Title: Itsenäinen Suomi - Unelmasta todellisuuteen
Author: Hjelt, Edvard
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Itsenäinen Suomi - Unelmasta todellisuuteen" ***


ITSENÄINEN SUOMI

Unelmasta todellisuuteen


Kirj.

EDV. HJELT



Helsingissä,
Tietosanakirja Oy,
1921.



Kauan on itsenäisyys-aate Suomen kansan sydämessä asunut, ensin
epämääräisenä unelmana, sitten sortovuosien katkerain kamppailujen
tavoittamattomana toivontähtenä, kunnes se muuttui veristen taistelujen
kautta saavutetuksi todellisuudeksi.

Tässä kirjassaan on Edvard Hjelt kuvannut tuon kansamme elinaatteen
kehitystä unelmasta todellisuuteen. Hän on samalla kuvannut oman
elämänsä johtavan aatteen kehitystä. Suomen itsenäisyys oli hänen
nuoruutensa unelma. Tämän toiveen sitkeään puolustukseen vihki hän
miehuutensa voimat ja hehkuvalla innolla ja alttiudella uhrasi hän
viimeiset vuotensa taistelussa päämäärän lopulliseen saavuttamiseen.
Uskollisena ja horjumatta kantoi hän kansansa itsenäisyys-aatetta läpi
elämän, läpi vaarojen ja vaikeuksien voiton valtavaan hetkeen asti. Se
oli hänen kutsumuksensa, hänen suurin elämäntehtävänsä.

Menneisyyden kokemukset ovat tulevaisuuden tienviittoja. Kohdalle,
johon hänen oman elämänsä kulku päättyi, on Edvard Hjelt tällä
viimeisellä teoksellaan pystyttänyt tienviitan itsenäisen Suomen
tulevaisuuden kantajille.



Painoonsaattajan alkusanat.


Aiheen tämän nyt julkisuuteen saatetun teoksen kirjoittamiseen tekijä
sai siten, että Tietosanakirjan toimituksessa oli jo kevättalvella 1919
keskusteltu tällaisen kirjan tarpeellisuudesta ja loppupuolella vuotta
käännyttiin asiassa Edvard Hjelt'in puoleen. Hän lupautuikin
valmistamaan käsikirjoituksen aiheesta, joka häntä aivan ilmeisesti
viehätti.

Edvard Hjelt'in tunnontarkkuus vaati häntä huolella viimeistelemään
kirjalliset työnsä, ennenkuin hän ne luovutti painattajan käsiin. Tästä
on tämänkin teoksen selvästi puhtaaksikirjoitettu ja kuten näyttää
kauttaaltaan tarkistettu käsikirjoitus todistuksena. Suomenkielinen
laitos ei kuitenkaan kirjoittajan kuoleman takia voi esiintyä hänen
lopullisesti hyväksymässään muodossa. Tuntien tekijän tarkkuuden
tyylillisissä seikoissa painoonsaattaja syvästi valittaa, ettei hänen
enää ollut suotu keskustella tekijän kanssa eräistä tarkistusta
vaativista ja ehkä alkuperäistä ajatusta paremmin vastaavista
sanontatavoista, jotka, samoin kuin monet muutkin kohdat, olisivat
kenties saaneet selvemmän ja paremman ilmaisun, jos kirjoittaja itse
olisi saanut suorittaa kirjansa korjausluvun ja sen lopullisesti
painettavaksi hyväksynyt.



Sisällys:

 Johdanto.
 Suomen kansan kasvatus lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen
    ja germaaniseen kulttuuriin.
 Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä.
 Perustuslakitaistelun enteitä.
 Valtiokaappaus.
 Perustuslakitaistelu. Passiivinen vastarinta.
 Lyhyt rauhankausi.
 "Finis Finlandiae".
 Suomi ja maailmansota.
 Venäjän vallankumouksen vaikutukset Suomessa.
 Suomi julistautuu ja tunnustetaan riippumattomaksi valtioksi.
 Vapaussota.
 Sodan jälkeen.



Johdanto.


Itsenäinen Suomi vapaana valtakuntana syntyi maailmansodan suurten
tapahtumain kypsyttämänä hedelmänä. Maamme itsenäisyyttä ei luotu
diplomaattien neuvottelupöydän ääressä, vaan taistelukentällä; sen sai
aikaan osaksi keskusvaltojen voitto siitä suurvallasta, joka piti
Suomea valtansa alla, osaksi vapaustaistelu maan omalla tantereella.
Mutta tämä oli vain lopputapahtuma siinä pitkässä, useimmiten
hiljaisessa taistelussa, jota Suomen kansa oli käynyt kansallisen
olemassaolonsa säilyttämiseksi ja mahdollisimman suuren vapauden
saavuttamiseksi maallensa. Itsenäisyyspyrkimyksillä on syvät juuret
menneisyydessä, joskaan ajatus nähdä Suomi riippumattomana valtakuntana
ei kansallemme ja sen johtaville henkilöille varhaisempien
kehityskausien kuluessa ole esiintynyt selvästi käsitettynä ja
saavutettavissa olevana päämääränä. Missään tapauksessa tämä uusi
täysivaltainen valtio pohjoisessa Euroopassa ei esiinny tilapäisenä,
politiikan keinotekoisena tuotteena, vaan pitkän historiallisen
kehityksen tuloksena.

Tunnettu suomalainen isänmaanystävä A.I. Arwidsson on eräässä
poliittisista kirjoitelmistaan vuonna 1841 lausunut: "Päivä on kenties
koittava -- -- -- jolloin _voidaan viitata riippumattomaan Suomen
kansaan_, mutta siihen on pyrittävä hitaasti ja rauhallisesti, jos
mieli rakennuksen tulla pysyväiseksi eikä babelintorniksi tai kaatua
myrskyissä ja koitua tuhansien onnettomuudeksi. Ilolla ja eloisin
toivein me odotamme tätä aikaa, mutta siihen saakka tulee jokaisen
isänmaanystävän elämänsä tunnussanaksi ottaa sääntö: ole _uskollinen ja
valpas_." Suomen kansa on kulkenut tätä tietä hitaasti ja kauan,
uskollisena velvoituksilleen ja historiallisille tehtävilleen. Sodilla
on myös sen historiassa ollut suuri osansa, mutta kapinat ja
valtiolliset seikkailut eivät ole olleet viittomassa sen tietä
itsenäisyyteen ja riippumattomuuteen.

Emämaastaan Ruotsista, jonka turvissa Suomi oli kypsynyt poliittiseksi
kokonaisuudeksi, se väkivalloin temmattiin Venäjän yhteyteen. Se
temmattiin irti länsimaista, joihin se poliittisesti ja henkisesti
kuului, ja yhdistettiin itäiseen naapuriinsa, joka vuosisadat oli ollut
sen vihollinen. Se toi mukanaan perintönä Ruotsin yhteydestä tämän maan
yhteiskuntalaitoksen ja oikeusjärjestyksen sekä länsimaiselle pohjalle
rakentuneen henkisen viljelyksen. Tämän kallisarvoisen perinnön, jota
ilman sisäinen valtiollinen itsenäisyys ei olisi Suomelle ollut
mahdollinen, uusi hallitsija piti kunniassa ja vakuutti maalle
järkähtämättömäksi oikeudeksi. Sen valtiollisen erikoisaseman ja
autonomian, jonka Suomi Venäjän yhteyteen tullessaan oli saavuttanut,
seuraavat hallitsijat vahvistivat. Tämän länsimaisen perinnön
hoivaajana ja kunniassapidettyjen oikeuksien turvissa kansallinen
kulttuurityö, maan henkinen ja taloudellinen vaurastuttaminen tuli
suomalaisen yhteiskunnan tärkeimpien tehtävien ja pyrintöjen esineeksi,
samalla kuin Suomi rehellisesti -- joskaan ei suorastansa myötämielellä
-- täytti valtiollisen asemansa edellyttämät ulkonaiset velvollisuudet
Venäjän valtakuntaa kohtaan. Tällöin kehittyivät omat valtioelämän
elimet ja muodot, samalla kuin kansa perehtyi perustuslaillisen
valtiojärjestyksen ja oman valtionhallinnon tehtäviin ja hoitoon.

Kun viime vuosisadan lopulla alkoi se venäläinen väkivaltapolitiikka,
joka valtakunnanetujen varjolla tarkoitti maan sisäisen itsehallinnon
hävittämistä ja sen venäläistyttämistä, syttyi pitkä, katkeruudeltaan
yhä yltyvä perustuslakitaistelu, jossa Suomi aseena väkivaltaa vastaan
käytti oikeudestaan kiinnipitämistä ja uskollisuutta valalla
vahvistettua lakia kohtaan. Epätasainen taistelu pienen kansan ja
suurvallan välillä, taistelu oikeuden ja ulkonaisen mahdin välillä,
olisi kai vienyt väkivallan näennäiseen voittoon, jolleivät suuret
maailmantapahtumat olisi tulleet syrjässä asuvalle kansallemme avuksi
ja vääntäneet asetta mahtavan vihollisemme kädestä. Sitkeä taistelu
kansamme oikeudesta elää omaa elämäänsä omien lakien turvissa ynnä
kestetyt kärsimykset ja uhraukset eivät olleet turhia. Ne olivat
osoittaneet kansamme tahdon olla vapaa kansa. Ne olivat herättäneet
Euroopan huomion Suomea kohtaan ja ne olivat vahvistaneet ja koonneet
omat siveelliset voimamme, samalla kun maamme osaksi tullut loukkaus ja
väkivalta oli vapauttanut sen valtiollisista ja siveellisistä
velvoituksista Venäjää kohtaan. Kun oikea hetki oli tullut, saattoi
Suomen kansa, itse rikkomatta uskollisuuttaan, ottaa askeleen, joka oli
koko sen henkisen ja valtiollisen kehityksen historiallinen päämaali --
Suomen täydellinen itsenäisyys vapaana täysivaltaisena valtiona.
Viimeinen jännitetty voimanponnistus verisessä vapaussodassa,
suunnattuna samalla sisäistä, valtiolle ja sivistykselle vihamielistä
vihollista vastaan, sinetöi vihdoin tämän Suomen uuden aseman, jota ei
nyt enää ilman ulkonaista asevoimaa ja ilman aseellista vastarintaa
voida järkyttää.



Suomen kansan kasvatus lainalaiseen yhteiskuntajärjestykseen ja
germaaniseen kulttuuriin.


Enemmän kuin 600 vuoden ajan Suomi tai suuret osat siitä kuului
maakuntana Ruotsiin, mutta se ei kuitenkaan koskaan muuttunut
ruotsalaiseksi maanääreksi, vaan muodosti omalaatuisen alueen Ruotsin
valtakunnassa. Pohjanlahti ulottui vyönä valtakunnan molempien osien
väliin. Varsinaisen Ruotsin ja Suomen välinen yhteys ja
yhteenkuuluvaisuuden tunne ei voinut tulla yhtä voimakkaaksi kuin
Skandinavian niemimaalla sijaitsevien Ruotsin maakuntien keskeinen.
Tähän ei kuitenkaan vaikuttanut vain maantieteellinen asema, vaan vielä
enemmän kansallisuuden ja kielen eroavaisuudet. Suomi oli suurimmaksi
osaksi suomalaisten heimojen asuttama ja nämä kuuluivat toiseen rotuun
kuin skandinavialaiset kansat, niiden kielellä ei ollut mitään
sukulaisuusyhteyttä Skandinavian maissa puhuttujen kielten kanssa. Vain
saaristossa ja länsi- ja etelärannikolla väestö oli alkuperältään ja
kieleltään ruotsalaista.

Ruotsin vallan aikana laskettiin vapaan germaanisen
yhteiskuntajärjestyksen perustus ja se on sitten läpitunkenut Suomen
kansan, kannattanut ja koossapitänyt sitä ja tehnyt sen länsimaisen
sivistyksen etuvartioksi itää vastaan. Ruotsalainen valloitus alkoi
Eerik Pyhän ristiretkellä Suomeen 1154; pakanalliset suomalaiset heimot
omaksuivat kristinuskon, aluksi enemmän muodollisesti katolisuuden
ulkonaiset menot ja tavat, siirtyäkseen sitten uskonpuhdistuksen
jälkeen kokonaisena kansana luterilaisen opin uudistavaan ja
syventävään katsomukseen. Maamme uskonpuhdistajan Mikael Agricolan
toimesta käännettiin suuria pyhän raamatun osia Suomen siihen saakka
kirjallisesti vielä kokonaan viljelemättömään kansankieleen. Uusi
testamentti ilmestyi 1548. Vanhoja germaaniseen oikeuskäsitykseen
perustuvia Ruotsin lakeja sovellettiin muuttamattomina myöskin Suomessa
ja ne loivat maahan lujan oikeusjärjestyksen. Myöskin hallinnossa
noudatettiin samoja perusteita kuin emämaassa ja ne antoivat
yhteiskuntarakennukselle sisäistä lujuutta. Lain edessä olivat kaikki,
niin talonpoika kuin herra, yhdenveroiset, joskin todellisuudessa
yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti mahtava ruotsalainen ja
ruotsalais-suomalainen aateli usein väärinkäytti valtaansa toisia
yhteiskuntaluokkia vastaan. Mutta orjuudessa suomalainen talonpoika ei
koskaan ollut, yhtä vähän kuin ruotsalainenkaan. Vapauden ja
riippumattomuuden tunne on tämän asiaintilan vuoksi Suomen
talonpoikaissäädyssä aina ollut voimakas. Se purkautui joskus esiin
väkivaltaisin ilmauksin, kuten siinä kansannousussa, joka sai
nuijasodan (1596-97) nimen ja jonka aiheutti se seikka, että läntisen
Suomen ja Pohjanmaan rahvas ylenmäärin jätettiin sotilaalliselle
mielivallalle alttiiksi, kansannousussa, jolla oli erikoinen
isänmaallinen värityksensä, mutta joka ei suorastaan ollut suunnattu
Ruotsin valtaa vastaan.

Poliittisessa suhteessa Suomen asukkailla oli sama oikeus kuin
valtakunnan muilla alamaisilla. Ruotsin valtiopäiville Suomi lähetti
omat edustajansa. Mutta maamme Ruotsin valtakunnassa nauttiman
erikoisaseman ilmauksena voidaan pitää sitä, että Suomi vuonna 1581 sai
"suuriruhtinaskunnan" nimityksen. Tämä tapahtui Juhana III:n
hallitessa, joka oli lyhyen aikaa Suomen herttuana hallinnut maata ja
asunut täällä sekä tällöin unelmissaan suunnitellut erikoista
"suomalaista valtakuntaa". Myöhemmin maan hallintoa aika ajoin hoiti
erityinen kenraalikuvernööri. Virallisissa asiakirjoissa käytettiin
usein nimitystä "Ruotsi ja Suomi" tai puhuttiin "Ruotsin ja Suomen
kansasta". Suomen eri maakunnat muodostivat yhdessä "valtakunnanosan"
tai "valtakunnanpuoliskon" Ruotsin valtakunnassa. Tässä suhteessa
valaiseva tapaus on, että kuningas Kustaa II Aadolf, tehtyään pitkähkön
matkan Suomessa vuonna 1614, päätti kutsua Suomen maasäädyt maapäiville
Helsinkiin tammikuussa 1616. Kuningas avasi itse maapäivät ja vaati
niiltä lausuntoa keinoista valtakunnan suojelemiseksi ja pyysi niiden
suostumusta uusiin verorasituksiin sotatarkoituksia varten. Suomella ei
ollut mitään oikeudellista erikoisasemaa Ruotsin valtakunnassa, mutta
se oli kuitenkin kokonaisuus sinänsä "Suomen kansakunnan" alueena.

Ruotsin käymiin lukuisiin sotiin ottivat osaa myös suomalaiset
joukko-osastot, ei vain valtakunnan puolustukseksi itää vastaan vaan
myöskin vieraissa maissa, Saksassa, Itämerenmaakunnissa ja Puolassa,
niinpä esim. 30-vuotiseen sotaan ja Kaarle XII:n sotaretkiin. "Saksan
tantereet, Tillyn leiri Lechin luona ja Wallensteinin vallitukset
Nürnbergin edustalla todistivat sitä luottamusta, mikä Ruotsin
voittajakuninkaalla oli suomalaisten soturiensa uhkarohkeuteen."
Suomi oli näin omalta osaltaan itse teossa mukana luomassa ja
lujittamassa Ruotsin suurvalta-asemaa. Suomalaiset sodankävijät
tulivat täten myös henkilökohtaisesti tekemisiin muiden Euroopan maiden
kera ja kosketuksiin suurten maailmantapahtumain kanssa, sekin
kansankasvatusta, joka ei ollut merkityksetön. Mutta useimmiten
taistelu tarkoitti oman maan puolustamista itäistä naapuria Venäjää
vastaan, jonka pyrkimys laskea Suomi valtansa alaiseksi pysyi elossa
pitkät vuosisadat ja tuli erikoisen voimakkaaksi, sitten kuin Venäjän
pääkaupunki Pietari I:n toimesta oli siirretty Suomenlahden rannalle
(1703) ja Ruotsin suurvalta-asema oli murtunut. Viiden vuosisadan
aikana käytiin kokonaista kaksitoista sotaa Ruotsin ja Venäjän välillä
ja Suomen manner oli näissä sodissa pääasiallisena taistotantereena.
Suomi oli Ruotsin verinen kilpi, joskin se myös samalla taisteli oman
vapautensa puolesta. Milloin suuremmat, milloin pienemmät osat maata
joutuivat tällöin moskovalaisten valloituksille sekä hävitykselle ja
tuholle alttiiksi. Raskaimman kohtalon Suomi sai kokea n.s. ison vihan
aikana 1710-1721, jolloin maa lyhyen aikaa oli Venäjän vallan alla ja
tällöin saatettiin aivan häviön partaalle, mikä kansallinen onnettomuus
unhottumattomasti on syöpynyt Suomen kansan muistiin. Kaikki tämä
lujitti kansassa sitä tunnetta, että venäläinen oli sen perivihollinen,
tunnetta, joka ei koskaan, ei edes ulkonaisen lähentymisen ja
myötäkäymisen aikana, ole voinut kokonaan hälvetä. Suomen historiassa
esiintyy merkillisenä tosiasiana se seikka, että, kun maan valloitus
lännestä käsin, Ruotsista päin, on tapahtunut kohtaamatta mainittavaa
vastarintaa, sen asukkaat kaikkina aikoina ja kaikin tavoin ovat
koettaneet puolustautua idästä tulevia hyökkäyksiä, moskovalaisten
päälletunkeutumista vastaan. Suomen kansalla oli kai aluksi
vaistomainen, sittemmin tietoinen tunto siitä, että se vain länsimaiden
yhteydessä voi täyttää historiallisen tehtävänsä, samalla kuin
vuosisatoja jatkuneisiin otteluihin Venäjää vastaan sisältyi taistelu
eurooppalaisen viljelyksen ja aasialaisen barbarian, germaanisen
yhteiskuntajärjestyksen ja itämaisen itsevaltiuden välillä.

Huolimatta sodista ja niiden häiritsevistä vaikutuksista
rauhan työ jatkui, ja maa kehittyi vähitellen eteenpäin kohti
suurempaa hyvinvointia ja kulttuuria. Uusia kaupunkeja, eritoten
satamakaupunkeja, perustettiin ja niiden porvarit eivät olleet
kauppavaihdossa ainoastansa Ruotsin vaan välittömästi myös
Pohjois-Saksan hansakaupunkien kanssa, jotka Suomen kanssa olivat
vilkkaassa yhteydessä. Käsityöammatit varttuivat ja myöskin teollisuus
heräsi eloon, joskin varsin vaatimattomassa muodossa.

Aivan erikoisen merkityksen Suomen kansalle kansakuntana sai oman
yliopiston perustaminen Turkuun, maan silloiseen pääkaupunkiin. Se
perustettiin vuonna 1640 kuningatar Kristiinan holhoojahallituksen
aikana ja saatiin aikaan lähinnä Suomen kenraalikuvernöörin, kreivi
Pietari Brahen toimesta, joka erikoisesti harrasti Suomen parasta ja
vaurastumista. Yliopistosta tuli tärkeä tekijä Suomen kansallisessa
elämässä, keskus sille korkeammalle henkiselle viljelykselle, jota
ilman Suomen kansa ei olisi voinut kohottautua sivistyskansaksi. Maan
virkamiehet oli siihen saakka suureksi osaksi tuotu Ruotsista, eivätkä
lähimainkaan aina parhaimmat hakeutuneet tähän etäiseen maankolkkaan.
Ne harvat suomalaiset nuorukaiset, jotka olivat antautuneet opin
teille, olivat aiemmin hankkineet yliopistokouluutuksensa Ruotsissa
tai Saksan korkeakouluissa, kuten Wittenbergissä, Rostockissa,
Greifswaldissa. Maan tulevat papit, opettajat, lääkärit ja virkamiehet
voitiin nyt kasvattaa omassa maassa, omasta kansanaineksesta, ja täten
luotiin kotimainen sivistynyt luokka, samalla kuin maan omat pojat yhä
enemmän ja enemmän voivat ottaa hoitoonsa hallinnollisia ja muita
yhteiskunnallisia tehtäviä. Kansan pääkieli, suomi, oli vielä liian
kehittymätön voidakseen olla korkeamman tiedollisen sivistyksen
välineenä. Yliopiston samaten kuin myös vielä harvalukuisten ylempien
oppikoulujen opetuskieli oli latinan ohella ruotsi, josta ajanoloon
tuli suomalaisen sivistyneen luokan seurustelukieli. Täten muodostui
tosin kielellinen kuilu alempien ja ylempien yhteiskuntaluokkien
välille, mutta sivistyneellä luokalla oli liian syvät juuret kansassa
voidakseen kielenmuutoksen vuoksi tulla sille kokonaan vieraaksi.
Hallinto oli kyllä ruotsinkielinen, mutta kotimaiset virkamiehet
taisivat myös enemmän tai vähemmän suomenkieltä. Eritoten oli näin
laita papiston, joka suomalaisissa seuduissa palveli kansaa sen omalla
kielellä ja jolla oli hoidossaan varsinainen kansanopetus. Sen ansioksi
on luettava, että lukutaito jo aikaisin tuli yleiseksi. Papiston
merkitystä Suomen kulttuuri- ja sivistyselämälle tänä aikana ei voida
arvioida kyllin suureksi, ja samalla se välitti siirtymisen
suomalaisesta rahvaasta ylempiin yhteiskuntaluokkiin. Kotimainen
sivistynyt luokka, joka näin vähitellen syntyi, oli välttämättömänä
siltana länsimaisen viljelyksen tunkeutumiselle suomalaisen asutuksen
keskuuteen.

1700-luvun myöhemmällä puoliskolla useiden etevien tutkijain ja
opettajain toiminta sai tieteellisen elämän Suomen yliopistossa
suuresti elpymään. Tällä tutkimuksella oli kansallis-isänmaallinen
leima, se kun toiselta puolen suuntautui Suomen luonnon tutkimiseen
sekä maan vaurastumisen edistämiseen taloudellis-tuotannollisella
alalla, ja toiselta puolen avartamaan tietoja omasta kansasta, sen
kielestä, muinaisuudesta ja historiasta. Tämän henkisen viljelyksen
alalla heränneen kansallisen suunnan etevin edustaja oli H.G. Porthan
(1739-1804), jota on sanottu Suomen historian isäksi. Hän asetti
kysymyksen: onko Suomen kansalla omaa historiaa? ja vastasi siihen
myöntäen sekä ryhtyi itse tätä historiaa kriitillisesti käsittelemään.
Mutta ei ainoastaan historia, myöskin kaikki muut isänmaallisen tiedon
alat olivat hänen harrastuksensa ja eteenpäin vievien aloitteidensa
esineenä. Hänen oppilaansa jatkoivat hänen työtään, joka muodosti
henkisen perustan sille heräävälle tunnolle, että Suomen kansa oli
kansallisuus, jolla oli menneisyytensä ja tulevaisuutensa, että se oli
jotakin sinänsä ja että Suomi oli varsinainen isänmaa. Voimakas
kotiseudun tunne alkoi muodostua tietoiseksi isänmaanrakkaudeksi. Tämä
tietoisuus oli aluksi aivan epäpoliittista eikä siihen sisältynyt
mitään Ruotsiin kuuluvaisuutta vastaan suunnattua kärkeä.

Politikoimiseen Suomen kansa ei tähän aikaan ollut taipuisa. Mutta
valtiollis-separatistisia virtauksia ilmeni kuitenkin Suomessa Ruotsin
vallan loppuaikoina. Suomen syrjäinen asema, se jossakin määrin tyly
kohtelu joka Ruotsin puolelta oli Suomen osaksi tullut, sekä alituiset
sodat Ruotsin poliittisten etujen hyväksi olivat herättäneet
Suomessa mielenapeutta. Suurin piirtein katsoen oli Suomen kansa
valtakunnalle uskollinen eivätkä sitä elähdyttäneet mitkään
kapinalliset taipumukset, mutta aatelissa ja upseeripiireissä tuli,
osaksi Ruotsin valtiollisten taistelujen yhteydessä, näkyviin
pyrkimyksiä, jotka tähtäsivät Ruotsista vapaan Suomen luomiseen.
Erikoinen suomalainen itsenäisyyspuolue muodostui. Tällaisia pyrintöjä
ilmeni jo Ruotsille ja Suomelle onnettoman vv:n 1741-1742 sodan aikana
ja jälkeen. Tämä oli Venäjän hallituspiireissä tunnettua ja keisarinna
Elisabet antoi viimemainittuna vuonna julistuksen, jota levitettiin
kaikkialla maassamme. Siinä m.m. lausuttiin, että, jos Suomen väestössä
eli toivo "vapauttaa ja irroittaa" Suomen suuriruhtinaskunta Ruotsin
vallasta ja tehdä se vapaaksi itsenäiseksi maaksi ja itse sopimuksella
määrätä sen hallitusmuoto, keisarinna lupasi myötävaikuttaa, jotta
Suomesta tulisi vapaa rajavaltakunta Ruotsin ja Venäjän välille. Mutta
venäläisten lupaukset eivät suuresti houkutelleet.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin itsenäisyysliike alkoi ilmetä
toimintanakin. Sen varsinainen päähenkilö oli silloin kenraali Y.M.
Sprengtporten, joka pyrkimyksissään ei suinkaan ollut vapaa itsekkäistä
laskelmista, mutta jota kuitenkin osittain johtivat aatteelliset
vaikuttimet ja vakaumus, että Suomi vain erikoisena valtiona voi
hankkia itselleen kansallisen tulevaisuuden. Vielä selvempi tähän
suuntaan oli toisten tässä liikkeessä osallisten kanta, erikoisesti
majuri J.A. Jägerhornin, jolle aatteellis-isänmaalliset
vaikuttimet olivat määräävät. Sprengtporten laati täydellisen
valtiosääntöehdotuksen vapaata Suomea varten. Hän oli sen ajatellut
"Suomen yhdistettyjen maakuntien tasavallaksi", Pohjois-Amerikan
vapaavaltiosta tai Alankomaista saadun mallin mukaan. Kansannousulla
tai valtiokaappauksella Suomi irroittautuisi Ruotsista ja uusi valtio
asettautuisi Venäjän suojeluksen alaiseksi. Separatistinen liike
puhkesi Venäjää vastaan 1788 käydyn sodan aikana ilmi n.s. Anjalan
liitossa. Tahdottiin käyttää aatelistossa kuningas Kustaa III:ta
vastaan vallitsevaa tyytymättömyyttä Venäjän myötävaikutuksella
toimeenpantavaa sotilasvallankaappausta varten. Suomalainen
edustajakokous oli sen jälkeen kutsuttava koolle hyväksymään ja
vahvistamaan otettu askel. Uusi Suomi oli nauttiva Venäjän ystävyyttä
ja suojaa. Suunnitelma epäonnistui. Siinä oli enemmän ylimmissä
yhteiskuntakerroksissa haudottua poliittista vehkeilyä, kuin yleistä
suomalaista itsenäisyyspyrkimystä, mutta siinä ilmeni kuitenkin, joskin
ennen aikojaan ja sameana, tunne, joka jo silloin kätkettynä eli
suomalaisessa kansansielussa. Suomalainen uskollisuus, vaikka jonkun
verran horjutettuna, oli toki liian luja antaakseen venäläisten
houkutusten vaikuttaa itseensä, ja suomalainen mielenlaatu oli liiaksi
harkitseva, jotta maa olisi antautunut yrityksiin, jotka silloin
tuntuivat olevan kevytmielisiä ja vaarallisia seikkailuja.
Valtiopäivillä 1789 Suomen talonpojat ilmoittivatkin, ettei heillä
ollut mitään osallisuutta näissä valtiollisissa vehkeilyissä.
Kuninkaalle annetussa uskollisuusadressissa he lausuivat: "Koko
Suomessa ei ole ainoatakaan talonpoikaa, jolla olisi petolliset
ajatukset kuningasta ja isänmaata kohtaan; auttakaa meitä meidän
salaisia ja julkisia vihollisiamme vastaan, niin me tahdomme kuolemaan
saakka puolustaa Teidän Majesteettianne ja valtakuntaa." Tämä oli
varmaan yleinen ajatustapa maassa.

Itsenäisyysliikkeet 1700-luvulla olivat kyllä jossakin määrin
oireellisia, mutta, kuten jo mainittu, ne eivät olleet Suomen kansassa
voimakkaana ja kypsänä esiintyvän, historiallisten olosuhteiden
edellyttämän mielialan eivätkä yksityisten vaikutusvaltaisten
henkilöiden valtiomiesviisauden ilmaus. Suomen tie todelliseen
itsenäisyyteen voi kulkea ainoastaan uskollisuuden, uutteran
kansallisen työn ja historiallisen kasvatuksen kautta, ei poliittisen
vehkeilyn tietä, kaikkein vähimmin yhdessä perivihollisen, itämaisten
traditsionien ja pyrkimysten johtaman vallan kanssa. Vapaaehtoisesti,
ilman ulkonaista pakkoa Suomi ei voinut vaihtaa yhteyttään Ruotsin
kanssa asemaan, joka toi mukanaan valtiollisen riippuvaisuuden
Venäjästä.

Kuningas Kustaa II Aadolfin, Ruotsin suuruuden nousukauden aikana,
Suomi oli idässä saanut rajan, joka lähipitäin kävi yhteen nykyisen
Suomen ja Venäjän välisen valtiollisen rajalinjan kanssa. Mutta
1700-luvulla käydyt onnettomat sodat olivat johtaneet siihen, että
melkoisia osia tästä maamme alueesta Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja
Turun rauhassa 1743 oli luovutettu Venäjälle. Maa oli siten jaettu
Ruotsin ja Venäjän Suomeen. Suurin ja tärkein osa Itä-Suomea, Viipurin
lääni aina Kymijokeen saakka oli laskettu Venäjän herruuden alaiseksi.
Oliko koko Suomi saava saman kohtalon? Sitä ei toivottu -- siksi oli
yhteenkuuluvaisuudentunne Ruotsia ja vastenmielisyys itäistä naapuria
kohtaan liian voimakas -- mutta pelättiin väkivallan vievän siihen.

"Ruotsin aika", kuten on nimitetty sitä pitkää ajanjaksoa, minkä Suomi
oli yhdistettynä Ruotsiin, oli laskenut perustan maamme valtiolliselle
olemassaololle. Se oli antanut maalle ensimäiset ja välttämättömät
edellytykset ja mahdollisuudet itsehallintoa varten. Maamme oli saanut
lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen, länsimainen sivistys oli tänne
pysyvästi juurtunut, kotimainen sivistynyt luokka oli muodostunut ja
eri kansanainekset olivat sulautuneet yhdeksi kansankokonaisuudeksi.
Kansallistietoisuus oli herännyt, joskin se vielä oli heikko ja
epävarma. Historia saattoi nyt viedä Suomen ja sen kansan omintakeisena
kansakuntana askeleen eteenpäin valtiollisen itsenäisyyden tiellä.
Mutta se oli askel tietymättömään. Se, mitä kansa oli perinyt ja
oppinut vuosisatoja kestäneen kasvatusajan kuluessa, oli nyt joutuva
koetteluun ja vahvistuva tai -- tuhoutuva.



Sisäinen itsenäisyys Venäjän yhteydessä.


Suomen kohtalolle ratkaiseva sota Venäjän ja Ruotsin välillä 1808-1809
oli ruotsalais-suomalaisten aseiden vaihtelevien myötä- ja
vastoinkäymisten jälkeen loppunut Venäjän voittoon. Suomalaiset joukot
olivat taistelleet uskollisesti ja sankarillisesti maansa -- ja
valtakunnan -- puolustamiseksi. Ainoa pimeä pilkku sodan lehdellä oli,
mitä Suomeen tulee, Viaporin linnoituksen antautuminen, jossa
petoksella oli osansa, saaden virikettä samoista hallituksen
vastaisista vehkeilypyrinnöistä, jotka olivat ilmenneet vuoden 1788
salahankkeissa. Mutta Ruotsi oli melkein kokonaan jättänyt Suomen oman
onnensa turviin. Sodan parhaillaan riehuessa, jo sen alussa, keisari
Aleksanteri I oli antanut manifestin, missä hän julisti Suomen
yhdistetyksi Venäjän valtakuntaan ja venäläinen ylipäällikkö oli
vaatinut asukkaita tekemään uskollisuuden valan keisarille, käsky, jota
osittain noudatettiin, mutta joka monin paikoin, varsinkin rahvaan
keskuudessa, kohtasi vastustusta.

Keisarilla oli kuitenkin -- poliittisista järkevyyssyistä ja vapaampien
länsimaisten aatteiden koskettamana -- aikomuksena antaa valloitetun
maan säilyttää vanha ruotsalainen yhteiskuntajärjestyksensä ja myöntää
sille siihen perustuva erikoisasema Venäjän valtakunnassa sekä siten
kiinnittää Suomen kansa Venäjään kiitollisuuden ja uskollisuuden
tunteilla. Se uskollisuus ja urhoollisuus, jolla Suomen joukot olivat
taistelleet maansa puolesta, oli herättänyt jalomielisessä Venäjän
hallitsijassa kunnioitusta. Vaikkakin taistelu loppui Suomelle
onnettomasti, ei sitä oltu turhaan käyty. Pietariin kutsuttu, eri
säätyjen edustajista kokoonpantu suomalainen lähetystö antoi keisarille
neuvon kutsua koolle Suomen valtiopäivät, mitä neuvoa hän myös
noudatti. Kun ruotsalais-suomalaiset sotajoukot olivat siirtyneet pois
maasta ja tämä siis oli heitetty oman onnensa nojaan, ja sodan
lopputulos oli ratkaistu, mutta vielä ennenkuin rauhanneuvottelut
Ruotsin kanssa olivat alkaneet, kokoontuivat "maan perustuslakien"
mukaisesti, s.o. Ruotsin valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti valitut
Suomen säätyjen edustajat maaliskuussa 1809 valtiopäiville Porvooseen.
Keisari oli itse läsnä ja antoi 29 p:nä maaliskuuta tuomiokirkossa
pidetyssä juhlatoimituksessa säädyille allekirjoittamansa
vakuutuskirjan, jossa lausuttiin, että, sitten kuin hän oli ottanut
haltuunsa Suomen suuriruhtinaskunnan, hän "oli tahtonut vahvistaa ja
vakuuttaa maan uskonnon ja perustuslait sekä ne etuudet ja oikeudet,
mitkä kukin sääty mainitussa suuriruhtinaanmaassa erittäin ja kaikki
sen asukkaat yhteisesti, niin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka
valtiosäännön nojalla ovat nauttineet, luvaten myös pitää kaikki nämä
edut ja asetukset vahvoina ja järkähtämättöminä niiden täydellisessä
voimassa." Säädyt tekivät samassa juhlallisessa tilaisuudessa
uskollisuuden valan ja tervehtivät keisaria maan laillisena
hallitsijana, Suomen suuriruhtinaana, samalla valassa velvoittautuen
"järkkymättöminä säilyttämään maan perustuslait ja valtiosäännön."
Valtiopäiväin lopettajaisiin 17 p:nä heinäkuuta saapui jälleen keisari,
joka säädyille pitämässään puheessa julisti "jalon ja rehellisen"
Suomen kansan "kansakuntain arvoon kohotetuksi lakiensa turvissa."

Keisarin vahvistaman valtiopäiväin päätöksen mukaisesti
tuli maan korkeimmaksi hallitukseksi suomalaisista miehistä
kokoonpantu hallituskonselji, jonka ensimäiset jäsenet nimitettiin
valtiopäiväin vaalin mukaisesti ja joka joitakin vuosia myöhemmin
1816 sai keisarillisen Suomen senaatin nimen. Perustettiin
kenraalikuvernöörinvirka, jonka hoitaja oli konseljin puheenjohtaja.
Hallitsijalle tapahtuvaa Suomen asiain esittelemistä varten
perustettiin 1811 ministeri-valtiosihteerin virka. Myöskin tämä toimi,
samoin kuin yleensä kaikki virat Suomessa oli täytettävä kotimaisilla
miehillä. Ainoastaan kenraalikuvernööri, keisarin edustaja Suomessa,
voi olla venäläinen mies. Maata hallitsi siis keisari-suuriruhtinas
suomalaisten viranomaisten ja suomalaisten miesten avulla. Vuonna 1811
keisari suoritti valtioteon, jonka merkitys maalle oli mitä suurin: hän
yhdisti Suomen Venäjään kuuluneen osan (Viipurin läänin) jälleen
suuriruhtinaskuntaan, joka nyt taas sai vanhat rajansa. Luonnottomasti
toisistaan erotetut Suomen kansan osat liitettiin jälleen yhteen
valtiolliseksi ja sivistykselliseksi kokonaisuudeksi.

Porvoon valtiopäivillä Suomi oli laillisten edustajiensa kautta tehnyt
liiton tai sitovan sopimuksen Venäjän hallitsijan kanssa maamme
yhdistämisestä Venäjään säilyttämällä sisäisen itsenäisyyden, s.o.
valtiollisen erikoisaseman Venäjän valtakunnassa sisäisesti vapaana
suuriruhtinaskuntana. Rauha Ruotsin ja Venäjän välillä tehtiin vasta
saman vuoden syksynä, jolloin Ruotsi luopui vaatimuksistaan Suomen
maakuntiin. Suomi oli näin itse ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Se
oli vapaaehtoinen teko, joskin suoritettu vallitsevien olosuhteiden
painon alla historiallisena välttämättömyytenä. Mitään uskottomuutta
tai vallankumouksellista ei tähän tekoon sisältynyt. Tämä sopimus ja
maassa voimassa olevien Ruotsin perustuslakien vahvistaminen teki
Suomesta autonomisen alueen Venäjän valtakunnassa antaen sille oman
valtiosäännön ja oman hallinnon. Venäjän keisari astui Ruotsin
kuninkaan sijalle suuriruhtinaskunnan valtiosäännön sitomana
hallitsijana. Valtiosäännön sisällys oli lausuttuna perustuslaeissa:
Hallitusmuodossa v:lta 1772 ja Yhdistys- ja vakuuskirjassa v:lta
1789. Näin käsitettiin Suomen asema alusta alkaen, joskin sen
valtio-oikeudellinen määrittely vasta myöhemmin täsmällistettiin. Suomi
oli ei-suvereeni valtio omalaatuisessa reaaliunionissa Venäjän kanssa.

Kansanvapauden näkökannalta mainitut Ruotsin perustuslait, jotka
tarkoittivat kuningasvallan vahvistamista, olivat jokseenkin ahtaat,
mutta ne muodostivat kuitenkin lujan perustan perustuslaillisiin
periaatteisiin pohjaavalle yhteiskuntalaitokselle ja suojan venäläistä
autokratiaa vastaan. Osoituksena siitä pyhyydestä, jonka Suomen kansa
antoi keisari Aleksanteri I:n ja hänen seuraajiensa vakuutuksille
pitää loukkaamattomina voimassa nämä lait, ripustettiin nämä
hallitsijavakuutukset kaikkiin maamme kirkkoihin.

Suomi kulki nyt kohti uusia kohtaloita. Se oli saavuttanut sisäisen
itsenäisyyden, mutta Venäjän yliherruuden alaisena. Tulisivatko nämä
kaksi tekijää, toinen länsimaista perintöä, toinen varttunut itämaisen
itsevaltiuden maaperällä, sopimaan keskenään? Tähän kysymykseen
aikalaiset vastasivat eri tavoin ajatuksin ja sanoin. Useimmat olivat
epäileviä, joskaan he eivät avoimesti lausuneet julki ajatuksiaan,
toiset luottivat, vaikka heikosti, tulevaisuuteen. Keisarin
persoonallinen rakastettavaisuus ja "armo" sekä hänen viisaat
valtiotekonsa antoivat virikettä heikoille toiveille. Hänen matkansa
Suomessa 1819 lujitti näitä tunteita. Kansa tervehti lojaalisesti uutta
hallitsijaa. Luotettiin keisariin, mutta ei Venäjään. Osoitettiin
alamaista iloa ja virallista tyytyväisyyttä uuteen asemaan, mutta ilman
vakaumusta. Sydän ei ollut mukana. Jälleenyhdistyminen Ruotsiin ei enää
ollut ajateltavissa, varsinkaan ei senjälkeen kun keisari Aleksanteri
ja kruununprinssi Kaarle Juhana olivat kohdanneet toisensa Turussa
1812, ja samana vuonna Ruotsin ja Venäjän välillä oli tehty sopimus.
Oli pakko suhtautua oloihin sellaisina kuin ne olivat ja koetettava
tehdä parasta uudesta asiaintilasta. "Jokaiselle, joka mielensä
malttaen katselee päivien kulkua", Arwidsson kirjoitti Åbo
Morgonbladiin vuonna 1821, "ja seuraa aikakausien mullistavia vaiheita,
on helposti ilmenevä, että uusi aika on koittanut isänmaallemme.
Entiset siteet ovat katkotut, toiset olot ovat tulleet sijalle, ja Aura
katselee -- -- hämmästyksissään ympärilleen, tottumattomana siihen
maailmaan, joka häntä ympäröi. Eivät hänelle sovi vanhat muodot; uusi
elämä on sytytettävä uuden päivän koittaessa."

Suomen elämässä koitti rauhan kausi, mutta rauha oli pikemmin unta tai
hervottomuutta. Valtiosääntöä ja lakeja pidettiin kunniassa
ulkonaisesti, kirjaimellisesti, mutta ei niiden vapaan hengen kannalta
katsoen. Hallitus ja virkamiehet hoitivat maan asioita moitteettomasti
ja isällisellä mahdikkuudella, talonpoika viljeli maataan ja kansa
tyytyi oloonsa. Valtiopäivät eivät kokoontuneet -- perustuslakien
mukaisesti oli hallitsijan asia kutsua ne koolle, milloin hän sen
hyväksi katsoi -- ja lainsäädäntö sai levätä. Ei mitään uusia veroja
(paitsi tullimaksuja) voitu ilman valtiopäivien suostumusta kantaa,
jonka vuoksi valtiotaloudella oli suuria vastuksia voitettavana ja
taloudellinen elämä oli laimeaa. Politiikka oli pannaan julistettu.
Ankara sensuuri valvoi, ettei politiikan ja yleisten valtionasiain
harrastus painetun sanan välityksellä voinut saada virikettä. Arkielämä
pienine askareineen ja harrastuksineen painoi leimansa koko
yhteiskuntaan. Keisari Nikolai I:n hallitusaikana (1825-1855)
valonarkuus kävi vielä suuremmaksi ja virkavaltainen painostus
lisääntyi, joskaan maan lakeja ei yleensä rikottu. Helsingistä oli 1819
tullut maan pääkaupunki ja sinne muutettiin Turun kaupungin vuonna 1827
sattuneen palon jälkeen yliopistokin, mikä ei ollut satunnainen vaan
tarkoituksellinen maan hallinnollisen ja sivistyksellisen keskuksen
siirto itää kohti, lähemmäksi Venäjän pääkaupunkia.

Mutta nämä paikallaanolon, ehkäistyn yhteiskuntakehityksen ja
ulkonaisen rauhan vuosikymmenet olivat odotuksen aikaa. Pinnan alla
vaikutti hiljaisuudessa kätkettyjä voimia, jotka valmistivat uutta
kehitystä. Hallituksessa ja virkamieskunnassa vallitseva virkavaltainen
passiivisuus oli samalla yhteiskunnan suojana ulkoapäin tulevia
vahingollisia toimenpiteitä vastaan ja säilytti historiallisen perinnön
loukkaamattomana vastaisten kehitysmahdollisuuksien varalle.

Uusi sukupolvi varttui ja sen mukana alkoivat raittiimmat tuulet
puhaltaa Suomen yhteiskunnan ummehtuneeseen ilmakehään. Valtioelämään
ne eivät aluksi päässeet tunkeutumaan, mutta isänmaallinen
kulttuurityö, liittyen Porthanin ajan traditsioneihin, alkoi jälleen
etenemisensä, luonteeltaan epäpoliittisena, mutta vaikutuksiltaan
saavuttaen mitä suurimman kansallis-poliittisen merkityksen.
"Ruotsalaisia emme voi olla, venäläisiksi emme tahdo tulla, siis
olkaamme suomalaisia" oli tunnussana. A.I. Arwidsson, Turun yliopiston
dosentti -- "ensimäinen fennomaani" -- oli jo aikaisemmin lämpimän
isänmaallisesti ja herättävin sanoin kiinnittänyt huomiota siihen,
kuinka välttämätöntä oli uudessa Suomessa luoda henkiseen viljelykseen
enemmän kansallista isänmaallisuutta sekä työskennellä suomenkielen
viljelemisen ja käytön hyväksi, myöskin julkisessa elämässä. J.L.
Runeberg, Suomen kansallisrunoilija, julkaisi 1830-luvulla ensimäiset,
herättävät runonsa ja kuvauksensa, jotka loivat runollisen hohteen
maamme luontoon ja kansaan. Vuonna 1848 ilmestyi ensimäinen osa hänen
runosarjaansa "Vänrikki Stoolin tarinoita", kuvauksia Suomen viime
sodasta, jotka valtavasti kohottivat isänmaallista tunnetta, uskoa oman
kansan voimaan ja tulevaisuuteen. Ylioppilaiden kevätjuhlassa saman
vuoden toukokuussa kaikui ensi kerran Runebergin "Maamme laulu", josta
sitten tuli Suomen kansallislaulu. Samaa uomaa noudatti Z. Topeliuksen
lyyrillinen runotuotanto, kun taas hänen romaanijaksonsa "Välskärin
kertomukset" esitti sarjan kuvia Suomen kansan historiasta, sen
taisteluista sodan ja kulttuurin aloilla lähinnä kuluneiden
vuosisatojen aikana.

Kansallinen liike ilmeni lisääntyneenä suomenkielen ja suomalaisen
kansanaineksen henkisen viljelyksen harrastuksena. Erikoinen seura
"Suomalaisen kirjallisuuden seura" perustettiin vuonna 1831 näiden
harrastusten edistämistä varten. Elias Lönnrot kokosi Suomen ja
Kauko-Karjalan erämaista ennen varsin vähän tunnettuja kansan vanhoja
runoja ja lauluja sekä julkaisi (1835) Suomen kansalliseepoksen
"Kalevalan". Yhä useampia suomenkielisiä sanomalehtiä alkoi ilmestyä.
Virallisella taholla ei oltu nurjamielisiä näitä suomenkielen
kohottamista tarkoittavia pyrkimyksiä kohtaan, niissä kun nähtiin keino
yhteenkuuluvaisuutta Ruotsiin vireillä pitävän ajatuskannan
heikentämiseksi. Suomi otettiin oppiaineeksi oppikouluihin ja erikoinen
suomenkielen opettajanvirka perustettiin yliopistoon (1850). Kuinka
tärkeätä isänmaan ja yhteiskunnan kannalta -- siinä mielessä missä
Arwidsson oli sen käsittänyt -- oli kohottaa ja edistää kansankieltä
sekä saada se käytäntöön ylemmässä yhteiskuntaelämässä, sitä ennen
muita tehosti filosofi ja sanomalehtimies J.V. Snellman, ajattelun ja
toimen patriootti. Mutta kun "fennomanian" vaikutukset alkoivat näkyä
kansassa lisääntyvänä kansallistuntona ja varttuvana yleisten asioiden
harrastuksena, silloin alkoivat vallitsevan hallitussuunnan miehet
käydä levottomiksi yltyvän kansanvaltaisuuden ja sarastavan suomalaisen
separatismin johdosta. Kovennettuja sensuurimääräyksiä annettiin ja
muiden kuin uskonnollisia ja taloudellisia aloja koskettelevien
suomenkielisten julkaisujen painatus kiellettiin. Mutta nämä ja muut
ehkäisevät toimenpiteet vain vahvistivat vapaudenkaipuuta ja
varmistivat sitä käsitystä, että asema oli kestämätön.

Euroopan vapausliikkeet, jotka vuonna 1848 puhkesivat ilmi, olivat
saaneet vastakaikua myöskin Suomen sivistyneessä nuorisossa ja antaneet
poliittista väritystä äskenheränneille isänmaallisille pyrkimyksille.
Itämaisen sodan puhjettua 1854 heräsi nuoremmissa isänmaanystävissä
toivo, että suurempi vapaus koittaisi Suomen kansalle. Toisten toiveet
ulottuivat vielä pitemmälle ja saivat itsenäisyydenkaipuun leimahtamaan
ilmoille. Voiton langetessa länsivalloille katsottiin meillä olevan
mahdollisuuksia saavuttaa Suomen irroittaminen Venäjästä ja sen
valtiollinen riippumattomuus unionissa Ruotsin kanssa. Eräs Tukholmassa
olevista suomalaisista siirtolaisista, kirjailija E. von Qvanten,
ryhtyi julkisesti näitä toiveita tulkitsemaan. Hän vaati Ruotsia
ottamaan osaa sotaan, josta palkintona tulisi olemaan Suomen jälleen
yhdistäminen Ruotsiin, mikä hänen mielestään vastasi suomalaisten
hiljaisuudessa hautomia toiveita. Mutta herännyt suomalainen
kansallistunto vaati, että yhtyminen Ruotsiin saisi toisen luonteen
kuin aiemmin. Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen kesken oli tehtävä
liitto, jossa Suomi olisi itsenäisenä valtiona, mutta saman kuninkaan
alainen kuin Ruotsi.

Yleisempää vastakaikua tällaiset kauaskantavat valtiolliset ajatukset
eivät Suomessa saaneet osakseen -- vanhemmassa ikäpolvessa
lojaalisuudentunne oli vilpitön -- mutta niitä vaalittiin kyllä
radikaalisvapaamielisemmissä nuoremmissa akatemisissa piireissä, missä
välttämättömyys saada Suomi irroitetuksi Venäjästä oli "poliittinen
selviö". Niissä ajateltiin ja uneksittiin, kuten eräässä Ruotsiin
lähetetyssä kirjeessä sanotaan, "kuinka nyt vihdoin hetki oli tullut,
jolloin heidän rakastettu isänmaansa olisi temmattava irti vihatusta
kietovasta Venäjän vallasta ja se nyt vapaana olisi palaava vanhan
koetellun, meren tuolla puolen olevan ystävänsä luo, joskaan ei aivan
samoin ehdoin ja edellytyksin kuin niiden viimeksi erotessa." Tähän
suuntaan käyvät vapaudenkaipuun kannattamat nuorukaishaaveilut antoivat
myös leiman siinä tunnetussa tilaisuudessa Helsingissä vuonna 1855
vallinneelle mielialalle, jossa suurehko joukko akateemisen nuorison
henkisesti lahjakkaimpia edustajia juhlallisessa toveriseurassa joi
maljoja ranskalaisten ja englantilaisten sotapäälliköiden ja
valtiomiesten kunniaksi. Tämä kohtaus, tunnettu Töölön-tapahtuman
nimellä, herätti aikanaan suurta huomiota ja korkeissa viranomaisissa
aivan luonnollista suuttumusta. Mutta rauha teki pian lopun silloin
vielä aivan haaveellisista vapauden- ja itsenäisyydentoiveista. Niiden
nuorten intoilijain piiriin, jotka tähän aikaan uskalsivat ajatella
kauas ja korkealle Suomen vapaudesta, kuului myös sittemmin kuuluisa
tiedemies ja napaseutujentutkija A.E. Nordenskiöld. Kaksi vuotta
myöhemmin hänen oli pakko, kenraalikuvernööri kreivi Bergin
vaatimuksesta, eräässä akateemisessa juhlassa pitämänsä varomattoman
hallituksenvastaisen puheen johdosta jättää isänmaansa.

Paljoa lujemmin perustettu kuin nämä valtiolliset unelmat, jotka
rauhanteko hälvensi, oli toive ja pyrkimys luoda Suomen vapaus sen
voimassaolevan valtiollisen aseman pohjalle, saattaa maa todella
osalliseksi niistä perustuslaillisista oikeuksista, jotka se
valtiosääntönsä nojalla omisti, sekä niistä muista eduista, "jotka
ovat välttämättömät vapauteen kerran tottuneelle kansalle". Keisari
Nikolain kuoltua ja Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle saivat
tämänsuuntaiset toiveet vauhtia. Vapaamielinen puolue muodostui niiden
ensimäiseksi kannattajaksi. Uusi hallitsija oli, kuten edeltäjänsäkin,
antanut hallitsijavakuutuksensa Suomen kansalle vahvistaen siten sen
valtiojärjestyksen ja lait. Hänestä oli vallalla se käsitys, että
häntä elähdyttivät toiset ja vapaamielisemmät mielipiteet kuin hänen
isäänsä. Alettiin nyt vapaammin ja julkisemmin tuoda ilmi herääviä
kansallis-valtiollisia toiveita, eritoten mitä tuli perustuslaillisen
valtiojärjestyksen jälleen elvyttämiseen lähinnä kutsumalla maan
säädyt valtiopäiville. Yliopiston 1856 viettämässä kruunausjuhlassa
professori F.L. Schauman lausui peittelemättä julki maan toiveet ja
tarpeet tässä suhteessa. Myöskin sanomalehdistö alkoi käyttää selvempää
kieltä tästä maamme silloisesta elinkysymyksestä puhuessaan. Mutta
mitään toimenpiteitä ei kuulunut lähinnä seuraavana aikana ja
tyytymättömyys alkoi jälleen kasvaa. Eivät ainoastaan venäläiset
vallanpitäjät olleet epäröivällä kannalla, myöskin venäläisen
hallitussuunnan alaisena kasvatettu virkavalta pelkäsi vapaiden
yhteiskunnallisten voimien osanottoa valtiolliseen elämään. Moni katsoi
tämän todistavan, niinkuin eräs Ruotsiin kirjoitettu kirje osoittaa,
"kuinka Venäjän politiikka Suomessa yhä vielä pääpiirteiltään oli sama
kuin ennen, aina yhtä liukas ja valheellinen, kuinka ne, jotka eivät
siihen olleet luottaneet, olivat olleet oikeassa, ja kuinka ne, joissa
se oli herättänyt joitakin toiveita, olivat pahasti pettyneet". Mutta,
tässä muodossa kansan vapaudenpyrkimys ulkonaisten olojen suosimana
sittenkin pääsi toteutumaan.

Keisarin antamalla julistuskirjalla oli tammikuussa 1862 kutsuttu
koolle eri säätyjen edustajista vaalin nojalla kokoonpantu valiokunta,
jonka tuli korvata säädyt, "siksi kunnes olosuhteet sallisivat niiden
koolle kutsumisen". Tämä sisälsi eräänlaisen myönnytyksen maan
toiveille, mutta mitään laillista edustajakokousta, jolla olisi
perustuslakien edellyttämä päättämisvalta maan asioissa, ei
"tammikuunvaliokunnasta" voinut tulla. Sen hyväksyminen suomalaisten
taholta olisi voinut aiheuttaa arveluttavia seurauksia maan
valtiollisille oikeuksille ja niiden käyttämiselle. Perustuslaillinen
kanta, "laillisuuskanta", tuli nyt ensikerran yhteiskunnan mielipiteen
taholta esille täysin täsmällisesti ilmilausuttuna niissä
vastalauseissa, joissa valiokunnan astuminen valtiopäivien sijalle
osoitettiin perustuslainvastaiseksi, sekä samaan suuntaan käyvässä maan
etevimpien miesten allekirjoittamassa, hallitsijalle osoitetussa
adressissa. Adressia ei kuitenkaan koskaan lähetetty, kun keisari,
saatuaan tiedon julistuskirjan Suomessa herättämästä mielialasta, sitä
ennen oli antanut selityksen valiokunnan toimivallasta, mikä selitys
oli omiansa hälventämään vallitsevan levottomuuden. Sen kanssa
yhtäpitävästi valiokunta kokoontuessaan selitti, ettei sillä ollut
valtaa astua valtiopäivien sijalle, vaan katsoi tehtävänsä olevan
valmistavaa laatua. Tällä voimakkaaseen yhteiskunnan mielipiteeseen
perustuvalla kannalla oli toivottu vaikutus. Seuraavaksi vuodeksi,
1863, julkaistiin valtiopäiväkutsumus perustuslaillisessa
järjestyksessä, ensi kerran vuoden 1809 jälkeen. Kevättunnelma heräsi
maassa, kun valtiopäiväkutsumus julkaistiin. Ihmettelyn ja valoisten
toiveiden valtaamana kuunteli senaatintorille Helsingissä kokoontunut
yleisö niitä airuiden torventoitotuksia, joilla valtiopäivät syyskuussa
1863 julistettiin alkaneiksi ja jotka näyttivät ennustavan uuden ajan
koittoa Suomelle.

Keisari-suuriruhtinas saapui Helsinkiin ja avasi itse valtiopäivät
valtaistuinpuheella, jossa hän toi ilmi aikomuksensa "pitää kiinni
niistä perustuslaillis-monarkistisista periaatteista, joita kannattaa
Suomen kansan vakaumus ja jotka ovat kasvaneet yhteen maan lakien ja
laitosten kanssa" sekä laajentaa sitä itseverotuksen oikeutta, mikä
säädyillä perustuslakien mukaisesti on, ja antaa niille esitysoikeuden.
"Te tunnette", keisari lausui puheensa lopussa, "mielenlaatuni ja miten
rakas minulle on niiden kansojen onni ja menestys, jotka ovat uskotut
minun huolenpitooni. Ei yksikään minun toimistani ole saattanut häiritä
sitä luottamusta, jonka tulee vallita hallitsijan ja kansan kesken.
Minä toivon, että tämä luottamus edelleen niinkuin tähänkin asti pysyy
sen hyvän välin takeena, joka minut yhdistää Suomen rehelliseen ja
uskolliseen kansaan. Se on voimakkaasti edistävä tämän sydämelleni
erittäin rakkaan maan menestymistä, ja on antava minulle uutta aihetta
kutsua Teitä määräajoin kokoontuville valtiopäiville."

Suomen perustuslaillisen valtiojärjestyksen uudelleen voimaan
saattaminen tapahtui, merkillistä kyllä, samaan aikaan kuin
Puolan kapina verisesti kukistettiin. Puola menetti viimeiset
autonomiansa jäännökset ja Venäjän mahtivalta toteutettiin siellä
häikäilemättömästi. Nämä kaksi Venäjään yhdistettyä "valtiota" saivat
samanaikuisesti kokea aivan päinvastaisia kohtaloita. Myötätunto Puolan
vapaustaistelua ja säälivä osanottavaisuus sen kovaa kohtaloa kohtaan
oli tähän aikaan Suomessa voimakas, mutta nämä tunteet tulivat
julkisuudessa tuskin näkyviin. Puolan seikkailu näytti lähinnä olevan
omansa osoittamaan Suomelle, mitä tietä sen _ei_ pitäisi kulkea
päästäkseen päämaaliinsa: mahdollisimman suureen maan ja kansan
vapauteen. Rauhallisen politiikan ja kehityksen tie johtikin Suomessa
jokseenkin kauas, ennenkuin vastustus tuli liian voimakkaaksi.

Valtiopäivien eloonherättämisellä alkava uusi perustuslaillinen
aikakausi osoittautui onnelliseksi Suomen kansalle. Se näytti olevan
omiansa lujittamaan maan sisäistä itsenäisyyttä ja suuressa määrin
edistämään sen kehitystä. Vuonna 1869 vahvistettiin Suomelle uusi,
säätyedustukseen perustuva valtiopäiväjärjestys, uusi "peruuttamaton
perustuslaki", joka takasi ja järjesti säätyjen valtuudet sekä osanoton
lainsäädäntöön ja valtiontaloudenhoitoon. Valtiopäivät tulivat nyt
määräaikaisiksi. Lainsäädäntötyö sai uutta vauhtia tuottaen siunausta
yhteiskuntaelämän kaikille aloille. Uusi voima alkoi vaikuttaa Suomen
taloudellisessa elämässä. Kulkuneuvot kehittyivät laajalle kautta maan
ulottuvan rautatieverkon avulla ja raha-asiat saatettiin hyvään
kuntoon. Jo vuonna 1865 oli toteutettu rahanmuutos, jonka kautta
metalliraha (hopea) tuli lailliseksi maksuvälineeksi ja Suomi sai oman
rahayksikön (markka ja penni). Vuonna 1877 otettiin käytäntöön
kultarahakanta. Suomen pankki oli asetettu valtiopäivien valvonnan
alaiseksi.

Sivistyksen alalla kehitys edistyi yhtä huomattavin askelin. Jo
1860-luvulla oli maan kansakoululaitos järjestetty uudenaikaisten
periaatteiden mukaan ja perustus laskettu vankalle kansansivistykselle.
Myöskin ylempi opetus järjestettiin uudelleen ja lukuisia uusia
oppikouluja, erikoisesti opetuskieleltään suomenkielisiä perustettiin,
minkä johdosta vähitellen alkoi ilmetä suomalaistumista sivistyneiden
luokkien keskuudessa. Jo vuonna 1863 suomen kieli oli saanut eräitä
virallisen kielen oikeuksia, joita myöhemmin laajennettiin.
Suomenkielen taito tuli pakolliseksi kaikille virkamiehille ja
molempien kotimaisten kielten, suomen ja ruotsin, käyttö virastokielenä
järjestettiin lailla. Suomalainen kirjallisuus yhä laajeni ja
saavutti merkitystä. J.V. Snellmanin tarmokkaasti eteenpäin viemää
suomalais-kansallista liikettä johtivat yleisisänmaallisessa hengessä
pääasiallisesti ruotsinkielisiin sivistyneisiin perheisiin kuuluvat
henkilöt.

Luonnollinen seuraus tästä kehityksestä oli, että ruotsinkieleen nähden
tapahtui siirtyminen siitä vallitsevasta asemasta, mikä sillä Ruotsin
vallan ajoista saakka oli ollut Suomen ylemmässä yhteiskuntaelämässä.
Mutta tuomalla uusia voimia kansan suuren enemmistön riveistä tämä
seikka antoi suurempaa henkistä voimaa kansakunnalle ja tasoitti
vallitsevia kielellis-yhteiskunnallisia epäkohtia. Tämä kehitystyö
johti tosin kieliriitaan, joka jakoi kansakunnan kahteen leiriin, mutta
riita ei ollut tällä ajankohtaa katkeroittavaa ja lamauttavaa
rotutaistelua, vaan sillä oli poliittis-sivistyksellinen leima ja se
oli pikemmin omansa kannustamaan voimia kansalliseen työhön ja
vahvistamaan niitä idästä tulevia hyökkäyksiä vastaan suunnattavaan
puolustukseen. Suomenkielinen väestö -- lukumäärältään aivan
ylivoimainen osa kansaa -- tuli suuremmassa määrin osalliseksi
länsimaisesta sivistyksestä ja kypsemmäksi olemaan osallisena
sosiaalisessa ja valtiollisessa yhteiskuntatyössä, Kielellinen
eroavaisuus estyi täten laajenemasta yhteiskunnalliseksi kuiluksi,
vaara, minkä Suomi -- päinvastoin kuin Itämerenmaakunnat -- pääasiassa
on välttänyt. Itsenäisyyttä kohti kulkevan kehityksen välttämättömänä
edellytyksenä oli se sivistyksellinen ja valtiollinen herätys, jonka
suomalais-kansallinen liike sai aikaan. Se yhteiskuntaluokkien välinen
vastakohtaisuus ja jännitys, joka myöhemmin kehittyi voimakkaaksi, ei
suorastansa pohjannut kielieroavaisuuksiin tai kielelliseen sortoon,
vaan pääasiassa toisiin sosiaalisiin seikkoihin. Mutta kieliriita,
suomalaisen ja ruotsalaisen puolueen välinen taistelu, oli kuitenkin
vallitsevana tekijänä kuluneen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien
sisäisessä politiikassa.

Maassa vallitseva luottamus maamme valtakunnassa nauttiman autonomisen
aseman pysyväisyyteen ja etuihin lujittumistaan lujittui Aleksanteri
II:n hallituksen aikana ja ilmeni sekä hallituksessa että kansassa
vakaana mielihaluna lojaalisesti täyttää maan velvollisuudet
Venäjää ja valtakuntaa kohtaan. Tästä on todistuksena valtiopäivien
vuonna 1878 hyväksymä Suomen asevelvollisuuslaki. Asettamalla oman
sotaväen (jalkaväkijoukkoja) maamme otti velvollisuudekseen
osallisuuden "isänmaan ja valtaistuimen" ja siten myöskin valtakunnan
puolustuksessa. Sotilashallinto oli suomalaisissa käsissä, mutta
komentoasiat kuuluivat Venäjän sotaministerille. Päällystö oli
suomalainen, komennuskielenä oli venäjä, mutta opetuskielenä suomi ja
ruotsi. Valtiopäiväin päätös asevelvollisuuden voimaansaattamiseksi ei
ollut yksimielinen, mutta suurin piirtein katsoen mieliala Suomessa oli
se, että maallamme oli velvollisuuksia valtakuntaa kohtaan
sotilaallisella alalla, ja kansan myötätunto uutta sotaväkeä kohtaan
näyttäytyi jokseenkin suureksi. Päinvastoin kuin itämaisen sodan
aikana, olivat venäläis-turkkilaisessa sodassa 1877-1878 mielet
Suomessa selvästi Venäjän puolella. Venäläisten sotavoimien joukossa
taisteli tässä sodassa sankarillisesti myöskin värvätty suomalainen
joukko-osasto, Suomen kaarti. Venäjän joukkojen upseeristossa oli tähän
aikaan ja myöhemminkin melkoinen määrä suomalaisia, jotka olivat
saaneet sotilaskoulutuksensa osaksi Suomessa, osaksi Venäjän
sotaopistoissa. Kaikki osoitti suurempaa lähentymistä molempien
maiden välillä, semminkin kun taloudelliset suhteet niiden kesken
olivat käyneet yhä vilkkaammiksi ja kun tällainen lähentyminen
näytti perustuvan molemminpuolisiin etuihin. Mitään sisäistä
yhteenkuuluvaisuutta ei Suomen ja Venäjän kesken ollut eikä voinut olla
olemassa. Sivistys, uskonto, yhteiskuntajärjestys, kieli ja tavat sekä
valtiolliset ja kansanihanteet olivat liian erilaiset. Suomen
lojaalisuus valtakuntaa kohtaan oli ehdollinen, se voi säilyä vain
sillä ehdolla, että maamme erikoisasemaa ja sisäistä itsenäisyyttä ja
oikeutta elää omaa kansallista elämäänsä pidettiin kunniassa.

Kansallisen heräämisen ja sittemmin uudistustyön valoisana ja lupaavana
aikana ei kyllä Suomen riippumattomuutta haahmottelevia ajatuksia tuotu
maassamme julkisesti ilmi, mutta ne siintivät kuitenkin isänmaallisten
toiveiden kaukaisena ja epämääräisenä päämaalina. Ne välähtelivät
runoilijain isänmaallisista tulevaisuuden unelmista, jo Runebergilla ja
Topeliuksella, joille kangasti aika, jolloin Suomen kansaa eivät
sitoneet mitkään vieraat kahleet, vaikkei heidän kuviansa ja
vertauksiansa silloin ymmärretty niin laajassa mielessä kuin minkä me
nyt niihin sovellutamme. "Vapaana kerran kuorestaan sun kukkas aukeaa
-- -- -- ja korkeamman kaiun saa sun laulus, synnyinmaa" sanotaan
kaikkien huulilla olleen kansallislaulumme loppusäkeistössä. Kaikki
tämä oli siementä, jota kylvettiin kypsyäkseen kerran vakaumukseksi ja
teoksi.

Kansantietoisuudessa riippumattomuudenvaatimus ei vielä ollut herännyt,
mutta se eli kuitenkin itsetiedottomana kansansielussa. Katseensa
kauemmas suuntaaville poliitikoille ja valtiomiehille sitävastoin ei
ollut vieras se ajatus, että maamme kerran nähtäisiin vapaana,
Venäjästä vapautettuna ja riippumattomana Suomen valtakuntana, joskin
tie tähän päämaaliin näytti pitkältä ja epävarmalta. Sisäinen
itsenäisyys Venäjän yhteydessä olisi historiallinen väliaste, jonka
aikana kansamme valtiollinen kypsyys ja elinvoima saavuttaisivat
tarpeellisen jäntevyyden ja lujuuden. Samoin kuin Arwidssonille
kangasti myös ajattelijalle ja valtiomiehelle J.V. Snellmanille Suomen
kansan kansallisen ja historiallisen kehityksen lopullisena päämaalina
täydellinen itsenäisyys. Siinä "Suomen historiassa" (1872), jossa Y.S.
Yrjö-Koskinen, suomalaisen kieliryhmän etevin johtaja ja edustaja
edellisen vuosisadan viimeisten vuosikymmenien poliittisessa elämässä,
kuvasi Suomen kansan kohtaloita, on johtavana historiallisena
ajatuksena Suomen kansan kehitys vapaaksi ja itsenäiseksi
sivistyskansaksi, joskin hän poliitikkona katseli Suomen kansaa ja sen
tulevaisuutta erityisesti suomalais-kansalliselta näkökannalta, s.o.
Suomen kansasta oli tuleva kielellisesti yhtenäinen kansakunta.
Puolan kapinan ajalta 1863 on tallella eräs Yrjö-Koskisen kirje, jossa
hän selvästi lausuu itsenäisen Suomen valtakunnan ajatuksen.
Jäälleenyhdistyminen Ruotsiin hänen mielestään tulisi epäedulliseksi
suomalaiselle kansallisuudelle. Venäjä taas oli suomalaisille liian
vieras voidakseen voittaa puolelleen mitään puoluetta Suomessa.
Riippuvaisuus Venäjästä oli paha, johon meidän toistaiseksi oli
alistuttava, mutta, hän sanoo, se aika on tuleva, jolloin tämä
riippuvaisuus on lakkaava. Samoin kuin kaikissa suomalaisissa
isänmaanystävissä eli myös Yrjö-Koskisessa syvä vastenmielisyys
Venäjää kohtaan, joskaan se hänen valtiollisessa toiminnassaan ei
suoranaisesti tullut ilmi. Koko "fennomaanista" liikettä kannatti,
ainakin sen varhaisemmissa vaiheissa, sisimpänä tulevaisuudenajatus:
riippumaton Suomen valtakunta. Ruotsinkielisissä piireissä iti sama
"separatistinen" taipumus, joskin jonkun verran toisenlaisena ja ennen
kaikkea vähemmin natsionalistisesti sovellettuna, mutta yhtä
isänmaallisena. Vastenmielisyys venäläistä iestä ja vaikutusta vastaan
oli tällä taholla ehkä vielä voimakkaampi tai ainakin tuli avoimemmin
näkyviin, joskin ulkonaista lojaalisuutta noudatettiin. Venäläisellä
taholla oltiin vuosisadan viimeisenä vuosikymmenenä halukkaita
ruotsalaisista piireistä vainuamaan n.s. suomenmaalaisen separatismin
varsinainen ahjo, mikä separatismi näihin aikoihin ei ilmennyt muuna
kuin Suomen oikeuden perustuslaillisen kehityksen mahdollisuuksien
säilyttämisenä. Venäläiseltä puolelta alettiin jossakin määrin suosia
suomalaisuudenliikettä, jolta luultiin voitavan odottaa enemmän
myötämieltä venäläisten lähentämisaikeiden hyväksi ja jonka kanssa
arveltiin voitavan helpommin tulla toimeen kuin ruotsalaisen puolueen
pyrkimysten kanssa. Tämä politiikka, jonka tarkoitusperänä oli
suomenkieltä puhuvan väestön myötätunnon saavuttaminen, tuli
selvästi näkyviin kreivi Heidenin vuonna 1881 tultua Suomen
kenraalikuvernööriksi. Hänen edeltäjänsä, kreivi Adlerberg, ollen
esiintymisessään länsimaalaisempi, ei ollut osoittanut mitään
tämänsuuntaisia pyrkimyksiä. Yleinen, joskin osittain peitelty Venäjään
kohdistuva vastenmielisyys, joka perustuslaillisen kauden aikana jonkun
verran lieveni, mutta sitten seuraavana sortosuunnan aikana jälleen
yltyi, oli riippumattomuusajatuksen verkalleen ja huomaamatta, mutta
varmasti vaikuttavana vipuna.

Selvästi ja rohkeasti julkilausutun ilmaisun Suomen itsenäisyysajatus
sai vuonna 1880 Pariisissa julkaistussa kirjasessa "Finlande,
indépendante et neutre" (Suomi, riippumattomana ja puolueettomana),
jonka tekijä oli eversti E.G.W. von Becker (Becker-Bei). Hän oli
aiemmin ollut upseerina Suomen ja Venäjän palveluksessa, mutta sitten
toiminut sotilaallisissa tehtävissä eri maissa ja elänyt maanpaossa.
Hän osoitti kirjasessaan Suomen aseman tukaluuden Venäjän tsaarin
valtikan alaisena ja ennusti sen johtavan maamme venäläistyttämiseen ja
sen autonomian tuhoamiseen Venäjän perustuslaillisten ja sen ohella
panslavististen virtausten välttämättömänä seurauksena. Suomi oli
kypsynyt itsenäisyyteen ja se olisi sopivan ajankohdan ilmaantuessa
tehtävä vapaaksi. Suomen vapauttaminen oli Euroopan yhteisetujen
piiriin kuuluva kysymys, mutta ulkoapäin tulevaan apuun maamme sen
enempää kuin Puolakaan, ei voisi rakentaa. Sen täytyi koota
kykynsä voimanponnistukseen ja ankarassa taistelussa kilvoitella
itsenäisyytensä ja elämänsä puolesta. Kirjanen päättyi seuraavaan
lausuntoon: "Jos meidän toiveemme toteutuvat, muodostaisi riippumaton
ja puolueeton Suomi suurvaltain takuulla ylipääsemättömän reunasuojan
panslavismin paisunnalle pohjoista kohti ja maa voisi vapaana edetä
sillä tiellä, jolla se jo on kulkemassa; jollei näin käy, on
perustuslaillisen järjestelmän toteuttaminen (Venäjällä) ja
panslavismin valtaanpääsy oleva maallemme sen valtiollisen ja
aineellisen perikadon alkuna." Mutta nämä ennustukset ja toiveet, niin
kaukonäköisiä kuin ne olivatkin, olivat silloin liian pilventakaisia,
jotta ne olisivat voineet vaikuttaa ajatuskantaan ja toimintaan. Aika
ei vielä ollut kypsä rohkeille poliittisille pyrkimyksille. Suomen
täytyi vielä, käytännöllisesti katsoen, suunnata katseensa Venäjän
valtakunnassa nauttimansa sisäisen autonomian säilyttämiseen ja, mikäli
mahdollista, sen kehittämiseen ja samalla kansan sivistyksen ja
aineellisen hyvinvoinnin vaurastuttamiseen.



Perustuslakitaistelun enteitä.


Suomen yhteiskuntajärjestystä, jonka maamme oli tuonut perintönä
mukanaan Ruotsin vallan ajalta, ja sen valtiollista asemaa sisäisesti
vapaana maana olivat, suurin piirtein katsoen, sen hallitsijat, Venäjän
itsevaltiaat pitäneet kunniassa. Sen vapaa kehitys vuoden 1863 jälkeen
Aleksanteri II:n ja Aleksanteri III:n hallituskausina oli vähitellen
tehnyt Suomen puhtaasti länsimaiseksi, uudenaikaisesti johdetuksi
valtioksi Venäjän valtakunnassa. Yhteiskunnallisissa laitoksissaan ja
kansanvaltaisessa sivistyksessään se oli pyrkinyt ja jossakin määrin
onnistunutkin pysymään Euroopan yleisen kehityksen tasalla. Mutta
kaiken tämän ohella itämainen käyräsapeli damokleenmiekkana riippui
pienen itseänsä hallitsevan, suuren itämaisen jättiläisen kylkeen
kytketyn kansan yllä. Samaan aikaan kuin Suomi eli tätä sisäisen
vapauden ja itsehallinnon aikaa, painoi jättiläisen käsi raskaana
Venäjän valtakunnan muita rajamaita ja -kansoja. Puolasta ja Liettuasta
tehtiin Veikselinmaakunnat, joissa ei ainoastaan pienintäkin
itsehallinnon jälkeä tuhottu, vaan myös kotimaisia kieliä sorrettiin ja
kaikki kansallisen elämän ilmaukset tukahdutettiin. "Finis Poloniae"
oli toteutettu tosiasia. Jonkun verran säälivämmin meneteltiin aluksi
Itämerenmaakunnissa, mutta nekin menettivät vähitellen vielä
jäljelläolevat poliittiset oikeutensa ja erikoisetunsa sekä joutuivat
järjestelmälliselle venäläistyttämiselle alttiiksi, samalla kuin
virolaisen ja lättiläisen rahvaan ja ylempien saksaa puhuvien
yhteiskuntaluokkien välistä vihamielisyyttä lietsottiin. Sillä
aikaa kuin olot tuolla, Suomenlahden eteläpuolella, osoittivat
sivistyksellistä ja siveellistä taantumista sekä kansallisen elämän
tukahduttamista ja lisääntyvää vapauden puutetta, voi Suomen
kansa yhä enemmän vakiintua kansakunnaksi ja kartuttaa henkistä
vastustusvoimaansa. Vastenmielisyyden tunteet itäistä naapuria, vanhaa
perivihollista kohtaan lauhtuivat kyllä tällöin, mutta tosiseikkoihin,
kauttaaltaan vallitsevaan kaikenpuoliseen erilaisuuteen perustuva kuilu
molempien maiden -- itämaiden ja länsimaiden -- välillä laajeni.
Jokainen muukalainen, joka Venäjältä saapui Suomeen, huomasi sen
välittömästi. Mutta suurvenäläisestä, venäläiskiihkoisesta
isänmaanystävästä tämä asiaintila tuntui loukkaukselta.

Mainittujen valtakunnanosien sorto ja venäläistyttäminen ei ollut
yksinomaan Venäjän hallituksen työtä. Sen takana oli yllyttävä
kansalliskiihkoinen mielipide. Sen henkinen johtaja 1860-luvulla
oli Katkov Moskovassa ja sen tärkein puhetorvi sanomalehti
Moskovskija Vjedomosti, myöskin Suomen, sen erikoisaseman ja sen
kansallis-länsimaisen kehityksen vannoutunut vihollinen. Uusia
sanomalehtiä, jotka noudattivat samaa äänilajia, tuli lisää, kuten
Novoje Vremja Pietarissa. Niiden päämaalina oli Suomen itsehallinnon
horjuttaminen, tuhoaminen ja sen kansallisuuden asteittainen
hävittäminen. Maa muutettava virkavallan sortamaksi venäläiseksi
maakunnaksi. Tähän ne pyrkivät osaksi järkyttämällä luottamusta Suomen
lojaalisuuteen ja kiinnittämällä huomiota siihen vaaraan, minkä
ei-venäläisen valtion olemassaolo Venäjän pääkaupungin edustalla
muodosti, osaksi väittämällä, että Suomen valtiollisen erikoisaseman
historiallinen perustus on väärä ja autonomian vaatimus epäoikeutettu.
Tähän nähden vallitseva käsitys oli, niin sanottiin, suomalaisten
poliitikkojen petoksen ja vääristelyjen synnyttämä. Porvoon
valtiopäivillä ei oltu muka tehty mitään sopimusta tai välipuhetta. Se
mitä siellä oli tapahtunut, oli keisarillisen armon osoitus, mikä ei
voinut olla Venäjää ja sen itsevaltiaita sitova. Mitään valtiosääntöä
ei ollut Suomelle taattu, mutta joskin niin olisi tapahtunut, olisi
tämä ollut vastoin Venäjän etuja ja lupaus olisi siis mitätön. Tämä,
eri muunnelmin, oli hyökkäyksen sävy. Niihin vastasi Suomen
sanomalehdistö, jonka esitykset vääristellyssä muodossa tulivat
venäläisen yleisön silmien eteen. Tämä 1870- ja 1880-lukujen
sanomalehtisota Suomen ja Venäjän välillä oli etuvartio-ottelua,
jota seurasi sittemmin Suomen ja Venäjän välillä puhjennut
perustuslakitaistelu. Sen merkitys ja voima kasvoi, kun venäläiset
ylemmän arvoasteen oikeusoppineet ja valtiolliset kirjailijat, kuten
Ordin y.m., astuivat taistelukentälle venäläisen natsionalismin
liittolaisina. Suomen taholta ei jääty vastausta vaille. Selkeästi
todistavissa seikkaperäisissä, L. Mechelinin, R. Hermansonin ja J.R.
Danielsonin kirjoittamissa esityksissä paljastettiin tarkoituksellisten
venäläisten lausuntojen kieroudet ja löyhyys, ja selvitettiin Suomen
autonomian oikeudelliset perusteet. Poliittinen kieltämisen ja
tuhoamisen halu oli kuitenkin liian voimakas antaakseen objektiivisten
näkökohtien ja asiallisten syiden vaikuttaa itseensä. Valtaa ja rahaa
himoitseva venäläinen virkamiehistö toivoi Suomesta muodostuvan uuden
rajamaan, jota saisi vapaasti nylkeä, ja kiihoitti tässä tarkoituksessa
panslavistisia pyrkimyksiä. Yhä laajemmalle ja voimakkaammin levisi
Venäjällä se "todellisten venäläisten" valtiollinen uskonkappale, jonka
mukaan Suomen sisäinen itsenäisyys ja kansallinen elämä oli
epämuodostuma Venäjän valtakunnanruumiissa ja sisälsi pyhään Venäjään
kohdistuvan loukkauksen, joka oli poistettava. Tämä mielipide sai myös
tsaarin neuvonantajien ja ministerien kannatusta ja lopuksi hallitsija
itse, jonka pyhiin lupauksiin Suomessa oli luotettu, kallisti sille
korvansa.

Mutta yhä ilmeisemmäksi kävi, ettei Suomen sulattaminen Venäjään ollut
maatamme vastaan suunnatun politiikan varsinainen päämäärä. Vaadittu
Suomen uusi "valloittaminen" oli vain oleva väliasema suurvenäläisen
laajentumishalun tiellä länttä kohti, kohti Skandinaviaa, kohti
avointa, jäistä vapaata merta. Sisäisesti itsenäinen, länsimainen Suomi
oli se muuri, joka ensiksi oli murrettava, ennenkuin tie siitä edelleen
oli vapaa. Tämä teki Suomen tulevaisuuden vielä synkemmäksi, mutta
siitä sen taistelu oikeudesta elää omaa elämäänsä myös sai paljon
suuremman historiallisen ja sivistyksellisen merkityksen.

Keisari Aleksanteri III oli valtaistuimelle noustessaan vuonna 1881
antanut hallitsijavakuutuksen Suomen kansalle, aivan samansisältöisen
kuin edelliset hallitsijat. Samalla hän antoi käskykirjeen,
jossa hän selitti syvällä tyydytyksellä vakuuttaneensa Suomen
suuriruhtinaskunnalle sen oikeudet, koska hän "armollisesti oli pitänyt
mielessään ne moninaiset todisteet järkähtämättömästä uskollisuudesta
ja kiitollisuudesta hallitsijaansa ja hyväntekijäänsä kohtaan, joita
tämän maan asukkaat olivat osoittaneet." Hän jatkoikin aluksi sitä
luottamuksen ja laillisuuden politiikkaa, jota hänen isänsä ja
edeltäjänsä oli noudattanut. Suoranaisesti ilmaisi tätä m.m. se
valtiopäivien toimivallan laajennus, mikä sisältyi esitysoikeuden
(paitsi perustuslakikysymyksissä) myöntämiseen. Venäläinen taantumus,
panslavismin verhoon pukeutuneena, sai kuitenkin yhä suurempaa valtaa
ja keisarikin joutui sen ja sen etevimmän edustajan, pyhän synodin yli
prokuraattorin Pobedonostsevin vaikutusvallan alaiseksi. Samassa määrin
heikkeni hänen alkuaan epäilemättä vilpitön aikomuksensa ja halunsa
pysyttää Suomen suuriruhtinaskunta koskemattomana valalla
vahvistettujen lakiensa ja yhteiskuntajärjestyksensä turvissa.

Venäläisen sanomalehtitaistelun Suomea vastaan ollessa kiivaimmillaan
liikkui maassamme levottomuutta herättäviä huhuja Venäjän
hallituspiireissä tekeillä olevista suunnitelmista, jotka tarkoittivat
Suomen valtion laitosten asteittaista saattamista Venäjän vastaavien
laitosten mukaisiksi. Nämä huhut vahvistuivat, kun vuoden 1890 alussa
saatiin tietää, että Venäjän hallituksen aloitteesta oli asetettu kolme
komiteaa, puheenjohtajana Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Heiden,
valmistelemaan kysymystä Suomen raha-, tulli- ja postilaitosten
yhdenmukaistuttamisesta keisarikunnan vastaavien laitosten kanssa.
Jo kesäkuussa samana vuonna annettiin julistuskirja Suomen
postilaitoksesta, jonka johto asetettiin Venäjän posti- ja
lennätinlaitoksen ylihallituksen alaiseksi. Tämä oli ensimäinen
merkitsevämpi lainvastainen puuttuminen Suomen itsehallintoon ja
valtiosääntöön, se kun asetti suomalaisen hallinnonalan venäläisten
virkamiesten määräysoikeuden alaiseksi. Tätä toimenpidettä oli
ilmeisesti joudutettu ennenkuin valtiopäivät kokoontuivat, jotta niiden
vastalauseet eivät saisi vaikuttaa kysymyksen ratkaisuun. Maan
prokuraattori, von Weissenberg, pani vastalauseensa lainvastaista
toimenpidettä vastaan ja erosi, kun vastalausetta ei otettu huomioon.
Samalla perustuslaillisen politiikan ensimäinen mies, L. Mechelin,
luopui kotimaisen hallituksen jäsenyydestä. Suomen raha- ja
tullilaitosta vastaan tehdyt suunnitelmat eivät käytännöllisten
vaikeuksien vuoksi johtaneet mihinkään tulokseen, mutta toinen vakava
isku Suomen oikeusjärjestykseen tehtiin äskenmainittuna vuonna.
Valtiopäivät olivat hyväksyneet uuden Suomen rikoslain ja hallitsija
oli sen vahvistanut astuvaksi voimaan vuoden 1891 alusta. Venäjän
sanomalehdissä käytiin lain kimppuun, koska sen katsottiin sisältävän
määräyksiä, mitkä eivät kaikissa suhteissa olleet yhtäpitäviä Venäjän
etujen kanssa. Näistä hyökkäyksistä oli seurauksena, että jo
vahvistettu ja siis pätevä laki peruutettiin toistaiseksi, kunnes
valtiopäivät ehtisivät sen tarkistaa äskenmainitussa suhteessa.
Muutamat tuomarit eivät kuitenkaan katsoneet voivansa ottaa huomioon
laitonta peruutusta ja sovelluttivat uutta rikoslakia, jonka johdosta
heitä kohtaan ryhdyttiin rankaisutoimenpiteisiin. Tämä oli ensi alku
sille laillisuudenpuolustukselle, jota sittemmin nimitettiin
passiiviseksi vastarinnaksi.

Kun valtiopäivät vuonna 1891 kokoontuivat, julkilausuivat säätyjen
puhemiehet sen huolestumisen, minkä molemmat äskenmainitut
lainvastaiset toimenpiteet maassa olivat herättäneet. Keisari vastasi
käskykirjeellä, missä hän nimenomaan selitti, ettei hänellä ollut
aikomuksena syrjäyttää suuriruhtinaskunnan perustuslakeja. Joskin
ne hyvänsuovat sanat, joilla hän tämän lausui, jossakin määrin
vaikuttivat rauhoittavasti, paljasti käskykirje muutoin sen, että
yhdenmukaisuussuunnitelmat olivat saavuttaneet Venäjän hallituksen ja
hallitsijan periaatteellisen hyväksymisen. Siinä nimittäin sanottiin
seuraavaa: "Muutamien Suomen asetusten ja yleisten valtakunnanlakien
välillä vallitseva yhdenmukaisuuden puute, samoin kuin riittämätön
täsmällisyys suuriruhtinaskunnan suhdetta keisarikuntaan koskevassa
lainsäädännössä aiheuttaa valitettavasti nurjaa käsitystä niiden
toimenpiteiden todellisesta merkityksestä, joihin ryhdytään kaikille
Venäjän valtakunnan osille yhteisten tarkoitusperien saavuttamiseksi."
Lausuma, jonka keisarin neuvonantajat olivat panneet hänen
suuhunsa, oli diplomaattisen varovainen, kauas tähtäävien
yhteensulattamisaikeiden verho. Samana vuonna ammuttiin uusi aukko
Suomen autonomiaa suojelevaan perustuslakimuuriin. Kesällä 1891
annetulla määräyksellä säädettiin -- suorastaan perustuslain
vastaisesti -- että Pietarissa olevan ministeri-valtiosihteerin
viraston ja kenraalikuvernöörinkanslian virkoihin voitaisiin nimittää
myöskin venäläisiä virkamiehiä. Saman vuoden joulukuussa määrättiin,
että virkoja Suomessa täytettäessä etusija olisi annettava sellaisille
hakijoille, jotka osasivat venäjänkieltä, ylennysperuste, mikä oli
Suomen laeille ja tarpeille kokonaan outo.

Suomen perustuslakien kodifioiminen oli kauan ollut huomion esineenä ja
siitä oli useita eri kertoja neuvoteltu Suomen hallituksessa ja
erinäisissä toimikunnissa. Se otettiin venäläiseltä taholta uudelleen
esille vuonna 1891 ja erikoinen venäläis-suomalainen sekakomissioni
asetettiin kysymystä pohtimaan. Asiankäsittelyissä ilmeni, ettei
venäläisellä taholla pyritty sen vähempään kuin Suomen sisäisen
itsenäisyyden täydelliseen kumoamiseen. Kenraalikuvernööri Heiden oli
antanut tehdä ehdotuksen muka hallitusmuodoksi, jolla oli seuraava
kuvaava otsake: "Ohjesääntö Suomen suuriruhtinaskunnan läänien
hallintoa varten", jonka mukaan maamme vain muodosti ryhmän Venäjän
valtakunnanlainsäädännön alaisia kuvernementteja, joilla oli oleva
erityinen hallintonsa, ehdotus, joka sai osakseen komissionin
venäläisten jäsenten kannatuksen. Suomen edustajat olivat tehneet
vastaehdotuksen, joka perustui siihen autonomiaan, mikä maallamme oli
ollut aina siitä saakka kuin se oli ollut Venäjään yhdistetty ja jonka
valtakunnan hallitsijat olivat vahvistaneet. Yksimielisyyttä ei
saavutettu. Sen jälkeen kuin Suomen senaatti oli antanut asiasta
lausuntonsa ja ehdottomasti torjunut venäläisen ehdotuksen, asetettiin
uusi komissioni, mutta tulos oli sama. Mielipiteet olivat liian
vastakkaiset voidakseen yhtyä. Venäläiset jäsenet olivat ehdottaneet,
että Venäjän valtakunnanneuvosto olisi lakiasäätävänä elimenä
sellaisissa asioissa, jotka olivat yhteisiä Suomelle ja Venäjälle.
Kysymys oli vielä ratkaisematta, kun Aleksanteri III vuonna 1894 kuoli.

Uusi Suomelle vihamielinen venäläis-suomalaisen hallituspolitiikan
suunta ilmeni selvästi keisarivainajan hallituskauden lopulla.
Hallitsijanvaihdos antoi toiveita valoisammista ajoista. Suomessa
uutta, kaksikymmentäkuusi vuotiasta hallitsijaa yleisesti tervehdittiin
vilpittömin luottamuksen tuntein. Heti valtaistuimelle noustuaan hän
oli antanut Suomen kansalle hallitsijavakuutuksensa, pyhän lupauksensa
säilyttää sen valtiosäännön ja lait loukkaamattomina. Maa saattoi taas
hengittää keveämmin.



Valtiokaappaus.


Neljä vuotta kului ilman jatkuvia hyökkäyksiä Suomen
valtiosäännönmukaista asemaa vastaan. Suomen kansan vanha välitön
luottamus hallitsijaan ja usko keisarinsanan pyhyyteen näytti jälleen
pääsevän oikeuksiinsa ja hämmensi katseelta todellisuuden. Vehkeilyjä
maamme autonomiaa vastaan harjoitettiin kuitenkin kaikessa
hiljaisuudessa ja niiden lähimpänä tarkoituksena oli saada nuori heikko
hallitsija mullistavien suunnitelmien puolelle. Keisari oli joutunut
suurvenäläisten piirien ja ensi sijassa isänsä onnettoman
neuvonantajan, Pobedonostsevin, vaikutusvallan alaiseksi ja taipui
lopulta heidän hankkeisiinsa. Vuonna 1898 suunnitelma oli kypsä
toimeenpantavaksi. Keisarin oma henkilökohtainen kanta kävi ilmi m.m.
niistä reunamuistutuksista, joilla hän mainittuna vuonna varusti erään
senaatin alistuksen. Sanat "Suomen autonomia" varusti hän
kysymysmerkillä ja muutaman viittauksen kohdalle Suomen vanhoihin,
hänen itsensä samoin kuin hänen edeltäjiensä vahvistamiin
perustuslakeihin merkitsi hän: "olisi jo aika suomalaisten alkaa
unhottaa sellaiset vanhentuneet lait."

Lähtökohdaksi hyökkäyksille Suomen autonomiaa vastaan otettiin tällä
kertaa sotilaskysymys, joka tähän näytti soveliaimmalta ja
kiitollisimmalta. Suomen asevelvollisuuslaki vuodelta 1878
oli osoittautunut kaikin puolin tyydyttäväksi, mutta sen
erikoisaseman vuoksi, minkä se soi Suomen sotaväelle, oli se
venäläistyttämispolitiikan kannattajien silmätikkuna. Valtakunnan
sotalaitoksen yhdenmukaisuuden vaatimuksia voitiin lisäksi tukea muilla
kuin puhtaasti poliittisilla syillä. Venäläis-suomalaiset sekakomiteat
olivat turhaan käsitelleet Suomen sotalaitoksen järjestelykysymystä.
Venäjän taholta oli vaadittu Venäjän sotilaslainsäädännön ulottamista
Suomeen, mitä suomalaiset komiteanjäsenet jyrkästi olivat vastustaneet.
Uusi sotaministeri Kuropatkin, Suomen autonomian jyrkkä vastustaja,
oli tämän johdosta salassa antanut laatia ehdotuksen, joka oli
sopusoinnussa Venäjän natsionalistien vaatimusten kanssa ja tarkoitti
Suomen erikoisen sotalaitoksen lakkauttamista. Heinäkuussa 1898 keisari
odottamatta kutsui koolle ylimääräiset valtiopäivät tammikuun 19 p:ksi
1899 käsittelemään kysymystä Suomen sotaväen yhdenmukaistuttamisesta
Venäjän sotalaitoksen kanssa.

Valtiopäiväkutsun aikaansaama levottomuus yhä yltyi, kun pian
senjälkeen maan kenraalikuvernööriksi nimitettiin kenraali N. Bobrikov.
Nimitys ei tapahtunut lainmukaisesti Suomen ministerivaltiosihteerin,
vaan Venäjän sotaministerin esityksestä, tämäkin levottomuutta
herättävä enne. Entisestä toiminnastaan Bobrikov oli tunnettu
innokkaaksi venäläistyttämispolitiikan puoltajaksi ja sen lisäksi
häikäilemättömäksi ja voimakkaaksi henkilöksi, valmiiksi mihin
väkivallantoimiin tahansa. Hänestä oli -- se oivallettiin -- tuleva
niiden Suomea vastaan tähdättyjen suunnitelmien toteuttaja, joiden
määränä oli maan venäläistyttäminen, ja sen autonomian tuhoaminen. Hän
oli havaittu sopivaksi olemaan "Suomen pyövelinä", ja hän oli tähän
tehtävään suostunut. Astuessaan virkaansa uusi kenraalikuvernööri piti
lokakuun 12 p:nä 1898 maan hallinnon ylimmille edustajille puheen,
missä hän kosketteli niitä perusteita, joita hän aikoi sovelluttaa
korkeassa hallintovirassaan, lausuen tällöin m.m.:

"Hallitsijamme tuntee Suomen kansan uskollisuuden, mutta H.
Majesteettinsa tietää myös, että maassa valitettavasti on levinnyt
väärä tulkinta niistä perusteista, joihin Suomen asema keisarikuntaan
nähden nojaa. Tällaisten tulkintojen vahingollisen vaikutuksen alaisina
monet suomenmaalaiset eivät ole osoittaneet tarpeellista myötämieltä
niitä toimenpiteitä kohtaan, joihin on ryhdytty niiden siteiden
lujittamiseksi, mitkä yhdistävät maan muihin Venäjän vallan osiin.
-- -- -- Venäjän silmänkantamattomalla alueella on kaikille, jotka ovat
tsaarin mahtavan valtikan alaisia, olemassa vain yksi alamaisuudensuhde
ja sama rakkaus isänmaahan." Se käsitys, että Suomi oli erikoinen
valtiollinen alue valtakunnassa, oli siis harhaluulo, joka oli pois
juuritettava, ja Suomen kansa oli pakolla opetettava rakastamaan suurta
yhteistä isänmaata, Venäjää. Omaa isänmaata ei Suomen kansa saisi
omistaa eikä rakastaa. Puheessa tuotiin myös kaunistelematta ilmi
Venäjällä kyhätty valheolettamus, että täällä olivat vastakkain
vakaa ja Venäjälle uskollinen Suomen kansa, jossa ei vallinnut
vastustuksenhenkeä venäläistyttämistä vastaan, ja yksityiset
ilkeämieliset separatistit, jotka villitsivät kansaa, valheolettamus,
jota tahallisesti käytettiin väkivaltapyrkimysten verhona.

Senaatti oli sotilasasiaesityksestä antamassaan lausunnossa ehdottanut
siitä poistettavaksi ne määräykset, jotka törkeästi loukkasivat Suomen
oikeutta ja erikoisasemaa. Tähän ei korkeimmassa paikassa kuitenkaan
pantu mitään huomiota. Ehdotuksessa vältettiin sanoja "Suomi" ja
"isänmaa" ja niiden sijasta käytettiin kaikenlaisia muita sanontatapoja
kuten "suomalaiset läänit" j.n.e. Ehdotuksen 18 §:ssä sanottiin:
"Keisarillisen valtaistuimen ja Venäjän valtakunnan puolustus on
Venäjän jokaisen alamaisen pyhä velvollisuus, ja näin ollen on
suomalaisten läänien, samoin kuin Venäjän muiden kuvernementtien
miespuolinen väestö säätyyn katsomatta asevelvollinen." Tämän
ehdotuksen mukaan oli suomalaiset joukot kokonaan alistettava Venäjän
sotilasviranomaisten alaisiksi, palvelusaika oli oleva sama kuin
Venäjällä, suomalaisia asevelvollisia voitaisiin komentaa venäläisiin
joukkoihin ja päinvastoin venäläisiä suomalaisiin. Upseereiksi
suomalaisiin joukkoihin voitaisiin määrätä myöskin venäläisiä ja
suomalaisia joukkoja oli lupa sijoittaa maan ulkopuolelle
rauhanaikanakin. Kuten jo näistä esimerkeistä näkyy, oli ehdotuksen
tarkoitus saada poistetuksi kaikki ero suomalaisen ja venäläisen
asevelvollisen väliltä sekä lakkautetuksi koko sotaväen olemassaolo
suomalaisena laitoksena. Tämä lausuttiinkin julki riittävän selvästi
valtiopäiväin avajaisissa luetussa valtaistuinpuheessa. Siinä
sanottiin: "erottamattomasti keisarikuntaan yhdistettynä ja sen
turvassa ja suojassa ollen ei Suomelle ole tarpeen Venäjän armeijasta
erillään oleva sotaväki." Maan erikoisten paikallisten olojen vuoksi
oli ehdotus kuitenkin annettava valtiopäiville valmistelevasti
harkittavaksi. Valtiopäivät eivät siis saisi asiasta päättää, s.o.
hyväksyä tai hyljätä esitystä, vaan niiden oli ainoastaan annettava
lausunto. Vastauspuheissaan säätyjen puhemiehet eivät laiminlyöneet
tuoda esiin sitä levottomuutta, mihin ehdotuksen, niin hyvin
sisällyksensä kuin muotonsa puolesta, täytyi antaa aihetta.
Valtiopäivät ryhtyivät kuitenkin esitystä käsittelemään lainmukaisessa
järjestyksessä.

Senaatin yksimielinen torjuva kanta, koko maan suhtautuminen
sotilasasiaehdotukseen ja vihdoin se tapa, millä valtiopäivät olivat
ryhtyneet ehdotuksen käsittelyyn, antoivat asianomaisille Venäjällä
selvän käsityksen siitä, ettei päämaalia voitu saavuttaa pelkästään
tätä "parlamentaarista" tietä. Tehokkaampaa keinoa oli käytettävä ja
niin valmisteltiin kaikessa hiljaisuudessa se valtiokaappausteko, joka
on tunnettu helmikuunjulistuskirjan nimellä ja jonka keisari
allekirjoitti 15 p. helmikuuta 1899. Sillä ei ollut kumouksellisen
asiakirjan ulkonaista leimaa, vaan sen tarkoituksena oli muka, kuten
sanat kuuluivat, vain "voimassa olevien asetuksien täydentämiseksi"
noudatettavaksi säätää vankka ja järkähtämätön järjestys yleisten
valtakunnanlakien valmistamista ja antamista varten. Julistuskirjaan
liittyivät sitä varten vahvistetut perussäännökset. Näiden
mukaisesti olisivat niin hyvin keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset
"valtakunnanlait" kuin myös ne yksinomaan suomalaiset lait, jotka
koskevat valtakunnanetuja, riistettävä Suomen lakiasäätävien laitosten
ratkaisu- ja päätösvallan alta. Venäläisten viranomaisten tuli olla
aloitteen tekijöinä ja ehdotusten harkitsijoina ja lopullisen ratkaisun
säätäisi hallitsija. Säädyillä olisi vain oikeus antaa lausuntonsa
sellaisista lakiehdotuksista. Hallitsijalla olisi oikeus määrätä, mitkä
asiat kuuluisivat uuden lainsäädäntöjärjestelmän piiriin. Se venäläinen
kiila, joka näin oli lyötävä Suomen itsehallintoon, oli liian
karkeatekoinen ja syvälle tunkeva, jotta Suomen valtiosääntö olisi sitä
kestänyt menemättä pian kokonaan pirstaleiksi, samalla kuin Venäjän
valtiovalta olisi saanut ratkaisuvallan Suomen omissa asioissa.

Julistuskirja tuli täydellisenä yllätyksenä niin hyvin Suomen
hallitukselle kuin kansalle. Sen sisällys ja tarkoitusperä oli selvä
jokaiselle ajattelevalle kansalaiselle. Ensimäinen julistuskirjan
herättämien mieliharmin ja suuttumuksen tunteiden vaistomainen ilmaus
oli vaatimus, että senaatin oli kieltäydyttävä noudattamasta käskyä sen
ja siihen liittyvien perussäännösten julkaisemisesta, siten alusta
alkaen osoittaakseen ne laittomiksi ja mahdottomiksi hyväksyä Suomessa
noudatettaviksi. Mutta senaatin keskuudessa oli eri mieliä olemassa
tällaisen kieltäytymisen mahdollisuudesta ja soveliaisuudesta. Äänet
hallituksen istunnossa lankesivat tasan ja julistuskirja julkaistiin 18
p:nä helmikuuta. Sitä päivää muistettiin kauan Suomen "pimeänä
päivänä". Tämä erimielisyys hallituksen keskuudessa oli sen poliittisen
hajaannuksen ensi ilmaus, joka sitten pysyi koko perustuslakitaistelun
ajan. Senaatissa ilmennyt mielipiteiden eroavaisuus koski olennaisesti
menettelytapaa; itse asiaan nähden, s.o. julistuskirjan ja säädösten
laittomuudesta ja vallankumouksellisesta luonteesta, olivat kaikki
samaa mieltä. Senaatti tekikin heti julkaisemisen jälkeen keisarille
alamaisen esityksen, missä kysymyksessä olevan valtioteon
oikeudenvastaisuus selvin sanoin tuotiin julki, mutta tämä esitys ei
saanut mitään aikaan. Myöskin valtiopäivät panivat vastalauseensa,
mutta sitä valtiopäivien puhemiesten muodostamaa lähetystöä, jonka oli
esitettävä tämä vastalause hallitsijalle, ei otettu vastaan. Tahdottiin
täten osoittaa, että Suomella oli edessään lopullisesti päätetty teko,
jonka peruuttaminen ei voinut tulla kysymykseen. Ja kenraalikuvernööri
oli valheellisesti antanut tiedoittaa, että "kaikki järkevät ihmiset
Suomessa olivat julistuskirjaan tyytyväiset."

Mutta vielä ei ollut kokonaan sammunut usko siihen, että hallitsija oli
halukas kuuntelemaan Suomen kansan ääntä ja voisi suostua tyydyttämään
sen oikeudenmukaiset vaatimukset. Kansa tahtoi itse turvautua keinoon
"käydä kuninkaissa". Kansalaisadressi laadittiin ja allekirjoituksia
koottiin kaikkialta maasta, myös kaukaisimmista ja pohjoisimmista
seuduista. Yksimielisesti ja isänmaallista intoa hehkuen kansa
kokoontui esittämään huolensa sen itsehallintoa ja kansallista
olemassaoloa uhkaavan vaaran edessä. Kahdessa viikossa oli tämän n.k.
"suuren adressin" alla viidensadankahdenkymmenenviidentuhannen
täysikasvuisen Suomen miehen ja naisen omakätinen allekirjoitus maan
väkiluvun ollessa alle kolmen miljoonan. Ja tämä tulos saavutettiin
vuodenaikana, jolloin liikennesuhteet harvaan asutussa maassa olivat
hankalimmillaan. Selvempää kansan ajatusten ja tunteiden ilmausta ei
voitu vaatia.

Adressi loppui sanoihin: "-- Emme voi sydämistämme karkoittaa
luottamusta Keisarin sanan järkähtämättömyyteen. Mehän tiedämme kaikki,
että meidän armollinen hallitsijamme on koko ihmiskunnalle julistanut,
että vallan tulee kunnioittaa oikeutta. Ja pienen kansan oikeus on yhtä
pyhä kuin suuremman, sen isänmaanrakkaus on Kaikkivaltiaan Jumalan
edessä velvollisuus, josta se ei koskaan saa luopua."

Edustajia kaikista maan kunnista, luvultaan viisisataa, kokoontui
maaliskuun 13 p:nä Helsinkiin, missä suoritettiin kunnianosoitus
keisari Aleksanteri II:n patsaan luona suurella senaatintorilla.
Useihin tuhansiin nouseva kansanjoukko veisasi siellä Lutherin
virren "Jumala ompi linnamme". Lähetystö matkusti maaliskuun
15 p:nä Pietariin päästäkseen hallitsijan puheille ja ojentaakseen
hänelle adressin. Mutta sitä ei otettu vastaan. Keisari antoi vastata
Suomen ministerivaltiosihteerin välityksellä: "Ilmoittakaa
viidensadanmiehenlähetystölle, etten tietenkään ota heitä vastaan,
vaikka en kuitenkaan ole heille vihoissani." "Palatkoot he rauhassa",
kuuluivat loppusanat hallitsijan tervehdyksessä. Nuo viisisataa eivät
olleet poliitikkoja, vaan kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajia,
suurimmalta osalta talonpoikia. Ne edustivat parasta, terveintä Suomen
kansan ydintä. Keisarin kieltäytyminen ottamasta vastaan heitä,
kuulemasta kansanääntä, ja tylysti torjuvan vastauksen muoto haihdutti
unelmat ja tuntui loukkaukselta. Siinä puheessa, jossa, lähetystön
kuultua keisarillisen vastauksen, puheenjohtaja, konsuli E. Wolff,
ministerivaltiosihteerille tulkitsi sen tunteet, lausuttiin: "Me aiomme
noudattaa H. Majesteettinsa käskyä palata rauhassa koteihimme, mutta me
palaamme toisina kuin tulimme." Kansan kunnioitus hallitsijaa kohtaan
oli järkytetty, eikä se palannut enään koskaan vanhassa, avoimen
luottamuksellisessa muodossa. Vuonna 1899 tapahtui käänne Suomen kansan
alamaisissa tunteissa. Lojaalisuuden järkkyminen valmisti maaperän
todella separatistiselle ajatustavalle laajoissa piireissä meidän
maassamme. Samana vuonna oli vesi maan suurimmissa sisävesistöissä
tavattoman korkealla. Se jätti rantakallioihin selvän kauan näkyvän
viirun. Tämä rantaviiva sai kansan suussa "valarikonviivan" nimityksen.

Valtiopäivät olivat kevään kuluessa loppuunsuorittaneet
sotilaskysymyksen käsittelyn ja hyljänneet venäläisten ehdotuksen,
mutta samalla ilmoittaneet olevansa valmiit lisäämään Suomen sotaväen
lukumäärää voimassaolevan asevelvollisuuslain puitteissa.
Vastauksessaan säädyt esittivät seikkaperäisen selvityksen Suomea
koskevan lainsäädännön oikeusperusteista ja torjuivat näiden
kanssa ristiriidassa olevan käsityksen, joka ilmeni helmikuun
julistuskirjassa. Vastaus päättyi seuraaviin suorapuheisiin ponsiin:

"että Suomen valtiosäännön mukaan voidaan säätää lakia Suomen kansan
noudatettavaksi ainoastaan maamme perustuslakien säätämässä
järjestyksessä, joka edellyttää niin hyvin että hallitsijalle ovat
siinä avullisina kotimaiset viranomaiset, kuin myöskin että laki
semmoisista asioista, jotka eivät ole luettavia niin sanottuihin
järjestys- ja talousasioihin, syntyy valtiosäätyjen tieten ja
suostumuksella;

"että sitävastoin mainittua armollista julistuskirjaa seuraavissa
perussäännöksissä määrätty järjestys semmoisten lakien säätämiselle,
jotka ovat aiotut olemaan voimassa myöskin Suomessa, on ristiriidassa
Suomen perustuslakien ja sen valtiosäännön kanssa, joka maallamme
niiden mukaan on;

"että sanotulla julistuskirjalla ja siihen kuuluvilla
perussäännöksillä, jotka ovat syntyneet ilman Suomen valtiosäätyjen
suostumusta ja myönnytystä sekä muutenkin muussa kuin maamme
perustuslakien määräämässä järjestyksessä, ei sentähden voi Suomessa
olla lain pyhyyttä;

"että erittäinkin Suomen asukkaiden asevelvollisuutta koskevan lain
antaminen valtakunnan-lakina tahi muuten sen vahvistaminen keisarin ja
suuriruhtinaan hyväksymisellä ilman valtiosäätyjen suostumusta ei
niinmuodoin voi tapahtua loukkaamatta maamme valtiosääntöä;

"että nyt voimassa olevaa asevelvollisuuslakia, joka on syntynyt maamme
valtiosäännön määräämässä järjestyksessä, ei voida muuttaa eikä kumota
muulla tavoin kuin keisarin ja suuriruhtinaan sekä valtiosäätyjen
yhtäpitävällä päätöksellä; ja

"että jos T.K. Majesteettinne katsoisi erityisen järjestyksen, jossa
keisarikunnalle ja Suomelle yhteiset lait olisivat säädettävät, tarpeen
vaatimaksi, valtiosäädyt odottavat, että T.K. Majesteettinne suvaitsisi
perustuslainmukaisen käsittelyn noudattamiseksi jättää valtiosäädyille
armollisen esityksen, joka sisältäisi ehdotuksen semmoiseksi maamme
perustuslakien muutokseksi, joka on siihen tarkoitukseen tarpeellinen;
ja vihdoin

"että valtiosäädyt katsovat korkeimpaan maailmanjärjestykseen
perustuvaksi velvollisuudekseen pitää kiinni siitä laista ja
oikeudesta, joka vuonna 1809 on juhlallisesti vakuutettu Suomen
kansalle järkyttämättömästi säilytettäväksi."

Selvän ja arvokkaan lausunnon säädyt näin olivat yksimielisesti
antaneet niistä valtioteoista, jotka tarkoittivat Suomen valtiosäännön
kumoamista. Tähän lausuntoon yhtyi kaikin kohdin Suomen senaatti. Mutta
mitään muuta seurausta, kuin että sotilaskysymys joksikin aikaa jäi
lepäämään, ei tällä kansanedustuksen esiintymisellä ollut. Venäjän
hallituksen puolelta aloitetun politiikan muutos näytti aivan
mahdottomalta. Valtiokaappaus oli vietävä perille, vaikkei se Suomessa
saanut kannatusta miltään taholta.

Myöskin ulkomailla hyökkäykset Suomen valtiosääntöä vastaan
ja aikomus lakkauttaa sen autonomia olivat herättäneet huomiota,
ensi sijassa oikeusoppineiden piireissä, ja antaneet aihetta
sanomalehtikirjoituksiin ja lentokirjasten julkaisemiseen, joissa
Suomen kysymystä historiallisesti ja oikeudellisesti valaistiin. Suomen
taholta oli ulkomailla pantu käyntiin tähän suuntaan käypä valistustyö.
Säätyjen yllämainittu vastaus keisarille oli käännetty saksan, ranskan
ja englannin kielille ja tehty ulkomailla tunnetuksi. Voimakkaan
ulkomaisen mielipiteen ilmaus Suomen hyväksi oli n.s. eurooppalainen
adressi, jonka oli allekirjoittanut tuhatkunta huomattua miestä
Euroopan kaikista sivistysmaista. Lähetystön, johon kuului eteviä
tieteen edustajia eri maista ja joka kesällä 1899 saapui Pietariin, oli
määrä ojentaa se keisari Nikolaille. Mutta ei sitäkään keisari ottanut
vastaan, mikä diplomaattinen epäkohteliaisuus herätti oikeutettua
suuttumusta. Euroopalla ei muka saanut olla mitään puheenvaltaa
"Venäjän sisäisessä" asiassa, sillä sellaisena tahdottiin pitää
venäläis-suomalaista ristiriitaa ja Suomen sisäisen itsenäisyyden
tuhoamista.



Perustuslakitaistelu. Passiivinen vastarinta.


Helmikuunjulistuskirja ja Suomen kansan tulokseton vetoaminen
hallitsijaan oli lähtökohtana sille Suomessa virinneelle liikkeelle,
joka seuraavina vuosina ilmeni yhteiskunnan taholta järjestettynä
vastustuksena sitä Venäjän hallituksen suunnitelmallista pyrkimystä
vastaan, joka tarkoitti maamme valtiomuodon purkamista ja sen sisäisen
autonomian tuhoamista sekä sen muuttamista venäläiseksi maakunnaksi.
Tämä perustuslakitaistelu noudatti tosin osittain aikaisempaa
todistelutapaa, "paperitaistelun", painetun sanan ja viranomaisten
kirjallisten esitysten tietä, mutta otti vähitellen sen ohella yhä
enemmän käytäntöön toisiakin puolustuksen ja vastustuksen muotoja.

Syksyllä 1899 nimitettiin Suomen ministeri-valtiosihteeriksi
venäläinen mies, tunnettu toimelias ja taitava vallitsevan
hallitussuunnan kannattaja, salaneuvos W. von Plehwe, mikä oli rikos
sitä perustuslain säädöstä vastaan, että suomalaista virkaa saa hoitaa
vain Suomen mies. Suurin piirtein katsoen vallitsi kuitenkin
helmikuunjulistuskirjaa lähinnä seuranneena vuonna jonkunlainen
tyven Suomea vastaan aletussa politiikassa. Valtiopäivien
päättäväinen esiintyminen sotilaskysymyksessä oli todennäköisesti
venäläisissä hallituspiireissä herättänyt jonkunlaista epävarmuutta
venäläistyttämissuunnitelmien toteuttamismenetelmiin nähden sekä
vaatinut olemaan varovainen. Ilma oli kuitenkin raskas ja asianomaiset
eivät olleet toimettomia. Pietarissa valmisteltiin hiljaisuudessa uusia
iskuja. Kenraalikuvernööri käytti hyväkseen sensuurivaltaansa
sanomalehdistöä vastaan ja ensimäiset epämieluisten sanomalehtien
lakkautukset toimeenpantiin. Lauma kuljeskelevia rajantakaisia
kaupustelijoita lähetettiin pitkin maata alemmassa tilattomassa
väestössä valmistamaan maaperää venäläistyttämiselle kaikenlaisilla
maanjaon ja näille yhteiskuntaluokille koittavien parempien aikojen
uskotteluilla. Nämä lähetit toimivat samalla Venäjän valtiollisen
santarmilaitoksen asiamiehinä, joka vastoin lakia, sai valtuuden toimia
Suomessa.

Valtiopäivien kokoontuessa vuoden 1900 alussa säädyt lausuivat julki
maassa vallitsevan mielialan hallitsijalle osoitetussa anomuksessa,
jossa pyydettiin niiden "maan hallinnossa vallitsevien epäsuuntien
poistamista", jotka meillä olivat saaneet jalansijaa. Anomus oli
arvostelu Suomen kenraalikuvernöörin toiminnasta ja samalla kertaa
syytös häntä vastaan, joskin maltillisessa muodossa. "Suomen kansa",
sanottiin anomuksessa, "ei pyydä mitään uusia etuja ja erioikeuksia.
Mutta se ei voi luopua siitä vaatimuksesta, että maan hallituksen ja
hallinnon johtamisessa on noudatettava periaatteita, jotka pitävät yhtä
sen kanssa, mitä voimassa oleva oikeusjärjestys ja maan paras
vaativat." Säädyt anoivat, että H. Majesteettinsa "suvaitsisi ryhtyä
toimenpiteisiin, jotka olisivat omiansa poistamaan mainitut Suomen
hallinnon johtamisessa ilmenevät epäsuunnat sekä saattamaan tämän
hallinnon maan lakien ja yhteiskuntajärjestyksen kanssa yhtäpitäväksi."
Vastaus oli tyly ja epäävä. Hänen Majesteettinsa selitti valtiopäivien
menneen yli toimivaltansa ja kenraalikuvernööri sai tunnustuksen
toimenpiteistään, jotka "oli havaittu oikeiksi ja vastaavan kaikkein
armollisimmin annettuja ohjeita."

Valtiopäivät oli tuskin lopetettu, ennenkuin venäläistyttämispolitiikka
ilmeni uusissa perustuslain rikkomuksissa. Kesäkuun 20 p:nä 1900
annettiin julistuskirja venäjänkielen käytäntöönottamisesta eräissä
Suomen virastoissa. Suomen ministerivaltiosihteerinviraston ja
passitoimiston Pietarissa sekä kenraalikuvernöörin kanslian tuli 1
p:stä lokakuuta käyttää yksinomaan venäjänkieltä ja samoin tuli
senaatin alistusten hallitsijalle ja kirjeenvaihdon kenraalikuvernöörin
kanssa tapahtua tällä kielellä. Vuotta myöhemmin tulisi asioiden
käsittelyn senaatissa (talousosastossa) niin hyvin suullisesti kuin
kirjallisesti käydä venäjäksi. Yksityinen asianomistaja voi erityisestä
anomuksesta saada päätökset kotimaisilla kielillä. Vuonna 1905 tulisi
myöskin keskusvirastojen jo suorittaa kirjeenvaihtonsa ylempien
virastojen kanssa venäjänkielellä. Maan omat kielet, suomi ja ruotsi,
olivat siis viranomaisten virallisina kielinä vähitellen tungettava
syrjään ja korvattava valtakunnankielellä, venäjällä, jota ani harvat
henkilöt Suomessa osasivat. Maan lähes kolmesta miljoonasta asukkaasta
oli vain 8,000:lla venäjä äidinkielenä. Kenraalikuvernööriä
kehotettiin julistuskirjassa ryhtymään toimenpiteisiin virastojen
virkamieshenkilökunnan saattamiseksi "sellaiseen kuntoon, mikä on
tarpeellinen venäjänkielen menestykselliseksi käytäntöönottamiseksi
sanottujen virastojen asiankäsittelyssä ja kirjeenvaihdossa". Oli
ilmeistä, mihin mahdottomiin seurauksiin maan sisäisen hallinnon alalla
aiottu virastojen venäläistyttäminen oli johtava.

Samaan aikaan oli ilmestynyt kaksi muuta lainvastaista asetusta. Toisen
nojalla oli tavanomainen, joskaan ei suorastaan laissa säädetty niin
kuitenkin sen edellyttämä kokoontumisvapaus lakkautettava. Ei mitään
julkisia kokouksia saisi pitää hankkimatta ennakolta lupaa
kenraalikuvernööriltä tai siltä, kenelle hän oli luvanmyöntämisoikeuden
antanut, Tämä oikeus antoi kenraalikuvernöörille aseen, jolla hän voisi
estää kaikki neuvottelut ja tukahduttaa sellaiset yhteiskunnan puolelta
tulevat lausunnot jotka olivat hänelle itselleen ja järjestelmälle
epämieluisat. Toinen asetus, joka oli merkitykseltään vähäpätöisempi,
mutta joka oli vastoin voimassaolevaa elinkeinolakia, tarkoitti
mahdollisuuden avaamista jo mainituille venäläisille kulkukauppiaille
yllyttäjinä ja urkkijoina vapaasti liikkua maassa.

Nyt tuskin enää voitiin suomalaisella taholla erehtyä venäläisen
politiikan tarkoitusperistä. Suomi oli askel askeleelta tehtävä
venäläiseksi maakunnaksi. Oliko Suomen yhteiskunta, tämä varmuus
silmiensä edessä, antautuva vastarinnan vai myöntyväisyyden politiikan
tielle? Tämä oli johonkin määrin eetillinen, mutta vielä enemmän
poliittis-taktillinen isänmaallinen kysymys. Oliko yhteiskunta
vastarinnatta -- joskin vastalausein -- taipuva väkivallan edessä vai,
osaksi itsesäilytysvaistosta, osaksi selvästi tietoisena siitä, mistä
todella oli kysymys, käyttävä kaikki voimansa ja keinonsa
vaikeuttaakseen niiden toimenpiteiden toteuttamista, jotka tarkoittivat
maan valtiollista ja kansallista tuhoamista? Se kysymys ei ollut uusi,
mutta se tuli tällä ajankohdalla polttavaksi. Aktiiviseen vastarintaan
puuttui silloin sekä ulkonaisia että sisäisiä edellytyksiä. Pienen ja
melkein aseettoman kansan aseellinen vastarinta mahtavaa, hyvin
varustettua naapuria vastaan olisi nopeasti tukahdutettu veriin,
voitetun saavuttamatta mitään etua. Ainoa seikka, joka olisi saattanut
olla aktiivisen menettelyn oikeutuksena, epätoivon tunne, ei vielä
ollut olemassa. Paljoa suurempia mahdollisuuksia puolustuksen
epäkansallistuttamisen estämiseksi tai hidastuttamiseksi näytti n.s.
passiivinen vastarinta tarjoavan, se passiivisen jarrutuksen muoto,
joka käytti laillisia, siveellisesti moitteettomia keinoja, kuten
kiinnipysymistä voimassaolevassa laissa ja järjestyksessä sekä
yksityisten kansalaisten kieltäytymistä myötävaikuttamasta laittomuuden
edistämiseen ja noudattamasta laittomia käskyjä. Tähän muotoon
pukeutuva vastustus ei ainoastaan ollut eetillisesti oikeutettu, se oli
monelle eetillinen velvollisuus ja oli joka tapauksessa omansa
siveellisesti vahvistamaan yksityistä ja kansaa, mutta samalla se
näytti menettelytavan kannalta olevan tehokkain puolustuskeino. Jos
yhteiskunta yksimielisesti, jokaista yksilöä myöten, olisi toiminut
sopusoinnussa tämän näkökohdan kanssa, olisivat itse asiassa Suomea
vastaan tähdätyt suunnitelmat ainakin aluksi osoittautuneet
tehottomiksi. Mutta niin yksimielistä vastarintaa ei ollut
odotettavissa. Oli niitä, jotka eivät uskoneet tämän puolustuskeinon
tehokkuuteen, mutta sen sijaan edellyttivät, että pakollisella ja
näennäisellä myöntyväisyydellä voitiin lieventää toimenpiteitä tai
voittaa aikaa, kunnes toiset valtiolliset tuulet alkaisivat puhaltaa.
Oli tietenkin myös niitä, jotka liian paljon ajattelivat omia etujaan,
liiaksi tuijottivat puolue- ja luokkanäkökohtiin voidakseen selvästi
nähdä kokonaisuutta, ja oli lopuksi yksityisiä onnenonkijoita -- joskin
verraten harvoja --, halukkaita tarjoamaan palveluksiaan isänmaalle
vihamielisten toimenpiteiden toteuttamiseen.

Kotimainen hallitus, senaatti, tietenkin sai ottaa vastaan ensi iskut.
Sen kieltäytyminen julkaisemasta laittomia asetuksia Suomen kansan
noudatettaviksi olisi ollut passiivisen vastarinnan sovelias alku ja
antanut muille virkakunnille ja koko yhteiskunnalle lujemman aseman
perustuslakitaistelussa sekä osaltansa edistänyt mahdollisimman
yksimielisen puolustuksen aikaansaantia. Helmikuunjulistuskirjaan
nähden ei, kuten jo on mainittu, tällaista kieltäytymistä tapahtunut,
eikä kielimanifestin ja äskenmainittujen laittomien asetusten
käsittelyssä myöskään saavutettu siihen tarpeellista senaatin
enemmistöä. Seurauksena tästä oli, että huomattava määrä senaattoreista
luopui hallituksesta ja korvattiin henkilöillä, jotka olivat
myöntyvämmät venäläisten suunnitelmien toteuttamisessa. Tämä tietenkin
vähensi kotimaisen hallituksen isänmaallista luonnetta sekä alensi sen
arvovaltaa ja luottamusta yhteiskunnan silmissä. Kenraalikuvernööri sai
nyt vapaammat kädet venäläistyttämistoimenpiteitä toteuttaakseen.

Tähän hallituksen kantaan olivat muutamat suomalaiskansallisen puolueen
ensi rivin miehistä, ennen muita puolueen entinen johtaja, senaattori
Y.S. Yrjö-Koskinen, osaltaan vaikuttaneet, ei siksi, että he
mitenkään olisivat hyväksyneet venäläistyttämissuunnitelmia ja
laittomuustoimenpiteitä, vaan siksi että he taipuivat sen edessä,
minkä he katsoivat poliittiseksi -- joskin vastenmieliseksi --
välttämättömyydeksi, ja koska heistä maan suomenkielisen väestön
kansallinen lujittuminen ja sen erikoisten etujen valvominen oli
kansakunnalle tärkeämpi kuin autonomisen yhteiskuntarakenteen
loukkaamattomuus. Tällaisella pakollisella myöntyväisyydellä tämän
valtiollisen suunnan miehet luulivat isänmaalle olevan enemmän
voitettavissa kuin vihollista yllyttävällä ja ärsyttävällä
vastarinnalla, joka kiihottaisi tätä kulkemaan yhä etemmäs väkivallan
tiellä. Tahdottiin erikoisesti pitää hallitsijalle avoinna mahdollisuus
"arvokkuutensa säilyttämällä" oikaista venäläispolitiikan erehdykset.
Siltaa hallitsijan ja Suomen kansan väliltä ei kokonaan saisi
hävittää. Tämä moniaiden johtavien henkilöiden kanta, joiden
suomalaisisänmaallisia tarkoituksia ja pyrkimyksiä ei voinut epäillä,
-- esitettynä m.m. Danielsonin kirjasessa "Mihin suuntaan?" -- johti
siihen, että myöskin osa suomalaista puoluetta, joskin aluksi
epäröiden, alkoi kannattaa hallituksen politiikkaa. Siten syntyi
yhteiskunnan keskuudessa hallituspuolue, muodostuen pääasiallisesti
n.s. vanhasta suomalaisesta puolueesta, mutta saaden lisäaineksia,
joita eivät johtaneet ne isänmaalliset vaikuttimet, mitkä alkuaan
olivat olleet määräävinä. Myöntyväisyyspolitiikassa piili aivan
luonnostaan houkutteleva vaara heikoille ja itsekkäille luonteille. Se
yhteiskunnassa tapahtunut hajaannus, joka syntyi tämän alkuaan
poliittis-taktillisen mielteneroavaisuuden johdosta, tuli jyrkemmin
ilmi sen jälkeen kuin Yrjö-Koskinen loppusyksystä 1900 oli julkaissut
"avoimen kirjeen ystävilleen", jossa hän kehotti puolueensa jäseniä
parempia aikoja odotellessa mieluummin taipumaan ylivoiman edessä kuin
yhä enemmän vain ärsyttämään sitä, sekä katkaisemaan kaiken yhteyden
ruotsalaiseen puolueeseen ja jatkamaan työtä suomenkielen ja
erikoisesti suomalaisen kansallistunnon kohottamiseksi. Näin yhtenäinen
rintama lopullisesti murtui. Tätä hallitus- eli myöntyväisyyspuoluetta
-- myöhemmin myös "suomettarelaiseksi" nimitettyä --. vastassa
olivat n.s. perustuslailliset ryhmät, käsittäen ruotsalaisen ja
nuorsuomalaisen puolueen, johon viimemainittuun osa vanhasta
suomalaisesta puolueesta, myöskin useita sen huomatuimpia jäseniä
siirtyi. Kansan suureen enemmistöön nojautuen nämä kansalaisryhmät
ryhtyivät johtamaan passiivista vastarintaa perustuslaillisella
pohjalla. Sosialidemokraattisella puolueella ei vielä tähän aikaan
ollut sanottavaa poliittista merkitystä, mutta järjestynyt työväki oli
yleensä venäläisten vaatimuksiin nähden vastustuskannan puolella ja oli
osaksi yhteistoiminnassa perustuslaillisten puolueiden kanssa.
Perustuslaillisten ryhmien yhteistoiminnan järjestäytyminen mainittua
vastarintaa varten tapahtui syksyllä 1900 ja niiden toiminta sai pian
sen jälkeen kiinteämmät muodot. Käytännöllisten asiain johdon otti
vuonna 1901 haltuunsa kansalaiskomitea, tavallisesti tunnettu
"kagaalin" nimellä. Perustuslaillisten puolueiden yhteinen toiminta,
joka oli haarautunut yli koko maan, ei tarkoittanut yksinomaan itse
vastustuksen järjestämistä, vaan sen tehtävänä oli myös kirjasten ja
esitelmien avulla levittää yleisöön oikeaa käsitystä venäläisten
vaatimusten ja laittomuuksien sisällyksestä ja tästä johtuvista
kansalaisvelvollisuuksista sekä tehdä selkoa vastarinnan keinoista ja
tarkoitusperistä. Samalla koetettiin sisällykseltään oikeusopillisissa
ja poliittisissa kirjasissa niin hyvin Venäjällä kuin ulkomailla
levittää oikeata tietoa Suomesta ja Suomen kysymyksestä, lähinnä niiden
tarkoituksellisesti kierojen esitysten oikaisemiseksi, joita Venäjän
hallituksen toimesta julkaistiin Venäjän ja ulkomaiden sanomalehdissä
yleisen mielipiteen harhaan johtamiseksi. Oli luonnollista että koko
tämän toiminnan täytyi tapahtua salassa, kun taas itse vastarinta,
sellaisena kuin se ilmeni yksityisten esiintymisessä ja toiminnassa,
oli avointa.

Yleisen mielipiteen puhetorvi, sanomalehdistö -- niin hyvin
ruotsin- kuin suomenkielinen -- oli tietenkin kenraalikuvernöörin
erikoisen epäsuosion ja vainon esineenä. Se sai runsain määrin kokea,
että se oli avoimemmin tai peitellymmin esiintynyt laittomuutta ja
hävitystyötä vastaan. Vuodesta 1899 sanomalehtien lakkautukset
kuuluivat päiväjärjestykseen. Vuosina 1899-1901 lakkautettiin
ainaiseksi 23 maan sanomalehdistä, kun taas muutamalta kymmenkunnalta
kiellettiin lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi oikeus ilmestyä. Julkisen
sanomalehdistön näin mykistyessä poliittisia tapahtumia koskevissa
lausunnoissaan ja tiedonannoissaan, tuli sijalle salaisia sanomalehtiä,
jotka enimmäkseen painettiin Ruotsissa ja salaa kuljetettiin Suomeen.
Niistä oli "Vapaita sanoja" ensi sijalla. Joskaan tämä sanomalehdistö
ei ollut lähimainkaan moitteeton ja vielä vähemmän puolueeton, oli
sillä kuitenkin suuri merkitys vastustushengen ylläpitämisessä
yhteiskunnassa sekä oikeampien tietojen levittäjänä poliittisista
oloista kuin mitä huhu saattoi antaa.

Aluksi varsinaisesti vain valtion virkakunnilla ja yksityisillä
virkamiehillä oli edessään vaihtoehdot: vastarinta seurauksineen tai
alistuminen, kun taas suuri yleisö ei yhtä välittömästi saanut
sitä tuta. Mutta asianlaita muuttui kokonaan, kun laiton
asevelvollisuusasetus annettiin heinäkuussa 1901. Sen julkaiseminen ei
senaatin puolelta kohdannut sanottavaa vastustusta. Vain neljä jäsentä
asettui sitä vastustamaan, minkä johdosta heidät erotettiin. Kotimainen
hallitus muodostettiin nyt ja lähinnä seuraavina aikoina yksinomaan
myöntyväisyyspuolueeseen kuuluvista henkilöistä. Varapuheenjohtajana
talousosastossa oli hovijahtimestari C. Linder, joka tosin oli aivan
vieras suomalaiselle puolueelle, sen pyrkimyksille ja harrastuksille,
sekä poliittisesti merkityksetön, mutta hyvin tottunut liikkumaan
ylemmissä venäläisissä seurapiireissä. Perustuslakitaistelu alkoi nyt
kiristyä. Toiselta puolen vastarinta laittoman asevelvollisuusasetuksen
johdosta sai toiminnalleen laajemman pohjan ja tuli tehokkaammaksi, kun
sen toteuttaminen ulottui paljoa kauemmas ja tunki paljoa syvemmälle
yhteiskuntaan kuin aikaisemmat laittomat asetukset. Toiselta puolen
yltynyt vastarinta aiheutti laajaperäisempiä ja laadultaan töykeämpiä
kostotoimenpiteitä, jotka osaltaan lisäsivät katkeroitumista
yhteiskunnassa.

Asetus oli syntynyt laittomassa järjestyksessä -- tämä oli
vastarinnassa pääasiana -- mutta myöskin sen sisällys oli sellainen,
ettei Suomen kansa olisi voinut sitä hyväksyä. Se liittyi mitä lähimmin
aikaisemmin mainittuun vuoden 1899 sotilasehdotukseen, jonka
valtiopäivät mahdottomana olivat hyljänneet. Suomalaisia asevelvollisia
voitaisiin komentaa venäläisiin, joko Suomessa tai Pietarin
sotilaspiirissä oleviin joukkoihin, suomalaisten muodostamia
joukko-osastoja voitaisiin myöskin rauhan aikana sijoittaa Venäjälle,
venäläistä päällystöä, alipäällystöä ja miehistöä voitaisiin käyttää
näissä joukoissa j.n.e., siis täydellinen suomalaisen ja venäläisen
sotaväen yhteensekoitus. Palvelusaika oli kolmivuotinen ja vuotuinen
asevelvollismäärä, joka oli otettava, oli hallitsijan mielivallan
varassa. Se sotilasvala, joka asevelvollisten oli vannottava, oli
venäläisen valan kanssa yhtäpitävä ja sisälsi velvoituksen tukea
itsevaltiutta. Erinomaisen suurta katkeruutta synnytti samaan aikaan
annettu määräys, että Suomen tarkk'ampujapataljoonat, jotka olivat
olemassa vuoden 1878 asevelvollisuuslain nojalla ja joiden
kelvollisuutta vastaan ei voitu tehdä mitään asiallisia muistutuksia,
oli hajoitettava. Saman kohtalon sai pian senjälkeen osakseen myös
Suomen rakuunarykmentti, ja samoin lakkautettiin Haminan kadettikoulu,
jossa Suomen upseerit siihen saakka olivat saaneet kouluutuksensa ja
jossa isänmaallinen henki oli elänyt valppaana ja lämpimänä. Ainoana
suomalaisena sotaväkenä oli enää jäljellä Suomen kaartinpataljoona. Sen
vuotuinen lisäys oli vain pari sataa miestä ja muiden asevelvollisten
sotapalvelukseen kutsuminen oli toistaiseksi jäävä sikseen.
Käytännöllisesti katsoen ei sotilasrasitus näin ollen aluksi olisi
tuntunut kansasta raskaalta ja venäläisellä taholla toivottiin tällä
tempulla saatavan laki toteutetuksi ilman sanottavaa vastustusta kansan
puolelta. Tässä kuitenkin erehdyttiin. Vastarinta ei kyllä ollut
yksimielinen ja eheä, mutta kuitenkin niin huomattava, ettei lakia
voitu saattaa tehokkaasti voimaan. Samaan aikaan kuin Suomen sotaväki
hajoitettiin -- henkivartioväen tarkk'ampujapataljoona, tämän sotaväen
viimeinen jäännös lakkautettiin vasta 1905 -- lisättiin venäläisten
joukkojen lukumäärää Suomessa, jolloin ne ottivat haltuunsa Suomen
sotaväen kasarmit, aseet ja muun omaisuuden, mikä kaikki lisäsi maassa
vallitsevaa katkeruutta.

Sotilaskysymys, laittoman venäläisen asevelvollisuuden vastustus, tuli
lähinnä seuraavina vuosina poliittisesti määrääväksi. Ei enään
toivottu, että vetoaminen hallitsijaan tämän uuden suuren lainrikoksen
ja sen maalle tuhoisien seurauksien johdosta veisi toivottuun
tulokseen, mutta kansan ajatustavan ilmituominen näytti kuitenkin
välttämättömältä, ennenkuin tässä asiassa ryhdyttiin passiiviseen
vastarintaan. Yleisiä kokouksia ei tällaista tarkoitusta varten enää
voitu järjestää, mutta valtiopäivämiesten yksityinen kokous pidettiin
senaattori L. Mechelinin puheenjohdolla Turholmassa Helsingin
läheisimmässä saaristossa elokuun alussa, jolloin päätettiin
toimitettavaksi uusi kansanadressi hallitsijalle. Nimien kokoaminen
kohtasi tietenkin suurempia vaikeuksia kuin helmikuunjulistuskirjan
johdosta syntynyttä "suurta adressia" allekirjoitettaessa, kun yleisiä
kokouksia nyt ei voitu pitää, mutta sen allekirjoitti kuitenkin
muutaman viikon kuluessa omakätisesti neljäsataaseitsemänkymmentäkolme
tuhatta, 16 vuotta täyttänyttä henkilöä, selvä ilmaus siitä, mitä kansa
ajatteli tästä sen elämään suuresti vaikuttavasta kysymyksestä. Adressi
toimitettiin asianomaiseen paikkaan jo syyskuun lopulla, mutta
esiteltiin vasta kaksi kuukautta myöhemmin hallitsijalle. Hän jätti sen
huomioonottamatta.

Passiivinen vastarinta asevelvollisuusasetuksen toteuttamista vastaan
alkoi syksyllä 1901 ja jatkui kahden ja puolen vuoden ajan. Kaikki
keinot, jotka olivat omansa erikoisesti osoittamaan asetuksen
laittomuutta sekä estämään, vaikeuttamaan tai viivyttämään sen
sovelluttamista, tulivat tällöin käytäntöön. Yritys saada papisto
kieltäytymään julkilukemasta laitonta asetusta kirkoissa ja siten
määrätyssä järjestyksessä myötävaikuttamasta sen kuuluttamiseen ei
saavuttanut sanottavaa menestystä, kun kirkollisten viranomaisten
mielestä kirkkoa ei ollut sekoitettava valtiollisiin taisteluihin.
Tehokkaampi oli kuntien vastarinta niiden kieltäytyessä valitsemasta
jäseniä kutsuntalautakuntiin ja ottamasta osaa luotettavien
kutsuntaluetteloiden laadintaan, samoin kuin lääkärien päätös olla
suostumatta asevelvollisten tarkastukseen. Kunnalliset viranomaiset ja
kuntien luottamusmiehet kieltäytyivät monin paikoin ryhtymästä
mihinkään toimenpiteisiin koko asevelvollisuusasiassa. Useimmat kunnat
pysyivät jyrkästi päätöksissään olla valitsematta jäseniä
kutsuntalautakuntiin. Suuria, mielivaltaisia sakkoja määrättiin niiden
maksettaviksi, mutta ilman sanottavaa vaikutusta. Tämä yleinen
yhteiskunnan vastarinta kävi asianomaisille vallanpitäjille erittäin
epämukavaksi, mutta siitä huolimatta saatiin kutsunnat kevään 1902
kuluessa joskin hyvin vaillinaisessa muodossa toimeen.

Viimeisenä ja voimakkaimpana vastarinnan muotona oli jäljellä
asevelvollisuuslakko eli asevelvollisten pysyminen poissa kutsunnoista.
Tähän oli aloite lähtenyt ylioppilaista, mutta ajatus oli saanut
myötätuntoista kannatusta nuorison keskuudessa kaikkialla maassa,
myöskin sosialistisissa työväenpiireissä. Maan pohjoisosissa,
Pohjanmaalla, nuorukaiset melkein miehissä jäivät saapumatta, Uudenmaan
läänissä lakko oli samaten jokseenkin yleinen. Muissa osissa maata oli
kutsuntaan saapuneiden lukumäärä suurempi. Koko maan 25,000 kutsutusta
saapui noin 10,000, kun taas 15,000 jäi saapumatta. Helsingissä oli
kutsuttuja 855, joista 110 tuli saapuville henkilökohtaisesti tai
asiamiehen välityksellä, 745:n jäädessä pois. Pääkaupungissa
kutsuntatilaisuuteen jälkinäytelmänä liittyi katulevottomuuksia, jotka
johtivat yhteentörmäyksiin venäläisen sotaväen kanssa. Venäläisen
kuvernöörin Kaigorodovin käskystä kasakat väkivalloin kävivät aluksi
aivan rauhallisten ihmisjoukkojen kimppuun tyhjentäen kadut
ratsupiiskojen ja sapelien avulla. Nämä poliittisista syistä syntyneet
levottomuudet olivat ensimäiset laatuaan Suomessa.

Venäläisen asevelvollisuusasetuksen ensimäisen toteuttamisyrityksen
tulos oli asianomaisille varsin kiusallinen. Niin voimakas ja uskalias
vastarinta oli heille yllätys. Saapumatta jääneiden etsintä ja
saattaminen rangaistukseen oli suunniteltu, mutta jäi toimeenpanematta
-- niitä kun oli liian paljon -- mutta myöhemmin ryhdyttiin heitä
vastaan muutamiin kostotoimiin, esim. kiellettiin oikeus saada
valtionvirkaa y.m., jotka kuitenkin käytännöllisesti katsoen jäivät
jokseenkin merkityksettömiksi. Kuitenkin annettiin kesällä ja syksyllä
1902 uusia asetuksia, joiden tarkoituksena oli laittomuussuunnan
ja maan venäläistyttämisen edistäminen ja ennen kaikkea
kenraalikuvernöörin varustaminen keinoilla hänen päästäkseen
niskoittelevien virkamiesten kimppuun. Nämä asetukset tekivät
helpommaksi vallitsevalle poliittiselle hallitussuunnalle epämukavien
virkamiesten ja tuomarien rankaisemisen ja virasta erottamisen, minkä
ohella venäläisille myönnettiin sama oikeus kuin syntyperäisille
suomalaisille hakea valtionvirkoja Suomessa. Jo samana syksynä
erotettiin kolme vanhinta jäsentä kustakin maan kolmesta hovioikeudesta
ja muutamia muita ylempiä virkamiehiä, jotka olivat kieltäytyneet
noudattamasta laittomaan asevelvollisuusasetukseen perustuvia käskyjä.
Muutama kuukausi myöhemmin hovioikeuksia kohtasi vielä tuhoisampi
myrsky, ne kun olivat tuominneet vanhemman voimassaolevan lain mukaan
ottamatta huomioon uusia laittomia asetuksia. Kun Turun hovioikeus oli
kieltäytynyt jättämästä sikseen kuvernööri Kaigorodovia vastaan hänen
mainittuihin Helsingin katumellakoihin suhtaumisensa johdosta nostettua
kannetta, eroitettiin ilman eläkeoikeutta viisitoista tämän
hovioikeuden jäsentä. Melkein kaikki muut virkamiehet erosivat tämän
johdosta toimistaan hovioikeudessa, joka näin joksikin aikaa lakkasi
toimimasta. Suurin osa maata, tiheimmin asuttu osa ynnä pääkaupunki oli
näin ylioikeutta vailla, kunnes hallituksen onnistui täyttää paikat
uusilla miehillä, jotka ylimalkaisesti katsoen eivät olleet tärkeän
tehtävänsä tasalla. Viipurin hovioikeudesta erotettiin vielä
lisäksi kymmenen, Vaasan hovioikeudesta kolme lainkuuliaista
jäsentä ja virkamiestä. Sama kohtalo tuli Helsingin ja Viipurin
kunnallispormestarien ja Uudenmaan ja Viipurin läänien kaikkien muiden
kaupunkien, yhteensä yhdentoista pormestarin osaksi.

Nämä ja muut samantapaiset kostotoimenpiteet virkamiehiä ja kansalaisia
vastaan, jotka asettivat uskollisuuden lakia ja isänmaata kohtaan omien
etujen edelle, olivat vain omansa lisäämään suuttumusta yhteiskunnan
keskuudessa ja lujittamaan vastustushenkeä. Marraskuussa 1902 pidettiin
Helsingissä salainen kokous, johon otti osaa vaikutusvaltaisia ja
ymmärtäväisiä perustuslaillisiin ryhmiin kuuluvia henkilöitä maan
kaikista osista neuvottelemaan siitä, miten yhteiskunnan puolelta oli
suhtauduttava kumouspolitiikkaan. Ensimmäinen niistä ponsilauseista,
jotka kokous yksimielisesti hyväksyi, kuului: "Kokous katsoo olevan
valtiollisen ja kansallisen omintakeisuutemme pelastamiselle ja
säilyttämiselle välttämätöntä, että passiivista vastarintaa kaikkia
toimenpiteitä vastaan, jotka ovat ristiriidassa perustuslakiemme kanssa
tai tarkoittavat niiden kumoamista, järkähtämättä jatketaan kaikilla
aloilla, kunnes laillinen järjestys maahan palautetaan." Väkivallan ei
siis vielä ollut onnistunut murtaa yhteiskunnan vastustushenkeä, joskin
sen yksityiset jäsenet taipuivat ulkonaisen ylivoiman edessä.
Laittomuuden ja lähinnä venäläisen asevelvollisuuden vastustusta oli
vähentymättömänä jatkettava.

Kevät 1903 aloitti uuden vaiheen Suomen sortokauden historiassa.
Siihenastiset toimenpiteet, rankaisut ja rankaisu-uhkat olivat
osoittautuneet liian lieviksi ja tehottomiksi. Kenraalikuvernööri ei
ollut tyytyväinen saavutettuihin tuloksiin. Hän tarvitsi laajennettua
valtaa voidakseen pitää niskuroivaa Suomen yhteiskuntaa kurissa.
Huhtikuun 9 p:nä 1903 annetulla keisarillisella käskykirjeellä ja sitä
seuranneella asetuksella "koskeva toimenpiteitä valtiollisen
järjestyksen ja yleisen rauhan säilyttämiseksi Suomessa"
kenraalikuvernööri varustettiin diktatorisella vallalla kolmeksi
vuodeksi. Käskykirjeessä perustellaan toimenpidettä sillä, että
pyrkimykset saada aikaan yhdenmukaisuus Suomen ja keisarikunnan
alkuperäisten osien kesken olivat kohdanneet julkeaa vastustusta osassa
Suomen väestöä. "Pahansuovat henkilöt", sanotaan edelleen, "ovat,
saattaakseen rauhallista kansaa, joka ei ole taipuisa noudattamaan
heidän yllytyksiään, kääntymään hallituksen vastustamisen tielle,
rohjenneet ryhtyä tekoihin, jotka ovat häirinneet elämän rauhallista
kulkua -- -- --. Tavallisissa oloissa olisi tuollaisilla teoilla
häiritty järjestys voitu palauttaa saattamalla syylliset oikeudelliseen
edesvastuuseen ja muilla yleisissä laeissa säädetyillä keinoilla. Tätä
nykyä näitä keinoja ei kuitenkaan voida käyttää, koska eräät
virkamiehet sekä varsinkin oikeuslaitokset eivät ainoastaan ole
myötävaikuttamatta yleisen järjestyksen voimassa pitämiseen, vaan usein
itse näyttävät turmiollista laintottelemattomuuden esimerkkiä."
Käskykirje sisälsi epäsuoran tunnustuksen yhteiskunnan keskuudessa
väkivallan vastustamisessa ilmenneelle solidarisuudelle, joskin
"pahansuovien henkilöiden" ja "rauhallisen väestön" välisen vastakohdan
valheellinen luulottelu otettiin lähtökohdaksi diktatuurille, "jonka
tuli suojaa väestöä kiihottajia vastaan".

Tämän diktatorisen vallan ja samalla saamiensa uusien ohjeiden nojalla
kenraalikuvernööri voi lakia syrjäyttämällä ryhtyä melkeinpä mihin
tahansa. Ei ollut nyt enää kysymys näennäisillä "laeilla" verhotusta,
vaan puhtaasta väkivallasta. Kenraalikuvernööri Bobrikov käyttikin
laajassa mitassa hyväkseen tätä uutta valtaansa. Jo keväällä ja sitten
kesällä ja syksyllä karkoitettiin maasta suuri joukko, useita kymmeniä,
perustuslaillisiin ryhmiin kuuluvia henkilöitä, niiden joukossa
senaattori Mechelin ja muita entisiä hallituksenjäseniä, epämieluisia
valtiopäivämiehiä (vapaaherra V.M. von Born, senaattorit L.
Gripenberg ja A. Nybergh, kreivi C. Mannerheim, J. Castrén, y.m.),
kaupunginvaltuustojen puheenjohtajia ja muita, myöskin yksinkertaisia
rahvaanmiehiä, jotka syystä tai toisesta olivat herättäneet
asianomaisten epäsuosiota. Myöhemmin syksyllä alkoivat karkoitukset
Venäjälle. Kotitarkastuksia ja vangitsemisia toimeenpantiin runsaasti,
tavallisesti Suomessa lainmukaista toimivaltaa vailla olevan venäläisen
santarmiston ilmiannon nojalla.

Kaikki nämä vainotoimenpiteet tarkoittivat ensi sijassa
asevelvollisuusasetuksen toteuttamista vastaan suunnatun vastarinnan
murtamista, mikä myös jossakin määrin -- ainakin näennäisesti --
onnistui. Kevään 1903 kutsunnat olivat vähän suotuisammat
viranomaisille, kun lähes kaksi kolmasosaa kutsutuista tuli saapuville
tai ilmoitettiin läsnäoleviksi. Mutta tämä tulos saavutettiin osaksi
käyttämällä suoranaista väkivaltaa -- venäläistä sotaväkeä komennettiin
saattamaan nuorukaisia kutsuntatilaisuuksiin -- osaksi petollisin
toimenpitein. Muutamissa seuduissa maata oli kuitenkin kutsuntalakko
tänäkin vuonna jokseenkin yleinen. Niin oli laita Pohjanmaan
rannikkoseudulla, itäisellä Uudellamaalla ja pohjois-Savossa.
Iisalmessa ei 370 kutsutusta kukaan ollut saapunut vapaaehtoisesti.
Vastustushenki ei ollut vähentynyt, mutta vastarinnan mahdollisuudet
olivat supistetut.

Diktatuuri antoi kenraalikuvernöörille vapaat kädet maamme
venäläistyttämisen jouduttamiseksi yleensä. Niinpä hänelle oli uusissa
ohjeissa myönnetty maan kaikkien oppilaitosten yleinen valvonta, mistä
oli seurauksena, että koulut joutuivat kaikenlaisten rettelöiden
alaisiksi. Annettiin määräys, joka vaati suunnattoman suuren
tuntimäärän venäjänkielelle oppikouluissa, oppilaitoksia suljettiin ja
yksityisiä opettajia pantiin viralta. Kenraalikuvernööri oli saanut
toimeksi "koettaa ohjata opetuksen sellaiseen suuntaan, että nuorisoon
istutetaan uskollisuuden henki H.M. Keisaria ja Venäjää kohtaan".
Kaikilla näillä väkivaltaisilla toimenpiteillä oli tietenkin pakostakin
aivan päinvastainen vaikutus. Mieliala Suomen yhteiskunnassa joutui yhä
enemmän kiihdyksiin ja väkivallantekijöitä ja venäläisiä sortajia
kohtaan kytevä vastenmielisyys yltyi vihaksi.

Kaiken tämän ohella kotimainen hallinto joutui yhä enemmän rappiolle.
Kotimainen hallitus, jonka myöntyväisyyttä aluksi ei kannattanut mikään
solidarisuudentunne vallitsevaa komentoa kohtaan, oli vähitellen
vajonnut kenraalikuvernöörin avustajaksi. Lakien ylin valvoja,
prokuraattori, oli usein väkivaltapolitiikan välikappale. Viralta
pannut tai eronneet virkamiehet -- heitä oli useita satoja -- oli
korvattu ala-arvoisilla, riittävää muodollista tai asiallista
pätevyyttä vailla olevilla, jotka usein olivat kotiperältään venäläisiä
ja tuskin taisivat maan kieliä. Maan kahdeksasta kuvernööristä, joilla
oli varsinaisesti hoidossaan siviilihallinto, oli näihin aikoihin viisi
venäläistä, vailla tarkempaa maan lakien, olojen ja kansan tapojen
tuntemusta. Poliisi oli suuresti huonontunut sen johdosta, että sen
palvelukseen oli otettu erittäin epäiltäviä, osittain rikollisiakin
aineksia, joista useat syntyperältään venäläisiä tai virolaisia.
Sekasorto, epäjärjestys ja oikeudettomuus vallitsi melkein kaikkialla
valtiollisen hallinnon alalla. Tämä oli ensimäinen tulos niistä
yhteensulattamispyrkimyksistä, joita valtakunnan arvon ja etujen
katsottiin vaativan.

Puhtaan laillisuuden pohjalle perustuvalla passiivisella vastarinnalla
oli tahdottu puoltaa ja voimassa pitää oikeusperiaatteita Suomen
yhteiskunnan määräävinä ohjeina vastoin aasialaista mielivaltaa. Siinä
oli suuri eetillinen voima, mutta se kadotti tehokkuuttaan
suuntautuessaan voimia ja henkilöitä vastaan, joihin oikeudelliset ja
eetilliset vaikuttimet varsin vähän tehosivat ja jotka eivät epäröineet
vedota minkä muotoiseen väkivaltaan tahansa saavuttaakseen poliittisia
tai itsekkäitä päämääriä. Väkivaltaa vastaan suunnattuun passiiviseen
vastarintaan vastattiin uusilla väkivallanteoilla, jotka yhä enemmän
kiihdyttivät mieliä. Näin oli ensi sijassa ulkomaille ja Venäjälle
karkoitusten laita. Oli luonnollista -- moni oli sen jo edeltäpäin
aavistanut -- että sellaisessa asiaintilassa aktiivisempaan
puolustuspolitiikkaan suuntautuva mieliala voittaisi alaa ensi sijassa
yhteiskunnan nuorempien ikäryhmien keskuudessa. Se ilmeni lisääntyvänä
pyrkimyksenä ulkonaisiin mielenosoituksiin, mutta herätti yksityisissä
henkilöissä myös ajatuksen panna väkivallan väkivaltaa vastaan.

Tällainen yksityinen mies, jossa lämmin isänmaallisuus yhtyneenä maan
kohtalon herättämään katkeruuteen purkautui epätoivon teoksi, oli nuori
Eugen Schauman. Hänen luodistaan kaatui kenraalikuvernööri Bobrikov,
syyllisin niistä, jotka väkivaltakeinoin tekivät työtä Suomen
tuhoamiseksi. Murhayritys tapahtui senaatintalon porraskäytävässä 16
p:nä kesäkuuta 1904 ja Bobrikov kuoli seuraavana päivänä. Poliittinen
murha oli uusi ja outo ilmiö Suomessa ja kuitenkin sitä tervehdittiin
vapahduksen tekona, ilmauksena siitä heräävästä käsityksestä tai
tunnosta, ettei muodollisella laillisuudella ollut yksinoikeutta
puolustuskeinona jatkuvassa taistelussa maan kansallisen olemassaolon
hävitystä vastaan. Nuori verityön tekijä sovitti tekonsa surmaamalla
samalla itsensä, jättäen jälkeensä hallitsijalle osoitetun kirjeen,
jossa hän kuvasi sitä sekasortoa ja oikeudettomuutta, minkä
kenraalikuvernöörin toiminta Suomessa oli aikaansaanut ja selitti
tekonsa hätävarjelukseksi ja ainoaksi keinoksi saada totuus perille
H. Majesteettinsa kuuluviin, jota hän mitä hartaimmin pyysi ottamaan
selkoa maassa vallitsevasta todellisesta asiaintilasta. Yksin oli hän
suunnitellut ja suorittanut tekonsa, johon harjoitettu väkivalta oli
hänet ajanut. Toimeenpannut tutkimukset eivät myöskään antaneet tukea
sille väitteelle, että hänellä olisi ollut avustajia tai että hän olisi
liikkunut jonkun järjestön asioilla. Mutta syylliseksi tehtiin
kuitenkin virallisesti "pahansuopien harjoittama kiihotus esivaltaa
vastaan". Heinäkuun alussa karkoitettiin Venäjälle m.m. kolme
yliopistonopettajaa, niiden joukossa professori, vapaaherra R.A. Wrede.
Tästä oli ensi sijassa edesvastuussa Venäjän sisäasiainministeri,
Suomen ministerivaltiosihteeri ja yliopiston kansleri von Plehwe. Mutta
myöskin hänen elämänsä loppui väkivaltaisesti. Jo kuusi viikkoa
Bobrikovin kuolemasta hän joutui murhateon uhriksi, teko,
jota eivät suorittaneet suomalaiset kostajat, vaan venäläiset
vallankumoukselliset. Sortojärjestelmä alkoi korjata kylvämästään
väkivallasta noussutta anarkiasatoa.

Jääköön sanomatta missä määrin Bobrikovin ja Plehwen murhat osaltaan
vaikuttivat siihen suurempaan varovaisuuteen, jota Venäjän hallitus nyt
alkoi politiikassaan noudattaa. Joka tapauksessa ne olivat
varoitusmerkkejä, joiden merkitystä ei voitu olla huomioonottamatta.
Venäjän vallanpitäjissä heräsi ilmeisesti tunto siitä, että jousi oli
jännitetty liian kireälle. Venäläis-japanilainen sota oli käynnissä ja
venäläisten siinä kärsimät vakavat vastoinkäymiset sekä valtakunnassa
yltyvä levottomuus taltutti virkavaltaisten kansalliskiihkoilijain
ylimielisyyden sekä kehotti suurempaan varovaisuuteen niin hyvin
Venäjään itseensä kuin rajamaihin nähden. Ennen rauhallinen Venäjän
kolkka, Suomi, joka sijaitsi niin lähellä pääkaupunkia, oli
väkivaltakomennon painon alaisena kehittynyt levottomuuden ahjoksi,
joka sisäisten ja ulkonaisten vaikeuksien vallitessa olisi voinut käydä
kiusalliseksi suurelle valtakunnanruumiille. Periaatteessa ei siihen
saakka noudatetusta poliittisesta suunnasta luovuttu, mutta käytännössä
ilmeni melkoinen huojennus jo syksyllä 1904. Kenraalikuvernööriksi oli
nimitetty ruhtinas I. Obolenskij, ei suinkaan vapaamielinen, mutta
hyväntahtoisempi ja vähemmän karkeatekoinen mies kuin Bobrikov. Siinä
käskykirjeessä, joka seurasi hänen nimitystään, hallitsija tosin lausui
sen vakaumuksen, että uusi kenraalikuvernööri noudattaisi samaa
"viisasta lujuutta" kuin hänen edeltäjänsä, jonka toimintaa samalla
ylistettiin, mutta hänen yksityisesti saamansa ohjeet kävivät
ilmeisesti siihen suuntaan, että yhtenäistyttämissuunnitelmien
toteuttamisessa oli noudatettava suurempaa varovaisuutta. Sensuurin
painostusta vähennettiin ja sanomalehdistö voi jälleen avoimemmin
tuoda ilmi käsityksensä maan asioista, Yhteiskunta hengitti
keveämmin. Valtiopäivät kutsuttiin kokoontumaan joulukuussa 1904.
Perustuslaillisten julkaisemissa vaaliohjelmissa vaadittiin laillisuus
täydelleen palautettavaksi kaikilla aloilla ja säädyille oikeutta olla
myötävaikuttamassa maan sotalaitoksen järjestelyssä ja lainsäädännössä
yleensä. Vanhan suomalaisen puolueen ohjelmassa ilmeni samaan suuntaan
käypiä toiveita joskin varovaisessa muodossa, ja puolue selitti
olevansa valmis tekemään myönnytyksiä venäläisille vaatimuksille,
jos ne tapahtuisivat laillisessa järjestyksessä säätyjen
myötävaikutuksella. Vaalien tulos oli perustuslaillisille suotuisa.
Ritaristossa ja aatelissäädyssä sekä porvarissäädyssä ja
talonpoikaissäädyssä perustuslailliset olivat enemmistönä,
pappissäädyssä he olivat melkein tasaväkiset vanhan suomalaisen
puolueen kanssa. Maasta sekä ulkomaille että Venäjälle karkoitettujen
joukossa oli henkilöitä, jotka oli valittu valtiopäivä-miehiksi, ja
samoin valtiopäivien ensimäisen säädyn itseoikeutettuja jäseniä. He
saivat luvan palata. Myöskin muut karkoitetut voivat vähitellen
saapua takaisin kotimaahan, joten yksi edellisen kenraalikuvernöörin
aikana tehdyistä törkeimmistä väkivallanteoista peruutettiin. Se
valtaistuinpuhe, jolla valtiopäivät avattiin, ei juuri antanut mitään
toiveita laillisten olojen palauttamisesta. Vain diktatuuriasetuksen
peruuttamista luvattiin, "niin pian kuin kenraalikuvernööri ilmoittaa,
että ne asianhaarat, jotka sen julkaisemisen ovat aiheuttaneet,
ovat poistetut." Helmikuunjulistuskirjasta, venäjänkielen
käytäntöönsaattamisesta virastoissa ja asevelvollisuuslaista hallitsija
ilmoitti, että näiden valtioperuskirjain pääperiaatteet pysytettäisiin
muuttumattomina voimassa. Viitattiin kuitenkin näiden lainsäädäntöjen
rajoittamisen mahdollisuuteen. Valtaistuinpuhe näytti olevan heikko,
jos kohta hyvin heikko hallitsijan ja Venäjän hallituksen
perääntymisyritys, mutta se oli kai pikemmin ymmärrettävä ajanolojen
vaatimaksi poliittiseksi tempuksi, jonka hetkellisesti tuli rauhoittaa
mielialaa.

Joulukuun 31 p:nä samaa vuotta valtiopäivät lähettivät n.s. suuren
anomuksensa, jonka säädyt yksimielisesti olivat hyväksyneet. Säädyt
katsoivat "ensimäiseksi ja tinkimättömäksi velvollisuudekseen"
hallitsijalle esiintuoda "peittelemättömän kuvauksen nykyään maassa
vallitsevista onnettomista oloista sekä niistä toimenpiteistä, jotka
ovat tarpeelliset järjestyksen, rauhan ja onnen palauttamiseksi."
"Mitkä kaikki asianhaarat", sanotaan anomuksessa, "lienevätkin omiansa
T.K. Majesteetiltanne peittämään asiain oikeaa laitaa, ei T.K.
Majesteetillenne voi olla tuntematonta, että Suomessa on vuosikausia
vallinnut alakuloisuus, syvä levottomuus ja ahdistus, sekä että tämä
tila on johtunut siitä, että erinäisiä laajalle ulottuvia asetuksia
Valtiosäätyjen myötävaikutuksetta on annettu asioista, joista maan
perustuslakien mukaan lakia ei käy ilman semmoista myötävaikutusta
säätäminen, minkä ohessa täällä on pantu toimeen hallitusjärjestelmä,
joka tuhoa tuottavasti on häirinnyt niin hyvin julkista kuin yksityistä
elämää." Anomuksessa kosketeltiin Venäjän ja Suomen välisten
riitakysymysten tärkeimpiä kohtia: valtakunnanlainsäädäntökysymystä --
ja helmikuun julistuskirjan laitonta ja yksipuolista yritystä ratkaista
tämä kysymys -- sekä asevelvollisuuslakia ja muita laittomia ja
oikeuttaloukkaavia lainsäädäntötoimenpiteitä, joihin viime vuosina oli
ryhdytty, kuin myös hallinnollisia väärinkäytöksiä maan hallinnon eri
aloilla. Lopuksi esitettiin ehdotus niiksi toimenpiteiksi, joita
vaadittiin säännöllisiin oloihin palaamiseen sekä huomautettiin,
kuinka erittäin tärkeätä oli, että asevelvollisuuskutsunnat heti
peruutettaisiin. Anomuksen loppuponnessa säädyt pyysivät, että H.
Majesteettinsa, "suvaitsisi armossa ryhtyä niihin toimenpiteisiin,
jotka ovat tarpeen perustuslainmukaisen hallitustavan uudelleen
voimaansaattamiseksi ja laillisen järjestyksen palauttamiseksi
Suomeen."

Vastaus tähän anomukseen saapui vasta maaliskuun lopulla 1905, mutta se
sisälsi vain tiedonannon, että vuoden 1901 asevelvollisuusasetuksen
sovelluttaminen toistaiseksi lakkaisi, ja sen tunnustuksen, ettei
tuomaria perustuslainmukaisesti voida ilman laillista tutkintoa ja
tuomiota virasta erottaa, sekä myös tähän kuuluvan v:n 1902 asetuksen
kumoamisen. Muihin anomuksen kohtiin ei kajottu; vain valtakunnan
lainsäädäntökysymyksen rajoittamisesta annettiin toiveita asettamalla
komitea sitä varten (Tagantsevin komitea). Valtiopäivät myönsivät 10
miljoonan markan määrärahan yhdeksi vuodeksi sotilastarkoituksiin
suoritettavaksi Venäjän valtakunnanrahastoon korvauksena lakkautetusta
asevelvollisuudesta. Huhtikuussa hajosivat valtiopäivät ilman että oli
saatu lopullista vastausta suureen anomukseen. Lakkauttamalla laittoman
asevelvollisuusasetuksen sovelluttaminen oli tosin hetkellisesti
polttavin riidan- ja levottomuudenaihe poistettu, mutta mieliala maassa
ei ollut rauhoittunut. Lainvastaiset toimenpiteet eivät lakanneet,
joskin painostus oli vähentynyt. Ei ollut luottamusta siihen, että
Venäjän politiikka Suomea kohtaan todella saisi pysyväisesti uuden
suunnan.

Aktiiviset pyrkimykset eivät myöskään olleet lakanneet. Ne olivat
päinvastoin kiteytyneet samoinajattelevien ainesten salaiseksi
yhteenliittymäksi, joka ensi sijassa oli muodostunut radikaalisesti
ajattelevan nuorison kesken, ja syksyllä 1904 saaneet kannattajakseen
"Suomen aktiivisen vastustuspuolueen", jonka varsinainen perustaja ja
johtaja oli Tukholmassa asuva vallankumousmies K. Zilliacus ja johon
liittyi muutamia karkoitetuista suomalaisista sekä joukko kotimaassa
asuvia kansalaisia. Puolueen päämäärä oli aluksi sama kuin
perustuslaillisten ryhmien, nimittäin oikeuden puolustus ja Suomen
sisäisen vapauden ja itsehallinnon palauttaminen, mutta se piti
passiivista laista kiinnipitämistä riittämättömänä taistelukeinona,
varsinkin kun täyttä yksimielisyyttä ei oltu yhteiskunnan kesken voitu
saavuttaa vastustuspolitiikassa. Puolueen pyrkimysten määränä oli
kumota Venäjän itsevaltius, joka tosiasiallisesti vallitsi Suomessa, ja
se hyväksyi kaikki ne vallankumoukselliset keinot, jotka tällöin voivat
tulla kysymykseen. Päämäärä voitiin, niin arveltiin tällä taholla,
saavuttaa vain yhteistyössä Venäjän tyytymättömien ainesten ja lähinnä
sen vallankumouksellisten kanssa. Vain kansanhallitsema Venäjä,
arveltiin, voi tunnustaa Suomen vapauden ja oikeuden. Puolueen
laskelmiin sisältyvää, pian alkavaa vallankumousta oli seuraava Suomen
kapinaannousu. Ajatus, että maamme tällöin saavuttaisi täydellisen
itsenäisyyden, ei ollut aivan outo aktivistien suunnitelmille.
Kongressi yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Venäjän valtakunnan
erilaisten vallankumouksellisten ainesten kesken oli pidetty Pariisissa
syksyllä 1904. Suomea edustivat tällöin K. Zilliacus ja tohtori Arvid
Neovius.

Puolue teki itsensä tunnetuksi lentolehtisellä, jota levitettiin
joulukuussa 1904 ja joka sisälsi sen ohjelman. Se otettiin Suomen
yhteiskunnan keskuudessa yleensä vastaan jokseenkin suurella
epäluulolla ja perustuslaillisen puolueen johtavat henkilöt asettuivat
sekä eetillisistä että poliittis-taktillisista syistä torjuvalle
kannalle siihen ajatukseen nähden, että olisi luovuttava laillisuuden
tiestä ja turvauduttava vallankumouksellisiin taistelukeinoihin.
Arveluttavalta ja vaaralliselta näytti yhteistyö Venäjän
vallankumouksellisten kanssa, joiden koko sielullinen rakenne oli
vieras suomalaiselle ajatus- ja tunne-elämälle ja joita kohtaan
Suomessa oli kyllä jonkun verran myötätuntoa, mutta varsin vähän
luottamusta. Liittyminen mainittuun puolueeseen ei myöskään liene ollut
huomattavan suuri. Sen tai sen taistelujärjestön toiminta keväällä ja
kesällä 1905 rajoittui yksityisiin, venäläistyttämisjärjestelmän
välikappaleita vastaan suunnattuihin väkivallantekoihin, joista
mainittakoon prokuraattori Soisalon-Soinisen murha helmikuussa 1905.
Lukuunottamatta näitä yksityisiä, osaksi jokseenkin mielettömiä
terroristisia tekoja sekä muutamia vain osaksi onnistuneita aseiden
maahantuontiyrityksiä (Grafton-seikkailu), oli puolueen toiminnalla
pääasiallisesti propagandan luonne ja sen tarkoituksena siis
valmistaa maassa yhteistoiminnassa Venäjän vallankumouksellisten
ainesten kanssa toimeenpantavaa poliittista vallankumousta.
Mutta propaganda-toiminnallaan työväenluokan keskuudessa puolue
tuli lähempään kosketukseen tämän keskuudessa liikkuvien
sosialivallankumouksellisten pyrkimysten kanssa, joille se antoi
virikettä ja jotka siihen jonkun verran vaikuttivat. Aktiivinen
vastustuspuolue ei ollut vieras poliittisten tapausten muodostumiselle
syksyllä 1905.

Myöskin sosialistit olivat tällöin jo järjestäytyneet valtiolliseksi
työväenpuolueeksi. Tämä tapahtui ensin Turussa 1899 ja sittemmin 1903
Forssassa pidetyssä kokouksessa, missä ryhdyttiin vaatimaan jyrkkiä
poliittisia uudistuksia. Vähää ennen valtiopäivien lopettamista
huhtikuussa 1905 he koettivat säätytalon edustalla toimeenpannulla
meluavalla mielenosoituksella saada säädyt pakotetuiksi jyrkkään
äänioikeusuudistukseen, mutta menestymättä.

Pietarissa tammikuussa 1905 sattuneista verisistä tapahtumista
lähtien oli Venäjällä vallinnut kuohuntaa ja levottomuutta.
Vallankumouksellinen mieliala purkautui ilmi Venäjän yleislakossa saman
vuoden lokakuun lopussa, kun liikenneneuvot pysähdytettiin ja
säännöllinen julkinen elämä lakkasi toimimasta. Esimerkki
vaikutti välittömästi Suomeen. Aloitteentekijöinä meillä olivat
vallankumoukselliset sosialistit ja "aktivistit". Koko säännöllisen
yhteiskunnallisen elämän seisauttaminen Suomessa näytti poliittiselta
kannalta katsoen jokseenkin tolkuttomalta, ja itse asiassa se olikin
pelkkää Venäjällä vallitsevan lakkoliikkeen matkimista. Mutta kun lakko
kerran oli aloitettu, yhtyi koko yhteiskunta siihen, joten se tuli
"kansallislakoksi" ja sai puhtaasti poliittisen, venäläistä sortovaltaa
vastaan suunnatun liikkeen luonteen. Lakko puhkesi 30 p:nä lokakuuta,
jolloin kaikki säännöllinen julkinen toiminta pysähtyi ja valta siirtyi
lakkokomiteoille. Olosuhteiden painostuksen alaisena keisari oli
pakotettu 30 p:nä lokakuuta antamaan Venäjän kansalle julistuskirjan,
jossa lainalainen vapaus ja kansanedustus luvattiin. Myöskin Suomi
käytti tilaisuutta hyväkseen. Perustuslaillisten puolueiden
luottamusmiehet laativat jo 31 p:nä lokakuuta ehdotuksen
julistuskirjaksi, jonka hallitsija antaisi Suomen kansalle. Se
lähetettiin varustettuna kenraalikuvernöörin puoltolauseella
keisarille, joka allekirjoitti sen 4 p:nä marraskuuta. Tässä
julistuskirjassa täydellisesti hyväksyttiin säätyjen aiemmin mainittu
suuri anomus, joten kaikki laittomat asetukset yhdellä iskulla
kumottiin. Maa sai takaisin autonomiansa ja lailliset olot
palautettiin. Se puhtaasti valtiollinen tarkoitus, mikä porvarillisen
yhteiskunnan puolelta oli kiinnitetty tähän viikonpäivät kestäneeseen
suurlakkoon, oli siis saavutettu. Sosialistit, jotka ensi sijassa
olivat lakon järjestäneet ja sen avulla olivat tahtoneet osoittaa
mieltänsä porvarillista yhteiskuntaa vastaan ja saavuttaa valtaa, eivät
olleet tyytyväisiä. He olivat toivoneet vallankumoushallituksen
asettamista, joka olisi kutsunut koolle kansalliskokouksen, ja
tahtoivat vielä julistuskirjan kuuluttamisen jälkeen jatkaa lakkoa,
mutta eivät yrityksessään onnistuneet. Perustuslaillismieliset ja
yleensä yhteiskunnan järkevämmät ainekset, jotka sosialistiset komiteat
olivat lakon aikana jonkunverran työntäneet syrjään, ottivat jälleen
johdon käsiinsä. "Kansalliskaarti", joka lakon aikana oli muodostettu
ylläpitämään järjestystä, jakaantui nyt porvarillisten ja
sosialististen ainestensa mukaisesti. Ensinmainittuihin liittyivät myös
"aktivistit". Ensi kertaa nyt "valkoiset" ja "punaiset" seisoivat
vastakkain. Kaikki suoriutui ilman mitään veristä yhteentörmäystä,
mutta jäljet näkyivät tulevaisuudessa. Yleensä lakon aikana ilmeni vain
harvoja ja verraten vaarattomia väärinkäyttöjä.

Lakkoviikon aikana oli senaatinjäsenet, kansanjoukkojen
painostuksenalaisina, pakotettu pyytämään eroansa. Erohakemuksiin
hallitsija muutamia viikkoja myöhemmin antoi suostumuksensa ja uusi
kotimainen hallitus muodostettiin yksinomaan henkilöistä, jotka
kuuluivat perustuslaillisiin puolueisiin ja joista useat olivat olleet
maasta karkoitetut. Senaatin varapuheenjohtajiksi tulivat L. Mechelin
ja vapaaherra R.A. Wrede, edellinen talous- ja jälkimäinen
oikeusosastoon. Seuraavan vuoden alussa määrättiin jälleen suomalainen
mies, kenraali A. Langhoff, Suomen ministerivaltiosihteeriksi.

Loppunut oli ensimäinen sortokausi, jolle moninkertainen
laittomuus ja häikäilemätön vaino oli ollut tunnusmerkkinä.
Perustuslakitaistelu, oikeustaistelu, oli päättynyt Suomen voittoon
-- vihollinen oli ainakin sillä hetkellä laskenut aseensa. Ulkonaisten,
kokonaan Suomen ulkopuolella olevien voimien vaikutus se tällä kertaa
-- kuten kerran myöhemminkin -- oli tullut maamme avuksi sen
hädänalaisessa tilassa. Japanin sodan vastoinkäymiset ja Venäjällä
vallitseva sisäinen levottomuus oli lamauttanut venäläisen jättiläisen
voiman. Ilman tätä ulkonaisten olosuhteiden myötävaikutusta Suomi ei
olisi voinut kestää epätasaisessa taistelussa.



Lyhyt rauhankausi.


Varsinainen perustuslakitaistelu, joka alkoi 1899
helmikuunjulistuskirjan johdosta, oli jatkunut lähes seitsemän vuotta.
Sarja Suomea vastaan suunnattuja oikeudenloukkauksia oli antanut
leimansa tälle kaudelle. Venäjän hallituksen aikomus tehdä loppu maamme
sisäisestä itsehallinnosta ja oikeudesta elää omaa kansallista
elämäänsä oli sen kuluessa yhä julkeammin tullut näkyviin, kunnes
olosuhteet pakottivat hallitsijan antamaan Suomen kansalle takaisin sen
aatteellisen omaisuuden, joka siltä väkivalloin oli riistetty, ja
joksikin aikaa jättämään sen rauhaan. Passiivinen vastarinta --
itsepäinen ja mahdollisimman johdonmukainen voimassaolevassa laissa
kiinnipysyminen -- oli taistelussa ollut kansan pääaseena. Vasta tämän
n.s. sortokauden lopulla oli myös aktiivisempia itsepuolustuksen
ilmauksia esiintynyt. Passiivinen vastarinta ei kyllä ollut täysin
vastannut toiveita, mutta se oli kuitenkin pääasiassa täyttänyt
tehtävänsä. Se vaikeutti suuressa määrin laittomien asetusten ja
käskyjen soveltamista ja oli todella tehnyt mahdottomaksi venäläisen
asevelvollisuuden toteuttamisen, mikä käytännöllis-poliittiselta
kannalta katsoen oli tämän vastarintapolitiikan tärkein saavutus. Mutta
merkitykseltään kenties vielä tärkeämpää oli, että tämä poliittisen
toiminnan muoto oli kohottanut kansan vastustushenkeä, lujittanut
isänmaallista tunnetta ja uhrimieltä, ehkäissyt turmeluksen ja
yhteiskunnanhajaannuksen kehitystä sekä kypsyttänyt kansaa toista
laatua olevan vastarinnan varalle. Mutta ajan pitkään ei tätä
yksipuolisesti puolustusta tarkoittavaa taistelumuotoa, oman laatunsa
ja ihmissielun luonteen vuoksi, olisi voitu riittävän laajassa
mitassa ylläpitää eikä se olisi voinut pysyä tehokkaana. Venäjän
lokakuunvallankumous tuli kansallemme avuksi oikealla hetkellä ja teki
mahdolliseksi sen vapauden ja laillisuuden voiton, joka oli ollut myös
passiivisen vastarinnan lopullisena päämääränä.

Suomen kansa saattoi nyt jälleen hengittää vapaasti ja sen ensimäiseksi
tehtäväksi tuli koettaa parantaa ne yhteiskuntarakennuksen särkymät ja
vauriot, jotka sortovalta oli aikaansaanut. Kaikkien yhteiskunnan
pystyvien voimien yhtynyt työ olisi tätä varten ollut tarpeen. Mutta
yksimielisyys kansassa oli järkkynyt. Ne poliittiset vastakohdat,
joiden ilmauksena oli sortovuosien aikana esiintynyt erilainen
suhtautuminen laittomuuteen, olivat ehtineet tunkeutua syvälle myöskin
henkilökohtaisemmissa seikoissa, ja jatkoivat yhä hajoittavaa
vaikutustaan. Perustuslaillisten ryhmien ja entisen hallituspuolueen
eli suomettarelaispuolueen kesken ilmeni laillisuuden palauttamisenkin
jälkeen ei ainoastaan epäluuloa ja mielenapeutta, vaan katkeruutta,
joka meni paljoa pitemmälle kuin mikä oli kokonaisuuden menestyksen
kannalta soveliasta. Viimemainittu puolue ei ollut halukas
lojaalisesti tunnustamaan uusia oloja ja niiden edessä taipumaan ja
perustuslailliset ryhmät, jotka olivat päässeet valtaan, eivät
käyttäneet sitä tarpeellisella varovaisuudella ja jalomielisyydellä,
kun oli kysymys aikaisemmista vastustajista.

Uuden tekijän sai valtiollinen elämämme sosialidemokraattisesta
puolueesta, jonka toiminnan varsinainen lähtökohta oli suurlakko ja sen
tapahtumat. Kielitaistelu ja eräät yleiset kulttuurikysymykset sekä
suhtautuminen venäläisten vaatimuksiin olivat tähän saakka yksinään
määränneet poliittiset puoluemuodostukset. Nyt tuli lisäksi
luokkataistelu ratkaisevasti painavana tekijänä. Bobrikovin edustamaan
venäläiseen politiikkaan oli sisältynyt pyrkimys petollisin lupauksin
kiihottaa alempaa tilatonta väestöä hallitusta vastustavia "herroja"
vastaan ja uskottelu maareformilla. Nämä ponnistukset eivät olleet
jääneet tuloksettomiksi. Venäjältä tullut sosialivallankumouksellinen
tartunta tapasi täällä valmistettua maaperää ja myöskin Suomen
aktiivinen vastustuspuolue oli antanut virikettä eräiden työväenpiirien
vallankumouksellisille taipumuksille, joskin enemmän poliittisessa
kuin sosiaalisessa tarkoituksessa. Suurlakon lopputulos oli
sosialidemokraattiselle puolueelle pettymys. Se ja sen johdettavina
olevat työväenjoukot alkoivat nyt entistä enemmän kulkea omia teitään
ja noudattaa suorastaan hyökkäävää politiikkaa porvarillista
yhteiskuntaa ja uutta perustuslaillista hallitusta vastaan. Tämän
mielialan ulkonaisena ilmauksena perustettiin "punakaarteja", jotka
suhtautuivat vihamielisesti lailliseen järjestysvaltaan. Senjälkeen
kuin verinen yhteentörmäys oli tapahtunut tämän kaartin ja
porvarillisen suojeluskunnan välillä Helsingissä elokuun alkupäivinä
1906 sattuneissa levottomuuksissa, jotka olivat välittömässä yhteydessä
Viaporin linnoituksessa puhjenneen venäläisen vallankumouksellisen
sotilaskapinan kanssa, katsoi hallitus olevansa pakotettu hajoittamaan
nämä aseistetut työväenjoukot, ne kun olivat jatkuvana vaarana
yhteiskunnalle. Myöskin porvarillinen suojeluskunta hajaantui. Mutta
kerran luotu kuilu jäi pysyväiseksi.

Marraskuun julistuskirjassa oli annettu toiveita myöskin
eduskuntauudistuksesta. Uuden hallituksen ja valtiopäivien ensimäisiä
tehtäviä yhteiskunnan lujittamiseksi oli yhteisen taistelun ja
yhteisten kärsimysten jälkeen toimeenpanna kansaneduskunnan uudistus,
joka perustuisi yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen. Valtiopäivät
hyväksyivät suurella enemmistöllä komitean laatiman, hallituksen
puoltaman ja hallitsijan antaman esityksen ja hallitsija vahvisti sen
heinäkuun 20 p:nä 1906. Venäjän hallituksen myöntyväisyys esityksen
vahvistamisen suhteen ei johtunut mukautuvasta vapaamielisyydestä, vaan
todennäköisesti siitä, että sillä taholla odotettiin ruotsalaisen
aineksen, jonka katsottiin muodostavan suomalaisen vastustuksen
selkärangan, menettävän merkityksensä uudessa eduskunnassa. Uudistus
oli askel tietymätöntä kohti -- ja moni epäröiden ajatteli sen
toteuttamista --, mutta porvarillisella taholla toivottiin, että sen
avulla saavutettaisiin yhteiskunnan lujittuminen ja yhteisymmärrys maan
suuressa elinkysymyksessä, sen valtiollisen itsemääräämisoikeuden
puolustamisessa. Neljän säädyn (ritariston ja aatelin, pappissäädyn,
porvarissäädyn ja talonpoikaissäädyn) sijalle tuli nyt yleiseen, miehen
ja naisen äänioikeuteen nojaavan vaalilain perusteella valittu
yksikamarinen eduskunta, missä kansanvaltaiset periaatteet oli
kehitetty pitemmälle kuin silloin kenties missään muussa Euroopan
maassa. Valtiopäivien valtaa laajennettiin, mutta sitä rajoittivat
kuitenkin suuresti hallituksen ja hallitsijan valtuudet. Vaalilaki,
jossa suhteellinen vaalijärjestelmä puoluelistoineen oli toteutettu,
toi eduskuntaan aivan uusia aineksia alemmista kansankerroksista, jotka
eivät ennen olleet ottaneet osaa yleiseen valtiolliseen elämään, ja
valtiopäivät, joiden tuli kokoontua vuosittain, saivat aivan toisen
ulkonäön kuin aiemmin. Jo ensimäisessä yksikamarisessa eduskunnassa oli
odottamattoman suuri osa (noin 40 prosenttia) edustajapaikoista
joutunut sosialidemokraattiselle puolueelle. Työkuntoisuuteen ja
poliittiseen edesvastuuntuntoon nähden oli uusi kansaneduskunta
edellistä, joskin kokoonpanoltaan yksipuolista säätyedustusta paljon
heikompi. Uudistus oli liian äkkinäinen. Aiemmin suuresti rajoitetun
vaalioikeuden asteittainen laajentaminen olisi pitänyt käydä yleisen ja
yhtäläisen äänioikeuden sekä yksikamarijärjestelmän toteuttamisen
edellä. Kaupunkien lukuisa työväki sekä maaseudun tilaton väestö, joka
oli vailla kaikkea poliittista kasvatusta, kohosi nyt yhdellä kertaa
tekijäksi, jolla oli mitä suurin poliittinen vaikutusvalta, omistamatta
sitä varten tarpeellista kypsyyttä. Kuten myöhempi kehitys on
osoittanut, kävivät uudistuksen seuraukset maalle kohtalokkaiksi.
Yhteiskuntaluokkien välinen kuilu ei tasoittunut, kuten oli toivottu,
vaan päinvastoin se laajeni. Äsken saavutettu valta vain lisäsi
vallanhimoa.

Täysin lailliset olot ja järjestys maan hallintoon oli palautettu ja
uusi hallitus toimi väsymättä. Yhteistyö senaatin ja uuden
perustuslaillismielisen kenraalikuvernöörin, tod. salaneuvos Gerardin
välillä oli luottamuksellista. Mutta siitä huolimatta yhteiskunnan eri
aloille suunniteltu uudistustyö ehti vain vähältä osalta tulla
suoritetuksi, ennenkuin suotuisa aika oli ohi. Siihen oli osaksi syynä
maassa vallitseva hajaannus ja valtiopäivien radikaalinen esiintyminen.
Poliittisesti valoisa aika, Venäjän rauhallinen suhtautuminen Suomeen,
ei myöskään tullut pitkäaikaiseksi. Venäjän kanssa aikaansaatu rauha ei
nimittäin ollut pysyväinen. Ainoastaan pakollinen myönnytys Venäjän
hallituksen puolelta oli antanut Suomelle hetkisen hengähtämisaikaa.
Damokleenmiekka riippui yhä edelleen uhkaavana maan yllä. Taantumus oli
Venäjällä taas kohottanut päätään, kuten rettelöimiset uuden
valtakunnanduuman kanssa kyllin osoittivat. Venäjän natsionalistinen
sanomalehdistö sai takaisin hyökkäävän sävynsä. Suomea vastaan tähdätyt
suunnitelmat otettiin jälleen esiin, joskin niiden toteuttamistapaa
jonkun verran lievennettiin, mikä johtui osaksi viimeisten sortovuosien
kokemuksesta, osaksi siitä, että Venäjä oli saanut kansanedustuksen.

Ulkonaista aihetta sekaantua Suomen asioihin oli Venäjän hallitus m.m.
löytänyt siitä yhteistyöstä, mikä oli olemassa Suomen aktivistien ja
Venäjän vallankumouksellisten välillä, ja luulosta, että nämä muka
saivat turvaa Suomessa. Tällaista yhteistyötä sekä äsken saavutetun
laillisuuden merkityksen väheksymistä tuki jokseenkin avoimesti
poliittisesti radikaalinen aikakauslehti "Framtid", jota voitiin pitää
aktivistien äänenkannattajana. Uusi salainen aktivistijärjestö,
Voima-liitto, oli suurlakon jälkeen muodostettu Suomessa. Sen
päämääränä oli lähinnä yhteiskunnan aktiivisen turvan valmisteleminen
ja siihen sisältyi tavallaan myöhemmän suojeluskunta-ajatuksen siemen,
mutta liitolla oli ilmeisesti myöskin kauemmas tähtääviä päämääriä:
maan valmistautuminen vapautumaan Venäjästä, jos vain olot
muodostuisivat sellaisiksi, että tämän ajatuksen toteuttaminen kävisi
mahdolliseksi. Lämpimän isänmaallisuuden kannattama, mutta
poliittiselta pätevyydeltään jokseenkin heikko Voima-liitto, jolla oli
Pohjanmaalla haaraosastoina urheilu- ja ampumaseuroja, oli itse asiassa
aktiivisen itsenäisyysliikkeen edeltäjä. Liitto herätti aivan
luonnollisesti suurta epäluuloa venäläisellä taholla, mutta
sitä käytettiin samalla keinona suomalaisten lojaalisuuden
epäilyksenalaiseksi tekemiseen. Tässä tarkoituksessa koetettiin
provoseeratuita ilmiantoja ja vääriä kiertokirjeitä käyttää
todistuksina Suomessa harjoitettua rikollista poliittista toimintaa
vastaan. Ei vain Venäjän, vaan myös suomettarelaispuolueen taholta
paisutettiin Voima-juttu laajuudeltaan paljoa suuremmaksi kuin se
ansaitsi ja käytettiin aseena perustuslaillista hallitusta vastaan,
joka myös katsoi olevan aihetta hajoittaa liiton.

Oleskeltuaan kaksi vuotta Suomessa vapaamielinen, sympaattinen
kenraalikuvernööri Gerard sai eron toimestaan ja hänen seuraajakseen
tuli kenraali W. Boeckmann, tosin hyväntahtoinen mies, mutta vailla
lujia poliittisia periaatteita ja sen kautta soveliaampi välikappale
Venäjän taantumukselliselle ja suomalaisvihamieliselle suunnalle. Jo
vuoden 1907 lopussa oli kenraalikuvernöörinapulaiseksi nimitetty
Bobrikovin ajalta tunnettu Suomen autonomian vannoutunut vihamies
kenraali F. Seyn. Venäjän pääministerinä, v. 1906 eronneen Witten
jälkeen, oli P. Stolypin, joka oli ottanut hallitusohjelmaansa
myöskin Suomen liittämisen lähemmäksi Venäjää. Sosialistien ja
epäsuorasti suomettarelais-puolueen taholta eduskunnassa ilmituodun
epäluottamuslauseen johdosta Suomen hallituksen jäsenet pyysivät
eroansa huhtikuussa 1908. Eduskunta tosin hajoitettiin, mutta muutamat
vanhemmista senaattoreista, niiden joukossa L. Mechelin, saivat eron,
minkä kautta perustuslaillinen senaatti pirstoutui. Kesällä
muodostettiin kokoomussenaatti eri porvarillispuolueiden edustajista,
Edv. Hjelt varapuheenjohtajana. Tämä tapahtui venäläisten puolelta
tehdyn vaatimuksen johdosta, mutta myöskin Suomessa ajateltiin
mahdolliseksi kokoomushallituksen avulla vähentää maan porvarillisten
ryhmien kesken vallitsevaa hajaannusta sekä saavuttaa lujempi asema
ulospäin venäläisten vaatimuksia vastaan. Ensimäinen tarkoitusperä
jossakin määrin saavutettiin, viimemainittua ei. Jo keväällä 1909
tilanne oli sellainen, että senaatin perustuslaillisten jäsenten täytyi
erota ja seuraavana syksynä olivat jäljelle jääneetkin jäsenet
pakotetut jättämään paikkansa.



"Finis Finlandiae".


Pitkäksi aikaa ei Suomea siis jätetty rauhaan. Vuonna 1908 alkoi maalle
uusi laittomuudenkausi. Aluksi venäläisellä taholla meneteltiin
jonkunmoisella varovaisuudella, sitten yhä julkeammin.

Nyt ei enään herätetty eloon asevelvollisuuskysymystä, jolla edellisen
sortokauden aikana oli ollut vallitseva sija laittomuustoimenpiteissä
ja joka, lukuunottamatta helmikuunjulistuskirjaa, oli ristiriitojen
päätekijänä. Yhteiskunnan vastarinta oli peljättänyt Venäjän hallitusta
uudistamasta yritystään saattaa venäläinen asevelvollisuus Suomessa
voimaan, ja toiselta puolen oli itse vastarinnan luonne osoittanut,
ettei Suomen kansan suhde Venäjään enään ollut niin luotettava, että
olisi uskallettu ryhtyä palauttamaan suomalaista sotalaitosta
entisessäkään muodossaan. Näytti varmimmalta jättää maa vaille omaa
aseistusta ja uskoa tämä yksinomaan venäläisille joukoille. Sen
sijaan vaadittiin Suomen valtiolaitokselta rahallista korvausta
kansan vapauttamisesta sotilasrasituksesta, mikä, varsinkin kun
sotilasmäärärahoja ei tehty riippuviksi valtiopäivien suostumuksesta,
sai aikaan pysyväisiä selkkauksia Venäjän ja Suomen valtiomahtien
välillä. Lokakuussa 1909 hallitsija antoi julistuskirjan,
jossa määrättiin, että Suomen, sen sijaan että se suorittaisi
henkilökohtaista asevelvollisuutta, tuli Venäjän valtakunnanrahastoon
maksaa vuotuinen, vähitellen 20 miljoonaksi markaksi nouseva erä. Tälle
laittomassa järjestyksessä syntyneelle toimenpiteelle valtiopäivät
eivät myöntäneet sitovaa voimaa, mutta rahat tilattiin ja suoritettiin
yleisestä valtionrahastosta, johon valtiopäiville ei tunnustettu mitään
määräämisoikeutta.

Suomen kysymyksistä vedettiin nyt etualalle menettely, jota oli
noudatettava Suomen asioita hallitsijalle esitettäessä, sekä
valtakunnanlainsäädäntöä koskevat kysymykset. Ensinmainitulla
tarkoitettiin saattaa nämä asiat Venäjän ministerineuvoston valvonnan
alaisiksi, ennenkuin ne esitettiin hallitsijalle, ja siten antaa tälle
laitokselle ratkaiseva vaikutusvalta kaikkiin Suomen asioihin. Suomen
lakiasäätäviä viranomaisia asiassa kuulematta julkaistiin kesäkuussa
1908 asetus, ettei ministeri-valtiosihteeri saisi hallitsijalle esittää
mitään Suomesta saapuneita asioita, ennenkuin ne oli saatettu
ministerineuvostoon lausunnonantamista varten, milloin asian laatu sitä
vaati. Tätä toimenpidettä voidaan pitää uuden laittomuus- ja
venäläistyttämissuunnan virallisena alkuna maassamme. Se tapahtui heti
perustuslaillisen senaatin hajoittamisen jälkeen eikä ollut ilman
yhteyttä tämän seikan kanssa. Tehottomiksi jäivät Suomen senaatin,
samoinkuin eduskunnan useampaan kertaan tekemät huomautukset
toimenpiteen sekä oikeudellisesta että käytännöllis-hallinnollisesta
puolesta. Venäjän ministerineuvosto sai tarkastusoikeuden niihin Suomen
asioihin, jotka oli esitettävä hallitsijalle, ja tuli siten olemaan
Suomen hallituksen ja hallitsijan välillä oleva virallinen aste sekä
sai aina uudistuvaa tilaisuutta puuttua Suomen asiain ratkaisuun,
silloinkin kun nämä olivat laadultaan täysin sisäisiä ja politiikkaan
kuulumattomia. Laajassa mitassa neuvosto käyttikin tätä oikeutta
hyväkseen muka laillisuuden varjossa, vaikka sellainen virallinen
maamme asioihin sekaantuminen oli ilmeisessä ristiriidassa Suomen
Venäjän valtakunnassa nauttiman autonomisen erikoisaseman kanssa. Oli
luonnollista, että heikko ja Suomelle epäsuopea hallitsija sellaisissa
asioissa enemmän kuunteli venäläisiä neuvonantajiaan kuin Suomen
senaattia ja ministerivaltiosihteeriä.

Laajan luvun Suomen poliittisessa historiassa Venäjän vallan aikana
muodostaa valtakunnanlainsäädäntökysymys, s.o. Venäjälle ja Suomelle
yhteisten tai valtakunnan etuja koskevien Suomen lakien säätämistä
koskeva kysymys ja sillä on tärkeä sijansa venäläis-suomalaisissa
ristiriidoissa. Pyrkimys saada tämä kysymys järjestetyksi oli
venäläiseltä taholta sikäli oikeutettu, kuin lainsäädännössä tässä
kohden oli olemassa aukko, mutta sen merkitystä suurenneltiin
poliittisessa tarkoituksessa. Ei suomalaistenkaan puolella oltu
haluttomia järjestämään tätä kysymystä, mutta se oli tehtävä tavalla,
joka ei järkyttänyt Suomen valtakunnassa nauttimaa sisäistä autonomiaa.
Eri ajoin ja muodoin olivat venäläiset ja suomalaiset viranomaiset tätä
kysymystä käsitelleet ja sitä oli pohdittu venäläis-suomalaisissa
sekakomiteoissa. Vielä vuonna 1909 asetettiin tällainen, kumpaakin
maata edustavista valtio-oikeuden tuntijoista kokoonpantu sekakomitea,
jonka puheenjohtajana oli salaneuvos Haritonov. Mutta suomalaiset ja
venäläiset näkökannat eivät nyt yhtä vähän kuin aiemminkaan olleet
yhteensovitettavissa. Venäläiseltä taholta esitettiin vaatimuksia,
joita Suomen puolelta ei voitu hyväksyä. Täällä oltiin valmiit tekemään
suuriakin myönnytyksiä, mutta ei kuitenkaan niin suuria, että
suomalainen lainsäädäntö tähän kuuluvilla aloilla jäisi kokonaan
riippuvaiseksi Venäjän viranomaisten päätöksestä, kun taas venäläisellä
taholla juuri tässä kohden pyrittiin saavuttamaan ehdotonta ylivaltaa.
Kysymys oli tullut tai tehty erikoisesti olevan hetken vaatimaksi
Venäjän valtakunnanduuman alettua toimintansa. Pääministeri Stolypin
oli jo toukokuussa 1908 pitänyt duumassa ohjelmapuheen, jossa hän antoi
vääristellyn ja voimakkaasti väritetyn kuvan Suomen oloista sekä
tehosti, kuinka oli välttämätöntä tyydyttää Venäjän valtakunnan edut
Suomen lainsäädäntöoikeuksien kustannuksella. Hänen mielestään tulisi
valtakunnanlainsäädännön saada ratkaisu, joka ottaisi asianmukaisesti
huomioon Venäjän "historialliset suvereniteettioikeudet", ja
siihen ei tarvittaisi Suomen valtiopäivien suostumusta. Kysymyksen
siis ratkaisisivat Venäjän valtakunnan viranomaiset, huolimatta
siitä, oliko Suomen suostumus olemassa vai ei. Kaksi vuotta
myöhemmin tämä ohjelmalausuma toteutettiin. Maaliskuussa 1910
hallitsija antoi manifestin ynnä ehdotuksen laiksi "niiden Suomenmaata
koskevien lakien ja asetusten säätämisjärjestyksestä, joilla on
yleisvaltakunnallinen merkitys", joka lakiehdotus oli annettava
duumalle ja valtakunnanneuvostolle. Ehdotusta seurasi luettelo
sellaisista valtakunnallisista asioista, jotka oli riistettävä Suomen
lainsäädännön piiristä venäläisten viranomaisten ratkaistaviksi.
Näiden asiain joukossa olivat muiden muassa: Suomen osallisuus
valtakunnanmenoihin, asevelvollisuuden suorittaminen ja muut
sotilaalliset rasitukset, Suomessa asuvien venäläisten oikeudet,
valtakunnankielen käyttö Suomessa, pääperusteet, joiden mukaan Suomen
hallintoa oli hoidettava erikoisten laitosten avulla, oikeuslaitoksen
ja koululaitoksen pääperusteet, sanomalehdistöä, tullilaitosta ja
tullitariffeja, rahajärjestelmää, postia, sähkölennätintä ja joissakin
suhteissa kulkulaitoksia, merenkulkua sekä luotsi- ja majakkalaitosta
koskeva lainsäädäntö y.m. Yleisvaltakunnallisiin kysymyksiin, jotka
ilman Suomen myötävaikutusta voitiin järjestää, luettiin siis Suomen
sisäisen hallituksen perusteet ja sen hallinnon tärkeimmät alat.
Valtiopäivien lausunto lakiehdotuksesta vaadittiin annettavaksi
kuukauden kuluessa. Valtiopäivien vastauksessa lausuttiin
toivottavaksi, että päästäisiin tyydyttävään ratkaisuun sellaisissa
kysymyksissä, jotka voivat antaa aihetta selkkauksiin ja
ristiriitoihin, mutta eduskunta lausui samalla, että se, koska
lakiehdotus "sisälsi Suomen perustuslakien perinpohjaisen muutoksen ja
eduskunta ei voi luopua sille tällaisessa asiassa kuuluvasta
päättämisoikeudesta, ei ole katsonut voivansa antaa tarkoitettua
lausuntoa lakiehdotuksen sisällyksestä."

Kiinnittämättä huomiota valtiopäivien kantaan tässä Suomen koko
kansalliselle olemassaololle niin tärkeässä kysymyksessä,
valtakunnanduuma hyväksyi lain ja jo saman vuoden kesäkuun 30 p:nä --
siis tavattomalla kiireellä -- hallitsija sen vahvisti. Sen mukaan
Suomen kansaneduskunnan tuli ainoastaan antaa lausuntonsa
sellaisiin lainsäädäntöaloihin kuuluvista lakiehdotuksista, joiden
katsottiin olevan luonteeltaan yleisvaltakunnallisia. Suomen etuja
valvomaan olisi Suomen eduskunnalla oikeus valita neljä edustajaa
valtakunnanduumaan, jonka jäsenluku nousi 442:een, sekä kaksi edustajaa
valtakunnanneuvostoon. Valtakunnanduuman tehtyä päätöksensä tästä
kysymyksestä duumanjäsen Puriskevits huudahti vahingoniloiset sanansa:
"Finis Finlandiae!" Tällainen valtakunnanlaki, joka teki Suomen
kokonaan riippuvaiseksi maamme elämälle ja tarpeille vieraista Venäjän
lakiasäätävistä viranomaisista, näytti itse asiassa olevan omansa
tekemään lopun vapaasta ja itsehallinnollisesta Suomesta. Tämä oli kova
isku maallemme ja se murskasi täällä vielä joillakin tahoilla kytevät
toiveet päästä Venäjän kanssa sovinnolliseen ratkaisuun.

Lakia ei myöskään Suomessa koskaan tunnustettu päteväksi eikä
kansaneduskunta koskaan ryhtynyt antamaan lausuntoa valtakunnanduumalle
eikä valitsemaan siihen edustajia -- se ei yleensä ollenkaan puuttunut
tätä laatua oleviin asioihin -- mutta laki pantiin siitä huolimatta
käytäntöön.

Venäjän itsevaltainen hallitustapa oli osoittautunut Suomelle
vaaralliseksi, mutta moni kaukokatseinen suomalainen poliitikko oli jo
aiemmin lausunut sen käsityksen, että perustuslaillisesti hallittu
Venäjä olisi vielä vaarallisempi. Tämä mielipide oli tuotu ilmi m.m.
aikaisemmin mainitussa von Beckerin kirjasessa, jossa tekijä esitti
olevan välttämätöntä luoda vapaa ja puolueeton Suomi. Nämä ennustukset
näyttivät nyt käyvän toteen. Valtakunnanlakiin nähden, joka oli
syntynyt -- ei itsevaltiuden mielivallasta, vaan valtakunnanduuman
suostumuksella ja myötävaikutuksella, eivät mitkään vastalauseet
voineet olla tehokkaita, ja sen perustalle voitiin laatia uusia lakeja,
jotka olivat omansa vähitellen automaattisesti ja lopullisesti
tuhoamaan Suomen koko erikoisaseman ja kansallisen elämän. Kävi näin
ollen yhä selvemmäksi, ettei maan ja kansan kansallista olemassaoloa
uhkaavan vaaran lähteenä ollut Venäjän autokratia tai virkavalta,
vaan itse se seikka, että oltiin Venäjän vallan alla. Keisarin
sanapattoisuus oli Suomessa suuresti järkyttänyt lojaalisuuden tunteita
hallitsijaa kohtaan; valtakunnanduuman myötävaikutus Suomen autonomian
sortamiseksi ja maan kansallisen olemassaolon tuhoamiseksi heikensi
suuresti myös sitä lojaalisuuden tunnetta valtakuntaa kohtaan, minkä
perustana oli Suomen valtio-oikeudellinen suhde Venäjään.

Suomen senaatti oli jo tällöin käsissä, jotka olivat halukkaat
palvelemaan Venäjän asiaa vastoin kansan tahtoa ja maan etuja. Sen
jälkeen kuin kokoomushallitus oli hajoitettu ja kaikki sen jäljellä
olevat jäsenet eronneet syksyllä 1909, sai maa hallituksen, jonka
jäsenet vain nimeksi olivat suomalaisia -- senaatin varapuheenjohtajana
oli kenraali W. Markov -- ja joita eivät mitkään arvelut
häirinneet, kun oli kysymys maan itsehallinnon hävittämisestä ja
venäläistyttämisestä. Myöhemmin hallitukseen astui miehiä, jotka eivät
edes muodollisesti olleet suomalaissyntyisiä eivätkä osanneet
kumpaakaan maan kielistä. Kenraalikuvernööri Boeckmann sai eron 1909 ja
hänen seuraajakseen nimitettiin kenraali Seyn. Kaikki oli siis hyvin
järjestetty venäläistyttämisen jyrkkää toteuttamista varten. Suomen
hallituksen puolelta ei enää ollut mitään vastarintaa pelättävissä.
Vain eduskunta pysyi torjuvalla kannallaan, mutta venäläisellä ja
hallituksen taholla ei siihen kiinnitetty sanottavaa huomiota. Siitä ei
välitetty sen enempää, vaan se katsottiin laitokseksi, jolla ei ollut
arvovaltaa eikä merkitystä.

Se venäläinen politiikka, jota nyt sovellutettiin Suomen autonomian
horjuttamiseksi ja maan sulattamiseksi yhteen Venäjän kanssa, oli
paljon viisaampaa tai viekkaampaa ja pohjaltaan vaarallisempaa kuin
aikaisempi Bobrikovin aikana noudatettu avoin väkivalta. Suuri
yleisö sai sitä suoranaisesti vähemmin tuta, ja se olikin
ulkonaiselta olemukseltaan eräissä suhteissa hillitympi. Sanottavaa
sensuuripainostusta ei harjoitettu sanomalehdistöä kohtaan, joka
jokseenkin vapaasti saattoi lausua mielipiteensä. Kokouksia ja
neuvottelutilaisuuksia ei ehkäisty yhtä laajassa mitassa kuin aiemmin
eikä yksityisiä kansalaisia saatettu rettelöimiselle alttiiksi niin
yleisesti kuin silloin. Uusi valtakunnankoneisto oli -- niin oli
laskettu -- itsestään vievä päämäärään. Mutta virkamiehet olivat
erittäin pulmallisessa asemassa. Isänmaallinen mieli ja lainkuuliaisuus
joutui koville koetuksille. Lukuisat maan parhaista virkamiehistä
pakotettiin tai tunsivat olevansa pakotetut jättämään paikkansa ja
heidän sijallensa tuli ala-arvoisia tai kansallisuudeltaan venäläisiä
tai suomalaisia onnenonkijoita. Uusi venäläis-suomalainen virkavalta
oli näin astumassa vanhan virkamiesluokan sijalle. Mutta järjestelmä
vei kuitenkin pian myös suoranaisiin väkivallantekoihin.

Kaksi vuotta siitä kuin valtakunnanlainsäädäntö oli päätetty, vuonna
1912, käytettiin uutta lainsäädäntötietä ensikerran. Valtakunnanduuma
hyväksyi ja hallitsija vahvisti silloin kaksi "valtakunnanlakia",
joista toinen koski Suomen velvollisuutta rahallisesti ottaa
osaa Venäjän sotilaskustannuksiin, toinen venäläissyntyisten
oikeudellista tasa-arvoisuutta syntyperäisten suomalaisten rinnalla
kansalaisoikeuksiin nähden, venäläisten kansalaisoikeuden silti
lakkaamatta Venäjällä. Tämän n.s. "yhdenvertaisuuslain" pätevyyttä, se
kun oli lainvastaisesti syntynyt, ei tietenkään Suomessa tunnustettu ja
maan kunnalliset ja oikeusviranomaiset jättivät sen huomioonottamatta.
Yritykset saada kysymys järjestetyksi suomalaisella lailla raukesivat
Venäjän hallituksen vastarintaan, se kun ei halunnut saada ristiriitaa
laillista tietä sovitetuksi. Käytännöllisessä elämässä Suomessa asuvat
venäläiset nauttivat lähipitäen samoja oikeuksia kuin maan omat
asukkaat ja heillä oli tuskin mitään syytä tyytymättömyyteen, varsinkin
kun he milloin tahansa vaikeuksitta voivat saavuttaa Suomen kansalaisen
aseman. Muodollinen eroavaisuus oli siinä, että venäläisten, saadakseen
elinkeino-oikeuden, tuli hakea sitä kuvernöörinvirastolta, kun taas
Suomen kansalaisille riitti maistraatille tehty ilmoitus. Tällä
itsessään merkityksettömällä alalla venäläiseltä taholta suorastaan
tarkoituksellisesti laadittiin ristiriitoja. Ensinnä joutui tässä
tuleen Viipurin maistraatti, joka kieltäytyi ottamasta vastaan erään
paikkakunnalla oleskelevan venäläisen elinkeinoilmoitusta osoittaen
hänet kuvernöörinvirastoon. Yhdenvertaisuuslaki sisälsi sen tolkuttoman
määräyksen, että suomalainen virkamies tai tuomari, joka kieltäytyi
sovelluttamasta tai noudattamasta lakia, oli haastettava venäläisen
tuomioistuimen eteen Pietariin ja siinä tuomittava. Tiedettiin
kokemuksesta, että Suomen tuomioistuimet eivät olleet lahjottavissa ja
että ne tuomitsisivat yksinomaan sellaisten lakien mukaan, joilla oli
laillinen pätevyys Suomessa, ja sanotulla määräyksellä tahdottiin
poistaa vaikeus saada niskoittelevat virkamiehet rangaistukseen. Tämän
mukaisesti vangittiinkin mainitun maistraatin jäsenet ja vietiin
väkivallalla Venäjän pääkaupunkiin. He valittivat tästä Viipurin
hovioikeuteen, joka selitti vangitsemisen laittomaksi. Heti kohtasi
sama kohtalo myös niitä hovioikeuden jäseniä -- heitä oli
kaksikymmentäkolme, -- jotka olivat ottaneet osaa päätöksentekoon.
Myöskin muutamia muita samanlaisia tapauksia sattui. Näin useita
nuhteettomia virkamiehiä, niiden joukossa monta iäkästä, vedettiin
vieraan tuomioistuimen eteen, jolla ei ollut mitään tekemistä
suomalaisen lainkäytön kanssa, ja tuomittiin siinä pitkäaikaiseen
vankeusrangaistukseen, mikä oli kärsittävä venäläisessä vankilassa
(Krestyn vankilassa). Tällainen kohtelu oli tietenkin oikeudentuntoa
kuohuttava ja omansa syvästi loukkaamaan kansallista tunnetta, se oli
samalla, kuten eduskunta on lausunut, "itse sen perustan aukirepimistä,
jolla yhteiskuntajärjestys lepää, se oli anarkian asettamista
järjestyneiden yhteiskuntaolojen sijalle." Mutta Suomen yhteiskunta
oli voimaton moisten väkivallantekojen edessä ja saattoi vain
mielenosoituksin ja ilmaisemalla myötätuntoaan vihamielisen ja vihatun
poliittisen mielivallan viattomille uhreille tuoda ilmi kuohuksissa
olevat tunteensa.

Samalla suoranainen käytännöllinen venäläistyttämistyö edistyi yhä
nopeammassa tahdissa. Venäjänkieli sai yhä suuremman käytön
virastoissa ja niiden välisessä kirjeenvaihdossa. Senaatin
asiankäsittelyissä venäjä oli ainoana virallisena kielenä. Koulujen
lukujärjestys sullottiin taas täyteen venäjänkielen tunteja toisten
oppiaineiden kustannuksella ja myöskin korkeakoulujen asteittaista
venäläistyttämistä suunniteltiin. Luotsilaitos oli lakannut olemasta
suomalainen virasto ja alistettu Venäjän meriministeriön alaiseksi sekä
sen miehistöön otettu venäläisiä, jotka olivat enemmän tai vähemmän
perehtymättömiä maan merenkulkuoloihin, -- raskas isku sen oivalliselle
rannikkoväestölle. Ja alituisesti haudottiin uusia tuumia maan
poikkeusasemaa ja erikoisluonnetta vastaan, eikä vähimmin
kenraalikuvernöörin johdon alaisena olevassa, pääasiallisesti
venäläisistä kokoonpannussa Suomen senaatissa. Myöskin maan
taloudelliset olot kärsivät suuresti venäläisten kelvottomasta
hallituksesta. Venäjän etuja suosittiin kaikissa suhteissa Suomen
kustannuksella. Vuonna 1913 tuli silloin eronneen kenraali Langhoffin
jälkeen ministeri-valtiosihteeriksi kenraali Markov ja tämän sijalle
nimitettiin senaatin varapuheenjohtajaksi tarmokas mustansotnian mies,
M. Borovitinov.

Nytkin turvauduttiin passiiviseen vastarintaan ja tehtiin suuria
uhrauksia, mutta tämä johtui yleensä yksityisten henkilöiden
lainkuuliaisuudesta ja kunniantunnon vaatimuksista. Yhteiskunnan
poliittisena aseena se oli kadottanut merkityksensä. Tehokkaan
vastarinnan mahdollisuuksia puuttui, mikä sai yhteiskunnassa aikaan
jonkun verran lamaantumista, mutta samalla loi mieliin painostavan
katkeruuden. Myöskin aktivistinen liike oli ainakin näennäisesti
herpaantunut, mutta sen henki eli edelleen eräissä yhteiskuntapiireissä
ja säilytti sittemmin esiintyvän itsenäisyysliikkeen siemenen. Vain
ulkoapäin tuleva, sellaisten mullistavien tapauksien tuoma apu, jotka
järkyttäisivät Venäjän tai ainakin siellä vallassa olevan suunnan
mahti-aseman, näytti nyt enää voivan pelastaa Suomen perikadosta, estää
Venäjää nielemästä maatamme kokonaan. Porvarilliset poliitikot
ylläpitivät suhteita Venäjän vapaamieliseen oppositsioniin, varsinkin
kadettipuolueeseen, joka oli osoittanut jonkunverran ymmärtävänsä
Suomen taistelua kansallisuutensa ja sisäisen itsehallintonsa puolesta,
mutta avuntoiveet tältä taholta olivat vähäiset eikä suhde ollut täysin
luottamuksellinen. Omia porvarillisista erilleen johtavia teitään
kulkeva sosiaalidemokraattinen puolue oli yhteistoiminnassa rajan
itäpuolella olevien samanmielisten ainesten kanssa, pitäen kuitenkin
ensi sijassa päämääränä yhteiskunnallista, -- siis ei puhtaasti
valtiollista -- vallankumousta. Tämä yhteistyö laski perustan myöhemmin
näiden ryhmien kesken esiintyvälle voimakkaalle yhteistunnolle. Mutta
Venäjän vallankumous, joka oli ollut niin monen toiveiden esineenä,
niin siellä kuin Suomessa, näytti etäisemmältä kuin koskaan.

Ja kuitenkin tämän yleisen lohduttomuuden, vastarinnan väsähtämisen ja
Suomen yhteiskunnan näennäisen toivottomuuden alla kyti uskonkipinä,
usko vapauteen, maamme valoisaan tulevaisuuteen. Kysymyksiin: milloin
ja miten? ei kukaan rohjennut vastata. Mutta nuorisopiireissä kipinä
saattoi hetkeksi leimahtaa liekkiin ja ilmaista olemassaolonsa. Niin
kävi pohjalaisten ylioppilasosakuntien Porthan-juhlassa marraskuussa
1913, jossa "itsenäisyysajatus" sytyttävässä puheessa (K. Koskimies)
lausuttiin julki ja herätti innostusta. Tällaiset tunnelmat kuitenkin
pian haihtuivat lohduttomassa todellisuudessa, joka ei voinut tarjota
mitään virikettä rohkeille toiveille. Mutta kipinä ei enää koskaan
tyystin sammunut. Ei ole unohdettava, että ylioppilaspiireissä lähinnä
edellisinä vuosina oli toimitettu "Nuori Suomi" nimistä lehteä, joka --
joskaan ei tietenkään täysin selvää kieltä käyttäen -- esiintyi tätä,
inhimillisten laskelmien mukaan silloin vielä kaukaista päämäärää kohti
suuntautuvien voimien, pyrkimysten ja toiveiden tulkkina. Kansan
syvissä riveissä ei uskonkipinä myöskään ollut sammunut, joskin siellä
elettiin passiivisina. Vaistomaisesti, itsepäisellä elämäntahdolla,
pidettiin kiinni siitä tunnosta ja vakaumuksesta, ettei kansa, joka
tahtoo elää, ole sortuva. Toivottomuudessakin toivottiin. Venäläinen
voitonhuuto "Finis Finlandiae" ei ollut toteutuva. Sortopolitiikka oli
itse valmistanut maaperän niiden voimien kehitykselle, jotka se luuli
ainiaaksi kukistaneensa.



Suomi ja maailmansota.


Tällä kannalla olivat asiat, kun maailmansota elokuussa 1914 puhkesi.
Se avasi maallemme uusia näköaloja, joiden edessä neuvottomuus ja
epävarmuus aluksi valtasi mielet. Meidän poliittinen ajattelumme oli
ollut jokseenkin yksipuolisesti kytkettynä Venäjää vastaan käytyyn,
ahtaissa juridisissa muodoissa liikkuvaan oikeustaisteluun. Passiivisen
vastarinnan jokseenkin yksinkertaisissa puitteissa liikkuessaan
tämä taistelu oli antanut tuiki vähän tilaisuutta askarrella
suurpolitiikassa ja sen tarjoamien mahdollisuuksien yhdistelmissä. Näin
ollen oli luonnollista, ettei Suomessa heti oltu selvillä suurista
maailmantapahtumista, vaan seistiin epävarmoina ja kysyvinä niiden
vaatimusten edessä, joita ne kansallemme asettivat. Oli ilmeistä,
etteivät nämä tapahtumat ainoastaan voineet, vaan että niiden täytyi
vaikuttaa myöskin meidän sotaan sekaantuneen vallan yhteydessä
olevaan maahamme. Riippui tietenkin ensikädessä sodan kulusta ja
lopputuloksesta, mutta myös Suomesta itsestään, mihin suuntaan tämä
vaikutus oli käyvä. Jollei Suomen yhteiskunta tällöin mielinyt asettua
aivan passiivisesti odottamaan tapahtumien kulkua, vaan jos se halusi
koettaa osaltaan vaikuttaa niihin määrätyssä tarkoituksessa, silloin
avautui sen politiikalle oikeastaan vain kaksi mahdollisuutta eli
pääsuuntaa. Toinen niistä oli: koettaa uudelleen herättää eloon jo
sammunut lojaalisuuden tunne Venäjän valtakuntaa kohtaan ja toimia
tämän mukaisesti sekä siten hankkia maallemme Venäjän ja sen
liittolaisten mielisuosio, toivossa, että siten saataisiin jälleen
suurempi kansallinen vapaus ja uudelleen päästäisiin nauttimaan
sisäistä itsehallintoa. Mutta liian kalliisti ostettu voidakseen
unohtua oli kokemus, ettei Venäjään ollut luottamista, ettei sen
kiitollisuus ja jalomielisyys ulottuisi kauemmas kuin ulkonaisten
olosuhteiden pakko teki Suomen vaatimusten varteenottamisen
hyödylliseksi. Myöskin länsivaltojen mielenkiinto Suomea ja sen
autonomiaa kohtaan -- vaikkakin ne olivat ottaneet ohjelmaansa pienten
kansojen oikeuden ja vapauden -- näytti niiden liittolaissuhdetta
Venäjään ja suurpoliittisia näkökohtia silmälläpitäen liian
epävarmalta, jotta siihen olisi voinut turvautua. Eikä monikaan,
edellytysten ollessa tällaiset, puoltanut Venäjän lojaalista
kannattamista sodassa. Ne, jotka sen tekivät -- tätä mielensuuntaa
esiintyi erikoisesti eräissä liikemiespiireissä ja joillakin alunpitäen
länsivaltalaismielisillä henkilöillä -- saivat varsin vähän kannatusta.
Todellista lojaalisuutta olisi enää ollut mahdoton saada viriämään.
Osoittautui nyt olevan onneksi maalle, ettei sillä ollut mitään omaa
sotaväkeä, sillä tämän olisi epäilemättä ollut pakko sodassa taistella
Venäjän armeijoissa päämäärien puolesta, jotka eivät ainoastaan olleet
maallemme vieraat, vaan suorastaan sen etujen vastaiset, mikä seikka
todennäköisesti olisi johtanut ennenaikaisiin kohtalokkaisiin
ristiriitoihin.

Toinen mahdollisuus kävi suorastansa päinvastaiseen suuntaan. Se lähti
siitä tosiasiasta, että Venäjä oli Suomen vihollinen ja pysyisi sinä,
niin kauan kuin sen mahti oli murtumaton ja sen oli mahdollista sortaa
maatamme. Vain Venäjän joutuminen sodassa tappiolle saattoi tarjota
Suomelle mahdollisuuden saada takaisin, mitä se oli kadottanut, ja
kenties viedä vielä kauemmaskin -- täydelliseen riippumattomuuteen.
Suomen kuolemantuomio oli jo langetettu. Jos sen autonomian
palauttaminen oli saavutettavissa, merkitsisi tämä todennäköisesti vain
tuomion lopullisen toimeenpanon lykkäystä. Kansallisen ja valtiollisen
olemassaolomme ainoa pelastus oli maamme irtipääsy Venäjästä. Tämä
vapautuksen ajatus ei ollut rikollinen. Suomella ei enää ollut mitään
oikeudellis-siveellisiä velvoituksia Venäjää ja sen hallitsijaa
kohtaan. Molemminpuolisesti velvoittavat siteet olivat hallitsija ja
Venäjän kansa toispuolisesti rikkoneet. Vain pakon kahleet pitivät nyt
enää Suomea Venäjään kytkettynä. Tämä poliittinen suuntaviiva perustui
edellytyksiin, jotka silloin vallitsevissa oloissa tuntuivat
uhkarohkeilta, mutta tässä oli kaikissa tapauksissa olemassa
historiallinen voitonmahdollisuus -- ainoa, jolla oli suurempaa arvoa
-- jollainen ei kenties koskaan enää tarjoutuisi. Se vaati suurta
päättäväisyyttä, mutta samalla runsaasti varovaisuuttakin, jottei
maamme ennen aikojaan joutuisi vaaralliseen seikkailupolitiikkaan. Sen
pääedellytys oli, kuten sanottu, ei ainoastaan Venäjän heikentäminen,
vaan tämän vallan tappio sodassa. Keskusvaltojen ja ensi sijassa Saksan
puolelta oli apu tuleva, jos se yleensä tulisi. Tähän mahdollisuuteen
oli turvauduttava kaikkine sen tuomine vastuineen ja vaaroineen. Saksan
jo sodan alussa saavuttamat voitot vahvistivat siihen kohdistettuja
toiveita. Tämä ajatuksenjuoksu noudatti yksinkertaista, sitovaa
johdonmukaisuutta, ja kuitenkin ei yksistään kylmä harkinta,
vaan pääasiallisesti itsesäilytysvietti ja vaistomainen
historiallinen tunne sai suomalaiset kohdistamaan myötätuntonsa
keskusvaltoihin ja uskomaan germaanien jatkuvaan menestykseen heidän
jättiläiskamppailussaan. Suomen yhteiskunnassa yhä voimakkaammin
ilmenevällä "saksalaismielisyydellä" oli juurensa lähinnä
tämänlaatuisissa ajatuksissa, tunteissa ja mielialoissa, joskin
aikaisemmat kauas ulottuvat sivistykselliset ja taloudelliset suhteet
Saksaan olivat tehneet maaperän sille otolliseksi. Vihamielisyyttä
länsivaltoja kohtaan ei Suomessa tunnettu, mutta liittolaisuussuhde
maan ainoaan ja mahtavaan viholliseen, sen sortajaan ja pyöveliin,
heikensi sitä myötätuntoa, jota niitä kohtaan oli olemassa.

Tätä maailmantapahtumien herättämää uutta liikettä, jonka
tarkoitusperänä oli maan irroittaminen Venäjästä, maamme vanhemmat
poliitikot eivät panneet alkuun tai ottaneet huomaansa. He pysyivät
ainakin aluksi ja jokseenkin kauan siitä syrjässä. He olivat
pitkällisen oikeustaistelumme katsantotavan, päämaalin ja menetelmien
siteissä eivätkä sen tähden voineet päättäväisesti suunnata katsettansa
niille avarammille aloille, joita ulkopoliittiset tapahtumat nyt
avasivat maallemme. Lähinnä nuoriso, ensi sijassa yliopistonuoriso,
vaistomaisesti ryhtyi tähystämään uusia näköaloja ja tuli niiden
ajatusten ja tunteiden kannattajaksi, jotka sitten saivat valtoihinsa
suurimman osan Suomen yhteiskuntaa. Vanha, ääriviivoja vailla ollut
itsenäisyysunelma astui esille pilventakaisuudestaan, se tuli nyt
todellisuutta lähemmäksi ja tuntui olevan tavoitettavissa. Näköjään
toivottomaan passiiviseen oikeustaisteluun väsynyt nuoriso, jossa jo
epätoivon oireita esiintyi, sai nyt korkean positiivisen päämaalin,
jonka eteen elää ja toimia. Sille tarjoutui mahdollisuus teoissa
toteuttaa ajatuksiaan ja tunteitaan, se sai jälleen uskaltaa jotakin
maansa puolesta. Aktivistinen henki ei ollut kokonaan tukahtunut,
joskin pakollinen toimettomuus oli sen lamaannuttanut ja aikaisempi
aktivistinen liike oli sammunut. Jollei nuoriso päättäväisesti ja
oikeaan osuneella vaistolla olisi antautunut toiminnan tielle, olisivat
ne vanhemmat yhteiskunnan jäsenet, jotka samoin kuin nuoriso omaksuivat
vapautumisaatteen, ehkä passiivisemmin odottaneet tapausten kulkua.
Korkeintaan he olisivat turvautuneet diplomaattisiin keinoihin
voittaakseen ulospäin suunnatulla poliittisella toiminnalla mieliä
Suomen asialle rauhanteossa. N.s. jääkäriliike, kuten sitä sittemmin
nimitettiin, tuli Suomen itsenäisyyspyrkimysten ensimäiseksi
ulkonaiseksi muodoksi ja se aloitti samalla Suomen aktiivisen
ulkopolitiikan. Aloitteen teki ryhmä ylioppilaita ja se tarkoitti
Suomen nuorukaisten sotilaallista kasvatusta ulkomailla. Tällöin
ajateltiin ensiksi jotakin puolueetonta maata, Ruotsia tai Tanskaa,
mutta aikeiden toteuttaminen kohtasi täällä vaikeuksia, josta syystä
käännyttiin Saksan puoleen, missä suunnitelma lyhyen epäröimisen
jälkeen hyväksyttiin. Yritys sai täten paljoa suuremman laajuuden kuin
alkuperin oli ajateltu ja johdettiin määrättyyn ulkopoliittiseen
suuntaan. Liikkeen tarkoitukset olivat sekä siveellisiä että
poliittisia. Sen tuli herättää ja nostattaa maan nuoriso ja tämän
välityksellä koko maa passiivisuudesta ja toivottomuudesta toiminnan
intoon ja uhrautuviin tekoihin korkeimman ajateltavissa olevan
isänmaallisen päämäärän, maan vapauden ja täyden itsenäisyyden
saavuttamiseksi. Sen tuli ulospäin olla vapautumispyrkimyksemme
ilmauksena ja, lähinnä keskusvaltojen sotilaalliselle ja poliittiselle
johdolle, teossa osoittaa, mitä Suomi omalle osalleen toivoi
maailmansodasta. Sen tuli, jos niin vaadittiin, valmistaa kansallemme
suurempi mahdollisuus itse asein myötävaikuttaa maan vapauttamiseen
vieraasta vallasta, ja sen tuli, jos tarkoitus saavutettiin, turvata
maallemme sotilaallisten ohjaajien ja tulevan puolustuksemme
ydinjoukko. Eivät ne nuoret sen enempää kuin vanhemmatkaan henkilöt,
jotka antoivat yritykselle myötätuntonsa ja kannatuksensa, olleet
näkemättä sen vaikeuksia ja vaaroja, mutta asema pakotti astumaan
ratkaisevan askeleen. Kuten myöhemmin osoittautui, toteutuivat
yrityksen kaikki tarkoitusperät. Harvoin lienee intuitiivisesti
omaksuttu suunnitelma osoittautunut edellytyksiltään ja tuloksiltaan
oikeammaksi kuin tämä Suomen nuorison uskalias ja rohkea, mutta samalla
edesvastuullinen teko. Ulkonaiset tapahtumat myötävaikuttivat
ihmeellisen onnellisesti siihen, että tarkoitettu päämaali
saavutettiin, ja punaisena lankana kulkee jääkäriliike läpi koko
vapautustyön.

Enemmän kuin puolivuosisataa aikaisemmin, vallitsevan vapaudenkaipuun
vaikutuksen alaisena ja itämaisen sodan herättämiä vapaudenunelmia
heijastaen oli nuori suomalainen runoilija Frans Mörtengren, upseeri
ammatiltaan, kuolinvuoteeltaan ylioppilaskunnalle omistetussa
runossa ennustanut siitä nuorisonteosta, joka sai ilmauksensa
jääkäriliikkeessä. Runossa sanotaan [säkeet suomensi O.M.]:

    Sa nuori joukko! Sinust' ydin varttuu,
    jonk' ympäröivät pojat Suomenmaan.
    Sun tulestasi heihin hehku tarttuu
    verensä synnyinmaalle uhraamaan.
    -- -- -- --
    Mut, joukko nuori, miss' on miekka oiva,
    jonk' iskuun paljastat, kun aika on?
    Kivääri miss' on surmaa salamoiva? --
    Aseita antaa Saksa, Albion.
    Niin vastaat, vaan ne hanki aikanaan,
    tai tyhjin käsin jäät, kun taistellaan.

Näin kävi, kun aika oli tullut.

Tämä sotilaskasvatusta tarkoittava liike alkoi vuoden 1914 lopussa. Se
lähti, kuten sanottu, yliopiston ja teknillisen korkeakoulun
opiskelevan nuorison molempia kieliryhmiä edustavista piireistä, mutta
siitä tuli vähitellen kansanliike, joka levisi yli maan. Salassa nuoret
miehet matkustivat Ruotsiin ja sieltä Saksaan; Tukholmaan ja Berliiniin
perustetut toimistot huolehtivat heidän perille saapumisestaan. Heidän
asemapaikakseen tuli Etelä-Holsteinissa oleva Lockstedtin leiri, missä
he aluksi muodostivat "Pfadfinder" (= partiolais-) joukon. Talven ja
kevään kuluessa joukkoon saapui noin 200 suomalaista nuorukaista,
enimmältä osalta ylioppilaita ja ylemmän koulusivistyksen saaneita
nuoria henkilöitä. Ne, jotka tänne kokoontuivat muukalaislegioonaksi,
eivät olleet joukko seikkailijoita tai rappiolle joutuneita olentoja,
vaan lupaavia nuoria miehiä, jotka keskeyttivät opintonsa tai toimensa
kotimaassa täysin tietoisesti antautuakseen korkeaan isänmaalliseen
tehtävään. Tässä vaatimattomassa muodossa jatkui harjoitus elokuuhun
1915, jolloin tuo pieni joukko muodostettiin preussiläiseksi
jääkäripataljoonaksi. Lisävoimien kokoaminen kotimaassa sai nyt uutta
vauhtia. Seuraavan syksyn ja talven kuluessa liittyi pataljoonaan lähes
kaksituhatta nuorukaista. Niitä tuli kaikista osista maata, mutta
verrattomasti enimmän kuitenkin Pohjanmaalta. Myöskin Uusimaa ja
Karjala olivat hyvin edustettuina. Sivistyneet ainekset olivat
uudessakin pataljoonassa vahvana osana, mutta eivät enää olleet
lukumäärältään voitolla. Talonpojanpojat, käsityöläiset ja työväki
olivat hyvästi edustettuina. Kokoonpanonsa puolesta pataljoona
tarjosi kuvan koko Suomen kansasta tai sen paremmasta osasta.
Sosialidemokraattisella taholla suhtauduttiin "jääkäriliikkeeseen"
jonkun verran pidättyvästi, mutta ei asetuttu sitä kohtaan
vihamielisiksi, ja tästäkin puolueesta oli yksityisiä nuorukaisia
liittynyt tähän suomalaiseen joukkoon. Täydellinen järjestö ohjasi
kotimaassa jääkäriliikettä, järjesti etappiteitä ja piti huolta siitä,
että nuoret miehet pienissä joukoin huomaamatta pääsivät pujahtamaan
yli rajan. Lukemattomia vaikeuksia oli tässä voitettavana, kun Suomen
yhteiskunta oli santarmiston ja sotaväen ankaran valvonnan alaisena.
Pataljoona sai nyt kaikinpuolisen sotilaallisen kouluutuksen ja
katsottiin toukokuussa 1916 kypsyneeksi suorittamaan rintamapalvelusta.
Se lähetettiin silloin Saksan itärintamalle -- ei sodassa uhrattavaksi
-- vaan silmällä pitäen sen vastaista tehtävää omassa maassa, saamaan
tarpeellisen taistelukunnon sodassa venäläisiä vastaan. Kymmenen
kuukauden rintamapalveluksen jälkeen, jossa joukko otti osaa sekä
asemasotaan että muutamiin avoimiin taisteluihin, se maaliskuussa 1917
vietiin Libauhun.

Suomessa vallitsevien ajatustapojen ja mielipiteiden sodan ensi
kuukausina jonkun verran vakiinnuttua ja varmistuttua järjestettiin
täällä isänmaan ystävien kesken poliittinen toiminta, joka asetti maan
riippumattomuuden päämaalikseen. Tämä tapahtui jokseenkin samoihin
aikoihin kuin jääkäriliike alkoi, johon se mitä lähimmin liittyikin.
Muodostui useita pienehköjä samanmielisten yhtymiä, jotka kukin
tahollansa ja alallansa toimivat yhteisen tarkoitusperän hyväksi ja
sitten yhtyivät yhteisen johdon, n.s. itsenäisyysliikkeen aktiivisen
komitean ("A.K") alaisiksi. Osa ryhmän vanhempia, eri puolueisiin
kuuluvia kansalaisia muodosti neuvottelevan valiokunnan koko liikettä
varten. Toiminta tarkoitti valistustyön ja propagandan tekoa maassa ja
ennen kaikkea jääkäriliikkeen edistämistä, mutta myöskin poliittisen
yhteyden ylläpitämistä ulkomaiden, ensi sijassa Ruotsin ja Saksan
kanssa. Se ei kuitenkaan ollut aivan yksipuolisesti suunnattu
aktiiviseen osanottoon taisteluihin, vaan valmistauduttiin myös sen
mahdollisuuden varalta, että Suomen kohtalo ratkaistaisiin
neuvottelupöydän ääressä. Suomalainen delegatsioni toimi syksystä 1914
Tukholmassa (J. Castrén, H. Gummerus, E.A. Fabritius y.m.) ja myöskin
Berliiniin olivat siellä oleskelevat maanmiehet perustaneet poliittisen
toimiston Suomea varten (Fr. Wetterhoff y.m.); näiden kanssa oli
Suomessa oleva johto säännöllisessä yhteydessä. Kotimaasta lähetettiin
suoraan arvovaltaisia lähettejä Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin
sekä myöskin Pohjois-Amerikkaan, mahtavimpaan puolueettomaan valtioon,
jonka tehtävän rauhanteossa katsottiin saavan suuren merkityksen,
herättämään siellä johtavissa piireissä mielenkiintoa Suomen asemaa ja
sen kansallisen vapauden pyrkimystä kohtaan. Koko tämän toiminnan
täytyi tietenkin tapahtua salassa, herättämättä viranomaisten huomiota,
mikä luonnollisesti tuotti työlle suuria vaikeuksia. Merkillistä
kyllä kesti jokseenkin kauan, ennenkuin venäläisen vakoilujärjestön
onnistui päästä tämän "valtakunnankavaltamiseksi" leimatun, joskin
suomalais-isänmaalliselta kannalta täysin oikeutetun liikkeen jäljille.
Tämä tapahtui vasta vuoden 1915 loppupuolella.

Suomen vapautumispyrkimykset liittyivät, kuten jo mainittu, mitä
läheisimmin siihen toiveeseen, että keskusvallat saisivat voiton
Venäjästä. Sen kukistaminen oli ainoana pätevänä edellytyksenä, johon
tässä kohden voitiin perustaa, ja Suomessa, jossa oli opittu tuntemaan
venäläinen politiikka, sen päämäärät ja keinot lähempää ja paremmin
kuin muualla, oivallettiin, että Venäjän valta-aseman masentuminen ei
vain toisi suurempia vapaudenmahdollisuuksia omalle maalle, vaan myös
torjuisi yleiseurooppalaisen vaaran. Millä tavoin vapauttaminen lopulta
oli suoritettava, riippui siitä, miten olosuhteet olivat muodostuneet,
kun sen hetki oli tullut. Todennäköisimmältä tuntui silloin, että
riippumattomuus saavutettaisiin vasta rauhanteossa, Saksan ja muiden
valtojen myötävaikutuksella. Otettiin kuitenkin huomioon mahdollisuus,
että Saksa tulisi laivastollaan Suomenlahteen ja laskisi maihin
joukkoja Etelä-Suomeen, käyttäen sitä sopivana lähtökohtana
marssiakseen Pietaria vastaan, jossa tapauksessa Suomen kapinaannousu
Venäjän valtaa vastaan olisi mahdollinen. Aktiivinen johto ryhtyi
eräisiin valmistuksiin sellaisenkin mahdollisuuden varalle. Mutta se
ulkomainen valta, johon suoranaisen sotilaallisen avunannon toivo
lähinnä perustui, oli Ruotsi. Mielet eivät tuossa maassa kyllä olleet
yksinomaan keskusvaltojen puolella, mutta Suomessa vallitsi se
käsitys, että ratkaiseva enemmistö oli tällä kannalla, ei vain siksi,
että yhteenkuuluvaisuudentunne oli yhdistämässä germaaniseen
sukulaiskansaan, vaan myös poliittisista syistä. Ruotsin
oikeistolehtien kanta näytti antavan vahvistusta tälle käsitykselle.
Suomessa arveltiin, ettei Ruotsi, olosuhteiden painostuksen vuoksi,
voisi pysyä puolueettomana suuressa kansainsodassa, ja luultiin, että
yhtyminen Saksaan Venäjää vastaan tarjoaisi sille liian suuria
poliittisia etuja, jotta se voisi olla liittymättä keskusvaltoihin.
Ruotsalaisia joukkoja marssisi siis siinä tapauksessa Suomeen ja
miehittäisi osia siitä. Oli ilmeistä, että väestö ottaisi ne vastaan
ystävinä ja vapauttajina sekä antaisi niille apuaan, eikä mitään
sanottavaa vastarintaa ollut venäläisen sotaväen puolelta pelättävissä
maan pohjoisosissa. Kun Suomessa antauduttiin tällaisten toiveiden
valtaan, ei otettu laskelmiin ainoastaan Ruotsin myötätuntoa Suomen
kohtaloa kohtaan, vaan myöskin se etu, mikä Ruotsilla itsellään olisi
vapaasta, sen avulla vapautetusta Suomesta. Venäläinen vaara ei enää
väijyisi Ruotsin rajalla. Entistä tehokkaammin olisi Suomi sekä
sivistyksellisesti että poliittisesti ja sotilaallisesti suojaavana
puskurivaltiona välissä. Suunnitelmia täydensi ajatus, että Suomi
tulevaisuudessa, kun sodan laineet olivat asettuneet, poliittisesti
liittyisi Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin. Tällainen
tulevaisuudenohjelma, minkä toteuttamiseksi jopa oli olemassa
erilaisia ehdotuksia valtakuntien välisiksi laeiksi, sisältyi
itsenäisyyspyrkimyksiin ja se sai kannatusta niinhyvin Skandinaviaan
kiintyneemmässä osassa Suomen yhteiskuntaa, Suomen ruotsinkielisissä
piireissä, kuin myöskin suomenkielisissä. Viimemainituissakaan
piireissä ei epäröity valinnassa toiselta puolen Venäjästä riippuvan ja
toiselta puolen vapaan, läheisesti Ruotsiin ja muihin skandinavisiin
pohjoismaihin liittyneen Suomen välillä. Suomen ja Ruotsin silloinen
liittoutuminen -- niin asiaa ajateltiin Pohjanlahden itäpuolella --
olisi yhdistänyt toisiinsa nämä kaksi kansaa tavalla, mikä on
mahdollista vain suurina historiallisina hetkinä, ja siitä odotettiin
molemminpuolista etua.

Suomalainen delegatsioni Tukholmassa oli tietenkin läheisessä
kosketuksessa Ruotsin poliittisiin piireihin, minkä lisäksi, kuten jo
on mainittu, lähetettiin erikoisia lähettejä puhtaasti poliittisessa
tarkoituksessa neuvottelemaan näistä kysymyksistä naapurimaan
yhteiskunnallisessa ja poliittisessa elämässä huomatussa asemassa
olevien henkilöiden kanssa. Suomalaiset näkökohdat saivat
oikeistopiireissä osakseen ymmärtämystä ja olivat jossakin määrin
näissä vallitsevan käsityksen kanssa yhtäpitäviä, mutta niissä
noudatettiin, lukuunottamatta n.s. aktivisteja, suurta varovaisuutta
poliittisen toiminnan mahdollisuuksia punnitessa. Vasemmistopiireissä
torjuttiin sitä vastoin jyrkästi jokainen ajatus, että Ruotsi
sekaantuisi sotaan ja ennen kaikkea, että se liittyisi keskusvaltoihin
tai tukisi niitä. Jonkunlaista kalvakkaa myötätuntoa Suomea kohtaan oli
tosin tälläkin taholla huomattavissa, mutta Ruotsi ei voinut antautua
Suomen itsenäisyyteen auttamisen vuoksi millekään vaaralle alttiiksi ja
sotaista selkkausta Venäjän kanssa pidettiin erittäin arveluttavana.
Myöskin se seikka, että liittolaisvaltiot uhkaisivat taloudellisilla
kostotoimenpiteillä, jos Ruotsi ryhtyisi toimintaan Suomen hyväksi
Venäjää vastaan, painoi raskaana Ruotsia ja lamautti sen
toimintavapautta. Jo kesällä 1915 näyttivät suunnitelmat, jotka
perustuivat siihen, että Ruotsi myötävaikuttaisi Suomen
vapauttamiseksi, varsin vähän toivehikkailta. Suomessa ei tosin
kokonaan luovuttu tämänsuuntaisista toiveista, mutta kävi kuitenkin
välttämättömäksi suoranaisemmin koettaa saada Saksa kiintymään Suomen
asiaan.

Osaksi tässä tarkoituksessa, osaksi Tukholmassa olevan delegatsionin
vahvistamiseksi ja jotta se saisi arvovaltaisemman luonteen,
lähetettiin syksyllä 1915 ulkomaille kaksi Suomen itsenäisyysliikkeessä
huomatussa asemassa ollutta henkilöä, professori R. Erich ja vapaaherra
A. von Bonsdorff. Näihin aikoihin ei ollut kysymyksessä pyytää Saksalta
sotilaallista apua, vaan ainoastaan Saksan hallitus- ja muissa
vaikutusvaltaisissa piireissä tehdä selkoa siitä, kuinka luonteeltaan
vakavia ja oikeutettuja ne pyrkimykset olivat, joiden päämääränä oli
Suomen irroittaminen Venäjästä, sekä tehdä tunnetuksi maassa
vallitsevan saksalaisystävällisen mielialan luonne ja vilpittömyys. Oli
tärkeätä, että Saksan poliittinen johto oli tästä varma, koska asialla
saattoi olla merkitystä itäiselle sotapolitiikalle, jonka
kehittymisestä Suomen kohtalo mitä lähimmin oli riippuvainen. Tässä
tarkoituksessa mainitut lähetit matkustivat Berliiniin ja asettuivat
yhteyteen sekä valtiokanslerin (Bethmann-Hollweg) että Saksan
ulkoministeriön ynnä muutamien politiikkaan osaaottavien henkilöiden
kanssa. Sodanaikainen kokemus oli tehnyt saksalaiset varovaisiksi ja
epäluuloisiksi. Suomessa vallitseva ulkonainen levollisuus ei
osoittanut "kapinallista" mielialaa. Maa oli sitäpaitsi
teollisuudellaan ja kauttakulkukaupallaan palvellut Venäjän ja
liittolaisten etuja, joten todella vallitseva mieliala oli pysynyt
varjossa. Suomessa laajalle levinneen mielipiteen epäämättömäksi tueksi
voitiin paljon muun ohessa vedota Saksassa olevaan suomalaiseen
jääkäripataljoonaan. Sen olemassaolo oli tietenkin tunnettu Saksan
poliittisissa piireissä, vaikka se pidettiin suurelta yleisöltä
salassa. Oli tärkeätä selvitellä, ettei se ollut saanut alkuansa
nuorekkaasta seikkailunhalusta, vaan että se oli vakava askel
vapautumispyrkimyksessämme ja yritys, jota Suomessa laajat
yhteiskuntapiirit kannattivat. Suomalaisten lähettien toimenpiteet
olivat epäilemättä tärkeitä tapahtumien myöhemmälle kehittymiselle,
joskaan ne eivät välittömästi johtaneet näkyviin tuloksiin. Mitään
avunannon lupauksia tai edes jonkun verran varmoja toiveita ei Saksan
puolelta annettu. Sotilaallinen tilanne ja tulevien sotatoimien suunta
olivat liian epävarmoja salliakseen mitään houkuttelevia lupailuja.
Mutta hyvää tahtoa Suomea kohtaan, sen aseman ja meidän
vapaudenkaipuumme avartunutta ymmärtämystä sekä luottamusta
pyrkimystemme vilpittömyyteen oli olemassa. Ja tämä merkitsi paljon.

Vuosi 1916 kului ilman mitään Suomen kysymykselle tärkeitä
tapahtumia tai ratkaisuja. Suomalais-saksalaiset suhteet eivät nekään
mainitun vuoden kuluessa osoittaneet mitään merkillepantavaa.
Valistamistoimintaa jatkettiin Saksassa, ja Suomen kysymys alkoi siellä
saada suurempaa huomiota osakseen. Mutta mitään varmaa tietoa Saksan
hallituksen Suomeen suhtautuvasta politiikasta ei saatu. Tämä herätti
jonkun verran levottomuutta sekä kotimaassa että suomalaisessa
joukossa, jossa alkoi herätä kaipuu päästä palvelemaan sitä
tarkoitusperää, jota varten joukko oli muodostunut ja harjoitettu.
Niitä vaikutusvaltaisia saksalaisia, jotka osoittivat elävää
mielenkiintoa vapautumispyrkimyksiämme kohtaan, oli alivaltiosihteeri,
sittemmin ulkoasiainministeri von Zimmermann. Hänet olivat Suomesta
lähetetyt asiamiehet perehdyttäneet meidän kysymykseemme. Lokakuussa
1916 Zimmermann antoi muutamille suomalaisen ulkomaadelegatsionin
jäsenille ja kahdelle jääkäripataljoonan jäsenelle, jotka olivat
anoneet arvovaltaista lausuntoa Saksan hallituksen suhtautumisesta
Suomen kysymykseen, seuraavan selityksen: "Kaikissa tapauksissa Saksan
hallitus mielenkiinnolla katselee teidän vapautumispyrkimyksiänne,
sillä on etua niistä ja se aikoo kykynsä mukaan loppuun saakka jatkaa
teidän etujenne valvomista. Vaikka sotatoimet eivät tulisikaan
kohdistumaan koilliseen tai teidän maatanne lähellä oleviin seutuihin,
on Saksan hallitus rauhanteossa käyttävä voimaansa Suomen autonomian
hyväksi." Lausunto ei sisältänyt mitään sitovaa, mutta käsitettiin
kuitenkin "lupaukseksi". Se tehtiin tunnetuksi sekä jääkärijoukossa,
että myös asiaan yhtyneissä piireissä kotimaassa ja oli kaikessa
epämääräisyydessään omansa vaikuttamaan rohkaisevasti.

Sodan puhkeaminen ja ensimäisen sotakauden tapahtumat eivät
vaikuttaneet ehkäisevästi venäläistyttämistyöhön ja sortotoimintaan,
pikemmin päinvastoin. Sotatila, johon maa oli julistettu, antoi
asianomaisille vielä vapaammat kädet vallan väärinkäyttöön kuin
aiemmin. Santarmiston avulla, jonka valtuuksia oli lisätty, pidettiin
yhteiskuntaa mitä tarkimman valvonnan alaisena. Kokoontumisvapautta
supistettiin ja sanomalehdistöä vainottiin. Yksityistä omistusoikeutta
loukattiin monin tavoin ja omankädenoikeus rehoitti, tietenkin
välttämättömien sotilaallisten toimenpiteiden varjossa. Yksityisiä
henkilöitä vangittiin ja vietiin Venäjälle ja Siperiaan. Vallitseva
venäläistyttämissuunta vahvistui, kun keisari syyskuussa 1914 hyväksyi
ohjelman Suomen sulattamiseksi Venäjään. Ja tämä tapahtui samaan aikaan
kuin poliittisten hyötynäkökohtien vuoksi Puolalle annettiin sisäisen
itsehallinnon saamisen toiveita! Tämä 38 pykälinen ohjelma, joka tuli
tunnetuksi vasta marraskuussa ja jota siitä syystä on nimitetty
marraskuunohjelmaksi, tarkoitti Venäjän valtiovallan edelleen
lujittamista Suomessa ja kaiken sen tuhoamista, mikä vielä oli jäljellä
Suomen oikeudesta. Se ei tosin ollut mikään laki, ohjelma ainoastaan,
mutta tarpeelliset lainsäädäntötoimenpiteet kuuluivat yksinomaan
venäläisille viranomaisille, ja kuinka nämä toimivat, siitä ei Suomessa
puuttunut kokemusta. "Pienten kansojen vapaus ja riippumattomuus",
joiden puolesta Venäjän liittolaiset, länsivallat, ilmoittivat
taistelevansa, eivät suinkaan tulisi Suomen kansan osaksi. Englanti
kuitenkin teki mainitun ohjelman johdosta diplomaattisen esityksen
Venäjän hallitukselle, joka sen johdosta antoi laimean selityksen.
Suomen kansaneduskuntaa ei uskallettu tai tahdottu kutsua koolle
sodanaikana. Kansa oli tuomittu vaikenemaan. Jos joissakin
suomalaisissa isänmaanystävissä vielä oli rahtunen lojaalisuutta, antoi
marraskuun ohjelma sille kuoliniskun. Keisarin käydessä Helsingissä
maaliskuussa 1915 -- ensi kerran koko hallitusaikanaan -- oli
vastaanotto kylmä, sillä todelliset tunteet olivat jo nollapisteen
alapuolella. Maamme venäläistyttämistä jatkettiin edelleen uudella
vauhdilla, varsinkin sen jälkeen kuin armenialainen Borovitinov oli
nimitetty senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi ja ottanut
hallinnon johdon käsiinsä. Sisäinen hallinto järjestettiin yhä enemmän
venäläismalliseksi. Yleisen vastarinnan mahdollisuuksia supistettiin
yhä enemmän. Yksityisiä lainkuuliaisia virkamiehiä ja tuomareita
vainottiin yhä edelleen sodan puhjettuakin sen vuoksi, että he
kieltäytyivät tunnustamasta valtakunnanlainsäädäntöä Suomessa
päteväksi. Tämänlaatuisista väkivallanteoista kuohuttivat mieliä
enimmin ne toimenpiteet, jotka kohdistettiin erääseen Suomessa suuresti
arvossapidettyyn kansalaiseen ja tuomariin, kansaneduskunnan entiseen
puhemieheen P.E. Svinhufvudiin. Hän oli laittomuusjärjestelmän
peloton vastustaja ja samalla itsenäisyysliikkeen harras ystävä.
Syksyllä 1914 hänet vangittiin ja karkoitettiin syrjäiseen Siperian
seutuun (Tymskoeen), hän kun oli kieltäytynyt tunnustamasta
venäläisen prokuraattorin virkapätevyyttä. Toimenpide sekä loukkasi
että samalla kiihdytti maassa vallitsevaa mielialaa. Venäjän
jatkuvat vastoinkäymiset sodassa ja varsinkin Puolan menetys
herättivät kuitenkin vähitellen levottomuutta Suomen venäläisissä
vallanpitäjissä ja lamauttivat jossakin määrin heidän toimekkuuttaan
venäläistyttämistyössä, -- alkavan heikkouden tunnon oire.

Mutta sen sijaan alettiin suunnata huomiota varsinaisiin vapauden
pyrkimyksiin, ensi sijassa jääkäriliikkeeseen, joista venäläisellä
taholla vähitellen oli saatu vihiä. Tämä "valtakunnankavaltamiseksi"
leimattu liike, joka lisäksi ilmeni suoranaisena yhteistoimintana
valtakunnan vihollisten kanssa, oli tietenkin ehkäistävä ja mikäli
mahdollista kukistettava. Se vaati joka tapauksessa kostotoimenpiteitä.
Vuosien 1915-1916 vaihteessa venäläinen santarmisto ja salainen poliisi
ryhtyivät tiedusteluihin ja voimakeinoihin. Niitä nuoria miehiä, jotka
olivat tai joiden oletettiin olevan sekaantuneet tähän liikkeeseen,
etsiskeltiin ja vangittiin, milloin heitä onnistuttiin tapaamaan.
Useita kymmeniä heistä teljettiin ensi aluksi suomalaisiin vankiloihin,
missä heitä jonkun aikaa säilytettiin, mutta siirrettiin sitten
Pietariin. Heidän vanhempansa ja sukulaisensa saivat santarmiston
taholta kärsiä rettelöimistä ja useita vanhempia kansalaisia
karkoitettiin Venäjälle siitä syystä, että heidän poikansa olivat
liittyneet jääkäriliikkeeseen. Itsenäisyysliikkeen järjestön jäljille
ei santarmisto kuitenkaan päässyt, mutta useita sen toimeliaimpia, eri
ikäisiä ja eri yhteiskuntakerroksiin kuuluvia työntekijöitä vangittiin
ja monen oli pakko paeta maasta. Suomen vapaudenliike oli jo liian
voimakas tästä pysähtyäkseen. Yhteiskuntamme oli kuitenkin tuonut ilmi
vihamielisyytensä valtakuntaa kohtaan ja venäläisellä taholla
valmisteltiin suurta valtiollista oikeudenkäyntiä, jonka tuli paljastaa
Suomen taholta harjoitetut rikolliset salavehkeilyt. Tämä olisi
epäilemättä johtanut mitä vakavimpiin seurauksiin sekä yksityisille
että koko maalle, jolleivät taaskin historian tapahtumat olisi
sekaantuneet asiain kulkuun ja pyyhkäisseet pois kaiken sen, mitä näin
oli valmisteltu, samalla avaten vankilain portit Suomen
vapaudentaistelijoille.



Venäjän vallankumouksen vaikutukset Suomessa.


Venäjän maaliskuussa 1917 tapahtuneella vallankumouksella oli mitä
suurin merkitys tapahtumien edelleen kehittymiselle Suomessa. Mahtava
Venäjän valtakunta -- tuo savijalkojen varassa oleva suunnaton koljo --
järkkyi perustuksiltaan. Se ei voinut kestää kaikkia pitkällisen,
onnettoman sodan tuottamia vaurioita. Tosin meidänkin maassamme jo
aavistettiin, että Venäjän yksinvaltainen hallitusjärjestelmä
kumottaisiin, mutta ajateltiin, että mullistus todennäköisesti
tapahtuisi vasta sodan loputtua. Niin nopeaa, veretöntä ja kuitenkin
niin jyrkkää kumousta ei Suomessa odotettu. Jollei ota huomioon niitä
väkivallantekoja, joita venäläiset sotilaat harjoittivat upseerejansa
kohtaan, voi sanoa, että Suomessa vallankumouksen aikana oli
ulkonaisessa suhteessa rauhallista. Maamme säilyi välittömästi
joutumasta vallankumoushuumaukseen ja yhteiskuntakoneisto toimi
edelleen. Uuden vallankumoushallituksen toimesta vangittiin venäläisen
sortojärjestelmän huomattavimmat edustajat Suomessa, kenraalikuvernööri
Seyn ja senaatin varapuheenjohtaja Borovitinov, jotka vietiin
Pietariin. Mutta maamme oli tietenkin käytettävä tilaisuutta
puoltaakseen oikeudellisia vaatimuksiaan. Eduskunnan luottamusmiehistä
puolueittain valittu delegatsioni lähti Venäjän pääkaupunkiin uudelle
hallitukselle esittämään autonomian ja laillisuuden palauttamisen
vaatimukset. Nämä eivät kohdanneet mitään vastustusta, vaan saivat
päinvastoin osakseen suurta myötämielisyyttä. Väliaikainen hallitus,
jonka puheenjohtajana oli ruhtinas Lvov ja jossa lokakuulais- ja
kadettipuolue olivat voimakkaasti edustettuina, oli ryhtynyt hoitamaan
valtakunnan korkeimman vallan tehtäviä. Se antoi 20 p:nä maaliskuuta
julistuskirjan, jolla suomalaisten ehdotusten mukaisesti Suomen
autonomia täydelleen palautettiin ja kaikki laittomat asetukset
julistettiin kumotuiksi. Näihin kuului myös duuman päättämä
valtakunnanlainsäädäntölaki, jonka samassa tuokiossa mitättömäksi
julistamista suomalaisella taholla tuskin oli odotettu. Suomi oli siis
jälleen julistettu sisäisesti vapaaksi ja saattoi, ainakin
muodollisesti, ottaa sisäiset asiansa omiin käsiinsä. Eduskunnassa,
joka nyt kiireisesti kutsuttiin koolle, oli viimeisten vaalien nojalla
sosialisteilla enemmistö. Tämän johdosta, samoin kuin eräiden
sosialistien taholta tehtyjen, tässä tilanteessa epäolennaisten
vaatimusten -- eduskunnan aikaisemmin hyväksymien kunnallislain,
kieltolain y.m. heti paikalla vahvistamisen -- vuoksi johtivat
neuvottelut uuden senaatin kokoonpanosta siihen tulokseen, että
muodostettiin kokoomushallitus, jossa sosialistit olivat enemmistönä ja
puheenjohtajana eduskunnan puhemies, sosialidemokraatti O. Tokoi.
Kenraalikuvernööriksi oli nimitetty vapaamielinen, entinen
valtakunnanneuvoston jäsen M. Stahovitsh, hyväntahtoinen, parasta
tarkoittava mies, mutta vailla kokemusta valtiomiehentehtävissä.
Väliaikaisesti Suomea varten asetetun komisaarin Roditsevin tilalle
nimitettiin ministeri-valtiosihteeriksi insinööri C. Enckell.

Vallankumouksen puhjettua pääsivät vapautumistyöhön osallisina
vangitut, Pietarissa vankeina säilytetyt suomalaiset nuorukaiset
vapaiksi ja kiiruhtivat kotimaahan. Vähitellen palasivat myös Venäjälle
karkoitetut, niiden joukossa Svinhufvud, joka oli nimitetty
prokuraattoriksi. Matkallaan maan halki ja pääkaupungissa otettiin
hänet vastaan innokkain kunnianosoituksin.

Näiden suuriarvoisten tapahtumien tieltä painuivat vapaudenpyrkimykset
lyhyeksi aikaa syrjään. Uudet, läheisemmät näköalat peittivät kauempana
olevat. Oli niitä, joita Venäjän hallituksen ja vallankumouksen
lupaukset häikäisivät ja jotka katsoivat perustan jo olevan olemassa
jatkuvaa kehitystä varten, kun taas toiset alusta pitäen asettuivat
epäilevälle kannalle idästä päin puhalteleviin vapaudentuuliin ja
lupailuihin nähden. Suomella oli pitkä ja surullinen kokemus
siitä, miten paljon sellaisiin saattoi perustaa. Ei ainoastaan
tsaarinvaltainen hallitussuunta ollut uhkaavana käynyt Suomea
kuristamaan. Suurin vaara oli se, että Suomi oli Venäjästä
valtiollisesti riippuvainen. Suomessa ei voitu unhottaa, ettei
ainoastaan Venäjän hallitus, vaan myöskin valtakunnanduuma oli ollut
osallisena väkivallanteossa ja antanut sille suostumuksensa.
Kansanhallitsema Venäjä ei tarjonnut suurempia takeita kuin
itsevaltainenkaan; ja kuka voisi taata, mihin suuntaan kehitys
Venäjällä tulisi kulkemaan? Tällaisia ensimäistä huumausta hillitseviä
ajatuksia tuotiin julkisesti ilmi jo siinä kansalaisjuhlassa, jolla
Svinhufvudin paluuta Helsinkiin vietettiin.

Jo aikaisin levisi se mielipide, että keisarin valtaistuimelta
syökseminen ja Venäjän julistaminen tasavallaksi oli muuttanut Suomen
valtio-oikeudellista asemaa siten, että unioni Venäjän kanssa oli
lakannut ja että Suomi muodollisesti oli riippumaton valtakunta, vaikka
siltä puuttui voimakeinoja puoltaa tätä riippumattomuuttaan. Suomen
valtiosääntö oli monarkistinen ja yhteys Venäjän kanssa edellytti
yhteistä hallitsijaa. Vai siirtyisivätkö Suomen hallitsijan
perustuslainmukaiset hallitsijanoikeudet itsestään jokaiselle uudelle
Venäjän hallitukselle, joka anasti vallan tässä valtakunnassa, esim.
siinäkin tapauksessa, että se saisi köyhälistön diktatuurin muodon? Sen
suuntainen kehitys näytti jo silloin mahdolliselta. Enemmän kuin nämä
teoreettiset rakennelmat, joihin nähden oltiin eri mieltä, vaikuttivat
yleiseen mielipiteeseen ja ihmisten vakaumukseen olevat olot,
sellaisina, miksi ne muodostuivat vallankumouksen jälkeen. Palautettu
autonomia osoittautui nimittäin käytännössä varsin vähäarvoiseksi.
Venäjän hallituksen tahto oli kenties hyvä, mutta siltä puuttui
tarpeellista voimaa ja arvovaltaa irtipäässeihin vallankumouksellisiin,
varsinkin sotilaiden keskuudessa myllertäviin voimiin nähden. Suomeen
majoitettu, kuriton venäläinen sotaväki työ- ja sotamiesneuvostoineen
nousi maassamme varsinaiseksi määrääjäksi. Sitä vastaan suomalaiset
viranomaiset eivät voineet mitään maan ollessa vailla järjestysvaltaa,
minkä perustaminen vallitsevissa olosuhteissa oli mahdotonta. Sen
lisäksi tämä sotaväki veljeili väestön huonoimpien ainesten kanssa ja
viritti niissä halveksumista ja vihamielisyyttä yhteiskuntajärjestystä
vastaan, näin istuttaen hillittömän vallankumouksen henkeä maan
irralliseen väestöön. Eduskunnan sosialistinen enemmistö osoitti myös
suurta myöntyväisyyttä anarkistisia aineksia kohtaan. Näin näytti yhä
räikeämpänä ilmenevä venäläinen vallankumousviheliäisyys olevan omansa
vetämään Suomen alas alhaisovallan sekasortoon. Tällaisten olosuhteiden
vallitessa vapautumisajatus heräsi uuteen eloon ja vahvistui
yhteiskunnan terveempien ainesten keskuudessa.

Senaatin puheenjohtaja Tokoi oli tällä välin eduskunnassa
pitänyt ohjelmapuheen, jossa hän selvästi oli lausunut ilmi
itsenäisyysvaatimuksen ja huomauttanut, että kansamme nyt ehdottomasti
tahtoi päästä täysin riippumattomaksi kansaksi. Puhe sai maassa
osakseen suurta kannatusta ja herätti toivon, että tämän päämaalin
saavuttamiseksi oli aikaansaatavissa yksimielisyys kaikkien puolueiden
kesken, lukuunottamatta tietysti puhtaasti anarkistista laumaa. Mutta
kaikki tämä osoittautui nopeasti haihtuvaksi harhaluuloksi. Venäläisen
vaikutuksen ja Venäjällä jatkuvan kehityksen vuoksi saivat
äärimmäisyysainekset myöskin Suomen sosialistien keskuudessa yhä
enemmän vaikutusvaltaa. Jo keväällä puhkesi lakkoja -- ei ainoastaan
teollisuus-, vaan myös maanviljelystyöväen keskuudessa -- ja ne sekä
muut epäjärjestykset kuuluivat kesän kuluessa päiväjärjestykseen.
Myöskin eduskuntaenemmistö kävi yhä jyrkemmäksi sosialipoliittisissa
kysymyksissä, mikä ilmeni arveluttavissa lainsäädäntötoimenpiteissä.
Kadun joutoväki yhdessä venäläisten sotilasjoukkojen kanssa koetti
mielenosoituksilla ja uhkaamalla eduskunnan porvarillista edustajistoa
väkivallalla vaikuttaa sen päätöksiin. Helsingin ja useiden muiden
kaupunkien valtuustot saivat kokea terroria ja suoranaista väkivaltaa,
joilla niitä koetettiin taivuttaa myöntymään työväenluokan vaatimuksiin
ja kunnantyöläisten kohtuuttomina pidettäviin palkankorotuksiin.
Levottomuus ja hajaannus yhteiskunnassa tunki yhä syvemmälle. Kaikki
tämä oli itämaisen vapauden hedelmiä.

Heinäkuussa eduskunta käsitteli erästä esitystä, jossa ehdotettiin,
että muutamat korkeimman vallan ratkaisun varassa olleet
asiat siirrettäisiin senaatille. Samaan aikaan sotamies- ja
työväenneuvostojen kongressi Pietarissa puolsi Suomen oikeutta
valtiolliseen itsenäisyyteen, kuitenkin lukuunottamatta ulkopoliittisia
ja sotilasasioita. Eduskunnan sosialistinen enemmistö, eräiden
porvarillisista puolueista heihin tässä asiassa yhtyneiden jyrkimpien
edustajien tukemana, sai tästä lakiesityksestä aiheen -- n.s.
valtalailla -- julistaa eduskunnan Suomen korkeimmaksi vallaksi ja
samalla maan Venäjän hallituksesta riippumattomaksi, kuitenkin
lukuunottamatta sotilaallista ja ulkopoliittista alaa, joten se siis
sittenkin olisi jäänyt täydellistä riippumattomuutta vaille. Eduskunta
asettaisi ja vapauttaisi senaatin jäsenet toimestaan. Tämä valtalaki
oli oleva pätevä, ilman että se alistettiin Venäjän korkeimman vallan
harkittavaksi ja ratkaistavaksi. Eduskunnan päätös oli luonteeltaan
valtiokaappaus, sillä edellytyksellä nimittäin, että Venäjällä yhä
edelleen oli Suomessa hallitsijanoikeudet. Se sisälsi kyllä
näennäisesti askeleen eteenpäin kohti täyttä itsenäisyyttä, mutta
todellisuudessa se ei vienyt maatamme lähemmäs vapautta. Sitä
tervehdittiin sentähden vain vähäisellä myötätunnolla. Kun eduskunta
teki päätöksensä, sisältyi sosialistien laskelmiin jo Venäjän
neuvostovalta ja tulevan virallisen Venäjän täysi kannatus heidän
pyrkimyksilleen. Pian sen jälkeen Venäjällä tehty ensimäinen
bolshevikkikaappauksen yritys epäonnistui kuitenkin ja Kerenskijn
hallitus jäi valtaan. Sillä oli vielä kylliksi voimaa hajoittaa
eduskunta ja määrätä uudet vaalit. Eduskunnan hajoituksen jälkeen
sosialistiset senaatinjäsenet erosivat hallituksesta. Jäljelle jäi vain
kolme porvarillista jäsentä.

Keväällä ja kesällä 1917 sattuneet tapahtumat ja koko se suunta, johon
olojen kehitys maassa kulki, olivat olennaisesti seurauksena siitä,
että vallankumoukselliset venäläiset joukot yhä oleilivat maassamme.
Niin kauan kuin näiden hillitön ja kiihoittava toiminta jatkui, ei
rauha eikä turvallisuus voinut palautua eikä Suomi täydellä teholla
ottaa kohtaloaan omiin käsiinsä. Kansan terveemmälle osalle kävi
pakottavaksi välttämättömyydeksi koota voimansa ja perustamalla
suojeluskuntia valmistautua ei ainoastaan suojaamaan yhteiskuntaa
väkivallanteoilta, vaan myös nousemaan vieraita anastajia vastaan ja
karkoittamaan heidät maasta. Näitä toimenpiteitä Suomen yhteiskuntaa
perikadolla uhkaavaa vaaraa vastaan ei enää voitu lykätä, mutta tehtävä
ei ollut silloisissa oloissa helppo käytännössä toteuttaa. Kansa oli
aseeton. Tsaarinhallitus oli huolellisesti riistänyt Suomen kansalta
kaikki aseet ja myöskin vallankumouksellisen järjestelmän kätyrit
estivät niiden maahan tuonnin. Harjoittelu aseiden käyttöön saattoi
sentähden tapahtua vain puutteellisesti. Kaiken lisäksi oli
yhteiskunta tässäkin suhteessa venäläisen sotaväen ja sen kanssa
liitossa toimivien punaisten suomalaisten valvonnan alaisena.
Aikaisemmin itsenäisyysliikettä varten muodostetut järjestöt ottivat
varustautumistehtävän johdettavakseen. Kaupungeissa suojeluskuntatyötä
oli pidettävä salassa, maaseudulla se saattoi tapahtua avoimemmin
perustamalla palokuntia, urheiluyhdistyksiä y.m. Tämä työ alkoi jo
keväällä ja kesällä, mutta sai uutta vauhtia syksyn kuluessa. Varsinkin
Etelä-Pohjanmaalla perustettiin tällaisia suojeluskuntia melkeinpä
jokaiseen kuntaan, ensimäinen jo toukokuussa Mustasaareen. Syynä
siihen, miksi liike juuri sieltä löysi otollisen maaperän, oli osaksi
vapautta rakastava ja rohkea pohjalainen luonne, osaksi se, että
punainen kiihotustyö siellä oli tavannut verraten vähän vastakaikua.
Johdon onnistui tuoda pienehköjä kiväärilähetyksiä ulkomailta, Saksasta
-- Pohjanmaan maantieteellinen asemakin oli tässä suhteessa edullinen
-- mutta yleensä aseistus oli erittäin puutteellinen. Syystalvesta
järjestettiin muutamiin seutuihin Etelä-Pohjanmaalle (Vöyriin,
Vimpeliin, Lappajärvelle), sotilaallisia harjoituskursseja, joihin
lähetettiin osanottajia eri suojeluskunnista. Pieni määrä suomalaisia
jääkäreitä oli myös saapunut Saksasta ja asettunut suojeluskuntien
käytettäväksi. Yleensä suojeluskuntien harjoitus ja muut valmistavat
toimenpiteet tässä osassa maata tapahtuivat jokseenkin häiriintymättä,
vaikkakin venäläistä varusväkeä oli siellä melkein kaikkialla, sillä
tämä ilmeisesti jonkun verran pelkäsi joutua selkkauksiin pelottoman
pohjalaisen rahvaan kanssa. Myöskin Karjalassa harrastus näitä
yhteiskunnan puolustusta tarkoittavia järjestöjä kohtaan oli vilkas,
joskin suojeluskuntaliike siellä sai suurempaa vauhtia vasta myöhemmin
syksyllä. Muissa osissa maata olosuhteet olivat suojeluskuntaliikkeelle
paljoa epäsuotuisammat. Sosialistiset sanomalehdet saivat tästä
liikkeestä aiheen yhä kiivaampaan yllytykseen porvareita vastaan,
uskotellen että nämä perustamalla "lahtarikaarteja" valmistautuivat
tuhoamaan köyhälistön, samalla kuin "punaisia kaarteja" uudelleen
muodostettiin ja harjoitettiin venäläisen päällystön johdolla.

Uudet eduskuntavaalit tapahtuivat 1 p:nä lokakuuta ja tulos oli
porvarillisille puolueille edullinen (108 porvarillista 92 sosialistia
vastaan). Siitä huolimatta että sosialistit eivät tunnustaneet
eduskunnan hajoitusta lailliseksi, vaan olivat sitä vastaan esittäneet
vastalauseensa, ottivat he kuitenkin osaa vaaleihin toivoen saavansa
jälleen enemmistön ja sitten pääsevänsä ajamaan kansalliskokouksen
koollekutsumista sekä tämän avulla Suomen valtiojärjestyksen uudelleen
muodostamista. Tulos oli heille pettymys. He päättivät nyt lopullisesti
astua vallankumouksen tielle liitossa venäläisten ystäviensä kanssa,
joiden pyrintönä oli venäläis-suomalainen köyhälistöndiktatuuri.
Entinen hallituksenpäämies Tokoi lausui eräässä kansankokouksessa 16
p:nä lokakuuta, ettei vaalitappio sanottavia merkinnyt, koska työväellä
oli muita mahtikeinoja kuin vaalilippu, millä antaa pontta
vaatimuksilleen. Mitkä nämä mahtikeinot olivat, kävi ilmi, kun muutamaa
päivää myöhemmin annettiin julistus, että oli järjestettävä punaisia
kaarteja kaikkialle maahan, siis toimeenpantava köyhälistön
mobilisointi. Näitä kaarteja perustettiinkin varsin yleisesti eikä
niiden aseistaminen tuottanut sanottavia vaikeuksia. Runkona niissä
olivat ne irralliset työläiset, jotka olivat olleet venäläisten
linnoitustöissä, suuresti villiytyneet ja rappeutuneet n.s.
vallityöläiset. Aseet ostettiin tai "lainattiin" venäläiseltä
sotaväeltä.

Eduskunta kokoontui 1 p:nä marraskuuta. Porvarilliset tahtoivat
säilyttää yhteiskuntarauhan ja koettivat niin pitkälle kuin oli
mahdollista tyydyttää sosialistien vaatimuksia. Mutta sillä ei mitään
voitettu. Niin hyvin suomalaisten anarkistien kuin venäläisten
sotilaiden taholta jatkuivat väkivallanteot pelottavasti. Ryöstöt,
jotka jo lokakuussa olivat herättäneet levottomuutta, kuuluivat nyt
päiväjärjestykseen ja järkyttäviä rauhallisten kansalaisten murhia
tapahtui. Marraskuun 7 p:nä puhkesi toinen bolshevikkikapina
Pietarissa, Kerenskijn hallitus kukistettiin ja bolshevikkikumppanit
Lenin ja Trotskij saivat haltuunsa vallan. Venäjä oli nyt vailla
laillista hallitusvaltaa. Sitä arvoa ei Suomessa tietenkään voitu
tunnustaa köyhälistövallalla ja neuvostokomitealla olevan. Venäjän
suvereniteettioikeudet Suomeen nähden olivat lakanneet. Venäläinen
kenraalikuvernööri Nekrasov, joka syyskuussa oli astunut Stahovitshin
sijalle, oli jättänyt paikkansa ja poistunut, samoin hänen apulaisensa
vapaaherra Korff. Mutta venäläinen sotaväki jäi maahan ja katsoi yhä
edelleen olevansa korkeimman vallan edustaja. Suomi ei ollut ainoastaan
poliittisesti ja siveellisesti velvollinen, vaan myös oikeutettu
pitämään itseään Venäjästä eronneena ja ottamaan kohtalonsa kokonaan
omiin käsiinsä. Eduskunnan tehtäväksi jäi aseman selvittäminen tässä
suhteessa ja ryhtyminen tarpeellisiin toimenpiteisiin. Sosialistit
tahtoivat yhä edelleen pitää kiinni heinäkuun "valtalaista", mikä
pysytti Suomen sotilaallisesti ja ulkopoliittisesti Venäjän yhteydessä.
Pitkien sitkeiden keskustelujen jälkeen, eduskunta päätti
väliaikaisesti ottaa huostaansa korkeimman vallan Suomessa.

Sosiaalidemokraattinen johto oli kuitenkin määrännyt koko maassa
toimeenpantavaksi yleislakon, mikä alkoi 13 p:nä marraskuuta. Sen
ilmeisenä tarkoituksena oli antaa työväestölle ja punaisille kaarteille
tilaisuutta yleisharjoituksessa kehittää voimaansa ja herättää pelkoa
porvarillisessa yhteiskunnassa sekä siten valmistaa vallankumousta. On
selvää, että kaiken tämän takana olivat liikkeellepanijoina venäläiset
bolshevikit, jotka olivat ottaneet maailmanvallankumouksen
ohjelmaansa. Suomi oli oleva etappi edettäessä länteenpäin. Mahtiansa
osoittivatkin punaiset kaartit ja köyhälistön huonoimmat ainekset mitä
vakuuttavimmalla tavalla, ja venäläiset sotamiehet, varsinkin
matruusit, toimivat tässä aina alttiina apulaisina. Rikoksista
tuomittuja vankeja vapautettiin. Raa'at vaistot purkautuivat esteettä
esille murhina, ryöstöinä, kiristyksinä ja muina järkyttävinä
väkivallantekoina. Lakko -- verilakoksi mainittu -- kesti viikon.
Lopettajaisjulistuksessa sanottiin m.m.: "Suomen porvaristo ei tosin
ole vielä polvillaan työväenluokan edessä. Mutta työväenluokan elävä
voima on entistä ehjempänä -- -- -- Nyt muuttuu taistelun muoto, mutta
taistelu ei muutu." Porvarillinen yhteiskunta oli siis masennettava ja
köyhälistö ottava vallan haltuunsa. Se oli päämaali.

Suurlakko vallankumouksen ilmeisenä enteenä antoi tietenkin lisää
vauhtia suojeluskuntaliikkeelle ja muille yhteiskunnan puolustusta
tarkoittaville valmistuksille. Marraskuun 27 p:nä eduskunta päätti
asettaa porvarillisista puolueista kokoonpannun hallituksen, P.E.
Svinhufvud puheenjohtajana.



Suomi julistautuu ja tunnustetaan riippumattomaksi valtioksi.


Kuten edellä olevasta esityksestä käy ilmi, olivat olosuhteet Suomessa
kesällä ja syksyllä 1917 suuresti kärjistyneet ja kaikki viittasi
siihen, että ratkaisevan käänteen aika lähestyi. Siitä oli riippuva
maamme tulevaisuuden muodostuminen ja lähinnä mahdollisuus lopullisesti
tempautua irti Venäjästä ja saavuttaa täydellinen itsenäisyys.
Ensimäisenä esteenä tämän päämaalin saavuttamiselle oli Suomessa oleva
venäläinen sotaväki, syystä että se oli aseellinen, maan vapautumiselle
vihamielinen valta-aines, sekä senvuoksi, että se tuki ja yllytti
väestön alempien kerrosten yhteiskuntaa hajoittavia pyrkimyksiä. Suurin
osa kansaa ei ollut yhtynyt ase veljeyteen punaisen Venäjän kanssa ja
aseettomana sillä oli varsin vähän toiveita saada yksinään maasta
poistetuksi tämä muukalainen sotaväki, joka oli noussut maan
varsinaiseksi käskijäksi. Maa tarvitsi nyt enemmän kuin koskaan ennen
tukea ja apua ulkoapäin. Ruotsiin ei tässä suhteessa enää voitu
perustaa. Aktiiviseen politiikkaan ja varsinkin Suomen suoranaiseen
avustamiseen haluttomien vasemmistopuolueiden voima ja vaikutusvalta
oli kasvanut, mitä seikkaa vahvistivat syyskuussa suoritetut
valtiopäivävaalit ja Edénin vasemmistohallituksen muodostaminen. Ainoa
valta, jolta enää voitiin apua toivoa, oli Saksa. Nyt oli aika
pontevammin kuin ennen vedota niihin erikoisnäkökohtiin,
jotka kiinnittivät sen huomion Suomen vapauttamiseen. Tässä
tarkoituksessa pidettiin Tukholmassa syyskuussa neuvotteluja Suomen
riippumattomuuspolitiikan ja Saksan ulkopolitiikan johdon sekä Saksan
päämajan edustajien kesken. Ne eivät tosin johtaneet tarkalleen
määrättyihin tuloksiin, mutta kävi ilmi, että Saksan mielenkiinto
Suomen vapautuspyrkimyksiin oli lisääntynyt ja että Suomella oli
toiveita saada Saksalta apua hädänalaisessa asemassaan. Ne toiveet,
joita tässä suhteessa annettiin suomalaisille neuvottelijoille, olivat
tietenkin suoranaisessa yhteydessä muuttuneeseen sotatilanteeseen,
lähinnä toiminnan uudelleen elpymiseen koillisella sotarintamalla, mikä
johti Hiidenmaan ja Saarenmaan valloitukseen tuoden siten Saksan
sotavoimat paljoa lähemmäs Suomen vesiä ja rannikoita kuin aiemmin.
Ahvenanmaan saarien miehittäminen oli nyt jo mahdollisuus.

Marraskuun lakko ja Venäjän bolshevikkihallituksen ilmeinen tarkoitus
kytkeä Suomi Venäjän neuvostotasavaltaan, mikä ei ainoastaan olisi
tehnyt tyhjiksi kaikkia riippumattomuussuunnitelmia, vaan myös vienyt
maan määrättömään kurjuuteen, oli aiheena siihen, että marraskuussa
suoranaisesti käännyttiin Saksan puoleen. Muutamat niistä
maanmiehistämme, jotka silloin poliittisissa tehtävissä oleskelivat
ulkomailla, lähtivät tässä tarkoituksessa Berliiniin. Kun siellä oli
valmistavasti neuvoteltu lähinnä yliesikunnan poliittisen osaston
kanssa, jota silloin johti harras Suomen ja sen vapautuspyrkimysten
ystävä, salaneuvos E. von Hülsen, kutsuttiin kaksi heistä, vapaaherra
A. von Bonsdorff ja Edv. Hjelt Saksan päämajaan, minne he saapuivat 26
p:nä marraskuuta tekemään ylimajoitusmestari Ludendorffille selkoa
Suomessa vallitsevasta tilanteesta ja esittämään maan toivomukset.
Esitys ei päättynyt suoranaiseen pyyntöön, että Suomeen lähetettäisiin
avustusretkikunta, -- vaikka toimenpidettä kosketeltiin tehokkaimpana
keinona, millä itsenäisyys olisi saavutettavissa -- vaan sen
tarkoituksena oli lähinnä osoittaa Saksan sotilaallisen ja poliittisen
tuen merkitys Suomen vapautukselle, niin hyvin maan itsensä kannalta
kuin yleispoliittisessa suhteessa. Pääpaino kohdistettiin sen
vakaumuksen herättämiseen asianomaisissa, että oli välttämätöntä saada
venäläiset sotavoimat pois Suomesta, koska Suomi muutoin oli käsistään
sidottu eikä voinut päästä pakkotilastaan. Ilman Saksan apua tämä ei
voisi onnistua, minkä vuoksi Suomessa toivottiin, että Saksa tulevissa
aseleponeuvotteluissa vaatisi venäläisten joukkojen poistamista maasta.
Vielä voimakkaampi painostus tähän suuntaan saavutettaisiin antamalla
saksalaisten joukkojen miehittää Ahvenanmaan saaret. Tämä olisi uhka,
jonka turvissa Suomi itse voisi ryhtyä puhdistustyöhön, jos se samalla
saisi Saksalta aseita ja jääkäripataljoonasta, joka lähetettäisiin
kotimaahan, sotilasneuvojia ja -johtajia. Lopuksi huomautettiin, kuinka
oli välttämätöntä, että Saksa tunnusti Suomen riippumattomuuden, niin
pian kuin se asianmukaisesti oli julistettu.

Kenraali Ludendorff osoitti sekä ymmärtämystä että hyväntahtoisuutta
tätä avustussuunnitelmaa kohtaan. Ahvenanmaan retkikuntaa hän ei tosin
silloisissa oloissa katsonut mahdolliseksi, mutta antoi siitä toiveita
seuraavaksi vuodeksi. Suomen tulisi, lausui Ludendorff, ensi tilassa
antaa nimenomainen julistus, että se vaatii itsemääräämisoikeuttaan ja
Venäjästä riippumattomuutta. Tämän ulkonaiseksi osoitukseksi oli
asetettava vaatimus, että Venäjä vie pois joukkonsa Suomesta. Kenraali
Ludendorff lausui mielellään toimivansa niin, että Saksa tulevissa
aselevon- tai rauhanneuvotteluissa tukisi tätä vaatimusta. Lisäksi
saatiin se lupaus, että jo aloitettua, joskin keskeytettyä, aseiden
lähettämistä jatkettaisiin ja että suomalainen jääkäripataljoona
pieninä joukkoina lähetettäisiin kotimaahan. Erittäin ponnekkaasti
kenraali Ludendorff huomautti siitä, että Suomen ennen kaikkea tulisi
luottaa omaan voimaansa ja päättäväisesti esiintyen niin pian kuin
mahdollista selvästi, muitta mutkitta julistaa itsensä riippumattomaksi
sekä ryhtyä toimiin lujasti järjestetyn kansanmiliisin aikaansaamiseksi
maan itsenäisyyttä tukemaan.

Suomen hallituksen päämiehelle, senaattori Svinhufvudille annettiin
heti tieto käynnin tuloksesta ja päämajan kehotuksesta, että, mikäli
mahdollista, heti oli annettava riippumattomuusjulistus. Kaikki
tällaiset tiedonannot oli silloin vielä saatettava perille salaisia
teitä käyttäen.

Uuden hallituksen ensimäisiä toimenpiteitä oli itsenäisyysjulistuksen
aikaansaanti siksi välttämättömäksi pohjaksi, johon nojaten Suomen
riippumattomuus Venäjästä saisi kansainvälisen tunnustamisen. Joulukuun
4 p:nä hallituksen kaikki jäsenet saapuivat eduskunnan istuntoon ja
senaattori Svinhufvud esitti julkilausuman, missä Suomi julistettiin
riippumattomaksi valtioksi. Samalla annettiin esitys Suomen tasavallan
hallitusmuodoksi, joka esitys oli yhtäpitävä perustuslakikomitean
aiemmin tekemän ehdotuksen kanssa. Julkilausuma tiedoitettiin kaikkien
hallituksen jäsenten allekirjoittamana julistuskirjana Suomen kansalle.
Kaksi päivää myöhemmin, 6 p:nä joulukuuta, eduskunta hyväksyi
hallituksen julistuksen. Tässä pääkohdassa kaikki puolueet, myöskin
sosialidemokraatit, olivat yhtä mieltä. Toimenpide herätti
luonnollisesti maassa ihastusta, vaikkakin asema oli synkkä ja joskaan
muukalainen sotaväki ei suinkaan ottanut hyväksyäkseen seuraamuksia,
eikä luopunut siitä vallasta, minkä se oli itselleen anastanut.
Kaikkialla maassa vietettiin itsenäisyysjuhlia, joista yliopiston 19
p:nä joulukuuta toimeenpanema juhla oli erikoisesti muistorikas ylevän
isänmaallisine tunnelmineen. Merkillistä oli, että tässä tilaisuudessa
punakeltaisen leijonalipun ja ylioppilaslippujen rinnalla nähtiin myös
suomalaisen jääkäripataljoonan lippu. Tämä sisälsi tunnustuksen,
jolla oli syvällinen merkitys, ja siinä ilmeni samalla koko
itsenäisyysliikkeen tunnuskuva.

Hallitus ryhtyi heti toimenpiteisiin saattaakseen maan itsenäisyyden
Euroopan valtojen tietoon ja saadakseen ne tunnustamaan Suomen uudeksi
riippumattomaksi valtioksi. Tässä tarkoituksessa lähetettiin
Skandinavian maihin, keskusvaltoihin ja länsivaltoihin valtuutettuja
asiamiehiä, jotka joulukuun jälkipuoliskolla ja seuraavan vuoden
tammikuun alussa suorittivat tehtävänsä. Suomen vapautusta
tervehdittiin kaikkialla myötätunnolla, mutta poliittisen tilanteen
vuoksi noudatettiin viralliseen tunnustamiseen nähden jonkunlaista
varovaisuutta. Suomessa epäröitiin, oliko tunnustuksen saantia varten
myös käännyttävä Venäjän puoleen. Jotkut ulkovalloista katsoivat tämän
välttämättömäksi, sekä Suomen itsensä vuoksi että saadakseen hekin
vapaammat kädet asiaan nähden. Näihin valtoihin kuuluivat Ruotsi ja
Saksa. Nimenomaisten, varsinkin viimemainitun maan hallituksen taholta
saatujen neuvojen jälkeen Suomen hallitus päätti vihdoin joulukuun
lopulla kääntyä neuvostohallituksenkin puoleen esityksellä, minkä
henkilökohtaisesti suoritti Pietarissa hallituksen päämies Svinhufvud.
Saksan taholta tulleen painostuksen johdosta Venäjän neuvostohallitus
oli jo aiemmin sitoutunut suostumaan sellaiseen esitykseen, jos se
tehtäisiin. Alkavan vuoden ensi päivinä saatiin venäläisten myöntymys,
Heti sen jälkeen, 4 p:nä tammikuuta, Ruotsi, yksissä neuvoin Saksan
kanssa, antoi tunnustuksensa ja kaksi päivää myöhemmin Saksa antoi
tiedoksi samaan aikaan tekemänsä päätöksen. Myöskin Ranska ilmoitti 4
p:nä tammikuuta tunnustaneensa Suomen itsenäisyyden. Muutamia päiviä
myöhemmin yhtyivät näihin valtoihin Tanska ja Norja ja vähitellen
saatiin myös Itävalta-Unkarin, Alankomaiden, Espanjan, Sveitsin y.m.
virallinen tunnustus. Euroopan valloista vain Englanti asettui
odottavalle kannalle.

Ulkonaisesti kaikki siis oli sujunut, kuten oli toivottu. Suomi oli
muodollisesti saavuttanut pyrkimystensä päämaalin: se oli julistettu ja
tunnustettu vapaaksi riippumattomaksi valtakunnaksi. Mutta
riippumattomuus oli toistaiseksi vain paperilla. Olot maassa
kärjistyivät kärjistymistään. Hallituksella ei ollut voimakeinoja
tehostaakseen arvovaltaansa vallankumouksellisia aineksia vastaan,
joiden tukena olivat vieraan vallan kurittomat sotamieslaumat, jotka
yhä edelleen olivat maassa ja täällä tahtoivat harjoittaa jonkunlaista
isännyyttä.



Vapaussota.


Omituiset olivat ne olosuhteet, joissa Suomi saavutti
riippumattomuutensa, nimittäin aikana, jolloin maassa jo oli voimakas
lähenevän, vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan suuntautuvan
vallankumouksen tuntu. Idästä oli tullut kaikki se onnettomuus, mikä
oli käynyt yli maan sen historiallisen olemassaolon aikana. Sieltä se
nytkin tuli, joskin toisessa muodossa kuin ennen, ei ainoastaan
väkivallan ja laittomuuden hahmossa, vaan hillittömänä anarkiana. Oliko
Suomi nytkin kykenevä täyttämään tehtävänsä torjuvana etuvartiona idän
barbariaa vastaan? Maan oli vielä kestettävä vapautensa tulikaste.

Vaikka Venäjän hallitus oli virallisesti tunnustanut Suomen
riippumattomuuden, ei se vienyt joukkojansa pois Suomesta. Ne eivät
ainoastaan yhä edelleen pitäneet hallussaan linnoituksia ja
varustuksia, vaan majailivat kaupungeissa ja maaseudullakin.
Brest-Litovskin aseleponeuvotteluissa oli Saksan taholta, Suomen
puolelta tulleen pyynnön johdosta, yhä uudestaan vaadittu näiden
joukkojen poistamista Suomen alueelta. Tyhjillä lupauksilla ja
verukkeilla Venäjän hallitus kuitenkin koetti vitkastella. Sen
salainen tarkoitus oli ilmeisesti Suomen "jälleenvalloittaminen"
bolshevikkivallankumouksen avulla, jonka tosin näön vuoksi
suorittaisivat maan omat punaiset ainekset, mutta nojautuen juuri
näihin venäläisiin joukkoihin. Epäjärjestykset ja väkivallanteot
jatkuivat ja hallitusvalta, vailla arvovaltansa tehostamiseen
tarpeellisia keinoja, joutui yhä ahtaammalle ja herpaantui.
Elintarpeiden kuljetusta ehkäistiin, sanomalehtiä lakkautettiin,
suoranaisia ryöstöretkiä toimeenpantiin ja todellisia kahakoita
taisteltiin valtiovallan tai kunnallisten viranomaisten voimatta sitä
estää. Venäläiset sotilaat ja punakaartilaiset tekivät kenenkään
estämättä melkein mitä tahansa, joskin viimemainitut yhä enemmän
astuivat etualalle. Sosialidemokraattinen puoluejohto ei tosin ollut
aivan mielissään tästä ja koetti jossakin määrin hillitä intohimoja.
Mutta se kadotti pian vaikutusvaltansa laumoihin ja varsinkin
punaiseen kaartiin, joka julistautui riippumattomaksi ja otti
vallankumouksen toteuttamisen tehtäväkseen. Asiain näin kehittyessä
sosialidemokraattinen puolue pian taipui vallan- ja saaliinhimoisen
roskaväen edessä ja yhtyi anarkisteihin ja heidän venäläisiin
ystäviinsä. Nämä julistettiin nyt avoimesti sosialistisella taholla
"köyhälistön turvaksi" ja liittyminen venäläiseen bolshevismiin kävi
yhä ilmeisemmäksi. Ero Venäjästä olisi loukkaus porvarillisen
yhteiskunnan puolelta tuota maata kohtaan.

Eduskunta oli kuitenkin ottanut esille sota- ja poliisilaitoksen
järjestämiskysymyksen, ja hallitus antoi esityksen järjestysvallan
aikaansaamiseksi yhteiskunnan turvaksi. Tämä antoi lopullisen merkin
kauan valmistellun vallankumouksen puhkeamiseen, mikä tarkoitti vallan
siirtämistä köyhälistön käsiin ja Venäjän neuvostovallan mukaisen
järjestelmän luomista, mitä lähimmin tähän liittyen. Tammikuun 26 p:nä
selvisi pääkaupungissa, mitä oli tulossa, ja viimeiseksi toimenpiteeksi
hallitus samana päivänä antoi Suomen kansalle uuden kehoituksen liittyä
yhteen suojaamaan koteja ja turvaamaan järjestystä. Samalla annettiin
vastalausenootti Venäjän hallitukselle, sekä ulkovalloille kirjelmä,
joka kosketteli venäläisten sekaantumista Suomen asioihin. Neljä
hallituksen jäsentä lähti salaa Vaasaan, sieltä käsin hoitaakseen
laillisen hallituksen tehtäviä, kun kaikesta päättäen pääkaupunki ja
suuri osa maata oli joutuva punaisten valtaan. Vaasasta tulikin
seuraaviksi kuukausiksi "valkoisen" Suomen hallitus- ja pääkaupunki.
Seuraavana päivänä puhkesi kapina. Yöllä tammikuun 28 p:ää vasten
punakaarti miehitti hallitusrakennukset ja muut tärkeät paikat
pääkaupungissa ja rautatieliikenne pysähdytettiin. 29 p:nä
ilmoitettiin asetetuksi "Suomen kansanvaltuuskunta", varsinainen
vallankumouksellinen hallitus, eduskunnan entinen puhemies K. Manner
puheenjohtajana, sekä "työväen pääneuvosto", johon kuului 35 henkeä.
Pääkaupungissa kaikki tämä kävi kohtaamatta vastustusta, ilman verisiä
yhteentörmäyksiä, koska suojeluskunta oli liian heikko ja huonosti
varustettu voidakseen nousta vastarintaan. Tämä oli omiansa jonkun
verran hämmästyttämään punaisia johtajia, jotka olivat edellyttäneet
aseellista vastustusta ja katutaisteluita vallankumousdraaman sopivaksi
alkutoimitukseksi. Senaatin jäsenet ja eduskunnan porvarillisten
puolueiden johtajat, jotka oli aikomus vangita, olivat kadonneet.
He olivat osaksi paenneet, osaksi he pysyivät piilossa. Yksi
kansanedustaja, A. Mikkola, vangittiin ja murhattiin. Punaiset olivat
Helsingissä ja useimmissa Etelä-Suomen keskuksissa alusta alkaen
tilanteen herroina. Mutta he eivät olleet sitä samassa määrin
kaikkialla maassa.

Kansalla -- valkoisella Suomella punaisen vastakohtana -- oli
valittavana joko taipua ja antaa äsken vapaaksi valtakunnaksi
julistetun ja kansainvälisesti tunnustetun Suomen tuhoutua venäläiseen
ja punaiseen vallankumouskurjuuteen tai nousta vastarintaan. Se valitsi
viimemainitun tien, ja väkivaltaa vastaan alkoi vapaussota, joka vaati
voimanponnistusta ja raskaita uhreja, mutta vei päämaaliin. Ensi
sijassa Venäjä ja maassamme oleva venäläinen sotaväki oli syyllinen
siihen, että Suomen, saavuttaakseen täydellisen vapautensa, täytyi
tulla sisäisen sodan näyttämöksi, millä kansalaiset taistelivat
kansalaisia vastaan. Ilman tältä taholta tullutta yllytystä, ilman
vieraiden venäläisten joukkojen ja itäisen bolshevikkivallan tukea ja
apua ei punakapina verisine seurauksineen olisi koskaan puhjennut.
Seikkaperäinen ja yksityiskohtainen selonteko vapaussodan kulusta ei
sisälly tämän yleiskatsauksellisen esityksen puitteisiin, jossa vain
tapaukset yleisin piirtein voidaan kuvata.

Kuten aiemmin on mainittu, olivat kansalaisten muodostamat poliittiset
järjestöt kesän ja syksyn kuluessa tehneet valmistuksia sitä
ratkaisevaa taistelua varten, joka oli suunniteltu maassa olevia
venäläisiä sotavoimia vastaan sen varalta, etteivät nämä, kuten ne
olivat velvolliset, hyvällä ottaneet poistuakseen. Marraskuunlakon
jälkeen oli ilmeistä, että taistelu samalla tulisi muodostumaan
yhteiskuntaa terrorisoivien punaisten kaartien tilinteolle
saattamiseksi. Toivottiin, että tätä voimainmittailua voitaisiin
lykätä, kunnes suojeluskunnat ehtisivät täydellisemmin aseistua ja
suomalainen jääkäripataljoona palata kotimaahan.

Mutta niin pitkälle ei päästy, ennenkuin kapina puhkesi ja sotatoimia
ei enää voitu tuonnemmaksi lykätä.

Etelä-Suomessa ei ollut tarjolla mitään mahdollisuuksia ryhtyä
järjestelmällisesti ja samalla menestyksellä taistelemaan venäläisiä ja
punaisia vastaan. Se toimikunta, jolla oli hoidossaan sotilaalliset
valmistelut (sotilaskomitea "M.K") ja jonka johtomiehiä olivat
ratsumestarit, sittemmin kenraalit H. Åkerman ja H. Ignatius, oli
lopulta katsonut Etelä-Pohjanmaan, Vaasan ympärillä ja eteläpuolella
olevan seudun siksi alueeksi, missä valkoisten sotatoimien tuli alkaa.
Tätä varten oli, kuten edellä on mainittu, näissä seuduissa perustettu
kunnallisia suojeluskuntia ja toimeenpantu sotaharjoituskursseja
kenraali P. von Gerichin johdolla. Sen jälkeen kuin kenraali,
vapaaherra Kustaa Mannerheim, joka vähää ennen oli saapunut Venäjältä,
missä hän sodan aikana oli ollut korkeana sotapäällikkönä, oli valittu
tulevien sotatoimien ylipäälliköksi, lähti hän ynnä ne entiset
sotilashenkilöt, joiden tuli muodostaa armeijan esikunta, 18 p:nä
tammikuuta salaa Vaasaan siellä jatkaakseen järjestelytyötä ja
johtaakseen alkavia sotatoimia. Vähää ennen kapinan puhkeamista
hallituksen päämies Svinhufvud vahvisti Mannerheimin ylipäälliköksi ja
antoi hänelle tehtäväksi luoda sotilaallisen armeijan yhteiskunnan
turvaksi.

Etelä-Pohjanmaan suojeluskunnat asetettiin sotajalalle ja sotatoimet
aloitettiin siellä samana päivänä, jona kapina puhkesi, 27 p:nä
tammikuuta. Niiden lähimpänä tehtävänä oli yllättämällä riisua aseet
kaupungeissa ja useimmissa maaseudun pitäjissä olevilta venäläisiltä
sotilasosastoilta, ennenkuin nämä ehtivät ryhtyä tarpeellisiin
puolustustoimiin ja koota voimansa yhteiseen vastarintaan ja ennenkuin
lisävoimia ehti saapua etelästä. Tämä kävikin odottamattoman helposti
ja nopeasti, vaikka suojeluskunnat olivatkin epätäydellisesti
sotatoimiin harjoitetut ja vaikka aseita olikin niukalti. Mitä tässä
suhteessa puuttui, sen korvasi päättäväisyys, rohkeus ja tahto voittaa.
Kaikki kävi kohtaamatta suurempaa vastarintaa venäläisen sotaväen
puolelta ja ilman sanottavaa verenvuodatusta, mikä ensi sijassa
johtui venäläisissä joukoissa vallitsevasta kurittomuudesta ja
rappeutumisesta. Jo 28 p:nä tammikuuta suoritettiin aseistariisuminen
Seinäjoen tärkeässä rautateiden risteyksessä ja samana päivänä
pakotettiin Vaasan varusväki antautumaan. Seuraavina päivinä puhdistus
jatkui koko tässä osassa Pohjanmaata sekä Vaasan pohjois- ja
eteläpuolella olevissa seuduissa. Pietarsaari antautui 29 p., Kokkola
ja Kaskinen 30 p. ja seuraavana päivänä vallattiin Kristiinankaupunki.
Melkoisia määriä aseita ja ampumatarpeita, myöskin tykkejä ja
konekiväärejä, joutui tällöin valkoisten joukkojen saaliiksi.
Tämä teki suojeluskunnille mahdolliseksi tehokkaasti jatkaa sotatoimia,
jotka lähinnä tarkoittivat pohjoisen Pohjanmaan vapauttamista.
Kaupungeissa oli täällä vahva varusväki ja punainen aines oli siellä
lukuisammin edustettuna kuin Etelä-Pohjanmaalla. Sillä oli suuri
vaikutusvoima venäläiseen sotaväkeen ja se yllytti sitä vastarintaan.
Suojeluskuntaliike ei myöskään ollut siellä saanut niin yleistä
kannatusta kuin maakunnan eteläosissa, eivätkä suojeluskunnat olleet
yhtä hyvin järjestetyt. Niillä ei ollut kylliksi voimia omin neuvoin
vapautua venäläisistä. Kutakuinkin hyvin aseistettuja apujoukkoja
lähetettiin sen vuoksi pohjoiseen. Kuumimmin taisteltiin Oulusta, jossa
venäläinen varusväki ja punainen kaarti tekivät ankaraa vastarintaa.
Kaupungin valtasivat talonpoikaisarmeija ja oma suojeluskunta 3 p:nä
helmikuuta, jolloin varusväki antautui. Tornio, missä venäläisen
rajavartion muodosti muutama sata miestä, antautui pari päivää
myöhemmin, ja siten oli käytännöllisesti katsoen koko Pohjois-Suomi
puhdistettu. Valkoisella armeijalla oli selkäpuoli vapaana ja yhteys
ulkomaihin länteenpäin oli avoin valkoiselle Suomelle. Viikon kuluessa
oli Pohjanmaa siis luonut päältään venäläisen ja punaisen ikeen. Tässä
vapautusteossa piili alkuvoimaisen kansanliikkeen tarmo. Molemmat
kieliainekset kävivät käsi kädessä yhteistä vihollista vastaan.

Kun tämä puhdistustyö oli suoritettu ja jo sitä ennenkin, suuntasi
osa suojeluskunta-armeijaa kulkunsa etelään. Haapamäen tärkeä
rautatiekeskus miehitettiin ja pysyi koko sodan ajan valkoisten
käsissä, mistä oli se erittäin tärkeä etu, että yhteyttä voitiin pitää
Pohjanmaan ja Itä-Suomen sekä siellä taistelevien joukkojen välillä.
Haapamäen-Pieksämäen yhdysrata oli rakennettu venäläis-strategisessa
tarkoituksessa joukkojen nopeaa siirtoa varten Pietarista Vaasan
seuduille. Sillä tuli nyt olemaan mitä suurin merkitys Suomen
vapaussodan kululle. Rynnistys Pohjanmaalta etelää kohti pitkin
rautatietä pysähtyi aluksi Vilppulaan, mihin asetettiin telkeet
punaisten yrityksille tunkeutua pohjoista kohti. Liikkuva sota muuttui
näissä seuduissa joksikin aikaa asemataisteluksi. "Vilppulan rintama"
joka ulottui lännessä Pohjois-Satakuntaan ja itäänpäin Kuhmoisiin
Päijänteen rannalle ja jonka jatkona olivat edempänä Savon ja Karjalan
rintamat -- jatkuva taistelulinja Pohjanlahdesta Laatokkaan -- tuli yli
kuukauden ajan olemaan valkoisen ja punaisen Suomen rajana.

Maan itäosissa tapahtumat olivat kehittyneet kutakuinkin samaan tapaan
kuin Pohjanmaalla. Suojeluskuntaliike oli aktivistiryhmien johdon
alaisena varsinkin marraskuun-lakon jälkeen levinnyt huomattavan
laajalle Karjalassa ja myöskin Savossa. Mutta aseistus oli näissäkin
osissa maata erittäin vaillinainen. Jo viikkoa ennen järjestetyn
kapinan alkamista oli Viipurissa punaisten ja valkoisten välillä
tapahtunut verisiä yhteentörmäyksiä, joissa ensinmainitut olivat
hyökkääjinä. Näiden tapahtumien johdosta olivat Pohjois-Karjalan
suojeluskunnat kokoontuneet ja rientäneet Viipuriin apuun. Ylivoima oli
kuitenkin liian suuri, jotta ne siellä olisivat voineet minkään
menestyksen toivossa antautua taisteluun punaisia voimia vastaan, joita
avusti 6000 mieheen nouseva venäläinen varusväki. Ne vetäytyivät
taisteltuaan verisen taistelun Kämärällä takaisin Antreaan Vuoksen
rannalle. Jo ennenkuin varsinainen sota alkoi, olivat tammikuun 23 p:n
tienoilla Karjalan suojeluskunnat ryhtyneet verraten heikkojen
venäläisten varusjoukkojen aseistariisumiseen, kuten Sortavalassa ja
Joensuussa, mikä tapahtui ilman sanottavia vaikeuksia. Myöhemmin
riisuttiin aseista Antrean ja Vuoksenniskan varusväet sekä Saimaan
tykkiveneistön miehistö. Täten saivat suojeluskunnat tarpeellisen lisän
vähäiseen ase- ja ammusvarastoonsa. Vasta kun kapinanlippu oli
kohotettu ja rauhallisen sopimuksen tie oli osoittautunut
mahdottomaksi, käytiin taisteluun punaisia kaarteja vastaan, joita oli
muodostettu muutamiin Karjalan keskuspaikkoihin. Helmikuun 1 p:nä
antautui Joensuun punainen kaarti, 6 p:nä puhdistettiin Lieksa ja 8
p:nä vallattiin verisen ottelun jälkeen Värtsilän tehdasyhdyskunta.
Näin oli kapinaliike pohjoisessa ja keskisessä Karjalassa kukistettu.
Sielläkin suojeluskunnat toimivat päättäväisesti ja rohkeasti.

Antreasta hieman etelään olevassa Ahvolassa ja sen lähitienoissa, missä
helmikuun seuraavina viikkoina sattui verisiä taisteluita, Karjalan
suojelusjoukot pitivät puoliaan Viipurista paälletunkeutuvia punaisia
ja punaryssiä vastaan. Tällä seudulla tuli olemaan Karjalalle sama
merkitys kuin Vilppulalla Pohjanmaalle. Tämä rintamanosa turvasi Savon
ja Karjalan ratoja yhdistävän yhdysradan päätekohdan. "Karjalan
rintaman" itäisin ja samalla eteläisin osa oli Raudussa Venäjän
rajalla. Täältäkin punaiset venäläis-suomalaiset joukot, jotka osaksi
oli tuotu sinne suoraan Pietarista, koettivat murtautua eteenpäin.
Ankaroita taisteluita taisteltiin näissä seuduissa, mutta puolustus ei
horjunut. Se, että nämä aluksi heikot Etelä-Karjalassa toimivat
valkoiset joukot pystyivät vastustamaan ja torjumaan vihollisen
tavantakaa tekemät rynnistykset, merkitsi koko maakunnan ja yleensä
koko maan itäosien pelastumista joutumasta punaisten ja Venäjän vallan
alle.

Samaan aikaan kuin Karjala, vapautui Savokin uhkaavasta punaisesta
herruudesta. Tehtävä oli siellä vaikeampi, koska kapinallisia aineksia
teollisuusseuduilla oli runsaammin eikä suojeluskuntaliike ollut voinut
kehittyä yhtä häiritsemättä kuin Karjalassa. Mikkeli tuli valkoiseksi
ilman verenvuodatusta jo kapinan ensi päivinä. Lähipitäjistä
vahvistusta saatuaan onnistui kaupungin suojeluskunnan, niin huonosti
kuin se olikin aseistettu, 29 p:nä tammikuuta ripeästi ja päättävästi
toimien saartaa pesäänsä paikkakunnan punainen kaarti venäläisine
harjoitusapulaisineen ja pakottaa se antautumaan. Venäläistä varusväkeä
ei kaupungissa sillä kertaa ollut. Niin hyvin venäläisiä kuin
suomalaisia apujoukkoja olisi epäilemättä Kouvolasta rientänyt Mikkelin
punaisten avuksi, jollei viime hetkessä muutamien yritteliäiden miesten
olisi onnistunut katkaista rautatieyhteyttä räjähdyttämällä kaksi
siltaa, joista tärkein oli Mäntyharjun Hillosensalmessa. Tästä paikasta
tuli sitten sodan ensi kaudeksi Savon rintamanosan keskusta, siihen kun
pysähdytettiin punaisten voimien eteneminen pohjoiseen pitkin Savon
rataa. Taistelu Kuopiosta -- jossa Suomen pankin kultavarat
maailmansodan aikana oli säilytetty ja yhä edelleen sijaitsivat --
kesti viikon, helmikuun 1 p:stä 8 p:ään, jolloin valta kaupungissa
lopullisesti joutui valkoisille. Apua, sekä miehiä että aseita, oli
lähetetty Pohjanmaalta, joka nyt voi luovuttaa osan siellä
muodostetuista joukoista. Ankarinta vastarintaa teki Varkaus, jota
puolusti sen lukuisa työväestö. Punaisten ylivoima oli siellä suuri ja
taistelu vaati verisiä uhreja. Vasta 21 p:nä helmikuuta onnistui
valkoisten joukkojen valloittaa tämä tehdasseutu, joka oli aiottu Savon
kapinaliikkeen lujaksi varustukseksi. Se oli punaisten viimeinen
turvapaikka tässä maakunnassa.

Täälläkin, Etelä-Savossa, samoinkuin Pohjanmaalla ja Karjalassa, sota
ensimäisen rintamamuodostuksen jälkeen joksikin aikaa pysähtyi
asemataisteluksi. Mäntyharjulta lähti kuitenkin helmikuun lopulla
retkikunta länteenpäin valloittaakseen Heinolan ja sieltä, mikäli
mahdollista, tunkeutuakseen kauemmas etelää kohti, mutta yritys ei
täydellisesti onnistunut. Vasta maaliskuun keskivaiheilla, pitkien ja
veristen taistelujen jälkeen, onnistui savolaisten lopullisesti saada
haltuunsa kohta Heinolan pohjoispuolella oleva Lusi, tämä itäiseen ja
pohjoiseen Savoon vievien maanteiden tärkeä haarautumispaikka. Tähän
asetettiin sulku punaisten etenemiselle näihin osiin maata.

Nämä Pohjanmaan, Karjalan ja Savon tapahtumat olivat pelastaneet
melkoisen osan Suomea ja sen väestöä jo alussa joutumasta kapinavallan
alle ja luoneet yhtenäisen muurin punaisen anarkian pyrkimyksiä
vastaan. Sen rintaman takana, joka muodostui mainittuihin tärkeisiin
kohtiin ja vähitellen piteni koko Suomen poikki kulkevaksi
puolustuslinjaksi, voitiin valkoinen armeija säädetyn yleisen
asevelvollisuuden (helmik. 18 p. 1918) avulla ja liittämällä siihen
vapaaehtoiset suojeluskunnat järjestää edelleen etenemään niitä maan
osia kohti, jotka olivat punaisen kaartin ja suomalais-venäläisen
neuvostovallan hallussa. Pataljoonia ja rykmenttejä perustettiin
määrätyn suunnitelman mukaan ja erikoisaselajien osastoja
muodostettiin. Tähän vaativaan ja tärkeään järjestämistyöhön, joka oli
kenraali Mannerheimin ja hänen esikuntansa johdon alainen, otti osaa
suuri määrä entisiä suomalaisia upseereja ja Venäjän sotapalveluksessa
olleita suomalaisia, jotka saivat päälliköntehtäviä armeijassa.
Alipäällystöä harjoitettiin Vimpelin tilapäisessä sotakoulussa.
Näin luotiin sodan jo riehuessa muutamassa viikossa todellinen
kansanarmeija, jonka valtavana enemmistönä oli maan pohjoisten osien
rahvas ja jota sen vuoksi myös on sanottu "talonpoikaisarmeijaksi". Se
oli tietoinen siitä, että sen suurena tehtävänä oli maan vapauden ja
itsenäisyyden turvaaminen ja sitä elähdytti kansallinen innostus ja
urhoollisuus. Se sotilaanmieli, joka historian aikaisemmissa vaiheissa
oli ollut Suomen rahvaalle ominainen, eli vielä meidänkin aikamme
sukupolvessa. Moni "Vänrikki Stoolin tarinoissa" kuvattu henkilö ja
tapahtuma tuli vapaussodassa jälleen eläväksi todellisuudeksi.

Saksasta toimitetut ase- ja ampumatarvelähetykset varustivat armeijan
pitkää ja sitkeätä taistelua varten tarpeellisilla taisteluvälineillä.
Sen taistelukuntoisuutta lisäsi suuresti suomalaisten jääkärien
kotimaahan saapuminen helmikuun lopulla. Tämän joukon pääosa, tuhat
hyvin harjoitettua ja taisteluun tottunutta miestä, nousi maihin
Vaasassa 26 p:nä helmikuuta väestön riemulla ja syvästi liikutetuin
mielin vastaanottamana, sekä jaettiin eri joukko-osastoihin pitkin
rintamaa, osaksi upseereiksi, osaksi alipäällystöksi. Muutamat
pataljoonan saksalaisista upseereista astuivat myös suomalaiseen
sotapalvelukseen ja saivat edesvastuullisia paikkoja armeijassa sodan
aikana. Arvokkaan lisän armeijamme sai myös niistä ruotsalaisista
upseereista, jotka saapuivat Pohjois-Suomeen ottaakseen osaa
vapaustaisteluun, ja vapaaehtoisesta, Ruotsista avuksi rientäneestä
"ruotsalaisesta brigadista", joka miesluvultaan muodosti noin
pataljoonan. Muutamilla ruotsalaisilla upseereilla oli sodan kestäessä
korkeita päälliköntehtäviä valkoisessa armeijassa.

Rintama oli sodan ensi viikkoina muodostunut seuraavasti, noudattaen
suuntaa lännestä itään: Merikarvia--Ikaalinen--Virtain pitäjä--Ruovesi
--Vilppula--Jämsä--Lusi--Mäntyharju--Savitaipale--Vuoksenniska--Rautu
Laatokan rannalla. Se jaettiin nyt rajoitettuihin osastoihin. Läntisin,
Satakunnan rintama, asetettiin eversti, sittemmin kenraali E. Linderin,
Hämeen rintama eversti, sittemmin kenraali M. Wetzerin, Savon rintama
kenraali E. Löfström-Tollin ja Karjalan rintama kapteeni, sittemmin
eversti A. Sihvon johdon alaiseksi.

Vapaussodan jatkuessa yhtenäisen johdon alaisena maan pohjois- ja
itäosissa ja voimakkaan kansanarmeijan muodostuessa ryhtymään
taisteluun vihollista vastaan myöskin oman alueensa ulkopuolella, oli
koko Etelä- ja Lounais-Suomi punaisten ja heidän venäläisten
liittolaistensa vallassa. Kaikki vastarinta oli siellä tuomittu
epäonnistumaan. Ne yksityiset "valkoiset" suojeluskunnat, jotka siellä
liittyivät yhteen paikallista vastarintaa varten, voitettiin pian tai
hajaantuivat. Niin kävi itäisellä Uudellamaalla, missä paikallisten
suojeluskuntien jäännökset, jouduttuaan alakynteen, hakeutuivat
Pellingin saaristoon ja sieltä jäitse Viroon, kun taas läntisellä
Uudellamaalla n.s. Kirkkonummen joukko, noin 500 miestä, joutui
vangiksi ja säilytettiin vangittuna Helsingissä. Kumpaankin näistä
joukoista oli liittynyt ylioppilaita ja muita nuorukaisia Helsingin
suojeluskunnista. Vaikeuksia ja seikkailuja sai myös Uudenkaupungin,
miesluvultaan 400:aan nouseva, suojeluskunta kokea. Se ei katsonut
voivansa ryhtyä taisteluun tässä osassa maata, missä punaisten valta
oli erittäin voimakas. Se lähti jäitse Ahvenanmaalle, missä se pakotti
yksityisiä venäläisen varusväen osastoja antautumaan ja aikoi, saatuaan
siten kunnollisen aseistuksen, koettaa tehdä koko saariston
venäläisen sotaväen vaarattomaksi. Tämä tuuma ei onnistunut, kun ne
ruotsinmaalaiset joukot, jotka helmikuun keskivaiheilla, kuten
uskoteltiin, ihmisystävällisessä tarkoituksessa, laskettiin maihin
Ahvenanmaalla, eivät asettuneet kummankaan taistelevan puolelle, vaan
vaativat aseiden riisumista. Pitkien neuvottelujen jälkeen suomalainen
joukko, ilman aseita, vietiin Ruotsiin ja lähti sieltä valkoiseen
armeijaan Pohjanmaalle.

Etelä-Suomen paikalliset taistelut, joskaan ne eivät vihollisen
ylivoimaisuuden tähden voineet johtaa pysyvään menestykseen,
vaikuttivat kuitenkin koko sodan kulkuun siten, että ne ensi aikoina
häiritsivät punaisten sodanjohtoa ja jossakin määrin sitoivat niiden
joukkoja, joten ne eivät tarpeellisen nopeasti ehtineet lähettää
lisäjoukkoja pohjoiseen. Välillisesti valkoisten joukkojen pyrkimys
koota voimiaan ja vahvistaa asemaansa pohjoisemmissa osissa maata sai
tukea Etelä-Suomen taisteluista.

Se toivo, että Pohjois-Suomessa muodostettu valkoinen kansanarmeija
kenraali Mannerheimin johdolla voisi murtaa vihollisen vastarinnan ja
että sen onnistuisi päästä eteläisen tai eteläisimmän Suomen avuksi,
oli kyllä vahva, varsinkin rintaman pohjoispuolella. Mutta katsoen
punakaartien mieslukuun, hyvään aseistukseen sekä rajattomaan aseiden
ja ampumatarpeiden saantiin Venäjältä, näytti tehtävä kuitenkin olevan
suurten ja arvaamattomien vaikeuksien takana. Nämä vaikeudet olivat
sitä arveluttavammat, kun venäläinen sotaväki täällä oli varsin
voimakas, eritoten pääkaupungissa, missä oli suurin osa Venäjän
Itämeren-laivastoa ja meriväkeä monin tuhansin. Nämä eivät varmaankaan
olisi jättäneet punaisia ystäviänsä pulaan. Ja jo punaisten
lisääntyvästä kurittomuudestakin saattoi ennustaa, että heidän
vastarintansa oli muodostuva yhä ankarammaksi ja epätoivoisemmaksi,
kuta kauemmas etelään heidät tungettiin. Kaikissa tapauksissa
eteneminen olisi vaativa hyvin pitkän ajan ja äärettömiä ihmishengen
sekä taloudellisten ja henkisten kulttuuriarvojen uhreja. Punaisten
painaminen eteläisimpään Suomeen, maan rikkaimpiin ja tiheimmin
asuttuihin seutuihin, olisi aiheuttava varmasti vielä kauheamman
hirmuvallan, kuin mikä siellä jo vallitsi. Siellä, ja eritoten
pääkaupungissa, missä mielivalta ja terrori vallitsivat, pidettiin
asemaa epätoivoisena, jollei ulkoapäin olisi apua saatavissa.

Jo helmikuun ensi päivinä saapui senaattori Svinhufvudilta, joka
pysyttelihe piilossa Helsingissä, Suomen Tukholmassa olevalle
lähettiläälle kehotus anoa sotilaallista apua Ruotsista tai Saksasta.
Ruotsin hallitus kieltäytyi kuitenkin jyrkästi kaikesta muusta
taisteluun sekaantumisesta kuin ryhtymästä välittämään taistelevien
puolien kesken. Syynä tähän torjuvaan kantaan, jolle Ruotsi asettui
luopuen viimeisestä mahdollisuudesta aktiivisesti avustaa Suomea sen
taistelussa vapauden ja itsenäisyyden saavuttamiseksi, oli osaksi
Ruotsin vasemmiston varovaisuuspolitiikka, osaksi se painostus
Englannin puolelta, jonka alaisena Ruotsi oli. Saksa oli nyt ainoa
ulkomainen valta, joka saattoi antaa Suomelle tukea ja apua, eivätkä
tähän kiinnitetyt toiveet joutuneetkaan häpeään.

Heti kapinan puhjettua oli Saksan hallitukselle ja ylimmälle
sodanjohdolle tehty selkoa Suomen vaikeasta asemasta sekä esitetty
pyyntö, että Saksa antaisi apuansa taistelussa, joka vihdoin oli
ratkaiseva Suomen kohtalon. Tätä pyyntöä noudatettiin heti sikäli, että
Brest-Litovskin neuvotteluissa uudelleen -- joskin ilman suoranaista
tulosta -- painostettiin Venäjän hallitusta kutsumaan pois venäläiset
joukot Suomen alueelta. Tämän lisäksi järjestettiin suurehko ase- ja
ampumatarvelähetys Suomeen ja suostuttiin suomalaisen pataljoonan
kotiinlähettämiseen. Helmikuun puolivälissä lähetykset voitiin
toimittaa matkaan käytettävissä olevilla suomalaisilla aluksilla, jotka
olivat olleet sotateloilla Ruotsissa. Onnellisesti kävi pitkä ja
vaaranalainen matka yli Itämeren ja halki Pohjanlahden jäiden
venäläisiltä uhkarohkeasti anastetun suomalaisen jäänsärkijän Sammon
avustamana, ja Suomen armeija sai, kuten jo on mainittu, erittäin
arvokkaan ja kaivatun lisän sotatarpeita sekä sodankäyntiin
harjaantuneita upseereja, opettajia ja sotilaita.

Helsingistä saapuneet tiedot ja hätähuudot ja Ruotsin torjuva kanta
kehottivat kuitenkin ponnistuksiin suoranaisen sotilaallisen avun
saamiseksi Saksalta. Ne saivat osakseen Saksan sotilaallisen johdon
täyden ymmärtämyksen, mutta Saksan hallitus asettui erittäin
epäröivälle kannalle sellaiseen yritykseen nähden, niin hyvin yleis- ja
sisäpoliittisista syistä kuin siksi, että sen arveltiin voivan
häiritsevästi vaikuttaa saksalais-venäläisiin rauhanneuvotteluihin.
Nämä keskeytyivät kuitenkin äkkiä 11 p:nä helmikuuta ja kaksi
päivää myöhemmin pidettiin Homburgissa suuri poliittinen
sotaneuvostonkonferenssi, johon keisarikin otti osaa. Tässä päätettiin
uudelleen ryhtyä aktiiviseen sotapolitiikkaan idässä ja ensiksi
aloittaa eteneminen Itämerenmaakunnissa, mikä tapahtuikin heti aselevon
päätyttyä 18 p:nä helmikuuta. Sotilaallisella johdolla oli nyt suurempi
toimintavapaus eikä sotaretki Suomeen ollut ristiriidassa, vaan
päinvastoin sopusoinnussa sen itäisten suunnitelmien kanssa. Jo 14 p:nä
helmikuuta, Homburgin konferenssin jälkeisenä päivänä, kenraali
Ludendorff lähetti Suomen Berliinissä olevalle lähettiläälle kehotuksen
tehdä uuden suoranaisen pyynnön saksalaisen sotilasapuretkikunnan
lähettämisestä Suomeen ja 21 p:nä helmikuuta oli hänet kutsuttu Saksan
päämajaan.

Kenraali Ludendorff ilmoitti, että sotilasretkikunnan lähettäminen
Suomeen nyt oli mahdollinen siinä tapauksessa, että Suomella oli siitä
etua ja että sitä siellä katsottiin tarpeelliseksi ja toivottavaksi.
Vastaus kuului, että maan hädänalaiseen tilaan katsoen niin hyvin
hallitus kuin yhteiskuntaa säilyttävät ainekset Suomessa ilolla
tervehtisivät sellaisen avun lähettämistä, ja niin oli Saksan
avustusretki periaatteessa päätetty toimenpide. Ensin oli lähetettävä
muutamia sota-aluksia Ahvenanmaalle, ja pian sen jälkeen laskettaisiin
sotajoukko, suuruudeltaan noin divisiona, maihin jollakin sopivalla
kohdalla Suomen länsirannikolla. Tietysti tämä retki ei tarkoittanut
yksinomaan ihmisystävällisen tehtävän täyttämistä. Niin pitkälle
menevään ritarillisuuteen ei Saksalla totta tosiaan siihen aikaan ollut
varaa. Se saksalais-sotilaallinen tehtävä, jota sillä tarkoitettiin,
oli lähinnä estää englantilaisia joukkoja etenemästä Muurmannin
rannikolta Pietariin ja ehkäistä siten uuden itäisen sotarintaman
muodostuminen. Samalla toivottiin saatavan mahdollisimman vapaa tie
Venäjän pääkaupunkiin sen varalta, että sen valloittaminen
osoittautuisi välttämättömäksi. Mutta myöskin Suomen vapauttaminen
venäläisestä bolshevikkivallasta ja sen riippumattomuuden turvaaminen
oli Keski-Euroopalle niin poliittisesti kuin taloudellisesti ja
sivistyksellisesti tärkeätä.

Sodanjohdon taholla tehdyn päätöksen toteuttaminen kohtasi vielä
erinäisiä vaikeuksia, mutta ne voitettiin. Maaliskuun 3 p:nä
allekirjoitettu Saksan ja Venäjän välinen rauhansopimus ei myöskään
ollut asiaan vaikuttavana esteenä. Jo maaliskuun alussa saapui
saksalaisia sota-aluksia sekä pienehkö maihinnousujoukko Ahvenanmaalle,
jotavastoin pääretkikunta, n.s. Itämeren-divisiona, kenraali, kreivi
von der Goltzin johdolla vasta 1 p:nä huhtikuuta lähti yli Itämeren
pyrkimään Suomen mantereelle. Alkuperäisestä aikomuksesta laskea joukot
maihin länsirannikolla oli luovuttu pääasiallisesti strategisista
syistä, ottamalla huomioon Suomen silloinen sotatilanne, ja valittu
Hanko maihinnousupaikaksi. Retkikunta saapui sinne 3 p:nä huhtikuuta,
jonka jälkeen sotatoimet ja eteneminen Helsinkiin pitkin rannikkorataa
heti alkoivat. Punaisten heikko vastarinta murrettiin helposti -- jo se
tieto, että vastassa oli sotaan tottuneita saksalaisia sotureita,
herätti jonkun verran pelkoa. Heidän sotavoimansa olivat myös tässä
osassa maata heikentyneet, kun oli täytynyt lähettää lisäjoukkoja
Tampereelle, missä ratkaiseva taistelu parhaillaan oli käynnissä. Vasta
Helsingin edustalla kohtasi saksalaisia hieman ankarampi vastarinta. Jo
10 päivää maihinnousun jälkeen, 12 p:nä huhtikuuta, saksalaiset joukot
tunkeutuivat lännestä käsin pääkaupunkiin, samalla kuin saksalainen
laivasto-osasto amiraali Meurerin johdolla Tallinnasta tuli kaupungin
satamaan ja laski maihin pienehkön taistelujoukon. Venäjän laivasto,
josta osa jo silloin oli lähtenyt itää kohden, ei tehnyt mitään
vastarintaa. Hangossa saksalaisen päällystön kanssa tehdyn sopimuksen
mukaan sen tuli pysyä puolueettomana ja heti vesien auettua purjehtia
Venäjälle. Helsinki säästyi näin hävitykseltä, minkä Venäjän laivasto
siellä olisi voinut aikaansaada, ja todennäköisesti olisikin
toimeenpannut, jollei saksalaispelko olisi lamaannuttanut sen
toiminnanhalua. Viaporin linnoitus miehitettiin taistelutta.
Sitävastoin saksalaisten tunkeutuessa pääkaupunkiin syntyi
katutaisteluita, joihin myös otti osaa valkoinen kaarti, joka siellä
salaa oli aseistettu ja nyt sai mahdollisuuden päästä toimimaan. Jo
seuraavana päivänä, 13 p., kaupunki oli puhdistettu kapinallisista
aineksista ja kokonaan valkoisten käsissä. Riemulla väestö, joka nyt
kahden ja puolen kuukauden hirmupäivien jälkeen taas saattoi hengittää
vapaasti, ja lailliset viranomaiset, jotka jälleen voivat ryhtyä
toimimaan, tervehtivät saksalaisia sotureita vapauttajinaan. Suurin osa
punaisten sotavoimia, samoin kuin kapinan johtajat, olivat paenneet
itään päin ja osa niistä pelastautui Venäjälle, siellä yhä edelleen
avustaakseen venäläisten Suomen jälleenvalloittamispyyteitä.

Huhtikuun 6 p:nä oli toinen pienehkö saksalainen joukko-osasto
Tallinnasta kenraali Brandensteinin johdolla noussut maihin Loviisassa,
karkoittanut kaupungissa ja sen ympäristössä olevat punaiset joukot ja
lähtenyt etenemään pohjoista kohti. Tämän retkikunnan tarkoituksena oli
miehittämällä joku kohta Riihimäen--Viipurin rataosalla katkaista
punaisten peräytymistie itään. Kahakoiden ja taistelujen jälkeen, sekä
koettuaan muutamia vastoinkäymisiä, varsinkin Uudessakylässä, joka
vähän aikaa oli saksalaisten hallussa, tämä joukko-osasto valtasi 18
p:nä huhtikuuta Lahden, joka oli punaisten pääpesäpaikkoja.

Samoihin aikoihin kuin saksalaiset joukot saapuivat maahan ja
suorittivat ensimäiset sotatoimensa Etelä-Suomessa, oli tärkeitä
sotatapahtumia sattunut myöskin rintaman pohjoispuolella.
Asemataistelua oli siellä jatkunut eikä kapinallisten ja venäläisten
onnistunut, niin usein ja eri kohdista rintamaa kuin he yrittivätkin,
murtautua sen läpi tai saada sitä peräytymään. Ensi sijassa punaiset
olivat menestymättä pyrkineet ottamaan haltuunsa Haapamäen--Pieksämäen
radan, siten katkaistakseen valkoisilta lännen ja idän välisen
yhteyden. Lukuisia, osittain ankaroita yhteentörmäyksiä oli sattunut
pitkin koko linjaa, Lavialla, Ruovedellä, Vilppulassa, Kuhmoisissa,
Sysmässä, Lusissa (Heinola), Savitaipaleella, Joutsenossa, Ahvolassa,
Kavantsaarella, Muolaassa, Raudussa, Valkjärvellä y.m., mutta
maaliskuun keskivaiheille saakka pysyi rintama jokseenkin muuttumatta.
Mutta 16 p:nä maaliskuuta alkoi yhtenäisen suunnitelman mukaisesti
valkoisen armeijan suuri rynnäkkö etelään päin, varsinkin
Pohjois-Satakunnasta ja Pohjois-Hämeestä Tamperetta kohti, joka oli
punaisen ja punavenäläisen armeijan lujimpia varustuksia ja tukikohtia.
Keskusta (Wetzer) rynnisti taistellen Vilppulasta Orihveden ja Suinulan
kautta Messukylään, itäinen sivusta (Wilkman) Jämsästä Orihvedelle,
Kangasalle ja Lempäälään ja läntinen osaksi Vaskivedeltä ja Kurusta
Teiskon kautta (Hjalmarsson), osaksi Ikaalisista Kyröskosken kautta
(Linder) Tampereelle. Jo 24 p:nä maaliskuuta laukaistiin ensimäinen
tykinluoti kohti kaupunkia, joka lähipäivinä joutui melkein
piirityksiin. Punaisten tehdessä epätoivon vimmalla vastarintaa
valloitettiin etukaupungit ja 3 p:nä huhtikuuta alkoi rynnäkkö itse
kaupunkia vastaan. Kaksi päivää myöhemmin se ankaran, katu kadulta ja
talo talolta käydyn taistelun jälkeen oli valkoisten hallussa.
Tampereen valloitus, valkoisen armeijan suurin ja loistavin uroteko ja
sodan verisin taistelu, oli vaatinut uhriksi lukuisasti kaatuneita ja
melkoiset osat kaupunkia olivat tuhoutuneet, mutta tärkeä tulos
vapaussodassa oli täten saavutettu. Punaisten valta oli tässä
ensimäisessä suuressa voimainmittelyssä saanut ankaran iskun ja alkoi
horjua, voimatta enää koskaan tointua. Osa Tampereelle kootuista ja
kaupungin puolustukseen osaa ottaneista punaisista joukoista onnistui
pelastautumaan etelään päin, mutta vankien lukumäärä nousi kuitenkin
10,000:een, minkä ohella 50 venäläistä tykkiä ja runsaasti muita aseita
ja ampumatarpeita joutui hallituksenjoukkojen saaliiksi.

Samoihin aikoihin kuin Tampereesta taisteltiin ja sen valloituksen
jälkeen eteni valkoisia joukkoja alituisesti taistellen (Karkussa,
Mouhijärvellä y.m.) pohjoisesta käsin Satakuntaan Tampeeren--Porin
radalle puhdistaen nämä seudut punaisista rosvojoukoista, jotka siellä
olivat harjoittaneet kauheaa terroria ja tehneet hirvittäviä rikoksia
(Noormarkussa, Suodenniemellä y.m.). Huhtikuun 11 p:nä valkoiset
miehittivät Porin, sen jälkeen kuin punaiset ryöstettyään ja tuhottuaan
omaisuutta olivat lähteneet kaupungista. Huhtikuun 18 p:nä vallattiin
Rauma samoin ilman taistelua.

Turun väestö oli niin hyvin ennen kapinaa kuin sen kestäessä saanut
paljon kokea. Punaisilla oli siellä rajaton valta eivätkä he
terrorisoinneet ainoastaan kaupungin porvarillisia, vaan myös
ympäristön rahvasta. Minkäänlainen vastarinta ei siellä ollut
mahdollinen. Osa kaupungin asekuntoisia miehiä oli kapinan alkaessa
lähtenyt pohjoiseen ja liittynyt jo mainittuun Uudenkaupungin
suojeluskuntaan, toinen osa oli vetäytynyt saaristoon ja sitten
Ahvenanmaalle (Vårdöhön) sekä siellä järjestänyt suojeluskunnan, n.s.
"saariston vapaajoukon". Se sai aseita ja opettajia sotaharjoituksia
varten Ahvenanmaan saksalaisilta joukoilta. Saatuaan vahvistukseksi
pienen saksalaisen sotilas-osaston tämä joukko oli taistellut
saaristoon sijoitettuja punakaartilaisia vastaan ja vallannut muutamia
sikäläisiä saaria (Houtskarin ja Korpon). Tampereen valloitus ja
Helsingin menetys sai punaisten sodanjohdon pelkäämään, että Turku ja
koko Länsi-Suomi joutuisivat eristetyiksi yhteydestä itäänpäin,
minkä lisäksi odotettiin hyökkäystä lännestä päin Ahvenanmaalla
maihinnousseiden saksalaisten joukkojen taholta. Alkoi yleinen, sekä
punaisen kaartin että punaisten perheiden pako itää kohden, päämääränä
Venäjä. Suuret määrät ryöstämällä saatua omaisuutta otettiin mukaan.
Huhtikuun 12 p:nä lähti viimeinen pakolaisjuna Turusta ja jo seuraavana
päivänä "saariston vapaajoukko" marssi kaupunkiin. Samaan aikaan kuin
Helsinki, vapautui näin Turkukin. Turusta länteenpäin olevat seudut
Turun--Toijalan rataosan ja rannikon välillä puhdistivat "saariston
vapaajoukko" ja muut erilliset suojeluskuntaosastot, kun taas
saksalaiset, noustuaan maihin Loviisassa ja vallattuaan Helsingin,
suorittivat saman tehtävän itäisellä Uudellamaalla. Tässä
puhdistustyössä oli muiden paikallisten suojeluskuntien ohella
osallisena entinen n.s. Pellingin joukko, joka Tallinnasta oli
kuljetettu Danzigiin ja sieltä oli saksalaisen Itämeren divisionan
mukana tullut Suomeen. Huhtikuun keskivaiheilla näin maan
eteläisimmätkin seudut, suurta osaa Viipurin lääniä lukuunottamatta,
olivat valkoisten hallussa.

Sotatilanne oli Suomessa parin viikon kuluessa täydelleen muuttunut.
Kenraali Mannerheimin suuri kansanarmeija oli pitkin koko rintamaa
lähtenyt liikkeelle ja painoi punaisten joukkoja etelään päin. Sieltä
taas tunkivat päälle saksalaiset sotavoimat. Nekin olivat kenraali
Mannerheimin ylipäällikkyyden alaiset. Näiden välillä ulottui huhtikuun
keskivaiheilla lännestä itään kapea kaistale, joka vielä oli
kapinallisten hallussa. Punaiset joukot oli kokoonpuristettu tälle
ahtaalle alalle, mistä ne tasaisena virtana vetäytyivät itäänpäin
tuhansittain heitä seuraavien pakolaisten seuraamina, päästäkseen
mikäli mahdollista Viipuriin ja etsiäkseen pelastustaan Venäjältä.

Osa kenraali von der Goltzin joukoista alkoi Helsingin valloituksen
jälkeen edetä pohjoiseen pitkin rautatielinjaa ja valtasi 22 p:nä
huhtikuuta Riihimäen rautatieristeyksen, missä punaiset epätoivon
vimmalla tekivät vastarintaa, sekä 26 p:nä Hämeenlinnan, juuri viime
tingassa estäen punaiset surmaamasta satakunnan kuolemaan
tuomitsemaansa kansalaista, jotka näin pelastuivat. Seuraavana päivänä
pohjoisen armeijan etujoukot marssivat kaupunkiin ja yhteys
Mannerheimin ja von der Goltzin joukkojen välillä oli tällä kohdalla
saavutettu. Nämä Tampereelta tulevat valkoiset sotajoukot olivat etelää
kohti tunkeutuessaan kohdanneet ankaraa vastarintaa. Varsinkin olivat
taistelut sitkeitä Lempäälässä, jonne punaiset olivat koonneet vahvoja
joukkoja, ja jossa seudun maantieteelliset suhteet tarjosivat
oivallisen puolustusaseman.

Lahdessa saksalaiset joukot olivat pitäneet puoliaan punaisten
hyökkäyksiä ja läpimurtautumisyrityksiä vastaan. Myöskin siellä oli
saavutettu yhteys saksalaisten ja pohjoisen armeijan välillä siten,
että Heinolan puolelta eräs joukko-osasto oli edennyt Lahteen saakka.
Punaisten läntinen armeija, joka nyt oli eristetty radasta ja jonka
peräytymistie Lahden luona oli katkaistu, täytti jäännöksillään
Hauhon--Tuuloksen ja Lahden--Vesijärven väliset seudut. Epätoivon
rohkeudella tämä pakolaisarmeija pyrki ulos ansasta, johon se oli
joutunut, mutta onnistumatta. Kaikki käytettävissä olevat saksalaiset
voimat siirrettiin näihin seutuihin ja kolme päivää, huhtikuun 30 p:stä
toukokuun 2 p:ään, kestäneen taistelun jälkeen punainen armeija oli
pakotettu antautumaan, -- se oli Suomen Sedan. Saalis oli noin 20,000
vankia, 20 tykkiä, 200 konekivääriä ja 4,000 hevosta.

Itä-Suomessakin loppuratkaisu tapahtui samaan aikaan tai vähän sen
jälkeen. Tampereen valloituksen jälkeen oli armeijan ryhmittelyä
muutettu, Karjalan ja Savon rintamat saivat apujoukkoja ja voivat nyt
alkaa lopullisen etenemisensä. Päämaja, joka suurimman osan sota-aikaa
oli Seinäjoella, muutettiin tämän vuoksi Mikkeliin. Itä-Suomessa
aloitti Karjalan rintama liikkuvan sodan. Kauimpana idässä, Raudussa,
valkoiset joukot olivat Tampereen valloituksen aikoihin saavuttaneet
huomattavan voiton pääasiallisesti venäläisistä kokoonpannusta
suurilukuisesta vihollisjoukosta, joka melkein kokonaan tuhottiin.
Karjalan rintaman joukot aloittivat huhtikuun 20 p:n paikoilla
etenemisensä eteläisen pääradan erinäisiä seutuja kohti aina rajaan
(Terijokeen) asti, siten katkaisten Viipurin ja Pietarin välisen
yhteyden, jolla punaisten sodankäynnille oli ollut suuri merkitys.
Huhtikuun 25 p:nä valkoinen armeija, jota täällä nyt johti kenraali
K.F. Wilkman (Wilkama), eri puolilta ja alituiseen taistellen lähestyi
Viipuria ja ryhtyi kaupunkia valloittamaan, mikä suoritettiin 28 ja 29
p:nä. Viipurissa ja taisteluissa sen ympäristössä otettiin 15,000
vankia ja saatiin runsas sotasaalis, 300 tykkiä, 200 konekivääriä y.m.
Kaupungin asukkaat vapautuivat siitä terrorista, jota he olivat saaneet
kärsiä kolme kuukautta ja joka oli ilmennyt kauhistuttavina
joukkomurhina ja muina väkivallantöinä. Viipurin kukistuessa punaiset
menettivät viimeisen lujan turvapaikkansa ja venäläiset lähinnä
pääkaupunkia tärkeimmän tukikohtansa Suomessa.

Huhtikuun 26 p:nä Savon joukot hyökkäsivät punaisten rintamaa vastaan,
pakottivat sen peräytymään ja etenivät toisella sivustallaan
Lappeenrantaan, toisella Kouvolaan, jotka muutamia päiviä myöhemmin
olivat valkoisten hallussa. Myöskin viimemainittu seutu ja sen
läheisyydessä olevat tehdasyhdyskunnat sekä koko Kyminlaakso
ympäristöineen ja varsinkin Haminan kaupunki saivat punaisten vallan
aikana kokea kauhun päiviä. Sielläkin oli toimeenpantu julmia
joukkomurhia. Täältä ja Viipurin tienoilta pakoon lähteneet laumat
pääsivät Kotkaan, mistä osa niistä siellä odottavilla laivoilla ehti
paeta Pietariin. Toukokuun 4 p:nä valkoiset joukot saapuivat Kotkaan,
samalla kuin sen satamaan ankkuroi saksalaisia sota-aluksia. Samana
päivänä vallattiin myös Hamina. Sota oli käytännöllisesti katsoen
lopussa. Viimeiset maassa olevat venäläiset joukot olivat ne, jotka
pitivät hallussaan maan kaakkoisimmassa kolkassa olevia Inon
pattereita. Ne lähtivät maasta vasta 14 p:nä toukokuuta, senjälkeen
kuin olivat räjähdyttäneet siellä olevat asevarikot ja tuhonneet
linnoitusten tykit. Suomi oli "venäläis-vapaa" ja vapaustaistelun
varsinainen päämäärä oli saavutettu. Kotoinen, maansa kavaltanut
punainen vihollinen oli tehty vaarattomaksi, mutta oli osittain
jäljellä maassa.

Tampereen valloitus oli punaisten ja heidän venäläisten liittolaistensa
tappion alkuna; sen päätti Viipurin ja Kouvolan valtaus sekä suuri
antautuminen Lahden luona, mikä kaikki tapahtui muutaman viikon
kuluessa. Nopea ja täydellinen voitto oli tulos noiden kahden, Suomen
vapautuksen puolesta taistelleen valtavan voiman: isänmaallisen
innostuksen kannattaman kansanarmeijan ja sotaan harjaantuneiden
saksalaisten joukkojen yhteistoiminnan tulos. Ulkoapäin tuleva
apu ei vähentänyt ensinmainitun suuren ja kauniin, vapautuksen
pääedellytyksenä olleen isänmaallisen työn merkitystä ja kunniaa, mutta
se säästi maamme monilta ja pitkällisiltä kärsimyksiltä, se pelasti
meille suuren osan nuorta voimaamme ja helpotti mahdollisuuksiamme pian
korjata sodan tuottamat vauriot.

Toukokuun 16 p. oli valkoisen armeijan päivä. Silloin pääkaupungin
viranomaiset ja väestö juhlivat voitokasta kansanarmeijaa ja sen
päällikköä suoritetun vapautustyön johdosta. Armeijaan, joka sinä
päivänä juhlallisesti marssi Helsinkiin ja siellä toimeenpani paraatin,
kuului joukkoja kaikista armeijaosastoista ja rykmenteistä. Se oli
uuden ajan, vanhojen unelmien ja toiveiden toteutumisen ulkonainen
ilmaus, ilmaus siitä, että Suomen kansa nyt oli isäntä omassa
talossaan.



Sodan jälkeen.


Vapaussota oli historiallinen välttämättömyys. Ilman kansannousua ja
yhteistä, idästä tullutta sortoa vastaan suunnattua voimanponnistusta
ei maamme todennäköisesti olisi voinut saavuttaa pysyvää vapautta ja
täyttä riippumattomuutta. Kuva tästä ottelusta, jossa Suomen kauan
kestänyt taistelu kansallisen olemassaolonsa ja täydellisen
itsenäisyytensä puolesta saatettiin loppuun, sumentui kyllä siitä, että
oli taisteltava omia maanmiehiäkin vastaan. Mutta se ei kuitenkaan
ollut sisällinen sota tavallisessa mielessä, ei verinen ottelu eri
yhteiskuntaluokkien tai poliittisten puolueiden välillä, vaan jatkoa
Suomen taistelulle idän barbariaa vastaan, joka nyt oli pukeutunut
bolshevismin hahmoon ja johtanut harhaan osan maamme väestöä. Taistelu
ei ollut varsinaisesti suunnattu tätä, vaan sitä myrkkyä vastaan, jota
itä oli pyrkinyt ja osaksi onnistunut valamaan tietämättömimpään ja
siveellisesti alimmalla tasolla olevaan kansamme osaan ja joka oli sen
saattanut isänmaanpetoksen pimeälle polulle itsekkäiden tarkoitusperien
saavuttamiseksi. Sota karkoitti myrkyttäjät tehden henkisen myrkyn
sillä kertaa tehottomaksi ja pelastaen isänmaan jo uhkaavasta
perikadosta tai sivistyksentuhosta, mutta myrkkyä ei sodan keinoin
voitu poistaa. Tämä Venäjän yhteyden viimeinen perintö esti Suomen
yhteiskunnan nopean toipumisen ja ehkäisi monessa suhteessa uuden ajan
vaatimaa kehitystä. Myöskin suuri elintarpeiden puute, mikä vuonna 1918
vallitsi maassa ja melkeinpä lähenteli nälänhätää -- sekin osaltaan
puna-venäläisen anarkian seuraus -- vaikeutti suuresti säännöllisiin
oloihin siirtymistä.

Mutta Suomen kansa saattoi kuitenkin nyt, joskin suurten poliittisten
ja taloudellisten vaikeuksien vallitessa, käydä rauhantoimiin ja
lujittamaan maan ulkonaista riippumattomuutta ja sisäistä asemaa.
Hallituksen jäsenet -- niiden joukossa myös sen päämies Svinhufvud,
joka maaliskuussa tekemänsä uhkarohkean pakoretken jälkeen oli Saksan
kautta saapunut Vaasaan -- kokoontuivat jälleen toukokuun alussa
Helsinkiin. Eduskunta, joka ryhtyi jatkamaan kapinan keskeyttämiä
istuntojaan, oli jäsenluvultaan huomattavasti supistunut. Melkein
kaikki sen sosialistiset jäsenet olivat poissa. Osaksi he olivat
paenneet, osaksi kapinaan osallisina vangitut tai syytettyinä
valtiorikoksesta. Eduskunta päätti toukokuun 18 p:nä luopua korkeimman
vallan käytöstä, mikä siirrettiin valtionhoitajaksi valitulle
hallituksen puheenjohtajalle Svinhufvudille. Hallitus uusittiin ja
J.K. Paasikivi tuli sen varapuheenjohtajaksi.

Nyt ryhdyttiin toteuttamaan niitä hallintotoimenpiteitä, joita
muuttuneet olot vaativat. Valtiolliset hallintoelimet havaittiin olevan
pääasiassa sellaisinaan valmiit ja tarvitsevan vain eräissä kohdin
täydentämistä. Varsinkin oli näin laita sotalaitoksen, jonka järjestely
sodan aikana oli ollut aivan tilapäistä. Yleinen asevelvollisuus
määrättiin toimeenpantavaksi niissäkin osissa maata, missä kutsuntoja
ei oltu voitu aiemmin suorittaa, ja niin luotiin pysyvä sotavoima.
Järjestelytyöhön saatiin apua saksalaisilta yliesikuntaupseereilta ja
harjoitustehtäviin käytettiin neuvojia saksalaisista joukoista, jotka
hallituksen toivomuksen mukaisesti jäivät maahan. Suomen täytyi olla
varustautunut idästä mahdollisesti tulevien hyökkäyksien varalle ja
valmis puolustamaan riippumattomuuttaan. Myöskin Englannin silloinen
epäselvä sotapolitiikka Vienanmeren seuduilla, missä osa Suomesta
paenneita punakaartilaisia otettiin Englannin palvelukseen, pakotti
olemaan valmiina puolustukseen. Ulkomaanedustus oli maallemme uusi ala,
mikä tuli hallituksen erikoisen huomion esineeksi, ei ainoastaan
poliittisten näkökohtien vuoksi, vaan myös siksi, että saataisiin
poistetuksi maassa vallitseva ja tuottavaa toimintaa lamauttava
elintarpeiden ja muiden tarvikkeiden puute. Varsinaisimmin Saksaan
orienteerattu ulkopolitiikka oli luonnollinen seuraus Saksan
vapaustaistelussamme antamasta avusta ja vastasi Suomessa yleisesti
vallitsevaa mielialaa. Tätä piti yllä saksalaisten joukkojen jatkuva
oleskelu maassa ja myötätunto, minkä ne täällä olivat saavuttaneet.
Länsivaltain vihollisuudeksi tämä politiikka ei kehittynyt --
puolueettomuuden rikkomishalua maassa tuskin olikaan -- mutta Englanti
ja myöskin Ranska suhtautuivat sangen kylmäkiskoisesti Suomen
riippumattomuuteen. Englanti ei vielä ollut halukas lopullisesti sitä
tunnustamaan ja Ranska teki aiemmin antamansa tunnustuksen Suomen
poliittisesta hallitussuunnasta riippuvaksi.

Valtiomuotokysymys kohosi nyt etualalle. Suomi oli hallituksen
julistuksella 4 p:ltä joulukuuta 1917 ja eduskunnan hyväksyttyä sen
julistautunut riippumattomaksi tasavallaksi, mutta uutta, siihen
perustuvaa valtiosääntöä eduskunta ei vielä ollut säätänyt, ennenkuin
kapina puhkesi, ja muodollisesti Suomi oli, perustuslakiensa
mukaisesti, vielä monarkia, joskin vailla hallitsijaa. Mikään muu
valtiomuoto kuin tasavaltainen ei itsenäisyysjulistuksen ja silloin
vallitsevan vallankumouksellisen hurmion aikana ollut ajateltavissa.
Sota ja vallankumouksen täydellinen kukistaminen oli kuitenkin tässä
kohden tehnyt aseman toisenlaiseksi, ja monarkistinen mieliala oli
maassa vapaustaistelun kestäessä varttunut voimakkaaksi. Maan
ulkopoliittiselle asemalle ja ulkokohtaiselle turvallisuudelle
katsottiin monarkian sisältävän suurempia takeita, ja myöskin
sisäisille olosuhteille näytti luja hallitusvalta tarpeen vaatimalta.
Hallituksessa monarkistinen kanta oli vallitseva, eduskunnassa
mielipiteet kävivät sangen eri suuntiin. Pienellä enemmistöllä
eduskunta periaatteellisesti teki päätöksen monarkistisen valtiomuodon
voimaansaattamisesta, mutta tälle pohjalle laadittu ehdotus ei
eduskunnan istunnossa 7 p:nä elokuuta saavuttanutkaan päätöksen heti
voimaanastumiselle laissa säädettyä enemmistöä, mistä seurasi, että
asia oli jääpä lepäämään yli seuraavien eduskuntavaalien. Vanhat
ruotsinaikaiset perustuslait jäivät näin ollen voimaan. Välttääkseen
hallitsijan valinnan lykkäytymistä tuonnemmaksi eduskunta 58 äänellä
44:ää vastaan päätti hallitukselta anoa, että se ryhtyisi tarpeellisiin
toimenpiteisiin sellaista kuninkaanvaalia varten, jota v:n 1772
hallitusmuoto edellytti kruununperimyksen katketessa. Hallituksen
neuvottelut hallitsijaehdokkaasta johtivat siihen, että Hessenin
prinssi Friedrich Karl, Saksan keisarin lanko, asetettiin Suomen
kuninkaanvaltaistuimen ehdokkaaksi. Suuresti epäröityään oli hän siihen
suostunut. Kuninkaanvaali suoritettiin kuitenkin vasta 9 p:nä lokakuuta
ja Suomessa valmistauduttiin ottamaan vastaan valittua hallitsijaa.
Ennenkuin tämä ehti tapahtua, tuli Saksan vallankumous ja keskusvaltain
suuri luhistuminen, mikä yhdellä iskulla mursi Saksan valta-aseman.

Tämän kautta muuttui poliittinen asema myöskin Suomeen nähden kokonaan.
Sen jälkeen kuin länsivallat olivat tulleet Euroopan rajattomiksi
herroiksi, ei Saksa enää voinut olla meidän ulkonaisena tukenamme.
Englanti ja Ranska selittivät, etteivät ne tunnustaisi valittua
saksalaista prinssiä Suomen kuninkaaksi, ja ehtona maamme
varustamiselle elintarpeilla vaativat he saksalaisten joukkojen
poissiirtämistä. Varsinkin tämä leipäkysymys pakostakin teki Suomen
aseman länsivalloista riippuvaksi. Joulukuun alussa saksalaiset joukot
lähtivät Suomen mantereelta Suomen kansan vilpittömien kiitollisuuden
ja kaipauksen tunteiden saattamina. Muuttunut poliittinen tilanne vei
siihenkin, että kuninkaanvaali oli peruutettava. Joulukuun lopulla
Hessenin prinssi kieltäytyi hänelle tarjotusta kruunusta, ja siten
monarkistisen aatteen toteuttaminen Suomessa jäi sikseen.

Muuttuneen poliittisen orienteerautumisen johdosta Svinhufvud luopui
valtionhoitajan toimesta 12 p:nä joulukuuta, minkä jälkeen eduskunta
valitsi valtionhoitajaksi kenraali Mannerheimin, joka jo toukokuussa
oli luopunut ylipäällikön tehtävästä. Myöskin hallituksessa tehtiin
eräitä, uusia olosuhteita vastaavia henkilömuutoksia. Uudet
eduskuntavaalit suoritettiin maaliskuussa 1919 ja johtivat varmaan
tasavaltalaisenemmistöön, kun sosialistien 80 edustajapaikkaa otettiin
lukuun. Toukokuussa eduskunnalle annettiin tasavaltaiselle pohjalle
laadittu valtiosääntöesitys. Pitkien neuvotteluiden ja eräiden
muutosten jälkeen tämä uusi perustuslaki hyväksyttiin 21 p:nä kesäkuuta
ja sai valtionhoitajan vahvistuksen 17 p:nä heinäkuuta, joten Suomi
lopullisesti sai tasavaltaisen valtiosäännön, missä entisen
yksikamarisen eduskunnan käsiin annettiin laaja parlamenttaarinen
valta. Uuden lain mukaisesti tuli eduskunnan suorittaa valtakunnan
ensimäisen presidentin vaali. Vaali tapahtui 25 p:nä heinäkuuta 1919,
jolloin Suomen tasavallan ensimäiseksi presidentiksi valittiin kahden
keskustapuolueen, edistysmielisten ja maalaisliittolaisten
ehdokas, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K.J. Ståhlberg.
Oikeistopuolueet äänestivät kenraali Mannerheimiä.

Niiden valtojen lisäksi, jotka aikaisemmin olivat tunnustaneet Suomen
itsenäiseksi valtioksi, oli kevään ja kesän kuluessa tullut useita
muita, kuten Englanti, Yhdysvallat ja Japani toukokuussa, Romaania,
Belgia, ja Italia kesäkuussa y.m. Näin ollen Suomen kansojen kesken
yleisesti tunnustettu täysivaltaisuus oli kansainvälis-oikeudellinen
tosiasia, jota myöhemmin vielä vahvisti sen ottaminen jäseneksi
Kansainliittoon. Diplomaattisia suhteita ulkovaltoihin oli vähitellen
kehitetty, ja myöskin kauppayhteys oli muuttunut vilkkaammaksi.

Venäjään nähden Suomi yhä edelleen oli sotakannalla. Rauhanneuvotteluja
oli Saksan turvin yritetty Berliinissä elokuussa 1918, mutta
tuloksitta. Neuvottelut alettiin uudelleen Tartossa keväällä 1920 ja
johtivat lopultakin 14 p:nä lokakuuta tehtyyn rauhansopimukseen. Suomen
alue lisääntyi Pohjoisen Jäämeren rannalla sijaitsevalla Petsamolla.
Mutta eräiden Itä-Karjalan väestöltään suomenkielisten osien
yhdistäminen Suomeen raukesi. Tätä yhdistämistä olivat laajat piirit
maassamme, samoin kuin mainittu väestö itse toivoneet, ja sen
vapauttamiseksi Venäjän vallasta olivat suomalaiset vapaaehtoiset
joukot taistelleet Aunuksessa. Näin haipui viimeinen jäännös niistä
"suursuomalaisista" toiveista ja unelmista, jotka sodan jälkeen olivat
elähdyttäneet suurta osaa Suomen yhteiskuntaa.

Maailmansodan myrskyn mainingit eivät vielä ole asettuneet eikä uuden,
täysivaltaisen Suomen asema ole voinut saavuttaa sitä lujuutta ja
vakiintumusta, mikä on välttämätön rauhalliselle kehitykselle. Mutta
tässä suhteessa sen laita ei ole huonompi vaan pikemmin parempi kuin
toisten maailmansodan yhteydessä syntyneiden tai sen koskettamien
pienten valtioiden. Se voi rakentaa vanhan valtiollisen järjestyksen
pohjalle, joskin uuden valtiomuodon turvin. Länsimainen sivistys oli
maahamme lujasti juurtunut jo kauan ennenkuin se otti kohtalonsa omiin
käsiinsä, eikä tätä sivistystä idästä tullut vaikutus ole voinut tai
ehtinyt tukahduttaa tai muuksi muuttaa. Pitkä, sitkeä taistelu
kansallisen ja valtiollisen vapauden puolesta on lisännyt sen
itsenäisyysliikkeen siveellistä ja poliittista oikeutusta, ja kansamme
on osoittautunut pystyvänsä itse hallitsemaan itseänsä. Mutta Suomen
vapaata ja itsenäistä valtiota uhkaavat kuitenkin sekä sisäiset että
ulkoiset vaarat. Ensinmainitut eivät ole etsittävissä vain jyrkistä
luokkaeroavaisuuksista ja bolshevistisen hapatuksen vaikutuksista,
jotka yhä edelleen uhkaavat yhteiskuntaa, vaan myös siitä
puoluehajaannuksesta ja niistä väritykseltään kiihkokansallisista
puolueriidoista, jotka sisäisesti ja ulospäin ehkäisevät ja lamauttavat
yhteistyötä ja jotka varsinkin tulevat näkyviin puoluekomennossaan
tasapainoa vailla olevassa eduskunnassa. Niiden juuret ovat vähemmän
vallitsevissa yhteiskuntaoloissa kuin eräissä suomalaisen
kansanluonteen ominaisuuksissa eivätkä ne sen vuoksi voi olla vain
ohimenevää laatua. Se kaikkien yhteiskuntaa säilyttävien voimien
kokoomus, se yksimielinen ja luja tahto, josta vapaussota todisti, ei
kauan kestänyt; se särkyi pian -- oire, joka tulevaisuuteen nähden ei
ole ilahduttava. Ulkoiset vaarat johtuvat ensi sijassa maamme asemasta.
Sen kaukaisuus suojelee sitä tosin jonkun verran joutumasta suurten
poliittisten intressien leikkiin, mutta se antaa myös maalle eristetyn
aseman, missä se on vailla toiveita saada tukea ja apua miltään
Euroopan nyt mahtavalta valtiolta, jos sen kimppuun jälleen hyökätään
ja se pakotetaan taas ryhtymään taisteluun itäistä naapuriaan ja vanhaa
sekä ainoata vihollistaan vastaan. Sen on melkein yksinomaan
turvauduttava omaan voimaansa ja omiin mahdollisuuksiinsa, mutta
siksipä olisikin sisäinen kokoomus ja luja, puolueista mahdollisimman
riippumaton hallitusvalta sitä välttämättömämpi.

Suomen ulkopolitiikka ei vielä ole vakiintunut. Sitä määräävät hetken
todelliset tai luulotellut edut. Historiallinen ja sivistyksellinen
yhteys germaanisen maailman ja lähinnä skandinavisten Pohjoismaiden
kanssa ynnä maamme maantieteellinen asema näyttää, huolimatta Ruotsin
kanssa sattuneista tilapäisistä etujen vastakohdista, olevan omansa
määräämään sen pohjan, jolle Suomen ulkopoliittiset pyrkimykset
pitempää tulevaisuutta silmällä pitäen varmimmin voidaan perustaa, ja
valtakunta siten myös yhä lujemmin kiinnittää länsimaihin. Tämän ehtoja
on, että Suomen kansa yhä enemmän, joskin kaikessa vaatimattomuudessa,
osaa pysyttäytyä todellisena, katsantotavoissaan ja pyrkimyksissään
ylevyyttä etsivänä sivistyskansana ja uutteralla työllä ja
säästäväisyydellä lujittaa taloudellista voimaansa, sekä pyrkii
vapaaksi sellaisista yltiökansallisen kiihkomielen ja omahyväisyyden
vioista, jotka ovat nousukaskansojen ja itsenäiseen valtiolliseen
elämään kypsymättömien yhteiskuntien tunnusmerkki. Tähän on meidän
politiikkamme pyrittävä. Suomen valtakunnan tai "suomalaisen
kansallisvaltion" eristäytymistä germaanisesta maailmasta ei voi
korvata keinotekoinen liittyminen Suomenlahden eteläpuolella oleviin
uusiin valtioihin, joiden olemassaolo, niin hyvin sivistyksellisesti
kuin taloudellisesti ja poliittisesti, on paljoa epävarmempi ja
heikompi kuin Suomen.

Mutta joka tapauksessa, sen hitaan, asteittaisen kehityksen, sen
ihmeellisen onnellisten olosuhteiden yhtymisen, jotka ovat ominaisia
itsenäisyytemme historialle ja jotka todistavat korkeamman johdon
ilmenemistä kansamme kohtaloissa, täytyy herättää se turvallinen tunto,
että saavutettu päämäärä, Suomen kansan itsenäisyys, jää pysyväiseksi,
joskin monia vaikeuksia, pettymyksiä, taisteluja ja uhrauksia vielä on
edessä, ennenkuin tämä päämäärä on lujitettu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Itsenäinen Suomi - Unelmasta todellisuuteen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.