Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Suomen kultainen kirja I
Author: Wettenhovi-Aspa, Sigurd
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Suomen kultainen kirja I" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SUOMEN KULTAINEN KIRJA I

Kirj.

Sigurd Wettenhovi-Aspa


Suomentanut

J. Raekallio



Helsingissä,
Hakaniemen kirjapainossa,
1915.



        "Kultaa kujaiset täynnä,
        Hopiata tanhuaiset
        Eikä ole ottajata."

                   Suomal. sananlasku.



SISÄLLYS:

(Asia- ja nimiluettelo)

Suomentajan esilause.
Esipuhe.

I. VASTAUSTA KIRJASEEN "SVENSKT I FINLAND" ("RUOTSALAISTA SUOMESSA").

   Viikinkisivistystä Uudellamaalla.
   Birger Jarl.
   Hugo J. Ekholm.
   A. ja S. Leijonhufvud.
   J.L. Runeberg.
   Axel Lille.
   Pehr H. Norrmen.

II. KANSALLISUUS.

   Nationalismi ja sen vastakohta.
   Kieliriidat.
   Liettuan- ja vironkieli.
   Götin kieli.
   Rurik.
   Oskar Montelius.
   A.E. Holmberg.
   Viikingit, pyhyyden ryöstäjiä, ruumiiden ja hautain häpäisijöitä.
   Lalli.
   Slaavilaisia nimiä.
   Seppälinna -- Zeppelin.
   Varjag.
   Darwin.
   Z. Topelius.
   Rasmus Rask.
   Odo Morannal Reuter.
   Quatrefages.
   Léouzon le Duc.
   Elisée Reclus.
   Abercromby.
   Jakob Grimm.
   Martin Buber.
   H.G. Porthan.
   Paavo Cajander.
   Jean Sibelius.
   Taylor.
   Artur Eklund.
   Lalli.
   Kolehmainen.
   C.A. Nordman.
   T.E. Karsten.
   Heinrich Winckler.
   Pertti Uotila.
   Jules Martha.
   Vilhelm Thomsen.
   G. Kossinna.
   O. Almgren.
   O. Rudbeck.
   Väinö Salminen.
   Elias Lönnrot.
   Carl Axel Gottlund.
   Arthur Gleye.
   Ex oriente lux.



SUOMENTAJAN ESILAUSE.


Suomalaisessa lukijassa tämä kirjanen epäilemättä herättää
monenlaatuisia tunteita ja ajatuksia. On ihmeteltävää, että kirjan
tekijä, ruotsinkielisestä ja -mielisestä kodista lähteneenä, on
tuntenut ja tuntee suomenkieltä sekä Suomen suomenkielistä kansaa
kohtaan sellaista aivan harvinaisen lämmintä rakkautta, mikä tässä
kirjasessa ilmenee. Ei liene meillä tätä ennen ilmestynyt teosta, johon
olisi niin huomattavasti kuin tähän koottu kaikki ne ylistelevät
lausunnot, joita maailman kuuluisat oppineet ovat antaneet kauniista
kielestämme. Jo sellaisten lausuntojen kokoelmana on mielestäni
teoksella pysyväinen arvonsa, sillä epäilemättä tällaiset lausunnot
ovat omiansa aukaisemaan monetkin silmät ja kohottamaan sitä
_todellista kansallistuntoa_, joka etupäässä ilmenee oman kielen
kunnioittamisessa ja -- käyttämisessä.

Kauvas tähtäävä on tekijän edustama suunta, mikäli se koskee
suomenkielen ja Suomen suvun vanhuutta. Aina muinaisen Egyptin
("Kemin") ikivanhasta historiasta hakee hän suuren suomalaisen suvun
alkujuurta. Jos se sieltä vastaisuudessa niin selvästi löydetään, ettei
epäilykselle jää sijaa, niin toteutuupa suunnilleen Kalevalankin sana,
että Väinämöinen oli "laulaja _ijänikuinen_".

Voitanee syystäkin sanoa, että tekijän nimijohdannaiset monestikin ovat
varsin rohkeat. Olkootpa niinkin. Sellaisissa tapauksissa kuitenkin
peittäkööt hänen kieltämme kohtaan osottamansa erinomainen rakkaus ja
kunnioitus mahdollisen erhetyksen, ja älköön unhotettako, että monet
kymmenet muut kirjassa esitetyt esimerkit ovat sen sijaan niin
hämmästyttävän vakuuttavia, että ne ovat omiansa saattamaan ajattelevan
lukijan syviinkin mietteisiin.

Jonkun verran oudolta saattaa suomalaisesta lukijasta tuntua kirjan
sotainen luonne, siinä kun käydään tuimaa taistelua useimmille
lukijoille ennestään tuntematonta kirjaa "_Svenskt i Finland_" vastaan.
Viimeksi mainitun kirjasen omituinen sisällys ja sävy käyvät kuitenkin,
_Suomen kultaisesta kirjasta_ kyllin selville; eikä lukijaa
kummastuttane, jos kirjoittajan innostus taistelussa totuuden ja
oikeuden puolesta saa hänet toisinaan pukeutumaan tuimaan sotisopaan ja
haarniskaan.[1]

Erityisen arvon katson tällä kirjasella olevan siinäkin, että siihen on
koottu erinäisten tiedemiesten muinaisten suomalaisten asuntopaikkoja
koskevia lausuntoja. Ne laajentavat katseitamme liitelemään nykyisen
maamme rajojen ulkopuolelle ja asettelevat sulkuja tunnetuille
toiskielisten pöyhkeilyille.

Tekijä aikoo kohdakkoin jatkaa "Kultaista kirjaansa"; ainakin kolme
muuta osaa on jo valmiiksi haahmoitettuna. Rehellinen työ löytää
kaiketi tässäkin lopuksi palkkansa, ainakin sen kansan mielessä, jonka
hyväksi tekijä on monivuotista, väsymätöntä työtä tehnyt. Kuona katoaa
pois, kultajyväset jäävät tuleviin aikoihin. Intoa ja lämpöä täytyy
tämän teoksen kaikessa tapauksessa nostattaa tosisuomalaisen sielussa.
Eipä tiedä vaikkapa tämä teos olisi jonakin alkuna Z. Topelius-vainajan
_suomenkielestä_ lausuman ennustuksen toteuttamiseksi: "_Kun tämä
lapsi_ (suomenkieli) _kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin
tunnetaan siinä vielä kuninkaan tytär_."

_Suomentaja_.



ESIPUHE


            Taas minua tarvitahan,
            Katsotahan, kaivatahan.

    "Annapas ajan kulua,
    Päivän mennä, toisen tulla,
    Taas minua tarvitahan,
    Katsotahan, kaivatahan
    Uuen Sammon saattajaksi,
    Uuen soiton suorijaksi,
    Uuen kuun kulettajaksi,
    Uuen päivän päästäjäksi." --

               (Kalevala 50: 491-500.)

Näillä tietäjäsanoilla ennustaa suomalaisen ikiviisauden Runoruhtinas
palautumistaan.

Kansansielu on aivan oikein käsittänyt, että viisauden olemus on
katoamaton -- että, joskin vieraat opit joksikin ajaksi voivat saattaa
varjoon oikean viisauden -- niin ei se kuitenkaan ainaiseksi tukahdu.

Suomenkielen, johon on kiteytynyt lukemattomien vuosituhansien
kokemukset ja viisaus kullan-, hopean- ja pronssin aikakausilta, täytyy,
vaikkapa se kansainvaellusten ja ristiretkien vainoaikoina häipyikin
sydänmaille, kuitenkin vihdoin astua päivän valoon. -- Sen kielen, joka
aikojen alkuhämärissä antoi nimet maaemon korkeimmille,
lumipeittoisille vuorille:

            H'aurin sankari = Aurin(ko) sankari
       nyt: "Gauri'sankar'"[2]

Samalla ikivanhalla kielellä oli Afrikassa Njansa-järven
pohjoispuolella olevan ylänkömaan nimenä:

            Jumalan maa --
       nyt: "Jomale'ma".

Se kieli antoi ikivanhalle Egyptille muinoin nimen:

                           "Kemi".

Sama kieli on tuhansia vuosia kestäneen talviunensa aikana tummissa
metsissämme uneksinut ja ennustanut valon lopullista voittoa
pimeydestä, _Kalevan = lämmön_ voittavan Pohjolan = kylmyyden
asumasijan. Se kieli on muiston näkymättömille kultalevyille kirjannut
tuhannet ja taasen tuhannet: Runot, Sadut, Laulut, Arvoitukset,
Sananlaskut ja Tietäjäsanat, joista jäännös, noin 400,000 kappaletta
kansantietoa, suunnilleen miljoona säettä vanhaa runomittaa, on vihdoin
kasaantunut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säilöön ja olivat jo
sinne hautaantumassa kunnes nykyisin on päätetty niiden julkaiseminen.

Sellaisen kielen täytyy lopuksikin, kuten suuri Paikkarin torpan Elias
jo syyskuulla vuonna 1847 lausui:

"vielä kerran astua sille korkealle paikalle, johon Sanskrit[3]
nyt on päässyt kielimiesten kesken -- --"

Ja tätä: _Kallista kieltä_ on herätettävä uinailustaan, ellei muun
vuoksi, niin ainakin siksi, että se näkisi lapsensa ja lastensalapset
Europassa, Aasiassa ja Afrikassa.

Sinulle, Suomen kieli, sen vuoksi että Sinä olet sielun ja luonnon
verraton ja puhdas kuvastin; sen vuoksi että Sinä todistat siitä, miten
esi-isämme ikivanhoista ajoista saakka ovat ajatelleet, toimineet,
toivoneet, laulaneet ja ennustaneet -- siksi että Sinä et koskaan
korottanut itseäsi, vaan päinvastoin vetäydyit äärimmäisiin pohjoisiin
metsiin; -- sinulle nyt asetumme astinlaudaksesi, jotta Sinä taasen
nousisit ylös ja avaisit niiden silmät, jotka ovat heimostasi
luopuneet.

Anna anteeksi kaikille niille, jotka todistavat Sinua vastaan älyn,
tiedon ja opin puutteessa; -- mutta älä anna anteeksi niille, jotka
ovat kasvatetut Sinun tiedonpuusi alla ja kuitenkin hakevat vettä --
meren takaa.

Välähytä valoa menneiden aikojen pimeyteen, taikauskoon ja erhetyksiin;
opeta kansoja näkemään, että he kaikki ovat Sinun huoneestasi eksyneitä
lapsia, ja opeta heitä veljinä keskenään sopimaan! --

Jos kerran tulet paratiisiisi, niin älä unhoita tätä Suomen kansaasi,
tätä ainoata Sinulle uskollisena pysynyttä lastasi, joka on palellut,
nähnyt nälkää ja syönyt pettua, mutta joka kuitenkin yhä on pitänyt
Sinua, _esi-isäin kieltä, henkeä ja hengen ilmauksia kunniassa_. --

       *       *       *       *       *

Ulkomailla: Saksassa, Tanskassa ja Ranskassa saamani kasvatuksen
johdosta olin minä jäänyt niin vieraaksi oman maani kielelle, etten jo
täysi-ikäisenä ollut aukaissut suomalaista kirjaa. --

Jo kotona -- lapsena -- olin sitä paitsi saanut sen käsityksen, että
suomi oli palvelijain, ajurien, renkien ja halonhakkaajain kieltä.

Kukin tietää mitenkä sitkeät ovat ennakkoluulot, joita niin sanoakseni
on imenyt äidin maidossa.

Jo lapsena kuulin erään "tädin" kehasevan olevansa niin
paljon "ylempänä" suomen kieltä, ettei hän saanut kieltään
taivutetuksi lausumaan Kaisaniemen puiston nimeä muulla
tavoin kuin "Kajsa-njeemi". --

Tällaisin opein lähdin minä maailmalle...

Vasta pitkäaikaisen ulkomailla-olon jälkeen (4 vuotta -- 6 vuotta --
8 vuotta -- eri aikoina) ja vasta kun olin oppinut kaikki tärkeämmät
n.k. "sivistyskielet" -- jotenka minulla oli yli puoli tusinaa
äidinkieliä -- opin taiteellisilla opintomatkoillani vähän ymmärtämään
ja arvostelemaan suomen kieltä.

Syvällä Hämeessä aukeni minulle uusi maailma. -- Afrikantutkija ei
voi lähestyä neekerikylää kysyvämmällä ja tiedonhaluisemmalla
uteliaisuudella kuin millä minä tutkin jokaista riihtä, latoa, aittaa,
pirttiä ja kirkkoa ja ne piirsin. Jopa tuohen ja tervan haju, vieläpä
saunan savun haiku oli minulle kuin salainen aavistuksen tuoksu ajoilta
ammoisilta.

Sellaisessa mielentilassa sain käsiini Kalevalan, ensiksi M.A.
Castrénin, sitten Rafael Hertzbergin ja vihdoin Collanin
ruotsinkielisenä käännöksenä.

Tämän ensimäisen tuttavuuden tuloksena oli se, että käänsin Kalevalan
kokonaisuudessaan ranskan kielelle -- riimirunona. Mutta siitä
käsikirjoituksesta on toinen puoli joutunut hukkaan.

Muistan siitä esim. Aino-neidon vastauksen Väinämöiselle:

    "Ni pour toi, ni pour les autres
    Yeux je porter vierge mon coeur,
    Ni pour toi, ni pour les autres
    Natter dans mes chveux des fleurs."

Olipa vahinko että se käännös meni kaiken maailman tietä -- sillä
sen suuntaista ei ainakaan ranskan kielistä ollut. Ja sellaisen
herkules-työn uudelleen tekeminen on nyttemmin mahdoton.

Että se kieli, jolla Kalevala oli ihmiskunnalle säilynyt, myös
tieteellisesti oli arvokkaampi kuin kaikki muut nyt elävät kielet,
siitä ei minulla silloin ollut aavistustakaan. Eiväthän monet
"kirjanoppineet" tiedä sitä vielä nytkään. --

Tutkiessani muinaisegyptiläisyyttä Pariisissa, Louvre-museon rikkaissa
kokoelmissa, (erästä tauluani "Kleopatraa" varten, joka on Aalborgin
museossa Tanskassa) ja käsitellessäni Egyptin tutkijain selityksiä sekä
"kuolinkirjojen" y.m. papyruskääryjen käännöksiä, hämmästytti minua heti
ensi kerralla suuresti -- varsin suuresti -- _vanhan egyptiläisen
kielen ja suomen kielen kummastuttava yhtäläisyys_. -- -- --

Mutta ajan ja paikkain suuri ero ja etäisyys sai minut sillä kerralla
heittämään asian mielestäni...

Nuo ajatukset sittemmin palasivat sellaisella itsepäisyydellä, jotta
tarvitsin koko tarmoni välttääkseni heittämästä sikseen
taiteilijatyöni, ryhtyäkseni sen sijaan kielitutkimuksiin.

Kielitutkimushaluani auttoi vaimentamaan silloinen jokapäiväinen
vieraani atelierissani Parisissa, ystäväni August Strindberg, joka
vakuutti että suomenkieli oli "pötyä" ja muinaisegyptiläisyyden
tutkijain selitykset ynnä käännökset aivokummitteluja.

Silloinpa esittelin hänelle muutamia vertailuja, sillä seurauksella
että hän vaipui mietteisiin, ja myöhemmin rupesi hänkin
"kielihullutteluun" -- mutta hän innostui heprean kieleen.

Jo silloin esiin kaivamistani suomen- ja egyptinkielten
yhtäläisyyksistä olivat monet niin sattuvat, niin sitovat, että minä
päätin vastaisuudessa jatkaa tätä tutkimusta sikäli kuin siihen
tilaisuutta sattuisi.

Piirtelenpä tähän muutamia silloin mieleeni jääneitä yhtäläisyyksiä,
joihin tässä koskettelen vaan ohimennen. -- Niiden tarkemman
selittämisen ja todistamisen jätän toisen teoksen varaan, jonka
vastaisuudessa aijon julkaista otsikolla:

            "SFINKSIN SALAISUUDET."

        Suomeksi:                        Egyptin kielellä:

    Kemi (Kymi) = paikan nimiä,       Kemi = Egyptin vanha nimi.
      jokien suistamoja.
    Maa.                              Má = maan jumalatar.
    Meri.                             Meri.
    Harmaa kissa.                     Harmachis' = sfinksi.
    Tumma = pimeä.                    Thum = pimeyden jumala.
    Punainen.                         Puna.
    Sininen.                          Sini.
    Aarre-kivet ("kirjastoissa").     Ar'chiv = arkisto.
    Ratas-mies.                       Rada'més = Faraon ajuri.
    Maatupa.                          Mastuba = Mastaba = hauta,
                                        hautakammio, siis: maatupa.
    Niiloaa = virran vesi, niiloaa.   Niilos = Niiin virta.
    Huoruus.                          H'orus = rakkauden jumala.
    Neiti.                            Neith = taivaan neito.
    Totta = tosi, totta.              Tott = totuuden, oikeuden ja
                                        viisauden jumala.

Kuten näistä esimerkeistä jo huomaa, on ikivanhan Kemin (Egyptin) kieli
säilynyt Suomessa yhtä hyvin kuin näissä Kreikan meille säilyttämissä
muinaisegyptiläisissä sanoissa, _joitten merkitys on eittämättömästi
todistettu_.

Vasta sitten kun sain kuin uuden herätyksen tähän tutkimiseen -- mikä
tapahtui tammikuulla 1910 -- jatkoin näitä tutkimuksia, toisinaan
yhtämittaa päivin -- öin; vasta sitten huomasinkin, että kaikki
kielitutkimuksen neromiehet olivat arvostaneet sangen korkealle
suomenkielen. Vasta noin 40 vuotta sitten onnistui erään tanskalaisen
kielimiehen Saksassa väitellä itselleen yliopistollinen arvo,
koettamalla vetää alas suomenkielen siltä korkealta asemalta, johon se
jo oli alkanut oppineen maailman silmissä päästä.

Tämä suunta on nyt päässyt valtaan meidän ruotsalaisten
"suomisyöjäimme" keskuudessa, jopa siihen määrään, että he luulevat
voivansa ottaa suomalaisilta sekä heidän kielensä että heidän
ihmeellisen kansanrunoutensakin.

Onhan siinä suhteessa -- virran mukana -- tapahtunut kompastuksia
tuoreessakin puussa; on käynyt suomalaisuuden edustaja Elias Lönnrotin
elämäntyöhön kalseasti käsiksi. Katsokaamme vaan, ettei tämä ilmiö
pääse uudistumaan ilman tarpeellista vastalausetta.

Että ruotsalaisuus semmoisenaan menettäisi jotakin, jos suomenkieli
vihdoinkin saisi osakseen sen huomion ja tunnustuksen, minkä se
ansaitsee, -- sellainen ajatus voi syntyä ainoastaan viinaksilla
täytetyissä, kuihtuneissa aivoissa. Minäkin olen ollut sala-ammunnan
alaisena, josta tässä yhteydessä ei enää liene syytä vaijeta, sillä
siitä ilmenee millä keinoin luullaan voitavan taistella "uhatun
ruotsalaisuuden puolesta".

Asia selviää seuraavasta:

Kun vanha ystäväni August Strindberg elämänsä iltana oli julkaissut
tunnetun teoksensa eri kielten muka sukulaisuudesta Vanhan Testamentin
alkukielen, heprean kanssa, sain "Hufvudstadsbladetin" julkaisijalta
toimekseni sanotun teoksen selostamisen.

Sen johdosta jätin lehden toimitukseen käsikirjoitukset kahdeksi
"alakerraksi".

Ensimäisessä kirjoituksessani loin silmäyksen kaikkiin niihin
kielitutkimuksen neroihin ja suurmiehiin, jotka Tacituksen[4] ajoista
saakka tavalla tahi toisella olivat pohtineet suomenkieltä tahi
osottaneet sille huomiota.

Tämän katsauksen tarkoituksena oli luonnollisesti antaa sivistyneelle
lukijakunnalle todistuksia siitä, että minun nyttemmin omaksumani
ajatus suomenkielestä on ollut yhteinen melkein kaikille niille
huomatuimmille tutkijoille, jotka yleensä ovat jotakin tietäneet tästä
kielestä tahi sen olemassa-olosta.

Toisessa kirjoituksessa käsittelin lähemmin Strindbergin esittämiä
heprealaisia sanoja ja huomautin niitä vastaavista suomenkielisistä
sanoista.[5]

Kuluipa aikaa jonkun verran ennenkuin nämät "alakertakirjoitukseni"
näkivät "Hufvudstadsbladetissa" päivän valon, -- mutta minkälaisina!
Eräänä mätäkuun sunnuntaina ilmestyi sitten yksi, sanomalehden
tilapäistoimittajain laatima sekotus; -- osia kummastakin
kirjoituksestani sekasin ja painovirheillä höystettynä! Sellainen
julkaistiin kysymättä, voinko minä hyväksyä omanani julkaistavaksi
tuollaista seosta.

Tarkotuksena oli nähtävästi esittää kirjoitukseni mätäkuun sukkeluutena
tahi näyttää, että kirjoittaja oli kesälämmön lyömä. Ainakin
tällaisella menettelyllä tarkoitettiin esittää minut yksinäiseksi
intoilijaksi. Enhän nojautunut sarjaan loistavia neroja, joilla oli
ollut sama mielipide. Alkukatsaus -- loistavine nimineen aina
Tacituksesta alkaen -- oli nimittäin pyyhitty koko kirjoituksestani. --

En tuosta hämmästynyt, vaan päätin seuraavissa kirjoituksissani vielä
kerran esittää ne otteet erinäisistä kirjoituksista ja niiden nerojen
nimet, mitkä "lehtitoukat" olivat paperikoriin leikelleet.

Mutta kun kolme kirjoitustani oli julkaistu, tehtiinkin tenä -- jotta
"_ei yleisöä väsytettäisi_".[6]

Tässä mökissä, missä nyt maaseudulla istuskelen ja tätä kirjoittelen,
en enää voi muistaa kaikkia niitä eri teoksista kirjoittamiani otteita,
jotka joutuivat sanomalehden paperikoriin, mutta silloin mainitsemani
nimet voin tässä vieläkin mainita:

    Tacitus.
    Svenonius.
    Rudbeck Nuor.
    Lejonhjärta-Kajanus.
    Rasmus Rask.
    Jakob Grimm.
    Klapprot.
    Louis Lucien Bonaparte.
    Porthan.
    C.A. Gottlund.
    Rovasti Idman.
    Elias Lönnrot.
    Heinrich Winkler.
    Jules Martha.
    Taylor.
    Kossinna.

Näihin kielineroihin kuului myöskin Hänen Majesteettinsa Venäjän
Keisarinna Katharina II, joka ei ainoastaan seurustellut kaiken
maailman nerojen kanssa, vaan myöskin julkaisi huomattavan teoksen
_kaikkien_ kielien keskinäisestä sukulaisuudesta. Jos Keisarinna olisi
tuntenut sen keltuaisen eli alkuperäis-suomalais-slaavilaisen kielen,
joka vielä silloin uinaili meidän metsissämme, olisi hän varmaankin
ojentanut suojelevan valtikkansa meidän koko maamme yli ja jo silloin
loihtinut ilmoille suomenkielisen kirjallisuuden kukoistuksen.

Näitä nimiä vastaan, joista Rask, Bonaparte ja Klapprot ovat parhaimpia
kaikkien aikain kielineroista, eivät vastustajamme voi esittää juuri
muita nimiä kuin Vilhelm Thomsenin ja ehkä muutamia muita nykyisin
elossa olevia jäljittelijöitä ynnä toisen ja kolmannen luokan
professoreja. Tämän sangen lyhykäisen johdannon jälkeen täytyy nyt
ryhtyä itse asiaan -- from sounds to things -- ja tulen minä aluksi
vähän selailemaan varsinaisten suomalaisvihaajaimme julkaisemaa
lentokirjasta "Svenskt i Finland".[7] Sen jälkeen katselkaamme
seuraavissa teokseni vihkoissa kuinka ihmeellisen paljon on
havaittavissa:

              "Suomalaista
    Europassa, Aasiassa ja Afrikassa".



VASTAUS KIRJASEEN "SVENSKT I FINLAND" ("Ruotsalaista Suomessa").



Europan valtiomiehet ovat julkaisseet "valkoisia", "punaisia",
"keltaisia", "vihreitä" ja "harmaita" kirjoja, -- joita ei kukaan lue;
ystäväni Strindberg julkaisi aikanaan sinisiä kirjoja puhesanojen
merkityksestä ja "taikuruuksista" Ruotsissa. Meillä on professori T.E.
Karsten laskenut mielikuvituksensa liikkeelle "keskiajan miehen" Turun
tuomiokirkon "_Mustaan kirjaan_" tekemistä kirjoitusvirheistä.

Siten ovatkin jo kaikki sateenkaaren värit tulleet käytetyiksi ja minun
käytettäväkseni on jälellä ainoastaan ruostumattomat metallit.

Kirjoitankin sen vuoksi

    Suomen kultaisen kirjan

jotta ei suomalainen arvoitus:

    Kultaa kujaiset täynnä,
    Hopiata tanhuaiset,
    Eikä ole ottajata,

loppumattomiin kaikuisi kuuroille korville. Tämä minun kultainen
kirjani on ainoastaan epäsuora vastaus yleisgermaaniseen
herjauskirjaseen

    "Ruotsalaista Suomessa".

Ei sen vuoksi sovi minulta odottaa perinpohjaista vastausta kaikkiin
tässä poliittisessa lentokirjasessa hämärästi syntyneisiin ja hämärästi
lausuttuihin lauselmiin, uhkauksiin ja syytöksiin. Sellaisen vastauksen
antamiseen on aikani liian niukka -- jopa liian kalliskin.

Kuitenkin mielen haikeudella näen miten se kansanheimo,[8] josta
itsekin olen syntyisin, ei ainoastaan vähene lukumäärältään,
eristäymisensä ja epäsiveellisyytensä vuoksi -- vaan miten sen henkinen
näköpiirikin yhä supistuu.

Minusta näyttää kuin johtuisi tällainen tila johtajanerojen ja
personallisuuksien puutteesta sekä sellaisten johtotähtien luomiseksi
tarvittavan voiman puutteesta.

Ne kääpiöt, jotka nostivat perinnön Lönnrotin, Runebergin, Snellmanin
ja Topeliuksen jälkeen, ovat hukanneet aikaa noin 50 vuotta sotimalla
kieltä vastaan, jota -- olkoonpa se miten vaikeata tahansa -- luulisi
voitavan oppia kymmenessä vuodessa!

Onhan jo satasen vuotta siitä kun Suomi oli Ruotsin siirtomaa, jossa
ruotsalaiset herrat ja voudit mellastelivat, mutta yhä vielä ilmestyy
meillä lentokirjasia, joissa ruotsikot vaateliaalla tavalla käyttelevät
sanoja: "meidän asemamme", "meidän kielemme", "meidän lakimme", "meidän
rahamme" ja "meidän oikeutemme". Laskekaammepa kerrankin kätemme
sydämelle -- eikä aina vaan lompakolle; ja sanokaamme kerrankin suora
totuus vaikkapa se karvastelisikin.

Kerran sadassa vuodessa on ainakin _yksi_ totuus lausuttava, muuten
ilma aivan liiaksi pilaantuu valheista ja kuvitteluista.

Vaikkapa joudun sen vaaran alaiseksi, että minut
teennäis-ruotsalaisuuden "infante terribile'nä"[9] leimataan
"uloskatsottavaksi", tahdon kuitenkin kerta kaikkiaan sanoa totuuden
sanat:

Kaikki tuo räyhäävä ja vaatelias puhe meidän oikeudestamme -- meidän
tulevaisuudestamme -- meidän asemastamme -- meidän kielestämme ja
meidän "länsimaisesta sivistyksestämme", ei, totta toisen kerran, ole
muuta kuin sellainen tavaraleima tahi liikemerkki, jonka suojassa me
"finländarit" haluamme jatkaa tuottavia sivuelinkeinojamme
mannaryynilähettiläinä, sillin tuottajina, tukkihuijareina,
viinatehtailijoina ja paperikuninkaina.

Suomalaisten oikeudeksi jää vähemmin tuottava maanviljelys. Mutta
jumala varjelkoon meitä heidän kielestään. Mehän haluamme heiltä vaan
-- leipää ja perunoita.

Ruotsikot valittavat _kaupunkiemme suomalaistumista_.

Kun suomalaisia muuttaa Suomen pääkaupunkiin ja perustelee siellä
pankkeja, niin sortavathan he "meidän oikeuksiamme" ja "meidän
etuoikeuksiamme" ynnä "meidän kauppaetujamme".

On sekin puhetta! -- Jos Suomen kansa, jonka valistunut Venäjän Keisari
yli 100 vuotta sitten korotti _kansakuntain joukkoon_ -- vihdoin sadan
vuoden lopulleen kuluessa varovasti astuu esiin ja tahtoo viedä maasta
voinsa ja puutavaransa itse, niin totta tosiaan ei siitä joudu
vaaranalaiseksi "länsimainen sivistys", mutta kyllä sen sijaan
ruotsikkojen osingot ja pankkiosakkeet!

Kun suomalaiset itse oppivat lähettämään paperia englantilaisille ja
venäläisille sanomalehdille, niin eiväthän siitä joudu vaaranalaisiksi
"ruotsalainen kielemme" ja ruotsalaiset kirjamme, vaan kylläkin paperit
meidän ruotsalaistemme _lompakoissa_ ja heidän kuponkikirjansa.[10]

Ja lopuksi: jos suomalaiset "yks'kamarissaan" heräisivät tietoisuuteen
siitä, että heidän käsissään on Europan suurimmat voimalähteet --
Imatra ja tuhannet muut kosket, -- joita typeryydessämme ja
saamattomuudessamme emme ole käyttäneet; jos, sanon minä, suomalaiset
itse päättävät panna valjaisiin nämät kosket ja lähettää sähkövoimaa
Pietariin -- mitenkä siitä voisi syntyä vaaraa "länsimaiselle
sivistykselle"?

Sellaista voivat kuvitella jotkut luvuista kuluneet "länsimaiset"
professorit -- sellaista voidaan kuvitella sini-keltanokkasille Upsalan
ylioppilaille, jotka saapuvat tänne kesävierailuille juomaan
"veljenmaljat" "suomenmaalaisten" veljien kanssa ja maistamaan
"Skönstetin sinistä" tahi "Blåstetin kuivaa" kotimaista tahi emämaista
punssia. -- Mutta Ruotsinmaan tietoinen kansa kuuntelee vaan toisella
korvallaan mokomia Jeremiaan valitusvirsiä, sillä Ruotsin ruotsalaiset
ovat jo kauvan koettaneet parantaa kauppasuhteitaan suuren Venäjän
kanssa, jonka pääkaupungin parempi valaiseminen suomalaisten koskien
voimalla ei voi olla vaaraksi itä- eikä länsimaiselle sivistykselle.

Suurin osa "Svenskt i Finland" kirjasessa olevista tehottomista,
mehuttomista ja voimattomista valitusvirsistä muistuttaa juopumuksen
tähden kuihtunutta seppää, joka näkee vasaran luisuvan nuorempiin ja
voimakkaampiin käsiin. Sellainen mies näkee vaaroja kaikkialla ja
pikku-ukkoja keskellä päivää. En minä puolestani voi ottaa
ruotsikkojemme poliitillista itkuvirttä vakavalta kannalta. Tahi mitä
sanottaisiin matematiikkaan perehtyneestä, jonka mielipiteen mukaan:

        1 + 1 = 0?

Muuan aikamme suurimmista tiedemiehistä lausuu teoksessa: "The man and
the brain":

"_Se, joka oppii puhumaan kahta kieltä, tekee sielunsa
kaksinkertaiseksi_".

Mutta "Svenskt i Finland" kirjasessa sanotaan päinvastoin (sivu 146):

"_Jolla on kaksi äidinkieltä, sillä ei ole yhtäkään_".

        Siis: 1 + 1 = 0. -- -- --

Tämä puoluehullutuksen äkisti nostama neronleimaus on lähtenyt varsin
pontevasti herra Einar Pontànin päästä. Tämän "pontevuuden"
johdonmukaisena seurauksena olisi se, että ruotsinkielisissä
kouluissamme olisi kaikkien muitten kielten opetus lopetettava, koskapa
pitkäkalloiset ruotsikkomme ovat käyneet henkisesti niin kapeiksi,
etteivät he enää voi oppia muuta kuin oman kielensä.

Kylläpä olemme Ruotsin mahtavuuden ajan jälkeen vaipuneet syvälle!
Kustaa II Adolf jaksoi vielä oppia _kuutta_ kieltä ja hänelle jäi silti
aikaa "lihomiseenkin".

Käyttikö Kustaa Adolf myöskin suomenkieltä, se on epäiltävää.[11]
Kaikessa tapauksessa opettaa historia, että hän osasi panna arvoa
"hakkaa päälle"-läisilleen, sillä kun oli kuuma käsissä, kuten
Lech-virralla ja Lützenin tantereella, asetti hän suomalaiset ensi
riviin. Taisipa hän tietää mitä teki.

Mutta jos uskoisi "Svenskt i Finland" tekeleen viisauksiin, olisi
"_tietoisuutta kaiken suomalaisen ja kaiken ruotsalaisen
vastakohtaisuudesta ylläpidettävä ja tiukennettava_." (Sivu 146).
-- Hm!

Kumpi tulee enemmän menettämään sellaisten "vastakohtain
tiukentamisesta", sitä ei ole vallan vaikea arvioida!

Tohtori Gabriel Nikander toteaa sanotussa kirjasessa, että ruotsia
puhuva väestö, joka vuonna 1880 oli 14,32 % Suomen väestöstä, oli
vuonna 1910 alentunut 11,79 prosentiksi. -- Eiköhän ole selvää, että
ruotsia puhuvien vähenemisen ja rodun huononemisen ehkäisemiseksi ei
"vastakohtain tiukentaminen" ole sopiva keino, sillä ruotsia puhuvien
yksipuolisuus on jo kyllin suuri.

"Finländarien" kansanheimo ei tarvitse enempää toivottomuutta
(pessimismiä), eikä kiinnelaastarin tapaisia "kokoomuskirjoituksia". He
tarvitsevat vielä muutamia -- "suuria hautajaisia" ja sitten: _uutta
verta_ -- uutta verta, mihin hintaan tahansa!

Saman teoksen 146 sivulla on luettavana seuraava makupala:

"_Niin kauan kuin ruotsalainen mies tahi nainen, mentyään naimisiin
toista kansallisuutta olevan henkilön kanssa, sallii suomenkielen tulla
kodin ja heidän lastensa kieleksi, niin kauvan ja siihen saakka eivät
mitkään käytännölliset uudistukset (!) voi tehdä meidän (ruotsikkojen)
asemaamme varmaksi_."

Kuten näkyy, on taaskin kysymyksessä "meidän asemamme", jonka hyväksi
lapsetkin ovat uhrattavat. Mutta jos me (ruotsinkieliset Suomessa)
uhraamme lapsemme, niin uhraammepa samalla kertaa "asemammekin" --
tulevaisuudessa.

Puolueella, joka rupeaa esiintymään kansan holhoojana
avioliitto-asioissa ja häiritsemään kotirauhaa, ei ole
tulevaisuusmahdollisuuksia, siitä voidaan olla varmasti vakuutettuja.

"Finländari", joka, pitäen silmällä "meidän asemaamme", estää lapsiaan
menemästä naimisiin suomalaisten kanssa ja oppimasta heidän kieltään --
tekee rikoksen, joka rangaistaan hänen lapsissaan ehkä kolmanteen ja
neljänteenkin polveen.

Uusi veri on enemmän arvoinen kuin elähtänyt ruotsinkieli, jolla
"Svenskt i Finland" teoksen mukaan on taipumusta hävitä aivan itsestään
tästä maasta.

Teoksen sivulla 145 sanotaan nimittäin:

"_Että suomalaistumista kuitenkin tapahtuu, se käy täysin selville
esim. siitä, että lukuvuonna 1911-1912 maamme korkeammissa
suomenkielisissä oppilaitoksissa oli 837 oppilasta, joiden äidinkieli
oli ruotsi; näistä olisi suurin osa voinut saada vastaavaa
ruotsinkielistä opetusta omassa koulukaupungissaan_..."

Tällaista ruotsinkielisissäkin vanhemmissa ilmenevää yhtenäisyyteen
pyrkimistä meidän suomivihaajamme puoluesyistä niin katkerasti
moittivat.

Mutta ymmärtäväisten vanhempain huolenpito lastensa tulevaisuudesta
Suomessa luonnollisesti pääsee voitolle. Sillä jos lapset eivät saa
oppia suomea ja vastaisuudessa heille käy mahdottomaksi ansaita
leipäänsä Suomessa, -- niin sopii kysyä: aikooko "Ruotsalainen
kansanpuolue" ottaa heidät huomaansa ja elättää heitä?

Tiedän omasta kokemuksestani miltä tuntuu kun ei ole oppinut suomea
lapsuudessaan; tiedänpä siis varottaa muitakin.

Heittämällä sikseen suvaitsemattomuuden levittämisen, sekä perheiden
keskeisiin asioihin ja lasten kasvatukseen sekaantumisen, tulisi meidän
"Finländarien" ryhtyä vastustamaan siirtolaisuutta -- sekä suomen- että
ruotsinkielisten maasta pakenemista. Aina kun, varsinkin keväisin ja
kesän aikana, astuu Hangossa "Titaniaan" tahi johonkin muuhun Suomen
Höyrylaiva O.Y:n Hull'iin menevään laivaan, saa nähdä mitenkä maan
parhaat voimat -- miehiä ja naisia parhaassa nuoruuden kukoistuksessa
-- jättää maan loppumattomana siirtolaisvirtana.

Ehdottomasti tulee itsekseen kysyneeksi, kuinka kauvan tämä työvoiman
maasta vienti häiritsemättä saa tapahtua? Eikö tiedetä, että Suomi on
maa, johon vaikeudetta mahtuu viisi kertaa suurempi väestö kuin
nykyinen. Tässä vertailua:

Javan saari ei pinta-alaltaan ole paljoa suurempi Uudenmaan lääniä, ja
Javassa elää noin 25,000,000 ihmistä. Kuitenkaan ei Javassa ole
suurteollisuutta ja saaren sisäosan muodostaa pilven korkuinen
vuorimaa, jossa on noin 30, osittain vielä toimessa olevaa tulivuorta,
jotenka siis oikeastaan järkiperäinen maanviljelys (kahvia, teetä,
riisiä, maissia y.m.) kapeilla rantakaistaleilla elättää noin 8 kertaa
suuremman ihmisjoukon kuin koko suuri Suomemme.

Mutta Java ei onnekseen olekaan vuosisatoja ollut ruotsalaisena
siirtomaana!

Siellä ikivanha maalaji-lainen sivistys, hyvin järjestetyn
hollantilaisen siirtolaisuuden kanssa yksin tuumin, jakaa siunaustaan.

On vihdoinkin ruotsalaiselta taholta tunnustettu, ettei ruotsalainen
siirtolaisuus ole ollut erittäin suureksi hyödyksi Suomelle -- vaan
onpa se ollut suorastaan vahingoksi Uudellemaalle.

Miten herrat viikingit täällä ovat eläneet tekemällä rannikkoretkiä,
saariinsyöksyjä ja ryöstöjä, on, hyvä kyllä, häipynyt satujen hämärään.
Merirosvoja olivat myös Birger Jarl'in ja Torkel Knuutinpojan joukot;
ja se paavillinen siunaus, minkä Henrikki-piispa toi tänne, oli sekin
vähäarvoinen -- sivistystekijänä.

Teoksessa "Svenskt i Finland", joka kuitenkin tarkoittaa ruotsalaista
"kokoomusta", varsinkin "kaupunkien suomalaistumisen" vastustamiseksi,
on hra _Hugo J. Ekholm_ ollut kyllin rohkea tunnustaakseen, että
ruotsalaisen siirtolaispolitiikan etuvartijat tässä maassa:
ruotsalaiset herrat, eli herrastalojen omistajat, pikemmin ovat olleet
maamme vaivana kuin sen siunaukseksi.

Teoksen sivulla 71 hän sanoo: "_Varsinkin mitä Uuteenmaahan tulee,
voidaan väittää syystä, että Uudenmaan herraskartanot ovat olleet tämän
maakunnan kirouksena_." Kirjoituksen tekijä siis myöntää, että tämä
kirous, tämä ruotsalaisen yläluokan siirtolaisuuspolitiikka, on ollut
koko Suomen painajaisena, vaikkapa se onkin, Flemingien ja
Lejonhufvudien aikoina, ollut vaikeimpana Uudellamaalla.

"_Paitsi väkivaltaa_" -- sanoo hra Ekholm edelleen (sivulla 72) --
"_tekivät nämät hyvät herrat sen lisäksi petoksia, varkauksia ja
ryöväyksiä. Verojen kannoissa käytettiin vääriä painoja ja mittoja.
Talonpojan hevoset otettiin, eikä niiden takaisin saannista ollut
tietoa_." -- (Se oli ruotsalaista hevosasevelvollisuutta!)

Edelleen sanotaan kirjasessa: "_Saaristossa ryövättiin talonpojilta
veneet, heitä piestiin ja heidät jätettiin autiosaarille; kaikki tämä
vaan sen vuoksi, että he käyttivät... ikivanhaa kalastusoikeuttaan_".

Sen, joka haluaa syvemmin tunkeutua tutkimaan niitä syitä, joiden
seuraukset nyt tulevat näkyviin yhäti kasvavassa siirtolaisuudessa, sen
sopii tässä yhteydessä lukea vielä lisäksi pari sivua hra Ekholmin
kirjoituksesta "Svenskt i Finland" teoksesta, sillä hra Ekholmin kynän
tuote antaa tälle teokselle pysyvän arvon.

Hra Ekholm jatkaa seuraavasti:

"Kreivit Aksel ja Sten Lejonhuvud olivat toinen pari, isä ja poika,
kovia, raakoja ja julmia, kuten edellisetkin (Flemingit). Yhäti elävät
poljetut ihmiset samassa hätääntymisessä. Useimmat eivät tohdi
kuuluvalla tavalla valittaa, ainoastaan jokunen etsii kuninkaalta
oikeutta. Aina vaan samat valitukset. Kansaa rasitetaan, se imetään
tyhjiin, sen rasitetuille hartijoille sälytetään uusia ja tavattomia
veroja; päivätöissä kansaa syyttä piestään ja pahoin pidellään. Se,
joka Kaarle-herttualle valittaa, saa sakkoja ja heitetään vankeuteen.
Jos kreivi Akselilla oli joku oikeusasia talonpoikain kanssa, ei hän
kääntynyt tuomioistuimen puoleen, vaan istui itse 'oikeutta', kuninkaan
kiellosta huolimatta. Epäkohdat olivat niin hirveät, että herttua
käyttää nykyaikaisia sosialistien voimasanoja selittäessään, että
kreivi ja hänen palvelijansa kohtelivat talonpoikia aivan kuin orjia ja
petkuttivat heitä määrättömästi.

"Kreivi Sten kumarteli ja imarteli kuninkaalle ja saikin siten
lahjoitusmaakirjan, isän rikoksista huolimatta. Hän sai isänsä
väkivallan töiden muistot hälvenemään. Sillä hän oli isäänsä pahempi.

"Hän meni Raseborgiin ja hyökkäsi kuninkaan voudin kimppuun, iskuja
jaellen; hän pahoinpiteli tämän vaimoa ja lapsia ja antoi huoviensa
viedä pois viljan ja rahat, mitkä vouti oli kreivikunnasta kantanut.
Kun kuninkaallisen majesteetin ja kruunun vouti sai kärsiä tällaista
häväistystä, ei silloin tietysti ollut rajaakaan sillä raakuudella,
jota herra kreivi osotti talonpojille ja heidän vaimoilleen ynnä
lapsilleen. Heitä kohtaan antoi hän useammin ja pahemmin kuin vouteja
kohtaan -- puhuaksemme Kustaa II Adolfin tavoin -- 'harjoittaa
väkivaltaa ja väkivallan töitä, antoi hakata ja sitoa, heittää torniin
ja vankilaan sekä vainota iskuin ja lyönnein'. Kuten ennenkin,
käytettiin yhä liian suuria jyvämittoja verojen kannossa, joita
kiskottiin siihen määrään, _että talonpojan viimeinenkin lehmä_
kuletettiin pois kytkyestä. Ilman korvausta pakotettiin vuokraaja omain
sarkainsa ohessa viljelemään kiusanhenkensä peltoja. Se, joka ei voinut
kärsiä valittamatta, sai saman kohtalon kuin isänsä ja isoisänsäkin:
'ei saanut nauttia kotirauhaa, sai kärsiä 'rautaa ja linnaa' sekä
Tammisaaren 'kartanontornissa' itkeä talonpojan kovaa kohtaloa: 'kärsiä
vain ja kärsiä ain'.

"Mitenkä jaksoivat Uudenmaan talonpojan hartiat kantaa kaikki kohtalon
tuomat taakat, hänen kaatumatta ja kasaan lysähtämättä? Ei liene
saatavissa parempaa vastausta, sanoo Oscar Montelius -- puhuessaan
saman kohtalon alaisina olleista Ruotsinmaan talonpojista -- kuin
Geijerin ja Ohdnerin tavoin viitata siihen näkymättömään pääomaan, mikä
piili tavoissa; siihen murtumattomaan, pilaantumattomaan tahdonvoimaan,
joka oli kansan luonteessa, ja siihen puutteisiin tottumiseen ja
taitoon niitä kestää, mitkä kova luonto ja kalseat ajat olivat
kasvattaneet.

"Jo orjuuteen vajoamassa ollen pelastui rahvas vihdoinkin, kun Kaarle
XI taittoi aateliston vallan.

"Lahjoitusmaita ei enää ollut, mutta aateliston tiloja löytyi. Ja
näissä aateliston kartanoissa kulki perintönä käsitys erilaisesta
oikeudesta eri ihmisille, käsitys herran ja talonpojan eri
ihmisarvosta.

"Kun isonvihan loputtua hallitus ryhtyi yleistä hyvää tarkottaviin
toimenpiteisiin, poimivat tilanomistajat siitä parhaimmat hedelmät.
Heidän mailleen perustettiin torppia suuret määrät. Siten syntyi
Uudellamaalla maata omistamaton luokka, joka joutui täysin riippuvaksi
herroistaan.

"Suuret maatilat nielivät ympärillä olevia talonpoikaistaloja ja
vähensivät siten maataomistavien lukumäärää. Talonpoikain
pakottamiseksi käytettiin monenlaisia keinoja, kun syntyi halua
kartanon maitten laajentamiseen eli talonpojan hänen maaltaan
karkottamiseen. Fiskarsin ja Fagervikin historia ei ole ainoastaan
historia teollisuustoiminnasta, vaan se on myöskin kuvaus talonpoikain
joukkokarkotuksesta. Tehtaitten työväestön joukossa kuuluu vielä
jokunen uneksivan esi-isäin omistamalle talolle palaamisesta. Miten
hirvittävää hävitystä tehtaat ja herraskartanot ovat tehneet, sen
osottaa erityisesti Pohjan pitäjä, jossa talonpoikaistalojen lukumäärä
ei nouse täyteen kymmeneen.

"Herraskartanot laajentuivat, talonpoikain lukumäärä väheni, torpparien
eneni. Tämä torppariluokka on kuitenkin tehnyt huomattavaa
uudisviljelystyötä, jonka arvo pysyy kautta aikojen. Mitä se on sijaan
saanut? Sortoa, jommoista ei mikään muu kansanluokka maassamme ole
saanut kestää. Muut ovat voineet jättää vihatun seudun, mutta torppari
on ollut enemmän tahi vähemmän kontrahtinsa sitoma. Torpparin
tietämättömyys on saattanut hänet yhä enemmän maanomistajan käsiin,
_joka ei ole häikäillyt useissa tapauksissa panemasta kontrahtiin
ehtoja, joita voitiin selitellä monella tavalla_. Ja mitenkä lukuisat
ovatkaan monin paikoin olleet 'ylipäivät', nuo torpparin ruoskat.

"Tehtaan omistajain ja työntekijäin keskinäisissä suhteissa näemme
saman ilmiön. Yläluokka painaa alaluokkaa. Uudellamaalla samoin kuin
Värmlannissa on asiain tila ollut siten kuin Fröding sitä kuvailee
runoelmassaan nimeltä 'Vanhaan, hyvään aikaan'. Ei siitä ole paljon
jäänyt historian lehdille: 'koski kohisi, vasara kalskahteli, voittaen
äänellään tyytymättömien nurinan. Ei kukaan kuullut poljetuista,
petetyistä ja ryöstetyistä, ei sadan vuoden epätoivosta ja viinan
lohdutuksesta.'

"Pari esimerkkiä voitanee esittää: Tehtaan 'patroona' Björkman
Fiskarsissa pieksi niin usein ja niin perin pohjin työmiehiään, että
asianomaiset virkamiehet häntä varoittivat. Parantumattomana tuomitsi
oikeus hänet kirkolliseen rangaistukseen ja hän sai istua häpeäpenkillä
kirkossa, mutt kaikkien alaistensa käski hän sinä pyhänä pysymään
kotona. Seuraavana vuonna hän pieksi kuoliaaksi erään työmiehen ja sai
siitä istua vuoden Turun linnassa. -- Vuonna 1901, aikana, jolloin
kansamme taisteli alkeisoikeuksistaan kielsi _Blllnäs'in_
tehtaan hallinto työmiehiä 'yhtymästä mihinkään työläis- tahi
ammattiyhdistykseen.' Jo kirjoittautuneet 80 jäsentä olivat pakotetut
hajoittamaan yhdistyksensä.[12]

"Samana vuonna kiellettiin Fiskarsin tehtaan työmiehiä lukemasta omia
sanomalehtiään, ja heidän täytyi viikon kuluessa tehtaan konttorissa
allekirjoittaa sitoumus siitä, 'etteivät yhdy mihinkään työväen- tahi
ammattiyhdistykseen ilman tehtaan hallinnon lupaa.' Ne 18, jotka eivät
taipuneet, erotettiin. Muuan niistä oli ollut tehtaassa työssä 44
vuotta.

"Monet kovat sanat voitaisiin sanoa nimismiehistä ja _asianajajista_,
heidän metkuistaan kaukaisilla seuduilla ja saaristossa, sekä siitä,
että monet heistä ovat elelleet suurellisesti talonpoikia pettämällä,
ja siitä kuinka he ovat ponnistelleet pitääkseen voimassa
käräjänkäyntiä. Onhan paljonkin liioittelua, mutta onpa totta toinen
puoli kun hiljainen tyytymättömyys muodostuu sananlaskuksi: 'herrat
keittävät samassa padassa'.

"Mitä tässä on kerrottu Etelä-Suomen ruotsinkielisen kansan,
erittäinkin Uudellamaalla, onnettomista kohtaloista, kuuluu menneeseen
aikaan. Mutta seuraukset, vaikutukset, eivät ole hälventyneet. Jos
tahdotaan tätä kansaa tuntea, on tunnettava ne kovat kohtalot, jotka
ovat sen muodostaneet. Jos tahdotaan tuntea eri luokkain rajat, on
tunnettava miten eri luokat ovat aikojen kuluessa kohdelleet toisiaan.
Uudellamaalla on talonpoika herrasmieheltä oppinut halveksimaan
palvelijoitaan. Palvelija ei ole heidän kumppalinsa ja vertaisensa,
kuten on laita Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla. Renkinä palveleminen on
sen vuoksi käynyt sietämättömäksi... Muutetaan kotiseudulta
kaupunkiin..."

Näin lausuu hra Hugo J. Ekholm. Tietenkään ei sovellu teoksen "Svenskt
i Finland" puitteissa kuvata mitenkä ruotsalaisen sivistyksen vartijat
ovat aikojen kuluessa kohdelleet Suomen suomea puhuvaa väestöä.[13]

Sellaista historiaa ei tarvitsekaan erikseen kyhätä. Se on verellä
kirjoitettu Leipzigin ja Lützenin kentillä, Lech-virran varrella y.m.,
missä suomalaiset ovat saaneet kulkea etunenässä vuodattamassa vertaan
Ruotsin mahtavuuteen pyrkimisen puolesta.

Sellaiset tosiseikat silmäin edessä ei tietenkään kummastuta, että
kansa, sekä ruotsia että suomea puhuva, vuosisatain pimeys ja sorto
taustana, on sosialismin punaisissa lipuissa nähnyt parempien aikojen
enteen.

Mutta nämät paremmat ajat eivät koskaan näytä sarastavan. Silloinpa
hankitaan siirtolaispassi ja lähdetään Hangon kautta hakemaan uutta,
vähemmin epäkiitollista isänmaata.

Näin Hangossa vielä 1914 sekavin, ikävin tuntein, mitenkä
"Titanian"[14] runko nieli loppumattoman jonon miehiä, naisia ja
lapsia, mitkä valtameren toisella puolella vielä suurempi laiva purki
sisästään tuntemattomaan maahan, jossa puhutaan vierasta kieltä, jossa
vallitsevat vieraat tavat ja jossa suuri osa meidän parhaista
työvoimistamme, kovasta olemisen taistelusta huolimatta, luisuu varmaa
perikatoa kohden.

Tätä nähdessäni kävi mieleni apeaksi siitä, ettei minulle ole annettu
valtavoimia. Sillä maamme luonnonvoimat, ulkomaisen rahavoiman ohella,
voisivat saada aikaan paremmat olot ja sellaisen suurteollisuuden
kukoistuksen, että täällä, meidän tulevaisuuksista rikkaassa maassamme
voitaisiin elättää monin kerroin suurempi väestö.

Jo _Johan Ludvig Runeberg_ on nähtävästi havainnut maamme eri "rotujen"
sekä elimellisen että henkisen yhtymisen tarpeellisuuden. Hän on
varmastikin havainnut, että yhtenäinen Suomen kansa täällä Suomessa on
tarpeen vaatima. Mihin suuntaan hänen sisäinen myötätuntonsa viittasi,
se on niin tuiki selvästi sanottuna hänen runoudessaan, että on
kerrassaan naurettavaa, kun viime aikoina on koetettu lainata hänen
nimensä tai ainakin nimipäivänsä kaikenlaisten yleisgermaanilaisten
aatteiden juhlimiseksi.

"Tuolla Saarijärven salomailla asui Paavo, mailla hallaisilla -- --".
Tässä runossa kuvastuu Runebergin rakkaus _Suomen suomalaiseen
kansaan;_ rakkaus, jolle hän oli uskollinen kuolemaansa asti.

Runeberg unelmoi suuren sielunsa rikkaudesta laulaa yhteen niin
moninaisista aineksista kokoon pantu kansallisuus kuin olivat "Sven
Duuva" ja "Munter", josta hän parhaimpana ylistyksenä lausui:

"_Hän oli suomalainen_."

Myöskin "Hirven hiihtäjät" on todistuksena siitä, mitenkä syvästi
Runebergiä liikutti Suomen runoilijakansan silloin ilmestynyt
kansallisepos, Kalevala. Ja "Torpan tytössä" on hän kuin kultaan
piirtänyt klassillisen kauniin ihanneihmisen, mistä kuvauksesta ilmenee
hänen syvä ihailunsa sydänmaitten hiljaista ja ajattelevaa kansaa
kohtaan.

Minuun vaikuttaa kuin ylönantojauhe lukiessani "Svenskt i Finland"
teoksessa:

"_Runebergin ja Topeliuksen asettamat ihanteet olivat toista laatua_,
eivätkä ne tienneet mitään kieli- ja rotuvastakohdista..."

Eivät, jumala paratkoon, tienneetkään!

Mutta jumala armahtakoon sitä nuorisoa, joka luulee voivansa halveksia
Runebergin ihanteita, kuten vanhoja vaatteita, jotka eivät enää sovi
meidän "Finländareillemme".

Asettakootpa vaan itselleen uusia ihanteita, mutta jos vene sellaisin
purjerievuin kolahtaa karille -- niin syyttäkööt itseään!

Miten pitkälle alamäkeä nykyinen "Finländarien" elähtänyt ruotsalaisuus
jo on ehtinyt, sen voi päättää jo siitäkin, että heidän oma
"usuttajansa", Tohtori Axel Lille,[15] katsoo parhaaksi pysähtyä
mäessä, kun hän puheena olevassa teoksessa, kirjoituksessa "Vår
framtid", ("Tulevaisuutemme") puhkee seuraaviin sanoihin:

"_Tämän pessimismin (synkän katsantokannan) juuret perustuvat sekä
eristäymisen tuntoon, että ylihienostumiseen, joka johtaa
nautinnonhimoon ja itsekkyyteen. On tavattavissa merkkejä siitä, että
ruotsalaisessa yläluokassamme monella taholla pyritään itsekkäässä
tarkoituksessa kokoomaan varoja, jotta voitaisiin elää ylihienostunutta
nautintoelämää. Tällaista täytyy seurata ruumiillinen ja henkinen
rappeutuminen_..."

Tässä hra tohtori tosin erehtyy taudin laadusta -- hän sekoittaa
toisiinsa syyn ja seurauksen. Sillä: _rappeutuminen on jo tullut_, sekä
henkinen, että erikoisesti ruumiillinen. Tästä on seurauksena juuri se,
että "on tavattavissa merkkejä" -- hekumasta, sitä seuraavine
pessimismineen, sairaloisine vastenmielisyyksineen, päähänpistoineen,
aivonpehmennyksineen y.m. pehmennyksineen, mitkä painajaisina vaivaavat
toiminimen "Viikinkipoika ja kumpp." kuolinpesää. Tohtori Lille samassa
kirjoituksessa jatkaa: "... _haluttomuus yhteiskunnallisen elämän työtä
vaativiin tehtäviin sekä tunteettomuus sitä velvollisuutta kohtaan,
joka vaatii tekemään tarpeellisia uhrauksia, jotta vähempiosaisille
kansanluokille avautuisi enemmän mahdollisuuksia ansioon ja henkiseen
kehitykseen. Kaupungeissa ja etupäässä pääkaupungissa on havaittavissa
tällaisia, isänmaata ja tulevaisuutta koskevia, välinpitämättömyyden,
tylsyyden ja herpautumisen merkkejä_".

Tuntuneepa katkeralta antaa sellainen arvosana "yhteiskunnasta", jonka
johtomiehenä kirjoittaja itse on kohta lähes 40 vuotta ollut! --

Ainoa ääni, jossa esiintyy luottamusta tulevaisuuteen ja elämän halua,
ilman koreita, kuluneita lauselmia, on, ainakin minun mielestäni,
kirjasessa "Svenskt i Finland" julkaistu, maisteri Pehr H. Norrménin
Uusmaalaisen osakunnan vuosijuhlassa 1913 pitämä puhe.

Painatan tähän tämän kauniin ja miehekkään puheen kokonaisuudessaan:

"Jos ruotsalainen heimo tässä maassa ainoastaan katselisi
menneisyyttään ja koettaisi perustaa olemassa-olonsa yksinomaan
muistoihin tahi lakipykäliin, silloin ei se enään kuolisi, sillä se
olisi jo kuolleena. Perimässämme sivistyksessä on meillä pääoma, mutta
jos me elämme levollisina siinä uskossa, että se, minkä isiltämme
olemme saaneet, ilman muuta tuottaa meille arvoa, lankeamme me suureen
erhetykseen. Kasvatuksen kautta saatu peritty kulttuuri ei sinänsä tuo
mukanaan sen yksityiselle omistajalle henkilökohtaista arvoa, sillä
ellei yksityinen uudelleen itseään kehittämällä omaksu kulttuuria
itselleen erikoisen henkilökohtaisesti, jää tämä kulttuuri hänessä
ainoastaan ulkonaiseksi kiilloksi, joka varomattomana hetkenä paljastaa
sisäisen sivistymättömyyden.

"Meitä vastaan käydyssä taistelussa on meillä vaan yksi tie, se
nimittäin, että tosiaan näytämme joka kohdassa voivamme tuoda ilmoille
parasta, ja näytämme omaavamme sotakuntoisen ja voimakkaalle
kehitykselle alttiin sivistyksen, kuin myöskin sen, että tällä
sivistyksellä vielä on oma tehtävänsä täytettävänä. Ja meidän täytyy
panna suurimmat vaatimukset ruotsalaiseen nuorisoon nähden: sen tulee
velvollisuuden tunnosta rotuaan kohtaan näyttää, ettei se tahdo olla
väsynyt polvi, ei se polvi, joka lepäilee. Siinä tapauksessa muuttuu
taistelumme kilpailuksi, kilpailuksi siitä, kumpiko rotu voi tehdä
enemmän ja parempaa työtä maamme hyväksi. Me tahdomme elää -- ja
silloinhan ei meidän tarvitse kysyä kuka tulee voittamaan, sillä
silloin unhottaisimme tien päämäärän vuoksi. Sillä eihän voitto ole
elämää, vaan sota.

"Jos ruotsalainen kansallisuustaistelu menee sellaiseen suuntaan, jos
se käy sellaista latua, jos me mitä voimakkaimmalla työllä aina ja joka
paikassa koetamme näyttää olemassaolomme oikeutetuksi, niin eipä
silloin kukaan tässä maassa voine syyttää meitä separatismista,
eristäytymisestä, -- ja jos ken sitä tekee, voinemme tulla toimeen
sellaisen henkilön suosiottakin."

Tässä puheessa ilmenee sitkeätä elonvoimaa ja lujaa luottamusta siihen,
että omalla voimalla voidaan käydä peitsisille korkeiden päämääräin
puolesta.

Mutta puhuja lieneekin, kuten Paikkarin torpan Elias, isän puolelta
kotoisin _Nurmen_ torpasta -- siitä nimi Norrmén.[16]

Tässä esiintyykin siis uutta (suomalaista) verta takeena elämän
voimasta. -- Se on raikkaan veren voimaa!

Eräs kohta hra Norrménin puheesta ei kuitenkaan ollenkaan sovellu
tuohon kirjaseen. -- Hän ei hyväksy eristäymistä. Mutta koko kirja
"Svenskt i Finland" perustuu juuri _eristäymiseen_, suomalaisista
erossa pysymiseen -- erossa henkeen ja vereen saakka!

Saarnataanhan siinä kirjassa, ettei ruotsalaisen tule myydä
maatilkkuakaan suomalaiselle, jopa muitakin boikottaus-aatteita. Mutta
siitähän ei meidän sovi pitää hra Norrménia vastuunalaisena. Eihän hän
alkujaan pitänyt puhettaan siinä mielessä, että se julkaistaisiin
ahdasmielisimmässä kirjapahasessa, mikä ikinä Suomessa on ilmoille
päässyt.



KANSALLISUUS



Natsionalismi ja sen vastakohta.


Harvoja sanoja on niin väärin ymmärretty ja niin väärin käytetty kuin
sanaa:

        Kansallisuus.

Mitä on kansallisuus? Nykyaikana kallistutaan yhä enemmän siihen
mielipiteeseen, että kaikki ne kansanheimot, jotka ovat samojen
valtiollisten rajojen ympäröimät, yhdessä muodostavat omintakeisen
kansallisuuden.

Tähän väärään katsantokantaan perustui natsionalismi, joka tarkoitti
pakottaa vähemmistön omaksumaan enemmistön kielen.

Tämä suunta tahtoo siis sivuuttaa luonnollisen kehityksen tahi
kiiruhtaa sitä.

Tästä seuraa riitoja ja n.k. kieliriitoja, jollaisia on kaikissa
rajamaissa ja kaikissa maissa, joissa asuu eri kansallisuuksia.[17]

En luule että kieliriidat semmoisenaan ovat epäterveelliset, mutta ne
ovat tarpeettomat, sillä se kieli, jota voimakkaampi, terveempi ja
sitkeämpi kansanheimo puhuu, voittaa kuitenkin lopuksi ilman sotaakin.

Olkoon minusta sen vuoksi kaukana se luulo, että suomenkieli,
voittaakseen ja tullakseen isännäksi tässä maassa, olisi sen korren
tarpeessa, minkä minä haluan kantaa suomalaiseen kekoon.

Minä en suinkaan tahdo lisätä suomalaisen veljemme ruokahalua
enemmäksi kuin mitä se luonnostaan on; en tahdo olla apuna
yllyttämään suomalaisten halua saada korkeita virkoja, sillä
minulle persoonallisesti on yhdentekevää onko virastojemme kielenä
suomen- vaiko ruotsinkieli, kunhan vaan kunkin asiat käsitellään hänen
omalla kielellään.

Niin kummalta kuin kuuluneekin, on sittenkin minun mielestäni
suomenkieli liian korkea ja hieno -- jopa liian pyhä kieli
kielenkääntäjien ja kaikenlaisten virkamiesten pidellä.

Jääköön suomenkieli siksi, mikä se on viimeisen parin tuhannen vuoden
kuluessa ollut, -- sydänmaitten kullaksi, metsien salaperäiseksi
soitoksi.

Minun horjumaton vakaumukseni on se, että Suomenmaan suomenkielen pahin
vihollinen on tuo paljon kehuttu "länsimainen sivistys".[18]

Samanlainen valesivistys jo historian takaisina aikoina lopetti
fennokelttiläisen kielen, ensin Välimeren maista je sitten Atlantin- ja
Itämeren rannoilta sekä vihdoin Keski-Europasta, historian takaisten
kansainvaellusten aikana.

Sanoohan suomalainen vieläkin: "ei ole Jumala kiirettä luonut, sen on
paha maailma tuonut". -- Tuo paha maailma on juuri se kiihkeä
olemassaolon taistelu, joka keinoineen, tapoineen ja tarkoituksineen on
ominaista "länsimaiselle sivistykselle".

Kunhan suomenkieli tässä maassa kyllin kiskotaan mukaan tähän
taisteluun; kunhan se ehtii enemmän rämisemään kirjoituskoneissa ja
puhelukoneiden äänitorvissa, niin menettää se, ikävä kyllä,
järjestelmällisyytensä, ääntiösointunsa ja tavujensa tasapainon;
silloin ehkä suomenkieli eksyy. -- Mutta toivokaamme, että siihen vielä
on pitkä aika!

       *       *       *       *       *

Vertaillessamme suomenkieltä vironkieleen, huomaamme että
viimeksimainittu jo on kuluntaan menossa:

    Alkuperäistä suomea: Huo-meno = nousu.
    Nykyistä suomea:     Huo-men' = aamu.
    Viron kieltä:        H'o-me'' =  "

Ja katsokaammepa mitenkä on käynyt paikannimien: Suomeksi:

    Suomeksi:        Haapa-salo = (haapasaari).
    Viroksi:         Ha'p'-sal' = (paikan nimi).
    Hollannin kiei.: Ha'p'-s''' = (paikan nimi).

Tästä on jotensakin varmaan muodostunut: Hapsvuori, Hapsbu(o)rj,
Hapsburg, joka nyttemmin kirjoitetaan myös Habsburg.[19]

Vertaillessamme Liettualaisten kieltä Viron kieleen, huomaamme
ensinmainitun vielä enemmän kuluneeksi, mutta se on kuitenkin jäänyt
melkein sanskritin tasalle, minkä "kielen" tapaista se onkin.

Nämät kielet ovat siis jo siihen määrään rappeutuneet, että ne ovat
päässeet samalle köyhyyden kannalle kuin germanilaiset kielet.

Gootien kieli oli jo ennen Kristuksen syntymistä ehtinyt
rappeutumisessa yhtä pitkälle, mutta se rikkoontui yhä, useitten
kansainvaellusten aikana, kerrassaan sekamelskaksi.

Samojen kansainvaellusten vaikutuksesta -- jolloin kaikki kielet ja
murteet menivät sekaisin, menettivät itäisetkin murteet, ei ainoastaan
vokaalinsoinnun ja diftongit, kuten Germanit, vaan vieläpä suurimman
osan vokaaleista eli ääntiöistäkin.

Vaikka ne maat, joita nyt kutsutaan slaavilaisiksi, erikoisesti
joutuivat kansainvaellusten Babelin kieltensekotuksen alaisiksi, voipi
kuitenkin useista vanhimmista paikannimistä ja niistä johdetuista
sukunimistä aavistaa mistä alkuperäisistä sanoista nimet ovat johdetut.

Kun sekä historia että viimeaikainen tutkimus myöntää suomalaisten
kansain ennen kansainvaellusten pyörteitä asuneen idässä aina
_Kaukasuus-vuorijonoon_ saakka[20] -- tuo nimihän on vieläkin puhdasta
suomea --, niin olisipa ihmeellistä, ellei vanhimpia nimiä vielä voisi
hajoittaa suomalaisiin alkusanoihinsa.

Kaakkois-Europan heinäaavikkojen vanhimpana tunnettuna nimenä on ollut:

                 Saramaat = Sara(heinä)maat,
  josta nimitys: Sarmatit = Saramaan asukkaat.

Suomalaisesta sanasta _Ruohomaa_, voinee johtaa nimen _Ru'''ma'nia_,

Ainakin on sangen otaksuttavaa, että sanasta _Ruohomaanhovi_ on
johdettavissa Venäjän keisarillisen perheen sukunimi: _Ruo''man'o'v' =
Romanov_.

Meidän ajanlaskumme alussa oli Itä-Ruotsissa Vuoksenholman (nyt
Vaksholm)[21] pohjoispuolella olevan lahdelman nimenä _Ruusunlaksi_.

Tästä nimestä muodostui gootilaisen kansanjohdannaisuuden kautta nimi:
_Rooslagen_; sen läheisen paikkakunnan nimenä oli _Ruusunsija_.

On otaksuttu, että se _Rurik_, joka lähti "Itämaahan" ja siellä perusti
valtakunnan (Venäjän), oli kotoisin juuri äsken mainitusta
Ruusunsijasta. Sen vuoksi antoi hän uudelle valtakunnalleen oman
kotipaikkansa nimen:

            Ruusunsija = Ruus''sija
  ja siitä: Ros''sija  = Rossija,

joka on Venäjän venäläisenä nimenä vielä tänäkin päivänä. Professorien
kerrotaan luulevan, että "Roslagen" olisi johdettavissa sanasta "ro"
(soutaa). Mutta eihän Rurik soutanut; hän tietenkin purjehti!

Sillä Itämeren poikki soutaminen ei käy niin helposti kuin professorit
luulevat. Onhan näet vanhasta "Ruusunsijasta" uuteen "Rossija'an"
matkaa suorinta tietä noin 300 kilometriä!

Minkähän niminen muuten oli itäisten reittien kulkija ja Ruusunsijan,
Rossijan, perustaja? Siitäkään eivät oppineet ole yksimieliset. O.
Montelius[22] kirjoittaa nimen: _Rurik_ -- J. Stragnelius, nähtävästi
erittäin oppinut mies, kirjoittaa: _Rörik_.

Varmaa vaan on, että tämä mies, olipa hänen nimensä mikä hyvänsä, oli
loistava poikkeus siitä säännöstä, että viikingit yleensä panivat
toimeen rettelöitä ja sekasortoa mihinkä ikänänsä he tulivatkin.

Meidän "Finländariviikinkimme" elävät vielä siinä haaveellisessa
erhetyksessä, että viikingit olivat jonkinlaisia ihanne-ihmisiä.

Meidän oppineemmekin saivat lapsuudessaan niellä niin paljon
Fritjuf-Ingeborg ihailua, etteivät he tiedä tutkimuksen -- jopa
Ruotsissakin -- aikoja sitten paljastaneen nämät viikingit
"fritjufv'it" (fritjuf = vapaa varas, kuljeksiva varas) ja merirosvot
kerrassaan ammattirosvoiksi, jopa ruumiiden ryöstäjiksi ja
kalmistovarkaiksi.

Skandinaviassakin on jo tultu huomaamaan olleen pohjoisten maitten
sivistymiselle sangen suureksi eduksi, että useimmat näistä
viikingeistä, tahi ainakin hirmuisimmat ja verenhimoisimmat heistä,
häipyivät pois kotimaastaan ainaiseksi.

He joko itse kaatuivat tahi asettuivat asumaan niihin rannikkoseutujen
taloihin ja koteihin, joiden rauhalliset asukkaat heidän oli onnistunut
surmata tahi karkoittaa kodista ja konnulta. -- Jotkut heistä jäivät
siten Suomenkin rannoille, toiset taasen Viroon, Englantiin, Irlantiin,
Skotlantiin, vieläpä Ranskaankin.

Ne hajanaiset muistot, joita näistä hyökkääjistä on löytynyt meidänkin
maassamme, ovat saattaneet meidän "kotiseutututkijamme" siihen
harhakäsitykseen, että nämät saaristolaiset, holmalaiset eli
"Hölmöläiset" muka olisivat olleet tämän maan alkuasukkaita.

Pohjoismaiden suurin muinaistuntija, professori Oskar Montelius, näkyy
olevan näistä siirtolaisista samaa mieltä kuin minkä tässä olen
lausunut, sillä hän on tästä asiasta kirjoittanut seuraavaa:

"Viikinkiretkien tärkeimpiä seurauksia pohjoismaille oli se, että ne
vapauttivat pohjoismaiset valtakunnat korskeista miehistä -- -- ja
pahimmista pakanoista..."

Nämät pakanat "onnellistuttivat" rannikkojamme vierailuillaan, ja
viikinkien lohikäärmekylvö sekä jälkeläiset ovat meillä vieläkin
ihailun esineinä, ruotsinmaalaisten niitä jo kammotessa.

Jotta ei lukija luulisi minun laskettelevan omia lauseitani tukeakseni
omia mielipiteitäni siitä, mitä viikingit todellisuudessa ovat olleet,
annan taasen puheenvuoron pohjoismaiden suurimmalle tämän asian
tuntijalle, prof. Monteliukselle, joka puolestaan taasen vetoaa
kolmanteen mieheen eli A.E. Holmbergin teokseen "Pohjoismaiden asukkaat
pakanuuden aikana".

Prof. Montelius itse puolestaan lausuu asiassa m.m. seuraavasti:

"'Frithiofin sadussa' on Tegnér antanut kauniin kuvauksen sen
aikakauden runollisesta käsittämisestä ja kauneilla väreillä maalatun
kuvan viikinkielämän heleistä puolista. Sen sijaan Geijerin 'Vikingen'
antaa meidän toiseltakin puolelta oppia tuntemaan tätä voimakasta mutta
raakaa aikakautta. Kysymykseen: kumpiko kuvaus on historiallisesti
oikeampi? täytyy meidän vastata: jälkimäinen. Emmekä me yksin katsele
viikinkiaikakautta siltä kannalta; muuan lämpimimpiä Ruotsin
muinaisuuden ihailijoita, A.E. Holmberg, lausuu tästä:

"'Tosin kuvastuu ruusunhohdetta Pohjoismaiden viikinkiaikaan; mutta jos
varustamme silmämme historian kaukolasilla, niin huomaamme sangen pian,
että _tämä ruusunhohde ei ole muuta kuin värisekotus verestä ja
kyyneleistä_. Nimestä, jolla jokin asia nimitetään, riippuu usein
käsitys siitä asiasta. Viikinkimatkat ajatellaan usein ritarillisiksi,
vaaroihin ja sotaisiin seikkailuihin pyrkimisiksi, mutta paremmin ne
määritellään jos sanotaan, että _ne olivat murha- ja ryöstömatkoja_.
Sanomme peittelemättä, että viikinkimatkat eivät olleet muuta kuin
_elinkeinona harjoitettua merirosvousta_'."

Tähän A.E. Holmbergin lausuntoon lisää puolestaan Montelius:

"_Tämä arvostelu näyttää ankaralta, mutta meidän täytyy myöntää, että
se on oikea_."

Ei ole mahdollista selvemmällä tavalla vetäytyä yhtymästä
viikinkiaikaisten rosvojen yksinkertaiseen ihailemiseen, kuin mitä
nämät kaksi ruotsinmaalaista tutkijaa ovat tehneet.

Siitä huolimatta löytyy vielä Suomen rannoilla puuro- ja pölkkypäitä,
jotka koettelevat kuvitella itselleen ja muille, että he polveutuvat
suoran tahi väärän koivun takaa näistä -- pedoista.

Älköön luultako nimittäin, että viikingit tyytyivät ryöstämään ja
raiskaamaan ainoastaan eläviä ihmisiä. Ei toki! He murtautuivat myös
temppeleihin, he kaivoivat auki ja häpäisivät myöskin hautoja -- ei
mainetta saavuttaakseen, vaan saadakseen rahoja, sormuksia, koristuksia
y.m.

Jotta arvosteluani ei katsottaisi yksipuoliseksi tahi liian ankaraksi,
annan taasen sananvuoron professori Monteliukselle, joka kertoo:

"Orkney-saariryhmän suurimmalla saarella on merkillinen muisto
pohjoismaiden viikingeistä. _He eivät häikäilleet murtautumasta
hautoihin, saadakseen haltuunsa niissä ehkä säilytetyt kalleudet_.
Siten ryöstivät he Ranskassa merovingiläisten kuninkaitten haudat; ja
Irlannissa kerrotaan heidän, kallisarvoisen hautasaaliin toivossa,
tunkeutuneen siellä tavattaviin suuriin, mahtavien kumpujen
peittämiin kivikammioihin, jotka ovat peräisin saaren vanhimmalta
esihistorialliselta aikakaudelta. Myöskin äskenmainitulla, Skotlannin
pohjoisrannikolla olevalla saarella ovat pohjoismaiden viikingit
murtautuneet sellaiseen suureen, kivistä tehtyyn hautakammioon. Siitä
ei tosin mainita missään samanaikaisessa kirjoituksessa, mutta itse
hauta antaa siitä varmat, erittäin huomattavat todistukset. Kun
nimittäin muuan englantilainen muinaistutkija joku vuosi sitten aukaisi
kammion, havaitsi hän jälkiä aikaisemmasta, ei juuri tieteellisestä
haudan tutkinnasta. Seinäkiviin oli kirjattu erinäisiä pohjoiskielisiä
kirjoituksia, jotka olivat piirretyt sellaisilla kirjoitusmerkeillä,
joita pohjoismaiden asukkaat -- ja yksinomaan he -- käyttivät
pakanuuden ajan lopulla. Kirjoituksista, joita eri henkilöt ovat
piirrelleet ja joilla ei ole mitään keskinäistä yhteyttä, ansainnevat
seuraavat, suomeksi käännettyinä, mainitsemista: 'Tolf Kolbenson piirsi
nämät rivit'. -- 'Vidmun piirsi'. -- 'Nämät piirsi länsimeren
kirjoitustaitoisin mies'. -- 'Ingegerd on naisista hempein'. --
'Ingeborg, tuo ihana leski'. -- 'Kolme yötä ennenkuin jorsalan miehet
mursivat tämä kummun, oli aarre viety pois'. -- 'Jorsalankävijät
mursivat Orkkalmistot.' -- 'Luoteessa on paljon tavaraa piilotettuna,
onnellinen se, joka löytää tuon suuren aarteen'. -- Vielä on lisäksi
kokonainen riimukirjoitusrivi ja toisessa kohdassa on piirrettynä:
'Lodbrokin pojat'..."

Nämät kaameat piirtelyt eivät lisäselvittelyjä kaipaa -- ne puhuvat
omaa kieltään. Minusta on kuin raskauttavana asianhaarana, että näiden
hautojen häpäisijät olivat kirjoitustaitoisia, -- jopa muuan näistä
hyenoista kehaisee olevansa "kirjoitustaitoisin mies". --
Minkähänlaisia raakalaisia olivatkaan ne oppimattomat ja kirjoituksen
taitamattomat, jotka kunnioittivat läsnäolollaan meidän rannikkojamme
-- sillä meidän kallioissamme ei löydy mitään riimukirjoituksia. Koska
meillä siis eivät kivet puhu, niin puhun minä.

       *       *       *       *       *

Kristityiksi tultuaan kutsuivat viikingit rosvoretkiään
"ristiretkiksi". Ristin pyhän merkin ottivat herrat "Viikinkipoika ja
Kumpp." ammattimerkikseen.

Tästäkin pahasta työstä on kerrottu näiden "germanien" omissa
kronikoissa.

Tästä kertoo prof. O. Montelius seuraavaa:

"Varsinaisen viikinkiajan voidaan katsoa loppuvan Pohjoismaiden tultua
kristityksi. Tosin eivät nuorukaiset kastetuiksi tultuaan rauhallisesti
istuneet kotona, mutta viikinkielämän oikeusperuste sortui Odinin opin
keralla ja viikinkiretkiä alettiin nimittää -- ristiretkiksi.
Pohjoismaista kahdennellatoista vuosisadalla tehdyt ristiretket olivat
nimittäin huomattavasti vanhojen viikinkiretkien kaltaiset, kuten
Norjan kuninkaan Sigurd Jorsalafare'n retki Pyhään maahan ja saman
kuninkaan 'ristiretki' v. 1123 Smoolantiin, jolloin hän, kuten Snorre
lyhyesti ja sattuvasti kertoo, kolmella sadalla laivalla ohjasi
kulkunsa itää kohden Kalmarnan kauppakylään, teki hävitystä siellä ja
Smoolannissa, otti sotaverona Smoolannista kolmesataa nautaa, ja
smoolantilaiset kastettiin kristinuskoon. Sitten Sigurd palasi takaisin
sotajoukkonsa kera ja saapui valtakuntaansa, tuoden mukanaan monet
suuret kalleudet ja aarteet, mitkä hän oli hankkinut itselleen tällä
matkalla, niin kutsutulla 'Kalmarnaretkellä'."

Suunnilleen samanlaisia olivat ne "ristiretket", joilla Suomea
kunnioitettiin vuosina 1157, 1249 ja 1293.

Suomalainen Lalli tiesi kyllä, mitä hän teki, iskiessään kuoliaaksi
Henrikki-piispan -- mutta eihän yhden miehen vastustelu voinut pidättää
"kristittyjen" ryövärien enempiä "ristiretkiä". Ja Suomi vaipui
sadoiksi vuosiksi viikinkisiirtolaksi -- ja on sellaisena osittain
vieläkin.

       *       *       *       *       *

Pohjois-Venäjällä, Ilmajärvessä olevalla holmalla eli saarella, lähellä
Volkov-joen alkupäätä, oli esihistoriallisena aikana

           Holman kartano,
    josta: Holm'' garda''.[23]

Siitä taasen on johtunut vanhoissa ruotsalaisissa kertomuksissa
mainittu:

           Holmgård'.

Sana _Garda_ tuli vähitellen merkinneeksi ensin aluetta
eli valtakuntaa, ja sitten kaupunkia, venäjäksi: _grad_ ja
_gorod_, josta

           N-ovi-gorod = Novgorod.

Näille "Holman kartanoille" olivat viikingit useinkin, ennen Rurikin
aikoja, tehneet ryöstö- ja paloveronottoretkiä. Saivatpa siis
Inkerinmaan asukkaat oivallisen päähänpiston kutsuessaan Rurikin
Ruotsista päämiehekseen ja hallitsijakseen, sillä siten he voivat
karkoittaa "perkeleet Belsebubin avulla".

Valitessaan oikean viikingin ruhtinaakseen, oli heillä syytä otaksua,
että tämä tulisi oman etunsa vuoksi pitämään muut viikingit loitommalla
-- kuten sitten tapahtuikin.

Vienojoen = Vienajoen takamailla oli _Perämaa = Per'ma = Per'm'_, joka
ulottui aina Uraliin[24] saakka.

Vanhoissa ruotsalaisissa kronikoissa mainittu "_Bjarmaland_
(Bjarmamaa)" ei minun käsitykseni mukaan kuitenkaan ole sama kuin
Per'ma eli Perm, vaan oli ruotsalaisten "Bjarma", pyhä paikka Permassa
eli:

                Suomeksi: Pyhä-raama-ala,
                   Siitä: Piha-r''ma-'la.
  ja siitä ruotsalaisten: Bj'armala(nd).

Kun kronikassa sanotaan:

    "Bjarmaland, rikas maa
    Pohjoismerien, Vienan
    Jäisien aaltojen huuhtoma;
    Jumalan templissä siellä
    Syöjätär hautovi kultaa",

niin tarkoitetaan Bjarma-sanalla Perman pyhää paikkaa, Pyhää raamalaa
eli Pi(h)armalaa. Onhan nimittäin _pyhä_ (Jumalan pyhäkkö, esikartano)
ja _piha_ samaa muinaista alkujuurta.

Jumalan pyhäkössä, Perämaan eli Perm'in Piharmalassa vallitsi
arvatenkin samanlainen sivistys kuin Skandinaviassakin ennenkuin Gotit
toivat mukanaan rautakauden. Louhikäärmekuvioiden käyttäminen
koristeina, minkä taidon Gotit perivät pronssikauden Fenniseiltä
(Suomalaisilta) Skandinaviassa,[25] on katsottu olleen
pohjoisgermaneille ominaista. Että asianlaita ei ole siten, olisi
sangen helppo tässä kuvapiirrossarjalla osottaa.

Minun täytyy kuitenkin tällä kertaa tyytyä huomauttamaan, että
louhikäärmekoristeita on ollut kaikilla suomalaisugrilaisilla kansoilla
aina Kiinaan[26] saakka; ja jo maalajilaisillakin Javan- ja
Suomaatar-saarilla.[27]

Kuten tunnettua eivät germanilaiset tutkijat voikaan selittää
vanhimpia, louhikäärmekoristeilla varustettuja riimukirjoituksia -- kun
he eivät ota avukseen Skandinavian alkukieltä, suomea. He antavat
mieluummin näiden kirjoitusten olla selittämättä.

Ennen mainittu professori O. Montelius lausuu esim. puhuessaan
Uplannissa olevan Hagby-kiven kirjoituksista: "_kirjoituksen
sisällyksestä ei ole vielä mitään täysin tyydyttävää selitystä
keksitty_."

Riimukirjainten äännearvo on selville saatu, mutta kun kirjoitus sen
mukaan luetaan, on sangen luonnollista, ettei kirjoitus sisälläkään
mitään "germanilaista" -- ja sen vuoksi ei kirjoituksen selitys olekaan
"täysin tyydyttävä". Fennoskandiaa koskevassa teoksessani tulen
antamaan näistä riimukirjoituksista selvityksen, joka todistaa, että
suomalaiset todella ovat olleet kirjoitustaitoisia niin kauvan kuin
heidän fennisiset perinnäistietonsa olivat tallella.

Minulla on todistuksia siitä, että vanhimmat riimukirjoitukset, kuten
fennisiläisetkin, olivat kerakekirjoitusta.

Kellä on halua koettaa tulkita esim. seuraavat riimut [ei voida
tekstissä esittää] germanilaisiksi -- sen sopii koettaa ja minä
toivotan onnea yritykselle!:

Germaanilaisen tulkinnan mukaan merkitsevät nämät riimut:
m-k-m-r-l-a-w-r-t-a.[28]

Kuten sanottu palaan tähän asiaan toisessa teoksessa, jossa paljastan
riimukirjoitusten sisällyksen.

Monet sukunimet Venäjällä ovat sangen mielenkiintoiset siksi, että ne,
vaikka ovatkin suomalaista juurta, eivät ole muodostuneet suoraan
suomenkielestä venäläisiksi, vaan tulleet sellaisiksi vasta viikinkien
muuttamassa muodossa:

    Suomeksi:  Valtameri
    Suomeksi:  Valtamer'
    Ruotsiksi: Valdemar

Tavuiden ai ja la metatesiksen (vaihdon) kautta saatiin Vlademar ja
siitä nykyinen venäläinen nimi _Wladimir_.

               Jalomeri
               Jalm'er'
               Jalmar = Hjalmar[29]

Katsokaammepa edelleen mitenkä suomenkielestä on muodostunut sekä
skandinaavilaisia että slaavilaisia nimiä:

                      Suom.: Auringonvalta[30]
                      Siitä: Auring'vald'
  Skandinaavilaisia muotoja: ''Ringvald
                             '''Ingvald
                             '''Ingvar
  Slaavilaisia muotoja:      '''Igvar (Venäläisissä kronikoissa
                             '''Ivar    sekä Igvar että Ivar)
                             '''Igor

                    Sanasta: Auringon jalo (sankari)
                  Muodostuu: Auringjald
               Siitä ruots.: Ingjald
                  Ja venäl.: Inegeld

Tunnettuja naisten nimiä muodostui seuraavasti:

                   Suomeksi: Auringonvaori (kaunis nimi!)
                      Siitä: O'ringebuori
         ja Skandin. muodot: '''Ingeborj
                             '''Ingaburg
                             '''Inger
                             '''Inge
                             '''Inga j.n.e.

I'lman impi sai Sääksmäellä aikanaan nimekseen:

                            Helka
              Siitä ruots.: Helga
             Bysantolainen: 'Elga
                Venäläinen: 'Olga
                     "      'Oleg j.n.e.

Sellaisia nimen muutoksia tahi muodostuksia tapaa tuhkatiheään Rurik'ia
ja hänen miehiään koskevissa kronikoissa.

Toisia nimiä on suoraan suomenkielestä muuttunut slaavilaisiin
muotoihin, esim.:

      Kotilinna
      Kot'lin'[31]

Samoin on muodostunut sukunimi:

                   Puutukki,
      Sukunimeksi: Potokki (vanha aatelisnimi Puolassa).

Sana "sikiö" on nykyisessä suomenkielessä saanut sivumerkityksen
(halventavan), jota vanhemmassa kielessä ei tunneta. Sikiö merkitsi:
lapsi, jälkeläinen (ilman sivumerkitystä). Käytetäänhän vieläkin verbiä
"sikiää" (Kristus ... "sikisi" pyhästä hengestä).

"Sikiö"-sana, merkityksessä jälkeläinen, on jättänyt monet jäljet
varsinkin puolalaisiin nimiin:


           Suom.: Pikkulinnan sikiö
        Puolassa: Pik'ulin'''ski' (sukunimi).

           Suom.: Kurupäänsikiö
        Puolassa: K'rupe'ns'ki' (sukunimi).

           Suom.: Karpinsikiö
        Puolassa: Karpin'ski (sukunimi).

           Suom.: Mer(i)linnansikiö
        Puolassa: Marlinski.

Vieläkin puhutaan "sukupuusta" ja suvun (sukupuun) eri "haaroista";
puhutaan "sukujuuresta". Lapsia sanotaan joskus "vesoiksi" ja muinoin
arvatenkin myös "vitsoiksi".[32]

Vitsa-sanasta epäilemättä johtuu venäläinen nimilisäke: "-vits". Esim.:
Nikolai Ivano_vits_ = Nikolai Iivananpoika eli Iivananvesa.

Sana _kuningas_ antaa myös aihetta katsomaan mitä sanoja siitä johtuu
ja mistä se itse on lähtöisin:

                 Suom.: Kunniakas
                        Kun'inkas[33]
                        Kuningas
                        Siitä: Kun'i'as
  Ja siitä venäl. sana: Knjas = ruhtinas.

Slaavilaisten "ruhtinaat" ovat siis lähtöisin suomalaisista
"kuninkaista".

       Suomal. sanasta: Warushovi
           Puolalainen: Warshava
          Ranskalainen: Wars(h)owi
                        (Warsovie).

Sangen vanha ranskalainen muoto näyttää siis pysyneen lähimpänä
alkuperäistä suomalaista muotoa. Onko nimi alkujaan ollut Warushovi
tahi Warusovi, on vaikea sanoa; varustettua paikkaa se kaikessa
tapauksessa merkitsee. Jo hämärässä muinaisuudessa olikin nykyisen
Warsovan kaupungin lähellä varustettu linna, "Warushovi", josta
_jätteitä_ kerrotaan vieläkin löytyvän.

Muuten sanasta "_hovi_" on syntynyt ruotsalainen sana _hof_ ja
saksalainen _Hoff_ sekä venäläinen _koff_ paikannimipäätteissä. Vanha
genetiivimuoto -- hoven esiintyy vielä joissakin germaanilaisissa
nimissä, esim. _Beet-hoven_.

Aijemmin jo oli puhetta "sikiö"-sanasta. Tässä vielä esimerkkejä:

          Suom.: Pienihovisikiö
       Puolassa: B'eni'ov's'ki = sukunimi.

          Suom.: Kaunishovinsikiö
       Puolassa: Ka'ni''ov's'ki = sukunimi.

Vielä muutamia paikannimiä, jotka ovat muuttuneet Slaavilaisten kansain
kesken sukunimiksi:

          Suom.: Koukola = paikannimi
           "     Gougola
         Venäj.: Go'gol = sukunimi.

          Suom.: Kalasuonhovi
         Venäj.: Kalasnikov = viljapörssi Petrogradissa
           "     G'lasu'n'ov = sukunimi.

          Suom.: Kalliohovinsikiö
       Puolassa: Kalli'n'ov''ski' = sukunimi.

          Suom.: Sukuhovinsikiö
       Puolassa: Su''kov'sky'.

          Suom.: Maljaviina
         Venäj.: Maljavln' = sukunimi.

          Suom.: Nevansikiö
         Venäj.: Nev'ski = sukunimi.

          Suom.: Merisillanhovi
         Venäj.: Mer'siljakov' = sukunimi.

          Suom.: Puukodinhovi
         Venäj.: Po'godin'ov = sukunimi.

          Suom.: Martinhovi
         Venäj.: Marän'ov' = sukunimi.

          Suom.: Maaseppä
         Venäj.: Ma'zeppa = ruhtinassuvun nimi.

          Suom.: Saloväki = metsäväki.
       Slaavil.: S'lovakl = kansanheimo.

          Suom.: Kivihovi
                   Slaavil.: Ki'jov'
                        Nyt: Ki'j'ev'.

Viimeksi mainittu nimi on ehkä pikemminkin muodostunut sanasta
_Kiviovi_, joka lyhennetyssä suomenkielessä lausutaan tänäkin päivänä
_Kiv'ov_. Kaupungin jättiläismäinen "kultainen portti", josta vieläkin
on jäännös nähtävissä, oli nimittäin rakennettu _kivestä_.

Sukunimi: Maaseppä = "Ma(a)zeppa" muistuttaa _Sepän linna_ nimeä, mikä
on sangen hyvin säilynyt aivan saksalaistuneilla paikkakunnilla, kuten
esim. Meklenburgissa Ros'tock'in = (Ruusuntukki) eteläpuolella. Siellä
on vanha asumus linnanraunioineen. Se on:

                 Sepänlinna
            Nyt: Ze'pelin.

Sieltä on maailmankuulun Kreivi Zeppelinin suku kotoisin.

Kuten tunnettua, on "seppä" ammoisista ajoista ollut suomalaisten
kesken suuressa arvossa. Se arvonimi on kaikilla aloilla osottanut
taitoa ja viisautta (Sanaseppä, runoseppä, rautaseppä, puuseppä,
kultaseppä, tietoseppä, aseseppä; siis sekä henkistä että
käytännöllistä taitoa ja taidetta). Kalevalassa on "seppä" viisauden
veli. Ja Egyptissäkin "teki seppä taivaan": _Ze paistos = He paistos_.
_Sepän hohto = Zeba ho(h)t_, mikä egyptiläinen nimi on raamatussakin
säilynyt Israelin Jumalan _Jahvea_ ohella.

Huomaamme siis, että Kalevalan _Ylimerinen seppä = seppo Ilmarinen_,
Egyptissäkin oli tunnettu ja hänet kuvataan, esim. Lontoon British
Museum'issa säilytetyssä, sieltä tuodussa Abydokivessä _Sepän
terähanko_ eli hiilihanko kädessä.

_Sepän terä(hanko)_ tulikin sitten taidon ja vallan tunnusmerkiksi.
Egyptiläisten jumala Osiris esim. on kuvattuna sellainen sepän
terähanko ja piiska kädessä.

Tämä hiilihanko = _Sepänterä = Zep'ter' = Scepter_ on vieläkin meidän
keisareillamme ja kuninkaillamme juhlatilaisuuksissa käsissä
"valtio-omenan" kera, jota pidetään vasemmassa kädessä. "Valtio-omena"
on taivaan pallo, eikä omena. -- On tosiaan kuvaavaa, että Germanit,
"sivistyksen edustajat", kuvittelevat tätä palloa "omenaksi". Omena
kaiketi oli parasta "Omenasaksain" mielestä.

Kun siis sekä kuninkaat että keisarit vieläkin, juhlatiloissa
esiintyessään, pitävät käsissään seppä Ilmarisen tunnusmerkkiä, niin
eipä ole ihme, jos sepon suvusta, Zeppelinistä, tehtiinkin kreivi.

Pallastienoossakin[34] (Palestiinassa) on lounaaseen Jerusalemista:

                 Seppälä
            Nyt: Sephala (vokaalisointu hävinnyt).

Sitäpaitsi on siellä paikka, jonka nimi on _Sebbe = Seppä_.

Siirtyäksemme pyhästä maasta Riian lahden rantamille,[35] on siellä
paikan nimi:

                 Sepänkylä
            Nyt: Sep'kyl'.

Noin 25 kilom. Dortmundin pohjoispuolella on Westfalenin hiilialueella:

                 Sepänraade
            Nyt: Seppenrade.

Muualla taasen on:

                 Sepänpelto
            Nyt: Zeppenfeld
                 Sepänranta
            Nyt: Zepperan'' (myös Zepperen).

Sitä paitsi on siellä _Sepänlinna_ lyhentynyt nimeksi _Zep'lin'_, josta
on muodostunut paikannimi _Zepling_. Magdeburg'in (Mahtivuori) lähellä
on:

                 Seppänikkilä
                 Zeppe(r)nick''.

_Nikkilä_ on vieläkin tunnettu suomalainen nimi.

Ehkä tässä nyt on kylliksi puhuttu arvossa pidetystä sepän säädystä,
kunnes suomenkieli ilman aseiden kalsketta nousevi uudelleen norosta ja
rustavi runosepät laulamaan siten, että toteutuu Runebergin ennustus:

    "Ja kerran laulu synnyinmaan
    korkeemman kaiun saa."

       *       *       *       *       *

Tiedämme että Venäjän valtakunnan perustajalla, Rurikilla, oli
henkivartijajoukkona miehiä Ruusunlaks'ista eli Roslagen'ista.

Että kieli siinä osassa Ruotsia ei vielä siihen aikaan ollut erikoisen
"germaanilaista", käy selville siitä nimestä, minkä Rurik antoi
varjelusjoukolleen.

Sana _varjelus_ tulee sanasta _varjo_ ("Hänen siipiensä varjossa" =
suojassa, varjeluksessa).

            Siis: Varjelusjoukko
             eli: Varjojoukko
           Siitä: Varjjåg
              ja: Varjag.

Kun nämät varjojoukot eli Varjag'it olivat kotoisin Roslagen'ista, niin
kutsuttiin kaikkia sieltä saapuneita sittemmin "Varjag'eiksi".

Koska Sveitsiläisiä -- Alppien köyhiä ja uskollisia miehiä -- on
käytetty portinvartijoina jo Roomassa, sekä paavien ja keski-ajan
ruhtinasten henkivartijoina, on Sveitsiläinen eli Schveitsàr saanut
myös merkityksen _vartija_, samoin kuin _varjojoukko = varjag_, Rurikin
ja hänen jälkeläistensä keskuudessa oli.

Tästä varjag-nimestä muodostivat gotilaiset merirosvot itselleen nimen:
Väring (Varjelus), mutta se nimi ei heille ole oikein sovelias, sillä
eivät he erikseen ketään varjelleet. Päinvastaista heistä voidaan
sanoa.

Varjo-sanasta on n.s. "puhdas" ruotsinkieli muodostanut sanan _värjo_,
joka merkitsee huostassa olemista, suojaa, varjelusta.

Suomalaisesta sanasta:

                     Kartanonvarjelija, tulee:
                     Garda''varj'''
  Ja siitä ruotsal.: Gårdvar = kartanokoira.

On omituista että tästä "varjeluskoirasta" ruotsalaiset ovat
muodostaneet suden ruotsalaisen nimen: varj, varjen.

Varsinaiset germanit, saksalaiset, eivät ensinkään tunne suden
varj-nimeä, jotenka on selvää, että gotilaiset suomalaisesta
alkukielestä muodostivat -- kiukkuisen kartanonvarjelijan, koiran,
nimestä -- suden varj-nimen.

Tulemme Fennoskandiaa koskevassa teoksessamme näyttämään mitenkä
gotilaiset -- joiden kieli, heidän vaeltaessaan kautta Keski-Europan,
oli muodostunut sellaiseksi vastenmieliseksi sekamelskaksi, jollaisena
se tavataan Ulfvilan codex argenteuksessa[36] -- vaeltaessaan eteenpäin
pohjoismaiden alkuperäisen suomalaisen kansan keskuudessa, ja sen ajan
jälkeenkin, omaksuivat joukon lainasanoja pohjoismaiden alkukielestä,
sanoja, joita eivät heidän heimolaisensa Itämeren eteläpuolella tunne.

Germanilaisen kielitutkimuksen isä, kuuluisa Jakob Grimm, on jo
osottanut, että ruotsinkieli on saanut kaikki sellaiset germaneille
tuntemattomat sanansa _suoraan suomenkielestä_.

Rautakauden hurjien Götien onnistui tietenkin tappaa pronssikauden
miehet, mutta heidän fennokelttistä kieltään he eivät yhtä helposti
saaneet hävitetyksi. Joskin "skridfinnit" ja kainulaiset miehissä
otettiinkin hengiltä, niin jäihän toki eloon vaimoja ja lapsia, joiden
suusta ruotsinkieli lainaili jopa leikkisanojakin, kuten "tummitott",
suomalaisesta "tuomiototta" -- se sormi, jolla painettiin
sinettimerkki, todistukseksi siitä, että asia oli totta.

Ei kukaan väittäne että germaanit tuntevat totta-sanan. Sen sijaan oli
jo egyptiläisten totuuden jumalan nimenä _Tott_. Historian takaisina
syntyaikoina onkin fennokeltiläinen kansa lähtenyt Egyptistä.

Toinen huomattava vanha lainasana ruotsinkielessä on "kurragömma"
(piilosilla olo). "Kuru" suomenkielessä merkitsee juuri halkeamaa,
luolaa, notkoa y.m. piilopaikkaa. Siten näkyy jo pikkuseikoistakin mikä
kieli on alkujaan täällä yksin vallinnut.

"Sanat suussani sulavat", sanotaan Kalevalassa. Totta tosiaan ovatkin
suomenkielen sanat tuhansien vuosien kuluessa sulaneet merkillisellä
tavalla, esim. Ruteenien kansan kesken. Nykyisen sodan ajoilta tunnemme
heidän asumasijoiltaan:

        Suom.: Perä-kemi-salo
    Murteessa: Per'kem'sal
    Ruteenil.: P'r'ch'my-s'l' paikka Galitsiassa (Kalliosijassa).

Siten on suomenkieli Europassa 3-4 tuhannen vuoden kuluessa hajonnut
"eri kieliksi". Ja kun tämä hajaannus idässä ja lännessä tapahtui eri
tavalla, muodostui uusia kansallisuuksia, jotka jo nyt luulevat
olevansa eri rotuja.[37]

Kun kansojen kehitys ei vielä ole selvinnyt "kirjanoppineille"
kielimiehille, vaan ainoastaan muutamille syvämietteisille
luonnonfilosofeille, kuten Darwin'ille, Taylor'ille y.m., niin
sellaista tietoa ei kohtuudella voi odottaa valtiomiehiltä, jotka
edelleenkin puhuvat eri kansoista ja roduista, sen sijaan että tulisi
puhua saman alkukansan eri lajeista ja lajihaaroista.

Jos tältä korkealta kannalta katselee nykyistä maailmansotaa, niin ei
voi moittia siitä valtiomiehiä, vaan "oppineiden" opin puutetta.

Totuus jossakin asiassa voi olla ainoastaan _yksi_, mutta viime aikoina
kun julistettiin jossakin maassa jokin totuus, niin naapurimaassa
saatettiin aivan päinvastainen asia julistaa totuudeksi.

Niin kauvan kuin oppineet ovat eripuraiset, ovat kansatkin
riitaisia. Kansojen veljeytyminen voi tapahtua ainoastaan tieteen
yleismaailmalliseksi tulemisen kautta.

Minun tietääkseni ei tiede ole koskaan rohjennut suoraan kieltää
raamatun selvästi lausumaa väitettä, _että kaikki kansat muinoin
puhuivat samaa kieltä_. Mutta tämä tosiasia on ainakin tahdottu
sivuuttaa olkapäiden kohauttamisella.

Haluanpa teoksillani todistaa, että _tämä raamatun sana on puhdasta
totta, sanasta sanaan_.

On päivän selvää, että _Maa-laji_, alkukansa, levitessään ja
liikkuessaan syntysijoiltaan, puhui samaa kieltä, ennenkuin se
hajaantui eri lajeihin ja haaroihin. Oli siis aika, jolloin kaikki
ihmiset puhuivat samaa kieltä.

Meidän aikanamme, kun jo on syntynyt tuhansia eri kielimurteita --
eiväthän eri neekeriheimotkaan ymmärrä toistensa kieltä -- ja monet
tärkeätkin kielet ovat kuolleet[38] tahi hukkuneet toisiin kieliin
tasangoilla, joilla paimentolaiskansat, metsästäjät, Avarit, Hunnit,
Germanit y.m. ovat taistelleet ja sekaantuneet -- voimme luonnollisesti
löytää vaan jälkiä yhteisestä kielestä Europan enimmin piilossa
olevilta seuduilta: _Suomen saloilta, Pyrynnäisiltä vuorilta_[39] _ja
Alppien rauhallisista laaksoista_.

Ruotsalaisen "kotiseutututkimuksen" tässä maassa huvitellessa itseään
sillä, että se koettaa "selitellä pois" suomalaisia paikannimiä
_Suomessa_[40] voidakseen kerskua jonkun pitäjän tahi paikkakunnan
olleen muka "meidän asemamme", "meidän oikeutemme", "meidän
kielemme" alkusijana, koetan minä puolestani huvittaa sanottua
kotiseutututkimusta osottamalla teoksissani, että löytyy suomalaisia
paikannimiä Alpeilla ja niiden tienoilla, jossa ne ovat useissa
tapauksissa säilyneet meidän päiviimme saakka muuttumattomina. --

Mutta emme tyydy ainoastaan Alppimaihin, vaan tulemmepa osottamaan
suomalaisia paikannimiä kaikkialla: Europassa, Aasiassa ja Afrikassa,
sikäli kuin kuvauksemme meidät vähitellen vie sinne saakka.

Toivoakseni voin vielä saada, ellei "kirjanoppineet", niin ainakin
ymmärtäväiset ihmiset, lähellä ja kaukana, vakuutetuiksi siitä, että se
_keltiläinen_ kieli, joka Suomen metsissä on säilynyt kansainvaellusten
sotkuista, on juuri se kultainen avain, joka avaa tien kaukaisen
muinaisuuden salattuun arkistoon sekä sen vaikeasti luettaviin ja
tulkittaviin kirjoituksiin.

Ne, jotka käyvät tämän ainoan ja viimeisen keltiläisen kielen kimppuun
siinä harhaluulossa, että he siten ritarillisesti puolustavat vähäistä,
ahdistuksessa olevaa germanilaista vähemmistöä -- jonka suuri
suomalainen "kansanjoukko" muka uhkaa hukuttaa -- ne Don Quichottet
ovat vastustajiani.

Tätä taistelua on käytävä avoimin kypärin ja rehellisin asein -- jopa
kovilla sanoillakin, joita en aijokaan säästellä.

Kenenkä puolella todellinen ritarillisuus on, sen aika näyttäköön.

Sanon peittelemättä, ettei minulla tässä taistelussa ole sen kummempaa
selkänojaa kuin minkä muodostavat muutamat varattomat toverit ja ehkä
pari miljoonaa suomalaista kansanmiestä. Mutta vastustajieni tukeena on
ainakin Suomen ruotsinkielinen sanomalehdistö, useita yliopistoja ja
noin 5 1/2 miljoonaa ruotsalaisia Pohjanlahden kummallakin puolella.
Sitä paitsi taustassa vielä koko yleisgermanilaisuus!

Sille, joka epäilee rehellisyyttäni ja epäitsekkyyttäni tässä
epätasaisessa taistelussa, vastaan ainoastaan:

    "Honny soit qui mal y pense!"[41]

En kuulu mihinkään valtiolliseen puolueeseen, en mihinkään
"koulukuntaan", en mihinkään yliopistoon; en nauti ruhtinasten
suosiota.

Mutta olen sittenkin valmis, milloin tahansa, missä tahansa ja millä
yleisellä kielellä hyvänsä puolustamaan kaikkia niitä väitteitä, joita
olen tehnyt ja tämän teoksen seuraavissa vihoissa tulen tekemään.

    "Kultaa kujaiset täynnä,
    Hopiata tanhuaiset, --
    Eikä ole ottajata",

sanoo suomalainen.

Mutta nytpä me sen otamme. -- -- --

Ken seuraa minua kautta teoksieni, hänen täytynee lopuksikin myöntää,
että löytöni on _kultaa_ sille, joka haluaa henkistä kultaa.

Mitenkä sokeiksi kielipolitiikasta ja puolueraivosta meidän ruotsia
puhuvat "Finländarimme" ovatkin tulleet, niin on kuitenkin
suomivihaajain lukumäärä heidän keskuudessaan häipyvän pieni. Kuitenkin
voi jo maaseudullakin tavata talonpoikia -- ruotsia puhuvan Uudenmaan
väestössä --, jotka, puhuen mitä "ruotsalaisen kansanpuolueen" herrat
ovat heille syöttäneet, väittävät suomalaisia "vihollisikseen".

Onko ruotsia puhuva Uudenmaan talonpoika jo tosiaan niin päästään
pilalla, että hän on voinut unhoittaa, etteivät _suomalaiset_ ole häntä
vuosisatoja rasittaneet ja kiusanneet vaan että hänen pahimpina
vihollisinaan ovatkin olleet juuri ruotsalaiset herrat.

Tähän vastaaminen panee mielen apeaksi. Uusmaalainen on tosiaankin
sellaisissa olosuhteissa saanut niin paljon kärsiä, että hänen henkiset
kykynsä ovat puutuneet ja väsähtäneet.

Väitetään ruotsalaisella Uudellamaalla löytyvän seutuja, joissa
talonpoikaiskansa tulee toimeen jokapäiväisessä puheessa noin
5-600:lla sanalla.[42] Sen sijaan suomenkielen sanavarasto kansan
kesken käsittää "yli 200,000 sanaa", kuten professori O.M. Reuter
kirjasessaan "_Suomen luonto, kansa ja sivistys_", siv. 66, sanoo.

Toisena peloittavana todistuksena uusmaalaisten henkisestä
herpautumisesta ovat ne kansanlaulut, jotka _todella_ ovat
uusmaalaisia, eivätkä kuluneita ballaadeja tahi romansseja, mitkä ovat
vuotaneet herrojen hoveista keittiön kautta kansan joukkoon.

Jos on totta, että "hedelmistä puu tutaan", niin lieneepä paikallaan
tässä julkaista jokin todellinen uusmaalainen kansanlaulu, jonka
Z. Topelius on aikanaan kansan suusta saamana julkaissut.[43]

              Kansanlaulu.

    (Srömforsin eli Ruotsinpyhtään pitäjästä).

    Kah, hyv' iltaa, terveeksi,
    Valittuni, armaani
    Kuink' on maailmassa asias nyt?

    Ootko terve, voimissas
    Niinkuin luulen olevas,
    Onko hauskaa? Se iloni on.

    Onko rahaa, kultoa
    Sulla arkullisia?
    Jospa on, sepä hauskuuteni.

    Kun mä sua muistelen
    Liikkuu veri suonien,[44]
    Älä unohda mua, kultaseni!

    Katso kiiltäväisiä
    Taivaan pikku tähtiä
    Äläs maahan lenteleviä.[45]

    Ennen meret kuivukoot
    Niinkuin rantain hietikot
    Kuin mä lemmin muuta neitosta.

Vertaillessa tätä surkean jokapäiväistä runon tekelettä niihin
_syvämietteisiin_ ja _ihmeellisiin suomalaisiin_ kansanlauluihin,
jotka käännöksinäkin ovat ihastuttaneet ja ihmetyttäneet Europan
sivistyskansojen vaativimpia kaunosieluja, tulee totisesti kysyneeksi
mitenkä on selitettävissä, että meidän ruotsia puhuvat uusmaalaisemme
rohkenevat esiintyä muka Suomen sivistyksen edustajina. --

Tosiaankin! Jos sivistystehtäviin kuuluu tuottaa maahan "Lippupunssia"
Ruotsista, konjakkia Ranskasta, korutavaroita ja hiuksia Saksasta, niin
onpa silloin Helsinkikin sivistysahjo. -- Silloinpa Helsinki on
kerrassaan etevämpi kaikkia muita kaupunkejamme, sillä pääkaupunkiin
tuodaan vuosittain ulkomailta tavaraa noin 100 miljoonan markan
arvosta, mutta sieltä viedään ulkomaille vaan noin 16 miljoonan
arvosta!

Tämä "sivistystyö" ei kaipaa enempiä selittelyjä.

Ellei muu Suomi olisi tuotannosta rikas ja elleivät maaseutukaupunkimme
-- maamme todelliset, vanhat sivistyskeskukset -- pystyisi maasta
tavaraa viemään, niin kuolisipa Uudenmaan pääkaupunki tuossa tuokiossa.

Äsken esittämämme uusmaalainen kansanlaulu ei suinkaan ole ainoa
laatuaan, mutta olkoon se näytteenä minkälaatuiseen "runouteen"
ruotsalainen rahvas pystyy.

Sellainen on sivistys, jota ruotsalaisuus Suomessa edustaa. Se on
heikko maininki länsi-europalaisista sivistyslaineista. Ja tätä
sivistystä tahdotaan meillä säilyttää.

Kun nyt sellaista teennäiskultuuria vastaan tahdon saada nousemaan
vanhemman, korkeamman ja syvemmän kultuurin, joka kuvastuu Suomen
suomalaisessa kielessä ja kansanrunoudessa, niin toivoakseni lukija
hyvin muistaa, etten sentään ole yksin tässä puuhassani.

Melkein kaikki Suomemme suurmiehet, joista monet ovat olleet ruotsia
puhuvia pohjalaisia, ovat tavalla tahi toisella työskennelleet saman
asian puolesta.

_Runebergin_ runous kokonaisuudessaan tarkoittaa herättää
ruotsinkielisiä ymmärtämään ja rakastamaan Suomen suomalaista kansaa.

Muutamat pohjalaiset, kuten _Juhana Wilhelm Snellman, M.A. Castrén,
Yrjö-Koskinen_ y.m. ovat uhranneet koko elämänsä työn tämän saman
Suomen kansan hyväksi ja hankkiakseen halveksitulle, ikivanhalle
suomenkielelle kunniakkaan aseman.

Älkäämme koskaan unhottako mitä _Z. Topelius_ on sanonut
suomenkielestä. Se on kuin herätyshuuto monelle supisuomalaisestakin
kodista lähteneelle, monelle, jonka korvan ja kansallistunnon "korppien
rääkynä" on sokaissut siten, että hän on unhottanut "ensimäisen
rakkautensa".

Näin kirjoitti aikanaan Z. Toppelius:

"Nyt on jo enemmän kuin kolmesataa vuotta siitä, kun suomenkieltä ensin
ruvettiin käyttämään painetuissa kirjoissa. Sen vuoksi, että raamattu
suomennettiin Länsi-Suomessa, tuli Länsi-Suomen murre varsinaisen
kirjakielen perustukseksi ja varhaisemmin kehittyneeksi. Nyt on myöskin
ruvettu kieltä rikastuttamaan käyttämällä siinä mitä parasta sen eri
murteissa löytyy, ja useat ahkerat tutkijat ovat tutkineet kielen
omituisuuksia, joten suomenkielen kielioppi kohta on parhaiten
selvitettyjä kielioppeja koko maailmassa.

"Ja suomenkieli ansaitsee itsensä tähdenkin kaiken sen suuren rakkauden
ja huolen, jolla sitä hoidetaan. Ei ole useaa kieltä, jotka niin
selvästi sekä niin runsailla ja hienoilla muodoilla voivat ilmoittaa
ajatusten moninaisuutta ja tunteiden vivahduksia kuin suomenkieli. Eikä
myöskään ole useita, jotka voivat niin ihmeteltävän osaavasti kuvata
luontoa. Vieras, puolueeton mies, kuuluisa tanskalainen kielentutkija,
nimeltä Rask, kertoo tästä kielestä seuraavilla sanoilla:

"'Suomenkieli on luonnonraittiimpia, säännöllisimpiä, helpoimmin
muodostuvia ja soinnullisimpia kieliä maan päällä. Siinä on kaunein
kerakkeiden ja ääntiöiden sopusointu, jossa suhteessa se on aivan
italiankielen kaltainen. Siinä ei ole ollenkaan noita inhoittavia
suhuäänteitä eikä noita kovia ja kankeita ääniä, joita esiintyy
slaavilaisissa kielissä ja lapinkielessä. Siinä on aivan määrätty
sointu, niinkuin ranskankielessä. Siinä on myöskin useampia muotoja ja
vähemmän taivutustapoja ja poikkeuksia kuin latinassa, s.o. suurempia
etuja ja vähemmän vaillinaisuuksia. Siinä on tavattoman paljon sanain
haaraannuksia ja yhdistyksiä, niinkuin kreikan- ja saksankielessä. _Se
näyttää siis valinneen ja yhdistäneen mitä parasta on muissa Europan
kielissä_; mutta koska ei mitään täydellistä ole taivaan kannen alla,
niin ei ole suomenkielelläkään sitä, mikä näyttää olevan tärkeämpää
kuin kaikki sisälliset edut, nimittäin suurta kirjallista käytäntöä,
laajaa alaa, lähempää yhteyttä heimokielten kanssa ja kunniaa olla
loistavan hovin puhekielenä.'

"Sen jälkeen, kun Rask kirjoitti nämä sanat (v. 1820), on
suomenkielellä ilmestynyt suuri paljous kirjoja ja sitä on enemmän
vertailtu sukukieliinsä. Sitä tuntevat ja pitävät suuressa arvossa
ulkomaalaisetkin kielentutkijat; mutta ruhtinaat ja hovit eivät puhu
suomenkieltä, ja Europan muille kansoille on tämä kieli niin
ymmärtämätöntä kuin lintujen liverrys. Ainoastaan joskus kuuntelee
muukalainen ihmetellen Suomen kansanlaulujen sointuvia sanoja. Ja
lukiessaan kauniita runoelmiamme muille kielille käännettyinä, hän ei
tiedä, kuinka paljon syvällistä tunnetta kääntämisessä on haihtunut
pois. Sillä suomenkieli on kuin läpikuultava harsovaate, jonka läpi
kauttaaltaan hohtaa kansan henki. Se on Europassa vielä löytölapsi,
joka on kapaloitu silkkiin, mutta pantu autiomaalle heitteille. _Kun
tämä lapsi kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan
siinä vielä kuninkaantytär. Se on kerran tuleva yhtä rikkaaksi suurista
ajatuksista, kuin se nyt on rikas viattomasta ihanuudesta. Se voi vielä
kerran julistaa mitä parhainta ja ihaninta ihmissydän on synnyttänyt.
Sillä siihen on Jumala antanut sille suuria, kuninkaallisia lahjoja, ja
tätä lasta tulee meidän käsillämme kantaa ulos maailmaan_."

                                                   _Z, Topelius_.

Siten ajattelivat Suomen todelliset suurmiehet suomenkielestä,
mutta niitä henkilöitä, jotka seuraajina nyt istuvat heidän
opetusistuimillaan Suomen yliopistossa, ei innostuta Z. Topeliuksen
äsken kerrotut tietäjäsanat, jotka kuitenkin vielä tulevat sanasta
sanaan toteutumaan.

Onpa sekä vanhempia että nuorempia ranskalaisiakin tutkijoita, jotka
ovat myöntäneet, että se kultuuri, joka kuvastuu suomalaisessa
kansanrunoudessa ja suomenkielessä, on Europassa ensimäisten joukkoon
kuuluva.

Annan tässä sananvuoron meidän yliopistomme professori-vainajalle,
ystävälleni _O.M. Reuterille_, joka -- sokeana, istuen sairasvuoteensa
reunalla, josta hän ei enää noussut -- lausui: "jospa vielä olisi
näköni jälellä, niin auttaisinpa mielelläni sinua!"

Hän voi kuitenkin olla asialle avuksi kuoltuaankin. Julkaisen tässä
kappaleen hänen teoksestaan "_Suomen luonto, kansa ja sivistys_", johon
hän puolestaan lainaa kuuluisan ranskalaisen kansatieteilijän
_Quatrefages'in_ lausunnon:

"Mistä ajoista saakka kantele oikeastaan on peräisin, sitä ei voida
varmuudella ratkaista, mutta varmaa on, että se löytyi suomalaisilla jo
pakanuuden aikana.

"Suomen runous kertoo, että sen keksi eräs kansan sankareista,
Väinämöinen, laulaja ijänikuinen, joka valmisti sen kohtaloaan
itkevästä, yksinäisestä koivusta; varusti sen Suomen kansan
lempilinnun, kukkuvan käkösen, suusta valahtaneesta hopeasta ja
kullasta tehdyillä vääntimillä ja sulhoaan odottavan impyen hiuksista
tehdyillä kielillä. Tällä kanteleella hän sitten soitti niin, että
kaikki elävät olennot, jopa ilman, maan ja merenkin haltiat,
lähestyivät kuuntelemaan soittoa, joka sai kaikki, jopa soittajan
itsensäkin, kyyneleihin".[46]

"Tässä soitinlaitteen keksintöä koskevassa kertomuksessa on", lausuu
ranskalainen kansantieteilijä Quatrefages, "totisesti sanomattoman
paljon enemmän runollisuutta kuin klassillisessa sadussa, mikä kertoo
Apollon kiinnittäneen kielet satunnaisesti löydettyyn kilpikonnan
kuoreen. --

"Tässä on Suomi voittanut Kreikan."

       *       *       *       *       *

Näin sanoi professori, jonka äidinkieli oli ruotsi; näin sanoi
ranskalainen kuuluisa tiedemies Quatrefages.

Toinen ranskalainen, _M. Léouzon le Duc_, joka jo vuonna 1845 julkaisi
Parisissa ranskankielisen käännöksen Kalevalasta, kirjoitti:

"_Il semble que chaque habitation soit comme un sanctuaire, où le génie
de la poesie se plaît à rendre des oracles ... les femmes aussi sont
poètes, elles composent en travaillant_."

("Tuntuu kuin jokainen asumus olisi kuin pyhäkkö, jossa Runotar viihtyy
yhdessä Tietäjättären kanssa ... myöskin naiset ovat runoilijoita ja
runoilevat työskennellessään.")

Sillä tavalla kirjoitti Léouzon le Duc vuonna 1845. Mitä hän nyt
kirjoittaisikaan, kun löytyy koottuna monta kymmentä kertaa enemmän
kansanrunouttamme kuin silloin! Olen kuullut joskus henkilöitten,
joiden mielestä sivistys ilmenee kauluksista, kalvosimista ja
maksamattomista vaatetuslaskuista, lausuvan, ettei suomalainen
kansanrunous, olipa se miten ylevä tahansa, todista Suomen kansan
korkeampaa kultuuria.

Mutta kun sivistyskansat aivan oikein kunnioittavat _runoilijoitaan_ ja
suurmiehiään, niin totta kaiketi kokonaiselle _runoilevalle
kansallekin_ on annettava arvonsa, ja tottapahan sen henkinen taso on
korkeampi kuin sellaisten kansain, jotka eivät koskaan ole runouteen
pystyneet tahi ovat sen taidon menettäneet!

Sitä paitsi suomalaisten kansanrunous edellyttää _tietoja ja taitoja_,
kuten yleisesti on tunnettua. Professori _O.M. Reuter_ lausuu ennen
mainitussa teoksessaan siitä seuraavasti:

"Mutta Suomen kansalla on muitakin kuin 'Kantelettareen' koottuja
lauluja. Kootut 'Loitsurunot' ovat sangen lukuisat. Loitsurunojen
manaukset viittaavat muinaissuomalaisten schamanismiin, joka vielä on
ominainen suomalaisten Pohjois-Aasiassa oleville pakanallisille
veljeskansoille. Mutta suomalaiset tietäjät ovat kohoutuneet loitsujen
laulajiksi. Ihmeittensä tekemiseen he eivät kaipaa noitasauvoja eikä
salakähmäisiä temppuja. Laulettu sana riittää. Välttämätön ehto on
kuitenkin se, että sana ja laulu tulee eläväksi _tiedon_ kautta ja
syntyjen syvien tuntemisen kautta, kun on tiedettävä aineiden y.m.
'syntysanat'. Tämä on suomalaisten loitsussa erikseen huomattava
piirre.

"Kaikkein huomattavimmat Suomen kansan lauluista ovat kuitenkin
epilliset runot (kertomarunot), jotka nyttemmin ovat kootut suureksi
kansallisepokseksi, Kalevalaksi. Tämän alan suurimpain ulkomaalaisten
tutkijain mielipiteen mukaan on Kalevalaa syystäkin pidettävä
maailman muiden suurien eposten vertaisena. Luonnon ja luonteen
kuvauksissa se osittain voittaa kreikkalaistenkin molemmat
kansallissankarikertomukset.[47] Sen sijaan eivät suomalaiset ennen
näiden tarujensa syntymistä olleet tehneet sotaisia sankaritekoja,
jotka olisivat tunkeutuneet kansan tietoisuuteen ja sen johdosta
ilmenneet sankarisatuina. Tämä seikka ja se voimallinen vaikutus, minkä
pohjoinen luonto teki Suomen miettivän kansan mielikuvitukseen,
vaikutti, että luontoon syventyminen sai enemmän jalansijaa ja pysyi
muuttumattomana sen epillisessä runoudessa. Sen vuoksi Kalevalassa
olevat tarut ovat paljoa lähempänä luonnollista alkuperäänsä kuin
Homeron lauluissa olevat. Epilliset kuvaukset tulevat sen johdosta
enemmän salaperäis-mielikuvituksellisiksi kuin taiteellisesti muovatut
kreikkalaiset, mutta suomalaiset kuvaukset vaikuttavat erityisesti
suurenmoisuutensa, sisäisen rikkautensa ja niissä ilmenevien
ajatusten syvyyden vuoksi. Suomalaisten laulamat sankarit eivät tee
urotekojansa paljonkaan miekan avulla, vaan sen sijaan _tiedon, sanan
kaikkivoittavalla voimalla_, piirre, mikä on, kuten äsken mainitsimme,
ominainen suomalaisille.

"Suomalaisten mietteisiin taipuvasta luonteesta johtui, että he
etusijassa lauloivat koti- ja sukulaisuussuhteistaan sekä luonnosta,
jonka kanssa he olivat niin läheisessä kosketuksessa.

"Mutta juuri sen vuoksi onkin Kalevala aivan erikoinen, Suomen kansan
luovan mielikuvituksen tuote.

"Joukko erilaatuisia kansanrunoilijoita on toisistaan tietämättä tehnyt
yhteistyötä tämän suuren teoksen luomiseksi, joka toisaalta antaa niin
erinomaisen kuvan muinaissuomalaisten maailmankatsomuksesta sekä
uskonnollisista ja siveellisistä katsantokannoista; ja taas toisaalta
heidän kotielämästään, jopa sen pienimmistäkin vivahduksista.

"Paras todistus suomalaisten rakkaudesta lauluun ja runouteen on siinä,
että vanhat pakanalliset laulut ovat monien satojen vuosien kuluessa
voineet säilyä kansan suussa, josta ne vasta tämän vuosisadan
keskivaiheilla on muistiin merkitty.[48]

"Tällaisia lauluja laulamalla lyhensi kansa polvesta polveen
iltapuhteensa.

"Muiden huvien joukossa pidettiin parhaimpana ajanviettona runojen
laulamista ja niiden tarkkaa kuulemista. Kautta koko Suomen levinneet
ovat, kuten ennen muinoin runot, nyttemmin kansansadut, joita
suomalaisilla on suurempi määrä ja vaihtelevampaa laatua kuin ehkä
millään muulla kansalla koko Europassa.[49]

"Suomenkieli soveltuu aivan erikoisesti laulantaan, sillä harvat kielet
ovat siihen niin soveliaat kuin suomenkieli."

Näin osaavasti lausuu O.M. Reuter ajatuksensa Suomen suomalaisen kansan
runoudesta.

Myöskin maailman kuulu ranskalainen maantieteilijä _Elisée Reclus_
lausuu:

"Suomalaisten runollinen kieli on kaikista muista kielistä _pehmein ja
soinnukkain_ ja sitäpaitsi on kieli erittäin rikasta."

Myöskin englantilainen _Abercromby_ on teoksessaan "_The Pre- and
Protohistoric Finns_", Lontoo 1898, syventynyt suomalaisissa runoissa
asuvaan mystiikkaan ja runolliseeni loitsuvoimaan.

Samoin on tehnyt kuuluisa _Jakob Grimm_, germanilaisen kielitutkimuksen
isä, joka lausui suomenkielestä:

"_Eine der wohllautendsten and gefägsten des Etdbodens_."

("Suomenkieli on kaunissointuisimpia ja taipuisimpia kieliä koko
maapallollamme.")

Ja Kalevalasta lausuu sama Jakob Grimm teoksessaan: "_Über das Finnische
Epos_" ("Suomalaisten epoksesta") seuraavasti:

"... _Um die epische Poesie aber steht es weit anders, in der
Vergangenheit geboren, reicht sie aus dieser bis zu uns herüber, ohne
ihre eigne Natur fahren zu lassen, wir haben, wenn wir sie geniessen
wollen, uns in ganz geschwundene Zustände zu versetzen. Ebenso wenig
als die Geschichte selbst kann sie gemacht werden, sondern wie diese
auf wlrklichen Ereignissen, beruht sie auf mythischen Stoffen, die im
Altertum wacher Stämme obschwebten, letbhafte Gestalt gewannen und
länge Zeiten hlndurch fortgetragen werden konnten. Sie kommt also schon
Völkern zu, deren Aufschwung beginnt, und gelangt zur Blütezeit bei
solchen, die jener Stoffe mächtig die ganze junge Kunst der Poesie
darüber zu ergiessen vermochten; aber ein Grund und Anfang musste
immer, man weiss nicht zu sagen wie, vorhanden sein und gerade auf ihm
beruht der Dichtung unerfindbare Wahrheit_..."

("... Epillisen runouden laita taasen on aivan toisenlainen.
Muinaisuudessa syntyneenä ulottuu se sieltä meidän aikaamme saakka,
menettämättä omaa luonnettaan. Meidän tulee, jos tahdomme siitä
nauttia, asettautua aikoihin menneisiin. Aivan kuten historia ei synny
itsestään, vaan perustuu todellisiin tapahtumiin; samoin epillinen
runous perustuu taruaineksiin, jotka muinaisuudessa liikkuivat
virkeämpien kansanheimojen mielissä ja vähitellen saivat kuin elävän
muodon ja sitten kautta aikain kulkivat perintönä. Nämät tarut
vakaantuvat kansoissa, jotka alkavat edistyä ja ne pääsevät
kukoistukseensa sellaisissa, jotka, omaten sellaisia taruja, taisivat
vuodattaa niihin koko nuoren runoutensa; mutta jokin pohja ja alku,
vaikka ei tiedetä millainen, täytyi tarulla olla ja juuri siitä riippuu
vaikeus löytää tarun todellista pohjaa.")

Myöskin Martin Buber, Schiefnerin saksankielisen Kalevala-käännöksen
uudistaja, sanoo suomenkielestä:

"... _sie scheint nicht für die Rede, scheint zuerst für den Gesang
geschäften; ihre Worte enden meist auf Vokale und selten stossen
mehrere Konsonanten zu einem spröden Laut zusammen -- und der grosse
finnische Forscher Porthan sagt von ihr_;...

"_ihr Geist sei dem Streben der Volkssänger sonderlich günstig_..."

("... Se (suomenkieli) näyttää tulleen luoduksi ei puhetta, vaan ensi
sijassa laulua varten; sanat päättyvät enimmäkseen vokaleihin ja
harvoin sattuu useita konsonantia yhteen kovemmaksi äänteeksi -- ja
suuri suomalainen tutkija Porthan sanoo siitä... että sen 'henki'
soveltuu erikseen kansan runouteen.")

(Porthan: "Dissertatio de Poësi Fennica (1766-1778). -- Opera selecta
III, Helsinki 1867.")

Siten ovat hengen suurmiehet sekä täällä että muualla tarpeeksi usein
ja kyllin selvästi esittäneet suomenkielen ylevämmyyttä muihin
nykyisiin eläviin kieliin nähden.

Mutta minun mielestäni ei ole kyllin selvästi huomautettu, että kieli,
joka on saavuttanut korkeimman johdonmukaisen kehityksen, ei ole voinut
muinaisuudessa olla sydänmaan kieltä, vaan täytyy sen olla sukua
suurta, tuhansien vuosien keskeytymättömän kehityksen tuloksena.

Sama ajatus on epäilemättä ollut Topeliuksella, kun hän sangen
sattuvasti vertaa tätä kieltä hunnutettuun kuninkaan tyttäreen. Tämän
teoksen tarkoituksena on, mikäli mahdollista, osaltaan kohottaa tuota
huntua, jotta kuninkaan tyttären, jota Paavo Cajander ja Jean Sibelius
ovat lauluin ja sävelin ylistäneet, ja joka minun mielipiteeni mukaan
on kaikkien pronssiaikakauden jälkeen syntyneitten sekakielien äiti,
tuntisivat hänen lapsensa ja lastensalapset.

Moni oppinut kielimies, joka on pannut paljon huomiota professori
Thomsenin lainausteoriaan, ei näytä tuntevan Antropologian[50] isää,
Darwinin oppilasta _Taylor'ia_, joka monissa teoksissa, esim.
teoksessa: "_On the Origin of Aryans_" (Lontoo 1889), päivän selvästi
on näyttänyt, että paljon puhuttu Arjalainen "rotu" "_on ainoastaan
suuren Suomalais-Ugrilaisen kansanheimon haara_."

Mitäpä lopuksi ovat Germanit muuta kuin muinaissuomalaisen sukupuun
oksa.

Vastaisuudessa palaamme n.k. "rotukysymyksiin", jotka ovat vaan
aikakysymyksiä, sillä tuhannen vuoden kuluttua eivät suomalaistenkaan
jälkeläiset ole nykyaikaisten suomalaisten näköisiä, samoin kuin
nykyajan Germanit eivät suinkaan ole esivanhempainsa näköiset. Tiede
onkin varsin usein erehtynyt; se puhuu ajasta, kun olisi puhuttava
paikasta -- ja päinvastoin.

Tämä antaakin minulle aihetta vielä palata kirjaseen "Svenskt i
Finland".

Katselkaamme mitenkä sanotussa kirjasessa hra Artur Eklund käsittelee
"rotukysymystä". Hän kirjoittaa m.m. seuraavasti:

"Ruotsalaisella taholla on asema ollut yksinkertaisempi; siitä
huolimatta että tälläkin taholla siellä täällä kartetaan sanaa "rotu"
tahi epäröidään sen käsitteen oikeutusta, osottaa kuitenkin koko
ruotsalaisuusliike selvää tietoisuutta siitä, että maassamme asuvat
kansanheimot ovat eri pohjaa. Kun ruotsalaisuuden julistajat meillä
vetosivat taaksepäin, "Viikinkiin", kuvatakseen omaa luonnettaan ja
olemustaan, piili tässä muutakin kuin tyhjää kehumista ja ylvästelyä.
Siinä ilmeni oikea tietoisuus siitä, että kunkin kansan syvin
erikoisominaisuus esiintyy selvimmin ja kokonaisimmin kansan ollessa
alkuperäisellä asteella, jolloin yleismaailmallinen kultuuri ei vielä
ole ehtinyt tehdä tasoittavaa vaikutustaan, ja että toiselta puolelta
katsoen juuri "viikinki" paraiten edusti niitä piirteitä, mitkä
myöhempinäkin aikoina erottavat ruotsalaisen suomalaisesta. Selvä
rotutunnelma oli tämän kaiken pohjana, vaikkapa se ilmaisumuodokseen
valitsikin mieluummin runollisen puvun kuin selvän ja varman
teorian..."

Tästä parhaiten näkyy mihin hullutuksiin "rotutunnelma" voi viedä!

Kuten aijemmin tässä teoksessa on Ruotsinmaan oppineiden lausunnoista
käynyt selville, ei nimitys "viikinki" osota mitään erikoista "rotua"
sen paremmin kuin kaikkien muiden kansain vastaava sana _merirosvo_.
Johan kerroimme ruotsinmaalaisen A.E. Holmberg'in selvityksen
viikingeistä: "_elinkeinona harjoitettua merirosvousta_".

On tosiaan ominaista maamme ruotsalaiselle "rodulle" se, että se tahtoo
omaa sisäistä luonnettaan kuvaavana omistaa itselleen tällaisen
"runollisen puvun".

On toisaalta lohdullista sekä meille että viikingeille se, että
"yleismaailmallinen kultuuri on tasottanut" viikingitkin siihen
määrään, etteivät he enää harjoita ryöväystä elinkeinonaan, vaan
nykyisin useimmasti tyytyvät perustamaan "rahanperimislaitoksia",
"pankkiiriliikkeitä" y.m. vähemmin verisiä, mutta silti maallista
tavaraa tuottavia elinkeinoja.

Mutta hra Eklund jatkaa:

"Meidän, nykyisten Suomen ruotsalaisten katsantokanta on jo täysin
selvä. Menneisyyteen kuuluu jo se haparoiminen ja se taistelu, jonka
kuluessa ruotsalaiset omaksuivat katsantokantansa. Se ruotsalaisuuden
tunne, mikä silloin heräsi, on myöhemmin juurtunut syvempään ja käynyt
sisällykseltään rikkaammaksi, seurustelun kautta ruotsalaisen rahvaan
kanssa ja harrastuksen kautta saattaa vanhan talonpoikaiskultuurin
aarteita päivän valoon, jota harrastusta parhaiten edustaa
'Brage-yhdistys', ja minkä tuloksena etusijassa on kaunis sato
kansansävelmiä -- näitä kansansielun hienoimpia ja tunteellisimman
tarkkoja ilmauksia."

En mitenkään tahdo arvostella sitä "tunnetta", mikä on syntynyt
"seurustelun kautta ruotsalaisen rahvaan kanssa." Kootut sävelmät
voivat olla kauniita tahi mitättömiä, -- sehän on makuasia. Mutta minä
vaan huomautan, että sellaiset kuluneet polskat ja katrillit, jotka
ovat peräisin Ruotsin valistusajalta, eivät ole "kansansävelmiä".

En muuten usko, että "Bragen" yks'toikkoiset tanssit Korkeasaarella
tulevat olemaan erikoiseksi voitoksi "ruotsalaisuuden tunnelmalle"
semmoisinaan, sillä sellaista "talonpoikaissivistystä", joka ilmenee
näissä heikoissa ja värittömissä herraskartanoiden puolalaisten
polskien ja ranskalaisten "ranseessien" jäljittelyissä, on kaikilla
kansoilla, eikä se ole mitään ruotsalaisuudelle ominaista.

Tosin sananlasku sanoo: "kuolemansa edellä kukkokin laulaa", mutta
eiköhän sopisi rimpuilla muulla tavalla kuin tanssimalla "Bragea" --
haudan partaalla? Mutta hra Eklund kirjoittaa edelleen:

"Olemmehan myöskin nähneet sen epäonnistumisen, mikä tapahtui, kun
Bobrikoffin aikana toivottiin eri kieliryhmäin lähempää yhtymistä. Ja
me näemme mitenkä suomalaisella taholla, vahvistamalla rotutunnelmaa ja
toteuttamalla sen päämääriä, koetetaan saada rajat selviksi. Me
tunnemme missä siteet tiukennetaan, missä erotus yhä laajenee."

Tässäpä hra A. Eklund puhuu vastoin parempaa tietoaan.

Joskin on totta, että aito-suomalainen, sellainen, johon "länsimaisen
kultuurin tasottava voima" ei vielä ole pystynyt hämmennystä tekemään,
tunteekin ja aina tietää olevansa suomalainen, niin on toisaalta
paljasta juttua se, että suomalaisella taholla "vahvistamalla
rotutunnelmaa koetetaan saada rajat (ruotsalaisiin nähden) selviksi."
Missä ja milloin sellaista tapahtuu? Suomalaisethan yleensä ovat tähän
saakka syystäkin nauraneet ruotsalaisten "rotutunnelmalle", joka
kieltää talonkauppoihinkaan ryhtymästä suomalaisten kanssa. Sellaista
"rotutuntoa" eivät suomalaiset koskaan ole lietsoneet, sillä he
tietävät, etteivät taloudelliset lait sellaisia "tunnelmia" tottele,
enempää kuin perhe- ja avioliitto-asiatkaan. Voidaan sanoa päinvastoin
kuin hra Eklund, että nykyajan sivistystä saaneissa suomalaisissa tunto
siitä, että he ovat suomalaisia, on usein surkuteltavan nukuksissa,
erittäinkin puolisivistyneissä. Siinä merkityksessä "rotutunto"
sietäisi paljonkin herättämistä. Kuuleehan joskus suomalaisenkin --
kuin kaikuna ruotsalaisten kehumisista -- sanovan ruotsinkieltäkin
"kauniiksi". Sellainen suomalainen kaipaisi tosiaankin terveellistä
"rotutunnelmaa". Pitäisi toki jokaisen suomalaisen tietää, että
ruotsinkieli on ainoastaan sekotus monista kielistä, ja ennen kaikkea,
että suomenkieli on maailman kauneimpia, ehkäpä kaunein kieli.
Sellainen totuuteen perustuva tunnelma on omansa ainoastaan
kannustamaan jokaista suomalaista rakastamaan kieltään.

Mutta hra Eklund tietää vielä "yhtä ja toista", kuten Joukahainen, ja
hän jatkaa:

"Me tunnemme menneisyytemme, me tunnemme alkuperämme, joka on ollut
yhteinen meille ja Ruotsin kansalle.[51] Me katselemme vielä kauvemmas
taaksepäin, vielä laajemmalti ympärillemme, ja näemme germanilaisen,
arjalaisen syntymme ja sukulaisuutemme kaikkien niiden kansojen kanssa,
jotka ovat tehneet enimmin siitä historiasta, minkä tunnemme, ja jotka
ovat luoneet sen kultuurin, mikä valloittaa maailman."

Tämä ennustus, lausuttuna huhtikuussa 1914, on liian aikaisin lausuttu!

Tosin näemme, että germanit ovat panemassa _ylösalasin kaiken
tuntemamme historian_, mutta rakennetaanko sillä tavalla _sitä
kultuuria, "mikä valloittaa maailman"_, se on toistaiseksi suuri
kysymysmerkki.[52]

Meidän mielestämme "ei suuret sanat suuta halkaise".-- Mutta
hra A. Eklund liitelee yhä korkeammalle:

"Gobineaun ja Chamberlainin ylpeät, loistavat näyt nousevat silmiimme;
me kuulumme sellaisiin kertomarunon sankareihin. Germanilaisuuden
koillisella rajalla, Suomen rajojen sisällä, ovat skandinavilaiset,
ruotsalaiset, enimmin tunnusomaiset germanien jälkeläiset,
viljelleet ja asuneet, ja vähälukuisuudestaan huolimatta,
vaikeista luonnonsuhteistakin välittämättä on täällä luotu luja
yhteiskuntarakennus, selvät oikeuskäsitteet, vapaus ja kultuuri.

"Pysykäämme siinä katsantokannassa!"

Pysykäämme vaan! -- Mutta sellaisien "sankarien" sivistys ei maailmaa
voita. Sen sijaan tulee se ehkä muuttamaan koko Europan savuavaksi
raunioksi. Suottapa ei hra Eklund jatka seuraavasti:

"Tämä (suomalaisten ja germanien) erotus on seuraava: germanit ovat
alunpitäin sotilaskansaa, sellaiselle ominaisine vaistoineen ja
hyveineen; suomalaiset sen sijaan eivät omintakeisesti ole olleet
sotilaita, vaan ainoastaan ruotsalaisten johdolla. Heillä ei koskaan
ole ollut sankariaikaa, heillä ei ole kirjallisuudessaan mitään
sotaisia suurtekoja säilyssä. Kaikessa germanilaisessa ja arjalaisessa
muinaisrunoudessa on miekan kalsketta; se kuvaa sotia, tuhoja ja
traagillisia tapahtumia; siten islantilaiset sadut, siten keltiläiset
laulut, siten Beowulf, Niebelungenlied, Chanson de Roland, siten
Iliadi, siten myöskin kaikkein mahtavin kertomaruno, intialaisten
Mahabharata. Miten toisin on Kalevalan laita!"

Jumalan kiitos, että Kalevalan laita on toisin! Nähtävästi raakuus ja
ryöstöt eivät ole olleet ominaisia suomalaisille! Kyllähän
suomalaisetkin osaavat tapella,[53] mutta he eivät ole katsoneet
tarpeelliseksi laatia tappeluistaan kansalliseposta. Se jääköön
germanien erikoisuudeksi.

Viimeiset vuosikymmenet on ahkerasti tehty työtä rauhan aatteen
hyväksi. Maailman ajattelevimmat henget, joilla on silmää arvailla
tulevaisuuttakin, ovat väittäneet, että kaikesta huolimatta kerran
tulee aika, jolloin kaikki kansat yhteisvoimin omaksuvat saman suuren
aatteen, rauhan aatteen, ja että kun se aate kautta koko maailman
toteutuu, tulee siinä ilmenemään _todellisen sivistyksen korkein
saavutus_. Ehkäpä silloin germanitkin toisin silmin katselevat
Kalevalaa; ehkäpä silloin selviää, että Suomen kansa on ollut maailman
esikansana todellisessa sivistyksessä jo silloin, kun se loi
Kalevalansa, jossa se näytti panneen korkeimman arvon sanan voimalle ja
syntyjen syvien tuntemiselle, tiedolle -- muiden kansojen sekä silloin
että satoja vuosia jälestäpäin ihaillessa "miekan kalsketta, sotia ja
tuhoja."

Mistähän muuten hra Ekholm tietää sanoa, ettei Suomen kansalla ole
ollut sankarikautta? Kansojen kehityksen mukaisesti on tietenkin myös
Suomen kansalla sellainen aikakausi ollut, mutta se oli "voitettu
kanta" jo ennenkuin germaneja oli olemassakaan.[54]

Ei sovi kummastella, jos henkilö, joka niin suorin sanoin ihailee
germanien veristä esiintymistä ja tuhotöitä Europassa, ei
vähimmässäkään määrässä ymmärrä sellaista tarua kuin on Kalevala, jossa
realistinen luonnonkuvaus osittain syventyy itämaiseksi mystiikaksi ja
luonnon symbolikaksi, ja osittain koettaa ratkaista olemisen ja
luomisen arvoituksen teosofista tietä, huomaamalla hengen, "haltian",
kaikissa kappaleissa.

Herra Eklundin käsitys Kalevalasta on kaikin puolin päinvastainen kuin
ulkomaalaisten viisaitten, jotka asettavat Kalevalan ensi sijalle
eposten joukossa. Hän jatkaa nimittäin kirjoitustaan seuraavasti:

"Miten paljon hyvänsä ihailemmekin sen (Kalevalan) kauneutta, mitenkä
hyvänsä yksityiset suuremmoiset kohdat meihin vaikuttavatkin, ja
vaikkapa annammekin arvoa sille kauniille todistukselle, minkä tämä
runokokoelma monessa suhteessa antaa sen kansan sielusta, josta se on
lähtöisin; -- eräässä suhteessa se kuitenkin on heikko. Ei siinä ilmene
nimeksikään _sitä iloisaa sotakuntoisuuden henkeä_, jota ilman kansat
eivät voi tunkeutua esiin historian kilpailutantereella. Väinämöinen
laulaa Joukahaisen suohon: siinä on väkevä todistus suomalaisten
uskosta sanan eli ajatuksen ja aatteen voimaan, vai kuinka? Niinpä
niin, miten vaan halutaan, mutta toisaalta: eikö tuo tunnu melkein kuin
pilalta, kun katselee kansamme viimeaikaista, monisanaisuuden merkeissä
syntynyttä historiaa?"

Tämä hra Eklundin ja hänen heimolaistensa Kalevalan arvostelu todistaa
ei ainoastaan esteetistä heikkonäköisyyttä, vaan myöskin historiallista
likinäköisyyttä ja valtiollista lyhytnäköisyyttä.

Otetaanpa hiukan käsille kirjoittajan käsityskanta. Esteetistä
heikkonäköisyyttä ilmenee, kun ei Väinämöisen ja Joukahaisen
laulukilpailussa voida nähdä _viisauden ja röyhkeyden_ välillä
tapahtuneen voimanmittelyn kuvausta. Tämä runo on samansuuntainen
_opetuskertomus_ kuin Jobin kirja. Koettihan Jobkin kilpailla
viisaudessa viisauden jumalan, Jahven (Jehovan) kanssa.

Yhtä vähän kuin Jobin sopi tarttua miekkaan Jumalaa vastaan, yhtä vähän
soveltuu Kalevalan kertomuksen tarkoitukseen sallia Joukahaisen,
"tyydyttääkseen germanien iloisaa sotakuntoisuuden henkeä", lyödä
viisaalta laulajalta pää poikki saadakseen viisauden -- vaikenemaan!

Eerikki "pyhä" käytti miekkaa, ja ompa historiallista lyhytnäköisyyttä,
ellei hra Eklund ymmärrä, että se vastaus, minkä suomalainen _Lalli_
antoi piispalle, oli sangen "lyövää" laatua.

Valtiollista lyhytnäköisyyttä taasen ilmenee siinä, kun katsotaan
_heikkoudeksi_ se, ettei kaikissa suomalaisissa ollut samaa "iloisaa
sotakuntoisuuden henkeä" kuin Lallissa. Sillä jos asianlaita olisi
ollut sellainen, niin eipä totisesti "viikinkejä" näillä rannoilla
löytyisikään. Herra Eklund heimolaisineen saa siis kiittää
olemassaoloaan vaan sen vuoksi, ettei ole suomalaisen luonteen mukaista
"tunkeutua historian kilpakentälle" kirves kädessä.

Eipä pitäisi maalata paholaista seinälle, eikä puhua hirttohuoneessa
narusta! Mutta hra Eklund voi olla sangen levollinen. Suomen kansa ei
lue sellaisia tekeleitä kuin on "Svenskt i Finland", jotenka sanotun
kirjasen useimmat ärsytykset ja letkaukset kaikuvat kuulumattomiin
kapealla, Edeslahden, Töölönlahden ja Lapinlahden[55] välisellä
taipaleella.

Kansamme viimeaikaisesta, "monisanaisuuden merkeissä syntyneestä
historiasta" ei hra Eklundin pitäisi kovinkaan pisteliäästi puhua,
sillä hänen oma "historiansa" "Svenskt i Finland" teoksessa on todella
erikoisen monisanainen, eikä se silti pysty muuttamaan kansamme
vanhempaa eikä nuorempaa historiaa.

Hra Eklund ei tosiaankaan kainostele. Hän jatkaa "moninaisuuden
merkeissä":

"Tämän seikan merkitystä ei ole vähäksi arvattava. Se, mikä on ero eri
kansakuntain välillä ja saattaa toisen esiintymään toista etevämpänä,
on juuri se terästetty tahto, joka ensin esiintyy rakkautena aseitten
käyttöön ja sotaisiin sankaritekoihin, jonka samalla kertaa tulee olla
yhtyneenä ritarilliseen mielialaan ja joka ei saa esiintyä sellaisena
raakana hillitsemättömyytenä, mikä on tehnyt esim. Hunnit
peloittaviksi. Tällainen kimmoisuus, rohkeus ja voima tekee
vastaisuudessa tehtävänsä toisilla aloilla..."

Näyttääpä siltä kuin tässä olisi puhe ruumiinvoimista, joissa muka
"viikingit" ovat etevämmät kuin "toinen rotu". Mutta mitenkähän sen
asian laita oikein lienee? Miten oli laita esim. viimeisissä
Olympialaisissa kilpailuissa? Mitkähän "finländarit" siellä näyttivät
"terästetyssä tahdossa" ja "voimassa" voittavansa puhdasrotuiset
suomalaiset? Kuka Andersson, Pettersson tahi Lundström juoksi niin
nopeasti kuin Kolehmainen? Eikö jo jokainen tässä maassa tiedä, että
suomalaiset kaikessa voimaa ja kestävyyttä kysyvässä urheilussa ovat
ehdottomasti voitolla "finländareista".

Apein mielin käyn pohjalaisen kimppuun, kun itse, -- isäni puolelta, --
olen pohjalainen, mutta asia ei ole autettavissa.

Herra A. Eklundin pitäisi tietää, ettei vuosisatain kuluessa sorretun
Suomen kansan avuksi ole useammin rientäneet kutkaan muut kuin
pohjalaiset.

Kuka koetti herättää ruotsia puhuvain rakkautta talonpoikaan, Paavoon,
joka "Saarijärven salomailla asui mailla hallaisilla"? -- Pohjalainen
_Johan Ludvig Runeberg_.

Kuka kirjoitti suomenkielestä: _"sillä siihen on Jumala sille antanut
suuria, kuninkaallisia lahjoja ja sitä lasta_ (suomenkieltä) _tulemme
käsivarsillamme kantamaan maailmaan_." -- Niin kirjoitti pohjalainen
_Z. Topelius_.

Kenestä Te itse, hra Eklund, olette kirjoittanut:

"Hän katsoi kansakuntaa, valtiota sellaiseksi lujaksi ja yleväksi
yhtenäisyydeksi, jossa häiritsevillä ja heikontavilla eroavaisuuksilla
ei ollut olemassaolon oikeutta; tuo suuri aate vaati kaikkien
erikoisharrastusten alistumista; se vaati myös, että kaikkien, jotka
tahtoivat palvella sen tarkoituksia, tuli ajatuksin ja sanoin käyttää
kansallista kieltä. Sen voimallisen isänmaallisen innostuksen
synnyttämän mahtavan hyökylaineen, joka viime vuosisadalla kohotti
kansaamme, johti pääasiallisesti hän leveään suomenmielisyyden
virran uomaan; ennen kaikkea tuli suomalaisen kultuurin ilmetä
suomenkielisenä; kaikkien niiden, jotka rehellisesti ja hyödyllisellä
tavalla tahtoivat olla hyödyksi maalleen, tuli käyttää kansallista
kieltä. Koko se ruotsalaisten joukko, joka silloin yhtyi
suomenmielisyysliikkeeseen, oli vakuutettu siitä, että se täytti
velvollisuutensa ja pääsi lähemmäksi omaa varsinaista olemustaan; he
eivät hetkeäkään arvelleet, että he ehkä olivat jollekin aatteelle
uskottomat..."

Se, joka johti "koko ruotsalaisten joukkoa" käsittämään kansalliseen
yhtenäisyyteen nojautuvaa valtiokäsitettä, oli -- pohjalainen _Johan
Wilhelm Snellman_.

Kuka jatkoi hänen työtään? -- Pohjalainen _Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen_.

Kuka tulee jatkamaan pohjalaisten nerojen ritarillista uraa?

Luonnollisesti pohjalaiset. Ja ellei kukaan muu jatka, niin yritän
ainakin minä!

Mutta maisteri Eklund ja hänen joukkonsa ovat ruvenneet uskottomiksi
pohjalaisten perinnöllisille tehtäville, niille aatteille, joiden
pelottomina esitaistelijoina me pohjalaiset aina olemme olleet, olemme
ja -- jollaisina meidän tulee olla.

Me opimme Amerikassa englannin kieltä, saksaa Saksassa, ranskaa
Ranskassa ja -- suomea Suomessa.

Uusmaalaisten täällä liehtoma kieliriita on kuin myrsky vesilasissa.

Ellei muu auta, niin lyömme lasin palasiksi, sillä sellainen myrsky on
asetettava!

Herra Eklund, Vaasan Osakunnan kuraattorina, Upsalan ylioppilaiden
ollessa vierailulla Helsingissä vuonna 1910, lausui avoimesti
ruotsinmaalaisille, että "_Runebergin ja Topeliuksen asettamat ihanteet
olivat toista laatua, eivätkä he tietäneet mitään kieli- ja
rotuvastakohdista, mutta ne ajat ovat olleet ja menneet_!"

Mutta minä sanon Teille: Se aika on vielä tuleva takaisin! Ja tuleepa
se seitsemän kertaa lujempana, sillä vielä löytyy pohjalaisia, joilla
on samaa verta suonissa kuin Runebergillä, Topeliuksella, Snellmannilla
ja Yrjö-Koskisella. Saattekin olla vakuutettu siitä, että heidän
"yhteensoittamisensa" oli vaan alkusoittoa ja että pääosa tulee vasta
jälkeenpäin.

Antakaahan uusmaalaisen "rodun", antakaahan vanhojen nuorukaisten ja
lapsellisten vanhusten hoidella ja laastaroida "uhattua äidinkieltään",
kuponkivihkojaan ja lompakoitaan. Uskokoot, että ruotsalaisuus on jokin
päämäärä; uskokoot, että ihminen on olemassa kielen vuoksi, eikä
päinvastoin. -- Mitä tuo meihin koskee.

Sillä aikaa kun uusmaalainen hoitelee kihtiään ja suruaan, lyömme me
pohjalaiset hämäläisten kanssa kädet kätehen, sormet sormien lomahan,
niin että sormiluut natisevat. Tästä kädenlyönnistä riippuu Suomen
henkinen tulevaisuus. Sillä, jos uusmaalainen heittää kirveensä
järveen, niin meidän asiamme on nostaa se sieltä.

Valitteleva ruotsalaisuus, joka vaatii ruotsalaisuuden säilyttämistä
sen itsensä vuoksi, ei ole minkään arvoinen. Uusmaalaisen
kykenemättömyys oppia suomen- tahi venäjänkieltä selitetään useinkin
muka germanilaisuuden merkiksi; hänen mielestään näiden kielten
oppiminen on hänelle "alentavaa".

Tällainen kykenemättömyys on seurauksena henkisestä laiskuudesta, --
mutta germanilaista se ei ole, sillä sekä Ruotsin ruotsalaiset että
saksalaiset oppivat kieliä, jopa venäjän, persian ja kiinankin kieliä.

Kaikkein vaarallisin henkiselle viljelykselle Suomen pääkaupungissa on
ruotsinkielinen juutalais-sanomalehdistömme, joka kalastelee sameassa
vedessä ja hakee kannatustaan varatuomarien ja torieukkojen
keskuudesta.

Samainen sanomalehdistö, jota ennen luki ainoastaan paikkain hakijat ja
jonka "torikertomukset" liukuivat kuin sula voi torieukkoihin, on
nyttemmin n.k. sivistyneittenkin uusmaalaisten ainoana henkisenä
ruokana.

Kirjoja näet eivät ruotsalaiset enää lue. Kaikki kirjainkustantajat
sanovat kuin samasta suusta, ettei kannata kustantaa muita
ruotsinkielisiä teoksia kuin koulukirjoja. -- Kirjainkustantaja Bonnier
Tukholmassa kertoi minulle, etteivät ruotsalaiset yleensä lue niin
paljon kuin muut kansat. Tämä tapahtui vuonna 1910. Tuskinpa asianlaita
sittemmin on parantunut.

Se, että ruotsalaiset ovat lakanneet lukemasta omaa kieltään, aivan
kuin sekin, että he ovat laanneet käymästä omissa kirkoissaan, on
todistuksena siitä, ettei ole kovinkaan paljon pantava arvoa heidän
puheeseensa "meidän kielestämme", "meidän uskonnostamme", "meidän
laistamme" y.m.

Tämähän kaikki oli suuren Meklenburgilaisen juutalaisen ulkolukua.
Itse hän -- vaikkapa kristityksi olikin kastettu -- harvoin kävi
kirkossa, mutta "Suomen uskonto" oli aina huulilla.

Jumala suojelkoon tuota "Kolmikulman" varrella olevaa pientä isänmaata,
jossa tuulta kylvänyt henkilö niittää myrskyä, pannaan arkkuun ja saa
osakseen "kuninkaalliset hautajaiset".

Mutta täytyyhän uusmaalaisillakin olla jotakin juhlittavaa. Kun
heillä ei ole hautaan saatettavana Runebergiä, Topeliusta, Snellmania,
eikä Yrjö-Koskista, niin täytyyhän heidän tyytyä hautaamaan
pankkitirehtöörejä, viina-asessoreja ja mannaryynilähettiläitä.

Todelliset _suurmiehet_ haudataan useinkin omasta pyynnöstään kaikessa
hiljaisuudessa.

Suuret hautajaiset Helsingissä kuvaavat paljoa suuremmassa määrässä
Uudenmaan talonpoikaiskultuuria kuin "Bragen" renkien ja piikojen
esittämä vanhojen herrastanssien jäljittely.

Täten annettuamme pienen silmäniskun Helsingin kansanpuolueen "vanhalle
talonpoikaiskultuurille" ja "ruotsalaisuustunnelmalle", lähdemme nyt
tarkastelemaan "Svenskt i Finland" teoksessa julkaistua toista
kirjoitusta, joka sekin on rakennettu vanhoille ennakkoluuloille ja
ennen omaksuttujen mielipiteitten pohjalle, mutta jonka silti saattaa
mielellään lukea.

Tarkoitamme _C.A. Nordman'in_ kirjoitusta "Förfäder och fornfinnar"
("Esi-isät ja muinaissuomalaiset").

Jo kirjoituksen esipuheesta käy selville, että kirjoittaja haluaa
täysin puolueettomasti kertoa tieteen eri tuloksista.

Tässä hän onnistuukin paremmin kuin olisi voinut odottaakaan. Sillä
eihän ole hänen vikansa, jos "oppineet", joiden mielipiteitä hän
kertoo, eivät ole yksimieliset. Oppineethan eivät voi tulla
yksimielisyyteen; sen vuoksi on järkevien ihmisten astuttava väliin.

"Oppineiden" kesken vallitseva, valitettava epäsopu johtuu siitä
tosiasiasta, että kukin heistä tavallisesti tuntee vaan oman
erikoisalansa. -- Jotkut kaivelevat vanhoja kumpuja, jotkut tutkivat
vanhoja pergamentteja ja toiset taasen kompastelevat Thomsenin
lainausteoriassa. Mitenkä he voisivat päästä yksimielisyyteen, kun
heidän tutkimustensa tulokset ovat toisilleen vastakkaisia?

Herra C.A. Nordmanin kirjoituksessa sanotaan muun muassa:

"Koska saapuivat ruotsalaiset Suomeen? Kuka ensiksi metsästi
metsissämme, kuka ensiksi laski verkkonsa järviimme ja merenlahtiimme?
Tekikö sen ruotsalainen, vaiko suomalainen? Ja olemmeko me, jotka nyt
elämme, niiden germanien jälkeläisiä, jotka kerran, kauvan sitten,
aikana, johon historia ei ylety, nousivat maalle Suomen rannoille? Vai
ulottuuko sukumme täällä taaksepäin ainoastaan Eerikki pyhän ja Birger
Jarlin ristiretkeläisiin -- vaiko ehkä myöhempien aikain
uutisasukkaisiin?

"Nämät kysymykset nousevat ehtimiseen tieteellisissä keskusteluissa ja
kansanomaisissa väittelyissä, sekä tyynesti keskusteltaessa että
valtiollisessa kiihotuksessakin. Voimmeko siis odottaa niihin
vastausta, vastausta, joka ei olisi ainoastaan otaksuma, vaan joka
perustuisi tosiasioihin, mitkä puhuisivat selvää kieltä, jotenka ei
niitä voitaisi väärin selittää?"

Kyllä me annamme vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin, yhteen
kerrallaan.

"Kuka metsissämme ensiksi metsästi, suomalainen, vaiko ruotsalainen?"
-- Ei kumpikaan näistä. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellaista
sekakansaa, jota nyt kutsutaan "ruotsalaisiksi", silloin vielä ollut
olemassakaan. Ja suomalaiset, tahi oikeammin länsisuomalaisten
esi-isät, saapuivat vasta myöhemmin Pohjois-Europaan. Itäsuomalaisten
esi-isät kaiketi vielä silloin asuivat Mustanmeren rannoilla ja
tunnettiin nimellä Skytit = Kytät.

Mutta se kansa, joka ensiksi harjoitti metsästystä Suomessa, oli sama
kansa, joka metsästeli koko Europassa ja Aasiassa; se kansa, joka
kutsuu itseään _Same_ (Lappalaiset) ja jota Aasiassa kutsutaan
_Samo-jäd_ sekä Japanin pohjoissaarilla _Aino_.[56]

Samaa, muinoin Ranskassa asunutta kansaa kutsuvat ranskalaiset oppineet
vielä nyt, viisaasti kyllä, vaan: "_Nos chasseurs de rennes_" (meidän
peurametsästäjämme). Mutta Taylor on todistanut, että se oli samaa
_Same-kansaa_. Ja hra Nordman kumppanineen voi Taylorin teoksesta "On
the origin of Aryans" havaita, että Taylor puhuu "lappalaisista
pääkalloista", joita on löydetty Ranskan vanhimmista hautapaikoista,
erittäinkin Auvergnen maakunnassa.

Hra Nordman sanoo, että kysymys: "suomalainen, vaiko ruotsalainen
ensiksi j.n.e." ehtimiseen nousee tieteellisessä keskustelussa; mutta
sellainen keskustelu, jolla ei ole pohjaa (kun "ensiksi" ei ollut
kumpikaan), ei ole tieteellinen, vaan korkeintaan "valtiollista
kiihotusta", kuten hän itsekin sanoo.

Tästä riippuu, että esim. professori T.E. Karstenin lentokirjasessa
"Ruotsalaisten asutuksesta Suomessa", ei ole paljoakaan tieteellistä
pohjaa. Hän puhuu siinä m.m. ruotsalaisesta kansallisuudesta 2,500
vuotta ennen Kristusta; toisin sanoen 1,700 vuotta ennen Rooman
perustamista! Se on tusinatyötä ja lisää vaan käsitteiden hämmennystä
opiskelevan nuorison keskuudessa.

Ruotsalainen kansallisuus on peräisin verrattain myöhäisiltä ajoilta.
Mitenkä tämä sekakansa on syntynyt lappalaisista, suomalaisista,
itä- ja länsigöteistä y.m., siitä kerron vastaisuudessa.

Kun aivan kainostelematta kutsutaan kaikkia skandinavilaisia
muinaisesineitä "ruotsalaisiksi", niin tarkoitetaan tietenkin, että
ruotsinkieli, tahi kaikessa tapauksessa jokin samansuuntainen
germanilainen kieli olisi ollut Skandinavian niiden alkuperäisten
asukkaiden kielenä, jotka ovat käyttäneet noita esineitä.

Minulle on käsittämätöntä, kun ainoastaan turhamaisuudesta -- jotta
keinotekoisella tavalla voitaisiin esittää oma kansallisuus tahi "rotu"
vanhemmaksi kuin mitä se todellisuudessa on -- vääristellään
tosiasioita ja salataan sellaisia seikkoja, mitkä saattaisivat
selvittää asiaa.

Jos Skandinavian vanhimmat riimukirjoitukset ovat ruotsalaisten
piirtämät, niin tehkää hyvin, herrat "ruotsalaiset", ja sanokaa mitä
e.o. riimukirjoitukset merkitsevät ruotsiksi.

Vasta sitten, kun nämät riimut voidaan tulkita "germanilaisiksi", --
jota ne eivät ole --, vasta sitten voidaan puhua ruotsalaisesta tahi
germanilaisesta kansallisuudesta Skandinaviassa pronssikaudella.

Mutta niin kauvan kuin tällainen riimukirjoitus jää ruotsiksi
tulkitsemattomaksi, niin kauvan on pötyä väittää muinaista
pohjoismaista kieltä germaniseksi. -- Eräästä C.A. Nordmanin
lausunnosta selviää, että hän on taipuvainen ottamaan professori T.E.
Karstenin vakavalta kannalta kielentutkijana; mutta siinä hän menee
harhaan, sillä professori Karstenilla ei esim. ole aavistustakaan
siitä, mitä edellä kuvatut riimut merkitsevät.

T.E. Karstenin ja hänen heimolaistensa harjoittama kielitutkimus ei voi
kumota saksalaisen professorin, muinaistutkijan _G. Kossinna'n_ eikä
ruotsinmaalaisen professori O. Almgrenin yhteisesti tekemää väitettä
että:

_Ruotsin alkuasukkaat kuuluivat suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon_.

Näiden tiedemiesten lausunto nojautuu tavattuihin esineisiin ja
löytöihin, kun sen sijaan kieliniekkailijat pitävät omia hurskaita
toivomuksiaan tosiasioina, asiakirjojen luonnollisesti puuttuessa nyt
kysymyksessä olevalta aikakaudelta: _kivikaudelta_.

Sitä paitsi ovat mainittu saksalainen muinaistieteen professori ja
hänen ruotsinmaalainen virkaveljensä vieraita maamme kieliriidalle. Kun
he puhuvat suomalaisista, Ruotsin ensimäisinä asukkaina, niin tekevät
he sen tutkimusten ja vakaumuksen perustuksella. Heitä ei ainakaan
voida syyttää "suomenmielisyydestä".

Meidän ruotsin- ja suomenkieltä puhuvat suomivihaajat kieliniekat eivät
ainoastaan puutu taitoa arvostella saksalaisten ja ruotsinmaalaisten
muinaistutkijain tuloksia, vaan he ovat sitäpaitsi kaikki jääviä.[57]
Heihin on syöpynyt kieliriita ja muutamilla heistä on synnynnäinen
vastenmielisyys metsäimme ikivanhaa ja korkeasukuista keltiläistä
kieltä kohtaan.

Helposti voidaan käsittää meidän yliopistollisten "viikinkiemme" kesken
syntynyt harmi ja säikähdys, kun kaksi täysiveristä germania rupeaa
häiritsemään heidän piirejään ja repimään niitä kiinalaisia muureja,
joita he ovat rakentaneet itsensä ja historiallisen totuuden välille.

Kun vuoden 1905 jälkeen ei enää voitu pitää suomalaisia valtiollisen
painostuksen alaisina, niin koetettiin toki tieteen varjon alla
väittää, että suomalaiset ovat jonkinlaisia aasialaisia kulkureita,
jotka saapuivat Suomeen Kristuksen syntymän jälkeen ja ajoivat pois nuo
kiltit viikingit Suomesta, jossa he olivat itselleen kaikki hyvin
asettaneet.

Ja vaikka nuo rumat ja pahat suomalaiset "viikinkien iloisasta
sotakuntoisuudesta" huolimatta onnistuivat karkoittamaan heidät aina
rannikkopitäjien rantakiville saakka, niin ei suomalaisilla kuitenkaan
-- kuten hra R. Eklund sanoo -- "ole koskaan ollut mitään
sankariaikakautta", jonka vuoksi "heillä ei ole mitään urotekojen
muistoja kirjallisuudessaan".

Täytyy siis otaksua olleen ajan sellaisenkin, jolloin Suomen muka
alkuperäisissä viikinkiasukkaissa ei asunutkaan tuota "iloisaa
sotakuntoisuuden henkeä", koska he väistyivät muinaisista
asuinpaikoistaan, joita on osotettu olleen muka Suomen sydämessä, kun
esim. professori Karsten on väittänyt nimen Satakunta olevan
ruotsalaisen!

Kaikki oli jo menemässä toivottuun suuntaan. Oli jo onnistuttu
kääntämään historia melkein ylösalasin; oli onnistuttu tukkeamaan
totuuden suu, selittämällä että C.A. Gottlund oli intoilija. Minua
luonnollisesti ei luultu tarvittavan ottaa lukuunkaan. Thomsenin
lainateoriain avulla oli onnistuttu saavuttamaan ja kesyttämään pari
suomalaista professoriakin kieltämään oman kielensä sukuperä. Kaikki
oli jo vallan ihanalla kannalla. Se korttihuone, joka oli rakennettu
otaksumisista sekä ylös-alaisin käännetyistä lainausteorioista, oli jo
vakaantumassa vanhuuttaan. Silloin Wettenhovi-Aspa, ruotsinkielisen
professorin poika, kirjoitti neljästi Hufvudstadsbladetissa, että
_maailmankielten juuret ovat fenno-keltiläisellä pohjalla_. Mutta ei
ollut "ruotsalaisella kansanpuolueella" suurta vaivaa panna este
kirjoituksille, mikä tapahtuikin.

Ainoastaan sokea tietäjä, professori _O.M. Reuter_, näki vähän
pitemmälle kuin näkeväiset. Hän lausui minulle: "_Jos sinä olisit
tohtorin arvolla varustettu, niin olisi asia selvä kaikille_."

Myöskin toinen professori, tietäjämies hänkin -- ystäväni Robert
Kajanus -- Ericus Erici Lejonhjertan[58] jälkeläinen -- lausui: "_Se on
selvä kuin päivä, mutta sellaisen totuuden täytyy tulla ulkomailta,
silloin se kelpaa_."

Ja katso! Robert Kajanus osui oikeaan! Totuus tulikin sittemmin
ulkomailta. Ensimäinen pommi, joka iski akateemiseen korttihuoneeseen,
lähti puhdasverisestä Wienissä asuvasta germanista. Professori, tohtori
_Heinrich Winkler_, julkaisi 30 vuotisen tutkimuksen hedelmänä kirjan:
"_Der Ural-Altaiche Sprachstam das Finnische und das Japanische_"
("Urali-Altailainen kieliheimo, suomalainen ja japanilainen"), missä
hän, germani, osottaa, että Aasiassa asuvien suomalaisten heimojen,
esim. Samojedien kielessä on kieliopillisesti parempi selkäranka kuin
germanien kielessä, että heidän possessivipronomininsa ovat paremmassa
järjestyksessä y.m., kuin myöskin että suomalaisiin kieliin on myös
luettava _japaninkieli_.

Tämä oli viikingeille sangen ikävä juttu, osittain sen vuoksi,
ettei Winkleriä, germanilaista professoria, käynyt väittäminen
suomenmieliseksi, osittain sen vuoksi, että japanilaiset ovat
sivistyskansa, jonka ei juuri voida väittää lainanneen sanoja
viikingeiltä.

Pyysin silloin erään ystäväni, Pertti Uotilan, joka syvemmissä
suomenkielen salaisuuksissa on ollut johtotähtenäni, matkallaan
Köpenhaminan kautta poikkeamaan viikinkien tietomiehen, vanhan
professori Thomsenin puheilla, saadakseen kuulla hänen ajatuksensa
professori Heinrich Winklerin kirjasta. --

Niin tapahtuikin. Mutta Thomsen sanoi aivan yksinkertaisesti, _ettei
hän ensinkään tuntenut Winklerin puheena olevaa teosta_. Tämäpä oli
selvää puhetta. Viikinkien tietomies ja asiantuntija Köpenhaminassa ei
tunne alaansa kuuluvia teoksia!

Vähän aikaa tämän jälkeen iski toinen pommi akateemiseen hapatukseemme.

Tämä oli latinankielen professori Sorbonnessa, Parisissa, _Jules
Martha_, joka 25 vuotta tutkittuaan roomalaista esihistoriallista
kieltä Italiassa, väitti että _Etruskit_,[59] joiden sivistys polveutui
suoraan muinais-Kemistä, Egyptistä, olivat _suomalais-ugrilaista
kansanheimoa_.

Nyt rupesivat akateemiset kannunvalajamme tuntemaan käryn hajua. Nyt
tultiin todella levottomiksi.

Olisikohan Wettenhovi-Aspa sittenkin oikeassa. -- Olihan kuitenkin
onnistuttu tukkimaan hänen suunsa -- niin luultiin. Myöskin professori
Winklerin suomalais-japanilainen kirja oli onnistuttu vaijeta
kuoliaaksi. Mihin toimiin oli nyt Martha'an nähden ryhdyttävä?

Jos etruskilainen sivistys oli suomalaista, niin voihan, kuten Aspa oli
väittänyt, egyptiläinenkin sivistys olla suomalaista. Ainakaan ei voitu
näyttää toisinkaan olleen. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen.
Ajatelkaapa, jos koko se länsimainen sivistys, mikä vallitsi Europassa
ennen germanien tuloa, olikin fenno-keltinen; mitenkähän sitten
kävisikään tuon rakkaan opinkappaleen, että suomalaiset muka olivat
lainailleet sanoja viikingeiltä, eikä päinvastoin?

Sen sijaan, että olisi kutsuttu professori Jules Martha Sorbonnesta,
Parisista täkäläisessä yliopistossa esittämään tutkimustensa tuloksia,
_mikä olisi ollut Suomen yliopiston ehdoton velvollisuus_ -- vaikkapa
ei muun vuoksi, niin jo senkin tähden, että olisi yritetty näyttää
hänen erehtyneen -- sen sijaan sivuutettiin Martha vaikenemisella.
Tällaista ei tosiaankaan voisi tapahtua missään muussa maassa, _eikä
missään muussa yliopistossa kuin Suomen_. Missä oli yliopistomme
suomenkielen edustajain velvollisuuden tunto, ja missä heidän
kansallistuntonsa? Tästä, yliopistollisia olojamme niin erikoisella
tavalla kuvaavasta tapauksesta ei isänmaan ja Suomen kansan todellinen
ystävä voi riittävän ankarasti lausua paheksumistaan. Niinpä niin. Kun
Suomessa ei ollut ketään, joka olisi ottanut näyttääkseen, että musta
on valkoinen tahi päinvastoin, niin päätti yliopistomme päinvastoin
kutsua tänne vanhan köpenhaminalaisen poppamiehen.

Tämä tuli, näki ja voitti -- kutsumatta jätetyt vastustajansa. Hän piti
esitelmän niin heikolla äänellä, että sen kuulivat lähimmillä
istuimilla istujat. Kauvempana istujat saivat vaan nauttia meikäläisten
professorien kasvojen ilmeistä, joissa kuvastui "germanien iloisa
sotakuntoisuuden henki".

Sitten seurasi asiaan kuuluva illanvietto...

Enimmin surullisen naurettavaa tässä akateemisessa näytelmässä oli se,
että oli onnistuttu petkuttaa supisuomalaisiakin ylioppilaita ottamaan
osaa suomisyöjäin johtajalle pidettyyn soihtukulkuun. -- Aspa vaikeni.
Ehkäpä hän nyt oli täysin nolattu. -- Ei Winkleriä, eikä Marthaa oltu
tilaisuuteen kutsuttu.

Jos oli luultu, että joku saapuisi kutsumatta, kuten Lemminkäinen, niin
petyttiin.

Nyt levättiin. "Mauri" oli pitänyt esitelmänsä; Mauri sai mennä! Ehkäpä
nyt saataisiin olla rauhassa, koskemattomassa pesässä! Nyt oli totuus
saanut aimollisen iskun -- suomalaisten ylioppilaitten avulla, nyt oli
taas "all right".

Mutta kauvanko Aatami sai olla paratiisissa!

Eräänä kauniina päivänä nostaa tuo riivattu totuus taas esiin uuden
pään; tällä kerralla aivan Saksassa. Kaiken lisäksi päännostaja,
_G. Kossinna_, ei ole ainoastaan muinaistieteen tohtori, vaan vieläpä
professori.

Hiisi vieköön! Näyttääpä Europassa löytyvän monta Aspaa!

Lyhyesti sanoen: G. Kossinna väittää, kuten minäkin, _että suomalaiset
eivät ainoastaan ottaneet haltuunsa Suomenmaata lappalaisten jälkeen,
vaan olivat suomalaiset myös nykyisen Saksanmaan asukkaina -- noin
5,000 vuotta sitten_.

Mitäpä tästä! Parasta lienee sanoa, että se mies panee omiaan, sillä
vastatodistuksia ei voida hankkia. Ja Kossinnan vaikenemalla
tappaminen, kuten Winklerin, ei enää käynyt laatuun. Thomsenin
uudelleen tänne kutsuminen ei myöskään enää soveltunut.

Mutta hädän ollessa suurimmillaan, on apu lähinnä. Ruotsalaisten
ylioppilaitten puoluehallinto löysi pelastavan sanan.

Annetaan palttua kaikille todistuksille, heitetään totuus
syrjään ja julkaistaan kirjanen, jossa ihaillaan toinen toistamme
vuorotellen. Täytyy ruveta kutsumaan Ruotsin ruotsalaisia
"korkearuotsalaisiksi" (suur'ruotsalaisiksi), jotta itse voitaisiin
olla -- "matalaruotsalaisia" (pien'ruotsalaisia).

Mutta istuttaessa ja kirjoitettaessa imelloksia "korkearuotsalaisille",
iski suurin ja vaikein pommi keskelle mustepulloa.

Jopa nyt oltiin jouduttu hiiden kattilaan. Germani -- ruotsalainen --
oikein "korkearuotsalainen" tiedemies emämaasta, Ruotsista, esiintyy ja
sanoo, että sekä Suomen että Ruotsin alkuasukkaat olivat suomalaisia.

Kukahan nyt avuksi kutsuttaisiin?

Täällä "ruotsalaiset" kuvittelevat olleensa Suomen alkuasukkaina,
ja nyt todistetaan kaikkialla, että nuo pahat suomalaiset sittenkin
ovat olleet aikaisemmin tämän maan asukkaina ja muidenkin Europan
maiden. Näin sanoo muinaistutkijain vertaileva tutkimus, heidän
tarkastellessaan kivikirveitä, näin näyttää myös antropologien
vertailu, kun he tutkivat kuolleitten luita.

Äsken mainittu ruotsinmaalainen, O. Almgren, ei ole ainoastaan tohtori,
vaan sitäpaitsi muinaistutkimuksen professori, ja hän väittää, että
suomalaiset ovat sytyttäneet sivistystyön Ruotsissa.

Tämäpä oli viikingeillemme liian karvas pala. He hurjistuivat ja
julkaisivat oikein uhmalla tekeleensä:

            "Svenskt l Finland".

Tässä teoksessa sai C.A. Nordman toimekseen iskeä germania,
G. Kossinnaa, ja emämaalaista, professori O. Almgrenia.

Tämä hra Nordman hyökkääkin kuoleman halveksumisella näiden molempain
germanilaisten luopioiden kimppuun ja sanoo heistä (kun heitä ei enää
voitu hiljaisuudella tappaa) "Svenskt i Finland" teoksen sivulla 28:

"Tosin on muuan saksalainen tutkija, professori G. Kossinna, tahtonut
väittää, että Ruotsin alkuasukkaat olivat suomalaisia ja että heidät jo
kivikauden loppuaikoina maahan saapuneet germanit pakottivat
siirtymään pohjoiseen päin. Häh huomauttaa, että Ruotsissa
vanhimpina aikoina on esiintynyt kahdenlaatuista kultuuria
toistensa vieressä. Puhutaan itä-ruotsalaisesta asumuskultuurista,
etelä-skandinavilaisen kivihautakultuurin vastakohtana. Ensiksi
mainittu, eli itä-ruotsalainen, edustaisi suomalaisia, jotka ovat
väistyneet maahan tunkeutuneita muinais-germaneja, venekirveskansaa, ja
vihdoin vetäytyneet Suomeen, yhä voittajain ja heidän korkeamman
sivistyksensä seuraamina. Mutta esitetyt todistukset eivät ole pitäviä,
vaan ainoastaan jaaritusta."

Tietenkin nyt odottaisi C.A. Nordmanin esittävän vastatodistuksia,
mutta mihinkään sellaiseen hän ei tohdi antautua, ei
"jaaritukseenkaan"!

Hän jatkaa ylimielisenä:

"Tämän otaksuman on sittemmin hyväksynyt ja sitä on kehittänyt
erinomainen ruotsalainen tiedemies, professori O. Almgren, mutta eivät
hänenkään todistuksensa ole muinaistieteellisesti sitovia. Sitäpaitsi
eivät kielimiehet voi hyväksyä mainittua käsitystä. Jos se olisi oikea,
sanoo muuan niistä kielimiehistä, jotka parhaiten tuntevat tämän
kysymyksen, pitäisi ainakin joku ikivanha suomalainen paikannimi olla
näytettävissä itä-ruotsalaisen asutuksen piirissä, mutta niin ei
asianlaita ole."

Kielimiehet eivät voi hyväksyä _muinaistutkijain käsitystä
kivikaudesta!_ Jopa nyt jotakin saadaan kuulla.

Sillä mitä tuon taivaallista kielimiehet tietävät kivikauden aikaisesta
kielestä, koska he eivät osaa lukea eikä selittää pronssikauden
vanhimpia suomalaisia riimukirjoituksiakaan.

Herra C.A. Nordman olkoon ystävällinen ja lausukoon minun terveiseni
"eräälle niistä kielimiehistä, jotka parhaiten tuntevat tämän
kysymyksen" ja lähettäköön hänet minun puheilleni, niin esitän hänelle
heti 10 Itä-Ruotsin riimukirjoitusta, joita hän ei pysty lukemaan, eikä
siis myöskään selittämään germanilaisiksi.

Myöskin puhuu hän vastoin parempaa tietoaan sanoessaan, ettei
"suomalaisia paikannimiä ole näytettävissä itä-ruotsalaisen asutuksen
piirissä."

Tosiasia on se, että ikivanhoja suomalaisia paikannimiä on suuret
määrät, ei ainoastaan itä-ruotsalaisilla seuduilla, vaan myöskin
kaikkialla Ruotsissa. -- Seuraavissa teokseni vihkoissa mainitsen
tusinoittain sellaisia nimiä. Tässä esitän vaan yhden tusinan
kysymyksiä hra C.A. Nordmanin "kielimiehelle":

1) Mitä merkitsee maakuntanimi "Skåne" ruotsiksi? Ja miksi sanotun
maakunnan asukkaat eivät tänäkään päivänä kutsu sitä nimellä Skåne,
vaan aivan selvästi: _S'kaune_?

2) Koska _Se kaune_ sanasta on muodostunut ruotsinkielinen sana "sköna"
(kaunis), niin miksi eivät ruotsinmaalaiset kutsu tätä maakuntaa
nimellä "det sköna"?

3) Mitä ruotsiksi merkitsee tunnetun skånelaisen kivikalmiston nimi
_Kivikalma_, joka tänäkin päivänä lausutaan "_Kivik''_"?

4) Mitä merkitsee:

          Suom.: Kalameri
    Lapin kiel.: Kalamare
        --       Kal'mare
            Nyt: Kalmar.

On huomattava, että Kalmar vielä keski-ajalla kirjoitettiin _Kalmare_.

5) Mitä ruotsiksi merkitsee kukkulan nimi: _Kinnekulle_?

6) Mitä merkitsee Hallannin maakunnassa oleva paikannimi: _Hiiskuit_?
Onko "Hiisi" germanilaiseen tarustoon kuuluva nimi?

7) Mitä merkitsee järven nimi "_Venern_" (Venejärvi). Onko se
ruotsinkieltä?

8) Mitä merkitsee järven nimi "_Vettern_"? Onko se ruotsinkieltä?
_(Veltenjärvi)_.

9) Entä järven nimi "_Melarn_" = "Melajärvi", mitähän ruotsinkieltä
se on?

10) Mitä merkitsee "_Viisby_" = "Viispyhäkkö"?

11) Mitähän _Kuikkajoki_ (nyk. Qvickjock) merkitsee? Myönnettänee, että
se on puhdasta suomea.

12) Ellei suomalaisia ollut Ruotsissa, kun gotilaiset sinne saapuivat,
niin minkä alkuasukaskansan mukaan ovat saaneet Ruotsissa nimensä
seuraavat paikannimet: Finn-Marken, Finnveden, Finnåker, Finnerödja,
Finnspång, Finnsta, Finnstaholm y.m., y.m. -- Viidennellätoista
sataluvulla muuan latinalainen vielä kutsui Smålannin asukkaita
nimellä: "_Finnaithae_".

Erään toisen "kielimestarin", prof. T.E. Karsten'in mielipiteen mukaan
merkitsee sana _Finne_ (suomalainen) jotakin "kulkemista" ja
"löytämistä", "germanilaisesta sanasta finna" (löytää), mutta...

Sanottu professori kuvittelee myös muinais-saksalaisia sanoja "funden
-- fundan -- fundian" j.n.e., mikä hänelle voi olla "ge-fundenes
Fressen", mutta ken haki peltoja, uudismaita tahi teitä erämaassa, sai
hakea -- löytämättä! Ei tosiaan suomalainen ole ruotsalaista nimeään
"Finne" saanut siitä, että hän olisi löytänyt (finna, funnit) valmiita
peltoja, uudismaita ja teitä. Kyllä suomalainen sai ne itse raivata ja
rakentaa Fennoskandian erämaihin.

Mutta se, joka etsi kenet hän nielisi, se oli germani. Ja kun hän löysi
suomalaisen pellon, uudismaan ja tien, niin syntyivät nimet _Finnåker_
(suomalaispelto) -- _Finnrödja_ (suomal. uudismaa) ja _Finnspång_
(suomalaistie eli -polku).

Mikä näiden nimenä oli suomalaisten siellä asuessa, ei enää tiedetä.

Myöskin Englannissa ja Irlannissa, jossa "Fingal" aikanaan eli, on
paljon sellaisia Finn-nimiä, kuten: _Finriver, Finton, Fintuna,
Fintown_ y.m. Irlannin keltiläiset kutsuvat kieltään vielä tänäkin
päivänä nimellä "Fenisch", mikä siis kielimiehen, prof. Karstenin,
mielestä merkitsee, että he ovat "etsineet" ja löytäneet (funnit)
itselleen kielen -- arvatenkin ilmasta.

Hra T.E. Karstenin laatima, nimeä "Finne" (suomalainen) koskeva
kyhäelmä on sikäli -- hänen itsensä kaiketi arvaamatta -- leikkisä,
etten saata olla huvittamatta sillä lukijaa. Julkaisen tässä näytteen
hänen selitysyrityksestään. Hän kirjoittaa m.m.:

"Lukuisain ruotsalaisten paikannimien joukossa on nimi Finland
merkillisimpiä. Se on muodostunut kansannimestä 'finnar' (suomalaiset),
kuten esim. nimet Svealand ja Sverige (Ruotsi) sisältävät kansannimen
Svear (ruotsalaiset). Jo roomalainen Tacitus mainitsi historiassa
suomalaiset noin 100 vuotta Kristuksen syntymän jälkeen. Hän kutsui
heitä nimellä 'Fenni'. Mutta kreikkalainen maantieteilijä, Ptolemaeus,
käyttää jo 100 vuotta myöhemmin nykyäänkin käytettyä nimeä 'Finni',
jossa e kirjain sanan ensi tavussa on muuttunut i:ksi. Sana 'Finne' on
meidän aikanamme pohjoismainen ja germanilainen nimitys sille, mikä
suomeksi on 'suomalainen'. Professori O.T. Hultmanin vuonna 1896
antaman selityksen mukaan, joka nyttemmin lienee yleisesti hyväksytty,
on tällä nimityksellä yhteistä sangen laajalle levinneen germanilaisen
sanaryhmän kanssa, m.m. muinaissaksalaisten 'fendo' (kävelijä) ja
'funden' (etsiä) sanain kanssa, sekä muinaissaksilaisen 'fundon'
(koettaa saavuttaa) ja muinaisenglantilaisen sanan 'fundian' (mennä,
kiiruhtaa, saavuttaa y.m.) kanssa. Mutta erittäinkin on sillä
yhteisyyttä yleisgermanilaisen sanan 'finna', saksalaisen 'finden',
kanssa, mikä alkujaan merkitsee 'käydä ja etsiä'. Nimi 'finne' ei
kuitenkaan ole välitön johto sanasta finna, vaan sen täytyy, kuten sen
muoto ilmaisee, olla syntynyt jo germanilaisesta alkukielestä.
Alkuperäisen merkityksensä johdosta soveltuu tämä nimitys erittäin
hyvin paimentolaiskansalle, niin alkuperäisellä asteella oleville
ihmisille, että he elävät siitä, mitä he kulkiessaan löytävät, eli n.s.
'kokoojille' ja 'muuttajille', kuten jotkut uudemmat tutkijat ovat
tahtoneet heitä nimittää. Nimitys 'Finnar' ei siis tarkoita vakinaisia
maanviljelijöitä tahi paimentolaiskansaa, vaan kuljeksivia metsästäjiä
tahi kalastajia..."

Hiljentäkää jo vauhtia, hyvä herra Karsten!

Elleivät suomalaiset tunteneet maanviljelystä, niin mistä on sitten
tullut Ruotsiin nimi "_Finnåker_" ja mistä on tullut Kalevalaan
kertomus Sampsa Pellervoisesta? Kun suomalaiset, maata viljelläkseen,
ensin _polttivat kasken_, on sanasta _poltto_ tullut sana _pelto_,
josta ruotsalaiset ovat saaneet sanan _felt_, sillä p muuttuu helposti
kielissä f kirjaimeksi (mutta f ei muutu p:ksi). Esim. Parsistan
nimestä sittemmin Farsistan. -- Ja sitäpaitsi oli pelto
muinaissaksankielessä vielä _Feldo_,[60] mutta _poltto_ on sama kuin
_pelto_ ja poltto sanasta on myös syntynyt slaavilaisten _polje_. --
Näin ollen ovat, päinvastoin kuin hra Karsten kuvittelee, sekä germanit
että slaavit saaneet peltonsa (maanviljelystaidon) suomalaisilta.

Siten käsitteet siirtyvät. Ensin poltetaan kaskea, siitä tulee pelto ja
lopuksi pellolla syntyy _bellum_, kenttätaistelu, sota, kun "rodut"
eivät enää tunne toisiaan.

Edelleen kertoo hra Karsten:

"Mutta kansannimen 'finne' ohella esiintyy sekä Ruotsissa, Norjassa
että Tanskassa jo muinaisaikoina henkilönimenä 'Finn', myöskin
yhdyssanoissa, kuten Finnvid ja Dagfinn, ja tämä muinaispohjoinen
henkilönimi on säilynyt sukunimessä Finne, jota tavataan sekä Ruotsissa
että Suomessa, jopa talonniminä maaseuduillakin. Ennen luultiin, että
näillä nimillä oli yhteyttä kansannimen, Finne, kanssa. Mutta kun on
vaikeata käsittää miksikä muinoin niin halveksittuja (!) lappalaisia ja
suomalaisia olisi paljoa useammin kuin svealaisia ja tanskalaisia
kunnioitettu nimenannon kautta, niin tämä vanha käsitys, lausuu
ruotsalainen kielentutkija Noreen, voinee tuskin olla oikea. Ja
nyttemmin on tuo vanha käsitys näistä finn-nimistä tarpeetonkin.
Uudempi (!) paikannimien tutkimus Ruotsissa on nimittäin saattanut
uskottavaksi, että vielä niinkin myöhään kuin viikinkiajan alussa (noin
v. 700 j.Kr.) myös ruotsalaisten joukossa Ruotsissa oli n.s.
'muuttelijoita', ihmisiä, jotka eivät vielä olleet asettuneet
vakinaisiin asuinpaikkoihin. Näitä paimentolaisia käsittivät (!) heidän
vakinaisilla asuinsijoilla olevat naapurinsa suomalaisiksi (finnar),
sanan varsinaisessa merkityksessä ja nimittivätkin heitä siten. Nimitys
finne tuli sittemmin, kuten monet muutkin vanhat ruotsalaiset
sukunimet, etunimeksi. Vertaa: Karl, Jarl, Knut, Sven y.m. --
Vanhimmassa sukunimimuodossaan sisältyy sana finne, prof. Noreenin
mukaan, myös muutamiin paikannimiin Ruotsissa, esim. Finnveden,
Smålannissa, aijemmin Finnheden, jonka asukkaita latinalainen
kirjailija Jordanes (500-luvulla) kutsuu Finnaithae. Tämän nimen ei
siis enää voida katsoa todistavan Smålannissa muinaisina aikoina olleen
suomalaista asutusta.

"Mutta jos vielä viikinkiajan alussa, noin v. 700-800 e.Kr., Ruotsissa
oli n.k. 'finnar' ruotsalaista sukua, niin on luonnollista, että ne
'finnar' (suomalaiset) meidän maassamme, joista islantilaiset sadut
niin paljon puhuivat, eivät nekään aina kuuluneet suomalaiseen
kansanheimoon.

"_Näillä Suomen 'Finnar'-ihmisillä tarkoitettiin epäilemättä sangen
usein maamme silloisia ruotsalaisia_..."

Tämä on tosiaankin niin nerokasta ja "tieteellistä", ettei tiedä onko
tarkoitettu leikkiä vaiko totta. Tällä tavalla voi "todistaa" aivan
mitä tahansa ja parhaiten sellaista, joka ilmeisesti on totuuden
vastaista.

Johtopäätökset ovat sangen hauskoja! Ehkäpä Eerikki pyhä ja
Henrikki-piispa olivatkin Ruotsinmaan "Finnar"-heimoon kuuluvia, jotka
"kulkivat" ja "hakivat" kenenkä he nielisivät. Ehkäpä suomalainen Lalli
Suomessa oikeastaan olikin sen ajan "ruotsalainen viikinki", jonka
nimenä olisi pitänyt olla Dagfinn (dag = päivä), koskapa hän eräänä
päivänä löysi Henrikki-piispan reestä jäällä ja löi kuoliaaksi tämän
"muuttajan", josta ei jäänyt jälelle muuta kuin ruumis, joka
kuljetettiin Turun tuomiokirkkoon.

Eiköhän olisi syytä antaa professori Karstenin kirjoittaa uudelleen
Pohjoismaiden historia. Johonkinhan "ruotsalaisen sivistysrahaston"
miljoona-markkaset ovat käytettävät. Olisihan sekin sivistystehtävä:
kääntää nurin Pohjoismaiden historia.

Mitähän nuo "muinoin niin halveksitut suomalaiset" ovatkaan tehneet?

Wilhelm Thomsen ottaa heiltä heidän kielensä; Suomen yliopiston
Kalevalan edustaja pyrkii heiltä ottamaan Kalevalan; ja T.E. Karsten
ottaa heiltä paikannimet ja heidän oman nimensäkin. -- Lopuksi kaiketi
todistetaan, ettei _suomalaisia_ ole olemassa, eikä ole koskaan
ollutkaan -- muualla kuin helsinkiläisen "kansanpuolueen" pelästyneessä
mielikuvituksessa...

Herra Karstenin todistustapa muistuttaa autuaasti nukkuneen
O. Rudbeck'in todistusta siitä, että Aatami todella oli tehty maan
tomusta:

    Aatami, nuori mies,
    Hän seisoi tomussa --
    Siis ol' hän -- tomua.[61]

Tästäpä muistuu mieleen, että ruotsalaiset eivät ole ruutia keksineet.
Mutta he eivät ole keksineet tomuakaan, -- _damm_-sanaa. Sillä
saksalaisten tomu on _Staub_.

Damm-sanan ovat ruotsalaiset, kuten ennen mainittu saksalainen
tiedemies Jakob Grimm sanoo, "deriveranneet" (johtaneet) itselleen
suomalaisesta _tamppu-jauhosta_.

_Tamppu_ johtuu sanasta tammipuu, jonka _terhoista_ suomalaiset muinoin
tekivät hätäjauhoja. -- Tammipuu = tam'puu = tamppu'-jauhoja.

Sellaista oppivat he tammenterhoista tekemään silloin, kun he vielä
oleskelivat Keski-Europassa ja Ruotsin eteläosissa. Kun heidät sitten
työnnettiin tänne Pohjolaan, oppivat he täällä tekemään hätäleipää
petäjän sisäkuoresta, mutta entinen nimi, "tamppu-jauhot", pysyi
sellaisenaan. Tästä tamppu-sanasta muodostui sitten Ruotsissa sana
_damm_ merkitsemään tomua.

Suomalainen "_tomu_"-sana on toista juurta. Samaa juurta _on tomahdus_.
Kun _tomahdus_ yhtyy _hakkaus_-sanaan, saadaan Amerikan "intiaanien"
kuuluisa sotakirves: _Tomah-hauk'_. -- Syvällä tammen juuret!

Muinaistiede ei vielä ole verrannut Amerikan alkuasukkaitten
kivikirveitä -- esim. British Museum'issa Lontoossa --
muinaissuomalaisten kivikirveisiin. Kunhan se tapahtuu, saavat ehkä
jonkun verran valaistusta kaikki epäilijätkin ja tulevat huomaamaan
mikä kansa oikeastaan on vanhin maailmassa.

Mutta niitä aikoja odotellessamme saatamme taas luoda silmämme meidän
pikku-piiperoisiimme täällä ja heidän epätoivoiseen taisteluunsa maan,
mutta erittäinkin Pohjolan maan henkivoimaa vastaan.

Muinaistutkimuksesta kirjoittaa hra C.A. Nordman "Svenskt i Finland"
teoksessa m.m. seuraavaa:

"Mutta, eittää ehkä joku, mitä muinaistutkimus tietää itse kansasta? Se
voi tosin todistaa, että samoja muinaisesineiden muotoja tavataan
täällä kuin Ruotsissakin; se voi osottaa hautarakenteiden ja taiteen
yhteisyyttä tahi erilaisuutta eri maissa. Mutta tämä ei riitä.
Yhtäläisyydet voivat riippua paljosta muustakin kuin rotu- ja
heimoyhteydestä, esim. kaupasta, sivistysvaikuttimista tahi
sattumuksesta. Ei voida väittää, että jonkun erityisen hautamuodon
tuntisi ainoastaan yksi kansa, tahi että joku erikoismuotoinen ase
olisi ominainen ainoastaan jollekin erikoiselle kansalle. _Ei,
muinaistutkimuksella ei pitkälle päästä_. Pikemmin näyttää päästävän
päämäärään antropologian[62] avulla. Se antaa meille tietoja itse
ihmisistä, siitä rodusta, johon he kuuluvat. Antropologia ei kuitenkaan
ole täysin luotettava apukeino. Muuan esimerkki: venäläisissä
muinaishaudoissa esiintyvän pitkäkalloisen ihmisrodun väittävät
muutamat tutkijat suomalaiseksi, toiset taasen germanilaiseksi! Ja mitä
erikoisesti meihin tulee, on meidän otettava huomioon surkea
antropologisten ainesten puute. Suomen kivi- ja pronssikaudelta on
jälellä tuskin mitään, ja se, mitä rautakaudelta on löydetty, on sangen
köyhää.

"_Mutta muinaistutkimus tosiaan antaa meille arvokkaita tietoja_. Tosin
ei yksityisistä aseista tahi työaseitten muodosta, eikä samanlaisten
hautamuotojen tahi koristemuotojen esiintymisestä eri maissa voida
päätellä, että niissä olisi asunut samaa kansaa, mutta jos tavataan
useita samanlaisia muotoja, jos sivistys-, maantieteelliset ja muut
olosuhteet viittaavat kansojen yhteisyyteen, silloin voidaan tehdä
johtopäätöksiä. Harvoin sattuu niin onnellisesti; harvoin voidaan
täydellä varmuudella tehdä väitöksiä. Mutta mitä Suomeen tulee,
ovat muinaistutkijat lausuneet ajatuksensa sangen suurella
varmuudella muutamista aikakausista; toisista taasen aivan varmasti.
Yksimielisyyteen ei kaikissa kohdissa vielä ole päästy, mutta useissa.
Ja muinaistutkimuksen tuloksia kannattavat myöskin kielimiehet, jotka
omalta kannaltaan ovat asiata käsitelleet."

Tämäpä kuulostaa toisin paikoin oikein järkevältä, mutta toisin paikoin
on ajatusten sotku tuottanut -- sanasotkua.

Voidaanko muinaistutkimukselta odottaa jotakin, vai eikö voida odottaa
mitään? Herra C.A. Nordman on kuin muinaisajan orakeli eli ennustaja.
Hän vastaa samaan kysymykseen sekä kieltävästi että myöntävästi.
Ensiksi hän sanoo: "_Ei, muinaistutkimuksella ei pitkälle päästä_".
Vähän sen jälkeen hän kääntää viittansa tuulen mukaan ja sanoo:
"_Muinaistutkimus sen sijaan antaa meille arvokkaita tietoja_."

Mitenkä on tällainen kaksinaamaisuus selitettävissä? -- Ellei ole
painovirhettä tullut paperille, niin on se päässä.

Mutta ehkäpä asia onkin ymmärrettävä näin:

_Muinaistutkimuksella_, joka on osottanut, että suomalaisia on asunut
sekä Suomessa että Ruotsissa ennen germaneja, "_ei pitkälle päästä_".
Tahi selvemmin sanoen: sellaiset tunnetut tiedemiehet kuin professorit
G. Kossinna ja O. Almgren saavat mennä hiiteen! Sen sijaan meidän
"finländariemme" pikkumuinaistutkimus, joka koettaa vääntää teorian ja
tieteen totuudet ylösalaisin, on se muinaistutkimus, "_joka tosiaan
antaa meille arvokkaita tietoja_".

Tällainen päätteleminen tuntuu ikävältä, mutta nähtävästi on hra
Nordmanin tarkoitus ollut sellainen, sillä T.E. Karstenin lausunnosta
teoksesta "_Ruotsalaisten asutukset Suomessa_" ("Svenskarnas
bosättningar i Finland") käy selville, että helsinkiläisen
kansanpuolueen johtavissa piireissä on päätetty antaa korvapuusti
totuudelle, silloinkin kun se tulee Saksasta ja itse Ruotsistakin.

T.E. Karsten lausuu nimittäin -- vaikka hänellä, kuten seuraavissa
teokseni vihkoissa tulen näyttämään, ei ole aavistustakaan
muinaistutkimuksesta -- seuraavaa:

"_Kaikkein uusimpiin, saksalaisen G. Kossinnan, ruotsinmaalaisen O.
Almgrenin ja suomalaisen J. Ailion muinaistutkimuksellisiin päätelmiin,
että suomalaisia oli muuttanut Suomeen jo kivikaudella, ei toistaiseksi
oikeastaan voi panna huomiota_".

Siten siitä päästään! Aitosaksalainen professori Kossinna saapi
aitoruotsinmaalaisen professori Almgrenin kanssa mennä -- nukkumaan,
sillä "outo" professori Karsten, Helsingistä, on sanonut, "_ettei
heidän tutkimuksiinsa toistaiseksi oikeastaan voi panna huomiota_".

No, miksikä? Siksi, että jotkut kieliniekat ovat keksineet väitteen,
että "suomalaisiin olisivat ennen Kristuksen syntymää (!) kauvan ja
väkevästi (!) kielellisesti vaikuttaneet Itämeren rannoilla asuvat
liettualais-lättiläiset kansat."

Suomen kansaparka! Eiköhän kohta väitetä itse paholaisenkin väkevästi
vaikuttaneen suomenkieleen. Suomen yliopistossa ainakin on merkkejä
sellaisista juonitteluista.

Mitenkä kieleemme olisivat voineet vaikuttaa liettualais-lättiläiset
kansat, jotka aikanaan itse olivat suomalaisia, niin suomalaisia, että
tasangolla, _letto_ eli _lättö_, asuvina saivat siitä suomalaisen
nimensäkin! Vastaisuudessa vielä palaan tähänkin asiaan.

Se kiukku, jolla kaikenlaiset "kielimiehet" ovat ryhtyneet vastustamaan
muinaistieteen tuloksia (Kossinnaa, Almgrenia ja Ailiota), osottaa,
että on käymässä taistelu elämästä ja kuolemasta. Sillä totuuden
kokonaisuudessaan astuessa esiin, lankeavat "kielimiehemme" kumoon ja
heidän lankeemuksensa on suuri, -- niin suuri, että he tulevat vetämään
samaan lankeemukseen koko "filologiansa" ja kaikki Thomsenin
lainausteoriat.

Tämä tapahtuma, jahka se kerran tulee, ei ole iloinen tapaus niille,
jotka ovat kielten professoreja Suomen yliopistossa.

C.A. Nordmaninkin täytyy myöntää, että: "_nyttemmin useat
muinaistutkijat ovat taipuvaiset olettamaan Suomessa löytyneen
suomalaista asutusta jo kivikaudella, ja kielimiehetkin ovat lausuneet
mielipiteitä samaan suuntaan_."

Mutta kun _tämä suunta_ nähtävästi ei ole hänen puolueensa
puoluehallinnon mieleinen, on hänen pakko lisätä: "_Mutta tämä on
uskon asia_".

Miksikä ei -- makuasia? -- Jos hra Nordman luulee muinaistieteen
perustuvan "uskoon", niin tunteepa hän sangen vähän tämän tieteen
työtapoja. -- Hän jatkaa:

"Että Suomen asukkaat myöskin nyt (pronssikaudella) olivat kahta rotua,
näyttää olevan selvää; lännen ja idän vastakohta oli suuri."

Tätä vastaan en väitä; vielä tänä päivänäkin on lännen (hämäläisten),
ja idän (karjalaisten) vastakohta suuri.

"Eikä voida epäillä sekä Ruotsissa että Länsi-Suomessa asuneen samaa
kansaa", -- sanoo hra Nordman edelleen.

En tätäkään epäile. Samaahan professorit Kossinna ja Almgren ovat
todistaneet, että nimittäin länsisuomalaisia vielä silloin
(pronssikaudella) asui Ruotsissa. Asuuhan niitä siellä vielä nytkin
sekä Vermlannissa että Taalainmaassa!

Vastaisuudessa tulen näyttämään, että Taalainmaan asukkaat ovat
germanisoituja lappalaisia, vanhaa, suurikasvuista jotunheimoa.

Näiden, Ruotsin suomalaisten keskuudessa on, kuten tunnettua, tohtori
Väinö Salminen suorittanut tarkkaa ja syvää tutkimustyötä. Tähän
tutkimustyöhön ja tohtori Salmisen myös Itään tehtyihin
tutkimusmatkoihin palaan niin ikään seuraavissa vihkoissa.

Mutta hra C.A. Nordman jatkaa yhä:

"Kaikki viittaa länteen. Ja mitä pronssikauteen tulee, ei ole olemassa
epäilystäkään siitä, kutka silloin asuivat Ruotsissa."

Tässä piilee kaksinkertainen erhetys. Ensiksikään ei pronssikaudella
löytynyt Ruotsissa mitään "kansallisuutta"; ja toiseksi on prof.
Montelius osottanut jo aikoja sitten, että pronssikauden kultuuri tuli
Ruotsiin, ei suinkaan lännestä, vaan päinvastoin kaakosta; toisin
sanoen Veikselin jokilaaksosta, jossa vielä Tacituksen aikana asui
"Aestui", Estejä (virolaisia), siis suomalais-keltiläisiä kansoja.

Koko Itä-Preussissa on tänäkin päivänä viljalti supisuomalaisia
paikannimiä, kuten tuonnempana tulemme osottamaan. Tässä ainoastaan
muutamia esimerkkejä.

Ne, jotka mistä hinnasta tahansa koettavat selitellä muiksi joitakin
fenno-keltiläisten paikannimien muuttuneita muotoja, selittelevät ja
vääntelevät niitä sinne jos tännekin, saadakseen niistä germanilaisia
tahi slaavilaisia.

Mutta, kuten sanottu, ovat monet Itä-Preussin paikannimet vielä nytkin
puhdasta Suomea. Kukapa uskoisi löytävänsä Suomen ulkopuolella
seuraavia paikannimiä: "Ohra", "Leipen", "Lahna", "Jänisken"
(Jäniskenttä), "Janova" (Janovaara) ja "Quicka" (Kuikka). Kuitenkin
ovat nämät paikat kaikki Itä-Preussissa.

Preussilainen nimi "Quicka" on täydellisempänä säilynyt; ruotsalaiset
kun ovat tehneet nimestä "kuikkajoki" nimen "Qvick-jock'".

Jotta "oppineet" taasen eivät rupeaisi puhumaan "satunnaisista
yhtäläisyyksistä", esitämme vielä joitakin paikannimiä mainituilta
paikoilta:

                Vehkaselkä
                Vehk'sel'(än joki)
           Nyt: Veiksel.

Epäilemättä kutsuivat muinaiset suomalaiset nykyistä Frischehaff'ia,
johon Veiksel laskee, Vehkaseläksi.

                Niemenjoki
           Nyt: Niemen-(joki)

laskee Kurische-Haff'issa olevan niemen lähelle.

         Suom.: Peräkyl'(än joki)
                Peregile
           Nyt: P(e)regel.

Tällä joella on ollut toinenkin nimi: "Tapionjoki", lapinkielellä
Tapiojaur, josta preussilainen nimi _Tapiau_ on jäännös.

Sillä varmasti on preussissa aikanaan asunut myös lappalaisia
("Samelaisia"), koskapa Preussin "Haff'ien" välisen maan nimenä
vieläkin on _Sameland_ ja siellä on paikannimet _Lapinen_ ja _Laponen_.
-- Myöskin lienee nykyinen _Lablau_, entinen _Lapinjaur_ (Lapinjoki).

Nimi "Stalupönen" taasen selvästi muistuttaa lappalaista satua, jossa
esiintyy jättiläinen "Stalu". -- Lappalainen on myös preussilainen nimi
"Porosken'" = Porokenttä.

Ikivanha on tietenkin myös sikäläinen nimi:

                Ukontalo
           Nyt: Uk'ta' (myös Alt-Ukta).

Ettei "satunnaisuus" voi tulla kysymykseenkään, osottavat vielä esim.
seuraavat Preussissa esiintyvät nimet:

        Varpuhnen = Varpunen.
        Trahenen = Tarhanen.
        Koschelo = Koskelo.
        Mokainen = Mukainen.
        Voriienen = Vuoriainen.
        Kivitten = Kivi, Kivitten tahi kivitenho.
        Voitovos = Voittovastus.
        Zaine (joki) = Säynäsjoki.
        Aulavöhnen = Ouluvyönen.
        Kallinoven = Kallionovi (Kallionoven suu?).
        Traponen = Tarponen.
        Kulm = Kulma(järvi), kolmikulmainen järvi; Culm (Kulm)
           kaupunki Veikseljoen eräässä kulmakkeessa.
        Dargainen = Tarkkainen (tahi Tarkiainen).
        Kujan = Kujan(kylä).
        Mehlauken = Meht'laukaa.
        Passenheim = Passinheimo.
        Mällinen = Miilunen.
        Mulleinen = Multeinen.
        Mayer'(järvi) = Maajärvi.

Preussissa on vielä kymmeniä samanlaatuisia nimiä, mutta ehkäpä nämät
riittävät tällä kerralla näytteeksi siitä, mitä kieltä siellä
pronssikaudella puhuttiin.

Sitäpaitsi pronssikausi pohjoismaissa loppui noin v. 500 ennen
Kristuksen syntymää ja viikinkien rautakausi alkaa vasta noin 700
vuotta jälkeen Kristuksen. Missähän otaksuttu "ruotsalainen"
pronssikauden asutus oli näiden vuosilukujen eroituksen aikana. _Tässä
on 1,200 vuotta käsittävä aukko!_

Tämän tuhatkunnan vuotta sivuuttaa hra Nordman olkain kohauttamisella.
Hän väittää "maataviljeleväin germanien" tänä aikakautena väistyneen
ilmastonmuutosta (!)

Tämä on taasen oikein _moninkertainen erhetys!_

_Ensiksikin_: viikingit eivät olleet maanviljelijöitä, vaan
merirosvoja.

_Toiseksi_: nämät merirosvot olivat toki niin karaistut, että on
alentavaa otaksua heidän pelästyneen "ilmaston muuttumista".

_Kolmanneksi_: ovat "finländarimme" väittäneet germanien jo
kivikaudella asuneen pohjoismaissa. Tottapahan he näin ollen olisivat
sen verran ilmastosuhteisiin tottuneet, etteivät he olisi säikähtäneet
ilmastomuutosta myöhäisempänä aikana; ja

_Neljänneksi_: sellaista ilmastomuutosta siihen aikaan ei ole voitu
todeta koskaan tapahtuneen. Onhan, päinvastoin, esim. tammi ennen
kasvanut pohjoisempana kuin nyt.

On päivänselvää, ettei hra Nordman itsekään usko laatimaansa
otaksumaan, etta muka "maataviljeleväin germanien" olisi ollut
vetäydyttävä etelään päin "pohjoisemmilta ja kylmemmiltä seuduilta".

Minun täytyy sanoa hra Nordmanille Goethen sanoilla:

"_Die Filologen, sie haben Dich und sich selbst betrogen_"
("Kielitieteilijät ovat pettäneet sinua ja itse pettyneet").

Totuushan on se, että pronssikaudella ei germaneja vielä oltu
ajateltukaan kylmän ilmanalan asukkaiksi, jotenka heidän ei myöskään
tarvinnut "vetäytyä takaisin".

Herra Nordman huomaa itse aukon todistelussaan; 1,200 vuotta käsittävän
aukon! Hän katkaisee sen vuoksi solmun, jota hän ei voi avata ja
lausuu:

"Olkoonpa tämän asian laita miten tahansa; tosiasiana pysyy kuitenkin,
että me vanhemmalla rautakaudella voimme todeta suuria muutoksia sekä
mitä asutuksen leviämiseen että mitä asukkaiden kansallisuuksiin
tulee."

Tästähän juuri onkin kysymys! Asukkaiden kansallisuuden muuttuminen
sanottuna aikana täällä Pohjolassa oli juuri siinä, että kesti noin
1,000 vuotta ennenkuin Ruotsiin tunkeutuneet germanit saivat maahan
poljetuksi ikivanhan fenno-keltisen pronssikauden kultuurin. Mutta
lopuksi rauta voitti -- "miehensurmaaja rauta".

Kultuuriin nähden merkitsi se taaksepäin menoa.

Ne keltiläiset ja druidiperheet,[63] jotka pääsivät hengissä, pakenivat
Suomeen. Heistä ovat länsisuomalaiset lähtöisin.

Heidän tässä kolkossa maassa alkamansa elämä oli kuin Robinson Crusoen
elämää: he alentuivat "tuohikultuuriin" ja köyhyyteen. Mutta
lauluissaan, Kalevalassa, he vielä puhuvat pronssikauden vaskella
päällystetyistä laivoista, hopeasta ja kullasta, silkistä y.m.; vieläpä
helmivyöpiiskoistakin.

Kalevalan tarkkaavainen lukija huomaa helposti, että siellä kuvattu
sivistys oli paljoa korkeampi kuin se raakuus, joka viikinkiaikakautena
tuli "isänmaalliseksi".

Mitenkä naurettavat "kielimiestemme" puheet "ruotsinkielestä" muka
kivikauden alkukielenä ovat, sitä ei ole vaikea täysin selvittää asiaan
perehtymättömillekään. Sillä se selviää osapuilleen jo seuraavasta:

Ruotsinkieli on uudenaikainen sekakieli, aivan kuin englannin- ja
ranskankielet. Se on kokoomus melkein kaikenlaatuisista murteista ja
kielistä, kuten muinaissaksan, gotin, messogotin, tanskan ja alasaksan
kielistä ja murteista.

Professori O. Montelius huomauttaakin, että Ruotsin kaupungeissa
asuvien sivistyneitten kielenä suurimmalta osalta keskiaikaa oli
alasaksan murre. Sen jälkeen on ruotsinkieli omaksunut noin 37,000
lainasanaa -- "vierasta sanaa", kuten Ekborn sanoo -- enimmäkseen
munkki- ja "kyökki"-latinasta. Sitäpaitsi on se saanut joukon sanoja
tietenkin myös ranskan- ja saksankielistä.

Mutta pohjakieli, alkuperäisin pohjoismainen kieli, oli
fenno-keltiläinen, johon oli sekaantunut lapin- ja vironkieltä. --
Tähän kieleen sekaantui sittemmin gotinkielestä sanoja; siten muodostui
viikinkiajan "muinaispohjoismainen kieli". Siihen tuli lisäksi
tanskalaisten linnanvoutien kieltä; sittemmin Hansa-aikakauden
alasaksan murretta y.m.

Tällaisesta moninaisuudesta syntyi sitten nykyinen ruotsinkieli, joka
kyllä on tavallaan kaunista ja sujuvaakin, mutta mitään varsinaista
alkuperäistä, itsenäistä kieltä se ei ole.[64]

Kun lähemmin tarkastelee edellä kerrottuja "Svenskt i Finland" teoksen
kirjoituksia, muistuu mieleen poikaset, jotka leikkivät vanhan
shakkipelin kuvioilla. He eivät tunne kuvioitten syntyä eikä nimiä,
eivätkä tiedä millaisten sääntöjen mukaan kuvioita laudalla siirretään
pelin kestäessä.

Siten pitävät myös "kielimiehemme" leikkiä oman kielensä sanojen kera,
useimmissa tapauksissa tietämättä mitään sanojen synnystä tahi niiden
alkuperäisestä merkityksestä.

Kun ruotsia puhuva lausuu ruotsalaisen sanan _hyende_ (pehmeä patja),
niin herää hänessä heti ajatus jostakin pehmeästä, jolla voi maata,
jostakin patjasta. ("Sätta hyende under lasten" -- "panna synti
patjalle lepäämään" -- ruotsal. sananlasku).

Mutta, ikävä kyllä, ei kukaan ruotsalainen kielimies voi sanoa, miksi
patja ruotsiksi on "hyende".

Dalin on sentään saanut selville, että tuon esineen nimi
muinais-pohjoismaisella kielellä oli "_höghindi_", mutta pitemmälle ei
hänkään päässyt, kun hän ei löytänyt tietä muinaispohjoismaisesta
rautakauden kielestä alkuperäiseen pohjoismaiden kieleen, eli
keltiläiseen pronssikauden kieleen, jossa tuo sana oli: "_höyhinä_",
mikä on murre sanasta _höyhentä_. Ruotsalainen "ikivanha" sana "hyende"
on siis vaan pieni muunnos vieläkin vanhemmasta suomalaisesta
"höyhentö"-sanasta.

Täten voi "höyhentää" suuren joukon "rutiruotsalaisia" sanoja
supisuomalaisiksi. Siinä on ainakin kerrassaan selvä kielitieteellinen
todistus siitä, että se sivistys, minkä Ruotsiin muuttaneet viikingit
saivat perinnökseen heidän hävittämältään pronssikaudelta, oli selvästi
keltiläinen eli _suomenkielinen_.

Ei siis olekaan, kuten prof. Thomsen ja meikäläiset "thomsenilaiset"
väittävät, että muka suomalaiset olisivat "lainailleet" germaneilta.
Päinvastoin ovat juuri suomalaiset säilyttäneet pohjoismaiden
alkuperäisen kielen ehjänä; nuoremmat heimot, germanit, komeilevat sen
sijaan "lainatuilla _höyhenillä_".

Sic transit gloria mundi! -- Siten katoaa maailman kunnia!

Sen vuoksi onkin esim. professori T.E. Karstenin "kielitutkimus" sitä
laatua, että se sopivimmin sivuutetaan niillä sanoilla, joilla hän
kohtelee muinaistutkijain _G. Kossinnan, O. Almgrenin ja J. Ailion_
täysin oikeita tutkimustuloksia, sikäli kuin ne koskevat korkeamman
suomalaisen kultuurin vanhemmuutta Ruotsissa, joista hra T.E. Karsten,
kuten lukija muistanee, lausui "_ettei toistaiseksi siihen voida panna
oikeastaan huomiota_".

Jos hra Karstenin kielellisiä kuvitteluja voitaisiin nimittää
_tutkimuksiksi_, niin olisipa hänen tällainen, tunnetusta saksalaisesta
ja ruotsinmaalaisesta tiedemiehestä antamansa lausunto -- uusimman
tutkimuksen alalla -- suurimpia typeryyksiä.

Mutta se, joka ohjailee purttansa yksinomaan puoluehullutuksen
vanavedessä, on jo joutunut niin harhaan todellisen tutkimuksen
kulkuväylältä, että tyhmyys sinne, toinen tänne, ei enää mitään asiaan
vaikuta.

Joskin, kuten teokseni seuraavissa vihkoissa tulen osottamaan,
ruotsinkielen etymologia (sanojen johtaminen) on kielimiesten kesken
sangen vähän tunnettu, niin onpa asianlaita melkein sama mitä
suomenkielen sanojen syntyihin syviin tulee.

Sanotaan tosin Elias Lönnrotinkin vanhoilla päivillään lausuneen, että
hän "_jo vähän alkaa ymmärtää suomea_". Mitä sitten sanotaankaan
henkilöistä, jotka vielä nytkin haastelevat, että suomenkielestä muka
_tehdään_ sivistyskieltä. Sivistyskieltä (!) kielestä, joka 10,000
vuotisen kehityksensä aikana, ehkä jo ikivanhassa "Kemissä"
(Egyptissä), _on muodostunut enimmin kehittyneeksi kieleksi, minkä
ihmiskunta tässä maailmassa on voinut synnyttää_.

Vasta kun fennisit, toisin sanoen suomalaiset, viimeisinä
vuosituhansina ennen meidän ajanlaskuamme, jatkuvan siirtolaisuuden
kautta istuttivat egyptiläisen kielensä Europan kaikille rantamille, on
tämä korkeimpaan kukkaan puhjennut jättiläiskieli, kaukana
alkulähteestään, hajaantunut vähitellen pieniksi sisarkieliksi ja yhä,
moninaisten kansainvaellusten aikana, pirstautunut sadoiksi murteiksi.
-- Ainoat, jotka ovat päässeet kyllin kauvas tämän hävityksen jaloista,
ovat _Suomen suomalaiset_. He ovat siis ainoat, jotka tuleville
polville ovat voineet säilyttää tätä kallisarvoista perintöä jokseenkin
puhtaana.

Sen vuoksi onkin tämä kansa, joka, laulunsa ja muinaisen suuruutensa
muistot säilyttäen, on kuin jään säilyttämänä, pettua syöden, elänyt --
myös kutsuttu olemaan ihmiskunnan suolana ja Herran valittuna kansana.

Sen vuoksi onkin tämä kansa, sodasta ja vuosituhansien kärsimyksistä,
rutosta ja nälästä huolimatta, Korkeimman käden voimalla tullut
varjelluksi perikadosta. Ja vihdoin kohotti jalo keisari sen
kansakuntain joukkoon. -- Europan nuorimman ja samalla kertaa vanhimman
kansan! Jo ennen tätä keisaria ei profetallisia ennustuksia puuttunut.
Sanoihan jo aikanaan kreivi Pietari Brahe: "Suomalainen mies, joka
kotona mieluimmin makailee uunilla, tekee ulkona enemmän työtä kuin
kolme muuta miestä."

Ruotsissa olivat melkein samaan aikaan sekä Rudbeck nuorempi että
Svenonius panneet huomiota suomenkieleen ja verranneet sitä silloin
vanhimmiksi katsottuihin, nimittäin kreikan ja heprean kieliin.

Myöskin Henrik Gabriel Porthan aavisteli maamme kielen suurta
sisäistä arvoa. Mutta selvimmin ja asiallisimmin on edeltäjistämme
_C.A. Gottlund_ asiassa lausunut ajatuksensa. Hän koetti herättää sekä
ruotsalaisten että tanskalaisten mielenkiintoa kieleen, jota heidän
omat esi-isänsä muinoin olivat puhuneet. Hän lähetti Tukholmasta
lokakuun 26 päivänä 1834 päivätyn kirjoituksen "Muinaisten kirjoitusten
yhdistykselle" Köpenhaminaan ja omisti yhdistykselle kirjoituksensa:
"_Yritys Tacituksen suomalaisista antaman lausunnon selittämiseksi_."

Kun C.Ä. Gottlundin tämä kirjoitus, jos Suomen kansa sen tuntisi, olisi
omansa saattamaan hänen nimensä yhtä rakastetuksi ja kunnioitetuksi
kuin Elias Lönnrotinkin, niin julkaisemme tässä nyt ainakin
sen kirjoituksen, jolla hän suoraan kääntyi puheena olevan
köpenhaminalaisen oppineiden seuran puoleen.

Sen teen ei ainoastaan kirjoituksen sisällyksen vuoksi, vaan myöskin
velvollisuuden tunnosta niiden mielipiteitten historiallista kehitystä
kohtaan, joita minäkin edustan.

Ryhtyessäni kielitutkimuksiini ja päästessäni siinä kulmakiviin, ei
minulla ollut aavistustakaan siitä, että minun mielipiteeni, ainakin
pääpiirteissään, oli jo vuonna 1834 lausunut mies, joka -- vaikkapa
hänen aikalaisensa eivät näytäkään häntä ymmärtäneen -- kuitenkin
näyttää perinpohjaisemmin ja syvemmin tunteneen suomenkielen sisäisen
rakenteen salaisuudet kuin kukaan muu, ja joka näyttää palavammin
rakastaneen Suomen suomea puhuvaa kansaa kuin yksikään nykyajan ruotsia
puhuva ihminen.

Seuraavalla tavalla kirjoitti

CARL AXEL GOTTLUND:

             KUNINKAALLISELLE
    POHJOISMAIDEN MUINAISTEN KIRJOITUSTEN
       YHDISTYKSELLE KÖPENHÄMINÄSSÄ.[65]

                    Tardi ingenii est rivulos consectari,
                    fontes rerum non videre.

                                              _Cicero_.

Kunnioittavimmin.

'Koska Seura tutkimustensa esineeksi on ottanut kaikki Pohjoismaat, ja
koska ei ainoastaan Suomenmaata liene niihin luettava, vaan myös Suomen
kansa muinoin on ollut vanhimpana asukkaana sekä Ruotsissa että
Tanskassa ja Norjassa, niin tämän johdosta katson olevani oikeutettu
toivomaan, että tämän kansan menneitten kohtalojen lähempi tutkiminen
katsottaisiin ansainneeksi Seuran huomiota.

Tämän johdosta olen rohjennut omistaa Seuralle oheen liitetyn pienen
teokseni, jonka lähemmän arvostelemisen täten nöyrimmästi jätän Seuran
yhtä oikeudenmukaisen kuin valistuneen harkinnan varaan.

Niiden monien Seurojen joukossa, jotka aika ajoittain ovat
perustautuneet Pohjoismaiden vanhimman historian tieteellisen
tutkimisen edistämiseksi ja joiden toiminta on levinnyt näiden kolmen
pohjoisen valtakunnan melkeinpä kaikkiin osiin, ei minun tietääkseni
yksikään ole kiinnittänyt huomiotaan tähän, Pohjoismaiden historiaan
nähden, yhtä alkuperäiseen kuin sen ensimäiseen edistys- ja
sivistysasteeseen vaikuttaneeseen Kansanheimoon. He ovat, päinvastoin,
tämän syrjäyttämisen kautta aivan kuin katkaisseet historian
tutkimuksen näköpiiristä kokonaisen muinaismaailman: nimittäin koko
Odinilaisen kansanvaelluksen edellä olleen ajan.[66]

Tosin on tämä aika, kuten kaikki muinaisaika, pimeä ja hämärä; mutta
eipä ole sanottavasti tehtykään, jotta olisi voitu tiedon valon
yhdelläkään säteellä murtaa sen hämärää. Ainoastaan syvemmin tutkimalla
Suomen kansan vaiheita voidaan saavuttaa lähempää tietoa siitä ajasta
-- voidaan päästä ainakin johonkin otaksumiseen siitä; ja mitä siinä
suhteessa voitetaan Suomen Historialle, se voitetaan myöskin Ruotsin ja
Tanskan Historialle.

Seuralle ei liene aivan tuntematonta, että uusi kirjallisuus tekee
nousuaan täällä Pohjolassa -- kirjallisuus, joka nousee suomenkielen
ohella ja jonka juuret perustuvat siihen. Tämän kielen, joka täällä
Pohjoismaissa _on vanhin_, on kyllin kauvan täytynyt pysyä taampana
kuin götiläiset kielet ja esiintyykin se nyt sen vuoksi nuorimpana
sivistyskielenä Pohjolassa.

Se kirjallisuus, joka, tätä kieltä lähemmin käsiteltäessä, tulee
nousemaan, sekä sen kautta, että itse kielen lähteet syvemmin
tutkitaan, että myöskin suomalaisen kansallisuuden omituisten
kirjallisuuslähteitten kautta, -- joiden tunteminen ehkä olisi ollut
tarpeellinen ennen muita -- ilmenee nyt ehkä vähän myöhästyneenä; vaan
kuitenkin ehkei niin myöhään, etteikö se valaisisi götiläistä
muinaisuutta.

Siis minä täten tahdon kiinnittää Seuran arvoisaa huomiota
suomenkieleen ja siihen hyötyyn, minkä sen viljeleminen tuottaa
Pohjoismaiden vanhimman historian tutkimiselle, ja pyydän minä muutamin
sanoin saada selvittää asiaa.

Itsestään rikkaana ja taipuisana, monien tekosanamuodostuksiensa ja
taivutusmuotojensa vuoksi, on suomenkieli luonteeltaan yhtä runollista
kuin lausunnaltaan miehekästä ja kaunissointuista: siinä heläjävät
kaksoisääntiöt ja ääntiöt.

Ollen erilainen kuin kaikki muut tunnetut kielet, todistaa se sekä
luonteensa että koko kieliopillisen rakenteensa kautta _pitkästä
ijästään_, jonka aikana siihen ei sanottavasti ole vaikuttaneet
myöhäisemmät ajat tahi kielet. Huomattavan alkuperäisyytensä ja
harvinaisen monien omituisuuksiensa vuoksi ansaitsee se jo sellaisenaan
kielentutkijain ja kielimiesten koko huomion. -- Tämä olkoon sanottuna
ainoastaan kielen ulkonaisista muodoista. -- Mitä taasen kielen henkeen
tulee, jolla tarkoitamme tässä itse ajatuksen juoksua, joka ilmenee
omintakeisissa kielen rakennustavoissa, niin olisi tästäkin paljon
sanomista, johon meillä nyt ei ole tilaisuutta. Tahdomme vaan
huomauttaa siitä käytännöllisestä hyödystä, minkä tämän kielen lähempi
tutkiminen tuottaisi Pohjoismaiden vanhemmalle historialle, että
nimittäin ei ainoastaan koko suomalaisen kansallisuuden, niin
sanoaksemme henkinen elämä kuvastuisi siinä, vaan voitaisiin ehkä sen
kautta myös saavuttaa paljon valaistusta siihen, mikä on ollut yhteistä
muitten kansain vanhimpain vaiheitten kanssa, jotka meistä nyt
näyttävät niin pimeiltä. Sillä tavalla tulisi suomalaisen
kirjallisuuden viljeleminen olemaan voitoksi koko Skandinavialle
-- jopa koko oppineelle maailmalle. Ehkä tulee tämä asia
havainnollisemmaksi, kun minä esim. mainitsen, että niiden kotimaisten
tarujen joukossa, mitkä, vielä vaikkapa jo ollen häviämässä, vielä
heikon valkean tavoin lepattelevat Saimaan rannoilla, havaitaan ei
ainoastaan jälkiä hindujen, persialaisten ja egyptiläisten vanhimmista,
tarunomaisista mielipiteistä (kuten esim. että maa luotiin munasta,
että vesi on kaikkeuden alkuaine y.m.), vaan myöskin useita jälkiä
kreikkalaisten taruista (esim. tarut Kronoksesta, Prometheuksesta
y.m.), mitkä tarut kuitenkin meillä näyttävät olevan niin
perisuomalaiset, niin kansalliset ja syntyynsä nähden niin
alkuperäiset, että tuskin voisi aavistaa löytyvän mitään yhteistä
näissä kansallisuuksissa vallinneitten aatteiden ja käsitteiden kesken.
Jos, vertaillessa tällaisia runollisia ja teosofisia kansanrunoja, on
katsottava vanhimmiksi ja siis alkuperäisiksi ne, jotka muotonsa
puolesta ovat puhtaimmat eli joissa, toisin sanoen, vähimmin esiintyy
tuota kummallista, luonnotonta ja mahdotonta, mikä osottautuu
myöhempinä aikoina tehdyiksi lisäyksiksi -- jotta en tässä puhuisikaan
kaikesta siitä sopimattomasta ja rivosta, mikä osittain rumentaa
roomalaisten ja kreikkalaisten mielikuvittelut ja josta ei suomalaisten
runoudessa havaita merkkejäkään -- niin emmepä hetkeäkään epäilisi
kenelle me tässä tapauksessa antaisimme etusijan ja minkä me
katsoisimme _alkuperäiseksi_; varsinkin koska kreikkalaisten ja
roomalaisten omien todistusten mukaan sekä tieteiden valo että tuo
salaperäinen taruoppi alkuperältään oli skyytiläinen, mihinkä myös sen
itämainen komea ja kuvannollinen laatu vieläkin näyttää viittaavan.

Vieläkin mielenkiintoisempiin tuloksiin ehkä päästäisiin, jos lähemmin
tutkittaessa vanhoihin suomalaisiin sananlaskuihin sovitettuja
viisauslauseita, jotka, kuten Salamonin sananlaskut ja Thaleksen y.m.
vanhojen kreikkalaisten viisaussäännöt, vielä säilyttävät osittain
meidän kansallisuutemme vanhimmat viisausmietteet, osittain sen
maailman kaikkeutta koskevat aatteet, osittain myös sen siveellisiä
ja hyväntekeväisyyttä koskevia mietelauseita, sen siveyttä,
valtiokäsitettä ja taloutta koskevia sanasutkauksia, mietteitä ja
elämänohjeita -- jos, kuten sanottu, näissä vanhoissa kansan kesken
ennustuslauseina elävissä luonnonomaisissa totuuksissa havaitaan ei
ainoastaan samoja tosia ja kauniita, samoja korkeita ja yleviä
ajatuksia, jotka ovat esiintyneet vanhimman klassillisen kirjallisuuden
suurimpain kirjailijain kauniimpina ajatuksina; vaan jos myös näissä
niin kutsutuissa suomalaisissa sananlaskuissa (joiden alkuperäisyyttä
ei kaiketi _kukaan_ epäile), toisaalta huomataan sanasta sanaan
_kokonaisia säkeistöjä ja säkeitä_, jotka esiintyvät kreikkalaisten
runoilijain ja nerojen teoksissa ja kun ne toisaalta melkein sanasta
sanaan sisältävät samoja perustotuuksia, joita ovat käyttäneet
Zerducht, Anaksimandros, Ksenofanes, Diogenes, Pherekydes y.m.
muinaisajan ajattelijat filosofisten järjestelmäinsä rakentamiseen,
niin näyttää tämä olevan jotakin muuta kuin satunnaisuutta. Kun tähän
on lisättävä, minkä ei olisi pitänyt jäädä kenenkään huomaamatta,
että ei ainoastaan muinais-pohjoismainen ja mesogötiläinen ynnä
anglo-saksilainen runoustaito, mitä sen muotoon tulee, _perustu
alkuperäisesti suomalaiseen runorakenteeseen ja että nämät kansat
muinoin kutsuivat runoilijoitaan suomenkielen tavan mukaan Ljodasmidir,
Galdrasmidir (Runosepät) ja laulujaan "Runot" (Runor) sekä itseänsä
Odinia-nimellä Runhufvudel (Pää-Runoilija), vaan myös, että nämät runot
usein sisäiseen luonteeseensa nähden eivät näytä olevan muuta kuin
enemmän tahi vähemmän tarkkoja käännöksiä muinaisten suomalaisten
viisausopista_, -- ja vielä, jos me itse loitsuluvuissamme ja
manauksissamme havaitsemme jälkiä _korkeammasta menneisyyden
kultuurista_, -- niin voitanee kysyä: eikö tämä kaikki ansaitse
lähempää tieteellistä tutkimista? Siitä ehkä selviää mitä me olemme
tarkoittaneet puhuessamme miten mielenkiintoista saattaisi Tanskalle ja
Ruotsillekin olla suomalaisen kirjallisuuden käsitteleminen. Sanalla
sanoen, suomenkieli (joka tähän saakka on, kuten sanotaan, seisonut
nurkassa) ja samalla kertaa Suomen kansa saisivat suuremman arvon
Pohjoismaiden vanhassa historiassa kuin mitä niillä ehkä tähän saakka
on ollut; ja senpä pääasiallisesti olen tahtonut saattaa arvoisan
Seuran huomioon.

Vielä enemmän tämä mielenkiinto ehkä kasvaisi, jos tahdottaisiin
verrata suomalaisia heimoja siihen, mitä vanhat kirjailijat ovat
kertoneet Skyyteistä. Mitä Skyytit olivat kreikkalaisille, olivat
Jothit[67] (suomalaiset) muinaisille Goteille.[68] Molemmat kansat
olivat sellaisia sadun kansoja, joista kerrottiin jos jonkinlaisia
kertomuksia. Molempia herjattiin -- vieraina kansallisuuksina --
useimmasti vaan herjausnimillä, vaikka heitä ei asiallisesti voitukaan
mistään syyttää. Päinvastoin myönnettiin, että kummallakin heistä oli
hallussaan tavallista suuremmat tiedot ja viisaus, mikä, ellei heidän
kielensä ja kirjallisuutensa kuuluisi menneisyyteen, varmaankin kävisi
niistä selville.

Kuten näissä Skyyteissä tavataan joukko yksityisiä henkilöitä, jotka
ovat tehneet itsensä tunnetuiksi kreikkalaisessa kirjallisuudessa
siitäkin, että he eivät ainoastaan laatineet teoksiaan kreikankielellä,
vaan vieläpä itse ottivat tahi kreikkalaiset heille antoivat
kreikkalaiset nimetkin, jotta he sitä enemmän kansallistuisivat
kreikkalaisiksi -- samoin havaitaan myös, että monet Ruotsin
suurimmista sotilaista, valtiomiehistä, runoilijoista, tiedemiehistä
y.m. ovat alkujaan olleet suomalaisia, vaikka ei nyttemmin enää heidän
nimistään eikä muista heistä säilyneistä tiedoista voi, paitsi
erinäisissä tapauksissa, sitä päätellä.[69]

Paljon siitä, mikä skyytalaisten elintavoissa tuntui kreikkalaisista
harvinaiselta ja kiinnitti heidän huomiotansa, voidaan vielä
sovelluttaa suomalaisiin, puhumattakaan monesta muusta yhtä
huomattavasta kuin mielenkiintoisesta seikasta, mikä oli yhteistä
näille kansallisuuksille, mistä kaikesta saattaa olla syytä sanoa, että
elleivät nämät kansat ole olleet sama kansa, niin ovat ne ainakin
luettavat samaan kansanheimoon kuuluviksi.[70]

Mutta minä unhotan nyt näiden rivien tarkotuksen ja olen, asian
innostamana, ehkä poikennut liiankin paljon asiani rajoista. Kuitenkin
rohkenen toivoa, ettei Seura väärin käsittäisi näitä, vaikkapa
ohimennen tehtyjä viittauksia asiassa, joka minulle on ja aina on oleva
kallisarvoinen.

Erikseen käytän tässä tilaisuutta pyhittääkseni kiitollisen muiston
Seuran ensimäiselle perustajalle, professori _Rask'ille_, jonka
henkilökohtaisia ominaisuuksia ja kirjallisia ansioita minä suuresti
kunnioitan, ja jonka kanssa minä sekä suullisesti että kirjallisesti
olen ollut läheisissä suhteissa, ja jonka osottamasta lämpöisestä
harrastuksesta meidän kieltämme kohtaan Suomen kansa kokonaisuudessaan
on kiitollisuuden velassa. Hänen kohtalonsa oli sama kuin minunkin;
hänen aikansa väärinkäsitti hänet, kun hän vuonna 1824 kirjoituksessaan
"Oikeinkirjoitusoppi", omituista kyllä, oli omaksunut samat mielipiteet
kuin minulla on, koskapa hän tanskankielen kirjoittamiseen nähden
tahtoi toteuttaa saman järjestelmän, jota minä jo vuonna 1817 olin
koettanut saada toimeen suomenkieleen nähden -- että nimittäin
kirjoituksessa olisi käytettävä kielen vielä eläviä muotoja (sellaisina
kuin ne puheessa esiintyvät), eikä kuolleita tahi jo kangistuneita
muotoja (jollaisia kirjoituksissa tavallisesti käytetään); perusajatus,
joka -- sanottakoonpa siitä mitä tahansa -- aina on ja tulee olemaan
oikea.

                                              Olen alati j.n.e.
                                              _C. A. Gottlund_.'

       *       *       *       *       *

Sellainen oli tuon huomatun miehen, C.A. Gottlundin "Kongelige Nordiske
Oldskrifts-Selskab'ille" osottama kirjoitus. Ryhtyikö mainittu seura
kirjoituksen johdosta mihinkään toimenpiteisiin, sitä emme tiedä.
Kirjoitus oli varustettu useilla huomautuksilla, jotka osittain olivat
vielä mielenkiintoisempia kuin itse kirjoitus, mutta emme tällä kertaa
katso olevan syytä julkaista näitä huomautuksia. Erikseen on kuitenkin
kirjoituksen lisäkkeistä mainittava, että Gottlund, osottaakseen
suomenkielen taipuvaisuutta ja rikasmuotoisuutta, esittää esimerkin;
sanan: _Seison_, josta hän muodostelee hämmästyttävän määrän
eri-merkityksellisiä taivutusmuotoja, joiden joukossa tosin on useita
sellaisia murremuotoja, joita ei enää käytetä. Onpa joukossa
sellaisiakin, jotka tosin ovat, ainakin suurimmaksi osaksi, muodostetut
kielemme lakien mukaisesti, mutta tuskin koskaan olleet käytännössä.

Kaikille suomalaisille tunnettuja muotoja, jotka eivät selitystä
kaipaa, ovat sanasta _seison_ johdetut, Gottlundin esittämät muodot:

        Seisotaan eli seistään,
        Seisoin,
        Seisoelen,
        Seisoellaan,
        Seisoelin,
        Seisoskelen,
        Seisoskellaan,
        Seisoskentelen,
        Seisoskennellaan,
        Seisotan,
        Seisotetaan,
        Seisottelen,
        Seisotellaan,
        Seisottautan (seisotutan),
        Seisottautetaan (seisotutetaan),
        Seisottauttelen,
        Seisottautellaan,
        Seisahdan,
        Seisahdetaan,
        Seisahtain,
        Seisahtelen,
        Seisahdellaan,
        Seisahdun,
        Seisaunnun (seisautuu),
        Seisautan,
        Seisautetaan,
        Seisauttelen,
        Seisautellaan,
        Seisauttautan,
        Seisautetaan,
        Seisauttauttelen,
        Seisauttautellaan.

Gottlund sitten jatkaa edelleen muodostuksiaan, kuten:

        Seisotamme,
        Seisottelemme,
        Seisautamme,
        Seisahtelemme,
        Seisauttalemme j.n.e.,

ja näyttää, että hän yhdestä ainoasta sanan vartalosta muodostaa 104
erilaista teonsanan eli verbin muotoa.

Joskaan emme voikaan hyväksyä kaikkia hänen tässä julkaisematta
jätettyjä muodostelujaan, joista nykyisin monetkin katsotaan joko
murteellisiksi tahi ainoastaan erilaisesta kirjoitustavasta
riippuviksi, niin osottavat jo tässä julkaistut muodostelut sekä
suomalaiselle itselleen että erittäinkin kielemme korkean alkuperän
epäilijöille

        _suomenkielen korkean kehityksen_.

Tämän kielen sana- ja muotorikkaudesta todistakoon myös C.A. Gottlundin
seuraava lausunto:

'Vakuutamme, että yhdestä ainoasta sanasta, -- sanasta: _yksi_, on
lähtöisin -- poislukemalla siitä muodostuneet yhdyssanat -- 663
erikseen muodostunutta yksinkertaista sanaa, nimittäin:

            94 adverbiä,
           141 adjektivia,
           323 substantiviä,
           105 verbiä,
  Yhteensä 663 sanaa,

jotka kukin eri tavallaan ilmoittavat ja selittävät eri vivahduksia
käsitteestä: _useasta tehdä yksi_ (yksinkertaistuttaa, yhdistää), tahi:
_yhdestä tehdä monia_ (osittaa, lisätä); ja joiden sanain eri
taivutusten lukumäärä nousee

        _vähän yli 41,400_,

joissa ei löydy yksikään kovista vokaleista a, o, u.'

Siten lausuu C.A. Gottlund.

Lönnrotin lausunnon mukaan on suomenkielessä 120,000 perussanaa; O.M.
Reuter sanoo niitä olevan 200,000, sikäli kuin ne ollenkaan ovat
laskettavissa!

Olisipa hauska tietää montako perussanaa uusimmissa sekakielissämme on!

Montakohan _aitoruotsalaista sanaa jää ruotsinkieleen?_ -- jos luetaan
pois _lainasanat_; toisin sanoen ne ruotsinkieleen tunkeutuneet 37,000
lainasanaa, mitkä Ekborn sanakirjassaan[71] sellaisiksi leimaa ja jotka
todella sellaisia ovatkin.

Mutta antakaamme Gottlundin jatkaa äsken keskeyttämäämme esitystään.
Hän lisää:

'Jos tähän vielä lisätään nomineissa pronominalisuffiksin lisäämisen
kautta syntyneet kaksinkertaiset taivutusmuodot (minkä johdosta
jokaisesta taivutussijasta syntyy kuusi uutta muotoa), niin nousee
perussanasta _yksi_ johdettujen erilaisten sanataivutusten lukumäärä

        summaan 165,724,

joista kukin eri muoto on ainakin merkitysvivahdukseltaan erilainen.

Tosiaankin on jo yhden ainoan sanan hedelmällisyys ihmeteltävä, kun
otetaan huomioon, että useissa kielissä itse perussanainkaan lukumäärä
ei nouse näin suureksi. Ja kuitenkaan emme ole tähän lukeneet monia
tähän kuuluvia karjalaisia verbimuotoja, eikä niiden johdannaisia.

Tästä kaikesta ehkä oltaisi taipuvaisia arvelemaan, että suomenkieli
olisi vaikeata ja että sen oppiminen olisi milt'ei mahdotonta.
Päinvastoin on se sangen helppoa. Kunhan tuntee vaan verbien
taivutusohjeen ja nominien taivutusmallit, voipi taivuttaa mitä sanoja
hyvänsä. Emme tunne mitään kieltä, joka siinä suhteessa olisi niin
säännöllistä kuin suomenkieli, jossa on niin harvinaisen vähän
poikkeuksia. Mitähän kieltä voitaisiinkaan verrata suomalaisten
kieleen, mitä sen lähteitten rikkauteen ja kielen uusiin lähteisiin
tulee?

Arabiankielikään, jota pidetään rikkaimpana itämaisista kielistä, ei
ole tähän vähintäkään verrattavissa, ja jos puhutaan kreikan- ja
saksankielten taipuvaisuudesta uusien käsitteiden ilmaisemiseksi, niin
ei silloin vielä ole otettu selvää suomenkielestä.

Todistuksena suomenkielen ijästä on se, ettei siinä ole juuri
nimeksikään -- ainakin on varsin harvoja -- yhdistettyjä sanoja, ellei
oteta lukuun viime aikoina muodostettuja; mikä osottaa, etteivät
suomalaiset tunteneet sanojen yhdistämisen taitoa (eikä tarvetta)
yhdistettyjen käsitteiden ilmaisemiseksi. Kuten kiinalaisella vielä
tänäkin päivänä on erikoinen yksinkertainen merkki (kirjain) jokaista
sanaa varten, niin on suomalaisellakin varma sana kutakin käsitettä --
myöskin yhdistyneitä käsitteitä -- varten; ja siitäpä selviääkin
miksikä suomenkielessä on niin paljon perussanoja ja minkä vuoksi
_tämän kielen myös täytyy olla peruskieli monelle muulle kielelle_,
eikä mikään muista kielistä muodostunut kieli.'

Tällaista lausui C.Ä. Gottlund! -- Näin selvästi on siis jo vuonna 1834
lausuttu, että suomenkieli on Europan alkuperäinen kieli, kaikkien
europalaisten vanhin äidinkieli. Ja miten pitkälle olemme nyt, Herran
vuonna 1915, päässeet? Siihen, että tätä tutkimuksen tulosta epäilevät
nekin henkilöt, joilta voisi odottaa tutkimusten laajentamista ja
tulosten vahvistamista!

On omaksuttu yleiseksi mielipiteeksi, että koska pronssikauden Suomessa
löydetyt esineet ovat sen aikaisten esineitten kaltaisia, joita on
löydetty Ruotsissa, jossa pronssikaudella on puhuttu muka ruotsia, niin
on muka ruotsia puhuttu Suomessakin niillä seuduin, missä sellaisia
esineitä täällä on löydetty.

Näytämme kuitenkin tässä koristeen, niin kutsutun kierrekoristeen, joka
nähtävästi esittää kokoon käärittyä lassoa[72] eli heittohihnaa, jota
lappalaiset käyttävät porojaan kiinni ottaessaan. Se puhuu paremmin
kuin muut sellaiset aiheet lappalais-suomalaisen muinaiskultuurin
vaelluksista vanhimman pronssikauden aikana kautta Europan kaikkien
maiden; ainapa Egyptistä ja vanhasta Aasiasta Perä-Pohjolaan saakka.

Tuolla Pohjolassa tätä koristetta vieläkin käytetään, kuten selviää
oheen liitetystä kuvasta N:o III, hopeainen rintaneula; -- sama
koristeaihe näkyy eräässä Lapinlahdelta löydetyssä pronssikauden
neulassa, N:o I. Ja sama koriste, melkeinpä aivan tarkalleen
samanlainen, on löytynyt Ranskasta (N:o IV); sekin on pronssikaudelta.

Jos nyt samankaltaisen koristeen löytyminen samanaikuisista
muinaislöydöistä on todistuksena siitä, että samaa kieltä on puhuttu
kaikkialla, missä tällaisia koristuksia tavataan, niin voimme,
viittaamalla kuvioissa II ja V esiintyviin kierrehihnakuvioihin,
sanoa että suomalais-ugrilaista kieltä puhuttiin Sveitsissäkin
pronssikaudella, sillä kukaan ei kaiketi väittäne, että päinvastoin
Rammansaarella Suomessa, mistä pronssikoriste N:o II on löytynyt, olisi
pronssikaudella puhuttu raeto-romanilaista eli sveitsiläisten
myöhäisempää kieltä. Tästä johtuu, että samaa (suomen)kieltä puhuttiin
siis myös Skandinaviassa ja Saksassa tämän varhaisemman pronssikauden
aikana --; vertaa kuvioita VII ja X, johon belgialainen muunnos VIII
liittyy.

Mihinkä ikänänsä katselemmekin, tapaamme saman kulmurin kaikkialla
Europassa pronssikauden alussa, ennenkuin mitkään n.s. kansallisuudet
olivat ehtineet syntyä ja asettua asumaan nyt mainitsemiimme maihin.

Meidän kamariviisaat muinaistutkijamme, jotka luulevat voivansa
sivuuttaa sellaiset tiedemiehet kuin G. Kossinnan, O. Almgrenin ja
J. Ailion, iskevät siis ilmaan, kun he tyytyvät vertaamaan esim.
kuvioita X ja I toisiinsa ja siitä päättelevät, että Lapinlahdella
Suomessa puhuttiin pronssikaudella -- ruotsia! Jos asianlaita olisi
siten, niin olisi kaiketi Mykenaissa (entisessä Troijassa, Vähässä
Aasiassa) -- katso kuvio IX -- myös puhuttu ruotsia! Mahtaneeko
professori T.E. Karsteenkaan tohtia väittää sellaista.

Sen sijaan oli _Pelaskien_ Homeron aikainen Välimeren kultuuri,
(kuviot XI ja IX), sangen läheinen esiroomalaiselle eli
_etruskilaiselle_. Meistä onkin erittäin hauskaa saada näyttää, että
samat suomalais-ugrilaiset koristeet tavataan myös Etruskien
keskuudessa.

Kuvio XII on siis kaunis muinaistieteellinen lisäke parisilaisen
professorin Jules Marthan kielitieteelliseen todisteluun siitä, että
Etruskienkin kieli oli suomalais-ugrilaiseen kieliryhmään kuuluvaa
kieltä!

Kuten tunnettua, on myöskin professori _Arthur Gleye_ Tomskissa,
kahdessa kirjoituksessa "_Krettscke Studien_" (Kretalaisia tutkimuksia)
I-II (Tomsk 1912-1914), verrannut pelaskien kretalaista
viivakirjoituskieltä fennisiläiseen ja erittäinkin länsi-suomalaiseen
kieleen. Huomaamme prof. Gleyen tutkimusten osottavan nerokasta
tutkijasilmää näiden kielien aikaisempiin kehitysmuotoihin nähden.
Kun professori Gleye nähtävästi on tullut samoihin tuloksiin
kuin muutkin europalaiset kuuluisuudet, joiden lausuntoja tässä
kirjassa olen julkaissut, palaamme seuraavissa vihkoissa hänen
muinaiskreikkalaisuutta koskevien tutkimustensa tuloksiin.

Meidän täytyy kustannusten välttämiseksi, ikävä kyllä, jättää sillensä
enempi kuvallinen todistelu, vaikka tiedämmekin, että muinaistiedettä
koskeva keskustelu ilman havainnollisia välikappaleita ei ole
vakuuttavaa laatua.

Mutta lukijan tulee muistaa, että meitä vastassa on koko yhdistysryhmä
"Viikinkipoika ja Kumpp." Helsingissä, ja ettei meillä ole käytettävänä
miljoonarahastoa, kuten totuuden vastustajilla on. Jos käytettävänämme
olisi jokin rahasto, olisi meidän sangen helppo kasata kuvienkin
avulla sellainen joukko kansantieteellisiä, antropologisia ja
historiallis-maantieteellisiä todistuksia, että koko indogermanilainen
otaksuma (hypoteessi) romahtaisi päälleen -- paperikoriin.

Kun suotta on tuhlata niin paljon kirjoitus- ja painomustetta, jotta
olisi voitu näyttää maamme alkuasukkaiden olleen ruotsalaisia, niin
emme kuitenkaan saata olla tässä esittämättä -- kuvana -- erästä
sellaista alkuasukasta, kuva II a.

Se on kuvattuna eräässä Suoniemeltä (Räisälästä) löydetyssä
muinaisesineessä siten kuin kuva I a osottaa.

Siitä oikealle kädelle olemme piirtäneet vähän enemmän luonnonmukaisen
kuvan siitä henkilöstä, jota tuntematon taiteilija muinaisessa
Suoniemessä on käyttänyt mallinaan.

Kuten kuvasta käy selville, on tässä kysymys täysiverisestä
lappalaisukosta, jota ei kukaan, ei parhaalla tahdollakaan, voi katsoa
germaniksi tahi ruotsalaiseksi.

Näyttääksemme, ettei lappalaisten "lasso"-koristeiden yhtäläisyys
Suomessa ja kaikkialla Europassa sekä Mykenessä, Vähässä Aasiassa, ole
satunnainen, kuvaamme tähän vielä juuri Vähässä Aasiassa, Schliemannin
Troijassa toimittamissa kaivauksissa löytyneen esineen ja kehotamme
lukijaa tarkoin vertaamaan tämän esineen muotoa ja siinä ilmenevää
koristeellista peruspiirrettä, kuva IV a, kuvaan III a, joka näyttää
melkein kaikin puolin yhtäläisen, Lapinlahdella löydetyn pronssikauden
esineen.

Onhan Suomessa löydetty esine paljoa yksinkertaisempi, mutta koristeen
sekä muoto että peruspiirre on aivan sama, ja osottaa se, että
esi-isämme vielä perimmässä Pohjolassakin takoivat koristeita samalla
tavalla kuin heidän ammon aikaiset esi-isänsä Välimeren rantamilla
olivat tehneet.

Ei kaiketi kuparipronssi-, kulta- ja aseseppä Ilmarinen suotta
ollutkaan suomalaisten runouden päähenkilöitä. Agricolan kirjoituksista
tiedämme, että hämäläiset pitivät Ilmarista -- miehisen käsityön
taitavana takojana -- suuressa kunniassa, samoin kuin he kunnioittivat
hänen vanhempaa veljeään, henkisen työn ja runojen seppää, Väinämöistä.
Mutta näiden suurien esi-isäin laulujen oli väistyttävä paavin tieltä
ja vetäydyttävä Venäjänpuolisen Karjalan synkkiin korpimaihin.

Venäläisille siis, ehkä tietämättään, on tuleva kunnia siitä, että he
katoamasta ovat pelastaneet koko keltiläisen Europan suurimman ja
vanhimman kansallisepoksen.

Ellei Venäjän valtaa olisi ollut, olisivat germanilaiset voudit,
pyövelit ja teurastajat tunkeutuneet aina Vienanmerelle saakka.
Silloinpa olisivat Europan viimeiset, keltiläisen suuruusajan muistot
olleet vaan kirjoittamattomana muistona.

Kirjasessa "Svenskt i Finland" soinnuttaa C.A. Nordman, kirjoituksensa
lopussa, laulua: "on eloni aaltonen vaan", seuraavasti:

"Ruotsalainen heimo Suomessa näyttää rantalaineelta. Kohisten vierii se
rantaan esihistoriallisena aikana, sitten se vetäytyy rautakaudella
takaisin, voittaa taasen kun ristiretkeilijäin kilvet ja kypärit
välkkyvät ja jää vuosisadoiksi ylläpitämään länsimaista sivistystä
Itämaissa."

Niinpä tosiaan! Meidän sivistyksemme on ollut aaltojen välissä aina
siitä saakka, kun germanit esiintyivät tämän maailman näyttämölle,
mutta se aikakausi, jolloin ruotsalaisten "länsimainen sivistys" on
pystynyt vastustamaan meidän, vanhemman itämaisen sivistyksemme
uudelleen nousua, on nyt loppumassa.

Minäkin lopetan nyt tämän ensi vihkoni siihen vakuutukseen, että
"Itämaa" (Suomi) ei enää kaipaa sitä lainetta, joka "historian lasilla
katsoen" on täälläkin ollut "veren ja kyynelten karvainen" ja joka
kohta vaipuu takaisin -- väkijuomiinsa.

Kohta nousee "Itämaasta uusi sivistysaalto, joka vierii viikinkien ja
heidän louhikäärmekylvönsä ylitse. Sitenpä taasen toteutuu se totuus,
joka, jos mikään, on tällä taivaankappaleella ikuinen. Sen totuuden
lausuvat suomalaiset vielä tänäkin päivänä sanoilla: "idästä päivän
nousu" -- "Oppineille" me saman totuuden lausumme sanoilla:

            EX ORIENTE LUX.



Viiteselitykset:


[1] Haaraniska = haarniska; siitä ruotsalainen: harnesk ja saksalainen:
Harnisch, jotka merkitsevät samaa kuin haarniska.

[2] H-äänne vieläkin katoaa, esim. ranskankielessä; tahi muuttuu
g-ääneksi, kuten venäjänkielessä. Esim.: Hanko; ranskalainen lausuu:
'Anko; venäl. kirjoittaa ja lausuu: Gange.

[3] Itä-Intialaisten vanhojen, pyhien kirjojen kieli.

[4] Tacitus = roomalainen historioitsija, noin 100 v. jälkeen Kr.

[5] Esim. suomeksi _aurinko_, hepreaksi _aur'_ = valo, päivä, tuli
j.n.e.

[6] Täten luuli "ruotsalainen kansanpuolue", joka asuu Helsingissä,
voivansa tukahuttaa totuuden ja syvät synnyt.

[7] "Ruotsalaista Suomessa".

[8] Suomen ruotsikot.

[9] "Peloittavana lapsena" = lapsekkaan suorasukaisena.

[10] Osakkeiden korkoliput.

[11] Löytyy todistuksia siitä, että hän ainakin yritteli puhutella
suomalaisia sotamiehiä 30-vuotisessa sodassa suomeksi. Miten hyvin puhe
sujui, siitä ei liene tietoja. _Suomeni, muist_.

[12] Kirjoittaja, hra Ekholm, ei näy tietävän kiellon tarkoitusta.
Tarkoitus oli saada suomalaiset työmiehet mukavasti pois. Tiedettiin
etteivät he alistu, vaan ennen lähtevät. Niinkuin lähtivätkin. --
Päästiin suomalaisista! (Suoment. muist.)

[13] Mitenkä esim. Turun puolen rannikkopitäjissä vielä 30-40 vuotta
sitten suurissa herraskartanoissa herrat ja ruotsalaiset "pehtorit"
kohtelivat alustalaistaan -- se sietäisi eri teoksen. (Suoment. muist.)

[14] Suomen suurin matkustajalaiva.

[15] "Ruotsalaisen kansanpuolueen" johtomies, ent. "Nya Pressenin",
nyk. "Dagens Pressin" päätoimittaja.

[16] Esim. _Nurmen_ Pekka; siitä: Nurmén, Normén, _Norrmén_.

[17] Tästä ja seuraavastakin käy ilmi, ettei kirjoittaja ole huomannut
-- ulkomailla paljon asuneena -- "kieliriidan" alkusyytä. Kieliriitahan
tässä maassa syntyi siitä, ettei kansan valtavan enemmistön kielelle
suotu yksinkertaisimpiakaan oikeuksia. Sivistynyt luokka vastusti --
sivistystä, kansan enemmistön sivistämistä, mikä luonnollisesti voi
tapahtua ainoastaan kansan enemmistön kieltä ylemmissä oppilaitoksissa
käyttäen. Rumin lehti ruotsalaisen sivistyksen historiassa on
epäilemättä suomenkielen yksinkertaisimman oikeuden ja suomenkielisten
oppikoulujen henkeen asti vastustaminen. Kieliriita -- suomalaisten
puolelta -- oli siis "riita" sortoa ja pimeyttä vastaan. (Suoment.
muist.)

[18] Paljon on totta näissä sanoissa. Ruotsinkielen rakenne on jo
jättänyt ehkä korjaamattomissa olevia, rumia jälkiä suomenkielen
käyttöön. Puheessamme, kirjallisuudessamme, mutta erittäinkin
virkakielessämme nuo tartunnan jäljet näkyvät. Koskahan meillä ilmestyy
pätevä, lujakourainen suomenkielen "svetisismeistä" puhdistaja? Onhan
jo yritetty, mutta elämän urakakseen olisi jonkun pätevän otettava tuo
puhdistustyö. (Suoment. muist.)

[19] Jälempänä näemme mitenkä kirjoittaja arvelee toisenkin
keisarisuvun nimen muodostuneen suomenkielestä. (Suoment. muist.)

[20] Kauvas länteenkin on suomalainen asutus ulottunut, koskapa uudempi
saksalainen tutkimus väittää asukkaiden sveitsiläisten järvien päälle
rakennetuissa paalukylissä olleen suomalaisia. (Suoment. muist.)

[21] Vuoksenkylä Kristianian lähellä on nyt "Voksenkol(len)".

[22] Professori, muinaistutkija, Ruotsin valtionarkiston hoitaja.
(Suoment. muist.)

[23] Ruotsalainen sana _gård = talo_, kartano, (piha) -- on siis
muodostunut suomalaisesta sanasta _kartano_.

[24] _Urala_ = Urainen vuoriharjanne = _Ural'_.

[25] Fennisein asutuksista Skandinaviassa lähemmin vastaisuudessa.

[26] Kiinna = kiinni, kiinteän muurin sulkema alue, nykyinen vanha
Kiina.

[27] Suomaatar = Sumatra. -- Vertaa: Ilmatar = Imatra.

[28] W-kirjainta ei tässä riimukirjoituksessa ensinkään ole -- sillä
v-kirjaimeksi merkitty ei sitä ole. "Germanit" ovat sen jäljennökseen
lisänneet.

[29] Suomalainen nykyinen muoto: "Jalmari" on siis lähinnä alkumuotoa:
Jalomeri. Eiköhän Jalomeri suomalaiselle olisikin sopivampi kuin
Jalmari, jonka merkitys on ollut käsittämätön! (Suoment. muist.)

[30] Luonnonkansojen kesken olivat ihmisten nimet luonnosta
otetut ja kuvasivat useinkin nimitetyn ominaisuuksia. Amerikan
intiaanikertomuksista tunnemme kukin sellaisia ihmisten (päällikköjen)
nimiä: "Istuvahärkä", "Kotkansilmä", "Rohkeasusi", "Ryömiväkissa" y.m.
ovat tuttuja intiaanikertomuksista. Vähemmin sotaiset suomalaiset
käyttivät kauniimpia nimiä, kuten Kalevalastakin käy selville.
(Suoment. muist.)

[31] "Kotilinna" oli muinoin sillä saarella, jossa Kronstad'tin
kaupunki nyt on. Nimi siirtyi itse saarelle, jonka nimi on vieläkin
"Kotiin".

Samoin on muodostunut Mäkilinna = Mäklin, Ruusulinna = Roslin y.m.
Kaikki -"liinit" sukunimissä eivät kuitenkaan ole linna-sanasta
muodostuneet. (Suoment. muist.)

[32] "Nuorra (nuorena) vitsa väännettävä". Suomal. sananlasku, joka
tarkoittaa lasta ja sen kasvattamista.

[33] Vanhassa saksankielessä on kuningas: "Kunink". (Suoment.
huomautus).

[34] Huom.: Pallastieno, Pallastunturi, Pallas Athenae (Minerva).

[35] Sitäpaitsi on Preussin pohjoisosassa kymmeniä suomalaisia
paikannimiä.

[36] Piispa Ulfvilan gotilainen raamatunkäännös.

[37] Lukijat hyvin muistanevat, että ruotsikkomme mielellään puhuvat
suomalaisten olevan "mongoleja". No, mitäpä tuosta, jos niinkin olisi;
eihän meidän tarvitsisi sukulaisiamme, esim. japanilaisia, niin hävetä
kuin "germaneja". -- Omituista vaan on ettei tieteellisesti
tutkittaessa suomalaisissa havaita mongolin merkkejä nimeksikään.

[38] Esim. Europassa latinan ja etruskien kielet y.m.

[39] "Pyrenean" vuoret, ranskaksi: les _Pyrennais = Pyrynnäiset_.
Siellä vallitsevat pyryt (ikuinen lumi).

[40] Niinpä ruotsikot oikein "tieteellisesti" ovat "todistaneet", että
esim. Teerijärvi on "Terjärf", Rekipelto on "Rejpelt" y.m. hullutusta.

[41] "Häpeä sille, joka siitä pahaa ajattelee". -- Englantilaisen
"Sukkanauharitarikunnan" tunnuslause ja tunnuslause Englannin
vaakunassa. (Suoment. muist.)

[42] Uusmaalainen ylioppilasosakunta lienee koonnut kansan suusta noin
17,000 sanaa, mutta suurin osa niistä on sellaisia, joita ymmärretään
vain harvoissa seuduissa ja niitä käytetään varsin harvoin.

[43] Suomennos ei kaikin paikoin kyllin valaise tämän kansanlaulun
alkuperäistä heikkoutta.

[44] Totta kaiketi! -- jos tytöllä on arkullisia -- rahaa!

[45] Alkuperäisessä ruotsinkielisessä sanotaan tähtien putoavan kuin
_korret_ maahan!

[46] Kalevala 44: 77-334. On syytä lukea kuvaus sieltä, -- ja uudelleen
lukea!

[47] "Iliadin" ja "Odysseian".

[48] Prof. Reuter kirjoitti tämän v. 1889.

[49] Suomal. Kirjallisuuden Seuran tallessa on koottuja satuja noin
20,000 kappaletta. (Suoment. muist.)

[50] Antropologia = oppi ihmisestä.

[51] Kuinkahan monet ruotsalaisiksi lukeutuvista suvuista tässä maassa
todella ovat ruotsalaisia? On ihmeellistä, että niin perin harva voi
näyttää sukuaan kauvemmas taaksepäin kuin sata tahi pari sataa vuotta,
jolloin suvun kanta-isä oli -- supisuomalainen talonpoika!

[52] Belgian muuttaminen rauniokasoiksi, "Lucitanian" upottaminen y.m.,
y.m. ei vielä merkitse "maailman voittamista".

[53] Mitenkähän olisi ruotsalaisten käynyt esim. Leipzigin ja Lützenin
luona, Lech-virralla y.m. ilman suomalaisia? (Suoment. muist.)

[54] Kerrotaanhan Kalevalassa mitenkä _esi-isäin_ aikana tuvan seinät
olivat täynnä naulakkoja miekkoja varten ja mitenkä miekan terissä oli
ihmiskalloihin iskemisistä syntyneitä pykäliä. Kyllähän siis
suomalaistenkin esi-isät olivat muinaisaikoina yllin kyllin tapelleet.
(Suoment. muist.)

[55] Merenlahtia Helsingin kaupungin rannikolla.

[56] Vertaa Kalevalassa: Lapin eli Pohjolan tyttö: Aino.

[57] Jäävi = _jäävä;_ verbistä jään, jäädä. Jäävä eli jäävi, se, jonka
tulee jäädä pois eli sivulle. Jäävä-sanasta tulee ruotsalainen
"jäfvig".

[58] Ensimäinen, joka vertasi suomenkieltä hepreankieleen vuonna 1696.

[59] Italiassa, Rooman alkuaikoina asunut, sukupuuttoon hävinnyt kansa.

[60] Ja aikaisemmin "feltho".

[61] Tämä leikkiruno, jossa sanasutkaus riippuu ruotsiksi Adam-nimestä,
on mahdoton vastaavasti suomentaa. Ruotsia taitava lukija huomaa
sukkeluuden alkuperäisestä:

    "Adam, den unga hjälte,
    Han stod i rök och dam --
    Ty han var Av -- dam."

              (Suoment. muist.)

[62] Ihmistä käsittelevä oppi.

[63] "Druidit" = muinaiskeltiläiset tietäjät eli papit. (Suomentajan
muist.)

[64] On erityisesti ruotsinkieltä kuvaavaa, että siinä taistelussa,
jota herrat R. v. W. ja lehtori H. Bergroth "Hufvudstadsbladetissa",
numeroissa 306-311, 1915, ovat käyneet "ruotsinkielen puhdistamiseksi",
vilisee heidän kirjoituksissaan niin paljon muukalaisia sanoja, että
ruotsia puhuva kansanmies ei voi näitä kirjoituksia täysin ymmärtää.
Näytteeksi _yhdestä_ näistä kirjoituksista, joissa neuvotaan jättämään
pois muukalaisuudet ruotsinkielestä, olen, julkisuudessa tehdyn
huomautuksen johdosta, merkinnyt sanat: "differentiering", "dialekt",
"substrat", "auktoritativt", "axiom", "norm", "konstruktion",
"lexikalisk". -- Ei näytä tosiaankaan ruotsinkieli tulevan omillaan
toimeen -- puhdistettunakaan. (Suoment. muist.)

[65] "Till Det Kongl. Nordiske Oldskrifts Selskab i Kjöbenhavn." --
Kirjoituksen vanhaa laadintatapaa on suomennoksessa parhaan mukaan
koetettu säilyttää. (Suoment. muist.)

[66] Ajan ennen v. 700 e.Kr.

[67] Jotunheimolaiset.

[68] Kota = koti = koto; siitä Göta ja Gotha ynnä Göta ja
(s)kot'lantilainen Kot'tage, kotisch, (s)kotisch y.m.

[69] Vertaa: Vasara = _Vasa_. -- Paraske, Parahe, Barahe = _Brahe_. --
Totta = _Tott_. -- Paarre = _Sparre_. -- Kuuskylä = _Koskul_. --
Saarilinna = _Sarlin_. -- Mannerheimo -- _Mannerheim_. -- Valtalinna =
_Vallin_, y.m.

[70] Vertaa muinaisen kreikkalaisen historian kirjoittajan Herodotoksen
kertomia skyytalaisten henkilöitten sukunimiä: Leipoksain, Arpoksain.
Kolaksain, Targitaon -- Targitain = Tarkiain(en) y.m. -- Sellaisiahan
esiintyy Itä-Suomessa runsaasti vielä nytkin.

[71] Ekborn. "Främmande ord i svenska språket".

[72] Laskea, laskos, lasko, _lasso_.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Suomen kultainen kirja I" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home