Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Barbro Bertingin tyttövuodet
Author: Kuylenstierna-Wenster, Elisabeth
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Barbro Bertingin tyttövuodet" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



BARBRO BERTINGIN TYTTÖVUODET

Kirj.

Elisabeth Kuylenstierna-Wenster


Suomentanut

Rob. A. Seppänen



Tyttäreni kirjasto 3.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1919.



I.

BARBRON PÄIVÄKIRJA.


Lienee aivan luonnollista, että pieni, yksinäinen tyttölapsi, joka
viettää aikaansa korkeilla tuntureilla ja tuntee itsensä siellä
vieraaksi, hankkii itselleen päiväkirjan rupatellakseen sen parissa,
mutta tuskinpa sellainen kirja huvittanee ketään muuta kuin tyttölapsen
omaa äitiä.

Barbro Bertingin päiväkirjaa, jota oli verraten säännöllisesti pidetty
niinä kahtena vuonna, mitkä hän oli viettänyt tunturiseudulla, ei
kuitenkaan voinut antaa äidin käsiin. Aikoja sitten olivat näet
Bertingin neljä tyttöä kadottaneet kauniin, iloisen äitinsä, ja
tukkukauppias Berting oli tosin hyvä isä, mutta ei ollenkaan käsittänyt
harhailevia tyttömäisiä ajatuksia ja mielialoja.

Kun hänen Barbronsa keskenkasvuisena äkkiä muuttui sairaalloiseksi ja
hermostuneeksi ja häiritsi varakasta, vanhaa kauppahuonetta oikukkailla
mielijohteillaan, itkunpuuskillaan tai hillittömillä ilonilmauksillaan,
päätti isä aivan tyynesti, että tytön oli saatava järkiperäistä hoitoa
tullakseen "oikeaksi ihmiseksi". Kotilääkäri ja hän tulivat sellaiseen
johtopäätökseen, ettei Barbro siedä koulutyötä eikä luultavasti
myöskään kotikaupungin kosteaa, sumuista ilmaa. Hänet oli lähetettävä
tunturiseudulle. Tukkukauppias sai hänet sijoitetuksi erääseen
pappilaan lähelle Norjan rajaa hyvin sivistyneeseen papinperheeseen.
Rouvan sisar, keski-ikäinen filosofian kandidaatti, oleskeli myös
tässä hiljaisessa kodissa. Hänen ja papin oli määrä opettaa Barbrolle
kouluaineita, ja rouva otti -- liian harkitsemattomasti kyllä --
neuvoakseen nuorelle tytölle talousaskareita. Jos hän olisi paremmin
tuntenut ruskeakiharaisen pikkuvieraansa, niin hän olisi oivaltanut,
ettei hänen kärsivällisyytensä riitä likikään perehdyttämään
Barbroa käytännöllisiin toimiin, niin säveän hyväntahtoinen ja
lauhkealuontoinen kuin hän olikin.

Neiti Winterin ja pastorin ei myöskään kannattanut kehua nuoren
oppilaan edistymistä erikoisen loistavaksi, mutta se ainakin oli
varmaa, että tyttö tervehtyi ja voimistui ylängön puhtaassa, raikkaassa
ilmassa. Barbro nautti hiihtoretkistä, luistelumatkoista, mäenlaskusta
ja lumisodasta. Papinperhe ei ottanut osaa näihin huvitteluihin, mutta
Barbro sai olla Lailan ja Silokin kanssa, jotka olivat kansanopiston
käyneitä lappalaisperheen lapsia ja joiden vanhemmat olivat luopuneet
paimentolaiselämästä ja asettuneet asumaan omaan, komeasti rakennettuun
taloonsa keskelle kirkonkylää. Kokonaista kaksi vuotta sai Barbro
olla täällä levossa ja hiljaisuudessa. Hänen tulinen, vilkas
mielikuvituksensa ei saanut täältä paljoa askartelun aihetta. Luonto
oli liian suuri ja mahtava, jotta siihen olisi voinut syventyä. Hän
kertoi usein päiväkirjalleen, että tunturit peloittivat häntä. Ne
olivat kuin portittomia muureja, joiden yli hän ei koskaan päässyt.
Niin paljon kuin hän yrittelikin kavuta, ei hän kuitenkaan ollut
päässyt korkeimmalle laelle.

Barbro oli ennen, "asuessaan ihmisten ilmoilla", kuten oli tapana
sanoa, aikonut ruveta kirjailijaksi, mutta kirjallisten lahjojen jäljet
näkyivät täällä erämaassa hautautuneen kinoksiin. Jokunen pieni,
lapsellinen runonpätkä tahi kömpelö luonnonkuvaus sai kyllä sijansa
päiväkirjassa, mutta palava halu kirjoittaa kirjoja sammui hiljalleen
yksitoikkoisuudessa.

Tukkukauppias Berting, joka hyvin mielellään tahtoi tytöstään
samanlaista kuin muista siskoista ja joka ei sietänyt kesyttömän
linnun siipien räpytystä, oli erittäin tyytyväinen, kun pastori
ilmoitti hänelle, että Barbron huimuus oli talttunut. Hän saattoi
kyllä hihkaista ilosta vähän liikaa, kun posti saapui tahi kun aurinko
nousi vuoren takaa tahi kun villijoutsenet joikuivat lammella, mutta
muuten ei häntä ollut työläs hoitaa. Toisinaan kyllä sattui, että hän
näytti alakuloiselta ja levottomalta, mutta sehän oli tavallista hänen
iässään. Se oli vain jonkunlaista mielen kasvukivistystä. Jahka hän
vielä vaurastui ruumiin ja sielun puolesta, niin tukkukauppias sai
nähdä hänen seuraavan sisariensa esimerkkiä ja kasvavan kelpo naiseksi.

Sehän kuulosti koko lupaavalta, ja kun tuntureilta saapuvat tiedot
edelleenkin olivat suotuisia, niin päätettiin, että Barbro sai palata
kotiin siksi päiväksi, jolloin hän täytti seitsemäntoista vuotta.

Ulla-täti, joka uutterasti hoiti Bertingin taloutta, iloitsi kylläkin
tyhmästi luullessaan saavansa veljentyttärestään talousapulaisen. Ei
ainoastakaan tyttärestä ollut hänelle apua ollut, sen jälkeen kuin
Birgit oli mennyt naimisiin Bengt Malmin kanssa ja Elsa lähtenyt
Lundiin lukemaan lääkäriksi. Aina, tytöistä nuorin, kävi vielä koulua
eikä hänestä muutenkaan ollut varaa toivoa talousihmistä. Hänellä oli
aina ollut selvillä elämäntehtävänsä. Se oli isän iso konttori.

Mutta Barbrolla -- hänellä ei ollut ainoatakaan suunnitelmaa -- ei
mitään viitoitettua uraa. Häntä voi täti käyttää; tosin hän oli ollut
mahdottomampi kuin kaikki muut kolme yhteensä, mutta nyt hän oli kai
oppinut hillitsemään höynäilyään ja konstejaan.

Ei ollut tapahtunut kertaakaan, ettei viisas ja hyvin harkittu teko
olisi tuottanut talolle hyötyä, niinkuin oli tarkoitettu. Ulla-täti
luottikin täydellisesti veljensä tarkkanäköisyyteen kaikissa suhteissa.

Kun Barbro oli lukenut kirjeen, joka lupasi hänet kotiin
syntymäpäiväksi, alkoi hänen sydämensä sykkiä rajusti ja veri kohista
suonissa kuin kevätpuro.

"Hurraa! Hurraa! Hurraa! Minä pääsen kotiin!" huusi hän, niin että koko
talo kajahteli, mutta ei kukaan juossut ottamaan osaa hänen riemuunsa
enemmän kuin hillitsemään hänen ryöppyävää mielenpurkaustansakaan.

Pastori oli kylällä kastematkalla. Neiti Winter oli mennyt kasveja
keräämään. Ja papinrouva ei suinkaan päästänyt käsistään kauhaa, jolla
hän syvämietteisesi hämmenteli pataa, lähteäkseen suin päin katsomaan,
mikä ilo oli yllättänyt Barbron.

"Hurraa! Hurraa!" kuuli hän yhä lähempää ja samalla vuoroin juoksevia,
vuoroin hyppiviä askeleita pitkin epätasaisia, kuoppaisia lattioita,
joiden poikki tilkkumatot kulkivat kuin mitkäkin suoportaat.

Äkkiä syntyi taas hiljaisuus. Kepeät askelet suuntautuivat toisaalle.

Barbro oivalsi heti menettelevänsä sopimattomasti kilttejä Granlundeja
kohtaan, jos hyökkäisi heidän kimppuunsa tuo ihana ilosanoma kädessä.
Silloin he luulevat, että hän on viihtynyt kauhean huonosti. Ja niinhän
ei asian laita oikeastaan ollut. Hän oli vähitellen oppinut pitämään
sekä metsistä että lakkasoista, tunturilakeuksista ja kimaltelevista,
tummista vesistä, mutta täysin kotiutua hän ei voisi milloinkaan tähän
syvään yksinäisyyteen -- eikä myöskään pappilan puutteellisiin oloihin.

Hän oli katkerasti kaivannut kaunista tornihuonettaan, kun vertasi sitä
siihen matalaan, vetoisaan ja ahtaaseen päätykamariin, jossa hän täällä
asui. Paitsi kehnoa rautasänkyä, pakkalaatikosta kyhättyä pesutelinettä
ja ruskeaa piironkia oli huoneessa pieni kivikova sohva, pari puutuolia
ja kaksilaatikkoinen pöytä. Ikkunan neljä lasiruutua oli aikojen ahava
purrut vihreänkarvaisiksi. Uutimet riippuivat tynkämäisinä ja koviksi
tärkättyinä niukoissa laskoksissa kahden puolen ikkunanpieliä, joihin
ne olivat sidotut punaisilla villanauhoilla.

Näköala oli suurenmoisen kaunis ja laaja. Silmä näki peninkulmien
päähän yli järvien ja viljeltyjen maiden, kuten Barbrosta tuntui, mutta
lopulta kimmosi katse takaisin, sillä kauimpana yleni alaston, ikävän
näköinen tunturi, joka sulki näköalan.

Tänään Barbro ei ajatellut tunturia eikä hän katsellut alas
laaksoonkaan, missä niittyvilla kimalteli ja karvaiset, mustat jäkälät
hiiviskelivät pitkin maanpintaa kuin mitkäkin parrakkaat pikku tontut,
jotka tavoittelevat toisiaan kiinni.

Hän katseli kirjettä säteilevin kasvoin. Näin isä kirjoitti:

    Rakas tyttöni.

    Nyt kai olet terve ja reipas, niin että siedät tätä
    meikäläistäkin ilmaa? On jo aika, että saamme Babimme kotiin.
    Täti ja siskot ovat myös sitä mieltä, että olet jo kauan ollut
    poissa.

    Minä en mitenkään ehdi tulla hakemaan sinua; olethan nyt jo niin
    iso, että tulet toimeen omin neuvoin, luulemma. Kun enää on vain
    muutamia viikkoja jäljellä siihen, kun Bertingin tyttö n:o 3
    täyttää seitsemäntoista vuotta, ja mainittua henkilöä odotetaan
    perhepiirissä nimenomaan tuoksi päiväksi kotiin, niin saat
    laittautua matkalle mahdollisimman pian.

    Rakas lapseni, me iloitsemme sydämestämme saadessamme toivottaa
    sinut tervetulleeksi luoksemme -- ei enää loruilevana koulutytön
    hupakkona, jonka päässä pyörii kaikenlaisia hassuja haaveita,
    vaan järkevänä, hauskana neitona, joka ei kujeile.

    Ulla-täti lähettää sinulle terveisiä ja sanoo, että hän toivoo
    saavansa sinusta sekä hyötyä että huvia, ja Aina -- meidän
    entisen ravakka "Pojumme" -- lupaa rutistaa sinut kuoliaaksi,
    niin että saat olla varuillasi. Niin, Poju on tosiaankin
    ahkeruuden, hyvän käytöksen ja iloisen reippauden loistava
    esimerkki. Ajattelehan, kuinka hän on kasvanut -- hipuu jo
    melkein pappansa pään yläpuolelle.

    En ehdi kirjoittaa enempää. Eihän minulla enää muuta sanomista
    olekaan, kuin että ilmoitan asian yht'aikaa pastorillekin ja
    lähetän matkarahat sekä odotan sinua päivänä, jonka itse saat
    mahdollisimman pian määrätä.

    Uskollinen isäsi August Fr. Berting.

Taannoin Barbro oli vain pikimmältään lukaissut kirjeen ja tuntenut
suurta riemua. Nyt hän pyyhkäisi sitä miettivästi kädellään, ja hänen
kasvojensa ilme vaihtui. Punaisen suun ympärille nousi väreitä, mutta
niitä ei nostattanut itku, vaan jokin kiihkeän levottomasti kyselevä
odotus.

Isä ei ollut maininnut sanallakaan, että häntä ikävöitiin, vaikka
sellainen lie tarkoitus ollut. Isä lausui ajatuksensa aina lyhyesti
ja kuivahkosti. Ulla-täti tarvitsi hänet talouteen, se oli kaikkea
muuta kuin houkuttelevaa, ja sellaiseen touhuun hän ei kyennyt hivenen
vertaa. Hän tulee ehkä liikuskelemaan kotonaan jokseenkin samalla
tavalla kuin täälläkin puuttumatta mihinkään, mitä muut tahtovat hänen
tekevän. Oli hirveää olla niin kykenemätön ja -- hän oli myös haluton.

Tämä itsetunnustus sai hänet alakuloiseksi ja hän huokasi raskaasti.
Monen monta kertaa hän oli vertaillut itseään siskoihinsa ja huomannut,
kuinka paljoa paremmin nämä suoriutuivat kaikesta.

Birgit oli mainion sievä nuori rouva, jolla oli maailman suloisin
pikku typykkä, jota hän hoiti mallikelpoisesti. Ja hän oli niin etevä
perheenemäntä, että Ulla-tätikin ylisti häntä maasta taivaaseen.

Elsa suoritti tutkintonsa aina parhailla arvolauseilla, ja toverit
pitivät häntä sekä velvollisuuksien täyttämisen että rattoisuuden
esikuvana. Einar-serkku ja hän olivat kuin parivaljakko; he pysyivät
aina yhdessä ja vetivät tasaväkisesti.

Ja Aina, kaikkien suosikki, varsinkin isän -- hänhän oli
luokkansa paras eikä väsynyt milloinkaan. Hän otti osaa kaikkiin
urheilukilpailuihin, ja myötäänsä oli sanomalehdessä, että
"urheilumaailmassa hyvin suosittu neiti Aina Berting, vaikka onkin
nuorin kilpailijoista, voitti ensimmäisen palkinnon".

Hänellä oli kaikenkokoisia pokaaleja ja mitaleja, mutta Pojun
mieleenkään ei johtunut ylpeillä voitonmerkeistään, hän oli vain
tyytyväinen. Ja selvää oli, että voitot merkittiin kirjaan. Berting
nuorempi oli synnynnäinen numeroihminen.

No, siihenkö ilo loppuikin? Niinkö pian kupla puhkesikin, Babi hupakko?
Hän veti otsansa ryppyyn, painoi kyynärpäänsä pöytää vasten ja rupesi
punomaan hiuksiaan sormiensa välissä. Hänen käsiensä oli uskomattoman
vaikea pysyä alallaan. Ne pelailivat tuhansin eri tavoin, milloin
haparoivat hiuksia, milloin sormeilivat toisiaan, milloin hyppivät tai
laahustivat pöydällä, milloin hypistelivät hametta, milloin liehuivat
ilmassa.

Hän ajatteli kulmat kurtussa ja huulet puoliavoimina. Isän kirja oli
äkkiä vienyt hänet lähemmä kotia, joka viime vuosina oli hänestä
toisinaan tuntunut omituisen kaukaiselta. Mutta nyt hän pääsee takaisin
omaan rakkaaseen huoneeseensa. Hän tapaa kotikaupungin kaduilla
tuttavia, saa kutsuja päivällisille ja tanssiaisiin, kuten aikaihmiset
ainakin, ja sitten luultavasti menee kihloihin ja naimisiin, jos
ilmestyy joku, joka hänestä huolii.

Hän saa olla yhdessä muutamien luokkatoveriensa kanssa ja elvyttää
vanhoja koulumuistoja. Harriet Lindvall ja Gudrun Wilkens jatkavat
lukujaan ja suorittavat ylioppilastutkinnon. Toiset olivat päässeet
koulusta viime keväänä.

Mutta se, jonka tapaaminen tuotti Barbrolle suurinta iloa, oli
Sonja Thomas, hänen kouluaikansa paras ystävätär. Nyt, sen jälkeen
kuin Barbrosta oli tullut tunturihiiri (Sonjan antama nimitys),
he olivat vieraantuneet toisistaan koko lailla. Alussa he olivat
kirjoitelleet ahkeraan, mutta kun Barbro ei osannut kertoa muusta kuin
tunturiluonnosta ja yksitoikkoisista päivistä, ajatteli Sonja olevan
turhaa kuvailla kaikkia tanssiaisia ja pitoja, joissa hän kävi. Hän
oli viettänyt koko kesän tanskalaisessa kylpylaitoksessa ja lähettänyt
sieltä vain silloin tällöin jonkun maisemakortin, mutta Barbro ei
epäillyt hetkeäkään, että he tulevat entiselleen, kunhan vain pääsevät
oikein rupattelemaan -- ja nauramaan! Hän kuuli aivan selvästi Sonjan
heleän, tarttuvan naurun. Sitä ei kukaan jaksanut vastustaa. Rakas,
vallaton, ihastuttava Sonja, kuinka rajattoman hauskaa on saada taas
kävellä hänen kanssaan käsikoukussa!

Barbro loisti riemusta tätä ajatellessaan, ja ilo läikähdytti häntä
niin valtavasti, että hänen täytyi pyrähtää ulos luonnon helmaan.
Taivas oli kuulakan sininen, valoa säteilevä ilma oli oikein kesäisen
lämmin, vaikka jo oli elokuun loppu. Pienellä piha-aukealla lojua
lekotteli valkea lappalaiskoira.

Parilla harppauksella Barbro pääsi ystävänsä Vahdin viereen. Hän
tarttui koiran etukäpäliin, nosti sen pystyyn takajaloilleen ja rupesi
tanssimaan haukkuvan kavaljeerinsa kanssa rallattaen:

    "Minä lähden kotihini, pois, pois, pois!
    Minä lähden kotihini, pois, pois, pois,
    ihan minä ilohoni halkeen!"

Tulipa vihdoin rouva Granlund eteisen kuistille ja kysyi verkkaisen
laulavalla äänellään:

"Mitä meteliä tämä on, Barbro? Hiljaa, Vahti!"

"Anteeksi, Sara-täti! Kiitos musiikista, Vahti! Ja nyt suu kiinni,
haukkuseni. Käyppä taas paistattamaan päivää."

Barbro kiepsautti kullanruskean hiuskiemuran otsaltaan ja juoksi
papinrouvan luo.

"Sinä olet aivan resuisen näköinen, Barbro, ja hirveän muistamaton
olet myöskin, rakas ystävä. Sanoinhan sinulle, että sinun on tultava
keittiöön oppimaan keittämään helppotekoista porkkanahilloketta, mutta
olen saanut odottaa turhaan. Jos tahtoo jotakin saada aikaan tässä
maailmassa, hyvä lapsi, niin on oltava huolellinen ja säntillinen."

Kun Sara-täti pani puhekoneensa käyntiin, niin syntyi siitä aikamoinen
moraalisaarna, kuten Barbro nimitti noita joka päivä uudistuvia
kehoituksia, joiden teho, paha kyllä, oli vallan vähäinen. Kyllähän
Barbro tarjoutui toisinaan sekä puutarhatöihin että talousaskareihin,
mutta Sara-täti ei voinut milloinkaan luottaa häneen, sillä kesken
kaiken hän saattoi kiintyä lukemaan jotakin kirjaa tahi takertua
johonkuhun muuhun papinrouvan mielestä aivan joutavaan hommaan niin
kovasti, että jätti työnsä sikseen. Hän koetti kuitenkin näyttää
hyvin katuvaiselta ja taipuvaiselta korjaamaan laiminlyöntinsä, ja
sentähden tuntui rouva Granlundista varsin ihmeelliseltä, kun hän sai
vastaukseksi:

"Sara-täti, porkkanahilloke saa minusta nähden olla niine hyvineen.
Minä en kajoa siihen sormellanikaan tänään. En halua puuttua mihinkään
ikävään, tahdon vain iloita."

"Mitä nyt on tekeillä?"

Barbro sävähti hehkuvan punaiseksi. Kas niin, nyt hän kuitenkin oli
ilmaissut ihastuksensa, ja hän _ei ollut_ tehnyt sitä hienosti eikä
kiltisti. Senvuoksi hän sanoikin erittäin säveällä ja hyvin hiljaisella
äänellä:

"Minä saan matkustaa kotiin kolmen viikon päästä, ja vaikka olen
viihtynyt täällä mainion hyvin, niin on kuitenkin oikein hauska päästä
isän, siskojen ja toverien pariin."

"Sen kyllä ymmärrän", myönsi Sara-täti, "mutta vahinko vain, että
Barbro on niin vähän oppinut. Se ei ainakaan ole minun vikani."

"Ei tietystikään! Jos minulla olisi ollut vähänkin taipumusta, niin
minusta olisi täällä tullut paksu keittokirja, ja silloin olisin
kelvannut vaikka minkä vanhan, sairastelevan syömärin ruoanlaittajaksi,
mutta eikö täti usko, että oppi voi jäädä minuun kypsymään ihaniksi
tulevaisuuden hedelmiksi?"

Säteilevät,siniset tytönsilmät välkkyivät kuin kokonainen kimppu
auringonsäteitä vakavaa, harmahtavaa papinrouvaa kohden, jonka tukka,
hipiä ja puku, jopa luonnonlaatukin olivat samanväriset.

"Siitä minulla ei ole mitään toivoa", vastasi Sara-täti aivan kuin
kirjasta lukien, "mutta saattaa olla, että sallimus voi keksiä sinulle
jotakin muuta hyödyllistä tehtävää".

"Niin, Sara-täti, mustilla lampailla on aina eriskummaisuuden arvo.
Ja kun joku oikukas olento kyllästyy virheettömiin valkoisiin, niin
ehkäpä hän sitten vilkaisee hyväntahtoisesti minun puoleeni. Kaikkein
edesvastuuttominta lienee naimisiinmeno, niin että se kai on minun
ainoa pelastukseni."

Sara-tädin kuihtuneille kasvoille nousi ankaran paheksuva ilme.

"Sinä puhut puuta heinää, lapsi. Ei mikään naisen kutsumus ole suurempi
ja tärkeämpi kuin olla hyvä puoliso."

"Hohhoo ja-jaa", naurahti Barbro parantumattoman vallattomasti, "siinä
meni sekin mustan lampaan tulevaisuudentoive. Rakas Sara-täti, silloin
on parasta, että pyhitän sieluni porkkanahillokkeen keittoon osatakseni
edes jotakin."

"Ei se ainakaan haittaisi", vakuutti rouva Granlund järkähtämättömän
tyynesti.

"Aion tästä lähteä Enok-setää vastaan. Hänellä on kai paljon kantamista
kylältä -- onnellisten vanhempien antamia lahjoja. Oikein käy sääliksi,
kun hän saa yksinään retuuttaa puolta tusinaa poronjuustoa ja lisäksi
ehkä karhunpaistia. Täytyy muistaa, Sara-täti, että hänen oikeassa
käsivarressaan on leini."

Rouva Granlund vain pudisti päätään ja huokasi raskaasti. Nykyisessä
mielentilassaan Barbro ei kuitenkaan paljoa välittänyt, millä tavoin
hänelle lähtölupa annettiin, vaan lensi sisälle hakemaan hattuaan ja
sitten takaisin ulos.

Hän oli kulkenut tuon tien metsän halki ja ketojen poikki lukemattomia
kertoja, poiminut kevään ja kesän kukkia rantanotkosta ja nähnyt
lumivyöryjen, jotka auringon lämpö oli irroittanut, luisuvan pitkin
rinnettä, kunnes ne heittäen kaiken arvokkuutensa roiskahtivat
hillittömästi viimeiseltä jyrkänteeltä alas ja musertuivat rosoisiin
kalliopaasiin.

Hän oli opastanut eksyneitä matkailijoita oikealle tielle ja
vaeltanut täällä Lailan ja Silokin parissa, jotka aluksi olivat
ymmärtäneet häntä yhtä vähän kuin hän heitä. Tänään hän ei ollut
halukas olemaan kenenkään oppaana eikä hän myöskään tahtonut kuunnella
tunturitoveriensa haparoivaa ja hitaanpuoleista keskustelua. He eivät
kuitenkaan ymmärtäneet, että hänestä oli suuri ilo lähteä tältä
seudulta, missä heidän mielipiteensä mukaan ei puuttunut mitään
viihdyttävän elämän edellytyksiä.

Erään matkailijan hän kuitenkin kohtasi. Tämä oli nuori mies, jolla oli
reppu selässä ja ylioppilaslakki päässä. Hän kysyi tietä kylään.

"Kääntykää takaisin ja seuratkaa minua, niin pääsette sinne", selitti
Barbro kuivahkosti. Hän ei tahtonut, että matkailija häiritsisi hänen
ajatuksiaan.

Mutta onhan selvää, että kun kaksi nuorta ihmistä kulkee rinnakkain
kapealla tiellä, heidän täytyy sanoa toisilleen jotakin. Ja Barbro se
muuten aloitti puheen. Hän osoitti seuralaiselleen erästä jäätikköä,
joka välkkyi kaukana ruusunhohteisessa auringonpaisteessa.

"Ette ole norrlantilainen", sanoi nuori mies.

"En olekaan, olen Länsi-Ruotsista, vaikka olen asunut täällä pari
vuotta. Mutta nyt saan lähteä kotiin."

"Sepä ihmeellisen hauska sattuma. Mitähän, jos osuisimme
matkatovereiksi? Jollen erehdy, olemme teidän kielimurteestanne
päättäen samasta kaupungista."

"Hyi, sen kyllä kuulee; huomasin sen heti", selitti Barbro
vilpittömästi. "Tuskin lienee toista murretta, jonka niin helposti
tuntee, mutta minä luulin sen jo jonkun verran karisseen puheestani."

"Samaa minäkin olen luullut itsestäni", nauroi nuori mies, "mutta tuon
murteen laita on niinkuin seebran viirujen, joista aapiskirja opettaa,
etteivät ne milloinkaan lähde pois. Olen sille kuitenkin tällä kertaa
kiitollinen. Oli hyvin hauska tavata joku ihminen tässä erämaassa."

"Vieläkös mitä, ei täällä ole niin harvassa ihmisiä, olette varmaankin
eksynyt oikealta suunnalta. Eikö teillä ole karttaa tai kompassia, kun
ette osaa edes kylään?"

"Älkää pilkatko, neiti! Karttani jäi erääseen autiokotaan, jossa vietin
viime yön, ja kompassi unohtui Jellivaaran hotelliin."

"Meillä on muutamia kosketuskohtia", nauroi Barbro. "On virkistävää
kuulla kerran muidenkin huolimattomuudesta. Saatte uskoa, että minun
huolimattomuuttani märehditään aamusta iltaan."

"Nielaistaan se nyt sitten lopullisesti. Asiasta toiseen, sallitteko,
että sanon, kuka ja mikä minä olen? Me ruotsalaiset esittelemme
mielellämme itsemme."

"Niin, ja sitten on koko runollisuus tipotiessään."

"Olisiko teistä sitten erinomaisen runollista, jos sattuisimme
vastakkain oman kaupunkimme kadulla ensi talvena, ja te ajattelisitte:
tuo on se, jonka tapasin tuntureilla. En tiedä, mikä hänen nimensä on,
mutta hutilus oli, kun karttansa ja kompassinsa unohti."

"Ei ole ensinkään varmaa, että osumme vastakkain. Kaupunki ei ole
niinkään pieni. Yhtä luultavaa on, että tämä jää vain erämaan
seikkailuksi. Kohdattiin vain ja sitten hyvästi. Nyt te jo osaatte
mennä, minä käännyn takaisin. Näen Enok-sedän -- pastori Granlundin --
tulevan tuolla. Minun on mentävä häntä vastaan."

"Mutta jos joudumme samaan junaan, ettekö silloin tahdo minua tuntea,
neiti?"

"Kyllä, miks'ei!" Barbro nyökäytti päätään toverillisesti. "Sanokaamme
_au revoir_."

Kohta tämän jälkeen Barbro huusi:

"Enok-setä, hohoi!"

Ylioppilas oivalsi, ettei tyttö piitannut hänestä sen enempää. Kohtaus
oli hänen mielestään aika virkistävä, ei siksi, että neiti olisi ollut
erikoisen näköinen tai muuten viehättävä, mutta hänen käytöksensä
oli reipas ja luonnollinen eikä hän välittänyt keimailla kauniilla
silmillään enemmän kuin sanoa mitään "purevaakaan", kuten muut tytöt.

Hän olisi voinut lyödä vaikka vetoa, että tuo tyttö oli Barbro Berting,
joka oli paljon kujeillut koulussa ja jota Harald Witt oli yhteen
aikaan hakkaillut. Hänethän oli lähetetty pois kotoaan, kun pappa
Berting oli kyllästynyt hänen juonitteluunsa, kuten Inga Rolander oli
kertonut. Nyt hän ei ollut ensinkään juonittelevan näköinen, mutta
tuskinpa sellainenkaan, kuin tukkukauppias toivoi. Hänessä oli liian
paljon lennokkuutta soveltuakseen Bertingin taloon. Hän sanoi itseään
hutiloksi -- se ei ole miellyttävä ominaisuus tytössä!

       *       *       *       *       *

Illalla Barbro kirjoitti päiväkirjaansa:

28/8. Tapauksista rikas ja suloinen päivä. Ensin isän kirje, joka
sai minut iloiseksi ja sitten pahoilleni ja sitten taas iloiseksi.
Sitten ylioppilas. Saattaa olla hyvä, että merkitsen muistiin hänen
ulkomuotonsa, jos sattuisimme tapaamaan. On aika jännittävää muistella
sitä sitten, kun haukotuspäivät tulevat. Minä ja'an ajan:

Punaisiin päiviin = iloisiin ja sisällysrikkaisiin.

Sinisiin päiviin = uutteran työn varsinaisiin päiviin.

Haukotuspäiviin = ikäviin, tyhjiin ja pitkiin.

Ei mutta, nytpä unohdan kirjoittaa ylioppilaasta. Hän oli notkea ja
sorearyhtinen, jalat suorat ja niska hirveän hauska. Tukka oli ruskea
ja lyhyeksi leikattu. Kasvot parahultaisen kokoiset ja nenä juuri
semmoinen kaartuva, jota en ikinä osannut piirustaa koulussa, vaikka
kuinka olisin tuijottanut 'Nuoren roomalaisen' mallipäätä. Suu kyllä
kehittyy edukseen, kun viikset kasvavat. Se on leveähkö. Silmät --
niin, niitäpä en muistakaan, vaikka ne eivät olekaan vähäpätöinen
tuntomerkki.

Se johtuukin siitä, että tunnen vain harvoja poikia" -- hän veti
paksun viivan viimeisen sanan yli ja kirjoitti sen sijaan -- "herroja.
Ne ovat Harald Witt, mutta hän on Karlberg-opistossa, ja Gunnar
Örn kauppaopistossa ja Holger Boye, joka lueksii Lundissa. Hän on
lähettänyt minulle terveisiä Elsan kautta, mutt'ei ole kirjoittanut
kertaakaan.

Barbro laski kynän lepäämään ja katsoi nyrein mielin kirjaan. Mitä
roskaa hän oli taas töhertänyt! Hänen päiväkirjansa, josta tietysti
piti tulla siistin asun ja lennokkaiden ajatusten näyte -- niin hän oli
päättänyt -- olikin itse asiassa surkean sekasotkun temmellystanner,
jossa vilisi mustetahroja, pyyhittyjä kohtia, vinoja rivejä, hutiloiden
kirjoitettuja säkeistöjä, hät'hätää kyhättyjä mietteitä ja hajanaisia
ajatuksia. Kesken kaiken töksähti esiin selostus kermakaramelleista ja
penikkataudin oireista. Barbro näet odotteli vahvasti saavansa Vahdin
perillisen mukaansa kotiin.

Hän kastoi kynän uudelleen ja päätti kirjoittaa jotakin järkevää, koska
tämä päivä tavallaan aloitti uuden vaiheen hänen elämässään. Tyhjälle,
valkealle lehdelle hän siis kirjoitti:

"Barbro, sinä Bertingin huonekunnan tyhmin, laiskin ja epäonnistunein
jälkeläinen, paranna itsesi. Sano itsellesi: 'minä tahdon' -- ei, se ei
auta. Keksi jotakin muuta. 'Uppåt och framåt' [Ylöspäin ja eteenpäin.
Suom.], se olkoon valiolauselmani."

Hän viskasi kynän pois, sillä äkkiä juolahti hänen mieleensä uusi
aate. Hän piirtää käsivarteensa U:n ja F:n. Erään merimiehenkin hän
oli nähnyt piirtävän sillä tavoin nimikirjaimensa. Barbro kärsi kivun
kuin spartalainen tehdessään tämän suurtyön ja raapiessaan ihonsa rikki
syövyttääkseen käsivarteensa nuo pienet, epäselvät kirjaimet avuksi ja
opiksi itselleen hädän hetkenä.

Ei ollut ketään, jolta hän olisi kysynyt neuvoa; isän puoleen hän ei
tohtinut kääntyä, jos oli tehnyt jotakin hassua, ja vielä vähemmin
Ulla-tädin puoleen. Birgit asui Tukholmassa, ja hänellä oli työtä
omissa oloissaan. Vanha isoäiti Skoonessa oli ainoa, mutta sill'aikaa
kuin kirje ehtii kulkea edestakaisin, saattoi Barbro tehdä monia
tyhmyyksiä, kun sille päälle sattui. Huu, kuinka hän katui myöhemmin
-- hän tunsi olevansa aivan kuin pimeänarka, joka ei löydä tietä
päivänvaloon.



II.

SYNTYMÄPÄIVÄ.


Barbrosta oli tosiaankin aika noloa jäädä ihan ilman matkaseikkailuja,
joita olisi voinut kerroskella tai kätkeä mieleensä kallisarvoisena
muistona. Hän oli näet odottanut hyvin paljon pitkästä, omintakeisesta
matkasta. Mutta ei näkynyt edes ylioppilasta. Jonkun verran puuhaa
ja pientä haittaa oli kolmen viikon vanhasta Vahti-penikasta. Se
oli saanut isänsä nimen ja valkean turkin. Naisten osastossa ei
ensin kukaan ollut tietävinäänkään tästä huonosti kasvatetusta pikku
herrasta, mutta vähitellen se sitten voitti puolelleen sekä vanhojen
että nuorten sydämet, ja Barbro pääsi matkustajien suureen suosioon
sirkeän penikan vuoksi, joka muiden pikkulasten tavoin enimmäkseen
veteli unia.

Ulla-täti ei tietystikään lausunut helliä sanoja Vahdille
tervetuliaisiksi. Mutta Aina ilmaisi heti hyväksyvän kantansa; ja
silloin oli myös isän suosio saavutettu. Seuraavana päivänä tulonsa
jälkeen Barbro täytti seitsemäntoista vuotta.

Hän sai kauniin syntymäpäiväpöydän ja paljon lahjoja. Isä antoi hänelle
antiikkisen teekaluston ja kullatusta hopeasta tehdyn sokeriastian
sekä isänmaallisen historiateoksen. Ulla-tädin lahja ei ollut niin
mieleinen. Tämä oli tilannut puoli tusinaa aimo keittiöesiliinoja
ja niiden lisäksi pieniä valkeita myssyjä, joiden piti olla tukan
kaunistuksena ruoanlaitossa.

Birgit oli lähettänyt Babille oman ja pikku tyttönsä valokuvan. Sen
mukana seurasi kokonainen albumi amatööri-valokuvia tästä pikku
esikoisesta, kokoelma, joka olisi ollut mielenkiintoisempi ylpeälle
äidille kuin seitsentoistavuotiaalle tädille. Tämä suvaitsikin mutista
kolmannentoista kuvan jälkeen:

"Ei, nyt en jaksa enää katsella sinua, paksua palleroa!"

Elsa, joka ei vielä ollut matkustanut Lundiin, oli lyöttäytynyt yhteen
Ainan kanssa ja ostanut syntymäpäivälapselle marmorisen veistokuvan.
Barbro sai heti tietää Ainalta, paljonko se oli maksanut. He olivat
saaneet sen huokealla, sillä marmorissa oli pieni vika. Aina oli hyvin
tyytyväinen, kun oli havainnut sen ja tehnyt hyvät kaupat. Hän ei olisi
voinut antaa milloinkaan itselleen anteeksi, jos olisi maksanut saman
hinnan virheellisestä Psykestä kuin virheettömästä.

Tukkukauppias Berting piti seitsentoistavuotiaan kunniaksi suuret
päivälliset, mutta hän ei kutsunut niille nuorta väkeä. Talon
seurapiiriin kuului enimmäkseen lapsettomia perheitä tahi iäkkäitä
poikamiehiä. Ja tällaiset sedät eivät olleet Bertingin tyttöjen
suosikkeja. He eivät osanneet milloinkaan keskustella mistään muusta
kuin "liikkeen" asioista. Ja kun heitä oli useampia, sanoivat tytöt
heitä siitä syystä "ikiliikkujiksi".

Sonja Thomas oli ainoa vieras, jonka Barbro otti vastaan rajun
ihastuneesti. Sekä Sonja että hänen ruusunsa saivat riemuitsevan
syleilyn.

"Vai niin, vai olet sinä nyt tuon näköinen, pikku tunturihiiri", sanoi
Sonja, ja Barbro huomasi heti, että hänen äänensävynsä oli kypsynyt ja
kehittynyt.

"Mitä merkitsee olla 'tuon' näköinen?" kysyi Barbro nauraen. "Olen
puolta päätä pitempi kuin sinä, pieni paapero."

"Pieni, mutta pirteä, Babi! -- Sinä olet pulskistunut, jos sanon
suoraan. Minusta on suuri nautinto näytellä sinua meidän joukolle."

Päivälliset olivat hyvin ikävät, ja Barbro huomasi surukseen, että
kodin jäykänlainen, painostava mieliala oli pysynyt entisellään.
Ruokapöydän huolittelu ja astiat sekä monet ruokalajit vaikuttivat
häneen sen sijaan aivan toisella tavoin kuin ennen hänen kotoa lähtöään.

Ennen hän ei ollut ajatellut, että he olivat rikkaita Bertingejä,
mutta kun hän nyt vertasi sitä suurta komeutta, mikä kotona vallitsi,
tunturien köyhään pappilaan, niin hän ihmetteli, ettei siellä
ollut kaivannut kaikkea sitä ylellisyyttä, mihin oli tottunut aina
lapsuudestaan saakka.

Vaikka talon tyttäret nyt olivat nuoria naisia -- Aina oli kesällä
käynyt rippikoulun --, tuntui heissä kuitenkin olevan sitä arkuutta,
mihin Ulla-tädin jankutus ja isän jurous jokapäiväisessä elämässä oli
heidät totuttanut. Sonja sen sijaan ei salannut viehkeätä, pulppuilevaa
eloisuuttaan. Hän, joka oli vanhempiensa jumaloima ainoa lapsi, oli
saanut vapaasti kehittyä ihastuttavan vallattomaksi, ja hänen pieni,
kaunis päänsä ja siromuotoiset pikku kätensä liikkuivat myötäänsä.
Punaisten huulien lomista välkkyi tasainen valkea hammasrivi. Ylähuuli
oli lapsellisen lyhyt ja pehmeästi kaartuva.

Barbro ei voinut katsella häntä kyllikseen. Hänen herkästi syttyvässä
sydämessään paloi ihmettely ja ihailu, ja Sonjahan oli ollut aina hänen
ihanteensa.

Pitkistä, kuivista puheista sai myös päivän sankaritar osansa. Hänelle
piti puheen isä, joka oli nähtävästi halunnut sovitella sanottavansa
leikilliseen muotoon. Mutta hän oli tätä ennen puhunut jo kahdelle
seitsemäntoistavuotiaalle, ja kun hän ei ollut mikään kaunopuhuja,
tuntuivat sanat hieman kuluneilta ja mauttomilta.

Vasta kun tytöt neljän kesken menivät Barbron huoneeseen ja asettuivat
mukavasti istumaan ison makeismaljakon ympärille, kävi mieliala
rattoisaksi ja iloiseksi.

He olivat ehtineet istua vain vähän aikaa, kun koputettiin oveen.
Sisäkkö toi tukun sähkösanomia.

Barbro sävähti tulipunaiseksi. Sähkösanomia hänelle -- käsittämättömän,
rajattoman ihanaa, että niin monet olivat muistaneet häntä. Hän
katseli noita siniharmaita papereja, pari loistosähkösanomaa oli totta
totisesti myöskin.

Sonja tarjoutui mielellään lukemaan ne ja iski samassa salavihkaa
silmää Elsalle ja Ainalle. Nämä hymähtivät. Oli mainion hassua
nähdä Barbron ihastuneita kasvoja. Tytöt olivat näet yksissä tuumin
sepittäneet sähkösanomat. Aina oli ne kirjoittanut koneella. Lomakkeet
oli hankkinut Sonja. Hänellä oli aina keinonsa saada toiveensa
toteutumaan.

"Herranen aika, onpas vanha 'Köntyskin' muistanut sinua", nauroi Sonja,
"et kai ole unohtanut mainiota ruotsinkielen opettajaasi, Babi?"

"Enhän toki! Mutta millä minä olen sen ansainnut..."

"Synnintunnustus myöhemmin -- nyt sähkösanomat. Kuulkaamme!

    "Onnistu elämästäs laatimaan aine,
    jaoitus muodosta tarkkaan ja huolella vainen.
    Mieleesi kiel'opin säännöt ja puhtaus paina,
    mi sepitelmän tärkeä puoli on aina.

                    Fil. lisensiaatti Emma Holback."

"Kirjoittaako hän runoja?" ihmetteli Barbro mitään aavistamatta. "Sitä
en olisi ikinä uskonut 'Köntyksestä'."

Aina tirskahti, mutta Sonja vilkaisi häneen varoittavasti ja sanoi:

"Kaikki tekevät sillä tapaa sähkösanomissa, _kleine Geburtstagsblume!_"

"Jatka", kehoitti Elsa.

"Tämäpä on lyhyt ja selvä", sanoi Sonja silmäiltyään seuraavaa
sähkösanomaa:

    "Seitsemäntoistahan ei oo Mimerin kaivo, toki lie talttunut
    kielesi raivo.

    Tuulonen ja Sulonen."

"Sitä eivät Rothin neidit ole kirjoittaneet", kivahti Barbro. "Joku on
sen tekaissut".

"Johan nyt! He ovat kai muistaneet sinun lystikkään koulurunosi", sanoi
Sonja.

"Älä lörpöttele!" Barbro ravisti ystävätärtään. "Minua on aika lailla
hävettänyt ja kaduttanut mokoma häväistysveisu. Oikeastaan on ilkeää,
että kaikista tyhmyyksistä, joita on tehnyt, muistutetaan heti
kotiin tultua. Minua on _kovasti_ kaduttanut. Aivan typerää on ivata
opettajattaria."

"Hirveän sopimatonta", mutisi Aina melkein tukehtumaisillaan. Näöstä
päättäen luuli hänen kamppailevan itkua vastaan. Ainakin kihosi hänen
silmiinsä kyyneliä, mutta hän ei ollut vähääkään vihaisen näköinen.

Sonja pudisti uhkaavasti etusormeaan.

"Kuuntelehan, Bab!"

    "Alt lægger for din Fod jeg ned,
    mig ruller lille, svær og bred.

                            Holger Boye."

"Holgerilta!" Barbro vilkastui äkkiä. "En luullut hänen välittävän
minusta hituistakaan. Minkälainen hän on nykyjään, Sonja?"

"Entisellään. Sukkela, paksu, hyvä ja hauska."

"Olisipa somaa tavata häntä. Olen suoraan sanoen ollut siinä uskossa,
että hän on laihtunut. Se pukisi häntä. Onhan siellä vielä kaksi
sähkösanomaa, Sonja."

"On, on! Numero yksi!"

    "Sieväksi, siivoksi tullos, ja kattilaa, kauhoja käytä,
    porkkanan keitossa, leivän paistossa taitosi näytä,
    puoliso saaos mieleinen taivahan Herran,
    seitsemääntoista kun liittyvi seitsemäntoista taas kerran.

                                             Täti Sara Granlund."

"Höpsis! Ilvettä alusta loppuun", nauroi Barbro. "Yksissä tuumin
sepustettu, sen näen silmistänne."

Sonjan liukasliikkeinen kieli kurkisti uteliaana suusta.

"Ei taida kannattaa kieltää, tytöt, että olemme syntipukkeja, mutta
tämä ei ainakaan ole meidän tekoa, se on syntynyt ilman meidän teräviä
päitämme. Ole hyvä ja katso itse, se on lähetetty oikealla tavalla. Ja
loistosähkösanoma onkin, kuinkas muuten!"

Barbro katsoi epäluuloisesti viimeistä sähkösanomaa, mutta se oli
todellakin oikea, ja hän otti sen hyvin jännittynein mielin.

Siinä oli:

    "Eläköön Barbro Berting! _Au revoir_!"

Ei enempää eikä vähempää.

Barbro ajatteli heti, tietämättä itsekään miksi, kotikaupunkinsa
ylioppilasta, jonka oli kohdannut kapealla tunturipolulla ja jota ei
sen koommin ollut nähnyt. Heistä ei ollut tullut matkakumppaneja,
vaikka ylioppilas oli luullut. Barbro oli haeskellut häntä sekä
asemilla että ravintolavaunusta, mutta turhaan.

Tuntui hämärältä, kuinka nuorukainen oli saanut tietää, että tänään
oli hänen syntymäpäivänsä, vaikka olihan se ajateltavissa. Siinä
tapauksessa hän on tietysti vain kujeillut, ja se on oikeastaan
hävytöntä.

Barbro repi sähkösanoman pieniksi palasiksi.

"Paljasta roskaa", sanoi hän, "mutta teitä minä kiitän muista".

"Ahaa, pieniä tunturisalaisuuksia", huomautti Sonja, "sepä hauskaa.
Mikähän ihmeen otus se mahtaa olla, jonka olet tavannut erämaassa?"

"En ole tavannut kerrassaan mitään muuta kuin sääskiä ja sopuleja,
mutta ne eivät ole niin sivistyneitä, että voisivat lähetellä
sähkösanomia. Mutta nyt voisimme tehdä jotakin muuta. Emmekö kirjoita
_bouts-rimés_?"

"Ei, säästä siitä huvista", huusi Aina. "Minä kammoan runoja.
Laskuarvoitukset ovat paljoa hauskempia."

"Ja minä suosin jumalallista laiskuutta", sanoi Sonja, "jota saa
häiritä vain joku tanssiaskel, mutta nyt on minusta parasta, että
heittäydymme suloisen vetelyyden lohtuisaan syliin! Oo, nämä isoäidin
tuolit ovat hurmaavia, kun ne ihan tuhlaavat väljyyttä. Elsa,
tarvitsetko tuota vihreää silkkityynyä?"

"En, ole hyvä, ota! En kaipaa selänpehmikettä. Muuten lähdenkin tästä
laittamaan tavaroitani matkakuntoon. Poju, sinä, joka olet kätevä, saat
tulla minua auttamaan!"

"Kyllä, olkoon menneeksi", mukausi Aina mielellään, "kun kerran on
päässyt uskotun palvelijan asemaan nuoruudesta huolimatta".

Hän nousi hartevana ja suoraselkäisenä. Hänen päänsä kekotti rohkeasti
tanakassa kaulassa. Hiukset valuivat taalalais-miesten tapaan
leikattuina ja pellavankeltaisina otsalle ja poskille. Poju oli omalla
uhallaan leikannut uhkeat palmikkonsa ja kuunnellut Ulla-tädin toruntaa
harvinaisen tyynin mielin, sillä lyhyeksi leikattu tukka miellytti
häntä. Se ei haitannut urheillessa.

"Nyt saan pitää sinut ihan yksin", sanoi Barbro hyvillä mielin
Sonjalle, kun tytöt olivat menneet. "Onpa siitä aikaa, kun saimme
jutella oikein rauhassa. Tiedätkö, minulla ei ole ollut ketään, jolle
olisin voinut keventää sydäntäni. Vaikka eipä minulla ole ollut mitään
kevennettävääkään -- surkeaa!" lisäsi hän.

"Hoo, kyllä kai sitä tulee", lohdutti Sonja. "Äskeinen sähkösanoma
merkitsee, ettet ole ollut aivan ilman elämyksiä. Saat huoleti puhua
minulle, mitä hän oli miehiään."

"En tiedä -- luulen kuitenkin -- vaikka se on tyhmää."

"Sinähän olet niin varovainen, kuin olisit ladattu harvinaisilla
salaisuuksilla. Anna pamahtaa vain, Babi! Pam!"

"Luulen, että sähkösanoma taitaa olla eräältä ylioppilaalta --"

"Pohjanperäläiseltä heilalta!"

"Eikö mitä -- eräältä ylioppilaalta, jonka kerran tapasin."

Sonja vihelsi vallattomasti.

"Mikä hänen nimensä on?"

"En tiedä. Hän on täältä. Ja hän on tietysti sähköttänyt vain
kujeillakseen! 'Eläköön Barbro Berting! _Au revoir_!' Ihan varmaan hän
tahtoo ärsyttää minua, ymmärrätkö?"

"En, niin viisas en ole. Hän ihailee sinun ruskeita kiharoitasi ja
syviä silmiäsi. Tuolla alalla minä olen erikoistuntija. Minulla on
varsin kunnioitettava kokemusvarasto, mutta nyt olen joutunut kiikkiin."

"Oletko -- oletko kihloissa?"

"En, mutta rakastunut -- inhottavasti rakastanut erääseen
tummasilmäiseen kandidaattiin, jolla on ruskea, lyhyeksi leikattu tukka
ja pitkät koivet, roomalainen profiili ja hieman liian leveä suu --"

"Sehän on --" Barbro vaikeni äkkiä ja nielaisi sanat "minun
ylioppilaani".

"Mitä sinä nyt? Sanoinko jotakin sopimatonta?"

"Et suinkaan, en minä sitä tarkoita", puolusteli Barbro. "Asuuko hän
tässä kaupungissa?"

"Asuu, mutta hän matkusti eilen illalla Lundiin.
Hän on reserviluutnatti ja aikoo nyt suorittaa
filosofiankandidaatti-tutkinnon, niin että meistä tulee sivistynyt
pari. Minulla puolestani on näet henkisenä eväänä kunnianarvoisa
Fredinin koulu."

"Onko aivan varmaa, että menette naimisiin?"

"Emme ole vielä päässeet siihen kysymykseen, mutta kai se sekin
joutuu. Oletan, ettei hän henno sammuttaa minun liekehtivää
lempeäni. Toistaiseksi minä huvittelen ja kehitän hyvänpuoleisia
seurusteluavujani. Entä sinä, aiotko ryhtyä johonkin erikoiseen
tulevana talvena? 'Lastenhoitohan' on nyt hirveästi muodissa, ja minun
puolestani saa ollakin."

"Ja minulla on Vahdissa hoitamista. Muuten on tarkoitus sellainen,
että minun on puututtava talouteen. Tuossa näet virkapuvuston." Barbro
osoitti esiliinoja, jotka olivat syntymäpäiväpöydällä.

"Istu ja pala, mikä kauhistus! Babi-parka! Mutta polta pohjaan vahvasti
ja suolaa, niin että kirvelee, silloin pääset mokomasta irti."

"Se olisi ihanaa, mutta jotakin tahtoisin sijaan. Jotakin oikeaa.
Muistatko niitä Goethen säkeitä, joita vanha, rakas johtajattaremme
usein toisteli:

    "Immer höher muss ich steigen,
    immer weiter muss ich schauen!"

"Muistan. Mihinkä sinä siis tahdot kiivetä ja mitä tähyillä?
Luultavasti parnassolle?"

"En, sinne en kelpaa." Barbro muuttui alakuloiseksi ja loi katseensa
alas. Hänen kaikki kymmenen sormeaan haroivat pöytäliinan ripsuja. "On
aivan nurinkurista, kun ei tiedä miksi ruveta. Pelkkä naimisiinmeno on
niin mitätöntä."

"Niin, varsinkin niin suuresta sielusta kuin sinä olet, Babi!
Minullakin saisi muuten olla halua antautua jollekin alalle --
esimerkiksi näyttelijättäreksi. Olisitpa nähnyt minut viime talvena
Punaisen ristin iltamassa. Minä olin Annana 'Turhantarkassa
veljenpojassa' ja sain paljon kiitosta. Nyt opiskelen lausuntoa ja
plastiikkaa -- huvikseni vain, mutta jollakin kurssillahan täytyy
käydä, vai mitä?"

Barbro ei ollut kahteen vuoteen kuullut tuota virtanaan pulppuilevaa
kielenkerkeyttä, joka oli Sonjan erikoisala, ja se tuntui hänestä
vieraalta. Heidän käydessään koulua oli ollut itsestään selvää, että
välitunnit kuluivat puheluun, jossa sanat ryöppysivät kiireisenä
koskena, mutta nyt tuntui Barbrosta, että Sonja taivutteli kieltään
niin nopeasti, ettei ajatus pysynyt mukana. Hän ei tietänyt, mitä
oikeastaan oli odottanut tältä jutteluhetkellä, mutta jotakin vallan
toista se oli ollut kuin mitä se nyt antoi.

Ja kun ilta päättyi ja hän istui yksinään kirjoituspöydän ääressä,
jolla Sonjan ruusut olivat saaneet kunniasijan, otti hän alakuloisesti
päiväkirjansa aikoen kirjoittaa siihen jotakin.

Syntymäpäivänä oli kyllä ollut hyvin hauska, mutta seitsemäntoista
vuoden täyttäminen ei ollut lainkaan niin merkillistä kuin hän oli
kuvitellut. Hänellä ei ollut hetkeäkään ollut sitä tunnetta, että
nyt hän on niin iloinen, että sydän lennähtää ulos rinnasta. Kaikki
olivat olleet hänelle hyviä ja herttaisia, mutta ihme ja kumma, että
koko syntymäpäiväjuhla tupsahti läjään kuin tyhjä ilmapallo. Oli hyvin
kiittämätöntä ajatella näin. Hän puristi kyynärpäänsä pöytää vasten
ja painoi leuan käsiinsä. Seitsemäntoista vuotta! Se oli kuin satua,
mutta edessä oli pitkä jono arkipäiviä ja taloustoimia! Sinisiä päiviä
ja haukotuspäiviä; punaisia päiviä vilkkui enimmäkseen vain hänen
mielikuvissaan.



III.

KOTI.


"Missä Barbro on?" kaikui Ulla-tädin kärtyisä ääni monta kertaa
päivässä, ja kun nuori "auttaja" oli saanut kokeilla keittiössä ja
liinavaatekaapissa, kävi ääni yhä äreämmäksi, sillä huolimattomamman,
hutilusmaisemman ja muistamattomamman ihmisen kanssa, kuin Barbro oli,
ei Ulla-täti ollut milloinkaan ollut tekemisissä.

Barbro torkkui lieden ääressä, silloin kun hänen olisi ollut
hämmennettävä karamellivanukasta, ja kun hänet pantiin paikkaamaan
liinavaatteita, kävi se päin männikköön -- pistokset olivat kuin
harakanvarpaita -- mitä he olivat oppineet käsityötunneilla koulussa?
Sen olisi Ulla-täti tahtonut tietää.

Birgit oli aina ommellut moitteettomasti. Elsa kutakuinkin, mutt'ei
sentään niin hyvin, että Ulla-täti olisi ollut tyytyväinen. Aina ei
tahtonut ottaa neulaa käteensäkään eikä ottanutkaan. Hänet oli koulussa
vapautettu käsitöistä, mutta Barbro -- hänen, joka oli jo aikaihminen,
olisi pitänyt ymmärtää, miten lieve päärmätään ja jälkipistot tehdään!

"Sinä vasta olet mahdoton, Barbro", oli Ulla-tädin alituinen arvostelu,
ja ehkä se olikin sattuvin, sillä jos Barbro malttoi yhden tunnin,
niin hän jo toisena kadotti kärsivällisyytensä kokonaan ja heitti
kaikki oman onnensa nojaan, mennäkseen kävelemään Sonjan kanssa tai
kävelyttämään rakasta Vahtiaan.

Tukkukauppias oli hyvin kiinni laajoissa liikeasioissaan ja näyttäytyi
vain aterioilla, jolloin hän jatkoi keskusteluaan konttoritehtävistä
Ainan kanssa, joka oli jo perehtynyt moisiin asioihin.

Barbro sitävastoin ei ymmärtänyt mitään noista kauppaa koskevista
sanoista, jotka muodostivat kuin minkäkin salaisen maailman, eikä
isä halunnutkaan totuttaa häntä liikeasioihin. Hän oli päinvastoin
selittänyt, että Barbron oli kuljettava Birgitin jälkiä, ja siten hän
luuli viitoittaneensa Barbron tien aivan selväksi.

Kerran Barbro sai laittaa päivällisaterian omin päin, kun Ulla-täti
tarvitsi keittäjätärtä avukseen säilykkeiden valmistuksessa. Sekä täti
että keittäjätär olivat tietysti neuvoneet, miten kana on paistettava
ja kohomunkit laitettava, mutta kelvollista siitä ei tullut.

"Mikäs tällä ruoalla on tänään?" kysyi tukkukauppias tyytymättömänä,
kun puolipalanutta kana-poloista tarjottiin sellaisen kastikkeen kera,
josta keittäjätär sanoi, ettei hän ota syytä niskoilleen, vaikka mikä
olisi. Ennen hän lähtee pois, vaikka onkin palvellut Bertingin talossa
viisitoista vuotta.

"Barbro tahtoi näyttää, mihin hän kykenee", ärisi Ulla-täti. "Vaikka
olen jo kaksi kuukautta opettanut ja neuvonut, kuinka ruokaa on
laitettava, ei siitä tytöstä tule kalua. Hän on yhtä taitamaton ja
kykenemätön."

"Minä en osaa enkä opi laittamaan ruokaa", virkkoi Barbro harmissaan,
"ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Onhan meillä neljä palvelijatarta."

"Mitä sinä sitten oikeastaan osaat, rakas lapsi?" kysyi herra Berting
tuikeasti. "Minä en ole huomannut, että sinulla olisi selvää taipumusta
mihinkään, eikä käy ollenkaan päinsä, että sinä et tee muuta kuin
vetelehdit."

Barbro ei virkkanut mitään. Hän pelkäsi purskahtavansa itkuun. Ei
milloinkaan ollut tuntunut hänestä niin kylmältä ja tylyltä kuin
nyt. Niin kauan kuin Birgit oli ollut kotona, oli tämän pehmeä
ja miellyttävä luonne osannut sovittaa ja rohkaista, ja elämä
oli ollut paljoa siedettävämpää. Hän oli aina ollut lämmittävänä
auringonpaisteena, mutta nyt ei paistanut ainoakaan säde varsinkaan
Ulla-tädille ja Barbrolle. Aina oli iloinen ja reipas, mutta oli
harvoin kotona. Aamupäivät hän oli koulussa ja iltapäivällä pelaamassa
golfia ja tennistä.

Päivällistä syötäessä olivat kaikki tuppisuina. Aivan samoin kuin
hänen lapsuutensa aikoina, jolloin ateriat olivat saaneet uhkaavan
painostavan leiman hänen tähtensä, hänen huonojen todistuksiensa,
ajattelemattomien tekojensa tahi hutiloimisensa tähden.

Hän kävi mieleltään yhtä apeaksi kuin entinen pieni, kalpea, hintelä
tyttökin oli ollut, ja kesken apeaa mielialaansa hän tunsi nyt
niinkuin silloinkin järjetöntä kaipausta saada iloita, nauraa niin
sydämellisesti, että ikävyys olisi heittänyt aimo kuperkeikan ja
karannut tiehensä.

Lapsena hän oli kuvitellut mitä ihmeellisimpiä asioita, jotka voisivat
yht'äkkiä keventää mielialan, mutta tällä kertaa hänestä tuntui
painostus niin raskaalta, ettei se voinut hälvetä, ja hän istui
lautasensa ääressä ääneti, mielessä syyttävä tunne. Puuttui vain, että
syksysade olisi yksitoikkoisesti ja valittavasti piessyt ikkunoita.

Ulla-täti huokasi raskaasti kuin marttyyri, ja Barbro arvasi ihan
tarkkaan, mitä hän ajatteli: Ei kukaan olisi voinut tehdä omien
lapsiensa hyväksi enempää kuin hän veljentyttäriensä hyväksi. Hän oli
uhrannut koko elämänsä heidän hyväkseen. Barbro tuumaili äkeissään,
mihin muuhun hän olisi voinut käyttää elämänsä. Eipä tosiaankaan sillä
olisi voinut olla suurta kysyntää, sillä niin kitkerää ja torailevaa se
oli.

Illalla Sonja tuli kertomaan, että hänen äitinsä ja hän aikoivat
matkustaa Kööpenhaminaan ja ehkä Lundiinkin. Heillä oli sukulaisia ja
tuttavia kaikkialla, ja kaikki halusivat heitä luokseen.

"Voi, jospa minäkin pääsisin mukaan!" huudahti Barbro. "Mutta en
tohdi pyytää isää laskemaan minua taas matkalle. Olinhan niin iloinen
päästessäni takaisin kotiin."

"Arkapa sinä oletkin, Babi, sellaista en luullut sinusta ensinkään
tulevan, mutta voihan arkalainenkin olla mitä parhainta ainetta. Minä
koetan puhua äidilleni, että hän esittää asian setä Augustille."

"Sinä olet enkeli, Sonja! Kuinka hirveän ihanaa meillä olisi, jos
saisimme matkustaa yhdessä."

"Niin, se kieltämättä lisäisi hauskuutta. Eipä silti, että
kainostelisin puhua äidille vaikka mitä, mutta minun tunteeni
kuohahtelevat niin kovasti, että hyvinkin tarvitsen kaksi henkilöä,
joille niitä purkaa. Me jäämme luultavasti Kööpenhaminaan jouluksi,
että saan käydä teattereissa, konserteissa ja taidenäyttelyissä
vähintäkään hätäilemättä. Ja aika kuluu että hurisee."

"Kuulehan, Sonja". Barbro oli hyvin hämillään kysymyksestään, mutta
se poltti hänen kieltään. "Kun sinä noin lennät huvista toiseen, etkö
milloinkaan ikävöi -- _häntä_, josta puhuit?"

"Ky-yllä", venytteli Sonja, "toisinaan. Toivoisin hirveän mielelläni,
että hän saisi nähdä minut silloin, kun kokonainen liuta kavaljeereja
häärii ympärilläni, ja jos minulla on oikein hienonhieno puku, niin
tahtoisin, että hän saisi ihailla minua siinä. Jopa sinun silmäsi
pyörivät! Varmaankin pidät minua hävyttömän suorasukaisena, mutta
oletko milloinkaan nähnyt minua haaveksivana ja kaihomielisenä? Se
ei sovi minulle ensinkään. Mitäs minä haikailemaan ja huokailemaan,
kun elämä on niin suloisen hauskaa. 'Hän', kuten sinä sanot, tietysti
tarkoittaen Uno Freideä, pitää kyllä hänkin lystiä omalla tavallaan.
Mutta ennemmin tai myöhemmin me tapaamme toisemme, ja silloin se
lempi hehkuu, Babi! Tuli leimuten lyö, tuli kirkkaana lyö, se leimuvi
tuhansin liekein."

Barbroon tarttui helposti Sonjan veikeä leikikkyys, ja kun hän oli
eronnut ystävättärestään, näytti hänestä kaikki ruusuiselta.

Täti Aimée Thomas saa isän suostumaan, ja sitten hän saa lähteä heidän
mukanaan Kööpenhaminaan. Hän tahtoo mielellään oppia lasimaalausta, se
oli hänen uusin päähänpistonsa. Mitähän, jos ehtisi käydä sellaisen
kurssin; ja tanssikurssin myös! Hänen jäsenensä ihan hytkyivät hyvästä
mielestä ja pidätetystä eloisuudesta. Hänen täytyi toisinaan pyöriä
kuin hyrrä, pyöriä kunnes päätä huimasi ja hengitys salpautui, sydän
takoi ja veri juoksi suonissa kuohuen.

Hän oli käynyt vieraisilla vain pari kertaa kotiintulonsa jälkeen.
Tukkukauppias ei suvainnut laajaa seurapiiriä eikä hän ollut vielä
oivaltanut, että hänellä oli nuoria tyttäriä, joita piti johdella
seuraelämään. Birgit ja Elsa olivat hoitaneet itsensä nuoruudessaan
niin, ettei hänellä ollut mitään vaivaa heidän huveistaan. Ja Barbro
sai odottaa, kunnes Ainakin joutui siihen ikään. Kun Poju täyttää
kuusitoista vuotta, silloin vanha, harmaa kauppahuone säteilee
juhla-asussaan, ja loistavat tanssiaiset johtavat Berting Nuoremman
seuraelämään. Tämä oli jo aikoja sitten päätetty. Tukkukauppias ja
Aina sommittelivat mielellään jonkunlaista ohjelmaa jo monta kuukautta
aikaisemmin. Tällöin oli tavallisesti Aina se puoli, joka vahvisti
päätöksen.

"Kuulehan, isä", oli Poju sanonut innostuneesti noin vuosi takaperin
ja katsonut rohkeasti isäänsä silmiin, "suunnitellaanpas vähän
tulevaisuutta".

"Olkoon menneeksi, typykkäni", ja isä hymyili ihastuneena lemmikilleen.

"Ensiksikin on sinun myönnettävä, että minä olen viime lukukausina
edistynyt koulussa loistavasti, _all right_ kaikissa aineissa!"

"Myönnetään kernaasti."

"Ja nyt minä aion suorittaa ylioppilastutkinnon kahden vuoden perästä,
kohta sen jälkeen tai sitä ennen, kun täytän kuusitoista vuotta.
Hyväksytäänkö se?"

"Pelkään, että rasitat itseäsi liikaa, Poju hyvä."

"Joutavia, August Fr. Berting; saat nähdä, että minä suoriudun kuin
leikillä. Sitten me pidämme päivälliset kaikille opettajille, huikean
hienot päivälliset, ja sitten tanssiaiset tovereille. Suostutko siihen?"

Ei yksikään muista tytöistä, ei edes Birgit, olisi milloinkaan
uskaltanut sinutella isäänsä, mutta Ainalta se läksi ihan itsestään,
eikä isä ollut siitä millänsäkään. Olihan tyttö Berting Nuorempi,
kauppahuoneen tuleva tuki. Ihme kyllä, poikkesi tukkukauppias ankarista
periaatteistaan heti, kun oli kysymys Ainasta. Tämä ei ollut hänestä
"vain tyttö", vaan miespuolisen perillisen täydellinen vastine.

Fredinin koulussa oltiin sitä mieltä, että Aina menettelisi viisaammin,
jos lukisi yhden vuoden lisää eikä hyppäisi luokan yli, mutta Poju
oli tarmokas ja ajoi tahtonsa perille. Hän sai yksityisopetusta
ja kykeni siten ilman vaikeutta seuraamaan reaaliosaston lukuja.
Matematiikka ja maantiede olivat hänen pääaineitaan. Tässä samoin kuin
monessa muussakin kohden hän erosi sisaristaan, ja opettajilla oli
sula nautinto ihailla hänen selkeää, ponnekasta lahjakkuuttaan. Elsa
oli niinikään ollut loistava tähti koulussa, mutta hieman hitaampi
ja kankeampi kuin Aina, jolla oli aina ripeä vauhti, olipa sitten
kysymyksessä urheilu tai luvut.

Barbron mielestä Poju oli tavattomasti muuttunut niinä kahtena
vuotena, jotka hän oli ollut poissa. Silloin oli Aina ollut tavallinen
lapsukainen, hieman nenäkäs ja töykeä. Mutta nyt hän herätti Barbrossa
kunnioitusta. Hänessä oli nyt jotakin hyvin varmaa ja pätevää, ja
kuinka uskomattoman pitkäksi ja leveäksi hän oli kasvanut! Pienenä hän
oli ollut varsin hintelä ja laiha; ei kukaan ollut osannut aavistaa,
että hänestä tulisi voimakkain sisaruksista.

Hakkailua ja poikatuttavuuksia Aina ei viljellyt milloinkaan. Hänellä
oli omat urheiluystävänsä, joita hän tervehti läimäyttämällä selkään
kämmenellä tahi huutamalla: "Heipä hei!" Tyttövierailut olivat hänestä
"tipumaisia", mutta hänestä pidettiin paljon toverina raikkaan
iloisuutensa, avuliaisuutensa ja vaatimattomuutensa tähden.

Barbro ei voinut olla ihailematta Ainaa. Hän ajatteli itsekseen,
että kun hän vain voisi ottaa Pojusta esimerkkiä, niin hänkin
olisi onnellinen, mutta hänen aikeensa raukenivat onnistumattomiin
yrityksiin. Veikeä ja iloinen hän kyllä osasi olla, jollei häntä
pahasti nolattu tai rökitetty, mutt'ei milloinkaan niin "tukeva
sisäisesti" kuin Aina. Barbron mielessä hajosivat ajatukset ja
mielihalut kuin tuhka tuuleen, mutta Ainalla oli näkymätön suojaava
seinä, joka esti tuulenpuuskia myllertämästä hänen mieltään.

Barbro odotteli jännittynein mielin Aimée-tädin ehdotuksen seurauksia.
Hän ei käsittänyt, mitä isällä voisi olla hänen matkaansa vastaan, kun
oli selvää, että hän sai kotona aikaan vain ikävyyksiä. Ulla-täti,
jolla oli senkin seitsemän kipua ja vaivaa, tuskastui monta kertaa
tunnissa sekä Barbroon että Vahtiin, jotka alituiseen närkästyttivät
tädin vanhaa-aatamia tyhmyyksillään.

Niinpä on monta monituista kertaa sattunut, että tuo kelvoton
Vahti-tollero on säikähdyttänyt Ulla-tädin kesken päivällisunta
nelistämällä aika hamppua ja aavistamatta lattian poikki tädin
tohvelien kimppuun, aloittaen niiden kanssa huiman sotatanssin.

Ulla-täti kavahtaa pystyyn vihasta puhisten. Vahti riemuitsee
ajatellessaan saavansa hänestä leikkitoverin. Mutta se saa tietysti
pötkiä ulos ovesta hyvin nopeasti ja nolona. Raekuuro hurahtaa
kuitenkin Barbron niskoille.

"Etkö tiedä, kuinka vaikea minun on saada unta? Yökausiin en useinkaan
voi silmääni ummistaa eikä se johdu ensinkään siitä, että nukun
päivällä, mutta minä tarvitsen hetken lepoa, ja sitä sinä et suo, vaan
lasket sisään tuon iljettävän koiran, jota minä vihaan niinkuin mitä."

Vahti-parka ja Barbro-parka, he hiipivät piiloon tornihuoneeseen. Täti
ei oikeastaan tarkoittanut pahaa, mutta kuta kuivemmaksi hänen sielunsa
ja nahkansa kävivät, sitä enemmän hän tunsi tarvetta komennella nuoria
ja näyttää, että hänellä oli valta hallita heitä. Birgit ja Elsa
olivat hänen mielikkejään, ja Barbro sai myötäänsä kuulla ylistyksiä
heistä. Barbro ajatteli toisinaan olevansa ehkä hyvinkin ilkeä, kun ei
kuitenkaan tahtonut olla erinomaisten sisariensa kaltainen. Mutta hän
ei tahtonut sitä millään muotoa eikä voinut kuvitella omaa minäänsä
niin mankeloituna ja silitettynä. --

"Penkin alle meni", sanoi Sonja eräänä iltana astuessaan koputtamatta
Barbron huoneeseen. "Setä August antoi oitis kieltävän vastauksen, eikä
äiti saanut mitään aikaan. Te kuulutte lähtevän koko perhe jouluksi
Tukholmaan Birgitin luo, niin että saat ihastella suloista perhe-elämää
aa-lulla-lallatuksineen! Ja 'tee, kanni, kakkaraa', ja sen semmoista."

"Hyi", sanoi Barbro tuikeasti. "Ja toisella taholla odottavat
kaksoiset. Ihanaa ajanviettoa!"

"Mitä sanot? Kenellä on kaksoiset?"

"Kenelläkö? Gerda Skogilla, etkö tunne? Hänellä, joka pari vuotta
sitten meni naimisiin insinööri Anders Skogin kanssa. Voit käsittää,
että saamme lallattaa niidenkin lasten kanssa. Pikku lapset ovat
minusta kuin puhkeamattomat sinivuokon nuput. Niistä toivoo niin
pian kuin mahdollista tulevan jotakin oikeaa. Voi, miksi en pääse
matkustamaan sinun kanssasi! Olin iloinnut siitä sanomattomasti."

"Minullapa on suunnitelma, Babi,"

"Ainahan niitä sinulla on jos kuinka paljon."

"On itseäni varten, mutta tämä koskee sinua. Kirjoita liikuttava
kirje isoäidillesi. Sano, että tukehdut kuoliaaksi tai jotakin muuta
sellaista ja että hänen täytyy pelastaa sinun henkesi. Ehdota mummolle,
eikö hän omasta puolestaan ottaisi sanoakseen, että hän on niin sairas
ja heikko, että tarvitsee jonkun tyttärentyttärensä hauskuttamaan
itseään. Hän voi siepata kivukseen vaikka hermosäryn. Sehän kuulostaa
kovin surkealta."

"Isoäitiä ei petetä. Ja onhan hänellä sekä seuranainen että
kamarineitsyt, Hän ei minua tarvitse, ja toisekseen -- mitä minä siellä
maalla tekisin?"

"Kun sinä, Babi, kerran olet kana, niin on iso vahinko, ettet ole
saanut täyttä höyhenpukua. Etkö ymmärrä, että Floda olisi vain
matkahaluisen henkesi ponnistuslautana."

"Kyllä, mutta se ei käy päinsä." Barbro ravisti päätään.
Vastoinkäyminen ei milloinkaan yllyttänyt häntä uuteen ponnisteluun.
"Ei maksa vaivaa."

"Sitten kai minä saan ottaa sen tehtäväkseni. Isoäidin puoleen on
käännyttävä joka tapauksessa. Kun minä koko kouluajan yrittelin muokata
sinusta uudenaikaista ihmistä, niin täytyy minun nyt jatkaa työtäni.
Sinä olet toisinaan ihan toivoton, varsinkin milloin olet oikein täynnä
kotoisia vaistoja, mutta minä pidän sinusta, olet suorastaan suloinen
kuin pieni hirvenvasikka."

"Pidätkö minusta oikein paljon?" Barbro kietaisi lujasti kätensä Sonjan
kaulaan. "Voinko luottaa siihen?"

"Voit, ainakin minun puolestani. Sinähän kerran ennen vanhaan sanoit
irti ystävyyden."

"Niin, kun sinä et pitänyt sanaasi, vaikka lupasit varmasti, ettet
näytä sitä hupsua runoa, minkä kirjoitin Fredinin koulusta. En
unohda milloinkaan, kuinka hurjasti suutuin, kun sinä lauloit sen
kerho-iltana. Ja minä olin siinä uskossa, että se oli revitty ja
viskattu pois, mutta sinä olitkin onkinut sen itsellesi ja petit minut
häikäilemättä."

"Babi kulta, ethän toki saa halvausta _post festum_. Olethan antanut
minulle anteeksi, ja se oli meidän ainoa kiistamme. Enkö ole sen
jälkeen ollut sinulle aina hyvä?"

"Olet, oikein hyvä", myönsi Barbro eikä voinut olla suutelematta Sonjan
poskelle, minkä tämä nauraen otti tyytyväisenä vastaan.

"Pikku hyväilijä", sanoi hän ylimielisesti.

Barbron kasvot karahtivat tulipunaisiksi loukatusta ylpeydestä.
Hän pelkäsi aina antavansa liikaa, vaikuttavansa tungettelevalta,
ja sittenkin oli hänen varsin työläs hillitä voimakkaita, kuumia
tunteenpurkauksiaan.



IV.

SOKERILEIPURILLA.


Kaikki oli laitettu valmiiksi ja kuntoon Tukholman-matkaa varten.
Taistelu Vahdin kohtalosta oli päättynyt siten, että Barbro sai tyytyä
jättämään koiransa kotiin.

Ainan piti ottaa osaa sekä jääpallo- että hiihtokilpailuihin, ja hän
oli matkustanut samana päivänä kuin lukukausi koulussa päättyi, Elsa
suori matkalle suoraan Lundista, oltuaan viikon isoäidin luona, ja
jouluaaton edellisenä iltana aikoivat tukkukauppias Berting, Ulla-täti
ja Barbro lähteä matkaan.

Barbro seisoi täysissä pukimissa ikkunan edessä salissa. Kymmenen
minuutin kuluttua kuuluu alhaalta automobiilin törähdys ja sitten
se vie heidät asemalle. Ehkäpä joulunvietto Gitan luona onkin hyvin
hauskaa. Ja Tukholma voi tarjota kaikenlaista ajanvietettä. Hän
iloitsi, kun pääsee luistelemaan Stadionille ja laskemaan mäkeä
Djursholmiin, missä serkut asuvat. Setä Knut ja täti Tora pitävät
varmaankin hauskat kestit, ja sitten hän oli päättänyt käydä museossa
tutkimassa keramiikkaa. Hän ei jouda mitenkään kuluttamaan aikaansa
liian paljoa Gitan ihmelapsen Rigmorin tahi Gerdan kaksoisten parissa.

Kimeä huuto ja jymähdys herättivät Barbron ajatuksistaan. Mitä ihmettä
se oli? Eiköhän vain Ulla-täti ruikuttanut välikössä, salin viereisessä
huoneessa, missä hillopurkit, leivät ja muut semmoiset sekä tavattoman
iso liinavaatekaappi sijaitsivat?

Vaikerrus ei tauonnut, ja Barbro juoksi hätään. Näky oli kamala.
Ulla-täti virui merkillisessä käppyrässä lattialla, ylt'yleensä
veressä, joka juoksi ristiin rastiin pieninä puroina. Kahden särkyneen
pullon vihreänruskeita kappaleita kiilui hyllynreunalla, ja Ulla-tädin
kädessä törrötti hartsilla tulpittu pullonkaula, joka luultavasti oli
samaa alkuperää kuin särkyneet kappaleetkin.

"Voi-voi-voi, selkäni on poikki ja molemmat jalat katkenneet", huusi
Ulla-täti, "nyt ei minusta enää tule ihmistä".

Barbro huomasi samassa, että se, mitä hän oli luullut vereksi, oli
kirsikkamehua, ja kun hän näki, että täti vaivatta oikaisi oikean
jalkansa, oletti hän, ettei ainakaan se ollut loukkautunut.

"Hae apua, voi-voi-voi", vaikerteli täti, "ota kiinni kädestä, koetan
nousta! Ai, älä siitä kädestä, sekin taitaa olla poikki. Voi, hyvä Isä,
olin ottamassa hyllyltä kirsikkaviinapulloa reumatismiini, voi-voi-voi,
ja aioin panna -- ai-ai -- sen -- ai-ai-ai -- matkalaukkuun, mutta
silloin lipesin. Voi, miten se oli kauheaa; kaikkeen sitä ihminen
joutuukin."

"Onko täti loukkautunut? Tätihän voi liikuttaa molempia käsiään ja
jalkojaan", sanoi Barbro.

"Olenko muka loukkautunut! Olen mäsänä koko ihminen, tokihan sen
tuntee. Tokko -- ai-ai-ai -- tokko lienee ainoatakaan eheää luuta
ruumis-parassa."

Haettiin lääkäri, joka selitti, että neiti Berting oli saanut
pari aivan vaaratonta ruhjevammaa ja että vasen ranne oli hieman
nyrjähtänyt. Koko kommellus selviäisi parin viikon kuluttua.

Ulla-täti oli kuitenkin niin kuohuksissaan, että uikutti kuin pieni
tyttö.

"Nyt minä saan maata tässä yksinäni ilman ainoatakaan rakasta lasta.
Poloisia ovat kaikki vanhat, kun heillä ei ole lapsia, jotka heitä
pitävät rakkaina. Voi, kuinka tyhjäksi ja autioksi koti jää! Ei
joulukuusta eikä kynttilöitä!"

Tukkukauppias näytti jonkun verran hermostuneelta. Ei voinut enää
olla puhettakaan, että he olisivat joutuneet lähtemään yöjunassa. Nyt
he ehtisivät perille vasta myöhään jouluaattona, mikä suututti häntä
monesta syystä. Hän sanoi kuivahkosti:

"Olen jo hankkinut luotettavan hoitajattaren."

"Ventovieraan, sellaisen, jolla ei ole ainoatakaan yhteistä muistoa
minun kanssani. Ja miten paljon minä iloitsinkaan joulusta!"

Barbro seisoi ääneti tädin sängyn jalkopäässä. Hän ei ollut ymmärtänyt
Ulla-tätiä milloinkaan niin hyvin kuin tänä hetkenä. Hänen mielensä
heltyi ja lämpeni nuoren sydämen joustavasta hehkusta. Hän keskeytti
äkkiä tädin hiljaisen vaikertelun sanoen:

"Minä jään mielelläni tädin luokse." Barbro muisti erään joulun,
jolloin hän oli ollut tuhkarokossa ja Ulla-täti oli eristäytynyt muista
istuakseen hänen luonaan ja kertoakseen satuja. Ne olivat tosin olleet
hirveän kuivia ja opettavaisia, mutta Ulla-täti ei osannut muita, ja
lukeminen oli mahdotonta, koska huoneessa täytyi olla pimeää Barbron
silmien tähden. Kiitollisuus oli Barbron hyvä ominaisuus, ja hän tunsi
olevansa oikein onnellinen saadessaan osoittaa sitä. Kun Ulla-täti
muuten aina ärisi, niin se suututti, kyllästytti ja uppiniskaistutti
Barbroa, mutta nyt näyttivät vanhat, kuihtuneet kasvot valkealla
pieluksella niin rauhallisilta ja lempeän sovullisilta, että Babi oli
pelkkää hellyyttä.

"Sinä siis aiot jäädä kotiin, Babi", sanoi herra Berting kahden
vaiheilla. "Se olisikin parasta, ja voithan korvata vahingon
uutenavuonna. Milloin tahansa saattaa ilmestyä tilaisuus päästä
lähtemään."

"Minua surettaa Babin tähden", huokasi täti hervottomasti. "Minusta
olisi kyllä hyvä, jos joku pikku tytöistäni olisi täällä luonani, mutta
kun en ole heidän äitinsä, niin en voi vaatia, että he uhraavat mitään
minun tähteni."

Barbro sanoi vielä, että hän mielellään luopuu matkasta. Hän
oli jo alkanut sommitella ajatuksissaan sairaan huoneeseen
pientä joulukuusta, jossa olisi sieviä vahakynttilöitä, tähtiä,
kultalankahapsia ja hopeakiteitä. Ja sitten hän lukee tädille jotakin
niistä Flygare-Carlénin paksuista romaaneista, joita tädillä oli
kirjakaapissaan, ja kyselee tädin lapsuutta ja nuoruutta, vaikka hän ei
välittänyt tuon taivaallista siitä, kuinka ihania ihmiset ja maailma
olivat siihen aikaan olleet.

Herra Bertingiä vaivasi ajatus, mitä tehdä. Hänenkään mielestään ei
asia ansainnut pitkiä puheita. Barbro oli jo niin vanha, että hänen
täytyy tietää mitä tekee, eikä ollut ollenkaan vahingoksi, että hän
oppii ajattelemaan muitakin. Hän saapuu kohta uutenavuotena takaisin
ja toimittaa sitten tyttärelleen jotakin hauskuutta. Sentähden hän
ilmoitti, että Babi saa jäädä kotiin, kun kerran haluaa.

Tuskin tarvinnee mainita, että Ulla-tädin kärtyisyys uudistui, niin
pian kuin hän huomasi, että hänellä oli joku, jolle voi olla kärtyinen,
ja silloin Barbro väsyi. Hänen iloinen velvollisuudentunteensa laimeni.
Hoitajattaren sanomattoman kärsivällinen naisellisuus ärsytti häntä, ja
hän vetäytyi Vahdin ja oman itsensä seuraan.

Eräänä päivänä hän pistäytyi erääseen sokerileipomoon, jossa
ilmoitettiin myytävän kotitekoisia nekkuja ja marsipaania.

Barbro oli oikea herkkusuu, ja sokerileipomot olivat alituisena
houkutuksena hänen tiellään.

Uuden sokerileipomon tiskin takana oleva vaalea tyttönen saattoi
olla muutamia vuosia vanhempi kuin Barbro. Hän näytti itkettyneeltä,
mutta vaikka silmät ja sievä nenä olivat punehtuneet ja turvoksissa,
tunsi Barbro saaristossa vietettyjen kesien aikuisen leikkitoverinsa,
kalastajaperheen Olenan, joka oli opettanut Bertingin tyttöjä soutamaan
ja perää pitämään. He olivat olleet mainion hyviä ystäviä, ja Barbro
paistoi kuin aurinko, kun hän huudahti:

"Päivää, Olena! Kah, täälläkö sinä olet! Tunnet kai minut?"

"Tokihan minä Babin tunnen -- neiti Barbron, piti sanomani."

"Älä viitsi olla olevinasi -- Babihan minä olen sinulle. Oletko täällä?"

"Olen, aamusta iltaan."

"Saatko syödä makeisia niin paljon kuin mielesi tekee?"

"En tiedä. En välitä mokomasta roskasta. Minun on vain ikävä -- ja
pahinta on sunnuntaisin, kun aurinko paistaa. Silloin mieli palaa
saaristoon ihan menehtyäkseen. Mutta mihinkäs tästä joutaa? Yhden
aikaan on tultava ja oltava kello kymmeneen asti." Olenalla oli
ilmeisesti tarve saada keventää sydäntään, sillä vedettyään välillä
henkeä hän jatkoi yhtä kyytiä. "Sain luvan matkustaa kotiin huomenna,
ja eräs tuttava tyttö lupasi tulla tänne minun sijaani, mutta näkyy
narranneen, ja nyt en pääse mihinkään, vaikka siellä on kotona häät ja
kaikki."

"Pitääkö sinun avata ja sulkea puoti ja ottaa myös kassa huostaasi?"

"Ei, sen tekee rouva itse. Hän on kerrassaan kiltti ja kunnon ihminen,
mutta ei anna ollenkaan vapautta. Ja kun juuri se Kalle pitää huomenna
häitään. Hän on komein kaikista veljeksistä, sillä hän on viinuri ja
hänellä on niin hieno käytös, kun hän sanoo 'olkaa niin hyvä'. Hän
ottaa Nilssonin Karinin. Morsiamella on kruunu ja se tanssitaan pois."

Barbro tiesi hyvin, että Nilssonin Karin oli kalastajanaapurin tytär
saaristosta ja että heillä oli pulska, äsken rakennettu tupa. Niin että
häistä lupasi tulla komeat. Turvonneiden silmäluomien alla kiiluivat ja
välkkyivät Olenan silmät kuin kiilloitetut tinanapit, kun hän kuvitteli
kaikkea komeutta.

Barbro oli ottanut kaksi leivosta lautaselle ja pistänyt ne myös
poskeensa. Nyt hän löi pontevasti lusikalla lautasen pohjaan, niinkuin
se olisi ollut kilpi, ja sanoi:

"Sinä pääset Kallen häihin, Olena."

"Millä ihmeellä? Ei, kiitos kaunis."

"Ja valkeat sormikkaat saat käsiisi. Saat leikata ne auki
kämmenpuolelta, jos ovat ahtaat, ei se näy. Ja sinisen nauhan tukkaan
ja pitsikauluksen. Mitäs siihen sanot?"

"Niin, mutta ystävä rakas, en minä sinne pääse sittenkään."

"Ei hätä tämän näköinen, Olena. Tunnen erään luotettavan henkilön, joka
on valmis olemaan täällä huomenna sinun sijastasi."

"Kuka hän on?"

Barbro osoitti riemastuneena itseään.

"Siitä ei tule kerrassaan mitään", huudahti Olena hämillään.

"Mikäs sinun oikean sijaisesi nimi on?"

"Gladys Svensson."

"Herrasnimi! Tässä näet siis yhden päivän Gladys Svenssonin. Onko rouva
hyväksynyt minut -- Gladys Svenssonin?"

"On kyllä, sillä Gladys on palvellut viisi vuotta sisarensa puodissa
Ulricehamnissa, vaikka rouva ei vielä ole häntä nähnytkään; Gladys on
ollut täällä kaupungissa ainoastaan pyhäiseen aikaan."

"Sehän sopii mainiosti, mutta sinä et saa hiiskahtaakaan rouvalle,
Olena!"

"Niin, mutta -- sittenkään ei --"

"Älä lörpöttele! Opeta vain minua! Harjoitellaan tänä iltana. Minulla
on kieltämättä varsin monivuotinen ja -- jokapäiväinen kokemus
sokerileipureista, niin että siitäkin näkee, ettei ole pahaa, jossa ei
olisi jotakin hyvääkin."

Barbro oli tavattoman ihastuksissaan näin odottamattomasta
yksitoikkoisuuden keskeytyksestä. Hän ei ollut peloissaan, että joku
hänen tuttavistaan kävisi puodissa ja tuntisi hänet. Useimmat olivat
matkoilla, ja muuten hän saattoi olla vakuutettu siitä, ettei kukaan
kaupungin herraspomoista käy pienessä nurkkapuodissa sunnuntaina
ostamassa mitään.

Tästä varmuudesta huolimatta oli tietysti erinomaisen jännittävää
astua tiskin taakse ja olla Barbro Bertingin sijasta Gladys Svensson
Ulricehamnista. Hän melkein jo katui kauppojaan, kun hän sunnuntaina
iltapäivällä seisoi yksinään pienessä puodissa, missä karamellit
uneliaina kököttivät purkeissaan, leivokset laiskoina lojuivat
alustoillaan, sähkölamput paloivat puolitorkuksissa ja kassakone sai
nauttia melkein häiritsemätöntä sunnuntailepoa.

Kokonainen katras pikkupoikia ryntäsi puotiin. Kaikilla oli tohiseva
nuha, ja pienin punatukkainen solkkasi omasta ja toveriensa puolesta:

"Taitko viijellä äylillä paakeltiinimuluja?"

Barbro tirkisti ihmeissään. Myytiinkö murujakin? Sitä hän ei ollut
tullut milloinkaan huomanneeksi, mutta äkkiä hän muisti nähneensä,
että neidit olivat täyttäneet paperituutteja jollakin, mitä he olivat
ottaneet eräästä isosta laatikosta.

Hän etsi ja löysi, kaatoi pussillisen kukkuroilleen ja sai palkaksi
anteliaisuudestaan epäilevän kysymyksen:

"Onk ne oikeita muluja?"

"Tietysti", selitti Barbro reippaasti, "ja kun nyt on sunnuntai, niin
saa jokainen teistä piparkakun kaupantekiäisiksi. Montako teitä on --
yksi, kaksi, kolme, neljä, _viisi_."

"Minulla on titko ulkona" piipitti punatukkainen, "ja hänellä on kakti
telkkua".

"Kokonaiset sukulaiskestit", nauroi Barbro. "Tässä on, mutta nyt
hyvästi äläkä yllytä tänne toverejasi, sillä piparikakkuja en enää
anna."

Rehvanat ryntäävät ulos. Ovessa kysäisi viimeinen merkitsevästi:

"Onk' neiti nyt aina täällä?"

"En ole, ainoastaan tänään."

Taas pitkä väliaika. Sitten tuli kaksi tirskuvaa ryökkinänalkua,
jotka halusivat syödä torttuja. He olivat niin iljettävän nenäkkäitä
ja olevinaan, että Barbro toivoi heidän menevän sinne missä pippuri
kasvaa, ja he puhuttelivatkin häntä häikäilemättömän rehentelevästi:

"Eikö teillä muita torttuja olekaan? Nämä ovat kuin pohjanahkaa."

"Antakaa meille samppanjamehua, mutta älkää lämmittäkö sitä hellalla!"

Ja he antoivat kymmenen äyriä juomarahaa! Tällainen tapaus ei ollut
johtunut Barbron mieleen. Kun hän näki pienen lantin kiiltävän
tarjottimella, rupesi häntä äkkiä itkettämään. Luulivatko he, että hän
on tavallinen --?

Hän nakkasi päänsä taaksepäin ja näki silloin vihaa kiehuvan koko
minänsä suuresta kuvastimesta. Hän oli vetänyt kiharaisen tukkansa
niin tasaiseksi, että oikein kiristi, ja hankkinut vartavasten
kovan kiiltokauluksen ja kravatin avokaulan sijaan, kuten hänellä
tavallisesti oli. Hänestä itsestään oli tuntunut tällä tavoin
pukeutuessaan, että hän oli Kristina Petterssonin, keittäjättären
sisarentyttären, näköinen. Barbro Berting ei ollut tämän näköinen.

"Noo", sanoi hän nyökäten, "mitäs turhia harmittelemaan!" Pienet,
välkehtivät kasvot hymyilivät valoisasti ja veitikkamaisesti. "Neiti ei
saa olla liian kopea, kuuletko!"

Aika hankalaa oli ollut päästä karkaamaan kotoa. Hän oli sanonut
tädille menevänsä aamupäivällä käymään "nannan", heidän entisen
lapsenhoitajattarensa luona ja sitten ehkä Märta Ingelsenin, entisen
koulutoverinsa luona.

Nannan luona hän oli istunut vähän aikaa ja sitten soittanut kotiin.
Täti itse ei onneksi voinut tulla puhelimeen, sillä hän oli vuoteessa.
Ja silloin Barbro sanoi aivan koppavasti: "Sanokaa Ulla-tädille
terveisiä, etten tule kotiin ennen puolta kymmentä". Yhdeksän aikaan
oli puodin omistajattaren määrä tulla hänen sijaansa.

Kolme rouvaa pyörähti puotiin ja tilasi kahvia. Ahtaassa, pimeässä
keittiössä kalisutteli palvelijatar toimeliaasti kuppeja ja lusikoita.

Barbro toi tarjottimen ja niiasi:

"Olkaa niin hyvät!"

Nyt hän näytteli osaansa, niinkuin kaupungin hienoissa kahviloissa
tehtiin.

"Hyväinen aika, kuinka vähän kahvia ja niin huonoa", päivitteli
lihavampi rouva nyreissään.

"Parasta lajia!" Barbron ääni oli vakuuttava.

"Niinhän ne aina kehuvat. Emmekö saa lisää sokeria?"

"Pala henkeen, se on määrä. Saako olla enemmän leipää?"

Hohoo, nythän se luistaa mainiosti, ajatteli Barbro ja napsautti
näppiään mielissään.

Kun rouvat olivat parhaiksi ehtineet lähteä, avautui ovi uudelleen,
ja eräs nuori mies astui ravakasti sisään. Hän katseli tutkivasti
karamellimaljakkoja. Suu! Nenä! Tukka! -- Tuo oli hän, ylioppilas,
hänen tunturiseikkailunsa -- Sonjan hakkailija Uno Freide, sillä Barbro
oli varma, että tämä Uno ja hänen "seikkailunsa" oli sama henkilö.

-- Tunteneeko hän minua? -- Barbro muikisti suunsa ja muutti äänensä
sorahtavaksi ja jokapäiväiseksi:

"Mitäs saisi olla?"

Nuori mies ei olisi ehkä kiinnittänyt häneen mitään huomiota, jos
hän olisi puhunut luonnollisesti. Mutta nyt hän luuli, että Barbron
puhe-elimissä oli jokin surkea vika, ja katsoi häneen ystävällisen
säälivästi.

"Totisesti", virkkoi ylioppilas yht'äkkiä, "tehän olette... ei, se ei
ole mahdollista", korjasi hän matalalla äänellä. "Saanko neljänneskilon
karamelleja."

Barbro taivutti päänsä kumaraan. Miksi häntä hymyilytti? Hän ei
_voinut_ olla hymyilemättä, sillä hän ilostui siitä, että ylioppilas
oli tuntenut hänet. Tämä oli siis varmasti ajatellut häntä! Barbro ei
ollut saanut elämässään kovinkaan paljon huomaavaisuutta osakseen. Hän
säteili sekä sisäisesti että ulkonaisesti heti, kun ihmiset erikoisesti
huomasivat hänet. --

"Anteeksi", sanoi ylioppilas kohteliaasti, "neiti on ihmeellisesti
erään nuoren naisen näköinen, jonka kerran kohtasin tuntureilla".

"En oo siellä käynyt", sanoi Barbro päätään ravistaen, mutta valhe
kirpaisi hänen hienotunteisuuttaan. Hän kärsi aina valheesta, vaikka
hänen vilkkautensa usein aiheutti, että niitä loikki esiin kuin
sammakoita ilkeän satuprinssin suusta.

Äkkiä hän katsoi suoraan ylioppilaan tummiin, kysyviin silmiin ja sanoi
omalla äänellään:

"Minä vain narrasin, olen kyllä ollut siellä."

"Olemmeko siis tavanneet toisemme -- tehän se näytitte minulle tien
kylään."

"Minä."

"Mutta kuinka ihmeessä te olette täällä?"?

"Olen sijaisena."

"Te --! Anteeksi, tehän olette neiti Berting."

"Enpäs", väitti Barbro iloisesti, "Gladys Svensson -- Gladys Svensson
Ulricehamnista".

Tätä salakähmäisyyttä hän ei voinut kieltää itseltään. Häntä huvitti
sanomattomasti nähdä ylioppilaan noloja, hämmentyneitä kasvoja, ja hän
ajatteli: -- Ähä, siinä palkka sähkösanomastasi, jehu. Tahdoit saattaa
minut uteliaaksi, mutta minä panenkin sinun pääsi pyörälle. --

"Vai niin", sanoi ylioppilas pitkäveteisesti, "sitten olen kokonaan
erehtynyt. Ette kai satu tietämään, kuka neiti Barbro Berting on?"

"Tiedän kyllä."

"Ettekö ole ihmeesti hänen näköisensä?"

"Niinkuin marja."

Barbron punainen, nuori suu hymyili terveiden, valkoisten hampaiden
raosta.

Ylioppilas maksoi -- perin hitaasti, otti pussin ja sanoi epäröiden:

"Eikö neiti ole vapaa joskus iltapäivällä? Voisimmehan tavata
luistinradalla."

"Minun on hyvin vaikea lähteä mihinkään sairaan tädin luota. Hän
tahtoo, että istun aina hänen luonaan."

"Vai niin", sanoi ylioppilas alakuloisesti, "sepä vahinko. Oletteko
täällä kaiket päivät?"

"En, ainoastaan tänään, Olena Petterssonin, lapsuudenystäväni
sijaisena."

"Ettekö tahdo -- tahdo antaa minulle osoitettanne?"

"En", vastasi Barbro yht'äkkiä totisena. Hänen mieleensä johtui
Sonja. Tämän selän takana hän ei millään muotoa tahtonut tutustua Uno
Freideen, niin hauskaa kuin se olisikin. Sonja oli sanonut, että he
kaksi, Uno ja hän, pitävät toisistaan. Hän _tiesi_, oli hän sanonut,
että Uno oli yhtä rakastunut kuin hänkin, vaikka he eivät olleet siitä
puhuneet, ja että oli selvää, ettei kukaan, jonka Sonja tahtoi voittaa,
voinut vastustaa häntä. Mutta olihan halpamaista, että Uno Freide piti
muistakin tytöistä.

Barbro katsoi ankaran paheksuvasti "Seikkailuun".

Sitten hän käänsi nuorelle miehelle hyvin ärhäkästi selkänsä ja rupesi
availemaan ja sulkemaan karamellipurkkien kansia.

"Hyvästi neiti -- Gladys Svensson."

"Hyvästi."

Merkillistä, että hän sai sanotuksi tuon sanan draamallisen jäätävästi!
Hänen omaa selkäpiitään karsi kylmä, miksi ei siis Uno Freide olisi
tuntenut samaa? Hän ei tahtonut enää milloinkaan, milloinkaan tavata
"Seikkailua". Tämän nimen Barbro antoi hänelle, koska Uno Freide oli
Sonjan omaisuutta. Hän ei tahdo ajatella häntä, vaan karkoittaa hänet
mielestäänkin -- kunhan vain voisi?

       *       *       *       *       *

Sen ja monta seuraavaa yötä Barbro Berting näki merkillisen omituisia
unia ylioppilaasta, jolla oli tummat silmät ja roomalainen profiili.
Milloin seisoi ylioppilas sen tunturin laella, jonne Barbro itse ei
ollut kertaakaan päässyt, ja huusi _häntä_ luokseen, vaikka tarkoitti
Sonjaa, milloin istui pienessä sokerileipurin puodissa ja kyseli
Olenalta, eikö Gladys Svensson kohta palaa takaisin, mutta silloin
Sonja pyrähti sisään kuin tuuliaispää ja puhalsi kaikki nurin ja lauloi
kovalla äänellä sitä vanhaa, kauheaa pilkkalaulua Fredinin koulusta,
minkä Barbro oli aikoinaan sepittänyt.

Se oli katkeroittanut häntä kokonaisen lukukauden, sen tähden että
Sonja oli ollut petollinen, ja kuitenkin hän jumaloi Sonjaa! Sonjassa
oli kaikki niin yksityiskohtaisen selvää ja kirkasta kuin kauniissa
puutarhassa, jonne aurinko paistaa ja jossa linnut laulavat.

Useaan päivään ei Barbro uskaltanut mennä yksinään ulos, sillä hän
pelkäsi tapaavansa "Seikkailun". Eräänä päivänä se kuitenkin tapahtui,
mutta silloin Barbro livisti erääseen porttikäytävään ja sitten talon
neljänteen kerrokseen; siellä hän seisoi pienessä eteisessä, jossa ilma
oli sakeanaan paistuvan tuoreen sillin katkua, mikä mahtoi käydä liian
kitkeräksi sillin omistajalle itselleenkin, koska eräs ovi kumahti auki.

"Ketä etsitään?" kysyi samassa utelias ääni.

Barbro mutisi jotakin, että oli erehtynyt, ja hiipi takaisin alas.
"Seikkailu" mahtoi nyt olla tiessään! Miten iloisen tuntevan näköinen
tuo vekkuli olikaan ollut, kun oli tervehtinyt häntä! Näki aivan
selvästi, että hänen mielensä teki sanomattoman kovasti pysähtyä
juttelemaan. Barbro oli pahoillaan "Seikkailun" huikentelevaisuudesta.
Hän oli muuten niin hyvän ja rehellisen näköinen, ja Barbro uskoi
varmasti, että hänen kädenpuristuksensa oli luja ja voimakas.

Koko iltapäivän hän pysyi Barbron ajatusten esineenä, niin usein kuin
hän sysäsikin hänet pois luotaan aivan tarpeettomana tungettelijana.
Ajatusten askartelu meni kuitenkin niin pitkälle, että kun hän luki
ääneen Ulla-tädille "Aron prinsessaa", sanoi hän kertomuksen sankaria
Unoksi. Hän punastui niin, että veri alkoi kipunoida korvalehtien
päissä, ja oikaisi erehdyksensä heti. Ulla-täti ei huomannut mitään.
Hänellä oli näet tapana nukahtaa, kun joku luki hänelle ääneen.



V.

MATKA LUNDIIN.


Eräänä monista helmikuun haukottelupäivistä istui Barbro hyvin
ajatuksissaan huoneessaan ja luki vielä kerran Sonjalta tullutta
pitkää kirjettä. Sitä oli alettu kirjoittaa jo joulunpyhinä, mutta
oli päätetty vasta kahden viikon kuluttua, niin ylettömästi veivät
huvittelut Sonjan ajan. Kirjeessäkin oli pelkästään sitä huvitusten
kirjavaa karusellihyörinää, minkä hän antoi hurista ystävättärensä
luettavaksi. Sanat kisailivat paperilla kuin vipajavat auringonpilkut,
tanskalaisia, ranskalaisia ja ruotsalaisia lauseita oli kirjavanaan
sekaisin -- olihan täti Aimée Thomas ranskatar, joka oli opettanut
tyttärelleen rakasta äidinkieltään -- ja kaikki lauseet kertoivat
samaa: Sonja oli juhlien kuningatar, Sonja huvitteli lakkaamatta
ja Sonja aikoi nyt jatkaa Lundissa huolettoman nuoruutensa
nautintoja. Hänen setänsä oli professorina tuossa Etelä-Ruotsin
yliopistokaupungissa, piti suurta, vierasvaraista kotia, ja hänen
tyttärensä oli Sonjan ikätoveri. Äiti aikoi jättää hänet sinne
siksi aikaa, kun itse kävi Marseillessa. Sonjan, tuon onnensuosikin
täti oli naimisissa erään rikkaan ja hienon tilanomistajan kanssa
Skoonen tasangolla. Heillä ei ollut lapsia, mutta he ottavat avosylin
vastaan veljentyttären ja tekevät kaikkensa hänen mielikseen. Kirje
oli oikeastaan vain kylläisen itserakasta purkausta ja Barbro tunsi
katkerasti pettyneensä. Kahdeksannen sivun alimmassa laidassa oli
sentään: "Toivon, että pääset pistäytymään Lundiin." Mutta nämä sanat
tuntuivat niin ohimennen ja välinpitämättömästi kirjoitetuilta, että ne
melkein pahoittivat Babin mieltä.

Isä tuli äkkiarvaamatta hänen luokseen.

"Tahdon puhua kanssasi, Babi", sanoi hän, "sinä näytät olevan mahdoton
taloustoimissa, mutta johonkin sinun on tartuttava. Isoäiti lähetti
juuri kirjeen ja kysyi, tahtoisitko viettää jonkun aikaa hänen luonaan
Lundissa. Kuten tiedät, asuu hän siellä talvella ja ottaa mielellään
sinut luokseen. Saisit opetella kieliä."

"Saanko minä lähteä!" Barbron ääni riemuitsi.

"Saat, koska kieltäydyit Tukholman-matkasta. Sinä olet aika tuuliviiri,
rakas Barbro. Syksyllä sinun mielesi teki kovasti kotiin."

Barbron pää vaipui alas. Hän ei uskaltanut sanoa isälle, kuinka
suuri erehdys tämä äskeinen yksitoikkoinen aika oli ollut, ja kuinka
toisenlaisiksi hän oli kuvitellut tyttöpäivänsä -- nuo vapaat,
valoisat! Hän oli unohtanut, että Bertingin talo oli harmaasta
graniitista ja auringoton -- ainakin hänen suhteensa.

"Isoäiti ehkä keksii jotakin, johon kelpaan", sanoi hän pitkähkön
äänettömyyden perästä. Lasimaalauksen vimma oli haihtunut, ja hän tunsi
olevansa onneton ajatellessaan saamattomuuttaan ja tulevaisuuttaan.

"En tahdo, että sinusta tulee mikään ammattinainen", virkkoi
tukkukauppias, "mutta jotakin sinun on osattava perusteellisesti.
Sitten on sinulla tämä hyvä koti, jossa kelpaa asua. En tarkoita
uudenaikaista itsenäisyyttä, pääasia on, että henkinen vetelyytesi
häviää, että sinusta tulee nainen, joka osaa esiintyä."

Isä piti aina Bertingin taloa keskipisteenä. Hän kalusti kotinsa
tyttärillään, mutta se tapahtui enimmäkseen ajatuksissa, sillä
Birgitillä oli oma kaunis kotinsa. Elsaa hän ei saanut pakotetuksi
olemaan kotikoristuksena, Barbrosta ja Ainasta ei myöskään näyttänyt
tulevan sellaisia, miksi perinnäistapa vaati. Mutta isä tarkoitti
hyvää, ja Barbro tunsi olevansa hyvin kiitollinen päästessään
Ulla-tädin jankutuksista. Hänen vilkas mielensä kaipasi myöskin
vaihtelua, ja isoäiti ei ollut sellainen kuin muut vanhat ihmiset. Hän
piti nuorten hehkuvista mielistä, helli ja ymmärsi niitä lämpimästi.
Nyt oli pyydettävä vain yhtä, ja se seikka sai Barbron kalpenemaan
levottomuudesta:

"Saanko ottaa Vahdin mukaani?"

"Kyllä minun puolestani. Mutta en takaa, että isoäiti suvaitsee sitä."

Barbro taas oli siitä aivan varma ja jo samana iltana hän haasteli
Vahdille, että he kaksi taas pääsevät maailmalle.

"Mutta nyt sinusta on tullut iso poika, Vahti, ja saat ajaa
koiravaunussa. Minä pistäydyn tietysti katsomassa sinua ja puhelemassa
kanssasi asemilla, mutta muun ajan saat tyytyä olemaan virkaveljiesi
seurassa ja sinun tulee käyttäytyä siivojen koirien tavalla."

Barbro silitteli hyväilevästi sen valkeaa, silkinhienoa turkkia, ja
Vahti katsoi älykkäästi emäntäänsä uskollisilla, välkkyvillä silmillään.

Samassa Barbro kietaisi kätensä sen kaulaan.

"Rakas pikku koirani", sanoi hän, "jospa tietäisit, kuinka merkillinen
kapine sinun emäntäsi on."

"Hau-hau", myönsi Vahti iloisesti ja nosti luottavasti käpälänsä
Barbron polville.

"Taitaapa tehdä mielesi painamaan peukaloa sen asian vahvistukseksi!
Niin, sinä et tiedä, kuinka vaikeaa on olla Berting ulkonaisesti eikä
sisäisesti."

Isoäiti antoi mielellään suostumuksensa Vahdin tuloon, ja kun tätä
poikamiestä sitten oli eräänä harmaana maaliskuunaamuna lellitelty
ja pyntätty matkakuntoon, sanoi Barbro jäähyväiset Ulla-tädille ja
Ainalle, minkä jälkeen hän meni vaunuun ikkunapaikalleen. Muutamat
kirjat ja makeispussit, joiden joukossa oli kilo hienon hienoja
karamelleja, mitkä kiitollinen Olena oli lahjoittanut, lupasivat
melkoisesti lyhentää matkaa.

Barbro nyökytti päätään omaisilleen ja kuuli raollaan olevasta
ikkunasta Ulla-tädin evästyksien tupruavan kuin lumihiutaleet
ilman halki. Valitettavasti ne haihtuivat yhtä jäljettömiin kuin
lumihiutaleetkin, hipaistuaan vain sivumennen hänen lämmintä, virmaa
mieltään. Hän oli tänään "lentopäällään". "Nyt Babi lentää", oli
siskoilla tapana sanoa, kun jokin äkillinen sattuma keskeytti lapsuuden
päivien yksitoikkoisuuden ja hän jännityksestä hurjana riehui ympäri,
kaatoi ja särki, mitä eteen osui, voimatta hallita huitovien käsiensä
ja keikkuvien jalkojensa liikkeitä.

Ja tänä hetkenä hänen sydämensä ja ajatuksensa lensivät aavistuksen
siivillä punaisten päivien riemuja kohden. Siellä on Sonja, Elsa,
(vanha Hip, joksi Barbro yhä vieläkin nimitti siskoaan), Holger Boye ja
monet muut, jotka hän saa tavata. Lund taisi ollakin oikeastaan vain
nuorison ja ilon kaupunki. Hänellä oli mieli täynnä ihania päätöksiä
huvitella aamusta iltaan. Eikä isoäiti tietystikään pane esteitä hänen
tielleen.

Juna läksi liikkeelle, kulki ensin huurteisen sumukerroksen läpi ja
sitten kirkasta valoisaa talvipäivää kohden. Laajat, lumipeitteiset
vainiot välkkyivät auringonpaisteessa, ja sinisiä savupatsaita kohosi
korkealle punaisten talojen piipuista.

Barbro laittautui nurkkaansa, pisti vaaleanpunaisen silkkipatjan niskan
taakse, tunnusteli keveästi kampaustaan. Tuntuipa vallan uudelta
ja oudolta aikaihmisiksi kammattu tukka, ja Barbron ruskeat kutrit
ikävöivät uskomattomasti vapautta, sillä väliin ne irtautuivat otsalta,
väliin korvilta ja hyppelivät poskille pahankurisen vallattomasti.

Valkoinen villapusero, jota somistivat leveä alhaalle laskeutuva
kaulus ja iso tummansininen merimiessolmuke, oli hyvin pukeva. Pikku
kädet olivat hyvin hoidetut kynnenpäitä myöten. Oi voi! Olipa ollut
aika, jolloin Babi oli jyrsinyt kynsiään, että rauski, mutta se
oli tietysti tapahtunut enimmäkseen uskontotunneilla neljännellä
luokalla, jolloin hän istui mukavasti nurkkauksessa seinän vieressä.
Hienot korkeavartiset kengät oli neiti Bertingillä, niin, koko
hänen ulkonainen asunsa, johon kuului revonnahkainen garnityyri
ja silkkivuorinen kappa, siro kultarengas vasemmassa ranteessa ja
satavuotinen timanttisormus pikku sormessa, kuvasti upeaa hyvinvointia.
-- Jopa siinä määrin, että eräs nuori mies, joka maleksi käytävässä,
rupesi heittämään yhä piteneviä ja kirkastuvia katseita sinnepäin;
mutta Barbro ei sitä huomannut. Hän luki erästä jännittävää
seikkailukuvausta eikä nostanut katsettaan kirjasta edes silloinkaan,
kun hänen kätensä ahkeraan vaelsi Olenan pussin ja hänen oman suunsa
väliä. Hän oli yksinään osastossaan; oli alkuviikko ja junassa oli
varsin vähän matkustajia.

Vihdoin nuori mies, välittämättä ilmoituksesta: "Naisten osasto", astui
Barbron luo.

Barbro vilkaisi pikimmältään tulijaan. "Seikkailu!" -- "Pam! Tuks,
tuks", sanoi hänen sydämensä ja jysähti rinnan pohjaan kuin putoava
kellonluoti. Hän karahti tulipunaiseksi, mutta luki innokkaasti.
Seisköön vain siinä, mutta hän ei ähähdäkään. Pikainen silmäys
ikkunaan. Kohta ollaan Halmstadissa. Siellä hän pistäytyy katsomaan
Vahtia, ja sitten hän koi muuttaa, vaikka -- miksi muuttaa? --
Rupatella hetkinen -- mitäs pahaa siinä on? -- Hän kurkisti kysyvästi
kirjaansa. Hehän voivat puhella Sonjasta -- Sonjasta, josta he kumpikin
tavattomasti pitivät. Äh, kuinka se mulkoili! Tiukasti!

Barbro nakkasi äkkiä niskaansa, niin että otsakiharat pyrähtivät ylös
kuin pelästyneet linnut.

"Anteeksi", kumarsi samassa nuori mies, "ettekö ole neiti Svensson --"

Barbro katkaisi hänen puheensa helähtävällä naurulla:

"Gladys Svensson Ulricehamnista! En ole tänään."

"Mutta enkö tavannut juuri teitä tuntureilla?"

"Kyllä."

"Ja sokerileipurilla?"

"Kyllä."

"Ettekö suvaitse selvittää salaperäisyyttänne, neiti? Saanko esitellä
itseni: Freide, kandidaatti."

"Berting, ulkoilma-pomo", tokaisi Barbro vallattomasti, "se on minun
tuorein tittelini, muuten olen Bertingin huonekunnan musta lammas. Te
varmaankin kunnioititte minua sähkösanomalla syyskuun kolmantenatoista
päivänä, niin että kai tunnette kotini."

"Pahastuitteko sähkösanomasta? Inga Rolander, serkkuni, sattui
mainitsemaan, että te täytätte seitsemäntoista vuotta."

"Olette kehno, kun ette pannut nimeänne alle. Vaikka kyllä tiedän,
miksi ette sitä tehnyt. Mutta nyt paljastan Gladys Svenssonin
salaisuuden", lisäsi hän äkkiä ja taas punehtuen, -- On sopimatonta
ruveta heti lavertelemaan Sonjasta, ajatteli hän. -- Sen tulee tapahtua
hiotummin ja täysikasvuisemmin, ei noin vain päätäpahkaa. -- Hän alkoi
puhua vilkkaasti Olenasta ja kertoi koko sitä asiaa koskevan jutun.
Lopuksi hän osoitti makeispussia ilosta säteillen: "Ja tässä näette
hyveen palkan. Minä rakastan karamelleja! Oh! Ettekö tahdo maistaa?"

"Onko niitä liikenemäänkin?" ihmetteli kandidaatti leikillään. Pussi
tuntui hänestä valtavan isolta yhdelle hengelle.

"On kyllä, jollei teillä ole kovin suuret vaatimukset", nauroi Barbro.

Halmstadissa he kävivät yhdessä katsomassa Vahtia, joka pitkällä
ulinalla ilmaisi surunsa, kun he poistuivat.

"Minua säälittää kovasti pikku koirani", sanoi Barbro, "mutta eihän
enää ole monta tuntia jäljellä".

"Ei, ikävä kyllä", vastasi kandidaatti, "tänään viihdyn junassa
erinomaisesti".

Barbro istahti takaisin nurkkaansa ja otti kirjansa, jota hän selaili
kovakouraisesti. Vihdoin hän sanoi:

"Teistä on kai hauska jälleen tavata Sonja Thomas."

"On kylläkin. Hän on sievä nuori nainen."

Jännittävä seikkailukirja putosi yht'äkkiä lattialle.

"Mikä te oikeastaan olette, kandidaatti Freide?" Suuret, tummat
tytönsilmät katsoivat halveksivasti ja samalla melkein tuskaisesti
nuoreen mieheen. Hän ei tahtonut, että "Seikkailu" olisi
kaksois-olento. Hän piti hänen leveästä otsastaan ja leveästä suustaan;
hän tahtoi luottaa rehelliseen, lujaan kädenpuristukseen.

"Kuinka niin? Mitä pahaa siinä on, että neiti Thomas on mielestäni
sievä? Ja sellainen hän on suuressa määrässä. Kun hän laulaa tahi
näyttelee, on hän aivan vastustamatonkin. Hän tanssii ihastuttavasti
ja pukeutuu kuin paras muotinukke, mutta minusta hän on liiaksi _grand
dame_. Tuskin kahdeksantoistavuotias ja niin vietävän koketti."

"Hyi, hyi!" Barbro polki jalkaa. Nyt hän oli niin vihainen, että silmät
säkenöivät. "Sonja on minun kaikkein parhain ystäväni, ja te teette
hävyttömästi -- juuri _te_ -- puhuessanne hänestä tuolla tavalla."

"Siksi, että hän on teidän ystävänne", pisteli kandidaatti.

"Eipäs, vaan siksi, että -- ah, sen kai tiedätte itsekin, Uno Freide!"

Kandidaatti nauroi poikamaisesti.

"Nyt voisin maksaa teille samalla mitalla, Gladys Svensson, mutta
näyttää siltä, että te haluatte hyökätä minun kimppuuni, ja minä
pelkään, että tulen voitetuksi; senvuoksi lienee parasta, että
tunnustan olevani keikarin ja herra luutnantti Uno Freiden yhtä vuotta
nuorempi ja perin vaatimaton veli, Urban Freide, joka tutkiskelee
vanhan Justitia-rouvan ryppyisiä kasvoja ja kantaäidin periaatteita
ja jota sitäpaitsi huvittaa kaikki, mitä taivaan ja maan välillä on,
siihen luettuna, mutta ei minään pääasiana Sonja Thomas."

Barbro otti hyvin hitaasti kirjan lattialta. Aivan ihmeellisen
vaikutuksen teki tämä selitys, joka oli ilvehtivä ja kuitenkin
hyväntahtoinen. Nyt olisi kaikki voinut olla niin hyvin kuin suinkin
olla voi ja hän varma siitä, ettei millään tavoin asetu Sonjan etujen
tielle, mutta samassa hän yht'äkkiä häpesi äskeistä kiivauttaan ja
tunsi jonkunlaista nöyryytystä. Olihan aivan luonnollista, että se,
joka hänestä hiukan välitti, oli tuo "perin vaatimaton veli" eikä
Sonjan ihailija. Se pisti Babin tyttöylpeyttä, sillä olihan häntä
salaisesti huvittanut juuri se seikka, että henkilö, joka Sonjan
mielestä oli kyllin arvokas mielitietyksi, oli edes rahtusen verran
ajatellut häntäkin, kovaonnista Babia. Sonjan mielestä oli Uno
Freidellä ollut hieman liian leveä suu. Tällä taas oli aivan liian
leveä.

"Miksi olette niin hiljaa, neiti?"

"Minäkö -- ei ole mitään puhumista."

"Näyttää kuitenkin siltä, että päänne on täynnä ajatuksia. Mitä aiotte
tehdä Lundissa?"

"En mitään erikoista. Asun isoäidin luona ja luultavasti huvittelen."

"Mainiota, että ette ole ylioppilas. Saanko ruveta oppaaksenne, näyttää
teille kaupunkia ja muuta? Minulla on aina aikaa, ja hylkään mielelläni
ummehtuneet kirjat."

"Miksikä te sitten luette lakitiedettä?"

"Askarrellakseni opintojen sivussa mitä mieli tekee. Isäukko ei piittaa
toivorikkaista pojistaan ja antaa heidän nauttia elämästä. Saattepa
nähdä, että tulette hyvin usein käyttämään minun apuani, jott'ette
eksyisi Lundin suurkaupungissa. Vai onko teillä muita tuttuja? --
Sisarenne Elsan olen nähnyt, entä onko muita?"

"On, eräs serkku: Einar Berting, ja eräs hyvä ystävä: Holger Boye."

"Se pyylevä skoonelainen, josta aikaa myöten kai paisuu
oikeusministeri. Sillä pojalla on päätä. Me sanomme häntä
_globe-trotteriksi_, kun hän on niin pyöreä ja halukas vaeltamaan.
Myötäänsä hän tallustaa kartanoonsa tasangolle, jonne hänen sielunsa
siemen on kylvetty ja jossa se kantaa hedelmän, kuten hän sanoo.
Oletteko hyviä tuttuja? Hän ei ole puhunut teistä milloinkaan."

"Emme ole, tapasimme toisemme oikeastaan vain eräänä keväänä. Hän on
ehkä unohtanut minut."

"Se sopii minulle", naurahti Urban Freide.

"Minusta on ikävää, kun joutuu unohdetuksi", sanoi Barbro rehellisesti.
"Sonja Thomas kuuluu myös olevan Lundissa, mutta pelkään kovasti, ettei
hän paljoa välitä minusta. Minä pidän hänestä hirveän paljon."

Nyt juna pysähtyi taas eräälle asemalle, missä voitiin käydä katsomassa
Vahtia, ja sitten meni nuori herrasväki ravintolavaunuun teetä juomaan,
Barbrosta oli kovin juhlallista saada itse tilata ja antaa juomarahat.
Hän olikin ylen runsaskätinen, ja Freide huomautti:

"Viinuri pitää teidät varmasti muistissaan omituisena naisolentona,
sillä ainoastaan vanhat, rumat ja köyhät naiset antavat runsaita
juomarahoja."

Lundin asemalla olivat vastassa sekä Elsa ja Einar että Holger Boye
ja isoäidin Saara, uskollinen palvelijatar vanhan kansan tapaan.
Hän oli tullut Flodaan kahdentoista vuoden ikäisenä; nyt hän oli jo
neljänkymmenen korvilla ja oli kuin kiinni kasvanut "Hänen armoonsa".

Barbro sanoi matkatoverilleen jäähyväiset jokseenkin hätäisesti ja
pisti kätensä Elsan kainaloon.

"Kuinka hauskaa, Hip, olla täällä. Mitä teemme huomenna?"

"En jouda olemaan paljoa kanssasi, Babi. Mutta lauantaina ovat
ylioppilaiden tanssiaiset, niin että voit ruveta valmistautumaan
niihin. Etkö muuten aio toimittaa mitään hyödyllistä?"

"Onko isoäiti puhunut siitä?" kysyi Barbro hieman säpsähtäen ja kulki
yhtä jalkaa Elsan kanssa. Heillä oli vain lyhyt matka kuljettavana.
Isoäiti asui aivan lähellä Lundagårdin puistoa ja tuomiokirkkoa.

"Ei ole, mutta minä tulin sitä ajatelleeksi."

"Älä katko lapsen siipiä", virkkoi Holger Boye yht'äkkiä. Hän kahmaisi
lunta eräältä ikkunapelliltä, puristi sen palloksi ja heitti Barbron
tukkaan. "Terve tuloa nuoruuden ja hulluuden pariin", sanoi hän, "arpa
on heitetty".

"Oletko hassu, Holger", nauroi Barbro, Hän kimmahti irti
nuolennopeasti, vilkaisi ympärilleen, mistä saisi vastalahjan, ja
lennähti Grand Hotellin edustalla olevalle aukeamalle, missä kokosi
ison kahmalollisen lunta.

Mutta pallo jäi viskaamatta, kun Elsa puuttui jupakkaan. "Et kai ole
enää lapsi hupakko, Babi!"

"Kuka sen tietää", ilakoi Holger Boye. "Ei ole vielä päässyt koulusta,
Mignon."

"Mignon, miksi nimittelet minua sillä tavalla?"

"Meillä on aina kotitekoisia nimilappuja oman sakkimme ihmisille.
Ja Mignon sopii mielestäni sinulle -- miksikö, hm! Meillä on, millä
mällätään, jos loppuu, niin lainataan."

Isoäiti tarjosi kaikille nuorille tervetuliaisillalliset. Pöytä oli
häikäisevän valoisa, sillä oli paljon kukkia, koko joukko hauskoja,
herkullisia ruokia, hyvää viiniä ja Flodan puutarhan ihania hedelmiä.

Jäykkyys ja väkinäisyys olivat täältä tipotiessään. Kaikki puhua
porisivat kilvan, ja nauru soi kuin heleä sävel. Barbro tunsi olevansa
niin hyvässä vireessä, että iltaa olisi saanut hänen mielestään kestää
loppumattomiin. Elsa kuitenkin keskeytti ilon. Hän asui eräässä
professorinperheessä eikä tahtonut tulla myöhään kotiin, kun huomenna
oli työpäivä.

Ja yht'äkkiä vallitsi isoäidin salongissa hiljaisuus. Vanha rouva ja
nuori tyttärentytär jäivät seisomaan sylikkäin.

"Kylläpä olen saanut odottaa pikku Babiani! Viihdy nyt täällä oikein
hyvin! Kahteen ja puoleen vuoteen en ole sinua nähnyt, lapsukaiseni.
Monia toiveita ja ajatuksia on sillä aikaa ehtinyt syntyä."

"Niin, mutta niistä ei ole mihinkään, isoäiti, ja se on pahinta."

"Kyllä niistä jotakin tulee. Puhumme niistä myöhemmin. Ja nyt saa pikku
tyttöni nukkua makeasti samassa sängyssä, jossa äitisikin nukkui, kun
hän kävi koulua täällä Lundissa. Se on ollut täällä muiden huonekalujen
mukana, vaikka minä harvoin käytän tätä asuntoa. Tänä talvena se saa
kuitenkin virkistyä eloon ja nuortua sinun ja Elsan tähden. Me pidämme
päivälliset ja tanssiaiset, Babi."

"Jumalallisen ihanaa, isoäiti!"

Babi hyppäsi korkealle ilmaan ihastuksesta. Eihän hän malttanut pysyä
alallaan!

"Ja nyt menemme nukkumaan, lapsukaiseni. Nuku oikein makeasti!"

"Isoäiti, eikö serenaadeja pidetä enää ollenkaan?"

"Eipä juuri, Barbro; meidän aikamme ei ole romanttinen. Välistä kyllä
voi sattua, että jotakuta kuuluisuutta kunnioitetaan sillä tavalla."

"Siis ei Babia! Hyvää yötä, rakas, kulta isoäiti. Ja kiitos, kiitos,
kiitos Vahdin puolesta, joka sai niin ihastuttavan vasun!"

Barbro oli sanomattoman tyytyväinen, sanomattoman hyvällä mielellä
pujahtaessaan valkoiseen vuoteeseen kukikkaan brokaadi-peiton alle.
Hän ajatteli, ettei täällä ole vaikeaa olla kiltti ja ystävällinen
kaikille. Ja isoäiti vaati vallan vähän, siksi oli ihmeellisen kepeää
osoittaa hänelle huomaavaisuutta. Barbro kuvitteli, miten isoäiti
ja hän istuvat vanhalla jakkaralla ikkunan edessä, missä isoäidin
nojatuoli ja ompelupöytä olivat, ja juttelevat tuttavallisesti aivan
kuin samanikäiset konsanaan.

Hän oli niin iloinen, että hänen oli vaikea saada unta, vaikka kaksi,
kolme kelloa eri äänisoinnuin ilmoitti, että unen aika oli jo käsissä.

"Yks!" -- "Yks!" -- "Yks!" takoivat ne.



VI.

ISOÄIDIN AJATUKSIA.


Sekä Barbro että Vahti heräsivät säteilevässä mielentilassa ja
nauttivat yhdessä aamukahvin sängyssä. Tarjotinta tuodessaan Saara
sanoi leikillään, että hänen armonsa oli vakuuttanut, ettei tällainen
"pyhäpäivätapa" saa enää kertaakaan uudistua arkena, "Mutta nähkääs,
neiti", lisäsi Saara nyökäten, "hänen armonsa on sellainen, että
hänellä on pyhä ympärillään ja mielessään, kun muilla on arki ja
aherrus".

Kun Barbro ja Vahti jäivät kahden, ryhtyi Barbro lemmikkinsä kanssa
vakavaan keskusteluun:

"Kuulehan, Vahti", sanoi hän, "sinä et saa vaatia, että minä olisin
sinun kanssasi täällä niin paljon kuin kotona, vaan sinun on
ymmärrettävä, että minä pidän pikku hauastani, vaikka en ehdikään
puuhailla kanssasi kuin vähän aikaa. Sinä olet jo iso poika etkä
enää pureksi kalosseja ja hameenhelmoja. Täällä Lundissa on sinun
näytettävä, että olet sivistynyt koira, ja osoitettava sivistyksesi
siten, että aina osaat tulla kotiin etkä milloinkaan eksy huonoon
seuraan."

Vahdin häntä viuhui lakkaamatta, sillä pala wiener-leipää toisensa
jälkeen livahti sen terävien hampaiden välitse, ja tässä lauhkeassa
mielentilassa se oli hämmästyttävän myötäsukainen.

"Nyt loppui, Vahti", sanoi Barbro viimein, "minä itse sain ainoastaan
yhden rinkelin. Uskallatko väittää, etten ole hellä ja uhraavainen
äiti? Jos saat vielä sokerimurun, niin olen myös heikko äiti."

Vahti ei pannut vastaan, mutta kun se sitten huomasi, ettei muuta
tarjota, hyppäsi se alas tuolilta, jolla oli istunut, ja aikoi mennä
vasuunsa.

"Vahti", huusi Barbro, "muista, ettet karkaa tiehesi tänään, kun panen
kaulaasi kävelysolmukkeen. Muuten näyttäisi siltä, että olet huonosti
kasvatettu."

Vahti luimisti korviaan, siristi silmiään ja nuolaisi kuonoaan. Siitä,
että se rimpuilematta antaisi panna kaulaansa mokoman rasittavan
koristeen, ei voinut olla puhettakaan, mutta eihän kannattanut ruveta
haukkumaan emäntäänsä ennen aikojaan.

"Sinä saat tänään vaaleankeltaisen solmukkeen", lisäsi Barbro
vakuuttavasti. "Mutta kylään et kanssani pääse. Kun viimeksi olit Sonja
Thomasin luona, pistit poskeesi jälkiruoan, joka oli tarjoilupöydällä.
Hyi, Vahti, kuinka surullisia muistoja!"

Oli luonnollista, että Barbro ensi työkseen etsi käsiinsä Sonjan. Heti
aamiaisen jälkeen hän soitti ja kysyi, mihin aikaan olisi sopivinta.
Sonja oli, kuten aina muulloinkin, ylettömän ystävällinen, mutta
hänellä ei ollut ainoatakaan vapaata hetkeä tänään eikä huomennakaan.
Ja lauantaina, ylihuomisen perästä, olivat ylioppilaiden tanssiaiset,
ja silloin hänen oli autettava Ingeriä, serkkua, ja seurusteltava
maalaisvieraiden kanssa, joita heille oli tulossa, mutta sunnuntaina
_täytyy_ Barbron ja hänen tavata toisensa.

Barbro pani allapäin kuulotorven paikoilleen.

Isoäiti katsahti häneen postinsa takaa. Hän sai joka päivä
maisemakortteja ja kirjeitä kotimaasta ja ulkomailta. Floda oli koko
hänen aikansa ottanut avoimin sylin vastaan melkein lukemattoman
paljouden vieraita, ja vain harvat unohtivat, kuinka kuvaamattoman
hauskaa oli olo siellä. Useimmat lähettivät monesti kiitollisia
tervehdyksiään paikan haltijattarelle.

"Miksi näyttää siltä, kuin pikku Babi olisi pahalla mielellä?" kysyi
lempeä vanha ääni.

"Kun ajattelin, että kaikilla ihmisillä on niin paljon tekemistä --
paitsi minulla. Minulla on aina sietämättömän paljon aikaa."

"Silloin on parasta karistella sitä hieman pois", naurahti isoäiti.
"Käyhän istumaan, pieni ystäväni, ja puhelemaan kanssani, jos sinua
haluttaa. Minun tekee mieleni pistäytyä Babini sisään ja katsoa, miltä
niin kirpeän iloisen mielen sisuspuoli näyttää."

"Isoäiti", sanoi Barbro istuutuen jakkaralle levottomasti liikehtivät
sormet polvilla. "Minusta kai pitäisi tulla jotakin hyödyllistä, mutta
pahinta on, ettei minulla ole oikein halua lukemiseen, ja käsityö on
minusta kamalinta mitä on olemassa."

"Entä taideveisto?"

"Ei sekään miellytä eikä sairaanhoito, vaikka se muuten onkin hienoa."

"Pikku Barbro -- sinä olet varmaankin liian lapsellinen ikäiseksesi. Ja
jos sanon suoraan, niin olen sitä mieltä, että panemme tuon hyödyllisen
vähäksi aikaa syrjään. Mutta sinun on aina pidettävä elämääsi
omaisuutena, jota _sinun itsesi_ on hoidettava. Sinä olet edesvastuussa
kylvöstä, ja sato tuottaa sinulle iloa. Älä rupea odottamaan, että joku
tai jokin muu johtaa sinut onnen temppeliin."

"Niin, mutta minun --"

"Maltahan, lapsi-kulta, niin laadimme lähimmän ajan suunnitelman. Minun
ajatukseni on, että rupeat käymään yleissivistävillä luennoilla ja
että esimerkiksi tunnin päivässä työskentelet kirjastossa ja tarkoin
ajattelet, mitä luet. Se saa olla mitä tahansa, kunhan vain _tiedät_,
mitä luet."

Barbro sävähti tulipunaiseksi. Hänen sormiinsa oli joutunut nenäliina,
joka pyöri pyörimistään. Silmät säteilivät, mutta ne eivät katsoneet
isoäitiin, vaan kauas ulos ikkunasta siniseen ilmaan.

"Isoäiti", aloitti hän hiljaa, "luuletko sittenkin -- ei!"

"Mitä minä luulen?"

Ruskeakutrinen pää painui rintaa vasten, mutta kohosi uudelleen, ja
pehmeä suu värisi:

"Että minusta -- minustakin voi tulla oikein ihminen?"

Isoäiti ojensi hänelle molemmat kätensä. Lämmintä, säälivää hellyyttä
oli tuossa liikkeessä. Hän, tuo vanhus, ymmärsi, että oli saanut
hoidettavakseen ahtaassa häkissä vankina olleen metsälinnun, linnun,
joka oli oppinut pitämään siipiään jonakin pahana, jonakin sellaisena,
mikä oli typistettävä.

"Minä sanon sinulle erään asian, pikku Babi", sanoi isoäiti, "sinä
tarvitset jonkun aikaa ottaaksesi selvän omasta minästäsi -- ja
ollaksesi sydämen pohjasta nuori. Ilo on kauneinta elämässä, mutta sitä
on poimittava kuin kukkia tiepuolesta eikä viljeltävä kasvihuoneessa.
Isäsi on kyllä oikeassa, että sinulla tulee olla askartelua, ja
senvuoksi tuleekin luennoista täysi tosi, mutta muuten sinun on vain
oltava iloinen eikä ajateltava mihin kelpaat. Elämä pitää kyllä meidät
kaikki muistissaan, tyttö kulta, varustautukaamme vain tulevaisuuden
varalta jollakin työaseella. Kenties sinun aseeksesi, pikku Babi, tulee
kynä? Etkö ole enää sitä ajatellut?"

"En -- taikka olen kyllä -- toisinaan."

"No niin, ja nyt me otamme päivän sellaisena, kun se meille tulee -- ja
pidämme hauskaa, Babi kulta! Elsa on harvinainen ja kunnon lukuhevonen,
niin että hänestä et kai saa paljoakaan seuraa. Mutta voithan tehdä
uusia tuttavuuksia. Täällä on eräs nuori tyttö, jonka nimi on Inger
Thomas; olisi hauskaa, jos teistä tulisi hyvät ystävät."

"Onko hänkin ylioppilas?"

"On -- mutta en luule hänen jatkavan opintoja. Hän on joka tapauksessa
vielä hyvin nuori."

Barbrolta pääsi helpotuksen huokaus. Tuntui tavattoman hyvältä kuulla,
että jonkun toisenkaan ei tarvinnut käyttää aikaansa järkevästi.
Bertingin tytöt olivat saaneet kasvatuksensa kauppahuoneessa, missä
jokainen teko oli ensin harkittava ja tarkistettava ja, mikäli
mahdollista, saatava antamaan hyviä tuloksia. Näitä periaatteita oli
onnellisesti sovellettu kolmeen tyttäreen, jotka kukin lahjojensa
mukaan olivat niitä kehittäneet, mutta Barbro, hennoin, lämpimin ja
hillittömin neliapilaan lehdykkä, kärsi niistä kuin liian isoista,
kaikki pimittävistä silmälapuista.

"Nyt otamme lupaa maanantaihin saakka, Barbro", sanoi isoäiti, "emmekä
uudellakaan viikolla ponnistele liikaa, sillä lauantaina Barbro Berting
saa päivälliset tanssien kera. Monia pareja ei tule, mutta jos teitä on
kymmenen, kaksitoista nuorta, niin luulen sen riittävän."

"Kyllä, kiitos, rakas isoäiti."

Barbro kavahti jakkaraltaan syleilemään vanhusta. Samassa ilmestyi
Saara ilmoittamaan kandidaatti Boyen.

"Pyydä hänet sisään ja toimita meille vähän aamupäiväteetä, Saara",
kehoitti hänen armonsa.

Huoneeseen astui lyhytvartaloinen, jäntterä nuori herra, jonka pyöreät
kasvot olivat iloiset ja raikkaat, silmät kirkkaat ja älykkäät ja
otsa harvinaisen kaunis. Hänen esiintymisensä oli arvokkuuden ja
pyörähtelevän vilkkauden välimuoto.

Hän suuteli isoäidin kättä ja kiitti eilisillasta.

Sitten hän tervehti toverillisesti Barbroa ja kysyi, eikä häntä
haluttanut lähteä ulos katselemaan kaupunkia. Olisi näet viisainta,
että Barbro ensi töikseen ahmisi tuomiokirkon tornin ja holvien
nähtävyydet. Jos hän ehtisi käydä Tegnérin talossa, olisi se hyvä
teko, sillä tuon kultakiharaisen runoilijan asuntoa oli ruvettu
arveluttavasti lyömään laimin.

"Minulla on toinenkin asia", lisäsi Holger leveällä skoonelaisella
tasankomurteellaan, "tahdotko ruveta daamikseni lauantain tanssiaisiin?
Minä tanssin kuin enkeli, vaikka olen kerän näköinen. En ole unohtanut
ensi kohtaustamme siinä tanssinäytöksessä, jolloin sinä et suvainnut
minua pariksesi lihavuuteni tähden, enkä nytkään uskalla tosissani
väittää, että se on vähentynyt, mutta ehkä sinä tällä kertaa voit tehdä
välttämättömyydestä hyveen ja käyttää minua ponnahduslautana, jolta on
hyvä hypätä yliopistoelämän huvimaailmaan."

"Hieno puhe", nauroi Barbro, "paljon kiitoksia muuten. Olen erittäin
iloinen, kun pääsen oikeihin tanssiaisiin. Niissä en ole käynyt
milloinkaan. Viime jouluna kuoli eräs isän serkku ja vaikk'emme olleet
nähneet häntä kertaakaan, emme kuitenkaan saaneet käydä suurissa
tilaisuuksissa, ja kuusi viikkoa meidän piti käydä surupuvussa. Olin
juuri päässyt tuosta kurjuudesta, kun lähdin tänne. Isoäiti --" Hänen
vilkkaat kasvonsa kävivät huolestuneiksi.

"Mitä, Babi?"

"Minulla ei ole minkäänlaista tanssiaispukua. Ulla-täti sanoi, että
_jos_ ehkä sellaisen tarvitsisin, niin voisi isoäiti auttaa minua
hankkimaan sen. Mutta mitäs nyt kahdessa päivässä ehtii?"

"Kyllä, Babi kulta, kyllä siitä selvitään. Nyt juomme teetä.
Kandidaatti halunnee myös kupillisen? Sitten menette ulos katselemaan
kaupunkia. Kunhan tulet kotiin kello neljäksi, tyttöseni, niin se
riittää."

Saara toi tarjottimen ja joukon jatkoksi -- Urban Freiden. "Täällä
tulee yksi kandidaatti lisää", myhähti hän hyväntahtoisesti.

Barbro sävähti kuumaksi aivan korvalehtiä myöten ihastuksesta, että
kokonaista kaksi ylioppilasta tuli tervehtimään jo hänen ollessaan
ensimmäistä päivää Lundissa. Ilo kuohui kuin kukka päiväpaisteessa.

Kandidaatti Freide tuli myöskin pyytämään häntä tanssiaisiin. Ja _jos_
vain joku muu kuin pyylevä Holger olisi tullut aikaisemmin, olisi
Barbron ylpeys viettänyt loistavaa riemujuhlaa. Mutta nyt hän sanoi
verrattain lauhkeasti, että kandidaatti Boye oli jo hänet pyytänyt.

"Ehkä sinä tälläkin kerralla haluat, että minä väistyn solakamman
tieltä?" kysyi Holger Boye ivallisesti, mutta hänen harmaiden silmiensä
katse ei puhunut pilaa. Se kiintyi Barbroon tutkivan totisena.

"En suinkaan", vastasi Barbro nopeasti, "minusta on hyvin hauskaa
päästä tanssiaisiin, niin että mielestäni on samantekevää --" Ai, nyt
meni hullusti! Hän korjasi heti sanansa: -- "Sinä olet aina ollut
kiltti minua kohtaan, Holger", lisäsi hän anteeksipyytäen.

Isoäiti virkkoi:

"Ettekö te, kandidaatti Boye, kerran antanut pikku Babilleni kompassia?"

"Kyllä", vastasi Holger kumartaen, "kun tiesin naisen tarvitsevan
varmaa opastusta".

"Minullapa se on vielä tallella", huomautti Babi. "Norrlannissa minulla
oli siitä paljon hyötyä."

"Mutta tässä Lundissa te saatte eläviä kompasseja", lupasi Freide.

"Tosiaankin, hyvähän se on, kandidaatti", sanoi isoäiti ystävällisesti,
"jos ne ovat koeteltuja".

Vähän ajan kuluttua, kun nuoret nousivat lähteäkseen, pyysi hänen
armonsa Holger Boyea jäämään hetkeksi luokseen ja katsoi häneen syvin
silmin:

"Minusta tuntuu, että sekä te että kompassinne voitte näyttää pikku
Babilleni oikean suunnan", sanoi hän, "ja olen iloinen, jos voitte olla
hänen uskollisena ja hyvänä toverinaan, niin kauan kuin hän viipyy
Lundissa. Hän on vielä aivan lapsi seitsemästätoista ikävuodestaan
huolimatta ja tarvitsee vakavaa tukea läikkyvälle luonteelleen. Voihan
näet olla mahdollista, että tuollainen kokematon tulisielu leimahtaa
sekä hyvälle että pahalle, mutta minä olen teille kiitollinen, jos
otatte vähän hoivataksenne häntä -- toverina ja ystävänä."

"Aivan mielelläni", vastasi Holger yksinkertaisesti; "hän ei ole
ensinkään niin juonikas, että hänen kanssaan olisi vaikea tulia
toimeen".

Kun Barbro kulki kevättalven häikäisevän valkeassa päiväpaisteessa
Lundagårdin puiston halki kahden kavaljeerinsa välissä,
vaaleankeltaisella silkkisolmukkeella koristettu Vahti perässään,
teki hänen mielensä tavata Sonja. Hip-sisko ei välittäisi tuon
taivaallista hänen saattueestaan, sen hän hyvin tiesi ja tunsi, eikä
hän siskoaan nyt juuri kaivannutkaan. Säteilevä sää väreilevine
kevään aavistuksineen, punertavine puunrunkoineen, loitolta kuuluvine
linnunsiipien-suhinoineen ja kaikilta katoilta sulavine lumineen oli
houkutellut opiskelevan nuorison ulos kirjojensa äärestä. Nuorta väkeä,
nuoria kasvoja vilisi kaikkialla. Monet uteliaat silmät katsoivat
kysyvinä, ken oli tuo tummansininen, outo tyttö, jolla oli mukana
valkoinen koira, ja Barbrosta tuntui, ettei maailma ollut vielä
milloinkaan ollut niin nuorekas.

Hän ja hänen kavaljeerinsa juttelivat herkeämättä. Käynti
tuomiokirkossa tapahtui verrattain hätäisesti, sillä päivänvalo oli
niin väkevä, että se pakotti heidät kohta takaisin nykyisyyteen.
Mutta Barbro mielistyi heti alttariholviin, missä oli paljon kiveen
piirrettyjä legendoja. Rouva Gjörwel Ulfstandin ja tämän puolison
hautakiveä katsellessa tulvahti hänen mielikuvitukseensa voimakkaan,
verevän sukutarun täyteläinen tunnelma ja tuon merkillisen kaivon
satueläimet kertoivat hänelle jännittäviä taruja.

Mutta Finn-jättiläisestä, joka syleilee patsastaan, hän ei välittänyt.
Hän ei uskaltanut sitä sanoa, mutta hänestä tuntui, että jättiläinen
oli kuin tyhmä nauru keskellä kaikkea tätä syvää, salaperäistä
vakavuutta. Hän oli kuvitellut jättiläistä toisenlaiseksi, holveja
hallitsevaksi sankariksi.

Vahti oli jätetty ulos muutamien lapsien hoidettavaksi,
mutta nähtävästi oli heillä ollut aika työ pitää aisoissa
lappalaisnuorukaista, sillä sekä lapset että Vahti näyttivät hyvin
kärsimättömiltä, kun kolmikko tuli kirkosta, ja Vahti ryöpsähti villinä
jälleennäkemisen ilosta päin Barbroa. Mutta emäntä ei ollut oikein
armollinen, sillä Vahdin käpälistä jäi suuria, märkiä likaläiskiä
hänen kävelypukuunsa. Nyt hän ei totta totisesti voinutkaan enää
kulkea iloisen ja terhakan näköisenä. Koko etupuoli oli täynnä paksuja
likatahroja. Hänen täytyi koettaa päästä kotiin niin huomaamatta kuin
mahdollista.

"On kai täällä syrjäkatuja?" kysyi Barbro surullisesti. Holger lohdutti
häntä sanoen, että liike käy keskikaupungilla ja että he menevät juuri
Söder-kadun poikki, kun Sonja tuli häntä vastaan harmaassa sametissa
kahden hienon nuoren tytön kanssa.

"Päivää, pikku Barbro kulta", huusi Sonja, "mutta _chère amie_, oletko
kaatunut?"

"En, Vahtihan se hyppäsi minua vasten", sanoi Barbro hirveän nolona.
Kamalaa tulla esitellyksi tämän näköisenä!

"Ja sentähden saat suoda anteeksi, ettemme voi jäädä tähän näytteille",
ehätti Holger selittämään nostettuaan kohteliaasti lakkiaan. "Tule,
Barbro! _Au revoir, Regina lundensis_!"

Barbro nyökkäsi ja hyppäsi pitkän askeleen ehtiäkseen Holgerin perästä,
joka jo pyöri edelleen. Freide sitävastoin, joka tunsi toiset tytöt, ei
huomannut äkillistä lähtöä, vaan jäi heidän kanssaan haastelemaan.

"Sinä olet aina niin kiltti, Holger", sanoi Barbro, kun he kulkivat
hiljaista katua. "Luuletko, että he nauravat minulle?"

"Ehkä, mutta mitäs siitä?"

"Se on ilkeää." Hän katsoi ympärilleen. "Kandidaatti Freide meni
varmaankin heidän kanssaan."

"Luultavasti. Kuulehan, Mignon, älä viitsi ruveta kiemailemaan ja
poikailemaan heti. Se ei sinua pue."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Sitä, että sinä vähän -- etkä muuten niinkään vähän -- mielistelit
veli Urbania. Hänellä ja hänen veljellään on kokonainen liuta
tyttötuttavia, joita he hakkailevat kuin parhaat taiturit. Ja sitten
vielä, yksi asia -- et saa suuttua, jos sanon sen suoraan -- älä pyri
sellaiseksi kuin kaikki muut ovat. Sinähän olet kuitenkin Barbro
Berting, kunnon tyttö etkä mikään kana."

Siihen Barbro ei voinut vastata mitään. Hän kohensi kuitenkin asiaa
omalla tavallaan ja sanoi hieman jyrkästi:

"Minäpä rupean käymään luennoilla."

"Vai niin, siinä ei ole mitään pahaa, kunhan vain voit sulattaa opin."

Nyt Barbro pysähtyi likatahroista välittämättä.

"Luuletko, että minä olen tyhmä?"

"En, sitä en luule."

"No, miksi sitten sanot --?"

"Luentojen laita on sama kuin uimisen. Vasta sitten, kun on tarpeeksi
kauan ponnistellut voidakseen vaivatta päästä eteenpäin, käsittää miten
ihanaa tuo liikunto todellakin on. Täytyy tuntea olevansa jonkun verran
perehtynyt tieteiden elämänveteen voidakseen siitä nauttia."

"Pitääkö minun sitten jättää silleen?"

"Ei, mutta älä luule, ettei tarvitse muuta kuin 'käydä luennoilla'.
Yhtä ja toista voit esimerkiksi kysyä minulta, ja onhan sinulla sitten
Elsa ja Einar; heillä on oikeat uimaotteet. Kas niin, hyvästi nyt! Me
kai tapaamme ainakin kerran päivässä kadulla -- niin tehdään täällä --
mutta jollemme sattuisi tapaamaan, niin ole kiltti ja odota minua kello
seitsemän lauantaina. Silloin tulen sinua hakemaan."

Sillä aikaa kun Barbro oli ulkona, tarkasti isoäiti Barbron
pukuvaraston, jonka Saara oli järjestänyt. Niistä puvuista, jotka hän
oli saanut matkaansa, kävi liiankin selvästi ilmi, että ne olivat
ommellut vanhan neidin ohjeiden mukaan. Ne olivat kovin puisevia ja
mauttomia, kaikki erittäin vankkatekoisia, ja isoäiti tahtoi, että
Babin tuli osata antaa arvoa kauneudelle myöskin puvuissa; sentähden
hän päätti heti hankkia muutamia uusia pukuja. August ja Ulla manatkoot
sitten hänen turhamaisuuttaan; nyt oli lapsi hänen luonaan, ja hän
tahtoi tehdä nämä kuukaudet hedelmällisen kukoistaviksi Barbron
elämässä, kun kaikki oli kaunista ja lupaavaa.

Saman päivän iltapuolella isoäiti ja Barbro matkustivat Kööpenhaminaan
lauantaihin saakka, ja kumpikin oli yhtä lapsellisen huvitettu
ostellessaan suurista kauppahuoneista vaaleita, keveitä pukuja, hienoja
jalkineita, silkkisukkia ja sormikkaita.

Myöskin viuhkan isoäiti osti, mutta se oli antiikkinen ja ollut
aikoinaan erään rokoko-kauden huomatun hovinaisen omaisuutta. Sen
norsunluisilla lehdillä oli helein värein maalattu kevätmaisema.
Helakkakukkaisten puiden alla kulki valkopukuinen, haaveileva tyttö.
Sinisessä ilmassa näkyi joutsenia. Toiselle puolelle oli taiteilija
sirotellut vuokkoja ja lemmikkejä.

Barbro ei ollut milloinkaan uskonut voivansa tuntea itseänsä niin
onnelliseksi, ettei uni ottanut tullakseen, mutta näinä iltoina
tapahtui, että hänen oli sanomattoman vaikea erota päivän iloisista
muistoista. Eikä hän ollut milloinkaan kuvitellut, että pukujen
ostaminen tuottaisi iloa, ihan oikein sellaista iloa, että joka esineen
voi ottaa syliin ja odottaa siltä elävää vastausta. Aivan kuin joku
olisi lukenut runon tahi sadun. --

Sunnuntaina tanssiaisten jälkeen Barbro kirjoitti päiväkirjaansa:

"Lundissa maaliskuun 8 p. Lund on ehdottomasti maailman hauskin
kaupunki, enkä minä voi milloinkaan unohtaa, kuinka rajattoman hauskaa
minulla oli eilen. _Ei mikään_ käynyt hullusti. En tehnyt ainoatakaan
mainittavaa tyhmyyttä. Sonja sanoi, että kaikki pitivät minua hilpeän
ja hauskan näköisenä. Hän itse oli aivan ihastuttava. En milloinkaan
ole nähnyt mitään niin viehättävää. Ja Inger Thomasista minä pidän
jo hyvin paljon. Hänessä on jotakin erikoista. Hän välittää varsin
vähän omasta minästään. En nähnyt hänen peilailevan kertaakaan enkä
kohentelevan kampaustaan. Hän on sellainen tyttö, josta Holger Boye
pitää, luonnollinen ja sukkela ja varmaankin myös hyväsydäminen.
Häpeä sanoa, mutta minusta tuntui nololta, kun Holger astua lylleröi
rinnallani sisään. Joka tapauksessa hän tanssii erinomaisesti. Ja
sisäisesti hän on kookas mies. Urban Freiden kanssa tanssin kaksi
tanssia. Hänellä on todellakin uskomattoman paljon tyttötuttavia. Ei
ole yhtä helppoa puhella 'Seikkailun' kuin Holgerin kanssa -- mutta --"

Barbro ei lopettanut tätä lausetta päiväkirjassa enemmän kuin
ajatuksissaankaan. Hänestä tuntui, että siitä kehittyy jonkunlainen
tunnustus, ja vertailuhan oli aivan tarpeetonta.

Isoäidillä oli vielä eräs ajatus, jonka hän tahtoi toteuttaa
huvittaakseen pikku tyttöään, ja hän kääntyi sen vuoksi luottavaisesti
Holger Boyen puoleen.

"Te tunnutte varsin älykkäältä, herra kandidaatti", sanoi hän eräässä
lyhyessä kahdenkeskisessä kohtauksessa, "ja melkoista kokeneemmalta ja
vakavammalta kuin iästänne voi päättää".

"Niin, minun ruumiini muodostuminen Diogeneen tynnyriksi on pakottanut
niin sanotun sielun sopeutumaan asuntosuhteiden mukaan", selitti
Holger. "Halutaanko minun henkistä _pondustani_ käyttää johonkin?"

"Aivan niin, kandidaatti, minun vanhaan sydämeeni on nykyään
kätkeytynyt ikäänkuin pieni tytön sydän ja minä toivon hartaasti,
että se oikein saisi sykähdellä elämänhalua ja iloa. Barbro -- minä
tarkoitan tietysti häntä -- tuntuu hieman saamattomalta ja tahtoisinpa
sanoa tyhmän ujolta teikäläisten nuorten parissa. Hän ei voi unohtaa
olevansa Bertingin perheen surunlapsi, joka aina kompastuu milloin
mihinkin. Saattaahan tapahtua, että tuo arkuus haihtuu ajan oloa, mutta
tyttövuodet ovat täysi-ikäisestä naisesta ihanin muisto, jos ne vain
ovat olleet värikkäät, ja -- sitten on asia niin, että Barbro kaipaa
valoisia ja lämpimiä vaikutelmia. Luulen, että hän kerran antaa ne
takaisin --"

"Kirjailijattarena?"

"Niin, juuri niin. Mutta hän on vielä aivan kehittymätön ja kokematon.
Enkä minä halua sulloa häneen tietoja. Tahdon vain suojella häntä
väärään suunnatun lapsuuden seurauksilta. Ja nyt asiaan! Olen
ajatellut, että te ehkä voisitte auttaa minua pienen näytelmäseuran
kokoonpanossa. Harjoitusten aikana saisi varpusparkani sitten tutustua
nuoriin; se kehittäisi häntä."

"Minä puolestani sovellun ainoastaan Falstaffiksi tahi vielä paremmin
Hanswurstiksi, mutta muuten minusta on hauska olla mukana."

"Tehän kuulutte olevan ylioppilaskunnan paras barytoni. Onhan se mainio
vetovoima. Ja jos me sitäpaitsi nimitämme teidät teatterin johtajaksi
--"

"Paljon kiitoksia! Varmasti lupaan tehdä kaikki, jotta Barbrolla olisi
hauskaa. Neuvottelen jo tänään parin tunnetun lystimestarin kanssa.
Urban ja Uno Freide ovat kai itseoikeutettuja?"

"Ky-yllä", virkkoi isoäiti hidastellen ja lisäsi: "tulee oppia
tuntemaan erilaisia luonteita. Me ihmisethän olemme suurta mosaiikkia."



VII.

TANSSIAISPÄIVÄLLISET.


Kuinka paljon valoa, kuinka paljon kukkia ja kuinka kuvaamattoman
juhlallista olikaan isoäidin asunnossa tänä rumana maaliskuun iltana!
Vanhat huonekalut aivan kuin myhäilivät tyytyväisyydestä seisoessaan
turvassa ja lämpimässä, ja sohvien vaalea silkkihipiä kiilsi kilpaa
pöytien ja piironkien etelämaisen mahongin kanssa.

"Emäntä on kuitenkin kaikista suloisin ja herttaisin", sanoi Barbro
ja suuteli isoäitiä poskelle. Bertingin tyttö oli pukeutunut
kööpenhaminalaiseen juhlapukuun. Se oli vaaleaa, kukikasta musliinia,
kaulauurros pyöreä, puhkahihat lyhyet. Leveä, vaaleanpunainen
silkkivyöhikkö sopi hänen hoikkaan vartaloonsa. Vallattomat kiharat
olivat saaneet tyytyä oikenemaan kahdeksi Margareta-palmikoksi, mutta
niskassa ja ohimoilla ne pitivät ilvehtivää kurkistuspeliään. Kalpeahko
ja hieman laihaposkinen Barbro vieläkin oli, eivätkä hänen liikkeensä
olleet niin viehkeän tasaisia kuin Sonjan ja Elsan. Hän ei myöskään
ollut kaunis, lukuunottamatta silmiä ja suuta, mutta hänen vilkkautensa
vaikutti puoleensavetävästi. Jos hän istui hämillään, jäykkänä ja
ääneti, saattoi hän tuntua ikävältä, värittömältä ja rumalta.

Tänä iltana ei kuitenkaan ollut siitä pelkoa. Koko Barbro loisti.
Ja hän pyöri tanssien neljälletoista katetun pitkän päivällispöydän
ympäri. Paitsi nuoria oli mukana isoäiti ja "Luikari", eräs hyvin
suosittu pianonsoittaja, jonka porvarillinen nimi varsin harvoin
kulutti ihmisten huulia. Luikari oli se _nom de guerre_, jota
lundilaiset käyttivät keskuudessaan, mutta mies itse olisi raivostunut,
jos se, joka kävi häntä tilaamassa, olisi hairahtunut nimestä. Hän oli
Carl Maria Wiberg, olkaa niin hyvä!

Liihotellessaan pöydän ympäri Barbro luki korteista: Elsa Berting,
parina Einar Berting. Inger Thomas -- kandidaatti Folke Sterner. Viveka
Harring -- kandidaatti Urban Freide. Barbro Berting -- kandidaatti
Holger Boye. Sonja Thomas -- kandidaatti Uno Freide. Lisa Harring --
kandidaatti Hugo Urnström.

Harringin tytöt olivat erään isoäidin lapsuudenystävättären
pojantyttäriä. Heidän isällään oli maatila lähellä Flodaa, ja siellä
kasvoi vähitellen valtava ja rehevä lapsilauma. Viveka ja Lisa
harjoittivat taidekudontaa ja huvittelua. He puhuivat ja nauroivat
kovaäänisesti, aivan kuin olisi aina ollut voitettava sen kovan
tuulen tohina, joka puhalsi mereltä tasangon ylitse, mutta heidän
äänekkyytensä oli hauskan varmaa ja heidän käytöstapansa naisellista,
melkeinpä hieman äidillistä. Lisa oli suloinen, sirovartaloinen
vaaleatukka, Viveka uhkea tummatukka, isot hymykuopat poskissa ja
silmät kastanjanruskeat, elämäniloiset. Kädet pienet, jalat sievät.

Heidät oli otettu teatteriseurueeseen. Se oli näet jo muodostettu.
Oli päätetty ottaa näyteltäväksi "Mamselli Sundbladin naimapuuhat".
Sitäpaitsi oli ohjelmassa Holger Boyen yksinlaulua, ja kandidaatti
Sternerin viulunumero. Huhtikuun neljäntenä päivänä, Elsan
syntymäpäivänä, oli aikomus antaa näytäntö. Einar oli luvannut sepittää
proloogin juhlan sankarittaren kunniaksi. Tämä ei tietysti saisi
aavistaa mitään suurenmoisesta hommasta. Juhla aiottiin lopettaa siten,
että Urd, Verdandi ja Skuld -- Sonja, Barbro ja Inger -- kohtaavat
toisensa Urdar-kaivon luona ja keskustelevat kuten hyvät nornat Elsan
entisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Barbron oli määrä
kyhätä jotakin "tekstiksi".

Nyt vieraat saapuivat. Iso salonki otti heidät tuota pikaa vastaan
leppeästi ja kokeneesti hymyillen. Ainoastaan Sonja ja Freide-veljekset
viipyivät. Inger oli lähtenyt suoraan piirustustunnilta eikä
tietänyt, missä serkkunsa oli. Vihdoinkin kuului heidän ääniään
eteisestä; he tuntuivat olleen kaikki kolme samassa seurassa, ja
näkyi, että heillä oli jo tavattoman hauskaa. Pari minuuttia vallitsi
täydellinen hiljaisuus eteisessä. Luultavasti ei kukaan muu kuin
Barbro kiinnittänyt siihen huomiota, mutta hän seisoi kuulohermot
jännityksessä odottaessaan innostunein mielin hetkeä, jolloin
säteilevän ruokasalin ovet lennähtävät auki.

Nyt! Sonja tervehtii pehmeästi ja sirosti isoäitiä ja ystävällisen
huolettomasti, ylimieliseen vivahtavasti muita.

Barbro kuiskaa hänen korvaansa:

"Miltä tuntuu olla aina noin kaunis?"

Sitten Urban Freide puristaa nuoren emännän kättä, tämä punastuu,
rintaan kohahtaa kuumentava tunne, ja hän tekee nytkähtävän liikkeen
päällään sanoessaan:

"Terve tuloa."

Kunpa Holger ei olisi sanonut tuota, että hän mielisteli! Se tapahtui
Lundagårdin puistossa, silloin kun hän oli vähän matkinut Sonjaa, mutta
eihän se kovin vaarallista liene ollut? Viveka Harring sai kiemailla
mahdottomasti, ja silloin hän miellytti herroja kaikista enimmän.

Kiivas, tuttu haukunta keskeytti Barbron mietteet, ja huoneeseen töytää
hänen rakas Vahtinsa, jonka hän oli taiten kammannut ja somistanut
räikeänpunaisella nauhasolmukkeella. Mutta minkä näköinen koira on?
Häntään on sitaistu kimppu kirjavia laskiaisvitsoja, ja koettaessaan
päästä irti mokomasta kiusankappaleesta se pieksää vimmatusti mattoa,
tuolinjalkoja ja itseään nipottavalla vitsakimpulla.

Kaikki nuoret purskahtavat hillittömään nauruun, paitsi Barbro, joka on
käynyt aivan kalpeaksi. Hänestä ei tämä ole ensinkään hauskaa. Kuka sen
on keksinyt? Tuokion hän katselee kysyvin silmin ympärilleen. Sonjako?
-- Ehkä Urban ja Uno Freide? Ahaa, se on heidän keksintöään. Sen hän
näki heidän kasvoistaan, ja vähältä piti, ettei hän purskahda itkuun,
mutta samassa hän puree kovasti alahuultaan ja juoksee Vahdin luo,
jonka hän nuolennopeasti vie ulos huoneesta.

"Suo anteeksi, oma kulta haukkuseni", sanoo hän hellästi,
irroittaessaan varovasti vitsoja. "Tätä en minä ole tehnyt. Hiljaa nyt,
Vahti, äläkä katso minuun tuolla tavoin, taikka minä itken. Nyt minun
täytyy lentää tieheni."

Pöydässä hän kysyy Urban Freideltä:

"Oliko teidän mielestänne sukkelaa laittaa minun Vahtini sen
näköiseksi?"

"Sonja ehdotti."

"Ja te suostuitte heti. Oletteko te sellainen?"

"Että olen kernaasti mukana pilanteossa. Kukapa ei sellainen olisi?"

Barbron oli vaikea päästä takaisin iloiseen mielialaansa, ja Holger
Boye sai panna liikkeelle koko kuivan huumorinsa saadakseen hänet
tasapainoon. Urban Freide oli myös -- vaikka hänellä olikin paljon
tekemistä oman parinsa kanssa -- halukas näkemään nuo miettivät,
kalpeat pikku kasvot taas iloisina ja päästeli sentähden tunnetulla
taidollaan puhetta kahden puolen. Hän olikin oikeastaan vain joistakin
kainoussyistä asettunut veljensä, reserviluutnantin, varjoon, sillä
he olivat aivan tavattomasti toistensa kaltaiset. Vihdoinkin väistyi
alakuloisuus, ja kun Barbro oli saanut kyllikseen tanssia hivelevää
bostonia Urban Freiden kanssa, tunsi hän olevansa aivan pyörällä ilosta.

"Ihme, että tunturiruusu on puhjennut kukkaan Skoonessa", sanoi Urban
lämpimästi. "Silloin te olitte mielestäni pieni tyttö ja nyt olette iso
daami."

"Vanha mamselli kohta", nauroi Barbro. Hänen oli määrä näytellä pääosaa
"Mamselli Sundbladin naimapuuhissa", iäkästä, naimahaluista höpäkköä.
"On aika hullunkurista", lisäsi hän, "pukeutua aivan tuntemattomaksi".

"Minustapa on paljoa hauskempi nähdä teidät Verdandina. Lupaatteko
päästää hiuksenne hajalleen?"

"Tietysti. Ah!"

"Mitä nyt?"

"Ei muuta kuin oikein hauskaa! Nyt tanssimme taas, vai mitä?"

Ja sinä iltana tanssivat Urban ja hän tanssin toisensa perästä. Eihän
täällä noudatettu kaikkia sovinnaisia tapoja. Mutta eräällä väliajalla
Sonja ja Viveka ottivat Barbron väliinsä sohvalle, ja silloin alkoi
pila- ja pistopuheita sataa kuin rakeita.

"Nyt kai eräs pari on pihkassa", nauroi Viveka. "Tämä huvien pyörre,
johon olemme joutuneet, taitaa päättyä -- arvatkaapas mihin?" Hän
koukisti peukalonsa ja etusormensa niin, että ne muodostivat renkaan.

"Barbro on kuin tunturin tuiskussa", ilvehti Sonja. "Miltäs tuntuu,
_Kleine_?"

"Te olette niin tyhmiä, että --", mutisi Barbro onnellisena. Tuntui
ihanalta, kun kaikki näkivät, kuinka hän oli ollut lennossa. Ja kun
Sonja lisäsi: "No, jos oikein ajatellaan, niin se on vanha uutinen,
onhan hän liehitellyt sinua kohtapuoleen vuoden", ei Barbro malttanut
olla vastaamatta:

"Eipäs, vasta seitsemän ja puoli kuukautta."

Voi, miten nuo kaksi tyttöä nauroivat tunnontarkalle pikku Babille.

"Hellalletta", läähätti Sonja ja suuteli Barbroa. "Sinulle ei mahda
mitään."

Nyt Barbro yritti nousta, mutta Viveka piti hänestä kiinni ja pyysi
häntä leikillisesti kertomaan vähän tunturi-idyllistä.

"Siitä ei ole kerrassa mitään kerrottavaa", väitti Barbro, mutta
samassa hän toivoi, että hänellä olisi ollut suuri salaisuus
kätkettävänä.

Sonja oli tänä iltana mitä hulluttelevimmalla tuulella; hän veti
kursailematta hilpeytensä riemuvaunuja yli kaiken, mitä tielle osui,
ja yht'äkkiä aivan hurjistui ilosta, kun huomasi Barbron käsivarteen
piirretyt kaksi kirjainta: U.F.

"Ahaa, Babi", huusi hän, "saan kohteliaimmin onnitella. Se on siis
selvä se."

"Mikä on selvä?"

Barbro nousi seisomaan. Muutamia muitakin oli tullut heidän luokseen.
Siinä olivat Freide-veljekset, Holger Boye ja Lisa Harring.

"Mitä ihmeitä sinä nyt, Sonja?"

Barbron säteilevät kasvot kävivät levottomiksi.

Sonja tarttui pienillä, valkeilla käsillään Barbron käsivarteen.

"Kätken, kätken salaisuutta. Mitä sen pitää tekemän, jonka
nimikirjaimet ovat minun käsieni alla?"

"Sen on tulkittava ne oikein", kuului Holger Boyen ääni omituisen
vakavana.

"Otettava ne itselleen", ehdotti Urban Freide ja liikahti aivan kuin
suudellakseen Barbron käsivartta. Hän oli tyytyväinen sukkeluuteensa ja
katsahti mielissään ympärilleen.

Mutta Barbro oli aivan onneton ja kuiskasi rukoilevasti Sonjan
korvaan: "Päästä minut, minä kerron sinulle koko jutun." Hämillään ja
saamattomana hän seisoi paikallaan ja aivan kuin tarttuen viimeiseen
pelastusrenkaaseen hän huusi kovalla äänellä toiselle puolelle salia:

"Hyvä herra Luikari, soittakaa meille _onestepiä_."

Mitta oli täysi. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen.

"En osaa ainoatakaan _onestepiä_", huusi Holger Boye, ikäänkuin Barbro
olisi pyytänyt häntä soittamaan, "mutta ehkä herra Weber tahtoo olla
ystävällinen? Weberhän teidän nimenne on?" Hän kumarsi kohteliaasti
soittajalle. "Olette kai sukua säveltäjä Weberille?" kysyi hän
innokkaasti. "Koko illan olen aikonut kysyä sitä teiltä. Minusta
yhdennäköisyys on aivan hämmästyttävä."

Soittaja oli niin mielissään, että meni ansaan. Hän tosin heitti
kieron, epäilevän katseen Barbroon päin, mutta ryhtyi kuitenkin pitkään
sukuselitykseen. Tällä välin vei Barbro Sonjan ja Vivekan mukanaan ja
kertoi heille avomielisellä tavallaan, että kirjaimet merkitsivät:
_Uppåt. Framåt_. Ensin tytöt koettivat sotkea asiaa, mutta Barbron
äänensävy oli aivan vakuuttava.

Lopuksi Sonja sanoi:

"No, sitten kai ne aikaa myöten saavat toisen merkityksen. Saat uskoa,
että on olemassa joku, joka niille sen antaa."

Ensi kerran koko iltana Holger pyysi Barbron tanssiin.

"Mainiota", sanoi Barbro heti, "tahdon kysyä sinulta jotakin.
Kuinka tällaisen saa pois?" Ja kesken tanssin hän näytti Holgerille
käsivarressaan olevat pienet töhryiset kirjaimet.

"Se käy helposti päinsä, mutta miksi olet teettänyt tuon ihopiirroksen?"

"Olen tehnyt sen itse."

"Oletko niin hassu! -- Silloin kai alat kohta syödä paperipalasia,
joihin olet kirjoittanut U.F."

"Hyi, kuinka ilkeä sinä olet, Holger. Ethän tiedä, mitä ne
merkitsevätkään."

"Arvatenkin Urban Freide."

"Luule vain niin, jos se sinua huvittaa", sanoi Barbro tylysti. "Nyt
olet _sinä_ samanlainen kuin kaikki muutkin."

Holger tanssi vastaamatta mitään, ja kun hän oli saattanut Barbron
tuolin ääreen, hän kumarsi ja meni toisen luo. Mutta paitsi sitä, ettei
hän erikoisesti seurustellut Barbron kanssa eikä osoittanut tälle
ritarillista huomiota, ei kukaan havainnut hänessä mitään omituista.
Kun häntä pyydettiin laulamaan, valitsi hän pelkkiä hullunkurisia
lauluja ja esitti vieraiden sekä kuuluvaksi että näkyväksi iloksi
yksinpuhelun: Huilunsoittaja.

Mutta Barbro oli kadottanut ilonsa, joka itsestään oli hänessä
säteillyt. Hänen mielensä himmeni, ja monet ajatukset harhailivat hänen
aivoissaan. Se ajatus, joka pahimmin kompuroi ja loukkautui pimeässä
harhaillessaan, koski hänen lapsuudenystäväänsä Sonjaa. Toisen kerran
hän jo tunsi pettyneensä tämän ihanteensa suhteen, eikä hän sittenkään
malttanut olla katselematta kaunista, hienoa Sonjaa, ihailematta häntä
ja pitämättä hänestä. Ja nyt tuntui Sonjakin harvinaisen hyvältä ja
katuvaiselta, hyväilevältä ja uskolliselta.

"Täytyyhän sinun ymmärtää, etten ikimaailmassa ole aikonut pettää
sinua, vaikka kirjaimet olisivat merkinneetkin sitä, mitä me luulimme",
vakuutti Sonja vilpittömästi, syötti korkeanomakätisesti Vahdille
sokeria ja puheli tälle kuin millekin hienostuneelle nelijalkaiselle
olennolle.

Mutta vaikka kaikki kääntyi parhain päin ja vieraat lähtiessään
yksimielisesti vakuuttivat, että heillä oli ollut rajattoman hauskaa,
ei Barbro kuitenkaan voinut kiittää isoäitiä oikein sydämen pohjasta.

Hän oli hyvin väsynytkin, ja päätä kivisti. Oli hyvä puikahtaa
vuoteeseen.



VIII.

HARJOITUKSIA YNNÄ MUUTA.


Parin harjoituksen perästä Holger Boye luopui ohjaajan toimesta, mutta
lupasi ottaa sen takaisin itse näytännön aikana. Hänen mielestään
olivat seurueen jäsenet tehneet tehtävänsä niin oivallisesti ja
osasivat osansa niin mallikelpoisesti, että he voivat tulla toimeen
ilman "kaikkinäkevän silmän" valvontaa harjoitusten aikana. Uno Freide
oli ainoa, joka ei osannut vuorosanojaan, mutta sitä ei, niin Holger
Boye arveli, kukaan toki ihmetellyt, sillä olihan hän liian suuri
pysyäkseen kiinni kirjaimessa.

Väärin tulkitut kirjaimet hävitettiin Barbron käsivarresta. Sonja
kävi hakemassa apteekista sopivaa ainetta, ja valiolauselmasta jäi
tähteeksi ainoastaan pieni rosoinen pilkku. Mutta Barbro ei ajatellut
sitä enää. Hän oli näinä kahtena viikkona paljon muuttunut. Hänenhän
ei tarvinnut enää milloinkaan pelätä saavansa nähdä happamia kasvoja,
tyytymättömyyttä ja kalseaa epäluuloa palatessaan kotiin iloisesta
seurasta. Isoäiti seurasi vilkkaasti ja lämpimästi hänen huvittelujaan,
kävi usein niissä hänen kanssaan samoin kuin luennoillakin ja otti
vastaan Barbron toivomukset, niin tyttömäisen mitättömiä kuin ne
olivatkin, aivan kuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joita
hänen oli hoidettava. Eipä ollut ihme, että Barbro tällaisten olojen
vallitessa tunsi kahlitun Psyke-parkansa ojentelevan siipiään terveenä
ja voimakkaana. Ja Skoonen kevät, jonka tulo tuntui selvästi koleasta
säästä huolimatta, kohotti hänen ruumiillista hyvinvointiaan. Hän oli
terveen ja reippaan näköinen, vaikka olikin vähän hennompi ja hoikempi
kuin useimmat muut nuoret tytöt.

Hän ja Vahti kävivät joka päivä aamukävelyllä. Milloin suunnattiin
matka vanhoille, idyllisille valleille, milloin muistopatsaalle.
Toisinaan häntä huvitti kierrellä ahtaita, mutkikkaita katuja, jotka
ikäänkuin harmaat, yksinäiset vanhukset torkkuivat omissa muistoissaan.

Näihin retkeilyihin ei Sonja tahtonut kertaakaan ottaa osaa. Hänestä
oli raakalaismaista nousta vuoteesta ennen kello kymmentä, ja Barbro
oli ulkona jo yhdeksän aikaan. Inger Thomas sitävastoin oli mukana pari
kertaa, mutta silloin kävely sai jonkin nimenomaisen päämäärän. Hänellä
oli aina suunnitelma, jota hän noudatti, ei suinkaan turhantarkkuuden
vuoksi, vaan persoonattoman luonteensa mukaisesti tahtoen olla hyödyksi
muille.

Hän levitti ympärilleen iloa kaikkialla, missä liikkui, osasi puhella
kaikkien, sekä isojen että pienten kanssa, niin että nämä tunsivat
lämpenevänsä aivan kuin lujasta, ystävällisestä kädenpuristuksesta. Jos
hän oli ikäistensä parissa, niin hän läheni varmoin vaistoin sitä, joka
häntä enimmän tarvitsi. Sonja ja hän olivat niin erilaisia kuin yö ja
päivä, mutta he viihtyivät toistensa seurassa, ja Inger piti serkkuaan
kauniina perhosena.

Eräänä aamuna Barbro tapasi valleilla Holger Boyen, ja kun tämä
tervehti, kysyi Barbro:

"Etkö käänny vähän kävelemään kanssani?"

"Kyllä, miksikäs ei. Kuinka näytelmä sujuu?"

"Kiitos, hyvin, sinun epäävästä kylmyydestäsi huolimatta. Meillä on
enää vain yksi harjoitus."

"Niin, minä olen saanut käskyn olla paikallani kenraaliharjoituksessa
ylihuomenna."

Syntyi lyhyt äänettömyys. Kumpikin katsoi alas kaupunginpuiston
kimaltelevaan lampeen, missä vesilinnut pitivät aamuneuvotteluaan,
mutta kumpikaan ei ollut ajatuksineen hanhien, kurkien ja lokkien
parissa. Äkkiä he käänsivät päänsä, jolloin harmaa silmäpari ja
mustansininen silmäpari seisoivat vastakkain kuin vahtisotamiehet.

"_Wer da_?" kysyi Holger.

"Hyvä ystävä", vastasi Barbro naurua pidätellen, mutta samassa kajahti
kaksiääninen raikas nauru ilman leivosille.

"Sinä olet ollut minulle nyreissäsi", sanoi Barbro toinnuttuaan,
"mutt'en tiedä mistä syystä".

"Luultavasti siitä syystä, että pidän sinusta paljon."

"Ne kirjaimet ovat harmittaneet minua kovasti. Mokomakin hullutus
järki-ihmisen teoksi."

Barbro katsahti Holgeriin salavihkaa syrjästä. Hän näytti niin
viisaalta, hyvältä ja luotettavalta, tuo pallukka. Eikä ollutkaan muuta
kuin aivan paikallaan, että hän sai tietää selvän totuuden. Barbro
kammosi kaikkea salakähmäisyyttä, mutta hän pelkäsi, että Holger pitää
häntä naurettavana ja tunteilevana.

"Jos sinä vain et saata minua naurunalaiseksi", alkoi Barbro.

"Minkä armonosoituksen sinä annat minulle siitä?"

"Ole nyt siivolla, Holger! Ne kirjaimet", selitti Barbro hätäisesti,
"minä tekaisin ne eräänä iltana siellä tuntureilla, kun istuin yksinäni
ja sureksin, kuinka työlästä oli saada nujerretuksi kaikki se, mikä
minussa oli vetelää ja halutonta. Se merkitsi: _Uppåt, framåt!_ Ja minä
tarkoitin, että sen piti olla jonkinlaisena johtolauseena, ymmärrätkö."

"Kissa vieköön", huudahti Holger huomattavasti keventyneellä äänellä.
"Vai niin, sinä siis vaellat Pyhän Birgitan jälkiä. Kenties sinulle ei
tekisi pahaa pieni koivurieska." Ja Holger ojensi leikillään Barbrolle
maahan pudonneen oksan.

"Äh!" Barbro huitaisi sen Holgerin kädestä ja tyrkkäsi häntä
kyynärpäällään.

Mutta Holger Boye asettui keskelle leveää auringon valojuovaa ja
lauloi voimakkaalla, täyteläisellä äänellään välittämättä vähääkään
eräästä vanhasta, hopeahapsisesta, köyryselkäisestä pariskunnasta, joka
seisahtui kuuntelemaan, ja kolmesta ikälopusta lundilais-tädistä, jotka
kaartelivat hänen ympärillään kuin koiperhoset käsilaukku heiluen ja
vesi tippa nenänpäässä.

Hän lauloi, ja aamutuuli nosti sävelet ilmoihin:

    "Jo väikkyy, jo väikkyy nyt keväinen koi,
    jo väikkyy, jo väikkyy nyt keväinen koi.
    Mut hiljaa vartovi metsä suvituulen suudelmaa.

    Jää jättävi järven veen,
    kevät käy myös sydämeen;
    mun lauluni soi, kuin ennen se soi, kun virkosi hankien maa.

    Ja unteni armaat kuvat
    taas syttyen kirkastuvat,
    ja sieluuni suuri ja puhdas rauha saa. Rauha saa!"

Siinä seisoessaan ja kuunnellessaan tenhoavia säveliä johtui Barbro
taas ajattelemaan serenaadia, joka oli kaihertanut hänen mielessään.
Mutta olihan vallan sopimatonta ruveta itse pyytämään sitä. Kiertoteitä
hänellä oli kuitenkin niin vähän, että hän aina typertyi, kun niitä
piti käyttää. Miekkonen se, joka on niin notkea kuin Sonja. Yht'äkkiä
pyrähti uusi ajatus hänen mieleensä. Hän ei huomannut itsekään, että
hän napsautti tyytyväisenä näppiään.

Holger kääntyi häneen päin.

"Mieli käy haikeaksi, kun kevään airut soittaa torveaan", sanoi hän
kuivasti. "Sinulla, pienellä ylämaan tiitisellä, ei tietystikään ole
sellaista tunnetta. Ja oikeinpa rupeaa hiukaisemaankin. Lähden totta
vieköön kotiin ja pistän poskeeni kokonaisen kuorman voileipiä." Hän
leventeli sanoja turhan paljon.

"Kuulehan", sanoi Barbro kääntäen päänsä syrjään, sillä hän oli
punehtunut ihan hatunreunaan saakka, "oletko ollut pitämässä serenaadia
Sonjalle?"

"En, minä en pidä tapanani kiekua öisin. Onko hänelle pidetty
serenaadi?"

"En tiedä."

"Jollei hän ole siitä kerskunut, saat olla huoletta, ettei ole pidetty.
Mutta viime vuonna täällä oli samanlainen lellitelty kaunotar kuin
Sonja, vaikka vielä paljoa äitelämpi ja kanamaisempi, ja hän hoki
lakkaamatta serenaadista. Sitten maaliskuun lopulla minä ja pari
toveria kokosimme tusinan kissoja, jotka telkesimme hänen ikkunansa
alla olevaan pihaan, ja sen minä sanon, että kyllä hän sai serenaadin."

Barbro vallan kauhistui. Ei suinkaan Holger vain ollut arvannut hänen
ajatustaan ja toimita moista näytelmää hänellekin.

"Vahinko, ettei Urban Freide ole saanut laulutaitoa kummilahjaksi",
sanoi Holger äkkiä pistävästi.

"Jos sinä kuvittelet, että minä haluan serenaadia, niin se on -- niin
se on täydellinen erehdys", kivahti Barbro. Punehtuneet, hätäiset
kasvot kääntyivät Holgeriin päin. "Ja sen minä sanon sinulle, Holger,
että jos sinä suljet kissoja meidän pihalle, niin -- niin -- minä sanon
isoäidille."

"Turha vaiva. Kyllä kissoista itsestäänkin ääntä lähtee."

"Mutta ethän tee sitä, Holger?"

"Jos tekisin, niin tekisin sen huvittaakseni Vahtia. Mutta tuo
maalaisnuorukainen tuskin osaisi antaa arvoa kunnianosoitukselle, niin
että ei taida maksaa vaivaa."

"Eipä tosiaankaan", sanoi Barbro vakuuttavasti.

       *       *       *       *       *

Kenraaliharjoitukseen saapuivat kaikki esiintyjät puvuissa. Ja
Barbro oli aika hassun näköinen Sundbladin mamsellina. Kaikki
näyttelivät reippaasti ja repäisevästi. Katsojat: isoäiti, pari muuta
rouvashenkilöä ja isoäidin kolme palvelustyttöä nauroivat sydämensä
pohjasta hauskoille sukkeluuksille. Einarin proloogia, laulua ja
viulunumeroa ei esitetty harjoituksissa. "Se on tietysti _hors
concours_", sanoi Sonja. Sen sijaan oli kohtaus Urdar-kaivon luona
esitettävä vielä kerran huolellisesti, sillä se oli tavallaan juhlan
_clou_.

Barbro-Verdandi oli sepittänyt runot, jotka nornain tuli lausua, mutta
hän oli huomauttanut Ingerille kahden kesken, että hän aivan varmaan
saa pyörtymyskohtauksen kuullessaan niitä juhlassa lausuttavan.
Inger lohdutti häntä sillä, että runot olivat oikein hyvät, mutta
Barbron jännitys oli jo nyt kenraaliharjoituksessa rajaton. Kaikeksi
onnettomuudeksi johtui hänen mieleensä myöskin se kerta, jolloin hänen
piti Flodassa lausua runo isolle vierasjoukolle ja jolloin hän oli
sotkeutunut.

Urdar-kaivo oli kyhätty aika näppärästi sängyn varjostimista, jotka oli
verhottu kultapaperilla. Isoäidin suurin palmu toimitti Yggdrasilin
virkaa, ja nornilla oli toisessa kädessä pieni kristallimaljakko,
jolla he noutivat vettä ja kastelivat Yggdrasilin juuria. Erinomaisen
ihastuttavilta he näyttivät, nuo kolme solakkaa, pehmeää tyttövartaloa
pitkäliepeisissä, valkeissa puvuissaan. Ingerin pitkä tukka valui
kuin vaalea silkki hänen olkapäittensä yli ja selkää pitkin. Se pysyi
harvinaisen sileänä ja rauhallisena toisten kahden itsepintaisiin
kiharoihin verraten. Sonja oli jo kaikenmoisilla kampauksilla
kuluttanut tukkansa niin, että se oli menettänyt tuuheutensa ja
kiiltonsa, mutta hän osasi laittaa sen taiteellisesti, ja hän oli
kieltämättä se noista kolmesta, joka voitti palkinnon.

Yggdrasilia kasteltiin ehkä hieman liian runsaasti ja hermostuneesti,
mutta muuten ei voinut mitenkään moittia esiintymistä.

Sonjan sirot käsien ja käsivarsien liikkeet tuottivat kunniaa niille
plastiikkakursseille, joilla hän oli käynyt. Inger-Skuld esiintyi
koruttoman arvokkaasti ja viehkeästi. Barbron liikkeet olivat jonkun
verran hätäisiä ja umpimähkäisiä. Ja isoäiti pelkäsi, että hän saattoi
kaataa Yggdrasilin, joka ei seisonut oikein tukevasti.

Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut. Verdandi ei sotkeutunut
sanoissaankaan, vaan lopetti kuviteltuun Elsaan päin kääntyen:

    "Asklepioksen sauvan turvissa kerran sa kuljet,
    onnea, mainetta etsien yrteistä lääkitsevistä.
    Keksinet myös salarohdon uuden ja mahtavan silloin,
    sairaan ja raihnaisen maailman vielä mi terveeksi luopi
    muuttaen sen iki-riemun lähteeks ihmisten lasten.
    Kun sua, Hip hyvä, katselen -- oot sinä taiteilija suuri,
    viisaampi _medicus_ Tellusta konsaan ei kiertänyt liene,
    Rinnalla sun -- myös suurena hän -- käy mainio Kastor[1]
    ylpeenä Polluxin oivasta pillerinpyöritys työstä,
    ylpeenä myös, kun naisena eelle sä miehistä pääsit.
    Harmaana kerran sa istuos, kulmilla laakerilehvä,
    polvilla tohtorihattu, sa suurin juhlijajoukon."

[1] Einarilla ja Elsalla oli toveripiirissä nimet Kastor ja Pollux.

Urban Freide ja kandidaatti Sterner riensivät heti onnittelemaan
"runoilijatarta"; he ehdottivat, että häntä kannettaisiin
kultatuolissa, mutta niin valtava ja odottamaton kunnianosoitus oli
liikaa Barbrosta. Hän syöksähti suoraan päin Urdar-kaivoa, menetti
tasapainonsa ja kaatui päistikkaa pesusoikkoon, jonka Saara oli
hyväntahtoisuudessaan täyttänyt vedellä reunoja myöten. Hänen kasvonsa
sattuivat sinkkisoikon terävään laitaan.

Nauraen ja huutaen hänet autettiin pystyyn hiukset likomärkinä ja
aikamoinen naarmu nenässä, josta vuoti verta kovasti.

Täytyi hakea vetolaastaria ja lyijyvettä, ja Verdandi-parka sai sitten
liikkua kasvot siteellä kahtia jaettuina. Viveka Harring sai kiireen
kaupalla opetella hänen osansa näytelmäkappaleessa, ja Lisa Harring
rupesi Verdandiksi, sillä Barbron nenänaarmun parantuminen vei ainakin
viikon.

Barbro ei tahtonut tulla juhlaan edes katsojaksi, mutta isoäiti sai
hänet taipumaan ja lupasi toimittaa hänelle hämärän ja turvallisen
nurkan, josta hän voisi huomaamattomana nähdä kaikki.

Mutta tansseista Barbron täytyi kieltäytyä, niin rujon näköiset olivat
hänen kasvonsa siteestä ja pöhötyksestä. Isoäiti lupasi kuitenkin
järjestää huvimatkan Röstångaan ja Skäralidiin, ja silloin oli määrä
sekä tanssia että leikkiä.

Niine hyvineen istui siis Barbro nurkassaan katsellen ja kuunnellen.
Haavaa kihelmöi ja kiristi niin, ettei hän oikein voinut nauraa
Sundbladin mamsellille, joka oli hassunkurisin sentähden, että
sotkeutui vähän päästä. Kerran hän huusi kovalla äänellä ja selvästi:
"Kandidaatilla pitäisi olla sen verran älyä, että kuiskaa aikanaan!"

Barbro tunsi omituisesti poreilevaa lämpöä mielessään, kun
kättentaputukset paukkuivat nornain esiintymisen jälkeen ja siellä
täällä huudettiin tekijää esiin. Ei hänestä juuri olisi ollut
hauskempaa mennä tuonne esille niiaamaan kuin istua hämärässä nurkassa,
missä sai nauttia -- unelmoida -- ikävöidä jotakin, mikä häntä odotti
elämässä ja mikä nyt -- voimakkaammin kuin ennen -- kehoitti häntä
laittautumaan valmiiksi. Hän ei antanut sille nimeä -- se oli jotakin
liian suurta, voidakseen joutua heti todellisuuteen. Hän tahtoi
aavistaa, omistaa sen valoisana ihanteena, ja hänen ajatustensa halki
lennähtivät uudestaan ne sanat, jotka hän oli lausunut Sonjalle:

    "Immer höher muss ich steigen,
    immer weiter muss ich schauen."

Samassa tupsahti jotakin raskasta suoraan hänen syliinsä. Kukkia!
Iso kimppu orvokkeja. Ja nyt vielä: kieloja! Ja vielä ja vieläkin.
Kokonainen pommitus.

Ja näyttämöltä huusi Urban Freide:

"Eläköön Barbro Berting, eläköön!"

Voimakkaiden eläköönhuutojen raikuessa Barbro hiipi huoneeseensa syli
täynnä tuoksuvia kevään kukkia. Niihin kiinnitetyistä nimikorteista
kävi ilmi, että kaikki esiintyjät olivat tällä tavoin muistaneet häntä.
Sitten hän sai tietää, että ajatus oli lähtöisin Ingeristä.

Hän joudutti kukat veteen, mutta ne kaksi isoa, tummanpunaista ruusua,
jotka Urban Freide oli antanut ja joista toinen oli sattunut viskatessa
taittumaan, niin ettei se jaksanut pysyä pystyssä varressaan, hän
asetti huoneeseensa ikkunalaudalle. Hän kumartui ja painoi poskensa
hiljaa sametinpehmeitä ruusunlehtiä vasten. Hyväily tapahtui niin
arasti ja varovasti, kuin huone olisi ollut täynnä uteliaita katsojia,
mutta vielä sittenkin, kun hän oli jälleen nostanut päänsä, haastelivat
hänen ajatuksensa ruusujen kanssa, ja taisipa ollakin juuri pikku
Verdandi se, joka antoi nuoren neitomielensä vaeltaa unelmien
yrttitarhassa.

Barbroa ei haluttanut mennä nukkumaan, ennenkuin kaikki oli hiljaista,
mutta kemut päättyivät jo kahdentoista tienoissa, sillä seurassa oli
useita vanhempiakin henkilöitä, ja nyt saapui isoäiti sanomaan hyvää
yötä. Hän suuteli Babia ja sanoi lämpimästi:

"Päivä taitaa vähitellen valjeta rakkaan lapseni omalle elämänpolulle."

Barbro painautui isoäidin syliin. Hento tytönvartalo värisi, ja mummo
silitti rauhoittavasti hänen olkapäitään.

"Muista vain yksi asia, pikku Babi, tulipa sinusta mikä tahansa,
nimittäin että 'iloinen ja hyvä tulee ihmisen olla'."

Sitten isoäiti tiedusteli, oliko Barbro saanut ruokaa ja virvokkeita,
muutti siteen ja poistui sitten hiljaa ja lempeästi kuin ilta-auringon
säde, johon Barbron oli tapana häntä verrata.

Kohta tämän jälkeen kuului pihalta kimeää naukumista. Barbron korvat
kuumenivat, ja Vahti hypähti rajusti haukkuen vasustaan.

"Hiljaa, Vahti! Mene makaamaan", kehoittaa Barbro ja sammuttaa sähkön,
_jos_ tosiaankin olisi tekeillä poikamainen kuje.

Naukuminen lakkaa, ja Vahti marrii tyyntyneenä takaisin vuoteelleen,
mutta hiljaisuudesta kuuluu hiiviskeleviä, varovaisia askelia ja
kuiskivia ääniä.

Barbron sydän jyskyttää. Hänestä tuntuu, että se syöksähtää
kurkkuun rajusti hyppiessään. Hän työntää varovasti ikkunan auki ja
rientää jälleen huoneensa pimentoon. Hän seisoo puristaen lujasti
tuolinselustaa, ja hänen korviinsa kaikuu kvartettilaulu toisensa
perästä nuorekkaan raikkaana ja heleänä. Hän tuntee Holger Boyen
komean äänen solistina lauluissa "Hongat huojuu" ja "Kukkivat, kauniit
laaksot". Sitten seuraa reipas ja hilpeä "Luuletko mun menneheksi" ja
viimeksi "_Kornmodsglandsen ved Midnattstid_".

Mutta kun laulajat ehtivät säkeisiin:

    "Gjemmer du Ønsker dybt i din Sjæl,
    saa lad dem mod Himlen hoeves.
    Naar Stjernerne falde, do ved du vel,
    ønsker man ikke förgæves",

virtaavat Barbron kyyneleet yli valkean siteen. Ne kostuttavat sekä
hänen kasvonsa että mielensä. Hän ei ole milloinkaan tuntenut itseään
niin lämmenneeksi kiitollisuudesta ja aavistelevasta ilosta kuin tänä
ihmeellisenä yönä, jolloin hänen huoneensa ja ajatuksensa täyttyvät
kukkain tuoksusta ja jolloin laulu väkevin siivin kohoaa hänen nuoren
sydämensä sisimpään.



IX.

POVARILLA.


Barbro oli ehkä vilustunut avoimen ikkunan ääressä serenaadiyönä,
ehkä myöskin hermojännitys oli ollut liian voimakas hänen herkälle ja
kiihkeälle luonteelleen; hän oli muutamia päiviä kuumeessa ja vuoteen
omana.

Hänen mielikuvituksensa työskenteli sairaalloisen kiihkeästi tämän
pakollisen kotiarestin aikana, ja niin pian kuin hän sai nousta
jaloilleen, hoippui hän kirjoituspöydän ääreen pää sekavana ja
ajatukset kuperkeikkoja heitellen. Mutta vapiseva tytönkäsi tarttui
rohkeasti kynään, ja sivu toisensa jälkeen täyttyi kirjoituksella ja
mustetahroilla, kunnes Barbro ei enää jaksanut, vaan hänen täytyi
heittäytyä pitkäkseen sohvalle ja sulkea silmänsä.

Käsikirjoitus piilossa päänaluksen alla hän nukkui niin sikeästi,
ettei tiennyt mistään, kun isoäiti hellästi levitti huopapeiton hänen
päälleen, eikä myöskään kuullut, kun Saara teki tulen ruusunväriseen
kaakeliuuniin, joka seisoi hoikilla jaloilla ja oli pyöreä kuin pilari.

Sää oli taas käynyt tuuliseksi ja sateiseksi, mutta kaikki, jotka
tunsivat Skoonen kevään, tiesivät, että se oli vain ohimenevä pahan
tuulen purkaus, jonka ei tarvinnut herättää levottomuutta.

Kun tuli alkoi parhaiksi loistaa elämäniloa ja hyvinvointia ja liekkien
heijastus karkeloida matolla, heräsi Barbro, mutt'ei jaksanut heti
nousta jaloilleen. Lahea päänalus tuntui niin turvalliselta. Ja sen
alla... Hänen kätensä kopeloi ratisevaa paperia ja hypisteli sitä.
Päiväkirjaa, kirjeitä ja muutamia tilapäisrunoja lukuunottamatta Barbro
ei ollut kirjoittanut mitään pariin vuoteen.

Ovi narahtaa hiljaa.

"Kas, neiti on hereillä", sanoi Saara. "Siellä on vieras odottamassa,
jos neiti haluaa ottaa vastaan."

"Sonjako siellä on?"

"Ei ole, neiti Thomas soitti aamulla. Hän kuuluu lähtevän pariksi
päiväksi matkalle. Siellä on tietysti yksi niitä neidin kandidaatteja."

Tahtomattaan Barbro tunnustelee kolhiintunutta nenäänsä; haava on tosin
parantunut, mutta hyvin ruman ruven peitossa, jota Barbron ihmeellisen
toimeliaiden sormien on sula mahdottomuus olla hypistelemättä. Lääkäri
on kuitenkin sanonut, että ruven täytyy saada irtautua itsestään,
muuten jää ruma arpi. Ja Barbro ajattelee: -- En tahdo mistään hinnasta
näyttäytyä Urban Freidelle tällaisena rupinaamana, niin rajattoman
hauskaa kuin olisikin ottaa hänet vastaan täällä.

Hän katselee ympärilleen isossa, iloisessa huoneessa, jossa on
kauniita, tuoreita kukkia ja kodikas kalusto. Hänen tukkansa,
joka hajallaan valuu vaaleansiniselle flanelliröijylle, on upea
kuin romaanisankarittaren, ajattelee hän, ja ylpeytensä, siniset
samettitohvelit, joita reunustaa joutsenen untuva ja jotka isoäiti oli
eilen lahjoittanut hänen suureksi ihastuksekseen, hän olisi hirveän
mielellään tahtonut näyttää muillekin. Voi, jos hän voisi maata koko
ajan suullaan kasvot pielukseen painettuina! Ei, siitä ei tule mitään!
Hän huokaa.

"Saara, en minä voi ottaa vastaan."

"Mitäs neiti turhia! Ei se ole se pitkä ja koree!"

"Ehkä Holger, Saara?"

"No, justiisa se sama. Neiti on ihan kuin ota ja anna prinsessa tuossa
loikoessaan."

"Saara -- emmeköhän ottaisi silkkitäkkiä tämän huopapeiton sijaan?"

"Miks'ei, sitähän minäkin meinasin, ja sitten lasketaan verhot alkoovin
eteen, niin että neiti on ihan kuin salongissa."

"Kiitos, hyvä Saara! Saatpas nähdä, että minä ikuistan sinut jonakuna
päivänä."

"Älkää pilkatko, neiti Barbro, ikuisuus on meidän Herramme käsissä. Nyt
menen hakemaan kandidaattia."

Holger astuu sisään ja menee suoraan Barbon luo.

"Kas vaan, täällä loikoilee pikku Verdandi, joka sai näpsäyksen
nenälleen katsellessaan liian syvälle Urdar-kaivoon. Sinä olet
arveluttavan näköinen."

"Hyh, se ei haittaa mitään." Barbro pistää häpeillen näkyviin
tohvelinkärjen. Samassa muistuu jotakin hänen mieleensä ja hän sanoo
innokkaasti:

"Oikein paljon kiitoksia serenaadista. Usko pois, että nautin siitä!"

"Se ilahduttaa minua, Mignon. Joudu nyt vain terveeksi, niin lähdemme
Linnunlauluun ja Dalbyhyn poimimaan kangasvuokkoja ja ruttojuuria ja
paljon muutakin hyvää, josta sinulla ei ole aavistustakaan."

"En ilkeä lähteä tämän näköisenä päivänvaloon."

"Hm, eihän tuo läiskä juuri korista naamataulun Kap Hornia, mutta minä
en sitä ujostele."

"Sinä -- mutta pitäisi kai meitä olla muitakin..."

"Noo, sehän on makuasia. Yksin luonnonhelmassa tahi sellaisen kanssa,
joka miellyttää, se on minusta mukavinta. -- Millä sinä saat aikasi
kulumaan odottaessasi ihanuuden korjautumista?"

"Oo, Holger!" Nyt pujahtaa koko tohveli näkyviin ja kohta sen jälkeen
toinen, mutta se tapahtuu harkitsematta, pelkästä innostuksesta, ja
sentähden Barbro ei huomaa nauttia siitä, että Holger ilmeisesti
ihastelee pienten samettitöppösien reistailua. "Tahtoisin mielelläni
kysyä sinulta erästä asiaa, mutta -- mutta sinä olet tietysti hirveän
kriitillinen."

Holger hirnahtaa ja kiepauttaa päätään kuin vauhko hevonen.

"Runoheposi on kai lähtenyt laukkaamaan?" kysyy hän hyväntahtoisesti.

"Älä viitsi tuolla tavoin, se tuntuu niin pilkalliselta! En mahda sille
mitään -- -- en voinut mitenkään jättää sikseen."

Holgerin harmaat silmät käyvät vakaviksi ja ilmaisevat lämmintä
harrastusta.

"Saat uskoa, Mignon, että olen sekä iloinen että onnellinen, jos annat
minun lukea opuksesi. Onko se sinulla täällä?"

"On." Barbro pistää kätensä pieluksen alle.

"Mikä sen nimi on?"

"_Holvin hämärässä ja lakeuden auringossa_. Ne ovat vain sellaisia
tunnelmakuvia, näetkös, enkä tiedä, kuinka lie vuosilukujen ja
lausetapain ja historiallisten henkilöiden laita, ovatko ne oikein vai
eivätkö; siksi tahdon, että sinä tarkastaisit sen."

"Aiotaanko se -- julkaista?"

"Ehkä." Barbron posket lehahtavat punaisiksi. "Jos luulet sen
kelpaavan. Holger, sinä voit ehkä lukea sen kohta." Hän vetää esiin
irralliset, numeroimattomat paperit, joiden näkö ei hivele silmää. Pari
lehteä on hienoa, orvokintuoksuista postipaperia, toiset tavallista
konseptipaperia, ja lopuksi on pari harmaata ja kellahtavaa lehteä
kiskaistu koulukirjoista, joissa on ollut liikenevä tyhjä sivu
nimilehden edessä. "Etkö voisi tulla jo illalla takaisin sanomaan, mitä
ajattelet?"

"Kyllä, tahdon koettaa", lupaa Holger hieman kammoksuen tehtäväänsä.
"Mutta _jos_ minusta nyt tuntuisi, että sinun on vielä kypsytettävä
aatteitasi, niin sinä pahastut minuun, se on melkein varmaa."

"En, ymmärräthän sinä kaikki. Sinusta kuuluu tulevan oikeusministeri,
tiesi Urban Freide."

"Vai ministeri oikein? No, _honni soit, qui mal y pense_. Mutta lienee
parasta, että lähdenkin tästä oitis lliadeinesi."

"Tee se! Tuletko varmasti illalla? Seitsemän! -- Ei, kuuden aikaan."

"Koetan yrittää. Hyvästi nyt!" --

Täsmälleen kello kuusi saapui Holger, ja isoäiti, joka oli lukemassa
Babille, jätti heidät kahden kesken. Hän tiesi, missä asioissa Holger
oli tullut, ja hänen sydämensä tykytti melkein yhtä kovasti kuin
kirjailijattarenkin.

Holger oli järjestänyt ja numeroinut paperit. Hän oli myös solminut
kapean, vihreän silkkinauhan niiden ympärille.

Nyt Barbro ryöpsähti pystyyn sellaista kyytiä, että sekä peitto että
pielukset lennähtivät mukana.

"Oletko lukenut?"

"Olen, jok'ainoan rivin."

"Roskaa?"

"Ei."

"Mutta -- sanohan toki ihmisiksi -- miksi seisot tuolla tapaa? Joudu!"

"Minä ajattelen, että käymme ensin istumaan. Pujahda sohvalle, Mignon.
Kas niin. Nyt panemme käsikirjoituksen tähän ja ryhdymme rauhallisesti
keskustelemaan."

"Se ei ole tarpeellista. Minä voin yhtä hyvin repiä paperit rikki, sen
näen silmistäsi."

"Silloin et näe oikein. Tiedätkö, mitä tämä on, Babi? Sinun
tunnelmakuvasi on juuri sellainen, josta Snoilsky sanoo: Aatteiden
purjehduskelpoinen valtaväylä nuoruuden veressä. Sitä myöten voivat
kerran kulkea uljaat aatelaivat, mutta sitä on ensin vähän ruopattava
ja padottava. Uskon kyllä, että kyhäyksesi voisi ilmestyä painosta,
mutta minun mielestäni sinun on aloitettava korkeammalta tasolta eikä
jäätävä pienten, töhertelevien, hiukan sivistyneiden tyttöneitien
jonoon. Älähän" -- Holger tarttui Barbron sormiin, jotka rupesivat
repimään paperia vihan, surun ja nöyryytyksen kyynelten valuessa
silmistä -- "älähän revi. Pane talteen kuvauksesi ja katsasta sitä
silloin tällöin kehittävin silmin. Taikka -- kysy neuvoa joltakulta
muulta. Ei minun arvosteluni ole erehtymätön. Olen aivan varma, että
esimerkiksi Urban Freide antaisi sinulle imartelevan ylistyksen."

"En aio näyttää käsikirjoitusta hänelle, niin että..."

"Totta puhuakseni luulen sen olevan viisainta. Minä muuten tahtoisin
hyvin mielelläni, että sinä ja minä yhdessä tarkastaisimme sen
alusta loppuun. Otetaan se mukaan Linnunlauluun; siellähän tunteiden
kevätpurot saavat virrata vapaasti. Minä kiitän sinua, Babi,
luottamuksestasi. Saat uskoa, että pidän sitä suuressa arvossa."

"Ei kai se ole suurenkaan arvoinen", nyyhkytti Barbro ja alkoi
yht'äkkiä vimmatusti takoa nyrkeillään viatonta, vanhaa sohvaa.

"Etkö mieluummin halua kurittaa suuttumuksesi aiheuttajaa?" kysyi
Holger ja kallisti hänelle pullean poskensa.

Mutta Barbro rauhoittui heti. Hänen mielentilansa kääntyi.

"Olen niin hävyttömän väsynyt", sanoi hän valittaen.

"Käy loikomaan. Minä käännän sinulle päänaluksen, niin on viileämpi
ollaksesi. Sillä lailla! Ja tästä saat peiton -- pannaanko se jaloille?
Helkkari, kuinka hienot tohvelit sinulla on."

Barbro sulki kirvelevät silmänsä ja oikaisihe. Tohvelien saama kiitos
oli kuin pisara balsamia. Kun Holger sitten rupesi kertomaan tasangon
valkoisesta talosta, poikavuosiensa elämyksistä ja siitä ajasta,
jolloin hän oli oleskellut sukulaisten luona Länsi-Ruotsissa, koska isä
oli tahtonut, että hän olisi nähnyt maansa muitakin seutuja, silloin
Barbron kasvot kirkastuivat ja hymy alkoi taas säteillä aivan kuin
aurinko epävakaisena huhtikuun päivänä.

"Luuletko, että pysymme aina hyvinä ystävinä?" kysyi Barbro
sydämellisesti hyvästellessään.

"Kyllä, niin minä luulen; jollet vain mukuroi minua liian pahasti."

"Mukuroi -- minäkö?"

"Niin no, ethän sinä suorastaan ulkonaista väkivaltaa käytä, mutta sinä
teet tuhoa minun tunnekuorelleni, arvatenkin tietämättäsi, joten et
siis voi parantaa itseäsi. Hyvää yötä, Babi."

"Holger, ota käsikirjoitus mukaani."

"Saanko minä sen? Se on ja pysyy tästä hetkestä asti minun tärkeimpänä
arvopaperinani."

       *       *       *       *       *

Kun Sonja taas tuli tervehtimään, oli Barbro jo pirteä, ja ruma rupi
oli aivan odottamatta "tipahtanut satulasta", kuten Barbro sanoi.
Hän saattoi nyt taas huoletta liikkua ihmisten ilmoilla, ja Sonja
ehdotti heti, että käytäisiin hakemassa Freide-veljekset ja mentäisiin
kahvilaan.

Niin tapahtuikin, ja Urban Freide tunnusti suoraan olleensa vähällä
hirttää itsensä sappitautisena, kun ei ollut saanut tavata Barbroa edes
yhtä kertaa päivässä.

Sinä iltana rupateltiin viljalti hullutuksia, ja tytöt palasivat kotiin
Barbron luo miellyttävän kiihtyneessä mielentilassa.

"Tiedätkö mitä", sanoi Sonja, "minä tahtoisin hyvin mielelläni hieman
kurkistaa tulevaisuuteen. Täällä on eräs mainion taitava povariakka.
Hän povasi minulle kerran, ja jokikinen ennustus on käynyt toteen,
niin hyvin se, että minulle tulee täällä hauska talvella, kuin myös
että minä kohtaan erään tumman herran, joka on tekemisissä kirjojen,
mutta myös aseiden kanssa, ja että ainakin kolme muuta on hirveän
mustasukkaisia tummalle. Niitä on nyt useampia", lisäsi Sonja
itsetietoisesti, "mutta hän ei varmaankaan tahtonut ilmaista niitä,
etten tulisi itserakkaaksi. Emmeköhän lähtisi käymään hänen luonaan?"

"Miks'ei, olisihan se lystiä. Mutta luuletko, ettei hän tunne sinua?"

"Ei hätää, kun ei pelkää! Minä noidun itseni toiseksi. Hokus, pokus,
filiokus."

"Minäkin pukeudun muuksi -- Saaraksi!"

"Lähdetään tänä iltana. Tällaisessa sumussa ei meitä kissakaan tunne.
Joudutko valmiiksi kello yhdeksäksi, niin tavataan meidän portilla."

"Kyllä joudun. Mutta -- eikö se ole tyhmää?"

"Mikä?"

"Uskoa taikoja."

"Eihän sinun tarvitse uskoakaan. Minä vain mainitsin sinulle, että
kaikki sattui ihan paikalleen."

Oli tosiaankin rajattoman jännittävää saada tietää jotakin
tulevaisuudestaan, ja Barbron mieltä hykähdytti salainen ihastus, kun
hän pukeutui Saaran mustaan pyhäpukuun ja pani päähänsä pienen harmaan
huopahatun. Se oli kuin alassuin käännetty emaljoitu pannu. Varsikin
siinä oli, suoraan ulospäin törröttävä nauhasilmus.

Mutta Barbron valepuku ei ollut mitään verrattuna Sonjan asuun. Hän
oli muuttanut hienon olentonsa pieneksi porvarisrouvaksi, jolla oli
sileäksi kammattu tukka ja nukkavieru kapottihattu, jotapaitsi hän oli
hommannut itselleen naurettavan pienen muhvin.

"Olepas hyvä ja katso, että olen laillisesti vihitty", nauroi hän
näyttäen Barbrolle riemumielin kahta sileää sormusta. "Kaksi kruunua
kappale; huikea hinta. Ja nyt -- oraakkelin luokse!"

Sonja pääsee ensin sisälle, ja sillä aikaa kun hän on sibyllan
kaikkein pyhimmässä, istuvat Barbro ja kirjava kissa kumpikin
tuolillaan pienessä keittiössä. Kissa haukottelee lakkaamatta, ja
kohta seuraa Barbro sen esimerkkiä, sillä eipä täällä ole totisesti
mitään, mikä pitäisi mielialaa virkeänä. Kattolamppu tuikuttaa
unisesti savuttuneesta katosta. Ainoan ikkunan edessä olevassa
vetokaihtimessa on kylläkin nähtävänä maisemakuva, matta Barbro pääsee
heti selville, ettei kallellaan oleva kirkko, kärpästen kirjailema
linna ja jättiläismäinen ritari aivan piskuisen hevosen selässä tarjoa
paljoakaan katsomisen arvoista.

Vihdoin Sonja tulee ulos ja kuiskaa:

"Hän hoksasi petoksen ja on äkäinen kuin ampiainen."

"Mitäs sipinää ja supinaa siinä pietään", ärhentelee akka. "Pahalainen
minut periköön, jos tässä rupian tytönkutjakkeihen narrattavaksi. Jos
on meininki tulla sisään, niin passaa tulla."

"Kiitos", sanoo Barbro aika hämillään ja menee äkäisen sibyllan kanssa
pieneen huoneeseen, jossa on sakea ilma, korkeaksi laitettu vuode,
ompelukone, kaksi piironkia, sohva, ameriikkalainen keinutuoli ja neljä
tavallista tuolia.

Pöydällä sohvan edessä on kohtalon kirja: huomattavasti rasvoittunut
korttipakka.

Sibylla, katsoo terävästi Barbroon pannessaan hänet tekemään kaikki
muodolliset temput, nostamaan, vetämään kortteja j.n.e.

Sitten hänen päähänsä välähtää jokin ajatus ja hän mutisee: "Ei sinun
reposi minun kanaani kaappaa."

Hän laskee hyvin tarkkaan ja levittää kortit. Sitten hän sanoo:

"Teijän miespuol' on teille uskoton. Hän rakastaa enemmän sitä luuttua,
joka vast'ikään tästä läksi. Mutta sellaisiahan ne miehet on. Työ
saatta iloa vanhimmasta pojasta, ja niitä näyttää tulevan niitä lapsia
yheksän, kymmenen, ennenkuin kuoletta."

"Mutta -- minä en ole naimisissa", virkkaa Barbro tahtomattaan.

"Soo-o, vai ette", sano akka suuttuneena. "Ei tietystikään, ei. Mutta
tästä _näkyy_ kuitennii, mitenkä se asia oikeastaan on. Näissä käsissä
on ollunna monen ihmisen elämä ilmoitettuna. Ja olkaa hyvä, rouva,
elkääkä konstailko, muuten ei kortit sano mittään. Niinkuin en minä
älyäisi, että työ ootta vaihtanna osat ja että tuo tuolla on lainanna
sormukset ja kaikki rouvalta. Mitäs siitä sanotta, häh? Kortit ei
valehtele, siitä ei piäse mihinkään."

Barbro purskahtaa niin raikuvaan nauruun, että kortit pölähtävät ylös
pöydältä. Hän syöksyy ovelle ja siitä ulos kissan ja Sonjan luo. Hänen
on aivan mahdoton hillitä nauruaan.

Kun vain akka ei olisi ollut niin tuiman vakavan näköinen ladellessaan
hassutuksiaan! Kylläpä oli ihana oraakkeli!

Sonja sai maksaa onnistumattoman istunnon, sillä Barbro livisti pakoon
porttikäytävään. Sonja kertoi tultuaan, että "se siellä sisällä" oli
sanonut, ettei hän ole ottanut, penniäkään säädyllisiltä ja siivoilta
ihmisiltä, ei vaikka. Eikä Sonja saanut luulla ensinkään, että hän
nytkään ottaa "onnentähden" vuoksi. Mutta kun kaksi kujeilijaa töytää
hänen kunnialliseen kotiinsa juuri silloin, kun hän aikoo käydä
levolle, niin oli kohtuullista, että he antavat jonkun korvauksen
sopimattomasta käynnistään.

"Ja sitten minä annoin hänelle kolme kruunua", lopetti Sonja
selostuksensa, "sillä näetkös, minä aion käydä hänen luonaan vielä
kerran, mutta tavallisessa puvussa. Hän osaa povata hyvin, jos tahtoo."

"Erinomaisen älykkäästi", pistelee Barbro. "Kuinka voit uskoa mokomaa
lörpötystä?"

"Älä puhu mitään, ennenkuin sinulle povataan kunnollisesti, Babi."

"Paljon kiitoksia, minun puolestani riittää. Olen saanut tietää,
että 'miespuoleni' on uskoton ja että vanhin poikani on erinomaisen
toivorikas lapsi. -- Oo, minä nauran itseni kipeäksi."

Ja paljon myöhemminkin, kun Barbro oli eronnut Sonjasta ja harjasi
hiuksiaan yöksi, täytyi hänen laskea harja kädestään antaakseen naurun
pursua tulvanaan muistellessaan sibyllan viisasta ennustustaitoa.

Mutta Sonja kävi uudestaan vaatimattoman ennustajan luona ja kertoi
innostuneesti Barbrolle, että nyt vasta hän oli saanut tietää oikean
kohtalonsa. Ja olipa tosiaankin ihmeellistä, että kaikki toteutui niin
tarkalleen, kuin hän oli kuvitellut.

Hän joutuu onnellisiin naimisiin ja saa mainion hienon kodin erääseen
kaupunkiin, jossa on paljon kirkkoja ja torneja ja katuja. "Se on
tietysti Tukholma", sanoo Sonja, "sillä Uno tahtoo, että asetumme
sinne".

Barbro pysyi edelleenkin hyvin epäilevällä kannallapa kuunteli Sonjan
ihastunutta kertomusta hieman lystikkäästi ja ivallisesti hymyillen.

"Ja tiedätkö -- hän ennusti minulle auton", jatkoi Sonja, "ja pappa
onkin sanonut, että hän antaa sen minulle lahjaksi, kun meidät pannaan
kuulutukseen."

"Sepä oli varsin anteliasta, että eukko tarjosi sinulle ajoretkenkin",
nauroi Barbro. "Mutta eikö hän povaa milloinkaan muuta kuin naimisia ja
sen semmoista?"

"Ei -- mitäs muuta sinä tahtoisit?"

"Jotakin todellista, joka tapahtuu -- joka koskee tulevaisuutta."

"Tulevaisuuttahan se on sekin."

Barbro ravisti päätään.

"Se on niin -- niin joutavaa joka tapauksessa."

"Minäpä luulen, että sinä olet nyt juuri varsin taipuvainen tuohon
joutavuuteen. Et kai tahtone kieltää, että olet koko lailla _verliebt_
U.F. nuorempaan."

Barbro vaipui ajatuksiinsa. Hän seisoi huoneensa ikkunan ääressä ja
katsoi murattiköynnöksen peittämään seinään. Hänen katseensa tunki
syvälle tuon vihreän alle, niinkuin se olisi ollut verho, minkä hän
toivoi nousevan ja näyttävän hänelle yhtä tai toista.

"En tiedä", sanoi hän hiljaa. "Minusta olisi vaikeaa kulkea yhden
ihmisen kanssa koko elämän halki."

"No sinähän se vasta hieno olet, Babi. Kuinka sinun mielestäsi pitäisi
olla?"

Sonja virui sohvalla ja suihkutti hajuvesipullosta orvokintuoksua hänen
kasvoilleen.

"En tiedä."

"Minä otan sinut siipieni suojaan, pikku Kananjalka. On selvää, että me
julkaisemme kihlauksemme yht'aikaa ja menemme yht'aikaa naimisiin. Ja
meillä pitää olla kokonainen parvi morsiustyttöjä ja sulhaspoikia."

"Minä tahdon mieluummin olla morsiustyttönä ensin sinun häissäsi,
Sonja."

"Ja lausua runoja ja sotkeutua tahi pulskahtaa johonkuhun
Urdar-kaivoon!"

"Eipäs."

"Niin, tottapa tästä selvitään. Vielähän meillä kummallakin on vapaa
valinnan valta."

"Onko sinullakin?"

"On, ei minulla ainakaan vielä ole kultakahletta. Mutta ensi vuonna sen
saan, vakuutti povari."

"No sittenhän se on aivan varma asia", hymähti Barbro. "Minäkin
odottelen, että vanhin poikani varttuu siksi ja täyttää äidilliset
toiveeni."

"Älä puhu taas noita tyhmyyksiä", sanoi Sonja ärtyisästi.

"Äläkä sinä kehu oraakkeliasi, sillä tottahan älyät, että se on
hupsutusta."

"Eipäs", sanoi Sonja onnellisesti hymyillen. "Hän ennustaa oikein --
jos tahtoo."



X.

KEVÄT ON TULLUT.


Nyt on kevät -- reipas, elämäniloinen kevät. Oikukas huhtikuu,
tyttöletukka kuukausien joukossa, on pelkkä muisto, ja sisäikkunat ja
talvivaatteet ovat saaneet ylenkatseellisen matkapassin.

Tänään tapahtuu tuo aiottu kevätretki Röstångaan ja Skäralidiin. Siitä
sukeutuu tavallaan niiden nuorten erojaisjuhla, jotka ovat olleet
yhdessä muutamia onnellisia kuukausia, sillä herra ja rouva Thomas
vaativat Sonjansa takaisin niin väleen kuin suinkin. Vilkas Aimée-rouva
on kirjoittanut tyttärelleen, että koti on "_triste à mourir sans
la chère enfant_". Ja hän on luetellut kokonaisen sarjan odottavia
huvituksia.

Isoäiti haluaa takaisin Flodaan. Hänen mielestään kevät on siellä
ihmeellisempi kuin missään muualla, ja hän on saanut Bertingin
huonekunnalta luvan pitää Barbroa luonansa syksyyn, jolloin
perheen levottomin ja seikkailevin jäsen aiotaan lähettää johonkin
täysihoitolaan.

Barbro on saanut palavan opinhalun eikä hän lyö laimin ainoatakaan
luentoa, niin monta rautaa kuin hänellä onkin tulessa. Mutta ne,
joilla hän on käynyt, ovat nyt päättyneet, ja kesällä hän saa uusia
virikkeitä. Inger Thomas on ehdottanut, että hän tutkisi kansaa. "Mutta
se on sinun tehtävä sydämelläsi, Babi", sanoi hän. "Silloin huomaat
varmasti, että saat hyviä ja hauskoja tuttavuuksia."

Kaikkien Bertingin tyttöjen aikomus on kokoontua juhannukseksi isoäidin
luo, ja he ovat hyvin mielissään, että vaikka Birgit on naimisissa
ja Elsa oppinut medisiinari, he saavat ilakoida kuin lapset kaikilla
vanhoilla tutuilla temmellyspaikoilla. Birgitin ja Elsan suloisimmat
nuoruudenmuistot ovatkin Flodan tuuhean puiston kätköissä, ja he
tapaavat ne aivan varmaan vilpittömän kiitollisina siitä, että elämä on
pettänyt vain ani harvan heidän unelmistaan. --

Lundin rautatieasemalla seisoksii kaksitoista nuorta, kahdeksan
valkolakkista, joista kuudella miespuolella ja kahdella nuorella
naisella on yliopiston tunnusmerkit. Nämä ovat ne kaksitoista, jotka
istuivat pöydässä Barbro Bertingin päivällisillä. Isoäiti ja rouva
Harring tulevat myöhemmässä junassa. He eivät jaksa kavuta Skäralidin
mäkiä, vaan ovat antaneet nuorille vapaan valtuuden samoilla ympäri
mielensä mukaan, kunnes päivällinen tarjotaan Röstångan vanhassa,
kodikkaassa kievaritalossa kello viisi.

Sonja ja Uno Freide osoittavat ujostelematta, että he suunnittelevat
yhteistä tulevaisuutta, ja vaikk'ei Sonja jätä nauttimatta muidenkaan
seurasta -- huokaileva ja kuiskaileva tunnesalamyhkäisyys on hänelle
vierasta -- huutaa hän innokkaasti, kun he sijoittuvat junaan, Unoa
luokseen.

"Totta kai käsität, että sinun pitää istua tässä ja sivistää minun
sieluani maisemakuvailulla. Ja jottei olisi vaaraa, että joudun
vaillinaisesti ravituksi, on sinun sitäpaitsi hankittava minulle
suklaanamusia. Olet koko peto, jos olet jättänyt ne ostamatta."

Uno vetää riemuitsevin elein päällystakkinsa povitaskusta ison
pussin, mutta samassa Sonja kirkaisee ja varjelee hädissään pukuansa
kookkailta, paksuilta, ruskeilta pisaroilta, jotka raskasmielisen
totisina valuvat pitkin pussia.

"Onpa ollut liian vari suklaalla Unon sydämen lähettyvillä", nauraa
Lisa Harring. "Sulaa! Hyi, viskaa pois, ennenkuin kaikki vuotaa ulos."

Uno on hyvillään siitä, että hänen pukunsa on ruskeapohjainen, ja
heittää koko kallisarvoisen herkkupussin vaunun ikkunasta ulos.

"Saanko istua tässä sentään", kysyy hän Sonjalta, "vaikka olenkin
tehnyt vararikon?"

"Minä luulin, että teidän keskenne oli jo kaikki tavara yhteistä",
huomautti Urban, joka näyttää erinomaisen hienolta harmaassa
englantilaisessa puvussa ja hoikka kävelykeppi kädessä.

"Missä ihmeessä saisi istua, ettei paistuisi elävältä?" voihkii Viveka
Harring. "Ei ole mikään nautinto ajaa junassa tällaisella helteellä.
Kas, tässäpä on suloista. Yhdelle vielä sija varjossa!"

"Kenties minulle?" kysyy Holger Boye. "Vai arveletteko, että tulee
liiaksi painoa hauraalle laudalle?"

"En kai minä mahda olla niin suunnaton koljo", vastaa
Viveka pisteliäästi, mutta näyttää varsin rehevältä valkeassa
sheviottipuvussaan.

"Paljonko painatte?" kysyy Holger Boye. "Minä puolestani saan kiittää
skoonelaisen maaemon anteliaisuutta seitsemänkymmenenkahdeksan kilon
maallisesta majasta. Se on aivan liikaa ystävällisyyttä yhdelle
pojalle, mutta ilokseni voin todeta, etteivät tyttäretkään silti
jääneet aivan osattomiksi."

"Viveka ei koskaan punnituta itseään", selitti Lisa.

"Mitäpä turha toimittaakaan", nauraa Viveka. "Minun on hyvä näinkin
enkä tahdo rehkiä ja kiduttaa itseäni nälkäkuureilla."

Holger Boyella on valtavan iso kasvipönttö, sillä hän toivoo löytävänsä
jotakin harvinaista Nackorpin laaksosta tai ylhäältä Skäralidin
metsästä. Mutta Barbron kasvientutkimishalu on tänään tipotiessään.
Jos hän poimii kukkia, niin hän tekee sen vain koristaakseen niillä
itseään tai päivällispöytää tahi saadakseen jotakin hyväiltävää,
hypisteltävää käteensä ja antaa niiden sitten mennä menojaan kuin omien
mieliala-perhojensa.

Vahti on myös päässyt mukaan ja saatu oikein samaan vaunuun. Se istuu
penkillä Barbron vieressä. Pää lepää mukavasti hänen käsivarrellaan,
ja pehmeä, valkea töyhtöhäntä heilahtaa silloin tällöin, kun emäntä
virkkaa: "Sinä olet viisas ja pai koira, olethan?" ja likistää sitä
innokkaasti.

Kandidaatit Sterner ja Urnström ovat kumpikin toivottomasti rakastuneet
Sonjaan ja ovat yhteisessä onnettomuudessaan niin hyviä ystäviä,
että seisovat ulkona vaununsillalla kädet toistensa kaulassa ja
keskustelevat kansantaloudesta, koska he aikovat suorittaa siinä
aineessa tutkinnon.

Inger Thomas, Elsa ja Einar huvittelevat keskenään akateemisilla
knoppikysymyksillä ja kaskuilla, ja raikuva nauru kajahtaa tuon
tuostakin.

"Olette kai kuulleet, kuinka vanha ukko Bore [Tunnettu professori
Borelius vanhempi. -- Kuollut.] ei päässyt kotiinsa?" kysyy Einar.

Tytöt eivät ole sitä kuulleet, ei ainakaan Elsa, ja Inger on niin
tottunut kuuntelemaan mielellään kerran toisensa perästä vanhoja
lundilaisia juttuja, että hän pistää muistinsa kynttilän vakan alle.
Vastaleivotut ylioppilaat tahtovatkin mielellään näyttää, että ovat
jo perehtyneet asioihin, ja kertovat suurella nautinnolla. Ingeristä
tuntuu, että hän on nähnyt jo parin miespolven vaihtuvan Absalonin
kaupungissa, mutta hän itse ei voi ajatella asuvansa muualla kuin
tuossa isossa vanhanaikaisessa, talossa hämyisen kadun varrella,
missä talvipimeä tulee aikaiseen, ja missä jokainen kevät lahjoittaa
nuorta ja uutta kauneutta vanhan puutarhan selja- ja puksipuille ja
vihreäripsuisille, ylvään kookasvartaloiselle akasialle.

Harringin tytöt, Barbro ja Urban haluavat myös kuulla jutun, ja Einar
aloittaa oitis.

"Se oli, nähkääs, niin, että Boren ovella oli kirjoitus: Tavataan
kello 9-10 ap. Kerran oli professori ollut ulkona, hän oli lähtenyt
aamulla ja tulla raahusti kotiin puoli yhdentoista aikaan pää täynnä
syväoppisia mietteitä. Hän pysähtyi ovensa eteen ja sanoi: 'Jaha -- vai
niin -- tavataan kello 9-10'. Sitten hän katsoi kelloonsa ja huomasi
sen olevan koko lailla enemmän. 'Jaha -- vai niin -- hän ei olekaan nyt
kotona. Pitänee tulla toisen kerran.'"

Kaskut ja ilonpurkaukset vuorottelevat yhtä mittaa. Kaikki ovat
kuulleet jotakin lystikästä omituisista vainajista, ja lämpimässä
vaunussa surisevat mehiläiset, jotka kohta hurahtavat lentoon pesästä.

"Tahtoisinpa tavata jonkun tuollaisen omituisen henkilön", sanoo
Barbro. "Luulen, että voisin heti rakastua sellaiseen ihmiseen."

"Maltahan, kunnes Boyesta tulee professori", ehdottaa Einar. "Hänellä
on kieltämättä eräitä edellytyksiä."

"Naissydänten valloittamiseen, niinpä kyllä", myöntelee Holger. "Ja
tyydyttääkseni sinun kiihkeää omituisuuden-kaipuutasi, Barbro, uskallan
heti ryhtyä tuumasta toimeen ja ehdottaa, että täksi päiväksi vaihdamme
päähineitä. Tuollainen myllynratas kuin sinun hattusi mahtaa olla koko
mukava telttakatos."

"Miks'ei, jos vain rohkenet. Minä kyllä mielelläni pidän
ylioppilaslakkia", huudahtaa Barbro ihastuneena. Koko ajan toissayöstä
saakka, joka oli huhtikuun viimeinen ja jolloin ylioppilaat Lundagårdin
puistossa laululla tervehtivät kevään tuloa ja panivat valkolakit
päähänsä, on hän salaa toivonut saavansa pitää sellaista vain yhden
päivän.

Holger Boye näyttää tietysti perin hullunkuriselta ohuessa, valkoisessa
pitsihatussa, jossa on koristeena helakka ruusu sivulla ja pitkät,
riippuvat samettinauhat, mutta Barbro sitävastoin on kerrassaan
viehättävä ylioppilasneitonen ja nauttii lapsellisesti tästä
"keksinnöstä".

Asemalla maalaiset katsoa töllistelevät pyylevää nuorta herraa,
jolla on päässä naisen hattu, mutta Holger Boye ei piittaa pienestä
uteliaisuudesta.

Hattu keikkuu kallellaan hänen päälaellaan, kun hän taivaltaa jyrkkiä
rinteitä ylös. Samettinauhat takertuvat orjantappurapensaisiin ja
kietoutuvat puihin.

"Tällaiset hatut pitäisi vakuuttaa tapaturman varalta", tokaisee hän,
kun ilmava pitsi käy huolestuttavan harseaksi oksiin kiertyessään.
"Onko tämä päivän uutuus, Barbro?"

"Ei ole, vain vähän laitettu ja somistettu. Mutta jos turmelet sen,
saat antaa jotakin korvaukseksi."

"Mitäs haluat -- tarjoan itseni, ellen vie liiaksi tilaa?"

"Minunhan asiani on ehdottaa. -- Ai, nyt se taas takertui", nauraa
Barbro. "Kuules, Holger, minun mieleni tekee täytettyä tarhapöllöä. Sen
saat minulle hankkia."

"Ensin kompassi, sitten serenaadi ja sitten tarhapöllö. Sinun henkinen
kehityksesi käy vähän kankeasti, Mignon, mutta minulla on vielä heikko
toivonkipinä, että sinä kypsyttelet ja kehittelet yleishyödyllisempää
harakkaluonnetta tavoittelemaan sitä, mikä kiiltää ja kimaltaa."

"Sinun on kovin vaikea puhua vakavasti."

"Niin on kaikkien, joita uhkaa vakavuuden korkein potenssi", vastaa
Holger, mutta hyppää samassa nokkelasti puron yli ja joutuu erään
kukkaryhmän luo, jota rupeaa innokkaasti tarkastelemaan.

Nuorisoparvi pysyy jokseenkin koossa rasittavassa ylämäessä harjun
laelle noustaessa, mutta kun on kirmailtu ylhäällä vähän aikaa ympäri,
pyöritty muutamia kierroksia tanssilavalla ja levähdetty loikomalla
pitkässä rivissä pehmeällä nurmikolla, joka sielu hymyilevänä
ja suruttomana, elämänhalua ja kuohuvaa voimaa uhkuvana, alkaa
laskeutuminen hajanaisessa järjestyksessä.

Ja sattui niin, että Barbro ja Urban Freide joutuivat viimeisiksi.
Barbro tahtoi välttämättömästi näyttää viippumistaitoaan äkkijyrkänteen
reunaa kulkevalla viettävällä polulla. Hän vapisi jännityksestä ja
haltioitui kaksin verroin vaarasta, kun näki Urbanin tuskaisen,
rukoilevan katseen.

"Miksi sinä kiusaat minua?" kysyi Urban hiljaa. "Tuo ei ole sinun
tapaistasi, Barbro. Anna minun edes tukea sinua kädestä."

"Silloin voimme hurahtaa molemmat alas eikä kukaan tiedä, mihin olemme
joutuneet."

"Älä, hyvä, rakas Barbro, mitä tekemistä sinulla on tuolla liukkaalla
puunrungolla?"

"Minä tahdon tuntea kauhua, huimausta, tuntea kaiken ryöppyävän ja
pauhaavan sisässäni. On kuin ei sydän saisi lyödä kyllin voimakkaasti
ja vinhasti. Luuletko, että jaksan hypätä tuon rotkon yli?"

"Sitä et saa tehdä."

"Yks, kaks, kolme, ota vastaan!"

Urban levitti äkkiä kätensä kuin ottaakseen Barbron syliinsä. Mutta
Barbro ei hypännytkään. Hän vain katsahti Urbaniin syvin, säteilevin
silmin ja harppasi äkkiä polulle.

"Se on kai sittenkin liian vaarallinen yritys", sanoi hän
veitikkamaisesti. "Mutta juostaan nyt kilpaa alas rinnettä. Sinäkin,
Vahti, saat kilpailla. Nyt!"

Barbro saapui ensimäisenä. Hän lensi yli mättäiden ja puunjuurien.
Hänen täytyi tänään lentää. Olihan nyt kevät, joka kiiti täyttä karkua
hänen rinnassaan, kevät, joka soitti meren säveltä hänen korvissaan.
Hän ei ollut milloinkaan ennen huomannut, kuinka väkevä kaikkivaltias
kevät oli. Kenties se ei ollut ennen sattunut hänen kohdalleen.
Nähtävästi oli niin, että se saattoi mennä toisen ohitse ja syöksyä
rajusti toisen kimppuun.

Barbro istahti hengästyneenä eräälle penkille tuuhean pyökin alle, joka
oli pukeutunut vastapuhjenneiden lehtien vihreään silkkivaippaan.

Kohta saapuivat myös Urban ja Vahti, kumpikin aika lailla hengästyneinä.

"Enkös juossut pontevasti?" sanoi Barbro voitonriemuissaan. "Missä
luulet toisten olevan?"

"En tiedä. Minä osaan oikotietä Röstångaan, niin että voimme aivan
hyvin levähtää hetkisen. Sinua kai väsyttää?"

"Hieman -- jalkoja, mutta se menee pian ohitse. Merkillistä muuten,
mutta minun mieleni tekee tänään juosta, raivota ja leikkiä -- olla
lapsi viimeisen kerran keväällä. Ensi vuonna olen kaukana täältä
siivojen, hyvinkasvatettujen nuorten parissa, ja kun palaan kotiin,
tahdon saada työlleni päämäärän, jotakin oikeaa, jota kohti kulkea."

"Ylöspäin. Eteenpäin", hymähti Urban.

Barbro hyökkäsi.

"Mutta oletko, Barbro, milloinkaan ajatellut, että me joskus vielä
tapaisimme toisemme ja jatkaisimme tuttavuuttamme? Etkö tahdo joskus
kirjoittaa minulle?"

"Kyllä, jos on jotakin kirjoittamista. Minun on tietysti kirjoitettava
isoäidille ja kotiin ja Sonjalle, ja Holger Boyelle olen luvannut
kertoa vähän opinnoistani. Mutta mitäs sinä tahtoisit tietää?"

"Tahdon tietää sinusta kaikki, Barbro. Etkö ymmärrä sitä?"

Urban kieri käsivartensa Barbron vyötäisille ja taivutti hänen päänsä
taaksepäin, auringon valaisemat pikku kasvot omiansa kohti.

Samassa Barbro tunsi käpälän raapaisevan polviinsa. Hän kuuli surkeaa
ulinaa ja taas käpälä raapaisi, mutta hassuinta oli, että Vahti piti
koko ajan päätänsä syrjään käännettynä ikäänkuin sanomattomasti häveten
tilannetta, johon sen emäntä oli joutunut. Käpälä vain rapsi, mutta
itse se ei halunnut katsoa kohtausta.

Barbro purskahti nauruun ja irroittautui nopeasti. Melkeinpä hän oli
itsekin hämillään ja kumartui kiireesti Vahdin puoleen.

"Mitäs sinä nyt, tyhmä koira? Lähdemmekö taas juoksemaan?"

Äänekäs huhuilu ilmaisi, että toiset etsivät kahta kadonnutta lammasta,
ja niin sai koko seurue käyttää hyväkseen Urbanin oikotietä.

Päivällinen muodostui iloisiksi, aurinkoisiksi ja toivehikkaiksi
kevätkekkereiksi monine puheineen ja tulevaisuudenehdotuksineen. Kukin
noista kahdestatoista oli kuin Atlas, joka piteli kokonaista maailmaa
vahvoilla hartioillaan.

Sitten pantiin toimeen kisat. Nuoret asettuivat piiriin ja suorittivat
pitkän ohjelman kansantansseja.

"Holkin Martti se kaino poika, ei sitä kukaan tunne", kaikui kevätillan
hämärässä, ja lopulta saatiin isoäitikin mukaan, kun otettiin
"Leikkaan, leikkaan kauraa".

"Olen nuortunut tänä talvena", sanoi isoäiti kotimatkalla ja taputti
Barbron kättä, joka oli hänen polvillaan. "Me vanhat yleensä
pysyttelemme liian syrjässä elämästä voidaksemme säilyttää aikamme
ihanteet, ja sentähden olemme äreitä ja harmaannumme sisäisesti."

"Et sinä ainakaan, isoäiti", huudahti Barbro innokkaasti.

"Toivoakseni en, rakas lapsi, sillä silloin olisin mielestäni elänyt
yli ikäni."

Hiljainen, ääneti uinuva on kaupunki mahtavine tuomiokirkkoineen,
entisaikoja muistuttavine vanhoine, puistopihaisine pikkutaloineen
ja uudenaikaisine vuokrapalatseineen. Nuorten äänet kajahtelevat
huolettomasti päivän lämmittämistä seinistä ja suljetuista porteista.

"Hyvää yötä! Hyvää yötä!" kuuluu kiviportaiden äärellä isoäidin talon
edustalla. Kaikki ovat saapuneet sinne. Heilutellaan hattuja ja
huiskutellaan jäähyväisiksi. Holger Boye seisoo paljain päin. Barbron
hattu on pantu matkalaukkuun. Barbro seisoo ylimmällä portaalla ja
heiluttaa valkolakkia.

"Ota kiinni, Holger. Kiitos lainasta."

Ja hän lennättää sen koko joukon ylitse. Tuokion se välkkyy valkeana
ilman sinessä.

Holger saa sen kiinni, mutta ei pane sitä päähänsä. Erottuaan muista
hän kulkee valleja kohti lakki yhä kädessä. On kuin hän kantaisi
pyhäinesinettä ja kuin koko lempeä kevätyö olisi suuri alttari.

Linnut laulavat valkenevan avaruuden siinnossa. Idän rusko ylenee ja
kirkastuu, ja nyt palaa vaeltava nuorukainen päivän aherrukseen. Hän
aikoo suorittaa tutkinnot. Hän aikoo eteenpäin.

Mutta ruskeakutrinen pikku tyttö, joka sai kerran häneltä kompassin,
lähtee nyt taivaltamaan tietänsä, joka vie kauas hänen poluiltaan.
Iltapäivällä hän saa sanoa jäähyväiset Barbrolle. Silloin tämä
matkustaa vanhaan, rauhaisaan kartanoon pyökkimetsän suojaan, mutta
Holger Boye ymmärsi kuitenkin, että muuttolintu hän oli, yksi niitä,
jotka painuvat lepoon vasta sitten, kun siivet uupuvat.

Kun juna iltapäivällä lähti liikkeelle asemasillalta, seisoi Barbro
avoimen ikkunan ääressä ja näki koko sen iloisen parven, johon hän
oli vähän aikaa kuulunut, loittonevan ja lopulta häämöittävän vain
harmaina varjoina. Silloin hän äkkiä käänsi päänsä ja loi katseensa
laajalle, päiväpaisteiselle tasangolle, joka tuntui olevan ääriä
vailla voimakkaassa, häikäisevässä valaistuksessa, ja hän hymyili
tietämättään, ei kuitenkaan lapsen tavoin, Skoonen uhkeille vainioille
ja sille vieläkin uhkeammalle, joka aavistuksin ja unelmin täytti hänen
mielensä. Juna kiiti eteenpäin nopeasti, nopeasti, ja nyt tuli näkyviin
meri, vielä äärettömämpi kuin tasanko; sekin oli hänellä sielussaan, ja
hänen kaipuunsa pursi kiiti täysin purjein.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Barbro Bertingin tyttövuodet" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home