankkana kuin seinä kilometrien
mittaisissa saroissa, täynnään tuoksua ja hyönteisiä, taivasta
tavottelevia kärhejä ja hehkeitä humalarypäleitä. Suomalaiseen, joka on
tottunut näkemään humalaa vain kotinurkissa, moinen humalametsä tekee
vallan syvän vaikutuksen. Baijerin maakunnista on Keski-Franken vielä
muitakin humalaisempi; se se on humalan luvattu maa.

Magdeburgin lihavalla lakeudella, sokerijuurikkaan parhailla
kasviseuduilla, näkee myös melkoisia vainioita erästä toista kasvia,
joka käytännön puolesta, vaikkei kasvitieteellisesti, on sokerin
sukulainen. Se on sikuri. Tätä maustetta -- jos sitä mausteeksi voi
sanoa, -- aljettiin viljellä varsinkin sen jälkeen, kuin kahvi
Napoleonin mannersulun kautta kävi kalliiksi, jopa mahdottomaksi
hankkia. Nykyään sikuri on käypää kauppatavaraa, joka meidänkin
maahamme tiensä osaa.

Vaikka Saksanmaa ei ole tupakan viljelykseen sopiva, niin viljellään
kuitenkin melkoisilla aloilla tätäkin maustekasvia. Sitä sekotetaan
paremman ulkomaisen tupakan joukkoon. Tärkeimmät tupakkamaat ovat
Elsass, Rheinin Pfalz, Brandenburg ja Pommeri.


Teknilliset kasvit.

Teknillisiin tarkotuksiin viljellyistä kasveista mainittakoon ensi
sijassa öljykasvit, varsinkin rapsi, jonka siemenistä puserretaan
öljyä. Näitten kasvien kukkasia taas suosii hunajamehiläinen. Kun öljy
on siemenistä puserrettu, niin jäännös muodostellaan öljykakoiksi,
jotka ovat rehuaineena hyvässä arvossa.

Pellavaa ja hamppua viljellään niinikään melkoisilla aloilla, vaikka ei
läheskään niin paljoa, että tuotteet tyydyttäisivät oman maan tarpeen.

Värjäyskasvien viljelys taas on melkein kokonaan lakannut sen jälkeen,
kuin opittiin keinotekoisesti valmistamaan parempia väriaineita kuin
luonnosta saadaankaan. Mutta ruusun viljelys on viime aikoina levinnyt
erinomaisesti. Ruusuista puserretaan ruusuöljyä, jota tähän saakka on
saatu enimmäkseen Balkanin niemeltä.



ELÄINKUNTA.


Saksan eläinkunnassa on vanhoja kotimaisia muotoja sekaantunut idästä,
pohjoisesta ja kaakosta vaeltaneihin. Eläinkunta yleensä on paljon
suuremmassa määrässä maidenvälistä kuin kasvisto, eläimet kun helpommin
muuttavat majaa, vaeltaen maasta toiseen.

Suuri osa Saksan eläimistä on samoja, jotka esiintyvät myös Pohjois- ja
Keski-Aasiassa. Mutta niistä ei monikaan ole levinnyt Saksanmaan
länsirajaa kauemmaksi. Siitä syystä Saksanmaa on varsinkin
luurankoisista lajirikkaampaa kuin sen läntiset naapurimaat, mutta
köyhempää kuin Venäjä. Laululintujen luku on runsas, vesilintujen
niinikään, maassa kun on runsaasti vesiä, sekä jokia, järviä että
merenrantoja. Kalalajien runsauteen on syynä se seikka, että Saksanmaan
joissa esiintyy sekä Atlantinmeren että Mustanmeren kaloja.

Mutta samoin kuin kasvisto, samoin eläinkuntakin viljelyksen nopean
levenemisen johdosta köyhtyy. Alpeilla esiintyy karhu vielä silloin
tällöin, kerran parissa vuosikymmenessä, milloin se lähtee Tirolin
vuoristosta vaellukselle. Jo yhdeksännentoista vuosisadan toisella
vuosikymmenellä se oli Saksanmaan alueella sukupuuttoon kuollut. -- Nyt
kohoo ääniä, jotka vaativat kontionkin rauhottamista luonnon
muistomerkkinä. Ilves on hävinnyt, visenttiä ja vuorikaurista tavataan
ainoastaan suojelluilla metsästysmailla, susi on tungettu itärajan taa,
hirveä ja majavaa on vain siellä täällä suojeluspiireissä, kaurista ja
saksanhirveä niinikään. Kotka ja korppikotka ovat kadonneet melkein
koko Saksasta. Ja kalainkin luku on kaikkialla Saksanmaalla vähenemään
päin, etenkin siellä, missä jokien vettä käytetään teollisuuteen.
Varsinkin lohen ja forellin levenemisalueet ovat supistuneet, jota
vastoin petokaloin luku ehkä on enentynyt.

Mutta toisessakin suhteessa on Saksanmaan nykyinen eläimistö kultuurin
tuote. Samalla kun se on kultuurin kautta köyhtynyt, on se siitä
myös rikastunut. Melkein kaikki nykyiset kotieläimet ovat joko
ulkomaalaisia, taikka on niihin ainakin sekotettu ulkomaalaista verta.
Vapaista eläimistä on ihminen joko tahallaan taikka vasten tahtoaan
tuonut maahan kuusipeuran ja kaniinin, kotihiiren ja rotan, useita
käärmeitä ja kaloja. Valitettavasti on ihmisen tahtomatta liikkeen
mukana tullut maahan useita hyönteisiäkin; toisia on tullut sitä
myöden, kuin ihminen on luontoa muuttanut niitten elinehtojen
mukaiseksi. Metsäin harvennuttua on avoimille viljelysmaille muuttanut
aroeläimiä ja jyvänsyöjiä häviävien metsäeläinten sijaan. Iso trappi,
kuovi, useimmat leivot, kotivarpunen, viiriäinen ja pelinkanakin ovat
arvatenkin siten maahan muuttaneet, muita mainitsematta. Toisia lintuja
näyttää paraillaan muuttoa tekevän, kuten pieni trappi, arokana,
mehiläissyöjä y.m., jotka silloin tällöin pistäytyvät idästä Saksan
alueelle pesimään. Perhosista muutamat ehkä ovat saapuneet etelästä ja
kaakosta vasta sen jälkeen, kuin metsät olivat harvenneet. Toiset eivät
vielä ole päässeet Rheinistä, toiset eivät Elbestä yli. Kaloista on
karppi ihmisen toimesta kotiutunut Saksanmaan vesissä. Semmoiset
hyönteiset, jotka elävät maahan tuoduista viljelyskasveista, ovat
melkein varmaan maahan tulleet vasta sen jälkeen kuin nämä kasvit
itsekin. Lentosirkka on vasta muutamia vuosikymmeniä esiintynyt Rheinin
rannoilla, ei kuitenkaan niin suuressa määrin, että se olisi sanottavaa
vahinkoa tehnyt.


Wattimeren eläimistö.

Samoin kuin Pohjanmeren rannalla kuollut luonto pitää puoliaan ihmistä
ja hänen lannistamisyrityksiään vastaan, samoin eläväkin. Wattien
eläinmaailma on säilynyt alkuperäisempänä, kuin missään muualla
Saksassa. Tosin metsästäjiä siellä harhailee, käyttäen hyväkseen
vuoksivesien lomaa. Mutta heidän aikansa on rajotettu, surma uhkaa
jokaista, jonka meri yllättää vuoksen palattua. Nopeammin kuin
kilparatsu hyökkää vuoksi vuoronkuivalle, ja pohjaa risteilevät notkot
täyttyvät jo ennen kuin meri tuleekaan ja sulkevat myöhästyneeltä
paluumatkan.

Kun watti on kuivilla, niin vilisee sillä kaikenlaisia eläimiä,
varsinkin siivekkäitä, ravintoaan etsimässä. Illalla ja yöllä kuuluu
varsinkin sateitten edellä ilmassa kurmitsain vikinä. Ne ovat
kahlaajia; meren jättämät madot, simpukat ja äyriäiset ovat niitten
ravinto. Muuan niistä kääntelee nokallaan kiviä nurin ja korjaa niitten
alta piiloutuneet merieläimet. Ne ovat arkoja, erinomaisen vilkkaita
lintuja, alati valmiina tappeluun, alati varuillaan. Pelotta käyvät ne
kaikenlaisten rosvolintujen, varsinkin variksien ja lokkien kimppuun,
säikäytellen ainakin kovalla kirkunallaan niitä, joille eivät voi
mitään tehdä. Omituinen "sapelinoukka"-kahlaaja ei milloinkaan eroo
suolavedestä. Watti on sen oikea koti. Se on saanut nimensä omituisesta
sapelin tavoin ylöspäin kääntyneestä nokastaan. Luodeveden aikana se
ikäänkuin sorsa uiskentelee watille jääneissä lätäköissä ja kuopii
nokallaan ravintoa liejusta. Mutta vapaastikin uiskentelevia
vesieläimiä se omituisella nokallaan pyydystää. Vielä mainittakoon
watin kahlaajista harmaa haikara, joka matalista lätäköistä ja ojista
löytää runsaasti ravintoa.

Watin kauneimpia ja tavallisimpiakin lintuja on tulihanhi, nimensä
saanut tulipunaisesta rintajuovastaan. Tulihanhi pesii maakuoppiin,
käyttäen usein kaniinien ja muitten nelijalkaisten reikiä, mutta myös
ihmisen kaivamia. Näistä munat ja untuvat vähitellen varastetaan pois,
-- ei kuitenkaan kaikkia samalla haavaa, sillä muutoin lintu heittää
koko munimisen. Tulihanhi on niin rohkea, että se pelkäämättä tekee
pesänsä sekä ketun että mäyrän reikiin. Toisiakin hanhia watilla
lentelee, vaikka ne pesivätkin suolattoman veden rannoilla. Näitä
villihanhia pyydetään Syltin saarella siten, että maahan kaivetaan
allikko, johon johdetaan suolatonta vettä. Allikosta kaivetaan
kapenevia, pensasrantaisia ojia joka puolelle ja ojain päähän asetetaan
rysä. Aljot hanhet uivat allikosta näihin rysiin, joissa niitä
ruokitaan, ja niitten seurassa tulevat villihanhetkin satimeen
joutuakseen.

Lukemattomia lokkeja leijailee wattimeren päällä. Ne lentävät väsymättä
kaiket päivää, usein kaiket yötäkin, silloin tällöin vain laskeutuen
aalloille lepäämään. Paras lentäjä kaikista lokkilinnuista on
kalatiira. Tavallisin Pohjanmeren lokeista on harmaa lokki, jota
varsinkin ennen huviksi ammuttiin, vaikka se onkin ennemmin hyöty- kuin
vahinkolintu. Tosin se syö silloin tällöin kalankin, mutta vielä paljon
enemmän vahingollisia matoja ja äyriäisiä.

Talvellakin on wattimerellä vilkas elämänsä. Sinne saapuu silloin
summalta Pohjolan vesilintuja ja kahlaajia, lumivalkoisia jäälokkeja,
ruokkeja ja muita Jäämeren kesäasukkaita. Jäälautoilla istuskelee
laumoittain kuoveja, rannikon läheisyydessä uiskentelee monenlaisia
sorsia. Muitakin lintuja, jotka eivät oikeastaan wattiin kuulu, saapuu
sinne pyydysretkille. Varikset tulevat tänne simpukoita pyydystämään,
kohottaen niitä korkealle ilmaan ja pudotellen sieltä kiviin, jotta
kuori aukeaa.

Luodeveden aikana naiset ja lapset etsivät watilta hiekkamatoja, joita
käytetään täkynä. Verkoilla pyydystellään äyriäisiä. Ostereita taas
merroilla, joita laivat vetävät perässään.

Helgolannin mutkassa risteilevät suuret kalastajalaivastot kesän
talven, pyydystäen tuoretta kalaa. Nopeat höyryt sitä myöden
kuljettavat maihin saaliin, suurkaupunkeihin lähetettäväksi. Lohta ja
sampia saadaan joista, etenkin Rheinistä ja Elbestä, vaikkeivät ne
olekaan täällä niin kookkaita kuin Pohjolan merissä ja joissa.


Muuttolinnut Helgolannilla.

Saksanmaan kautta kulkee useita muuttolintureittejä. Niiden omituisista
suunnista on tahdottu päättää, että ne ovat lintujen säilyttämää
ikivanhaa perimätietoa niiltä ajoilta, jolloin merenranta ja vesistöt
kulkivat noiden suuntain seutuja. Varmaa on, että linnut mieluimmin
seuraavat juuri meren ja maan rajaa.

Merkillisin on muuttolintutulva Helgolannissa, saari on lintujen
suosituimpia lepoasemia matkalla. Sekä keväällä Pohjolaan mennessään
että syksyllä palatessaan ne siellä poikkeavat. Kello kymmenen aikaan
aamupäivällä on Helgoland silloin aivan mustanaan. Saarella
vikisee äärettömät joukot västäräkkiä, kivitaskua, uunilintua,
sinirintakerttua, sirkkua, kaikki saaren puutarhat ja vainiot ovat
täpösen täynnään lintuja, niitä vilisee kallioitten juurellakin ja
dyynillä pensaissa ja rantakauran seassa, etenkin kerttuja ja muita
laululintuja.

Suurenmoisin on tämä luonnonilmiö majakan luona yöllä. Koko avaruus
kohisee lukemattomien lentäjien läheisemmistä ja etäisemmistä äänistä.
Ikäänkuin sankan lumisateen taajoja hiutaleita kiehuu ilma täynnään
leivoja, kottaraisia, rastaita, seassaan kurmitsoita, rantaharakoita,
töyhtöhyyppiä, rantakiitäjiä ja kuoveja. Lukemattomia tuhansia lentää
majakkavalon ohi, mutta yhä uusia saapuu menneitten sijaan.
Suunnattomia varisparviakin näyttäytyy täällä muuttoretkillään. Tätä
ääretöntä lintutulvaa kestää kokonaisen syysyön ja usein montakin yötä
peräkkäin. Siitä saa vähän käsitystä siitä, kuinka lukemattomia
miljoneja lintuja muuttoaikana kulkee saaren ohi.


Lähteitä.

Geologinen puoli osaksi Kutzenin ja Steinecken ennen mainitun teoksen
mukaan.

Kasvisto esitetty etupäässä mukaillen R.H. Francin teosta: Das
Pflanzenleben Deutschlands.



KANSA JA ASUTUS.



SAKSAN KANSAN VARHAISEMPIA VAIHEITA.


Saksan kansan alkuainekset ovat ne germaniset kansat, joita asui
nykyisessä Pohjois-Saksassa ajanlaskumme alussa ja sitä ennenkin.

Yhä vielä ovat Saksan kansan hallussa pääasiassa samat alat kuin
puolenkolmatta vuosituhatta takaperinkin. Jonkun verran se on
itäpuolelta menettänyt alaa, mutta enemmän lisää voittanut lännestä ja
etelästä. Mutta noista vanhoista germanilaisista heimoista on
ainoastaan osa säilynyt nykyisessä Saksan kansassa. Toinen puoli
kansainvaelluksen myrskyissä tuhoutui tai upposi näkymättömiin
lahoovaan roomalaiseen maailmanvaltakuntaan. Näistä ei ole säilynyt
meidän aikoihin muuta kuin historian kertomus. Vieraat kansallisuudet
ovat hyväkseen käyttäneet niiden elinvoimat. Niiden korvaukseksi on
Saksan kansa voinut itseensä sulattaa jonkun määrän vieraita aineksia.
Se ei siis yhdistä itseensä koko vanhaa germanilaisuutta, eikä enää
edes ole aivan puhtaasti germanilainen.

Koetamme seuraavassa pääpiirteitä myöden luoda kuvan siitä, mitenkä
vaiheitten kautta noista aineksista on kehittynyt uudenaikainen
saksalainen kansallisuus ja vihdoin ehyt kansa.



Vanha Germania.


Koska ja milloin nykyisten saksalaisten esi-isät, vanhat germanit,
erosivat muista indo-europpalaisista kansoista, ja missä ero tapahtui,
sitä emme tiedä.


Germanien asuinpaikat.

Jo hyvin varhain, ennenkuin historian valo heihin lankee, näyttää
germanilaisia kansoja asuneen _alisen Weichselin ja Weserin välisissä,
ketojen, laajain metsäin ja soitten peittämissä maissa_, etelään päin
Keski-Saksan vuoristokynnyksen aarniometsiin saakka. Epäilemättä heillä
jo oli joltinenkin sivistys, kuvarikas kieli, jumaluususkon perusteet,
perheen ja suvun vahva järjestys, maanviljelyksen ensimäiset alkeet,
vaikka karjanhoito vielä olikin pääelinkeino. Arvellaan germanilaisen
asutuksen näillä seuduilla juurtuvan aina kivikauteen saakka. Toisia
germanilaisia heimoja oli muuttanut Skandinaviaan, Juutinniemelle ja
Tanskan saarille. Germanit jo varhain jakautuivat kolmeen pääryhmään,
pohjoisgermaneihin, heitä lähellä oleviin itägermaneihin ynnä
länsigermaneihin, jotka luultavasti erosivat melkoisesti molemmistakin.


Etelä-Saksan kelttiläiset.

Germanilaisten kansain historia kehittyy heidän suhteistaan Välimeren
edistyneihin sivistyskansoihin. Germanit saivat etelästäpäin ensimäiset
metalliesineet, antoivat hinnaksi etenkin meripihkaa, joka vanhalla
ajalla oli niin erinomaisen haluttua tavaraa. Tämän kaupan kautta, joka
luultavasti alkoi jo 600-luvulla e.Kr., Itä-meren eteläpuolella asuvat
kansat saivat täydellisempiä aseita. Mutta kauppa ei tapahtunut
suorastaan. Germanien ja Välimeren kansain välillä asui silloin leveä
vyöhyke kelttläisiä, samoin kuin Galliassakin. Keltiläisten kansain
hallussa oli Länsi-Saksa Weseriä myöden ja koko Etelä-Saksa.


Germanit alkavat liikkua.

Vuoden 300 vaiheilla e.Kr. tapahtui näiden maiden asutusoloissa
melkoisia muutoksia. Keltiläiset alkoivat siirtyä Etelä-Saksasta
Böhmiin, Mähriin ja Tonavaa pitkin alaspäin, etäisimmät aina Vähään
Aasiaan saakka. Länsigermanilaisia kansoja tunkeutui Keski-Saksan
vuoristokynnyksen, "Herkynisen metsän", laajain erämaitten kautta
keltien tiloille, _Khatit_ Hessiin ja _Markomannit_ Mainin maahan.
Toisia heimoja kulki Weserin poikki ja levitteli alojaan aina Rheinin
suupuoleen saakka, kukistaen sinne jääneet keltiläiset tähteet, joilta
he perivät suuren joukon tähän päivään saakka säilyneitä paikannimiä.
Pian alkoivat heidän himonsa kantaa kauemmaksi. _Kimbrit ja Teutonit_
tekivät retken aina Välimeren maihin saakka, jossa kuitenkin
roomalaiset lopulta v. 102 e.Kr. saivat heidät tuhotuksi. Siitä
huolimatta alkoi germanilaisia heimoja yhä enemmän kulkea Rheinin
poikki, alussa roomalaisten palkkasotureina. Heitä alkoi saapua niin
tulvimalla, että jo näytti siltä, kuin Gallia muuttuisi germanilaiseksi
maaksi. Tämän vaaran torjui Julius Caesar, karkottaen tunkeilijat
takaisin Rheinin taa. Näin olivat germanilaiset vähitellen levinneet
Rheiniin saakka, mutta monta vuosisataa saattoivat roomalaiset estää
heitä kauemmaksi pääsemästä.


Heimot.

Germanilaiset heimot elivät tähän aikaan vielä hajallaan, ilman
yhteisyyden tuntoa, ilman yhteistä nimeäkään. Nimitys "germanit" oli
arvatenkin keltiläisten antama, sana merkitsi "naapuria". Lähinnä
roomalaisia olivat Elben seuduilla länsigermanit, _Friisit, Haukit,
Kimbrit ja Saksit_. Rheinin keskijuoksulla asuivat oikealla rannalla ne
heimot, joita myöhemmin yhteisellä nimellä sanottiin Frankeiksi, ja
syvemmällä maassa, Hessissä, Harzin seuduilla ja Thüringissä Khatit,
Kheruskit ja Hermundurit. Sveevien nimityksellä käsitettiin osaksi
Khatteja, Hermundureja, Markomanneja ja muita heimoja. Nimitysten
määritelmä on häälyvä. Oderin ja Neissen itäpuolella asuivat Gootit ja
Vandalit, jotka sekä kielensä että tapainsa puolesta erosivat
länsigermaneista. Heidän silloiset asuinsijansa olivat germanien vanha
yhteinen kotimaa.

Roomalainen maailmanvaltakunta ei sanottavassa määrässä ulottanut
valtaansa näille germanien varsinaisille asuinsijoille. Rhein ja Tonava
olivat valtakunnan varsinaiset rajat, ynnä näitten välillä pitkä muuri,
joka lohkaisi germaneilta kappaleen Rheinin itäistä ja Tonavan
pohjoista rannikkoa. Tällä rintamalla kehittyi kautta vuosisatain
germanien ja roomalaisten seurustelu; milloin se oli rauhallista
kauppaa, milloin taistelua. Germanit vähitellen omaksuivat itselleen
roomalaista sivistystä, menettämättä kuitenkaan alkuperäistä
terveyttään, tarmoaan ja sotaista kuntoaan. Roomalaiset perustivat
pitkin Rheiniä ja Tonavaa suuria sotilasleirejä, suojellakseen rajaa
germanien hyökkäyksiä vastaan. Näistä leireistä vähitellen kehittyi
kaupungeita, jotka vielä tänä päivänä ovat olemassa ja osasta ovat
Saksan huomattavimpia. Semmoisia ovat Mainz (_Mogontiacum_), Köln
(_Colonia Agrippina_) ja Trier (_Augusta Treverorum_), Augsburg
(_Augusta Vindelicorum_), Bregenz (_Brigantium_) ja Wien (_Vindobona_).

Rooman valtakunta oli näin asettanut germanien leviämiselle kiinteät
rajat. Mutta sitä myöten kuin germanilaiset kansat lisääntyivät ja
vahvistuivat, alkoivat nämä rajat niitä yhä enemmän ahdistaa, kunnes he
valtaavalla rynnistyksellä ne murtivat.


Vanhain germanien yhteiskunnalliset olot.

Vanhat germanilaiset heimot elivät yksinkertaisissa patriarkallisissa
oloissa. Vapaat miehet olivat sotilaita. He hallitsivat kansaa, kävivät
sodat, metsästivät, mutta eivät puuttuneet maatöihin. Taloustyöt
kuuluivat vaimoille ja orjille. Orjat olivat sotavankeja ja näitten
jälkeläisiä. Vapaitten kesken kohosi jo aikaisin moniaita sukuja toisia
mahtavammiksi. Yhteiskuntalaitoksen alin yhdistymä oli _satakunta_
(Hundertschaft), johon kuului 120 vapaata sotilasta. Satakunta hallitsi
sille maanjaossa luovutettua yhteistä maata ja metsää. Se päätti
yhteisessä kokouksessa asioistaan. Luultavasti oli alkuaan kaikilla
heimoilla valittu kuninkaansa, mutta länsigermanilaisten heimojen
kesken kuninkuus jo aikaisin lakkasi, kansa vain sodaksi valitsi
_herttuan_ (heritogo). Rauhan aikana satakunnalla oli _ruhtinaansa_.
Satakunnittain lähdettiin sotaretkelle, tavalliset miehet jalan,
johtajat ratsain. Germanien sodankäynti ja aseet olivat kuitenkin
roomalaisten taktikkaan ja varustuksiin verraten vaillinaiset, eivätkä
he sen vuoksi pitäneet puoliaan tasaisessa taistelussa. Heidän
sotataitonsa oli sissisotaa, samoin kuin alkuperäisten kansain
yleensäkin. Laajoissa metsissään he väsyttivät roomalaisia legioneja,
tuhosivat niistä osan toisensa jälkeen, mutta suuremmissa tappeluissa
tavallisesti joutuivat tappiolle. Tämmöisen sissisodan kautta Armin
tuhosi roomalaisen sotapäällikön Varuksen armeijan Teutoburgin
metsässä, kun roomalainen lähti viemään maailman valtakunnan
rajapatsaita aina Elbeen saakka. Arminin voiton kautta pelastui
Pohjois-Germanian vapaus. Germanien kylät olivat siihen aikaan vielä
niin hatarasti rakennetut, että ne vihollisen lähestyessä voitiin
helposti hyljätä ja jättää hävitettäviksi, heimon peräytyessä metsiin
karjoineen, tavaroineen. Kun viljelys vielä silloin suureksi osaksi oli
kaskiviljelystä, niin oli enimmäkseen vaimokin mukana.

Ne tiedot, mitä meillä on vanhain germanien elämänlaadusta, perustuvat
etupäässä roomalaisen kirjailijan Tacituksen teokseen "Germania".
Tacitus kertoo monta piirrettä, jotka ovat omiaan suomalaista lukijaa
huvittamaan vertauskohtina. Vanhoilla germaneilla oli loitsu
ja runolaulu suuressa kunniassa. Runoja laulettiin uhreissa,
juhlatilaisuuksissa, perhejuhlissa, sotaan lähdettäissä. Itsenäisesti
germanit kehittivät vanhoja aarialaisia jumaluuskäsitteitä. Aasat
olivat hyvän, jättiläiset (_Thursen_, tursaat) pahan voimia. Vanhimpia
jumalia oli mannun jumala Mannus. Saksit, Sveevit ja Gootit palvelivat
toiskätistä taivaanjumalaa Tiuta, Frankit ja Longobardit toissilmäistä
Wodania. Punapartaista Donaria, joka oli ukonilman ja viljelyksen
jumala, aljettiin vasta myöhemmin palvella, viljelyksen kehittyessä.
Naisjumalat (Frija, Holda, Nerthus) näyttävät viittaavan yhteiseen
alkuperäiseen maaemon jumalattareen, joka oli taivaanjumalan puoliso.
Näitten ylijumalain ohessa uskottiin kaikenlaisiin haltijoihin, hyviin
ja pahoihin henkiin, "albeihin", "nikseihin" ja tonttuihin,
valkyrioihin ja nornoihin. Jumalanpalvelus tapahtui pyhissä lehdoissa.
Jumalan tahtoa ilmaisivat, tulevaisuutta ennustivat pyhät vaimot,
Wodanin valkoinen hepo hirnunnallaan, Donarin tammi kohinallaan ja
arpanappulat.

Toisen vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla germaniset kansat jälleen
yrittivät tunkeutua Rooman valtakunnan alueelle. Itäiset heimot,
Markomannit, Kvaadit, Hermundurit, Longobardit ja Vandalit hyökkäsivät
Tonavan yli ja tunkeutuivat aina Pohjois-Italiaan saakka (161-180)
j.Kr., mutta keisari Marcus Aurelius sai heidät vielä tungetuksi
takaisin Tonavan taa. Hänen poikansa Commoduksen täytyi kuitenkin jo
luovuttaa germaneille alueita Tonavan rannoilta, vaikka kuitenkin sillä
ehdolla, että tulokkaat tunnustivat Rooman ylivallan.


Germanien hyökkäykset.

Toiselta puolelta tapahtui Saksan sisäosissa toinen ratkaiseva kehitys.
Sikäläiset hajalliset heimot, joitten rajat raivauksen edistyessä yhä
lähenivät, yhtyivät uusiksi ryhmiksi, suuremmiksi heimoiksi. V. 213
esiintyivät Rheinin ja Tonavan välisen rajamuurin (_Limes_) seuduille
sveeviläiset _Alamannit_ (Schwaabit), joitten ydinkansa, Semnonit,
olivat Burgundien ahdistamina hyljänneet vanhat asuinsijansa Oderin ja
Elben välimailla. V. 240 vaiheilla saapuivat _Frankit_ Keski-Rheinin
varrelle. Hekin olivat uudempi, sekaantumisen kautta syntynyt heimo.
Toisia vähempiä heimoja yhtyi Sakseihin. Heimojen yhdysside oli vielä
löyhä, mutta yleensä ne nyt esiintyivät entistä yksimielisemmin
Roomalaisia vastaan ja Roomalle koitui siitä entistä suurempi vaara.

Weichselin suupuolesta Gootit levittelivät alojaan etelää kohti niin
tarmokkaasti, että he jo v:n 230 vaiheilla olivat saapuneet Mustalle
merelle, vallaten ajaksi suuren osan Balkanin niemimaatakin. Sieltä
heidät karkotettiin, mutta Dakian, keisari Trajanuksen perustaman
maakunnan, Gootit pitivät. Länsigermanit samoihin aikoihin kulkivat
rajamuurin poikki ja anastivat kaiken maan Rheiniin saakka. Vieläpä
Roomalaisten täytyi laskea satojatuhansia germanilaisia uudisasukkaita
Rheinin ja Tonavan poikkikin, Galliaan ja Pannoniaan, jotka ainaisten
sotain kautta olivat menettäneet suuren osan väestöstään. Rooman
rajamaakunnat täten vähitellen yhä enemmän germanilaistuivat. Sitä
myöden kuin Rooma alkoi armeijaansa palkata yhä enemmän sotaisia
germaneja, kasvoi näitten sananvalta itse maailmanvaltakunnassakin.
Toiselta puolen roomalainen sivistys yhä enemmän tunkeutui
varsinaiseen Germaniaan. Etelä-Saksan Alamannit muuttuivat kiinteäksi
maanviljelysväestöksi. Dakiassa Länsigootit niinikään vakautuivat maata
viljelemään ja kääntyivät kristinuskoon. Itägoottien mahti sitä vastoin
hävisi Venäjälle, jossa he olivat valtansa alle laskeneet suomalaisia
ja slaavilaisia kansoja.


Kansainvaellukset.

Tähän saakka germanit olivat Roomalaisilta vallottaneet ainoastaan
muutamia rajamaakuntia, ja jos kehitys olisi näin jatkunut, niin Rooman
valtakunta ehkä olisi vähitellen voinut ne itseensä sulattaa ja
yhdistää. Hunnien hyökkäys mursi kuitenkin kehityksen ja sai aikaan
kansainvaellukset. Suuriin kansainvaelluksiin otti etupäässä osaa
paimentolaiskannalla eläviä itägermaneja. Länsigermanit sitä vastoin,
jotka jo olivat paikoilleen kiintyneet, eivät lähteneet vaelluksille,
vaan pysyivät tiloillaan, hiljalleen vain levitellen alojaan
roomalaisiin rajamaihin. Tämä perusteellinen ero ratkaisi
germanilaisten kansain kohtalon. Itägermanilaiset kansat upposivat
roomalaiseen maailmaan, verestäen sitä, mutta muuttamatta sen
kansallista luonnetta. Länsigermanit sitä vastoin säilyttivät maansa,
ottivat lisää vain sen verran, kuin saattoivat sulattaa, ja perustivat
sen kautta Saksan kansan.

Suuret kansainvaellukset alkoivat sen kautta, että Hunnit kukistivat
Gootien valtakunnan, Itägootit seurasivat Hunneja liittolaisina heidän
retkillään. Pakanalliset Länsigootit koettivat turhaan tehdä
vastarintaa, kristilliset Länsigootit pakenivat Rooman alueelle, jossa
he, Roomalaisten kanssa riitaannuttuaan, vuosikausia ryöstivät Balkanin
pohjoisia maakuntia. Lopulta heille annettiin nykyisessä Bulgariassa
asuinsijat. Pienempiä itägootilaisia partiokuntia sijotettiin aina
Vähään Aasiaan saakka. Pakanalliset Länsigootit hyökkäsivät Italiaan,
joutuen sieltä Galliaan, jota heitä ennen Vandalit ja Kvaadit olivat
hävitelleet. Lopulta nämä kansat hyökkäsivät Espanjaan ja jakoivat sen
keskenään, mutta olivat liian vähälukuiset sille kansallista leimaa
antaakseen. Myöhemmin Länsigootit keisari Honoriukselta saivat
Etelä-Galliankin, jota he keisarin nimessä hallitsivat. Burgundit,
jotka sillä välin olivat asettuneet Rheinin vasemmalle rannalle,
Wormsin seuduille, pakenivat Hunnien edellä Koillis-Galliaan, jossa
Bourgognen maakunta vielä tänä päivänä kantaa heidän nimeään. Osa
Vandaleista päätyi aina Pohjois-Afrikaan, perustaen siellä valtakunnan,
mutta kadoten lopulta kokonaan maan entisiin asukkaihin.

Näin oli koko Länsi-Rooman keisarikunta, Italiaa lukuun ottamatta,
joutunut itägermanilaisten kansain haltuun. Se tapahtui vallotuksen
kautta, mutta lopulta vallotukset sopimuksien kautta vahvistettiin.
Vallottajista tuli uusi ylimysluokka. Ratkaisevassa kamppailussa
Attilaa vastaan Roomalaiset ja germanilaiset vallottajat taistelivat
yksistä puolin länsimaisen sivistyksen ja kristinuskon puolesta,
voittaen arojen vallottajan Pohjois-Ranskassa, Katalaunisten kenttäin
valtaavassa kansaintappelussa (451). Itägootit vihdoin v. 493
valtasivat Italian, kukistaen germanilaisen palkkasoturijoukon
perustaman väliaikaisen valtakunnan. Heidän valtakuntansa kukistuttua
Longobardit perustivat Pohjois-Italiaan valtakunnan, joka oli
pitkäikäisempi.

Siten oli vihdoin koko Länsi-Rooma hajaantunut germanilaisiksi
valtakunniksi, joissa vähälukuinen germanilainen ylimystö hallitsi
sivistyneempiä varsinaisia asukkaita ja näihin vähitellen suli. Mutta
Rooman keisarikunnan käsite siitä huolimatta eli, ja myöhemmin koitti
se aika, jolloin se jälleen uusittiin, vaikka sen painopiste moneksi
ajaksi siirtyi Alppien pohjoispuolelle, Saksaan.


Pohjois-Saksan slaavit.

Saksan kansa -- jos tällä nimityksellä käsitämme kaikkia vanhan
Germanian kansoja, -- menetti näitten vaelluksien kautta suuren osan
väestöstään ja samalla alueestaan. Koko maa Elben itäpuolella,
Germanien varsinainen kantamaa, jäi autioksi, ja hyljätyille tiloille
muutti vähitellen slaavilaisia kansoja. Tämä muutto alkoi jo viidennen
vuosisadan toisella puoliskolla ja sitä jatkui, kunnes lopulta koko
Pohjois-Saksa Saksien aluetta myöden oli slaavilaisten kansain vallassa
ja osaksi on niitten hallussa pysynyt näihin päiviin saakka.

Länsigermanit hajottivat voimiaan ainoastaan Englannin vallottamiseksi.
Osa Angleista ja Sakseista laski Juuttien avulla tämän maan valtansa
alle, mutta tekivät työnsä niin perusteellisesti, että Englannista sen
kautta tuli germanilainen maa.


Länsigermanit.

Vakiintuneet länsisaksalaiset heimot levittelivät alueitaan vallottavan
uudisasutuksen kautta. _Friisit_, jotka pitivät hallussaan koko
Pohjanmeren rannikkoa, marsheja ja saaria, ovat uskollisesti näitä
asuinpaikkojaan säilytelleet kautta aikain. Heidän takanaan
mannermaalla Saksit laskivat alleen koko maan Elben ja Emsin soitten
välillä, etelää kohti aina Werran ja Fuldan yhtymäkohtaan saakka.
Näitten eteläpuolella vallitsivat _Thüringiläiset_, vanhat Hermundurit,
aluetta Harzin, ylisen Tonavan, Elben keskijuoksun ja Werran välillä.
Alppien eteismaahan ja yleensä Keski-Tonavan väettömiksi joutuneihin
seutuihin taas muuttivat Böhmistä v:n 500 vaiheilla Markomannit, saaden
uudesta kotimaastaan _Bajuvarien_ nimen. Bajuvarit anastivat koko maan
Fichtelgebirgestä Alppien harjanteihin saakka, jopa toisin paikoin
tunkeutuivat Alppien eteläpuolisiinkin laaksoihin. Heidän uudet
naapurinsa, Alamannit, olivat yhdessä Schwaabien kanssa käyttäneet
hyväkseen roomalaisen vallan kukistumista Galliassa, kulkeneet Rheinin
poikki, anastaneet Ylä-Rheinin laakson Vogeseja myöden, ja etelään päin
tunkeutuneet aina Alppien harjanteille saakka. Heidän pohjoispuolellaan
olivat Frankit, jotka jakautuivat kahteen osaan. _Salilaiset Frankit_
asuivat alisen, _ripuariset Frankit_ keski-Rheinin varsilla. Hessissä
asuvain Khattien avulla he olivat levitelleet alojaan yhä kauemmaksi
Galliaan. Salilaiset Frankit (Batavit, Sigambrit y.m.) anastivat
koko nykyisen Alankomaan ja Brabantin. Ripuariset Frankit taas
vallottivat Maasin ja Moselin seudut Trieriin saakka. Riutunut
roomalais-keltiläinen väestö kaikkialla kukistettiin ja sulatettiin,
joten nämä maat kokonaan germanilaistuivat ja kasvoivat yhteen vanhan
germanilaisen kantamaan kanssa.

Mutta se mitä lännessä voitettiin, saman verran idässä menetettiin.
Koko maa Elben itäpuolella menetettiin slaavilaisille kansoille.
Ainoastaan muutamia pieniä tähteitä germanilaisista heimoista oli sinne
vielä jäljelle jäänyt, kuten silingiset Vandalit, joitten nimen
nykyinen Schlesia on säilyttänyt. Viidennen vuosisadan keskivaiheilta
saakka Vendit anastivat Pohjois-Saksan alangon Elbeen saakka. Böhmi,
Markomannien vanha kotimaa, josta helpoimmin olisi voinut tulla
germanilaisen valtakunnan keskusmaa, joutui Tshekkien haltuun. Mähri ja
Itä-Alpit aina Draun laaksoon saakka saivat niinikään slaavilaisen
väestön.

Vain puolet vanhasta Germaniasta oli siten kuusi saksalaista heimoa,
Friisit, Saksit, Thüringiläiset, Baijerilaiset, Alamannit ja Frankit,
säilyttänyt hallussaan. Ja nämäkin heimot erosivat vielä toisistaan
jyrkästi sekä kielen, että oikeuden ja tapain puolesta. Noin v:n 600
vaiheilla alkoi kieli kehittyä siihen suuntaan, että pohjoinen ja etelä
yhä enemmän vieraantuivat toisistaan. Saksalaisilla heimoilla tuskin
oli keskenään minkäänlaista yhteyttä. Ja erinomaisen sitkeään nämä
heimot pitivät kiinni erikoisuudestaan, ennenkuin ne kiintyivät yhdeksi
kansaksi.



Frankkien valtakunta.


Ensimäinen germanilainen valtakunta syntyi pohjalle, jolla nykyään on
kaksi vastakkaista suurvaltaa: Ranska ja Saksa. Tämän valtakunnan
entiset pääosat ovat molempien uusien valtakuntien rajamaat. Se ei
kuitenkaan ollut pitkäaikainen, vaikka ajoittain hyvinkin laaja.
Maantieteelliset ja kansalliset olot piankin erottivat Ranskan
varsinaisista germanilaisista alueista.


Merovingit.

Frankkien valtakunnan perusti ensimäisen vuosituhannen keskivaiheilla
saalilaisten Frankkien ruhtinas Klodvig. Vallotettuaan Pohjois-Ranskan
hän valitsi Parisin pääkaupungikseen, kukisti Alamannit, lannisti
Burgundien valtakunnan alaisekseen, riisti Länsigooteilta Loiren ja
Garonnen välisen maan ja pakotti lopulta ripuarisetkin Frankit
tunnustamaan ylivaltansa.

Klodvig ja osa hänen kansastaan kääntyi kristinuskoon. Vasta tämän
jälkeen alkoi kristinusko saada jalansijaa pakanallisten germanien
kesken.

Klodvigin jälkeläisten aikana tämä uusi valtakunta yhä laajeni
germanilaiselle alueelle. Sekä Thüringiläisten että Baijerilaisten
täytyi alistua. Ainoastaan Saksit ja Friisit säilyttivät vapautensa.


Karolingit.

Mutta näidenkin kansain vuoro lopulta tuli, vaikka vasta uuden
hallitsijasuvun toimesta. Ensinnä Friisit lannistettiin. Kaarlo Suuri
lopulta kukisti Saksit (v. 804), pakotti heidät kääntymään
kristinuskoon ja yhtymään valtakuntaansa. Kun Baijerilaisetkin oli
siihen lopullisesti liitetty, niin Frankkien valtakunta käsitti sekä
kaikki varsinaiset germanilaiset kansat, että enimmät semmoisetkin
maat, joita germanit kansainvaelluksen aikana olivat alleen laskeneet,
vieläpä uusiakin maita. Siihen kuuluivat kaikki Länsi-Rooman
keisarikunnan maat Välimeren pohjoispuolella -- lukuun ottamatta
Iberian niemimaata, jonka maurit olivat vallottaneet -- ja lisäksi
avaralta maita alisen ja keskisen Rheinin itäpuolella. Pohjois-Saksan
alangolle muuttaneet slaavitkin tunnustivat Kaarlo Suuren ylivallan,
vaikka ylläpitävätkin täydellistä sisällistä itsenäisyyttä. Tämän
kehityksen päätteeksi uuden maailmanvaltakunnan hallitsija myös
kruunautti itsensä Rooman keisariksi. Länsi-Rooman keisarikunta oli
siten muodollisestikin jälleen henkiin herätetty, mutta sen voiman
keskusta oli siirtynyt Välimeren rannoilta kauas pohjoiseen. Kaarlo
Suuri muutti hovinsakin romanilaiselta alueelta germanilaiselle,
Aacheniin.


Läänityslaitoksen kehitys.

Tämä nopea valtiollinen kehitys sai vähitellen germanilaisten kansain
sisällisissäkin oloissa aikaan perinpohjaisia muutoksia, jotka
vuorostaan jälleen ohjasivat valtiollisen kehityksen uudelle tolalle.
Nämä muutokset saivat alkunsa niissä maissa, joihin germanilaiset
vallottajat asettuivat hallitsemaan roomalais-keltiläistä väestöä,
saattaen tämän tavallaan epäitsenäiseen asemaan. Germanilaiset
ylimykset, jotka ennen olivat hallinneet vapaata kansaa, saivat siellä
haltuunsa suuria maaomaisuuksia ja orjuutetun kansan ja säilyttivät
olot yleensä edelleenkin samalla kannalla. Mutta ei sillä kyllä, he
pyrkivät saattamaan olot varsinaisissa germanilaisissakin maissa
samalle tasalle. Muutamat suvut kokosivat vähitellen yhä enemmän maita
haltuunsa ja vapaat maanviljelijät joutuivat heistä riippuvaisiksi.
Heidän täytyi ottaa viljelemänsä maa _lääninä_ vastaan ylimyksiltä.
Siten syntyi vähitellen läänityslaitos, roomalaisten maaomistusolojen
ja germanilaisten sotilaskuuliaisuuskäsitteitten yhteensulattamisesta.
Tämä järjestelmä syntyi seka-alueella, mutta valtakunnan laajentuessa
se siirtyi varsinaisiin germanilaisiinkin maihin.

Karolingien ajalla kruunu virkamiestensä kautta ja kirkon avulla
hallitsi maata. Mutta kuta enemmän läänityslaitos kehittyi, sitä
enemmän kruunu menetti välitöntä valtaansa, hallitsija muuttui vain
ylimäiseksi lääniherraksi. Ja kun kirkkokin alkoi esiintyä yhä
itsenäisemmin, niin kehittyi valtakunnassa vallan kolmia jako, joka
kauan ylläpiti ainaisia sisällisiä ja ulkonaisia riitoja ja esti ehjiä
valtakuntia syntymästä. Nopeimmin kokoontui Ranska, roomalaisten
valmiiksi tasottama maa. Sitä kauemmin Saksa poti ainaista ristiriitaa,
vaikka saksalaisellakin alueella syntyi valtakunta. Se tosin saavutti
melkoisen ulkonaisen mahtavuuden, mutta pysyi sisällisesti hajanaisena
ja siitä syystä ainaisten mullistusten alaisena.


Frankkien valtakunnan hajoaminen.

Kaarlo Suuren kuoltua Frankkien laaja valtakunta viipymättä hajaantui.
Se käsitettiin hallitsijasuvun omaisuudeksi, joka kulki perintönä ja
palstotettiin perillisten kesken ikäänkuin suuret tilukset. Jotenkin
pian näissä jaoissa kuitenkin luonnollisista maantieteellisistä syistä
pääsi valtaan ryhmitys jonka pohjalle sitten myöhemmin uuden ajan
valtakunnat muodostuivat. Valtakunnan läntinen puolisko,
pääasiallisesti nykyinen Ranska, pysyi yhtenä kokonaisuutena, sen
itäpuoli, varsinaiset germanilaiset maat toisena ja näitten välillä
ulottui Pohjanmerestä pitkin Rheiniä aina Italiaan saakka välimaa, joka
ei kauaakaan voinut pysyä itsenäisenä valtakuntana mahdottoman
maantieteellisen muotonsa vuoksi. Siitä tuli molempien naapurien
välille ainainen riitamaa.



Saksalais-roomalainen keisarikunta.


Ranska kokoontui ja vahvistui verraten nopeaan, mutta Kaarlo Suuren
valtakunnan germanilaiset osat elivät enimmäkseen ainaisessa
sekasorrossa. Sen verran oli kuitenkin valtakunta-aate päässyt
juurtumaan, että yhteisen hallitsijan tarpeellisuus tunnustettiin,
etenkin viikinkien tehdessä pohjoisesta tai madjaarien idästä
ryöstöretkiään syvälle saksalaisiin maihin. Hallitsijan valitsivat
ruhtinaat, mutta hänen valtansa riippui etupäässä siitä, kuinka paljon
hän osasi koota itselleen omia personallisiakin läänimaita. Milloin
hallitsijan personallinen mahti oli suuri, silloin hän saattoi verraten
tarmokkaasti valtakuntaansakin hallita, milloin se heikkeni, silloin
kohosivat toiset ruhtinaat häntä vastaan ja sekä hallitsijasuvut että
hallitsijat nopeaan vaihtelivat. Mutta täten kuitenkin syntyi
valtakunta, joka sisällisestä hajanaisuudestaan huolimatta ulkonaisesti
varttui Europan mahtavimmaksi. Syntyi Saksalais-roomalainen
keisarikunta, suureksi osaksi kirkon avulla. Se käsitti pääasiassa
samat maat kuin Kaarlo Suuren valtakunta, Ranskaa lukuun ottamatta,
joka oli pysyvästi eronnut.


Saksilaiset keisarit.

Henrik I alkoi saksilaisten keisarien sarjan. Hänen kauttaan vallan
painopiste siirtyi Pohjois-Saksaan Saksien heimoon, ja tätä seikkaa on
etupäässä kiittäminen siitä, että uusi valtakunta niin nopeaan
voimistui ja vakaantui. Ennen kaikkia muita saksalaisia heimoja ovat
juuri käytännölliset Saksilaiset osottautuneet kykeneviksi valtakuntia
perustamaan -- ei ole sattuma, että heidän keskuudestaan myöhemminkin
ovat syntyneet Saksan etevimmät valtiomiehet. Henrik I:sen aikana
alkoivat Saksalaiset idässä vallata takaisin germanien vanhoja
asuinmaita, jotka oli kansainvaelluksessa menetetty slaaveille.
Pohjois-Saksan slaavilaisten maita vollotettiin ja jaettiin
läänityksinä saksalaisille ruhtinaille, linnoja rakennettiin. Henrikin
seuraajan, Otto Suuren, aikana valtakunta jo lähenteli Kaarlo Suuren
aikaista mahtavuutta. Nykyisen Ranskan alueista liitettiin Burgundi
valtakuntaan, joten saatiin leveämpi tie Italiaan. Siellä Otto Suuri
kruunautti itsensä Longobardien kuninkaaksi. Madjaarit hän voitti
Baijerissa Lechin kentällä niin perinpohjin, etteivät he sen koommin
uskaltaneet Saksan alueelle tunkeutua. V. 962 Otto antoi kruunata
itsensä Roomassa saksalais-roomalaisen valtakunnan keisariksi.

Otto Suuren seuraajain aikana valtakunnan painopiste jälleen alkoi
siirtyä etelään, lähemmäksi Italiaa, jonne vanhempi sivistys, vanha
roomalainen loisto, kehittyneemmät olot ja kirkon mahti yhä
houkuttelivat saksalaisia. Sen kautta hallitsijan mahti Saksassa
itsessään jälleen heikentyi, eripuraisuus synnytti ainaisia sisäisiä
sotia, kukistetut slaavit tekivät kapinan ja ajoivat pois saksalaiset
isäntänsä, ja pitkät ajat kului, ennenkuin heidät voitiin uudelleen
lannistaa. Saksin jälkeen tuli Frankista, s.o. keskisen Rheinin, Mainin
ja Neckarin maista valtakunnan päämaa.

Henrik III laajensi valtakuntaa melkoisesti kaakkoon päin, vallottaen
nykyisen Itävallan maat Tonavan rannalta ja hetkeksi kukistaen
unkarilaisetkin.

Saksalais-roomalainen valtakunta nautti näihin aikoihin lähes
vuosisadan melkoista turvallisuutta ulkonaisia vihollisia vastaan ja
siitä oli seurauksena eräs kehitys, joka pysyvällä tavalla laajensi
saksalaisten kansallisia alueita. Suurien maanomistajien, sekä
kirkollisten että maallisten johdolla ryhdyttiin uutterasti levittämään
sekä sisällistä että ulkonaista uudisasutusta. Vuoden 1100 vaiheilla
oli vähitellen uudisasutus edistynyt Harzin, Thüringerwaldin ja
Böhmerwaldin metsäisiin sisäosiin saakka. Ulkomainen siirtolaisuus
ohjautui etenkin Tonavan slaavilaisiin maakuntiin. Nykyiset Itävallat
raivattiin metsistä kukoistavaksi saksalaiseksi viljelysmaaksi.
Itä-Alpeissa saksalainen uudisasutus ei sitä vastoin edistynyt
pidemmälle kuin Salzburgiin ja Drauhun, koska siitä itäänpäin
unkarilaiset yhä häiritsivät asutusta. Kaikkialla harvanlainen
slaavilainen väestö lannistettiin ja suli vähitellen kokonaan
saksalaisiin. Tällä siirtolaisuudella on ollut Saksan kansan
kohtaloihin sangen ratkaiseva merkitys, sillä sen kautta kansa yhä
enemmän jakautui kahden painopisteen välille. Etelä-Saksa ja
Pohjois-Saksa yhä selvemmin erosivat toisistaan ja kävivät sitten
myöhemmin erilaisia kohtalojakin kohti.


Saksalaisen kultuurin alkuajat.

Saksalaisten heimojen talous, itse valtionkin, talous oli näihin saakka
ollut enimmäkseen luonnontalouden kannalla. Maanviljelys oli
pääelinkeino, maaomaisuus tärkein omaisuuden muoto, yksinpä
valtakunnankin tulojen pohjana. Vähitellen alkoivat olot kehittyä,
Italian edistyneen kultuurin ja taajain sotaretkien vaikutuksesta sekä
ulkonainen että sisäinen liike elpyä. Siellä täällä kirkollinen
taideteollisuus jo pyrki tyydyttämään laajempiakin kuin kirkon omia
tarpeita. Pohjois-saksalaiset kauppiaat yhtyivät "killoiksi",
käydäkseen vaaranalaista ulkomaista kauppaa yhteiseksi eduksi tai
vahingoksi. Vähitellen alkoivat saksalaiset alukset Slesvigistä käsin
näyttäytyä Itämerelläkin, joka siihen aikaan oli ollut yksinomaan
Skandinavien ja slaavilaisten kansain hallussa. Eteläsaksalaiset
kauppiaat taas, etenkin Regensburgista, ylläpitivät liikettä Unkariin,
Puolaan, Preussiin ja Venäjän Kieviin. Alppien poikki kuljettiin sekä
roomalaisten solateitä, että uudempia polkuja pitkin Lombardiaan.
Sisällinen kauppaliike vähitellen elpyi, muodostui melkoisia
markkinapaikkoja, jotka samalla olivat rahapaikkojakin, kuten Erfurt,
Würzburg, Regensburg, Augsburg, Konstanz, y.m. Nopeaan vaurastuivat
varsinkin Rheinin kaupungit. Mutta itävaltalaisissa siirtomaissakin
muodostui melkoisia saksalaisia kaupungeita. Erikoisen aseman
saavuttivat jo silloin kaupan alalla juutalaiset, sillä ainoastaan he
saivat tehdä rahakauppaa, s.o. lainata pääomia, koska kirkko kielsi
kristittyä ottamasta rahoistaan korkoa. Juutalaisista siten tuli
välttämättömiä välimiehiä, jotka kuningas itse otti suojeluksensa
alaisiksi, vaikkei heille myönnetty samaa ihmisarvoa kuin kristityille.
Heitä tarvittiin, mutta halveksittiin. Siitä pitäen on juutalaisilla
ollut Saksassa suuri rahamahti.

Italialaisen esimerkin mukaan alkoi näihin aikoihin rakennustaidekin
Saksassa kehittyä. Se tapahtui melkein yksinomaan kirkon ansiosta.
Vanhat kirkot ja luostarit, joista suuri osa vielä oli puusta
rakennettu, hylättiin kokonaan ja niitten sijaan rakennettiin mahtavia
kivirakennuksia tornineen ja tapulineen. Näiden rakennusten malli oli
vielä kauan kauttaaltaan romanilainen. Semmoisia vanhoja rakennuksia on
meidän aikoihin saakka säilynyt varsinkin Harzin ympäristössä,
(Goslarissa, Hildesheimissä y.m.), jossa saksilaiset keisarit pitivät
hoviaan, Frankkien alueella taas Bambergissä, Mainzissa, Limburgissa,
Speierissä, Trierissä ja Kölnissä. Rakennusmestarit ja osasta
työmiehetkin olivat kirkon miehiä, vanhimmat julkiset rakennukset
temppeleitä. Korkeakin aateli tyytyi melko kauan asumaan
yksinkertaisissa puisissa linnoissa. Ensimäisen komean kuninkaallisen
tiluslinnan, "pfalzin", rakensi Henrik III Goslariin.

Opetus ja tiede olivat kokonaan kirkonmiesten käsissä ja enimmäkseen
kirkkoa tarkottivatkin. Onneksi oli, että kirkko tämän ohella otti
suojelukseensa vanhat latinalaiset kirjailijatkin, jäljentäen ahkeraan
heidän teoksiaan. Se tapahtui osaksi siitä syystä, että latinankieli
oli kirkon kieli ja sen monipuolinen tunteminen sen vuoksi
kirkonmiehille välttämätöntä. Luostareissa kirjotettiin ne
historiallisetkin teokset, jotka ovat jälkimaailmalle säilyttäneet
näitten vaiherikkaitten aikain tapauksia.

Mutta niinäkin sekavina ja melskeisinä aikoina, jotka nyt seurasivat,
siihen saakka kunnes Hohenstaufit jälleen kohottivat keisariuden,
edistyi sisällinen kehitys ripeästi, ehkäpä osaksi juuri niitten
johdosta. Parempaa turvallisuutta nauttiakseen alkoivat kaupungit yhä
enemmän sisällisesti järjestyä ja älytä yhteisen avun tarpeellisuuden.
Kaupungeissa alkoi jälleen voimistua kansalaisvapaus, joka maaseudulla
oli maaorjuuteen tukahutettu. Kaupungeissa kehittyi vapaa porvaristo.
Varhaimmin pääsivät kaupungit monine teollisuuksineen ja liikkeineen
kehittymään Flanderissa, alasaksalaisella, vaikka Ranskaan kuuluvalla
alueella, jossa Itämaitten ja Välimeren kauppatiet yhtyivät. Flanderin
kaupungit ensimäiseksi taivuttivat lääniherransa myöntämään itselleen
sisällisen oikeudenhoidon ja hallinnon. Saksassa kävi kehitys samaan
suuntaan, ensinnä Rheinin varrella, joka oli maan tärkein kauppatie.
Tosin ruhtinaitten yliherruus edelleenkin tunnustettiin, mutta omassa
hallinnossaan kaupungit niin nopeaan kehittyivät, että ne pian
saattoivat menestyksellä kapinoida, päästäkseen kokonaan vapaiksi
lääniherroistaan, suorastaan kruunun vallanalaisuuteen. Kruunulle
puolestaan oli tämmöinen kehitys kylläkin edullinen, koska se sai
kaupungeista vastapainoa sekä hengellisten että maallisten ylimysten
pyyteitä vastaan.


Hohenstaufit.

Fredrik Barbarossan, ensimäisen Hohenstaufin, noustessa
valtaistuimelle, joutui vuorostaan Swaabin herttuakunta valtakuntaa
johtamaan. Sen asema oli välittävä. Toinen puoli kuului Rheinin maihin,
toinen puoli Tonavan laaksoon. Ainoastaan Koillis-Saksan kohtaloita oli
täältä vaikea ohjata, ja ne sen vuoksi kehittyivätkin itsenäisesti.
Keisarin huomio enimmäkseen kääntyi edelleenkin Italiaan.

Läänityslaitos oli näihin saakka kehittynyt korkeimmilleen. Saksassa
vallitsi nelinkertainen läänityskerrosjärjestys. Keisarilta sai
lääninsä ainoastaan puolentoistakymmentä ruhtinasta, näitten vasalleja
olivat alemmat lääniherrat. Keskiaikainen ritarilaitos tapoineen, joka
oli ensin kehittynyt Ranskan puolella, yhdistäen toiselta puolen
romanilaisen hienostuksen, toiselta puolen germanilaisen uskollisuuden
lääniherraa kohtaan, levisi Saksaankin, ja sen mukana alkoi tuo
suurenmoinen linnanrakentaminen, jonka jälkiä vielä tänäpäivänä näkyy
melkein jokaisessa saksalaisessa maisemassa. Saksan ritaristo ei asunut
kaupungeissa, kuten Italian, vaan maatiloillaan. Se oli tähän saakka
tyytynyt avoimeen matalaan maalaiskartanoon, mutta nyt aljettiin
kaikkialla rakentaa mahtavia, muureilla suojeltuja linnoja.
Vilkkaimmillaan oli linnain rakentaminen varsinkin yhdennellätoista
vuosisadalla. Tuhansittain niitä kohosi kaikkiin Saksanmaan ääriin.

Ritarielämä kohosi varsinkin ristiretkien innostuksen vallitessa
korkeimpaan loistoonsa. Samaan aikaan oli Saksan keisarikunta
kehittynyt mahtavimmilleen. Molemmatkin esiintyivät koko loistossaan
niissä juhlissa, jotka vietettiin Mainzissa v. 1184, sen johdosta että
Fredrik Barbarossan molemmat pojat lyötiin ritareiksi. Tilaisuuteen oli
saapunut koko länsimainen ritaristo loistavine saattoineen. Kaikkiaan
oli Mainzissa koolla noin 70,000 ritaria, muuta väkeä mainitsematta.
Kaikki eivät likimainkaan saaneet kaupungissa asuinsijoja, vaan
ulkopuolelle oli rakennettu varta vasten toinen kaupunki, joka oli
täynnään telttoja, väliaikaisia huoneita ja varta vasten rakennettuja
palatsejakin.

Mutta juuri läänityslaitoksen kiinteä rakennus suuressa määrin vaikutti
siihen, että hallitsijat koettivat saada Italian yhä lujemmin
valtoihinsa. Italiassa ei tämä järjestelmä ollut yhtä syvälle
lujittunut, siellä sen vuoksi hallitsijan valtaa voitiin helpommin
vahvistaa -- samoin kuin oli Ranskassakin tapahtunut. Italiaa
Hohenstaufit sen vuoksi pitivät valtansa päämaana. He tosiaan saivatkin
lopulta koko Italian valtansa alle, kun normannien perustama
Sisiliankin valtakunta naimisen kautta joutui heidän haltuunsa. Mutta
kuta enemmän keisarit puuhasivat Italiassa, sitä enemmän Saksan
pikkuruhtinaat, hengelliset ja maalliset, pääsivät itsenäistymään. Jos
Hohenstaufit olisivat voineet laskea koko Italian pysyvästi välittömän
valtansa alle, niin he ehkä olisivat voineet sieltä käsin vahvistaa
valtaansa Saksassakin ja lujittaa saksalaisetkin maat yhdeksi
kokonaisuudeksi. Mutta heidän valtansa pysyi Italiassa yhtä epävarmalla
pohjalla paavin vastarinnan kautta, ja kun Pohjois-Italian kaupunkien
voimistuttua molempain valtakunnanosain välinen yhteys katkesi, niin
hajosi lyhyen, vaikka loistavan ajan elettyään Saksalais-roomalainen
keisarikunta.


Koillis-Saksan saksalaistuminen.

Saksan valtakunnan perustuksia ei laskettu Italiassa, vaan kaukana
valtakunnan koillisosassa, eivätkä niitä laskeneet Hohenstaufikeisarit,
vaan heidän kanssaan kilpaileva Welfien mahtava ruhtinassuku, joka oli
saanut elinvoimaisen Saksin valtaansa.

Ristiretki-into oli ensimäisenä syynä siihen, että saksilaisen
ritariston toimintatarmo itäkulmalle kääntyi. Ne, jotka eivät
seuranneet keisaria ristiretkelle Pyhälle maalle, koettivat sen sijaan
levittää uskoa Pohjois-Saksan slaavilaisten kesken, ja tästä
uskonsodasta kehittyi tuo suuripiirteinen uudisasutus- ja
siirtolaisliike, jota Saksan on tänä päivänä kiittäminen siitä, että se
paikka, jossa nykyään valtakunnan pääkaupunki seisoo, on saksalaista
seutua. Henrik Leijona vallotti Obotritien maan Peeneä myöden
Tanskalaisten avulla (1160-1166), Tanskalaiset vähän myöhemmin
vallottivat Vendeiltä Rügenin ja tekivät siten lopun heidän
merirosvouksistaan. Albrecht Karhu anasti Brandenburgin, puolalainen
Schlesia erosi vapaaehtoisesti Puolasta, vaikka pysyikin edelleen
puolalaisten ruhtinaitten vallassa. Mutta ei ainoastaan valtiollisiin
saavutuksiin tyydytty. Nämä alueet myös uudisasutuksen kautta
saksalaistuivat. Slaavilainen asutus olikin täällä ylen harva,
ainoastaan parempia maita viljeltiin, metsämaat ja suot olivat
koskematta. Vallotettuihin maihin alkoi virrata ehtymätön
siirtolaistulva varsinaisista saksalaisista maakunnista, Frankista,
Alankomaista, jotka silloin vielä kuuluivat valtakuntaan, Westfalista,
Thüringistä. Siirtolaisia houkuttelivat varsinkin vapaammat olot,
parempi omistusoikeus, itsenäisempi sisällinen hallinto, jotka heille
luvattiin uusissa maissa. Osa slaavilaisista asukkaista muitta mutkitta
ajettiin kylistään ja uudisasukkaat anastivat heidän maansa.
Slaavilaisten entiset yhteismetsät jaettiin siirtolaisten kesken.
Täällä koillisessa siten kehittyi jotenkin vapaa talonpoikaisluokka,
jota vastoin kaakossa, pitkin Tonavaa etenevässä uudisasutuksessa, olot
kehittyivät enemmän maaorjuuden kannalle.

Kuinka suuria kansallisuusmuutoksia tämän kautta tapahtui nykyisen
Saksan rintamailla, käy selville siltä, että esim. Lübeck alkuaan oli
slaavilainen kaupunki, joka vasta vallotuksensa jälkeen muuttui
saksalaiseksi. Lübeckistä saksalainen kauppa kahdennellatoista
vuosisadalla ensi kerran pääsi Itämerelle. Mecklenburgin ja
Brandenburgin saksalaistuttaminen oli kahdennentoista vuosisadan
päättyessä melkein loppuun suoritettu. Erzgebirgen pohjoisrinteillä
sitä vastoin, jossa slaavilaiset olivat vapaaehtoisesti alistuneet
saksalaisten ylivaltaan, he kauemmin säilyttivät kansallisuutensakin,
neljänteentoista ja viidenteentoista vuosisataan, jopa Lausitzissa
nykyaikoihin saakka. Ensiksi saksalaistui tällä puolella varsinainen
vuoristo, Erzgebirge, jonka metalliaarteita silloin ruvettiin
louhimaan.

Tämä uudisasutus tapahtui ilman keisarivallan myötävaikutusta,
maallisten ja hengellisten ruhtinaitten johdolla. Siitä syystä uudet
maat löyhästi liittyivät keisarikuntaan, päinvastoin tulivat myöhemmin
uuden pohjoissaksalaisen valtakunnanmuodostuksen keskukseksi.


Kaupunkien vaurastuminen ja yhteenliittyminen.

Ruhtinaat ja heistä riippuvat talonpojat laajensivat saksalaisten
kansallisia rajoja ulospäin. Kaupungeissa, jotka vahvistuivat keisarien
turvissa, sitä vastoin kehittyi se kultuuri, jonka pohjalle uusi aika
rakentui.

Venezian vallan paisuminen Välimeren itäosissa oli kerrassaan muuttanut
maailmankaupan tiet. Saksan Välimeren kauppa ei enää kulkenut Rhonea
pitkin, vaan Veneziasta Itä-Alppien poikki keskisen Tonavan varsille,
Wieniin ja Baijerin kaupunkeihin, etenkin Augsburgiin, Milanosta ja
Genovasta taas Keski-Alppien poikki Rheinin laaksoon, jota myöden
kauppa edelleen kulki Pohjois-Saksaan. Mainzista ja Kölnistä kasvoivat
Rheinin laakson mahtavimmat kaupungit, mutta niitten ohessa syntyi
monta muutakin.

Kaupungit yhtyivät liitoiksi, suojellakseen kauppansa vapautta. Mainzin
ja Wormsin aikaansaama liitto (1255) käsitti noin seitsemänkymmentä
Rheininmaitten, Hessin, Wetteraun, Neckarin laakson ja Thüringin
kaupunkia. Alussa nämä kaupungit vielä olivat ruhtinaitten vallan
alaisia, mutta sitkeästi ne toinen toisensa jälkeen yrittivät
siitä vapautua, päästäkseen suorastaan valtakunnan hallitsijan
vallanalaisuuteen, _valtakunnankaupungeiksi_ (Reichsstadt). Nopeimmin
tämän aseman saavuttivat ne kaupungit, jotka olivat hallitsijan omissa
sukumaissa, kuten Nürnberg, Frankfurt, y.m. Toisten, kuten Kölnin ja
Strassburgin, täytyi veristen taisteluitten kautta vapautua
hengellisten lääniherrainsa vallanalaisuudesta. Toiset kaupungit
pääsivät ainoastaan "_maankaupungeiksi_", s.o. niitten täytyi
tunnustaa lääniherransa oikeus sekaantua sisällisiin asioihinsa.
Valtakunnankaupunkeja syntyi varsinkin lännessä ja etelässä;
pohjoisessa ja idässä, varsinkin uusissa siirtolaismaissa, sitä vastoin
syntyi etupäässä maankaupungeita, koska hallitsijan valta näissä
alueissa oli heikko ruhtinaitten vallan rinnalla.


Hansaliitto.

Mahtavin kaikista kaupunkiliitoista oli Hansa, jonka alkuaan
Rheinjokivarren kaupungit perustivat, suojellakseen kauppaansa
Lontoossa, ja johon myöhemmin yhtyivät Pohjois-Saksan tärkeimmät
kaupungit.

Itämeren rannalla oli Lübeck ihmeteltävän nopeasti kehittynyt
tärkeimmäksi kauppakaupungiksi. Jo kahdennentoista vuosisadan
alkupuolella se Gotlantiin perusti oman kauppa-asemansa. Lübeckiläiset
anastivat haltuunsa Itämeren kaupan siihen määrään, että he yksinomaan
hallitsivat Skånen siihen aikaan erinomaisen tuottavaa sillikalastusta.

Gotlannin kilta teki kauppaa etupäässä Pohjoismaihin ja Venäjälle.
Itämeren etelärannalla kuuluivat Hansaan kaikki ne kaupungit, jotka oli
perustettu Vendeiltä vallattuihin maihin, mutta ylijohto oli
Lübeckillä. Tosin Hansa oikeastaan oli jotenkin löyhä liitto, jonka
päätarkotus oli yksinomaan kaupan edistäminen, mutta vähitellen
saavutti se kuitenkin suuren valtiollisenkin mahtavuuden.
Neljännellätoista vuosisadalla Hansa menestyksellä taisteli Tanskaa
vastaan, jonka kuningas oli perinpohjin hävittänyt hansalaisten
hallitseman Visbyn. Ensimäinen sota tosin hävittiin, mutta toisessa
vallotettiin Köpenhamina ja Skåne, rauhanteossa Tanskan täytyi myöntää
Hansalle vapaa kauppa koko maassa ja luovuttaa sille Skåne
viideksikymmeneksi vuodeksi. Ei missään Hansa esiintynyt niin kopeana,
mahtipontisena ja väkivaltaisena kuin Pohjolassa, jonka kauppaa se
kokonaan hallitsi.

Hansakaupungit möivät Pohjolaan ja Venäjälle oman maansa ja
etelämaitten maantuotteita ja teollisuustavaroita ja toivat
pohjoismaista metsäntuotteita, metalleja, malmeja, karjaa ja turkiksia.
Kauppa tapahtui melkein yksinomaan meritse, kaksimastoisilla, parin
kolmensadan tonnin vetoisilla aluksilla, "koggeilla", joilla etu- ja
takakannella oli korkeat varustukset, ynnä mastoissa pesäkkeet laivan
puolustusta varten. Laivan kuormassa ja kaupoissa oli, paitsi
kauppiasta, joka itse kulki mukana, myös osallisena kapteeni ja laivan
miehistökin, että tämä sitä paremmin piti asiaa omanaan. Merien
turvattomuuden vuoksi tapahtuivat nämä kauppamatkat aina kesällä
kauniin sään aikana. Kauppalaivat tavallisesti yhtyivät melko
laivastoiksi, joita saattelivat jykevät sotalaivat. Koska laivat olivat
pieniä, niin saattoivat semmoisetkin jokikaupungit kuin Köln ottaa osaa
näihin matkoihin. Hyvin verkalleen vähenivät laivaliikkeen vaarat
siten, että rakennettiin sinne tänne parhaille liikepaikoille
majakoita, taikka satamaväylät viitoilla merkittiin. Hansalaisten
tärkeimmät matkan määrät olivat suuret hansalaiset kauppahovit
Brüggessä, Lontoossa, Bergenissä ja Novgorodissa, johon hansalaisten
laivat nousivat pitkin Nevaa, Laatokkaa ja Velhojokea. Nämä kauppahovit
välittivät kaiken kaupan laivain ja asukkaitten kanssa, niitä
hallittiin Lübeckistä saksalaisen oikeuden mukaan ja johto oli tarkkaan
järjestetty. Varsinkin Lontoon ja Bergenin Hansakillat olivat
miesvoimaiset ja mahtavat. Sillinpyynnin aikana olivat tuhannet alukset
liikkeessä Skånen etelärannalla, jossa niihin aikoihin vielä saatiin
suunnattomat määrät silliä. Tämä kala oli haluttua paastoruokaa, jonka
vuoksi sen kauppa oli erinomaisen tuottavaa. Sillinpyynti juuri oli
suurena syynä siihen, että Itämeren rantakaupungit pääsivät niin
loistavaan kehitykseen, sillä paastoruokaa tarvitsi koko maa Alppeja
myöden. Sillinpyynnin voitoilla suureksi osaksi rakennettiin ne
lukuisat komeat kirkot, muurit, tornit, upeat vanhat raatihuoneet ja
yksityiset talot, joita vielä tänä päivänä ihailemme Pohjois-Saksan
rantakaupungeissa.


Kaupunkien sisälliset olot.

Sitä myöden kuin kaupungit voimistuivat, ne alkoivat pitää omaa
sotaväkeä ja ympäröidä itseään muureilla. Varustuksiensa suojassa
niiden ei enää tarvinnut pelätä jokaisen rosvoritarin tai
pikkuruhtinaan mielivaltaa, ne päinvastoin tehokkaasti suojelivat
kauppaansa alueensa ulkopuolellakin. Kaupan mukana alkoi kaikenlainen
käsiteollisuus kukoistaa kaupungeissa. Yhä enemmän väkeä keräytyi
niihin suojattomilta maaseuduilta. Käsityöläiset yhtyivät
ammattikunniksi, jotka hyvällä menestyksellä suojelivat jäseniensä
oikeuksia. Kaupungeissa niin ollen vähävaraisetkin nauttivat vapautta
ja turvaa, joka oli maaseuduilta lopen hävinnyt. Toiselta puolen
kehittyi kaupungeissa rikas kauppaylimystö sekä kaikenlainen tiede ja
taito. Tämän varallisuutensa ja edistyksensä nojassa kaupungit
saattoivat kauan pitää puoliansa ruhtinasvaltaa vastaan, vaikka se jo
olikin päässyt Saksassa niin lujasti juurtumaan, että se lopulta jaksoi
kukistaa kaupungit ja sen kautta pitkiksi ajoiksi estää Saksanmaan
valtiollisen uudestumisen kaupunkien luoman kehityksen pohjalle.


Kaupunkisiirtokunnat.

Kaupungitkin ottivat osaa saksalaisuuden levittämiseen saksalaisten
kansallisten rajain ulkopuolelle.

Kolmannentoista vuosisadan alussa alkoi kaupunkisiirtolaisuus, joka
erinomaisen nopeaan sirotteli saksalaisia kaupunkikeskustoita itään
päin aina Suomenlahden rannoille, kaakkoa kohti aina Siebenbürgiin
saakka. Tälläkin siirtolaisuudella on ollut Saksan kansan valtiollisiin
kohtaloihin suuri vaikutus.

Samoin kuin kylät, samoin saksalaiset siirtolaiskaupungitkin syntyivät
keskelle slaavilaista aluetta, joko jonkun entisen kylän tilalle, jonka
nimi otettiin, taikka aivan raivaamattomaan maahan. Nämä uudiskaupungit
eivät syntyneet vähitellen, vaan ne rakennettiin kerrassaan. Ne saivat
suorat kadut, vapaan kaupunkihallinnon, joka pohjoisessa mukailtiin
Magdeburgin ja Lübeckin saksilaista oikeutta noudattaen, kaakossa taas
frankkilaisen oikeuden mukaiseksi. Missä näitä kaupungeita perustettiin
ventovieraan kansan keskuuteen, vieläpä vieraan valtion alueelle,
siellä ne olivat saksalaisuuden keitaita, yksinpä oikeuteensakin
nähden, sillä ne ylläpitivät saksalaista oikeuttaan maan omista
oikeusoloista huolimatta. Mutta ainoastaan semmoisissa paikoissa
saksalaisuus pääsi voitolle, missä maalaisväestökin saksalaistui.

Ensinnä vallattiin Itämeren eteläranta Weichseliä myöden. Obotritien
maahan (nykyiseen Mecklenburgiin) perustettiin Wismar ja Rostock,
idemmäksi Danzig ja näistä keskustoista tapahtui etupäässä maan
saksalaistuminen.

Weichselin itäpuolella uudisasutus ja siihen liittyvä
saksalaistuttaminen tapahtui ristiretkien kautta. Puolessa vuosisadassa
vallotettiin koko merenranta Narvajokeen saakka ja saatettiin
saksalaisen ylimystön vallan alaisuuteen. Ensinnä kukistettiin
pakanalliset Preussilaiset, jotka asuivat Niemenin ja Weichselin
välillä, sitten Liettualaiset ja vihdoin Virolaiset. Ainoastaan
Weichselin ja Niemenin välinen maa on kuitenkin tästä anastuksesta
säilynyt Saksan yhteydessä ja vähitellen suurimmaksi osaksi
saksalaistunut. Mutta niilläkin alueilla, jotka säilyttivät
kansallisuutensa, ovat kaupungit yhä vieläkin suureksi osaksi
saksalaisia.

Toisin kehittyi tämä siirtolaisuus Böhmissä ja Mährissä. Böhmin
hallitsija suosi saksalaisten maahan muuttamista, koska hän toivoi sen
kautta kohottavansa valtakuntansa kultuuria. Böhmin itäiset, läntiset
ja pohjoiset vuorimaat ja metsäseudut, jotka siihen saakka olivat
asumattomat, joutuivat kokonaan vuoriteollisuutta taitavan saksalaisen
väestön haltuun, joka niissä on näihin saakka säilynyt. Muussa osassa
maata syntyi taajaan saksalaisia kaupungeita, mutta maaseutu pysyi
tshekkiläisenä. Böhmin kultuuri joutui siten pitkiksi ajoiksi
saksalaisten käsiin, silloin sai saksalaisuus jalansijan, jonka nojalla
se on viimeisiin saakka voinut ehkäistä maan varsinaisen väestön
kansallista kehitystä. Böhmin saksalaisuus olisi kehittynyt vielä
paljon voimallisemmaksi, elleivät hussilaissodat olisi sille antaneet
niin tuhoisaa iskua.

Unkarikin, joka niin kauan oli hävitysretkillään häirinnyt saksalaisia
maita, avasi vihdoin ovensa saksalaiselle siirtolaisuudelle. Sankempaa
saksalaista uudisasutusta ei kuitenkaan syntynyt muuta kuin
asumattomissa vuorimaissa, kuten Pohjois-Unkarissa, Tatran rinteillä ja
Siebenbürgissä. Mutta muuallakin Unkarissa syntyi saksalaisia
kaupungeita, jotka saivat pitää magdeburgilaisen tai baijerilaisen
oikeutensa. Tämä saksalaisuus on Unkarin kultuuriin painanut pysyvän
leiman, mutta se oli toki liian heikkoa, voidakseen määrätä kansan
valtiollisia kohtaloita.

Tähän suurenmoiseen siirtolaisuuteen ottivat kaikki Saksan heimot osaa,
kaakossa toimivat Baijerilaiset ja Schwaabit, etäimpänä koillisessa
Saksilaiset ja Alafrankit ja näiden eteläpuolella Thüringiläiset ja
Itäfrankit. Niin paljon edelle oli Saksan viljelys jo päässyt itäisistä
rajamaista, että nämä ehdollaan ottivat vastaan saksalaisia
vuorimiehiä, ammattilaisia ja kauppiaita, kohottaakseen siten oman maan
taloudellista elämää. Kansallinen vaara, joka siihen sisältyi, oli sen
ajan ihmisille vielä vieras käsite.

Sota- ja kaupparetkillä Italiaan ja Itämaille, Itämeren rannoille ja
Venäjälle Saksalaiset oppivat tuntemaan vieraita kansoja, jotka olivat
mitä erilaisimmilla sivistysasteilla. Ajan valistus alkoi syventyä
maallikoidenkin kesken, siitä ovat todistuksena ritarien sepittelemät
runoelmat, joita näihin aikoihin alkoi syntyä. Hohenstaufien
perintömaissa varsinkin rehotti tämä hovieepos, jonka tunnetuimmat
edustajat olivat Hartmann von Aue, Gottfried von Strassburg ja
baijerilainen Wolfram von Eschenbach, joka ranskalaisen esikuvan mukaan
kirjotti "Parcivalinsa", keskiajan suuripiirteisimmän kuvauksen
inhimillisestä elämästä ja pyrkimyksestä nuoruuden kokemattomuudesta
epäilyksen kautta autuaallisuuteen, korkeimman maallisen ja
taivaallisen onnen nautintoon. Itävallassa joku ritari, jonka
nimi ei ole jälkimaailmalle säilynyt, vanhoista lauluista ja
historiallisista muistoista kirjotti "Niebelungien" laulun,
saksalaisten kansalliseepoksen, jossa pakanalliset ja kristilliset
käsitteet sulavat valtaavaan kuvaukseen kansainvaelluksien
taisteluista. Muuan toinen itävaltalainen pohjoismaalaista aihetta
käsitellen kirjotti "Gudrunin" laulun. Molemmissakin runoelmissa
käsitellään ruhtinaan ja vasallin, miehen ja vaimon välisiä suhteita,
ne ovat siinä suhteessa aitogermanilaisia hengentuotteita. Muutkin
runoilun lajit, etenkin lyriikka, kehittyivät harvinaisen korkealle.
Lyyrikoiden mestari oli itävaltalainen Walter von der Vogelweide.

Runouden ohella muutkin taiteet kehittymistään kehittyivät, varsinkin
rakennustaide. Kuninkaat ja ruhtinaat alkoivat rakentaa itselleen yhä
komeampia linnoja. Hohenstaufit rakensivat Trifelsin, Hagenaun,
Gelnhausenin, Welfit Dankwarderoden, Thüringin maakreivit Wartburgin,
muita mainitsematta. Alemman ritariston asumukset sitä vastoin pysyivät
edelleenkin jotenkin yksinkertaisina. Mutta vielä suurisuuntaisempi oli
kirkon rakennustyö. Pyöreäkaarinen romanilainen rakennustyyli kehittyi
kehittymistään, lähennellen suippoholvista gootilaista tyyliä, ja
vihdoin tämä itsekin saapui Saksaan rajan takaa Ranskasta, joka on sen
varsinainen kotimaa.

Muitten maakuntain edellä kulki yhä Rheinin jokivarsi, jossa viljelys
oli vanhin. Mainz, Speier ja Worms rakensivat vanhat tuomiokirkkonsa
uudestaan entistä komeammiksi. Kölnissä aljettiin rakentaa suunnattoman
suurta gootilaista tuomiokirkkoa, joka vasta viime vuosisadalla
lopullisesti valmistui, Frankissa ja Hessissä noudatettiin esimerkkiä,
jota vastoin Baijerissa ja Schwaabissa kauemmin pidettiin kiinni
vanhasta romanilaisesta rakennusmallista. Erinomaisen vilkas ja
itsenäinen käsittelyn puolesta oli rakennustoimi Welfien maissa, Saksin
länsiosissa ja Thüringissä, jossa Halberstadtin, Hildesheimin,
Naumburgin, Merseburgin ja Magdeburgin kaupungit vielä tänä päivänä
säilyttävät noilta ajoilta ihania rakennusmuistomerkkejä. Uudemmista
siirtomaista varsinkin hopearikas Saksi noudatti esimerkkiä. Komeimpia
sen aikuisia muistomerkkejä on Saksissa Freibergin tuomiokirkko.
Pohjois-Saksan alangolla sitä vastoin kivien puute pakotti käyttämään
tiiltä ja samalla yksinkertaisempaa rakennustyyliäkin.



Maaruhtinaiden ja kaupunkien aika.


Keskiajan lopulla.

Niinä sekavina ja melskeisinä aikoina, jotka seurasivat Hohenstaufien
kukistumista, Saksa valtiollisesti peräti heikontui. Slaavilainen
Böhmi, jonka siihen saakka oli täytynyt noudattaa keisarikunnan
käskyjä, paisui nyt niin mahtavaksi, että se joksikin ajaksi vallotti
kaikki Tonavan varrella ja Alpeissa olevat nykyisen Itävallan maat aina
Kärnthiä ja Krainia myöden.

Hohenstaufien jälkeen jatkui yhä selvemmin se kehitys, joka
lopullisesti hajotti Saksan kansan kahdeksi suurvallaksi. Kuninkuus
vakautui pysyväisesti eteläsaksalaisten ruhtinaitten piiriin, yhä
enemmän joutuivat nykyisen Itävallan maat sen kantamaaksi ja
Pohjois-Saksan alueet sitä myöden vieraantuivat valtakunnasta.
Hallitsija yhä valittiin ja kruunu kulki suvusta toiseen, mutta muita
sukuja suuremman vaikutuksen hallitsijanvaaleissa saavutti Itävallan
nykyinen keisarisuku, jonka kantaisä, Habsburgin Rudolf, v. 1273
valittiin kuninkaaksi. Hallitusaikanaan osasi Rudolf etupäässä
avioliittojen kautta niin suuressa määrin vahvistaa sukunsa valtaa,
että kaikki Itävallan nykyiset maakunnat Tonavan varsilla ja Alpeissa
sille kuuluivat. Mutta kauan kulki kruunu vielä muissakin suvuissa,
ennenkuin se muuttui Habsburgin huoneessa perinnölliseksi. Saksan
hallitsijat edelleenkin tekivät retkiä Italiaan, koettaen palauttaa
keisarikuntaa ja vanhaa mahtiaan, mutta lyhytaikaisia olivat siellä
saavutetut menestykset. Italia yhä enemmän vieraantui Saksalaisten
vaikutuspiiristä, jäädäkseen hajanaiseksi maaksi, jossa paavi,
kaupungit ja Napolin kuningaskunta jakoivat vallan. Vieläpä päin
vastoin paavi alkoi saada yhä enemmän sananvaltaa Saksan
kuningasvaaliin.

Neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla raivosi Saksassa "musta
surma", joka varsinkin taajaan asutuissa, ajanlaadun mukaan likaisissa
kaupungeissa teki suunnatonta tuhoa. Tätä seikkaa hyväkseen käyttäen
saattoivat ruhtinaat hajottaa Etelä-Saksan kaupunkien liitot,
korvaamattomaksi tappioksi vapaan keskisäädyn vastaiselle kehitykselle.
Kaupunkien liiton vastapainoksi oli muodostunut ritariliitto ja
molempien välillä syntyi sota, jonka kestäessä maata kamalimmalla
tavalla hävitettiin. Kuninkaan välityksellä sota päättyi,
riitakysymykset yhteisesti sovitettiin, mutta kaupunkien liittokunta
hajotettiin ja ritarien liittokunta jäi voimaan, ja siinä syy, miksi
kehitys Etelä-Saksassa ei päässyt jatkumaan samalla vapaalla pohjalla
kuin Pohjois-Saksassa.

Mutta toiselta puolen sai sekä ruhtinasvalta että ritaristo samaan
aikaan ankaran iskun, kun mahtavain Habsburgien kaikista ponnistuksista
huolimatta heidän varsinainen kantamaansa tähän aikaan vapautui ja
yhtyi Sveitsin itsenäiseksi liittovaltakunnaksi. Siihen saakka olivat
sveitsiläiset niin kansallisuudeltaan kuin valtioyhteyden puolesta
olleet osa Saksan kansasta. Böhmin oli kuitenkin Habsburgin Rudolf
saanut uudelleen lannistetuksi. Kaarlo IV aikana siitä tuli valtakunnan
päämaa. Pragiin perustettiin saksalainen yliopisto, joka pian kehittyi
kuuluisimmaksi koko Keski-Europassa. Böhmi saksalaistumistaan
saksalaistui, näytti tosiaan siltä, kuin siitä lopultakin tulisi
saksalaisia yhdistävä keskusmaa, etenkin kun kruunusta kilpailevat
Lützelburgin ja Habsburgin suvut avioliittojen kautta liittyivät
yhteen. Mutta kuninkaan jakaessa kuollessaan maansa poikainsa kesken
tämä mahdollisuus hälveni.

Saksan valtakunta puuttui yhtenäisyyttä vielä entistäkin enemmän. Sen
vuoksi siirtolaisuuden saavutukset suureksi osaksi jälleen menetettiin.
Sisällisesti maa heikontui säätyjen keskinäisten riitain kautta. Yhä
yleisemmäksi alkoi sen vuoksi käydä vaatimus, että kirkko oli
puhdistettava ja valtakuntaa vahvistettava. Skandinavian maat
vähitellen vapautuivat Hansan holhoudesta, idässä Puola voimistui niin,
että se pian saattoi anastaa takaisin koko joukon niistä slaavilaisista
maista, joita Saksalainen ritarikunta yhä saksalaistutti.
Viidennentoista vuosisadan loppupuolella oli koko maa Weichselin
suistamoon saakka Puolan hallussa.


Böhmi kukistaa saksalaisuuden.

Böhmissä, jossa saksalaisuus oli nopeaan edistynyt niinä aikoina, kun
valtakunnan hallitsija Pragissa asui, tapahtui hussilaissotain kautta
viidennentoista vuosisadan alkupuoliskolla perinpohjainen muutos. Kun
Juhana Huss vastoin hallitsijan lupaamaa turvallisuutta oli Konstanzin
kirkolliskokouksessa poltettu, niin Böhmin tshekkiläinen väestö nousi
kapinaan, jota ei paavin saarnaama ristiretkikään voinut kukistaa.
Siitä kehittyi mitä kamalin uskonsota ja samalla myös rotusota.
Tshekkiläiset karkottivat saksalaiset Pragista, ottivat heidän
omaisuutensa takavarikkoon ja valtasivat kaikkialla maassa kirkot ja
luostarit. Kuningas Sigismundin ensimäiset ristiretkeläisarmeijat
voitettiin v. 1420 ja Böhmin saksalaiset kaupungit toinen toisensa
jälkeen vallotettiin ja hävitettiin. Böhmin varakas saksalainen
porvaristo tuhottiin, kaupungit muutettiin tshekkiläisiksi. Kun Böhmi
oli saksalaisista puhdistettu, niin lähdettiin hävitysretkille
Schlesiaan, Lausitziin, Thüringiin, Brandenburgiin, jopa Itämeren
rannoille saakka. Hajanaisen Saksan puolustuslaitos oli kykenemätön
näitä retkiä vastustamaan. Varsinaista armeijaa ei ollut, paikalliset
nostoväet eivät kyenneet vallottajia pysäyttämään. Maaseutua oli aivan
mahdoton puolustaa, kaupungit muurineen pitivät paremmin puoliaan.
Vaivalla kokoon saadut ristiretkiarmeijat väistivät miesluvultaan
heikompia tshekkiläisiä joukkoja. "Niinkuin hävittäviä laavavirtoja
purkava tulivuori riehui silloin Böhmi vuoriensa piiristä", kostaen
saksalaisten sorron. Eikä sitä lopultakaan voitu sotaisilla keinoilla
kukistaa, vaan sekä kirkon että hallitsijan täytyi myöntyä
tshekkiläisten tärkeimpiin vaatimuksiin. Böhmi edelleenkin pysyi
valtakunnan yhteydessä, mutta sisälliset asiansa se oli itse
järjestänyt, ja kaikiksi ajoiksi se oli ratkaissut kysymyksen,
pysyisikö se slaavilaisena maana.


Habsburgin huone.

Hajanaisesta Saksasta syntyi tosin uudelleen maailman valtakunta, mutta
se ei tapahtunut valtiollisen eikä kansallisen kehityksen pohjalla,
vaan avioliittojen kautta. Avioliittojen kautta Habsburgin huone hankki
maita niin laajalti, että kun keisarius sille jälleen joutui, niin se
hallitsi valtakuntaa, joka laajuuden puolesta saattoi kilpailla Kaarlo
Suurenkin maailmanvaltakunnan kanssa. Siihen kuuluivat Itävallan maat
ja Böhmi, Alankomaat, Burgundi, Neapel ja Sisilia, vieläpä Espanjakin
ja näitten välillä kaikki saksalaiset maat, jotka kuitenkin edelleenkin
pysyivät ruhtinassukujensa hallussa, vaikka tunnustavatkin keisarin
ylivallan. Valtakunnan valtiopäivillä olivat edustettuina ainoastaan
ruhtinaat ja osa kaupungeista, hallitsijan valta edelleenkin
pääasiallisesti perustui hänen suoranaisten sukumaittensa mahtavuuteen.
Valtakunnan eri osia hallittiin itsenäisesti. Ei edes sotalaitos ollut
sille kannalle järjestetty, että se olisi hallitsijalle taannut varman
ylivallan. Ruhtinaitten armeijat edelleenkin pääasiallisesti
perustuivat läänityslaitokseen ja ritaristoon. Tätä armeijaa oli yhä
vaikeampi koossa pitää suuremmissa sotaisissa yrityksissä, ja lisäksi
se oli ajan edistyessä käynyt vanhanaikaiseksi ja kaluttomaksi aseeksi.
Sveitsiläiset ensimäiseksi olivat osottaneet, että pitkillä keihäillä
ja kaukoaseilla oli helppo murtaa ritarien kömpelöt panssaroidut rivit,
kaupungit niinikään olivat useimmiten taistelleet menestyksellä
niitä vastaan. Kaupungeissa oli ensinnä ruvettu tykkejä ja muita
ampuma-aseita käyttämään, joita vastaan ritarien panssaripaidat olivat
huono suoja. Seuraus tästä oli, että ruhtinaat rupesivat, samoin kuin
kaupungitkin, pitämään palkattuja armeijoja; ritariaikaa seurasi
"maanihtien" aika. Keisari Maximilian Alankomailla sotiessaan
ensimäiseksi käytti suurempia Ylä-Saksasta palkattuja maanihtijoukkoja.
Rahoja armeijansa ylläpitämiseksi ruhtinaat hankkivat pääasiallisesti
vuoriteollisuuden kautta, joka kaikkialla oli ruhtinaitten yksinoikeus.
Se kukoisti varsinkin Böhmissä, Erzgebirgessä, Westfalissa, Tirolissa,
Steiermarkissa, Kärnthissä ja Krainissa. Etupäässä kaivettiin jaloja
metalleja, varsinkin hopeata.


Kaupungit keskiajan lopulla.

Etelä-Saksan kaupungit olivat aikaisemmin menettäneet valtiollisen
mahtinsa, kun niiden liitto hävitettiin. Myöhemmin tuli Hansan vuoro.

Hansa menetti valtansa sekä ulkomaisen kilpailun että kaupunkien
sisällisen eripuraisuuden vuoksi. Mutta ylä-Saksan kaupungit
säilyttivät edelleenkin kauppansa sekä Välimeren maihin, että
Alankomaihin, vieläpä ottivat osaa Intiankin kauppaan, kun meritie
sinne oli löydetty, hyötyen varsinkin maustekaupalla. Tämä tuottava
kauppa kävi Rheiniä myöden. Samalla kauppa kehitti uusia muotoja.
Korkokanta aleni ja rahakauppa kävi entistä vilkkaammaksi. Pääomia
alkoi olla yhä enemmän liikkeessä ja niitä käytettiin erinomaisen
tuottavasti erilaisiin yrityksiin. Samalla alkoi rahoja hämmästyttävän
nopeaan kokoontua yksiin käsiin. Siten syntyivät aikansa ensimäiset
rahamahdit, Fuggerit, Welserit, Höchstätterit y.m., jotka ensinnä
alkoivat rahallisesti vallita kukin kaupunkiaan, ostaa köyhtyneen
aatelin maat, jopa usein rahanlainaajina vaikuttivat ruhtinaittenkin
politikaan. Fuggerien pankki hallitsi v:n 1500 vaiheilla Rooman koko
silloista rahaliikettä ja oli tärkeä tekijä Europan politikassa. Nämä
huoneet vähitellen kukistivat keskiajan sosialistis-ammattikunnallisen
kehityksen. Tämä pääomallinen kehitys sen vuoksi vaikutti
perinpohjaisen muutoksen ammattikuntien oloihin. Se hävitti kokonaan
ammattikuntien perustukset. Yksityiset mestarit muuttuivat
tehtailijoiksi, vaikeuttivat mestariksi pääsyä yhä enemmän. Kisällit
puolestaan liittyivät yhteen laajemmiksi yhdistyksiksi, ja yrittivät jo
työlakkojen kautta vaikuttaa palkkausoloihin.

Tämän uuden taloudellisen kehityksen kautta omaisuus kaupungeissa tuli
entistä epätasaisemmin jaetuksi, mutta siitä huolimatta kaupunkien
varallisuus yleensä kohosi. Mutta semmoisia suurkaupunkeja kuin Parisi,
Firenze tai Venezia, ei Saksassa ollut ainoatakaan. Viidennentoista
vuosisadan keskivaiheilla oli Nürnbergissä, Saksan suurimmassa
kaupungissa, noin 20,000 asukasta, Strassburgissa 16,000, Baselissa
noin 15,000, Frankfurtissa suurenmoisista markkinoistaan huolimatta
vain 7,000, Mainzissa 5,000, Rostockissa 14,000 ja Danzigissa yli
16,000 asukasta. Melkein kaikki kaupungit vielä harjottivat melkoista
maanviljelystä. Tätä laajempaakin piiriään ne tavallisesti suojelivat
muureilla ja haudoilla ja vartijatorneilla. Kaupunkeja itseään
ympäröivät valtaavat kaksinkertaiset muurit tornineen, portteineen,
etuvarustuksineen. Kadut olivat epäsäännölliset, ahtaat, torit
niinikään, paitsi itäisissä uudismaissa, joissa alunpitäen oli
rakennettu suorakatuisia kaupungeita. Talot, joitten kapeat päädyt
antoivat katuun päin, olivat yleensä puusta rakennetut aina
neljännelletoista vuosisadalle saakka. Alikerroksessa oli kellarien
päällä verstaat, ylemmissä kerroksissa asuinhuoneet ja varastohuoneet.
Vasta myöhemmin alkoivat varakkaammat porvarit rakentaa tiilestä tai
luonnonkivestä ja varustaa taloihinsa lasiakkunoita. Hitaammin edistyi
sitä vastoin kiveämättömien katujen puhdistaminen tunkioista ja
karjasta ja niitä ruvettiin siivoomaan ja valaisemaan. Mutta vaikka
yksityisten asunnot olivat näin yksinkertaiset, niin sitä komeammat
olivat julkiset rakennukset, sekä raatihuoneet että kirkot ja
luostarit. Ammattikunnat mieluimmin asuivat yhdessä samain katujen
varsilla, juutalaiset pakosta omassa erikoisessa kaupunginosassaan.


Maalaisolot keskiajan lopulla.

Kaupunkien hyötyessä maaseutu keskiajan lopulla oli tyhjempi kuin
konsanaan. Käsiteollisuus ja kauppa oli melkein kokonaan kaupunkien
hallussa, jota vastoin sekä aatelin että talonpoikain toimeentulo
perustui kokonaan luonnontalouteen. Rahan lisääntyessä maantuotteitten
hinta halpenemistaan halpeni, eivätkä tästä kärsineet ainoastaan
talonpojat, vaan myös maalla asuva aateli. Sadottain joutuikin sen
vuoksi vanhoja aatelissukuja rappiolle ja heidän tiluksensa siirtyivät
kaupunkien rahaylimystön käsiin. Aatelin sotakuntoisuuskin oli
huonontunut, he eivät enää kyenneet kaupungeille puoliaan pitämään, ja
ruhtinaatkin alkoivat tulla toimeen ilman heitä. Yhä useampi sen vuoksi
antautui rosvouteen, häiriten teillä kaupunkilaisten kauppaa ja
korjaten kavalilla hyökkäyksillä anastetun saaliin linnoihinsa.

Raskaimman kuorman alaisina elivät tällä murrosajalla talonpojat. Jo
kauan he olivat olleet aseettomia ja turvattomia, muutamia erikoisia
maakuntia lukuun ottamatta. Väestön lisääntyessä oli maa jaettava yhä
pienempiin palstoihin. Maanviljelijät joutuivat koronkiskurien käsiin,
vajosivat maaorjuuteen. Siitä kehittyi viidennellätoista vuosisadalla
vaarallinen maalaisköyhälistö. Ritarit lisäämistään lisäsivät
talonpoikainsa verotaakkaa, sitä myöden kuin heidän oma velkataakkansa
kasvoi. Kamalimmilla rangaistuksilla kiellettiin talonpoikaa
vahingottamasta suurta metsänriistaa, vaikka se tuhosi hänen
vainioitaan ja karjojaan.

Tosin oli sekä järkeviä suurtilain omistajia että varakkaita
talonpoikiakin, mutta yleensä talonpoika kuitenkin tällä ajalla oli
kaikista yhteiskuntaluokista turvattomimmassa asemassa. Oman
kotikylänsä ahtaassa piirissä elämäänsä viettäen, kaikesta korkeammasta
sivistyksestä osattomana, hän vielä joutui yleisen pilkankin alaiseksi,
sen ajan kaupunkilainen kirjallisuus kuvaa häntä kaiken tyhmyyden ja
raakuuden perikuvaksi. Ranskassa ja Englannissa oli talonpoika
vähitellen osannut hankkia itselleen vapautta ja itsenäisyyttä, Böhmin
talonpojat varstoillaan voittivat panssaroidut ritarijoukot, Sveitsissä
he väkisin anastivat vapautensa ruhtinaitten loistavilta
ritarijoukoilta, mutta Saksassa he olivat ylimystön orjia.

Ylenmäärin sorrettuna maalaisväestö sen vuoksi alkoi tehdä kapinoita,
aluksi varsinkin Lounais-Saksassa, jossa se ensinnä pääsi maanihtinä
vakinaisissa armeijoissa palvelemaan ja jälleen oppi aseitten
käytäntöä! Samoin kuin hussilaisuus, samoin nämäkin kapinat perustuivat
raamattuun. Kaikkialla syntyi salaliittoja, saarnattiin väkivaltaista
mullistusta, ruhtinaitten kukistamista ja voimallisen keisarikunnan
perustamista, joka suojelisi talonpoikia, mutta kaikkialla nämä
yritykset säälimättä tukahutettiin.

Mutta ne osottivat vallanpitäjille, että yhteiskunnan alimmissa
kerroksissa kiehui, ja että tämä liike vihdoin puhkeisi väkivaltaisiin
mullistuksiin. Kansan syvät rivit olivat kuitenkin vielä syvästi
uskonnollisia, ja siitä syystä tämä kumousliike sai uskonnollisen
luonteenkin. Sekin oli valmistanut tietä uskonpuhdistukselle. Toisia
syitä olivat tieteen ja valistuksen elpyminen yliopistoissa ja kirkon
yhä räikeämmäksi käyvä sisällinen rappeutuminen.



Uskonpuhdistuksen aika.


Samaan aikaan kuin Lounais-Europassa Espanjalaiset ja Portugalilaiset
löysivät uuden maailman ja meritien Intiaan, kuin Italiassa
paavilaisuus vahvisti maallista valtaansa, Roomaan kohosivat komeat
palatsit, taide kehittyi loistavimpaan kukoistukseensa, tapahtui
Saksassa uskonpuhdistus. Paavilaisuuden monet väärinkäytökset olivat
herättäneet sekä valistuneen tieteen, että terveen kansan vihan, ja
tällä pohjalla Martti Lutherin opetukset levisivät, sytyttivät mielet,
synnyttivät virtauksen, joka tempasi sekä säädyt että ruhtinaatkin
mukaansa.


Uskonpuhdistus.

Habsburgien valtakunta oli Kaarlo V:nnen aikana mahtavimmillaan. Siihen
kuuluivat Espanja, Burgundi, Italia ja Alankomaat ja lisäksi Saksan
valtakunta, joka kuitenkin jäi melkein sivumaaksi, koska keisari yritti
tehdä Espanjasta valtansa päämaan. Kaarlo V oli katolisen uskon harras
kannattaja. Mutta Saksan valtakunnan hallitus, joka tähän aikaan
sijaitsi Nürnbergissä, edisti siitä huolimatta uskonpuhdistusta, ja
jotenkin yksimielisesti asettuivat säädyt samalle kannalle. Varsinkin
Pohjois-Saksassa asetettiin kirkko puhdistetun uskon pohjalle,
katolisen kirkon laajat tilukset otettiin takavarikkoon ja jaettiin
protestanttisen kirkon, valtioitten ja ruhtinaitten kesken. Mutta kun
keisarin valta oli voitollisten sotien kautta vahvistunut, niin
aljettiin Lutherin saarnaamaa oppia vainota ja Kaarlo V:nnen
järkähtämätön aikomus oli saattaa Saksassa kaikki ennalleen. Aluksi se
hänelle onnistuikin. Mutta hallituksensa loppuajalla hänen kuitenkin
täytyi, vaikka vastahakoisesti, tunnustaa Saksanmaan valtioille
sisällinen uskonvapaus. Itse hän tappionsa masentamana luopui vallasta,
jakaen valtakuntansa siten, että hänen veljensä Ferdinand sai Itävallan
perintömaat ja Saksan keisarivallan, hänen poikansa Filip Espanjan,
Burgundin ja Italian. Saksanmaa siten pääsi vapaaksi yhteydestään
Italian ja Espanjan kanssa, joka oli ollut sen sisälliselle
kehitykselle turmioksi. Mutta sen kautta, että uskonpuhdistus, joka oli
koko kansan, varsinkin Pohjois-Saksan omantunnon asia, oli
keisarivallan puolelta kärsinyt kaikkea mahdollista vastustusta,
pienempäin maanruhtinaitten voimasta sitä vastoin lopullisesti
voittanut, juurtui Saksassa hajaannus yhä syvemmin, saaden nyt sekä
uskonnollista että kansallista tukea.


Saksan sisälliset olot.

Uskonpuhdistuksen ajalla sai Saksan kirjakieli varsinaisen
perustuksensa. Siinäkin oli Luther raamatunkäännöksensä ja
uskonnollisten kirjainsa, vieläpä uskonnollisen runoutensakin kautta
uran aukaisijoita. Tämä kirjakieli rakentui osaksi eteläsaksan
kielelle, jota keisarin hovissa käytettiin, osaksi Keski-Saksan
ruhtinashoveissa käytetylle keskisaksan kielelle. Mutta aivan suureksi
ei saksankielen valta kirjallisuudessa alkuaikoina päässyt, kauan piti
latina puoliaan niissäkin piireissä, jotka olivat hyväksyneet
evankelisen opin.

Riippumatta uskonpuhdistuksesta kehittyivät tähän aikaan Italiasta
tulleitten vaikutusten nojalla monet taiteet. Rakennustaide alkoi
luopua kotiutuneesta gootilaisesta tyylistä ja italialainen
renessanssitaide, joka nojautui vanhoihin klassillisiin malleihin,
alkoi Saksassakin nopeaan levitä, muodostuen kuitenkin suuressa määrin
Saksan olojen mukaiseksi. Saksassa säilytettiin entisen rakennusmallin
korkeat harjat ja pystyt päädyt, nurkkaparvekkeet ja tornit, ja
ainoastaan rakennuksen jäsentely ja koristeet mukailivat renessanssin
muotoja. Baijeria hallitsevat Wittelsbachit rakensivat sen tyylisiä
linnoja Landshutiin, Müncheniin ja Heidelbergiin, Württembergin
ruhtinaat Stuttgartiin, Habsburgit varsinkin Praagiin, Saksia
hallitsevat Wettinit Torgauhin, Dresdeniin ja Augustusburgiin,
Hohenzollerit Berliniin, Mecklenburgin ruhtinaat Wismariin, ja
aatelikin, varsinkin yläsaksilainen, rakensi itselleen uusia upeita
linnoja, osasta Erzgebirgen ylempiin metsäseutuihin saakka. Vanhoista
kaupungeista varsinkin Augsburg etelässä ja Danzig pohjoisessa
rakennettiin suureksi osaksi uudelleen renessanssiajan malliin. Tähän
aikaan elivät myös Saksan kuuluimmat maalarit, Dürer Nürnbergissä ja
Holbein nuorempi Augsburgissa, Lukas Cranach Frankissa. Erinomaisen
korkealle kehittyi kaikenlainen taideteollisuus, huoneitten sisustus,
huonekalut, aseet, vaatteet, kaikki sai entistä siromman taiteellisen
käsittelyyn.

Mutta siitä huolimatta Saksanmaan taloudellinen elämä alkoi yhä enemmän
tyrtyä. Saksanmaa menetti kuudennentoista vuosisadalla asemansa
maailmankaupassa. Alkutuotanto tosin pysyi edelleenkin melkoisena.
Metsiä aljettiin paremmin hoitaa ja niistä saatiin suunnattomat määrät
puutavaroita. Vuoriteollisuus pysyi tuottavana vuosisadan loppupuolelle
saakka, mutta ehtyi sitten, kun jalommat metallit oli jotenkin loppuun
kaivettu. Mutta maanviljelystä alkoi yhä enemmän rasittaa talonpoikain
sorrettu tila, joka v. 1559 oikeudellisestikin joutui suuressa osassa
Saksaa maaorjuuden kannalle. Länsi-Saksan suurtilalliset, jotka
etupäässä elivät talonpoikain suorittamilla veroilla, lisäsivät veroja
yhä enemmän. Itäisissä uudisasutusmaissa taas ritaristo yhdisti
talonpoikain maat tiluksiinsa ja alkoi harjottaa suurviljelystä.
Talonpoikainen väestö menetti siellä viljelysvapautensakin, se oli
maaomaisuuteen kuuluvaa irtaimistoa.

Kaupungeissa käsiteollisuus riutui, sitä myöden kuin ulkomainen
kauppakin katosi. Siitä syystä ammattikunnatkin alkoivat yhä tarkemmin
rajottaa jäseniensä lukua ja vainota kaikkea vapaata käsityötä.
Sisämaan kaupassa vanhat suuret kauppa- ja markkinapaikat, kuten
Nürnberg, Frankfurt, Leipzig, Magdeburg, Lüneburg, Hampuri, Breslau ja
Stettin, taistelivat vanhan tie- ja tapulioikeutensa puolesta. Mutta
monen täytyi sitä varten entistä enemmän turvautua ruhtinaihin, jotka
muutoin uhkasivat kuristaa kaupungit, erottamalla ne maaseudusta.

Keskiajalla oli maailmankauppa suureksi osaksi kulkenut Italiasta
Saksaan, saaden siellä syntymään suuria kauppakaupungeita, niinkuin
olemme ennen nähneet. Amerikan ja Intian meritien löydön kautta kaupan
suunnat muuttuivat. Espanjasta ja Portugalista tuli Europan tärkeimmät
kauppamaat. Saksanmaan kaupungit ottivat alussa menestyksellä osaa sekä
Amerikan että Intian kauppaan, vaikka vasta toisessa kädessä. Tämä
kauppaliike yhä vilkastui, kun Saksa ja Espanja Kaarlo V:nnen aikana
valtiollisestikin kuuluivat yhteen. Welser-suku, Augsburgin rikas
ylimyssuku, joka oli yhdessä Fuggerien kanssa lainannut keisarille
kaksitoista tynnöriä kultaa, muun muassa sai Venezuelan espanjalaiseksi
läänitykseksi. Fugger-suku taas vallitsi Espanjan vuoriteollisuutta ja
lainanantajina sen rahamarkkinoitakin. Venezuela kuitenkin
neljännesvuosisadan kuluttua luovutettiin takaisin Espanjalle ja kun
Lissabonin kauppamahti aleni, Espanjan vallotettua Portugalin, niin
Welser-suku seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella kukistui.

Alankomaat sitä vastoin, edullista maantieteellistä asemaansa hyväkseen
käyttäen, anastivat yhä suuremman sijan merentakaisessa kaupassa.
Brüggen jälkeen, jonka satama hiekottui, oli Antwerpen kohonnut
erinomaisen tärkeäksi kauppakaupungiksi, Espanjalaisten kukistettua
Antwerpenikin, Amsterdam. Pohjoismaissakin alankomaalaisten kauppa
nopeaan kehittyi, kun Skandinavian maat olivat sen verran voimistuneet,
että ne saattoivat tehdä lopun Hansan pakollisesta kauppaylivallasta.
Ruotsi uhkasi katkaista saksalaisten kauppatiet, laskemalla valtansa
alle yhä enemmän Itämeren rantamaita. 1600:n vaiheilla Hollannin
kauppalippu vallitsi Itämerellä. Mutta Hollanti oli jo kokonaan
vieraantunut Saksan valtakunnasta. Hollannin ohella alkoi Englanti
voimistua ja liikkua merillä. Englantilaiset alkoivat nyt vuorostaan
tehdä kauppaa Saksan merisatamissa. Nämä koettivat saada sen
valtakunnan välityksellä estetyksi ja lainasivat Espanjalle laivoja ja
sotatarpeita Englannin nousevan kauppamahdin kukistamiseksi. Siitä
suuttuneena kuningatar Elisabeth v. 1597 sulki Hansan viimeisenkin
suuren kauppatoimiston, Lontoon teräshovin. Vanhoista Hansakaupungeista
piti puoliaan ainoastaan Hampuri, joka ei oman etunsa vuoksi suuria
välittänyt muusta Saksasta, ynnä Danzig, joka ei edes valtakuntaan
kuulunut, vaan eli Puolan turvissa.

Kahdeksi ja puoleksi vuosisadaksi Saksa siten suljettiin pois
maailmankaupasta. Tämä Saksan tulevaisuudelle tuhoisa kehitys oli
seurauksena valtakunnan heikontumisesta ja maanruhtinaitten vallan
vahvistumisesta.

Saksan maitten hallinnossa tapahtui tähän aikaan kuitenkin edistyksiä.
Oikeudenkäyttöä koetettiin saada yhtenäisemmälle kannalle. Lait
alkoivat ulottua kaikille elämän aloille, omaisuuden ja hengen
turvallisuus alkoi olla entistä parempi, virkamiehistö muodostua ja
hallinto kehittyä kirjalliselle pohjalle, syntyä keskusvirastolta,
jotka valvoivat virkamiesten toimia. Mutta paikallishallinto pysyi
edelleenkin enimmäkseen säätyjen käsissä. Kaupungeissa sitä hoitivat
kauppaylimykset, jotka alkoivat yhä enemmän omistaa kirjallistakin
sivistystä, maaseudulla aateli, jolla varsinkin itäisissä osissa oli
alempi hallinto-oikeus ja tuomarivalta, kirkkojen ja koulujen isännyys,
ja evankelisissa maissa suureksi osaksi katolisen kirkon entinen
omaisuuskin. Mutta vanhasta sotilaallisesta itsenäisyydestään ja
vaino-oikeudestaan aatelin täytyi vähitellen luopua. Eri valtioissa
olot kuitenkin kehittyivät suuressa määrin eri tavalla. Varsinaisella
kansalla vaan ei ollut missään mitään oikeuksia.

Suurisuuntaiseen politikaan, jota Saksa silloin olisi tarvinnut,
tämmöinen valtakunta oli kykenemätön. Ei ollut yhteisiä päämääriä, eikä
yhteisiä keinoja niiden saavuttamiseksi. Sisälliset vastakohdat saivat
vapaasti versota. Vanhan valtiollisen yhteytensä, suurvalta-asemansa
menettänyt Saksan kansa joutui musertavan kohtaloniskun uhriksi.


Uskonvainot. Kolmenkymmenen vuoden sota.

Evankelinen usko oli Kaarlo V:nnen hallituksen viimeisinä vuosina
saanut suurimmassa osassa Saksaa suvaitun aseman, Pohjois-Saksassa
siitä oli tullut maanuskonto. Seuraavina aikoina valtasi mieliä
lamaannus, evankelisissakin piireissä pääsivät valtaan sisälliset
uskonriidat, maalliset pyyteet heikonsivat taistelun synnyttämää
siveellistä voimaa. Sitä ankarammin katolilaisuus näinä jälkiaikoina
varustausi taisteluun, voittaakseen takaisin menetetyn valta-asemansa.
Jesuiittain veljeskunta perustettiin yksinomaan sitä varten, ja pian se
sai keisarin hovissa Wienissä ratkaisevan vaikutusvallan. Mutta vielä
enemmän keisarit valtiollisista syistä rupesivat katolisen kirkon
puolustajiksi. Kaarlo V:nnen lähimmät seuraajat tosin koettivat
ylläpitää uskonnollista rauhaa. Mutta seitsemännentoista vuosisadan
alussa oli jännitys kuitenkin kasvanut niin pelottavaksi, että
evankeliset ruhtinaat tekivät liiton yhteisiä etuja puolustaakseen,
katolilaiset taas liigansa, jonka tarkotus oli katolinuskon
palauttaminen kaikkialla. Evankelisten ruhtinaitten puolella oli
Ranska, katolisten Espanja. Kahden ulkovallan vaikutus kilpaili
Saksassa. V:sta 1608 evankeliset säädyt eivät enää ottaneet osaa
valtiopäivien töihin.

Kolmenkymmenen vuoden sota alkoi Böhmissä, jossa keisarit väkivallalla
koettivat tukahuttaa evankelisen opin. V. 1619 oli Ferdinand II noussut
valtaistuimelle ja hän otti katolilaisuuden asian kokonaan omakseen.
Böhmissä katolilaisuus asevoimalla saatettiin kaikkialla jälleen
voimaan. Sitten keisarin armeijat lähtivät Etelä-Saksan evankelista
kirkkoa tukahuttamaan. Protestanttinen liitto nousi sopimuksensa mukaan
uskoa puolustamaan, mutta sen toimet olivat epäröiviä ja puuttuivat
yksimielisyyttä ja tarmoa. Wallenstein vallotti keisarin armeijan
ylipäällikkönä vielä suurimman osan Pohjois-Saksastakin ja suunnitteli
jo sotaretkeä Ruotsiakin vastaan. Keskellä näitä suuria tuumiaan hän
kuitenkin kateellisten katolisten ruhtinaitten vaatimuksesta sai
eronsa. Tämän kautta keisarin sotatoimet lamaantuivat, ja lisäksi
saivat Saksan hätääntyneet protestantit apua Ruotsilta. Kuningas Kustaa
II Adolf nousi v. 1630 maihin Pommerin rannalle. Saksan evankelisetkin
ruhtinaat kuitenkin, epäillen Ruotsin valtiollisia tarkotuksia,
kannattivat häntä alussa heikosti. Breitenfeldtin loistava voitto,
jossa Tilly perinpohjin lyötiin, muutti yhdellä iskulla aseman Ruotsin
eduksi. Koko Pohjois-Saksa oli samalla vapautettu keisarillisesta
sotaväestä, joka oli sitä julmasti hävittänyt ja ryöstänyt. Sota
siirtyi Böhmiin ja Etelä-Saksaan. Entistä tehokkaammin ryhtyivät
Pohjois-Saksan evankeliset ruhtinaat nyt auttamaan Ruotsin armeijoja.
Toiselta puolen Ranska, jonka kanssa samat ruhtinaat olivat jo
aikaisemmin silloin tällöin olleet välipuheissa, teki Ruotsin kanssa
liiton, auttaen sitä alussa rahallisesti, myöhemmin armeijoillaankin.
Se ei suinkaan tapahtunut uskonpuhdistuksen harrastuksesta, vaan
valtiollisista syistä. Ranskalla oli etua siitä, ettei keisarivalta
päässyt Saksassa vahvistumaan, se sen vuoksi, mikäli saattoi, ylläpiti
Saksan sisällistä hajanaisuutta. Samaa politikaa on Ranska myöhemminkin
uskollisesti noudattanut.

Ruotsin armeijat -- niiden mukana suomalaisetkin -- vallottivat pian
koko Saksan ja uhkasivat jo keisarin perintömaita ja Wieniä. Hädissään
keisari silloin teki sovinnon Wallensteinin kanssa, tämä kokosi
armeijan ruotsalaisten selkäpuolella, Kustaa II Adolfin täytyi,
Nürnbergin pelastettuaan, kääntyä takaisin Saksiin, jossa hän Lützenin
kentällä (v. 1632) sai surmansa voitollisessa tappelussa.

Sodan seuraavassa vaiheessa pohjoissaksalaiset ruhtinaat, etupäässä
Brandenburg ja Saksi, pysyivät erillään sodasta, heikontaen siten
suuressa määrin Ruotsin sotatoimia. Sitä tehokkaammin antoi kuitenkin
Ranska apuaan. Vaihtelevalla onnella käytiin sen jälkeen sotaa yli
puolentoista vuosikymmentä, Saksan maita kamalimmin hävitettiin. Sota
oli, Ranskan siihen sekaannuttua, saanut kokonaan valtiollisen
luonteen. Lopulta keisari Ferdinand III joutui niin ahtaalle, että
hänen täytyi suostua rauhaan, joka tehtiin Westfalin Münsterissä ja
Osnabrückissä v. 1648. Tässä rauhassa vakuutettiin Saksassa
uskonnonvapaus, keisarin perintömaita lukuun ottamatta, joissa
katolinuskon väkivaltaista palauttamista jatkettiin. Ranska sai osan
Elsassista, Ruotsi Saksan valtakuntaan kuuluvana läänityksenä osan
Itämeren etelärannikosta, muun muassa Oderin suistamon ja Stettinin
kaupungin. Alankomaitten ja Sveitsin itsenäisyys lopullisesti
tunnustettiin. Saksalaisten ruhtinaittenkin alueita jonkun verran
vaihdeltiin, Brandenburg sai Taka-Pommerin, Magdeburgin ja pienempiä
alueita, Baijeri Ylä-Pfalzin. Mutta tärkeämpi oli se seikka, että
heille myönnettiin oikeus tehdä ulkovaltain kanssa liittoja.
Tosin säilytettiin valtakunnan valtiopäivät, joissa paitsi
vaaliruhtinaita ja muita maallisia ja hengellisiä ruhtinaita ainoastaan
valtakunnankaupungeilla oli edustajia, mutta valtiopäivät olivat vielä
entistäkin enemmän heikontuneet.

Ainoastaan nimi ja käsite oli Saksan valtakunnasta jäänyt
jäljelle. Todellisuudessa se ei enää ollut valtakunta, eikä edes
valtioliittokaan. Seuraavina aikoina näiden muutosten vaikutukset
tulivatkin väleen näkyviin. Brandenburg alkoi ennen muita esiintyä
itsenäisesti ulkomaitakin kohtaan ja voimistua voimistumistaan, kunnes
siitä varttui Preussin kuningaskunta.


Hävitetty Saksa.

Suunnattoman hinnan oli Saksan kansa saanut maksaa uskonvapaudestaan.
Se oli menettänyt kaiken valtiollisen mahtinsa, joutunut naapurivaltain
holhouksen alaiseksi, ja lisäksi se oli niin perinpohjin hävitetty,
että väestö oli vähentynyt kolmasosaan entisestään. Suunnattomat määrät
omaisuutta oli menetetty, kokonaisia ammatinhaaroja oli saanut
surmaniskun, kauhistuttava raaistus päässyt valtaan, ulkomaalaisuus
kaikilla aloilla tunkeutunut ensi sijalle. Valtakunnassa, jossa 1620:n
vaiheilla vielä oli 13 miljonaa asukasta, oli v. 1650 tuskin neljää
miljonaa. Enemmän kuin kaksitoistatuhatta kylää ja kaupunkia oli
hävitetty. Monesta ei ole meidän päiviimme nimeäkään säilynyt.
Varsinkin Baijeri, Böhmi, Schlesia, Württemberg, Elsass, Franki ja
Hessi olivat sodan kautta kärsineet. Pitkillä matkoilla ei ollut
jäljellä ainoatakaan kylää. Vielä v. 1700 oli enemmän kuin kolmas osa
ennen viljellystä maasta mahona. Työvoimia puuttui melkein kaikkialla,
raha ja tavara oli maasta viety. "Ei koskaan ole suuri uudenaikainen
kansa joutunut niin kamalan kohtalon uhriksi!" huudahtaa eräs
historiankirjottaja. Kolmenkymmenen vuoden sota oli Saksan "Iso viha".
Hansa oli menettänyt mahtinsa tähteetkin; samoin kuin Hansa ennen
Pohjoismaissa, samoin nyt Pohjoismaat isännöivät Saksan rannoilla.
Danzig menetti suuren viljakauppansa. Etelä-Saksan kaupunkien täytyi
lakata kauppaa käymästä Italian kaupunkeihin. Näihin aikoihin elpyi
Rheinillä suurenmoinen tukinuitto, kun Alankomaitten rikkaat kaupungit
alkoivat tuottaa Schwarzwaldista puita laivain rakentamiseen. Mutta
melkein kokonaisen vuosisadan olikin tämä tukinuitto melkein ainoa
liike, mitä ennen vilkas Rhein välitti. Kuitenkin olivat kaupungit
sodan kautta kärsineet verraten vähemmän kuin maaseutu. Muutamat
Ylä-Saksan ja Rheinin kaupungit olivat sodan kautta hyötyneetkin
koronkiskomisen ynnä sotamiesten ryöstämän tavaran ostamisen ja
myymisen kautta. Ryöstetty tavara myytiin hyvällä voitolla
Alankomaihin.

Seuraavana pimeänä aikana, jolloin murha ja ryöstö olivat jokapäiväisiä
tapauksia, huolimatta äärettömän ankarista rangaistuksista, tapahtuivat
lukuisat noitain vainot, evankelisissa maissa melkein vielä
säälimättömämmällä julmuudella kuin katolisissa. Oikeudenkäytössä
kidutus kehittyi vielä julmemmaksi kuin keskiajalla. Yliopistot
pikemmin lisäsivät kuin heikonsivat aikansa taikaluuloa.


Saksan kansan alennuksen aika.

Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeisinä aikoina saavutti Ranska Saksan
läntisissä maissa yhä lujemman jalansijan. Ludvig XIV saattoi anastaa
sekä koko Elsassin että Lothringin ja vielä kamalammin kuin
kolmenkymmenen vuoden sodassa hävittää koko Ylä-Rheinin laaksoa. Saksan
keisari kykeni tätä entistä vähemmän estämään siitä syystä, että samaan
aikaan Turkkilaiset idästä kohden uhkasivat Habsburgien perintömaita,
piirittäen jo Wieniäkin. Puolan avulla tämä hyökkäys torjuttiin, Unkari
vallotettiin takaisin. Saksin vaaliruhtinas kääntyi katolinuskoon ja
sai tämän kautta ajaksi Puolan valtaistuimen, kunnes Ruotsin kuningas
Kaarlo XII pakotti hänet siitä luopumaan. Brandenburgin vaaliruhtinas
v. 1701 kruunasi itsensä sukumaana perimänsä Preussin kuninkaaksi,
mutta piti kuitenkin edelleenkin Brandenburgin vaaliruhtinaskuntaa
varsinaisena päämaanaan. Hannover sitä vastoin, jonka vaaliruhtinas
perimäoikeuden nojalla v. 1714 nousi Englannin valtaistuimelle, joutui
personali-unioniin Englannin kanssa ja oli vuoteen 1837 muusta Saksasta
erotettuna.

Saksan ruhtinashoveissa pääsi 18:lla vuosisadalla yhä enemmän valtaan
ranskalainen ylellisyys, ranskalainen vaateparsi ja tapa, mutta ne
eivät saavuttaneet ranskalaista hienostusta, vaan kuluttivat
alamaisilta kiskomansa rahat ylellisyyteen. Tuhlauksessa varsinkin
Saksi antoi muille esimerkkiä. Preussi kuitenkin oli poikkeus, Preussin
hallitsijat isällisellä huolenpidolla omistivat voimansa maan
taloudellisen tilan parantamiselle. Ja vaikka tämän nousevan
valtakunnan alueet olivat niin hajallaan, jopa aivan toisistaan
erotettuina, niin pääsi se kuitenkin siihen määrään voimistumaan, että
siitä oli tuleva Saksan valtakunnan perustus. Tämä oli varsinkin
"suuren vaaliruhtinaan" Fredrik Vilhelmin ansio (1640-88). Samalla kuin
Preussin hallitsijat noudattivat sekä valtion taloudessa että omassakin
taloudessaan mitä suurinta säästäväisyyttä, he käyttivät kaikki
liikenevät varansa melkoisen armeijan ylläpitämiseen. V. 1740 Preussi
Tukholman rauhassa sai Oderin suistamon ja Stettinin kaupungin.
Varsinkin Fredrik II (1740-86) kohotti valtaavasti Preussin sekä
sisäistä että ulkonaista voimaa. Hän kuivatti soita, levitti asutusta,
auttoi alamaisiaan vaikeissa oloissa, mutta kävi samalla menestyksellä
sotia, päämääränään Preussin kohottaminen Saksan johtavaksi vallaksi.
Puolalta hän riisti Länsi-Preussin, Itävallalta Schlesian. Loistavien
voittojensa kautta usein ylivoimaisista vihollisista, murtumattoman
sitkeytensä kautta raskaimmissakin vastoinkäymisissä Fredrik II kohotti
Preussin kansan itseluottamusta ja kansallistuntoa, teki maastaan
suurvallan. Menestyksellä hän esti Itävaltaa enää saamasta Saksan
nimellisessä valtakunnassa takaisin entistä mahtiasemaansa. Puolan
ensimäisessä jaossa Preussi sai Länsi-Preussin ja osan Suur-Puolaa,
toisessa Danzigin ja Thornin sekä loput Suur-Puolasta. Kansansa
valistumisestakin piti tämä itse erinomaisen valistunut ruhtinas
huolta.

Mutta Fredrik II:sen seuraajain aikana Preussi jälleen rapistui,
vaikkei siihen määrään kuin jotkut muut Saksan pienistä valtioista,
joiden ruhtinaat, saadakseen rahoja ylelliseen hovinpitoon, möivät
alamaisiaan sotamiehiksi ulkomaille, varsinkin Englantiin. Niinpä
myytiin Amerikkaan 30,000 saksalaista tappelemaan Yhdysvaltoja vastaan.
Muista pienistä hoveista oli Weimarin hovi loistava poikkeus. Se oli
Saksan kohoovan runouden suojelija, siellä saivat sekä Schiller että
Göthe että monet muut Saksan klassillisen ajan runoilijat tyyssijan ja
toimeentulon.

Mutta Saksanmaan aineellinen vaurastuminen 18:lla vuosisadalla yleensä
edistyi melkoisesti. Vuosisadan loppupuoliskolla ryhtyivät
valistuneimmat valtiomiehet toimiin maaorjuuden lakkauttamiseksi.
Perustettiin ensimäiset maanviljelysopistot, maanviljelysyhdistykset,
maanviljelyskirjallisuuden perusteet laskettiin. Kaupungit vähitellen
vaurastuivat Kolmenkymmenen vuoden sodan hävityksistä, vaikkeivät enää
saavuttaneetkaan keskiaikaista mahtiansa. Kauppaa rasittivat sisämaan
tullit, joita oli niin tiheässä, että esim. laivan, joka kulki Rheiniä
pitkin Strassburgista Hollantiin, täytyi välillä maksaa tullia 30
tulliasemalla. Weserillä oli 19, Elbellä 35, Mainilla 33 tulliasemaa.
Edullisesti taas vaikutti liikkeeseen se, että muuttovapaus vähitellen
alkoi tulla tunnustetuksi. Sitä ennen ei alamainen saanut muuttaa
toisesta Saksankaan maasta toiseen ilman lupaa, josta usein vaadittiin
melkoinen vero. Saksanmaan väkiluku kohosi puolessatoista vuosisadassa
(1650-1800) 4 miljonasta 26 miljonaan. Mutta Saksalaisilla ei enää
ollut samaa toimintatarmoa kuin edellisinä vuosisatoina. Ennen oli edes
kaupungeilla ollut melkoinen vapaus. Valtioiden kehityttyä täydellisen
itsevaltiuden kannalle ei sitä vapautta enää ollut millään
kansanluokalla.


Ranskan vallankumouksen ja Napoleon I:sen aika.

Kahdeksannentoista vuosisadan valistusfilosofia, joka Ranskassa lopulta
johti vallankumoukseen, oli Saksassakin valmistanut alaa uusille sekä
valtiollisille että yhteiskunnallisille liikkeille. Saksan
valistuneissa piireissä sen vuoksi tervehdittiinkin yleisellä
tyytyväisyydellä vallankumouksen ensi vaiheita. Mutta kun kumous
muuttui hirmuvallaksi, niin mielipiteetkin kääntyivät, monarkinen aate
voimistui ja vanhoillisuus sai uusia voimia. Syynä tähän oli sekin
seikka, että kumouksellinen Ranska, sisällistä voimaa saavuttaakseen,
käänsi ulkomaita kohtaan sodan. Vallankumous ja siitä versonut
Napoleonin keisarivalta taistelivat menestyksellä. Vallankumousta
vastaan liittyneitten valtain, Venäjän, Itävallan ja Preussin, täytyi
peräytyä Ranskan alueelta, pian ne eivät voineet omiakaan alueitaan
puolustaa, vaan Saksan ja Itävallan yli hyökyi myrskylaine, joka nämä
maat ajaksi kokonaan peitti tulvillaan, pyyhkäsi olemattomiin Saksan
valtakunnan ja sen valtiot ja levitti Ranskan ylivallan Venäjän rajalle
saakka. Sekä Itävallan että Preussin täytyi, monet sodat sodittuaan,
nöyrtyä Napoleonin edessä, suostua hänen määräämiinsä rajoihin, seurata
häntä vihdoin onnettomalle sotaretkelle Venäjän sydämeen. Napoleon
mielin määrin muutteli Saksanmaan karttaa. Ensinnäkin hän hävitti
Rheinin rannoilla ja Länsi-Saksassa joukon melkoisia hengellisiä
ruhtinaskuntia, jotka siellä valtakuntakäsitteen turvissa olivat
eläneet ja säilyttäneet katolilaisina nämä maat. Semmoisia olivat
Moselin laaksossa Trierin arkkihiippakunta, Rheinin vasemmalla rannalla
Kölnin arkkihiippakunta, Westfalissa Münsterin hiippakunta sekä Mainin
laaksossa Mainzin, Würzburgin ja Bambergin hiippakunnat. Nämä muutokset
jäivät pysyviksi, hengelliset herrat eivät sen koommin saaneet
alueitaan takaisin. Varsinaisen Ranskan raja siirrettiin koillisessa
aina Elbeen saakka. Preussi ja Itävalta tosin säilyivät valtakuntina,
mutta niitten ja Ranskan rajain väliset maat yhdistettiin "Rheinin
liitoksi", joka oli Napoleonin käskyn alainen. Siihen kuuluivat
Baijeri, Württemberg, Badi, Hessi-Darmstadt, Berg (Rheinin varrella),
Nassau y.m. Liittolaisilleen Napoleon auliisti jakoi arvonimiä:
Saksista tuli kuningaskunta, Baijerista ja Württembergistä niinikään,
Badista ja Hessistä suurherttuakuntia. Itävallan keisari luopui
kaikista vaatimuksista näihin maihin ja tyytyi arvonimeen: Itävallan
perinnöllinen keisari. Saksalais-roomalainen keisarikunta oli siten
vihdoin muodollisestikin lakannut olemassa olemasta. Pohjois-Saksassa
muodostettiin Hannoverista ja muista maista Westfalin kuningaskunta,
jonka Napoleon antoi nuorimmalle veljelleen. Näin Saksan maita, joita
vanhat läänityslaitoksen aikuiset perimäolot olivat pysyttäneet niin
pienissä liuskoissa, niin voimattomina suurempiin yhteisiin tehtäviin,
nyt hävitti, palotteli ja yhdisteli muutamassa vuodessa mielin määrin
mies, joka vielä vuosikymmen takaperin oli ollut pieni ranskalainen
upseeri. Ja tämä vallottaja lähetteli nyt miten halutti saksalaisia
vertaan vuodattamaan milloin minnekin etäisiin maihin, joihin hän
valtaansa levitteli, hänen itsekkäitä suunnitelmiaan toteuttamaan.
Saksa ei tosin joutunut yhtä suuren hävityksen alaiseksi kuin
Kolmenkymmenen vuoden sodassa, mutta nöyryytys oli vielä masentavampi.
Mutta siitäkin huolimatta piti suuri osa silloisesta Saksan kansasta
Napoleonia vapauttajanaan, sillä paljon hyödyllisiä uudistuksiakin hän
toi mukanaan. Rheinin Liiton maissa oikeudenkäyttö ja raha-asiain
hoito, ranskalaisen esimerkin mukaan, järjestettiin yksinkertaiselle
ajanmukaiselle kannalle, sotalaitos järjestettiin ajanmukaiseksi,
vanhat säätyetuoikeudet kumottiin, kirkon omaisuus otettiin
takavarikkoon ja käytettiin muihin tarkotuksiin, liikkeen salvat
kumottiin, ammattipakon poistamisen kautta ammattielämä elpyi entistä
vireämmäksi. Sanalla sanoen, yhdessä suursiivouksessa lakaistiin pois
paljon vanhaa romua, joka oli estänyt kansan elämää vapaasti
kehittymästä.

Ja tämä esimerkki pakotti Preussinkin ryhtymään perinpohjaiseen
sisälliseen uudistukseen, jonka välttämättömyyden etevät ja
isänmaalliset miehet älysivät.

Niin rasittavaksi kävi kuitenkin Napoleonin mielivalta Saksassa, että
se vihdoinkin viritti Saksassa isänmaallisen innostuksen, joka liittyi
ruhtinaitten ponnistuksiin maittensa ja valtaistuimiensa puolesta.
Preussissa tämä kansallinen hehku ensinnä kohosi ja se voimistui niin
mahtavaksi, että se tempasi masennetun hallituksenkin mukanaan.
Napoleonin armeijan jouduttua Venäjällä tuhon omaksi Preussi alkoi
ylimielistä käskijää vastaan sodan. Venäjä oli tässä sodassa
luonnollinen liittolainen. Englanti niinikään, pian liittoon yhtyi
Itävaltakin, vaikka Preussin ja Itävallan vanha ristiriita esti
tätäkään sotaa käymästä niin suurella tarmolla, kuin olot olisivat
myöden antaneet. Mutta Rheinin liittoon kuuluvat vallat sitä vastoin
pysyivät Napoleonin puolella osasta ruhtinaitten itsekkäistä huolista,
osasta ehkä kansan suosiosta. Vasta kun ensimäinen ratkaiseva voitto
oli saatu Leipzigin suuressa kansaintaistelussa (1813), luopuivat
Rheinin liiton ruhtinaat Napoleonista, kun heille vakuutettiin, että he
saisivat maansa pitää. Heidänkin maistaan nostettiin sotaväkeä, joka
nyt sai kääntää aseensa Ranskalaisia vastaan, sen sijaan että se
edellisissä taisteluissa oli omia maanmiehiään vastaan taistellut.
Seuraavana vuonna Venäjä, Englanti, Preussi ja Itävalta määräsivät
rauhanehdot Parisissa. Ne olivat Ranskalle jotenkin lievät, mutta sitä
raskaammat hänen saksalaisille liittolaisilleen, etenkin Saksille,
jonka täytyi luovuttaa Preussille nykyinen Saksin maakunta ynnä
Lausitz. Lisäksi Preussi sai Rheinin vasemman rannan, Westfalin ja
Posenin. Ruotsilta Preussi sai vaihtojen kautta Pommerin. Mutta kun
Napoleon maanpakonsa jälkeen Elbassa uudelleen anasti vallan ja
kruunautti itsensä Ranskan keisariksi, niin käsittivät Europan muut
vallat hänet nyt siihen määrään vihollisekseen, että entinen liitto
paikalla uudistettiin ja Ranskaa vastaan aljettiin sota. Englannin ja
Preussin armeijat yhdessä Waterloon taistelussa tuhosivat Napoleonin
armeijan, Parisi vallotettiin uudelleen, Napoleon uuden kerran
sysättiin valtaistuimelta, Ranskalle asetettiin kovemmat rauhanehdot.
Mutta Elsass jäi yhä vielä Ranskalle. Anastetut taideteokset sen sitä
vastoin, muita rauhanehtoja mainitsematta, täytyi antaa takaisin.
Varsinaisen Saksan maat yhtyivät Saksan liitokunnaksi. Tähän kuuluivat
Preussista ja Itävallasta ne maat, jotka ennen olivat kuuluneet Saksan
keisarikuntaan, Tanska Holsteinin puolesta ja Alankomaat. Vapautussodan
kautta Saksanmaa oli luonut päältään ulkomaalaisen ikeen, mutta
kansallista yhteyttä se ei vieläkään ollut saavuttanut. Mutta sota oli
kylvänyt siemenen, joka vuosisadan kuluessa kypsyi.



Saksan valtakunnan syntyminen.


Saksan liittokuntaan kuuluvat maat ja valtiot lähettivät edustajia
yhteisille liittopäiville, jotka kokoontuivat Frankfurt am Mainiin.
Toiset niistä, etenkin eteläsaksalaiset valtiot, järjestivät omat
kansaneduskunnatkin sisäisistä asioistaan päättämään, toiset, etenkin
Itävalta ja Preussi, säilyttivät edelleenkin itsevaltiuden. Preussissä
päättivät kuitenkin maakuntapäivät maakuntain asioista. Muutoin ei
liitto voinut sanottavassa määrässä edistää Saksan sisällistä
kehitystä. Se piankin alistui itsevaltiuden apulaiseksi
vapaudenvirtausten tukehuttamiseksi, peläten niistä uutta
vallankumousta. Liittopäivien tointa ei sekään ollut, että useimmat
Saksan valtiot, Itävaltaa lukuunottamatta, v. 1833 perustivat Saksan
tulliliiton, joka mitä tehokkaimmin edisti Saksanmaan sisäistä liikettä
ja oli tienraivaajana varsinaisen valtakunnan aikaan saamiselle.


Frankfurtin kansalliskokous.

Helmikuun vallankumous, joka tapahtui Parisissa v. 1848,
sai Saksassakin ja Itävallassa leimahtamaan liekkeihin sen
tyytymättömyyden, joka kaikissa edistysmielisissä aineksissa vallitsi.
Siitä kehittyi suuri kansallinen liike, joka käsitti koko Saksan ja
Itävallankin saksalaiset. Vihdoin oli kaikissa Saksalaisissa juurtunut
vakaumus, että Saksan kansa ainoastaan yhtenäisenä valtakuntana saattoi
olemassa olonsa turvata, ja vihamielisyydessä edistystä vastustavia,
vapautta sortavia, itsekkäitä päämääriä tavottelevia ruhtinashuoneita
vastaan ryhdyttiin tätä valtakuntaa luomaan laajalla kansanvaltaisella
pohjalla. Heidelbergissä pitivät etevät saksalaiset edistyksen ystävät
ja isämnaanmiehet kokouksen, jossa kehotettiin kaikkia Saksan
liittokuntaan kuuluvia valtioita aikaan saamaan yhteisen
kansanedustuksen Saksan kansaa varten. Niin voimakas oli nyt maassa
vapausliike ja samalla kansallisliike, etteivät hallitsijat uskaltaneet
nousta sitä vastaan. Baijerin kuningas luopui kruunustaan, Wienissä
kapina kukisti Metternichin, joka oli ollut vapauspyrinnöiden
sortamisen varsinaisena johtavana sieluna, ja Preussin silloinen
kuningas näki parhaaksi itse ruveta liikkeen johtajaksi, koska se
muutoin olisi voinut hänet kukistaa. Hän kutsui Berliniin koolle
valitun eduskunnan. Mutta Mainin Frankfurtiin kokoontui hallituksista
huolimatta, kansan omasta alotteesta, n.s. esiparlamentti, johon oli
saapunut jäseniä sekä Pohjois-Saksasta että Etelä-Saksasta. Tämän
esiparlamentin toimesta kokoontui sitten ensimäinen saksalainen
kansalliskokous samaan kaupunkiin v. 1848. Siihen oli saapunut
valittuja edustajia Saksan liittokunnan kaikista maista,
Itävallastakin. Tämä eduskunta, joka oli muodostettu maan oppineista ja
edistysmielisistä aineksista, yritti rakentaa uuden Saksan
isänmaallisen innostuksen pohjalle, hallituksista huolimatta. Se
julisti itsensä kansan korkeimmaksi lainsäätäjäksi, jonka käskyjä
hallitusten täytyi totella. Vasemmisto suorastaan puolusti tasavaltaa.
Valtakunnanhoitajaksi valittiin Itävallan arkkiherttua Juhana, joka
ottikin toimen vastaan ja nimitti valtakunnan ministeristön. Preussi
tämän kautta kokonaan syrjäytettiin, etenkin kun hylättiin sen esitys,
että keskushallituksen ohella eri valtioitten valtuutettuja koottaisiin
neuvostoksi. Uusi valtakunnanhallitus ja parlamentti menettelivät
kumouksellisesti. Lähetettiin ulkomaitten hoveihin lähettiläitä --
niitä ei otettu vastaan, laadittiin uusi sota- ja kauppalippu koko
Saksaa varten -- sitä ei tunnustettu. Etelä-Saksan valtiot tosin
pelosta tottelivat uuden hallituksen käskyjä, mutta Preussi
asettui nyt jyrkästi vastustavalle kannalle. Kun niin tärkeän maan
kannatus puuttui, niin uuden valtakunnanhallituksen asema kävi
mahdottomaksi, sen täytyi luopua. Samalla kuin kansalliskokous
joutui hallitusten kanssa ristiriitaan, ei se enää tyydyttänyt
jyrkimpäin vasemmistolaistenkaan mieliä, vaan syntyi kapinoita ja
väkijoukot yrittivät väkivallalla hajottaa koko edustuskunnan.
Kansalliskokouksessa pääsivät silloin jälleen maltillisemmat ainekset
voitolle ja ryhdyttiin täydellä todella rakentamaan uutta perustuslakia
yhdessä hallituksen kanssa. Tätä työtä kuitenkin ehkäisi nyt Itävallan
jyrkkä menettely. Kansalliskokous ei suostunut siihen, että
Itävalta-Unkari kokonaisuudessaan rupeisi uuden valtakunnan jäseneksi,
vaan ainoastaan Itävallan saksalaiset maat. Mutta Itävalta puolestaan
epäsi kaikki toiset suunnitelmat, yhdistämällä kaikki Habsburgin suvun
maat ynnä Unkarin ja Lombardian jakamattomaksi perustuslailliseksi
monarkiaksi. Edustuskunnan enemmistö silloin valitsi Preussin kuninkaan
perinnölliseksi keisariksi ja tarjosi hänelle tätä arvoa. Samalla
säädettiin uusi perustuslaki, jonka mukaan keisarin tuli hallita maata
edesvastuunalaisen ministeristön kautta. Hänellä itsellään olisi vain
kielto-oikeus edustuskunnan päätöksiä vastaan. Itävalta näiden
päätösten jälkeen kutsui edustajansa pois kansalliskokouksesta.
Preussin kuningas taas ei suostunut ottamaan vastaan keisariarvoa,
elleivät siihen kaikkien saksalaisten valtioitten ruhtinaat suostuneet.
Kun neljä kuningaskuntaa kielsi suostumuksensa, niin asia raukesi.
Preussin hallitus puolestaan ilmotti kansalliskokoukselle, että ellei
tämä suostu hallitusten kanssa yhteistoimeen, niin hallitukset itse
laativat uuden perustuslain. Tämän vastauksen kautta saivat
kansalliskokouksessa jälleen radikalisemmat ainekset ylivallan,
tasavaltalaiset virittivät koko maassa kansanliikkeen, joka kuitenkin
kukistettiin, ja näissä pyörteissä kansalliskokous vähitellen hupeni ja
hajaantui; Frankfurtin kansalliskokouksen suuret suunnitelmat
raukesivat Preussin ja Itävallan ristiriidan vuoksi ja koska kokous ei
pysynyt olevien valtiollisten olojen pohjalla. Mutta siitä huolimatta
oli sen kautta vihdoinkin laskettu kansallinen pohja tulevalle Saksan
valtakunnalle.


Uusia valtakuntapuuhia.

Kansallinen liike oli niin voimakas, että tämä tulos jälleen
synnytti kapinoita useissa Saksan maissa. Badin ruhtinas ja hallitus
ajettiin maasta pois, vaikka juuri Badi oli ollut suosiollisin
kansalliskokouksen aatteitten toteuttamiselle. Tämä kapina kuitenkin
kukistettiin ja samoin muutkin yritykset. Preussi koetti nyt toteuttaa
valtakunta-aatteen valtioliiton kautta Saksan valtioitten kesken, mutta
sen puuhaamaan "unioniin" eivät Baijeri ja Württemberg yhtyneet. Näitä
valtoja Itävalta, Unkarin kapinan kukistettuaan, kaikin voimin
kannatti. Se ei tahtonut menettää Saksassa ylivaltaansa, vaan vaati
vanhain liittopäiväin kokoonkutsumista.

Nämä kokoontuivatkin Frankfurtissa v. 1850. Preussi pakotettiin
hajottamaan unioninsa. Uusien liittopäivien ensimäinen tehtävä ei
kuitenkaan ollut valtakunnan rakentaminen kansanliikkeen pohjalle, vaan
päin vastoin edellisellä ajalla aikaan saatujen vapaitten laitosten
hävittäminen ja entisen itsevaltiuden palauttaminen. Laivasto, jonka
Saksan kansa oli vapailla lahjoilla rakennuttanut Frankfurtin
kansalliskokouksen toimesta, myötiin huutokaupalla. Itävalta pyrki
kaikkine maineen Saksan tulliliiton jäseneksi, mutta siihen
eivät Hannover eikä Preussi suostuneet. Preussin jouduttua
valtakuntapuuhissaan tappiolle Saksan keskivallat koettivat perustaa
puhtaasti saksalaisen valtioliiton (Trias), johon ei huolittu Preussiä
eikä Itävaltaa. Tämä uusi valtakunta aikoi Krimin sodan aikana ajaa
itsenäistä ulkopolitikaakin, mutta molemmat mahtavat kilpailijat
yrityksen estivät. Itävalta puolestaan, joutuessaan Ranskan kanssa
sotaan Pohjois-Italiassa (1859), vaati Saksan valtioiden apua vanhan
liittovaltakuntaoikeuden nojalla. Muut vallat siihen olivat
taipuvaisia, ja Preussikin puolestaan oli valmis asevoimalla torjumaan
kaikkia Ranskan yrityksiä anastaa liittokunnalta maita, mutta Preussi
ei suostunut antamaan sotaväkeään liittopäivien komennettavaksi. Niin
ollen Itävaltakin näki parhaaksi tehdä Ranskan kanssa nopean rauhan,
vaikka se Lombardian menetti. Se piti tärkeämpänä, ettei Preussi
pääsisi, sotaa hyväkseen käyttäen, sen kustannuksella vahvistamaan
valtaansa Saksassa. Preussin ja Itävallan kilpailu siitä pitäen kävi
kahta kiihkeämmäksi. Molemmilla oli kansalliseltakin kannalta
puolustajansa. Ne jotka tahtoivat Saksan valtakunnan uudestaan luomista
Itävallan johdolla, pitivät etupäässä silmällä sitä, että sen kautta
Itävallan kahdeksan miljonaa saksalaista tulisivat suuresta yhteisestä
isänmaasta osallisiksi. Ne taas, jotka Preussin johtoa kannattivat,
pitivät tärkeämpänä, että valtakunnalla olisi täydellinen kansallinen
eheys, vaikkapa se ei voisikaan koko Saksan kansaa kehyksiinsä koota.
Mutta yhtä tärkeitä vaikuttimia olivat seuraavassa kehityksessä
epäilemättä myös puhtaasti hallitsijasuvulliset syyt. Preussin
hallitsijahuone ei tahtonut luopua valta-asemasta, jonka se
monisatavuotisen kehityksen kautta oli saavuttanut.

Kun Itävallan hallitus v. 1863 kutsui Frankfurtiin Saksan ruhtinaat
päättämään valtakunnan perustamisesta, niin ei Preussi ottanut tähän
kokoukseen osaa. Bismarckilla oli silloin Preussin ohjakset käsissään,
ja hänen järkähtymätön vakaumuksensa oli, että ehjä ja elinvoimainen
Saksan valtakunta voitiin luoda ainoastaan Preussin johdolla, ilman
Itävaltaa. Tekosyynä, miksei Preussi muka voinut ottaa osaa
ruhtinaspäiviin, sen hallitus mainitsi, ettei se voinut hyväksyä muuta
kuin valitun kansanedustuskunnan päätöksiä, -- huolimatta siitä, että
Preussi samaan aikaan oli julkiriidassa oman edustuskuntansa kanssa ja
hallitsi ja kantoi veroja ilman sen suostumusta. Toiselta puolen
Preussin, toiselta puolen Itävallan ynnä Saksan liittokunnan pienempien
valtioitten ristiriita puhkesi sotaan Slesvig-Holsteinin kysymyksen
johdosta. Tämä riita oli virinnyt sen kautta, että Tanska, Itävallan
esimerkkiä noudattaen, aikoi kiinteästi liittää molemmat ruhtinaskunnat
alueihinsa, vaikka Holstein kuului Saksan liittokuntaan, ja vaikka
ruhtinaskuntain saksalainen väestö sitä vastusti. Preussi menetteli
omin päin. Se anasti Tanskalta yhdessä Itävallan kanssa vallotetut
ruhtinaskunnat, mutta yhdistikin ne omiin alueihinsa. Siten Preussi sai
aikaan sodan Itävallan ja Saksan liittokunnan muiden valtain kanssa
(v. 1866). Ihmeteltävän nopeaan hyvin varustettu Preussi tässä sodassa
voitti kaikki vastustajansa, Itävallan viikkokauden kestäneessä sodassa
Böhmissä, Hannoverin ja Etelä- ja Lounais-Saksan valtiot erikseen.
Ranska oli hyvillään katsellut tätä sotaa. Napoleon III toivoi siitä
etua omalle politikalleen, mutta sodan nopea ratkaisu teki nämä toiveet
tyhjiksi. Ranska ei voinutkaan, sotaa käyväin valtain heikontumista
hyväkseen käyttäen, anastaa alueita Rheinin rannoilta, niinkuin se oli
toivonut. Preussi soi Itävallalle edulliset rauhanehdot, tehdäkseen
sitä helpommaksi vastaisen liiton rakentamisen Itävallan kanssa.
Itävalta sai pitää kaikki alueensa, kun se täydelleen luopui Saksan
valtioliitosta. Preussi anasti sitä enemmän liittokunnan maita, liitti
itseensä Hannoverin, Slesvig-Holsteinin, Hessin vaaliruhtinaskunnan ja
Nassaun, sekä taivutti kaikki Pohjois-Saksan valtiot yhtymään kanssaan
Pohjois-Saksan liittokunnaksi, jolla oli yhteiset, yleisen äänioikeuden
kautta valitut valtiopäivät, ynnä muut laitokset jotenkin samoilla
perusteilla kuin nykyisessä Saksan valtakunnassa. Suomalla Etelä-Saksan
valtioille edulliset rauhanehdot Preussi sai nämä tekemään kanssaan
salaiset hyökkäys- ja puolustussopimukset. Ainoastaan sen Napoleon sai
aikaan, että Slesvigin tanskalaisen osan piti saada yleisen
kansanäänestyksen kautta ratkaista, tahtoiko se yhtyä Tanskaan, mutta
tämän ehdon Preussi jätti täyttämättä, suureksi tappioksi kansalliselle
valtioaatteelle.


Saksan-Ranskan sota. Saksan valtakunnan perustaminen.

Ne vaikeudet, joita vielä oli voitettavana koko Saksan yhdistämiseksi,
voitettiin Saksan ja Ranskan välisen sodan kautta w. 1870-71. Tämä sota
syttyi oikeastaan aivan vähäpätöisestä syystä. Hohenzollerilaisen
prinssin valitsemista Espanjan kuninkaaksi hyväkseen käyttäen Ranska
asetti Preussin kuninkaalle ehtoja, joihin tämä ei mitenkään voinut
suostua, ja käytti kieltoa hyväkseen alkaakseen sodan. Tämä sota jos
mikään viritti Saksassa vihdoinkin kansallisen innostuksen, kaikille
oli selvä, että nyt oli lopullisesti ratkaistava, saisiko Ranska
ainaisesti käyttää hyväkseen Saksan eri osain sisällistä eripuraisuutta
sekaantuakseen Saksan kansan asioihin, sitä silpoakseen ja sortaakseen.
Preussi ja Saksan muut valtiot olivat hyvin varustetut tätä sotaa
käymään. Saksalaiset siirtivät heti alussa voitollisten taisteluitten
kautta sodan Ranskan alueelle. Nopeaan kehittyi sota verisissä
taisteluissa saksalaisille kaikin puolin onnellisesti. Metzin täytyi
antautua, Napoleonin antautua Sedanin luona koko armeijansa kanssa,
Parisi piiritettiin, vallotettiin, ja Versaillesissa, Ludvig XIV:nnen
upeassa linnassa, perustettiin vihdoin Saksan valtakunta ja Preussin
hallitsija valittiin perinnölliseksi "saksalaiseksi keisariksi".
Lopullinen rauha tehtiin Frankfurtissa ja Ranskan täytyi luovuttaa
Saksalle Elsass ja Lothrinki, joitten väestö jo vanhastaan oli
enimmäkseen saksalaista, vaikka se olikin monta vuosisataa Ranskan
yhteydessä elettyään ennättänyt jonkun verran ranskalaistua. Saksan
valtakunnan lainsäädäntö ja hallinto järjestettiin samalle kannalle,
kuin Pohjois-Saksan liittokunnan oli ollut. Preussi sai valtakunnassa
ehdottoman ylivallan. Mutta toiselta puolen säilytettiin pienemmille
valtioille melkoinen sisällinen itsenäisyys ja oikeus lähettää
edustajiaan ulkomaitten hoveihin, vaikka valtakunnan ulkopolitikka
onkin kokonaan keisarin ja hänen valtiokanslerinsa johdossa. Yhteisten
valtiopäiväin lainsäädäntöoikeus on vielä tänäpäivänäkin jotenkin
rajotettu, vaikka ne yleisen äänioikeuden perustuksella valitaan.
Valtakunnan perustuslaissa on kauttaaltaan koetettu sulattaa yhteen
kansallisen yhteyden vaatimukset menneisyyden kehittämiin valtiollisiin
oloihin, ja tämän viisaan järjestyksen kautta ovat Saksan eri osat,
jotka niin kauan ovat toisiaan vastaan sotia käyneet, vieläpä aivan
vereksinä aikoina, voineet hämmästyttävän nopeaan unhottaa vanhat
vihat, ja yhtyä suureksi kansaksi. Erinomaisen suuri valtiollinen
mahti, jonka Saksa viime sotansa kautta saavutti, ja vielä valtavampi
aineellinen kehitys kaikilla aloilla, ulkomaisen kaupan vaurastuminen,
Saksan kohoominen maailman kolmanneksi kauppavallaksi, oivallisen
sisäisen liikeverkon kehittyminen, ovat tehokkaalla tavalla lujittaneet
valtakuntaa ja osottaneet sen kaikille osille, minkä turvallisuuden,
voiman ja menestyksen valtakuntayhteys on tuottanut. Tosin puhutaan
edelleenkin Etelä-Saksan eriseuralaisuudesta, "partikularismista",
mutta sillä ei enää ole vakavaa valtiollista merkitystä. Se on enemmän
eteläsaksalaisten vapaamman käsityksen ilmaus vastapainona kireälle
preussilaiselle virkavallalle.

Kansallisen eheytensä saavutettuaan on Saksa johdonmukaisesti
noudattanut rauhallista politikaa ja vaikuttanut muittenkin maitten
riitain ratkaisemiseen rauhallisella tavalla. Vanhasta kilpailijastaan
Itävallasta Preussi on saanut uskollisimman liittolaisensa. Saksan
kansa on saanut omistaa voimansa rauhalliseen työhön, ja vaikka sen
onkin täytynyt kantaa raskasta sotavarustustaakkaa, voidakseen
säilyttää pitkällisten ponnistusten kautta saavutettu valtiollinen
eheys, niin on se kuitenkin uusissa oloissa voinut lisääntyä, kehittyä
ja vaurastua, niin että se nykyään on Europan mahtavin valtakunta.



NYKYISET HEIMOT.


Edellä olevassa katsauksessa Saksanmaan historiallisiin vaiheisiin
olemme nähneet, miten osa germanilaisista heimoista kansainvaelluksen
aikana jäi paikoilleen asumaan, ja miten nämät heimot muodostavat
nykyisen Saksan valtakunnanperusväestön. Nämäkään heimot eivät sentään
ole puhtaina säilyneet, vaan niitä keskiajalla yhtyi toisiinsa ja
sekaantui, ja vasta tästä sekaannuksesta ovat nykyiset heimot
syntyneet.

Puhtaimpina ovat säilyneet Saksilaiset, jotka asuvat Luoteis-Saksan
alangolla, Westfalista Holstein-Slesvigiin. Näihin ovat enimmäkseen
sulaneet Friisit. Frankkien asuinsijat ovat Rheinin kahden puolen ja
Mainin laaksossa. Ylä-Rheinin laaksossa ja siitä itään asuvat Schwaabit
Neckariin ja Lechiin saakka, heidän itäpuolellaan Baijerilaiset.
Thüringissä ovat Thüringiläiset. Koko Pohjois-Saksa Elben itäpuolella
on sekarotua, joka on syntynyt slaavilaisten maitten uudisasutuksen ja
saksalaistuttamisen kautta. Eteläosassa uudisasutuksen kautta vallattua
aluetta on thüringiläinen aines voitolla, pohjoisessa saksilainen.

Erilaisissa oloissa kehittyneet heimot luonnollisesti eroovat
toisistaan melkoisesti, ei ainoastaan kielen vaan myös tapainsa ja koko
luonteensa kautta. Suuressa määrin heimomuodostus on tapahtunut
maantieteellisten olojen pohjalla. Tonavan alue, Rheinin alueet ja
Pohjois-Saksan alanko sekä näitten välillä vuoristokynnys ovat luonnon
maakuntia, joitten kanssa pääasiassa käy yhteen nykyinen heimojakokin.

Puhtaimpina germaneina ovat säilyneet Saksilaiset. He ovat germanien
vanhan kielenkin alkuperäisimpänä pitäneet. Etelä- ja Länsi-Saksan
heimoihin on sekaantunut melkoiset määrät keltiläistä verta, sillä
niiden asumat maat olivat vielä roomalaisajalla keltiläisen väestön
hallussa. Thüringin ja Itä-Saksan väestön suonissa virtaa paljon
slaavilaista verta.



Saksilaiset.


Saksilaiset asuvat nykyään, samoin kuin keskiajallakin, Saksanmaan
luoteisessa kulmassa. Heidän lakea maansa on osaksi hedelmällistä
viljelysmaata, osaksi autiota suota ja nummea. Kaislikoita,
kanervikoita ja värihernettä on siellä paljon, vähän sitä vastoin
metsiä ja pensaitakaan, joissa katse voisi levähtää, ja vielä
harvemmassa asumuksia tai muita esineitä, jotka lakeasta maisemasta
kohoaisivat. Enimmäkseen yksitoikkoista seutua rajottaa pohjoisessa
leveältä meri hyökyvine aaltoineen. Meren rannalla kiljuu lokki, maalla
ääntelee hyyppä ja kurppa, muita ääniä tuskin kuulee, jotka
yksinäisyyden rikkoisivat. Tämmöinen maisema on omiaan enemmän
rauhottamaan ja herättämään mietiskelyä, taikka surumielisyyteen
vaivuttamaan, kuin kiihottamaan ja elähyttämään. Ei niin ollen ole
ihmettelemistä, että vaeltaja, joka kaiken päivää on näitä seutuja
kulkenut, lopulta vaipuu alakuloisuuteen. Samanlaisia kuin maa ovat sen
asukkaat. Vakava ja rauhallinen on heidän perusluontonsa. Vilkkaus,
kiihkoileva mieli on heille vieras. Semmoinen on jo heidän kulkunsakin,
kun he puukengissään, savipiippua poltellen, verkalleen taivaltavat
eteenpäin. He eivät korista itseään kaikenlaisella kirjavalla
rihkamalla, kuten etelämaalaiset, vaan pukeutuvat juhlatiloissakin
yksinkertaiseen tummaan pukuun. Omien lampaittensa karkeasta villasta
he enimmäkseen kutovat vaatteensa.

Kostea, sumuinen ilmakaan ei ole omiaan rattoisuutta herättämään. Mutta
se karkaisee ruumista ja vaatii voimallisempaa ravintoa kuin
lämpöisessä etelässä. Jo vanha maantieteilijä Sebastian Münster lausui
16:n vuosisadan keskivaiheilla: "Saksilaiset eivät ruoki lapsiaan
vellillä eivätkä maitolaitoksilla, vaan antavat heille vankkaa ruokaa."
Itse Saksilaiset vielä tänäpäivänä mieluimmin syövät karkeata
ruisleipää, "mustaa leipää", joksi sitä saksalaiset sanovat, papuja ja
tattaripuuroa. Mutta varsinkin silava ja kinkku ovat Westfalin
talonpojan mieliruokia; niitä hän pitää niin suuressa arvossa, että
Soestin kirkon alttaritaulussakin on pääsiäislampaan sijaan maalattu
kinkku. Vanha on Hannoverin ja Braunschweigin lihatavarain maine koko
Saksassa. Tunnetuin ja omituisin Westfalin herkuista on kuitenkin
"pumpernikkeli", hapatettu paksu ruisleipä, joka erikoisella tavalla
valmistetaan, niin että sitä hyvän makunsa vuoksi muualla Saksassa
käytetään juuston asemesta mausteena vehnäleivän päällä. Yhtä
huomattava kuin kiinteät nautintoaineet ovat juoksevatkin. Saksilainen
on vanhastaan tunnettu ahkeraksi kannun appajaksi. Aina uuden ajan
alkuun saakka pidettiin heitä Saksan parhaina oluenjuojina, heillä oli
silloin sama epäiltävä maine, kuin Baijerilaisilla nykyään.
Braunschweigin "mummi" tunnettiin Saksan rajain ulkopuolellakin jo
paljon ennen kuin Münchenin oluista puhuttiin. Hannover ylpeilee
"broihanistaan" (Broihan nimisen miehen keksimästä juomasta),
vanhastaan kuulu "gose", jota nykyään pannaan Leipzigissä ja
muuallakin, on kotoisin Gosejoelta läheltä Goslaria, ja "Eimbachin
olut", jolla Braunschweigin herttua Eerik virkisti Lutheria Wormsin
valtiopäivillä, on saanut nimensä Eimbeckin kaupungista. Mutta nuo
ylellisen oluenjuonnin ajat ovat Luoteis-Saksassa olleet ja menneet.
Ohran mehu on saanut viinasta, viineistä ja teestä vaarallisia
kilpailijoita.

Saksilainen on muutoin uskollisesti säilyttänyt vanhain tapoja. Sen
näkee jo päältä. Jos missään niin Luoteis-Saksassa tapaa germanilaisen
ruumiinrakennuksen puhtaana. Siellä on vielä hamppupäitä, joitten
hiukset ovat niin vaaleat, etteivät ne edes voi harmaantua. Lapsista on
suurempi osa valkoverisiä, sinisilmäisiä, kuin missään muualla
Saksassa, Itävallassa tai Sveitsissä. Stesvig-Holsteinissä ja
Oldenburgissa on sinisilmäisten suhdeluku 43 %, Hannoverissa 41 %,
Keski-Saksassa vain 30 % ja Sveitsissä ainoastaan 11 %. Saksilaisen
kapeat kasvot ja solakka vartalo niinikään parhaiten vastaavat niitä
käsityksiä, joita saksalaisilla on vanhoista esi-isistään. Idässä ja
etelässä, jossa väestöön on sekaantunut slaavilaista ja keltiläistä
verta, ovat leveät kasvot tavallisemmat. Saksilaiset ovat yleiseen
kookasta, rotevaa kansaa, jonka sekä ankara maatyö että taistelu merta
vastaan on karkaissut.

Yhtä vähän kuin saksilainen, yhtä vähän on hänen talonsakaan muuttunut.
Se on yhä vielä pääpiirteissään sama kuin vanhain germanien asunto.
Asuinhuoneet, karjanhuoneet, varastohuoneet, kaikki ovat saman katon
alla. Talo on yksikerroksinen, katto korkea, tavallisesti olkinen.
Päätyä tavallisesti ikivanhan tavan mukaan koristaa kaksi hevosenpäätä,
sillä hevosta tämä heimo on aina pitänyt suuressa arvossa. Kun
pääovesta astumme rakennukseen, niin tulemme ensinnä "tanhuaan", jonka
kahden puolen ovat navetat ja talli, ynnä päällä parvet heinäin ja
viljain säilyttämiseksi. Tanhuan päässä on poikkipuolin seinästä
seinään eteinen (flet), joka samalla on arkihuone. Siinä on tulisija ja
sen päällä laaja savutorvi, jossa riippuu kaikenlaista lihatavaraa
savustumassa. Eteisen takana ovat asuintupa ja kamarit. Koko talon
keskusta on siis eteinen. Siitä voi talon emäntä suorittaa kaikki
tehtävänsä, huolehtia ruuasta, hoitaa karjaa ja pitää pääovea silmällä.
Tässä huoneessa, johon perhe illalla päivätyön päätyttyä kokoontuu
aterioimaan ja juttelemaan, tapahtuvat myös kaikki juhlallisemmat
toimitukset. Kun nuorukainen on häissä morsiamen juoksussa saanut
kiinni valittunsa, niin kantaa hän hänet talon tanhualle ja kävelee
sitten hänen kanssaan kolmasti lieden ympäri, jotta morsian mielistyisi
tulevaan vaikutusalaansa. Kun nuori vaimo saapuu uuteen kotiinsa, niin
appivanhemmat häntä lieden ääressä ensimäiseksi tervehtivät, lieden
ympäri kuljetetaan niinikään vasta pestattua palkollista, ennenkuin hän
ryhtyy talon töihin. Mutta siihen määrään talonpoika luottaa omiin
voimiinsa, että hän harvoin suvaitsee vierasta käsityöläistä kattonsa
alla. Jos on tarpeen puusepän tai rautasepän taitoa, niin hän joko
suorittaa työn itse, taikka antaa sen rengin toimeksi.

Kodikkaassa talossaan saksilainen kiinteästi liittyy omaisiinsa, mutta
vierasta hän sen sijaan ei mielellään lähesty. Saman mielialan mukaan
on koko maa asuttu, ja oli jo vanhain germanien aikoina. Samoin kuin
Tacituksen aikana, samoin talonpoika yhä vielä katsoo asuinpaikkansa,
mikäli mahdollista, kauas naapureistaan, kauas valtateistäkin, joiden
liike ei suurestikaan kiinnitä hänen mieltään. Aivan talon ympärillä
ovat vainiot ja niityt, puutarhat ja aitaukset. Kaikki maat ovat
enimmäkseen yhdessä lohkossa. On täällä kuitenkin melkoisia kyliäkin,
jotka varsinkin Ostfalissa ovat yhdessä sekavassa ryhelmässä. Näissä
kylissä on toisissa nykyaikoihin saakka säilynyt se ikivanha tapa, että
samaan sukuun kuuluvat perheet asuvat yhdessä ryhmässä. Tätä
sukuyhteyttä todistavat vielä monien kylien nimetkin. Toisin paikoin on
kyliä ryhmittynyt yhteen yhteistä puolustusta varten. Siten
Länsi-Holsteinin Ditmarshit olivat keskiajalla yhtyneet
talonpoikaiseksi sukuvaltioksi, joka monasti piti puoliaan Tanskan
kuninkaitakin vastaan.

Rheinin, Elben ja Harzin väliset seudut ovat koko Saksanmaan vanhimmin
asuttuja. Saksilaiset ovat siis siinäkin suhteessa vanhoillisia, että
he ovat pysyneet aikaisimmilla asuinpaikoillaan. Itägermanisten
heimojen harhaillessa kansainvaelluksien myrskyissä länttä ja etelää
kohti Saksilaiset jäykästi pysyivät perintömaillaan. Ainoastaan Anglit
kulkivat Kanaalin poikki Suur-Britanniaan, jääden sinne asumaan.

Muutoinkin ovat Saksilaiset sitkeästi pitäneet kiinni henkisestä
perinnöstään. Alisen Elben kahden puolen on tavattu pakanallisen
germanilaisen jumaluustaruston vanhimpia piirteitä. Ne vanhanaikaiset
tavat, jotka liittyvät Vapunpäivään, kesä- ja talvipäivän
seisahdukseen, ovat siellä paljon alkuperäisemmät kuin missään muualla.
Monessa puheenparressa ovat siellä vielä säilyneet vanhain Saksilaisten
pääjumalain, Wodanin ja Friggin nimet melkein alkuperäisessä
muodossaan. Ja Saksilaiset olivat kaikista Saksan heimoista viimeiset,
jotka kääntyivät kristinuskoon. Kolmekymmentä vuotta täytyi Kaarlo
Suuren sotia, ennenkuin he suostuivat kasteeseen. Vasta kun hän oli
hävittänyt heidän pyhättönsä, kaatanut heidän valtaavat pyhät tammensa,
hävittänyt maan ja surmauttanut tuhansia asukkaita, suostuivat
pakanalliset Saksilaiset kristinuskoon.

Sama sitkeä vanhoillisuus on huomattavana Saksilaisten kielessäkin.
Kaikki tärkeimmät äännemuutokset, jotka ovat saksankielessä tapahtuneet
aikain kuluessa, ovat alkaneet Etelä-Saksasta ja vähitellen levinnet
pohjoista kohti. Mutta kaikki nämä äännemuutokset, k:n, p:n ja t:n
pehmenemiset, s:n muuntelut, eräitten pitkien vokalien kehittyminen
diftongeiksi, seisahtuivat saksilaisen rintaman kohdatessaan, ja sen
vuoksi alasaksalainen kieli ("plattdeutsch") nykyään eroo kirjakielestä
siihen määrään, että se on melkein toinen kieli.

Saksilaisten maassa roomalaisetkin kohtasivat jäykimmän vastarinnan,
Saksilaiset voittivat Varuksen ja hänen legionansa niin ratkaisevassa
taistelussa, että roomalainen vallotus sen kautta kokonaan seisahtui ja
tyytyi Rheinin ja Tonavan ja niitä yhdistävän muurin määräämään rajaan.
Aina kuudenteentoista vuosisataan saakka saksilaiset kaupungit
säilyttivät vanhan oikeutensa, kun muualla Saksassa jo aikoja sitten
roomalainen oikeus oli vallalla, eivätkä sittenkään roomalaista
oikeutta hyväksyneet, vaan sulattivat sen vanhan heimo-oikeutensa
kanssa yhteen. Morsiamen ostokin pysyi Saksien maassa voimassa kauemmin
kuin minkään muun heimon luona. Vielä 1500-luvulla tapahtui moisia
naimiskauppoja Ditmarshien maassa.

Valtiollisella alalla vihdoin on alisaksilaisen itsepintaisuuden
kuvaavimpia ilmiöitä se seikka, että Saksilaiset ovat nykyaikoihin
saakka puolustaneet vanhan welfiläisen hallitsijasukunsa oikeuksia
Preussia vastaan huolimatta siitäkään, että tämä suku jo on puoleksi
ulkomaalaistunut.

Ritarilaitoksen oli keskiajalla vaikea saada Saksissa jalansijaa. Siitä
syystä tämä kansa sen aikaisten hovirunoilijain mielestä oli ylen
raakaa ja sivistymätöntä. Mutta sitä paremmin piti talonpoikainen
väestö puoliaan.

Saksilainen on luonteeltaan harvapuheinen, umpimielinen, luotaan
torjuva. Ensimäisessä kohtauksessa hän tavallisesti osottautuu jäykäksi
ja kylmäksi, ystävällinen kohteliaisuus, puheliaisuus ovat hänelle
vieraita. Usein kestää hyvinkin kauan, ennenkuin hänen karkea pintansa
vähän sulaa, ja tätä vierovat varsinkin eteläsaksalaiset. Saksilaisen
tunnemaailma ei näy pinnalla, melkein näyttää siltä, kuin häpeisi hän
osottaa niitä tunteita, joita hänen sisällään liikkuu. Mutta miten
voisikaan odottaa tunteen vienoutta maassa, jossa ihmisen elämä on
yhtämittaista taistelua joko merta, tai suomaan ja kankaan karuutta
vastaan. Ennen aikaan pidettiin saksilaista epävieraanvaraisenakin ja
tavallinen vastaus, minkä talonpoika antoi majaa pyytävälle
matkustajalle, oli: "Hyvä vieras, eukko ei satu olemaan kotona." Mutta
tämän karkean kuoren alla on jalo sydän. Se joka on löytänyt tien
saksilaisen talonpojan sydämeen, voi myös olla varma siitä, että hän on
saanut ystävän, joka vilpittömästi tahtoo hänen parastaan.

Mutta saksilainen on epäluuloinen. Usein tapahtuu, ettei hän vastaa
vieraalle, joka häneltä tietä kysyy. Pitkään ja perinpohjin hän
harkitsee asioita puolelta ja toiselta, ennenkuin päätöksensä kypsyy.
Mutta kun hän on kerran päätöksen tehnyt, niin sitä sitkeämmin hän
siinä pysyy. Yhtä kovapintaisesti hän pitää kiinni oikeudestaan, ja
päättömän pitkät riitajutut sen vuoksi ovatkin täällä tavallisia.
Ylpeys ja oman arvon tunteminen kieltää häntä perää antamasta. Hänen
mielilauseitaan onkin: "Mitäpä minä ihmisistä, kyllä Jumala auttaa."

Itsetietoisuuden kanssa pitää yhtä saksilaisen vanha vapaudenrakkaus.
Ei se ole paljas sattuma, että Saksilaiset ovat ainoat vanhoista
germanisista heimoista, jotka ovat miekasta nimensä saaneet (vanh.
saks. sana _sahs_ = kivimiekka, latin. _saxum_). Samalla tavalla
johtivat nimensä Saksilaisten alaheimotkin, kuten Kheruskit vanhasta
gootilaisesta sanasta _hairus_, joka niinikään merkitsi miekkaa.
Lutherin oppi, joka myönsi yksityiselle suuren vapauden uskon asioissa,
levisi alasaksalaisten kesken nopeaan, eikä Saksin talonpoika koskaan
vaipunut samanlaiseen maaorjuuteen, kuin Keski- ja Etelä-Saksan. Sen
vuoksi ei Saksien maassa ollut talonpoikaissotiakaan.

Henkisten lahjainsa puolesta saksilainen heimo on enemmän
käytännöllisyyteen kuin ihanteellisiin pyrinnöihin taipuvainen.
Saksilainen ei harkitse korkealle tähtääviä suunnitelmia, ei harrasta
rohkeita seikkailuja, vaan pitää vakaasti silmällä sitä, mitä on
mahdollinen saavuttaa. Järjestyksen henki on hänessä synnynnäinen, se
on hänen luonteensa arvokkaimpia valtiollisiakin puolia. Monet Saksan
etevimmistä valtiomiehistä, Bismarck ennen muita, ovatkin saksilaisia.
Realiset tieteet ovat niinikään olleet saksilaisten kesken suosiossa,
etenkin historiankirjottaminen. Saksilainen kronikka vuodelta 1240 on
aikaisin saksankielellä kirjotettu historiateos. Saksilaiset niinikään
kirjottivat ensimäisen saksankielisen lakiteoksen, "Sachsenspiegelin",
jota sitten muut heimot matkivat. Taiteille sitä vastoin on tämän heimo
aina ollut kylmäkiskoisempi. Ala-Saksassa on paljon vähemmän
kansanlauluja kuin Ylä-Saksan alueella. Gudrunin taru tosin on kotoisin
Pohjanmeren rannoilta, mutta Ylä-Saksassa sekin sai runollisen
muotonsa. Ainoastaan huumorin alalla ovat saksilaiset olleet ja ovat
yhä vieläkin ensi sijalla. Hannoverista olivat sekä Till Eulenspiegel
(Uuspeili), että paroni Münchhausen. Reineke de Vos (suomeksi Kettu
Repolainen, kuulu eläinsatukokoelma) on niinikään saksilainen
nerontuote; se painettiin Lübeckissä v. 1498. Alisaksilainen leikkiä
laskiessaan pysyy yhtä totisena kuin muutoinkin; muut saavat hänen
pilapuheitaan nauraa. Sama leikillisyys kuvastuu Saksilaisten
sananlaskuistakin, mainitaksemme muutamia esimerkiksi: "Alku aina
raskas, sano vast'alkaja varas, kun alasimen varasti." "Kaikella pitää
olla mittansa, sano räätäli kun eukkoaan kyynärkepillä kuritti". "Minä
rankaisen vaimoani ainoastaan hyvillä sanoilla, sanoi entinen mies, kun
nakkasi virsikirjan eukkonsa päähän." "Parempi on aina parempaa, sano
poika kun sokeripalalle siirappia voiteli."

Vanhat Friisit, jotka vanhalla ja keskiajalla vallitsivat suurimman
osan Pohjanmeren kaakkoisesta rannikosta, ovat sittemmin suurimmaksi
osaksi unhottaneet oman kielensä ja omaksuneet Ala-Saksan murteen.
Ainoastaan Friisien saarista useimmat vielä puhuvat friisiläistä.
Mannermaan rannat, viljavat marshit, ovat saksilaistuneet.



Frankit.


Se alue, jolla Frankkien heimo asuu, ei ole laajaa lakeata alankoa
kuten Saksien, eikä ylänköä, kuten Baijerilaisten, vaan vuorimaata ja
aaltoilevaa mäkimaata, jossa kauniit jokilaaksot, metsäiset kukkulat,
vihannat niityt ja päivänpaisteiset viinimäet vaihtelevat. Rheinin
keskijuoksu ja alajuoksu on frankkilaista maata, frankkilaista on
niinikään Mainin laakso suusta aina lähteisiin saakka. Tässä maassa on
lukemattomia linnoja, jotka kukkuloiltaan ylpeästi kuvastelevat jokien
pintaan, taikka raunioiksi rauenneinakin todistavat entistä
loistoaikaansa, täällä on paljon vanhanaikaisia kaupungeita, jotka
vielä kertovat roomalaisten vallanajoista, täällä kauneimmat
tuomiokirkot ja kappelit, joista kellojen soitto vaeltajalle ilmaisee,
että katolilainen kirkko yhä vielä seisoo juurillaan siellä, missä se
aikaisimmin juurtuikin, yhä vielä on syvään kiintynyt asukkaitten
uskonnollisiin käsitteihin.

Rheinin laakson ja sen syrjäjokien laaksojen leudolle ilmanalalle on
läheisten vuorimaitten kolkko ilmasto jyrkkä vastakohta. Jokien
rinteillä viihtyvät viiniköynnös, jalokastanja, pähkinäpuu ja lukuisat
muut jalot hedelmäpuut, mutta ylhäällä Hunsrückillä, Eifelissä tai
Spessartilla menestyy viljakin huonosti. Ne ovat köyhäin ihmisten
asuinmaita. Kansan sanan mukaan Westerwaldissa kirsikkain toinen kylki
kypsyy toisena, toinen vasta toisena vuonna, ja Rhönissä "lämmitetään
huoneita viimeisen kerran Juhannusaattona ja ensimäisen kerran taas
Juhannuksen jälkipäivänä." Asukkaitten vaatimattomuutta todistaa
seuraavakin lauseparsi: "Jos minä olisin Jumala, niin söisin kolmasti
päivässä maitovelliä." Paikan nimetkin vuorimaassa todistavat samaa
köyhyyttä. Siellä on semmoisia kyläkuntia kuin "Schmalenau"
(Laihalaakso), "Sparbrod" (Leivänvähyys), "Dürrhof" (Kuivala) ja
"Kaltennordheim" (Pohjankylmälä) taikka "Steinau" (Kiviniitty) ja
"Teufelsberg" (Pirunmäki), muita mainitsematta. Hessiläistenkin maa on
huonossa maineessa, sillä siitä lausuu kansa: "Hessin maassa on koleita
mäkiä, vähän ruokaa, suuret tuopit ja hapan viini. Ketäpä haluttaisi
olla hessiläinen? Kun ei kypsy omena eikä kaura, niin ei siellä kukaan
keitä, ei naura". Ja näitten vuoriseutujen karun, monessa paikassa
kolkon luonnon mukaista on väestökin.

Mutta alhaalla kaupan ja liikkeen elähyttämissä laaksoissa sykkii elämä
sitä iloisemmin. Jo Mainin laaksossa on väestö iloista ja yhä
elämänhaluisempaa Pfalzissa. Sananparsi sanookin: Fröhlich Pfalz, Gott
erhalts! (iloinen Pfalz, Jumala sitä suojelkoon). Ja kaikkein iloisinta
on väestö Rheinin laaksossa. Se joka on rypäleenkorjuun aikana
vaeltanut näissä seuduin, tai oleskellut esim. Bingenissä kirkollisena
juhlana, se tietää, kuinka iloisesti rheiniläisten sydän voi
sykähdellä.

Göthe kuvailee moista juhlaa seuraavasti: "Lähellä Rochuksen kappelia
(Rochus on pyhimys) seisoi rivissä myymälöitä, niinkuin ainakin
kirkollisissa juhlissa. Niissä oli varsinkin keltaisia, valkoisia ja
kirjavia kynttilöitä, kullekin varansa mukaan. Näitten takana oli
rukouskirjoja, seassa myös helminauhoja kaikenlaisia. Mutta huolta oli
myös pidetty jos minkälaisista sämpylöistä, pähkinöistä ja
kaikenlaisista voileivoksista ja myös monenlaisista leikkikaluista ja
koruesineistä, kaiken ikäisten lapsien silmäherkuksi. Juhlasaattoja
saapui taukoomatta. Ne kulkivat kylittäin ja kylät oli aina helppo
toisistaan erottaa. Ne kulkivat vuorolauluja laulaen, liehuvin lipuin
ja viirein. Kullakin seurakunnalla oli oma Jumalan äitinsä, jota lapset
ja immet kantoivat, puettuina uusiin ruusunpunaisiin vaatteihin ja
tuulessa liehuviin nauhoihin. Siellä oli telttoja, myymälöitä,
penkkejä, kaikenlaisia suojia. Paistetun rasvan tervetullut haju huokui
vastaamme. Saimme paikan pitkän pöydän ääressä, monen muun ihmisen
seurassa. Iloiset lapset joivat viiniä samoin kuin aikuisetkin.
Ruskeihin viiniruukkuihin oli pyhimyksen nimi maalattu valkoisilla
kirjaimilla ja ahkeraan ne kiersivät perheen piiriä. Mekin olimme
semmoisen tuopin saaneet ja asetimme sen eteemme, reunojaan myöden
täytettynä. Ei kukaan häpeä viinihumalaa, vaan vielä siitä hienosti
kerskaillaankin. Sievät vaimot tunnustavat, että heidän lapsensa
äidinrinnan ohella on viiniäkin nauttinut. Koetimme tiedustella, oliko
siinä perää, niinkuin oli puhuttu, että vaaliruhtinaat ja hengelliset
herrat olivat täällä vuorokaudessa tyhjentäneet kahdeksan mittaa
rheiniläistä, s.o. kuusitoista meidän puolen pulloa."

Kölnissä vietetään karnevalia iloisilla juhlilla, jotka ovat laajalta
kuulut. Niitten viettäminen juurtuu aina kahdenteentoista vuosisataan
saakka. Suotta ei sen vuoksi runoilija varota nuorukaista: "Poikani,
älä lähde Rheinille, siellä eletään liian iloisesti". Lurlei, joka
Heinen runossa laulaa mahtavaa, hurmaavaa säveltään, on Rhein itse
hymyilevine rantamaisemineen ja juhlivine asukkaineen.

Nämä ihmiset täysin määrin ansaitsevat Frankkien, s.o. vapaitten nimen,
sillä he ovat kaikista Saksan heimoista liikkuvimmat. Heillä ei ole
ainoastaan nimi yhteinen Ranskalaisten kanssa, vaan myös kevyt veri ja
kevytmielinen luonne. Jo puheen nopeuskin ja koko puheenlaatu oli
toisenlainen kuin muualla Saksassa, varsinkin Saksissa. Saksilaiset
näyttävät aina moneen kertaan punnitsevan ja harkitsevan joka sanaa,
ennenkuin sen sanovat, mutta nämä sitä vastoin syytävät sanoja niin
tulvanaan, että ajatus usein tulee vasta jäljestäpäin ja huomataankin,
ettei ole ajateltu sitä, mitä on sanottu. Mutta siitä ei heillä suurta
huolta, kuulija tietää ne käsittää sen mukaan. Monet seikat ovat
vaikuttaneet siihen, että Frankkien mielenlaatu on tämmöiseksi
muodostunut. Vähemmän siihen kuitenkaan lienee syynä keltiläisen ja
roomalaisen veren sekotus, kuin se melkoinen liike, joka ammoisista
ajoista on Rheiniä pitkin kulkenut sekä ylöspäin että alaspäin,
lauhkean ilmanalan suomat helpot elämänehdot, ynnä tulisen viinin
kiihottava nautinto.

Frankkien luonteen mukaista on, että he ovat laajimmalle levinneet ja
ovat valtiollisesti enimmän hajaantuneet. Enemmän kuin muita
saksalaisia on heitä levinnyt kautta koko Saksan ja sen
ulkopuolellekin, frankkeja on aina Loiren suusta Karpattien eteläpäähän
saakka, sillä Unkarinkin saksalaiset ovat frankkeja Moselin rannoilta.
Etelä-Afrikan Buurit ovat frankkeja. Frankissa oli enemmän kuin missään
muualla Saksassa suuria ja pieniä, maallisia ja kirkollisia
pikkuvaltioita. Siellä oli myös vapaakaupunkien luku suurin.

Samanlainen hajaannus on huomattavana uskonnollisella alalla. Frankissa
ovat uskontunnustukset kirjavimmin sekaantuneet. Tämä saa selityksensä
siitä, että protestanttisuuteen kallistuvien vapaitten kaupunkien
rinnalla oli niin paljon kirkkoruhtinaitten hallitsemia pieniä
valtioita. Niitä oli Rheinin rannalla niin taajassa, että jo keisari
Maksimilian sanoi Rheiniä oikeaksi "pappien kujaksi". Ja vielä tähän
päivään saakka on katolilaisuus täällä pitänyt niin lujasti puoliaan,
että Rheinin maakunnat ovat katolilaisen puolueen vahvimpia tukia
Saksan valtiopäivillä, iloinen Köln ennen muita.

Yhteiskunnallisellakin alalla on huomattavana Frankeille ominainen
keskityksen puute. Taipumus maatilain jakamiseen ja palstottamiseen on
täällä suurempi kuin muualla Saksassa ja täällä on yleinen se muualla
harvinainen tapa, että ihmiset maaseudullakin asuvat vuokralla. Mutta
frankkilainen talonpoika onkin kaupunkilaisen ja maaseutulaisen
välimuoto, hänen mielestään on luonnollista, että hän kaupunkilaiseen
tapaan jakaa asuntonsa muitten kanssa. Berliniä lukuun ottamatta on
juutalainenkin kansanaines täällä versonut lukuisemmaksi kuin missään
muualla. Kuvaavaa on, että Rotschildit, jotka muissa maissa ovat
asettuneet pääkaupunkeihin, Parisiin, Lontooseen ja Wieniin, Saksassa
ovat pysyneet perheen vanhassa kantakaupungissa, Mainin Frankfurtissa.
Siellä ovatkin jo vanhastaan olleet Etelä-Saksan suurimmat
rahamarkkinat ja sieltä varsinkin ovat israelilaiset levinneet kautta
Frankkien ihanan maan. Ja vaikka he jo aikaisin ilmestyivät muihinkin
raja-alueihin, joita roomalaiset pitivät hallussaan, niin eivät he
kuitenkaan ole Baijerissa eivätkä Schwaabissa lisääntyneet siihen
määrään kuin Frankkien maassa (Rheinin maakunnissa on 1,000:sta
asukkaasta aina 9 juutalaista, Hessi-Nassaussa kokonaista 25).

Kielelliselläkin alalla on huomattavana samanlaisia ilmiöitä. Muitten
heimojen kieliraja on enimmäkseen jotenkin selvä, mutta Frankkien
kielialalla on tapahtunut monenlaisia sekaantumisia ja sulautumisia.

Tämmöinen kielen heikkeneminen rajoja kohti on tapahtunut siitä
huolimattakin, että frankkilaiset jo vanhastaan pitivät itseään muita
saksalaisia paljon parempina, kohdellen heitä niin kopeasti, että
muualla Saksassa oli tapana sanoa: "Frankkia en ainakaan naapuriksi
huolisi."

Frankkien talonrakennusmallikin, joka on Saksassa laajalti levinnyt, on
kansan luonnon laadun mukainen. Se ei ole suljettu, yhteen koottu,
kuten saksilainen talo, vaan huoneitten ryhmittely on avonainen.
Frankkilainen mielellään rakentaa paljon erillisiä taloushuoneita.
Tosin rakennukset tavallisesti ovat nelikulmiossa keskellä olevan pihan
ympärillä, mutta aina on talossa kuitenkin huomattavana neljä erillään
olevaa osaa. Pihan pääsivulla ovat asuinhuoneet, niitten vieressä
toisella sivulla, taikka vastapäätä toisella puolella, karjan
rakennukset, kolmannella puolella varastohuoneet, neljännellä portti ja
taloushuoneet. Usein ovat rakennukset monenkertaiset, täynnään
ikkunoita, ja mieluimmin ne ovat tien läheisyydessä. Sillä vilkkaat,
liikkuvat Frankit mielellään näkevät, mitä maailmassa tapahtuu, eivätkä
lymyile maailmasta erotetuissa sisähuoneissa, kuten westfalilainen
talonpoika. Usein taloja elähyttävät kaikenlaiset puurakennelmat,
päädyt ja kellotapulit, joista väkeä soitetaan päivälliselle ja
illalliselle, ynnä runsaat koristukset.

Tämän henkisen vilkkauden kanssa on sopusoinnussa Frankkien rikas
mielikuvitus. Ei missään Saksassa ole niin runsaasti satuja ja
taruja kuin Rheinin rannoilla, lukemattomilla paikoilla on siellä
tarinansa, kuten Bingenin hiiritornilla, Rolandseckillä, Lurleilla,
Drachenfelsillä y.m. Rheinin seutuihin liittyvät tarut Siegfriedistä,
hänen syntymästään ja traagillisesta kuolemastaan, Kriemhildin ihanasta
onnesta ja katkerasta surusta, joista Niebelungien laulussa lauletaan.
Sanalla sanoen, minne vain kulkunsa kääntää, joka puolella täällä
kohtaavat tarut. Yksin taru ihanasta Melusinestakin ja Genovevasta
liittyy näihin seutuihin.

Luonnollista on, että näin vilkkaan mielikuvituksen ja iloisen
elämänkäsityksen kansassa runous jo vanhastaan on ollut voimassa.
Saksan etevimmät sekä vanhemmat että uudemmat runoilijat suureksi
osaksi ovatkin frankkilaisia. Frankkilainen oli keskiajan etevä
runoilija Wolfram von Eschenbach, joka "Parzivalissaan" on niin
ihanasti kuvannut sielun taistelua korkeimpain henkisten avujen
saavuttamiseksi.

Göthe oli syntynyt Frankfurtissa, Mainin rannalla. Hans Sachs, suutari,
ajattelija ja runoilija, oli nürnbergiläinen, siis frankki.
Kolmenkymmenen vuoden sodan aikana kuvasi Mainin maassa syntynyt
Grimmelshausen aikansa hirmuja ja siveellistä raaistumista, uudempia
runoilijoita mainitsematta.

Frankkien maassa keksittiin kirjanpainamisen taito, siellä se ensiksi
kehittyi kukoistukseen. Tieteen alalla tämä heimo menestyksellä
kilpailee muittenkin saksalaisten kanssa, teollisuuden alalla vie
kaikista muista voiton. Keskiajalla oli varsinkin Nürnberg teollisuuden
ja ammattielämän keskusta. Siellä keksittiin uuden ajan alulla
käsiampuma-aseet, ja monet muut parannukset, siellä myös "Nürnbergin
munat", joita vielä tänä päivänä joka mies pitää taskussaan, vaikka ne
ovatkin alkumuodostaan melkoisesti pienenneet. -- Nürnbergin munat
olivat ensimäiset vieterin voimalla käyvät taskukellot. Rheinin
maakunnissa taas on nykyinen teollisuus kehittynyt valtaavammaksi kuin
missään muualla Saksassa. Taidekin on Frankkien maassa vanhempi ja
kehittyneempi kuin muualla Saksassa. Saksan suurin maalari, Albrecht
Dürer, oli frankkilainen, malminvalaja Peter Vischer niinikään.



Baijerilaiset.


Baijerilaiset ovat asuinsijoikseen vallanneet Tonavan molemmat rannat
Lechin suusta aina Madjaarien ja slaavien kielirajoihin saakka idässä.
Pohjoisessa heidän alueensa pistää Ylä-Pfalzin kautta Fichtelgebirgeen
saakka, etelässä Baijerin ja Itävallan Alppimaan kautta Steiermarkiin,
Kärnthiin ja Etelä-Tiroliin, -- lukuun ottamatta niitä kielikeitaita,
joita on Unkarissa ja Habsburgin suvun muissa maissa.

Ne tiedot, joita heistä on aikaisemmilta vuosisadoilta, ovat
enimmäkseen jotenkin epäedullisia. "Tuhmaa kuin Baijerin kansa", oli
Wolfram v. Eschenbachin aikana laajalle levinnyt sananparsi, ja huonon
mainesanan heistä antava monet muutkin vanhat kirjailijat. Kauneimman
arvolauseen Baijerilaiset saavat Lutherilta, siis siltä mieheltä, jota
he kiivaimmin vihasivat, jonka perustamaa kirjakieltä he pari
vuosisataa niin peräti halveksivat, että he erinäisiä keskisaksalaisia
kirjaimiakin pilkaten hylkivät vain niitten "lutherilaisuuden" vuoksi.
Pöytäpuheissaan Luther lausui: "Jos minun pitäisi paljon matkustaa,
niin en minnekään mieluimmin lähtisi, kuin Schwaabiin ja Baijerilaisten
maahan. Siellä on kansa ystävällistä ja hyväntahtoista, se suo
vierasvaraisesti suojan matkustajalle ja hyvän hoidon hän saa rahansa
edestä." Monet piirteet siitä kuvasta, jonka saamme entisten aikain
kirjotuksista, ovat sittemmin hävinneet, mutta monet luonteen
ominaisuudet ovat ennallaankin säilyneet, kuten vastahakoisuus kauppaan
ja teollisuuteen, laulun ja tanssin suosiminen, uskollisuus vanhaa
juurtunutta hallitsijahuonetta kohtaan, ynnä harraskatolinen mieliala.

"Baijerilaiset eivät pidä väliä kauppiaista, sen vuoksi eivät
kauppiaatkaan tule heidän luokseen", sanoi eräs heikäläinen oppineensa.
Vaikka Innin laakson ja Brennerin solan kautta kulkee tärkeä kauppatie,
niin ei siitä huolimatta ylänkömaalla, Tonavan eteläpuolella, ainoakaan
kaupunki kehittynyt melkoiseksi kauppapaikaksi. Regensburg, vanha
rajalinnotus, joka harjotti Tonavalla itämaista kauppaa ja keskiajalla
oli niin vilkas, että vielä tänä päivänä erästä Thüringiin vievää tietä
sanotaan "Regensburgin tieksi", menetti piankin kauppamahtinsa
Schwaabin kaupungeille, etupäässä Ulmille, Augsburgille ja
Nürnbergille. Maanviljelys ja karjanhoito ovat vanhastaan olleet
Baijerilaisten toimeentulon pohja ja valtiontaloudenkin varsinainen
perustus. Baijerin talonpoika joutuu hyvin vähän tekemisiin muun
maailman kanssa. Sen vuoksi ei hänen talossaankaan ole niin paljon
akkunoita kuin frankkilaisen talossa, ja akkunat ovat useinkin niin
pieniä, että melkein näyttävät ampumareijiltä. Kaupungeissa
baijerilainen ei yleensä mielellään asu. Suurempia kaupunkiyhteiskuntia
on Baijerilaisten maassa vähän. Heidän lukuisien jokiensakin
laaksoissa on vähän kaupungeita; syyt siihen ovat etupäässä
luonnonmaantieteelliset, niinkuin jo olemme nähneet. Asutus on verraten
harvaa, tilaa on Baijerilaisten maassa vielä kauttaaltaan enemmän kuin
Keski-Saksassa, pellot ovat Keski-Saksan vainioihin verraten ylen
laajat.

Mutta vaikka kansalta puuttuukin kaupallista vilkkautta, niin suosii se
kuitenkin hauskaa elämää, leikkejä ja tansseja ja muuta rattoa.
"Schuhplatteln" (eräänlainen kansantanssi) on vanha taito, jota yhä
vielä mielellään harjotetaan, usein sitran säestyksellä. Vielä
suositumpaa on "Schnadahüpfl", joka on nimensä saanut leikkuutyötä
muistuttavista liikkeistään. Baijerilaiset ovat tunnetut iloisista
kansanlauluistaan, joista monet ovat levinneet kautta Saksan. Alpeilla
on joikuminen (jodlaus) joka paimenen taito. Mutta kaikkein iloisinta
on elämä kansanjuhlissa. Lokakuun alussa itse pääkaupungissa,
Münchenissäkin kaikki nuoret ja vanhat lähtevät kaupungin ulkopuolelle
Therese-niitylle, jossa silloin raikuu vallaton riemu ja nautitaan
suunnattomat määrät ohran mehua. Ennen vanhaan olivat Saksilaiset
suurimpain juomarien maineessa ja heidän oluensa oli laajimmalti
tunnettu. Tätä nykyä sitä vastoin ovat Baijerilaiset parhaat
oluenpanijat ja suurimmat juopot. Vatsaa retikalla kiihotetaan, jotta
siihen mahtuisi enemmän tätä mielijuomaa. Kapakkain komeudesta
baijerilainen viis välittää, kunhan vain olut on pätöistä. Sananlasku
sanookin, että baijerilainen kestää vaikka mitä, vaikka kiirastulen,
kunhan vain saa olutta.

Münchenissä puhkesi v. 1844 ilmi kapina vain siitä syystä, että
olutkannun hintaa oli ylennetty pari penniä, ja asukkaat paikalla
rauhottuivat, kun oluen hinta laski ennalleen. Se baijerilainen, jota
hyvä haltija kerran kehotti ilmaisemaan kolme toivomusta, pyysi ensinnä
"kylläkseen olutta", sitten vielä "riittävästi rahoja oluen juontiin"
ja kolmanneksi, vähän aikaa tuumittuaan... "vielä vähän olutta".
Saksassa on kaikkiaan humalan viljelyksessä 35,000 hehtaaria maata ja
tästä alasta tuli yksin Baijerin osalle 25,000 heht., ja 70 miljonasta
hehtosta olutta, jotka koko Saksa valmistaa, tulee Baijerin osalle
17 1/2 miljonaa. Münchenissä v. 1903 valmistettiin yli 3 miljonaa
hehtolitraa olutta ja pääkaupunki itse joi tästä määrästä enemmän kuin
puolet. Mutta baijerilaisen ruoankin tulee olla ravitsevaa, ja siitä
syystä hän onkin punakka ja verevä, vaikka vartaloltaan lyhyenläntä,
harteikas ja jäntevä. Yleensä Baijerilaiset ovat hitaanlaisia, mutta
siitä huolimatta heissä asuu paljon liikaa voimaa, jota he mielellään
osottavat kirkollisissa juhlissa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa.
Tappelut ovat hyvin tavallisia, ja nyrkkiraudan käyttämisessä
Baijerilaiset ovat mestareita. Baijerilainen laulu sanookin:

    "A Büchsel zum Schiessen und an Stossring zum Schlagn
    Uund a Diandl zum Lieben muss a frischa Bua habn."

(Pyssy ampuakseen ja nyrkkirauta lyödäkseen ja tyttö lempiäkseen pitää
reippaalla pojalla olla).

Nyrkkirengasta käytetään taidolla ja tuntuvasti. Voittaja koristaa aina
hattunsa höyhenellä kylän kaunottaren silmäniloksi ja tyttöjen
sananparsi puolestaan sanoo: "Koa Feda am Huet, der Bua is net guet"
(Tuon pojan hatussa ei ole sulkaa, hänestä ei ole mihinkään). Kuta
enemmän pojan hatussa on sulkia, sitä tervetulleempi hän on tyttöjen
akkunan alle. Leikkipuheisiin ei baijerilaisen luonto muuten taivu;
sitä paremmin hän viihtyy tutunomaisessa juttelussa olutkannun ääressä.
Siinä baijerilainen sulaa ja avaa sisunsa. Säätyerotus on Baijerissa
yleensäkin paljon pienempi kuin Pohjois-Saksassa ja olutpöydän ääressä
se kokonaan katoo. Olutkannujen ääressä ihminen näkee vain ihmisen. Sen
vuoksi kapakassa kaikki istuvatkin kirjavassa sekamelskassa, ei
korkeinkaan virkamies häpeä kallistaa lasiaan samassa pöydässä kuin
halpa työmies.

Mutta kuitenkin baijerilainen kunnioittaa esivaltaa suuresti, ja
varsinkin on hänen uskollisuutensa hallitsijahuonetta kohtaan vanha ja
koettu. Harvoin hän on kapinoinut vallanpitäjiä vastaan, vaikka
Baijerinkin talonpoika on saanut raskaasti tuta aatelin sorron. Maansa
puolesta on baijerilainen talonpoika monasti urhoollisesti taistellut,
vaikka Baijerilaisilla ei olekaan ollut eteviä kenraaleja, sen enempää
kuin valtiomiehiäkään.

Baijerin kansa pitää sitkeästi kiinni vanhoista tavoistaan.
Siellä ovat vielä Alppien juurella säilyneet nuo keskiaikaiset
kärsimysnäytelmätkin, joissa rahvas itse esittää kuvia Vapahtajan
elämästä. Baijerilaiset ovatkin harraskatolisia, uskonpuhdistus ei ole
saanut heidän maassaan jalansijaa. Kirkon koristelemisesta pidetään
hyvää huolta, sille lahjotetaan maata ja tavaraa, melkein aina tapaa
naiset neulomassa joko uusia lippuja, joita kannetaan kirkollisissa
juhlasaatoissa, taikka messupukuja. Uusia erakkomajoja, kirkkoja ja
kappeleita rakennetaan yhä mäille ja vuorille, vaikka niitä ennaltaan
on laaksoissakin liian paljon. Mutta kirkosta pidetäänkin niin hyvää
huolta, että koulu saa jäädä vähemmälle. Koulunopettajain täytyy yhä
vieläkin tulla toimeen kovin huonoilla palkoilla. Kun talonpoika
kuollessaan tekee testamenttinsa, niin hän aina muistaa kirkkoa, mutta
koulua ei muista yksi tuhannesta.

Kirkko vallitseekin Baijerissa koko yleistä elämää. Jo pääkaupungin,
Münchenin ("Munkkilaisen"), nimi on kuvaava. Tiedettä ja taidetta on
hyvin myöhäisiin aikoihin saakka harjotettu ainoastaan sen verran, kuin
katolinen kirkko ja harrasuskoiset ruhtinaat ovat sitä sallineet.
Kirjallisuus kukoisti melkein yksinomaan kirkollisella pohjalla. Vaikka
kansa niin mielellään laulelee ja lauluja rakentaa, niin ei sitä
vastoin taidekirjallisuus ole Baijerissa viihtynyt, Baijerin runoilijat
ja kirjailijat yleensä eivät ole tunnettuja kotomaansa rajain
ulkopuolella. Parhaiten menestyvät tässä kirkollisessa ilmakehässä
maalaus ja kuvanveisto. Pyhimyskuvien puusta leikkaaminen, freskojen
maalaus, lasimaalausten valmistaminen kirkkoihin ja kappeleihin olivat
kirkonmiesten mieleisiä taiteita ja niitä he pyrkivät edistämään.
Vanhimmat Saksassa tavattavat lasimaalaukset, jotka ovat 10:nneltä
vuosisadalta, ovatkin sen vuoksi Tegernseen luostarissa, eikä
"kuolemantanssin" esityksiä ole missään niin taajassa, kuin Baijerien
heimon asumilla alueilla Alpeissa. Soitantoakin piispat ja ylimystö
uutteraan edistivät. Mutta vapaata tutkimusta sitä vastoin kaikkialla
estettiin ja hyvin vähän tehtiin kansan henkisen tietovaraston
korottamiseksi. Kaikenlaiset taikauskot säilyivät sen vuoksi Baijerissa
kauemmin kuin missään muualla Saksassa, ja vielä tänä päivänä tämän
taikauskoisen rahvaan kesken elää paljon taikauskoisia tapoja.
Pyhimystaruja ja kertomuksia ihmeistä halusta kuunnellaan. Tavallisen
baijerilaisen mieleen ei edes juolahda epäillä näitä kertomuksia. Ihme
onkin uskon rakkain lapsi. Maan sananparsistakin selviää, missä
ilmapiirissä täällä eletään. Baijerilainen sanoo nopeaan liikkuvasta
esineestä, että se juoksee kuin "Isä meidän", tarkottaen sillä
rukousnauhan nopeata rukoilemista, ja rapajuoposta hän sanoo, että hän
"juo kuin temppeliherra". Oluthumalankin eri asteet erotellaan
kirkollisilla vertauksilla. Aivan vähäisestä alkavasta humalasta
sanotaan, että se on "jesuiittahumala", mutta kovasta humalasta, että
se on "kapusinihumala". Mutta vanhoja pakanallisiakin tapoja on
säilynyt, vaikka ne ovat melkoisesti muuttuneet kirkon vaikutuksesta.
Monta nykyistä kirkollista taikaluuloa johtuu suorastaan pakanuuden
aikaisista käsityksistä.

Suurimpana syynä siihen, että kansansivistys on niin hitaasti
edistynyt, on Jesuiittain veljeskunta, joka kuudennentoista vuosisadan
keskivaiheilta on hallinnut maan valistusoloja, vallinnut sekä
Ingolstadtin että Münchenin yliopistoja ja koettanut ituunsa tukahuttaa
kaikki korkeammalle tähtäävät valistuspyrinnöt. Semmoisten miesten,
jotka eivät tahtoneet luopua vapaasta vakuutuksestaan, täytyi lähteä
maasta pois. Kun sen vuoksi kahdeksannentoista vuosisadan
keskivaiheilla Münchenin tiedeakatemia perustettiin, niin täytyi
erityisellä lailla säätää, että akatemian julkaisut olivat vapaat
jesuiittain tarkastuksesta, koska muutoin akatemiaan ei olisi saatu
oppineita. Vasta siihen aikaan nuori benediktiniläismunkki uskalsi
ehdottaa, että Lutherin kirjottamaa keskisaksan kieltä aljettaisiin
Baijerissakin kirjakielenä käyttää. Siihen saakka baijerilaiset
kirjailijat olivat käyttäneet rahvaan kieltä sinään. Mutta ellei samaan
aikaan Saksan kirjallisuus olisi Keski-Saksassa kohonnut suurien
runoilijain kautta niin kauniiseen kukoistukseen, niin tuskin Baijerin
hallitus olisi kehotusta noudattanut, vaan Baijerilla olisi ehkä vielä
tänä päivänä yläsaksalainen puhekielensä kirjakielenä. Vasta kun
Jesuiittain veljeskunta 1773 muodollisesti lakkautettiin, paranivat
asiat. Ja yhdeksännellätoista vuosisadalla taiteiden ja tieteiden
harrastus vihdoin pääsi Münchenissä elpymään siihen määrään, että sitä
nykyään sanotaan "Pohjolan Atheenaksi", etupäässä erinomaisen
runsaitten taidekokoelmiensa ja palatsiensa vuoksi. Mutta yleiseen
sanoen pitää paikkansa erään kirjailijan lausunto, että "Baijerilaiset
ovat reipasta, kunnollista ja rattoisaa kansaa, mutta ei heistä ole
tiedemiehiksi eikä taitelijoiksi. Kun baijerilainen on kunnolla
hoitanut peltonsa taikka käsityönsä päättänyt, virkansa toimittanut,
niin hän mieluimmin heittää huolet ja nauttii elämästä. Hän lähtee
silloin oluttupaan ja on hidas sieltä eroamaan. Vähänpä hän silloin
välittää henkisistä riennoista."

Hallituksen toimesta on kuitenkin valistuksen asia viime aikoina paljon
parantunut ja alemmankin kansan keskuuteen koetetaan kylvää tiedon
siemeniä, koska tietämättömän kansan on aineellisellakin alalla vaikea
pysyä aikansa tasalla.

Allemannien eli Schwaabien heimo asuu siinä kauniissa maassa, joka
käsittää Rheinin, Tonavan ja Neckarin lähteitten väliset alueet. Tähän
heimoon kuuluvat saksaa puhuvat Sveitsiläiset, Elsass-Lothringin
saksalaiset asukkaat, Badin ja suurimmaksi osaksi Württembergin väestö,
ynnä osa Baijerin asukkaista. Tästä maasta on kohonnut kokonaista viisi
hallitsijahuonetta: Hohenstaufit, keskiajan mahtava keisarisuku,
Welfit, jotka aikanaan hallitsivat koko Pohjois-Saksaa ja vielä
Baijeriakin melkein itsenäisinä, Habsburgit, jotka yhä vielä ovat
Itävallan valtaistuimella, Hohenzollerit, jotka nykyään hallitsevat
sekä Preussiä että koko Saksaa, ynnä Zähringit, jotka lähes
vuosituhannen vallitsivat Schwaabia sukumaanaan ja nykyään istuvat
Badin valtaistuimella.

Tässä maassa kehittyi jo roomalaisaikana edistyneempi kultuuri kuin
muualla Germaniassa, Ylä-Rheinin laaksoa lukuun ottamatta. Kansa on
lahjakasta ja sen vuoksi kukoisti täällä aikaisimmin runouskin.
Tristanin ja Isolden hehkuva rakkauslaulu on Allemannien keskuudessa
runoiltu. Ritariaikain runoutta viljeltiin varsinkin Bodenjärven
rannoilla. Allemannien alueella "mestarilaulukin" syvimmälle juurtui.
Sitä harjotettiin suurella innolla Augsburgissa ja Ulmissa,
Strassburgissa ja Kolmarissa, Freiburgissa ja monessa muussakin
kaupungissa, ja tämä laulu pysyi sitkeästi hengissä. Ulmissa
se sammui vasta v. 1839, Memmingenin kaupungissa, Allgäussa, v. 1852.
Uudemman ajan runoilijoista olivat Wieland ja Schiller kotoisin
Württembergistä. Tunnettu ballaadirunoilija Uhland oli schwaabilainen.
Useimmat kuvaustaiteetkin täällä, jossa kultuuri oli niin vanha,
kehittyivät ennen kuin muualla Saksassa. Useat Saksan etevimmistä
ajattelijoistakin, Hegel muun muassa, ovat näiltä seuduilta syntyisin.
Ruutia ensinnä käytettiin suuremmassa mitassa Schwaabin kaupungeissa.
Uskonnollisellakin alalla on Allemannien syvällinen ja samalla
kuitenkin vilkas henki itsensä ilmaissut, sillä vaikka tämä maa onkin
lähempänä katolilaisuuden pesäpaikkoja kuin esim. Frankki, niin on
Allemannien kesken siitä huolimatta uskonpuhdistus melkein kauttaaltaan
voittanut katolilaisuuden, jopa vapaassa Sveitsissä pukeutunut uuteen
itsenäiseen muotoonkin.

Kaikenlaiseen ansioon on tämä heimo aina osottanut halua. Varsinkin se
on jo vanhastaan käynyt vilkasta kauppaa. Vanha sananlaskukin vielä
hokee, kuinka kautta maailman Ulmin raha kävi. Sveitsiläisillä ei ollut
tavaraa myydä, mutta he sen sijaan palkkautuivat milloin millekin
maalle sotamiehiksi, ja vielä tänä päivänä pitää paavi sveitsiläistä
henkivartiota. Augsburg ja Ulm olivat keskiajalla mahtavia
kauppakaupunkeja. Siellä vaurastuivat keskiajan Saksan rikkaimmat
rahaylimykset, siellä perustettiin ensimäiset puutarhat ja
hedelmäpuistot, mehiläishoito ja viininviljelys pääsivät voimaan
aikaisemmin kuin monessa muussa osassa Saksaa. Kun pyhä Columbanus v:n
400 vaiheilla saapui tähän maahan, niin oli olut vielä ylinnä ja sitä
uhrattiin Wodanillekin. Mutta pian täytyi sen väistyä rypäleen
viljelyksen edestä, johon syvät virranlaaksot ovatkin erinomaisen
soveliaita. Omituisuutena on vielä mainittava, että tällä alueella
ensinnä ovat kehittyneet ne äännemuutokset, joitten kautta saksan kieli
on aikain kuluessa kehittynyt nykyiseksi kirjakieleksi. -- Schwaabissa
on säilynyt monta ikivanhaa tapaa, jotka muualla Saksassa jo ovat
hävinneet, kuten kiekon heittäminen, jota vanhain asiakirjain mukaan
tiedetään ainakin jo ensimäisen vuosituhannen vaihteessa harjotetun,
raskaitten kivien heittäminen ynnä paini. Schwaabilaiset ovat
voimallista kansaa. Mutta vähemmän kuin missään muualla tapaa
Schwaabissa vanhaa saksalaista rotua vaaleine hiuksineen ja sinisine
silmineen. Siellä ei ole omaa rakennusmallia, kuten Saksissa ja
Frankissa, vaan on Allemannien maassa paljon erilaisia rakennusmalleja
käytännössä. Kaikki tämä johtuu siitä, että tämä osa Saksasta on kautta
aikain ollut enimmän alttiina vieraille vaikutuksille.



Thüringiläiset.


Muuan kirjailija lausuu Thüringiläisistä: "He ovat vilkasta,
hyvänluontoista kansaa, ilomielisiä, vähään tyytyväisiä, kohteliaita,
uutteria ja yritteliäitä, mutta eivät he ole kovin kestäviä. He ovat
taipuisia, mutta eivät kovin vakavia yrityksissään. He ovat paremmin
puheliaita kuin uutteria ja kovin kärkkäitä omaksumaan kaikkea
vierasta." Tapaamme siellä sekotuksen pohjois-saksalaista valppautta ja
etelä-saksalaista herttaisuutta, slaavilaista elämänhalua ja
saksalaista herkkätunteisuutta. Tunteella on yhtä paljon sananvaltaa
kuin tahdollakin. Jos on totta, että kukkaset ja laulut ovat tunteen
mittakaavoja, niin voi Thüring kilpailla Saksan kaikkien muitten
maitten kanssa. Sillä Thüringissä erityisesti suositaan kukkien hoitoa,
melkein joka talon edessä on pieni kukkatarha. Soitanto on niin
suosittua, että sananlaskun mukaan aina kahdessa talossa soitetaan
kolmea viulua. Konsertteja ja tanssitilaisuuksia on tuhka tiheään, ei
tanssita ainoastaan huoneissa, vaan ulkona kedoillakin. Thüringissä jos
missään seuraelämä on vilkasta. Kansalla on jos minkälaisia
huvitilaisuuksia, kansanjuhlia, kirkollisia juhlia, urheilujuhlia ja
laulujuhlia, joissa vietetään iloista elämää. Keilan heittäminen on
niin suosittua, että sitä teilläkin harjotetaan, ja tien vieressä
kärvennetään hiilitulessa thüringiläistä paistinmakkaraa. Varsinaista
kansallisruokaa ovat perunakokkareet, mutta piirakkaitakin mielellään
leivotaan, varsinkin juhlatilaisuuksissa. Vuoristossa on seutuja,
joissa köyhyys on mitä suurin. Jo keskiajalla oli käypä latinalainen
sananlasku, että Thüringissä oli paistettu sillikin herkkua. "Yhdestä
sillinpäästä valmistettiin viittä ruokaa." Peruna on tärkein
ravintoaine. Perunoista sanoo toinen sananlasku, että niitä syödään
"aamulla pyöreinä, päivällä huttuna, illalla viipaleiksi leikattuina,
ja siinä pysytään, sillä se on terveellistä." Liikuttavan pienet ovat
varsinkin vuoristossa väestön elämänvaatimukset. Mutta vaikka
vuorelaiset ovatkin tottuneet niin vähällä toimeen tulemaan, niin
luonto on siitä huolimatta heille suonut mitä iloisimman mielen ja
kotiseutunsa kauneuden ymmärryksen. Thüringiläinen ei ylenmäärin välitä
omaisuudesta eikä murehdi tämän maailman rikkauksia, kunhan hänellä on
edes sen verran, että nipin napin toimeen tulee. Lapset tavallisesti jo
hyvin aikaiseen alkavat ansaita tehtaissa, taikka ovat apuna
kotiteollisuudessa. Laululintuja visertelee joka mökissä, jopa toisissa
monet häkit. Pojat ja tytöt laulavat kilpaa peipposten kanssa. Iloisina
he juhla-aattona vaeltavat pitkin kylän kujia ja laulavat täydestä
sydämestään: "Minulle yksikaikki, onko rahoja, vai eikö" ('s ist mer
alles eins, 's ist mer alles eins, ob ich Geld hab' oder habe keins.)
[Niinkuin lukija tästä näkee, emme osanneet aivan oikeaan, kun sanoimme
Thüringerwaldin olevan jyrkkänä erona Etelä-Saksan herkemmän ja
runollisemman ja Pohjois-Saksan arkiluontoisemman rahvaan välillä. Tämä
raja todellisuudessa kulkee pohjoisempana.] Thüringiläiset ovatkin
hyvällä syyllä herttaisuuden maineessa. Preussilaisten jäykkyys on
siellä vihattu, keveämpää ja taipuisempaa menettelyä heidän maassaan
suositaan. Helppo on muukalaisenkin saada siellä tuttavuuksia ja päästä
tutunomaiselle kannalle, helposti ruvetaan toisiaan sinuttelemaan.
Mutta on toiselta puolen totta, etteivät ystävälliset sanat aina käy
yhteen tekojen kanssa, ja että suu usein puhuu semmoista, johon
sydämellä ei ole mitään osaa.

Thüringiläiset ovat erinomaisen toimeliasta kansaa. Harvoissa
vuorimaissa on niin monipuolisesti kehittynyt teollisuus, kuin Werran
ja Elsterin välisillä vaaroilla. Kolmasosa Saksanmaan posliinitehtaista
on tällä alalla. Toiset niistä ovat jo hyvin vanhoja. Niitten
perustamista edisti varsinkin puun halpuus ennen aikaan, jolloin ei
vielä hiiltä käytetty tähän teollisuuteen. Lasiteollisuus tuli
Thüringiin Böhmerwaldista. Leikkikalujen valmistaminen taas saapui
Nürnbergistä kauppiaitten mukana, jotka kulkivat Leipzigin
markkinoille. Vuoriston eteismaa on vilkasta teollisuusaluetta.

Rheinin seutujen jälkeen on Thüring saduista rikkainta. Varsinkin
Brockeniin liittyy lukemattomia tarinoita, Hörselbergiin niinikään,
niinkuin olemme jo aikaisemmin maininneet.

Valtiollisten olojensa puolesta on Thüring sen puolesta omituista, että
siellä on säilynyt suurin luku pikkuvaltioita, jäännöksenä keski-ajan
hajanaisista valtiollisista oloista.



Entisiä ja nykyisiä slaavilaisia kansoja.


Olemme Saksanmaan alkuvaiheista selkoa tehdessämme maininneet, että
germanit tosin siihen aikaan, kuin heidän varsinainen historiansa
alkaa, asuivat koko sillä alalla, joka nykyään kuuluu Pohjois-Saksaan,
mutta että he kansainvaelluksen aikoina osaksi luopuivat näistä
vanhoista maistaan, aina Elbeen ja sen syrjäjokeen Saaleen saakka
lännessä, ja että pois vaeltaneiden heimojen sijaan saapui
slaavilaisia. Toisen vuosituhannen ensimäisellä vuosisadalla
Saksalaiset alkoivat uudisasutuksen kautta vallottaa takaisin näitä
menetettyjä maita ja suureksi osaksi siinä onnistuivatkin. Keskellä
nykyistä saksankielistä asutusta on siellä täällä säilynyt meidän
aikoihin saakka pieniä tähteitä noista entisistä slaavilaisista
heimoista, suurimmasta osasta sitävastoin vain nimi tai hämärä muisto.
Ainoastaan Puolalaiset ovat säilyttäneet kansallisuutensa ja heitä
vastaan kansallisuustaistelu yhä vielä jatkuu, vaikka epätietoisella
menestyksellä.

Slaavilaisen asutuksen ollessa laajimmillaan asuivat Saalen ja Oderin
välillä Berlinin seuduille saakka pohjoisessa, Erzgebirgeen ja
Lausitzin vuorimaahan saakka etelässä _Sorbit_, joitten jäännöksiä
Lausitzin nykyiset Vendit ovat. Heidän pohjoispuolellaan Itämereen
saakka asuivat _Latitsit eli Viltsit ja Obotritit_. Saksalaiset
nimittivät näitä kansoja jo vanhastaan yhteisellä nimellä Vendeiksi,
mutta slaavilaiset itse eivät tätä nimitystä tunne heimo- sen enempää
kuin rotunimenäkään. Sorbien ja Viltsien itäpuolella asui Puolalaisia.
Nykyisen Saksan koillisessa kolkassa, Niemenin ja alisen Weichselin
välillä sekä Itä-Preussissä, asui kaksi liettualaista kansaa,
_Preussiläiset ja Liettualaiset_, joitten jäännöksiä yhä vieläkin elää.

Liettualaisia, jotka ennen olivat lukuisa kansa, elää Saksanmaan
rajoissa enään vain puoliväliin toistasataatuhatta henkeä. Tämä kansa,
joka kielitutkimusten osotuksen mukaan on ammoisina aikoina ollut
Suomalaisten lähin naapuri, jolta Suomalaiset ovat saaneet paljon
sanoja, ehkä runoaiheitakin ja kanteleen, on sekä Saksalaisten että
Puolalaisten sorrosta huolimatta suuressa määrin säilyttänyt
kansallisuutensa, erinomaisen runollisen luonteensa, kielensä, vanhoja
pukujaan ja tapojaan. Se on ryhtynyt omaa kirjallisuuttakin luomaan,
vaikka sitä tässä työssä, Saksassa samoin kuin Venäjälläkin, kohtaavat
ainaiset vastukset viranomaisten puolelta. -- Liettualaiset eivät ole
slaavilaista kansaa, vaan itsenäinen osa indo-europpalaisesta
kansaryhmästä.

Lausitzissa on meidän aikoihin säilynyt pieniä tähteitä Vendejä, eli
oman nimityksensä mukaan Sorbeja, jotka ovat puhtaita slaaveja. Heidän
lukunsa nousee tuskin sataantuhanteen henkeen. He elävät saarekkeena
saksankielisen väestön keskellä, jonka sukujuuri kuitenkin suureksi
osaksi liene slaavilaista, vaikka kieli onkin muuttunut.

Näiden Sorbitähteitten pesäpaikka on Spreewald, se rämeseutu, jonka
Spree lukemattomine putaineen muodostaa Berlinin kaakkoispuolella.
Asuinpaikkainsa pääsemättömyyden vuoksi tämä kansantähde on voinut
puoliaan pitää yleistä saksalaistuttamista vastaan. Sitä on kuitenkin
vielä etelämpänä kuivillakin mailla, varsinkin Kottbusin kaupungin
seuduilla. Melkoisessa määrin ovat tämän maata viljelevän kansan olot
mukautuneet ympärillä asuvain Saksalaisten olojen mukaisiksi, vaikka ne
ovatkin yleensä säilyneet vanhanaikuisemmalla kannalla.

Vendit eli Sorbit ovat iloista, seuranrakasta kansaa, niinkuin
yleensäkin slaavit. Heidän puheliaisuutensa, kisahallinsa on yleiseen
tunnettu. Keskenään kansa vielä puhuu vanhaa slaavilaista kieltään,
mutta melkein kaikki osaavat jo saksaakin. Koulu on kauttaaltaan
saksalainen, ainoastaan ensimäinen, alkeisopetus tapahtuu lasten omalla
kielellä ja uskonnon opetus korkeimmillakin luokilla. Jumalanpalvelus
tapahtuu osaksi rahvaan omalla, osaksi saksan kielellä. Ajan kysymys
vain on, koska tämä kansantähde kokonaan saksalaistuu. Paitsi koulua
edistyttää saksalaistuttamista varsinkin asevelvollisuus.

Paremmin pitävät Puolalaiset puoliaan. Heidän lukunsa on siksi suuri,
kansallistuntonsa niin valpas ja yhteys Venäjän ja Itävallan
Puolalaisten kanssa yhä vielä siksi vilkas, etteivät Saksalaiset
suurista ponnistuksistaan huolimatta ole voineet heidän
kansallisuuttaan hävittää.

Mutta heillä onkin takanaan suuri historia. He ovat olleet itsenäistä
kansaa, hallinneet valtakuntaa, joka aikoinaan ulottui Itämerestä
Mustaanmereen saakka, olleet koko länsimaisen sivistyksen etuvartijoita
sekä mongooleja että Turkkilaisia vastaan. Kovat kohtalot, vaikea
maantieteellinen asema kehittyväin suurvaltain välissä, murtivat Puolan
itsenäisyyden. Mutta kansallisuuttaan Puolan kansa yhä sitkeästi
puolustaa Saksassa, samoin kuin Venäjällä ja Itävallassakin. Siinä
asiassa ovat ylhäiset ja alhaiset yksimieliset, räikeistä
yhteiskunnallisista epäkohdista huolimatta.

Puolalaiset ovat yhä vielä suuri kansa ja asuvat, valtiollisesta jaosta
huolimatta, yhtenäisessä kappaleessa. Heidän lukunsa nousee kaikkiaan
17 miljonaan. Tästä määrästä asuu Saksanmaan rajoissa noin 3 miljonaa,
varsinaisia Puolalaisia 3,300,000, sekä pari pientä puolalaista
kansantähdettä, Länsi-Preussissä 100,000 _Kassubia_, Itä-Preussissä
150,000 _Masuria_.

Hävittääkseen nämä 3 1/2 miljonaa Puolalaista on Saksan hallitus
käyttänyt satoja miljoneja markkoja. Rahoilla vähitellen ostetaan
Puolalaisilta maita ja näihin maihin tuodaan saksalaisia
uudisasukkaita. Mutta Puolalaiset ovat tähän saakka melkoisella
menestyksellä pitäneet puoliaan tätä järjestelmällistä hävitystyötä
vastaan. Sitä myöden kuin Saksalaiset ovat valtion rahoilla ostaneet
puolalaisia taloja, sitä myöden Puolalaiset ovat ostaneet toisia maita
saksalaisilta. Heille on tässä taistelussa ollut suurena apuna se
seikka, että saksalaisesta maanviljelysväestöstä alkaa olla puute,
koska nopeaan kasvava teollisuus nielee niin suunnattomasti voimia.
Puolalaisten kesken sitä vastoin, joiden sivistys on alhaisemmalla
kannalla, on maanviljelys yhä vielä melkein koko kansan elinkeino.



VILJELYKSEN JA ASUTUKSEN VAIHEITA.



Kuinka Saksanmaa tuli viljellyksi.


Saksanmaa oli siihen aikaan, jolloin historian valo sille ensi kerran
lankesi, melkein kauttaaltaan laajaa metsämaata, suureksi osaksi
koskematonta aarniometsää. Siellä täällä oli kuitenkin avoimiakin
maita, ja näillä arvatenkin etupäässä asuivat germanilaiset heimot.
Aukeilta asutus vähitellen raivauksien kautta tunkeutui metsiin.
Peltoviljelyksen edelläkävijänä oli täälläkin kaskeaminen.

Vanhoilla germaneilla ei alkuaan näytä olleen ensinkään yksityistä
maaomaisuutta, maa oli kansalaisten yhteistä omaisuutta. Mutta kun
heimot alkoivat perustaa vakinaisia asuinpaikkoja, niin tapahtui tässä
muutos. Heimojen alueet hajaantuivat maakunniksi (_Gaue_) ja nämä vielä
pienemmiksi alueiksi (_Marke_), joitten asukkaat omistivat yhteisesti
kaiken sen maan, mikä aluekunnalle kuului. Vähitellen olot
kehittyivät siten, että vainiot ja niityt muuttuivat viljelijäinsä
yksityisomaisuudeksi. Mutta laidun, metsä, suot ja vedet pysyivät kauan
sen jälkeenkin yhteismaina, joilla jokainen aluekunnan asukas sai
vapaasti kalastaa, käyttää karjaansa, ottaa tarvepuut metsästä. Ja
näistä yhteismaista luovutettiin paikkoja raivattaviksi, sitä myöden
kuin asukkaitten luku kasvoi ja entiset viljelykset kävivät ahtaiksi.
Niilläkin aluekunnan asukkailla, joilla oli osansa varsinaisista
viljelysmaista, oli oikeus raivata itselleen uutta peltoa yhteismailla,
jota varten he katsomainsa palstain rajapuihin leikkasivat
puumerkkinsä. Mutta näin rajotettu palsta oli määräajan kuluessa
raivattava, muutoin se joutui takaisin yhteismaahan. Myöhemmin
kuitenkin varakkaammat kansalaiset, jotka paremmin kuin muut kykenivät
käyttämään tätä raivausoikeutta (_Bifang_), saivat aikaan sen, etteivät
merkityt palstat määräajan kuluttua enää joutuneetkaan takasin
yhteismaahan, vaan saivat jäädä asianomaisen haltuun, joka niistä
itselleen kokoili metsälohkoja. Siten syntyi Saksanmaalla ensimäinen
yksityismetsä.

Aluekuntien maitten välillä oli vielä kansainvaelluksien jälkeenkin
laajoja metsämaita, joita ei kukaan omistanut ja joita sen vuoksi
pidettiin koko heimon yhteisenä omaisuutena, maakunnan yhteismaana.
Yksityisten aluekuntien maita ei tavallisesti rajotettu näitä
yhteismaita vastaan, vaikka niitten keskinäiset rajat oli määrätty.
Näitä maakuntain yhteismaita olivat etenkin vuoristot, mutta
lakeillakin mailla oli laajoja metsäaloja, joilla ei silloin vielä
ollut asukkaita. Aluekuntajako oli germanilainen laitos, se sen vuoksi
kokonaan puuttui Elben itäpuolella olevissa seuduissa, joissa myöhään
keskiajalle saakka asui slaavilainen väestö.

Maakuntain yhteismetsiä vaativat jo ensimäiset frankkilaiset
kuninkaat valtion omaisuudeksi, etupäässä voidakseen säilyttää ne
metsästysmainaan. Myöhemmin kuninkaat kuitenkin koettivat niistä
tulojakin hankkia, luovuttamalla yksityisille aloja raivattaviksi. Nämä
metsät julistettiin rauhotetuiksi, niissä ei saanut metsästää kukaan
muu kuin kuningas itse (_Bannforst_). Myöhemmin hallitsijat niitä
lahjottelivat, antoivat lääkitykseksi, panivat pantiksi, vaihtelivat ja
ostivat, kunnes ne enimmäkseen joutuivat maallisten ja kirkollisten
ruhtinaitten käsiin. Samat metsämaat muodostivat Saksanmaan nykyisten
valtionmetsäin kantaosan. Vaikka kuninkaallisten metsämaitten
jakeleminen alkoi jo Merovingien ajalla, niin oli kuitenkin vielä
saksilaistenkin keisarien ajalla laajoja kuninkaanmetsiä. Vanhojen
kuninkaanmetsien laajuudesta käsityksen saadaksemme luettelemme niistä
muutamia tärkeimpiä. Vogesit olivat kokonaan Merovingien "pannametsää"
aina vuoriston liepeille saakka. Harz, Spessart, suuret osat
Schwarzwaldista niinikään, muita mainitsematta. Hardtissa on yhä vielä
samaa juurta noin 6,000 hehtaaria laajuisia valtionmetsiä. Nürnbergin
metsät, Mainin Frankfurtin nykyiset laajat kaupunginmetsät ovat
niinikään vanhoja kuninkaanmetsiä.

Uudisasutus, joka näihin metsiin vähitellen syveni, ei enää tapahtunut
aluekunnan toimesta, vaan sitä johtivat ne ruhtinaat, jotka olivat
hallitsijoilta saaneet metsät lääneikseen. Samalla tavalla meneteltiin
niissä Elben itäpuolella olevissa alueissa, jotka slaaveilta
anastettiin. Siellä ei ensinkään perustettu aluekuntia vanhan
saksalaisen oikeuden malliin, vaan ruhtinaat ja ritarit anastivat
kaikki metsäalat, myöntäen vain käyttöoikeuksia uudisasukkaille, joita
heidän hallitsemilleen maille asettui. Mutta monet alkuaan vapaatkin
aluekunnat menettivät vähitellen metsänsä ruhtinaille. Jo vanhat
frankkilaiset kuninkaat olivat pidättäneet itselleen metsästysmaita
aluekuntainkin yhteismaista, luovuttaen niitä sitten vasalleilleen,
jotka lopulta pitivät maat ominaan. Jo vuoden 1300 vaiheilla olivat
useimmat vapaat alueet joutuneet ruhtinaitten vallanalaisuuteen.
Alkuaan, saksalaisen oikeuden aikana, oli suhde vielä semmoinen, että
ruhtinaalla oli ainoastaan tarkalleen määritelty valvontaoikeus ynnä
eräitä erinäisesti määriteltyjä nautinto-oikeuksia näihin metsiin.
Mutta roomalainen oikeus ei tuntenut semmoista laitosta, kuin aluekunta
oli, vaan myönsi kysymyksen alaiset yhteismaat kokonaan ylivalvontaa
harjottavan ruhtinaan omaisuudeksi. Lopulta asiat kehittyivät siten,
että melkein kaikki metsät kuuluivat ylimystölle, jolta talonpoikain
täytyi puutarpeensa ostaa kalliilla hinnalla. Kuudennentoista
vuosisadalla talonpojat silloisten talonpoikaissotain aikana tekivät
viimeisen yrityksen saadakseen metsänsä takaisin, mutta kun nämä
kapinat kaikkialla kukistettiin, niin sai asia lopullisen ratkaisun --
he menettivät lopullisesti kaikki oikeutensa niihin ja saivat tyytyä
pieniin kotipalstoihinsa. Vähitellen kuitenkin aluekuntienkin
menettämät entiset yhteismaat suureksi osaksi joutuivat valtioitten
haltuun ja ovat vielä tänä päivänä suurena osana Saksanmaan
valtionmetsistä. Protestanttisissa maissa valtionmetsät karttuivat
melkoisesti, kun luostarien ja kirkon omaisuus anastettiin valtiolle.
Kolmenkymmenen vuoden sodan aikana ne karttuivat melkoisesti sen
kautta, että paljon maita oli sodan hävityksien kautta joutunut
kokonaan autioiksi. Noin kolmasosa Saksanmaan kaikista nykyisistä
metsistä on valtioiden omaisuutta.

Mutta palatkaamme metsäalueen raivaamiseen viljelykselle.

Roomalaiset niissä osissa Saksanmaata, jotka olivat heidän vallassaan,
edistivät viljelyksen laajenemista etenkin semmoisissa seuduissa, missä
vuorissa oli metalleja ja lämpöisiä lähteitä, taikka jotka
liikeyhteyden turvaamiseksi olivat asutettavat. Rheinin ja Tonavan
välisen rajavarustuksen, "Limeksen", suunta suuressa määrin juuri
noudatti viljelykseen soveliaimpain maiden suuntia. Myöhemmin
germanilaiset käyttivät hyväkseen roomalaisten raivaamia maita, mutta
moni raivio jäi uudelleen metsittymäänkin.

Kansainvaelluksien jälkeen alkoi väestön lisääntyessä uusi
raivauskausi, jota kesti noin v:n 900 vaiheille. Ensimäisten
Karolingien aikana se näyttää kehittyneen korkeimmilleen. Metsäalan
vähentämisessä olivat osallisena vapaat talonpojat, kyläkunnat, jotka
lähettivät metsiin liikaväestöään, mutta vielä suuremmassa määrässä
maalliset ja hengelliset ylimykset, jotka sijottivat hallitsemilleen
maille veroa maksavia talonpoikia. Luostarit erinomaisen innokkaasti
ottivat osaa tähän työhön. Kaarlo Suuren aikana siirrettiin kokonaisia
heimoja asuinsijoiltaan uusille maille, esim. pakanallisia Sakseja, kun
keisari oli heidät kukistanut, ja tämän kautta viljellyn maan ala
epäilemättä melkoisesti lisääntyi. Mutta vaikka tämä uudisasutus olikin
laaja, vaikka viljellyn maan ala sen kautta melkoisesti lisääntyi, niin
pysyivät vuorimaat vielä edelleenkin autioina. Schwarzwaldin sisäosissa
tuskin on ainoatakaan kyläkuntaa, joka olisi jo Karolingien ajalla
syntynyt. Odenwaldista olivat v:n 1100 vaiheilla ainoastaan reunat
asutut.

Suurien raivauksien viimeinen vaihe alkoi v:n 1100 vaiheilla. Silloin
alkoivat raiviot tunkeutua vuoriston sisäosiinkin ja kahden seuraavan
vuosisadan kuluessa pakotettiin metsä viljelyksen edeltä vähitellen
peräytymään likimain niille aloille, jotka sillä on vielä tänä päivänä.
Vieläpä maanviljelys monessa seuduin anasti semmoisiakin paikkoja,
jotka ajan pitkään eivät sen vaatimuksia tyydyttäneet, ja melkoinen
joukko silloin perustettuja kyläkuntia on myöhemmin laskettu uudelleen
metsittymään. Missä määrin sodat, varsinkin Kolmenkymmenen vuoden sota,
ovat kokonaisien kyläkuntien häviämiseen vaikuttaneet, sitä ei nykyään
ole helppo sanoa. Mutta kaikesta päättäen oli pääsyynä kuitenkin se,
että paikkoja huonosti valittiin, kun ylemmän vuoriston epäedulliset
ilmastolliset olot eivät olleet vielä riittävästi tunnetut. Muutoin nuo
seudut epäilemättä olisi myöhemmin uudelleen asuttu. Paitsi paikkain
nimiä osottavat nykyään metsämailla näitä muinaisia asutuksia useinkin
vähäpätöiset kukkaset ja rikkaruohot, jotka ovat niin luontaisia
ihmisen seurakasveja, etteivät ne muualla luonnossa esiinny kuin
asuntojen läheisyydessä. Asutuksen hävittyä ne ovat yksin jääneet
metsään kertomaan jälkipolville, että paikalla ennen oli uudisviljelys.

14:nnen vuosisadan alusta pitäen ruhtinaat ja metsänomistajat
suurimmassa osassa Saksaa yleensä pyrkivät metsää säilyttämään. Tämä
tarkotus ilmenee metsälainsäädännössäkin aina 18:nnen vuosisadan
loppuun saakka. Ainoastaan ensimäisinä vuosikymmeninä Kolmenkymmenen
vuoden sodan jälkeen tapahtui jotenkin yleiseen suurempia raivauksia,
enimmäkseen ne kuitenkin tapahtuivat vain semmoisilla mailla, jotka
ennen olivat olleet asuttuja, mutta pitkällisen sodan aikana päässeet
metsittymään.

Elben länsipuolella olevissa maissa kesti uudisviljelystä aina 18:nnen
vuosisadan loppuun saakka. Sitä edistivät tarmokkaasti Preussin
kuninkaat, etenkin Fredrik II. Kun metsävirkamiehet kehottivat
kuningasta, ettei hän enää vähentäisi metsäalaa, niin tämä vastasi,
että hänestä ihmiset olivat arvokkaampia kuin puutavara.

19:llä vuosisadalla on huomattavana kaksi aikakautta. Kolmen tai neljän
ensimäisen vuosikymmenen aikana Smithin kansallistaloudelliset
periaatteet määräsivät metsäinkin hoidon, raivauskiellot kumottiin ja
laajalti muutettiin metsiä pelloiksi, tosin paljon semmoisillakin
mailla, jotka sitten huomattiin maanviljelykseen sopimattomiksi.
Vuorien rinteitten raiskaamisesta oli seurauksena, että tulvain
vahingot karttuivat. Metsäin kaataminen entisiltä dyyneiltä taas sai
aikaan, että hiekka paljastui ja kohosi suuriksi vaeltaviksi
nietoksiksi, jotka vähitellen hautasivat alleen paljon viljelysmaita.
Tämän vahingon johdosta säädettiin vuosisadan jälkipuoliskolla lakeja,
jotka suojelivat metsää ja varsinkin Etelä-Saksassa melkoisessa määrin
rajottivat yksityisten metsänomistajain käyttöoikeutta metsiinsä.
Samalla aljettiin suurella innolla metsittää semmoisia alueita, jotka
eivät maanviljelykseen soveltuneet. Siten Saksan metsäala viime
vuosisadan viimeisellä neljänneksellä lisääntyi noin 125,000 hehtaaria.
Mutta noin viisi kertaa suurempi maanviljelykseen kelpaamaton alue
vielä odottaa metsänkasvua. Näilläkin alueilla metsänkylvö kuitenkin
ripeästi etenee.

Mutta niin omituiselle kannalle ovat asiat viime aikoina kehittyneet,
että monessakin paikassa Saksanmaalla taloudellinen kehitys suosii
metsäin leviämistä. Viljan hinnat ovat nykyään niin alhaiset, työpalkat
niin korkeat, ettei laihempien ja talosta etäämpien maitten viljelys
enää kannata. Metsä sitävastoin, joka tyytyy karumpaan maahan ja
helpompaan hoitoon, antaa vielä tämmöisilläkin seuduilla tyydyttäviä
tuloksia. Tämä omituinen kehitys ei ole huomattavana ainoastaan
vuoristoissa, vaan niinkin taajaan asutuissa maissa, kuin Ylä-Rheinin
laakso on. Toiselta puolen on kuitenkin eräissä osissa Saksanmaata
metsäala vielä viimeisinäkin vuosikymmeninä vähentynyt, niin on
tapahtunut Itä-Preussissä, Posenissa ja Saksin kuningaskunnassa. Sillä
epäilemättä on vielä tänä päivänä metsässä monikin hehtaari maata, joka
erinomaisesti soveltuu viljeltäväksi. Tuntuvalla tavalla ovat metsäalaa
niinikään vähentäneet suuret kaupungit ja sotaväen harjotuskentät. Ja
siihen myös on vaikuttanut maanviljelyksen ahdinkotila. Varsinkin
Preussin itäisissä maakunnissa metsänomistajat ovat laajalti myyneet
maat paljaiksi rahoja hankkiakseen, mutta eivät ole näitä paljastettuja
maita uudelleen metsittäneet, vaan jättäneet ne oman onnensa nojaan.

Yleiseen puhuen ovat siis metsä ja viljelys Saksanmaalla jo varsin
varhaisina aikoina saavuttanut ne rajat, jotka niillä nykyään on.
Suurin piirtein sanoen kuuluvat maanviljelykselle lakeat maat ja
laaksot, metsälle taas vuoristot; mutta poikkeuksia on. Monessa
vuoristossa on asukkaita semmoisissakin seuduissa, joissa ilmasto on
paljon koleampaa kuin esim. Keski-Suomessa, ja toiselta puolen on
alangoilla laajoja hiekkamaita, joilla metsänkasvu on ainoa menestyvä
viljelysmuoto.



Saksalainen talo.


Saksalainen talo on historiallisen ajan kuluessa yksinkertaisesta
alusta monen vaiheen kautta vähitellen kehittynyt. Siitä, minkälainen
se oli roomalaisten tullessa germanien kanssa yhteyteen, on hyvin
niukalta tietoja vanhain kirjailijain teoksissa. Kielitieteen
tarjoomista viittauksista on kuvaa koetettu täydentää.


Vanhain germanien talo.

Tacituksen kertomuksesta näkyy, että vanhain germanien talo seisoi
erikseen vapaalla pihamaalla. Se oli puusta rakennettu, osasta savella
tai maavärillä sivelty. Tacituksen mielestä nämä talot olivat ylen
yksinkertaisia ja kömpelöitä, mutta on muistettava, että Italiassa
silloin jo oli kehittynyt mitä taiteellisin rakennustapa. Muurikivet ja
tiilet olivat Germaniassa tuntemattomat, vasta kuudennella vuosisadalla
j.Kr. tunkeutuu germanien kieleen semmoisia sanoja, jotka osottavat
heidän oppineen valmistamaan tiiliä, käyttämään kalkkia ja saviruukkia.
Talo rakennettiin irtaimille kiville tai maahan hakatuille paaluille,
niinkuin vielä tänä päivänäkin eräissä osissa Saksaa. Pohjanmeren
rannikolla olivat talot jo silloin keinotekoisille maakummuille
rakennetut, jott'eivät vuoksi vesi ja aallokko päässeet niihin
käsiksi. Puut kaadettiin joko tulella tai kirveellä. Näyttää siltä,
että tavallisen salvoksen rinnalla myös aikaisin käytettiin
patsasrakennustapaa, joka vielä tänä päivänäkin on Saksassa yleinen,
s.o. huoneen kehä rakennettiin patsaista ja poikkipuista, joitten välit
täytettiin puupaloilla tai savella. Tämä rakennustapa kuitenkin
edellyttää täydellisempiä työneuvoja, joten se myös lienee myöhempi.
Nykyään patsaskehyksen tyhjät ruudut täytetään tiilillä tai
hiekkakivilaatoilla. Siten saadaan talo, joka on helpompi rakentaa ja
kevyempi kuin tavallinen tiilitalo. Seinät tosin ovat ohuet, eivätkä
meidän talveamme vastaan tarjoisi riittävää suojaa, mutta Saksassapa
talvi jo onkin lauhkeampi ja lyhempi. Välimuotona käytettiin ilmassa
kuivatuita savitiiliä, joitten seassa oli siteeksi olkia.

Huoneita oli vain yksi, mutta se saattoi olla hyvinkin laaja. Permanto
oli savesta. Ja semmoisissakin taloissa, joitten permanto rakennettiin
maan yläpuolelle puiselle sillalle, pantiin kuitenkin lankkujen päälle
kerros savea. Tämä oli tulenvaarankin vuoksi tarpeen, koska liesi oli
vapaana, keskellä permantoa; se oli vanhimpina aikoina matala ja avoin,
laakakivistä ladottu. Sen päällä oli niskarauta, jonka tehtävä oli
pitää puita koholla, että ne paremmin paloivat. Näitä niskarautoja
käytetään yhä vielä ainakin Alppimaissa. Ne ovat enimmäkseen
nelijalkaiset, kumpikin pää eläimenpäällä koristettu. Lieden päällä
riippui pata käännettävän hahlon varassa. Savu pakeni ovesta taikka
seinissä ja katossa olevista aukoista. Niistä tuli huoneeseen valokin,
sillä ikkunoita ei ollut. Vanhin germanilainen pirtti, mitä tunnemme,
oli siis aivan alkuperäinen savupirtti, vielä alkuperäisempi kuin ne
savupirtit, joita omasta maastamme tunnemme. Huone valaistiin päreillä,
mutta jo hyvin vanhoina aikoina käytettiin jonkinlaisia kynttilöitäkin,
jotka valmistettiin pihkasta tai rasvasta. Saksilaisten maassa on hyvin
myöhään ollut tämmöisiä, ehkä enemmän kehittyneitä savupirttejä, niitä
tavataan vielä joku tänä päivänäkin. Huonekalustokin oli samanlaista,
kuin meillä vanhimmissa pirteissä. Seinillä oli jykevät penkit, pöytä
oli laaja ja tukeva, tuoli, joka oli isännän tai emännän etuoikeutettu
sija, oli muita istuinpaikkoja korkeampi. Tietymätöntä sitä vastoin on,
oliko vanhoilla germaneilla jo erikoisia sänkyjä. --

Eri heimojen talo kehittyi eri tavalla. Saksilaiset kokosivat kaikki
taloushuoneetkin saman yhteisen katon alle, mutta muualla Saksassa
rakennettiin kutakin taloustarvetta varten eri rakennus -- niinkuin
meilläkin Länsi-Suomessa, jota vastoin Raja-Karjalassa kaikki
taloushuoneet ovat saman katon alla. Hyvin aikaisin erotettiin keittiö
asuinhuoneesta. Vähitellen aljettiin varakkaammissa taloissa rakentaa
palvelijoita varten omat huoneensa. Näin tapahtui varsinkin
ruhtinaitten hoveissa, vaikka ne muutoin pysyivät hyvinkin myöhään
tavallisten talonpoikaistalojen mallisina. Maanviljelys oli
ruhtinaittenkin pääelinkeino, sitä vain harjotettiin tavallista
suuremmassa mitassa.

Tacitus kertoo, että germanit myös käyttivät asumuksinaan maanalaisia
kuoppia, jotka peitettiin lannalla, jotta ne pysyivät lämpöisinä
talvella. Moisissa kuopissa hänen tietonsa mukaan myös säilytettiin
maanviljelyksen tuotteita.

Vilja puitiin katetuissa riihissä, se oli pistänyt jo vanhan
kreikkalaisen merenkulkijain Pytheaksen silmään muutamia vuosisatoja
Tacitusta aikaisemmin. Hän mainitsee sen esimerkkinä ilmanalan
kolkkoudesta -- Välimeren helteisissä maissa saatettiin puida
taivasalla. Tallit ja navetat sitä vastoin näyttävät alkuaikoina olleen
hyvin yksinkertaisia ja tarjonneen karjalle huonon suojan -- sen verran
että hengissä pysyivät talvisydännä. Tacitus kertoo, että jokaisella
germanilaisella talolla jo silloin oli saunansa. Hän kertoo germanien
maanneen aamulla myöhään, aina täyteen päivään saakka, ja sen jälkeen
heti käyneen saunaan kuumaa löylyä ottamaan. Saunaa germanit sanoivat
"tuvaksi" ("_Stube_"), ja kielitiede arvelee tämän sanan merkinneen
löylyä (_stieben_, höyrytä). Saunassa oli kiuas, jonka kuumille kiville
vettä viskattiin. Meillä tämä "merkillinen" laitos on yhä yleiseen
käytännössä, mutta Saksassa saisi semmoista vanhaan aikaan juurtuvaa
saunaa nykyään hakemalla hakea. Myöhemmin rakennettiin kivikiukaan
sijasta arinan päälle savella muurattu kiviholvi, jonka päälle vesi
heitettiin. Siitä kehittyi myöhemmin saksalainen kaakeliuuni.

Pihamaa rakennuksineen ympäröitiin aitauksella.

Talot olivat joko yksitellen, kullakin vainiot ympärillään, taikka
olivat ne ryhmissä, viljamaat kylän ympärillä. Vainiot oli jaettu
sarkoihin, kunkin sarka pyykitetty, ja kivipyykkien pyhyys oli niin
ankara, että se, joka toisen pyykin maasta kaivoi tai siirti, "oli
suolivöitään myöden maahan kaivettava, ja sitten auralla sydämen läpi
kynnettävä, se oli moiselle miehelle oikeus ja kohtuus". Vainiopiirin
ulkopuolella olivat yhteiset laidunmaat ja metsät.


Talon kehittyminen.

Kansainvaellukset, joiden aikana germanien maahan tuli paljon uusia
sivistysaiheita, luultavasti saivat rakennustavassakin aikaan
muutoksen. Aljettiin jakaa suuri yhteinen huone kahtia, rakentaa sen
päälle orsien kannattama laipio ja laipion päälle ullakkohuone. Näin
tapahtui varsinkin Etelä-Saksassa, jossa roomalaisten monikerroksinen
rakennusjärjestelmä oli lähempänä esimerkkiä antamassa. Rakennusmalli
sitten levisi pohjoisempaankin. Mutta niin kokemattomia oltiin
kahdenkertaisten talojen rakentamisessa, että laipio tuon tuostakin
sortui, kuten vanhoista asiakirjoista näkyy. Vielä 15:llä vuosisadalla
mainitaan eräässä virallisessa säännöksessä, että "jos joku on
rakentanut huoneen, joka viranomaisten mielestä on heikko, niin
lähettäkööt he kolme keksillä varustettua miestä sitä nurin vetämään.
Elleivät he sille mitään saa, niin jätettäköön rakentaja rauhaansa".
Ullakon portaat kulkivat rakennuksen ulkopuolelta. Ullakkohuonetta
käytettiin moneen tarkotukseen, enimmäkseen varastohuoneena ja
makuuhuoneena tai naisten huoneena. Samalla kun laipio ja ullakkohuone
rakennettiin, täytyi pirttiin ruveta akkunoitakin avaamaan, siinäkin
seuraten roomalaisten esimerkkiä. Ne olivat alussa luukulla
suljettavat, verhottiin myöhemmin eläimennahkalla tai pergamentilla.
Lasiakkunat olivat vielä ylen harvinaisia. Mutta ennenkuin vielä
voitiin laipioita ja ullakkohuonetta rakentaa, oli tulisija siirrettävä
keskeltä lattiaa seinälle ja, roomalaista esimerkkiä noudattaen,
laitettava savutorvi. Vasta sitten oli talo sillä kannalla, että se
saattoi edelleen kehittyä.

Alakerran suuri huone jaettiin kahtia, sisempään huoneeseen
rakennettiin samanlainen holvikiuas kuin saunaan, ja siitä vähitellen
kehittyikin lämmin päähuone. Entinen valtahuone avoliesineen vähitellen
jäi keittiöksi. Näin tapahtui varsinkin Keski- ja Etelä-Saksassa.
Pohjois-Saksassa talo muodostui toisella tavalla.

Mutta vaikka saksalainen talo niin ollen saikin roomalaisesta monta
parannusta, niin jäi se kuitenkin edelleenkin puurakennukseksi ja tai
patsaskehärakennukseksi, kuten se oli ollutkin. Katto edelleenkin
peitettiin joko oljilla tai paanuilla. Päätylaudat koristettiin, ehkäpä
aljettiin jo koristella ullakkoon johtavaa porrastakin leikatuin
käsipuin. Mutta huoneen yksinkertainen sisustus pysyi jotakuinkin
ennallaan. Ainoastaan kookkaat vuodelaitokset alkoivat nyt käydä
yleisiksi.

Talousrakennusten sijotukseen ei sitä vastoin roomalainen esikuva
vaikuttanut, vaikka sekin muuttumistaan muuttui, koska asutus nopeaan
taajeni lännessä ja etelässä, pohjoisessa ja idässä sitä vastoin pysyi
jonkun verran väljempänä. Asutuksen taajetessa täytyi talousrakennuksia
entistä enemmän sulloa yhteen, mutta samalla niiden sijotus kehittyi
säännöllisemmäksi. Mutta vaikka yhteenkin ahdettuina, pysyivät
ulkohuoneet kuitenkin kukin itsenäisenä. Ainoastaan saksilaisten luona
ne yhtyivät yhteiseen katettuun tanhuaan antavaksi kokonaisuudeksi,
mutta tämä järjestelmä näyttää niin alkuperäiseltä, että se lienee
kaikkia muita vanhempi. Kehitys tapahtui eri osissa maata hyvinkin eri
tavalla, ja sen vuoksi on nykyään talonpoikainen rakennusmalli Saksan
eri osissa niin erilainen, että yhteistä alkumuotoa useinkin on vaikea
johtaa.

Saksalaiset tutkijat ovat varsinkin Skandinavian vanhemmalla kannalla
säilyneistä rakennuksista koettaneet parsia aukot, joita heidän oman
maansa rakennushistoriallisessa kehityksessä on. Skandinaviankin vanha
talo oli kauttaaltaan germanilaisella pohjalla. Norjassa esim. oli
tulisija keskellä lattiaa, toisissa taloissa aina viime vuosisadalle
saakka. Uunimainen seinälle asetettava tulisija saapui sinne vasta
toisen vuosituhannen alulla Englannista, mutta se tuli käytäntöön
ainoastaan rannikolla. Sisämaassa yhä edelleenkin rakennettiin tulisija
entiseen malliin keskelle permantoa.


Maaseutu ja kaupungit varhaisella keskiajalla.

Etelä- ja Länsi-Saksassa, Tonavan ja Rheinin rannoilla, germanilaiset
talonpojat jo viidennellä vuosisadalla j.Kr. asuivat Roomalaisilta
anastetuissa kaupungeissa. Monet näistä kaupungeista, kuten Trier
mahtavine, roomalaisten keisarien rakentamine palatsineen, kultainen
Mainz, Strassburg, Regensburg ja Augsburg olivat raunioina, ja
hajallisten nelitahoisten rakennuspaasien, temppelien sortuneitten
pilarien keskellä kohosi frankkilaisten puisia rakennuksia. Sekin
germanilainen väestö, joka oli ollut välittömästi Roomalaisten vallan
alaisena, oli pysynyt maanviljelijöinä, he eivät rakentaneet uudestaan
hävitettyjä roomalaisia kaupunkeja, vaan kylvivät raunioihin viljaa,
kuten Ibn Jakub niminen arabilainen matkustaja ihmeekseen näki.
Kuninkaat, ruhtinaat ja ylimyksetkin, kaikki olivat maanviljelijöitä.
Vieläpä Kaarlo Suuri oli valtakuntansa ensimäinen maanviljelijä, pitkin
valtakuntaa olevista kruununtiloista hallitsija sai päätulonsa.
Vanhasta kertomuksesta käy selville, mitä kaikkia rakennuksia tämmöinen
kuninkaallinen maatila sisälti: "Tapasimme tällä maatilalla puusta
säännöllisesti rakennetun kuninkaallisen asuinhuoneen, kamarin,
kellarin, tallin, kolme rakennusta palvelusväkeä varten, kaksi
varastohuonetta, yhden keittiörakennuksen, yhden leipomon, kolme vajaa;
piha oli vallilla ympäröity, ja vallin päällä oli aitaus." Alemman
aatelin rakennukset olivat vielä yksinkertaisemmat. Kaikki, mitä
talossa tarvittiin, valmistettiin kotona.

Hunnien hävitysretket 9:llä ja 10:llä vuosisadalla näyttävät antaneen
ensimäisen sysäyksen kaupunkien kehitykseen. Muureilla ympäröidyt
vanhat roomalaiskaupungit olivat menestyksellä vastustaneet näitä
retkeileviä laumoja, jota vastoin maaseutu oli kokonaan ollut niitten
hävitykselle alttiina. Siitä seurasi, että asukkaat alkoivat entistä
enemmän pyrkiä ahtaampiin keskuksiin, jotka saatettiin linnottaa
yhteistä puolustusta varten. Varsinkin irtain väestö muutti
kaupunkeihin, kehittyen siellä kaikenlaisiksi käsityöläisiksi.
Maanviljelijät edelleenkin jäivät kyliinsä. Siitä pitäen alkoi
saksalainen talo kehittyä pois entisestä mallistaan, ensinnä
kaupungeissa, jotka sille asettivat aivan toisenlaisia vaatimuksia ja
tarjosivat toisenlaisia ehtojakin kuin maaseutu.

Ajan yleinen turvattomuus ehkäisi kuitenkin talonpoikaistalon kehitystä
varsinkin semmoisissa seuduissa, jotka useimmin olivat sisällisten ja
ulkonaisten sotien jaloissa; rakennukset tuon tuostakin poltettiin ja
revittiin, niitä ei voitu enää rakentaa yhtä vankasti, vaan asutus
ränstyi. Kykenemättömänä itseään suojelemaan pienempiäkään
rosvoritareita vastaan talonpoika etsi maan ja kirkon mahtavain
suojelusta, mutta se suojelus hänen täytyi ostaa vapaudellaan! Paremmin
kuin muualla osasivat Pohjanmeren rannikko asukkaat ja toiselta puolen
alppilaaksojen asukkaat puolustaa itsenäisyyttään, ja näissä seuduissa
siitä syystä vielä tänä päivänä tapaamme mahtavimmat, parhaiten
rakennetut talonpoikaistalot. Mutta lisäksi tietysti ilmasto ja
elinkeinojen erilaisuus vaikutti talojen kehitykseen; toisissa seuduin
oli karjanhoito pääelinkeino, toisissa peltoviljelys, toisissa taas
viininviljelys, hedelmäviljelys tai metsänhoito. Maan pintamuodostuskin
vaikutti ratkaisevalla tavalla rakennusmaihin. Alppimaissa esim., jossa
tasaista maata oli niin vähän, täytyi rakennukset sijottaa hajalleen,
taikka kerätä huoneita päällekkäin moneen kerrokseen, siten että
alemmassa kerroksessa asui karja, keskimäisessä ihminen, ylin kerros
oli varastohuoneina. Eroavaisuuksia vaikutti vielä rakennusainekin.
Tosin saksalainen talonpoika keskiajalla ja vieläpä nykyaikoihinkin
rakensi talonsa pääasiallisesti puusta, mutta semmoisissa seuduin,
missä asutuksen taajenemisen taikka huonon metsänhoidon kautta
hirsien hinta oli kohonnut ylenmäärin, aljettiin käyttää yhä enemmän
kiveä. Alppimaissa rakennukset enimmäkseen olivat ladottuja
hirsirakennuksia, s.o. seinät olivat kokonaan hirsistä, ja ovat niin
vielä tänäpäivänäkin. Mutta muualla saksalaisella alueella on
patsaskehä melkein yksinomaan vallalla.

Saksalaisen maalaistalon monet eri muodot voidaan yhdistää kahteen
suurempaan ryhmään, toinen on alasaksalainen ryhmä, joka käsittää
saksilaisen ja friisiläisen talon, toinen yläsaksalainen ryhmä, johon
kaikki muut vaihtelevat muodot yhdistetään. Alasaksalainen talomuoto on
vallitsevana alueella, jonka eteläraja kulkee Maasista Oderiin, melkein
suoraan lännestä itään. Siitä etelään talot ovat yläsaksalaista mallia.
Slaaveilta vallatuissa itäisissä maakunnissa taas, varsinkin Oderin
itäpuolella, käytetään sekaisin kumpaakin rakennusmailla, koska
asukkaatkin ovat tulleet eri osista maata ja kukin toi oman
rakennusmallinsa mukanaan.

Aina 19:nnen vuosisadan keskivaiheille saakka piti saksalainen
talonpoika itsepintaisesti kiinni keskiajalla kehittyneestä
talonmuodosta. Kaupunkien vaikutus oli hyvin pieni. Sen vuoksi
maalaistaloissa tuskin on huomattavana minkäänlaista kehitystä
keskiajasta aina 19:nen vuosisadan keskivaiheille saakka. Vasta
kulkuneuvojen parantuminen sai aikaan mullistuksen. Nykyään aljetaan
kaikkialla yhä enemmän luopua vanhasta historiallisesta mallista ja
maaseudullakin omistaa kaupunkilaisia muotoja. Höyryn ja sähkön
aikakauden tasaava käsi käy tälläkin alalla kautta maan.


Yläsaksalainen talo.

Yläsaksalaisen talon läpikäyvä omituisuus on, että asuinhuoneet
kauttaaltaan ovat taloushuoneista erotetut. Mutta muutoin on
vaihtelevia muotoja tavattoman paljon.

Tämänkin talon alkumuoto oli nelikulmainen huone, jonka keskellä
tulisija oli. Sveitsin etäisemmissä laaksoissa vielä näkee taloja,
joissa laipioton kyökki ulottuu aina vesikattoon saakka, osottaen talon
ikivanhaa juurta. Tuo kyökki on jäännös alkuperäisestä germanilaisesta
päähuoneesta.

Ulkohuoneet ja taloushuoneet olivat yläsaksalaisessa talossa vanhastaan
laajassa hajanaisessa ryhmässä, samoin kuin vielä tänä päivänä
Pohjoismaissa ja Alppimaissa. Muualla Saksassa tämä vanhin "ryhmätalo"
vähitellen muuttui toisen muotoiseksi. Keski-Saksassa kehittyi
säännöllinen _frankkilainen talo_, useissa vuorimaissa _ylikatettu
talo_.

Frankkilaisessa talossa kaikki talousrakennukset ovat järjestyneet
nelikulmaisen pihan ympärille. Tämä frankkilainen talonkaava on
vallitsevana kaikkialla Keski-Saksassa, Ruhr-joesta aina Alpeille
saakka, vieläpä Böhmissä, Schlesiassa, Ylä-Itävallassa ja
Siebenbürgissä. Joskus on vain kaksi pihan sivua täyteen rakennettu,
toisinaan kolme, suurimmissa taloissa kaikki neljä sivua. Toisinaan
ovat eri rakennukset niin lähellä toisiaan, että kaikki ovat saman
pihaa kiertävän katon alla. Karjalan kannaksella näkee samanlaisia
taloja.

Mutta vielä lähemmäksi toisiaan ryhmittyivät huoneet Etelä-Baijerissa,
Alppien pohjoisrinteillä, Elsassissa ja Schwarzwaldissa, s.o.
Allemannien ja Baijerilaisten heimojen asuma-aloilla. Arvatenkin
ilmaston kolkkous vuorimaissa pakotti vähentämään ulkoseinäin lukua ja
saattamaan kaikki tärkeämmät taloushuoneet saman katon alle. Siitä
syntyi ylikatettu talo.

Vanhimmalla kannalla on talo säilynyt varsinkin Itävallan
Steiermarkissa. Siellä tapaa vielä monessa talossa porstuan keittiönä,
keskellä permantoa avonaisen suuren lieden, josta savu vapaasti
kiiriskelee kohti vesikaton lakeisaukkoa. Talousrakennukset ovat
hajallaan, miten parhaiten soveltuu. Vieläpä on siellä saunakin
säilynyt, mutta nimeksi vain. Siinä ei enää kylvetä, vaan ainoastaan
rohditaan pellavia. Sveitsinkin puolella tavataan samanlaisia
hajallisia taloja, vaikka ne ovat paljon muhkeampia. Sveitsissä on
ulkohuoneet usein siirretty pihastakin pois, koska karjatalous suuren
osan vuotta on korkealla tuntureilla, joten sen yhteys asuinrakennusten
kanssa ainakin on jäänyt löyhäksi.

Alppitalossa on pohjakerros (_Underhus_) kivestä, milloin matalampi,
milloin korkeampi. Siinä on säilytyshuoneita ja useinkin kutojain tupa.
Pohjakerroksen päällä on kaksi puusta rakennettua asuinhuonekerrosta.
Näissä useinkin asuu kaksi perhekuntaa, ei kuitenkaan päällekkäin, vaan
rinnakkain, siten että kummallakin on osansa molemmista kerroksista.
Ylemmät kerrokset ovat hirsistä, erittäin huolellisesti rakennetut.
Katot ovat korkeat ja jyrkät, paanuilla katetut, seinät tuulen puolelta
niinikään usein paanuilla vuoratut. Merkillisenä muinaisen juuren
säilymisenä lienee pidettävä sitä, että näissäkin taloissa keittiön
lakeinen joskus nousee kaikkien kerroksien läpi leveänä aina ulkoilmaan
saakka, päättyäkseen vesikaton rajassa rautaisilla vitjoilla avattavaan
ja suljettavaan luukkuun. Muutoin ovat alppitalot ulkopuolisen
somistuksensa, rakennustaiteellisen kauneutensa puolesta jo vanhastaan
tunnetut. Niissä on kehittynyt oma erikoinen rakennusmallinsa, joka on
voitokkaana pitänyt puoliaan varsinaisen taiderakennuksen rinnalla,
vieläpä sitä aiheilla elähyttänyt.

Alppien sisäosissa on hajallinen talo yleinen, eteismaassa sitä vastoin
ja sen edustalla olevissa vuoristoissa ylikatettu talo. Nämä ovat
suuria, mahtavia rakennuksia, jotka valtavan kattonsa kautta saavat
vielä suuremman voiman ja varallisuuden ilmeen. Tämän talonmuodon
syntymisen ovat arvatenkin määränneet ilmastolliset syyt. Niiden asujat
elävät etupäässä karjanhoidolla ja heillä täytyy siis olla alati mukava
yhteys asuinhuoneitten ja karjanhuoneitten välillä. Koska näissä
vuorimaissa sataa usein ja rankasti, ja lunta on talvella vahvalta,
niin koottiin talon kaikki huoneet saman katon alle; varastohuoneet,
sekä heinäsäiliöt että viljavarastot sijotettiin navetan päälle. Päältä
nähden tämä talo muistuttaa alasaksilaista, mutta eroaa siitä sen
puolesta, ettei asuinhuoneisiin kuljeta saman porstuan kautta kuin
taloushuoneisiin, vaan on niillä päädystä oma ovensa, joka suoraa päätä
johtaa keittiönä käytettyyn porstuahuoneeseen. Asuinhuoneitten takana
on kapea käytävä, joka kulkee koko talon poikki, ja vasta tämän takana
ovat taloushuoneet, aivan erillään asuinhuoneista. Ulkonaisen
somistuksensa puolesta nämä talot muistuttavat alppitaloja, mutta
sisällinen järjestys on aivan toinen. Ylä-Baijerissa ovat talot
kokonaan kivestä ja koristetut värikkäillä maalauksilla, jotka
esittävät raamatullisia aiheita. Omituisen vaikuttavan näön nämä talot
kaikkikin saavat mahtavan kattonsa kautta, jonka leveät räystäät tuulen
ja sateen puolella usein ulottuvat melkein maahan saakka.

Frankkilaisen talon asemakaavan huomasimme suunnikkaan muotoiseksi.
Talon kaikki rakennukset ovat nelikulmaisen pihan ympärillä.
Taloushuoneissa harvoin on ulospäin ikkunoitakaan. Frankkilaiset talot
yleensä ovat heikomman näköiset, kuin Alppien ja Pohjanmeren rannikon
mahtavat ylikatetut talot. Niissä maissa, missä frankkilainen talo on
vallalla, etupäässä Länsi- ja Keski-Saksassa, eli kansa keskiajalla
maallisten ja hengellisten herrain sorron alaisuudessa, jonka vuoksi
talonpoika ei päässyt vaurastumaan. Frankkilainen talo enimmäkseen on
patsaskehälle rakennettu, koska metsää jo vanhastaan oli niukalti.
Ainoastaan Itä-Saksassa, varsinkin Schlesiassa, ovat tämänkin malliset
talot suureksi osaksi hirsistä rakennetut. Kadulta tai maantieltä
frankkilaisen talon pihaan melkein aina johtaa katettu porttikäytävä,
joka on tämän rakennusmallin tunnuksellisimpia omituisuuksia. Se
arvatenkin on jäännös vanhasta germanilaisesta pihaportista.
Mahtavimmat frankkilaiseen malliin rakennetut talonpoikaistalot
tavataan nykyään Saksi-Altenburgin herttuakunnassa. Siellä ne
tavallisesti ovat runsaasti koristetutkin ja pihaa kiertävät somat
parvekkeet.

Yläsaksalaisen talon kehityksessä sai liesi aikaan ratkaisevan
käänteen. Se oli alussa kömpelö, paasista rakennettu ja savettu. Vasta
keskiajan loppupuolella aljettiin rakentaa liesi lasituista
kaakeleista. Uunin muoto muuttui korkeaksi, "kakluunimaiseksi", ja
semmoisena se on talonpoikaisissa taloissa pysynyt meidän aikoihin
saakka. Mutta sitä ei lämmitetä samasta huoneesta, vaan ulkoapäin,
keittiöstä, jonka lieden kanssa se on yhteydessä. Uunia kiertää
istuinpenkit, ja sen ympärille talonväki vielä tänä päivänä työstä
päästyään kokoontuu tarinoimaan ja puhdettaan viettämään.

Toisinaan uunin päällä maataankin. Usein on tupa siten asetettu, että
siihen lankeaa valo kahdelta taholta. Akkunat eivät ole isoja, ja valon
lauhduttamiseksi mielellään käytetään maalatuita ruutuja. Toisissa
taloissa tapaa pieniä seinästä ulos pistäviä parvekkeitakin, joissa
pöytä on. Huoneitten sisustaan on eri aikain rakennus- ja
huonekalumalli melkoisesti vaikuttanut. Varsinkin tapaa semmoisia tupia
taajassa, joissa on kauniit gootilaiset laipiot ja seinät. Kaunis on
tupain sisustus varsinkin Etelä-Saksassa ja Alpeilla. Keski-Saksassa ne
ovat sisältäkin yksinkertaisemmat.


Alasaksalainen talo.

Alasaksalaisen talon parhaiten käsitämme, kun ajattelemme sen
vanhanaikaiseksi germanilaiseksi huoneeksi, jonka keskellä oli avoin
liesi, jossa karja, ihmiset, talous, kaikki oli samassa huoneessa.
Aikain kuluessa kutakin tarvetta varten aluksi erotettiin karsinoita.
Huoneen toiseen päähän erotettiin kahden puolen karjan suojat, väliin
jäi tanhua; toiseen päähän myöhemmin erotettiin isäntäväkeä varten
makuuhuoneet. Porstuan tapainen, tanhuaan avoin arkihuone (_flet_),
joka kulkee rakennuksen poikki, jäi yhteiseksi ruoka- ja yhtymäpaikaksi
ja palvelusväen asunnoksi. Ulkoseinät ovat aivan matalat, mutta sitä
mahtavampi on vankkain puukannattimien päälle rakennettu olkikatto.
Sisällepäin avoimessa ullakossa säilytetään varsinkin viljoja, ja
liedestä on savulla sinne vapaa pääsy, jotta ne pysyvät kuivina. Syynä
tämän yksikattoisen talon kehittymiseen on ehkä se seikka, että
marshimaalla talonpaikka on keinotekoiselle kummulle rakennettava,
jotta se kuivana pysyisi, jonka vuoksi se pakostakin pysyi ahtaana.
Mutta sama rakennustapa on sittemmin säilynyt kuivemmalla geestilläkin,
jossa sen nykyään tapaammekin vanhanaikaisimpana. Marshilla talo on
kehittynyt edelleen, koska sikäläiset varakkaat isännät ovat pyrkineet
enemmän erottautumaan palvelusväestä. Porstua on seinällä erotettu
tanhuasta, jotta ei karjan puolelta paha ilma pääse tunkeutumaan
rahvaan puolelle, usein on porstuasta erotettu erityinen kyökki,
asuinhuoneet on sisustettu mukavammin ja osasta ylellisestikin. Mutta
palvelusväki saa edelleenkin asua karjan puolella, jonne sille on joko
karsinain päälle taikka niitten viereen erotettu erikoiset kopit.

Mutta marshitalossakin yhä vielä on selvänä sama yhteinen alkumuoto,
sama vanhanaikuisuus koko rakennustavassa. Varsinkin karjan ja
ulkotalouden puoli on säilynyt ennallaan. Avoimesta leveästä ovesta
ajetaan viljakuormat tanhuaan, jonka permanto on yhä vielä savesta,
jonka laipiota jykevät orret kannattavat. Tanhuan kahden puolen ovat
karjansuojat, tanhuassa itsessään kaikki talon työkalut ja ajovehkeet.
Alasaksalainen talo on kauttaaltaan patsaskehyksen varaan rakennettu,
hirsien saanti kun on näillä seuduilla vaikea.

Samanlaatuinen on peruspiirteissään Friisienkin talo, vaikka monessa
kohden toisin kehittynyt. Ulkona meren hengessä seinät ovat vielä
matalammat, räystäät useinkin vain pari metriä korkealla maasta, harjan
korkeus sitä vastoin parikymmentä metriä.

Päältäpäin nämä talot, suuruudestaan huolimatta, ovat hyvin
yksinkertaiset. Seinäin mataluus, katon korkeus, ei suonut sijaa
koristuksille, eivätkä puukoristeet olisikaan kestäneet alituiseen
vaihtelevassa kosteassa ilmastossa. Sitä kauniimmin on monikin
saksilainen tai friisiläinen isäntä koristellut asuinhuoneensa. Niissä
hän mielellään käyttää kirkkaita värejäkin, vilkastuttamaan mieltä
yksitoikkoisen, vaikka suuren luonnon keskellä. Monet täältä saadut
vanhat talonsisustukset ovat kauneimpia, mitä Saksanmaalla on aikain
kuluessa kehittynyt ja säilynyt.



Kylän vaiheet.


Saksalainen kylä on eri osissa maata kehittynyt hyvinkin eri lailla.
Kyläinkin ulkomuoto ja järjestys osottaa, kuinka erilaisten vaiheitten
alainen kansa on aikain kuluessa ollut.

Alkuperäinen viljelysmuoto oli hajallinen yksinäinen taloviljelys.
Kullakin talolla oli maansa ympärillään ja talojen välimatka sen vuoksi
oli verraten suuri. Tämän asutusmuodon rinnalla kehittyi kuitenkin jo
aikaisin kyliäkin, kun asukasten luku lisääntyi ja tilat alkoivat käydä
ahtaammiksi.

Kaikkialla Saksassa tapaamme rinnan nämä molemmat asutusmuodot,
yksinäisen talon ja kylän. Luoteis-Saksassa on yksinäinen talo
tavallisempi, osassa Alppimaata ja Alppien eteismaata niinikään. Talot
voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan, mikä minkin lähteen, niityn
tai metsikön reunalla, välillään vain syrjäisiä teitä ja polkuja.
Luoteis-Saksan marsheillakin talot kuitenkin ovat enimmäkseen
järjestyneet samain valtateitten varrelle, jotka kulkevat pitkin kapean
marshimaan reunaa.

Kylissä talot ovat samassa ryhmässä ilman erikoista järjestystä, kukin
sen mukaan, miten maat parhaiten vaativat. Kuta enemmän kylä on
kehittynyt, kuta suuremmaksi talojen luku kasvanut, sitä
epäsäännöllisempi on tavallisesti kylän pohjakaavakin. Näillä
ryhelmäkylillä oli kuitenkin keskellään torin tapainen yhteinen
kyläpiha (_Anger_), jossa tavallisesti korkean puuryhmän suojassa
kyläoikeutta istuttiin. Tämä kyläpiha on säilynyt varsinkin niissä
nuoremmissa kylissä, joita Saksalaiset perustivat Elben itäpuolelle,
slaaveilta valtaamiinsa maihin. Näillä uudismailla kylä muutoinkin
kehittyi toisella tavalla, säännöllisemmäksi. Talot järjestyivät
yhteisen valtatien kahden puolen, niinkuin kadun varrelle. Tämä
säännöllisempi kylämuoto on perintöä slaaveilta, joilla se on yleinen.
Saksalaiset sen lienevät omistaneet siitä syystä, että he suureksi
osaksi anastivat slaavien valmiiksi rakentamia kyliä. Slaavilaisen
kylän pohjakaava on jotenkin säännöllinen. Kaikki talot ovat
vierekkäin, joko tien varrella niin lähellä toisiaan, että melkein
räystäät yhteen ottavat, taikka laajemman yhteisen kyläkedon ympärillä.
Slaavien taloilta sen vuoksi piha puuttuu. Epäsäännölliset saksalaiset
kylät tekevät vilkkaamman vaikutuksen. Eri osissa maata ne vielä
melkoisesti vaihtelevat talojen rakennusmallin, rakennusaineitten ja
kattoaineitten mukaan. Toisin paikoin on katto oljista, toisin paikoin
paanuista, viheliäisestä, sinisestä tai harmaasta liuskekivestä,
vieläpä punaisesta tiilestäkin. Värin käyttäminen lisääntyy sitä
enemmän, kuta kauemmaksi kuljemme vakavasta Pohjois-Saksasta iloisempaa
Etelä-Saksaa kohti. Vakava on alasaksalainen kylä väriensä puolesta.
Mahtavan harmaanruskean katon alla seinäin koruton, ruskeanpunaiseksi,
viheliäiseksi tai valkoiseksi maalattu patsaskehä tuskin voi rakennusta
elostuttaa. Kirjavampi on jo Keski-Saksassa talo, ruskeaksi tai
mustaksi maalatusta kehästä esiintyvät loistaen valkoisiksi maalatut
kehäruudut. Vielä vilkkaampaa on rakennusten väritys Etelä-Saksassa,
varsinkin Alppien eteismaalla ja Alppivuoristossakin.

Saksalaisella kylällä on vielä eräs vilkastuttava piirre, joka
naapurimaissa kokonaan puuttuu, nimittäin talojen vaihteleva koko.
Romanisissa maissa maaomaisuus on paljon pienempiin palstoihin jaettu,
romanilainen talonpoika ei yleensä ole niin varakas kuin saksalainen,
talojen maat ovat vähäiset, rakennukset ja pihat ovat sen mukaan
pienet. Slaaveilla taas yksityis-maaomaisuutta ei ole ensinkään, vaan
yhä vielä viljellään maita yhteismaina, ikivanhaa tapaa noudattaen, ja
ne yhä uudelleen jaetaan perheitten kesken. Slaavilaisissa kylissä ei
sen vuoksi toinen talo voi sanottavasti kehittyä toistaan suuremmaksi,
vaan kaikki ovat likimain samanlaatuiset. Saksalaisissa kylissä sitä
vastoin vaihtelee talojen koko suuresti. Niissä on suuria varakkaita
taloja, on vuokrataloja, pieniä taloja, palstatiloja ja mökkejä, ja
rakennukset ovat sen mukaan.

Saksalaisen kylän ulkomuotoa kaunistavat vielä melkoisessa määrässä
puistotkin, siinäkin suhteessa ne edullisesti eroovat naapurimaitten
kylistä. Varsinkin romanilainen vieroo metsää ja on sen jotenkin lopen
hävittänyt. Saksalainen talonpoika sitä vastoin on perinyt esi-isäinsä
rakkauden metsää kohtaan, ja vaikka hänen on täytynytkin suurimmaksi
osaksi raivata metsä pelloksi, niin on hän sitä kuitenkin aina jonkun
palstan säilyttänytkin maakappaleellaan. Ainakin on talojen ääreen
jätetty milloin lehti- milloin havupuita. Saksalainen kylä sen vuoksi
sulavasti mukautuu maisemaansa. Se näyttää maaperästään kasvaneen,
koska sen kaikki laitokset ovat maiseman ja asukkaitten luonnon
mukaiset ja rakennusaineet ovat kauttaaltaan oman seudun tuotteita.
Pohjois-Saksan lakeudella kylä on laajalla alalla, kylän ulkopiirteessä
vallitsevat talojen pitkät vaakasuorat harjaviivat. Alasaksalaisten
marshien suuret kylät melkein häviävät maisemassa sen lakeudesta
huolimatta, siihen määrään ne sulavat luontoon, katot kun ovat oljista
ja räystäät ulottuvat melkein maahan saakka. Vuoristoissa taas kylät
luikertelevat pitkin kapeita laaksonpohjia, kohoten niiden mukaan
korkeammalle, talot ovat monenkertaisia, kattojen ulkoviivat juoksevat
levottomina ristiin rastiin, esiintyen mahtavaa vuoristotaustaa
vastaan.

Näin olemme seuranneet saksalaisen talon ja kylän kehitystä
yksinkertaisesta alusta nykyisiin vaihteleviin muotoihin. Mutta kun
nykyaikana astumme saksalaiseen kylään, niin kohtaa meitä jo kaikkialla
uusia outojakin muotoja, jotka eivät ole kehityksen synnyttämiä, vaan
ovat vieraan vaikutuksen kautta kylään tunkeutuneet. Uusi aika on
häiritsevästi puuttunut maaseudun omavaraiseen kehitykseen ja
muuttamistaan muuttaa kyläin ulkomuotoa, eikä suinkaan hauskemmaksi.
Yhä enemmän näkee kylissä onnistumattomia jäljennöksiä kaupunkilaisista
rakennusmalleista, kolkkoja tiiliseiniä ja akkunain ja ovien kehyksiä,
joissa on kaikenlaisia kaupunkilaisia tyylejä tapailtu. Kotoinen
olkikatto alkaa kadota ja sen sijaan ilmestyy rumaa mustaa tiiltä,
taikka vielä rumempaa kattohuopaa. Jos huoneeseen astumme, niin turhaan
monessakin talossa etsimme noita kauniita entisiä, kotoista
toimeliaisuutta ja taitoa todistavia huonekaluja. Penkit ovat
kadonneet, kömpelöitä sohvia on ilmestynyt sijaan, astiahyllyiltä eivät
enää loista jykevät tina- ja messinkiastiat, vaan kaikenlainen
helppohintainen kaupunkilaisrihkama. Talonpoika on hyljännyt
esi-isäinsä taiteen ja on nyt keskellä ruminta murrosaikaa. Vuosisatoja
pysyivät kaupunki ja maaseutu toisilleen vieraina, mutta heti kun
ensimäinen rautatie rakennettiin, alkoi lähestyminen, ja tämä
lähestyminen on ollut aivan liian nopea. Maaseudun kotitaide ei ole
voinut pitää puoliaan kaupungin kilpailun rinnalla. Tulvanaan alkoi
tehtaitten valmistamaa halpaa rihkamaa virrata maaseuduille, jopa
etäisimpiin nurkkakuntiin saakka, lamauttaen ja lakkauttaen vanhan
kotiteollisuuden.

Tietysti talonpojalla tätä nykyä on uusia elämänvaatimuksiakin, joita
hänen vanha talonsa ei sinään tyydytä. Niitä asettaa sekä
terveydenhoito, että ajanmukainen maanviljelystalous. Sitä ei valiteta,
että hän rakennusmalliaan muuttaa, vaan sitä, millä tavalla se
tapahtuu. Mutta samanlaisen muutoksen alainen on kaupunkienkin
rakennusmalli. Sekin on menettänyt vanhan periytyneen, aikain kuluessa
kehittyneen itsenäisen ja kotoisen luonteensa ja omaksunut paljon
vierasta korua, jota se ei ole voinut sulattaa, eikä taiteellisesti
käsitellä, vaan luonut rumia, epätyydyttäviä välimuotoja. Kansallisissa
taiteellisissa piireissä on herännyt virtaus, joka yrittää säilyttää
maaseuduilla entistä historiallista rakennusmallia, sovelluttaen sitä
uuden ajan vaatimuksiin. Saman suunnan harrastajat ovat huomanneet,
että heillä on kaupungeissakin paljon tehtävää. Saksan kaupungeissakin
löytyy vanha historiallinen pohja, jolle voi edelleen rakentaa.



KANSANTAPOJA.


Uudenaikaisessa sivistysmaassa, jossa vilkas yhdysliike,
koneteollisuus, nykyaikaisen elämän yleismaailmallisuus kaikkialla ui
ylinnä, ei vieras ensi katsannolla huomaa sitä vanhaa pohjaa, jolla
tämä uusi sivistys lepää. Saksassa on kuitenkin olemassa vanha
historiallinen pohja, vieläpä tämä pohja on hyvinkin vaihtelevainen.
Kauaa ei tarvitsekaan maassa oleskella, ennenkuin se kaikkialla astuu
esiin. Paitsi oloissa ja ulkonaisissa muistomerkeissä on sitä myös
säilynyt paljon kansan tavoissa. Niissä on monta omituisuutta, jotka
juurtuvat hyvin kauas taaksepäin, sekä entiseen historialliseen aikaan,
että vielä sen kautta hamaan muinaisuuteenkin. Toiset piirteet ovat jo
niin heikontuneet, että ne ovat vain hämäriä kaikuja. Mutta nekin
saavat omituisen syvällisen merkityksen ja mielenkiinnon, kun huomaamme
niitten johtuvan ikivanhoista tavoista, monenkin nykyisen kisan
tai tottumuksen polveutuvan pakanallisista uhrijuhlista ja
jumalanpalveluksesta saakka.



Juhlatapoja.


Joulu, pääsiäinen ja helluntai.

Kristillisen joulujuhlan vietto näyttää Saksassa liittyneen germanien
vanhaan joulujuhlaan, jota vietettiin talvipäivän seisahduksen aikana;
silloin luultiin jumalien tulevan maan päälle ihmishaahmossa ja
tuntemattomina vaeltavan rahvaan keskellä. Tähän vanhaan
auringonjuhlaan kristillinen kirkko sitten yhdisti Vapahtajan
syntymisen muistojuhlan.

Varsinkin keskiajalla oli joulutapoja runsaasti ja muutamat niistä ovat
säilyneet meidän päiviimme saakka. Vielä 1830:n vaiheilla Tübingenissä
oli tapana liekuttaa Jeesuslasta kehdossa kellotapulissa. Kehdon
ympärillä paloi kynttilöitä. Veisattiin virsi ja tapulin juurella kansa
lauloi kehtolaulua.

Yleiset kautta Saksanmaan olivat kolmen kuninkaan ja tähtipoikain
retket. Vielä nytkin on syrjäisissä paikoissa säilynyt samanlaisia
tapoja, joista toiset juurtuvat hamaan pakana-aikaan. Pakana-aikainen
ilmiö on varsinkin "nihti Ruprecht"; hän johtaa sukunsa itse pakanain
ylijumalasta Wodanista. Aikain kuluessa ylijumalasta kuitenkin tuli
pöpö, jonka päätoimi oli uhkailla joulun aikana pahoja lapsia vitsalla,
hyviä makeisilla palkita. Vanhoissa joululeikeissä hänellä oli
huomattava osa.

Vanhimmat nykyaikoihin säilyneet tavat tavataan Itävallassa. Siellä
vielä tänäpäivänä näytetään kuvakaappia, jossa näkyy Betlehem, talli
seimineen ja pyhä perhe, pyhiinvaeltajia, paimenia ja Itämaan
kuninkaita.

Joululahjain antaminen, joka perustunee vanhaan roomalaiseen tapaan, on
Saksassakin yleinen, joulukuusi niinikään. Joulukuusen arvellaan
johtuneen keskiaikaisesta tavasta jaella juhlissa kukkivia oksia.
Ensimäinen tieto varsinaisesta joulukuusesta on seitsemänneltätoista
vuosisadalta, jolloin Strassburgissa käytettiin joulukuusta.
Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla siinä aljettiin
kynttilöitä käyttää, makeisia ja koristeita jo paljon aikaisemmin.

Pääsiäisenkin viettäminen lienee liittynyt vanhoihin juhliin, joille
sitten annettiin kristillinen merkitys. Schwarzwaldissa rakennetaan yhä
vielä palmusunnuntaina korkeita palmuja, joita juhlasaatossa kannetaan
kirkkoon. Piinaviikolla vaikenevat katolisissa seuduissa kirkonkellot,
vanhaa tapaa noudattaen. Kansa sanoo kellojen "lähteneen" Roomaan.
Puolipäivä- ja iltakellojen soiton sijasta pidetään kaikenlaista melua
puisilla rämistimillä, joilla lapset juosten mekastavat pitkin katuja.
Vihannestorstaina syödään kaikenlaisia vihannesruokia. Toiset luulevat
tavan juurtuvan vanhasta uhrista. Kristillistä juurta sitä vastoin on
köyhäin ravitseminen ja jalkain pesu, joka vielä tapahtuu
ruhtinaittenkin linnoissa.

Keskiaikaisiin tapoihin kuului Kristuksen piinan esittäminen
kaikenlaisilla näytöksillä. Tämä tapa on kuitenkin ollut jo satakunnan
vuotta unohduksissa. Sen sijaan näytetään katolisissa kirkoissa "Pyhää
hautaa", s.o. matolla lepäävää Vapahtajan ruumista, kukkain ja
kynttiläin ympäröimänä. Pääsiäispäivänä on katolisissa seuduissa pitkä
paasto päättynyt, kellot jälleen soivat torneista, lapset ja palvelijat
keräävät pääsiäislahjoja, varsinkin munia, ja toisissa seuduin
aineksia pääsiäistuliin, joissa ennen vanhaan Juudas poltettiin.
Pääsiäissunnuntain omituisiin tapoihin kuuluu n.s. pääsiäisratsastus,
joka vielä on kansan kesken yleinen monessakin osassa Saksanmaata.
Heti kun pääsiäisaamuna kellot alkavat soida, kokoontuvat Saksin
rajalla pääsiäisratsastajat, isännät renkineen. Kun he ovat kirkolle
saapuneet, niin soitetaan torvia, rumpuja päristetään ja ammutaan kuusi
ankaraa paukkua. Ratsastajat asettuvat riviin kirkonovelle, alkavat
pääsiäislaulun, kellot alkavat jälleen soida; ratsastajat ajavat
laulaen kolmeen kertaan kirkon ympäri, edellä lipunkantaja, hänen
perässään torvensoittajat, sitten parhaat laulajat, ja vihdoin muut,
mikä mukana laulaen, mikä vain ratsastamassa. Viimeisellä on
läkkipeltinen laatikko. Kun ratsastajat ovat kolmasti kulkeneet kirkon
ympäri, niin kellot jälleen vaikenevat, jonka jälkeen ratsastetaan
kylässä talosta taloon, lauletaan ja kootaan laatikkoon kirkkoa varten
lahjoja. Palataan sitten kirkolle, ratsastetaan jälleen kolmasti
laulaen sen ympäri ja vasta sitten lähdetään jumalanpalvelukseen.
Varsinainen huvipäivä on pääsiäismaanantai, jolloin varsinkin
kaikenlaiset munaleikit ikimuistoista tapaa noudattaen yhä ovat
yleiset. Schwaabissa oli ennen munain kerääminen yleinen, nyt sitä
vieläkin siellä täällä leikitään. Leikkijät jakaantuvat kahteen
puolueeseen, kummallakin puolueella on "championinsa", joka enimmäkseen
on naamioitu ja kummasti puettu. Toisen puolueen tulee kerätä maasta
suuri joukko munia, jotka on asetettu yhtä pitkä matkan päähän
toisistaan, toisen puolen taistelijain tulee sillä välillä juosta
melkoinen kehä. Jos juoksija on matkansa suorittanut, ennenkuin toinen
on viimeisen munan poiminut, niin hänen puolueensa on voittanut. Usein
päättyy sitten leikki iloisiin syöminkeihin. Toisin paikoin pannaan
toimeen kilpajuoksuja, kuka ensinnä saavuttaa nurmettunutta
mäenrinnettä alas kierivän munan. Böhmin saksalaiset antavat kokonaisen
rivin munia vieriä alas mäen rinnettä, ja se voittaa koko rivin, jonka
muna ensinnä mäen alle saapuu. Neumarkissa tytöt koivuvitsoilla
piiskaavat poikia. Hessissä on tapana, että ennen munankeruuta mennään
jollekin mäelle, jossa on paaluun nuorasta sidottu kukko; sitä jokainen
kisailijoista koettaa sidotuin silmin lyödä; ja se joka ensinnä osaa
kukkoa, voittaa kukon ja saatetaan seppelöitynä ja laulaen takaisin
kylään.

Samoin kuin jouluksi, samoin pääsiäiseksikin leivotaan monenlaisia
erikoisia leivoksia, joitten puuttuminen tuntuvasti vähentäisi
juhlariemua.

Helluntain tavat ovat jo osaksi samoja kuin Vapun, jonka ikivanhasta
vietosta niitä on lainattu. Helluntaina, joka vietetään kevään ollessa
paraimmillaan, koristetaan huoneet, talot ja julkiset paikat lehvillä.
Yksin uudenaikaisessa Berlinissäkin noudatetaan ikivanhaa tapaa ja
koristetaan helluntaina lehvillä sekä ajoneuvot että valjakot.
Helluntaisonnin kuljetus on yleinen tapa varsinkin Mecklenburgissa.
Siellä helluntaisonnia nauhoilla ja kukkasilla koristettuna kuljetetaan
pitkin katuja jo monta päivää ennen juhlaa, ja yleisö kilvan lisää sen
koristuksia.

Laajalle levinnyt tapa on niinikään, että karja helluntaina
koristeltuna ja kaikenlaisia menoja noudattaen lasketaan ensi kerran
kesannolle, ja näissä seuduissa helluntai on oikea paimenjuhla. Monessa
paikassa kuuluu se maito, joka helluntaiaamuna lypsetään, piioille,
jotka sitten iloisessa seurassa sen nauttivat. Altmarkissa on tapana,
että se hevoshoitaja, joka viimeiseksi saattelee hevosensa laitumelle,
kukkasilla ja kirjavilla nauhoilla ylt'yleensä koristetaan "kirjavaksi
pojaksi".

"Lehväpoika" on laajalti Saksassa helluntain suosituimpia
ilmiöitä. Sekin ehkä on muisto pakanallisten germanien metsän- ja
pellonpalveluksesta. Thüringissä verhotaan poika lehvällä ja sammalella
ja piilotetaan metsään, jonne sitten kylän muut pojat miehissä lähtevät
"metsäläistä" etsimään. Löydettyään he ovat ampuvinaan hänet,
lehväpoika kuolleena kaatuu maahan, lääkäriksi naamioitu poika jälleen
herättää hänet henkiin, lehväpoika sidotaan vankkureille ja kuljetetaan
kylään, jossa sitten pysähdytään joka talon eteen ja pyydetään lahjaa
tämän teon palkaksi. Elsassissa on tapana, että helluntaipoika, joka on
kalisevilla näkinkuorilla ja muilla leluilla koristettu, löydetään
jostain kylän kujilta, saatetaan suurella melulla kylän kaivolle, jossa
hänet kylvetetään, ja sieltä kapakkaan, jossa hänet yhteisellä
kustannuksella syötetään ja juotetaan. Jos helluntaipoika on sukkela ja
on osannut hyvin huvittaa kiduttajiaan, niin hänelle vielä kootaan
kipurahat. Mutta vanhan tavan mukaan täytyy kiusaajain etsiä
helluntaipoikaa ratsain, jonka jälkeen löytöläinen kuljetetaan kaivolle
aasin vetämissä vankkureissa. Eräässä osassa Elsassia on naisilla
pääsiäismaanantaina tavallista suurempi valta. Muualla on tämä tapa
vallalla laskiaisena. Naisilla on silloin oikeus rankaisematta tehdä
voimalliselle sukupuolelle kaikenlaista ilvettä, ja he osaavatkin tätä
oikeuttaan käyttää. Muutamissa seuduin he joukossa lähtevät metsään ja
kaatavat siellä melkoisen puun, joka sitten yhteiseksi hyväksi myydään.

Kaikenlaiset ratsastukset, jotka muistuttavat vanhoja pakanallisia
lehväjuhlia, ovat niinikään yhä vielä yleiset, kilpa-ajot niinikään.
Ditmarschissa, Elben suistamon pohjoispuolella, ja muuallakin
Pohjois-Saksassa, on keskiaikaisia ritaritapoja muistuttava renkaan
pistäminen yleinen. Ditmarschissa kiinnitetään nuoralla kahden puun
väliin puinen tai rautainen kiekko, jossa on viisi reikää, ja ken
hevosen selässä ratsastaen puisella peitsellä on kuusi kertaa peräkkäin
osannut reikiin määrätyssä järjestyksessä, se julistetaan voittajaksi
ja saa äänekkäät suosionosotukset palkakseen. Yksinkertaisempi on
renkaan pistäminen. Mutta peitsellä ei ainoastaan tule osata
renkaaseen, vaan myös riuhtaista se irti kiinnityksestään.


Kynttilänpäivä.

Kynttilänpäivä oli varsinkin keskiajalla tärkeimpiä kirkollisia juhlia.
Nykyään tämä juhla on huomattava varsinkin sen puolesta, että silloin
tapahtuu palvelijain vaihto. Saksassakin on vanhastaan tapana, että
palvelijoilla on silloin vapaa viikkonsa, jonka he saavat omaistensa
luona viettää, ennenkuin uuteen palvelukseen astuvat. Mutta vanhastaan
näinä juhlina kehittyi vallaton elämäkin, jonka vuoksi vielä
tänäpäivänä kynttilänmessun juhlilla on monessa seudussa huono huuto.
Maamiesten vanha viisaus tietää, että jos kynttilänmessun päivä on
selkeä, niin tulee takatalvi ja huono vuosi. Böhmin saksalaisten luona
on naisten tapana kynttilänmessun päivänä tanssia auringonpaisteessa,
että pellava paremmin kasvaisi.


Laskiainen.

Laskiainen on varsinkin katolisissa maissa ilonjuhla, jolloin
kaikenlaiset kisat, varsinkin naamiohuvit ovat ylinnä. Kirkko
alkuaikoina pitkän paaston korvaukseksi soi uskovaisille muutaman
päivän yleistä ilonpitoa varten, ja tätä lupaa käytettiin runsaimmassa
määrässä. Vieraskielisellä sanalla tätä aikaa sanotaan "karnevaliksi".

Leipzig oli varsinkin ennen aikaan tunnettu omituisista
laskiaishuveistaan. Siellä muun muassa naamioidut nuorukaiset
kuljettivat katuja pitkin auraa, jonka eteen valjastettiin kaikki
neidot, mitä kiinni saatiin, pilkaksi siitä, etteivät olleet kuluneena
vuotena miehelään päässeet. Kauan aikaa oli jättiläismakkara
päänumeroita suurempien saksalaisten kaupunkien laskiaishuveissa. V.
1583 Königsbergin teurastajat kuljettivat pitkin kaupunkia makkaraa,
jota kantamassa piti olla 91 sälliä, ja 18 vuotta myöhemmin kerrotaan
samassa kaupungissa kuljetetun semmoista makkaraa, joka oli 1,105
kyynärää pitkä. Sen valmistukseen oli käytetty 81 savustettua kinkkua
ja 18 1/4 naulaa pippuria. Sitä kantoi puisilla haarukoilla 103 sälliä.
Sen suurempaa makkaraa ei ainakaan asiakirjain tietojen mukaan ole sen
koommin missään valmistettu. Juhlakulun jälkeen teurastajasällit
yhdessä leipurisällien kanssa söivät tämän makkaran. Leipurit
puolestaan olivat yhteiseen juhlaan valmistaneet kahdeksan sämpylää,
joista kukin oli viittä kyynärää pitkä, ja kuusi valtaavaa rinkeliä.

Useimmat näistä vanhoista laskiaisiloista ovat kuitenkin joutuneet
unohdukseen. Münchenissä kuitenkin yhä vielä aina seitsemän vuoden
kuluttua esitetään iloinen tynnörintekijäin tanssi, tarinan mukaan
muistoksi siitä, että kerran ruton jälkeen tynnörintekijät olivat
olleet ensimäiset, jotka surman lakattua olivat kulkeneet ympäri
kaupunkia ilahuttamassa asukkaita kaikenlaisilla lysteillä.
Tynnörintekijät pukeutuvat viheriäiseen lakkiin, jossa on
valkoiset ja siniset sulat, mustaan kaulahuiviin, punaiseen västiin,
mustiin housuihin, keltaiseen esiliinaan, valkoisiin sukkiin ja
hopeasolkikenkiin ja tanssivat koristettuja vanteita kääntäen kahdeksan
numeron muotoista piiriä, kierrellen kaarrellen jos millä tavalla,
siten että kuitenkin lopulta jälleen yhtyvät paikoilleen. Tämä
omituinen tanssi on niin mutkikas, että sitä täytyy harjotella
viikkokausia, ettei sekaannuttaisi. Mainin Frankfurtissakin tanssittiin
samanlaista tanssia, mutta ainoastaan semmoisina vuosina, joina joki
oli niin kiinteäksi jäätynyt, että tynnörintekijät saattoivat sen
jäällä valmistaa tynnörin.

Loistavin nykyinen laskiaisvietto on Kölnin ikivanha karnevali, ja
koska se on kautta maan kuulu ja kuulu ulkomaillakin, niin kerromme
siitä vähän enemmänkin.


Kölnin laskiainen.

Karnevalin eli laskiaisjuhlan valmistuksiin ryhdytään kaupungissa jo
kuukausia ennen. Sitä johtaa erikoinen pieni neuvosto, johon kuuluu
yksitoista jäsentä. Tämä yhdentoista neuvosto pitää ensimäisen
kokouksensa yhdennentoista kuukauden yhdentenätoista päivänä. Kaikki
narrit, jotka ovat vuosimaksunsa maksaneet, muodostavat suuren
neuvoston, joka pitää kokouksiaan joka lauantai-iltana ja
juhla-aattona. Kokoushuone on kaikenlaisilla narrinkuvilla koristettu
ja puhujalavana on tyhjä tynnöri. Kokouksissa virtaa kölniläisten
leikillisyys, kokkapuhe ja pilkka vapaasti. Puheet ovat täynnään
kaikenlaisia ivallisia huomautuksia kaupungin oloista. Monet
kokouksissa luetuista runoista ovat oikeita runouden helmiä.
Kölniläisten mielestä nämä kokoukset juuri ovat laskiaisen loistokohta.
Soittaen ja soihtuja kantaen kuljetaan kokoussaliin, taikka pannaan
toimeen aaveiden saattokulku, jossa osanottajat, mikä ratsain, mikä
vaunuilla ajaen, mikä jalan, valkoisiin palttinoihin puettuina, rivissä
ja ruodussa kulkevat pitkin katuja, hurjinta iloa pitäen. Vaunut on
koristettu lampuilla taikka värillisillä pallolyhdyillä, ja toisissa on
istuin niin korkealla, että osanottajat kulkevat toisen kerroksen
tasalla. Kaikki akkunat säteilevät valoa ja kadut ovat yleisöä niin
täynnään, että joskus juhlasaatonkin täytyy seisahtua. "Pienellä
neuvostolla" on erikoinen armeijansa, "kipinät", jotka punaisine
takkineen, kolmikolkkaisine hattuineen, peruukkineen, pyssyineen ja
sapelineen edustavat Kölnin vanhaa sotaväkeä. Hatusta ei edes puutu
vanha historiallinen savupiippu. Näiden perässä seuraa tykistö, joka
puisesta kanuunasta ampuu rahvaan sekaan sokerileivoksia tai jauhoja.
Mukanaan se myös aina kuljettaa pientä vahtimieskojua, johon vastaan
tulevia kaunottaria vangitaan. Sopivat lunnaat maksettuaan he jälleen
pääsevät irti. Nämä sotavoimat esiintyvät kaikkialla, missä vain
juhlassa yhdentoista neuvosto liikkuu.

Juhla alkaa naisten laskiaisyöllä, jota vietetään torstaina ennen
varsinaista laskiaisyötä. Maalaisnaiset ja myyjättäret ennen vanhaan
viettivät juhlaansa varsinkin kaupungin vanhalla torilla. Täynnään
hurjinta rattoa he hyppelivät ja tanssivat vihanneskojujensa ja
myyntipöytäinsä ympärillä, karkeloivat kaikenlaisia piiritansseja ja
lauloivat vanhoja leikillisiä lauluja, sekä tempoivat meluten ja
ilakoiden lakit miehisten katsojain päästä.

Laskiaissunnuntain aattona julistetaan raatihuoneen portilta yleinen
naamiovapaus, jota kokoontunut yleisö aina myrskyisellä riemulla
tervehtii. Toiset ovat tuoneet mukanaan naamarinsa, ja tuossa tuokiossa
on tori täynnään mitä ihmeellisimpiä neniä, eläimennaamoja, hirviöitä.
Kuljetaan sitten pitkin katuja huutaen: "Narri, anna narrin kulkea."

Siitä pitäen kaikki liikkeet sulkevat ovensa ja koko kaupunki antautuu
hurjan ilon pyörteeseen. Seurat kokoontuvat huoneisiinsa omia juhliaan
viettämään. Sunnuntaina iltapäivällä pidetään viimeiset kokoukset,
joihin osanottajat kulkevat "viittasaatossa", soitellen ja laulaen,
mikä ratsain, mikä vaunuilla ajaen. Ei kukaan ole naamiopuvussa, mutta
jokaisella on päässään narrinlakki, toisessa kädessä pullo, toisessa
rämistin taikka räiskä mikä hyvänsä, ja näillä pidetään kamalaa elämää.

Mutta pääkadut ovat täynnään naamareita, miestä ja naista, vanhaa ja
nuorta. Eivätkä nämä melun pitämisessä ole huonompia. Täysi-ikäisiä
kulkee koulupoikina ja tyttöinä kirjoineen ja rihvelitauluineen, siinä
on tirolilaista vuorelaista, espanjalaista, ritareita, sotureita, mikä
soittaa oikeilla soittokoneilla, mikä lasten leluilla, marsseja,
valsseja, vaikka mitä. Melu on niin huumaava, että katsojan pää pian
tulee siitä pyörälle, niin että hän pakenee johonkin ravintolaan. Mutta
siellä häntä tervehtii lasien kilinä ja iloiset laulut. Hänen täytyy
tunkeutua taajain soittajajoukkojen läpi, jotka harppuineen,
kitaroineen, huiluineen ja viuluineen kukin odottavat vuoroaan, koska
he saavat esityksillään huvittaa läsnäolijoita ja pitää mieliä
iloisella tuulella, kunnes ruusumaanantain huomen koittaa.

Ruusumaanantai on juhlan suurin päivä. Uudelle torille kokoontuvat
silloin eri seurain naamioidut jäsenet, järjestyäkseen suureen
juhlasaattoon. Kaduilla, joiden kautta saatto kulkee, hyörii suunnaton
väkijoukko, talot ovat kattoja myöden täynnään katsojia, kaikkialla on
iloa ja riemua. Kun on kotvanen odotettu, niin kajahtaa soitto, rivit
ovat järjestyneet ja saatto lähtee vähitellen matkaan. Edellä kulkee
pitkä jono muhkeisiin vaatteihin puetuita soittokuntia, toisia on
siellä täällä saaton keskellä. Ja sitten alkaa juhlan historiallisessa
osassa lappaa ohi erinomaisen komeita, tyylinmukaisia, värikkäitä
ryhmiä, joita katsoja ihastuksella katselee. Ne äkkiä hänen mieleensä
johtavat entisiä aikoja.

Vaunu toisensa jälkeen vierii katsojan ohi, toisissa soittokuntia,
jotka sävelillään kutsuvat Kölnin iloisia asukkaita tanssiaisiin.
Elonkorjuu vaunussa istuvat ylinnä renkipoika ja tyttö tuttavallisessa
keskustelussa, perässä astuu niittomiehiä, leikkaajia, vaunu on
ylt'yleensä lehvillä ja köynnöksillä koristettu. Tulee sitten
sotilaallinen ryhmä, jossa näemme soittajia, upseereja, harjotettuja
sotamiehiä ja rekryyttejä Kolmenkymmenen vuoden sodan aikuisissa
puvuissa; korskuvalla ratsullaan istuu Onnetar, sotamiehen seuralainen
taistelussa. Pyylevä, rehevä leirikaupan emäntä jakaa vaunustaan
virvotuksia pörhöisille kroaati- ja pandurisotilaille, hyvin ruokittu
rahamassi todistamassa, ettei hän virvotuksiaan ilmaiseksi luovuta.
Sotasaalisvaunun jäljessä kulkee joukko synkän näköisiä talonpoikia,
joitten vihaiset katseet osottavat, etteivät he omin ehdoin seuraa
sotajoukkoa, vaan ovat sotavankeja. Saalisvaunu on melkein
markkinakojun näköinen, täynnään kaikenlaisia taloista ja kodeista,
kirkoista ja kappeleista kokoon haalittua tavaraa. Värvääjän rumpu
pärisee ja kutsuu sodanhaluisia nuorukaisia pestiä ottamaan
värväystoimistossa, joka tämän jälkeen pyörii, lehvillä ja keisarin
lipulla koristettuna. Ovella seisoo maanihtejä kirjavissa puvuissaan,
kehottaen tarjokkaita saapumaan lähemmäksi, ottamaan keisarin kirjavan
takin; toisia pestin ottaneita jo tulee ulos kojusta, pestirahat
kourassaan.

Seuraa toisia sotilasryhmiä, tykistöä, kenttäpatteri, josta niinikään
näkyy salattujen tykkien suita, torvensoittajia, kaikki matkalla
kaupunkia piirittämään. Toiset ryhmät kuvaavat elämää piiritetyssä
kaupungissa, ruokatavarain tuontia, varustuksia, vakoojia. Mutta
läpikäyvänä juonena jonossa on rakastettunsa hylkäämän kölniläisen
nuorukaisen pestin otto, sodan kuluessa yleneminen everstiksi ja sitten
hänen loistelias vastaanottonsa kotikaupungissa. Nähdään hänen samalla
viettävän häitäänkin ylhäisen, Ruotsalaisten vankeudesta pelastamansa
immen kanssa.

Siihen päättyy saaton historiallinen osa. Jälkiosassa varsinkin
kölniläisten rattoisa leikillisyys pääsee oikeuksiinsa. Vanhaan
saksalaiseen pukuun puettu soittokunta soittaa, sen perässä marssivat
"kipinät", Kölnin vanhat reippaat kaupunkisotilaat, jotka niin usein
ovat kaupunkinsa puolesta taistelleet milloin kotimaista, milloin
ulkomaista vihollista vastaan. Joukon perässä ajetaan vaunuttain
ampumatarpeita, ei kuitenkaan sen vaarallisempia kuin paukkupommeja,
joita uutteraan ammutaan väen sekaan. Tästä vaunusta ei puutu viiniä
eikä olutta, joka virtanaan vuotaa tornimaisesta tynnöristä. Saapuu
sitten vaunu, jossa talonpoikia morsiamineen istuu kullatuilla
tuoleilla, ympärillään kaikenlaisia maantuotteita. Seuraavassa vaunussa
on suunnaton maapallo, jonka ääressä oppinut professori pitää rahvaalle
hullunkurista esitelmää. Kukkaruukku täynnään maata, laatikko
ruotsalaisia tulitikkuja, vesipullo ja palje, siinä ovat hänen
tutkimustensa mukaan maapallon neljä alkuainetta. Seuraavaa vaunua
yleisö tervehtii raikuvalla riemulla, siinä kulkee ryhmä, joka kuvaa
kaupungin iloista kansanelämää, ampumakojeet tauluineen, suovattu
tanko, jonka päähän himokas nuorukainen yrittää kiivetä, monenlaisia
muita kisaviettelyksiä, jättiläisnainen, kalaihminen, posetiivin
soittaja ja kaikenlaista markkinaromua. Seuraa sitten vaunullaan
vanhanaikainen linnantorni, jonka kaupungin isät ovat päättäneet
hävittää. Melkoisella rymäyksellä se sortuu, mutta muinaistutkijoita on
sen ympärillä kuin muurahaisia, koettaen sitä uudelleen pystyttää.
Muuan ryhmä kuvaa Kölnin oluen voitokasta taistelua müncheniläistä
vastaan. Siinä näkyy kölniläinen oluenpanija, jalka Baijerin leijonan
niskalla, ja paljon muuta hauskaa. Oluenappajain lukuisa joukko
osottaa, että kölniläinen käytännössäkin on voittanut müncheniläisen,
ja itse juomainhaltija Gambrinuskin, joka istuu ryhmän keskellä
korkealla valtaistuimellaan, juo helmeilevää kölniläistä olutta.

Rüdesheimin kuuluista viineistäkin vie Kölnin olut voiton, sitä
ilmaisee seuraava ryhmä, jossa nähdään viininjuojia, pöhöttynein
punaisin nenin juomassa väärennettyä viiniä, jonka poliisi kuitenkin
ottaa takavarikkoon, pelastaakseen hyvät rüdesheimiläiset. Mutta
väärentäjäin, jotka jalan seuraavat vaunua, täytyy hyväksi lopuksi itse
nauttia katala sekotuksensa.

Juhlakulkue lähestyy loppuaan. Ratsastavat torvensoittajat ilmaisevat
päivän sankarin lähestymistä. Kuuden kimon vetämillä vaunuilla ui
kullattu laiva, jossa prinssi Karneval korkean seurueensa kanssa
matkaa. Se on saaton loistokohta. Ruhtinaalliseen viittaan puettuna
prinssi hymyillen ottaa vastaan alamaistensa onnentoivotukset. Hänen
ympärillään somat lapset sirottelevat yleisön keskuuteen kukkia
runsauden sarvista; ne ilmottavat kevään lähestymistä. Mutta vielä
hänenkin jäljessään seuraa moniaita hullunkurisia ryhmiä, jotka ottavat
yleisöstä viimeisetkin naurut. Saaton kahden puolen ovat naamarit
kaiken aikaa jaelleet yleisölle painettuja lappuja, joissa on jos
minkälaista rattoisuutta. Lasit kilisevät, he juovat kaunottarien
maljat, heittävät sormisuukkosia, laulavat, laskevat leikkiä ja
vaeltavat edelleen. Yleisö tunkeilee vaunujen ympärillä, repii lappuja,
kuka saa, nauraa, ihmettelee, ihailee, mutta ei itsekään jää
kokkapuheiden vaihdossa osattomaksi. Tätä menoa kestää sitten muutaman
tunnin, kunnes saatto hajoo ja elämöimistä vapaudessa jatkuu pitkin
kaupunkia. Nyt tulee kölniläisten hyvä luonto oikein näkyviin, ei
kukaan pahastu toisen sukkeluuksia, taloihinkin saa jokainen
säädyllinen naamari poiketa ja on tervetullut, jos hänellä on rattoa
muillekin jaella eikä hän joudu sananvaihdossa tappiolle.

Vasta päivän lakastuessa päättyy kaduilla elämä, alkaakseen illalla
uudelleen lukemattomissa naamiohuveissa. Teattereissa esitetään
loistavia juhlanäytäntöjä, joihin saapuu paljon muukalaisiakin.
Yksityisetkin seurueet näyttelevät hauskoja kappaleita.

Tiistaina iltapäivällä on kadulla vielä vilkasta elämää. Edellisen
päivän naamarit ne yhä kujeitaan jatkavat, toiset ovat hankkineet uuden
"munteerauksen". Moni ylhäinenkin henkilö puhkaisee vain kahvisäkin
pohjaan reijän, pujottaa siitä päänsä läpi, maalaa naamansa niin
monikirjavaksi, ettei paraskaan tuttava häntä tuntisi, ja lähtee sitten
kadulle onneaan koettamaan. Mutta tänä päivänä jo pääsevät sillitkin
kunniaan, niiden tehtävänä on nyt palauttaa tasapainoon ylensyömisestä
ja juomisesta rasittuneet vatsat. Illalla on kuitenkin vielä
ravintoloissa vilkasta elämää. Kaikkialla, missä iloiset seurueet
viettävät naamiohuvejaan, raikkuu vallaton nauru valaistuille kaduille,
kehottaen muitakin seuraan pyrkimään. Vasta kun keskiviikon huomen
vaalenee ja uteliaana katselee akkunoista, vasta silloin muistetaan,
että ruumis ja henki tarvitsevat lepoa.

Tietysti sekä naamarit että ryhmät vaihtelevat joka vuosi, suosionsa
menettäisi vilkkaassa Kölnissä piankin se prinssi Karneval, joka
uudelleen tarjoisi edeltäjäinsä keksinnöitä. Kölnin karnevali on
maailman kuulu, mutta viime aikoina on siinäkin ulkonainen loisto
tunkeutunut etusijalle sukkeluuden kustannuksella. -- Monessa muussakin
kaupungissa, varsinkin Rheinin laaksossa, vietetään samanlaisia
laskiaisjuhlia, vaikka ne eivät olekaan saavuttaneet yhtä suurta
mainetta kuin ikivanhan Colonia Agrippinan lystit.


Kevätjuhla.

Vanhimpia juhlia ovat ne juhlat, joissa kansa iloitsee kevään tulosta
ja lämmön palaamisesta. Varsinkin menneinä vuosisatoina nämä juhlat
olivat yleiset ja ihmeelliset. Montanus kertoo, että vielä hänen
aikanaan oli säilynyt eräs perin saksalainen kevätjuhla: "Puolipaaston
aikana Pfalzissa ja Schwaabissa vielä vietetään kevään tuloa
seuraavalla tavalla. Asukkaat juhlapäivänä lähtevät kaupungistaan tai
kylästään jollekin nurmelle. Olkiin pukeutuneet pojat esittävät talvea;
talven kuninkaalla on päässään olkinen kruunu ja kädessään puinen
miekka. Toiset, kesän joukko, ovat lehviin puetut, ja kesän kuninkaalla
on päässään kukkaskruunu, vaatteet sammalesta ja muratista. Ensinnä
molemmat joukot laulavat toisilleen etäisyydestä vuorolauluja, sitten
ne taistelevat. Talven joukko heittää silppua ja tuhkaa, kesän joukko
vihantia lehtiä ja kukkasia. Kesän joukko pääsee taistelussa voitolle.
Talvi pakenee ja sitä esittäneet pojat juoksevat puron luo ja heittävät
siihen olkivaatteensa, taikka polttavat ne tulessa, jonka ympärillä
laulaen ja iloiten tanssitaan. Sitten pidetään kylässä pidot
tanssineen."

Monenlaisia muitakin kevätjuhlatapoja oli. Vielä v. 1793 Görlitzissä
talvea esittävä olkimies heitettiin jokeen. Kaikissa näissä juhlissa
oli yhteisenä piirteenä talvea esittävän olkimiehen tuhoominen tavalla
tai toisella.

Vanhin kaikista kevätjuhlista on Vapunpäivän vietto. Vanhan
skandinavilaisen jumaluustarun mukaan Wuotan ja Freija Valpurin yönä
viettivät häitään. Tähän yöhön sen vuoksi liittyykin paljon
taikaluuloja ja vastataikoja, kuten kellojen soittoa, vihkiveden
pirskottamista, y.m. Siellä täällä on yhä vielä tapana Vapun yönä
koristaa lemmityn akkuna vihannilla lehvillä. Hessissä oli eräässä
seudussa kauan voimassa leikillinen tyttöhuutokauppa, jonka arvellaan
juurtuvan vanhoista germanilaisista naiskaupoista. Yleiseen ennen
vanhaan kuljetettiin metsästä toukopuu, joka laulaen ja iloa pitäen
saatettiin kylään, koristettiin nauhoilla ja seppeleillä. Muutamissa
seuduissa Schwarzwaldissa lapset vielä tänä päivänä kantavat talosta
taloon pientä koristettua puuta, lauluja laulaen, ja Ylä-Elsassissa
puetaan pieni tyttönen "toukoruusuksi", joka ikäistensä kanssa laulaen
kulkee talosta taloon. Eräässä pienessä kaupungissa Hessissä on
säilynyt tapa, että pienet puusepiksi puetut pojat aikuisten saattamina
vaeltavat metsään, kaatavat toukopuun ja kuljettavat sen kaupunkiin.
Kaupungissa ovat toiset lapset ilolla ja riemulla vastassa ja sitten
pannaan toimeen yleinen juhlakulku pitkin katuja. Yleiset ja yksityiset
rakennukset koristetaan lehvillä.

Vapun vietto on nykyään yleinen kautta maan, mutta nämä vanhat
kansanomaiset tavat ovat yhä enemmän hävinneet, säilyneet vain siellä
täällä etäisissä metsäkylissä, taikka muuallakin oppineesta
muinaisuuden harrastuksesta. Mutta monessa kömpelössäkin rahvaan
tavassa, jota nykyaikainen sivistynyt yleisö tuskin enää suvaitseekaan,
on kuitenkin säilynyt ikivanhoja juuria, jotka tutkijalle ovat
mieltäkiinnittäviä.


Juhannus.

Juhannuksenkin vietto on kautta Saksan yleinen. Tämä juhla näyttää
välittömästi johtuvan pakanallisesta kesäpäivänseisaus-juhlasta, jota
useimmat vanhat kansat viettivät, samoin kuin talvipäivän seisauksenkin
juhlaa. Niitä monia taikoja, jotka tähän juhlaan ennen liittyivät, ei
kuitenkaan enää tapaa kuin siellä täällä yksinkertaisimman
maalaisrahvaan kesken. Mutta yhä vielä leiskuu juhannusyönä kaikilla
kukkuloilla ja mäillä loimuavat tulet, samoin kuin Wuotaninkin aikoina.
Tämän tulen ympärillä tanssivat pakanat, hyppelivät parittain sen yli,
ja kauan kristilliselläkin ajalla säilyi vanhan uhrin muistona se tapa,
että tuleen heitettiin ruokoja, luita, vieläpä eläviä eläimiäkin. Ennen
vanhaan oli tapana, että juhannusaattona kotiliedestä sammutettiin
tuli, jota pidettiin vanhana ja tehottomana, ja uusi tuli tehtiin
siten, että kahta puunpalasta hierottiin yhteen, kunnes ne syttyivät.
Tällä puhtaalla tulella kotituli sitten uudelleen sytytettiin. Sitä
niinikään käytettiin oljilla verhotun pyörän sytyttämiseen, joka sitten
päästettiin alamäkeä vierimään merkiksi siitä, että siitä päivästä
pitäen aurinko jälleen alenemistaan aleni taivaalla. Masurien maassa on
vielä säilynyt tuo tapa, että kotilieden tuli uudistetaan, liekkiä vain
ei sytytetä puupalasia yhteen hieromalla, vaan siten, että terotettuun
tammipaaluun kiinnitetty pyörä saatetaan nopeaan pyörivään liikkeeseen.
Heti kun paalu alkaa palaa, niin itsekukin ottaa syttyneestä valkeasta
kekäleen ja kantaa sen kotiin, uudistaakseen siten kotitulen.
Itävallassa on toisin paikoin vielä säilynyt sekä tulen yli hyppiminen
että pyörän vierittäminen, niinkuin monta muutakin vanhaa tapaa.
Bodenjärven rannoilla pojat ja tytöt parittain hyppivät tulen yli ja
joka siinä polttaa itseään, sen täytyy antaa vaatekappale pantiksi ja
hypätä uudelleen. Jos hän uudelleen polttaa itsensä, niin täytyy hänen
luovuttaa uusi vaatekappale, ja kömpelölle saattaa tapahtua, ettei
hänellä lopulta ole kuin paita päällä. Pantit lunastetaan viiniverolla,
viinit yhteisesti juodaan. Allgäussa on säilynyt tapa, joka on siksi
vaarallinen, että se on kielletty, mutta ehkä juuri siitä syystä niin
sitkeästi pitää puoliaan. Nuori väki juhannusaattona heittelee
korkealle ilmaan palavia seppeleitä. Toiset laulavat: "Hyppää
neitoseni, saat tänä vuonna sormuksen", ja pitävät tyttöjen edessä
palavia kekäleitä, joitten yli nämä puolestaan urheasti hyppivät.
Tulella muutoinkin ilveillään joka tavalla niin vallattomasti, että
tapaturmia usein sattuu.

Ennen vanhaan oli juhannussauna yleinen tapa. Italialainen runoilija
Petrarca kertoo nähneensä, kuinka v. 1330 Kölnissä suuri joukko
koristettuja naisia juhannusaattona auringon laskiessa kaaloi Rheiniin
uimaan, koska he luulivat siten varaavansa itsensä onnettomuutta ja
kurjuutta vastaan. Vielä 17:llä vuosisadalla oli yleisenä tapana kylpeä
juhannuksena yhtä mittaa 24 tuntia, ja yhä vielä siellä täällä
uskotaan, että yksi ainoa kylpy juhannusyönä vaikuttaa yhtä paljon kuin
yhdeksän kylpyä muina aikoina. Vielä tänäpäivänä siellä täällä
koristetaan kaivoja, tai puhdistetaan niitä, vanhaa taikaa muistellen.

Ennen oli varsinkin Rheinin laaksossa yleisenä tapana, että
tanssipaikan yläpuolelle ripustettiin vihannista lehvistä sidottu
juhannuskruunu ja sen alla tanssittiin niin kauan, kuin lehvä pysyi
tuoreena.

Kukkaset ja lehvät kuuluivat jo vanhastaan juhannuksen viettoon, ja
vaikka vanhat tavat ovatkin hävinneet, niin ovat nämä vertausesineet
kuitenkin säilyneet. Kaikenlaisia seppeleitä, kiehkuroita ja
kukkakoristeita sidotaan juhannuksena ja toisin paikoin pannaan toimeen
metsäjuhlia, taikka iloisia kansanjuhlia kisoineen.


Martin päivä, Nikolauksen päivä.

Pyhän Martin päivä ja pyhän Nikolauksen päivä olivat varsinkin lasten
juhlia. Martin päivän juhlan arvellaan juurtuvan pakanallisesta
viljanleikkuujuhlasta. Myöhään säilyikin tapa juhlana muistella uuden
vuoden antimia, vaikkapa juhla saikin kirkollisen aiheen. Joka talolla
piti myös olla Martin hanhi syödäkseen. Martinpäivänäkin yhä vielä,
etenkin vuorimaissa, sytytetään kukkuloille tulia. Toisissa
kaupungeissa, varsinkin Düsseldorfissa ja Erfurtissa, panevat lapset
toimeen soihtukulkuja. Kirjavat kynttilät kädessään, lauluja laulaen,
vaeltavat silloin tuhannet lapset aikuisten saattamina pitkin kaupungin
katuja. Mutta Marttipa puolestaan muistaakin heitä, jaellen
kaikenlaista hyvää.

Vielä anteliaampi on kuitenkin pyhä Nikolaus. Hänelle lapset ilmaisevat
kaikki toiveensa, ja hän, mikäli mahdollista, pyrkii niitä täyttämään.
Jo aikoja ennen juhlapäiväänsä tapaa hän pistellä heidän sukkiinsa ja
kenkiinsä makeisia ja muuta hyvää. Ja juhlan aattona hän itse saapuu,
joko piispaksi puettuna, koukkuniekka paimensauva kädessään, taikka
muussa haahmossa, uhaten laiskoja vitsalla, mutta palkiten ahkeria.
Tavallisesti on hänen matkassaan ihmeellinen hirviö, jolla on monta
nimeä, ja tätä lapset kovin pelkäävät, -- samoin kuin meillä
joulupukkia, -- vaikkapa hänellä onkin melkoinen vasu makeisia ja
leikkikaluja kainalossaan ja hän niitä anteliaasti jakelee. Monessa
seudussa Etelä-Saksassa Pyhä Nikolaus ei näytä itseään, vaan pistää
yöllä lahjansa soveliaaseen paikkaan. Jo ani varhain aamulla, kello
neljän aikaan, lapset nousevat ylös näkemään, mitä hän on heille
tuonut. Joskus voi lahjain joukossa olla koivunoksakin. Mutta lapset
puolestaan muistavat alati illalla varustaa joko heinätukon taikka
kauroja Nikolauksen aasille. Ja Isämeitäänsä he Nikolauksen päivän
edellä jo pitkät ajat lukevat tavallista ahkerammin. -- Nikolaustakin
varten sekä emännät että leipurit varustavat erikoisia ruokia,
varsinkin kaikenlaisia leivoksia.


Sylvesterin päivä ja uusi vuosi.

Sitkeämmin kuin muut vanhat juhlatavat ovat Sylvesterin päivän ja
uudenvuoden päivän tavat säilyneet, vieläpä suurissa kaupungeissakin.
Berlinissä, Mainin Frankfurtissa ja muissa suurissa kaupungeissa
Sylvesterin vietto on muuttunut meluavaksi elämöimiseksi kaduilla,
perheissä sitä vietetään seurustelussa tuttavain kanssa, valvotaan
puoleenyöhön, valetaan lyijyä ja ennustellaan kuvioista tulevan vuoden
kohtaloita. Monta taikaa liittyy tähän yöhön. Jos esim. silloin
ravistaa hedelmäpuita, niin tulee hyvä hedelmävuosi. Uuden vuoden
päivänä onnitellaan toisin paikoin niin perusteellisesti, että kuluu
monta päivää, ennenkuin kaikki tuttavat on asianmukaisesti onniteltu.
Mutta suurkaupungissa tämä tapa jo on käynyt rasitukseksi.
Kaupunkilaiset ovat alkaneet lahjottaa jonkun rahasumman hyväntekeviin
tarkotuksiin, kun sen sijaan pääsevät uudenvuoden onnittelijoista.
Mutta maaseuduilla pidetään uskollisesti kiinni vanhasta tavasta.
Hoveissa on uudenvuodenpäivänä loistavat vastaanotot, armonosotuksia
satelee kautta maan. Ennen vanhaan oli tapana, että kaikenlaiset
kunnalliset virkailijat papeista alkaen uudenvuoden päivänä pyytelivät
seurakuntalaisilta luonnon antimia. Koulunopettajat kulkivat
poikakuoron saattelemina talosta taloon, laululla näitä lahjoja
anomassa. Yövartijat, nuohoojat, haudankaivajat, kellonsoittajat y.m.
kulkivat pitkässä saatossa kylän kautta anomassa palkan apua, ja
yhteinen saalis sitten jaettiin.


Kirkkomessu.

Kirkkomessu, kirkonvihkimisen vuosijuhla, kuuluu niihin juhliin, jotka
varsinkin kaupunkipaikoissa ovat paljon menettäneet entisestä
merkityksestään. Tätä juhlaa vietettiin, niinkuin nimikin osottaa,
kirkon vihkimisen päivänä joka vuosi. Jo aikaisin tämä ilojuhla
kuitenkin menetti suuren osan alkuperäisestä merkityksestään sen
kautta, että siihen, niinkuin ainakin ilojuhlaan, liittyi markkinat ja
kaikenlainen riemu ja "mässääminen". Siten esim. Leipzigin "messut"
tulivat merkitsemään enemmän suuria markkinoita kuin kirkollista
juhlaa, jolle ne alkuaan perustuivat. Strassburgin tuomiokirkko vanhain
kirjailijain todistuksen mukaan, itse kirkon sisustakin, oli
kirkkomessun päivänä täydellinen kapakka, täpötäynnä väkeä, joka
hartausharjotusten ohella rahallaan ryyppäsi ja remusi. Kun joku
sattui kesken elämää nukahtamaan, niin toiset häntä pistivät
neuloilla, ja siitä syntyi yleinen nauru ja usein täysi tappelukin,
kuten muuan aikalainen kertoo.

Kirkkomessuja vietetään nykyään varsinkin katolisella maaseudulla,
kesällä ja syksyllä. Niitä varten varustellaan jo viikkoja etukäteen.
Huoneet siistitään sisältä ja päältä, korjataan, pestään varsinkin
kolmena viimeisenä päivänä, jotta odotetut vieraat tapaavat kaikki
parhaassa kunnossa ja sitä suuremmalla nautinnolla voivat antautua
syömään ja juomaan -- "mässäämiseen", joka yhä on messun pääviehätys.
Vanhoista tavoista ei kuitenkaan ole enää paljoa säilynyt. Muutamissa
Schwarzwaldin kylissä varakkaat talolliset kestitsevät koko
talonväkeään kolme päivää yhteen mittaan.



Ampujain juhlat.


Ampujain juhlat, joita nykyäänkin vietetään Saksassa kaikkialla, --
vieläpä ne ovat saaneet entistä suuremman isänmaallisen merkityksen --
ovat vanhaa keskiaikaista juurta. Ne syntyivät vapaissa kaupungeissa,
kun porvaristo asestautui, voidakseen torjua aatelin mielivaltaa.

Kilpa-ammunnat kehittyivät jo keskiajalla erinomaisen monipuolisiksi,
ampumasäännöt, juhlatavat, kaikki tarkimmin määriteltiin. Ylhäisetkin
ottivat niihin osaa ja pitivät voittoa suurena kunniana. Alussa
ammuttiin jousella, ja vielä kauan sen jälkeenkin, kuin ensimäiset
kömpelöt pyssyt olivat käytäntöön tulleet, pitivät jouset puoliaan.
Helluntai oli vanhastaan ampujain pääjuhla. Ampumajuhlain suosituimpia
huvituksia taas oli linnun ampuminen, kilpailu, joka näyttää olleen jo
vanhimpain aarialaisten kansain kesken yleinen. Saksan kilpa-ammuntain
loistoaika oli kuitenkin 15. ja 16. vuosisata. Alkujaan ammuttiin
eläviä lintuja, vähitellen aljettiin niiden sijasta käyttää maalina
kuvia, varsinkin papukaijaa, taikka kotkan kuvaa.

Muutamissa paikoissa ovat nämä juhlat vielä säilyttäneet vanhanaikaisen
luonteensa. Eifelissä on pieni kaupunki, Ahrweiler nimeltään, jossa yhä
vielä vietetään ampujain juhlaa vanhanaikaisilla menoilla. Kadut ja
talot ovat silloin niin taajaan puilla koristetut, että tuskin ovia ja
akkunoita näkyy. Ahrweiler on muuttunut vihannaksi lehdoksi,
romantiseksi metsäkaupungiksi, jonka viehätystä lukuisat kiehkurat,
liput ja kunniaportit vielä kohentavat. Juhla vietetään Vapahtajan
ruumiinjuhlan päivänä. Sillä on kirkollinen leima. Aamulla aikaisin
lähtee kirkollinen juhlasaatto kellojen soidessa liikkeelle. Verkalleen
se kulkee eteenpäin, juhlallisia virsiä veisataan, rukouksia
rukoillaan, kirkkoliput liehuvat, suitsutus ja kukkastuoksu sekaantuu
auringonpaisteiseen ilmaan. Katolisen papiston upeat loistavat puvut,
kullalla ja kirjaillulla koristetut kantoteltat, joitten alla kuvia
kannetaan, kaikki tämä antaa juhlalle värikästä loistoa ja virittää
hartauttakin.

Muitten edellä kulkevat ampujat rivissä ja ruoduissa, kiväärit olalla.
Kaupungin neljän portin edustalle on rakennettu alttarit. Jokaisen
luona tapahtuu siunaus, ja raikuvilla yhteislaukauksilla ampujat sitä
säestävät. Kun kirkollinen juhla on päättynyt, niin tapahtuu
puolenpäivän aikaan kaupungin torilla tavanmukainen ampujain katselmus.
Siihen saapuu aina runsaasti sivullisiakin näkyä ihailemaan, saapuu
läheltä ja kaukaa. Ampujain joukossa näkee runsaasti vanhanaikaista
alkuperäistä ukkoa, ylimmällä komentajalla on kullalla kirjailtu
univormu, upseereilla liehuvat höyhentöyhtöt. Kaksi soittokuntaa
soittaa, komentosanat kaikuvat ja sitten ammutaan, että "nummi
tärisee".

Vihdoin ampujain kuningasta saapuu tervehtimään porvariston valitsema
lähetystö ja hänet saatetaan rivien ohi, jonka jälkeen hän
"vastaanottaa katselmuksen". Ampujat järjestyvät riveihin ja
suorittavat mahdollisimman uljaasti ohimarssinsa, joka tavallisesti
katsojissa herättää yleistä rattoisuutta, vaikka tilaisuus onkin siksi
juhlallinen. Illalla viimeisen kellonsoiton jälkeen katetaan torille
juhla-ateria ja ampujain kuninkaan nimessä syötetään ja juotetaan
ilmaiseksi kaikki ampujat. Pöydät on järjestetty pitkiin riveihin
avonaisiin, lehvillä koristettuihin telttoihin, oivaa vasikanpaistia ja
kotoista viiniä ei säästetä. Soittokunta soittaa, maljoja juodaan.
Seuraavana päivänä juhlat samalla tavalla uudistuvat, sillä erotuksella
vain, ettei silloin pidetä katselmusta. Mutta sitä ahkerammin
soitetaan, pidetään serenadeja, ammutaan, tanssitaan. Jos viininsato on
ollut hyvä ja kaupungin raha-asiat siis hyvällä kannalla, niin
vietetään vielä kolmaskin juhlapäivä. Siihen laatuun näitä juhlia
viettivät nykyisen polven esi-isätkin, mutta muualla Saksassa ovat
juhlamenot jääneet unohduksiin, vaikka ammutaankin sitä ahkerammin ja
myös kannuja kallistellaan, ja muuallakin näkee näissä tilaisuuksissa
koolla hauskaa, juurevaa ukkoa, saksalaisuuden oikeata vanhaa pohjaa.



Kuvia ammattilaiselämästä.


Ammattikunnilla oli keskiajan yhteiskunnassa ja valtiollisessakin
elämässä erittäin huomattava sija. Ne arvatenkin syntyivät noin 12:lla
vuosisadalla, jolloin kaupungit alkoivat siksi voimistua, että ne
saattoivat pitää puoliaan aatelia vastaan. Mutta ammattikunnat eivät
ainoastaan tukeneet kaupungin vapautta ulkonaisia sortajia vastaan,
vaan ylläpitivät myös kaupunkien niin sanoaksemme sisällistä vapautta,
sen asukkaitten suuren enemmistön itsenäisyyttä rikkaita suurporvareita
vastaan. Vaikka ammattikunnat jo kuuluvatkin menneisyyteen, niin tapaa
kuitenkin yhä vielä Saksan ammattilais-elämässä runsaasti piirteitä,
jotka tästä entisyydestä johtuvat.

Ammattikuntien kehityksestä mainittakoon, että Nürnbergissä 15:nnen
vuosisadan lopulla oli päälle 400 ammattia ja ammattikuntaa. Työnjako
ammattien alalla oli silloin jo niin kehittynyt, että esim.
kiväriteollisuuden alalla, jonka keskusta Nürnberg oli, työskenteli
kuusi eri ammattikuntaa, joilla kullakin oli oma osansa pyssyn
valmistuksesta.

Kullakin ammatilla oli mestarinsa, jonka hallussa olivat ammattikunnan
lippu, laatikko, sinetti ja vaakunat. Ammattikunnan arkku oli
erinomaisen taidokkaasti valmistettu, siinä säilytettiin ammattikunnan
arvoesineitä. Vuotuisissa juhlissa sitä juhlallisesti kannettiin pitkin
kaupunkia. Kullakin ammattikunnalla oli kokoushuoneensa, jossa
yhdyttiin hauskoihin illanviettoihin ja juominkeihin. Niinikään oli
kullakin ammattikunnalla oma virkapukunsa, omat virkailijansa, ja
kaikissa juhlatilaisuuksissa ne esiintyivät "in corpore", lippuineen,
merkkineen, vaakunoineen, ja vilkastuttivat erinomaisesti kaupunkien
elämää. Suuressa suosiossa oli se tapa, että kukin ammattikunta
julkisissa tilaisuuksissa kantoi näytteeksi työnsä merkkiteoksia.
Makkarantekijäin jättiläismakkaroita kannettiin juhlallisessa saatossa
viisin-, kuusinkymmenin miehin, leipurit kantoivat suunnattomia
sämpylöitä ja muita ihmeellisiä leivoksia, hatuntekijät rakensivat
kaikenlaisia hirviöitä, joitten päähän he painoivat valtaisia hattuja,
kankuri olivat taitavia kaikenlaisten juhlavaunujen koristamisessa,
tynnörintekijät ja kalvanpuhdistajat kaikenlaisien tanssien
esittämisessä.

Omituisimmista ammattikuntatavoista, mitä on meidän aikoihin säilynyt,
mainittakoon teurastajain kisa Münchenissä. Kisa tapahtuu ennen
laskiaista. Teurastajat muodostavat juhlallisen saaton, kulkevat
pitkin katuja, käyvätpä itse kuninkaallisen linnankin edustalla
kunniatervehdyksellä ja kokoontuvat sitten torille, jonka kaivoaltaassa
oppipojat kaikenlaisilla leikillisillä menoilla kastetaan sälleiksi.

Toinen myöhään säilynyt vanha kisa on kalastajain pisto
Ulmissa. Se tapahtui joka vuosi pormestaria valittaissa. Tonavan
aluksenkuljettajain ammattikunta järjesti veneitä kahteen puolueeseen,
joiden välillä alkoi oikea turnaus. Kaksi venettä meloi aina vinhasti
vastakkain, kummankin perässä seisoi mies taikka nainenkin, kädessään
pitkä kiekkokärkinen peitsi, jolla hän yritti syöstä toisen veneen
perätuhdolla seisovan vastustajan jokeen. Tämä huvi on aivan viime
aikoina alkanut elpyä urheiluksi, johon muutkin osaa ottavat kuin
ammattilaiset. Usein kukistuivat molemmat turnaajat aaltoihin. Juhlan
voittajaksi julistettiin se, joka kaikki vastustajat kukistettuaan
viimeksi oli ainoa kuiva. Leipzigissä yhä vielä joka vuosi tapahtuu
samanlainen kisa, pääasiassa nuorison huvittamiseksi. Ennen niihin
ottivat osaa kaikki yhtä kiihkoissaan ja tosissaan.


Vuorimiesten tapoja.

Vuorimiehillä on vanhastaan erikoinen omituinen asema Saksan
kansanelämässä. Eläen kaukana maailman riidoista ja vihoista,
seuduissa, joiden jylhässä vuoristoluonnossa kaikenlaiset kummitusjutut
ja tarut versoivat, vuorimiehet varsinkin ennen olivat aivan oma
säätynsä. He olivat jo keskiajalla ruhtinaitten erikoisessa suosiossa,
koska ruhtinaat saivat suuren osan tuloistaan juuri vuorien aarteista.
Vuorimiehillä oli omat pukunsa, tapansa ja monta muuta erikoisuutta.

Mutta ei ainoastaan ulkomuotonsa puolasta vuorimies eronnut muusta
väestöstä, työn omituisuus painoi häneen leimansa, teki hänestä
luotettavan, rehellisen ja lujan luonteen, jommoisena hänet vieläkin
tapaamme monessa osassa Saksanmaata. Huolimatta ammattinsa moninaisista
vaaroista vuorimiehet ovat siihen kovin kiintyneet. Syvyys, johon hän
joka päivä laskeutuu, ei häntä pelota. Maaemo maanalaisine ihmeineen ja
kauneuksineen ei ole ainoastaan hänen elättäjänsä, vaan myös hänen
kasvattajansa ja johtajansa, jonka kieltä hän ymmärtää.

Vuorimies eli omassa hiljaisessa maanalaisessa maailmassaan, johon
kaupunkien ja suurien asuntapaikkain hälinä kuului vain etäisenä
kaikuna. Hän oli yksinäisyydessään hurskas, uskovainen kristitty, joka
ankarasti piti kiinni vanhasta uskostaan. Useimmissa kaivoksissa oli
tapana, että vuorimiehet aamulla aikaisin ennen kaivokseen
laskeutumistaan kokoontuivat päällysmiehensä ympärille yhteiseen
rukoukseen, ja samoin illalla, työn päätyttyä, päivä yhteisellä
rukouksella päätettiin. Ennen vanhaan vuorimiehillä oli aivan erikoiset
tapansa perhejuhlissa, mutta nämä ovat nyt enimmäkseen unohtuneet.
Niinikään heillä oli omat suojeluspyhimyksensä, joista varsinkin Pyhä
Barbara ja Pyhä Anna, hopean emäntä, olivat suuressa arvossa. Näiden
pyhimysten vuosipäiviä vietettiin loistavilla "vuorimiesparadeilla",
kirkonkäynnillä, soitolla ja tanssilla, juhlissa laulettiin runoja,
joissa vuorimiesten elämää kuvattiin vuorolaulussa. Vuorimiehillä oli
oma omituinen virkapukunsa, ammatin vaatimusten mukaan kaikessa
sovitettu. Kun hallitsija tai joku ruhtinaallinen henkilö saapui
kaivoksiin, niin pidettiin vuorimiesten katselmus, joka usein oli
erinomaisen loistava. Juhlapuvuissaan marssivat silloin vuorimiehet
kuokkineen, kirveineen, lippuineen kirkkoon taikka torille, muodostaen
piirin ja virittäen soittajain säestyksellä juhlallisen laulun, jonka
jälkeen pappi, joskus valamiesten päämieskin, piti kokoontuneelle
vuorikansalle puheen. Juhlan loppuosana olivat sitten "vuorioluet",
iloinen illanvietto, jossa tanssi, laulu, syöminen ja juominen pitivät
osallisia mitä paraimmalla tuulella.

Vuoriolot ja vuoriparadi ovat meikein ainoat vanhat vuorimiestavat,
jotka ovat meidän aikoihimme säilyneet. Tavallisesti vuorimiesten
katselmus tapahtuu yöllä, lyhtyjen valossa, ja se tosiaan tekee
katsojaan omituisen vaikutuksen. Ylivuorimies ratsastaa hevosella,
hänen jäljessään vielä muitakin ratsastavia vuorivirkamiehiä. Muut
korkeammat ja alemmat virkamiehet ovat eri osastojen päällikköinä,
kaikki puettuina vuorimiesten virkapukuun.



Yleisiä kansanjuhlia.


Saksassa vietetään, uuden ajan vaikutuksesta huolimatta, yhä vielä
paljon vanhoja juhlia, jotka ovat kautta aikain säilyneet.

Ensi sijassa mainittakoon, vaikkei se olekaan aivan vanha, Münchenin
lokakuun juhla. Sitä vietettiin ensi kerran v. 1810 Baijerin silloisen
kuninkaan häitten yhteydessä, ja siitä pitäen se on näihin saakka
pitänyt puoliaan vuotuisena juhlana. Juhlaan on yhdistetty
maanviljelysnäyttely, kilpa-ajot, kilpa-ammunnat ja kaikenlaista muuta
mielenkiinnitystä. Juhla vietetään Münchenin eteläpuolella
Theresian niityllä, joka on Saksanmaan laajimpia markkinakenttiä.
Kuninkaallisillakin on siellä oma telttansa, soitto raikuu, väentungos
humisee ja olut virtana vuotaa. Usein syntyy tappeluitakin ja pahaa
elämää, mutta viime aikoina on kuitenkin järjestyksenpito käynyt yhä
paremmaksi. Kilpa-ammuntaa kestää kokonaisen viikon. Siinä yhä vielä
noudatetaan kaikkia vanhoja juhlatapoja ja uudenaikaisen kiväärin
kanssa rinnan kilpailee vielä kaikkein vanhanaikaisin lukkojousikin.
Tämä kilpa-ammunta varsinkin on müncheniläisten lempijuhla ja siihen
kokoontuu kaikkialta maasta juurevaa, vanhanaikaista ukkoa niin kaunis
kokoelma, että katsoja kerrassaan hämmästyy tätä kansanomaisuutta niin
uudenaikaisessa maassa.

Samanlainen on Württembergissä Cannstattin juhla, joka vietetään vähän
aikaisemmin syksyllä. Ylhäisö, kuninkaallisen huoneen jäsenetkin,
seurustelevat silloin tuttavallisesti rahvaan kanssa. Täysissä
juhlakoristuksissa pieni Cannstatt silloin lausuu tervetulleiksi
lukuisat vieraansa läheltä ja kaukaa ja muukalainen saa ihmetellä
württembergiläisen maalaisrahvaan kirjavia pukuja. Tämä juhla
tavallisesti on rauhallisempi ja säädyllisempi kuin baijerilaisten
äänekäs remu, johon usein kuuluu tappelukin. Semmoista on Württembergin
asukkaitten mieliala muutoinkin.

Dresdenillä on elokuussa "lintuketonsa" juhla, joka ennen vanhaan sekin
oli suuri kilpa-ammunta, mutta nykyään on yhä enemmän muuttunut
markkinatilaisuudeksi kaikkine kirjavine lystineen.

Monessa saksalaisessa pikkukaupungissa on kautta vuosisatain säilynyt
juhlia, jotka jollain tavalla liittyvät kaupungin entisiin vaiheisiin.

Mainittakoon vielä iki vanhain uhritapainsa vuoksi Pyhän Leonhardin ajo
Baijerissa. Tätä pyhimystä kansa pitää karjan varsinaisena suojelijana
ja ajaa silloin hevosella hänen kappeliinsa, uskoakseen karjan
pyhimyksen suojelukseen. Muutamissa paikoissa Alpeissa on säilynyt
tapa, että alttarin ympäri kannetaan kolmeen kertaan puisia hevosen ja
lehmän kuvia.



Kotitapoja.


Kotiliesi oli jo vanhoilla germaneilla pyhitetty paikka, jumalien
lahja, joka siitä syystä koristettiin uskonnollisilla vertauskuvilla.
Kristinusko säilytti tämän, samoin kuin niin monta muutakin
pakanallista tapaa, sillä erotuksella vain, että pakanallisten
kotijumalain sijasta lieden ympärille piirrettiin suojeluspyhimysten
kuvia, joita vielä tänä päivänä näkee monessakin vanhassa saksalaisessa
talossa. Liesi oli, niinkuin olemme nähneet, ennen vanhaan erillään
lattialla, niin että esim. nuorta vaimoa voitiin kolmeen kertaan
kuljettaa sen ympäri, samoin kuin morsianta myöhemmin käytettiin
kolmeen kertaan alttarin ympäri. Vanhanaikaisessa saksilaisessa
arkihuoneessa emäntä yhä vielä asuu päivällä lieden takana, joka on
vapaasti permannolla. "Tuoliltaan nousematta hän voi samalla haavaa
pitää silmällä huoneen kolmea ovea, tervehtiä niitä, jotka tulevat
sisään, kehottaa heitä istumaan, pitää silmällä lapsiaan ja
palvelijoitaan, hevosiaan ja lehmiään, vartioida kellaria, lattiaa ja
kamaria, kehrätä kaiken aikaa ja samalla vielä keittää. Hänen
makuupaikkansa on lieden takana, ja sieltäkin hänellä on yhtä laaja
näköala, hän näkee palvelusväkensä nousevan työhön ja jälleen lähtevän
levolle, tulen syttyvän ja taas sammuvan, ja kaikki ovet avattavan ja
taas suljettavan, kuulee karjansa syövän, kutojan kutovan.
Lapsivuoteessakin maaten hän voi makuukammiostaan katseellaan taloutta
ohjata. Kun karja on ruokittu ja muut ulkoaskareet aamulla suoritettu,
niin hän saattaa rukkinsa takana levätä, hänen ei tarvitse niinkuin
muilla paikkakunnilla nousta vierasta vastaan ottamaan, saatella häntä
jälleen talostaan ja sen vuoksi laiminlyödä työtään. Emännän paikka on
lieden vieressä somempi kuin missään muualla."

Talo ja koti olivat jo ammoisista ajoista nuoren kansalaisen ja
aviomiehen ylpeys. Tämä käsitys tulee kauniisti näkyviin siinä
harjannostajaisjuhlassakin, jota on jo vanhastaan vietetty. Työmiesten
johtaja piti silloin harjannostajaispuheen, josta mainittakoon seuraava
esimerkki: "Täten annamme hänen haltuunsa tämän huoneen, jotta hän
siitä tekisi rukoushuoneen, jossa hän ahkerasti omaisiaan kehottaisi
todelliseen ja teeskentelemättömään Jumalan pelkoon, että hän siitä
tekisi työhuoneen, jossa jokainen Jumalan säädöksen mukaan uskollisesti
ja rehellisesti täyttäköön ammattinsa ja säätynsä, aarrehuoneeksi,
johon hän omaisiaan varten kokoisi ruoka- ja elantovaroja Jumalalle
otollisella tavalla, mutta siltä ei unohtaisi koota hengellisiä
aarteita taivasta varten, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa, eivätkä
varkaat riistä. Ja vihdoin ja viimeiseksi, annamme tämän huoneen
taivaan ja maan ikuisen rakennusmestarin huostaan sillä luottavaisella
rukouksella, että hän sitä isällisesti suojelisi tulipalolta ja
rajuilmoilta ja kaikenlaisilta onnettomuuksilta ja kaikkia siinä asuvia
siunaisi jumalallisella siunauksellaan, suoden heille pitkän elämän,
terveyttä, maallisen ja iankaikkisen onnen."

Kun tämä harjannostajaispuhe oli pidetty, niin "kolkutettiin juhlaksi",
s.o. rumpua päristettiin kolme kertaa, jonka jälkeen juhla-ateria
syötiin.

Jo vanhat germanit kiinnittivät taloonsa merkkejä, joilla oli erikoinen
taika, Donar-jumalan (Thorin, Pauanteen) vasara oli oikeuden, rauhan,
lohdutuksen ja toivon merkki; se piirrettiin oviin, hirsiin, orsiin,
kaikenlaisiin huonekaluihin. Ylijumalan Wuotanin tunnusmerkkejä taas
olivat ristiin asetetut hevosenpäät, jotka koristivat saksilaisen talon
kurkihirttä.

Aikaisin tuli käytäntöön sekin tapa, että jokainen kansalainen varusti
talonsa erikoisella talonmerkillä, puumerkillä. Se poltettiin,
uurrettiin, taikka hakattiin jokaiseen näkyvämpään osaan talosta, ynnä
kaikkiin taloustavaroihin, varsinkin puisiin.

Emäntä hoiti lieden, mutta isäntä valvoi talossa hyvää järjestystä ja
siveyttä. Vielä tänä päivänä hän monessa seuduin Saksassa lukee
ruokapöydässä alku- ja loppurukouksen, kerää aterian päätyttyä
talonväen ympärilleen ja määrää jokaiselle hänelle tulevan työn. Hän
valvoi kaikkien käytöstä ja elämää, muun muassa sitä, että jokainen
sunnuntaina ja juhlapäivinä pukeutui säädylliseen juhlapukuun.

Ravintoaineista pidettiin varsinkin leipää suuressa kunniassa ja leivän
leikkaaminen suoritettiin melkein uskonnollisella hartaudella.
Talonväkeä ruvettiin sanomaan leipäkunnaksi eli kumppanuskunnaksi
(muodostettu latinalaisista sanoista "com-panium", s.o. saman leivän
syöjät). Veres leipä merkittiin pyhällä ristillä, ei ollut luvallista
kääntää leipää selälleen pöydälle, ja tapa vaati, että leipä
oli leikattava oikealta puolelta alkaen. Tämän työn suoritti
huoneenhaltija, ja varsinkin oli naimattoman nuoren kansan kielletty
leipää leikkaamasta yhteiseksi ateriaksi. Leipä oli leikattava
kauniisti ja tasaisesti, sillä sananparsi varotti, että se joka leivän
epätasaisesti leikkaa, on valehdellut, y.m, Keskiajalla oli suurimpia
loukkauksia, jos asetti leivän nurin päin toisen eteen. Leivänmuruset
huolellisesti koottiin ja pantiin pöydän päälle ripustettuun koriin,
johon sitten leikattu leipäkin nostettiin. Siitä tuo vanha sananparsi,
joka yhä vieläkin on käytännössä, että jonkun leipäkori nostettiin
korkeammalle, s.o. että hänen ansionsa huononivat.

Vieraanvaraisuus oli vanhastaan suuressa arvossa, mutta varsinkin
naapuriväliä pidettiin niin korkeassa arvossa, että naapuria melkein
pidettiin talonväkeen kuuluvana. Naapurille riennettiin aina kertomaan
kaikki uutiset, mitä perheelle sattui, sekä hyvät että huonot. Tällä
läheisellä naapurisovulla on vanhat juurensa. Se johtuu maanraivauksen
varhaisemmilta ajoilta, jolloin talot vielä olivat niin suuria, että
niitä jaettiin, sitä myöden kuin uusia perheenelättäjiä kasvoi, joten
vierekkäin enimmäkseen asui samaa sukukuntaa. Ylä-Baijerissa vallitsi
vielä hiljakkoin eräässä kylässä semmoinen tapa, että joka talosta oli
kutsuttava häihin ainakin yksi henkilö. Ja siellä täällä on Saksassa
yhä vielä syrjäisiä kyliä, joissa vielä tänä päivänäkin kaikki asukkaat
ovat samaa sukua, serkkuja ja pikkuserkkuja, kaikki samaa laajaa
perhettä.

Samoin kuin kaikenlaisiin taloustavaroihin piirrettiin kirjotuksia,
samoin niitä piirrettiin taikka maalattiin talojen etuseiniin, ja tämä
tapa on vieläkin säilynyt. Vanhoissa taloissa yhä vielä näkee tämmöisiä
kauniisti kiehkuroilla koristettuja tunnuslauseita. Siten saattoivat
monessa kaupungissa kadut olla kuin avoin kirja. Vaeltaja saattoi
talojen etuseinistä lukea monenlaista elämänviisautta. Tämmöisiä
kirjotuksia ovat: "Kunniasi turvasi". "Täytä aina Jumalan käsky, niin
kotilietesi menestyy". "Me rakennamme täällä niin lujasti, ja olemme
kuitenkin vain matkamiehiä, mutta sitä kotia varten, jossa ijäisesti
asumme, liian vähän rakennamme". "Mitä seisotte tämän talon edessä
huuli lerpallaan? Minä olen rakentanut semmoisen talon kuin minua
haluttaa, ja sievoset rahat se vain on maksanut." "Joka katujen ja
torien viereen rakentaa, pitäköön myös varansa, että häntä
arvostellaan." Taikka "Yksi ihmettelee, toinen nauraa, välipä tuosta".
"Mitä ihmisistä, Jumala on kanssani". Näitä elämänviisauksia on vaikka
miten pitkältä. Yleiseen ne on lausuttu runon muotoon. Mutta yhä
vähemmän niitä uusiin taloihin kirjotetaan, paitsi semmoisissa
piireissä, joissa erikoisesti suositaan vanhan ajan henkiin
herättämistä.


Kaste.

Ei ole ihmettä, että vanhat kansat jo aikaisin alkoivat kunnioittaa
vettä puhdistavana voimana. Jo vanhoilla germaneillakin oli
vesipyhityksensä, joka johtui samasta käsityksestä. Pakanallinen tapa
oli, että kun äiti oli synnyttänyt, vieläpä lattialla, kuten tapa
vaati, niin kannettiin lapsi isän luo, jotta hän ratkaisisi, saiko se
jäädä eloon vai eikö. Jos lapsi päätettiin jättää elämään, niin se
vedellä pyhitettiin, jonka jälkeen sitä ei enää saanut viedä kuolemaan.
Luultavaa on, että tästä vanhasta tavasta kristittyynkin kasteeseen
siirtyi vanhoja piirteitä. Vanhan taikauskon mukaan, joka ei vielä
tänäpaivänäkään ole kokonaan kadonnut, tarvitsevat kastamattomat lapset
aivan erikoista suojelusta, jotteivät pimeyden voimat pääse niihin
käsiksi. Pohjois-Friisien saarilla pantiin liekun päälle ristiin piplia
ja sakset, taikka oven eteen vaununpyöriä, puolat ristiin. Monessa
seudussa Ala-Saksassa käytetään suojelevana taikana hevosenkenkää, joka
naulataan oven sisäpuolelle, ehkä vielä muistona Wuotanin hevosuhrista.
Sveitsissä rahvas luulee, että jos kastamattomia lapsia käytetään
ulkona alasti, niin "aurinko ne syö", joka ehkä johtuu siitä pelosta,
jota ennen aikaan tunnettiin Wuotanin aurinkosilmää kohtaan.
Kastettavat lapset sen vuoksi viedään kirkkoon kastettaviksi
ylt'yleensä kääreissä. Schwarzwaldissa on tapana, ettei lapsi saa
kuivaa, ennenkuin se on kastettu. Mutta Frankissa, Baijerissa ja
Böhmissä rahvas luulee, että lapset saavat kauniit silmät, jos ne
saavat olla kastamatta, ja tämän muka vaikuttaa se, että ne "ikävöivät
kastetta".

Kasteentodistajia eli kummeja käytetään varsinkin maaseudulla
runsaasti. Toistakymmentä kummia kutsutaan jotenkin yleiseen, toisissa
kylissä on tapana kutsua aina kolmeenkymmeneen asti. Kutsuttaessa on
tarkkaan huomioon otettava sukulais- ja ystävyyssuhteet. Ensimäistä
lasta kastettaessa kummeiksi kutsutaan telturit. Lapsen vanhemmat
puolestaan pitävät velvollisuutenaan tehdä heille sama palvelus, sitten
kun heidän vuoronsa tulee.

Lapsen kastaminen on jo vanhastaan ollut juhlallinen tilaisuus
varsinkin maaseudulla. Kummit saapuvat juhlavaatteihin puettuina,
tuoden kukkivia rosmarineja, jotka vanhastaan ovat saksalaisten
lempikukkia. Somaksi siivotussa ja koristetussa huoneessa nukkuu lapsi
kehdossa valkoisessa kastepuvussaan, tiedottomana elämänsä ensimäisestä
juhlallisesta toimituksesta. Kirkonkellot kutsuvat ja joukko lähtee
kirkolle. Mutta jos lapsi on avioton, niin kellot vaikenevat. Vielä
sydämettömämpi oli ennen vanhaan se kohtelu, jota aviottoman lapsen
synnyttänyt äiti sai kokea. Hänen täytyi seisoa kirkon ovella, kunnes
kaikki väki oli tullut ulos kirkosta, ja kenellä tahansa oli oikeus
ripustaa häneen oljenkorsia. Mutta vaikka äitiä nain pilkattiin, niin
ei se kuitenkaan estänyt rupeamasta lapselle kummiksi, sillä vanhan
luulon mukaan se tuotti onnea.

Vanhan tavan mukaan pysyy kummien ja lapsen väli läheisenä, niin kauan
kuin elämää kestää, ja kummit parhaan taitonsa mukaan seuraavat lapsen
elämänvaiheita. Etelä-Saksassa on tapana, että jos lapsi kuolee, niin
kummit panevat hänen arkkuunsa kirjeen, jossa on kaikenlaisia
elämänviisauslauseita ja kehotuksia. Arkun kohottaa sitten sylikummi
päänsä päälle ja kantaa sitä usein tuntikauden köyhästä vuoristokylästä
alas lakeudelle, ikäänkuin se olisi hänen oma lapsensa, ja täällä
miespuolinen kummi laskee arkun hautaan.

Kasteeseen kutsuttua väkeä on juhlittava, minkä kukin voi. Köyhemmät
vain kahvittavat ja tarjoovat hyväksi lopuksi olutta tai viiniä, mutta
varakkaissa kodeissa vietetään aina ylellinen perhejuhla. Keskiajalla
varsinkin ristiäiset kävivät niin ylellisiksi, että niitä vastaan oli
ryhdyttävä erikoisiin virallistin määräyksiin. Muutamissa seuduissa
olivat ristiäiset samoin kuin häätkin juhlittavat kylän krouvissa ja
tarkalleen oli määrätty, paljonko olutta tai viiniä on kullekin
annettava. Vanhassa frankkilaisessa asetuksessa sanotaan: "Tämä juhla
(ristiäinen) tapahtuu ja tuleekin sen tapahtua krouvissa, samoin kuin
häitten. Sitä varten tulee kutsuttujen ystäväin lähteä krouviin, kummi
ja lapsen isä muiden edellä, ja yhteiseksi juhlaksi maksaa, jokaisen
miehen yhdestä mitasta viiniä tai kahdesta kannusta olutta, jokaisen
vaimon tai neitsyen puolet tästä määrästä. Tätä yhteistä kestitystä
varten tulee kummin ja lapsen isän maksaa 6 kannusta viiniä taikka 12
kannusta olutta kutsuvieraitten nautittaviksi, jota paitsi kestitystä
voidaan lisätä vapaaehtoisillakin antimilla. Kun kaikki on nautittu,
niin on jokaisella vapaus omalla rahallaan jäljestäpäin jatkaa juhlaa
samoin kuin yhteisesti taikka olla sitä jatkamatta." Tästä vanhasta
tavasta juurtuu nykyäänkin vielä voimassa oleva tapa, että lukuisalle
ystäväjoukolle on annettava runsas kestitys.


Häätapoja.

Kaikilla kansoilla on se hetki, jolloin mies ja nainen solmivat liiton
elämäksi, elämän juhlallisin. Vanhain germanilaisten aikoina näkyy
jonkinlainen naisen ryöstö olleen yleinen tapa. Yleinen oli ainakin
saksalaisissa heimoissa naisen osto rajapuun alla. Sormuksen antaminen
näyttää johtuvan roomalaisesta tavasta. Se tuli kristinuskon ohella
käytäntöön. Hääsaatossa kulki morsian hiukset hajallaan, merkkinä
puhtaudestaan, myöhemmin hänet koristettiin myrttiseppeleellä eli
morsiuskruunulla, johon kuului aviosiveyden velvollisuutta muistuttava
morsiushuntu. Vihkiäisten jälkeen syötiin morsiamen kodissa
juhla-ateria, illalla morsiusseppele vaihdettiin myssyyn ja vanhemmat
ja häävieraat saattoivat morsiamen morsiuskamariin, jossa sulhanen otti
hänet vastaan, sillä morsiusvuoteeseen oli julkisesti käytävä. Toisena
aamuna morsiamen vanhemmat toivat vuoteen eteen uudet vaatteet, ja
niihin pukeutuneena morsian lähti puolisonsa rinnalla kirkkoon, jossa
tapahtunut avioliitto siunattiin.

Tästä yksinkertaisesta ja arvokkaasta juhlasta kehittyivät sitten
vuosisatain kuluessa mitä moninaisimmat juhlatavat, jotka suureksi
osaksi ovat säilyneet meidän päiviimme saakka. Ne eri maakunnissa
suuressa määrin vaihtelevat.

Kihlaustavoista mainittakoon, että Hessissä sulhanen yhä vielä antaa
morsiamelle kolmenlaista rahaa kihlarahoiksi, jonka jälkeen hänellä on
oikeus julkisesti mainita neitoa morsiamekseen. Käden annoksi sanotaan
kihlausta Lahnin laaksossa. Puoliyön aikaan lähtee naimahaluinen
nuorukainen puhemiehineen morsiamen luo saamaan tämän myöntymyksen,
sitten kun asia on vanhempien kesken sovittu. Jos tyttö suostuu, niin
antaa poika hänelle kihlarahat, jotka luultavasti ovat muisto vanhasta
morsiamen ostosta. Sitten tapahtuu käden lyönti ja sillä kihlaus on
valmis. Vielä samana yönä iloinen tapaus pidoilla vahvistetaan. Vähän
aikaa kädenlyönnin jälkeen morsian "kitkee liinaa", kulkien parin
ystävättären kanssa talosta taloon. Toinen ystävättäristä kantaa tyhjää
tyynynpäällistä, toinen hienoksi rohdittua pellavakimppua. Ennen oli
tapana, että morsian joka talosta sai kimpun pellavia, nykyään annetaan
rahoja, -- ellei poliisi leimaa tämänkaltaista pellavan keruuta
kerjäämiseksi ja sitä kiellä.

Eifelissä on vallalla se kumma tapa, että kihlattujen täytyy istua
yhdessä tuvan suuressa seinäkaapissa, kunnes vanhemmat ovat sopineet
kihloista, eikä liene ollut tavatonta, että he joskus tekivät kaapissa
ensi kerran tuttavuutta.

Tärkeimpiä henkilöitä koko häähommassa on häihinkutsuja, joka pitää
huolta molempain heimojen kutsumisesta häihin -- se on toimi, joka
vaatii suurta älyä ja hienotunteisuutta. -- Häissä hän on juhlanohjaaja
ja hääateriassa yleinen ilonpitäjä. Baijerissa hänellä on hatussaan
rosmarininoksa, napinreiässä punainen nauha ja arvonsa erikoisena
merkkinä nauhoilla ja kukkasilla koristettu sauva. Kun hän kulkee
talosta taloon vieraita kutsumassa, niin on mukana kaksi
seuralaista, toinen sulhasen veli tai serkku, jota sanotaan
"seppeleherraksi", toinen enimmäkseen morsiamen sukulainen, jota
sanotaan "kananvarkaaksi", koska hänen toimenaan on niistä taloista,
joissa kutsujat käyvät, varastaa kana, jonka nuo kolme matkamiestä
sitten jäljestä päin yhdessä syövät.

Tärkeitä ovat tietysti myös morsiamen seppeleneidot eli morsiusneidot,
joilla häiden aikana on paljon hommaa. He pukevat morsiamen. Baijerissa
on morsiamen yksinomainen ja varsinainen arvonmerkki kunnan omistama
morsiusvyö, jota säilytetään krouvissa tai kirkossa ja lainataan
morsiamelle pientä, vaivaisrahastoon suoritettavaa maksua vastaan.
Tämän runsaasti koristellun vyön kaksoissolkeen kiinnitetään siniset
nauhat ynnä pitseillä reunattu kyynelliina. Siellä täällä on vielä
käytännössä kruunu, joka ennen oli yleinen, mutta yleisemmin
koristetaan morsiamen pää nykyään seppeleellä, perhotulla
hopeaharsolla, kirjavilla kivillä, helmillä ja lankakukkasin
koristetulla pakkulalla, joka suurella hopeaneulalla kiinnitetään
päälaelle rosmarinikukkasen keralla. Seppelettä käyttävät niinikään
morsiusneidot, joilla on valkoiset vaatteet punanauhoin.

Morsiamen myötäjäiset sälytetään vankkureille, jotka lauantaina ennen
hääpäivää lähtevät nuoren vaimon tulevaan kotiin. Vankkurien eteen
valjastetaan neljä, toisinaan kuusikin kukkasilla ja nauhoilla
koristettua hevosta, joita naapurit sitä varten mielisuosiolla
lainailevat. Jos morsian on rikkaasta talosta ja tavaraakin on sen
mukaan paljon, niin viedään myötäjäisiä monilla vaunuilla. Mutta
seuraavat esineet tulee köyhimmälläkin olla: Ristiinnaulitun kuva,
pesukaappi, kaksi tuolia, seinäkaappi, kaappi vuodevaatteita varten,
kahden maattava vuode, kehto ja kaikkein ylimpänä nauhoilla koristettu
rukki. Ylä-Pfalzissa neulotaan aviopeiton alakulmaan kaikenlaisia
suojelevia taikaesineitä, kuten parantavia yrttejä, jyviä, rahoja,
etteivät noidat saa aviovuodetta "rikkoa". Vuodepatjain täytteillä on
omat taikansa, ja rukin asentokin vankkureissa on määrätty; jos se on
väärin päin käännetty, niin vaimo kuolee ensimäiseen lapsivuoteeseensa.
Monessa seudussa vallitsee vielä vanha tapa, että kylät, joiden läpi
myötäjäisvaunut kulkevat, sulkevat tien. Sen varalta morsiamella on
vasussa rahoja, joilla hän ostaa tien vapaaksi. Sillä mitä hän
morsiamena maksaa, se hänelle vaimona seitsenkertaisesti palkitaan.

Morsiamen nouto tapahtuu kaikkialla mitä juhlallisimmin. Etelä-Saksassa
häät aljetaan n.s. huomenrokalla, johon kuuluu rokkaa, lihaa, viiniä ja
leivoksia. Sitten saapuu taloon häidenkutsuja soittajien keralla
noutamaan morsianta kirkkoon, mutta tämä vastustelee ja pakenee
kammariinsa. Kaikenlaisilla viisailla puheilla häidenkutsuja nyt
koettaa morsiamen äidille osottaa, kuinka tyhmästi hänen tyttärensä
menettelee, ja antaa hänelle lopuksi hopearahan, "morsiuskamarin
avaimen", jonka jälkeen äiti lausuu painavan sanansa ja morsiamen
täytyy totella. Soittajat vastaanottavat hänet lyhyellä soitolla ja
kajahuttavat sitten raikuvan häämarssin. Molemmista taloista saapuvat
vieraat, järjestyvät saattoon, jonka jälkeen kellojen soidessa ja
soittajain soittaessa lähdetään matkaan. Sillä aikaa kun parikunta on
alttarilla, noutavat kylän köyhät lapset häätalosta murkinansa, lihaa
ja leipää. Keskiajalla kulki hääsaaton edellä kisailevia ja palloa
heitteleviä lapsia. Siellä täällä lienee vielä säilynyt vanha tapa,
että morsiussaaton edelle sirotellaan kukkasia. Rattoisina ovat nämä
häätavat säilyneet varsinkin Alppimaissa, joissa kansa yleensäkin on
uskollisemmin pitänyt kiinni vanhoista peruista.

Ylä-Pfalzissa morsian ei saa kirkkomatkalla katsoa taakseen, muutoin
hän joutuu huonoon huutoon. Mutta sulhanenkaan ei saa taakseen katsoa,
muutoin hän hakee toista vaimoa. Hessissä hääväki heti kirkkoon
saavuttuaan rientää alttarille taajassa joukossa, ettei piru pääse
väliin pujahtamaan, erottamaan toisistaan rakastavaisia. Alttarin
edessä sulhanen kietoo viittansa morsiamen ympärille, ettei kukaan näe
hänen hiainsa välitse, koska siitä seuraisi onnettomuutta, ja siinä
asennossa hän on koko vihkiajan. Kun pappi on puheensa päättänyt, niin
hääväki kilpailee siitä, kuka viimeiseksi hansikkaat kädestään riisuu,
sillä vanhan luulon mukaan se ensiksi kuolee, joka ensiksi hansikkaat
kädestään vetää. Monta muutakin taikaa on vielä varsinkin Ylä-Pfalzissa
voimassa. Se joka nuoresta parikunnasta ensiksi aivastaa alttarin
edessä, se jonka päälle kynttilästä savu kulkee, se jonka jalkain alla
kirkonpermanto kostuu, kuolee ensiksi. Jos pappi vihkimisen aikana
aivastaa, niin hänen vielä samana vuonna täytyy saattaa nuori parikunta
hautaan. Hääpäivän aamuna morsianta varataan kateitten rikkoja vastaan
siten, että hänen taskuunsa pistetään suolaa ja leipää, jottei hän
avioliitossa köyhtyisi. Mutta kenkään pistetään lantaa, ettei hän kotia
ikävöisi. Ja sitä varten ystävättäret häntä viimeiseksi, kotoa
lähdettäissä, käyttävät lantakasan ympäri ja morsiamen täytyy vielä
lausua runokin. Sulhasen oikeaan taskuun äiti salaa pistää kaikista
viljoista ripposen, jotta nekin tulisivat vihkiäisissä siunatuiksi ja
pojalla olisi ainainen peltosiunaus. Häitä ei pidetä kuun pienetessä,
ei piinaviikolla, eikä perjantaina. Paras hääpäivä on tiistai, ellei
viattomain lasten päivä satu tiistaiksi, sillä siinä tapauksessa on
tiistai sinä vuonna onneton päivä.

Ikivanha tapa on morsiamen kiinniotto. Hääväen palatessa kirkosta
suljetaan tie tangolla tai köydellä ja avataan vasta sitten, kun
hän on lantin maksanut. Baijerissa on tämä tapa muuttunut n.s.
morsiusjuoksuksi eli lusikkajuoksuksi. Juoksijat karkaavat kirkosta
tultaessa kirmaillen ja hyppien morsiusväen edellä. Kunnanpalvelija tai
hääkutsuja kasaa heiniä tai olkia muutaman sadan askeleen päähän
maaliksi, ja se juoksijoista, joka ensiksi perille pääsee, saa
sulhaselta rahan ynnä kullatun puulusikan, jonka hän pistää hattuunsa
koristukseksi. Muut juoksijat syötetään ja juotetaan, mutta huonointa
juoksijaa kaikki pilkkaavat ja hänen hattuunsa ja selkäänsä
kiinnitetään koristukseksi sianhäntä.

Hääjuhlan päätapaus on kuitenkin hääateria. Sitä kaikki odottavat kuin
päivän nousua, sekä ruumiillisten että henkistenkin nautinnoitten
vuoksi. Ruokaa tulee olla runsaasti, niin että pöydät notkuvat, ja
toisin paikoin erikoisia ruokia, jotka ikivanhan tavan oikeudella yhä
vielä puoliaan pitävät. Ylä-Baijerissa esim. valtaava ateria viho
viimeksi illan suussa päätetään paksulla ohravellillä, ja Isarin
laaksossa on maitoon keitetty hirssipuuro vanhastaan ollut hääruoka,
joka ei saa puuttua ruhtinaallistenkaan hääpöydältä. Syönnin
väliajoilla tanssitaan. Ensimäinen tanssi aterian aikana, n.s.
kunniatanssi, kuuluu morsiamelle, joka sen tavallisesti alkaa
häidenkutsujan keralla. Mutta sitä häiritsevät tuon tuostakin
soittajat, sekottaen pois tahdin. He eivät rupea siivolla soittamaan,
ennenkuin ovat morsiamelta saaneet juomarahat. Tegernseen seuduilla
tanssitaan kaalia pöytään kannettaissa kaalitanssi, jonka aikana
morsian varastetaan. Tämä morsiamen varastaminen on jotenkin yleinen
tapa ja siippansa takaisin saadakseen täytyy nyt sulhasen vuorostaan
hellittää kukkaronsa nauhoja. Toisin paikoin morsiamen sijasta
varastetaan vain kenkä, joka sitten myydään läsnäolevien kesken
huutokaupalla.

Muutamissa seuduin Baijerissa on n.s. rukkitanssi yhä vielä suuressa
kunniassa. Se onkin kauneimpia kaikista häätansseista. Kun sen aika
tulee, jotenkin aterian puolitiessä, ennenkuin paisti pöytään
kannetaan, niin kaikki vieraat, soittokunta etupäässä, lähtevät
krouvista häätaloon, keräytyen siellä eteiseen taikka pihaan. Joku
morsiusneidoista kantaa ulos kirjavasti koristetun rukin ja kohottaa
sen korkealle. Toiset tytöt tarttuvat nauhain päihin ja tämän levitetyn
nauharuusukkeen alitse tanssii sitten morsiusparikunnan jälkeen koko
hääjoukko, jonka jälkeen rukki juhlasaatossa tuodaan krouviin ja siellä
asetetaan morsiamen viereen. -- Suuressa suosiossa ovat "vapaatanssit",
jotka tavallisesti toimeenpannaan jonkun arvossapidetyn vieraan
kunniaksi. -- Westfalissa tanssitaan erästä hurjaa piiritanssia, jossa
morsian esiintyy hiukset hajallaan ja seppele päässä. Parikunnat
asettuvat riviin, niinkuin leskeä juostessa, liina yhdyssiteenä kunkin
parikunnan välillä, sitten tanssitaan ensin tuli sammuksiin, tanssitaan
tupa, kamarit, tallit, navetat, puutarha ja vihdoin koko kylä, hurjassa
laukassa. Edellä karkeloi soittokunta ja kokki, viimeisenä taas
"hoputtaja", joka liinalla ajaa vitkastelijoita ja huutaa jonolle,
miten sen tulee kiertää, käskien usein mitä vaikeimpiin paikkoihin
(niinkuin "franseesissa"). Vasta kun kaikki ovat lopen väsyneet,
päättyy leikki, ja samalla häätkin ovat päättyneet ja kaikki lähtevät
kotiinsa. -- Hessissä on vielä siellä täällä tapana, että morsian
kesken häitä muuttaa vaatteita.

Näin vietetään vielä monessa paikassa maaseuduilla häitä vanhoja tapoja
noudattaen monta päivää peräkkäin, mutta kaupungeissa sitä vastoin ovat
tavat jo ammoin muuttuneet yhä yksinkertaisemmiksi, kaikkein
uudenaikaisimmat eivät enää suvaitse muuta kuin yksinkertaisen
vihkimyksen ja sen tapahduttua suoraa päätä lähtevät häämatkalleen. Ja
kun vihdoin vihkimyskin näyttää jäävän pois, niin palataan kaikkein
vanhimpaan häätapaan -- naisenryöstöön. Salaa lähtee parikuuta matkaan
saapuakseen kotiseudulle vasta sitten, kun asia jo on niin vanha, ettei
sitä enää kukaan muistakaan.


Hautaustapoja.

Vainajain muistoksi soitetaan kerran vuodessa kelloja, köyhät ja
rikkaat silloin vaeltavat hautausmaille, omistaen muutaman hetken
menneitten muistolle. Näissäkin tavoissa esiintyy ikivanhoja piirteitä.

Vielä tänä päivänä on maaseudulla vallalla se luulo, että kuolema
ennakolta ilmaisee itsensä lintujen äänien kautta. Semmoisia kuoleman
lintuja ovat esim. kissapöllö ja huuhkaja, sitä tietää puutoukan
naksutus, esineitten äkillinen putoaminen, kellon seisominen, kaappien
ritinä. Westfalissa luullaan, että muutamilla ihmisillä on kahdet
kasvot, toisilla he muka voivat nähdä kuoleman.

Kun vainaja on kuollut, niin avataan akkuna, jotta linnuksi ajateltu
sielu pääsee pois lentämään. Pahain ihmisten sielua luullaan hiireksi,
joka levottomana juoksentelee huoneessa. Tuolit ja peilit verhotaan,
kellon annetaan seisoa, kaikki vesi talossa kaadetaan maahan.
Steiermarkissa taas pidetään huolta siitä, että kellon viisari vainajan
kuolemaa tehdessäkin pysyy käynnissä, jotta muka sielu pääsee helpommin
lentämään. Ruumiin poikki viritetään lanka, jotta sen kautta
estettäisiin sen varastaminen. Eräässä osassa Hessiä on tapana, että
isännän kuollessa talon nurkkapatsaita lyödään vasaralla matojen
torjumiseksi. Kaikkialla on maaseudulla tapana, että kotieläimillekin
annetaan tieto kuolemasta, ikäänkuin niitäkin sen kautta vaadittaisiin
yhteiseen suruun osaa ottamaan.

Spreewaldissa kuollut asetetaan pitkälle laudalle, kunnes arkku on
valmis, hänen kanssaan asetetaan arkkuun kampa, saippuapalanen ja
pesuliina. Toisissa seuduissa saa kuollut arkkuun semmoisia esineitä,
joihin hän oli eläissään kiintynyt, jopa kortitkin, jos hän on
erikoisesti mieltynyt kortin lyöntiin.

Ikivanha tapa on niinikään se, että kuolleen mukaan annetaan matkaraha,
joka tavallisesti asetetaan kielen alle. Pommerin sivistyneissä
piireissä on tapana asettaa puolison mukaan arkkuun ne kirjeet, jotka
vaimo hänelle morsiamena kirjotti. Toisissa seuduissa vaimon arkkuun
asetetaan muistoja hänen morsiusajaltaan. Vanha tapa on, että vainaja
on talosta kannettava jalat edellä, ettei hän enää palaisi. Laajalle
levinnyt on se luulo, että kuolleen koskeminen parantaa eräitä tauteja,
kuten juoppoutta. Kaikin tavoin koetettiin sen vuoksi anastaa kuolleen
kääreistä kappaleita, vielä aivan viime aikoinakin, eikä siinä
väkivaltaakaan kammottu. Vendien kesken vallitsee se luulo, että
vainaja menettää kammonsa, jos sitä kolmasti nipistetään nenästä ja
isosta varpaasta. Muutamissa Alppiseuduissa ei arkussa suvaita
rautanauloja eikä minkäänlaisia muitakaan metalliesineitä, koska ne
kiirastulessa saattaisivat ylenmäärin lisätä vainajan tuskia.
Ala-Hessissä ja muissakin seuduissa katsotaan visusti, ettei kuolleen
käärevaatteissa ole hänen nimikirjotuksiaan, koska muutoin koko perhe
kuolee. Vanha, yleiseen levinnyt taikaluulo on niinikään se, että
kuollut vetää muita perässään, jonka vuoksi hänen päänsä luota
huolellisesti poistetaan kaikki, mihin hän voisi huulillaan tarttua,
kuten liinat, nauhat, nyörit y.m. Ruumiille ei saa pudota kyyneliä,
sillä muutoin rikotaan vainajan hautarauha. Arkku koristetaan
rosmarinin oksilla. Thüringissä on hyvin vanha tapa antaa vainajan
käteen sitruna. Hessissä kohotetaan, heti kun ruumis on kannettu
huoneesta, vaalean pöytäliinan neljää kolkkaa, koska se muka estää
tautia taloon jäämästä.

Hautaukset olivat keskiaikana paljon juhlallisemmat kuin nykyään.
Porvarillisissa hautajaisissa oli ylellisyys niin suuri, että toiset
kaupungit näkivät tarpeelliseksi sitä erikoisilla säännöksillä
rajottaa.

Sekä kuolleen vartioiminen, että peijaispidot ovat ikivanhoista ajoista
säilyneet meidän aikoihimme saakka. Jo aikaisin keskiajalla peijaiset
muodostuivat oikeiksi juomingeiksi, joihin tuotiin ilveilijöitäkin ja
narreja. Se oli kirkollisten säännösten kautta kiellettävä. Mutta tapa
oli niin syvälle juurtunut, että nämä kiellot enimmäkseen olivat
voimattomia. Ja vielä tänä päivänä pitävät varsinkin rikkaat
velvollisuutenaan parhaimman mukaan kestitä niitä vieraita, jotka ovat
koolle tulleet saattamaan vainajaa viimeiseen lepoon. Ala-Itävallassa
on tapana kattaa vainajan silmät kuparirahoilla ja sitten antaa nämä
rahat lahjaksi. Vainajan vuodevaatteet poltetaan joko pellolla tai
avoimella tiellä. Naapurit ja omaiset polvistuvat tulen ympärillä ja
sen palaessa lukevat ääneti rukouksia vainajan puolesta.



ESIAIKAISIA MUINAISJÄÄNNÖKSIÄ.


Paljon kauemmaksi, kuin mikään kirjotettu historia tai muistokirjotus,
ulottuvat Saksassa ihmiselämän jäljet. Jo jääkauden jälkiajalla, ehkä
kymmeniä tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua, asui Saksassa
ihmisiä. Maantieteellisten olojen muuttuessa muuttui asutuskin,
kehittyen raakalaisuudesta korkeampiin viljelysmuotoihin, kivikaudesta
pronssikauteen ja rautakauteen. Asutuksesta niinä vuosituhansina, jotka
ennen ajanlaskumme alkua kuluivat, voimme saada ainoastaan vaillinaisia
yleisiä tietoja muinaislöytöjen johdolla.

Vanhimmat löydöt viittaavat siihen aikaan, jolloin pohjoisen
maajäätikön peräydyttyä Saksanmaalla oli aroilmasto, arokasvullisuus
ja -eläimistö. Ihminen asui luolissa, luolissa on säilynyt jäännöksiä,
joista hänen elämänlaatunsa voidaan arvata. Tunnetaan jo monta
tämänkaltaista luolaa, niitä on löydetty Harzista, Thüringistä,
Schwaabin Albista. Luolissa on tavattu sekä ihmisenluita, että hänen
kaatamainsa eläinten luita, ynnä kaikenlaisia kiviaseita ja
talouskapineita ja myös eläinten luista valmistettuja aseita ja
talouskapineita. Sen aikuinen ihminen oli voimallinen, vaikka hänen
aseensa olivatkin alkuperäiset, hän ryhtyi pelkäämättä taisteluun
voimallisimpiakin petoeläimiä vastaan. Hohefelsin luolasta (Schwaabin
Achin laaksosta) on löydetty kaikkein vanhimpia limsiöveitsiä, aseena
käytettyjä peuran kulmahampaita, hevosen, karhun luurankoja,
terotettuja peuransarvia, norsunluitten kappaleita, sarvikuonojen,
antiloppien ja vielä nykyistä tiikeriäkin melkoista suurempien
kissaeläinten luurangon osia. Mutta varsinkin nämä luolaihmiset
pyytävät kolmen metrin mittaista luolakarhua, jonka pääkallo
muserrettiin, alaleuka otettiin irti ja muodostettiin kirveeksi, luut
halkaistiin ytimen saamiseksi ja kylkiluut huolellisesti pilkottiin
nuolenkärjiksi. Karhun leukaluu muodostettiin kirveeksi sillä tavalla,
että terävästä kulmahampaasta tuli kirveen varsinainen terä.

Peuran kalloja käytettiin juoma-astioina. Paljon etelämpää, aina
Bodenjärven rannoilta, on soitten säilöstä löytynyt luita ja
jäännöksiä, jotka todistavat peuran niihin aikoihin olleen Saksanmaalla
yleisimmän eläimen.

Myöhemmiltä, vaikka yhä vielä ammoisilta esiajoilta, näyttävät olevan
ne ateriatunkiot, jotka ensinnä tutkittiin Tanskan rannikolla ja siellä
laadultaan selitettiin. Niitä on Itämeren etelärannallakin, esim.
Slesvig-Holsteinin, Rügenin ja Preussin rannoilla. Ne ovat enimmäkseen
valtaavia simpukankuorikasoja, todistaen sen aikuisten ihmisten
suureksi osaksi eläneen simpukoilla, mutta seassa on myös paljon sekä
aseita, että metsästettyjen eläinten luita, joista voidaan tehdä
johtopäätöksiä, minkälaiset ilmastolliset olot, kasvisto ja eläinkunta
olivat näitten ihmisten aikoina. Kurisches Haffin kielekkeellä
vaeltavan dyynin alta on paljastunut moisia kasoja melkein
yhtämittaisia riuttoja. Siihen aikaan kasvoi Saksanmaalla jo valtaavat
metsät, ateriatunkioitten kansa kaikesta päättäen oli tuhansia, ehkä
kymmeniätuhansia vuosia myöhäisempi, kuin jääkauden jälkeiset
luolaihmiset. Jotenkin samanaikuisia näyttävät olleen paalukylät,
joitten jäännöksiä on Etelä-Saksassa tavattu, varsinkin Bodenjärven
rannoilla. Paalukyläin asukkaat rakensivat kylänsä järven pohjaan
upotettujen paalujen varaan. Vanhimmat paalukyläläiset käyttivät jo
sirosti hiotuita kiviaseita, mutta kylät näyttivät olleen asuttuja niin
pitkiä aikoja, että niiden kuluessa aseet ja viljelys ennättivät
muuttua, toiset vielä roomalaisella ajalla. Niitä on löydetty
Etelä-Saksan soistakin, joihin ne lienee rakennettu niihin aikoihin,
kun nämä suot vielä olivat järvinä. Paalukyläläisillä oli jo kehittynyt
talous, heillä oli ajoneuvoja, veneitä, koira ja vuohi. Luista päättäen
he metsästivät hirveä, kauriita, metsäkarjua, peuraa, karhua, majavaa,
kettua, alkuhärkää, vuorikaurista, jänistä, kissaa, sutta, y.m. Kun
metallit tulivat tunnetuiksi, niin heidän kesken jo epäilemättä
kehittyi jotenkin edistyneet yhteiskunnalliset olot. Samaan
metallittomaan kivikauteen viittaavat myös vanhimmat esiaikaiset
haudat, nuo jätinhaudat (Hünengräber), joita yhä on kaikkialla Saksassa
runsaasti, vaikka niitä onkin niin paljon hävitetty. Yksin Lüneburgin
nummella on vielä 400 tämmöistä hautaa, Slesvig-Holsteinissa monta
tuhatta. Schliebenin seudulla, jonka läpi Musta Elster juoksee, oli
vielä v. 1833 kokonaista 1,022 hautakumpua. Ne ovat osaksi jykevän
suurista paasista rakennettuja. Toiset ovat avoimia, toiset paasilla
peitettyjä kammioita. Toiset ovat pitkäveteisiä kivillä ympäröityjä
kumpuja, joissa on monta kivikammiota kussakin. Toisista kammioista on
löydetty monien kymmenien ruumiitten luut. Arvellaan, että nämä
jätinhaudat ehkä jo ovat germanien esi-isäin ajoilta.

Suuremmoisia muinaislöytöjä on tavattu pronssiajan haudoista. Niissä on
sirojen pronssiesineitten joukossa vielä runsaasti kivikauden esineitä.
Metalliesineet viittaavat siihen, että ne oli valmistettu Välimeren
maissa, ja että siis jo puolentoista vuosituhatta ennen ajanlaskumme
alkua Keski-Europan ja Välimeren maitten välillä oli vilkas
tavaranvaihto. Samaa tietä saapuivat esiaikaiseen Saksaan rautaesineet.
Pronssiajan ja varhaisemman rauta-ajan runsaimmat löydöt on tavattu
Hallstattin luota Salzkammergutissa. Sieltä löydetyt erinomaisen sirot
esineet todistavat jo kehittynyttä kultuuria. Tämän viljelyskauden
loistoaika näyttää olleen ensimäisen vuosituhannen keskivaihe ennen
ajanlaskumme alkua. Saman kultuurikauden esineitä on löydetty
pohjoisesta aina Harzia myöden. Pohjois-Saksan muinaislöydöt samalta
ajalta sitä vastoin viittaavat samanlaiseen kultuuriin, joka siihen
aikaan vallitsi Skandinavian niemellä.

Nämä esiaikaiset löydöt tarjoovat tyhjentymättömän rikkaan kentän
muinaistutkimukselle. Niitten avulla vähitellen voidaan valaista
Saksanmaan esiaikaisia viljelysmuotoja. Jossain määrin ne, etenkin
vanhat jätinhaudat, ovat huomattavana osana Saksan maisemassakin. Mutta
Saksanmaan varsinainen kansallinen maantieto, historia ja viljelyskuva
alkavat kehittyä vasta siitä, kun historian valo lankee Saksanmaan
nykyisten asukkaitten esi-isäin oloihin, ne alkavat vanhain germanien
taisteluista ja suhteista roomalaisiin, kansainvaelluksista ja
kansainvaelluksien aikana menetetyn maan takaisin vallottamisesta.



SAKSALAISIA VAIKUTUKSIA SUOMESSA.


Lukija on katsellessaan edelläolevia kuvauksia Saksan historiasta ja
kansantavoista varmaan useinkin huomannut silmäänpistävää yhtäläisyyttä
saksalaisten ja omain kotoisten olojemme kesken. Seikka onkin
sellainen, että muinaisajoista nykyaikaan saakka on Keski-Europan
germanilaisten kansain vaikutus ollut hyvin suuri Pohjois-Europan
kansoihin, niiden joukossa meidänkin kansaamme. Kielitiede kertoo
lukuisista "sivistyssanoista", varsinkin yhteiskuntajärjestystä
osottavista nimityksistä, joita Itämeren rantamilla asuvat
suomensukuiset kansat jo kansainvaellusten aikoina ja ennemminkin ovat
kieleensä lainanneet germanilaisilta naapureiltaan. Vanhimmat
kosketukset suomalaisten ja germanilaisten kansain välillä näkyvät
tapahtuneen maisin, Itämeren itäpuolitse. Sitä tietä levisivät
saksalaiset sivistysvaikutukset naapurilta naapurille, ehtien viimein
tänne Suomenlahden taakse saakka. Varhaisemmalla keskiajalla, jolloin
näitä vaikutuksia yhä jatkui, olivat slaavilaiset heimot, lättiläiset
ja virolaiset siinä kohden saksalaisten ja suomalaisten välittäjinä.
Sillä tavoin ulettuvat monet muinaiset saksalaiset yhteiskunta- ja
kansantavat pitkinä piirteinä Itämeren ympäri Suomeen saakka. Tällaisia
yhtäläisyyksiä voidaan nähdä esim. saksalaisten ja suomalaisten
heimojärjestyksessä, kylissä, rakennustavoissa, puvuissa, työaseissa ja
talousesineissä eikä vähimmin kansan vanhoissa juhlatavoissa.

Vielä nytkin tavataan suomalaisten vuotuisissa juhlatavoissa
monen monta piirrettä, joita ei voitane selittää muulla kuin
edelläviitatuilla tavalla. Kauan ennenkuin Suomi sai Saksasta Lutherin
opin sai se sieltä monia katolisuskoisia tapoja ja vielä sitäkin ennen
pakanallisia uskoja ja menoja. Pääsiäistulet paloivat muinaisuudessa
pitkänä rivinä Länsi-Saksasta Suomeen saakka alkuaan Vodan -- Ukon
kunniaksi. Saksalaisten pääsiäisvuorten vastineina ovat meikäläiset
helaavuoret. Pääsiäisviikon "palmut", pääsiäisaamun helinät ovat
samanlaiset meillä ja Saksassa. Saksalaisilla on monissa kohdin
tarkoilleen samanlaiset keväiset karjan laitumelle laskemisen tavat
"karvakakkuineen", kellotaikoineen, paimenkasteineen ja muine
menoineen, kuin meillä. Juhannustulen -- pyhän tulen eduskuvan --
sytyttivät vanhat saksalaiset ja suomalaiset samalla muinaisella
tavalla puupalasia yhteen hieromalla (kitkavalkea). Niinkuin siellä
niin täälläkin oli Juhannus ennen myös pyhän veden, pyhäin lähteitten
juhla. Jos vertauksia jatkamme, niin suomalaisten vanha Yrjön päivä
selviää ilmeiseksi Vodan-juhlaksi, Marketan päivän menot länsi-Suomessa
germanilaiseksi lohikäärmeen taikomiseksi, Mikonpäivän tavat muinaisen
elojuhlan muistoiksi. Martinpäivän juoksut ja narrinpelit ovat olleet
täälläkin tunnetut ja käytännössä, koska siinäkin kohden keski- ja
pohjoiseuroppalaiset kansanuskot olivat samat. Emme yritäkään tässä
täydellisesti kuvaamaan muinaisia saksalais-suomalaisia suhteita;
niistä on tulevaisuuden kansantapa- ja kansanrunoustutkimus antava
täydellisemmän kuvan.

Keskiajalla alkavat myöskin Suomen ja Saksan historialliset suhteet.
Niiden välittäjänä ja ylläpitäjänä on ensi sijassa meri ja meriliike.
Runsaan viljelysaartehiston saksalaista ritarisuutta, kirkollista
rakennustaidetta, saksalaisia tapoja ja käsityksiä tuovat "saksain" ja
kauppakestien laivat tullessaan Suomen pieniin satamiin ja
kauppakyliin. Keskiajan loppupuolella saksalaisuus vallitsi ylinnä
kaikkialla Itämeren maissa. "Hansa" kauppatavaroillaan valloitti
silloin meidänkin maamme, Suomen meret muuttuivat saksalaisiksi
meriksi, Suomen meripaikat saivat saksalaisia nimiä ("Hogland",
"Krysserort" y.m.) kaupunkeihin kotiutui saksalainen porvaristo ja
alasaksan kieli 1400-luvulla oli melkeinpä maamme virallisena kielenä.
Oppinsa ja tietonsa kävivät suomalaiset etsimässä ensi sijassa Saksan
yliopistoista (Rostockista ja Leipzigistä). Se oli sanalla sanoen
saksalaisen kultuurin valtakausi pohjolassa.

Kustaa Vaasa tosin perusti valtiollisesti ja sivistyksellisesti
itsenäisen Ruotsin valtakunnan ja kukisti saksalaisen kauppavallan
Suomessakin. Mutta uutena voimakkaana virtauksena kävi Saksasta
pohjoiseen lutherilainen uskonpuhdistus ja uudet hallintotavat. Niitä
pian seurasivat uudet saksalaiset elämäntavat ja käsitykset, ja niinpä
1600-luvulla, suuren "Saksan sodan" aikana, jälleen kukoisti Suomessa
uusi ylimyksellinen saksalainen sivistys, saksalaisine ylhäisöineen,
tapoineen ja muotineen.

Vasta sen jälkeen ovat pohjoismaat vapautuneet näkyvästä
saksalaisuudesta. Mutta vielä tänäänkin on saksalaisuuden vaikutus
täällä kyllä tuntuva, varsinkin kaupassa, teollisuudessa, tieteessä ja
ennen kaikkea valtioelämässä, joka niin uskollisesti nykyään näkyy
liikkuvan "bismarckilaisuuden" vanavedessä.


Lähteitä:

 _Otto Kaemmel_: Der Werdegang des deutschen Volkes.
 _O. Weise_: Die deutschen Volksstämme und Landschaften.
 _Chr. Raack_: Kulturgeschichte des deutschen Bauernhauses.
 _R. Mielke_: Das deutsche Dorf.
 _H. Hausrath_: Der deutsche Wald.
 _H.S. Rehm_: Deutsche Volksfeste und Volkssitten.



SAKSAN VALTAKUNTA.



SAKSANMAAN VALTIOLLINEN KARTTA.


Vaikka Saksa nykyään onkin yhtenäinen kansallinen valtakunta, niin
kuvastuu sen valtiollisessa kartassa yhä vieläkin selvään entinen
historiallinen hajanaisuus. Saksan valtakunta on yhä liittovaltakunta,
vaikka entistä paljon lujempi sekä perustuslakinsa, että johtavan
valtion suuren ylivoiman vuoksi. Sen muodostaa 26 eri valtiota,
joista kuitenkin suurin luku on aivan pieniä, vain valtiollisia
muinaisjäännöksiä. Suurempi kuin kaikki muut valtiot yhteensä on
Preussin kuningaskunta, jonka sekä alue että väkiluku on noin 60 pros.
koko valtakunnan alueesta ja väkiluvusta. Baijeri, joka on Preussin
jälkeen suurin, on alaltaan vain 14 pros. valtakunnan koko alueesta;
väkiluku 11 pros. koko väkiluvusta. Suuruudessa seuraavat viisi
valtiota käsittävät vain kukin 2 1/2-4 pros. valtakunnan alueesta, ja
kokonaista 17 on semmoista, joitten alue on 1 pros. pienempi.

_Saksan valtakunnan_ pinta-ala on yhteensä 540,745 neliökilometriä,
väkiluku (1905) 60,600,000.

Tästä alueesta kuuluu _Preussin kuningaskuntaan_ 348,658
neliökilometriä, asukasluvusta 37,300,000.

Saksan eri maitten pinta-alat ja väkiluvut näkyvät seuraavasta
luettelosta:

    Valtiot                  Pinta-ala   Väkiluku   Pääkaupunki
                                km2      1.12.I905

    Preussin kuningaskunta    348,658   37,278,820    Berlin
    Baijerin kuningask.        75,870    6,512,824    München
    Saksin kuningask.          14,993    4,502,350    Dresden
    Württembergin k.           19,514    2,300,330    Stuttgart
    Badin suurherttuakunta     15.081    2,009,320    Karlsruhe
    Hessin      "               7,68l    1,210,104    Darmstadt
    Mecklenburg-Schwerinin      13,127     624,881    Schwerin
          suurherttuakunta
    Saksi-Weimarin   "           3,6l7     387,892    Weimar
    Mecklenburg-Strelitzin       2,930     103,251    Strelitz
          suurherttuakunta
    Oldenburgin    "             6,427     438,195    Oldenburg
    Braunschweigin herttuakunta  3,672     485,655    Braunschweig
    Saksi-Meiningin     "        2,468     268,859    Meiningen
    Saksi-Altenburgin   "        1,324     206,500    Altenburg
    Saksi-Coburg-Gothan "        1,977     242,292    Gotha ja Coburg
    Anhaltin            "        2,299     328,007    Dessau
    Schwarzburg-Rudolstadtin       940      96,830    Rudolstadt
          ruhtinaskunta
    Schwarzburg-Sondershausin      862      85,177    Sondershaus
          ruhtinaskunta
    Waldeckin     "              1,121      59,135    Arolsen
    Vanh. Reussin "                317      70,590    Greiz
    Nuor. Reussin "                827     144,570    Gera
    Schaumburg-Lippen ruht.k.      340      44,992    Bückeburg
    Lippen ruhtinaskunta         1,215     145,610    Detmold
    Vapaakaupunki Lübeck           298     105,857    Lübeck
    Vapaakaupunki Bremen           256     263,426    Bremen
    Vapaakaupunki Hampuri          415     875.090    Hampuri
    Valtakunnanmaa Elsass-      14.513   1,814,626    Strassburg
                 Lothrinki
    Saksan valtakunta          540,743  60,605,183    Berlin

Saksan valtakunnan nykyisessä valtiojaossa ilmenee jotenkin selvästi
maan maantieteellinen pintamuodostus. Pohjois-Saksan alanko, joka on
maantieteellisesti yhtenäisin alue, käsittää suurimman valtionkin,
Preussin kuningaskunnan. Etelä-Saksan joki- ja vuorimaa on jakautunut
useiksi keskikokoisiksi valtioiksi, Keski-Saksan vuoristokynnyksellä
taas ovat säilyneet, maanmuodostuksen epätasaisuuden mukaisesti,
useimmat pienet valtiot. Niitä on varsinkin Thüringissä, jossa niitä
yhteisellä nimityksellä nimitetään _Thüringin pieniksi valloiksi_.

Johdamme lyhyesti muistoon, miten nykyiset valtioalueet ovat
kehittyneet.

_Preussin kuningaskunnan_ varsinainen kantamaa on v. 931 perustettu
_Nordmark_, nykyinen _Altmark_, joka on Elben mutkassa, Magdeburgista
pohjoiseen. Albrecht Karhu valtasi 12. vuosisadalla _Mittelmarkin_,
jossa Berlin on, sekä sen luoteispuolella olevan _Priegnitzin_ alueen
ja kutsui itseään Brandenburgin markkikreiviksi. Seuraavalla
vuosisadalla liitettiin tähän alueeseen _Ukermark_, Berlinistä
pohjoiseen, ja _Neumark_, Mittelmarkin itäpuolella. V. 1411, jolloin
Nürnbergin linnankreivi, Hohenzollerin Fredrik, sai nämä maat ja pian
korotettiin vaaliruhtinaaksi, kuului Brandenburgiin vasta noin 23,300
neliökilometriä maata. Aina seitsemännentoista vuosisadan alkuun oli
Brandenburgin kasvu vähäinen. Vasta Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeen
alkoi tämä alue, yhteensä tuskin 40,000 neliök., nopeammin kasvaa sekä
itää että länttä kohti. V. 1614 siihen perinnön kautta tulivat alisen
Rheinin varrelta Kleven herttuakunta ynnä Markin ja Ravensburgin
kreivikunnat, sekä koillisessa Preussin herttuakunta, Saksalaisen
ritarikunnan entinen maa. Suuri vaaliruhtinas sai Westfalin rauhassa
Taka-Pommerin slaavilaisen herttuakunnan ynnä Magdeburgin,
Halberstadtin, Mindenin ja Kamminin entiset hiippakunnat, hän vapautti
Preussin Puolan yliherruudesta ja rakensi näistä hajanaisista osista
valtion, joka jo käsitti 111,000 neliökilometriä maata ja ulottui
Itämereen saakka. Mutta tämän valtion alueet olivat vielä hajallaan,
Itä-Preussin ja Rheinin alueet päämaasta aivan erillään. V. 1701 tästä
valtakunnasta tuli Preussin kuningaskunta. V. 1720 siihen lisättiin
Etu-Pommerin itäinen osa ynnä Stettin ja Oderin suistamo. Seuraava
melkoisin lisäys oli Schlesian vallotus, sen jälkeen Puolan jaon kautta
anastetut alueet, vaikka osa näistä maista myöhemmin menetettiinkin
Venäjälle. Länsi-Preussi ja Posen jäivät pysyvästi valtakunnan osiksi.
Tämän lisäyksen kautta tulivat Preussin Pohjois-Saksassa olevat alueet
yhtenäiseen kappaleeseen. Wienin kongressissa, jossa Napoleonin
kukistumisen jälkeen Europan karttaa uudelleen muovailtiin, Preussi sai
Ruotsilta Uuden Etu-Pommerin, Saksin pohjoisen osan, Erfurtin, Mainzin
vaaliruhtinaskunnan maat Thüringissâ, ynnä koko joukon muita
hengellisiä ruhtinasalueita Rheinin rannoilta ja Westfalista. Siitä
syntyi valtakunnan länsiosasta yhtenäinen preussiläinen alue, joka
jaettiin kahdeksi maakunnaksi, _Rheinin maakunnaksi_ ja _Westfaliksi_.
Preussistä oli näin tullut suurvalta, jonka alue käsitti 275,000
neliökilometriä maata. Mutta läntinen pienempi osa oli vielä erillään
itäisestä suuremmasta. Maayhteys niitten välillä saatiin aikaan vasta
v. 1866, Itävaltaa ja sen saksalaisia liittolaisia vastaan käydyssä
sodassa, jossa Preussi anasti Slesvig-Holsteinin, Hannoverin, Hessin
vaaliruhtinaskunnan; Nassaun ja Mainin Frankfurtin, yhteensä 73,000
neliökilometriä maata. Preussi käsitti silloin yhdessä kappaleessa
lähes 350,000 neliôkilometriä Pohjois-Saksan alangolla ja
vuoristokynnyksen pohjoisella rinteellä. Ainoastaan hallitsijahuoneen
vanha sukumaa, schwaabilainen ruhtinaskunta _Hohenzollern_, on aivan
erillään, keskellä Württembergiâ. Mutta Preussin eri osain, varsinkin
idän ja lännen uskonnolliset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset olot
eroovat suuressa määrin toisistaan.

Hallinnon puolesta Preussi nykyään jakaantuu 12 maakuntaan, jotka vain
osaksi noudattavat historiallisia rajoja.

Muista Pohjois- ja Keski-Saksan valloista on vain _Saksi_ tärkeämpi.
Kauan aikaa oli se Preussin tasavoimainen kilpailija. Samoin kuin
Preussi kehittyi Nordmarkista Elben alijuoksulla, samoin Saksi
kehittyi _Mark Meissenistä_ Elben keskijuoksun varsille. Myöhemmin
siihen liitettiin Thüringin maakreivikunta, ynnä Saksin vanha
herttuakunta. 1423 se korotettiin vaaliruhtinaskunnaksi, mutta jaettiin
v. 1485. Läntinen osa, etupäässä Thüringin maat, hajaantui
perinnönjakojen kautta moneen pieneen valtioon. Itäinen osa, joka pysyi
vaaliruhtinaskuntana, sai v. 1635 _Lausitzin_ markkikreivikunnan, mutta
1815 sekä tämä alue että Saksin pohjoinen osa joutuivat Preussille.
Saksin kuningaskunta -- Napoleon antoi tämän arvonimen -- on tosin
nykyään pieni, mutta erinomaisen taajan asutuksensa vuoksi on sillä
aluettaan paljon suurempi merkitys.

_Baijerin kuningaskunnan_ kantamaa on Baijerien vanha, jo v. 912
perustettu heimoherttuakunta, joka käsitti Lechin ja Innin välisen
ylätasangon. Ajottaiset jaot eivät ole olleet pysyväisiä. V. 1777
Baijeri sai takaisin Rheinin Pfalzin, joka jo aikaisemmin oli sille
kuulunut, mutta 1806 sen täytyi luovuttaa siitä Rheinin oikealla
puolella oleva osa Badille. Korvaukseksi se sai koko frankkilaisen
Mainin maan ja Illerin ja Lechin välisen osan Schwaabia. Nykyinen
Baijeri on siis kahteen osaan jakautunut, varsinaiseen Baijeriin ja
Pfalziin, joka tosin on pieni alaltaan, mutta erinomaisen taajaan
asuttu. Baijerinkin eri osien kansalliset, yhteiskunnalliset ja
uskonnolliset olot ovat hyvinkin vaihtelevat.

_Württembergin kuningaskunta_ käsittää likimain Schwaabien vanhan
heimoherttuakunnan, vaikkei olekaan siitä välittömästi syntynyt. Vanha
heimoherttuakunta keskiajalla hajaantui moneksi maalliseksi ja
hengelliseksi ruhtinasalueeksi ja valtakunnankaupungiksi. Näitten
joukossa Württembergin kreivikunta, jonka sukulinna on lähellä
Cannstattia, voimistui muita tärkeämmäksi, anastaen vähitellen koko
Neckarin maan ja sen frankkilaisenkin osan. V. 1806 se sai Illerin
länsipuolella olevan osan Schwaabin ylänköä ja kuningaskunnan arvon.
Alueeltaan on Württemberg Saksia koko joukon suurempi, mutta sen
asukasluku on tuskin muuta kuin puolet Saksin asukasluvusta.

_Badin suurherttuakunta_ ei ole vanhain heimoherttuakuntain pohjalle
kehittynyt. Se on syntynyt markkikreivikunnasta, joka sijaitsi Rheinin
rannalla Badenin kaupungin ympärillä ja ajottaisten jakojen kautta
hajaantui vielä pienempiin osiin. Vähitellen siihen liitettiin muitakin
pienempiä alueita, mutta valtakunnan arvoiseksi se kasvoi vasta v.
1806, jolloin se sai Itävallan maat Rheinin oikealla rannalla
(_Breisgaun_), toisen puolen Pfalzista ja kappaleita Mainin Frankkien
maasta. Badin pohjoisosassa asuu frankkilainen, eteläosassa
allemanninen väestö.

_Hessin suurherttuakunnan_ kantamaa on Hessin vanha maakreivikunta,
joka v. 1247 erotettiin Thüringistä. V. 1479 se sai nykyisen
Darmstadtin seuduilla olevat maat. Vaihtelevien kohtaloitten kautta on
tämä alue sitten milloin lisääntynyt, milloin vähentynyt, mutta
valtiona se on pysynyt näihin saakka.

_Valtakunnanmaahan Elsass-Lothringiin_ kuuluu kaksi aivan erilaista
osaa. Elsass, joka käsittää Rheinin vasemmalla puolella olevan osan
Ylä-Rheinin laaksoa, oli aikanaan osa Schwaabien heimoherttuakunnasta.
Tämän hajottua Elsass hajosi useihin pieniin ruhtinasalueihin, jotka
Ranska anasti seitsemännellätoista vuosisadalla. Nykyinen Saksan
Lothring taas oli aikanaan osa Lothringin herttuakunnasta, toinen osa
siitä kuului Mainzin hiippakuntaan. Molemmat alueet Ranska vallotti. V.
1871 Saksa vihdoin voitti takaisin nämä molemmat maat ja yhdisti ne
valtakunnanmaaksi, jota hallitsee keisarin nimittämä maaherra.



Siirtomaat.


Saksan valtakunta myöhään valmistui, myöhään saattoi ruveta merillä
liikkumaan, vallottaakseen takaisin osansa merille siirtyneestä
maailmankaupasta, myöhään sen vuoksi saattoi ruveta itselleen
siirtomaitakin hankkimaan. Saksan ilmestyessä merille oli merentakaiset
maat jo enimmäkseen jaettu. Aivan osattomaksi ei kuitenkaan Saksakaan
jäänyt. Se ryhtyi hankkimaan siirtomaita sekä kauppansa, että
lisääntyvän siirtolaisuutensa tueksi.

Ylä-Guinean rannalla on Saksa vallannut kapeanlaisen, maan sisälle
ulottuvan palstan, _Togomaan_, joka on Englannin ja Ranskan vanhempien
siirtomaitten välissä. Tällä alueella ei kuitenkaan ole luonnollisia
kehitysmahdollisuuksia, koska takamaa on Ranskan oma.

Laajempi alaltaan on _Kamerun_, Guinealahden pohjukassa; sen rajat
ulottuvat kauemmaksi sisämaahan, aina Tshad-järvelle saakka, joten
Kamerunin kauppa voi kehittyä aina Sudanin sydämeen saakka.

_Saksan Lounais-Afrika_ käsittää suurimman osan Etelä-Afrikan läntistä
rannikkoa; pieni kulma siitä ulottuu itäänpäin aina Sambesijoelle
saakka. Tällä enimmäkseen aroja sisältävällä alueella -- jossa
suomalaiset lähetyssaarnaajat ovat kauan vaikuttaneet Ovambojen kesken
-- on osittaisesta karuudestaan ja kuivuudestaan huolimatta lauhkean
ilmastonsa vuoksi suurempia kehitysmahdollisuuksia kuin troopillisilla
mailla. Lounais-Afrikassa voi kehittyä laaja karjanhoito, ilmaston
puolesta siellä tulevat toimeen europpalaiset uudisasukkaat, ja jos
sieltä vielä löydetään kultaa ja muita metalleja, niin suuntautuu sinne
epäilemättä nopeaan saksalainen siirtolaisvirta, joka tähän saakka on
enimmäkseen kulkenut Yhdysvaltoihin.

_Saksan Itä-Afrika_ on troopillista maata, jossa europpalaisella
uudisasutuksella tuskin on menestymisen edellytyksiä. Rannikko on karua
ja kuivaa maata, suurien järvien seutu sitä vastoin taajaan asuttua ja
hyvin viljeltyä. Siellä sen vuoksi epäilemättä, kun hallinto on saatu
järjestetyksi käytännölliselle kannalle, kehittyy tuottava troopillinen
maanviljelys.

Tyynessä meressä on Saksa onnistunut hankkimaan itselleen montakin
saaristoa. Sille kuuluu osa _Uudesta Guineasta, Bismarckin saaristo_,
joka on Uuden Guinean koillispuolella, osa _Salomonin saarista,
Karolinit, Marianit, Palau-saaret ja Marschallin saaret_. V:sta 1899
kuuluu myös suurin osa _Samoa-saarista_ Saksalle. Tyvenen meren
saarilla on lauhkean ilmastonsa vuoksi mitä parhaat edellytykset
troopillisen maanviljelyksen kehittämiseksi.

Kiinassa on Saksa Tientsinissa ja Hankaussa hankkinut omaa maata
kauppasiirtokunnalleen ja Shantungin niemimaalla vuokrannut
_Kiautshoun_ lahden ja 600 neliökilometriä maata. Tästä alueesta se
vähitellen levittää kauppaansa varsinkin Shantungin niemimaan taajaan
asuttuihin sisäseutuihin.



Siirtolaisuus.


Saksan siirtolaisuus enimmäkseen suuntautuu Pohjois-Amerikaan, etenkin
Yhdysvaltoihin. Vuosikymmenenä 1894-1904 muutti Yhdysvaltoihin 280,000
siirtolaista, Kanadaan ja muuhun Amerikaan 11,500, Brasiliaan 7,700,
Afrikaan 5,600, Australiaan 1,600, Aasiaan 830. Pohjois-Amerikaan
pyrkii varsinkin eteläsaksalainen ja itäsaksalainen siirtolaisuus,
muihin maihin Luoteis-Saksa ja Hansa-kaupungit.

Melkoinen oli siirtyminen Venäjälle aikaisempina vuosikymmenmä.
Vuodesta 1857 vuoteen 1878 muutti Venäjälle kaikkiaan 685,000
saksalaista.

Aikaisempi saksalainen siirtolaisuus, sekä Venäjälle ja Unkariin, että
merentakaisiin maihin pyrkivä, lähti etupäässä Etelä-Saksasta, Badista,
Württembergistä ja Pfalzista; viime vuosikymmeninä on merentakainen
siirtolaisuus sitä vastoin lähtenyt varsinkin Itämeren saksalaiselta
rannikolta.

Tämä siirtolaisuus on vaikuttanut, että saksan kieli on maailmassa
laajalle levinnyt. Se olisi vielä paljon yleisempikin, elleivät
saksalaiset uusissa oloissa yleensä pian luopuisi kielestään.
Otaksutaan Yhdysvalloissa nykyään elävän 6 tai 7 miljonaa saksalaista,
Kanadassa 300,000, Etelä-Brasiliassa 250,000.

Vaikka merentakaisissa sivistysmaissa asuvat saksalaiset eivät voikaan
ajaa Saksan valtiollisia asioita, niin on niistä kuitenkin suuri apu
Saksan vaikutusvallan leviämiselle kaikkialla maailmassa.

Vuodesta 1821 on merentakaisiin maihin muuttanut kaikkiaan noin
seitsemän miljonaa saksalaista. Ainoastaan Suur-Britanniasta ja
Irlannista on siirtolaisuus ollut vielä suurempi, nimittäin 13 miljonaa
samalla ajalla. Irlanti on siirtolaisuuden kautta menettänyt suurimman
osan asukkaistaan, jota vastoin Saksan asukasluku siirtolaisuudesta
huolimattakin on lisääntynyt nopeammin kuin minkään muun Europan maan.
Väkiluvun suuruuteen nähden on Saksan siirtolaisuus vähäpätöinen.
Irlannissa on 100,000 asukkaasta vuosittain 12 tarttunut matkasauvaan;
Saksassa vastaava luku on ainoastaan 2 ja Saksan väkiluku yhä kasvaa
paljon nopeammin kuin Ranskan, vaikka Ranskan siirtolaisuus on
ainoastaan neljäskymmenes osa Saksan siirtolaisuudesta.

Ennen aikaan Saksan siirtolaisuus, ikäänkuin luonnollista kaltevuutta
seuraten, suuntautui itään. Sen kautta anastettiin saksalaisuudelle
koko Itä-Preussi. Nykyään sitä vastoin on Saksan rajamaitten väestö
siksi tihennyt, etteivät ne enää voi vastaanottaa sanottavaa
saksalaista siirtolaisuutta. Valtiollisistakin syistä olisi saksalainen
virtaus sekä Venäjälle että Itävalta-Unkarille nykyään epämieluinen --
ennen vanhaan Venäjä sitä kaikin tavoin edisti. Saksan sen vuoksi
täytyy pitää liikaväelleen tietä avoinna semmoisiin lauhkean vyöhykkeen
maihin, joitten väestö vielä on siksi harva, että niissä on
siirtolaisille sijaa. Uuden Seelannin väestö on 70 kertaa, Sa.
Catherinan maakunnan väestö Brasiliassa 30 kertaa harvempi kuin Saksan.
Saksan politika pitää alati silmällä, että tiet maan siirtolaisvirralle
pysyisivät avoinna.

Suuressa määrin levittää Saksan vaikutusvaltaa merentakaisissa maissa
sekin siirtolaisuus, johon maan oppineet säädyt osaa ottavat. Melkein
kaikkiin niihin nuoriin kultuurimaihin, jotka viime vuosisadalla ovat
pyrkineet ajan saavutuksien tasalle kohoomaan, on kutsuttu saksalaisia
tiedemiehiä laskemaan perustus korkeammalle opetukselle. Saksan
loistavalla menestyksellä käydyt sodat ovat vaikuttaneet, että Saksan
upseereita on kutsuttu kaikkiin maailman ääriin sotaväkeä opettamaan.
Saksalaiset upseerit ovat harjottaneet Turkin uuden armeijan, he ovat
olleet mukana Japanin sotalaitoksen järjestämisessä. Useimmissa
Etelä-Amerikan valloissa, varsinkin eteenpäin pyrkivässä Chilessä, ovat
he suorittaneet saman työn. Etelä-Amerikassa on sitä paitsi
tieteellinen elämä suureksi osaksi saksalaisten oppineitten perustama.



Uskonnot.


Uskontojen puolesta Saksanmaa on erinomaisen hajanaista. Pääuskonnot
ovat lutherilais-evankelinen ja roomankatolinen. Koko väestöstä on 63
pros. protestantteja, 36 pros. room. katolisia, 1 pros. juutalaisia.
Koko Pohjois-Saksa, puolalaisia osia ja länsipuoltaan lukuun ottamatta,
on jotenkin yhtenään evankelista oppia. Länsi-Saksa ja Etelä-Saksa sitä
vastoin ovat etupäässä katolilaisia. Mutta Etelä-Saksassakin on suurin
osa Württembergiä ja siihen idässä rajottuva osa Baijeria jotenkin
yhtenäistä evankelista aluetta. Rheinin varsilla on uskontunnustuksien
jako erinomaisen kirjava. Tämä uskonnollinen hajaannus perustuu
uskonpuhdistuksen taisteluaikoina noudatettuun periaatteeseen, että
kukin maa omisti uskonnon sen mukaan, mitä uskoa sen hallitsija
tunnusti. Sen kautta säilyivät varsinkin Rheinin rannoilla ja
Länsi-Saksassa katolilaisten kirkkoruhtinaitten hallitsemat maat
katolilaisina.

Juutalaisten luku on suurin Posenissa ynnä Ylä-Rheinin laaksossa,
Hessissä ja Frankissa. Viime aikoina juutalaisia on keräytynyt
varsinkin valtakunnan pääkaupunkiin, Berliniin, jossa juutalaisten luku
nousee sataantuhanteen. Kaikkiaan oli juutalaisten luku Saksassa v.
1900:n vaiheilla noin 600,000, siis 1 pros. koko väestöstä. Mutta
verraten paljon suurempi on juutalaisten vaikutus kaikilla elämän
aloilla, koska he hallitsevat paljon suurempaa suhdelukua valtakunnan
varallisuudesta, ja varallisuutensa ja yritteliäisyytensä nojalla
ovat voineet vallata verrattomasti suuremman sijan sekä tieteen
että käytännöllisen opin aloilla. Saksassakin on sen vuoksi
juutalaisvihollinen liike, vaikkei se olekaan yhtä kiivas kuin
naapurimaassa Itävalta-Unkarissa. Juutalaisia tukee voimakas
sosialidemokratinen puolue, jonka johtajista useat ovat olleet
juutalaisia.



Valtiomuoto ja hallinto.


Saksan valtakunta on perustuslain mukaan "valtioitten liitto", jonka
saksalaiset ruhtinaat ja vapaakaupungit ovat "ikuisiksi ajoiksi"
solmineet.

Liittoutuneitten valtioitten puolesta hoitaa valtakunnanvaltaa
liittoneuvosto, jonka esimiehen Preussin kruunu nimittää. Hallitsijan
arvonimi on "Saksalainen keisari", eikä Saksan keisari, koska
hän on vain ensimäinen ruhtinaitten kesken, _primus inter pares_.
Preussin kuninkaana keisarilla on oikeus eräissä asioissa
kieltää liittoneuvoston päätökset, ja 17 äänellään Preussi voi
liittoneuvostossa estää kaikki perustuslain muutokset. Liittoneuvoston
hyväksymät lakiehdotukset esitetään keisarin käskystä yhdistettyjen
hallitusten nimessä valtiopäiville. Keisari kutsuu kokoon, avaa ja
sulkee sekä liittoneuvoston että valtiopäivien istunnot. Valtiopäiväin
hajottaminen tapahtuu liittoneuvoston päätöksestä, keisarin
suostumuksella. Keisari on koko valtakunnanhallinnon päämies. Hän
nimittää valtakunnan-virkamiehet. Keisari edustaa valtakuntaa
kansainvälisissä asioissa, hän valtakunnan nimessä julistaa sodan,
solmii rauhan, tekee liittoja vieraitten valtain kanssa. Mutta sodan
julistamiseen hän tarvitsee liittohallituksen luvan, ellei vihollinen
maahan hyökkää; siinä tapauksessa hän omin valloin paikalla julistaa
sodan. Vieraitten valtain kanssa tehdyt sopimukset, jotka koskevat
valtakunnan lainsäätöä, ovat sekä liittoneuvoston että valtiopäivien
vahvistettavat.

Keisari on valtakunnan armeijan ja laivaston ylin päällikkö.
Valtakunnan armeija on yhteinen. Ainoastaan Baijerilla on oma
armeijansa, jonka päällikkö rauhan aikana on Baijerin kuningas. Sodan
aikana on keisari Baijerinkin armeijan ylipäällikkö. Sotalaivasto on
valtakunnan yhteinen ja keisari on sen ylin esimies.

Keisari valtakunnan nimessä hallitsee Elsass-Lothringia, (jolla
liittoneuvostossa on vaan neuvotteleva sija), sekä Saksan siirtomaita.

Yhteiseen valtakunnan-lainsäädäntöön kuuluvat m.m. seuraavat asiat:
koti- ja asuntoseikat (Baijeria lukuun ottamatta) ja valtakunnan
määräykset kansalaisoikeudesta, passilaitos, muukalaisten
poliisivalvonta, ammattilainsäädäntö ja vakuutuslaitos (lukuun
ottamatta kiinteimistövakuutusta Baijerissa) ynnä siirtolaisuus muihin
maihin, tulli- ja kauppalainsäädäntö ynnä valtakunnan hyväksi
kannettavat verot, mittain, rahain ja painojen määrääminen, ynnä
paperirahan liikkeeseen laskeminen, pankkilaitos, patentit, Saksan
meriliikkeen turvaaminen, ynnä Saksan konsuliedustus ulkomailla,
rautatielainsäädäntö (Baijeria lukuun ottamatta), ynnä
maanpuolustukseen tai yleiseen liikkeeseen tarvittavain maa- ja
vesiteitten rakentaminen, posti- ja sähkölennätinlaitos (Baijeria ja
Württembergiä lukuun ottamatta), koko sivililainsäädäntö,
rikoslainsäädäntö ja oikeudenkäyntiä koskeva lainsäädäntö, maasotaväki
ja laivasto, terveydenhoito, sanomalehtien ja yhdistyksien
valvominen. Kaikki semmoiset asiat, joita ei nimenomaan ole mainittu
valtakunnan-lainsäädäntöön kuuluviksi, kuuluvat eri valtioitten
sisälliseen lainsäädäntöpiiriin. Niinkuin luettelosta näkyy, on Baijeri
pidättänyt erikoisoikeutenaan useita semmoisia asioita, jotka ovat koko
muulle Saksalle yhteisiä valtakunnanasioita.

Valtakunnan lakiasäätävät mahdit ovat liittoneuvosto ja valtiopäivät.
Valtiopäivät valitaan yleisen äänioikeuden perustuksella. Keisarin
edustajana liittoneuvostossa on valtiokansleri, jonka keisari nimittää.
Kaikkien Saksan valtioitten kansalaiset ovat sinään myös valtakunnan
kansalaisia. Raha-asiain hoito on jotenkin monimutkainen. Valtakunta
omiin tarpeisiinsa kantaa veroja. Osan yhteisistä tuloista se on
velvollinen suorittamaan maavaltioille. Mutta näiden puolestaan tulee
suorittaa valtakunnan rahastoon yhteisiä menoja varten summia, jotka
tavallisesti ovat näitä jako-osuuksia paljon suuremmat. Maavaltiot siis
sisäisen lainsäädännön ja verotuksen kautta hankkivat osan niistä
menoista, joita valtakunnan hallinto vaatii.

Maavaltioissa on sisällinen lainsäädäntö ja hallinto eri tavoilla
järjestetty. Kaikilla on edustuskuntansa -- Elsass-Lothringillakin,
jonka eduskunnan päätöksiä valtiopäivät kuitenkin voivat kumota ja
säätää niiden sijaan uusia lakeja. Eri tavalla on hallinto, eri tavalla
kansanedustus järjestetty. Yleensä ne valtioissa ovat paljon
vanhoillisemmalla kannalla kuin valtakunnassa, jonka vuoksi
edistyneempien puolueitten voima esim. Preussin maapäivillä on paljon
pienempi kuin valtiopäivillä, ja Baijerissa katolisilla puolueilla on
lainsäätäjäkunnassa ehdoton enemmistö.



ASUTUKSEN KESKUSTAT.


Keskiajalla, jolloin Saksan kansan valtiollinen mahti oli suuri,
jolloin se maantieteellisen asemansa mukaisesti oli koko Keski-Europan
liikkeiden keskusta ja välitti kauppasuhteita ja kultuuria joka
puolella olevain naapurien kesken, kehittyi Saksassa, osasta vanhalla
roomalaisella pohjalla, melkoinen luku vilkkaita kauppakaupunkeja. Tämä
historiallinen pohja on yhä vielä ilmeinen suuressa osassa Saksan
kaupungeista. Mutta vanhain keskustain rinnalla on uusien kulkusuuntien
vaikutuksesta kehittynyt aivan uusiakin, ja Saksanmaalla sen vuoksi
tapaamme rinnan sekä vanhaa historiallista, että aivan uudenaikaisinta
kaupunkiasutusta.



Etelä-Saksan kaupungit.


Alppien eteismaan kaupungeista on muistorikkaimpia _Konstanz_. Se on
sillä kohdalla, jossa Rhein lähtee varsinaisesta Bodenjärvestä,
levitäkseen lyhyen virran kuljettuaan pienemmäksi Alajärveksi
(Untersee). Kaupunki on yksinään, ilman maaseutua, Sveitsin puolella
virtaa. Nykyään Konstanz on, samoin kuin Bodenjärven muutkin kaupungit,
tärkeä liikepaikka. Noin miljona matkustajaa kulkee vuodessa
Bodenjärven satamain välillä, ja suuren osan tästä liikkeestä saa juuri
vanha Konstanz (noin 20,000 a.). Konstanzissa pidettiin tuo kuulu
kirkonkokous, jossa Huss tuomittiin; yhä vielä on pystyssä vanha
tuomiokirkko, jossa kirkolliskokous enimmäkseen istui, se kun oli niin
lukuisa, ettei kaupungissa ollut muita rakennuksia, joihin niin suuri
joukko olisi mahtunut. Tuomiokirkossa vielä osotetaan matkailijalle
paikkaa, jossa muka Huss tuomittaessa seisoi. Kaupungin ulkopuolella
tämä uskonpuhdistuksen tienraivaaja poltettiin.

Konstanz kuuluu Badiin. Kun sieltä kuljemme itäänpäin Bodenjärven
ihanaa pohjoisrantaa, niin tulemme _Friedrichshafeniin_, joka on
Württembergin puolella. Matkustaja tuskin huomaa tulleensa toisen
valtakunnan alueelle, kun tullirajaa ei ole. Friedrichshafen, ihana
kaupunki kuninkaallisine linnoineen, köynnös- ja hedelmäpuistoineen, on
nykyään kuuluisin siitä, että kreivi Zeppelin on siellä ilmaretkensä
suorittanut. Kauas ei tarvitse kulkea siitä edelleen, ennenkuin ollaan
Lindaussa, hauskassa kaupungissa, joka on rakennettu Bodenjärven
saareen ja on vilkas liikepaikka. _Lindau_ on Baijerin puolella,
kapealla kaistaleella, joka Württembergin ja Itävallan välitse pistää
Bodenjärven rantaan.

Nämä rannat ovat leudoimpia seutuja, mitä on koko Saksassa, kaupunkien
välimaatkin ovat melkein yhtämittaista kylää, puutarhaa, viinimäkeä.
Mutta kun kuljemme pohjoista kohti sisämaahan, niin kohoomme piankin
karunpuoleisiin ylämaihin. Metsiä ja soita on laajalti, kyliä
harvemmassa. Mutta omavaraista, juurevaa maanviljelysväestöä asuu
näillä ylämailla, joihin uudenaikainen teollisuus soveliaitten
luonnonetujen puutteessa ei ole pystynyt. Mutta ennen on koko tämä
Alppien eteismaa ollut tärkeä liikeasemansa vuoksi. Sen kautta ovat
toiselta puolen kulkeneet liikkeet lännestä itään, toiselta puolen
pohjoisesta etelään, Alppien poikki Italiaan. Monta vanhaa kaupunkia
täällä sen vuoksi tapaamme, mutta enimmät näistä kaupungeista ovat
muinoin olleet nykyistään mahtavammat.


Augsburg.

Tämän ylänkömaan pääkaupunki oli ennen Augsburg, roomalaisten _Augusta
Vindelicorum_, josta nykyinen nimi on perintö. Augsburgissa yhtyivät ne
roomalaiset valtatiet, jotka Splügenin ja Brennerin solain välillä
kulkivat Alppien poikki. Asemansa puolesta oli kaupunki muutoinkin
sovelias sotilaspaikaksi, koska se on Lechin ja sen syrjäjoen Wertachin
yhtymäpaikassa, ja on rakennettu laajalle mäelle, joka hallitsee koko
ympärillä olevaa ylätasankoa.

Augsburg oli mahtavimmillaan keskiajalla. Silloin se Italian kaupan
välittäjänä rikastui niin, että se aikanaan vallitsi koko Europan
rahamarkkinoita. Siellä elpyi ensimäiseksi Saksan kelpo keskiaikainen
taidekin; augsburgilainen oli kuulu maalari Holbein. Olemme jo ennen
kertoneet Fugger- ja Welsersuvuista, jotka olivat keskiajan mahtavimmat
rahaylimykset, keisarien ja ruhtinaitten ystäviä. He olivat
augsburgilaisia. Eräästä Fuggerista kerrotaan, että hän tilasi
Italiasta itse kuulun Tiziano maalarin taloaan koristamaan. Mutta
Fuggerien palatsi olikin niin upeasti sisustettu, niin rikas uusista ja
vanhoista taideteoksista, etteivät ruhtinaittenkaan linnat sille
vertoja vetäneet. Esimerkkiä matkivat parhaan kykynsä mukaan Augsburgin
muut kunnon porvarit. Heillä oli siihen varoja. Kaupunki kohosi täyteen
upeita rakennuksia, maaseutu huvilinnoja. Kolmenkymmenen vuoden sodassa
tämä komeus suurimmaksi osaksi tuhoutui, kaupunki menetti puolet
asukkaistaan. Augsburg oli silloin muutamia vuosia myös Ruotsalaisten
ja Suomalaisten hallussa. Lähellä on Lechin kuulu taistelukenttä. Mutta
hävityksistä huolimatta on Augsburgissa kuitenkin säilynytkin paljon
rakennuksia entisiltä ajoilta. Muutamilla kaupunginosilla on yhä vielä
varsin keskiaikainen sävy. Useimmat ovat kuitenkin muuttuneet
aivan uudenaikaisiksi, sillä Augsburg on jälleen toimelias
teollisuuskaupunki, joka vuolaasta Lechistä saa melkoisen liikevoiman.

Kaupungin rakennuksista on vanhin tuomiokirkko, joka rakennettiin
ensimäisen vuosituhannen viime vuosina. Augsburg olikin ensimäisiä
paikkoja Saksassa, missä kristinusko pääsi juurtumaan. Ja
uskonpuhdistuksen aikana se taas oli ensimäisiä, joissa evankelinen
oppi sai jalansijaa, vaikka katolilaisuus myöhemmin väkipakolla
palautettiin Augsburgissa. Luther siellä laati Augsburgin
uskontunnustuksen, siellä puhdistetun uskon pykälät annettiin keisari
Kaarlo V:lle. Tuomiokirkko, joka on alkuaan rakennettu romanilaiseen
tyyliin, myöhemmin osaksi gootilaiseksi muutettu, sisältää paljon
arvokasta keskiajan taidetta, kuten Holbein vanhemman maalaamia
alttaritauluja ja Saksan kaikkein vanhimpia lasimaalauksia. Pari
muutakin vanhaa komeata kirkkoa kaupungissa on. Mutta kaikkein
merkillisimpiä sen vanhoista rakennuksista on raatihuone, jonka
"kultainen sali" on seitsemännentoista vuosisadan kauneimpia
rakennustaiteellisia muistomerkkejä. Raatihuoneen läheisyydessä on
11:llä vuosisadalla rakennettu "Perlachin torni", jonka vanhaa
taidokasta kellolaitosta nykyään enimmän ihmetellään. Joka vuosi
arkkienkeli Mikael nimipäivänään joka kellon lyönnillä keihäällään
lävistää jalkainsa juureen kyyristyneen saatanan. Säilynyt on myös
vielä Fuggerien komea vanha talo, ja se on yhä vielä, kautta
vuosisatain, saman suvun hallussa. Tätä perhettä muistuttaa vielä
kokonainen kaupunginosa, jonka kolme Fugger-veljestä v. 1519 rakennutti
köyhäin kaupunkilaisten tyyssijaksi; vielä tänä päivänä Augsburgin
köyhät perheet siellä saavat asumuksen muutaman markan vuotuista
vuokraa vastaan; taloja on yli puolen sataa, asumuksia kahta vertaa
enemmän. -- Augsburgin nykyinen väkiluku lähentelee pian 100,000:tta.
Keskiajalla se tuskin oli puoltakaan tästä määrästä, mutta kaupungin
kauppa oli nykyistään monta vertaa laajempi.

Augsburg säilytti vapaakaupunkioikeutensa viime vuosisadan alkuun
saakka. Silloin se lopullisesti liitettiin Baijeriin. Kaupunki on
kahden maakunnan rajalla. Lechin länsiranta, jolle kaupunkikin on
rakennettu, on Schwaabia, itäranta taas varsinaista Baijeria.

Muutaman tunnin matkan päässä itää kohti on Augsburgin entinen
kilpailija, München, joka nykyään sen joka suhteessa monin verroin
voittaa. Autioitten ja osaksi aivan viljelemättömäin nummien ja soitten
poikki kulkee tie itäänpäin, Isarin rannalle.


München.

Baijerin pääkaupunki on laajalla, hedelmättömällä ylätasangolla,
jotenkin koleassa ilmastossa, se kun on noin 520 metriä meren pintaa
korkeammalla. Talvi on ankaranlainen, kesä lämmin. Kustaa II Adolf
sanoi Münchenistä, että "se on kuin kultainen satula hevoskonin
selässä."

Jos nousemme Münchenin ulkopuolella olevalle kukkulalle, jossa Baijerin
kuparinen suojelusneitsyt kohoo "Kunniahallin" (_Ruhmeshallen_)
edustalla, niin avautuu sieltä kuitenkin niin viehättävä näköala, että
se melkein saa unohtamaan maaseutujen karuuden. Etelässä hohtavat
Alppien lumiset kukkulat taivaanrannan autereista, niiden edustalla
aaltoilevat matalampain esivuorien siintävät piirteet. Mäen
pohjoispuolella hohtavat rakennusaavikon keskeltä tornit, kirkot,
palatsit ja talojen välistä vihannat puistot ja lehtokujat. Kaupungin
läpi virtaa viheriävetinen, vuolas Isar, jonka rannalla, kaupungin
pohjoispuolella, on Münchenin laaja kansanpuisto. Semmoinen on päältä
nähden Baijerin suosittu pääkaupunki.

Münchenin perusti Henrik Leijona, joka v. 1150 tälle paikalle
rakensi sillan, rahapajan ja suolavaraston. Nimensä se sai vanhasta
luostarista (_Muniha_) ja siitä sen vaakunassakin on munkin kuva. Jo
kolmannellatoista vuosisadalla Baijerin herttuat valitsivat tälle
paikalle kasvaneen kaupungin pääkaupungikseen. Se sai ympärysmuurit ja
laajat kaupunkioikeudet. Vielä tänä päivänä ovat pystyssä vanhat
portit, jotka kaupungin aikaisempaa ahdasta piiriä merkitsevät. Mutta
kauan pysyi München siitä huolimatta varjossa kuuluisain naapurien,
etenkin Augsburgin ja Nürnbergin vuoksi. München oli keskiajalla ja sen
jälkeenkin ahtaasti rakennettu, kadut olivat väärät ja likaiset,
merkillisempiä rakennuksia oli vähän. Nykyisen loistavan ulkomuotonsa
se on saanut vasta 19:llä vuosisadalla. On Münchenillä kuitenkin vanha
raatihuoneensa ja myöhäisgootilainen "Jumalan äidin kirkko", jotka
vielä pitävät paikkansa uusien rakennuksien rinnalla. Kaupungin
varsinainen "sydän" on sen vanhassa osassa "Maarian tori", joka
kaikista uudenaikaisista rakennuksista huolimatta yhä vielä on
Saksanmaan hauskimpia vanhoja toreja. Sillä on yhä vielä keskiaikainen
sävynsä, joka vaikuttaa varsinkin myöhään illalla, kun suurkaupungin
vilkas elämä on jonkun verran asettunut. Neljä suurta liikeväylää
johtaa torilta kaupungin uudenaikaisiin osiin, jotka uusien leveäin
katujen, laajain torien erottamina piirittävät vanhaa kaupunkia. Näillä
valtakaduilla uudenaikainen liike-elämä on kerrassaan karkottanut
kaiken vanhanaikaisuuden. Mutta kun valtakaduilta poikkeaa
syrjäkaduille, niin joutuu jälleen menneiden aikojen muistoihin.
Vanhemmista rakennuksista on, paitsi äsken mainittua kirkkoa,
huomattavin laaja kuninkaallinen linna monine pihoineen,
muistopatsaineen, sivustarakennuksineen, kappeleineen, arvokkaine
taidekokoelmineen. Uusista rakennuksista taas ovat merkillisimmät
suurenmoinen, gootilaisen tyyliin rakennettu raatihuone, molemmat
oikeuspalatsit, teknillinen korkeakoulu, molemmat "Pinakotekit"
runsaine taidekokoelmineen ja valtaava pääasemahuone. Puolensa
niinikään pitävät muitten rakennusten joukossa kaupungin laajat ja
osasta taiteellisesti rakennetut olutpanimot. Kaupungin kaunein tori on
"Maximilianin tori"; se on kauniine puistikkoineen ja suurenmoisine
kaivoineen koko Saksan kauneimpia toreja.

München nykyisessä haahmossaan on, niinkuin lausuimme, melkein kokonaan
viime vuosisadan luoma. Sen on nopeasta kehityksestään kiittäminen
Baijerin kuninkaita, varsinkin Ludwig I:tä, joka siitä teki
Etelä-Saksan ja ehkä koko Saksankin ensimäisen taidekaupungin. Hän
rakennutti suuren osan kaupungin komeista julkisista rakennuksista ja
kiinnitti niitten koristamiseen parhaita taiteellisia voimia, keräsi
kokoelmat täyteen taideaarteita, ja siitä pitäen ovat taiteilijat
erinomaisesti viihtyneet tässä Isar-Atheenassa, joka maisemainsakin ja
Alppien läheisyyden vuoksi on omiaan taiteilijoita houkuttelemaan.
Ludwig I olikin kruununprinssinä luvannut tehdä Münchenistä semmoisen
kaupungin, ettei kukaan voisi "sanoa Saksaa tuntevansa, joka ei olisi
Müncheniä nähnyt."

München on Saksan ehkä ensimäinen matkailijakaupunki. Sinne kertyy sekä
saksalaisia, että ulkomaalaisia matkailijoita, sillä mikäpä toinen
kaupunki samassa määrässä yhdistäisi suurkaupungin nautinnot, taiteen
viehätykset ja suuripiirteisen luonnon? Kaupungin läheisyydessä, lyhyen
rautatiematkan päässä, ovat ensimäiset ihanat järvet Alppien
eteismaalla, rannat täynnään huviloita, terveyslaitoksia, ravintoloita,
majataloja. Muutamassa tunnissa on matkailija Alppien juurella, jopa
niiden keskellä.

Mutta Münchenin väestökin on sen luontoista, että siellä matkailija
viihtyy. Paremmin kuin missään muualla Saksassa on Baijerin rahvas
säilyttänyt juurevan kansanomaisuutensa ja herttaisen, vaikka
vanhoillisen mielialansa. Baijerin kaupunkien porvaristokin suureksi
osaksi yhä vielä elää poroporvarillisinta "vanhaa kulta-aikaa"; ei edes
Münchenissä ole vielä niin lukuisaa työväki-köyhälistöä, että se olisi
voinut muuttaa kaupungin hauskaa, pesiytynyttä elämänlaatua. Mutta
varsinainen tehdastyöväestökin elää täällä koko joukon paremmissa
oloissa kuin esim. Rheinin teollisuusalueissa. Arkina se juo samaa
oivallista olutta kuin rikkaimmatkin, ja pyhäpäivinä sitä sekä puvun
että ulkonaisen esiintymisensä puolesta on vaikea erottaa
parempiosaisista. Oluestaan München tosiaan on melkein laajemmalle
kuulu kuin taiteestaan. Sitä juovat ylhäiset ja alhaiset, nuoret ja
vanhat, ja oivallista se on ja vaikeata on semmoisenkaan, joka
parhaimmilla raittiusharrastuksilla kulkee, Baijerin pääkaupungissa
vastustaa oluthaarikan viettelyä. Se täyttää samalla ravintoaineen ja
nautintoaineen tehtäviä.

Maidon sijasta Saksassa yleensäkin, mutta varsinkin Baijerissa
nautitaan olutta. Mutta vaikka sitä Münchenissä väärinkäytetäänkin
ylenmääräiseen ahmailuun, niin on kuitenkin muistettava, ettei
Münchenin olut pääkaupungissa itsessään sisällä yhtä paljon alkoholia,
kuin muualle vietäväksi valmistettu olut. Alkoholia on vientiolueen
lisättävä, jotta se kestäisi matkan. Müncheniläinen itse juo koko
joukon lauhkeampaa ohramehua, ja pelättävää on, että Baijerin
pääkaupunki on viimeisiä, joka mielijuomansa uhraa raittiusaatteelle,
vaikkapa ylenmääräisen oluenjuonnin turmiolliset seuraukset
näkyisivätkin siellä paremmin kuin muualla.

Alppien juurella ei ole suuria teollisuuspaikkoja, ei liikekeskuksia,
mutta siellä on pienempiä kaupungeita, jotka ovat erinomaisen vilkkaan
matkailijaliikkeen keskustoja. Muita laajemmalti tunnettu on aivan
vähäinen _Oberammergau_ Kristuksen piinanäytelmien vuoksi, joita siellä
on esitetty joka kymmenes vuosi monta vuosisataa yhteen mittaan. Ne
vietetään muinoin raivonneen ruton muistoksi. Vanhuutensa vuoksi nämä
näytelmät, joissa kaupunkilaiset itse ovat näyttelijöinä ja toiset osat
periytyvät suvuissa polvesta polveen, herättävät suurta mielenkiintoa,
ja niihin tulvaa väkeä läheltä ja kaukaa. Viime aikoina niitä on
koetettu muovata yhä taiteellisemmiksi. Näytelmien tuottamat melkoiset
tulot jaetaan näyttelijäin ja kaupungin yleisten laitosten kesken. --
Suosittu paikka kansanomaisuutensa vuoksi on _Tölz_. Mutta ylämaan
kaikkein kaunein matkailijapaikka on _Berchtesgaden_ Baijerin
kaakkois-kolkassa, lähellä Salzachin jylhän kaunista laaksoa.


Tonavan rantueen kaupungit.

Münchenin erinomainen kehitys on suuressa määrin lamannut eteismaan
muitten vanhojen ja aikanaan mahtavien kaupunkien toimeentuloa. _Ulm_,
jonka kohdalla Iller purkaa Tonavaan vetensä, oli keskiajalla mahtava
kauppa- ja teollisuuskaupunki. Ulmin kukoistusaika oli 15:nnen
vuosisadan keskivaiheilla. Se oli vapaa valtakunnankaupunki, joka
monella tavalla itsenäisesti sekaantui asiain menoon. Nykyään kaupunki
kuuluu Württembergiin, mutta vastapäätä Tonavan toisella puolella on
_Uusi-Ulm_, joka on Baijeria. Ulm on nykyään Saksan lujimpia
linnotuksia. Se on muutoin vanhanaikainen ja epäsäännöllisesti
rakennettu kaupunki, jolla kuitenkin on melkoinen teollisuus
(yli 50,000 a.).

Ulmin gootilainen, 14:llä ja 15:llä vuosisadalla rakennettu
tuomiokirkko, on koko Saksanmaan kauneimpia. Torni, joka valmistui
vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla, on 161 metriä korkea, vielä 5
metriä korkeampi Kölnin tuomiokirkon torneja. 15:llä vuosisadalla
rakennetussa raatihuoneessa on paljon vanhoja taideteoksia ja
erinomaisen taidokas kellolaitos. Taidokkaat kellolaitokset olivat
Saksassa keskiajalla erinomaisessa suosiossa, ja jokainen varakkaampi
kaupunki koetti semmoisen hankkia jonkin julkisen rakennuksensa
kuuluksi.

Jos Ulmista kuljemme Tonavaa pitkin alaspäin, niin kohtaamme ensinnä
alavia, rämeisiä maita, kunnes Tonava _Kelheimin_ luona poikkee
Laaka-Juran sisään. Välillä on sen rannalla _Ingolstadtin_ kaupunki.
Siinä missä Alpeilta tulevista syrjäjoistaan jo melkoisesti paisunut
joki poistuu vuoristosta ja missä se suuntaansa muuttaen polveaa
kaakkoa kohti, on _Regensburgin_ kaupunki. Regensburg on Saksan
vanhimpia, ja keskiajalla Etelä-Saksan mahtavimpiakin kaupungeita. Se
oli asutuskeskustana jo siihen aikaan, kun näiden seutujen väestö vielä
oli keltiläinen. Nimikin on keltiläinen (Radasbona, josta kaupunki sai
latinalaisen nimensä Ratisbona). Roomalaisten aikana se oli tärkeä
linnotus. Marcus Aurelius sieltä kävi sotaa Böhmin Markomanneja
vastaan. Keskiajalla kaupunki oli saksalaisuuden etuvartija; sieltä
käsin laajensivat Saksalaiset uudisasutuksen ja vallotuksen kautta
aluettaan alaspäin Tonavaa pitkin. Silloin muun muassa rakennettiin
Tonavan poikki silta, joka oli keskiajan kuuluimpia rakennustöitä.
Regensburgista lähtivät Saksan keisarit ristiretkilleen Palestinaan.
Saksan valtiopäivät kokoontuivat siellä yhtämittaa vuodesta 1663
vuoteen 1806, jolloin Regensburg joutui Baijerin omaksi ja menetti
valtakunnankaupunki-oikeutensa. Regensburgillakin on jalo vanha
gootilainen tuomiokirkko. Se on yhä vielä tärkeä liikekeskusta, vaikka
nykyään muutoin vähänläntä kaupunki (noin 50,000 a.). Regensburg elää
pääasiallisesti Böhmerwaldin puutavarateollisuudella, vie alaspäin
Tonavaa pitkin rautaa ja teollisuustuotteita, tuo alamaista viljaa.

Tonavaa alaspäin kulkiessamme tapaamme Baijerin ja samalla Saksan
valtakunnan rajalla _Passaun_ erinomaisen kauniilla paikalla, siinä
missä Inn laskee Tonavaan. Tonavan laakso tekee matkustajaan hauskan
vaikutuksen vanhanaikaisen asutuksensa kautta. Tuskin missään muualla
Saksassa ovat sekä kaupungit että maaseutu säilyttäneet niin
entisaikaisen leiman, kuin Tonavan ja sen pohjoisten ja eteläisten
syrjäjokien rannoilla. Kukkulat ovat täynnään vanhoja, enimmäkseen jo
raunioiksi rauenneita linnoja. Väestö asuu yhä ikivanhoissa taloissaan,
kaupunkien kadut ovat kapeat, väärät, torit ahtaat, siellä täällä on
vielä säilynyt vanhoja keskiaikaisia kaupunginmuureja tornineen ja
porttineen. Uuden ajan teollinen elämä on suureksi osaksi uponnut
näihin vanhoihin muotoihin, mutta paremmin kuin muualla ovat täällä
myös säilyneet kansan varhaisemmat elinkeinomuodot. Vanhanaikainen
haahmo on varsinkin Nördlingenin kaupungilla, joka on kappaleen matkaa
Tonavasta pohjoiseen omituisessa, maan vajoomisen kautta syntyneessä
kehälaaksossa (Ried). Nördlingin luona Ruotsin ja Suomen armeija 30:n
vuoden sodassa kärsi verisen tappion. Sen aikuiset kaupunginmuurit
tornineen ja porttineen ovat vielä jäljellä.

Kun Tonavan laaksosta kuljemme pohjoista kohti, niin kohoomme jotenkin
jyrkkiä rinteitä Laaka-Juraan, jonka kuivilla, vedettömillä ylängöillä
asutus on päässyt entistä parempiin oloihin, kun viime vuoden
jälkipuoliskolla yleisillä varoilla rakennetut suurenmoiset
vedennostolaitokset valmistuivat. Ennen oli Laaka-Juran kylissä
vedenpuute ainaisena haittana, vesi oli tuotava kaukaa vuoriston
juurelta. Harvaa on täällä ylängöllä kuitenkin yhä vieläkin asutus.
Sitä taajempaa on se vuoriston pohjoisilla liepeillä, jossa kaikilla
kukkuloilla on vanhoja linnoja, joka laaksossa taajaan ahdettuja kyliä.
Siellä ovat Württembergin viehättävimmät seudut. Maa on jaettu aivan
pieniin palstoihin, tuottavaisuus mitä korkeimmalle kehitetty.
Kaikkialla vallitsee myös vireä teollinen elämä. Mutta se ei ole täällä
noennut hauskoja, lehtoisia kaupungeita, niinkuin Saksan varsinaisissa
teollisuusalueissa, se on vain niitä nuorentanut; ne ovat pitäneet
kotoisen, idyllisen haahmonsa ja elämänsä.


Neckarin laakso.

Albin juurella on _Reutlingen_ tärkeä kutomakeskusta, _Tübingen_ vanha
yliopistokaupunki; _Gmündillä_ on vireä jalokiviteollisuus. Siinä,
missä Neckar loittonee vuoriston liepeiltä, ovat _Esslingen ja
Cannstatt_, molemmatkin vireitä kaupungeita. Canstattiin lämpöisessä,
herttaisessa laaksossa oli jo roomalais-ajalla kaupunki. Siihen päättyi
ennen Neckarin laivaliike. Nykyään Cannstatt on vain ikäänkuin
Württembergin pääkaupungin, Stuttgartin esikaupunki. _Stuttgart_ on
omassa suljetussa syrjälaaksossaan, hieman sivussa yleisistä
liikeväylistä, mitä viehättävimmässä maisemassa, kauniisti rakennettu,
vireä ja valistunut kaupunki laajain viinimäkien keskellä. Stuttgart
oli jo siksi kaukana Tonavan laakson tärkeistä kaupungeista, että se
saattoi kehittyä melkoiseksi keskustaksi omassa hedelmällisessä
ympäristössään. Tuskin olisi Stuttgart kuitenkaan päässyt kehittymään
nykyiseen loistoonsa, elleivät Württembergin hallitsijat olisi sitä
valinneet pääkaupungikseen. Nykyään siinä asuu lähes 26,000 asukasta.
Stuttgart on Etelä-Saksan kirjakaupan keskus. Joka vuosi siellä
pidetään suuret eteläsaksalaiset kirjakauppa messut. Ainoastaan Leipzig
voittaa Stuttgartin kirjakaupan. Württembergin pääkaupunki on
uudenaikaisesti ja uljaasti rakennettu ja viihdykkäimpiä Saksanmaan
uusista kaupungeista. Se ei ole olutmaan kaupunki, kuten München, vaan
suuren viinialueen keskusta. Siitä väestön luonnekin on leikillisempi,
lyyrillisempi kuin Baijerin juurevan rahvaan.

Alempana on Neckarin rannalla _Heilbronn_ tärkeiden liikereittien
keskusta ja yhä vieläkin vilkas kauppakaupunki. Kaupungin keskusta on
vielä aivan vanhanaikainen, laidat sitä vastoin uudenaikaiset
ja kauniisti rakennetut. Heilbronn oli keskiajalla tärkeä
valtakunnankaupunki, joka usein ratkaisevasti puuttui näitten maitten
vaiheisiin.

Neckarin laakson itäpuolella ovat Frankin osasta hyvinkin karut,
harvaan asutut ylängöt. Mainiin laskevain latvavesien varrella tapaamme
kaupungin, joka on Saksanmaan muistorikkaimpia. Regnitzin laaksossa,
jonka kautta lyhyin kauppatie kävi Etelä-Saksasta Pohjois-Saksaan,
kehittyi kauppakaupunki, joka aikanaan oli Saksanmaan mahtavin. Se oli
Nürnberg.


Nürnberg.

Nürnbergin vanhat kaupunginmuurit mahtavine tornineen ja porttineen,
vanhoine vesottuneine vallinhautoineen, olivat pystyssä vielä viime
vuosisadan keskivaiheilla; vasta v. 1866 niitä aljettiin murtaa,
vallihautoja täyttää, koska pahoin rappeutunut vanha kaupunki silloin
alkoi nopeasti kasvaa. Mutta on näitä vanhoja varustuksia säilynytkin,
kuusi vanhaa porttia on vielä pystyssä, ja näitten lisäksi kymmeniä
vanhoja julkisia rakennuksia, vieläpä keskiaikaisen kaupungin koko
ulkonainen haahmokin, koska uusiakin rakennuksia on koetettu pysyttää
vanhassa rakennusmallissa, mikäli se on ollut mahdollista. Vanhoja
rakennusmuistoja on Nürnbergissä enemmän kuin missään muussa Saksan
kaupungissa. "Kun vieras sinne saapuu, varsinkin pohjoisesta tullen,
niin hän asemahuoneen laajan nykyaikaisen lasiholvin alta ulos
astuessaan hämmästyksekseen huomaa edessään leveän keskiaikaisen
vallinhaudan ja korkean torniniekan kaupunginmuurin. Ja kun hän
jykevän, monisakaraisen porttitornin alatse astuu kaupunkiin, niin
hänet melkein valtaa sama tunne, kuin poikana tullessaan isoisän
vanhanaikaiseen kotiin." Talojen pystyt päädyt, seinäpesäkkeet,
lukemattomat tornit, mutkailevat kadut, sillat ja portaat,
kaivot ja kuvapatsaat, ne tuntuvat hänestä oudoksestaan melkein
lapsuudenaikaiselta unelta. Joka puolella puhuvat kaupungin piirteet
entisajan omituisesta, monimuotoisesta, värikkäästä elämästä.
Tuntikausia voi vieras vaeltaa Nürnbergin katuja ja ihailla muotojen
vaihtelevaisuutta, rakennusten syrjäviivoja ja rintamia, pilareita,
koristeltuja akkunoita, portteja, korutakeita ja taidokkaita
puuleikkauksia, vanhaa kivityötä, maalarityötä, Pyhän neitsyeen kuvia
y.m. Jokainen talo on itsenäinen, eikä ainoastaan muotonsa, vaan usein
myös epäsäännöllisen asentonsa kautta naapuritaloihin verraten.
Numeroiden asemesta taloissa vielä on keskiaikaiset talonmerkkinsä,
millä punainen hevonen, millä makaileva sonni, millä takajaloillaan
seisova oinas. Tämän keskiaikaisen kaupungin sisällä hyörii vilkas
uudenaikainen elämä rautateineen ja raitioteineen, automobilineen, ja
tuo alussa tekee omituisen oudon vaikutuksen, kunnes vieras siihen
tottuu ja sitä suuremmalla mielenkiinnolla alkaa ympäristöänsä tutkia.
Kaikkialla näkee Nürnbergissä vielä keskiajan eteväin taiteilijain
teoksia, kuuluisain maalarien, kuvanveistäjäin, rakennusmestarien,
puunleikkaajain, seppäin käsialaa. Kuuluimpain mestarien asuintalotkin
vielä ovat melkein ennallaan ja heidän nimensä elävät paikoissa.

Nürnbergin asukkaat ovat kohteliasta, älykästä, ystävällistä rahvasta.
Hepä ovatkin Frankkien vilkasluontoista heimoa. Pitkäin rappioaikain
jälkeen pääsi kaupunki viime vuosisadalla uuteen vauhtiin, entinen
toimeliaisuus, kekseliäisyys, teollinen taito ovat elpyneet, laaja
metsä tehtaanpiippuja on kohonnut vanhanaikaisen kaupungin ympärille,
mutta siitä huolimatta Nürnberg sitkeästi säilyttää historiallista
rakennusmalliaan ja vaalii muinaismuistojaan.

Nürnbergin vanhin osa lienee syntynyt 11:llä vuosisadalla Konrad II:n
perustaman linnan ympärille. Ympäristön karuudesta huolimatta kaupunki
jo aikaisin ryhtyi kaikenlaista teollisuutta ja kauppaa harjottamaan.
Se nopeaan vaurastui ja alkoi tuota pikaa rakentaa komeita kirkkoja,
niinkuin keskiajan kaupunkien oli tapana. Kolmannentoista vuosisadan
keskivaiheilla valmistui Sebalduksen, kaupungin suojeluspyhimyksen
kirkko, joka yhä vielä on pystyssä, täynnään historiallisia muistoja ja
arvokkaita entisajan taide-esineitä. Vähän myöhemmin aljettiin rakentaa
Laurin kirkkoa. Hallitsijain suosioon Nürnberg jo aikaiseen pääsi ja
sai niiltä toisen vapaakirjan toisensa jälkeen. Viidennentoista
vuosisadan alussa Nürnbergillä oli Frankin pengermaassa yhtä vallitseva
asema, kuin Kölnillä Rheinin rannoilla. Venetsiasta sinne kulki
Itämaitten kauppatavaroita, Puola ja Unkari saapuivat sinne ostamaan
Saksan teollisuuden tuotteita. Kaupunkia hallittiin tasavallan
tavoin, mutta valta oli muutamain harvain ylimyssukujen käsissä.
Rakennusmuistomerkki toisensa jälkeen kohosi kaupunkiin, entisiä
rakennuksia yhä kehitettiin ja koristettiin. Kuvanveisto, maalaus,
kuvapainotaiteet kehittyivät korkeammalle kuin missään muualla
Saksassa.

Nürnbergiin kokoontui tiedemiehiäkin monelta taholta, sillä he eivät
missään muualla olleet niin vilkkaassa yhteydessä muun maailman kanssa,
kuin laajalti asioivassa Nürnbergissä. Niinpä kuuluisa tähtitieteilijä
Müller (Regiomontanus) asettui Nürnbergiin, koska hän sieltä käsin
saattoi parhaiten ylläpitää yhteyttä Europan muitten tiedemiesten
kanssa ja käsityöläisten etevän taidon kautta sai parhaiten koneensa
valmistetuksi. Martin Behaim siellä laati ensimäisen pallokarttansa.
Tämän etevän maantieteilijän ja tutkimusretkeilijän synnyintalo on yhä
vielä pystyssä. Nürnbergissä Henlein valmisti ensimäisen taskukellon,
"Nürnbergin munan", siellä keksittiin monta parannusta ampuma-aseihin,
messingin valaminen, rautalangan vetäminen, vieläpä klarinettikin. Jo
v. 1470 Nürnbergissä oli kirjapainokin, josta tuli maailman ensimäisiä.

Nämä vanhat muistot elävät vielä nykyisessä Nürnbergissä. Pyhän
Sebalduksen kirkossa seisoo yhä Pietari Vischerin valama Sebalduksen
hautapatsas, joka on Saksan vanhan kuvanveistotaiteen mestariteoksia.
Vischer, jonka taidevalimo oli saavuttanut laajan maineen, valmisti sen
viiden poikansa avulla. Veistoksista ovat huomattavimmat kaksitoista
apostolia. Samassa kirkossa on monen muunkin kuuluisan Nürnbergin
taiteilijan käsialaa, kuten Adam Kraftin ja Veit Stossin. Kuorin
akkunat ovat Hirschvogelin, Saksan etevimmän vanhan lasimaalausmestarin
sommittelemat. -- Pyhän Laurin kirkko taas, gootilaiseen tyyliin
rakennettu, on Saksanmaan jaloimpia muistomerkkejä. Kuori ja tornien
välinen akkunaruusu varsinkin ovat kuulut. Lasimaalaukset ovat parhaita
mitä on olemassa. Jalo rakennus on niinikään "Jumalan äidin kirkko"
torin varressa, edessään Vischerin valmistama kuulu "Kaunis kaivo".
Kirkko on sekä ulkoa että sisältä myöhemmin korjattu, palautettu
keskiaikaisten maalausten alkuperäinen väriloisto. "Kaunis kaivo" on
lähes parinkymmenen metrin korkuinen, gootilaiseen tyyliin rakennettu
ja koristettu lukuisilla kuvanveistoksilla; siinä ovat Saksanmaan
seitsemän vaaliruhtinasta, kristikunnan, juutalaisuuden ja pakanuuden
tärkeimmät sankarit, ynnä Mooses ja profeetat. Vesi valuu kahden hanhen
suusta, joita mies kainalossaan kantaa.

Nürnbergissä asui ja vaikutti Albrecht Dürer, nerokkain Saksan
vanhoista taiteilijoista. Pystyssä on yhä vielä se talo, jossa hän asui
ja maalasi. Museoissa on hänen oivallisia taulujaan, piirustuksiaan ja
kaiverruksiaan, vaikka suurin osa onkin maailmalle hajaantunut. Laurin
kirkossa on hänen "Kristuksen syntymää" esittävä maalauksensa.
Nürnbergin vanhalla hautausmaalla on hänen hautansa ja monen muun
kuulun ja aikanaan mahtavan kaupunkilaisen hauta. Siellä lepäävät
mestarilaulaja ja ajattelija Hans Sachs ja puukuvain vuolija Veit
Stoss, muita mainitsematta.

Mutta Nürnberg ei ole vain muistojen kaupunki, se yhä elää. Se elää
kaksinaista elämää, menneisyyden ja nykyisyyden elämää. Kaupungissa on
katuja, joilla kulkija lämpöisenä kesäpäivänä, auringon sinisenä
helottaessa, luulisi olevansa vanhassa Italiassa. Hän näkee samanlaisia
pilarikäytäväin ympäröimiä pihoja, leveitä kiviportaita, hiljaisia
saleja, kauppahuoneita, joitten pimeistä ovista, ristikkoikkunoista,
mahtavista kellariholveista kostean ilman keralla henkii väkevän
viinin, oliviöljyn, etelämaan hedelmäin tuoksut. Toiset sisäkaupungin
vääristä ja ahtaista kaduista kankurineen ja läiskyvine ruoskineen taas
paremmin johtavat muistoon Nürnbergin vapaakaupunkiaikoja. Melkein joka
talolla on historiansa. Vielä on pystyssä Viatiksen, vielä Pellerin
talo, joka oli niin komea, että kaupunki kauan odotti, ennenkuin se
piti itseään kyllin rikkaana, voidakseen sen lunastaa. Muitten vanhain
käsityöläistalojen rinnalla pitää yhä vielä suutari Hans Sachsinkin
talo puoliaan. Ja Pietari Vischerin talossa työskentelee vielä tänä
päivänä "jöljuutari". Eivätkä ainoastaan elottomat muistomerkit ole
säilyneet, Nürnbergissä yhä vielä elävät kuuluisimmat niistä suvuista,
joilla on sen historiassa sijansa. Kaikki siellä juurtuu
mainehikkaaseen ja mahtavaan menneisyyteen.

Kolmenkymmenen vuoden sota ja monet myöhemmät sodat mursivat Nürnbergin
mahtavuuden, saivat sen niin suuresti velkaantumaan, että se jo rahan
puutteessa rupesi myymään vanhoja taideteoksiaan. Niinpä on Pietarhovin
puutarhassa sieltä ostettu taiteellinen kaivo, jonka jäljennökseen
nykyinen Nürnberg saa tyytyä. Kun kaupunki v. 1806 yhdistettiin
Baijeriin, niin oli se siihen määrään rappeutunut, että asukaslukukin
oli vähentynyt vain 27,000 henkeen, velkakuorma sitävastoin kohonnut 10
miljonaan guldeniin. Mutta uusissa oloissa kaupunki alkoi nopeaan
vaurastua, vanha yritteliäisyys virkosi. Ensimäinen veturi, mitä
Saksassa on milloinkaan kulkenut, juoksi v. 1835 Nürnbergistä
naapurikaupunkiin Fürthiin. Muitten teollisuuksien ohella on Nürnberg
uskollisesti kohottanut uudelleen kunniaan vanhojakin. Siellä on
valimoita, joissa useat Saksan etevimmistä kuvapatsaista on valettu,
siellä on Faberin lyijykynätehdas, jonka etevät tuotteet ilahduttaisivat
itse Albrecht Düreriäkin. Korkealle kehittynyt on niinikään rauta- ja
koneteollisuus, ynnä kaikenlainen sähköteollisuus. Kaupungin
olutpanimot vetävät vertoja Münchenin parhaille. Mutta kaupunkipa onkin
parhaassa humalamaassa ja humalakaupan keskustoja.

Nürnbergin muista nähtävyyksistä on mainittava "Germanilainen museo",
jonka hajanainen, moniosainen rakennustapa on Helsingin kansallismuseon
kohtaloihin ratkaisevasti vaikuttanut. Museoon kuuluu melkoinen ryhmä
rakennuksia, kaikkiaan 80 kokoelmahuonetta, joihin on Saksan kaikista
ääristä kerätty valtakunnan kulturihistoriaa valaisevia esineitä.
Muistorikas on vanha kuninkaallinen linna kalliollaan, kaupungin
korkeimmalla paikalla. Kolmisenkymmentä keisaria on aikanaan loistavine
seurueineen ajanut tähän linnaan. Linnan pihassa on vielä ikivanha
lehmus, joka jo Albrecht Dürerin aikana oli vanha. Nürnberg ei tosin
Dürerin aikana ollut varsin suuri kaupunki nykyaikaisella mitalla
mitattuna. Siinä eli ehkä enintäin 30,000 asukasta (nykyään noin
300,000 a.). Mutta se oli loistavin esimerkki ilman ruhtinasten
suosiota, ilman piispain holhousta, omain kansalaisten kunnon kautta
kehittyneestä yhteiskunnasta, joka henkisen elämänsä vilkkauden,
valistuneen käsityksensä, taiteellisen luomiskykynsä ja teollisen
kekseliäisyytensä puolesta saattoi kestää vertauksen vaikka minkä muun
kaupungin kanssa silloisessa sivistysmaailmassa.


Mainin laakso.

Kun Nürnbergistä vähäisen Regnitzin vartta kuljemme Mainin laaksoon,
niin tulemme mainion olutkaupungin _Erlangenin_ ohi karulta ylämaalta
erinomaisen hedelmälliseen, lauhkeaan laaksoon, jossa _Bamberg_ on
ensimäinen suurempi kaupunki. Tämä kunnianarvoinen vanha piispakaupunki
tuomiokirkkoineen on vielä jonkun matkan päässä Mainista, laajain
humalatarhain piirittämänä, "maalaisin" kaikista Saksanmaan
keskikokoisista kaupungeista. Ylempänä on Mainin lähteillä _Bayreuth_,
tunnettu ulkomailla varsinkin R. Wagnerin oopperain esityksestä --
säveltäjä asui siellä ja on sinne huvilaansa "Wahnfriediin"
haudattunakin. Alempana on rannalla Mainin varrella _Schweinfurt_,
tunnettu väriteollisuudestaan, vielä sitäkin alempana kauniissa
ympäristössä, viinimäkien piirittämänä vanha piispankaupunki _Würzburg_
(80,000 a.), jonka kautta kulkee Schwaabin liike Thüringiin.

Würzburgin kauppa olisi vilkkaampikin, ellei Main erinomaisen pitkäin
mutkainsa vuoksi olisi epäedullinen jokiliikkeelle, vaikka sen juoksu
muutoin onkin tasainen. Siitä syystä ei kanavakaan, joka Bambergin ja
Nürnbergin kautta, lähes 90 sulkuporttia käyttäen, kulkee Mainista
Tonavaan, ole voinut kehittää suurta liikettä. Baijerin hallitus aikoi
kuitenkin kanavan uusia, ehkä oikoa Mainin mutkia ja silloin siitä
tulee mitä tärkein laivareitti, joka Europan manteren poikki yhdistää
toisiinsa Pohjanmeren ja Mustanmeren.


Ylä-Rheinin laakso.

Vuoret, jotka kahden puolen reunustavat Ylä-Rheinin laaksoa, eivät
sisällä arvokkaita mannun aarteita, mutta Saksan kauneimmat metsät
kasvavat niitten rinteillä. Laajain metsästysmaitten keskelle syntyi
keskiajalla luostareita, joista käsin viljelys vähitellen tunkeutui
metsäin sisään. Uudisasukkaiden elinkeinona oli vaivalloinen, huonosti
kannattava maanviljelys ja metsänhakkuu. Vuoriston latvajokia pitkin
mahtavat vanhat rungot laskettiin alas valtajokiin. Vasta 18:lla
vuosisadalla kehittyi Schwarzwaldissa väestön yhä lisääntyessä
monenlaista teollisuutta, joka varsinkin 19:lla vuosisadalla oli
vilkkaimmillaan. Schwarzwaldin pohjoispäässä on _Pforzheim_
jalokivi- ja kultasepänliikkeen keskusta, kaupungista nämä teollisuudet
ovat levinneet läheisiin maalaiskyliinkin. Keski-Schwarzwaldissa
kukoistaa _Furtwangenin_ luona kuulu kelloseppäteollisuus. Korkeammalla
vuoristossa, Feldbergin ympäristössä, harjotetaan kylissä
harjateollisuutta. Wutachin ja Wiesen etelää kohti aukeneviin
laaksoihin on kutomateollisuus, etenkin puuvillaa kutominen
tunkeutunut. Mutta kaikki nämä teollisuuskeskustat ovat vain aukioita
laajoissa metsäalueissa. Metsän raikas hengähdys ulottuu aina Rheinin
laakson taajaan asuttujen viljelysseutujen reunaan, jossa
hedelmällisillä, lössmullan peittämillä mäkilöillä viinitarhat,
hedelmäpuistot, tupakkavainiot piirittävät teollisuuden elähyttämiä
kyliä. Tämän vuoriston välillä, jossa asutus on erittäin taaja ja maa
pieniin palstoihin jaettu, ja Rheinin välillä on kosteata niittymaata,
joka siellä täällä helposti suottuisi, elleivät asukkaat väsymättömänä
uutteruudella sitä estäisi ja pitäisi maata kasvukunnossa. Mutta
näitten niittymaitten ja Rheinin välillä on leveähkö vyöhyke
soramaitakin, joilla on melkoisia metsiä. Samanlainen on laakson
muodostus valtajoen länsipuolella. Vuolaana, melkoisesti laskien, Rhein
rientää tämän lakeuden kautta pohjoista kohti. Suurien perkkaustöitten
kautta on se uomaansa vihdoinkin sidottu, mutta laivaliike yhä vielä
kulkee mieluummin kanavia, jotka sen rantoja seurailevat.

Ylä-Rheinin laakso on Saksanmaan viljelyksen vanhin seutu. Roomalaiset
saapuivat sinne ensiksi "Burgundin portin" kautta, joka erottaa Vogesit
Poimu-Jurasta. Portin edustalle syntyi _Colonia Raurica_, Baselin
ensimäinen edeltäjä. Kun sitten Rheinistä tuli Rooman valtakunnan raja,
niin syntyi sen vasemmalle rannalle lukuisia sotilasleirejä ja näitten
ympärille kaupungeita. Tärkein niistä oli _Mogontiacum_, nykyinen
_Mainz_, vastapäätä Mainin suistamoa. Illin suuhun taas syntyi
_Argentoratum_, josta myöhemmin kehittyi _Strassburg_. Nämä kaupungit
pysyivät kauan Ylä-Rheinin laakson tärkeimpinä. Vasta sitten kun Basel
erosi ja liittyi Sveitsiin, syntyi Elsassiin _Mülhausen_, joka nykyään
on maakunnan tärkein teollisuuskaupunki. Rheinin oikealla rannalla
kaupungit sitävastoin syntyivät kauemmaksi joesta, vuoriston juurelle,
jossa niitä, Roomalaisten anastettua tämänkin rannan, yhdisti kuulu
Vuoritie. Vuoriston ja alangon rajalle syntyi etelässä _Freiburg_
(Breisgaun Freiburg, maakunnan nimen mukaan, erotukseksi Saksin
Freiburgista), _Heidelberg_ Neckarin rannalle ja Mainin rannalle
_Mainin Frankfurt_. Nämä mainitut ja monet muut vanhat keskustat
Rheinin rannalla olivat keskiajalla tärkeitä kaupungeita, mutta uuden
ajan alkupuolella koko tämä ihana laakso joutui kamalan kohtalon
alaiseksi, kun Ludwig XIV sen vallotti, järjestelmällisesti hävitti
kaupungit ja asutukset ja yhdisti laakson länsipuoliskon Ranskaan. Kun
Elsass viime vuosisadan jälkipuoliskolla uudelleen liitettiin Saksaan,
niin sille alkoi uusi kehityksen aika.

Ruhtinaitten mielijohteista ovat Badin pääkaupunki _Karlsruhe_ ja
Hessin pääkaupunki _Darmstadt_ syntyneet hedelmättömiin ympäristöihin,
joilla ei ole edes liikkeen edellytyksiä. Viime vuosisadan kuluessa on
Ylä-Rheinin laaksoon kasvanut monta uuttakin tärkeätä keskustaa, kuten
Rheinin Pfalziin _Mannheimin_ ja _Ludwigshafenin_ oivallisesti
menestyvät satamakaupungit ja Taunuksen rinteille _Wiesbadenin_ vilkas
kylpypaikka.

_Mülhausen_ (100,000 a.) on Rheiniä ja Rhônea yhdistävän kanavan
varrella, jonka Ranskalaiset aikanaan rakensivat. Mülhausen on koko
Keski-Europan tärkein puuvillakutomakeskusta. Badin puolella oleva
_Freiburg_ on ihanassa ympäristössään vuoriston liepeellä kehittynyt
erittäin vilkkaaksi kaupungiksi. Freiburgin yliopisto on Saksan
parhaita. Elsassin puolella on sitä vastoin vanha _Colmar_ jäänyt
takapajulle.

Ylä-Rheinin laakson luonnollinen keskusta on vanha _Strassburg_,
maineessa varsinkin tuomiokirkostaan, joka on gootilaisen
rakennustaiteen ylevimpiä muistomerkkejä, vaikka se ei olekaan yhtä
yhtenäinen tyyliltään kuin Kölnin tuomiokirkko, vaan yhdistää monenkin
eri aikakauden makusuuntia eri osissaan. Näitä mahtavia temppeleitä
rakennettiin niin monia aikoja, vuosisatoja, että rakennustaide ennätti
rakennusajalla moneen kertaan muuttua ja moni tyylisuunta painaa
rakennuksen leimansa. Tornit useimmiten jäivät keskeneräisiksi. Niinpä
Strassburgin tuomiokirkossa vain toinen torni on valmis. Saksan-Ranskan
sodassa kirkko v. 1870 kärsi melkoisia vaurioita pommituksen kautta;
nämä on, mikäli mahdollista, korjattu. Mutta Strassburgin vanha arkisto
joutui samalla tulen uhriksi, ja sitä vahinkoa on mahdoton korvata.
Strassburg oli keskiajalla mahtava valtakunnankaupunki; jo silloin ja
myöhemminkin se myös oli tärkeä yliopistokaupunki.

Vähän pohjoisempana on Rheinin oikealla puolella, Schwarzwaldin
juurella, erinomaisen ihanassa seudussa, vanhastaan kuulu kylpypaikka
_Baden-Baden_, joka varsinkin oli ennen sekä saksalaisen että
ulkomaalaisen ylhäisön yhtymäpaikka, täynnään loisteliasta elämää,
kaikenlaisia huvituksia. Jo Roomalaisten aikana Baden-Badenin
terveysvedet olivat kunniassa. Paitsi palatsimaista rakennustapaansa,
lukuisia huviloitaan, on kaupungilla verraton ympäristökin, ihanat
tammi-, pyökki- ja jalavametsät, mäet ja kalliot, joilla Badin
ruhtinaitten perhelinnan rauniot kohoovat, taustana Schwarzwaldin tumma
jalokuusirintama.

V. 1715 eräs Badin maakreiveistä, vanhan pääkaupunkinsa asukkaihin
suuttuneena, rakensi hovilinnansa suureen mäntymetsään ja piirsi tästä
säteen tavoin katusuuntia joka puolelle, ja sen yksinkertaisen
suunnitelman mukaan siihen syntyikin kaupunki, nykyinen _Karlsruhe_.
Virastojen, valtion rakennuksien ja rautateitten yhtymisen kautta
siitä syntyi melkoinen suurkaupunki, liikepaikka, vieläpä
teollisuuskeskustakin, jossa on joukon toistasataatuhatta asukasta.

Ihanassa Pfalzissa Rheinin rannat kohoavat ja asuntakeskustat
lähestyvät joen äyräille. Ikivanhat valtakunnankaupungit
_Speyer_ ja _Worms_, joitten tuomiokirkot ovat Saksan vanhimpia
rakennusmuistomerkkejä, eivät ole voineet kokonaan elpyä siitä
hävityksestä, jonka alaisiksi ne joutuivat Ludwig XIV:nen käskystä, ja
joka inhottavine julmuuksineen vielä tänä päivänä kirvelee Saksalaisten
rinnassa. Mutta sangen vanhanmallisia ja muistorikkaita kaupungeita
ne ovat. Niihin liittyvät Saksalaisten vanhimmat sankaritarut,
Niebelungien satukuvat. Speyerin tuomiokirkkoon haudattiin
saksalais-roomalaiset keisarit. Mutta näitten molempien kaupunkien
välillä on _Mannheim_, Neckarin suulla, noussut häviöstään ja
yhdessä vastapäätä olevan _Ludwigshafenin_ kanssa kehittynyt
Etelä-Saksan tärkeimmäksi liikekeskustaksi. Molemmissa ja varsinkin
Ludwigshafenissa, joka on Baijerin alueella, on erinomaisen vilkas
teollisuus; siellä muun muassa ovat Lanzin maanviljelyskonetehtaat,
joissa työskentelee lähes 4,000 työmiestä. Kummallakin kaupungilla on
suurenmoinen satama. Rheinin uoma on saatu niin perkatuksi, että
pienemmät merilaivat voivat nousta jokea pitkin tänne saakka.
Tavaranvaihto on kasvanut valtaavaksi, kaupungeissa on yhteensä jo
lähes neljännes miljonaa asukasta. Valtameren takaiset tavarat
enimmäkseen Rotterdamissa siirretään merilaivoista kuorma-aluksiin,
joita hinaajat kuljettavat ylämaahan. Ja niin on täällä Ylä-Saksan
sydämessä eräs valtakunnan vilkkaimmista satamista. Mannheimiin
saapuvat Amerikan vilja, Venäjän paloöljy, Ruhrin alueen hiilet,
kulkeakseen edelleen kautta Etelä-Saksan toisilla kulkuneuvoilla, osa
rautateitse, osa pienemmillä kanava-aluksilla.

Nämä molemmat kaupungit ovat kokonaan uuden ajan luomia. Mutta jos
Neckaria nousemme ylemmäksi, Odenwaldin juurelle, niin kohtaamme
kaupungin, joka raunioineen, vaiheineen on Saksan sekä muistorikkaimpia
että kauneimpia. Se kaupunki on _Heidelberg_, jonka komean linnan
Ranskalaiset hävittivät, jättäen vain perustuksia ja yksinäisiä
seiniä. Heidelbergiä sanotaan lauhkean ilmanalansa, etelämaisen
kasvullisuutensa, kauniitten näköalainsa vuoksi Saksanmaan ihanimmaksi
maaseutukaupungiksi. Siellä on tunnettu vanha yliopisto. Heidelbergin
linna oli ennen hävitystään Saksanmaan kaunein ruhtinaallinen linna,
jonka verraksi ei vielä tänä päivänäkään ainoakaan toinen linna ole
kohonnut. Raunioinakin se on kaunein, laajin ja melkein asemansakin
puolesta ihanin maan kaikista raunioista, yhä vielä Saksalaisten
ylpeys, heidän "Alhambransa".

Hessin pääkaupunki _Darmstadt_ on, samoin kuin Karlsruhekin,
ruhtinasten keinotekoinen luoma, mutta rautatieverkon solmukohtana
on sekin ottanut menestyäkseen, niin että se nyt on melkoinen
teollisuus- ja liikekeskusta (noin 80,000 a.). Tärkeämpi on yhä
vieläkin toinen Hessin suurista kaupungeista, vanha _Mainz_, siinä
missä Main laskee Rheiniin. Jo Roomalaiset oivalsivat paikan tärkeyden,
siitä kun voitiin vesitietä lähettää sotaväkeä ja sotatarpeita kolmelle
suunnalle. He rakensivat Mainzin paikalle linnotetun leirin, joka
sitten oli heidän tärkeimpiä tukikohtiaan taistelussa keltiläisiä ja
germanilaisia kansoja vastaan. Mainzista käsin rakennettiin alamaahan
pitkin Rheinin rantoja linnoja ja asemia aina Batavien maahan, Rheinin
suistamoon saakka, ja useat Rheinin nykyisistä kaupungeista ovat näistä
aluista vähitellen kehittyneet. Myöhemmin, kun Roomalaisten valta
sortui ja germanit tulivat Rheinin vasemmallekin rannalle, ei Mainz
enää ollut linnotuksena yhtä tärkeä kuin ennen, mutta sen sijaan alkoi
siitä tulla yhä tärkeämpi kaupan ja liikkeen keskusta. Mainz vähitellen
voimistui vapaaksi valtakunnankaupungiksi, jonka porvaristo harjotti
vilkasta laivaliikettä. Jo sitä ennen siitä tuli kirkollinen
pääkaupunki; Mainzin arkkipiispa hallitsi melkein puolta Saksaa.
Johtavan kirkollisen asemansa vuoksi sitä ruvettiin sanomaan
"Kultaiseksi Mainziksi". Uudella ajalla Mainzista jälleen tuli
linnotus. Se on nykyään, yhdessä Strassburgin ja Metzin kanssa,
Länsi-Saksan lujimpia asepaikkoja. Mainzissa keksi Gutenberg
kirjapainotaidon, siellä painettiin ensimäiset kirjat.

Mainz on nykyään vilkas satama- ja kauppakaupunki (n. 90,000 asukasta),
vaikka se onkin menettänyt koko joukon liikkeestään, senjälkeen kuin
merilaivaliike joenperkkausten kautta ulotettiin Mannheimiin ja Mainin
Frankfurtiin saakka. Sataman pääosa on Rheinin itärannalla
"Kustavinlinnassa", paikassa, johon Kustaa II Adolf Kolmenkymmenen
vuoden sodan aikana rakennutti linnotuksen. Mainz on Rheinin rantueen
kauneimpia kaupunkeja; sielläkin yhtyvät somasti vanha ja uusi aika.
Kaupungin keskiosa on yhä vanhanaikainen; piirtehikäs uusi kaupunki
taas, joka on sen ympärille syntynyt, komeasti ja ilmavasti rakennettu.
Ikivanha tuomiokirkko on nykyisessä muodossaan 13:nnen ja 14:nnen
vuosisadan työtä. Mainzin ympäristö on yhtenä hedelmäpuistona ja
viinimäkenä, taajaan asuttua seutua, joka on iloista sekä asukkaittensa
mielialan että maisemien kauneuden vuoksi.

Lähellä Mainzia on Rheinin toisella puolella, Taunuksen suojaisilla
rinteillä _Wiesbaden_, joka Mainzin kanssa kilpailee sekä maineen että
vanhuuden puolesta ja väkiluvun puolesta on sen jo voittanutkin (lähes
100,000 a.). Wiesbaden on Saksan suosituin kylpypaikka, Saksan
kansainvälisin kaupunki, sillä sinne saapuu terveyttään etsimään paljon
ulkomaalaisiakin Europan kaikista maista. Kaupunki on täynnään
huviloita ja palatseja, ja yhtenä kukkeana puutarhana on maaseutu tästä
Frankfurtiin saakka.


Mainin Frankfurt.

Frankfurt on Saksan elinvoimaisimpia kaupungeita. Elinvoimastaan on sen
ensi sijassa kiittäminen oivallisia liikkeitään. Frankfurtiin saakka
uivat nykyään Rheinin suuremmat laivat. Hessin syvännettä pitkin kulkee
sieltä Lounais-Saksan paras rautatiesuunta Pohjois-Saksaan. Frankfurtin
rautatieasema on Saksan suurimpia; siihen yhtyy kahdeksan valtalinjaa.
Frankfurt, joka vanhastaan on Saksan rahakkaimpia kaupungeita,
on nykyään suurimpiakin, kun esikaupungit on siihen liitetty
(n. 325,000 a.).

Vaikka Frankfurt nykyään on ensi sijassa vilkas uudenaikainen
suurkaupunki, niin on se siitä huolimatta Saksan historiallisimpia
kaupungeita. Sen perusti jo Kaarlo Suuri aikanaan, lähtiessään
Saksilaisia kukistamaan, koska kaupungin kohdalla on mukava kaalamo
Mainin poikki. Neljännellätoista vuosisadalla Frankfurt määrättiin
Saksan keisarien vaalipaikaksi ja paria vuosisataa myöhemmin
kruunauspaikaksikin. Viime vuosisadalla siellä istuivat, ennen nykyisen
valtakunnan perustamista, liittokuntapäivät. V. 1866 Frankfurt menetti
vanhat valtakunnankaupunkioikeutensa ja yhdistettiin Preussiin.

Frankfurtin messut olivat keskiajalla Saksan kaupan keskus, niihin
saapui tavaraa, ostajia ja myyjiä monesta Europan maasta. Sveitsiläisiä
ja italialaisia tuli Rheiniä pitkin ylhäältä, hollantilaisia alhaalta
päin, ranskalaiset kauppiaat tulivat Metzin ja Belfortin kautta, Mainia
pitkin taas Nürnbergin puoli, Hessin syvänteen kautta Weserin maa ja
koko Luoteis-Saksa. Tavaraa karttui niin monenlaista, että Ranskan
kuningaskin kiitteli Frankfurtia maailman melkeimpä mainioimmaksi
kauppapaikaksi. Vielä v. 1577 kaupungin raati mainitsi Saksan
keisarille, että yksi Nürnbergin kauppias oli tuonut enemmän kuin 1,000
kappaletta tavaraa ja että monet italialaiset heidän messuillaan
maksoivat monta tynnöriä kultaa sametista ja silkistä. Siitä syystä
Frankfurtista ja aikaisin kehittyi Saksan tärkein rahakaupunkikin,
sinne kokoontuivat juutalaiset, vaikka heidän aina 18:nnen vuosisadan
lopulle täytyi asua omassa ahtaassa kaupunginosassaan, jonka portit
illalla visusti suljettiin. Frankfurtista ovat kotoisin Rotschildit ja
monet muut Saksan mahtavimmista rahamiehistä.

Elämä Frankfurtin messuilla oli mitä vilkkainta. Ei ainoastaan kauppaa
siellä tehty, kaikenlaisia uutuuksia tuotiin sinne nähtäviksi ja
kuultaviksi, siellä oli tarjona kilpalaulantoa ja soitantoa,
miekkailua, pelipaikkoja, kaikenlaisia kisoja ja kummia maailman eri
osista. V. 1450 siellä nähtiin ensimäinen strutsi, v. 1480 elefantti,
v. 1532 pelikani, v. 1545 nuoralla tanssijat ensi kerran näyttivät
yleisölle temppujaan, jotka huomattiin niin merkillisiksi, että
kaupungin raati sen komelianteille todisti erityisellä päätöksellä.
Vielä Göthen aikana ratsasti kaupungin ratsuväki ennen messun alkamista
kaupungin porteille, saatellakseen vieraat kauppiaat, vanhaa tapaa
noudattaen, turvallisesti kaupungin läpi majataloihin. Kaikenlaisia
muita vanhoja markkinatapoja oli säilynyt. Kuudennellatoista
vuosisadalla Frankfurtin messut alkoivat menettää merkitystään, kun
Puola, Böhmi ja Preussi alkoivat tehdä kauppansa lähempänä, Leipzigissä
ja Oderin Frankfurtissa, joka oli Mainin Frankfurtista perustettu.
Mutta vielä tänä päivänäkin ovat kevätmarkkinat vilkkaat ja ostajia ja
myyjiä saapuu läheltä ja kaukaa. Rahakaupan alalla Frankfurt on
säilyttänyt vanhan valtansa, se on yhä Saksan tärkein pörssikaupunki,
jopa koko Europan tärkeimpiä rahapaikkoja.

Perinpohjin on kaupungin ulkomuoto muuttunut. Suotta siellä enää hakee
vanhoja torneja, muureja ja portteja, jotka ennen aikaan niin kauas
näkyivät. Yksi ainoa torni on jätetty muinaismuistoksi, entisten
muurien sijalla kiertää kaupunkia nykyään komeat varjoisat puistokujat.
Vanhan kaupunginosan läpi on avattu uusia leveitä katuja, vanhat talot
enimmäkseen revitty, uudenaikaisia palatseja rakennettu niitten sijaan.
Mutta on vielä jäänyt joku vanhakin rakennus. Göthen synnyintalo on
säilytetty samassa kunnossa, kuin se oli runoilijan aikana. Vanhoista
julkisista rakennuksista on kuuluin tuomiokirkko, jossa keisarit
kruunattiin, sekä vanhanaikainen raatihuone, "Der Römer", joka sisältää
monenlaisia muistoja Frankfurtin valtiollisilta mahtiajoilta.

Maaseutu Frankfurtin ympärillä ei ole niin luonnonihanaa, kuin monen
muun kaupungin piirissä. Se on matalahkoa mäkimaata, mutta sitä suosii
sama lauhkea ilmasto, kuin koko "Rheingauta", se on oivallisesti
viljeltyä, täynnään vilkkaita kyliä. Eikä Taunus ihanine metsineen ole
Frankfurtistakaan kaukana.

Lähellä Frankfurtia on kaksi pienempää tärkeätä teollisuuskaupunkia,
_Offenbach_, joka hienojen nahkateosten alalla on Saksan ensimäinen
kaupunki, ja _Hanau_, jossa jalokiviteollisuus on ylinnä.

Lyhyellä matkalla, Offenbachin ja Biberichin välillä, asuu tässä
Saksanmaan puutarhassa 600 neliökilometrin alalla 660,000 ihmistä.
Tämän seudun viljelty ulkonäkö on sitä elävämpi, kun se Mainin
eteläpuolella äkkiä päättyy petäjäkankaihin.



Länsi-Saksan kaupungeita ja teollisuusalueita.


Hardtin vuoriston länsirinteillä on Lothringin ihana maakunta, jonka
väestö suureksi osaksi on ranskalaista. Läntisen rajan turvaaminen sai
Saksan vallanpitäjät v. 1871 riistämään Ranskalta tämän osan sen
kansallisesta alueesta, sillä anastetussa maassa on Moselin rannalla
_Metz_, nykyisen Saksan tärkein linnotus. Kaupunki itse, jossa on
kaunis gootilainen tuomiokirkko, on osaksi saksalaistunut melkoisen
linnaväkensä kautta, mutta maaseutu on ranskalaista.

Moselin syrjäjoen Saarin laakso on mitä tuotteliain teollisuuskeskusta.
Sen perustuksena on melkoinen kivihiilialue, mutta monta muutakin
teollisuutta siellä kukoistaa. Seudun tärkein kaupunki on _Saarbrücken_
(30,000 a.), kivihiilikaupan ja melkoisen rautateollisuuden keskusta.
Kaupunki on saanut nimensä sillasta, jonka Roomalaiset rakensivat
Saarin poikki.

Alempana on Moselin varrella _Trier_, joka Roomalaisten aikana oli
näiden maiden tärkein kaupunki (_Augusta Trevirorum_), jopa komein
kaikista Alppien pohjoispuolella olleista kaupungeista, "Gallian
Rooma". Trierissä onkin enemmän kuin missään muualla Saksassa säilynyt
roomalaisajan rakennuksia. Kaupunki on väljässä, ihanassa laaksossa,
Rheinin liuskevuorien liepeillä, saksalaisen ja ranskalaisen asutuksen
rajalla. Merkillisin Trierin rakennuksista on uljas, kirjohiekkurista
rakennettu roomalainen "Musta portti" (_Porta nigra_), joka jo muutamia
vuosisatoja takaperin kokonaan kaivettiin esiin raunioittensa alta. Se
oli roomalaisajalla linnotus. Yhdennellätoista vuosisadalla se
muutettiin kirkoksi. Trierissä on vielä melkoisia raunioita
roomalaisista kylpylaitoksista. Viinitarhat ympäröivät keisari
Trajanuksen rakennuttamaa amfiteatteria. Trierin vanhan "basilikan"
rakennutti jo keisari Konstantinos Suuri kristilliseksi kirkoksi.
Myöhemmin se on ollut linnana, piispan palatsina, kasarmina, ja vihdoin
korjattu evankeliseksi kirkoksi. Vanha tuomiokirkko, joka alkuaan oli
roomalainen rakennus, on sekin aikain kuluessa joutunut monenlaisten
korjausten ja lisäysten alaiseksi, ja kaikki nämä muutokset näkyvät
rakennustavassakin. Kaupungin ympäristö on täynnään Rooman aikuisia
muistoja. Mutta Trieripä olikin silloin nykyistään kolmea kertaa
laajempi. (Nykyään n. 50,000 a.) "Nämä romantiset seudut ovat", lausuu
eräs saksalainen kirjailija, "maassamme ainoat, joissa entisyys saattaa
nykyisyyden varjoon, joissa vanhoin aikain kultuuri epäilemättä oli
meidän aikamme kultuuria etevämpi, eikä suotta runoilija Ausonius
verrannut näitä rakennuksia aikansa jaloimpiin."

Siinä missä Rhein tunkeutuu Liuskevuoriston sisään, missä sen komea
rotkolaakso alkaa, on Nahe nimisen pienen syrjäjoen suulla _Bingen_,
vanha pienehkö kaupunki, joka asemansa vuoksi on suosituimpia
matkailijapaikkoja. Roomalainen sotapäällikkö Drusus rakensi Bingenin
kohdalle linnan, jonka raunioita vielä on jäljellä, ja Nahen poikki
sillan, joka on pari vuosituhatta palvellut. Rheinissä oli ennen
Bingenin kohdalla kosken tapainen porras, joka oli laivakululle
vaarallinen, mutta se on nyt melkein kokonaan pois louhittu. Vastapäätä
on Rheinin toisella rannalla Niederwaldin muistopatsas, nykyisen Saksan
kansallisin ja suurenmoisinkin muistomerkki.


Niederwaldin kansallismuistopatsas.

"Suuria tapauksia ja tärkeitä keksinnöitä ylistävät Gutenbergin
muistopatsaat Mainzissa, Strassburgissa ja Frankfurtissa, Lutherin
muistopatsaat Leipzigissä ja Eisenachissa. Kreutzbergille lähellä
Berliniä pystytetty muistopatsas johdattaa mieleen 19:nnen vuosisadan
ensimäisiä vapaudentaisteluita, Regensburgin luona Walhalla-temppeli
nousevaa saksalaisuutta, Münchenissä 'Bavaria' baijerilaisuutta. Suuren
vaaliruhtinaan muistopatsaat Berlinissä ja Kielissä, Fredrik Suuren
patsaat Berlinissä ja Breslaussa, Fredrik Wilhelm III:nnen samoissa
kaupungeissa, Keisari Wilhelm I:sen Berlinissä, Koblenzissa ja monessa
muussa kaupungissa, ruhtinas Bismarckin patsaat Berlinissä ja jos miten
monessa muussa paikassa, ne johtavat mieleen Preussin mainehikkaita
suurtöitä. Schillerin ja Göthen muistopatsaat Weimarissa, Humboldt
veljesten Berlinissä, Kantin Königsbergissä ja monen monet muut on
pystytetty runoilijain, tutkijain ja ajattelijain ylistykseksi.
Teutoburgin metsässä Grotebergillä muistuttaa mahtava Hermannin patsas
Saksan kansan ensimäisiä herääviä yhteyden ja vapauden tunteita,
Kiffhäuserillä kohoova mahtava muistorakennus Saksan kansan yhteyden
toteutumista, monet muut niitä valtaavia taisteluita, jotka ovat tähän
yhteyteen johtaneet. Mutta ennen kaikkia muita puhuu Niederwaldin
'Germania' saksalaiselle hänen isänmaansa yhdistymisestä. Se on
jokaiselle saksalaiselle pyhitetty paikka. Tämä muistomerkki lausuu
julki vuosituhantisen taistelun voitontunteen, vahvan luottamuksen
tulevaisuuteen. Sitä varten on sen paikaksi valittukin Rheinin ranta,
saksalaisen historian vanhin maa. Vastapäätä Niederwaldia lähtivät v.
1870 ensimäiset joukot liikkeelle Ranskaa vastaan, sinne saapui
ensimäisten taisteluitten jälkeen haavotettujen murheellinen joukko.
Mutta ennen kaikkia on tämä muistomerkki kokoomushuuto koko Saksan
kansalle. Se kuvaa 'Rheinin vartijoita' (Die Wacht am Rhein), se
muistuttaa kaikille saksalaisille, että heidän tulee hätäpäivän päälle
saadessa ponnistaa kaikki voimansa, estääkseen vihollista enää
pääsemästä heidän maataan pilkkomaan, riistämään Saksalta jaloa
Rheiniä."

Kun Mainzista käsin noustaan virtaa pitkin, niin näkyy Germanian
keisarikruunua pitävä käsi ja hulmuavat hiukset jo pitkän matkan päähän
oikeanpuolisen rannan äyräältä. Kun sitten Rüdesheimistä noustaan
äyräälle, niin muistopatsas ajaksi katoo, ilmestyäkseen sitä
äkillisemmin vaeltajan eteen, kun hän tammimetsän poikki kuljettuaan
alkaa sitä lähestyä. Se tenhoo mielen sekä kookkaalla mahtavuudellaan,
että muotojensa, ympäristönsä runollisen kauneuden kautta. Ylhäälle
patsaan luo näkyy laajalta Rheinin laaksoa, näkyy viinamäkiä, vanhoja
kaupungeita ja linnoja, paikkoja, joista jokaisella on tuhatvuotinen
historiansa, mutta joita lauhkea ilmasto ainiaan verhoo kukkeimpaan
vihantaan vaippaansa.

Jalustan juureen on kuvattu Rhein-vanhus ja nuori Mosel, jolle Rhein
antaa vartijatorven, muistuttaen sille, että sen vuoro on nyt hälyttää
kansa hädän tullen, koska maan raja nyt on siirtynyt Moselin rannoille.
Vähän erillään on jalustan kulmilla kaksi vertauskuvallista henkilöä,
toisella puolella "Sota", toisella "Rauha". Edellinen on Saksan
sotilasyhdistyksien lahjottama, jälkimäisen ovat pystyttäneet koulut ja
ylioppilaat. "Sota" on nuorukainen, joka toisessa kädessään pitää
sotaluikkua ja puhaltaa raikuvaa hälytysmerkkiä, toisessa paljastettua
miekkaa, "Rauhaa" esittää lempeä neito, oikeassa kädessään rauhan
lehvä. "Sodan" miekka on päälle 4 metriä pitkä. Näitten molempien
siivekkäitten kuvapatsaitten välillä on muistopatsaan pääreliefi,
"Rheinin vartijajoukko": Keskellä näkyy iäkäs keisari Wilhelm I hevosen
selässä, ympärillään Saksan kaupunkien liput. Hänen seurueessaan ovat
1870-71 vuoden sodan johtajat, ruhtinaat, valtiomiehet, kaikkiaan pari
sataa henkilöä, useimmat luonnollisessa koossa ja niin tarkkaan
kuvattuna, että he ovat tunnettavat. Reliefin molemmissa päissä on
kuvattuna, toisessa ensimäiset taistelut, toisessa saksalaisten
armeijain voittokulku. Veistokseen alla on runo:

    "Lieb' Vaterland, magst ruhig sein,
    Fest steht und treu die Wacht am Rhein."

(Isänmaa armas, huoleti ollos, vahva on ja uskollinen vartijajoukkosi
Rheinin rannalla).

Reliefin päällä on kotka, siivet levällään, kahden puolen Saksan
suurempien valtioitten vaakunat. Jalustan sivuilla on muita reliefejä,
toisella puolella "Sotilaan jäähyväiset", toisella "Sotilaan kotia
paluu". Edellisessä näemme Alppimaisemassa nuoren ratsumiehen, joka
lausuu jäähyväiset äidilleen ja vanhalle isälleen. Vieressä näkyy
toinen ryhmä, sulho hyvästelemässä lemmittyään. Monen monet jäähyväiset
siihen sotaan lähdettäissä lausuttiin -- ainiaaksi. Vielä näemme
maanpuolustusmiehen Pohjanmeren rannalta, purjehtijan ja kalastajan,
joka jättää verkkonsa ja pyydyksensä. Kuninkaan kutsua noudattaen hän
eroo vaimostaan ja lapsistaan ja rientää rajalle. "Kotia paluu" huokuu
syvää vakavuutta jälleen näkemisen ilon ohella. Liian valtaavat ovat
olleet ne kamppailut, joissa sotilas on mukana ollut, liian monta on
taistelutanterelle jäänyt, että hän voisi antautua kevyeen iloon.
Laakeri- ja tammiseppelettä kantaen kotolaiset rientävät palaavia
vastaan. Ryhmän keskellä on haavotettu maanpuolustaja, jota vaimo,
tytär ja pojat kilvan tervehtivät hellällä riemulla. Koko
taideteoksesta puhuu sama ajatus: "Se oli taistelu isänmaan ja
kotilieden puolesta." Ja syvän vaikutuksen muistopatsas jättääkin
katsojaan.

Mutta kaikkia näitä reliefejä ylempänä seisoo jalustalla voitokas
"Germania", otsa tammenlehvillä koristettuna, oikeassa kädessään
laakereilla kiedottu keisarikruunu, sodan kautta saavutetun kansallisen
yhteyden tunnusmerkki. Ylevyyteen, vakavuuteen ja innostukseen yhtyy
immen kasvoissa hempeä naisellisuus, sielun jalous. Kasvot ovat
täyteläät, germanilaisen naissulon ylevin ilmaus. Tuulessa liehuvat
immen runsaat kauniit hiukset.

Tämän Saksan muistopatsaista kuvarikkaimman ja kauneimman on muovaillut
kuvanveistäjä Schilling. Monessa valimossa eri osassa maata sen
osakuvat valmistettiin. Kaikkialta Saksasta oli saapunut juhlivaa
yleisöä sitä vihkimään, muitten etupäässä vanha keisari Wilhelm.
Muistopatsas paljastettiin 28 p. syysk. 1883.

Rheinin ihana rotkolaakso on täynnään vanhoja pieniä kaupungeita ja
linnanraunioita, mutta tilan ahtauden vuoksi ei tällä välillä mikään
ole päässyt suureksi kasvamaan. Ainainen liike kulkee virtaa ylös ja
alas, eikä ainoastaan virralla, vaan molemmilla rannoillakin, joilla
rautatiet leikkelevät jokeen pistäviä nokkia ja ovat melkoisesti
maisemia rumentaneet. Vanhain kirkontornien ohi tuikuttaa laaksoista
ilmaan lukuisia tehtaanpiippuja, eivätkä nekään maiseman suloa lisää.
Paljon on tämä ylistetty väli teollisuuden ja höyryliikkeen
vaikutuksesta menettänyt romantisesta kauneudestaan, mutta siitä
huolimatta lukemattomat matkailijat yhä sen kulkevat, ja milloin sattuu
savuton aamu, tyyni rauhallinen ilta, on Rhein yhä vieläkin lumoavan
kaunis.

Siinä missä Mosel laskee Rheiniin, on _Koblenzin_ vanha kaupunki
(Roomalaisten _Confluentes_, joka merkitsee jokien yhtymää). Koblenz on
vahva linnotus ja tärkeä liikepaikka, koska siitä avautuu Moselin
laaksoa pitkin tie ylimaahan ja vähän ylempänä Lahnin laaksoa pitkin
ura vastaisen rannikon ylämaihin (50,000 a.).

Mutta ainoastaan jokien laaksot ovat näillä seuduin varakkaat ja
taajaan asutut. Ylämaissa, heti äyräiden päälläkin, on asutus laajalti
köyhää ja harvalukuista. Lahnin laaksossa on Ems tunnettu kylpypaikka.
Alempana on Rheinin rannalla Bonn (noin 55,000 a.) roomalaisajan
kaupunki sekin, nykyään yliopistokaupunki. Vielä jonkun verran
alempana, siinä missä Rheinin laakso laajenee Pohjois-Saksan alangon
lounaiseksi pohjukaksi, on vanha kuulu Köln, Saksan muistorikkaimpia
kaupunkeja, sen kauneimman rakennustaiteellisen muistomerkin omistaja.


Köln.

Köln (_Colonia Agrippina_) oli roomalaisajalla melkoinen sotilasleiri
ja kaupunki. Sen vanhoista torneista on vielä muuan säilynyt. Vitellius
huudettiin Kölnissä keisariksi, Trajanus sai sinne kutsun saapua
maailmanvaltakuntaa hallitsemaan. Erinomaisen vilkkaan kauppansa kautta
Köln keskiajan loppupuolella oli varttunut Saksanmaan suurimmaksi
kaupungiksi. Oltuaan kauan piispain vallan alla Köln voimistuttuaan
asevoimalla taisteli itsensä vapaaksi. Arkkipiispat asettuivat asumaan
kaupungin ulkopuolelle linnoihinsa. Kölnin kehityksen pääedellytyksenä
oli, että sen kautta vanhastaan kulki kauppatie Rheinin poikki
lounaasta luodetta kohti, ja vielä enemmän se, että Rhein ennen
perkkaamistaankin oli Kölniin saakka siksi syvää, että sitä voitiin
kulkea vähemmillä merialuksillakin. Köln saattoi harjottaa laajaa
laivaliikettä, varsinkin Englantiin, jonne se möi viiniä ja silliä ja
myös oman melkoisen kutomateollisuutensa tuotteita, aseita ja
kultatakeita. Köln kuului Hansaan, ollen Hansa-kaupunkien johtaja
Rheinin rannoilla, vaikka se usein joutui meren rannalla olevain
Hansa-kaupunkien kanssa riitoihin. Se sai kolmannellatoista
vuosisadalla tapulioikeuden ja saattoi varsinkin sen jälkeen estää
muita Rheinin kaupungeita vaurastumasta, kunnes tämä oikeus,
ruhtinasvallan voimistuttua, kääntyi sille vahingoksi, maaruhtinaat kun
rupesivat vapaakaupungin kauppaa sortamaan. Kaupungin entistä
mahtavuutta todistavat yhä vielä vanhat kauniit rakennukset,
raatihuoneet ja muut ja varsinkin sen lukuiset kirkot, Kölnin väestö on
vanhastaan ollut harraskatolista, ja vielä tänä päivänäkin nämä seudut
ovat katolilaisuuden varsinaisia kantamaita Saksassa. Tämä on sitä
omituisempaa, kun ylempänä Rheinin varrella, lähempänä Roomaa ja vanhan
keisarivallan pääpaikkoja, vapaat valtakunnan kaupungit Strassburg ja
muut enimmäkseen hartaasti kannattivat uskonpuhdistusta. Kölnissä oli
keskiajalla yliopisto, joka oli Saksan parhaita. Siihen saapui
ulkomaalaisiakin opiskelijoita sadottain, kunnes tämä yliopisto
uskonpuhdistuksen vastustajana kadotti suurimman osan ylioppilaistaan,
lopuksi lakkautettiin ja viime vuosisadalla siirrettiin Bonniin. Kölnin
mahtavuuden häviöön oli, paitsi uskonpuhdistuksen sotia, syynä
varsinkin Alankomaitten vapautuminen, jonka kautta Rheinin suistamo
suljettiin. Kaupunki köyhtyi, niin ettei se edes voinut valmistaa
kuuluisaa tuomiokirkkoansa. Vasta viime vuosisadalla kirkko vihdoin
valmistui, Kölnin jouduttua Preussin yhteyteen ja virottua uuteen
kukoistukseen. Rheinin laivaliikkeen elpyminen, kun sen suistamo
kansainvälisen sopimuksen kautta julistettiin liikkeelle vapaaksi, ja
lukuisain rautateitten yhtyminen saivat Kölnin nopeaan kehittymään
suurkaupungiksi, jossa nykyään on koko joukon yli 400,000 asukasta.
Vanhat muurit on purettu, nopeaan on kaupunki kasvanut joka suunnalle.
Sen ympärille on kohonnut aivan uusia melkoisia teollisuuskaupungeita,
jotka vähitellen kasvavat emäkaupunkiin kiinni. Satama rakennettiin
kokonaan uudestaan, se on nyt suoranaisessa höyrylaivayhteydessä
Lontoon sekä Pohjanmeren ja Itämeren tärkeimpien paikkain kanssa.

Kölnin vanhat ja uudet julkiset rakennukset ovat liian lukuisat, että
niitä rupeisimme luettelemaan. Ne todistavat samalla kaupungin entistä
mahtavuutta ja sen nykyistä voimistumista. Mutta kaikista vie voiton
vanha gootilainen tuomiokirkko. Suurenmoinen on sen suunnitelma,
valtaavat sen suhteet. Se ei ole yhden mestarin luoma, vaan monet
sukupolvet ovat sitä miettineet ja rakentaneet. Tuomiokirkon peruskivi
laskettiin v. 1248, Hohenstaufien aikana. Suunnitelman laatijasta ei
ole vielä tänäpäivänäkään tietoa uutterista tutkimuksista huolimatta.
V. 1322 oli vasta kuori valmis, v. 1347 aljettiin rakentaa päälaivaa ja
toista tornia. Mutta kaikenlaisten valtiollisten rettelöitten vuoksi
työ edistyi niin hitaasti, että vielä uskonpuhdistuksen aikana
päälaivakin oli vain osaksi valmis, tornit aivan keskeneräiset. V. 1560
työ kokonaan seisahtui. Ranskalaiset vallankumouksen jälkeisissä
sodissa käyttivät sitä heinälatona. Vasta yhdeksännellätoista
vuosisadalla heräsi kaikkialla Saksassa halu valmistaa tämä
suurenmoinen rakennustyö, joka uhkasi puolitekoisena luhistua
raunioiksi. Ruhtinaat ja kansalaiset uskontunnustukseen katsomatta
alkoivat koota varoja, ja alkuperäisiä suunnitelmia noudattaen
ryhdyttiin kirkkoa valmiiksi rakentamaan. Mutta monta vuosikymmentä
vaati yhä vielä työ. Vasta kesällä 1880, 632 vuotta peruskiven
laskemisen jälkeen, olivat tornien huiput saaneet valtaavan suuret
ristikukkansa, ja samana syksynä kirkko, keisarin, keisarillisen
huoneen ja lukemattomain virallisten ja virattomain henkilöitten
kokouksessa juhlallisesti vihittiin.

Kölnin tuomiokirkko on suurin Saksan kaikista rakennuksista.
Strassburgin tuomiokirkon pinta-ala on 4,087 neliöm., Kölnin
tuomiokirkon sitä vastoin 6,166 neliöm. Tornit, joitten korkeus on 156
metriä, ovat 18 metriä korkeammat Rooman Pietarinkirkkoa, 19 metriä
korkeammat Keopsin pyramidia. Koko rakennus aina tornien ristikukkasiin
saakka on hiekkakiveä.

Saadaksemme käsityksen tämän kirkon valtaavista suhteista ja sen osain
ihmeteltävästä sopusoinnusta, nousemme parville ja torneihin.
Eteläisestä ovesta nousemme kiertoportaita 137 porrasta kirkon
ulkopuolitse kiertävälle ulkoparvekkeelle, jolle näkyy lukematon joukko
pilareita, rohkeita kaaria, sakaroita, ja joita rakentajat ovat
koristaneet kaikenlaisilla sadevettä syytävillä hirviöillä. Valtaavan
rakennustaiteellisen runoelman tavoin vaikuttaa kirkko katsojaan.
Noustuamme vielä 98 porrasta olemme kattoa kiertävällä ylemmällä
ulkoparvekkeella, jonka pituus on puolen kilometriä. Täältä vasta
näemme, kuinka mahtavan suuria kaikki nuo sakarat, ristit ja muut
koristeet ovat, vaikka ne alhaalta nähden näyttävät niin
vähäpätöisiltä. Unohtumattoman vaikuttava on täältä näköala kuoron
puolelle, 94 porrasta noustuamme olemme kirkon harjalla, rautaisessa
tornissa, "harjanratsastajassa", josta avautuu ympärystöön laaja
näköala. Sieltä varsinkin näkyy itse kirkon perusmuoto, selvä risti.
Ainoastaan toisessa päässä kohoavat vielä molemmat tornit
voittamattomaan korkeuteen. Niitten reunapilarien sisällä kulkevat
portaat edelleen yhä korkeammalle, aina ylimpäin ristikukkasten
juurelle, jotka sieltä nähden ovat kuin melkoisia puita. Samalla kun
Kölnin tuomiokirkko on mahtavimpia, on se myös nykyisessä asussaan
tyylinmukaisimpia gootilaisia kirkkoja, mitä yleensä on olemassa.

Kölnin alapuolella Rhein tulee Saksan vilkkaimpaan teollisuusseutuun.
Keski-Europassa tuskin on toista aluetta, jossa asutus olisi yhtä
taaja, kuin Wuppernin ja Ruhrin laaksoissa. Krefeldin, Dortmundin ja
Remscheidin välillä on helppo piirittää 2,000 neliökilometrin alue,
jolla asuu 3 miljonaa ihmistä, s.o. 1,500 ihmistä neliökilometrillä.

Jo Siegin laaksoa Rheinistä noustessamme tulemme piankin seutuun, jossa
vuorimiehen tervehdys ja vuorimiehen puheenparret kaikuvat ylinnä,
koska melkein koko väestö saa toimeentulonsa vuoriteollisuudesta ja
malminsulatuksesta. Monen monessa paikassa näkee täällä maan joka aamu
nielevän sisäänsä sadottain vuorimiehiä, jotka päiväkauden raatavat sen
uumenissa ja vasta yöksi pääsevät jälleen ihmisten ilmoille. Maanpinta
on kauttaaltaan täynnään kaivosreikiä; sulatusuunien piippuja ja savuja
kohoo joka puolella. Täällä louhitaan sekä kuparia että hopeata, mutta
varsinkin rautaa, joka on Saksan metalliteollisuuden perustus, vaikkei
oma maa kykenekään tuottamaan niin paljoa harkkorautaa, kuin
koneteollisuus tarvitsee. Siegenin sulatusuunit ovat Saksan suurimmat.


Rheinin teollisuusalue.

Mutta vasta kun täältä kuljemme pohjoiseen, tulemme varsinaiseen
teollisuusmaahan. Sikäläinen teollisuus etupäässä perustuu mannun
aarteihin. _Iserlohnin_ luona saadaan melkoiset määrät sinkkiä ja
valmistetaan messinkiä. Mutta vielä paljon tärkeämpiä ovat Ruhrin
alueen mahtavat kivihiilikerrokset, joita on kaikkiaan noin 2,000
neliökilometrin alalla; tästä alueesta 1,200:lla kaivetaan.
Kivihiilikaivoksien läheisyyden vuoksi on varsinkin vanha
westfalilainen _Dortmund_ kehittynyt suureksi teollisuus- ja
vuorikaivantokaupungiksi, ja monessa muussa vanhassa rappeutuneessa
kaupungissa on vuoriteollisuus virittänyt uutta elämää. Uusia
kaupungeita ja kyliä on noussut kuin sieniä sateen jälkeen,
taaja rautatieverkko on punoutunut kautta maan, kaikkialla on
kivihiilikaasutehtaita, rautatehtaita, kaikkialla vallitsee vireä
teollinen elämä valo- ja varjopuolineen. Seudusta on rauha kadonnut,
ainainen savu kattaa maata, nokee niityt ja vainiot; vanhat lehmukset,
joitten loppuiällä tämä teollisuus on kehittynyt, alkavat sen vuoksi
lakastua ja kuolla. Parisataatuhatta työmiestä työskentelee täällä
yksistään hiilenkaivamisessa.

_Essen_, Ruhrin pohjoispuolella, on kuulu varsinkin Krupin
valuterästehtaista, jotka laatuaan ovat maailman suurimmat. Jo matkan
päästä vaeltaja arvaa lähestyvänsä sotajumalan työpajoja, sillä kaiket
päivät jymisevät siellä tykit -- tehtaan koeammunnoista. Saapuessaan
kaupunkiin, jossa jo on 210,000 asukasta, hän näkee jättiläistehtaan,
joka kaikkine rakennuksineen valtaa noin 350 hehtaaria maata. Neljä
masuunia ja yli 1,500 muunlaista uunia kohoo ympärystöään korkeammalle
nokisten tehdasrakennusten monimuotoisesta ryhmästä. Muutamat näistä
jättiläisuuneista ovat 70 metriä korkeat. Suuren lasiholvin alla voimme
täällä nähdä molemmat kuulut jättiläisvasarat työssä. Ihmeteltävää on,
kuinka tarkasti enemmän kuin 50,000 kiloa painava hehkuva teräsmöhkäle
kulkee alasimelle. Tunnustellen valtaava moukari ensin lähestyy
teräsmöhkälettä, sitten kuuluu lyhyt vihellys, miehet väistyvät
syrjään, ja nyt alkaa moukari iskeä, niin että maa tärisee jalkain alla
ja näyttää siltä, kuin täytyisi teräsmöhkäleen valtaavien iskujen alla
hajota pirstaleiksi. Yhtä suunnattomat kuin ovat tehtaan voimat, yhtä
suurenmoiset ovat valmistuksetkin. Täältä käyvät useimmat maailman
vallat tykkejään tilaamassa, sillä Krupin tehtaat ovat yhä tykkien
valmistuksen puolesta maailman ensimäiset. Tehdas valmistaa
myös panssarilevyjä, jotka ovat kaikkia tunnetuita paremmat,
rautatiekiskoja, pyöriä y.m. Kymmeniätuhansia työmiehiä on siinä
työssä, suunnattomat ovat ne raaka-ainemäärät, mitä tehdas kuluttaa,
sekä hiiliä, joita saadaan paikalta, että rautamalmeja, joita on osaksi
tuotava ulkomailta kotimaisten lisäksi, varsinkin Espanjasta.

Wupperin laakso on toinen suurteollisuusalue. Alkuaan sikäläinen
teollisuus enemmän mukautui seudun maantieteellisiin oloihin, jokeen,
y.m., mutta rautatieverkon laajentumisen, kanavain rakentamisen kautta
se on yhä enemmän vapautunut niistä. Nopeasti virtaavan, kirkasvetisen
Wupperin laaksossa kehittyi jo vuosisatoja takaperin palttinan
valkaisu. Vielä 18:n vuosisadan jälkipuoliskolla olivat joen vihannat
rannat täynnään valkoisia lankoja ja palttinoita, joita sadat
ihmiset lakkaamatta kastelivat ruiskuttamalla niitten päälle vettä.
Seitsenvuotisen sodan aikana levisi tänne turkinpunaisen värjäämisen
taito, joka pian kehittyi niin korkealle, että sikäläinen turkinpuna
alkoi vallita kaikkia markkinoita, jopa itse Turkissakin pitää puoliaan
oikean kotimaisen tuotteen rinnalla. Tästä vähäpätöisestä alusta on
kehittynyt _Elberfeld-Barmenin_ kaksoiskaupunki (yhteensä hyvän joukon
päälle 300,000 asukasta). Satoja tehtaanpiippuja kohoo tässä
vilkkaassa kaupungissa ilmoille, ainiaan kiitelevät junat edes ja
takaisin sen ympärillä, kaupungin kaduilla virtaa taukoomaton liike,
Manchesteriin verrattava on tämän keskustan kuuma teollisuuselämä.
Muita teollisuudenhaaroja ylinnä on Elberfeld-Barmenissa yhä
kutomateollisuus. Wupperin laakso on molemmille kaupungeille jo aikoja
sitten käynyt liian ahtaaksi, kilvan ne kiipeävät sen kaltaita mäkiä
kohti, joille pohatat ovat rakentaneet komeita huviloitaan.
Kehruutehtaita, palttinatehtaita, värjäystehtaita, verkatehtaita on
täällä loppumattomiin. Kutomateollisuuteen ja valkaisuun liittyi jo
aikaisin hienotakeitten valmistus, koska lähiseutu on rikasta raudasta.
_Iserlohn_ on kuulu varsinkin neuloistaan ja pronssitavaroistaan,
_Remscheidissä_ valmistetaan kaikenlaisia rauta- ja terästavaroita.
_Solingen_ on kautta maailman tunnettu teräasevalmistuksestaan,
veitsistään, saksistaan ja miekanteristä. Muita tehdaspaikkoja
mainittakoon _Bochum_, joka valmistaa rautatiekiskoja ja vaununosia,
sekä Rheinin rannalla _Düsseldorf_, joka on sekä satamakaupunki että
tehdaspaikka, vieläpä taiteenkin koti. Düsseldorfin maalausakatemiassa
sai moni vanhempi suomalainen maalari taiteellisen pohjauksensa.
Rheinin vasemmalla puolella, jonkun matkan päässä virrasta, on
_Crefeld_, Saksan silkkiteollisuuden pääpaikka, Ruhrin suussa taas
_Duisburg_ ja _Ruhrort_, jotka ovat etenkin tärkeitä satamakaupungeita.
Lukuisain rautateitten avuksi on täältä rakennettu itäänpäin maan
poikki kanavia, joita jo kuljetaan Weseriin ja Pohjanmereen, ja
suurenmoisen Keskimaan kanavan valmistuttua Elbeenkin. Näitten kanavain
määrä on huojentaa rautateiden työtaakkaa raskaan joukkotavaran,
etupäässä kivihiilen kuljetuksessa. Saksan agraarit ovat niitä
viimeiseen saakka vastustaneet, koska he pelkäävät Amerikan viljankin
sitä tietä entistä helpommin pääsevän maahan, kilpailullaan
vaikeuttamaan kotimaisen maanviljelyksen toimeentuloa. "Mutta ne
rakennetaan sittenkin", kuten nykyinen keisari sanoi, tämän alueen
tuotanto on niin suureksi kehittynyt, ettei taajakaan rautatieverkko
kykene sen vaatimuksia tyydyttämään.

Kauempana Rheinin rannasta, aivan Belgian rajalla, on vanha _Aachen_,
nykyään niinikään vilkkaan teollisuuden keskusta. Aachenin teollisuus
perustuu sikäläiseen kivihiileen, josta kuitenkin suurin osa on Belgian
puolella. Rauta-, sinkki- ja lyijytehtaitten keralla on täällä suuria
lasitehtaita, kutomateollisuuden aloista on varsinkin vanha
verkateollisuus aikaansa seurannut ja puoliaan pitänyt. Aachenissa on
nykyään 140,000 asukasta. Roomalaisten aikana se jo oli tärkeä
kylpypaikka, ja niin se on vielä tänä päivänäkin. Kaarlo Suuren aikana
se oli frankkilaisen valtakunnan pääkaupunki. Tämä hallitsija onkin
haudattu sen ikivanhaan tuomiokirkkoon, jonka vanhin osa on
kahdeksannelta vuosisadalta, bysantilaiseen tyyliin rakennettu; mutta
kuulun keisarin hautaa ei ole löydetty. Vanhan maineensa vuoksi Aachen
kauan oli Saksan kuninkaitten kruunauskaupunki. Mutta muutoin ovat sen
vanhat rakennukset enimmäkseen saaneet väistyä uuden ajan tieltä, kadut
ovat nyt leveät, talot uudenaikaiset, ja vilkas liike- ja
teollisuuselämä hukuttaa tohinaansa vanhain aikain muistot. Aachen
välittää melkoista kauppaa Saksasta Belgiaan.

Omituista kaikillekin näille seuduille on, että tuo erinomaisen taaja
asutus on syvällä jokien kaivamissa laaksoissa. Ylämaat itse Rheinin
kahden puolen ovat karuja, harvaan asuttuja, tuskin vilja niillä kypsyy
ilmaston kolkkouden vuoksi.

Hessin, Weserin vuoriston ja Westfalin alankomaan seutuja ei luonto ole
niin runsailla rikkauksilla varustanut, kuin Rheinin molempia rantoja.
Niitten valtiolliset vaiheetkaan eivät ole olleet yhtä vaihtelevia,
eikä niissä ole kehittynyt niin monipuolista taloudellista elämää.
Mutta nämä seudut, Khattien ja Kheruskien vanhat asuinpaikat, ovat
nykyisen Saksan kansan varsinainen kantamaa. Ne ovat olleet
saksalaisia, saksalaisina pysyneet, niin kauan kuin historian tiedot
taaksepäin ulottuvat. Tätä maata eivät milloinkaan muut kansat ole
vallinneet, kuten Roomalaiset ja Ranskalaiset Rheinin rantoja, taikka
slaavit Elben itäistä maata.

Hessin historiallinen merkitys perustui siihen, että sen kautta
kulkivat tärkeimmät luonnon tiet Pohjois-Saksasta Lounais-Saksaan.
Kolme laaksoa kulkee maan halki, Rhönin ja Vogelsbergin välitse ja
kahden puolen. Ne ovat Wetteraun, Keski-Hessin ja Länsi-Thüringin
laaksot. Näitten urien yhtymäkohtaan syntyi Hessin pääkaupunki,
_Kassel_ (114,000 a.). Mutta vasta Preussiin yhdistyttyään Kassel pääsi
täysin määrin nauttimaan näistä luonnon eduista ja kehittymään
suurkaupungiksi. Ennen se oli hiljainen pääkaupunki, jonka suurin
viehätys oli läheisyydessä oleva komea Wilhelmshöhen huvilinna
puistoineen. Ainoastaan liikeasemansa kautta Kassel saattoi kehittyä
suurkaupungiksi, Hessin maa itse on liian karua ja mannun aarteista
köyhää, voidakseen suurta keskustaa synnyttää. Noin 40 pros. maasta on
metsää, muusta osasta suuri osa laitumena ja niittynä. Köyhissä
vuoristokylissä rahvas osaksi elättää itsensä kotiteollisuudella,
etenkin kutomisella. Hessin lauhkein osa on Laimin laakso, _Marburgin_
ja _Giessenin_, kahden soman yliopistokaupungin välillä.

Weserin laakso Werran ja Fuldan yhtymästä aina Westfalin porttiin
saakka oli vuoteen 1866 saakka parhaita esimerkkejä siitä
hajaannuksesta, joka Saksassa valtiollisella alalla vallitsi. Paitsi
Hessin vaaliruhtinaskuntaa, Hannoveria ja Westfalia, jotka nyt on
Preussiin yhdistetty, juoksevat jokeen Braunschweigin, Lippe-Detmoldin
ja Schaumburg-Lipen rajat. Kaupungit ovat pienet, mutta enimmäkseen
varsin kauniissa asemissa jyrkillä korkeilla rannoilla. Niitten välillä
on joella jommoinenkin liike, joka vanhastaan on saanut ravintoa Hessin
oivallisista hiekkurilouhimoista. Jahka Weser on lopullisesti perkattu
ja yhdistetty kanavalla Elbeen, niin se epäilemättä saa entistä
suuremman merkityksen liikkeessä. Westfalin portissa, siinä missä Weser
vuorimaasta laskee lakeudelle, on _Minden_. Kaupungin läheisyydessä on
oivallisia rakennuskivilouhimoita ja merkelikaivoksia, vieläpä
hiili- ja mutakerroksiakin. Melkoisemmaksi kuin Minden on kuitenkin
kehittynyt Teutoburgin metsän alla _Bielefeld_ (71,000 a.); vaikka
etäämpänä joesta, on se vanhan palttinateollisuuden keskusta. Kauempana
luoteessa, niinikään Teutoburgin metsän liepeellä, on _Osnabrück_
(55,000), joka harjottaa monenlaista teollisuutta, tämän apuna
kaupungin läheisyydessä jonkin laajuiset hiilikerrokset. Teutoburgin
metsän vastakkaisella puolella on Westfalin lihavalla lakeudella,
lähellä Emsiä, vanha _Münster_ (67,000 a.), joka Hansan aikana oli
tärkeä piispankaupunki. Kaukana liikkeestä ja teollisuudesta se vielä
on suuressa määrin säilyttänyt vanhanaikaisen ulkomuotonsa. Viime
aikoina se kuitenkin on joutunut suurliikkeen yhteyteen sen kautta,
että Rheinin vesistöstä tuleva kanava sen ohi kulkee Emsiin.
Münsterissä on säilynyt paljon sekä yksityisiä että julkisia
keskiaikaisia rakennuksia. Kuulu kauneudestaan on raatihuone.

Kaupungin iäkkäässä tuomiokirkossa taas on romanilainen ja gootilainen
tyyli omituisella tavalla yhteen sulatettu. Münsterissä ja
Osnabrückissä allekirjotettiin v. 1648 Westfalin rauha, johon
Kolmenkymmenen vuoden sota päättyi. Kanava ei kuitenkaan vielä
Münsterin kohdalla yhdy Emsiin, vaan kulkee hyvän matkaa melkein rinnan
sen kanssa, lähelle Ibbenbüren nimistä vuorikaivospaikkaa, jonka luota
uuden Keskimaan kanavan on määrä alkaa.

Weserin itäpuolella on vuorimaassa useitakin runsaita hiilikerroksia.
Näistä saa _Hannoverin_ suuri teollisuus voimansa. Kauan oli Hannover
pieni kaupunki, mutta sen asema oli hyvä, ja viime vuosisadan kuluessa
se on nopeaan kehittynyt niin suureksi, että siinä nykyään on yli
neljännesmiljonaa asukasta. Yhdessä Leinen toisella rannalla olevan
_Lindenin_ kanssa on asukasluku koko joukon päälle 300,000. Tätä
kehitystä suuressa määrin edistää se seikka, että Hannover on tärkeä
rautatiesolmu. Hannoverista itään on Harzin pohjoisella puolella
Welfien vanha pääkaupunki _Braunschweig_ (135,000). Kaupungissa onkin
monta rakennusmuistomerkkiä keskiajan keskivaiheilta. Mutta sen
kukoistusaika oli varsinkin Hansa-aika; se kuului Danzigin, Lübeckin ja
Kölnin keralla Hansan johtaviin kaupunkeihin.

Mutta vielä kunnianarvoisemmat ovat ne muistot, jotka meitä kohtaavat
Harzin juurella, varsinkin vanhassa _Goslarissa_. Goslarissa
oleskelivat mieluimmin vanhat saksilaiset keisarit, ja siellä on vielä
säilynyt vanha keisarillinen linnakin, jonka Henrik III rakennutti
1050:n vaiheilla, ynnä myöhemmältä keskiajalta ja uuden ajan alulta
suuri joukko rakennuksia, samoin kuin näiden seutujen muissakin
vanhoissa kaupungeissa. Goslar sen vuoksi vanhoine tornineen,
kirkkoineen, tekee hyvin vanhanaikaisen vaikutuksen. Sen entinen
tärkeys perustui pääasiallisesti Harzin erinomaisiin metsästysmaihin ja
vuoriaarteihin. Niitten vuoksi keisarit siellä niin hyvin viihtyivät.



Pohjois-Saksan kaupungeita.


Jo varhaisella keskiajalla oli Elben korkea länsiranta Saalen suun
alapuolella tärkein paikka niillä mailla.


Magdeburg.

Kaarlo Suuren aikana syntyi tälle rannalle kaupunki, _Magdeburg_,
Saksalaisten itärajan etuvartioksi. Magdeburg oli myöhemmin tärkeä
tukipaikka slaavilaisten alueitten vallottamiseksi ja saksalaisen
asutuksen levittämiselle nykyiseen Brandenburgiin. Tämän jälkeen siitä
tuli tärkeä kauppapaikka -- siitä lähti kauppatie itäänpäin Rheinille,
se kuului Hansaan ja oli sen voimallisimpia jäseniä. Mutta Magdeburgin
mahdin musertivat keisarilliset Kolmenkymmenen vuoden sodassa,
vallottaessaan ja hävittäessään sen perinpohjin. Myöhemmin kaupunki
uudelleen virisi eloon brandenburgilaisena linnotuksena. Mutta vasta
19:llä vuosisadalla Magdeburg kohosi uuteen kukoistukseen. Sitä edisti
varsinkin kaupungin ympäristön, Magdeburgin "Bördin", erinomainen
viljavuus. Tällä lakeudella kehittyi niin voimaperäinen viljelys, että
harvat paikat sille taisivat vertoja vetää. Myöhemmin siitä tuli
varsinkin sikurin ja sokerijuurikkaan tärkeimpiä viljelysseutuja. Tämä
voimaperäinen viljelys kävi pitkän päällekin mahdolliseksi sen kautta,
että _Stassfurtin_ arvokkaat kalisuolakerrokset keksittiin ja niitä
aljettiin kaivaa. Siitä maanviljelys sai erinomaisen tärkeän
apulannotusaineen. Suunnattoman laajuutensa kautta nämä suolakerrokset
riittivät tyydyttämään paljon suuremmankin tarpeen, niitten pohjalle
kehittyi ensin vilkas kauppa, sitten erinomaisen tuottava kemiallinen
teollisuus. Tätä kehitystä helpottivat hyvät liiketietkin, koska Elbe
kulkee alueen kautta. Magdeburgista siten kasvoi mahtava kauppa- ja
teollisuuskaupunki. Jokea myöden se saa varsinkin kivihiiliä ja
petrolia, myötävirtaan se lähettää mahtavat määrät suoloja,
apulannotusaineita, kemikalioita ja sokeria. Seudun teollisuutta
suuressa määrin kannattavat ympäristön runsaat ruskohiilivarat.
Kaupunki kasvoi nopeaan vanhan linnotuspiirin ulkopuolelle (240,000
a.). Sillä on erinomaiset rautatieyhteydet tärkeimpien satamakaupunkien
kanssa. Kun Keskimaan kanava valmistuu, niin saa kaupunki uusia
tehtäviä vesiyhteyden kautta Weserin ja Rheinin kanssa. Asemansa kautta
Magdeburg silloin olisi omiaan olemaan koko Saksanmaan pääkaupunki.
Saksanmaan tärkein liikekeskusta siitä epäilemättä kehittyy. --
Magdeburgin huomattavin vanha rakennus on tuomiokirkko, joka sisältää
paljon teoksia Saksan keskiajan parhaimmilta taiteilijoilta. Se oli
ainoa rakennus, jonka keisarilliset säästivät, polttaessaan kaupungin
Kolmenkymmenen vuoden sodassa ja surmatessaan asukkaat melkein
sukupuuttoon.

Harzin juurella on melkoinen _Halberstadt_; lähellä sitä kohtaa taas,
missä Mulde laskee Elbeen, _Dessau_. Dessauta jonkun verran
ylempänä on vanha _Wittenberg_, jonka nimi niin läheisesti liittyy
uskonpuhdistuksen vaiheisiin. Wittenberg on vanhanaikainen, pienehkö
kaupunki (noin 20,000 a.), jossa vielä paikat ja rakennukset suureksi
osaksi ovat samat kuin Lutherin aikana. Torilla seisovat Lutherin ja
Melankthonin muistopatsaat. Mutta yliopistonsa, jossa niin moni
suomalainenkin on opiskellut, Wittenberg menetti viime vuosisadan
alussa, jolloin se yhdistettiin läheisen Hallen yliopistoon.

Saalen alueella näemme lähellä toistaan kahden suurkaupungin,
_Leipzigin ja Hallen_, kilpailevan toimeliaisuudessa. Ne ovat molemmat
samassa alankomaan poukamassa ja molemmatkin yhtä edullisessa asemassa
Etelä-Saksan liikkeen solmukohtina. Vuoristojen solien kautta eroo
täältä teitä Böhmiin, Frankiin ja Hessiin, ja tämä teiden haarautuminen
se on niin moneen kertaan koonnut armeijoja näille lakeuksille
valtaaviin taisteluihin. Kolmenkymmenen vuoden sodassa moni
suomalainenkin sortui täällä voitokkaissa taisteluissa. Vielä monta
vertaa suuremmat sotajoukot oli myöhemmin Napoleonin aikaisissa sodissa
näillä kentillä vastakkain. Leipzigistä lounaaseen on _Lützenin_
kenttä, jolla Kustaa II Adolf kaatui. Paikalla, mistä ruumis, pahoin
runneltuna, löydettiin, on suuri kulkukivi, jota sanotaan "Ruotsin
kiveksi" -- Ruotsista se lienee kotoisinkin. Taistelutanterella on
muistopatsas ja kappeli, Lützenin kylässä kuningas vainajan kuvapatsas.

Missä aseet niin usein vastakkain joutuivat, siinä on rauhallisenkin
liikkeen risteys.

_Halle_ oli jo keltiläisten aikana asutuskeskus. Osaksi sen lienee
siitä kiittäminen suolalähteitään, joista vielä tänä päivänä
valmistetaan suolaa. Hallessa on vielä säilynyt "hallorien"
ammattikuntakin, joka ennen aikaan oli varsin tärkeä, kun suolan
valmistus oli tuottavampaa. Nyt sitä vastoin suolan tuotanto on
vähäarvoinen kaupungin muun toimeliaisuuden rinnalla. "Hallorit" ovat
näihin saakka säilyttäneet omituisen pukunsa ja tapansa. Teollisuuden
pohjana ovat lähiseudun runsaat ruskohiilivarastot. Halle valmistaa
etenkin koneita, varsinkin maanviljelyskoneita. Hallen yliopisto on
Saksanmaan suurimpia. (Noin 166,000 a.).

Lähellä Hallea on Harzin itärinteillä vähäinen _Eisleben_, jossa
Luther syntyi ja loppuikänsä vietti. Eislebenissä vielä säilytetään
vanhassa kunnossaan Lutherin taloa, joka sisältää uskonpuhdistajasta
monta muistoa, vaikkei se enää olekaan aivan alkuperäisessä kunnossa.
Se seitsemännellätoista vuosisadalla suurimmaksi osaksi paloi, mutta
rakennettiin sitten uudelleen niin tarkalleen entisen mukaiseksi kuin
suinkin.


Leipzig.

Leipzig oli kahdennellatoista vuosisadalla slaavilainen kaupunki,
vaikka jo silloin saksalaisten ruhtinaitten vallassa. Jo silloin se
alkoi olla tärkeä kauppapaikka. Ensimäiset kauppiaat olivat
lombardialaisia, joita Konrad Wettiniläinen oli sinne tuottanut. Pian
se sai molemmat päämarkkinansa, "Jubilate", ja "Mikonpäivän markkinat",
joista kaupungin kauppa kasvoi. Vähitellen saksalainen porvaristo
kaupungissa lisääntyi ja vaurastui, niin että saksan kieli
neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla oli yksinään virastoissa
kelvollinen. Leipzig kehittyi niin nopeaan, että se viidennentoista
vuosisadan alussa (1409) saattoi ottaa vastaan Pragin yliopiston
saksalaiset professorit ja ylioppilaat, kun mainittu yliopisto
muutettiin tshekkiläiseksi. Leipzigin yliopisto onkin Saksanmaan
suurimpia. Kuudennentoista vuosisadan alussa Leipzig sai
tapulioikeudet, joitten nojassa sen kauppa yhä vahvistui ja levitteli
laajemmalle aluettaan.

Ennen Napoleonin sotia Leipzig oli maineeltaan Saksanmaan hauskimpia ja
kauneimpia kaupunkeja. Laajan kauppansa ja kirjallisten harrastustensa
kautta se oli hienostunut enemmän kuin useimmat muut kaupungit. Paljon
kaupunki kärsi Napoleonin sodissa, joitten verisimpiä taisteluita sen
ympärillä taisteltiin, mutta vielä suurempaa hallaa sille tuotti Saksin
kuningaskunnan typistäminen, jonka kautta Leipzig sai ympärilleen,
melkeinpä porttiensa eteen, Preussin tullirajan. Preussin hallitus
koetti kaikella tavalla suosia läheistä Hallea, joka oli
preussiläiselle alueelle joutunut. Kun Saksan tulliliitto v. 1834
perustettiin, niin vapautui Leipzig kuitenkin haitallisesta syleilystä,
sen kauppa pääsi uudelleen vapaaksi, ja se on siitä pitäen kasvanut
niin nopeaan, että kaupunki nykyään on Saksanmaan kaikkein
tärkeimpiä keskustoita, jopa muutamilla aloilla kokonaan vallitsee
markkinat. Tärkeytensä ja keskellisen asemansa vuoksi se on saanut
yleisvaltakunnallisiakin laitoksia, kuten valtakunnanoikeuden.

Liepzig on Saksin monipuolisen teollisuuden tärkein myyntipaikka. Sen
vanhat messut ovat jonkin verran merkitystään menettäneet, sen jälkeen
kuin rautateitten, postin ja sähkölennätyksen kehityttyä kauppa on
saanut toiset muodot. Mutta yhä vieläkin saapuu messuihin väkeä läheltä
ja kaukaa, kaikki tyhjät tilat ovat silloin kaupungissa täynnään,
valtakatujen varrella on jokainen yksityisasuntokin muutettu
kauppahuoneeksi.

Tukkukaupan päätavaroita ovat varsinkin turkikset. Leipzig on melkein
koko maailman turkiskaupan keskusta; ainoastaan Lontoo vetää sille
vertoja. Leipzigiin saapuvat turkistavarat sekä Pohjois-Amerikasta että
Siperiasta. Suurenmoinen on niinikään nahkan, villatavarain,
kankaitten, lasitavarain ja palttinain myynti.

Mutta varsinkin kirjakaupan ja kirjateollisuuden alalla Leipzig on
Saksanmaan ensimäinen kaupunki. Siellä ovat maan suurimmat
kustannusliikkeet, mutta melkein vielä tärkeämpi on se välittävä
tehtävä, joka Leipzigillä on kirjakaupassa. Ennen aikaan
kirjankustannusliike ja myynti oli yliopiston suojeluksen ja
tuomarivallan alainen. Kaikki huutokaupat, suoritukset, myynnit
tapahtuivat silloin yliopiston huoneissa. Mutta nykyään on yliopisto
siitä kokonaan erillään, Leipzigin kirjakaupalla on osaksi
kansainvälinen luonne. Sadat, jopa tuhannet ulkomaalaiset
kustannusliikkeet ja kaupat pitävät siellä vakinaista edustajaansa.

Rakennuksiltaan on Leipzig melkein kauttaaltaan uudenaikainen.
Vanhempi osa kaupungista on 17 ja 18:lta vuosisadalta. Kaupungin
loistorakennukset ovat järjestään viime vuosisadan luomia. Niistä ovat
huomattavimmat "Saksan kirjateollisuustalo", uusi raatihuone,
Pietarin kirkko, useat museot, konserttitalo -- Leipzig on Saksan
musiikkielämänkin keskustoja -- sekä valtakunnanoikeuden suurenmoinen
palatsi, muita mainitsematta. Vanhain muurien sijalle on avattu
kauniita lehtokujia, ja näillä näemme enemmän rauhan ja edistyksen
miehille pystytettyjä muistopatsaita, kuin missään muussa Saksan
kaupungissa. Leipzig on silläkin tahtonut osottaa, että se on etupäässä
valistuksen kaupunki sotilasmielisessä ja ruhtinasmielisessä Saksassa.
Vanhastaan oli kaupunki kuulu lukuisista puutarhoistaan ja vihannista
ympärystöistään. Mutta tämä maalaisluonne suurkaupungissa alkaa yhä
enemmän kadota, puistojen sijaan on kaupungin ulkoreunoille kohonnut
sadottain uudenaikaisia tehtaanpiippuja. Leipzig on yhä enemmän
muuttunut tehdaskaupungiksi ja sen kautta jossain määrin entistä
luonnettaan muuttanut.


Thüringin kaupungit.

Thüringissä, joka käsittää kaikki Thüringerwaldin ja Harzin väliset
maat, on hyvinkin erilaisia seutuja. Pohjoisella reunalla ovat Harzin
malmirikkaat vuoret, sitten seuraavat Mansfeldin alastomat mäkimaat,
Saksan kupariteollisuuden ja hopeantuotannon kantamaa. Harzin
eteläpuolella on tuo "Kultainen laakso", jonka kautta kulkee tie
Hallesta vanhaan yliopisto- ja Hansa-kaupunkiin _Göttingeniin_.
Kultaisen laakson pääpaikka on _Nordhausen_. Laakson eteläpuolella
alkaa Thüringin kuorikalkkiaisalue, joka on kuivaa karunlaista maata,
harvaan asuttua. Taajempia asutuskeskustoita on ainoastaan
kuorikalkkiaisen syvennyksissä, joissa on nuorempia, hyötyisempiä
maalajeja, ynnä liikereittien varrella. Tärkeimpiä teitä on se, joka
Thüringerwaldin poikki tullen kulkee Eisenachista Gothan, Erfurtin ja
Weimarin kautta Saalen rannoille. Thüringin valtiollisen hajaannuksen
vuoksi on tämän tien varteen syntynyt useita somia keskikokoisia
kaupungeita, jotka pienien ruhtinaitten pääkaupunkeina ovat saaneet
omituisen "maalaisresidenssin" leiman. Näistä on varsinkin _Weimar_
jokaiselle saksalaiselle rakas, sillä Weimarin hovi oli Saksan
klassillisen kirjallisuuden lämmin suosija, Weimarissa ovat sekä
Schiller että Göthe asuneet ja runoilleet suuren osan ajastaan.
Gothassa on Saksan ja koko Europankin etevin karttapaino.
Melkoisemmaksi on Erfurt kasvanut (90,000 a.). Se on erittäin
hedelmällisessä laaksossa ja tärkeä puutarhakaupunki. _Jenassa_, joka
on kauniissa mäkiseudussa, on yliopisto.

Ylempänä vuoristossa on paljon pieniä kaupungeita ja kyliä, jotka
harjottavat laajaa kotiteollisuutta. Sonnebergin piirissä valmistaa 30
kylää, laajaa keskinäistä työnjakoa noudattaen, maailmanmarkkinoille
kaikenlaisia leikkikaluja metallista, kivestä, posliinista, puusta ja
pahviaineesta. Monta miljonaa nukkea valmistuu täällä joka vuosi.
Vähän pohjoisempana, Lauschan ja Ilmenaun välillä, on melkoinen
lasiteollisuus. Yksi kylä valmistaa ainoastaan lämpömittarinputkia,
toinen vain lasisia nukensilmiä, mutta onkin kehittänyt nämä
teollisuudenhaarat melkein täydellisyyteen. _Schwarzan, Ilmen ja Geran_
laaksoissa on vireä posliiniteollisuus, toisin paikoin valmistetaan
majolika- ja terrakottatuotteita. _Suhlin ja Schmalkaldin_ seuduilla
taas on vanhastaan kuulu metalliteollisuus, Saksanmaan suurimmat
asetehtaat ja erinomaisen korkealle kehittynyt "lyhyttavaran" valmistus
raudasta. _Ruhlassa_, vuoriston pohjoisella reunalla, valmistetaan
kaikenlaisia merivaha- ja meripihkatuotteita. Kauempana vuoriston
lounaisliepeillä on _Meiningen_ ja vanhoine linnoineen _Koburg_; nämä
seudut luonnon puolesta kuuluvat Etelä-Saksaan.


Wartburg.

Thüringerwaldin luoteispäässä kohoo vanha _Wartburg_, Saksanmaan
muistorikkaimpia ja parhaiten säilyneitä vanhoja linnoja. Ei ainoastaan
linna, vaan koko seutu on täällä täynnään tarinoita, joista moni kaunis
runoteos on aiheensa saanut. Linnavuoren juurella on laaksossaan
_Eisenach_, joka linnan suojassa syntyikin. Vaivalloinen tie johtaa
kaupungista ylös vuorelle. Pohjois- ja eteläpuolella suistuvat kalliot
jyrkkään heti linnan muureista. Kauas ympärille oleviin seutuihin
tervehtii harmaa, keskiaikainen linna vaeltajaa korkealta
vartiopaikaltaan.

Wartburg perustettiin tarun mukaan jo kahdennellatoista vuosisadalla
ja oli silloin Saksan komeimpia ritarilinnoja. Katot oli
lyijyllä päällystetty, huoneet, salit sisältä koruleikkauksilla,
kuvanveistoksilla ja kalliilla kankailla koristettu. Ritarikauden
loistoaikana olivat varsinkin vaeltavat "minnerunoilijat" sinne
tervetulleet. Wartburg näyttää olleen kolmannellatoista vuosisadalla
lahjakkaimpien runolaulajain varsinainen kokouspaikka, samoin kuin
yhdeksännentoista vuosisadan alussa Weimarin hovi. Siellä lauloi Walter
von der Vogelweide, siellä Henrik von Veldecke; siellä Wolfram von
Eschenbach lienee saanut intoa Parcivalinsa runoilemiseen. Näyttää
siltä, kuin olisi runoilijain toveripiiri pannut toimeen samanlaisia
kilpalaulannoita, kuin rautapaidoissa ja sota-aseissa asekilpailuja.
Eräs kolmannellatoista vuosisadalla syntynyt runo kertoo suuresta
kilpalaulannosta Wartburgissa. Ristiretkien ajalla linnassa eli
armeliaisuudestaan tunnettu unkarilainen kuninkaantytär, joka oli
linnan haltijan vaimo ja hänen Itämaille sorruttua omisti loppuikänsä
köyhäin ja vaivaisten auttamiseen ja siitä sai kansan muistossa pysyvän
maineen. Wartburgin jyrkkiä muuria laskeutui keisari Fredrik II:sen
tytär v. 1270 yöllä paetakseen tylyä miestään. Mutta viidennellätoista
vuosisadalla Wartburg jäi melkein autioksi, harvoin sinne enää
ruhtinaat saapuivat, sen salit ja tornit saivat rappeutua. Sinne
vietiin Martti Luther vainoojiaan pakoon, hän asui linnassa kymmenen
kuukautta (1521-22), kääntäen saksaksi Uuden testamentin.

Viime vuosisadalla Wartburg korjattiin, mikäli mahdollista
alkuperäiseen kuntoonsa. Läheltä ja kaukaa poikkeaa vieraita kuulua
linnaa katsomaan. Siellä näytetään huonetta, jossa uskonpuhdistaja asui
ja työskenteli. Mutta mustelänttiä, jonka kerrotaan jääneen seinään,
kun hän nakkasi pirua mustepullollaan, sitä ei ole enää, jos lienee
ollutkaan -- ehkä on koko musteläntti tarun keksintö.

Wartburgin vanhin ja kaunein osa on maakreivirakennus tornineen ja
ikivanhoine seinineen; se oli vanhain linnanhaltijain varsinainen
asuinrakennus, kilpalaulantojen vanha paikka. Se kohoo heti
kalliojyrkänteestä, niin että rakennuksen itäseinä vuoren juurelta
lukien on huimaavan korkea yhtämittainen seinämä. Tämä rakennus on
kauttaaltaan saatettu alkuperäiseen kuntoonsa ja sisustettu niin
tarkkaan kuin mahdollista ritariajan malliin. Sinne tänne ovat etevät
uudet taiteilijat maalanneet kuvauksia Wartburgin vaiheista.
Rakennuksessa on vanha linnankappelikin, jossa Luther täällä asuessaan
saarnasi linnanväelle. Huomattavimpia linnan saleista on kilpalaulajain
sali, jonka seinillä uudemmat taideteokset johtavat muistoon
kansansadun säilyttämiä piirteitä Wartburgin runojuhlista. Kolmannessa
kerroksessa on juhlasali, noin 40 metriä pitkä. Linnan takapihan
ääressä kohoo vartiotorni, nelikulmainen 52 metriä korkea rakennus,
jonka yläkerrasta on mitä ihanin näkyala Thüringin seutujen yli. Alla
on Eisenachin pieni kaupunki, jossa Luther vietti lapsuudenaikojaan.
Koillisessa näkyy tarujen kiehtoman Hörselbergin rosoinen
jyrkkäpiirteinen laki, etäisyydessä loistaa toisia linnoja aina Gothan
seuduilta saakka. Kaakkoon päin taas näköala käsittää komeita
vaaramaisemia, joista kaikkia muita mäkiä korkeammalle kumpuaa
Inselbergin kukkula. Pohjoisessa kiinnittää huomiota mahdikas
Heldrastein, vasemmalla valtava Meissner, ja kaukana lounaassa
siintävät korkean Rhönin basalttikeilat.

Erzgebirgen luoteisrinteillä on teollinen _Vogtland_, jonka hyötyisät
kentät ovat liian korkealla, että niillä enää viljelys kunnolla
kannattaisi. Ne ovat sen vuoksi vihantina niittyinä. Täällä on sekä
kotiteollisuus että suurteollisuus vilkkaasti kehittynyt,
suurteollisuus etenkin Zwickaun hiilikaivosten kannattamana. Villan ja
puuvillan kehruu ja kutominen, pitsien nypläys, koruompelu ovat tämän
teollisuuden päähaarat. Niillä elää kaksi pientä pääkaupunkia, _Geta_
ja _Greitz_, ja suurempi _Plauenkin_ (81,000 a.). Asutus taajenemistaan
taajenee lähempänä Saksin vuorikaivos- ja teollisuusalueita.

_Zwickau_ on melkoinen teollisuuskaupunki (66,000 a., enimmäkseen
hiilenkaivajia ja teollisuustyöväkeä). Kaupungin ympärillä on melkoinen
sikermä suurempia kyliä, joissa on vireä kotiteollisuus. Jonkun verran
luoteeseen päin näkyy synkän savupilvensä alla nokinen _Chemnitz_
(221,000 a.); se on yhtä ainoata suurta tehdasyhteiskuntaa, joka
valmistaa koneita, kutoo puuvillakankaita, sukkia, kirjokankaita y.m.
Tärkein teollisuus on kutomateollisuus, samoin kuin seudun muissakin
pienemmissä teollisuuskeskustoissa. 1,440 neliökilometrillä asuu täällä
802,000 ihmistä.

Zwickaun kohdalla kohoo asutus korkeimmalle Erzgebirgeen. Pieni
_Ylä-Wiesental_, joka on 900 metriä, yli merenpinnan, on Saksan korkein
kaupunki. Se ynnä vuoriston korkeimpain osain muukin asutus on jäännös
16:lta vuosisadalta, jolloin täällä kaivettiin varsinkin sinkkiä ja
hopeata ja samalla uudisasutuskin tunkeutui vuoriston korkeimpiin
osiin. Vuoriteollisuuden riuduttua elättelee tämä väestö nyt itseään
kaikenlaisella kotiteollisuudella. Maanviljelystä on yritetty, mutta se
ei moisissa korkeuksissa enää menesty.

Kaikista näistä entisistä malmikaivos-alueista tuskin mikään muu enää
tätä teollisuutta harjottaa kuin _Freiberg_, jossa on maailman kuulu
vuoriopisto (30,000 as.)

Saksin vanhin Elbesatama on _Pirna_, siinä kohdassa, missä joki
vuoristosta murtautuu lakeammille maille, _Meissen_ sitä vastoin, joka
jo on Dresdenin alapuolella, oli ensimäinen paikka, joka Saksissa
linnotettiin ja kaupungiksi rakennettiin, koska sillä kohdalla oli
tärkeä ylimenopaikka. Pirnasta nykyään laivataan melkoiset määrät
nelitahoilevaa hiekkuria, jota käytetään rakennusaineena. Meissen taas
on vanhastaan posliiniteollisuudestaan kuulu. Saksin kuninkaitten
toimesta tämä teollisuus 18:lla vuosisadalla kehittyi niin
täydelliseksi, että se alallaan oli Europan etevimpiä. Meissenissä on
vanha kaunis gootilainen tuomiokirkko, joka kuitenkin 15:llä
vuosisadalla menetti molemmat torninsa salaman iskusta. Entiseen
kuntoonsa on korjattu kaupungin vanha linna, kauneimpia vanhoja
linnoja, mitä Saksassa on säilynyt.


Dresden.

Näistä molemmista kaupungeista on monin verroin vienyt voiton Dresden,
joka on niitten välillä, Elben kahden puolen. Dresdenin on
erinomaisesta kehityksestään, kauneista julkisista rakennuksistaan ensi
sijassa kiittäminen sitä, että se on Saksin pääkaupunki, ja että
kuningaskunnan hallitsijat olivat niin loisteliaita. Kaupungin asema on
mitä kaunein. Lähellä on Elben rannalla kuulu "Saksin Sveitsi", jokea
pitkin voidaan laivoilla nousta syvälle Böhmiin saakka. Erinomainen
rakennusaine ja sen helppo kuljetus ovat edistäneet ruhtinaitten
rakennushalua. Dresdenillä sen vuoksi onkin enemmän loistorakennuksia
kuin useimmalla Saksan kaupungilla. Se on Saksan taide-elämän
keskustoita. Dresdenin taidekokoelmat ovat maailman parhaita. Loistavat
julkiset rakennukset antavat kaupungille n.s. barokkityylin keveän
leiman. Verraten vähän on vanhoja gootilaisia rakennuksia, eikä
uudenaikainen renessanssiaikakaan ole siihen määrään painanut leimaansa
kaupungin ulkomuotoon kuin Berlinissä ja yleensäkin Saksan uusimmissa
kaupungeissa. Huomattavimmat Dresdenin rakennuksista ovat katolinen
tuomiokirkko Elben rannalla, kuninkaallinen linna, ynnä n.s. "Zwinger",
laaja kehärakennus, jonka kuningas August II rakennutti ulkoilmajuhlia
varten. Muista rakennuksista ovat mainittavat taideakatemian upea talo
ja oopperatalo, jonka laulunäyttämö on Saksanmaan ensimäisiä.
Dresdenissä on nykyään noin 500,000 asukasta. Se on erittäin suosittu
matkailijakaupunki. Varakkaammat asettuvat sinne pidemmäksikin aikaa
nauttiakseen hienostuneesta taide-elämästä. Samalla on Saksin
pääkaupungista kehittynyt vilkas teollisuuskaupunkikin, ja teollisuus
vasta onkin tehnyt Dresdenistä suurkaupungin.

Kun pikajuna on kiitänyt Dresdenin viimeisten jo puoleksi
maalaistalojen ohi ja tunkeutunut itäisille nummille ja
petäjäkankaille, niin tuntuu matkustajasta, ikäänkuin laskisi esirippu,
jonka taakse jää Länsi-Saksan rikas elämä. Hän tulee Saksan itäisiin
maakuntiin, joissa kultuuri vielä on nuorempi ja asutus sekavampi,
saksalaistuminen kesken seisahtunut, niin että suuri osa maaseudusta
vielä on slaavilaista. Jo Bautzenin asemalla kuulee matkustaja silloin
tällöin vendiläisiä sanoja. Tämän vanhan kielen säilyminen sekin
osottaa, kuinka etäällä liikkeistä nämä Spreen latvaseudut ovat olleet
kuluneina vuosisatoina. Ainoastaan Leipzigin ja Breslaun välisen,
ylämaita kulkevan tien varressa olevat kaupungit ovat aina olleet
pääasiallisesti saksalaiset. Neissen rannalla on tällä tiellä
ensinnäkin _Görlitz_, josta on kehittynyt melkoinen suurkaupunki
(86,000 a.). Görlitz on Lausitzin pääpaikka. Vasta Queisin takana alkaa
varsinainen Schlesia, joka ikäänkuin pitkä niemi pistää Puolan ja
Böhmin väliin. Rajan läheisyys kahden puolen on monella tavalla estänyt
maakunnan kehitystä, mutta toiselta puolen on sillä mannun aarteissa
edellytyksiä, joita ei monella muulla Saksan osalla ole. Vasta Oderin
perkkaamisen kautta ovat tämän maakunnan luonnontuotteet viimeisten
vuosikymmenien kuluessa päässeet entistä tehokkaammin vaikuttamaan maan
taloudelliseen elämään. Metsäisessä, mutta malmeista köyhässä
vuoristossa elää monenlaista pientä teollisuutta, joka käyttää
hyväkseen vuorijokien vaihtelevaa vesivoimaa. Lasitehtaat, sahat ja
paperitehtaat tarvitsevat metsiä. Kotikutominen elää varsinkin
Isergebirgessä. Mutta vastustamaton kehitys saa tämän kotiteollisuuden
yhä enemmän keskittymään suuriin tehtaihin. Waldenburgin vuoristossa
elättävät sikäläiset kivihiilikerrokset monenlaista teollisuutta.

Oderin rannalla on hedelmällisellä lakeudella, Saksanmaan itäisen
sokerijuurikasalueen keskellä, Schlesian pääkaupunki _Breslau_, joka
14:llä ja 15:llä vuosisadalla oli saksalaisen kultuurin rajakaupunki ja
siitä syystä tärkeä kauppapaikka. Breslaun markkinoilla kohtasivat
toisiaan toiselta puolen Alankomaitten ja Länsi-Saksan, toiselta puolen
Unkarin, Venäjän, Puolan ja Preussin tuotteet. Breslaun kauppiaat
tekivät kaupparetkiä kauas itäänpäin ja olivat toiselta puolen
suoranaisessa yhteydessä sekä Venezian että Brüggen kanssa. Puolan
itsenäinen kehitys 16:lla vuosisadalla lamasi moneksi ajaksi Breslaun
kaupan, 19:llä vuosisadalla kaupunki alkoi uudelleen kasvaa (noin
438,000 asukasta). Breslau oli kauan Oderin laivaliikkeen päätekohta,
mutta nykyään on joki perkattu ylöspäin aina _Koseliin_ saakka, ja tämä
seikka ynnä rautatieliikkeen, sähkölennätyksen ja telefonin kehitys
uhkaa uudelleen lamauttaa kaupungin kasvua, liike siirtyy lähemmäksi
Ylä-Schlesian teollisuusalueita. Mahtavuutensa ajoilta on Breslaulla
vanha ja kaikenlaisista taideaarteista rikas tuomiokirkko, komea
korjattu raatihuone, muita mainitsematta. Breslaulla on etevä, vaikka
verraten nuori yliopisto.


Ylä-Schlesian teollisuusalue.

Ylä-Schlesiassa on aivan valtakunnan rajalla köyhään metsäseutuun
virinnyt erinomaisen vilkas teollisuus sen kautta, että sieltä
löydettiin kivihiilikerroksia, jotka rikkauden puolesta vievät
Rheininkin kivihiilikerroksista voiton. Kivihiilien lisäksi on samoilla
paikoilla runsaasti rauta-, sinkki- ja lyijymalmeja. Varsinkin sinkkiä
saadaan täältä enemmän kuin mistään muualta Europasta. Seudun
rautateollisuudelle eivät omat ala-arvoiset malmit kuitenkaan
riittäisi, mutta liikkeitten helppous ja hiilen läheisyys vaikuttavat,
että tänne voidaan tuoda kosolta parempia ulkomaalaisia malmeja.
Teollisuuden nopean kasvun kautta on täällä muutamassa vuosikymmenessä
kehittynyt melkoisia tehdaskaupungeita, kuten _Gleiwitz_ (59,000 a.),
_Beuthen_ (50,000 a.) ja _Königshütte_ (65,000 a.). Niin melkoinen on
teollisuus, että se on täällä pohjavedenkin pilannut, jonka vuoksi
teollisuusalueelle on tuotava vettä läheisistä vuoristoista
suurenmoisilla johtolaitoksilla. Lähellä tätä uutterain ihmisten
hyörinää leviää laajoja metsäalueita. Niiden alla on vielä laajemmat
maanalaiset polttoainevarastot. Mutta tulevien kivihiilikaivosten
päällä ylimykset vielä aitailevat metsästysmaitaan.

Sudettien liepeillä on _Ratibor_ niinikään melkoinen teollisuuspaikka.
Vuorimaan sisässä on _Glatz_ sotilaallisen asemansa vuoksi tärkeä; se
on ikäänkuin portti, joka vuoriston poikki kulkee Schlesiasta Böhmiin.
Breslaun alapuolella on _Liegnitz_ tunnettu taistelupaikka.

Poistuessamme vuoristoista Pohjois-Saksan alangolle tulemme seutuihin,
joissa ei ainoastaan maisema muutu yksitoikkoisemmaksi, vaan elämän
edellytyksetkin toisenlaisiksi, koska lakeuksilla ei ole malmeja, ei
sanottavasti kivihiiltäkään, eipä edes kiveäkään rakennusaineeksi.
Tonavan ja Rheinin laaksojen runsaasti koristettujen hiekkakivisten
tuomiokirkkojen sijasta tapaamme Pohjois-Saksan kaupungeissa vanhempia
taiderakennuksia, jotka enimmäkseen ovat tiilestä; niitten
rakennusmallikin on sen mukaan toisenlainen, muodot yksinkertaisempia.
Ja tiet, pienien kaupunkien kadut, ovat Saksanmaan pohjoisosissa
suureksi osaksi samanlaista mukulakiveä kuin Suomenkin kaupungeissa.
Mutta itse maanpinnankin huomasimme näillä alangoilla enimmäkseen koko
joukon köyhemmäksi arvokkaista viljelysmaanlaaduista kuin mäkimaissa.

Epäilemättä nämä maat olivat enimmäkseen autioita sydänmaita, kun
saksalaiset uudisasukkaat alkoivat niitä vallata slaavilaisilta, mutta
suunnattoman työn kautta on ne kuitenkin suurimmaksi osaksi muutettu
kunnollisiksi viljelysmaiksi. Mutta vielä on laajoja aloja, joissa
metsänkasvu näyttää olevan ainoa tuottava maankäytännön muoto.

Kaupunkien sijotuksen tällä alueella ovat määränneet liiketiet, joille
suot ja vesistöt asettivat kylläkin vakituiset suunnat, vaikkei
vuoriesteitä ollutkaan. Oderin varrella on _Glogau_ vanha siltapaikka,
Spreen rannalla _Kottbus_, Havelin äärellä _Brandenburg_. Glogau, jota
jo Puolalaiset puolustivat maansa porttina Fredrik Barbarossaa vastaan,
on linnotus ja hyvin viljellyn maakunnan keskusta, Kottbus
Ala-Lausitzin kukoistavimpia kutomokaupungeita ja tärkeä rautateiden
risteys. Brandenburgissa, joka on lähellä Havelin viimeistä mutkaa, oli
Vendien vahvin jokilinna. Se vallitsi Magdeburgin vastassa Markin ja
itäisten maakuntain teitä niin tehokkaasti, että Brandenburgin
saksalaisetkin ruhtinaat sen aluksi valitsivat pääkaupungikseen.
Brandenburgissa (53,000 a.) on vielä säilynyt monta vanhaa piirrettä,
mutta sen nykyistä elämää vallitsee teollisuus, varsinkin villatavarain
kudonta.

Siinä laaksossa, joka poikkimaisin kulkee Varsovasta Berliniin -- se on
noita esiaikaisia, jääkauden jälkeisiä jokilaaksoja, joista olemme
ennen puhuneet, -- ei ole muita sanottavia kaupungeita kuin Berlin.
Entiseen aikaan kaupungit välttivät näitä poikkilaaksoja soitten
vuoksi, jotka liikettä haittasivat, nykyään niistä on suurliikkeelle
hyötyä, koska niitä pitkin on voitu helposti kaivaa vesitiet maan
poikki. Pohjoisessa poikkilaaksossa, joka kulkee Baltisen maanselän
eteläreunaa, on _Thorn_ vanhastaan kuulu kauppakaupunki, nykyään sitä
paitsi luja rajalinnotus. Weichselin ja idästä länteen kulkevain
kanavain risteyksessä ollen Thorn välittää suurta puutavarakauppaa
Venäjältä Saksan keskiosiin. Osan kaupastaan on sen kuitenkin täytynyt
luovuttaa uudemmalle _Brombergille_ (55,000 a.). Molempain
poikkilaaksojen välillä ovat _Posen_ ja Oderin _Frankfurt_, joitten
kohdalla ylämaita noudattava tie ennen kulki jokien poikki. Posen
kuului Puolan jakoon saakka Suur-Puolaan ja oli sen tärkeimpiä ja
vanhimpia kaupungeita. Kaupungin väkiluvusta (127,000 a.) on enemmän
kuin puolet puolalaisia. Posen oli Puolan vallan aikana luja linnotus
Saksaa vastaan, nykyään Saksalaisten vielä lujemmaksi varustama Venäjää
vastaan. Posenista käsin koettavat Saksalaiset nyt järjestelmällisesti
juurruttaa pois puolalaisen väestön sen omilta viljelysmailta,
muuttaakseen koko maakunnan rajaa myöden saksalaiseksi.

_Oderin Frankfurt_ (60,000 a.) oli kauan Oderin laivaliikkeen
päätekohta ja Puolan kaupan välittäjä. Tämä mahtava kauppa-asema alkoi
horjua vasta sitten, kun Oder ja Spree kanavan kautta yhdistettiin ja
Oder perkattiin Schlesiaan saakka. Mutta aina 19:nteen vuosisataan
saakka Oderin Frankfurtin messut pysyivät saksalaisten ja puolalaisten
kauppiaitten suosittuina yhtymätilaisuuksina. Nykyään Frankfurt on
tärkeä tehdaskaupunki, varsinkin koneteollisuuden alalla. Oder ja kuusi
rautatielinjaa tuovat sinne kilvan raaka-aineita.



Berlin.


Berlinillä ei oikeastaan ole minkäänlaisia ulkonaisia luonnonetuja,
jotka tavallisesti edistävät suurkaupunkien syntyä ja kehitystä. Sen
ympäristö ei ole viljavaa, on enimmäkseen vain nummea ja suota,
ilmanala sateista, kylmää ja sumuista, niinkuin yleensäkin
Pohjois-Saksan alangolla. Se ei edes ole suurien virtain rannalla,
niinkuin monet muut Saksan etevimmistä kaupungeista, esim.
Hampuri ja Köln. Ainoastaan vähäinen Spree juoksee sen läpi, vaikka
joki tosin on suurten perkkausten kautta voitu avata hyvinkin
tärkeäksi liikeväyläksi. Mutta siitä huolimatta on Berlin parin
vuosisadan kuluessa, ja varsinkin viime vuosisadalla, kehittynyt
maailmankaupungiksi, joka tuota pikaa on Europan mannermaalla
ensimäinen.


Vanha Berlin.

Berlinin vanhin osa syntyi alkuaan pienelle matalalle kummulle Spreen
saareen. Siinä oli aikanaan vendiläinen kalastajapaikka, ja Saksan
ylpeän pääkaupungin nimikin sen mukaan on vendiläinen. Vielä
tänäpäivänä seisoo samalla Köllnin saarella kalastajain
suojeluspyhimyksen, Pyhän Pietarin vanha kirkko.

Vastapäätä saarta, joen toisella puolella, on nykyään Berlinin upea
raatihuone, saarella itsellään kuninkaallinen linna ja monta muuta
loistorakennusta. Miljonakaupunki on kasvanut siitä joka taholle monien
kilometrien päähän. Mutta yhä vielä nimitetään "Myllypadoksi"
(_Mühlendamm_) sitä paikkaa, jossa ennen lautalla kuljettiin virran
poikki, ja monet muutkin nimet liittyvät vanhaan yksinkertaiseen
kalastajapaikkaan. Siitä kulki maaliike joen poikki pohjois-etelä
suuntaan ja arvatenkin jokiliike idästä länteen käsin. Saarelle ja
Spreen oikealle reunalle syntyi pieni kaupunki, taikka oikeastaan
parikin vierekkäistä kaupunkia, _Kölln ja Berlin_, jotka ensi kerran
mainitaan aikakirjoissa kolmannentoista vuosisadan keskivaiheilla.

Kautta keskiajan Berlin oli vähäpätöinen kaupunki, sillä ei ollut
samanlaista mahtiaikaa, kuin Saksan muilla vanhoilla kaupungeilla,
sillä ei ollut ammatteja, ei sanottavaa kauppaa, eikä ominaista
valtiollista vaikutusta. Viidennentoista vuosisadan loppupuolella siinä
lienee ollut noin 10,000 asukasta, mutta tämäkin määrä väheni
Kolmenkymmenen vuoden sodan aikana melkein puoleen.

Berlinin kohtalot liittyvät sitten mitä lähimmin Preussin
kuningaskunnan kehitykseen. Berlinillä ei ollut muita luonnon etuja,
kuin että se oli keskellä nykyisen Preussin päämaata, Brandenburgia, ja
sen vuoksi soveliain paikka valtakunnan hallitsemiseen. Hallitsijain
huolenpidon kautta kaupunki vähitellen pääsi voimistumaan. Mutta vasta
viime vuosisadalla sen kasvu kiihtyi niin nopeaksi, että vain
Amerikassa on nähty sen vertoja. V. 1865 Preussin pääkaupungissa oli
noin 650,000 asukasta, nykyään asukasluku nousee yli kolmen miljonan,
kun toinen toisensa jälkeen kiinni kasvaneet esikaupungitkin lukuun
otetaan. Mutta Preussin pääkaupungistapa onkin tullut sen jälkeen, kun
Saksan valtakunta yhdeksi yhtyi, koko laajan Saksanmaan painopiste.

Paljon työtä ja varoja uhrasivat Preussin hallitsijat vanhempina
aikoina, saadakseen pääkaupunkinsa kasvamaan. Asukkaita otettiin
avosylin vastaan, mistä niitä vain tuli. Berlinissä saivat muun muassa
tuhannet ranskalaiset hugenotitkin tyyssijan, niin että Suuren
vaaliruhtinaan aikana Berlinin asukkaista joka neljäs oli ranskalainen.
Berlinin harvaan asuttuun ympäristöönkin istuttivat hallitsijat tuon
tuostakin uudisasukkaita, mistä vain saivat, rakennettiin vesiteitä ja
maanteitä joka suunnalle, jotta luonnon puolesta huonosti varatun
pääkaupungin jokapäiväinen leipä alkoi olla turvattu.

Mutta ilman rautateitä ei Berlinistä sittenkään olisi tullut, mitä se
on. Rautateiden rakentamiselle oli tasainen ympäristö erittäin
sovelias, ja niitä juokseekin pääkaupunkiin joka suunnalta ikäänkuin
säteitä keskustaansa, niin että Berlin nykyään on liikkeittensä
puolesta ehdottomasti Saksanmaan ensimäinen kaupunki. Tuskinpa
muuallakaan Europan mannermaalla on sen vertaa.

Kaupungin sisäosissakin ovat liikkeet sen mukaan kehittyneet
erinomaisen täydellisiksi. Kadut ovat leveät ja oivalliset, hevos- ja
konevaunuliike erinomaisen vilkas.

Berlin on rakennettu Spreen laaksoon, joka kaupungin kohdalla on noin
viittä kilometriä leveä. Tämä laaksokaukalo on kuitenkin niin matala,
että sen reunat pohjoisella puolella ovat vain 9, eteläpuolella 15
metriä laakson pohjaa korkeammalla. Laakson pohjan ja samalla kaupungin
tason korkeus Pohjanmerestä on vain 35 metriä. Berlin on laaksonsa jo
täyttänyt ja kohonnut molempien reunain päälle, levitellen itseään
edelleen nopeaan kummallekin puolelle. Berlinin korkein kohta,
_Kreutzbergin_ kukkula Spreen eteläpuolella, on vain 34 metriä
korkeammalla Spreen pintaa. Sangen tasaista on siis se maa, jolla
Saksan valtakunnan pääkaupunki itseään levittelee. Pohjavesi onkin
Berlinissä kaikkialla lähellä, mutta suurenmoisen viemäriverkon kautta
on kaupunki kuitenkin saatu siihen määrin kuivatuksi, että se
nykyään on Europan terveellisimpiä suurkaupunkeja. Tultuaan Saksan
valtiolliseksi keskustaksi Berlin on kaikissa muissakin suhteissa
kehittynyt arvonsa mukaisesti. Siihen on kohonnut toinen upea rakennus
toisensa jälkeen, sinne keräytyvät tieteet ja taiteet, ja lisäksi on
siellä kehittynyt erinomaisen tuottelias ja monipuolinen teollisuus ja
kauppa. Ja vihdoin on Berlinistä tullut Saksanmaan ja koko Europan
manterenkin ensimäinen rahapaikka.

Berlinillä on kauttaaltaan nuoren kaupungin leima. Ei mikään sen
ulkomuodossa osota, että se olisi "elänyt", niinkuin Europan muut
suurkaupungit. Vanhimmista rakennusmalleista ei Berlinissä ole
jälkeäkään. Sekä romanilainen että gootilainen tyyli, jotka Saksan
vanhoille kaupungeille antavat niin historiallisen leiman, ovat
Berlinille tuntemattomat. Berlinin vanhemmat julkiset rakennukset ovat
kaikki 18. vuosisadalta. Suurin osa on vasta viime vuosisadalla
rakennettu.

Berlinin ulkomuoto ei siis oikeastaan ole saksalainen; sillä on
uudenaikainen kansainvälinen sävy. Sama on suuressa määrin
asukkaittenkin laita. Ei edes puolet miljonakaupungin asukasluvusta ole
oikeita Berlinissä syntyneitä berliniläisiä. Noin 60 pros. on muualta
muuttaneita. Enimmäkseen ovat nämä "ulkolaiset" tulleet muualta
Saksasta, mutta paljon on myös ulkomaalaisia, varsinkin puolalaisia ja
juutalaisia, ynnä itämaalaisia, jopa Japanista ja Kiinasta saakka.
Berliniläinen onkin "ahkera ja uuttera kuin saksalainen, sitkeä kuin
slaavi, vilkas ja sukkela kuin ranskalainen, puhelias, itsetietoinen ja
rehentelevä niinkuin juutalainen." Siinä saksalaisen kirjailijan
lausunto oman pääkaupunkina nykyisestä "yleisihmisestä". Berliniläisen
puheenmallikin on sen vuoksi muodostunut toisenlaiseksi kuin muitten
saksalaisten. Se ei enää ole alasaksaa, niinkuin vielä pari vuosisataa
takaperin, mutta se ei vielä ole kirjakieltäkään, vaikka siksi
vähitellen muuttumaisillaan, vaan se on oma berliniläinen välimuotonsa.
Sen tunnetuin -- ja pilkatuin -- omituisuus on se, että se aina ääntää
g:n j:ksi, seurasipa perässä mikä ääntiö hyvänsä, (berliniläinen ei
sano "ganz", vaan "janz"). Mutta epäilemättä nämä omituisuudet ovat
katoamassa.

Luomme lyhyen silmäyksen Saksan nuoren pääkaupungin julkisiin
rakennuksiin ja upeimpiin katuihin.


Julkinen Berlin.

Berlinin tunnetuin osa, sen varsinainen keskusta, on "Unter den Linden"
(Lehmuskuja), joka idästä länteen kulkee Spreen saarelle, kaupungin
vanhimpaan keskustaan, päättyen vastapäätä keisarillista linnaa.
Tällä saarella on linna, suunnikkaan muotoinen rakennus, joka on
Berlinin suurimpia. Se osa, joka on Spreen puolella, on verraten
vanhanaikainenkin, toiset osat sitä vastoin ovat uudenaikaiseen tyyliin
rakennettuja loistorakennuksia. Melkein kaikki rakennustyylit, mitä
Saksa on nähnyt, siitä kun linna 1400 luvulla perustettiin, ovat siinä
yhä vieläkin edustettuina. Mutta sisustassa, linnan 600 salissa, on
uusi aika vallalla.

Linnan ympärillä on pienellä alalla Berlinin "klassillinen" osa. Sitä
vastapäätä on "Lustgarten" nimisen puiston takana "Vanha museo"
pilaristoineen, pilarikujan kautta yhteydessä "Uuden museon" ja
kreikkalaiseen tyyliin rakennetun "Kansallisgallerian" kanssa. Linnan
ja museoitten välillä kohoo uusi, tuskin vielä täysin valmiskaan
tuomiokirkko. Linnan edustalla on keisari Wilhelm I:sen muistoksi
rakennettu suurenmoinen muistopatsas, tilan ahtauden vuoksi osaksi
Spreeltä vallatulla pohjalla. Lähistöllä on vielä komea palatsimainen
rakennus -- edustallaan Neptunuksen kuvapatsas --, joka ei kuitenkaan
ole sen kummempi kuin keisarin talli.

Linnantorilta johtaa sotaisilla kuvapatsailla koristettu silta "Unter
den Lindenille", jonka vastakkaisesta päästä lehmuksien yli häämöttää
kreikkalaiseen tyyliin rakennettu "Brandenburgin portti".

"Oopperanaukio" Lehmuskujan päässä on historiallisen Berlinin
keskuksia, johon muukalaisetkin ensinnä tutustuvat. Aukiolle näkyy
toiselta puolelta Linna ympäristöineen, taaempana Raatihuoneen suora,
poikki viistetty torni; vastakkaiselta puolelta taas vanhan keisari
Wilhelmin yksinkertainen palatsi, jossa hän elämänsä loppuun saakka
asui, ja Fredrik Suuren komean muistopatsaan takaa Lehmuskuja.
Oopperatalo on jotenkin vaatimaton rakennus, mutta saanee pian
luovuttaa paikkansa uudelle. Sitä vastapäätä on Yliopisto, jossa
opiskelee yli 8,000 ylioppilasta, ja Akademia. Lähempänä siltaa
on sillä puolella Asehuone (_Zeughaus_), joka on sisustettu
"kunniahalliksi" (_Ruhmeshalle_). Sinne on koottu kaikki mainehikkaat
muistot Preussin sotahistoriasta ja seinät koristettu suurenmoisilla
maalauksilla, jotka esittävät taistelukuvia. Onpa siellä ruotsalaisia
nahkatykkejäkin Kolmenkymmenen vuoden sodan ajalta, mutta enimmän
kuitenkin ranskalaista sotasaalista. Asehuoneen pihassa keisari joka
vuosi vannottaa rekrytit ja vihkii lipun.

"Unter den Linden" tuskin enää vastaa maailmanmainettaan. Vaikeanlaista
on lehmusten toimeentulo maailmankaupungissa, huolimatta uupumattomasta
huolesta, jolla niitä vaalitaan. Vanhoja kuolee, uusia istutetaan
niitten sijalle, komean vanhan lehmuksen vieressä seisoo nuori taimi,
jonka latva ei ulotu vierustoverin alimpiinkaan oksiin. Katua kulkee
yksi ratsastie, kaksi kivettyä ajotietä kuormia varten ja sementillä
silattu ajotie keveämpiä ajoneuvoja varten. Kahden puolen on leveät
jalkakäytävät. Palatsit ovat suureksi osaksi vanhahkoja ja
vähäpätöisiä, eikä niitten rivi sen vuoksi ole niin komea, kuin
miljonakaupungin keskustassa odottaisi. Mutta suuria tuumia on vireillä
"Unter den Lindenin" lähiseutujen uudestaan rakentamiseksi.

Muun muassa aiotaan Brandenburgin portti repiä, jotta "Lehmuksien alta"
on vapaa pääsy Eläintarhaan (_Thiergarten_), Berlinin laajaan
kaupunginpuistoon. Siellä hyväilevät silmää rehevät nurmikot, somat
keinotekoiset lammet, vanhat, yhä voimalliset puut ja oivalliset lasten
leikkipaikat. Teitä, polkuja risteilee joka suunnalle, ja tuon
tuostakin viiltää puiston kautta raitiotie, jotta pääsy etäisistäkin
kaupunginosista on nopea ja helppo. Siellä täällä on kuvapatsaita. Onpa
puistossa kokonainen kuvapatsaskujakin, keisari Wilhelm II:sen
perustama "_Siegesallee_" (Voittokuja), jonka kahden puolen
Brandenburgin ja Preussin hallitsijat Albrekt Karhusta alkaen
muistuttelevat itseään valkoiseen marmoriin kuvattuina. Keisari on
tämän huoneensa ylistyksen lahjottanut Berlinin kaupungille, joka on
hieman sekavilla tunteilla sen vastaanottanut. Joukossa on semmoisiakin
hallitsijoita, joita tuskin sietäisi kuvapatsailla muistella.
Kansanhuumori nimittääkin kujaa "Nukkekujaksi" (Puppenallee).

"Voittokujan" pohjoispäässä kohoo korkea "Voittopatsas"
(_Siegesdenkmal_), joka on granitista, hiekkakivestä ja pronssista
rakennettu ja 61 metriä korkea. Pilarin varsi on täynnään tanskalaisia,
itävaltalaisia ja ranskalaisia tykkejä, jotka Preussiin viime sodissa
anastettiin; sen päässä seisoo Preussin haltijatar voiton
jumalattareksi kuvattuna.

Itäänpäin Voittopatsaasta on mahtava Valtiopäivätalo ja sen edustalla
Bismarckin muistopatsas. Eläintarhan itäpäitse kulkee etelää kohti
Wilhelmsstrasse, jonka varrella useimmat ministeriöt ovat. Sillä
kulmalla on myös Preussin maapäivien komea talo. Valtaavia ja
kauniitakin rakennuksia ovat asematalot, joita on kaupungin joka
puolella, kukin ainaisen ihmistulvan kerääjä ja purkaja.

Berlinin julkisia rakennuksia yleiseen vielä painostaa jonkinlainen
halpahintainen mauttomuus ja tyhjä koreilun halu. Korkeampi
taiteellisuus ei ole päässyt täysiin oikeuksiinsa, ja siitäkin
syystä Saksan valtakunnan pääkaupunki yhä vielä tekee nousukkaan
vaikutuksen, joka se onkin. Mutta ripeästi kuljetaan tälläkin alalla
eteenpäin. Aljetaan käyttää jalompia rakennusaineita, sen sijaan
yksinkertaisempia, jalompia muotoja. Siellä täällä kohoo jo taloja,
jotka täyttävät mitä suurimpia taiteellisiakin vaatimuksia. Suurena
etuna ovat Berlinin julkisille rakennuksille katujen leveys ja
yksityisrakennusten mataluus; siitä pitää huolta kaupungin ankara
rakennusjärjestys. Berlin tekee kauttaaltaan ilmavan ja valoisan
vaikutuksen.


Museot.

Olemme yllä maininneet muutamia pääkaupungin tärkeimmistä julkisista
rakennuksista. Niitä on valtaava määrä muita, museoita, kouluja,
kirkkoja, virastoja, paljon enemmän kuin voisi mainita. Vieraitten
mieltä kiinnittävät varsinkin kaupungin museot, ja niitten puolesta
Berlin voikin kilpailla vaikka minkä maailmankaupungin kanssa. Niihin
on pyritty kokoomaan ikäänkuin polttopisteeseen tietomme sekä
menneisyydestä että nykyisyydestä.

"Vanha museo" keisarillista linnaa vastapäätä säilyttää arvokkaita
taulu- ja rahakokoelmia. Sen vieressä on "Uudessa museossa" runsaita
kuvanveisto- ja rakennustaidekokoelmia, osaksi kipsijäljennöksinä.
Siellä m.m. säilytetään saksalaisten oppineitten löytöjä Pergamonin ja
Olympian rauniopaikoilta. Berlinillä on erinomaiset kokoelmat
kaikkien kansain ja kaikkien aikain taideteollisuutta, sekä kotimaisia
että ulkomaisia historiallisia löytöjä ja kansatieteellisiä esineitä.
Postimuseo antaa erinomaisen kuvan liikeneuvojen kehityksestä,
Siirtomaamuseo Saksanmaan kehittyvästä siirtomaataloudesta
ja merentakaisesta kauppaliikkeestä. Luonnontieteellisistä
kokoelmista ovat tunnetuimmat Akvario "Unter den Lindenin" varrella
käärmekäytävineen ja lintuhuoneineen y.m., Kasvitieteellinen puutarha,
jossa kasvaa päälle 30,000 kasvia, Kasvitieteellinen museo ja
Eläintarhan länsipäässä eläintieteelliset kokoelmat, jotka ovat
maailman parhaita.

Berlin on ylpeä, eikä syyttä, taiteellisista ja tieteellisistä
laitoksistaan, jotka ripeästi lisääntyvät. Mutta vielä ylpeämmin
berliniläinen mainitsee yleishyödyllisiä laitoksiaan. Suurenmoinen
vesijohto kuljettaa riittävästi hyvää vettä korkeimpiinkin kerroksiin,
kaupungin viemärijärjestelmä on melkeinpä täydellinen, palokunta
maailman malli. Ruokatavaramarkkinat ovat kehittyneet niin
erinomaisesti, että Berlinistä vähitellen on tullut koko Saksanmaan
ruokatavaramarkkinain keskusta. Kaupungin teurastuslaitos on suurin
Europan manterella.


Kulkuneuvot.

Tärkeimpiä edellytyksiä maailmankaupungin nopealle kasvamiselle, sen
vilkkaalle liike-elämälle, ovat erinomaiset kulkuneuvot. Harva kaupunki
voi niiden puolesta kilpailla Berlinin kanssa. Sähköraitiotiet ovat
kehittyneet niin täydellisiksi, että melkein joka kadun kulmassa voi
tavata raidevaunun ja sillä matkustaa mihin osaan kaupunkia tahansa.
Kaikki matkat, pisimmätkin, maksavat vain saman 10 pfennigiä (12 1/2
penniä). Berlin on toisin sanoen sisäisessä liikenteessään toteuttanut
saman yleismaksuperiaatteen, jolle esim. postinkuljetus perustuu.
Samalla maksulla, jolla toinen kulkee lyhyen taipaleen, matkustaa
toinen kymmeniä kilometrejä. Sähköraitiotiet vallitsevat nykyään
kaupungin koko sisäisen liikkeen, omnibusit, ajurit, kaikkien muiden
kulkuneuvojen täytyy väistyä niiden rinnalta. Raitioteitä on kaikkiaan
400 kilometriä, tai oikeastaan kaksinkertainen määrä, koska kaikki
raiteet ovat kahdenkertaiset. Mutta kun raitiotiet kulkevat kadun
tasassa, niin on siitä ollut seurauksena, että vilkkaimmilla kaduilla
raitiotieliike suuresti häiritsee muuta liikettä, jopa toisin ajoin sen
kokonaan seisauttaa. Leipzigerstrassella, joka on Berlinin vilkkain
kauppakatu, kulkee raitioteitä niin taajaan, että on päätetty määrätä
vaunujen väliaika ainakin yhdeksi minutiksi. Liikenteen vähentämiseksi
kaduilta on rakennettu rautatie, joka kulkee missä katujen päällä,
missä talojen läpi, maan sisässä, kuinka vain sopii, ei vain kaduilla.
Luultavaa on, että entistä enemmän ruvetaan rakentamaan maanalaisia
ratoja Lontoon ja Parisin malliin. Tähän saakka on niitten rakentamista
ensi sijassa ehkäissyt kaupungin löyhä perustus. Pelättiin, että talot
kukistuisivat, jos maan alle rakennettaisiin tunneleita. Joku
koetteeksi tehty rata -- semmoinen kulkee esim. Spreen alitse -- on
kuitenkin onnistunut erinomaisesti. Mitä tärkein Berlinin liikkeelle on
kiertorata, joka kulkee piiriä 4 sen ympäri. Se helpottaa suuressa
määrin väestön hajaantumista terveellisempiin esikaupunkeihin.


Jokapäiväinen Berlin.

Pohjois-Berlinissä alkaa päivän elämä jo silloin, kuin viimeiset
öitsijät katuja pitkin luovivat kotia päin yökahviloista. Jo puoli
viiden aikaan aamulla, jolloin ensimäiset raitiotievaunutkin lähtevät
liikkeelle, kaupunginradalla ensimäiset junat niinikään, alkaa kaduille
ilmestyä unista työkansaa, jonka tehtävät näin varhain alkavat, poikia
ja tyttöjä, joiden tulee kantaa pitkin kaupunkia leipurien leipiä,
vanhoja eukkoja, jotka jakelevat taloihin aamulehtiä. Kello kuuden ja
seitsemän välillä työväenliike kasvaa oikeaksi kansanvaellukseksi.
Kaikilta kaduilta se pyrkii kaupungin keskustaan päin ja kasvamistaan
kasvaa, kuta lähempänä. Kaikki pohjoisesta ja idästä tulevat
raitiovaunut ja junat ovat täynnään ihmisiä, joita savuavat tehtaat
nielevät koneittensa ääreen. Tämä työkansan vaellus on mahtava näky,
varsinkin siihen vuodenaikaan, milloin se sattuu yhteen aamun
valkenemisen kanssa. Siinä virtauksessa ei kaiu nauru, ei pilapuhe,
kiireellä ja vakavana se vyöryy eteenpäin, mutta korkojen kalke ja
anturain laahustus paisuu suureksi humuksi. Kalpeita ovat ne kasvot,
katse eloton. Siellä täällä pistää taskusta esiin "Vorwärts"
(sosialistilehti), toista taskua kohentaa niukka aamiainen. Vaikuttavaa
on nähdä suuren teollisuuskaupungin työväestön ohitse marssivan näin
aikaisin aamulla; yksilöllisten surujen, puutteen, kurjuuden,
kevytmielisyyden ja irstailun, ja myös kotoisen onnen jäljet ovat
silloin kasvoilla ilmeisimmät. Osa poikkeaa mennessään avoimiin
olutkapakoihin nauttiakseen aamujuoman; ajurit ovat siellä jo kauan
istuneet, pohtien oluthaarikkainsa ääressä politikkaa ja maailman
menoa.

Länsi-Berlinissä vallitsee vielä kaikkialla syvä rauha. Kadunlakaisijat
saavat rauhassa suorittaa työnsä. Rauhassa saavat palaavat hummaajat
käyttää koko jalkakäytävän leveyden kotia luoviessaan. Ainoastaan
leivän kantajat, maidon kuljettajat, kaikenlaisten ruokatavarain
jakajat ja sanomalehtieukot ovat täälläkin jo liikkeellä. Vasta
kahdeksan aikaan, jolloin Pohjois-Berlinin kaikissa tehtaissa jo työ on
kuumimmillaan, alkaa Länsi-Berlin herätä. Mutta paljon vähäisempi on se
ihmisvirtaus, joka sieltä pyrkii keskikaupungille. Sieltä tulee
pienempiä liikemiehiä, alempia virkamiehiä ja liikeapulaisia, ja
porvarilliset lehdet ovat heidän aamuluettavansa. Yhdeksän aikaan on
tämäkin virtaus kadonnut taloihin ja työnsä alkanut. Vasta vähän
myöhemmin tulee Länsi-Berlinistä vielä jälkivirtaus, ei tosin kovin
lukuisa, mutta sitä huomattavampi muutoin. Korkeammat virkamiehet,
asianajajat, suuret liikemiehet, korkeammat sotilaat ajavat vaunuissa
virkapaikkoihinsa, hopeihin ja kultiin kirjaillut kuskit hevosia
ohjaamassa.

Yhteiskunnallinen erittely on siis jo Berlinissäkin tapahtunut, vaikkei
sitä katujen ulkomuodosta huomaa siinä määrin kuin monessa muussa
suurkaupungissa. Pohjois-Berlini on vuokrakasarmien, Länsi-Berlini
laajoin huoneistojen ja huvilain kaupunki, mutta päältä nähden ei ero
ole aivan silmään pistävä. Talot vain ovat pohjoisessa huonommassa
hoidossa, akkunat ilottomammat, puodit yksinkertaisemmat ja
vaatimattomammat, kaikki on ahtaammassa tilassa, enemmän kokoon
sullottua, paitsi itse kadut, jotka ovat yhtä leveät ja ilmavat.
Pohjois-Berlinissä on asuntopula ainainen tuttava, kokonaiset
perheet elävät yhdessä huoneessa ja keittiössä ja vielä pitävät
vuokralaisiakin. Pohjois-Berlinissä ovat vaivaistalot ja kodittomain
majat; kun talvella pakkanen on siksi kova, etteivät irtolaiset tule
ullakoilla ja porttikäytävissä toimeen, niin täytyy näiden majapaikkain
suoda makuusijat 6-7,000 ihmiselle. Siellä ovat kansankeittiöt ja suuri
keskuskeittiö, joka ajelee työpaikoille hyvää ja halpaa ruokaa, siellä
lämmityssalit, joitten ovelle talviaamuin kokoontuu värisevää rahvasta
jo paljon ennen kuin ne avataankaan. Pohjois-Berlin on suurien
lapsilaumainkin kaupunki -- lapsia on nopeaan kasvavalla Saksan
kansalla paljon -- ja katu ja jalkakäytävä on niiden yleinen
leikkipaikka.

Berlinin vilkkaimpia katuja on Friedrichsstrasse, joka kulkee
"Lehmuskujan" poikki pohjoisesta etelään. Tällä kadulla näemme
suurkaupungin jokapäiväisen elämän koko vilkkaudessaan ja
monipuolisuudessaan. Ei missään kaupungin kansainvälinen luonne ole
niin ilmeinen kuin Friedrichsstrassella, mutta toiselta puolen tapaa
joillakin osilla siitä alkuperäisen berliniläistyypinkin puhtaimpana.
Friedrichsstrassen varrella on suurin vaihtelu kaikenlaisia
puoteja, helppohintaisia rihkamapuoteja ja kaikkein kalleimpain
ylellisyystavarain myymälöitä, jaloimpia Amsterdamin timantteja rinnan
halpahintaisten amerikkalaisten jäljennösten kanssa. Ja tällä kadulla
alituiseen kohtaavat toisensa kaupungin rikkaimmat rahapomot ja sen
köyhimmät vaivaiset, jotka mikä milläkin ruumiinvammalla koettavat
kulkijan sydäntä hellittää.

Aamulla varhain on Friedrichsstrassen pohjoispäässä samanlainen
kansainvaellus kuin tehdaskorttereissakin, sillä siellä on kaupungin
keskustan mahtava rautatieasema. Myöhemmin ilmestyy kaduille suuria
kuormavankkureita, jotka tuovat olutpalatseihin päivän olutvarastot,
jäävaunuja, leipurivaunuja ja kaikenlaisia muita kuormavaunuja, joiden
tulee varustaa puodit päiväksi tavaralla. Vasta puolenpäivän aikaan
alkaa katu näyttää maailmankaupungin kadulta, väentulva silloin kasvaa
joka hetki. Työläispuvut katoovat, kävelypuvut ovat vallalla. Nyt on
tullut "lentävien salaneuvoksien" aika -- siksi sanotaan Berlinin
katukaupustelijoita kansan kesken. Kadulla alkaakin olla kaikkein
sakeimmillaan matkustavaisia ja kaikenlaista muuta ostokykyistä
kulkijaa, ja niitten kimppuun käyvät katukaupustelijat. Mutta he eivät
saa kulkea jalkakäytävällä, heidän täytyy pysyä katuasfaltilla.
Lelukauppiaita seisoo siinä pitkät rivit, kukkaismyyjiä niitten
jatkona. Tarjotaan kaupan uusimpia pilaleluja, ja jota sukkelampia ne
ovat, sitä paremmin ne tekevät kauppansa. Friedrichsstrassen
läheisyydessä, mutta sivukaduilla, seisovat hedelmäkauppiaat ja
lentävät kirjakauppiaat rattaineen. Siellä niinikään tarjotaan kaupan
jos minkälaisia uusia keksinnöitä, merkillisiä kultausnesteitä,
länttisaippuoita, väriaineita ja kaikenlaista muuta yhtä epäiltävää
rihkamaa. Myyjät ovat alati äänessä ja hyvä onkin heillä ääni, ja aina
on heidän ympärillään rahvasta, sillä berliniläinen on yhtä utelias
kuin pikkukaupungin poroporvari. Muita ylinnä äänessä ovat tietysti
postikorttien kauppiaat. Aina on heillä jotain uutta huudettavaan.
Missä vain maailmassa tapahtuu jotain merkillisempää, heti on se
kuvattuna Berlinin katukauppiaitten postikorteilla. Varsinkin kesällä
kuulee ihmisvirrassa kaikkia maailman kieliä, näkee kaikkia maailman
kansoja, varsinkin Balkanin niemeltä, Venäjältä ja Kaukasiasta.

Illalla katukauppiaitten ääni ja käytös käy yhä tunkeilevammaksi,
kaduille ilmestyy semmoisia tavaroita, jotka eivät siedä päivänvaloa ja
jotka kiiruumman kautta pistetään piiloon, kun järjestyksen vartija
lähestyy. Epämääräisiä naisia alkaa ilmestyä yhä enemmän, olutkapakat,
ruokapaikat täyttyvät, kahvilat saavat vieraansa. Säädyllisten naisten
luku yhä vähenee, säädyttömäin ja herrain sitä vastoin lisääntyy.
Parempi yleisö rientää teattereihin, mutta Friedrichsstrasse on
muuttunut suureksi ihmismarkkinaksi, suurkaupungin riettaus rehottaa
kaikessa alastomuudessaan. Tingeltangelit, varieteet, blait,
naiskahvilat houkuttelevat puoleensa yleisöä. Ja kauan, kautta yön,
tätä remuilevaa elämää jatkuu Friedrichsstrassen lukuisissa
ravintoloissa ja hummauspaikoissa, -- ja muuallakin. Sen vielä
parhaammillaan ollessa, mutta hevosliikkeen ja kauppaliikkeen jo
vaimennuttua, ilmestyy kadulle sydänyöllä uudelleen työmyyriä, jotka
alkavat lakaista ja huuhtoa seuraavan päivän varalle.


Olutpalatsit.

Berlinin ravintoloista ovat merkillisimmät suuret "olutpalatsit", jotka
enimmäkseen ovat Friedrichsstrassen varrella. Kaikilla Saksan
kuuluimmilla olutpanimoilla on siellä mahtavat talonsa ja tarjoilunsa
-- Münchenin panimoilla ja oluilla muita ylinnä. Jo aikaisin aamulla
alkaa näihin palatseihin tulvia ihmisiä, ja vasta puolenyön jälkeen
viimeiset lähtevät. Ehkä puolen miljonaa berliniläistä syö niissä
päivällisensä. Niihin kokoonnutaan työn päätyttyä juttelemaan maailman
ja päivän tapauksista. Illalla saksalaisen perusluonne selvimmin
esiintyy, puhkeaa esiin se kansanvaltainen piirre, joka hänessä
sittenkin asuu syvimmällä. Apulainen uskaltaa olutsalissa arkailematta
istahtaa päällikkönsä viereen, käsityöläinen upporikkaan pohatan
rinnalle. Vieras alussa hämmästyy, kun hänen pöytäänsä lyhyellä
kumarruksella ja hyvän ruokahalun toivotuksella istuilee ventovieraita
ihmisiä. Varsinkin jos tulokkaat ovat eteläsaksalaisia, ei suurtakaan
aihetta tarvita, ennenkuin kaikki ovat vilkkaassa keskustelussa --
erotakseen aterian lopulta arvatenkin ikipäiviksi. Sisältä ovat
olutpalatsit erinomaisen avarat ja upeasti koristetut. Varsinkin
puolenpäivän aikaan ovat ne tungokseen saakka täynnä, tuhannet ja
kymmenettuhannet kauppa-apulaiset pistäytyvät niissä palaa haukkaamassa
ja oluthaarikan tyhjentämässä. Mutta olutta juodaan muuallakin kuin
näissä palatseissa. Kapakoita on lukemattomia, suurempia ja pienempiä,
ja kaikissa on olutvirta ylinnä, ja olueen tavallisesti lopulta
päättyvät ylellisimmätkin pidot.


Suurmyymälät.

Mutta Berlinin vilkkain kauppakatu on _Leipzigerstrasse_, joka rinnan
Lehmuskujan kanssa kulkee Friedrichsstrassen poikki. Berlin on kaupan
alalla edistynyt niin erinomaisesti, että monet sen suurista
kauppahuoneista jo vievät Parisin suurista makasiineista voiton.
Berlinin suuret liikkeet ovat käytännöllisemmin ja selvemmin
järjestetyt, ja hyvän aistinkin puolesta ne vetävät parisilaisille
vertoja, koska niitten järjestämisessä juuri käytetään parhaita
parisilaisia voimia. Suureksi osaksi ne ovat juutalaisten käsissä.
Suuret kauppamakasiinit, joista saa ostaa melkein mitä tavaraa tahansa,
tunkevat yhä enemmän tieltään erikoisliikkeitä, vaikka näitä on
koetettu laillakin suojella, siten että kauppapalatseille on säädetty
erityinen vero. Suurimmissa kauppahuoneissa on erityiset ravintolatkin,
kahvilat, sokerileipomot, talvipuutarhat soittokuntineen, joissa
ostajat saavat vapaasti istuskella ja levähtää kesken ostohommiaan.


Rahamarkkinat.

Berlinin kauppa- ja rahaliike ovat suureksi osaksi juutalaisten
käsissä. Israelin kansan miesluku ei tosin ole aivan suuri, ehkä vähän
päälle sadantuhannen, mutta sen vaikutusvalta on monta vertaa suurempi
kuin miesluku. Varsinkin pörssissä juutalaisten mahti on ilmeinen --
pörssissä se on suureksi osaksi kasvanutkin. Juutalaiset ovat pörssien
varsinainen pohja, he eivät antaudu uhkakeinotteluihin, niinkuin
saksalaiset, he uskaltavat vähemmän ja voittavat kuitenkin enemmän.
Heillä on verraton vainu arvata ennakolta kaikenlaisia vaiheita ja
arvopaperien nousuja ja laskuja. Berlinin pörssi on parin viime
vuosikymmenen kuluessa vallottanut itselleen johtavan aseman Saksan
rahamarkkinoilla ja kilpailee nyt menestyksellä Parisin, Lontoon ja New
Yorkin pörssien kanssa. Elämä Berlinin pörssissä onkin sen mukaista,
ehkä vielä polttavampaa, kuin Lontoon pörssissä onkaan, koska
saksalaiset pörssimiehet eivät vielä ole tasaantuneet siihen määrään
kuin englantilaiset, vaan viehättyvät paljon helpommin liiotteluihin.
He ovat herkemmät kaikenlaisille tapauksille ja syille, jotka voivat
vaikuttaa pörssin hintoihin, helpommin heidän kesken pääsee valtaan
myyntikauhu ja taas ostovimmakin. Hintain heilahdukset ovat herkemmät,
vaihtelut vilkkaammat kuin Lontoon ja Parisin pörsseissä.

Erinomaisesti kehittyvän teollisuuden johdosta on Berlinin pörssi
yhä enemmän omistanut työnsä teollisuuspapereille, varsinkin
vuorikaivososakkeille, koska vuorikaivokset ovat Saksan teollisuuden
varsinainen perustus. Kun hinnat ovat nousemaan päin, niin vallitsee
valtaavassa pörssisalissa melkein korvia huumaava elämä. Pörssisali,
joka on Spreen rannalla, lähellä Wilhelmin siltaa, on Berlinin suurin
sali. Siihen mahtuu noin 4,000 henkeä ja nousumarkkinoilla se joskus on
täpötäynnä väkeä. Semmoisina päivinä on pörssikeinottelu kuumimmillaan
ja nopeaan voitetaan tai menetetään miljoneja. Salissa elämöidään ja
huudetaan kuin laivassa, joka on merihädässä. Ryhmiä muodostuu ja
hajaantuu nopeaan ja virkapukuiset pörssipalvelijat puikkivat kuin
sukkulat väkijoukon kautta. Semmoisina päivinä on arvopaperinvaihto
pörssissä hämmästyttävän suuri. Mutta kun laskuaalto sen kohtaa, niin
muuttuu äkkiä näky. Vielä paljon ennen kuin varastojen menekissä alkaa
tuntua mitään laimeutta, laskee pörssissä arvopaperien hinta ja yleinen
painostus pääsee vallalle. Joku teollisuuspaperi laskee sen kautta,
että pörssiin syydetään myytäväksi tavattoman suuria määriä, suurempia
kuin se voi sulattaa, ja tuossa tuokiossa on tuhoisa käännekohta
tullut. Myyjät kantavat pörssiin tukottain papereitaan, saadakseen ne
myytyä, ennenkuin ne joutuvat aivan arvottomiksi, mutta ostajia ei
olekaan, vaan hintain aleneminen jatkuu yhä rutompaan. Syntyy yleinen
kauhu, yhä enemmän papereita kannetaan myytäviksi, ostajat yhä enemmän
säikkyvät, ja nyt hävitään suunnattomia summia. Pörssi joutuu silloin
kokonaan suurien pankkien ja rahamiesten armoille, näiden asiana on
koettaa mahtavien pääomainsa nojalla ylläpitää hintoja ja pelastaa,
mitä on pelastettavissa -- omiin holveihinsa. Pörssissä liike silloin
kerrassaan lamautuu. Ei kukaan myy eikä osta, ennenkuin jälleen koittaa
vireämpi aika. Berlinin pörssissä nämä aaltoliikkeet seuraavat toisiaan
hyvin nopeaan. Mutta on pienemmillä rahamiehillä kuitenkin mahtava
turvakin näissä hyökylaineissa, nimittäin Valtakunnan pankki, joka
melkoisella voimalla järjestelee markkinoita ja estää kaatumasta
semmoisia, joilla kuitenkin on toimintansa vakavaraisella pohjalla.


Berlin sunnuntaina.

Pyhäpäivinä on Berlinin elämä aivan toisenlaista. Kadut ovat silloin,
muutamia valtaväyliä lukuun ottamatta, autiot ja tyhjät, puodit kiinni,
paitsi ruokatavaramyymälöitä, kuormavaunut kateissa, työ kaikkialla
seisauksessa. Kadut ovat siivotut, asunnot puhdistetut. Kansa on
juhlapuvuissa -- saksalainen yleensäkin on erittäin tarkka puvustaan,
kuuluipa hän mihin säätyyn hyvänsä, tuskin missään muualla harjaa niin
ahkeraan käytetään.

Sunnuntait ja juhlapäivät ovat kansanpäiviä. Isoisten maailma silloin
pysyy huoneissaan. Niillä seuduin, missä ylhäisö arkipäivinä liikkuu,
tulvii nyt keskisäätyä ja työkansaa. Kesällä ja yleensäkin niin kauan,
kuin ulkoilmassa on mieluista oleskella, vaeltaa koko kaupunki
ulkokulmille viettämään joutoaan olutpuistoissa, joita siellä on
kaikkialla, hengittämään raikasta ilmaa taikka loikoilemaan metsissä
omine eväineen ja juomineen. Näitä huviretkiä varten on omat omituiset
vaunutkin, "kremservaunut", joissa on katto ja uutimet, suojaksi huonoa
säätä vastaan, ja pitkät penkit, joille mahtuu pari-kolmekymmentä
henkeä. Parihevoset vetävät näitä vaunuja. Tuttavat perheet yhteisesti
vuokraavat tämmöiset vaunut, hankkivat eväät ja juomiset matkaan.
Vaunujen alla on vankka rautainen koukku, johon täytetty oluttynnöri
ripustetaan. Niin varustettuna matkaa vaunu kaupungista johonkin
metsään tai muuhun hauskaan paikkaan, jossa päivä vietetään.
Loikoillaan, syödään ja juodaan, kisaillaan, ja vasta illan tullen
palataan takaisin kaupunkiin. Aikaisin kesäaamuina saattaa nähdä
sadottain moisia vaunuja matkalla kaupungin ympäristöön. Tavallisesti
ne ovat koristetut lipuilla, kukkasilla ja kirjavilla lyhdyillä ja
kaikenlaisilla leikillisillä kirjotuksilla. Semmoisilla koulut,
seurueet, työläisetkin tekevät huviretkensä, usein monta kymmentä
vaunua samassa seurassa.

Mutta verraten pieni on sittenkin se joukko, joka näin hauskasti voi
sunnuntainsa viettää. Useimpain täytyy tyytyä yleisiin kulkuneuvoihin,
mutta niilläpä onkin liike sunnuntaisin suunnaton. Kaikki rientävät
kaupungin ulkopuolelle. Jo aikaisin aamulla kokoontuu rahvasta
raitioteitten pysäkeille ja rautatienasemille. Tapellaan paikoista.
Vaikka vaunuja on liikkeellä kahta vertaa enemmän kuin arkipäivinä,
niin on sittenkin kaikkialla suunnaton tungos. Berlinin ympäristö,
laajat puistot ja metsät täyttyvät nopeaan ja erinomaisen vilkas elämä
vallitsee luonnon helmassa. Ravintoloita on siellä kaikennäköisiä,
kaikenhintaisia, semmoisiakin, joissa vieraat saavat vapaasti käyttää
talon laitoksia, syödä omia eväitään, keittää, paistaa, kunhan vain
jättävät -- kaivon rauhaan ja juovat talon olutta. Hyviä ja huonoja
soittokuntia pauhaa joka taholla, vesillä soudellaan vuokraveneillä,
rannoilla karkeloidaan tanssilavoilla tai nurmella, kaikkialla on
hälinää, joka enimmäkseen on hyvin äänekästä -- se on berliniläisen
tapa --, mutta juopunutta näkee harvassa. Kaupunkiin palattaissa on
tungos vielä kamalampi, sillä kaikki mielellään viipyvät ulkona luonnon
helmassa niin myöhään kuin mahdollista. Usein on raitiotievaunussa
tungos niin ankara, ettei vaununkuljettaja voi kättään liikuttaa, ja
silloin sattuu yhteentörmäyksiä ja onnettomuuksia. Mutta kirkot sitä
vastoin ovat sunnuntaisinkin jotenkin tyhjinä, ja verraten vähän niitä
Berlinissä onkin.

Talvella ja yleensäkin märkinä vuodenaikoina pysytään kaupungissa,
silloin kokoonnutaan suuriin ravintoloihin, työkansa taas enimmäkseen
omiin kokouksiinsa, joissa niinikään istutaan pöytäin ääressä,
oluthaarikat tai muut nautintoaineet edessä, ja kuunnellaan puheita.
Monta sataa suurta kokoussalia on silloin "työssä" eri osissa
kaupunkia. Työväki saa käyttää niitä ilmaiseksi kokouksiinsa, salien
omistajat tyytyvät siihen tuloon, mikä heillä on nautituista
tavaroista. Kaikissa näissä kokouksissa on poliisiluutnantti
apulaisineen läsnä, hänellä on valta hajottaa kokous paikalla, kun
siinä lausutaan hänen mielestään liian rohkeita sanoja. Mutta
saksalainen työmies on pitkällisessä valtiollisessa taistelussaan
tottunut ilmaisemaan mielipiteensä maltillisesti, ja enimmäkseen
kokoukset sen vuoksi sujuvat hyvinkin rauhallisesti. Niissäkin on
"gemytlisyyden", tyytyväisyyden piirre, joka on saksalaiselle niin
luontainen, kuuluipa hän mihin kansanluokkaan tahansa.


Berlinin ympäristöt.

Berlinillä onkin maailmankaupungiksi harvinaisen laajalti metsää aivan
läheisyydessään. Sen länsipuolella on kaupungin ja järveksi laajenneen
Havelin välillä penikulmia pitkä, kilometrejä leveä metsävyöhyke,
_Grunewald_, joka on valtion omaisuutta ja sen vuoksi kaiken
keinottelun ulkopuolella. Sitä säilytetään nimenomaan suurkaupungin
"keuhkoina". Kymmenellä pfennigillä ja puolessa tunnissa pääsee tähän
metsään kaupungin keskeltä. Arkipäivinä on Grunewaldissa harvinaisen
rauhallista ja viihdykästä, ja sen läheisyydessä asuvat mielellään ne,
jotka suurkaupungissa tekevät rauhaa vaativaa hengentyötä. Tämä luonto
ei tenhoo suurenmoisilla piirteillä, maa on melkein lakeata, ainoastaan
siellä täällä on joku matala hiekkamäki, esiaikainen dyyni, jolla nyt
kasvaa varteva männikkö. Mutta se kiinnittää hiljaisella syvämielisellä
tunnelmallaan, joka viihdyttää mieltä ja vapauttaa mielikuvituksen. Tie
kulkee missä Havelin rantoja, joilta näkyy lehtoja, huviloita, saaria,
somia vaihtelevia maisemia, missä hiljaisen metsän kautta. Kesäaamu
näillä teillä on mitä viehättävin, höyrylaivamatka Havelilla hurmaava.
Sunnuntaisin tällä vesireitillä, johon Spree yhtyy, liikkuukin
sadottain höyrylaivoja, täynnään rahvasta ja soittajia. Laivat voivat
lähteä aivan kaupungin sydämestä, jossa Spreen rannat ovat yhtenä
rantasiltana. Höyrylaivasiltain ääressä huviretkeläiset panevat
tanssiksi. Rannat ovat täynnään vähäisempiä huvilayhteiskuntia, siellä
Havelin takana on Werderkin, Berlinin kuulu hedelmämaa. Matkustaja ei
hymyilevistä ympäristöistä voisi aavistaakaan, että lähellä metsän
takana alkaa yksitoikkoinen karu nummi ja suo, joka Berlinin
eteläpuolella lähestyykin aivan pääkaupunkiin kiinni.

Havelin varrella on _Potsdam_, Preussin kuninkaitten kaupunki, jossa
heidän mieluisimmat linnansa ja puistonsa ovat, jonka rakennusmaihin he
ovat kauttaaltaankin voineet leimansa painaa. Potsdam on kaunis
puisto- ja palatsikaupunki. Siellä on Fredrik Suuren kuulu huvilinna
Sanssouci, siellä nykyinenkin keisari mieluimmin oleskelee.

Grunewaldin ja Berlinin välissä on laaja maa-ala, joka on puoleksi
metsää ja puoleksi kaupunkia. Se on nimittäin suurena huvilakaupunkina,
täynnään upeita huviloita, ihanoita puistoja, lehteviä kujia ja mitä
oivallisimpia teitä.

Nousemme lopuksi Berlinin ainoalle korkeammalle paikalle,
_Kreuzbergille_, luodaksemme sieltä viimeisen silmäyksen Preussin
pääkaupunkiin. Kreuzberg on vanha lentohiekan muodostama dyyni. Sen
kukkulalla kohoo vapaussodan soturien muistoksi pystytetty patsas, ja
tätä muistopatsasta ympäröivältä kivipengermältä on laaja näköala
maailmankaupungin yli.

Berlin on kuin oikea talomeri, laajuutensa kautta valtaava, vaikka
kokonaisuutena yksitoikkoinen. Aikaisin kesäaamuin, ennenkuin vielä
tehtaitten savu on ennättänyt kietoa miljoonakaupungin harsoonsa,
käsittää silmä täältä aina itäiseen taivaanrantaan saakka kattoja ja
torneja, vastakkaisella puolella sitä vastoin havumetsiä, jokien ja
järvien rauhaisia pintoja. Toisella puolella alkaa vilkastuva elämä
kohottaa ilmaan savua ja auerta, toisella huokuu metsistä raikas
havuntuoksu ja niityiltä, vainioilta kesän metisiä henkäyksiä. Muita
näkyisämpänä kohoo talojen merestä valtiopäiväin mahtava rakennus
kultauksineen, uuden tuomiokirkon korkea kupukatto kupanneen,
lukemattomista akkunoista loistaa aamuauringon heijastuva välke. Mutta
vuoren takana leviää Tempelhofin laaja kenttä, jossa melkein aina on
harjottelevia sotajoukkoja ja vähän väliä loistavat sotaväen
katselmukset. Ne eivät missään maailmassa kutoudukaan niin kiinteästi
kansan elämään kuin täällä. Silloin on aina keisarikin liikkeellä
loistavine seurueineen, ratsastaen nopeata ravia mielinäytöksiinsä.
Ihmettelyn sekainen tunne valtaa mielen, kun täältä katsoo Berliniä ja
ajattelee sen erinomaisen nopeata kasvamista. Vielä puolen vuosisataa
takaperin oli tämä vuori monta kilometriä kaupungin reunasta, nyt sitä
vastoin ulottuu täyteen rakennettuja kortteereita aina tämän pienen
lentohiekkakukkulan juurelle saakka. Kolmisenkymmentä vuotta takaperin
Berlinissä oli tuskin 800,000 asukasta ja sen ympärillä olivat
_Charlottenburg, Schöneberg, Rixdorf_ ja monet muut paikat aivan
yksinäisiä esikaupungeita. Nyt ovat nämä esikaupungitkin paisuneet
mahtaviksi yhteiskunniksi, joissa on satojatuhansia asukkaita, ja
enimmäkseen ne ovat kokonaan kasvaneet kiinni nopeaan laajenevaan
pääkaupunkiin. Mutta iltapäivällä on näköala tältä mäeltä toisenlainen.
Lukemattomista tehtaanpiipuista leviävä savu peittää yhä sakeampaan
vaippaan kaupungin, julkisten rakennusten loisto katoo sen sekaan,
mustan harmaalta ja synkältä näyttää silloin Berlin. Likaisina ja
ilottomina kohoovat vain asematalojen valtavat kupukatot tai mahtavat
kaasukellot savun seasta kuin synkät haamut. Metsän reunakin on
kadonnut näkymättömiin ja painostava tunne laskeutuu katsojan mieleen.
Hän ajattelee, kuinka iloton oikeastaan miljonakaupunki kaikista
viettelyksistään, tiedonaarteistaan, laitoksistaan huolimatta kuitenkin
on. Joka vuosi versoo kaupungin reunasta ulospäin kokonaisia
kaupunkikorttereita. Länsipuolta lukuun ottamatta päättyy kaupunki
kaikkialla äkkiä melkein autioon maahan, näyttäen tulijalle vain
kaameita tiilisiä paloseiniä. Tuo maa ei ole kaupungin, vaan suurien
yhtiöitten käsissä, jotka pitävät sen hintoja niin kalleina, etteivät
vuokrat pääse pääkaupungissa alenemaan, ja asuntojen puute varattoman
väestön keskuudessa sen vuoksi on suuri.

Berlin on kauppiaitten, tehtaitten ja sotilaitten kaupunki. Se on
kaiken "preussiläisyyden" kukka. Senpä vuoksi se ei olekaan mikään
kaunis, mutta se on erinomaisen hyvin hallittu kaupunki. Vielä on
kaupungin keskustassa joitakuita ahtaita katuja entisiltä ajoilta,
mutta ne nopeaan katoovat, niitten joukossa ei ole ainoatakaan, joka
olisi siksi merkillinen, että sitä kannattaisi historiallisena muistona
säilyttää. Ja kuta kauemmaksi tästä vanhasta keskustasta kuljetaan
kaupungin laitoja kohti, sitä leveämmiksi, suoremmiksi, ilmavammiksi
kadut muuttuvat, kunnes niillä esikaupungeissa järjestään on joko
keskellä taikka sivuilla lehtokujansa ajotien ja leveitten
jalkakäytäväin varjoksi. Sama on laita Berlinin kaikissakin osissa.
Katujen puolesta köyhemmät kaupunginosat nauttivat samoja etuja kuin
rikkaammatkin. Berlinillä on kaikki edut, mitä nuorella, uudenaikaisten
käsitysten ja ehtojen vallitessa kasvaneella kaupungilla saattaa
olla, asfalttikadut, vihannat kujat, aukiot, istutukset. Kaikki
terveydenhoidon vaatimukset on sitä suunniteltaissa voitu huomioon
ottaa. Kesällä lehmusten latvatkin huuhdotaan pölystä, kaduilla vesi
valuu virtana. Yleinen valvonta on erinomaisen tarkka ja perusteellinen
kaikilla aloilla. Järjestys ja puhtaus, siinä Berlinin suurin
viehätys ja ansio. Se vallitsee kaupungin keskustasta, kuhisevasta
liike-elämästä, aina köyhimpiin ulkoreunoihin saakka.



Pohjanmeren rantakaupungit.


Hampuri.

Hampuri on vanha kaupunki, mutta tulipalojen ja valtaavan kasvunsa
kautta se on saanut kokonaan uudenaikaisen leiman. Varsinkin on
vapaasataman perustaminen erinomaisen suuressa määrässä muuttanut sen
ulkomuotoa. Siitä huolimatta on harvassa kaupunkia, jonka eri osilla
olisi niin erilainen ulkomuoto kuin Hampurin. Elben pohjoispuolella
ulottuu hyvään matkaan maan sisään viehättävä järvi, Alster, jonka
rannoilla on huviloita, reheviä puutarhoja, jonka pinnalla soutelevia
veneitä, purjealusten palttinoita, joutsenia. Alsterin rannat ovat
rauhalliset ja mitä huolellisimmin hoidetut. Omituinen huvilaluonnon
sävy on näillä seuduilla, vaikka ne ovatkin osa maailmankaupunkia.

Kapea kannas, lehtokujaa kantava, erottaa varsinaisen Alsterin
_Sisä-Alsterista_, joka on lähempänä Elbeä. Tämän lammikon
rannalla ovat Hampurin uljaimmat kadut, molemmat "Neitsytpolut"
(_Jungfernstieg_); Nikolain kirkon ja Mikaelin kirkon mahtavat tornit,
leveät sillat kuvastuvat sen kalvoon. "Missä maailmassa olisi toista
semmoista katua kuin 'Jungfernstieg' uusine palatsineen, komeine
puistokujineen, jotka kuvastuvat Alsterin kalvoon. Semmoisia ei ole
Lontoossa eikä Parisissa. Ainoastaan Konstantinopolilla lienee tämän
vertoja, 'Kultainen sarvensa,' jolla kapeat veneet sukkulana soutelevat
edes takaisin ja moskeain korkeat kupukatot kuvastuvat rannoilta lahden
pintaan." Alsterin seudut ovatkin aivan uudenaikaiset, sillä v. 1842
suuri tulipalo tuhosi koko tämän kaupunginosan, ja entistä monin
verroin ehompana se on tuhkasta noussut. Vaikka onkin kivihiilisavu
uudelleen liannut seinät, niin ovat nämä kadut siitä huolimatta
maailmankaupungin uljaimmat.

Jos vilkaisemme myymäläin suunnattomiin akkunoihin, niin huomaamme
piankin olevamme merikaupungissa. Joka puolella näemme merenhengen ja
etelämaitten tavaroita, joita tuskin missään mannermaan kaupungissa saa
niin tuoreina kuin Hampurissa. Lehväin kehyksissä, suihkukaivojen
loiskeessa hohtaa viinirypäleitä Malagan rannikolta, Lissabonin
oransseja, Algerian artisokkeja, jaloimpia ananaksia, etelämaan
herkkuja jos minkälaisia. Ja varsinkin meren ja vetten eväiset tai
kuoriniekat riistat ovat täällä parhaiten edustettuina, houkutellen
akkunoissa ohikulkijoita. Mutta on Hampurissa yleisöäkin, joka osaa
herkuille arvoa antaa, on kaikista maailman ääristä. Ja enimmäkseen se
on yleisöä, jolla ei ole rahasta puutetta, ei ainakaan satamapaikoissa,
joka pitkän merimatkan suoritettuaan, "paljon maita ja kansoja
nähtyään", tahtoo pitää jonkun ajan iloa pitkällisen paaston jälkeen.

Kuta enemmän täältä lähestymme Elbeä, sitä valtaavammaksi kasvaa liike.
Ajoneuvoja näkee verraten vähän. Aina viime aikoihin saakka on liike
suureksi osaksi tapahtunut kanavilla, "Dieeteillä", joita tunkeutuu
kaupungin sisään tuhka tiheässä. Elben monituiset suuhaarat on
enimmäkseen muodostettu suljetuiksi satamiksi, joissa valtaavaa
jokiliikettä välittävät alukset purkavat ja ottavat lastejaan. Tämä
jokiliike, joka ulottuu aina Böhmiin ja Schlesiaan saakka ja uusien
kanavarakennusten kautta vielä laajenee, on melkein yhtä suuri kuin
meriliike onkaan. Ne yhdessä luovat Hampurista maailman kolmannen
vesiliikekaupungin. Ainoastaan Lontoo ja New York vievät Hampuristakin
voiton. Hampurin laivaliike kehittyi varsinkin sen jälkeen, kun se
yhdistyi Preussin kanssa tulliliittoon ja uusi vapaasatama
rakennettiin, jossa kauttakulkevalla tavaralla on tyyssija ja
varastoita voidaan pitää tullaamatta, kunnes niitä tarvitaan. Kanavain,
satamain rannalla kohoo korkeita varastosuojia yhtämittaisena
rintamana. Kanavain varsilla on niitten alakerroissa verstaita ja
työläisten asunnoita. Takapäästään "Dieetit" yhä enemmän kapenevat,
siellä ovat piilossa kaikenlaiset luvalliset ja luvattomat alemman
asteen ilopaikat, joissa merimiehet nopeaan pääsevät matkalla
ansaitsemistaan rahoista.

Katharinan kirkon tornissa kello lyö yksi. Tarkkaan kuunnellen voimme
silloin kuulla pörssinkin kellon kimakan kilinän. Se on merkki
jokapäiväisen myynnin, "messun", alkamiseen. Pörssin suuri sali on
täynnään ostajia ja myyjiä. Katu suljetaan kaikelta hevosliikkeeltä,
ettei se häiritse hälinällään. Välikauppiaat juoksentelevat joukon
seassa kuin ravintolaviinurit, koettaen toisia yllyttää, toisia
rauhottaa, pitäen muistossa jokaisen asian, tietäen jokaiselle
vastauksen. He ovat ostajain ja myyjäin välttämättömät välittäjät
Hampurissa, samoin kuin kaikissakin suurissa kauppapaikoissa. Liikkeen
he ovat jakaneet keskenään laadun mukaan. On sokurivälikauppiaita,
tupakka-, viini- ja siirtomaatavarain ja kaikenlaisten arvopaperien
välikauppiaita. Joka päivä he pitävät suuria huutokauppoja tai ovat
läsnä muitten pitämissä, asioillistensa etuja valvomassa. Näissä
julkisissa huutokaupoissa myydään kokonaisia laivalasteja, heti kun
ovat satamaan saapuneet. Huutokaupat tapahtuvat pörssin yläkerrassa,
jossa niitä varten on erityiset huoneet. Siellä seisoo äsken saapunut
laivankapteeni, haarat hieman hajallaan, ikäänkuin lattia ei olisi
oikein vakava, ja hänen vieressään isännistön edustaja, tavallisesti
nuori, hienosti puettu mies, ja tämän vieressä ehkä hänen tropikin
auringon ruskettama veljensä, joka lastien kuljettajana jo on moneen
kertaan kulkenut päiväntasaajan poikki. Viimeksi mainittu edustaa tuota
kauppiasryhmää, joka tuntee koko maailman ja on kaikki meret
purjehtinut, kaikkiin kansoihin tutustunut. Täällä vasta oppii
älyämään, että juuri nämä kauppiaat ovat avanneet ihmiskunnalle
maailman aarteet ja toisiinsa yhdistäneet liikkeen juonilla
etäisimmätkin maanääret. Joutilas katselija saa salin parvelta seurata
tätä elämää. Hän ei kuule huutoja, ei erota toistaan kovempaa ääntä,
vaan salin täyttää omituinen pauhu, ikäänkuin hyökyisi aallokko rantoja
vastaan.

Lähdemme pörssistä Hampurin satamaan. Mahtavan vaikutuksen se tekee
valtaavan liikkeensä kautta. Sisämaan puolella ovat kaikki sillat
täynnään jokilaivoja, meren puolella -- vaikka meri on silläkin
puolella hyvän matkan päässä -- on valtamerihöyryjä ja purjelaivoja
loppumattomat jonot. Rantasiltain ääressä on varastohuone
toisensa vieressä. Tuskin on toista satamaa, joka nykyään vetäisi
Hampurille vertoja satamalaitosten yhtenäisyyden ja uudenaikaisen
käytännöllisyyden puolesta. Tuskin on toista satamaa, jossa olisi niin
viljalta oivallisia lastaus- ja purkaustiloja, nostokoneita ja
laitoksia meriliikkeen mukavuudeksi. Kaiken maailman lippuja liehuu
laivain mastoista, Englannin ja Yhdysvaltain liput saksalaisen ohella
muita ylinnä. Mutta hyvin moni pienemmistä laivoista ilmaisee
kotipuolensa joksikin Pohjoismaaksi. Täällä ei tarvitse kauaa kulkea
suomalaistakaan laivaa tapaamatta. Mastot ja köydet pimittävät ilman.
Kaiken kielistä meriväkeä tunkeilee rannoilla. Suurinta huomiota
herättävät valtaavat Amerikan kulkijat, jotka järjestään ovat
saksalaisia. Ne ovat kuin pieniä kaupunkeja, nielevät tuhansia ihmisiä
joka matkalla ja suunnattomat määrät kaikenlaisia tarpeita,
kuormatavarasta puhumattakaan. Kaikki jättiläiset eivät kuitenkaan ole
höyrylaivoja, purjelaivatkin ovat alkaneet samalla tavalla kasvaa.
Satamassa ehkä tapaa noita kaikkein uusimpia teräksestä rakennettuja,
teräsmastoisia jättiläisiä, jotka kerrallaan tuovat kokonaisia
viljamäkiä taikka apulannotusaineita molempain Amerikkain
länsirannikolta, Californiasta ja Chilestä.

Hampuri on Saksan ja koko maailmankin suurimman laivayhtiön,
"Hampurin-Amerikan pakettilaivayhtiön" kotipaikka. Yhtiöllä
on lähes puolitoistasataa merihöyryä, niistä osa suurimpia ja
nopeimpia, mitä valtamerillä liikkuu. Sen jälkeen suurin yhtiö on
"Hampurin--Etelä-Amerikan höyrylaivayhtiö", joka on vallannut
suurimman osan Etelä-Amerikan itärannikon laivaliikkeestä. Hampurin
satamalaitosten laajuudesta saamme käsityksen, kun harkitsemme muutamia
numeroita. Vapaasataman rantasiltain pituus on yhteensä noin 30
kilometriä, varastohuonerintamain yli 13 kilometriä. Jokilaivaliikettä
varten on toinen 30 kilometriä rantasiltoja. Siitä huolimatta ankkuroi
laivoja satamassa rinnakkaisriveissä ja purkaus osaksi tapahtuu
lehtareihin.

Mahtavaksi kauppapaikaksi on Hampuri tosiaan paisunut, mutta sepä onkin
Saksanmaan satamista köyhän valtamerirannikon pääsatama. Se on suuren
ja nopeaan kehittyvän suurvallan liikkeen välittäjä valtameren
takaisiin maihin. Luonto on pitänyt huolta siitä, ettei Hampurin
tarvitse peljätä kilpailijoita, niinkauan kuin Rheinin suistamo on
toisen valtakunnan hallussa, eikä aivan hevillä sittenkään, vaikka
Alankomaat kerran yhtyisivät Saksanmaan tullirajoihin. Suunnattomia
summia on Hampuri uhrannut satamaansa, mutta nämä summat kasvavat hyvää
korkoa. Hampurista on tullut miljonakaupunki -- yhdessä _Altonan_
kanssa nousee asukasluku jo toiselle miljonalle -- ja kehitys käy yhä
ripeään eteenpäin.

Hampuri on mahtavin niistä kolmesta vanhasta Hansakaupungista, jotka
ovat näihin saakka säilyttäneet vapaakaupunkioikeutensa ja saaneet ne
Saksan valtakunnan perustuslaissakin tunnustetuiksi. Kaupungin
sisällinen hallinto on täydellisesti itsenäinen, tasavaltaiselle
pohjalle järjestetty. Hallitusta hoitaa senaatti, jossa on 18 jäsentä,
sekä eduskunta, jonka jäsenluku on 160. Omaa rahaansakin vapaakaupunki
leimaa. Sillä on valtiopäivillä 3 edustajaa, liittoneuvostossa 1.
Kulunkiarvionsa suuruuden puolesta on Hampurilla neljäs sija kaikkien
Saksan valtioitten joukossa. Vapaakaupungin valtiovelka nousee yli
puolen miljardin. Mutta suppeat ovat tämän valtakunnan rajat, jo
Altona, vaikka onkin vapaakaupungin kanssa yhteen rakennettu, kuuluu
Preussiin.

Hampurin alueeseen kuuluu sitä vastoin Kuxhavenin ulkosatama Elben
suulahden rannalla.

Elben eteläisen suuhaaran rannalla on lähellä Hampuria Preussin
alueella _Harburg_ (n. 50,000 a.) tärkeä kauppa- ja teollisuuskaupunki.


Bremen.

Bremen on Weserin suistamossa. Bremenin historia ulottuu yli
vuosituhannen taaksepäin. Niistä kolmesta kaupungista, jotka
pelastuivat vanhan Saksan valtakunnan haaksirikosta ja vielä ovat
säilyttäneet Hansakaupungin nimen, on Bremen vanhin. Kaarlo Suuri
asetti siihen piispan, jonka piti Saksien maahan levittää kristinuskoa
ja sivistystä. Bremen oli Pohjanmeren rannikon harvoja kunnollisia
satamakaupungeita ja lisäksi niin syvällä kuivilla mailla, että se oli
maanteidenkin varressa. Kalastus, lauttaus ja marshimaitten viljelys
olivat kaupungin vanhimpien asukkaitten elinkeinot. Bremenistä kehittyi
sitten Pohjois-Saksan ja koko Pohjolankin tärkein kirkollinen keskusta,
varsinkin Adalbert piispan aikana, joka aikoi saada siitä uuden
patriarkkakunnan keskustan. Valtakunnankaupunkina Bremen monella
tavalla otti osaa vanhan keisarikunnan valtiollisiin vaiheisiin, se oli
muun muassa ristiretkien osallisena. Sitä myöden kuin kaupungin
porvaristo vaurastui, otti se itse asiainsa hoidon käsiinsä, levitellen
valtaansa läheisiinkin alueihin kukistaen muun muassa Friisit, jotka
merirosvouksillaan häiritsivät sen kauppaa.

Mutta vaikka Bremen on aikain kuluessa yleensä säilynyt sekä
vallottajilta että tulipaloilta, niin on siinä kuitenkin verraten vähän
keskiajan rakennuksia. Vanhat on hävitetty ja ajan mukana vähitellen
uudempia rakennettu niiden sijaan. Kaupungin vanhat kirkotkin ovat
aikain kuluessa muotoaan muuttaneet, jokainen aika on niihin leimansa
painanut. Kaunein ja muistorikkain Bremenin vanhoista rakennuksista on
sen _raatihuone_, koko Saksankin kauneimpia vanhoja rakennuksia. Se on
saksalaiseen renessanssityyliin rakennettu, vanhempi osa kuitenkin on
gootilainen. Rakennuksen sisässä herättävät huomiota varsinkin
raatihuoneen yläsali, jossa kaupungin senaatti ja porvaristo pitivät
istuntojaan. Siinä on vielä säilynyt runsaasti kauniita puuveistoksia
seitsemänneltätoista vuosisadalta ja seinämaalauksia. Katossa riippuu
Hansan vanhain sotalaivain malleja. Vanhoista ajoista tunnettu on myös
raatihuoneen vanha viinikellari, sekä holveistaan että ikivanhoista
viineistään. Se mainitaan jo neljännentoista vuosisadan asiakirjoissa.
Siihen aikaan vaati tapa, että kaupungin raatimiesten ja muiden
vallanpitäjäin piti kunnioittaa ylhäisiä vieraita, lähettiläitä ja
muita juomalla heidät pöydän alle, ja monta kaskua on säilynyt näistä
kemuista. Bremenin tapana oli antaa lahjaksi viinejä, ja harva korkea
herra näitä lahjoja halveksi. Raatihuoneen kellarissa on vielä nytkin
tynnöreitä seitsemänneltätoista vuosisadalta. Varastoja hyvinä
viinivuosina aina täydennetään, ostetaan noin 300,000 markan edestä
kerrallaan. Kaupungilla onkin myynnistä tuloja noin 100,000 markkaa
vuodessa.

Raatihuoneen vieressä seisoo kaupungin vanhin muistopatsas, Rolandin
patsas, joka pystytettiin viidennentoista vuosisadan alussa entisen
puisen tilalle. Tämmöisiä patsaita, jotka muistuttavat Kaarlo Suuren
voimallista vasallia, oli siihen aikaan Pohjois-Saksan useimmissa
kaupungeissa.

Mutta nykyinen Bremen on kuitenkin etupäässä 19:nnen vuosisadan lapsi.
Valtaavasti on kaupunki entisestään kasvanut. Sitä on nyt Weserin
kummallakin rannalla. Monta komeata uutta rakennusta on kohonnut,
mainitaksemme vain uljaan pörssin. Vanhin kaupunginosa on Weserin
rannassa. Siellä näkee vielä paljon vanhankin mallisia taloja, joissa
asuinhuoneet, myymälät ja makasiinit ovat saman katon alla ja tontit
sen vuoksi hyvin syviä, vaikka etusivu katua kohti on kapea.

Bremenin on satamastaan kiittäminen Weseriä, joka sen ohi matkaa
mereen. Mutta yhä epäluotettavammaksi on tämä virta käynyt, sitä myöden
kuin ylämaassa on raivaus edistynyt. Kesällä se on melkein kuivana,
talvella taas tulvillaan, niin että rantain suojaksi rakennettuja
valleja täytyy alati kohottaa. Weser kuljettaa mukanaan paljon
lietettä, joka kohottaa pohjaa; se olisi jo aikoja sitten avannut uuden
laskuväylän, elleivät kaupunkilaiset olisi sitä valleilla sitoneet
uomaansa. Kuitenkin murtuminen ehkä vihdoin tapahtuu. Se ei olisi ensi
kerta; ei ole kulunut kuin muutamia vuosisatoja siitä, kuin joki vielä
laski Jademutkaan. Suurenmoisilla kustannuksilla on kaupunki syventänyt
Weserin väylää siten, että merilaivat saattavat nousta aina kaupungin
satamaan saakka, josta osa on vapaasatama. Lisäksi on kauemmaksi virran
suuhun perustettu aivan uusi satamakaupunki, Bremerhaven, jonne etenkin
suuret valtamerihöyryt pysähtyvät. Bremerhaven on saanut enimmän osan
laivaliikkeestä, Bremen pitää kaupan.

Bremerhaven oikeastaan on ruotsalaisten perustama. Jo Kaarlo X rakensi
sille paikalle linnotuksen, Karlsborgin, jonka kuitenkin Hollantilaiset
ja Brandenburgilaiset hävittivät. Ankarat tulvavuokset täydensivät
hävitystyön ja enemmän kuin sata vuotta paikka sai olla kokonaan
autiona, kunnes Bremenille oli käynyt elinehdoksi hankkia itselleen
satama, joka paremmin vastasi merentakaisen laivaliikkeen vaatimuksia.
Hannoverilta ostettiin maakappale Weserin suulta, läheltä Pohjanmeren
rantaa, ja tälle alueelle syntyivät sitten kaikki ne suurenmoiset
rakennukset, joitten kautta Bremerhavenista on tullut Salsan toinen
satama. V. 1830 siihen saapui ensimäinen Amerikan kävijä. Tähän
satamaan on sitten etupäässä siirtolaisliike keskittynyt. Amerikasta
tuodaan tupakkaa, riissiä, puuvillaa ja muita tapulitavaroita. Nopeaan
on Bremerhaven sitten kasvanut kaikinpuolin uudenaikaiseksi ja siroksi
kaupungiksi. Melkein mahdoton on vieraan uskoa, että samalla paikalla
vielä yhdeksänkymmentä vuotta takaperin lehmät kävivät laitumella.
Pehmeä ranta kaivettiin täyteen laajoja satama-altaita, joissa
suurimmatkin valtamerilaivat pääsevät kääntymään, rakennettiin
telakoita, joissa laivat voidaan korjata. V. 1857 perustettiin
"Pohjois-Saksan Lloyd", Hampurin-Amerikan linjan jälkeen Saksanmaan
suurin laivayhtiö. Sillä on koko joukon toista sataa laivaa, joitten
tonniluku on lähes parikymmentä kertaa suurempi kuin Suomen suurimman
laivayhtiön. Paitsi Pohjois-Amerikaan se ylläpitää vilkasta
säännöllistä laivaliikettä Länsi-Intiaan, Etelä-Amerikaan, Itä-Intiaan,
Kiinaan, Japaniin ja Australiaan. Mutta niin runsaasti kuljettaa Weser
vielä Bremerhavenissakin lietettä, että vuosittain täytyy uhrata
satojatuhansia markkoja satama-altaitten perkaamiseksi. Eikä väylä
avomerelle ole vielä täältäkään likimainkaan vapaa. Vuoksiveden aikana
on tosin meri sileätä ja aavaa, mutta luodevedellä näkyy, kuinka vähän
tuolla aavalla on purjehdusvettä. Silloin paljastuu koko laaja watti,
jonka keskellä purjehdusväylä kiertelee ulkoväylälle. Erinomaisen
runsaasti on sen vuoksi täytynyt varustaa kaikenlaisia merimerkkejä
sekä päiväksi että yöksi, jotta laivat osaavat satamaan. Uloinna
meressä on "Weser"-niminen majakkalaiva antamassa tulijalle ensimäisen
ohjauksen oikealle väylälle.

Jademutkan vasemmalla rannalla on _Wilhelmshaven_, Saksan sotalaivaston
pääasema Pohjanmeren rannalla, viime vuosisadan keskivaiheilla
rakennettu. Vaikka mutka hiekottumisen vuoksi vaatiikin ainaista
ruoppausta, niin on siitä kuitenkin saatu uudenaikainen, suuriakin
vaatimuksia tyydyttävä sotasatama, jossa laivastoa varten ovat kaikki
tarpeelliset varastot ja korjauspajat. Kauppasatamaksi ei sitä vastoin
Wilhelmshaven ole voinut kehittyä. Pohjanmeren rannikko muutoin
on luonnon puolesta parhaiten suojelluita rantoja. Kaikista
merimerkeistäkin huolimatta on laivain vaarallinen lähestyä näitä
satamia ilman luotseja, koska matalikot alinomaa muuttelevat
paikkaansa. Kun sodan tullen merimerkit otetaan pois, niin on se vielä
vaikeampaa, melkeinpä mahdotonta, etenkin kun näillä "rautaisilla
rannoilla" myrskyt tiheään yllättävät sumuineen, sateineen.



Kaupungeita Itämeren rannalla.


Elben suulahdelmasta, hyvän matkaa Hampurin alapuolelta, lähtee
Juutinniemen kannan poikki Pohjan-Itämeren kanava ("Keisari Wilhelmin
kanava"), joka v. 1895 valmistui. Sen kautta on varsinkin Hampuri
saanut entistä suoremman kauppatien Itämereen, jossa kanava päättyy
Kielin lahteen. Mutta vielä tärkeämpi kuin kauppatienä on tämä kanava
sotalaivaston kulkutienä; sen kautta Saksan sotalaivasto tarpeen mukaan
saattaa siirtyä merestä toiseen, tarvitsematta kiertää Juutinnientä ja
Tanskan salmien kautta. Kanavan molemmissa päissä on sulkukammiot,
joista Itämeren puoleinen suljetaan vain myrskyllä. Pohjanmeren
puoleinen kammio suljetaan aina luodeveden ajaksi ja avataan vasta
sitten, kun meren pinta ja kanavan pinta ovat yhtä korkealla.

_Kiel_ on Saksan sotalaivaston pääsatama. Siellä ovat valtakunnan
tärkeimmät sotakoulut ja merivirastot. Satama onkin Saksan paras,
luonnonsyvä aina rantoihin saakka, niinkuin useimmat lahdet (Föhrdit)
Slesvig-Holsteinin itärannalla, ja erinomaisen tilava. Uuden kanavan
päätekohtana on Kiel alkanut nopeaan varttua kauppakaupungiksikin,
varsinkin Lübeckin kustannuksella. Tätä kehitystä edistää sekin seikka,
että Kielin kautta kulkee Hampurin nopein reitti Skandinaviaan
(Kiel--Korsör--Köpenhamina). Kielin väkiluku nousee jo 135,000:teen.

Slesvig-Holsteinin itärannan muista kaupungeista on _Flensborg_
(53,000 a.) pitänyt puoliaan parhaiten. Se harjottaa melkoista
laivaliikettä.


Lübeck.

Koko Itämeren valtias oli Hansan mahtavuuden aikana _Lübeck_, pienen
Traven rannalla, hyvän matkaa maan sisässä. Kaupunki alkoi paisua
Henrik Leijonan ajalla, suureksi osaksi slaavilaisen maakunnan
keskellä. Keisari Fredrik II:lta Lübeck sai valtakunnankaupungin
oikeudet (1226). Saksan valtakunnan painopiste oli siihen aikaan
Länsi-Saksassa, ja siitä syystä Lübeck ennen muita kehittyi Itämeren
mahtavimmaksi saksalaiseksi kaupungiksi. Ei kauaa kulunut, ennenkuin
nuori kaupunki omain ratsujoukkojensa kautta, liitossa Hampurin kanssa,
laajalti suojeli maakauppaansakin, rakensi teitä, noutipa rosvoritareja
heidän omista linnoistaankin torilleen tuomittaviksi ja telotettaviksi.
Myöhemmin liittyivät kaupunkien liittoon slaavilaiselle alueelle
perustetut _Wismar, Rostock, Stralsund ja Greifswald_. Vuodesta 1300
Lübeck oli Hansan pääkaupunki. Sen raatihuoneeseen kokoontuivat joka
kolmas vuosi Hansa-päivät päättämään kaupunkiliiton yhteisistä
asioista. Lübeckin laivasto oli Hansan sotalaivaston kantavoima.
Kaupungin pormestarit ryhtyivät mitä suurisuuntaisimpiin yrityksiin,
sotivat pohjoismaita, varsinkin Tanskaa vastaan, vallottivat moneen
kertaan Köpenhaminan, pitivät hallussaan Tanskan saaria, määräsivät
ehtoja Skandinavian kuninkaille, jopa kuninkaitakin. Omin voimin Lübeck
kauppansa mukavuudeksi rakensi kanavan Juutinniemen poikki Pohjanmereen
ja toisen Travesta Elbeen. Mutta uskonpuhdistuksen ajalla Lübeckin
mahti alkoi horjua. Kaupunki teki silloin vielä viimeisen yrityksen
pakottaakseen sodalla Ruotsin ja Tanskan sulkemaan Itämeren muitten
kansain kaupalta, mutta tässä sodassa Lübeck joutui tappiolle ja siitä
sen valta heikontumistaan heikontui. Siihen oli kuitenkin laajemmatkin
syyt: Amerikan ja Intian meritien löytö ja kaupan siirtyminen
väljemmille vesille. Laivojakin aljettiin sen mukaan rakentaa
suuremmiksi, eivätkä uudet valtamerilaivat enää mahtuneet Traveen,
eivätkä voineet käyttää Lübeckin kaivamia kanavia. Kolmenkymmenen
vuoden sodan aikana pidettiin Lübeckissä viimeiset Hansa-päivät, sitten
tämä liitto kokonaan hajosi. Yhdeksännelletoista vuosisadalle saakka
kesti rappion aikaa, mutta vapaakaupunki-oikeuttaan Lübeck siitä
huolimatta osasi säilyttää kautta aikain ja on yhä vieläkin
tasavaltaisesti hallittu jäsen Saksan valtakunnasta. Viime vuosisadalla
kaupunki ryhtyi tarmokkaihin ponnistuksiin kohottaakseen rappeutunutta
kauppaansa. Vuosisadan keskivaiheilla siinä tuskin oli 30,000 asukasta,
vuosisadan lopussa luku oli kasvanut kolmenkertaiseksi. Travea on
syvennetty, niin että suuretkin merilaivat nyt pääsevät nousemaan aivan
kaupungin satamaan saakka, ja omalla kustannuksellaan on kaupunki
rakennuttanut uuden 67 kilometriä pitkän, 2 metriä syvän kanavan
Travesta Elbeen, johtaakseen sitä tietä osan Sisä-Saksan liikkeestä
Itämerelle. Niinpä onkin kauppa uudelleen vironnut. Lübeckin satamassa
yhä edelleen näkee enimmän suomalaisia laivoja, sekä höyryjä että
varsinkin puutavaraa ja tervaa tuovia purjelaivoja. Lübeck on suurilla
uhrauksilla koettanut säilyttää; niin kiinteän sijan Suomen kaupassa
kuin suinkin. Venäjältä se tuo viljaa, voita, väkiviinaa, potaskaa,
petrolia ja hamppua, Ruotsista puutavaroita, tulitikkuja, rautaa,
kiviteoksia, kalaa, Tanskasta maanviljelyksen tuotteita, Ranskasta
viiniä. Ja kaikkiin näihin kaupunkeihin se myy Saksan laajan
teollisuuden tuotteita, mutta myös siirtomaatavaroita, jotka
enimmäkseen tulevat Hampurin kautta. Melkoinen omakin kauppalaivasto on
vanhalla Hansa-kaupungilla.

Enemmän kuin muissa Saksan rantakaupungeissa on Lübeckissä säilynyt
rakennuksia menneiltä ajoilta. Ne antavat elävän käsityksen siitä, mikä
mahti tämä kaupunki aikanaan oli. Jo kaukaa herättävät huomiota korkeat
kirkontornit, jotka parittain piirtävät pilviä suipoilla kärjillään. Ne
ovat jykeviä, ajan varressa tummuneita tiilirakennuksia, ilman
Etelä- ja Länsi-Saksan tuomiokirkkojen rikasta ulkopuolista koristusta,
mutta sisältä sitä runsaammin somistettuja. Paljon muinaismuistoja on
tosin hävitetty, etenkin silloin kun Trave laajennettiin ja
syvennettiin mukavaksi satamaksi. Vanhoista linnotuksista, joiden
tilalla nyt on varjoisat puistokujat, on säilytetty pari muhkeaa tornia
porttineen. Mahtava on yhä vieläkin viidennellätoista vuosisadalla
rakennettu _Holstenthor_, jonka veroista vanhaa varustusta tuskin on
säilynyt missään muussa Saksan kaupungissa. Kahta jykevää tornia
yhdistää keskirakennus, jonka alatse matala leveä portti johtaa. Nyt on
portti vapaalla paikalla, mutta ennen siitä lähti kahden puolen muurit.
Sen alatse tuli jokaisen astua, joka pohattain kaupunkiin saapui.
Pitkin kaupunkia, missä vain liikkuu, näkee yhä mitä vanhanaikuisimpia
rakennuksia, jotka katuja vastaan kääntävät päätynsä, niinkuin
yleensäkin näissä vanhoissa kaupungeissa. Mutta kaikkein kauneimmat
vanhat rakennukset ovat torin varressa, kunnianarvoisa kaunis
raatihuone ja monta vanhaa yksityistäkin rakennusta, joitten takaa
Maariankirkko jylhänä kohoo. Torin varressa oleva uusi postitalokin on
sopusoinnun vuoksi rakennettu samaan vanhaan malliin. Ainoastaan
Nürnbergissä tapaa enää niin tunnelmarikasta vanhaa kaupungintoria kuin
tämä on. Raatihuoneen vanhempi osa on gootilaista, uudemmat osat
renessanssityyliä. Talon kauneimpia saleja on vanha "sotatupa" rikkaine
seinäpintoineen ja puuleikkauksineen.

Maarian kirkko rakennettiin kolmannentoista vuosisadan lopulla. Jalon
varhaisgootilaisen tyylinsä ja valtavan kokonsa puolesta se on
pohjoismaitten komeimpia kirkkoja. Ulkoa se tosin on koruton, mutta
sitä rikkaampi on kirkon sisäkäsittely. Varsinkin kuori, pääalttari,
saarnastuoli ja hautakappelit ovat ylenpalttisen runsaasti koristetut.
Kauniit keskiaikaiset lasimaalaukset, mahtavat urut ja kello, joka
osottaa ajan ohella kaikki mahdolliset taivaan ilmiöt, harvinaiset
vanhat maalaukset, houkuttelevat tähän kirkkoon alati katsojia. Vanha
tuomiokirkko on Henrik Leijonan aikuinen rakennus, romanilaista tyyliä
suunnittelultaan, myöhemmin osaksi muutettu gootilaiseksi. Tässä
kirkossa on brüggeläisen mestarin laatima vanha alttari, jonka
taiteellinen arvo on korvaamaton.

Traven suussa on _Travemünden_ pieni kaupunki, joka aikanaan oli
Lübeckin satama, nyt sitä vastoin, kun joki on perkattu ja suuretkin
laivat uivat kaupunkiin saakka, on suosittu kylpypaikka.

Jos kuljemme rannikkoa pitkin Lübeckistä itäänpäin, niin tulemme
ensinnä Wismarin lahteen. _Wismar_, jonka mahtiaika oli 13:lla ja
14:llä vuosisadalla, joutui Kolmenkymmenen vuoden sodan kautta
Ruotsille ja pysyi Ruotsin hallussa aina viime vuosisadan alkuun
saakka, kunnes kuningas Kustaa IV Adolf v. 1803 sen antoi pantiksi
Mecklenburg-Schwerinille sadaksi vuodeksi. Sadan vuoden kuluttua (v.
1903) Ruotsilla olisi ollut muodollinen oikeus lunastaa panttinsa ja
omistaa jälleen kappale Saksanmaata, mutta se ei tätä oikeuttaan
käyttänyt; niin paljon olivat sadan vuoden kuluessa olot muuttuneet,
että paljas ajatus tuntui naurettavalta. Wismarin kauppa, joka
ruotsalaisajalla rappeutui, on sen jälkeen taas vironnut (lähes 20,000
a.). Wismarikin on samanlainen hauska vanhanaikainen kaupunki, kuin
niin monet muut tällä rannalla, jossa suurteollisuus ei vielä ole
tasotustaan tehnyt. Itään päin matkaa jatkaessamme kohtaamme
_Heiligendammin_ kylpylaitoksen, joka on Saksanmaan luonnonkauneimpia.
Siitä ei ole pitkä _Warnemündeen_, josta kapea väylä johtaa pienehköön
järveen ja sen takana Rostockin vanhaan kaupunkiin. Warnemünde on
menettänyt osan merkityksestään, kun Rostockinkin väylä on syvennetty
aina satamaan saakka, mutta pikareitti Köpenhaminasta Berliniin kulkee
yhä Warnemünden kautta. Gjedseristä tulevat nopeat laivat luovuttavat
siinä kuormansa rautatielle, joka kiiruimman kautta rientää sitä
edelleen viemään. Rostock on enemmän kuin Wismar menettänyt
vanhanaikaista luonnettaan; sitä ovatkin moneen kertaan sodat ja
tulipalot hävittäneet. Lisäksi se on jälleen päässyt vaurastumaan, niin
että se nyt on Itämeren rannikon toimeliaimpia keskustoja (52,000 a.).
Se on Mecklenburgin tärkein kaupunki Sillä on melkoinen oma laivasto,
teollisuutta ja yliopisto. Hansan ajoilta se on pelastanut jonkinlaisen
tasavaltaisen itsehallinnon. -- Mecklenburgin pääkaupunki Schwerin on
vähäpätöinen, mutta kauniine linnoineen ja ympäristöineen se on
ihanteellinen maaseuturuhtinaan pääkaupungiksi.

Rügenin ja mannermaan välisen salmen varrella on vanha _Stralsund_.
Sekin oli keskiajalla mahtava, kunnes se Kolmenkymmenen vuoden sodan
kautta joutui Ruotsin vallan alle ja enimmäkseen pysyi ruotsalaisena
kaupunkina viime vuosisadan alkuun saakka. Stralsundin kautta kulkee
nykyään Ruotsin tärkein pikareitti Berliniin. Trelleborgista, Skånen
rannikolta, kuljettavat nopeat höyrylautat junat täysineen meren
poikki, laskeakseen ne Saksan kiskoille _Sassnitzissa_, Rügenin
koillisrannalla. -- Samanlaiset kuin Stralsundin ovat olleet vanhan
yliopistokaupungin _Greifswaldin_ kohtalot, sekin vasta viime
vuosisadan alussa (1815) joutui Preussille, oltuaan aina Kolmenkymmenen
vuoden sodan ajoista enimmäkseen Ruotsin hallussa. Yliopisto
perustettiin jo viidennellätoista vuosisadalla.

Siinä missä Swine purkaa Oderhaffin ja samalla Oderinkin vedet
Itämereen, on _Swinemünde_, Stettinin vanha ulkosatama. Nyt on
kuitenkin Oderin väylä syvennetty, niin että suuretkin merilaivat uivat
Stettiniin saakka, ja Swinemünde on jäänyt kylpylaitokseksi. Stettinin
ja Berlinin läheisyyden vuoksi siinä onkin vilkas vierasliike, vaikkei
luonto olekaan niin kaunista kuin Rügenissä, Itämeren etelärannikon
suosituimmalla "kesälaitumella".

_Stettin_ on nykyään Preussin tärkein satamakaupunki Itämeren rannalla
(230,000 a.). Asemansa tärkeyden vuoksi se joutuikin jo aikaisemmin
pois Ruotsilta ja yhdistettiin Preussiin. Stettin on suurilla
kustannuksilla rakentanut itselleen väljän sataman. Lisäksi se
harjottaa suurenmoista laivanrakennusta. Vulkanin laivanrakennustelakat
ovat Europan suurimpia. Siellä on rakennettu monikin niistä
jättiläisistä, jotka Bremenin ja Hampurin satamista juoksevat
Pohjois-Amerikaan. "Vulkanin" pajoissa työskentelee 7,500 työmiestä.
Monenlaista muutakin teollisuutta Stettin harjottaa, erinomaisen
vilkkaaksi on elpynyt sen kauppa. Stettiniin johtaa Suomenkin nopein
Saksan-linja, koska Stettinistä on vain jonkun tunnin rautatiematka
Berliinin.

Weichselin suulla on _Danzig_, Saksan vanhanaikuisimpia kaupungeita.
Sen entiset vaiheet ovat kuitenkin olleet melkoisesti toisenlaiset
kuin edellä mainittujen. Danzig oli Hansan jäsen, mutta Hansan
vallan murruttua se ei joutunut Ruotsin vallan alaiseksi, kuten
Stettin ja muut lännemmät kaupungit, vaan sai yliherrakseen Puolan
kuninkaan. Kaupungin saksalaisen porvariston onnistui kuitenkin
vallanalaisuuteensa kiinnittää semmoisia ehtoja, että se säilytti
melkein täydellisen sisällisen itsehallinnon. Danzig lähetti kuitenkin
edustajia Puolan valtiopäiville. Puolan kukistuttua Danzig joutui
Preussille, mutta yhä vieläkin on Puola, vaikka valtakunnan rajan
erottamana, sille tärkeä kaupan takamaa.

Merenrannassa, josta laivaväylä johtaa kaupunkiin, on _Neufahrwasser_,
Danzigin ulkosatama. Siellä suuremmat laivat purkavat kuormansa.
Weichselin vanha suuhaara yhdistää Danzigin satamakaupunkiinsa ja
toiselta puolen pääjokeen. Pari Weichselin syrjäjokea virtaa kaupungin
läpi, muodostaen sen sataman. Weichsel itse murti uuden laskuväylän
rantasärkkäin kautta suoraan mereen.

Danzig ei ole, nykyisen takamaansa suppeuden vuoksi, kyennyt samassa
määrin kehittymään kuin rannikon muut kaupungit. Se ei ole enää
kohonnut vanhaan mahtiinsa, mutta sitä varten se ehkä onkin voinut
paremmin säilyttää vanhan ulkomuotonsa. Kaupungin kadut ovat ylen
vanhanaikaiset. Kapeat päädyt, jotka katuun antavat, ovat korkeat,
melkein tornimaiset ja kauniisti koristetut, akkunat taajoissa
riveissä, mutta talot tontin sisälle päin erinomaisen syvät.
Vanhoista julkisista rakennuksista on huomattava ensinnäkin korkea
kuudennellatoista vuosisadalla rakennettu portti ja sitä vielä paljon
vanhempi "hirsiportti". Kaunis, vaikka moneen kertaan parsittu rakennus
on raatihuone korkeine tornineen, mutta vielä paljon mainiompi vanha,
jaloon gootilaiseen tyyliin rakennettu "Artushovi", neljännentoista
vuosisadan luoma. Se oli alkuaan kaupungin ylhäisien pitotalo, josta se
sai nimensäkin -- se oli muisto kuningas Arturin pöytäpiiristä. Nykyään
sali on pörssin hallussa. Sen katot riippuvat täynnään laivankuvia,
kauniit holvit, puuleikkaukset y.m. sisustus johtavat kaikki muistoon
Danzigin entisiä mahtiaikoja. Danzigin "Maarian kirkko" on suurin ja
komein tämännimisten kirkkojen loistavasta sarjasta tällä vanhalla
rannikolla. Vaikka kirkko, joka on tiilestä rakennettu, monista
torneistaan huolimaatta näyttääkin päältä nähden niin jykevältä, niin
on sisusta sitä sirompi, pilarit solakoita, mahtava tähtiholvi
erinomaisen rikas ja kaunis. Tuomiokirkon paras aarre on
alankomaalaisen maalarin Memlingin maalaama "Viimeinen tuomio", jonka
vaiheet kuvaavat menneitten aikain tapoja. Danzigilainen laiva oli
eräässä sodassa anastanut Burgundin herttuan laivan, jossa
suunnattomien muitten aarteitten keralla oli tämä arvokas taideteos.
Iloissaan saaliistaan danzigilaisen laivan omistajat lahjottivat taulun
Maarian kirkolle. Napoleonin sotain aikana tämäkin taideteos vietiin
Parisiin, mutta danzigilaisten onnistui saada se takaisin, ja turhaan
on Berlinin taidemuseo sitten koettanut saada kaupunkia luopumaan
taulustaan. -- Uutta aikaa ovat Danzigissa melkoiset laivaveistämöt.

Pregelin suistamossa on _Königsberg_, sekin hyvän matkan päässä
mataloituneesta Frisches Haffista ja vielä kauempana merestä. Kaupunki
on kuitenkin kaivattanut itselleen 4 penikulmaa pitkän laivakanavan,
joka johtaa suoraan mereen, siitä on tullut uudelleen satamakaupunki,
ja suuretkin laivat voivat nyt laskea suoraan Königsbergin laitureihin.
Kaupunki on takamaansa pienuudesta huolimatta vaurastunut (noin 200,000
a.). Königsbergin yliopisto oli aikanaan uskonpuhdistuksen luja turva.
Sen kuuluisin opettaja oli filosofi Immanuel Kant, joka Königsbergissä
syntyi ja kaiken elämänsä eli. Uuden merikanavan valmistuttua on
_Pillaukin_, samoin kuin Lübeckin ja Stettinin ulkosatamat, saanut
väistyä kauppa-asemastaan ja tyytyä olemaan kylpypaikkana.

Niemenin rannalla on _Tilsit_ tunnettu rauhasta, jonka Napoleon teki
Preussin ja Venäjän välillä, ja josta muun muassa oli seurauksena, että
Venäjä ryhtyi Suomea vallottamaan.

Kurisches Haffin suussa vihdoin on _Memel_, Saksanmaan koillisimmassa
sopukassa. Memelillä olisi melkoinen kauttakulkupaikka, ahtaasta
takamaastaan huolimatta, ellei osaa Niemelin puutavaraliikkeestä olisi
kanavain kautta johdettu Königsbergiin.



SAKSAN TALOUDELLISET OLOT 19:LLÄ VUOSISADALLA.



Kehityksen yleinen kulku.


Saksan taloudellinen elämä on aikain kuluessa ollut monen mullistuksen
alainen. Muistakaamme vain ammattielämän kehitystä kaupungeissa
keskiajalla, varsinkin sen lopulla, ja maan surkeata taloudellista
rappeutumista Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeen. Mutta niin
täydellistä mullistusta taloudellisen elämän kaikilla aloilla ei ole
Saksassa ennen tapahtunut kuin viime vuosisadan kuluessa. Eikä
repiminen ja rakentaminen kaikilla aloilla ole milloinkaan ennen
tapahtunut niin lyhyessä ajassa.

Voimme lausua tämän uudistusajan alkaneen Napoleonin sodista. Niitten
kautta hävisi yhdellä iskulla suurin osa niistä lukemattomista pienistä
valtioista, jotka muodostivat vanhan hataran Saksan valtakunnan ja
keskinäisen eripuraisuutensa vuoksi suurimmassa määrin haittasivat maan
edistystä. Napoleonin musertava käsi vasta kukisti sen keskiaikaisen
talousjärjestelmänkin, joka siihen saakka oli pitänyt kahleissaan
kansan voimia ja suuressa määrin oli syynä sen heikkouteen. Napoleonin
ajan valtiolliset mullistukset ovat suureksi osaksi luoneet ne
perusteet, joille yhtenäinen ja uudenaikainen kansanelämä myöhemmin
voitiin rakentaa. Tosiaan tuskin kukaan, Bismarckia lukuun ottamatta,
on niin suuressa määrin edistänyt Saksan valtiollista ja taloudellista
yhtymistä kuin juuri Napoleon -- niin kummalta kuin tämä kuuluukin.

Saksanmaan taloudellisen elämän kehityksen viime vuosisadan kuluessa
voimme jakaa muutamiin helposti toisistaan erotettaviin aikakausiin,
joitten kehityksellä on oma luonteensa. Ensimäinen aikakausi kestää
vuosisadan ensimäisestä vuosikymmenestä Saksan tulliliiton
perustamiseen v. 1834, toinen käsittää tulliliiton ajan aina Saksan
valtakunnan perustamiseen v. 1871 ja kolmas vihdoin nykyajan.

Vuosisadan alkupuolella Saksanmaalla tuskin oli yhtenäisen
kansantalouden alkeitakaan. Maa oli jakautunut moneen
yksityistalouteen, joita tullirajat toisistaan erottivat, ikäänkuin
ruumis, jonka jäsenet on erotettu toisistaan siteillä, niin ettei veri
pääse vapaasti kiertämään. Mutta ei edes yksityisten valtioidenkaan
taloudellinen elämä ollut vapaata. Preussissä esim. oli aina vuoteen
1818 enemmän kuin 60 osaksi perinpohjin erilaista sisäistä
tullitariffia ja sen mukaan tullirajaakin. Elben itäpuolella oli
kaupungit enimmäkseen erotettu maaseudusta tullirajan kautta. Tämä
suurimmassa määrässä haittasi kaikkea liikettä. Moiset olot olivat
mahdolliset sen kautta, että kaupungit vielä elivät keskiaikaisen
kaupunkitaloutensa kannalla, ja maaseudulla taas olot vielä suureksi
osaksi olivat kotituotannon kannalla.


Kaupungit ja maaseutu.

Kaupungit tulivat omillaan toimeen ja maaseutu niinikään. Suurin osa
väestöstä oli vielä maanviljelijöitä. Preussissä asui koko väestöstä 73
pros. maalla, ainoastaan 27 pros. kaupungeissa. Melkein koko
maalaisväestö oli maanviljelijöitä; käsityöläisiä maalla oli tuskin
nimeksikään; käsityöläisten asettumista maaseuduille vaikeuttivat, jopa
kokonaan estivätkin, vielä vuosisadan alulla lait. Mutta toiselta
puolen suuri osa kaupunkilaisistakin elätti itseään maanviljelyksellä.
Siten vuosisadan alussa ehkä enemmän kuin 80 pros. koko väestöstä oli
maanviljelijöitä. Mutta kaupungit olivatkin silloin vielä melkein
järjestään pieniä. Tuhannesta kaupungista ei parillakymmenelläkään
ollut 10,000 asukasta. Melkein puolessa oli vain tuhatkunta. Vuosisadan
alkupuolella olivat lato ja navetta vielä yhtä tarpeellisia rakennuksia
kaupunkitaloissa kuin asuinhuonerivikin. Kaupunkilainen maanviljelijä
koetti, samoin kuin maaseutulainenkin, tulla omillaan toimeen.
Käsityöläisistä hän tuskin tarvitsi muita kuin seppää ja vaununtekijää.
Sen aikuiset talonpojat vielä enimmäkseen teurastivat, leipoivat,
muurasivat, kehräsivät, kutoivat, tekivät puusepäntyöt, värjäsivät ja
ompelivat, vieläpä keittivät suopansakin ja panivat oluensa. Varsinkin
tuli kansa vielä suureksi osaksi toimeen omilla kotokutoisilla
kankaillaan. Oma kasvattama pellava, omain lampaitten villa muokattiin,
kehrättiin ja kudottiin ja vielä vaatteiksikin valmistettiin
maanviljelijän omassa talossa -- niinkuin Suomessa osaksi yhä vielä
tapahtuu.


Käsityöt ja käsityöläiset.

Samanlaiset olot vallitsivat ritarien omistamilla suurtiloillakin
Preussin itäosissa. Sielläkin tilalla itsellään valmistettiin melkein
kaikki, mitä sen hoito ja hoitajat tarvitsivat. Mikäli tavallinen väki
ei kyennyt töitä suorittamaan, pidettiin tiloilla niitä varten
erityisiä käsityöntaitavia, jotka olivat tilan palkoissa. Kaupungeissa
käytettiin varsinaisten ammattilaisten apua jonkun verran enemmän. Ja
milloin käsityöläisten apua tarvittiin, oli työ tehtävä talossa, ei
ammattilaisen kotona, samoin kuin meillä yhä vielä maaseuduilla.
Käsityöläiset sen vuoksi elivätkin vuosisadan alussa varsin niukoissa
oloissa muuhun väestöön verraten. Samoin oli koko taloudellinen
järjestys kauttaaltaan keskiaikaisella kannalla. Käsityötä vallitsi
ammattikuntalaitos, maaseutu taas oli perinnöllisen alustalaisuuden
alainen. Ammattipakko oli vielä periaatteessa voimassa kaikkialla,
vaikkapa muutamia pahimpia epäkohtia olikin poistettu.


Maaorjuus.

Perinnöllinen alustalaisuus taas oli päässyt valtaan vasta uuden ajan
alussa, varsinkin nykyisen Saksan itäosissa. Perintöalustalaisuus oli
perinnöllinen sääty, samoin kuin aatelikin ja porvarissääty, mutta
oikeuksien sijasta se tuotti asianomaiselle vain koko joukon vapautta
rajottavia velvollisuuksia tilanhaltijaa kohtaan. Ilman tilanhaltijan
lupaa eivät perinnölliset alustalaiset saaneet tilalta pois muuttaa.
Pois muuttaneet alustalaiset voitiin ulkona syntyneine lapsineenkin
pakottaa palaamaan tilalle. Jos he mielivät mennä naimisiin, niin piti
siihen olla isännän lupa, ja tämä lupa hyvin usein kiellettiin.
Alustalaisten lapset eivät saaneet ilman isäntäväen lupaa opiskella
eivätkä valmistautua porvarillisiin ammatteihin. Kasvettuaan
täysi-ikäisiksi täytyi alustalaisten tulla näyttämään itseään
isäntäväelle, jotta tämä sai ottaa ne, jotka olivat kunnollisimmat,
pakolliseen palvelukseen, hyvin niukkaa palkkaa vastaan. Isännällä oli
oikeus rangaista alustalaisiaan ruoskalla, kaulapannalla ja
jalkapuulla. Maata viljeleväin alustalaisten tuli suorittaa tilaan
raskaat verot. Preussin talonpojat elivät niin ollen täydellisessä
maaorjuudessa vielä 19. vuosisadan vaihteessa. Mutta jo vuosisadan
alussa sekä alustalaisuus että maaorjuus lakkautettiin kaikkialla
Saksassa. Muutamissa toisissa Saksan valtioissa se oli tapahtunut jo
edellisen vuosisadan lopulla. Talonpoikain maaomistusoikeus asetettiin
yksityisoikeuden pohjalle. Mutta tätä varten täytyi heidän
tilanomistajalle luovuttaa suuri osa viljelmästään maasta, kolmas osa,
toisin paikoin puoletkin. Vasta näitten ja monien muitten parannuksien
kautta pääsi maanviljelys varsinkin valtakunnan itäosissa vaurastumaan,
niin että se kykeni elättämään entistä paljon suuremman väkiluvun.


Ammattivapaus.

Yllykkeen näihin parannuksiin sai Preussi ja Saksa yleensäkin Ranskan
vallankumouksesta. Sieltä tuli myös virike ammattivapauden aikaan
saamiseksi. Niissä Saksan maissa, jotka 19. vuosisadan alulla joutuivat
Ranskan vallan alle, toteutettiin ammattivapaus heti. Samalla
lakkautettiin pätevyysvaatimus. Preussi ja muutamat muut valtiot
seurasivat esimerkkiä, toisissa entiset olot pysyivät kauemmin
voimassa.

Näitten ja useitten muitten samanlaisten parannusten kautta oli
perustus laskettu Saksanmaan taloudellisten olojen uudistukselle. Mutta
vasta toisella mainitsemallamme aikakaudella tämä rakennus todella
alkoi kohota perustuksistaan. Taloudelliset vapausoikeudet, henkilön ja
omaisuuden turvaaminen, eivät vielä riittäneet tietä raivaamaan
uudenaikaiselle teknikalle ja suurteollisuudelle, jotka olivat
Englannissa jo 18. vuosisadan viimeisinä vuosikymmeniä mullistaneet
taloudellisen elämän. Sitä varten oli ensinnä saatava aikaan yhtenäinen
taloudellinen alue ja liikeneuvot uudistettavat. Ja Napoleonin sotain
uuvuttama Saksa lisäksi tarvitsi pientä virkistysaikaa, ennenkuin se
saattoi koota niin mahtavia pääomia, kuin uuden teknikan toteuttaminen
vaati.

Vasta 1830-luvun puolivälissä nämä vaatimukset oli täytetty.
1833-vuoden tulliliittojen kautta suurin osa Saksanmaasta, 18 valtiota,
joissa asui noin 23 miljonaa ihmistä, yhtyi yhdeksi tulli- ja
kauppa-alueeksi, ja melkein joka vuosi tulliliiton alue sen jälkeen yhä
laajeni.

Samana vuonna aljettiin Saksassa rakentaa rautateitä. Ensimäiset
rautatiet rakennettiin Dresdenistä Leipzigiin ja Nürnbergistä kappaleen
matkaa kaupungin ulkopuolelle. Sitten rautateitten rakennus erinomaisen
nopeaan edistyi. Vuoden 1905 lopulla oli rautatieverkko kasvanut 56,000
kilometriksi, ja Saksalla oli kaikista Europan maista, Venäjäkin lukuun
ottaen, pisimmältä rautatietä.

Jo ennen rautateitten rakentamista oli höyrylaivaliike alkanut Saksan
suurimmilla joilla. Mutta suuremman merkityksen tämä laivaliike alkoi
saavuttaa vasta samaan aikaan, kuin rautatieverkkokin alkoi kehittyä,
s.o. vuosisadan neljännellä ja viidennellä vuosikymmenellä.

Taloudellisen yhteyden ja liikeneuvojen uudistuksen kautta oli vasta
lopullinen perustus laskettu uudenaikaisen suurteollisuuden
kehitykselle, ynnä alueitten väliselle työnjaolle. Vasta silloin alkoi
Saksanmaassa kehittyä suuri kansantalous. Maan eri osat joutuivat
keskenään entistä vilkkaampaan yhteyteen, alkoivat yhä enemmän tarvita
toisiaan. Hinnottelu joutui koko tullialueella yhtenäiselle pohjalle.
Suuret hinnanerotukset, jotka olivat vallinneet maan itä- ja länsiosain
välillä, vähitellen katosivat. Ennen oli eri maakunnissa, eri
kaupungeissa ollut melkein kaikkia niitä ammatteja, joita
jokapäiväisessä elämässä tarvittiin. Nyt ne alkoivat toisista paikoin,
missä edellytykset olivat huonot, kokonaan kadota, toisissa
sitä vastoin, missä edellytykset olivat hyvät, kehittyä niin
voimaperäisesti, että tavaroita riitti muuallekin jakaa. Tämä on
huomattavana varsinkin kutomateollisuuden ja nahkateollisuudenkin
alalla. Ne alkoivat toisin paikoin yhä enemmän kuihtua ja kokoontua
yksiin seutuihin.


Tehdasteollisuuden alkeet.

Saksassa alkoi kehitys, joka oli Englannissa ja useissa muissa maissa
alkanut jo miespolvea aikaisemmin. Heti kun tulliliitto oli perustettu,
alkoi uudenaikainen pääoma voitollisesti mullistaa Saksan teollista
elämää. Sitä varten vapaamielinen tullilainsäädäntö muutettiin
suojelusystävälliseksi, jotta Englannin kilpailun rinnalla päästiin
parempaan alkuun. Rheinin maakuntain, Westfalin, Saksin ja Schlesian
suuret teollisuusalueet, kaikki pääsivät juuri näihin aikoihin
ensimäiseen alkuunsa. Kaikkialla syntyi tehdaslaitoksia. Eräs tutkija
sanoo: "Kun siihen aikaan talonpoika mielestään alkoi tulla liian hyvin
toimeen, niin hän perusti puuvillakehruutehtaan". Mutta näitten pienten
kehruutehtaitten rinnalla kehittyi suurteollisuus, joka pian tukahutti
pienet tehtaat. Suurien tehtaitten voitto perustui varsinkin siihen,
että samaan aikaan höyryä aljettiin käyttää teollisuudenkin
liikevoimana. Siihen saakka oli puuvillatehtaissa käytetty yksinomaan
vesivoimaa taikka juhtavoimaa, jopa useissa ihmisvoimaakin. Vuosisadan
keskivaiheilla alkoi höyrykone nopeaan tunkeutua vuoriteollisuuden,
kutomateollisuuden ja monen muunkin teollisuuden alalle, v. 1837 oli
Preussissä työssä noin 7,000 höyryhevosvoimaa, 1855 jo lähes 62,000 ja
1875 lähes 2/3 miljoonaa.


Teollisuus ja tiede.

Käsi kädessä höyryn vallotuksien kanssa kulki toinen kehitys, jonka
kautta teollisuus yhä enemmän alkoi päästä tieteelliselle pohjalle ja
siten saada varman perustuksen. Siihen saakka oli enimmäkseen
edistytty kokeillen, nyt sitä vastoin pyrittiin siihen, että kaikkia
tuotannon haaroja voitaisiin hallita tieteellisellä varmuudella.
Valistusmenetelmät sen kautta kävivät yksinkertaisemmiksi ja
varmemmiksi. Yksin olutteollisuuden alallakin oli siihen saakka
vallinnut niin suuri epävarmuus, että oluenpanija, jolle kymmenestä
panoksesta seitsemän onnistui, oli kautta maan suuressa maineessa.
Nykyään sitä vastoin, kun käymisen kemia on perinpohjin selvitelty ja
jäähdytyskoneita keksitty, on aivan poikkeustapaus, jos saksalaiselta
oluenpanijalta panos epäonnistuu, valmistettiinpa tuota kansallisjuomaa
talven pakkasilla tai kesäkuumalla.


Rauta ja hiili.

Erinomaisen tärkeitä ovat varsinkin ne parannukset, joitten alaiseksi
rautateollisuus tämän aikakauden jälkipuolella joutui. Nykyaikaisen
rautateollisuuden valtaava kehitys alkoi siitä, kun puuhiilen sijasta
aljettiin käyttää kivihiiltä. Mutta Preussissä vielä vuosisadan
keskivaiheilla melkein kaikki sulatusuunit käyttivät puuhiiliä. Monet
muutkin parannukset, jotka oli muualla käytäntöön otettu jo vuosisadan
alkupuolella, saapuivat hyvin hitaasti Saksaan. Harkkoraudan tuotanto
oli vielä vuosisadan keskivaiheilla pienempi kuin Ranskassa ja pienempi
kuin Belgiassakin. Mutta siitä alkaen Saksan raudantuotanto nopeasti
sivuutti Belgian, ja Saksan-Ranskan sodan jälkeen Ranskankin. Saksa
kohosi kolmannelle sijalle rautaa tuottavain maitten joukossa ja
jälkeen v:n 1902 Saksa jätti jälkeensä Englanninkin raudantuotannon,
niin että ainoastaan Yhdysvallat nykyään ovat sen edellä. Samassa
suhteessa kehittyi hiilen tuotanto, joka onkin rautateollisuuden
ensimäinen ehto.

Raudantuotannon kanssa rinnan kehittyi koneteollisuus, tärkeimpiä osia
nykyaikaisesta kansantaloudesta. Useat Saksan suurimmista
koneenrakennustehtaista, esim. Berlinin valtaavat laitokset, syntyivät
kaikki vuosisadan kolmannella neljänneksellä. Nykyään niissä
työskentelee yhtä monta tuhatta työmiestä kuin alkuaikoina satoja.

Uudenaikaisen suurteollisuuden kehitys tapahtui niin ollen Saksassa
etenkin vuosien 1834 ja 1871 välillä. Yhdessä sen kanssa alkoi
uudenaikainen pääomallisuus päästä kaikilla aloilla määrääväksi. Sama
aika, joka valtiollisessa suhteessa oli harvinaisen hiljainen ja
levollinen, oli teollisuuden alalla erinomaisen vilkas ja eteenpäin
pyrkivä. Valtiollisten toiveittensa rauettua 1848-49 vuosien
vapaudentaisteluissa näyttävät kansan parhaat voimat sitä tarmokkaammin
antautuneen teollisuuden palvelukseen, saadakseen siitä korvausta
rauenneille valtiollisille ihanteilleen.


Asutusolot.

Suurteollisuuden kehitys aiheutti syvälle käyviä muutoksia väestön
yhteiskuntakerroksissa. Itsenäisten ammatinharjottajain luku
vähenemistään väheni, riippuvaisen palkkatyöväestön luku sitä vastoin
enenemistään eneni. Sen kaut