Title: Mahtran sota
Author: Wilde, Eduard
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mahtran sota" ***


MAHTRAN SOTA

Kirj.

EDUARD WILDE

Viron kielestä suomentanut

Lilli Rainio



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1908.



Esipuhe.


Ensiksi tahdon lausua lukijalle muutaman sanan teokseni selitykseksi.

Teoksessani olen tahtonut antaa kuvauksen niin sanotusta Mahtran
sodasta, se on, niistä talonpoikaisrauhattomuuksista, joitten
pääpaikaksi keväällä 1858 Mahtran kunta Juurun pitäjässä Harjunmaalla
joutui ja jotka 2 p. kesäkuuta Mahtran moisiossa paisuivat veriseksi
sodaksi, josta noin 60 talonpoikaa vihdoin joutui kovan rangaistuksen
alaiseksi ja siitä sai surmansa.

Olen nämä tapaukset valinnut kertomukseni taustaksi ja koittanut
ne esittää niin asiallisina ja aikansa mukaisina kuin mahdollista.
Mutta päämaalini on kuitenkin ollut toinen, olen heikkoin voimaini
mukaan tahtonut antaa yleisen kuvan Räävelin ympäristön oloista
työorjuuden loppuajoilta. Sentähden ei kertomukseni tarkota ainoastaan
Mahtraa ja niitä seikkoja, jotka Mahtran rauhattomuuksien kautta ovat
jälkimaailmalle tulleet tunnetuiksi, vaan olen muitakin sen aikuisia
tapauksia ja henkilöitä vapaasti liittänyt kertomukseni yhteyteen, enkä
ole kaikkia henkilöitä ja paikkoja maininnut omalla nimellään.

Kertomukseni henkilöt voidaan jakaa kolmeen ryhmään. 1) ne, jotka
nimitän oikealla nimellään, kuvailen kuinka he todenmukaisesti ovat
Mahtran surunäytelmässä osallisina olleet, 2) ne, joiden nimet olen
muuttanut taikka joiden elämää olen vapaasti kuvannut, ja 3) ne,
joiden luonteet kertomukseni eläväksi tekemiseksi ovat kokonaan
mielikuvitukseni luomia, vaikka tosin tähän olen niin paljon kuin
mahdollista koittanut saada eläviä esikuvia.

Ihmisten ja palkkain nimiä on täytynyt muuttaa, koska moni kuvatuista
henkilöistä vielä elää, taikka elävät heidän jälkeläisensä. Mutta
kertomuksessa voi kuitenkin esiintyä yhtä ja toista, joka heille ei
ole mielenmukaista. Olen jättänyt nimet muuttamatta, kun ei mielestäni
kertomuksessa ole ollut mitään yksityisiä henkilöitä loukkaavaa.

Voin vielä mainita, että se mitä olen kertonut niistä tapauksista,
jotka ovat välillisessä yhteydessä Mahtran sodan kanssa, perustuu
myös tosiasioihin, vaikka ei kaikki ole tapahtunut juuri samoilla
paikoilla ja samoina aikoina. Mutta itse Mahtran sodan kuvaukset
perustuvat täydellisesti todellisuuteen. Niihin olen kerännyt aineksia
sekä asiakirjoista että Mahtran sodassa vaikuttavien henkilöiden
muistiinpanoista ja siihen aikaan eläneiden suusanallisista
kertomuksista. Muiden muassa on kirjailija G. E. Luiga ystävällisesti
antanut käytettäväkseni erään Mahtran sodan päähenkilön, Mahtran
senaikuisen kunnan vanhimman Hans Tertsius'en kirjalliset
muistiinpanot. (Tertsius kuoli 12 p. lokak. 1900 Om siirtokunnassa
Siperiassa, jossa herra Luiga silloin oli lukkarina ja opettajana.)
Mainitut lähteet eivät aivan joka kohdassa ole toistensa kanssa
yhtäpitäviä, mutta kuitenkin ovat ne pääasiassa todenmukaisia.

Rauhattomuuksien syntymäpaikoilla olen itse käynyt ja siellä
erinomaisella mielenkiinnolla koonnut tietoja vanhoilta henkilöiltä,
jotka kaiken ikänsä ovat siellä eläneet ja jotka itse ovat nähneet
"Mahtran sotatapaukset".

_Kertomuksen kirjoittaja_.



I.

VOUTI, KUPIAS JA AITTAMIES.[1]


"Uusia ahteita maahan, te vetelykset! Mitä rukoushetkeä te pidätte?
Rukoilkaa kuinka paljon hyvänsä, helvettiin joudutte kuitenkin kaikki
laiskuutenne tähden!"

Ei hän kuitenkaan ole niin paha, tuo leveäleukainen, tukevakasvuinen
musta ukko nokisen oven korvalla pölypilven sisässä. Hän rähisee ja
sadattelee aina tapansa mukaan, kun ei tiedä millä tavalla saisi
vähänkin eloa noihin pehkuissa liikkuviin, hämäriin tonttuhaamuihin.
Hän on suuren vastuunalainen, jos ei hän melua ja huuda, jos ei hän
voi pitää hereillä vetelyksiään, jos ei työ tule tehdyksi määrätyllä
ajalla. Ja vaikka hän ärjyy ja soimaa ja etsii yhä voimakkaampia
haukkumasanoja, väräjää hänen avaran suunsa pielissä salainen hymy,
jonka hän pian kätkee laajan leukansa tiheään partaan, joka paksuna
nukkana peittää hänen kurkkunsa alaosan ja ulottuu puoliväliin kaulaa.
Ei Vidisten Mart, moision riihen lämmittäjä ole niin kova kuin hänen
sanoistaan voisi luulla. Kaikki vetelykset sen hyvin tietävät ja he
laskeutuisivat huolettomina pehkuille pitkäkseen, jos vain ei voutikin
seisoisi siellä keppi kädessä ja jos ei hän, tuo pitkä luiseva,
harvapuheinen hongankolistaja alituisesti pahalla tuulella ollen
yhä käyttäisi keppiään, jolla on paljon tehokkaampi vaikutus, kuin
Riihi-Martin haukkumasanoilla.

"Uusia ahteita maahan! Älkää varastako moision herran öitä, niinkuin
varastatte hänen päiviään! Kuka teitä elättää, jos ette te moisiota
elätä!"

"Mehän elätämme sitä ja itsemme myös", murahti eräs nuori
päivätyöläinen, pyyhkien nokista, pölyistä hikeä otsaltaan.

"Niin tosiaankin, sinussa nyt olisi miestä toisia ja itseäsi
elättämään!" virkkaa nyt vouti tohisevalla, nenäänsä puhuvalla äänellä.
"Sinä, paras vetelyksien päämies! Mitä siinä pintaasi niin kauvan
kynsit! Tahdot varmaankin saada sitä liikkeelle, että se itsestään
alkaisi puida! -- -- -- Ja sinä, Triinu, jokos taas kykötät maassa kuin
muniva kana! Joko sinun kinttujasi taas kivistää. Odotahan, minä sidon
sinut varstan päähän ja annan pehmittää laiskan ruumiisi."

Jopa hän lähestyykin pelottavine keppineen. Mutta kyllä nyt tytöt ja
pojat jaloilleen lentävät! Kaarle voudin keppiä pakenevat kaikki, jotka
suinkin kynnelle kykenevät. Se joka jää paikalle, on väsymyksestä niin
jäykkä ja tunnoton, ettei lyömistäkään enää osaa väistää.

Pian ovat uudet ahteet maassa, varstat otetaan käsiin, parit lyövät
vuoroon ja öinen työtanssi alkaa kahisevilla olilla paksussa,
tomuisessa ilmassa ja soittona on jälleen varstojen ikävä ja kaikille
niin tuttu kilk-kölk! kilk-kölk! kilk-kölk!

Riihenlämmittäjät tietävät niin paljon jutella tontuista. Öiset äänet
pettävät heidän korviansa, öiset varjot heidän silmiänsä. Mustasiipisen
yön varjossa liikkuu salaisia haamuja. Uninen, torkahtanut silmä
voi koko riihenalustaa kuvailla suureksi aaveeksi. Tomunharmaana
tai sysimustana on koko huone. Talikynttilät tuikkavat surullisesti
himmeän lyhdyn sisässä, ne ovat tontun silmät. Valonsäteet, jotka
tuskin pääsevät tunkeutumaan tomuisen huoneen etäisimpään soppeen,
tummenevat ja käyvät vihdoin kuolonkarvaisiksi. Pitkät kapeat varjot
hiipivät yli lattian, kiipeävät ylös seinää myöten ja kohottavat
jättiläispäänsä kurkihirteen asti. Ulkona pauhaa syksyinen tuuli kuin
tahtoisi se äärettömänä surulauluna tuoda ilmoille koko maailman tuskat
ja huokaukset. Riihen veräjät kitisevät, katto ruskaa ja voihkaa, mutta
pilvistä valuu vesi virtana. On kuin tahtoisi se vedenpaisumiseen
upottaa kaikki, joka mustasta syvyydestä itkuna ja valituksena pyrkii
ilmoille -- ja joka aaveena tahtoo rikkoa jumalaista rauhaa ja
hiljaisuutta.

Tontuilla, aaveilla, kummituksilla, jotka tuolla tomupilven sisässä,
neljän karstaisen seinän vaiheella liikkuvat, heillä ei ole silmiä,
heillä ei ole suuta, nenää eikä korvia; eikä heillä ole enää ymmärrystä
ajatella eikä sydäntä, joka tunteista sykkää. He ovat työkaluja
niinkuin nuo kaksi yhteenliitettyä puuta, joita käsissään liikuttavat
ja joita nimittävät varstoiksi. Varsta ja Mihkel -- Mihkel ja varsta;
Liisa ja varsta -- varsta ja Liisa -- kaikki yhtä maata, sano, mitä
sanot! Äänettömät molemmat, kuurot molemmat, tunnottomat molemmat.
Yhdellä ei ole enemmän toiveita kuin toisellakaan, yksi ei tunne
enemmän nälkää eikä janoa kuin toinenkaan. Sillä -- varsta ei voi
tuntea eivätkä Mikhel ja Liisakaan sitä voi.

Neljä riihiviikkoa! Neljän riihipäivän välillä yksi yö lepoaikaa. Kaksi
päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa raskasta työtä, sitten yksi yö lepoa,
ja jälleen kaksi päivää ja kaksi yötä yhtä mittaa raskasta työtä. Ja
eväspussissa akanainen leipä!

Kilk-kölk! Kilk-kölk! Mats-pots! Mats-pots! Jopa rupeavat lyönnit
hiljenemään, jopa käy moni puijapari heikkona ja väsyneenä lepäämään.
Kun latomet on puitu, nojaa moni selkäänsä vasten riihenseinää ja jää
siihen kuin puupatsas seisomaan. Ei kukaan lausu enää toiselleen sanaa,
ei kukaan katso enää toistaan silmiin, he eivät näe enää toistensa
kasvoja, eivät tunne enää toisiansa, he vain aavistavat, että heidän
ympärillään liikkuu ihmisiä ja että itsekin liikkuvat. Kaikki on kuin
paksun, läpitunkemattoman udun sisässä, äänet kaikuvat heidän korviinsa
kuin kaukaa, kaukaa metsän tai meren takaa. Monen silmä on ummistunut,
he liikkuvat vain vaistomaisesti, toiset tuijottavat jäykin katsein
eteensä maahan.

Kaksi nuorta ja hentoa olentoa, poika ja tyttö, toinen toisesta, toinen
toisesta latomesta ovat ahteita maahan otettaessa istuneet salaa
pimeään nurkkaan. Vouti, joka itsekin on unen kanssa taistellut, avaa
silmänsä, tarkastaa työntekijäin rivejä, huomaa toisen laiskottelijan,
lähenee häntä ja antaa kepillään aika iskun hänen kyyristyneeseen
selkäänsä. Makaaja herää, mutta ei tunne kipua eikä ymmärrä mitä on
tapahtunut, ei koittele selkäänsäkään, vaan alkaa uudestaan vaipua
uneen. Mutta toinen ja kolmas lyönti ajaa hänet ylös. Tyttö on
terävämpi ja tunteellisempi -- hänen suustaan kuuluu ensimmäisellä
lyönnillä heikko: "ai!" ja peläten toista iskua hän pakenee työn ääreen.

"Te ylenannetut! Te kovakorvaiset! Vai tässä teidän on makuupaikkanne!"
hönisee vouti nenäänsä, kunnes hänen silmänsä jälleen painuvat kiinni.

"Liikuttakaa käsiä, liikuttakaa jalkoja!" muistuttaa puolestaan
riihiukkokin, kun hän katsellessaan ulos huomaa aamun koittavan.
Soimausten ja kepin avulla koitetaan noille elottomille työjuhdille
antaa eloa ja uusia voimia. Jälleen nousevat ja laskeutuvat käsivarret,
varstat kilkkavat, olet kahisevat ja vilja irtaantuu savilattialle,
kaunis, kultainen vilja, josta moisiossa tehdään niin hienoja, valkeita
lestyjauhoja, niin puhdasta makuisaa leipää, jossa ei ole akanoita eikä
kuoria.

Kun päivä nousee taivaanrannalla -- on sade tauonnut -- riihi puitu
-- neljäs sillä viikolla ja samoin jo monta viikkoa perättäin pitkin
syksyä.

Kuinka? Mahtavatpa olla iloisia, kun työ on tehty! -- Ei, ei ainoata
sädettäkään elostavasta onnellisesta tunteesta, josta ihminen nauttii
lopetettuaan ankaran työn.

Oi ei! He makaavat seisaallaan eivätkä siitä syystä tunne mitään. Ja
toiseksi, ei ole työ vielä pitkään aikaan loppunut. Heidän työnsä
vasta alkaa! Tuo loistava tulipyörä taivaalla, jonka kultaiset säteet
pian heräävät ja suutelevat virkeää luontoa, se on noille öisille
työtontuille pelottavana merkkinä uuden raskaan työn alkamisesta. Vielä
kaksitoista tuntia työtä, soimauksia, keppiä, akanaista leipää, unen
kanssa taistelemista -- sitten vasta tulee lepoaika, kallis, suloinen
lauvantaiehtoo. -- --

Vouti antaa työläisille käskyjä ja laittaa heidät moisioon. Kupias ei
ole vielä näkyvissä. Tätä silmänräpäystä käyttää moni hyväkseen, ottaa
kuivan leipäpalan pussistaan ja alkaa torkkuen täyttää vatsaansa;
toiset eivät tiedä enää, mitä nälkä ja jano merkitsevät, he tarvitsevat
unta, väkistenkin kaataa uni heidät pitkäkseen maahan. Koko maailma
viiden minutin unesta! He heittäytyvät jaloiltaan maahan, niinkuin
olisi heihin pyssyn luoti lentänyt. Pian lepää neljä viisi kuorsaajaa
riihen ulkoseinuksella -- ei kääntyneenä moision puoleen, vaan sinne
päin, mihin työnjohtajan tai voudin silmä ei ulotu. --

Tuo varastettu uni ei kestänytkään kauvemmin kuin viisi minuttia.
Äkkiä, niinkuin nousseena maan sisästä, seisoi kupias riihen nurkalla.
Tuskin oli hänen katseensa keksinyt räystään alla lepäävät ihmiset, kun
jo nousi uusi tuominen keppi ja lankesi lähimpänä nukkuvan vartalolle.

Tuo oli nuori tyttö, joka syödessään oli torkahtanut. Hän piti
leipäpalasta kädessään, hänen huulensa olivat leivän murenissa ja suu
nähtävästi vielä täynnä. Uni oli voittanut nälän, ennenkun syöjä ehti
niellä purtavaansa.

Kun ei hän ensimmäisellä lyönnillä kerinnyt ylös, antoi kupias hänelle
vielä toisen. Se sattui suoraan päähän, ja niin kovasti, että hiusten
sisästä alkoi tihkua verta.

"Luontokappale!"

Tuon lyhyen, vakavan muistutuksen lausui urisevalla matalalla äänellä
eräs suurikasvuinen päivätyöläinen, joka juuri oli tullut riihestä
makaavien joukosta herättämään talonsa aputyöpoikaa. Tämä sattui
olemaan lähellä mainittua tyttöä.

"Kuka sanoi: 'luontokappale'?"

"Minä!"

"Kuka on luontokappale?"

"Sinä!"

Kouristuksen tapainen vavistus puistatti nuoren kupiaan ruumista. Hän
alkoi hyppiä kuin hurja. Hänen kiiluvat silmänsä ennustivat pahaa. Nyt
kohosi keppi ja lankesi kiivaasti työläisen tukevalle vartalolle.

Völlamäen Päärn seisoi liikkumatta, ikäänkuin miettien, mitä oli
tehtävä. Hän oli hidas sekä liikkeissään että ajatuksissaan. Mutta
nyt oli hän tehnyt päätöksen, kun vielä toinen kepinisku sattui hänen
olkapäähänsä. Nyt hehkui hänen silmissään ikäänkuin tumma tuli.
Verisuonet hänen otsallaan paisuivat kuin makkarat -- sitten tarttui
hän molemmin käsin kiinni kupiaan kaulukseen -- nosti hänet ylös
ilmaan, ravisti häntä pari kertaa sinne tänne, ja sitten lensi pieni,
laiha mies pari syltä loitommalle leppäpensasta kohti.

Tämä kaikki tapahtui niin pian, ettei kukaan olisi kerinnyt väliin,
vaikka olisi tahtonutkin. Kaikki työläiset seisoivat liikkumatta
paikoillaan, ja joka ei ollut väsymyksestä liian välinpitämätön, sen
kasvoille ilmeni vahingoniloinen hymy tai hämmästys, kun ehti ajatella
seurauksia.

Vouti oli pian jälleen jaloillaan. Ensimmäisessä vihan ja häpeän
puuskassa aikoi hän uudestaan karata työmiehen kimppuun, mutta
tavottaessaan keppiään maasta, huomasi hän joutuneensa toiselle
suunnalle. Tummanpunaisena ja vapisevana kääntyi hän työläisten puoleen.

"Te kaikki näitte, mitä nyt tapahtui! Jos tuo lurjus ei saa sata iskua
selkäänsä, niin syön minä vanhat housuni! Minä sinut opetan Völlamäen
Päärn! Minun keppini tanssii vielä monta kertaa sinun selässäsi, kunnes
saan sinut kokonaan kukistetuksi. Sika, lurjus, peto -- mokoma! --"

Hän olisi voimattomassa vihassaan vielä jatkanut soimaamistaan,
jos ei verinen tyttöparka olisi herättänyt hänen huomiotaan. Tämä
oli sillävälin oivaltanut tilansa. Hän huomasi verta kädellään ja
vaatteillaan, ja polttava kipu päässä ja selässä herätti hänet täysin
valveille. Hän piteli itkien päätään, tuskan ja vihan vallassa hän
huusi:

"Mokoma murhamies!"

Vouti karkasi kaikin voiminsa tyttöön kiinni.

"Vai sinä soimaat minua murhamieheksi? Sinä kurja suunpieksäjä,
uskallat minua vastustaa! Sinä -- sinä --."

Ennenkun hän keksi uusia sanoja nousi ja laski keppi hänen kädessään,
mutta lankesi maata vasten, sillä tyttö oli notkeana kuin kissa paennut
miesten selän taa. Kun lyöjä karkasi hänen peräänsä, juoksi hän
kiireissään Völlamäen Päärnun rintaa vastaan.

"Voisit hänet nyt jo jättää rauhaan, onhan hän verinen", murahti tämä
rauhallisesti, ikäänkuin ei hänen ja voudin välillä mitään olisi
tapahtunut.

"Mitä hittoa se sinuun kuuluu? Minä voin piestä häntä, ettei hän enää
liikuta jäsentäkään. Herra on minulle käskyn antanut, että minun pitää
opettaa kovapintaisia ihmisiä. Minä kannan keppini kunnialla -- mutta
sinä lurjus, sinä rosvo, sinä -- sinä --." Hänen äänensä muuttui
vihaiseksi vinkumiseksi, kovaksi kiljunnaksi, ja hänen suunsa ympärillä
värisi suonenvedontapainen vihanitku.

"Sinä, Päärn, sinä saat minun kädestäni vielä sellaisen opetuksen, että
tiedät, mistä olet kotoisin!"

Nyt hän joutui sellaiseen soimaamis- ja sadattamisraivoon, että hän
kokonaan unohti tytön. Hänen liinanvalkea tukkansa, josta lakki
oli pudonnut pois, seisoi korvallisilla pystyssä kuin vihaisella
kissalla; hänen keltaiset silmänsä valkeiden ripsien ympäröimänä ja
samoin valkeiden kulmakarvojen alla kiilsivät punaisina kiukusta.
Hänen sulkeutuneilla huulillaan, joita ympäröi valkea, harva ja
lyhytkasvuinen parta, oli keltaista vaahtoa. Joka hänet tällaisena
näki, arvasi, että hän haukkumaansa miestä vihasi kaikesta sydämmestään.

"Kyllä sinut jo tunnetaan, sinä kovakorvaisten kuningas! Missä vain
vastaan pannaan ja niskotellaan, siinä olet sinä alkuunpanijana! Omasta
konnustasi sinut ajettiin pois -- nyt sinä, köyhä rotta, olet toisen
miehen orja! Isäsi jo oli kapinoitsija, sinun koko sukusi on järkiään
kapinoitsijasukua. Varkaita, ryöväreitä, murhamiehiä, laiskottelijoita
ja kuhnureita ovat sinun vanhempasi ja vanhempain vanhemmat olleet,
mutta suurin lurjus olet sinä itse! -- -- -- Jopa on uusi nahka ehtinyt
selkääsi kasvaa. Kylläpä me sen kohta taas pois kuorimme! -- -- -- Ja
kenenkä puolesta tuollainen kuotta alkaa tehdä vastarintaa? Kulbin Kain
puolesta, tuon vetelehtijän, tuon nurkantakaisen puolesta, jota oikea
ihminen ei tahdo sylkeäkään." -- -- --

"No noh, olet hänen luonaan itsekin jo kyllin vieraana käynyt!" kuului
varovainen, ilkkuva huuto etempää poikain joukosta.

"Jokos pistättää, kun Kai toisia heitti suin päin ulos aitan lakasta",
lisättiin toiselta puolen samoin varovalla äänellä.

"Kuka tietää, ken Kai raukan oikea isäkään on!" arveli joku vielä
joukkoon, jonka jälkeen kuului poikain ja tyttöjen joukosta salaista
naurun hihitystä kuin tuulen kahinaa kuivissa lehdissä. Kolkko riita
kupiaan ja työmiehen välillä liitti sorretut henget yhteen.

Kubja-Prits ei ollut kuulevinaan mitään. Hän huomasi, että kaikki
olivat häntä vastaan, joka tunne tekee väkivaltaisimmankin
varovaiseksi. Mutta peittääkseen salaista pelkoaan, purki mies edelleen
vihaansa syynalaisen niskaan:

"Tunnusta pois, mitä sinulla on tekemistä tuon naisen kanssa?" karjui
hän. "Mitä se sinuun kuului, vaikka minä tuon unisäkin ajoin työhön?
Mitä salaisuuksia teillä on toistenne kanssa? Onko sinulla aikomus
mennä hänen kanssaan pappilaan? Voithan mennä, kuka sinua kieltää?
Eikä siitä kellekään tule vahinkoa, että saat niin paljon lankomiehiä!
Mutta älä sinä, tomppeli, tule minua kieltämään, kun minä täytän herran
käskyä ja panen laiskalle jalat alle! -- -- -- Vastaa, niskottelija,
mitä salaystävyyttä teillä on keskenänne tuon tytön kanssa?"

Vastauksen asemesta pisti Völlamäen Päärn suuren tomuisen takkinsa
ylleen ja käänsi soimaajalle selkänsä. Tahtomatta tai tahallaan sylkäsi
hän hyvin kuuluvasti halkopinoon ja poistui työmiesten ja vaimojen
joukosta. -- -- --

Kubja-Prits näki vain pilkallisia kasvoja. Hänen punottavat poskensa
kävivät sinertäviksi, kouristuksen tapaisesti piti hän keppiä
kädessään, mutta se pysyi paikoillaan. Tunne, ettei kukaan, ei
ainoakaan ollut hänen puolellaan, ei kiittänyt hänen sanojaan ja
tekojaan, masensi häntä. Hän huomasi kyllä, mikä siihen oli syynä.
He vihasivat ja pelkäsivät häntä. Sen he tekivät ensiksikin hänen
liiallisen kovuutensa ja kurjan olentonsa tähden, ja toiseksi
sentähden, että hän vielä kuusi kuukautta sitten oli ollut samanlainen
työmies kuin hekin, mutta nyt heilutti kupiaskeppiä. Kuusi kuukautta
sitten oli hän samoin kuin hekin toivonut maan alle herrat ja
johtajat, voudit ja kupiaat, oli samoin kuin hekin salaa puristanut
käsiä nyrkkiin, jos jollekulle tehtiin vääryyttä; oli samoin kuin
hekin ottanut kiellettyjä unia, oli niinkuin hekin kärsinyt, kun
rankaisija kepillä heitä pehmitti. Ja nyt seisoi hän heidän edessään ja
heilutti keppiä, eikä muistanut, mitä hän itsekin oli tehnyt, nyt hän
tuomitsi heitä, joiden kanssa ennen oli yhtä pitänyt, rankaisi heitä
sellaisesta, jota hän ei ennen ollut rikoksena pitänyt. He pitivät
häntä ilmiantajana, sen huomasi Prits hyvästi muistaessaan entisiä
aikoja ja sentähden jätti hän tekemättä sen, jota ei luullut aivan
välttämättömäksi.

"Noh, mitä te odotatte siellä vielä?" huutaa hän samassa. "Tytöt, eikös
vouti sanonut teille, missä perunamaa on? Ja te, miehet, joudutteko
kyntämään?"

Ja vihaisella, käskevällä äänellä antaa hän työmiehille, jotka alkavat
lähteä, vielä monet tarpeelliset varotukset.

Sen ohella hautoo hän kiihkeänä kostotuumia. Hän ei tahdo maksaa
ainoastaan Päärnulle ja Kaille, vaan jos mahdollista kaikille, jotka
häntä ovat uskaltaneet pilkata, jopa häntä kaikkien kuullen ilkkua
ja arvostella. Kun työmiehet ja vaimot kokoavat eväspussinsa ja
vaatteensa, tarkastaa kupias riihen luona olevia ranka- ja puupinoja.
Hänpä tietää omasta kokemuksestaan, että niihin kätketään aina jotakin,
jota _hyvä_ vouti ei ole näkevinään. Mutta Pritsinhän ei tarvinnut
asiata salata. Olivathan nämä kaikki hänen vihamiehiään.

"Ahaa -- ruispussi! Kuinka mukavasti pistetty pinoon! -- -- -- Ja
tuossa -- ahaa, vielä pussinen parhaita seinään lyötyjä rukiita!"

"Miehet -- kuulkaa! Kenen nuo pussit tuossa ovat?"

Miehet ovat jo menossa, mutta kääntyvät voudin huutaessa jäykkinä
takaisin.

"Tulkaa tänne!"

Tulevat kyllä ympärille ja katsovat, mutta ei kukaan tunne pusseja.

"Siimu-Jyrin Mats, tuo on sinun pussisi!"

"Ei ole!"

"Valehtelet, lurjus!"

"Ei ole!"

"Ja tuo pussi on Töntsun Jaakopin oma!"

"Valhe!"

"Sinun ne ovat!"

"Valhe!"

"Miehet, tunnustakaa, kenen nuo pussit ovat! -- Eivätkö nuo ole Matsin
ja Jaakopin pussit?" karjuu hän heille.

Miehet katsovat, tunnustavat, pudistavat päätä -- ei kukaan tunne
pusseja.

Vouti katsoo tyttöjen puoleen. Sama pahansuopa, pilkallinen
vaikeneminen. Joku nenäkäs astuu lähemmä ja on haistavinaan pusseja.
Toiset purskahtavat nauruun.

"Menkää hiiteen!" huutaa Prits. "Kyllä varkaan jälille vielä päästään!"

Ja kun työläiset kääntyvät menemään, kantaa vouti pussit riihen luo.

Riihessä on sillä välin tehty kepposia, joita nähdäkseen Kubja-Prits
kaikeksi onneksi tulee liian myöhään.

Kun Riihi-Mart askaroitsee olkien luona riihenalusessa,[2] lähtee
Hansu-Jyrin Jaan riihestä, hänen perässään Wildrikun Villem. Molemmat
katsovat varovasti joukkoon, josta kuulevat Kubja-Pritsin meluamista.
Kaksi poikaa on vielä riihessä. He iskevät toinen toiselleen silmää,
kun näkevät Jaanin ja Villemin. Toinen heistä ottaa varstan seinältä ja
pieksää sen varrella Jaanin suurta huopahattua. Kohta on Jaan muuttunut
viljapatsaaksi: kaikki mitä hatun suureen sisustaan on kätketty, vuotaa
pitkin päivätyöläisen vartaloa riihen lattialle!

Pojat hämmästyvät, Jaan itse säikähtää. Mutta Riihi-Mart! kääntyy selin
poikiin ja alkaa kaikin voiminsa aivastaa. -- -- --

"Villem!" huutaa hän samassa.

"Mitä?"

"Tule tänne!"

Villem lähtee.

"Etkö sinä, pakana, kuule, kuka on pihassa? Kiiruhda pian takaisin
riiheen!"

Villem katoaa kuin tuuli riihitupaan ja tyhjentää siellä
hattunsa. -- -- --

Toinen kerta, kun pihassa on hiljaisempaa, on pimeämpää! -- -- --

"Hyvästi, Mart! -- -- -- Hyvästi, Mart!"

"Hyvästi, veitikat!"

Kun miehet riihen takaveräjästä kiiruhtavat pois, kiipeää Kubja-Prits
etupuolelta säkkeineen sisään.

"Mitä hittoa se merkitsee, Riihi-Mart, että kaikki pinot ovat täynnä
rukiita?"

"Hyvää viljavuotta -- mitä muuta?"

"Vai niin, vai viljavuotta! Mutta maan kielellä sanotaan sitä
varkaudeksi!"

"Varkaudeksi noh! Mutta minkätähden sinä sitten käyt mittaamassa
halkopinoja?"

"Minä en mitannut niitä, vaan aavistin varkautta."

"Kuinka tuo kohta sinulle sitten niin tuttava oli?"

"Miten niin tuttava?"

"Kuinka sinä juuri sieltä osasit varkautta etsiä?"

Prits heittää epäluuloisen silmäyksen mustaan vanhukseen laskiessaan
pussit hänen eteensä.

"Minulla on oikeus etsiä varkautta joka puolelta -- sentähden olenkin
moision kupias", vastaa hän ylpeästi.

Riihi-ukko jää hänen eteensä seisomaan ja katselee häntä
veitikkamaisesti kiireestä kantapäähän.

"Prits, ne ehkä ovat sinun omat pussisi, jotka sinä viime syksynä
unohdit pinoihin. -- -- -- Olihan sinulla niitä toisinaan niin paljon,
ettet kaikkia ehtinyt mielessäsi pitää."

Kubja-Prits -- -- -- Kubja-Prits -- ei sano mitään.

Kubja-Prits -- kääntää puheen toisiin asioihin.



2.

VARTIJA, MISSÄ VITSAT?


Päivällisen jälestä toi kupias Völlamäen Päärnulle käskyn, että
hänen piti ehtoolla tulla paronin puheille. Ja sen ohella hän heitti
työmieheen ilkeän ilkkuvia katseita. Päärn ei lausunut kupiaalle mustaa
eikä valkeaa, vaan huusi hevosille: "Vaolle!" ja kynti rauhallisena
edelleen.

"Kuuletko, tänä ehtoona herran puheille!" Toisti Prits kähisevällä
äänellä.

Kun ei Päärn nytkään mitään puhunut, näytti hänelle kupias selän takaa
rusikkakeppiään ja alkoi tarkasti tutkia hänen kyntämistään. Mutta
kyntäminen oli niin kunnollista, ettei työmiehen pahin vihollinenkaan
keksinyt siinä mitään vikaa. Kubja-Prits läksi sen tähden kohta pois
keppiä heiluttaen.

Kulbi-Kaielle toi aittamies perunamaalle sanan, että hänen illalla piti
tulla moisioon herran luo. Vaikka kyllä tytön sydän oli aavistanut
pahaa, säikähti hän sittenkin niin, että hänen kätensä alkoivat väristä.

"Herran luo?" hän kysyi. "Mitä pahaa olen tehnyt?"

"Mistä minä tiedän", vastasi aittamies. "Enhän minä ollutkaan yöllä
riihimiesten luona."

Koska riihestä oli puhe, niin tiesi Kai varsin hyvin, minkätähden hänet
paronin puheille kutsuttiin.

"Johan hän minut pieksi veriseksi ja nyt käsketään vielä oikeuden
eteen!" alkoi hän itkien valittaa ja suuret kyyneleet vierivät pitkin
pölyisiä, poroisia poskia.

"Mutta ethän toki siitä voi sanantuojaa soimata", lisäsi aittamies
varottaen, ja kiirehti pois päästäkseen kuulemasta tytön valituksia. --

Päärn ja Kai tapasivat illalla herran moision pihalla. Paroni Heidegg
tuli pellolta ja kääntyi juuri viinakeittiön nurkalta kartanoon päin,
kun työmies lakkia nostaen ja alamaisesti kumartaen lähestyi häntä.

"Herra paroni on kutsuttanut minut tänne moisioon."

"Kuka sinä olet? Ah niin Völlamäen Päärn!" -- -- --

Paroni kääntyi kokonaan työmiehen puoleen ja tarkasti häntä
teräksenharmailla, läpitunkevilla silmillään, joita ihmeellinen vetinen
kehä ja suuret syvät kulmakarvat ympäröivät. Työmies kumartui ensin
hänen edessään ja kätensä ojensi hän kuin totutusta tavasta herran
jalkoja kohti, mutta kun paroni otti askeleen taaksepäin ja hänen
muotonsa muuttui yhä kovemmaksi ja jäykemmäksi, oikasi Päärn itsensä
suoraksi ja seisoi siinä voimakkaana ja kookkaana moision herran edessä.

"Päärn", lausui paroni Heidegg leppeämmin kuin olisi voinut arvata
hänen jäykästä, ankarasta katseestaan. "Päärn, sinä et ole vielä yhtään
parantanut mieltäsi. Sinä olet vielä sama vastahakoinen koira kuin pari
kolme vuotta sitten."

"Niin olen, herra paroni."

"Soo, -- vai olet!" Paroni astui askeleen lähemmäksi. "Koska sanot
sellainen olevasi, merkitsee se, ettet tahdokaan parantaa mieltäsi?
Mitä?"

"Tahdon kyllä, mutta herra paronin voudit eivät sitä salli."

"Eivät salli? Sinä hävytön karkaat aivan ilman asiatta voudin niskaan
ja pieksät häntä kaikkien työmiesten nähden ja julkeat vielä sanoa,
että minun voutini eivät anna sinun tehdä parannusta?"

"Kupias löi minua syyttömästi, enkä minä häntä piessyt, vaan heitin
hänet kintereiltäni leppäpensaaseen."

"Suusi kiinni! Kupias saa lyödä sinua, hänellä on oikeus siihen milloin
tahtoo -- se on minun käskyni! Mutta sinä et saa lyödä voutia --
kuuletko! Sinä et saa häneen koskeakaan -- vouti on minun käskystäni
liikkeellä, voutia tulee jokaisen orjan totella niinkuin minua itseäni!"

"Mutta ei paroni herra liene käskenyt häntä syyttömästi piestä ihmisiä."

"Vaiti! teidän joukossanne ei olekaan syyttömiä! Te olette kaikki
kelmejä, roistoja, varkaita ja laiskottelijoita! Kiittäkää Jumalaa,
että teillä vielä on niin armollinen herra kuin minä olen. Joka
lyönnin, jonka saatte, olette hyvin ansainneet -- -- Ja sinä,
vastahakoinen karhu, sinä julkeat sanoa minulle vasten kasvoja, että
kupias on sinua syyttömästi lyönyt. Olethan sinä voutia häpeämättömillä
sanoilla kaikkein kuullen soimannut. Olethan sinä häntä '_siaksi_'
sanonut."

"En ikinä!"

"Ja minkätähden häntä niin puhuttelit?"

"Sentähden että hän löi tyttöä päähän, niin että verta tuli."

"Mitä se sinuun kuului?"

"Ei mitään."

Varmaankaan ei paroni Heidegg koskaan ennen ollut työläisen kanssa,
jolle hän vielä pahasta rikoksesta oli vihainen, niin kauvan
keskustellut. Mutta tuo suuri voimakas "hirtehinen", joka nyt
seisoi hänen edessänsä ja joka kuitenkin kaikessa talonpoikaisessa
tuhmuudessaan ymmärsi enemmän kuin toiset vertaisensa -- ja osasi
antaa sattuvia, luontevia vastauksia -- se miellytti väkisinkin paroni
Heideggin väkivaltaista, mutta pohjaltaan ritarillista mieltä.

"Onkos Kai sinun naisesi tai morsiamesi?" hän kysyi.

"Ei ole."

"Vai hyvä ystävä?"

"Ei vähääkään."

"No, miksi sinä häntä rupesit puolustamaan?" Tähän kysymykseen ei Päärn
vastannut mitään. Hän katseli levottomasti herran jalkoja. Vihdoin hän
virkkoi: "Minä en voi nähdä verta."

Jos niin suuri rikoksentekijä ei olisi seisonut paronin edessä -- olisi
hän varmaankin purskahtanut nauruun. Tuo jättiläinen tuossa ei voinut
verta nähdä! -- -- -- Mutta paroni ei naura vaan huutaa ankarasti.

"Minä saatan sinut haakenrihterin[3] luo!"

"Eikö moisiossa ole vitsoja?" kysyy Päärn.

Paroni katsoo häneen, kääntää hänelle selän, astuu edes takaisin,
tutkii kepillään maata ja kysyy vihdoin:

"Moision vitsat ovat siis sinulle rakkaammat kuin haakenrihterin?"

"Rakkaat eivät kumpaisetkaan ole minulle", vastaa työmies. "Mutta kun
herra paroni saattaa minut oikeuteen, pitää paroni herran laittaa minun
mukaani kirja ja siitä on herralla työtä ja suurta vaivaa?"

Vôllamäen Päärn tietää nimittäin sisareltaan, joka on moisiossa
sisäneitsyenä, että paronille ei mikään maailmassa ole niin
vastenmielistä kuin kirjoittaminen. Joka kirjeen -- vähäpätöisemmänkin
-- kyhäämiseen kuluttaa hän monta tuntia, on vihainen kuin leijona,
ärjyy jokaiselle, joka silloin uskaltaa hänen oveaan avata, heittää
sulkakynän toisensa jälkeen nurkkaan ja vie, kun hirveä työ vihdoinkin
on valmis, sen puolisollensa korjattavaksi. Mutta rouva laatii sen
kokonaan uudestaan, ja sitten paroni vasta sen kirjoittaa puhtaaksi.
Sen ohella sadattelee hän kuin pakana, ja on koko päivän pahalla
tuulella.

Vôllamäen Päärn tietää siis varsin hyvin, mitä hän tarkottaa puhuessaan
paroni herran "työstä ja vaivasta".

"Jos tietäisin, että sinä tekisit parannuksen, Päärn, niin en saattaisi
sinua haakenrihterin luo", sanoi paroni, pyörittäen suuria, harmaita
viiksiään.

"Paroni herra tietää, ettei haagrehtikään ole mikään mielenparantaja.
Herra paroni ehkä muistaa minun isä vainajaani?"

Päärn lausui tämän äänellä, jossa kuului tasainen värinä ja hänen
miellyttävä rauhallinen muotonsa on muuttunut hirmuisen totiseksi.

Paroninkin kasvot ovat muuttuneet. Hänen vasen silmäluomensa alkaa
väristä, hänen pitkät viiksensä liikkua, ja hän vetäytyy työmiehestä
vähitellen kauvemmaksi. -- -- --

"Hyvä kyllä, Päärn", hän sanoo, "sinun pitää moision tallissa saaman
viisikymmentä suolaista."

"Neljäkymmentä, herra paroni, eikä suolaista", vastaa työläinen.

"Sinä tingit? Hyvä -- neljäkymmentä _suolaista!_ Ja nyt suusi kiinni!"

Näin sanoen kääntyy paroni Heidegg Kulbi-Kaien puoleen, joka koko ajan
oli itkien ja nyyhkien seisonut Päärnun selän takana.

"Mikä sun nimesi on?"

"Kai!"

"Kenen tytär olet?"

"Tooma-Tönun Mihklin."

"Sinä olet soimannut voutia -- saat kartanon tallissa kolmekymmentä
suolaista."

"Hyvä, kulta, herra paroni --."

"Vaiti!"

"Armoa, herra paroni, armoa!" Kai lankee maahan polvilleen, ojentaa
rukoillen kätensä; mutta paroni kääntää hänelle selkänsä ja alkaa
lähteä. -- -- Mutta tuskin on hän päässyt viisi askelta eteenpäin, kun
Vôllamäen Päärn taas seisoo hänen luonaan.

"Herra paroni! Vielä sana!"

"Mitä sinä vielä tahdot?"

"Milloin herra paroni antaa minulle takaisin isäni talon?" Tuo oli
kaikkein julkeinta rohkeutta! Mieheltä on vastustuksen tähden otettu
maa, ja nyt vaikka hän samasta syystä jälleen on joutunut syytteen
alaiseksi, tulee hän vaatimaan maatansa takaisin!

Paroni Heidegg ei tiedä, mitä hänen pitää vastata. Jos ei hän tuota
miestä pelkäisi -- ja paroni ei tiedä itsekään oikein miksi hän tätä
pelkää -- ja jos hän ei hänestä mitään välittäisi -- niin antaisi
paroni Heidegg sitoa kiinni tuon häpeämättömän ja lähettäisi hänet
rohkean julkeutensa tähden haakenrihterin luo. Mutta kun paroni Heidegg
häntä pelkää ja hänestä välittää -- toisinaan myös hänen työkuntonsa ja
ahkeruutensa tähden -- niin ei vastaa hänelle muuta kuin:

"Isäsi paikan annan sinulle takaisin, kun olet mielesi parantanut etkä
enää vastusta vouteja. Mutta tuosta kysymyksestäsi saat vielä lisäksi
kymmenen suolaista." -- -- --

"Tallin luo molemmat!"

Näin hän sanoo ja lähtee edellä talliin. Molemmat syynalaiset
viivyttelemättä seuraavat häntä.

"Vartija, missä vitsat?"

"Kyllä täällä vitsat ovat valmiina!"

"Kahdelle suolavettä, vartija!"

"Valmis, herra paroni!"

Kolmas rangaistuksen alainen on vielä jälellä. Neljäntoista vuotinen
poika. Kynti huolettomasti. Jätti kivien vierukset kyntämättä ja ajoi
vääriä vakoja. Viisitoista lyöntiä ilman suolaista.

"Suolaisiksi" nimitettiin moisiossa sitä, kun vitsat ennen lyöntejä
ja lyöntien aikana kastettiin suolavedessä. Haakenoikeudessa sata
lyöntiä tai kartanossa viisikymmentä "suolaista" -- se oli yhtä kova
rangaistus. Koska paroni herra ei mielellään kirjoita kannekirjoja eikä
tahdo vaivata oikeusherroja jokaisesta pienestä asiasta, niin laittaa
hän omassa talossaan itse jakaa oikeutta ja on pahempia rikoksia varten
käyttänyt "suolaisia". Asia on sama. Mutta moision poliisivallan
loukkaamista kartetaan siitä syystä suuremmalla huolella.

Ensimmäinen, joka otetaan tallissa käsille on neljäntoista vuotinen
työläinen, joka ei tahdo kyntää oikeita vakoja. Hän vapisee kuin
haavanlehti, itkee kuin tehtäisiin hänelle suurta vääryyttä eikä
pelossaan ymmärrä avata edes housujaan, vaan avaa paidannappeja, kuin
olisi se ollut tarpeellista. Vahti tulee hänelle apuun. Tuo mies
tietää mitä tarvitaan. Kohta on pojan punainen iho paljas ja käy pian
vielä punaisemmaksi. Hän huutaa niin, että koko kartano kajahtaa.
Ensimmäiset lyönnit panevat hänet huutamaan, jälkimmäiset rääkymään.
Ihmiset, jotka liikkuvat kartanolla, säikähtävät ja kiiruhtavat
sisälle. Naiset pitelevät korviaan ja poikain sydän on kurkussa. Mutta
paroni Heidegg seisoo tallissa huutajan vieressä, näkee, kuinka veriset
vaot muodostuvat ihoon, ja rohkasee pieksäjää, että hän ei unohtaisi
velvollisuuttaan. -- -- -- Eihän paroni Heidegg tahdo eikä tee muuta
kuin oikeutta. Syyllisiä täytyy kurittaa, muutoin menevät ihmiset
hukkaan. -- -- --

Pojan perästä otetaan tyttö käsille. Hän pyytää yhä vielä armoa, vaikka
kyllä tietää, ettei se mitään auta. Häntä hävettää kauheasti, kun hänen
pitää miehille itsensä paljastaa. Vahti, iso ankaran näköinen vanhus
kastaa vitsat pytyssä olevassa suolavedessä ja hänen kurja työnsä
alkaa. Tyttö parkuu vielä kipeämmin ja kuuluvammin kuin poika. Hänen
äänensä muuttuu vihdoin pelkäksi vinkumiseksi, joka viiltää kuulijoita
luihin ja ytimiin.

Viimeksi tulee Völlamäen Päärnun vuoro. Hän ei huuda, ei ainoatakaan
ääntä lähde hänen suustaan. Käskemättä on hän paljastanut itsensä,
käskemättä heittäytyy hän maahan. Hän painaa päänsä käsien väliin ja
puree hampaat lujasti yhteen. Hän tuntee, kuinka lämmin veri alkaa
tippua pitkin ihoa ja neljäkymmentä lyöntiä saatuaan tunkeutuu hänen
rinnastaan hiljainen, maahan painunut korina, joka viimein muuttuu
ähkimiseksi -- -- --. Kun rangaistus täydellisesti on annettu, nousee
hän maasta ylös, ottaa vaatteet selkäänsä ja luo sen ohella paroniin
silmäyksen, josta tämä ei ymmärrä, osottaako se vihaa vai ainoastaan
tuskaa.

Monella moision herralla on tapana antaa rangaistun vielä suudella
vitsakimppua ja kiittää herraa rangaistuksesta. Paroni Heidegg ei
sitä tahdo. Hän vain varottaa rangaistuja muutamilla isällisillä
sanoilla, että he nyt ottaisivat opikseen ja vasta karttaisivat
tottelemattomuutta. Sitten hän kääntää heille selkänsä ja poistuu
tallista. Hän on sillä välin saanut hyvän ruokahalun ja illallinen
odottaa häntä. -- --

Kun tallissa rangaistiin syynalaisia, tapahtui kartanon puistossakin
jotakin.

Siellä on paronin kouluneiti neljäntoista vuotiaan tyttären ja kymmenen
vuotisen pojan kanssa kävelyllä. Neiti Juliette Marchand on vasta
muutaman päivän ollut moisiossa ja yleensä Virossa. Hän tuli sinne
Pietarista. Hän on kotoisin ranskalaisesta Sweitsistä. Venäjällä oli
hän asunut lähes vuoden.

Neiti Marchand johti juuri lasten huomiota syksyisen luonnon
kauneuteen, osotti heille kuinka värikkään ihana oli metsä monen
karvaisessa puvussaan, kuinka sen iloinen rauhallinen vaikutus oli
virkistävä ihmishengelle. Mutta äkkiä kalpeni nuori ranskalainen neito,
hän otti askeleita takaperin ja tarttui kuin apua etsien tytön ja pojan
ympäriltä kiinni. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat sanomattoman
säikähtyneinä kartanoon päin -- sinne päin, josta juuri kuului ääni,
joka pysäytti veren suonissa.

"Jumalani, mikä siellä on?" huusi hän vavisten.

Paronin lapset katsoivat toinen toisiinsa ja hymyilivät.

"Siellä joku murhataan! Jumalani -- apuun, apuun!"

Ja neiti Marchand aikoi lähteä juoksemaan, vetäen lapsia mukaansa.

Pikku Kuno alkoi kovasti nauraa neidin hätää, mutta kuitenkin tallista
kuuluvan melun tähden pisti sormet korviinsa. Ada von Heidegg sanoi
kouluneitiä rauhottaen:

"Älkää pelätkö, eihän se ole mitään!"

"Kuinka? Eikö se ole mitään? Huutaahan siellä ihminen aivan kuin olisi
hengen hädässä!"

"Ei, häntä rangaistaan. Tuolla on joku, joka on tehnyt jotakin pahaa ja
jolle pappa annattaa vitsoja."

"Vitsaa? Mutta eihän tuo ole lapsen ääni!"

"Minkätähden hänellä sitten pitäisi olla lapsen ääni? -- -- -- Jaa
niin" -- lisää Ada neiti samassa. "Te luulette, että vain lapsille
annetaan vitsaa? Ei, meillä saavat täysi-ikäisetkin vitsaa, kun ovat
tehneet pahaa."

Neiti Marchand katsoo tyttöä kuin epäilisi hänen puhuvan leikkiä. Mutta
neiti von Heidegg on ihan totinen.

"Ja aikaihmisiä lyödään niin, että he huutavat -- että he _noin_
huutavat?" virkkaa ranskalainen.

"Niin, neiti Marchand! Huomaattehan, ettei heitä lyödä leikin vuoksi,
vaan rangaistaan pahanteosta."

"Mutta eikö teillä sitten ole oikeusistuinta?"

"Se on oikeus, neiti Marchand!"

Ulkomaalainen silmäilee tyttöä, joka puhuu niin rauhallisesti ja hänen
kasvonsa ilmaisevat sanomatonta kauhua ja yhä lisääntyvää hämmästystä.

"Neiti von Heidegg, eikö teitä pelota? Kuno, miksi et pakene pois?"
huutaa hän lyöden käsiään yhteen.

"Neiti Marchand", vastaa nuori tyttö, "meille ei tuo ole enää mitään
uutta. Me olemme sitä jo monta kertaa kuulleet. Meidän pitäisi kyllä
mamman tahdon mukaan olla sisällä, ettemme kuulisi tuota onnetonta
melua, mutta mitä tehdä -- olemme viipyneet vähän kauvemmin ulkona.
Mutta nyt, neiti Marchand, kiiruhtakaamme kotiin."

Neiti Marchand ei milloinkaan ollut niin valmis pakenemaan. Mutta tuo
sydäntä särkevä tuskanhuuto, joka tunkeutui hiljaisen puiston läpi
ja pelotti linnut puiden oksilta lentoon, näytti jäykistävän neidon
jalat aivan kuin maahan kiinni. Hän vain nosti ristissä olevat kätensä
taivasta kohti ja huusi Ada von Heideggiä, joka myös piteli korviaan:

"Ettekö voisi juosta isänne luo ja rukoilla tuon ihmisen puolesta?"

Ada pudisti kiivaasti päätään.

"Mitä te ajattelette, neiti Marchand! Pappa ei milloinkaan sallisi
meidän lasten pistää nenäämme hänen asioihinsa."

"Mutta mitä vääryyttä tuo ihminen sitten on tehnyt?"

"Taivas tietää? Toisinaan ollut väliäpitämätön tai laiska tai
tottelematon, toisinaan myös varastanut. Ihmiset ovat jo niin
turmeltuneet, niinkuin pappa ja vouti aina sanovat. Kepittä ja vitsatta
ei saa mitään aikaan. Ja niin on asia joka moisiossa, ei yksin meillä,
neiti Marchand."

Ada neiti selitti tämän totisena ja rauhallisena kuin vanhat
ihmiset ja hänen kaunis muotonsa oli huolestuneen näköinen ihmisten
parantumattoman kehnouden tähden.

Samassa taukosi huuto. Neiti Marchand vetää helpotuksen huokauksen. Hän
pyyhkii kädellään heleänvalkeata otsaansa, johon kylmä hiki on noussut.
Ada neiti ja Kuno ovat ottaneet sormet korvistaan. Viimeksimainittu
nauraa ja sanoo kerskuen:

"Mutta kyllä te olette arka, neiti Marchand? Katsokaa minua --
pelkäänkö minä? En hituistakaan! Olenhan minä mies, mutta te olette
nainen, neiti Marchand."

"Kuno, sinä miellyttäisit minua enemmän, jos et olisi niin rohkea",
vastasi opettajaneiti ahdistus rinnassa.

He alkavat kiireesti astua kartanolle. Kiiruhtaja on neiti Marchand.
Hän pitelee lapsia kädestä ja vetää heitä mukaansa. Tahtoen tai
tahtomatta hän rientää sinne päin, josta huuto kuului. Mutta tuskin
ovat he päässeet pari askelta, kun opettajaneidin jalka jälleen
jäykistyy ja hänen hienoille siroille kasvoilleen ilmaantuu uusi
tuskainen tunne.

"Vielä yksi onneton!" hän sopertaa, "ja vielä naisihminen!"

Tallista kaikuu Kulbi-Kaien läpitunkeva vinkuminen.

"Lähtekäämme pian kotiin, neiti Marchand!" huutaa nyt myös Ada von
Heidegg hiukan pelonalaisena, sillä kouluneidin hirmuinen säikähdys
vaikuttaa häneenkin.

"Ada, piestäänkö _naisiakin_ vitsoilla?" kysyi ranskalainen neiti
kalpein huulin.

"Piestään, neiti Marchand!"

"Kuka heitä pieksee?"

"Vahti."

"Mieshenkilö?"

"Niin."

"Ja missä isänne on?"

"Siellä mukana."

"Katsoo päältä, kun naista lyödään, paljaalle iholle lyödään?"

"Niin, niin, niin!" huudahtaa neiti Ada kärsimättömästi, ja hänen
punaiset, tuoreet huulensa menevät pahasti kurttuun. "Minä en ymmärrä,
mitä siinä niin paljon kysymistä on? Onhan pappa moision herra ja hänen
käskystään rangaistaan jokaista syyllistä, olkoon hän mies tai nainen!"

"Neiti Marchand", kysyy Kuno, niittäen kepillään ruohon ja kukkasten
latvoja tien vieressä, "eikö teitä miellytä se, että pahoja ihmisiä
lyödään?"

"Ei, en ole siihen tottunut."

"Kuinka teidän kotona sitten pahoja ihmisiä rangaistaan?"

"Heiltä otetaan vapaus joksikin ajaksi, taikka heidän pitää maksaa
sakkoa."

"Otetaan vapaus?"

"Niin, heidät erotetaan toisista ihmisistä ja suletaan yksinäiseen
huoneeseen."

"Ei mitään muuta?"

Kunon lyödessä heinänpäitä ottaa neiti Marchand Adaa hellästi
vyötäisistä kiinni:

"Ada", hän lausuu puoleksi rukoillen, "emmekö voisi saada nähdä noita
ihmisiä, joita nyt lyötiin?"

"Nähdä, minkätähden?"

"Minä tahtoisin heidän kanssaan puhua pari sanaa."

"Mistä sitten?"

"Kysyä heiltä, mitä pahaa ovat tehneet."

"Sen saamme paremmin tietää papalta tai voudilta."

"Ada, minä tahtoisin heidän itsensä kanssa puhua, ainoastaan pari kolme
sanaa!"

Ada kohautti olkapäitään niinkuin ihminen, joka ei toisen mieltä
ensinkään ymmärrä. Sitten jäi hän katsomaan neidin kalpeita kasvoja
ja hymyili. Kouluneideillä on enimmästi aina omituiset, kummalliset
oikkunsa. Hän oli juuri sanoa sen Juliette Marchandille, mutta sai
kuitenkin vielä sanan päästä kiinni ja sen sijaan virkkoi:

"No, jos se teitä huvittaa, niin voimme mennä heitä vastaan tielle.
Mutta pappaa täytyy meidän siellä karttaa."

He kääntyivät puiston läpi kartanon sivurakennuksiin päin, joiden
sivuitse kulki tie kylää kohden. Rangaistun naisen kauhea huuto oli
sillävälin vaijennut, tallin luota ei kuulunut enää minkäänlaista
ääntä. He ehtivät puistosta aidan ja viinakeittiön välille, kun
ensimmäinen rangaistuksen saanut, neljäntoista vuotias poika jo oli
sieltä poistunut. Sitävastoin lähestyi tallin puolelta kurituksen
saanut tyttö. Hän nyyhkytti suonenvedontapaisesti, pyyhki silmiään ja
ontui. Neiti Marchand, Ada ja Kuno lähestyivät aitaa suurten puiden
varjossa. Kun tyttö kulki ohi, kutsui neiti Ada häntä viron kielellä.

Kai aikoi nyyhkien ja ontuen mennä eteenpäin, mutta Kuno juoksi hänen
luoksensa ja huusi kovemmin:

"Kuule, sinä, neidit tahtovat sinua puhutella!"

Tyttö katsoi itkusta turvottunein silmin ympärilleen, ja kun hän näki,
että pitkä sirkeä neiti astui hänen luokseen jäi hän nöyrästi seisomaan.

Ada rupesi tulkiksi ranskalaiselle neidille.

"Opettaja neiti tahtoo tietää, mitä pahaa olet tehnyt, kun tänään sait
vitsoja?"

"Vouti pieksi minut veriseksi ja minä sanoin hänelle 'murhamies'!"

"Minkätähden vouti sinua löi?"

"Silmäni olivat hetkeksi ummistuneet -- olin hyvin väsynyt."

Neiti Marchand pyysi kysymään, oliko hänellä ollut hyvin raskasta
työtä. Kai vastasi, että hän kaksi päivää ja kaksi yötä oli ollut
nukkumatta työssä.

Neiti Marchand puristi kätensä suonenvedontapaisesti ristiin ja loi
tyttöön sellaisen katseen, että tämä kuin koira, joka vainuaa hyvää
ihmistä, juoksi hänen luokseen ja suuteli hänen molempia käsiään. Neiti
Marchand ei hämmästyksissään voinut tehdä muuta kuin vapauttaa kätensä
tytön kourista ja hyväillä hänen itkusta mustuneita poskiaan. -- -- --
Sitten hoippui Kulbi-Kai kylätietä myöten eteenpäin.

Kohta lähestyy tallin puolelta jättiläisen kokoinen, karkeapintainen
talonpoika. Hänen tummat kasvonsa punottivat, silmät olivat veriset,
silmäluomet turvonneet, ja suu oli niin lujasti kokoon puristunut, kuin
ei sieltä moneen aikaan ainoaa sanaakaan pääsisi ilmoille.

Tätä miestä luulivat nuo kolme odottajaa siksi ihmiseksi, jota oli
ensin rangaistu, joka niin kauheasti oli karjunut, sillä poikaa he
eivät olleet nähneet. Ada tunsi Vôllamäen Päärnun, sillä hänpä oli
sisätytön Maien veli ja kävi toisinaan kartanossa sisarta katsomassa.

"Päärn, minkätähden sinua tänään piestiin?" huusi tyttö heleällä
äänellä.

Nuori talonpoika ei seisahtunut, ei lausunut sanaa, mutta hän loi tien
vieressä seisovaan pieneen joukkoon katseen, joka hetkeksi pidätti
neiti Marchandin sydämmen sykkimästä.

Siinä katseessa välkkyi jotakin, jonka kaltaista Juliette ei vielä
milloinkaan ollut ihmisen silmissä nähnyt. Ikäänkuin suojellen ja
jonkunlaista suojelusta etsien tarttui nuori neito Adan ja Kunon
ympäriltä kiinni ja veti heitä tien vierestä takaisin.

Äänetönnä, suorana, jäykkänä kulki Völlamäen Päärn heidän ohitsensa.

Sattuvasti sanottiinkin tuota miestä kankeakaulaisten
kuninkaaksi. -- -- --



3.

HUNTAUGUN MIINA.


Illan ruskot läntisellä taivaan rannalla ovat tummenneet, mustat
pilvet peittävät viimeiset kultaiset valojuovat, syksyinen pimeys
kattaa maan, tiheää, raskasta, kylmää kosteutta huokuu ilma. Viidakot
ovat sysimustat eivätkä kohise, niityiltä nousee ilkeä, paksu sumu ja
heikosti, epätasaisesti niinkuin kuoleva henki vilkkuu sieltä täältä
joku tulensilmä läpi synkän pimeyden.

Kun Völlamäen Päärn on päässyt pois kartanon läheisyydestä käy hänen
kulkunsa hitaammaksi. Hänen, suuret tukevat jäsenensä alkavat nyt
tuntea, että niille on annettu liikaa. Koko viikon työ ja vitsat
eivät ole olleet tähänkään jättiläiseen koskematta. Hänen selkäänsä
kirvelee ja polttaa ja joka askeleella tuntuu tuska koko ruumiissa. Se
pistää kylkeen, niin että hän tuon tuostakin voihkasee. Paita on hänen
selässään kiinni kuin liimattu ja kun hän kädellään sitä irrottaa,
tuntuu kuin revittäisiin kappale nahkaa ihosta irti. Miehen suu on
kuiva, niin että kieli jää kurkkulakeen kiinni. Ei hänen kaikeksi
onneksi tarvitse hevosta ajaa -- sen vei poika jo kotiin.

Tiellä huomaa Päärn jonkun seisovan. Tuo näkyy häntä odottavan.
Lähemmäksi tultuaan tuntee hän Kulbi-Kain. Päärn aikoo sanaakaan
lausumatta mennä ohi, mutta tyttö astuu hänen rinnalleen ja kulkee
siinä eteenpäin.

Tyttö näkyy odottavan, että Päärn rupeaisi puhumaan. Kun ei siitä tule
mitään, astuvat he hetken äänettöminä.

"Päärn", alkaa Kai vihdoin ja tarttuu poikaa äkkiä takin hihasta kiinni.

"Mitä sinä tahdot?"

"Olet mies, Päärn!"

"Minkätähden?"

"Kun minun puoltani olet pitänyt."

"Milloinka olen sinun puoltasi pitänyt?"

Ihmeellinen kysymys! Kai koittaa katsoa pimeässä häntä silmiin. Hän
huomaa, että Päärnun kulmat ovat rypyssä ja hänen kasvonsa kalpeat.

"Etkö sinä sitten tänä päivänä minua puolustanut?" kysyy hän arasti.

"En!"

"Ketä sitten?"

"Sinua en ainakaan!"

"Mutta sanoithan, kun Prits minua löi --."

"Sanoin, mitä sanoin -- sen olisin tietysti sanonut -- olit siinä sinä
tai joku toinen!"

Päärn lausuu sen niin tuimasti, että tytön suu jää kiinni. Kai kyllä
arvaa, että ihminen, joka on saanut viisikymmentä lyöntiä ei voi olla
paremmalla tuulella. Sentähden hän vaikenee pitkän aikaa. Mutta hänen
sydänraukkansa tuntee sittenkin niin voimakasta myötätuntoa tuota
miestä kohtaan, joka hänen tähtensä oli itselleen tuottanut niin kovan
rangaistuksen, ettei hän voi olla sitä ilmaisematta. Hän tarttuu miestä
jälleen käsipuoleen ja tällä kertaa lujemmin kuin ennen. Sitten astuu
hän hänen eteensä tielle.

"Päärn", hän lausuu puoleksi kuiskaten, ja hänen korkea täyteläinen
rintansa kohoaa ja laskeutuu, ja hän kiinnittää suuret kirkkaat
silmänsä rukoilevasta miehen kasvoihin. "Päärn, sinä tietysti olet
minuun suuttunut, kun tuo onnettomuus minun tähteni kohtasi sinua.
Mutta minä en tahdo olla kiittämätön. Olet sinä mies, Päärn!" Ja hän
tarttuu pojan käteen, sitä lujasti puristaen.

Päärn murisee jotakin joutavasta ja tyhjästä ajanvietosta, pudistaa
kätensä irti, siirtää tytön syrjään ja alkaa sitten ottaa niin pitkiä
askeleita, ettei Kai enää jaksa häntä seurata.

Mutta he ovat vielä aivan lähellä toisiaan, kun joku takaapäin
heitä lähestyy. Kai katsoo varovasti ympärilleen ja tuntee koosta
tulijan. Päärn huomaa miehen, joka kiirehtii käyntiään kulkiessaan
heidän ohitsensa. Molemmat miehet katsovat toisiinsa ja molempain
kädet puristuvat nyrkkiin. Ohimenijä katsoo vielä kerran jälelleen;
hän silmäilee pilkallisesti ensin tyttöä sitten poikaa, ja keppiä
heiluttaen sekä iloisesti viheltäen rientää hän eteenpäin.

Se on Kubja-Prits. Menee kylään viettämään lauvantai-iltaa. Menee ehkä
vanhempainsa luokse, tai Huntaugulle.

"Kai", huutaa Päärn kiivaasti. "Poistu nyt vihdoinkin minusta!"

"Miksi?"

"Mitä sinä minun jaloissani pyörit! Eihän minulla ole mitään asiaa
sinulle!"

Tyttö jää seisomaan, kuin olisi häntä puulla päähän lyöty. Hän katsoo
silmät selällään vihaisen miehen perään, hän painaa väristen kädellään
lämmintä povea.

Ääneti, kertaakaan takaisin katsomatta kiiruhtaa Päärn eteenpäin ja
katoaa pimeyteen -- -- --.

Tienristeyksessä hän ehtii voudin jälille; mutta tämä kääntyy
vasemmalle kädelle Huntauguun päin ja Päärn astuu suoraan eteenpäin.
Hänen mökkinsä ja Uudentuvan talo, jonka päivätyöläinen hän nyt on, ei
ole enää kaukana. --

Huntaugulla on väki illallisella, kun Prits astuu sisään. Hyvä kuppi
ryyni-puuroa höyryää valkeaksi hangatulla pöydällä, siinä vieressä
piimähulikka ja vuorotellen pistetään puisia lusikoita puuroon ja
piimään. Isäntä ja emäntä istuvat, tytär, palvelustyttö ja renkipoika
seisovat, ja päivätyöläinen vaimoineen tuvan nurkassa pistävät samoin
lauvantaipäivän ruokaa suuhunsa.

Ahdas, mustaseinäinen savutupa höyryää lämmintä. Ilma siellä on täynnä
ihmisten hikihajua, huokumista, häkää ja savua. Totisina katselevat
mustuneet orret epätasaista savilattiaa, jykevänä ja laajana seisoo
kiuvas nurkassa ja lieden korvalla laulaa sirkka tunnetulla tavallaan.

"Terve perheen rahvas! Hyvää jatkoa leivälle!"

Kupiaan tervehdykseen vastataan, mutta ei kukaan keskeytä syömistään.
Hän ei nähtävästi ole niin harvinainen vieras, että hänen tulonsa
herättää kenenkään huomiota. Ainoastaan Miinan raittiille kasvoille
nousee nähtävä puna, josta ei voi tietää, onko se mielihyvästä,
tuskasta tai jostakin muusta. Prits seisoo hetken aikaa huopahattu
päässä oven luona, katsoo verkkaisesti ympärilleen, silittää takin
tinanappeja ja nostaa pari kertaa toisen jalkansa toisen päälle. Sitten
kun perheenmies ruoka suussa on maininnut peremmälle siirtymisestä,
astuu hän laiskasti tai ylpeästi -- siitä saattaa olla eri mieltä
-- uunin edessä olevalle penkille. Siinä istuessaan ottaa hän hatun
päästään. Sitten vetää hän esille piippunsa ja kirjavista tilkuista
tehdyn tupakkakukkaron, jonka nauhoissa punaiset tupsut riippuvat ja
alkaa verkalleen pistää piippuunsa kuin vanhat miehet.

"Noh, Pärtlen Prits, mitä uutta kuuluu moisioon?" kysyy Huntaugun
Mihkel pitemmän ajan perästä. (Pärtle-Pritsiks sanoo hän kylämiestä
sentähden, että hän on syntyisin Pärtlen perheestä.)

Prits ottaa palavan päreen uunin korvalta, "niistää sitä", vetää
liekistä piippuunsa tulta, sylkäsee pari kertaa ja jälleen suorana
istuessaan on valmiina vastaamaan.

"Ei erinomaista! -- -- -- Eikös päivätyöläinen jo puhunut -- -- ai
niin, ei hän ollutkaan tänään talossa." (Hän silmäilee salavihkaa
nurkkaan, jossa työmies istuu.)

"Ääh, moisiossa pidettiin jälleen suuret oikeudenkäynnit."

"Kenen kanssa taas."

"Ääh, kolmen samalla kertaa. -- -- -- Kahdelle annettiin suolaisetkin."

"Keitä he olivat?"

Prits vetelee muutaman kerran savua piipustaan, ja vastaa sitten
rauhallisesti:

"Oja -- Jaanin poika ja, kuulkaa, Kulbi-Kai -- -- --."

"Kulbi-Kai? Eikös opman[4] häntä enää suvaitse? Alkaa varmaankin häneen
jo kyllästyä."

Nauretaan pöydässä. Kylässä nimittäin puhutaan, että opman on
Kulbi-Kain kanssa pitänyt ystävyyttä. Kaunis palvelustyttö oli, kun
tämä ensimmäisen kerran eräänä talvena oli käynyt moisiossa, suuresti
häntä miellyttänyt.

"Mitä tyhjää, kuka sellaisesta kauvemmin välittää!" vastaa kupias.
"Völlamäen Päärn yksin näyttää hänestä huolta pitävän -- enemmän kuin
tarpeellistakaan olisi."

Aterioitsijat katsovat toinen toiseensa. Miinan lusikka jää puuroon.
Hänen ruskeat silmänsä vilkkuvat ensin salaa puhujan puoleen, sitten
peittää hän ne pitkien, kiiltävien ripsien alle. "Mitä Päärnulla on
Kain kanssa tekemistä?" kysyy perheen nainen.

"Pakana sen tietää; mitä pojilla aina on tyttöin kanssa tekemistä!
Pikkuseikoissakin hän puolustaa tyttöä kuin mies naistaan."

Hetken aikaa kesti äänettömyyttä. Näytti kuin kuulijat olisivat
arvelleet kertojan valehtelevan, mutta kuin eivät olisi tahtoneet sitä
hänelle sanoa.

"Mutta puhuithan sinä kolmesta, jolle oikeutta jaettiin?" alkaa
Huntaugun Mihkel uudestaan.

"Kolmesta neh?"

"Kuka se kolmas oli?"

"Vôllamäen Päärn -- -- Mies sai tänään viisikymmentä suolaista!"

"Viisikymmentä suolaista!"

Kaikkien aterioitsevien lusikat jäivät puuroon tai suun eteen, kun
silmät kääntyivät kertojan puoleen. Perheentytär Miina astuu askeleen
pöydästä taaksepäin; hänen muotonsa on tavallista kalpeampi.

"Päärn? Mitä pahaa hän sitten teki?" kysyy emäntä, joka katsellessaan
tytärtään tuntee äidillistä sääliä.

"Pani vastaan! Eikös sitä miestä jo tunneta! -- -- -- Tahtoi puolustaa
Kulbi-Kaiea, karkasi kuin koira minun niskaani, kun minä tyttöä,
laiskasäkkiä, riihen seinukselta uskalsin unesta herättää -- -- --
Pakana tietää, mitä ystävyyttä heillä keskenään on!"

"Sinä sitten heti moisioon kantelemaan!" tokasee Huntaugun
päivätyöläinen nurkasta.

"Mitäs sinä sitten olisit tehnyt?" väittää Prits vastaan.
"Kun ihminen nyrkit suorana käy päälle -- kaiken työväen nähden --
ja torjuu pois luota -- mikä kupias minä olisin, jos sellaista
kärsisin! -- -- -- Annoin hänelle pari kepinlyöntiä ja heitin hänet
leppäpensaaseen. -- -- --"

Hän alkaa nyt pitkästi ja laveasti selittää, mitä riihen luona tänä
aamuna oli tapahtunut, kuinka riita oli syntynyt ja päättynyt ja
minkälainen loppusuoritus siitä moisiossa oli ollut. Tietysti hän sen
ohella tekojaan ja sanojaan koitti esittää parhaimmassa valossa, mutta
syyllisiä kuvata mustimmilla väreillä. Etenkin koitti hän selittää
otteluaan Päärnun kanssa niin, ettei kukaan olisi voinut epäillä tämän
röyhkeyttä ja julkeutta.

Perhe on sillä välin lopettanut syömisensä. Mihkel istuu penkin päähän
kylämiehen viereen, joka hänelle tarjoaa tupakkakukkaroa. Palvelustyttö
tyhjentää pöydän; mutta kuuntelee renkipojan kanssa tarkasti Pritsin
juttuja, ja emäntä lähtee viemään jotakin kamariin. Miina on tuvasta
kerrassaan kadonnut, vaikk'ei kukaan ollut huomannut, milloin hän
läksi, ei edes Prits.

Tämä huomaa, että isäntä kuulijoista on ainoa, joka häntä hyväksyy tai
koittaa hyväksyä, ja sen merkiksi vähän väliä lisää puheeseen "jaa,
jaa, ne, neh" ja se kiihottaa Pritsiä yhä kiivaampaan lörpöttelemiseen.
Ja osottaakseen kiitollisuuttaan isännän huomaavaisuudesta, ottaa
hän taskustaan pullon täynnä moision viinaa ja pistää sen salavihkaa
perheenmiehen poveen. Kohta huomaa hän ettei Miinaa enää ole tuvassa ja
hänen silmänsä käyvät rauhattomiksi.

"Noh, emäntä, missä tytärlapsesi on?" kysyy hän vihdoin, kun äiti
kylmästä pimeästä kamarista päre kädessä astuu takaisin tupaan.

"Eikös hän ole tuvassa?" kysyy tämä vastaan. "Ei ole näkynyt."

"Mistä minä tiedän, minne hän juoksee!"

"Hän ehkä toisinaan käy Uudessatalossa?"

"Kuka niitä tyttöjen asioita tietää, missä käyvät."

Pritsin puheliaisuus on kerrassaan loppunut. Hän koputtaa piipun
tyhjäksi, pistää sen taskuunsa ja katselee eteensä maahan.

Työmieskin on sillä välin lopettanut syöntinsä ja heittäytynyt nurkassa
olevalle vuoteelle lepäämään. Kohta ilmoittaa kova kuorsaaminen, että
väsymys on hänet voittanut. Naisväellä on vielä toimia; he käyvät ulos
ja sisälle, eivätkä kuuntele enää isännän ja kylämiehen juttua.

Kun Prits on jonkun aikaa kulmat rypyssä vaijennut, ottaa Mihkel pullon
suullisen auki ja tarjoaa juomaa, josta puhdistamattoman väkiviinan
haju nousee voudin nenään.

"Etkö tahdo maistaa!"

"Maista itse!"

Sitten ottavat kumpikin naukun.

"Noh, onko moisiossa kuultu mitään uudesta asetuksesta?" kysyy
Huntaugun isäntä, saadakseen taas puheen käymään.

"Ei mitään", vastasi Prits vastenmielisesti.

"Vai aina vielä kaikki ennallaan! Taivainen taatto, kuinka kauvan
niitä asetuksia tehdään! Milloin sitä jo on ruvettukaan puhumaan,
että tehdään ja tehdään, ja sitten taas, että jo on valmis, jopa on
tulemassa, jopa luetaan julki! Vai ei vieläkään -- ei hätää eikä
hoppua!"

"Usko nyt talonpoikain loruja!"

"Eikös opman ole jollakulla sanalla ilmoittanut."

"Vai me, voudit, uskaltaisimme puhua, mitä moisiossa tiedetään", vastaa
Kubja-Prits hyvin itsetietoisena.

"Noh, minulle voisit joka sanan kuiskata korvaan! Huudanko minä
sellaiset asiat maailmalle, vai mitä?"

"Sinulle?" vastasi Prits kulmiaan nostaen. "Minkätähden sinä minulle
parempi olisit kuin toiset. Et sinä minulle ystävyyttäsi ole näyttänyt.
Se pitääkin olla mies, jolle minä salaisia asioita ilmoitan!"

"Enkös minä sitten mies ole?"

"Et sinä ole sellaista nähnytkään! Ei saa omaa lastaankaan hallituksi."
-- -- --

Huntaugun isäntä huomaa, mitä kyläläinen tarkottaa, mitä hän mielessään
hautoo.

"Vai niin", nauraa hän, "sinä puhut meidän Miinasta? Ovatko sinun
asiasi hänen kanssaan jo selvät?"

"Kuinkas ne selviäisivät, kun juostaan pois, jos minä vain itseni
näytän!"

"Juostaan pois? Olihan Miina vastikään tässä!" -- -- --

Mihkel katsoo tuvassa ympärilleen -- tytärtä ei vielä näy. "Noh, kyllä
hän kohta tulee!" koittaa ukko lohduttaa.

Prits sylkäsee ja nojaa kyynärpäitään polviaan vasten kädet ristissä.

"Onkos tämä sitten ensi kerta, kun hän minun edestäni pakenee!" alkaa
hän pahalla tuulella. "Sehän tapa hänellä aina on! En minä ymmärrä,
minkätähden hän minua karttaa? Olenko minä sitten viimeinen miesten
joukossa? Onhan minulla kunniallinen virka, jota ei uskota kaikille
ryysymekoille. Minä voin vuoden tai parin perästä olla aittamies --
herra ja opman ovat tyytyväisempiä minuun kuin yhteenkään toiseen
työnjohtajaan; joka tapauksessa voin ennen pitkää saada parhaimman
talon moision alueella, -- kun vain siitä puhun, niin silloin se jo
minulla onkin!"

"Uskon, veli, uskon! Älä nyt niin pahottele."

Mutta liinatukkainen mies jatkaa edelleen:

"Voisin sinullekin tehdä enemmän hyvää kuin pahaa. Kauvan kyllä olet
jo istunut tässä hiekkakasassa ja kasvattanut ohdakkeita. Mikä viiden
päivän paikka tämä sulle on? Monella kahden ja kolmen päivän miehellä
on enemmän hinkalossa ja pöydässä kuin sinulla kaikkein parhaimpina
vuosina! Mutta jos minä mainitsen sanan opmannille tai paronille --
niin on sinulla paikka käsissäsi, joka maksaa miehen työn -- -- --.
Voisinhan sitten minäkin tulla sinulle kotivävyksi -- ei sinulla ole
poikaa, ja minun vanhemmillani kaksi vielä kotona -- -- Katso, niin tai
näin -- ainahan me kaupoissa sopisimme."

"Miksi emme sopisi", sanoo Huntaugu myöntäen.

"Mutta ei kuitenkaan sovi", nauraa Prits katkerasti.

"Miksi ei sovi! Enkös ole sanonut sinulle: 'tee tytön kanssa asiat
selviksi ja minä sanon: amen!'"

"Tee selväksi, tee selväksi", matkii Prits. "Mutta tee sitten selväksi,
kun toinen ei likikään laske! Enkös minä ole hänellekin jo sinnepäin
viitannut, mutta silloin puhutaan 'liian nuoresta', tahdotaan vielä
'kasvaa' ja nauretaan vihdoin niinkuin tyhmille pojille vasten silmiä
ja lähdetään juoksuun."

"Tytärlasten nauruistako nyt kannattaa puhua!"

"Mutta vanhempain pitää lopettaa sellaiset pilkkanaurut!" opettaa Prits.

Mihkel vetelee ajatuksissaan sammunutta piippuaan, ottaa sen sitten
huuliltaan ja pudistaa tuhat maahan.

"Ainoata lasta nyt ruveta pakottamaan -- sekin on niin kummaa",
urisee hän viimeksi. "Minä olen äidin kanssa jo puhunut ja neuvotellut
-- hänkin sanoo, että voisi tuo vielä vuoden tai parin olla kotona
-- -- -- Minkä sitten naisille saa!"

Perheennaisen nimittäminen näytti tekevän Kubja-Pritsin tuulen vielä
pahemmaksi.

"Niin, niin, se sinun äitisi! Se näyttää myös kierosti minuun katsovan.
En minä ymmärrä mitä minä hänelle olen tehnyt!"

"Älä nyt joutavia, Prits", varottaa Mikhel. "Hän vartioi sinua niinkuin
jokaista poikaa, joka tahtoo viedä pois hänen kalliin tyttärensä. Eikös
naisten mieltä tunneta!"

"Eikös hän vain katsone Uudentuvan jäykkäniskaista toisilla silmillä
kuin minua?" kysyi Prits urkkivin silmin. "Ja eiköhän Miinanen itsekin
liian usein käy kyläilemässä Uudentuvan mökin nurkassa? -- -- -- Kuule,
Huntaugun ukko, muista minun sanoneeni: tuosta riitapukarista ei
sinulle koidu onnea! Opman ja herra eivät salli häntä silmäinsä edessä.
Haagrehillä on vitsat hänen varalleen jo aikoja valmiina -- hän saa
useimmin astua oikeuspaikan ja kylän väliä kuin kylän ja moision väliä."

"Kuule, Prits", Mihkel koittaa toista rauhoittaakseen kääntää leikiksi,
"sinun mielesi alkaa käydä niin happamaksi, että olisi parempi jos
ottaisimme suun kostuketta ja puhuisimme mukavimmista asioista!" Ja
Mihkel tarjoaa pulloa vieraalleen, mutta tämä työntää sen takaisin.

"Mukavampaa mielestäni olisi, jos sinä voisit sanoa minulle, mitä mulla
on toivomista", tutkii Prits.

"Minun puolestani aina hyvää", vakuuttaa isäntä. "Mikä olisi, vaikka
vielä vähän odottaisit?"

"Minkä varalta?"

"Noh, siltäkin varalta, että minä ja äiti saisimme tytölle asian
selittää."

"Tahdotteko sitten sen tehdä?"

"Käteni sen päälle."

He antoivat toisilleen kättä. Sopimuksen kiinnitykseksi joivat sitten
vielä molemmat pullosta. Kun perheenväki jälleen kokoontui tupaan, niin
loppui miesten arkaluontoinen keskustelu. Prits viipyi vielä hetken ja
näkyi odottavan Miinan takaisintulemista, mutta kun tämä yhä viipyi,
heitti mies hyvästi ja lähti. Sanoi vielä menevänsä vanhempainsa luokse
Pärttelille. -- --

Uudentuvan mökissä vietettiin sillä välin toisella tavalla
lauvantai-iltaa.

Uuni oli lämminnyt, enin savu oli oven kautta mennyt ulos.
Tummansininen savupilvi leijaili vielä katon rajassa. Muutamat
vettyneet puun kannot paloivat vielä uunissa häkää tuottavina
kekäleinä. Paitse tulen loistetta liedessä ei pientä kurjaa hökkeliä
valaissut minkäänlainen valo.

Lieden ääressä istuu kaksi henkeä: työmies Päärn ja hänen vanha
äitinsä. Päärn istuu matalalla rahilla, selkä käännettynä tulenvaloa
kohti; äiti hänen vieressään puupölkyllä. Päärnun veriseksi piesty,
mustan sininen selkä on paljas ja äiti voitelee sitä viinaan kastetulla
pellavatukolla.

"Poikani, poikani, pahastipa ovat sinua raadelleet!" sopertaa vanhus
vähän väliä, ja hänen kätensä sivelee hellästi ajettuneita verinaarmuja
ja hänen vettyneistä silmistään putoaa monta kyyneltä viinan sekaan
pojan iholle. "Sano, Päärnuseni, tekeekö kipeää?"

"Ole jo huoleti! Tiedänhän, kuinka hyvä lääkäri olet."

"Mutta silloin kun sinua raatelivat -- eikös silloin koskenut
kauheasti?"

"Sitä en tuntenut, olin niin vihan vimmassa, etten tuntenut mitään."

"Aivan kuin mun Reino vainajani!" huokaili äiti. "Puhut juuri kuin
isäsi, kun hän haagrehin luota tuli ja minä lieden edessä voitelin
hänen selkäänsä niinkuin sinun nyt." Vanhus pyyhkii silmiään.
"Muistatko, Päärn, sinun isäsi sanoi myös: 'Kun minä heittäydyin
rangaistuspenkille ja sotamiesten vitsat alkoivat leiskua selässäni,
paloi povessani sellainen viha, että kaikki näytti silmissäni
veripunaiselta, enkä tuntenut mitään -- -- --.' Ja kuitenkin oli hän
puoli kuollut, kun pääsi kotiin."

"Muistan, äiti, muistan", mutisee Päärn, ja tarttuu päähänsä kuin
viiltäisi sitä. "Ja tiedätkö, äiti, mitä minä ajattelin, kun minua
ruvettiin lyömään? Minä muistelin isää, en tiedä itsekään, kuinka hän
tuli mieleeni."

"Sinä olet hänen poikansa, se onkin sinun onnettomuutesi. Se viha,
joka hänet aina valtasi, kun joku häneen sattui koskemaan, se ei anna
sinunkaan hengellesi rauhaa. Se viha, joka sinua aina on kiihottanut
vastaan panemiseen, tuotti sinulle jo poikavuosina selkäsaunoja, etkä
vieläkään ole tullut ymmärtäväisemmäksi. Eikä sinun isäsikään tullut
ymmärtäväisemmäksi, hän ei taipunut, vaan antoi ennen piestä itsensä
kuoliaaksi -- -- --."

Niin, surullinen oli muisto, josta he siinä keskustelivat. Siitä
on kolme vuotta kulunut, kun Völlamäen perheenmies Rein Ryytel sai
Haagioikeudessa vastaanpanemisesta ja tappelusta kahdeksankymmentä
lyöntiä, jolloin hän alkoi sairastaa, kunnes kuoli.

Rikos tapahtui eräänä iltana. Paikkakunnalla liikkui rokkotauti.
Völlamäen talossa olivat päivätyöläinen ja talon poika molemmat
sairaana. Sentähden oli isäntä itse lähtenyt metsästä heiniä hakemaan.
Tuisku oli ajanut tiet umpeen, niin että Reinolle tuli pimeä. Kun hän
toisella kädellään pitelee kuormaa ja toisella ohjaa hevosta tielle,
kuuluu takaapäin aisakellon helinä. Rein koittaa antaa puoleksi tietä
laskeakseen saksaa tai "porvaria" ohi ajamaan. Mutta samassa huomaa
hän, kuinka kuorma alkaa kallistua, jo on toinen reen jalas vajoamassa
ojaan tai hankeen ja kuorma saattaa kaatua millä hetkellä tahansa.
Sentähden hän seisauttaa hevosen. Mutta takana kuuluu kova huuto:

"Tie auki, mies, tie auki!"

"Tie on auki!" vastaa Rein.

"Pois tieltä, lurjus! Etkö sinä näe, että saksa ajaa!" Ja hevoset
ajetaan melkein Reinon niskaan.

"Saksa voi kuorman vierestä ajaa ohi!" huutaa mies vastaan.

"Jaan, lyö pahuusta piiskalla!" kuuluu mahtava vihan huuto reestä
ajajalle ja samassa vinkuu tämän piiska Reinon korvien ympärillä. Yksi
iskuista sattuu Reinon silmiin niin, että tulta iskee.

Hirmuisesta tuskasta syttyy talonpojan sydämmessä hillitön viha, että
hän piiskallaan antaa pari lyöntiä takaisin -- -- --. Reessä karjuu
joku -- Rein ei tiedä, onko se kuskari vai paroni -- -- --. Mutta
perästäpäin hän saa tietää, että hän on omaa herraansa lyönyt
-- -- --. Pian kiitää saksalainen reki, jonka edessä hevoset ovat
käyneet rajuiksi, kuorman ohi, sillä tie onkin auki, mutta
talonpojan kuorma kaatuu, sillä hän on osunut tiepuoleen. -- -- --

"Kuka tuo lurjus oli?" kuulee Rein vielä reestä paroni Heideggin
huutavan, johon kuskari vastaa, että se oli varmaankin ollut Völlamäen
Rein. -- --

Mies viedään haagioikeuteen saksan vastustamisesta ja lyömisestä, ja
saa siellä rangaistuksen, joka hänet saattaa haudan partaalle. Hän on
suuri ja tukeva, mutta jo vanha, hänen voimansa ovat heikenneet työstä
ja huonosta ruuasta sekä entisistä piiskan iskuista. Hän alkaa potea ja
potee, kunnes surmaan suistuu.

Poika ei ollut isältään perinyt ainoastaan tulista vihaa, joka
häneltä hetkeksi riisti kaiken punnitsemiskyvyn, vaan vielä pari
muutakin ominaisuutta, joita siihen aikaan vielä vähemmin suvaittiin
kuin nykyään ja jotka syöksivät molemmat yhä uusiin onnettomuuksiin.
Nämä rikkaruohot olivat: itsepäinen oikeutensa puolustaminen, kun
he tiesivät itselleen vääryyttä tehtävän ja vastustamaton halu
sattuvalla tavalla puheessaan toista loukata ja haavottaa. He eivät
kumpikaan voineet pidättää tai niellä teräviä pilkka- ja pistosanoja.
Selvää on, että tuollaiset uppiniskaiset eivät ymmärtäneet kyllin
ryömiä, notkistaa selkää ja pyytää anteeksi. Ja sekin oli heidän
onnettomuutensa.

Nähtävästi ei Völlamäen Reinollakaan olisi ollut pakko kuolla, jos hän
toisena päivänä öisen riidan jälkeen olisi mennyt moisioon, langennut
paronin eteen polvilleen ja pyytänyt rikostansa anteeksi. Hän olisi
myös voinut vannoa, että hän oli vain aikonut lyödä herran hevosia
taikka pahimmassa tapauksessa hänen kuskariaan. Paroni ei olisi häntä
saattanut haagioikeuteen, vaan olisi hänelle moision tallissa antanut
puolta pienemmän rangaistuksen. Tai jos hän olisi asian oikeuteenkin
vienyt, olisi hän kannekirjassa voinut lieventää rangaistusta.

Mutta mitä tekee Völlamäen Rein? Tyhmyyden, joka häneltä vie hengen.
Hänet kutsutaan moisioon. Paroni tahtoo saada tietää, oliko se
todellakin Völlamäen Rein, joka hänelle eilen illalla pani vastaan ja
häntä löi. Kuski saattoi pimeässä erehtyä.

Reinon silmä on melkein kiinni turvonnut, herran poskella hän huomaa
pienen punaisen naarmun. Niinpian kun herra huomaa Reinon silmän,
tietää hän, että hänellä on käsissään todellinen syynalainen.

"Vai olet sinä se eilinen tierosvo"; alkaa hän sättiä. Rein vastaa:

"En minä ole, kunnioitettava herra paroni!"

"Älä valehtele, lurjus! Osottaahan silmäsikin, että olet."

"Minun silmäni näyttää, että itse olin ryövärin käsissä!"

Rein raukka! Oliko sinun tarvis sitä sanoa? Etkö voinut kieltäsi
hillitä ja niellä tuollaisen vastauksen?

Miehen kohtalo on ratkaistu. Sidotuin käsin viedään hän oikeuteen
ja siellä määrätään kahdeksankymmentä punaista pykälää hänen
kuudenkymmenen vuotiselle syntiselle selälleen. -- -- --

Rein käy kovin kipeäksi, toipuu vähän jonkun ajan perästä, mutta
käy kuitenkin vähitellen huonommaksi, kunnes vuoden perästä heittää
henkensä. -- -- --

Vahinko, että kuolinhetkellä harvoin on ihmisillä aikaa antaa hyviä
opetuksia. Niin käy enimmästi vain kuvatuissa kertomuksissa. Völlamäen
Reinollakaan ei ollut siihen voimia. Viikatemies kiiruhti. Ja kuitenkin
olisi tuo opetus ollut niin tarpeellinen. Hänen olisi pitänyt sanoa
pojallensa: "Köyristä selkääsi, hillitse kieltäsi, lepy vääryyteen,
kun sulia on tekemistä voimallisten kanssa. Vihastua voit ainoastaan
vertaisillesi." -- Mutta Rein ei puhunut noin, vaan kun hänen sammuva
silmänsä sattui poikaan, kuiskasi hän vielä: "Poika, he ottivat minulta
hengen!"

Eikä ole ihme, että tämä nyt alkoi tehdä typeryyksiä, kun hän jäi ilman
isän viimeisiä opetuksia. Ensimmäisen suuremman tekee hän jo silloin,
kun isän kylmä ruumis vielä lepää kotoisen katon alla.

Päärn valvoo koko yön toisten kanssa isän ruumiin ääressä. Hän istuu
äänetönnä kuolinvuoteella ja katsoo hänen jäykistyneihin kasvoihinsa,
hänen avonaisiin silmiinsä ja sinisiin huuliinsa. Hänen karkea kätensä
lepää toisinaan isän vaaleilla hiuksilla, toisinaan silittää hän
väsyneen matkamiehen kasvoja, joihin murhe, vaiva, työ ja vanhuus ovat
merkkinsä painaneet.

Aamulla nousee hän ja katoaa majasta. Ei kukaan tiedä, mihin hän on
mennyt.

Päärn lähtee moisioon. Mitä sinne? Ensimmäistä suurempaa tyhmyyttään
tekemään.

Pyytää paroni herran puheille ja lasketaan menemään.

"Noh, Päärn, mitä sulla sitten on asiaa?"

"Tulin herra paronille ilmoittamaan, että isäni eilen illalla kuoli."

"Völlamäen Rein?" kysyy paroni. "Soo, soo! Noh, suurta vahinkoa minulla
hänestä juuri ei ole -- hän oli vastainen koira."

"Herra paroni, hän oli minun _isäni_!"

"Noh, olisit voinut saada ymmärtäväisemmänkin isän."

Päärn on kalpea, hänen kätensä värisevät.

"Isäni sanoi kuollessaan, että paroni herra ja haagrehi olivat ottaneet
häneltä hengen."

Paroni Heidegg on, talonpojan puhuessa, kääntänyt hänelle selkänsä
ja katsonut akkunasta ulos. Nyt kääntyy hän äkkiä kuin olisi häntä
takaapäin purtu.

"Soo, vai niin sinun isäsi sanoi -- --? Noh, sitten oli hän
kuollessaankin sama koira, kuin eläessään. Selkäsaunansa oli hän
rehellisesti ansainnut -- -- --."

"Paroni herra!" murahtaa samassa Päärn, kuin olisi häntä tulisilla
pihdeillä likistetty.

Nyt katsoo paroni Heidegg tarkemmasti miestä, kääntyy kalpeana takaisin
erään nojatuolin taa, ja hänen kätensä ojentuu kirjoituspöytää kohti,
jossa on hopeinen kello. Sitä kaikin voimin helistäen, huutaa hän niin,
että talo kaikuu: "Tohver, Tohver!"

Palvelija tulee. Hän jää kysyvänä katsomaan paronia. Tämä tuijottaa
talonpoikaan. Päärn seisoo liikkumatta keskellä huonetta -- -- --.
Paroni pyyhkii kädellään tukkaansa. Tumma puna nousee hänen kasvoilleen
hiusten rajaan asti.

"Ei mitään. -- -- -- Vähän ajan perästä sinua tarvitsen", hän sanoo
palvelijalle. Ja kun tämä alkaa lähteä, lisää hän kylmästi:
"Sinäkin voit mennä, Päärn! Toisella kertaa puhumme siitä asiasta
enemmän -- -- --."

Päärn poistuu palvelijan kanssa. -- Typeryys on tehty.

Paroni Heidegg ei anna ikinä talonpojalle anteeksi sitä, että hän tätä
on _pelännyt_ -- niin pelännyt, että hän sitä _häpeää_. -- -- -- Paroni
Heidegg antaa monta pientä rikosta anteeksi, jos häntä ymmärretään
rukoilla ja kunnioittaa, mutta jos joku osottaa vastustamisen halua ja
osottaa sitä niin että paroni Heidegg menettää rauhansa, että hän jo --
_pelkää_, silloin -- silloin on asia paha. -- -- --

Tuskin on Völlamäen isäntä haudattu, kun talo otetaan leskeltä ja
pojalta pois. Paroni herra tarvitsee taipuvamman isännän arenti
taloonsa kuin Päärn Ryytel on. Uppiniskaiset ja vastahakoiset koirat
eivät kelpaa isänniksi. -- --

Niin, tuo kallis orjuuden aika! Ne joille kohtalo ei ollut antanut
selkärankaa, ryömivät, ja sanoivat, että se oli paras ja hyötyisin
aika. Mutta ne, joilla oli selkärankaa, sanoivat: Yhdentekevä, jos
ryömin tai seison -- vääryyttä minulle sittenkin tehdään! Mutta
vähemmin oli noita typeriä, jotka niin puhuivat. -- --

"Hyvä kyllä, äiti", virkkoi Päärn, havahtuen murheellisista
ajatuksistaan, "kyllä tuo voiteleminen jo riittää! Ehkä annat minulle
nyt puhtaan paidan -- vanha on vähän korea." Ja jalallaan potkasee hän
lieden edessä maassa olevaa veristä paitaa.

Samassa narisee ovi, aukeaa ja nainen, isohuivi ympärillä, astuu
sisään. Heti kiintyy hänen katseensa puolialastomaan mieheen ja hänen
mustan-puhuvaan selkäänsä. Hänen suustaan pääsee hämmästyksen huuto.
Ikäänkuin neuvottomana jää hän oven suuhun seisomaan.

Äiti ja poika katsovat taakseen.

"Kas, Huntaugun Miina!" lausuu ensimainittu.

Vahva puna nousee Päärnun poskille. Hän häpeää, mutta ei paljasta
ihoaan, vaan sitä, mitä Miina siinä näkee -- sitä että _hän_, tuo suuri
tukeva poika on saanut vitsoja. -- -- "Äiti, anna nyt jo kerrankin
paita tänne!" huutaa hän kärsimättömästi kuin tahtoisi peittää
selkäänsä tytön silmiltä.

Tämä astuu äkkiä lähemmä, tarttuu molemmin käsin pojan olkapäähän,
kumartuu ja katsoo ahdistetuin mielin kurjaa työtä, jota on tehty
ihmisen iholle.

"Päärn", hän lausuu sortuneella äänellä, "kylläpä he sinua ovat
purreet!"

"Ei voi valittaa", nauroi Päärn katkerasti. "Mutta mistä sinä sen
tiesit?"

Tyttö ei vastaa. Päärn tuntee selkäänsä karmivan: kaksi polttavaa
piiskaa sattuu siihen.

"Äiti, tuo paita tänne!"

Kohta on Päärnulla puhdas paita yllä. Äiti panee edestä solen kiinni.
Kuluu hetki aikaa, ei puhu kukaan mustaa eikä valkeaa.

Kun Päärn vihdoin uskaltaa katsoa tyttöön -- hän yhä vielä tuntee
lapsellista häpeää -- on tämän näkö muuttunut. Miinan silmissä ei ole
enää kyyneleitä, hänen kasvoissaan ei ole enää sitä myötätuntoisuutta,
joka hänen äänessään vielä äsken värisi, hän pysyttelee kuin vieras
etempänä.

"Minä kysyin, kuka sinulle puhui minun asiastani?" virkkaa Päärn
jotakin sanoakseen.

"Pärtlen Prits."

"Niin, minä näin, hän tuli teille päin."

"Mokoma pyöveli!" soimaa äiti.

"Mitä hän sitten teillä lörpötteli?" kysyy Päärn edelleen.

"Yhtä toista", vastaa tyttö lyhyesti.

"Totta vai valetta?"

Miinan huivi on pudonnut olkapäille. Hänen ihmeen kauniit ruunit
silmänsä katsovat totisina ja suoraan Päärnun yli lieteen.

"Kuka tietää, mikä oli totta, mikä valetta! Valehtelija puhuu tottakin
toisinaan", hän vastasi.

"Mikä sinulla nyt sitten on?" kysyy äiti, joka myös huomasi Miinan
vieraan olennon: "Tuntuu kuin olisit pahoillasi."

Tyttö näytti salaa taistelevan itsensä kanssa. Vihdoin nostaa päätä ja
astuu rohkein askelin rahilla istuvaa Päärnua kohti.

"Prits sanoi, että sinä tänään Kulbi-Kain takia olet saanut selkääsi",
lausuu hän katkerasti.

"Sain."

"Hän sanoo sinulla olevan Kain kanssa salaista ystävyyttä."

"Eikös hän sanonut sitäkin, että me tulimme kylään yhdessä Kain kanssa?"

"Sitä en muista, mutta hän sanoi sinun Kaiea niin puolustaneen, että
olet Pritsin kimppuun käynyt."

"Silloin hän puhui ensimmäisen kerran eläissään niin paljon totta, että
siinä oli vain puoleksi valetta. -- -- -- Minä kävin sitten vasta hänen
kimppuunsa, kun hän minua oli lyönyt."

"Minkätähden hän sitten sinua löi?"

"Sentähden, että puolustin Kaiea,"

"Minkätähden häntä puolustit?"

"Sentähden, ettei hän mitään pahaa tehnyt, kun Prits löi hänen päänsä
veriseksi."

"Oliko se sitten sinun asiasi?"

"Ei ollut. -- -- -- Mutta, kun sinun pääsi lyödään veriseksi eikä
kukaan puolusta sinua, silloin varmaankin on kaikki hyvin?"

Miina vaikeni kuin olisi hän asiaa mielessään punninnut. Sitten siirtyi
hän lähemmä Päärnua, ja hänen silmänsä loistivat lempeämmin.

"Senkötähden vain, Päärn?" hän kysyi. "Kun tietäisin, että sentähden
vain? -- -- -- Mutta sinä sanot, että -- että --."

"Mitä sanon?"

"Että olit Kain kanssa yhdessä."

"Mitä sitten? Käyhän Pritskin usein sinun luonasi vieraisilla! Saattaa
olla, että tänään oli kosimaviinatkin taskussa!"

Miina vaikeni ja käänsi pois katseensa. Väkisin tunsi hän silmänsä
kostuvan.

"Kuulkaa, lapset", virkkoi äiti, hetken kuunneltuaan suutaan muikistaen
nuorten väittelemistä. "Minun mielestäni ei teillä ole syytä toisianne
pistellä. Kaikki on pelkkää lapsellista kateutta! Jos olette
toisillenne luodut, niin pääsette yhteen, vaikka välillänne olisi
mustina kissoina sata Kaiea ja Pritsiä."

"Mutta minä tahtoisin saada tietää, kuinka Pärtle-Prits uskalsi sanoa,
että Päärn Kaiea puolusti niinkuin mies naistaan, ja minkätähden Päärn
Kain kanssa kylään tuli, niinkuin hän itse sanoi."

Miina sanoi tämän puoleksi lohdutettuna, puoleksi levottomana ja hänen
suunsa oli vielä itkuun menossa.

"Ja minä tahdon saada tietää", lausui Päärn hyväsydämmisellä
myötätuntoisuudella, "mitä tuo Kubja-Prits joka lauvantai-ilta
Huntaugulla kuhjailee, ikäänkuin Miinalla olisi hänen kanssaan jotakin
tekemistä!"

"Sinä tiedät varsin hyvin, ettei minulla hänen kanssaan mitään
tekemistä ole!"

"Ja sinä yhtä hyvin, ettei minulla Kain kanssa tekemistä ole!"

Äiti lyö nauraen kätensä yhteen ja lausuu: "Päärn, veitikka, selitä nyt
kuitenkin, missä ja miksikä sinä Kain kanssa tiellä yhdessä kävelit?
Voin arvata, ettei sinulla hänelle asiaa ollut. Enkö tuntisi omaa
poikaani!" Päärn kertookin sitten lyhyesti, kuinka Kai oli häntä tiellä
odottanut ja tahtonut häntä kiittää siitä, että hän eilen aamulla oli
tyttöä puolustanut. Mutta Päärn oli hänelle sanonut, ettei hän ollut
vailla tytön kiitosta ja koittanut hänestä päästä erilleen. Samassa
oli Kubja-Prits sattunut heidät näkemään ja Päärn oli kohta arvannut,
että kun tuo mies menee Huntaugulle, niin kyllä hän siellä kaikki, mitä
aamulla ja nyt tapahtui pahimpaan päin kuvailee, niin että Huntaugun
väen karvat nousevat pystyyn.

Miinasta tuntui kuin olisi kivi pudonnut hänen rinnastaan. Jopa istui
Päärn lähimmälle pölkylle ja katseli häntä syrjästäpäin kuin säälien.
Tyttö uskoi tuota miestä; Päärnun pelkkä sana, ettei asia niin ollut
kuin oli puhuttu, rauhotti häntä täydellisesti.

"Arvasin sen itsekin", mutisi hän itsekseen.

"Mutta tulit minua sittenkin tutkimaan?" kysyi Päärn ja käänsi tytön
puoleen vahvat, tummat, hieman rokonarpiset kasvonsa, joihin nyt oli
levinnyt kuin päivänpaistetta. Mutta sano nyt myös, kuinka Pritsin
asiat ovat Huntaugulla. Isäntähän koittaa saada vastaisen opmannin
vävykseen.

"Noh, ensin pitää minun hänet miehekseni ottaa", vastasi Miina,
pyyhkien kiharoita otsaltaan.

"Vai sitä nyt kysyttäisiin! Eikös Huntaugulla saada tyttöä taipumaan?
-- -- -- Ja eikös Prits ole mukava poika vai mitä? Moision herra on
häneen tyytyväinen, elatusta kyllä, että voi naista ja lapsia elättää,
tai jos Huntaugun ukko tahtoo, pyytää herralta suuremman ja paremman
talon ja ottaa Pritsin kotivävyksi. Kaikki menee kuin rasvattu!"

"Mutta jos minä en tahdo?"

"Sinun tahtomisesi nyt mitään merkitsisi!"

"Kyllä se merkitsee. Äitikin pitää minun puoltani. Hän ei suvaitse
Pritsiä enempää kuin koira luudan vartta. Sanoo joka kerran kun hänet
näkee: Kas salaurkkija taas tulee!"

Päärn huokaa, painaa suuren tumman päänsä käden varaan ja vastaa:

"Mitä tuo kaikki auttaa! Isäsi kuitenkin asiasi päättää!"

"No, ei hän minua väkisin rupea pakottamaan!" huutaa Miina ja kohottaa
jäykästi kulmiaan. "Siitä asti, kun Maria meni miehelle, pidetään minua
ainoana lapsena ja minä tahtoisin nähdä, kuinka he ainoata lastaan
voisivat pakottaa miehelle, jolle hän ei tahdo mennä!"

"Noh, sitten tulee joku toinen ja vie sinut!"

"Miksi?"

"Sentähden, etten minä ole mikään naisen ottaja! Olen päivätyöläinen,
joka äitiäni elätän, eikä minulla talontyttärelle ole mitään
tarjoamista. -- -- -- Moision herran kanssa ovat asiani niin pahat,
ettei isän taloa eikä muutakaan paikkaa ole toivominen. Eikä sinun
isäsikään minua, uppiniskaista, jota moisiossa ei suvaita, uskalla
kotivävyksi ottaa. -- -- -- Näethän itsekin, että toiveet ovat huonot."

Miinan posket, jotka talonpoikaisen tytön poskiksi olivat harvinaisen
kukoistavat, alkoivat Päärnun perinpohjaisista epäilyksistä huolimatta,
kovasti kuumottaa. Jo pelkkä tieto siitä, että Päärn, niinkuin näytti,
oli häntä ajatellut naisekseen, elähytti, ja teki nuoren neidon mielen
ylen onnelliseksi.

Nuo kaksi nuorta eivät olleet koskaan toisilleen toiveistaan puhuneet,
vielä vähemmin olivat he rakkaudesta maininneet. Saman kylän lapsina
olivat he tunteneet toisensa niin kauvan kuin muistivat -- Päärn
muisti Miinan melkein hänen syntymästään asti, sillä hän oli tyttöä
kuusi vuotta vanhempi. Lapsuusvuosina eivät he paljon olleet yhdessä
seurustelleet eivätkä ystävyyttä pitäneet, mutta toisin kävi heidän
vanhemmiksi tultuaan. Tietämättään tahtomattaan, itsestään syntyi
heidän sydämmessään tunne ja mielessään tieto, että heitä joku asia
yhdisti, että he toisiaan tarvitsivat, että heillä toisiaan kohtaan
oli sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Heidän mielestään oli kuin
luonnollista, että he pyrkivät yhteen, että toinen otti osaa toisen
kohtaloon, että toisen piti tietää, mitä toinen teki. Tuota asiain
tilaa eivät he olleet itselleen eikä toisilleen selvitelleet. Heistä
oli luonnollista, että niin piti olla.

Mutta viimeisinä aikoina oli kummallekin selvinnyt, että heidän
ystävyydellään piti olla joku tarkotus tai päämaali. Tuo ajatus oli
heille käynyt polttavaksi siitä asti, kun kaunista Miinaa alkoivat
lähestyä nuoret miehet, joiden tiedettiin etsivän vaimoa, ja kun
ihmiset Päärnulta yhä useammin rupesivat tiedustamaan, milloin hän
aikoi lähteä kosimaretkille. Nyt he siis vihdoinkin tiesivät, mitä
heidän oli tekeminen, kun he sen selkein sanoin olivat toisilleen
ilmoittaneet. Etenkin tänä iltana, jolloin heitä oli ahdistanut pelko,
että heidän ystävyydelleen olisi voinut tulla toinenkin loppu, kuin se,
jota he pitivät luonnollisena ja toivottuna oli etenkin nuoren miehen
suusta päässyt sanoja, jotka tulevaisuuteen viittasivat. Harvinaista
vain oli, että Päärn alkoi kosimisensa sanomalla, ettei hän _voisi_
sitä tehdä. Hän valmisti morsiantaan ajattelemaan niitä vastuksia,
joita heidän liitollaan olisi.

Ei Miina olisi ollut rakastunut nainen, jos ei hän olisi pitänyt noita
vastuksia voittamattomina. Ei, hän tahtoi heti osottaa, kuinka ne
vastukset olivat voitettavissa.

"Kuule, Päärn", alkoi hän suloisen totisena ja uskollisena, voitettuaan
ensimmäisen hämmästyksensä ja pidellen sulhasen äidin kättä omassaan.
"Minun ensimmäinen työni on, että tuon Pärtle-Pritsin ajan pois
Huntaugulta. Minä hänet karkotan kintereiltäni. Minä suututan hänet
niin, ettei hän enää meillä itseään näytä, että hän alkaa minua vihata
niinkuin käärmettä aidan alla."

"Kuinka sinä sen saat aikaan."

"Se olkoon minun huolenani?"

"Ja sitten."

"Noh, sitten ei ole minun isällänikään hänelle mitään asiaa."

"Mutta ei se minua vielä vaimon ottajaksi tee! Se ei tuota minulle
vielä kotia, johon naisen voin viedä."

"Etkös sitten tahdo tulla Huntaugulle kotivävyksi?" kysyi Miina nauraen
ja punastuen.

"Niin, jos otetaan! Mutta kun sinä Pritsin pois karkotat, niin ei sillä
vielä ole sanottu, ettei hänen sijalleen tule toisia, jotka sinun
vanhempiasi enemmän miellyttävät kuin minä!"

"Voit olla varma, että minä heille kaikille näytän ovea."

"Silloin näyttää sinulle vanha jotakin, joka koskee kipeämmin! Sinä
puhut niinkuin olisi Huntaugun isännyys sinun vallassasi."

Miina kohotti ylpeästi päätään.

"No, sen voin sinulle vakuuttaa, Päärn, minua ei saa kukaan pakottaa!
Ennemmin annan itseni palasiksi hakata, kuin menen miehelle, jonka
puoleen ei vereni vedä! Ennemmin juoksen metsään ja jään sinne!"

Nuoren miehen suu meni hetkeksi onnelliseen hymyyn, mutta sitten hänen
päänsä jälleen vaipui murheelliseen toivottomuuteen. Mutta nyt rupesi
äiti neuvoja keksimään. Niinkuin naisilla ainakin, oli hänelläkin hyviä
toiveita kyllä varastossa.

"Sinä luulet, Päärn, että Huntaugun Mihkel sinusta enemmän välittäisi,
jos olisit talon mies, ja suret, kun ei sinulla ole kontua. Kuka
tietää, eikö meidän Mai voisi sinun hyväksesi moisiossa jotakin tehdä.
Hän on ymmärtäväinen tyttö, rouva on häneen hyvin tyytyväinen! Mitä,
jos hän pyytäisi rouvaa puhumaan paronille? Ja jos sinä sitten vielä
itse kävisit paronin puheilla."

"Pyysinhän jo tänään isän paikkaa takaisin -- siitä hän lisäsi
kymmenen lyöntiä! -- -- -- Jos vielä lähden pyytämään saan ehkä uuden
selkäsaunan."

"Mutta jos rouva sinun puolestasi pyytäisi?"

"Niinkuin ei meidän paronia tunnettaisi! Niinkuin se mies naisten
rukouksista jotakin välittäisi."

"Mutta nuori paroni tulee kohta takaisin ja moisio joutuu hänelle."

"Niinhän sitä sanotaan, mutta mitä siitä? Ennenkun vanha lähtee omaan
ostettuun moisioonsa, opettaa hän nuorelle, kuka hänen alueellaan on
lammas, kuka pässi. -- -- Älä luule, että nuori on kyyhkynen, kun vanha
oli sonni! Ja eikös opman jää nuorelle neuvonantajaksi ja silmäin
selittäjäksi!"

"Mutta kuule, Päärn!" keskeytti Miina äkkiä, "minun isäni sanoo niinkuin
joka puolella puhutaan, että uusi asetus tulee, että talonpoika on
vapaa moisiosta ja että orjuus lopetetaan ja että jokainen voi saada
maata niin paljon kuin tahtoo. Ja viime pyhänä sanoi Sepän Ants
Mahtrasta, -- onhan hän kirjoja tunteva mies ja kunnan vanhin myös --
Sepän Ants sanoi Juurun kirkon kapakassa, että uusi asetus jo onkin
valmis, mutta saksat pitävät sitä vielä salassa. Keisari on jo aikoja
pannut nimensä alle."

Päärn huokaa.

"Tiedän kyllä, että sitä puhutaan! Mutta sitä on puhuttu niin kauvan
kuin olen elänyt. Kansalla on vaikeat olot, moision orjuus käy yli
voimain -- tiedät itsekin, että hukkuva tahtoisi mielellään olla
kuivalla maalla! Mitä ihmiset ikävöivät sitä he mielellään puhuvat, ja
sanovat, että se tulee -- -- -- Jumala tietää, onko noissa jutuissa
perää ja kuinka on -- mitä minä siitä hyödyn, jos uusi asetus tulee
parinkymmenen vuoden perästä? Jota saksalainen ei tahdo, se ei tule."

Äiti ja Miina aikoivat jotakin vastata, mutta tuvan ovi aukesi samassa
ja Uudentuvan nuori isäntä astui sisään. Hän näytti huolestuneelta ja
lyhyesti tervehdittyään kävi päivätyöläisensä luokse.

"Mitä nuo pahuukset taas sinulle ovat tehneet?"

"Eikös poika puhunut?"

"Puhui kyllä, mutta minä en tahtonut heti uskoa."

"Onkohan noilla herroilla sinua parempaa työläistä koko moision
alueella? Ja sellaiselle miehelle antavat selkään! -- -- -- Jumala
nähköön, jos tuon salaurkkijan Pritsin nahka nyt olisi minun käsissäni,
kyllä minä hänet pehmittäisin!"

"Hiljaa, hiljaa, Jyri!" nauroi päivätyöläinen. "Jos Pritsiin koskisit,
niin sairastaisit kohta samallaista selkätautia kuin minä."

Mutta Jyri purki yhä sisuaan ja hänen vihansa kiihtyi niin, että
kasvotkin punaisina hehkuivat.

Jyri ja Päärn eivät seurustelleet kuin isäntä ja renki, vaan he olivat
vanhat hyvät ystävät ja kaukaa sukulaisetkin. Heidän vanhempansakin
olivat olleet ystävykset ja pitivät toistensa kanssa ahkeraa
kanssakäymistä. Ja vielä päälle päätteeksi oli Jyrillä aikomus
Uudentuvan emännäksi kosia Päärnun Mai sisarta, moision sisäneitsyttä.
Kun Päärnulle isän kuoltua ei annettu taloa, otti Uudentuvan Peeter,
Jyrin isä, hänet päivätyöläisekseen ja antoi sekä pojan että äidin asua
tuossa pienessä tuvassa talon lähellä. Muuten eli Päärn tuon ystävyyden
vuoksi paremmin kuin moni muu päivätyöläinen vieraan isännän luona ja
hänen eväspussissaan oli aina jotakin, jota ei kaikilla ollut. Jyrin
isä oli jo vanha, sentähden oli hän viime keväänä moision luvalla
antanut talon isännyyden pojalleen. Kun äitikin jo oli elähtänyt, niin
kävi nuoren emännän tarvis talossa päivä päivältä tuntuvammaksi.

Jyri ja Päärn alkoivat keskustella tämänpäiväisestä pieksemisestä
ja muista moision oloista, jolloin vilkas nuori mies ystävälleen
tapahtuneen onnettomuuden tähden joutui monenlaiseen kiihtyneeseen
mielentilaan ja toivotti tuon tuostakin Kubja-Pritsille ja koko
moisiolle tulta ja tulikiveä taivaasta. Miina alkoi tehdä poislähtöä.
Hän antoi kaikille kättä, erittäin lämpimästi sairas raukalle. Kun hän
heitti hyvästi Uudentuvan isännälle, sanoi tämä leikillisesti:

"Noh, Miina, jos sinä nyt et jo näytä tuolle liinaharjaiselle
urkkijalle, joka niin usein Huntaugulla kököttää, mistä hirret ovat
poikki, niin en sua enää pidä tyttönäkään! Pitäisihän Huntaugun
Mihkelinkin näkemän, mikä hän oikein on miehiään."

"Voit olla varma siitä, että minä hänelle kyydin annan", vastasi nuori
tyttö punastuen ja lähti. -- --

Mutta kuka olisi voinut arvata, että tuo kyydin antaminen niin pian
tapahtuisi!

Tuskin oli Miina ehtinyt kylätielle, kun jostakin tien vierestä aidan
luota astuu joku ihmishaamu tytön eteen tielle. Pimeässä ei Miina häntä
tunne ja kiirehtii hänen ohitsensa, kun häntä otetaan tukevasti kädestä
kiinni ja Pärtle-Prits lausuu:

"No, noh, vai tahdotaan niin ylpeästi mennä ohi! Eikös minulle raukalle
tänä lauvantai-iltana suotasi pari sanaa!"

"Mitä sinä minusta sitten tahdot?"

"Tahtoisin saada tietää, kuinka 'sairas' jaksaa. Kävithän häntä
katsomassa ja varmaankin lääkitsemässä!"

Prits teki suuren tyhmyyden, kun hän alkoi kosimisensa näillä
pilkallisilla sanoilla, jotka ilmaisivat hänen luulevaisen mielialansa.
Näin hän heti alussa vahingoitti omaa asiaansa.

"Kävin, missä kävin -- tein mitä tein: tarvitseeko sinulle siitä tiliä
tehdä?" vastaa neito pisteliäästi.

"Noh, niin vieraita emme ole, ettet sinä voisi minulle vastausta antaa."

"Emmekä ole myöskään niin tuttavat, että sinun on tarvis kysyä, missä
käyn ja mitä teen, ja olisin hyvilläni, jos me vieraiksi toisillemme
jäisimmekin."

Prits puree hammasta. Jos ei olisi niin pimeä, näkisi Miina, kuinka hän
kalpenee. Mutta hän koittaa pysyä rauhallisena ja nöyränä.

"Mikä sinun tänään on?" hän kysyy. "Olet varmaankin vasemmalla jalalla
noussut sängystä. En aikonut loukata, kun kysyin missä kävit ja mitä
teit. Tiedäthän, mitä tuumia minulla on. Onko se sitten minulle
yhdentekevä, kun sinä toisten kanssa seurustelet etkä minua lähellekään
laske?" Miina alkaa kiivaasti nauraa. "Mitä tuumia sinulla sitten
oikein on?"

"Kysy sitä isältäsi! Hän tietää kaikki. Ja hän tahtoo, että sinä
käännyt minun puoleeni etkä jokaisen juoksijan puoleen, josta ei
milloinkaan tule naisen ottajaa eikä naisen elättäjää."

Jälleen erehtyi Prits suuresti soimatessaan sitä miestä, jolle hän
tänään oli tehnyt niin suurta vääryyttä ja jota rakastava tyttö piti
miesten esikuvana. Miinan käsi vapisee kuin tahtoisi hän lyödä miestä
suuta vasten, mutta hän piti parempana osottaa hänelle halveksimistaan
arvokkaammalla, mutta sitä tuntuvammalla tavalla.

"Tiedätkö, Prits, sanoi hän nauraen niin ilkeän pilkallisesti kuin
vihan vallassa oleva nainen sen tekee, sellaisia miehiä kuin sinä
löytyy joka askeleella! Sinun kaltaisesi ei ole sen miehen pölyisen
varpaankaan arvoinen, jota sinä kiertolaiseksi soimaat! Mitä sinä
silloin ajattelit, kun hän sinua tänä aamuna kauluksesta ravisti
ja heitti leppäpensaaseen kuin tappuratukon. Sinä nostat nokkaasi
sentähden, että olet moision kupias ja soimaat toista juoksijaksi, kun
hän on työmies! Tiedätkö Prits, tuota toista pitää jokainen miehenä,
mutta ei kukaan sinua! -- -- -- Ja minun muka pitää kysyä isältä, mitä
tuumia sinulla minuun nähden on. Jos olet mies, niin puhu ensin minulle
tuumiasi -- älä luule, että et minulta saa vastausta!"

"Minkä vastauksen sinä sitten antaisit minulle?"

"Tahdotko sen nyt heti kuulla?"

"Tahdon."

"Minä sanon sinulle: älä kuluta aikaa, äläkä jalkojasi käydäksesi
Huntaugulla! Minä en sinua kärsi silmäini edessä. Voit tuuminesi
kääntyä toisaalle onneasi etsimään!" -- -- --

"Miina!"

"Mitä vielä?"

"Kunpa vain et vielä katuisi noita puheitasi?"

"Ei, sitä vain kadun, etten ole sinulle ennen sitä sanonut!"

"Ja minä kiellän sinua kertaakaan astumasta Uudentuvan mökkiin!"

"Sinä? Hyh!"

"Niin minä! Sillä isäsi on miehen sanalla vakuuttanut, että saan sinut
naisekseni! Ja jos en saa sinua hyvällä, niin tiedämme kyllä, kuinka
tottelemattomat tyttäret _taivutetaan_!"

Tytön halveksiva käytös oli niin ärsyttänyt nuorta miestä, että hän ei
enää koittanutkaan puhua mielenmukaan, vaan rupesi uhkailemaan. Mutta
hän erehtyi kerrassaan, kun luuli tuon vaikuttavan Miinan rohkeaan,
uskolliseen ja terävään mieleen. Ei lainkaan! Hän kiihdytti vain tytön
vihaa itseään kohtaan.

"Taivutetaan? Sinä aijot minua _pakottaa_?" huudahti Miina ja astui
lähemmä poikaa. "Tiedä, Prits? Jos vielä näytät silmiäsi Huntaugulla,
niin usutan meidän Murrin sun kintereillesi! Sinä voit mennä
Kulbi-Kaielle kosijaksi, Huntaugun Miinalle et kelpaa!"

Väristen, kasvot hehkuen kääntyi tyttö menemään, ennenkun Prits oli
keksinyt sopivan vastauksen. Hän kiirehti eteenpäin ja oli pian
kadonnut pimeyteen nuoren miehen silmistä. Mutta hän kuuli vielä,
kuinka tämä käheällä, uhkaavalla äänellä huusi:

"Sinun pitää vielä oppia minua tuntemaan, tyttö!"



4.

TULEVA HERRA.


Paroni Heideggin perheessä oli päivä kulunut iloisessa odotuksessa,
ja iltahämärässä suuret neljän hevosen vetämät vaunut pysähtyivät
rappusten eteen. Tämän lähestymisestä oli tallipoika, joka loitompana
oli seisonut vartioimassa, tuonut vähän ennen tiedon, että ehdittiin
sytyttää värikkäät lyhdyt verannalla, joka oli koristettu seppeleillä,
monenvärisillä lipuilla ja kotona maalatuilla vaakunoilla. Ennenkun
kamaripalvelija ehti avaamaan vaunun ovea, kaikui rappusilta rakkaalle
tulijalle "terve tuloa" ja sama kuultokirjaimilla tehty lause loisti
sisään vievän oven yläpuolella.

Vaunuista hyppäsi suuri, notkeavartaloinen nuorukainen, yllä pitkä
ruskea matkaviitta. Pitkin askelin oli hän kohta omaisten rinnalla,
jotka häntä tervehtivät hellästi syleillen ja suudellen.

"Poika, veli, Herbert, oma Herbertimme!" kaikuivat äänekkäät ja iloiset
huudot. Ainoastaan hetken aikaa annettiin tulijan ihmetellä ja ihailla
hänen kunniakseen valmistettua valaistusta ja koristuksia, sitten
vietiin hän suurella ilolla kylmästä tuulesta ja alkavasta sateesta
kirkkaasti valaistuihin, lämpimiin huoneisiin.

Kesti toista tuntia ennenkun nuori paroni ehti vastata kaikkiin
kysymyksiin, joita satoi häntä vastaan kuudesta suusta. Ja kun hän
vihdoin sai aikaa muuhun puhumiseen, oli kaikkein suureksi riemuksi
hänen ensimmäinen sanansa:

"Onko teillä ruokaa? Minun vatsani on tyhjä kuin sudella!"

Siitä kyllä oli huolta pidetty! Pian vietiin käsky ruokapöydän
valmistamisesta, ja kun vanha, hiukan vääräsäärinen, Tohver, pisti
uteliaan harmaan päänsä ovesta sisään ja ilmoitti, että kaikki oli
valmiina, vietiin tulija melkein kantamalla ruokahuoneeseen.

Siellä paloi hauska tuli kaminassa, heleänvalkealla liinalla peitetty
pöytä, varustettuna vanhanaikaisella hopealla ja pöytäkalustolla,
näytti tulijasta niin miellyttävältä ja huoneessa vallitsi niin
kotoinen henki, jota hän kauvan oli kaivannut, että hän sen nyt heti
tunsi.

Talon väki ei odotuksen hommassa ollut koko päivänä tuskin mitään
syönyt, sentähden he nyt kaikki istuivat pöytään, vaikka tavallinen
ruoka-aika ei vielä ollutkaan käsissä. Mutta nyt söivät kaikki
hyvällä ruokahalulla ja sen ohella keskusteltiin enemmän silmillä
kuin suulla. Äidillisen hellänä silmäili paronitar, joka muuten
näytti niin ylpeältä ja kylmältä, kaunista, miehekästä poikaansa ja
kun Herbert yhä uudestaan suuteli hänen kättään, ojensi äiti tämän
aivan kuin onnea toivottaen nuorukaisen tumman ruskealle päälaelle.
Paroni taas kohotti pitkiä harmaita viiksiään, niinkuin hän aina teki
ollessaan erittäin tyytyväinen tai jostakin ylpeä. Herbertin vanhempi
sisar, kuudentoista vuotias Adelheid, jonka hienot, kukoistavat kasvot
ilmaisivat uteliaisuutta, kuunteli tarkasti, mitä Herbert kertoi
pitkästä matkastaan ja ulkomaan oloista. Ada, Kuno ja kahdentoista
vuotinen Raimund kiistelivät hetken aikaa istuimista, sillä jokainen
tahtoi istua niin lähellä veljeä kuin mahdollista; voitto jäi Adalle ja
Raimundille, jolloin Kuno alkoi itkeä ja sai siten parhaimman paikan,
sillä nyt nosti Herbert hänet polvelleen ja söi hänen kanssaan yhdessä.

Moision tuleva herra oli kotona! Se tieto levisi pian kaukaisempiin
mökkeihinkin moision alueella. Paroni Herbert Heidegg oli kaksi
vuotta oleskellut Saksanmaalla oppiakseen siellä eräässä suuressa
mallimoisiossa maanviljelystä. Ennen sitä oli hän Tarton yliopistossa
kuunnellut valtiotaloudellisia luennoita. Yrjön päivään asti piti hänen
levätä opinnoistaan; mutta sitten aikoi isä luovuttaa hänelle moision
isännyyden, sillä vanhan paronin piti muuttaa itä Harjunmaalla äsken
ostamaansa moisioon, jonka hän oli sattunut saamaan hyvällä kaupalla.
Tämä moisio oli entisellä omistajallansa mennyt niin rappiolle, että
ainoastaan niin kelvollinen ja kova maanviljelijä kuin paroni Rydiger
Heidegg oli siellä ennen pitkää saava asiat korjaantumaan. Paronin
kolmas moisio lähellä sitä oli saksalaisen isännöitsijän hallussa.
Herbertille avuksi ja kokeneeksi neuvonantajaksi piti entisen opmannin,
Winterin jäädä.

"Ja nyt kertokaa, armaani, mitä muuta kotiin kuuluu?" kysyi paroni
Herbert tyydytettyään pahimman nälkänsä ja alkoi iloisin silmäyksin
katsella siskojaan ja veljiään. "Voi hitto, kuinka olette kaikki
suuriksi kasvaneet!" hän huudahti, ennenkun sai kysymykseensä vastausta.

"Etenkin minä", huomautti Adelheid ja ojensi suoraksi pitkän, hoikan
vartalonsa.

"Ja minä! Ja minä!" huudahtivat myös Ada, Raimund ja Kuno vuoroon ja
jokainen näytti veljelle omaa pituuttansa, ja koittivat varpaille
nousten pettää veljeä.

Herbert nauroi raikkaalla, kuuluvalla äänellä.

"Mutta teidänhän piti kertoa minulle kotoisia uutisia?" hän sanoi.

"Etkös ennemmin tahtoisi vähän levätä?" keskeytti paronitar
huoltapitävänä. "Sinä olet varmaankin hyvin väsynyt."

Mutta Herbert suuteli äidin kättä ja vastasi, ettei hän nyt voisi
maata, vaikka kyllä pitkä matka oli ollut väsyttävä. Hän pyysi vain
lupaa saada vaihtaa vaatteita, sitten tahtoi hän viettää koko illan
armaiden omaistensa kanssa, jotta yöllä saisi sitä makeammin maata.

Herbert läksi omaan huoneeseensa, joka jo pari viikkoa sitten rouvan
käskystä oli suurella huolella järjestetty. Täälläkin hengitti häntä
vastaan niin tuttavallinen kotoinen tunnelma, joka tavallisesti
herättää vanhoja muistoja ja tuo mieleen kuvia entisestä elämästä.
Herbertkin muisti nyt kaikki, kuinka hän siinä huoneessa oli
elänyt, mitä milloinkin oli tapahtunut, mitä hän siellä oli tehnyt
ja ajatellut. Huoneen sisustus oli samanlainen kuin hänen sieltä
lähtiessään, jolloin Herbert kotona ylioppilaana oli vapaa-aikaansa
viettänyt.

Vanha Tohver kiirehti palvelemaan nuorta paronia niinkuin ennenkin.
Tämä viimeinen oli niin hyvällä tuulella, että hän ystävällisesti kysyi
vanhan kamaripalvelijan kuulumisia. Tohver kiitti nöyrästi kumartaen ja
sanoi olevansa iloinen herransa takaisin tulosta. Kaikki palvelijat ja
koko moisio olivat ikävöiden odottaneet nuorta paronia.

"Soo? Vai toivotaan minusta niin paljon hyvää?" nauroi Herbert paroni,
pesukaapin luona hieroen saippualla käsiään.

"Kuinkas muuten!" vastasi Tohver vilkkaasti. "Nuoresta paronista
toivotaan hyväntahtoista isäntää."

"Soo? Eikös sitten nykyinen herra ole hyväntahtoinen?" Tohver
oli pulassa, -- mutta kyllähän tuollainen vanha viekasteleva
kamaripalvelija aina sellaisista on tottunut selviytymään!

"Miksi ei, herra paroni! Mutta ihmiset ovat ihmisiä! Kun heillä on
hyvä, niin tahtovat vielä parempaa. Milloinka palvelija ja talonpoika
on tyytyväinen elämäänsä? Minä luulen, etteivät ole taivaassakaan
tyytyväisiä, jos muuten heitä sinne lasketaankaan."

"Mitä erityistä he sitten minusta toivovat?" kysyi nuori paroni
ennenkun nosti vettä silmilleen.

Tohver raapi hiukan ivallisen näköisenä korvallistaan.

"Niin, herra paroni, jos minä sen oikein tietäisin ja jos he itsekään
tietäisivät! Kaksi sanaa on minulla mielessä, jotka käyvät suusta
suuhun, jota Ants Aadulle, Mats Mihklille puhuu; ne sanat ovat: 'uudet
asetukset' ja 'helpotukset!'"

"Uudet asetukset -- helpotukset", kertoi paroni Herbert Heidegg
kuivatessaan silmiään hienolla, valkealla käsiliinalla. "Niin, niin --
aivan kuin Saksassakin! Uusia asetuksia ja -- helpotuksia sielläkin
jokainen vaatii eikä kukaan ajattele että heidän, joilta helpotuksia
vaaditaan, pitää luopua omista oikeuksistaan. Toivotko sinäkin, vanha
Tohver, toisinaan helpotuksia?"

"En, herra paroni!"

"Ainoa ihminen, jolta kuulen tuon sanan!" nauroi Herbert. "Mutta et
sinä hyviä juomarahojakaan luotasi lykkää?"

"En, herra paroni, en minä saata niin paljon pahaa itselleni tehdä!"

Tuolla leikillisyydellään oli vanha, viekas Tohver itselleenkin
hankkinut 'helpotuksia' -- sen hän tiesi vallan hyvästi. Nuori paroni
ollessaan hyvällä tuulella vietti keskustellen ja leikkiä laskien
monta hetkeä tuon vanhan kunniallisen palvelijan kanssa, joka jo
kolmekymmentä vuotta oli talossa palvellut. Ja Tohverin pääominaisuus
nöyryys ja iloinen mieli, vetivät nuorukaista puoleensa.

Juomaraha, jonka Tohver sai, ei ollut suuri, mutta ne muutamat sanat,
joilla hän niiden saamiseksi oli suutaan kuluttanut, olivat hyvästi
maksetut. Syvä kumarrus, jonka hän maksutta siihen lisäsi, tyydytti
nuorta herraa. -- -- --

Paroni Herbert tapasi perheen juhlallisesti valaistussa salissa.
Lapset ottivat hänet vastaan uudella riemulla ja veivät hänet istumaan
nojatuoliin, jonka ympärille jokainen kantoi oman tuolinsa. Paronitar
istui kirsikan punaisella, sametilla päällystetyllä sohvalla ja paroni
käveli edes takaisin kädet selän takana pitkin salin lattiaa raitaista
mattoa myöten.

"Ja nyt kertokaa vihdoinkin kotoiset uutiset!" huusi Herbert, nostaen
jälleen pienen Kunon polvilleen. "Sinä, Adelheid, voit alkaa! Et sinä,
paha lapsi, viitsinyt minulle liian usein kirjoittaa. Ehkä olit jonkun
toisen kanssa ahkerammassa kirjevaihdossa kuin veliraukkasi kanssa?"

"Minä vihaan kirjoittamista niinkuin isäkin", nauroi vanhempi neiti.
"Eikä minua tätä nykyä huvita mikään muu kuin tanssi. Ja siitä ei
mielestäni sinulle kannattanut kirjoittaa."

"Miten niin ei kannattanut?"

"Niin, sinä varmaankin siellä sait enemmän nauttia tanssimisesta kuin
minä, joka vasta viime syksynä ensimmäisen kerran rohkenin sitä tehdä."

"Sinä erehdyt, sisareni! Minä en ole Saksassa paljon tanssinut, enkä
muutenkaan huvitellut", vastasi Herbert aivan totisena, "minä tein
_työtä_!"

"Työtä?"

Adelheid silmäili puoleksi ihmetellen, puoleksi epäillen veljeänsä.
Vanha paroni astui pojan luo, pani kädet hänen olkapäälleen ja virkkoi
leppeästi:

"Tuo tunnustus, jota en epäile, miellyttää minua, poika! Sinä saat pian
näyttää, mitä hedelmiä työsi kantaa. Minä en vastusta, sitä että nuori
ihminen nauttii elämästä, mutta hän ei sen puolesta saa työtä unohtaa,
varsinkin kun ajat käyvät niin nurjiksi kuin nyt. Meidän täytyy nyt
todellakin itse ruveta työtä tekemään monenkertaisella huolella ja
voimalla, muuten olemme pahassa pulassa."

"Minä tiedän, isä, mitä tarkotat", sanoi poika painaen isän kättä
poskeaan vastaan. "Mutta siitä puhumme toisen kerran, kun olemme kahden
kesken. Minua huvittavat liian paljon uutiset, jota nyt saan kuulla."

Nyt ottivat puheenvuoron naiset, jotka toivat tietonsa ilmoille.
Puhujat olivat Adelheid ja Ada. Paronitar lausui vain silloin
tällöin jonkun selittävän sanan. Nyt alettiin kertoa lähemmistä ja
kaukaisemmista tuttavista, aatelis- ja yliopistosivistyksen saaneista
perheistä. Syntymiset ja kuolemat, kihlajaiset ja häät, kaikki
onnelliset ja onnettomat tapaukset kerrottiin ja niitä kuunteli veli
suurella mielenkiinnolla.

"Tiedätkö, Herbert, meillä on myös uusi opettajaneiti?" huusi Kuno
samassa.

"Vai niin? Minne sitten joutui vanha neiti Ritter?"

"Joutui naimisiin", vastasi Raimund. "Hän asuu nyt Tallinnassa."

"Ja uusi -- mistä hän tuli?"

"Pietarista!"

"Ei suinkaan venäläinen?"

"Ei, ranskalainen. Setä Stackelberg suositti häntä meille. Hän oli
ennen kenraali Dewöidowin luona."

"Nuori vai vanha?"

"Nuori."

"Hyvä vai ankara?"

"Hän on täällä vasta toista viikkoa."

"Eikö häntä sitten kohta opi tuntemaan?" nauroi Herbert. "Onhan hän
teille jo antanut monta tuntia!"

"Hän on hyvä", päätti Raimund.

"Mutta hän on niin ihmeellinen monessa asiassa", lisäsi Ada
miettiväisenä, "niin erilainen kuin neiti Ritter."

"Miten niin?"

"Hän ei kysy meiltä ainoastaan sitä, mitä kirjassa on, jonka hän
antaa meille läksyksi, vaan tahtoo tietää yhtä ja toista, jota ei ole
kirjoissa -- -- --. Hän näyttää akkunasta puita ja luontoa ja ihmisiä,
ja kysyy sitten mitä mieleen tulee, ja meidän pitää vastata."

"Onko se sitten vaikeaa?"

"Ei, mutta neiti Marchand selittää aina noita asioita toisin, kuin
me hänelle vastaamme. Hän huomaa aina jotakin korjaamista meidän
vastauksissamme."

"Ja jos te ette vastaa oikein, onko hän paha?"

"Ei milloinkaan!" keskeytti Raimund. "Neiti Marchand ei ole paha,
vaikka kuinka hullusti vastaisi. Hän selittää joka kerran pitkästi ja
laajalti, minkätähden joku asia on niin eikä toisin."

"Mutta häntä eivät meidän olot näytä miellyttävän", kertoi Ada.

"Miksi niin?"

"Hän oli kaksi päivää melkein sairas. Ja sentähden, että hän säikähti
ihmisten huutoa, kun heille tallissa annettiin vitsaa."

"Lapsi, ei sellaisista asioista puhuta", virkkoi paronitar moittien.
"Jos en erehdy, on neiti Marchandilla hieman heikko terveys", lisäsi
hän Herbertin puoleen kääntyen.

"Ei, mamma, neiti Marchand säikähti", vakuutti Ada. "Kuno ja minä
näimme sen selvästi, sillä me olimme hänen kanssaan puistossa. Hänen
koko ruumiinsa vapisi ja hän alkoi huutaa apua, sillä hän ei tietänyt,
mitä se oli. Hän sanoi myös meille, ettei hän ole tottunut sellaisiin
asioihin."

Nuoren paronin otsalle ilmaantui pilvi.

"Minkätähden te sitten silloin olitte ulkona?"

"Kävelimme puistossa."

"Ettekö tienneet, mitä tallissa tapahtui?"

"Ei -- -- -- Mutta olisi neiti Marchand kuullut huudon huoneeseenkin,
sillä nuo ihmiset --"

"Ada, johan sanoin sinulle, että sinun pitää olla vaiti!" keskeytti
paronitar.

Paroni Herbert koitti kääntää puheen miellyttävimpiin asioihin ja kysyi
äkkiä:

"Onko neiti Marchand kaunis vai ruma?"

Nyt vastasi Raimund ja taas kääntyi hänen arvostelunsa neiti Marchandin
hyväksi:

"Hän on kaunis, Herbert", virkkoi poika innostuneesti. "Hänellä on niin
kauniit mustat silmät ja -- siniset hiukset. -- --"

"Siniset hiukset", Kuno ja Ada purskahtivat nauruun, mutta Adelheid
muikisti punaisia, raittiita huuliaan.

"Niin, siniset hiukset", vakuutti Raimund, jonka hämmästynyt katse
pysyi totisena, kun hän miettiväisenä silmäili veljeään. "Kun päivän
tai tulenvalo lankeaa neiti Marchandin hiuksille, niin ne näyttävät
sinisiltä, mutta muuten ovat ne mustat. Kun sinä hänet tapaat, Herbert,
niin saat nähdä, että olen oikeassa."

"Tuhmaa! Kaikki erehdystä!" huusi neiti Adelheid, ja poikasi
kärsimättömästi jalkaa lattiaan. "Neiti Marchand on opettajaneiti
niinkuin kaikki toisetkin -- ei viisaampi, ei tuhmempi -- ei kauniimpi,
ei rumempi, mutta kyllä paljon oikullisempi kuin vanha hyvä neiti
Ritter oli."

"Ja nyt kylliksi neiti Marchandista, lapset", kaikui paronittaren
kylmä, terävä ääni. "En minä mielelläni suvaitse, että palveluksessa
olevasta henkilöstä niin paljon puhutaan, eiväthän he ole niin
merkillisiä. Minä luulen, lapset, että meillä on parempiakin
puheaineita."

Paronittaren toivon mukaan puhuttiin hyvän aikaa toisista asioista,
mutta sitten kääntyi huomaamatta puhe jälleen kouluneitiin. Kuno oli
maininnut kotiopettaja Gottlieb Lustigin nimen, ja Herbert kysyi, oliko
tuo mukava herrasmies vielä virassaan ja mitä hänelle kuului. Herra
Lustig oli, nimittäin, noita alkuperäisiä henkilöitä, jonka pelkkä
nimi veti ihmisen suun hymyyn. Tosiasia on, että hän opetustuntien
perästä kolmena päivänä ei ollut puhunut kuin kolme sanaa, makasi yöllä
silmälasit nenällä ja näki unta vain kukista ja ruohoista. Hän oli
innokas kasvien tutkija, vaikka hän kyllä yliopistossa oli uskonoppia
lukenut. Jo seitsemän, kahdeksan vuotta oli hän ollut opettajana paroni
Heideggin luona.

"Oo, herra Lustigille on hyvin onnestanut", huusi Kuno. "Hän opettaa
nyt neiti Marchandille viron kieltä."

Adelheid ja Ada rupesivat nauramaan.

"Mitä, teidän ranskalainen neitinne oppii viron kieltä?" kysyi nuori
paroni.

"Niin!" vakuutti Kuno ja pahastui veljen ja sisaren nauramista. "Minä
itse kuulin, kuinka neiti Marchand kysyi Lustigilta, miten viron
kielellä sanotaan: kuinka voit? Herra Lustig sanoi sen, mutta kun neiti
vielä kysyi toisen kerran, niin ei herra Lustig enää vastannut, vaan
kirjoitti hänelle sanat paperille ja antoi hänelle sen."

Herbert nauroi.

"Siitä minä Lustigin tunnen", sanoi hän. "Mutta minkätähden neiti
Marchand sitten oppii viron kieltä?"

"Hänestä on kielten oppiminen hauskaa", selitti Raimund vakavana.
"Paitse ranskaa, osaa hän vielä saksan ja italian kieltä ja on
Pietarissa lyhyessä ajassa oppinut venäjääkin. -- -- Viron kieltä ei
hänelle opeta yksin herra Lustig, vaan myöskin Tohver ja Mai. Neiti
Marchand osaa jo viron kielellä sanoa: 'hyvää huomenta, hyvää päivää ja
hyvää iltaa'."

"Onhan teidän ranskalainen sitten kovin kielitaitoinen", ivaili
Herbert, kiikuttaen Kunoa polvellaan. "Mutta nyt, lapset, tulkaa minun
kanssani! Tohver on varmaankin jo kantanut sisälle minun matkatavarani.
Minä toin teille kaikille tulijaisia ulkomailta. Isän ja äidin lahjat
tuomme tänne. Lähtekäämme minun huoneeseeni!"

Suuri riemu syntyi taas, hyppien ja tanssien pyörittiin veljen
ympärillä ja eläköön huudoilla saatettiin häntä salista! Onnesta
ja mielenliikutuksesta hymyillen katselivat vanhemmat kukoistavaa,
elonhaluista joukkoa. He voivat todellakin sanoa, että heidän
avioliittonsa ja perheellinen onnensa oli ollut hyvä. Tämän tunnelman
vallassa lähestyi paroni Heidegg äkkiä vaimoaan, otti hänen kätensä
omaansa, suuteli sitä, samoin hänen poskeaan ja otsaansa.



5.

JULIETTE MARCHAND.


Paroni Herbert Heidegg tapasi herra Gottlieb Lustigin ja neiti Juliette
Marchandin illallispöydässä. Hän nyökäytti opettajalle kuin vanhalle
tuttavalleen, joka tuli huoneeseen vähää ennen ranskalaista neitiä,
antoi hänelle ystävällisesti kättä ja teki hänelle monta leikillistä
kysymystä, kun neiti Marchand ilmestyi ovelle. Molemmat herrat, jotka
oven edessä seisoivat, astuivat hiukan syrjään. Nuori paroni esitti
itsensä opettajaneidille -- hän oli ylen kohtelias mutta kylmä niinkuin
talon herran tapa oli 'palveluksessa olevia ihmisiä' kohtaan. Hänen
edessään seisoi noin kahdenkymmenen neljän vuotinen, tavallisen pitkä
ja hoikka nainen yksinkertaisessa, tummanruskeassa arkipuvussa, joka
antoi hänen hienoille, kalpeille kasvoilleen vielä valkeamman leiman;
erittäinkin neidon korkea ihmeen somasti kaartuva otsa paistoi kuin
heleänvalkoinen marmori sysimustain hiusten kehyksestä. Lyhyestä,
pintapuolisesta tervehdyksestä hämärässä ovensuussa ei Herbert vielä
saanut täysin selvää käsitystä ranskalaisen ulkomuodosta.

Neiti Marchand kumarsi hiukan herralle ja rouvalle ja asettui heti
määrätylle paikallensa Adan ja Kunon väliin ja opettaja Lustig istui
hänen vasemmalla puolellaan, Kunon ja Raimundin välissä. Nämä paikat
olivat pöydän alapäässä. Ylempänä istui vanha paroni pöydän päässä,
paronitar hänen oikealla puolellaan ja Herbert ja Adelheid äitiään
vastassa. Sekä herra Lustig että neiti Marchand olivat paroni Herbertin
kaukaisemmat vastaistujat. Pöytää valaisi kirkkaasti kaksi suurta
hopeista, monihaaraista kynttiläjalkaa.

Nyt siis saattoi nuori paroni kirkkaammassa valaistuksessa selvemmästi
nähdä opettajaneitiä. Keskustellessaan isän ja äidin kanssa Herbert
herra loi tutkivan katseen neitoon. Samassa hänen puheensa keskeytyi ja
silmä kiintyi häneen; vasta kun vanha paroni siitä huomautti, lopetti
hän lauseensa. Nyt alkoi Herbert useammin katsella opettajaneitiä ja
hänen puheensa kävi harvasanaisemmaksi ja hän kuunteli hajamielisemmin
toisten keskustelua.

Ihmeellinen tunne valtasi Herbertin. Hänen mieleensä nousi kysymys:
missä olet nähnyt tuon ihmisen? Hän katseli uudestaan neitiä ja hänen
täytyi tunnustaa, että tuo ulkomuoto oli hänelle vieras.

Mutta kun hän sitten jälleen katsoi ja käänsi äkkiä silmänsä muualle
ajatellakseen, tuntui jälleen aivan kuin olisi hän ennen nähnyt nuo
kasvot. Tuo ihmeellinen tunnelma uudistui yhä. Herbert ajatteli,
oliko kenties neiti Marchand jonkun hänen tuttavansa näköinen. Hän
ei keksinyt ketään, johon tuo arvelu olisi voinut sopia. Vai oliko
hän tuollaisia kasvoja nähnyt jossakin kuvassa? Mutta missä? Turhaan
vaivasi hän päätään tuonkin pulman selvittämiseksi. Ja kun hän
sitten uudestaan tutki ranskalaisen ulkomuotoa, pudisti hän päätään
omalle erehdykselleen, sillä nuo kasvot olivat hänelle täydellisesti
tuntemattomat. -- -- --

Herbert huomasi Raimundin olleen oikeassa sanoessaan Juliette
Marchandia kauniiksi. Mutta hän ei ollut tavallinen kaunotar, vaan
hänessä oli jotakin tavattoman viehättävää. Ei hän niin varsin kaunis
ollutkaan, mutta hänen kasvoissaan oli erikoinen, sanomaton sulous,
jota suurimmalta kaunottarelta saattaa puuttua. Tuo sulous esiintyi
kasvonilmeissä, katseessa, suunliikkeissä, hänen olennossaan, kun hän
istui, nosti kättä tai puhui. -- -- -- Ja Raimund oli myös oikeassa
sanoessaan, että hänellä oli kauniit silmät ja siniseltä välkkävät
hiukset. Ne olivat todellakin harvinaisen kauniit tummat silmät, jotka
ihmelampun tavoin valaisivat hänen aito valkoista ihoaan, ja tulen
valolla oli neidon tukalla todellakin tumman sinertävä häive.

Nuori paroni halusi päästä keskusteluun neiti Marchandin kanssa
saadakseen kuulla hänen ääntänsä. Hän odotti kärsimättömänä
tilaisuutta, voidakseen loukkaamatta vanhempiaan, jotka hänen kanssaan
puhuivat, alottaa keskustelun myös palveluksessa olevien henkilöiden
kanssa. Vihdoin tuli sellainen väliaika, mutta peittääkseen tunteitaan
Herbert kääntyi Gottlieb Lustigin puoleen kysyen jotakin.

Tuo pienenläntä, suuripäinen ja alati vaikeneva herrasmies käänsi
pienet silmänsä, joita kiiltävät silmälasit varjosivat ja joiden väriä
ei kukaan tiennyt, tarkkaavasti nuoren paronin puoleen ja koitti
vastata hänen vähäpätöiseen kysymykseensä niin vähillä sanoilla kuin
mahdollista, ja katseli sitten taas alas lautaseensa. Herbert teki
varovaisena vielä toisen kysymyksen ja kun hän nytkin oli saanut
samanlaisen asiallisen, mutta lyhyen vastauksen, kääntyi hän pienen
väliajan perästä opettajaneidin puoleen.

"Teidän kotonne on Sweitsissä, neiti Marchand?"

"Niin, herra paroni, Genfissä."

Neiti puhui kevyellä sweitsin murteella saksaa. Mutta itse kieli ei
pannut kysyjää kuuntelemaan, vaan ääni, joka pöydän toisesta päästä
kohtasi hänen korvaansa. Tuo matala, pehmeä äänikin, joka kaikui kuin
metallikellon helinä, toi Herbertin mieleen jälleen kysymyksen: missä
olet tuon äänen kuullut? Ja hänen täytyi pitemmän aikaa ajateltuaan
taas vastata: en missään, vaikka se kyllä tutulta tuntuu.

"Genfissä", toisti hän. "Oi, minä tunnen tuon sievän kaupungin sinisen
järven rannalla, viheriärantaisen joen suussa. Viime kesänä kävin
katsomassa teidän kaunista kotimaatanne. Minun oli vaikea sieltä erota.
En olisi voinut uskoa, että vuorilla on niin tenhoava vaikutus ihmisen
mieleen."

"Te rakastatte luontoa, herra paroni?"

Jälleen tuo matala, kumiseva kellonääni -- jälleen tuo voimakas tunne:
sinä olet tuon tai tuollaisen äänen ennen kuullut!

"Niin, neiti Marchand, minä opin rakastamaan luontoa, vasta teidän
vuorillanne, järvillänne, laaksoissanne ja rotkoissanne. Minä sepitin
Rigin huipulla ensimmäisen runoni -- päivän noususta."

"Te runoilette?"

"En tavallisesti!" nauroi Herbert. "Se oli minun ensimmäinen ja
viimeinen kokeeni. Ystäväni varottivat minua rupeamasta joutavalle
uralle. -- -- -- Mutta kuinkas teitä meidän maamme miellyttää, neiti
Marchand?"

"Luonnon puolesta?"

"Oi, eihän meidän karu luontomme voi teitä miellyttää."

"Kyllä, herra paroni, luonto herättää aina mieltymystä, ilmaantukoon
se minkä muotoisena tahansa. Karuinkin luonto herättää tiedon halua,
herättää huomiota ja siinä on jotakin rakastamisen arvoista."

"Iloitsen, että luontomme teitä edes jossakin määrin miellyttää. Mutta
minun kysymykseni tarkotus oli laajempi."

"Miellyttääkö minua maa ja kansa?"

"Niin, neiti Marchand, minä kuulin lapsilta, että te tahdotte oppia
meidän talonpoikain kieltä. Siitä päätän, että teillä on aikomus jäädä
maahamme pitemmäksi aikaa."

"Ei", vastasi Juliette, "sitä tarkotusta varten en tahdo viron kieltä
oppia. Minua se kieli miellyttää sievän pehmeän sointunsa vuoksi, ja
toiseksi tahtoisin kansan kanssa, jonka joukossa oleskelen, puhua sen
omalla kielellä."

"Meidän kansamme herättää teissä mielenkiintoa."

"Minun mielenkiintoani herättää joka kansa, herra paroni -- voisimpa
sanoa joka ihminen."

Vanhemmat silmäilivät toinen toisiaan, ikäänkuin puoleksi pilkaten
olisivat sanoneet: joka kouluneidillä on omituisuutensa. Paroni
Herbertkin ihmetteli tätä vastausta, mutta hän ei nauranut.

"Hm", hän sanoi, "minä luulen että maailmassa on paljon ikäviä
kansoja ja ikäviä ihmisiä, mutta me emme voikaan puhua kansasta,
kun ajattelemme talonpoikiamme; kansa, jonka keskuudessa on eri
säätyluokkia, voi ehkä monipuolisuutensa tähden herättää viehätystä,
erittäinkin sen sivistyneet luokat. Mutta ne ihmiset, jotka täällä
viron kieltä puhuvat ovat kaikki samaa säätyluokkaa -- talonpoikia ja
sen lisäksi hyvin ikäviä talonpoikia."

"Siinä asiassa olen toista mieltä."

Paronitar Heidegg silmäili miestään. Neiti Marchandin vastaus ei häntä
nähtävästi miellyttänyt.

"Ja mitä mieltä, neiti Marchand?" kysyi Herbert. "Olen huomannut,
että nuo talonpojat ovat hyvin ahkeria työmiehiä -- sekin jo minua
miellyttää."

"Vai ahkeria!" alkoi vanha herra nauraen. "Niin, niin, neiti Marchand,
minä näen kuinka vääriin käsityksiin nainen voi joutua pintapuolisine
huomioineen! Vai meidän talonpoikamme ahkeria! Johan virolaisten
laiskuus on sananparreksi tullut!"

"Mutta olenhan nähnyt, että he ovat työssä aamusta varhain iltaan
myöhään eivätkä pidä yötyötäkään liian raskaana? Ja sen lisäksi ovat
he sittenkin niin kurjan köyhiä! Minun kotimaassani ei ole työpäivä
läheskään niin pitkä, yötyö on kokonaan tuntematonta ja talonpojat
elävät monta kertaa paremmin, huolimatta siitä, ettei heillä ole
tasaista peltoa paljon ensinkään."

"Tunnetteko te sitten kotomaanne maanviljelysoloja?" kysyi paroni
Heidegg.

"Hiukan. Minun isälläni oli suurellainen maito- ja juustotalous maalla,
ennenkun muutimme kaupunkiin asumaan."

"Te mainitsitte yötyön, neiti Marchand", virkkoi paroni Herbert, "ja
tarkotatte varmaan meidän riihenpuimista. Mutta se on vain väliaikainen
työ, joka on meille välttämätön -- -- -- Ja mistä te päätätte, että
meidän talonpojat ovat niin köyhiä?"

"Sen päätän heidän asunnoistaan, vaatteistaan ja ruuastaan. En ole
missään nähnyt niin kurjia majoja, niin viheliäisiä vaatteita ja niin
mustaa leipää -- -- --. Luulin, että se mitä näin talonpoikien syövän
oli turvetta. Mutta se oli, niinkuin lapset sanoivat leipää."

Kuno ja Ada rupesivat kovasti nauramaan ja todistivat, että neiti
Marchand oli todellakin luullut talonpoikain leipää turpeeksi. Neiti
oli maistanutkin sitä -- -- ja jäänyt siihen luuloon, että se ei ollut
leipää.

"Te katsotte ulkomaalaisen silmillä meidän olojamme, neiti Marchand",
sanoi Herbert ikäänkuin anteeksi pyytäen. "Oletteko olleet jossakin
Venäjän moisiossa?"

"En!"

"Sitten päättäisittekin toisin."

"Mutta oletteko te, herra paroni, olleet Venäjällä?"

"En ole. Mutta ne olot tunnen kirjallisuudesta."

"Jos meidän talonpojat ovat köyhiä", virkkoi vanha paroni syödessään,
jolloin hänen pitkät viiksensä vilkkaasti liikkuivat ylös ja alas,
"niin se kaikki tulee heidän laiskuudestaan, huolimattomuudestaan ja
velttoudestaan. Viimeksimainittu on laiskuuden rinnalla virolaisen
päävikoja."

Ymmärtäväisesti ja tyynesti lausui kouluneiti:

"Siitä ollaan eri mieltä, herra paroni. Olen lukenut, että virolaisilla
on arvokkaita kansanlauluja, muiden muassa suuri kertomarunoelma,
joka hyvin vetää vertoja pohjoismaisille, kuuluisaksi tulleille
kansanepoksille. Siitä käy selväksi, että Viron kansa on lahjakasta
taikka ainakin on ollut. Olenko erehtynyt, herra paroni?"

"Talonpoikaimme lauluista en minä todellakaan tiedä mitään!" nauroi
vanha paroni. "Arvaan, että ne enimmästi ovat kylän räätälien ja
vanhain ämmäin tekemiä."

Tuota pilantekoa nauroivat paronitar ja kaikki lapset.

"Mutta heidän lauluhenkensä ei tee heitä vähintäkään virkummiksi
eikä viisaammiksi", lisäsi vanha paroni. "Näettehän jo heidän
ulkomuodostaan, minkä hengen lapsia ovat."

Juliette Marchand aikoi jotakin vastata, vaan paroni käänsi puheen
toisiin asioihin. Näytti, kuin olisi hän katunut, että hän _naisten_
kanssa, etenkin palveluksessa olevan naisen kanssa sellaisista asioista
rupesi puhumaan. Ja että paronitar niin innokkaasti kävi kiinni uuteen
puheenaineeseen, osotti, että hänkin oli tuota väittelyä pitänyt
sopimattomana. Muuten oli nyt valittu sellainen puheenaine, ettei
opettajaneidin sopinut siihen ottaa osaa.

Kohta sen jälkeen noustiin pöydästä, ja kun neiti Marchand
kysymykseensä, vieläkö häntä siellä tarvittiin, sai kieltävän
vastauksen, erosi hän herra Lustigin kanssa seurasta.

Tuskin olivat molemmat lähteneet huoneesta, kun Raimund astui Herbertin
eteen, asetti kädet vasten rintaa ja varmana kuin ainakin asiantuntija
kysyi:

"Enkö ollut oikeassa sanoessani, että hän on kaunis?"

"Olit, poikaseni!" vastasi Herbert yhtä varmasti.

"Eivätkös hänen hiuksensa ole valkean valolla siniset?"

"Sinulla on tarkka silmä, Raimund!"

"Hän siis sinua miellytti?"

"Miellytti? Sitä en vielä tiedä", vastasi Herbert ajatuksissaan
ikäänkuin kauvas eteensä katsoen.

Hän pani kädet pojan olkapäälle ja käveli hänen kanssaan verkalleen
toiseen huoneeseen.

Paronitar näytti hermostuneelta.

"Nuo ranskalaiset näyttävät seuroissa tahtovan vetää huomiota
itseensä", virkkoi hän salissa asettuen istumaan. "He ovat toisinaan
niin liian rohkeita ja vapaita, että sitä on kiusallinen nähdä ja
kuulla."

"Kuinka niin?" kysyi Herbert, jääden äidin nojatuolin taakse seisomaan.

"Etkö sinä sitä itsekin huomannut? Nainen nyt rupeaa herrojen kanssa
väittelemään ja vielä päälliseksi oman isäntänsä kanssa."

"Ja asioista, joista hän ei tiedä mitään", lisäsi samoin moittien vanha
paroni.

"Onhan se jo aivan suunnatonta."

"Mutta neiti Marchandilla on itsenäiset mielipiteet --" koitti Herbert
lepyttää.

"Mielipiteet! Mielipiteet! Naisten tavalliset luulottelemiset!"
nauroi vanha herra pilkallisesti. "En ymmärrä, mitä hyötyä minun
lastenkasvattajallani on tuollaisista otaksumisista!"

"Tahtoisin huomauttaa, että neiti Marchand vain vastasi minun
kysymyksiini", koitti Herbert selittää. "Minä kysyin, miten häntä
meidän maamme miellytti ja hän lausui siitä mietteensä. Se juuri minua
viehätti, että hän sen suoraan teki."

"Hän tuntuu kovin nenäkkäältä ja seottaa itsensä asioihin, jotka eivät
koske häneen", pahotteli rouva edelleen.

"Äiti, sinun tuomiosi ovat mielestäni liian ankarat", virkkoi nuori
paroni. "Neiti Marchandilla on terävä huomiokyky ja avonainen
silmä kaikkeen, mikä häntä ympäröi ja nuo ominaisuudet eivät ole
halveksittavat varsinkaan lasten kasvattajalla. Minun mielestäni
ymmärtää sellainen opettaja paljon paremmin asettua lasten kannalle,
kuin moni kuiva, eloton opetuskone, niinkuin vanha, lihava neiti Ritter
oli."

"Noh, neiti Ritter ei tehnyt meidän lapsiamme kuiviksi, niinkuin näet!"

"Jumalan kiitos, ettei hän sitä voinut!" nauroi Herbert.

"Poika, poika", varotti vanha paroni sormeaan ojentaen. "Sinä tulet
ulkomailta -- minä pelkään, että olet salaa rajan yli tuonut noita
uudenaikaisia aatteita."

"Jumala varjelkoon, isä! Minä vain puhun sitä, mikä jokaiselle on
selvää. Vielä kunnioitan vanhaa vakaantunutta katsantotapaa -- -- --
Ja nyt hyvää yötä, äiti, hyvää yötä, isä! Tunnempa jo koko lailla
matkaväsymystä."

Hän antoi molemmille suuta, samoin lapsille ja lähti huoneeseen. Mutta
vaikka hän tosin oli väsynyt ja uninen, istui hän kuitenkin vielä
vastapäätä sänkyä olevalle matalalle leposohvalle, sytytti sikarin,
ojensi itsensä ja alkoi katsella sinisiä savurenkaita, jotka nousivat
kattoa kohti.

Ihmeellistä! Joka renkaassa oli hän huomaavinaan kasvot, ensiksi
epäselvät, mutta vähitellen suuremmat ja selvemmät, ja vihdoin
hämärään kadoten. Mutta yhä uudestaan ne ilmaantuivat ja -- katosi
samaten. -- -- --

Herbert otti vaatteet yltään, heittäytyi sänkyyn ja sammutti kynttilän.
Pilkkoinen pimeä vallitsi huoneessa. Hän luuli nyt petollisten
mielikuviensa katoavan. Hän erehtyi. Nuo valkeat, vakavat kasvot,
pohjattoman syvät tummat silmät olivat hänen edessään ja hänen
mieleensä nousi voimakkaana taas tuo kysymys: missä olet sinä ennen
nähnyt nuo kasvot? -- -- --

Neiti Juliette Marchand oli myös omassa pienessä huoneessaan vielä
ylhäällä. Sievästi oli hän sen somistanut kotoaan tuoduilla pienillä
muistoilla. Nurkassa, eräällä hyllyllä olivat isän ja äidin sekä
veljien ja sisarten kuvat sievissä kehyksissä ja siellä oli vielä
muutamia korukapineita; sohvalla ja nojatuoleilla omatekoiset
pitsipäälliset, lattialla matot. Kevyt hieno tuoksu kuin kukkasista
täytti huoneen.

Neiti Marchand istui toisella nojatuolilla, taivutti päätään taaksepäin
kättensä varaan ja katseli tarkasti erästä syksyistä puolipyörtynyttä
kärpästä, joka surisi valkeiden akkunaverhojen välissä.

Samassa nousi hän ylös ja avasi oven. Hän oli kuullut lyhyitä, hiipiviä
askeleita. Hän tunsi ne. Noin kulki Tohver pitkän käytävän läpi. Vanha
kamaripalvelija lähestyi ovea, josta tulenloisto valaisi hämärää
eteistä.

"Tohver!"

"Mitä, neiti."

"Joko te menette maata?"

"Kyllä kohta, neiti."

"Voisitteko vielä viideksi minutiksi tulla minun luokseni?"

"Jos neiti tahtoo."

Tohver puhui kouluneidin kanssa saksaa. Hän oli ylpeä, että sai edes
jonkun kanssa sitä kieltä käyttää. Kolmekymmentä vuotta oli hän itsekin
nuorella ijällä sitä suurella vaivalla oppinut, eikä hän sittenkään
isäntäväeltään saanut sitä kunniaa, että he olisivat häntä saksan
kielellä puhutelleet. He eivät sallineet kamaripalvelijan puhua samaa
kieltä kuin he itse, vaan pitivät häntä ikäänkuin alemmalla asteella
antaessaan hänelle käskyjä "maankielellä", jota ainoastaan talonpojat
puhuivat. Kerran oli Tohver suorastaan pyytänyt, että paroni puhuisi
hänelle saksaa, kun hän sitä jo hyvin ymmärsi, vaan silloin oli paroni
ruvennut häntä armottomasti pilkkaamaan, ja sanonut, että sitten
hänen piti joka röhkivän porsaankin kanssa ruveta saksaa puhumaan --
nehän ymmärsivät sitä paremmin kuin Tohver -- -- -- Ja paronitar oli
suorastaan häneltä kieltänyt saksankielen oppimisen.

Harvoin oli siis kamaripalvelija raukalla tilaisuutta käyttää tuota
kalliisti opittua kieltä ja hän koitti nyt lohduttaa itseään sillä,
että hän tuon tuostakin osasi opettaa sisäneitsyelle Maielle saksan
kieltä. Mutta hänelle selvisi ettei hänen kielitaitonsa niin huono
ollut, koska tuo ranskalainen neiti sai selvän melkein joka lauseesta.
Kuinka kiitollinen hän siitä tälle oli. Tohver astui kouluneidin
kamariin. Käskyä odottaen jäi hän ovensuuhun seisomaan.

"Istukaa, Tohver! Istukaa tuohon minua vastapäätä!"

"Kas vain", arveli Tohver, "tuo on ainoa parempi ihminen, joka minusta
sentähden välittää, että osaan saksan kieltä." -- -- -- Ja sekä
hämmästyneenä että ylpeänä istuutui hän.

"Tohver, te olette varmaankin virolainen?" alkoi neiti Marchand,
painaen kynällä ruusunvärisiä kynsiään.

"Minä? En neiti."

"Kuinka? Ettekö te ole virolainen?"

"En! Puhunhan minä saksankin kieltä -- -- -- Minun vanhempani olivat
virolaisia."

"Teidän vanhempanne olivat virolaisia, mutta te ette, sitä minä en
ymmärrä!"

"Niin -- näettekös neiti. Virolaiset ovat talonpoikia -- mutta minä en
ole talonpoika, olen paronin palvelija ja puhun saksaa."

Neiti Marchand nauroi. Hän alkoi ymmärtää: virolainen merkitsi täällä
maassa talonpoikaa ja talonpoika merkitsi virolaista. Sehän oli jo
itsessään opettavaista, mutta hänen oli aikomus muutakin kysyä.

"Tahtoisin tietää, Tohver, oletteko te tässä maassa kasvanut ja
tunnetteko täydellisesti kansaa?"

"Tietysti, neiti."

"Ja rakastatte tätä kansaa?"

Tuo oli pulmallinen kysymys. Tohver väänteli itseään sinne tänne ja
katseli neitiin kuin apua pyytäen, ja neidin sysimustat silmät olivat
kiinnitetyt häneen. Ei hän tuota kysymystä ymmärtänyt.

"Minä tahtoisin teiltä saada tietää, Tohver, lausui kouluneiti
lempeästi silmäillen palvelijaa, onko meidän moision talonpojilla hyvä
vai huono elämä? Ovatko he rikkaat vai köyhät? Ovatko he onnelliset vai
onnettomat? Onko heillä vähän vai paljon työtä? Ovatko he tyytyväisiä
elämäänsä vai toivovatko parempia päiviä?"

Tohverin kasvot ikäänkuin valkenivat -- hän ymmärsi. Mutta ennenkun
vastasi, katsoi hän arasti ympärilleen ja näytti kuuntelevan
ovenpuolelta.

"Ei neiti", supatti hän kurottaen kaulaansa eteenpäin: "he eivät ole
rikkaita, eivät onnellisia, eivätkä tyytyväisiä elämäänsä! Heillä on
todellakin koiranpäivät! -- --"

"Miksi niin?"

"Raskas työ -- akanainen leipä -- vitsat."

"Onkos niin joka moisiossa?"

"Niin, herraa myöten. Jossa on hyvä herra, siellä on vähemmin vitsoja.
Työkin on moniaassa moisiossa hiukan helpompi, mutta ei paljon.
Rikkaita talonpoikia en tunne."

"Ovatko heidän peltonsa niin huonoja?" kysyi neiti Marchand.

"Eivät ne hyviäkään ole", vastasi Tohver, "ja he eivät saa niitä hyvään
kuntoon."

"Miksi ei?"

"Sentähden että moision työ vie heidän aikansa."

"He tekevät siis moisiolle enemmän työtä kuin itselleen? Maksaako
moisio heille niin hyvää palkkaa?"

"Palkkaa? He eivät saa moisiolta kopeekkaakaan palkkaa", hän sanoi.

"Kuinkas? Tekevätkö he moisiolle työtä palkatta?"

"Tekevät, neiti! Moisiolle heidän pitää työtä tehdä ja kuka heille
siitä palkan maksaa?"

"Pitää? Kuinka niin -- _pitää?_ Minun tietääkseni eivät tämän maan
asukkaat enää ole henkiorjia."

"Mutta he asuvat moision herran maalla ja sentähden täytyy heidän
moisioon tehdä työtä."

"Eivätkö he siitä maksa veroa?"

"Maksavat kyllä neiti, työllään _maksavat_ he veron."

"Eikö rahalla?"

"Mistä talonpojat niin paljon rahaa ottavat! Ja kuka sitten tekisi
moision työt?"

"Onkos talonpoikain vero sitten korkea? Tarkotan -- onko heillä tuon
veron tähden niin paljon työtä, että heidän täytyy jättää omat peltonsa
huonoon kuntoon?"

"On, neiti", virkkoi Tohver, jälleen arasti katsellen oveen päin ja
hiljentäen ääntään. "Minun vanhempani sanoivat aina, ettei henkiorjuus
niin kova ollutkaan kuin työorjuus. Työ oli ollut helpompaa ja
talonpojat olivat monessa paikassa tulleet paljon paremmin toimeen
kuin nyt. -- -- Mutta -- älkää panko, neiti, pahaksenne jos kysyn --
minkätähden neiti näitä asioita niin kovin kyselee?"

Juliette nauroi. Hän oli heti huomannut kamaripalvelijan ihmettelevän
hänen kysymyksiään ja piti sen aivan luonnollisena. Sillä mitä
paroni Heideggin lasten kasvattajaan nämä asiat kuuluivat, mitä
talonpoikain työ ja elämä häntä liikuttivat? Näin saattoi Tohver omalta
näkökannaltaan ajatella.

"Minä tahdon kertoa teille, minkätähden otan osaa näihin asioihin",
vastasi neiti ja hänen mustiin silmiinsä nousi kyyneleitä. "Olin tässä
moisiossa ollut vain muutaman päivän, kun eräs tapaus minua niin
säikähdytti, että sairastuin. Täällä piestiin ihmisiä. Heitä lyötiin
niin, että jokainen voi kuulla heidän sydäntä särkevät tuskanhuutonsa!
Se kävi sydämmelleni, Tohver. Minä säälin noita ihmisiä ja kun kuulin
että tuo talonpoikain piekseminen täällä on yleisenä tapana, ja että
heitä voidaan pienimmästäkin rikoksesta lyödä, niin säälin _kaikkia_
teidän talonpoikianne. Minun myötätuntoni heitä kohtaan yhä eneni,
kun huomasin ettei heistä kukaan täällä välittänyt, että heitä
_halveksitaan_ -- sitten vielä halveksitaan, kun he niin kurjissa
hökkeleissä elävät, niin mustaa leipää syövät ja niin kurjissa
vaatteissa ovat ja niin raskasta työtä tekevät. En ole tuollaista ennen
nähnyt, Tohver!"

Hän oli puhunut hitaasti ja selvästi pannen painoa jokaiselle
tärkeämmälle sanalle, että kamaripalvelija puutteellisella saksankielen
taidollaan paremmin olisi häntä ymmärtänyt. Tohver oli todellakin
ymmärtänyt pääsisällön hänen sanoistaan, mutta katseli sittenkin
neitiä niin oudosti, kuin ei olisi kaikesta selvää saanut. Ihmeellinen
herrasneiti tuo opettaja oli. Neiti Ritter kuuli kyllä usein
talonpoikain huutoa, kun heitä rangaistiin, mutta ei hän sittenkään
koskaan kysellyt talonpoikain oloja eikä elämää! -- -- -- Tohverilla
itsellään ei myöskään ollut aivan kovettunut sydän lähimmäisen
kärsimyksiä kohtaan; hän oli myös pitkän palveluksensa aikana nähnyt
asioita, jotka hänenkin rintaansa polttivat ja panivat hänen kätensä
salaa puristautumaan nyrkkiin, sillä vääryys oli toisinaan liian
räikeä. Mutta kun ihminen aina näkee yhtä ja samaa, niin hän tottuu
kaikkeen, varsinkin kun hän ei voi oloja verrata toisenlaisiin.
Hän alkaa pitää luonnollisena sitä, jota hän muuten oudoksuisi
ja ihmettelisi, hän käy kylmäksi ja välinpitämättömäksi toisen
kärsimyksille ja asioille, jotka ovat joka paikassa tavallisia; ihmiset
eivät enää huomaa julkisen vääryyden kataluutta. -- -- -- Sentähden
ihmetteli Tohver tuota vierasta naista, joka kiihottui asioista,
joita ei täällä kukaan minään pitänyt, joista hienot ihmiset, etenkin
"saksat" eivät hyvän tavan vuoksi edes voineet puhua. -- -- --

"Teiltä, Tohver, pyysin senkin tähden selitystä, että te ette säätynne
puolesta ole kumpainenkaan -- ette talonpoika ettekä moision omistaja",
puhui neiti Marchand edelleen. "Teidän ei siis tarvitse kumpiakaan
kiittää eikä laittaa -- -- -- Ettekö voisi minulle nyt lähemmin
selittää, kuinka paljon talonpojilta vuokrasta vaaditaan moisioon?"

Kamaripalvelija kävi araksi. Hänen silmänsä ei nyt kääntynyt ainoastaan
oveen päin, vaan vielä seinillekin.

"Eihän neiti vain saksoille puhu, että me näistä asioista olemme
keskustelleet?" kysyi hän arasti ja hämmästyksestä nauraen.

"Pidetäänkö näitä asioita sitten salassa?" ihmetteli neiti. "Minä
luulen, että jokainen tietää, kuinka paljon talonpojat tekevät työtä
moisiolle?"

"Niin oikein, neiti, niin oikein, -- mutta joka on parempi, se on
parempi."

"Jos te itsellenne siitä pahaa pelkäätte, niin tietysti täytän
toivonne", vastasi Juliette äkkiä.

Tohver veti tuolinsa lähemmäksi neitiä.

"Minä voin neidille paljonkin puhua", supatti hän kaula pitkällään,
"mutta paras olisi, jos toisen kerran toisin teille herran
kirjoitushuoneesta verokirjan -- tiedän, missä se siellä on."

"Verokirjan -- mikä se on?"

"Siihen on kirjoitettu melkein kaikki, kuinka paljon työtä talonpoikain
tulee tehdä maansa edestä ja mitä hän muuten maksaa, vaikka ei aina
niistäkään asetuksista lukua pidetä."

"Te aijotte siis tuoda minulle tuon kirjan herran tietämättä? Ei,
Tohver, sitä en salli. Jos tahtoisin sen lukea, niin pyytäisin sen
paronilta itseltään. Mutta olen tyytyväinen jos vain yleensä selitätte,
kuinka kova työvero talonpojilla on. Minä olen maanviljelijän tytär ja
saan varmaankin selvää teidän puheestanne."

Tohver alkoi murteellisella saksan kielellä selittää. Hänelle
helpotuksena oli se, että hän hyvin tunsi talonpoikain olot ja neiti
Marchand helposti ymmärsi, mitä hän tarkotti. Hän kertoi tarkkaavalle
kuulijalleen yleensä kaikista työpäivistä, mitä minkin suuruisella
talolla moisioon on tehtävä, kuvasi työn laatua, työpäivän pituutta
taikka urakkatyön suuruutta. Sitten kertoi hän, mitä kototöitä heillä
oli moision hyväksi tehtävä, sekä vihdoin mitä yleisiä maksuja vielä
oli moisiolle, kunnalle, kirkolle ja kyytilaitokselle, joita talonpojan
piti maksaa viljavaroistaan ja kaikista tuloistaan.

Esimerkiksi otti hän erään moision kuusipäiväisen verotalon, jonka
maa-ala yleensä oli noin 18 tynnyrin alaa. Neiti Marchand kuuli,
että sellaisesta talosta piti pitkin vuotta moisiossa pidettämän
työssä kaksi miestä ja hevonen kuusi päivää viikossa. Näitä kahta
ihmistä nimitetään "päivätyöläisiksi" ja "päivämiehiksi". Heitä
täytyy talonmiehen ylläpitää yksinomaan moision työtä varten ja
siihen lisäksi hevosta tai hevosia, joita päivätyöläinen tarvitsee.
Sitten on vielä paljon töitä, joiden tekemiseen tarvitaan yksi kaksi
tai useampi aputyöläinen ja toisinaan pitää heilläkin olla hevonen.
Näitä töitä sanotaan "aputöiksi". Perheenmiehen täytyy sitä varten
vielä pitää moisiossa "apuhenkiä", mutta toisinaan noudetaan moision
työorjuuteen isäntä itsekin ja myöskin emäntä, jos joku työ on
kiireellistä tai huolellisesti tehtävä. Aputöiksi luetaan: kylvöpäivät,
lannanvetopäivät, äestämispäivät, heinäpäivät, leikkuupäivät,
karjapäivät, lampaankeritsemispäivät, pellavanharjaamispäivät,
kuormanvetopäivät, viinankeittopäivät ja vielä monet muut.

"Kuinka paljon noita työpäiviä sitten kaikkiaan vuotta kohti tulee?"
kysyi Juliette.

"Jos oikein muistan, niin tulee hevospäiviä noin kolme sataa ja
miespäiviä melkein kolme ja puoli sataa -- yhteensä siis yli kuusi
sataa päivää."

"Eikä siinä ole vielä kaikki mitä moisio talonpojalta vaatii."

"Oi ei", nauroi Tohver. "Syksyllä ja talvella, jolloin kiireellisiä
töitä ei ole ja jolloin talonpoikakin tahtoisi vetää henkeään
kesäisestä ja syksyisestä raatamisesta, rupeavat naiset tulisella
kiireellä tekemään moision tarpeeksi käsitöitä. Heidän pitää loukuttaa
ja harjata viisitoista leiviskää pellavia, sitten kehrätä kahdeksan
naulaa hienoimmaksi langaksi ja ne kankaaksi kutoa, taikka sen asemesta
kehrätä ja kutoa kaksikymmentä naulaa villoja, taikka sitten kehrätä
ja kutoa kaksikymmentä naulaa tappuroita. -- -- -- Ja nyt tulemme
maksuihin, neiti."

"Maksuihin? Vieläkö niitäkin on?"

"Vielä. Talonpojan pitää moisiolle antaa osan kaikesta viljastaan,
karjastaan ja käsitöistään. Kaikista pitää hänen antaa 'kymmenykset',
kaksi tynnyriä rukiita, kaksi ohria, kaksi kauroja ja neljäkymmentä
leiviskää heiniä. Sitten tuo talonpoika moisioon vielä lampaan, jota
sanotaan 'kohtulampaaksi', kaksi 'kohtukanaa' ja kaksi 'kohtuhanhea',
kolmekymmentä 'kohtumunaa', yhden neljävakkaisen 'kohtusäkin', kolme
naulaa 'työmarkkalankaa', hienoa kuin henki, omista pellavista
kehrättyä, muutamia lehmän kytkyitä, muutama pari kylpyvastoja,
neljäkymmentä leiviskää olkia, ja viisi syltä puita. -- -- -- Mutta
sitten on vielä valtiolle maksettava henkiraha. Sen maksaa moisio, kun
talonpoika hänelle siitä tekee 38 miespäivää." -- -- --

Sitten Tohver selitti, ettei työpäivien luku ja maksujen suuruus
kaikissa kuusipäiväisissä taloissa ollut yhtä suuri, vaan vaihteli
hiukan maan hyvyyden mukaan. Pienemmillä taloilla oli tuloihin nähden
verrattain suuremmat maksut ja työt suoritettavina. Ja eri moisioissa
olivat myös erilaiset verokuormat.

Julietten oli vaikea saada selvää kaikista niistä oudoista
vieraskielisistä sanoista, joita Tohver hänelle luetteli, mutta sen hän
ymmärsi, että talonpojan siitä pienestä maakappaleesta, joka tuskin
antoi hänelle ja hänen perheelleen niukan elatuksen, piti tehdä kaikki
moision työt, ettei herran tarvinnut pitää ainoatakaan palkattua
työmiestä ja että talonpojan vielä omista pienistä tuloistaan piti
ylläpitää moision elintarpeita.

"Joko nyt vihdoinkin on kaikki, vai keksittekö vielä jotakin?"

"Niin, neiti", vastasi Tohver. "Nämä maksut ovat omalle moisiolle. Mutta
talonpojalla on vielä yleisiä maksuja. Kunnan viljavarasto-aittaan
antaa hän jonkun mitan talvi- ja suviviljastaan, sitten papille joka
viljalajista yhdeksän kappaa, kuorman puita, naulan pellavia, heiniä
ja päreitä. Lukkarikin saa naulan pellavia, jonkun kapan rukiita ja
ohria sekä heiniä. -- -- -- Talonpojan täytyy sitten vielä pitää huolta
kyytihevosten ylläpidosta, joilla ainoastaan saksat ajavat, nimittäin
silloin, kun eivät huonon tien tähden henno vaivata omia hevosiaan.
Kestikievariin tulee hänen joka kuukausi viedä kaksi vakkaa kauroja
ja kahdeksan leiviskää heiniä. -- -- -- Samoin ylläpitävät talonpojat
moision vartijan -- saman, joka heille tallissa antaa vitsoja."

"Mutta sanokaa, Tohver mitä jää sitten talonpojalle itselleen?"

"Akanainen leipä, jota ei tohdi viedä tulen läheisyyteen", nauroi
kamaripalvelija.

"Mitä se merkitsee?"

"Silloin palaa leipä kuin turve."

Neiti Marchand ymmärsi: olihan hän itse tuota leipää verrannut
turpeeseen.

"Mutta kun talonpoika moisioon tekee niin paljon päiviä", kysyi
hän hämmästyneen näköisenä, "kuinka hän sitten saa aikaa omaan
maanviljelykseensä, leikkaamiseen, heinäntekoon, riihenpuimiseen ja
semmoisiin?"

Tohver kohotti olkapäitään. "Ottakoon, mistä tahansa! Kuka sitä
kysyy? Kauniilla ilmalla ole koko perheväkinesi moision heinämaalla
ja leikkuupellolla -- oma heinä vanhenee kovalla päivänpaisteella
tai jää sateeseen ja vilja varisee maahan. Silloin tällöin eli ehkä
vaan pyhäpäivänä, voi talonpoika kiireellä työajalla ajatella omiakin
töitään. Mutta moision päivät pitää olla tehdyt ja kaikki maksut
suoritettuina."

Neiti Marchand oli noussut ylös. Hän käveli jonkun kerran edestakaisin
yli huoneen ja avasi sitten akkunan, josta hän hetken aikaa katseli
ulos.

"Tohver, tuohan on jo henkiorjuutta, josta olen kirjoista lukenut!"
virkkoi hän ja kääntyi samassa vanhan palvelijan puoleen.

"Me sanomme sitä työorjuudeksi", vastasi palvelija nousten myös ylös.

"Ja teidän talonpojat tyytyvät siihen? Miksi eivät valita oikeudessa?"

"Jumala varjelkoon, neiti, kuka meillä uskaltaa valittaa! Ja
mihin talonpoikain ääni kuuluu? Jos valittaa, saa vitsoja. Kaikki
oikeusmiehet ovat myös moision isäntiä. Mene sitten moision herran luo
valittamaan toisen moision herran hallitusta!"

"Onhan teillä ihmisiä, joilla ei ole maata?" kysyi kouluneiti
seisottuaan hetken aikaa mietteissään ristissä käsin. "Minkälaista
heidän elämänsä on?"

"Niin, onhan meillä niitäkin paljon!" vastasi Tohver huoaten. "Viimeisen
kahden, kolmenkymmenen vuoden aikana ovat moision herrat hävittäneet
paljon taloja, jopa kokonaisia kyliäkin ja ottaneet maat moisiolle.
Jos ennen oli paljon maattomia ihmisiä, niin on nyt vielä enemmän.
Nämä ihmiset ovat sekä talonpoikien että moision orjia. He eivät ole
taloissa vakituisina palvelijoina, vaan on heillä jossain oma pieni
hökkelinsä ja vaikka heillä ei ole maata, tekevät he siitäkin moisiolle
päivätöitä -- miehet pitkin vuotta päivän viikossa, vaimot kaksi päivää
viikossa Jyrinpäivästä Mikkelinpäivään. Samoin täytyy talon palvelijan
vaimon tehdä määräpäivänsä, vaikka hän ei saa moisiolta mitään, ei
huonettakaan. Ja silloin eivät päivätyöläiset saa moisiosta ruokaakaan
-- vaan jokaisella tulee olla mukana oma eväspussinsa. Sen lisäksi
täytyy naisten vielä kehrätä moisiolle kolme naulaa pellavia taikka
kahdeksan naulaa tappuroita."

"Luonnollista siis on, ettei teillä ole rikkaita talonpoikia", lausui
Juliette surullisesti nauraen. "Tässä maassa on vain moision herra
rikas."

"Neuvokkaita ihmisiä on meillä myös alemman kansan keskuudessa", selitti
Tohver, joka koitti olla todenmukainen. "Mutta ne eivät ole tavallisia
talonpoikia, vaan kapakkain isäntiä, mylläriä ja muita keinottelijoita
niinkuin aittamiehiä ja muita moision käskynhaltijoita, jotka salaa
ovat koittaneet hankkia lisätuloja talonpoikain omaisuudesta."

"Vielä yksi kysymys, Tohver, kuinka teillä koulujen laita on? Käyvätkö
lapset koulussa ja kutka ylläpitävät kouluja -- moision herrat vai
talonpojat?"

"Kouluista en tiedä paljon puhua", virkkoi Tohver raapien
korvantaustaa. "Meidän kunnassamme ei ole kouluja, eikä monessa
naapurikunnassakaan. Niitä saattaa olla joissakuissa paikoissa, missä
on hyvä herra, ja siellä varmaankin saa opettaja moisiolta osan
elatuksestaan, jos ei hänellä ole joku maatilkku."

"Siis kasvavat lapset täällä ilman minkäänlaista opetusta."

"Enimmästi niin. Teräväpäisemmät oppivat huonosti lukemaan. Kirjoittaa
ei osaa paljon kukaan. Minä itse opin paronin lapsilta tekemään
joitakuita variksenvarpaita, ja olen taitoani opettanut jollekulle
moision palvelijalle."

"Kiitän teitä, Tohver, en tahdo teidän yörauhaanne kauvemmin häiritä",
lausui opettajaneiti laskien kevyesti kätensä palvelijan olkapäälle.
"Olen myös iloinen siitä, että teillä on hyvä sydän, sillä muuten
ette olisi voinut niin selvästi minulle kuvata kansanne hätää. Menkää
lepäämään, Tohver!"

Kun Juliette oli yksin alkoi hän taas astua seinästä toiseen. Ennen
sitä sulki hän akkunan, sillä kylmä värinä tuntui hänen ruumiissaan.
Hän mietti sitä, mitä nyt oli kuullut ja mitä sitä ennen oli kuullut
illallispöydässä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka nuo ylellisyydessä
elävät, onnelliset ihmiset, jotka niin paljon rakkautta, ymmärrystä
ja myötätuntoa toisiaan kohtaan osottivat, eivät tunteneet muuta kuin
sydämmetöntä halveksimista ja armotonta pilkkaa noita onnettomia
kohtaan, joilta saivat varansa ja aineellisen onnensa. Laiskuudesta,
välinpitämättömyydestä ja huolimattomuudesta he soimasivat noita,
jotka kaikin voiminsa heitä varten työtä tekivät. Isännät eivät
heille toimittaneet edes opetusta, vaan vähimmästäkin erehdyksestä
häpeällisimmän rangaistuksen. Neiti Juliette ei ollut milloinkaan ollut
mukana valtiollisissa tai julkisissa puolueissa, hän oli vain ihminen,
jolla oli avonainen silmä ja myötätuntoinen sydän. Sentähden tahtoi
hän tietoa asioista, joita hän täällä puolentoista viikon aikana oli
nähnyt ja kuullut. Hänen korviaan viilsi vieläkin tuo sydäntä särkevä
tuskanhuuto, joka oli hänen ruumistaan värisyttänyt. Niinkuin piesty
koira oli rangaistu tyttö suudellut Julietten kättä vain yhdestä
ainoasta myötätuntoisesta silmäyksestä. Ja Julietten mielessä oli myös
tuon jättiläissuuruisen työmiehen katse täynnä unohtumatonta häpeää
ja leppymätöntä vihaa, kun hän oli katsonut sen miehen lapsiin, joka
oli hänelle kuin suurimmalle pahantekijälle annattanut vitsoja --
ainoastaan sentähden, että hänen sydämessään oli ollut inhimillistä
myötätuntoa kärsivää kansalaistaan kohtaan. Sillä palvelusneito Mai,
Päärnun sisar, oli Juliettelle Tohverin avulla kertonut, minkätähden
hänen veljeään ja tuota työläistyttöä rangaistiin. Kouluneiti oli
nähnyt Maien itkevän, oli kysynyt syytä hänen suruunsa ja siten saanut
tietää kaikki. Sen jälkeen oli tuo vieras neito viettänyt kaksi pitkää
päivää ja yötä Viron moision katon alla. Alituisesti kaikui kolkko
huuto hänen korvissaan, alituisesti olivat nuo kurjat haamut hänen
silmissään, ja unessa ne ilmaantuivat hänelle vielä pelottavammassa
muodossa -- -- --

Kävellessään siinä edes takaisin ja muistellessaan keskustelua
illallispöydässä, kysyi hän kummastellen itseltään, minkätähden ei
tuo nuori mieskään, joka pitemmän aikaa oli oleskellut vapaammissa
oloissa, yhdelläkään myötätuntoisella ja puolustavalla sanalla puhunut
talonpojista, kun hänen isänsä näitä rupesi niin kohtuuttomasti
arvostelemaan? Ei, hänkään ei ollut vielä huomannut, kuinka kova
työtaakka talonpoikain hartioita painoi! Eivätkö he sitten kukaan
ymmärtäneet tuon työn raskautta, vai eikö heillä ollut inhimillistä
sydäntä lähimmäistään kohtaan?

Juliette ei saanut vastausta. Hän päätti ruveta näitä asioita
tutkimaan. Toisenkin päätöksen hän teki tänä iltana. Hän aikoi kerran
päästä kylään katsomaan Viron talonpojan kotioloja ja elämistä. Tämä
tuuma häntä niin innosti, ettei hän vielä pitkään aikaan malttanut
käydä levolle.



6.

KUBJA-PRITSIN PETTYMYS.


Viikko sen jälkeen, kun Huntaugun Miina Kubja-Pritsiä löylyytti
kylätiellä, ei Prits tavallisuuden mukaan tullutkaan Huntaugulle, mutta
sitä vastoin lähetettiin pojilla sana Mihklille, että tämä pyhänä
tulisi Pärtlille. Äiti ja Miina eivät vielä olleet saapuneet kirkosta
takaisin, kun Mihkel, joka hampaanpakotuksen takia oli kirkosta kotiin
jäänyt, lähti kylään ja vasta illalla tuli takaisin.

Kipeään hampaaseen oli hän nähtävästi kaatanut hyvää rohtoa, sillä hän
ei pidellyt enää poskeaan, mutta käveli vähän epävarmasti ja kasvot
punottivat, kuin olisi hän tullut saunasta. Mutta kotiin tullessaan ei
hän ollut hyvällä tuulella. Kotona hän tapasi vain äidin ja tyttären.
Päivätyöläinen vaimoineen ja muu väki olivat lähteneet kylään. Se
näytti olevankin Mihkelin mieleen.

Piippu suorana suussa astui hän sanaa lausumatta tupaan, piti
leveälierisen hattunsa päässään, meni ruokapöydän luo, tarttui
kaljatuoppiin, joi hyvän siemauksen, sylki ja rupesi epävarmasti
katseillaan etsimään jotakin puolipimeässä huoneessa. Hän silmäili
hetken vaimoaan, siitä edelleen pysähtyi katse Miinaan.

"Sinä, tyttö, olet aika porsas!" oli hänen ensimäinen sanansa.

Ei kukaan vastannut. Mihkel laskeutui pitkäkseen, käsillään päätään
tukien, pöydän vieressä olevalle tilalle. Sitten hän taas himmeällä
katseellaan silmäili äitiä.

"Etkä sinäkään, Viiu, ole yhtään parempi", lisäsi hän.

"No, mitä me sinulle olemme tehneet?" kysyi perheennainen paremmin
hyvällä kuin pahalla tuulella.

Kului hetki aikaa, ennenkun Huntaugun isäntä vastasi. Ensin katseli hän
milloin yhtä, milloin toista, sitten eteensä maahan ja alkoi viimein
rauhallisesti pistää piippuunsa.

"Te olette minun viholliseni -- te molemmat!" huudahti hän vihdoin
vihaisesti.

Mutta Huntaugun emäntä ei kovinkaan säikähtänyt tuota äkkinäistä
vihanpurkausta. Hän tunsi Mihkelinsä. Kun tämä oli hiukan liikutettu,
niin hän voi suuttua vaikka maassa olevaan olenkorteen.

"Mitä sinä siinä joutavia!" vastasi vaimo rauhallisesti. "Kuule, isä,
parempi olisi, jos sinä nyt nukkuisit."

"Se on minun asiani! Sinun ei tarvitse minulle käskyjä antaa. _Minä_
olen tässä talossa käskijä -- minä yksin! Kuuletko! Ja kun näen, ettei
minun sanojani kuulla, niin, -- niin näytän, kuka on käskijä! -- -- --
Te olette molemmat minun viholliseni!"

Äiti ja tytär katsoivat totisina toisiinsa. He aavistivat, mitä hän
tarkotti, sillä he tiesivät, että Mihkel oli tullut Pärtliltä, ja Miina
oli kertonut äidille, että hän oli Pritsin kanssa riidellyt viime
lauvantai-iltana.

"Mutta jos luulette, että voitto jää teille", torui Mihkel edelleen,
"niin erehdytte. Maankiertäjiä ja juoksijoita minä en ota talooni, en
ota -- muistatteko!"

Viiu ja Miina olivat hiljaa kuin hiiret. Mihkel veti piipustaan
muutaman savun, joi taas tuopista, katseli hetken aikaa eteensä ja
alkoi taas:

"Tyttö, sinä olet Pritsille viime lauvantai-iltana pahasti puhunut.
Olet luvannut usuttaa koiran hänen kimppuunsa, jos hän vielä tulee
Huntaugulle. Sinä häpeämätön porsas, niinkö sinä, nuori tyttö kohtelet
miehiä? Ovatko sinun vanhempasi sinulle sellaista opettaneet? Häpeä
silmäsi maalle!"

Mihkel näytti odottavan vastustusta, mutta kun ei sitä tullut,
kiivastui hän yhä enemmän.

"Ja sinä, joka olet tytön äiti", kääntyi hän Viiun puoleen, "olet
vielä hänen kanssaan yhdessä juonessa ja annat hänen juosta kylässä,
missä vain tahtoo. Sinulla pitäisi kuitenkin olla niin paljon mieltä
päässäsi, että näkisit, missä on mies, joka voi naista ottaa, ja missä
se lintu, joka ei äitiäänkään voi elättää."

Mutta nyt alkoi Viiunkin luonto nousta.

"Kuule, ukko", hän virkkoi. "Niinhän sinä teet, kuin olisit tyttäresi
kanssa markkinoilla. Annoit varmaankin Pärtlillä houkutella itseäsi
viinapikarista. Joka enemmän tarjoaa, se saa. Kun sanot, että minä
annan Miinan juosta ympäri kylää, niin puhut perättömiä. Olethan sinä
isäntä talossa -- miksi et katso lastasi, missä hän juoksentelee."

"Vai minä olen markkinoilla! Vai minä moisin itseäni viinapikarista!
-- -- -- Tiedätkö nainen, minä sanon nyt sinulle yhdellä sanalla,
kuinka Huntaugulla tästälähin tehdään. Kuulkaa nyt tarkasti! Ensi
torstaina viikon perästä tulee Pärtlen Prits ja tuo kihlaviinat.
Sinä, Miina, otat vastaan hänen kihlansa. Se on minun käskyni!"

Miina tutki tarkoin isää, kuin olisi tahtonut saada tietää, kuinka
paljon viina oli hämmentänyt hänen selvää ymmärrystänsä. Hänen täytyi
tunnustaa, ettei isä ollut niin juovuksissa ettei hänen sanoistaan
tarvinnut välittää. Hänen sydäntään ahdisti pelko, että he kaikki
olivat olleet Pärtlillä neuvoa pitämässä, mielistelleet isää, luvanneet
hänelle kaikellaisia etuja ja isä suostunut. Oli hän sitten raitis tai
juovuksissa -- mikä oli tehty, se oli tehty.

"Pritsin viinoista en huoli", virkkoi Miina hiljaa, mutta päättävästi,
Mihkel nousi ylös. Hän näytti enemmän typerältä kuin pahalta. Hän iski
nyrkkinsä pöytään.

"Sinä et ota, sinä et ota?" torui hän. "Tiedätkö tyttö mitä sitten
teen?"

"Noh?" kysyi tämä.

"Kutsun koko kylän koolle ja annan sinulle kaikkein nähden selkäsaunan,
jonka muistat."

Äiti iski Miinalle salaa silmää -- tämä ymmärsi. Hän ei sanonut isän
uhkauksiin mustaa eikä valkeaa, ja Viiukin oli ääneti. Jos hän ei niin
olisi tehnyt, olisi voinut nousta suuri riita. Mihkel oli muuten kyllä
jotenkin hiljainen mies, mutta kun viinapaholainen häntä kiihotti,
saattoi hän muuttua väkivaltaiseksi. Äiti ja tytär yhdessä päättivät
odottaa huomiseen, mitä hän selvin päin puhuisi.

Kun ukko vielä jonkun aikaa oli torunut ja riidellyt, rauhottui hän
vihdoin, osaksi myös sentähden, että kaikki talonväki alkoi kotiin
palata.

Mutta ei toinenkaan päivä muuttanut Mihklin mieltä. Miinan naittaminen
Pärtle-Pritsille oli asia, jota hän mielessään alituiseen hautoi.
Hän itse alkoi seuraavana päivänä siitä ensiksi puhua vaimolleen.
Hän ei käyttänyt enää kovia sanoja, ei kerskaillut mielivaltaisella
isännyydellään eikä uudistanut eilisiä uhkauksia tyttärelleen, mutta
hänen joka sanastaan saattoi huomata, että hänen päätöksensä oli luja
ja että hän tahtoi panna sen täytäntöön.

Huntaugun Mihkel oli kyllä mies, joka naisille ja toisillekin ihmisille
monessa asiassa antoi myöten. Hänen rauhaa rakastava luontonsa oli
siihen taipuvainen -- hän ei viitsinyt riidellä, se häiritsi hänen
mielenrauhaansa, jota hän piti kalliina. Mutta kun hän jostakin
syystä rupesi ajamaan omaa tahtoansa perille, silloin hän sen teki
vastustamattoman itsepäisesti eikä poikennut rahtuakaan päätöksestään.
-- -- -- Nyt tiesivät Viiu ja Miina sen liian hyvin; sentähden
hämmästyivät he, kun saivat kuulla Mihklin tuumat ja päätöksen.

Ennen kaikkia ilmoitti Huntaugun isäntä vaimolleen, että hän oli eilen
tehnyt "selväksi" Miinan ja Pritsin kihlauksen. Prits oli viikolla
käynyt herralta pyytämässä lupaa naimiseen ja saanut. Herra oli häntä
kiittänyt huolekkaaksi ja ahkeraksi ja luvannut hänelle vielä muonaa
lisätä. Prits oli kysynyt eikö paroni tahtonut Huntaugun isännälle
antaa jonkun hyvän kuusipäiväisen talon, niin että Prits olisi voinut
Mihklille mennä kotivävyksi, -- ukonhan olisi Miinan poistuttua
kotoa täytynyt teettää talon työt vierailla palkkalaisilla. Herra
oli miettinyt ja sanonut antavansa Mihklille arvoa huolellisena ja
alamaisena perheenmiehenä ja -- oli hänelle luvannutkin paremman
paikan, jos ei muualla niin ehkä toisessa moisiossa. Hän oli
vielä lisännyt aikoneensa asettaa Huntaugun Mihkel johonkuhun
moisioonsa viinaisännäksi, sillä hän tiesi että Mihkel hyvin ymmärsi
viinanvalmistusta.

"Kuule, ukko", virkkoi Viiu, "oletko sitten varma, että kaikki on
niinkuin Prits sinulle sanoi?"

"Noh, jos se on valhe, niin saanhan sen paronilta pian kuulla", vastasi
Mihkel. "Minä lähden näinä päivinä herran puheille, hän on minua
kutsunut."

Mutta sitten oli vielä paroni sanonut Pritsille, ettei hän heti tahdo
päästää niin hyvää kupiasta kuin Prits on, sillä moisio oli joutuva
tulevana keväänä nuoren herran huostaan, ja hänelle olisi helpompi,
jos hänellä olisi uskotut ja oppineet työnjohtajat. Pritsin piti siis
ainakin vuodeksi jäädä palvelukseen. Sitä paremman paikan aikoi hän
sitten antaa apelle.

"Niin, noin puhui vanha saksa, mutta nuori ehkä ajattelee toisin",
arveli Viiu.

Ei siitäkin on jo tieto saatu. Vanha herra oli saattanutkin Pritsin
suorastaan nuoren paronin puheille, jotta tämä hänelle naimaluvan olisi
antanut. Nuori herra oli sanonut, että hän suostuu kaikkeen, mitä vanha
herra oli luvannut ja sanonut.

"Mutta oletko sinä sitäkin ajatellut, isä", virkkoi perheennainen,
jonka laihat, kurttuiset ja kalpeat kasvot kävivät yhä kalpeammiksi,
"ettei Pärtle-Prits ole mikään hyvä ihminen. Hän on juonikas,
salakavala ja kauhean ylpeä."

"Mene nyt, mene!" virkkoi Mihkel viitaten kädellään. "Ei hän minulle
ole ollut juonittelija ja viekas, eikä lainkaan ylpeä. Ja jos hän
tulee mulle vävymieheksi, niin ei sitä ensinkään tarvitse pelätä.
Mistä sinä sitten otat ne enkelit, jolle lapsesi antaisit? Onko sitten
tuo päivätyöläinen mikä lammas? Tiedätkö, hän sinut ja sinun lapsesi
kaataisi pari kertaa päivässä maahan! Onhan hän samanlainen murhamies
kuin hänen isänsäkin. Julkesihan hän piestä saksaakin, ja poikakin
hävytön, oli karannut moision huoneissakin itse paronin kimppuun.
-- -- -- Ajattele sentään, äiti, kun ihminen ei sen enempää pelkää
saksaakaan, karkaa saksaa lyömään -- mitä huolii sellainen naisesta
taikka sinusta ja minusta? -- -- -- Jaa, vaikka hän olisi kultaan
kastettu, niin en ottaisi häntä majaani! Prits tuottaa minulle hyvää
-- mutta tuo tuittupäähän suorastaan saattaisi minut saksan vihan
alaiseksi! Sitten voidaan minulta ottaa tämäkin hiekkahauta, jossa nyt
kökötän!"

"Hyvä kyllä, Mihkel", virkkoi siihen Huntaugun emäntä katsellen
miestään tarkasti silmiin. "Mutta jos sinun lapsesi ei tahdo tuolle
miehelle mennä, jolle sinä häntä pakotat -- mitä sitten?"

"Ei tahdo mennä, ei tahdo mennä!" matki Mihkel ja hänen otsalleen
ilmestyi paha pilvi. "Itse olet elähtänyt ihminen, mutta puhut lapsen
juttuja. Miksi ei hän tahdo mennä? Ketä parempia hän sitten odottanee?
Voiko hän sanoa siinä miehessä vikaa olevan? Sitä hän ei voi sanoa
eikä hänellä ole parempaakaan tiedossa -- sentähden pitää hänen mennä
Pritsille."

"Sinä tahdot sitten hänet väkisin pakottaa?"

Mihkel kohotti ja silitti leukaansa, jota peitti lyhyt harmaa parta.
"Jos hän on ymmärtäväinen niin ei pakkoa tarvita. Mutta jos hän alkaa
joutavia juonitella, niin minun pitää näyttää, että olen isä, joka saan
taivutetuksi tottelemattoman lapsen. Ja sinun, joka olet hänen äitinsä,
pitää auttaa minua."

"Siinä asiassa minä en sinua auta, Mihkel", vastasi Huntaugun emäntä
hyvin päättävästi. "Minun mielestäni antaisimme Pritsin vielä odottaa
-- vähintäinkin vuoden."

"Hän ei tahdo odottaa", vastasi isäntä nyrpeänä. "Ja minkätähden
odottaa? Kenelle se vuosi tuottaisi hyötyä -- Miinalle, Pritsille vai
minulle? Nyt minulla on parempi paikka saatavana -- kuka tietää, kuinka
olisi vuoden perästä?"

Viiu hypisteli esiliinansa nurkkaa ja katseli mietteissään sen juovia.

"Mihkel", lausui hän lempeästi, melkeinpä rukoilevasti. "Minä tiedän,
ettei tyttö kärsi sitä miestä. Sinun pitää siis häntä siihen pakottaa.
Ajattele nyt Jumalaakin vähän! Jumala ei salli kellekään vääryyttä
tehtävän! Älä ole julma turkkilainen, ukkoni! Jumala ei anna sinulle
sitä anteeksi!"

Jopa rupesi Huntaugun isäntä vihaiseksi.

"Jumala ja Jumala -- vääryys ja vääryys" toisti hän ja sylki seinään.
"Salliikos Jumala sitten sitä, että lapsi tekee vanhemmalle vahinkoa ja
häntä vastustaa? Jumala tahtoo, että lapset kunnioittavat vanhempiaan
ja ovat heille kuuliaisia -- kas, sitä tahtoo Jumala! Ja nyt, jätä sinä
jumalinesi minut rauhaan!"

Näin lopetti hän keskustelunsa vaimon kanssa, he olivat kahden
kesken puhelleet. Mihkel koitti myös saada Miinan kanssa tilaisuutta
kahdenkeskiseen puhumiseen ja se tapahtuikin sitten kerran aitassa.

Hän selitti lyhyesti, käskevällä äänellä, mitä tytön piti odottaa
ja tehdä ja sanoi, ettei hän tämän eilisestä vastaan sanomisesta
välittäisi, vaan antaisi sen kokonaan anteeksi, jos Miina nyt
parantaisi mielensä ja kuulisi hänen sanojansa. Nyt isä käänsi tytölle
selkänsä ja aikoi lähteä aitasta odottamatta vastustusta.

"Isä!"

"Mitä?"

"Vie Pärtle-Pritsille sana, ettei hän tulisi minulle kosijaksi."

Miina sanoi sen hiljaa ja nöyrästi. Mutta kun Mihkel kääntyi ja katsoi
hänen silmiinsä, huomasi hän niissä jotakin, joka pani hänet hetkiseksi
miettimään, niin, jopa hämmästytti häntä.

"Mitä sinä sanot, tyttö?" virkkoi hän.

"Sanoin, ettei Pärtle-Pritsin tarvitse nähdä vaivaa."

Huntaugun isäntä ei siihen ymmärtänyt sanoa mitään. Vaan hänen koko
vartalonsa näytti kuin suurenevan, kohoavan. Hänen silmänsä laajenivat,
suu meni auki, leuka venyi pitkäksi. Hän ei todellakaan enää puhunut
mitään, mutta hän ojensi kätensä ja viittasi risukasaa. Näin
sanattomasti uhaten käänsi hän vastahakoiselle lapselle selkänsä. --

Huntaugun talon kotoelämä oli tästä päivästä kuin olisi sitä uhannut
synkkä, onnettomuutta ennustava ukkospilvi. Nähtiin vain kurttuisia
kulmia, himmeitä silmiä ja kiinnipuristuneita huulia. Jos joku jotakin
puhui, tapahtui se suurimmassa tarpeessa. Palvelija ja palvelustyttö
eivät tohtineet enää kovasti nauraakaan isännän, emännän ja Miinan
nyrpeyden tähden.

Äiti ja tytär olivat asiasta keskenään puhuneet, vaan eivät keksineet
minkäänlaista neuvoa. Miina tiesi vain sen, ettei hän tahtonut mennä
Pritsille, ja äiti ainoastaan sen, että tytär on onneton, jos menee
sellaiselle miehelle, jota ei tahdo. Mutta viikon kuluessa tapahtui
äidissä muutos. Hän alkoi pitää mahdollisena Miinan menemistä Pritsille
ja rupesi yhä enemmän asiaa miettimään, varsinkin niitä etuja, joita
Kubja-Prits Mihklille oli luvannut. Suurempi ja parempi talo; enemmän
karjaa, enemmän viljaa, enemmän maitoa, enemmän liinoja ja villoja;
Mihkel moisiossa viinaisäntänä; tytär moisiossa voudin naisena; tulee
jonkun ajan perästä entisessä kodissa käymään, eikä hän tyhjänä tule --
moision käskynhaltija voi aina panna jotakin talteen; sittenhän alkaa
perin mukava elämä! -- -- --

Niin, niin! Jonka vatsa on tyhjä, myö oikeutensa hernerokkaan -- miksi
ei hänen sitten pitäisi tehdä vähän uhrauksia toisen onneksi! Kun
Huntaugun emäntä ajatteli ja punnitsi kaikkia noita etuja, kävivät
esteet hänen silmissään vuoren suuruisista hiekanjyvän pienuisiksi.
Taivainen taatto! Niinkuin ei mies olisi yhtä hyvä kuin joku toinenkin!
Eikä hän viallinen mies ole. Hänellä on terveet jalat, järkeä päässä,
suu poikkipuolin nenän alla, niinkuin toisellakin! Näyttää rakastavan
tyttöä -- eihän mies muuten niin kovin hänen perässään juoksisi! Ja jos
hän tyttöä rakastaa, ei suinkaan hän sille sitte paha liene! Hiukan
juonikas ja salakavala -- no niin, joka ihmisellä on vikansa! Ei se
Mihkelkään parhaimpia miehiä ole -- vaan kyllä hänen kanssaan toimeen
tulee! Ja ihminenhän tottuu kaikkeen -- rakkaus tulee itsestään. Kun on
pari lasta talossa, sitten ei rakkautta miestä kohtaan enää kaipaakaan.
-- -- --

Näin miettien alkoi Huntaugun emäntä tyttärelleenkin sinnepäin viitata.
Kun hän sen teki ensimmäisen kerran, jäi Miina katselemaan häntä silmät
suurina. Sitten kääntyi hän pois -- suuret kuumat kyyneleet välkkyivät
hänen silmäripsissään. Äiti huomasi sen ja rupesi heti lohduttamaan.
Ei hän ollut pahalla puhunut, ei tahtonut häntä pakottaa, oli vain
kotirauhan takia ajatellut, että ehkä voisi niinkin tehdä. -- -- --
Mutta kun hän toisen ja kolmannen kerran jälleen teki viittauksia, ei
Miina enää ruvennut itkemään, vaan painoi punaiset huulensa lujasti
kokoon ja hänen suuret ruskeat silmänsä katselivat yli äidin pään
etäisyyteen. Äänettömänä hän kuunteli äidin sanoja, äänettömänä hän
viimein käänsi hänelle selkänsä. -- -- --

Viikon lopulla kävi Huntaugun perheenmies moisiossa paronin puheilla.
Hän tuli sieltä hyvällä tuulella takaisin, sillä herra oli luvannut
pitää ne ehdot, joista hän jo Pritsille oli maininnut. Ei hän sanonut
vielä varmaan päättäneensä, minkä talon oli antava Mihklille, vasta
jonkun ajan perästä saisi hän sen kuulla, mutta Mihkel sai kuitenkin
olla varma siitä, että hän tahtoi pitää mielessään hänen ja tulevan
vävymiehen pyynnön.

Huntaugun isäntä kertoi tämän vaimolleen voitonriemuisena. Hänen
ulkomuotonsa ja katseensa osottivat, kuinka tärkeänä miehenä hän nyt
piti itseään. Ja kuinka ylpeä hän oli tulevasta vävymiehestään! Pritsin
nimi oli hänellä nyt alituiseen suussa. -- -- --

Huntaugun emännänkin silmissä oli Kubja-Prits, tuo juonikas, salakavala
ja perin ylpeä mies, nyt aivan toinen ihminen. Kaikki hänen vikansa ja
puutteensa vähenivät pieneksi pilkuksi, jota tuskin silmä erotti; sitä
vastoin kasvoivat hänen hyvät ominaisuutensa niin suuriksi, että Viiun
vihdoin täytyi ihmetellä, minkätähden hän ennen tuollaista kelpo poikaa
oli halveksinut. --

Seuraavana pyhänä oli Huntaugulla pienet vieraspidot. Pärtle-Jaan
vaimoineen ja Prits tulivat käymään. Mihkel näytti tietävän heidän
tulostaan, sillä hän oli hankkinut tuopin viinaa ja teettänyt kaljaa.
Miina ei tiennyt, oliko hän siitä äidille puhunut; mutta ei äiti siitä
tyttärelleen ollut mitään virkkanut.

Jos Huntaugun ukko joskus oli pelännyt, että vastahakoinen,
uppiniskainen tyttö olisi vieraille epäkohtelias ja vihamielinen, tai
loukkaava ja nenäkäs, tai juoksisi pois heidän näkyvistään, niin hän
oli erehtynyt. Miina vastasi rauhallisesti kaikkiin tervehdyksiin ja
antoi vieraille kättä, jäi tupaan heidän joukkoonsa ja vastasi joka
kysymykseen vaikka lyhyesti ja kylmästi. Kihlauksesta ei suorastaan
puhuttu. Näytti kuin olisivat kaikki päättäneet olla niin varovaisia
kuin suinkin. Prits itse oli kaikkein vaatimattomin. Ainoastaan silloin
tällöin kääntyi hän neitoon ja kysyi häneltä jotain vähäpätöistä. Hän
oli sen ohella ystävällinen ja kohtelias kuin ei olisi hänen ja Miinan
välillä mitään tapahtunut, kuin ei olisi hän niitä, miehiäkään, joiden
kintereille Miina oli uhannut koiran usuttaa.

Pärtle-Jaan oli pitkä, kuivettunut mies, tukka ja parta punertavat.
Tuo lyhyeksi keritty, tiheä parta peitti ainoastaan leuvan alustan
ja poskien ääret, mutta leuka, posket ja nenänalunen olivat paljaat.
Hänen silmänsä olivat pienet, vaalean harmaat ja vetiset. Nuo
kummalliset silmät punaisine ripsineen ja kulmakarvoineen tekivät
miehen tyhmemmän näköiseksi kuin hän todellakin oli. Mutta ei Jaan
ymmärryksensä puolesta ollut yhtään typerämpi kuin Huntaugun Mihkel ja
monet muut. Ei, hän oli monessa asiassa paljon viisaampi kuin monet
vertaisensa. Moisiossa arvosteltiin häntä täsmälliseksi, kuuliaiseksi
ja herran käskyille alamaiseksi talonisännäksi, joka antoi opmannille
tai paronille monta hyvää viittausta, kun kyläläiset olivat ottaneet
moision omaisuutta, käyneet metsässä, taikka pistäneet jotakin mukaansa
riihestä tai viinakeittiöstä. Sentähden toivoi hän pian pääsevänsä
kunnan vanhimmaksi. Jaanin arvoa ylempien silmissä kohotti vielä
se, että hän oli hyvin jumalinen, ahkera kirkkomies ja kotona piti
lukuhetkiä.

Pritsin äiti oli pieni hiljainen, harvapuheinen nainen, jolla ei ollut
suurta sananvaltaa kotonaan. Korkea villainen päähine, ja valkea huivi
päässä, istui hän liikkumatta kuin puukuva nurkassa. Silloin tällöin
lausui hän toisten puheeseen jonkun sanan karkealla, kovalla miehen
äänellä, joka ei ollut sopusoinnussa hänen vähäpätöiseen vartaloonsa
nähden.

Puhe kävi vilkkaammaksi, kun illalla ruokapöydässä pantiin viinapullo
kiertämään. Kehotettiin naisiakin rohkeasti maistamaan. Pärtle-Jaan oli
ensimmältä juomisessaan hyvin varovainen ja työnsi pulloa takaisin,
mutta sitten kun ensimmäiset ryypyt alkoivat vaikuttaa, joutui hän niin
hyvälle tuulelle, että joi itse ja kehotti toisiakin juomaan. Nytpä
alkoi jo Mihkelin ja Jaanin suusta kuulua sanat 'vävymies' ja 'miniä',
ja Pritsille ja Miinalle iskettiin viekkaasti silmää.

Mutta enempää ei puhuttu. Näyttiin yleensä oltavan tyytyväisiä siihen,
että Miina, joka ruokapöydässä oli istunut Pritsin vieressä, oli
tämän kanssa vaihtanut moniaita sanoja ja vastasi myös estelemättä
Pärtli ukon kysymyksiin tai leikkipuheisiin. Suurta mielihyvää näytti
myös sekä Pärtlen väelle että Mihklille itselleen tuottavan se, että
Huntaugun emäntä koitti vierailleen olla varsin ystävällinen ja
puhelias. Mihkel ihmetteli sitä salaa. Parempaa mielenmuutosta ei
voinut toivoa!

Pienet pidot loppuivat ilman muistutuksia, mutta sekä vieraat että
kotiväki näyttivät olevan niihin täysin tyytyväisiä. Huntaugun isä,
jonka kieli oli käynyt hyvin pehmeäksi, virkkoi vielä Miinalle, kun oli
vetänyt oven kiinni vierasten jälkeen:

"Kuule tyttö, minä luulen, että sinä lopultakin käyt järkeväksi" -- --

Tulevalla viikolla alettiin jo ajoissa huomauttaa Miinaa, minkälainen
merkillinen tapaus hänellä torstai-iltana oli odotettavissa. Miina
teki, niinkuin kainot tytöt sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti --
hän vaikeni, käänsi pois päänsä ja väistyi syrjään.

Mutta keskiviikko iltana hän itse alkoi siitä puhua äidille. Hän
kysyi, tulisiko Prits viinoineen todellakin huomen iltana. Viiu hyvin
vilkkaasti vakuutti niin olevan.

"Kuule, äiti", lausui Miina ihmeen rauhallisen näköisenä: "jos sinä
olisit tytär ja sinulle tulisi kosija, josta et huolisi -- mitä sinä
silloin tekisit?"

"Etkö sinä sitten Pritsistä ensinkään huoli?"

"Senhän sinä kyllä tiedät! Mutta vastaa minun kysymykseeni!"

"Mitä minä tekisin? Minä ajattelisin perinpohjin asiaa ja sanoisin:
Prits on mies niinkuin joku toinen, elatusta hänellä on ja paremmin
kuin monella muulla, vanhemmat tahtovat minut hänelle antaa, jos en
hänelle mene, vihastutan monta ihmistä ja omat vanhempanikin -- otan
hänet siis paremman puutteessa. -- -- -- Kas niin, lapseni, niin minä
tekisin." -- -- --

"Ja jos sinulla olisi toinen sulhanen, jota et tahtoisi jättää -- et
millään ehdolla?" virkkoi Miina.

"Onko sinulla sitten toinen?"

"Minä sanoin -- jos sinulla olisi?"

"Noh, niin ajattelisin taas, ja jos näkisin, että toinen on kyllä
hyvä mies, mutta ei voisi minua ottaa, ja kun vanhemmatkin ovat häntä
vastaan -- niin -- niin ottaisin kuitenkin ensimmäisen!"

"Oikeinko totta, äiti?"

"Kuinkas muuten."

Miina loi nyt äitiinsä pitkän, pitkän katseen. Se oli hukkuvan katse,
jolta viimeinenkin pelastuksen toivo oli kadonnut. -- -- -- Mutta
sitten välkähti Miinan syvissä tummissa silmissä säde, hän puristi
hampaansa yhteen, asetti kädet puuskaan ja -- purskahti viimein
nauruun. -- -- --

Mitä hän nauroi, sitä jäi äiti miettimään. -- --

Tuo merkillinen ilta oli käsissä. Isäntä ja emäntä olivat aikaiseen
lopettaneet työnsä ja istuivat erinomaisen juhlallisina lämmitetyssä ja
puhdistetussa tuvassa. Miina oli mennyt aittaan pukeutumaan parempiin
vaatteisiin. Ulkona oli lämmin ja kirkas ilma; kuu paistoi, tähdet
loistivat, syvä hiljaisuus vallitsi kylässä; kaukaa kuului vain koiran
haukunta. Ja tuvassa rätisi palava päre, sirkka lauloi -- täälläkin oli
niin hiljaista, niin juhlallista, niin hauskaa. -- -- --

Miina tuli aitasta tupaan, parempi puku yllään, punainen seppele
päässä, ja meni pimeään kamariin, josta hän näytti jotakin etsivän.
Jonkun hetken perästä tuli hän sieltä pois ja sanoi menevänsä aittaan.
Äiti ja isä keskustelivat toistensa kanssa, eivätkä näyttäneet
kiinnittävän erinomaista huomiota tyttöön.

Samassa alkoi Murri haukkua suurella rähinällä, ja hevosella
ajettiin pihaan. Poika juoksi tuvasta ulos, palvelustyttö perässä.
Päivätyöläinen vaimoineen lopettivat kiireesti illallisensa ja
viimeksimainittu puhdisti nopeasti pöydän.

Sulhasia tuli!

Iloisesti tervehtien astui liinatukkainen kupias matalasta ovesta
sisään; sitten tuli aittamies, jota hän oli pyytänyt puhemiehekseen.
Viimeksimainittu oli lyhyt, kasvoiltaan punottava mies, joka vasemmalla
silmällä katseli kieroon ja joka yski hiljaa yhtä mittaa niinkuin joku,
joka aikoo ruveta puhumaan.

Kättä antaen tervehdittiin talon väkeä, ruvettiin istumaan ja
pistettiin piippuun sulhasen tupakkakukkarosta ja alettiin hiukan
jäykästi keskustella, harmaan väkevän savun noustessa kolmesta suusta
karstaisia orsia kohti. Emäntä istui rauhattomana jonkun hetken
miehensä rinnalla penkillä, alkoi sitten luomaan odottavia katseita
ovelle, ja kun ei se auvennut, nousi hän ja lähti ulos. Palvelustyttö
ja poika olivat tulleet tupaan takaisin. Viimeinen oli pitänyt huolta
sulhasmiehen hevosesta.

Emäntä läksi ja viipyi kauvan.

Nyt alkoi taas Pritsin katse kääntyä oveen päin. Hän odotti, odotti --
vihdoin kääntyi hän isännän puoleen ja sanoi:

"Eivätkö teidän ihmiset olekaan vielä kaikki kotona, vaih?"

"Kaikki ovat minun tieteni kotona", hän vastasi rauhallisena.

"Perheentytär varmaankin ujostelee?" virkkoi puhemies yskien.

"Voi niin olla! Noh, kyllä äiti rohkasee!"

Mutta tuo rohkaseminen näytti kestävän liian kauvan; ei tullut äitiä
eikä tytärtä. Tuvassa alkoi oleminen käydä yhä tuskallisemmaksi.
-- -- -- Vihdoin kuitenkin ilmaantui Viiu, mutta ilman Miinaa. Emäntä
oli hämmästyneen näköinen, hänen katseensa kiiti hätäisesti yli tuvan,
sitten hän avasi pimeän kamarin oven ja astui sinne. Siellä hänen
kuultiin tunnustelevan kuin olisi jotakin etsinyt; mutta pian astui
hän taas ulos, nykäsi mennessään Mihkliä kylkeen ja astui sitten taas
kiireesti pihalle. -- -- --

Isäntä läksi hetken ajan perästä hänen jälkeensä.

"Kuule, Mihkel, Miina on kadonnut!"

"Kuinka niin?"

"Häntä ei löydy mistään!"

"Älä puhu joutavia!"

"Ei häntä ole aitassa, ei kamarissa, ei pihassa." -- -- --

"Missä hän sitten on?"

"Voi Jumala, jos sen tietäisin!" hätäili Viiu, ja vasta nyt huomasi
Mihkel, kuinka hän säikähdyksestä värisi.

Huntaugun isäntä oli hetken aikaa vaiti. Hän seisoi liikkumattomana
kuin patsas. Sitten alkoi hän kiireesti astua aitan luo. Työnsi oven
auki ja huusi: "Miina! Miina!" Kun ei saanut vastausta, astui sisään,
ja tunnusteli pimeän aitan aivan läpeensä. Ei mitään! Sitten käveli
ympäri aitan, tuli jälleen tuvan luo takaisin, etsi kaikki seinän
taustat, etsi tytärtä riihenalusesta, navetasta, karjapihasta -- kaikki
turhaan!

Viiu oli häntä etsimisessä auttanut. Nyt seisoivat he jälleen
vastattain tuvan ovella kuunvalossa, eikä kumpainenkaan voinut sanaa
lausua.

"No, hiisi vieköön, kun hän minulle tuon tempun teki!" virkahti vihdoin
Mihkel kähisevällä äänellä.

"Minkälaisen tempun?"

"Että kosijain tähden itsensä kadottaa!"

Äidin mielessä oli se ajatus jo aikoja ollut. -- -- --

"Joudu, Viiu, juokse Uudentuvan mökkiin -- katso, eikö hän ole siellä!
Pistäy sitä ennen Anipaju-Liisun ja Toomu-Tönun Jaakon luona --
siellähän tyttö aina käy. -- -- -- Minä koitan sillä aikaa rauhottaa
Pritsiä ja puhemiestä."

He astuivat molemmat tupaan takaisin. Kun Mihkel jälleen istui vieraiden
luo, kutsui emäntä pojan ja tytön ulos. He viipyivät kaikki kolme pitkän
aikaa poissa. Suurella vaivalla koitti Huntaugun isäntä salata
hajamielisyyttään ja keksiä puheenaihetta, mutta pian Prits ja puhemies
huomasivat, että jotakin oli tapahtunut ja katselivat tutkivasti
ympärilleen.

"Missä Miina on?" kysyi vihdoin kupias suoraan.

"Kyllä hän kohta tulee!"

"Eikö hän nytkään ole kotona?"

"Oli hän tässä vast'ikään. Juuri ennen teidän tuloanne kävi tuvassa."

"Ja nyt?"

"Voi olla, että hän pistäytyi jonkun naapurin luona."

Odotettiin vielä. Odotettiin puoli -- odotettiin lähes tunti. Silloin
ilmestyi emäntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin vaha. Mihklin
kysyvään silmäykseen vastasi hän pudistaen äänetönnä päätään. Ja
sitten tulivat tyttö ja poika. -- -- -- Eivät kumpikaan olleet Miinaa
löytäneet kylästä. Ei missään oltu häntä tänä iltana nähty. -- -- --

Tuskastuttava tunne ahdisti tuvassaolijoita. Sitten nousi Kubja-Prits
ylös istuimeltaan.

"Hän juoksi pois minun tähteni!" puhui hän ja ääni kuului hammasten
välistä kuin vihaisen käärmeen suhina. "Ja tiedättekö, missä hän on?
Uudentuvan mökissä on hän!"

"Ei, siellä häntä ei ollut", huudahti äiti itkien, "sieltähän juuri
tulen!"



7.

SIVEELLISET KÄSITTEET.


Itämeren maakuntain aateliset antoivat siihen aikaan lapsilleen
kotiopetusta aikaihmisiksi asti. Tyttärille kotiopetus pidettiin
tavallisesti riittävänä, mutta Viron moision herrat panivat poikansa
vielä vuodeksi tai pariksi Toompean aateliskouluun. Sieltä menivät
nuorukaiset lyhyeksi ajaksi sotaväkeen saadakseen jonkun arvonimen
ja rupesivat sitten kotona maanviljelijöiksi. Yllämainitun Tallinnan
keskikoulun kurssin suoritti vain pieni osa; vuonna 1861 ilmoitettiin
sanomalehdissä, että viimeisen 25 vuoden kuluessa oli vain 50 Viron
aatelisnuorukaista täydellisesti läpikäynyt Toompean koulun. Ei ole
siis ihme, että Tarton yliopistoon lähti niin vähän moision herrain
poikia, ja että nekin, jotka siellä olivat, harvoin suorittivat mitään
tutkinnoita. Lyhemmän tai pitemmän ajan perästä he sieltä erosivat,
nautittuaan ylioppilaselämästä enemmän huvin kuin opintojen vuoksi.

Paroni Heidegg oli myös talossaan pitänyt kaksi kotiopettajaa, mies- ja
naisopettajan, aina siitä ajasta kun vanhemmat lapset -- neiti Ursula,
joka kolmatta vuotta jo oli naimisissa ollut sekä Herbert ja Adelheid
-- olivat joutuneet kouluikään. Herbertkin oli kotoa tullut Toompean
aateliskoulun ylemmille luokille, josta hän koulun läpikäytyään,
oli mennyt yliopistoon. Mutta sieltä oli hän eronnut tutkinnoita
suorittamatta ja niinkuin edellä on kerrottu matkustanut Saksaan,
erääseen moisioon länsi Preussissa, jossa oli oppimassa käytännöllistä
maanviljelystä. Hän tahtoi nimittäin kehittyä kunnolliseksi ja eteväksi
maanviljelijäksi, jotta olisi voinut kotimaassaan panna toimeen niitä
uudistuksia, joista ulkomailla niin paljon siihen aikaan puhuttiin ja
kirjoitettiin. Tällainen harrastus oli silloin harvinaista Itämeren
maakunnissa. Paroni Rydiger Heidegg, vaikka kyllä oli hyvin suuri
vanhoillaolija, joka väärinkäytti valtaansa talonpoikia kohtaan ja
piti heitä ainoastaan työkoneina sekä pelkäsi kaikkia uudistuksia, ei
kuitenkaan ollut pannut esteitä pojan opintohalulle kahdestakin syystä.
Hän rakasti paljon vanhimpaa poikaansa ja toiseksi oli hän kyllin
rikas, antaakseen pojan tehdä kokeita; jos onnistuivat oli hyvä, -- jos
eivät onnistuneet -- niin eihän tullut suurempaa vahinkoa.

Adelheid oli neiti Ritterin johdolla saanut yleisen sivistyksensä.
Neiti Marchand harjoitti häntä vielä ranskan kielen puhumisessa,
pianonsoitossa ja laulussa. Vakituisina oppilaina oli ranskalaisella
neidillä ja herra Lustigilla vain Ada, Raimund ja Kuno.

Herra Gottlieb Lustig oli vanha vakava ja tottunut opettaja, jota
vanhemmat hyvin arvostelivat, mutta neiti Marchandista eivät vielä
voineet mitään päättää. Vanhempain mielestä oli epäilyttävää, että
ranskalainen käytti toista opetustapaa kuin neiti Ritter, että
hän kirjatietoja koitti tehdä elävämmäksi luonnosta ja elämästä
otetuilla esimerkeillä; mutta kun ei kumpikaan paljon ymmärtänyt
kasvatusopillisia asioita, niin eivät vielä rohenneet Julietten
opetustapaa vastaan tehdä muistutuksia, joskaan eivät sitä hyväksi
kiittäneet. Heihin vaikutti hieman myös Herbert, joka ulkomailla
oli tutustunut uuteen opetustapaan ja kiittänyt sitä hyväksi. Neiti
Marchandin ranskan kielessä, pianonsoitossa ja hänen laulussaan
he sitävastoin eivät löytäneet moitteen aihetta. Kun he kahta
viimeksimainittua vertasivat neiti Ritterin taitoon, niin vei
ranskalainen ehdottomasti voiton. Jopa vanha paronikin, jolle soitanto
oli kerrassaan tuntematon asia -- paronitar ymmärsi sitä jotenkin hyvin
-- tunsi toisinaan nautintoa, kun Julietten notkeat sormet soittimilla
hyppelivät ja hän pehmeällä sointuvalla alttoäänellään esitti jonkun
italialaisen aarian tai ranskalaisen kansanlaulun.

Ylipäätään täytyi Julietten tunnustaa, että hän paronin kanssa tuli
paremmin toimeen kuin paronittaren ja vanhemman tyttären Adelheidin.
Molemmat koittivat häntä vastaan osottaa sääty-ylpeyttä, jota hän vasta
täällä Viron moisiossa oikein oppi tuntemaan. Venäjän korkeammassa
seurapiirissä, kenraali Dawöidowin perheessä Pietarissa, ei hän ollut
sellaista tuntenut. Siellä oli häntä naisena, sivistyneenä ihmisenä ja
vielä ulkomaalaisena kohdeltu sillä arvonannolla ja kohteliaisuudella
kuin muitakin perheen- ja saman seurapiirin jäseniä. Paroni Heideggiin
nähden ei Juliettella tässä asiassa ollut valittamisen syytä. Hän
ei ollut tuttavallinen, mutta kohtelias. Toisinaan vaikutti hänen
ritarilliseen mieleensä ranskalaisen harvinainen kauneus; eihän
tällaiseen ihailemiseen juuri kukaan ole liian vanha, eikä varsinkaan
paroni Heidegg, joka nuorena oli ollut koko perhonen.

Isäntäväestä miellytti kouluneitiä enimmin paroni Herbert. Tämä oli
ainoa, joka häntä, "palvelus ihmistä", koitti kohdella vertaisenaan.
Hänen raitis iloinen olentonsa, hänen suoruutensa ajatuksissa ja
puheissa, hänen hyvä ymmärryksensä ja selvä huomiokykynsä monessakin
asiassa, ennen kaikkea hänen laajempi sivistyksensä tekivät, että hänen
seuransa miellytti neiti Marchandia, joka täällä usein tunsi olevansa
yksin. Heidän molempien mielipiteet olivat kyllä usein vastakkaisia,
sillä paroni Herbert, niinkuin hän vanhemmilleen vakuutti, ei ollut
luopunut Itämeren maakuntain vanhoillisesta katsantotavasta, mutta
Julietten mielestä hän usein väitteli vastaan vain puolustaakseen
mielipidettään, ja antoi kuitenkin pian myöten sekä vastustajallekin
oikeuden.

Monet pienet tapaukset, joille Juliette viattomuudessaan ei antanut
suurta merkitystä, vaikuttivat ennen pitkää, että paronitar aivan
erityisellä tavalla hänelle osotti sääty-ylpeyttään ja rajoitti hänen
vaikutustaan opettajana.

Kuno ja Ada olivat eräänä päivänä opettajastaan kaivanneet äidilleen.
He kävelivät neiti Marchandin kanssa puutarhassa. Siellä oli vanha
Lauri puutarhuri tehnyt työtä. Kun he olivat lähestyneet häntä, oli
ukko ottanut lakin päästään kuin ainakin ja Kunon häntä puhutellessa
seisonut koko ajan lakittomin päin. Sitä oli neiti Marchand nähtävästi
ihmetellyt ja antanut puutarhurille merkin, että tämän piti panna
lakki päähänsä. Ja kun ukko ei varmaankaan ollut viittausta ymmärtänyt
eikä sitä tehnyt -- oli neiti Marchand mennyt ja pannut miehelle lakin
päähän, jolloin hän käsillään kasvoillaan ja ranskan kielen avulla
oli koittanut selittää, ettei hänen tarvinnat heidän edessään
seisoa paljain päin -- tervehtäessä oli lakin nostaminen ollut
riittävä. -- -- --

Tuota kaipaamista kuullessaan alkoivat paronittaren silmät hehkua.

Heti käski hän kutsua neiti Marchandin luokseen. Kiivain sanoin vaati
hän selitystä tapauksesta. Oliko hänestä oikein käskeä puutarhurin
pitämään lakkia päässään paronin lasten edessä.

Neiti Marchand oli kuin pilvistä pudonnut. "Oli", hän sanoi, "ei
ainoastaan lasten, vaan minunkin edessäni."

"Minkätähden?"

"Ensiksi sentähden, ettei vanhan, harmaapäisen miehen tarvitse minun
ja lasten edessä seisoa paljaspäisenä ja toiseksi sentähden, että oli
kylmä, tuulinen ilma."

"Mutta tuo mies on talonpoika -- hänen pitää seisoa lasten edessä
paljain päin, minun lasteni edessä!" huudahti armollinen rouva.

"Sitä minä en tiennyt, paronitar", vastasi Juliette rauhallisena. "Minä
luulin, että minun piti opettaa lapsille vanhuuden kunnioitusta; se
tietääkseni kuuluu kristilliseen siveysoppiin."

"Kristilliseen siveysoppiin kuuluu vain se, että alempain ylempiä,
orjain isäntiä pitää pelätä ja kunnioittaa, ei päinvastoin! Pyydän
teidän ottamaan huomioon tämän. Teidän valtanne ei ulotu niin
laajalle, että te tässä talossa voisitte antaa uusia määräyksiä,
varsinkin sellaisia, jotka voivat heikontaa palvelijain kunniantuntoa
isäntäväkeään kohtaan. Jättäkää se paronin ja minun asiakseni."

"Ei mulla sitä aikomusta ollutkaan, paronitar!"

"Te olette kuitenkin pitkästi ja laajasti selittänyt, että talonpojat
ja aateliset ovat yhdenarvoisia ihmisiä, että Jumalan silmissä ei
ihmisillä ole minkäänlaista erotusta, ja että siis ei toinen ihminen
saa toista halveksia -- se on synti. -- -- -- Jos uskallan pyytää
teitä, neiti Marchand, niin pitäkää tuollaiset opetukset sille
varalle, että vastaisuudessa saatte toimen jossakin _porvarillisessa_
perheessä. -- -- -- Minä toivoisin, että minun lapsiani kasvatettaisiin
ja valmistettaisiin sellaisiksi, joilla vastaisuudessa tulee
olemaan tekemistä suuren ihmisjoukon kanssa, jota he kerran tulevat
vallitsemaan -- minä vaadin lapsilleni heidän säätynsä mukaista
kasvatusta."

"Eikä kristillistä?"

"Eikö se ole kristillistä kasvatusta, josta puhuin?"

"Minua on toisin opetettu, paronitar."

"Minähän sanoin, että porvari-lapsia niin voi opettaa!"

"Minä en ole porvari-lapsi. Isäni on aatelismies."

Dorothea von Heideggin teräsharmaat silmät kävivät suuremmiksi; hänen
pitkä, heikko vartalonsa hoippui edes takaisin laajassa vannehameessa.

"Teidän isänne on aatelismies?" toisti hän hitaasti. "Teidän
passissanne ei puhuta siitä mitään."

"Minun suvussani ei aatelisnimi ole enää tarpeellinen siitä asti,
kun isäni Ranskasta muutti Sweitsiin ja on saanut Genfin kantonissa
kansalaisoikeudet."

"Ei ole enää tarpeellinen? Vai niin?" Ja vasten tahtoaan osottivat
paronittaren kasvot suurta ihmettelyä. "Vaan sehän on teidän oma
asianne", virkkoi hän sitten ylpeästi. "Pyydän teidän ottamaan
viittaukseni huomioonne, neiti Marchand!"

Kohta sen jälkeen tapahtui toinen asia. Kuno oli suuttunut
palvelustyttöön jostakin vähäpätöisestä asiasta ja potkassut häntä niin
kovasti sääreen, että tyttö rupesi tuskasta itkemään. Neiti Marchand
näki tämän ja vaati poikaa pyytämään tytöltä anteeksi, ja kun ei hän
siihen taipunut, antoi hän tälle rangaistukseksi erityisen kirjallisen
työn.

Mutta vallaton lapsi läksi äidille opettajastaan kaipaamaan.
Seurauksena oli uusi ottelu siveyskäsitteistä.

"Toivoisin, neiti Marchand", alkoi paronitar, kun kouluneiti oli
tullut hänen eteensä, "että te jättäisitte lasten rankaisemisen minun
huolekseni silloin, kun asia ei suorastaan koske kouluopetusta."

"Se merkitsee, ettei minun tarvitse opetuksen ulkopuolella pitää mitään
huolta lasten kasvatuksesta taikka, etten saa mitenkään koittaa heihin
vaikuttaa", lausui Juliette neiti, "vaan ainoastaan tiedollinen opetus
on minun tehtäväni."

"Ainakin toivon, että te ette itsevaltaisesti ryhtyisi rangaistuksiin,
vaan ensin antaisitte minun saada tietoa asiasta ja päättää
rangaistuksesta."

"Mutta, paronitar, minun täytyy huomauttaa, että se vähentää minun
vaikutusvaltaani lapsiin nähden eikä se mielestäni ole hyväksi. Se
henkilö, jota minun on tullut kasvatuksessa auttaa, on aina sallinut
minun rangaista lapsia, jos olen nähnyt heidän jotakin pahaa tekevän."

"Sallittehan, neiti Marchand, että minä omassa talossani saan antaa
ohjeita", vastasi rouva von Heidegg rauhallisesti, mutta sitä
loukkaavammasti. "Sellainen valta oli kyllä neiti Ritterillä ja monella
muulla minun entisellä opettajattarellani, sillä he kaikki olivat --
niinsanoakseni vanhempia ihmisiä. -- -- -- Te, neiti Marchand, olette
siihen toimeen vielä liian nuori, jonka päätän siitä, että ette ota
kylliksi tarkkaa tietoa lasten erehdyksistä."

"Saanko kysyä, paronitar, minkälaisia erehdyksiä tarkotatte?"

"Nuorimmalla pojallani on puoli tuntia sitten ollut pieni lapsellinen
kinastus palvelustytön kanssa --."

"Kuno potkasi jalallaan palvelustyttöä", sanoi kouluneiti.

"Vai potkasi? Minä en sitä kiitä hyväksi, neiti Marchand. Mutta
täytyy ensin kysyä eikö tytössä itsessään ollut syytä, eikö hän lasta
kiusannut." -- -- --

"Ei, hän ei tehnyt Kunolle mitään pahaa; Mai vain pyysi, että hän olisi
tullut pois akkunalta, jota tyttö tahtoi pyyhkiä."

"Kuno puhui toisin. Mutta olkoon! Tuosta vallattomuudesta olisin
itsekin häntä rangaissut. Mutta nyt tulemme teidän rangaistukseenne,
neiti Marchand. Te olette vaatinut, että minun poikani piti pyytää
anteeksi palvelustytöltä!"

"Niin, sentähden että hän tälle oli tehnyt vääryyttä! Minun mielestäni
tulee kasvavalle lapselle tehdä selväksi, mikä on oikeutta mikä
vääryyttä. Se kasvattaa hänen oikeuden tuntoaan ja arvostelukykyään ja
samalla kehittää hänen luonnettaan."

"Mutta heikentää palvelijain kunnioitusta ja pelkoa herrasväkeä
kohtaan, vähentää myös aatelislapsen itseluottamusta ja oman arvon
tuntoa", huudahti paronitar terävästi. "Olisin ollut tyytyväinen,
jos te Kunolle olisitte rangaistukseksi hänen lapsellisesta
vallattomuudestaan antaneet pienen lisätyön -- mutta anteeksipyytämisen
vaatimus on liiallista. -- -- -- Niinkuin sanottu, neiti Marchand --
välttääksemme edelleen tällaisia tapahtumia, pyydän, että jätätte
rankaisemisen minun asiakseni." -- -- --

Hän kääntyi ja meni kahisevassa, muodikkaassa vannehameessa toiseen
huoneeseen --. Neiti Marchand sai mennä!

Juliette oli enemmän surullinen kuin vihainen tullessaan omaan
huoneeseensa. Hän rakasti työalaansa, hän piti suurena etuna saada
kehittää kasvavia ihmisvesoja ja iloitsi onnesta nähdessään, että
jokukaan siemen, jonka hän oli koittanut lasten sydämmeen juurruttaa,
alkoi itää ja versoa. Vanhuus ja pettymykset eivät vielä olleet
laimistaneet tätä innostusta. Mutta jos nyt tuolla tavalla piti ruveta
työtä tekemään tarkasti rajoitetun suunnitelman ja vielä päälle
päätteeksi sellaisen katsantotavan mukaan, joka oli aivan vastakkainen
hänen omalleen -- niin saattoi halu ja innostus kerrassaan kuoleentua.
Tämän tunteen vallassa hän päättikin heti lähteä siitä puhumaan ja
sitten erota. Mutta kun Juliette ei koskaan voinut panna toimeen
päätöksiä kiihottuneessa mielentilassa ja kun hän kauvan ei voinut
kantaa vihaa ketään kohtaan, niin hän seuraavana päivänä jälleen päätti
koittaa vielä jonkun aikaa olla paikoillaan ja katsoa, kuinka vasta oli
käyvä.

Mutta mitä kasvatukseen, ympäristöön ja avarampiin katsantotapoihin
tulee, oli hän kasvanut niin aivan erilaisessa ilmapiirissä, että hän
tällä vieraalla pohjalla kompastui siinä, missä toinen pääsi esteettä
eteenpäin. Hän ei ymmärtänyt eikä huomannut välttää kompastuskiviä
tiellänsä. Hän luuli tekevänsä täysin luvallisia asioita, mutta
pian hän sai tietää että ne olivat kielletyitä. Sentähden ei ollut
ihmettelemistä, että ensimmäisiä onnettomuuksia seurasi vielä monta
muuta.

Eräänä kuivana, päivänpaisteisena pyhäpäivänä marraskuun alussa oli hän
lähtenyt Adan ja Raimundin kanssa pitemmälle kävelyretkelle. Pitkin
jäätynyttä, epätasaista maantietä kulkiessaan he lähestyivät tien
vieressä olevia talonpoikaishökkeleitä. Julietten, joka ajatuksissaan
silmäili noita majoja, johtui äkkiä mieleen, että hän jo aikoja oli
päättänyt käydä sisäpuoleltakin katsomassa virolaisten asumuksia.
Nythän olikin siihen tilaisuutta, hehän olivatkin jo kylässä ja
asukkaat, joita Juliette tahtoi nähdä kotonaan, olivat pyhäpäivänä
varmaankin siellä. Opettajaneiti ilmoitti lapsille aikeensa ja kysyi
heiltä, tahtoisivatko lähteä hänen kanssaan. Molemmat uteliaina
suostuivatkin heti, sillä he eivät olleet koskaan ennen pistäneet
jalkaansa kylämökkiin. Sanottu ja tehty. He astuivat erääseen
suurenlaiseen savutupaan, katselivat, mitä siellä oli katselemista,
puhuivat muutamia sanoja asukkaiden kanssa -- neiti Marchand tietysti
Adan ja Raimundin tulkitsemisen avulla -- ja joivat janoonsa
talonpoikain kaljaakin. Sattumalta olivat he joutuneet Uudentuvan
perheeseen. Kun uuni parastaikaa lämpisi, niin katkera savu ajoi heidät
pian jälleen ulos. Sitten he läksivät lähellä olevaan pieneen mökkiin.
Tuskin mahtuivat he kaikki yhtaikaa tuohon matalaan karstaiseen
kuoppaan ja siellä ollessaan voivat tuskin kääntyä. Juliette tunsi
siellä kohta tuon suuren tukevan työmiehen, joka vitsoja saatuaan oli
häneen ja lapsiin luonut niin vihaisen katseen ja sitten vaijeten
kulkenut niin ylpeänä heidän ohitsensa. Juliette tiesi, että se oli
palvelustyttö Maien veli ja tuo ujo vanha muori tuolla uunin luona
hänen äitinsä. Nöyrästi niinkuin Uudentuvan asukkaatkin olivat tämänkin
hökkelin eläjät herrasväen astuessa heidän huoneeseensa nousseet
seisomaan ja nöyrästi ja kohteliaasti vastasi tuo suuri, vakava työmies
jokaiseen ystävälliseen kysymykseen, jonka kouluneiti hänelle teki Adan
ja Raimundin välityksellä.

"Ja tuollaisessa hökkelissä elävät ihmiset!" huudahti neiti Marchand
kotimatkalla. "En todellakaan olisi voinut uskoa, että löytyy
tuollaista kurjuutta! Ihmettelen, ettei savu, häkä ja huono ilma heitä
tapa."

"Talvella on heillä vielä elävätkin tuvassa!" sanoi Ada
ylenkatseellisesti.

"Elävät tuvassa? Minkätähden?"

"Niillä on varmaankin navetassa liian kylmä."

Juliettea vaivasi niin ahdistava tunne, ettei hän enää voinut mitään
puhua. Ja tuo tunne ahdisti häntä sitten vielä pari päivää. Hänen
silmissään kuvastui alituiseen tuo kurja kuva, jonka hän oli saanut
virolaisen talonpojan asunnoista.

Mutta Juliette ei olisi unissaankaan voinut aavistaa, että hänen
kylässä käyntinsä olisi jälleen tuottava ikävyyksiä. Ja kuitenkin kävi
niin.

Ada oli vielä samana iltana ilmoittanut vanhemmilleen, missä neiti
Marchand oli heidän kanssaan käynyt. No, nyt tapahtui ihme! Paronitar
antoi heti palvelijalle käskyn riisua paikalla lasten yltä ne vaatteet,
joilla he olivat käyneet talonpoikain majoissa ja panna uudet sijaan.
Sitten piti hän lapsille pitkän varotuspuheen, että minkätähden olivat
kuulleet opettajaneidin ääntä, ja vihdoin kutsuttiin pääsyyllinen itse
oikeuden eteen. Toisena tuomarina oli tällä kertaa itse vanha paroni.

"Neiti Marchand", alkoi viimemainittu, kun rouva vihasta väristen astui
edes takaisin lattialla. "Te olette tänään käynyt minun lasteni kanssa
kylän majoissa."

"Niin olen, herra paroni."

"Se oli hyvin ajattelematonta!"

"Ajattelematonta?"

"Se oli anteeksiantamaton teko!" huusi rouva äänellä, joka vinkui kuin
piiskanisku ilmassa.

"Minä en ymmärrä --?" sopersi Juliette hyvin hämmästyneenä. "Uhkasiko
meitä siellä mikään vaara? He kaikki olivat hyvin rauhallisia,
hyväntahtoisia ihmisiä -- -- --."

"Ei sellainen vaara", vastasi paroni kiivaasti. "Mutta minä en salli
lasteni käyvän niin siivottomissa paikoissa kuin meidän talonpoikain
asunnot ovat. Ylipäätään ei heillä siellä ole mitään tekemistä,
ja toiseksi voivat he sieltä saada kaikellaista saastaa ja
eläväisiä -- -- --."

"Ja tautiakin!" huudahti paronitar.

"Mutta me emme kummassakaan mökissä viipyneet kuin silmänräpäyksen",
virkkoi neiti Marchand kasvot kalpeina.

"Se on yhdentekevä!" huomautti paroni. "Voisitteko sanoa minulle, neiti
Marchand, mitä asiaa teillä oli noihin mökkeihin?"

"Minä tahdoin nähdä niitä sisäpuolelta ja kuinka niissä eletään."

"Ja tuo teitä huvittaa! Minun täytyy tunnustaa, että teillä on
hienoksi, sivistyneeksi naiseksi omituinen aisti! Eikö meillä sitten
ole mitään kauniimpaa katseltavaa, jotakin joka voisi kehittää lasteni
sydämmiä ja ylentää mieltä? Minun hevostallini kauniine, vilkkaine
luontokappaleineen on paljon mukavampi, kuin sellainen kauhea sauna
tuolla kylässä!"

"Ja te olette antanut minun lasteni siellä juodakin -- astiasta, josta
talonpojat juovat", soimasi paronitar värisevin huulin.

"Me joimme kaikki --."

"Tehän voitte juoda, se ei ole minun asiani", torui paronitar, "mutta
minun lapsiltani se olisi pitänyt kieltää."

"Minä en sitä tiennyt. -- -- -- En myöskään vienyt lapsia väkisin
noihin majoihin; kysyin heiltä tahtoivatko seurata minua sinne ja he
suostuivat hyvällä mielellä."

"Neiti Marchand", lopetti paroni Heidegg. "Te olette vapaa ihminen
ja voitte väliaikanne käyttää, kuinka tahdotte. Mutta pyydän teitä
ottamaan huomioonne taloni tapoja ja pitämään itsenne erossa
palvelijoistani ja talonpojista, sitä vaatii niin teidän kuin minunkin
edesvastuuni lastenkasvattajana, sillä teille on kallis omaisuus
uskottu." -- -- --

"Vai sillä tavalla!" ajatteli Juliette pahalla mielellä mennessään
huoneeseensa. Jälleen alkoi hän arvella, eikö olisi paras paeta pois
tuosta ahtaasta ilmapiiristä, joka pakotti häntä toimimaan vasten
parempaa tietoaan. Tuota seikkaa hän mietti koko yön ja joutuikin
vihdoin siihen päätökseen, että huomenna piti pyytää paronilta ero.
Se olisi todellakin tapahtunut, jos ei paronitar vanhemman tyttärensä
kanssa, juuri kun koulutunnit loppuivat, olisi ajanut vieraisille
johonkin naapurimoisioon. Juliette jätti asian toiseen päivään, mutta
ennen sitä tapahtui jotakin, joka antoi hänelle aihetta jättämään
eronpyyntönsä tuonnemmaksi.

Päivällisillä tapasi neiti Marchand paroni Herbertin. Tämä huomasi
heti neiti Marchandin totisen, kalpean ulkomuodon, ja hän kysyi
myötätuntoisena syytä siihen. Kun Juliette vastasi asiaa kierrellen,
virkkoi nuorukainen:

"Ahaa, minä arvaan! Minä kuulin siitä. Olisin kiitollinen, jos te
päivällisten jälkeen sallisitte minun keskustella kanssanne jonkun
hetken."

He istuutuivat puolisen jälkeen pieneen saliin.

"Minä huomaan teidän ulkomuodostanne, että olette tehneet jonkun
päätöksen, neiti Marchand", alkoi Herbert sytyttäen tulta ulkomaiseen
sikariinsa. "Arvaanko oikein?"

"Niin, herra paroni, olen todellakin sen tehnyt", vastasi Juliette.

"Ja se on?"

"Ettekö sitä arvaa?"

"Ehkä teillä on ollut vanhempaini kanssa joku vastenmielinen
sananvaihto. Mutta minä toivon, ettei se anna aihetta teille kokonaan
meitä jättää?"

"Olen kuitenkin, herra v. Heidegg, päättänyt luopua toimestani."

Nuori paroni silmäili hätäisesti, melkeinpä säikähtyneenä neitoa.

"Rohkenen toivoa, että päätöksenne ei olisi niin luja, ettei siitä
voisi luopua", virkkoi hän.

"Luopua? Minkätähden? En ole tehnyt päätöstäni kevytmielisesti enkä
perusteettomasti. Eikä minulla olekaan tapana tehdä ajattelemattomia
päätöksiä?"

"Ja mitkä syyt teitä ovat pakottaneet."

"Minä en voi täällä täyttää tehtävääni. Minun kasvatustapani ei
miellytä teidän vanhempianne -- en voi heidän vaatimuksiaan täyttää.
Minun päätökseeni ei antanut aihetta isäntäväkeni kohtelu, vaan itse
asia. Meidän katsantotapamme siveellisestä lastenkasvatuksesta ovat
niin vastakkaiset, että emme voi yhtyä, vaan olemme vain kiusaksi
toisillemme. Tuota ristiriitaa ei meidän kummaltakaan puolen tarvitse
ylläpitää."

Herbert Heidegg leikitteli sikarikotelonsa kanssa. Hän tuijotti maahan
ja hänen muotonsa oli totinen.

"Luulen ettei valinne ensinkään tarvitse olla niin ristiriitainen, jos
kumpaiseltakin puolen koittaisitte toisianne ymmärtää", sanoi hän ja
kiinnitti katseensa neitiin.

Juliette katsahti häneen kysyvin silmin. Hän ei ymmärtänyt, mitä nuori
herra tarkotti.

"Nähkää, neiti Marchand! Te tulette toisesta maasta ja toisista
oloista. Teidän kotomaassanne vallitsevat toisellaiset mielipiteet kuin
täällä. Jos te tätä ajattelisitte, niin paremmin voisitte arvostella
vanhempaini näkökantaa ja paremmin mukaantua siihen. Voisitte ehkä
keksiä välittävän opetustavan?"

"Ja se tapa olisi?"

"Teidän täytyy tunnustaa, neiti Marchand", puhui nuori paroni edelleen,
"että teidän mielipiteitänne, joita olette kotimaastanne mukaanne
tuoneet, ei voi täällä meillä toteuttaa, olkoot ne teidän mielestänne
kuinka oikeat ja hyvät tahansa. Siksi ovat meidän olot Sweitsin ja koko
länsi-Europan oloihin verraten liian erilaiset."

"Kuinka? Eikö sitten kristillissiveellinen opetus ole joka paikassa
sama? Eikö teillä opeteta: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?
Eikö teillä neuvota harmaapäätä kunnioittamaan? Eikö teillä uskota,
että kaikki ihmiset ovat Jumalan edessä yhdenarvoiset, ettei toinen
saa toista halveksia, ja ettei lähimmäisen oikeutta saa loukata? Sillä
näiden periaatteiden tähden olen juuri paronin ja paronittaren puolelta
saanut muistutuksia."

"Minä kyllä tiedän. -- -- -- Mutta luulen kuitenkin, että meillä on
sama kristillissiveellinen kasvatustapa kuin teilläkin, vaikka teoria
ja käytäntö eivät aina seuraa toisiaan. Kristillissiveellisestä
opetuksesta voi montakin kohtaa sovittaa meidän oloihin, mutta ei niin
tarkasti kaikkia."

"Siveellinen opetus on siis muutettava olojen mukaan."

"Siltä näyttää, neiti."

"Näissä oloissa ei siis saa opettaa, että lähimmäistä tulee rakastaa,
kunnioittaa eikä tehdä hänelle mitään vääryyttä?"

"Noin ylimalkaisesti emme voi tuosta asiasta puhua", sanoi Herbert,
jonka kasvoille nousi heikko puna. "Katsokaa vähän meidän oloja.
Korkeasti sivistyneillä moision herroilla on tekemistä täysin
sivistymättömien talonpoikien kanssa, joilla ei ole mitään siveellisiä
käsityksiä. Jos tuollaiselle talonpojalle nyt näyttää, että moision
herra pitää häntä itsenäisenä ihmisenä, jolla ei ole tarvis osottaa
hänelle kunniaa ja jos rupeaa hänen kanssaan yhä tuttavallisemmalle
kannalle -- mihin se meidät saattaa?"

"Mihin sitten?"

"Kapinaan, neiti Marchand! Me aatelismiehet olemme tässä maassa ainoat
auktoriteetit. Jos se käsitys meistä katoaa, niin katoaa myös yleinen
järjestys."

"Siitä seuraa, herra paroni, ettei kristillissiveellistä opetusta voi
sovittaa aatelismiehiin, vaan ainoastaan talonpoikiin. Siveysoppi
ja itse siveyskin on siis sovitettava eri lailla kunkin säätyluokan
mukaan."

"Te teette tarkkoja johtopäätöksiä, neiti Marchand", nauroi Herbert
katsellen maahan.

"Näin ollen en voi ensinkään ihmetellä", puhui Juliette, "että Kuno
minulta eräänä päivänä saattoi kysyä, pääsevätkö talonpojat kuoleman
jälkeen taivaaseen?" -- "Miksi ei?" kysyin minä. -- "Niin", vastasi
lapsi, "isä sanoo aina: 'Der Bauer ist ein Vieh' (talonpoika on elukka),
ja elukathan eivät pääse taivaaseen!'"

Herbert von Heidegg rypisti kulmiaan.

"Tiedän, neiti Marchand, että meillä on omat vikamme", lausui hän,
"mutta meidän olot ovat nyt sellaiset, talonpoikamme ovat todellakin
hyvin alhaisella kannalla. Jumala paratkoon!"

"Paratkoon? Te siis toivotte, etteivät teidän olonne olisi sellaisia?
Miksi ette niitä sitten paranna?"

Rohkeasti ja ylpeästi kohotti paroni Heidegg päätään.

"Sitä me olemme tehneet, neiti Marchand, mehän olemme jo lähes
kuusikymmentä vuotta tehneet parannuksia talonpoikain elämässä. Mitä
Viron aateli on talonpojalle tehnyt, sellaista tuskin aikakirjoissa
saa lukea. Jo kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, synkkänä
henkiorjuuden aikana, jolloin talonpoika kokonaan oli aatelismiehen
omaisuutena, löytyi meidän joukossamme miehiä, jotka vapaaehtoisesti
soivat talonpojille tärkeitä oikeuksia ja sääsivät niistä pysyvän
lain. Vuonna 1795 alkoi talonpoikain yleisen tilan parantaminen siten,
että aatelisto maapäivillä rajoitti heidän työkuormaansa ja kielsi sen
korottamisen, heille annettiin omaisuuden omistusoikeus, rangaistuksia
huojennettiin ja henkiorjien myymisen oikeutta rajoitettiin. Vuonna
1802 ilmestyi uusi täydellisempi asetus, jossa talonpoikien oikeuksia
vielä laajennettiin ja 1805 seurasi sitä vielä vapaamielisempi
ja perinpohjaisempi talonpoikaislaki. Mutta 1816 osotti Viron
aatelissääty vielä suurempaa uhrautuvaisuutta talonpoikia kohtaan,
sillä silloin se vapaaehtoisesti, ilman minkäänlaista pakkoa, lopetti
henkiorjuuden, teki talonpojan vapaaksi ihmiseksi, antoi hänelle
kaikki vapaan kansalaisen valtiolliset oikeudet ja moision herran piti
vuokramiehilleen tehdä molemmin puolin sovitut kontrahdit. -- -- --
Emmekä ole uudempanakaan aikana olleet huolettomia talonpoikain tilan
parantamisesta. Me pyrimme yhä eteenpäin ja sen ohella pidämme silmällä
talonpoikainkin etuja. Viimeisenä parina vuosikymmenenä, noin vuodesta
1839, on melkein joka ikisillä maapäivillä pohdittu talonpoikainkin
maanviljelyskysymystä ja tuon pitkällisen ja perinpohjaisen työn
tuloksena taas on uusi talonpoikain laki, joka viime vuonna 1856
valmistui ja joka suuremmaksi osaksi ensi vuonna astuu voimaan.
Tuokin uusi asetus antaa loistavan esimerkin Viron aatelin itsensä
uhrautuvaisuudesta. Tässä laissa säädetään, että talonpojat vapautetaan
niin sanotusta työorjuudesta ja että hän saa maksaa veronsa rahassa
ja sen lisäksi ostaa maata perintöomaisuudeksi. Mutta nekin, jotka
tahtovat pysyä työorjuudessa, tulevat saamaan 26-27 prosentin
suuruisen veron alennuksen. Mutta vielä sen lisäksi uhraa moision
herra oikeuksistaan jotakin. Hän määrää suuren osan perintömaastaan,
jota hän ei enää voi omistaa, talonpojille viljeltäväksi ja jonka hän
heille myös voi vuokrata tai myydä. Ja tämän tekee moision omistaja
ainoastaan sentähden, että talonpoikain aineellinen ja henkinen tila
yhä parantuisi."

"Anteeksi, herra paroni", vastasi neiti Marchand, "mutta minä en
ymmärrä, minkätähden nuo parannukset talonpoikain aineelliseksi ja
henkiseksi kohottamiseksi ovat niin vähän vaikuttaneet, että talonpoika
nytkin vielä elää suurimmassa henkisessä ja aineellisessa kurjuudessa.
Henkistä opetusta he eivät saa ensinkään, koska heillä ei ole kouluja."

"Siihen ovat todellakin suurimmaksi osaksi syynä virolaisten
kansallisviat -- velttous, johonka yhdistyy ruumillinen ja henkinen
laiskuus. Virolainen voi ainoastaan vähitellen kehittyä."

Juliette pudisti päätään.

"Tuo johtopäätös ei mielestäni ole todennäköinen ja jos asia niin on,
täytyy kysyä, mikä siihen on syynä. Sallikaa minun olla suora, teidän
talonpoikianne painaa niin raskas työtaakka, että en ymmärrä, kuinka he
eivät sen alla murru."

"Tunnetteko te tämän työkuorman suuruutta?"

"Tunnen jotakuinkin; olen siitä selvän ottanut. Jos tämä asema joku
vuosisata takaisinpäin oli vielä kovempi -- ja sehän on teidän
kertomuksenne mukaan ollut kovempi -- niin ainoana luonnollisena
ja todellisena syynä talonpoikain velttouteen on se, että heitä
on ylellisellä työllä, kovilla rangaistuksilla ja puutteellisella
elatuksella ylenmäärin rasitettu. He ovat siis alentuneet työjuhdan
kaltaiseksi."

"En epäile, että teidän arvelunne on tosi", virkkoi Herbert liikutellen
sormiaan vasten pöytää.

"Ja noista parannuksista ja asetuksista, joista te herra v.
Heidegg nyt juuri niin suurella asiantuntemuksella puhuitte, olen
kuullut hiukan toisenlaisiakin arveluita, nimittäin Pietarissa,
kenraali Dawöidowin talossa. Siellä kävi korkeimpia valtiomiehiä,
ministereitä, senaattoria, valtion komiteain jäseniä y.m. ja toisinaan
he keskustelivat myös Itämeren maakuntain asioista. Innokkaasti
he puhuivat uudesta Viron talonpoikain laista, josta te juuri
mainitsitte, sillä herrain joukossa oli jäseniä sitä varten asetetuista
komiteoista. Yleensä olivat he sitä mieltä, että Viron aatelismiehet
ovat kiirehtineet tekemään noita parannuksia vain siinä pelossa,
että asiaan ryhdytään ylemmissä piireissä, jolloin heidän etujaan on
vaara uhannut. Aatelismiehet ovat kiirehtineet tekemään vapaaehtoisia
uudistuksia saadakseen työn omiin käsiinsä. Ja saadessaan asiat omaan
huostaansa, ovat he aina ymmärtäneet pitää huolta omista eduistaan
talonpoikain vahingoksi. -- -- -- Suokaa anteeksi, herra paroni, että
tämän tosiasian teille mainitsen, mutta asia herättää mielenkiintoani
ja tahtoisin saada toden tietää."

"Ah niin, neiti Marchand", nauroi Herbert, "nuo Pietarin virkavaltiaat
ovat aina olleet meitä vastaan. He ovat enemmän vastustaneet kuin
suosineet työtämme. -- -- -- Luonnollistahan on, että meidän on
täytynyt omia etujammekin silmällä pitää."

Hyvin ymmärsi nuori aatelismies kerrata tuon vanhan, ammoin tunnetun
laulun! -- -- -- Mutta muuten ei hän voinut todistaa vääräksi
ulkomaalaisen neidon tarkoille tiedoille perustuvaa väitettä, että
nimittäin Viron aateli oli ainoastaan pakosta ja tarkasti omia etujaan
silmällä pitäen ryhtynyt talonpoikain tilan parantamiseen.

Niinpä vuonna 1795 alkoivat Viron aatelisherrat ajatella talonpoikain
tilaa, kun keisarinna Katarina oli ilmaissut mielipahansa siitä, "että
Viron talonpoika varoineen päivineen oli täydellisesti moision herran
omaisuutena, jonka hän sai myödä, hevosta vastaan vaihettaa ja pakottaa
muuttamaan vuokramaalta täysin asumattomaan paikkaan?" -- -- -- Niinpä
samoin 1802 otettiin puheeksi talonpoikain olojen parantaminen keisari
Aleksanteri I ja hänen vapaamielisten neuvonantajansa alotteesta, jotka
moittivat sitä väkivaltaa, jota moision herrat talonpoikia vastaan
olivat tehneet ja säälivät Viron kansan huutavaa hätää ja oikeudetonta
asemaa. Viron aateliston päämies von Berg tunsi keisarin mielipiteet
ja esitti asian maapäivillä. Hän nimittäin pelkäsi, että hallituksessa
sitä ennen tehtäisiin päätöksiä, jotka olisivat voineet olla aatelisten
eduille vahingollisia. -- -- -- Ja juuri samasta syystä kiirehtivät
nämä miehet edelleen tekemään uuden asetuksen, joka ilmestyi 1805
ja jolla oli tuo merkillinen nimi: "Moision isäntäin säätämä ja
suuren armollisen majesteetin Keisarin vahvistama Viron talonpoikain
asetus." -- -- -- Hallituksella oli nimittäin ollut aikomus asettaa
Viron maata varten samanlainen komitea kuin Liivinmaatakin varten oli
asetettu, jonka tarkotuksena oli valmistaa uusi asetus talonpoikain
olojen parantamiseksi. Kaikki talonpoikain viljeltävänä oleva maa
piti uudestaan mitata ja Ruotsin aikaiset säädökset ottaa käytäntöön,
niissä kun talonpoikain orjuuden kuorma oli määrätty maan suuruuden ja
hyvyyden mukaan. -- -- -- Henkiorjuuden lopettaminenkin 1816 syntyi
hallituksen alotteesta, kun sillä oli aikomus antaa Viron talonpojille
samanlainen asetus kuin Liivinmaan talonpojilla oli ja tahtoi, että
Viron moisioiden maa-ala mitattaisiin. Peläten kustannuksia, jotka
syntyisivät kalliiden komiteojen ylläpidosta ja vielä enemmän peläten
valtamiesten pakkoa, pyysi Viron aateli henkiorjuuden lakkauttamista,
joka muutenkin olisi tapahtunut. Viimeinenkin parannus 1856 syntyi
hallituksen tahdosta. Sisäasiain ministerineuvoston ehdotuksesta
valitsi aatelisto komitean, jonka piti tarkastaa 1816 annetut asetukset
sekä täydentää ja muuttaa niitä ja tehdä ne yhdenlaisiksi Liivinmaan
asetusten kanssa.

"Mutta ennen kaikkea emme saa unohtaa, minkätähden meidän aateliset
ryhtyivät uudistuksiin", puhui Herbert Heidegg edelleen. "Se tapahtui,
neiti Marchand, etenkin sentähden, että ainoastaan he oikein tunsivat
nämä olot ja epäkohdat, jota Pietarin virkavaltijaista suinkaan ei voi
sanoa. Aateli pelkäsi, että he viheriän pöydän takana voisivat tehdä
asetuksia, jotka käytännössä eivät kelpaa mihinkään. Käytännöllinen
ymmärryskin pakotti meidät ryhtymään työhön, kun epäkäytännöllisyys oli
asiaa vahingoittamassa."

"Mutta keskustelumme on kerrassaan siirtynyt pois asiasta, josta meidän
piti puhua", virkkoi Juliette Marchand. "Mehän keskustelimme minun
erostani ja te pyysitte minun keksimään jonkun välittävän opetustavan,
joka tekee minun tänne jäämiseni mahdolliseksi. Tässä seikassa pyysin
teiltä tarkempaa selitystä, vaan en ole vielä saanut siihen vastausta."

"Vastaukseksi tahtoisin antaa teille sen neuvon, että sisareni ja
veljeni kasvatuksessa tekisitte kuin neiti Ritter. Se on: älkää
koittako heitä kasvattaa, vaan ainoastaan opettaa. Jättäkää kasvatus
vanhempain huoleksi! Sillä tavoin välttäisitte noita ikävyyksiä, joita
teillä on ollut vanhempaini kanssa."

Juliette katseli miettien alas.

"Se merkitsee, että minun pitäisi luopua puoleksi velvollisuuksistani
ja tehtävistäni?"

"Niin, neiti Marchand."

"Luuletteko, että työni mulle sitten tuottaisi minkäänmoista tyydytystä
tai hauskuutta?"

"Voihan niin olla, ettei se tuottaisi yhtä paljon mieltymystä tai
huvia", vastasi Herbert. "Mutta ajatelkaa kuitenkin, että asemanne
vanhempieni rinnalla sitä vaatii."

"Ja minkätähden pitäisi minun taipua tuohon puolinaisuuteen? Sentähden
vain, että voisin tänne jäädä ja pitää paikkani? Ei, herra paroni! En
ole niin itserakas enkä omanvoiton pyyntöinen, että sentähden tahtoisin
olla uskoton tehtävälleni. Minun täytyy siihen saada kokonaan antautua
taikka muuten erota."

"No täyttäkää sitten tehtävänne kuinka tahdotte, neiti Marchand",
huudahti Herbert, "mutta karttakaa sellaisia asioita, jotka synnyttävät
ikävyyksiä!"

"Mutta kuinka voin tietää, mikä tuottaa ikävyyksiä? Minulla ei ollut
aavistustakaan, että kristillissiveellinen opetustapa tuottaisi
pahennusta. Minun on vaikea joka kerta tutkia, mitä teidän vanhempanne
sallivat, mitä eivät."

"Te tahdotte siis pysyä lujana päätöksessänne ja erota?"

"Niin."

Paroni Herbert Heidegg nousi ylös ja astui neidon luo. Lempein,
tuntehikkain silmin hän tätä katseli ja punehtui hieman.

"Mutta jos minä teitä pyydän luopumaan päätöksestänne."

"Te pyydätte, herra paroni."

"Niin, neiti Marchand!"

"Mitä se juuri teitä liikuttaa, jos olen täällä tai en?"

"En tiedä, mutta minua vaivaa se ajatus, että eroatte täältä", sanoi
paroni Heidegg syvällä, totisella äänellä. "Koittakaa nyt kuitenkin
vielä jonkun aikaa tulla toimeen -- minun tähteni, neiti Marchand!"

"Teidän tähtenne?"

"Niin! Meidän elämämme täällä maalla on muutenkin vähän yksinäistä,
ikävää ja yksitoikkoista. Minulle on tuottanut suurta hauskuutta,
kun olen saanut teidän kanssanne vaihtaa ajatuksia, vaikkakin me
usein olemme joutuneet kiivaaseen väittelyyn, kun mielipiteemme ovat
erilaiset. En tiedä, kuinka viettää vapaahetkiäni, kun ei teitä olisi.
Neiti Marchand, minä pyydän teitä, jääkää meille, älkää vielä pyytäkö
eroa!"

Nuoren miehen äänessä ja katseissa oli jotakin, josta Juliette loi
silmänsä maahan ja jäi ajatuksiinsa. Hänellähän oli muutenkin niin
hyvä sydän, ettei hän voinut pyyntöjä vastustaa, ja nyt hänen oma
taipumuksensakin sai hänet suostumaan!

"Jos siten voin tuottaa teille mielihyvää, herra paroni", lausui hän,
"niin voinhan koittaa ehkä kevääseen asti. Minulla muutenkin oli
aikomus matkustaa ensi kesänä kotimaahani."

"Kiitän teitä tästä lupauksesta, neiti Marchand!" huudahti Herbert
lämpimästi ja puristi Julietten hienoa, valkeaa kättä.



8.

MIINAN KOHTALO.


Kubja-Pritsin turha kosimisretki ja vielä enemmän Huntaugun Miinan
äkillinen katoaminen synnyttivät koko kyläkunnassa suurinta huomiota.
Kun kadonnutta morsianta oli koko kylässä turhaan etsitty, oli sulhanen
puhemiehen kanssa kiroten ja sadatellen ajanut takaisin Huntaugulta ja
hämmästyneet vanhemmat olivat jääneet suurimman surun valtaan.

Seuraavana päivänä alkoi kyseleminen ja etsiminen uudestaan, mutta
kaikki turhaan. Pari ihmistä oli nähnyt Miinan iltapimeällä astuvan
kiirein askelin pitkin vainiota, mutta he eivät olleet häneltä
kysyneet, minne hän menee, eikä hän ollut kylässä missään talossa
käynyt. Huntaugun Mihkel antoi asiasta vihdoin tiedon järjestyksen
valvojalle. Mutta hänenkään tiedustelunsa ei tuonut mitään selvitystä.
Miina oli kadonnut kuin maan alle. Suurinta sydänsurua tunsi Huntaugun
emäntä. Hän itki yöt päivät, syytti itseään ja miestään kovuudesta,
jolla olivat pakottaneet lastaan pakenemaan ja kuvitteli mielessään,
kuinka Miinan ruumis löydettäisiin jostakin joesta tai järvestä ja
tuotaisiin kotiin.

Onneksi oli kaikki pelko turhaa. Eräänä päivänä tuli Mihklin ja
Viiun vanhin tytär Mari, joka naapuripitäjässä oli kolmipäiväisellä
talonmiehenä vaimona, hevosella ajaen Huntaugulle. Viiu kiirehti häntä
vastaan punaiseksi itkettynein silmin ja huusi jo kaukaa itkusta
värisevällä äänellä.

"Mari, meillä on tapahtunut suuri onnettomuus! Miina on ollut
kadoksissa jo monta päivää."

Mutta Mari ei tästä uutisesta ensinkään hämmästynyt, vaan hänen suunsa
meni kuin pidätettyyn nauruun.

"Kuka käskee tyttöä pakottamaan sellaiselle miehelle, jota hän ei
kärsi!" vastasi nuori nainen sitoen hevosen aitaan kiinni. "Ja nyt kun
hän katosi, on teillä hätä käsissä!"

"Tiedätkö sinä sitten, minkätähden hän katosi?"

"Tiedän kaikki."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Miinalta itseltään!"

Huntaugun vanhan äidin kellastuneille kasvoille lensi ilon ilme.

"Mari, hyvä kulta lapsi, sittenhän tiedät, missä meidän Miina on!
Teillä hän on! Jo minä sitä ajattelinkin ja tänään aijoinkin jalansyten
lähteä sitä kysymään."

"Olisit sen jo pari päivää sitten voinut tehdä", nauroi Mari. "Mihin
hänen sitten teidän mielestänne muualle piti mennä kuin sisarensa luo!
Niin, Miina on meillä ja vielä päälliseksi terve!"

"Jumalan kiitos", lausui äiti, pannen kädet ristiin. "Mihkel, Mihkel!"
huusi hän kääntyen tuvan puoleen. "Meidän Miina on löytynyt, ukko,
Miina elää ja on terve!"

Kohta katsoi Huntaugun isäntä totisen murheellisen näköisenä ovesta
ulos, huomasi vanhimman tyttärensä ja tuli pihalle. Äiti selitti nyt
kiireimmiten hänelle, mitä juuri itse oli kuullut. Sitten vietiin
tulija, joka oli kuin raskaan kiven vierittänyt vanhempain sydämmeltä,
lämpimään tupaan.

"Kuule, isä", alkoi siellä nuori perheennainen puoleksi leikillään
nuhdellen. "Onko se nyt miehen teko, että pakottaa omaa lastaan väkisin
miehelle, jota hän ei kärsi mailla halmeilla! Onko sillä Miinan
naittamisella niin suuri kiire? Onhan hän sinun ainoa lapsesi kotona!
Kun hänen annat pois jäät aivan vierasten ihmisten kanssa taloasi
hoitamaan. Etkö tunne ensinkään sydämmen rakkautta lastasi kohtaan?"

Mihkel katsoi hämmästyneen näköisenä maahan.

"Onkos hänellä rakkautta minua kohtaan?" virkkoi ukko masentuneella
äänellä. "Jos hän olisi ajatellut isäänsä, ei hän salaa olisi
piiloutunut. Hän tiesi hyvin, mitä etuja olisin saanut, jos Prits
meille vävymieheksi olisi tullut."

"Minä tiedän, minä tiedän", vastasi Mari, "paroni on luvannut antaa
paikan, mutta tahtoisitko sitten tuon vähäisen edun tähden myödä oman
lapsesi? Tiedätkö, isä, Miinan sijassa olisin tehnyt aivan samalla
tavalla ja pötkinyt pakoon!"

"Miksi et sitten nyt tuonut häntä kotiin?" kysyi Mihkel.

"Hän ei tullut! Hän ei tule ennen kotiin, kun isä ja äiti vakaasti
lupaavat, etteivät pakota häntä Pritsille. Juuri sitä sanaa tulin tänne
tuomaan."

"Hän ei tule kotiin?" kertoi Mihkel nyrpeänä ja kävi vihaisen
näköiseksi. "Hänen pitää tulla tai muuten annan järjestyksen valvojan
tuoda hänet väkisin! Sen hän ainakin pitäisi tietää!"

"No noh, no noh, isä! Kenen häpeä on, jos niin teet! Sittenhän kylän
lapset osottavat sinulle sormea ja nauravat: 'Kas tuoss' on isä, joka
tytärtä oikeuden kautta pakottaa miehelle!' -- -- --"

"Naurakoot", vihotteli Huntaugun ukko. "Kenen häpeä se on, ettei lapsi
tahdo vanhemman sanaa kuulla! Pitääkö minun taipua lapsen mukaan, vai
lapsi minun?"

Monen päivän tuska lapsen tähden oli kokonaan pehmittänyt äidin
sydämmen. Hän oli täydellisesti Marin kanssa yhtä mieltä ja koitti
rukouksilla taivuttaa ukkoa.

"Isä, taivu nyt tämä kerta!" virkkoi hän mielitellen. "Käske lapsen
tulla kotiin, annamme hänen olla jonkun ajan rauhassa, ajatelkoon itse
perinpohjin, tahtooko mennä Pritsille vai ei, annamme hänelle muutama
kuukausi aikaa ja sitten kysymme uudestaan. Voihan niinkin olla, ettei
Prits hänestä enää huolikaan. Hän oli tytölle hirmuisen vihainen,
kun tästä lähti. Mutta jos hän Miinaa vielä uudestaan tahtoo, niin
koittakoon sitten onneaan."

"Äiti on oikeassa", lisäsi Mari. "Paras on, että annatte hänelle
aikaa ajatella asiaa. Mutta väkisin ei saa häntä pappilaan viedä!
Hän juoksisi uudestaan pois ja sitten voisi käydä niin, ettette enää
saisikaan häntä nähdä -- -- -- Jos tietäisitte, minkä näköinen hän
oli, kun aamulla saapui meille väsyneenä pitkästä matkasta ja kasvot
itkemisestä ajettuneet? En tahtonut häntä tuntea. Oli kuin haudasta
noussut. Katsoi minuun kuin takaa-ajettu jänis, hetkeen aikaan ei
saanut sanaa suustaan, vaan nyyhkytti kädet kaulallani -- -- -- Minä
aloin häntä vähän nuhdella, että hän oli noin lapsellisen tempun tehnyt
ja juossut pois vanhempien luota, mutta silloin hän huusi silmät
tulta iskien: 'Väkisten en anna itseäni Pritsille, vaikka henkeni
vietäisiin!' Ja sitten hän pyysi Peeteriä ja minua, että sallisimme
hänen olla jonkun päivän luonamme ja sitten tulisimme vanhemmille
hänestä puhumaan. Peeterin piti heti tulla teille sanomaan, että
Miina on meillä, mutta minä tuumasin: 'Antaa heidän pari päivää itkeä
tytärtään, kyllä he sitten herkemmin hänelle anteeksi antavat!'"

Huntaugun Mihkel oli todellakin ollut tyttärestään murheellinen,
vaikk'ei hän sitä ollut tahtonut näyttää, mutta nyt kun hän tiesi,
että Miina oli elossa ja terve, ei ollut helppo häntä lepyttää eikä
taivuttaa anteeksiantoon. Äidin ja tyttären piti kauvan puhua hänen
kanssaan, ja todistaa, että ainoastaan hyvällä eikä pahalla oli jotakin
aikaansaatava; heidän piti rukoilla jopa kyyneleitäkin vuodattaa,
ennenkun hän vähänkin alkoi taipua ja vihdoin hän nyrpeänä huudahti:

"No hyvä, tulkoon kotiin ja minä annan hänelle pari viikkoa miettimisen
aikaa. Mutta jos Prits häntä vielä tahtoo ja paroni minulle pitää
sanansa, niin ei auta enää mikään -- minä saatan hänet vaikka väkisin
pappilaan. Jos hän kovin panee vastaan, niin tietäköön, että hänellä on
aika selkäsauna odotettavana ja annan hänen saada kunnan oikeudessa[5]
tai moision tallissa kaiken kansan nähden sellaisen opetuksen, ettei se
ikänä lähde mielestä."

Naisten täytyi tyytyä tähänkin myöntymiseen. He toivoivat, että ehkä
aika keksii neuvon. Olihan puhuttu uudesta asetuksestakin, jonka piti
suoda talonpojalle kaikkea hyvää ja jonka kohta piti tulla. Kuka
tiesi vaikka isä sitten saisi uuden paremman talon ilman Pritsinkin
toimittamista. Mari alkoi sitäkin toivoa isälle selittää, ja Mihkel,
joka tulevaa vävymiestään rakasti ainoastaan noiden tulojen tähden,
joita hän tältä toivoi, rupesi todellakin hieman rauhottumaan.

Jo seuraavana päivänä tuli Miina takaisin kotiin. Hän oli varmaankin
kaiket päivät ja yöt kotoa lähdettyään itkenyt, sillä hänen silmänsä
olivat punaiset ja turvonneet ja koko hänen muotonsa kalpea kuin olisi
hän tautivuoteesta noussut. Äiti otti hänet vastaan puoleksi salaten
hellyyttään, sillä hän ei sitä tahtonut varsinkaan isälle näyttää,
mutta Mihklin kulmat olivat kurtussa ja silloin tällöin pääsi joku
pistosana hänen suustaan. Kun ei Miina puolta sanaakaan puhunut vastaan
ja äitikin vältti vastustamista, joka ukkoa olisi voinut ärsyttää, niin
oli suurempi riita vältetty. --

Koska jokainen tiesi Miinan takaisin tulleeksi odotti Mihkel, että
Kubja-Prits ilmaantuisi Huntaugulle tai kutsuisi hänet itsensä
Pärtlille. Mutta ei mitään kuulunut. Pritsin viha ja häpeä turhasta
kosioretkestä, josta hän oli joutunut koko pitäjän pilkan alaiseksi,
oli varmaankin niin suuri, ettei hän enää tahtonut olla missään
tekemisissä Huntaugulaisten kanssa. Mihkel sai pian tietää, että hänen
arvelunsa oli tosi.

Hän tapasi kerran sattumalta Pärtle-Jaanin kylän raitilla. Mies ei
aikonut ensin tervehtiäkään. Mutta kun Huntaugun ukko sittenkin rupesi
pakinoimaan hänen kanssaan, murisi Pärtle-Jaan läpi hammasten.

"On sekin miehen teko, kun suotta tahtoo toisen lapselle häpeää
tuottaa."

"Niinkuin minä sitä olisin tahtonut!" koitti Mihkel selittää. "Tiesinkö
minä, tytön pakoon lähtevän? Annoinhan Pritsille neuvon, että hänen
piti ensin tehdä tytön kanssa asiansa selväksi ja sitten vasta tulla
viinojen tuontiin! Mutta he olivat pari viikkoa sitä ennen riidassa, ja
sitten tulee kosimaan!"

"Minkätähden sinä olet isä, muistathan, mitä minulle ja Pritsille
lupasit meillä: 'tytön pitää totella minua, siitä saatte olla varmat!'
-- -- -- Mokomaakin tottelemista! Juoksee pakoon ja kun takaisin tulee,
niin sitten vain silitetään! Minä olisin lastani opettanut, että hän
sen unissaankin olisi muistanut!"

"Ei se opetus hänelle vieläkään myöhäistä ole", puolusti itseään
Huntaugun ukko. "Mutta minun mielestäni sellaisessa asiassa voi enemmän
saada aikaan hyvällä kuin pahalla. Henkeähän en voi häneltä ottaa --
eikä se Pritsiäkään hyödyttäisi. Olen antanut tytölle miettimisen ja
parannuksen aikaa, Jos ei Prits häntä tahdo jättää, niin tulkoon ja
puhukoon hänen kanssaan; luulen että tyttö nyt olisi taipuvampi kuin
ennen, kun vain poika ymmärtäväisesti tahtoo asian selittää."

"En luule, että minun poikani tulee itseään narriksi tekemään!" vastasi
Pärtlen Jaan ylpeästi. "Niinkuin sellainen mies ei tyttöjä saisi!
Hänellä niitä olisi vaikka joka sormelle! Huntaugun Miina voi odottaa
Uudentuvan päiväläistä -- sekin on hänelle liian hyvä!" Näin hän sanoi
ja käänsi Mihklille selkänsä.

Huntaugun isäntä ymmärsi kyllä isän suuttumuksen, ja arvasi myös millä
mielialalla poika heitä kohtaan oli. Ei Mihkel myöskään ihmetellyt
sitä, ettei Pritsiä enää Huntaugulla näkynyt. Kun hän pari viikkoa
myöhemmin kirkolla tuli Mihkliä vastaan, käänsi tämä päätään ja
astui, niinkuin isänsäkin kylän raitilla, tervehtämättä ohi. Pritskin
nähtävästi kantoi vihaa juuri Miinan isää kohtaan.

Mihkel luuli, että Prits nyt oli heittänyt sikseen kosija-aikeensa. Ja
epäilyttävää oli, olisiko Mihklillä asiain näin ollen moisiostakaan
mitään toivomista, sillä kostaakseen tahtoi varmaankin kupias tehdä
kaiken voitavansa, jotta paroni peruuttaisi lupauksensa. Huntaugun
mieli oli tästä syystä kovin paha ja sen saivat tytär ja äiti kylläkin
usein tuntea.

Mutta vaikka kyllä Miina kotona paljon sai kärsiä, täytti erinomainen
rohkaseva tyytyväisyys kuitenkin hänen sydämmensä; hän alkoi toivoa,
että vihdoinkin pääsisi vapaaksi vastenmielisestä kosiasta ja tuota
toivoa seurasi toinen vielä parempi: Völlamäen Päärn saattaisi
aikaa myöten häntä jälleen lähestyä. Miina nimittäin luotti niin
täydellisesti Päärnun kykyyn ja miehekkyyteen, että luuli hänenkin
vielä kerran saavan oman paikan, että hänelle moisiosta annettaisiin
isän talo tai joku toinen maakohta, jossa hän voisi elää itsenäisenä
miehenä. Olihan paroni hänelle sanonut, että jos hän mielensä parantaa
eikä enää vastusta käskynhaltijoita, niin olisi hänellä toivoa päästä
Völlamäen isännäksi. Vihdoin ehkä alkaisi Huntaugun ukkokin taipua
ja ottaisi Päärnun kotivävyksi, kun hän olisi vankka, ahkera ja
huolellinen työmies. -- -- --

Voi sitä riemua, joka nousi mökkisessä, kun Miina eräänä iltana pakonsa
jälkeen sinne salaa ilmaantui! Tuo riemu ei näyttäytynyt sanoissa, vaan
pojan ja äidin silmäyksissä. He katselivat niin kiitollisina ja niin
liikutettuina nuorta tyttöä, että hänestä tuntui, kuin olisi hän tehnyt
oikean suurtyön. Aluksi ei lausuttu sanaakaan. Äänettöminä he vain
puristivat toistensa käsiä. Vihdoin lausui Päärn äänellä, jonka väkisin
koitti saada, äreäksi:

"On vielä nuori tytärlaps, ja kuitenkin niin itsepintainen! Onko
ihminen enää täysijärkinen: juoksee pois vanhempain majasta yön selkään
ja katoaa kuin tuhka tuuleen! Etkö sinä ensinkään sitä ajatellut,
kuinka monelle ihmiselle sellaisella tempulla teit murhetta! Minä
luulen, etteivät he kukaan maanneet silmän täyttä sinä yönä samoin kuin
emme mekään!"

"Niin, olisit vain kuullut, kuinka Päärn tilallaan ähki ja puhki --
oli kuin kipeä!" puhui vanha muori. "Ja tiedätköhän sitäkään, että hän
sinua yhtenä yönä salaa kävi etsimässäkin?"

"Missä niin?" kysyi Miina punehtuen ja nauraen. "Mitä sitä nyt enää
perustaa ja urkkii!" virkkoi nuori mies kädellään viitaten ja katsoi
ikäänkuin ujostellen ja pahastuen nurkkaan. "Kävin kerran leikin vuoksi
läpi metsän -- siinä kaikki. -- -- -- Pääasia on nyt, että elät ja olet
terve."

"Missä te oikeastaan luulitte minun olevan?" tiedusteli Miina, jota
keskustelu nähtävästi huvitti. "Kun sinä metsässä kävit, niin luulit
ehkä minun riippuvan jossakin oksassa?"

Pojan puolesta vastasi äiti; että ensin eivät hämmästyksestä osanneet
mitään ajatella; mutta sitten kun Miina jo pari kolme päivää oli poissa
ollut eikä mistään löytynyt, silloin heille molemmille kerrassaan oli
tullut mieleen: mihin muualle hän olisi voinut mennä kuin sisarensa
luo! "Pane mieleen", oli Päärn puhunut äidille, "sieltä hän kerran
vielä ilmestyy!" Ja tuo toivo oli antanut heille molemmille surun
huojennusta.

Miina vietti Uudentuvan mökissä onnellisen hetken. Puhumatta Päärnun
kanssa mitään tulevaisuudesta, tunsivat kuitenkin molemmat erinomaista
kevennystä ja iloa sydämmessään: olihan pelottava vastustaja nyt
voitettu! He luulivat niin paljon tuntevansa Pritsiä, ettei miehen
ylpeys sallisi hänen enää ajatella tyttöä, joka hänelle oli tehnyt
niin häpeällisen kepposen! Tuossa rohkaisevassa toivossa he toisistaan
erosivat. -- -- --

Mutta suuresti he erehtyivät, kun luulivat tuntevansa Prits Valkmannin
tahi hänen tunteensa Miinaa kohtaan. Sillä joku viikko myöhemmin
tapahtui jotakin, joka osotti, ettei Prits tyttöä vielä ollut
unohtanut. Siitä antoi hän Miinan isälle aivan odottamattoman merkin.

Huntaugun työpoika toi isännälle eräänä lauvantai-iltana moisiosta
tiedon, että kupias odotti häntä sinä iltana kapakassa, että hänellä
oli ukolle jotakin asiaa. Mihkelin silmät levisivät suuriksi tämän
kuullessaan. Viiu katsoi tyttäreen ja tämä kalpeni. Mutta isäntä pisti
heti paremmat turkit ylleen -- ulkona oli jo kauvan sitten ollut kova
talvi -- ja läksi kapakkaan.

Kupias olikin jo siellä. Nauraen otti hän Huntaugun isännän vastaan.
Hänen punottavasta näöstään saattoi huomata, että hän jo pikaristaan
oli saanut hyvän tuulen. Hän oli nyt kokonaan lauhtunut mies. Kun hän
oli Mihklille kättä antanut, niinkuin ei heidän välillään olisi ollut
pienintäkään kaunaa, vei hän ukon viereiseen pienempään huoneeseen,
johon kapakan isäntä tavallisesti laski vain paremmat ystävänsä ja
moision käskynhaltijat.

He olivat siellä aivan kahdenkesken. Prits tilasi puoli tuoppia viinaa.
-- -- -- Mihkelin ihmetteleminen yhä kasvoi. -- -- --

"Huntaugun ukko", alkoi Prits, lyöden Mihkliä olalle. "Kahden niin
ymmärtäväisen miehen kuin me olemme, ei pitäisi toisiaan vastaan kaunaa
kantaa. Muistatko?"

"Muistan kyllä", vastasi Mihkel, "mutta minunko puoleltani se alkoi!"

"Et sinäkään siihen aivan syytön ole -- olet vain vähän naisekas mies,
mutta -- sovitaan pois entiset! On minussa itsessänikin syytä -- sen
huomaan vasta nyt -- -- -- Tuossa käsi, Huntaugun ukko, sovitaan pois
ja koitetaan vasta viisaampia olla."

Mihkel otti estelemättä vastaan liinatukkaisen pojan käden. Hänen
kasvoilleen ilmestyi ihmettelyn rinnalle myös mielihyvän ilme. Hän
oli ylpeä siitä, että leppyminen alkoi Pritsin puolelta ja vielä niin
sydämmellisellä tavalla.

He joivat toistensa kanssa ja panivat piiput savuamaan. Prits käänsi
sitten puheen toivottuun päämaaliinsa.

"Minä säälin tyttöä", virkkoi hän suoraan ja hänen keltaiset silmänsä
katselivat pöydällä palavaa talikynttilän liekkiä. "Alan nyt vasta
tuntea, että häntä säälin. Hyi, pahuus, että me niin tyhmästi ajoimme
asiaamme!"

"Tyhmästi kyllä", vastasi Huntaugun ukko. "Sinun olisi pitänyt antaa
aikaa, mielitellä tyttöä, ja sitten vasta lähestyä." -- -- --

"Niin vahingosta viisastuu! Mutta nyt, isäntä, käytän toista keinoa,
jos vielä tahdot tyttäresi antaa minulle."

"Milloin minä häntä sinulta olen kieltänyt! Sanoinhan isällesikin, että
tulkoon Prits ja koittakoon uudestaan!"

"Niin koitankin uudestaan!" huusi kupias kiiltävin silmin. "Enkä enää
pahalla, en enää niin äkillisesti, vaan vähitellen ja hyvällä, -- aina
hyvällä."

Ja nyt selitti hän tarkemmin aikeensa. Hän tahtoi antaa Miinalle aikaa
keväisiin. Sillä välin koittaisi hän olla tytölle kohtelias, nöyrä,
lähestyä häntä ystävällisesti ja mielitelien. Heidän piti useimmin
toisiaan tavata joko Huntaugulla, Pärtlillä, tuttavien taloissa taikka
moisiossa. Toisena joulupäivänä piti Pärtlillä olla vanhemman veljen
häät. Älköön Mihkel koko perhekunnan kanssa jääkö sinne tulelta,
-- kutsun hän lupasi pian heille toimittaa. Mutta yhtä asiaa hän
ehdottomasti vaati: Mihkelin piti miehen sanalla luvata, ettei hän
ketään muuta kosijaa Huntaugulle ota vastaan, kunnes asiat Pritsin ja
Miinan välillä toisella tai toisella tavalla selviäisivät.

Tuon lupauksen antoi Mihkel tarkemmin asiaa ajattelematta.

"Sinun tulee myös pitää huolta siitä, että äiti on minun puolellani",
vakuutti Prits vielä.

"Hän oli sinun puolellasi ja on vastakin oleva!" huudahti ukko varmalla
äänellä.

Ja nyt juotiin ja poltettiin ja luvattiin ja vakuutettiin puoleen
yöhön. Yhä uudestaan selitti yksipäinen kosija, että Miinasta hän
ei voinut luopua, tyttö oli hänen sydämmeensä niin juurtunut, ettei
hän yölläkään saanut lepoa eikä rauhaa. Lyöden nyrkkiä pöytään hän
vakuutti, että ennen hän päänsä menettää, kuin luopuu tuosta naisesta.
Ja eikös hän ollut mies, jonka piti kelvata joka tytölle? Mitä oli hän
Miinalle tehnyt, että tämä häntä niin karttoi? Hän tahtoi häntä pitää
armaana kuin kultamurua, täyttää kaikki hänen toiveensa, korottaa hänet
emännän arvoon, hellitellä häntä kuin saksan lasta. -- -- -- Vihdoin
joutui hän viinan vaikutuksesta niin tunteidensa valtaan, että itkuun
purskahti.

Molemmat olivat aivan "dobra" miehet, kun vihdoin kapakasta erosivat.
Prits saattoi ukkoa vielä kappaleen matkaa kylään päin ennenkun kääntyi
takaisin moisioon. --

Kauhistuen huomasi Miina, että siitä illasta asti alkoivat Huntaugulla
entiset tuulet puhaltaa. Isä ei häntä kyllä enää soimannut eikä
hänelle kiukutellut kuin ennen, mutta kun vähänkin tilaisuutta sattui,
antoi hän Miinan tietää, että hän tyttöön nähden vielä hautoi entisiä
tuumiaan ja aikeitaan.

Alettiin jälleen seurustella Pärtlin perheen kanssa ja vielä ahkerammin
kuin ennen; jopa ilmestyi Prits jälleen lauvantai- ja pyhäiltoina
Huntaugulle; jopa kokoontui jälleen viinapulloja kaapin taakse
nurkkaan. -- -- --

Prits ei nyt kohdellut Miinaa ylimielisesti. Hän oli tytölle hyvin
ystävällinen, kohtelias, melkeinpä nöyrä, ei koskaan maininnut
onnistumattomasta kosijaretkestään eikä Miinan pakenemisesta, ei
puhunut omista aikeistaan ja koitti kaikessa osottaa suurinta
varovaisuutta.

Niin mentiin sitten myös toisena joulupäivänä Pärtlille häihin.
Miina oli -- sulhasen toivomuksesta -- väkinäisesti lupautunut
morsiusneidoksi -- hänen sulhaspoikansa tietysti oli Prits. Siellä
syötiin, juotiin, tanssittiin ja ystävyysliitto tehtiin yhä lujemmaksi.
Pritsin ystävät pitivät myös huolta siitä, että Miina ja Prits
tapasivat toisensa heidän luonaan. Näin olivat siis Pritsin aikeet
oikealla tolalla ja hänellä oli hyvä toivo niiden onnistumisesta.

Mutta kun itsepäinen kosija alkoi itsekseen miettiä, kuinka hänen
asiansa oli edistynyt, niin täytyi hänen puristaa kätensä nyrkkiin ja
tunnustaa, että hänellä ei ollut paljon toivoa. Sitä tyttöä riivasi
itse paholainen. Ei ainoatakaan lämpimämpää silmäystä ollut hän koko
pitkänä aikana neidolta saanut. Kovuus ja tuimuus häntä kohtaan ei
vahaakaan auttanut, mutta yhtä jäykästi vastusti hän Pritsin hellempää
ja lämpimämpää lähestymistä. Ja Miinan puolelta huokui miestä vastaan
niin kylmä, kolkko henki, että poika paran silmiin toisinaan nousi
vihan kyyneleitä.



9.

HALPA TYÖVOIMA.


Jota kauvemmin neiti Marchand oli Virossa, sitä selvemmin alkoi hän
huomata, kuinka alhaisella, alkuperäisellä kannalla koko talous
kaikkine tarpeellisine työkaluineen moisiossa oli. Juliettella ei
tässä asiassa ollut perinpohjaisia tietoja, ja hän saattoi ainoastaan
pintapuolisesti sen käsittää, mutta toisinaan oli erotus ulkomaiden ja
tämän maan välillä niin silmiin pistävä, että hänkin sen huomasi.

Kaikki työkalut ja maanviljelystarpeet olivat täällä aivan yhtä huonot
kuin köyhimmillä, oppimattomilla talonpojilla vähäistä maakappaletta
viljellessään. Niinpä olivat täällä aurat, äkeet, puima-aseet,
maitotalouskalut j.n.e. kaikki puusta, kaikki huonoa, pelkkää
kotityötä! Ei löytynyt nimeksikään tai ainakin harvoissa paikoissa
maanviljelyskoneita, joita ulkomailla jo talonpojatkin käyttivät.
Kaikki työ oli käsin tehtävä ilman sen ajan parempia apukeinoja. Ja
näin oli laita toisissakin moisioissa, joita kouluneiti sattui näkemään
herrasväen kanssa ajaessaan.

Kun hän siitä kerran oli puhunut paroni Herbertin kanssa, oli tämä
olkapäitään kohottaen vastannut: "Niin, me olemme aikamme jälessä,
mutta siihen ovat meidän olomme syynä: meillä on ollut liika paljon
halpaa työvoimaa -- mitä meidän siis on tarvinnut hankkia kalliita
koneita ja ulkomaisia työkaluja!"

Tuo "halpa työvoima" oli talonpoika. Se oli kone, joka ei rahaa
maksanut, ei vaatinut korjauskustannuksia, eikä sen vanhenemista
tarvinnut pelätä. Ei se ollut ainoastaan halpa työvoima, vaan täysin
maksuton. Hän kynti, äesti, kylvi, niitti ja leikkasi; hän pui viljan,
harjasi liinat, noukki perunat, keitti viinan, keritsi lampaat, kehräsi
langat, kutoi kankaat, hoiti karjan, kuletti maanviljelystuotteet
kaupaksi -- ja kaikesta tuosta hän ei saanut muuta kuin maatilkun, jota
moision omistaja ei tarvinnut. Hän tyytyi työpäivään, joka kesällä
kesti 17 tuntia ja ajottain, riihenpuintiaikana 48 tuntia. Hän maksoi
vielä omista tuloistaan kymmenykset isännälleen -- vain siitä hyvästä,
ettei tämä tuota vähää häneltä olisi pois ottanut. Oman ihonsa
hän vaatetti tappuroilla -- palttinan ja villakankaan vei hän
isännälle. -- -- --

Mitä sitten tarvitsi ostaa kalliita koneita ja työkaluja, kun oli
kyllin saatavana niin hyviä tuloksia tuottavaa työvoimaa!

Neiti Marchand ei nähnyt, taikka näki harvoin -- kuinka "halpa
työvoima", talonpoika vanhanaikaisilla työkaluilla ja uupuneella
hevosellaan raatoi pellolla ja niityllä, kuinka kolmentoista vuotiaat
kasvavat pojat hartiavoimillan nostivat auraa maan sisästä, kuinka
alaikäiset tytöt ja raskaat vaimot polttavassa päivänpaisteessa
hikosivat heinä- tai leikkuuvainiolla ja kuinka he selkä koukussa
perunavaoissa ahkeroivat, kuinka tytöt ja pojat päivätyöstä
kuollakseen väsyneinä, yöt läpi varstoja heiluttivat, kuinka
päivätyöläiset tuiskussa ja tuulessa rahtia ajoivat kaupunkiin, kuinka
karjapäivätytöt, iho polvia myöten jäässä, kurjissa tappurahameissaan
kahlasivat lumihankien läpi moision ja kylän väliä. -- -- -- Ei neiti
Marchand myöskään nähnyt, kuinka joka puolella, niin toisen kuin
toisenkin kintereillä, kupiaan, voudin, aittamiehen ja opmanin keppi
pani käymään noita maksuttomia koneita ja kiihotti heidän liikkeitään.
-- -- -- Jos hän olisi kaiken tämän nähnyt, olisi hän pannut
kädet ristiin ja vielä enemmän kysynyt, eikö tässä maassa tunneta
siveysoppia, kristillistä lähimmäisen rakkautta!

Neiti Marchand tiesi vain sen, mitä sattui huomaamaan moisiossa
ja sen ympäristössä. Nyt talvisaikaan näki hän vieläkin vähemmin.
Siellä navetoissa askaroitsivat kohmettuneet karjatytöt lyhyissä
tappurahameissaan lehmien ympärillä, syöttivät, juottivat ja lypsivät
niitä, ja samaten tappuraisissa paksulankaisissa huonoissa vaatteissa
miehet ja pojat ajoivat karjalle pehkuja, olkia ja heiniä. Naiset
kylästä kantoivat moisioon pellavia, joita olivat loukuttaneet ja
kaapineet, ja joita heidän vielä perillä piti puhtaiksi harjata
Joku aika myöhemmin ilmestyi vielä joukko naisia päässä korkeat
munanmuotoiset myssyt ja sepelpäisiä tyttöjä puettuina Vörun
vaateparteen. Näille paronitar jakoi pellavia tappuroita ja villoja,
joita he kelkoilla kotiin vetivät -- -- --

Jos neiti Marchand olisi voinut katsoa noihin karstaisiin savuisiin,
olkikattoisiin hökkeleihin, olisi hän ihmetellyt, kuinka koko kylä oli
muuttunut pieneksi tehtaaksi, kuinka kaikkein noiden vaimojen, tyttöjen
ja lasten kädet liikkuivat nopeasti, täyttääkseen emäntänsä kirstut
kaikellaisilla kalleilla kankailla. -- --

Talvinen päivä on lyhyt -- täytyy jatkaa sitä illasta ja yöstä,
sillä emännän töitä on paljon. Kehrätä kahdeksan naulaa liinoja
pellavalangoiksi, niin hienoiksi, että kelpaavat saksoille
liinavaatteiksi -- se ei ole leikin tekoa! Taikka jos on villoja, niin
raasi ne kahteen kertaan ja kehrää sitten langaksi, niin että sormia
pakottaa. Eivätkä tappuratkaan itsestään tule langoiksi! Ja sen lisäksi
on sinulla oma perhe ja perhekunta vaatetettavana!

Astumme tuollaiseen pieneen tehtaaseen, jollaiseksi talon tupa talven
aikana on muuttunut. Kädensuuruisesta, nokisesta, hikisestä akkunasta
ei puolipäivästä asti paista auringonvalo sisään. Surkea päretuli vain
valaisee työntekijöitä silloin kun ei uuni lämpiä. Paksu ummehtunut
ilma täyttää pienen huoneen; tarpeellisimmat huonekalut -- pöydät,
rahit, seinään kiinnitetyt, olilla täytetyt makuusijat, joiden alla
on rikkaläjiä, eivät näytä kovin hauskoilta. Nauloilla seinissä
riippuu vanhoja, karheita vaatteita, ylempänä karstaiset orret, alla
epätasainen, kuoppainen savilattia. Nurkassa suitsuaa suuri kiuvas,
jonka päällä palvelijat toisinaan nukkuvat.

Mutta kuinka hyvä onkaan tuo suuri, vahva, mustunut uuni talven
aikana, kun ulkona tuisku vinkuu, oven kohdalla kolkuttaa, ja uhkaa
peittää koko mökin hangen alle, tai kun pakkanen panee aidan seipäät
paukkumaan, ja jäätää oven ja akkunan tuumanpaksuisella härmällä.

Tuon hyvän lieden luona on tehtaanväki koolla. Tulenvalon ääressä
viettää tuo työtätekevä perhekunta pitkän yksitoikkoisen talvensa.
Perheennainen, tytär, palvelustyttö, kaikki kehräävät -- milloin
moisiolle, milloin itselleen. Lieden luona tai pärejalassa palaa
päre toisensa perästä karreksi, lapset niitä yhtä mittaan hoitavat
palamaan tai sytyttävät uuden -- se on heidän tehtävänsä, heidän osansa
ylenpalttisessa työssä. Palvelustyttö, joka kehrää moisioon, koittaa
tuskallisella huolella saada kuontalon ja värttinän välillä juoksevan
langan yhä hienommaksi ja sileämmäksi, jottei siihen jäisi ainoatakaan
nystyrää. Sillä jos ei lankavyyhti kule sormuksen tai renkaan läpi,
saa rouvalta kunniansa kuulla. Äidin rukin vieressä kyyköttää Manu
aapinen ja tikku kädessä ja harjoittaa aakkosia. Kun hän väsyy, alkaa
Jyts, joka jo on päreensytyttäjänä. Miehetkin pitävät huolta tulesta;
he kiskovat koko joukon päreitä varastoon, tekevät lehmänkytkyitä
tai luutia. Heikko punertava tulenliekki valaisee perheenmiehen
kuivettuneet, kovat, ryppyiset kasvot, luo nuorien punottaville
poskille surullisen, unisen heijastuksen. Puhellaan, nauretaan,
lauletaankin, kunnes väsymys kuin hiipivä tonttu lähestyy kaikkia, kova
taistelu alkaa sen voittamiseksi.

Toisessa talossa on villankehruutalkoot. Kuusi tai kahdeksan nuorempaa
ja vanhempaa tyttöä istuu pienessä lämpimässä huoneessa ja kehrää
lankaa. Vilkas puhe, nauraminen ja laulu saavat unohtumaan työn
ikävyyden. Joku poika on tullut heille seuraa pitämään -- se enentää
hauskuutta. Mutta katsokoon emäntä, ettei talkooväki rupea nurisemaan
huonoa kestitsemistä ja että isäntä on väkevämpääkin hankkinut. Kyllä
on hyvä, kun tuon työn saa pois huolestaan, sillä moision isännän
kanssa ei ole leikitteleminen -- omaan työhön on kyllin aikaa! Jos
emäntä ei sitä itse ehdi tehdä, antaa hän sen toiselle -- köyhiä on
kyllin, jotka tarvitsevat ansiota. -- -- --

Neiti Marchand oli aikoja huomannut kuinka kova, vaativa emäntä
paronitar Heidegg oli. Kyllä tiesi kunniansa jokainen kylännainen,
jonka työ ei täyttänyt hänen vaatimuksiaan ja nuo vaatimukset olivat
suuret. Liinalangan tarkastuksessa käytti rouva sormuksen suuruista
hopeista rengasta. Se jolla oli kolme värttinällistä pellavalankoja
valmiina, tuli sen moisioon vyyhdelle panemaan ja lukemaan pasmat. Jos
ei vyyhti renkaassa juossut liukkaasti edes takaisin, silloin oli lanka
hiukan vahvempaa kuin määrätty oli -- oi sitä musertavaa silmäniskua,
niitä häpäiseviä sanoja, jotka syyllinen silloin sai nähdä ja kuulla.

Ja kuinka tarkasti hän tutki kankaita, joita hänelle kevätpuoleen
alettiin tuoda! Pieninkin kutomisen vika kiihdytti hänen vihaansa,
jokaisesta työstä, johon hän ei ollut tyytyväinen, määräsi hän
rangaistukseksi toisen pahemman työn; eikä antanut rikolliselle
tavallista lahjaa, myssyvaatetta. Myssynnauhoja saivat häneltä vielä
monet -- mutta villaisen myssyvaatteen sai vain harvoin joku, jonka
kunnianhimo ja huolellisuus oli saanut aikaan oikean mestarityön.

Rouva von Heideggistä sanottiin, ettei hän milloinkaan nauranut
palvelijain nähden eikä heidän puhuessaan. Vielä vähemmin näkivät
kyläläiset hänen hymyilevän, väristen he tulivat ja kiirehtien
lähtivät. -- -- --

Ja tuolle kristilliselle, jopa jumalisellekin naiselle ei milloinkaan
tullut mieleen, että hän olisi ollut kiitollisuuden velassa heille,
jotka täyttivät hänen arkkunsa aarteilla, joita hän ylpeänä emäntänä
mielellään näytteli tuttavilleen. Hänellä oli eräässä sivuhuoneessa
hinkalon suuruinen kirstu. Kun sen kansi avattiin loisti kuin lumihanki
katsojaa vastaan. Arkku oli täynnä heleänvalkeaksi valaistua liinaa,
jonka kauneus ja hienous sai asiantuntijat ihmettelystä huudahtamaan.
Ei voitu ymmärtää, milloin hän tarvitsisi niin paljon liinavaatetta. Ja
kankurit helskyttivät joka päivä uutta lisäksi.

Ei, paronitar ei kiittänyt noita halpoja työvoimia, joiden avulla hän
ei tarvinnut tehtaita eikä rahakustannuksia. Hän oli kasvanut ja elänyt
siinä luulossa, että nuo työvoimat, nuo maksuttomat koneet olivat häntä
varten luodut, hänen mielivaltaansa annetut. -- -- Mitä maksoi heidän
työnsä hänen myssykangaskappaleensa rinnalla, jonka hän antoi heille
ikäänkuin kunniamerkiksi! --

Katsellessamme Viron kansan viimeksi kulunutta aikaa, on huvittavaa
nähdä, kuinka etevästi aateli ymmärsi käyttää hyväkseen talonpojan
"halpaa työvoimaa" ja sen ohella koitti suoda hänelle jonkinlaista
"vapautta". Hän teki tämän niin perinpohjaisesti, ettei hänellä tähän
päivään asti ole työvoimasta ollut puutetta, vaikka hän itseänsä
kunnioittaa itsensäkieltävänä vapauttajana.

Pintapuolisesti katsellen, täytyy ihmetellä, kuinka helposti Viron
aateli v. 1816 lahjoitti talonpojille vapauden. Hallitus tahtoi
tehdä henkiorjuuden Virossa samanlaiseksi kuin Liivinmaalla; sitä
varten piti asettaa komitea, joka oli toimeenpaneva moision maiden
mittauksen. Mutta kustannuksia välttääkseen oli Viron aatelisto valmis
uhraamaan omistusoikeutensa talonpoikiin itseensä nähden ja 1811 anoi
se henkiorjuuden täydellistä lopettamista, joka toteutettiinkin lain
kautta 1816. Mutta aatelismiesten uhraukset eivät mahtaneet olla
liian suuret, kun niin herkästi niihin suostuivat. Vai vaikuttivatko
heihin ehkä vapaamieliset, ihmisystävälliset aatteet? Viron aateliston
joukossa saattoi kyllä olla hyväntahtoisia, lämminsydämmisiä miehiä,
joihin lännestä tulleet, ihmisystävälliset aatteet olivat vaikuttaneet,
mutta heitä oli kuitenkin verrattain vähän. Enemmistön puolelta,
vapauden nimessä annettu lahja, tuotti kuitenkin oikeastaan antajalle
hyötyä, mutta saajalle vahinkoa. Ja tämän aatelisto kyllä edeltäkäsin
tiesi.

Hyödyn asemesta tuotti lahjoitettu vapaus Itämeren maakuntain
talonpojille todellakin vahinkoa moneksi ajaksi. Tämän on moni
aatelismies itsekin sen aikuisissa historiallisissa muistiinpanoissaan
tunnustanut. Sillä kuinka voi ihminen käyttää vapauttaan, kun hänellä
ei ole, mitä suuhun pistää? Aatelismies sanoi: Sinä olet vapaa,
mutta jos tahdot elää, pitää sinun minua orjana palvella niinkuin
ennenkin, sillä maa jossa elät on minun. Ja sinun pitää minua palvella
vielä kovemmin kuin tähän asti, sillä nyt ei sinun työkuormaasi
enää määrää verokirjan lauhkea laki, vaan nyt panen minä itse sulle
"molemminpuolisen kontrahdin" nimessä verot, ja niihin on sinun
ehdottomasti suostuminen, sillä mihin sinä pääset! Uusi asetus antaa
sinulle kyllä paljon oikeuksia, joita sinulla ennen ei ollut, mutta me
olemme pitäneet huolta, että sinä et saa käyttää niitä. Asetus, joka
sinulle suo ne oikeudet, ottaa ne sinulta myös pois. Onhan meillä vielä
kaikki isännyysoikeudet, ja sinun vapautesi on ainoastaan se, että me
emme enää sinua uskalla myödä ilman maata niinkuin ennen. -- -- --

Oikeus talonpoikain myömiseen maan mukana oli todellakin vielä
jäänyt moision herroille. Koska maalla ilman työorjuutta ei ollut
melkein mitään arvoa, niin sai ostaja maan mukana lunastaa oikeuden
työorjuuteen. Moision herrat, jotka olivat päässeet vapaiksi päärahan
maksamisesta, jotka eivät enää olleet velvolliset katovuosina heitä
elättämään eikä onnettomuuden sattuessa talonpoikia auttamaan, olivat
oikeutetut jättämään talonpojat täydellisesti oman kohtalonsa varaan.
He tiesivät, että talonpojat eivät voineet elää ilman maata, että
heidän piti herroilta sitä vuokrata niillä ehdoilla, joita nämä heille
määräsivät, ja etteivät moision omistajan pellot sentähden jääneet
viljelemättä. Heidän ei siis enää tarvinnut pitää mitään huolta
talonpojista, taikka heidän työkyvystään. Ennen oli heidän oma etunsa
pakottanut heitä katsomaan, ettei talonpoika kuollut nälkään, sillä
silloin olisi heidän pitänyt rahalla ostaa toisia työläisiä. Eräs
Liivinmaan aatelismies, joka oli puolustanut henkiorjuutta, tunnusti
suurimmalla tyytyväisyydellä: "Moision herra voi ilman suurempaa
vahinkoa jättää jonkun talon taikka suuremman osan taloja ilman
vuokralaisia, sillä hänellä on siksi varaa, että hän itse voi maitaan
viljellä; mutta vuokratalonpoika ei voi talotta elää, hänellä ei ole
varaa ylläpitää hevosia ja karjaa, hän on pakotettu elämään omalla
pääomallaan ja joutuu vähässä ajassa kerjäläiseksi. Se pakottaa häntä
henkensä elatukseksi vuokraamaan maata kovimmillakin ehdoilla ja usein
ei hän voi täyttää yhteiskunnallisia velvollisuuksiaankaan."

Vapaanakin jäi talonpoika täydellisesti moision omistajan mielivallan
alaiseksi, ja tämä käytti valtaansa väärin, jopa useinkin vielä
entistä enemmän. Talonpoika sai kyllä vapauden, mutta ei mitään
elämisen apuneuvoja, sillä kaikki maa ja sen mukana kaikki talonpojan
tilan parantamisen keinot jäivät moision herroille. Talonpoika ei
oikeastaan saanut vapautta, mutta vain sen nimen ja varjon. Henkiorjuus
poistettiin vain nimellisesti. Mutta aatelin etuna oli se, ettei hänen
nyt enää tarvinnut hävetä talonpoikain köyhyyttä eikä pelätä yleisön
arvostelua. Nyt hän saattoi soimata veltoiksi ja laiskoiksi heitä,
jotka eivät ymmärtäneet "vapauttaan" oikein käyttää.

Vapaus antoi talonpojalle oikeuden tehdä moision herran kanssa
vapaaehtoisia kontrahteja. Mutta kun talonpojilla ei ollut mitään
apuneuvoja, joiden nojalla olisivat herroilta voineet vaatia
helpotuksia, olivat he siitä syystä jääneet herran armon alaisiksi.
Talonpojan työ- ja maksukuorma oli jäänyt yhtä suureksi kuin ennen,
vieläpä oli sitä nähtävästi kovennettukin. Entiset, vuonna 1805
valmistetut verokirjat eivät enää pitäneet paikkaansa, kun oli tehtävä
vapaaehtoisia kontrahteja, ja moision herrojen oli helppo vaatia
suurempia veroja, kun talonpoikain oli pakko niihin suostua.

Vapaus antoi talonpojalle oikeuden muuttaa toiseen moisioon. Mutta
talonpojat huomasivat pian, että moision herrain vaatimukset olivat
joka paikassa samanlaiset s.o liian suuret, sillä jokainen ajatteli
omaa etuaan! Muualle muuttaminen ei tuottanut talonpojalle voittoa,
vaan tappiota Hän jäi ennemmin entiseen paikkaansa ja maksoi enemmän
veroa työllään ja maanviljelystuotteillaan, kuin alkoi etsiä toista
isäntää Jos ei hän suostunut herran määräämiin ehtoihin, saattoi hän
menettää tuon kurjan majansa, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut,
jonka maata hänen esi-isänsä suurella vaivalla olivat raivanneet
ja viljelleet. Ja hänen olisi pitänyt vaimoineen lapsineen lähteä
toista isäntää etsimään, joka olisi voinut panna hänelle vielä
kovempia ehtoja. Näin pakottivat olot häntä tyytymään kaikkeen, mitä
häneltä vaadittiin ja tekivät hänestä vielä kurjemman orjan, kuin
hän henkiorjuuden aikana oli ollut. Tilastaan hän ei missään voinut
valittaa, sillä kontrahti oli laillinen. Talonpojalla ei siis ollut
mitään hyötyä asunnon valitsemisoikeudestaan.

Talonpoika oli vielä saanut oikeuden omistaa maata ja muuta kiinteätä
omaisuutta, palvelus-, vuokra- ja kaikenlaisessa työssä tehdä
vapaaehtoisia suostumuksia, muuttaa, niinkuin jokainen kansalainen,
persoonansa ja omaisuutensa toiseen maanpaikkaan. Mutta talonpoika
ei saanut asunto-oikeutta kaupungissa eikä siellä omistaa kiinteätä
omaisuutta, ei saanut ruveta kaupunkilaisen palvelukseen, eikä vuokrata
kaupungin tontteja! Sanalla sanoen: talonpojalla oli lupa ostaa
maata vain Viron moision herralta, joka kuitenkaan sitä ei pienissä
palstoissa tahtonut myödä, koska se ei ollut hänelle edullista.
Moisiot, näet, olivat suurimmaksi osaksi kiinnitetyt lainauskassaan, ja
moision omistaja, jos hän pienen osan maastaan olisi myönyt, olisi vain
pienemmän summan saanut käyttää omaksi hyödykseen, kun suurin osa olisi
mennyt lainauskassaan velan korvaukseksi. Niin oli siis talonpojilla
oikeus tehdä vain sellaisia sopimuksia, jotka heitä kiinnittivät
maanviljelystöihin ja työorjuuteen yksin Vironmaalla ja Viron moision
herrain kanssa.

Mutta kun aatelismies valmisti virolaiselle vapauslain, keksi hän
siihen vielä yhden rajoituksen.

Talonpoika, joka omavaltaisesti läksi Vironmaalta, joutui tuon lain
nimessä kunnan puolesta sotamieheksi. Moision herrain eduksi oli
lakiin pantava tämäkin musertava pykälä, sillä he arvasivat, että
heidän suunnattomat vaatimuksensa pakottaisivat tuon kärsivällisen ja
orjuuteen tottuneen virolaisen talonpojankin lähtemään kotimaastaan
ja etsimään naapuri kuvernementissa toimeentuloaan, vaikkakin hänen
rakkautensa savutupaansa ja kotikontuunsa oli liikuttava. Mutta
tuokaan määräys ei vielä riittänyt. Sama rangaistus säädettiin
myös niille talonpojille, jotka uskalsivat pyytää muuttokirjaa
ruvetakseen palvelukseen toisessa kunnassa tai maakunnassa. Kunnassa,
jonka kirjoissa he olivat, merkittiin heidät poissaoleviksi. Kunnan
virkailijat nostivat sellaisten puolesta arvan ja nämä joutuivat
sotamiehiksi, sillä asetuksessa sanottiin: "Kun arpa lankeaa sellaisen
kunnanjäsenen osalle, joka kunnasta on poistunut (vaikkapa luvallakin),
ja hän joutuu vieraassa kunnassa sellaisiin olosuhteisiin, joissa
hän asetuksen mukaan olisi sotapalveluksesta vapaa, niin tulee hänen
sittenkin lähteä sotamieheksi oman kuntansa puolesta!" Näin oli siis
Viron talonpoika kiinnitetty omaan maakuntaansa, omaan kuntaansa ja
omaan moision herraansa. Jos ei hän tahtonut seuraavassa sotaväen
otossa joutua sotamieheksi, niin hänen piti jäädä siihen kuntaan, jossa
oli kirjoissa, piti olla herrallansa "halpana työvoimana".

Näin teki vapaus köyhän talonpojan aikaa myöten entistä köyhemmäksi.
Mutta Viron moisioiden rikkaus karttui vuosi vuodelta ja niiden
myyntihinta oli muutamassa vuodessa suhteellisesti noussut ostohintaa
monin verroin suuremmaksi. Kun talonpoikain luku ensimmäisinä vuosina
vapauttamisen jälkeen nopeasti kasvoi, niin saivat moision herrat yhä
lisää "halpaa työvoimaa", ja jota enemmän heitä oli, sitä halvemmaksi
he kävivät.



10.

UUSI ASETUS TEKEILLÄ.


Viron talonpoika oli nauttinut vapautta neljäkymmentä vuotta, mutta
hän oli köyhempi ja onnettomampi kuin henkiorjuuden aikana. Vapaus oli
antanut hänelle oikeuden kiinteimistön omistamiseen, mutta ei ainoakaan
perheenmies ollut niin paljon vaurastunut, että olisi voinut ostaa
itselleen talon. Ja talonpojan hyväksi oli kuitenkin vapaus annettu.
Mikä ihme sitten, että nykyinen työorja huutavassa hädässään alkoi
odottaa uutta vapauttavaa lakia, samoin kuin henkiorja neljäkymmentä
vuotta sitten vapautta. Hän odotti sitä niinkuin pitkän vahingoittavan
poudan perästä odotetaan sadetta.

Tuo odotus kesti kauvan. Se perustui pelkkiin huhuihin. Ainoastaan
epävarmoista suupuheista tiesi talonpoika, että jotakin oli tekeillä,
jotakin tulossa. Varmoja tietoja hänellä ei milloinkaan ollut siitä,
milloin saksat sääsivät lakia. Se tavallisesti pidettiin salassa tai
ainakin puoleksi salassa. Ensiksi ei saksalaisen sääty-ylpeys sallinut
keskustella talonpoikien kanssa yleisistä asioista, ja toiseksi
koittivat he pitää salaisuutena talonpoikia koskevien uusien asetusten
säätämisen. Sillä Viron aateli ei mitään pelännyt niin kovasti kuin
talonpoikain rauhattomuutta. Ja nuo uudistukset herättivät usein
levotonta kiihotusta, sillä niistä toivottiin enemmän kuin ne antoivat,
ja siten pettyi kansa vapautumisen toivossa tuosta armottoman raskaasta
ikeestä.

Ainoastaan syrjäteitä sai talonpoika kuulla, kuinka saksat
maapäivillä päättivät asioista, jotka koskivat heidän toimeentuloaan.
Opmannin suusta pääsi toisinaan huomaamatta joku merkillinen sana,
kamaripalvelija tai palvelustyttö, joka hiukan ymmärsi saksaa, sai
kuulla jonkun vajanaisen lauseen ja kertoi sen toisille; herra, joka
itse talonpojalle jotakin ilmoitti, oli jo harvinainen otus.

Siitä oli jo kulunut kauvan aikaa, kun Viron talonpojat alkoivat
kallistaa korviansa tuollaisille huhuille uudesta asetuksesta.
Moni saattoi, samoin kuin Völlamäen Päärn, sanoa, että he olivat
kuulleet noista asetuksista koko elinkautensa. Sillä jo seitsemän
vuotta sen jälkeen kun vapauslaki lopullisesti ja täydellisesti oli
voimaan astunut vuonna 1839 alettiin keskustella talonpojan tilan
parantamisesta ja tuo uudistustyö kesti kokonaista seitsemäntoista
vuotta. Valmiiksi saatujen asetusten julkaisemiseen kului sitten vielä
kaksi vuotta. Tietysti oli asia ajottain talonpoikien mielistä aivan
unohtunut, kun olivat kyllästyneet pitkään odotukseen taikka kun
uudistustyö oli keskeytetty.

Kyllä senaikuisilla maapäivillä olivat mielet kiihtyneet! Pakko
parannusten toimeen panemiseen oli suuri. Taloudellisen ja henkisen
tilansa rappiolle joutuessa oli talonpoika aivan perikatonsa partaalla
ja tämä tila uhkasi häviötä itse moision isännälle, jonka työ- ja
maksuvoima oli häviämässä. Hallitus taas, jolle talonpojan hätä ei
ollut tuntematon ja joka siitä pelkäsi koituvan vahinkoa valtion
tuloille, pakotti aatelia uhrausten tekemiseen. Mutta kuka sitten
tahtoo mielihyvällä jotakin uhrata. Itämeren maakuntain aatelin
itsekkäisyys ja omanvoitonpyyntö oli vuosisatojen kuluessa, jolloin
se rajattomasti oli nauttinut henkiorjuuden tuottamia etuja, kasvanut
niin suureksi, niin luonteeseen juurtunut, että aatelismies piti oikein
rikoksena, jos häneltä vaadittiin joitakin uhrauksia talonpoikain
hyväksi. Sentähden jokainen ehdotus, joka viittasi moision herran
omistusoikeuden rajoittamiseen, herätti kiivasta vastustusta.

Viron aateliston kunniaksi täytyy tunnustaa, että sen joukossa kyllä
eivät kaikki olleet jyrkästi vastustavalla kannalla. Maapäivillä
esiintyi enimmästi kaksi, toisinaan kolmekin puoluetta, vanhoillinen,
vapaamielinen ja keskipuolue. Vapaamieliset, jotka puolustivat
uudistuksia, eivät tehneet sitä niin paljon hyväsydämmisyydestä, kuin
siitä syystä, että heillä oli tarkempi taloudellinen ja valtiollinen
huomiokyky, selvempi käsitys ja laajempi näkökanta. He tavallisesti
sanoivat: "Näin eivät asiat kauvan voi olla, jota kauvemmin
viivyttelemme, sitä vaikeammaksi käy työ, sillä tekemättä ei se voi
jäädä." Mutta vanhoilliset eivät voineet nähdä omia, itsekkäitä
lähimpiä etujaan pitemmälle. He eivät itselleen tunnustaneet: Mitä sinä
tänään et anna, sen täytyy sinun kaksinkertaisesti huomenna maksaman.

Vapaamielinen puolue vaati ennen kaikkea talonpojan taloudellisen tilan
parantamista. Henkiorjuuden lakkauttamisen jälkeen, jolloin moision
isännän ei enää tarvinnut pitää huolta talonpojan elättämisestä, oli
viimeksimainittu maan puolesta aivan osaton. Moision herra ajoi hänet
tilaltaan pois, otti maan itselleen -- talonpoika sai mennä, minne
tahtoi! Näin hävitettiin Virossa, niinkuin tiedetään, kokonaiset suuret
kylät. Talonpojalla, joka eli alituisessa poishäätämisen pelossa, ei
ollut halua pitää minkäänmoista huolta omasta maanviljelyksestään; hän
katsoi vain hetken tarpeita ja imi voiman maasta. Jos siis tahdottiin
parantaa hänen taloudellista tilaansa sekä hänen itsensä, että moision
hyväksi, piti annettaman hänelle parempaa varmuutta pysyväisestä
asuinpaikasta. Moision omistajan ja talonpojan välillä oli saatava
aikaan pitempiaikaisia tai elinkautisia kontrahteja, taikka vielä
paremmin oli moision herran määrättävä joku erityinen osa maastaan
ainoastaan talonpojan käytettäväksi, eikä olisi hänellä oleva oikeutta
sitä talolle takaisin ottaa.

Vapaamieliset tekivätkin tämän suuntaisia ehdotuksia, ja varsinkin
viimeksimainittu tuli koko lainsäädännössä tärkeimmäksi kohdaksi.
Mutta tämä herätti kiivasta vastustusta vanhoillisten puolelta.
Heidän omaisuuteensa tahdottiin puuttua! Heiltä tahdottiin ottaa
oikeudet, heidän perintöomaisuudellaan tehtäisiin mitä tahansa. He
viittasivat talonpoikain vapautuslakiin, jossa selvin sanoin oli
kaikki maa ehdottomasti heidän omaisuudekseen tunnustettu, -- niin,
olivathan he talonpojille suoneet vapauden juuri sillä ehdolla, että
nämä perheenmiehinä yhä edelleen pysyisivät paikoillaan! -- -- --
Pitkien, enimmästi kiivaiden keskustelujen jälkeen voittivat kuitenkin
vihdoin vapaamieliset ja heidän sekä välttämättömät että luonnolliset
parannusehdotuksensa saivat riittävää kannatusta, vaikk'ei kuitenkaan
ilman melkoisia rajoituksia. Päätökseksi tuli, että kaikki maat, jotka
1846 olivat olleet talonpojilla viljeltävinä, piti heidän maikseen
tunnustettaman, mutta kuudes osa siitä maasta jäädä moision herran
vapaaehtoisen käytännön alaiseksi, jotta hän siinä voisi pitää asumassa
talon palvelijoita.

Yhtä itsepäisesti tahtoivat vanhoilliset säilyttää "vapaan kontrahdin",
joka vapauttamisen jälkeen oli käytäntöön otettu ja joka sitten moision
isännille oli ollut niin edullinen, mutta talonpojille tuottanut
tappiota. Vapaamielisille oli jo aikoja selvinnyt, että "vapaasta"
verosopimuksesta ei ole puhettakaan siinä, jossa toinen on toisen
taloudellisen ylivallan alainen. Tuo "vapaa kontrahti" juuri oli
pääasiallisena syynä talonpoikain köyhtymiseen ja oltiinhan maapäivillä
koossa juuri heidän tilansa parantamista varten. Huomattiin, että vanha
verokirja paljon paremmin kuin nykyinen vapaaehtoinen sopimus oli
suojellut talonpoikia moision isäntäin kiskomisilta. Sentähden piti
myös uuteen lakiin lisätä pykäliä, joissa ainakin työveroon nähden
veron suuruus oli arvioitava verotilan mukaan. Tämäkin ajanmukainen
parannus tuli vihdoin päätökseksi.

Mutta hallituksen puolelta tehtiin aateliston ehdotuksiin vielä
huomautuksia, parannuksia, täydennyksiä ja muutoksia enemmän
kuin heidän mielestään oli tarpeellista. Voi niitä komiteoja,
joissa tekeillä oleva laki vielä piti kypsytettämän! Aateli oli
hallituksen käskystä saanut ehdotuksensa valmiiksi 1849. Mutta sitä
ei siinä muodossa hyväksytty, vaan se annettiin eräälle komitealle
täydennettäväksi ja korjattavaksi. Siinä oli sekä hallituksen että
moision herrain valitsemia jäseniä ja se työskenteli Tallinnassa.
Sitten tarkasti lakia Pietarissa eräs valtion komitea, johon myös
kuului moision edustajia. Mutta kovemman tulen läpi kävi asetus
vihdoin niinsanotussa Itämeren komiteassa Pietarissa, jossa sitä
taas täydennettiin ja korjattiin ennenkun se saavutti hallituksen
hyväksymisen. Vihdoin 5 p. kesäkuuta 1856 oli uusi Viron talonpoikain
laki niin valmis, että se sai kaikkein korkeimman vahvistuksen.

Mutta sen jälkeen se ei vielä voimaan astunut. Se oli ensin käännettävä
saksan ja viron kielille. Tämä työ toimitettiin seuraavana vuonna 1857.
Voimaan piti lain astua Yrjönpäivänä 1858. --

Epäselvä huhu, että keisari jo aikoja sitten oli piirtänyt nimensä
uuden asetuksen alle, kierteli jo laajalta talonpoikain keskuudessa,
ennenkun se vielä oli tapahtunutkaan. "Veltolla" talonpojalla on
hyvät korvat, kun huhutaan jotakin, josta hän toivoo apua hätäänsä.
-- "Mutta", lisättiin epäluuloisesti -- "saksat pitävät asetusta
meiltä salassa." Varmempia tietoja asetuksen olemassaolosta ja sen
voimaan astumisesta saatiin vasta keväällä 1857. Siellä, täällä olivat
moision herrat jo itsekin tunnustaneet, että asetus oli tulemassa,
kun talonpojat olivat käyneet helpotuksia pyytämässä. Sen nämä usein
tekivät saadakseen jotakin kuulla uudesta asetuksesta. Ja usein he
siinä onnistuivatkin.

Juurun pitäjässä päästiin alituisesti asiasta tiedusteltua vihdoin
perille, sillä Mahtran moision isännöitsijä Rosenberg oli talonpojille
suoraan sanonut, että uusi asetus oli ennen pitkää tuleva. Mahtran
perheenmiehet läksivät nimittäin keväällä 1857 moisioon pyytämään uusia
kontrahteja. Hekin luulivat, että uusi asetus jo keisarin tahdosta
piti olla voimassa, vaan että moision isännät eivät tahtoneet sitä
julaista. Sentähden he vaativat uusiin kontrahteihin asetuksen mukaisia
helpotuksia. Mutta opman selitti heille, ettei hän voinut tehdä uusia
kontrahteja ennenkun uusi laki ilmaantuisi, jonka mukaan kontrahdit
olivat tehtävät. Siihen asti piti kaikki olla entisellään sekä
perheenmiesten työorjuus että maksut.

Tästä selityksestä päättivät Mahtran miehet, etteivät moision isännät
enää koittaneet heiltä salata uutta asetusta. Mahtran perheenmiehiltä
ja toisilta, jotka moisiosta olivat saaneet samanlaisia vastauksia,
levisi ilosanoma kauvas yli pitäjän rajojen. Mutta sittenkin oli
paljon epäilijöitä, jotka niinkuin Uudentuvan päiväläinen sanoivat:
"Ei se tule, jota saksa ei tahdo." Paroni Heidegg esimerkiksi ei ollut
perheenmiehilleen asiasta hiiskunut puoltakaan sanaa. Parille kysyjälle
vastasi hän karkealla pilkallisella tavallaan: "Eikö teillä, laiskurit,
nyt kyllä hyvä ole olla? Vai vielä toivotte suurempia huojennuksia.
Sittenhän jo täitkin teidät söisivät!"

Paroni Heidegg itse oli vilkkaasti seurannut uuden asetuksen
valmistustöitä maapäivillä. Muuten oli hän melkeinpä ensimmäisiä
vanhoillisten joukossa. Hän ei kyllä pitänyt puheita, eikä antanut
valita itseään komiteoihin, sillä hän ei viitsinyt vaivata itseään
raskaammalla työllä, mutta sitä enemmän ymmärsi hän tuoda mielipiteensä
ilmoille aatelismiesten seurassa, vastustaa ja kumota vapaamielisempien
väitteitä. Suurella taidolla esitti hän kantaansa sekä kotona
lähimmäisten naapuriensa joukossa perheellisessä tuttavapiirissä, että
Tallinnassa maapäivien aikana klubissa, hotelleissa ja Petenbergin
viinakellarissa viinilasien ja osterein ääressä.

Paroni Heideggin mielestä oli, niinkuin tiedetään, talonpoika
itse syypää kurjuuteensa. Tuota velttoa, laiskaa ja huolimatonta
talonpoikaa eivät mitkään huojennukset voineet auttaa -- ei, vaan ne
hänet kokonaan lamauttaisivat. Paroni Rydiger Heidegg olisi hyvällä
mielellä vielä puolustanut työ- ja maksukuorman suurentamista ja
rangaistusten koventamista, jos sitä maapäivillä olisi julettu
esittää. Hän taisteli kaikin voiminsa pitkäaikaisia kontrahteja,
maasta häätämisoikeuden rajoittamista, työorjuuden huojentamista ja
talonpoikain vapaan liikkumisoikeuden laajentamista vastaan. Kaikki
selitykset ja todistelut, jotka tarkottivat näitä oikeuksia, kimposivat
hänen rinnastaan takaisin kuin olisi hän vielä ollut varustettuna
esivanhempain rautaisella kilvellä. Ainoa asia joka häntä ja hänen
kaltaisiaan sai hiukankin myöntymään, oli pelko, että hallitus
ottaisi tämän uudistustyön aatelistolta omiin käsiinsä, joka osaksi
tapahtuikin, ja valmistaisi asetuksen, joka olisi vapaamielisten
ehdotusta vieläkin vapaamielisempi.

Niinkuin muualla ei paroni Heidegginkään moision alustalaisilla
talvella 1857 ollut mieltä kiinnittävämpää puheenainetta kuin uusi
asetus. Kun ei paronilta saatu mitään tietää, koitettiin tiedustaa
opmannilta. Mutta hän oli täysin samaa maata kuin herransakin ylpeä,
korkea, umpimielinen eikä talonpojille myötätuntoinen. Sen lisäksi oli
isäntä ankarasti kieltänyt häntä puhumasta mitään uudistuksista, sillä
"pahuus tiesi, mitä nuo vastahakoiset lurjukset saavat päähänsä!" Opman
Winter antoi siis kysyjille vielä tylymmän vastauksen kuin itse herra,
hän näytti heille vahvaa keppiään ja vastasi: "Tuota tuottaa teille
uusi asetus!" -- -- --

Sitten ahdistettiin alempia käskynhaltijoita. Vaan he eivät itsekään
tienneet mitään varmasti. Kubja-Prits oli kyllä olevinaan kuin
olisivat asetuksen 1315 pykälää hänen päässään, vaikka hän todellakaan
ei tiennyt enempää kuin kansa itsekään. Sentähden se, joka asiata
varovammin ja viisaammin häneltä koitti urkkia jäi suurimpaan
hämäryyteen.



11.

KASVI VIERAASSA MULLASSA.


Ensimmäisten kiistojen jälkeen paronin ja paronittaren kanssa eli
neiti Marchand moisiossa jotenkin hyvässä sovussa. Hän karttoi
suurempia loukkauksia, kun huomasi, etteivät ne mitään hyödyttäisi,
ettei hän voisi muuttaa talon tapoja ja kun hän oli päättänyt talossa
viipyä vain moniaan kuukauden.

Ja lapsetkin olivat ruvenneet häntä rakastamaan hänen hyvän sydämmensä,
lempeytensä ja väsymättömän kärsivällisyytensä tähden, eivätkä enää
turhia ruvenneet kaipaamaan. Niin, neiti Marchandin ajatustapa oli jo
aivan huomaamatta alkanut heihin vaikuttaa, että he nyt pitivät jo
luonnollisena monta asiaa, joita alussa oudoksuivat. Sillä Julietten
opetustapa oli edelleenkin vakavaa ja perusteellista, hän teki sen
aivan tietämättään, tahtomattaan, sillä niin oli häntä itseäänkin
opetettu. Lapsia oli yhä enemmän alkanut miellyttää hänen elävä,
helpottava ja hauska opetustapansa. He puhuivat innostuksella
neiti Marchandin oppitunneista. Neiti Ritterin ikävä, hermostunut
päähänajamistapa oli heitä väsyttänyt. Erittäinkin kunnioitti
hiljainen, tuntehikas Raimund uutta opettajaa ja puolusti häntä aina,
kun toiset jotakin häntä vastaan sattuivat sanomaan. Ja kun lapset
olivat niin tyytyväisiä kasvattajaansa eivätkä hänestä enää mitään
pahaa puhuneet, niin ei vanhemmillakaan ollut syytä vaikeuttaa hänen
tehtäväänsä.

Mutta Adelheid von Heidegg yksin ei ollut neiti Marchandin ystävä.
Viimemainittu ei tiennyt hänelle tehneensä mitään pahaa, vaan koitti
lempeydellä ja hienolla huomaavaisuudella voittaa hänet puolelleen,
mutta turhaan. Paronin tytär koitti sopivassa ja sopimattomassa
tilaisuudessa kouluneidille osottaa, että he molemmat kuuluivat eri
säätyluokkaan ja sen lisäksi tuntui Juliettesta usein kuin vihaisi
tuo pieni, vasta lapsesta kehittynyt tyttönen häntä. Ensin ei neiti
Marchand ymmärtänyt syytä siihen, vaan vihdoin selvisi hänelle, että
Adelheid von Heidegg häntä kadehti hänen kauneutensa tähden. Nuori
neiti pelkäsi, ettei hänen tavallista kauneuttaan ranskalaisen rinnalla
kyllin huomattaisi.

Juliette oli seuroissa huomannut kuinka tyttö loi pahansuopia
silmäyksiä häneen, jos hän sattui nuorempain herrain kanssa pitempään
keskusteluun, jos he kiittivät hänen lauluaan, tai jos häntä useimmin
pyydettiin tanssiin. Ja kuitenkaan ei Juliette voinut mitään, että
nuo nuoret korkeat aatelismiehet sääty-ylpeydestään huolimatta
seurustelivat mieluimmin "palvelusihmisen" kuin Adelheidin kanssa.
Juliette ei todellakaan tehnyt mitään heitä erittäin miellyttääkseen.
Moni noista herroista oli hänelle suorastaan vastenmielinen. Mutta
he pyörivät hänen ympärillään kuin kärpänen tulen valon ympärillä.
Kauneus ja henkevyys ovat miellyttäviä, olkoon niiden omistaja syntynyt
talonpojan majassa tai ruhtinaan linnassa, olkoon hän palvelija tai
hallitsija. He ihailivat ranskalaisen erikoista kauneutta ja hänen
puhetapansa mielevyyttä ja rohkenivat keskuudessaan taikka toisten
kuullen sen ilmilausua. Ja tuota ei kärsinyt pieni, kaunis, nuori
paronin tytär.

Hänen tuskansa kasvoi aikaa myöten yhä suuremmaksi, kun hän naiselle
ominaisella huomiokyvyllään pian ymmärsi, että hänen vanhempi
veljensäkin yhä enemmän alkoi ihailla neiti Marchandia. Herbert
Heideggin käytöshän kouluneitiä kohtaan ilmaisi lämmintä ystävyyttä,
kunnioitusta taikka -- vielä enemmän. Kun Herbert huomasi Julietten
läsnäolon, kun hän kuuli hänen äänensä, kun hän neidon kanssa puheli,
saattoi hänen katseessaan erottaa jotakin erinomaista. Kasvot olivat
silloin kirkkaat, hänen äänensä oli eloisa. Adelheid alkoi sitä
tarkastaa ja punehtui vihasta huomatessaan, että hänen arvelunsa olivat
oikeat ja oikeina pysyivät. Hän teki siitä veljelleen pari pistelevää
viittausta. Tämä ei koittanut mitään salata, vaan vastasi rauhallisesti:

"Niin, neiti Marchand on kaunis -- hyvin kaunis! Ja miksi en iloitsisi
tästä kauneudesta?"

Adelheidin kauniit kasvot muuttuivat hetkeksi rumiksi.

"Sinun aistiasi luulin toki paremmaksi!"

"Siskoseni, jos niin sanot, olet kateellinen!"

"Kateellinen? Kenelle? Neiti Marchandille? Naurettavaa!"

Voi, minkälaista ylenkatsetta tuon pienen neitosen ruususuu osotti!

"Eikös neiti Marchandin kauneus ole kaikille selvä?" kysyi Herbert. "Me
nuoret herrat lähellä ja kaukana olemme siitä aivan samaa mieltä."

Tämän kuullessaan kalpeni Adelheid, oli kuin hänen sydämmeensä olisi
pistetty terävä, pitkä oas. Siitä hetkestä asti hän vihasi tuota
palvelusihmistä, jonka kauneutta suurisukuiset miehet saattoivat
ihastella.

"Kaikesta päättäen", vastasi sisar värisevällä äänellä, "ei
paroni Herbert Heideggille ole synniksi, jos hän pitää meidän
kouluneidin kauneutta epäjumalanaan. Sehän on tuollaisille ihmisille
lankeemukseksi. Onhan meidän Maiekin kaunis tyttö. -- -- --"

Adelheidin hermostunut viha Juliettea vastaan puhkesi joku aika
myöhemmin kiusallisella tavalla ilmi. Maaliskuussa vietettiin hänen
seitsentoista vuotista syntymäpäiväänsä suuremmoisella tavalla.
Vieraiden luku oli harvinaisen suuri, heidän joukossaan erittäin paljon
nuoria neitoja ja herroja. Laajat vannehameet, välkkyvät silkki- ja
loistavat juhlapuvut kuhisivat verkaisien hännystakkien rinnalla
juhlallisesti koristetussa, kirkkaasti valaistussa pitosalissa. Paljon
kultaa ja kalliita kiviä, kukkaryhmiä, ja kirkkaita silmiä. Pitkiä,
soreita neitoja, reippaita, vahvoja miehiä. Paljon komeita, hienoja,
syntyperäisen sivistyksen leimaamia kasvoja. Kuinka suuri erotus näiden
ja savutuvissa elävien välillä! Täällä komeutta, terveyttä, iloa --
siellä kuihtumusta ja rumuutta. Ruumis, henki, ymmärrys, taito --
kuinka ne ovat täällä ja kuinka siellä kehittyneet! Täällä on kasvanut
kuin uhkea palmumetsä, siellä versonut matala kanervikko. -- -- --

Adelheid Heidegg, seuran lellitelty syntymäpäivälapsi oli valkeassa
puvussaan kaunis kuin kukka. Hän oli suurella huolella pukeutunut.
Mutta toisia samanlaisia oli paljon ja vielä kauniimpiakin. Mutta
he kaikki olivat Viron sivistyneiden saksalaisten näköisiä,
joukossa jokapäiväisiä, jopa rumiakin. Mutta kun kouluneiti
Marchand yksinkertaisessa, keltaisessa leningissään, keltainen
kukka mustansinertävissä hiuksissaan, ilmestyi vieraiden joukkoon,
niin nähtiin herrain seurassa erityistä liikettä, joka oli kuin
tuulenpuuska nuoressa metsässä. Joka silmäys ilmaisi mieltymystä. Sillä
ranskalaisessa oli jotakin, joka toisilta puuttui.

Juliette tunsi asemansa talossa ja koitti käyttäytyä sen mukaan.
Hän oli joka asiassa luonnollinen, syrjässä pysyvä ja mukaantuva.
Enimmästi seurusteli hän kolmen oppilaansa kanssa puhellen ja
keksien jotakin hauskuutta. Hänen ihailijansakin näyttäytyivät
alussa välinpitämättömiltä, eivätkä olleet häntä huomaavinaan. Sen
vaati harjaantunut kohteliaisuus vanhempia, sukulaisia ja koko
ylhäissäätyistä seuraa kohtaan.

Silloin oli neiti Marchandilla tilaisuutta tarkastaa vieraita
syrjäisestä paikastaan ja kuunnella siellä ja täällä heidän
keskustelujaan. Vanhat kaljupäiset tai vähätukkaiset herrat, silmät
kuopalla, suut itsetyytyväisessä hymyssä -- moni vielä pitkä ja suora,
moni jo hartiat kumarassa -- puhuivat enimmästi maanviljelyksestä,
valittivat talonpoikiaan, tai kiittivät hevosiaan, jahtikoiriaan
ja pyssyjään, jota seurasi monet metsästysjutut. Vanhemmat rouvat
vannehameissaan istuen kuin heinäruvoissa, hiukset sileästi
ohimoille kammattuina, puhuivat paljon lapsistaan, kaikellaisista
perhetapauksista, emännöitsijäinsä ja palvelijainsa vioista. Paljon
oli valittamista siveellisten hyveiden ja muinaisten ihanteiden
rappeutumisesta nykyaikana. Tiede, taide ja kirjallisuus joutuivat
harvoin keskustelun alaisiksi. Maalaisaatelista oli näille asioille
koko lailla vieras.

Nuorten seurassa olivat huvitukset pääasiana. Kevyt, pintapuolinen
pilapuhe oli yleinen, vanhentuneet kaskut; hienot, mutta ei
alkuperäiset kohteliaisuudet lensivät sinne tänne ja paras kaikesta
tanssi, jota kaikki nuo sievät pienet neitoset silkkikengissä jo aikoja
sitten olivat odottaneet.

Kaikessa oli opettajaneiti näkevinään tuota ylen kohteliasta
imartelevaa, ja usein hyvin sydämmellistäkin seurustelutapaa, jota
kaikki vieraat, nuoret ja vanhat toisilleen osottivat. Yksimielisyys,
rauha ja riemu vallitsivat tuossa seurassa. Siinä keksi yksi yhtä,
toinen toista. Heidän mielipiteensä sopivat yhteen niinkuin heidän
elinehtonsakin olivat yhdenarvoiset. Heillä oli yhdenlaiset ajatukset,
yhdenlaiset harrastukset, sentähden kunnioitti ja rakasti jokainen
toisessaan omaa itseään. Juliette kysyi ihmetellen itseltään, olivatko
nämä samat ihmiset, jotka tämän piirin ulkopuolella niin aivan toisiksi
muuttuivat, jotka kohteliaisuutensa, hienoutensa, sydämmellisyytensä
kerrassaan sulkivat kuin rautaiseen tuppeen ja näyttivät vain teräviä,
vetistäviä piikkejä. Olivatko nämä samat ihmiset, jotka armottomasti
pieksättivät omia palvelijoitaan, sitä kylmäverisinä katselivat eivätkä
heille milloinkaan antaneet ystävällistä, lämpimästä sydämmestä
lähtevää sanaa, ja sen lisäksi raskauttivat heitä työkuormalla, joka ei
aatelismiehille toimekkaina maanviljelijöinä voinut olla tuntematon?

Nuoret herrat joivat kovasti, sillä liköörit ja viinit olivat hyvät;
siitä oli rikkaan paroni Heideggin kellari kuuluisa. Rikkautta osotti
myös ruokapöytä. He söivät, joivat ja olivat iloiset ja hauska
elämännautinto kuvastui jokaisen kasvoilla.

Kun tanssi alkoi, käski paronitar neiti Marchandia soittamaan.
Mutta näytti kuin olisi tahdottu hänet soittokoneen ääreen unohtaa.
Hän soitti järkiään melkein tunnin ajan eikä tahdottu häntä siitä
vapauttaa. Silloin Herbert häntä armahti ja antoi kutsua herra
Lustigin, joka niinkuin tavallisesti oli paennut yksinäiseen
huoneeseensa; hänen piti istua neiti Marchandin asemelle pianon ääreen.

Nyt Herbert ensimmäiseksi vei ranskalaisen neidin tanssiin. Hänen
esimerkkiään noudattaen tekivät samoin myös muutamat toiset herrat.
Nythän he jo muutenkin saattoivat opettajattaren kanssa tanssia,
se ei herättänyt huomiota; mutta kun neiti Marchand alkoi tulla
huomatuimmaksi henkilöksi, kun pian tanssittiin hänen kanssaan enemmän
kuin jonkun tavallisen paronin tai kreivin tyttären kanssa, kun moni
hänen kanssaan joutui hyvin vilkkaaseen keskusteluun -- niin se alkoi
jo moniaita hermostuttaa.

Kaikkein hermostuttavinta oli se Adelheidille ja erittäinkin vielä
sitten, kun tämä näki kouluneidin ympärillä muutamia herroja, joita
salaa toivoi omiksi ihailijoikseen. Herbertin huomaavaisuudesta
Juliettea kohtaan oli hänen sydämmensä jo ilmankin täysi.

Tapahtui eräällä tanssin väliajalla, että parit olivat salista
lähteneet kävelemään toisiin huoneisiin, jossa seisoivat ja istuivat
pienemmissä ryhmissä. Adelheid oli huomannut, että neiti Marchand
kahden hänen ihastelijansa seurassa istui pienessä salissa kaminan
luona ja että he olivat vilkkaassa keskustelussa. Adelheid kuuli
Julietten nauravankin heleällä metalliäänellään, vaikka hän muuten aina
oli niin totinen. Siinä oli kyllä. Neiti Adelheid astui tuon pienen
ryhmän luo ja sanoi niin terävällä äänellä kuin hän ikinä voi:

"Neiti Marchand pitää herroille varmaankin esitelmää talonpoikain
kurjasta elämästä?"

Molemmat herrat katsoivat häneen.

"Kuinka niin arvelette, neiti?" kysyi toinen.

"Sehän on neiti Marchandin mieliainetta", vastasi Adelheid väkinäisesti
nauraen. "Minä luulen, että jos neiti Marchandille olisi mahdollista,
hän panisi heidät kaikki moisioon elämään, mutta meidät heidän
saunoihinsa."

"Ei, sitä en tekisi", vastasi kouluneiti rauhallisesti.

"Mitä sitten?"

"Ennen kaikkea en pilkkaisi köyhyyttä, vaan tuntisin sääliä."

"Se merkitsee -- me olemme raakalaisia, jotka emme tunne sääliä? Neiti
Marchand yksin on helläsydämminen?"

"Sitä en tarkottanut -- niin ylimalkaista johtopäätöstä en tahtonut
tehdä. -- -- -- Mitä minuun tulee, niin täytyy tunnustaa, että sääli
kouristi sydäntäni, kun kävin kerran sellaisessa mökissä, jota te neiti
von Heidegg nimitätte saunaksi. Se ei todellakaan ollut ihmisasunto,
vaan musta pimeä kuoppa, johon tuskin panisin eläimiänikään. Ja jos
tuon sanomattoman surullisen asunnon nähdessäni tunsin mielipahaa, niin
en lue sitä itselleni häpeäksi enkä vääryydeksi."

Adelheidin rusottava poski kävi tulipunaiseksi, hän kiinnitti katseensa
kuin terävät naskalit kouluneitiin.

"Tarkottiko tuo opetus erityisesti minua?" kysyi hän vihasta värisevin
äänin.

"Ei, minä vain ilmoitin oman mielipiteeni inhimillisestä,
myötätuntoisuudesta", vastasi Juliette yhä vielä rauhallisena.

Mutta juuri tuo rauhallisuus, joka antoi vastustajalle voimia torjumaan
hänen syytöksiään, kiidytti neitosta niin, että hän ei voinut itseään
hillitä.

"Neiti Marchand", virkkoi hän kiivaasti. "Toivoisin, etten tarvitsisi
kuulla teidän parannussaarnojanne. Sen lisäksi pyytäisin teitä
muistamaan asemaanne meillä, sillä ensiksi ei ole teillä mitään
oikeutta puhutella minua tuolla tavalla ja toiseksi ei teidän paikkanne
ole täällä herrojen joukossa, vaan tuolla -- soittokoneen ääressä!"

Syvä äänettömyys seurasi näitä sanoja. Ympärillä jäätiin seisomaan,
sillä sanat olivat etäämmällekin kuuluneet. Juliette kalpeni, mutta jäi
istumaan kuin huumaantuneena.

"Adelheid", kaikui samassa Herbert Heideggin ääni; nuori paroni
ilmestyi äkkiä kuin maan alta sisaren luo ja laski kätensä hänen
olalleen. "Adelheid, sinulla ei ole oikeutta puhua neiti Marchandille
tuolla tavalla ja hänelle antaa määräyksiä. Eikä neiti Marchand ole
milloinkaan loukannut meidän talon tapoja, sillä hän on aivan yhtä
oikeutettu olemaan tässä seurassa kuin sinäkin. Hän voi siis istua
missä tahtoo ja soittaa, jos häntä haluttaa. -- -- -- Niin, sisareni,
on asia", lisäsi hän, koittaen naurulla lieventää tapauksen ikävyyttä.

Herrat alkoivat puhua toisia asioita hämmentääkseen kiusallista
mielialaa, etäämmällä olijat siirtyivät vilkkaasti kuiskaillen muualle.
-- -- -- Mutta neiti Adelheid huomasi, että hän oli maltittomuudellaan
käyttäytynyt tuhmasti, ett'ei häntä missään piirissä hyväksytty ja
siten oli hän saanut kovan rangaistuksen -- hän katosi kuin tuuli
pienestä salista.

"Saanko pyytää, neiti Marchand?" virkkoi Herbert tarjoten neidolle
käsivarttaan, kun toiset herrat kohteliaasti nousivat ylös.

Juliette heräsi kuin unesta. Hän otti vastaan nuoren herran käsivarren.
Hiljakseen hän tämän kanssa seurasi toisia kävelylle lähteneitä pareja.

"Olette loukkaantunut, neiti Marchand?" kysyi hän hiljaa.

"En, ainoastaan hämmästynyt!"

"Teillä on oikeus olla sekä vihainen että hämmästynyt. Minä pidän
huolta siitä, että sisareni pyytää teiltä anteeksi. Yleisen häiriön
vuoksi en ruvennut sitä heti vaatimaan."

"Minä en ensinkään toivo tuota anteeksi pyyntöä, herra paroni", vastasi
Juliette ystävällisesti. "Minä en ole niin arkaluontoinen, että
loukkaantuisin kokemattoman lapsen ajattelemattomista sanoista. Teidän
puolustuksenne tuottaa minulle kyllin hyvitystä -- kiitän teitä!"

Herbert silmäili ihastunein, lämpimin katsein Julietten marmorin
valkeita kasvoja.

"Kuinka hyvä te olette!"

"Hyvä? Minä en mahda olla kovinkaan hyvä, koska annan aihetta vihaan."

"Voi, tuota lapsellista vihaa!" virkkoi Herbert viitaten kädellään.

"Mutta tuolla lapsellisella vihallakin on aiheensa. Luulen tuntevani
sen. Kuinka mielelläni tahtoisin tehdä selväksi sisarellenne, ettei
hänellä tarvitse olla mitään syytä pelkoon minun puoleltani ja
että olisin onnellinen jos voisin voittaa hänen luottamuksensa ja
rakkautensa -- mutta tähän saakka en ole häntä voinut lähestyä.
-- -- -- Nyt kuitenkin olemme jo kyllin puhuneet tästä asiasta."

"Minä tahdon pitää huolta siitä, ettei sisareni teitä vastaan, neiti
Marchand, enää riko kohteliaisuuden vaatimuksia", virkkoi paroni kulmat
rypyssä. "Ja nyt voimme todellakin puhua jostakin muusta. -- -- --
Minun tulee teitä kiittää jostakin asiasta, neiti Marchand."

"Minua?"

"Niin! Minun täytyy tunnustaa, että teidän mielipiteenne talonpoikiemme
kurjuudesta on herättänyt minussa ajatuksia ja olen huomannut, että
teidän katsantotapanne ei ole niin outo kuin se alussa tuntui. Minä
luulen, että olomme ovat parannettavissa -- niin, nopeammin kuin meillä
yleensä luullaan. Mutta pääasia olisi, että edes jotkut tekisivät alun
ja toiset seuraisivat perässä."

Julietten suuri syvä katse kohtasi lämpimänä paronin kasvoja.

"Olen iloinen siitä tunnustuksesta, mutta mistä te sitten minua
kiitätte?"

"Siitä, että saitte minut ajattelemaan. Viivyin kaksi vuotta
Preussissa, opin tuntemaan sikäläisiä oloja, näin kyllä, että
talonpoika siellä eli paljon paremmin kuin meillä, mutta luulin sen
johtuvan ainoastaan Preussin talonpoikain korkeammasta sivistyksestä,
Saksan kansan suuremmasta toimekkuudesta ja paremmasta luonteesta.
Mutta nyt olen miettinyt teidän esittämiänne näkökohtia. Teidän
mielestänne virolaisten velttous johtuu heidän pitkäaikaisesta
raskaasta elämästään sekä täydellisen henkisen sivistyksen puutteesta.
Jos näitä puutteita poistettaisiin, niin saattaisi toivoa, että
talonpoikamme kehittyisivät toimekkaiksi, virkuiksi, ajatteleviksi. Te
olette tässä asiassa varmaankin oikeassa."

Julietten täytyi tahtomattansa nauraa. Oliko tuo nyt niin vaikea
ymmärtää. Ja hänenkö piti tuota tulla opettamaan noille korkeasti
sivistyneille miehille, jotka tässä maan paikassa valtaa pitivät. Kyllä
nämä herrat ymmärsivät oman säätynsä etua valvoa ja omaan elämäänsä
parannuksia keksiä -- kaikki muu oli heille vierasta ja epäselvää.

Herbert näytti valinneen tuon niin sopimattoman puheaineen
tanssipidoissa haihduttaakseen sitä tuskallista mielialaa, johon olivat
joutuneet. Hän aikoi esittää neidolle taloudellisia tuumiaan aivan
kuin olisi hänen rinnallaan kävellyt maamies, joka oli ylen innostunut
asiaan.

Kun moisio hänen haltuunsa oli joutuva, piti hänen ennen kaikkea antaa
talonpojille niin paljon huojennuksia, että päästyään varoihinsa
voisivat rahassa maksaa veronsa ja vihdoin lunastaa talon omakseen.
Vielä aikoi hän vähentää niin sanotuita apupäiviä taikka ehkä
kokonaankin poistaa ne. Hän valitti sitä, ettei hänen isänsä omassa
kunnassaan ollut vielä perustanut yhtään koulua. Mutta uusi asetus teki
koulujen perustamisen kuntiin välttämättömäksi, sillä jokaisen kunnan,
jossa oli enemmän kuin 300 asukasta piti omalla kustannuksellaan
ylläpitää koulu ja pienempien kyläkuntien piti siinä asiassa liittyä
yhteen. Aateliston piti sitäpaitse perustaa ja ylläpitää kaksi
opettajaseminaaria kussakin kuvernementissa. Herbert aikoi tarkasti
pitää huolta omasta koulustaan ja katsoa, että sinne otettaisiin
kelvollisia opettajia. Hän aikoi myös herättää moision isäntien
harrastusta korkeimpien kansakoulujen perustamiseen. Niitä oli saatava
yksi joka pitäjään tai ainakin yksi parin kolmen pitäjän osalle.

Neiti Marchand katseli häntä lempein, iloisin silmin.

"Aijotteko todellakin niin tehdä, herra paroni?" hän kysyi.

"Aijon", vastasi Herbert. "Osaksi heräsi se ajatus minussa
jo ulkomailla, sillä huomasin siellä, kuinka moni asia sujui
koulunkäyneiden talonpoikain avulla helpommin ja yksinkertaisemmin
kuin meidän velttojen 'luonnonihmisten' keskuudessa. Mutta ajatukseni
on vakaantunut päätökseksi vasta nyt, kun teidän terävät mutta oikeat
arvostelunne ovat minuun vaikuttaneet."

"Te olette hyvä ja lempeä, herra paroni", virkkoi kouluneiti
ystävällisesti, "ja minä uskon varmasti, että ette tule katumaan
kokeitanne siihen suuntaan. Ovathan köyhät ihmiset täällä jo
myötätuntoisesta silmäyksestäkin kiitollisia."

"Tietysti", puhui nuori paroni edelleen, "heitän talossani kaikki
vanhat talouskapineet aikaa myöten romuhuoneeseen. Ajanmukaiset
työaseet -- koneet, koko maanviljelys on asetettava uudelle kannalle."

"Eikö teidän uudistustuumissanne vielä ole yhtä kohtaa?" kysyi Juliette
lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Mitä ajattelette?"

"Ruumiinrangaistusta. Ettekö heitä sitäkin keskiaikaista kamalaa tapaa
romukammioon?"

"Niin, neiti Marchand, sitäkin olen ajatellut", vastasi Herbert.
"Uuden, kohta ilmestyvän asetuksen mukaan onkin moision omistajan
oikeutta siinä kohden paljon rajoitettu; isännyysoikeutensa nimessä voi
hän palvelijalleen, työläiselleen ja päiväläiselleen vastustamisesta,
huolimattomasta työnteosta tai rauhanrikkomisesta rangaistukseksi
määrätä vain 18 lyöntiä taikka panna hänet kahdeksi päiväksi vedelle
leivälle. Tähän asti voi isäntä määrätä 50 lyöntiä ja enemmänkin. Minä
aijon käyttää ruumiinrangaistusta ainoastaan poikkeustapauksissa."

"Te ette kuitenkaan aijo kokonaan poistaa ruumiinrangaistusta?" kysyi
Juliette hämmästyneellä äänellä.

"Aikaa myöten, neiti Marchand! Ajatelkaa, että jos tuon rangaistuksen
kokonaan poistaisin, ei minulla olisi mitään keinoja, jonka avulla
voisin palvelijaini ja työväkeni keskuudessa ylläpitää järjestystä.
Heidän joukossaan on paljon raakoja, kelvottomia ihmisiä."

"Mutta jäähän teille vankeusrangaistus ja rahasakko?"

"Hyvät ihmiset", vastasi Herbert kohteliaasti hymyillen. "Teidän täytyy
suoda minulle anteeksi, kun vakuutan, että myötätuntoinen sydämmenne
ja hellä ihmisrakkautenne, jolle panen paljon arvoa, saattaisi teidät
täällä käytännöllisessä toiminnassa pahaan pulaan. Te ette vielä tunne
maata eikä kansaa, neiti Marchand! Ei ainoastaan moision isäntä, eikä
vain moision poliisi oikeuden valvojana määrää ruumiinrangaistusta,
vaan sen tekevät ylipäätään kaikki meidän alemmat lain valvojat:
talonpoikain oma kunnanoikeus samoin kuin sitä ja moision poliisivaltaa
ylempi maaoikeus, eli haagioikeus. Meidän rangaistusmääräykset koko
valtakunnan ylemmissäkin oikeuksissa perustuvat ruumiinrangaistukseen,
ja asian tila johtuu yksin siitä, että lainsäätäjät tarkasti tietävät,
että meidän maalla ja meidän kansan keskuudessa ei tulla toimeen ilman
sitä."

"Mutta tämä kansahan on niin hiljaista, niin alamaista", väitti
Juliette.

"Niin, se on niin kovan vallan alla, että se pelkää. Mutta jos ei sillä
olisi mitään pelättävää, niin ei hiljaisuudesta ja alamaisuudesta olisi
puhettakaan."

"Ei, herra paroni", vastasi Juliette Marchand vapaasti ja iloisen
varmana, "tuota luuloa en mitenkään voi hyväksyä. Vapaus ei ole vielä
missään eikä koskaan tuottanut raakuutta eikä tapain turmelusta -- sen
vaikuttaa ainoastaan väkivalta. Niinkuin väkivalta itse on raaka, niin
voi myös sen kylvämä vilja olla raakaa."

"Olen kyllä, niinkuin sanoin sitä mieltä, että ruumiinrangaistus
poistettaisiin", puhui Herbert edelleen, "mutta se voi tapahtua vain
vähitellen, ei äkkiä. Mitä te, neiti Marchand siitä arvelette, kun
kerron, mitä jokapäiväisessä elämässä tapahtuu ja joka osottaa, että
talonpoika ei niinkään vihaa ruumiinrangaistusta! Hän ottaa ennen
vitsoja kuin maksaa rahasakon -- se on meillä useinkin tapahtunut."

"Mistä hän maksaa, kun ei ole rahaa?"

"Olisi hänellä niin paljon rahaa!"

"Sitten johtuu se siitä, ettei teidän talonpojallanne ole inhimillistä
kunniantuntoa eikä itsetietoisuutta ja tuo jälleen perustuu hänen
halpaan inhimilliseen ja yhteiskunnalliseen asemaansa, johon hän on
pakotettu. Tehkää, herra paroni, talonpoikanne vapauden ja sivistyksen
kautta ajatteleviksi ja itsetietoisiksi ihmisiksi, ja saatte nähdä,
että ennen myövät viimeisen vaatekappaleen selästään, kuin rupeavat
alentavan ja häpäisevän ruumiinrangaistuksen alaiseksi!"

"Niin neiti, tuo ei voi tapahtua yhtä haavaa -- se vaatii aikaa. Ja
mitä tehdä, ennenkun talonpoika kehittyy nykyisestä tilastaan?"

"Jäähän teille vankeusrangaistus."

Nuori Heidegg pudisti nauraen päätään.

"Sitä melkein ei rangaistuksena pidettäisikään. Mikä hätä työttömänä
istuminen? Jos ruoka on niukka -- ei kotonakaan paljon parempi? Sen
lisäksi on moision omistajalle vahingoksi pitää työläistä pari päivää
kiinni."

Julietten kasvoille nousi tumma puna.

"Omaa etua ei tässä pitäisi ajatella, herra von Heidegg", lausui
hän lempeästi huomauttaen. "Teillä on hyvä ja armahtava sydän,
aijotte ruveta antamaan toisille moision isännille hyvää esimerkkiä
ajanmukaisissa uudistuksissa -- eikö olisi tien raivaaminen tässäkin
asiassa korkeaa, kallista, ihanteellista ja aivan aatelismiehen
arvoista. Koittakaa, herra von Heidegg, tutustua ja harjaantua tähänkin
aatteeseen!"

Kauniin neidon rukoileva ja miellyttävä metalliääni hyväili nuoren
miehen korvaa. Herbert katseli häntä syvästi ja tutkivasti ja jäi
ajatuksiinsa.

"Minä tahdon koittaa, neiti Marchand, tahdon koittaa!" sopersi hän.

"Ja minä toivon menestystä kokeillenne!" huudahti Juliette kiitollisena
ja myötätuntoisena.

He olivat jääneet seisomaan suuren pylvään nenässä olevan kukka-astian
luo ja puhuivat siinä. Heidän luokseen astui nyt keski-ikäinen herra
kahden nuoremman seuralaisen kanssa, jonka jälestä Herbert, jolle muut
velvollisuudet johtuivat mieleen, kiirehti suureen saliin.

"Minun korviini kaikui tässä poliittinen keskustelu", alkoi vanhempi
herra lempeästi, kohteliaasti hymyillen; "minä kuulin jotakin uudesta
asetuksesta, taloudellisista uudistuksista, sivistyksen vaikutuksesta
ja kaikkein viimeksi ruumiinrangaistuksesta. Ihmeekseni näin, että
paroni Heideggin puhetoveri oli nuori nainen."

"Minkätähden ihmeeksenne?" kysyi Juliette yhtä ystävällisesti.

"Noh, eihän juuri nainen keskustele niin vakavista asioista, varsinkin
näin hauskoissa pidoissa. Niin, niin noita ulkomaalaisia! He ottavat
osaa kaikkeen, mitä taivaan ja maan välillä tapahtuu. -- -- -- Mutta
kaunista ja esimerkiksi kelpaavaa, neiti Marchand, on se että te
niin ystävällisesti toivotte meidän talonpojillemme sivistystä ja
siveellistä kohoamista."

Herra, joka seisoi Julietten edessä, oli kookas ja lihava sekä
kasvoilta aivan sileä ja parraton. Nuo lihavat, pyöreät kasvot terävine
tutkivine silmineen muistuttivat Martin Lutheria. Vieraalla oli pitkä,
musta verkatakki, korkea, puoleksi poskiin ulottuva valkea kaulus
sekä valkea kaulaliina. Tästä ei ollut vaikea päättää, että hän oli
hengelliseen säätyluokkaan kuuluva mies. Neiti Marchand tunsi hänet,
hänen edessään seisoi Juurun kirkkoherra Berg. Hän oli jo monessakin
seurassa nähnyt tuon herran ja pari kertaa kuullut kirkossa hänen
saksalaisen saarnansa.

Juliette oli häntä jo tätä ennen tarkastanut vieraiden joukossa.
Häntä huvitti tuo mies etevän käytöstapansa tähden. Alati kuumottivat
seurassa hänen pyöreät kasvonsa kuin lempeä, pehmeä kuunpaiste; alati
väikkyi hänen suupielissään ystävyyttä ja luottamusta herättävä hymy.
Jos hän jonkun kanssa puheli, niin olivat hänen sanansa sileät,
pyöreät, ei niissä voinut tavata kuhmuja, rosoja eikä särmiä. Eivät ne
voineet ketään pahottaa taikka haavottaa, eikä kiihdyttää kiivaaseen
väittelyyn. Hänen saksankieliset kaskunsa olivat toisinaan huvittavia,
vaan eivät erittäin sattuvia, perussäveleenä niissä oli aina
hyväntahtoisuus.

Juliette oli salissa ihmetellyt, kuinka taitavasti kirkkoherra Berg
ymmärsi ottaa osaa jokaiseen keskusteluun. Hän puhui vanhojen rouvien
kanssa palttinoista ja kilpikankaista, nuorten neitojen kanssa runoista
ja huvituksista, vanhojen herrain kanssa hevosen kasvatuksesta
ja pernataudista sekä nuorten herrain kanssa jänismetsästyksestä
ja "Estonia" osakunnan juomingeista. Joka aineeseen puuttui hän
miellyttävällä, hauskalla tavalla ja jokaiselle ymmärsi hän sanoa
sellaista, johon tämä oli tyytyväinen.

"Taloudellista edistystäkin toivon teidän talonpojillenne, herra
pastori", vastasi Juliette. "Ja paroni Heideggin kanssa väittelimme
juuri ruumiinrangaistuksesta, joka minusta on niin kauhean
vastenmielistä, eikö sitä täällä voisi kokonaan poistaa."

"Niin, neiti Marchand", virkkoi kirkkoherra, "nuo ovat tärkeitä
kysymyksiä, epäilemättä hyvin tärkeitä kysymyksiä ja siinä asiassa
tehdään varmaankin vielä parannuksia, joita ei tähän asti ole tehty.
Meidän Vironmaan aatelistoa -- nämä herratkin voivat sen todistaa --
ei suinkaan voi kukaan syyttää siitä, ettei se ole voimainsa ja ajan
vaatimusten mukaan huolehtinut talonpoikain parasta. Kohta, neiti
Marchand, astuu uusi talonpoikain asetus voimaan -- jättiläistyö,
joka on kestänyt seitsemäntoista vuotta ja jonka tekijät suuremmaksi
osaksi olivat vain meidän aatelismiehiämme. Tuo uusi laki on loistavana
todistuksena Viron aateliston uhrautuvasta mielestä talonpoikia
kohtaan."

"Mutta ruumiinrangaistus on sallittu tuossakin asetuksessa", huomautti
Juliette.

"Jumala paratkoon", virkkoi nyt toinen niistä herroista, jotka pastori
Bergin mukana olivat. Hän oli punatukkainen nuori mies ja puhui
katkonaisesti, hieman nenäänsä. "Jumala paratkoon, sanotte neiti
Marchand? Tahtoisin tietää, kuinka ihmisten kanssa tultaisiin toimeen
ilman vitsoja? -- Ainoa keino turmelusta vastaan. Koeteltu keino. --
Laiskuuden lääke. -- Vapaus on haaveilua. -- Vapaus ilman kepittä on
heikkoin sydänten runollista kuvittelua. -- Pehmeys olisi rikos. --
Talonpoika perin tyhmä. Ja raaka."

Sitten puhui toinen kirkkoherran seuralainen. Se oli eräs jättiläisen
suuruinen, valkeapäinen ja matalaääninen nuori kreivi. Hän puhui
erinomaisen huolettomasti ja leväperäisesti ja nauroi melkein joka
lauseelle ilman minkäänmoista aihetta.

"Neiti ajattelisi toisin ruumiinrangaistuksesta, kun olisitte itse
olleet pari viikkoa moision omistajana -- haha!" hän sanoi. "Vuoden
perästä olisi moisio mennyttä kalua -- haha! Talonpojat repisivät
silmät päästä -- varastaisivat kuin korpit -- yksikään ei tulisi enää
työhön -- ajaisivat elävänsä moision viljapeltoon -- haha! -- -- --
Neiti luulee, että ruumiinrangaistus on heistä niin kovaa? Mitä tyhjää!
Eivät he huudakaan. Saavat kai he teillä täällä niinkuin meilläkin
melkein joka päivä ruoskaa -- onkos neiti kuullut huutoa?"

"Olen, herra kreivi, ja hyvin kamalaakin!" vastasi Juliette. "Ne ovat
tyttöjä -- haha! He kiljuvat tavan vuoksi -- haha!"

"Ei, olen kuullut miestenkin huutoa."

"Ne ovat nuoria poikia, ne karjuvat koiruuttaan -- haha! Meillä ei
huuda melkein kukaan. He ovat siihen rangaistukseen niin tottuneet,
pitävät sitä niin jokapäiväisenä asiana, etteivät silmiäänkään räväytä,
kun käsketään talliin -- haha! Minä tahtoisin tietää, kuinka neiti
heidän kanssaan tulisi toimeen, jos heittäisi vitsat ja kepit tuleen
-- haha! Sehän olisi melkein kuin sotamies taistelussa heittäisi pois
pyssyn, sanoen tahtovansa voittaa vihollisen pelkillä nyrkeillään --
hahaha!"

Neiti Marchand ei vastannut mitään tuohon henkevään puheeseen. Hänen
sijastaan jatkoi kirkkoherra Berg lempeänä ja sovinnollisena:

"Epäilemättä on ruumiinrangaistus vastenmielinen rangaistustapa --
siinä olen täysin neiti Marchandin puolella. Mutta maailmassa on vielä
nykyäänkin paljon pahaa, joka kyllä on ikävää, hyvin ikävää, mutta
joka ei tule yhtä haavaa autetuksi. Jumalan avulla ainoastaan voimme
kehittyä paremmiksi tässäkin asiassa. Kun evankeliumin kirkkaat säteet
alkavat perinpohjin vaikuttaa talonpoikaimme siveelliseen elämään,
niin joutuu vihdoin aika, jolloin maamme vallitsijat ja johtajat,
joille Jumala kansan kohtalon on uskonut, voivat ilolla halpana keinona
heittää nurkkaan ruumiinrangaistuksen. Sillä mielihyvää heille ei
todellakaan tuo rangaistustapa tuota."

"Eikö sitten Jumalan sana nykyaikanakin vaikuta talonpoikiimme
toivotulla tavalla?" kysyi Juliette.

"Ei, Jumala paratkoon! Hengellinen välinpitämättömyys, synnin pimeys on
vielä hyvin suuri."

"Mutta olen huomannut, että teidän talonpojat käyvät hyvin ahkerasti
kirkossa."

"Kapakassa käyvät ahkerasti -- kirkossa makaavat -- haha!" vastasi
liinatukkainen nuori kreivi.

"Minä en sano kaikista, armas neiti", virkkoi pastori lauhkeasti.
"Minun seurakunnassani on myös paljon heränneitä henkiä ja heidän
siveellinen elämänsä on laittamaton. Mutta te tiedätte -- rikkaruohon
kylväjä ei nuku, hän on minunkin nisuvainioillani väsymättä yöt päivät
työssä. Paljon, paljon työtä on minulla vielä häntä vastaan."

"Varsinkin, kun teillä ei ole kouluja, jotka voisivat olla teille
avuksi", huomautti kouluneiti.

"Niin oikein, kallis sisareni! Mutta sitäkin ovat jo meidän moision
isännät ajatelleet, ja ennen pitkää alkaa joka kunnassa säännöllinen
koulutyö, jolle toivon kaikesta sydämmestäni menestystä. Minä olen
suuri koulun ystävä, neiti Marchand, ja tahdon kaikin voimin harrastaa
laissa määrättyjen koulujen perustamista pitäjässäni. Toivon, että jo
kymmenen vuoden perästä on talonpoikaimme henkinen ja siveellinen elämä
aivan toisella kannalla".[6]

Nyt yhtyi heidän seuraansa vielä eräs vaaleatukkainen jättiläinen --
kreivin vanhempi veli. Hänellä oli melkein neliskulmainen, kovin suuri
pää, luonnottoman suuret pallisilmät ja pitkä ulospäin pistävä leuka.
Joka tämän herran kookkaan ulkomuodon ensi kerran näki kuulematta hänen
ääntänsä, hämmästyi kovin, kun kreivi alkoi puhua; hänen äänensä oli
naisen, oli lapsen ääni. Tuo vastakohta vartalon suuruuden ja äänen
heikkouden välillä teki kuulijaan naurettavan vaikutuksen. Neiti
Marchandkin nauroi salaa, kun kreivi esittämisen jälkeen alkoi puhua --
Juliette tunsi tähän asti vain hänen nuoremman veljensä.

"Minä kuulin teidän puhuvan talonpojan kouluuttamisesta", virkkoi hän
kimeällä äänellään -- "siitä voin teille kertoa hauskan esimerkin --."

"Kun se vain ei olisi liian pitkä?" kysyi hänen veljensä huolestuneena.

Kreivi nimittäin ei pitkäveteisten kertomusten tähden ollut suosittu
seuroissa. Hänen kertomuksillaan ei ollut päätä eikä määrää, ja vielä
pahempi oli se, että ne olivat kaikki varsin vähäpätöisiä, ne eivät
päättyneet huvittavasti. Kun hän koitti olla sukkela, ei kertomuksissa
sukkeluutta ollut ja silloin joutuivat kuulijat kiusalliseen asemaan:
heidän olisi pitänyt nauraa, mutta eivät voineet.

"Olkoon pitkä taikka lyhyt -- huvittava se kuitenkin on", vastasi
kreivi veljelle. "Kertomus osottaa, mihin kouluuttaminen vie
talonpojan. Raakalaiseksi hän tulee -- raakalaiseksi, ylpeäksi ja
pahaksi. Niin, herrat, se on tosi. -- -- -- Viime kesänä maalattiin,
niinkuin tiedetään, meidän asuinhuoneet. Maalarisällien joukossa
oli myös eräs, joka on kotoisin meidän kunnastamme. Hän on meidän
entisen kapakan isännän poika. Isäni luvalla oli hän pantu kouluun ja
sitten maalarinoppiin. Puhui saksankieltä -- mutta kamalasti, perin
vanhanaikaisesti -- ja ymmärsi tehdä jotenkin hyvää työtä. Mutta kuinka
raaka, herrat, kuinka raaka! -- -- -- Eräänä hyvänä päivänä astun minä
saliin, jossa juuri maalattiin lattiaa. Kolme sälliä tekee siellä
työtä, niiden joukossa meidän kapakan poika. Katson, katson -- oikein
-- yksi polttaa! Luulen, että hän minut nähdessään ottaa paperossin
suustaan -- ei puhettakaan! Maalaa edelleen, lakki päässä, paperossi
suussa. Savu nousee kuin uunin piipusta. Mitä luulette, herrat, minun
sanoneeni? Minä huusin: 'Paperossi suusta, lurjus!'" (Kreivin voimakas
huuto oli nuoren tytön kiljahtamisen kaltaista, jonkatähden kuulijain
suut menivät nauruun.)

"Ja hän vastasi?" kysyi joku seurasta.

"Niin, ajatelkaa, mitä tuollainen vastasi! Tuijottaa minuun ja kysyy:
'Minkätähden'? -- 'Sinä näet, kuka sinun edessäsi seisoo!' ärjyn minä.
Tiedättekö mitä hän tekee? Katselee ympärilleen ja ihmettelee: '_Sinä?_
Kenen kanssa te oikeastaan puhutte?' -- 'Sinun kanssasi!' -- Pudistaa
päätään ja rupeaa edelleen maalaamaan, niinkuin olisi jollekin toiselle
puhunut. -- 'Paperossi suusta!' pauhaan minä uudestaan. Mutta hän
vastaa: 'Sitten kun se loppuu!' -- 'Tässä on polttaminen kielletty!'
huudan minä. Mutta nyt tulee raakuuden huippu: hän vastaa minulle: '_Te
poltatte itsekin!'_"

"Poltitteko te sitten itsekin", kysyi neiti Marchand.

"Poltin", vastasi kreivi.

Juliette ei voinut pidättää nauruaan. Onneksi hän pääsi kukka-astian
varjoon.

"Mutta vielä paljon paremman jutun voin teille samasta asiasta kertoa",
alkoi kreivi henkeään vetäen. "Ajatelkaa kuitenkin --."

Mutta nyt punapäinen paroni, joka oli kiittänyt ruumiinrangaistusta,
laski kätensä kertojan olalle ja huusi nenäänsä:

"Kiitämme -- siinä jo kyllä. -- Sinä olet oikeassa -- aivan oikeassa!
-- Kouluuttaminen on vahingoksi talonpojalle. -- Ei ylpeydessään näe
enempää kuin nenä on pitkä. -- Raaka -- vastahakoinen -- suurisuinen.
-- Aivan niin minäkin ajattelen! -- Talonpoikaan ei opetus pysty.
-- Uninen ja veltto. -- Sivistys on korkeampia säätyjä varten. --
Kyntämiseen ei tarvita kirjatietoja. -- Vihdoin ei tahdo enää kukaan
ajaa lantaa. -- Suokaa anteeksi, neiti, karkeat sanani!"

Kirkkoherra oli huomaamatta kadonnut seurasta. -- -- --

Hänen sijaansa lähestyi Herbert von Heidegg pienen, vilkkaasti puhuvan,
vanhanpuoleisen herran kanssa, jolla oli kultasankaiset silmälasit.

"Ohoo", huusi nuori paroni, silmäillen pientä ryhmää, "kolme
yhtä vastaan -- se on liikaa! Tässä neiti Marchand, tuon teille
vapaamielisen toverin; te kahden voitatte kaikki vastustajat. -- -- --
Herra v. S. Liivinmaalta, jonkun kuukauden vasta ollut moision isäntänä
Virossa -- neiti Marchand, hänestä olen teille kertonut."

"Heidegg kertoi minulle, mitä te arvelette meidän oloistamme",
alkoi vieras herra elävästi ja sellaisella äänenpainolla kuin olisi
hän seisonut maapäiväin puhujalavalla. "Niin minä vakuutan teille
heti, että tunnen ystävyyttä talonpoikia kohtaan. Heillä oli oikeus
vaatia uudistuksia, perinpohjaisia uudistuksia, ja se oikeus tulee
heillä edelleenkin olemaan. Nurkkaan kaikki vanha roska -- eteenpäin
vapauden ja sivistyksen tiellä! Meidän tähänastinen huolettomuutemme,
kylmyytemme, itserakkautemme on meille jo tuottanut paljon pahaa
ja tuo edelleen vielä enemmän. Odottakaa vain, hyvät herrat! Me
olemme seitsemättä sataa vuotta pitäneet ohjakset liian kovissa
kourissa -- siitä saamme vielä rangaistuksen. Saatte nähdä, kuinka
käy, kun uusi asetus astuu voimaan! Se antaa talonpojille suuremman
liikkumisoikeuden. Talonpoika voi asettua asumaan koko Venäjän
valtakunnassa mihin tahtoo. Aavistatteko, hyvät herrat, mitä se
merkitsee? Tuossa oikeudessa piilee paha haltija, joka voi käydä
meille pelottavaksi. Luuletteko, että talonpoika jättää tuon oikeuden
käyttämättä? Ei hän niin tyhmä ole! Ei, hyvät herrat! Nyt alkavat
talonpojat muuttaa sisämaahan, niin että te silmät suurina sitä
katselette."

"Siis pidätte liikkumisoikeuden laajentamista pahana -- haha!"
huomautti nuorempi kreivi voiton riemulla.

"En ensinkään!" huudahti liiviläinen herra. "Minä päin vastoin valitan
ettei täydellinen liikkumisvapaus jo aikoja sitten ole ollut oikeutettu
-- ainakin henkiorjuuden lopettamisesta asti. Silloin me emme enää
nukkuisi, emmekä rupeaisi silmiämme hieromaan vasta huomenna, kun
se on myöhäistä. Jos vapaa liikkuminen olisi ollut sallittu, niin
tuottaisivat meidän moisiomme nyt kaksin, kolminkertaisen sisääntulon,
sillä koko taloutemme olisi seurannut tieteellisiä uudistuksia, meidän
vainioillamme tehtäisiin työtä uudenaikaisilla koneilla ja muilla
työkaluilla -- mutta ennen kaikkea olisi meillä teräviä, virkkuja,
kyllin levänneitä työntekijöitä. Talonpoikaimme tähänastinen, maksuton
työvoima tulee meille nyt rangaistukseksi. Niin pian kun saavat
suuremman liikkumisoikeuden, asettuvat talonpojat Venäjän äärettömille
heinälakeuksille, ja me saamme pian kärsiä työväen puutetta -- se
on, jos emme pian suo talonpojillemme suuria, suuria huojennuksia.
Mutta noita huojennuksia olisi meidän jo aikoja sitten pitänyt heille
antaa, niin olisivat he nyt niin juurtuneet omaan kontuunsa, ettei
kukaan ajattelisikaan poismuuttoa. Mutta mitä me teimme? Me uuvutimme
talonpojan perinpohjin ja tahtoisimme niinkuin huomaan, vielä
edelleenkin sitä tehdä! Siten ajamme talonpojan, jota ilman emme voi
toimeentulla, vieraiden luo -- tiehän on hänellä nyt jo avoinna. Minä
aijon tätä muistuttaa teille, kun sanani toteentuvat."

Näin puhui herra von S. edelleen ja kosketteli montakin tunnettua
seikkaa. Hänen mielipiteensä todistivat, että hän oli paljon nähnyt,
lukenut ja ajatellut. Hän ei ollut vain ihmisystävällinen tunteellinen
ihantelija, vaan terävä ja vapaamielinen maanviljelijä, jonka
johtopäätökset perustuivat tarkkoihin huomioihin ja käytännöllisiin
tosiasioihin.

Molemmat kreivit ja punapäinen paroni eivät suinkaan vastustamatta
kuunnelleet häntä. Syntyi väittely, jota Juliette ja Herbert
äänettöminä kuuntelivat, sillä herra von S. näytti hyvin voivan
pitää puoliaan vastustajilleen. Hän ei ollut vain parempi puhuja
kuin nuo kolme, vaan hänellä oli parempi ymmärrys, hän esitti tosi
asioita ja esimerkkejä. Juliette huomasi, että sen, mitä hän oli
pelkästä inhimillisestä myötätuntoisuudesta toivonut sorretulle
talonpojalle, sen juuri esitti puhuja moision isännän kannalta katsoen
välttämättömänä tarpeena. Heidän, jotka tätä eivät tahtoneet huomata,
vaan pysyivät järkähtämättömänä entisellä kannallaan, heidän piti
joutua ennen tai myöhemmin pulaan. Se joka oli pahaksi jo sata vuotta
sitten, oli sitä nyt paljon suuremmassa määrässä ja tulevaisuudessa se
oli tuottava pelkkää perikatoa. "Me Itämeren maakuntain suurviljelijät
emme voi kestää yleistä kilpailua, jos pysymme nykyisellä
taloudellisella kannallamme, ja me olisimme pakotetut pysymään samalla
kannalla, jos meidän pitäisi työskennellä taloudellisesti ja henkisesti
rappiolle joutuneiden ihmisten kanssa. Halpaa työvoimaa jää meille
vielä kyllin, vaikka talonpoikain elämä paranee, sillä kaikki maa on
meidän; mutta meiltä puuttuu elinvoimaisia työmiehiä ja _maksukykyisiä_
alustalaisia, jotka meidän ja itsensä hyväksi voisivat kaivaa maata
ja löytää sinne kätketyitä aarteita. Pienviljelijöiden kilpailua ei
meidän pitkiin aikoihin tarvitse pelätä, sillä meillä on vielä sata
kertaa paremmat elinehdot kuin heillä ja heidän pitää lunastaa meiltä
maakappale -- hinnasta, jonka me saamme määrätä -- mutta me myymme,
mitä emme milloinkaan ole ostaneet."

"Mutta tehän ostitte moisionne!" virkkoi kimeä-ääninen kreivi.

"Niin, mutta mistä siihen sain rahaa?" kysyi lasisilmä herra
myötätuntoisesti nauraen.

"Sitä en tiedä."

"Mutta minä tiedän. Minä möin moision Liivinmaalla -- tietysti hyödyin
kaupassa. Sen oli isäni ostanut, joka myöskin oli entisen moisionsa
edullisilla ehdoilla myönyt. Ja hän oli saanut moision perinnön kautta
ja tuon moision ensimmäinen omistaja, sukumme esi-isä oli sen saanut
'lainaksi' eli -- lahjaksi. Näin oli pääoma, jolla ostin uuden moision,
joutunut minulle ja voin siis sanoa, etten ole maata, jota aijon
talonpojille myödä, ostanut. Mutta talonpojan täytyy todellakin meiltä
ostaa maa omalla rahallaan."

Tanssin piti jälleen alkaa, ja neiti Marchand kiiruhti soittokoneen
ääreen, vapauttaakseen herra Lustigin siitä velvollisuudesta. Pian
erosivat väittelijätkin. Herra von S., tuo lammas vuohten joukossa,
jonka taloudelliset mielipiteet saivat niin vähän kannatusta seurassa,
tarttui jälleen Herbertin käsivarteen ja astui hänen kanssaan suureen
saliin. Äskeinen väittely ei ollut hänelle tuottanut suurta huvitusta,
kun vastustajat olivat liian heikkoja. Herbertin kanssa keskusteli hän
halulla, sillä hänessä hän tapasi miehen, joka kykeni tunkeutumaan
asian ytimeen.

Herra von S. oli niitä harvinaisia moision isäntiä, joista talonpojat
puhuivat hyvää, vaikkakin hän vasta kuudetta kuukautta vallitsi uutta
moisiotaan. Hän oli ystävällinen ihmisille, koitti jokaiselle tehdä
oikeutta eikä suvainnut työnjohtajien liiallista kovuutta. Palvelijat
ja talonpojat huomasivat pian uuden herransa harvinaiset ominaisuudet
ja häntä kiiteltiin pian pitäjän rajojen ulkopuolellakin.

Samoin kiiteltiin tuon moision herran puolisoa. Rouva von S.
kuului erääseen vanhaan, kuuluisaan Liivinmaan aatelissukuun, joka
ei kuitenkaan estänyt häntä osottamasta alempaa kansaa kohtaan
myötätuntoisuutta ja anteliaisuutta. Hänen luokseen eivät perheennaiset
tulleet värisevin sydämmin, eivätkä kiirehtien lähteneet moisiosta.
Jos ei liinalanka kulkenut renkaasta läpi, niin ei rouva heittänyt
sitä takaisin eikä vaatinut köyhän naisen kehräämään omista aineistaan
toista ja hienompaa lankaa niinkuin rouva von Heidegg, vaan hän lausui
pari opettavaa sanaa vastaisen varalle eikä jättänyt huonoakaan
kehrääjää ilman pientä vastalahjaa. Hän oikein kuulusteli köyhien
puutteita, antoi sairaille ilman maksutta rohtoja ja hänen ja hänen
miehensä ensimmäisenä työnä oli kyläkoulun perustaminen, jolle juuri
nyt moision aineista ja moision työvoimilla rakennettiin taloa.

Neiti Marchand tutustui myös rouva von S:een näissä pidoissa, ja
Juliette mieltyi heti kaikesta sydämmestään tuohon rakasmieliseen ja
luottamusta herättävään naiseen.

Adelheid von Heidegg oli tuon ikävän kohtauksen jälkeen hyvin pahalla
tuulella, Tanssiminenkaan, joka tuolle nuorelle, elinhaluiselle
neidolle tuotti niin suurta riemua, ei nyt enää miellyttänyt. Hän
hautoi pienessä kauniissa päässään kostontuumia tuolle "nenäkkäälle
ranskalaiselle mamselille" ja samoin veljelleen, joka tuota naista
oli niin "naurettavalla tavalla" puolustanut, mutta häväissyt häntä,
Adelheid von Heideggiä, koko seuran läsnäollessa. Ei olisi äidille
kaipaaminenkaan ollut miksikään hyödyksi; Adelheid tunsi salaa itsensä
syylliseksi ja pelkäsi Herbertiä, joka itseään puolustaen saattoi antaa
asialle aivan toisen leiman kuin mitä hän toivoi. Hän päätti vihdoin
odottaa sopivaa hetkeä, takaapäin iskeäkseen vastustajaa.

Illan kuluessa tanssin jälkeen saatiin vielä kuulla laulua.
Syntymäpäivälapsi oli, niinkuin seurassa tiedettiin, laulaja, ja samoin
löytyi vierasten joukossa naisia ja miehiä, jotka voivat antaa äänensä
kuulua ja viimeksi lauloi myös ranskalainen neiti. Neiti Adelheid
astuessaan pianon ääreen nouti herra von Lustigin itselleen säestäjäksi.

Nuori neiti lauloi puhtaasti helkkyvällä äänellään, mutta
tunteettomasti ja värittömästi. Kohteliaisuudesta olivat kuitenkin
mieltymyksen osotukset runsaat. Punaisin poskin läksi Adelheid äidin
luo ja kuiskaili:

"En tahdo, että neiti Marchand tänä iltana laulaa!"

"Mutta jos vieraat tahtovat?"

"Aseta sitten niin, ettei heidän tahtoaan täytetä."

"Miksi niin, lapsi?"

"Hän on paha, keimaileva, halpamielinen olento! Meillä on nyt enemmän
vieraita kuin koskaan ennen. Jos häntä nyt kiitetään, niin hän
ajattelee itsestään vaikka mitä!"

"Mutta kuinka voin häntä kieltää laulamasta, jos vieraat sitä toivovat?"

"Kun rouva von B. ja herra von M. ovat laulaneet, niin anna, armas
äiti, vain merkki, että tanssi taas alkaa!"

"Hyvä kyllä, lapseni!"

Ja rouva von Heidegg suuteli tytärtään poskelle.

Mutta Adelheidin tuuma ei onnistunut. Seurassa oli paljon niitä,
jotka tahtoivat kuulla kauniin ranskalaisen laulua. Ja kohta kun
edellämainitut olivat lopettaneet, alettiin ranskan ja saksan kielillä
pyytää neiti Marchandia laulamaan. Rouva von Heidegg käski kyllä
kiireesti Juliettea soittamaan tanssimusiikkia niinkuin hän tekikin,
mutta varsinkin nuoret herrat osottivat siitä tyytymättömyytensä ja
hampaita kiristäen täytyi Adelheidin nähdä, että hänen vihapitonsa
nuotteineen astui pianon ääreen ja alkoi laulaa. Hänen säestäjäkseen
oli rouva von S. ruvennut, jonka kanssa Juliette juuri vast'ikään oli
puhunut soitannosta.

Kun ranskalainen alkoi laulaa läksi Adelheid salista. Hän värisi
vihasta ja pienet valkeat kädet puristuivat kokoon, mutta ei hän
kuitenkaan malttanut poistua niin kauvas, ettei olisi kuullut tuota
hopeankirkasta,. mieleen painuvaa kellonhelinää, joka salissa liikutti
ja innostutti kuulijoita. Paronin neiti kuunteli katkeralla mielin
oven takana, kuinka hänen vastustajansa sai innokkaita mieltymyksen
osotuksia ja kuinka hänen vielä piti esittää kaksi laulua lisäksi.

Kun tanssi jälleen alkoi, meni Adelheid saliin takaisin ja huomasi
äitinsäkin olevan pahalla tuulella. Äidillinen kateus kiihdytti
paronitartakin, sillä hän huomasi, että hänen oma tyttärensä joutui
varjoon tuon "palvelus-ihmisen" rinnalla. Rouvan mielipaha oli vielä
suurempi, kun hän ei keksinyt keinoja, joilla olisi voinut taistella
sitä vastaan.

"En voinut sitä estää, armas lapseni", kuiskaili hän tyttärelleen.
"Mutta sopivalla hetkellä tahdon antaa hänelle viittauksen, että en
salissani siedä hänen laulamistaan."

Adelheid puri hammasta ja katseli vaanivin silmäyksin ympäri huonetta.
--

Herbert tanssi nyt enimmästi vieraiden neitosten kanssa, mutta
Juliette, vaikka kyllä herra Lustig oli hänet vapauttanut
soittamisesta, katseli istuen päältä ja kieltäytyi tanssimasta, kunnes
vihdoin katosi toiseen huoneeseen.

Vähän myöhemmin etsi häntä Herbert vanhan paronin kirjoitushuoneen
vieressä olevasta kamarista, joka oli lukuhuoneena. Neiti Marchand
istui akkunalla ja luki, kun nuori paroni astui sisään. Huoneessa oli
hiljaista. Ainoastaan joskus kuului sinne heikosti tanssimusiikin
säveleet.

"Näin kauvas ja yksinäiseen huoneeseen olette paenneet", lausui nuori
Heidegg, pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan. "Niin, olen hiukan
väsynyt."

"Vai väsynyt! Ehkeivät meidän herrat teitä miellytä?"

"Miellyttävät kyllä ja erittäinkin herra von S."

"Mutta onhan hän jo naimisissa!" nauroi Herbert.

"Sitä en pidä vikana."

Heidegg istuutui vanhaan, nahalla päällystettyyn nojatuoliin ja otti
erään kirjan käteensä. Käännellessään sen lehtiä, kääntyivät hänen
katseensa Julietteen, jonka kasvoja pöydällä oleva lamppu hyvin valaisi.

"Minä etsin teitä, neiti Marchand", virkkoi paroni pitemmän aikaa
ääneti oltuaan.

Juliette katsahti kirjasta ylös.

"Minua? Minkätähden?"

"Tahdoin teitä kiittää laulustanne! Sydämmessäni tunnen vielä
ihmeellistä, pyhää liikutusta."

"Kiitän myötätuntoisuudestanne, herra paroni!"

"Ja tahtoisin teille vielä kertoa jotakin, joka on ihmeellisempää.
Selittäkää minulle arvoitus, joka johtuu mieleeni kuullessani
teidän ääntänne, vielä enemmän nähdessäni teidän kasvojanne ja koko
olentoanne! Minusta nimittäin on kuin olisin teidän äänenne jo ennen
kuullut jossakin, kuin olisin nähnyt teidän kasvonne, silmänne, suunne,
leukanne ja teidän koko olentonne. Enkä kuitenkaan voi muistaa, missä
olisin teidät nähnyt. Ensimmäisestä hetkestä asti, kun teidät näin,
tuli mieleeni tuo kysymys ja se on minua vaivannut tähän asti enkä ole
voinut saada selitystä."

Juliette silmäili tarkkaavasti nuorta miestä.

"Sitä en tiedä, herra von Heidegg. Minä en ole teitä nähnyt ennenkun
vasta täällä moisiossa."

"Oletteko ollut Preussissa, eli ehkä Berlinissä?"

"Ainoastaan matkustanut läpi. Etelä-Saksassa, Mynchenissä olin kerran
jonkun kuukauden."

Herbert pudisti päätään.

"Siellä en ole käynyt."

"Ehkä olette nähnyt jonkun toisen, minun näköiseni ihmisen?"

"Sitä olen itsekin ajatellut, mutta en voi muistaa ketään. -- -- --
Mutta olen tehnyt erään johtopäätöksen, joka varmaankin on oikea.
Tahdotteko sen kuulla, neiti Marchand?"

"Tahdon kyllä", vastasi neito ihmettelevin silmin, mutta paronin
katseet olivat tutkivina ja totisina kiintyneet häneen. "Minä nimittäin
luulen, etten teitä ole milloinkaan nähnyt", alkoi paroni Herbert.
"En ole teitä nähnyt sellaisena kuin tuossa nyt istutte. Olen nähnyt
teitä ainoastaan _osaksi_. Kerran olen nähnyt silmänne, toisen kerran
kaulanne, kolmannen kerran leukanne, neljännen kerran suunne -- ja niin
eteenpäin. -- -- -- Te ette minua ymmärrä?"

Juliette pudisti päätään.

"Pian tulee selitys. Niinkuin tiedämme löydämme yhdellä ihmisellä
harvoin kaikki ne ominaisuudet, jotka meitä miellyttäisivät. Te
esimerkiksi voitte tavata ihmisen, jolla teidän mielestänne on kaunis
pää, mutta hänen kaulansa ei teitä miellytä eikä ehkä hänen päänsä
asento; teistä hänen silmänsä ovat kauniit taikka ainakin miellyttävät,
mutta hänen suunsa, tai leukansa tai nenänsä soisitte olevan hieman
toisenlaiset; teistä on hänen vartalonsa sievä, mutta hänen käyntinsä
ja liikkeensä eivät ole mieleenne. Ja kuinka suurta pettymystä
tunnette, jos kauniista suusta kuulette epämiellyttävän äänen! Näin
käy ollessamme elävien ihmisten seurassa ja samoin meistä tuntuu kuvia
katsellessamme. Meidän oma erikoinen aistimme ja omat tunteemme, jonka
mukaan asioita arvostelemme, tuottaa meille tuollaisia miellyttäviä ja
vastenmielisiä vaikutuksia."

"Sen ymmärrän", vakuutti Juliette.

"Hyvä. Onko mielestänne sitten todennäköistä, että ihmisen havaintokyky
tai ehkä mielikuvitus voi luoda kaikista noista miellyttävistä
ominaisuuksista, joita hän eri aikoina ja eri paikoissa on
ihmisissä tai kuvissa tavannut, kokonaisuuden, joka vastaa hänen
kauneusihannettaan. Ja tähän kuvaan hän sitten joskus voi verrata
ihmistä, joka häntä miellyttää -- kerrassaan miellyttää."

"Te siis tarkotatte, että muodostamme ihanteemme niiden tosiasioiden
mukaan, joita olemme maailmassa havainneet."

"Niin, eihän meidän mielikuvituksemme saa muualta aiheita kuin siitä
mitä havaitsemme."

"Oletteko te, neiti Marchand, tavannut sellaista ihmistä, jota
nähdessänne johtuu mieleen: missä olen tuon ihmisen ennen nähnyt, missä
hänen ääntänsä kuullut, kunnes vihdoin tulette siihen päätökseen,
ettette ole häntä milloinkaan nähnyt ettekä kuullut?"

"En muista. Mutta pitääkö sellaisen ihmisen sitten aina olla
miellyttävän? Eikö mielikuvitus voi epämiellyttäväänkin ihmiseen
sovittaa ihannekuvaansa?"

"En tiedä. En ole sitä kokenut. Mutta minä luulen, että ihanteemme ovat
aina miellyttävät. Mutta ihmeellistä on, että me ihanteellemme joskus
löydämme vastineen elämässä. Se ihme on minulle sattunut."

"Teille?" kysyi Juliette ja omituinen ahdistus tuntui hänen rinnassaan
ja hän joutui hämilleen.

"Niin minulle", vastasi Herbert. "Olen oikeassa, kun vakuutan, että
olen teidät ennen nähnyt enkä ole nähnyt, että olen teistä koonnut
osia, kunnes sain hengessäni valmiiksi teidän kuvanne. Tuon valmiin
kuvan huomasin vasta silloin, kun näin teidät elävänä edessäni -- ei,
vasta tänä iltana se mulle täysin on selvinnyt -- -- --"

Kumpainenkaan heistä ei ollut huomannut erästä kaunista,
kiharatukkaista tytön päätä, joka oli ilmaantunut raolle jääneen
oven taakse ja joka nyt heitä tähysteli kauniilla, mutta ilkeillä
silmillään. Mutta tuo pää katosi kuin varjo kun Herbert liikutti
tuoliaan. Ja kun hän nyt lausui nuo viimeiset sanat kääntyen neidon
puoleen, temmattiin ovi äkkiä auki ja paronittaren kova, nuhteleva ääni
kuului:

"Herbert!"

"Mitä, äiti!"

Hän nousi äkkiä ylös ja kiiruhti ovelle.

"Tahtoisin tietää, mitä tämä merkitsee?"

"Mikä niin, äiti?"

"Tämä hämärätunti yksinäisessä huoneessa kouluneidin kanssa! Tiedäthän
Herbert, että sinulla on velvollisuuksia vieraita kohtaan!"

"Eiväthän he ole ainoastaan minun vieraitani."

"Yhdentekevä! Et sinä saa joka väliajalla antaa _houkutella_ itseäsi
pois toisten seurasta."

"Houkutella? Minua ei ole kukaan houkutellut, äiti." Mutta hänen
sanojaan ei otettu kuuleviin korviin, paronitar kääntyi houkuttelijan
puoleen.

"Ja teille, neiti Marchand, täytyy minun sanoa, etten talossani salli
tuollaisia -- kuinka sanoisin -- tuollaisia eri seuroja. Teillä
voi sopivaisuudesta ja sopimattomuudesta olla omat vapaamieliset
käsityksenne, mutta minun täytyy pyytää, että karttaisitte niiden
toteuttamista minun kodissani."

Juliette oli noussut ylös.

"En ole tehnyt mitään hyviä tapoja loukkaavaa, paronitar!"

"Ei mitään? Todellakin!" Ja rouva katseli pilkallisesti Juliettesta
Herbertiin ja sitten ympäri huoneen seiniä. "Tahtoisin sitten tietää,
miksi ette istu soittamassa?"

"Olen väsynyt."

"Väsynyt, mutta täällä istuminen ei väsytä?"

"Olen väsynyt soittamiseen ja tulin tänne lepäämään, paronitar. Etten
jäänyt tänne yksin olemaan, ei ole minun syyni."

"Äiti, sinä teet vääryyttä, neiti Marchandille", vakuutti nyt Herbert
kohteliaasti, mutta varmasti. "Minä etsin neiti Marchandia täältä,
istahdin hänen luokseen ja me rupesimme keskustelemaan. -- -- --
Luulen, että neiti Marchand kuuluu meidän kotiväkeemme, joiden kanssa
me kaikki voimme vapaasti milloin hyvänsä seurustella. En näe siinä
minkäänmoista sopimattomuutta, että istumme tässä lukuhuoneessa joka on
kaikille avoinna."

Paronitar ei tiennyt todellakaan, mitä hänellä siihen olisi ollut
muistuttamista, sentähden hän vain huudahti:

"Vait, Herbert! Siitä asiasta saamme vielä puhua" -- ja kouluneidin
puoleen kääntyen: "Jos olette väsynyt, niin voitte mennä maata!"

Herbert ja Juliette poistuivat paronittaren perässä huoneesta. Kun
ensiksi mainittu astui kirjoitushuoneeseen, näki hän, kuinka sieltä
vastaiselle puolelle katosi valkea hame, joka jäi hetkeksi oven väliin.

Herbert tiesi, kuka äidin oli sinne johdattanut.

Kun hän kulki pienen salin läpi, näki hän vanhemman sisarensa seisovan
kahden herran seurassa ja kuuli hänen heleästi nauravan. Neito katseli
voitonriemuisena veljeänsä, mutta tämä pyyhkäsi hiukan tomua kädestään
ja astui pystyssäpäin ohi. --

Juliette oli onnellinen, kun sai kadota omaan huoneeseensa. Ajatukset
pyörivät hänen päässään ja sydän oli tunteita tulvillaan. Ei hän
koskaan ollut niin kaivannut lepoa kuin nyt.

Mutta ennenkun hän pääsi omaan huoneeseensa, piti hänen vielä
nähdä jotakin, joka lisäsi hänen sydämmensä tuskaa siveellisten
epäkohtien tähden. Päästäkseen omaan kamariinsa piti Julietten kulkea
pitkän käytävän läpi, joka jakoi talon huoneet kahteen riviin.
Yhdestä valaistusta vierashuoneesta, jonka ovi oli auki, näki hän
ohikulkeissaan kaksi ihmistä. Toinen oli tuo pitkä nuori kreivi, joka
äsken oli salissa moittinut talonpoikain raakuutta ja tuhmuutta. Hän
seisoi selin oveen päin. Hänen edessään seisoi palvelustyttö Mai
puhtaissa vaatteissa, heleänvalkea esiliina edessä ja piti kädessään
teetarjointa, josta kreivi otti lasin. Pidellessään lasia vasemmassa
kädessään, ei tuo ylpeä, korkeasti sivistynyt, jalosukuinen aatelismies
pitänyt arvoansa alentavana kietoa oikeaa kättänsä tytön vyötäisille,
niin että Mai punastuen ja huudahtaen vetäytyi syrjään. -- -- --
Tuollaiseen huvitukseen ei ollut tuo talonpoikaistyttö kreiville liian
halpa. -- --

Juliette kiiruhti kuin takaa-ajettuna pitkin käytävää huoneeseensa,
heittäytyi juhlapuvussaan sohvalle ja painoi kasvonsa käsiinsä. -- -- --

Alhaalla salissa kysyttiin häntä. Rouva von Heidegg selitti
levollisena, että neiti Marchand oli pyytänyt anteeksi -- hänen piti
äkkinäisen päänkivun tähden poistua seurasta.



12.

VIIMEINEN APUNEUVO.


Eräänä päivänä huhtikuun alussa sai Huntaugun isäntä moisiosta käskyn
tulla opmannin puheille. Mihkel arveli, että hänelle ehkä aijottiin
puhua uudesta paikasta, sillä Yrjönpäivä oli kohta käsissä, ja
hän lähti iloinen toivo mielessä menemään. Mutta kun opman rupesi
selittämään hänelle asiaansa, kävi Mihkel nolon näköiseksi.

"Mihkel, sinulla on kotona nuori ja terävä tyttö kuin mansikka", alkoi
Winter kovalla, kähisevällä äänellään.

"On kyllä, herra opman."

"Olisi vahinko, jos tuollainen kaunis tyttö jäisi kylään tekemään
raskasta talon työtä, sellaisen pitäisi joutua kevyempään ammattiin,
niin saisi hän hienomman miehen."

"Hän on minun ainoa lapseni kotona -- pitäisikö minun panna hänet
parempaan ammattiin, ja mihin?"

"Moisioon, Mihkel! Minä ajoin palvelustyttöni pois, sillä hän kävi
liian suurisuiseksi. Nyt tarvitseisin palvelijaa. Lähetä Miina
moisioon!"

Mihkel hämmästyi. Siihen oli hänellä montakin syytä. Ensiksi oli aivan
järjetöntä antaa ainoata, palkatonta työläistään toisen palvelukseen
ja toiseksi oli Winter opman tunnettu ilkeäksi, raa'aksi mieheksi,
jonka luona palvelijat eivät milloinkaan kauvan menestyneet, sillä
hän pieksätti heitä aivan syyttömästi ja kolmanneksi tiedettiin, että
hän harjoitti toisellakin tavalla suurta mielivaltaa moision naisia
kohtaan. Kylässä puhuttiin, että kunnassa oli ainakin puoli tusinaa
"kasvattilapsia", joilla kaikilla oli sama isä, ja tätä isää ei
löytynyt kylän poikain joukosta.

"Herra opman puhuu varmaankin leikkiä", virkkoi Huntaugun isäntä
nöyrästi. "Miinahan kohta menee miehelle -- Kubja-Pritsille niinkuin
herrat tietävät, -- ja silloin teidän taas pitäisi etsiä uutta
palvelustyttöä."

"Kupiashan minulle itse häntä ehdottikin", vastasi isännöitsijä. "Hän
sanoi tytön häntä kylässä karttavan -- ja arveli, että hän moisiossa
paremmin saa tyttöä tavata, kun hän alati on lähellä ja nähtävissä. Kun
aika joutuu, että tahtovat häitä pitää, niin en minä kiellä."

"Prits ehdotti?" toisti Mihkel hitaasti. "Ei hän siitä ole minulle
sanaakaan puhunut!"

"Ei hän ole ehtinyt: vasta eilen puhuimme", selitti opman, mutta lisäsi
päättävästi: "Mitä siitä niin kauvan arvelee ja tinkii! Minä tahdon
sinun tytärtäsi itselleni palvelijaksi, sinä tuot hänet huomenna
moisioon, ja asia on päätetty!"

"Ehkä herra opman lupaa --."

"En minä lupaa mitään! Älä sinä rupea jörisemään! Itsehän olet mies,
joka toivot parempaa paikkaa! Etkö häpeä!"

"Eihän Miina osaa vähääkään herrasväen töitä -- ehkei herra opman ole
tyytyväinen häneen --."

"Kyllä minä opetan", nauroi opman rasvaisella äänellään kädet
housuntaskuissa. "Eikä minulla niin erinomaisia töitä olekaan --
olenhan poikamies. Jos hän on terävä tyttö niin tahdon isääkin muistaa.
Sehän on sinulle yhdentekevää, jos elätät ja vaatetat omaa lastasi tai
otat hänen sijaansa vieraan palvelijan."

"Voinko sitten toivoa, että moision isännät muistavat minua Jyrinpäivän
aikana?" myöntyi Mihkel.

"Jos minä tahdon, tapahtuu kaikki, mutta jos en tahdo, saat jäädä
Huntaugulle! Ja nyt hyvästi, ukko -- huomenna odotan Miinaa."

Nöyrästi kumartaen läksi Huntaugun Mihkel isännöitsijän luota ja meni
Kubja-Pritsiä tapaamaan. Hän asui aittamiehen ja voudin kanssa samassa
rakennuksessa lähellä moision viinakeittiötä, ja sattuikin olemaan
kotona.

"Prits", virkkoi Huntaugun isäntä antaessaan kupiaalle kättä, "mitä
hulluja sinä olet puhunut? Opman sanoi, että sinä olet ehdottanut
meidän Miinaa palvelijaksi?"

"No niin, mitä sitten?"

"Etkö sitten tiedä, että minä itse häntä tarvitsen?"

"Antaisithan hänet minullekin naiseksi! Ei sinulla silloinkaan olisi
hänestä apua."

"Se on toinen asia. Mutta nyt -- anna ainoa lapsesi vieraalle
palvelijaksi ja ota itse palvelija taloosi."

Kupias rupesi asiaa selittämään.

"Katso, Mihkel! Miina on minua kohtaan samanlainen kuin ennenkin; kylmä
kuin jääpuikko, puhumaton kuin puupölkky. Etkö luule minun tietävän,
mistä se tulee? Hän käy salaa Uudentuvan mökissä, siellä hänelle
selitetään kaikki asiat ja pannaan hänen päähänsä kaikellaisia juttuja.
Mitä hän sitten minusta välittää! Mutta jos hän on kylästä kauvempana
ja täällä minä häntä pidän silmällä, niin voin ehkä paremmin hänen
kanssaan puhua. Täällä hän vasta oppii minua tuntemaan, ja ehkä meidän
asiastamme sitten vihdoinkin jotakin tulee."

Huntaugun ukko arveli, että ehkä kupias on oikeassa. Hän ei olisikaan
ollut asiaa vastaan, jos hän olisi tiennyt, että hänellä siitä on etua.
Sentähden hän virkkoi viisastellen "Mutta minä en voi tyttärestäni
luopua. Jos hän menee miehelle, on toinen asia. Mutta vieraan luo
palvelukseen -- sitä en tahdo."

"Sanoitko sinä sen opmannille?"

"Sanoin, kyllä!"

"Nyt olit tuhma mies! Opman vihastuu ja tekee sinut herran silmissä
niin huonoksi, että sinulla ei ole mitään toivomista."

"Luuletko sitten, että voin mitään toivoa?"

"Tietysti! Niinkauvan kun sinä minun ja opmannin kanssa olet hyvissä
väleissä, voit kaikkea toivoa, mitä sydämmesi haluaa, ja jos Miina
vielä kerran on minun vaimoni --."

"Hyvä kyllä, hyvä kyllä", nauroi Mihkel pistäen piippuunsa, "enkös
sitten tekisi kaikki, mitä moision saksat toivovat! Saatan huomenna
Miinan opmannin luo ja jään itse odottamaan hyvää paikkaa. Jos sen saan
Jyrinpäiväksi, on hyvä; mutta jos en, niin otan heti tytön jälleen
kotiin. -- -- -- Sinulta pitäisi minun kuitenkin vielä jotakin kysyä."

"Mitä sitten?"

"Tahtoisitko sitte täällä katsoa, ettei tytölle tehdä väkivaltaa?"

Kubja-Prits silitti leukaansa.

"Kuinkas muuten. Voithan itsekin arvata, että pidän huolta omasta,
tulevasta vaimostani. Eikä opman hänelle mitään julkea tehdä, kun
tietää, että hän on minun morsiameni."

Kun Huntaugun isäntä lähti kotiin pelkäsi hän, että Miina panee vastaan
kodista lähtemistä. Sillä se tyttö oli lujatuumainen, rohkea ja
itsepäinen. Mutta ihmeekseen huomasi Mihkel, että Miina suostui tuumaan.

"Sinun pitää lähteä opmannille palvelukseen", lausui isä. "Sitä
vaaditaan -- ei voi panna vastaan."

"Voinhan mennä", vastasi tyttö ajateltuaan hetken asiaa.

Hän tiesi hyvin, minkätähden hän niin mielellään tahtoi lähteä
kodistaan. Hänen elämänsä siellä ei ollutkaan hauskimpia. Hän oli niin
kyllästynyt isän ainaisiin muistutuksiin Pritsille menemisestä, että
hän jo itsekin oli ajatellut johonkin lähtemistä. Opmannin vaatimus
tuntui hänestä sentähden helpotukselta. Kyllä hän ymmärsi, että hän
mennessään moisioon, saisi paljon kärsiä Pritsin tähden, mutta mitä
siitä. Kaikki oli helpompaa kuin kuulla isän alituista torumista ja
pistelemistä.

Vastustus tuli aivan toiselta puolelta. Huntaugun emäntä alkoi opmannin
vaatimuksen ja Mihkelin lupauksen tähden valittaa ja hätäillä.

"Oletko hullu?" huudahti hän melkein kyynelsilmin. "Annat oman ainoan
lapsesi pois kotoa -- annat tuollaiselle turkkilaiselle palvelukseen,
josta ei kukaan tiedä hyvää puhua!"

"Voinkos sitten vastustaa opmannin käskyä?" puolusti itseään isäntä.
"Tiedäthän, mitä toivon moisiosta."

"Tiedän kyllä, tiedän kyllä!" virkkoi äiti taas. "Mutta pitääkö sinun
sentähden myödä oma lapsesi? Saadaksesi hiukan paremman paikan,
kauppaat oman tyttäresi vieraille. Mitä, jos minä en laske Miinaa
moisioon?"

"Äiti", lausui Miina, "anna minun mennä koitteeksi! Minulla on aivan
hyvä mieli, jos isä sentähden saa paremman paikan! Paha on opmannille
vastaan paneminen -- tiedät itsekin, että hän voi isälle tehdä paljon
pahaa."

Äidin täytyikin vihdoin suostua. Hän itsekin toivoi parempaa taloa ja
suurempia tuloja, sillä he olivat sangen köyhiä. Huntaugun huonoista
maista he tuskin saivat elatuksensa. Joka kevät ahdisti heitä puute
sekä ihmisten että eläinten ruuasta, ja Mihkelillä oli suuri velka
kunnan jyväaittaan.

Niin erosi siis Miina seuraavana päivänä kodistaan ja läksi moisioon
palvelukseen. Itkien katseli äiti hänen peräänsä ja Mihkelkin oli
liikutettu. He eivät koko päivänä puhuneet sanaakaan toisilleen eikä
heidän käynyt syöntinsäkään.

Mutta Miina otettiin opmannilla ystävällisesti vastaan. Herra Winter
katseli tyttöä niin tarkasti kuin markkinamies ostettavaa hevosta ja
hänen iloiset, hymyilevät kasvonsa osottivat, että hän oli kauppaan
tyytyväinen. Vanha vaimo, joka toisinaan oli opmannilla auttamassa,
laittoi kohta uudelle palvelustytölle ruokaa ja opman keskusteli
hauskasti Miinan kanssa hetken aikaa.

Herra Winter oli neljänkymmenen vuotinen, keskikokoinen, lihava mies.
Hänen päälakensa oli paljas, kasvonsa punottivat ja vatsa suuri kuin
ainakin opmannilla. Hän ei katsonut milloinkaan ihmisiä silmiin heidän
kanssaan puhuessaan, vaan silmäili heitä vain sivultapäin, kun he
muualle katselivat. Ei hän nyt Miinaakaan katsellut suoraan silmiin,
mutta tarkasti kyllä häntä, kun hän muualle silmäili.

Illalla ilmaantui Prits kyökkiin. Hän oli hyvin mielistelevä.
Ystävällisesti hän kysyi Miinan voimista ja virkkoi sitten:

"No, nyt sinusta tulee niin hieno ihminen, ettei maailmassa moista. Ja
siitä saat kiittää minua."

"Sinua?"

"No niin! Minähän sinulle toimitin tämän paikan."

"Kuinka niin?"

"Eikös isäsi puhunut?"

"Ei."

Miina sanoi oikein. Mihkel ei siitä ollut kotona puhunut mitään, sillä
hän oli pelännyt Miinan vastustamista.

"Opman kysyi minulta", selitti Prits edelleen, "että enkö tietäisi
hänelle neuvoa mukavaa tyttöä. Miks'en, ajattelin minä, kaikkein
mukavin on Huntaugun Miina, ja heti sanoin sen hänelle. Luulen, että
tulet olemaan elämääsi tyytyväinen täällä."

"Saa nähdä."

Prits istui kyökin pöydän reunalle, aivan kuin olisi hänellä ollut
täydellinen vapaus talossa. Vanha ihminen, aittamiehen äiti, oli
lähtenyt pois kyökistä.

"Kuule, Miina", virkkoi kupias hetken aikaa ääneti oltuaan. "Olkoon
elämä täällä kuinka hyvä tahansa, niin luulen, ettet sittenkään kauvan
ole toisen palvelijana, etkä tahdo kyläänkään takaisin mennä. Sano nyt
kerrankin oikein suoraan: tahdotko tulla minulle, vai et?"

Miina katseli ajatuksissaan hellan alla räiskävään tuleen, josta
punertava valo heijastui hänen raittiille kasvoilleen.

"Tiedäthän, Prits, että en tahdo", vastasi hän lauhkealla,
ystävällisellä äänellä.

"Mutta minkätähden et?" huudahti kupias ja vihan puna nousi hänen
poskilleen.

"Me emme ole toisillemme luodut, Prits", puhui Miina vakavalla,
leppeällä, melkeinpä lohduttavalla äänellä. "Kyllähän sinun pitäisi sen
itsekin ymmärtää. Minun vereni ei vedä sinun puoleesi -- tunnen sen
selvästi sydämmessäni."

"Mutta Uudentuvan päiväläisen puoleen vetää."

"Olkoon, kuinka on, mutta sinun ja minun välimme on niinkuin sanoin.
Kuule, Prits, ole nyt järkevä mies, eroa minusta, etsi itsellesi toinen
nainen ja kaikki on hyvin. Minkätähden niin kovin kiusaat itseäsi ja
muita? Niinkuin tyttöjä ei olisi muualla maailmassa!"

"Ei minun osalleni ole muuta kuin sinä!" lausui Prits hammasten
välistä, ja silmäili kiihkeänä Miinaa. "Minun pitää saada sinut, enkä
huoli kenestäkään toisesta. Ja minä sanon sinulle, tyttö, sinä tulet
minulle, vastusta niin kauvan, kun tahdot!"

"Ja jos en sittenkään tule?" kysyi Miina, jonka sydämmessä jälleen
nousi entinen vastahakoinen henki. "Väkisin et minua kuitenkaan saa ja
hyvällä olet jo kyllin koittanut."

Prits astui aivan tytön eteen. Hänen silmänsä kiilsivät uhkamielisesti.

"Jos en sinua saa, niin on se sinun onnettomuutesi", virkkoi hän
puoleksi kuiskaten. "Minä sitä en yksin kadu, vaan sinä itse vielä
paljon enemmän. Minä annan sinulle vielä kerran sen hyvän neuvon: ole
ymmärtäväinen ja rupea minun kunnialliseksi vaimokseni, muuten --"

"Muuten?" kysyi Miina katsellen pitkään ja tarkasti vastustajaansa.

Prits ei vastannut. Äänettömänä hän katsoi maahan. Sitten hän nosti
päätään ja virkkoi kiihtyneellä äänellä:

"Minä en tahdo sanoa sinulle mitään muuta kuin, että sinulle ei käy
hyvin, jos et tahto kuulla minun neuvoani. Minä annan sinulle vielä
ajatuksen aikaa. Ole niin kauvan varuillasi. Ja jos tarvitset apua,
niin ajattele minua. Hyvää yötä, Miina, ja muista sanojani!"

Miina ymmärsi, että Pritsin sanoissa piili joku uhkaus, mutta hän ei
arvannut, mitä tämä aikoi tehdä. Toisinaan hän vain pelotteli, sillä
Prits oli taitava uhkauksien sepittäjä. Mutta Miina päätti kuitenkin
salaa olla varuillaan ja pitää silmänsä auki. Jos vaara uhkaa, niin
se on Pritsin itsensä puolelta, ajatteli Miina. Siitä illasta asti
katsoi Miina tarkasti iltasilla olivatko kyökin ovet ja akkunat kovasti
kiinni. Sillä kuka tiesi, mitä konnankoukkuja tuo vihamielinen ja
kostonhimoinen poika oli keksivä.

Mutta ei tapahtunut mitään pahaa. Miinan täytyi vain ihmetellä Pritsin
itsepäisyyttä. Joka ikisenä päivänä kävi hän opmannin kyökissä
vaihtaakseen uuden tytön kanssa jonkun sanan. Jos ei häntä siellä
näkynyt varhain aamulla, tuli hän puolisen aikana ja jos ei silloin,
niin illalla. Miehekkäänä koitti hän voittaa vihansa tytön kylmyydestä
ja aina olla iloisen ja tyytyväisen näköinen. Kosimispuheet hän
jälleen oli syrjään jättänyt, hän keskusteli vain jokapäiväisistä,
vähäpätöisistä asioista, kysyi huolellisesti Miinan voimista, auttoi
häntä tulen sytyttämisessä, kantoi hänelle puita ja vettä.

Harvemmin kuin kupias kävi Miinaa toinen kylämies katsomassa. Se oli
Völlamäen Päärn. Kun hän ensimmäisen kerran tuli, olivat hänen kulmansa
rypyssä ja ääni tuskainen.

"Laitoit meille tytöllä sanan, että lähdet moisioon palvelukseen", hän
alkoi, "mutta olisit voinut minultakin neuvoa kysyä, ennenkun sellaisen
tempun teit."

"Tempun? Onko se sitten niin paha temppu?"

"No, etkö sitten tiedä, ketä palvelet?"

"Tiedän kyllä", vastasi Miina, "mutta kun teen työni ja täytän käskyt
-- mitä hän mulle sitten voi tehdä? Tiedäthän, ettei minun elämäni
kotonakaan niin hyvä ollut. Ennemmin palvelen pelolla vierasta kuin
joka päivä itken kotona pääni kipeäksi."

Päärn oli istahtanut oven suuhun penkille. Hän katseli synkästi eteensä
maahan.

"Kuinka hän sitten sinua kohtelee?"

"Opman on tähän asti ollut erittäin hyvä. En ole hänen suustaan vielä
kuullut väärää sanaa."

"Sitä pahempi", murahti Päärn.

"Kuinka niin?"

"Koittaa sinua varmaankin mielistellä. Etkös sitten tiedä, minkälainen
mies hän on? Jumala sinua varjelkoon, Miina!"

"Ole nyt huoletta, Päärn! Minulle ei voi mitään pahaa tapahtua --
etkös minua tunne? Olisin elämääni täällä varsin tyytyväinen, kun vain
Prits ei minua liian paljon kävisi kiusaamassa. Hän on kuin takkiainen
kintereilläni."

"Sen saatoit edeltäkäsin arvata, mutta tulit kuitenkin tänne moisioon!"
murisi Päärn.

"Se oli opmannin kova käsky. Kuka hänelle tohtii vastaan panna?
Tiedäthän itsekin, mitä toiveita isälläni on. Jos hän rupeaa moision
miesten kanssa juonittelemaan, niin ajetaan entisestäkin mökistään
pois. Juuri vanhempaini tähden rupesin vieraan leipään -- voithan
itsekin arvata, etten sitä tehnyt hyvällä mielellä."

Kun Päärn toisten tuli -- tavallisesti iltasilla -- ei hän enää
nureksinut Miinan moisioon tulemista, mutta oli surullisen ja
masennetun näköinen. Miina ymmärsi hänen murheensa ja koitti häntä
kaikin voiminsa lohduttaa.

"Sinä luulet, että Prits minut sittenkin itselleen houkuttaa?" sanoi
hän. "Älä sitä pelkää, ei hän minua voita. Minä koitan palvella
opmannia niin uskollisesti, että hän on minuun tyytyväisempi kuin
kehenkään toiseen tyttöön. Jos isä saisi paremman paikan, niin ei
tarvitsisi pelätä Pritsin kostoa. Minä itse pyydän opmannia, että hän
puhuu saksoille isästäni, ja luulen varmasti, että me ilman Pritsiäkin
saamme sen paikan."

Päärn huokasi -- vaan ei sanonut minkätähden.

"Miina", sanoi hän lähtöä tehdessään. "Jos sinulle väkivaltaa tehdään
-- sama kenenkä puolelta -- niin puhu kaikki minulle. Tiedäthän, ettei
sinulla ole parempaa ystävää. Lupaatko minulle sen?"

"Kelle minä sitten puhuisin, jos en sinulle!" vastasi tyttö kostein
silmin.

Mutta pitkään aikaan ei hänen tarvinnut kenestäkään kaivata. Prits
oli taas kohtelias ja lempeä ja opman Winter oli oikein esimerkiksi
kelpaava isäntä. Miina näytti häntä joka päivä yhä enemmän
miellyttävän. Hänen kasvonsa olivat leppyiset kuin päivänpaiste, kun
nuori tyttö järjesti pöytää ja toi siihen huolellisesti keitetyt ruuat.
-- Miina oli aittamiehen äidiltä pian oppinut keittotaidon -- ja muuten
osasi hän palvella sangen taitavasti ja ahkerasti. Opman Winter näytti
koittavan osottaa itsensä paremmaksi tytön silmissä kuin mitä hänestä
kansan keskuudessa puhuttiin. Hän tahtoi panna kaiken syyn entisten
palvelijain huolimattomuuteen, laiskuuteen sekä viekkauteen. Monta
kertaa virkkoi hän Miinalle kiitettyään tyttöä:

"Näethän nyt itsekin, että minun kanssani jokainen oikea ihminen
tulee toimeen! Oletko sinä minun suustani kuullut pahaa sanaa? Enkö
pidä huolta sinusta kuin sisarestani? Ne, jotka minua moittivat, ovat
varkaita, laiskoja ja tottelemattomia, joille ei kukaan isäntä ole
kyllin hyvä, olkoon hän sitten kissa tai enkeli."

"Minä en voi valittaa", vastasi Miina -- vaikka opmannin vaaniva katse,
jolla hän usein tyttöä tarkasti, ei ensinkään häntä miellyttänyt.

Ensimmäisen pahan sanan kuuli Miina hänen suustaan, kun sattui seuraava
tapaus.

Eräänä iltana oli Päärn jälleen tullut häntä katsomaan. Hän istui
niinkuin ainakin oven suussa penkillä ja katseli tytön askartamista.
Silloin aukesi ovi ja Kubja-Prits astui sisään. Huomatessaan
vihamiehensä hän kalpeni; Miina näki, kuinka hänen keltaiset silmänsä
iskivät tulta. Hän kävi pari kertaa ympäri huonetta kuin vihainen
kukko. Sitten kääntyi hän työmiehen puoleen:

"Mitä tuollainen täältä moisiosta hakee. Etkös tiedä, mistä tie vie
Uudentuvan mökkiin?"

"Etkös sinä sitten tiedä, missä kupiaan tupa on?" vastasi Päärn
rohkeana ja rauhallisena.

"Pidä suusi kiinni!" kiljasi Prits tuimasti. "Minä voin käydä, missä
tahdon -- sillä olen moision käskynhaltija! Mutta katso sinä, että
paikalla lähdet."

"Sinunko käskystäsi?" vastasi Päärn, ojentaen voimakasta vartaloaan.
"Minulla on sama oikeus olla täällä kuin sinullakin."

"No, sen tahtoisin nähdä!" karjui Prits, jonka suun ympärille ilmaantui
keltaista vaahtoa. "Korjaa nyt pian luusi tästä kyökistä, taikka lähden
opmannin luo, ja silloin on sinulla taas hyvä sauna valmis."

Päärn pysyi paikoillaan kuin kivipatsas. Prits näytti miettivän,
pitikö hänen itse karata miehen niskaan vai etsiä muualta apua. Jopa
asettuikin taisteluasentoon, kun Miina tarttui hänen käteensä.

"Olkaa nyt alallanne", huusi hän rukoillen. "Te olette molemmat
vieraassa talossa ja rupeatte riitelemään! Siten teette vain
minulle pahaa. Kun opman sen kuulee, niin minä teidän tähtenne saan
rangaistuksen."

"Aja sitten tuo köntys ovesta ulos!" huusi kupias kähisevällä äänellä.

"Päärn, ole nyt järkevä ja ala mennä", rukoili Miina.

Mutta tyttö ei vielä oikein tuntenut tuota "vastaista koiraa", kun
luuli hänen perääntyvän vihollista, varsinkin jos huomasi, että
tämä sitä pitäisi voittonaan. Päärn sylkäsi nurkkaan, istui vielä
varmemmasti penkillä ja vastasi kovin tyynesti:

"Ei, minä jään vielä istumaan."

Nyt kiskasi Prits itsensä Miinan kädestä irti ja karkasi ulos ovesta,
joka vei opmannin huoneeseen. Miina tiesi, että Winter herra oli
kotona. Hän istui konttorissa niinkuin hän nimitti kirjoitushuonettaan
ja selaili moision tilikirjoja.

"Päärn lähde nyt pois, lähde kuitenkin pois!" rukoili Miina ristissä
käsin. "Tiedäthän, mitä he jälleen sinulle tekevät!"

Mutta Päärn oli jo niin itsepäisellä tuulella, ettei häneen enää
vaikuttanut sydämmellisin rukouskaan.

"Minkätähden minun pitäisi lähteä? Enhän ole tehnyt pahaa", vastasi hän
synkän, kiihtyneen näköisenä.

Nyt kuului kova riiteleminen viereisestä huoneesta. Kohta sen jälkeen
ilmaantui opman herra tulipunaisena ovelle. Hänen selkänsä takaa hiipi
kupias kyökkiin.

"Ulos!" huusi opman kiukkuisena Päärnun ja Pritsin puoleen kääntyen.
"Ulos sinä -- ulos molemmat! Minun kyökissäni ei ole teillä
kummallakaan mitään asiaa -- ei sinullakaan mitään, Prits!"

"Mutta, herra opman", koitti kupias puolustautua. "Vaiti!" huusi
herra Winter. "Olen nähnyt sinut liian usein täällä. Muistatko, ettei
sinullakaan täällä ole asiaa! Kissa kortteeriinsa! -- -- -- Ja sinä,
päivätyöläinen, mitä sinä, lurjus, siinä vahdit? Etkö tiedä missä kylä
on?"

Sekä kupias että Päärn katsoivat parhaaksi poistua. Prits katosi kuin
tuuli. Hän tunsi opmannin kiivastumisen, että vastustaminen vain olisi
lisännyt tulta tappuroihin. Hitaasti kömpi myös Völlamäen Päärn ovesta
ulos.

"Miina", sanoi opman Winter nyt ankarasti tytölle, "minä en salli, että
teet kyökistäni tuollaista markkinapaikkaa! En tahdo enää nähdä täällä
yhtä enkä toista. Tiedänhän, että nuo molemmat pyrkivät sinua lähelle,
mutta minä tahdon talossani pitää järjestystä, muistatko? Jos he vielä
kerran tulevat, niin aja heidät pois. Kupias tietää, mistä tie kulkee
minun konttoriini, ja tuo työläinen tietää, missä hänen mökkinsä on."

"Päärn on minun hyvä ystäväni -- hän tuli minua katsomaan", vastasi
Miina.

"Sellaisesta ystävyydestä ei ole lukua", -- ärjäsi opman vihaisesti.
"Heitä en salli kyökissäni!"

Hän kääntyi ja lähti huoneeseensa. Mutta Miina ihmetteli opmannin
lauhkeata muotoa, kun hän kohta sen jälkeen lähti isännälleen
illallista viemään.

"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", lausui hän asettaen pitkävartisen
piippunsa nurkkaan. "Nuori ihminen tarvitsee opetusta. Voithan itsekin
arvata, etten voi sallia tuollaisia riitapukareita. Muista se, äläkä
laske heitä enää sisälle. Pritsiähän et itsekään suvaitse eikä tuossa
mökkiläisessä ole sinun ottajaasi. Mitä hyötyä sinulla sitten heistä
on? Ole järkevä tyttö, Miina, ja sinulla on minun luonani hyvä olla."



13.

UUSI ASETUS ILMESTYNYT.


Kun uusi "Viron talonpoikain laki" 1857 vuoden kuluessa oli käännetty
saksan ja viron kielille, julaistiin "Viron Kuvernementin Sanomissa" 21
p. huhtik. 1858 venäjänkielinen virallinen ilmoitus, että samana vuonna
Yrjönpäivänä 23 p. huhtik. oli laki astuva voimaan. Talonpojille piti
tieto siitä annettaman kirkkojen kanslioissa ja kunnan vanhinten tuli
saada uusi laki painettuna pitäjän oikeuspaikasta.

Talonpoikain erehdyksiin ja suureen epäluuloon oli osaksi syynä se
epätarkka ja yhtenäisyyttä puuttuva tapa, jolla heille annettiin
tietoja uudesta laista. Kirkoissa oli se niinkuin tavallisesti kolmena
pyhänä perätysten julkiluettava; mutta niin ei tapahtunut; papeille oli
muutamissa pitäjissä ensimmäisen lukemisen jälkeen ilmoitettu, ettei
heidän enää seuraavina pyhinä tarvinnut lukemista jatkaa. Toisissa
pitäjissä kuuluuttivat papit, minä päivänä heidän piti julkisesti
ja juhlallisesti antaa uudesta laista tietoja yleisölle. Odotettuna
ja määrättynä pyhäpäivänä riensi kansaa kosolta kirkkoon, mutta
kaikkein suureksi pettymykseksi ilmoitettiin siellä, että seuraavana
pyhänä pitäjän oikeusherra virastossaan antaa tietoja asetuksesta
eikä kaikille, vaan ainoastaan kunnan vanhimmille. Mutta tämäkään
ei tapahtunut joka paikassa, vaan seuraavana pyhänä puhuttiin taas
kirkossa, että uutta asetusta ei selitetä pitäjän oikeusvirastossa vaan
kunnan vanhinten kokouksessa -- varmaankin sitten kunnan oikeudessa.
Näin ei uuden asetuksen juhlallisesta julkilukemisesta tullut mitään.
Pitäjän oikeusherrat eivät viitsineet antaa minkäänmoista selitystä
uudesta laista kunnan vanhimmille, vaan antaessaan heille uudet
asetukset käteen, neuvoivat heitä kysymään papeilta selitystä, jos
eivät itse voisi siitä selvää saada. Näin kävi Juurun pitäjässä. Mutta
oli sellaisiakin sielunpaimenia, jotka ennen uuden lain julkilukemista
pitivät juhlallisen jumalanpalveluksen, ja rukoilivat Jumalan siunausta
moision isännille niistä suurista oikeuksista, joita nämät armosta
olivat lahjoittaneet talonpojille. Mutta kun kansa oli näitä oikeuksia
odottanut ainoastaan keisarilta ja luullut moision isäntien olleen
niitä vastaan, niin pudistettiin tällaista kiitosjumalanpalvelusta
kuullessa epäluuloisesti päätä. Myöskin lain voimaan astumisen
ajasta oltiin epätietoisia. Toisissa pitäjissä sanottiin, että laki
kokonaisuudessaan ei vielä astuisi voimaan 23 p. huhtikuuta, mutta
varmasti muuten yleensä luultiin, että asetus heti astuisi täydellisenä
voimaan. Vasta myöhemmin saatiin tietää, että ne pykälät, jotka
koskivat työveroa, astuisivat voimaan vasta sitten, kun talonmaat
olivat mitatut ja arvioidut. Mutta sitä ennen oli virallisessa
lehdessä "Maavalla Kuulutaja" varmasti ilmoitettu, että uusi laki 23
p. huhtikuuta oli täydellisenä voimaan astunut ja että silloin myöskin
vanha asetus oli menettänyt lain voiman. Nämä seikat olivat syynä
siihen, että käsitykset uudesta laista olivat hyvin sekavat.

Tietoja asiasta oli antanut myöskin J. V. Jannsenin "Perno Postimees",
joka 1857 alkoi ilmestyä. Mutta kun sillä Tallinnanmaalla, jossa kansa
oli hyvin alhaisella sivistyskannalla, ei ollut paljon lukijoita, niin
sen ääni kuului vain muutamiin pitäjiin sillä seudulla. Huhupuheiden
kautta saatiin kuitenkin kuulla, että tämäkin kansanlehti oli
ilmoittanut uuden lain heti astuvan täydellisenä voimaan.

Uusi laki ilmestynyt! Vihdoinkin ilmestynyt! Tuo ilosanoma levisi
ensimmäisten julkisten kuuluutusten jälkeen kuin kulovalkea laajalle
yli koko maakunnan. Kansan ahdistetusta rinnasta nousi helpotuksen
huokaus, sen käyristynyt selkä ojentui suoraksi, sen kosteissa silmissä
loisti toivon säde. Keisari on kuullut hädästämme ja rientänyt
avuksemme. Ei moision isäntäin vastustus eikä asian talonpojilta
salaaminen auttanut. Nyt on meillä laki ja tahdomme tehdä ja ottaa
vastaan ainoastaan sen, mitä siinä käsketään ja säädetään.

Tuskin olivat kunnan vanhimmat tuoneet uudet lakikirjat pitäjän
oikeuspaikasta kotiin, kun joka puolella alkoivat ihmiset juosta heidän
luonaan. Jokainen tahtoi omilla silmillään nähdä tuon kalliin kirjan
ja korvillaan kuulla mitä se sisälsi. Ylellinen työ ja ahdistava
köyhyys olivat syynä siihen, että uutta lakia oli odotettu kuin
taivaallista ilmestystä. Kansan oppimattomassa mielessä liikkui siitä
kaikellaisia ihmeellisiä, hämäriä unelmia. Huhuttiin moision orjuuden
täydellisestä poistamisesta, maan maksutta jakamisesta jokaiselle ja
kaikellaisesta yksilön vapaudesta, jota ei tarkemmin osattu määritellä.
Pyhällä kunnioituksella katseltiin kunnan vanhimman pöydällä olevaa
kallista kirjaa ja moni hämmästyi nähdessään sen suuruuden -- yli kolme
sataa laajaa sivua ja se sisälsi 1,315 pykälää ja sitäpaitsi paljon
lisäyksiä, selityksiä ja ehdotuksia! Mistä kohdasta sellaista piti
alkaa lukea -- johan siinä oli kokonainen, pieni raamattu. Ja oliko
se lukeminen itsestäänkään niin helppoa! Olihan kunnan vanhimmissakin
sellaisia, jotka eivät osanneet lukea, ja jos osasivat, oli se
kankeata tankkaamista tikku kädessä. Mutta rohkea alkaminen on jo
puoleksi voitolle pääsemistä. Ja oma silmä on siinä työssä kuninkaana.
Käskettiin kyllä papilta kysyä selitystä, jos ei itse saisi selvää,
mutta kuka tietää, millä tavalla hän selittäisi. Pappi on saksa
niinkuin toinenkin. Vai hänkään soisi hyvää talonpojalle! -- -- --
Ja sanomattomalla innolla alettiin tutkia uutta kirjaa, väiteltiin
epäselvistä kohdista, temmattiin kirja kädestä käteen ja yöllä nähtiin
unta vain asetuksen pykälistä. Monessa paikassa toimitettiin tutkimista
niin perinpohjin, että kirja oli miesten käsissä rikki kulunut.

Huono lukija oli sekin kunnan vanhin, joka eli paroni Heideggin moision
läheisyydessä. Kun perheenmiehet ensimmäisenä iltana tulivat hänen
luokseen ja pyysivät hänen lukemaan uutta lakia sai hän puolen tunnin
aikana hiki päässä tuskin selvää päällekirjoituksesta ja parista
ensimmäisestä pykälästä ja nekin jäivät kuulijoille hämäriksi, sillä
lakikieli on kankeata. Hänen apumiehensä ja toiset kunnan virkailijat
eivät olleet myöskään paljon oppineempia.

Ensin tyydyttiin vain siihen, että uteliaina katseltiin kirjaa kuin
mitäkin merkillistä asiaa. Se kävi kädestä käteen, yksi huomasi yhtä,
toinen toista merkille pantavaa.

"Katsokaa nyt ensiksi miehet, onko siinä keisarin allekirjoitusta",
lausui Töntsun Peeter, jonka huonot silmät huomasivat vain kirjan
laajuuden ja koon.

Ruvettiin etsimään kaikkein korkeimman allekirjoitusta; katseltiin
alusta ja lopusta.

"Ei näy missään", sanoi Siimu-Jyri.

"Mitä puhut -- tuossahan se on", neuvoi Pärtlen Jaan, joka raamattua ja
rukouskirjaa luki koko hyvin. "Tuossahan seisoo suurilla puustaveilla:
Suuren majesteetin Herra Keisarin ja koko Venäjänmaan Itsevaltiaan
nimessä." -- -- --

"Niin -- nimessä", huusi Tooma-Tönun Mihkel, "mutta missä on keisarin
omakätinen allekirjoitus? Kyllähän saksat hänen nimessään voivat tehdä
mitä tahtovat!"

"Katso vielähän sillä rivillä on kirjoitusta, minkätähden heitit
kesken, Jaan?" sanoi joku Pärtlen vieressä.

"Itsevaltiaan nimessä", lukee Jaan edelleen, "Itsevaltiaan nimessä
valtakunnan senaatista annettu käsky!"

"No niin! Senaatin käsky on tähän kirjoitettu, mutta missä on keisarin
allekirjoitus?" huudettiin yhtaikaa. "Lue alempaa, nimi on aina
viimeksi alla!"

Jaan lukee hitaasti ja tankkaamalla:

"Hal-li-tus-neu-vos-ton puolesta. Puheenjohtaja: Kreivi D.
Blu-blu-_Bluudow_."

Kaikkein silmät levisivät suuriksi. "Kreivi" sana ei miellytä ketään.

"Mikä kreivi?" huudetaan epäluuloisesti. "Mikä hänen nimensä on?"

"Kreivi Blu-Bluu-Bluudow!"

"Mistä moisiosta se lienee?"

"Kuka niitä kaikkia saksoja tietää! Mutta tuo ei ole oikea
allekirjoitus, miehet! Olkoon vain joku lakimies, mutta ei hänen
nimensä voi asetuksen alla olla."

"Tuo tänne kirja -- minä katson itse", huutaa Oina-Kaarel kiivaasti.
"Katso, toisella sivulla on vielä kirjoitusta!"

Hän on huono lukija, mutta rohkea yrittämään. Hän alkaa toiselta
sivulta.

"Va-val-ti-on sih-tää-ri-ri-ääri."

"Mikä hiiden ääri?" virkkaa joku joukosta. "Mitä sinä meille ääristä
luet, lue alle pantu nimikirjoitus!"

"Ahaa -- tuossa se on: si-sih-tee-ri V. B-u-t-But-k-o-w-Butkow."

Taas vieras allekirjoitus! Miehet käyvät yhä kiihkeimmiksi. Joku
tempaa taas kirjan käteensä. Selaillaan lehtiä ja etsitään edelleen.
Kirja kulkee neljännen ja viidennen käteen. Keisarin allekirjoitus ja
täydellinen nimi puuttuu; todellakin. Vihdoin löytää joku seuraavan
lauseen.

"Suuren Herra Keisarin käskystä on Viron Talonpoikain laki
_noudatettavaksi annettu_." Ja toisessa paikassa: Suurin Herra Keisari
on Valtioneuvoston täysistunnossa armollisimmasti _vahvistanut ja
voimaan pannut_ Viron Talonpoikain lain. Ja lopuksi: Suuri Herra
Keisari on tämän _läpikatsonut_.

Tuo heitä vähän rauhotti, mutta täysin tyytyväisiä he eivät olleet.
Joku huutaa:

"Mutta missä on valtakunnan sinetti?"

Nyt alkaa tarkka sinetin etsiminen. Etsitään alusta, lopusta ja
keskeltä -- valtion sinettiä ei ole missään! Uusi hämmästys.

"Ei ole Keisarin allekirjoitusta eikä sinettiäkään!" huudetaan
nuristen. "Mikä laki se on, jossa ei ole valtakunnan sinettiä."

"Kunnan vanhin, toitkohan vain oikeusmieheltä oikean kirjan kotiin?"
kysyy Huntaugun Mihkel. "Ehkä hän pisti sinun käteesi jonkun väärän
asetuksen."

"Ei niihin saksoihin ole luottamista", virkkoi Hallikka Mats nylkien.

"Toin, mikä minulle annettiin", vastasi kunnan vanhin.

"Etkö sinä katsonut, oliko siinä valtion sinettiä! Ei ainakaan ole
keisarin allekirjoitusta. Voivathan he panna sinne mitä tahtovat, että
on käsketty ja vahvistettu ja läpikatsottu -- mutta kuka sen tietää
todeksi."

"Ehkä on kirja väärin käännetty venäjän ja saksan kielistä -- ja sen
tähden ei ole uskallettu sinettiä panna alle."

Kunnan vanhinta harmitti, kun hän ei voinut miehille asiaa selittää ja
virkkoi:

"Mitä te nyt kiistelette siitä kirjasta vaikk'ette vielä tiedä sen
sisältöäkään! Olkoon allekirjoitusta ja sinettiä tai ei -- pääasia on,
että laki itse on hyvä. Kun ei teissä ole lukijoita, niin antakaa kirja
minulle ja menkää kotiin. Parin päivän perästä sanon sitten teille,
mitä siinä on sanottu meitä koskevaa."

Tähänkään neuvoon ei oikein hyvin tyydytty. Uteliaisuus oli niin suuri,
ettei tahdottu ilman vähintäkään tietoa kotiin mennä. Ja epäluulo, joka
virolaisilla aina on saksalaisia vastaan, oli jälleen kiihtynyt. Kun
nämä olivat tuota asetusta niin kauvan salanneet ja vastahakoisesti
antaneet kuuluuttaa, niin oli pelättävä, että he itse kirjalle olivat
tehneet jotakin, joka tulisi talonpojille vahingoksi.

"Mitä nuo puhtaat lehdet sitten merkitsevät?" huusi samassa Uudentuvan
Jyri, joka oli saanut kirjan käteensä. "Katso, joka painetun lehden
välissä aina puhdas lehti!"

Kokoonnuttiin Jyrin ympärille, pantiin päät yhteen ja huomattiin
todellakin vasta nyt, että puolet lehdistä oli puhtaita.

"Tuossa on joku petos -- pankaa merkille!" sanoi Huntaugun Mihkel.

"Mutta mikä?"

Katseltiin ja arveltiin.

"Noh, kyllähän tuon arvaa!" tuumasi Oja-Jaan. "Saksat aikovat sinne
pistää uusia asetuksia, joista keisari ei tiedä mitään! Tekevät
tyhjäksi, mitä nyt on painettu ja pistävät päiviä ja maksuja tyhjille
lehdille niin paljon kuin tahtovat."

Tuskainen hiljaisuus seurasi tätä selitystä. Yhä ahdistavammin
painoi epäluulo miesten sydämmiä. Niin, olisi edes joku osannut
antaa oikean selityksen, että yksinkertaisesti vain ne lehdet olivat
kirjan käyttäjän muistiinpanoja varten. Mutta kaikki olivat he yhtä
tietämättömiä ja yhtä epäluuloisia, sentähden jokainen selitti
arvelunsa omalla tavallaan, ja joka ei sitä uskonut, joutui lopultakin
siihen varmaan johtopäätökseen, että puhtaat lehdet lakikirjassa, jossa
ei löytynyt keisarin nimikirjoitusta ja valtion sinettiä, ei tietänyt
hyvää.

"Mutta ehkä kirjoitetaan niihin jotakin vapaasta maasta, joka annetaan
talonpojille", huudahti joku, jolla oli valoisammat toiveet.

"Ei, niihin merkitään haakenrehtin lyönnit niille, jotka lähtevät
vapaata maata saamaan", virkkoi joku pilkkakirves.

"Mitä arvelette, miehet?" sanoi Hiiren Joosep, kylän nahkuri. "Me
kiskomme nuo puhtaat lehdet kirjasta irti, sitten ei niihin saa mitään
kirjoittaa."

"Oletko hullu!" nuhteli kunnan vanhin ja ojensi kättään kirjaa
tavottaen, "vai sinä menisit lakikirjasta lehtiä repimään!"

"Ei, sitä ei tohdi", vakuuttivat kaikki toiset totisina. "Se on meille
laiksi annettu, niin tulee se pitää lakina, kunnes varmasti tiedämme,
että se on väärä laki."

Kirjaa katseltiin ja selailtiin edelleen.

"Kuulkaa, miehet, onhan tässä saksan tai venäjän kielistäkin
kirjoitusta", huomautti Oinaan Kaarel samassa, "sitäpä ei ole kukaan
vielä huomannut! Katso, tuossa toisella lehdellä, heti alussa -- kaksi
riviä, toinen suurempi, toinen pienempi."

Löydettiin todellakin kirjan nimilehdeltä kaksi riviä vieraskielisiä
sanoja. Mutta mitä se auttoi! Ei kukaan osannut niitä lukea, vielä
vähemmin selittää niiden merkitystä; eivät tienneet sitäkään, olivatko
ne venäjän vai saksan kielisiä sanoja. -- -- -- Mutta pian keksittiin
keino. Töntsun mökissä eli yksisilmäinen Otto, vanha sotamies,
joka päissään ollessaan haukkui koko kuntaa venäjän kielellä. Heti
lähetettiin isännän poika häntä noutamaan.

"Tuo hänet tänne vaikka parsilla makaisi", huusivat perheenmiehet pojan
jälkeen.

Pian tulikin Otto. Poika olikin jo sanonut hänelle, mihin häntä
tarvittiin, sentähden oli mies itsetietoisen näköinen ja astui ylpeänä
miesten joukkoon.

"Osaatko lukea venäjää?" kysyi isäntä.

"Etuperin vai takaperin?" vastasi Otto suutaan muikistaen.

"Lue etuperin!"

Lakikirja asetettiin miehen eteen pöydälle ja näytettiin vieraskieliset
rivit. -- -- -- Otto astuu likemmä ja alkaa silmiään selvitellä.
Selvittää ja selvittää. Astuu lähemmä ja taas siirtyy etemmä. Vihdoin
pistää punaisen nenänsä aivan paperiin kiinni.

"Tulta!" huutaa mies, vaikka kyllä akkunan aukosta vielä valoa loistaa.

Poika tuo päreellä tulta. Nyt lukee Otto suoraan puhdasta venäjää.
Miesten muoto kirkastuu.

"No mitä siinä sanoo?"

"Mitä sanoo? Sanoo: 'Tätä asetusta on saksain ja talonpoikain
noudattaminen'."

"Kuka sitä sanoo?"

"Noh, etkös sitä tiedä: Sooworup,[7] kukas sitten? Onhan nimi alla."

"Luitko oikein."

"Lue itse paremmin."

Tuo viho viimeinen veitikka, toissilmäinen Otto, voi kyllä saada selvää
jostakin venäjän kielisestä sanasta, mutta lukemisen ja lukemisen
ymmärtämisen välillä on vielä iso ero. Mutta pelastaakseen kunniansa
kunnan miesten silmissä, tulkitsee hän vapaasti tekstiä.

Miehet eivät tosin olleet Sooworupin nimeen oikein tyytyväisiä,
he toivoivat keisarin nimen olevan alla, mutta vähän tyynempiä ja
rohkeampia he nyt kuitenkin olivat, sillä tiesiväthän, että kirjassa
oli venäjän kieltäkin ja kun siinä oli kenraalikuvernöörin nimi, josta
kaikki olivat kuulleet ja kun oli sanottu että saksojen ja talonpoikain
piti sitä noudattaa -- niin ei se nyt voinut aivan väärennetty olla.

Innokkaasti ryhdytään jälleen tutkimaan kirjan sisältöä. Kolme neljä
miestä astuu kunnan vanhimman luo ja otetaan käsille lakipykäläin
johdanto. Etsitään jostakin sanoja "vapaa maa", "helpotukset",
"työorjuuden poistaminen" j.n.e. Kuinka vaikeaa on mitään ylipäätään
löytää ja vielä vaikeampaa sitä mitä sydän toivoo. Johdannossa puhutaan
paljon kaikenlaisista kontrahdeista -- "vero- ja työkontrahdeista" --
ja monenlaisista veroista niinkuin "rahaverosta", "viljaverosta", --
ja "erikoisverosta" ja "varsinaisesta raha- eli viljaverosta" sekä
kruunun ja kunnan maksuista ja paljosta, paljosta muusta -- mutta
toivotut sanat eivät tule eteen. Vapaasta maasta ei puhuta enempää
kuin orjuuden poistamisestakaan. Ainoastaan "talon maista" ja "moision
maista" puhutaan, ja useissa kohdin mainitaan "teko", "työsopimus" ja
"työkontrahti" -- niin, puhutaan etenkin vakituisesta työsopimuksesta.
Ei siis työorjuus vielä ollut poistettu. -- -- --

Koitetaan vielä katsoa, mitä sanotaan rajan panemisesta talon maiden
ja moision maiden välille. Ahah, tuossa se onkin! Tarkka tutkiminen
alkaa: "Moision isännät antavat talonpojille viljeltäväksi kaiken
sen viljelysmaan, s.o. kaikki ne peltomaat, heinämaat, laidunmaat ja
kartanomaat, jotka 9 päivästä Kesäkuuta 1846 ovat taloihin kuuluneet ja
talonpoikien viljeltävinä olleet, mutta moision herroille jää näihin
maihin ne perintöoikeudet, joista tässä laissa edelleen puhutaan.
Mutta kun oikeudessa näytetään toteen, että talonpojat ovat ottaneet
itselleen enemmän maata, kuin kirjoitetun kontrahdin eli suusanallisen
sopimuksen mukaan heille on tuleva -- -- -- silloin se maa otetaan
takaisin. Moision herralla on oikeus tehdä siitä kanne ja näyttää se
toteen. Asia sitten tutkitaan oikeudessa." -- -- -- Edelleen puhutaan,
että moision ja talonmaiden välille pannaan raja, ja että ainoastaan
moision herralla on oikeus määrätä mihin ja kuinka ne rajat vedetään.

Että talonpojille annetaan maat elinajaksi viljeltäväksi -- se kohta
miehiä miellyttää, mutta tyytymättömiä ollaan siihen, että moision
isännille jää omistusoikeus maihin ja että hän voi talonpojalta
maan, jonka tämä tai tämän edeltäkävijä on itselleen vuokrannut,
oikeuden kautta takaisin ottaa. Sillä kun moision isännille jää maan
omistusoikeus, niin on talonpoika yhä hänen valtansa alla -- vapaasta
maasta ei ole puhettakaan -- ja moision isäntä voi myös ottaa pois
talonpojan paremman pellon, vaikka se hänen aikanaan olisi tehty,
niinkuin usein ennenkin oli tapahtunut.

Edelleen kuulevat miehet, että moision isäntä voi ottaa kuudennen
osan talonmaista moisiolle viljeltäväksi ja että hän voi ottaa ne
perheenmiehiltä, joilla ne nyt ovat viljeltävinä. Se kohta ei myöskään
ole miesten mieleen. Silloinhan voipi kuka hyvänsä jäädä ilman maata,
jos herra haluaa heidän maataan itselleen. Siis ei se maa, joka
yksitoista vuotta on talonpojilla ollut, jäisi heille viljeltäväksi
elinkaudeksi, vaan moision isäntä saisi sen ottaa itselleen. Nuo
pykälät eivät todellakaan tyydyttäneet miesten toiveita.

Pitkällisten selailemisten ja etsimisten jälkeen joudutaan
kaikellaisiin vuokrakontrahteihin. Se, joka moision herralta ottaa
maapaikan, hänen tulee siitä maksaa, "joko työveroa, rahaveroa,
viljaveroa tai monta erilaista veroa, ja kontrahtiin on kirjoitettava
kaikki verot, joista asianomaiset ovat tehneet sopimuksia." -- -- --
Löydetään myös ne kohdat, jossa erilainen veronmaksu on tarkemmin
selitetty. Parhaiten tuntevat miehet työveron, sillä siihen ovat jo
tottuneet. Rahaverosta ja muusta verotavasta ei kukaan tiedä mitään,
ne ovat uusia asioita, joista ei kannata päätään vaivata samoin
kuin talojen ostamisesta, sillä rahaa, tuota kallista tavaraa, ei
ole kenelläkään. Kirjassa puhutaan "vuotuisesta työsopimuksesta" ja
"vakituisesta (elinkautisesta) työsopimuksesta." Ensimmäistä ei voi
tehdä pitemmäksi kuin 12 vuodeksi, toinen tehdään "epämääräiseksi
ajaksi, jolloin taloa ei voi muuten kuin oikeuden kautta ottaa pois
perheenmieheltä", jos nimittäin kontrahdin täyttämisen laiminlyöminen,
huono elämä tai isännän vahingoittaminen antaa siihen aihetta.

Jokainen tahtoisi nyt myöskin tietää, löytyykö uudessa asetuksessa
jotakin "työveron" huojennuksesta; onko moision isännällä valta määrätä
niin paljon työpäiviä ja maksuja kuin itse tahtoo, vai onko keisari
siitä määrännyt helpotuksia. -- -- -- Käsketään moision isännän kanssa
tekemään sopimuksia ja kontrahteja. Olihan se lupa jo ennenkin. Mutta
meneppäs tekemään moision herran kanssa kauppoja! Hän sanoo sinulle;
sinun pitää niin ja niin paljon maksaa -- mutta jos rupeat tinkimään,
ajaa hän sinut ovesta ulos ja panee taloon toisen miehen, joka tyytyy
kaikkeen.

Jopa vihdoin löytyi pääasia, jossa oli määrätty vuotuinen työvero
ja vakituinen työvero. 127 pykälässä sanotaan: "Suurin työ ja maksu,
jota talon työkontrahtiin voi panna on: jokaisesta talosta, jolla
on 9 tiinaa keskinkertaista peltomaata, josta saadaan 450 puutaa
keskinkertaisia heiniä ja jossa on 400 neliösyltä kartanomaata, ja
karjamaata niinkuin 26 pykälässä määrätään, pitää vuodessa tehdä 250
hevospäivää ja 250 miespäivää, puida moision riihet, niinkuin 162
pykälässä määrätään, maksaa pienemmät moision verot ja langat kehrätä
sen mukaan kuin lisälehdissä D ja E määrätään -- -- --" Lopuksi
muistutus, että 1 tiin on 2,400 neliösyltä.

Tämän pykälän kuultuaan katselivat miehet toinen toisiaan. Ilo ilmeni
heidän kasvoilleen, mutta jotakin epäilystä oli vielä mielissä. Toivoa
herättivät heissä sanat 250 hevos- ja 250 miespäivää. Tähänasti olivat
kuusipäiväiset talonmiehet tehneet 300 varsinaista ja 300 apupäivää.
Sehän merkitsi noin sata päivää helpotusta! Mutta mitä tuo 9 tiinaa
merkitsi? Merkitsikö se entistä 18 tynnyrinalaa, vai enemmän taikka
vähemmän? Oliko se entinen kuusipäiväinen talonkohta vai mikä? Venäjän
tiin oli 2,400 neliösyltä -- mutta kuinka talonpoika sellaisesta heti
selvän saisi.

Vasta perästäpäin, kun tiedusteltiin oppineimmilta ja itse tarkemmin
mietittiin, saatiin selvää vieraista mitoista. Mutta tuo tieto ei
taaskaan ollut ilahduttava. Sillä uuden mitan mukaan tuli talonpojalle
koko joukon vähemmin maata. Talonmaat nimittäin olivat mitatut Ruotsin
aikaisten mittojen mukaan. Kun kuuden päivän talolla tähän asti oli
ollut 18 tynnyrinalaa keskinkertaista peltoa piti samalle talolle
nyt annettaman 9 tiinaa (dessatinia), se on koko 2,32 tynnyrinalaa
vähemmin, kuin ennen.

Vasta perästäpäin huomattiin myös, että maanjako uusien mittojen
mukaan ei ainoastaan vähentänyt talonpoikien maita, vaan että uusi
asetus vielä maata kohden määräsi uusia maksuja. Laidun- ja kartanomaa
oli 1805 annetun asetuksen mukaan vapaa maksuista, ainoastaan
pelto- ja heinämaista piti maksaa; mutta uudessa laissa vaadittiin
verotalolta, jolla oli 9 tiinaa peltoa, karjamaasta 20 kylvymittaa[8]
ja kartanomaasta 5 kylvymittaa rukiita.

Tällä kertaa ei kukaan huomannut, kuinka vähiin se huojennus hupeni,
joka työpäivien luvun vähentämisen tähden ensin näytti koko suurelta.
Ei kukaan arvannut vielä, mikä vahinko talonpojille tulisi uusien
mittojen käyttämisestä ja uusien jo mainittujen verojen maksamisesta
sekä vihdoinkin siitä, että talonpojilta tahdottiin ottaa pois ne
viljelemättömät maatilkut, joita hän talonmaiden lisäksi aikojen
kuluessa oli viljelysmaiksi muokannut ja joista myöskin oli veroa
maksanut. Kun moision isännät vakuuttivat, että he olivat 26 prosenttia
työorjuudesta huojentaneet, niin se oli äärettömästi liioteltua. Jos
otamme lukuun edellämainitut vahingot, niin voisimme sanoa, että tästä
orjuudesta oli tullut huojennuksia ainoastaan kuudes osa, mutta että
sen sijaan hänen maistaan oli vähennetty enemmän kuin viides osa. --

Nyt koossa olevat miehet arvelivat, että 9 tiinaa varmaankin merkitsi
kuusipäiväistä taloa, sillä "ei suinkaan talon entisiä maita kokonaan
toisella tavalla voinut ruveta jakamaan", arveli kunnan vanhin. Olihan
sekin hyvä, että työpäiviä vuodessa oli noin sadan verran vähennetty.
Mutta samassa huusi Uudentuvan Jyri, joka oli katsellut lakikirjaa
toisten väitellessä:

"Aputöistä ei puhuta mitään, miehet! Ei puolella sanallakaan puhuta
mitään apupäivistä, toisen hengen päivistä, isännän ja emännän
päivistä!"

"Mitä! Eikö mitään kylvy-, sonnanveto-, heinä-, leikkuu-, perunanotto-,
viinankeitto-, rahdinvetopäivistä?" huusivat iloisina useammat yhtaikaa.

"Ei ole!" vastasi Jyri, jonka ympärille miehet äkkiä kokoontuivat.
"Tässä puhutaan vain riihenpuimisesta, kehräämisestä ja veronmaksuista."

"Työpäivät ovat ehkä toisessa paikassa."

"Eivät voi olla toisessa paikassa", vastasi Jyri, "sillä tässähän
sanotaan selvästi, että tuo on kaikkein suurin työ ja maksu, jonka
yhden talon työkontrahtiin saa panna. Eikä kirjassa viittaa mihinkään
toiseen kohtaan."

"Noh, siis on aputyö poistettu, mitä muuta!"

"No niin, pitäähän sitä ollakin jotain huojennusta!"

"Lue tuo kohta vielä kerran!"

Jyri lukee.

"Meille ei siis jää muuta", puhuvat perheenmiehet yhtaikaa, "kuin
kuusipäiväisestä talosta 250 hevos- ja 250 miespäivää tehtäväksi."

"Ja moision riihen puinti, veromaksujen suoritus ja kehruut", lisäsivät
toiset.

"Mutta missä kymmenysmaksut?" huudahti Huntaugun Mihkel.

"Niin oikein -- missä kymmenysmaksut?" toistivat toiset.

Jälleen pantiin päät yhteen ja alettiin tutkia.

"Kymmenyksistä ei myöskään puhuta mitään, ainoastaan vähemmistä
veromaksuista. Nekin ovat siis poistetut."

Hetkeen aikaan ei puhuta mitään, katsotaan vain toinen toisiaan silmiin.

"No, sehän jo olisi vähän niinkuin paikallaan", tuumasi joku. "Mutta
katsokaahan, ehkä löytyy vielä jotakin, josta saa vähän henkeään vetää."

"Katsokaa tarkemmin, eikö aputöistä ja kymmenysmaksuista puhuta
toisessa paikassa", neuvoo Ojan isäntä, joka ei uskalla iloita ennen
kun varmasti asian tietää.

Taas tutkitaan pykäliä, avataan yksi ja toinen kohta kirjasta --
ei löydetä aputöistä eikä kymmenyksistä mitään. "Mutta jos se on
poistettu, niin pitäisi siitä jotakin mainita", arveli kunnan vanhin,
vaan hänelle vastataan "mitä siitä puhuu -- mitä ei ole ylös pantu, se
on poistettu!" Nyt miehet vielä tahtoivat tietää, kuinka veronmaksut
ja kehruut olivat määrätyt; ehkä uusi laki siinäkin teki huojennuksia.
Hetken aikaa kuluu, ennenkun lisälehdet D. ja E. löydetään kirjan
viimeisiltä sivuilta. Sieltä nähdään, että molemmat verot ovat melkein
entisellään.

Vihdoin katsotaan, mitä riihenpuimisesta on sanottu. Sitä selitetään
viidessä kohdassa. Työ on hieman kevennetty ja työaika tarkemmin
määrätty. Riihen puijalta ei enää vaadita koko vuorokauden
yhtämittaista työtä, vaan annetaan hänelle välillä lepoaikaa. Jos
työntekijä oli yötyössä, ei hänen tarvinnut puida kuin kolme riihtä
viikossa.

Seuraavana iltana kokoontuivat perheenmiehet jälleen kunnan vanhimman
luo. Sinne vietiin mukana kaikki parhaat lukijat ja uteliaina
tutkittiin taas uutta lakia. Kyllä koitettiin löytää siitä vielä joku
helpotus, mutta vaikka asetusta kuinka olisi selailtu, ei tullut
sittenkään enempää.

Kaikki olivat kuitenkin pettyneet toiveissaan. Uudessa laissa oli
kyllä säädetty ylimalkaisia talonpoikain tilan parannuksia, niinkuin
sellaisia, jotka koskivat yhteiskunnallisia oikeuksia, oikeuslaitosta,
poliisijärjestystä, kouluja y.m. mutta yksityisen toimeentuloon ei se
paljon vaikuttanut, vaikka hän kyllä sai vapaamman liikkumisoikeuden,
jonka mukaan hän voi asettua koko Venäjän maahan asumaan. Mutta sekin
oikeus oli monien määräysten kautta paljon rajoitettu. Moision isäntä
oli vieläkin varannut itselleen liika suuren vallan talonpoikain
yli. Moision ja talonpoikain talous jäi vielä "vapaiden kontrahtien"
perustalle, mutta vapaus oli oikeastaan vain moision isännillä ja
talonpoikain oikeuden valvojaksi jäi ainoastaan moision isäntä itse.

Vaikka perheenmiehet lakikirjaa tutkittuaan hiukan iloisempina niistä
helpotuksista, joita heille oli luvattu, läksivät kotiin, olivat
he kuitenkin vielä alla päin, sillä olivathan nuo suuret toiveet
pettyneet. Mutta sorrettu virolainen tyytyy pian vähempäänkin -- vähän
parempaa oli kuitenkin odotettavissa -- olihan sekin jotain! -- -- --

Eräänä päivänä tuotiin kuntaan sana, että pitäjän oikeusherra ilmoitti
perheenmiehille, että he nyt, kun uusi asetus oli ilmestynyt, voivat
tehdä moision isäntien kanssa uusia kontrahteja uuden lain mukaan.

Kohta sen perästä kokoontuivat paroni Heideggin talonpojat moisioon. He
kysyivät nuorta paronia, joka Yrjönpäivästä asti oli ollut isäntänä.
Mutta heidät vietiinkin vanhan paroni Heideggin puheille -- nuori oli
matkustanut Tallinnaan, ilmoitti Tohver miehille.

Vanha paroni oli yhä vielä entisessä moisiossa, sillä hänen uudessa
moisiossaan oli asuinrakennus palanut. Nyt rakennettiin sinne uutta
asuntoa ja sentähden piti vanhan paronin ehkä vielä. Juhannukseen asti
olla pojan luona.

Miehet eivät halukkaasti menneet hänen puheilleen, varsinkaan kun
heidän ei hänen kanssaan pitänyt tehdä kontrahteja. Mutta paroni
Heidegg oli käskenyt heidän astua sisään ja kolme neljä perheenmiestä
täytti tämän käskyn, vaan toiset jäivät eteiseen odottamaan. Niinkuin
tavallisesti kädet housuntaskuissa, selkä puoleksi miehiin päin
käännettynä, kulmat ankarasti rypyssä, otti herra paroni miehet vastaan.

"Mitä asiaa?"

"Tulimme nuoren herran kanssa tekemään kontrahteja uuden lain mukaan",
alkoi kunnan vähin.

"Minkä uuden lain mukaan?"

"Paroni herra tietää, että nyt on Jyrinpäivästä alkaen uusi laki
voimassa, ja pitäjän oikeusherra sanoi, että sen asetuksen mukaan voi
tehdä uusia kontrahteja."

"Soo! Mikä vika sitten vanhoilla kontrahdeilla on?"

"Noh, ne apupäivät ja toisenhengen päivät ja leikkuupäivät -- tietäähän
herra paroni itse paremmin kuin me!"

Paroni pyörähti ympäri ja katseli karsaasti kunnan miestä.

"Oletko hullu, vai!" karjui hän. "Sinä lurjus olet olevinasi kunnan
vanhin etkä tiedä mitä laissa seisoo!"

"Tiedän kyllä, herra paroni", vastasi mies tyynesti ja nöyrästi.
"Laissa seisoo 127 pykälässä, että jolla on 9 tiinaa peltomaata, sen
pitää tehdä moisioon 250 hevospäivää ja 250 miespäivää, puida moision
riihet, kehruut kehrätä ja maksaa pienet verot. Mutta apupäivistä ja
muista aputöistä ei puhuta mitään."

"Soo! Kuka ne apupäivät sitten tekee?"

"Eikös herra paronin pidä ihmisiä palkata", virkkoi Uudentuvan Jyri.

"Vai niin! Herran pitää rahan edestä palkata ihmisiä ja te makaatte
kotona!" Ja herra rupesi suurella pilkkaavalla äänellä nauramaan.

"Keisarin asetuksessa niin sanotaan", puolusti itseään Jyri. "Me kaikki
katsoimme sen kirjasta."

"Sinä tahdot varmaankin kunnan oikeudessa saada selkääsi!" huusi paroni
ja kääntyi Uudentuvan nuoren perheenmiehen puoleen.

Jyri vaikeni. Ei hän tahtonut selkäänsä saada ei kunnan oikeudessa,
ei moisiossa eikä haagituomarin luona. Mutta nyt uskalsi Töntsun
perheenmies puhua.

"Mehän olemme tuhmat talonpojat, herra paroni", virkkoi hän
alamaisesti, "mutta siinä uudessa asetuksessa sanotaan todellakin
niinkuin tässä on puhuttu, ja keisarihan sen lain on antanut -- -- --."

"Sen lain olemme me, teidän moision isännät tehneet", ojensi paroni "ja
keisari on meitä siitä kiittänyt, sillä me olemme teille, vetelyksille,
enemmän luvanneet kuin olisitte ansainneet!"

"Siis ovat saksat meille kuitenkin luvanneet helpotuksia? Eikös herra
paroni tahdo nyt lupausta täyttää?"

"Kyllä, mutta siihen menee vielä aikaa -- vähintäin kymmenen vuotta."

Miehet vilkasivat hämmästyneinä toisiinsa. Kolkko äänettömyys vallitsi
hetken aikaa huoneessa.

"Mutta onhan kuuluutettu, että uusi asetus jo Jyrinpäivänä astuu
voimaan", huomautti toisten miesten selän takaa Hallikka Mats.

"Ja pitäjän oikeusherra ilmoitti, että perheenmiehet voivat moision
herrain kanssa tehdä uudet kontrahdit uuden lain mukaan", lisäsi
Tooma-Tônu.

"Se on valhe, oikeusherra ei ole sanonut, että te uuden asetuksen
mukaan alatte työtä tekemään. Te oinaat ette ole saaneet selvää
uudesta laista! Te saatte vielä tehdä aputyönne entisellä tavalla, ja
koko orjuuskin jää vielä kymmeneksi vuodeksi entiselle kannalleen!
Ja tiedättekö minkätähden? Teillähän on paljon enemmän maata kuin
asetuksessa on luvattu! Sentähden mitataan teidän maanne kymmenen
vuoden kuluessa, ja mitä on liikaa -- otetaan pois!"

Siinä oli uutinen! Näin selitettiin täällä uutta asetusta! Miehet
seisovat kuin suolapatsaat. Hämmästyneenä katselevat he kuin apua ja
armoa pyytäen tuota ankaraa isäntäänsä. Puhua ei kukaan enää voi eikä
ymmärrä. Huoneessa vallitsee sellainen hiljaisuus, että saattaisi
kuulla nuppineulankin putoamisen. He seisovat liikkumattomina
paikoillaan.

"No, mitä te siinä odotatte?" sanoo paroni. "Jos ei teillä ole muuta
sanomista, niin voitte mennä!"

Hitaasti ja puolipyörryksissä astuvat miehet ulos. Eteisessä katselevat
odottajat heitä yhtä hämmästyneinä, sillä paronin kovaäänisen puheen
olivat he selvästi sinne kuulleet. Koko joukko jää hetkeksi sinne
seisomaan, mutta ei kukaan hiisku sanaakaan. Sitten iskevät toisilleen
silmää merkiksi, että tuosta pelottavasta paikasta pitää lähteä, ja
melkeinpä varpaillaan hiipivät paljaspäiset miehet ovesta ulos. Vasta
moision pihassa uskalletaan painaa vanha, kulunut, suuri huopahattu
päähän, jossa pitkä, harjaamaton tukka liehuu. Vähitellen katoavat
miesten rohtimiset polvihousut, mustat vaskinappiset liepeettömät takit
ja korkeat päähineet puiden ja pensasten varjoon. Moision pihassa
he eivät uskalla ruveta asioitaan keskustelemaan. Nyt, niinkuin
aina ennenkin vaivaa heitä noiden uhkeiden, korkeiden huoneiden
läheisyydessä masennettu ja ahdistava tunne. -- -- --

Miesten joukosta puuttui joku. Se oli Huntaugun Mihkel. Kohta, kun nämä
olivat huoneesta eteiseen astuneet, pistäytyi Mihkel, joka siellä oli
kuunnellut ovesta paronin luo.

Jo ovessa köyristyi miehen selkä. Äänettömänä odotti hän hattu kädessä,
kunnes herra rupesi puhumaan.

"Mitä sinä tahdot, Mihkel?"

Mihkel pani hattunsa lattialle, polvistui paronin edessä ja syleili
hänen polviaan.

"Tulin herra paronia kiittämään uudesta paikasta. Kävin jo kerran
moisiossa, mutta ei ollut vanhaa eikä nuorta paronia kotona."

Ja jälleen puristaa hän herran säärivarsia.

"Hyvä, hyvä!" ja paroni torjuu miestä takaisin; tämän kädet ovat mustat
ja hiuksista ja vaatteista nousee piipun, savun ja hien haju. "Mene,
seiso tuolla oven luona!"

Mihkel siirtyi selkä vielä kyyryssä oven luo.

"Olet siis tyytyväinen paikkaasi?"

"Olen kyllä, herra paroni! Onhan se maiden puolesta vähän kunnollisempi
kuin Huntaugu ja suurempikin."

"No katso, kuinka sinun herrasi pitävät sinusta huolta. Mutta te
talonpojat ette ole milloinkaan tyytyväisiä. -- -- Oletko sinäkin sitä
mieltä, ettei enää tarvitse vanhalla tavalla tehdä taloon työtä?"

"Oi en herra paroni! Kuinka tämmöinen semmoista rohkenisi ajatella.
Teenhän minä, mitä saksa vaatii. Tietäähän saksa parhaiten asetukset."

"Sinä puhut järkevästi, Mihkel", kiittää paroni, kävellen edes
takaisin. "Sano noille toisille, että he ovat tyhmät kuin lampaat. Ja
älköön kukaan uskaltako jättää apupäiviä tekemättä. Heti laitetaan
haakenrihterin luo. Kyllä se sitten panee vitsat ja kepit heilumaan."

"Kyllä minä heille sanon, herra paroni."

"Ja kuuntele sinä, mitä he puhuvat ja mitä neuvoa pitävät, ja tule
sitten moisioon puhumaan minulle."

"Kyllä, kyllä, herra paroni."

"Voit nyt mennä!"

Jälleen kumarretaan, jälleen syleillään polvia ja sitten kuuden päivän
perheenmies lähtee matkaansa. --

Mihkel on todellakin Yrjön päivästä asti uudessa paikassa. Se
otettiin köyhältä ja velkaantuneelta perheenmieheltä. Sekä opman että
paroni olivat pitäneet Mihkelille sanansa ja mies ymmärsi siitä olla
kiitollinen.

Huntaugun taloa kävi Völlamäen Päärn itselleen pyytämässä Mutta vanha
paroni, jolla vielä oli isännyysvalta näytti hänelle ovea, sillä opman,
joka tiesi Päärnun aikeet oli häntä moittinut, ja kun paroni itsekään
ei pitänyt häntä parhaimpana miehenä, niin oli siinä kyllä. Heidegg
antoi talon eräälle perheenmiehen pojalle omasta kunnastaan.

Kun entinen Huntaugu, nyt Ristmäen perheenmies astuu opmannin asuntoon
tuotakin hyvää miestä kiittämään ja tytärtään katsomaan, astuivat
toiset miehet allapäin kylää kohti.

Kova kolkko keväinen tuuli puhalsi yli harmaan niityn, yli alavan
tasangon, keikutti koivujen alastomia oksia, pani männyt salaperäisesti
suhisemaan ja leikitteli viimevuotisissa, vaalenneissa ja kuivissa
ruohikoissa. Kylmältä ja elottomalta tuntui vaalean sinisellä taivaalla
aurinkokin, joka koitti herättää eloon uinuvaa luontoa. Ilmassa oli
jotakin raskasta, painostavaa, tuossa kylmässä, terävässä päivänvalossa
jotakin haavottavaa, kiusallista. Ja koko maa, niin pitkälle kuin silmä
kannatti, oli kuin sanomattoman kaihon vallassa. Siinä ei ollut mitään,
joka silmää olisi ilahduttanut tai lohduttanut. Näytti kuin joku
salaperäinen voima olisi noitunut niityt, nurmet, metsät ja pensastot.

Kylän laihat pellot olivat täynnä pyöreitä kiviä, jotka irvistivät kuin
hampaat kuolleen pääkallossa. Toiselta puolelta ympäröi niitä vetinen
ja mättäinen heinämaa, jossa äsken irralleen laskettu kylän karja etsi
heikkoja ruohonpäitä ja kuivettunutta kuloheinää. Eläinraukat! Talvi
oli vaikuttanut heihin kuin pitkällinen tauti: laihat olivat, että joka
kylkiluun saattoi lukea. Nälkäisen ahneudella kalvoivat he mättäitä
saadakseen edes jotakin vatsaansa.

Oikealla puolella oli kylän peltomaa, vasemmalla äsken hangen alta
esiintullut, vaalennut vihertävä rukiinoras. Kesantopellot eivät
olleet paremmat kuin keskellä oleva suviviljamaakaan. Kiviä ja
kunnaita täynnä. Yhdellä kunnaalla kasvoi suuri, väärä mänty, jonka
alla kansan tarinan mukaan oli joku matkustaja tapettu. Kylän puolella
oli maanpinta monesta kohdasta kuin nyletty, siellä ei noussut paitsi
ohdakkeita minkäänlaista vihantaa tainta. Kylänmiehet ajoivat sieltä
soraa ja karkeaa hiekkaa tien ja permantojen täytteeksi.

Miehet astuivat päät kumarassa perätysten rapaista vesilammikkoista ja
kuoppaista tietä myöten eteenpäin.

"Mikä nyt neuvoksi -- teki lain valheeksi!" ajattelivat ja huokailivat
he.

"Täytyy vielä kuulustaa, mitä nuori sanoo, kun tulee kotiin", huomautti
kunnan mies.

"Mitä hän sanoo! Saksa on saksa. Mitä yksi sanoo, sen sanoo toinenkin."

"Niin, eikä isä olisi voinut niin rohkeasti puhua, jos olisi tiennyt,
että pojalla on toinen mieli."

"No pitää kuitenkin tiedustaa, mitä nuori tuumaa."

"No, kyllä nyt on paholainen merrassa, jos aikovat vielä kymmenen
vuotta noudattaa vanhaa lakia. Eikö keisari siitä mitään tiedä."

"Ei tiedä, kun eivät tahdo. Näettekö miehet, laissa seisoo, että se
maa, joka 9 päivänä kesäkuuta 1846 oli talonpojilla, on luettava talon
maihin. Tiedämmehän kaikki, milloin tuota uutta lakia maapäivillä
ruvettiin tekemään. Sitähän on jo tehty kymmenen vuotta. Ja johan pari
vuotta sitten puhuttiin, että keisari oli allekirjoittanut lain. Ja
tämä sanoo nyt että laki astuu voimaan vasta kymmenen vuoden perästä!
Ne kymmenen vuotta, jotka keisari antoi vanhemmalle sukupolvelle ovat
jo kuluneet."

Selitys oli miesten mielestä todennäköinen. Sillä minkä vuoksi sitten
kansalle kuuluutettiin uutta lakia, jos se vasta kymmenen vuoden
perästä voimaan astuisi!

"Nuoren paronin puheilla käymme vielä, ja jos hän samaa laulua laulaa,
niin menemme papin luo ja pitäjän oikeusherran luo", ehdotti kunnan
vanhin.

Miehet suostuivat siihen.

He lähestyivät kylää.

Kuinka surkeat asunnot ajattelevilla ja tunteellisilla olennoilla!
Myyränkaivamilta multakasoilta näyttivät nuo matalat, kurjat,
sysimustat hökkelit. Epäjärjestyksessä ne olivat karjapihoineen,
retuisine navettoineen ja kallistuvine aittoineen puoleksi lahonneiden
seiväsaitojen ympäröiminä. Kylän keskellä sijaitsevalla tantereella oli
parin sylen pituinen mutalampi, jossa keväällä sammakot kurisivat ja
rypevät siat kesällä nauttivat elämän iloa.

Pehmeä vihanta sammal talojen katoilla todisti niiden suurta vanhuutta.
Paikoin olivat katot sisään vajonneet ja lakeisen kohdalta paistoi
kurkihirret ja parrut näkyviin. Toisin paikoin olivat katon kannattajat
mädäntyneet; ne paikat, joista sadevesi oli alkanut sisään tunkeutua,
oli täytetty pellavalyhteillä, olilla ja pahnoilla, joiden päälle oli
pantu painoksi seipäitä, halkoja ja vanhoja äkeitä, jotta ei tuuli
olisi saanut kulettaa pois tukkeita. Huoneiden nurkkapuut oli jätetty
epätasaisiksi. Riihenalasessa oli osaksi olista osaksi veistetyistä
laudoista tehdyt ovet.

Päivän elähdyttävä valo ei helposti pääse noihin kurjiin hökkeleihin.
Kamarin seinässä näkyy olevan pari aukkoa, toisessa on lasinkappale,
toisen eteen on pantu puiset ristikot, ettei kissat pääsisi huoneeseen.
Talvella, kun kylmä uhkaa jäätää kaljatynnyrin tapin kiinni, tukitaan
akkunan aukko vanhoilla rievuilla. Aidat huoneiden ympärillä ovat vielä
korjaamattomia. Naiset ovat niitä talvella koko lailla harventaneet
saadakseen padan alle puita.

Perheenmiehet seisahtuivat vielä hetkeksi ulos neuvoa pitämään, milloin
mennä nuoren paronin puheille, ja pitikö kaikkein lähteä yhdessä,
vai koitteeksi joku yksin. He nojasivat aitaa vasten, ottivat esille
piippunysät ja tupakkakukkarot, taulan ja tulukset ja saivat vihdoin
savut nousemaan. Heidän totiset huolestuneet katseensa kiitivät yli
harmaan kylän, yli tasaisen lakeudun ja vaalenneen karjamaan kauvas
tummaa kuusimetsää kohti. Kylä sijaitsi korkeammalla kohdalla ja
katsetta siitä kauvas ympäristöön rajoittivat vain siellä täällä
matalat lepikot ja nuoret koivikot.

"Nöö! Nöö!" huusivat kylän pelloilla kyntäjät ja huutoja säesti piiskan
läiske. Mutta mitä auttoivat huudot ja piiskan iskut noita ontuvia,
laihoja ja takkukarvaisia työjuhtia. Surkeiden puuaurojen kuressa näkyi
täysikäisten miesten rinnalla myös keskikasvuisia poikia, jotka tuskin
jaksoivat nostaa ja kääntää raskasta auraa.

Parissa kohdassa pantiin jo perunoita. Hitaasti liikkuivat
mustanruskealla pellolla naiset ja tytöt tappurahameissaan, joiden alta
rapaiset jalat ja sääret näkyivät, päät peitetyt tappuralankaisilla
liinoilla. He pistivät perunalohkoja tuoreisiin vakoihin, joita pojat
väsyneillä hevosilla ajoivat.

Miesten silmät kantoivat moisionkin pelloille, jotka etelän puolella,
kirkkotiestä asti yhtyivät kyläpeltoihin. Sielläkin ahersivat _heidän_
väkensä ja _heidän_ hevosensa. Niinkuin harmaa kahle liikkuu moision
mustalla pellolla perunan panijain pitkä rivi ja kyntäjät hikoilevat
heidän rinnallaan. Keppi kädessä seisovat työnjohtajat heidän
kintereillään ja monta kertaa päivässä suhisee keppi ilmassa ja lankeaa
sitten jonkun työorjan selkään. Tuota vapautta ovat nuo ihmiset jo
nauttineet yli neljäkymmentä vuotta! -- -- --

Perheenmiehet arvelevat paremmaksi, että pieni joukko vain lähtee
nuoren paronin puheille ja jo ylihuomenna, sillä kamaripalvelija Tohver
oli sanonut kunnan vanhimmalle nuoren herran jo huomenna palaavan
kaupungista.

Mutta ei ketään haluttanut ruveta lähettilääksi. Tuumatessa kuluu aika
-- onhan tänään kallis työpäivä melkein hukkaan mennyt -- mutta heitä
pelottaa, johan moisio sanakin on heille vastenmielinen. Tänäänkin jo
uhattiin vitsoja -- kuka tietää eikö uhkausta jo ylihuomenna pantaisi
toimeen! -- -- -- Vihdoin kuitenkin tehdään päätös: kunnan vanhin
johtajana ja kolme vanhinta, arvokkainta perheenmiestä lähtee moisioon.

Nyt eroavat miehet ja jokainen astuu hitaasti halealla mielellä
savutupaansa. Raskas, musta murhe täyttää heidän sydämmensä. Kotona
ei heillä ole kerrottavana parempia uutisia kuin isännän ankarat
sanat: "Teidän pitää vielä kymmenen vuotta eteenpäin samalla tavalla
orjailla!" Ja kuka tietää eikö sittenkin vielä pitennetä aikaa kymmenen
vuotta lisää.



14.

MAHTRASSA KÄYNTI.


Erinomaisen kiihkeinä odotettiin pari päivää myöhemmin perheenmiesten
lähetystön takaisin tuloa nuoren paronin luota. Jokainen joka kynnelle
kykeni lähti ulos ja toiset menivät jo tielle vastaan.

Miesten synkät katseet eivät tietäneet hyvää. He olivat alla päin ja
kävelivät hitaasti.

"Ettekö päässeet nuoren puheille!"

"Miksi emme päässeet?"

"No, mitä hän sanoi?"

Kului hetki aikaa ennenkun miehet osasivat mitään vastata. Niin
masennetuilta he tuntuivat.

"Mitä hän sanoi? Puhui samoin kuin vanhakin", virkkoi vihdoin kunnan
vanhin.

Vähitellen sitten kertoivat kaikki.

Nuori paroni oli ottanut heidät aivan lempeästi vastaan. Oli ollut
kokonaan toisenlainen saksa kuin vanha. Puhui tyynesti huutamatta, ei
suuttunut joka sanasta ja antoi talonpoikainkin puhua. Mutta lakia
oli selittänyt melkein samalla tavalla kuin isäkin. Kaikki piti olla
entisellään, kunnes talonmaat olivat moision maista erotetut, mitatut
ja arvioidut. Ja siihen oli määrätty kymmenen vuotta aikaa. Mutta
hän oli luullut, ettei mittausta vielä kymmenessäkään vuodessa koko
maakunnassa voisi valmiiksi saada. Hän sanoi että moisiot toimittavat
mittaamisen piirikunnittain; koko maakunnassa on yhdeksän piirikuntaa
ja arvan kautta määrätään, missä järjestyksessä maat ovat mitattavat.
Jossa kunnassa maat ovat mitatut ja arvioidut, siinä pannaan heti uusi
asetus toimeen, mutta arpa on arpa. Moisiolla on myös todellakin oikeus
ottaa pois talolta maata, jos sillä sitä on enemmän kuin uuden lain
mukaan siihen kuuluu taikka voi hän siitä lisätä talonpojalle työtä
ja maksuja. Ja sen lisäksi moision isäntä vaihtaa moision maata talon
maihin ja asettaa talon perheet mihin kohtaan hän itse tahtoo.

"Soo! Siis voi hän ottaa viljelysmaan perheenmieheltä ja antaa hiekka-,
nummimaata tai turvesuota sijalle?" huusi joku kiukkuisella äänellä.

"Ei tiedä! Eikös saksa tee aina, mitä itse tahtoo. Mutta kyllä hänen
oikeastaan pitäisi aina antaa niin paljon pelto-, heinä- ja karjamaata
kuin hän talonpojalta ottaa."

"Ja orjuus ja aputyöt ja kymmenykset jäävät sitten vielä entiselleen."

"Niin sanottiin! Hyvästä sydämmestään sanoi paroni tahtovansa
vastaisuudessa -- Jumala tietää milloin -- suoda hiukan huojennuksia,
vähentää apupäiviä. Viittasi siihen, että hän sen kyllä hetikin tekisi,
mutta isän tähden, joka vielä on täällä ja toisten moision isäntien
tähden, ei sitä heti uskalla."

Miehet huokasivat, toiset sylkivät, toiset alkoivat kiukuissaan kirota.

"Se on petosta."

"He valehtelevat molemmat!"

"Se on lain rikkomista!"

"Saksat eivät tahdo antaa meille keisarin lakia! Keisari on poistanut
aputyöt, vähentänyt orjuutta ja maksuja, mutta nuo tahtovat sen salata
ja selittävät lakia väärin!"

Näin huudettiin yhtaikaa, ja miesten näöt punottivat vihasta ja silmät
välkkyivät.

"Minä en tee enää aputöitä, tulkoon mitä tulee!" päätti samassa eräs
tukevakasvuinen perheenmies, Oinaan Kaarel, jonka kauhean suuri käsi
oli mennyt nyrkkiin.

Toiset eivät siihen virkkaneet mitään, mutta heidän totinen miettivä
näkönsä todisti, että nuo sanat olivat painuneet heidän mieliinsä.

"Sehän olisi tyhmästi", huudahti Kaarel vielä, "jos me emme sitä
noudata, jonka keisari on meille luvannut! Tiedämmehän kaikki, mitä
laki sisältää. Kuinka he tohtivat asetusta rikkoa? Miehet, me jätämme
aputyöt tekemättä!"

Toiset vaikenivat yhä vielä, mutta kunnan vanhin, arka mies ja muistaen
virkaansa, alkoi rauhottaa. Ei se käy päinsä. Sehän olisi saksojen
vastustamista! Siitä ei koituisi hyvää. Parempi olisi vielä kuulustaa
muualta, kuinka laki oikein on, ja sitten vasta pitää neuvoa, mitä
tehdä.

Nämä rauhottavat sanat muuttivat miesten mielen, sillä Oinaan Kaarelin
sanat olivat pyörineet monenkin kielellä. Erottiin siis taas ja vielä
raskaammalla mielellä kuin viime kerralla. --

Tänään oli lauvantai. Illalla, kun Päärn työstä tuli kotiin, sanoi
hänelle Uudentuvan nuori isäntä.

"Jos et olisi liian väsynyt, Päärn, niin pistämme hevosen valjaisiin ja
körötämme Juuruun päin."

"Mitä sinne?"

"Pitämään lauvantai-iltaa. Eikä juuri Juuruun, vaan Mahtraan. Minullahan
on siellä kaukainen sukulainen, hänen luonaan voimme olla yötä ja
huomenna mennä sieltä kirkkoon."

"Onko sinulla sitten Mahtraan asiaa?"

"On kyllä vähän. Ei lähde mielestäni uusi asetus. Siihen nähden eivät
asiat ole oikein. Tahtoisin saada kuulla mitä Sepän Ants Mahtrassa
arvelee -- tunnethan minun sukulaiseni -- kunnan vanhimman siellä.
Hän on tarkka ja kirjoja tunteva mies -- ehkä ovat Mahtran miehet jo
selvillä."

"Noh, ajetaan sitten", vastasi Päärn, hetken aikaa mietittyään, "ei
minua niin kovin väsytä. Mutta luuletko, että saksat siellä toisella
tavalla asian selittävät? He ovat kaikki yhdessä neuvossa."

Niin arveli Jyrikin. Mutta selville pitää kuitenkin päästä! Ja jos ei
Sepän Ants osaa oikeata selitystä antaa, niin voidaan ainakin pyhänä
mennä Juuruun papin luo. Pitäjän oikeusherra oli sanonut, että tämä
antaa selityksen.

Hevonen oli pian valjaissa ja Jyri ja Päärn, molemmat pyhävaatteissa
istuivat puuvankkureissa, jonka pyörät armottomasti kitisivät.

Matkalla eivät miehet nähneet mitään sanottavaa uutta. Joka puolella
samat kurjat kylät kivisine tai hiekkaisine peltoineen, samat laihat
harmaat, kuloruohon peittämät heinä- ja karjamaat, samat koivikot,
kuusikot ja männiköt, kaukaa häämöttävät suuremmat metsät ja samat
korkeiden puistojen sisästä välkkyvät moision rakennukset.

Noin kello yhdentoista aikana he lähestyivät Mahtran kylää. Se sijaitsi
vähän ylevämmällä paikalla, nuorta koivikkoa kasvavain niittymaiden
keskellä, yhdellä puolella kohosi vähän suurempi ja tiheämpi metsä.
Talojen rakennukset olivat yhtä kurjat kuin miesten kotikylässä, osaksi
vieläkin kurjemmat, sillä Mahtran kunnassa oli paljon perin köyhiä.
Moisio oli täällä ammoisista ajoista asti sortanut talonpoikia.

Moisio itse, joka näkyi heinämaan koivujen välistä, ei ollut
rakennusten puolesta mikään erinomainen: yksinkertainen, matala,
puinen, puutarhan ympäröimä herraskartano, kivinen viinakeittiö,
navetat ja aitat, siinä kaikki.

Nyt pysähtyivät Jyri ja Päärn Sepän pihaveräjälle; se oli talo, jossa
asui Mahtran kunnan vanhin Ants Tertsius, joka oli Uudentuvan Jyrin
sukulainen äidin puolelta. Mutta katselija huomasi heti, että Sepällä
oli isäntä, joka rakasti järjestystä ja joka väsymättömän ahkeruutensa
kautta oli saavuttanut paremman toimeentulon. Asuinhuoneita peitti
koko sileä, hyvin tehty katto, riihenovi uusi, aitta hyvässä kunnossa,
aidat ehjät, piha ei ollut rapainen ja lauvantai-ehtooksi siivottu ja
laastu. Ei missään ajelehtinut työkaluja ja ajoneuvoja, kaikki olivat
tavallisessa pitopaikassaan.

Jyri ja Päärn olivat luulleet, että Sepän väki jo oli asettunut
levolle, mutta ihmeekseen tapasivat he talonväen vielä valvomassa,
ja isännän koko talo oli täynnä vilkkaasti keskustelevia kylämiehiä.
Tulijat huomasivat, että siellä pidettiin jotakin kokousta, sillä
vieraat olivat kaikki miehiä ja heidän joukossaan tunsi Jyri joitakin
Mahtran isäntiä. Pöydällä, isännän edessä oli avattu lakikirja ja
sanat: "työpäivät", "toisen hengen päivät", "sonnanveto", "leikkuu"
j.n.e. kaikuivat heidän korviinsa. Puhe, oli niin vilkasta, että tuskin
huomattiinkaan tulijoita. Sepän isäntä näki kylälliset vasta, kun
olivat hetken aikaa seisoneet oven suussa.

"Kas, tuollahan tulee toisenkin kunnan miehiä meidän neuvotteluumme",
lausui Ants Tertsius nousten ylös ja ojentaen ystävällisesti vieraille
kättä. "Ja kas, kenenkä vielä näen, Uudentuvan Jyrin ja Völlamäen
Päärnun! Mistä te sitten näin myöhään vielä tulette?"

Puhuja oli noin neljänkymmenen vuotinen, keskikokoinen mies, jonka
päivänpaahtamilla kasvoilla kuvastui rohkeutta ja lujaa tahtoa, mutta
myöskin lämmintä, sydämmellistä lempeyttä. Hänen harmaissa, terävissä
silmissään oli älyä ja eloa. Hän puristi lujasti karkealla kädellään
sukulaisen ja tuttavan kättä ja huusi kamariin, johon oma perhe oli
kokoontunut, että lapset uusille vieraille toisivat istuimia.

"Tulimme kuulemaan, kuinka teidän puolella uutta lakia selitetään",
vastasi Uudentuvan perheenmies. "Meidän saksa tahtoo väkisten noudattaa
vanhaa asetusta."

Tuo puhe herätti heti Mahtran miesten vilkasta huomiota Kaikkein silmät
ja suut kääntyivät vieraan puoleen.

"Aivan kuin meilläkin", sanoivat jotkut. "Ja mitä saksa teille sitten
sanoi? Miks'ei hän tahdo uutta lakia ottaa vastaan?"

"Sanoo, että ensin pitää maat mitata, ja siihen toimeen kuluu vähintäin
kymmenen vuotta. Sitten vasta tehdään uudet kontrahdit."

"No niin, nuo kukot kuuluvat joka puolella laulavan samaa nuottia",
sanoi Adran Hindrek Mahtran perheenmiesten joukosta. "He ovat kaikki
tässä asiassa tehneet päätöksen ja puhuvat joka paikassa samalla
tavalla. Teettekö sitten yhä edelleen aputöitä?"

"Olemme vielä tehneet."

"Mutta eihän sitä ole laissa?"

"Ei kyllä ole, mutta minkäs sille saa! Johan meidän vanha paroni uhkasi
vitsoja, kun uskalsin hiiskua, ettei laki vaadi aputöitä. Kuka tietää
mikä asetus se oikeastaan onkaan! Ei ole keisarin allekirjoitusta eikä
ruunun sinettiä alla. Tyhjiä lehtiä toinen puoli -- paina tai kirjoita
päälle, mitä tahdot! Oletteko te sitä huomanneet?"

"Kyllä olemme", vastasi Sepän Ants. "Minä sen heti huomasin. Mutta
olkoon se laki nyt, mikä on -- kunhan edes sen täyttäisivät mitä siinä
on! Aputöistä ei ole koko kirjassa merkkiäkään, mutta moisiossa niitä
vaaditaan vanhan asetuksen mukaan. Ettekä te varmaankaan tiedä, että me
kerran jo jätimme aputyöt tekemättä?"

"Noh, kuinka se tapahtui?"

Isäntä kävi paikoilleen istumaan ja alkoi kertoa:

Toukokuun ensi päivinä olivat Mahtran miehet lähtenee moisioon uuden
lain mukaan tekemään kontrahteja. Niinkuin tietty vallitsi Mahtran
moisiossa isännöitsijä Rosenberg, sillä omistaja, herra von Helffreich
asui toisessa moisiossaan, Piiumetsässä. Miesten asian kuullessaan
oli opman vihastunut. "Mitä uusia kontrahteja te tahdotte?" oli hän
huutanut miehille. "Eivätkös vanhat ole kyllä hyvät!" Mutta miehet
olivat vastanneet, että uusi laki salli ja vaati uusien kontrahtien
tekemistä. Isännöitsijä ei ollut tietävinään siitä mitään, ja sanonut,
että kaikki jää entiselleen. Miehet olivat sitten sanoneet että pitäjän
oikeudessakin oli kuuluutettu, että kontrahdit ovat uudistettavat. Tämä
tieto oli pannut isännöitsijän ajattelemaan ja vastannut miehille,
että isännät odottaisivat siksi kun herra itse tulisi Mahtraan, sitten
lupasi hän herran kanssa puhua kontrahdeista.

"Hyvä", olivat perheenmiehet sanoneet. "Koska te ette voi uusia
kontrahteja tehdä ja odotatte itse herraa, niin mekin jätämme aputyöt
tekemättä, kunnes uudet kontrahdit ovat valmiit, sillä uusi laki on
Jyrinpäivästä voimassa ja miksi meidän pitää suotta moisiolle tehdä
päiviä, jotka laissa ovat poistetut!"

Lähteneet kotiin ja jättäneetkin päivät tekemättä. Mutta pian oli opman
kutsunut perheenmiehet moisioon. Nyt oli hänen kanssaan noussut kiivas
väitös uusista asetuksista. Miehet olivat perustaneet vaatimuksensa
lain 127 pykälään, jossa kaikki tehtävät ja maksut oli lueteltu. Mutta
opman Rosenberg oli selittänyt lakia aivan toisella tavalla -- melkein
niin kuin Jyri oli omasta herrastaan jutellut. Mitä asetuksessa oli
puhuttu työorjuuden huojennuksesta, se pantaisiin täytäntöön vasta
silloin, kun maat olivat mitatut, talonmaat moision maista erotetut,
rajat määrätty ja talonkohdat taksotettu niiden hyvyyden mukaan.

"Mutta onhan kirkossa selvin sanoin kuuluutettu, että uusi asetus 23
päivästä huhtikuuta on voimassa", vastanneet miehet "ja siitä ei ole
missään sanallakaan mainittu, että monias kohta vanhasta asetuksesta
jää edelleen voimaan. Kuka ennen on kuullut, että uusi asetus julki
kuuluutetaan, vaikka vanha vielä osaksi on voimassa!"

"Te ette osaa lukea lakia", oli opman vastannut. "Siinähän on sanottu,
että maa on mitattava, sillä muuten ei tiedetä, kellä enemmän, kellä
vähemmän on maata ja ilman sitä ei voi uusia kontrahteja tehdä."

"Mutta seisoohan laissa", vastanneet miehet, "että kaikki se maa jää
talonpojille, joka 9 p. kesäkuuta 1846 on heillä ollut. Voihan herra
mittuuttaa maat ja joiltakuilta ottaa pois jonkun kappaleen jos tahtoo,
mutta eihän meidän siltä ole pakko edelleen kantaa vanhaa orjuutta,
jonka laki on poistanut."

Näin oli väitetty pitkän aikaa. Kun miehet olivat selittäneet, että he
eivät tahdo aputöitä enää tehdä, oli isännöitsijä lausunut:

"Te kaikki sokeudessanne erehdytte suuresti, mutta olkoon! Minä sanon
teille jotakin. Tehkää työnne vanhalla tavalla, ja minä maksan teille
puhtaalla rahalla joka päivän ja joka tunnin, jos se oikeudessa teille
tuomitaan ja sanotaan, ettei teidän tarvitse aputöitä tehdä."

Opmannin suuri varmuus oli pannut miehet epäilemään. Kun hän niin
rohkeasti lupasi maksaa päivät, ja vielä ilman herran tietämättä
niinkuin omasta kukkarostaan -- kyllä hän varmaankin jotakin tiesi!
Muuten epäilivät miehet, että tuossa kaikessa piili suuri petos; saksat
tahtoivat keisarin käskystä huolimatta jättää talonpojat osattomiksi
tuosta uudesta laista. Mutta sittenkin katsottiin viisaammaksi tällä
kertaa vielä tehdä aputyöt, kunnes jostakin saataisiin varmuus, kuinka
tuo uusi laki oikeastaan oli luettava. Vastaanpanemisesta saattoi
koitua enemmän pahaa kuin hyvää, ja velaksi jääneet päivätkin tahtoivat
perheenmiehet vielä maksaa.

"Herran itsensä kanssa ette siis vielä ole asiasta puhuneet?" kysyi
Völlamäen Päärn.

"Emme ole. On luvannut tulla vasta helluntaipyhiksi. Mutta tietysti
silloin lähdemme häneltä itseltään kysymään."

"He puhuvat yhtäpäätä maiden mittaamisesta", virkkoi Peerupuun
Jaak, "mutta nyt parastaikaa mitataan maita meillä ja myöskin Kosen
pitäjässä. Ettekö ole nähneet noita upseereja, jotka siellä täällä
ovat olleet mittaamassa? No siinähän se mittaaminen onkin ja kyllä
siitä pian valmista tulee, sillä meidän puolelta ovat upseerit jo
lähteneet pois. Mutta nämä puhuvat meille niinkuin tulisi vielä suuri
maanmittaus, joka, pahuus ties, vie kuinka paljon aikaa hyvänsä. Kaikki
on valhetta ja petosta, pankaa merkille!"

Puhuja oli tavallaan oikeassa, sillä siihen aikaan rakennutti sotaväen
ylihallitus Vironmaalle sotaväen kasarmeja, ja sitä varten mitattiin
maata. Mutta se toimi ei tietysti mitenkään koskenut Viron talonpoikain
lakia.

"Antakaa, miehet, sitten meille myös hyviä neuvoja, mitä meidän
pitää tehdä", virkkoi Uudentuvan Jyri. "Sentähden me oikein Mahtraan
tulimmekin. Ants, sinullahan on päänuppia -- mitä sinä nyt tuumaat?
Luuletko sinäkin, että meitä tahdotaan pettää?"

Mahtran kunnan vanhin katsoi miettien eteensä.

"Varma tieto on pääasia", vastasi hän, "ennen ei voi mitään puhua.
Minulla on kaupungissa tuttu kauppias, tarkka ja ymmärtäväinen mies,
osaa venäjän ja saksankin kieltä; hänen luokseen aijon mennä. Mutta
ensin koitan jostakin saada käsiini venäjän kielisen lakikirjan ja
annan siitä hänen katsoa, mitä sanotaan 127 pykälässä."

"Käskettiinhän kirkkoherraltakin kysyä", huomautti Jyri.

"Niin, hänenkin luokseen pitää kyllä mennä", sanoi Ants Tertsius.
"Lähtisin jo huomenna, mutta hänpä ei ole huomenna kotona -- on
lukkaripyhä. Noh viikon perästä ovat helluntaipyhät, silloin käyn
muutenkin kirkossa ja menen papinkin puheille. -- -- -- Mutta
oikeastaan en häneen suuresti luota. Jos saksat tahtovat meitä pettää,
niin ei kirkkoherrakaan tohdi totta puhua."

Vasta myöhään yöllä erosivat Mahtran perheenmiehet kunnan vanhimman
majasta. Lyhyen ajan kuluessa olivat he jo pitäneet monta tällaista
kokousta, mutta rauhattomina ja alaspainettuina läksivät miehet nytkin
kotiin, sillä punnittava asia jäi epäselväksi niinkuin ennenkin; ei
missään näkynyt ikävöityä sädettä, joka olisi valaissut pimeää tietä.

Kun Mahtran miehet olivat poistuneet, toimitti Sepän emäntä kylällisten
kiellosta huolimatta heille ruokaa pöytään, mutta isäntä puheli sillä
välin vielä vierasten kanssa. Yhä keskusteltiin uudesta asetuksesta
sekä talonpoikain huonosta toimeentulosta ja vihdoin miesten jo
pöydässä istuessa tiedusteli emäntä perheellisiä kuulumisia.
Kylämiesten hevosista oli renkipoika pitänyt huolta ja palvelustyttö
laittoi kamarin lattialle vieraille olkivuoteen, peitteeksi pannen
vanhoja takkeja ja turkkeja.

Talon sisustus oli samanlainen kuin senaikuisten talojen joka puolella.
Vaikka Sepän Ants oli vähän paremmissa varoissa, niin ei hänen
asunnostaan sitä juuri voinut huomata, sillä siinä ei ollut suurempia
mukavuuksia ja kaunistuksia kuin ylimalkaan talonpoikain asunnoissa --
vaan hänen toimeentulonsa näkyi ainoastaan paremmin täytetystä aitasta,
paremmasta ja suuremmasta karjasta sekä huolellisemmin hoidetuista
pelloista. Huoneillaan ja vaatteillaan ei senaikuinen Tallinnanmaan
talonpoika vielä voinut ylvästellä; hyvä oli jos sai vatsansa paremmin
ravituksi kuin köyhä, nälkiintynyt itsellinen, jos leipä oli vähemmin
akanaista, jos silakat tynnyristä eivät niin pian loppuneet ja
pyhäpäivinä oli lihapala pöydälle panna ainakin syksystä keväisiin asti.

Sepän talon tupa oli päivän aikana pimeä eli puolipimeä niinkuin
kylän tuvat ainakin. Oveen oli tehty suuri aukko, sillä tuo kämmenen
suuruinen, nokisella lasinkappaleella varustettu akkuna, joka kuin
kipeä silmä oli tuvan peräseinässä, ei voinut täyttää akkunan eikä
valontuojan tarvetta. Mutta tuosta suuresta oviaukosta pääsi savu ulos
ja valo sisään. Sieltä hyppäsivät kanat, kissa ja koira sisään ja
sikakin pisti usein totisen miettivän kärsänsä sen reunalle, sanoakseen
perheelle omalla kielellään, 'hyvää huomenta'. Siitä aukosta tulevalla
valolla tehtiin päivän aikana kaikki sisätyöt ja toimet, siellä tuvassa
kehrättiin ja kartattiin villoja, kudottiin kankaita, höylättiin
astialautoja eli kärrynlavoja, pantiin päivätyöläiselle evästä
pussiin, suittiin päitä ja kirkkoon lähtiessä pukeuduttiin parempiin
vaatteisiin. Etempänä tuvassa vallitsi hämärä, varsinkin uunin edessä
nurkassa, jossa halkoja, hiilihankoa, luutaa ja pataa pidettiin, oli
niin pimeä, että olisi voinut vaikka kaataa toisen ihmisen. Karsinassa
oli päivätyöläisen seinään kiinnitetty yhden jalan varassa oleva
vuodelava eli niin sanottu "postivankkuri", jonka alle oli laitettu
kanahäkki. Talvisaikana torkkuivat siellä kanat ja kukko piti aamulla
herättäjän virkaa; nyt se oli eläjistä tyhjä. Kehno niinkuin sänky
itse oli sen sisusta: alustana pahnaiset olet, olkitukko päänalusena,
jokapäiväinen takki sen päällä ja vanhat rikkinäiset turkit peitteenä.

Etupuolisella seinällä oli isännän ja emännän aviosänky melkein samalla
tavalla sisustettuna, siinäkään ei olkien peitteenä ollut muuta kuin
tappurainen hursti. Pari höyhenpatjaa ja punainen villainen peite
antoivat vuoteelle kuitenkin miellyttävämmän näön. Palvelustytön
makuupaikka oli tavallisesti penkillä taikka lattialla, lapset
makasivat uunin edessä nurkassa. Pitkä valkoinen ruokapöytä kamarin
puoleisella seinustalla, yksinkertaiset penkit ja rahit, pari rukkia
vanhasta aurapuusta tehtyine istuimineen nurkassa, Peräseinällä
moniaita työaseita: koururauta, näveri ja kirves. Riihenalusen[9] oven
luona jalallinen vesisaavi, korennot, ja ämpärit.

Mutta koko huonetta ikäänkuin hallitsi määrättömän suuri tulisija,
talon kunnianarvoinen kivikiuvas. Se täytti melkein puoli tupaa ja
oli niin korkea, että uunille lämmittelemään piti nousta portaita
myöten, kun talvipakkasella tuli työstä tai ajosta. Uunin sivuilla
kulkivat rauhallisina ruskeat russakat ja sen raoissa pitivät sirkat
kilpalaulajaisia. Se antoi lämmintä koko tuvalle, siinä keitettiin ja
paistettiin ja siitä saatiin tuhkaa lipeäksi, jolla pesuja tehtiin,
sillä saippua oli siihen aikaan liian kallista talonpojille -- lipeää
ja karttua käytettiin saippuan asemesta.

Lähellä uunia katon alla poikki tuvan olivat karstaiset orret, joilla
syksyllä viljaa kuivattiin ja joilla talvella pidettiin märkiä rankoja
ja halkoja.

Niin sanottu kamari oli talvella kylmä ja kostea, sillä kahden, kolmen
jalan paksuinen uuninseinä, joka oli kamaria vasten ei voinut sitä
lämmittää. Se ei ollut tarpeellistakaan, sillä kamarissa ei asunut
kukaan. Siinä pidettiin kaikenlaisia ruokavaroja. Siellä oli laudoista
kokoonkyhätty kaappi, jossa pidettiin maitoastioita, silakkapyttyä ja
akanaisia leipiä. Kaapin pohjalla oli pari rukinrullaa ja sipulipussi.
Kamarissa oli myös tuttu kaljatynnyri, joka ei puuttunut mistään
talosta ja sen vieressä pitempi penkki, jonka päällä olivat ohra- ja
ruisjauhosäkit. Toisessa nurkassa orrella oli vanhoja vaatteita
ja moneen kertaan paikatut turkit. Siellä täällä joku tyhjä säkki,
kokoonkääritty köysi, naulalaatikko ja yhtä toista tavaraa nurkassa.

Toisenlainen sisustus oli talon kodassa eli vierustassa. Siellä olivat
kangaspuut, pärekuvot, kelkan jalakset, pari paininpuuta, kaksi
nuoralla kiinni sidottua heinähankoa, auranpuut, ruostuneita sirppejä
ja viikatteen teriä.

Sepän talon kamarin lakka oli varmaankin samanlainen kuin kaikissa
muissakin taloissa. Se oli pimeä, kylpyvastat riippuivat parittain
orrella, pari kolme haravan vartta lattialla, vanhat riihihousut
roikkuivat harjaspuussa ja kanneton kirstu katon nurkan alla.

Syötyään tunsivat kylämiehet ja isäntä kovaa väsymystä ja uni alkoi
painostaa. Päivätyöläinen ja lapset olivatkin jo vaipuneet vuoteilleen,
palvelustyttö rupesi penkille pitkäkseen ja emäntä vei vieraat palava
päre kädessä kamariin lepäämään. Kohta nukkui koko talonväki. Kova
kuorsaaminen kuului joka nurkasta, kuorsaaminen, joka olisi pannut
akkunanruudut tärisemään, jos niitä olisi ollut. Tätä ääntä säesti
kaksi sirkkaa liedellä, jotka helskyttivät talonpojille niin tuttua
unilaulua -- laulua täynnä haikeaa, sydäntä liikuttavaa köyhyyden
tunnelmaa.

Seuraavana aamuna lähtiessään sepältä päätti Uuudentuvan isäntä
helluntaina taas tulla Juuruun kuulemaan, kuinka kirkkoherra selittäisi
Antsille uutta asetusta. Mutta hän lupasi myös sanoa oman kuntansa
vanhimmalle, että tämäkin jollakin tavoin koittaisi saada selvää
asiasta.

Nyt oli rapainen tie tuulella koko lailla kuivanut ja molemmat miehet
joutuivat vinkuvilla vankkureillaan istuen hyvissä ajoin Juuruun.
Vaikka oli lukkaripyhä, tapasivat he koko lailla kansaa kirkolla.
Kirkon ympärystä ja samoin kapakan edusta oli täynnä hevosia ja yhä
vain tuli ajajia ja jalkamiehiä lisäksi. Siellä täällä tien vieressä,
kirkon ympärillä kasvavien puiden alla, kirkon kapakan edessä ja
vankkurein välissä seisoi suurempia ja pienempiä ihmisryhmiä vilkkaasti
keskustellen. Kiihtymys ja ainakin tavallista suurempi vilkkaus
kuvastui heidän kasvoillaan. Näytti kuin eivät olisi jumalanpalveluksen
tähden nyt kokoontuneet kirkolle, vaan jostakin erinomaisesta syystä.

Jyrin ja Päärnun ei ollut vaikea saada tietää, mikä kirkkomiesten
mielissä nyt liikkui. Tuo kiihtymys ei nyt ensi kertaa ilmestynyt, vaan
jo viime pyhänä oli se ollut huomattavissa. Kansa oli tullut kokoon
pohtiakseen talonpoikien polttavinta kysymystä, uutta lakia. Toisista
kunnista tuli ihmisiä tietämään, kuinka kukin oli asian ymmärtänyt,
mitä saksat olivat puhuneet ja tehneet ja mistä yleensä olisi voinut
saada varmuutta 127 pykälän sisällöstä. Joka joukossa, missä miehiä ja
naisia oli koossa, tuumailtiin ja keskusteltiin aputöistä. Jo ennen
jumalanpalvelusta oli tuo keskustelu vilkasta, mutta vielä vilkkaampaa
jumalanpalveluksen jälkeen kirkkokapakassa.

Jyri ja Päärn jäivät yhden ja toisen joukon luo seisomaan ja päältä
kuuntelemaan. Ei ole helppo kuvailla, mitä kaikkia he tunnin aikana
saivat kuulla. Jokainen koitti lain voimaan astumista ja moision
isäntien menettelyä selittää omalla tavallaan, arvosteltiin, epäiltiin,
ja vakuutettiin. Yhä ihmeellisimpiä arveluita asioista saatiin kuulla.
Näytti kuin olisi tässä ollut uusi Babelin sekotus, ei tosin kielten
puolesta, vaan sitä enemmän mielten.

Kaikesta tästä huomasi, että mielet eivät milloinkaan ennen olleet niin
kuohuksissa olleet. Ennen kaikkea tunsivat ihmiset kauvan haudotuissa
ja hiotetuissa toiveissaan pettyneiksi. Heille oli luvattu liika vähän.
Mutta tuota vähääkään ei tahdottu vielä antaa, eikä kukaan ruvennut
selittämään asiaa niin, että kansa sitä olisi uskonut. -- Tämä pani
ymmärtäväisetkin päät pyörälle. Ja sen lisäksi tuli vielä uutinen, --
jonka Jyri ja Päärn vasta ensimmäisen kerran kuulivat. Kansa tiesi
kertoa muutamista moision isännistä omassa ja naapuripitäjässä, jotka
olivat Jyrinpäivästä asti vähentäneet aputekoja; kerrottiinpa että joku
saksa oli kokonaan ruvennut noudattamaan uutta lakia, kaikki aputyöt
lakkauttanut ja vähentänyt työorjuuden niinkuin se uudessa laissa oli
säädetty.

Tietysti eivät tuommoiset sanomat rauhottaneet niiden mieliä,
joiden moision isännät pitivät kiinni vanhasta asetuksesta, vaan
vakaannuttivat heitä siinä luulossa, että saksat heitä kohtaan
tahtoivat harjoittaa petosta. Sillä kun moniaat saksat vähensivät
aputöitä tai poistivat ne kokonaan, niin olihan selvää, että laki
sen vaati. Jopa pidettiin joissakuissa kunnissa kovasti neuvoa,
että piti ruveta valittamaan asiasta Tallinnan kuvernöörille tai
Riian kenraalikuvernöörille ja jos ei se auttaisi, niin sitten itse
keisarille. Toiselta puolen tiedettiin kertoa, että joistakuista
paikoin oli miehiä lähtenyt salaa Liivinmaalle venäjän papeilta
pyytämään neuvoa ja lain selitystä.

Tällaisia uutisia kuultuaan ajoivat Jyri ja Päärn Juurusta kotiin ja
levittivät noita tietoja yhdessä toisten kanssa, jotka myös samana
päivänä olivat kirkossa käyneet, laajalle ympäri kuntaa. Mahtran
miesten aputöiden tekemättä jättämisestä puhuttiin tietysti myöskin.

Jopa maanantai-iltana kokoontuivat perheenmiehet jälleen kunnan
vanhimman luo neuvottelemaan, kuinka menetellä moision isäntien kanssa.
Vaikka kyllä kiihtymys oli suuri, ei vastustaminen saanut kannatusta.
Väkivalta oli noille kaikille, jotka olivat moision herrojen edessä
tottuneet vapisemaan ja ryömimään, kokonaan vieras. Tällainen ajatus
nostatti mieliin haagioikeuden kuvan keppeineen ja vitsakimppuineen ja
teki rohkeimmatkin kielet mykiksi. Kunnan vanhimpain ja ymmärtäväisten
perheenmiesten neuvoa päätettiin seurata ja hankkia vielä parempia
tietoja asiasta, ennen kaikkea kuulustella papilta. Olihan hän heidän
sielunpaimenena ja hänen piti edes puoleksi puhua totta, vaikka itse
olikin saksa. Jos sitten vihdoinkin oli saatu varma tieto siitä,
oliko keisarin lakia muutettu tai väärin selitetty -- niin oli sitten
vieläkin aikaa hankkia oikeutta tuntuvammalla tavalla.

Näin päättäen erosivat miehet neuvottelukokouksestaan.



15.

JUURUN PAPIN LUONA.


Helluntaina jumalanpalveluksen jälkeen tapasi Uudentuvan Jyri Ants
Tertsiuksen kirkon kapakan edessä, jossa hän puheli Maidlan kunnan
vanhimman, Ants Piipun ja Atlan kunnan apumiehen, Kokan Madisen kanssa.
Heidän puheaineenaan oli tietysti jälleen "uusi verokirja", joksi kansa
nimitti äsken ilmestynyttä lakia, Mahtran kunnan vanhin oli pyytänyt
molempia virkatovereitaan tulemaan mukanaan kirkkoherran puheille,
kuulemaan "mitä seurakunnan sielunpaimen sanoisi apupäivistä".

"Noh, sinä tunnet kirjan -- mene sinä edellä, me tulemme perässä",
esitti Maidlan kunnan vanhin.

"Sinä Jyri voisit myös seurata meitä, että meitä olisi useampia, jotka
kuulisivat kirkkoherran selityksen", sanoi Sepän Ants, antaen kättä
sukulaiselleen.

"Enhän minä ole kunnan virkailija", vastasi hän.

"Mikä sitten! Olethan talon mies, eikös asia koske sinua niinkuin
meitäkin."

Mutta kun papin vielä piti haudata kuolleita, vihkiä pareja ja kastaa
lapsia, joka vei hetken aikaa, niin läksivät miehet siksi aikaa
kapakkaan kieltä kastamaan ja piippuun panemaan. Olihan kapakka täällä
niinkuin melkein kaikkialla aivan kirkon juuressa. Kirkon ympärillä
kasvavat lehtipuut ja pensaat vain erottivat moision viinalähteet
Jumalan temppelistä. Totisena kohosi vahva ja matala kirkon torni ja
sen yksinkertaiset harmaat kivimuurit näkyivät puiden ja pensaiden
välistä. Mutta pitkän tomuisen tien ääressä siinä vieressä sijaitsi
musta sälekattoinen, kivestä tehty kapakka, jonka ovesta ja akkunoista
väkevä tupakansavu ja viinanhaju vähitellen tunkeutui keväiseen
ilmaan. Harmaa, ahdistavan huonolla ilmalla täytetty, avara huone
oli kansaa täynnä. Suurin osa seisoi; istujia oli vain pitkän pöydän
ääressä, joka ulettui oven luota, toisen akkunan äärestä aina toiseen
seinään. Avonaisen uunin edessä tunkeili ihmisiä. Kapakan isäntä laski
levollisena ankkurista vaskiseen astiaan viinakeittiön puhdistamatonta
viinaa. Köyhät väsyneet talonpojat, jotka kirkossa olivat toistensa
nojalla puolitoista tuntia torkkuneet, heräsivät täällä jälleen
hetkiseksi eloon, kulkeakseen sitten vielä veltompina ja unisempina
kotiin päin.

Niinkuin parina edellisenä pyhänä, oli nytkin kapakassa ja sen
edustalla kirkon ympärillä paljon kiihtyneitä ihmisjoukkoja. Nytkin
pohdittiin toisista kunnista ja pitäjistä tulleita uutisia. Ja
ne olivat kylläkin jännittäviä, sillä monessa paikassa kuuluivat
talonpojat tehneen lakon aputöiden tekemisessä, niinkuin Kosen
pitäjässä, joissakuissa kunnissa Ojansuussa, Orussa, Uudessa moisiossa,
Tammikussa, Tuhalassa j.n.e. ja toisissa paikoin uhattiin seurata
näiden esimerkkiä. Ikäänkuin äkkinäinen myrskyn puuska kävi yli maan
ja siellä, missä se ei vielä ollut valtaan päässyt, kuultiin kaukaa
sen kohinaa ja mielissä oli kuin salaista vavistusta. Joka puolella
kansan joukossa saattoi huomata yhä totisempia, synkempiä kasvoja, yhä
uhkamielisempiä katseita.

Kun Mahtran kunnan mies seuralaisineen astui kapakasta ja lähestyi
kirkkoa, huomasi hän, kuinka kirkkoherra Berg virkatakissaan ja
samettilakki päässä, astui kotiinsa. Pappilan yksikerroksinen
kivirakennus laajoine mataloine rappusineen, tuoreine pensasaitoineen
ja puineen oli aivan kirkon juuressa. Miehet astuivat takaovesta sisään
-- Ants Tertsius edellä, toiset yksitellen ja hitaasti perässä.

He seisoivat suuressa, yksinkertaisessa huoneessa, jossa pastori otti
kansaa vastaan, odottivat hetken aikaa! sitten ilmaantui punottavine,
pyöreine Lutherus kasvoineen kirkkoherra Berg, joka oli heittänyt
yltään kirkkotakkinsa. Kylmästi, mutta leppeästi kysyi hän Mahtran
kunnan vanhimman asiaa, sillä tämä oli astunut esiin, kun toiset vielä
nöyrästi ovella kumarsivat ja jäivät sinne seisomaan.

"Tulimme kirkkoherralta pyytämään selitystä siihen uuteen lakiin",
alkoi Sepän Ants. "Kun pitäjän oikeusherra antoi meille Jyrinpäivänä
lakikirjat käteen, sanoi hän, että jos ette itse saa selvää, niin
voitte mennä kirkkoherralta kysymään."

"No, mistä asiasta te sitten ette saa selvää? Osaathan sinä, Ants,
lukea, etkö sinä lue lakia niille, jotka eivät osaa lukea!" vastasi
kirkkoherra ja istui kirjoituspöydän ääressä olevaan nojatuoliin.

"Osaan kyllä lukea", vastasi Ants Tertsius, "mutta saksat eivät
varmaankaan tällä kertaa osaa hyvin lukea. Me luemme toisin, he toisin.
Laissa sanotaan 127 pykälässä, että jolla on 9 tiinaa peltomaata,
pitää tehdä 250 hevos- ja 250 miespäivää eikä ole mitään mainittu
apupäivistä."

"Soo, mihin ne sitten ovat jääneet?"

"Eivätkös ne ole poistetut?"

"No, kukas sitten Mahtran ja Maidlan herrain lannat ajaa, leikkuut
leikkaa ja perunat ottaa ylös?"

"Me varmaankin", vastasi Ants.

"Mutta te tahdotte siitä saada rahaa."

"Noh, onhan rahaa kyllä saksojen taskuissa ollut, eikös meidänkin
taskuissamme saisi olla."

Pastori nousi ja astui kirjakaapin luo.

"Minä en kyllä vielä ole lukenut tuota uutta asetusta", virkkoi hän
avaten kaapin oven ja etsien lakikirjaa, "mutta en minä luule, ettei
siellä olisi apupäiviä. Mikä pykälä se oli, jonka mainitsit?"

"Sadas kahdeskymmenes seitsemäs", vastasi Sepän Ants.

Pastori otti kirjan kaapista, vei sen pöydälle ja etsi kysymyksessä
olevan pykälän. Luki ja luki. Katseli hetken kirjaa eikä puhunut
mitään. Vihdoin alkoi kirjaa selailla. Hänen kasvonsa osottivat
kummastusta ja kun ei hän sitä tahtonut näyttää, nojasi hän päätään
kätensä varaan.

"Tässä pykälässä ei todellakaan ole mainittu mitään aputöistä", virkkoi
hän viimein.

"Mutta kuitenkin vaativat saksat niitä yhä edelleen!"

"Kyllä varmaankin on jossain toisessa paikassa mainittu, että teidän
pitää tehdä aputyöt, kunnes maat ovat mitatut", arveli pastori.

Ants huomautti, että mitä hän oli kirjaa tutkinut, niin ei aputöistä
ollut mitään missään sanottu.

"Noh, senhän saatte kohta kuulla", lopetti pastori, jota varmaankin
odotettiin puoliselle. "Mahtran herra tulee kohta moisioon, kyllä hän
itse teille uuden asetuksen kuuluuttaa. Kyllä te sitten saatte nähdä,
minkälainen se on."

Hän nousi ylös ja antoi siten merkin perheenmiehille, että heidän oli
aika lähteä. Hän oli huomannut, että toisilla miehillä oli samaa asiaa
kuin Sepän Antsilla.

Tähän mitättömään selitykseen täytyi noiden neljän totuuden etsijän
tyytyä. Äänettöminä, kulmat rypyssä poistuivat he pappilasta.
Hymyilevä, keväinen päivä ja pensaissa tirskuttavat varpuset ottivat
heitä kuin pilkaten vastaan. -- -- -- Suurempi joukkokunta uteliaita
kirkkomiehiä, joka oli nähnyt heidän menevän sisään, odotti portilla.
Nämä kokoontuivat miesten ympärille ja kyselivät kirkkoherran selitystä.

"Hänkin sanoi, ettei uudessa verokirjassa ole apupäiviä", vastasi
Uudentuvan Jyri kuuluvalla äänellä.

"Vai niin sanoi!" kuului ääniä vastaan. "Noh sittenhän onkin oikein,
mitä kansa sanoo, että keisari on poistanut aputyöt."

"Mutta kirkkoherra sanoi vielä, että aputeoista puhutaan jossakin
toisessa paikassa, ja käski odottaa, mitä saksat itse meille sanovat",
lisäsi Mahtran kunnan vanhin.

Pilkallisesti sanottiin siihen:

"Mitä saksat itse puhuvat? No niin, nehän ne ovat parhaita meille toden
sanomaan! Eivätkös saksat jo ole meille lakia selittäneet! Kyllähän me
heidän selityksensä tiedämme. Minkätähden sitten ei kirkkoherra itse
selitä? Onhan oikeusherra sanonut, että kirkkoherran pitää selittää!"

Ja toiset vastasivat.

"Kirkkoherrahan on itsekin saksa! Eihän hän uskalla meille puhua muuta
kuin, mitä toiset herrat edellä sanovat ja mitä he hänen käskevät
sanomaan. Kirkkoherra on itsekin moision isäntä! Hän meitä kyllä osaa
varottaa, että meidän pitää aina olla alamaisia ja täyttää moision
isäntäin käskyä ja tyytyä kaikkeen, mitä saksa ja Jumala meille
suovat. -- -- -- Älkää olko tyhmiä ja luulko, että kirkkoherra pitää
talonpoikain puolta ja puhuu meidän hyväksemme!"

Ants ja hänen seuralaisensa erosivat vähitellen joukosta ja läksivät
hevostensa luo poismennäkseen. Mutta pappilan portilla keskusteltiin
vielä kauvan asiasta. Ja kun ihmiset vihdoin hajaantuivat, levittivät
he laajalle tietoja kansan joukkoon ja niinkuin tavallisesti lisättiin
uutisiin aina jotakin omasta päästä. Vihdoin oli tosiasioihin tullut
niin paljon lisää, ettei totuudesta enää ollut varjoakaan jälellä.
Kun Uudentuvan Jyri oli sanonut papin myöntäneen, ettei uudessa
verokirjassa ollut apupäiviä, niin tunnin aikaa myöhemmin kertoivat
kirkkomiehet, että kirkkoherra oli sanonut uudessa verokirjassa aputyöt
_kielletyiksi_, ja että saksat eivät niitä _saa_ talonpojilta vaatia.
Tämä tietysti taas lisäsi kiihtymystä -- ja vakaannuttiin siinä
luulossa, että saksat tahtoivat lakia kiertää. Ja mielten kuohu yhä
kasvoi. --

"Nyt ei ole enää muuta neuvoa", virkkoi Sepän Ants miesten yhdessä
eteenpäin astuessa, "kuin pitää lähteä jalan syten kaupunkiin. Minulla
on siellä hyvä tuttava, kauppias -- herra Hermann -- tunnette ehkä
hänet -- on oppinut monta kieltä -- kysyn vielä häneltä selitystä."

Toiset tietysti hyväksyivät aikeen. Kun he asiaa harkiten edelleen
kulkivat, näki Uudentuvan isäntä oman päivätyöläisensä keskustelemassa
toisen nuoren miehen kanssa vankkuria vasten nojaten. Ja Sepän Antskin
huomasi Päärnun ja ojensi hänelle kätensä tervehdykseksi ja kaikki
jäivät siihen seisomaan.

"Noh, mitä uutta verokirjasta kuuluu?" kysyi Uudentuvan renki. "Oliko
papin selitys hyvä?"

Miesten huolestuneet kasvot ilmaisivat jo vastauksen.

"Jotakin hyvää tästä kaikesta nyt kuitenkin on", puhui Völlamäen
Päärn, "ehkäpä saksatkin sentään rupeavat vähän pelkäämään. Kun itse
haagituomari peruuttaa lyönnit -- niin on jo viimeinen päivä käsissä."

"Kenelle hän sitten peruutti lyönnit?" kysyttiin.

"Tuolle minun rippikoulutoverilleni -- Antsin ukon, Purilaan
päivätyöläiselle. Sinähän Jyri hänet tunnet! Hän on jo käynyt oikeutta
uuden verokirjan tähden. Oli uhattu haagioikeudessa antaa hänelle
selkään -- ollut jo vatsallaan penkillä ja sotamiehet vitsakimppu
kädessä -- mutta siitä ei tullut mitään! Laskettu mies niine hyvineen
menemään. Ei uskallettu lyödä. Eivät tohdi rikkoa liian julkisesti
lakia, muuten nousisi kapina ja niin tulisi petos ilmi."

"Minkätähden hän moision kanssa kävi oikeutta?" tiedusti Sepän Ants.

Purilaan päivätyöläinen niisti nauraen nenäänsä.

"Vaimoni tähden. Minkätähden rengin vaimon pitää tehdä moisioon päiviä,
kun ei hän moisiosta ole saanut peltoa eikä huonetta? Onhan tietty,
ettei sitä uuden lain mukaan ole tarvis tehdä. Minulla on nuori
nainen kotona -- tuhat tulimmaista, minkätähden minun pitää laskea
hänet moisioon työtä tekemään? Otin ja menin sen asian tähden pitäjän
oikeuteen ja sitten haagrehtiin."

"Ja tahdottiin antaa selkään?"

"Noh, väkisten!"

"Ja sittenkin pääsit ehjänä pois?"

"Ei merkkiäkään minuun koskettu."

Miesten pyynnöstä kertoi Purilaan mies seuraavan tapauksen.



16.

ANTS VELT KÄY MOISION HERRAN KANSSA OIKEUTTA.[10]


"Kuulkaa, päivätyöläiset", sanoin minä eräänä päivänä toisille,
"minkätähden meidän vaimomme tekevät moisioon päivätöitä; eihän heillä
kellään ole moisiosta peltoja eikä mökkiäkään! Onhan jo kuultu uudesta
verokirjasta, että jolla ei ole moision maata eikä asuntoa, sen ei
tarvitse tuntiakaan moisiolle tehdä. Lähdetään pitäjän oikeuteen
kuulemaan, mitä siellä siitä asiasta sanotaan."

"Oh, kuka moision kanssa tohtii oikeutta käydä?" vastasivat toiset
työmiehet.

"Tulkaa kuitenkin edes joku minulle seuraksi", virkoin minä. "Juurun
herra on hyvä mies; saamme kuulla, mitä hän sanoo."

"Mene yksin, ja jos voitat eikä sinulta enää vaadita päiviä, niin
maksamme sinun päiväsi ja aikasi", vastasivat toiset.

"Voi te kesäketut ja hätähousut!" huusin minä. "Kasvaako teidän
takapuolessanne kauroja, kun ette uskalla oikeuteen tulla? Tule, Tönun
Jyri, sinä olet rohkea poika, lähdetään yhdessä pitäjän oikeuteen --
huomenna on juuri käräjäpäivä Juurun moisiossa!"

Tönun Jyri[11] suostuikin tuumaan, ja toisena päivänä läksimme
käräjiin. Mutta siellä sanottiin, ettei asia kuulunut pitäjän
oikeuteen, vaan haakenrihterille.

Seuraavana tiistaina otin sijollisen työhön ja me läksimme Jyrin kanssa
haagrehtiin. Mutta siellä sanoi oikeusherra minulle: "Minulla ei ole
tänään aikaa sinua ottaa esille; tuossa on, vie tuo kirja moision
herralle ja tule tulevana tiistaina uudestaan!"

Minä vein kirjan moision herralle. Siellä ei minulle puhuttu mitään.
Mutta opman kysyi, oliko minulla sijainen työssä, kun itse uskalsin
mennä oikeuteen.

"On minulla päivämies työssä."

Seuraavana tiistaina otin jälleen miehen työhön. Mutta varhain aamulla
tulee kunnan vanhin meille.

"Noh, nyt lähdemme haagrehtiin."

"Mitä sinä sinne lähdet?" kysyin minä.

"Minä vien sen kirjan, jolla sinua huudetaan oikeuden eteen."

"Noh, lähdetään sitten! Kas, johan Tönun Jyrikin tulee!"

Mutta nyt rupesi minun nuori vaimoni itkemään ja rukoilemaan: "Rakas,
kulta mies, älä mene, jää kotiin, he tekevät sinut vaivaiseksi!"

"Ole vaiti!" vastasin naiselle. "Minä hankin sinulle oikeutta. En voi
olla menemättä. Muutoin olen kuin hiiri loukussa. -- -- -- Lähdetään
nyt menemään!"

"Jyri, sinä olet oikein säikähtyneen näköinen", virkkoi kunnan vanhin
toverilleni, johon varmaankin vaimoni pelko oli vaikuttanut.

"Älä pelkää, Jyri", koetin minä häntä rohkaista, "eihän sinulle tehdä
mitään, ethän sinä ole päällekantaja. Mutta tule minun mukanani ja
katso, kuinka minun käy. Sitten voit toisille kertoa, kuinka vaikeaa on
käydä oikeutta, muuten eivät toisetkaan usko, mitä oikeuden käyminen
merkitsee."

"Niin, itse kyllä tahtoisivat päästä vapaiksi naisten työstä, mutta
pelkäsivät oikeuteen menemistä", virkkoi kunnan mies, Ants Altsepp
nauraen.

Lähdimme sitten menemään. Vaimo jäi kotiin sydän täynnä ahdistusta.
Jyri ei puhunut koko matkalla mitään. Samassa hän virkkaa:

"Kas, tuolla paistaa jo Triigin moisio! Minun koko ruumiini vapisee."

"Eihän sinulla mitään hätää ole! Antsin puhe se vain jotakin
vaikuttaa", lausui kunnan vanhin.

Kello oli puoli kymmenen, kun tulimme Triigin moisioon, jossa
haagituomari oli. Kunnan mies vei kirjan sisälle. Kirjoittaja oli
kysynyt, oliko Ants Veit paikalla. Mies oli sanonut, että on pihassa.
-- "Käske tulla sisälle!" -- Kunnan vanhin kutsui minut huoneeseen.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi kirjoittaja juhlallisella äänellä.

"Ants Veit."

"Onkos nyt sinun aikasi tulla? Tahdot käydä oikeutta, mutta et joudu
oikealla ajalla paikalle! Ajoit kapakan kautta ja ryyppäsit viinaa!"

"Kello on puoli kymmenen ja minä olen jo täällä", vastasin minä. "Kello
kymmenen alkaa oikeus, enhän minä ole myöhästynyt. Ja herra kirjoittaja
sanoo, että olen juonut viinaa. Kahteen viikkoon en ole nähnytkään,
kuinka toinen juo ja vaikka sen tänään olisin nähnytkin, en olisi
sittekään juonut. Minä en ole juovuksissa."

"Eihän selvä ihminen juokse oikeuteen käräjäherrain kiusaksi",
vastasi kirjuri. "Mutta kyllä sinun viisautesi täällä sinusta saadaan
lähtemään! Tänään pitää sinun selästäsi juosta verta niin, että koirat
sitä voisivat latkia!"

"En minä tänne tullut selkääni saamaan, vaan oikeutta hakemaan",
virkoin minä. "Joka mies, jolle vääryyttä tehdään, lähtee käräjiin
oikeutta etsimään. Mutta jos siellä oikeuden sijasta ihmisen iho
kappaleiksi hakataan, niin se ei ole oikeutta."

"Selkääsi sinä olet tullut ottamaan ja sitä myöskin saat", virkkoi
kirjuri. "Ja sinun pitää tehdä kaikki, mitä moisiossa käsketään. Joka
panee vastaan ja ei täytä moision käskyä, hän saa oikeudessa selkäänsä.
-- -- -- Odotahan, oikeusherra tulee paikalla; silloin saat päätöksen
ja enemmänkin vielä jos tahdot! Kerro sitten toisillekin, kuinka
sinulle oikeutta käräjissä jaettiin!"

Tuo kaikki oli, niinkuin perästäpäin huomasin, puhuttu minun
pelottamisekseni. Varmaankin toivottiin, että minä rupeisin armoa
rukoilemaan ja peruuttamaan kannettani.

Kello oli yksitoista kun haagituomari tuli. Hän kysyi mitä minä
oikeudessa vaadin. Minä rupesin asiaa selittämään ja sanoin:

"Minä käyn kuusi päivää viikossa työssä ja olen perheenmiehen muassa
ja minun vaimoni on itsellisenä sen miehen luona, jota palvelen. Minun
vaimoni tekee Jyrin päivästä Mihklin päivään yhden päivän viikossa
moisioon, se on 23 päivää kesässä, ja talvella kehrää moisiolle
kolme naulaa pellavia. Mutta minun naiseni ei saa moisiolta peltoa
eikä mökkiä. Mistä hyvästä hän sitten tekee moisiolle päivätöitä ja
käsitöitä?"

"Mutta sinun vaimosi elää moision maalla", virkkaa haagituomari.

"Siitähän maasta jo talon vuokraaja tekee moisiolle päivätyöt ja
maksaa verot!" vastasin minä. "Ja perheenmiehellähän on lupa pitää
työntekijöitä niin paljon kuin tarvitsee."

"Eihän sinun vaimosi talonmiehellä ole palveluksessa. Onhan hän sinun
vaimosi ja hänen pitää siis moisioon tehdä päivätöitä!"

"Mutta mistä hän saa ruuan moision päivätöitä tehdäkseen? Perheenmies
antaa hänelle ruuan, kun hän on tämän työssä; mistä hän silloin saa
syödä, kun on moision päivätöissä?"

"Ottakoon mistä tahansa, se ei ole minun asiani!" karjuu oikeusherra.

"Minun vaimoni tekee työtä siinä, josta saa syödä", sanoin minä
edelleen. "Tyhjällä vatsalla ei ihminen voi työtä tehdä; kun hän tekee
työtä, niin hänen pitää saada syödäkin. Jos moisiosta annetaan ruoka,
niin lasken naiseni sinne työhön, muuten en. Hän saa minulta ylöspidon,
kun hän paikkaa vaatteeni ja kun hän asuu perheenmiehen tuvassa, niin
siitä hän tekee perheenmiehelle työtä, mutta sitä eväspussia ei ole,
jolla hän voisi tehdä moision päivätyöt."

"Mutta kyllä oli miehellä rohkeutta vastata!" ihmetteli Maidlan kunnan
vanhin ja katseli nauraen Sepän Antsiin ja Kokan Madiseen. "Etkö sinä
muistanut, että olit haagioikeudessa?"

Purilaan työläisen silmät kiilsivät.

"Kun kerran olin siellä, niin tahdoinkin sitten olla ja kerrankin
vaatia oikeutta -- tuli mitä tuli!" hän vastasi. "Mutta kuulkaahan
sitten!"

"Sinä laiska koira naisinesi!" ärisi haagituomari. "Sinun vaimosi pitää
tehdä kaikki, mitä moisiossa käsketään! Sinun naisesi tahtoo pitää
eläimiä, mutta ei tahdo tehdä moision töitä! Onko hänellä lehmää?"

"Ei ole."

"Lammas on?"

"Ei ole."

"Sika on?"

"Ei ole."

"Kana on?"

"Ei ole."

Haagituomari jäi avoimin suin katsomaan minua.

"Mitä hiiden ihmisiä te olette?" huusi hän. "Ei ole mitään eläimiä!"

"Eihän minun ja vaimoni osaksi ole kämmenen vertaa maata moisiosta
annettu", vastasin minä, "millä minä sitten eläimiä pidän?"

Nyt kutsuttiin kunnan vanhin sisälle.

"Tiedätkö, onko tuon miehen vaimolla lehmää?"

"Ei ole."

"Lammasta?"

"Ei ole."

"Sika on?"

"Ei ole."

"Kana on?"

"Ei ole."

"Mitä hiiden ihmisiä he ovat, kun ei ole eläimiä!" huusi oikeusherra
kärtyisenä. "Tiedätkö ihan varmasti, ettei heillä ole ainoatakaan
eläintä?"

"Kunnioitettava oikeus, minä varmasti tiedän, ettei heillä ole yhtään
eläintä", vastasi kunnan vanhin, Ants Altsepp. "Ei sen talon isäntä
anna emännänkään pitää muuta kuin kaksitoista kanaa, kuinka hän sitten
itsellisnaisen antaisi pitää kanoja. Ei heillä ole yhtään elukkaa."

"Te laiskurit! Ei teillä ole yhtään eläintä!" ärjyi oikeusherra kasvot
punaisena ja käski kunnan vanhimman menemään ulos.

Minä jäin yksin huoneeseen.

Samassa huudettiin sotamies sisään ja puhuttiin hänen kanssaan venäjää.
Sotamies poistui, mutta tuli pian takaisin käsiraudat mukanaan. Näin
kyllä, että minun alkoi käydä hullusti, mutta karaisin luontoni.
Haagituomari antoi sotamiehille käskyn ja minun käteni pantiin
rautoihin. Raudat väännettiin niin lujaan, että joka sormen päästä oli
veri tulemassa.

Sitten kutsuttiin minut raudat käsissä pöydän ääreen ja oikeusherra
kysyi:

"Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä?"

"En laske, jos ei moisiosta hänelle anneta ruokaa työpäivinä."

Nyt karkasi herra pystyyn pöydän ääressä ja lykkäsi minut oven suuhun
seisomaan, huutaen:

"Huomen aamuna kello kymmenen olet Tallinnassa oikeudessa!"

"Kunnioitettava oikeus, minä en voi huomenna lähteä kaupunkiin",
selitin minä totisena. "Minulla ei ole huomiseksi sijollista työhön,
eikä ole minulla evästäkään."

"Meihin ei kuulu sinun sijollisesi eikä evääsi", ärjyi haagituomari.
"Naula leipää ja puoli tuoppia vettä sinulle kyllä riittää."

"Puoli tuoppia vettä on liian vähän kuumalla ilmalla", huomautin minä.
"Antakaa vettä niin paljon kuin tarvitsen, eihän se maksa rahaa",
sanoin ja rykäsin.

Tulisen vihaisena hyppäsi herra jälleen ylös, tarttui minun
rintapieliini ja sanoi:

"Tiedätkö sinä, kuka minä olen? Sinun, lurjus, pitäisi rukoilla minua,
eikä panna vastaan. Mokomakin kötys!" Mutta minä vastasin:

"Näettehän, herra tuomari, että käteni ovat kiinni -- kuinka minä
herraa voin rukoilla?"

"Tule sieltä oven suusta pöydän eteen!"

Lähdin pöydän luo ja jäin sinne seisomaan.

"Tule lähemmä! Pelkäätkö sinä pöytää?"

"En pelkää, mutta enhän voi pöydälle kivuta!"

"Ovatko sinun jalkasi väsyneet seisomisesta?"

"Niin, jalat ovat väsyneet ja kädet ovat kuoliintuneet raudoissa."

"Jos olet väsynyt, niin istu siihen tuolille pöydän viereen!"

Minä katsoin oikeusherraa silmiin ja kysyin:

"Tässä olemme nyt kolme miestä; kun minä vielä istun oikeuspöydän
ääreen -- niin ketä sitten rupeamme tuomitsemaan?"

"Nyt minut pantiin kädet raudoissa keskelle huonetta seisomaan.
Sotamies kutsui sisään kunnan miehen, ja Jyrin. Nämä pantiin minun
kummallekin puolelleni seisomaan ja minä olin heidän keskellään."

Nyt lausui oikeusherra hitaasti totisella äänellä:

"Katsokaa nyt viimeisen kerran tuota rohkeata miestä ja viekää hänen
vaimolleen sana, että hänen kallis miehensä lähtee! Hän ei enää tätä
saa nähdä. Tekin näette hänet viimeisen kerran!"

Jyri ja kunnan vanhin olivat aivan kalpeat hämmästyksestä. Minun
sydämmeni löi vihasta.

Nyt tuli oikeusherra ja pani käteni vielä kovemmin kiinni ja toverini
ajettiin huoneesta.

"Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä?" kysyi oikeusherra
kääntyen minun puoleeni. "Jos lasket, niin pääset vapaaksi."

"En laske, tehkää minun kanssani, mitä tahdotte!" sanoin minä ja purin
hammasta.

"Noh, sitten laitetaan vankikyydillä kaupunkiin!" päätti herra.

Nyt julmistui sydämmeni ja minä sanoin:

"Irrottakaa käteni! Minä en ole hevosen varas enkä miehen tappaja.
Laskekaa irti, kuolen kohta! Tuokaa minulle kylmää vettä!"

Sotamies toi vettä. Minä join kahden kämmenen välistä kuin karhu.
Vesi hiukan rohkasi minua. Sen nähtyään rupesi oikeusherra uudestaan
kuulustelemaan.

"Kuinka monen päivän työläinen sinä olet?"

"Seitsemän päivän työläinen."

"Kuinka sinä, häpeämätön, minulle vastaat?"

"Olen niinkin seitsemän päivän työmies! Minä teen maanantaista
lauvantaihin kuusi päivää viikossa moisioon työtä ja minun naiseni
tekee yhden päivän, se on seitsemän päivää."

"Sinun vaimollasi on lämmin tupa asua."

"Minun naiseni tekee alati perheenmiehelle työtä ja on ikäänkuin hänen
palvelijansa."

Oikeusherra astui hetken aikaa edes takaisin, kädet puuskassa, silmät
maahan luotuina; hän näkyi miettivän. Sitten astuu jälleen minun
luokseni.

"No, kuinka on? Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä ja
hakemaan kehruita? Jos lasket, niin päästän kätesi raudoista."

"Jos hänelle annetaan moisiosta syödä, niin lasken, muuten en, vaikka
minut kappaleiksi hakattaisiin!" vastasin. Samassa valtasi minut
sellainen vihanpuuska, että ravistin kovasti raudoissa riippuvia
kahleita ja huusin kovalla äänellä: "irrottakaa käteni!"

Sotamiehet kutsuttiinkin sisään, he irrottivat käteni raudoista.
Mutta ei minua sittenkään vielä laskettu menemään. Kirjoittaja rupesi
kirjoittamaan niin että rapisi ja oikeusherra kysyi:

"Kuinka monen päivän työläinen sinä olet?"

"Seitsemän päivän työmies!"

"Kuinka sinä, tomppeli, vastaat!"

"Minä vastaan oikein."

Nyt laski herra molemmat kätensä minun olkapäilleni, pisti nenänsä
minun nenäni kohdalle ja haisteli, olinko juonut viinaa, kun olin niin
rohkea. Mutta ei mitään -- olinhan, Jumalan tähden, raitis. Mitä nyt
tehdä? Ei muuta kuin alkaa taas uudestaan samaa laulua ja kysyy, kuinka
monen päivän työläinen minä olen. Vastaan hänelle niinkuin ennenkin.

"Vait lurjus!" karjuu hän mulle. "Luuletko nyt paimenpoikain kanssa
puhuvasi? Etkö tiedä, että puhut oikeusherran kanssa."

"En ole herralle valehdellut, puhun oikein", vastasin minä.

Nyt hyppäsi jälleen pöydän ääressä pystyyn ja huusi:

"Minä panen sinut kellariin!"

"Niin, oikeusherralla on valta minut sulkea kellariin, mutta en minä
sittenkään ole pahantekijä."

"Ah, sinä vastaat yhä vielä sillä tavalla! Tiedätkö, minä pidän sinua
kellarissa, kunnes kuolet. Ymmärrätkö, mitä sanon sinulle?"

"Ymmärrän kyllä!"

"Sano minulle, kuinka olet niin rohkea, että tulet moision herran
päälle kantamaan? Kuinka sinä uskallat tulla naisen päiviä pois
tinkimään?"

"Eikös niitä ole uudesta verokirjastakin poistettu, siinä sanotaan,
että jolla ei ole moisiosta maata eikä asuntoa, ei tee moisioon
tuntiakaan palkatta työtä."

"Kuka sinulle näytti sitä uutta verokirjaa?"

"Se kirja oli kuvernöörin oikeudessa",[12] vastasin minä. "Eräs
oikeusherra näytti minulle sitä ja sanoi, tässä on uusi laki. Ja minä
luin."

"Näytettiinkö sitten todellakin sinulle sitä kirjaa kuvernöörin
oikeudessa?" kysyi Uudentuvan Jyri kertojalta.

"Ei näytetty, enkä minä ole kuvernöörin oikeudessa käynytkään", nauroi
Ants Veit. "Sen sanoin vain haagituomarille kiusaksi, että hän olisi
ruvennut pelkäämään."

"No mitä hän siihen sanoi?"

"Kuka se oikeusherra oli?" kysyi haagituomari. "Tunnetko häntä?"

"En tunne. Siellä oli paljon oikeusherroja."

"Sinun pitää tuntea se herra."

"Mutta minä en tunne."

"Kyllä sinä tunnet, kun nahkoihisi saat -- kyllä tuska avaa suusi!"

Kutsuttiin sotamies sisään. Tämä nosti rangaistuspenkin toiseen
huoneeseen, vei vitsakimpun sinne myös ja jäi odottaen seisomaan penkin
luo: nyt piti hänen työnsä alkaa. Herra käski minun riisua vaatteet
yltäni ja virkkoi ilkeästi nauraen:

"Nyt saat selkäsaunan, kyllä se sinut tekee viisaammaksi! Sitten voit
toisillekin puhua, kuinka hyvästi sinulle oikeutta jaettiin. Mene
eteistupaan, siellä saat päätöksen!"

Siellä seisoi sotamies valmiina penkin ääressä, vitsakasa penkin
vieressä maassa. Sotamies käski minun riisumaan vaatteet.

Otin sitten pitkän nuoran vyöltä ja heitin sen lattialle niin että
läiskähti; sitten kiskasin takin, liivit ja kysyin:

"Mihin päin panen pääni? Ehkä saadaan taas syytä, ettei ymmärrä
itseänsä pieksättää!"

"Pane pääsi oikeushuoneen ovea kohti!"

Annoin sitten viimeisenkin ihonpeitteen pudota maahan, heittäydyin
vatsalleni penkille, panin jalat ristiin ja pistin kädet leuvan alle.
Näin katsoin kuin koira herran silmiin, joka seisoi minun vieressäni.
-- -- --

Luulin, että nyt alkavat vitsat leiskua. Odotan ja odotan -- mitä
hittoa? Ei yhtä kertaa lyödä! -- -- --

Samassa tartutaan minun olkapäähäni ja oikeusherran ääni kuuluu:

"Nouse ylös, senkin lurjus! Jos kolmannen kerran vielä tulet minua
häiritsemään, niin saat armottomasti kuusikymmentä tulista!"
Ja antaessaan minulle kepillä vasten rintaa, huutaa hän vielä:
"Ymmärrätkö, mitä oikeusherra sinulle sanoo?"

"Ymmärrän kyllä", vastasin minä, ja uusi rohkeus täytti sydämmeni.
"Enkä tulekaan enää tähän oikeuteen aikaani viettämään noiden
kuudenkymmenen lyönnin tähden."

Kun aloin jälleen panna vaatteita ylleni, repi oikeusherra rikki sen
kirjan, joka ennen oli kirjoitettu, otti pöydältä lakikirjan ja rupesi
sieltä lukemaan, kun kirjuri kirjoitti. Mutta minä odotin eteistuvassa.
Kun kirja oli valmis ja pantu kiinni, tuli herra ja antoi kirjan
minulle. Sitten avasi oven, lykkäsi minut ulos ja paukahtaen sulkeutui
ovi minun perääni. Mihin minun piti viedä se kirja, siitä ei puhunut
puolta sanaa. -- -- --

Jyri ja kunnan vanhin istuivat kyyryksissä pihassa, aidan luona kuin
koirat. He odottivat minua, että miten minun kävi.

"Pääsithän kuitenkin pois?" kysyi kunnan mies, ja hänen kasvonsa
kävivät iloisiksi.

"Pääsin kyllä", vastasin minä, "mutta minun pitää vielä mennä takaisin
sisään."

"Mitä sinä vielä sinne menet?" huusivat molemmat säikähtäen. "Etkö sinä
jo ole väsynyt! Älä mene häntä enää suututtamaan!"

"Mutta hän antoi minulle kirjan, enkä tiedä, minne minun se pitää
viedä", virkoin minä. "Vai otatko sinä kirjan? Sinä tänä aamuna toit
sellaisen, voit siis nyt jälleen ottaa tämän!"

Mutta kunnan vanhin vastaa: "Mihin minä sen panen, en minä ota!"

"Noh, sitten pitää lähteä itse ja kysyä, mihin kirja on vietävä",
vastasin minä ja astuin uudestaan huoneeseen.

Herra oli porstuassa vastassa. Kysyi heti, mitä vielä tahdoin.

"Kunnioitettava oikeusherra antoi minulle kirjan, mutta minä en tiedä,
minne sen vien -- vienkö moisioon, vai jätänkö taskuuni ikuiseksi
muistoksi?"

Voi, kun herra hyppäsi ylös käsiään levittäen!

"Sinä et siis tahdo ehjin nahoin tästä lähteä?" karjui hän. "Tahdot
saada verisen takapuolen."

"En minä tahdo, kunnioitettava oikeusherra, mutta minun pitää kuitenkin
tietää, mihin minä tämän kirjan vien?"

"Pitäjän oikeustuomarille! Hän kirjoittaa nimensä alle ja sitten
viet moisioon herrallesi!" Ja nyt survasi hän minut niskasta
pihalle. -- -- --

"Nyt veljet, lähdemme rauhassa -- tämä oikeudenkäynti on loppunut",
virkoin pihassa toisille, jonka jälkeen läksimme pois.

Kello oli puoli kolme. En ollut tänä päivänä vielä saanut suun
täyttä. Vatsaa rupesi kauheasti nipistämään. Läksimme Triigin
moisiosta Kuimetsän Vaopereen kapakkaan; siellä ostin kolmen kopekan
edestä korttelin viinaa ja söimme ensimmäisen kerran. Sitten jälleen
eteenpäin. Juurun moisiossa annoin kirjan pitäjän tuomarille. Hän
kirjoitti nimensä alle ja nyt kirjoineni kotiin päin. Maidlan Mällun
kapakassa otin vielä toisen korttelin viinaa; sen kaasimme kuin kolmeen
myyrän reikään. Vihdoin jouduimme Purilaan kylään. Toiset läksivät
kotiin, mutta minun piti lähteä moisioon kirjaa viemään. Annoin sen
opmannille.

"Pääsitkö ehjin nahoin vai annettiinko sinulle juoksupalkkaakin?" kysyi
opman.

"En ole mitään palkan edestä tehnytkään", sanoin opmannille.

Ei puhunut minulle sitten enää mitään.

Toisena päivänä läksin työhön ja kuulin, että opman oli kupiaalle
sanonut:

"Toisia itsellisnaisia ei tarvitse enää ottaa työhön, mutta Antsin
vaimon pitää vielä tehdä päivätöitä siitä oikeudessa juoksemisesta."

"Noh, laitatko naisesi työhön?" kysyi Völlamäen Päärn, kun Ants lopetti.

"Enhän minä niin hullu ole!" nauroi viimeinen. "Kun kaikki toiset
työläisten naiset ovat vapaat, minkätähden minä sitten vaimoni työhön
laittaisin! Jos heillä olisi oikeutta sitä vaatia, niin vaatisivathan
kaikilta päivätöitä!" --

Näin kertoi Ants Veit helluntaipyhinä 19 p. toukokuuta Juurun
kirkkomiehille. Mutta sen jälkeen tapahtui vielä jotakin. Antsin
käsikirjoituksesta lisäämme tähän kertomuksen täydennykseksi vielä
lopunkin.

"Nyt olivat kaikki työmiesten vaimot ja yksinäiset naiset vapautetut
moision päivätöistä. Mutta ei ollut ainoata miestä, joka olisi minulle
siitä hyvästä antanut kopekkaakaan rahaa taikka viinaryyppyä. Mutta
vielä veikeämpää oli se, että toiset kaikki olivat vapaina, vaan
minua koetettiin vielä orjuuttaa. Eukkoani en pannut enää päiviä
tekemään. Kesä kului rauhallisesti. Syksyllä, Mihklin päivänä, kun
perheennaisille annettiin moisiosta työtä, heitettiin meidänkin
emännälle kolme naulaa pellavia: 'Siin'on, vie työläisen vaimolle
pellavat kehrättäväksi! Mitä nuori ihminen työttömänä kotona istuu!'"

"Oi, kunnioitettavat saksat, en minä, vanha ihminen, näitä rupea
kantamaan! Hän on nuori, tulkoot itse hakemaan!" Emäntä ei tuonut.

Viikko kului. Käsky tuli kotiin. "Tule moisioon käsityötä hakemaan!"
Eukko aikoi lähteä, mutta minä en laskenut. Kului taas aikaa
Mardi-päivään. Mardi-päivänä muuttivat saksat kaupunkiin asumaan. Minä
tulin juuri työstä kotiin ja aloin hevosta riisua valjaista, kun kunnan
vanhin ja tämän apumies ilmaantuivat meille. Minä kysyin, mitä he niin
myöhään illalla meille tulivat, vai missä kävivät?

"Tulimme sinua viemään moisioon", virkkoi kunnan mies.

"Voi, voi, mitä pahaa minä olen tehnyt?"

"Emme me tiedä."

"Kuka kutsui moisioon?"

"Opman kutsuu, ja kädet käskettiin kiinni sitoa."

"Minä juuri läksin opmannin näkyvistä ja hän ei puhunut minulle
sanaakaan", vastasin minä. "Odottakaa hiukan, minä riisun hevosen
valjaista, sitten tulen heti!"

Mutta nyt astui vaimoni pihaan, näki kunnan miesten minun kanssani
puhuvan ja kysyi:

"Mitä te meille tulitte?"

"Me tulimme tuomaan sanaa, että Antsin pitää tulla hakemaan sinun
työtäsi moisiosta. Sinulle on määrätty kolme naulaa pellavia
kehrättäväksi!"

"Eikös se ole sinulle kiusalla määrätty, kun rupesit oikeutta käymään
ja toisten naisten päivätöitä poistamaan", virkkoi vaimo.

Olin riisunut hevosen valjaista ja vienyt syömään.

"Noh, lähdetään nyt, koska tahdotte! Mutta älkää tässä panko käsiäni
rautoihin, vaimoni näkee ja rupeaa jälleen vinkumaan. Lähdetään etemmä!"

"Noh, lähdetään sitten."

Pääsimme lähelle moisiota.

"Noh, sitokaa nyt kiinni käteni!"

"Ethän sinä lähde pakoon?"

"En lähde, mutta teillä on käsky sitoa minut, niin tehkää se!"

"Ei ole tarvis. Menemme samalla tavalla perille."

Kunnan vanhin lähti sisälle. Opman kysyi, oliko Ants mukana.

"Niin, Ants on täällä."

"Tule sisälle! -- -- -- Otatko vaimosi työt kotiin, vai ei?" kysyi
opman.

"En ota."

"Etkö todellakaan ota?"

"En! Eikä minun eukollani paremmin maata ja kontua ole kuin
toisillakaan päivätyöläisten naisilla, että hänen pitäisi moision töitä
tehdä!"

"Noh, eivät toiset ole käyneet oikeutta."

"Onko se sitten mikä vääryys, jos joku käräjäin kautta etsii oikeutta?"

"Sinä otat vaimosi työt ja viet kotiin", lausui opman. "Jos et, niin
lähdet ensi tiistaina Oruun haagioikeuteen. Et sinä sieltä enää
pieksemättä takaisin tule! Tiedäthän sinä, että Purilaassa ja Orussa
ovat samat saksat. Ne eivät jätä sinua rankaisematta. Olkoon se vain
kiusasta, mutta he tahtovat kostaa sinulle, kun rohkenit ruveta
käräjöimään. Vie työ kotiin ja mene ulos!"

Näin puhui opman kovin vihaisena ja lisäsi:

"Minä olen vanha opman, mutta niin julkeata miestä en ole vielä nähnyt
kuin sinä olet. Sinä uskallat moisiolle vastaan panna!"

Minä läksin huoneesta ja odotin porstuassa niinkauvan, kun kunnan
vanhin tuli huoneesta.

"Lähdetään kotiin!" virkkoi hän.

"En minä tule", vastasin minä. "Minä lähden opmannin puheille vielä",
vastasin minä.

Läksin takaisin huoneeseen.

"Mitä sinä vielä tahdot?" kysyi opman.

"Minä pyydän opmannilta hyvää neuvoa!"

"Mutta ethän sinä kuule minun neuvoani!"

"Kyllä minä kuulen, jos se on mieleiseni", vastasin minä.

"Kuule minun neuvoani", vastasi opman, "ota ne pellavat, vie ne kotiin
ja vaimosi ottakoon köysikela ja kiertäköön langasta paksua kuin
köyttä. Se ei ole minun asiani. Mutta minä neuvon sinua päästäkseni
käskystä vapaaksi. Jos et sinä kuule neuvoani, niin minä otan tulevana
tiistaina toisen päivätyöläisen, sidotan sinut tuohon rekeen kuin
lampaan keritsijänsä eteen ja lähetän sinut Orun moisioon. Etkä
sinä sieltä enää ehjin nahoin pääse. Huomaa, siellä sinusta tehdään
vaivainen! Jos lähdet mihin moisioon tahansa -- joka paikassa on
moision isäntä oikeusherrana. Eikä sinulle anneta oikeutta, mutta
vitsoja voit kyllä saada. Sentähden kuule, mitä sinulle opetan!"

"Tapahtukoon opmannin tahdo!" vastasin minä vihdoin, kun olin itsekseni
miettinyt.

Läksin sitten moisioon, otin pellavat, vein ne kotiin, annoin eukolle
ja sanoin:

"Pyydä nyt isännältä köysikelaa, kehrää sillä pellavat eikä sinun
tarvitse sitten mennä moisioon vyyhteämään, minä teen itse sinulle
sellaiset vyyhdinpuut kuin moisiossa on. Sitten ei sinulla ole niin
paljon vaivaa."

Sanottu ja tehty.

Vaimo kehräsi pellavat käärmeen vahvuisiksi -- ja rangaistus oli saatu,
käsky täytetty.

Kahden ja puolen vuoden perästä läksin moision herralta vuokraamaan
pientä taloa. Herra sanoi:

"Noh, nyt tulet minulta taloa pyytämään! Pari vuotta sitten olit ylpeä
mies, kävit minun kanssani käräjiä ja poistit minulta paljon päiviä!"

"Niin, haukkui minua pahanpäiväisesti, mutta vuokrasi minulle sittenkin
toivotun paikan -- minun isäni tähden, joka niinkuin hän sanoi, oli
viisitoista vuotta ollut hänen leivässään."

Näin kuului tuo pieni, tosi tapaus.



17.

HERBERTIN IHANNE.


Neiti Adelheidin syntymäpäivän jälkeen vallitsi paroni Heideggin
talossa hyvin raskas mieliala. Juliette Marchand tunsi olevansa
paronittaren ja Adelheidin alentavan epäilyksen alaisena, joka
teki hänen seurustelunsa heidän ja myös Herbertin kanssa hyvin
kiusalliseksi. Paronitar ja Adelheid olivat pahoillaan Herbertin
"merkillisestä" käytöksestä kouluneitiä kohtaan ja myöskin siitä
kylmyydestä, jolla hän heitä kohteli. Nuoresta paronista taas tuntui,
kuin olisi pahansuopa, kova käsi sinä yönä paljastanut hänen pyhimmät
tunteensa.

Siitä asti, kun äiti kirjastohuoneessa oli Juliettea loukkaavilla
sanoilla nuhdellut, tunsi Herbert olevansa pakotettu vaikenemaan. Hän
ei sen perästä puolella sanallakaan viitannut siihen puheaineeseen,
joka heiltä mainittuna iltana keskeytettiin. Mutta hänen tunteensa
kaunista neitoa kohtaan eivät siltä olleet muuttuneet. Ei, vaan yhä
selvemmin ja varmemmin huomasi Herbert, että hän todellakin oli
mieltynyt tuohon vakavaan, henkevään ja siveellisesti niin korkealla
kannalla olevaan naiseen. Hän oli todellakin mielestään löytänyt
ihanteensa ja se häntä yhä enemmän innostutti. Hän eli monta viikkoa
kuin ihanassa, huumaavassa unennäössä ja unohti silloin usein koko
todellisuuden, unohti äidin ja isän, unohti kaikki vaikeudet ja esteet,
jotka heidän puoleltaan voisivat kohdata, jos unelmista kerran piti
tosi tulla.

Neiti Marchand pysyttelikin hänestä syrjässä entistä enemmän. Hän
koetti olla kuin ei olisi muistanutkaan Herbertin tunteiden purkausta
tai kuin ei olisi hän sitä puhetta oikein ymmärtänyt. Kohteliaasti,
mutta kylmästi vastasi hän Herbertin puhutteluun ruokapöydässä tai
muualla, jossa he tapasivat toisensa, ja hän näytti välttävän heidän
kahdenkeskistä yhdessäoloaan. Hän ei tahtonut rahtuakaan antaa,
varsinkaan paronittarelle ja Adelheidille aihetta siihen luuloon, että
heidän välillään mitään erinomaista olisi.

Nämä eivät todellakaan voineet heissä mitään sellaista huomata, mutta
sittekin oli heissä vanhaa epäluuloa; he päättivät päin vastoin, että
tuo ranskalainen "mamseli" oli taitava näyttelijä, joka hyvästi osasi
peittää salaisia aikeitaan. Sillä kun köyhällä kouluneidillä oli
rikas paroni voitettavana, niin täytyi hänen tietysti käyttää kaikkia
keinoja. -- -- --

Äidin ja tyttären epäluulo sai uutta aihetta siitä, että Herbert niin
huonosti osasi salata tunteitaan. Vaikka ei hän mitään virkkanutkaan,
niin puhuivat sitä enemmän hänen silmänsä, jotka niin usein kiintyivät
ihastuneina ja ikävöivinä kouluneidin kalpeisiin kasvoihin.

Paronitar ei ollut puhunut mitään siitä, mitä hän pidoissa oli
nähnyt. Hän oli päättänyt pitää tarkemmin silmällä poikaansa ja neiti
Marchandia ja sitten ratkaisevalla hetkellä keksiä jonkun esteen. Mutta
Julietten käytös ei antanut siihen aihetta. Herbert muuttui kuitenkin
joka päivä niin, ettei äiti voinut kauvemmin kestää huoltaan, vaan
päätti saada selvää asiasta. Hän rupesi eräänä päivänä puhumaan pojan
kanssa kahden kesken.

"Tahdotko sinä, lapseni, olla suora minulle?" hän kysyi.

"Enkö minä aina ole ollut suora sinua kohtaan, äiti?" vastasi nuori
paroni, suudellen äidin kättä.

"Luulen, että sinä viimeisinä aikoina salaat minulta jotakin, ja se
minua loukkaa", alkoi paronitar. "Vastaa minulle, Herbert, onko sinun
ja neiti Marchandin välillä salaista ystävyyttä?"

Herbertin kulmat menivät ryppyyn. Hän vilkasi äkkiä äitiin.

"Salaista ystävyyttä?" kertoi hän. "Minun ystävyyteni neiti Marchandia
kohtaan ei ole salainen, se on julkinen. En ole sitä keltään
tahtonut salata. Ja olen pahoillani siitä, että neiti Marchand minun
ystävyyttäni viime aikoina karttaa, kuin olisi se joku vääryys. Mutta
minä myös tiedän, mistä se tulee!"

Pojan viimeisissä sanoissa oli viittaus, jonka äiti hyvin ymmärsi.

"Sinun vastauksesi ei mielestäni ole aivan suora", virkkoi rouva von
Heidegg. "Minä en tarkottanut tavallista ystävyyttä, vaan tahtoisin
saada tietää, tunnetko sinä neiti Marchandia kohtaan jotakin enemmän
kuin ystävyyttä, jota kyllä sinun ja hänen välillään vallitsevain
olojen tähden, oikeastaan voisi nimittää sala- tai epäystävyydeksi."

"Minkälaiset olot sitten neiti Marchandin ja minun välilläni ovat?"
kysyi Herbert.

"No, sen sinun kyllä itsekin pitäisi tietää! Minä luulen sinun kyllä
ymmärtävän, että neiti Marchand ei milloinkaan voi kohota nykyistä
asemaansa suurempaan arvoon, hän on nyt palvelus ihminen, joka vähästä
palkasta opettaa sisartasi ja veljiäsi. Paroni Herbert Heideggistä
voimme, meidän seurapiirimme ja minäkin toivoa, ettei hän milloinkaan
unohda omaa säätyään ja miehistä kunniaansa."

"Neiti Marchandin palkan edestä palveleminen tulee siitä, äiti, ettei
hänen isänsä ole niin rikas kuin minun, jos minun isäni olisi köyhä,
pitäisi minunkin palvella. Rikkaus tulee sattumalta, sen suo kohtalo,
johon meillä useinkaan ei ole mitään ansiota. Ja minä luulen, ettei
palveleminen ja työnteko ole millekään säädylle häpeäksi. Minäkin teen
työtä, äiti."

"Sinä teet itsellesi työtä, poikani, sinä et rahan edestä palvele
toista", vastasi rouva terävästi. "Mutta olkoon! Minä huomaan sinun
puheestasi jotakin, joka tuottaa minulle todellista murhetta. Tuntuu,
kuin olisit sinä jo sitäkin ajatellut, että neiti Marchand olisi
kelvollinen meidän moision tulevaksi emännäksi. Vai erehdynkö? Ja
jos minun pitää uskoa sinun puhettasi, niin olet tullut siihen
vakaumukseen, että hän kyllä kelpaisi!" lisäsi rouva pilkallisesti
naurahtaen.

Herbert nosti päätään.

"Ei, äiti, niin pitkälle en ole vielä tulevaisuuden tuumissani ehtinyt
-- sen voin sinulle suoraan sanoa!"

"Jumalan kiitos! Minä pelkäsin, että sinä jo niin pitkällä olisit. Siis
eivät nuo ystävälliset tunteet tuota ihmistä kohtaan ole sinua vielä
saattaneet mihinkään kevytmielisiin toiveisiin tai päätöksiin."

Herbert pyyhkäsi hienolla, valkealla kädellään ruskeita hiuksiaan
otsalta.

"Minä tahdon sinulle puhua ihan suoraan", virkkoi hän sitten katsoen
alas. "Minä luulen, että tuo hyväsydäminen, sivistynyt ja henkevä neito
voisi tehdä minut onnelliseksi, jos hän minua rakastaisi."

Paronitar näytti hämmästyneeltä. Hän kiinnitti ylpeän, kylmän katseensa
läpitunkevasti pojan kauniisiin, miehekkäisiin kasvoihin. Ja ojensi
oikean kätensä ikäänkuin vastustaen sellaisia tuumia.

"Herbert", vastasi hän pitkän aikaa ääneti oltuaan, "ei ole kaunista,
että sinä minun kanssani lasket leikkiä sellaisista asioista."

"En minä laske leikkiä, äiti", vastasi Herbert. "Se on minun puoleltani
täyttä totta. Mutta koska en aijo olla kevytmielinen, tahdon vielä
tarkasti punnita mielipiteitäni ja tunteitani ja päätöksen teen vasta
sitten, kun olen tullut selville asiasta."

"Sinä rakastat neiti Marchandia -- luulet häntä rakastavasi?"

"Niin, äiti."

"Ja hän sinua?"

"Hänestä minä en tiedä mitään. En ole häneltä sitä vielä kysynyt. Hän
on niin syrjässä pysyvä, ankara itseänsä kohtaan ja arka."

"Sinä aijot häneltä kysyä, rakastaako hän sinua?"

Herbert nauroi punehtuen.

"Miksi en kysyisi? Sehän on luonnollista, kun minä häntä rakastan."

"Ja jos hän täyttää toiveesi, joka on luultavaa?"

"Silloin kysyisin häneltä, eikö hän tahtoisi tulla vaimokseni."

Rouva von Heidegg nousi ylös. Hänen silmänsä välkkyivät. Suurella
vaivalla saattoi hän pysyä levollisena.

"Ja jos hän suostuu?" huudahti hän melkein hätäillen.

"Silloin tulisin sinun ja isän luo ja pyytäisin teidän suostumustanne
-- neiti Marchandin ja minun avioliittooni."

"Mutta tiedäthän sinä, että et saisi meidän suostumustamme -- et
milloinkaan!"

"Miksi en, äiti?" vastasi Herbert hyvin rauhallisena. "Tehän minua
rakastatte ja toivotte minun tulevan onnelliseksi."

"Sinä näet unta, poikani! Tuo nainenhan ei ole ensinkään sinun
vertaisesi! Ei hän siis voi tuottaa sinulle onnea!"

"Ei minun vertaiseni? Sitä en ymmärrä! Jos neiti Marchand on köyhä,
niin olen minä rikas. Minä luulen, ettei Herbert Heideggin tarvitse
rikasta vaimoa etsiä niinkuin joku velkaantunut luutnantti."

"Mutta tuon ihmisen sääty!"

"Hänen säätynsä? Neiti Marchand on aatelissäätyä niinkuin minäkin, sen
lisäksi vielä hyvää, vanhaa, ranskalaista aatelissäätyä. Minä luulin
sinun sen tietävän, äiti? Jos neiti Marchandin isä Sweitsin tasavallan
alamaisena ei enää pidä väliä aatelisnimestään, niin se johtuu hänen
valtiollisista mielipiteistään, joka ei kuulu minuun eikä muuta asiaa."
Rouva von Heidegg alkoi astua kädet ristissä edes takaisin huonetta.
Hänen hämmästyneille kasvoilleen oli noussut punaisia vihan täpliä.

"Minä huomaan, että nyt ovat viimeiset ajat käsissä", virkkoi hän
purren sinertäviä huuliaan ja hänen matala, ahdas rintansa nousi ja
laski. "Sen olisi jo aikoja pitänyt tapahtua jo aikoja!"

"Johan neiti Marchand on sanonut itsensä irti Juhannukseksi", huomautti
Herbert nousten ylös. "Tuollainen äkkinäinen pois ajaminen herättäisi
vain ikävää huomiota koko seurapiirissämme eikä sillä voitaisi
estää sitä, joka jo on tapahtunut. Rauhotu siis, rakas äiti! Minä
voin vakuuttaa sinulle, että neiti Marchand voi olla minulle yhtä
vaarallinen, vaikka hän olisi etäämmälläkin. Hän ei todellakaan tee
mitään minua mielitelläkseen, eikä anna minulle vähintäkään toivoa. Hän
on niinkuin jo sanoin sinulle ja niinkuin sinä joka päivä itse näet,
minua vasten kylmä ja umpimielinen kuin marmorikuva."

"Mutta jotakin olisi kuitenkin tehtävä!" huudahti äiti miltei
tajuttomana.

"Minkätähden olisi jotakin tehtävä?" nauroi Herbert.

"Sinua ei vielä uhkaa mikään hätä eikä minuakaan. Minä sanoin sinulle,
armas äiti, että tahdon vielä vakavasti ja miehekkäästi punnita
tunteitani neiti Marchandia kohtaan. Jos huomaan, että ne perustuvat
ainoastaan pintapuolisiin unelmiin ja tuon neidon erikoiseen kauneuteen
ja mielevyyteen niin pian olen itsekin vapautunut rakkauden pauloista.
Ja ennen kaikkea on sekin vielä huomioon otettava, voiko neiti Marchand
vastata tunteisiini. Minä vapisen sitä ajatusta, mutta kaikki on
mahdollista, ja silloin on minun pakko erota hänestä. Sentähden, äiti,
antakaamme asian käydä omaa rataansa -- väkivallalla ei tässä mitään
saada aikaan."

Paronittaren silmiin oli noussut kyyneleitä; oliko siihen syynä viha
vai suru, on vaikea arvata.

"Herbert, armas, kallis lapseni, mikä sanomaton onnettomuus meitä
uhkaa!" huusi hän asettaen molemmat kätensä pojan olalle. "Koeta päästä
vapaaksi tuosta onnettomasta tunteesta, koeta vapautua -- ja sinä
lahjotat minulle elämäni takaisin. Usko minua, poikani, tuo vieras
ihminen ei voi sinulle tuottaa onnea! Minun äidillinen sydämmeni
sen tuntee. Ensi hetkestä asti, kun hän meidän kattomme alla oli,
tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ikäänkuin olisin aavistanut
pahaa. Herbert, minä vannotan sinua, koeta kaikin voiminesi taistella
tunteitasi vastaan, ja ajattele aina sitä, että me sinun vanhempasi
emme milloinkaan voisi sinulle anteeksi antaa, jos saattaisit meidät
koko seurapiirimme halveksimisen alaiseksi. Ole ymmärtäväinen kallis,
kallis lapseni!"

Tuo oli ensimmäinen tumma pilvi, jonka Herbert huomasi siintävällä
onnensa taivaalla. Hän olisi jo aikoja voinut sen huomata, ainakin
sen selvästi mielessään kuvailla, sillä hän tunsi vanhempansa ja
seurapiirin, joka häntä lapsuudesta asti oli ympäröinyt; mutta hän oli
antanut rakkauden toiveiden pettää itseänsä, oli asettunut runolliseen
mielikuvitusmaailmaan, jossa hän näki vain päivänpaistetta. Jonakuna
järkevämpänä hetkenä oli hänen mieleensä kyllä johtunut, että hän ehkä
saisi taistella vastuksia vastaan, mutta hän luotti omiin voimiinsa ja
rohkeuteensa ja luuli helposti voittavansa esteet, eikä ruvennut asiaa
huolehtimaan.

Herbert lohdutti ja rauhotti äitiä niin hyvin kuin taisi ja erosi
hänestä toivoen, että äidinrakkaus vihdoinkin huomaa sen mahdolliseksi,
mikä nyt näyttää mahdottomalta. Mutta paronitar kiirehti puolisolleen
helpottamaan sydäntään. Jopa tuntia myöhemmin paronikin otti pojan
tutkinnon alaiseksi.

Hän ryhtyi asiaan aivan toisella tavalla. Hämmästykselle ja
mielipahalle ei tämä järkevä, jäykkä ja voimakas mies antanut sijaa.
Hän puhui pojan kanssa hetken aikaa kaikenlaisista syrjäseikoista.
Vihdoin hän kääntyi asiaan.

"Jaa niin -- mitä minun sinulta vielä piti kysyä", puhui hän
rauhallisella, keveällä tavalla, "äitisi pelkää, että sinä liian paljon
olet kiinnittänyt katseesi neiti Marchandiin -- -- --."

"Hän miellyttää minua suuresti."

"No niin, onhan hän koko lailla miellyttävä, voithan kyllä huviksesi
häntä katsella, voithan hänelle lausua joitakin kohteliaisuuksia, hänen
kanssaan leikkiä laskea -- olethan nuori ja elonhaluinen poika -- mutta
jos en erehdy, niin pelkää äitisi, että siitä voisi syntyä tyhmyyksiä."

"Mitä sinä tyhmyyksiksi nimität, isä?"

"Tyhmyydeksi sanon sitä, kun ihminen tyhjää ajanvietettä, tavallista
leikkiä alkaa pitää täytenä totena. Sitä en minä nuorena ollessani
tehnyt."

"Mutta jos leikki ei olekaan leikkiä."

"Mitä tyhjää, poikani! Nuorta reipasta poikaa miellyttää avarassa
maailmassa monikin sievä ulkomuoto -- tänään yksi, huomenna toinen,
ylihuomenna kolmas ja neljäs. Mutta mieltymys ei ole aina pääasia.
Pääasia on, kenen nuo sievät kasvot ovat, jotka miellyttävät. Viisas
nuori mies, joka välittää itsestään, tekee siinä erotuksen. Kaunista
kättä voi puristaa, kauniita huulia joskus suudellakin, mutta sitten
pitää päättää, harkita ja -- kääntyä takaisin, jos tekee mieli astua
harhapoluille."

"Mutta jos ei se saattaisi harhateille?" Paroni Heidegg kiinnitti
kylmät, läpitunkevat katseensa vakavammasti poikaan.

"Mitä sinä sillä tarkotat?"

"Minä tarkotan", vastasi Herbert, "että minun tunteeni neiti Marchandia
kohtaan ei perustu pelkkään ajanviettoon ja leikinlaskuun, vaan että ne
voisivat tuottaa minulle onnea. En luule olevani harhateillä, jos olen
päättänyt tarkasti punnita asiaa."

"Pidät siis mahdollisena, että kerran voisit pyytää tuota neitoa
omaksesi?"

"Pidän kyllä, isä."

Vanha paroni alkoi nauraa, ja tuon naurun piti olla pilkallista, mutta
se muuttui nuhtelevaksi urinaksi, kun hän silmäili pojan totisia
kasvoja.

"Herbert", virkkoi hän äänellä, joka kumisi kuin olisi jostakin kaukaa
kuulunut. "Sinä tiedät, että minä ymmärrän leikin, jopa pitkällekin
menevän leikin, ja tiedät että olen sinulle jo monen nuoruuden tempun
anteeksi antanut, että pyyhkäsen kädelläni silloinkin, kun joku toinen
isä vihasta väriseisi. Mutta minä neuvon sinua, ettet liian paljon
koettelisi minun hyvää luontoani. Minä varotan sinua, Herbert."

Nuoren miehen kasvot olivat vaalenneet. Hänen kätensä, joka leikitteli
kellonvitjoilla, värisi hiukan.

"Isä", virkkoi hän hetken ääneti oltuaan, "pysyisitkö päätöksessäsi,
jos varmasti tietäisit, että sillä vahingoittaisit minun elämäni onnea?"

"Tiedätkö", vastasi vanha paroni ankarasti, "minä luulen ettei ihmisen
onni ole yhden ainoan ihmisen varassa -- ei ainakaan sinun onnesi
ole tuon neidon varassa. Tuo on tunteellisuutta, joka pian katoaa,
nimittäin, jos itse miehekkäästi koetat sitä voittaa. Minä toivon että
sinä tahdot koettaa."

"Voi olla, mutta mitä, jos asia sittenkin olisi niin kuin nyt luulen?"

"Silloin kysyn sinulta: voitko sinä elättää vaimoasi ja itseäsi?"

Herbert katseli silmät suurina isää: hän ymmärsi tuon uhkauksen. Mutta
kun hän ei siihen vastannut mitään, viittasi isä kädellään, että hän
sai lähteä. Häntä oli varotettu -- tuntuvasti varotettu!

Nyt alkoi Herbertille kova taistelu itsensä kanssa, taistelu, joka
kesti yöt, päivät, ja vei työhalun ja unen. Nyt hän ei saanut
heittäytyä tunteisiinsa, vaan hänen piti myöskin ruveta kuulemaan
järjen varottavaa ääntä. Ja kun tuo ääni oli ristiriidassa hänen
tunteittensa kanssa, niin kasvoi hänen tuskansa päivä päivältä. Isä
oli uhannut jättää hänet varattomaksi ja hän tiesi, että tuo mies piti
sanansa. Mutta mitä piti hänen alkaa tyhjin käsin? Hakea toiselta
palveluspaikkaa. Hän, rikkaan paroni Heideggin poika? Kuinka surullinen
tulevaisuus! Ja sitten vielä vanhempain, sisarten ja veljien, jopa
koko seurapiirin vaino ja ylenkatse! Nuo kaikki olivat seikkoja, jotka
olisivat tulisimman rakastajankin panneet punnitsemaan, mitä hänen
rakkautensa maksoi. Hänen piti kaiken tuon vahingon korvaukseksi saada
jotakin täysin arvokasta.

Hetkiä oli, jolloin hän alkoi epäillä, oliko hänellä oikeutta tehdä
väkivaltaa omalle perheelleen ja itselleen. Mutta kun hän jälleen
näki rakastetun kauniit, totiset kasvot ja kuuli hänen äänensä
kellonkuminan, niin katosivat kerrassaan kaikki uhkaavat epäilykset,
silloin hän jälleen tunsi itsensä varmaksi, voimakkaaksi ja rohkeaksi
taistelemaan tuon naisen puolesta, hänen tähtensä ilolla uhrautumaan
ja tekemään työtä toisenkin palveluksessa, saadakseen hänen kanssaan
yhdessä elää. Huomasiko Juliette mitään hänen tunteistaan ja
taisteluistaan? Sitä hän ei tiennyt. Toisinaan hänestä tuntui kuin
olisi neidon silmä erityisen lämpimänä kiintynyt häneen, kuin olisi
äkkinäinen puna noussut hänen poskilleen, kun Herbert odottamatta
hänet tapasi ja kuin olisi hänen äänessään kuulunut heikko värinä, kun
Herbert jollakin myötätuntoisella sanalla koetti alottaa hänen kanssaan
keskustelua. Mutta tuo kaikki saattoi olla luuloa taikka pelkkää
toivoa. Sillä sitten tuli taas Herbertin mieleen hänen kylmä, arka ja
syrjässä pysyvä olentonsa ja katkeruudella hän ajatteli, että hänen
koko taistelunsa saattoikin olla turha, että hänen tuulentupansa eivät
koskaan toteutuisi.

Vihdoin hän ei enää kestänyt tuota epätietoisuutta. Hän päätti päästä
varmuuteen.

Ennen pitkää tapasikin hän Julietten yksinään puutarhassa. Eräänä
iltapäivänä oli tämä mennyt sinne kukoistavien omena-, päärynä-,
sireeni- ja akaasiapuiden varjoon. Hän istui puutarhan takimmaisessa
nurkassa pienessä lehtimajassa kirja kädessä, ja leikkivien lasten
äänet kaikuivat etäämmällä.

Juliette katsoi ylös kirjasta vasta sitten, kun näki Herbertin varjon
lankeavan kirjan valkeille lehdille. Nähdessään nuoren paronin jäi hän
kysyvänä katsomaan tulijaa.

"Häiritsenkö?" kysyi Herbert.

"Ei, mutta --"

"Mutta?" toisti Herbert hymyillen. "Tuo mutta ehkä merkitsee, että te
ette toivo minun tänne tuloani."

"Suoraan sanoen -- en", vastasi neiti avomielisellä tavallaan.

"Miksi ette, jos uskallan kysyä?" tiedusteli Herbert Heidegg melkein
hämmästyen.

"Minun täytyy ihmetellä teidän kysymystänne, herra paroni", virkkoi
neiti totisena. "Minä en tahtoisi enää antaa aihetta epäluuloon, että
tahdon teitä houkutella luokseni. Ja jos te tahtoisitte minua varjella
tuosta aiheettomasta epäluulosta, niin ette lähestyisi minua ollessani
yksin."

Huolimatta tuosta vastustuksesta asettui Herbert istumaan vastapäätä
Juliettea puolapuiselle tuolille.

"Sallikaa, neiti Marchand, että minä vastaan tuosta onnettomuudesta,
niinkuin kerran ennenkin olen tehnyt ja vielä suokaa anteeksi
rohkeuteni, jos en anna ajaa itseäni pois. Olen jo aikoja koettanut
saada tilaisuutta puhua kanssanne kahden kesken, ja kun se nyt
vihdoinkin on onnistunut, niin olkaa myötätuntoinen minulle, älkääkä
enää koettako paeta."

Hän puhui puoleksi leikillä, puoleksi rukoillen, ja hänen silmissään
oli niin ihmeellinen loiste, että Juliette jäi istumaan vaikka
varovasti.

"Puhukaa, herra paroni!"

"Niin, jos se olisi niin helppoa", nauroi Herbert ja tunsi kuinka veri
nousi hänen poskiinsa. "Minä en ole arka mies, mutta kun te katselette
minua vakavilla, nuhtelevilla silmillänne, niin tuntuu minusta kuin
tapaisitte minut jossakin pahanteossa ja sanat jäävät kurkkuuni.
-- -- -- Minä tahtoisin kysyä teiltä jotakin, neiti Marchand. Lupaatteko
olla aivan suora, ei jättää mitään sanomatta, ei millään ehdolla poiketa
sivuasioihin?"

"Minulla on tapana aina vastata suoraan, herra paroni."

"Hyvä. Muistatteko vielä meidän keskusteluamme kirjastossa sisareni
syntymäpäivänä?"

"Muistan. Te puhuitte ihanteista, joita mielikuvituksemme vähitellen
voi luoda yksityisten henkilöiden erikoisista ominaisuuksista, kunnes
erikoispiirteistä syntyy täydellinen kokonaisuus."

"Niin. Ja minä kerroin teille, että olin löytänyt ihanteeni
toteutuneena todellisessa henkilössä. Silloin ajattelin teitä, neiti
Marchand."

"Siihen en minä ymmärrä mitään sanoa."

"Mutta minä kysyn teiltä vielä jotakin. Onko terävä silmänne minun
olennossani huomannut jotakin, joka antaisi teille aihetta erikoisiin
arveluihin?"

"Olen", vastasi Juliette vakavasti. "Jos en ole erehtynyt, koetatte te
osottaa kohtaani tunteita, joita voin nimittää lämpimäksi ystävyydeksi,
kun en tiedä toistakaan nimeä."

"Ehkä löydätte sittenkin toisen nimen?" virkkoi Herbert rukoilevasti
ja ojensi kätensä kuin olisi tahtonut tarttua neidon hienoon, valkeaan
käteen, mutta jonka tämä väisti pois.

"Ei, minä en löydä toista nimeä", lausui Juliette. "Enkä tahtoisikaan
toista nimeä löytää."

"Te ette tahtoisi?"

"En."

"Juliette!"

"Kuinka?"

"Neiti Marchand -- suokaa anteeksi", korjasi Herbert. "Minua
murehduttaa teidän vastauksenne. Sallitteko minun sanoa, kuinka minä
nimitän lämmintä ystävyyttäni teitä kohtaan?"

"Olkaa hyvä!"

"Minä nimitän sitä palavaksi rakkaudeksi, Juliette! Se on tunteitteni
ainoa ja oikea nimi!"

Heidän yläpuolellaan, lehtimajan viheriällä katolla viserteli iloisesti
rohkea lintu ja nousi sitten pyristen lentoon. Julietten sysimustiin
hiuksiin oli keinuvilta lehdiltä pudonnut punertavan keltainen
lehtimato, joka siellä hitaasti ryömi kuin vierevä veripisara. Nuorten,
vaalean vihreiden lehtien läpi tunkeutuva valo muuttui heikoksi
vihreäksi hohteeksi, joka antoi Julietten heleän valkealle näölle
melkein kivuloisen muodon, josta hänen suuret mustat silmänsä sitä
häikäisevämmällä loistolla esiintyivät.

"Herra paroni", vastasi neito hetken ääneti oltuaan aivan tyynenä.
"Minä en tahdo ruveta teidän kanssanne väittelemään siitä, kuinka
oikean nimen te tunteillenne annatte. Minä uskon, että olette puhunut
täyttä totta, sillä teistä en voi luulla, että te minun kanssani
tahdotte leikitellä kevätrakkautta, joka yksitoikkoiseen maaelämään
tuottaisi hieman hauskuutta. Mutta minä tiedän myös, että ihminen
helpoimmin erehtyy tunteiden alalla, että hän siinä pian kadottaa
arvostelukykynsä. Te ette ole ensimmäinen, joka minulle puhutte
sellaisista asioista, ja ne, jotka niin ovat tehneet, ovat sen pian
unohtaneet, kun perästäpäin huomasivat erehtyneensä."

"Minä en erehdy, Juliette", sopersi Herbert niin lujasti kuin olisi
tahtonut koko henkensä liittää siihen vakuutukseen. "Minä olen
tutkinut, koetellut ja koettanut järkevästi arvostella tunteitani --
mutta niissä ei ole sisältö eikä väri muuttunut. Minun rakkauteni teitä
kohtaan on oikea ja puhdas."

"Te ette antanut minun puhua loppuun", vastasi Juliette totisena.
"Minä sanoin, etten tahtonut väitellä siitä, minkä nimen te
tunteillenne annatte. Mutta tahtoisin vielä lisätä, että teidän pitäisi
koettaa vapautua noista tunteista, ne suotta häiritsevät teidän
mielenrauhaanne."

"Suotta?" toisti Herbert, ja hänen silmissään kuvastui masentava
hämmästys. "Teidän sydämmenne ei ole enää vapaa?"

"Se on vapaa."

"Te olette kuitenkin lujasti päättänyt, että te ette milloinkaan voisi
minun tunteisiini suostua?"

"Sellaista päätöstä en suinkaan ole tehnyt. Se olisi liian äkkipikainen
päätös. Luulen päin vastoin, että toisissa oloissa alkaisin vakavasti
miettiä sanojanne, sillä te miellytätte minua."

"Toisissa oloissa? Minkälaisissa?"

"Herra paroni, tarkotatteko sanoillanne, että todellakin tahtoisitte
saada minut vaimoksenne?"

"Mitäs sitten muuta, Juliette?"

"Silloin täytyy teidän tuntea ne olot, jotka meidät erottavat!"

"Minä tunnen ne, mutta minä tahdon taistella niitä vastaan ja jos te
minua rakastaisitte, niin voittaisin ne."

"Se on epätietoista, paroni Heidegg! Minä katselen noita asioita
järkevämmin kuin te, sillä olen ylipäätään kovin järkevä ihminen. Olen
jo kylläkin kauvan kulkenut yksinäni ympäri maailmaa, olen siis oppinut
itsenäisesti ajattelemaan ja perinpohjin tutkimaan oloja, joissa elän.
Yksinäinen, turvaton nainen, kehittyy lujemmaksi kuin moni mies. Minä
siis luulen, että teidän taistelunne niitä oloja vastaan, jotka meitä
erottavat, tuntuisi teistä liian kovalta, ja päättyisi lopultakin
häviöön. Taikka voitto, jonka te vihdoinkin voisitte saada, ei olisi
teille eikä minulle toivottava, ei olisi voitettavan asian arvoinen.
Ennen kaikkea tahtoisin teiltä kysyä: onko tuo taistelu yleensä
tarpeellinen?"

"Se on tarpeellinen, jos ilman sitä en voi teitä omakseni saada!"
vastasi Herbert.

"Ja tuon omistamisen pidätte niin välttämättömän tarpeellisena?"

"Niin, sillä siitä riippuu elämäni onni."

"Teidän ei pitäisi sitä noin varmasti vakuuttaa, paroni Heidegg",
virkkoi Juliette lempeästi. "Sellaisesta elämän onnesta, joka riippuu
yhdestä ainoasta ihmisestä, luemme vain kirjoista, mutta sellaista
tosi elämässä tapaamme harvoin. Luulen, että te ette ole erilainen
kuin yleensä ihmiset. Ei paroni, te olette nuori, elinvoimainen, terve
ja reipas mies, koko maailma on teillä vielä täydessä kauneudessaan
ja suuruudessaan monta vuotta avoinna. -- -- Te löydätte epäilemättä
siellä vielä monta naista, joiden kauniista silmistä säteilee teitä
vastaan elämänne onni -- odottakaa vaan! -- -- -- Eivätkö minun
järkevät sanani jo ala teihin vaikuttaa?" lisäsi Juliette hymyillen.

Herbert pudisti kiivaasti kaunista, miehekästä päätään.

"Ei", vastasi hän, "vaan teidän sananne loukkaavat minua, ne koskevat
minuun. Minun täytyy surukseni niistä huomata, ettei teillä ole
hellempiä tunteita minua kohtaan."

Neiti Marchand katseli mietteissään lehtimajan aukosta sinistä
taivasta, jolla valkeat pilvet kuin joutsenet hiljakseen kiitivät
etelään päin. Jälleen viserteli lintu väriseväin lehtien välissä;
kaksi pääskystä, jotka ajoivat toisiaan takaa, koskettivat siivillään
lehtimajan edessä maanpintaa ja suristen lensivät suuret ruskeat
kuoriaiset puusta puuhun, törmäten siellä täällä äkkiä jotakin runkoa
vastaan.

Juliette ajatteli, ennenkun hän vastasi. Eikö hänen rinnassaan
väreillyt tunteita tuota nuorta, kaunista, kohteliasta, miellyttävää
miestä kohtaan? Miksi ei? Olihan Juliette Marchand nainen niinkuin
joku toinen; hän kyllä huomasi tuon miehen puoleensa vetävän olennon,
hän saattoi antaa arvoa nuoren herran lahjoille ja henkisille
ominaisuuksille, ja hänen hellä, myötätuntoinen sydämmensä ei ollut
tuolle kaikelle välinpitämätön. Mutta silloin johtuu hänen mieleensä
miehen ympäristö ja kylmä väre pudistuttaa hänen ruumistaan. Ei, ei, ei
huutaa varottava ääni hänen povessaan -- karkota kaikki houkutukset,
sinun onnesi ei kukoista täällä. -- -- --

"Armas ystävä", vastasi Juliette Marchand, ja katseli pitkään ja
lempeästi nuorta paronia silmiin. "Johan sanoin, että suotuisimmissa
oloissa varmaankaan en olisi välinpitämätön teidän tunteillenne.
Tunnen, että meistä voisi tulla hyvin, hyvin hyvät toverit. Mutta tuo
tunne ei ole minussa vielä ensinkään kehittynyt, sillä en ole mitään
tehnyt sitä edistääkseni -- enkä nytkään aijo sitä ruveta kehittämään.
Olen tähän asti tukehduttanut tuota tunnetta, koittanut sen kokonaan
voittaa ja sen tulen vastakin tekemään."

"Mutta, Jumalan tähden, miksikä niin?" huudahti nuori paroni melkein
kiivaasti.

"Senhän olen jo sanonut! Te ette milloinkaan muista, että olen
kehittynyt ja järkevä ihminen. Minä aavistan onnettomuutta, vaaraa, jos
olisin teitä vastaan toisenlainen kuin olen. Minä en luota sellaiseen
rakkauteen, joka olisi niin täydellinen, että se voisi kärsiä ja
unohtaa elinkautisen onnettomuuden ja tuollainen onnettomuus minun
luullakseni uhkaisi meitä, jos yhtyisimme."

"Mihin te luulonne perustatte?"

"Eikös se teille itsellenne ole selvä, ajatelkaa vain vanhempianne --."

"Heidät luulen kyllä voittavani, he rakastavat minua."

"Ja jos he teille antaisivatkin anteeksi -- niin minulle eivät
milloinkaan --. Johan teidän äitinne minua nyt vihaa; meidän ja heidän
rauhansa olisi ainaiseksi rikkoutunut, ja mitä olisi sellainen elämä
kummallekaan? Samanlaisia ovat kaikki teidän lähemmät ja kaukaisemmat
omaisenne -- teidän sisarenne on suorastaan minun viholliseni -- ja
vihdoin on teidän koko seurapiirinne --."

"Te, Juliette, voittaisitte pian kaikkein sydämmet -- se on aivan
varma!" huusi Herbert kiihkeästi. "Ja jos te olisitte minun vaimoni,
minun nimeni olisi teidän, te olisitte minun suojelukseni alainen, niin
ei pahinkaan vihamies uskaltaisi teitä loukata."

"Mutta huomauttaa tahdon teille, että minulla myös on toiveita ja
vaatimuksia. Seurapiiri, jossa minun pitää elää, jonka kanssa tulen
olemaan yhdessä, pitää yleensä olla vähänkin minun mieleni mukainen.
Minun täytyy tunnustaa -- teidän seurapiirinne on minulle vieras ja
tulee vieraana pysymään. Me emme ymmärrä toisiamme. Meidän välillämme
ei ole mitään, joka meitä yhdistäisi ja puoleensa vetäisi. Ja minä
pelkään, ettemme mekään kaikissa asioissa toisiamme ymmärtäisi, sillä
tehän ajattelette ja tunnette niinkuin teidän seurapiirinne. Joka
taholla, mihin vain silmäni luon, on kuin näkisin suurilla kirjaimilla
piirretyt sanat 'ei, ei'."

"Kuinka synkästi te kaikkia kuvailette!" huokasi Herbert katkerasti.

"En synkästi, vaan luonnollisesti, ystäväni. Mutta te näette
vain valoisaa, synkille puolille ummistatte silmänne. Taistelu
teidän isäänne ja äitiänne vastaan tekisi teidän ja minun elämäni
ristiriitaiseksi ja samassa myös heidän elämänsä. Ja siihenhän, armas
ystävä, ei meillä ole pakkoa -- se olisi rikos itseämme ja toisia
vastaan."

"Minä voin erottaa itseni kaikesta, mikä minut yhdistää heihin ja
heidän seurapiiriinsä, ja me muutamme sinne, jossa te tunnette olevanne
kotona!" huusi Herbert Heidegg, sillä jota kauvemmin hän istui tuon
neidon läheisyydessä, sitä enemmän hän joutui hänen salaperäisen
vaikutuksensa alaiseksi.

Juliette liikutti myötätuntoisesti päätään.

"Kuinka helppoa on lausua tuollaisia suuremmoisia sanoja -- kuinka
vaikeaa on niitä toteuttaa -- kuinka vaikeaa on tahallista, omistettua
onnettomuutta kärsiä! Poistakaa tuollaiset haaveilut, ystäväni!
Lainatkaa minulta vähän tervettä järkeä ja ajatelkaa vielä kerran perin
pohjin asiaa. Minä tiedän varmasti, että te pian tulette samanlaiseen
johtopäätökseen, että te sitten kiitollisena puristatte kättäni hyvistä
neuvoista. Heittäkää mielikuvanne, ja me eroamme jonkun viikon perästä
hyvinä ystävinä, joista jää kaunis, armas muisto jälelle."

Lehtimajan lähellä näkyi nyt Lustigin lyhyt, nöyrä olento. Hänellä
oli tuoreita kasveja kädessä, joiden juuria ja nuppuja hän tutki
kiiltävien silmälasiensa läpi. Mennessään lehtimajan ohi, katsoi hän
sattumalta sinne sisään ja jäi äkkiä seisomaan. Hänen silmänsä kiitivät
ensin Julietteen, sitten paroniin, vielä kerran katseli hän heitä,
sitten astui äkkiä edelleen, niin että kasvien varret putosivat hänen
kädestään maahan. -- -- --

Herbert Heidegg istui kuin väsynyt matalalla puutarhatuolilla. Väsynyt
oli hänen katseensa, joka oli kiintynyt maahan Julietten jalkoihin,
väsynyt kaiku oli hänen äänessään, kun hän kauvan ääneti oltuaan kysyi:

"Te ette siis anna minulle minkäänmoista toivoa, ei minkäänmoista
kehotusta, Juliette?"

"Minä annan teille rauhanne, elämänilonne, onnenne takaisin", vastasi
neito hellällä, liikutetulla äänellä, jonka kaiku tuntui nuoresta
miehestä kuin hyväilyltä. "Olkoon tämä, minä pyydän, viimeinen kerta,
kun me tällaisista asioista puhumme."

"Juliette, minähän rakastan sinua!"

Neiti Marchand nousi ylös.

"Te ette noudata minun pyyntöäni, herra paroni. Sentähden täytyy
minun sitä vaatia. Mutta minusta olisi vahinko, jos meidän hyvä
ystävyytemmekin siitä syystä loppuisi. Suokaa anteeksi, minun pitää
lähteä lapsia katsomaan!"



18.

JOLLA VÄKI, SILLÄ VOIMA.


Helluntain toisena pyhänä kävi opmannin Miina kylässä katsomassa
vanhempia ja pistäytyi illalla takaisin mennessään Uudentuvan
mökissäkin. Hänet tietysti otettiin suurella ilolla vastaan ja Päärn,
joka vuoteella lepäsi kirkkomatkan jälkeen, hyppäsi sieltä ylös
silmiään hieroen. Kaikki kolme istuivat tuvan edustalla, vahvoilla
koivupölkyillä ja hupainen keskustelu alkoi.

Tietysti kysyttiin ensiksi Miinan voimista. Päärn oli siitä illasta
asti, kun opman hänet ja Kubja-Pritsin kyökistään pois ajoi, hyvin
harvoin tavannut Miinaa.

Tytön kauniille kasvoille ilmaantui synkkä varjo, kun hän alkoi
elämästään kertoa.

"Pritsistä olen nyt erossa", virkkoi hän, "ei hän enää tunkeudu
lähelle. Katsoo kuin susi yli olan minut nähdessään ja hänen
silmänsäkin palavat kuin sudella. Hän on niin vihainen, että söisi
minut karvoineen päivineen."

Äiti ja poika tietysti kysyivät uteliaina, kuinka tuo eroaminen
vihdoinkin tapahtui.

"Noh, minä pidin mielessä, mitä opman sanoi sinä iltana, kun ajoi
Pritsin kyökistä ulos enkä laskenut häntä enää sisään, kun hän sen
perästä vielä tuli. Paiskasin oven kiinni hänen nenänsä edestä ja
sanoin: 'opman on kovasti kieltänyt laskemasta sinua sisään, enkä minä
sinun tähtesi tahdo saada haukkumisia ja viimein vielä lähteä talliin!'
-- -- -- Kyllä mies ymmärsi, etten häntä itsekään siellä suvainnut,
mutta minkä hän teki! Lähti kiroten ja sadattaen menemään ja uhkasi
vielä: kyllä saan nähdä, kuinka minun käy, hän tahtoi toimittaa, että
kylän lapset minua sormellaan osottavat."

"Mutta minkätähden noin happaman näköisenä kerrot, että pääsit tuosta
painajaisesta eroon?" kysyi Päärn. "Kiitä Jumalaa, että tuollainen koi
katosi! Vai pelkäätkö hänen tuhmia uhkauksiaan?"

Miina katseli äänetönnä pientä pihlajaa, joka kasvoi mökin edessä ja
jonka oksilla varpusparvi iloisesti sirkutti.

"Mitä minä nyt hänen uhkauksiaan tiedän pelätä!" lausui hän.
"Voihan hän minut pimeässä vaikka maahan kaataa jos tahtoo -- mutta
sille en voi mitään. Mutta kuule, kuinka hirmuinen ihminen hän on.
Eräänä iltana merkitsee konttorissa opmannin kanssa päiviä kirjaan.
Luuli varmaan minun kyökissä olevan enkä kuulevan, mutta minä olin
viereisessä huoneessa ja ovi oli raollaan. Kun päivät oli merkitty,
sanoo hän opmannille: 'Tahtoisin sanoa herra opmannille, että Miinasta
ei tule minun vaimoani'. -- 'No noh, vastaa opman, antoiko sinulle
sudenpassit?' -- 'Sudenpassit minä annoin hänelle', vastasi Prits. --
'Mutta mitä sinä sitä sitten mulle kuuluutat?' kysyy opman. -- 'Noh,
tahdoin vain sanoa, ettei opman luulisi hänen olevan minun morsiameni.
Minä olen hänestä erossa, tehköön hänelle nyt jokainen, mitä tahtoo!'
-- Ymmärrättekö, mitä tuo häpeämätön tarkotti?"

"Miksi emme ymmärrä?" vastasi Päärn ja paksu verisuoni hänen otsallaan
alkoi paisua. "Mitä sitten opman hänelle sanoi?"

Miinan pää vaipui alas.

"Mitä tuo isäntä sanoi? Hän varmaankin raapi partaansa ja ajatteli:
'Mitä minä huolin, onko hän sinun kaltaisesi morsian vai ei! Ja
olkoon hän vaikka sinun naisesi!' -- -- -- Sehän minua surettaa! Minä
en kauvan ole siinä talossa palveluksessa -- lähden kerran vaikka
yösydännä menemään, ennenkuin sellaisessa paikassa elän."

Ja nyt kevensi Miina sydämmensä kertoen asian perinpohjin.

Opman oli ollut alussa häntä kohtaan hyvin hyvä ja lempeä -- melkeinpä
liian lempeä. Oli puhunut ja laskenut leikkiä hänen kanssaan. Ja
pysyttäytynyt niinkuin oikeus ja kohtuus vaati hänestä kohteliaasti
etäämpänä. Oli kyllä toisinaan taputtanut leikillä olalle tai
hartioille, ottanut myös toisinaan hyvällä tuulella ollessaan leuvasta
kiinni. -- Mutta sitä ei kauvan kestänyt. Viimeisinä aikoina oli
hän sanoissaan ja käytöksessään käynyt yhä häpeämättömämmäksi. Hän
oli koettanut rumalla tavalla lähestyä häntä ja pari kertaa yöllä
koputtanut kyökin ovelle ja pyytänyt päästä sisälle. Tietysti ei Miina
ollut hänelle ovea avannut ja hän oli vannoen kääntynyt takaisin.
Seuraavana päivänä oli ollut ilkeän äreä kuin vihainen kissa.

Päärnun päivettynyt muoto oli muuttunut vielä tummemmaksi. Äänettömänä
tuijotti hän maahan.

"Tule sitten pois mokoman paholaisen kynsistä!" virkkoi hän vihdoin.

"Eihän minulla muuta neuvoa ole!" vastasi Miina. "Olisin jo sanonutkin
itseni irti -- eikä hän kuitenkaan voi minua väkisin pitää -- mutta
tiedäthän isäni! Siitä asti, kun hän opmannin avulla sai paremman
talon, on tuo mies ja koko moisio hänelle pyhä. Ei kukaan saa virkkaa
pahaa sanaa moisiosta. Puhuin tänä päivänä kotona, minkälainen oloni on
opmannilla, mutta isä heti vastaa: 'Jää vielä paikoillesi, kärsi vielä
-- kun hän näkee, että panet vastaan, niin jättää sinut vihdoinkin
rauhaan! Mutta jos tulet pois, niin minultakin ehkä paikka taas menee!'
-- -- -- Minä melkein uskon, että ukko vaikka möisi minut, jos hänelle
luvattaisiin hyvä hinta. 'Olen jo kylläkin kauvan nähnyt nälkää, nyt
tahtoisin jo päästä vähän helpommille päiville', sanoo hän."

"Älä sinä siitä huoli", virkkoi Päärn, matalalla, nurisevalla äänellä.
"Minä en salli, että sinä siellä annat itseäsi häväistä!"

"Jos eivät asiat parane, niin kauvan en siellä viivy", vastasi Miina
rohkealla, lujalla tavallaan. "Hävyttömin on hän silloin kun on
päissään. Niinkuin tiedät, on hän ryyppymies. Käy monta kertaa päivässä
kaapilla ottamassa ryypyn ja toisinaan illalla juo yksin itsensä
humalaan. Mutta kun vielä vieraita sattuu olemaan -- käyvät siellä
usein korttia pelaamassa -- niin kyllä silloin lasit kilisevät. Juuri
sellaisten juominkien perästä kävi isäntä pari kolme kertaa kyökin oven
takana. Lähti sitten vasta menemään, kun uhkasin huutaa apua. Hirveästi
pelkään ensi lauvantaita. Silloin hän pitää syntymäpäiviään. Lähtee
jo huomenna kaupunkiin hakemaan pitotavaraa. Tulee paljon vieraita.
Silloin on tietysti taas suuret juomingit."

"Jos pelkäät, että hän taas tulee hätyyttämään -- niin onhan sinulla
hiilihanko kyökissä?" sanoi vanha muori.

"Minä en laske häntä sisäänkään! Mutta ei tiedä mitä juopunut ihminen
keksii! Minä pelkään häntä niinkuin itse sarvipäätä. Hänellä on niin
kamalat silmät, ja hän irvistää niin, että ihokarvat nousevat pystyyn.
Kyllä saattaa ihminen olla kamala!"

Kun Miina teki lähtöä, hämmästyi hän huomatessaan Päärnun synkän muodon.

"Älä nyt niin kovin pelkää!" virkkoi hän rauhottaen. "Onhan minulla
kädet ja suu, jos jotakin tapahtuu."

"Pidä akkuna irti haasta tai lykkää ulko-oven salpa auki, kun lähdet
makaamaan", neuvoi Päärn, "niin pääset kuitenkin pakoon, jos hätä
tulee."

"Sen olenkin toisinaan tehnyt", nauroi Miina. "Älä luule, etten pidä
varaani."

Tämän illan perästä huomasi äiti, että poikaa vaivasi salainen
rauhattomuus. Hän puhui vähän, oli tuskainen ja ajatuksissaan, ei
ruokakaan hänelle maittanut ja öillä hän näki paljon unia, sillä hän
ähki ja puhui maatessaan. Äidin kysymyksiin hän vain yrisi ja viittasi
kädellään.

Kului viikko. Tuli lauvantai-ilta. Päärn sanoi päivätyöpojalle,
että hän aikoi mennä kapakkaan -- vieköön poika hevosen kotiin.
Päärn viettikin illan kapakassa, vaikka hän siellä kyllä muuten oli
harvinainen vieras. Vasta keskiyön aikana hän yksin lähti pois.

Ilma oli pilvinen ja sentähden pimeämpi kuin tavallisesti. Uhkasi
ruveta satamaan. Tuskin oli Päärn astunut neljännes virstaa, kun alkoi
sataa hienoa, lämmintä vihmaa. Suurempia pisaroita alkoi pudota, kun
Päärn oli ehtinyt moision puiston kohdalle. Päärn nimittäin lähti
suoraa päätä kapakasta moisioon.

Puistossa, johon hän hyppäsi yli matalan kiviaidan, leikkasi hän
itselleen tukevan kepin -- varmaankin moision koiria karkottaakseen.
Sitten astui hän pitkin käytävää, jota tavallisesti vain saksat
käyttivät, kohti moision rakennuksia. Hänen vastaansa ei kukaan tullut;
sateinen ilma oli ajanut ihmiset huoneisiin. Jo kuumotti puiden välistä
viinakeittiö, sitten paja, sitten "vanha pytinki", jossa aittamies
ja kupias asuivat ja siitä eteenpäin kulkien joutui Päärn opmannin
rakennukselle, jonka puutarha ulottui puistoon asti. Kevyesti kiipesi
Päärn yli korkean pystyaidan, astui edelleen omenapuiden välitse ja
saapui rakennukselle, jossa akkunoiden alla suuret, tiheät, täydessä
kukassa olevat sireenipensaat tuoksuivat.

Sillä puolen oli kaksi akkunaa: toinen kyökin, toinen ruokain
säilytyshuoneen. Ensimmäisestä loisti tuli. Pensasten suojasta kurkisti
Päärn valaistun akkunan läpi kyökkiin. Hellan alla paloi vielä heleä
tuli, pöydällä kynttilä. Miina ja aittamiehen vanha muori, joka oli
tytöllä apuna, liikkuivat toimeliaina edes takaisin.

Päärn kääntyi nurkan ympäri rakennuksen toiselle puolelle. Nyt näkyivät
isännöitsijän asunhuoneiden kolme akkunaa, joista yksi oli auki.
Huoneet olivat heleästi valaistut; puheleminen, lasien kilinä ja
iloinen nauru kuului ulos. Pensasten suojasta kurkisti Päärn sisään ja
näki siellä vierasten istuvan, seisovan tai liikkuvan paikasta toiseen.
Vähän väliä näkyi myös opman Winterin ruskeaksi päivettynyt, rasvainen
muoto, valkea päälaki ja punottava nenä vierasten miesten ja naisten
seassa. Jostakin etäämmältä kuului korttien läiske.

Päärn lähti takaisin kyökin akkunan alle. Siellä hän keppi kädessä
asettui pensasten varjoon, märälle ruoholle. Sade valui hänen päähänsä
ja selkäänsä -- hän ei sitä huomannut. Nojaten päätään ristissä oleviin
käsivarsiinsa ja painaen silmät kiinni, oli hän siellä liikkumattomana
kuin uneen rauvennut.

Mutta hän ei nukkunut. Hän kuuli kaikki, mitä talossa tapahtui.
Kyökissä puheli Miina vanhan vaimon kanssa, toisinaan kuului opmannin
käskevä ääni ja rakennuksen toiselta puolen kuului äänten sorina,
lasien kilinä ja iloinen nauru hiljaiseen yöhön. Vihdoin alkoi moision
karjapihan puolelta kuulua kärryjen kuminaa, vieraat tekivät lähtöä,
hevoset ajettiin rappusten eteen. Ei kestänytkään kauvan, ennenkun talo
jäi hiljaiseksi. Vielä pari kertaa käytiin porstuan ovessa, sitten se
pantiin lukkoon.

Päärn nosti päätään. Kyökin akkunasta näkyi vielä vähän valoa. Jonkun
ajan perästä sammui se kokonaan ja huone oli pimeä. Samassa liikuttiin
akkunan luona, valkea käsivarsi näkyi heikosti vasten akkunaa, sitten
vallitsi kyökissäkin haudan hiljaisuus.

Päärn istui vielä hetken aikaa entisellä paikallaan, ryömi sitten
aivan akkunan alle ja istui siinä maassa. Hän oli jo aivan läpimärkä
ja yhä vielä tuli vettä, toisinaan hienona sumuna, toisinaan kovempana
sateena. Päärn oli taistellut kylmää vastaan, mutta nyt kauvan hiljaa
oltuaan alkoivat hänen leukansa lyödä loukkua. Varovasti ojensi hän
kätensä ja koetti, oliko akkuna auki vai kiinni. Se oli auki. Päärn
nojasi molempia kyynärpäitään polvia vastaan ja painoi päänsä käsien
varaan. Hänen vahvassa pääkallossaan ei ollut muuta ajatusta, muuta
tunnetta kuin että hänen piti siinä olla, valvoa ja taistella unta
vastaan. Mitä varten? Sen hän melkein aavisti ja tunsi. Mutta kuinka
hänen piti tarkotuksensa toimeen panna -- sitä hän ei voinut mielessään
selväksi saada. Hän ei tietänyt oikein selvästi sitäkään, minkätähden
hän oli itselleen leikannut kepin moision puistosta. Ehkä se on
tarpeellinen -- tuumasi hän.

Hän istui jonkun aikaa, silloin näytti jotakin johtuvan hänen
mieleensä; hän nousi ylös, kiersi hiljaa talon nurkan ja näki nyt, että
opmannin akkunoista vielä keskimmäinen oli valaistu. Se akkuna oli
ennen ollut auki. Nyt se oli kiinni vedetty.

Päärn saattoi rohkeasti katsoa akkunasta sisään, sillä mies siellä
ei voinut häntä nähdä. Ulkona oli taivas synkässä pilvessä ja pimeys
vallitsi ja sen lisäksi oli Winterin huomio kokonaan kääntynyt pöydällä
oleviin konjakkipulloihin.

Hän oli riisunut takin ja liivit yltään, palava sikari hampaissa käveli
hän nähtävästi hermostuneena edes takaisin huonetta. Vähän väliä jäi
hän pöydän ääreen seisomaan, kaasi pullosta pieneen ryyppylasiin
keltaista juomaa, pani huulensa pitkälleen, tyhjensi pikarin ja huoaten
asetti sen jälleen pöydälle. Nyt levisi hänen lihaville kasvoilleen
kuin päivän lämmittävä paiste. Hitaasti otti hän sitten jälleen sikarin
tuhka-astiasta ja pisti sen mustuneiden hampaitten väliin. Sitten
astui hän nurkassa riippuvan, pitkän peilin eteen ja rupesi nähtävällä
mielihyvällä, mutta rauhattomilla liikkeillä koettelemaan ja katsomaan
nenäänsä, otsaansa ja harvaa tukkaansa, josta joku tukko oli pudonnut
silmille. Hän käänteli päätään, katseli sitä edestä ja molemmilta
sivuilta ja koetti takaakin nähdä paljasta takaraivoansa, jolloin hänen
täytyi kovasti kiertää päätään, saamatta sittenkään siitä oikein selvää
kuvaa.

Sitten hän puhaltaen savuja kattoon päin jälleen astui pullojen luo,
joi ja vajosi pehmeälle sohvalle istumaan. Hetken aikaa katseli hän
rasvaisine, rauhattomine silmineen eteensä, karisteli sikarin tuhkaa
pöydälle, otti ilmaa poskensa täyteen ja rupesi sitä pois puhaltamaan.

Mutta äkkiä rupesi hän sormiaan läiskyttämään ja istuillaan tanssimaan.
Ja kasvot olivat naurussa. Tuo nauru ei ollut kaunista, mutta
hauskaa. Tuo mies iloitsi jostakin, ja hän oli viekkaan näköinen,
hyvin inhottavan näköinen. Tuo nauru näytti lausuvan: Ohoh, tässä on
hyväpäinen mies -- joka tietää, mitä tahtoo! -- -- -- Mutta äkkiä tuo
hauska, iloinen muoto muuttui uhkaavaksi; kulmat menivät ryppyyn,
silmät liekehtivät kuin ennustaen onnettomuutta, ja isännöitsijä
Winter ojensi nyrkkiänsä seinää kohti ja pudisti sitä tuon tuostakin
ikäänkuin jollekin näkymättömälle viholliselle. -- -- -- Sitten otti
hän perätysten kaksi ryyppyä. -- -- --

Hetken kuluttua nousi hän päättävästi ja vaivaloisesti ylös ja kun
hän alkoi kävellä, astui hän kuin olisi keinunut laivalla. Hän joutui
jälleen hauskaan mielialaan. Ensin hän vihelsi, sitten näki Päärn
hänen yrittävän laulamista. Kun hän pari kertaa oli hoipertanut ympäri
huonetta, kävi hänen käyntinsä vakavammaksi. Hän heitti palavan
sikarinpään nurkkaan, otti pöydältä kynttilän käteen ja katosi
vähitellen toiseen huoneeseen.

Päärn kiirehti pimeäksi jääneen akkunan takaa toisen luo, joka nyt
oli valaistu. Huone, johon hän nyt katsoi, oli suurempi, siinä oli
pitkä pöytä ja sen ympärillä tuoleja, opmannin ruokahuone. Pöytä oli
jo korjattu, kokoonpantu liina oli sen päällä. Ruokahuoneesta vei ovi
kyökkiin.

Opman seisoi, kynttilä kädessä tuon oven takana ja kuunteli. Hän pani
korvansa ovelle ja suu oli auki. Sitten koetteli hän oven salpaa,
koetti katsella avaimen reijästä sisään, työnsi olallaan ovea ja asetti
kynttilän lattialle. Nyt otti hän voimia ja survasi suuren vartalonsa
ovea kohti. Se aukeni. Päärn ei voinut ymmärtää, kuinka lukossa tai
salvassa oleva ovi niin helposti voi auveta. -- -- --

Mutta hänellä ei ollut aikaa ruveta sitä miettimään. Hän näki vielä,
kuinka opman jalallaan astui kynttilän rikki. Kohta sen jälkeen kuului
pimeästä säikähtynyt huuto.

Päärn otti pari kolme pitkää hyppyä ja oli pian kyökin akkunan alla.
Akkuna lensi säristen auki, suuri musta olento täytti sen aukon ja oli
pian huoneessa, jolloin kuului kimeää huutoa.

Päärnun silmissä näytti kaikki veripunaiselta, niinkuin kerran hänen
isänsä, kun paronin kuskarin piiska oli sattunut hänen silmiinsä.
Tuossa punaisessa pimeydessä erotti Päärn ainoastaan yhden suuren,
valkean kasan ja siihen hän karkasi niinkuin peto saaliiseensa. Hänen
rautainen nyrkkinsä kohosi ja äänettömänä iski hän sen tuohon kokoon.
Keppi oli hänen akkunasta sisään hypätessään pudonnut lattialle.
Hänellä ei ollut aikaa sen etsimiseen. -- -- --

Työläisen iskujen sattuessa vajosi valkea olento äänettömänä, henki
raskaasti rinnassa koristen maahan. -- -- -- Huoneessa vallitsi sitten
haudan hiljaisuus, sillä äskeinen huutaja näytti säikähdyksestä
jäykistyneen ja käyneen mykäksi. Päärn huomasi tai oikeastaan aavisti
Miinan olevan nurkassa, sängyn ääressä.

"Älä pelkää, Miina, minä olen", kuiskasi hän nurkkaan päin.

"Kuka?" kuului sieltä sortunut ääni. "Etkö sinä minua tunne? Minä olen,
Miina, minä!" sopersi ääni kysyjälle vastaan.

Samassa koetteli Päärn kädellään pitkin permantoa, kunnes löysi
lämpimän ruumiin, josta pari kertaa kuului heikko korina. Kun työläinen
tunnusteli tuota lämpöistä, lihavaa olentoa, menivät hänen kätensä
uudestaan nyrkkiin ja viha, joka täytti hänen rintansa, kiihotti häntä
jälleen. Jättiläisen voimilla nosti hän sen maasta rintansa tasalle ja
paiskasi hänet jälleen kuin jauhosäkin lattialle. Sitten koetteli hän
jälleen lattiaa, kunnes löysi keppinsä akkunan alta. Nyt alkoi jälleen
sataa iskuja -- kiivaita, armottomia iskuja. -- -- --

"Päärn! Päärn!"

Tuo huuto tuli kuin ahdistuksen murtamasta rinnasta. Sitten tunsi
Päärn, kuinka joku tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa ja kiskoi
rajusti temmaten kepin hänen kädestään.

"Taivaan isän tähden, Päärn! Oletko menettänyt järkesi?"

Päärn ähkyi ja läähätti; hän ei saanut sanaa suustaan. Sitten hänet
jälleen valtasi viha, hän aikoi taas karata uhrinsa kimppuun, mutta
Miina tarttui koko voimallaan häneen kiinni ja huusi:

"Päärn, aijotko ruveta murhamieheksi -- aijotko murhamieheksi!"

Sana murhamies näytti hieman vaikuttavan. Hänen kätensä vaipuivat
hervottomina alas. Hän antoi vetää itseänsä yhä etäämmälle yhä
etäämmälle valkeasta kasasta, kunnes törmäsi Miinan sänkyä vastaan ja
jäi istumaan sen reunalle.

"Pyhä taivas, mitä nyt tehdään, mitä nyt tehdään?" hätäili vapiseva
tyttö. "Herra opman!" lisäsi hän kovemmin, "herra opman, nouskaa ylös!"

Kun lattialla lepäävästä olennosta ei kuulunut vähääkään ääntä, kun
ei se tehnyt pienintäkään liikettä, tunsi Miina veren jähmettyvän
suonissaan ja hän huudahti äärettömän tuskan vallassa:

"Päärn, hän on kuollut!"

Kesti kauvan ennenkun Päärn toipui sen verran, että huomasi ottaa
tulta. Äänettömänä, sinertävän kalpeana katseli hän kynttilän valolla
opmannin kasvoja. Ne olivat maassa, toinen poski kovasti vasten
tiilikivistä lattiaa. Miina lankesi huokaillen opmannin viereen
polvilleen, ravisti häntä, painoi korvansa hänen suunsa kohdalle ja
laski kätensä hänen sydämmelleen. "Jumalan kiitos -- sydän lyö!" Hänen
ruumiissaan ei myöskään huomattu minkäänlaista vikaa.

"Kylmää vettä päähän!" kuiskasi Miina.

"Ensin viemme hänet sänkyyn", vastasi Päärn.

Hän nosti opmannin maasta, kantoi hänet ruokahuoneen ja salin läpi
makuuhuoneeseen ja asetti hänet siellä vuoteelle. Miina kävi edellä ja
näytti tulta. Sitten tuotiin kylmää vettä ja valettiin opmannin päätä.

Vaikka saattoi olla kahden vaiheella, mistä isännöitsijä Winter oli
enemmän kärsinyt, työmiehen iskuista vai alkoholista, niin kesti kauvan
ennenkun hän rupesi vähän ymisemään ja suutaan liikuttamaan. Äkkiä
avasi hän tulipunaiset, jäykät silmänsä. Sekavasti katseli hän ensin
kattoon, sitten pitkin seiniä, kunnes hän vihdoin jäi tuijottamaan
ensin Miinaan, vihdoin Päärnuun. Viimeksimainittua hän näytti
säikähtävän.

"Apuun! apuun!" äänsi hän heikosti kuin olisi rintaa painanut, sitten
sulki hän jälleen silmänsä. Ei kestänyt kauvan, ennenkun hänen
säännöllinen hengityksensä todisti, että hän oli nukkunut. -- -- --
Miina ja Päärn istuivat vielä hetken hänen vieressään; sitten
kun näkivät, että sikeää unta yhä kesti, lähtivät molemmat
huoneesta. -- -- --

"Päärn, mitä nyt?" kysyi Miina kyökissä. Hänen kasvonsa olivat
kuolonkalpeat, hänen punaisilta huuliltaan oli joka veripisara kadonnut.

Päärn vaikeni.

"Mitä sinä oikeastaan täältä hait? Mistä sinä tulit, kuinka pääsit
sisään? Mikä sinun oli mielessäsi?"

"Näithän sinä jo, mitä varten tulin!" vastasi Päärn vihdoin kylmän,
jäykän rauhallisena. "Tulin sisään akkunasta ja tarvitsithan sinä minun
apuani. Kysy ennemmin, kuinka tuo toinen tänne sisään pääsi."

"En minä tiedä!"

Päärn otti kynttilän hellan nurkalta, meni ruokahuoneen ovelle ja alkoi
tutkia sen lukkoa ja salpaa. Lukossa ei ollut avainta. Salpa roikkui
ovipielessä. Nähtävästi olivat sen hennot osat jo ennen vialla, niin
että ne vähällä työntämisellä saattoivat murtua.

"Miksi et pannut ovea lukkoon?"

"Olisin pannut, mutta en löytänyt avainta."

"Eikös avain ole aina kyökin puolella?"

"On."

"Avain on sitten aikaisemmin viety pois ja salpa murrettu. -- -- --
Minä luulen, että tuo tuolla oli ansainnut selkäsaunansa. -- -- -- Joko
sinä nukuit, kun hän tuli?"

"Olin juuri nukkua."

"Noin vaatteissasi?"

"Niin. Sinä tiedät, että pelkäsin tätä yötä."

"Siihen sulla kylläkin oli syytä. Odota sinä hiiden hirtehinen, siellä!
Vahinko, pahuus vieköön, etten sinulle enemmän antanut!"

Ja jälleen välähti työmiehen silmissä tuo raivoisa, intohimoinen tuli.

Miina painoi ristissä olevat kätensä hänen rintaansa vastaan ja katseli
häntä rukoilevin silmin.

"Vait, Päärn, vait! Sinä et saa täällä enää tehdä mitään! Sano
ennemmin, mihin me nyt molemmat joudumme?"

"Sinullahan ei ole mitään pelättävää", vastasi Päärn. "Ethän sinä ole
mitään pahaa tehnyt. Minä varmaankin saan selkäsaunan, mutta mitä
siitä! Ei se ole ensimmäinen kerta."

Miinalle nousi vedet silmiin.

"Olitko sinä sitä vailla?" nyyhkytti hän. "Sano, mistä tulit sille
päälle, että yöllä tulit tänne ja aloit tuota hakata? Mikä paha henki
sinut tänne toi?"

Päärn katseli synkästi alas.

"Mistä minä tiedän", virkkoi hän vihdoin. "Itse valitit helluntaina,
että hän sinua käy ahdistamassa, kun on päissään ja sanoit, että
hänellä piti tänään olla suuret juomingit. Noh, tuo pistätti minua ja
minä tulin."

"Hän voi nyt sinusta tehdä ryövärin ja murhamiehen, ja sinä joudut
vihdoin vielä rautoihin!"

Siihen ei Päärn osannut mitään sanoa.

"Mutta neuvotelkaamme kuitenkin, mitä nyt pitäisi tehdä", sopersi Miina
vavisten. "Mitä me huomenna sanomme?"

"Sinä tulet pois täältä -- mitä muuta!" vastasi Päärn. "Ehkä hän sinut
itsekin ajaa pois."

"Mutta sinä?"

"Noh minä! Saadaan nähdä, mitä minulle tehdään."

"Ehkei hän tuntenutkaan sinua!" huomautti tyttö tarttuen kuin hukkuva
olenkorteen.

"Mutta kyllä hän sinulta tiedustelee, kuka olin."

"Minä sanon, etten tiedä", virkkoi Miina äkkiä.

Päärn katseli häntä kiitollisena, mutta pudisti päätään.

"Se ei varmaankaan mitään auta", urisi hän. "Jos miehellä vielä
vähänkin oli ymmärrystä, niin kyllä hän muistaa, kuka täällä oli, sillä
näkihän tuo paholainen minut. Ja jos ei hän muista -- eihän vieras
tänne voinut tulla, sinun pitää sittenkin tunnustaa, kuka täällä oli."

"Mutta olisihan voinut olla varas."

"Eihän ole mitään varastettu."

"Mitä siitä, aikoi varastaa, mutta opman yllätti!"

Miina oli unohtanut itkunsa, pyyhkinyt silmänsä ja hänen kasvonsa
osottivat vain kiihkeätä ja huolellista miettimistä, kuinka pulmasta
selviäisivät. Päärnun kohtalo häntä liikutti.

"Mutta varas olisi lähtenyt pakoon eikä olisi ehtinyt ruveta isäntää
pieksemään", sanoi nuori mies.

"Noh, eivätkös varkaat karkaa kiinni! Varkaat voivat tappaakin -- etkö
ole sitä kuullut! Olisi voinut tehdä vaikka opmannin ja minut kylmäksi!
Ja hänellä olisi voinut olla tovereita ulkona."

"Mutta minkätähden sitten olisivat jättäneet sinut eloon ja juosseet
pois varastamatta nuppineulaakaan?" kysyi Päärn, ja vasten tahtoaankin
täytyi hänen nauraa Miinan tuumille.

"No minähän ajoin heidät menemään."

"Kauhalla vai?"

"Ei, hiilihangolla! Löin heitä hiilihangolla ja huusin kaikin voimin
apua."

"Kuka sen kuuli?"

"Mitä siitä, vaikkei kuullut! Kaikki makasivat. Mutta murhamiehiä
rupesi pelottamaan ja he läksivät pakoon."

"Noh, saa nähdä, mitä huomenna kuuluu", virkkoi Päärn. "Kyllä hän pian
sinulle sanoo, mitä hän muistaa. Sinun täytyy tietysti vielä jäädä
tänne, muuten luulisi hän, että sinäkin olet syynalainen. Älä sure
minun tähteni! Kyllä minä jaksan puolestani kärsiä. Ja jos ei muusta
apua -- niin laittakoot vaikka haagioikeuteen. Mitä joku kymmenkunta
lyöntiä miehessä vaikuttaa!"

"Mutta ajattele, Päärn?" supatti Miina ja työnsi sulhastaan kylkeen.
"Hän ehkei häpeän tähden uskalla kellekään puhuakaan asiasta, eikä
meille mitään tehdä! Silloinhan tulisi tiedoksi, että hän yöllä minua
ahdisti, repi säpin rikki ja sitten vielä sai työläiseltä selkäänsä.
Etkö luule, että kaikki tuota nauraisivat."

Tosiaankin -- tuossa puheessa saattoi olla perää! Päärn sen heti
huomasi.

"Tiedätkö?" kuiskasi hän vastaan. "Jos hän alkaa siitä puhua -- niin
anna sinä hänelle niin suuta vasten ja uhkaa puhua toisille. Ehkä
rupeaa pelkäämään."

"Mutta kunhan hän vain ei kuolisi", huokaili Miina. "Taikka ehkä
sairastuu pahasti."

"En minä luule", rauhotti Päärn. "Päähän hän sai vain yhden ainoan
kepin iskun -- muualle löin kepillä."

Päivä alkoi valeta. Taivas oli vielä pilvinen, mutta sade oli
tauvonnut. Harmaa valo kuumotti puutarhassa ja tunkeutui kyökin
akkunastakin sisään.

"Rupea lähtemään, ennenkun päivä nousee", lausui Miina Päärnulle.
"Katso, ettei kukaan sinua näe moision läheisyydessä! -- -- -- Menet
varmaankin taas puutarhan kautta?"

"Niin sieltä pääsen suoraan puistoon", vastasi Päärn.

Hän puristi tytön kättä, otti keppinsä lattialta ja kipusi akkunasta
ulos. Tyttö katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän katosi puutarhan
pensaiden väliin. Syvästi huoaten veti Miina akkunan jälleen kiinni.

Hän istui itkien jonkun aikaa sänkynsä reunalla, sitten pelko pakotti
hänet vapisevin sydämmin katsomaan, kuinka opmannin laita oli.

Hän saattoi rauhottua. Kuorsaaminen ilmotti hänelle jo ennakolta, että
isäntä ainakin oli elossa. Kun Miina varpaillaan oli hiipinyt sängyn
luo, näki hän nousevan auringon valossa hänen rauhallisesti makaavan.
Tyttö kiskoi peitteen herran alta ja levitti sen hänen päälleen. Sitten
hän lähti kyökkiin takaisin. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta ei
voinut nukkua silmän täyttä. --

Isännöitsijä Winterin sikeä uni kesti yhteen mittaan melkein puoleen
päivään asti. Miina oli häntä pitkin aamua käynyt ovelta kurkistamassa,
mutta aina oli tullut takaisin siinä rauhottavassa tiedossa, että hän
makasi. Kun hän jälleen ilmaantui kello kahdentoista aikana, huomasi
hän opmannin olevan hereillä ja katselevan kattoon kuin olisi jotakin
itselleen selvitellyt.

Tytön sydän alkoi kovasti sykkiä. "Jumala itse tietää, mitä nyt tulee!"
Jo aikoi kääntyä ovelta takaisin, kun Winter koko lujalla, mutta
oihkavalla äänellä häntä pari kertaa huusi.

Astuessaan huoneeseen olivat Miinan kasvot kalpeat. Kun hän ei saanut
ääntä suustaan, meni hän niin lähelle vuodetta, että Winter saattoi
hänet nähdä.

Opman silmäili häntä rauhattomasti vilkuvilla katseilla. Hän katseli
häntä kiireestä kantapäähän lausumatta mustaa tai valkeaa. Hän oli
selällään sängyssä; kun hän tahtoi kääntyä kylelleen, oihkasi hän
tuskaisesti, jolloin hän irvisti ja ummisti silmänsä.

"Minä olen hyvin kipeä", sanoi hän heikolla, käheällä äänellä. "Minun
pääni on aivan haleta. Kasta liina etikkaan ja pane se pääni ympärille."

Tyttö täytti heti käskyn. Hän kastoi pyyhkeen etikkaan ja sitoi sen
taitavasti sairaan isännän pakottavaan päähän.

"Anna minulle nyt lasi keltaista viinaa", käski opman. "Katso, pullo on
varmaankin salin pöydällä."

Pian täytti Miina tämänkin toivon. Isäntä joi lasin elähdyttävää
juomaa, maiskutti suutaan ja joi sitten vielä toisen ryypyn. Ähkien
vajosi hän jälleen vuoteelle.

"Eikö herra opman tahdo syödä?" kysyi Miina hiljaa ja nöyrästi.

Herra pudisti pahan tuulen näköisenä päätään.

"Ei vielä!"

Väkevä viina vaikutti lamauttavasti sairaaseen. Hänen silmänsä
ummistuivat ja Miina huomasi, että hän uudestaan nukkui. Vasta tunnin
perästä heräsi opman taas ja kutsui tyttöä. Hän tahtoi saada syödä
jotakin hapanta -- "kurkkua tai silliä etikan ja sipulin kanssa, taikka
mitä hyvään oikein hapanta -- -- --."

Miina kantoi kaikkea, mitä vain talossa hapanta oli. Herra käski tuoda
sängyn ääreen pienen pyöreän pöydän ja söi vuoteessa. Miinan piti
syömisen aikana seisoa vieressä.

Öisestä tapauksesta ei hän vielä virkkanut sanaakaan. Miinan sydän löi
kovasti sitä odottaessaan. Eiköhän herra muistanut siitä mitään? Ehkä
luuli hän juovuspäissään unta nähneensä? Voi kuitenkin, jos hän edes
puhuisi, jos jotakin pyytäisi!

Isäntä pyysi kyllä kohta jotakin, vaan ei puhunut sitä, jota Miina
ajatteli; hän tahtoi syötyään saada sikarin. Miina toi. Jälleen
laskeutuen tyynyille rupesi hän levollisesti polttamaan.

Kun tyttö oli korjannut pöydän, aikoi hän lähteä huoneesta, mutta opman
käski hänen jäämään. "No, nyt tulee!" ajatteli Miina ja hänestä tuntui
kuin olisi sydän lyönyt kurkussa.

"Käykö hän aina sinun luonasi makaamassa?" kysyi opman ja kiinnitti
kiiltävät silmänsä erinomaisen kierosti katsellen säikähtyneeseen
tyttöön.

"Kuka?"

"Völlamäen Päärn."

Sen nimen kuullessaan tuntui tytöstä kuin olisi lattia hänen allaan
liikkunut. Opman siis muisti kaikki.

"Ei hän ole minun luonani milloinkaan maannut."

"Ei milloinkaan?"

"Ei tässä talossa."

"Mutta viime yönä?"

Miina ei tiennyt, mitä vastata. Pitikö hänen salata, valehdella vai
puhua totta?

"Ei hän viime yönäkään ollut minun luonani", virkkoi hän vihdoin.

Opman katseli häntä kuin haukka.

"Valehdellakin osaat", sanoi hän, ja ilkeät rypyt ilmaantuivat hänen
suunsa ympärille. "Luuletko, etten tuntenut häntä? Seisoittehan
molemmat tässä minun vuoteeni ääressä. Tahdoitte tappaa minut -- te
molemmat!"

Miina huomasi, että tässä ei olisi salaaminen eikä valehteleminen
auttanut, ja päätti puhua kaikki aivan suoraan.

"Päärn ei ollut minun luonani makaamassa, mutta hän tuli minulle apuun.
Minä en siitä tiennyt mitään. Hän oli ollut puutarhassa piilossa. Kun
herra opman pyrki luokseni, niin minä huusin ja hän hyppäsi kyökin
akkunasta sisään ja tuli väliin. Päärn on minun sulhaseni."

"Kuinka hän tiesi puutarhassa vartioida?"

"Minä sanoin hänelle helluntai pyhinä, että opman pyrkii minua
ahdistamaan, kun pää on täynnä ja että meillä on lauvantaina juomingit.
Hän oli tullut katsomaan, mitä yöllä tapahtuu, ja näki kuinka opman
yöllä mursi oven auki."

"Mursin auki?"

"No, miksi sitä sitten pitäisi sanoa? Olenhan nähnyt, että oven säppi
on rikottu."

"Sitä en minä ole tehnyt", huusi isäntä pyörittäen uhkamielisesti
silmiään. "Minä työnsin ovea ja se avautui. Jospa ei säppi ollut oikein
kiinni. Ja tahdoin kyökistä saada kylmää vettä -- minulla oli paha
elämä."

Miina huomasi, että opman jo oli ehtinyt asiaa miettiä ja tuumia,
kuinka pelastaisi kunniansa. Nyt ehkä saattaisi vielä hyvä rohkeus
jotakin auttaa.

"Herra opmannilla oli huoneessaan kyllä kylmää vettä -- minä panin
ennen makaamaan menoani pullon täyteen. Ja oven säppi oli murrettu --
sen tiedän varmasti, sillä ennen se pysyi hyvästi kiinni. Opman on
ottanut kyökin avaimenkin pois. Löysin sen opmannin kirjoituspöydältä
tänään. -- -- -- Se ei kuuluisi kauniilta, jos puhuisin ihmisille, että
opman öisin ahdistaa palvelustyttöään."

"Uskaltaisitko valehdella? Eikö moisiossa ole vitsoja?"

"Se ei ole valhe!"

"No, saammehan nähdä, ketä uskotaan -- sinua vai minua!" huusi isäntä
Winter.

Kun opman sinisen savupilven varjossa veltolla, kivulloisella äänellä
puheli, väijyi hänen katala katseensa yhtä mittaa tytön kalpeita
kasvoja, joissa pelko ja säikähdys kuvastuivat. Tuo pelko näytti
opmannia miellyttävän. Kiusatakseen tyttöä kuin kalaa ongessa, puhui
hän hitaasti pitäen pitkiä väliaikoja, ja kun Miina teki lähtöä, käski
hän hänen pysymään paikoillaan. Jokaisessa lauseessaan piili joku
uhkaus.

"Tuonko saan kiitokseksi siitä, että toimitin isällesi hyvän paikan!"
alkoi hän uudestaan. "Siitä hyvästä lasket yöllä akkunasta sisään
ryövärin, joka minut aikoo tappaa ja itse olet hänellä vielä apuna!
Ihmettelen, että olen vielä hengissäkään! Hän löi minua kurikalla
päähän ja kun olin pyörryksissä maassa, niin on hän koko ruumiini
rikkonut. En voi kääntyä toiselle kylellenikään -- koko ruumis on kuin
tulessa. Luulen, että monta kylkiluutakin on poikki. -- -- -- Tiedätkö,
Miina, luulen, ettei Huntaugun Mihkel enää kauvan ole Ristmäen
isäntänä. Siitä tulen minä pitämään huolta!"

"Eihän isäni ole syypää tähän tapaukseen", vastasi tyttö.

"Sinun isäsi on syypää siihen, että hänellä on niin eksynyt tytär.
-- -- -- Ja kuka tietää, mitä sinulle ja tuolle ryövärille tehdään?"

Winter isäntä nousi suurella vaivalla tyynyiltä puoleksi istumaan,
antaakseen sanoilleen suurempaa painoa; hänen silmänsä pyörivät päässä,
kun hän äkkiä huusi uhkaavalla äänellä:

"Rautoihin joudutte molemmat! Autioon maahan te lähetetään elinajaksi!
Niin totisesti kuin olen moision opman -- sen te saatte! Teidän pitää
vielä minua oppia tuntemaan!"

Kun hän sitten jälleen tuskaisen näköisenä ja ähkien vajosi
vuoteelleen, huomasi hän mielihyväkseen, kuinka Miina uhkauksesta oli
kuin jäykistynyt. Tytön suu liikkui kuin olisi tahtonut puhua, mutta
sanaakaan ei tullut kuuluville.

"Ennenkun teidät Siperiaan lähetetään", lisäsi opman tyynemmästi,
"annetaan teidän tietysti kujajuoksussa saada viisi- tai kuusisataa
lyöntiä ja seista jonkun päivän kaakinpuussa. Sellaisille suurille
pahantekijöille kuin te olette annetaan aina tuollainen rangaistus --
se on vanhastaan tietty."

"Eikö -- herra opman -- voisi meille -- antaa anteeksi", lausui tyttö
värisevin huulin.

Opman, joka oli pannut sikarin pois, hieroi peitteen alla käsiään.

"Oletko hulluksi tullut! Minä antaisin tappaa itseni ja soisin
murhamiehelle anteeksi! Rukoilkaa ennemmin Jumalaa, että hän armahtaisi
sielujanne! Sillä voihan tapahtua, että te kuudensadan lyönnin asemesta
saatte tuhat; sitten ei teistä jää muuta jälelle kuin kaksi veristä
lihamöhkälettä."

Tuon uhkauksen lausuttuaan nousivat varmaan opmannille itselleenkin
karvat pystyyn. Hän ei siis ihmetellyt, että tyttö oli käynyt aivan
puhumattomaksi ja häntä se huvitti.

"Herra opman -- voisitte ehkä sentään meille -- antaa armoa", rukoili
Miina sydäntä liikuttavalla nöyryydellä; hän oli vähällä laskeutua
polvilleen kovan kiusaajansa eteen.

"Ei", huusi tämä ankarasti. "Jo huomenna sidotaan teidän kätenne selän
taa ja teidät viedään haakenrihteriin; sieltä lähetetään raudoissa
vankikyydillä kaupunkiin. -- -- -- Nyt voit mennä! Tunnin perästä
tahdon saada puolista."

Kun Miina oli mennyt, koetti Winter nousta ylös. Mutta se onnistui
hänelle vasta suuren vaivan ja huokailemisen perästä. Hänestä tuntui
todellakin kuin olisi ruumiinsa ollut tulessa; selkä oli niin hellä,
ettei voinut sormillaan koskea; joka liike tuotti tuskaa. Ja kun hän
vihdoin seisoi selkä kumarassa, tuntui kuin olisi hänen päässään
ruvennut suhisemaan; koko huone pyöri hänen silmissään ja korvat
soivat. Joka askeleella hän voivotti.

Hitaasti, askel askeleelta siirtyi hän makuukamarista saliin. Siellä
riippui tuo suuri peili nurkassa, jonka edessä hän viime yönä oli niin
huolellisesti itseään tutkinut. Nyt hän jälleen asettui sen eteen.

Ensisti koetteli hän pääkuortaan. Minkälainen muhku niskassa! Ja
kuinka kipeä! Hirmuvärinä puistatti häntä: olihan hän päässyt melkein
surman suusta. Kuinka helposti tuollainen isku, kohdatessa paljasta
päälakea, olisi voinut viedä ihmiseltä hengen! -- -- -- Kun hän sitten
astui lähemmä peiliä tarkemmin tutkimaan muotoansa, täytyi hänen
säikähdyksestä ja vihasta melkein huutaa. Hänen silmänsä ympäristö
oli tumman sininen; huomenna muuttuu tuo väri viheriäiseksi ja sitten
keltaiseksi. Jumalan tähden, niinkuin juoppo, joka oli juossut päänsä
seinään ja kapakassa saanut selkäänsä! -- -- -- Vihaisesti pudisti
opman nyrkkiään ja ajatteli kauheata murhamiestä.

Nyt alkoi hän tutkia ruumista. Pantuaan oven lukkoon, otti hän paidan
yltään. Karvaiselta, tumman punaiselta rinnaltaan ei hän löytänyt
mitään väkivallan merkkejä. Mutta peilissä nähdäkseen pakottavaa
selkäänsä, täytyi hänen kiertää ruumistaan, ja se teki kauhean kipeää.
Ja mitä hän vihdoin selässään huomasi. Punaisia, ajettuneita naarmuja
pitkin ja poikki ihon ja parissa kohden oli nahka sininen kuin
padanpohja. Todellakin niinkuin työläisen, joka tuli moision tallista!
Vihan vimma vapisutti taas opmannia. Nyt hän näytti peilille molempia
nyrkkejään. "Odota sinä, hirtehinen", näytti hän lausuvan, "kyllä me
sinun selkäsi vielä kauniimmaksi maalaamme!"

Ähkien hän pani paidan ylleen, otti kaapista pullon ja maiskutti
suutaan. Mutta perinpohjainen pään parantaminen alkoi vasta sitten,
kun puolinen höyrysi pöydällä. Hän antoi kantaa itselleen pehmeän
nojatuolin pöydän ääreen, asettaa tyynyn selän taakse ja jalkojen
alle rahin. Lämpimässä aamutakissa hän siinä istui ja koetti syömällä
ja juomalla parantaa väkivallan jälkiä. Miinan piti häntä hoidella
kuin sairasta ainakin, antaa hänelle soppaa, paistia, täyttää hänen
pikarinsa ja kohentaa tyynyä selän takana. Sen ohella tuntui Miinasta
kuin olisi hänen pitänyt kiveä pehmittää. Mutta isäntä, joka tämän
hyvästi huomasi, ajatteli itsekseen: "Sinä olet minulla kuin silakka
vartaassa!"

Syötyään tunsi herra Winter huojennusta koko ruumiissaan ja unohti
pakottavan selkänsä ja päänsä. Tämän tähden alkoi hän puhua Miinan
kanssa melkeinpä lempeällä äänellä.

"Sinä rukoilet minulta armoa", alkoi hän. "Niin, jos vain tietäisin,
että sinä mielesi parannat ja rupeat ymmärtäväiseksi palvelustytöksi,
niin voisi siitä ehkä vielä puhua." -- -- --

"Mitä minun pitäisi tehdä?" kysyi Miina hiljaa.

"Minä ehkä sitten helpottaisin sinun rangaistuksesi", puhui opman
edelleen, ottamatta huomioon tytön kysymystä, "minä en laittaisi
Siperiaan, en panisi sinua juoksemaan ja isäsi voisi jäädä Ristmäen
isännäksi. -- -- -- Mutta sinähän olet uppiniskainen."

"En, herra opman, minä en ole uppiniskainen! Minä palvelisin herra
opmannia uskollisesti ja tekisin kaikki, mitä minulle käsketään."

"Soo! Saa nähdä!"

"Herra opman antaa siis anteeksi?"

"Saamme nähdä, saamme nähdä!" sanoi Winter.

"Mutta herra opmannin ei pidä ainoastaan minulle antaa anteeksi --
Päärnun tarvitsisi myös saada anteeksi."

"Ohoo -- vai tuolle hirtehiselle armoa!"

"Niin! Mitä minä muutoin siitä hyödyn, jos minua yksin armahdetaan?"

"Onko hän sinulle sitten niin kallis?"

"Onhan hän minun sulhaseni."

"Noh, voisithan minuakin vähän hyvänä pitää", virkkoi opman, vilkaisten
tyttöön konjakkipullon takaa. "Sitten voisimme jonkun sanan puhua sinun
sulhasesikin armahtamisesta."

Miina vaikeni. Hänessä alkoi mieletön viha kiehua. Hänen teki mielensä
karata kiusaajansa kimppuun ja tuhota hänet. Winter piti tuota
äänettömyyttä miettimisenä ja oli tyytyväinen.

"Saamme nähdä, saamme nähdä", toisti hän nousten hitaasti ylös ja
mennen makuukamariin, sillä hän tunsi jälleen tarvitsevansa lepoa.
"Saamme nähdä, kuinka asiat käyvät! Pidä mielessäsi, että olen hyvä
mies, mutta ainoastaan sitä kohtaan, joka minua oikein ymmärtää
palvella -- -- --."

Opman heräsi unesta vasta myöhään illalla. Tyhjä vatsa oli hänet
herättänyt. Hän huomasi ruokahuoneessa illallispöydän olevan valmiina.
Istuen sinne tunsi hän jo koko lailla vironneensa. Päätä ei pakottanut
enää ja selkääkin saattoi jo vapaammin liikuttaa. Hyvä ruokahalu ja
vielä suurempi jano oli hänellä asettuessaan pidoista yli jääneiden
ruokien ja juomien ääreen. Syötyään alkoi hän salissa polttaa sikaria
ja virkistääkseen sairasta selkäänsä hiljakseen kävellä edes takaisin
pitkin lattiaa. Vähän väliä joi hän lasin olutta. Kun hän päivällä oli
ottanut hyvät unet, vietti hän tällä tavoin aikaansa puoleen yöhön.
Tytön oli hän jo vähää ennen laskenut maata.

Kello löi juuri kaksitoista, kun opman kerrassaan jäi ajatuksissaan
seisomaan keskelle huonetta, katsoi nauraen maahan ja alkoi
hieroa leukaansa. Hän näytti tuumaavan jotakin. Sitten astui hän
ruokahuoneeseen ja jäi siellä kuuntelemaan kyökin oven taakse.

Kyökissä oli kaikki hiljaista.

Opman koetteli kädellään lukkoa ja väänsi avainta. Ovi aukesi.

"Ahaa!" ajatteli isäntä.

Hän astui sisään.

"Miina!" huusi hän hiljaa ja lempeästi, lähestyen pimeässä erityistä
nurkkaa.

Vastausta ei kuulunut. Hän tuli tytön sängyn luo, koetteli sitä
kädellään ja kääntyi takaisin. Vuode oli tyhjä. --

Hän haki ruokahuoneesta palavan kynttilän, katseli sillä joka nurkan ja
hänen täytyi nyt uskoa, että tyttöä todellakaan ei ollut huoneessa. Hän
koetteli ulko-ovea. Se oli lukossa, avain pois ovelta. -- -- --

Ääretön viha väänsi opmannin kasvoja. Hän oli niin suuttunut, että
vapisi. -- -- -- Tuohan oli petosta, valhetta, ilmiantamista --
pilkkaa! Häntä pidettiin narrina! -- -- --

Mutta samassa valtasi hänet toinen tunne -- pelko. Hän silmäili
pelokkaana ympäri kyökkiä, katsoi akkunaa ja näki, että toinen haka
oli auki. Äkkiä pani hän sen kiinni, koetteli vielä ulko-ovea, oliko
se todellakin lukossa ja pakeni sitten huoneeseensa. Sanomaton kauhu
valtasi hänet.

"Ehkä tulee tänä yönä takaisin ja tekee todellakin minut kylmäksi!"
ajatteli hän. "Minkätähden oli akkunan haka auki ja minkätähden oli
tyttö kadonnut? Se ei merkitse hyvää. Onhan tuon miehen väkivaltainen
luonto tunnettu."

Ja herra opman joutui sellaisen kauhun valtaan, että hän vavisten
juoksi makuuhuoneeseensa. Mutta sielläkään hän ei kauvemmin saanut
rauhaa. Hän rupesi tutkimaan akkunoita joka huoneessa, olivatko ne
kiinni ja vihdoin nouti latingissa olevan metsästyspyssynsä konttorista
makuuhuoneeseensa. Mennessään sänkyyn jätti hän kynttilän palamaan ja
asetti pyssyn niin, että se heti tarpeen vaatiessa olisi ollut käsillä.
-- -- --

Unesta ei sinä yönä tullut paljon mitään. Kolme kertaa kävi hän
kyökissä katsomassa, oliko Miina takaisin tullut. Ei! Vasta päivän
koitteessa vaipui kiusaantunut miesparka tunniksi uneen.

Kun hän aamulla astui kyökkiin oli tyttö siellä ahkerassa toimessa.

"Missä olit yötä?"

"Aittamiehen luona."

"Minkätähden?"

Liekehtivä puna nousi Miinan poskille. Hän ei vastannut.

"Miksi et ollut kotona!" ärjyi opman kauhean vihaisena.

"Minä pelkäsin!"

Kaksi kovaa lyöntiä sai tyttö vasten suuta, niin että nenästä alkoi
veri juosta. -- -- -- Opman pyörähti ympäri ja meni ulos kyökin ovesta.

Noin puolen tunnin perästä tuli hän jälleen kotiin ja kutsui tytön
huoneeseen.

"Lähde paikalla talliin -- vahti jo odottaa! -- -- -- Sinun toverisi
viedään kädet sidottuina haakenrihterin luo!"



19.

KELLÄ VALTA, SILLÄ OIKEUS.


Lähteissään kyökistä oli opman Winter suoraa päätä mennyt "ylös".
(Sanalla "ylös" tarkotettiin tavallisesti herrasväen rakennusta.)
Hänen käyntinsä oli jo aivan varma ja liikkeet joustavat, sillä
selkää, vaikka kyllä vielä hellä, ei enää pakottanut ja kuhmu päässä
ei myöskään enää kovin vaivannut. Mutta vaikka tuska olisikin ollut
suuri -- niin ei hän olisi sitä näyttänyt moision pihassa, jossa
ihmisiä liikkui. Asiahan tuli tietoon syyllisten rankaisemisesta, jos
eivät siitä jo itse olleet puhuneet, ja opmannin piti pelastaakseen
kunniaansa näyttää, että vaikka hän oli työläiseltä saanut selkäänsä,
niin ei kuitenkaan niin paljon, että se antaisi aihetta suurempaan
vahingon iloon. Hän kyllä tiesi varsin hyvin, ettei talonpojalla ollut
lähimmäisen rakkautta, jos moision käskynhaltijalle jokin onnettomuus
tapahtui.

Mutta heti muuttui opmannin terveyden tila, kun hän pääsi paronin
kirjoitushuoneeseen. Mies, oli aivan murtunut ruumiin ja sielun
puolesta, oli viallinen. Hänellä tuskin enää oli henkeä jälellä
ja sekin vähä oli joka hetki menemässä. -- -- -- Hän ei ensinkään
erehtynyt, kun luuli täällä löytävänsä myötätuntoisuutta.

"Jumalan tähden, Winter, mikä teitä vaivaa?" huudahti vanha saksa heti
huomatessaan opmannin armottoman ulkomuodon, hänen sinertävät silmänsä
ja käyristyneen vartalonsa.

Huolimatta aikaisesta aamuhetkestä olivat isä ja poika kelpo
maanviljelijöinä jo ylhäällä ja tutkivat kirjoitushuoneessa jotakin
peltokarttaa.

Isännöitsijä ojensihe ja astui pari askelta lähemmä, antaakseen
herrojen huomata ontumistaan ja virkkoi.

"Mikä minua vaivaa, herra paroni? Eivätkös ihmiset ole aivan hukassa!
Ei paroni vielä tiedäkään, että toissa yönä olin aivan ryövärien
käsissä -- omissa huoneissani ryövärien käsissä!" lisäsi hän painavasti.

"Mitä minä kuulen?"

"Ei paljon puuttunut, etten jo henkeäni heittänyt! Koko eilisen päivän
makasin suurissa tuskissa sängyssä, minun ei käynyt syöntinikään, ja
nytkin vielä tuntuu kuin pitäisi siihen paikkaan kaatua. -- -- --
Herrat lupaavat, että nojaudun tuoliin."

Paroni Herbert toi omalla kädellään sairaalle tuolin ja tuki häntä
käsivarresta, kun hän rupesi istumaan. Onneton kiitti häntä syvästi
liikutettuna.

Kului joku aika ähkimisessä, ennenkun Winter saattoi ruveta kertomaan
kolkkoa tapausta.

Hän, opman Winter, oli jo aikoja huomannut, että hänen uuden
palvelustyttönsä luona oli käynyt poikia yöllä. Hän ei ollut sitä
tahtonut uskoa, sillä hän oli pitänyt Miinaa siveänä tyttönä ja tämä
oli tiennyt, ettei hän sellaista kelvottomuutta huoneissaan sallinut.
Ei hän ollutkaan ketään tavannut tytön luona, sillä tyttö, kun oli
kuullut opmannin yöllä tulevan, oli laskenut pojat ulos ovesta tai
akkunasta. Mutta toissa yönä oli hän kuullut, kuinka joku oli kyökin
akkunasta kiivennyt sisään. Opman oli vaatinut päästä kyökkiin, mutta
ei laskettu. Poika ja tyttö olivat vain pilkallisesti nauraneet. Vielä
kerran oli hän vaatinut oven avaamista. Ei tullut mitään! Nyt oli hän
olallaan työntänyt ovea, jota heikko salpa oli kiinni pitänyt. Kaikki
oli ollut pimeää.

"Miina, sinun luonasi on joku poika!" oli opman huutanut.

"On kyllä", oli tyttö vastannut häpeämättömän rohkeasti.

"Sinä tiedät, etten minä suvaitse poikia huoneissani! Se on suuri synti
ja häpeä!"

"Kyllä minä sinulle näytän, mikä on synti ja häpeä!" oli sitten miehen
äänellä huudettu pimeydestä ja samassa oli hänen päähänsä sattunut
hirveä isku, ei hän tiennyt lyötiinkö häntä kivellä vai seipäällä,
josta hän heti meni tainnuksiin. Hän oli vain vielä kuullut, kuinka
tyttö oli sanonut: "Anna hänelle hyvästi, Päärn!" sitten oli hän mennyt
tiedottomaksi. -- -- --

"Sehän on kuulumatonta!" huusi vanhempi paroni silmiään pyörittäen.

Herbertkin pudisti totisena päätään.

Kun hän seuraavana aamuna oli toipunut -- kertoi opman edelleen -- oli
hän löytänyt itsensä sängystä -- koko ruumis kuin nyletty ja survottu.
He olivat varmaankin häntä maassa jalkoineen tallanneet ja haloilla
rusikoineet, sillä koko hänen selkänsä oli musta ja ajettunut. Eivätkö
herrat tahtoneet nähdä hänen selkäänsä?

Eivät tahtoneet -- uskoivat muutenkin.

"Ja tuota hirveätä tapausta tulette nyt vasta ilmoittamaan?" huusi
vanha paroni vihasta kiihtyneenä.

"Olin, niinkuin sanoin, eilen koko päivän sängyssä", vastasi Winter.

"Mikä Päärn se oli?"

"Kuka muu kuin Vôllamäen!"

"Uudentuvan päiväläinen?"

"Se sama!"

"Oo, tuon murhamiehen minä tunnen!" huusi vanha paroni. "Ei ole
ensimmäinen kerta, kun se mies tappelee." Ja hän selitti pojalle, mitä
hän jo ennen tiesi Päärnun väkivaltaisista töistä. Herbert huomasi,
että heillä oli oikean ryöväripäällikön kanssa tekemistä.

"Häntä pitää nyt kerran oikein tuntuvasti opettaa", lausui vanha
paroni. "Hän näkyy olevan parantumaton." -- -- --

"Herbert, ole niin hyvä ja kirjoita kanne haagioikeuteen! Vaadi
molemmille kovinta rangaistusta!"

"Molemmille?" kysyi nuori paroni. "Lähetämmekö tytönkin oikeuteen?"

"Miksi emme?"

"Heillehän siellä annetaan ruumiinrangaistusta -- ehkä tytön voisi
siitä vapauttaa?" huomautti Herbert äänellä, josta kuului tyyntä
vastustusta.

"Jälleen uutta!" nauroi vanha paroni. "Tahdotko väkisin antaa ihmisten
joutua hukkaan? Sinuunkin näkyy tuo uudenaikainen hentomielisyys
vaikuttaneen -- sehän on nyt muodissa -- mutta siihen eivät moision
isännät taivu."

"Tytön asian voisi moision poliisikin suorittaa", ehdotti vanhan
paronin ihmeeksi itse rikoksen kallis uhri. "Kun hän on minun
palvelijani ja nainen, niin annan hänelle puolen syytä anteeksi, jos
herrat paronit suostuvat."

Päätettiin, että Miina oli rangaistava moisiossa, mutta Päärn
haagioikeudessa. Tytölle annettavat lyönnit määrättiin nuoren paronin
pyynnöstä ainoastaan kahdeksaksitoista.

Herbert ei sittenkään vielä ollut oikein tyytyväinen tytön
rangaistukseen, mutta kun hän ajatteli rikoksen suuruutta -- Miinahan
oli muiden muassa poikia yllyttänyt lyömään -- niin hän vihdoin
rauhotti itseänsä. "Sellaista julkeutta ei Juliettekaan voisi jättää
rankaisematta", hän ehkä ajatteli. Nyt hän isän käskystä kirjoitti
Päärnun rikoksesta kannekirjan haagioikeuteen; opman moision poliisina
ja päällekantajana pani myös nimensä alle. Kunnan vanhimman piti kirjan
ja miehen kanssa seuraavana aamuna varhain lähteä haagioikeuteen.
Nyt oli asia toimitettu ja herra Winter kannekirja ja tytön
pieksättämislupa kädessä lähti ontuen menemään. Mutta moision pihassa
oli hän jälleen suora ja terve mies. -- -- --

Voi, teitä viisaat ja oikeat tuomarit tuolla "ylhäällä"! Teille ei
kummallekaan tullut mieleen tutkia asiaa syytettyjenkin puolelta.
Heidän syyllisyytensähän jo siitä selvisi, että heidän päällensä
kannettiin! Talonpoika on aina syyllinen ja moision isäntä oikeassa.
Sentähden ei huomenna haagituomarikaan kysy mitään syytteenalaiselta
-- moision herran kirjeessä selitetään kaikki. Jos syytteenalaiset
kertoisivat asian toisella tavalla kuin kirjeessä on, niin he
valehtelisivat, nuo kurjat! -- -- --

Keväinen aamu oli ihmeen kaunis. Kastepisarat kimmelsivät vaalean
viheriällä nurmella, aurinko levitti kultaista loistoaan yli maan ja
metsän ja linnut lauloivat kilvassa. Siintävä ilma henki rauhaa, iloa
ja viehätystä; kaikki tuntui riemuitsevan.

Tänä kauniina aamuna annettiin moision tallissa syyttömälle ihmiselle
verinen selkäsauna. Pian alkoivat vitsat vinkua, sydäntä särkevät
hätähuudot häiritsivät kukoistavan luonnon pyhää rauhaa ja punainen,
kuuma veri sai oikeudenjakajan mielen tyydytetyksi.

Sillä Winter isäntä itse on rangaistusta katsomassa ja lyöntejä
lukemassa. -- Tallissa ovat penkki ja vitsakimppu valmiina. Penkin
vieressä on vanha pytty, jossa sakeaa sekaista vettä. Vanha, tuskaisen
näköinen, tukeva vahti odottaa kärsimättömänä, että tyttö lopettaisi
itkunsa ja heittäytyisi penkille. Hän ottaa vitsat käteen ja koettelee
niitä ilmassa heiluttaen. Winter isäntä nojautuu tallin ovipieleen ja
hänkin odottaa kiiltävin silmin, ilkeä piirre suun ympärillä.

"Anna kuivalta -- sitten suolavettä päälle", urisee hän vahtimiehelle.
"Joutuin penkille!" karjuu hän kääntyen tytön puoleen.

Vahti tarttuu tyttöön, heittää hänet penkille ja paljastaa hänet.
Armottomat lyönnit tekevät valkean ihon pian tummaksi ja yhä
tummemmaksi, kunnes se käy hikiseksi ja kuumaksi ja vihdoin veriseksi.
Ja joka lyönnin perästä kuuluu vapisevasta ruumiista sydäntä viiltävä
kiljahdus, jota kuullessaan linnut vaikenevat säikähdyksestä ja
lähtevät pyristen lentoon. -- -- --

Opman lukee lyönnit. Niitä piti olla kahdeksantoista. Mutta
kahdeksantoista on jo täysi, vaan opman ei huuda, että riittää.
Rangaistuksen alainen itse ei tiedä, kuinka monta lyöntiä hänen pitää
saada, vahti ei tiedä, kuinka paljon hänen pitää antaa -- mutta opman
seisoo ja vaikenee -- vaikenee yhä vielä, kunnes kahdeksastatoista on
tullut kolmekymmentä. Vähän enemmän ei ole vahingoksi. Ihmisethän ovat
niin hukassa.

"Kyllä!" huutaa hän vihdoin, ei helpotuksesta huoahtaen, vaan
kärsimättömästi. "Jää penkille paikoillesi!" karjuu hän tuskissaan
kiemurtavalle tytölle.

Vahti tietää, mitä hänen nyt pitää tehdä. "Verinen iho on valettava,
ettei liha mene hukkaan", niinkuin kansan pilkallinen sananlasku
kuuluu. Hän ottaa rätin pytyn päältä ja heittää veden tytön veriseen
selkään. Hurja huuto kuuluu tytön suusta; hän karkaa ylös penkiltä,
niinkuin olisi hänen koko ruumiinsa tulessa. -- -- --

Vesi, jolla hänen haavojaan pestiin, oli silakan suolavettä.
-- -- -- Herra paroni ja opman tiesivät, mikä oli talonpojan iholle
terveellistä. --

Ei kukaan ollut huomannut, että tuo huvittava näytelmä oli vielä yhden
henkilön puoleensa vetänyt. Tallin toisesta ovesta oli kupias hiipinyt
sisään, jäänyt soimen taakse seisomaan ja ilkkuvin katsein tarkastanut
vahdin työtä loppuun asti. "Tuossa nyt on se ylpeä, nenäkäs tyttö, joka
minut rohkeni luotaan karkottaa!" ajatteli hän silmät kiiluvina ja suu
irvessä. Hän tahtoi sen huutaa niin kovalla äänellä, että tyttö sen
olisi kuullut, mutta pelkäsi opmannia. Kohta, kun opman katosi tallin
ovelta, astui hän käännellen ja väännellen itseään piilopaikastaan
esille ja jäi seisomaan nyyhkivän tytön eteen, joka vavisten järjesti
vaatteitaan.

"Neiti sai kaiketi ensimmäisen kerran tallissa opetusta", alkoi Prits
hävyttömästi pilkaten.

Tyttö ei katsokaan häneen.

"Kyllä oli kamala ulvominen! Minunkin kävi mieleni pahaksi. Mutta mikä
sinun kasvoissasi on? Kuka sinua tuohon on raapinut?"

Miinan poski oli opmannin lyönnistä turvonnut, hänen toinen silmänsä
punainen kuin paise.

"Katso", pilkkaa armoton mies edelleen, "jos olisit tullut kupiaan
rouvaksi, niin et olisi tuollaiseen häpeään joutunut. Nyt olisit
kunnioitettava vaimo, johon kukaan ei uskaltaisi koskea."

Miina kääntää hänelle sanaa lausumatta selkänsä ja tekee lähtöä. Mutta
tuo korska äänettömyys kiihdyttää ilkeää ihmistä. Hän puristaa raa'asti
tytön veristä ihoa ja kysyy:

"Ottiko kipeää? Puhu toki!"

Nyt kääntyy Miina ja sylkäsee häntä suoraan silmiin.

Ilkeä kirous kuuluu kupiaan hammasten välistä, hänen nyrkkinsä kohoaa
lyödäkseen, mutta vanha vahti, joka tuon kaiken on nähnyt, astuu
kiireesti väliin.

"Jätä tyttö rauhaan", hän urisee. "Eikö hän jo ole saanut osaansa, vai
mitä?"

"Mitä se sinuun kuuluu?" huutaa kupias.

"Mitä sinä tytöstä tahdot?" vastaa pahan näköinen ukko, jolla kuitenkin
vielä on oikeudentuntoa sydämmessä. "Onko tuo nyt miehen työtä, ruveta
rangaistua ihmistä vielä pilkkaamaan?"

Ja antaen Miinan edellään astua, lähtee hän tallista, mutta Prits
seuraa kiroillen hiukan matkaa perässä. Sitten nähtyään vanhan paronin
seisovan moision pihassa, kääntyy hän äkkiä syrjään.

Tiellä opmannin asuntoon päin tulee palvelustyttö Mai Miinaa vastaan.
Tämä ei tahdo häntä ensin tunteakaan. Miinan kasvot ovat opmannin
lyönnistä ja itkusta aivan turvonneet.

"Miina!" huutaa Mai vihdoin säikähtäen. Miina tarttuu hänen käteensä ja
vetää hänet mukanaan. Hän on löytänyt ihmisen, jolle saattaa valittaa
hätäänsä. He menevät moision puistoon, istuvat suuren lehmuksen alle
penkille ja Miina kertoo tytölle onnettomuutensa.

Mai kuunteli ristissä käsin. Hänen kauniit siniset silmänsä, valkeat
raittiit kasvonsa katselevat myötätuntoisina itkevää kertojaa.

"Tiedätkö", virkkoi hän vihdoin, "tuon kerron Tohverille ja tämä puhuu
kouluneidille. Hän on hyvin armas saksa. Kyllä sitten kouluneiti ottaa
nuoren herran tilille! Nuori herra on hänen peräänsä kuin hullu.
-- -- -- Se kyllä ei enää sinua auta", lisäsi hän, "mutta opman
otetaan lujille. Mokomakin, hävytön valehtelija!"

"Minusta ei ole väliä", nyyhkyttää Miina. "Mutta Jumala tietää, mitä
Päärnulle tehdään! Opman sanoi, että hän kädet sidottuna viedään
haagioikeuteen, siellä pannaan rautoihin ja piestään kujajuoksussa. Ja
sitten laitetaan elinkaudeksi autioon maahan!"

"Milloin hän sinne viedään?"

"Hän varmaankin jo on viety", vastasi Miina, joka ei tiedä, että Päärn
vasta huomen aamuna sinne viedään.

Mai koettaa lohduttaa onnetonta. "Onko sitä kuultu, että ihmistä, joka
ei ole ketään tappanut eikä kenenkään huonetta polttanut, lähetetään
autioon maahan! Opman on varmaankin sanonut sen vain pelottaakseen
sinua." -- -- -- Silloin Miinakin onnekseen muistaa, että opman
hänetkin oli uhannut laittaa haagioikeuteen ja Siperiaan, vaikka häntä
nyt vain moision tallissa rangaistiin. Tuo häntä vähän rauhottaa
Päärnun kohtaloa ajatellessaan.

Tytöt eroavat pian, sillä Mai pelkää rouvan häntä odottavan.

"Et suinkaan sinä tuollaisen luo enää jää?" kysyy hän vielä Miinalta.

Tämä pudistaa kiivaasti päätään.

"En, suoraan menen kylään, -- pankoon pahakseen tai ei", vastaa hän.
"Isä tulkoon noutamaan kirstuni."

"Vahinko, ettei kouluneiti ole tänään kotona", valitti Mai. "Läksi Ada
neidin kanssa eilen kaupunkiin. Mutta kohta, kun hän illalla tulee,
laitan Tohverin hänen luokseen. Jos Päärnkin vielä on vaarassa, niin
saa ehkä avun."

Mai kiirehti päärakennusta kohti, mutta Miina astui hitaasti ja
vaivaloisesti liikkuen, puiston läpi. Siitä joutuu hän kylään päin
vievälle tielle. Hänellä on tuskin neljä virstaa käytävänä, mutta hän
on melkein pari tuntia tiellä ja kun hän vihdoin pääsee Ristmäelle, on
hän niin väsynyt, että tuskin jaksaa nostaa jalkaansa yli kynnyksen.
Itkien heittäytyy hän säikähtyneen äidin syliin ja huutaa:

"Teidän uusi talonne on kallis. Vertakin siitä vaaditaan. Minä tein,
mitä voin. Anna minun nyt vähän levätä!" -- -- --

Seuraavan päivän iltana on Uudentuvan mökissä jälleen suuri selän
voiteleminen. Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä paljaalle iholle ei ole
leikintekoa, se kaataa tukevammatkin miehet kuin Völlamäen Päärn
pariksi päiväksi vuoteelle. Sidotuin käsin, niinkuin joku ryöväri
tai murhamies -- niin oli opmannin kova käsky -- vietiin hän kunnan
vanhimman saattamana haagioikeuteen, siellä täytyi hänen kuulla itseään
haukuttavan häpeämättömäksi valehtelijaksi ja kurjaksi tappelijaksi ja
sitten vastaanpanematta penkillä kärsiä armoton rangaistus. Nyt voiteli
hellä äiti jälleen veriseksi lyötyä selkää väkevällä viinalla ja sekaan
tippuvilla kyyneleillään ja antoi pojalle hyviä neuvoja, kuinka ihmisen
pitää moision herroja vastaan aina olla alamainen ja varovainen, jos ei
tahdo menettää terveyttään ja elämäänsä.

"Muista isääsi, poikani, muista isääsi!"

Mutta muistiko hän?



20.

UUTTA LAKIA TUTKITAAN EDELLEEN.


Uudentuvan Jyri tapasi pyhäpäivänä, 25:nä toukokuuta Juurun kirkolla
jälleen sukulaisensa, Mahtran kunnan vanhimman ja taas kääntyi puhe
uuteen lakiin.

Sepän Antsilla oli Jyrille paljonkin puhumista. Hänellä oli jälleen
ollut Mahtran opmannin kanssa asiasta sananvaihto ja kaupungissa oli
hän myöskin käynyt kysymässä neuvoa tutulta kauppamieheltä, joka oli
saanut opetusta kolmessa kielessä.

"Läksin pyhien jälestä moisioon opmannilta ohria vaihtamaan", kertoi
Ants Jyrille kirkkopihassa hauskan päärynäpuun alla. "Vein hänelle
suuria ohria ja otin häneltä maaohria sijaan." Olemme juuri asiaa
toimittamassa, kun opman samassa virkkaa:

"Kuule Ants! Minkätähden sinä helluntaipyhinä kirkkoherralle väärin
selitit uutta lakia?"

"Kuinka minä väärin selitin?"

"Noh, sinä olit sanonut, että sen, jolla on yhdeksän tiinaa peltomaata,
tulee tehdä 250 hevospäivää ja 250 miespäivää eikä muita päiviä ole
yhtään. Sitä juttua puhutaan nyt koko maakunnassa." Minä vastasin:

"En minä kirkkoherralle mitään selittänyt -- kävin itse kirkkoherralta
selitystä pyytämässä, ja kirkkoherra sanoi mitä lakikirjan 127
pykälässä asiasta puhutaan."

"Ants, Ants", vastaa opman minulle, "älä rupea omaa nahkaasi
kauppaamaan! On niitä voimakkaimpiakin miehiä kuin sinä. Kirkkoherra
on sanonut, että sinä olit lakia niin selittänyt, ettei aputöitä enää
olisi; tiedätkö Ants, jos nyt lähdet oikeuteen, niin uppoat kuin
veteen! Niin sanoi Paunkylän herra. Tiedäthän itsekin, että Paunkylän
herra nyt Triigin virkaa hoitaa haagituomarina. Kyllä hän tietää, mitä
sinulle tekee."

"Huomasin kyllä, että hän minua rupesi pelottelemaan", puhui Ants
Tertsius edelleen, "mutta olenko minä sitten niin arka mies, että
heti häntä jalkain välissä vannon? -- -- Jo seuraavana päivänä läksin
kaupunkiin. Lakikirja tietysti mukana. Luulin että sieltä jostain
saisin venäjänkielisen kirjan, mutta en mistään."

"Mistä sinä sitä kävit kysymässä?"

"Maa-oikeudesta. Ei laskettu puheillekaan! Kaikki oikeusherrat ovat
moision isäntiä -- tekevät, mitä tahtovat. Yksi ärjyi: 'Sinä oinas,
ethän osaa valtakunnan kieltä lukeakaan, mitä sinä venäjänkielisellä
kirjalla teet?' -- -- -- Läksin sitten lainauskassan palvelijalta
neuvoa kysymään. Se oli myös vähän ylpeä herra. Vastasi ottavansa
vain moision isäntiä puheilleen. -- -- -- Eipä ollut sitten muuta
kuin läksin omakielisine kirjoineni kauppiaan luo."

"No, mitä hän sanoi?"

Ants pudisti katkerasti päätään.

"Ei juuri mitään! Tuo mies teki niinkuin olisin pyytänyt häntä
varastamaan tai varkautta suojelemaan. -- -- -- Otan lakikirjan esille
ja pyydän, että hän minulle selittäisi, mitä 127 pykälässä orjuudesta
sanotaan. Hän vastaa:

"Vie pois! En minä tahdo loppuijälläni rautoja kantaa! En minä tohdi
sinulle puhua yhtään sanaa!"

"No noh, tämähän on keisarin laki, miksi ei siitä siis tohdi puhua?"

"Jumalan tähden, ei sanaakaan! Suworowhan on kovasti kieltänyt, että
jos koulunkäynyt mies sitä kirjaa kansalle alkaa selittää, niin hän
saa olla raudoissa elinikänsä. Älä sinä koeta ketään saada itsellesi
selittämään tuota kirjaa".[13]

"Ja silleen asia sitten jäikin?" kysyi Jyri.

"No niin! Tulin kaupungista niine hyvineni takaisin."

"Eikös ole paholainen irti!" sadatteli Uudentuvan perheenmies pettyneen
näköisenä. "Laki on, mutta selitystä ei saa miltään puolelta! Juuri
kuin olisi joku salainen asia!"

"Niin, niin", heilutti Ants päätään. "Saksojen käsi on raskas."

"No, mikä sitten nyt neuvoksi? Mitä Mahtran miehet ajattelevat?"

"Minut on kutsuttu maanantaiksi moisioon -- herra on siellä", vastasi
Sepän isäntä. "Saa nähdä, mitä hän sanoo. Miehet tahtovat vaatia uusia
kontrahteja ja nyt ennen kaikkea päästä vapaaksi sonnanvedosta. Tulevat
varmaankin tänä iltana minun luokseni jälleen ja tahtovat neuvotella."

Uudentuvan perheenmies katseli miettien maahan.

"Tiedätkö Ants", virkkoi hän sitten päätään nostaen. "Ota minut mukaasi
vankkureillesi ja vie Mahtraan! Minä tahtoisin kaikin mokomin saada
tietää, mitä teidän saksa huomenna sanoo. Huominen päivä menee kyllä
taas hukkaan, mutta tuollaisessa säkissä eläminen ei myöskään ole
mitään kehuttavaa!"

"Mielelläni", vastasi Sepän isäntä. "Vankkureissa on kyllä tilaa --
olen vain nuoremman pojan kanssa kirkossa."

Jyri antoi äitinsä yksin ajaa hevosella kotiin ja lähti Antsin kanssa
Mahtraan. Huomenna aikoi hän sieltä jalkaisin palata kotiin.

Illalla tuli kunnan vanhimman luo hyvä joukko isäntiä koolle. Sekä
heidän muotonsa että puheensa ilmaisivat jotakin synkkää ja kovaa
uhkamielisyyttä. He kaikki olivat kauvan mietittyään itsekseen
päättäneet torjua luonnostaan lihaan ja vereen juurtunutta orjallista
pelkoa, ja astua saksojen kanssa mies miestä vastaan taistelemaan
oikeuksiensa puolesta -- itsepäisesti, järkähtämättömästi. Ja tuon
rohkeutensa, lujuutensa ja kovuutensa perustivat he siihen tietoon,
että laki on heidän puolellaan. Ei kukaan, ei saksakaan ollut
selittänyt, että se olisi heitä vastaan, ja kun ei se ollut heitä
vastaan, täytyi sen olla heidän puolellaan. Mutta kaikkia vastustivat
saksat, vai soisivat he milloinkaan talonpojille hyvää!

Ei mitään uutta itse lakiin nähden neuvottelussa tuotu kuuluville.
Varmasti päätettiin, että kaikki vastustaisivat sonnanvetoa.
Osottaakseen tuntuvammin tuota vastustusta moision isännille, aikoivat
kaikki huomenna yhdessä kunnan miehen kanssa lähteä isännän puheille.
Mutta vanha arkuus palasi jälleen yön aikana, sillä kun Sepän Ants
huomen aamuna teki lähtöä, seurasi häntä ainoastaan seitsemän isäntää.
Kiihkeänä jäi Uudentuvan Jyri odottamaan heidän takaisintuloaan. --

Konstantin von Helffreich, Mahtran ja Piiumetsän herra, otti ainoastaan
kunnan vanhimman puheilleen, kun hän vain tätä yksin oli kutsunutkin;
toiset miehet jäivät moision pihaan odottamaan, mitä sanomia Ants
heille toisi. Vähällä oli, etteivät hekin sisälle pyrkineet.

Sepän isäntä tapasi kirjoitushuoneessa moision herran ja opman
Rosenbergin. Herra von Helffreichille näytti aika olevan kallis,
sillä hän ryhtyi heti asiaan ja koetti mahdollisimman lyhyesti ja
kiireellisesti selittää ajatuksiaan.

"Opman on sanonut minulle, että perheenmiehet ovat vaatineet uusia
kontrahteja", alkoi hän. "Mitä uusia kontrahteja te vaaditte?
Niitä voitte vasta sitten saada, kun maat ovat mitatut ja
arvioidut." -- -- --

Kunnan mies koetti saada sananvuoroa, mutta herra ei antanut.

"Vait, nyt puhun minä!" lausui hän kulmiaan rypistäen. "Sinä, Ants,
olet joka paikassa selittänyt, ettei aputöitä enää ole, ja olet saanut
toisetkin sitä uskomaan. Johan kerran olette vastaankin panneet ja
jättäneet aputyöt tekemättä. Onneksi maksoitte päivät jälleen takaisin,
sillä suuri erehdys on se, mitä sinä itse uskot ja toisille opetat.
Kaikki orjuus jää vielä ennalleen, kunnes maat ovat mitatut. -- -- --"

"Mutta onhan ilmotettu, kunnioitettava herra, että uusi laki jo on
voimassa, eikä siinä enää ole aputekoja", rohkeni Ants sittenkin
väittää.

"Ei ole ihme, jos toiset miehet ovat tyhmiä tomppeleita", vastasi
moision isäntä, "mutta että sinä, Ants, joka osaat lukea ja tahdot olla
kunnan vanhin, olet yhtä tuhma ja vielä rupeat toisten kiihottajaksi,
sitä en olisi uskonut! Tänäkin päivänä olet joukon miehiä tuonut
mukanasi. Sinä tietysti heitä kiihotit. Mitä he tuolla pihassa
oikeastaan tahtovat?"

"En minä ole heitä kiihottanut, kunnioitettava herra, he kaikki tulivat
itse", vastasi Sepän Ants. "Ja mitä he tahtovat? Eikös herrat kysyisi
heiltä itseltään!"

"Minulla ei ole aikaa -- pitää heti lähteä", vastasi herra von
Helffreich, raputtaen kärsimättömästi sormillaan pöytää. "Sano sinä
minulle, mitä heillä jälleen tänä päivänä on mielessä -- ovatko
ainoastaan uudet kontrahdit, vai vielä jotakin muuta?"

"Tahtovat saada huojennusta sonnanvedosta", vastasi Ants, "ja tietysti
uusia kontrahteja myöskin."

"Ja sinä itse? Mitä sinä toivoisit?"

"Minä! Noh, eivät helpotukset minullekaan pahaa tekisi."

Moision herra nousi ylös ja astui Antsin eteen.

"Huomaa nyt, mitä minä sinulle sanon ja sano sinä se toisillekin.
Kaikki orjuus jää Mahtran moisiossa entiselleen, kunnes teille
annetaan käsky, että tulette uusia kontrahteja tekemään. Teidän ei
varmaankaan tarvitse kauvan odottaa, sillä toivon, että meidän maat jo
Jaakonpäiväksi tulevat mitatuiksi. -- -- -- Jos teillä vielä muuta on
sanomista niin puhukaa opmannille; minun pitää lähteä."

Hän kääntyi Rosenbergin puoleen puhuen saksaa; tämä kiirehti ovesta
ulos ja huusi ajajaa, joka pihassa jalotteli hevosia. Sitten ajettiin
vaunut rappusten eteen. Hän ei ottanut enää huomioonsa kunnan vanhinta,
eikä ulkona lakittomin päin seisovia miehiä. Kiireesti astui hän
vaunuihin, antoi isännöitsijälle vielä joitakin määräyksiä ja ajoi pois.

Sepän Ants oli sillä välin tullut miesten joukkoon ja opman lähti
takaisin huoneeseen.

"Aina sama asia -- tee niin tai näin", lausui Ants perheenmiehille. "Ei
tahdota tietääkään uusista kontrahdeista; orjuus jää yhä orjuudeksi."

"Mitä hän sanoi sonnanvedosta?" kysyi Arusepän isäntä.

"Meidän pitää ajaa, mitä muuta!"

"Rahan edestä vai?"

"Vai rahan edestä!" nauroi Ants katkerasti. "Jos kivet moision
pihassa olisivat rahoja, niin silloin ehkä annettaisi. Aputeot jäävät
aputeoiksi, sonnanveto sonnanvedoksi. Se oli hänen viimeinen sanansa,
jonka minun piti teille ilmottaa."

"Se on vasten lakia!" huusi Tillin Otto kiivaasti. "Me emme luovu
oikeudestamme, jonka keisari on meille antanut!"

"Ennemmin luovun paikastani ja kuolen nälkään", selitti Adran Hindrek.

"Ja minä! Ja minä!" lisättiin siihen, sillä Hindrek oli puhunut kuin
kaikkein puolesta.

"Mene sinä, Ants, sisälle ja sano opmannille, että me emme tule sontaa
ajamaan", ehdotti Pärtlen isäntä.

"Niin mene!" käskivät toisetkin. "Vaikka pää menisi, niin tahdomme
saada oikeutta!"

Uhkamielinen lujuus kaikui miesten sanoissa ja tuo lujuus ilmeni myös
heidän vakavissa, rohkeissa kasvoissaan.

"Eikö kukaan teistä tahdo lähteä sonnanajoon?" kysyi kunnan
vanhin, jota nähtävästi miesten päättäväisyys miellytti, mutta
joka varovaisuudesta tahtoi saada tietää, oliko heidän päätöksensä
yksimielinen.

Kaikki vakuuttivat vielä yhdestä suusta, etteivät mene sonnanajoon. Nyt
lähti Ants Tertsius sisälle opmannin luo.

Isännöitsijä Rosenberg, keski-ikäinen, suurikasvuinen, punottava mies,
istui pöydän takana ja sulki kirjoja, joita herra siellä ollessaan oli
katsonut ja jättänyt pöydälle levälleen.

"Noh, mitä vielä?" hän kysyi kääntämättä katsettaan tulijaan.

"Miehet käskevät sanomaan, että he ennen luopuvat tuloistaan ja
kuolevat nälkään kuin vasten oikeutta tulevat ajamaan moision sontaa",
vastasi kunnan vanhin.

"Ovatko tulleet hulluiksi? Etkö sanonut heille, mitä herra juuri puhui?"

"Sanoin kyllä."

"Ja tahtovat sittenkin tehdä lakon sonnanvedosta."

"Niin."

Opman kiirehti ovesta ulos.

"Miehet, tulkaa tänne!"

Hitaasti alkoivat miehet puutarhan puolelta lähestyä päärakennusta.
Opman saattoi jo heidän kasvoistaan huomata, ettei Sepän Ants ollut
liiotellut, he olivat kaikki synkän, vihaisen totisia.

"Tuletteko sonnanajoon, vai ei?" karjui opman ovelta.

"Emme tule!" vastasi jokainen.

Isännöitsijä kääntyi ja meni takaisin huoneeseen, kutsuen kunnan
vanhimman jälleen puheilleen.

"Tuo on kaikki sinun, pahuuksen työtäsi!" huusi hän Antsille. "Sinä
olet heitä uskotellut, ettei aputöitä enää ole ja nyt näet, mitä
hedelmiä sinun kiihotuksesi tuottaa! -- -- -- Seiso siellä ja odota!"

Itse alkoi hän pöydän takana kiireesti kirjoittaa. Kirjoitti suurilla
kirjaimilla saksankielisen kirjeen täyteen, käänsi kokoon, pani kirjeen
koteloon ja lakalla sinetillä kiinni. Vihdoin osote päälle.

"Mene ja vie tuo kirje huomenna haakenrihterille", sanoi hän kunnan
vanhimmalle.

Antsin valtasi salainen pelko. Siinä oli varmaankin kanne häntä
vastaan, että hän toisille oli lakia selittänyt! Ja nyt hän myös
muistaa opmannin uhkauksen: "Jos nyt lähdet oikeuteen, niin hukut kuin
veteen."

"En minä lähde", vastaa hän estellen, "laittakaa minun työläiseni, hän
kyllä osaa käydä!"

"Vait! Sinä lähdet itse!" ärjyi opman. "Mutta et ainoastaan sinä, nuo
seitsemän perheenmiestä, jotka eivät tahdo ajaa sontaa, lähtevät myös;
anna heille heti käsky!"

Ants koettaa pyytää sovintoa.

"Opman herra kirjoitti varmaan tuon uuden lain tähden haagituomarille?
Se ei olisi ollut tarpeellista, sillä jos minä ensin teen kaikki
vanhat työt, niin nuo toisetkin tekevät! Ja jos herra opman pyyttää
oikeuteen kaikki tuolla ulkona olevat miehet, niin olisi parempi, että
kysyttäisiin kaikilta Mahtran miehiltä, tahtovatko ajaa sontaa, vai ei.
Jos ei kukaan tahdo, niin pitää kaikki pyyttää oikeuteen."

Opman ajattelee tuota ehdotusta ja huomaa sen järkeväksi. Niin
todellakin: pitää ensin saada tietää, mitä toiset perheenmiehet
arvelevat; vastaanpanijat voivat sitten kaikki yhdessä mennä oikeuteen.

"No hyvä", sanoo hän kääntyen Antsin puoleen heittäen kannekirjan
jälleen pöydälle, "tiedusta siis kaikilta tarkasti, mitä sonnanvedosta
ovat päättäneet, ja tule sitten ilmoittamaan minulle tai laita sana
työläiselläsi!"

Nyt lähti Ants Tertsius Mahtran opmannin luota. "Teidät käskettiin
huomenna haagioikeuteen", virkkoi kunnan vanhin ulkona miehille, "mutta
minä pyysin, että pitäisi ensin kysyä toistenkin perheenmiesten mieltä,
sitten voivat kaikki yhdessä mennä oikeuteen. Niin päätettiin. Saa
nähdä, mitä toiset arvelevat."

Antsille tuli opmannin käskyyn nähden pieni erehdys, josta oli paha
seuraus. Rosenberg oli vaatinut, että kunnan vanhimman piti jo tänään
tai huomenna tuoda tietoja asiasta, jotta jo huomenna 27 p. toukokuuta
olisivat voineet mennä haagioikeuteen. Mutta Ants arveli, ettei opman
enää tarkottanut huomista päivää, vaan odottaa ensin tietoja ja määrää
uuden oikeuteen menopäivän. Mutta sittenkin aikoi Ants huolellisena
ja tunnollisena kunnan vanhimpana heti täyttää opmannin käskyn; vaan
kotiin tullessaan sai hän kuulla, että hänen paras lehmänsä oli
laitumella tullut sairaaksi. Siinä parannuspuuhassa kului häneltä niin
aika, ettei enää voinut toisia miehiä lähteä tutkimaan.

Niin tapahtui, että opman, joka kantajana tahtoi itsekin olla läsnä
oikeudessa, seuraavana aamuna ilman kunnan vanhimman tietoja ajoi
haagioikeuteen. Tietysti ei hän siellä tavannut kunnan vanhinta eikä
muitakaan perheenmiehiä ja suuttuneena palasi hän sieltä takaisin.
Sekä hän että haagituomari pitivät tuota poisjäämistä, sekä kunnan
vanhimman, että toisten miesten ilkimielisenä vastustamisena. --

Synkän näköisinä olivat miehet lähteneet moisiosta kylään. Sana
haagioikeus painoi raskaasti heidän mieliään. Sittenkin pysyivät he
lujina päätöksessään, etteivät menisi moisioon sonnanajoon -- tulkoon,
mitä tulee! --

Tuon Mahtran miesten päätöksen vei Uudentuvan Jyri ainoana uutisena
illalla kotiin.

Tuskin oli kylässä saatu kuulla, että Jyri oli Mahtrasta kotiin tullut,
kun monta perheenmiestä ilmaantui Uudelletuvalle kuulemaan Jyriltä
uutisia. Olihan heilläkin sonnanajo käsissä ja kesä ja syksy täynnä
masentavia velvollisuuksia oli edessä. Vapautusta, vapautusta huokaili
joka henki ja jos ei vapautumistakaan, niin edes vähänkin helpompaa
hengittämistä.



21.

MURHENÄYTELMÄ ALKAA.


Seuraavina päivinä päättivät paroni Heideggin moision perheenmiehet,
etteivät tekisi apupäiviä. He luulivat, että moision isäntä niitä
vaatii ilman minkäänmoista oikeutta. Näin ajatteli kansa melkein koko
kuvernementissä, ja missä ei aputöitä ruvettu julkisesti vastaan
torjumaan, siellä pelättiin vain haagioikeutta ja kovaa rankaisemista.
Mutta Harjumaalla, varsinkin Kosen kihlakunnassa, jossa orjuus oli
kova ja talonpoikain köyhyys suuri, alettiin joka puolella julkisesti
vastustamaan aputöitä. Ennen kaikkia ei menty tekemään moision
sonnanvetopäiviä.

Sentähden pyysivät Kosen pitäjän moision herrat sotaväkeä avukseen
ja haagituomarille huomautettiin, että tämän piti verisillä
rangaistuksilla pakottaa vastaanpanijoita noudattamaan käskyä.
Rangaistuspaikaksi oli valittu haagituomarin, herra von Hagemeisterin
Habaja niminen moisio Kosen pitäjässä. Sinne kutsuttiin koolle
kaikista kunnista ne miehet, jotka aputekoja vastustivat, ja armoton
piekseminen alkoi sotamiesten avulla. Rumpujen päristessä ja torvien
soidessa ajettiin rahvas sinne kokoon ja vastustavia kunnan miehiä ja
talonpoikia rangaistiin kaikkein nähden. Mutta kansan vakaumus, että
siltä vasten lakia vaadittiin aputekoja, oli niin luja, niin syvästi
mieliin juurtunut, että miehet urhoollisina kuin marttyyrit kärsivät
hirmuisen rangaistuksen.

Monesta paikasta Viron maalta olivat talonpojat, jotka samassa etsivät
selvyyttä, käyneet Tallinnassa senaikaisen siviilikuvernöörin, herra
von Grünewaldin luona valittamassa aputekojen tähden; mutta he eivät
sielläkään saaneet odotettua oikeutta ja kääntyivät surullisina
takaisin kotiin, sanoen: "Eikös kuvernööri ole samanlainen moision
isäntä kuin toisetkin saksat, ei hänkään meille hyvää suo!"

Koko erehdykseen oli todellakin suureksi osaksi syynä 127 pykälä
uudessa talonpoikain laissa, jossa todellakaan ei ollut mainittu
aputekoja. Osaksi lain puutteellinen selittäminen ylempien puolelta,
osaksi myös talonpoikain väärinkäsitys olivat syynä siihen, ettei niitä
asetuksen kohtia, jotka vähänkin selvyyttä olisivat antaneet, tarkasti
otettu huomioon. Niin seisoi lain 31 pykälässä: "Talonpoikain maita
ruvetaan heti tämän lakikirjan ilmestyttyä mittaamaan, jonka jälkeen
rajat määrätään"; 32 pykälässä: "Talon maiden mittaus ja rajojen
merkitseminen pitää 10 vuoden perästä tämän lakikirjan julkaisemisen
jälkeen olla lopetettu kaikissa moisioissa"; sitten 33 pykälässä: "Niin
kauvan kuin mittaus ja rajamerkkien paneminen kestää, ovat talon maat
talonpojilla vero- tai työvuokralla niinkuin laki 9 päivältä Kesäkuuta
1846 säätää", ja vihdoin 35 pykälässä: "Niin pian kun jossakin
moisiossa talon maiden mittaus ja rajain pyykitys on lopetettu ja
oikeudessa vahvistettu, _aletaan noudattamaan seuraavia asetuksia_."

Lain selittäjät eivät varmaankaan panneet näihin kohtiin tarpeellista
huomiota, eivätkä sitä tehneet myöskään talonpojat, joiden ymmärtämistä
vielä haittasi huono lukemisen taito. Mutta niinkuin sanottu oli 127
pykäläkin vaillinainen ja erehdyttävä, kun ei siinä ollut mainittuna
aputekoja. Ainoastaan lakikirjan mukana seuranneessa työverokontrahdin
kaavassa, jossa oli lueteltu vuokraajan velvollisuudet, seisoi jotakin
aputeoista; siellä oli sanottu, että "vuokraajan pitää moision herralle
tehdä ja maksaa: 1) työpäivät; 2) _apupäivät_; 3) maksaa viljalla
tai muulla tavalla pienet moision veromaksut." Tässäkään ei ollut
nimitetty, kuinka paljon apupäiviä kustakin talosta piti tehdä; se jäi
siis moision isännän ja talonpojan vastaisen suostumuksen varaan.

Talonpojille ei sitäkään selitetty kaikissa moisioissa, että uusi laki
heti mittauksen jälkeen piti astuman voimaan, vaan sanottiin, että
asiat olisivat entisellään vielä kymmenen vuotta, vaikka se aika oli
määrätty viimeiseksi, jona työ piti olla lopullisesti suoritettu koko
kuvernementissa.

Ei ollut siis ihme, että kaikki epäselvyys ja vaillinaisuus itse laissa
ja sen selittämisessä kansalle, joka niin kauvan ja suurella kiihkolla
oli helpotuksia odottanut, synnyttivät selkkauksia.

Mahtrassa tapahtui seuraavaa:

Torstai aamuna, 29 p. toukokuuta 1858 ilmaantui moision kupias kylään
ja antoi kunnan vanhimmalle haagituomarin puolelta käskyn, lähteä
seuraavana aamuna, kello 7 Habajan moisioon kaikkein perheenmiesten
kanssa. "Sinä Ants", lisäsi hän, "tulet huomenna varhain moisioon ja
istut opmannin viereen vankkureille, toiset miehet menkööt suoraan suon
kautta."

"Mitä sinne Habajalle sitten mennään?" kysyi kunnan vanhin.

"En minä tiedä", vastasi kupias.

Ants tietysti aavisti, ettei se hyvää tietänyt, vaikk'ei hän tiennyt,
että haagituomari Mahtran miehiä jo toissa päivänä turhaan oli
odottanut oikeuteen.

Seuraavana aamuna aikaiseen alkoi perheenmiehiä kokoontua Sepän taloon.
He tahtoivat vielä isännän kanssa neuvotella lähdöstään. Joku oli jo
huhupuheiden mukaan kuullut, että Kosen pitäjään oli tullut joukko
sotaväkeä ja että haagituomari Habajalla oli aputöitä vastustavia
talonpoikia piiskuuttanut.

Miehiä oli jo iso joukko talon veräjällä, kun kunnan vanhin ilmaantui
heidän joukkoonsa.

"Noh, mitä arvelet, lähdemmekö vai ei?" kysyivät miehet. "Eihän
haagituomarin käskylle vastaan tohdi panna, mutta varmaa on, että
siellä saamme selkäämme, jos tahdomme vaatia oikeuksiamme."

Ei kunnan vanhinkaan tiennyt parempaa neuvoa.

"Tahdotteko siis yhä vielä vaatia oikeuksianne?" kysyi hän.

"Tietysti", oli vastaus. "Sillä kun alistuisimme, mikä meidän sitten
olisi edessä? Keisari on meille antanut oikeuksia, saksat eivät niitä
meille soisi -- pitääkö meidän sitä sitten ristissä käsin katsella?"

"Noh, sitten pitää meidän myöskin haagioikeudessa ottaa selkäämme",
huomautti kunnan vanhin.

Kun neuvottelemista tällä tavoin yhä kesti, astui samassa eräs
punasepelinen tyttö miesten joukkoon ja kysyi kunnan vanhinta.

"Onko tuo Habajan ihmisiä?" lausui Ants Tertsius nähdessään tytön.
"Miina, mitä sinä meillä asioitset?"

Tyttö oli tullut suurella kiireellä, sillä hän oli kovin hengästynyt.
Hänen punottavat, hikiset kasvonsa ja rauhattomasti vilkkuvat silmänsä
osottivat, että hän oli kiihtyneessä mielentilassa.

"On juuri teille asiaa", vastasi hän tuntien kunnan vanhimman. "Isäntä
laittoi teille tuttavuuden vuoksi sanan, etteivät teidän miehet tulisi
Habajalle; teitähän on jo tänä päivänä sinne kutsuttu -- -- --."

"Soo! Mikä siellä sitten on?"

"Oh, sinä taivainen isä, kuka sitä kaikkia saattaa puhua!" huusi
tyttö kostein silmin ja vavisten. "Siellä juoksee verta, että koirat
voivat latkia. Sotamiehiä pyssyineen kaikki paikat täynnä --
600 miestä! -- -- --"

Mahtran miehet katselivat totisina toisiaan; yhä lähemmäksi
kokoonnuttiin kauhistuneen tytön ympärille.

"Puhu, Miina, puhu!"

"Eikös haagiherra rankaise niiden kuntien miehiä, jotka eivät tahdo
tehdä aputöitä", kertoi Habajan sanansaattaja edelleen. "Eilen oli
jo monesta kunnasta ihmisiä sinne ajettu. Moision pihassa pantiin
sotamiehet piirittämään talonpoikia. Lyötiin rumpuja ja torviin
puhallettiin, että kuului monen virstan päähän. Sitten vietiin
kaikista ensin meidän kunnan vanhin oikeustupaan ja kysyttiin häneltä:
'Vannotko sen vanhan lain mukaan, joka neljäkymmentä vuotta sitten
annettiin'.[14] Kunnan vanhin oli vastannut: 'En vanno!' Heti oli
häneltä kiskastu raha rinnasta pois, pantu mies rautoihin ja heitetty
lattian alla olevaan kellariin. Sitten kutsuttu jälleen viisi kunnan
vanhinta eteen ja kysytty taas jokaiselta: 'Vannotteko sen lain
mukaan, joka neljäkymmentä vuotta sitten annettiin?' Hekin vastasivat,
etteivät vanno. Jälleen revitty rahat rinnasta, pantu kädet rautoihin
ja ajettu miehet kellariin. Nyt viety kirkon isäntä, Poe Jaan, oikeuden
eteen. Kysytty jälleen, alistutko vanhaan lakiin? 'En alistu!' Heti
tuotiin mies ulos kartanolle. Sielläpä oli jo penkki valmiina. Kaksi
sotamiestä seisoivat kummallakin puolen vitsat kädessä. Poe Jaan
sidottiin penkkiin ja piiskaaminen alkoi. Näin omilla silmilläni tuon
kauhean tapauksen. Kun sotamiehet rupesivat kaikin voiminsa lyömään,
pantiin rummut pärisemään ja musikantit soittamaan ja kylän kansa
katsoi päältä. Kun viisikymmentä lyöntiä oli annettu, laskettiin mies
irti ja kysyttiin taas: 'Vannotko vanhan lain mukaan?' Jaan nosti
päätä, puristi hampaat yhteen ja sanoi 'En vanno!' -- -- -- Uudestaan
sidottiin raukka penkkiin ja annettiin jälleen viisikymmentä lyöntiä.
Taas päristettiin rumpua ja puhallettiin torviin. Sitten kysyttiin
vielä kerran, vannooko. 'En vanno!' Kolmannen kerran temmattiin mies
penkille ja lisättiin vielä kymmenen lyöntiä, päästettiin jälleen
penkistä irti ja käskettiin alistumaan. Mutta Jaan huusi -- kasvot
keltaiset kuin kuolleella ja verisenä kuin teuraseläin: 'En alistu!
Piestäköön minut vaikka kappaleiksi, se kappalekin, johon suu jää,
huutaa vielä: 'En alistu!" -- -- --

Pelko ja kauhistus täytti Mahtran miesten mielet; mutta sittenkin he
ihmettelivät urhoollisen miehen lujuutta:

"Ajatelkaa, minkälainen mies!" huusi Matsin isäntä. "Ottaa sata
kymmenen lyöntiä, eikä sittenkään vielä alistu!"

"Kyllä hän siis tiesi, niinkuin mekin, että laki on hänen puolellaan",
huomautti Reinun isäntä.

"Sitten annettiin Jaan olla", kertoi Miina edelleen, "ja otettiin
toiset miehet käsille. Mutta Jaanin kauhea piekseminen oli toisia
niin hirvittänyt, että kaikki alistuivat. Heidät oli kaikki pantu
oikeustuvassa kotkan kuvan eteen polvilleen ja niin oli heidän pitänyt
vannoa. Sitten annettu kynä käteen, että piti kirjoittaa sen alle,
mitä vannoi. Joka ei osannut kirjoittaa, sen kättä oli kirjoittaja
liikuttanut ja niin kirjoitettiin nimi ja liikanimi paperiin. Sitten
ottanut kätensä pois ja miehen oli pitänyt itse tehdä kolme ristiä
nimen alle. -- -- -- Toiset perheenmiehet pitivät nyt pihassa neuvoa,
mitä tehdä, kun heitäkin eteen kutsuttaisiin. Kaikki sanoivat, että
he eivät vanno, eivätkä kirjoita nimeänsä alle, eivätkä anna itseänsä
piiskatakaan. Kaikki tahtoivat panna vastaan ja nostaa sellainen elämä,
että se kuuluisi keisarin korville asti; tottahan silloin vihdoinkin
tulisi apu. 'Mutta jos kirjoitat alle ja vannot, noh, -- silloin voivat
saksat sanoa, että rahvas itse tahtoo vanhaa lakia.' -- -- -- Näin
käski isäntä minun sanomaan. Tänään piestään toisen kerran Habajalla
miehiä. Älkää tulko sinne, jos ette tahdo saada selkäänne ja vannoa
vanhan lain noudattamista."

"Sotamiehet ovat tietysti vielä siellä?"

"Kuinkas muuten. Meidän pitää heitä syöttää ja juottaa niin että itse
näemme nälkää. Kaikissa kunnissa ovat mielet kuohuksissa. Olemme kuin
sodassa!"

Tytön elävä kuvaus vaikutti niin syvästi Mahtran miehiin, etteivät
hetkeen aikaan voineet mitään puhua. Kauhu ja murhe ilmeni heidän
totisille, päivettyneille kasvoilleen ja moni raskas huokaus kohosi
heidän ahdistetuista rinnoistaan kirkkaaseen aamu-ilmaan, jota nousevan
auringon hymyilevä kirkkaus kultasi. Vaikea oli päättää, mitä nyt
tehdä: kauhea oli Habajalle mennä, kauhea menemättä olla. Oikeudestaan
ei kukaan tahdo luopua, ei kukaan tahdo itseänsä pieksättää ja vastaan
paneminen on myös pelottava asia.

Miehet olivat istuneet nurmelle neuvotellakseen ja päättääkseen, oliko
Habajalle mentävä, vai ei. Hyväntahtoisen sanansaattajan oli Sepän
isäntä vienyt tupaan jalkojaan lepuuttamaan ja ruumiin vahvistusta
saamaan. Kello oli jo seitsemän, päivä korkealla ja yhä vielä viipyivät
Mahtran miehet alakuloisina neuvotellen.

"Kuulkaa miehet", sanoi Adran Hindrek pitemmän äänettömyyden jälkeen.
"Minun mielestäni on parempi, että olemme poissa. Tiedämme nyt
varmasti, että jokainen saa selkäänsä, joka oikeutta uskaltaa vaatia;
kun toiset saivat, niin mekin saamme. Parempi on siis, että me itse
emme suorastaan juokse tuleen ja suojelemme terveyttämme niin kauvan,
kun suinkin voimme."

"Niin minäkin arvelen", virkkoi Matsin Priidik. "Kun toisilla oli
niin paljon rohkeutta, että antoivat oikeuden edessä verensä vuotaa,
niin pitää meilläkin olla niin paljon sisua, että panemme vastaan
haagioikeudelle. Vihdoin käy asia niin suureksi, että eivät jaksakaan
piiskata kaikkia vastaan panijoita, ja silloin ehkä melu jo kuuluu
keisarin korville. Miehet, me jäämme kotiin!"

"Minä kyllä en lähde nahkaani myömään", päätti Tillin isäntä. "Ennen
heitän talon ja piilen puoli vuotta metsässä."

Samoin vakuuttivat nyt toisetkin miehet. Ainoastaan kunnan vanhin
vaikeni vielä. Hän katseli syvissä mietteissä milloin miesten
kiihtyneitä kasvoja, milloin siintävää aamuilmaa, milloin taas
korkeammalle nousevaa aurinkoa, jonka asento jo näytti, että meno oli
myöhästynyt.

Miehet näkyivät odottavan hänen päätöstään. Joku lykkäsi häntä kylkeen
ja kysyi:

"Noh, Ants, mikä siis sinun viimeinen sanasi on? Mitä kunnan vanhin
edellä tekee, sitä me perässä! Sinähän tunnet lain paremmin kuin me."

"Mitä laissa sanotaan, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin ja
kaikki muut", vastasi Sepän Ants. "Mutta minä myös arvelen, ettei
meidän, Jumalan tähden, ole tarvis antaa itseämme piestä. Moni ehkä
meistäkin vannoo vitsojen alla ja mikä sitten saksoilla on sanoessa:
'katsokaa he kyllä tyytyvät vanhaan lakiin!'"

"Ants on oikeassa!" huudettiin. "Habajalle me emme lähde, -- se olisi
suuri tyhmyys! Mutta mitä teemme, jos he eivät jätä meitä rauhaan? Ja
eivät he jätä -- onhan heillä sotamiehiä apuna!"

"Mitä muuta kuin kaikki yksistä puolin vastaan, jos väkivallalla
tulevat!" vastasivat toiset.

"Panemme vastaan, niin! Koska ei mikään muu auta, niin olkoon sota",
neuvoivat jotkut.

Jälleen mietti kunnan vanhin itsekseen. Hänen näöstään saattoi huomata,
että hän taisteli kiihtyneiden tunteittensa ja varovaisen järkevyyden
välillä.

"Miehet", sanoi hän vihdoin. "Minäkin luulen, että meidän tulee
yhtenä miehenä taistella oikeuksiemme puolesta -- pelottomina ja
perääntymättä, mutta koettakaamme tehdä sitä järkevästi, koettakaamme
ensin hyvällä jotenkin päästä perille. -- -- --"

"Mutta kuinka? Kuinka tästä vielä hyvällä voi selviytyä?" kysyi moni.

"Lähtekäämme ensiksi vielä kirkkoherran luo", vastasi Ants, "valitamme
hänelle hätäämme, ja pyydämme, että hän meitä auttaisi!"

"Tahtoneeko hän meitä saksoja vastaan auttaa? Ja jos hän tahtoisikin --
tohtineeko hän?"

"No, ehkä koetamme! Eihän se mitään maksa! Ehkä hänellä on
venäjänkielinen lakikirja, ja hän sanoo meille, mitä siinä on. Ja jos
hän tätä ei tee, niin ehkä kirjoittaa haagituomarille, että me hirmusta
emme lähteneet Habajalle ja että meitä ei piestäisi."

Suurta toivoa papin apuun ei miehillä näyttänyt olevan. Sitä ei
varmaankaan neuvonantajalla itselläänkään ollut, sillä hän lisäsi kohta:

"Miehet, mutta meidän pitää myös tietää, mitä toisten kuntain miehet
asiasta arvelevat. Hehän vaativat samaa oikeutta kuin mekin. Jos emme
enää mistään saa apua, jos kirkkoherrakaan ei tahdo meitä auttaa, niin
olisi hyvä, että toisten kuntain miehet olisivat meidän kanssamme
yhdessä neuvossa ja me yhteisesti ilmottaisimme, että vaadimme
oikeutta. Jos sitten sotamiehet lähetetään kimppuumme, tulevat he ehkä
avuksemme eivätkä anna meitä piestä."

Tämä ehdotus saavutti kohta kaikkein hyväksymisen. He kaikkihan
todellakin taistelivat saman asian puolesta, ja mitä enemmän heitä
oli ja mitä lujempi yksimielisyys heidän keskuudessaan vallitsi, sitä
paremmin saattoivat toivoa voittoa.

"Menkää, miehet, ja kutsukaa kaikki Juurun pitäjän kunnan vanhimmat
kello kahdeksaksi kirkolle", lausui Sepän Ants. "Joka ei itse tahdo
mennä, laittakoon jonkun kotona olijan sanaa viemään. Aikaa on vielä,
mutta viivytellä ei saa minuuttiakaan. Juurussa lähdemme sitten
kirkkoherran luo, ja jos sieltä emme saa apua, sitten pidämme yhdessä
neuvoa, kuinka oman nahkamme voisimme säilyttää."

Näin päättäen hyppäsivät miehet nurmelta ylös ja erosivat. Päätös
pantiin ihmeen nopeasti ja hyvällä menestyksellä toimeen, sillä
määrätyllä ajalla, kello 12 päivällä olivat kaikki Juurun pitäjän
kunnan vanhimmat kirkon kapakassa koolla ja sitä paitse tietysti kaikki
Mahtran miehet, jotka olivat asian alkuunpanijoita.

Sepän Ants osti toisille virkatovereille tuopin viinaa ja rupesi heille
selittämään, minkätähden hän heitä oli kokoon kutsunut. Ensin kertoi
hän heille, mitä sanomia tyttö oli tuonut Habajalta.

"Jopa ovat sotamiehetkin pyssyineen pitäjässä", lopetti hän, "ja
joka ei tyydy vanhaan asetukseen, hän saa odottaa keppiä ja vitsoja.
Tahtooko teistä kukaan vannoa tyytyvänsä vanhaan asetukseen ja
suostutteko luopumaan uusista oikeuksistanne?"

"Ei, ei", huusivat monet.

"Tietäkää siis, että niinkuin eilen Habajalla toisille tehtiin, tehdään
huomenna meille ja ylihuomenna teille. Tahdotteko siihen tyytyä?"

Jälleen huudettiin, "ei!"

"Siis auttakaa te meitä, etteivät sotamiehet tule Mahtraan, sillä
silloin alkaa piiskaaminen. Ja jos sittenkin tulevat ja tahtovat
piestä, niin tulkaa meidän avuksemme, että suuremmalla voimalla
voisimme panna vastaan. Mutta ensin lähdemme vielä kirkkoherran luo ja
kysymme häneltä neuvoa ja apua. Pyydämme että hän rupeaisi haagiherran
ja meidän välimieheksemme ja kirjoittaisi, etteivät sotamiehet
tulisi, sillä muutoin on sota pelättävänä. Lähtekäämme, miehet! Minä
menen edellä, tulkaa te yksitellen perässä, muutoin ehkä kirkkoherra
säikähtää, kun yhdellä kertaa tulemme!"

Neljä Mahtran perheenmiestä sekä Maidlan ja Atlan kunnan vanhimmat
seurasivat Sepän Antsia, ja lähetystö astui kapakasta pappilaan päin.

Tuskin olivat miehet ehtineet pappilan pihaan, kun heille siellä
pitäjän oikeusherra odottamatta tuli vastaan. Kun Ants kävi toisten
edellä, niin sai hän ensimmäiseksi puhua tämän kanssa. Tuota
oikeusherran vastaan tulemista piti Ants hyvänä enteenä.

"Hyvää päivää, kunnioitettava oikeusherra, olipa hyvä, että tapasimme
herran täällä."

"Miksi niin?"

"Meitä kutsuttiin tänään Habajan moisioon, mutta tyttö toi yöllä
sanan ja kertoi, että siellä 600 sotamiestä pyssyineen, rumpuineen
ja torvineen on koolla ja piirittää kansaa moision pihassa ja että
siellä rahvas on pakotettu vannomaan sitä asetusta noudattaakseen, joka
neljäkymmentä vuotta jo on ollut, ja joka ei ollut vannonut oli sidottu
penkkiin ja hänet oli piiskattu veriseksi, ja viisi kunnan vanhinta
pantu rautoihin ja pistetty kellariin. Sentähden me emme uskalla
Habajalle mennä."

"Mutta teidän pitää kuitenkin noudattaa oikeuden käskyä", virkkoi
pitäjän oikeusherra. "Eikä teitä sinne olisi kutsuttu, jos teissä ei
olisi syytä."

"Ei meillä ole muuta syytä kuin, että emme tahdo jäädä osattomiksi
uusista oikeuksistamme", vastasi Mahtran kunnan vanhin.

"Mutta mitä te sitte täältä pappilasta haette?"

"Tulimme rukoilemaan kirkkoherraa kirjoittamaan haagiherralle, ettei
sotamiehiä Mahtraan laitettaisi. Rahvaalla on paha mielessä, aikovat
panna vastaan ja nousta sotaan, silloin sotamiehet tapetaan ja moisio
poltetaan."

"Älä puhu niin hirveitä asioita!" huudahti oikeusherra katsellen
tutkivasti Antsia ja sitten perästä tulevia toisia miehiä.

"Älkööt saksat tehkö niin hirveitä asioita", vastasi kunnan vanhin
syläisten. "Meillähän kaikilla on sama keisari, joka lait antaa
ja hän on meille antanut uuden asetuksen, mutta saksat pakottavat
pieksemisellä alistumaan vanhaan lakiin ja vannomaan! Meillä on yksi
keisari, mutta sittenkin on joka virstan päässä kuningas."

Kunnan miehen rohkeissa sanoissa kaikui jotakin, joka pani oikeusherran
ajattelemaan! Kun talonpoika uskaltaa uhata, kun hän tohtii puhua
vastaan panemisesta, niin hänellä on jotakin selkänojaa, johon voi
turvautua. Oikeusherra näki toistenkin kunnan vanhimpain lähestyvän
pappilaa, ja tuolla portin takana näkyi vielä joukko talonpoikia
pensasten välissä. Ainoastaan hyvin vakava ja pakottava asia saattoi
ihmisiä liikkeelle kiireenä työaikana.

"Lähtekäämme sisälle", virkkoi hän Antsille.

Kun Sepän isäntä oikeusherran kanssa meni sisälle, tulivat toiset
miehet kohta perässä, eivätkä vain ne, jotka ensin olivat Antsin
seurassa lähteneet, vaan paljon muitakin, jotka kapakassa olivat olleet
koolla -- yhteensä kaksikymmentäkaksi talonpoikaa.

Kirkkoherra Berg astui hämmästyneen näköisenä suurta miesjoukkoa
vastaan. Juurun oikeusherra, paroni Stackelberg selitti joillakuilla
saksankielisillä sanoilla miesten asian ja käski sitten Mahtran kunnan
miehen esittämään pyyntönsä. Ants Tertsius kertoi ensin kirkkoherralle
vaikuttavin sanoin, mitä olivat kuulleet Habajan tapahtumista ja kuinka
heitä, Mahtran miehiä oli kielletty sinne lähtemästä. Paljaspäin
seisoivat toiset miehet ovella ja kuuntelivat. Sekä oikeusherra että
sielunpaimen katselivat huolestuneina tuota jälkijoukkoa, joka näytti
ikäänkuin puolustavan oikeuden etsijää.

Kirkkoherra ja paroni vaihtoivat jälleen pari sanaa saksan kielellä,
sitten virkkoi ensimainittu lempeällä ja sovinnollisella tavallaan:

"Rakkaat miehet, seurakuntani jäsenet, me oikeusherran kanssa
huomaamme suureksi suruksemme, että teitä uhkaa kova rangaistus,
ja me tahtoisimme halulla teitä siitä auttaa. Mutta se on paremmin
teidän omassa kuin meidän vallassamme. Älkää koettako vastustaa
moision isäntiä, täyttäkää herranne käskyt ja tehkää työnne edelleen
vanhan asetuksen mukaan, niin me oikeusherran kanssa heti kirjoitamme
haagenrihterille ja pyydämme häntä, ettei hän teitä antaisi rangaista.
Sitten ei teille tehtäisi mitään, vaikk'ette tänään menneet Habajalle.
Tahdotteko edelleen entisellä tavalla tehdä moision työt?"

Ilman pitempiä arveluita vastasivat miehet, että eivät sitä tahtoneet.

"Niin, sitten me myöskään emme voi mitään kirjoittaa! Sitten tulevat
sotamiehet Mahtraan, taikka teidät viedään väkisin Habajalle ja siellä
saatte kovan rangaistuksen."

Miehet alkoivat pistää päänsä yhteen ja kuiskailla itsekseen, mutta
heidän luja ja järkähtämätön puhujansa esitti kirkkoherralle uuden
pyynnön. Hän toivoi, että kirkkoherra tuomarin kuullen lukisi
virallisesta "Maavalla Kuulutajasta", mitä siellä oli sanottu uuden
lain voimaan astumisesta. Lehdessä seisoi, niinkuin kunnan vanhin
sangen hyvin tiesi, että uusi talonpoikain laki sinä vuonna, 23
p. huhtikuuta täydellisenä oli voimaan astunut ja entinen v. 1816
vahvistettu asetus oli menettänyt laillisen voimansa. Mutta ainoastaan
ennen mainituissa kohdissa piti vielä vanhaa asetusta noudatettaman.
Kuuluutus oli siis sen puolesta puutteellinen, ettei se ilmottanut
työorjuuden edelleen olevan voimassa.

Tunsiko kirkkoherra asian ja pelkäsikö hän sentähden sitä lukea, vai
eikö hänellä ollut virallista lehteä käsillä, vai antoiko oikeusherra
hänelle viittauksen, ettei nyt olisi viisasta lukea sitä kiihtyneille
miehille -- olkoon miten oli, kirkkoherra ei täyttänyt perheenmiehen
pyyntöä.

Viimeinen pyysi sitten venäjänkielistä lakikirjaa, jota hän tähän asti
joka puolelta turhaan oli koettanut saada. Mutta sitäkään pyyntöä ei
kirkkoherra noudattanut. Hän vain vakuutti Antsille -- niinkuin tosi
olikin -- että venäjänkielisessä kirjassa oli aivan sama sisällys kuin
virolaisessa käännöksessäkin. -- -- -- Varottaen kääntyi kirkkoherra
Berg vielä kerran miesten puoleen:

"Olkaa järkevät, rakkaani, ja älkää itsepäisyytenne tähden saattako
itseänne suureen onnettomuuteen! Ja minkätähden tahdotte te
uppiniskaisuudellanne vastustaa moision isäntiänne? Ettekö tiedä,
että Jumala itse omassa hyvässä neuvossaan on heidät säätänyt
vallitsijoiksi. Ja he ovat teidän hellät ja armolliset elättäjänne,
sillä kuka on tehnyt tuon uuden lain, joka teille vastaisuudessa suo
niin suuria helpotuksia ja parantaa joka tavalla teidän elämäänne.
Eivätkö teidän moision isäntänne sitä itse ole tehneet? Ja minkätähden
he ovat tehneet tuon lain? Sentähden, että he rakastavat talonpoikiaan,
että suovat heille hyvää, että pitävät teistä isällistä huolta. Ja
nyt aijotte te kiittämättöminä osottaa heille tyytymättömyyttänne! Te
ette enää tahdo kuulla isäntienne sanaa, te aijotte vastustaa heitä
ja olettepa jo niin tehneetkin! Ei, kalliit veljet, se ei voi olla
taivaallisen isänne tahto, siten teette suuren synnin, eikä Jumala jätä
sitä rankaisematta. -- -- --"

Kirkkoherra silmäili miehiä ikäänkuin olisi tahtonut huomata heissä
puheensa vaikutusta. Mutta miehet tuijottivat omaan järkevään
johtajaansa ja näyttivät häneltä odottavan vastausta. Sepän Ants
seisoi lyhytkasvuisena ja vankkana keskellä huonetta ja katseli
synkän näköisenä alas. Hän ei vastannut sielunpaimenen pitkään
varotuspuheeseen mitään, mutta pastori saattoi Antsin jäykistä, lujista
kasvonpiirteistä selvästi nähdä, kuinka vähän hänen oli onnistunut
puheellaan vaikuttaa tuohon mieheen.

"Niinkuin näyttää on koko homma syntynyt tuon miehen alkuunpanosta",
lausui pastori saksan kielellä paronille, joka pahalla tuulella istui
tuolilla pöydän ääressä. "Hän on toisia älykkäämpi, hyvä puhuja sekä
lujatahtoinen, itsepäinen ja rohkea. Hän voi vielä tehdä paljon pahaa,
jos ei meidän onnistu muuttaa hänen mieltänsä."

"Eihän hän ota mitään kuullakseen", vastasi oikeusherra. "Kaikki hän
itsepäisenä hylkää."

"Koettakaamme vielä jotakin", ehdotti pastori. "Minä kutsun nuo
toiset etuhuoneeseen ja tahdon heitä siellä vielä varottaa." Pastori
Bergin kutsuessa toisia kunnan- ja perheenmiehiä suureen huoneeseen
ja alkaessa heillekin pitää varotuspuhetta ja neuvoessa heitä
varomaan Sepän Antsin kiihotusta -- jäi tämä oikeusherran kanssa
kirjoituskamariin.

Mutta Ants ei ollutkaan sitä vastaan. Vielä kerran hän pyysi
virkamiestä pastorin kanssa kirjoittamaan Mahtran miesten asiasta
haagituomarille ja vapauttamaan heidät uhkaavasta rangaistuksesta.
Mutta kun paroni kysyi, tahtoiko Ants pitää huolta siitä, että
perheenmiehet lähtisivät sonnanajoon ja vastustamatta tekisivät kaikki
entiset työt, kääntyi kunnan vanhin hiljaa ovelle, mennäkseen toisten
perässä.

"Pidätä!" huusi paroni, nousi tuolilta ja sulki oven Antsin edestä.

Tietymätöntä on, mitä hän vielä tahtoi puhua tai tehdä, mutta kunnan
mies kiskoi oven, jonka kahvasta paroni piti kiinni, väkisin auki,
lykkäsi oikeusherran ovelta takaisin ja astui etuhuoneeseen. Sieltä
pastori lyhyesti heittäen hyvästi poistui.

Ants meni Atlan tien ääressä olevaan Eeron kapakkaan, johon toiset
Mahtran miehet pian perässä tulivat. Mutta vierasten kuntain miehistä
olivat jotkut kadonneet. Niinkuin jälestäpäin kuultiin, olivat he
pitäneet pahana Sepän Antsin kokoon kutsumista; varmaankin katsoivat he
vastaanpanemista liian pelottavaksi kirkkoherran varotuksen kuultuaan.

"Miehet," sanoi Ants oman kuntansa talon miehille, "nyt tiedämme,
ettemme täälläkään saa oikeutta. Mutta menkää te kotiin ja tehkää
kaikki, mitä teiltä vaaditaan, sitten ehkä ainakin pääsette vapaiksi
haagioikeuden rangaistuksesta. Kirkkoherrahan lupasi päästää teidät
vitsoista, jos täytätte moision käskyt."

"Etkö sinä sitten kotiin tule?" kysyivät toiset.

"En tule," vastasi kunnan vanhin, ja hänen kasvonsa osottivat, ettei
hän ollut tehnyt uutta päätöstä. "Minä lähden Karuun kuulemaan venäjän
papilta, onko saksoilla keisarin puolesta lupa niin menetellä meidän
kanssamme. Mutta teille annan vielä kerran neuvon: älkää panko vastaan!
Jos sen sittenkin teette, niin se ei ole minun syyni!"

Tehtiin lähtöä. Ants lähti Matsin Priidikin, Adran Hindrekin ja Tillin
Oton seurassa kappaleen matkaa eteenpäin ja kääntyi sitten oikealle
kädelle Atlan kylän puoleen, mutta toiset astuivat surullisesti
vaijeten Mahtraan päin.

"Viekää vaimolleni ja lapsilleni paljon terveisiä, ja älkööt he minun
tähteni olko murheissaan!" huusi Ants vielä heidän jälkeensä ja katosi
sitten puiden ja pensasten taakse.

Hän oli todellakin päättänyt lähteä pitkälle matkalle Liivinmaan
rajan tuolle puolelle, saadakseen selvää uudesta laista. Kirkkoherra,
jonka apua hän turhaan oli pyytänyt, oli saksa ja moision isäntä
niinkuin toinenkin. Sitä oli Ants pelännytkin. Oikeuden asemesta antoi
sielunpaimen hänelle varotuksia, huojennusten asemesta vaati hän heidän
edelleenkin tyytymään orjuuteen. Kaikki, mitä Moision isäntä vaatii, on
oikeus, ja joka moision isännän käskyt, täyttää, tekee Jumalan tahdon.

Mutta niin ei voinut asian laita olla! Olihan keisari antanut
uuden lain, huojentaakseen kiusattujen talonpoikain kuormaa, ja
huojennuksethan todellakin olivat asetuksessa luettavina. Mutta niitä
ei annettu heille -- -- --. Venäjän pappi ei ole saksa eikä moision
omistaja -- hänen pitäisi siis puhua totta. Häneltä saisi ehkä
tietää, mitä venäjänkielisessä kirjassa seisoo, jota täällä ei kukaan
uskaltanut näyttää, ja ehkäpä hän voisi, jos saksat tekevät vääryyttä,
ilmottaa sen keisarille.

Niinkuin Tertsius sitten oikeudessa tunnusti, oli hän toisestakin
syystä lähtenyt Käruun. Hän oli pelännyt opman Rosenbergin vihaa, joka
häntä oli pitänyt toisten kohottajana ja uhannut hänelle kostoa. Ja
poissa ollen aikoi Ants odottaa, tahtoiko ja voiko kirkkoherra Berg
Mahtran miehiä auttaa sotaväen rangaistuksesta.

Jouduttuaan Atlan kylään, poikkesi Ants vanhan tuttavansa, Kokan
Madisen taloon. Hän aikoi pyytää Mädistä mukaansa Käruun. Hän tapasikin
ystävän kotona ja olikin parhaillaan hänelle asiaa selittämässä, kun he
etäämpää näkivät kirkkoherran kuskarin kiireesti ajavan taloa kohti.
Ants aavisti, että mies ehkä lähetettiin häntä noutamaan; "oikeusherra,
jonka käsistä puoli väkisin läksin menemään, tahtoo ehkä minut
takaisin", ajatteli Ants.

Hän antoi Madiselle merkin ja läksi kiiruusti piiloon. Kuskari tuleekin
läähättävällä hevosella pihaan. "Onko Sepän Ants täällä?"

"Mikä Sepän Ants?" kysyy Kokan Madis, niinkuin ei tietäisi tuon
taivaallista.

"Mahtran kunnan vanhin."

"Ei minun silmäni ole häntä nähnyt,"

"Mutta Mahtran miehet sanoivat juuri tiellä, että hän tuli sinun
luoksesi."

"Vielä mitä! Mutta mitä sinä hänestä sitten tahdot?"

"Kirkkoherra ja oikeusherra laittoivat häntä hakemaan -- en minä tiedä
minkätähden. Ajoin ensin Mahtraan päin, sain miehet kiinni, mutta
heidän joukossaan hän ei ollut."

"Ei hän täälläkään ole."

"Mistä minä häntä sitten vielä etsin?" virkkoi kuskari tuskaisena ja
kääntyi Juurun puoleen takaisin.

Kokan perheenmies suostui lähtemään Antsin kanssa Käruun. Tämä lepäsi
Kokan talon aitan lakassa puolisen jälkeen ja kapusi alas pimeän tultua.

Sitten läksivät molemmat miehet hiljakseen matkaan.

Se tapahtui perjantaina, 30 p. toukokuuta.

Seuraavana päivänä varhain aamulla ilmaantui Mahtran moision kupias
kylään ja antoi perheenmiehille käskyn kohta tulla moisioon.

"Kuka panee vastaan," lisäsi mies, "sitä luvattiin niin piestä, että
suolet tulevat maalle."

"Kutka ne pieksäjät sitten oikeastaan ovat?" kysyivät perheenmiehet.

"Saattehan nähdä! Ettekö tiedä, että sotamiehet eivät ole kaukana.
Haagiherran sydän on hirmuisen vihainen, kun ette menneet Habajalle.
Kylläpä hän pitää huolta pieksäjistä."

Miehet katsoivat kalveten toisiinsa.

"Tietääkö kukaan, missä Sepän Ants on? Kotoa en häntä löytänyt," kysyi
kupias.

Ei tiennyt kukaan -- ei ainakaan kukaan vastannut

"No kyllä hänen saunansa sitten tuliseksi lämmitetään!" huomautti
kupias ja teki lähtöä, muistutettuaan vielä kerran perheenmiehiä
tulemisesta.

Nämä seisoivat kauhistuneina koolla. He eivät nyt hetkeäkään
epäilleet, ettei asia alkanut käydä vakavaksi, sillä hyväsydämisinkään
haagituomari ei antanut itseään niin kovin pettää, ja nykyisestä
oikeusherrasta Habajalla tiedettiin ettei hän ymmärtänyt leikkiä.
Kirkkoherra ei tietysti ole lähettänyt armahduspyyntöä, kun eivät
miehet olleet luvanneet noudattaa moision isäntien vaatimuksia.

"Mitä nyt piti tehdä?"

"Mitä muuta kuin piiloon!"

"Piiloon niin! Eläinkin varjelee omaa nahkaansa, miksi siis emme me!"

Ja todellakin kääntyivät miehet kukin taloihinsa, antaen naisilleen ja
lapsille vielä joitakin neuvoja ja sitten alkoi kiireellinen pako kylän
ympärillä olevaan metsään, heinämaille ja soille. Nuoret ja reippaat,
vanhat ja voimattomat -- kaikki jättivät kotinsa kohtalon varaan ja
etsivät kuin takaa ajetut eläimet metsän tiheiköissä ja pensasten
varjossa suojaa, johon kauhistuksissaan saattoivat pistäytyä.

Haudan hiljaisuus syntyi ihmisistä autiossa kylässä. Synkkinä, niinkuin
itse mieletön musta kurjuus, kyyköttivät armottomat savuhökkelit
kirkkaassa päivänpaisteessa matalalla hiekkatörmällä. Palavassa
läikehtivässä ilmassa, tuossa haudan hiljaisuudessa oli jotakin
raskasta, masentavaa -- siinä piili onnettomuutta, ja etempää niityiltä
nousi autereen tapaista utua ilmaan -- oli kuin kuolevan hengen
viimeinen rukous. -- -- --

Mutta moision puolella, jossa nuo suuret komeat huoneet uhkeiden
puistojen keskellä kohosivat, rupesi ilma samassa välkkymään ja
säteilemään. Sotamiesten pyssyjen piikit kimaltelivat siellä päivän
kuumissa säteissä. Ja maa tömisi sadan miehen ylpeästi astuessa
raskailla saappaillaan. -- -- --

Mahtran moisioon on tullut tänään 50 miestä sotaväkeä ja kaksi
upseeria. Heillä on mukanaan keppiä ja vitsoja, 20 paria jalkarautoja
ja 30 paria käsirautoja. Tänään on Mahtrassa säädettävä oikeutta.
Kuuma, punainen veri oli tänään tämänkin moision pihassa kirjaava
hiekan ja kivet punaisiksi.



22.

VAIKUTTAVAT VOIMAT.


"Jumalan kiitos!" huudahti rouva von Heidegg, kun sai Herbertiltä
kuulla, ettei kouluneiti ollut suostunut pojan kosimiseen.

"Tyttö oli ymmärtäväisempi kuin poika!" huudahti herra von Heidegg,
kun sai puolisoltaan kuulla, että "ranskalainen mamseli" oli hylännyt
nuoren, rikkaan paronin kosimisen.

Ja molemmat olivat niin onnelliset tuosta odottamattomasta uutisesta,
ett'eivät huomanneetkaan, kuinka loukkaava asia oikeastaan oli heidän
ylhäiselle sääty-ylpeydelleen ja kuinka se mahtoi masentaa heidän
poikaansa, paroni Herbert Heideggiä. Tyttö, jonka täytyi omalla
työllään elättää itsensä, jolla ei ollut muuta kuin kolme leninkiä ja
lämmin sydän, jolla koko maailmassa ei ollut mitään menetettävää, vaan
kaikki voitettavana -- tuo tyttö vastaa paroni Herbert Heideggille:
"Kiitän hyväntahtoisuudestanne, mutta minä en teitä tarvitse!"
-- -- -- Todellakin, jos paronin neiti von A. eli kreivin neiti von B.
niin olisivat vastanneet -- olisivat kosijan isä ja äiti saaneet
halvauksen. Mutta nyt kiitti toinen Jumalaa ja toinen ylisti tytön
ymmärrystä ja molemmista tuntui kuin olisivat päässeet suuresta
vaarasta.

Heideggien onni tällaisesta asian käänteestä oli suuri. Heille olikin
jo heidän poikansa tuottanut todellista murhetta ymmärtämättömän
erehdyksensä tähden. Mutta he itse erehtyivät, kun luulivat, että poika
pian unohtaa turhaan rauvenneen leikkinsä, nauraa omaa hulluuttaan ja
sitten heittää mielestään koko asian. Niin ei käynyt. Päin vastoin
huomasivat vanhemmat huolestuneina, että Herbertin sydäntä jäyti joku
salainen tuska, sillä hän muuttui päivä päivältä yhä totisemmaksi,
umpimielisemmäksi, elämästä ja ympäristöstä välinpitämättömämmäksi.
Hän puhui vähän, söi vähän ja teki työtä vähän. Hänen koko sisällinen
olentonsa näkyi murtuneen.

"Hm", sanoivat isä ja äiti, "tuo tyhmyys näyttää juurtuneen syvemmälle
kuin toivottava olisi." Mutta lohduttaen itseään he lisäsivät: "Aikaa
myöten asia kyllä unohtuu. Joka haava paranee vihdoin oikeaa lääkettä
käytettäissä." Mutta oikeana lääkkeenä he pitivät ranskalaisen neidin
poistumista ja pojalle morsiamen hankkimista -- oikean morsiamen. Siksi
valitsivat he oman maansa tyttäristä kaikkein hurmaavimman ja pitivät
huolta, että poika hänen kanssaan usein sattui yhteen.

Juliette Marchandkin huomasi paroni Herbertin masentuneen mielialan
heidän keskustelunsa jälkeen lehtimajassa. Ja hänen hellä, hyvä
sydämmensä kärsi varmaankin yhtä paljon kuin Herbertinkin.

Mutta tuo sydän oli jo ennen Herbertin kosimista salaa taistellut.
Juliette oli jo kauvan sitä ennen aavistanut, mikä hänellä talossa
oli odotettavissa, ja tällainen tietohan ei jätä ketään naista
välinpitämättömäksi. Ja nyt oli Juliette vielä äkkiä tullut nuoren,
kauniin, lahjakkaan, kunnioitettavan miehen ystäväksi, jonka seurassa
hän nautti tuota lämmintä hauskuutta, jota vastainen mieltymys
synnyttää.

Mikä ihme sitten, jos neidon sydämmessä alkoi jotakin itää -- salaa,
vasten tahtoa. Hän itse koetti sitä salata, ikäänkuin peittää ja
kuunnella järjen ääntä tunteita vastaan. Mutta usein hänet sittenkin
valtasi tunne ja hän ajatteli Herbertiä, jota ei olisi saanut ajatella,
joka ei häneen kuulunut. Kokonaiset suuret tulevaisuuden tuumat
tunkeutuivat hänen mieleensä ja niiden keskipisteenä oli Herbert ja hän
itse.

Hän oli mielessään kuvaillut olevansa moision emäntänä. Kuinka hän
olisi kaikkia kohtaan lempeä ja hyvä, hädänalaista auttaisi, köyhiä
ravitsisi, puolisonsa kanssa taistelisi, huojentaen, armottomasti
rasitettujen, henkisessä ja aineellisessa puutteessa olevien,
sorrettujen talonpoikain tilaa, harjoittaisi väkivallan asemesta
oikeutta, kovuuden asemesta armoa. Kaikki hyvät ihmiset olisivat sitten
voineet sanoa: "Katsokaa Heideggin moision oloja -- ottakaa siitä
esimerkkiä -- ja kaikki tuo on tuon pienen ranskalaisen avulla saatu
aikaan!" -- -- --

Mutta tavatessaan itsensä tuollaisissa, luvattomissa unelmissa, löi
hän kädellään vasten otsaansa herättääkseen huolettomaa järkeänsä
toimintaan ja päästäkseen runomaailmasta todellisuuteen. Tuo pääseminen
kysyi taistelua ja vaivaa, mutta, Jumalan kiitos, se onnistui. Ei hän
suotta sanonut itseään järkeväksi, eikä hän suotta ollut yksinäisellä
elämänradallaan oppinut itsenäisyyttä ja varovaisuutta.

Eihän tuo mies ole yksin maailmassa, eihän hän ole vapaa, ole
itsenäinen. Sadat asiat liittävät häntä perheeseen, sukuun ja
seurapiiriin -- ja niistä ei kukaan suvaitse tuota pientä ranskalaista;
he kaikki pitäisivät häntä rohkeana tunkeilijana, jota kaikin tavoin
vastustettaisiin. Johan he nyt häntä vihasivat, vaikkei hän heille
ollut tehnyt mitään pahaa -- ainoastaan siitä syystä, että hän monessa
asiassa rohkeni ajatella toisin kuin he. --

Niin, Juliette Marchand oli taistellut tunteitaan vastaan ja taisteli
yhä edelleen -- ja tämä oli hänelle raskasta senkin vuoksi, että hän
näki Herbertin kärsivän. Olihan hän niin myötätuntoinen jokaista
kohtaan, minkätähden ei hän olisi sitä tuota miestä kohtaan, joka oli
hänen mielessään.

Eikä hän sittenkään voinut eikä saanut häntä auttaa -- Herbertin
itsensä, hänen onnensa tähden ei hän sitä tohtinut. Hän tiesi, että
apu on ainoastaan heidän eroamisessaan ja huojentaakseen tuon eron
katkeruutta, koetti hän nuorta miestä kohtaan olla kylmä ja jäykkä,
vaikka se olikin kiusallista. Mutta hän oli koettanut tahdon voimalla
päästä tunteittensa herraksi ja sillä tiellä eteni hän askel askeleelta.

Näin olivat asiat Julietten ja Herbertin välillä, kun toukokuun lopulla
julkiset tapaukset, jotka kiihottivat koko maakunnan väestöä, käänsivät
heidänkin huomionsa omasta itsestään toisaalle.

Juliette ei paljon asiasta voinut Herbertin kanssa keskustella, sillä
hän karttoi kovin huolellisesti tämän seuraa. Mutta ruokapöydässä
kuuli hän herrasväen keskinäisestä puheesta ja palvelijoilta, mitä
julkisuudessa tapahtui ja kaikkien huomiota niin kiinnitti.

Lähellä ja kaukana olivat talonpojat kuohuksissa. Uusi laki oli
synnyttänyt selkkauksia, kansan mielen kiihottanut. Monessa moisiossa
jättivät ihmiset vuokravelvollisuutensa täyttämättä, vastustivat
moision työtä. Siellä, täällä näytti liike niin uhkaavalta, etteivät
tavalliset rankaisukeinot enää auttaneet; moision isännät olivat
kuvernementti-kaupungista pyytäneet sotaväkeä avukseen ja saaneetkin.

Rauhattomuuksien syyt jäivät Juliettelle koko lailla epäselviksi;
saksojen puheesta hän vain kuuli, että talonpojat olivat
kiittämättömiä, häpeämättömiä, vaativia ja tyhmiä. Heille oli annettu
sormi, mutta he tahtoivat koko käden. Kamaripalvelija Tohver kuiskaili
jotakin saksojen petollisuudesta ja ahneudesta, mutta ei voinut sitä
mitenkään todistaa eikä selittää. Mutta Juliette mietti itsekseen,
minkätähden tuollaisia rauhattomuuksia nyt vasta syntyi? Kansan elämä
oli hänen mielestään sellainen, ettei siihen milloinkaan olisi voinut
tyytyä. Toisissa, Julietelle tutuissa maissa olisivat tuollaiset olot
synnyttäneet alituisia, julkisia kapinoita.

Rauhattomuuden sanomat johtivat Julietten mieleen jotakin, jonka
hän viimeisinä aikoina kokonaan oli unohtanut. Paroni Herbert oli
talvella puhunut suurista uudistuksista ja parannuksista talouden,
isännyysvallan ja talonpoikain olojen alalla, kun moisio huhtikuun
lopulla piti hänelle joutua. Muiden muassa oli hän vapaaehtoisesti
luvannut huojentaa talonpoikain orjuutta, ja tehdä enemmänkin kuin
laki vaati. Samoin oli hän luvannut harkita ruumiinrangaistuksen
poistamista, mutta sanonut tahtovansa sitä heti rajoittaa.

Neiti Marchandia huvitti nyt kysymys, kuinka paljon hän jo oli
päätöksiään toteuttanut. Ja vielä enemmän herätti asia hänen
mielenkiintoaan, kun hän kuuli, että paroninkin alustalaiset olivat
vastustaneet niin sanottuja aputekoja.

Juliette olisi mielellään Herbertiltä itseltään kysynyt näistä
asioista, mutta hän ei tahtonut kahden kesken hänen kanssaan ruveta
pitempään keskusteluun ja herrasväen kuullen ei voinut hän sellaiseen
puheaineeseen ryhtyä, he olisivat sitä pitäneet epänaisellisena
ja sotkeutumisena asioihin, jotka eivät häneen kuuluneet.
Kamaripalvelijalta kysymistäkään ei Juliette pitänyt oikeana, sillä
nyt, kun Herbert oli isäntänä, pelkäsi hän, ettei Tohver olisi
kyllin puolueeton. Sentähden koetti hän saada tietoja tuolta alati
vaikenevalta virkatoveriltaan, herra Lustigilta.

Ensin hän kysyi, tiesikö tämä mitään talonpoikain rauhattomuuksien
syistä.

Pieni silmälasiherra punehtui kuin nuori tyttö, kun kouluneiti
hänen kanssaan rupesi puhumaan. Juliette tiesi, että hän oli ujo ja
harvapuheinen, mutta ilokseen sai hän herra Lustigilta aivan tarkkoja
ja selviä vastauksia, ja niitä ei annettu hänelle ensinkään niin
vastenmielisesti kuin hän oli pelännyt.

"Teitä huvittaa, neiti, meidän talonpoikain kysymys?" kysyi herra
Lustig.

"Huvittaa kyllä."

"Minä olen sen huomannut."

"Te?" kysyi neiti Marchand ihmetellen.

"Niin."

"Kuinka niin?"

"Minä kuulen paljon, kun puhun vähän. Olen siis kuullut teidän
mielipiteitänne."

"Ja te itse? Te varmaankaan ette ota osaa tuollaisiin asioihin?"

Lustig kohotti olkapäitään.

"Minulla ei ole puhetaitoa, sentähden en keskustele mistään asioista
toisten kanssa. Mutta mieleeni jää, mitä näen ja kuulen ja yksinäni
ajattelen sitä."

"Siis olette talonpoikainkin asiasta paljon kuullut ja ajatellut?"
nauroi Juliette somaa selitystä.

"Minä kyllä tiedän yhtä, toista. Mitä tahtoisitte kysyä, neiti
Marchand?"

Juliette uudisti kysymyksensä rauhattomuuksien syistä, ja Gottlieb
Lustig vastasi:

"Suoranaisia syitä on minun mielestäni vain yksi ainoa: liian raskas
elämä."

Ja herra Lustig selitti Juliettelle lyhyesti, mutta havaannollisesti,
sattuvin sanoin, mitä uusi laki talonpojille soi, mikä antoi aihetta
epätoivoon ja epäilyksiin, millä tavoin talonpojat aikoivat moisiota
vastustaa, mitä rauhattomuuksia tähän asti oli tapahtunut ja mitä
apukeinoja sitä vastaan oli toimeen pantu. Juliette ei voinut olla
ihmettelemättä, että tuo umpimielinen, näköjään koko ympäristölleen
niin kylmä ja välinpitämätön henkilö, jota ainoastaan luonnontiede
ja siitäkin vain yksi ainoa osa huvitti, nyt kerrassaan saattoi
hänelle syrjäisistä asioista antaa niin asiallisen ja perusteellisen
selityksen. Tuo mies näytti todellakin kasvattavan sisällistä ihmistään
ainoastaan kuulemalla, näkemällä ja -- vaikenemalla.

"Te olette varmaankin kuulleet", huomautti neiti Marchand, kun
kouluherra oli lopettanut, "että meidänkin kunnan talonpojat tahtovat
olla vastustajien joukossa?"

"Olen, paroni Heideggille on se ilmotettu."

"Perheenmiehet itse ovat sen tehneet?"

"Ei. Kuulin, että eräs vuokramies, joka kylässä on salainen ilmiantaja
-- hänen nimensä on Ristmäen Mihkel -- on tuonut moisioon tietoja, mitä
neuvoja perheenmiehet ovat pitäneet ja minkä päätöksen olivat tehneet!"

"Mutta en ymmärrä, minkätähden meidän kartanon talonpojat ajattelevat
vastustusta", huusi Juliette. "Minä arvelen, että heille uusissa
asetuksissa ei vain suoda suuria huojennuksia, vaan että vielä
vapaaehtoisesti on huojennettu heidän työ- ja maksukuormaansa."
Gottlieb Lustig katseli suurin silmin neitoa.

"Miksi te niin arvelette?" hän kysyi.

"Sentähden, että moisio nyt on nuoren paronin hallussa, ja että hän
itse sanoi talvella tahtovansa heti panna toimeen uudistuksia."

"Se ei ole tapahtunut."

"Ei tapahtunut? Kuinka se on mahdollista?"

Lustig kohotti olkapäitään.

"Te tiedätte varmasti, että meidän talonpojille ei ole suotu
huojennuksia, että he tekevät työtä entisillä ehdoilla!"

"Tiedän, neiti Marchand!" vakuutti toinen vilkkaammasti kuin hän
muuten oli puhunut. "Tiedän varmasti, että meidän talonmiehet kävivät
vaatimassa uudessa laissa luvatuita huojennuksia, mutta ettei heidän
toiveitaan täytetty."

"Keltä he niitä vaativat?"

"Molemmilta paroneilta."

"Moision nykyiseltä isännältäkin?"

"Niin! He kävivät ensin vanhan paronin ja sitten paroni Herbertin
puheilla."

"Mistä te sen tiedätte?"

"Vanha paroni kertoi sen itse minulle ja niin puhui myös opman Winter."

Juliette näytti hyvin rauhattomalta ja hämmästyneeltä.

"Ja millä perustuksella ei heidän vaatimuksiinsa suostuttu?" hän kysyi.

"Samalla perustuksella kuin toisillakin moision isännillä on, että
eivät tahdo täyttää talonpoikain toiveita. Laki antaa heille vielä
aikaa, kunnes maat ovat mitatut ja arvioidut."

"Mutta eihän vapaaehtoisten huojennusten antaminen ole kielletty!"

"Tietysti ei! Niinkuin olen kuullut on niin tehtykin muutamissa
kauvempana olevissa moisioissa."

"Niin on tehty, mutta täällä ei?"

Neiti Marchand näytti niin hämmästyneeltä, että opettaja herra alkoi
häntä ihmeissään katsella. He seisoivat herrasväen rakennuksen
takimmaisella, puutarhan puoleisella verannalla. Vanhempia saksoja ei
ollut näkyvissä. Alhaalla puutarhassa iloitsivat heidän oppilaansa.
Juliette Marchand astui pari kertaa edes takaisin, sitten hän jälleen
kääntyi virkatoverinsa puoleen.

"Jos teillä on aikaa, niin tulkaa vähän puutarhaan kävelemään.
Tahtoisin teiltä vielä jotakin kysyä. -- -- -- Puhunhan teidän
kanssanne oikeastaan vasta ensimmäisen kerran, ja me olemme jo niin
kauvan saman katon alla eläneet, ja sitten vielä olemme samassa
virassa. -- Tahdotteko?"

Herra Lustigin ujoille, umpimielisille kasvoille nousi jälleen heikko,
naisekas puna.

"Mielelläni", vastasi hän hämmästyen ja melkein änkyttäen.

"Minä tahtoisin saada tietää teidän arveluitanne", alkoi Juliette, kun
he hiljakseen kävellessään joutuivat kukoistavien jasminipensasten
kohdalle, "minkätähden talon nuori isäntä ei ole toteuttanut
uudistustuumiaan, niinkuin hän minulle itselleni kertoi. Saanko teiltä
suoraan kysyä: pidättekö Herbert Heideggiä kunnioitettavana miehenä?"

"Pidän kyllä."

"Hänellä on varmaankin hyvä sydän ja jalomielinen luonne?"

"Epäilemättä."

"Tehän tunnette hänen mielipiteensäkin?"

"Hyvin vähän; hän on pari vuotta ollut kotoa poissa, vieraiden luona
vasta mieheksi kehittynyt, ja hänen nykyisiä mielipiteitään en ole
vielä oppinut tuntemaan."

"Minun mielestäni ajattelee hän vapaammin ja lempeämmin kuin hänen
isänsä ja monet muut täkäläiset moision omistajat", virkkoi Juliette.
"Olen myöskin huomannut, että hänen hyvä sydämmensä tahtoo noudattaa
oikeutettuja pyyntöjä. Sentähden ihmettelen suuresti, ettei hän
tahdo täyttää talonpoikiensa toiveita, vaikka hän on päättänyt
vapaaehtoisesti parantaa heidän elämäänsä. Ihmeellisempää on vielä,
että niinkuin te sanotte, jotkut toiset moision isännät ovat voineet
suoda helpotuksia, mutta täällä siitä ei ole tullut mitään. Kuinka te
sen selitätte?"

"Minä luulen, ettei paroni Herbert ole vapaa", vastasi opettaja.

"Kuinka niin? Hänhän on minun tietääkseni täydellisesti moision
omistaja."

"Niin kyllä. Mutta hän on voimakkaiden vaikutusten alainen."

"Ja ne ovat?"

"Ennen kaikkia hänen isänsä. Jos en erehdy, on vanha paroni vielä
täällä oikeastaan vallan pitäjänä ja määrääjänä, samoin kuin myöskin
hänen äitinsä. -- -- -- Ja sen lisäksi vaikuttavat vielä koko säädyn
edut. -- -- --"

"Uhkaisiko moision isäntiä vaara, jos joku heistä tekisi talonpojilleen
hyvää?"

"Ehkä kyllä nykyisissä oloissa. Jos yksi suostuu talonpoikien
vaatimuksiin, niin täytyy toistenkin tehdä samoin. Mutta toiset eivät
sitä tahdo, kun se olisi vahingoksi heidän tuloilleen. Niin tulee siis
yhden laiminlyödä hyväntekeväisyytensä, jos tahtoo pitää silmällä koko
säätynsä etua. Nykyisenä, rauhattomana aikana pidettäisiin myöntymistä
hätäkeinona."

Gottlieb Lustig ei varmaankaan ennen ollut saanut kokoon noin pitkiä
lauseita, sillä hän pyyhki nenäliinalla hikeä otsaltaan.

"Ja Herbert Heidegg on antautunut noiden vaikutusvoimain alaiseksi",
lausui neiti Marchand hitaasti ja melkein itsekseen, jonka ohella hänen
kalpeille kasvoilleen oli levinnyt syvä varjo.

Juliettestä tuntui kuin olisi hän menettänyt jonkun kalliin asian;
hän oli käynyt murheelliseksi. Kun he hitaasti jälleen lähestyivät
rakennusta, kiitti hän virkatoveriaan seurasta ja lähti äkkiä jälleen
omaan huoneeseensa. Siellä hän vielä kauvan ajatteli kuulemiansa
asioita ja pitkin päivää oli hänen mielensä raskas -- hänestä tuntui
kuin olisi joku rikkonut uskollisuutensa häntä kohtaan. -- -- --

Mutta pian hänen vielä piti saada kuulla jotakin, joka vielä enemmän
tuskastutti ja masensi hänen mieltänsä.

Pari päivää tämän perästä -- kun hän oli kaupungista kotiin tullut
-- koputettiin arasti hänen huoneensa ovelle. Vanha kamaripalvelija
Tohver, ja hänen selkänsä takana palvelustyttö Mai raittiine kasvoineen
ja korkeine rintoineen, astuivat Julietten sisään kutsuessa huoneeseen.
Mai vähän esteli, mutta kun Tohver hänelle viittasi, seurasi hän
kuitenkin perässä.

Molemmat olivat kiihottuneen näköisiä.

"Neiti", alkoi kamaripalvelija kumarrettuaan pari kertaa, "Mai kertoi
minulle ihmeellisiä asioita ja pyytää nyt, että minä niitä teille,
neiti, puhuisin. -- -- -- Meillä on maanantai-aamuna jälleen piesty
ihmistä tallissa ja hänen veristä ihoansa valettu silakan suolavedellä.
-- -- --"

Kouluneiti katseli suurin silmin puhujaa; hän ei näyttänyt oikein
ymmärtävän tämän sanoja.

"Piesty -- ketä meillä on piesty?"

"Isännöitsijän palvelijaa, Miinaa -- neiti varmaankin hänet tuntee --
nuori, terävä tyttö. -- -- --"

"Miinaa piesty? Kuka häntä on piessyt?"

"Se joka aina ihmisiä moisiossa pieksee, kun käsketään -- vahti!"

Ja Mai koetti osottaa kamaripalvelijan sanoja todeksi vilkkaasti
päätään pudistaen ja pyyhkien esiliinan nurkalla vetisiä silmiään.
Mutta Tohver rupesi kertomaan tapausta ja koetti sitä pitkillä
selityksillä ja elävillä kädenliikkeillä tehdä kouluneidille niin
selväksi kuin suinkin. Mai, pannen kaiken saksan kielen taitonsa
käytäntöön oli todistajana ja vakuuttajana ja koetti loppumattomilla
pään nyökkäyksillä vahvistaa Tohverin selityksiä.

Molemmilta sai Juliette kuulla, minkälaisen ilkivaltaisuuden uhriksi
Miina raukka oli joutunut. Ehdoin, tahdoin ahdistaa opman Miinaa,
tyttö taistelee vastaan, ilmottaa vihdoin hätänsä sulhaselle, tämä
tulee eräänä yönä odottamatta avuksi ja vihan vimmassa kostaa
viettelijälle. Tämä ilmaantuu, lyötyään ensin itse syytöntä tyttöä,
moisioon kaipaamaan ja täällä tehdään tuomio, jota inhimilliseltä
kannalta katsoen on vaikea ymmärtää; tyttö saa moision tallissa,
poika haagioikeudessa ruumiinrangaistuksen. Tyttö piestään veriseksi
ja suolavedellä tehdään haavat tulisen kirveleviksi; mutta poika
viedään sidotuin käsin vielä kovemman rangaistuksen alaiseksi. Mutta
päärikollinen itse jää rankaisematta, sillä hän ei suinkaan olisi
lähtenyt kaipaamaan, jos hänellä olisi ollut jotakin pelättävää.

Kouluneiti ei voinut kaikkea tuota uskoa; hänestä tuntui koko kertomus
pöyristyttävältä valheelta, tai ainakin äärettömästi liiotetulta.
Ehkä syytti tyttö opmannia tehdäkseen itsensä viattomaksi. Mutta
Juliettea loukkasi kuitenkin se tieto, että moisiossa vielä nuoren
paronin isännyyden aikanakin ruumiinrangaistusta käytettiin; että
siellä jälleen oli naista rangaistu ja vielä niin raa'alla tavalla.
Mutta hänen epäilyksensä tapauksen todenmukaisuudesta alkoi kadota, kun
Tohver nyt lisäsi, minkätähden hän asiasta oli kouluneidille tullut
puhumaan.

"Mai Miina raukan puolesta pyytää neidin kertomaan nuorelle paronille
asian oikean laidan, että opman saisi vähän nenälleen. Luultava
on, että opman aivan toisin kertoi asian herroille, eihän muuten
viattomalle Miinalle vitsaa olisi annettu. Olihan opman itse kotona
sanonut Miinalle: 'Saa nähdä, ketä uskotaan, sinua vai minua'."

"Kelle on opman käynyt kaipaamassa?" kysyi Juliette värisevin huulin.

"Saksoille -- kenelle sitten?"

"Tietysti vanhalle herralle!"

Siihen tiesi Tohver vastata, että hän oli opmannin nähnyt varhain sinä
aamuna paronin kirjoitushuoneessa, jossa molemmat paronit jo olivat
olleet ylhäällä.

"Molemmat?" huusi neiti Marchand ja hänen katseissaan ilmeni jälleen
kylmää, vastustavaa epäluuloa. "Se ei ole mahdollista", lisäsi hän
varmasti. "Te erehdytte, Tohver, molemmat paronit eivät ole antaneet
käskyä Miinan piiskaamisesta."

"En tiedä, kuka käskyn antoi", vastasi kamaripalvelija, "mutta molemmat
paronit olivat kirjoitushuoneessa opmannin sinne tullessa, sen tiedän
varmasti; minä vein juuri sitä ennen herroille sinne sikareja."

Juliette käänsi kalpeat kasvonsa syrjään; hänen sydäntään painoi ja
ahdisti, että hänen oli vaikea pidättää huutoa.

"Mutta eivätkö sitten Miina ja hänen sulhasensa itse selittäneet
paronille, kuinka asia oikeastaan oli?" lausui hän kääntyen vihdoin
jälleen kamaripalvelijan puoleen.

"Heiltä ei ole mitään kysyttykään", vastasi Tohver, "he eivät ole
herrojen luona käyneetkään."

"Mitä puhutte? Kuinka voitiin heitä kuulustamatta rangaista?"

Kamaripalvelija kohotti olkapäitään. Hänen kasvoilleen levisi lystikäs,
puoleksi katkera, puoleksi leikillinen ilme.

"Saksat uskovat ainoastaan opmannia -- hän on korkeampi kuin
palvelustyttö ja kylän poika."

Kouluneidin katse ilmaisi epäilystä ja kauhua.

"Minä en usko tuota kaikkea", virkkoi hän kärsimättömänä ja kääntyi
jälleen akkunaan päin. "Ainakaan ei ole totta, että rangaistus
annettiin, ennenkun rangaistuksen alaisten syy oli selvä ja varma. Minä
tahdon tutkia, kuinka kaikki on ollut."

"Neiti", lausui jälleen Tohver nöyrällä, rukoilevalla äänellä. "Miina
raukka on heti lähtenyt opmannin luota kylään vanhempain kotiin. Opman
on häijy mies -- Miina pelkää, että tämä häntä vielä rankaisee tuon
poislähdön tähden, tai ainakin kiusaa, tai pakottaa takaisin tulemaan.
Siitä on tytöllä suuri kauhu. Neiti on ehkä niin hyvä ja pyytää nuorta
paronia, ettei opman enää saa Miinalle tehdä pahaa ja antaa hänen olla
vanhempainsa luona."

"Sen tahdon tehdä."

"Opman on myös uhannut, että Miinan isältä nyt talo otetaan", lisäsi
Tohver vielä. "Neiti ehkä pyytäisi herra Herbertiltä, ettei sitä
tehtäisi."

Senkin lupasi Juliette erinomaisen varmalla ja lujalla äänellä.

Mutta tähän ei kamaripalvelijan kertomus päättynyt. Hän piti
tarpeellisena vielä enemmän herättää hyväsydämmisen kouluneidin
myötätuntoa puolustettaviaan kohtaan. Sentähden hän sanoi:

"Neidille tahtoisin kertoa, että Miinan sulhanen on meidän Maien veli.
Neiti ehkä vielä muistaa -- sama nuori mies, joka viime syksynä sai
moision tallissa vitsoja, josta neiti niin pelästyi."

Juliette muisti hyvästi Päärnun, tuon suuren, tukevan, totisen
näköisen työmiehen, jonka mökkiäkin hän kerran oli käynyt katsomassa.
Myötätuntoisesti silmäillen Maiea, kysyi hän kamaripalvelijalta:

"Ja minkälaisen rangaistuksen Maien veli tällä kertaa sai?"

"Hänelle on haagioikeudessa annettu kahdeksankymmentä kepinlyöntiä",
vastasi Tohver. "Se ei ole leikin asia, neiti! Päärn on tukeva mies
kuin karhu, mutta sittenkin on hän nyt sängyssä ja sairastaa haavojaan."

"Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä!" kertoi kouluneiti, ja Tohverista
näytti kuin olisi hänen pieni, valkea kätensä mennyt nyrkkiin. Sitten
kääntyi neiti Marchand tutkivin katsein vielä kerran kamaripalvelijan
ja tytön puoleen. "Ja te molemmat uskotte varmasti, että asia on
niinkuin Miina ja Päärn ovat kertoneet? Te ette epäile, että molemmat
puhuvat totta? Teidän sydämmenne sen varmasti tuntee?"

Tohver nosti sormensa ylös, joka merkitsi, että hän uskalsi, vaikka
päänsä kautta sen vannoa ja vakuutti, että tyttö ja poika ovat
kunniallisia ihmisiä, joihin jokainen täysin luottaa. Mutta sitä ei
voinut opmannista sanoa.

"Puhutaanko hänestä pahaa?" kysyi Juliette.

Tohver kohotti harmaita kulmakarvojaan ja pyyhkäsi halveksivasti
molemmilla käsillään.

"Oi taivas, neiti! Minä en tahtoisi olla kielittelijä, mutta minun
pitää sittenkin sanoa, että se mies on monen lapsen isä, vaikkei
hänellä ole puolisoa. -- -- --"

"Onkos Maien veljellä vielä mitään pelättävää isännöitsijän puolelta?"
kysyi Juliette katsellen myötätuntoisesti tytön kauniita, surullisia
kasvoja.

"Eikös tämä häntäkin voi kiusata", vastasi Tohver, "ja viedä talliin
vähimmästäkin syystä. Mutta sitä miestä onkin jo niin kiusattu ja
ahdistettu, että hän siihen on melkein tottunut."

"Kertokaa neidille Päärnun talon asiasta", kuiskaili Mai, joka ymmärsi,
että hänen veljestään oli puhe, ja nykäsi Tohveria takin liepeestä.
"Ehkä neiti voisi hänenkin hyväkseen jotakin tehdä!"

Tohver arvasi itsekin, että nyt oli paras hetki kertoa kouluneidille
senkin seikan. Tunsihan hän sen niin hyvästi. Ja ainoastaan neiti
Marchand saattoi jotakin tehdä myöskin Maien veljen hyväksi, jota
vanha kamaripalvelija itse kelpo miehenä arvosteli. Vanhan, tottuneen
kamaripalvelijan tietoon kyllä tuli kaikki, mitä talossa tapahtui.
Tohver tiesi jo aikoja sitten, millä silmin nuori paroni katseli
kaunista kouluneitiä ja kuinka kovin hän tätä kunnioitti ja kuinka
neidon sanat häneen vaikuttivat. Eikä tarvinnut epäillä sitäkään, ettei
ranskalainen neito tahtonut auttaa, sillä ei kukaan tiennyt niin hyvin
kuin Tohver, kuinka lämmin sydän hänellä oli talonpoikaraukkoja kohtaan.

"Ei suinkaan neiti pane pahaksi, jos kerron vielä jotakin Maien
veljestä", virkkoi hän ja nauroi ikäänkuin anteeksi pyytäen. Mai koetti
salaa häntä kehottaa tuon tuostakin nykäisten häntä takaa päin. "Sillä
miehellä on, neiti, varsin kurjat päivät ja hän olisi iloinen, jos
joku hänestäkin puhuisi hyvän sanan nuorelle moision herralle."

Juliette kuunteli yhä enenevällä mielenkiinnolla hyväsydämmisen
Tohverin kertomusta. Tohver alkoi Päärnun isän onnettomasta
elämäkerrasta, kuvasi hänen kuolemaansa haagioikeudessa saatujen
lyöntien seurauksena ja selitti, minkätähden isän talo pojalta oli
pois otettu ja kuinka Päärn turhaan oli koettanut paronilta saada
takaisin isänsä taloa tai jotakin toista vuokrapaikkaa, sillä vanha
paroni ei häntä kärsinyt. Tohver ei salannut, että miehellä oli
kiivas ja taipumaton luonne, mutta sanoi vanhan paronin itsensä
täytyneen tunnustaa, ettei hänellä ollut ahkerampaa, huolellisempaa
ja kunniallisempaa työläistä kuin tuo "vastahakoinen koira". Kaikkein
surullisempaa sanoi hän olevan, ettei Päärn ilman paikkaa voisi mennä
naimisiin, sillä nyt hänen piti pienessä mökkihökkelissä itseänsä
elättää. Näin viettivät morsian ja sulhanen surullista, toivotonta
elämää. -- -- Tohver ei jättänyt sitäkään kertomatta, kuinka kupias oli
tahtonut väliin tunkeutumalla rikkoa Miinan ja Päärnun liittoa.

"Tuohan on koko romaani!" huudahti neiti Marchand lyöden käsiään
yhteen, kun kertoja oli lopettanut.

Tohver kyllä ei tiennyt, mitä 'romaani' sana merkitsi, mutta oli
kuitenkin tyytyväinen, kun kertomuksensa oli neitiin vaikuttanut. Sillä
tämä oli liikutetun näköinen ja hänen kauniissa, mustissa silmissään
ilmeni päättäväisyyttä ikäänkuin aikoisi hän jotakin tehdä. Sen hän
vihdoin sanoillaankin todisti:

"Minä en tiedä, kuinka paljon minun sanani paroniin vaikuttavat",
lausui neiti Marchand, "mutta minä tahdon hänen kanssaan sopivalla
hetkellä kaikista näistä asioista puhua. Minä pyydän paronia muistamaan
Miinaa ja Maien veljeä."

Tuo lupaus oli Maien ja Tohverin mielestä yhtä hyvä kuin voitto. Maie
oli niin hyvillään, että tahtoi suudella kouluneidin kättä, jota tämä
ei kuitenkaan sallinut. Kiitollisina lähtivät molemmat neiti Marchandin
huoneesta. --

Huolimatta suuresta väsymyksestä matkan jälkeen, ei hän tahtonut sinä
yönä paljon unta saada. Mitä piti hänen ajatella kaikista noista
hirveistä asioista, joita sinä iltana oli saanut kuulla? Mikä mies oli
Herbert Heidegg, kun hänen moisiossaan saattoi tapahtua tuollaisia
seikkoja? Sehän oli aivan kuin nyrkkivallan aikoina. Ja tuo tapahtui
miehen nähden -- ei miehen tahdosta ja luvalla, hänen, joka puhui
vapaamielisyydestä ja lempeämmistä uudistuksista, jonka oikeutta
rakastava sydän ja selvempi näkökanta ei voisi sallia vääryyttä ja
väkivaltaa! -- -- -- Hän ei ole vapaa -- sanoo Gottlieb Lustig --
hän on vanhempain ja seurapiirin vaikutuksen alainen. Olkoon. Mutta
milloinka voi hän heidän vaikutuksestaan vapautua, kun ei hän yritäkään
sitä tehdä? Vai eikö hän tahtonutkaan heidän vaikutuksestaan vapautua?
-- -- -- Hän ei siis puhunut totta, kun hän sitä tuonaan vakuutti.
-- -- -- Herbert Heidegg valehteli! -- -- --

Ahdistava, kiusallinen tuska teki Juliette Marchandin rauhattomaksi,
jotta hän vasta myöhään saattoi nukkua. --

Jo seuraavana päivänä oli hänellä hyvä tilaisuus puhua Herbertin kanssa
kahden kesken. Nuori paroni itse antoi hänelle siihen aihetta. --

Vanha paroni puolisonsa ja vanhimman tyttärensä kanssa oli puolisen
jälkeen ajanut naapuriin kyläilemään. Juliette istui hieno käsityö
kädessä puutarhan puoleisella verannalla ja koetti haihduttaa
kiusallisia tunteitaan lukemisella. Samassa astui Herbert Heidegg
puutarhasta rappusille, pyyhki hikeä otsaltaan -- hän tuli nähtävästi
pellolta -- ja kääntyi kouluneidin puoleen kohteliaasti kysyen, saisiko
hän täällä levätä ja polttaa jonkun sikarin.

Neiti Marchand ei sitä vastustanut.

Herbert otti itselleen tuolin nurkasta ja istui lähelle Juliettea.
Äänetönnä sytytti hän sikarin ja katseli mietteissään alas
kevätihanuudessa kukoistavaan puutarhaan.

"No, kuinka teitä miellytti meidän vanha Tallinna, neiti Marchand?"
kysyi hän vihdoin puheen jatkoksi.

"Minä olin iloinen, kun kerran vielä sain nähdä merta", vastasi neito.

"Te rakastatte merta?"

"Kovin. Se on niin avara, niin rajaton ja ääretön. Minä rakastan
vapautta, sentähden rakastan merta."

"Minä taas vainioita ja niittyjä, joita metsä ympäröi", nauroi Herbert.
"Lainehtivat viljatasangot ovat minun mereni."

"Ovatko ne tänä vuonna hyvin menestyneet?"

"Koko lailla. Tietysti ne vastaisuudessa tulevat vielä
kukoistavimmiksi, kun rupean perusteellisemmin tekemään työtä.
Eilen sain ensimmäiset, uudenaikaiset työkalut -- suoraan tilatut
Englannista."

"Taloudellisiin uudistuksiin olette siis jo ryhtyneet?"

"Olen, neiti. Asioiden pitää muuttua täällä moisiossa; minä tahdon
vapautua Aasian oloista. Teidän pitäisi parin, kolmen vuoden perästä
nähdä minun talouttani, minun peltojani ja niittyjäni!"

Juliettea ei tuo kehuminen miellyttänyt. Tuo iloinen ja itsetietoinen
puhetapa viilsi hänen sydäntään. Tuo mies on ryhtynyt uudistuksiin ja
parannuksiin, mutta ensiksi omassa taloudessaan! Toisia kohtaan, joilla
on suurempi hätä, ei hän vielä ole mitään tehnyt!

"Tietysti tulevat teidän vuokralaisenne pellot ja niityt myös
vastaisuudessa kauniimmin kukoistamaan", huomautti Juliette. "Heillähän
on nyt parempi aika pitää niistä huolta. He olivat varmaankin teille
hyvin kiitollisia huojennetuista työpäivistä?"

"Huojennuksia eivät ole vielä saaneet", vastasi Herbert, puhaltaen
tuuleen sikarin tuhkaa, joka oli hänen polvelleen pudonnut.

"Ei vielä? Eivätkös teidän talonpojat Yrjönpäivästä lähtien ole saaneet
huojennuksia?"

"Ei, se voi vasta tulevaisuudessa tapahtua. Uusi maanvuokralaki säätää,
että maat ovat mitattavat ja arvioitavat, ennenkun huojennuksia voi
panna toimeen."

"Onkos huojennusten antaminen ennen sitä kielletty?"

"Ei ole. Minä kyllä heti tahdoin noudattaa uusia asetuksia, mutta
minun täytyi myöntyä isän ja toisten vanhempien maanviljelijäin
mielipiteeseen, jotka siitä pelkäsivät koituvan vahinkoa. Eihän
viivykään kauvan, ennenkun talonpoikain huojennukset laillista tietä
toteutetaan."

"Olen kuullut, että talonpojat ovat rauhattomia ja vaativat heti
huojennuksia. Eivätkös teidänkin talonpojat ole ilmaisseet sellaisia
toiveita?"

"Ovat kyllä, mutta, paha kyllä, piti minun vastata heille, että minun
täytyy menetellä lain mukaan. Työpäiväin vähentyessä täytyisi moision
isäntien rahalla palkata päiväläisiä, pitää palvelijoita, ja siihen
eivät kaikki maanviljelijät vielä ole valmistuneet."

"Kaikki?" kysyi Juliette. "Pitääkö sitten kaikkien yhtaikaa olla siihen
valmiit? Minä arvelen, että jolla on varoja, hän voisi heti palkata
työläisiä. Ettekö te sitä saattaisi, herra paroni?"

"Minä kyllä, neiti, mutta yksityisen henkilön tulee myös katsoa toisten
etua, muuten tuotamme toisille vahinkoa. Jos yksi voi, ja kaksi ei
voi, niin hän tekee noille kahdelle vahinkoa. Mutta jos enemmistö
voisikin, niin jäisi yhä vielä vähemmistö, joka ei voi, ja me olemme
aikojen kuluessa oppineet vähemmistönkin etuja silmällä pitämään.
-- -- -- Ajatelkaa, neiti Marchand, kuinka suurta sekaannusta
synnyttäisi, ja nyt jo on lain väärin tulkitsemisesta syntynytkin,
jos minä heti soisin huojennuksia, mutta minun naapurini eivät
sitä voisi. Talonpojat vaatisivat sitä kuitenkin väkisin, ja siitä
syntyisi kapina."

Yhä kovemmin alkoi Julietten sydän sykkiä. Tuo mies ajatteli kyllä
kiitettävällä tavalla naapuriensa etuja, mutta talonpoikain edut eivät
häntä paljon liikuttaneet, ikäänkuin ei sillä asialla olisi mitään
merkitystä, ikäänkuin ei talonpoika olisikaan moision isännän naapuri
ja lähimmäinen. Talonpoika voi odottaa ja kärsiä -- hänestä ei ole
huolta, meidän etumme on pääasia! Tuo kova, loukkaava katsantotapa
ilmeni moision isännän puheissa ja kaikissa hänen mielipiteissään. Se
oli hänestä niin luonnollista, niin itsestään selvää, että hän puhui
siitä, kuin olisi kaikkein sen pitänyt hyväksyä ja oikeana pitää.

Juliette ei tahtonut hänen kanssaan näistä asioista väitellä, hän
tahtoi vain tutkia hänen mielipiteitään ja luonnettaan. Sentähden hän
karttoi arvostelevaa vastausta ja kysyi ainoastaan:

"Eikö kukaan moision isäntä ole täyttänyt talonpoikain toiveita
työpäiväin vähentämiseen nähden?"

"On sitä tehty. Mutta nuo pari miestä, joista sitä on kuultu, katuvat
varmaankin jo hyvyyttään. He olivat varomattomia. He tekivät hyvää
omille talonpojilleen, mutta monelle moision alustalaiselle pahaa.
Meidän naapuripitäjään, Koselle on marssinut sotaväkeä, kun talonpojat
saatuaan kuulla, että orjuutta muutamissa moisioissa oli vähennetty,
sitä myöskin vaativat omilta herroiltaan eivätkä tulleet työhön,
kun heidän tahtoonsa ei suostuttu. Nuo ihmiset saavat nyt kovan
rangaistuksen. Haagioikeuden pitää heitä sotaväen avulla -- paha kyllä!
-- ruumiinrangaistuksella pakottaa lain noudattamiseen. Tuo olisi
varmaankin jäänyt tekemättä, jos eivät nuo pari moision isäntää olisi
niin kiirehtineet hyväntekeväisyyttään osottamaan. -- -- --"

"Minun mieleeni johtuu, herra paroni, että te talvella lämpimästi
ajattelitte kansakoulukysymystä", lausui Juliette lyhyen äänettömyyden
jälkeen. "Teidän kuntaanne, ellen erehdy, piti heti perustettaman
kyläkoulu. Vieläkö sitä olette ajatellut?"

"Koulun perustaminen on oikeastaan kunnan oma asia", vastasi Herbert,
koputtaen hiukan hämillään kepillään saappaansa kärkeä. "Mutta tietysti
koetan tehdä kaikki, mitä voin edistääkseni ja auttaakseni asiaa. Tähän
asti ei minulla ole vielä ollut aikaa kysyä, onko kunta tehnyt asiassa
päätöstä. Nythän tuskin vielä on kuukauttakaan kulunut uuden lain
voimaan astumisesta."

"Ettekö te aikonut ryhtyä asian vireille herättämiseen ja johtoon?"

Herbert rupesi nauramaan.

"En todellakaan voisi itselleni toivoa parempaa omantunnon muistuttajaa
kuin te olette! Mutta te voitte olla varma siitä, neiti Marchand,
etten unhota päätöstäni. Teidän pitää kuitenkin antaa minulle vähän
miettimisen aikaa!"

"Ettehän ole pahoillanne, vaikka sekaannun asioihinne, herra paroni?"

"Pahoillani teille? En!" vastasi nuori mies lämpimästi. "Te saatte
minua nuhdella niin paljon kuin haluatte. Minä olen onnellinen, kun te
ylipäätään minun kanssani keskustelette! Sitä onnea, Jumala paratkoon,
en usein saa nauttia."

"Lupaustanne tahdon nyt hyväkseni käyttää", lausui Juliette, mutta
ei leikillisesti, vaan hyvin totisesti. "Jos ei kaikki ole valhetta,
mitä tiedän, niin on teidän moisiossanne, herra paroni Heidegg, näinä
päivinä oikeutta vastaan paljon rikottu."

Herbert käänsi levottomat katseensa neitoon.

"Vai niin? Ja missä asiassa?"

"Te olette antanut viatonta ihmistä kovasti rangaista."

"Tuo ei ole oikein, neiti Marchand! Ketä te ajattelette?"

"Opman Winterin palvelustyttöä, Miinaa. Häntä on maanantai aamuna
moision tallissa armottomasti piesty."

"Mutta ei hän ollut syytön, armas neiti! Hän oli vasten isäntänsä
kieltoa laskenut yöllä miehiä luokseen, ja kun eräänä yönä mentiin
sellaista pois ajamaan, ei tyttö laskenut isäntää kyökkiin ja vastasi
hänelle röyhkeästi. Winterin täytyi väkisin avata ovi. Nyt karkasi
tytön seuralainen isännän kimppuun ja tyttö häntä siihen vielä yllytti.
Isäntä lyötiin tunnottomaksi ja piestiin maassa melkein vialliseksi.
Tuo oli suorastaan hengen vaarallista ja sellaista täytyy toki
rangaista!"

"Mistä te tiedätte, herra paroni, että kaikki niin tapahtui?"

"Isännöitsijä Winteriltä."

"Hän oli kantaja?"

"Niin."

"Mutta mitä vastaajat sanoivat?"

Herbert käänteli itseään rauhattomasti tuolilla.

"Sitä en tiedä."

"Kuinka? Te vain tiedätte mitä kantaja kertoi, mutta ei mitään siitä,
mitä syytetyillä on sanomista. Oliko tapaus todistajien kautta niin
varma?"

"Ei, todistajia ei ollutkaan. Mutta isännöitsijän onneton ulkomuotokin
todisti liian selvästi, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen silmänsä
olivat lyönneistä siniset ja koko ruumis niin pehmitetty, että hän
tuskin pääsi käymään."

"Kun ei näkijöitä ollut -- mistä te sitten niin varmasti tiedätte, kuka
häntä ylipäätään pieksi?"

"Sen hän itse kertoi."

"Hän itse! Mutta jos ei hän puhunut totta?"

Herbert jäi katsomaan Juliettea, etsi sanoja, mutta vaikeni.

"Minä en ymmärrä teitä, neiti", virkkoi hän vihdoin. "Minkätähden
isännöitsijä Winter sitä olisi tullut valittamaan; kuka hänelle olisi
väkivaltaa tehnyt? Minkätähden olisi hän syyttänyt noita kahta eikä
sitä, joka hänen kimppuunsa karkasi?"

"Mutta jos hänellä siihen olisi ollut kyllin syytä? Sehän on
mahdollista. Mutta olkoon miten on, sitä en ole kuitenkaan milloinkaan
kuullut, että ainoastaan kantajan syyttämisen perusteella rikollisia
tuomitaan, ilman että heiltä itseltään mitään kysytään. Tuo on --
suokaa anteeksi -- hieman yksipuolinen tuomitsemistapa ja sentähden
kohtuuton, väkivaltainen -- -- --."

Syvä puna muutti paronin kauniit kasvot tummiksi. Loukkasiko häntä
tuo oikea huomautus, vai hävettikö häntä? Mutta sittenkään ei hän
menettänyt mielenmalttiaan.

"Te voitte olla oikeassa, ettemme, isäni ja minä, ole huomanneet oikein
seurata lakitieteellisiä sääntöjä", hän vastasi. "Mutta se on kuitenkin
varma, ettemme itse asiassa ole päätöksessämme erehtyneet."

"Mihin te perustatte varmuutenne?"

"Me tunnemme miehen, joka isännöitsijää ahdisti. Hän on jo ennen
osottanut intohimoista, väkivaltaista luonnetta, jota siitä syystä jo
ennenkin on rangaistu. Toiseksi tunnemme talonpoikaisneitojen huonon
tavan, että ottavat yöllä nuoria miehiä luokseen."

"Mutta tunnetteko sitten isännöitsijä Winterin elintapoja?"

"Minä en tiedä mitään -- olen täältä ollut kauvemmin aikaa
poissa -- -- --."

"Vai niin! Mitä sanotte sitten siitä, herra paroni, jos isännöitsijä
Winter itse halusi yöllä päästä tytön luo, mutta ei päässyt, kun
tytölle toinen oli rakkaampi ja kun tuo rakkaampi luulevaisuudesta
tai tytön suojelemisen halusta näytti isännälle tien takaisin omaan
huoneeseen?"

Herbert katseli suurin silmin puhujaa.

"Neiti Marchand, te tiedätte jotakin tuosta asiasta?" virkkoi hän
sitten.

"Niin tiedän", vastasi Juliette, "ainakin niin paljon, etten voi pitää
oikeana teidän tuomitsemistapaanne. Tiedän nimittäin, mitä rikollisiksi
tuomitut, syytteenalaiset tunnustavat."

"Ja mitä sitten?"

"Ei muuta kuin sen, että sulhanen suojeli morsiantaan häpeämättömältä
viettelijältä. Kun hän sen teki väkivaltaisesti, olisi hän tietysti
oikeuden edessä rikollinen, mutta inhimillisesti ajateltuna pitää hänet
vapauttaa. Minä luulen, että kuka mies hyvänsä hänen sijassaan olisi
tehnyt samoin. Mutta tyttö ei ole tehnyt mitään pahaa. Hän on ollut
kantajan koston ja teidän surkean tuomionne uhrina."

Tuskallisen levottomana katsoi nuori paroni neitoa.

"Niinkö ovat tyttö ja poika asian kertoneet?" hän kysyi.

"Niin."

Nyt kertoi Juliette tarkemmin Tohverilta saadut tietonsa. Hän huomasi,
että Herbert kuunteli hyvin tarkkaavasti. Kun hän oli lopettanut, kysyi
paroni:

"Mutta mistä te sitten tiedätte, että tytön ja pojan tunnustukset ovat
oikeat, vaan isännöitsijän valheelliset? Tässä on tunnustus tunnustusta
vastaan -- todistajia ei ole, todenmukaisempi on, että syytteenalaiset
valehtelevat, kuin että isäntä sen tekee."

"Tunnetteko sitten kantajan siveellistä elämää, herra paroni?" kysyi
Juliette.

"Siveellistä elämää? Minä vain tiedän, että hän on kunnon maanviljelijä
ja pitemmän aikaa ollut isäni uskollinen palvelija."

"Voi olla. Mutta tiedättekö, kuinka hän kohtelee naisia, jotka ovat
hänen mielivaltansa alaisia?"

Herbert ajatteli.

"Jos oikein muistan, niin puhuttiin monta vuotta sitten, että
Winterille oli sattunut joku julkinen hairahdus. Mutta tarkemmin en
asiaa tunne."

"Te voitte helposti saada siitä selvää. Minulle vakuutettiin, että
kaikki ihmiset täällä tietävät, ettei isännöitsijä Winter ole mies,
johon naiset voisivat luottaa. Julkisia 'hairahduksia' on hänelle
sattunut useampiakin. -- -- -- Sitä vastoin ei rangaistujen,
syytteenalaisten elämästä tiedetä mitään pahaa. Tyttö, jonka itse
tunnen ja josta olen kuullut toistenkin arvosteluja, ei elämässään
ja käytöksessään ole antanut epäluulolle minkäänmoista aihetta. Hän
on jo monta vuotta liikuttavalla uskollisuudella ja mielenlujuudella
rakastanut miestä, joka köyhyyden tähden tuskin koko elinkautenaan
voi häntä vaimokseen pyytää. Hänen uskollisuutensa on niin luja, että
hän erään toisen, hyvin itsepintaisen sulhasen, joka hänelle voisi
tarjota kaikkia, mitä tuollainen talon tyttö saattaa itselleen toivoa,
miltei väkivallalla luotaan torjui. Opmannin puhe siis, että tuo tyttö
miesten, monen miehen kanssa yöllä pitäisi seuraa, ei voi olla oikea.
Mutta tyttö ei ole niinkuin hän on vakuuttanut ja niinkuin hänestä
uskotaankin, omaa sulhastaankaan yöllä ottanut vastaan, vaikka kyllä
sellaiset seurustelut täällä maassa kuuluvat olevan tapana. Mutta minun
mielestäni on aivan mahdotonta, että tuo siisti, siveä tyttö voisi
yllyttää sulhastaan pieksemään omaa isäntäänsä. -- -- -- Nuoren miehen
tavoista on myös kuultu pelkkää hyvää. Hän saattaa tosin olla kiivas
ja kovapintainen, mutta sellaisia hairahduksia kuin opman Winterille,
ei hänelle milloinkaan kuulu tapahtuneen. -- -- -- Ei siis huomaa
mitään pätevää syytä, minkätähden opmannia paremmin pitäisi uskoa kuin
noita kahta. Mutta niinkuin jo sanoin, en ensinkään ymmärrä teidän
tuomiotanne, joka yksin perustuu opmannin syytöksiin."

"Me olemme tottuneet uskomaan ylempiä ja sivistyneitä palvelijoitamme
enemmän kuin talonpoikia", vastasi Herbert hiljaa ja nousi, kävellen
alakuloisena pari kertaa edes takaisin. "Mutta on mielestäni ikävää,
jos isä ja minä tässä asiassa olemme erehtyneet ja jos meidän
tahdostamme on jollekin vääryyttä tehty. Voitte varmasti luottaa
siihen, neiti Marchand, että rupean perinpohjin tutkimaan asiaa."

"Tiedättekö, herra paroni, kuinka suuren rangaistuksen molemmat
syynalaiset ovat saaneet?"

"Tytön piti saada kahdeksantoista vitsanlyöntiä; pojan rangaistus jäi
oikeusherran määrättäväksi. Minä en ole vielä muistanut kysyä, kuinka
suuri hänen rangaistuksensa oli."

"Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä paljaalle iholle, herra paroni", sanoi
neiti Marchand tuskaisena ja hänen mustat silmänsä liekitsivät. "Mies,
vaikka kyllä vahva kuin jättiläinen, on siitä sairaana. Ja sairas
on tyttökin. -- -- -- Uskallanko kysyä, herra paroni, oliko teidän
rangaistusmäärässänne mitään koventavaa lisäystä?"

"Ei."

"Kuka oli rangaistusta annettaessa peräänkatsojana?"

"Opman Winter."

"Itse kantaja?!"

"Niin."

Katkera hymy levisi ranskalaisen neidon tulipunaisille, hienoille
huulille. Tuo hymy nosti jälleen paronin poskille tummaa verta.

"Sitten myöskin ymmärrän, minkätähden lyöntien kerrottiin nousseen
kolmeenkymmeneen ja että onnettoman uhrin veristä ihoa vielä silakan
suolavedellä valettiin. Pitihän halpamielisen kaipaajan täydellisesti
kostaa."

"Mitä te puhutte! Silakan suolavedellä?"

"Ja te ette tiedä siitä mitään?"

"Minä kuulen siitä ensimmäisen kerran! Isäni ja minun käskystäni se ei
ole tapahtunut!"

"No sitten opitte tuosta työstä tuntemaan miehen luonnetta ja tapoja,
miehen, johon te niin luotitte, että hänestä kaipaajana teitte
syytteenalaisen rankaisijan. Minun täytyy sanoa, herra paroni, teidän
maassanne vallitsee omituinen oikeus! Tuollaista oikeuskäsitettä en ole
vielä missään tavannut!"

Herbert Heideggin huulet olivat lujasti yhteen sulkeutuneet, kulmat
rypyssä, kädet selän takana hän astui edes takaisin. Tuskaiset tunteet
näyttivät täyttävän hänen mielensä, kun hän asiaa ajatteli. Vihdoin jäi
hän kouluneidin eteen seisomaan ja sanoi:

"Jos tässä on erehdys tapahtunut -- ja teidän selityksenne kuultuani
pelkään todellakin niin tapahtuneen -- niin olen siitä hyvin pahoillani
ja luulen isänikin samoin olevan. Tahdon heti ottaa selvän asiasta.
Oikea syyllinen ei saa jäädä rankaisematta; mutta niille, jotka
syyttömästi ovat kärsineet, tahdon hyvällä mielellä maksaa sovintoa.
-- -- -- Mutta teille, armas neiti, tahtoisin huomauttaa, että te
liian ankarasti olette minua tuominneet. Ettekö huomaa, että minun
erehdykseni -- jos se on sellainen -- on ainakin anteeksi annettava.
Ajatelkaa itse: isäni pitkäaikainen, uskollinen ja luottamusta
ansaitseva palvelija, moision isännöitsijä, moision poliisin sijainen
tulee ja nostaa kanteen uskottavalla ja varmalla tavalla; syytös on
isäni ja minun mielestäni täydellisesti todenmukainen; liiottelua ja
valhetta ei voi missään huomata, ja kantajan ulkomuotokin todistaa
hänen sanojensa todenmukaisuutta. Me emme ensinkään voi epäillä, ettei
asia ole niin tapahtunut kuin sitä kerrotaan. Mikä ihme siis, että me
uskomme kaikki, pidämme kanteenalaisten kuulustamisen tarpeettomana ja
kiihottuneina määräämme syyllisille rangaistuksen?"

"Teidän erehdyksenne saattaa tällä kertaa olla anteeksiannettava",
vastasi Juliette. "Mutta anteeksiannettava ei ole teidän
tuomitsemistapanne, jota sanotte tavalliseksi. Te sanoitte uskovanne
ylempiä, sivistyneitä palvelijoitanne enemmän kuin talonpoikia.
Tahtoisin saada tietää, minkätähden? Minkätähden luulette työmiehen
ja palvelustytön olevan alemmalla siveellisellä kannalla kuin
opmannin, kamarineitsyen tai kouluneidin? Yleensähän sivistymättömissä
maalaisihmisissä löytyy vähemmän rikollisia kuin niin sanotuissa
sivistyneissä piireissä."

"Meidän maassamme ajatellaan asiasta toisin, ankara tuomarini",
vastasi Herbert, "ja varmaankin on meillä siihen omat syymme." Meillä
talonpojat eivät ole ensinkään niin viattomia kuin toivoisimme. Siitä
voisin teille luetella paljon esimerkkejä, mutta mainitsen vain
yhden. Meidän talonpoikain siveellistä tunnetta ei loukkaa se, että
he kaikin mahdollisin keinoin koettavat puuttua moision omaisuuteen.
Talonpoika varastaa hyvällä omallatunnolla tavaraa, jos hänellä siihen
on vähänkin tilaisuutta. Hän varastaa riihestä viljaa, pellolta
perunoita, puutarhasta hedelmiä, niityltä heiniä, metsästä puita,
ja kun hän viinaa lähtee kaupunkiin viemään, niin kaivaa hän uuteen,
ehjään tynnyriin reijän ja varastaa väkijuomia. Nuo kaikki ovat meillä
tavallisia, jokapäiväisiä asioita.

"Tiedättekö, armas ystävä -- minä en ensinkään ihmettele tuota
surkeata asiain tilaa", vastasi Juliette Marchand. "Minun mielestäni
näyttää kuin olisivat moision isännät ja talonpojat teidän maassanne
alituisessa sodassa, jossa talonpoikain puoli on paljon heikompi ja
jotka sentähden eivät voi sodankäynnissään valita parhaimpia keinoja.
Talonpoika huomaa tietysti, että moision isäntä häneltä ottaa kaikki
-- minkätähden ei talonpoikakin saisi viholliseltaan ottaa jotakin
sotasaaliikseen? Onhan saaliin ottaminen sodassa luvallista -- ja
tavallista! -- -- -- Sehän ei muuta asiaa, että moision isännällä on
laillinen valta riistää itselleen talonpoikain elintarpeita, mutta
talonpojalla ei ole sitä valtaa vastustajaansa kohtaan. Talonpoika
ymmärtää, että tuo valta on kohtuuton, hän ei pidä oikeana, että hänen
täytyy paljon rikkaammalle moision isännälle uhrata työkykynsä ja
varansa, mutta että hän ei voi häneltä mitään ottaa. Ja kun talonpoika
sitä ei pidä oikeana, ottaa hän rauhallisella tunnolla moision
isännältä jotakin -- varsinkin kun huomaa isännän siitä huolimatta
pysyvän yhtä rikkaana, mutta hän itse aina köyhänä."

Paroni Heidegg varmaankin jo katui, että oli antanut Juliettelle niin
suuren arvosteluoikeuden. Hän ei juuri näyttänyt olevan parhaimmassa
mielentilassa. Mutta hän ei hennonut vastata neidolle loukkaavasti ja
koetti sentähden leikillä kääntää puheen toiseen suuntaan.

"Jos te osaisitte meidän talonpoikain kieltä, kallis ystävä",
virkkoi hän, "niin luulen, että te astuisitte heidän joukkoonsa ja
kiihottaisitte heitä ilmi sotaan poloisia moision isäntiä vastaan.
Aikahan olisi siihen varsin suotuisa. Rauhaton kiihkohan jo on
alkanut. Puhetaitoista, innostunutta ja toimekasta johtajaa vain
puuttuu. -- -- --"

Mutta tuo leikkipuhe ei varmaankaan miellyttänyt Juliettea, sillä
hän ei siihen kiinnittänyt huomiotaan, vaan alkoi uudestaan ahdistaa
ystäväänsä. -- -- --

"Jos oikein muistan, niin aijoitte, herra paroni, omassa moisiossanne
rajottaa ruumiinrangaistusta ja lopullisesti sen kokonaan poistaa.
Mutta isännöitsijän palvelustytön rankaiseminen ei osota, että olette
ryhtynyt päätöstänne toteuttamaan."

Herbert istuutui jälleen vastapäätä neitoa ja katseli häntä suoraan
silmiin.

"Minä en puolustanut tuota rangaistusta, neiti Marchand", lausui
hän. "Kaikki tunteeni sitä vastustivat, varsinkin sentähden, että
rangaistava oli nainen. Mutta minun täytyi myöntyä isäni tahtoon, joka
vaati sellaista rangaistusta."

"Teidän täytyi?" kysyi Juliette.

"Niin. -- -- -- Me olemme tottuneet kuulemaan vanhempaimme sanaa ja
ottamaan huomioon heidän neuvojaan. Meidän ymmärtääksemme se on lasten
velvollisuus vanhempia kohtaan. Meitä on niin kasvatettu ja opetettu,
ja sitä vaatii meidän siveysoppimme."

"Ei mikään siveysoppi vaadi, että lasten pitää vasten omaatuntoaan
noudattaa vanhempain mieltä. Silloinhan pitäisi lapsen vanhempain
käskystä myöskin varastaman."

"Tuo vastaus ei minun mielestäni pidä paikkaansa, neiti Marchand",
vastasi nuori paroni hieman kärsimättömästi. "Minä tarkotin vain, että
isäni on minua paljon vanhempi, että hänellä on enemmän kokemusta kuin
minulla, että hän paljon paremmin tuntee ihmiset ja olot kuin minä;
sentähden pidin velvollisuutenani myöntyä hänen tahtoonsa ja kuulla
hänen neuvoansa."

"Ja tuo neuvo oli."

"Hän luuli, että pehmeys niin suureen rikokseen nähden olisi suorastaan
vahingoksi. -- -- -- Tytön rankaiseminen moisiossa oli oikeastaan
huojennusta. Jos olisimme lähettäneet Miinan haagioikeuteen, olisi hän
kaikissa tapauksissa siellä saanut ruumiinrangaistusta ja tietysti
paljon kovempaa."

Juliette huokasi. Joka puolella kohosivat hänen mielestään
keskiaikaiset, vahvat ja korkeat väkivallan muurit. Alemman
säädyn ihmisiä varten ei ollut olemassakaan muuta kuritusta kuin
ruumiinrangaistus -- kepeillä ja vitsoilla opetettiin kansalle hyveitä
ja siveysoppia, samoin rangaistiin myös rikoksia. Ja tuo nuori,
oikeisiin mielipiteisiin tottunut mies, oli niin täydellisesti noiden
olojen vaikutuksen alaisena, että hän kätki paremmat tunteensa ja
aikeensa ja vanhempain, miespolvia kestäneen katsantotavan mukaan
yhä edelleen harjotti vääryyttä, pitäen sitä vielä velvollisuutenaan
vanhempiaan kohtaan. -- -- --

Sanomaton suru täytti neidon mielen. Hänestä tuntui kuin olisi hän
murehtien istunut raunioiksi rauvenneen ihanteen ääressä. Hän oli
paljon toivonut tuosta miehestä, mutta hänen täytyi nyt nähdä, että
kaikki oli ollut haaveilua. Paroni oli liian voimakkaiden vaikutteiden
alainen, ja hänen luonteensa vastuksien voittamiseksi nähtävästi liian
heikko. Hän oli luvannut enemmän kuin saattoi täyttää. Hänestä tulisi
epäilemättä samanlainen moision isäntä kuin toisetkin olivat. Häntä
ehkä vain talonpojat ja palvelijat sanoivat "hyväksi herraksi", koska
he enimmästi tunsivat kovia herroja. Mutta kuinka suuri ero oikeastaan
oli hyvän ja pahan herran välillä? Hyvä herra vaati talonpojilta samaa
kuin pahakin, hänen tapansa ja ulkomuotonsa vain saattoi vaatiessa olla
vähän lempeämpi; toisinaan hän ehkä kolmenkymmenen lyönnin asemesta
määrää vain kahdeksantoista. -- -- --

Juliettella ei ollut halua jatkaa tuota heille molemmille niin
kiusallista selittämistä, sentähden hän kiirehti lopettamaan ja koetti
vielä puhua Miinan ja Päärnun puolesta.

"Isännöitsijän palvelustyttö, joka isäntänsä vihaa ja kostoa paeten, on
mennyt kylään vanhempainsa luo, pelkää vieläkin herra Winterin puolelta
väkivaltaa ja ahdistamista. Minua on pyydetty rukoilemaan hänelle
teidän suojelustanne opmannia vastaan. Tämä voisi vielä pakottaa tyttöä
palvelukseensa ja sitä Miina kauheasti pelkää."

"Minun suojelukseeni hän voi luottaa -- vaikka huomaisinkin hänen
olevan syyllisen", vastasi Herbert äkkiä.

"Mutta Miinalla on vielä yksi pelko: isännöitsijä Winter on uhannut,
että tytön isältä otetaan talo."

"Minkätähden?"

"Sentähden, että isännöitsijä vihaa tyttöä,"

"Niin on Winter uhannut?"

"Niin."

"Eihän hänellä ole valtaa keneltäkään taloa ottaa!"

"Mutta hän ehkä voi vaikuttaa heihin, joilla on valta, niinkuin hän
vaikutti vastustajainsa rankaisemiseenkin, vaikkei näiden syyllisyys
ollutkaan varma."

Herbert pudisti kiivaasti päätään. Hänen silmissään liekehti tulinen
viha.

"Palvelijainsa vaikutuksen alaisena eivät Heideggit milloinkaan ole
olleet eivätkä siitä syystä ole unohtaneet, mikä on oikeus ja kohtuus!"
huudahti hän. "Te voitte luottaa siihen, että Miinan isä jää taloonsa,
vaikka hänen tyttärensä olisikin syyllinen."

"Kiitän teitä, paroni! Toista vastausta en teiltä odottanutkaan.
-- -- -- Saanko teille vielä mainita yhden pyynnön?"

"Ja minkä?"

"Minä nimittäin olen varma, että tarkoin asiaa tutkittuanne, tulette
huomaamaan syytteenalaisen viattomuuden. Asian niin ollen lupasitte
heitä sovittaa. Kaikkein paras sovitus olisi, jos tekisitte heille
mahdolliseksi naimisiin menemisen. Sen he voisivat tehdä, jos
työläinen, Päärn, saisi oman paikan. Herra paroni, antakaa sille
miehelle isänsä talo takaisin!"

"Isäni on kovin sitä vastaan."

"Minkätähden?"

"Se mies on vastahakoinen, väkivaltainen ja jäykkä -- -- --."

"Ja noita ominaisuuksia luulette te ankaruudella voittavanne?
Ajatelkaa itse onko se mahdollista. Eikö kovuus vain kasvata ja
edistä tuollaisten luonteiden huonoja ominaisuuksia, eikö se kiihota
häntä yhä itsepäisempään vastustukseen, yhä suurempaan vihaan? Tehkää
hänet kiitolliseksi itseänne kohtaan ja hänen sydämmestään katoavat
väkivaltaiset, vastahakoiset tunteet ja pyyteet. Hänet voitte voittaa
ainoastaan herättämällä luottamusta itseenne; häntä on jo kyllä
kovuudella taivutettu, mutta hän ei ole parantunut."

"Te voitte olla oikeassa, neiti Marchand", vastasi Herbert erinomaisen
murtuneella äänellä. "Minä tahdon täyttää senkin toiveenne ja tuolle
'ryöväripäällikölle', niinkuin isäni häntä nimittää, vastaisuudessa
antaa talon -- jos mahdollista isänsä paikan. -- -- -- Mutta luvatkaa,
että lähden raittiiseen ilmaan. -- -- -- Päätäni kivistää, sydäntäni
ahdistaa. Minua ei ole vielä eläissäni niin kovasti syytetty ja
tuomittu kuin tänään."

"Te olette minun tähteni pahoillanne?" kysyi Juliette.

"Olen", huudahti paroni Herbert ja kiirehti jo alas rappusia, "mutta
vain sentähden, että minun vastaisuudessa täytyy olla ilman tuollaista
tuomaria ja neuvonantajaa! Minä häntä niin kovin tarvitseisin!"



23.

UKKOSPILVET.


Mahtran moisiossa odotettiin turhaan lauvantaina, 31 päivänä
toukokuuta sinne kutsutuita perheenmiehiä. Ei kukaan tullut. Kaikki
olivat suovesakossa sotaväeltä piilossa. Sotamiehille teurastettiin
puoliseksi kaksi lehmää ja moision viina-aitasta saivat he karkaisevaa
kielen kastiketta. Molemmat upseerit olivat isännöitsijä Rosenbergin
vieraina. Virkaatekevä haagituomarikin oli tullut sinne määräämään
vastaanpanijoille rangaistusta. Mutta nähdessään, että talonpojat
eivät nytkään täyttäneen ylempäin käskyä, neuvoi hän isännöitsijää
lähettämään kupiaalla uudestaan kylään sanaa, että kaikki perheenmiehet
tulkoot maanantaina, 2 päivänä kesäkuuta moisioon ja olkoot heti
valmiit alkamaan sonnanvetoa.

Iltaa ennen mainittua päivää kiiruhtaa kupias kylään ja astuu ensiksi
Sepän taloon. "Onko Ants jo tullut kotiin?" Emäntä Tiiu vastaa, ettei
hän miehestään mitään tiedä. Perjantaina oli käynyt kirkkoherran
puheilla ja sitten jäljettömiin kadonnut. Kupias juoksi edelleen
talosta taloon -- ei ainoatakaan perheenmiestä kotona! Kaikki
kadonneet, niinkuin kunnan vanhinkin. Naiset ja lapset kauhun vallassa,
taloustoimet niin, näin, itkua ja huokauksia kaikkialla.

Mihin ovat perheenmiehet lähteneet? Kuka sen tietää! Ja jos
tiedettäisiin, kuka sitä sanoisi! Etsikööt itse metsästä ja suolta.

Ainoa isäntä, jonka kupias vihdoin löytää, on vanha Mihkel Pärtel.

"Noh, mitä uutisia sinä taas tuot moisiosta?"

Kupias ilmottaa käskyn ja lisää:

"Mene sinä heti ja etsi toiset ja sano heille, että maanantaina pitää
tulla. Jota kauvemmin te panette vastaan, sitä suuremmaksi käy teidän
rangaistuksenne."

"Kuinka minä, vanha mies heitä metsästä jaksan etsiä", vastustaa Mihkel.

"Kyllä sinä jaksat", vastaa kupias, "eivätkä he niin kaukana voi olla.
Muista, että olen sinua käskenyt!"

Mihkel viekin metsään miehille moision isännän ja haagioikeuden
uuden käskyn. Mutta ei kukaan uskalla mennä kotiin. Sillä kuka
tietää, eivätkö sotamiehet sillä välin tule kylään ja silloin on
kiinniottaminen ja piekseminen heti käsissä! -- -- -- Aurinko laskee,
iltaruskokin vähitellen sammuu, yön varjo peittää suot ja viidakot.
Mutta nytkään eivät miehet vielä uskalla lähteä kotiin. He piilevät ja
kyyköttävät pensaiden alla ja mättäiden välissä, mielessä hirmuiset
kuvat ja synkät aavistukset ja sydän täynnä tuskaa, kunnes lyhyt,
keväinen yö on kulunut.

Tänään on pyhäpäivä. Ei suinkaan kuitenkaan sinä päivänä tulla
kepeillä ja vitsoilla rankaisemaan! Nyt voi jälleen mennä kylään.
-- -- -- Hymyilevänä nousee aurinko ja rupeaa miehille rohkaisevaksi
seuralaiseksi. He astuvat piilopaikoistaan ja lähtevät yksitellen
kylään.

Vainiolla alkaa kohta suuri neuvottelu. Keskustellaan, pitikö vielä
edelleen piilotella, vai noudattaa uutta käskyä ja mennä maanantaina
moisioon.

"Kuinka kauvan voimme kumminkaan metsässä olla, vihdoin täytyy meidän
pois lähteä", arvelevat miehet yksimielisesti.

"Mutta lähdemmekö moisioon, vai ei?"

Niin, tuo asia on pulmallisempi. Tietäähän jokainen, mitä heillä siellä
on odotettavana. Kuka tahtoo antaa itseään piestä? -- -- -- Ei kukaan.

"Ja, jos olisimme tehneet jotakin pahaa, joka laissa on kielletty, niin
voisimme lyönnit kestää", selittivät miehet. "Mutta mehän vain vaadimme
oikeutta, joka meille on annettu. Pitäisikö meidän siitä syystä antaa
veremme vuotaa? -- -- -- Ei miehet, sitä emme tee! Parempi, kun
lähdemme ja kutsumme toisten kuntain miehiä avuksemme, että he eivät
antaisi meitä piestä!"

Tuo päätös hyväksytään yksimielisesti.

Jaagun Hindrek ja Pärtlen Priidik ottavat lähteäkseen Juurun kirkolle
pyytämään siellä toisten kuntain miehiä maanantaiksi apuun. Toisiakin
sanansaattajia lähetetään kylästä lähempään naapuristoon ja sieltä
eteenpäin. Jos pyyntöä noudatetaan ja Mahtran miehiä todellakin
huomenna ruvetaan rankaisemaan, niin on sota käsissä. -- -- -- Tuo
uhkaus liikkuu ilmassa kuin onnettomuutta ennustava ukkospilvi. -- -- --

Hindrek ja Priidik eivät rohkene valtatietä myöten mennä kirkolle,
sillä se kulkee moision kautta ja siellä uhkaa vaara ja viisikymmentä
sotamiestä. Voihan sotaväkeä olla Atlankin moisiossa, jonka kautta
täytyy mennä ja koko kirkkotielläkin voi vilistä sotamiehiä. Sentähden
oikasevat Hindrek ja Priidik talvitietä myöten suon poikki Juuruun päin.

He ehtivätkin ennen jumalanpalveluksen alkua kirkolle ja heti ryhtyvät
asiataan ajamaan. Se onnistuu paremmin kuin saattoivat toivoa. Kaikki
lupaavat tulla apuun ilman pitkiä pyyntöjä ja selityksiä. Joka miehen
rinnan täyttää samanlainen vihankiihko yhteisen asian puolesta. Heille
ei tahdota suoda uusia oikeuksia, vaan pakotetaan vannoen noudattamaan
vanhoja asetuksia. Kaikki tietävät, mitä Habajalla on tapahtunut.
Huomenna piti Mahtrassa samoin tehtämän. Sitten tulee vuoro kaikille
kunnille, jotka eivät tahdo alistua. Ja siihen ei kukaan taivu. Jos
huomenna autamme Mahtran miehiä, niin auttavat he meitä ylihuomenna.
Mutta saattaa tapahtua, että meidät jätetään rauhaan jos Mahtran miehet
voittavat. Saksat ehkä pelkäävät, että kapina käy liian suureksi ja
kuuluu Nevan rannoille asti. Sitten saisimme, mitä toivomme.

Tähän tapaan ajattelivat Atlan ja Maidlan, Juurun ja Kaiun, Purilaan ja
Kuimetsän miehet, kun he noudattivat Mahtran sanansaattajain pyyntöä.
Kirkon seutu oli täynnä neuvottelevia miesjoukkoja. Kaikkia kiihotti
voitonhimo kuin kuohuva laine. Silmät kiilsivät, posket hehkuivat,
kädet menivät nyrkkiin. Sana 'sota' kävi suusta suuhun eikä niitä ollut
monta, joiden posket siitä kalpenivat.

Nyt ei siis ollut ihme, ett'ei kukaan mennyt kirkkoon. Juurun kirkossa
oli sinä pyhänä vasten tavallisuutta vain vaimoja ja tyttöjä. Oudoksuen
katseli kirkkoherra Berg ympärilleen seistessään alttarilla. Aavistiko
hän, mitä se merkitsi? Varmaankin, sillä olihan liike hänelle tutumpi
kuin kenellekään muulle pitäjässä.

Kohta, kun sai tilaisuutta, lähetti hän lukkarin kutsumaan miehiä
kirkkoon. Mutta tämä tuli takaisin ja ilmotti, ettei kukaan tahtonut
kutsua noudattaa.

"Mitä he sitten vastasivat?" kysyi kirkkoherra sopertaen.

"Heidän täytyy neuvotella sodasta", vastasi elähtänyt lukkari Koch.

Laulun aikana lähti kirkkoherra itse ulos herättääkseen vastaanpanijain
omiatuntoja. Koko kirkkopiha oli täynnä miehiä ja poikia.

"Miksi ette tule kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan?" kysyi sielunpaimen
kuuluvalla äänellä astuen heidän joukkoonsa.

"Meillä ei ole aikaa", vastattiin hänelle monelta taholta, "meidän
pitää mennä Mahtran moisioon sotaan!"

"Te sokeat, mitä tuo kamala puhe merkitsee? Mistä sodasta te puhutte?
Ettekö häpeä lasketella tuollaisia tyhmyyksiä?"

"Vai tyhmyyksiä!" sanottiin loukkaantuneena. "Emme me leikillämme puhu.
Meitä pakotetaan sotimaan."

"Kuka teitä sotaan pakottaa?"

"Saksat!"

"Ja te neuvottelette täällä todellakin sodasta?"

"Niin juuri sodasta. Me lähdemme Mahtran miesten apuun, emmekä anna
heitä huomenna piestä."

"Minä olen pahoillani teidän tähtenne, te eksyneet raukat!" huusi
kirkkoherra. "Te ette tiedä, mitä puhutte ja mitä tahdotte tehdä!
Olette kadottaneet terveen järkenne!"

"Jos kirkkoherra toimittaa, ettei Mahtran miehiä piestä, niin me emme
ajattele sotaa!" vastattiin kirkkoherralle.

"Tulkaa kirkkoon miehet, kuulkaa sielunpaimenenne sanoja!" huusi
kirkkoherra. "Minä tahdon jumalanpalveluksen loputtua ajaa Mahtran
kylään ja puhua siellä rahvaan kanssa. Minä koetan tehdä minkä voin,
ettei teidän tarvitse ajatella vastustamista ja väkivaltaa. Tulkaa
kirkkoon, miehet, kuulemaan Herran ääntä! Siitä tulette rauhallisiksi!"

Mutta hän puhui kuuroille korville. Vain muutamat seurasivat neuvoa;
toiset jäivät jäykkinä paikoilleen taikka kääntyivät kirkosta
etäämmälle.

Tuon neuvottelun seurauksena olivat maanantain kauheat tapaukset.
Sotahuuto levisi sähkösanoman tavoin pitkin koko pitäjää, tunkeutui
vielä naapuripitäjiinkin ja sieltä yhä etäämmälle. Pyhä-iltana tiesivät
tuhannet, että huomenna piti Mahtrassa tapahtua jotakin, jonka
miettimiseen jokainen käytti mielikuvitustaan. Varmaa oli, ettei se
ollut hyväksi.

Joukko miehiä toisista kunnista ei lähtenyt enää kotiinkaan, vaan
kääntyi suoraan Mahtraan päin. Heidän joukossaan oli Uudentuvan
Jyrikin, joka nuoruuden innolla otti asioihin osaa. Mentiin moision
ohi kylään ja kokoonnuttiin siellä kapakkaan. Jo Raba myllärillä, joka
möi moision viinaa, kestitsivät Mahtran miehet rohkeita apulaisiaan
juomilla; mutta suuremmat ystävyysjuomingit alkoivat kyläkapakassa ja
kestivät yöhön asti.

Kirkkoherra Berg piti sanansa. Hän ajoi lukkarin kanssa illalla kylään.
Kuullessaan tai oikeastaan nähdessään, että miehet kaikki olivat
kapakassa koolla, seisahtui hän sinne. Mutta siellä eivät olleet yksin
Mahtran perheenmiehet ja heidän auttajansa, vaan koko kunnan ihmiset
olivat kokoontuneet kapakkaan kuullakseen, mitä kirkkoherra puhui,
sillä kirkkomiehet olivat ilmottaneet hänen tulostaan.

Pieni, matala, likainen kapakka oli täpö täynnä vieraiden kuntain
miehiä, samoin kihisi sen ympärillä ihmisiä. Vahva, väkevä tupakansavu
ahdisti pastorin hengitystä, kovaääninen puhe kaikui hänen korviinsa.
Punottavat kasvot, kiiltävät silmät, pehmeä puhe ja hoiperteleva käynti
todistivat, että täällä jo aikaiseen oli ruvettu mieltä rohkasemaan
huomisen päivän varalle. Mutta oli joukossa raittiitakin, joiden
ulkomuodossa ilmeni musta murhe tai synkkä, kiihkeä viha.

Kirkkoherran läsnäolo ei tyynnyttänyt miesten mieliä. Melu oli yhtä
kova. Sieltä täältä katseltiin mustatakkista miestä kiukkuisesti,
uhkamielisesti ja kuultiin pilkkaavia, kiusaavia sanoja.

"Mitä tuo kirkkosaksa hakee täältä talonpoikain kapakasta!" huudettiin
kansan joukosta. "Tulee varmaankin taas neuvomaan, että meidän pitää
kuulla moision herrain sanoja ja viedä nahkamme pehmitettäväksi!"

"Käännyttäkää pappi ovesta pihalle! Koska hän ei tahdo meitä auttaa,
niin ei tarvitse varottaakaan!" lisättiin toiselta taholta.

Mutta raittiimmat kokoontuivat pastorin ympärille kuulemaan hänen
sanojaan. Matsin Priidik ja Adran Hindrek, jotka olivat olleet kunnan
vanhimpia, astuivat esille ja kysyivät kohteliaasti, mitä kirkkoherra
tahtoi.

"Tulkoon kolme vanhinta perheenmiestä vielä tänään minun luokseni,
että puhuisin heidän kanssaan teidän asiastanne", virkkoi kirkkoherra
Berg, joka huomasi, kuinka vaikeaa olisi keskustella tuon rauhattoman,
äärettömästi kiihkeän joukon kanssa.

Mutta vanhat miehetkin olivat vastustajien kanssa yhdessä liitossa.

"Emme me tule", vastattiin pastorille. "Mitä niistä puheista. Meitä
uhataan keppikasoilla, vitsakimpuilla, rautaisilla kahleilla. Jos ei
kirkkoherra tiedä, kuinka niistä vapaiksi pääsemme, niin ei meitä
tarvitse neuvoakaan. -- -- --"

"Menköön pappi ja ajakoon sotamiehet Mahtran moisiosta menemään, joita
saksat meitä varten ovat kutsuneet; tulkoot sitten meitä neuvomaan",
kuului taas nuorempain joukosta.

"Tuokoon kirkkosaksa meille uudet oikeudet, niin sitten hän voi
kapakassakin meille puhua", lisättiin siihen raa'asti nauraen.

"Näille ei voi mitään, herra pastori", virkkoi hiljaa saksaksi lukkari
Koch, joka arkana seisoi kirkkoherran selän takana. "Eikös olisi
parempi, jos lähtisimme menemään?"

Mutta kirkkoherra Berg tahtoi sittenkin vielä koettaa, eikö hän
sydämmeen käyvillä sanoilla voisi tyynnyttää kiihtynyttä joukkoa.

"Miehet, rakkaat, kalliit kristityt ystävät", alkoi hän kauvaksi
kuuluvalla, mutta lempeällä ja sovinnollisella äänellä. "Suureksi
surukseni näen, että olette käymässä kadotuksen tietä, minä näen, että
perikadon kuilu on avannut kitansa ja uhkaa teidät niellä. Minä näen
sen ja sydämmeni itkee teidän tähtenne. -- -- -- Ettekö sitten ymmärrä,
kenen työtä se on? Ettekö ymmärrä, kuka teidän jalkanne tempaa helvetin
tielle, kuka teidän silmänne lyö sokeudella? Eikö se ole sielunne
vihollinen, joka iloitsee onnettomuudestanne? Saatana itse on astunut
joukkoonne ja kiihottaa teitä. Hän panee suuhunne nuo kovat sanat, nuo
kauheat uhkaukset, joita juuri teiltä kuulen. -- -- -- Te tahdotte
vastustaa isäntiänne, tahdotte käyttää väkivaltaa heitä vastaan, te
tallaatte jalkojenne alle heidän käskynsä ja asetuksensa. Kalliit
sielut, ettekö sitten ensinkään pelkää Jumalaa? Ettekö sokeudessanne
enää muista, että Jumala on käskenyt kuulla ja kunnioittaa esivaltaa?
Oletteko jo unohtaneet Vapahtajanne, joka ei käyttänyt väkivaltaa,
vaikka hänelle tehtiin vääryyttä, joka vastaanpanematta kärsi ja kuoli,
vaikka hän kyllä yhdellä sanalla olisi voinut vihamiehensä tuhota?
Mutta teille ei tahdota tehdä vääryyttä, ja te aijotte panna vastaan,
te rohkenette puhua sodasta -- sodasta haltijoitanne vastaan!"

"Vai ei tahdota tehdä vääryyttä! Kirkkoherra sanoo, ettei meille
tahdota tehdä vääryyttä!" huudettiin vihaisesti. "Eikö ole kepit,
käsiraudat ja kahleet moisiossa meitä varten varattu? Eivätkö
sotamiehet pyssyineen ja keihäineen odota meitä? Ja mitä pahaa me
olemme tehneet? Vaadimme oikeuttamme -- siinä on rikoksemme!"

Kirkkoherra kuuli, kuinka kolkko nurina kaukaisen ukkosen tavalla
kumisi miesten joukossa ja tuli tästä siihen päätökseen, ettei hän
nykyhetkellä muistuttamalla Jumalaa ja esivaltaa voinut saavuttaa
vastakaikua miesten sydämmissä. Sentähden koetti hän toista keinoa.

"Uskokaa miehet", lausui hän, "että minä en toivo teille pahaa,
vaan ainoastaan hyvää. Teidän onnettomuudestanne ei ole minulle
mitään hyötyä. Teidän kanssanne ei puhu ainoastaan sielunne paimen,
vaan todellinen ystävänne. Kuulkaa miehet! Ettekö sitten surkuttele
itseänne? Ettekö arvaa, mitä teille tehdään, kun vastustatte moision
isäntiä ja kruunun sotaväkeä, joita nämä ovat itselleen avuksi
kutsuneet? Uskokaa minua, teidän haltijanne ovat teitä voimakkaammat!
Sotamiesten pyssyt eivät ole tyhjät. Teitä ammutaan kuin luokoa
maahan, kun uskallatte kätenne heitä vastaan kohottaa. Ja joka teistä
jää elämään, hän otetaan vangiksi ja pannaan rautoihin ja lähetetään
elinkaudeksi sinne, josta ei pääse takaisin. Mutta ennen sitä
rangaistaan teitä kepeillä, kunnes menetätte terveytenne. Voisitte
tuon kaiken itsekin arvata, sillä tehän ette ole enää lapsia! Te,
kourallinen talonpoikia, joilla ei ole muuta kuin pelkät kourat, te
hajoatte kuin akanat tuuleen, kun rohkenette koskea herroihinne."

Kirkkoherra erehtyi, kun luuli näiden sanain vaikuttavan. Hän oli
pelotuksilla aikonut pakottaa miehiä ajattelemaan ja peräytymään. Mutta
vastaukseksi nousi vihainen, uhkaava nurina. Pudistettiin nyrkkejä,
huudettiin, vannottiin.

"Saammehan nähdä, ketä on enemmän -- meitä vai saksoja!" kiljuttiin
vihan vimmassa. "Me heidät muserramme -- akanoiksi me pieksemme heidät
-- eivätkä he meitä! heidän pitää saada kokea talonpoikain nyrkkejä!
Kyllähän näemme, kellä enemmän voimia on, saksoilla vai talonpojilla.
Me emme pelkää saksoja emmekä heidän sotamiehiään!"

"Kalliit ystävät, minä muistutan teille vielä jotakin!" huusi pastori
Berg kooten viimeiset voimansa. "Te, perheenmiehet, täältä ja
kauvempaa, te olette kaikki naineet ja teillä on lapsia kotona. Jos
ette ajattele itseänne, niin ajatelkaa naisianne ja lapsianne. Kun
tahdotte mennä sotaan, niinkuin itse sanotte, niin moni teistä kuolee,
tai menettää terveytensä, tai viedään autioon maahan, tai vankitorniin.
Sitten jäävät teidän armaat vaimonne ja kalliit lapsenne itkien teitä
suremaan, sillä heilläpä ei ole enää elättäjää eikä huolenpitäjää.
Miehet, ajatelkaa noiden onnettomain kyyneleitä ja masentakaa kova
mielenne! Teidän leskienne ja orpojen valitus on koston huutona
kohoava taivaaseen voimallisemman tuomarin puoleen. Miehet armahtakaa
vaimojanne ja lapsianne. -- -- --"

Vasta nyt oli kirkkoherra osannut arimpaan kohtaan. Olihan perheellinen
onni noiden köyhäin työorjain ainoana lohdutuksena, rakkaus vaimoon
ja lapsiin heidän ainoana ihanteenaan. Vaimo ja lapset hädässä ja
ahdistuksessa -- oi, se vaikutti! -- -- -- Rauhottava hiljaisuus
vallitsi hetken aikaa kiihtyneessä joukossa. Miesten kovat, synkät
kasvot pitkäin hiusten ympäröiminä olivat miettivän näköiset, toinen
loi toiseen syvän katseen, siellä täällä kuiskailtiin toisen korvaan.
-- -- --

Kirkkoherra koetti vielä vaikuttavammin käyttää hyväkseen tuota
onnellista hetkeä. Hän lykkäsi kapakan oven, jonka lähellä hän seisoi,
äkkiä auki, pisti päänsä ulos ja huusi koolle naiset ja lapset, joita
seisoi kapakan edessä koko paljon.

"Katsokaa, perheenmiehet, tuossa seisovat naisenne ja lapsenne, ja
surullisina rukoilevat teitä: 'heittäkää kurjat aikeenne, armahtakaa
meitä heikkoja, joita tahdotte tehdä miehettömiksi, isättömiksi,
elättäjää vaille!' -- Jos teillä, miehet, inhimillinen sydän sykkii,
niin ette katsoessanne noita voi jäädä kylmiksi ja koviksi, ette voi
antaa heille leivän asemesta kiveä. -- -- -- Ja te naiset ja lapset,
korottakaa äänenne ja sanokaa elättäjillenne: 'Joka teistä oikea mies
on ja rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, hän ei tässä kapakassa, viinan
ääressä pidä neuvoa, vaan hän lähtee kotiin armaittensa kanssa ja
virkistää unessa voimiaan ja menee huomenna työhön -- eikä sotaan!'
Silloin ei jää teille leskiä eikä lapsiraukkoja itkemään ja suremaan."

Pari lähimpänä seisovaa naista itki; lapset katsoivat heitä silmiin
ja alkoivat myös itkeä. Kapakan edessäkin seisovat naiset olivat
liikutetut. -- -- -- Kirkkoherra poistui ovelta, jotta miehet olisivat
voineet nähdä ulkona ja ovella seisovia naisia ja lapsia. Kuva oli
todellakin surullinen, se näkyi monen miehen kasvoista.

Mutta liikutusta ei kestänyt kauvan. Ja päälliseksi oli se nainen, joka
karkein käsin riisti sydämmiltä murheen hunnun. Joku suuri, tukeva,
kuivettunut nainen, jolla oli vanhat kellastuneet kasvot, joihin suru
ja työ oli piirtänyt syviä uurteita, astui ovelle ja huusi kovalla,
miehekkäällä äänellä:

"Eiväthän meidän miehet leikin vuoksi sotaan tahdo mennä, he lähtevät
hädässä! Moision työ painaa meidän hartioitamme kuin myllynkivi, joka
meidät sortaa maahan, että henkeä ahdistaa. Meillä on vain yksi nahka
selässä, mutta moisio ottaa meiltä monta nahkaa. Minä olin vielä lapsi,
kun ruvettiin odottamaan uusia oikeuksia, kun jo tiedettiin puhua
huojennuksista; nyt on uusi laki annettu, huojennuksia on luvattu,
mutta moision isäntä vaatii edelleen vanhaa orjuutta! Tahtooko Jumala
sitä? Tietääkö sitä keisari? Helppo on puhua, mutta raskas tehdä
työtä. Rakkaita ovat miehillemme naiset ja lapset, mutta eikös oikeus
ole kallis? Eikös parempi aika ole kallis? Jos eivät miehet vaadi
meille oikeutta, niin kukas sitten vaatii? Naisetko ja lapset? Miehet,
vaatikaa moision isänniltä oikeutta, älkääkä antako itseänne piestä!
Kun keisari kuulee, mitä meille tehdään, niin ei uskalla yksikään
sotamies kääntää asetta teitä vastaan!"

Näillä, kovalla äänellä, mutta rauhallisesti ja sujuvasti puhutuilla
sanoilla oli kansaan silminnähtävä vaikutus. Liikutus ja surumielisyys
olivat kuin poispyyhityt. Nousi suuri meteli. Puhuttiin, huudettiin
vuorotellen. Jälleen pudistettiin nyrkkejä, uhkailtiin ja silmät
liekehtivät. Uudelleen lensi, sota, sana suusta suuhun. Kirkkoherra
aikoi puhua, mutta häntä ei enää kuunneltu. Monet päihtyneet miehet
tunkeutuivat kirkkoherran eteen ja alkoivat sopertaen häntä tutkia.
Toiset rupesivat soimaamaan ja kiroilemaan hengen miestä. Taas
huudettiin, "työntäkää pappi ovesta ulos! Hän on saksojen ystävä
ja tulee meitä kietomaan!" -- -- -- Ja jopa nähtiinkin miesten
uhkamielisesti häntä lähestyvän, kuin aikoen käydä häneen kiinni.

"Nyt on aika lähteä, kirkkoherra", kuiskaili lukkari kauhun vallassa.

Mutta pastorista tuntui ikävälle kärsiä tappio ja vielä naisen tähden.
Hän oli lähestynyt ovea; josta kovalla äänellä huusi:

"Kuulkaa miehet, minä lausun teille vielä viimeisen sanan. Te voitte
vielä päästä vapaaksi kovasta pieksemisestä, joka teitä uhkaa.
Tahdotteko?"

"Miksi emme tahdo! Tahdomme kyllä."

"Te tiedätte, että teitä aijotaan piestä! Tiedättehän sen?"

"Tiedämme tietysti!"

"Alistukaa siis vanhaan asetukseen, kunnes teille uusi annetaan! Se
annetaan teille, minä sen takaan! Vannotteko alistuvanne vanhaan
asetukseen?"

"Emme vanno! -- -- -- Emme vanno! -- -- -- Vaikka meidät väkipyörällä
murskattaisiin -- emme vanno! -- -- -- Vaikka meidät rautoihin
kytkettäisiin, vaikka elävältä haudattaisiin, vaikka meidät kappaleiksi
pieksettäisiin, niin emme vanno -- emme vanno!"

Kirkkoherra kääntyi ja lähti.

Täällä hänellä ei enää ollut mitään tekemistä. Ennemmin olisivat hänen
sanansa voineet tyynnyttää myrskyävää merta tai sammuttaa leimuavaa
tulta, kuin tuota vihaista, pohjiaan myöten kiihtynyttä kansanjoukkoa.
Hän istui lukkarin kanssa ajoneuvoihin ja lähti menemään. Kovat huudot
ja uhkaukset kapakasta ja sen ulkopuolelta kaikuivat vielä kappaleen
matkaa hänen korviinsa.

"Nyt ei ole enää epäilemistä", virkkoi hän saksan kielellä lukkarille,
"he tahtovat tehdä julkisen kapinan".

"Mutta mikä nyt neuvoksi?" kysyi kauhistunut lukkari.

"Meidän täytyy poiketa moisioon ja varottaa isännöitsijää ja
upseereja", päätti kirkkoherra Berg. "Heidän pitää viipymättä hankkia
itselleen lisäväkeä."

"Mutta mistä saavat sitä niin äkkiä?"

"Habajasta -- mistä muualta. Kello on nyt yksitoista. Jos sinne nyt
kohta laitetaan sana, niin lisäväki voi kiireesti marssien olla täällä
huomenna ennen puolta päivää. Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä!"

Kirkkoherra ajoikin suoraan Mahtran moisioon, ja kertoi siellä
isännöitsijä Rosenbergille ja molemmille upseereille millä kannalla
asiat olivat. Kauhistunut opman laittoi heti yötä myöten sanansaattajan
mukana kirjeen siellä olevalle sotajoukon johtajalle, kapteeni
Bogutskille ja pyysi viipymättä itselleen lisäväkeä.

Mahtran kylässä ei sinä yönä varmaankaan kukaan maannut. Kapakassa
vallitsi kuumeentapainen elämä ja liike aamun koittoon asti ja se,
joka naisten ja lasten mieliksi läksi kotiin, ei mennyt levolle, vaan
vietti yönsä murheellisessa kiihkossa. Ei kenenkään mielestä, joka
vähänkin vielä juomiseltaan saattoi ajatella, ollut huominen toimi
helppo ja iloinen. Monessakin hökkelissä vuodatti vaimo, äiti, sisar
tai morsian kauhun kyyneleitä, monesta ahdistetusta rinnasta kohosivat
tuskan huokaukset ja hätähuudot taivasta kohti ja pahat aavistukset
täyttivät mielen. Mutta pitihän sen tapahtua! Sehän tapahtui lain ja
oikeuden tähden. Sehän oli luvattu itsensä suojelemiseksi uhkaavaa
väkivaltaa vastaan. Ainoastaan tuo varma, sydämmeen käypä tieto antoi
noille hiljaisille, ryömiville, tottelemiseen ja käskyn täyttämiseen
tottuneille orjille sen rohkeuden, jolla tahtoivat huomenna panna
päätöksensä toimeen.

Hiljainen, suvinen yö peitti kylän. Ilma oli lauhkea ja miellyttävä
kuin lämmin maito, mutta raskas ja painava. Ei ainoakaan lehti
liikkunut puissa. Kukkain tuoksu niityiltä täytti kuuman, kostean
ilman. Lepikossa lauleli satakieli, koivikosta kuului ruisrääkän
särisevä ääni, kasteesta kosteassa heinikossa pitivät sirkat hiljaisia
laulajaisia. Yölepakko lensi yli kylän -- hiljaisesti ja salaperäisesti
kuin uhkaava onnettomuus.

Yhä vielä kuului melua kapakasta, yhä vielä välkkyivät tulet, kuin
tontun silmät hökkelein oviaukoista ulos hiljaisuuteen. Rauhan,
unenväsymyksen kantoi yölepakko tonttusiivillään metsään -- sinne jätti
hän murheen, pelon ja ahdistuksen. Kaikissa noissa synkissä, pimeissä
hökkeleissä tuolla matalalla harjanteella, vesakoiden ja soiden
keskellä valvottiin ja sykkivin sydämmin odotettiin huomista
päivää. -- -- --

Mahtraan johtavalla tiellä alkaa samaan aikaan salainen, Öinen elämä.
Äänettöminä kulkevat miehet hevosilla tai jalkaisin, kaikki samaan
suuntaan. Tien vieressä olevat kapakat täyttyvät ihmisistä, puhe
muuttuu kovaäänisemmäksi, kulkevien joukko kasvaa suuremmaksi. Ja
kun aamunkoitossa päivän terä ilmaantuu taivaan rannalle, ovat tiet
mustanaan rauhatonta kansaa ja kapakoissa alkaa elämä, jonkakaltaista
työpäivän aamuna ei ennen ole nähty.

Vieraiden kuntain miehet ovat pitäneet sanansa, he kiirehtivät Mahtran
miesten apuun. Kaikki nuo kansanjoukot lähtevät "Mahtran sotaan". He
eivät anna Mahtrassa tapahtua niin, kuin Habajalla tehtiin, eivät
salli, että täällä kepeillä ja vitsoilla ketään pakotetaan luopumaan
oikeudesta ja suostumaan vääryyteen. He tahtovat vapauttaa Mahtran
miehiä pieksemisestä ja uuden lain rikkomisesta. Sillä kaikkein
mielestä on varma, että jos Mahtran miehet tänään vannovat alistuvansa,
niin pannaan huomenna heitä myös vannomaan; mutta jos Mahtran miehet
voittavat, niin hekin voittavat yhdessä näiden kanssa. Sota ei pysy
salassa -- kyllä lain antaja kuulee ja lähettää apua. -- -- --

Mutta kapakoissa rohkaistaan mieliä. Raittiina on talonpoika arka
mies; hänellä ei ole sanoja suussa eikä voimaa käsivarsissa. Ja tänään
varmasti tarvitaan molempia -- suuta ja kättä. Saksoille pitää vastata,
kun he väärin selittävät asetusta, ja heille pitää näyttää käsivoimia,
kun ottavat kepit ja vitsat esille. "Jos ei mikään muu auta, niin
olkoon sota!"

"Juokaa, veljet, kuka tietää kuinka kauvan elämää kestää!" huudetaan
kapakoissa. Pullot ja pikarit kiertävät kädestä käteen, rohkeus kasvaa,
samoin myös innostus. Voimasanat lentävät suusta suuhun, ylistyspuheet
kaikuvat, rohkeat kiihottavat arkoja, ystävät kaulaavat ystäviä,
vihamiehet ojentavat toisilleen ystävän kättä. Kaikillahan on yhteinen
asia, kaikki lähtevät yhteisesti taistelemaan vihollisia vastaan.

Jo pyhäiltana oli Mahtran moision luona vieraita miehiä; mutta mitä
korkeammalle päivä maanantaiaamuna nousee, sitä suuremmaksi ja
mustemmaksi tulee pilvi, joka kansanjoukosta syntyy. Pian kuhisee
moision seutu kansaa ja melu täyttää ilman. Ja yhä vielä tulee väkeä
lisää -- hevosilla ja jalkaisin. Tomupilvet nousevat maantiellä,
rattaat jyrisevät, hevoset hirnuvat, piiskat läiskävät.

Päivätyöläiset moisioiden vainioilla jättävät työnsä, ottavat hevosen
auran edestä, rientävät kotiin, valjastavat eläimen vankkurin eteen
ja ajavat sotaan. Toiset rientävät sontavankkureissa Mahtraan päin,
ottaen tieltä jalkamiehiä mukaan. Toiset ratsastavat ja vielä jotkut
jättävät hevoset valloilleen ja juoksevat jalan. Ei kukaan nyt enää
kuule käskijän sanaa, jokainen kielto on turha. Ääretön kiihko
valtaa kaikkein mielet, kun Mahtran puolella pamahtavat ensimmäiset
pyssynpaukkeet. Raivoissaan ja kiihkoissaan rientävät ihmiset Mahtraan
päin, kellä vain henki rinnassa liikkuu, seuraa mukana. --

Paroni Heideggin moisiossakin tiedetään, mikä päivä nyt on. Miehet,
jotka olivat kirkossa, toivat sotasanomia ja pitivät huolta, että
kaikki saivat niistä tietoa. Uudentuvan Jyri lähetti työläispojan
mukana sanan päivätyöläiselleen, että älkööt huomenna menkö työhön,
tulkoot ennen sotaan, siellä tarvitaan vahvoja miehiä; hän itse aikoi
jo tänään mennä Mahtraan pitämään toisten kanssa sotaneuvotteluja.

Päärnun selkä on vielä kankea ja kipeä haagioikeudessa saamistaan
lyönneistä, mutta se ei estä häntä juoksemasta kylään ja kokoamasta
sotaväkeä. Kiihkeänä kohottaa hän suurta, rautaista nyrkkiänsä taivasta
kohti ja vannoo, ettei hän tahdo unhottaa noita lyöntejä, että hän ne
tahtoo saksoille kostaa -- joka lyönnistä kaksi, yhdentekevä missä ja
kenelle. Huomenna on Mahtrassa sota, mutta ylihuomenna voi olla täällä;
vahinko, ettei sitä ole jo tänään. -- -- --

Mutta tulematta ei se jää. Tekeväthän täällä miehet samoin kuin
Mahtrassa ja siitä heitä huomenna aijotaan rangaista. Maanantaina
pitäisi moisiossa alkaa sonnanveto, mutta ei kukaan noudata käskyä,
jos ei juuri Ristmäen Mihkel. Kaikki ovat päättäneet panna aputöitä
vastaan, jos ei muuten, niin sodalla. Paronit ja käskijät saavat
huomenna turhaan odottaa miehiä, turhaan lähettää kupiaan mukana
käskyjä kylään -- ne, jotka ovat kuulemassa, eivät kuule ja jotka eivät
ole kuulemassa, ovat sodassa. Mutta Päärn toivoo, että koko kunnan
miehet lähtisivät sotaan ja sentähden käy hän perheestä perheeseen
nostattamassa vihan tulta.

"Miehet!" hän huutaa joka paikassa. "Suutamme olemme jo paljon
soittaneet, mutta emme ole tehneet tikkua ristiin. Huomenna pitää
meidän näyttää, että osaamme tehdäkin jotakin. Mahtran miehet pyytävät
meitä apuun. Heillä on huomenna pieksemispäivä. Habajassa on jo kyllin
verta vuotanut -- sallimmeko, että Mahtrassa vielä enemmän juoksee?
Tahdotteko odottaa, kunnes pieksemisen vuoro teille tulee. Se tulee
ehkä pikemmin kuin arvaattekaan. Jokainen sontakuorma, joka huomenna
jää vetämättä, voi ylihuomenna muuttua vitsakuormaksi. Jos ei teidän
nahkaanne syyhytä, niin tulkaa sotaan! Huomenna on Mahtrassa sota,
miehet! Joka on oikea mies, valjastaa hevosen ja lähtee ajoissa tielle!
Jääköön kotiin se, joka ei osaa muuta kuin suutaan soittaa!"

Ja Päärnun sanat vaikuttivat. Ne vaikuttivat vielä paremmin, kun hän ei
ollut perheenmies, joka omien etujensa puolesta taisteli ja jota hätä
uhkasi, vaan toisen palvelija, jolla ei ollut mitään voitettavana, vaan
kyllä paljon menetettävää. Jos työläinen tahtoi toisten puolesta panna
alttiiksi oman nahkansa, miksi ei sitten perheenmies rientäisi toiselle
perheenmiehelle apuun!

"Lähdemme niin! Autamme tietysti! Rauhalla olemme kyllä jo onneamme
koettaneet -- koettakaamme siis nyt sodalla!"

Näin vastattiin Päärnulle joka taholta. Jo pyhäiltana alkoi osa miehiä
lähteä, toiset lähtivät perässä yöllä ja aamupuolella. Päärn itse oli
ensimmäisten joukossa.

Mutta ennen sitä oli hänellä kotona äidin kanssa kova taistelu.
Kauhistunut vanhus, jolle Päärn oli tunnustanut totuuden, rupesi poikaa
Jumalan nimessä kieltämään, ettei hän tahallaan juoksisi surman suuhun.
Moisiota vastaan sotaan -- taivas armahtakoon, eikö hänellä ollut
mieltä päässä! Eikö hän sitten jo kyllin tiennyt, mitä kepit ja vitsat
merkitsevät. Tahtoiko hän nyt vielä rautoja kantaa, vankitornit nähdä
ja joutua autioon maahan?

Kaikki turhaan! Päärnun kovaan pääkalloon ei mikään varottava sana
mahtunut.

"Kaikki toiset lähtevät, minä lähden myös!" selitti hän lyhyesti ja
päättävästi. "Älä sinä minun tähteni pelkää, minä olen nuori, vahva
mies. Ja meitä on paljon -- kaikista kunnista, monta tuhatta miestä.
Tahtoisin nähdä, kuka meidät voittaa!"

Äidin rukoilemista ja murinaa olisi kyllä vielä kauvan kestänyt, jos
ei Uudentuvan emäntä olisi tullut Päärnulle apuun. Tämä nimittäin oli
oman poikansa tähden suuressa murheessa ja toivoi, että Päärn lähtisi
Jyrin mukana. Mutta hänkin pyysi, että molemmat pysyisivät etäämmällä
vaarapaikasta.

"Päärn, tuo minun poikani terveenä takaisin!" huusi hän vielä
palvelijan jälkeen, kun tämä jo vankkureilla istui ja pihaveräjästä
tielle ajoi.

"Päärn, tuo minun elättäjäni terveenä takaisin", lisäsi äiti puolestaan.

Ja sitten katselivat molemmat vanhukset ajajan jälkeen, kunnes hän
katosi pimeään ja molempien poskille vieryivät kyyneleet. Äänettöminä,
sydän täynnä tuskaa kääntyivät he sitten majoihinsa takaisin.

Mutta Päärnun jälkeen huusi vielä toinenkin henkilö. Tuskin oli hän
joutunut Ristmäen talon veräjän ohi -- sillä kohdalla hän ajoi hyvin
hiljaa -- kun talon pihasta hyppäsi ketterä neito esille, juoksi
kappaleen tietä vankkurein perässä ja alkoi huutaa ajajaa.

"Pidätä, Päärn! Pidätä!"

Mutta, kuuliko Päärn ratasten jyrinän tähden huutoa, vai eikö tahtonut
kuulla, yhdentekevä, hän ajoi eteenpäin katselematta kertaakaan
taakseen -- löipä vielä hevosta selkäänkin, ikäänkuin olisi joku
kilpajuoksukin ollut käsillä. -- -- --

Päärnukin vietti aamupuolen yötä tien vieressä olevassa kapakassa
toisten sotamiesten joukossa, hänkin joi, saadakseen rohkeutta ja
voimia tulevan raskaan päivän varalle. Kello kuuden tai puoli seitsemän
tienoissa oli hän suuressa miesjoukossa tullut Mahtran moision portille.

Ääretön ihmisjono piiritti moision pihaa portin ulkopuolella. Läpipääsö
näytti mahdottomalta. Ja yhä vielä tuli uusia joukkoja lisäksi, koko
tie oli mustanaan väkeä. Sanaton humina vallitsi, mutta juopuneiden
huudot sekaantuivat siihen. Monella oli seipäät ja sauvat kädessä,
mutta suurimmalla osalla ei ollut muuta kuin pelkät nyrkit, sota-aseita
ei ollut kellään -- ei pyssyjä eikä pistimiä. -- Moision pihaa portin
ja aidan takana piiritti kansa mustana, liikkumattomana vyönä. Rahvas
ei tahtonut heti tunkeutua portista pihaan; mutta pian pidettiin
siitäkin neuvoa, jo työnnettiin porttia, jo kaikuivat kiihottavat äänet
joka puolelta.

Moision rakennuksen edessä seisoivat sotamiehet jo asennossa,
liikkumattomina ja suorina kuin seipäät. Pyssyjen piikit ja upseerein
miekat välkkyivät päivän paisteessa, veripunaiset juovat mustalla
veralla paistoivat kauvas jokaisen silmiin ja puiden alla seisoi kaksi
satuloitua hevosta.

Nähtävästi oltiin täälläkin valmiina sotaan. -- -- --



24.

MAHTRAN SOTA.


Äkkiä kiintyi kansan vilkas huomio erääseen asiaan. Maantiellä näkyi
kaksi ratsastajaa. He kiirehtivät täyttä nelistä, jotta pitkä tomupilvi
harmaana huntuna jäi heidän jälelleen. Lähempänä nähtiin heidän
olevan sotilaiksi puettuina. Edelläajaja oli upseeri, mutta hänen
seuralaisensa tavallinen sotamies, ehkäpä edellisen palvelija.

Molemmat ratsastajat tomusta harmaina läähättäväin, vaahtoisten
hevosten selässä, seisahtuivat moision portille, sillä he eivät
mitenkään voineet päästä tiheän kansanjoukon läpi. Upseeri silmäili
huolestuneena odottamattoman suurta ihmispaljoutta, joka moisiota
piiritti. Arviolta saattoi siinä olla pari tuhatta henkeä.

Vanhanlainen, parrakas upseeri oli majori Laiming, joka Uudesta
moisiosta, Kosen pitäjästä oli ajanut Mahtraan. Hänelle oli Habajasta
laitettu sana uhkaavasta kapinasta. Hän oli luullut tapaavansa joukon
talonpoikia -- Mahtran omia alustalaisia ja joitakuita uteliaita
henkilöitä naapurikunnista, mutta nyt sai hän nähdä, että täällä
oli koolla sotaväki, joka ulottui silmän siintämättömään. Hänen
huolestustaan lisäsi vielä se henki ja mieliala, joka tässä joukossa
ilmeni; hän saattoi selvästi huomata noiden ihmisten ulkomuodossa
voitonhimoa, vihan kiihkoa ja ylpeää uhkamielisyyttä. Sitä samaa
todistivat heidän joukostaan kuuluvat, rohkeat, uhkaavat huudotkin.
Majori Laiming oli Kosen pitäjän kunnissa huomannut, että rauhattomat
talonpojat sotaväen ilmaantuessa heti kävivät aroiksi, siirtyivät
syrjään ja unohtivat vastustamisen. Mutta täällä hän näki, ettei hänen
tulonsa mitään kansaan vaikuttanut, ettei hänelle tietäkään tehty,
ja ettei moision pihassakaan seisova, aseellinen sotajoukko heitä
pelottanut. Nostettiin seipäitä, huudettiin ja naurettiin. Nuo kaikki
olivat huonoja enteitä.

"Tie auki! Tie auki!" huusi majorin palvelija venäjän kielellä, ja
herra itse ajoi hevosensa suoraan kansanjoukkoa kohti. Hitaasti ja
vastenmielisesti siirryttiin portin edestä syrjään, ainoastaan askel
askeleelta pääsi majori eteenpäin. "Miehet, älkää laskeko heitä!
Menkööt sinne, mistä tulivat!" huusivat muutamat juopuneen äänellä,
mutta enin osa vaikeni synkästi.

Kului hiukan aikaa, ennenkun majori Laiming seuralaisineen ehti
portille. Äkkiä tarttui joku hevosen suupielistä kiinni ja toinen veti
eläintä hännästä, mutta onneksi pakotti upseerin kova ääni heidät
perääntymään ja tien sulkijain täytyi myös väistyä syrjään. Mutta kun
majori oli päässyt portista moision pihaan, tulvasi sinne meluten hänen
perässään ääretön ihmisjoukko ja samoin tapahtui toisella, vastapäätä
olevalla portilla. Pian oli avara, aidattu moision piha täynnä mustaa,
kihisevää rahvasta.

Oikealla puolella olivat moision aitta-, navetta- ja tallirakennukset
sekä asuinrakennus, kaikki puiset, olkikattoiset; vasemmalla kädellä
oli kivestä tehty viinakeittiö kahden lammikon edessä, mutta
rakennusten väli ja länsipuolinen piha olivat avonaiset. Päärakennusta
ja ulkohuoneita ympäröi puutarha. Aseelliset sotamiehet seisoivat
päärakennuksen edessä, jonka akkunat aamuauringon valossa kiilsivät
kullalle.

Moision pihassa oli suuri kasa aidanseipäitä. Kohta, kun kansa oli
päässyt pihaan, mentiin ensiksi seiväskasalle ja otettiin käsiin vahvat
aseet. Sitten piiritti kansanjoukko pihassa seisovat sotamiehet.

Nämä tekivät kunniaa tulevalle majorille. Kapteeni Bogutski ja toinen
nuorempi upseeri lähestyivät kädet korvallisella päällikköään, joka
tervehti heitä kättä antaen. Totisina katselivat nuo kolme upseeria
toisiaan ja rupesivat sitten syrjässä seisten neuvottelemaan.

"Mistä tuo ääretön kansanjoukko on tullut?" kysyi majori Laiming
huolestuneella äänellä. "Eiväthän nuo kaikki voi olla tästä kunnasta!"

"Eivät tietysti", vastasi kapteeni Bogutski. "Niinkuin olen kuullut,
ovat täällä olevat talonpojat kutsuneet naapurikunnan miehiä avukseen
ja Jumala paratkoon, he ovat kutsua noudattaneet."

"Näin ollen saattaa asemamme käydä vaaralliseksi", sanoi Laiming.
"Tullessani näin tänne tulvaavan kansaa yhä vaan lisää, ja kaikki nuo
ihmiset näyttävät olevan pelottavalla tuulella; heidän joukossaan
on myös paljon viinan rohkasemia miehiä. Tuskin pääsin tänne heidän
käsistään!"

"Minä lähetin eilen sanansaattajan Habajalle pyytämään, että siellä
oleva sotaväki viipymättä rientäisi tänne", huomautti kapteeni. "Tähän
asti olen turhaan odottanut lisäväkeä."

"Se on tulossa, mutta tietymätöntä on, ehtiikö se tänne, ennenkun meitä
ruvetaan ahdistamaan", virkkoi majori, joka huolella näki, kuinka
rohkeina talonpojat heitä piirittivät. "Me olemme liian heikkoja
vastustamaan tuota ääretöntä ihmisjoukkoa, vaikka meillä onkin
viisikymmentä pyssyä; meitä on kuin pisara meressä! Mitä luulette --
eikö meidän pitäisi koettaa hyvällä heitä estää päällekarkaamisesta,
kunnes saamme apua?"

"Mutta millä tavalla?"

"Koetamme ensiksikin kärsiä heidän ärsyttäviä puheitaan ja pienempiä
päällekarkaamisiaan. Rohkeimpia heistä koetan myös juomarahoilla
lepyttää."

"Luulen, että neuvonne ovat hyviä."

Pieni sotajoukko seisoi todellakin kuin vähäinen saari raivoavan
meren keskellä. Pian oli se joka puolelta piiritetty. Mitä merkitsi
viisikymmentä edestä ladattavaa pyssyä tuota ääretöntä seiväsmetsää
vastaan. Jos eivät päällekarkaajat peräänny ensimmäisistä laukauksista,
niin vyöryvät tuon meren laineet voimattoman joukon yli, jottei
jääaikaa pyssyjen lataamiseen, ja silloin ovat sotamiehet hukassa.

Mutta näytti siltä, kuin ei väkivaltaa vielä olisi tarvinnut pelätä
väkijoukon puolelta. Talonpojat seisoivat kyllä sotamiesten kanssa
rinta rintaa vastaan ja koettelivat oikein käsin heidän pyssyjään,
mutta päällekarkaamista ei vielä kukaan ajatellut. Sitävastoin
ruvettiin heidän kanssaan keskustelemaan, eivätkö he lähtisi pois
Mahtrasta ja jättäisi täällä olevia talonpoikia rauhaan. Tietysti
vaikeutti tätä sopimusta se, etteivät sotamiehet ymmärtäneet viron
kieltä, eivätkä talonpojat venäjää.

Muutamat rohkeimmat heistä, vähän humaltuneet miehet, tunkeutuivat
meluten upseerien ympärille.

"Minkätähden te tänne tulitte?" ruvettiin näiltä kyselemään. "Emmehän
ole tehneet mitään pahaa. Miksi siis meidän kimppuumme käydään pyssyjen
kanssa ja minkätähden meitä uhataan kepeillä, vitsoilla käsi- ja
jalkaraudoilla? Ettekö te, kruunun palvelijat, sitten tiedä, että
saksat tahtovat tehdä meille vääryyttä? Teidän pitäisi auttaa meitä
eikä heitä. Menkää siis matkoihinne ja me emme tee teille mitään!
Mutta jos aijotte meitä piestä, niin muserramme teidät. Katsokaa,
kuinka paljon meitä täällä on koolla. Mutta teitä on vain kourallinen.
Poistukaa, keisarin palvelijat, Mahtrasta!"

Upseerit katselivat kysyvinä toinen toisiinsa; he eivät ymmärtäneet,
mitä miehet selittivät.

"Puhuuko kukaan teistä venäjää?" huusi majori Laiming kovalla,
kuuluvalla äänellä kansanjoukkoon.

"Mitä hän huutaa?" kysyivät miehet keskenään.

"Tahtoo varmaankin ajaa meidät pois?" vastasivat toiset.

"Seiskää paikoillanne, miehet, älkää liikkuko askeltakaan!" huusivat
taas muutamat.

Kapteeni Bogutski uudisti samoin kovalla äänellä kysymyksensä. Nyt
löytyi kansan joukossa mies, joka taisi venäjän kieltä, Peeter Olander
Kaiusta, sotamiehenä ollut mies tunkeutui etupuolelle.

"Upseerit kysyvät, kuka meistä puhuu venäjän kieltä", selitti hän
kansalle. "Laskekaa minut esille, minä kysyn sitten, mitä he tahtovat!"

"No niin, laskekaa Peeter menemään, hän osaa venäjää!" huudettiin
ympäriinsä. "Sano heille, Peeter, että heidän pitää heti poistua, jos
tahtovat henkensä säästää!"

Suurella vaivalla pääsi vihdoin Kaiun mies upseerin luo. Niinkuin
ainakin sotilas, nosti hän käden korvalliselle ja seisoi ylempien
edessä niin suorana, kuin hänen kankeat, talonpoikaiset säärensä
sallivat.

"Sinä osaat venäjän kieltä?" kysyi majori.

"Vähän, herra majori", vastasi Peeter.

"Tulkitse sitten meille, mitä nuo miehet sanovat. Nuo tuossa."

Peeter selitti, että miehet vaativat sotaväen poistumista Mahtrasta.

"Vastaa sitten heille, että me emme voi täältä poistua, sillä meitä on
käsketty täällä olemaan ja esimiestemme käskyä pitää meidän noudattaa."

Peeter tulkitsi. Mutta hänen puheensa jälkeen kuului vihaisia huutoja
ja siellä täällä kohotettiin seipäitä.

"Meidän miehet sanovat, että he panevat sotamiehille vastaan, jos eivät
lähde tiehensä", selitti tulkki upseereille. "Heitä on paljon, mutta
sotamiehiä vähän."

"Vastaa sitten heille, etteivät tahallaan syöksyisi onnettomuuteen! Se,
joka meihin koskee on kuoleman oma. Ja vaikka vihdoin voittaisivatkin
meidät, niin ei se mitään merkitsisi: pian tulisi muutama tuhat
sotamiestä meidän sijaamme, ja sitten ei heistä kukaan jäisi eloon."

Mutta uhkaus ei lainkaan vaikuttanut kansaan, vihainen melu, vannominen
ja pilkallinen nauru kuului majorille vastaukseksi.

"Ohoo, saammehan nähdä!" huudettiin joka puolelta. "Kuka on kuullut,
että keisari sallii tuhota omia alamaisiaan, jotka vaativat oikeuttaan?
Eikä keisari heitä ole tänne lähettänyt, saksat ovat kutsuneet. Älkää
pelätkö, miehet! Siirtykää lähemmä ja älkää heille antako niin paljon
tilaa, että saavat pyssyjään poskelle asettaa! Siirtykää lähemmä,
pankaamme heidät niin ahtaalle, etteivät voi liikkua!"

Huomatessaan, ettei varotus ja uhkaus mitään auttanut, rupesivat
upseerit ystävällisesti heitä mielittelemään, siten koettaen onneaan.

"Me emme koske teihin, jos te annatte meidän olla", käski kapteeni
sanomaan talonpojille. "Me emme tahdo teitä vainota, me olemme teidän
ystäviänne, vaikka meidän täytyy käskystä olla täällä pitämässä
moisiossa järjestystä."

"Mutta tehän tahdotte piestä meitä!" huudettiin vastaan.

"Ei asia niin ole! Me emme tahdo teitä piestä. Oikeus voi teidät
tuomita ja rangaista, emme me. Meidän pitää vain vahtia ja varjella
moisiota. Jos te olette alallanne ja annatte moision asukkaiden ja
kartanon olla rauhassa, niin me emme tee teille mitään pahaa."

Tuo ei paljon rauhottanut kansaa; mutta paremmin vaikutti juomarahan
antaminen. Majori Laiming kutsui luokseen rohkeimmat ja etummaiset
räyhääjät, jotka kaikki enimmästi olivat juovuksissa, ja pisti heille
kouraan jonkun hopearahan. Se vaikutti kuin öljy raivoaviin laineisiin.
Köyhät talonpojat, jotka vain yöllä näkivät unta rahasta, eivät
voineet vastustaa kovaa kiusausta. Lahjojen edestä vaativat upseerit
miesten kieltämään toisia koskemasta sotamiehiin ja antamaan heille
tietä kansan keskeltä. Majori Laiming ja kapteeni Bogutski tahtoivat
nimittäin viedä sotamiehet paremmin suojattuun paikkaan, sillä täällä
olivat he niinkuin on kerrottu joka puolelta kansan piirittämänä.

Lahjotut miehet täyttivät tämän toiveen. He kehottivat miehiä
väistymään syrjään ja varottivat heitä koskemasta kruunun miehiin. Näin
saivat upseerit viedä oman joukkonsa päärakennuksen edestä tallin luo.

Mutta sotamiesten ahdistettu tila ei täälläkään käynyt paremmaksi.
Meluten tunkeutuivat talonpojat sinne heidän perässään ja pian oli
heidät sielläkin piiritetty. Yhä murheellisemman näköisiksi kävivät
upseerit. Huolestuneina katselivat he pitkin maantietä, mutta
odotettua lisäväkeä ei näkynyt. Kapteeni Bogutski käski majorin
neuvosta sotamiesten muodostamaan neliön, jotta he joka puolella
seisoivat vihollisiaan vastaan. Näin olivat he turvassa takaapäin
hyökkääjiltä. Talonpojat kävivät yhä uhkaavammiksi. Yhä enemmän väkeä
kokoontui heidän joukkoonsa. Monen vankkurin edessä oli kaksi, jopa
kolmekin hevosta ja suuri joukko miehiä istui niissä. Kovalla melulla
he riensivät moision pihaan. Samassa määrässä kasvoi juopuneiden
joukkokin, sillä niitä oli sekä vasta-tulijoissa, että entistenkin
seassa ja monella oli viinapullo mukana, josta ahkerasti maistettiin.
Luultiin yhä vielä rohkeutta tarvittavan.

Tuon ryyppäämisen seurauksena oli sekin, että Kaiun työläinen, Peeter
Olander, upseerien tulkki, joka alussa oli toimittanut tehtävänsä
koko lailla moitteettomasti, kävi pian julkeimmaksi kiihottajaksi ja
päällekarkaajaksi. Ensin oli hän kyllä ylpeä siitä kunniasta, jota
upseerit hänelle osottivat, mutta sitten häntä suututti se, että oli
jäänyt ilman juomarahoja. Kun sotamiehet oli viety toiseen paikkaan,
oltiin Peeterille siitä vihaisia ja käskettiin häntä kansan puolesta
yhä vielä vaatimaan sotamiesten poistumista. Peeter, jonka rohkeus joka
ryypystä kasvoi, astui piirittäjäin eturiviin, upseerien luo.

Nämä näkivät nyt, että Peetrillä oli pyssy kädessä. Tietymätöntä
on, oliko hän yön aikana ollut sorsia ampumassa, niinkuin hän itse
ja toisetkin jälkeenpäin vakuuttivat, vai oliko hän "sotaa" varten
varustanut pyssyn mukaansa. Tulkkina ollessaan oli hän vasemmalla
kädellään pitänyt pyssyä selkänsä takana, mutta nyt hän seisoi
vihollisten joukossa kuin sotamies ainakin pyssy käsissään.

Peeter ja toiset päihtyneet rupesivat tekemään pilkkaa kapteeni
Bogutskin ontumisesta ja kepillä kävelemisestä. Tuo päällikkö oli
nimittäin saanut Krimin sodassa luodin jalkaansa ja siitä ruvennut
ontumaan, eroamatta kuitenkaan sotapalveluksesta. Kävellessään nojasi
hän keppiinsä. Pilkkaajat levittivät laajalle kansanjoukkoon juttua,
ettei muka puujalka-upseeria tarvinnut pelätä. Toiset päihtyneet
lörpöttelijät lisäsivät vielä, että majorikin oli viallinen.

Kun tähän puheeseen kyllästyttiin, ruvettiin uudestaan kovasti
vaatimaan sotaväen viipymättä poistumista moisiosta ja vaativien
joukossa oli Peeter Olander ensimmäisenä.

Hän koetti ensin onneaan sotamiesten keskuudessa.

"Veljet", sanoi hän heille, tunkeutuen aivan heidän eteensä, "parasta
on, että menette matkaanne! Me emme pelkää teidän pyssyjänne. Me emme
anna teidän kertaakaan lauvaista, ennen tallaamme teidät jalkaimme
alle. Mahtran miehiä te ette kuitenkaan saa piestä -- mitä te sitten
vielä täällä seisotte? Minä, veljet, olen itse vanha sotamies. Te
voitte noudattaa minun neuvoani, jos henkenne on rakas."

Näin sanoen nykäsi hän kädellään joitakuita ja tarttui muutamien
pyssyihin. Mutta sotamiehet seisoivat paikoillaan äänettöminä ja
liikkumatta, silmiään räpäyttämättä niinkuin heitä oli käsketty. Peeter
puhui heidän kanssaan vielä hetken aikaa huonolla venäjän kielellään,
mutta nähdessään, etteivät miehet hänestä mitään välittäneet, eivätkä
ensinkään noudattaneet hänen vaatimustaan, kyllästyi hän ja lähti
puhuttelemaan upseereja.

Majori Laiming ja kapteeni Bogutski vastasivat kyllä hänelle, mutta he
uudistivat äskeiset sanansa. Poistumisesta ei voinut olla puhettakaan,
olkoon kansaa kymmenen kertaa enemmän kuin nyt. He toivoivat, että
rahvas olisi järkevää ja ymmärtäisi, että he sotamiehet, käskystä
olivat sinne tulleet ja että heillä oli kova rangaistus odotettavana,
jos ilman päällikköjen käskyä liikkuivat paikoiltaan.

Mutta viina sekotti Peeterin ymmärryksen, ja sitten hän edelleen
juonitteli upseerien kintereillä ja vaati, että majori Laimingin piti
hänelle näyttää se käskykirja, jonka nojalla hän oli tullut Mahtraan ja
laskenut sotamiehetkin sinne.

"Miehet", huusi hän kansalle, "jos upseerit eivät ole keisarilta
saaneet lupaa Mahtran miesten pieksemiseen, niin on sotamiesten tänne
kutsuminen vain saksojen juonittelemista ja meille ei tehdä mitään,
vaikka ajammekin sotamiehet täältä menemään. -- -- -- Näyttäkää meille
keisarin käskykirja!" sanoi hän ja kääntyi röyhkeästi majori Laimingin
puoleen.

Tämä ei tietysti voinut täyttää talonpojan toivoa ja koetti
rauhallisena selittää hänelle, että Peeterillä yksityisenä henkilönä
ei ollut mitään oikeutta vaatia upseereilta keisarin käskykirjaa; sen
saattoi ainoastaan heidän päällikkönsä tehdä.

"Ei tahdota näyttää käskykirjaa!" huusi Olander kääntyen kansan
puoleen. "Eikä se voi ollakaan muuta kuin saksojen temppuja, että nämä
ovat täällä, ja saksojen kutsumusta ei hän uskalla meille näyttää."

Viina kiihotti työläisraukkaa tekemään vieläkin enemmän. Hän alkoi
vaatia upseereilta rahaa ja rupesi vihaisesti kiroilemaan, kun hän
mielestään sai liian vähän. Tällaisella tuulella kääntyi hän kapteeni
Bogutskin puoleen ja huusi:

"Odota, veliseni, kyllä minä revin olkalippusi irti! Kyllä saksat ne
jälleen kiinni ompelevat!"

Hän tarttuikin jo kapteenin olkapäähän, mutta joku järkevä mies veti
häntä takaapäin vielä oikealla ajalla takaisin.

Kansanjoukon eturivissä oli vielä muitakin mielettömän rohkeita
päällekarkaajia, jotka tunsivat itsensä voimakkaiksi, osaksi viinan
vaikutuksesta, osaksi nähdessään tuon pienen sotajoukon voimattomuuden
kansan paljouteen verrattuna. Tuolla ensimmäisessä rivissä, sotamiehiä
vastapäätä, seisoi Mahtran mies, Aadu Andrei ja kehotti yhtämittaa
kansaa hyökkäykseen. Juurun miestä, Mihkel Baumannia, miellytti
erittäinkin sotamiesten pyssyt, hän koetti aina jonkun kädestä kiskoa
pyssyä, nähdäkseen olivatko ne ladatut. Sotamiehet panivat tietysti
vastaan ja näin syntyi heidän ja Baumannin välillä kahakoita, joita
lähelläseisojat nauraen katselivat, mutta kärsivällisten upseerien
kulmat menivät yhä enemmän kurttuun. Näiden kärsivällisyyttä ruvettiin
yhä enemmän koettelemaan. Nuorin upseereista oli jälleen antanut rahaa
eräälle rauhattomuuden tekijälle, kun Ants Piller häntä lähestyi ja
myöskin vaati rahaa. Mutta kun upseeri ei heti noudattanut hänen
vaatimustaan, kiskoi mies rahakukkaron upseerin kädestä ja uhkasi häntä
ja hänen seuralaisiaan seipäällä.

Kansa huomasi sangen hyvin upseerien ihmeellisen kärsivällisyyden ja
myöntyväisyyden syyt; heidän joukkonsa oli liian voimaton rahvaan
äärettömän paljouden rinnalla. Vähempi osa vain tiesi tai arvasi,
että apuväkeä oli tulossa. Näin ollen ei ollut ihme, että juopuneiden
miesten joukossa yhä enemmän ilmaantui rohkeita päällekarkaajia. Miehet
sotaisessa innossaan unohtivat yhä enemmän tänne tulonsa tarkotuksen:
he olivat tulleet varjelemaan Mahtran miehiä kohtuuttomasta
rangaistuksesta; mutta siihen ei vielä ollenkaan aijottu ryhtyä,
ja näin oli heidän hyökkäyksensä rauhallista sotajoukkoa vastaan
varomatonta ja hyödytöntä.

Mutta kansanjoukosta ei myöskään puuttunut raittiita ja harkitsevia,
järkeviä miehiä, jotka koettivat rauhottaa ja kieltää kiihottajia ja
päällekarkaajia. Usein he kauluksesta vetivät sotamiesten kintereiltä
noita uhkarohkeita ahdistajia, taikka heitä ei laskettu lähelle
vaarapaikkaa.

"Antakaa sotamiesten olla rauhassa, eiväthän he ole meille
vielä tehneet pahaa!" huudettiin varottaen kiihottajille ja
taistelunhaluisille. "Pankaa vastaan, jos he meihin koskevat, mutta
älkää vielä heihin koskeko! Heillä on ladatut pyssyt käsissä ja kun
he ampuvat, niin meistä aina joku kaatuu. Typerää on tahallaan mennä
surman suuhun!"

Kaksi tällaista ymmärtävää varottajaa oli Völlamäen Päärn ja työläinen,
Ants Veit, jotka koettivat saada järkiinsä sodanhimoista tuttavaansa,
Jyri Torkia.[15] Jyriä kiusasi hirveä halu saada koettaa, olivatko
sotamiesten pyssyt tyhjät vai ladatut. Tuon halunsa, jonka hän pian
pani toimeen, ilmoitti hän Antsulle, joka hänen kanssaan oli rientänyt
sotaan ja Päärnulle, joka heihin oli yhtynyt moision pihassa. Jyri oli
noin kahdenkymmenen viiden vuotias, hyvin suuri mies, joka ylpeili
voimistaan; rohkeutta oli hän jo ottanut liiaksikin, jota todistivat
hänen pehmeä kielensä, punertavat, jäykät silmänsä ja hoiperteleva
käyntinsä.

"Mitä tuollaiset kaalimadot voivat tehdä miehelle!" huusi hän
kerskaillen ja nostaen äärettömän suurta nyrkkiään. "Pyydän joltakulta
pyssyä, lasken taivasta kohti ja annan jälleen takaisin. Sittenhän
saamme nähdä, pitääkö meidän heitä pelätä vai ei."

"Älä ole tyhmä, Jyri!" sanoi Ants Veit. "Antaisiko nyt sotamies
pyssyänsä sinulle!"

"Noh, jos ei anna hyvällä, niin otan väkisten!" väitteli Jyri.

"Ole alallasi, Jyri!" varotti Ants vakavasti. "Sinulla on nuori nainen
kotona; eikös hän sinua rukoillut, ettei sinun pitänyt lähteä, mutta
kun lähdit, niin varotti ajattelemaan terveyttäsi!"

"Ääh, kyllähän nyt naisten valitukset tiedetään! Johan sinunkin naisesi
ulisi ja sinä lähdit kuitenkin!"

"Mutta minä en pyri ottamaan sotamieheltä pyssyä. Jyri, ole järkevä!"

"Minäkin luulen, ettei siitä koidu hyvää", virkkoi Völlamäen Päärn.
"Kun rupeat väkisin pyssyä kädestä kiskomaan, niin hän pistää piikkinsä
sinuun, taikka joku toinen laskee luoteja päähäsi!"

"Mikä hiiden sota tämä on, kun ei saa tapella!" karjui Jyri Tork
taistelunhimoisena kuin juopunut ainakin. "Enhän minä tänne tullut
sotamiesten nenän edessä seisomaan."

"Minä tahdon antaa selkään jollekulle, olkoon kuka tahansa!"

"Älä lörpöttele, Jyri, etkös tiedä, minkätähden me tänne tulimme",
vastasi Päärn totisena. "Jos Mahtran miehiä aletaan piestä, niin
lähdemme seipäinemme väliin -- niinhän me olemme päättäneet. Mutta
eihän heitä vielä ole ruvettu pieksemään."

Völlamäen Päärn, vaikka kyllä kokonsa ja voimiensa puolesta myös koko
jättiläinen, ei ollut niin paljon juonut, ettei voinut hillitä kylläkin
tulista taistelunhimoaan. Kiihkeästi hän vain seiväs kädessä odotti,
milloin Mahtran miehiä alettaisiin viedä vitsapenkille, saadakseen
sitten oikeuden nimessä karata väliin.

"Mitä hittoa he sitten odottavat, kun eivät rupea pieksemään?"
sadatteli Purilaan jättiläinen. "Kepit, vitsat ovat valmiina, mutta
yhä vielä odottavat. Onkos minulla sitten aikaa tässä kaiken päivää
seistä!"

"Sitä parempi, etteivät rupea pieksemään", huomautti Antsun Ants. "He
pelkäävät meitä, ja jättävätkin vihdoin pieksemättä. Ja mustelmia
saisimme mekin, jos pitäisi väliin mennä."

Mutta kieltämiset ja varotukset eivät onnettomaan Jyriin vaikuttaneet
mitään. Kaksi kertaa kielsi häntä Ants Veit, pari kertaa myös Päärn,
ja kun hän siitä huolimatta teki lähtöä, koettivat he häntä pidättää
käsistä ja takinliepeistä. Mutta, kun ei mikään auttanut ja mies
vihastui, laski Ants hänet valloilleen ja huusi:

"Koeta sitten, tie on auki!"

Melulla tunkeutui Jyri kansanjoukon läpi suoraan sotamiesten luo.
Ants ja Päärn seurasivat hiljakseen häntä. He näkivät, kuinka heidän
toverinsa rupesi puhumaan sotamiesten kanssa, kuinka hän sitten ojensi
kätensä ja tarttui erään miehen pyssyyn. Mutta sotamies työnsi hänet
takaisin ja kiskoi pyssyn hänen kädestään. Vielä toisenkin kanssa
koetteli Jyri onneaan. Mutta ei tämäkään antanut väkisten asettaan
itseltään riistää.

Nyt tapahtui jotakin, jota kansanjoukko kalveten ja henkeään pidättäen
katseli.

Jyri Tork astui ilman asetta suoraa päätä kapteeni Bogutskin eteen,
tarttui molemmin käsin kapteenin oluksiin ja kiskasi ne irti, niin että
rasahti. Sitten hän iski äärettömän suuren nyrkkinsä päällikön
päähän -- -- --

Tuo kaikki tapahtui silmänräpäyksessä; ennenkun kukaan ehti punnita
tapauksen merkitystä, oli kaikki jo myöhäistä.

Mutta yhtä odottamatta seurasi rikosta kauhea kosto. Muutamia pyssyjä
kohosi, paukahduksia kuului ja Jyri Torkin jättiläisruumis kaatui
kasvoilleen tantereelle -- kaksi kuolettavaa luotia rinnassa.

Sota oli saanut ensimmäisen uhrinsa.

Hän oli karannut päälle.

Tapausta seurasi hetken syvä hiljaisuus. Pelästys jäykistytä kielet
ja mielet. Mutta sitten jälleen elämä palasi lamaantuneeseen
kansanjoukkoon. Raivoisa, kiivas taistelunhimo syttyi. Ukkosen jyrinänä
kaikui sotahuuto useammasta kuin kahdesta tuhannesta suusta ja pani
ilman värisemään, kokonainen seiväsmetsä heilui ilmassa ja myrskyinen
laine vyöryi pieneen sotamiesjoukkoon.

Päälliköt koettivat vielä suoriutua ilman veren vuodatusta. Majori
Laiming käski sotamiesten ampua, mutta ei kansanjoukkoon, vaan ilmaan.

Kaksikymmentä viisi laukausta kuului yhtaikaa. Savupilvi peitti
ampujat ja levisi sitten laajemmalle kapinoitsijain joukkoon. Rahvas
pidättäytyi hetken. Suurin osa ei tiennyt, että sotamiehet olivat
ilmaan ampuneet. Katseltiin kaatuneita. Kun ei heitä löytynyt,
kaikuivat jälleen eläköönhuudot, taas kohosivat seipäät ja kansanmeri
lähestyi rohkeammin voimatonta vastustajaansa.

Jo alkoi seipääniskuja sataa sotamiesten sekaan, Peeter Olander laukasi
pyssynsä heitä kohti, Daniel Schmiedberg Mahtrasta hyökkäsi majori
Laimingin kimppuun ja aikoi kiskoa miekan hänen kädestään, Jyri Mursa
Harmista repi nuorimman upseerin olukset irti. -- -- -- Päälliköt
huomasivat, ettei nyt enää auttanut pelkkä pelotus, väkivaltaa piti
väkivallalla vastustaa, verenvuodatus ei nyt enää ollut mitenkään
estettävissä, sotaväen puolustus ja kunnia sitä vaati.

Sotamiehet saivat uudestaan laukasemiskäskyn. Mutta tällä kertaa he
tähtäsivät suoraan kansanjoukkoon.

"Tulta!" huusi majori, ja taas paukahti viisikolmatta pyssyä yhtaikaa.

Kun savupilvet tällä kertaa hajaantuivat, nähtiin joka puolella
lämmintä verta virtaavan. Ja joka verilammikon viereen oli kaatunut
ihminen, joka vielä äskettäin oli seisonut pystyssä, kohottanut
seivästä ja täyttä suuta huutanut eläköön Toiset olivat kasvoilleen
kaatuneet seivästä käsissään kouristaen, toiset selälleen, kolmannet
kylelleen; moni oli polvillaan, painaen kättä rintaa tai kylkeään
vastaan, josta punainen veri tihkui sormien välistä, toiset seisoivat
vielä pystyssä, mutta horjuivat -- horjuivat ja vajosivat hervottomin
polvin vähitellen maahan. Eräs haavottunut nauroi -- sekavasti,
epäluuloisesti; hän huomasi, että hänelle oli jotakin tapahtunut, mutta
ei uskonut, että hänen ruumiissaan oli luoti Vasta sitten, kun hän
vaatteistaan näki verta vuotavan, kävi hän totiseksi ja äänettömänä hän
lankesi maahan.

Ensimmäisen, huumaantuneen hiljaisuuden jälkeen kuului kansanjoukosta
erinomaista kumeaa huminaa. Se syntyi haavotettujen voivotuksista ja
kuolevien viimeisistä huokauksista. Sitten kuului ikäänkuin metsän
kohinaa. Vihanlaine nousi kansanjoukossa. Mutta kaikki tuo kuului vain
hetken aikaa. Taistelun hälinä, joka kohta sen jälkeen alkoi, hälvensi
sitten kaikki heikommat äänet. -- -- --

Tuo ensimmäinen, todellinen ampuminen ja juokseva veri vaikuttivat
kahdella tavalla kansaan; toiset syöksyivät suoraa päätä pakosalle,
toiset tunkeutuivat vihan rohkasemina, seipäitään heiluttaen, huutaen
ja vannoen sotamiesten ympärille. Pian alkoi kiivas käsikahakka;
niinkuin raivoisa meri peitti se laineisiinsa tuon pienen joukon.
Nähtiin vain kohoavia ja raksahtavia seipäitä, ottelevia ja pistäviä
pyssynpiikkejä, painivia vartaloita, kasaan kaatuvia taistelijoita.
Mutta laukauksia ei enää kuulunut. Sotamiesten pyssyt olivat tyhjät
ja niiden lataamiseen ei ollut enää aikaa. Epätoivoisen voimilla,
kuoleman omina, koettivat he pyssynpiikeillä ja pyssynperillä vastustaa
ääretöntä ylivoimaa, mutta pian he olivat suletut kuin elävän muurin
sisään, etteivät he tätäkään taistelutapaa voineet kyllin tehokkaasti
käyttää. Moni heistä oli jo seipääniskuista kaatunut, toisilta
kiskottiin pyssyt käsistä ja siellä täällä oli heitä hirmuisessa
painiskelussa kaadettu maahan, jotta jäivät taistelevien jalkain alle.
-- -- --

Vollamäen Päärnun ja Uudentuvan Jyrinkin oli taistelun kiihko
vallannut, kun näkivät haavottuneita talonpoikia verissään maassa.
Olivathan nuo heidän ystäviään ja tovereitaan ja sama kohtalo saattoi
joka hetki heidänkin osakseen tulla. Vihan vimma, tuo pimittäjä,
joka kiihottaa aran sotamiehenkin taisteluun, ja luonnollinen
itsesäilytysvaisto pakottivat molemmat ystävät puristamaan tiukemmin
seipäitään ja tunkeutumaan taistelijain ensimmäiseen riviin.

"Tule, Jyri! Tulkaa, miehet!" huusi Päärn tulisin silmin, kun
ensimmäiset surman laukaukset olivat kuuluneet, ja paisuneet verisuonet
hänen otsallaan näyttivät, että vihan kiihko hehkui hänen rinnassaan.
"Pysykää koolla, miehet!" lisäsi hän. "Sulkekaa tie, jos aikovat paeta!
Meitä surmataan -- surmatkaamme mekin! Täällä on jokainen taistelemassa
henkensä puolesta. Saksat saakoot vielä maksaa kaiken virtaavan veren!"

Hän karkasi edellä, häntä seurasi Jyri muutamien oman kunnan miesten
ja monien tuntemattomien kanssa. Kiivaasti, äärettömällä voimalla
alkoi Päärn seipäällään iskeä sotamiesten sekaan; se, johon lyönti
sattui, pyörtyi ja kaatui taistelevien jalkoihin, mutta lähelläseisojat
karkasivat hurjasti meluten oikealle ja vasemmalle.

Ainoastaan hetken aikaa he panivat vastaan. Sitten syöksyi tuo pieni
sotajoukko suin päin pakosalle. Hurjasti taistellen murtautuivat
sotamiehet läpi kansanjoukkojen ja kääntyivät portille päin, josta
tie johti Atlaan vievälle maantielle. Tuota tietä myöten olivat jo ne
kansanjoukot kulkeneet, jotka kuultuaan pyssyjen laukaukset, olivat
pakosalle lähteneet.

Upseerit Laiming ja Bogutski eivät koettaneet estää sotamiesten
pakenemista. He huomasivat, että tässä ei muu neuvo auttaisi. Mutta
he eivät sitä enää olisi voineetkaan estää, sillä se tapahtui niin
äkkiä ja niin hurjalla vauhdilla, ettei mitään heidän käskyjään olisi
voitu kuulla eikä huomata. Sen lisäksi oli heillä oman henkensä
varjelemisessa niin paljon tekemistä, etteivät ehtineet joukkoaan
johtaa. He taistelivat miekoillaan perääntyen askel askeleelta.
Majori Laiming oli haavottunut; kahakassa oli hän saanut takaapäin
seipääniskun päähänsä. Veren vuotaessa pitkin poskia kaulalle ja
vaatteille koetti hän miekallaan raivata itselleen tietä ja päästä
etempänä seisovan, satuloidun hevosensa selkään. Samoin taisteli myös
kapteeni Bogutski, joka ihme kyllä, vielä oli haavottumatta, vaikka hän
kyllä oli seisonut seiväsiskujen keskellä.

Kolmas, nuorin upseeri, oli ennen taistelua saanut majorilta käskyn,
että hänen piti koettaa salaa paeta rahvaan käsistä, hypätä hevosen
selkään, ajaa odotettua lisäväkeä vastaan ja kiirehtiä sen tuloa. Mutta
yritys ei onnistunut. Kansanjoukosta oli nuori luutnantti onnellisesti
päässyt ja ehtinyt päärakennuksen edessä seisovain hevosten luo. Mutta,
juuri kun hän aikoi hypätä hevosen selkään, kiskottiin hän jaloista
jälleen maahan.

Muutama talonpoika seurasi häntä. He varmaankin arvasivat hänen
aikeensa. Mutta hänelle ei tehty mitään muuta pahaa. Miehet vain
piirittivät hänet ja kielsivät häntä ajamasta pois.

Majori Laiming ja kapteeni Bogutski pääsivät onnellisesti tunkeutumaan
hevosten luo. He miekkoineen karkottivat siinä seisovat talonpojat
etäämmälle, hyppäsivät satulaan ja kiirehtivät moision portista
pakenevien sotamiesten jälkeen. Luutnanttikin pääsi nyt hevosen selkään
ja ajoi päällikköjen perässä. Hänen kanssaan yhdessä ratsasti majorin
palvelija, joka kauhusta väristen oli vahtinut hevosten luona.

Atlaan päin vievä tie, jonka vierillä kasvoi koivuja ja sen molemmilla
puolilla oleva heinämaa tulivat pian täyteen pakenevia ja takaa-ajajia.
Edellimmäisenä pakenivat ne talonpojat, jotka olivat kauhistuneet
ensimmäisistä laukauksista ja haavottuneiden voihkinasta. Heidän
kintereillään ja osaksi heidän seassaan juoksivat pakenevat sotamiehet
pienissä joukoissa taikka yksitellen. Näiden perässä karkasivat jälleen
talonpojat, jotka olivat ajaneet sotajoukon pakosalle ja jotka nyt
heitä seipäineen ja kankeineen takaa ajoivat.

Kahakka, joka oli alkanut moision pihassa, jatkui nyt täällä
laajemmalla alalla. Juosten latasivat sotamiehet pyssynsä ja jos
takaa-ajajat eivät olleet aivan kantapäillä, kääntyivät he ja ampuivat
perässäjuoksijoita. Luoteja vinkui yhtä mittaa yli tien ja heinämaan ja
moni mies, joka ensimmäisestä kahakasta oli päässyt terveenä, kaatui
täällä haavottuneena maahan. Joka huomasi, haki suojaa puiden takana.
Mutta rohkeimmat karkasivat pysähtymättä sotamiesten perään. Siellä
täällä syntyi uusia otteluita. Jos sotamies, jolta pyssy oli tyhjäksi
ammuttu, saatiin käsiin, niin taisteltiin seipäillä ja pyssynperällä.
Pienissä joukoissa ja kahdenkesken oteltiin nyt joka puolella. Monessa
kohdassa piti sotamies pyssyn perästä, mutta talonpoika piikistä
kiinni. Veriset jälet kirjasivat maantien tomua ja niityn viheriää
nurmea. Tuolla makasi maassa verissään sotamies pää puhkastuna,
hänen lähellään talonpoika luoti tai keihäänhaava rinnassa. Joka
jaksoi, pakeni pensaan tai puun suojaan sitoakseen haavaansa paidan
kappaleella. Ja yhä vielä vinkuivat luodit yli tien ja heinämaan
ja uupumattomassa taistelunkiihkossa juoksivat talonpojat voitetun
sotaväen perässä. -- -- --

Takaa-ajajien joukossa oli myös Jyri ja Päärn. Viimemainittu oli juuri
otellut erään sotamiehen kanssa, joka häntä oli osaamatta ampunut.
Kiivaasti tarttui Päärn pyssynpiikkiin, jolla sotamies itseään suojeli.
Sotamies, väkevä kuin Simson, ei heittänyt irti pyssystään ja tempasi
vihdoin piikin Päärnun kädestä sellaisella voimalla, että kämmenestä
lähti liha ja nahka mukana. Hän olisi nyt varmaankin keihäällään
lävistänyt Päärnun, ellei Jyri olisi kiirehtinyt avuksi ja antanut
seipäällään hänen päähänsä aika lyöntiä. Tunnottomana kaatui mies
maahan tien viereen. Parikymmentä askelta hänestä lepäsi Matsin
Jaan Mahtrasta, jonka rinnan joku toinen sotamies oli pistimellään
lävistänyt.

Jyrin ja Päärnun siinä otellessa, kiiruhti eräs nuori perheenmies
Mahtrasta, Adran Mihkel, kahden toisen miehen kanssa heidän jälkeensä;
näiden edellä pakeni muudan mustapartainen sotamies ja latasi
juostessaan pyssyään. Kun Päärn hoiteli haavottunutta kättään ja Jyri
säälien koetti auttaa kaatunutta sotamiestä, niin ei kumpainenkaan
huomannut pakenevaa sotamiestä.

"Eläköön maamiesten voitto!" huusi Adran Mihkel heiluttaen iloisesti
seivästään.

Samassa kääntyi äkkiä sotamies, joka pyssyään täyttäen oli ohi juossut
ja huusi selvällä viron kielellä Mihkelille:

"Kyllä minä sinulle näytän, kellä voitto on! Tuosta saat!"

Pyssy paukahti ja Mihkel kaatui kuolleena maahan. --

Oman kansalaisen luoti oli lopettanut hänen nuoren, raittiin elämänsä.

Tuon nähdessään rupesivat Jyri ja Päärn ampujaa ajamaan takaa.
Viimeksimainittu oli kappaleen matkaa jäänyt toisista jälelle. Mutta
hänen jalkansa olivat vielä yhtä nopeat juoksemaan kuin ennenkin ja
hänen silmänsä oli tarkka ja kätensä vielä kyllin voimakas lyöntejä
jakamaan. Jäniksen tavoin hypäten pensasten välissä, katosi hän pian
takaa-ajajien silmistä. Mutta he juoksivat umpimähkään yhä eteenpäin,
kun toisia pakenevia sotamiehiä vielä oli heidän edellään.

Heidän seuraansa yhtyi vielä toisia läähättäviä ja hikipäisiä
takaa-ajajia, tuttuja ja vieraita. Karu-Antsulla Kaiusta oli
omatekoinen ase kädessä -- seipään päähän kiinnitetty viikatteen terä
-- jonka hän oli kotoa tuonut mukanaan. Tuota alkuperäistä asettaan,
josta hän koko lailla ylpeili, piti hän juostessaan ojennettuna
niinkuin kasakka kivääriään pikamarssissa. Hänen rinnallaan riensi
toinen Kaiun mies, Aadu Trost, tuominen sauva kädessä. Tiellä he
yhtyivät Peeter Olanderiin. Tämä oli eräältä sotamieheltä, jolta pyssy
oli ryöstetty, ottanut patrooneja saaliikseen ja koetteli juuri,
mahtuisivatko ne hänen metsästyspyssyynsä. Kun ne eivät sopineet,
pudisti hän patroonin sisuksen pyssyynsä ja tukki ruohoja täytteeksi.
Mutta tätä ei hän saanut valmiiksi, sillä pensaasta vinkuivat luodit ja
hänen täytyi heittäytyä vatsalleen maahan, niinkuin toisetkin tekivät,
jotka eivät löytäneet paksumpaa puuta suojakseen.

Kun laukauksia ei enää kuulunut, juostiin jälleen eteenpäin. Pian
herätti miesten huomiota kova valitus, joka kuului erään katajapensaan
takaa. Siellä nähtiin, kuinka eräs haavottunut talonpoika nelin
ryömin konttasi. Polvien ja kyynärpäiden varassa laahasi hän itseään
eteenpäin pitkin maata, jättäen nurmelle punaisen jälen. Se oli Jaan
Kroon Maidlasta. Pari minuuttia sitten oli pakenevan sotamiehen luoti
hänet kaatanut. Hän ei itsekään tiennyt, mihin oikeastaan aikoi mennä,
ryömihän vain tuskissaan ja kuoleman pelossa. Ohijuoksevain joukossa
oli muudan Maidlan mies; tämä häntä armahti ja jäi häntä auttamaan.

Pari sataa askelta etempänä oli toinen onneton. Se oli nuori, vahva
sotamies, joka verissään, pää puhkaistuna makasi selin maassa ja
auringon kuumat säteet paistoivat suoraan hänen silmiinsä. Päätään hän
nojasi pyssynperään. Nähdessään lähestyjän, alkoi hän heikolla, aralla
äänellä jotakin pyytää, mutta hänen puheestaan ei voinut saada selvää.
Vihdoin nosti hän suurella vaivalla kätensä ja viittasi suuhunsa. Nyt
ymmärrettiin, että hän tahtoi juoda. Mutta mistä ottaa vettä taikka
kellä oli aikaa sen hankkimiseen? Etempänä, pensasten välissä näkyi
jälleen juoksevia sotamiehiä, jotka rupesivat ampumaan. Jokainen etsi
henkeään varjellakseen suojaa puiden ja pensasten varjossa.

Tällaista hurjaa ajometsästystä kesti Mahtran ja Atlan välillä
olevalle joelle asti, joka juoksi tien poikki ja heinämaan läpi. Joki,
oikeastaan puro, ei ollut leveä, mutta monesta kohdasta koko syvä.
Tien kohdalla oli kapea silta joen yli. Suurella melulla olivat edellä
pakenevat talonpojat ja heidän perässään tiellä juoksevat sotamiehet,
rientäneet sillalle. Mutta siellä syntyi niin kova kahakka, että
muutamat putosivat yli reunojen jokeen. Toiset, jotka huomasivat, että
siltaa myöten ei kyllin pian pääsisi eteenpäin, hyppäsivät veteen
ja uivat yli. Heinämaassa, jossa puro paikottain näytti pelottavan
syvältä, joutuivat sotamiehet, jotka eivät tunteneet joen syvyyttä,
eivätkä osanneet uida, pahaan pulaan. Takana uhkasi heitä talonpoikain
seipäät, edessä syvä vesi. Monet karkasivat onneensa luottaen veteen,
toiset, joilla pyssyt olivat panoksessa, ampuivat takaa-ajajia,
kaataakseen heitä tai karkottaakseen etäämmälle ja kolmannet täyttivät
pyssyjänsä ampujain selän takana äärettömän kiireesti.

Tuskin olivat takaa-ajajat, joiden joukossa Jyri ja Päärn olivat,
eläköötä huutaen ehtineet joelle, kun luodit alkoivat vinkua heidän
korvissaan. Kiireesti etsittiin taas suojaa. Mutta muudan heistä,
Aadu Trost, horjui äkkiä, jäi seisomaan suu auki, silmät selällään
ikäänkuin kovin ihmetellen jotakin asiaa, -- painoi sitten kädellään
vatsaansa ja istui hitaasti nurmelle. Hän tunsi paitansa vatsan edestä
kostuvan. Koetti ja koetti kädellään -- veti kämmenensä pois ja katsoi
-- verinen! Nyt hän tiesi, että hänen vatsassaan oli luoti. Mies kaatui
maahan ja pyörtyi. -- --

Joessa ovat pakenevat sotamiehet kaulaa myöten vedessä, pääsevät
onnellisesti toiselle rannalle ja juoksevat eteenpäin.

Mutta sotamies, joka Adran perheenmiestä, Jyri Teiniä ampui -- ainoa
virolainen sotajoukossa -- on kadonnut. Kansan kertomuksen mukaan oli
hän kauhistuksissaan juossut suorastaan heinämaalla, lähellä jokea
olevaan Örden eli Ulmen lähteeseen ja siellä hädän hetkellä oli hän
sukeltanut veden alle siksi aikaa, kun takaa-ajajat olivat kadonneet
pensasten välistä. Sitten oli hän jäsenet jäykkinä noussut jääkylmästä
vedestä ja karannut hampaat loukkua lyöden eteenpäin.

Mutta tuota kylmää kylpyään koetti hän kostaa kansalaisilleen.
Niinkuin hän jälestäpäin itse oli kehunut, oli hän enemmän kuin puolen
virstan matkan päästä ampunut erästä naista, joka rauhallisesti oli
kulkenut pitkin tietä. Ylpeänä oli hän kerskaillut, että hän heti ensi
koitoksella oli osannut ja nainen oli kaatunut. Onneton oli löydetty
pahasti haavottuneena maasta.

Kun Päärn ja Jyri jonkun aikaa turhaan olivat etsineet viron kieltä
puhuvaa sotamiestä maksaakseen hänelle Adran perheenmiehen kuoleman,
kääntyivät he vihdoin takaisin Mahtraan päin. He tahtoivat saada
nähdä, mitä siellä sillä välin oli tapahtunut ja mitä vielä syntyisi.
Tietysti oli sinne vielä jäänyt kyllin kansaa ja arvattavasti tulvasi
sinne vielä lisää väkeä etäisimmistä kunnista, sillä kello oli vasta
kahdeksan vaiheilla.

Mennessään moisioon takaisin, näkivät he kaikellaisia surkeita kuvia
niinkuin sodassa ainakin; verissään olevia kuolleita ja haavotettuja,
pienempiä vammoja saaneita, kädet ja pää siteissä, juopuneita
voittajia, jotka pienissä joukoissa ottelivat, ja sotarosvoja, jotka
tyhjensivät kaatuneiden vihollisten taskuja.

Eräässä pensastossa piileskeli neljä miestä ja yksi poikanen
vihollisten luoteja väistäen. Vähän matkaa heistä, aukealla istui kolme
haavotettua sotamiestä, jotka suurella kiireellä sitoivat toistensa
haavoja. Tiheikössä piileskelevät miehet kurkistelivat pensasten
takaa ikäänkuin olisivat hautoneet mielissään jotakin pahaa aijetta.
Kuiskaillen panivat he päänsä yhteen ja viittasivat salaperäisesti
sotamiehiin päin.

He olivat juuri neuvoa pitämässä, kun sadan askeleen päässä heistä
kolme päätä varovasti kohosi pensaiden suojasta. Jyrin ja Päärnun
toverit tunsivat nuo kolme. He olivat Kaiun miehet, Prits Vader,
Jyri Kytsin ja Tönu Illistom. He olivat heti ensimmäisten laukausten
pamahtaessa juosseet kuin jänikset metsään päin pakoon ja piileskelleet
täällä kaiken aikaa.

Nuo kolme hiipivät varovasti, kuulumattomin askelin pehmeällä suomaalla
viittä piileskelevää miestä kohti, jotka kiihkeinä tarkastivat
sotamiesten toimia. Nämä eivät kuulleet eivätkä nähneet lähestyviä.

"Mitä te siinä kurkistelette?" kysyi eräs lähestyvistä aivan miesten
selän takana melkein leikillisellä äänellä.

Näytti kuin olisi ukkonen iskenyt piileskelijäin joukkoon. Ensin
painuivat kaikkein päät tiheään ruohostoon, sitten nousivat kaikki
yhtaikaa pystyyn ja aikoivat suin päin syöstä pakoon. Vasta
säikähdyttäjäin nauraminen rohkasi heitä niin paljon, että he katsoivat
taakseen ja jäivät seisomaan.

"Mitä neuvoa te tässä piditte?" kysyivät tulijat yhtaikaa.

Jänishousut osottivat kuiskaillen etempänä istuvia sotamiehiä.
Mutta sitten rupesivat molemmat ryhmät yhteisesti neuvottelemaan.
Heidän sanojaan ei voitu etäämmälle kuulla, mutta sen huomasi heidän
liikkeistään, että heidän keskustelunsa koski haavotettuja sotamiehiä.

Yhtaikaa karkasi kaikki kahdeksan miestä sotilaiden kimppuun. Nämä
koettivat paeta, mutta otettiin kiinni ja nyt alkoi lyhyt ottelu,
jonka seurauksena oli, että pyssyt temmattiin sotamiesten käsistä.
Haavottuneiden sotamiesten piti aseettomina lähteä taistelupaikalta.
Ontuen ja horjuen, käsin pidellen verisiä päitään, pakenivat he Atlaan
päin. Tietymätöntä on, kuinka kauvaksi jalat heitä kannattivat. Heitä
ei ajettu takaa, sillä miehet olivat tyytyväisiä saaliiseensa, sillä
piilottelijat olivatkin juuri pyssyjä himoinneet. Niistä ammuttiin
yhdellä, joka oli ladattu, pakenijain perään. -- -- --

Mutta kauvan eivät miehet saaneet iloita saaliistaan. Kohta sodan
loputtua pakotti pelko heidän viemään pyssyt takaisin viranomaisille. --

Mutta hirmuisin näky kohtasi Jyriä ja Päärnua puistotiellä, noin
kolmesataa viisikymmentä askelta moisiosta Atlaan päin. Nuo molemmat
olivat juosseet pitkin heinämaata ja pensastoa, sentähden he eivät
tienneet mitään tiellä syntyneistä tapauksista.

Tuskin olivat he ehtineet tien vieressä kasvavain koivujen luo, kun
huomasivat suuremman kansanjoukon seisovan yhdessä kohden. Siellä oli
tapahtunut jotakin erinomaista.

Sotaväen päällikkö, kapteeni Johan Bogutski, oli saanut sodassa
surmansa. Tämä ilmoitettiin lähestyville jo ennen, kun ehtivät
paikalle. Vanhanlaisen sotilaan, joka Krimin sodasta oli elävänä,
vaikkakin viallisena, päässyt, piti täällä ilman kunniaa sortua
talonpoikain seipäiden iskuista.

Lähestyviä puistatti hirmuinen näky. Kapteenin ruumis, ja rikki lyöty
verinen pää, josta toinen silmä oli puhkastu, makasi poikkipuolin
tietä, verisen pölyn seassa. Hänellä ei ollut enää univormua eikä
päässä lakkia. Surmaajat tai toiset sotasankarit olivat hänet paljaaksi
riisuneet. Yllään oleva paita ja alushousut olivat yleensä veriset.
Sotilaan murskattu pää lepäsi nuoren, viheriöitsevän koivun juurella,
jonka lehtiä pehmeä tuulenhenki liikutteli ja jonka latvassa varpuset
tirskuttivat.

Vähän matkaa onnettomasta, tien vieressä, makasi hänen satuloitu
hevosensa kuolleena maassa. Seipäillä ja kangeilla oli senkin pää
muserrettu.

Siinä olleesta, verisestä taistelusta ei kukaan läsnäolijoista tiennyt
kertoa. Päällikön voittajat eivät uskaltaneet asiasta mitään hiiskua,
sillä heidän täytyi salata sotasaaliitaan ja samasta syystä olivat
ääneti myös näkijät, jotka saaliista osansa ottivat. Mutta saattoi
olla niinkin, että yksi ainoa sotamies antoi upseerille surmaavan
iskun ja ettei kukaan sitä ollut läheltä näkemässä; sitten ryöstivät
perästätulijat päällikön vaatteet ja tyhjensivät hänen taskunsa, sillä
Bogutskin omaisuutta löytyi sittemmin muutaman talonpojan huostasta.
Oikeudenkäynti ei nimittäin tuottanut selvyyttä kapteenin surmaajista,
epäluulon alaiseksi siitä työstä jäi ainoastaan Ylehallikan
perheenmies, Jyri, Purilaasta.

Kansa kyllä jo sotapäivänä rupesi arvaamaan, kuka surmaaja oli.
Hallikka-Jyrin rinnalla epäiltiin sotatapausten tehokkainta osallista,
Peeter Olanderia. Vielä muitakin miehiä nimitettiin. Mutta varmaa ei
kukaan tiennyt, sillä sotamiesten pakeneminen ja heidän takaa-ajonsa
tapahtui niin äkkiä ja hurjassa mellakassa, ettei kellään ollut
aikaa jäädä seisomaan ja tekemään huomioita. Jyriä epäiltiin etenkin
sentähden, että hänet ensiksi oli nähty kuolleen päällikön ruumiin
luona, jossa hän oli seisonut kapteenin viitta käsivarrella. Viitta,
joka oli liian suuri kätkeä ja viedä pois, löydettiin sittemmin tien
vierestä niityltä ja siihen ruumis käärittiin.

Bogutskin takkikin ilmaantui jo kahakkapäivänä. Jaan Liiv Mahtrasta oli
päissään pannut ylleen upseerin univormun ja ylpeänä näytteli hän sillä
Moision pihassa päällikön osaa. Tuo pitkätukkainen, polvihousuihin
ja tallukoihin puettu talonpoika tuossa, punaisilla käänteillä
ja kultaisilla oluksilla kirjatussa sotilastakissa, näytti niin
hullunkuriselta, että vakavimmallakin hetkellä menivät suut nauruun
sitä nähdessään. Uusi päällikkö otti toimekseen ruveta sauvallaan
särkemään Moision akkunoita.

Mutta hänen komea asunsa herätti toisten Mahtran miesten kateutta.
Matsin Priidik Kastan koetti ryöstää virkatakkia Liivin yltä ja silloin
syntyi molempien päihtyneiden välillä kahakka, jossa Matsin Priidik
pääsi voitolle. -- -- --

Kapteenin muut vaatteet, rahakukkaro ja joitakuita nappeja y.m.
löytyivät sitten perästäpäin etsittäessä ilmiantajain tietojen mukaan.

Päällikön kuolemasta kerrotaan kansan kesken muun muassa, että hän
kauvan oli taistellut miekallaan henkensä puolesta. Hän oli yksin
seisonut väkijoukon keskellä. Hevonen oli saanut kauhean iskun päähänsä
ja langennut maahan. Miekka oli lyöty upseerin kädestä, jotta hän
aseettomana ja suojattomana oli hädissään temmannut rahakukkaronsa ja
tarjonnut päällekarkaajalle kultarahaa. Mutta tuo oli sanonut: "kun
sinut lyön, saan koko kukkarosi ja muut tavarat vielä lisäksi". Oli
sitten iskenyt seipäällään kolme kertaa ja hengettömänä oli upseeri
kaatunut puistikkotielle, suhisevan koivun alle.[16]

Uudentuvan Jyri ja Vollamäen Päärn eivät kauvan viipyneet ruumiin
ääressä. He kiirehtivät takaisin Moisioon, saadakseen nähdä, kuinka
asiat siellä olivat. Toisetkin taistelijat olivat kääntyneet sotamiehiä
takaa-ajamasta. Hurja ajo ei ollut virstaakaan matkaa kestänyt. Sitten
väsyivät ja kyllästyivät talonpojat ja kääntyivät takaisin.

Nyt vasta alkoi sotamiesten joukko jälleen kokoontua. Se oli kurjassa
tilassa. Veriset, rikkirevityt univormut päällä, miehet tomuisina ja
hikisinä, jotkut aseettomina, monet pää ja kädet sidotut revityllä
paidankappaleella. Moni pahemmin haavottunut oli jälelle jäänyt, moni
muuten kadonnut. Yleensä oli 12 tai 15 miestä pahemmin haavottunut,
heidän joukossaan, niinkuin jo sanottu, majori Laiming itse. Hevosensa
vikkelän juoksun avulla oli hän pelastunut talonpoikain käsistä.
Vakavan, kalpean näköisenä ratsasti hän nyt voitetun joukkonsa edellä
Atlan Moisioon päin.

Mihin oli odotettu apuväki jäänyt?

Se oli tulossa. Pian näki majori suuren tomupilven nousevan Moision
luona tiellä ja sotamiesten pyssyjen piikit välkkyivät päivän
paisteessa. Apu tuli, mutta tuli myöhään -- kaikeksi onneksi. Sillä jos
viidenkymmenen sotamiehen lisäksi olisi vielä viisikymmentä tullut,
olisi talonpojille käynyt huonommasti, vaan sotamiesten voitto ei
sittenkään olisi ollut varma, vaikka taistelu olisikin käynyt paljon
kiivaammaksi, ja kaatuneiden luku monta vertaa suuremmaksi.

Majori Laiming ei myöskään varmasti toivonut voittoa, sillä hän
ei apujoukonkaan kanssa kääntynyt Mahtraan takaisin. Kun molemmat
sotajoukot olivat yhtyneet noin puolen virstan päässä Atlan Moisiosta
Mahtraan päin, antoi majori heidän marssia Habajalle takaisin. Sieltä
he lähetettiin Kosen Uuteen-Moisioon. Mutta majori itse lähti Atlan
Moisioon haavojansa sitomaan ja ruokaa saamaan. -- --

Mahtran Moisiossa oli kapinan aikana elämä kauhistuttava.

Varhain aamulla oli virkaatekevä haagituomari, herra von Hagemeister,
sairastunut ja hänen sijaisekseen oli ruvennut Triigin herra von
Kotzebue ja kiirehtinyt apulaisineen Mahtraan. Mutta, kun nuo herrat
olivat huomanneet kokoontuneiden talonpoikien äärettömän paljouden,
heidän intonsa ja sotaväen ahdinkotilan, pitivät he viisaimpana kääntyä
pois vaarallisesta paikasta. Moisioon jäi siis vain opman Gustav
Rosenberg puolisoineen, jolle noin viikko sitten oli syntynyt lapsi.
Hänen apunaan oli eräs sukulainen, Moision emännöitsijä, palvelija ja
kätilö.

Jo varhain aamulla alkoi rauhaton liike Moision pihassa herättää
näiden ihmisten huomiota. Moision pihan läpi ajettiin vankkureilla,
joiden edessä oli pari kolme hevosta, huudettiin, juopuneet lauloivat,
ja Mahtran kylästä sekä Atlan Moision puolelta johtavasta portista
virtaili kansaa alituisesti lisää. Akkunasta nähtiin myös, kuinka
asennossa seisovat sotamiehet kävivät yhä rauhattomammiksi, kuinka
kapteeni Bogutski keppinsä nojalla yhä kiivaammin liikkui edestakaisin
ja vaihtoi nuoren upseerin kanssa huolestuneita katseita ja rauhattomia
sanoja.

"Tuo ei voi enää merkitä hyvää", virkkoi emännöitsijä Reisberg opmannin
nuorelle puolisolle, joka ensimmäistä lastaan imetti. "Noilla ihmisillä
on jotain pahaa mielessä. Eikö meidän pitäisi panna ovet lukkoon?"

"Oh, onhan meitä viisikymmentä sotamiestä suojelemassa", vastasi
Auguste Rosenberg, vaikka hän kyllä itsekin huolestuneena katseli
akkunaan päin. "Olkaa hyvä ja katsokaa, eikö minun mieheni jo ulkoa ole
takaisin tullut. Minä pelkään, että joku päihtynyt mies voisi häntä
ruveta ahdistamaan."

Kätilö lähti katselemaan, oliko isännöitsijä läheisyydessä ja rouva
Rosenberg jäi huoneeseen nuoren palvelustyttönsä kanssa, joka etsi
lapselle kuivia kapaloita.

Opman Rosenbergillä oli yksinkertaisessa, jotenkin matalassa Moision
rakennuksessa asuttavana kaksi suurta huonetta, joiden akkunat olivat
osaksi Moision pihaan, osaksi puutarhaan päin. Puutarha ympäröi
rakennuksen vasempaa puolta ja koko taustaa. Opmannin asunnosta, joka
oli rakennuksen vasemmalla sivustalla, vei ovi avaraan eteiseen.
Opmannin ovea vastapäätä, eteisessä oli toinen ovi, joka johti
rakennuksen oikeanpuoliseen sivustaan, ensiksi väentupaan, sieltä
kyökkiin; sitten seurasi Moision emännöitsijän huone. Päärakennuksen
koko takimmaisen puolen, joka oli puutarhaanpäin, täytti herrasväen
asuinhuoneiden pitkä rivi, jotka seisoivat tyhjinä, kun Moision isäntä
asui muualla. Pihan puolelta johtavasta pääovesta tultiin suoraan
eteisen läpi saksojen suureen saliin.

Kätilö meni eteisen läpi väentupaan ja kysyi siellä olevalta
palvelustytöltä, eikö hän ollut nähnyt opmannia. Tämä kielsi.
Vanhanpuoleinen emännöitsijäkään, joka huoneessaan hämmästyneen
näköisenä oli katsellut rauhattomia kansanjoukkoja, ei tiennyt mitään
isännöitsijästä. Mutta onneksi astui herra Rosenberg juuri ulko-ovesta
sisään, kun etsijä oli menemässä takaisin hänen asuntoonsa.

Lihava, päivettynyt isännöitsijä oli hyvin levottoman näköinen.

"Jumalan tähden, mikä siellä ulkona oikeastaan on?" kysyivät kaikki
naiset, kun Rosenberg oli huoneeseen ehtinyt. "Mitä kaikki nuo ihmiset
tahtovat?"

Opman seisoi neuvottomana keskellä huonetta. Hän oli koettanut naisilta
salata, mitä pastori Berg hänelle eilen illalla oli ilmoittanut
talonpoikain pelottavista aikeista.

"Jos sen olisin tiennyt", sopersi hän. "Mahtran miehet ovat kutsuneet
toisista kunnista väkeä avukseen, ettei heitä piestäisi, mutta en ole
uskonut, että he tulevat ja vielä niin suurissa joukoissa. Koko Moision
piha kihisee jo heitä. Ja kaikki ovat niin rohkeita ja uhkaavia, etten
ole heitä ikinä sellaisina nähnyt. Eikä pieksemisestä näin ollen tule
mitään. Apujoukkojakaan ei ole vielä täällä."

"Luuletko sitten, että tekevät vastarintaa?" kysyi nuori nainen.

"En luule", rauhotti Rosenberg. "Minun täytyy lähteä ja kysyä herra
Hagemeisteriltä, mitä hän arvelee."

Ja opman aikoi mennä etsimään haagituomaria herrasväen huoneista.

"Herrat eivät enää ole täällä", sanoi nuori neiti, rouva Rosenbergin
vieras; "näin heidän puoli tuntia sitten kiireesti rientävän pois".

"He lähtivät pois? He ovat siis menneet, sillä en nähnyt heidän
hevosiaankaan enää kartanolla", sanoi opman, joka kävi yhä synkemmän
näköiseksi. "He varmaankin ajoivat katsomaan, eikö Habajasta tulevia
sotamiehiä vielä näy."

"Jumalan tähden, älä anna tänään tehdä mitään noille ihmisille!"
huusi opmannin puoliso kauhistuneena. "Näethän kuinka paljon heidän
joukossaan on juopuneita. Minä luulen, että nuo kaikki ovat saaneet
viinaa. Jos heillä todellakin on pahoja aikeita, jos tekevät
vastarintaa, niin Jumala tietää, mitä vielä tapahtuu."

"Ei ole hätää, tuleehan meille sotaväkeä apuun."

Kaikki katsoivat akkunasta ulos. He näkivät, kuinka kansaa yhä enemmän
ja enemmän kokoontui sotamiesten ympärille, kunnes he vihdoin olivat
aivan piiritetyt, kuinka upseerit kuiskailivat toisilleen, kuinka he
ensin sanoilla, sitten juomarahoilla koettivat rauhottaa meluavia
päällekarkaajia.

"Tulkaa kaikki pois akkunasta!" käski isännöitsijä ja se joka häneen
katsoi näki, että hän oli käynyt kalpeaksi.

Naiset seurasivat hänen neuvoaan ja siirtyivät pois. Kohta sen jälkeen
nähtiin, kuinka sotamiehet nostivat pyssyt olalle ja alkoivat tunkeutua
väkijoukon läpi puutarhaan päin. Nyt he eivät enää voineet nähdä, mitä
joukolle sitten tapahtui.

"Pankaamme ovet lukkoon", sanoi rouva Rosenberg, käyden yhä
levottomammaksi, "joku juopunut voi tänne sisällekin tunkeutua. Gustav,
väännä kaikki ovet lukkoon, ulko-ovikin."

"En luule, että he tänne uskaltavat tulla", vastasi opman
rauhottaakseen, sillä hän oli huolissaan vasta vuoteesta nousseen
vaimonsa tähden. "Mutta voimmehan lukita ovet, jos se sinua rauhottaa."

Hän oli juuri astumassa eteisen luo, kun samassa jäi seisomaan.
Ulkoa kuului pyssyn laukauksia. -- -- -- -- Sitten täytti huuto ja
melu ilman. -- -- -- Kohta sen jälkeen pamahtivat jälleen pyssyt.
-- -- -- Ja hetken perästä uudestaan. -- -- -- Sitten melua ja hurjaa
kirkumista. -- -- --

Naiset olivat kaiken aikaa äänettömiä. Rosenbergin vaimon kauniilta,
raittiilta kasvoilta oli joka verenpisara kadonnut, hänen huulensa
olivat siniset. Nuori neito piti kätilöstä kiinni ja värisi kuin haavan
lehti. -- -- --

"Herra Jumala, siellä surmataan!" kiljahti nuori neito.

Kun isännöitsijä itse väristen koko ruumiiltaan kiirehti puolisonsa luo
häntä rauhottaakseen, oli emännöitsijä Reisberg niin tajussaan, että
kiireesti lukitsi eteisen oven.

Mutta tuskin oli tuo tapahtunut, kun eteisestä kuului askeleita ja
kovalla ryskeellä lähestyttiin isännöitsijän ovea. Vedettiin ovea,
mutta kun se tuntui olevan lukossa, ruvettiin kovasti sitä koputtamaan.

Sisällä olijat vaikenivat. Jokainen seisoi liikkumattomana paikoillaan
ja tuijotti oveen päin.

Koputus kävi yhä kovemmaksi.

"Kuka siellä on?" huusi vihdoin opman ja astui eteiseen.

"Mahtran perheenmiehet", vastattiin ulkoa.

"Mitä te tahdotte?"

"Tahtoisimme päästä herra opmannin puheille. Päästäkää, ei meillä ole
pahoja aikeita!"

Isännöitsijä oli kahden vaiheilla, mitä tehdä.

"Jumalan nimessä, älkää avatko ovea!" kuiskaili kätilö.

"Tulkaa toisen kerran", vastasi Rosenberg oven takana olijoille.
"Minulla ei nyt ole aikaa."

"Kuinka?" huudettiin ulkoa. "Herra opmannilla ei ole aikaa päästää
meitä puheilleen? Käskittehän itse meitä täksi päiväksi Moisioon tulla?
Me tahdomme puhua sonnanvedosta."

Äänet kuuluivat niin rauhallisilta ja opmannilla ei ollut mitään
perustusta kieltoonsa, että Rosenberg hetken epäiltyään päätti täyttää
miesten toiveen. Hän pyysi naisten olemaan takimmaisessa huoneessa,
sulki välioven ja avasi eteisen oven. Muutamia Mahtran perheen
miehiä astui sisään. Siivosti ottivat he lakit päästään ja jäivät
rauhallisesti seisomaan oven suuhun:

"Ulkona on sota", alkoi Nooren Tänu-Ants. "Se on syntynyt siitä syystä,
ettei rahvas tiedä, mitä uudessa laissa vaaditaan tai luvataan. Herra
opman sanoisi nyt viimeisen kerran, mitä uudessa asetuksessa oikeastaan
sanotaan aputeoista. Jos moisiolla on oikeus, niin rupeamme sontaa
vetämään; jos ei moisiolla ole oikeutta sitä vaatia, niin emme rupea."

"Olenhan teille jo monta kertaa sanonut, kuinka laissa säädetään, ja
herrakin sanoi sen kunnan vanhimmalle", vastasi opman, pitäen miehiä
tarkasti silmällä.

"Siis pitää meidän yhä orjailla entiseen tapaan?" kysyi Koidun Ants.

"Tietysti."

"Mutta kuinka sen pieksemisen laita on?" tutkasi Jaagun Hindrek.

"Haagrehti on varmaankin jo täällä", sanoi Peerupuun Jaan. "Eikö hän
voisi sanoa meille, ovatko meitä varten ne vitsat ja raudat, joita
tänne on tuotu, vai miten?"

"Herra haakenrihter on mennyt pois", vastasi Rosenberg. "Tuleeko hän
tänään vielä takaisin, sitä en tiedä. Mutta jos ei tule, niin kyllä hän
sitten vielä antaa tietää, mitä hän aikoo tehdä."

"Ettekö te voisi kirjoittaa haagrehille, että hän jättäisi meidät
rauhaan? Ehkä sitten rupeaisimme sontaa vetämään."

"Voinhan sen tehdä! Parempi olisi, miehet, jos tottelisitte. -- -- --
Mutta mikä tuolla ulkona sitten oikein on? Ammutaan ja huudetaan!"

Miehet katselivat merkitsevästi toisiaan, sitten vastasivat:

"Siellä on sota, mitä muuta! Joukko ihmisiä on jo kaatunut --
sotamiehet läksivät pakoon, meidän miehet kiivaasti perässä ajamaan
heitä takaa. -- -- --"

"Mitä?" huusi opman ja hänen kalpeat kasvonsa kävivät vielä
kalpeimmaksi. "Sotamiehet pakenivat, onko se mahdollista?"

"Miksi ei ole! Onhan meidän miehiä monta tuhatta, mutta heitä viisi tai
kuusikymmentä. Jos eivät olisi paenneet, olisi heidät muserrettu."

Tuskin oli nuo sanat lausuttu, kun ulkoa kuului askeleiden kopinaa,
melua ja kovaa viheltämistä. Ovi työnnettiin jyrinällä auki, eteisessä
oli kova hälinä ja nyt lensi opmannin huoneen ovi selki selälleen.
Sisään karkasi suuri joukko hiestyneitä, levottoman näköisiä
miehiä, kaikilla seipäät ja sauvat käsissä. Heidän joukossaan oli
perheenmiehiä, työläisiä ja päivämiehiä Mahtrasta ja vieraistakin
kunnista ja muutamia naisiakin.

"Missä haagrehit on? Haagrehit tulkoot esille! Meillä on asiaa
tuomareille!" huudettiin vihaisesti, hurjasti ja uhkaillen
kokoonnuttiin seipäät käsissä opmannin ympärille. Tämä perääntyi askel
askeleelta.

"Haakenrihter ja toinen herra ovat jo lähteneet pois", vastasi hän.

Vihainen myrsky seurasi tätä vastausta.

"Valhe! Hän valehtelee! Opmannin pitää tuoda esille nuo herrat, jotka
kutsuivat sotamiehiä tänne ja tahtoivat piestä Mahtran miehiä! Nylkijät
esille! Sortajat alas!"

"He eivät todellakaan enää ole moisiossa", huusi opman melun sekaan.
"He lähtivät jo aikoja pois. Minkätähden minä teille rupeaisin
valehtelemaan!"

Uusi myrsky.

"Sinä, pahuus, et osaakaan muuta kuin valehdella!" karjui Päärnun
Miku-Aadu. "Sinun lainselityksesi on myös suuri valhe! Sinä, lurjushan,
olet saksojen kätyri."

"Ja meidän nylkijämme!" lisäsi Mäen Daniel. "Kuka se oli, joka
haagrehissa meitä syytti! Kuka tunkeutuu aina kunnan miesten ja herran
väliin ja puristaa meitä kuin oven välissä? Kun me tahdoimme herran
kanssa tehdä uusia kontrahteja, niin ei meitä laskettu puheillekaan --
'kyllä opman tekee ja puhuu kaikki!' Opman ensimmäinen ja viimeinen!
Ilman opmannin lupaa ei uskalla enää mennä tarpeelleenkaan! Sinä,
pahuus, pistät nenäsi joka paikkaan! Meillä olisi uusi oikeus käsissä,
jos sinua ei olisi täällä! Sinä se oikea talonpoikain nylkijä oletkin!"

Seipäitä ja nyrkkejä kohotettiin, kiroiltiin ja vannottiin. Opmannin
tila kävi yhä vaarallisemmaksi. Hän oli paennut pöydän luona olevan
nojatuolin taakse. -- -- -- Ulkoa tulvi huoneeseen yhä enemmän miehiä.
Kartano kaikui heidän melustaan. Ja yhä kovemmin ruvettiin huutamaan
haagituomaria.

"Tuokaa haagreht esille! Me annamme hänelle selkään!" karjui Kuimetsän
mies, Mihkel Otsa.

"Hän on jo kyllin haavottanut meidän nahkaamme, koettakoon nyt itse
myös kerran, miltä se tuntuu", lisäsi Völlamäen Päärn, joka vihasta
hehkuvin silmin oli huoneeseen tunkeutunut.

"Jos ei haagrehti tule esille, niin hajotamme koko moision!" kiljui
Kaiun mies, Otto Olander.

Hänellä oli heinähangon haara, toisten kertomusten mukaan sotamiesten
pyssystä kiskottu piikki, kädessä, jolla hän uhkamielisesti huitoi
opmannin nenän edessä.

"Minä sanon vielä kerran teille, miehet", huusi Rosenberg, jonka
otsasta kauhun hiki helmeili, "että haakenrihter herraa ei ole
moisiossa. Hän on jo aikoja apulaisineen ajanut pois. Te voitte etsiä
kaikista huoneista, jos tahdotte!"

"No sitten pitää sinun vastata haagrehin ja kaikkein saksojen
puolesta!" huusi Päärnun Miku-Aadu. "Mitä me, miehet, odotamme!
Kaadetaan tuo pahuus maahan!"

"Niin maahan!" vakuutti Purilaan mies, Päärn Valk. "Kun hän laski
haagrehin pakoon, niin olkoon nyt itse hänen sijassaan!"

"Antakaa opmannille hyvä selkäsauna!" yllytti Mihkel Otsa. "Hän on
satoja saattanut moision talliin -- tietäköön nyt itse myöskin, mitä
punaisenkirjavat housut merkitsevät!"

Hurja kiihko valtasi miehet, eikä mikään voima olisi voinut estää heitä
karkaamasta vihatun isännöitsijän kimppuun. Pian olivat kapinoitsijat
piirittäneet opman Rosenbergin. Ensimmäiseksi tarttui häneen Päärnun
Miku-Aadu. Hän kiskasi hänet rintapielistä maahan. Mihkel Otsa antoi
hänelle kovan iskun vasten kasvoja.

Nyt temmattiin takimmaisen huoneen ovi auki ja opmannin nuori vaimo
sekä kätilö kiirehtivät hädästä huutaen väliin. Ensinmainittu ryntäsi
epätoivoisen voimilla miesjoukon läpi, tarttui suojellen puolisonsa
ympäriltä kiinni ja huusi.

"Jättäkää minun mieheni rauhaan! Eihän hän ole teille mitään tehnyt!
Armahtakaa miestäni!"

Vihaiset talonpojat astuivat todellakin askeleen taaksepäin. He
näyttivät kunnioittavan naista. Hetken vallitsi äänettömyys huoneessa.
Sauvat ja seipäät vajosivat alas. Jopa rohkeni opman hengittää
helpommin. Mutta miesten hellempi mieliala ei kestänyt kauvan.

"Naisten kanssa ei meillä ole mitään tekemistä!" huudettiin. "Naiset
menkööt huoneeseensa ja olkoot vaiti! Opmannin me otamme käsiimme, emme
naisia."

"Minä en anna mieheeni koskea!" nyyhkytti Auguste Rosenberg, jonka
käsivarret kouristuivat puolison kaulan ympärille. "Jos te pieksette
häntä, niin teidän pitää minuakin piestä!"

"Naista me emme piekse", selittivät miehet. "Nainen ei ole meille
pahaa tehnyt, me emme häntä piekse. Mutta opman on antanut meitä kyllä
piestä, hänen itsensä pitää nyt myöskin saaman!"

Isännöitsijän nuori vaimo oli tuttu koko pitäjässä, sillä hän oli
kasvanut Juurun lukkarin, Kochin luona, jonka puolison sukulainen
hän oli. Häntä pidettiin lempeänä, hyväsydämmisenä ihmisenä. Rouva
Rosenberg saattoi siis olla varma siitä, etteivät ilkeimmätkään
noista miehistä häneen koskisi, mutta kun hän luuli voivansa heihin
niin paljon vaikuttaa, että olisivat antaneet hänen miehensäkin olla
rauhassa, niin hän erehtyi suuresti. Rosenberg oli ollut ankara
käskynhaltija, joka lempeyttä ja armahtamista talonpoikia kohtaan piti
heikkoutena, joka ei olisi miksikään hyödyksi. Hänen mielestään olivat
ainoastaan moision edut oikeutetut, ja talonpoikain piti vaijeten
alistua kaikkiin vaatimuksiin. Tuollaiset mielipiteet johtuivat
tietysti isännistä, joiden koko hallitustapa perustui ylivallan
etuihin. Kun siitä puhutaan uusimpana aikana, syyttävät moision
herrat hyvällä mielellä senaikuisia isännöitsijöitä ja vouteja --
he olivat olleet omalla luvallaan liian ankaria, käyttäen huonosti
virkavaltaansa; mutta kuinka olisi palveluksessa oleva henkilö voinut
seurata toista periaatetta, kuin mitä herrat itse miespolvia olivat
noudattaneet?

"Miehet, olkaa kuitenkin kristityitä", rupesi nyt kätilökin
rukoilemaan. "Te tiedätte, että nuori rouva vasta muutama päivä sitten
sai ensimmäisen lapsensa. Vasta eilen aamulla nousi hän lapsivuoteesta.
Hän on nyt vielä heikko ja voimaton. Jos te ette häneen tahdo
koskeakaan, niin ajatelkaa kuitenkin, kuinka kovasti te häntä olette
säikähdyttäneet! Ja jos te nyt vielä hyökkäätte isännöitsijän kimppuun,
niin tapatte tuon nuoren ihmisen, joka ei ole teille mitään pahaa
tehnyt."

"Rouva menköön takimmaiseen huoneeseen!" huusivat miehet siirtyen
jälleen lähemmä. "Älköön hän pelätkö, emme me häneltä henkeä ota! Emme
me tarvitse hänen henkeään. Mutta selkäänsä hänen pitää saada! Hän
saakoon nyt kerran kärsiä itsekin, sen hän kyllä kestää -- hänellä on
rasvaa ja lihaa enemmän kuin meillä kaikilla yhteensä! -- -- -- Miehet,
viekää naiset takimmaiseen huoneeseen!"

Huoneeseen tuli yhä vielä meluavia taistelijoita. Kokoonnuttiin
opmannin ympärille. Tukevin käsin irrottivat he itkevän ja kovasti
huutavan rouvan miehensä rinnoilta. Tämä taisteli epätoivoisesti heidän
käsissään ja koetti yhä vaan tunkeutua miehen luo, ikäänkuin kana
poikiaan suojellakseen. -- -- --

"Miehet!" alkoi nyt opman itkuisella äänellä rukoilla. "Jättäkää minun
vaimoni rauhaan! Älkää tehkö hänelle vääryyttä! Älkää tappako vaimoani!
-- -- -- Auguste, minä rukoilen sinua, mene takimmaiseen huoneeseen!"

"Vait!" karjui Otsan Mihkel ja iski opmannia jälleen vasten kasvoja.
"Vaimollesi ei tehdä mitään pahaa! Mutta sinun nahkasi on parkittava!"

Nähdessään miestään lyötävän kiljahti nuori nainen sanomattomassa
tuskassa. Jälleen koetti hän joukon keskeltä rientää puolisonsa avuksi;
mutta nyt tartuttiin hänen ympäriltään kiinni ja nostettiin syliin kuin
lapsi ja kannettiin takimmaiseen kamariin. Sitten ajettiin myös rouva
Reisberg sinne ja sulettiin ovi heidän jälkeensä. Hurjasti nyyhkyttäen
lankesi rouva Rosenberg tädintyttärensä eteen polvilleen, joka pelosta
istui puolikuolleena pieni lapsi sylissään kätkyen vieressä. -- -- --

Mutta etuhuoneessa taisteli opman henkensä kaupalla. Nähdessään, ettei
hän voisi päästä vapaaksi, koetti hän vastustaa vihollisiaan. Hän oli
vahva mies, ja kuoleman pelko antoi hänelle kaksinkertaiset voimat.
Voimakkaasti lyöden sai hän pari kolme miestä karkotetuksi luotaan ja
koetti perääntyä oven luo, joka vei herrasväen huoneisiin. Mutta hänen
vastustuksensa kiihotti päällekarkaajia suurempaan vihaan ja heidän
ääretöntä ylivoimaansa ei hän kauvan voinut vastustaa. Nyt olivat
jo ehtineet paikalle nekin miehet, jotka olivat palanneet takaisin
sotamiesten takaa-ajosta. Heidän joukossaan oli kapinoitsijain päämies,
Peeter Olander, joka alussa oli ollut tulkkina sotamiehille ja heitä
sitten niin rohkeasti ärsyttänyt.

Nähdessään, mitä oli tekeillä, karkasi hän toisten päällekävijäin
sekaan ja yllytti heitä. Joukko toisiakin miehiä, joiden seurassa
Mihkel Otsa, Päärn Valk, Sepän Mart Juurusta ja Otto Olander, uudestaan
hyökkäsivät opmannin kimppuun. Tällä oli sinijuovaiset, ohuet vaatteet.
Äkkiä olivat hänen takkinsa ja liivinsä rikki revityt.

Käsistä, rinnoista, jaloista tarttuivat nuo tukevat työmiehet häneen
kiinni. Toiset kiskoivat häntä sinne, toiset tänne, kuin olisi tahdottu
hänet kappaleiksi repiä. Toisinaan ei kuulunut muuta kuin taistelijain
ähkimistä, jalkojen töminää ja opmannin vaatteiden repimistä.

Mutta nyt tapahtui pieni ihme.

Mahtran kunnan omat miehet, samat, jotka kaikkein ensimmäisinä
rauhallisesti olivat tulleet huoneeseen kysymään vielä kerran uuden
lain selitystä -- nuo perheenmiehet rupesivat äkkiä isännöitsijän
puolustajiksi. Myötätuntoisuudesta se varmaankaan ei tapahtunut, sillä
kuka oli enemmän saanut kärsiä isännöitsijän kovuudesta kuin he, mutta
miehiä kaiketi rupesi pelottamaan tämänpäiväisten tapausten seuraukset.
Asiat alkoivat jo mennä rajattomiin. He olivat kutsuneet vieraiden
kuntain miehiä avukseen suojelemaan heitä pieksemisestä; mutta
suojelijoista oli tullut päällekarkaajia. Sillä ulkona ollut taistelu
oli etupäässä syntynyt vierasten miesten alotteesta. Pelko ajoi siis
Mahtran perheenmiehiä suojelemaan isännöitsijää. Kaikkein uutterin
noista oli Koidun perheenmies, Ants Till.

"Jättäkää opman rauhaan, eihän hän ole teille tehnyt mitään pahaa",
huusi hän käyden taistelijain väliin, jotka enimmästi kaikki olivat
vieraita miehiä. "Kun Mahtran miehet eivät opmannia piekse, niin ei
teillä ole syytä hänen kimppuunsa käydä."

"Hän onkin jo saanut osansa", lisäsi Tillin Otto. "Ettekö näe, johan
hänen suustaan ja nenästään juoksee veri."

Toisetkin ilmaisivat tyytymättömyytensä ja koettivat tunkeutua väliin.
Mutta heidän voimansa oli liian heikko vihaisten pieksijäin suurta
joukkoa vastaan. He karkotettiin takaisin, työnnettiin nurkkaan tai
ovesta ulos, ja väkivalta opmannia vastaan jatkui yhä.

Toisinaan oli onneton mies maassa toisten jaloissa, toisinaan
nostettiin hän käsien varassa ylös ilmaan ja armottomasti iskettiin
häntä nyrkeillä päähän ja selkään, sillä seivästen käyttämiseksi oli
tila liian ahdas.

Sillä välin pisti Koedun Antsulle päähän vääntää herrasväen huoneisiin
johtava ovi auki. Hän tahtoi laskea sinne opmannin, toivoen että
tämä pääsisi sieltä akkunan kautta pakenemaan puutarhaan ja sitten
eteenpäin. Toisten Mahtran perheenmiesten avulla sai hän Rosenbergin
pieksijäin käsistä ja työnsi hänet ovesta toiseen huoneeseen. He
koettivat panna ovea jälleen kiinni ja kun ei se onnistunut, niin
he seisoivat edessä antaakseen opmannille aikaa pakenemiseen. Mutta
pieksijät huomasivat sangen hyvin heidän neuvonsa ja kiivaasti
hyökäten, saivat he miehet pois oven edestä. Meluten karkasi nyt koko
kansanjoukko herrasväen huoneisiin. Samalla hetkellä aukesi myös
ryskeellä se ovi, joka eteisestä vei saliin. Ja siltä puolelta virtasi
nyt toinen kapinoitsijain joukko sisään. Koko moisio oli voittajien
vallassa. Voiton huumaus oli yhtä suuri kuin alkoholin tuottama, jota
viimeistä yhä vielä saatiin lisää. Sillä ulkona oli sillä välin moision
viina-aitta murrettu ja siellä juotiin viinaa maitopytyistä. Näistä
juojista oli nyt suuri joukko hyökännyt päärakennukseen.

Moisiolla on paljon varoja. Ja tänään on sota. Mutta sodassa saadaan
sotasaalista. Ottakoon sitten joka mies, mitä saa! Suurin osa
sodankävijöistä on vierasta kansaa. Vie saalis kotiin, kätke se siellä
-- kuka sitä vieraasta paikasta tietää tulla etsimään! Ja mitä ei voi
viedä mukaansa, se murskataan. Saksoille pitää kerran kostaa kaikki
vääryys, mitä he polvi polvelta ovat tehneet talonpojille ja nytkin
tekevät, kun eivät tahdo antaa heille keisarin suoraa oikeutta. Moisio
on tyhjennettävä ja sitten raunioksi hävitettävä -- varotukseksi ja
uhkauksesi kaikille saksoille, jotka pakottavat talonpoikia vannomaan
vanhan lain noudattamista. --

Ja moision tyhjentäminen ja hävittäminen alkoi. Se toimitettiin niin
rajusti kuin olisi kaikki se viha ja katkeruus, jota talonpojat polvi
polvelta olivat sortajiaan, moision herroja vastaan mieliinsä koonneet,
nyt kerrassaan syttynyt ilmiliekkiin. --

Kun osa miehiä kuritti opmannia, alkoi suuri kansanjoukko etsiä
saalista ja särkeä huonekaluja, kaunistuksia ja akkunoita. Kaapit,
piirongit, pöydät -- kaikki murrettiin rikki ja tyhjennettiin. Kun ei
herrasväki täällä asunut, niin ei huoneista löytynyt paljon kalleuksia.
Mutta sen sijaan oli rikkomiseksi kyllin tavaraa. Ensiksi käytiin
suurten, komeiden peilien kimppuun, jotka loistavissa, kullatuissa
kehyksissä seinää kaunistivat. Helisten murtuivat lattialle suuret
lasilevyt seipäiden sattuessa. Raskaat, täytetyt nojatuolit heitettiin
ulos akkunoista puutarhaan, mennessään veivät ne akkunaruudut ja
mursivat puitteet. Ei ainoatakaan ruutua jätetty ehjäksi, loput lyötiin
seipäillä rikki. Tuolit nostettiin tukevin käsin maasta, lyötiin
vasten permantoa ja heitettiin kappaleet hajalle! Kaappien ovet
lyötiin sisään, piironkein laatikot kiskottiin ulos, tyhjennettiin ja
käännettiin ylösalaisin ja lyötiin rikki. Seiniltä temmattiin taulut
maahan ja tallattiin jalkojen alle; kynttiläkruunut, vaasit ja lamput
murskattiin sauvoilla, vuoteista kiskottiin tyynyt, matrassit ja
peitteet ja särettiin sängyt. Lyhyesti: mitä ikinä moision huoneissa
voitiin liikuttaa, se hävitettiin.

Mutta ei ainoastaan herrasväen huoneissa tehty hävitystyötä,
vaan opmanninkin luona ja kaikissa sivuhuoneissa, kyökissä,
säilytyshuoneissa ja kellarissa. Ensiksi revittiin opmannin suuri
ruokakaappi auki ja tyhjennettiin. Sokerit, jauhot, riisi- ja
mannaryynit otettiin käsille ja jota ei otettu mukaan, pudistettiin
maahan. Siellä oli miesten joukossa monta naista, jotka kokosivat
itselleen tavaraa esiliinaansa. Samoin katosivat hopealusikat,
veitset, kahvelit ja kaikki arvokkaammat talouskalut. Joka ei
kelvannut heitettiin lattialle murskaksi. Pian oli lattia peitetty
jauhoilla, manna- ja riisiryyneillä, hienolla sokerilla, posliini- ja
lasisiruilla. --

Tuota kaikkea katselivat äänettöminä ja tuskastuneina opmannin naiset,
joiden edestä ei nyt enää pidetty ovea kiinni. Emännöitsijä Reisberg
rohkeni kysyä kapinoitsijoilta, minkätähden he tuon kaiken tekivät.

"Sota-aika, mitä muuta!" vastattiin hänelle.

"Kun kerran on sota, niin olkoon sitten!" huudettiin joka puolelta.

"Eihän se ole sota eikä mikään, jossa ei saa mitään vaivansa
palkkioksi!" vastasivat naisetkin, jotka esiliinojaan täyttivät.
-- -- --

Kaiken tuon ryöstön ja hävityksen aikana tapahtui suuressa salissa,
jonka kaksipuolinen ulko-ovi oli aivan selällään välikohtaus, joka
koski Völlamäen Päärnua.

Hän oli toisten kanssa tunkeutunut suureen saliin, kun joku selän takaa
tarttui hänen käteensä ja alkoi häntä vetää ulos hälinästä.

"Päärn, Päärn!" huudahti ahdistettu, varottava ääni, ja kun nuori mies
katsoi ympärilleen, jäi hänen suunsa ihmeissään auki.

Hänen edessään seisoi Ristmäen Miina.

Nuori tyttö läähätti kuin olisi kovasti juossut, hiki valui sinisen
pääkoristeen alta ja hänen kasvonsa ja suuret silmänsä ilmaisivat
suurta kauhua. Mutta, kun hän näki nuoren miehen elossa ja terveenä,
muuttui hänen muotonsa äkkiä iloiseksi ja hän veti syvään henkeään.

Päärn oli hetken aikaa äänetönnä.

"Mitä sinä täältä haet?" huudahti hän vihdoin.

"Sinua etsin! Sinua -- sinua --."

"Mitä sinä minusta sitten tahdot? Minähän olen sodassa!"

"Kotiin sinun pitää tulla! Heti paikalla minun kanssani
kotiin. -- -- --"

"Mitä tyhjää! Eihän sota ole vielä loppunut!"

"Päärn, sinä olet juovuksissa!" huudahti tyttö kuullessaan hänen
pehmeän puheensa ja nähdessään hänen harmaat kiiltävät silmänsä.

"Olen, mitä olen! Sodassa pitää miehen olla rohkea -- -- --. Mutta
koeta sinä tästä paikasta poistua! Voit sinäkin vielä saada jonkun
lyönnin niskaasi. -- --"

"Päärn, sinun pitää paikalla tulla pois", alkoi tyttö rukoillen
kuiskailla. "Etkö sinä näe, mitä kauhistuksia täällä tehdään! Moision
piha on täynnä kuolleita, haavotettuja ja verta. -- -- -- Tuolla
hajotetaan ja tyhjennetään aittoja. -- -- -- Ja katso, mitä näissä
huoneissa tehdään! -- -- Päärn, ajattele, mikä tätä vihdoin seuraa!
-- -- -- Ole järkevä ja lähtekäämme paikalla -- -- --."

Ja Miina alkoi kiihkeästi vetää häntä pois joukosta, joka täytti salin.
Mutta Päärn ponnisti vastaan.

"Ole hiljaa, enhän minä voi pakoon lähteä, kun kaikki toiset ovat
täällä! Voitto on jo meidän käsissämme -- ei meillä ole mitään pelkoa.
-- -- Kuka sinut, hullu, tänne lähetti?" lisäsi hän kiivastuen. "Eikö
sinulla ole mieltä päässäsi -- nainen olet ja juokset suin päin sotaan!
Sano minulle, tuhat tulimmaista, mitä sinä nyt oikein täältä tahdot?"

"Minä tulin sinua hakemaan!" Tyttö sanoi sen aivan yksinkertaisesti,
mutta hänen äänessään oli sittenkin jotakin, joka sai puolijuopuneen
miehen ihastumaan.

"Minua hakemaan? Tulit minua hakemaan?" kertoi hän. "Jalanko, vai?"

"Jalan."

"Jalan juoksit? Koko tien jalan?"

"Niin."

"Etkö pelännyt? Etkö kuullut ampumista?"

"Miksi en kuullut! Näin kuinka lauvaistiin. Sotamiehet ryntäsivät
vastaan. -- -- -- Juoksin yli heinämaan, kun luodit vinkuivat -- -- --"

Päärnun kasvot kalpenivat. Hän oli jo kokonaan poistunut kapinoitsijain
joukosta.

"Ja sinä et pelännyt?" mutisi hän, yhä vielä katsoen tyttöön. "Näit
kuinka lauvaistiin, etkä pelännyt! Hiton tyttö -- tuollainen! -- -- --
Mutta mistä sinä sitten minua etsit?"

"Joka paikasta. Kysyin sieltä, kysyin täältä. Vihdoin juoksin tänne.
-- -- -- Mutta tule nyt! Sinun äitisi odottaa sinua kotona. Päärn,
sinä olet hänen elättäjänsä!"

Jos Päärnulla vielä oli voimaa vastustamiseen, niin se raukesi tuon
sanan vaikutuksesta. Niinpä kyllä, olihan hänellä äiti kotona! Kuinka
helposti hän tänään olisi voinut hänet menettää.

Ja nyt alkoi Päärnun sekava pää selvitä. Mitä siis tänään tehtiin?
Oliko hän tullut tänne hävittämään ja ryöstämään? Oliko hän kertaakaan
sitä ajatellut, kun hän kotoa lähti? Eikö hän tullut Mahtran miesten
avuksi, ettei heitä kohtuuttomasti rangaistaisi vasten lakia.
Väkivaltaa vastaan oli hän aikonut taistella, vaikkei hän aavistanut,
että se niin veriseksi saattaisi käydä. Mutta hävitystä, ryöstöä
-- ei, sitä hän ei ensinkään ollut aikonut tehdä. Hän ei vieläkään
voinut punnita, kuinka suurta vahinkoa siten tehtiin, sillä hän
oli yhä tuo vihainen talonpoika, joka kaikesta sydämmestään toivoi
saksoille kostoa, mutta hänestä tuntui sittenkin kuin ei kaikki olisi
ollut oikein, kuin tekisi tuo raivostunut kansanjoukko itselleen vain
vahinkoa. Ei, tuolla tavalla ei pitäisi sotaa käydä! Toisin oli hän
sitä mielessään kuvaillut. Hänestä oli vain vahinko, ettei haagituomari
ollut saanut selkäänsä -- sitä oli hänen sydämmensä kovin toivonut --
mutta tyytyväinen oli hän siihen, että sotaväki oli karkotettu ja että
opman sai ansaitun palkkansa. Mutta kaikki muu -- --.

"Miina, lähdetään sitten menemään", lausui hän kerrassaan kuin unesta
heräten. "Mutta ensin etsimme Jyrin käsiimme. Hänelläkin on äiti
kotona."

Kun Päärn ja Miina astuivat ulos kartanosta etsiäkseen Uudentuvan
Jyriä, joka moision ovessa oli joutunut työläisestä erilleen, jatkui
herrasväen huoneissa hävitystyö yhä edelleen, samoin myös opmannin
rääkkääminen.

Tämän kimpussa ei kuitenkaan enää ollut niin paljon miehiä kuin alussa,
sillä hävitystyö ja saaliin etsiminen oli heitä enemmän miellyttänyt;
Rosenberg sai itsensä temmatuksi irti ahdistajainsa käsistä ja pakeni
ovesta takimmaiseen huoneeseen. Hänen vaimonsa ja säälivä kätilö
asettuivat suojaksi oven eteen.

Mutta viholliset olivat heti uhrinsa kintereillä. Nuoren vaimon ja
kätilön sydämmelliset rukoukset eivät mitään auttaneet; he työnnettiin
pois oven edestä, emännöitsijä Reisbergille annettiin nyrkinisku
kasvoihin ja vihainen joukko tunkeutui uhrinsa perässä.

Mutta suojelijatkin ilmestyivät. Heitä oli Mahtran miesten joukosta
tullut vielä lisää. Nyt alkoi opmannin takimmaisessa huoneessa
ottelu pieksijäin ja suojelijain välillä. Sillä välin huomasi Koidun
isäntä, Ans Tilli käyttää hetkeä opmannin pelastamiseksi. Hän avasi
kiireesti puutarhan puoleisen akkunan, osotti opmannille pakotien ja
oli parhaillaan häntä auttamassa akkunalaudalle, kun heidän aikeensa
huomattiin. Tuskin oli opmannin vartalo kadonnut akkunasta puutarhaan,
kun moniaat miehet hyppäsivät kiirehtien hänen perässään.

"Mihin niin kiire, veli? Selkäsauna on vielä saamatta!" karjui Mihkel
Otsa, tarttuen pakenijan kauluksesta jälleen kiinni. "Pitäkää, pojat,
häntä kiinni, minä toimitan vitsoja!"

Vähitellen oli opman puutarhassa jälleen piiritetty.

"Kaatakaa hänet maahan!" huudettiin kiivaasti. "Näytämme hänelle tuhat
tulimmaista, se on oikeus ja kohtuus!"

Kun toiset seipäillä estivät lähestyviä suojelijoita perille
pääsemästä, koettivat toiset kaataa isännöitsijää maahan. Vielä
kerran koetti tämä epätoivoisen voimilla panna vastaan. Hän luuli
viimeisen hetkensä lähestyvän. Sillä, kun kaikki nuo kepit ja seipäät
iskettäisiin hänen päähänsä ja selkäänsä -- mitä hänestä enää jäisi
jälelle!

Ensin ei todellakaan saatu vahvaa miestä kaatumaan. Päärn Falk oli
polvillaan maassa ja veti isännöitsijää jaloista. Häntä rupesi
auttamaan Sepän Mart Juurusta. Toiset repivät häntä kädestä, kolmannet
työnsivät selästä. Vihdoin kaatui opman pitkäkseen eräälle törmälle.

Nyt rupesi isännöitsijä rukoilemaan armoa. Hädissään hän alkoi itkeä.
Koko ruumiinsa vapisi ja hän huusi liikuttavasti nyyhkien:

"Miehet, jättäkää minut henkiin! Minä tahdon antaa kaikkia, mitä
toivotte, mutta jättäkää minut henkiin! Te saatte viinaa, te saatte
rahaa -- kaikki mitä minulla ja moisiossa on, pitää olla teidän --
laskekaa minut irti! Veljet, laskekaa minut irti!"

"Vai nyt olemme sinun veljiäsi!" naurettiin raa'asti ja armottomasti.
"Ketä me silloin olimme, kun sinä kutsuit tänne sotamiehiä parkitsemaan
nahkaamme? Olimmeko silloinkin sinun veljiäsi?"

Toiset huusivat:

"Mitä sinä meille lupaat, sen nyt voimme ilman sinutta ottaa! Sano
ennemmin, mitä sinä nyt arvelet sonnanvedosta ja aputöistä!"

"Miehet", itki opman, "te pääsette minusta eroon -- minä lähden pois
Mahtrasta, lähden kaupunkiin asumaan, kunhan vain jätätte minut eloon.
Minä vannon teille, etten enää jää Mahtraan opmanniksi!"

Mutta turhia olivat kaikki rukoukset ja vannomiset, turhaan hän
myös syleili rääkkääjäinsä jalkoja ja polvia ja nimitti heitä
lempeimmillä sanoilla. Hän ei voinut yhtään heitä liikuttaa, ikäänkuin
rautapihdeillä pitivät he häntä kiinni. Hauskuudeksi laahattiin häntä
pitkin maata ja vedettiin tukasta.

Mihkel Otsa oli sillä välin hankkinut vitsat. Ja minkälaiset! Tuo mies
oli todellakin kekseliäs kiduttamistaidossa, -- ainakin yhtä kekseliäs
kuin ne moision isännät, jotka antoivat kastaa vitsoja suolaveteen,
taikka jotka huuhdottivat suolavedellä veristä ihoa. Mihkel, nimittäin,
ilmaantui kädessä karviaismarjapensaasta leikatut vitsat.

Nyt revittiin opman raukalta viimeiset vaatekaistaleet selästä; mies
istui hänen jaloilleen, toinen pään puolelle ja piikkisillä vitsoilla
annettiin ruumiinrangaistus. Otsan Mihkel ja Aadun Andrei olivat
piiskaajina. He löivät vuorotellen ja tahdissa niinkuin "oikeus ja
kohtuus" vaati. Mutta ympärillä seisojat suut naurussa käskivät antaa
hyvästi. Opmannin suojelijatkin olivat nyt hiljaa ja katselivat päältä.
Näytti kuin hekin olisivat nauttineet nähdessään, että talonpojan
sijaan moision käskynhaltijakin kerran verisenä kiemurteli lyöntien
tähden -- -- --.

Oltiin juuri parhaillaan tässä mieltäkiinnittävässä työssä, kun samassa
kuului ulkoa, moision pihasta tuhatääninen hurraa huuto. Muutamat
huusivat kartanon rikotuista akkunoista puutarhaan: "Tuli irti! Tuli
irti!"

Pieksijät pidättivät, rangaistuksen alaisen kiinnipitäjät karkasivat
pystyyn, katselivat ympärilleen ja alkoivat sitten juosta pihan
puolelle -- toiset kartanon läpi, toiset puutarhan portin kautta.
Isännöitsijä huomasi olevansa vapaa.

Ensimmäisessä ilonhuumauksessa eloon jäämisestä alkoi hän juosta
puutarhan etäisimpään nurkkaan, paetakseen sieltä johonkin
naapurimoisioon; mutta puolitiessä kääntyi hän hiipien takaisin. Hän
tahtoi ensin salaa katsoa, kuinka hänen perheensä laita oli. Ilokseen
huomasi hän rakennuksen olevan tyhjänä vieraista, mutta tyhjä oli
myöskin hänen oma asuntonsa. Hänen vaimonsa lapsineen ja nuori neiti
olivat paenneet Juuruun päin, heidän perässään, vähän myöhemmin, oli
lähtenyt kätilökin. He kaikki pääsivät onnellisesti lukkarin asuntoon.

Viimeinen pakenija oli Rosenberg itse.

Hän juoksi takaisin puutarhaan, päästäkseen sieltä salaa väljemmälle.
Paljain päin, paita ja alushousut yllä, riensi piesty mies umpimähkään
niittyjen yli eteenpäin, kunnes hän vihdoin päätti hakea suojaa ja
vaatteita Järlepan moisiosta. Matkallaan tapasi hän pienen kylänpojan
lantaa ajamassa. Tältä otti hän hevosen ja ajoi lantavankkureissa
eteenpäin Järlepan moisioon, josta hän tuttavaltaan isännöitsijältä
lainasi vaatteet ylleen -- --.

Sillä välin oli moision pihassa paljonkin tapahtunut.

Raskaan työn ja loistavan voiton jälkeen tunsivat sotilaat
tarvitsevansa kaulan kastiketta. Moision viina-aitassa oli kylläksi
väkijuomaa. Mitä muuta kuin ovi auki ja saaliille!

Jaan Baumann Juurusta ja Vade-Jaan Paulus Kaiusta rupesivat tämän asian
toimeenpanijoiksi. Ensimmäinen hankki vahvan puupölkyn ja hakkasi sillä
aitan ovea; Vade-Jaan auttoi, heittäen suuria kiviä ovea kohti. Ovi
räiskähti auki.

Meluten tunkeutui rahvas sisään. Väkijuomia löytyi aitassa yli
kolmekymmentä aamia[17] -- oli vaikka pään pesemiseksi! Sitten
kiskottiin suulliset auki ja pistettiin pumput sisään. Kaivon luota,
jonne joukko maitohulikoita oli tuotu pestäväksi, saatiin astioita,
johon kallista nestettä laskettiin. Pelkästä ilkivaltaisuudesta
särettiinkin paljon aameja. Aitasta vieritettiin muutamia niistä
ulkopihaan, nostettiin pystyyn, lyötiin pohja puhki ja kutsuttiin
väkeä juomaan. Nyt piti viettää voittojuhlaa. Pari aamia vieryi pitkin
maata vastapäätä olevan viinakeittiön luo ja pyörähti vesilammikkoon.
Raskaita kun olivat, vajosivat ne syvään lammikon pohjamutaan.[18]

Aittamies, joka etäämpää oli katsellut miesten väkivallan työtä,
kiirehti heitä kieltämään ja varottamaan. Olihan aitan sisältö uskottu
hänen haltuunsa. Mutta ei kukaan häntä kuullut. Jaan Baumann kiivastui
niin, että hän seiväs ja viinapumppu kädessä karkasi hänen kimppuunsa.
Aittamies lähti juoksemaan, juopunut hänen perässään! Tuskin pääsi
pakenija viinakeittiön taakse, kun Baumann heitti pumpun lampiin ja
lähti juoksemaan takaisin. Sen jälkeen arvasi aittamies paremmaksi
ruveta hyvällä kohtelemaan voittajia ja siten hän pääsi ehjin nahoin
heidän käsistään. Kerrotaampa, että hän sitten olisi auttanut heitä
omistamaan moision varoja.

Mieletön juominen alkoi nyt.

Näytti siltä kuin olisivat nuo alituisesti nälän ja puutteen kanssa
taistelevat, ilottomat ihmiset kerrankin tahtoneet viettää pitoja
orjuuttajiensa kustannuksella. He tahtoivat myös unohtaa kaikki, mikä
heitä ahdisti ja masensi -- tämänpäiväisen kauhean verileikinkin.
He tahtoivat upottaa viinaan pahat aavistukset tuon verilöylyn
seurauksista ja nukuttaa omaatuntoaan. Pitäkäämme tänään pitoja,
tulkoon huomenna, mitä tulee! Mutta monet olivat jo ennestään niin
juovuksissa, etteivät tietäneetkään, mitä tekivät. Niin saattoi monikin
hävittäjä ja ryöstäjä toisena aamuna makaamasta herättyään kysyä
ihmetellen itseltään, eikö kaikki ollut pelkkää kauheata unennäköä.

Vaikea on kuvata, mitä kaikkea noiden pitojen aikana Mahtran moision
kartanolla tapahtui. Viina antoi kansalle uutta rohkeutta ja sokaisi
heitä ja nyt sai ryöstäminenkin uutta vauhtia. Muiden muassa kannettiin
kartanosta ja aitoista kokoon kaikki, mikä kelpasi syödä: leipää, voita
lampaanlapoja, silliä, silakoita. Laudoista kyhättiin pari pitopöytää,
johon ruoka ja juoma asetettiin. Lasien asemesta pantiin viina
maitohulikoissa kiertämään. Koko piha kuhisi syöviä, juovia ja remuavia
ihmisiä, joilla oli lihakappaleet kainalossa ja viinaleilit käsissä.
Suurin osa hoiperteli ja moni kaatui viinapyttyineen maahan ja jäi
tiedottomaksi kuin kuollut. Andreksen isäntä Purilaasta ja elähtänyt
Ants Sommer olivat onnellisia kuin lapset. Lampaanlapa kainalossa ja
väkijuomapytty käsissä kierteli hän moision pihaa ja kutsui kaikkia
pitoihinsa.

"Ryypätkää pojat Mahtran juomia", huusi hän kimeällä, pehmeällä
naisäänellään ja hänen suunsa oli naurussa. "Juokaa pojat, nyt saatte!"

Mutta ei kukaan tahtonut, sillä jokaisella oli itselläänkin. Tänään
oli kerrankin saatu kylläksi. Aarmen ympärillä kihisi kovasti ihmisiä.
Ammennettiin ja ryypättiin yhtä mittaa. Siellä täällä istuttiin
piirissä maassa -- toiset joivat, toiset söivät, kolmannet lauloivat,
mutta neljännet jo kuorsasivat. Toisessa paikassa taas kaulattiin
toinen toisiaan, kehuttiin tämänpäiväisiä voimatekoja taikka lähdettiin
uudestaan hävitystyöhön.

Niinpä Jyri Nikola Juurusta särki huvikseen kupiaan asunhuoneiden
akkunoita, heitti maitoastioita kaivoon ja vihdoin rupesi
vaunuliiterissä särkemään ajopelejä. -- -- -- Jaan Baumann jälleen oli
temmannut erään haavotetun sotamiehen kädestä pyssyn. Sitä hän hakkasi
niin kauvan aitan ovea vasten, että hänen kouraansa jäi vaan väärä
rauta.

Näkö Mahtran moision kartanolla näiden juominkien aikana oli jokaisesta
raittiimmasta henkilöstä inhottava. Jokapaikassa sekaisin kuolleita,
haavotettuja ja tukkihumalaisia toinen toisensa rinnalla. Kaikki paikat
täynnä hyytyneitä verilätäköitä, katkenneita seipäitä, särkyneitä
talouskaluja, viina-aameja, maitoastioita. Suurissa tuskissaan makasi
tuolla sotamies, jonka pää oli puhkaistu, hänen vieressään valitti
talonpoika, jolla oli luoti rinnassa tai keihään haava kylessä, eikä
kaukana näistä melusi kaatunut viinaveikko, joka turhaan koetti
nousta jälleen pystyyn. Syvää, hiljaista unta nauttivat ainoastaan
ne, joiden elämänlangan luoti oli kokonaan katkaissut tai jotka
viina-aamista olivat nauttineet niin paljon unirohtoa, että elottomina
ja tunnottomina olivat kaatuneet maahan.

Uhrien luku oli suuri, sillä taistelu oli ollut tulinen. Moision
pihassa ja sotamiesten takaa-ajossa oli seitsemän talonpoikaa saanut
surmansa ja kaksi pahasti haavotettua kuoli kohta sodan loputtua, muita
pahasti haavotettuja oli talonpoikain joukossa noin viisitoista, mutta
helpommin haavotettujen lukua ei varmasti tiedetä, koska talonpojat
kapinan perästä koettivat heitä huolellisesti salata, jotta eivät olisi
joutuneet sota-oikeuden rangaistuksen alaisiksi. Sotaväki menetti,
niinkuin jo kerrottiin, kapteeninsa ja majorin sekä viisitoista
sotamiestä sai suurempia tai pienempiä haavoja, tietymätöntä on,
kuoliko heistä ketään näihin haavoihin. "Mahtran sodassa" oli
siis kokonaista kymmenen kuollutta ja noin kolmekymmentä pahemmin
haavottunutta, lukematta helpommin haavotettuja!

Moision pihassa lepäävien kuolleiden ja haavotettujen joukkoon tuotiin
vielä muutamia, jotka heinämaalla tai vesakossa olivat kuolleet tai
haavotetut. Ne olivat enimmästi Mahtran kylän miehiä. Omaiset tahi
ystävät koettivat muutamia haavotettuja hoidella, pesten tai sitoen
heidän haavojansa; mutta suurin osa oli niin juovuksissa, ettei
huomannutkaan apuatarvitsevia, taikka avun asemesta teki heille vielä
enemmän vahinkoa. Päälääkkeenä käytettiin viinaa. Sillä pestiin haavoja
ja koetettiin lieventää heidän tuskiaan juottamalla heidät humalaan.
-- -- -- Kuolleidenkin suuhun kaadettiin viinaa ja koetettiin siten
saada heidät jälleen henkiin.

Muudan sotamies, joka leukaluu rikkilyötynä, hirmuisissa tuskissa
makasi kahden kuolleen talonpojan välissä, pyysi liikuttavalla tavalla
jotakin venäjän kielellä. Hänen pyyntöään ei ymmärretty. Jaan Baumann
Juurusta, joka hoiperteli hänen ohitsensa, rupesi onnettoman kanssa
puhumaan, mutta oli niin juovuksissa, ettei kädenliikkeistäkään
ymmärtänyt, mitä toinen tahtoi. Sotamies osotti hirmuista haavaansa,
viittasi sormellaan päätään, suutaan, sydäntään ja rukoili edelleen
apua sydäntäsärkevällä tavalla. Hän nähtävästi toivoi, että talonpoika
hänet lopettaisi, sillä hänen tuskansa olivat sietämättömät. Mutta
Baumann arvasi, että haavottunut sotamies myös himoitsi sitä juomaa,
jota niin suurella innolla joka puolella nautittiin. Hän armahti
kaatunutta vihollista, toi hyvän pytyn täynnä väkiviinaa ja rupesi
sillä valamaan sotilaan verisiä kasvoja. Mutta viina poltti niin kovin
haavoja, että sotamies hirmuisissa tuskissaan kiemurteli. Sitten antoi
Baumann hänen ryypätä pytyn laidasta. Tämä joikin ja joi niin, että hän
huumaantuneena jälleen vajosi maahan kivien päälle. Tuskiinsa oli hän
siten saanut lievitystä. --

Toisessa paikassa koetti kaksi juopunutta miestä nostaa maasta
pahasti haavottunutta ystäväänsä. Toinen otti päästä, toinen jaloista
kiinni. Onnettoman kaulassa oli luodin haava. Mutta apumiesten kädet
olivat niin hervottomat ja heidän jalkansa niin ponnettomat, että he
pääsivät vain pari askelta eteenpäin, vaan sitten antoivat onnettoman
jälleen pudota takaisin. Hänen suustaan purskahti veri ja hänen kipeä
voihkinansa olisi voinut kiviäkin pehmittää.

Monen kuolleen ja haavotetun vieressä itkettiin. Isä oli pojan, veli
veljen tai ystävä ystävän löytänyt ruumiina. Mutta surun pyhyyttä
häiritsi juopuneiden melu, itkun seassa kaikui päihtyneiden nauru ja
loilotus.

Ja kaiken tuon veren, tuskan ja kurjuuden yläpuolella hymyili sininen
taivas ja kesäinen päivä loi raittiit, kultaiset säteensä maahan.
Kaikessa kauheudessaan ja inhottavuudessaan oli sotakenttä nyt selkeänä
ja varjottomana jokaisen nähtävänä. Vahinko vain, ettei täällä ollut
katselijoita, jotka olisivat ymmärtäneet noita kuvia, näkijöitä,
joihin ne äärettömällä surunvoittoisuudellaan olisivat vaikuttaneet.
-- -- -- Hiljaiset, alamaiset, tottelevat talonpojat olivat muuttuneet
kapinoitsijoiksi ja ryöstäjiksi! Kuinka? Minkätähden? -- --

Juominkein väliajoilla yhä raastettiin kartanon huoneissa, joiden ovet
kaikki olivat avatut. Jota ei otettu saaliiksi, se rikottiin. Hevoset
ajettiin aittojen eteen ja ladottiin varastettua tavaraa vankkureihin.
Parhaimpana saaliina oli viina. Pienemmissä ja suuremmissa määrissä
koetettiin sitä ottaa mukaan ja ammennettiin kaikenmoisiin astioihin.
Ankkurit, leilit, tynnyrit ja pytyt etsittiin ja täytettiin.
Kapakoitsija Hindrek Piil Kaiusta kahden toverinsa kanssa kantoi koko
viina-aamin vankkureilleen, jakaakseen sitten saaliistaan toisille.
Mutta kuorma oli liian raskas, sillä vankkureissa oli sitäpaitsi
ohrasäkkejä, hevoskaluja ja kaikellaista tavaraa; sentähden työnsivät
he tiellä viina-aamin maahan. Heidän vankkurinsakin oli moision
omaisuutta.

Saaliiksi ottivat ryöstäjät vielä viljaa, jauhoja, ryynejä, leipää,
palttinaa, kilpikangasta, kaikenlaisia liinavaatteita, turkiksia,
kengännahkaa, saippuakankeja, lusikoita, veitsiä ja kahveleita,
työkaluja j.n.e. Kansan suuren paljouden tähden ei yksityisen saalis
ollut suuriarvoinen, yhdellä oli vähän yhtä, toisella toista, mutta
moni oli myös aivan ilman. Oli niitäkin, jotka vain ottivat käteensä
kappaleen valkeata leipää sillä täyttääkseen tyhjää vatsaansa.
Monella oli jotakin vaatteitten alla, joka saattoi olla viiden tai
kymmenen kopekan arvoista. Suurin osa ei raittiina olisi varkautta
ajatellutkaan; koska ryöstäminen oli vasta väkijuomien vaikutuksesta
alkanut, jonka todistaa sekin, että moni selvittyään vapaaehtoisesti
toi saaliinsa takaisin.

Hävittämistä ja ryöstämistä harjottivat vain vieraiden kuntain ihmiset.
Mahtran perheenmiehet eivät siihen ottaneet osaa ja sen kunnan muutkin
ihmiset tekivät sitä hyvin vähän. Koettivatpa Mahtran miehet estääkin
tuota hävitystyötä, koettivat suojella ja säilyttää moision ja opmannin
omaisuutta. Mutta heidän voimansa oli liian heikko tuon äärettömän
kansanjoukon rinnalla, joka heidän avukseen oli naapurikunnista
rientänyt. He huomasivat, etteivät enää päässeet eroon noista
ihmisistä. He olivat avanneet vesisulut, mutta vesi syöksyäkin nyt
heidän myllynsä yli. Auttajista tuli heidän vihollisiaan. Koko moisio
joutui kokonaan vierasten ihmisten mielivallan alaiseksi. Mahtran
miehet saattoivat vain katsella päältä, jos tahtoivat. -- -- --

Näin kesti edelleen hurjaa hävitystä ja ryöstämistä moision huoneissa,
kunnes murhenäytelmälle tuli pikainen loppu. Juurun itsellinen, Jyri
Nikola, juopuneena niinkuin muutkin, sytytti tulitikulla piippuansa
kalkkuna-koppelin luona, jonka vieressä oli puupino. Tahallaan tai
vahingossa heitti hän palavan tikun koppelin olkikatolle, joka heti
syttyi palamaan. Sen näki toinen Juurun mies, Mihkel Baumann, joka
seisoi Jyrin lähellä.

"No, noh, mitä sinä teet?" huusi hän. "Onhan vielä Juhannukseen kolme
viikkoa!"

"Ääh, sota-aika -- antaa mennä", vastasi Jyri irvistäen, ja eikös
mennytkin!

Nauraen katselivat molemmat miehet, kuinka tuli laajalle levisi,
sytytti koppelin liekkeihin, ryömi puupinon kupeeseen ja sieltä heitti
tulikieliä aitan olkikattoon. Aurinko paistoi kuumasti, puu ja olki
olivat kuumia ja kuivia kuin taula -- äärettömän nopeasti levisivät
liekit laajalle, kunnes vähitellen kaikki rakennukset olivat tulessa,
kaksi aittaa, navetta, talli ja vihdoin asuinrakennus.

Mahtran miehet saivat päästetyksi moniaita eläimiä tallista ja
navetasta; mutta muuta moision tavaraa ei kukaan aikonutkaan pelastaa,
eikä tulen sammuttamistakaan ajateltu. Sodalle tuli kauhea loppu.

Tuliliekit rätisivät vanhoissa, kuivissa puuhuoneissa. Suuret savu- ja
tulipatsaat kohosivat kohti taivasta, virstan laajuudelle kantoi tuuli
säkeniä ja tulikekäleitä ja tulen räiskeeseen yhtyivät juopuneiden melu
ja haavottuneiden voivotukset.

Uudessa valaistuksessa näytti sotatanner moision kartanolla
verilammikoineen, kuolleineen ja haavottuneineen ja mässäävine
sotilaineen vielä entistä kolkommalta.

Juopuneet miehet iloitsivat tulesta kuin lapset. He huusivat hurraata,
nauroivat ja koettivat hoiperrellen kohentaa tulta. Juotiin edelleen
viinaa, loilotettiin ja uhkailtiin.

Jaan Baumann -- juopuneena niin, että tuskin pysyi pystyssä -- huusi
kansanjoukolle:

"Veljet, nyt marssimme Atlaan! Poltamme senkin poroksi! Kun kerran
on sota, niin olkoon laajalta. Atlasta lähdemme Juuruun, Juurusta
Maidlaan. Palakoon koko pitäjä. Samat saksat jokapuolella! Tulkaa minun
perässäni, miehet!"

Mutta ei kukaan lähtenyt. Joku pisti jalkansa Jaanin eteen, niin että
hän kaatui pitkäkseen maahan. Kova naurun rähinä kuului ympäriltä.
Mutta nyt alkoi pakeneminen.

Tulen kauhea kuumuus ajoi ihmiset etäämmälle, samassa koetti jokainen
pelastaa saaliinsa ja vihdoin huomattiin, ettei siellä enää ollut
mitään ottamista -- hävitystyön lopettivat liekit. Paitse kivistä
viinakeittiötä paloivat kaikki moision huoneet tavaroineen
poroksi. -- -- --

Miina ja Päärn olivat tulen alkaessa moision päärakennuksesta tulleet
pihaan etsimään Uudentuvan Jyriä. Kansan paljouden ja yleisen
sekasorron tähden ei ollut löytäminen helppoa. Päärn kulki kuin päätön
kana joukkojen keskellä, mutta Miinan terävä silmä huomasi vihdoin
Uudentuvan perheenmiehen viinanjuojien joukossa. Jyri oli muuten raitis
mies, mutta tänään joi hänkin. Hän oli juuri nostamassa väkijuomapyttyä
huulilleen, kun Päärn ja Miina astuivat hänen luokseen ja viimeinen
häntä nykäsi kovasti takinliepeestä.

"Jyri tule kotiin, äitisi kutsuu sinua!" Yhtä pitkään kuin Päärn,
katsoi nyt nuori perheenmieskin tyttöön.

"Oletko hullu! Sinä täällä!" hän huusi. "Sinun äitisi lähetti minun
sinua hakemaan", sanoi Miina huolestuneesti.

"Minun äitini? -- -- Vai niin -- niin, niin, kyllä hän mahtaa olla
poikansa tähden kauhuissaan. Mutta enhän minä täältä kotiin lähde,
ennen kun Päärn!"

"Minä olenkin jo menossa", sanoi työläinen sekavasti maahan katsoen.
"Meidän vanhuskin ikävöi poikaansa." Nyt suostui Jyrikin lähtöön.

Menkää etsimään hevosta. Päärn oli aamulla sitonut sen kiinni moision
aidan taakse eikä ollut sitten kertaakaan käynyt sitä katsomassa. Eläin
oli siellä vielä. Mutta jos olisivat hiukan myöhemmin tulleet, niin
olisi ruuna ehkä viimeisen kerran vetänyt henkeään. Sodan melske oli
niin pelottanut sitä raukkaa, että sen oli rimpuillessaan luistanut
valjaat kurkkuun ja ohjakset kiertyneet kaulan ympärille ja puolen
ruumistaan oli se työntänyt aidasten väliin. Näin reuhuessaan oli se
vihdoin kaatunut maahan. Se huomattiin melkein kuristuneena.

Molemmat miehet juoksivat eläintä auttamaan. Mutta Päärnun haavottuneet
kädet alkoivat sitä tehdessä uudestaan vuotaa verta. Nyt vasta huomasi
Miina hänen tilansa.

"Jumalan tähden, Päärn", huusi hän kauhun vallassa, "mitä sinä olet
tehnyt?"

"Sota-aika -- mikä auttaa", vastasi nuori mies koettaen piilottaa
käsiään. "Ei se mitään haittaa -- joitakuita naarmuja kämmenessä."

"Päärn", kuiskasi tyttö, ja astui kalpeana ja säikähtynein silmin pojan
luo. "Päärn, ethän sinä ketään ihmistä liene sodassa tappanut?"

Sotilas, joka moision pihassa oli seipäillään antanut niin kovia
iskuja, ajatteli ja pudisti päätään.

"En luule", hän vastasi. "En nähnyt kenenkään minun tähteni kuolevan.
Mutta kyllä vain moni sai päähänsä!"

Nyt tempasi Miina väkisten hänen kätensä näkyviin ja katseli väräjävin
huulin hänen rikkinäisiä kouriansa. Jyrikin, joka jo oli saanut
hevosen maasta ylös ja valjaisiin, astui lähemmä. Hän itse oli aivan
terve, ainoastaan pari kuhmua polvissa, jotka oli saanut kaatuessaan
sotamiesten takaa-ajossa.

"Päärn", lausui tyttö huolestuneena, "näitä käsiä et sinä saa kotona
kellekään näyttää! Sitten heti tiedetään, mitä sinä sodassa teit."

"Mitä tyhjää! Kyllä ne paranevat!"

"Sinun pitäisi ne pestä."

"Sen voimme heti tehdä", sanoi Jyri nauraen ja otti taskustaan pienen
läkkikannun. "Pidä kätesi suorassa!"

Hän kaasi kannusta jotakin palvelijan käsille, ja sen haju ilmaisi,
että neste oli puhdistamatonta väkiviinaa -- Mahtran moision viinaa,
joka tänään valui virtana joka paikassa. Kun Päärnun kädet näin olivat
valetut, pyysi Miina Jyriltä veistä ja repäsi pitemmittä arveluitta
paidanhelmastaan kappaleen, sitoakseen sillä Päärnun kädet.

"Pidä kätesi piilossa, kun tiellä ihmisiä vastaan tulee", neuvoi hän
sen ohella äidillisesti.

Sitten asettuivat kaikki kolme vankkureille ja ajettiin kotiin päin.

Heidän taakseen jäi Sodoman ja Gomorran kaltainen kuva. Suhisten
ja räiskien kohosivat suuret savu ja tulipatsaat taivasta kohden,
tuhkaa ja tulikipunoita satoi heidän päähänsä. Melu ja hälinä
parista tuhannesta kurkusta sekaantui liekkien räiskeeseen ja joka
puolella hurja juokseminen, tungos ja pakeneminen. Vankkureita,
toinen toisensa perässä vyöryi moision kartanolta tielle täynnä
juopuneita ja ryöstettyä sotasaalista, tiheitä ryhmiä hoipertelevia
ja ontuvia jalkamiehiä täytti tiet ja tien vieret. Moni joukkokunta
laahasi mukanaan päästä tai käsistä sidottuja haavotettuja ja monessa
vankkurissa lepäsi hyytyneessä veressään kuolleita tai surkeasti
valittavia haavotettuja. Pari tuntia sitten oli sotakuva ollut
täydellinen, mutta nyt oli sodasta lähdön kuva selvä. Ja näitä
näytelmiä seurasi vielä toisia. Missä kapakka oli tien vieressä, siellä
pian lääkittiin monta haavottunutta ja missä kylä oli, siellä nähtiin
itkeviä naisia ja lapsia, joiden mies ja isä, veli tai muu sukulainen
verisenä kotiin kannettiin. -- -- --

Eerun kapakan luona, Atlan ja Juurun välillä oli pastori lukkarin
kanssa. Hän aikoi varmaankin ajaa sotapaikalle, sillä pyssynlaukaukset
ja savupatsaat todistavat selvästi, mitä Mahtrassa tänään oli
tapahtunut. Mutta Eerun kapakassa sai pastori jo nähdä pari sotauhria;
sinne oli juuri tuotu Purilaan perheenmies, Kaarel Anresmann, suuri
haava selässä, ja sinne saatettiin myös saman kunnan vanhin, Tönis
Kaur, jonka käsivarret olivat lävistetyt.

"Te sokeat, mitä olette tehneet!" huusi kirkkoherra kuuluvalla,
kumisevalla äänellään miesjoukkoon, jossa Antsun perheen palvelija,
Ants Veit Purilaasta oli.

"Teimme niinkuin lupasimme", vastasi joku miesten joukosta. "Ehkä nyt
saamme saksoilta uuden lain."

"Niin, niin, nyt te saatte uuden lain saksoilta", vastasi pastori
päätään pudistaen ja hymyillen pilkallisesti. "Mutta odottakaa,
uusi laki annetaan kohta teille; mutta älkää olko ihmeissänne sen
sisällöstä."

Pastori kääntyi nyt Antsun puoleen, joka oli kaikista raittiin ja kysyi
häneltä, mitä Mahtrassa oli tapahtunut. Vähän väliä pudistaen päätään
huolestuneesti ja pilkallisesti kuunteli hän kertomusta.

"Ja mitävarten sinä sitten menit Mahtraan?" hän vihdoin kysyi.

"Menin katsomaan, mitä siellä tehdään", vastasi Veit.

Tuo keskustelu pastorin kanssa vapautti Antsun sittemmin tutkinnosta ja
tuomiosta. Pastori oli nähnyt hänet raittiina ja kuullut, että hän vain
uteliaisuudesta oli mennyt Mahtraan. --

Samaan aikaan ajoivat Jyri, Päärn ja Miina kapakan ohi. He näkivät,
kuinka kirkkoherra astui kapakkaan haavottuneita katsomaan.
Seisahtamatta ajoivat he eteenpäin, sillä he pelkäsivät Päärnun sidotun
käden tähden.

Tiellä mietti Miina alituisesti, kuinka voisi pitää salassa Päärnun
haavottumista, taikka kuinka sen selittäisi. Sodassahan olivat kaikki
käyneet, koko pitäjän miehet olivat siellä olleet koolla; ota sitten
selvää, kuka heistä soti ja kuka päältä katseli, jos ei miehessä
merkkiä löytynyt. Mutta Päärn on merkitty, hän on siis sotinut! Miina
kyllä ei osannut kuvailla, mitä siitä saattoi seurata, mutta pakottavin
sydämmin hän aavisti, että jotakin seuraa ja ettei se ole hyvää.

"Kuule," virkkoi hän vihdoin Päärnulle, "sano sinä huomenna kaikille,
että hevosesi pillastui, kun olit sitä laitumella kiinni ottamassa
ja että sen päitsiraudat repivät kämmenesi verisiksi. Tänään piilota
itseäsi kaikilta."

Miehet hyväksyivät neuvon. Onneksi eivät haavat olleet niin syvät,
ettei sellaista valhetta olisi voinut uskoa.

"Ethän sinä mitään moision tavaraa ole mukaasi ottanut?" tutki Miina
sitten uudelleen huolestuneena.

Päärn katseli hämillään nauraen jalkoihinsa ja vaikeni.

"Sinulla on jotakin, Päärn, sinulla on jotakin", tutkasi Miina. "Anna
pian se pois, kuuletko!"

Päärn rupesi kipeällä kädellään poveaan kopeloimaan ja veti sieltä
vihdoin häpeissään kirjavan esiliinan ja hienon, palttinaisen naisen
paidan. Hän oli ne löytänyt opmannin huoneesta, säretyn piirongin luota.

"Nuo pari kappaletta minulla on, aijoin ne antaa sinulle", lausui hän.

Tuskin oli Miina nähnyt vaatteet, kun hän sieppasi ne käteensä ja
kiivaasti heitti ne vankkureista menemään, ne lensivät leppäpensaaseen.

"Sinne menkööt sinun kauniit lahjasi! -- -- -- Ja sinä Jyri, onko
sinulla myös jotakin?"

Jyri veti hopeisen teelusikan ja toisen pienen esineen taskustaan; ei
kukaan heistä, tiennyt mihin tarkotukseen viimeksimainittua käytettiin;
se oli kengän tapainen tuhka-astia maalatusta posliinista. Päihtynyt
sotilas koetti vielä sormissaan katsella tavaroita, mutta toimekas
tyttö, jonka selvä, terve järki ymmärsi että ne olivat vaarallisia,
tempasi nuokin saaliit käteensä ja heitti lusikan ja tuhka-astian samaa
tietä kuin esiliinan ja paidan.

"Onko vielä jotakin? Te kurjat, olkaa järkeviä ja antakaa pois kaikki,
mitä teillä on."

Mutta molemmat vakuuttivat, ettei heillä enää ollut mitään. Miina käski
ruunaa ja pian pääsivät ajajat sotatantereen läheisyydestä omalle
puolelle.

Eräältä aukealta ylängöltä katselivat kaikki kolme vielä kerran
Mahtraan päin. Yhä vielä näkyi pohjanpuolisella taivaanrannalla paksuja
savupilviä, joita tuuli vinkuen hajotti laajalle yli pitäjän, ja yhä
vielä kihisi tiellä talonpoikain voitokkaita sotilaita, jotka laulaen
ja riemuiten saaliineen kiirehtivät kotiin päin.



25.

KUN ORJA MURTAA KAHLEENSA.


Vanhempi paroni Heidegg oli sotapäivän aamuna vihainen kuin unesta
herätetty jalopeura. Hänen täytyi tänään kuulla ja nähdä, mitä hän
ei ikinä ollut kuullut eikä nähnyt: talonpoika ei täyttänyt moision
herran käskyä, vaan pani vastaan! Varhain aamulla toi opman moision
herralle tiedon, että perheenmiehet olivat pysyneet päätöksessään
eivätkä tulleet lannanvetoon. Ainoastaan kupiaan isä, Pärtlen Jaan,
Ristmäen Mihkel ja pari muuta arempaa miestä olivat pysyneet moisiolle
uskollisina.

Ensimmäisessä vihan puuskassa aikoi vanha paroni ratsastaa heti kylään,
saadakseen piiskallaan perheenmiehiä tottelemaan ja sitten antaa
heidän saada kunnan oikeudessa opetusta, taikka kuletuttaa heidät
sidotuin käsin suoraan haagituomarin luo. Hän pyysi poikaansa ja
opmannia mukaansa. Mutta tuosta tuumasta ei tullut mitään, sillä opman
huomautti, ettei paroni löytäisi perheenmiehiä kotona -- he olivat
kaikki lähteneet Mahtraan sotaan.

"Mahtraan sotaan? Mitä se merkitsee?"

"Mahtran miehiä aijotaan tänään vastaanpanemisesta rangaista."

"Sen tiedän, mutta mitä se minun perheenmiehiini kuuluu?"

"He ovat lähteneet sitä vastustamaan. Mahtran isännät ovat kutsuneet
kaikki miehet toisista kunnista itselleen avuksi."

"Ja he lähtivät? Minun väkeni lähti?"

"Melkein kaikki ovat lähteneet."

"Mutta onhan Mahtrassa sotaväkeä."

"Sen he tiesivät."

Paroni Heidegg ähki ja puhki ja puhisi kuin liikanaisella höyryllä
täytetty kattila. Nuori paronikin oli levoton. "Siinä nyt ovat
nuo hiljaiset, alamaiset ja rauhalliset Viron talonpojat, joita
ranskalainen opettajaneiti ei kyllin voi kiittää eikä puolustaa!" hän
itsekseen ajattelee. "He rohkenevat jäädä pois moision työstä -- ja
vielä sen lisäksi uskaltavat mennä vieraita vastaanpanijoita auttamaan
eivätkä pelkää kruunun sotaväkeäkään!"

Tietysti ei nuori eikä vanha paronikaan voinut sillä hetkellä
aavistaa, että tuo auttaminen voisi muuttua veriseksi väkivallaksi. He
saattoivat vain arvella talonpojista, että he monilukuisuudellaan ja
suusanallisella vastustuksellaan koettivat rankaisijoita pelottaa ja
pakottaa heitä luopumaan pieksemisestä. Mutta kun sotaväki esiintyy ja
liikuttaa pyssyjään -- niin talonpojat tietysti juoksevat hajalle kuin
lammaslauma.

Paronit ja opman puhuivat moision pihassa, kun jo kupias surkean
näköisenä, ontuen toi uusia, hämmästyttäviä tietoja. Ei kukaan enää
työläisistä kuule käskijän ääntä; kaikki ovat kuin pahanhengen
vallassa. Monta työmiestä oli lähtenyt työstä ja alkanut mennä
Mahtraan päin. Kupias oli koettanut kahta miestä kieltää, mutta oli
saanut selkäänsä. (Nyt koetteli Prits kovasti voihkien selkäänsä ja
hartioitansa.) Nähtävästi teki toistenkin mieli heittää sonnanveto,
kylväminen ja luokojen kokoileminen hakametsässä Herran huomaan
ja mennä "sotaa" katsomaan. "Tulkoot herrat ja opman meitä itse
kieltämään." Voudin ja aittamiehen sanat eivät myöskään auttaneet.

Kiirehdittiinkin siten pakottamaan vastaanpanijoita kuuliaisuuteen.
Vanha paroni itse kuritti kepillään erästä nuorta miestä, joka juuri
oli päästämässä hevosta auran edestä ja alkoi kiirehtiä Mahtraan päin.
Huutava poika oli rupeavinaan jälleen kyntämään, mutta kun herrat
hänelle olivat kääntäneet selkänsä, näytti hän heille kieltänsä,
irrotti jälleen hevosen auran edestä ja ratsasti pois.

Seuraavan "kapinoitsijan" luo ehdittiin liian myöhään. Hän istui jo
hevosen selässä.

"Mihin sinä, lurjus, menet?" karjui vanha paroni.

"Sotaan", vastasi mies aivan kylmäverisesti.

"Kuka sinun työsi tekee?"

"Kyllähän teen toisella kertaa."

"Vaiti tomppeli! Tule paikalla hevosen selästä ja rupea kyntämään!"

"Ei ole aikaa!" huusi mies vastaan, löi hevosta jaloillaan kupeeseen
ja lähti. -- -- -- Ei hän enää nähnyt paronein keppejä eikä opmannin
nyrkkejä, joita hänen peräänsä heilutettiin.

Tuo oli julkista vastustusta, jota paroni Heidegg vanhoilla silmillään
ensi kerran näki. Maailma oli siis nyt vallan nurin. Hänelle itselleen
uskallettiin panna vastaan, hänen omaa käskyänsä ei toteltu! No nyt
piti kaikki tuhota, joka vain kantoi talonpojan nimeä. Moision pihaan
oli laitettava hirttopuu ja ripustettava kaikki siihen! -- -- --

Samassa kantoi tuuli erinomaisia ääniä herrojen korviin. Oli kuin olisi
seipäillä lyöty lautoja. Jäätiin tarkemmin kuuntelemaan. Jälleen tuo
merkillinen pauke.

"Nuo olivat pyssyn laukauksia", virkkoi vihdoin opman Winter.

"Niin laukauksia", todisti Herbert. "Siellä lauvaistiin monta pyssyä
yhdellä kertaa."

"Sieltä Mahtrasta tuo kuuluu, ei mistään muualta!" huusi vanha Heidegg,
ja kuopat ja rypyt hänen silmäinsä ympärillä oikesivat, sillä paroni
levitti silmänsä suuriksi ja nosti kulmansa korkealle. Hänen pitkät
viiksensä alkoivat liikkua kuin kissan, joka näyttää hampaitaan.

Jos herrojen ilmaantuminen pakotti pysymään työssä, niin Mahtran
puolelta kuuluvat laukaukset poistivat pelon ja tottelemisen; joka
puolella nähtiin ihmisten lähtevän juoksuun työnsä äärestä, eikä
käskijäin ääntä kuultu. Kaikki eivät tietysti lähteneet "sotaan", eivät
juosseet Mahtran moisioon asti, vaan suurin osa koetti päästä lähemmä
taistelupaikkaa, katsellakseen korkeammalta ja aukeammalta paikalta
kapinan menoa.

"Nyt ei ole enää epäilemistä, Mahtrassa harjotetaan väkivaltaa", lausui
vanha paroni totisen näköisenä. "Talonpojat ovat varmaankin uskaltaneet
vastustaa Mahtran perheenmiesten rankaisemista, ja sotamiehet ovat
saaneet sitten käskyn ampua heitä. Mutta minä tahtoisin siitä saada
varmoja tietoja. Winter, lähettäkää joku ymmärtävä ihminen Mahtraan
kuulemaan, kuinka kaikki on alkanut ja mitä siellä tapahtuu. Antakaa
sanansaattajalle joku minun ratsuhevosistani."

Kun isännöitsijä lähti täyttämään paronin käskyä, kääntyivät molemmat
paronit takaisin moisioon. Täälläkin oltiin sillä välin kuultu pyssyjen
pauketta. Joka puolella nähtiin säikähtyneen näköisiä ihmisiä, jotka
korkeimmilla ja aukeimmilla paikoilla katselivat sinnepäin, josta
laukaukset kuuluivat. Paronitar Heidegg Adelheidin ja Adan kanssa
kiiruhti suuresti kiihtyneenä miestään ja poikaansa vastaan verannalle.

"Mitä siellä tapahtuu? Mitä nuo pyssynlaukaukset merkitsevät?" huusi
hän kalpeana. "Ovatko talonpojat todellakin uskaltaneet jossain
paikassa vastustaa isäntiään."

Isä ja poika koettivat rouvaa rauhottaa, mutta heidän molempien totiset
kasvot vain lisäsivät naisten levottomuutta.

"Me saamme kohta kuulla, mitä nuo laukaukset merkitsevät, sanoi vanha
paroni. Winter lähettää heti sanansaattajan Atlaan ja Mahtraan päin.
Meillä tietysti ei ole mitään pelättävää; kyllä sotamiehet tekevät
velvollisuutensa."

"Mutta ovathan meidänkin talonpojat vastustajia", huusi paronitar.
"Mitä jos he aikovat meitäkin uhata pahoilla juonillaan ja tulevat
tänne? Meitä ei ole sotamiehet suojelemassa."

"Armas lapsi", lohdutti häntä vanha paroni, koettaen väkisten nauraa.
"Jos heillä olisi meitä vastaan joitakin pahoja aikeita, niin eivät
he kaikki pakenisi Mahtraan päin. Me juuri tulimme pellolta ja näimme
siellä, että kaikki työläisemme uteliaina juoksivat sinne, josta
laukaukset kuuluivat. Jos väkivaltaa tapahtuu, niin sitä tehdään
vain Mahtrassa, jossa haagituomari aikoi vastahakoisia talonpoikia
pieksettää. Meitä vastaan ei rahvas osottanut minkäänmoista
vihamielisyyttä."

Yhä vielä kantoi tuuli pyssynlaukausten äänen heidän korviinsa, mutta
nyt ei ammuttu enää yhtaikaa, vaan pienten väliaikain perästä kuului
joku laukaus ja sitten oli taas pitempiäkin väliaikoja. Sitten ei
laukauksia kuulunut ensinkään.

Saksat verannalla keskustelivat juuri asiasta, kun Raimund ja Kuno
uhossaan ja hikisinä juosten tulivat puistosta päin ja huusivat jo
kaukaa: "tulipalo, tulipalo!" Kiiruhtaen verannalle ilmoittivat he
vanhemmille ja veljelle, että etempänä, Juurun puolella kohosi paksu
musta savupilvi ja siellä varmaankin paloi joku suuri rakennus, taikka
moniakin rakennuksia.

"Se on varmaankin joku moisio!" huudahti paronitar.

"Niin", vakuutti Raimund. "Ehkä Atlan tai Mahtran moisio, taikka ehkä
kylä näillä alueilla."

"Mistä sen parhaiten näkee?" kysyi vanha paroni, joka hieman vapisevin
käsin silitteli viiksiään.

"Joka aukeasta paikasta", vastasi Raimund. "Me kiipesimme puistossa
suuren poppelin latvaan ja näimme sieltä parhaiten, tultakin saattoi
erottaa."

"Herbert, tuo kiikarisi, niin lähdemme ullakolle katsomaan", esitti
vanha paroni.

Se tapahtui. Moision rakennuksen ullakon päätyikkunasta saattoi
selvästi nähdä savupilvet ja tulenliekit. Samassa oli molemmille
herroille selvä, että Mahtran moision huoneet paloivat. Koko seutu
oli heille niin tuttu, etteivät voineet erehtyä. Kuno ja Raimund,
jotka heidän kanssaan olivat lähteneet ullakolle, saattoivat nuorilla
silmillään nähdä samaa kuin mitä isä ja veli kiikarilla näkivät.

Vanha ja nuori paroni katsoivat äänettöminä ja totisina toisiansa.

"Siellä on tapahtunut jotakin kurjaa", lausui vihdoin Herbert
masennetulla äänellä. "Minä pelkään, että moisio on pistetty palamaan."

"Sittenhän on julkinen kapina riehumassa!" huusi vanha paroni. "Nuo,
kurjat, ovat todellakin uskaltaneet vastustaa sotaväkeä! Muuten en osaa
selittää tuota ampumista ja tulipaloa. -- -- -- Eikö meitäkin, Herbert,
vaara uhkaa -- naapureitamme ja meitä?"

"Me emme tiedä mitään pelätä, ennenkun Winterin sanansaattaja on tullut
takaisin ja ilmoittanut meille, mitä siellä on tapahtunut."

Molemmat paronit tutkivat vielä kerran kiikarilla savupilviä, jotka
kävivät yhä suuremmiksi ja mustemmiksi ja astuivat sitten jälleen
alas ullakon rappusia. Paronitar molempine tyttärineen kiiruhti heitä
vastaan kysyvin, kauhistunein katsein.

"Varmaa on, että Juurusta itäpohjoiseen päin jokin palaa", koetti
paroni selittää niin rauhallisella äänellä kuin suinkin. "Mutta vaikea
on päättää, palaako siellä kartano vai turvesuo."

"Ei, pappa, Mahtran moisio palaa!" huusi Kuno varmasti. "Onhan aivan
selvää, että suuret rakennukset palavat."

Paronittaren silmät ilmaisivat suurta hätää. Hänen koko ruumiinsa
vapisi ja turhaan koettivat Adelheid ja Ada häntä rauhottaa
miellyttävillä syleilyillään.

"Talonpojat kapinoitsevat!" huusi hän ja joka vesipisara oli kadonnut
hänen huuliltaan. "He polttavat moisiot poroksi ja tulevat meillekin!
Rydiger, meidän pitäisi ajoissa paeta! Anna heti valjastaa hevoset,
että voisimme ajaa pois! Lähetä myös haagituomarille sana, että hän
lähettäisi meidänkin moisioomme sotaväkeä suojelemaan omaisuuttamme!"

"Mamma rakas, ei meillä vielä ole syytä paeta", koetti Herbert
rauhottaa. "Meitä vastaan ei vielä ole yritetty tehdä mitään
väkivaltaa, eikä meidän sanansaattaja, joka meille tuo varmoja tietoja,
ole vielä palannut takaisin."

"Mutta voimme jo olla poltetut ja surmatut, kun teidän sanansaattajanne
tulevat takaisin", huusi rouva kauhuissaan kyyneleitä vuodattaen.

"Minä vaadin, Rydiger, itseni ja lasteni hengen tähden; anna heti
valjastaa hevoset, että voisimme paeta!"

"Mihin sitten, armas, kallis lapseni?" kysyi vanha paroni. "Kaupunkiin,
kaupunkiin!" itki rouva viittoen kädellään. Sillä välin palasi paronien
sanansaattajakin takaisin ja lähestyi kiireesti opmannin seurassa
moision pääkäytävää, jossa vanhempi herra jo oli heitä vastassa. Paroni
Heideggin koko perhe juoksi huoneista verannalle, ensimmäisenä tietysti
kauhistunut paronitar. Neiti Marchand ja herra Lustig, kuullessaan
rouvan hätähuudot, olivat myös vihdoin ilmestyneet verannalle,
saadakseen tietää syytä rouvan ja tyttären suureen levottomuuteen.

"Noh, Jaan, mitä siellä Atlan tai Mahtran puolella tänään oikeastaan on
tapahtunut?" kysyi paroni nuorelta, terävältä puutarha-pojalta, Joka
oli ruvennut sanansaattajaksi ja ajanut ratsuhevosella. "Sano meille
ensiksikin, mitä tuo suuri savu merkitsee?"

"Mahtran moisio kaikkine ulkohuoneineen palaa, herra paroni", vastasi
Jaan, jonka kiihtynyt ulkomuoto osotti suurta levottomuutta. "Kaikki on
yhtenä tulimerenä, ettei pääse likikään."

"Kuinkas tuli on syttynyt?"

"Kuka sen tietää! Mahtrassahan on sota! Verta kaikki paikat täynnä,
paljo haavottuneita ja kuolleita, sotamiehet kaikki ajettu
pakoon. -- -- --"

Vanha ja nuori paroni katsoivat säikähtäen toisiinsa, mutta rouva
tarttuen molemmin käsin Adelheidin ja Adan ympäriltä kiinni kirkasi
vanhalle paronille.

"Kuuletkos nyt, Rydiger? Eikös minun aavistukseni olleet oikeat? Ja
sinä seisot vielä, etkä anna valjastaa hevosia vaunujen eteen?"

"Heti, lapseni, heti", vastasi vanha paroni. "Anna minulle vain niin
paljon aikaa, että saan asioista oikean tiedon. -- -- -- Jaan, siis
on rahvas Mahtrassa vastustanut moision ja kruunun väkeä -- ihan
väkivallalla vastaan pannut?"

"Niin, niin, herra paroni!" alkoi Jaan kertoa. "Mahtran miehet olivat
itselleen kutsuneet avuksi vierasten kuntain miehiä, ettei heitä
tänään moisiossa olisi saanut piestä. Ja kansaa toisista kunnista oli
virrannut kuin mustaa pilveä Mahtraan. Sotamiehiä oli liian vähän
-- ainoastaan viisi tai kuusikymmentä miestä; heitä oli ahdistettu
ja piiritetty niin, että vain pari kertaa saivat lauvaista pyssynsä
moision pihassa, mutta sitten lähtivät pakenemaan väistäen maalaisten
seiväsiskuja. Pyssynlaukaukset olivat ajaneet joukon meidänkin
miehiämme juoksemaan, sotamiehet kiiruhtivat heidän perässään ja sitten
taas ne talonpojat, jotka sotamiehiä takaa ajoivat! Juostessa olivat
sotamiehet tuon tuostakin ampuneet takaa-ajajia ja joukko miehiä oli
luotien lävistämänä jäänyt tielle ja heinämaalle. -- -- --"

"Ja kuinkas asiat nyt ovat? Mitä palavan moision luona nyt tehdään?"

"Kansa on, ennen kun pisti moision palamaan sen hävittänyt, tyhjäksi
ryöstänyt ja on nyt saaliskuormineen kotiin ajamassa. Kyllä siellä on
juotu ja mässätty. Suurin osa ihmisiä on ollut päissään."

"Eikös juopunut rahvas nyt aijo tunkeutua toisten moisioiden kimppuun?"
tutki vanhempi paroni edelleen.

"Kuka tietää, mitä he aikovat! Ihmisiä on siellä vielä kaikki tiet
täynnä. Saa nähdä, mihin he vihdoin kääntyvät!"

Paronittaren hätä nousi vasta nyt korkeimmilleen. Se ilmeni niin
mielettömänä touhuna ja niin naurettavassa muodossa, että kouluneidin
vasten tahtoaan täytyi nauraa ja herra Lustig varmaan myöskin salaa
taisteli nauruaan vastaan. Tytär kummassakin käsipuolessaan ja Kunoa
edellään ajaen juoksuun, alkoi paronitar, päästyään verannalta saliin,
hypätä huoneesta huoneeseen ja huutaa kovasti apua niinkuin olisi
joku uhannut puukolla pistää hänen kurkkuunsa. Vanha paroni, Herbert,
Raimund -- kaikki juoksivat hänen perässään koettaen häntä rauhottaa ja
rohkaista - turhaan!

Rouva huusi kuin ratasten alla. Kauhu kapinoitsevien talonpoikien
tähden oli kokonaan vienyt hänen järkensä. Hän loi hurjat katseensa
akkunoita kohti ja pelkäsi juopuneiden talonpoikain piirittämistä. Hän
oli kuulevinaan liekkien räiskettä katolla. Pelko oli tehnyt hänen
muotonsa niin oudoksi, että häntä tuskin enää saattoi tunteakaan. Hänen
joka liikkeensä vapisi ja värisi. -- --

"Hevoset, Rydiger, hevoset, hevoset!" kirkui hän yhtä mittaa. "Miksi
eivät hevoset vielä ole rappusten edessä? Minkätähden me jätetään
surmattaviksi ja poltettaviksi!"

"Hevoset paikalla valjaisiin!" huusi salin ovella vanha paroni kovalla
äänellä verannalla seisovalle opmannille.

"Kuinka monta herrasväestä aikoo lähteä -- kaikkiko?" kysyi Winter.

"Kaikki, kaikki!" huudahti rouva. "Ei kukaan jää tänne! Hevoset kaksien
suurten vaunujen eteen!"

Herbert katseli kysyvästi isään. Hän huomasi vanhan paroninkin
kasvoista pelkoa ja kauhistusta. Epäilemättä aikoi vanha paroni myös
paeta.

"Me emme kaikki voi lähteä moisiosta ja jättää omaisuuttamme kohtalon
varaan", virkkoi nuori paroni masennetulla äänellä isälle. "Menkää te
kaikki, mutta minä jään tänne!"

"Kuinka? Tahdotko sinä jäädä tänne? Ajattele minkälainen vaara uhkaa?"
sopersi vanha paroni vastaan.

"Kohta, kun pahempi hätä uhkaa, koetan pitää huolta hengestäni",
vastasi Herbert. "Mutta moision isäntänä ja nuorena, vahvana, terveenä
miehenä en voi juosta pakoon, ennen kun todellinen vaara on käsissä.
Tietysti pidän tarpeellisena, että te vanhemmat lasten kanssa olette
varovaisia ja siirrytte muualle. Se onkin tehtävä ajoissa, sillä teitä
on monta ja pakeneminen on viimeisellä hetkellä vaikeampi kuin nyt."

"Sinä siis luulet, että talonpojat voisivat tulla tännekin väkivaltaa
tekemään?" kysyi vanha paroni yhä levottomampana.

"Jos Mahtrasta tuodut sanomat ovat oikeita", vastasi Herbert, "eikä
meillä ole syytä niiden oikeutta epäillä, niin on myös sangen varmaa,
että talonpojat naapurikunnissakin aikovat toteuttaa pahoja aikeitaan.
Minä aijon kohta vielä lähettää pari sanansaattajaa sinne tarkastamaan
heidän liikkeitään, jotta he sitten toisivat minulle tietoja jokaisesta
uhkaavasta vaarasta."

"Lähetä ennen kaikkia sanansaattajia viemään kirjettä haagituomarille
ja pyydä sotamiehiä vartioimaan!"

"Senkin teen!"

Kun vanha paroni huomasi, että Herbertin kotiin jääminen oli tarpeen
vaatima, suostui hän siihen, mutta paronitar vastusti sitä kaikesta
sydämmestään. Hän alkoi jälleen huutaa, kun Herbert koetti hänelle
selittää, että hänen moision isäntänä piti jotakin toimia omaisuutensa
säilyttämiseksi. Jos hänkin olisi paennut, niin merkitsisi se, että
hän koko omaisuutensa hädän hetkellä jättäisi vihollisen valtaan,
tietysti olisi se vain kiihottanut juopuneiden joukkojen rohkeutta ja
hävittämishimoa.

Herbertin täytyi äidin kanssa taistella jotenkin kauvan, ennenkun tämä
vähänkin rupesi myöntymään.

"Mutta sinun pitää pyhästi luvata minulle, että sinä kutsut tänne
koolle kaikki moisiossa olevat ihmiset ja antaa heille ladatut pyssyt
käteen", huusi rouva von Heidegg itkien. "Kaikki ovet panet lukkoon
ja akkunoista annat ampua pyssyilläsi. Älä sinä itse itseäsi näytä
kellekään! Pidä myös omassa puutarhassasi satuloitu hevonen valmiina.
Jos elämääsi vaara uhkaa, niin riennä kohta menemään!"

Herbert tietysti lupasi tehdä kaikki, joka saattoi rauhottaa äidin
sydäntä. Sillä välin piti palvelijain kiireimmiten etsiä ja sääliä
mukaan kaikki kalleudet. Tohver ja Mai juoksivat kilvan huoneesta
huoneeseen kuin pelotetut jänikset rouvan, vanhan paronin ja Adelheidin
huudettuja käskyjä täyttämään, jolloin he unohtivat tarpeelliset
tavarat, mutta ajoivat matkalaukkuihin arvotonta romua. Pian oli kahdet
umpinaiset vaunut moision rappusten edessä -- kuski ja tallipoika
kuskilla. Rouva Heidegg molempine tyttärineen, joilla oli yllä
kiireessä siepatut päällysvaatteet ja jostakin löydetyt päähineet
päässä, kiirehtivät alas rappusia ja hyppäsivät toisiin vaunuihin;
toisiin astui vanha paroni molempine poikineen ja herra Lustig, jota
paroni oli pyytänyt mukaan. Toisien vaunujen kuskipukille kiipesi
Tohver, mutta Mai ei ollut saanut käskyä mukaan tulosta.

Kumma kyllä jätettiin opettajaneitikin vaaranalaiseen moisioon. Hänet
huomasi Raimund verannalla seisomassa juuri, kun vaunun ovia aijottiin
panna kiinni, ja poika huusi hätäisellä, itkunsekaisella äänellä:

"Neiti Marchand, miksi te ette tule mukaan? Isä, neiti Marchand jää
tänne!"

Vasta nyt huomasi vanha paroni ja rouvakin, että he yleisessä
sekamellakassa olivat unhottaneet lastensa kasvattajan.

"Neiti Marchand", huusi ensimainittu vaunun ovelta. "Mitä te vielä
odotatte? Ettekö tule mukaan?"

"Teidän luvallanne jään kotiin", vastasi neiti selvällä, kaikuvalla
äänellä.

"Mitä? Te siis uskallatte jäädä uhkaavan vaaran alaiseksi?" huusi vanha
paroni.

"Niin, herra paroni! Minä luulen, etteivät talonpojat minulle,
vieraalle naiselle mitään tee. Mutta, jos tapahtuu jotakin vaarallista,
niin kyllä sitten juoksen pakoon!"

"Jääkää sitten! Meillä ei ole aikaa teidän kanssanne neuvotella!"
huudahti paronitar vaunujen ovelta ja kumisten lensivät molemmat
vaununovet kiinni.

Toisista vaunuista kuultiin vielä Raimundin itkunsekaista ääntä;
poika varmaankin hätäili kouluneidin jäämisestä. Sitten läksivät
molemmat ajopelit liikkeelle ja katosivat pian puiston taakse.
Verannalla seisoivat paroni Herbert ja Juliette katsellen mietteissään
kauhistuneita pakolaisia.

"Minun täytyy ihmetellä teidän rohkeuttanne, neiti Marchand!" lausui
nuori paroni kääntyen Julietteen päin ja katsellen pitkään häntä.
"Teille olisi todellakin ollut parempi mennä vanhempaini kanssa
kaupungin suojelevien muurien sisälle?"

"Ja te itse, herra paroni?"

"Minä olen mies!"

"Niin, mutta yksinäinen mies monia vastaan! Minä tahtoisin olla teidän
toverinanne. Omasta puolestani en pidä vaaraa kovinkaan suurena."

"Kiitän teitä seurastanne!" vastasi Herbert vilkkaasti ja puristi
lämpimästi Julietten kättä. "Luulen, että teidän kanssanne ei minun
tarvitse pelätä ketään vihamiestä", lisäsi hän hymyillen.

Mutta vihollisia ei heidän tarvinnutkaan pelätä. Mahtrasta kotiin
palaavat talonpojat eivät enää ajatelleetkaan väkivallan tekoja. Suurin
osa oli viinan juomisen tähden menettänyt toimintakykynsä, taistelussa
kaatuneet uhrit olivat varotuksena selväpäisemmille ja toiset
kiirehtivät kotiin kätkemään sotasaalistaan; ja sen lisäksi saattoi
olla paljo niitäkin, joilla oli salainen pelko tapausten seurauksista
ja jotka sentähden jättivät muut pahat aikeensa tekemättä.

Kun paroni Herbert iltapäivällä ratsasti Juuruun päin, itse nähdäkseen
asiain tilan, niin hän pian kääntyi kotiin takaisin, koska nähtävästi
ei ainakaan sinä päivänä enää lähimmille moisioille aijottu mitään
tehdä. Hän näki kyllä tiellä ajajia ja jalkamiehiä, joista muutamia
kulki Mahtraan päin -- nähtävästi olivat he tulleet etäisimmistä
pitäjistä ja myöhästyneet sodasta -- mutta suurempia, väkivaltaisia
joukkoja ei ollut enää koolla ja suurin osa oli rauhallisesti kotiin
kulkemassa. Illan kuluessa oli vielä kansan kertomusten mukaan tullut
Liivinmaaltakin miehiä, joilla oli vankkureissa ollut pyssyt kätkössä;
mutta kun he kuulivat, että sota oli lopussa ja Mahtran moisio
poltettu poroksi, olivat hekin lähteneet jälleen rauhallisesti kotiin
päin. Hekin olivat arvattavasti tulleet Mahtran miehiä puolustamaan
laittomasta rangaistuksesta eikä heillä luultavasti muita pahoja
aikeita ollut.

Mutta kuinka suurta pelkoa Mahtran tapaukset olivat herättäneet moision
herrasväen joukossa, osottaa se, että heitä kapinapäivänä ja sen
perästäkin oli paennut Tallinnaan -- toiset koettaen pelastaa vain
henkensä, toiset myöskin vieden talteen rahojaan ja muita kalleuksiaan.
Ei ainoastaan paroni Heideggin talossa, vaan monissa muissakin
moisioissa Juurun ja naapuripitäjissä, joihin levisi tieto Mahtran
tapauksista, vallinnut kapinan tähden mieletön kauhu, jota seurasi suin
päin tapahtuva pako.

Niinpä kerrotaan eräästä elähtäneestä moision isännästä seuraavaa.
Alustalaiset olivat pitäneet häntä hyväsydämmisenä saksana ja senvuoksi
häntä kunnioittaneetkin. Väkivaltaa häntä vastaan ei oltu ajateltukaan.
Mutta tuskin oli moision isäntä kuullut, mitä talonpojat Mahtrassa
olivat tehneet, kun hän ja hänen perheensä tulisella kiireellä olivat
alkaneet valmistautua pakomatkalle. Palvelijat pyysivät heitä jäämään
ja vakuuttivat, ettei heillä oman eikä toisten kuntain rahvaan puolelta
ollut mitään pelättävää, olivathan he tunnetut hyviksi ja lempeiksi
saksoiksi. Ei mikään auttanut. Moision isännän epäluulo oli hyvin
suuri. Vihdoin kiirehtivät vielä kunnan perheenmiehet vakuuttamaan,
ettei heillä ollut herraansa vastaan vähintäkään pahaa mielessään; he
pyysivät ja rukoilivat saksoja, että he rauhallisesti olisivat jääneet
kotiin; he vielä lupasivat heitä kaikin voimin varjellakin, jos muualta
päin vaara uhkaisi. Kaikki turhaan! Moision isäntä ja hänen perheensä
eivät heitä uskoneet.

Huomenna tai ylihuomenna voi meitä kohdata samat tapaukset kuin
Mahtrassa, "sillä te talonpojat vihaatte isäntiänne". Ja ajatuksissaan
he lisäsivät, ettei varmaankaan mikään vihollinen ole pelottavampi kuin
orja, joka murtaa kahleensa. --

Ja sitten he todellakin riensivät kaupunkiin, jättäen moisionsa
kaikkine tavaroineen. -- -- Tietysti löysivät he kaikki paikoillaan,
kun taas kotiin palasivat. Uskolliset palvelijat ja kunnialliset
talonpojat olisivat todellakin koettaneet herran omaisuutta suojella
jokaiselta väkivallan yritykseltä, samoin kuin Mahtran miehetkin
tekivät, vaikka heidän voimansa siihen olikin liian heikko.

Moni saksa oli kapinapäivänä myöskin aikonut Mahtran moisiota
ampuma-aseilla lähteä puolustamaan. Eräs herra oli antanut täyttää
jahtivaununsa pyssyillä ja pistooleilla ja varustanut sen täydelliseen
sota-asuun ja alkanut ajaa monen rohkean vahvan palvelijan kanssa
taistelutantereelle. Mutta nähtyään, että talonpoikain ylivoima oli
liian suuri ja että sotaväkikin jo oli lähtenyt pakoon, oli moision
herra kääntynyt tieltä takaisin.

Mutta, kun ei seuraavinakaan päivinä mitään vaaraa enää kuulunut ja
paroni Herbert oli haagituomarilta saanut tietää, että moisioiden
puolustamiseksi oli paljon sotaväkeä tullut lisää, saattoi hän
lähettää vanhemmille Tallinnaan sanan, että kotona kaikki asiat olivat
rauhalliset ja että pakenijatkin levollisina saattoivat palata takaisin.



26.

SODAN JÄLESTÄ.


Jo sotapäivän iltana rupesivat talonpojat järkevämmin ajattelemaan
sodan kamalia tapauksia. Ennen kaikkia heräsivät Mahtran kunnan ihmiset
hirmuisesta huumeesta, johon olivat joutuneet viinan ja vieraan rahvaan
kautta. He hieroivat silmiään ja kysyvät hämmästyneinä toisiltaan:
"miten nyt käynee?" He olivat jääneet rankaisematta, heidän ei ollut
tarvinnut kärsiä haagituomarin vitsoja ja keppejä, mutta, Jumala
nähköön, millä kaupalla? Pelastamisen asemesta oli surmattu, ryöstetty
ja poltettu! Nuo olivat suunnattomia rikoksia, joita lempeinkään laki
ei voinut jättää rankaisematta.

Syyn tuosta kaikesta lykkäsivät Mahtran miehet vieraiden kuntain
miehille ja heillä oli siihen kyllin aihetta. He kyllä olivat näitä
kutsuneet apuun, vaan ainoastaan uhkaavaa väkivaltaa ja vääryyttä
vastaan. Mutta mitä tekivät auttajat? Viinan kiihottamina he unhottivat
tehtävänsä ja saivat aikaan sen, että Mahtran miehiä nyt uhkasi uusi ja
suurempi rangaistus ja vielä todellisista rikoksista. Sillä kuka nyt
todistaisi, ettei Mahtran miehillä apua pyytäessään heti ollut pahoja
hävityksen aikeita? Olihan heidän kokeensa estää ryöstöä kokonaan
turhat. Voitiinhan sanoa, että se oli tapahtunut ainoastaan näön vuoksi!

Mahtran asukkaat toinnuttuaan tunsivat aluksi suurta tuskaa ja vihaa
apuun kiirehtineiden vieraiden ihmisten tähden. Avun asemesta oli
heille saatettu onnettomuutta. Kun heillä olisi ollut enemmän voimaa,
olisivat he varmaankin lähteneet verisiksi rankaisemaan naapurikuntain
ihmisiä ja tuoneet takaisin ryöstetyt saaliit.

Mutta vihaa ja sappea täynnä olivat vieraiden kuntain ihmisetkin.
Rangaistuksen pelko ahdisti heidänkin sydämmiänsä. Jumalan tähden,
mitä olemme tehneet? kysyi heidänkin joukossaan jokainen. Mihin meidät
on juopumus ja sotahuume saattanut? Mutta kun ihminen aina ennemmin
syyttää toisia kuin itseään, niin syyttivät vieraat Mahtran kyläläisiä,
jotka heitä olivat kotoa houkutelleet ja saattaneet onnettomuuteen. Jo
sodasta erotessa olivat selvemmät miehet eri kunnista näistä
asioista väitelleet. Turhaan nuhtelivat Mahtran miehet apulaisiaan
hävittämis- ja ryöstöhimosta, nämä taas kirosivat, että miksi heitä
niin vaaralliseen paikkaan houkuteltiin. Mutta molemminpuolinen
mielipaha paisui suureksi vasta sitten, kun kaikki selvemmin
aavistivat tapausten seurauksia.

Mahtran kylässä vallitsi sotapäivän iltana yhtä suuri pakenemisen vimma
kuin monessa läheisessä moisiossa. Asukkaiden joukossa oli nimittäin
levinnyt huhu, että myöskin Mahtran kylä samana iltana tai seuraavana
yönä tyhjäksi ryöstetään ja poltetaan. Toiset pelkäsivät, että sen
tekisivät vierasten kuntain miehet, joiden kauheita väkivallan tekoja
he moisiossa tänään olivat nähneet; toiset jälleen luulivat, että sen
tekisi saksain lähettämä sotaväki. Tiedettiinhän, että Habajalla ja
muualla Kosen pitäjässä oli paljon sotaväkeä, jota pian voitiin saada
liikkeelle.

Pelko ryöstämisestä ja polttamisesta oli niin tarttunut jokaiseen,
että koko kylän asukkaat suurella kiireellä alkoivat paeta. Sullottiin
kokoon vaatteita, elintarpeita ja muuta helpommin kuletettavaa tavaraa
ja käännyttiin jalkaisin ja hevostenkin kanssa metsää, suota ja
vesakkoa kohti etsimään sieltä piilopaikkaa. Pian oli melkein koko kylä
tyhjänä asukkaista. Ainoastaan Adran Tönun talossa laadittiin suurella
kiireellä ruumisarkkua, johon sodassa surmansa saaneen perheenmiehen
ruumis piti pantaman. Haavottuneet miehet saivat tuskin aikaa puhdistaa
itseänsä verestä ja sitoa haavojansa, kun piti toisten avulla tai
omilla voimillaan laahustaa itseänsä terveiden perässä metsään.

Mutta suolla ja vesakossa alkoi illalla elämä niinkuin jossakin
suuressa pakenijain leirissä sodan ajalla. Miehet etsivät kadonneita
naisiaan, vaimot huusivat hädissään kadonneita lapsiaan; joltakulta
oli kadonnut mukaan otettua tavaraa, toiset eivät löytäneet itselleen
eivätkä tavaroilleen piilopaikkaa. Pakenijat eivät yleisessä mellakassa
huomanneet sitä suurta melua ja hälinää, jota itse synnyttivät ja
joka kohta olisi etsijälle ilmaissut heidän piilopaikkansa. Niinkuin
sotaleirissä ainakin syötiin, juotiin ja maattiin, miten sattui, mutta
tulta ei uskallettu tehdä, kun pelättiin vihollisten siitä huomaavan
heidän pakopaikkansa.

Äidit leikkasivat itkeville lapsilleen suurista limpuista kappaleen
leipää, toiset lypsivät lehmiä saadakseen illalliseksi maitoa ja
Sipelgan Mari koetti Kuhjamäen alla olevalla suolla voitakin kirnuta. --

Yöksi lähtivät muutamat miehet salaa kylään valvomaan. Olihan suurin
osa heidän omaisuudestaan jäänyt tyhjiin aittoihin. Mutta onneksi
eivät huhut ryöstämisestä ja polttamisesta toteutuneet. Ei ilmaantunut
juopuneita kyläläisiä vieraista kunnista eikä sotamiehiäkään pyssyineen
ja piikkeineen.

Mahtran kyläläisten joukossa oli Ants Tertsiuskin, joka aamulla oli
lähtenyt Kärusta ja illalla ehtinyt kotiin. Tuo älykäs mies oli käynyt
Liivinmaalla venäjän papin luona kysymässä lain selitystä, mutta
joutui liian myöhään takaisin Mahtraan, eikä ehtinyt enää yrittääkään
estämään kauheata onnettomuutta. Aamulla lähtiessään Kärusta ei hän
aavistanutkaan, minkälaista hävityksen kauhistusta hän illalla tapaisi
Mahtrassa! Hämmästyksissään seisoi hän äänettömänä Mahtran suitsevilla
raunioilla ja kuuli kansan suusta, kuinka paljon verta ja varoja tänään
oli tuhlattu. Sota oli ollut -- Jumala paratkoon ollut! -- -- --

Masennetuin mielin etsien lohdutusta, kokoontuivat Mahtran
perheenmiehet kunnan vanhimman ympärille saadakseen häneltä kuulla,
kuinka venäjän pappi selitti talonpojille annettua uutta lakia. Oliko
moision isännillä ollut oikeutta pakottaa talonpoikia pieksemisen
uhalla vannomaan vanhan asetuksen noudattamista. Jos ei heillä sitä
oikeutta ollut, olivat he todellakin kaikkein talonpoikain arvelun
mukaan rikkoneet lakia, ja niin olisi siis toivottava, ettei Mahtrassa
tapahtuneita rikoksiakaan niin ankarasti rangaistaisi, sillä väkivaltaa
oli väkivallalla vastustettu.

Sepän Ants toi Kärusta osaksi lohduttavia tietoja. Pappi oli nimittäin
arvellut, ettei moision isännillä ollut oikeutta väkivallalla
talonpoikia pakottaa vanhaa asetusta noudattamaan, kun uusi laki jo
virallisesti oli voimaan astunut. Mutta, lapsellisesti kyllä, oli Ants
pyytänyt papin kirjoittamaan siitä valituskirjan keisarille ja se hänen
mieltään pahotti, kun tämä ei ollut ryhtynyt asiaan, vaan oli käskenyt
odottamaan, kuinka asioissa vastaisuudessa meneteltäisiin.

"Me saavuimme Kokan Madisen kanssa pyhäaamuna Käruun, kun pappi
parhaillaan oli kirkossa", kertoi Ants Tertsius miehelle. "Kun lasten
kaste oli toimitettu ja rippivieraat päässeet kirkosta, läksin minä
yksin papin luo ja puhuin hänelle kaikki ne sanat, jotka Habajan
palvelustyttö oli meille kertonut. Kysyin sitten papilta, mitä hän
arveli; oliko saksoilla keisarilta lupa meitä niin kohdella. Venäjän
pappi arveli, ettei heillä sitä lupaa ollut ja että sitä tehdään
keisarin tietämättä. Minä pyysin, että hän siitä kirjoittaisi
keisarille. Hän vastasi: 'Mitä minä hänelle nyt kirjoitan? Eihän
sinulle ole vielä mitään vääryyttä tehty. Mene takaisin, katso mitä
edelleen tapahtuu, tule sitten uudestaan minun luokseni, sittenhän
nähdään, mitä voin teidän puolestanne tehdä. Mutta älä anna itseäsi
kiinni panna!'"

Tertsius oli sitten vielä käynyt Kärun kunnan esimiehen luona ja
pyytänyt selitystä tuohon uuden lain epävarmaan pykälään. Ei oikein
tiedetä, mitä tämä hänelle vastasi, mutta Ants kääntyi kotiin varmasti
vakuutettuna, että oikeus oli talonpojilla.

Mahtran kyläläiset huomasivat, että heidän pelkonsa kylän polttamisesta
oli ollut turha ja tulivat seuraavana aamuna takaisin piilopaikoistaan.
Seuraava päivä vietettiin synkin, masentunein mielin, mutta mitään ei
tapahtunut. Keskiviikkona, 4 päivänä kesäkuuta ilmaantui suuri joukko
sotaväkeä Mahtran moisioon ja sieltä sitten kylään. Peläten yleistä,
veristä kapinaa koko Vironmaalla, olivat moision isännät kuvernementin
päällikön kautta pyytäneet suojeluksekseen suurempaa joukkoa sotaväkeä.
Kun heidän arvelunsa mukaan ei Viron kuvernementissä oleva sotaväki
riittäisi kapinan tukahduttamiseksi, pyydettiin Pietarista vielä lisää
ja viipymättä lähetettiinkin Kronstadista neljä pataljoonaa jalkaväkeä
kanonat mukana ja sitten vielä suuri joukko Uralin kasakoita.
Pikamarssissa kulkivat joukot perille ja sitten hajotettiin heidät
suuremmissa ja pienemmissä osastoissa ympäri maata. Tuo suuremmoinen
apuun kutsuminen, jota tulisella kiireellä toimitettiin, osotti myös,
kuinka suuri kauhu moision saksoissa niinä päivinä vallitsi.

Juurun ja osaksi Kosenkin pitäjässä käskettiin sotaväen ottaa Mahtran
kapinoitsijoita kiinni ja yleensä varjella moisioita päällekarkaajilta.
Mutta talonpojista ei enää kukaan ajatellutkaan uusia hyökkäyksiä.
Tuskin olivat he toipuneet viinan ja voiton huumauksesta, kun seurasi
yleinen lamautuminen. Ei ajateltu enää väkivaltaa, eikä myöskään
järjestelmällisempää vastustusta. Mutta kunnan virkailijat ja
muut arkamieliset henkilöt sitä vastoin rupesivat vapaaehtoisesti
ilmiantamaan syyllisiä ja auttamaan kätkettyjen saaliiden etsimistä.
Ilmi-antajia oli niidenkin joukossa paljonkin, jotka itse olivat olleet
mukana sodassa ja ryöstämisessä. --

Ensimmäisiä, joita sotamiehet Mahtrassa ottivat vangiksi, oli Ants
Tertsius. Saksat pitivät häntä kapinan kiihottajana, huolimatta siitä,
että Tertsius Käruun lähtiessään selvin sanoin oli oman kuntansa miehiä
varottanut noudattamaan käskyjä ja kieltänyt ryhtymästä väkivaltaan,
kunnes lain epäselvistä kohdista olisi saatu varma tieto. Tuota
selvyyttä oli hän itse vielä kerran lähtenyt hankkimaan.

Ants Tertsius kertoo itse vangitsemisestaan.

Hän lähtee keskiviikkoaamuna moisioon katsomaan, mitä sinne ilmaantunut
suuri sotaväen joukko alkaa tehdä. Heti otetaan mies kiinni ja viedään
tuhannen sotamiehen keskellä jalkaisin lähellä olevaan Atlan moisioon,
jossa on sotaväen kortteeri. Sotamiehet astuvat vangin kanssa ylös
moision rappusia. Kartanossa ovat jo virkamiehet ja oikeusherrat
käräjiä pitämässä, heidän joukossaan on myös apukuvernööri Tallinnasta.
Oikeusherrat astuvat rappusille ottamaan vastaan pelottavaa kapinan
johtajaa. Käsketään Antsin ottamaan virkaraha rinnasta ja astumaan
rappusille. Mies tekee niin. Siellä lausuu apukuvernööri, eräs Viron
paroneja:

"Eikös puilla metsässä ollut oksia, johon olisit voinut itsesi hirttää?
Kun nyt olet hengissä tänne tullut, niin meidän pitää sinut kedolla
ampua kuoliaaksi."

Sotamiehille annetaan merkki; he sitovat köydellä Antsin kädet
kiinni selän taakse, niin että rintaluut ruskavat ja onnettoman
silmät iskevät tulta, sitovat hänen jalkansakin ja vetävät kolisten
hänet alas rappusia. Kahden sotamiesrivin keskeltä viedään Ants
alakerrassa olevaan kyökkiin, johon hän suletaan ja jonka oveen tehdään
nelisnurkkainen aukko vartioimista varten.

Hetken perästä alkaa kuulustelu jossakin huoneessa. Ensin riisutaan
vangilta vaatteet ja hän tutkitaan huolellisesti. Ants kertoo
oikeusherrain käskystä kaikki, mitä hän tähän asti oli tehnyt uuden
lain selville saamiseksi ja mitä hän siitä oli sanonut -- kuinka hän
lakikirjan oli saanut kihlakunnan oikeudesta, kuinka oli käsketty
pastorilta selitystä kysyä, jos eivät ymmärtäisi joitakuita kohtia,
kuinka hän sen oli tehnytkin ja kuinka hän sitten vielä oli mennyt
Käruun kysymään venäjän papilta neuvoa. Hän nimittää myös joukon
ihmisiä, jotka olivat hänet nähneet Kärun tiellä ja jotka voivat
todistaa, ettei hän Mahtran sodan aikana ollut kotonakaan.

Antsin tunnustukset pannaan pöytäkirjaan, sitten sidotaan hänen kätensä
jälleen selän taakse ja häntä kuletetaan nuoran päästä pidellen
sadan sotamiehen ja kahdenkymmenen soittoniekan saattamana Kuimetsän
moisioon. Atlan kylän läpi mennessä, soittavat miehet ja päristävät
rumpuja, että kaikki kylän kansa juoksisi kokoon suurta pahantekijää
katsomaan.

Kuimetsän moisioon ovat jo apukuvernööri ja oikeusherrat edellä
tulleet; heidän joukossaan näkee Ants Mahtran moision opmannin,
Rosenberginkin. Saksat tulevat vankia vastaan ja lausuvat:

"Sinä olet kiihottanut koko läänin asukkaita kapinaan -- kyllä nyt
näet, minkä palkan itsellesi olet ansainnut!"

"En minä ole ketään kiihottanut", vastaa rohkea mies, "sen olette te,
saksat, itse tehneet". Vanki viedään huoneeseen ja aletaan häntä siellä
syyttää. "Sinä olet kapinoitsijain johtaja", huudetaan hänelle. "Sinä
neuvoit toisia sotimaan. Jos et sinä olisi talonpoikia kiihottanut,
niin ei kukaan olisi uskaltanut koskea sotamiehiin eikä Mahtran
moisioon."

"En minä ole ketään kiihottanut", koettaa kunnan vanhin puolustautua.
"Minä juuri teille ilmoitin, mitä aijotaan tehdä, mutta te ette
kuunnelleet minun sanojani, te tulitte ja toitte vitsakuormat, kepit,
käsi- ja jalkaraudat. Siten itse yllytitte kansaa vihaan!"

Sillä välin on monia muitakin Mahtran miehiä otettu vangiksi ja
sidotuin käsin sotamiesten saattamana sinne kuletettu. Ants viedään
puutarhaan vartijan mukana. Pihassa hän näkee toisia miehiä. Noiden luo
tulee sisältä opman Rosenberg ja Ants Tertsius kuulee hänen sanovan
miehille: "Älkää te pelätkö mitään, teissä ei ole syytä; Ants yksin
menettää henkensä, kunhan te vain sanotte, että olette tehneet hänen
käskynsä mukaan."

Miehet seuraavatkin tätä neuvoa ja päästäkseen rangaistuksesta
todistavat he kaikki oikeuden edessä, että he Antsin käskystä olivat
tehneet rikoksensa.

Mutta tunnustus varmaankin on apukuvernöörin mielestä hieman
epäilyttävä. Miehet saatetaan jälleen pihaan ja Ants tuodaan
puutarhasta heidän luoksensa -- he asetetaan suut suuta vastaan.
Apukuvernööri, paroni Rosen kysyy miehiltä, voivatko he kirkon
alttarilla vannoa, että kunnan vanhin, Ants Tertsius heitä oli käskenyt
sotaan ryhtymään, että he ainoastaan hänen neuvostaan olivat alkaneet
kapinan? Joka sen uskalsi vannomalla todistaa, hänen piti sanoa:
jaa, mutta hänen, joka väärin vannoi, oli ajatteleminen, että hänen
viimeisenä tuomiopäivänä piti vastata jokaisesta veripisarasta, jonka
hän syyttömästi antoi vuotaa.

Joka miehelle on elämä rakas -- he vastaavat yhteen ääneen: "jaa!"

Mutta Ants puolustautui rohkeasti.

"Te valehtelette!" hän huusi miehille. "Te luotatte opmanniin, että
hän teitä auttaisi. Kun olin puutarhassa, tuli opman teidän luoksenne
ja minä kuulin, kuinka hän teille sanoi: 'Syyttäkää kaikesta Antsia,
niin ei teille tehdä mitään!' Te kaikki tiedätte, että perjantaiaamuna
läksin kotoa ja palasin vasta maanantai-iltana Mahtraan kun moisio oli
palanut. Kuinka minä teitä saatoin käskeä sotaan?"

Sitten Ants viedään kellariin ja pidetään siellä koko yö kovasti
vartioituna. Aamulla pyytää vanki vahdilta päästä tarpeelleen! Sotaväen
annetaan jakaantua kahteen riviin ja pelottava kapinoitsija saa kulkea
heidän välillään. Tuskin on Ants ehtinyt puoliväliin moision pihaa, kun
eräs oikeusherra, joka hänet huomaa akkunasta, astuu huoneesta ulos ja
kysyy, mihin vanki viedään. Se hänelle ilmoitetaan.

"Viekää hän heti takaisin", käskee oikeusherra. "Hän voi asiansa
toimittaa siellä, jossa on."

Vanki viedään takaisin kellariin. Hetken perästä hän kutsutaan
käräjätupaan ja joku oikeusherroista lausuu hänelle:

"Sinun rikoksesi on nyt tutkittu. Sinä saat tuhat viisisataa lyöntiä
kujajuoksussa, nostetaan hirsipuu siihen viereen ja sinä hirtetään
siinä. -- -- -- Oletko rukoillut Jumalaa armahtamaan sielu raukkaasi?"

Hirsipuuta ruvetaan sitten Antsin nähden kohottamaan. Hänet pannaan
moision rappusten alle istumaan. Sieltä hän myöskin saattaa nähdä,
kuinka sotamiehet kahta pääkapinoitsijaa, Andreita ja Peeter Olanderia
pieksevät -- aina kolme lyöntiä vitsan latvoilla ja kolme lyöntiä
tyvillä.

Sillä välin on Antsin päätä ruvettu paljaaksi ajelemaan ja jalkoja
panemaan rautoihin. Samassa ilmaantuu eräs sotaväen päällikkö -- Ants
nimittää häntä kahdentoista kenraalin kenraaliksi! Hän sanoo huoneeseen
mennessään, kahdentoista tunnin kuluttua lopettavansa sotaoikeuden.
Antsun vasen jalka on jo raudoissa, oikea vapaa, sakset hiuksissa,
mutta työ taukoaa, kunnes kenraali jälleen tulee huoneesta ulos.

Nyt kiinnitetään Antsin jalkaraudat, hänen päänsä ajellaan
partaveitsellä paljaaksi, rintaan vedetään liidulla kolme ristiä
ja sanotaan, että hän viedään kaupunkiin ammuttavaksi. Ants istuu
hevosen selässä, Peeter, Aadu ja toiset, yhteensä kuusi miestä,
käyvät jalkaisin takana, ja heitä kaikkia piirittää sata sotamiestä.
Kulkiessaan kylän läpi päristetään rumpuja ja puhalletaan pilleihin,
että kansa kauhuissaan juoksisi katselemaan kapinoitsijoita. Rumpujen
päristessä ja pillien helistessä tullaan myös Tallinnaan. On juuri
pyhäpäivä ja kansaa paljon kaduilla kulkemassa. Täälläkin juostaan
mustanaan koolle katsomaan 'Mahtran sotamiehiä'. Vasta Viron portilla,
jonka kautta mennään kaupunkiin, vaikenee soitto ja rummun pärinä.
Vangit viedään Toompean torille. Siellä kuvernööri itse ottaa heitä
vastaan, katselee uteliaana kapinan johtajaa, tekee hänelle pari
kysymystä ja antaa viedä miehet vankihuoneeseen ja panna erityiseen
koppiin. -- --

Toisia kiinniotetulta syyllisiä ei kuulusteltu Atlassa eikä
Kuimetsässä, eikä heitä kuletettu maantietä myöten Kosen pitäjän kautta
Tallinnaan, vaan kiinniotetut, epäilyksen alaiset vietiin Juuruun,
pitäjän etelä-laidalla olevaan Purilaan moisioon. Tämä moisio, Mahtran
herran, von Helffreichin isän omistama, oli nyt virkamiesten ja
sotaväen pääasemana, johon vangitkin ensiksi koottiin. Parin viikon
aikana, sitä myöten kun kansaa piilopaikoista saatiin käsiin, pidettiin
vankeja suuremmissa ja pienemmissä joukoissa täällä vartioituna.
Täällä koetettiin keksiä ja erottaa syyttömät syyllisten joukosta,
pantiin oikeuteen tuomitut rautoihin ja vihdoin vietiin kaikki yhdessä
Tallinnaan.

Ei vain Mahtran kyläläiset olleet lähteneet sodan jälestä pakoon,
vaan niin tapahtui joka kunnassa, jossa asukkaat olivat ottaneet osaa
kapinaan. Joka paikassa luultiin, että kylät ryöstetään tyhjiksi ja
poltetaan. Pelko aiheutui osaksi siitä, että muudan moision herra ensi
vihan puuskassa oli sitä uhannut.

Monet talot olivat tavaroista aivan tyhjät, samoin koko kylät kaikista
asukkaista. Miehet, naiset, lapset -- jopa sairaatkin oleskelivat
metsiköissä, taivasalla pari, kolme ja useampiakin päiviä. Moisioissa
olivat työt täydellisesti tai osaksi lakkautetut, kun työmiehet olivat
kadonneet. Purijaankin moisiossa oli Antsin perheen työläinen, Ants
Veit, pari päivää aivan yksin työssä, hänen rohkea esiintymisensä
vapautti hänet epäluuloista.

Sotaväen annettiin etsiä ja vartioida paenneita miehiä. He tunkeutuivat
kyliin, hakivat kaikki nurkat ja huoneet läpi ja löydettyään naisia
pakottivat heitä ilmiantamaan miesten piilopaikkoja. Sen ohella oli
sotamiehillä valta ottaa talonpoikien omaisuutta, jos sitä vielä
löytyi, ja etenkin täyttää vatsansa heidän ruokavaroillaan.

Sitten mentiin miehiä etsimään piilopaikoista. Otettiin kiinni sekä
syyllisiä että syyttömiä. Ennen kiinniottamista ajettiin usein
pakolaista takaa yli puiden ja kantojen, läpi viljapeltojen ja
niittyjen. Joka puolella juoksenteli ihmisiä sydän täynnä kuoleman
kauhua.

Kiinniotetut miehet, joita joka päivä suurissa joukoissa tuotiin
Purilaan moisioon, pistettiin siellä ensin pieneen, pimeään navettaan.
Navetassa saattoi olla tilaa kahdeksalle eläimelle, mutta sinne
sullottiin aikaa myöten sata miestä taikka enemmänkin ja pantiin ovet
kiinni. Jos he siellä toisiaan kuoliaiksi tallasivat tai murskaksi
likistivät, siitä ei kukaan välittänyt -- hehän olivat talonpoikia,
vieläpä kapinoitsijoita! Sitten oli vielä kesäinen aika, jotta aurinko
paahtoi ilman kuumaksi ja sen lisäksi kokoonkutsutuista ihmisistä
lähtevä lämmin. Haju ulostuksista ja hiestä oli kauhea, sillä ihmisiä
ei laskettu ulos edes luonnolliselle tarpeelleen.

Kokonaista kaksi päivää ja kaksi yötä pidettiin onnettomia tuossa
sanomattoman kurjassa vankihuoneessa. Ja tämän ajan kuluessa ei heille
annettu ravinnoksi leipäpalaakaan eikä pisaraakaan vettä juoda! Heidän
täytyi kärsiä nälkää ja kauheaa janoa sietämättömässä kuumuudessa.
Kynä ei voi sitä kuvata, järki ei uskoa, tahtomatta pitää kysyä, oliko
todellakin silloin, kun se tapahtui, vuosi 1858 eikä vuosi 1358! Mutta
luotettavat ihmiset, jotka sen näkivät ja vielä elävät, eivät salli
meidän epäillä. Kun moision omistaja rankaisee talonpoikaa, niin
se tapahtuu sillä tavalla, että jälkeentulevat polvet sen
muistavat! -- -- --

Kaikki haavotetutkin tuotiin Purilaan moisioon. Ei katsottu haavojen
suuruuteenkaan. Kuolkoon ken tahansa -- onhan hän syyllinen! Että
haavojen parantamisesta ei ollut puhettakaan on itsestään selvää.
Moision viinakeittiö oli määrätty haavottuneiden asuinpaikaksi. Siellä
saivat mielin määrin avutta ja armotta valittaa.

Vankien tutkinto toimitettiin täällä vain pintapuolisesti. Käskettiin
miesten tunnustamaan, olivatko ylipäätään Mahtrassa käyneet. Jos joku
kielsi, kysyttiin toisilta, joita pelko pakotti ilmiantajiksi ja
annettiin etenkin moision käskynhaltijaan todistaa, kutka sotapäivänä
eivät olleet tulleet työhön, josta heti tiedettiin, että he olivat
Mahtrassa. Pahimpia rikollisia osasivat tietysti muutenkin Mahtran
työnjohtajat, opman ja aittamies ilmiantaa. Erittäinkin ensimainittu,
joka vielä kantoi ruumiissaan Mahtran sodan merkkejä, ei enää näkynyt
olevan talonpoikien ystävä. -- -- --

Pelottavina todistajina talonpoikia vastaan olivat ne sotamiehet,
joita kapinapäivänä oli Mahtran moisiosta pakoon ajettu. Nämä kaikki,
paitse pahemmin haavottuneet, oli tuotu Purilaan moisioon tuntemaan
ja erottamaan syyllisiä syyttömistä. Vangit asetettiin riviin ja
sotamiehet kulkivat tutkien heidän ohitsensa. Ensin annettiin heidän
tunnustaa vankeja avopäisinä, sitten hatut päässä. Jonka joku sotamies
oman muistinsa mukaan arveli syylliseksi, sen piti astua pois rivistä.
Tietysti väittelivät syytetyt kaikin voimin vastaan. Joka onnistui
saamaan sotamiehen epävarmaksi, ja jonka syyllisyyttä ei muutenkaan
voitu todistaa, hän pääsi vapaaksi. Eihän syyllisistä ollutkaan
puutetta -- yhdentekevää, oliko heitä joku enemmän vai vähemmän!

Niinkuin jo sanottu, ei ollut kapinoitsijain itsensäkään joukossa
puutetta kurjista ilmiantajista. Näiden joukossa oli Purilaan mies,
Päärn Valk, eräs siveellisesti langennut henkilö, jota ennen oli
varkaudesta rangaistu. Mahtrassa oli hän ollut raaimpia moision
ryöstäjiä, viinan juojia ja opmannin pieksäjiä. Tämä mies koetti päästä
rangaistuksesta siten, että hän vapaaehtoisesti rupesi syyllisten
etsijäin ja tutkijain opastajaksi ja ilmiantoi suuren joukon oman
kunnan ja vierastenkin kuntain miehiä. Eräs nuori, uuttera upseeri
-- varmaankin Itämeren maakuntain saksalaisia, sillä hän puhui viron
kieltä -- kulki myötäänsä Päärn Valkin seurassa ja antoi näyttää
itselleen syyllisiä. Päärn menee miehestä toiseen ja huutaa: "Sinä teit
sitä ja sitä!" Mies koettaa tietysti vastustaa, mutta kuka sitä uskoo!
Ajetaan pois rivistä ja rautoihin hän joutuu.

Kahdesta oman kunnan miehestä kertoi Päärn, että he olivat tuoneet
kotiin sodassa surmatun kapteenin Bogutskin saappaat ja housut ja
kätkeneet riihen luona olevaan puupinoon. Nämä miehet olivat Ants
Laur ja Ants Kasper. Ainoastaan juopumus oli syynä heidän ryöstöönsä,
sillä mitä olisivat talonpojat tehneet upseerin kiiltosaappailla,
jotka heidän jalkaansakaan eivät mahtuneet, ja hänen hienosta verasta
tehdyillä ja punaisilla raidoilla kaunistetuilla housuillaan. Pelossaan
he kätkivät saaliit puupinoon.

Päärn Valk oli sen nähnyt taikka saanut siitä tietää. Molemmat miehet
otetaan kiinni ja aletaan heitä viemään moision pihasta. Ei heille
tiellä sanota, mihin heitä viedään.

Vasta riihen luona virkkaa nuori upseeri ankarasti:

"Tuokaa saappaat ja housut pinosta tänne!"

Miehet kalpenevat ja rupeavat vapisemaan. Koettavat myös hiukan
kieltää, mutta Päärn Valk, joka juoksee kuin koira upseerin perässä,
antaa heille lyönnin, huutaen.

"Te kätkitte saappaat ja housut pinoon -- älkää kieltäkö!"

Ei auta, miesten on hakeminen tavarat esille.

Mutta hämmästyksissään taikka ehkeivät niin tarkkaan muistaneet, mihin
juovuksissaan olivat tavarat pistäneet, he eivät vain löydä pinosta
tavaroita. Koko pino hajotetaan, ennenkun saappaat ja housut saadaan
käsiin.

Miesten syyllisyys on päivän selvä. Voimattomassa vihassaan katsovat he
ilmiantajaa, jota upseeri kiittää.

Mutta jos Päärn luuli, että hän Juudaksen virassa jotakin hyötyi, niin
hän erehtyi suuresti. Hänkin pistettiin moisiossa rautoihin ja tuomion
julistettua sai hän sata vitsanlyöntiä, lähetettiin kuudeksi vuodeksi
pakkotyöhön ja hänen täytyi vihdoin jäädä Siperiaan loppuijäkseen.

Kun Purilaan moisioon joka päivä joukottain tuotiin kiinniotetulta
talonpoikia, tapahtui samassa kyläkunnassa lyhyt, mutta sydäntä särkevä
surunäytelmä, jonka päähenkilönä oli Ylehallikan Jyri.

Häntä luultiin kapteeni Johan Bogutskin surmaajaksi, taikka ainakin
yhdeksi hänen surmaajistaan. Ilmiantajaan todistusten mukaan oli
hänet ensimmäiseksi nähty upseerin ruumiin ääressä, tämän viitta
käsivarrella. Tietysti kiirehdittiin suurella touhulla tuon päällikön
tappajaa kiinni ottamaan. Mutta häntä ei löydetty kotoa. Hän oli
niinkuin toisetkin piilopaikassa. Taloa tutkittaessa löydettiin sieltä
upseerin univormutakki ja sitten vielä hänen rahakukkaronsa, josta
melkein varmasti päätettiin, että Jyri oli syyllinen.

Heti sotapäivän jälkeen, kun Jyri oli maannut päänsä selväksi, joutui
hän niin suuren pelon valtaan, ettei hän syönyt murentakaan, eikä
puhunut kellekään mitään. Kiinnijoutumisen ja rangaistuksen kauhu
oli vähällä hämmentää hänen järkensä. Synkissä mietteissään katseli
hän alituisesti eteensä maahan, tai liikkui äänettömänä ja kalpeana
kotinsa kartanolla. Vaimon lohdutus ei mitään auttanut. Äkkiä katosi
hän kodista. Vaimo oli neuvonut häntä pakenemaan ja luuli tietysti,
että hän oli niin tehnyt, samoin kuin toisetkin ja Jyri olikin paossa,
mutta hän ei tullutkaan enää toisten näkyviin. Mieletön kauhu ja
ahdistus rangaistuksen tähden ja ehkä omantunnon tuskatkin päällikön
surmaamisesta ja ryöstämisestä saivat onnettoman lopettamaan oman
elämänsä.

Purilaan joen partaalla löydettiin hänen hattunsa ja takkinsa. Hän oli
ne jättänyt sinne ikäänkuin merkiksi, mistä häntä piti etsiä. Hänen
ruumiinsa löydettiinkin monen ajan perästä joen pohjasta.

Jyri, noin kolmenkymmenen vuotias, reipas mies, kuusipäiväisen
talon isäntä, jätti suremaan vaimon ja neljä lasta. -- Jyri oli
nainut leskivaimon, jolla oli lapsi ensimmäisestä miehestä. Oliko
tuo pienenlainen, tanakka mies todellakin yksin vai toisten kanssa
surmannut kapteenin ja hänen hevosensa -- sen salaisuuden vei
Ylehallikan Jyri mukanaan joen pohjaan.

Purilaan moisio oli niinä päivinä aivan sota-aseman näköinen. Joka
paikassa kihisi sotamiehiä, heidän joukossaan liikkuivat päälliköt,
ajutantit tulivat ja lähtivät. Jalkaväen lisäksi tuli pian vielä
ratsuväkeä, Uralin kasakoita. Ostettiin eläimiä ja muita elintarpeita
moisiosta ja kylistä, jauhatettiin jauhoja myllyissä, niitettiin ruohoa
hevosille, teurastettiin eläimiä, keitettiin, paistettiin, syötiin ja
juotiin. Sata tuoppia ja enemmänkin juotiin viinaa päivässä -- moision
aitassahan oli sitä tavaraa kyllältä!

Täällä sotaleirissä näytti kuin olisi sotaväki saanut suuren voiton:
joka puolella oli sotavankeja vartioittavana, viinakeittiössä oli
sairaala haavottuneille.

Sotamiesten ja talonpoikain keskinäinen väli oli ystävällistä, usein
sydämmellistä. Venäjän sotamiehellä, kasakallakin, on lämmin, lempeä
sydän. Jos hän osotti kovuutta, teki hän sen käskystä. Muuten osotti
hän joka tavalla lempeää myötätuntoa noita masennettuja ja pelästyneitä
ihmisiä kohtaan, joiden kanssa he tällä vieraalla maan kulmalla
joutuivat yhteen. Siitä tietää kansa kertoa montakin liikuttavaa
tapausta. Niinpä nähtiin, kuinka sotamies työmiehelle jakoi parempaa
ruokaansa ja viinaa, auttoi heitä heidän töissään ja kylässä kohteli
hellästi vanhoja ihmisiä ja lapsia. Sitävastoin huomattiin, etteivät
sotamiehet hyvillä silmin katselleet moision käskynhaltijoita, joiden
ylpeyden ja kovuuden talonpoikia vastaan he kyllä näkivät.

Eräänä päivänä ilmaantui sotaleiriin itse kenraalikuvernööri, ruhtinas
Suworow, Viron kuvernööri von Grünewaldin seuraamana, joka tapaus
tuotti leirissä ja koko moisiossa suurta touhua. Itämeren maakuntain
päällikön nähtävälle tuotiin vangit, joita hän lyhyesti kuulusteli.
Mutta pian sen jälkeen poistui hän moisiosta.

Sitten alkoi syyllisten rautoihin paneminen. Käsi- ja jalkarautoja oli
sotaväki kuormittain tuonut mukanaan. Purilaan moision seppä, Mihkel
Aaver kiinnitti raudat taivasalla. Alasin pystytettiin nurmelle ja
miesten täytyi vuoron perään pistää jalkansa sepän käteen ja astua
sitten helisevine rautoineen jälleen toisten joukkoon. -- -- --

Sitten seurasi ero.

Naisia ja lapsia oli joukottain kokoontunut kylään. Olivathan nuo
kaikki enimmäkseen perheen elättäjiä, jotka siellä pyssyjen välissä
helistivät rautoja ja joista ei kukaan tiennyt, mihin heitä vietiin
ja mitä heille oli tehtävä. Tuntien saksojen ankaruuden, luulivat
talonpojat varmasti, etteivät vangit enää saisi nähdä ketään
omaisistaan. Kyyneleitä vuodattaen katseltiin heitä viimeisen kerran,
nyyhkien lausuttiin heille viimeiset jäähyväiset. -- -- --

Haavottuneet vietiin kyytihevosilla, terveet kulkivat sotamiesten
välissä. Näin alkoi surullinen jono liikkua Purilaan moision pihasta.
Naiset ja lapset, sisaret, veljet ja vanhemmat -- he juoksivat vielä
itkien ja huutaen kappaleen tietä rakkaitten jälkeen. Sitten pantiin
pillit soimaan ja rummut pärisemään. Se hälvensi kaikki muut äänet. Ja
vihdoin ajettiin kaikki saattajat takaisin. He jäivät kuin lammaslauma
tielle seisomaan -- liikkumattomana paikoilleen. Siinä katselivat
vielä, yhä vielä kulkuetta, kunnes viimeisen sotamiehen kirkas
pyssynpiikki katosi heidän näkyvistään.



27.

JULIETTEN VIIMEINEN PYYNTÖ.


Paroni Herbert Heidegg oli varmasti aikonut pitää Juliette Marchandille
annetun sanansa ja siis ottaa opman Winterin asia ankaran tutkinnon
alaiseksi. Tietysti ei hän tahtonut sitä tehdä ilman isän tietämättä --
vanha paroni olisi pannut pahaksi sellaista itsenäisyyttä, joka olisi
ollut hänen mielipiteitään vastaan. Sentähden hän kertoi isälleen koko
asian ja pyysi sydämmellisesti hänen apuaan asian selvittämiseksi.

Vanha paroni kuunteli pojan kertomusta kylmänä ja rauhallisena. Hän oli
vain hieman ihmeissään. Eikä juuri muusta, kuin pojan rauhattomuudesta.
Paroni ei näyttänyt ymmärtävän tuota rauhattomuutta. Mitä, herran
tähden, oli väliä; vaikka ei kaikki niin olisi tapahtunut kuin opman
oli kertonut! Eikös siinä ollut kylliksi, että työmies oli uskaltanut
kättään nostaa moision isännöitsijää vastaan! Ja eikös se riittänyt,
että tuollainen hirtehinen oli tytön kosijana. Olivathan he jo siitä
ansainneet rangaistuksensa. Vaikka nyt opman tytön luo olisikin
pyrkinyt ja vaikka tyttö kahdeksantoista lyönnin asemasta saikin
kaksikymmentä viisi -- mitä, taivaan tähden, sillä oli väliä. Siitä nyt
ei kannattanut suutaankaan kuluttaa!

Mutta Herbert ajatteli asiasta toisin. Hän koetti isälleen selittää
-- huolimatta tämän kummallisesta naurusta -- että vääryys on aina
vääryys, tehtäköön se rikasta taikka köyhää, korkeata tai alhaista
kohtaan. Jos pojan ja tytön kertomukset olivat tosia, niin oli opman
tehnyt väärän syytöksen ja tyttö oli hänen valheensa tähden saanut
ansaitsemattoman rangaistuksen. Sentähden tulisi häntä hyvittää ja
väärä syyttäjä oli otettava tutkinnon alaiseksi! Oli aivan mahdotonta
jättää asia sillensä.

Vanha Heidegg, pudistaen päätään nuorten intoilemiselle, myöntyi
kuitenkin vihdoin. Herberthän saattoi vielä kerran vaatia opmannilta
selitystä, ja ottaa myös tytön ja pojan puheilleen -- hän itse
ei tahtonut asiaan puuttua. Mutta tuota tutkintoa ja oikeuden
noudattamista ei pojan kuitenkaan näinä rauhattomina aikoina pitänyt
toimittaa, vaan joskus vastaisuudessa.

Herbert väitti vastaan, mutta vihdoin täytyi hänen myöntyä. Ja vanhalla
paronilla oli vielä yksi muistutus. Kuinka aikoi Herbert rangaista
isännöitsijää, jos hän todellakin olisi hairahtunut.

"Minä vapautan hänet heti toimestaan", vastasi nuori mies.

Vanha herra nosti ristissä olevat kätensä taivasta kohden tuollaisen
tyhmyyden tähden.

"Mitä!" hän huusi. "Sinä aijot nykyaikana, jolloin uppiniskaiset
talonpojat tahtovat repiä silmät päästäsi, heidän naurukseen ja
ilkkumisekseen, erottaa moision isännöitsijän? Jumala antakoon sinulle
ymmärrystä! Ei moisiossa eikä kylässä saa kellekään ilmaista, että
opmannille on lausuttu ainoatakaan pahaa sanaa. Kuuletko? Kahden kesken
voit sanoa, että hän on sika, minun puolestani myöskin suuri sika,
mutta heti vapauttaa virasta -- älä ole mieletön!"

Tässäkin asiassa myöntyi Herbert vihdoin isän tahtoon.

"Sitten vapautan hänet vuoden perästä", päätti hän.

"Siitäkin varotan minä sinua", vastasi vanha Heidegg. "Winter on
mies, joka ymmärtää talonpoikia pitää kurissa. Sellaisen apulaisen
nuori moision isäntä tarvitsee. Onhan sinulla vapaa valta tehdä, mitä
tahdot, mutta jos panet arvoa minun neuvolleni, niin anna Winterin
maksaa kymmenen ruplaa sakkoa ja anna se raha lahjan nimellä tytölle
kipurahaksi. Siten olisi koko tyhjästä asiasta päästy."

Herbert lupasi ajatella isän neuvoa ja jättää tutkinto tuonnemmaksi.
Raskain mielin hän sen ohella ajatteli Juliettea. Mitä hänelle vastata,
jos hän asiaa tiedustelee? Nuori paroni raukka oli todellakin vaikeassa
pulassa. Omasta puolestaan hän olisi tehnyt kaikki, mitä oikeus ja
kohtuus vaati, vastustamattomine vaatimuksineen tuli väliin isä ja
tosi elämä. Äkkiä saatiin kaksi kertaa kahdesta viisi, ja oikeutta
harrastavan sydämmen piti vaijeta. -- -- --

Tuo keskustelu isän kanssa tapahtui pari päivää ennen Mahtran
kapinaa. Julietten hienotuntoisuus esti häntä mitenkään pakottavasti
vaikuttamasta paronin päätöksiin ja tekoihin, ja sentähden ei hän
nytkään ollut kysynyt, mitä paroni Miinan ja Päärnun asian puolesta
oli toimittanut ja mitä seurauksia siitä oli ollut. Mutta nuori
paroni kiitti Jumalaa, ettei neiti Marchand ollut utelias. Yöt ja
päivät hän ajatteli, kuinka pääsisi pulasta. Niin, jos vain isä olisi
omassa, uudessa moisiossaan, niin hän voisi montakin asiaa korjata.
Silloin hän, huolimatta talonpoikien rauhattomuuksista, heti ryhtyisi
kuulusteluun ja rankaisisi syyllistä niinkuin oikeus ja kohtuus vaati.
Mutta nyt? Talonpoikain rauhattomuudet voisivat vielä kauvan kestää
-- pitikö hänen siis jättää Juliette kahden vaiheille, kuinka hän oli
lupauksensa pitänyt?

Mutta kapina tuli ja päästi nuoren paronin pulasta. Isä ja äiti
pakenivat kaupunkiin. Herbert tunsi ensi kerran olevansa moision
omistaja. Kun hän parin päivän perästä huomasi, ettei häntä mikään
suoranainen vaara uhannut rahvaan puolelta, päätti hän heti voimainsa
mukaan täyttää Juliettelle antama lupauksensa, joka häntä oli
huolettanut kuin märkä luissa.

Opmannin rankaisemiseksi keksi hän hyvän keinon. Hän aikoi olla häntä
kohtaan niin kova ja pureva, että Winter, jos hänellä vähänkin oli
itsetuntoa ja ylpeyttä, itse tahtoisi erota virastaan. Herbert aikoi
myöskin tytön sovittamiseksi vaatia häneltä paljoa suuremman summan
kuin isä oli ehdottanut. Silläkin tavalla arveli hän niin loukkaavansa
opmannia, että hänen ainoana keinonaan olisi virasta eroaminen.

Kyllä paroni Herbertinkin aatelissydämmessä kiehui koston viha
talonpoikia kohtaan, jotka olivat rohenneet isäntiään vastaan ryhtyä
veriseen kapinaan ja tähän aikaan ei hän olisi tahtonut ketään heistä
ruveta puolustamaan, kaikkein vähemmin tuota kapinoitsevaa Uudentuvan
päivätyöläistä, joka monen muun kanssa jo toista päivää oli ollut
työstä poissa. Mutta senhän täytyi tapahtua! Hänen piti täyttää
ritarilupauksensa. Muuten hän ei Juliettea voisi katsoa suoraan
silmiinkään. Herbert ei voinut toisin tehdä -- tuo nainen vaikutti
häneen vastustamattomasti.

Nuori Heidegg otti opman Winterin tutkittavakseen kirjoitushuoneeseensa
kahden kesken. Saadakseen syyllistä tunnustamaan, oli hän tutkinnon
ja suuttumisen yksityiskohdat jo kaikki edeltäpäin ajatellut. Se
todellakin hänelle onnistui, vaikka hän kyllä oli tekemisissä kavalan
ketun kanssa. Hän sai miehen pulaan siten, että hän suoraan, ilman
mitään johdantoa lateli hänelle asian todellisuuden ja tahtoi siten
näyttää hänelle tietävänsä kaikki. Samoin kertoi hän opmannille
kaikki hänen entiset salaiset rikoksensa, joista hänelle vanha
Tohver oli kertonut. Tuo vaikutti. Winter hämmästyi, ennenkun ehti
keksiä hätävalhetta. Hän koetti väittää vastaan, mutta se ei hänelle
onnistunut. Hän itsekin huomasi olevansa pälkäässä. Lopputili tuli
vielä Miinalle annetuista lyönneistä ja suolavedellä valamisesta.

"Te saitte käskyn annattaa tytölle kahdeksantoista lyöntiä; mutta vahti
sanoo, että te annatitte melkein toista vertaa enemmän."

"Minä en lukenut lyöntejä."

"Mutta teidän olisi pitänyt ne lukea; se oli teidän velvollisuutenne!"
tiuskasi nuori paroni. "Ja kuka käski teidän tytön veristä ihoa
valattaa silakan suolavedellä!"

"Me olemme sen usein ennenkin tehneet."

"Mutta silloin olitte siihen saaneet käskyn!"

"Ei aina. -- -- --"

"Vaiti! Te olette siis valtaanne ennenkin väärin käyttäneet, mutta
se ei oikeuta teitä aina niin tekemään. Sellaista raakuutta en minä
moisiossani salli. Minä vaadin, että käskyjäni noudatetaan. Ilman minun
lupaani, te ette saa mitään tehdä."

"Vanhan paronin aikana oli minulla valta. --"

"Niin, isäni luotti teihin. Mutta minä en teihin luota, sillä huomaan,
ettei teihin voi luottaa. Minä vaadin, että tytölle, jolle teitte niin
suurta vääryyttä, maksatte kolmekymmentä ruplaa kipurahaa."

Nyt tapahtuikin se, jota Herbert oli toivonut ja odottanut. Opmannin
pyöreät, lihavat kasvot kalpenivat vihasta. Häntä toruttiin ja
nuhdeltiin kuin nuorta poikaa. Ja sen teki tuo nuori mies, joka äsken
oli tullut koulusta. Ja minkätähden? Uppiniskaisen talonpoikaistytön
tähden, jolle moision tallissa annettiin vähän opetusta! Ja siitä piti
hänen vielä maksaakin. Ja ehkäpä häntä pakotettiin tytöltä anteeksikin
pyytämään. Mitä sanoisivat toiset palvelijat, mitä työläiset, kun sen
kuulisivat!

"Sitä rahaa minä en maksa", selitti opman värisevin huulin, "ja paroni
herra voi itselleen tulevaksi kevääksi hankkia uuden opmannin".

"Minä suostun siihen. Kipurahan maksan tytölle omasta taskustani",
vastasi Herbert kylmästi ja ylpeästi.

Näin päättyi asia. Nuori paroni oli hyvin tyytyväinen tutkimustensa
seurauksiin. Opmannin syyllisyys oli selvä, hän sai rangaistuksen,
kun joutui pois hyvästä paikastaan eikä Herbertin tarvinnut kertoa
isälle, että hän oli antanut Winterin erota. Niin, eikä hänen tarvinnut
ottaa tyttöä ja poikaa tutkittavaksi nykyisenä "levottomana aikana".
Kipurahan saattoi hän Miinalle antaa vasta sitten, kun isä ei enää
olisi moisiossa ja samoin pitää Juliettelle annetun lupauksensa myöskin
Päärnuun nähden. Olihan mahdollista, että tuosta kankeasta, jäykästä
pojasta, joka muuten oli ahkera ja rehellinen työläinen, tulisi vielä
kunnon mies.

Rohkeasti ja avoimin katsein saattoi Herbert nyt esiintyä neiti
Marchandin seuraan.

Kun hän astui käytävän läpi etsiäkseen kouluneitiä, joka tavallisesti
siihen aikaan oleskeli puutarhanpuoleisella verannalla tai puutarhassa,
näki hän palvelustytön, Main punaiseksi itkettynein silmin tulevan
neiti Marchandin huoneesta.

"Mikä sinulla on?" kysyi hän palvelustytöltä.

"Kyllä kouluneiti puhuu paroni herralle", vastasi Mai peittäen kädellä
silmiään.

"Onko neiti huoneessaan?"

"On, herra paroni."

Neiti Marchand ilmaantuikin ovelle. Hän näytti levottomalta, mutta
huomatessaan nuoren paronin kirkastui hänen katseensa.

"Mai ja minä aijoimme juuri tulla teiltä jotakin pyytämään, herra
paroni", lausui hän vilkkaasti.

"Ja minä etsin teitä, neiti", vastasi Herbert. "Mitä on Maille
tapahtunut?"

"Hän kertoi minulle asiansa, mutta me emme ymmärrä toistemme kieltä
niin hyvin, että olisin saanut selvää kaikesta. Niin paljon kuitenkin
ymmärsin, että Maien veli ja hänen sulhasensa ovat vaarassa, tuo vaara
näkyy johtuneen Mahtrassa maanantaina tapahtuneista seikoista. Mai
pyysi juuri minua esittämään hänen veljensä ja sulhasensa asian teille,
herra paroni. Jos sallitte, niin hän voi nyt heti puhua teille asiansa."

"Mielelläni, neiti. Saammeko tulla teidän huoneeseenne? Kiitoksia
paljon! Mai, tule tänne ja kerro, mitä sinun veljellesi jälleen on
tapahtunut!"

He astuivat kaikki opettajaneidin hauskaan huoneeseen, jossa Herbert
kunnioittavasti katseli ympärilleen, ennenkun Julietten pyynnöstä
istuutui sohvaan. Mai kuivasi esiliinan nurkalla silmiään ja koetti
voittaa nyyhkytyksensä.

"Saanko, paroni herra, kutsua Miinankin tänne. Hän on minun
huoneessani. Hän ehkä osaa paremmin kuin minä pyytää paroni herraa."

"Kenen Miinan?" kysyi Herbert.

"Ristmäen Miinan -- opmannin entisen palvelustytön, hän on minun
veljeni morsian."

"Ja sinun sulhasesi on?"

"Uudentuvan Jyri."

"Mene sitten ja tuo Miina tänne!"

Pian toi Mai tytön, jonka tähden paroni vähää ennen oli rangaissut
opmannia. Uteliaana silmäili Herbert tulijaa. Miinan kaunis, raitis
ulkomuoto, terävät, avonaiset silmät ja kohtelias olento miellyttivät
häntä. Jos ei hän jo olisi tiennyt, että Winterin syytökset tuota
tyttöä vastaan olivat väärät, niin olisi hän nyt nähdessään Miinan
kunnialliset, luottamusta herättävät kasvot, voinut sen uskoa.

Paroni antoi Miinan puhua.

Päärn ja Jyri olivat maanantaina käyneet Mahtran sodassa niinkuin
kaikki toisetkin. Nyt oli pelättävä, että heidät siitä syystä otetaan
tutkittavaksi ja Jumala tietää minkälaisen rangaistuksen alaiseksi
tuomitaan. Kaikki kansa oli metsässä piilossa, sillä puhutaan, että
sotaväki tulee ja polttaa kylän ja ampuu kaikki miehet. Peläten, että
häntä täällä kiinni otetaan ei Päärnkään tänään ollut työhön tullut.
Sentähden oli Miina tullut moisioon rukoilemaan nuorta, hyväsydämmistä
paronia, ettei Päärnua ja Jyriä otettaisi kiinni, eikä annettaisi
rangaistuksen alaiseksi.

Paroni kysyi, mitä molemmat miehet olivat sodassa tehneet -- olivatko
he siellä olleet vain uteliaisuudesta, vai pahaa tekemässä.

"Olivathan he myös toisten joukossa", selitti Miina, jonka kasvoille
nousi polttava puna, "mutta ei kumpainenkaan ole ketään surmannut,
eivätkä vierasta tavaraa tuoneet kotiin."

"Mutta minkätähden he sinne sitten ensinkään menivät?"

"Siinähän he juuri tekivätkin väärin, herra paroni", vastasi Miina
surullisesti. "He tahtoivat Mahtran miehiä puolustaa pieksemistä
vastaan; nämähän kutsuivat heitä apuun. Eivätkä he sotaan olisi
menneetkään, kun olisivat olleet selvin päin. Mutta he olivat jo ennen
sinne menoaan matkalla juoneet, ja molemmat olivat ihan juovuksissa,
kun minä heitä pois kutsuin."

"Mitä?" huusi paroni Herbert. "Sinä kävit heitä Mahtrasta hakemassa?"

"Niin, herra paroni. Minä näin, kun Päärn illalla sotaan läksi, ja
juoksin hänen perässään pitkin yötä. Sydämmeni oli haleta pelosta.
Eihän sellaisesta asiasta voinut hyvää seurata. Löysin sitten Päärnun
ja Jyrin moisiosta ja toin heidät kotiin."

"Sinä olet reipas tyttö, Miina", virkkoi nuori paroni, "ja sinä olit
ymmärtäväinen, kun toit miehet Mahtrasta pois. Mutta jos Päärn ja Jyri
Mahtrassa olivat vain katsojain joukossa eivätkä tehneet muuta pahaa,
niin eihän heillä ole mitään pelättävää. Voi kyllä tapahtua, että
heidät otetaan kiinni toisten kanssa, mutta jos he ovat syyttömiä, niin
lasketaan he pian taas irti."

Miina katseli epäilevänä maahan. Hänen rintansa nousi ja laski kuin
äkkinäisestä sisällisestä taistelusta, ja samallaista taistelua ilmaisi
hänen vakava, miettivä muotonsa. Hetken vaijettuaan kohotti hän
tutkivat, tarkat katseensa nuoreen paroniin ikäänkuin olisi tahtonut
tietää, oliko tuohon mieheen luottamista ja uskaltaisiko sitä. Äkkiä
vilkasi hän myös paronin lähellä seisovaan kouluneitiin, ja kun tämä
kehottavasti nyökäytti päätään, rohkasi tyttö mielensä ja virkkoi
käyden kalman kalpeaksi.

"Päärnun kädet ovat haavotetut. Kun se huomataan, niin ei häntä enää
lasketa vapaaksi."

"Haavat käsissä? Kuinka hän ne sai?"

Jälleen epäili tyttö, jälleen kiinnitti hän katseensa Herbertiin kuin
olisi tahtonut silmäillä hänen sydämmensä pohjaan. Sitten hän vastasi
hiljaisella, soinnuttomalla äänellä:

"Päärn on tarttunut sotamiehen pyssyn piikkiin. Mutta sotamies on
kiskassut niin äkkiä pyssynsä pois, että piikki on haavottanut Päärnun
kourat verisiksi."

Nuoren paronin katse synkistyi.

"Sittenhän sinunkin sulhasesi oli sotimassa ja vielä sangen tuimasti",
lausui hän kylmällä, ankaralla äänellä. "Niin, niin, eihän hänen
kaltaisestaan saata muuta ajatellakaan? Siinä, jossa tapellaan ja
riidellään, siinähän on tuo mies aina ensimmäisenä joukossa. -- -- --
Asiain näin ollen en voi minä hänen puolestaan mitään tehdä. Syyllistä
en voi vapauttaa rangaistuksesta." -- -- --

Kuullessaan paronin ankaran vastauksen, rupesi tytön koko ruumis
vapisemaan. Hän varmaankin katui, että itse oli ilmoittanut
salaisuuden. Miina oli nimittäin tarkemmin asiaa punnittuaan tullut
siihen päätökseen, ettei keksimänsä valhe päitsistä olisi auttanut
Päärnun käsien haavottumisen salaamiseksi. Sillä olihan ollut kyllin
näkijöitä ja saattoihan myös olla ilmiantajia, jotka oikeudessa
voisivat todistaa Päärnua vastaan. Perinpohjin asiaa punnittuaan
oli siis tyttö huomannut, että Päärnun ja Jyrin vapauttaminen oli
mahdollista ainoastaan vaikuttavien henkilöiden välityksellä, ja
tällaisena henkilönä hän tietysti piti herraansa. Hän tiesi, että nuori
paroni, jota kiitettiin hyväksi saksaksi, onneksi oli yksin kotona ja
hän tiesi myös, kenen välityksellä olisi paras päästä hänen puheilleen.
Jos joku mies saattoi vapauttaa, oli se nuori paroni ja hän taas
taipuisi sen tekemään vain lempeän opettajaneidin välityksellä.

"Päärn ja Jyri olivat juovuksissa, muutoin eivät he olisi sotamiehiin
koskeneet", vastasi Miina vavisten. "Mutta he eivät ole ketään
surmanneet, eivätkä ole saalista tuoneet mukanaan."

"Voi niin olla, mutta he ovat taistelleet sotamiesten kanssa ja se
on suuri rikos. Mutta kuinka niin rikollisia voisin vapauttaa? Siitä
saisin itse oikeudessa rangaistuksen. Toinen asia olisi, jos Päärn
ja Jyri eivät olisi tehneet muuta kuin olleet sotaa katsomassa.
Silloin voisin antaa anteeksi sen, ettei Jyri tullut lantaa ajamaan ja
että työläinen jäi pois päivätyöstä, eikä oikeuskaan heitä pelkästä
katselemisesta tuomitsisi. Mutta, joka on pahaa tehnyt, hänen tulee
saada pahantekijän palkka -- sitä en minä voi auttaa."

Ja nuori paroni nousi ylös sohvalta, kääntyi selin molempiin tyttöihin
ja jäi äänettömänä ja suuttuneena katsomaan akkunasta ulos. Mai ja
Miina panivat päänsä yhteen, katselivat toisiaan ja molempien silmistä
valuivat kyyneleet.

Neiti Marchand seisoi kuin tulisilla hiilillä. Hän toivoi kaikesta
sydämmestään, että onnettomien rukoukset olisivat tulleet täytetyiksi.
Hän alkoi jo sitä toivoakin, kun näki, minkälaisella osaaottavalla
katseella paroni silmäili Miinaa, mutta nyt hän huomasi, että asia
oli saanut huonon käänteen, sillä Herbert Heideggin kasvot osottivat
peittämätöntä vihaa ja kylmyyttä. Mitä oli tapahtunut? Juliette ei
ollut ymmärtänyt Miinan ja paronin keskustelua.

"Uskallanko kysyä, mikä teidän mieltänne pahottaa, herra paroni?"
lausui Juliette hiljaisella äänellään.

"Miksi ette", vastasi paroni. "Tyttö ilmottaa minulle, että miehet ovat
olleet mukana kapinassa, ovat taistelleet sotaväkeä vastaan. Toinen
heistä on sen lisäksi haavottunut. Näin ollen on minun mahdoton tehdä
mitään heidän vapauttamisekseen. He ovat kapinoitsijoita."

"Mutta, jos he olisivat syyttömiä, niin eihän silloin tarvittaisikaan
avunpyyntöjä, herra paroni! Eihän heillä silloin olisikaan mitään
vaaraa pelättävänä. Mutta, kun he ovat syyllisiä -- niin sentähden
juuri rukoillaan teidän armoanne ja apuanne".

"Mutta näin ollen en voi antaa sitä armoa ja apua", vastasi Herbert
tuimemmasti kuin Juliette olisi voinut odottaa. "Se olisi minun
puolelta lain rikkomista. Minä en voi estää oikeutta täyttämästä
tehtäväänsä. Silloinhan rupeisin julkisten pahantekijäin puolustajaksi,
koettaisin anteeksiantaa sitä, joka sotii yleistä järjestystä ja hyviä
tapoja vastaan. Minä hyväksyisin väkivaltaa, polttamista, ryöstöä ja
murhaa!"

Julietten kielellä pyöri jotakin, jota hän kuitenkaan ei tahtonut tällä
hetkellä ilmaista, koska pelkäsi vielä enemmän sillä suututtavansa
paronia. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä, eivätkö ne, jotka nyt
talonpoikia tuomitsivat 'pahanilkisestä väkivallasta', itse olleet
siihen syypäitä. Eivätkö he itse väkivallalla olleet antaneet aihetta
siihen. Eikö heillä sittenkin ollut apukeinoja ja voimaa suojella
talonpoikia ja itseään raakamaiselta kapinalta.

"Ettekö luule, herra paroni, että talonpojat nyt, kun ovat selvempänä
miettineet asiaa, kaikesta sydämmestään katuneet tekojaan?" vastasi
Juliette Marchand lempeästi ja sovinnollisesti. "Noista molemmista
miehistä saattaa varmasti sitä ajatella, eiväthän he muutoin olisi
tänne lähettäneet sanansaattajia teiltä armoa rukoilemaan. Sentähden
olisikin moision isäntä tehnyt suuren ja arvokkaan asian, jos hän ei
työntäisi takaisin armonpyytäjiä."

"Mutta eihän minulla ole oikeutta armon antamiseen, neiti Marchand",
huudahti Herbert. "Eihän tuo kapina ollut minua vastaan. Minua vastaan
tehdyn pahan voisin antaa anteeksi, toisia vastaan tehtyä väkivaltaa en
voi antaa anteeksi".

"Te olette oikeassa, herra paroni. Mutta ajatelkaa, että niitä on
kyllin, jotka väkivallan tähden saavat kärsiä rangaistuksen. Eihän
tehty rikos jää rankaisematta ja pahan rankaiseminen on tullut
varotukseksi, jota sillä on tarkotettukin. Jos syyllisiä on kaksi
enemmän tai vähemmän, se ei todellakaan merkitse mitään. Mutta noille
kahdelle tekisitte te hyvän työn, jota he eivät ikänään unhottaisi --
te tekisitte heistä kiitollisia ihmisiä ja kuuliaita talonpoikia koko
elinkaudeksi."

"Minä en voi", päätti Herbert lyhyesti ja kärsimättömästi.

"Ettekö ajattele sitäkään, että teillä on kunniavelka suoritettavana
tuolle tytölle ja hänen sulhaselleen?"

"Sepä on jo suoritettu."

"Jo suoritettu."

"Niin. Isännöitsijä Winter syyllisenä menettää paikkansa ja tyttö, joka
kärsi syyttömästi rangaistuksen, saa minulta kipurahan."

"Entäs mies, joka siitä, että hän morsiantaan suojeli raa'alta
väkivallalta, sai kahdeksankymmentä kepinlyöntiä?"

Nuoren moision isännän kasvoille nousi tumma puna.

"Eikös siinä ole kyllä, että hänen vastustajansa menettää hyvän
paikan?" kysyi hän epävarmasti. "Onhan hänkin syyllinen, kun käytti
esimiestään vastaan väkivaltaa."

"Jos teillä, herra paroni, olisi ollut morsian suojeltavana
esimiehiänne vastaan?..."

"Niin olisin tehnyt samoin kuin tuo työmies, mutta laki olisi minua
samoin rangaissut."

"Ei niin ankarasti. Syy, minkätähden te käytitte väkivaltaa, olisi
paljon huojentanut teidän rangaistustanne."

"Minä tahdon sitten työläisellekin maksaa kipurahat."

Molemmat itkevät tytöt olivat pelon ja toivon välillä kuunnelleet
opettajaneidin ja herran väittelyä, jonka sisällyksen he aavistivat.
Mutta, kun paroni yhä vain kovan näköisenä kääntyi akkunan luota,
rupesi sisäneitsyt Mai nöyrällä ja pelokkaalla äänellä puhumaan. Hän
selitti kaikki, mitä ikinä hän molempien miesten hyväksi saattoi
keksiä; hän muistutti paronia, kuinka kelpo, raitis ja säännöllinen
mies Jyri oli ollut; hän huomautti, kuinka hän itse, tuon miehen
morsian, monta vuotta oli saksoja kunniallisesti ja uskollisesti
palvellut, ja koetti puhua hyvää Päärnun ja Miinankin puolesta.

"Jyrillä ja Päärnulla on molemmilla kotona vanhat äidit, joiden ainoat
elättäjät he ovat", huudahti hän vihdoin ristissä käsin ja kuumat
kyyneleet vieryivät pitkin poskia. "Ehkä heltyy herra paronin mieli
näiden köyhäin raukkainkin tähden. Mitä saavat kärsiä, kun poikansa
pannaan rautoihin ja Jumala tietää, mihin heidät elinkaudeksi viedään!
Onkos herra paronin sitten niin vaikea antaa takaisin kahdelle vanhalle
äidille heidän poikansa?"

Paroni Heidegg katseli molempain tyttöjen liikuttavaa itkemistä,
olematta erittäin myötätuntoisen näköinen. Hänen mielensä moision
isäntänä oli nähtävästi kovin kiihtynyt kapinoitsijain tähden. Mutta
äkkiä muuttui hänen muotonsa, Herbert oli sattumalta silmäillyt
Juliettea. Värinä tuntui hänen jäsenissään.

"Te itkette, Juliette?"

Hellä, värisevä, melkeinpä rukoileva oli hänen äänensä lausuessaan
nämät sanat. Äkkiä, kuin apua tarjoten, astui hän pari askelta lähemmä
neitoa.

"Niin, minä itken", vastasi Juliette. "Minä itken sentähden, että nämä
molemmat itkevät, ja minä itken samasta syystä kuin hekin. Mai puhui,
ellen erehdy, molempien miesten äideistä. Minä tunnen nuo vanhukset,
sillä kävin syksyllä heidän hökkeleissään. Heidän muotonsa muistuivat
nyt mieleeni -- nuo lakastuneet, keltaiset, mullankarvaiset, vaivan
ja murheen murtamat kasvot. Noiden vanhuksien ainoana lohdutuksena,
ainoana elämän ilona on heidän lapsensa, heidän reippaat poikansa.
Onko teillä, herra paroni, sydäntä jättää noita raukkoja ilman ainoata
maallista turvaa? Onko teillä sydäntä kuvailla, kuinka nuo kurjat
näkevät poikansa sotamiesten keskellä, pyssyjen välissä, kalisevissa
kahleissa, kuinka heitä rosvoina ja murhapolttajina näin kuletetaan
vankitorniin. Jos teillä on siihen sydäntä, niin teillä ei ole
inhimillisiä tunteita ja silloin teidän ei mielestänne sovi antaa
apuanne, johon teillä muuten kyllä olisi valtaa. Minulla ei ole siihen
sydäntä ja sentähden itken."

Hän katseli suurilla, syvillä silmillään suoraan nuoreen mieheen ja
hänen näin katseltuaan vierivät suuret, raskaat, kiiltävät kyyneleet
hänen marmorin valkealle poskelleen. Akkunasta lankesi kultainen
auringon loiste hänen hienolle, sirolle, kumartuneelle vartalolleen ja
pani hänen sysimustan päänsä ihmeellisesti sinertämään.

Herbert katseli häntä pitkään ja äänettömänä. Tuossa ihmettelevässä,
ihastuneessa katseessa oli jo horjumista, myöntymistä. Neito huomasi
sen ja koetti käyttää hyväksi tätä onnellista hetkeä.

"Älkää kieltäkö apuanne noilta kurjilta -- tämä on minun viimeinen
pyyntöni teille, Herbert", kuiskaili hän sydämmellisesti. "Minä eroan
pian teidän talostanne. Minä tahtoisin saada täältä muiston, joka olisi
kallis. Tahtoisin puhtaana ja kirkkaana saada mukaani muiston teistä,
että kaukana maailmassa kulkiessani edelleenkin voisin ilolla ja
ylpeydellä tuon muiston säilyttää. Lahjoittakaa minulle itsestänne tämä
muisto. Herbert! Te teette siten minut onnelliseksi. Ja jos se tuntuu
teistä vaikealta -- ajatelkaa, minä en pyydä teiltä enää milloinkaan
mitään, en milloinkaan!" Vielä loi nuori paroni silmäyksen pyytäjään,
pitkän, lämpimän, aran silmäyksen, sitten hän kääntyi ja lausui
Miinalle ja Maille:

"Minä tahdon auttaa teidän sulhasianne!" Tytöt katselivat toisiaan
ikäänkuin epätietoisina, mitä nyt oli tehtävä. He aikoivat nähtävästi
ilosta ja kiitollisuudesta laskeutua paronin eteen polvilleen. Vihdoin
juoksivat molemmat Herbertin luo, tarttuivat hänen käsiinsä ja
suutelivat väkisin niitä -- -- --

Opettajaneitikin kiiruhti kiittämään paronia. Mutta tuskin oli hän
pistänyt valkean kätensä hänen kouraansa, kun ulkoa kuului jotakin,
joka veti kaikkein huomion akkunaan päin. Moision pihasta kaikui
rumpujen pärinä ja kun katsottiin ulos, nähtiin joukko sotamiehiä
kiväärit olalla, kahden ratsu-upseerin johtamina portista sisään
marssivan.

Miinan ja Maien poskilta oli joka veripisara kadonnut. Kädet ristissä,
katseet tuskaa täynnä, katselivat he paronin ja kouluneidin selän takaa
ulos akkunasta.

"Mitä nyt tehdä, paroni herra, mitä nyt tehdä?" kuiskaili Mai väristen.

Nuori herra kääntyi rauhallisena tyttöjen puoleen.

"Älkää te pelätkö -- ilman minun luvattani eivät sotamiehet tee
kenellekään pahaa", hän lausui. "Sinä, Miina, mene heti kylään ja käske
Päärnun ja Jyrin tulla moisioon. Tiedäthän, missä he piileskelevät."

"Tiedän, paroni herra."

"Tulkoot he heti, mutta ei jalan, vaan hevosella ja vankkureilla.
Ottakoot myös kirveet, sahat ja muut kirvesmiesten aseet mukaansa ja
pariksi, kolmeksi päivää itselleen ja hevosille eväät. Ymmärrätkö?"

"Mutta sotamiehet, paroni herra."

"He tulkoot rohkeasti, sotamiehet eivät tee heille mitään! Mene, älä
menetä aikaa!"

Ulkona oli sotajoukko jäänyt seisomaan moision pihaan ja ottanut pyssyt
olalta. Upseerit hyppäsivät hikisten hevosten selästä ja lähestyivät
moision päärakennuksen rappusia. Nuori paroni kiirehti huoneesta
ystävällisesti heitä vastaan. -- -- --

Heideggin moisiossa ja läheisessä kyläkunnassa alkoi nyt sama elämä
kuin näinä päivinä melkein koko pitäjässä. Sotamiehet sijoittuivat
moisioon sitä suojellakseen, siellä heitä syötettiin ja juotettiin ja
sitten mentiin kylään kapinaan osallisia talonpoikia etsimään.

Joukko oli juuri puolisella ja upseereille valmistettiin myös jo
herrasväen ruokahuoneessa päivällispöytää, kun Uudentuvan perheenmies
päivätyöläisineen ehti moisioon. Nuori paroni otti heidät puheilleen
kirjoitushuoneeseen.

Molemmat miehet olivat totiset ja kalpeat. Heidän katseensa ilmaisi
salaista pelkoa ja epäluuloa. He eivät varmaankaan voineet olla
ajattelematta, että heitä kavalasti tahdotaan saada ansaan. Voisiko
talonpoika toivoa moision isännältä mitään hyvää, etenkin se, joka
heitä vastaan oli rikkonut!

"Eikö teidän kotonanne ole mitään varastettua tavaraa?" kysyi nuori
paroni ensimmäiseksi. Miehet kielsivät.

"Eikö siellä ole pienintäkään tavaraa Mahtrasta?"

"Ei kynnen vertaa!" vakuuttivat molemmat.

"Näytä kätesi tänne, Päärn!"

Työmies, joka oli pitänyt kätensä selän takana, astui jättiläisen
kokoisena paronin eteen ja ojensi kätensä. Miinalta hän jo oli kuullut,
että paroni tiesi hänen haavoistaan. Herbert silmäili miehen suuria
karhunkämmeniä ja huomasi, että sysimusta rupi peitti niiden pinnan.

"Työtä et sinä näillä käsillä voi vielä tehdä?"

"Voin kyllä! Ei haittaa mitään."

"Hoida niitä vielä pari päivää, äläkä virka kellekään, mikä niitä
vaivaa. -- -- Sinä, Jyri, olet terve?"

"Olen, paroni herra."

"Osaatteko tehdä vähän puutyötä?"

"Osaamme kyllä."

Herbert otti kirjoituspöydältä suurella sinetillä lukitun kirjeen,
ojensi sen Jyrille ja sanoi:

"Te molemmat lähdette vanhan paronin uuteen moisioon. Kirjeen
annatte siellä opmannille. Itse jäätte sinne siksi aikaa, kun teitä
jälleen kutsutaan kotiin. Siellä rakennetaan uutta moision kartanoa.
On kelvollisista työmiehistä puute. Opman panee teidät siellä
rakennustöihin. Olkaa ahkerat ja tottelevaiset! Ja nyt menkää!"

"Entäs sotamiehet tiellä --?" alkoi Jyri sopertaen.

"Eivät he teihin koske! Mutta näyttäkää upseereille tuota kirjettä,
jossa on minun sinettini, ja teidät lasketaan joka paikassa menemään."

Miehet aikoivat jotakin lausua herralle kiitokseksi, sillä he
ymmärsivät hänen toimensa, mutta paroni sanoin ja käsin viittasi heitä
lähtemään.

Jyri ja Päärn olivat vapaat.

Paroni Heidegg olisi kyllä voinut heidät vapauttaa lähettämällä heidät
tutkinnon ajaksi muualle. Mutta hän varmaankin ei tahtonut hyvätekoaan
ilmaista toisille moision isännille, jotka siitä olisivat oikeusherrain
kautta saaneet tietää; sentähden ei hän sallinut miehiä kiinnikään
ottaa eikä tuoda heitä tutkittaviksi.

Yleensä ei Heideggin moision alueesta löydetty suurempia rikollisia.
Seivästaisteluun olivat Päärn ja Jyri melkein yksin ottaneet osaa,
eikä moision ryöstämiseen juuri kukaan ollut sanottavasti syyllinen.
Pientä sotasaalista oli kyllä monikin tuonut muassaan, mutta Jyrin
ja Päärnun neuvosta toimitettiin jo seuraavana yönä kaikki niin
huolellisesti pois, tai kokonaan hävitettiin, ettei taloista löytynyt
mitään vierasta tavaraa. Suurin osa Heideggin moision alustalaisia oli
sodassa ollut vain katsojina, jotka joiltakuilta olivat saaneet ryypätä
hiukan Mahtran viinaa. Vangiksi otettujen luku oli siis ylipäätään
pieni ja nekin pääsivät kuulustelusta ehjin nahoin vapaiksi. Oikeiksi
syyllisiksi olisivat vain Päärn ja Jyri voineet joutua. Mutta he olivat
toisia Purilaassa tutkittaessa jo aikoja paronin toimesta päässeet
turvapaikkaan.



28.

ERO.


Eräänä päivänä näiden tapausten jälkeen tuli kouluherra, Gottlieb
Lustig, Tallinnasta kotiin ja toi mukanaan kaksi kirjettä paroni
Heideggiltä: toisen Herbertille, toisen neiti Marchandille. Pojalleen
ilmoitti vanha paroni, että hän oli päättänyt perheineen jäädä
kaupunkiin, kunnes rakennus uudessa moisiossa oli valmistunut.
Juliettelle ilmoitettiin, ettei hänen eroonsa ollut estettä, sillä
lapsille ei nyt enää sinä lukukautena annettaisi opetusta. Neidin
palkan maksaminen oli annettu nuoren paronin toimeksi.

Näin oli Julietten ero tullut pari viikkoa aikaisemmin, kun hän oli
ajatellut.

Hän ei ollut siitä onneton, saisihan hän lähteä rakkaaseen
kotimaahansa, armaiden omaistensa luo. Toisin vaikutti tuo määräys
paroni Herbertiin. Kyllähän Julietten eron hetki oli alituisesti
ollut uhkaavana hänen mielessään, mutta sittenkin loukkasi häntä tuo
kiirehtiminen niin kovin, että hän ensimmäisinä päivinä oikein tunsi
vihaa vanhempiaan kohtaan.

Viha muuttui vihdoin pahaksi tunteeksi, jota sai kokea jokainen, jolla
oli jotain tekemistä nuoren paronin kanssa ja tuota tuulta ei voinut
parantaa se, että Juliette iloitsi lähdöstään. -- --

Herbertin rintaa ahdisti ja poltti kivun tunne. Hänestä oli vahinko
erota tuosta tytöstä, sanomaton vahinko. Monta kertaa päivässä hän
päätti vielä kerran kolkuttaa hänen sydämmelleen, liikuttavasti
ilmaista hänelle sydämmensä tuskan. Mutta neidon olennossa oli jotakin,
joka yhä uudestaan pani esteen tunteiden purkauksille, ja sitten esti
häntä myös ylpeys, jota uudet rukkaset kovin olisivat loukanneet.
Vihdoin täytyi hänen myös ajatella niitä suuria esteitä, joita vielä
muuten oli hänen ja tuon neidon välillä.

Julietten täytyi tunnustaa itsekseen, ettei hänen povessaan enää ollut
minkäänlaista taistelua, ei ikävän eikä surun tunnetta. Hän oli tullut
siihen varmaan, selvään vakaumukseen, ettei hänen ja tuon miehen
välillä löytynyt niin kiinteitä yhtymäkohtia, että hän koko elämänsä
olisi uskaltanut hänelle antaa. Ystävänä, hyvänä, hauskana ystävänä
olisi hän voinut pitää Herbertiä, ei muuna. Mistä ja kuinka tuo
vakaumus oli syntynyt? Varmasti ei hän sitä itsekään tiennyt, tunteiden
maailmahan on niin läpinäkymätön ja hieno. Niin paljon Juliette vain
tiesi, että nuoren paronin horjuva luonne, hänen heikko tahtonsa, joka
salli voimakkaiden vaikutteiden kukistaa itsensä maahan, ei Juliettea
miellyttänyt. Mitä kaikkea oli Herbert aikonut ja mitä todellisuudessa
tehnyt. Hänen aikeensa ja mielipiteensä, vaikka eivät kaikki olleetkaan
omintakeisia, tuntuivat hyviltä, eikä häneltä puuttunut todellista
tahtoa ja innostusta niiden toteuttamiseen. Mutta tuskin puhalsi joku
kovempi tuuli häntä vastaan, niin oli kaikki horjumassa ja häviämässä,
jollei ensimmäinen innostus jo itsestään ollut haihtunut.

Eihän Juliette vaatinut mieheltä, joka elävämmin olisi saanut
hänen sydämmensä sykkimään, mitään erinomaisia tekoja; eihän hänen
miesihanteensa ollut mikään sankari, joka omisti kaikellaisia
esimerkiksi kelpaavia avuja, tai jonka olentoa kunnianloiste ja
runollisuus ympäröivät. Mutta hänen sydäntänsä ei myöskään voinut
lämmittää mies, joka suuria ja kauniita aikeita vain mielessään kuvaili
ja noissa mielikuvissa löysi enemmän tyydytystä, kuin aikeittensa
toteuttamisen kokeissa. Juliette luuli varmasti, ettei Herbert saisi
mitään aikaan noista kauniista uudistuksista talonpoikain hyväksi,
joista hän talvella oli innostuneena haaveillut. Ja nyt ei hänellä
enää olisi ketään, joka häntä ohjaisi ja innostaisi, nyt hän jälleen
joutuisi oman seurapiirinsä mielivaltaisen vaikutuksen alle.

Juliettea ei myöskään miellyttänyt tuo piintynyt, itsetietoinen
sääty-ylpeys, joka vastustamattomalla voimalla yhä uudestaan ilmeni
kaikissa nuoren miehen mielipiteissä ja töissä. Hänen kokeensa
taistella sitä vastaan jäi vain kokeeksi. Ja jos joku niistä
onnistuikin, niin oli se tapahtunut vain satunnaisten vaikutteiden
ja tapausten johdosta, eikä Herbertin itsensä vakaumuksen pohjalla
syntyneestä tahdosta.

Viimeisinä päivinä tapahtui sitten vielä jotakin, joka Juliettea ei
miellyttänyt, joka häntä kohtasi kuin jääkylmä, kolkko pohjatuuli.

Juliette oli puistossa viimeisen kerran katselemassa moniaita paikkoja,
jotka hänelle erittäinkin tänä keväänä olivat käyneet rakkaiksi.
Lähestyen puistosta moision ulkohuoneita sai hän tahtomattaan nähdä
pienen kohtauksen, joka karjapihassa, jossa juuri ajettiin lantaa,
tapahtui nuoren paronin ja erään vanhanpuoleisen päivätyöläisnaisen
välillä.

Nainen näytti tehneen jotakin pahaa. Paroni riiteli kovalla äänellä
hänen kanssaan. Silloin -- Juliette ei tahtonut uskoa silmiään --
nousee äkkiä Herbertin käsi ja lankeaa pari kertaa vasten naisen
kasvoja. -- -- --

Juliette ei tiedä, mitä pahaa nainen on tehnyt; sen hän vain huomaa,
että tämä oli saanut lyönnit vastaan sanomisesta. Mutta olkoon hänen
syynsä kuinka suuri hyvänsä -- ajatteli Juliette vihasta väristen --
voiko sitten mies, sivistynyt mies niin vähän itseään hillitä, että
hän ihmistä, että _naista_ rupeaa lyömään. Tuo työ ei sovi Julietten
ajatus- ja tunnepiiriin. Vanhan Heideggin tekona se vielä olisi ollut
ymmärrettävä -- olihan se mies ikänsä tottunut nyrkin ja kepin avulla
hallitsemaan. Mutta hän, Herbert Heidegg -- oi, oi!

Neito painoi kättään sydäntään vastaan, sillä siellä tuntui viiltävä,
polttava tuska. Hän kiiruhti puoleksi juosten puistoon takaisin,
mennäkseen sisälle toista tietä. -- -- --

Tästä huolimatta ei Juliette epäillyt, että nuorella paronilla oli
hyvä ja oikeutta rakastava sydän; olihan hän siitä antanut varmoja
todistuksia. Mutta Herbert oli ruumiiltaan ja sielultaan, ajatuksiltaan
ja mieleltään tämän maan moision herra -- hän oli sitä tahtomattaan,
vasten parempaa tietoaan. Umpimähkään hän seurasi juurtuneita,
polveutuneita tapoja, kun hän kohteli alustalaisiaan niinkuin yleensä
täällä tehtiin. Hänellä saattoi olla harras halu muuttaa noita oloja.
Mutta halusta tekoihin on suuri askele. Suuttumuksen hetkinä, kun
viha hämmentää ymmärrystä, oli hänkin, tuo hyvä ja oikeamielinen
mies Itämeren maakuntain keppiherra, ja hän oli sellainen, sillä
samanlaisiahan olivat kaikki toisetkin. Kuka saattoi vapautua omasta
luonnostaan.

Ehkä olisi neiti Marchand hiukan lempeämmin tuominnut nuoren paronin
tekoa, jos hän tarkemmin olisi tuntenut hänen nykyistä tuskaansa.
Herbert ei ollut vanhemmille vihainen ainoastaan neiti Marchandin
äkkinäisen eron tähden -- vaan hän tunsi heitä vastaan sydämmensä
pohjasta katkeruutta siitäkin syystä, että tuo ero heidän tähtensä oli
tullut välttämättömäksi, että he niin järkähtämättä olivat vastustaneet
pojan rakkautta neitoon. Tuo sieluntuska vanhempain väkivaltaisuudesta
teki hänet vihaiseksi ja sitä vihaa sai hänen ympäristönsä tuntea.

Eropäivän aattona koetti hän viimeisen kerran lähestyä neitoa. Mutta
tuskin oli hän lausunut jonkun sanan, joka viittasi hänen tunteisiinsa,
kun Juliette Marchand alkoi pudistaa päätään. Hän pudisti sitä niin
varmasti ja torjuvasti ja hänen lempeistä, ystävällisistä silmistään
loisti niin selvä vastaus, että Herbertistä tuntui kuin olisi kylmä
pohjatuuli koskenut hänen poskeansa ja sanat jäivät lausumatta. -- --

Ja sitten läheni eron hetki.

Mai asetti neidin viimeiset tavarat matkalaukkuun ja jokaiselle
esineelle, jota hän liikutti, vierähti kyynel. Kyllä tuntui ikävältä ja
raskaalta saattaa pois niin hyvää saksaa! Ja sitten tuli vielä kylästä
Miina, joka oli kuullut lempeän neidin lähdöstä, ja osotti myös niin
liikuttavalla tavalla pahaa mieltään, että Julietten silmät kostuivat.

Samassa toi puutarhuripoika kouluneidille pienen, mutta hienoimmalla
aistilla kokoonpannun kukkavihon. Siinä oli enimmästi metsä- ja
niittykukkia, ainoastaan joitakuita puutarhakukkia oli pistetty
joukkoon. Tummansinisellä silkkinauhalla oli vihko sidottu kiinni.

Juliette kysyi, kuka lahjan oli lähettänyt. Hän ajatteli tietysti
paroni Herbertiä. Mutta ihmeekseen hän kuuli, että kohtelias
lahjoittaja oli herra Gottlieb Lustig. Hän oli itse valmistanut kimpun
noukkimistaan kukista. -- -- --

Kysyessään oli neito naurahtanut, vastauksen kuultuaan kävi hän
totiseksi. Ja sitten hän katseli totisena ja yhä totisemmaksi käyden
kaunista vihkoa, ja vähitellen, vähitellen nousi puna hänen poskilleen
ja hänen silmissään oli jotakin, joka ilmaisi ikäänkuin innokasta
tutkimista. Sitten jälleen kirkastuivat hänen kasvonsa ikäänkuin olisi
joku asia selvinnyt. -- -- --

Hän käski pyytää luokseen opettaja herraa.

Tämän kiiltävät silmälasit ilmaantuivat pian ovelle. Hän jäi nöyrästi
seisomaan oven suuhun, ja Juliette ei ymmärtänyt, mihin hänen pienet
silmänsä lasien takaa katselivat, lattiaanko, akkunasta ulos vai
kattoon; sen vain neito huomasi, että hän ei uskaltanut luoda silmiään
suoraan häneen.

Juliette kiirehti häntä vastaan ojennetuin käsin.

"Teidän lahjanne ilahduttaa minua suuresti! Niinkuin näen, ette te ole
vain kasvien tutkija, vaan myös suuri taidepuutarhuri. Kiitän teitä!"

Gottlieb Lustigin kalpeille kasvoille, mustan lyhyen parran ja
äärettömän korkean, leveän otsan välille nousi äkkiä puna. Tuo
naisellinen puna teki hänen kasvonsa miellyttäväksi, jolle naiset
antavat arvoa.

"Ettehän suinkaan pahastu minun rohkeuttani, neiti Marchand?" kysyi
hän äänellä, joka kurkun ahtauden tähden väkisin tahtoi muuttua
kuiskaukseksi.

"Pahastu? Ei. Olen iloinen!"

Syntyi äänettömyys. Herra Gottlieb Lustig korjasi suurella
uutteruudella silmälasejaan, vaikka ne kyllä hyvin pysyivät nenällä.

"Minä tahtoisin teiltä -- teiltä jotakin -- pyytää", lausui hän vihdoin.

"Pyytäkää sitten!"

"Jos te voisitte kirjoittaa minulle jonkun rivin -- kodistanne --
vastaisuudessa -- niin olisin hyvin kiitollinen."

"Vain sillä ehdolla, että te ette jätä kirjeitäni vastaamatta."

"Kuinka voisin sitä!" Tuo huuto tuli aivan kuin säikähdyksissä Lustigin
suusta.

"Hyvä! Me rupeamme kirjevaihtoon."

Opettajan silmälasit säteilivät iloisesti.

"Kiitän! Osotteeni lähetän pian teille ja pyydän saada teidän."

"Kuinka? Ettekö jää tänne?"

"En. Minä lopetan palvelukseni tässä talossa. Minulle tarjottiin
Riiassa syksyksi ylemmän koulun opettajan paikka ja minä suostuin
siihen."

"Mikä uutinen! Ja missä te aijotte viettää kesän? Varmaankin vanhempain
tai sukulaisten luona?"

"Vanhempia ei minulla enää ole. Tartossa asuu veljeni. Kun olen hänet
tavannut, niin aijon hiukan käydä ulkomailla. Tahtoisin siellä nähdä
muutamia kuuluisia kasvitarhoja."

"Tulette ehkä sitten myös minun kotimaahani?"

"Niin -- niin luulen." --

Ja hän punehtui jälleen.

Mutta Juliette tarttui nyt hänen molempiin olkapäihinsä, katseli häntä
nauraen suoraan silmiin, pudisti ja huudahti:

"Ja tuota kaikkea ette voineet minulle ennemmin puhua! Te olette
olleet soma virkaveli! Mutta minä annan teille anteeksi, jos pidätte
sananne ja tulette käymään minun vanhempaini kotiin. Vanha isäni tulee
varmaankin iloiseksi, sillä hän on suurin vuoristometsästäjä koko
kantonissa ja kun hän kallioiden välissä ajaa otuksiaan, voitte te
olla hänen seuralaisenaan ja etsiä itsellenne alppiruusuja ja muita
harvinaisia kasveja. Lausun teille nyt jo vanhempaini, kolmen sisaren
ja kahden veljen puolesta tervetuloa."

"Ja te itse?"

"Minä itse. Omista tunteistani puhun teille Genfissä. -- -- --"

Ja Juliette nauroi hänelle itse myöskin punehtuen.

Gottlieb Lustig nosti jälleen silmälasejaan, pisti sitten kädet
povitaskuun ja veti sieltä koko paksun, pehmeäkantisen muistikirjan.

"Te seurasitte vilkkaasti meidän sosialistisia olojamme", lausui
hän. "Te satuitte myös olemaan täällä pienen kapinan aikana, joka
kehittyi täkäläisistä oloista. Minä olen pitkin vuosia kirjoittanut
tähän kirjaan kotimaan elämästä yksityisiä tapauksia, joita te ehkä
matkalla taikka kotona ajanvietteeksi voisitte lukea, ettette niin pian
kadottaisi henkistä yhteyttä meidän maan ja sen asukkaiden kanssa.
Tahtoisitteko ottaa mukaanne tämän mitättömän muistikirjan?"

Uteliaana ojensi Juliette kätensä kirjaa kohti ja avasi sen nimilehden.
"Kolme vuotta haagituomarin talossa" -- oli siihen kauniilla, selvillä
kirjaimilla kirjoitettu.

"Te olette kirjoittanut muistonne tähän?"

"Niin olen."

"Mistä haagituomarin talosta te puhutte?"

"Paroni Heideggin talosta."

"Paroni Heidegg on ollut haagituomarina?"

"Niin."

"Ettekö anna painattaa tuota kirjaa?"

"En. En ole kirjailija. Ainoastaan ajanvietoksi olen jonkun
värikkäämmän tapauksen, joka elävämmin jäi mieleeni, piirtänyt
muistiin!"

"Ainoastaan ajan vietteeksi?"

"Noh, ehkä voisi joku, joka osaa kirjoittaa ja puhua saada tästä
aineksia. Minä en osaa kumpaakaan."

"Mutta te osaatte tuntea -- sydämmessänne tuntea, herra Lustig!"
huudahti Juliette, joka innostuneena oli selaillut kirjaa ja äkkiä
lukenut muutamia kohtia. "Pelkään, että olen liian myöhään oppinut
teitä tuntemaan, te ainainen vaikenija! Näen tässä monta ajatusta,
jonka alle halulla kirjoittaisin oman nimeni. Kiitän teitä tästä
huvittavasta lukemisesta!"

Ja vilkkaasti puristaen tarttui hän hienolla kädellään Gottlieb
Lustigin käteen.

Heitä häirittiin. Ulkopuolelta koputettiin ovelle ja paroni Herbert
Heidegg astui sisään. Nähdessään Lustigin nyykäytti hän ystävällisesti
päätään ja kääntyi sitten lausumaan jäähyväisiä neiti Marchandille.

Heidän hyvästinsä oli lyhyt ja kuiva. Paroni näytti väkisin kätkevän
olentoonsa jotakin ja koettavan äänessään pidättää jotakin; se pakotti
häntä harvasanaiseksi ja jäykäksi. Hänen katseensa vain puhui, mutta
eihän sitä kieltä täällä ymmärretty! -- -- --

"Onko teillä vielä jotakin toivoa, neiti Marchand?" kysyi hän vihdoin.

"On, herra paroni. Minä pyytäisin teiltä pian tietoa, kuinka
suojattinne menestyvät."

"Te ajattelette Maien ja Miinan sulhasia? Minä tahdon antaa teille
tietoa heidän kohtalostaan."

"Vielä kerran -- kiitän teitä! Erotessani teistä sain haluamani
muiston."

Neljännes tunti sen jälkeen vierivät pois vaunut, joissa neiti
Marchand ajoi Tallinnaan, sieltä laivalla matkustaakseen Saksaan.
Matkustaja näki usein tiellä sotamiehiä, joiden välissä kuletettiin
masennettuja talonpoikia ja kylissä huomasi hän itkeviä naisia ja
lapsia. Välttääkseen tuollaista surkeutta näkemästä, rupesi hän
vaunuissa lukemaan Gottlieb Lustigin muistikirjaa. Mutta sekin oli
huono lohdutus. Mieltä ei ilahduta se, mitä kolmen vuoden aikana on
tapahtunut haagituomarin talossa.

Juliette Marchand pani kirjan kiinni, nojasi päätään vaunun patjaa
vastaan ja painoi silmät kiinni. Hän ei tahtonut surullisesta maasta
mitään nähdä eikä kuulla. --



29.

MURHENÄYTELMÄN LOPPU.


Mahtran tapauksia rupesi Tallinnassa tutkimaan eräs komitea, jonka
kaikki jäsenet olivat moision isäntiä, nimittäin, paroni von der
Pahlen, von Nottbeck ja kreivi Mantenffel, kirjurina toimi herra Lamp.
Komitea kuulusteli vangit ja antoi pöytäkirjat sotaoikeudelle, jonka
piti tehdä päätökset.

Saksat, nimittäin, sanoivat Mahtran tapahtumia kapinaksi valtiota
vastaan ja sentähden heidän mielestään ei asiaa käynyt antaminen
tavallisen oikeuden tuomittavaksi, vaan jätettiin se sotaoikeudelle.
Mutta edellä on kyllä jo selitetty, ettei kapina vähääkään tarkottanut
hallitusta, vaan ainoastaan moision herroja.

Kun tutkintokomitea oli lopettanut työnsä, lähetettiin pöytäkirjat
sisäasiain ministerin tarkastettavaksi. Keisarin käskystä asetettiin
sitten sotaoikeus, jonka jäsenet osaksi oli myös Viron moision isäntiä,
se on, talonpoikain vihollisia. Sotaoikeudessa oli seuraavat jäsenet:
esimiehenä oli Laatokan jalkaväen neljännen varapataljoonan komentaja,
paroni von der Brinken, jäseninä kapteeni Malshew, taapikapteeni
Markuschewski, alaluutnantti, paroni Pritwitz, haagituomari von
Mohrenschild ja Harjun piirioikeuden jäsenet, von Brevern ja von Klugen.

Paitse tutkintokomiteaa ja sotaoikeutta, oli kapinaa tutkimassa vielä
hallituksen puolelta lähetetty edustaja, kenraalimajori Issakow. Hän
tuli jo muutamia päiviä Mahtran sodan jälkeen Viron maalle, tutki
keisarin käskystä kapinan syitä, tarkasti kuvernementin hallitusta ja
matkusti kesäkuun lopulla takaisin Pietariin. Täällä hän yksityisesti
hallitukselle arvosteli noita huolestuttavia tapauksia.

Pääkaupungissa vallitsi siihen aikaan Viron moision herroja vastaan
selvästi nähtävä mielipaha, joka alkoi itse keisarista. Siellä
arvattiin ja tiedettiin, että kuvernementissa tapahtuneisiin
rauhattomuuksiin, jotka Mahtrassa olivat paisuneet veriseksi kapinaksi,
täytyi saksojen olla syypäitä, ja Viron aatelisto näki paljon vaivaa,
ennenkun se sai asemansa parannetuksi ja luottamusta Pietarin
hallituksen ja keisarin silmissä.

Mitä keisarin lähettiläs, kenraali Issakow ilmoitti kapinan syistä, sen
saamme tietää eräästä kirjeestä, jonka sisäasiain ministeri lähetti
Viron kuvernöörille ja johon Issakowin arvostelu on liitetty.[19]

"Raskaan orjuuden tähden odottivat talonpojat kiihkeästi helpotuksia
tuottavia, pikaisia uudistuksia, mutta niitä eivät toivoneet isänniltä,
vaan vasta ilmestyneestä talonpoikaislaista. Mutta tässä toivossa he
pettyivät. Olkoon kuinka on, mutta talonpojat panivat enemmän huomiota
velvollisuuksiin, joita uusi laki heille määräsi kuin oikeuksiin,
joita siinä heille annettiin. Mutta nyt oli veron suuruus perustettu
maan arvioimiseen, jonka seuraukset vielä olivat tietämättömät, asia,
joka ei voinut mieliä rauhoittaa. Siihen lisäksi tuli vielä, että 127
pykälässä, jossa määrättiin työveron korkein suuruus, ei mainittu
mitään niin sanotuista aputöistä. Kun mainitussa pykälässä muuten
kaikki työt, erityisetkin olivat nimitetyt, luulivat talonpojat, että
aputöitä ei enää lain mukaan saisi vaatia. Luultiin myös, että maan
arvioimiseen määrätty kymmenen vuotinen aika oli alkanut 9 päivänä
kesäkuuta v. 1846, arvelu, johon antoi aihetta lause, että mittaaminen
kuvernementissa viimeisinä aikoina oli nopeasti edistynyt. Sen lisäksi
oli virallisessa lehdessä ilmestynyt kirjoitus, jossa ilmoitettiin,
että uusi laki heti sen julaistua oli voimaan astuva, josta talonpojat
tietysti tulivat siihen päätökseen, että se kokonaisuudessaan oli
lainvoimainen. Sen lisäksi tuli vielä, että lain julkaisemista
viivytettiin kaksi vuotta ja että paikalliset virkamiehet sen
toimittivat hyvin huolimattomasti, ilman minkäänmoista yhtenäisyyttä,
joka vain tuotti sekavuutta ja erehdyksiä."

Näin olivat siis talonpojat joutuneet erehdysten uhreiksi, johon uuden
lain puutteet ja paikallisten viranomaisten huolimattomuus antoivat
aihetta. Siitä huolimatta annettiin he rikoksellisina, valtion
vihollisina sotaoikeuden tuomittavaksi, joka heille määräsi kovimpia
rangaistuksia, enimmästi kuoleman rangaistuksia, pitäen syytetyitä
pelottavina kapinoitsijoina.

Oikeudessa oli kaikkiaan kuusikymmentä viisi talonpoikaa Juurun ja
Kosen pitäjästä. Heitä oli syytetty kapinoitsemisesta ja ryöstöstä.
Mahtran moisiossa tapahtunut vahinko arvioitiin 800 ruplaksi.
Tutkintokomitean työ kesti syksyyn, jolloin sotaoikeus alkoi ja piti
ensimmäisen istuntonsa 29 päivänä lokakuuta ja tämän oikeuden toimet
kestivät kuukauden ajan.

Kunnan vanhin, Ants Tertsius, eräs kapinan päähenkilöitä
kuvaa vankeus- ja kuulusteluaikaa Tallinnassa seuraavalla,
mieltäkiinnittävällä tavalla.

Ants Tertsius istuu Toompean linnan vankikopissa. Hänen koppinsa
vieressä olevassa käytävässä sattuu olemaan eräs Jöhvi niminen kunnan
vanhin. Kun Ants oli kuusi päivää istunut vankeudessa, ilmoittaa tämä,
että kohta joku "viidentoistakymmenen kenraalin kenraali" tulee vankeja
kuulustamaan. Jöhvi osaa venäjän kieltä, ja Ants pyytää sitten, että
tämä hänelle opettaisi, kuinka venäjän kielellä pitäisi sanoa: "Minä
en ole syyllinen, toiset kotona ovat syyllisiä." Näin aikoo Ants
vastata ylhäiselle päällikölle, kun hän tulee häntä kuulustelemaan.
Toinen opettaakin: "Ja ne vinavat, kak drugi dooma vinavat". Ettei
hän unohtaisi sanoja, alkaa Tertsius niitä sormellaan akkunaruudulle
kirjoittaa, mutta ennenkun hän sen saa valmiiksi, käy ovi ja kun hän
kääntyy, näkee hän uuden päällikön toisten seurassa seisovan edessään.

"Ja ne vinavat, kak drugi dooma vinavat!" huutaa Ants heille vastaan,
ennenkun he ehtivät suutaankaan avata.

Uusi oikeustienä alkaa Antsin kanssa puhua venäjän kieltä, mutta tämä
ei ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan. Herra katsoo hetken aikaa
tutkien Antsia silmiin ja kääntyy sitten seuralaisensa puoleen, pyytäen
että hän puhuttelisi vankia viron kielellä. Tämä alkaa kysyä Antsilta.

"Osaatko venäjää?"

"En osaa."

"Entäs saksaa."

"En osaa."

"Osaatko lätin kieltä?"

"En osaa."

"Osaatko ranskan kieltä?"

"En osaa. En ole ollut missään matkoilla, että olisin oppinut vieraita
kieliä."

Sitten kysyy uusi päällikkö vangilta, mitä tämä oli puhunut.

"Tunnustaa itsensä kaikkeen syylliseksi", vastasi tämä.

"Noh, sitä parempi, että hän itse tunnustaa olevansa syyllinen", lausuu
korkea herra ja lähtee seuralaisineen vangin luota.

Mutta Jöhvi, joka käytävään oli kuullut tutkinnon, selitti Antsille,
kuinka väärin hänen sanansa oli venäjän kielelle käännetty.

"Ole varma, että sinua huomenna jälleen kuulustellaan", lisäsi hän;
"mutta silloin sano, ettet tunnusta itseäsi syylliseksi niinkuin tänään
tulkittiin."

Seuraavana päivänä on kolme pääsyyllistä, Ants Tertsius, Päärn
Miku-Aadu Mahtrasta ja Peeter Olander jälleen tutkittavana. Ants ja
Aadu eivät osaa venäjän kieltä, mutta Peeter, sama Kaiun työläinen,
joka sodan alkaessa oli upseerein tulkkina, puhuu venäjää ja kertoo
Pietarin päällikölle kaikki, kuinka ja minkätähden sota oli alkanut.

"Viidentoistakymmenen kenraalin kenraali" kysyy Peeteriltä, oliko Ants
Tertsius todellakin käynyt Liivinmaalla sotaa varten pyssyjä tilaamassa
niinkuin häntä syytettiin. Peeter vastasi, ettei asia niin ollut;
Ants oli vain käynyt venäjän papilta salaa kysymässä, oliko moision
isännillä keisarilta lupa panna talonpoikia vannomaan vanhan asetuksen
noudattamista, vai tekivätkö sitä omalla luvallaan. Samassa kuulee
myös korkea herra, kuinka se paikkakunnan mahtimies, jonka kanssa hän
eilen vankeudessa oli käynyt Antsia katsomassa, tämän sanat väärin oli
tulkinnut. Siitä suuttui päällikkö niin kovin, että hän sylkien lähti
menemään.

Mutta Viron maan mahtimies tulee seuraavana aamuna tuimana Peeterin luo
ja sanoo:

"Sinun kielesi olisi leikattava irti suustasi."

Antsin luo ilmaantuen hän huutaa:

"Kuudella sadalla miehellä ei ole niin tarkat sanat kuin sinulla.
Tuossa sinun nupissasi on yhdeksän miehen mieli."

Sitten tarttuu hän Antsin päästä kiinni, pudistaa sitä ja lähtee
menemään.

Antsin rikosta tutkitaan suurella ahkeruudella. Seitsemän viikkoa
perättäin käy hän joka päivä kuulustelijoiden tutkittavana. Mitä
häneltä kysyttiin ja mitä hän oli vastannut, sitä ei hän kaikkea
ole voinut mielessään pitää, mutta hän on kovasti koettanut itseään
puolustaa jokaista väärää syytöstä vastaan.

"Kerran lausui eräs oikeusherra hänelle:

"'Jos sinä yhdeksään kymmeneen seitsemään pykälään nähden olisitkin
oikeassa -- kolmea pykälää vastaan olet sittenkin rikkonut'."

"Mitä kolmea pykälää vastaan?" kysyi Ants.

"Ensiksikin et lähtenyt Habajalle haakenrihterin luo, kun kerran sinua
käskettiin."

"Kun me olisimme toisen Jumalan luomat ja saksat toisen, silloin ehkä
kyllä; mutta nyt meillä on yksi Jumala, joka kieltää itsensä tappamisen
-- kuinka minä sitten ilman syyttä teidän käskystänne olisin tuleen
mennyt?" kysyy Tertsius pelkäämättä. "Mutta minkälainen on toinen
pykälä?"

"Toinen pykälä on se, että sinä, niinkuin itse sanoit, kutsuit kaikki
pitäjän kunnan vanhimmat kirkkokapakkaan ja tarjosit heille tuopin
viinaa. Mikä asiamies sinä oikeastaan olet, että kansaa koolle yllytät?"

"Minä kutsuin kansaa koolle sentähden, että asiamme oli hyvin vakava;
eihän sitä voinut korjata kylän naisten joukossa", vastaa Ants, joka ei
tässäkään kohdassa huomaa syyllisyyttään. "Ja nyt vielä kolmas pykälä?"

"Sinun kolmas syysi on se, että läksit ilman luvatta ja passitta
Käruun, ettet kääntynyt takaisin, kun pappilan kuski sinua ajoi takaa
ja etsi sinua Kokalla."

"Enhän minä pahuudella enkä huonoissa aikeissa sinne mennyt, läksin
toisille ja itselleni saamaan selitystä uuteen lakiin", vastaa Ants.
"Pappilan kuskaria en nähnyt, makasin Kokan perheen aitan parvella."

Todistajien joukossa on myös Venäjän pappi Kärusta, jonka puheilla
Ants Tertsius kävi. Hänen pyynnöstään oli varmaankin Antsille ja
monelle muulle syytteenalaiselle vihdoin suotu se helpotus, että he
vankeusajaksi vapautettiin raudoista. Heidät oli pantu rautoihin
vasta, kun heidät jonkun kuukauden perästä oli viety Mahtraan saamaan
oikeudessa määrätty raipparangaistuksensa.

Koko viisikymmentä henkeä tuomittiin sotaoikeudessa
kuolemanrangaistukseen; kaksi miestä piti saada kujajuoksussa 1500
lyöntiä ja sitten lähteä Siperiaan ja kolmelle määrättiin vain
pieksemistä kujajuoksussa. Tulen ja ryöstön kautta tehdyn vahingon
korvaukseksi oli syyllisten omaisuus myötävä pakkohuutokaupalla.
Sotaoikeuden päätös, jonka kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow esitti
korkeimman oikeuden vahvistettavaksi, muutettiin keisarin käskystä
helpommaksi; kuoleman rangaistuksesta vapautettiin kaikki syylliset ja
suurin lyöntien luku kujajuoksussa määrättiin tuhanneksi.

Mahtran murhenäytelmän viimeinen, sydäntä särkevä tapaus oli helmikuun
10 päivänä 1859.

Mahtran kylään oli jo aikaisin ilmaantunut suurempi sotajoukko. Talot
saivat käskyn lähettää moisioon työläisen tai palvelustytön, joiden
piti tuoda mukanaan vankkurein eturattaita, ruumensäkkejä, sekä
lapioita ja luutia. Vankkurein rattailla piti heikkoja rangaistavia
vedettämän kujajuoksussa, ruumensäkkien päällä aijottiin piestä niitä
syyllisiä, joiden tuli saada vain vitsoja. Lapioita ja luutia taas
tarvittiin lumen luomista varten rangaistuspaikalta. Tuo paikka oli
riihen ja moision välillä, lakealla kentällä. Pojat ja tytöt loivat
vahvan lumen syrjälle, lakasivat paikan luudilla ja aikaiseen alkoi
sinne lähikunnista kokoontua kansaa, vanhoja ja nuoria, miehiä ja
naisia katsomaan, kuinka oikeuden verinen tuomio pantiin täytäntöön.

Kuudellakymmenellä kyytihevosella tuotiin vangit raudoissa Tallinnasta
Mahtraan. Heitä saattoi joukko jalkaväkeä ja kolmekymmentä kasakkaa
ja niinkuin sanottu, oli Mahtrassa jo ennestään sotaväkeä. Pelättiin
varmaan, että kotona oleva kansa yrittäisi väkivallalla vapauttaa
vankeja. Kaupungista tuotiin myös niinipusseissa kujajuoksussa
tarvittavat kepit ja vitsat.

Pitkässä jonossa lähestyi Mahtran moisiota vankien surullinen joukko,
käyden jalkaväen ja kasakkain välissä. Heidän harmaat, kuihtuneet
kasvonsa, silmät tuijottaen synkkinä ja välinpitämättöminä, todistivat
pitkästä vankeudesta ja kaikista ruumiin ja sielun tuskista, joita
yhdeksättä kuukautta olivat kärsineet. Moni heistä oli nyt viimeisen
kerran näkevä oman kotipaikkansa, verisenä, ehkä myös mielipuolena
taikka kuolleena erotakseen sieltä ikipäiviksi. Hevoset hirnuivat,
raudat helisivät, sotamiesten astunta pani maan kumisemaan.

Pian oli Mahtran moision luminen kenttä mustanaan kansaa. Monet
juoksivat vankeja vastaan tielle ja rupesivat heidät nähdessään kovasti
itkemään. Naiset etsivät silmillään vankkureilta miehiään, lapset
isiä, sukulaiset sukulaisia. Ahdistuksesta huutaen ja nyyhkyttäen
tervehdittiin tuttuja, vankikopin ummehtuneessa ilmassa kellastuneita,
huonosta ruuasta, kaikellaisesta vaivasta ja murheesta kuihtuneita
kasvoja. Vankien lähelle ei laskettu ketään; jalkaväki pyssyineen ja
kasakat hevosten selässä, jotka ympäröivät vankeja, pitivät kaikki
loitommalla.

Rangaistuspaikan ympärillä seisoi ennen tullut sotaväki vahdissa. Kepit
ja vitsat oli säkeistä otettu pois ja pantu pinoon. Niiden vieressä
oli vankkurein rattaat, joihin aijottiin sitoa pieksettäviä, jotka
kujajuoksussa uupuivat. Lumella maassa olivat ruumenpussit, joiden
päälle vitsarangaistuksen saajat piti pantaman. Kaksi lääkäriä, joiden
oli tainnutettava tainnuksiin menneitä rangaistavia ja paikkakunnan
pappi, joka oli nuhteleva heitä heidän rikoksestaan ja valmistava heitä
kuoleman varalta, olivat myös jo saapuneet paikalle.

Vankien jono seisahtui. Miehet helisevissä raudoissa astuivat reestä
ja asetettiin riviin sotamiesten väliin. Kokoontunutta, pelon ja
ahdistuksen vallassa olevaa rahvasta oli mustana pilvenä vankien ja
sotamiesten ympärillä.

Ensin luettiin rangaistaville oikeuden päätös ja rangaistuksen suuruus.
Kuullessaan kauheat rangaistukset, puistatti hirmuvärinä kansanjoukkoa.
Kaksi miestä, Päärn Miku Aadu ja Peeter Olander oli saava tuhat lyöntiä
kujajuoksussa, heiltä otettiin kaikki oikeudet, kahdeksikymmeneksi
vuodeksi piti heidän mennä kovimpaan pakkotyöhön ja sitten elinkaudeksi
Siperiaan asumaan.

Kuudelle miehelle oli määrätty kuusisataa lyöntiä kujajuoksussa;
heidänkin piti menettää kaikki oikeudet, viideksi, kuudeksi vuodeksi
kovaan pakkotyöhön ja sitten elinkaudeksi Siperiaan; neljälle Mahtran
miehelle määrättiin neljäsataa lyöntiä kujajuoksussa ja elinkaudeksi
Siperian etäisimpään seutuun, mutta ei pakkotyöhön. Kunnan vanhimmalle,
Ants Tertsiukselle kujajuoksulyöntejä kaikkein vähimmin, ainoastaan
sata; hän oli Siperian lähemmissä seuduissa saava elinkautisen
asuinpaikan. Vihdoin seurasi niiden syyllisten pitkä rivi, joiden tuli
saada vitsoja ja muita rangaistuksia. Kymmenen miehen rangaistuksena
oli: sata vitsanlyöntiä, kaikkein oikeuksien kadottaminen, kuusi
vuotta vankiruotuun ja Siperiaan elinajaksi. Viisi miestä sai vain
kahdeksankymmentä vitsanlyöntiä, neljä vuotta vankeustyötä ja menetti
kaikki kansalaisoikeudet. Seitsemänkymmentä vitsanlyöntiä ja kaksi
vuotta vankeustyötä oli kuudella miehellä, ainoastaan seitsemänkymmentä
lyöntiä oli kahdella ja vain viisikymmentä lyöntiä viidellä. Kolme
Mahtran miestä jätettiin, paitse tutkinto-aikaa, vielä kuudeksi
kuukaudeksi vankeuteen; kolme laskettiin vapaaksi, mutta määrättiin
oikeuden valvonnan alaiseksi. Yksitoista miestä sai kärsiä vaan
tutkinnon ajan kestäneen vankeuden ja seitsemän miestä oli täysin
syyttömäksi julistettu. Ruumiinrangaistuksesta vapautettiin myös monta
miestä, kun olivat sodassa pahasti haavotetut ja pelättiin, etteivät
kestäisi ruumiinrangaistusta. Heitä piti rangaista vasta sitten, kun
olivat parantuneet haavoistaan.

Kun tuomio oli luettu, pantiin rangaistavien rintaan liput, joihin oli
kirjoitettu lyöntien luku.

Nyt alkoi kirkkoherra Bergin hengellinen toimi. Kauvas yli aavan,
lumisen kentän, jonka heleän valkean pinnan päivä pani välkkymään,
kaikui surullinen hautauslaulu monesta nyyhkyttävästä suusta, siihen
yhtyi synkkä itkun ääni ja muutamien ahdistetusta sydämmestä nouseva
tuskan huuto. Tuo oli hautaustoimitus elossa oleville; he seisoivat
vielä kokonaan omilla jaloillaan, hengittivät, tunsivat, näkivät ja
kuulivat. Mutta monen heistä täytyi ajatella, että heidän oli erottava
eläväin joukosta; pelottavana kuvattiin heille kuolemaa, heidät
laskettiin kuin elävänä hautaan ja annettiin heidän katsella omia
hautajaisiaan. -- -- --

Laulua seurasi papin hautajaispuhe. Kirkkoherra Berg selitti
pitkässä, voimakkaassa saarnassa, kuinka kurjaa, kiittämätöntä mieltä
talonpojat olivat Mahtrassa tapahtuneiden rikosten kautta osottaneet
hallitsijoilleen, jotka heistä aina olivat pitäneet isällistä huolta.
Sillä, kuka oli heille suonut kaikki ne helpotukset, joita ajan
pitkään oli tullut talonpoikain osaksi ja edelleenkin oli tuleva?
Kenenkä pyynnöstä olivat kaikki entiset ja nykyiset, talonpojan elämää
helpottavat lait säädetyt ja annetut? Eikö kaikessa siinä ollut
moision isäntien huolenpito ja rakkaus vaikuttamassa? Yhä uudestaan
olivat moision isännät muistuttaneet hallitusta, että he tahtoivat
luvata ja antaa talonpojilleen helpotuksia. "Me tahdomme heille
vapaasta, kristillisestä, isällisestä mielestä säätää uusia lakeja
ja laajempia oikeuksia; siihen pyydämme vain hallituksen lupaa ja
keisarin vahvistusta." Keisari ja hallitus olivat sen aina luvanneet
tietäen, että he vain talonpojille hyvää soivat. Mutta talonpojat
rikollisessa pimityksessään eivät tahtoneet luottaa isäntiinsä, he
maksoivat tottelemattomuudellaan heidän hyvät tekonsa. Niin, olipa
heidän kiittämättömyytensä, heidän hengellinen pimeytensä viime
kesänä niin suuri, etteivät olleet karttaneet ryöstöä, polttamista
ja tappamistakaan! Siten olivat myöneet henkensä paholaiselle ja
syösseet itsensä helvettiin, mutta tuottaneet ruumiilleen kovan,
verisen rangaistuksen. Joka on isäntiään vastaan, se on Jumalaa
vastaan, mutta Jumala ei anna itseään pilkata -- hän rankaisee! Se
rangaistus oli nyt käsillä. Mutta Jumala on armollinen. Se, joka
tekojaan vielä ennen rankaisemista, moni ehkä viimeisellä hetkellään
vilpittömästä sydämestään katuu, hänelle antaa Jumala anteeksi, sen
sielun Jumala armostaan vapauttaa vielä helvetin tulestakin. Mutta
moision isännätkin, talonpoikain haltijat ovat armollisia. Enemmän kuin
viisikymmentä syyllistä teidän joukossanne ei eläisi enää, jos eivät
moision isännät olisi rukoilleet, ettei heitä pyssyillä surmattaisi,
niinkuin kruunun sota-oikeus tuomitsi. Siitä näette, että isäntännekin
tahtovat armahtaa pahantekijöitä, sillä he rakastavat talonpoikiaan.
Onko teillä syytä vastaanpanemisen ja uppiniskaisuuden kautta
murehduttaa ja pahastuttaa sellaisia isäntiä? Eikö teidän pitäisi
tuntea, kuka teille suo hyvää ja yhtenään tekee hyvää? Voisitteko vielä
edelleen kantaa epäluuloa ja vastahakoisuutta heitä vastaan?

Rahvas ja rangaistavat kuuntelivat puhetta kolkon, synkän äänettöminä.
Niiden joukkoon tuli vasta sitten eloa, kun pastori kääntyi suoraan
vankien puoleen ja huomautti heille rangaistuksen kovuutta. Naiset
koettivat itkien päästä lähemmä rangaistavia; vangit katselivat
toistensa kalpeita kasvoja ja heidän silmänsä etsivät kansanjoukosta
omaisia. Monen kellastuneelle poskelle vierivät kyyneleet, toiset
piiloutuivat toverien selän taakse.

Hautaustoimituksen jälkeen saivat vangit puhua jonkun sanan omaistensa
kanssa. Mutta moni ei voinut mitään sanoa. Äänettöminä, kyynelsilmin
vain katselivat toisiaan ja pitivät toisiaan kädestä kiinni.

Sitten alkoi rangaistuksen verinen näytelmä.

Upseerien käskyt kaikuivat. Sotamiehet menivät keppi- ja vitsakasoille
ja asettuivat sitten kahteen pitkään riviin muodostaen väliinsä kujan.
Toiset astuivat vitsoineen ruumensäkkien ympärille.

Kaksi pääsyyllistä, Päärnun Miku Aadu Mahtrasta ja Peeter Olander
Kaiusta kutsuttiin eteen. Molempain miesten käskettiin heittää kaikki
muut vaatteet pois, paitse housuja. Oli lähes kymmenen asteen pakkanen.
Pian olivat rangaistavat alasti viiltävässä pakkasessa. Heidän ihonsa
meni siniseksi, heidän jäsenensä värisivät ja sittenkään he eivät
tunteneet kylmää.

Kummankin rangaistavan piti nyt tarttua kiinni erään sotamiehen pyssyn
piikkiin, joka oli ojennettu hänen rintansa eteen ja sotamies itse
piti perästä kiinni. Sotamies astui kujaan ja käveli siellä hitaasti
eteenpäin -- piestävä astui hänen perässään. Siinä satoi molemmilta
puolilta hänen selkäänsä kepinlyöntejä. Toinen syyllinen alkoi kujan
toisesta päästä, toinen toisesta, niin että he kujan keskikohdalla
tulivat vastakkain, siitä kääntyivät jälleen alkupäähän ja tulivat
uudestaan takaisin -- väliä he kävelivät, kunnes olivat saaneet tuhat
lyöntiä. Kumpaisessakin rivissä oli sata miestä ja rangaistava sai
kerran käytyään kujan päästä toiseen sata lyöntiä.

Jo ensimmäiset parikymmentä lyöntiä panivat selän sinertämään,
seuraavat mustumaan, sitten alkoi tumma, punainen veri juosta heleän
valkealle lumelle, jossa se pian hyytyi. Ahnaasti imi lumi sen ensin
sisäänsä, mutta kun tie kovaksi tallattiin, syntyi siellä täällä
punaisia, höyryäviä lammikoita.

Talonpojan karaistu, raskaaseen työhön ja kovaan vuoteeseen tottunut
ruumis kestää kauvan kepinlyöntejäkin. Aadulla ja Peetrillä saattoi jo
olla kolme-, neljäsataa lyöntiä selässä, vaan yhä astuivat he vielä
pyssyn piikkien takana omilla jaloillaan kujan läpi.

Jopa oli pari kertaa vaihdettu sotamiehiä, lyöjien sijaan otettu
toisia, joiden kädet olivat levähtäneet; jopa rupesivat lääkärit
lähemmä siirtymään, jääkylmällä vedellä tai elvyttävällä rohdolla
auttaakseen jälleen jaloilleen miehiä, jos pyörtyisivät. Mutta yhä
nähtiin Aadun ja Peetrin vielä liikkuvan, yhä vielä läiskyivät kepit
veriselle, rikkonaiselle iholle. Heidän tuhanharmaat kasvonsa kävivät
aikaa myöten tummemmiksi, melkeinpä mustiksi, heidän sinisillä
huulillaan oli punaisen keltaista vaahtoa, heidän silmänsä olivat
syvillä kuopilla ja katseessa ei ollut elon merkkiäkään. Ja sittenkin
he elivät vielä! Vihdoin seitsemännellä kerralla vajosi Aadu polvilleen
veriselle tantereelle. Hänen rinnastaan kuului matala korina. Hänen
päänsä rupesi vaipumaan alas. Lääkärin käskystä valettiin hänen päätään
jäisellä vedellä. Kaksi sotamiestä nosti hänet pystyyn. Hän toipui ja
astui taas eteenpäin. Lihakappaleet riippuivat hänen selässään hän oli
yleensä verinen kuin tapettu eläin.

Peeterkin oli jo langennut polvilleen, hänkin oli pelkkänä verisenä
lihapatsaana. Mutta häntä tainnutettiin samoin kuin Aadua, ja hänkin
astui vielä kooten viimeiset voimansa.

Mutta joka kerralla raukesi heidän voimansa armottomista lyönneistä ja
kauheasta verenvuodosta. He pyörtyivät ja kaatuivat kasvoilleen maahan.
Uusi lääkitseminen jäisellä vedellä. Heidän annettiin myös hengittää
pullosta väkevää rohtoa. Mutta kun lääkärit näkivät, etteivät he enää
voineet kävellä, tuotiin vankkurein pyörät paikalle, heidät sidottiin
akseleihin kiinni ja niin vedettiin noita puolikuolleita, heikosti
väriseviä, verisiä lihapatsaita hitaasti pitkin kujaa tulisten,
musertavain iskujen selkään sattuessa. -- -- --

Sillä välin oli syyllisiä silppusäkkienkin päällä ruvettu vitsoilla
rankaisemaan. Talonpoika oli siihen aikaan tottunut vitsoihin, että
sata lyöntiä voitiin pitää helpompina rangaistuksina, jonka jokainen
luuli jaksavansa kestää. Ja sittenkin tapahtui täällä se ihme, että
pari miestä meni tainnuksiin silppupussien päällä. Varmaankin olivat
lyönnit armottoman kovat. Aivan hengettömäksi meni Mahtran perheenmies,
Jaagun Hindrek, jonka piti saada kahdeksankymmentä lyöntiä, mutta
pyörtyi jo seitsemästäkymmenestä. Hänen tilansa oli niin pelottava,
ettei häntä sen enempää piesty. Vaan noita kymmentä lyöntiä ei hänelle
lahjoitettu. Hän sai perästäpäin Tallinnassa täyden määrän.

Aadu ja Peetri taas kestivät tuhat lyöntiä kujajuoksussa, jota ei
kukaan olisi voinut uskoa. He jäivät elämään. Kyllä oli heissä
kytevä elonkipinä heikko ja voimaton; kyllä eivät voineet vankkurein
akseleilta enää nousta ylös; kyllä ei ollut heidän ruumiistaan
jälellä muuta kuin repaleinen, verinen lihapatsas, jota nähdessään
heikkoluontoinen ihminen olisi voinut pyörtyä tai kauhusta juosta
pakoon. Mutta he elivät, heidän sydämmensä tykyttivät ja Peeter avasi
silmänsäkin, kun tohtori häntä apuneuvoillaan toinnutti. Molemmat
onnettomat pantiin reen päälle pitkälleen ja peitettiin niinkuin
kuolleet valkeilla limoilla. Oli mahdoton panna vaatteita heidän
rikkirevityille vartaloilleen.

Sitten otettiin uudet rangaistavat piestäviksi. Heidän rintaansa
kiinnitetyt liput osottivat, että heidän piti saada kuusisataa lyöntiä.
Ja niin järjestään annettiin kaikille. Viimeisinä oli Sepän perheenmies
Ants Tertsius.

Rangaistavista olivat toiset vahvemmat, toiset heikommat. Kun toiset
hirmuisten lyöntien alla ainoastaan ähkivät ja vihdoin heikosti
korisivat, eivät toiset voineet pidättää kovaa, hurjaa huutamista.
Heidän hätähuutonsa koski luihin ja ytimiin ja pysähdytti veren
suonissa. Se kaikui kauvas yli valkean kentän ja joka sen kuuli, pisti
kalveten sormet korviinsa. Eräs mies koetti pikemmin paeta selkään
satavia lyöntejä, mutta juoksi rintoineen sotamiehen piikin kärkeen,
joka pidettiin häntä vastassa. Kuolema edessä, lyönnit takana -- apua
ei missään! -- -- -- Joku meni tiedottomaksi ja lankesi kasvoilleen
veriseen lumiräntään. Ämpäri jääkylmää vettä päähän -- se ajoi miehen
jälleen jaloilleen. Jos ei hän voinut nousta ylös, niin asetettiin
vankkurein rattaille. Hitaasti veti kaksi sotamiestä rattaita, joiden
akselien päällä piestäväin ruumiit jälleen saivat molemmilta puolilta
yhä uusia lyöntejä, kun määrä oli täysi, heitettiin lakanat heidän
ympärilleen ja pantiin kasvoilleen rekeen.

Äänettömänä, kokoon puristetuin huulin, pää pystyssä, astui kunnan
vanhin, Ants Tertsius sotamiesten välillä. Saihan hän vain sata
lyöntiä! Mitä oli sata lyöntiä tuhatta ja kuuttasataa vastaan!
Antsinkin iho tuli veriseksi, hänenkin selästään lohkesi liha, mutta
mies seisoi varmasti pystyssä ainoastaan lopulla hän meni hiukan
pyörryksiin ja hänen kasvonsa oli kuolonkarvainen.

Kauheaa toimitusta katsellen seisoi kansanjoukko ympärillä
liikkumattomana kuin muuri. Se oli ikäänkuin jäykistynyt hirmusta
ja hämmästyksestä. Ei ollut enää voimia itkemiseenkään. Alussa
vuodatetut kyyneleet olivat jäätyneet poskille. Ajettunein silmin,
joissa sanomaton ahdistettu mielentila kuvastui, katseltiin kolkkoa,
alituisesti vaihtelevaa, mutta sittenkin yhtä surullista näytelmää.
Sitähän katseltiin ensimmäisen kerran elämässä. Verta joka paikassa!
Kylläpä se päivänpaisteessa ja lumen hohteessa punotti ja höyrysi!
Silmät eivät lopulta nähneet enää muuta kuin punaisia varjoja, punaista
huntua, joka levisi yli koko seudun. Rinnoissa oli kaikki sammunut,
jäykistynyt. Ikäänkuin kovassa, henkeä ahdistavassa kuolontuskassa
kuului siellä, täällä joku heikko, pidätetty rukous. Ja moision
pihasta, poltettujen huoneiden mustuneilta raunioilta nousi suuri musta
lintuparvi kovasti rääkyen lentoon. Muuten oli kaikki hiljaista ja
elotonta kuin haudassa. Ja punainen höyryävä veri virtasi edelleen,
virtasi vielä kauvan, sillä sitä oli kyllin. -- -- --

Naisten täytyi kirkkoherran käskystä poistua rangaistuspaikalta.
Pastori vei heidät moision luo, jossa hän heidän kanssaan rukoili ja
lauloi. Vaimot, tytöt ja alaikäiset saivat vasta rangaistuksen jälkeen
mennä sinne takaisin.

Joukko rekiä oli lakanoilla peitetty, joiden alla ihmiset verissään
lepäsivät. Näytti kuin olisi siinä teurastettuja elukoita alettu
viemään myötäväksi. Monet heikosti ähkivät ja korisivat, toiset
olivat äänettöminä ja liikkumattomina. Onnettomain vaimot, tyttäret
ja muut sukulaiset tungeskelivat rekien ympärille. Jokainen etsi
omaa "kuolluttaan". Heitä ei laskettu kovin lähelle. Vielä kerran
silmäiltiin onnettoman kuolonkalpeita kasvoja, vielä pääsi huuto
nyyhkyttävästä rinnasta, -- sitten ajoivat sotamiehet rahvaan pois
rekien ympäriltä; pitkässä jonossa lähtivät ne jalkaväen ja kasakkain
saattamina Atlan moisioon päin, jonne piestyjä vietiin suojaan, ja
jossa heitä toinnutettiin kaupunkiin vietäviksi.

Pian oli Mahtran tanner ihmisistä tyhjä. Kalpeana katseli talvinen
päivä suurta, rapaista verikenttää, joka ryvetti puhtaan, välkkyvän
lumenpinnan. Etäämpänä, alastomien puiden välissä seisoivat kolkkoina
palaneiden huoneiden rauniot. Mutta Juurun puolisesta, tummasta
metsästä ja suolta tuli uutta elämää veriselle tantereelle. Parvi
rääkkyviä variksia laskeutui verenhimoisina kentälle. Sitten tuli
sysimustia kaarneita ja ahneita korppeja. Ne joivat ja iloitsivat.
Variksilla, kaarneilla ja korpeilla -- niillä oli tänään pidot. -- --

Mahtran murhenäytelmä oli päättynyt. Rangaistut syylliset vietiin
Tallinnaan takaisin, josta toiset lähetettiin vankijonossa Siperiaan,
toiset pantiin vankiruotuun sekä kolmannet jätettiin vielä määrätyksi
ajaksi vankeuteen. Siperiaan vietävistä kulkivat toiset, jalan, mutta
niitä, jotka vielä sairastivat sotahaavoistaan, vietiin kyytihevosilla.
Siperiaan lähetettyjen vaimot ja lapset saivat luvan seurata
elättäjiänsä autioon maahan. Sitä lupaa käyttivät monet hyväkseen.

Kuka saattaa kuvata kaikkea sitä hätää ja kurjuutta, jota nuo
ihmiset saivat kärsiä äärettömän pitkällä matkalla ja peräti
vieraalla, kolkolla maalla! Moni sairastui tiellä ja poti vankiloiden
sairashuoneissa, moni heitti siellä henkensä; toiset elivät jonkun
aikaa surullista vanki- ja maanpakolaiselämää, kunnes kuolema heidätkin
korjasi. Mutta joku, kestävämmän terveytensä, väsymättömän työn ja
ahkeruuden avulla, pääsi Siperiassakin vaurastumaan ja eli vakituisessa
asuntopaikassaan vanhaksi. Niinpä Ants Tertsius, tuo Mahtran arvokkain
ja järkevin talonpoika, kuoli kahdeksankymmenen vuotiaana 1900 luvulla
Omin siirtokunnassa varakkaana miehenä. Hänkin oli lähtenyt koko
perheineen, vaimon ja neljän alaikäisen lapsen kanssa kaukaiseen
maahan, jossa hän mainitussa paikassa rupesi maanviljelijäksi ja kohosi
talon ja myllyn omistajaksi.



30.

TÄYDENNYSLAKI.


Ennenkun Mahtran kapinassa surmansa saaneita talonpoikia ruvettiin
hautaamaan, kysyi Viron kirkollishallinnon esimies, kuvernööri herra
von Grünewaldilta, kuinka näitä kuolleita piti haudata, niinkuin
tavallisia kuolleitako, vai kuin itsensä murhaajia. Kuvernööri oli
käskenyt heitä haudata kirkollisten menojen mukaan, mutta ilman
kellonsoittoa. Ilman viimeistä, inhimillistä kunnianosotusta tahdottiin
siis jättää heidät, joista heidän oma pastorinsa oli oikeudessa
tunnustanut, että he olivat olleet kunniallisia, siveellisesti
nuhteettomia ihmisiä.

Hallituksessa ajateltiin Mahtran ja toisista Virossa kesällä 1858
tapahtuneista rauhattomuuksista aivan toisin. Täällä arvattiin, ettei
Viron hiljainen, ahkera talonpoika aivan perusteettomasti, äkkiä,
pelkästä ilkivaltaisuudesta ryhtyisi lainvastaisiin rikoksiin, hän,
joka aina oli kunnioittanut lakia. Pian selvisivätkin asiat. Tahtoen
taikka tahtomatta piti Viron aateliston tunnustaa itsensä osaksi
syylliseksi. Olihan uusi lakikirja syntynyt aateliston mietinnön
perustuksella ja sen avulla ja nuo ehdotukset olivat osaksi väärät ja
vaillinaiset. Tämän täytyi ritariston esimiehen, kreivi Keyserlingin
itse keisarille tunnustaa, kun hän rauhattomuuksien jälkeen, 12
p. heinäkuuta 1858 kävi Pietarissa Aleksanteri toiselle antamassa
lausuntonsa asiasta. Ja nuo viat ja puutteet olivat kovin suuret.
Keisarin täytyi antaa aatelistolle käsky, että se viipymättä ryhtyisi
täydentämään ja parantamaan lakia, joka tapahtuikin.

Talonpoikain rauhattomuudet, varsinkin Mahtran veriset tapaukset, eivät
siis olleet aivan hyödyttömiä.

Jo 2 päivänä syyskuuta, samana vuonna kutsuttiin väliaikaiset maapäivät
kokoon, jossa uuden talonpoikaislain puutteet ja epäselvyydet
otettiin parannettaviksi, niin paljon kuin aateliston tunnettu
taloudellinen asema talonpoikiin nähden sitä salli. Aatelisto teki
täydennyksiä uuteen lakiin ja esitti ne hallitukselle. Erinomaisia
helpotuksia talonpojille ei noissa täydennyksissä ollut; paljon enemmän
parannettiin ja tarkistettiin sisällön ja muodon puolesta monta tärkeää
pykälää ja poistettiin sellaiset, joita oli mahdoton täyttää.

Aateliston valmistama "täydennys ehdotus" lähetettiin tarkastettavaksi
ensin pääkaupungissa olevalle toimikunnalle, sieltä sitten Itämeren
komitealle ja vihdoin se vahvistettiin 23 p. tammikuuta 1859 kolmeksi
vuodeksi väliaikaiseksi laiksi. Sen jälkeen pidennettiin tämä aika
kuudeksi vuodeksi, mutta tuo laki on tähän päivään asti pysynyt
voimassa, ainoastaan pieniä muutoksia on siihen tehty.

Tärkeä kohta on lain täydennyksessä se, että talon maiden vaihtaminen
moision maihin tehtiin paljon vaikeammaksi, että molempain
maakappaleita saattoi yksinkertaisemmalla ja pikaisemmalla tavalla,
ilman mittaamista toisistaan erottaa ja ettei maan ja talonpoikain työn
arvo enää olisi määrättävä viljan mitan vaan sen painon mukaan.

Täydennyskin sisältö on lyhyesti seuraava:

Jokainen moision isäntä on velvollinen kunnan vanhimman ja hänen
apumiestensä kanssa selvästi merkitsemään rajat moision maiden ja
talon maiden välillä; tämä työ on oleva valmiina 1 p. lokakuuta
1859.[20] Kunnan vanhimpain ja heidän apumiestensä pitää antaa todistus
paikkakunnan pitäjän oikeudessa, että rajamerkeillä varustettuja talon
maita on niin paljon, kuin talonpojille 9 p. heinäkuuta 1846 niitä oli.

Niin oli kumottu uuden talonpoikaislain määräys, jonka mukaan moision
ja talon maita kymmenen vuoden kuluessa piti mitata ja uudestaan
arvioida, ennenkun työorjuuden helpotuksiin oli ryhdyttävä. Sillä
tuo työ ei olisi kymmenessäkään vuodessa tullut suoritetuksi, eipä
vielä kahdenkolmenkymmenenkään vuoden aikana, joka nähdään siitäkin,
että puolentoista vuoden perästä, kesällä 1859 olivat 555 moisiosta
vasta kahdeksassa maat mitatut ja arvioidut! Siitä saattaa arvata,
kuinka kauvan talonpojat olisivat saaneet "vannoa" vanhan asetuksen
noudattamista. Edelleen on täydennyslaissa sanottu: Jokaisen moision
omistajan tulee antaa kihlakunnan oikeudessa selitys, tahtooko hän
työorjuuden täydelliseksi lopettamiseksi ottaa talonmaiden kuudennen
osan omaan haltuunsa ja omaksi tarpeekseen. Jos hän tätä haluaa, niin
tulee hänen heti ilmoittaa ne vuokramaat, jotka jäävät hänen vapaasti
käytettäväkseen. Vuokra näistä maista ei saa nousta yli kuudennen osan
koko moision talonmaiden vuokramaksuista. -- Jos moision isäntä tahtoo
vaihtaa moision maat talon maihin, niin tulee erään arviolautakunnan
moision isäntien lainauskassan sääntöjen mukaan määrätä vaihdettavien
maiden arvo.

Moision isäntien ja talonpoikain välisten kontrahtienkin tekeminen
säädettiin uudelle perusteelle:

Jokaisen moision isännän tulee pitää niinsanottua "verokirjaa", johon
hän kirjoittaa kaikkein vuokratalojensa vuokravelvollisuudet ja jonka
hänen tulee antaa pitäjän oikeuden vahvistettavaksi. Verokirjaan on
merkittävä: ensiksi kaikki _yleiset_ vuokramaksut, jotka kaikille
taloille ovat samat, ja toiseksi kaikki _erikoismaksut_, joita
yksityisten talojen tulee suorittaa. Viimeksimainitut ehdot ovat
perustuksena kaikille vuokrakontrahdeille ja niiden pitää verokirjoissa
joka talon kohdalla olla aivan tarkimman mukaan määrätyt. Verokirjaan
olkoon vielä merkittynä kaikki taloille määrätyt käyttöoikeudet ja
samoin myös jokaiset tavalliset, talon entiset työpäivät. Kaiken maan
vuokra on määrätty rukiin arvon mukaan, jonka ohella sen paino otetaan
mittapuuksi.

Jos vuokrakontrahti perustuu työorjuuteen, niin pitää tavalliset
viikkotyöpäivät merkitä erilleen aputyöpäivistä; joka viikolle olkoon
päivien luku määrätty ja kesä- ja talvipäivät merkittäköön erikseen.
Aputöiden määrä olkoon selvästi merkitty, kuinka monta päivää joka
vuokraajalta vaaditaan, minkälaisissa töissä ja minä vuodenaikana.
Aputöiksi nimitetään ainoastaan niitä töitä, joita tehdään määräaikoina
ja jotka nimenomaan ovat mainitut. -- Talon vuokraaja saa moision
isännältä hänen allekirjoittamansa kontrahdin, jossa kaikki ehdot
ovat mainitut, jotka verokirjaan ovat merkityt, samoin myös ne, joita
ei siellä ole tai, jotka koskevat vuokraajaa itseään. Kontrahti on
vahvistettava pitäjän oikeudessa.

Verokirjassa merkityt työorjuuden määräykset eivät saa nousta yli
tavallisten verotöiden ja sen on moision isännän tunnustaminen
omakätisellä allekirjoituksella. Entisenä, tavallisena työveromääränä
pidetään sitä, jonka vuokraaja, joka työllä maksoi veronsa vuosittain,
viimeisenä neljänä vuonna, 23 päivään huhtikuuta 1858, täytti. Jos
jonkun talon työveroa on huojennettu ja huojennukset ovat olleet
olemassa, enemmän kuin kolme vuotta, niin pidetään sitä entisenä,
tavallisena työverona. Entisiä, tavallisia työveromääräyksiä pidetään
korkeimpina ja niitä ei saa lisätä.

Vaikka tuo uusi työveron määräys kyllä syrjäytti talonpoikain lain
127 pykälän, joka kansan kesken tuotti niin onnetonta sekavuutta,
tahdottiin sittenkin vielä säätää, että sen yleensä piti jäädä
korkeimmankin työvuokran mittapuuksi. Joka moision isännän piti
erityisesti kunniasanallaan, kirjallisesti vakuuttaa ritariston
esimiehelle, ettei hän keltään talonpojalta vaadi enempää, kuin
talonpoikain lain pykälässä on säädetty.

Vihdoin sai työvuokralainen oikeuden ensimmäisenä, kolmena vuotena
kontrahdin tehtyä sanoa itsensä siitä vapaaksi ja luopua paikastaan
odottamatta vuokra-ajan loppua. Tyhjäksi jääneen talonpaikan sai
moision isäntä pitää vain kolme vuotta huostassaan; sen jälkeen oli
hänen pakko antaa talo raha- tai viljavuokraa vastaan vuokralaiselle.
-- Erään myöhemmän määräyksen mukaan ei saa vuokrakontrahteja tehdä
lyhemmäksi kuin kuudeksi vuodeksi.

Että maan ja työveron suuruutta ruvettiin rukiin mitan asemesta sen
painon mukaan määräämään, siitä tuli talonpojalle enemmän vahinkoa kuin
hyötyä, vaikka kyllä työ arvosteltiin vähän korkeammaksi. Määrätyn
painon rukiin hinta oli nimittäin arvosteltu tavallista kauppahintaa
halvemmaksi Työhinnan rinnalla nostettiin siten myös verohintaa. Jos
esimerkiksi otetaan talo, jolla oli 9 desjatinaa tavallisen hyvää
peltoa, 400 neliösyltä kartanomaata j.n.e. oli uuden määrän mukaan
veroa vain 123 ruplaa 86 kop niin hän rukiin kauppahinnan mukaan maksoi
noin 155 ruplaa. Tuollaisesta paikasta maksettava työvero yksin oli
uuden määräyksen mukaan 78 ruplaa, 87 kopeekkaa, mutta oikeastaan
rukiin kauppahinnan mukaan 97 ruplaa, 87 kop. Jos työveron maksaja jäi
moisiolle päiviä velkaa ja maksoi ne viljassa, niin piti hänen niistä
maksaa koko joukon kalliimman hinnan.

Näin olivat moision isännät tässäkin osanneet etuaan katsoa. Sittenkin
antoivat täydennykset osaksi selvyyttä ja varmuutta uuden lain
seikkoihin ja epämääräisiin kohtiin. --

Talonpoikain vapauttaminen moision isäntien mielivallasta on siitä
ajasta asti huomattavasti edistynyt. Kaikki perusteellisemmat
parannukset etenkin viimeisellä vuosikymmenellä on tehty hallituksen
alotteesta ja moision isäntien vaikutusta lainsäädännön alalla on
yhä vähennetty. Tietysti olivat nuo uudistukset usein herroille
vastenmielisiä ja synnyttivät paljon eripuraisuutta aateliston ja
hallituksen välillä.

Lähin parannus oli uusi passiasetus. Moision isännät olivat kyllä 1856
vuoden talonpoikain laissa toisella kädellään avanneet talonpojalle
portit vapaammalle liikkumiselle, mutta toisella kädellään jälleen
vetäneet ne niin kiinni, että vain suurella vaivalla saattoi päästä
ulos. Talonpoika sai muuttaa toiseen kuntaan, toiseen kuvernementtiin
koko Venäjän maalla, mutta niin kovilla ehdoilla, että luvasta
ei ollut paljon hyötyä. Tietysti tahdottiin kansaa sillä tavalla
kiinnittää kotikontuun, ettei moision isännille tulisi halvasta
työvoimasta puutetta. Kaikista noista rajoituksista huolimatta
alkoi Virossa vuodesta 1860 painostavien olojen tähden suuri
matkustuskiihko, niinkuin entinen Liivinmaan moision isäntä oli
ennustanut paroni Heideggin pidoissa. Enimmästi muutettiin Samaran
kuvernementtiin. Tuo kiihko näytti äkkiä tulevan niin suureksi, että
hallitus peläten kaikellaisia häiriöitä, rupesi julkisesti kansaa
varottamaan. Mutta kansan alituiset valitukset moision isäntien
liiallisesta liikkumisvapauden rajoittamisesta herättivät kuitenkin
huomiota Pietarissa. Nuo valitukset olivat syynä uuden passiasetuksen
syntymiseen, jonka ehdotuksen kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow
sisäasiain ministerin kehotuksesta valmisti ja joka vuonna 1661
vahvistettiin ja astui voimaan. Uusi asetus antoi talonpojalle nykyisen
laajan liikkumisvapauden.

Vuonna 1865 kiellettiin moision isäntiä, kunnanhallintoa ja
poliisia ilman oikeuden tuomiota antamasta talonpojille kotoista
ruumiinrangaistusta.

Jo vuonna 1866 seurasi uusi maaoikeusasetus. Se vapautti kunnan ja
sen itsehallinnon moision isännän yliherruuden ja mielivallan alta.
Moision poliisin valtaa rajoitettiin. Hänen vaikutuksensa ei ulottunut
moision alueen ulkopuolelle, mutta kuitenkin jäi hänelle vielä kunnan
poliisin tarkastusoikeus. -- Samana vuonna ilmestyi -- jälleen ylemmän
valtiomahdin alotteesta -- niinsanotut vahingonkorvausmääräykset. Tämän
kautta vahvistettiin talonpojille etuoikeus heidän hallussaan oleviin
taloihin veron uudistuksissa ja ostoissa sekä määrättiin heille niistä
luopuessa korvausta maan vuokrasta ja parannuksista.

Kaksi vuotta myöhemmin, 1868 lopetettiin Viron maalla työorjuus
kokonaan. Liivinmaan aatelisto oli maapäivillä 1865 päättänyt
lopettaa kaikki työ- ja sekavero-kontrahdit Yrjönpäiväksi 1868 ja
kieltää uusien sellaisten tekemisen. Hallitus vaati sitä myös Viron
ritaristolta. Kenraalikuvernööri, kreivi Schuwalow ilmoitti Viron
ritariston esimiehelle, paroni A. von der Pahlenille, että hän aikoi
Viron maapäivillä kohta esittää työorjuuden lopettamista. Tämän
ilmoitti paroni v. d. Pahlen 1865 maapäivillä ja ehdotti samalla,
että Viron ritaristo itse, ilman hallituksen väliintuloa, ottaisi
työorjuuden lopettamisen pohdittavaksi ja että laki oli oleva
valmiina 23 p. huhtikuuta 1868. Ehdotus hyväksyttiin, vaikka siihen
tehtiin muutoksia. Maapäivillä päätöstä tehtäessä oli lausuttu: "Me
emme tahdo antaa hallitukselle aihetta väkivaltaisesti sekaantumaan
meidän vapaisiin edistystoimiimme ja sentähden valtuuttaa ritaristo
päämiehensä ilmoittamaan hallitukselle, että työorjuus Virossa kolmen
vuoden kuluttua on lopetettu; jääköön sitten hallituksen päätettäväksi,
onko tarvis määrätä työorjuuden lopettamiseksi vissiä aikaa." Mutta,
kun monessa moisiossa työorjuuden lopettamista koetettiin viivyttää,
niin antoi uusi kenraaliajutantti, Albedinski Keisarin valtuuttaman
käskyn, että työorjuus Yrjönpäiväksi 1868 ehdottomasti kaikissa Viron
moisioissa oli lopetettava ja että oikeus oli pitävä laittomina
työorjuuden kontrahdit, joita vielä tämän ajan perästä tehtiin. Näin
tuli työorjuus poistetuksi Vironmaan laeista.

Ritariston valtaa maan hallinnossa rajoitti paljon talonpoikain asian
toimiston lopettaminen vuonna 1893. Kun 1856 vuoden talonpoikain lain
mukaan tähän toimistoon ritariston ja hallituksen puolelta valittiin
yhtä monta jäsentä, sai aatelisto täydennysten kautta enemmistön
käsiinsä -- heillä oli kolme edustajaa ja hallituksella kaksi
virkailijaa. Sisäasiain ministerin käskystä pantiin 1886 vanhempi
asetus jälleen voimaan, ritariston vastustuksesta huolimatta; mutta
1893 lakkautettiin tämä toimisto kokonaan ja sen sijalle asetettiin
kuvernementin hallinnon talonpoikain asiain osasto, johon kuului vain
ritariston esimies, mutta seitsemän hallituksen virkailijaa.

Tärkeitä muutoksia Viron oloihin toi suuri oikeuslaitoksen uudistus
vuonna 1889. Vuotta ennen oli poliisilaitos uudistettu. Siihen asti oli
moision isäntä aina ollut talonpojan tuomarina. Harvoin tapahtui tuomio
puolueettomasti, varsinkin jos talonpojalla oli asiaa moision isäntää
vastaan. Oikeuslaitoksen uudistus vapautti talonpojan moision isännän
tuomiovallasta ja hän sai puolueettomat tuomarit -- -- puolueettomat
siitä syystä, ettei heidän käräjäasioissa tarvinnut omaa puoltaan pitää
eikä omia etujaan valvoa.

Näin on vähin erin aateliston täytynyt luopua talonpoikain
mielivaltaisesta hallinnosta; nyt he maan omistajina ja työn antajina
vallitsevat heitä vain taloudellisen ylivoimansa kautta. Kauvan ovat he
rajatonta mielivaltaansa saaneet harjoittaa, uusimpaan aikaan asti ovat
he olleet kaiken lainsäädännön, kaikkien uudistusten etunenässä, ilman
heidän tahtoaan ja alotettaan ei tehty mitään. Vasta parin viimeisen
vuosikymmenen kuluessa on heitä lannistettu ja maan sekä kansan kohtalo
joutunut valtakunnan hallituksen käsiin. Kaikissa lainsäätämistoimissa,
uudistuksissa ja parannuksissa, joita Vironmaan talonpoikain oloihin
aina vuodesta 1795 on tehty, on ikäänkuin punaisena lankana huomattava,
ettei aateliston enemmistö kristillisestä lähimmäisen rakkaudesta
tai myötätunnosta mitään tehnyt talonpoikain hyväksi. Mitä tekivät,
tekivät ehkä oman aineellisen hyötynsä vuoksi tai myöntyivät ylempää
tulleeseen vaatimukseen tai pakkoon. Talonpoikain eduille on aatelisto
aina pysynyt kylmänä. Jos heidän joukossaan oli lämminsydämmisiä, niin
olivat he kuin valkeat kaarneet mustien joukossa.



31.

KUUSI KIRJETTÄ.


    Virossa 13 p. heinäk. 1858.

    Kallis, unohtumaton ystävä!

    Toivomuksenne mukaan ilmoitan teille, kuinka Teidän holhokkinne
    jaksavat. Minun voinnistani Te ette halunneetkaan tietoja; mutta
    suokaa anteeksi, jos kirjeeni lopulla itsestänikin kirjoitan
    pari sanaa. Tehän tiedätte, että yksinäinen, hylätty ihminen
    mielellään kirjeessä keventää sydäntään.

    Päärn ja Jyri ovat jälleen kotona. Heillä ei ollut siellä, johon
    lähetin heidät, mitään hätää, eikä heillä nyt eikä vastakaan ole
    mitään pelättävää. Mai, joka jäi minulle palvelijaksi, on sanonut
    luopuvansa paikastaan. Jyri viettää hänen kanssaan syksyllä
    häitä. Päärnun puolesta tahdon tehdä, mitä voin. -- Kun molemmat
    miehet isäni moisiosta tulivat kotiin, kävivät Miina ja Mai
    minua siitä kiittämässä ja pyysivät minun Teille ilmoittamaan,
    kuinka kiitollisia he olivat myöskin Teidän avustanne ja
    huolenpidostanne.

    Minun vanhempani, veljeni ja sisareni elävät jo uudessa
    paikassa. Joku päivä Teidän lähtönne jälkeen erosi täältä myös
    herra Gottlieb Lustig ja hänkin jätti minut ilman äänetöntä
    seuraansa. Minä elän yksin suuressa, tyhjässä moisiossa. En
    ole vielä koskaan ollut niin hylätty. Toisinaan on mieleni
    niin alakuloinen, että tahtoisin itkeä kuin pienenä poikana.
    Ei mikään tuo minulle enää iloa, ei mikään asia minua huvita.
    Minusta tuntuu kuin olisi sieluni siivet katkaistu. En löydä
    mitään huojennusta, enkä lohdutusta. Työlläni ja elämälläni ei
    mielestäni ole mitään tarkotusta, minulla ei ole enää mitään
    toivomista -- olen vailla ihannettani. -- -- --

    Tiedättekö, mitä tein, kun vaunut veivät teidät pois meidän
    pihastamme? Läksin salaa talon ullakolle, sinne, josta kaikki
    katselimme Mahtran moision tulipaloa ja silmäilin sieltä Teidän
    jälkeenne. Jos en ujostelisi, niin tunnustaisin Teille, että
    pyyhin kaksi suurta kyyneltä rinnoiltani. Katselin vaunujanne
    niin kauvan, kun ne näin. Sitten käänsin silmäni Mahtran moision
    raunioille. Minunkin rinnassani olivat kaikki tunteet raunioina.

                                              Teidän
                                        Herbert Heidegginne.

    Genfissä 4 p. elok. 1858.

    Ystävä raukkani!

    Teidän surullinen mielentilanne herättää minussa syvää
    myötätuntoa. Mutta tiedän Teille lohdutuksen: tehkää paljon työtä
    ja tehkää paljon hyvää! Molempiin on teillä kyllä voimia. Olen
    varma, että se suloinen tunne, jonka jokainen tehty ja onnistunut
    työ sekä jokainen hyväteko Teille suo, pian poistaa kaiken kaihon
    ja alakuloisuuden.

    Kiitän paljon tiedoistanne holhokkeihimme nähden! Toivon,
    että ne eivät jää viimeisiksi. Erinomaisella ilolla tahtoisin
    myöskin kuulla, että Päärn ja Miina ovat saavuttaneet toivotun
    päämaalinsa. Minua miellyttää tuo suuri, tukeva, totinen
    ja jäykkä talonpoika, samoin myös hänen kaunis, terävä,
    hellämielinen morsiammensa.

    Tiedättekö uutisia? Minun virkatoverini Vironmaalta, tuo äänetön
    rikkaruohon tutkija, Gottlieb Lustig, oleskelee nyt Genfissä
    ja on kodissani jokapäiväisenä vieraana. Vasta nyt olen vähän
    oppinut tuntemaan tuota ihmeellistä miestä. Ei hän vieläkään
    osaa puhua, mutta hän osaa kirjoittaa. Olen lukenut erään hänen
    käsikirjoituksensa, jossa hän kuvailee muistoja kotimaansa
    elämästä. Olin liikutettu, innostunut. Olen kehottanut häntä
    rupeamaan kirjailijaksi. Hän vastustaa kaikin voimin. Ei hän sano
    siihen olevansa ensinkään kykenevä. Hänen terveisensä Teille
    lisään tähän vielä.

                                              Teidän
                                        Juliette Marchandinne.

    Virossa 17 p. joulukuuta. 1858.

    Armas neiti Marchand!

    Suokaa anteeksi, että nyt vasta vastaan viimeiseen kirjeeseenne.
    Seurasin teidän neuvoanne ja rupesin tekemään työtä ja hyvää. Se
    lyhensi aikaa. Oman talouteni olen saanut täysin uudistetuksi ja
    voin ylpeänä silmäillä tähänastista raskasta, mutta onnistunutta
    työtäni. Luulen, että minusta aikaa myöten tulee kunnollinen
    moision isäntä. Tämä _työstäni_.

    Hyvää olen voinut tehdä niin paljon, että autoin Päärua ja
    Miinaa avioelämään ja toimitin heille vakituisen paikan. Poika
    löysi eräästä naapurikunnasta pienen talon, jonka hän heti sai
    vuokrata. Minulla ei ollut nykyään hänelle antaa taloa. Minä
    maksoin hänelle ja hänen morsiammelleen niin paljon kipurahoja
    saadusta rangaistuksesta, että he saattoivat ostaa itselleen
    talossa tarvittavat eläimet ja työkalut. Pari kuukautta sitten
    he menivät naimisiin ja elävät nyt onnellisina omassa, pienessä
    pesässään. Miinan entinen ihailija, kupias Prits, jonka te
    tunnette, on myöskin löytänyt lohdutuksekseen toisen armaan,
    jonka hän jouluna aikoo viedä vihille. Vähän aikaisemmin olivat
    Main ja Jyrin häät.

                                          Teitä tervehtii
                                          Herbert Heidegg.

    Genfissä 4 p. tammikuuta 1859.

    Kunnioitettava herra paroni!

    Teidän viimeiset tietonne minua ilahduttivat. Kiitän Teitä.
    Jos ei se tuota Teille vaivaa, niin tervehtäkää paljon minun
    puolestani nuorta paria. Sen voisi vanha, hyvä Tohver tehdä, jos
    hän on Teidän palveluksessanne. Jos Teillä suinkin on aikaa, niin
    antakaa minun muutamilla sanoilla tietää, mihin ne talonpojat
    joutuivat, jotka ottivat osaa Mahtran kapinaan. Muutkin uutiset
    Teidän paikkakunnaltanne minua huvittaisivat. Osotteeni on
    entinen. Jään vielä vanhempaini luo.

                                           Kunnioittaen
                                         Juliette Marchand.

    Virossa 20 p. helmikuuta 1859.

    Arvoisa neiti!

    Teidän viimeisen kirjeenne vastaukseksi saan ilmoittaa, että
    Mahtran kapinoitsijat ovat saaneet ansaitun rangaistuksensa.
    Kymmenen päivää sitten oli sotakentällä ryöstäjäin ja polttajain
    rankaiseminen. Päämiehet saivat kujajuoksussa tuhat lyöntiä ja
    lähetettiin Siperiaan pakkotyöhön; toisille annettiin pienempiä
    rangaistuksia: raippoja ja vankeutta. Luulen, ettei se opetus ole
    vaikuttamatta.

    Tohver on minun palveluksessani ja lupasi Teidän tervehdykset
    toimittaa nuorelle parille. Saan myös ilmoittaa, että opman
    Winter jää vielä minun palvelukseeni. Hän pyysi minulta anteeksi
    rikostaan ja minä myönnyin. Olkoon mikä on -- hän on kelpo
    maanviljelijä.

    Lopuksi pieni uutinen: Olen kihloissa kreivin tyttären, neiti
    Gertrud von M--n kanssa. Te näitte hänet pari kertaa meillä.
    Armas, hauska lapsukainen.

                                          Kunnioittaen
                                            Heidegg.

    Genfissä 2 p. maaliskuuta 1859.

    Kunnioitettava herra paroni!

    Toivotan onnea kihlauksenne johdosta. Soma kyllä, on minullakin
    teille sellainen "pieni uutinen". Rikkaruohon tutkija, Gottlieb
    Lustig kirjoitti minulle äskettäin Riiasta, että hän tahtoisi
    minua vaimokseen. Minä vastasin, etten ole sitä vastaan. Tuo
    tulee olemaan hiljaista sanatonta avioelämää. Mutta me ymmärrämme
    äänettöminäkin toisiamme. Siis täytyy minun jälleen tulla
    Itämeren maakuntiin. En olisi sitä toivonut. Teidän maanne on
    kylmä, kolkko, surullinen -- niin surullinen!

                                         Juliette Marchand.



Viiteselitykset:


[1] Suuressa moisiossa eli aateliskartanossa on monta ylempää ja
alempaa virkailijaa ja työnjohtajaa. Yllämainitut ovat sellaisia. Kun
suomenkielessä ei ole vastaavia sanoja käytämme tässä teoksessa osaksi
virolaisia nimityksiä. Kupias on alempi vouti, aittamies on jyväaitan
hoitaja. (Suomentaja.)

[2] Viron riihissä on riihitupa, jossa vilja kuivataan ja riihenalunen,
toinen huone ilman uunia, jossa vilja puidaan. (Suoment.)

[3] Haakenrihter oli moision poliisimies ja samalla tuomari, joka
mielivaltaisesti tuomitsi talonpojille rangaistuksia, kun moision
isäntä sitä vaati. (Suomentaja.)

[4] Opman on ylempi vouti eli isännöitsijä. (Suoment.)

[5] Viron kyläkunnissa on oikeuslaitos, jossa ratkaistaan kyläläisten
pienemmät riita-asiat. Tämän oikeuden jäseniksi valitaan kylän
uskotuimmat miehet; esimies on valla vanem tai talitaja, eli kunnan
vanhin. (Suomentaja.)

[6] Mutta kansakoulujen perustaminen edistyi sangen hitaasti, sillä
niinkuin Tallinnan ylemmän koulun opettaja Blagoweschtschenski
kirjassaan "Virolainen ja hänen isäntänsä" todistaa, ei ollut Virossa
v. 1861 vielä 1,000 koulua olemassa niinkuin niitä piti olla, vaan
ainoastaan viides osa siitä, nimittäin joka 800 henkeä kohti ei ollut
koulua, vaan ainoastaan 1,500 henkeä kohden. Ei ainoastaan pitäjät
olleet ilman kouluja, vaan piiritkin, joihin kuului 6 pitäjää, 39
kuntaa ja noin 23,000 asukasta! Kolmessa piirissä, joihin kuului 10
pitäjää, 125 moisiota ja noin 70,000 asukasta ei ollut enemmän kuin
13 koulua, joissa tuskin oli 300 oppilasta. 554 kunnan osalle tuli
ainoastaan 206 koulua, ja 300,000 virolaisesta kävi ainoastaan 6,600
henkeä koulussa. (Tekijä.)

[7] Suworow Viron, Liivin- ja Kuurinmaan kenraalikuvernööri.

[8] 1 kylvymitta on noin 15 litraa. (Suomentaja.)

[9] Virolaisissa talonpoikaisasunnoissa ovat asuinmaja, riihi ja
navetta saman katon alla. (Suomentaja.)

[10] Tämän tositapauksen on Ants Veit, joka siihen aikaan oli Purilaan
Antsin perheessä renkinä, itse kirjoittanut ja hyväntahtoisesti
antanut käsikirjoituksensa minulle käytettäväksi. Minä julkasen
sen aivan muuttamatta. Ants Veit, joka nyt elähtäneenä työmiehenä
elää Tallinnassa, oli niinkuin tulemme näkemään osallisena "Mahtran
sodassa". (Kirjoittaja.)

[11] Tônu Jyrin oikea nimi oli Jyri Tork, oli sittemmin Mahtran sodan
ensimmäinen uhri. Sotamiehet ampuivat hänet sodan alkaessa Mahtran
moision pihassa. (Kirjoittaja.)

[12] Kuvernöörin oikeudella tarkotti kertoja varmaankin senaikaista
ylempää maaoikeutta. (Kirjoittaja.)

[13] Näin kertoo Ants Tertsius itse asian omissa muistiinpanoissaan.
Mutta tietysti ei kenraalikuvernööri Suworowin puolelta sellaista
kieltoa oltu annettu, päinvastoinhan piti hallituksen toivoa, että
oppineet miehet talonpojille selittäisivät lakia. Kauppamiehen arkuus
tuli varmaankin siitä, että hän -- kumartaen saksalaisten määrätöntä
mielivaltaa -- pelkäsi puhuvansa talonpojalle jotakin, josta tämä olisi
saanut aihetta saksalaisia vastustamaan. (Kirjoittaja.)

[14] Ants Tertsiuksen muistiinpanoissa on näin kirjoitettu.
(Kirjoittaja.)

[15] Myös nimellä Tort eli Torter; tämä oli sama mies, jonka kanssa
Ants Veit pari viikkoa aikaisemmin oli käynyt haagioikeudessa. (Tekijä.)

[16] Vielä tänäkin päivänä on koivussa, jonka alla kapteeni Bogutski
sai surmansa, ristin merkki. Kun risti kasvaa umpeen, niin se jälleen
uudistetaan. Tekijä.

[17] Tynnyriä. (Suom.)

[18] Kansantarun mukaan ei viinanhaju ole vieläkään kadonnut lammikon
vedestä. (Tekijä.)

[19] Axel von Gernet'in: "Geschichte und System des bauerlichen
Agrarrechts in Estland." (Tekijä.)

[20] Oikeastaan se päättyi vasta 1 p. elokuuta 1867.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mahtran sota" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.