Title: Äärimmäiseltä rajalta - Seikkailuromaani
Author: Frich, Øvre Richter
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Äärimmäiseltä rajalta - Seikkailuromaani" ***


ÄÄRIMMÄISELTÄ RAJALTA

Seikkailuromaani


Kirj.

ØVRE RICHTER FRICH


Suomentanut

J. V. Korjula



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1922.



SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa: Jalkapalloilija.

      I. Yalen ylioppilas.
     II. Valomerkit.
    III. Guiglielmo Marconi.
     IV. Vainukoira.
      V. Kaukoviesti.
     VI. Kun Niggitts heräsi.
    VII. Iäkäs keksijä.
   VIII. Karkuri.
     IX. Viime hetkessä.
      X. Poloinen isä.
     XI. Kohti suurta hiljaisuutta.

Toinen osa: Äärimmäiseltä rajalta.

    XII. Ihminen.
   XIII. Päivällisateria.
    XIV. Ilmapallo "Thule".
     XV. Kohti tapausten aamua.
    XVI. Outoja vieraita.
   XVII. Kaksi veljestä.
  XVIII. Vakavia valmisteluja.
    XIX. Häät tuntemattomalla taivaankappaleella.
     XX. Kuherruskuukausi.
    XXI. Aurinkovuori.
   XXII. Luuranko.
  XXIII. Näytös.
   XXIV. Morse-sähkösanoma.

Kolmas osa: Kotiinpaluu.

    XXV. Avaruuden halki.
   XXVI. Pelastaja.
  XXVII. Ainoastaan kolmelle tilaa.
 XXVIII. Jäähyväiset.
   XXIX. Atlantin rannikolla.
    XXX. Takaisin elämään.
   XXXI. Kaksi sähkösanomaa.
  XXXII. Maan ihmeitä.



ENSIMMÄINEN OSA

JALKAPALLOILIJA



I.

YALEN YLIOPPILAS.


Nuori tiedemies Simon Newcombe Harriman istui Marconi-aseman suuressa
vastavalmistuneessa rakennuksessa pienellä S:t Vincentin saarella, joka
kuului Kap Verden saaristoon, ja keskusteli itsensä sekä tähtien
kanssa.

Harriman oli amerikkalainen ja oli valinnut nimensä vähän
tähtitiedettä, vähän trustimuodostumia ajatellen. Hän olisi tietysti
voinut yhtä hyvin nimittää itseään Abraham Lincoln Rooseveltiksi tai
joksikin muuksi samaan tyyliin, mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan
mielistynyt nimiyhtymään, joka toi mieleen suuren tähtikiikarin ja
lihavan liikekuninkaan. Mikä hänen alkuperäinen nimensä oli, sitä ei
kukaan kyennyt ilmoittamaan. Mutta yhtä seikkaa ei voida salata. Tämä
suuriniminen nuori mies oli Sing-Singin vankilasta karannut
rangaistusvanki ja moraalisia periaatteita vailla oleva herra.

Hän oli aikoinaan -- silloin vaatimattomamman nimisenä -- tavattoman
lahjakas ja lupaava ylioppilas Yalen yliopistossa, ja osoitti aivan
hämmästyttäviä taipumuksia luonnontieteisiin ja jalkapallopeliin.
Vaikka hän oli laiska kuin Alkibiades ja kaikissa muissa aineissa
loisti ällistyttävällä tietämättömyydellä, pelasti hänet hänen
matemaattinen älynsä aina varmaan satamaan, jossa kellui palkintoja,
stipendejä ja kaikkea muuta hyvää, millä amerikkalaisten
miljoonamiesten paha omatunto on varustanut sikäläiset yliopistot.

Mutta Yalen yliopiston moraalin vartija ei häntä katsonut hyvillä
silmin. Sillä tämä nuori ylioppilas oli hurjapäinen herra, jolla oli
taipumusta juopotteluun, tappeluun ja tanssijattariin. Ja ellei hän
olisi ollut Yalen suuren urheiluhallin paras potkija, niin epätietoista
on, olisiko hänen asemansa ollut niinkään varma. Hän oli pitkä roikale,
jonka raajat olivat luisevat ja jalkapohjat kuin harmaalla karhulla. Ja
hänen potkuistaan sanottiin, että ne tuntuivat San Franciscoon asti,
jossa vielä tänä päivänä eräs mies ontuu, saatuaan parantumattoman
luumurtuman joutuessaan liian liki kuuluisaa Yalen potkijaa.

Hän ei tosiaankaan ollut niitä sankareita, jotka Jack Londonin ja Rex
Beachin romaaneissa uhkuvat jaloutta, lihaksia ja makeata soppaa. Hän
ei ollut hauskan näköinen, hänen ryhtinsä oli etukumara ja hänen
nenällään oli luureunaiset rillit, joiden tarkoituksena oli peittää
hänen läpikotaisin kurja, mutta mielikuvitusrikas ja rohkealentoinen
sielunsa.

Mutta sitten piti tapahtuman jotakin, joka yhtäkkiä lopetti hänen
uransa sekä yliopistossa että pallokentällä. Hän sattui eräänä päivänä
hurjistumaan etiikan professorin tutkinnossa niin, että unohti, missä
oli. Hän vastasi suoranaiseen solvaukseen potkulla, joka
jalkapalloradalla olisi tuottanut hänelle suosiomyrskyn. Se oli,
nähkääs, niin voimakas ja niin paikalleen osattu, että filosofi
singahti nurkkaan, josta hän ei enää koskaan noussut.

Se mies, jota me nyt vaiteliaisuutta ja järjestystä noudattaaksemme
nimitämme Simon Newcombe Harrimaniksi, pistettiin silmänräpäyksessä
Sing-Singin vankilaan, ja koska etiikan professori oli ollut sävyisä
(tosin hieman kuivakiskoinen) sanansaivartaja, joka oli tulkinnut Ralph
Waldo Emersonia kuin vain harvat, sai ystävämme Simon kuolemantuomionsa
amerikkalaistenkin oikeudenkäynnin kannalta ihmeteltävän pian.

Mutta lahjakas fysiikan harrastaja ei saanut tilaisuutta tunnustella
niiden 1,500 voltin voimaa, jotka Amerikan valtio tuhlaa murhamiehiin.
Sillä hän karkasi. Eikä edes karkaamisen hetkellä hän voinut unohtaa
jalkapalloradan kokemuksia, vaan potkaisi erään vartijan piloille, otti
virkapuvun ja marssi ulos avaraan maailmaan.

Monta kovaa koettuaan hän tuli Englantiin, jossa hän erinäisillä pikku
huijailuilla pääsi niin pitkälle, että saattoi astua itse suurmestari
Marconin eteen ja esittää tälle itsensä sekä monta kaunista ja hyvin
väärennettyä todistusta.

Suuri keksijä mieltyi miehen moniin hienoihin nimiin ja lähemmin
tunnusteltuaan pitkää hongankolistajaa, jolla oli nuo hitosti
luottamusta herättävät luureunarillit (älä koskaan luota mieheen, jolla
on luureunaiset rillit!), hän huomasi, että tässä oli oppilas, jota
saattoi käyttää.

Ja Simon Newcombe Harriman lähetettiin S:t Vincentin tähti- ja
sähköasemalle, saaden mukaansa sarjan määräyksiä, jotka lakimiehenkin
silmissä olisivat näyttäneet kiperiltä ja jotka mekin sen vuoksi
annamme olla selostamatta.

Niinpä siis tapahtui, että Yalen ylioppilas, jalkapalloilija ja
murhamies nyt oleili alhaalla päiväntasaajan luona ja joi whiskyä tällä
jumalain unohtamalla saarella Afrikan länsirannikon edustalla.

Paljon kaunista voisi kertoa Kap Verden saarista. Kun on rämpinyt
Dakarin kuumerämeissä, tai myrkyllisten kärpästen, verenhimoisten
moskiittojen ja muiden kuuman vyöhykkeen vitsausten kynsistä päässyt
Senegalin rannikolle, ei tunnu niinkään tuhmalta purjehtia S:t
Vincentin keltaiseen hiekkahelvettiin. Ei siellä kuole kovinkaan pian,
kunhan vain osaa juoda whiskyä. Sillä S:t Vincent on englantilainen
rannikkoasema, johon poikkeaa monta alusta. Ja missä on vilkas
laivaliike ja paljon höyryaluksia, siellä on jostakin tuntemattomasta
syystä myös runsaasti whiskyä.

Tämä ilmiö suostutti Simon Newcombe Harrimanin tuohon kaikki valtaavaan
keltaiseen hiekkaan, joka tuntui olevan tuotu tänne suoraan Saharan
erämaasta. Hän antoi palttua englantilaisille tullimiehille,
laivanvarustajille, kauppiaille ja papeille, kiristeli hampaitaan joka
kerta kun näki haukinaamaisen portugalilaisen, haukkui pataluhaksi
kahta sähköittäjää, jotka joka ilta rukoilivat Jumalaa että saisivat
määräyksen matkustaa kotiin, ja uhrautui muuten ilman salaperäisille
äänille, tähdille, whiskylle ja suurelle hiljaisuudelle.

Hän ei nimittäin unohtanut tiedettään. Ja jos joku sähköittäjistä olisi
sattumalta nähnyt hänet iltaisin tähtiaseman suurella ulkoparvekkeella
tuijottamassa troopillisen tähtitaivaan valtavaan kirkkauteen, niin
näkijä olisi huomannut, että mies oli ottanut nenältään rillit ja että
hänen suurista likinäköisistä silmistään hohti kaipuu, joka ojenteli
siipiään kohti suuren säteilevän avaruuden ihmeellisiä arvoituksia.

Ja toisten mennessä levolle hän saattoi istua mikrofooni korvassa ja
kuunnella meren ja taivaan merkillisiä ääniä.

Eräänä tuollaisena yönä tapahtui _se_, joka hänen tahtomattaan sai
hänen nimensä loistamaan kilpaa maailman suurimpien nimien kanssa.



II.

VALOMERKIT.


Aika oli merkillinen, täynnä hapuilevaa taikauskoa ja uusien totuuksien
ikävöintiä. Maailmanhistoriallinen onnettomuus nosti pinnalle
ihmeellisiä asioita. Sodan lohikäärmekylvö oli luonut omituisesti
vääntyneitä valtiollisen elämän muotoja. Yhteiskunta, elämän ilmiöistä
mutkikkain, oli suurella vaivalla ja vatsanväänteellä sulattanut sen
kovan ravinnon, mitä sen elimistölle olivat tarjonneet spartakismi,
leninismi ja muut alaluokkavallankumoukset.

Mutta kaiken tämän levottomuuden turvissa olivat ihmiset ruvenneet
ajattelemaan ja mietiskelemään. Tappotannerten miljoonat kaatuneet
olivat levinneet ikäänkuin henkiä täynnä olevaksi tähtisumuksi
verikylläisen maakamaran ylle, ja tässä kaiken yliluonnollisen
itämiselle perin otollisessa ilmanalassa putkahti ilmoille mittaamaton
halu syventyä salattujen voimien tuntemattomiin arvoihin. Käsivarsiinsa
turvautuvien vähitellen valloittaessa itselleen maan, ja köyhälistön
kiihkeästi tavoitellessa valtaa, harhaili oman onnensa nojaan jätetty
sivistyneistö pitkin suurten ajatusten äkkijyrkänteitä ja tuijotti
pois, kohti uusia ja outoja maailmoita.

Kaikki vanhat ismit heräsivät uuteen eloon. Mesmerismi, hypnotismi,
magnetismi, spiritismi saivat jo kadonneen nuoruudenvoimansa takaisin.
Kaikissa vanhoissa pappiloissa ja luostareissa kummitteli, puolittain
unohdetut pöydänjalat tanssivat, aikaansa seuraavat valokuvaajat eivät
niin paljoa välittäneet ihmisistä kuin usvaisen hämäryyden
hyväntahtoisista ja turhamaisista hengistä, ja astraaliruumiit
lentelivät halki avaruuden niinkuin tarun hollantilaisen laiva.

Kirjailijat eivät enää kirjoittaneet käsin eivätkä koneilla. Heidän
olkapäillään ratsasti jokin rakastava henki, joka valmisti heidän
kirjansa. Ja kun henget syystä tai toisesta olivat huonoja
kirjoittajia, niin kirjoistakin tuli säännöllisesti huonoja. Täytyy
vain surren valittaa, etteivät kaikkein suurimmat nukahtaneet henget
päässeet toisten tavalla lausumaan julki ajatuksiaan. Sillä vielä ei
ollut Aristoteles eikä Plato tarttunut yhdenkään ihmisen käteen, eikä
Euklides tai Newton istahtanut kenenkään kaihomielisen kirjailijan
niskaan kumoamaan Einsteinin väitöksiä.

Olipa nyt tämän laita kuinka tahansa -- yksi asia oli varma: ihmisten
mielet herkistyivät näinä aikoina äärimmilleen vastaanottamaan kaikkia
vaikutuksia. He kulkivat mikrofoonit korvissa ja mikroskoopit silmissä.
He avasivat niin sanoaksemme koko tajuntansa ovet alitajunnalle.

Simon Newcombe Harriman oli tavallaan aikansa lapsi hänkin. Vaikka hän
olikin pahanilkinen kyynikko, joka antoi palttua niin vakaville
asioille kuin pöydänjaloille, oli hänellä kuitenkin omat ihmeelliset
ajatuksensa siitä avaruudesta, jonka valoja ja ääniä hänet oli pantu
pitämään silmällä. Hän oli pikkuista vaille sen näennäisesti
lapsellisen oppisuunnan kannattaja, että taivaita on muka seitsemän,
mutta hän ei sanonut sitä kenellekään. Ja kerran toisensa perästä hän
tapasi itsensä ihailemasta Tyko Brahea enemmän kuin Kopernikusta ja
Kepleriä.

Mutta kaikista enimmin hän ihaili Marconia, koska tämä suuri
italialainen oli antanut taivaan avaruudelle sen paikan ihmisten
henkisessä ja aineellisessa elämässä, jonka se ansaitsee. Hän oli ollut
ensimmäisenä aukomassa ilmakehän portteja inhimilliselle yhteyden
kaipuulle. Ilman aaltoilu ja värähtely olivat hänen uskontoaan.
Niinkuin muinais-kreikkalainen luonnonfilosofi Herakles, niin hänkin
näki maailman alkuperusteen liikunnossa -- siinä liikehtimisessä, josta
eri aaltosuhteet synnyttävät äänen, valon ja sähkön.

On mahdollista, että Simon Newcombe Harriman istui ja ajatteli kaikkea
tätä tuona yönä Kap Verden saariston piskuisella saarella. Joka
tapauksessa hänen aistinsa olivat äärimmälleen jännitetyt -- jokin
selittämätön vaisto hänessä sanoi, että jotakin oli tulossa.

Niin, oli kuin koko säihkyvä tähtitaivas aina vilkkuvaan Etelän Ristiin
asti olisi vavahdellut jostakin etäisestä salaperäisestä syystä.

Mutta mitäs tuo oli?

Harriman kohottautui puolittain seisomaan. Sitten hän pani pois
mikrofoonin ja tarttui tähtikiikariin. Hän tuskin uskoi omia silmiään.

Sillä läntiselle taivaalle piirtäytyi yhtäkkiä muutamia omituisia
valomerkkejä, ne viskautuivat mustan vihreälle tähtitaivaalle pitkien
säteilevien keihäiden tavoin, ja katkeilivat ihmeellisiksi pisteiksi ja
viivoiksi, muistuttaen ratapihojen vilkku-semafooreja.

Nuori fyysikko ajatteli ensin revontulia. Mutta muoto ja väri
poikkesivat kaikesta, mitä hän oli lukenut ja kuullut tästä
napaseutujen ilmiöstä.

Sitten hänen varovainen älynsä tunnusteli otaksumaa, että jokin
ilmalaiva lähetti valomerkkejä mahdottomasta korkeudesta. Mutta iso
tähtikiikari ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä sellaisesta.

Yksi asia oli kumminkin varma: Tässä _annettiin merkkejä Morsen
aakkosilla_. Mutta merkit tulivat hyvin hitaasti. Salaperäinen
lähettäjä oli joko tottumaton tai erittäin tunnollinen sähköittäjä.

Harriman oli päästänyt ensimmäiset merkit ohitseen -- nyt hän sieppasi,
harjaantunut sähköittäjä kun oli, seuraavat sanat:

... _Puhukaa Marconin kanssa. Tulen jälleen 24 tunnin kuluttua_.

Sitten valomerkit sammuivat.

Harriman retkahti huohottaen takaisin tuolilleen.

Hän sytytti valon. Eteensä marmoripöydälle hän oli automaattisesti
kirjoittanut valomerkit. Hän ei tahtonut voida luottaa omiin
aistimiinsa. Hän odotti tunnin, odotti kaksi. Mutta taivas ei näyttänyt
enää merkkejä.

Mitä tuo mahtoi olla?

Kenties joku amerikkalainen istui jollakin korkealla Pohjois-Amerikan
vuorella ja koetteli jotakin uutta valolennätinkojetta. Olihan suuri
tähtitorni Mac Kinley-vuoren huipulla vastikään valmistunut. Mutta oli
mahdotonta antaa merkkejä siinä kulmassa. Valomerkkien _täytyi_
tulla jostakin paikasta maapallon ulkopuolelta. Ja silloin oli
ilmalaiva-teoria ainoa mahdollinen.

Mutta nuori amerikkalainen ei voinut edes itseltään kieltää, ettei se
selitys pitänyt paikkaansa. Ei ollut todennäköistä, että mikään
ilmalaiva olisi ollut varustettu niin valtaisella heijastajalla, että
se olisi voinut lähettää siksi voimakkaita merkkejä kuin nämä olivat.
Ja vaikkapa ilmalaiva olisi ollut kuinka korkealla tahansa, olisi hän
keksinyt sen tähtikiikarillaan.

Siis --!

Tekemättä loogillista johtopäätöstä Harriman harppasi alas
sähköittäjien luo, jotka kuorsasivat huoneissaan.

"Tiedättekö, missä Marconi nyt oleilee?" karjui hän heille.

Molemmat herrat ponnahtivat pystyyn, kirosivat kiukkuisesti ja pääsivät
näin vähitellen tajuntaan.

"Hän on huvipursineen Dakarissa", sanoi toinen ärähtäen. "Tehän
tiedätte, että hän saapuu tänne kolmen päivän perästä."

"Lähettäkää silmänräpäyksessä hänelle langaton sähkösanoma ja kutsukaa
minun nimissäni hänet tänne niin pian kuin hän suinkin voi tulla. On
seikkoja, jotka vaativat hänen länsäoloaan neljänkolmatta tunnin
sisällä. Lähettäkää pikasanomana. Onhan Dakarissa sekä päivä- että
yöasema?"

"On", murahti sähköittäjä.

"Mitä pentelettä te mukisette", ärjyi Harriman ja sai töintuskin
pidetyksi aisoissa kuuluisan murhaajajalkansa... "Tässä tehdään
maailmanhistoriaa -- ymmärrättekö, senkin unikeko!"

Silloin sähköittäjä ymmärsi. Hän syöksyi ulos huoneesta paitasillaan,
ja viittätoista sekuntia myöhemmin alkoi S:t Vincentin langaton
erittäin hätäisesti huutaa Dakaria.



III.

GUIGLIELMO MARCONI.


Marconi-yhtiön uusi huvipursi "Astra" kellui Afrikan länsirannikon
edustalla ja välkkyi voimakkaassa auringonpaisteessa. Se oli tullut
suoraan Yarrowin kuuluisasta laivaveistämöstä ja oli kuin joutsen
mutalammikossa.

Sillä Dakarin kehno satama ei ole sen laatuinen, että siinä voisi
kylvettää pikkulapsia. Siinä on paljon keltaisia muistoja Senegal- ja
Gambia-jokien erämaaliejusta, joka muuten antaa leiman koko tälle
rannikolle S:t Louisista S:t Marieen saakka.

Dakar ei ole mikään terveellinen kaupunki valkoiselle miehelle. Se oli
aikoinaan oikea helvetti. Nyt ovat sivistys ja kauppa yhteisvoimin
muokanneet kaupunkia ja soita, niin että eurooppalainen voi jokseenkin
vaaratta kuivatella ruhoaan päiväntasaajan auringon alkuvoimaisessa
paahteessa.

Mutta huvipursi "Astra" somisti satamaa siinä kelluessaan ja sen
pintaan kuvastuessaan. Aamu-auringon ensimmäiset säteet loivat pehmeän
ja värähtelevän värihohteen aluksen siroihin ja joustaviin piirteisiin.
Tuossa tulla paukutti moottorivene sen luo, ja moottoriveneessä istui
joku eurooppalainen, jonka naama oli sinooperipunainen liian paljosta
auringosta, whiskystä ja valvomisesta.

Samaan aikaan oikoi jäseniään telttatuolissa eräs keskikokoinen mies,
jolla oli avonaiset ja rehelliset kasvot, ja haasteli kapteenin kanssa.
Ensi silmäyksellä ei voinut keksiä mitään erikoista hänessä. Oli
jotakin raikasta ja nuorekasta hänen tummien silmiensä hyväntahtoisessa
ilmeessä, mutta sen vastapainona olivat lukuisat hienot rypyt ja vielä
komeassa ruskeassa tukassa esiintyvät monet harmaat suortuvat.

Ja kuitenkin hän oli uusimman ajan suurimpia tienraivaajia -- yksi
niistä, joiden nimet aina säilyttävät paikkansa keksintöjen
historiassa, miesten sellaisten kuin Robert Fultonin, James Wattin,
George Stevensonin, Graham Bellin ja Thomas Edisonin rinnalla. Hänen
nimensä oli Guiglielmo Marconi.

On monta saksalaista pikkusielua, jotka kieltävät häneltä oikeuden
nimittää itseään langattoman lennättimen keksijäksi. Mutta pieni
italialainen on selviytynyt kaikista näistä kateuden myrskyistä ja ajat
sitten astunut maailmanhistorian kuolemattomien joukkoon.

Hänen katseensa seurasi sinooperipunaista herraa ja hän näki tämän
heiluttavan kädessään sähkösanomaa, joka oli varustettu erinäisillä
punaisilla kiireellisyysmerkeillä. Parin minuutin kulutta mies oli
kannella.

"Langaton pikaviesti Marconille", kuulutti tulija äänellä, jossa
rasahteli erämaanhiekka.

Italialainen viittasi hänet luokseen.

"Oletteko langattoman palveluksessa?" kysyi hän ja repäisi auki
sähkösanoman.

"Olen", vastasi sinooperipunainen... "Ihmeellinen sähkösanoma, herra
Marconi -- kerrassaan hämmästyttävä."

Miehen teki selvästi mieli ryhtyä tarkempiin selittelyihin, mutta
jotakin tuli väliin: hän huomasi pöydällä hikisen jäämaljan, jossa oli
useita Schweppin soodavesipulloja ja yksi isomahainen whiskypullo.

Marconi seurasi hänen katseensa suuntaa, vilkaisi tunnustellen miehen
alkoholinenään, hymyili ja osoitti kädellään keidasta, sanoen:

"Olkaa niin hyvä."

Sähköittäjä kumarsi ja istuutui virkistävään pöytään, ja viidessätoista
sekunnissa hänellä oli lasi valmiina.

Mutta kauan hän ei saanut valuttaa itseensä tuota elämännestettä, sillä
Marconi oli hypähtänyt ylös lepotuolista tähdenlentoa muistuttavalla
nopeudella.

"Kapteeni", sanoi hän lyhyesti ja käskevästi. "Ankkuri ylös. Keula S:t
Vincentiä kohti. Meidän on oltava siellä ennen iltaa."

Vanha, komea merikarhu näytti kovin hämmästyneeltä. Mutta hän oli
harvojen ja voimakkaiden sanojen mies. Ja hän käytteli niitä
ensimmäisen neljänneksen aikana niin tehokkaasti, että "Astra" tämän
ajan lopulla jo oli kääntänyt keulansa Atlanttia kohti ja viilletti
kahdenkymmenen mailin nopeudella suoraan länteen.

Sinooperipunainen sähköittäjä oli silloin jo kauan ollut matkalla
vartiopaikalleen.

"Tapahtuu kummallisia asioita taivaan ja maan välillä", mutisi hän
itsekseen, ajatellessaan yöllä vastaanottamaansa ja äsken suurelle
äänimestarille jättämäänsä merkillistä sähkösanomaa.

Samaan aikaan Marconi istui "Astran" kannella ja luki S:t Vincentistä
tulleen sanoman päästä päähän. Nyt jo kolmatta kertaa. Siinä sanottiin:

    "Olen tänä yönä kello 12.40 ja 13.10 välillä havainnut
    ihmeellisen, Morse-aakkosia käyttävän, merkinannon. Antopaikka
    luultavasti maan ilmakehän ulkopuolella. Se kutsui teitä tänne
    24 tunnin kuluessa. Lähempiä yksityistietoja saavuttuanne. Jos
    teillä on este, pitäkää silmällä läntistä taivasta keskiyön
    jälkeen. Oletan asialla olevan mitä suurimman merkityksen.

                                       _Simon Newcombe Harriman_.

Hän ojensi sen kapteenille, joka luki sen välinpitämättömästi. Marconi
ei nähnyt toisen hieman ylenkatseellista olkapäännykäystä. Hänen
silmänsä olivat syvät ja uneksivat.

"Vihdoinkin", mutisi hän puolittain itsekseen. "Minä aavistin, että
jotakin tuollaista tapahtuisi... Katsokaas, kapteeni Evans", jatkoi hän
innostuen, "jo vuonna 1919 me huomasimme outoja merkkejä koneissamme.
Me totesimme ne, epäilys ja epäluulo sydämessä, ja koetimme selitellä
tätä omituista sekaantumista meidän valoaaltoihimme. Oli melkein
mahdotonta syyttää näistä ilmiöistä maan ilmakehän satunnaista
sähköhäiriötä. Mutta kun emme osanneet lukea merkkejä, jotka muuten
olivat hyvin säännöllisiä, meidän oli lopulta pakko tyytyä siihen
oletukseen, että ilmiö johtui jostakin meidän tietämisemme
rajojen ulkopuolella tapahtuneesta ilmakehän virrankatkeamasta.
Omasta puolestani olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että
näiden salaperäisten merkkien aiheuttajana on jokin toisessa
taivaankappaleessa asuva järkiolento, joka pyrkii kosketuksiin
avaruudessa olevien sukulaishenkien kanssa. Että nämä pyrkimykset
kohtaavat vaikeuksia, on päivänselvää. Siinäkin tapauksessa, että
toiset taivaankappaleet ovat enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisten
olentojen asumia -- ja tämä on kieltämättä todennäköinen otaksuma --
täytyy olettaa eri kiertotähtien asukkaiden henkinen ja ruumiillinen
kehitys siihen määrään omalaatuiseksi, ettei ole ajateltavissa
keskinäistä ajatusten vaihtoa yhteisten tieteellisten koneiden avulla."

"Mutta", väitti kapteeni vastaan, "olinhan huomaavani, että siinä
sanottiin jotakin Morsen aakkosista. Ei kai kelpaisi lähtökohdaksi
otaksuma, että vanha Samuel Morse on pistäytynyt jollekin toiselle
kiertotähdelle ja sieltä haastelee meille."

"Haastelettehan tekin usein tähtien kanssa, herra kapteeni", jatkoi
Marconi... "Taivaankappaleiden keskinäiset suhteet antavat teille
arvokkaita tietoja. Ettekö milloinkaan ole ajatellut sitä, että tämä
ankarain ja muuttumattomien lakien järjestelmä on jonkin
yleismaailmallisen, ei yksistään maapallolle kuuluvan järjen
aikaansaannos. Ja että näin ollen kaikissa maailman avaruuden osissa
korkeimman viisauden ilmaukset ovat keskenään sukua. Miksi olisi juuri
maapallon profeetta päässyt kohoomaan korkeammalle kuin esim. Marsin
tai Merkuriuksen viisas mies?..." -- -- --

Ja näin tämä ikuisesti nuori ajattelija ja keksijä jatkoi
uneksimistaan, ja "Astra" jännitti kaikki langattomat hermonsa
vaahdotessaan yli sinisen Atlantin niitä seutuja kohti, joissa pasaadin
lauhkea ilma ikuisella retkellään lounaaseen vyöryttelee auringossa
kilottavia aaltoja, ja jossa Etelän Risti murtuneine viivoineen viittoo
ihmisille pimeästä, arvoituksellisesta, troopillisesta yöstä.



IV.

VAINUKOIRA.


Joshua P. Niggitts oli Pinkertonin toimiston matkustava salapoliisi, ei
enempää eikä vähempää.

Toimi ei ollut mikään erikoisen hieno, mutta eipä mainittu J.P.
Niggittskään ollut mikään hieno mies. Hän oli saanut tehtäväkseen
nuuskia käsiinsä sen yalelaisen ylioppilaan, joka oli potkaissut
kuoliaaksi erään professorin ja sittemmin karannut Sing-Singin
vankilasta. Amerikan viranomaiset olivat jo aikoja sitten jättäneet
koko asian, vieläpä olivat mielissäänkin tästä käänteestä. Mutta nyt
sattui kaikeksi onnettomuudeksi tuolla kuoliaaksi potkitulla siveysopin
professorilla olemaan jonkinlainen suhde erääseen upporikkaaseen
leskeen, joka tällä ilkeällä tavalla menetti arvokkaan ystävän. Ja kun
leski oli kostonhimoinen kuin kobrakäärme, pani hän pyörimään muutamia
satojatuhansia dollareja vain saadakseen hävyttömän ylioppilaan
sähkötuoliin, jonka tämä oli kaartanut.

Kostonhimoiset naiset ovat mustekalojen kaltaisia -- heillä on
kymmenittäin pyyntilonkeroita. Ja tämä lajinsa edustaja polvistui joka
aamu erään lihavaa, parratonta, talisilmäistä -- talisuus johtui
siveellisestä viisaudesta -- miestä esittävän muotokuvan eteen ja
rukoili kostoa onnensa menettämisestä.

Hän tehosti rukouksiaan kääntymällä Pinkertonin toimiston puoleen, joka
taas puolestaan jätti asian yhdelle hienovainuisimmista nuuskijoistaan.

Siitä on jo kauan kun salapoliisi kelpasi romaanisankariksi. Hänet
syrjäytti aikoinaan autonkuljettaja. Mutta nyt on autoilijakin
siirtynyt rehelliseen yksitoikkoisuuteen ja luovuttanut romanttiset
kiistakentät lentäjälle. Ja kukistumisensa partaalla seisoo jo tämäkin
-- sankarikieltä käyttääksemme --, sillä ei ole enää kaukana
se aika, jolloin lentäminen muuttuu verrattain vaarattomaksi,
poroporvarilliseksi urheiluksi.

Oli miten oli: salapoliisi ei enää esiinny hienossa seurassa muualla
kuin filmissä, jossa hän vielä on terävä-älyinen, vaikka peräti
lapsellisella tavalla.

Joshua P. Niggitts ei soveltunut valkoiselle kankaalle. Hän oli ovela,
mutta jäyhä mies, joka teki työtä kuin kone, aina nenä maassa. Nyt
hänen vainunsa vei häntä suoraan kohti Simon Newcombe Harrimania,
a hän oli menossa S:t Vincentiin eräällä lihalastissa olevalla
englantilaisella höyrylaivalla, joka aikoi ottaa hiiliä sieltä. Hän ei
ollut ihan varma asiastaan -- salapoliisit eivät ole koskaan varmoja,
ja tästä syystä kai salapoliisiromaanit venyvätkin niin penteleen
pitkiksi. Mutta hän oli tavannut hyvät jäljet. Luureunarilleistä oli
tullut nuoren ylioppilaan kohtalo. Syystä tai toisesta mies ei ollut
viitsinyt poistaa niitä nenältään, paetessaan New Yorkista. Ne
olivat seuranneet häntä erääseen Cunard-linjan laivaan, tämän
kattilahuoneeseen, ne olivat herättäneet tarpeeksi huomiota
Liverpoolissa, ja eräänä päivänä ne olivat tähdänneet suoraan
Marconi-yhtiön palatsiin Lontoossa. Tämän suuren maailmanjärjestön
huoneissa Niggitts oli kysellyt ja rauhoittunut vasta kuultuaan tuon
hämmästystä herättävän nimen: Simon Newcombe Harriman. Hänen
mielenkiintonsa tuntui harvinaisessa määrässä kohdistuvan tähän
nimirikkaaseen herraan, jonka tuntomerkit sopivat erinomaisesti hänen
lompakossaan olevaan pitkän, luisevan, pikku lautasten kokoisia
luureunarillejä kantavan nuorukaisen valokuvaan.

Ilmaisematta millään tavalla syytä, miksi hän halusi tietoja mr. S.N.
Harrimanista, hän poistui Lontoosta ja suuntasi kulkunsa suoraan kohti
S:t Vincent-nimistä pientä valtameren hiekkajyvää kohti. Kaikki oli
järjestyksessä. Hänen tulevaisuutensa turvattu. Hänen taskussaan oli
vangitsemismääräys ja suosituskirje maailman pienimmän hiilisaaren
korkeimmalle poliisiviranomaiselle.

Lankeaa siis luonnostaan, että Joshua P. Niggitts oli mainiolla
tuulella liukuessaan eräänä myöhäisenä iltahetkenä sen majakan ohitse,
joka Santiago-saaren mahtavilta rantakallioilta viittoo S:t Vincentin
keltaista alastomuutta kohti. Hän puri purukummia niin että leuat
natisivat, hän voiteli revolverinsa florenttiniöljyllä ja pisti
viimeisellä patenttilaitteella varustetut käsiraudat taskuunsa. Sitten
hän pani kuntoon taskulamppunsa, sillä pimeys oli tullut aikoja ennen
kuin laiva oli ehtinyt satamaan.

Niggittsin into oli ilmitulessa. Hyväntahtoinen perämies oli näyttänyt
hänelle sen pienen rakennusryhmän, joka muodosti Marconi-aseman. Iso
hehkulamppu valoi valkoista hopeaansa siihen matalaan rakennukseen,
joka oli kummulla, päärakennuksen takana.

Oli valoisa, kirkas yö -- kuuta vailla. Mutta tähdet säteilivät
omituista, voimakasta hohdettaan. Oli kuin ilmakehän miljoonat silmät
olisivat uteliaina vilkuttaneet toisilleen.

Mutta Niggittsissä ei ollut runollisuutta enempää kuin pussirotassa,
eikä hänellä ollut sitä hyödyllistä taitoa, että olisi osannut lukea
tähdistä. Jos hänellä olisi ollut tämä taito, niin hän ehkä olisi
keksinyt, että Saturnus oli tänä yönä hieman omituinen. Eikä se ennusta
hyvää ihmisen kuolemattomalle sielulle -- vaikka kuuluukin niin
vuorenvarmaan laitokseen kuin Pinkertonin toimistoon.

Ei ole kuitenkaan syytä rientää tapausten edelle. Ennen kuin
lastihöyryn ankkuri oli tavannut pohjan, seisoi Joshua P. Niggitts
yhdessä niistä monista veneistä, jotka olivat tulleet tervehtimään
juuri saapunutta laivaa. Hänellä oli sellainen kiire, ettei hän
huomannut peremmällä satamassa kelluvaa kaunista, valkoista huvipurtta.
Hänen pienet siansilmänsä tuijottivat vain tuohon suureen hehkuvaloon,
jonka läheisyydessä hänen luultavasti mitään aavistamaton uhrinsa
oleili.

Maihin astuessaan hän vilkaisi kelloon. Se oli juuri kaksitoista.

Tämänkin olisi pitänyt varoittaa Joshua P. Niggittsiä. Sydänyön hetki
ei ole hyvä salapoliiseille. On jotakin rikosluontoista öisessä
kahdentoistalyönnissä.

Mutta Niggitts ei ajatellut mitään muuta kuin Simon Newcombe
Harrimaniksi itseään nimittävän miehen kiinniottamista. Hän ei
välittänyt edes paikan poliisiviranomaisten avusta. Olihan hänellä
vangitsemismääräys, Englannin poliisin allekirjoittama, oli revolveri,
käsiraudat ja nuo etevät englantilaiset lennätinvirkailijat, jotka
asuivat yhdessä Yalen yliopiston murhaaja-idun kanssa.

Sitäpaitsi Niggitts oli rahan ahne. Hän ei voinut sietää ajatusta, että
joku toinen tulisi jakamaan hänen suurta dollarichekkiään.

Hän sai erään portugalilaisen hiilijätkän oppaakseen ja seisoi muutamaa
minuuttia myöhemmin laitoksen portilla. Se oli auki.

Hän sanoi hyvää yötä oppaalle, otti huopatohvelit jalkaansa ja hiipi
edelleen. Tuolla oli jokin ovi raollaan. Niggitts noudatti viittausta
ja astui pitkään käytävään, joka päättyi portaisiin.

Vallitsi ihmeteltävä äänettömyys rakennuksessa, vaikka valot olivat
sytytetyt kaikkialle.

Salapoliisi hiipi ylös portaita. Ne päättyivät oveen, joka oli
puolittain auki, kuten kaikki edellisetkin. Se johti huoneeseen, joka
ilmeisesti oli kalustettu jonkinlaiseksi tähtitorniksi. Siellä vallitsi
puolihämärä, mutta Niggitts keksi heti siellä kaksi miestä. Toinen
askarteli suuren kaukoputken kimpussa, toisella, joka seisoi
kumartuneena erään pöydän yli, oli luureunarillit; ja muistutti
jälkimmäinen muutenkin Niggittsin taskussa olevaa valokuvaa niinkuin
vesipisara muistuttaa toista vesipisaraa.

Ei ollut vähintäkään epäilystä enää.

Joshua P. Niggitts astui kolistellen huoneeseen, meni Simon Newcombe
Harrimanin luo ja laski kätensä tämän olalle.

"Nathanael Smith", sanoi hän, "lain nimessä minä vangitsen teidät".

Syntyi silmänräpäyksen äänettömyys. Niggitts nautti siitä
silmänräpäyksestä, mutta ei seuraavasta. Sillä kaukoputkimies oli
kääntänyt kasvonsa häneen.

"Viekää ulos rääkkyjät", sanoi hän kuivasti. "Me emme halua tulla
häirityiksi..." Ja oli kuin hänen silmänsä, joiden palo muistutti
kuumesairasta, olisivat lakaisseet Niggittsin ulos.

"Mutta", änkytti Niggitts, "mutta..."

On merkillistä, kuinka usein vähäisellä arvostelukyvyllä varustetut
ihmiset suuttuvat sanasta "mutta"... Sillä Simon Newcombe Harriman
_alias_ Nathanael Smith käännähti taapäin. Seuraavassa tuokiossa
hänen oikea jalkansa lennähti eteenpäin, niinkuin heittokoneen
viputanko. Ja ennenkuin Niggitts ennätti tarttua revolveriinsa,
vangitsemismääräykseen ja käsirautoihin, hän pyörähti läpi lasiruudun
ja yli matalan verannan ja putosi ilkeästi rämähtävään romurautakasaan.
Siihen hän jäi makaamaan aivan hiljaa.

Mutta nuo kaksi miestä jatkoivat työtänsä, johon he syventyivät ja
innostuivat, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.



V.

KAUKOVIESTI.


Oli kulunut tunti.

"Onko teillä kaikki?" kysyi Marconi ja nojasi väsyneesti tuolinsa
selkämykseen.

"Joka ainoa sana", vastasi Harriman ja kohotti rillejään. Hiki helmeili
hänen kasvoillaan ja hänen teräviin, jäykästi tuijottaviin silmiinsä
oli tullut ihmeellinen, kiihkeä ilme.

"Enempää kai ei tule?" jatkoi Marconi.

"Tuskin."

"Mikä on teidän ajatuksenne asiasta?"

"Sama kuin teidänkin."

Marconi katsahti vähän ihmeissään tuohon pitkään, nuoreen mieheen, joka
seisoi kumartuneena pisteitä ja viivoja täynnä olevan paperin ylle.

"Sehän saattaa olla erehdys", virkahti hän ikäänkuin tunnustellen
maaperää.

Amerikkalainen kohautti olkapäitään.

"Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka se voisi olla erehdys", jatkoi
hän varmemmin. "Oletteko milloinkaan ennen nähnyt tuollaisia
valonsäteitä? Ne muistuttivat troopillisia salamoita. Eikä juuri liene
ajateltavissa, että itse Jumala olisi opetellut Morsen aakkoset... Kun
julkaisemme tämän ihmeellisen sähkösanoman, niin spiritistit sanovat
sitä jonkin hengen lähettämäksi. Onhan mahdollista, että henget ovat
kyllästyneet pöydänjalkoihin ja nyttemmin siirtyneet tähtitaivaalle."

Nuori mies naurahti -- s.o. hän päästi kurkustaan omituisen narisevan
äänen.

"Tässä ei ole mitään naurettavaa", nuhteli Marconi häntä. "Meidän on
oltava nykyaikaisia ihmisiä -- nykyajan salatieteilijöitä. Materialismi
makaa koirankopissa ja ulvoo kohti kuuta. Ihmiset eivät enää välitä
maallisista asioista. He istuvat ja kuuntelevat ylimaallisia,
taivaallisia ääniä. He eivät tahdo tietää mistään selityksistä. He vain
heittäytyvät selittämättömän uskoon. Tämä on jonkinlaista
henkiromantiikkaa... Mutta meillä, jotka kuulumme vanhaan kouluun, ei
ole muuta kuin yksi tehtävä. Meidän on koetettava ottaa selko tämän
sanoman lähettäjästä -- olipa hän sitten henki tai ihminen... Eikö hän
sanonut nimensä olevan John Lange?"

"Sanoi!"

"Samalla tutkikaamme, onko perää niissä perhesuhteissa, joihin hän
vetoo, ja vieläkö hänen mainitsemansa Kervel elää."

Harriman nyökäytti päätään, mutta samalla hän loi äkäisen katseen
rikkinäiseen ruutuun, jonka läpi Joshua P. Niggitts niin
äkkiarvaamattomalla tavalla oli kadonnut.

Marconi arvasi nuoren avustajansa ajatukset.

"No", sanoi hän hajamielisesti, "emme anna pikkuseikkojen häiritä
itseämme, kun vakavat asiat ovat kysymyksessä. Tämän-öisiä elämyksiämme
saamme kai nimittää maailmanhistorialliseksi merkkitapaukseksi. Minä
oletan, että olette tehnyt muitakin tihutöitä, mutta se asia saa levätä
toistaiseksi. Täällä saaressa ei kukaan uskalla koskea teihin niin
kauan kuin minä olen saapuvilla... Potkaisittekohan miehen kuoliaaksi?"

"Minä potkaisin kovanlaisesti", vastasi Yalen ylioppilas hiukan
hämillään. "Se paha tapa on peräisin jalkapalloradalta. Mutta..."

"Joka tapauksessa", keskeytti Marconi hänet, "teidän on mitä
huolellisimmin muunnettava tavalliseksi kirjoitukseksi ne valomerkit,
jotka me olemme merkinneet muistiin. Ne ovat selviä kyllä. Mies, joka
nimittää itseään John Langeksi, ei ole mikään harjaantunut sähköittäjä.
Mutta hän on ilmeisesti käsitellyt monimutkaisia taistelukoneita. Ja
hän taitaa Morse-aakkosensa... Tokkohan yksikään tähtientutkija on
huomannut näitä valomerkkejä... Saamme muutamia jännittäviä päiviä, mr
Harriman. Antakaa minun nyt kuulla, sana sanalta, mitä tällä
salaperäisellä, taivaan avaruudessa asuvalla herralla on meille
sanottavaa!"

Suuri keksijä otti itselleen mukavan lepoasennon, sytytti ison sikarin
ja odotti kärsivällisesti arvoituksellisen viestin tarkistettua
sisällystä.

Simon Newcombe Harriman oli poistanut nenältään luureunarillit, ja
Marconi huomasi ihmeekseen, että nuoren miehen silmissä oli omituinen
punertava värituntu, samanlainen kuin puolisokeilla eläimillä, jotka
ovat tottuneet pitkälliseen pimeyteen.

Muutaman minuutin aikana kuului vain mustekynän paperilla aikaansaama
rapina.

Silloin yhtäkkiä koputettiin ovelle.

"Tulkaa sisään", huusi Marconi äreästi.

Muudan sähköittäjä pisti päänsä ovesta, jonka Joshua P. Niggitts oli
unohtanut sulkea perästään.

"Enkö ole sanonut, etten missään tapauksessa halua tulla häirityksi",
sanoi italialainen äänellä, jota lapset olisivat säikähtäneet.

"Mutta", änkytti sähköttäjä vavisten ja peräytyi niin paljon, että vain
hänen peljästynyt naamansa jäi oviaukkoon, "tuolla makaa joku mies
ulkopuolella..."

Marconi kohosi seisaalleen.

"Mr Thomson", lausui hän ankarasti, "minä annan palttua sille, mikä
siellä ulkona makaa. Jos on jotakin tehtävä, niin tehkää, minkä
katsotte velvollisuudeksenne. Minä en ole mikään S:t Vincentin aseman
lapsenpiika. Ja nyt sanon viimeisen kerran, että me tahdomme olla
rauhassa -- vaikka se mies olisi kuollut..."

"Niin, mutta sehän se juuri..."

Sähköittäjä Thomson ei päässyt pitemmälle. Sillä italialaisen silmät
iskivät salamoita niin vietävästi, että herra Thomson katosi portaita
alas. Ne tekivät kuten Dickens sanoo, hänen puheyrityksensä tyhjäksi.

Marconi istuutui taas tuolilleen ja tyynnytteli itseään vetämällä
muutamia voimakkaita haikuja havannastaan.

"Ei sitten milloinkaan saa olla rauhassa", mutisi hän. "Ei olisi
niinkään tyhmää yrittää jollekin toiselle kiertotähdelle. Mutta
kuunnelkaamme nyt ensin, mitä John Lange tiedoittaa. Lukekaa sanoma
hitaasti ja selvään."

Hän heittäytyi mukavaan noja-asentoon, niin kuin mies, joka
valmistautuu harvinaiseen nautintoon.

Harriman oli paiskannut mustekynän kädestään. Hän loi ensin katseen
taivaalle, mutta kun siellä ei mitään näkynyt, niin hän tarttui
ihmeellisimpään asiakirjaan, mikä on nähty maailman luomisen jälkeen.
Hän sivuutti Marconille osoitetut omistussanat ja luki kuivalla
narisevalla äänellä:

    "Nimeni on John Lange. Olen tätä nykyä eräällä kiertotähdellä,
    maapallon ulkopuolella, vaimoni ja erään ranskalaisen papin
    seurassa. Matka tänne oli kauhea, mutta pitkäaikaisen
    tajuttomuuden vuoksi en voi sanoa, kuinka kauan se kesti.
    Viimeinen, minkä muistan, on se, että lentokoneeni katkaisi
    20,000 metrin rajaviivan ja sitten ikäänkuin viskattiin jonnekin
    tyhjyyteen. Palasin tajuntaan pitkän ajan perästä, sain koneen
    käyntiin viime hetkessä ja laskeuduin eräälle kiertotähdelle,
    joka on pienempi kuin maa ja jossa elämänehdot ovat jokseenkin
    samat, ja jossa asuu olentoja, joiden kehitys ja sivistys on
    kovin erilaista kuin meidän, mutta ylen mieltäkiinnittävää.
    Heillä on kovin voimakkaat tuntohermot, he omistavat
    ihmeellisiä tietoja ja ovat etenkin oppineet käyttämään sähköä
    tavalla, joka on tuntematon maan päällä. Heidän moraalinsa ja
    hyväntahtoisuutensa on verratonta. Vuosisatoja ovat heidän
    tiedemiehensä turhaan pyrkineet yhteyteen toisten kiertotähtien
    kanssa, mutta kun heidän ilmaisukeinonsa ovat aivan erilaiset
    kuin muiden, niin he ovat epäonnistuneet. Meillä on hyvin pienet
    mahdollisuudet päästä pois täältä, kun ei bensiiniä voida
    valmistaa. Ehkä tämän vastaanottaja haluaa kääntyä Kervelin
    puoleen, jonka osoite on Pariisi, rue Rambuteau 157, ja sanoa
    hänelle, että hänen Mars-pikakoneensa on vienyt meidät, ellei
    juuri Marsiin niin johonkin toiseen kiertotähteen. Hänen on
    otettava seuraavaan lentokoneeseensa sähkö käyttövoimaksi.
    Silloin se epäilemättä palaa jälleen takaisin. Ei ole
    todennäköistä, että se, joka poistuu maan ilmakehästä, putoisi
    mihinkään muuhun kiertotähteen kuin tähän. Myös pyydän lausua
    terveiset apelleni, Ivryssä, Pariisin luona asuvalle kemisti
    Henry Debussonille. Hänen tyttärensä elää ja voi hyvin. Me
    olemme onnelliset, mutta ikävöimme maahan. Jos joku tahtoisi
    Kervelin rakentamalla sähkölentokoneella noutaa meidät täältä,
    olisimme hänelle syvästi kiitolliset. Kyllähän se matka kovalle
    ottaa, mutta sen kestää kuitenkin. Toivon, että tämä viesti,
    jonka lähettämisessä käytetään jättiläismittaisia, sähköisiä
    valoaaltoja, joutuu Marconin käsiin. Kuukauden kuluttua olen
    toivottavasti saanut kerätyksi niin paljon sähkövoimaa, että voin
    lähettää uuden ilmoituksen.

                                                    John Lange."

Harriman pyyhki hikeä otsaltaan. Marconi nousi seisomaan.

"Oletteko milloinkaan kuullut moista?"

"En."

"Ja mitä tahdotte tehdä?"

"Pyytää lomaa."

"Mihin tarkoitukseen?"

Amerikkalainen katsahti tahtomattaan rikottuun lasiruutuun.

"En sovellu enää maakamaralle", sanoi hän synkästi.

Marconi tarttui hänen käteensä.

"Siinä on varmasti muutakin. Mennäänpä tuonne huvipurteen. Se vie
teidät Bordeauxiin, josta on kahdentoista tunnin matka Pariisiin.
Menkää tämän Kervelin luo. Puhukaa hänen kanssaan. Minä otan teidän
vartiopaikkanne ja pidän silmällä kiertotähteä. No, joutukaahan jo!"



VI.

KUN NIGGITTS HERÄSI.


Tapahtuu hyvin harvoin, että yksityis-etsivät kuolevat -- ainakaan ensi
näytöksessä. He ovat sitkeitä kuin merikilpikonnat.

Myönnettävä kai on, että Joshua P. Niggittsiä oli pidetty tavalla,
josta olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset. Ei ole leikintekoa
lentää lasiruudun läpi Amerikan etevimmän potkijan potkaisemana. Eikä
voida sanoa yksinomaan hauskaksi rautaromukasaan putoamista kahdeksan
tai kymmenen metrin korkeudesta.

Ei ollut myöskään paljoa jäljellä Pinkertonin uskotuimmasta miehestä,
kun nouseva aurinko seuraavana aamuna kutitteli hänen silmäluomiaan.
Hänet oli itse yöllä kannettu laboratoorioon, jossa taitavat kädet
olivat hoidelleet hänen haavojaan ja naarmujaan. Hän oli saanut kylmät
kääreet päähänsä ja jääpussin nenälleen.

Joshua P. Niggitts ei tosiaankaan voinut hyvin. Oli kuin kirotun
jalkapalloilijan viaton saapas olisi vielä ollut ankkuroituna hänen
kylkiluittensa väliin, ja lonkkien seutu, joka ensiksi oli tehnyt
tuttavuutta romuläjän kanssa, oli niin huonossa kunnossa, että hän
ulvoi, milloin tarvitsi liikahtaa. Tuntui siltä, kuin hän olisi
ratsastanut keskiaikaisella puuhevosella kolme vuorokautta yhteen
menoon.

Mutta pahin oli hänellä niskassa. Sinne oli noussut muhkula, joka
muistutti hyvää, vanhan ajan nyrkkiä, ja se takoi ja jyskytti niin,
että Niggittsin oli ehdoton pakko pidellä päätään, jottei tämä
räjähtäisi kappaleiksi.

Aluksi hänen oli vaikea koota ajatuksiaan. Mitä olikaan tapahtunut ja
mitä oli tulossa?

Mutta vähitellen alkoi amerikkalaisen pahasti järkytetyissä aivoissa
muodostua pieniä tajunnan ja ajatuksen katkelmia. Vihdoin hän pääsi
särkyneen minänsä kanssa yksimielisyyteen siitä, että hän oli S:t
Vincentin saarella. Ja sitten purjehti muisto muiston jälkeen hänen
vielä hieman sumuisen näköpiirinsä ulapalle. Lopuksi hänelle valkeni,
että hänet oli käännytetty takaisin melkein saavutetun päämäärän
vierestä kerrassaan hävyttömällä tavalla. Hänellä oli ollut tämä
kirottu Harriman _alias_ Nathanael Smith käsissään.

Kun Niggitts oli päässyt tähän varmuuteen, ulvahti hän ja yritti
nousta... Sitä ei hänen olisi kuitenkaan pitänyt tehdä. Sillä koko
hänen ruumiinsa pani sitä vastaan mitä ankarimman vastalauseen. Ja hän
vaipui huohottaen sohvan ihmisystävällisten pielusten väliin.

Eräs mies, joka oli istunut kirjoittamassa jotakin kirjeitä huoneen
toisessa päässä, nousi ja tuli hänen luokseen.

"No, te alatte, näen mä, tulla tajuihinne", sanoi mies osoittamatta
mainittavaa sääliä.

Niggitts tuijotti ahnaasti häneen. Ei, tämä ei ollut luureunarillimies.

"Meillä on pieni sairashuone täällä saaressa", jatkoi tumma herra,
jolla oli terävät ja läpitunkevat silmät. "Kun tunnette itsessänne
tarpeelliset edellytykset, niin siirretään teidät sinne. Lääkäri on
käynyt täällä. Hän uskoo teidän voivan olla jalkeilla kahden viikon
kuluttua, jos pysytte rauhallisena."

"Kahden viikon", sähisi Niggitts. "Luuletteko te minulla olevan aikaa
jäädä tänne makaamaan viikkokaupalla?"

"Niinkuin itse tahdotte", sanoi toinen välinpitämättömästi. "Minä vain
kerron, mitä tohtori sanoi. Mutta minunkaan nähdäkseni te ette mahda
kyetä ottamaan osaa marathon-juoksuun ihan ensi tilassa."

Silmät pyöriskelivät Niggittsin päässä.

"Tätä te tulette vielä katumaan", ulvoi hän. "Näinkö on kohdeltava
vapaata amerikkalaista?... Minua on häiritty virallisessa
toimituksessa. Minun vangitsemismääräykseni on New Yorkin
poliisipäällikön allekirjoittama. Tämä tulee teille vielä kalliiksi...
Missä on murhaaja?"

Toinen katseli säälien häntä ja sanoi:

"Tuo on kuumetta."

"Minussa ei ole kuumetta", kirkui Niggitts. "Luuletteko etten tuntenut
häntä hänen sarvirilleistään. Ilmielävä Nathanael Smith, Yalesta
kotoisin, sama, joka potkaisi kuoliaaksi etiikan professorin... Hän
elää täällä käyttäen väärää nimeä. Ja minutkin hän on potkinut rikki ja
mäsäksi. Kirottu jalkapallonpelaaja. Mieluummin antaisin strutsin
potkia itseäni."

"Jalkapallonpelaaja?"

"Niin, hitossa! Älkää ruvetko noin pyhäksi. Ehkäpä olette samassa
juonessa murhaajan kanssa. Missä hän on?... Antakaa minun heti paikalla
puhutella kuvernööriä, tai mikä pahus se hallitsee tätä hornan saarta."

"Saisitte olla käyttämättä noin voimakkaita sanoja. Ne eivät sovi
sairaalle miehelle. Kiittäkää Jumalaa, ettette menettänyt kokonaan
henkeänne. Minusta ei ole mikään onni pudota suoraan romurautakasaan.
Te olette selvästi pudonnut oikea pää edellä."

Niggitts katsoa luimautti mieheen, jolla oli älykkäät ja viisaat
kasvot.

"En voi käyttää mihinkään osanottoanne", vastasi hän. "Viimeisen
kerran: lain nimessä, missä on murhaaja?"

"Minkä lain nimessä?"

Pahoinpidelty salapoliisi katseli neuvotonna ympärilleen.

"Paperini ovat kunnossa", lausui hän sitten hiukan lauhkeammin...
"Mutta kuka te olette, joka asetutte lain ja karanneen rangaistusvangin
väliin?"

"Se ei kuulu tähän asiaan. Toistaiseksi te olette minun vieraanani.
Minä pidän huolen teidän ruumiillisesta hyvinvoinnistanne, niin kauan
kun olette saarella. Kun taas paranette, voittehan jatkaa
mielenkiintoista ajojahtianne."

Niggitts unohti kerrassaan tuskansa.

"Vaatteeni ovat tuolla", karjui hän, "siellä on Nathanael Smithin
vangitsemismääräys."

"En tunne sitä miestä."

"Mitä rohkenette sanoa?... Enkö ole selittänyt teille, että se
viimeöinen luureunarillimies on Nathanael Smith, joka on lainannut
itselleen Amerikan parhaat nimet. Ja ellen olisi häntä tuntenut
entuudesta, niin saamani potku oli tuntomerkki, jos mikään. Ei ole New
Yorkin ja Los Angelesin välillä ainoatakaan, joka potkisi sillä
tavalla... No, mitä sanotte nyt?"

"En sano mitään enkä tiedä mitään. Mutta miehen toteaminen yhdestä
potkaisusta on minusta jokseenkin kevytmielistä hommaa. Te tunkeuduitte
kutsumattomana ja itseänne esittämättä vieraalle alueelle, te
häiritsitte kahta miestä, jotka olivat vakavassa työssä. Sentapaisesta
epähienosta käyttäytymisestä annettu potku on usein terveellinen opetus
vastaisen varalle."

Niggitts oli muuttunut veripunaiseksi kasvoiltaan.

"Te ette siis tahdo luovuttaa häntä?"

"Tarkoitatteko Harrimania?"

"Tarkoitan."

"Vaaditte mahdottomia. Jo siitäkin syystä, että hän matkusti täältä
ainakin kuusi tuntia sitten."

Ei löydy kyllin väkeviä sanoja kuvaamaan Joshua P. Niggittsin
hyödytöntä raivoa.

"Mihin sitten?"

"En tiedä."

"Tästä ette pääse rangaistuksetta. Minä tunnen Marconin. Hän on minun
mieskohtaisia ystäviäni. Te menetätte paikkanne. Mikä on nimenne?"

"Marconi."

Niggittsin silmäterät muuttuivat vihreiksi tyhmyydestä. Hän ummisti
silmänsä ja avasi ne jälleen. Sitten hän luopui jatkuvista yrityksistä,
ja alkoi huohottaa.



VII.

IÄKÄS KEKSIJÄ.


"Tästä ei tule kukaan sisään", rähisi ääni korostaen ranskankieltä
vierasmaalaisesti.

Mutta nuori mies, joka seisoi Rambuteau-kadun 157:n matalan ja
vaatimattoman oven ulkopuolella, ei näyttänyt olevan niitä, jotka
säikähtävät ensimmäistä vastoinkäymistä. Hän ei ollut vähääkään
pariisilaisen näköinen. Ei ainoakaan ranskalainen taipuisi pitämään
luureunarillejä. Pariisilaiset ovat usein naurettavia muulla tavoin --
pitävät pitkää partaa ja kummallisia tukkalaitteita -- mutta että he
milloinkaan vajoisivat niin alas, että tepastelisivat kaupungilla nämä
amerikkalaiset pöllönsilmät päässä, sitä ei yleensä kannata edes
ajatella.

Ystävämme Simon Newcombe Harriman oli kuitenkin omissa silmissään mies.
Hyvissä voimissa hän oli saapunut "Astralla" Bordeauxiin. Ei kukaan
ollut häirinnyt häntä. Ja nyt hän oli sanottavitta vaikeuksitta tullut
Pariisiin ja kohdannut ensimmäisen esteen.

Hän otti esille muistiinpanonsa.

Niin -- tuossa luki Kervel, rue Rambuteau 157, ja Kervelin nimi oli
myös ovikilvessä, kainona ja vaatimattomana.

Mutta kukaan ei avannut Harrimanille, vaikka tämä käytteli rystysiään
niin että oven laudat liikahtelivat.

Tosinhan voi sanoa, ettei Harrimanin ranskankielen ääntäminen ollut
erittäin tyydyttävää. Amerikkalaisethan puhuvat mieluimmin peruna
nielussa, eikä se kuulu hyvältä ranskalaisten korvaan, jotka pistävät
perunan mieluummin nenäänsä.

Mutta oven sisäpuolella oleva mies ei ollut kielisaivartelija. Hän
aukaisi ovensa vain niille, jotka tiesivät tunnussanan.

Tämä selveni vähitellen nuorelle amerikkalaiselle, joka nyt laukaisi
viimeisen panoksensa.

"Minä tuon terveisiä John Langelta", sanoi hän.

Tämä oli oikeata puhetta, sillä samassa ovi lensi auki hämmästyttävällä
vauhdilla, ja Harriman näki edessään pitkän, voimakkaan, hienon ja
jalopiirteisen miehen, jonka pitkä valkoinen parta hohti hopealle.

"Ehkä tahdotte astua sisään", sanoi vanha herra hieman juhlallisesti
"John Langen ystävät ovat minunkin ystäviäni. Minä luulin hänen
kuolleen."

"Kuollut hän onkin, tavallaan", sanoi amerikkalainen ja istuutui
tuolille... "Hän on, mikäli voin käsittää, kuollut tältä maailmalta.
Mutta ennen kuin käymme asiaan käsiksi lähemmin: kuka oli John Lange?"

Valkopartainen juhlava herra rypisti kulmiaan.

"Ettekö siis tunne häntä?"

"En, en mainittavasti."

"Ettekö ole koskaan nähnyt häntä?"

"En lainkaan."

"Mutta kuinka te sitten uskallatte?"

"Minä uskallan, mitä ikinä mieleni tekee", murisi Harriman ja jännitti
oikean jalkansa lihaksia... "Mutta te voitte olla ihan rauhallinen.
Saatte kyllä ajateltavaa ennen kuin eroamme. Ehkä maltatte mielenne,
kunnes olen lukenut teille John Langen lähettämän sähkösanoman."

"Hänenkö lähettämänsä sähkösanoman."

"Niin, valo-sähkösänoman."

"Ja mistä?"

"Hitto sen tietäköön."

"Mutta eikö siinä mainita lähetyspaikkaa?"

"Kyllä. Mutta se on jokseenkin epämääräinen. Sanoma tuli neljä
vuorokautta sitten S:t Vincentin Marconi-asemalle. Marconi oli
sattumalta tavattavissa, ja hän todistaa sanoman oikeaksi. Voitte
muuten itsekin ratkaista asian, kunhan ette vain tapa minua
kysymyksillänne."

Amerikkalainen otti suututtavan hitaasti esiin lompakkonsa, löysi siitä
tiheäänkirjoitetun paperin, otti nenältään luureunarillit, puhdisti ne,
sovitti taas paikoilleen, loi vanhukseen itsetietoisen katseen ja alkoi
tunnontarkasti kääntää ranskankielelle John Langen englantilaista
sanomaa.

Kervel istui kuin tulisilla hiilillä. Hän repi partaansa. Hän hakkasi
otsaansa. Hän käyttäytyi kuin puolihullu nero, mikä hän luultavasti
olikin.

"Enkö minä sitä sanonut", mutisi hän herkeämättä.

"No, mitä sanotte nyt?" murahti Harriman lopetettuaan lukemisen.

Vanhus loi uneksivan katseen ikkunaa kohti, josta muutamia
auringonsäteitä hiipi huoneeseen. Suljetuissa ikkunaluukuissa oli nim.
rakoja. Koko hänen hermostuneisuutensa oli ikäänkuin liukunut pois
hänestä. Hänen kasvoilleen oli levinnyt kirkastetun rauhan ilme, sama,
joka oli kaunistanut juutalaisvanhusta tämän katsoessa Ihmisen Poikaa
kasvoista kasvoihin ja sanoessa: "Nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan
menemään!" Oli kuin hänen leimuavat silmänsä olisivat tuijottaneet
kaukomaailmoihin. Mutta sanaakaan ei hän virkkanut.

Amerikkalainen pyöri kärsimättömänä tuolillaan.

"Tahtoisitteko nyt kertoa Marconille ja minulle, kuka on John Lange ja
onko niissä seikoissa perää, joita tämä ihmeellinen sähkösanoma
koskettelee?"

Kervel katsahti hajamielisenä nuoreen vieraaseensa. Hän oli miehen
näköinen, joka herätetään uneksimasta jääkylmää whiskyä ja soodaa
aavikolla.

Sitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi kertoa niinkuin ulkoa opittua
läksyä:

"John Lange oli norjalainen. Hän kuului muukalaislegioonaan ja soti
Ranskan puolella. Hän yleni kersantiksi harvinaisen sankarillisuutensa,
rohkeutensa ja kuularuiskutaituruutensa avulla. Ei kenestäkään
legioonan miehestä kerrota niin usein kuin hänestä. Voisi kirjoittaa
romaanin hänen urotöistään. Vuonna 1918 hänestä tuli lentäjä, ja tällä
alalla hän osoitti samoja eteviä ominaisuuksia. Hän sai kaikki
kunniamerkit, joita voitiin antaa hänen asemassaan olevalle miehelle.
Vaikka hän joka päivä yhden vuoden aikana oli hengenvaarassa, ei
hän kertaakaan haavoittunut. Hän taisteli usein kokonaisia
vihollislaivastoja vastaan, pakoitti ne laskeutumaan maahan tai tuhosi
ne suorastaan, mutta palasi itse aina ehein nahoin. Hänen
haavoittumattomuudestaan tuli legenda. Mutta eräänä päivänä hänen
ollessaan ilmassa, hän joutui varustamattomana kaasuhyökkäyksen
alaiseksi. Luultiin hänen kuolleen, mutta tällöinkin onni seurasi
häntä. Hän makasi monta kuukautta sokeana ja puolittain tiedottomana,
mutta hyvä hoito palautti hänet ihan entiselleen -- näönkin hän sai
takaisin. Hänen hoitajansa oli eräs nuori ranskalainen neiti, Claire
Debusson, tunnetun kemistin tytär. He menivät kihloihin. Hänen
myöhemmistä vaiheistaan tiedän vähemmän. Hän sai käytettäväkseen erään
lentokoneen, jonka minä olin suunnitellut korkeuslentoja varten. Tämän
koneen pääominaisuus oli se, että se saattoi ottaa matkaansa
suunnattomat bensiinimäärät ja että sen moottori erään uuden
kaasutusmenetelmän avulla säästi polttoainetta tähän saakka
tuntemattomalla tavalla. Sitäpaitsi sen hytti oli rakennettu
sellaiseksi, että sen saattoi milloin tahansa muuttaa eräänlaiseksi
ilmatiiviiksi sukeltajakelloksi -- tarpeellinen laite ilmakehän
ylimmissä ilmaköyhissä kerroksissa."

Vanha keksijä lopetti yhtäkkiä ja katsoi tutkivasti tuohon
ihmeelliseen mieheen, joka istui suoraan hänen edessään ja tuntui
ahmaisevan jokaisen hänen suustaan lähtevän sanan. Erikoisen
luottamustaherättävältä ei mies näyttänyt, mutta noiden jättimäisten
rillien takana paloi kummallinen, kiihkeä tuli, joka sai Kervelin
jatkamaan.

"Enempää en juuri tiedä. Sen vain, että John Lange katosi morsiamineen.
Minulla oli täysi syy uskoa heidän kuolleen. Mutta mitä tapahtui
eräässä tilaisuudessa, lähellä Pariisia, sitä ei minun tarvitse kertoa
kenellekään. Varsinkaan koska se ei kuulu tähän asiaan... Vanha Henry
Debusson tietää ehkä enemmän kuin minä. Ja sitäpaitsi eräs toinen
henkilö, joka asuu hieman ulompana, Ivryssä -- hän kenties voisi kertoa
teille jotakin, joka vahvistaisi meidän uskoamme ja tietoamme John
Langen kohtalosta. Hän on puolihassu tullikapteeni, nimeltä Jacques
Dufresnes. Hän rakasti Claire Debussonia ja menetti järkensä tämän
rakkauden vuoksi. Mutta hänen aivonsa eivät ole niin piloilla, ettei
hän kykenisi selittämään ainakin osaa."

Harriman kirjoitti nimet muistikirjaansa.

"Entä mitä te arvelette", kysyi hän vaanivan näköisenä, "John Langen
esityksestä, että sähkö otettaisiin käyttövoimaksi teidän koneisiinne?"

Kervel katsoi suoraan eteensä.

"Tunnetteko Ilmari Erkon akkumulaattoria?"

"En."

"En minäkään. Mutta minä voin ilmoittaa teille sen miehen nimen, joka
ehkä voi hankkia teille sellaisen, kun saa tietää, mistä on kysymys."

"Ja miehen osoite?"

"Tohtori Jonas Field, Rigshospitalet, Kristiania."

"Autatteko te sitten minua edelleen?"

"Kyllä. Te siis aiotte yrittää lentämistä avaruuden halki?"

"Niin aion. En mahdu enää maapallolle."



VIII.

KARKURI.


Marconi luki raportin vielä kertaalleen. Sitten hän pisti sen
tyytyväisenä lompakkoonsa ja tuijotti haaveellisesti aurinkoon, joka
juuri nosti kultaista pyöräänsä ylös merestä.

"Hän on lujaa tekoa, tuo junkkari", mutisi hän. "Vaarallinen herra,
mutta tietää, mitä tahtoo. Kun hän ei vain potkaisisi itseään suoraan
giljotiinille."

Raportti oli, niinkuin kai on helppo arvata, Simon Newcombe Harrimanin
lähettämä. Se kertoi hänen käynneistään Kervelin luona, hänen
jokapäiväisistä lentoharjoituksistaan, Farmanin tehtaassa tekeillä
olevan uuden Kervel-koneen rakenteesta ja erään tri Jonas Fieldiksi
itseään nimittävän norjalaisen lääkärin käynnistä. Tiedonannon viimeksi
mainittu kohta oli erikoisesti huvittanut Marconia. Se kuului
Harrimanille ominaisessa suppeahkossa tyyliasussaan näin:

    "Sain tänään erään norjalaisen vieraakseni. Kutsui itseään
    t:ri Fieldiksi. Olin kirjoittanut hänelle Ilmari Erkon
    akkumulaattorista. Kysyi, mihin käyttäisin sitä. Käskin hänen
    mennä helvettiin. Kieltäytyi jyrkästi. Merkillinen mies. Hänen
    varma esiintymisensä ja ruumiillinen voimansa estivät minua
    käyttämästä ruumiillisia todisteluja. En voinut välipuheemme
    mukaan uskoa hänelle mitään. Hän lähti. Toin hänet takaisin.
    Sanoi minua hävyttömäksi roistoksi. Potkaisin häntä. Potkaisi
    takaisin ja hakkasi minut rikki ja mäsäksi. Tämän jälkeen
    havaitsin parhaaksi viitata teidän osallisuutenne asiassa.
    Näytin hänelle teidän suostuntanne. Se riitti. Ei kysellyt
    sitten enää. Pyysi tervehtimään ja sanomaan, että Erkon
    akkumulaattori on käytettävissänne, sekä antoi minulle
    seikkaperäisen ja selvän luonnoksen sen rakenteesta. Olen
    lähettänyt tämän Kervelille. Arvelee, että jos akkumulaattorit
    pitävät mitä lupaavat, niin on asia selvä. Ei huolinut
    rahoista. Soma mies. Vakuutti sen olevan Kervelin käsissä
    kolmen viikon sisällä. Lähettäkää hänelle kiitoskirje
    järjestyksen vuoksi, osoite Rigshospitalet, Kristiania. Ellei
    mitään odottamatonta satu, olen Kervelin arvelun mukaan matkalla
    kuukauden perästä. Olen nyt kaikkien lentämisen yksityisseikkojen
    ja koneistonhoidon perillä. Uskon hyvään tulokseen. Pitäkää
    silmällä Pinkertonin paviaania. Kunnioittava tervehdys.

                                                  Harriman."

Kuten jo sanottiin, Marconi hymyili pistäessään tämän omituisen
asiapaperin lompakkoonsa.

Huvipursi "Astra" oli jo ammoin palannut takaisin ja loikoi nyt
ikävissään satamassa. Mutta Marconi ei tuntenut pienintäkään halua
noudattaa ainoatakaan niistä kutsuista, joita tulvaili hänelle kaikilta
maailman ääriltä. Niissä puhuttiin johtokuntain kokouksista,
ehdotettiin uusia valtamerilinjoja, valmisteltiin järjestelmiä j.n.e.

Mutta -- Marconi ei hievahtanutkaan S:t Vincentistä. Joka ilta hän
istui myöhäiseen yöhön saakka havaintotuolillaan ja unelmoi niistä
uusista maailmoista, jotka ensimäistä kertaa ihmissuvun historiassa nyt
olivat ilmoittaneet jotakin itsestään. Hänellä ei ollut aihetta odottaa
uusia viestejä, mutta se mahdollisuus oli olemassa, että yksi tai
toinen merkillinen tiedoitus saattoi tulla, eikä hän halunnut päästää
sitä ohitseen.

Mitä taas Pinkertonin paviaaniin tulee, niin tässä henkilössä asui
näköjään harvinainen elinvoima. Hän toipui tavattoman pian. Oli kuin
hänellä olisi ollut kauhea kiire päästä eroon niistä naarmuista,
mustelmista, jomotuksista ja jyskytyksistä, joita amerikkalaisen kova
kengänkärki oli aiheuttanut. Hän sai myös ensiluokkaista hoitoa. Joshua
P. Niggittsiä voideltiin, laastaroitiin ja syötettiin niin että hän
leveni kuin susi lammaslaumassa.

Jo kahdeksantena päivänä "vastoinkäymisestään" hän ilmaisi haluavansa
lähteä tuosta vieraanvaraisesta saaresta. Mutta sitä ei englantilainen
lääkäri, muuten itse herttaisuus, voinut sallia. Myöskään ei hänelle
suotu tilaisuutta päästä kosketuksiin viranomaisten kanssa. Sen sijaan
hänet sullottiin täyteen sanomalehtiä ja uusinta kirjallisuutta. Ja
joka aamu hän sai langattoman tuomia uutisia koko maailmasta.

Mutta Niggittsiä eivät huvittaneet uutiset eikä kirjallisuus. Hänen
puolestaan olisivat huoletta kaikki maailman kirjastot saaneet palaa
poroksi, eikä häntä olisi häirinnyt vähääkään paavin kuolema tai
Leniniä kohdannut halvaus. Hänen ainoa harrastuksensa kohdistui
kysymyksiin, vieläkö siveellisen lesken kostonhimoiset sadattuhannet
odottivat ja vieläkö jalkapallon potkija Nathanael Smith yhä eli. Sillä
Niggittsin liikeyrityksen yhtenä ehtona oli, että murhaaja joutuisi
sähkötuoliin elävänä, arvatenkin jotta kuoliaaksi potkittu
siveysfilosofi tuntisi taivaassa koston makeutta. Neljännentoista
päivän mentyä Niggitts tunsi olevansa terve kuin kala, mutta koska hän
ymmärsi ankaralla Marconilla olevan omat syynsä siihen, ettei häntä
päästetty lähtemään ensi tilassa, niin hän näytteli kohtaloonsa
alistuvan osaa. Hän vannoi, että S:t Vincent oli maallinen paratiisi,
ihan erikoisesti häntä varten luotu. Ei mikään parantola voinut olla
hänelle rakkaampi. Ja jottei antaisi lääkärille aihetta näiden hänen
ylistelyidensä vilpittömyyden epäilemiseen, hän oli olevinaan raukea ja
väsynyt ja makasi peite vatsan yllä ja nenä taivasta kohti.

Joko tästä syystä tai siitä, että toiveet huomaamattomaan S:t
Vincentistä poistumiseen eivät olleet suuret, oli Niggittsin vartiointi
hieman leväperäistä. Kuumuus oli myös alkanut käydä rasittavaksi
vaatien paljon kylmää whiskyä niille, jotka ovat tottuneet elämään
kuumassa vyöhykkeessä. Kaikki tämä johti jonkinlaiseen raukaisevaan
tylsyyteen, joka koitui Niggittsin hämärien aikeiden hyväksi.

No niin -- kuudentenatoista päivänä hänen saapumisestaan S:t Vincentiin
ei lääkäri enää löytänyt häntä entiseltä paikaltaan, sairastuolilta.
Pantiin toimeen hälytys, sähköittäjät lentelivät, toinen sinne toinen
tänne, mutta salapoliisi oli kuin pyörremyrskyn tempaama ja poisviemä.

Lopuksi täytyi ilmoittaa Macronille, että hänen vieraansa oli suvainnut
kadota. Italialainen suuttui, niin että hänestä lenteli kipinöitä.
Kolmessakymmenessä sekunnissa hän oli kääntänyt koko saaren
ylösalaisin. Pienet portugalilaiset lensivät joka soppeen ja nuuskivat
jokaisen kolon.

Ennen pitkää kuitenkin keksittiin arvoituksen ratkaisu. Sillä samaan
aikaan kuin Niggitts oli myös eräs koneenkäyttäjä kadonnut. Tämä oli
maannut sairashuoneella punataudin takia. Ja nämä kaksi, jotka tavalla
tai toisella olivat sattumalta löytäneet toisensa, olivat karanneet
vieden mennessään satamalle kuuluvan moottoriveneen sekä kymmenen
kannua bensiiniä.

Langattomia lähetettiin kaikkiin suuntiin. Mutta noilla kahdella
herrasmiehellä oli hyvä etumatka.

Kahta päivää myöhemmin löydettiin vene ja amerikkalainen
koneenkäyttäjä eräältä Kanarian saarelta. Hänet vietiin riemusaatossa
takaisin S:t Vincentiin, jossa sairashuone ja punatauti odottivat
häntä.

Mutta Joshua P. Niggitts oli tavannut Cadiziin menevän laivan ja
huristi jo täyttä vauhtia Simon Newcombe Harrimanin vanavedessä.

Maailma on kuitenkin suuri, silloinkin kun luureunarillejä käyttävä
mies on kysymyksessä. Ja vielä suuremmaksi ja hankalammaksi maailma
kävi Pinkertonin miehelle sen johdosta, että hänen takaa-ajamansa uhri
oli saanut varoituksen itse S:t Vincentin suurmestarilta.



IX.

VIIME HETKESSÄ.


Farmanin tehtaissa viimeisteltiin Kervelin merkillistä lentotasoa, ja
Simon Newcombe Harriman, keksittyään itselleen taas uuden nimen,
osoitti suurta sankarillisuutta harjoitellessaan ensiluokkaiseksi
korkeuslentäjäksi.

Samaan aikaan Joshua P. Niggitts pani liikkeelle kaiken tarmonsa
tyydyttääkseen kostonhimoista bostonilaista leskeä.

Ja koska hän ei ollut mikään pässinpää, niin hän koetti ensin lahjoa
erästä Marconi-sähköittäjää, Cadizin langattoman aseman hoitajaa, jotta
tämä sieppaisi kaikki S:t Vincentistä lähetetyt sanomat. Hän aavisti,
että Harrimanilla oli jokin tieteellinen työ suoritettavana ja että
mies sai Marconilta määräyksiä. Kun yritys ei onnistunut, niin Niggitts
muutti päämajansa erään toisen aseman naapuruuteen, toivoen sieltä
mahdollisesti löytävänsä jonkun lahjottavan olion, joka maksua ja hyviä
sanoja vastaan taipuisi antamaan hänelle halutut tiedot.

Hän valitsi varmalla vaistollaan Oporton langattoman aseman. Niggitts
oli aina kuullut portugalilaisia parjattavan Euroopan ryhdittömimmäksi
väeksi. Ja ollen tämän alan erikoistuntija hän löysikin, viikon
tunnollisesti etsittyään ja kyseltyään, juuri sellaisen miehen, jota
hän tarvitsi. Tämä oli muudan nuori englantilais-portugalilainen, joka
palveli Oporton langattomalla lennätinasemalla. Hänen nimensä oli
Navario. Niggitts oli varmalla vaistollaan onkinut tietoonsa, että
tällä herralla oli suuret elämänvaatimukset. Hän pelasi, hän joi ja oli
suuri naisten ihailija. Ja hänen tulonsa olivat pienet hänen ylellisiin
taipumuksiinsa verraten.

Useimpien amerikkalaisten tapaan Joshuakin oli oikea saituri. Hän joi,
mutta mieluimmin jäävettä; hän pelasi, mutta parhaastaan pähkinäpeliä.
Mutta nyt hän hyvän tarkoituksen vuoksi solmi vilpittömän
ystävyysliiton Navarion kanssa, joka oli mielissään, kun sai juoda
itsensä humalaan vapaa-öinänsä tuossa komeassa kaupungissa Douron
varrella. Niggitts esiintyi rikkaana amerikkalaisena ja turmeli
vatsaansa ja ankaria periaatteitaan tämän elämänhaluisen sähköittäjän
seurassa. Hän piti huolen siitä, että Navarion velka kasvoi, puijasi
tätä minkä ehti poker-pelissä, ja sai hänet kaikenkaltaisin viheliäisin
keinoin riippuvaisuussuhteeseen.

Näissä oloissa ei Niggittsin tarvinnut kauan salata aikeitansa.
Navarion estelyt oli helppo voittaa. Eikä kiinnijoutumisen vaarakaan
tuntunut suurelta niiden tuhannen dollarin rinnalla, jotka
Niggitts lupasi hänelle, jos hän voisi siepata muutamia Marconin
yksityissanomia. Se myös rauhoitti hänen portugalilaista omaatuntoansa,
ettei Niggitts vaatinut itse sanomia vaan ainoastaan näiden osoitteet.
Erityisesti tuntui nimi Harriman kiinnittävän amerikkalaisen mieltä.

Seuraus oli, että Navario yhtäkkiä muuttui ahkeraksi ja
tarkkaavaiseksi. Hänen esimiehensä rupesivat toivomaan, että nuoren
apulaisen velvollisuudentunto oli herännyt jollakin merkillisellä
tavalla. Hän ei myöhästynyt minuuttiakaan vartiovuoroltansa.
Päinvastoin -- hän oli halukas milloin tahansa ottamaan toistenkin
vuoroja ja pääsi näin muutamassa päivässä virkatoveriensa erikoiseen
suosioon.

Mutta hänen tunnollisuuttansa ei suosinutkaan erikoinen onni.
Hän sieppasi useita S:t Vincentistä lähetettyjä ja Marconin
allekirjoittamia sähkösanomia. Enimmät olivat osoitetut
Marconi-yhtiölle Lontooseen ja tuntuivat olevan puhtaasti
liikeluontoisia. Pari, joiden sisällys ei ollut juuri mistään kotoisin,
oli osoitettu jollekin Kervelille Pariisiin, rue Rambuteau 157.

Navario kirjoitti muistiin muutamia sanomia ja kaikki osoitteet sekä
luovutti ne Niggittsille, jonka naama venyi pitkäksi; Pariisin
osoitteet pistettiin kuitenkin muistikirjaan.

Arvaten, ettei täältä voinut saada enempää, Niggitts maksoi viisisataa
dollaria sähköittäjälle ja matkusti umpimähkään Pariisiin, jossa hän
kaikkien mahdollisuuksien varalta lähti Rambuteau-kadun varrella asuvan
Kervelin puheille.

Hänelle kävi samoin kuin eräitä viikkoja aikaisemmin Harrimanille.
Ärtyinen keksijävanhus otti vastaan hänet sangen epäluuloisesti,
etenkin kun Niggittsin ranskankielen käyttö oli ihan hirveätä.

Yhtäkkiä viimeksimainitun päähän pälkähti turvautua Marconin nimeen.

"Tulen Marconin luota", sanoi hän. Eikä hän siinä valehdellutkaan.

Silloin ovi avautui muitta mutkitta. Parempaa "sesam"-sanaa ei Niggitts
olisi voinut löytää. Mutta tuon vanhan, valkopartaisen, nyt äkkiä
ystävällisesti hymyilevän herrasmiehen näkeminen ei mainittavasti
rohkaissut häntä.

"Marconin ystävät ovat minunkin ystäviäni", sanoi vanhus. "Ettekö
suvaitse astua sisään?"

Niggittsiltä ei puuttunut julkeutta, kuten kai olette huomanneet. Mutta
äijän ystävällisyys ei oikein häntä miellyttänyt. Ja minkä valheen hän
nyt syöttäisi tuolle ukolle?

Mutta seuraavat Kervelin sanat panivat hänen korvansa höröttämään.

"Minä oletan teidän tulleen tapaamaan Harrimania. Mutta pelkään teidän
hiukan myöhästyneen."

"Toivottavasti en sentään ihan", yski Niggitts salatakseen ääretöntä
hämmästystään. "Minun oli määrä ehdottomasti puhutella häntä, ennen
kuin hän matkustaa. Muutamia vihjauksia ja neuvoja... niin, tehän
ymmärrätte. Mistähän voisin saada hänet käsiini?"

Kervel katseli tuokion terävästi pientä amerikkalaista jolla oli
voimakkaat, verikoiraa muistuttavat kasvot. Niissä oli selvästi
jotakin, josta hän ei pitänyt. S:t Vincentin tapahtuman jättämät
naarmut eivät nekään kaunistaneet Niggittsin ulkonaista olemusta.

"Harriman mainitsi kerran minulle, että joku mies vainosi häntä. Joku
Pinkertonin toimiston lähetti. Ette kai te ole se mies?"

Niggitts ei kadottanut kylmäverisyyttään.

"Minä tunnen tuon jutun", lausui hän nopeasti. "Sen takiahan Marconi
lähettikin minut. Mainitsemanne henkilö on tällä hetkellä Pariisissa.
Harriman on suuressa vaarassa. Olen seurannut asianomaista Portugalista
tänne. Ja on täysi syy uskoa, että hän on päässyt ystävämme jäljille...
Te ette oikein luota minuun. Ehkä luotatte paremmin, jos kerron olevani
Marconin uskottuja. Joku aika sitten olin läsnä, kun hän lähetti teille
erään sähkösanoman."

Niggitts luki nyt sen sanoman, jonka Navario oli siepannut ja josta hän
varovaisuuden vuoksi oli ottanut jäljennöksen matkaansa.

Kervelin kasvon kirkastuivat.

"Aivan oikein", sanoi hän. "Mutta ei voi näinä aikoina koskaan olla
kyllin varovainen... Sittenkin minä yhä pelkään, ettette tapaa
Harrimania enää maan pinnalta."

"Mitä sanotte, onko hän kuollut?" huusi Niggitts säikähtäen.

"Niin pahoin ei ole laita", hymyili keksijä. "Mutta Harriman on tällä
hetkellä lähtemässä suurelle, ihmeelliselle matkalleen minun
lentotasollani. Hänen oli laskelmien mukaan määrä nousta ilmaan
kahdentoista aikaan. Ja nyt on kello kymmentä vailla kaksitoista."

"Mistä, mistä?" puhkui Niggitts.

"Issyn lentokentältä. Ellei hän..."

Vanhus aikoi lisätä muutamia lohduttavia sanoja, mutta vilkaistessaan
eteensä, hän huomasikin puhuvansa seinälle.

Niggitts oli kadonnut ja toinen kuuli, kuinka hän manaili harppoessaan
portaita alas.

Kervel ravisti päätänsä. Sitten hän palasi taas sisään työnsä ääreen ja
alkoi silmät kiiluen kiinnittää uusia ilmanvalloitussuunnitelmia
piirustuslaudalle.



X.

POLOINEN ISÄ.


Harriman oli tosiaankin Issyn lentokentällä, jossa hänen oli määrä
ottaa kone haltuunsa.

Hän oli omituisessa mielentilassa, ei niin paljoa siksi että hän oli
lähdössä uhkarohkealle ja seikkailurikkaalle matkalle tuohon
arvoitukselliseen maailmanavaruuteen, vaan siksi että hän oli juuri
palannut erään kemistin, Henry Debussonin, luota.

Nuori amerikkalainen ei ollut vähääkään hentomielinen. Hänen muuten
hyvin kehittyneissä aivoissaan ei ollut lainkaan romanttisten
tunteitten keskusta. Vaikka hän nyt oli aikeissa lähteä mitä
haavellisimmalle retkelle, ei hän silti ollut itse mikään haaveilija
eikä uneksija. Ellei hän olisi ollut varma siitä, että hänen aikomansa
matka perustui tieteelliseen mahdollisuuteen, ei hän olisi uhrannut
sille ajatuksen hiventäkään.

Ja sittenkin pieni vierailu pienessä kaupungissa, jossa Debusson nyt
vietti ilotonta, yksinäistä erakkoelämää, oli pannut hänen päänsä
pyörälle. Hän muisti jokaisen pienen yksityiskohdan tästä vierailusta.

Vain suurella vaivalla hän pääsi kuuluisan kemistin kotiin. Tämän pieni
valoisa asumus Seinen rannalla oli ihan kuin haudaksi muuttunut sen
jälkeen kuin talon aurinko oli lakannut siellä valaisemasta.

Mutta kun amerikkalainen kömpelöllä tavallaan oli pyytänyt anteeksi ja
maininnut asiansa sekä näyttänyt Marconilta saamansa paperit, niin
tuo ennen aikaansa vanhentunut mies joutui pois suunniltaan
mielenliikutuksesta. Hänen raskaisiin ja väsyneisiin silmiinsä tuli
välkettä, joka koski kiusallisesti Harrimaniin. Tuollaiselta mahtoi
näyttää vanha Israelin profeetta samotessaan kuolonväsyneenä kohti
Kaanaanmaata.

Debusson vahvisti Kervelin kertomuksen John Langesta ja tämän
morsiamesta.

"Tiedättekö", sanoi hän vilkkaasti, "minulla on täällä raskaassa
yksinäisyydessäni ollut koko ajan se varma tunne, että rakas tyttäreni
elää. Olen vaikeimpina hetkinäni kuullut ikäänkuin etäistä kuisketta,
joka on antanut minulle hiukan lohtua."

"Ja nyt kerron teille", jatkoi kemisti hidastellen, "jotakin, jota en
tähän saakka ole uskonut yhdellekään ihmiselle. Täällä minun talossani
käyskentelee eräs puolihassu miespoloinen, joka on aivan ikuisen
pimeyden rajoilla. Hän oli ranskalainen tullikapteeni, ja hänen nimensä
on Jacques Dufresnes. Hän otti osaa siihen taisteluun, jonka ehkä
tunnette. 'Melunin teurastuksen' nimisenä. Eräs salakuljettajasakki
yllätettiin omassa pesässään ja puolustihe sankaruudella, josta on
tullut näiden seutujen sananparsi. Kun saartoväki oli saanut joukon
antautumaan ja oli varma saaliistaan, räjähti koko rakennusryhmä
ilmaan. Lähes tuhat miestä sai surmansa siinä tilaisuudessa. Kapteeni
Dufresnes komensi sillä kertaa tullimiehistöä. Hänen lentäjänsä
oleilivat läheisyydessä voidakseen hyökätä salakuljettajain niskaan.
Nämä olivat nim. ottaneet erikois-alakseen ilmassatoimimisen."

"Mutta nyt he olivat selvästi älynneet, ettei sitä tietä käynyt pakoon
yrittäminen. Yhtäkaikki -- sieltä lähti ulos yksi lentokone noin
minuuttia ennen, kuin suuri räjähdys tapahtui. Kone oli, kuten kapteeni
Dufresnes valoisina hetkinään on minulle kertonut, ihan erikoismallinen
ja vahvasti rakennettu. Se nousi maasta silmänräpäyksessä ja kohosi
melkein pystysuoraan ylös. Ja Dufresnes luuli, että John Lange ja minun
tyttäreni, jotka olivat kihloissa, istuivat siinä koneessa. Hänen
arvelunsa osoittautui oikeaksi ainakin sikäli, ettei Langen ruumista
löydetty toisten joukosta, huolimatta tarmokkaista etsiskelyistä. Mitä
nyt minun tyttäreeni tulee, niin tiedämme ainoastaan Dufresnes ja minä,
mutta ei kukaan muu, että hän pakeni minun talostani varoittamaan
sulhastansa."

"Sulhanen kuului siis salakuljettajasakkiin", pisti väliin Harriman,
joka vastoin tahtoaan oli ruvennut lämpenemään.

Debusson nyökkäsi surullisesti.

"Niin, epäilemättä asian laita on niin", sanoi hän. "Mutta tämäkin
tieto kuuluu yksinomaan minulle ja Dufresnesille. Emmekä me ole
tahtoneet tahria hänen muistoansa -- pikku Clairen vuoksi. Mutta nyt
saatte kuulla lisää. Dufresnes lentäjineen ajoi takaa lentokonetta,
joka oli aseeton. Mutta tämä nousi niin nopeasti ja niin korkealle,
etteivät toiset voineet seurata sitä. Dufresnes oli menettää henkensä
sillä matkalla. Hän saavutti korkeuden, jossa tavalliset happikojeet
eivät riittäneet. Hänen kätensä ikäänkuin jäätyivät. Kone alkoi syöksyä
maata kohti. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä hän pääsi siitä ulos
ja pelastui laskuvarjostimen avulla. Hänen viimeinen näkemänsä oli tuo
toinen kone, se, jota hän ajoi takaa. Se suorastaan syöksähti ulos
avaruuteen, jossa sen nielaisi itse aurinko. Se näytti loistavalta
saippuakuplalta, joka haihtui valtavaan valomereen. Se katosi
kipinäsateeseen, eikä Dufresnes nähnyt sitä enää."

"Monta kuukautta me kuulustelimme kadonnutta konetta. Ei kukaan ollut
nähnyt sitä. Ei kukaan ollut kuullut siitä."

"Mutta Dufresnes ei ollut oma itsensä sen hetken perästä. Tullessaan
alas maanpinnalle hän oli puolisokea ja tiedoton. Kauhea matka oli
murtanut hänen sekä ruumiillisen että henkisen elimistönsä. Se olikin
ehkä parasta hänelle. Sillä vastuu, jonka hän oli ottanut hartioilleen,
oli suurempi, kuin mies jaksoi kantaa. Hänhän oli järjestänyt
salakuljettajain takaa-ajon ja siten aiheuttanut yli tuhannen
urhoollisen ranskalaisen sotilaan kuoleman -- ja kerrassaan tuloksetta.
Parikymmentä salakuljettajaa tosin menetti henkensä, mutta he veivät
mennessään lähemmät tiedot suunnattomasta järjestöstä, joka vain
tiedettiin olevan olemassa."

"Kaikki kävivät Dufresnesin kimppuun. Mutta hän ei kyennyt edes
selittämään eikä itseään puolustamaan. Oli kuin itse auringonjumala
olisi sokaissut hänet ja pimittänyt hänen järkensä. Varjon kaltaisena
hän hoippuu täällä. Hän puhelee järkevästi, hän on lempeä ja
rauhallinen, mutta mikään ei kiinnitä hänen mieltänsä. Minun
luullakseni hänen elämänsä on vain yhtä ainoata unennäköä:
unta siitä auringosta, joka nielaisi hänen rakastamansa naisen...
Väkeväluonteisille miehille käy usein niin."

Henry Debusson huokasi raskaasti.

"Kenties minun olisi käynyt samoin kuin Jacquesinkin", jatkoi hän,
"ellei minua olisi kaiken aikaa elähdyttänyt toivo saada nähdä
tyttäreni vielä. Heikon heikko toivo!"

Harriman nousi.

"Jos tapaan tyttärenne", sanoi hän rauhallisesti, "sanon hänelle teiltä
terveisiä."

"Mitä tarkoitatte?" änkytti vanhus.

"Koetan piakkoin lähteä samaa tietä, jota John Lange meni", lausui
amerikkalainen koruttomasti... "Kone on samaa lajia, mutta apuneuvot
paremmat. On olemassa mahdollisuus, että saatte nähdä tyttärenne
jälleen."

"Uskomatonta", mutisi Debusson. "Mutta jos asia on, kuten sanotte,
kuinka luulette löytävänne sen kiertotähden, josta tässä on puhe?"

Harriman hymyili -- hieman ylenkatseellisesti.

"Jokainen, joka syöksähtää ulos maan ilmakehästä, joutuu pakostakin
saman kiertotähden magnetismin piiriin ja kulkeutuu uuden painolain
mukaisesti."

"Mutta kuinka kauan mahtaakaan tämä matka kestää?"

"Niin, se on asia, jota en ymmärrä. Mutta John Lange ja hänen vaimonsa
ovat päässeet perille tarvitsematta kuolla nälkään. Se riittäköön
meille. Ja nyt hyvästi sitten!"

Debusson aikoi sanoa jotakin, mutta hänet keskeytti muudan kalpea mies,
joka toisten huomaamatta oli astunut huoneeseen. Mies oli kapteeni
Dufresnes. Hän näytti olevan yhtä käherretty ja karski kuin niihin
aikoihin, jolloin hän oli ilmalaivueen päällikkönä. Mutta hänen
silmänsä olivat käyneet merkillisen sameiksi ja kauaskatsoviksi. Hän
astui suoraan amerikkalasen luo.

"Teillä on pitkä matka edessänne", sanoi hän omituisella, verhotulla
äänellä. "Varokaa suurta valoa ja syvää vettä. Sillä aamuruskon
ulkopuolella on raja -- äärimmäinen raja!"



XI.

KOHTI SUURTA HILJAISUUTTA.


Oli ollut ihmeellinen, sumuinen aamu, sellainen, josta Pariisissa ei
ole puutetta keväisin. Mutta lähestyttäessä puolta päivää tuli jostakin
heikko, virkistävä tuulenhenki, joka hellävaroen kuljetti pois
aamupölyt suurkaupungin kasvoilta.

Harriman seisoi kevyeen lentäjänpukuun puettuna voimakkaan yksitason
vieressä. Koneen siivet olivat lyhyet, ja siinä oli iso, tiiviisti
suljettava hytti. Juuri nyt sukelsi voimakas, partainen pää esiin sen
avonaisesta luukusta.

"Minä luulen, että kaikki on nyt kunnossa", sanoi mies ja loi vielä
yhden tutkivan katseen köysiin ja tankoihin. "Ja jos akkumalaattori
tuolla alhaalla pitää, mitä lupaa, niin voitte lentää suoraa päätä
taivaaseen."

"Se onkin aikomukseni", vastasi amerikkalainen kuivasti.

Ranskalainen insinööri loi hieman ihmettelevän katseen nuoreen
lentäjään, joka oli saanut päästötodistuksensa kahdeksan päivää sitten,
mutta kuitenkin lensi kuin vanha tekijä. Itsekseen hän luultavasti
ajatteli, että amerikkalaisilla lienee yleensä erittäin tyhmä tapa
ilmaista tavallisia asioita, mutta ei sanonut mitään.

Ylimalkaankin Henry Farman oli mahdollisimman harvojen sanojen mies.
Hän kuului jo lentotaidon ikämiespolveen ja olisi voinut jo vuosia
sitten asettua laakereilleen lepäämään. Mutta ihmiset, jotka ovat
matkustelleet paljon ilmassa, eivät mielellään lepää ennen kuin kuolema
heidät korjaa.

Oli tuottanut nautintoa hänelle tämän uuden Kervel-koneen rakentaminen,
koneen, joka oli varustettu omituisella sähkömoottorilla,
hämmästyttävän kevyellä työkykyynsä nähden. Hän aavisti, eikä syyttä,
että Ilmari Erkon akkumalaattori saa aikaan mullistuksen lentokoneiden
ja kaikkien muiden kulkuvälineiden alalla. Mutta erinäisistä syistä,
jotka eivät kuulu tähän kertomukseen, hän ei ollut vielä päässyt
sovelluttamaan keksintöä käytäntöön.

"Te voitte tällä koneella saavuttaa minkä tahansa korkeus- ja
pituusennätyksen", sanoi hän astuessaan alas koneesta. "Akkumalaattori
on niellyt sähköä niin paljon, että tuntuu kerrassaan uskomattomalta...
Se voi viedä teidät vaikka Marsiin", lisäsi hän piloillaan.

"Miksi juuri Marsiin?" kysyi amerikkalainen terävästi.

"Tai mihin hitolle itse haluatte", vastasi Farman hieman
kärsimättömästi... "Teillähän on pitkän matkan eväätkin...
Matkustatteko yksin vai tuleeko Marconi mukaan?"

"Matkustan yksin", vastasi Harriman äkkiä innostuen. "Marconi on, kuten
tiedätte, S:t Vincentissä. Hän tulisi iloiseksi, jos lähettäisitte
hänelle ilmoituksen lähdöstäni. Siinä voisitte sanoa, että minulla on
mitä parhaat toiveet tehtäväni onnistumisesta. Tuon koneen turvissa
luulen olevani suojattu kaikilta onnettomuuksien mahdollisuuksiltakin.
Jos palaan takaisin, niin tapahtuu se vain siksi, että avaruus on
paiskannut minut helmastaan. Mutta silloin ei minussa enää ole henkeä.
Sanokaa hänelle tämä."

Farman katsoi tarkkaan nuorta lentäjää.

"Te olette minusta juuri sen näköinen kuin voisitte antautua vaikka
minkälaiseen epätoivoiseen yritykseen", virkkoi hän lyhyen vaitiolon
jälkeen. "Mutta se ei kuulu minulle. Kaikki suuret keksinnöt ja löydöt
juontavat alkunsa jostakin epätoivoisesta teosta. Kun Orville Wright ja
minä -- siitä on jo melkein ihmis-ikä kulunut -- lentää räpyttelimme
näillä seuduin, ei kukaan tahtonut vakuuttaa meidän henkeämme.
Ensimmäiset sadat metrit lentämisen historiassa ovat maksaneet monta
ihmishenkeä. Ja nyt te tahdotte lentää kuuhun tai ainakin sinne päin.
Vanhat ihmiset sanoisivat varmasti sitä hulluudeksi. Minä puolestani en
koskaan tule niin vanhaksi, että estelisin nuorta miestä tekemästä
jotakin uhkarohkeata tyhmyyttä silloin kun on kysymyksessä uusien
alueiden voittaminen tieteelle."

"En tiedä, mitä voitan", mutisi amerikkalainen melkein vihaisesti.
"Mutta sen tiedän, ettei minulla ole mitään menetettävää."

"Entä henki?"

"Se on erinäisistä syistä menettänyt kaiken arvonsa täällä maan päällä.
Eräät ihmiset eivät osaa puhuakaan mistään muusta kuin laeista ja
viranomaisista. Äitini, joka oli Bostonissa pesijättärenä, sanoi usein,
että minä muka ennemmin tai myöhemmin joudun helvettiin. Tahdon saattaa
hänen ennustuksensa häpeään ja koetan saavuttaa taivaan niin kauan kuin
vielä on aikaa. Mutta kuka pentele siellä sormielee konetta?..."

Kumpaisenkaan huomaamatta oli eräs harmaaseen urheilupukuun puettu mies
hiipinyt lentokoneen taakse, jossa hän korvat hörössä oli kuunnellut
viimeistä keskustelua. Hän vapisi innosta ja hänen oikea kätensä
puristui tiukkaan browningin kahvan ympärille.

Siellä oli todellakin Joshua P. Niggitts. Ja nyt tuo
luureunarillirakkari oli kuin olikin kiikissä. Onneksi hän oli ehtinyt
ajoissa!

Varmemmaksi vakuudeksi salapoliisi kapusi ylös toiselle siivelle,
välittämättä vanhoista S:t Vincentin aikuisista romurautakasan
aiheuttamista naarmuista. Ja koska hytin katto oli auki, niin hän
laskeutui päättävästi alas tilavaan pikku hyttiin, veti esiin
revolverinsa ja vannoi karkean epäkirkollisesti, ettei Simon Newcombe
Harriman kuuna päivänä pääsisi tekemään lentoretkeä hänen kanssaan eikä
yksinään.

Juuri tällä hetkellä nuori amerikkalainen keksi, että joku
asiaankuulumaton hääräili hänen koneessaan.

Ja seuraavassa sekunnissa hän sai nähdä näyn, jota hän kaikkein
vähimmin olisi itselleen toivottanut -- nimittäin Pinkertonin
asiamiehen seisomassa keskellä hänen lentokoneensa pyhättöä revolveri
toisessa ja sinetillä varustettu paperi toisessa kädessä.

"Lain nimessä", ärjäisi Joshua nyt toista kertaa verrattain lyhyen ajan
mittaan, "minä vangitsen teidät, Nathanael Smith, murhasta syytettynä."

Kaksi viimeistä sanaa hän suorastaan sähisi -- lähinnä vaikuttamaan
todistajaan, joka osui olemaan läsnä.

Mutta Farman ei ollut juuri tietääkseenkään Niggittsin
salapoliisi-eleistä. Hän kääntyi Harrimanin puoleen.

"Taivaan matkasta ei siis tällä kertaa taida tullakaan mitään", sanoi
hän nauraen.

"Ei, nyt mennään ensin New Yorkiin ja sitten helvettiin", riemuitsi
Niggitts.

"Minuutin kuluttua lähden", sanoi Harriman ja kietaisi kaulaliinansa
tiukempaan kaulansa ympärille.

"Se saadaan nähdä", ulvoi salapoliisi.

Hän sai tosiaankin nähdä sen -- ja vielä muutakin.

Pantterin vikkelyydellä Harriman hyppäsi siivelle. Niggitts ampui,
mutta ei tietenkään osannut. Sen sijaan osui häneen nyrkinisku, ihan
silmän alle, siinä olevaan arkaan hermoon. Se salpasi hänen
kaunopuheliaisuutensa vahvojen telkien taakse. Hän vaipui läjään hytin
pohjalle, jossa hän ensimäisen minuutinpuoliskon ajan kuvitteli
olevansa höyryvasaran alla Bethlehemin terästehtaassa.

Harriman yritti nostaa tajutonta miestä ulos hytistä.

Silloin hän kuuli Farmanin äänen:

"Jos aiotte taivaaseen, niin kiirehtikää. Tuolta tulee joku yli kentän,
ja vauhdista päättäen hän on ranskalainen salapoliisi."

Silloin amerikkalainen muuttui yhtäkkiä teräkseksi ja raudaksi. Hän
päästi Niggittsin irti, veti alas hytin katon ja tarttui ohjauspyörään.
Dynamo pirisi, potkurit liikahtivat ja sähisten lensi voimakas yksitaso
yli kentän, kohosi äkkiä ja liukui keula edellä kohti aurinkoa ja
eetteriä, Joshua P. Niggittsin vähitellen täristessä takaisin
tajuntaan.

Mutta Farman jäi seisomaan ja seurasi kauan silmillään poismenevää.

"Se nuoriso, se nuoriso", mutisi hän. "Maa ei enää riitä sille. Nyt se
jo lähtee painiskelemaan tähtien kanssa!"



TOINEN OSA

ÄÄRIMMÄISELTÄ RAJALTA



XII.

IHMINEN.


John Andersson istui jollakin, joka muistutti kiveä, ja vuoleskeli
lastuja jostakin, jota saattoi kuvitella puupalaseksi.

Missä hän oli, ei hän tiennyt itsekään. Mutta hänellä oli viileä
luonne, kuten kaikilla Falunin seudulla syntyneillä ruotsalaisilla.
Arvatenkin sikäläiset rautakaivokset ovat auttaneet tämän tyynen ja
kylmäverisen luonteen muodostumista, luonteen, jota ei järkytä
tapausten oikullisuus.

No niin -- John Andersson vuoleskeli siis lastuja, samalla keskustellen
kummallisten äännähtelyjen avulla erään naista muistuttavan olennon
kanssa.

"Tässä _kho, khis, khos_", sanoi Andersson opettavalla äänensävyllä.

"_Prim, thi, tios, tion_", pärskyi olento, ruskeat silmät suunnattuina
valkoisen miehen huuliin.

Silloin John Anderssonilta pääsi makea nauru.

Olento katsoi kysymysmerkkinä häneen. Ensin hänen hipiänsä, joka ei
muuten muistuttanut hipiää, muuttui heikosti sinertävän väriseksi --
kysyväksi, sitte se muuttui siniseksi -- tyytymättömäksi ja lopulta
ruusunpunaiseksi -- raivoavaksi.

"Pzjy, pzjy", kuiskasi ruotsalainen jäähdyttävästi. "Tyttölapset ovat
aina samanlaisia, tulit mihin tahansa", mutisi hän itsekseen omalla
äidinkielellään.

Nuoren naisen vaikutuksille herkkä hipiä vaihtoi värinsä kauniiksi
vaaleanpunaiseksi; samalla hänen syvistä silmistään loisti omalaatuinen
sydämellinen auringonpaiste.

Sitten hän nousi seisomaan, nytkäytti omituisesti päätänsä ja poistui
lyhyin joustavin askelin.

John Andersson katseli hänen vaellustansa yli tuon tyypillisen
aurinkomaiseman. Hän ei ollut lainkaan maapallolla elävien naisten
näköinen. Hänen korkeutensa oli tuskin yli neljän jalan. Kasvot olivat
vailla kiinteitä piirteitä. Nenä muistutti jonkin verran koiran kuonoa,
ja suu oli ulkoneva ja hyvin leveä. Omituisimmat olivat kuitenkin hänen
kätensä ja jalkansa. Ne olivat ihan kuin koiran käpälät ja ohuen,
silkinhienon karvan peittämät. Mutta hänen ruumiinsa oli täysin
naisellinen hienoine, kiinteine muotoineen, jotka selvästi saattoi
havaita sangen puutteellisen puvun läpi. Pukuna oli ohut, paitaa
muistuttava hame, joka oli tehty palmikoidusta silkinnäköisestä
ruohosta.

Yhtäkkiä nainen katosi. Oli kuin maa olisi niellyt hänet.

On muuten outoa puhua maasta sen maiseman yhteydessä, joka nyt jo
toista vuotta oli ollut John Anderssonin silmien edessä. Se oli
valtainen pinta, jonka peitti korkea harmaansinipunainen sienimäinen
ruohokerros. Ja tätä mahtavan yksitoikkoista erämaa-maisemaa leikkeli
vesi, joka virtasi syvissä, toivottomuuteen saakka säännöllisissä,
luultavasti järkiolentojen valmistamissa kanavissa.

Nämä leveät juovat olivatkin ainoat, jotka antoivat tuolle muutoin niin
kuolleelle tasangolle hiukan eloa ja liikettä. Sillä kanavat olivat
alituisessa liikkeessä. Vesi, jonka väri oli syvä, melkein
kuparinvihreä, virtaili lakkaamatta kohotellen pinnalleen kuohuja,
vaikkei kukaan voinut nähdä, mistä se tuli ja mihin se laski.

John Andersson nousi. Hänen vaatteensa roikkuivat repaleina hänen
yllään. Ne olivat ikäänkuin käyneet hauraiksi tuon suuren ja
häikäilemättömän auringon vaikutuksesta, joka hehkuvaa messinkikattilaa
muistuttaen kieri yli höyryävän taivaan. Eräs iso sammakon näköinen
eläin kohosi samalla ruohosta ja katseli ruotsalaista syvillä,
ruskeilla hevossilmillään. Se ojenteli jäseniään niinkuin heräävä kissa
ja kohottautui neljälle voimakkaalle, jäntevälle jalalleen, joiden
jalkaterät olivat vahvasti ulospäin kääntyneet. Sammakkomaisuus väheni
nyt, ainoastaan kostealla iholla oli sama harmaanvihreä pohjaväri,
josta eroittui syylämäisiä täpliä. Eläin liikkui notkeasti
sienimäisessä ruohikossa ja hieroi pikimustaa kuonoansa Anderssonin
puolialastomaan sääreen sekä päästi lyhyen, ystävällisen ulvahduksen,
joka hieman muistutti ruohoaavikon koiran hiljaista yöulvontaa.
"_Khris, khrime, khli_", sanoi Andersson ystävällisesti. Ihmeellinen
eläin pyöritteli miettiväisesti ja älykkäästi päätänsä, tuota
voimakasta sammakonpäätä.

"_Skruk_", vastasi se ja aukaisi kidan, josta loisti rivi sarvimaisia
levyjä ja pieni karkea mutta kuiva kieli. Tämä kieli leikitteli
tummassa kidassa. Sitten eläin teki kokokäännöksen ja alkoi
astella ylen arvokkain ja juhlallisin haikaran-askelin tuossa
harmaansinipunaisessa ruohossa. Nyt ilmeni, ettei tämä sienimäinen
nurmikko, josta nousi pieniä kosteita käärmemäisiä vesihöyryjä,
ollutkaan ihan niin tiheätä kuin ensi silmäykseltä saattoi luulla. Se
oli jaettu isoiksi säännöllisiksi neliöiksi, joiden pienet reunakourut
näyttivät kaikki johtavan alas suuriin kanaviin. Nämä omituiset tiet,
tai paremmin sanoen polut, olivat tehdyt jostakin ruskeankeltaisesta,
kautsua muistuttavasta aineesta. Samaa ainetta oli se yksinäinen
kivikin, jolla Andersson oli lepäillyt. Määrättyjen välimatkojen päässä
oli aina tuollainen kivi, neliön muotoiseksi muovailtu, kuten kaikki
muukin, mitä niin sanoaksemme ihmiskädet olivat muokanneet.

Anderssonilla ei tuntunut olevan kiirettä. Hän oli pitkä, voimakas,
vaaleatukkainen ja -partainen mies. Hänen hipiänsä, joka epäilemättä
oli joskus ollut selvästi valkoverinen, oli menettänyt hiukan
pohjoismaista luonnettaan. Ilma ja olosuhteet ikäänkuin söivät hänen
ihonsa pintaa, joka oli muuttunut kosteaksi ja saanut heikon
harmaansinipunervan vivahduksen, häntä ympäröivän ruohon värin. Hän oli
mahdottoman laiha, mutta tämä laihuus ei ollut epätervettä. Hänen
käyntinsäkin oli kadottanut osan niistä tyypillisistä ominaisuuksista,
jotka ovat tunnusmerkillisiä tuolle suurelle imettäväiselle: ihmiselle!
Se oli samalla kertaa keinuvaa ja hiiviskelevää, niin kuin sen eläimen,
joka liikkui hänen edellään sienimäisessä, kukattomassa ja hyönteisiä
vailla olevassa ruohossa. Koko maisema oli kuin kuollut. Ei
linnunlaulua, ei eloa, ei liikettä. Eikä kuitenkaan äänettömyys ollut
täydellinen.

Tarkka korva olisi havainnut heikkoa, keskeytymätöntä kohinaa ja
etäistä, yksitoikkoista jyminää, joka tuntui tulevan maan sisästä.

Yhtäkkiä eläin pysähtyi erään tavallista isomman kiven viereen. Se
käänsi suuren sammakkopäänsä mieheen päin, joka tuli perästä, astui
muutaman askeleen vasempaan ja katosi.

Näytti siltä kuin ei Anderssonista olisi tämä ilmiö ollut lainkaan
ihmeellinen. Hän kulki rauhallisesti edelleen ja päästyään kiven luo
hän nojautui siihen sekä loi tutkivan katseen taivaalle, aivan kuin
merimies, joka illalla arvioi seuraavan päivän mahdollisuuksia. Sitten
hän kopeloi rääsyjään ja otti esiin lompakon, joka sekin näytti
menettäneen alkuperäisen värinsä. Siinä oli yhdessä lokerossa valokuva
ahkerasta käsittelystä kulunut. Andersson katseli sitä tarkkaan. Se
esitti nuorta tyttöä, jolla oli suuret, vilkkaat silmät. Erikoisen
kaunis ei tyttö ollut, mutta hänen hymynsä oli mehevää, tervettä ja
nuorekasta.

John Andersson huokasi ja hänen vaaleihin, hyväntahtoisiin silmiinsä
tuli kauastähtäävä, kaihoisa katse. Sitten hän suuteli valokuvaa ja
pyyhki sen jälkeen kuluneen hihansa kulmalla huolellisesti pois
kyyneleet, jotka olivat kuvalle tipahtaneet.

Puolittain vaistomaisesti hän kääntyi katsomaan laskevaa aurinkoa, joka
suurena ja mahtavana sekä teräväpiirteisenä painui taivaanrantaa kohti
ja muutamiksi silmänräpäyksiksi paljasti erään korkean, valkoisen
tunturin, joka tavallisesti oli kosteasta maasta nousevan höyryn
peitossa.

Sitten hän pisti valokuvan takaisin, astui pari askelta eteenpäin,
kumartui alas ja katosi yhtä äkisti kuin hänen äskeinen
seuralaisensakin.

Mutta aurinko painui painumistaan. Saavutettuaan taivaanrannan se
hetkeksi pysähtyi ja verestävän silmän tavoin katsoi kiukkuisesti
autioon yksinäisyyteen. Sitten katse sammui. Pimeys saapui
pikamarssissa suurelle tasangolle. Tähdet syttyivät. Ja ennen muita
eräs komea, kultainen tähti, jolla oli syvä, ihmeellinen loisto.

Se oli Maa.



XIII.

PÄIVÄLLISATERIA.


Ainoastaan maapallolla ja muutamien kirjailijain, kuten Ponson du
Terrailin, Conan Doylen ja Övre Richter-Frichin, romaaneissa ihmiset
putoilevat taidokkaiden laskuvarjostimien avulla. Falunilaisen John
Anderssonin nykyisessä olopaikassa ei turvauduttu sentapaisiin
etsittyihin, vaikka kylläkin erinomaisiin kojeisiin.

Kuten kirjoitimme: hän katosi! Mutta asia oli sangen selvä. Hän
yksinkertaisesti astui eräitä portaita alas. Ja pyramiidien ajoilta
asti ovat portaat olleet maailman yksinkertaisimpia ilmiöitä. Neliön
pysty- ja vaakasuoria viivoja ovat rakentajat palvoneet Ramses II:sta
lähtien Macody Lundiin saakka.

Ei siis tarvitse kenenkään kummastella jos John Andersson laskeutuikin
alas portaita, jotka olivat rakennetut nelisärmäisistä, ennenmainittua
kiinteätä kautsumaista ainetta olevista lohkareista. Tämä aine
muistutti asfalttia, mutta oli pehmeämpää ja -- kuten myöhemmin ilmeni
-- paljon kevyempää.

Sydän raskaana hän vaelsi alas näitä portaita, jotka muuten olivat sekä
leveät että hauskat. Mutta hän kulki kuin se, joka etsii itselleen
vapaaehtoista vankilaa: mitä ihmeellisimmät tunteet kalvoivat hänen
sydänjuuriansa.

Mutta alhaalla John Anderssonia ei odottanutkaan vankila, vaan
jonkinlainen avonainen ja hyvin valaistu tori! Valaistus ei tullut
ylhäältä, multakatossa olevista reijistä, vaan valolähteinä olivat
suuret nelisärmäiset paadet, joita oli määrättyjen välimatkojen päässä
paljaalla maaperällä. Ne levittivät miellyttävää valoa tuohon
ihmeelliseen maisemaan, joka olisi hämmästyttänyt ketä ihmistä tahansa.
Mutta John Andersson ei ihmetellyt, sillä hän oli melkein vuoden päivät
totutellut itseään tähän maanalaiseen kaupunkiin, joka siinä avautui
hänen sattumalta niin surullisille katseilleen.

Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi valaistuja, pieniä, neliömäisiä
karsinoita, joiden väliseinämät oli muurattu tuosta ruskeankeltaisesta
aineesta, joka tuntui olevan tämän taivaankappaleen enimminkäytettyä
rakennusainetta. Näistä kamalan yksitoikkoisista ja säännöllisistä
ikkunattomista ja katottomista majoista levisi ympäristöön ystävällinen
ja kutsuva hohde. Ei näkynyt ainoatakaan olentoa niillä leveillä
väliaukeamilla, joita maapallolla olisi nimitetty kaduiksi, mutta
heikko, vuoroin kiihtyvä ja laimeneva palpatus osoitti, ettei kaupunki
ollut asukkaita vailla.

Tämä palpatus, joka vähän muistutti kyyhkysen kuherrusta, hukkui
kuitenkin osittain siihen kohinaan ja pulpahteluun, joka jo oli
kuulunut ylös pinnallekin. Oli selvää, mistä tämä johtui. Sillä myöskin
kaupunki -- jos nyt uskallamme sitä siksi nimittää -- oli
metrinlevyisten kanavien leikkelemä. Vettä virtasi kaikkialla,
huoneiden läpi, katujen poikki, raikasta, kuparinvihreää vettä. Se
täytti ilman suloisella viileydellä ja tuoksulla ja muodosti solisevia
kevätpuroja tuohon alastomaan loppumattomaan ruskeankeltaisuuteen.

John Andersson asteli verkalleen yli torin ja hyräili erästä
ruotsalaista kansanlaulua. Hän pysähtyi erään karsinan eteen. Äskeinen
suuri sammakkokoira ryömi ulos reiästä ja lausui hänet tervetulleeksi
muutamin hyvin valituin sanoin, joissa kerakeaines oli vahvasti
edustettu. Näytti todella siltä kuin eläin olisi viisaasti ja
toverillisesti lukenut nuoren miehen sinisistä silmistä tämän
alakuloisuuden ja halunnut antaa hänelle muutamia lohduttavia sanoja
ennen kuin tämä astui huoneeseen.

Ruotsalainen katsahti eläimeen ystävällisesti ja ryömi sitten aukosta
sisään. Hän tuli suureen huoneeseen, jonka nurkat olivat jaetut
pieniksi lavitsoiksi. Hän hyppäsi yli vesikanavan, jonka keskikohdan
muodosti neliönmuotoinen allas. Siitä levisi hillitty, vihertävä hohde
olentoihin, jotka istuivat altaan ympärillä ja katselivat tulijaa
lempeänystävällisin katsein. Siinä oli hyvin erityyppisiä olentoja.

Ihmismäisintä tyyppiä edusti eräs vanha pariskunta, mies ja vaimo,
joiden ikää ei voitu lukea heidän otsarypyistään vaan heidän hipiänsä
harmahtavasta väritunnusta. He olivat ilmeisesti tuon nuoren
naisolennon vanhemmat. Tämä itse hääräsi jonkinlaisissa
päivällispuuhissa, järjestellen ruoka-annoksia ruskeankeltaisiin
astioihin.

Paitsi näitä kolmea ja tuota sammakkomaista koiraa, joka ihan tuntui
kuuluvan perheeseen ja asui sen parissa, oli siellä vielä eräs
pantterimainen eläin, jolla oli pitkä, käärmemäinen, voimakas karvaton
ruumis. Sen pää ei kuitenkaan sanottavasti muistuttanut kissansukua.
Otsa oli vahvarakenteinen ja korvat näyttivät ihan alkeellisilta.
Silmät olivat kesyt ja viisaat, pitkäripsiset. Keskustelu, joka taukosi
Anderssonin astuessa huoneeseen, otti nyt taas vauhtia. Ja selvää oli,
että huonekunnan eri jäseniä eroitti toisistaan korkeintaan heidän
yhteiskunnallinen asemansa. He pälpättivät kaikki samaa kieltä --
eläinten näköiset ehkä käyttivät hieman kunnioittavampaa äänensävyä,
aivan kuin kohteliaat palvelijat isäntäväkeään puhutellessaan... Ja
Andersson pälpätti sekaan, parhaan kykynsä mukaan. Tuntui siltä kuin
hän ja kissamainen olento eivät olisi olleet oikein samaa mieltä
eräistä asioista, jolloin sammakkokoira rankaisi toveriaan, muuten
kohteliaan maailmanmiehen tavalla.

Omituisen perhekunnan seurustelussa oli ylimalkaan hyvin lempeä ja
sovinnollinen sävy. Oli vain kaksi surullista silmäparia koko
seurueessa, nimittäin Andersonin ja sen olennon, jota me lyhyyden
vuoksi nimitämme nuoreksi tytöksi.

Pian sitten syötiin päivällinen.

Ruskeankeltaiset astiat, jotka muutamia minuutteja olivat porisseet
eräällä maidonvalkoisella levyllä, jaettiin nyt talon asukkaille --
nuori tyttö oli jakajana -- sama annos sekä ihmisille että eläimille.
Mikään erikoisen herkullinen päivällinen se ei tosiaankaan ollut. Mutta
kaikille se näytti maistuvan. Se näytti heinistä keitetyltä liemeltä,
mutta huoneen ryytituoksuinen ilma todisti, että oli siinä muutakin
kuin pelkkiä kuivia heiniä. Kolme ihmismäistä olentoa kaatoi liemen
varovasti suuhunsa, koira hotkaisi sen mahtavaan kitaansa, pitäen
suurta meteliä, ja pantterikissa käytteli hyvällä menestyksellä pitkää
mustaa kieltänsä.

Koko tuon yksinkertaisen kasvis-aterian aikana ei virketty ainoatakaan
sanaa. Vallitsi yleinen äänettömyys. Koko maanalainen kaupunki oli
näköjään kuollut. Se aterioitsi.

Päivällisellä ei näyttänyt olevan elähdyttävää vaikutusta puhe-elimiin.
Päinvastoin. Oli kuin unetar itse olisi tullut verkkaan kävellen
perheen luo ja jaellut haukotuksia ja raskaita silmäluomia jokaiselle.

Eläimet menivät pilttuisiinsa, vanhukset horjuivat samantapaisiin ja
Andersson ryömi omaan nurkkaukseensa. Tämä oli toisennäköinen kuin
muiden. Siinä oli sisustuksena jokin riippumatontapainen, joka oli
koottu monesta erilaisesta esineestä ja riippui katosta paksujen
köysien varassa. Lähempi tarkastus näytti, että se oli muodostettu
laskuvarjostimen jätteistä. Seinällä riippui revolveri, vanhanaikainen
hopeakello, Zeiss-kiikari koteloineen ja Ruotsin lippu. Näytti
kerrassaan hauskalta. Mutta John Andersson huokasi taas. Sitten hän
asettui riippumattoon. Kuului heikkoa surinaa, aivan kuin
taalalaiskellon ruvetessa lyömään, ja sitten valo sammui.

Nuori tyttö kävi viimeisenä levolle. Hän hiipi varovasti John
Anderssonin huoneeseen, ryömi sen perimmäiseen nurkkaan ja asettui
nukkumaan silkinpehmoisista heinistä tehdylle tilalle.



XIV.

ILMAPALLO "THULE".


Yöllä on aina omat tapansa. Pimeys tasoittaa kaiken. Se hiipii kaikkiin
maailman avaruuden soppiin Sallimuksen määrääminä aikoina, se peittää
vanhurskaat ja riettaat. Vain aurinko, tuo ankara hallitsija, ei nuku
milloinkaan.

Yö on kaikkien salaisuuksien vartija. Sen musta huntu ei peitä
yksistään kuorsaavaa ihmismatoa -- se peittää myös kauniisti ja
tunnollisesti valveilla nähdyt unet, syvimmät ja hienoimmat
lemmenmuistot sekä rohkeimmat suunnittelut sarastavaa päivää varten.

Ilman yötä jäisivät kaikki päivän suurteot suorittamatta. Ennen unen
tuloa keksii valtiomies nerokkaimmat juonensa, liikemies parhaat
saalistustemppunsa, rikollinen pirullisimmat suunnitelmansa ja
runoilijasäveltäjä ihanimmat rytminsä. Mitä auringon ja luonnon näkyvät
muodot eivät kykene synnyttämään ihmissydämessä, sen luo tyhjästä
pimeys -- tuo suuri hiljainen innoittaja.

John Andersson ei ollut valtiomies, liikemies eikä rikollinen.
Luultavasti ei milloinkaan ole maakamaralla kävellyt siivompaa kaveria.
Hän oli ollut rautatyöntekijä, päässyt konesepäksi, ja levottomat
sota-ajat olivat lähettäneet hänet sotilaaksi Ruotsin ilmalaivastoon.

Mutta yö oli kuitenkin hänen paras ystävänsä. Joka kerta kun hän kuuli
tuon ihmeellisen surinan, joka ennusti pimeyden tuloa, hän tunsi
itsensä merkillisen tyytyväiseksi. Silloin hän unohti yksinäisyytensä.
Silloin hän suuntasi katseensa takaisin kaikkeen siihen, minkä hän oli
kadottanut -- nuoruuteensa, lemmittyynsä, toivoonsa ja työhönsä.

Hän unohti ihmeellisen kummittelunsa tuossa tuntemattomassa maailmassa,
jota hän ymmärsi niin vaillinaisesti, ja eläytyi kokonaan siihen
kirkkauteen ja onneen, jonka hän oli kadottanut kaksitoista kuukautta
sitten. Silloin hymyili hänelle hänen morsiamensa ja tarjoili
ruusunpunaista suutansa. Ja hän kuuli suurten tehtaiden höyrykoneiden
jyminää ja näki raudan punaisina liekkeinä vääntäytyvän ulos isoista
uuneista.

Tuollaisina yönhetkinä valvoskellessaan John Andersson saattoi pitää
pitkiä keskusteluja itsensä kanssa omalla äidinkielellään. Ja vanhat
laulut paisuttivat säveliään hänen kurkussaan ja kantoivat hänet
siivillään takaisin Taalainmaahan, noille vanhoille tutuille poluille,
Siljanin vihannille rannoille. Niin, tuntikaupalla hän saattoi avoimin
silmin uneksia isänmaastansa ja haastella ystäviensä kanssa mitä
joutavimmista asioista, ja silloin aina entinen ilo ikäänkuin suhisi
hänen ympärillään, eikä hän huomannut lainkaan noita kummallisia
olentoja, joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt ja jotka nukkuivat
päästellen syviä kurkkuääniä.

Hän eli runoilijain elämää. Ei niinkuin ne herrat, jotka kirjoittavat
säkeitä ja runoja savukkeista, tyttölapsista vaikka minkä nimisistä,
auringon säteistä, lumesta ja vuodenajoista, vaan niinkuin ne poloiset,
joiden toivorikkaat sydämet pakahtuvat juuri siitä, mitä eivät
milloinkaan saavuta. Niinkuin kirjoittamattomat runot jostakin
selittämättömästä syystä ovat aina parhaat, niin voi myös väittää, että
ne runoilijat, jotka eivät kirjoita, ovat etevimmät.

Ja niin ollen voi sanoa, että John Andersson oli runoilija Jumalan
armosta -- lyyrikko, jonka soittimen kieliä värähdytti vuorokaudet
läpeensä kaipaus maan kadotettuun paratiisiin. Mutta varsinkin yön
ensimmäisinä hetkinä, jolloin uni ei tahtonut tulla silmään, hän
huokaili ilmoille rytmittömiä, kirjoittamattomia runojaan. Silloin hän
myös hieman katkerana muisteli elämänsä onnettomuutta, ilmapallo
"Thulea." Tämän "Thulen" oli rakentanut eräs insinööri, joka kokonaisen
ihmisiän oli puuhannut lentokysymysten kimpussa. Moottorin ja potkurin
sijasta oli "Thuleen" pantu pieni kaasutehdas, jonka valmistamalla
kaasulla oli kerrassaan hämmästyttävät ominaisuudet. Samalla
tuo vanha ilmapallomies oli keksinyt pallokankaan, josta ei
kuutiosenttigrammaakaan kaasua päässyt haihtumaan ohjaajan nimenomaan
päästämättä.

Tämä otus aiottiin lähettää ilmaan saavuttamaan aavistamattomia
korkeuksia. Keksijä itse oli käynyt vanhaksi ja ahdashenkiseksi, eikä
hän enää ollut kylliksi huimapäinen yrittääkseen korkeussaavutuksia,
hän saattoi siis levätä maankamaralla. Mutta hän lupasi suurenpuoleisen
rahasumman sille, joka halusi yrittää. John Andersson olisi mielellään
mennyt naimisiin mahdollisimman pian. Hän havaitsi olevansa juuri
kysymyksessä olevain rahain tarpeessa ja ilmoittautui siis muiden
mukana. Hän tuli onnettomuudekseen valituksi, hänelle varattiin matkaan
hyvät happivehkeet, automaattinen korkeusmittari sekä ajanmukainen
laskuvarjostin. Hänen oli määrä yrittää niin ylös, kuin hän itse ja
varustukset suinkin saattoivat kestää.

John Andersson oli vaaleansinisilmäinen optimisti. Hän antoi palttua
varoituksille ja peloitteluille, suuteli morsiantansa ja kohosi kohti
taivasta eräänä tyynenä kesäaamuna Upsalan vieressä olevalta
harjoituskentältä. Tuuli henkäili heikosti idästä, niin ettei näyttänyt
tarvitsevan pelätä Pohjanlahdelle joutumista.

Vanha keksijä seurasi pallonsa nousua kiikari silmillä ja pirullinen
hymy suupielessä. Keksintö oli nimittäin osittain vioittanut hänen
aivokoneistoansa ja venyttänyt hänen omaatuntoansa. Hän oli mitä
yksityiskohtaisimmin neuvonut Anderssonille kaikki pallonhoitoon
kuuluvat temput, mutta hän oli ehdoin tahdoin sekä nautinnokseen
unohtanut mainita, että kaikki tavalliset kaasun uloslaskuventtiilit,
joiden avulla pallo voitiin pakottaa laskeutumaan, olivat mitä
ihanimmassa epäkunnossa: toisin sanoen, ne eivät lainkaan toimineet.

Pallo nousi nousemistaan ja Anderssonin pää saattoi vielä tänäänkin
mennä pyörälle tästä nousemisesta. Alhaalla Fyris-joen rannalla seisoi
parvi tiedemiehiä, jotka hekin joutuivat päästänsä pyörälle valtaisiin
putkiin tirkistelemisestä. Vaikka ilma oli mahdollisimman kirkas, niin
he kadottivat pallon näkyvistä. Ja keksijä, tuo vanha karaistu
ilmakarhu, hykersi käsiään nähdessään vanhuutensa hedelmän muuttuvan
pisteeksi ja viimein häviävän eetteriin kuni pienen pieni ilmakupla.

"Hän nousee hamaan taivaaseen, hyvät herrat", virkkoi keksijä
huulillaan profeetallinen hymy. Tiedemiehet olivat hiukan huolestuneen
näköisiä. Heitä tavallaan kauhistutti John Anderssonin kohtalo, ja he
paaduttivat sydämensä ajatellessaan pientä taalalaistyttöä, joka alla
päin vaelsi takaisin kaupunkiin ja sieltä junalla Moran pitäjään, jossa
lehmät, lampaat ja vuohet odottivat hänen taitavaa hoitoansa.

Ah -- hän sai odottaa kauan, tuo tyttö. Viikkoja ja kuukausia. Ei
kukaan kuullut mitään pallosta.

Tiedustelusähkösanomia lähetettiin maailman joka haaralle. Ei kukaan
muistanut enää John Anderssonia. Keksijän laskelmien mukaan hän oli
tukehtunut joko ilmanpaineeseen tai ilmanpuutteeseen. Mutta olihan
pallon toki pakko palata takaisin tavalla tai toisella.

John Andersson tiesi nämä asiat paremmin. Niiden ajatteleminen johti
hänen mieleensä kertomukset noitien tanssista. Hänen jouduttuaan
mahdottoman korkealle rupesi eräänä päivänä happikone mutkittelemaan,
ja hän tunsi kuinka hänen tajuntansa ei kadonnut vaan tylsistyi, kun
hän ensin moneen kertaan oli tehnyt epätoivoisia yrityksiä kaasun
poispäästämiseksi tuosta itsepäisesti taivasta kohti kohoavasta
pallosta. Hän luisui suureen hervottomuuteen. Kuinka kauan tätä kesti,
ei hän tiennyt. Siinä saattoi kulua päiviä, viikkoja, jopa
kuukausiakin. Hän ikäänkuin liukui kamalata vauhtia pitkin mahtavia
valoaaltoja. Lopuksi koko pallo joutui hirmuisen pyörremyrskyn kynsiin,
joka imaisi sen uusien tähtiratojen piiriin. Eräänä päivänä hän heräsi
tajuntaan. Paine oli vähentynyt. Mutta hän huomasi olevansa
nälkäkuoleman kynnyksellä. Tekoansa punnitsematta hän heittäytyi ulos
gondoolista selässään patentti-laskuvarjostin.

Silloin hän menetti tajuntansa kokonaan.



XV.

KOHTI TAPAUSTEN AAMUA.


Kaikkea tätä John Andersson ajatteli tuona ihmeellisenä yönä
valvoessaan. Oli kuin maankaipuu olisi kerännyt kaikki nuo vanhat näyt
hänen eteensä. Taikka ehkä hänen tajuntansa, joka yksinäisyydessä oli
saanut uusia herätteitä, ilmoitti hänelle, että hän nyt seisoi peräti
ihmeellisten tapausten kynnyksellä! Kukaan ei tiedä.

Mutta varma asia on, että nuori koneseppä teki jonkinlaista tiliä
niistä elämänkokemuksista, joita hänellä oli sattunut sen aamun
jälkeen, jona hän näki maan häipyvän näkyvistään.

Oli suuria aukkoja hänen muistoissansa. Kuinka hän oli liidellyt
laskuvarjostimen varassa, ei hän tiennyt eikä saisi milloinkaan
tietoonsa. Hän oli herännyt, äärettömän heikkona, jollakin
ruoholäjällä. Jokin merkillinen olento seisoi hänen vieressään, malja
käpälämäisessä, karvaisessa kädessä. Ei ollut mitään erikoista
ihmismäisyyttä tuossa ilmestyksessä, mutta Andersson keksi pari hyvää,
lempeää ja viisasta silmää tämän naaman ryppyjen keskeltä. Se rauhoitti
häntä ja hän joi. Ei mikään viina olisi tehnyt häneen parempaa
vaikutusta kuin tämä, joka valuessaan alas hänen kuivasta kurkustaan
virkisti ja nuorensi ihan mahdottomasti. Ei kestänyt kauan, kun hän jo
oli entisellään. Ja koska hän oli tyyni ja kylmäverinen mies, jolla oli
tukevat elämäntavat, niin hän tottui pian kohtaloonsa. Hän vertaili
toisiinsa eri asioita, muisteli, mitä oli aikoinaan lukenut
kansantajuisista kirjasista, ja pääsi verrattain pian siihen
johtopäätökseen, että hän oli pudonnut johonkin toiseen kiertotähteen.
Mutta mihin -- siitä hänellä ei ollut aavistustakaan! Ainoastaan Jules
Vernen kirjoissa professorit ja tiedemiehet joutuvat vaaroihin,
voidakseen opettaa kaikille muille luonnontieteen ongelmia.

Niinpä sitten kävi, että John Andersson, jota vieraan tähden asukkaat
katselivat kuin jotakin harvinaista ja arvokasta museo-esinettä ja
palvoivat jonkinlaisena puuttuvana renkaana, kotiutui nopeasti uuteen
yhteiskuntaan. Aluksi hän terävä-älyisten seminaarilaisten tapaan
arvosteli outoa ympäristöänsä joksikin alemmalla tasolla olevaksi.
Mutta vähitellen hänen oli pakko vaihtaa käsityksensä toiseksi. Häntä
ympäröivät ja hänelle huomaavaisuutta osoittavat olennot olivat vain
ihan toisenlaisia kuin ihmiset. He olivat kehittyneet toisten
edellytysten ilmapiirissä, vaelsivat toisia teitä -- eikä siellä ollut
mitään ehdotonta henkistä eroavaisuutta n.s. ihmisten ja eläinten
välillä.

Vähin erin hän oppi huonosti mutta kuitenkin auttavasti puhumaan tuon
pienen tähden kieltä. Eräs sikäläisistä tietäjistä, joka asui valkoisen
aurinkovuoren varjossa, otti hänet hoiviinsa, ja John Andersson tunsi
-- huolimatta melkoisen hyvistä ja terveistä maan asioihin
kohdistuvista tiedoistaan -- itsensä lopulta pienemmäksi,
vähäpätöisemmäksi hengeksi kuin tämä dalai-laama, joka ohjaili
luonnonvoimia suurten, mahtavien ja salaperäisten oppien mukaan.

Mutta tämä vanha tietäjä, joka näytti eläneen vuosisatoja ja oli
kerännyt ympärilleen kokonaisen esikunnan viisaita miehiä, jotka kaikki
asuivat tuon tasangosta kohoavan, valtaista majakkaa muistuttavan
aurinkovuoren ympärillä, tämä vanhus ei nähtävästi arvioinut John
Anderssonia miksikään erikoisuudeksi. Tutkittuaan kaikkia ruotsalaisen
matkassa olleita pikkuesineitä ja pidettyään hänestä esitelmän toisille
valkohapsisille, äijä määräsi hänet työmehiläisten luokkaan tuossa
omituisessa maanalaisessa mehiläis- tai muurahaisyhteiskunnassa, joka
tuntui aina elävän rauhassa itsensä ja ympäristönsä kanssa, ja lähetti
hänet näiden luo asumaan.

Se sopikin paraiten Anderssonille. Hänen kielitaitonsa riitti hädin
tuskin yleisimpien ajatuskuvien ymmärtämiseen. Kun äijä rupesi
tutkimaan hänen käsitystänsä korkeammista asioista, oli Anderssonin
pakko antautua. Sillä olihan hän vain sivistymätön mies, joka ei
milloinkaan ollut vaivannut päätänsä pilventakaisten asiain
ajattelemisella. Ja olikin hänen horisontissaan laajuutta vain sen
verran, että siitä hyvin lyhyessä ajassa saattoi muodostaa yleiskuvan.

Hieman pettyneenä oli äijä lähettänyt hänet luotaan. Tämä tuskin oli se
tarujen korkea olento -- se järki, jota etsittiin maailman avaruudesta
ja joka oli elänyt vuosituhansia jonkinlaisena aavistuksena jo
kaukaisessa kaaoksessa.

Ja kun Andersson oli pumpannut itseensä sen vähäisen kielitaidon, joka
oli tarpeen kaikkein tavallisimpien asioiden ylimalkaiseen pohtimiseen,
rupesi aika käymään hänelle pitkäksi. Ei kukaan vaatinut mitään
häneltä, kaikki kohtelivat häntä huomaavaisesti, ei kylläkään
minään korkeampana olentona, vaan harvinaisuutena, omituisena
ilmestyksenä, hyödyttömänä, mutta mieltä kiinnittävänä tieteellisenä
ylellisyysesineenä.

Andersson oli ollut hyvä ja ahkera työmies, ja hän kaipasi työtä. Mutta
tämä taivaankappale ei tarjonnut hänelle mitään sellaista, jota hän
ymmärsi. Ei niin, ettei täällä olisi tehty mitään, ei toki, työtä
tehtiin kyllä ja kovastikin. Maanalaisten kaupunkien asukkaat ahersivat
tavattomasti. He kaivoivat kanavia, sekä ihmiset että eläimet, he
ryömivät kääpiöinä aurinkovuoren sisään, he käyttivät koneita, joista
Andersson ei ollut koskaan edes unta nähnyt, ja kaikki suoritettiin
tavalla, joka teki ikäänkuin suoraviivaisen, itsetoimivan vaikutuksen,
kuten yleensä koko tämä mahtava suorakulmainen yhteiskunta. Ihan sillä
tavalla. Ja läpikotaisin onnellisia olivat kaikki -- kerrassaan kaikki.
Ne jotka suunnittelivat työn ja ne jotka sen tekivät, elivät
samanlaisissa olosuhteissa. Eivät he koskaan riidelleet, eivät
tyrkkineet toisiaan, eikä siellä ollut ketään pahansuopaa, lahjakasta
Kainia, joka olisi saattanut tai tahtonut lyödä kuoliaaksi hyvän, mutta
vähälahjaisen Aapelin.

Tämä antoi Anderssonille yhtä ja toista ajateltavaa. Hän oli aikoinaan
ollut vankka sosialisti. Eikä häneltä ollut puuttunut erinomaisia
lahjoja silloin, kun oli pitänyt haukkua toisiin leireihin kuuluvia.
Hän oli pohjaltaan sangen tuima mies, osasi käyttää sekä käsiä että
hampaita -- mitä milloinkin tarvittiin.

Mutta nyt -- niin, nyt hän kauhistuen ajatteli kaikkea tätä. Mikä
peeveli se pani ihmiset tappelemaan? Häneen oli iskenyt sellainen
lempeys ja rauhallisuus jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Ei mikään
suututtanut häntä enää.

Jos hän olisi ollut lukeneempi, niin hän olisi syyttänyt tuota ainaista
heinäpuuroa, joka oli tämän avaruuden saarekkeen jokapäiväinen ruoka,
kaikesta nykyisestä levollisuudestaan ja mielensä tasapainosta. Sillä
ravintojärjestys tekee ihmeitä, kuten tiedetään. Sehän se luo sekä
leijonan että lampaan...

No niin -- Andersson mietti ja haaveili koko tuon yön. Ikäänkuin hänen
nahassaan olisi hiiviskellyt jokin aavistus. Hän heittelehti
edestakaisin riippumatontapaisessaan ja joka kerta, kun hän sulki
silmänsä, oli kuin maa olisi tullut lentäen häntä vastaan. Niin -- nyt
täytyi tapahtua jotakin.

Päivän sarastaessa tapahtuikin todella jotakin.

Maanalaisen kaupungin valot syttyivät puolta tuntia aikaisemmin
kuin tavallisesti. Ja aurinkovuoren äijä, jonka iho oli kuin
harmaansinipunainen varjo, seisoi Anderssonin vuoteen vieressä. Ja
silmät kiiluivat kuin hehkulamput hänen leveässä voimakkaassa
eläinkallossaan.

"_Khrein khli_", virkahti hän.

Se kai merkitsi jotakin sentapaista kuin: seuraa minua! Sillä Andersson
vääntäytyi alas riippumatosta ja ravasi, minkä käpälistään irti sai
vanhuksen perään, jonka käynti oli nopea kuin varjon.

Kun he olivat päässeet ylösjohtavien portaiden yläpäähän, oli aurinko
juuri nousemassa. Valtainen tulipallo sokaisi Anderssonin silmät. Mutta
hän oli nähnyt parin sadan metrin päässä jotakin, joka melkein salpasi
häneltä hengen.

Se oli lentokone.



XVI.

OUTOJA VIERAITA.


Anderssonin kiitokseksi on mainittava, ettei hän kotvaan uskonut omia
silmiään. Kun on totuttautunut neliöihin ja kanaviin aamuin, päivin ja
illoin kokonaisen vuoden ajan, niin on oikeus arvella näköhäiriöksi
uudenaikaista lentokonetta, jonka malli on selvästi maasta kotoisin.

Mutta suotta hän hieroi silmiään: lentokone seisoi siinä sienimäisellä
nurmikolla, muistuttaen jättiläisalbatrossia, ja esiintyi hyvin
edukseen, valkoisena ja kiiltävänä, koko häikäisevä auringonloiste
yllään. Pikku äijä kohotti ryppyiset kasvonsa John Andessonia kohti,
joka tällä haavaa näytti hämmästyneemmältä kuin sanoilla voidaan
kuvata.

"_Trkhi, khitl, klokh_?" kysyi hän hiukan terävämmin kuin äsken.

"Lentokone", vastasi Andersson ajatuksissaan ruotsiksi... "Jumalauta,
eikö se vain olekin oikea eurooppalainen yksitaso!"

Ukko katsoi häneen ystävällisesti, ihan samoin kuin hän luultavasti
olisi katsonut hulluun mieheen, joka kaipasi rauhoittamista.

"_Tla pliskl_?" kysyi hän taas.

Andersson aikoi vastata, mutta hänen kielensä kieltäytyi tottelemasta.
Nuo vaaralliset kerakkeet takertuivat auttamattomasti hänen huuliinsa.
Hän laukaisi joitakin ihmeellisiä murahduksia ja alkoi sitten juosta
hirviötä kohti... Mutta vaikka hän pani liikkeelle parhaan
juoksutaitonsa, ei vanha herra väistynyt hänen sivultaan, huolimatta
siitä että tämä vain näytti kävelevän!

He tulivat siis perille yhtaikaa.

Aurinko oli jo kohonnut kappaleen matkaa taivaanrannasta. Heikko maan
uumenista kuuluva jyminä todisti, että maanalaisissa tehtaissa oli työ
alkanut, mutta ainoatakaan olentoa ei ilmestynyt näkyviin. Kanavat,
jotka olivat olleet ehdottoman liikkumattomia, rupesivat virtailemaan
ja kuohumaan, ja etäisiä, vihreitä välähdyksiä, aivan kuin jonkin
majakan heittämiä, näkyi aurinkotunturin kalkinkeltaisillla
neliöpaasilla.

Oli tukahduttavan lämmintä, mutta kumpaakaan heistä se ei tuntunut
vaivaavan. Pikku äijän kostea hipiä oli saanut heikosti vihertävän
värisävyn, kun hän erikoisesti ponnistelematta kapusi siiville. Hän
näytti jättiläis-sisiliskolta istuessaan siellä ylhäällä ja
tirkistellessään hyttiin tämän kapeista lasiruuduista, jotka
muistuttivat kahta tylsää kalansilmää. Pyrki ihan naurattamaan kun
näki, kuinka äijän hipiän vihreä väistyi tummanruskean vivahduksen
tieltä, samalla kun hänen tyynestä katseestaan kuvastui jotakin
pelontapaista.

Seuraavassa tuokiossa oli John Andersson hänen vieressään. Hän tarttui
kädellään pienen oven kahvaan. Se oli melkein juuttunut kiinni, mutta
ruotsalaisen lihaksissa oli rautaa ja parin voimakkaan tempaisun
perästä se lensi auki.

"Täällähän on oikeita ihmisiä", kirkui hän ja tanssi ympäri kuin hullu.
Mutta hänen mieletön ilonsa katosi nopeasti, kun hän sai nähdä
lentokoneen matkustajat lähempää.

Sillä kahdella etumaisella istuimelle istui aivan oikein mies ja
nainen. He olivat köytetyt kiinni istuimiinsa, eikä heidän asentonsa
kertonut mitään erikoista. Naisen pää nojasi luottavasti miehen olkaan.
Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut ja nähnyt kauniita, hyviä unia.
Miehen kädet olivat kiinni ohjauspyörässä ja hänen kasvonsa olivat
suunnatut suoraan kohti hänen edessään olevaa lasiluukkua.

Mutta John Andersson näki samalla että molemmat olivat kauheasti
laihtuneet ja että heidän kalmankalpeissa kasvoissaan näkyi pitkällisen
nälän merkkejä. Eivätkä he kääntäneet katsettaan eivätkä osoittaneet
muutakaan elonmerkkiä. Nuori ruotsalainen väänteli käsiään. Olikohan
toivo saada seuraa hänet nyt pettävä... Hän ei tosiaankaan tiennyt mitä
tekisi kahdella vainajalla!

Epätoivoissaan hän katsahti äijään ja kohtasi tämän rauhalliset ja
kirkkaat silmät. Oli ihan erikoinen itsetietoinen rauhallisuus tuon
vanhan ryppyisen olennon eleissä. Ja se sai Anderssoninkin malttamaan
mielensä. Hukkaamatta aikaa pitempiin puheisiin äijä ryhtyi
kantamaan noita onnettomia ihmisiä ulos lentokoneesta. Tehtävä oli
vaikeanpuoleinen. Sillä mies ja nainen olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet
istuimiinsa, eikä ollut helppo saada heitä erilleen toisistaan, koska
nuoren tytön hienot valkoiset käsivarret olivat kietoutuneet miehen
ympärille melkein purkamattomaksi syleilyksi. Mutta Andersson oli
kärsivällinen ja aurinkovuoren vanha tietäjä antoi hänelle monta hyvää
ja hyödyllistä neuvoa kauhealla siansaksallansa. Viimein hänen onnistui
varovasti saada nuo näköjään hengettömät ihmiset ylös siivelle, missä
pikkuäijä kietaisi ihmeelliset eturaajansa niiden ympärille ja kantoi
ne alas nurmelle, käyttäen tällöin nopeutta ja kätevyyttä, jotka
todistivat sekä voimia että harjaannusta.

Sitten vanhus kumartui alas niiden yli. Lääkärin varovaisuudella hän
tunnusteli heidän hipiäänsä, ja kohotti heidän silmäluomiaan.

John Andersson seurasi tarkkaavasti äijän hommailua ja huomasi
ilokseen, että tämän iho muuttui heikosti sinertäväksi. Vanhus otti nyt
esiin pienen nelisärmäisen metallisauvan jostakin ruohopukunsa poimusta
ja hieroi sillä vuorotellen molempien otsia omituisin, rytmillisin
liikkein.

"_Tla pliskl_", sanoi hän ja kääntyi Anderssoniin päin.

Nuori mies teki ilmahypyn, niin että rääsyt lentelivät hänen
ympärillään.

"Mitä sinä sanot?" kysyi hän ruotsiksi, muistamatta, että maapallon
kielitiede oli vielä tuolle vanhalle tietäjälle silkkaa hepreaa...
"Elävätkö he?... Ja tointuvatko he pian?"...

Hän päästeli ilmoille riemuhuutoja, niin että laaja tasanko kajahteli.

"_Tlopl, tilitl, tliml_", torui ukko häntä. "_Stal, slimtl, sloli_",
lisäsi vanhus käskevästi ja jatkoi sauvahierontaansa.

John Anderssonille ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Hän juoksi kuin
antilooppi takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleet, syöksyi alas
portaita maanalaiseen kaupunkiin, jossa nyt kuhisi ja vilisi
työskenteleviä olentoja. Perille päästyään hän huusi:

"_Tlo pi lopl_!"

Nuori tyttö oli seuraavassa tuokiossa hänen vieressään. Tytön hipiä sai
ensin vaaleanpunaisen värin, ja muuttui sitten vihertäväksi. Mutta hän
ei osoittanut uteliaisuuttansa muulla tavoin, vaan ojensi Andersonille
sen nelisärmäisen ruukun, jota tämä oli pyytänyt.

Enemmittä selityksittä Andersson riensi takaisin, kuin
marathon-juoksija.

Äijä kyyrötti samassa asennossa yhä edelleen. Hänen hipiänsä oli nyt
syvästi merensininen ja eroittui merkillisesti hänen komean, melkein
vihreän pukunsa väristä. Andersson ojensi hänelle hänen pyytämänsä
ruukun ja vilkaisi noihin kahteen ihmiseen, joka makasivat siinä
vierekkäin sienimäisen ruohon suojellessa heitä auringonsäteiltä. Ei
kuuna päivänä ennen hän ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin oli tämä
nuori nainen kalpeakultaisine hipiöineen ja pitkine silmäripsineen,
jotka juuri heikosti liikahtivat ikäänkuin lausuakseen ensitervehdyksen
auringolle ja elämälle. Ja tuo mies tuossa kovine ja selvästi
eroittuvine kasvonpiirteineen ja syvine silmäkuoppineen oli aivan sitä
tyyppiä, josta John Andersson piti. Tuon kanssa en tahtoisi tapella,
ajatteli hän ja katseli voimakkaan täyteläistä vartaloa, jonka jokainen
tuuma, jokainen lihas puhui henkisestä ja ruumiillisesta keskityksestä.
Hän ei saanut aikaa enempään ajattelemiseen. Sillä mies oli aukaissut
silmänsä ja kohonnut toisen kyynärpäänsä varaan. Siinäpä hemmetin
kauniit silmät, ajatteli Andersson ja nyökkäsi ystävällisesti miehelle.

Mutta mies ei ollut huomaavinaankaan. Hän etsi kadonnutta muistiaan.
Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja näki vieressään olevan naisen. Samassa
tämäkin avasi silmänsä. Molemmat katselivat toisiaan muutamia
sekunteja. Oli kuin heidän katseensa olisivat uponneet toistensa sisään
saaden sanomattoman onnellisen ilmeen.

Silloin äijä nosti maasta ruukun ja sanoi käskevästi:

"_Stlulp_!"

Ja oli kuin nuo kaksi olisivat ymmärtäneet sanan, sillä molemmat veivät
huulensa ruukun laitaan ja joivat -- niin, joivat itselleen elämän.



XVII.

KAKSI VELJESTÄ.


Mahtoi olla ihan erikoista elämänjuomaa se, jota aurinkovuoren äijä
juotti noille kahdelle oudolle vieraalle. Kumminkaan se ei ollut muuta
kuin sitä kasviskeittoa, josta koko tämän taivaankappaleen väestö eli.

Joku maapallon tietomies on joskus viittaillut siihen mahdollisuuteen,
että tulevaisuudessa ihmisille ehkä syötetään keskitettyä ravintoa,
joka sisältää sopivat määrät kaikkia niitä aineita, joita elimistö
tarvitsee. Toisin sanoen, että joka päivä jaetaan jokaiselle muutamia
kuutioita, jotka sisältävät rasvaa, hiilihydraatteja ja munanvalkuaista
ne määrät, jotka fysiologia katsoo riittäviksi tekemään itsekustakin
kelpo ihmisen. Näin muka luotaisiin pitkäikäinen sukukunta -- iloksi
askeeteille, kieltolakimiehille, huonovatsaisille ja vanhainkodeille.

Mutta käänneltäköön asiata päin tai toisin, yksi on varma: sille
paheelliselle ja oikkuilevalle suvulle, jota nimitetään ihmiseksi,
antaa yksilöllisen leiman juuri se seikka, etteivät suvun jäsenet --
luultavasti päinvastoin kuin toisten taivaankappalten asukkaat -- elä
pelkästään kasvikeitosta eivätkä kuutioista. Täytyy valitettavasti
tunnustaa, että paljo liha tekee ihmiset tulisiksi mutta
pahanilkisiksi, paljo rasva edistää tylsyyttä ja laiskuutta,
vihannekset synnyttävät kuivakiskoisuutta ja kateutta, ja suuret
makeisannokset tekevät syöjistään lihavia, välinpitämättömiä ja
sukupuolettomia. Kahvi panee juoruamaan, vesi on sopimatonta järjelle
-- mitähän me oikeastaan saisimme syödä ja mitä juoda?

Niin -- ainakin pieniä hurmaavia alkoholimääriä ja herkullisia... ei,
lopettakaamme haaveilumme tähän, ja tyytykäämme kohtaloomme, vaikka
surren ja haikein mielin, sekä jatkakaamme siitä mihin lopetimme, tuon
meille tuntemattoman taivaankappaleen ihmeellisestä kasviskeitosta.

Nuo kaksi ihmistä näyttivät saavan aavistamattomia voimia. Mies nousi
jaloilleen melkein heti, mutta hän horjui sinne tänne. Hän aukaisi
suunsa, mutta ilmoille tuli vain syvä murahdus kurkusta, joka tuntui
nälän ja janon kokoonkuristamalta. Sitten hän kohotti kätensä ja
viittasi lentokoneeseen. Siihen hänen voimansa toistaiseksi
loppuivatkin, hänen polvensa pettivät ja heikosti huohottaen hän vaipui
maahan nuoren naisen viereen, joka nyt oli ummistanut silmänsä ja
onnellinen hymy huulillaan odotti suonissaan virtailevan uuden lämmön
aikaansaamaa voimiensa palautumista.

John Andersson jäi neuvotonna seisomaan -- kykenemättä suutansa
avaamaan. Tämä ihmeellinen ja odottamaton tapaus oli lukinnut hänen
huulensa. Ja mitä tarkoitti tuo mies, jolla oli nuo syvät mustat
silmät?... Hän noudatti kuitenkin viittausta ja meni lentokoneen luo.
Se näytti olevan ihan vahingoittumaton, lukuunottamatta toista
etupyörää, joka oli hieman vioittunut maahan laskeuduttaessa, ja
siipiä, joissa näkyi muutamia isojen kuulien tekemiä arpia.

Andersson tutki tavallaan jännittyneenä bensiinisäiliötä, joka ulottui
hyvin toisesta päästä toiseen ja oli tavattoman tilava. Pettymyksekseen
hän totesi sen sisältävän ainoastaan noin viisikymmentä litraa.
Ainakaan tällä koneella hän ei voinut ajatellakaan paluumatkaa maahan.
Bensiinin valmistaminen sikäläisellä kiertotähdellä oli nimittäin hänen
mielestään mahdottomuus.

Hän aikoi taas palata vieraiden luo, mutta tulisilmäinen mies viittasi
uudestaan ja tällä kertaa hyvin innokkaasti lentokoneeseen.

Andersson meni hermostuneen vieraan mieliksi jälleen yksitason luo ja
alkoi tarkastaa sitä perinpohjin. Tällöin hän tuli heittäneeksi
silmäyksen hyttiinkin ja sai nähdä näyn, joka pani hänet kovasti
ihmettelemään. Siellähän makasi eräs vanhahko mustapukuinen mies,
käpristyneenä yhteen kasaan, ihan hytin perällä. Andersson tarrasi
kiinni hänen toiseen jalkaansa ja monen vaikean tempun jälkeen hänen
onnistui saada päivän valoon pappispukuinen herrasmies, jonka naama
kukoisti alkoholipaheen vaikutuksesta. Hän ei ollut yhtä kärsineen
näköinen kuin nuo toiset, mikä tietysti on katsottava alkoholin
säilyttävän vaikutuksen aikaansaannokseksi. Mutta loistava ei hänen
tilansa ollut. Olipa nipin napin, että hän pysyi tajussaan. Hän ei
kyennyt itse auttamaan itseään, ja hänen silmissään oli rukous, jota
Andersson ei aluksi ollenkaan ymmärtänyt.

Tällä välin oli tietäjä-ukko liittynyt seuraan ja uusi hoidokki sai
liemiannoksensa, jolla häneenkin oli hyvin elvyttävä vaikutus. Mutta
hänen kätensä tutisivat, hänen silmistään vuoti vettä, ja hän lipoi
vimmatusti paksulla kielellään kuivia huuliansa.

"Konjak", kuiskasi mies äänellä, joka särisi kuin tyhjä pullo
raastinraudan päällä.

Andersson ei ymmärtänyt ranskaa. Mutta "konjak" on kauneimpia
kansainvälisiä sanoja, mitä tavataan. Ja sanalla oli hyvä kaiku,
myöskin ruotsalaisen korvissa.

"Täällä ei ole konjakkia", sanoi Andersson. "En ole nähnyt ryyppyä
kahteentoista kuukauteen".

Mutta punanenäinen pappismies ei hellittänyt niin vähällä.

"Konjakkia", kuiskasi hän käheästi. "Pikku tuikku, monsieur!"

Mutta Andersson vain ravisteli päätään. Silloin ruohossa makaava mies
käänsi harhailevat silmänsä äijään. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.
Ensin niihin tuli ihmettelevä -- tutkiva ilme, joka sitten muuttui
ajattelevaksi -- sisäänkääntyneeksi, vaihtuen lopulta huolekkaaksi ja
viimein pelästyneeksi. Andersson oli juopottelun alalta nähnyt yhtä ja
toista. Ei kuulu harvinaisuuksiin, että varakkaanpuoleisissa
työläispiireissä mies saa odottamatta juoppohulluuskohtauksen.

Ja nyt -- tuo mustapukuinen oli ilmeisesti matkalla kamalien näkyjen
maahan. Hän ei ollut kestänyt pitkällistä ryypyttömyyttä. Ja mitä
hirveätä hän nyt näkikään?... Kummallisen olennon, puoleksi ihmisen,
puoleksi sammakon, jolla oli pitkät käpälämäiset käsivarret ja
karvapeitteiset kynnet!... Tätä nykyähän juoppohullut tavallisimmin
näkevät kärpäsiä. Monien kieltolakien vaikutuksesta on nimittäin tämä
hulluuden laji vaihtanut luonnetta. Mutta siitä ei ole vielä kauan, kun
eräs arvoisa kansalainen saadessaan delirium tremensin näki Upsalan
arkkipiispan täydessä juhlapuvussaan. Ja siitä oli leikki kaukana. Eikä
mahtanut aikalaisista tuntua mieltäylentävältä sekään kohtaus, jonka
aikana sama mies näki entisen valtioneuvoksen Abrahamsenin kohoavan
ylös whiskymaljasta, kolme varoittavaa karvaa nenällä. On muutenkin
ylimalkaan hieman hullulla tolalla koko tämä delirium, se kun ei
hyökkää rehellisen juomarin kimppuun silloin kun tämä juo, vaan silloin
kun hän on raittiina. Ei näin ollen ihmetyttäne ketään se seikka, että
tämän pappispukuisen ranskalaisen syvä alkoholismi sai noin vaikean
luonteen, hänen nähdessään tuon eriskummallisen otuksen puurovati
kädessä. Hän ummisti silmänsä, hän väänteli itseään, hän ulvoi ja
vaahto pursui hänen suupielistään. Mitä sitten tapahtui?

Niin, kummittelijalta näyttävä äijä kumartui kirkuvan miehen yli. Hänen
silmissään oli hellä säälivä ilme, ja hänen hipiänsä oli saanut
toivorikkaan ruskean värisävyn. Hänellä oli tuo aluminin tapainen sauva
sormien välissä ja hän alkoi hieroa sillä miehen ohimoita tasaisin ja
varmoin liikkein.

Vanhus taisi kyllä enemmän kuin "isämeitänsä" -- jota hän muuten tuskin
ymmärsikään. Mutta joka tapauksessa pappispukuinen herrasmies kohosi
muutaman minuutin kuluttua jaloilleen, katseessa rauhallinen ilme. Hän
aikoi sanoa jotakin, mutta hänen kävi niin kuin toistenkin tulokkaiden
-- hänen oli vaikea löytää sanoja.

Samassa seisoi keskellä ryhmää se mies, jota Andersson oli ensin
hoitanut. Hän oli kalmankalpea, mutta leveähköjen kasvojen
jättiläistarmo esiintyi sitä selvempänä. Hän kääntyi suoraa päätä
puhuttelemaan John Anderssonia, luotuaan tutkivan katseen omituiseen
maisemaan.

"Me emme luultavasti ole maapallolla?" kysyi hän englanniksi.

"Emme", vastasi Andersson.

"Missä olemme?"

"En tiedä."

"Ette puhu hyvää englantia. Mihin kansallisuuteen kuulutte?"

"Ruotsalaiseen. Nimeni on John Andersson".

"Merkillistä. Minä olen norjalainen. Nimeni on John Lange."



XVIII.

VAKAVIA VALMISTELUJA.


"Nähkääs", sanoi John Langeksi itseään nimittävä mies Anderssonille,
"me emme ole naimisissa."

Andersson rykäisi paheksuvasti. Hän oli hyvistä tavoista kiinni pitävä
mies.

"Me olimme juuri vihityttämässä itseämme", jatkoi toinen rauhallisesti.
"Pappi oli tilattu paikalle, mutta sitten tuli jotakin väliin. Me
lähdimme karkuun."

"Karkuun? -- Oliko se välttämätöntä?"... Anderssonin siveelliset
epäilykset valveutuivat yhä enemmän.

"Oli", vastasi toinen kylmäverisesti. "Se oli ihan välttämätöntä, jotta
Claire ja minä pääsisimme naimisiin."

"Claire?"

"Niin, Claire Debusson. Hän on erään ranskalaisen kemistin ja
tehtailijan ainoa tytär. Me tutustuimme sodassa. Minä olin lentäjänä
muukalaislegioonassa, hän oli sairaanhoitajatar -- te ymmärrätte?"

Andersson ymmärsi todella ja hänen silmiinsä tuli kaihoisa ilme. Hän
ajatteli taalalaistyttöänsä.

"Sitten menetin palveluskykyni", jatkoi Lange. "Myrkkykaasut. Tulin
sokeaksi. Hän pelasti henkeni."

"Ihastuttava neiti", mutisi Andersson miettiväisenä. "Mutta minä en
pidä siitä, että teitä ei ole vihitty. Ja täällä lienee sitä vaikea
saada toimeen. Eihän täällä ole kirkkoa eikä raatihuonetta."

Lange katsahti kummastellen häneen.

"Tepä olette turkasen moraalinen, vaikka asutte näin kaukana maasta",
sanoi hän. "Mutta voitte rauhoittua. Ettekö vielä ole käsittänyt, että
meillä on pappi matkassamme? Hän ei ole juuri niitä hienoimpia, mutta
hänellä on taskussa vihkimäkaava sekä paperia. Onko teillä mitään
todistajana olemista vastaan?"

Andersson suoristihe ja kumarsi sangen sirosti. Hän ei suotta ollut
ruotsalainen.

"Se on oleva iloni", sanoi hän. "Mutta saatte tyytyä minuun sen
näköisenä kuin olen. Musta pukuni homehtuu Falunissa."

"Ah, minusta tuo puku on säilynyt oikein hyvin. Ruotsin armeijan khaki
mahtaa olla lujaa. Kaksitoistako kuukautta sanoitte?"

"Niille paikoin. Enhän tiedä ovatko täkäläiset päivät maan päivien
pituisia. Totta puhuakseni ne tuntuvat minusta hiton paljoa pitemmiltä.
Mutta siihenhän voi olla muitakin syitä. Onko teillä kello?"

"Luonnollisesti."

"No, silloinhan voimme heti tutkia asiaa. Aurinko on laskenut 367
kertaa minun täällä ollessani. Ja siitähän pitäisi tulla suunnilleen
vuosi."

"Minusta tuntuu täällä olevan hyvin lämmin", mutisi Lange.

"Lämminkö?... Pinnalla on suorastaan niin kuin helvetissä. Te ette
voisi kestää sitä enempää kuin puoli tuntia kerrallaan. Sen vuoksi
täällä harvoin näkee eläviä olentoja, jotka tavallisesti pysyttelevät
muutamia metrejä pinnan alla."

"Entä vuodenajat?"

"Sellaisia ei ole lainkaan. Täällä on aina samannäköistä. Ei kukkaa, ei
kunnon puuta. Ainoastaan tätä sienimäistä ruohoa, joka näyttää
uusiutuvan itsestään. En ole milloinkaan nähnyt sen kellastuvan.
Luulen, että aurinko syö kaiken lakastuneen. Mutta kun en ole
tiedemies, en osaa sanoa, miten sen asian laita on. Täällä ei
ylimalkaan ole mitään silmäruokaa. Maisemamaalari ei viihtyisi täällä.
Mutta rientäkäämme alas, muuten me sulamme tässä kuumuudessa. Ja sitten
onhan meidän jouduttava häihinkin!"

John Lange suoristautui äkkiä. Nuo kovat, terävä- ja melkein
karkeapiirteiset kasvot saivat omituisen hohteen ja kullanruskea puna
lehahti ahavoituneelle hipiälle. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta sanat
takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten hän teki kärsimättömän kulmikkaan
käännöksen ja asteli kohti maanalaiseen kaupunkiin johtavaa käytävää.

Nuori norjalainen oli jo viettänyt muutamia tunteja tällä oudolla
taivaankappaleella, ja koska hän oli paljon matkustellut ja suuria
seikkailuja kokenut mies, niin hän oli nopeasti alkanut tottua
paikallisiin olosuhteisiin. Hän oli nähnyt Queenslandin bushmannit ja
Amazon-virran Charantes-intiaanit ja oli heti tullut siihen
vakaumukseen, että nämä täällä tapaamansa olennot olivat paljoa
hyväntahtoisempia ja sivistyneempiä kuin nuo mustat paviaani-ihmiset.
Niin että siinä suhteessa hän ei pelännyt tulevaisuutta.

Mutta lyhyt silmäys noihin kaikelle leimansa antaviin säännöllisiin
neliöihin -- tämä kamalan suoraviivainen yksitoikkoisuus ja verrattain
lähellä olevan, häikäilemättömän auringon hirmuhallitus olivat
johtaneet hänet siihen käsitykseen, että täällä olisi ajan pitkään
ihmisten mahdoton elää. Ja tämä vakaumus painoi lyijyn tavoin hänen
mieltään -- mitä sanoisi Claire ja kuinka hän suhtautuisi tähän
häämatkaan, kun kuherruskuukauden onnelliset päivät olisivat ohitse?

Hän koetti ravistaa huolet pois hartioiltaan laskeutuessaan
maanalaiseen kaupunkiin. Useimmat asukkaat olivat kadonneet
huoneisiinsa. Vain aurinkovuoren äijä seisoi eräällä torintapaisella,
rivi vanhuksia ympärillään ja yski ja ryki ylen syvämietteisesti.

Kaikkien päät kääntyivät katsomaan nuorta, voimakasta norjalaista, joka
nyt oli riisunut yltään lentäjäpukunsa ja nopein askelin ohjasi
kulkuaan erästä suurimpiin kuuluvaa aitausta kohti. Noilla pikku
olennoilla oli ryhdissään arvokkuus ja rauhallisuus, joka John Langen
mieleen toi Tarquiniuksen päivien roomalaiset senaattorit. Heidän
leveät sammakkosuunsa olivat tiukasti kiinni, heidän mustat
koirankuononsa olivat kosteat ja heidän heikosti höyryävä hipiänsä
vaihtoi väriä vihreästä vaaleanpunaiseen ja päinvastoin.

Tavallinen huumorin lahjoilla varustettu ihminen olisi kukaties
nauranut sydämellisesti ja säälimättä tuota pientä ryhmää, joka näytti
parhaiten soveltuvan jonkin kabinetin epäsikiö-osastoon. Mutta John
Lange ei nauranut. Sillä hän oli aikaa sitten keksinyt heidän
silmissään sen loisteen -- sen syvän ja sisäänkääntyneen katseen,
johon tuntui mahtuvan vuosisatojen viisaus, sekä heidän teoissaan ja
eleissään sen syvän rauhan ja varmuuden, joka leimaa _homo
sapiens_-suvun jaloimman ja hienostuneimman tyypin.

Norjalainen pysähtyi hetkeksi heidän kohdalleen ja kysyi Anderssonilta:

"Osaatteko selittää noille, mitä me aiomme tehdä?"

"Mahdotonta", vastasi ruotsalainen tyytymättömänä. "Minun kielitaitoni
on hyvin rajoitettu. Jos nyt lainkaan voidaan nimittää kieleksi ääniä,
joiden avulla tämä kansa keskustelee. He eivät puhu lausein, vaan
käsittein. Minä en ole havainnut ainoatakaan teonsanaa enkä laatusanaa.
Eivätkä he käytä vain suuta, he puhuvat ihollaan. Eikö ole olemassa
joku eläin, jonka nimi -- niin, mikä sen nimi onkaan...?"

"Kameleonttiko?"

"Se juuri. Tämän puolen ihmisillä on samat kujeet. En ole milloinkaan
nähnyt moista väriasteikkoa. He ilmaisevat nimisanansa ihonväreillä.
Heidän koko tunne-elämänsä ikäänkuin hajautuu spektrin väreiksi.
Katsokaahan heitä nyt! Heidän hipiänsä on vihertävä -- aika ajoin
vaihtuen vaaleanpunaiseen. Se merkitsee uteliaisuutta. Ihmisten
kielellä ilmaistaisiin sama asia sanoilla: mitä on tekeillä?...
Vaaleanpunainen on sama kuin kysymysmerkki... He ovat kyllin
valistuneita käsittämään, että he kohta saavat nähdä jotakin, joka
kuuluu sen puolen tapoihin, mistä me olemme kotoisin. Ja nuo vanhat
olennot ovat ahnaita kaikille sivistyshistoriallisille ilmiöille. He
keräävät niitä ihan niinkuin useat meikäläiset postimerkkejä. Heidän
tiedonjanonsa on rajaton. Valitettavasti minä en voi opettaa heille
mitään. Sillä minä tiedän liian vähän ja liian paljon. Minuun nuo
vanhukset tekevät professorimaisen vaikutuksen, jokikinen... Ja tätä
vihkimä- ja avioliittopykälää minä en osaa ollenkaan selittää heille.
Sillä täällä mennään naimisiin ilman mitään muodollisuuksia -- mikäli
olen voinut huomata. Itse he ovat hyvin vaiteliaita siinä asiassa.
Niinä kuukausina, jotka olen viettänyt täällä, en ole kuullut
kertaakaan mainittavan syntymisistä ja kuolintapauksista. Ja jos lapsia
on olemassa, niin ne mahtavat olla johonkin erikoiseen paikkaan
teljettyinä, minä olen suorastaan kaivannut lapsen itkua... Tahdon nyt
muuten tunnustaa, että minun maantieteelliset tietoni tästä
taivaankappaleesta ovat ihmeteltävän pienet. Noilla vanhuksilla ei
tunnu olevan erikoista halua salaisuuksiensa näyttelemiseen
minulle. Mutta minäpä luulen, etteivät he oikein luota minun
arvostelukykyyni... Ja siinä he voivatkin olla oikeassa. Olenhan minä
vain hyvin tavallinen oppimaton mies... Mutta sen minä ymmärrän, että
täkäläiset kulkuneuvot ovat kerrassaan hämmästyttäviä. Maa on tosin
jättiläinen tämän pallon rinnalla. Mutta eivät ne täkäläisetkään
etäisyydet ole leikin asioita. Tehän olette nähnyt kanavat. Muita vesiä
ei täällä ole. Mutta jonkinlaisen sähkösulkulaitteen avulla tämä viisas
kansa voi saada aikaan virran, joka kädenkäänteessä siirtää heidät
paikasta toiseen. Kanavia on sekä pinnalla, että pinnan alla. On
mahtanut mennä vuosituhansia niiden rakentamiseen. Täkäläinen väestö ei
kylve. Vesi on niin paksua, että mikään ei uppoa siihen... Mikäli minä
voin ymmärtää, on sähkö tämän taivaankappaleen pääasiallisin
käyttövoima. Ja se on otettu käytäntöön tavalla, joka saisi maan
sähköteknikot vihreiksi kateudesta. Te näette tämän maanalaisen valon,
ja te saatte nähdä paljon muuta, jota tulette ihmettelemään. Koneita ei
ole ensinkään, mikäli niillä käsitetään samaa kuin maapallolla,
monimutkaisia teknillisiä hirviöitä, mutta sittenkin..."

Anderssonin oli keskeytettävä tieteellinen esitelmänsä.

Sillä mustapukuinen herra ryömi ulos siitä aitauksesta, jonka edessä he
seisoivat. Hän näytti hieman kalpealta ja totiselta. Vain hänen
punainen nenänsä loisti.

"Kaikki on valmiina", virkkoi hän juhlallisesti. "Morsian odottaa!"

Taas levisi John Langen voimakkaille kasvoille äskeinen neuvoton ilme.
Hän muistutti loppukuulusteluun menossa olevaa rippikoulupoikaa.
Kiusaantunein elein hän otti päästään lentohatun, etsi taskustaan
kamman ja pakoitti itsepäiset kiharansa jonkinlaiseen järjestykseen.
Sitten hän konttasi aitauksen sisäpuolelle, ja toiset kaksi seurasivat
häntä.

Vanhat tietäjät muuttuivat vieläkin vihreämmiksi hipiältään. He
katsahtivat toisiinsa. Sitten he asettuivat nelinkontin ja konttasivat
perästä.



XIX.

HÄÄT TUNTEMATTOMALLA TAIVAANKAPPALEELLA.


Se maja, jonka John Andersson oli hommannut norjalaiselle vieraalleen,
oli samanlainen kuin kaikki toisetkin. Siinä oli valopaasi, hauskasti
lirisevä kanava ja nelikulmainen makuukarsina.

Päivän merkityksen vuoksi oli ruotsalainen kuitenkin nyt koristanut
"salongin" omalla pienellä ruotsinlipullaan. Se kohotti tunnelmaa ihan
uskomattomasti. Sitten hän oli myös raahannut kaikki lentokoneen
pielukset alas makuusuojaan, ja se nuori tyttö, joka oli Anderssonin
ilona ja lohdutuksena tällä pallolla, oli valkoisen miehen ohjeita
noudattaen valmistanut vuoteen kaikkein pehmeimmästä silkkiruohosta, ja
se oli hyvin puoleensavetävän näköinen.

Mutta muuten oli häähuone kolkko, huolimatta hyvästä valaistuksesta ja
pikku kanavasta, jonka juokseva vesi täytti ilman raikkaudella ja
hyvällä tuoksulla.

Omituinen pappi ei hänkään ollut laiskotellut. Hän oli samasta
ruohosta, jota käytettiin sekä ravinnoksi että patjoiksi, rakentanut
neliskulmaisen alttarintapaisen. Hän oli myös yrittänyt peseytyä. Mutta
sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä vihreä vesi vaikutti hyvin
voimakkaasti ihoon. Se kirveli kuin alkoholi.

Joka tapauksessa tämä antoi hänelle jotakin ajateltavaa. Hän oli siis
taivaankappaleella, jossa ei ollut sitä, mitä maan päällä nimitetään
liaksi eli saastaksi. Mutta tokihan vedellä oli jokin tarkoitus. Ja
niin hän sai aiheen koetella sen kelpoisuutta juomaksi. Kunnianarvoisa
pappi havaitsi pian, että tämä vihreä neste, jota virtaili kaikkialla,
oli mainiota vahvistusjuomaa janoiselle kurkulle. Siinä oli voimaa ja
makua, niin että se johdatti mieleen Picardian parhaat ravintolat! Ja
tämä sanoi jo paljon!... Niin, -- paikka soveltui tosiaankin
alkoholihimon pauloissa olevalle Jumalan palvelijalle, joka nyt saattoi
juoda tulematta silti suorastaan maalliseen humalaan.

Siitä oli jo aikaa, jolloin tämä miespoloinen oli tuntenut itsensä
papiksi. Mutta nyt tuntui kuin vanha pyhä henki olisi mennyt hänen
hieman heikkoon ja syntiseen ruumiiseensa. Oli olemassa joku, joka
ravitsi häntä eikä hän tahtonut pettää hänelle osoitettua luottamusta.
Tuossa oli mies, nuori ja rohkea sotilas Jumalan armosta ja tämän
vieressä nainen, ihmeellinen, pyhän neitsyen ilmetty jäljennös -- ja
tässä hän, rappiolle joutunut pappi, Jacques Rigault, kotoisin
Melunista, liittämässä yhteen, mitä ei yksikään ihminen saisi eroittaa.
Siitä oli monta vuotta kun hän oli suorittanut mitään papillisia
toimituksia. Hänen järkensä ja arvokkuutensa olivat olleet maallisten
syntisumujen peitossa. Nyt hän oli yläpuolella aineen, ja hänen
jumalainen virkansa kutsui häntä. Jumala itse oli johdattanut hänet
eroon niistä paheista, joiden avulla Piru houkutteli heikkoja ja
horjuvia maan asukkaita -- ja eiköhän hän mahtanut jo olla matkalla
taivaaseen, tuohon ikuisesti kirkkaaseen mahdollisuuteen, jossa
kiusaukset eivät paratiisin käärmeinä roiku puissa kuiskuttelemassa
heikoille synnin vaarallisista iloista?...

Luultavasti ei milloinkaan ennen ole vietetty häitä näin omituisissa
olosuhteissa. Tietomiehet olivat sijoittuneet valaisevan paaden
ympärille ja heidän hipiänsä oli nyt niin vihreä, että se kilpaili
heidän ruohopukunsa kanssa. Silmät pyrkivät varsineen ulos heidän
päistänsä, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan.

Sitten juhlamenot alkoivat.

John Andersson tunsi sysäyksen kulkevan ruumiinsa läpi nähdessään
morsiusparin käsi kädessä lähestyvän alttaria. Nyt vasta hän huomasi
Claire Debussonin ihmeellisen kauneuden. Tosin hänellä ei ollut
morsiuspukua, ei valkoista hametta eikä myrttiseppelettä. Mutta siitä
kävelypuvusta, joka hänellä oli yllään hänen poistuessaan isänsä
talosta, Ranskasta ja maan pinnalta, hän oli tehnyt mitä suinkin siitä
voitiin tehdä. Ja hänen kauniisti aaltoilevat ruskeat hiuksensa ja
kalpeat kasvonsa haaveellisine madonnansilmineen, joissa paloi tumma
hehku, panivat Anderssonin nais-orvon sydämen pompahtelemaan rinnassa.

Mutta vaikka häntä voitiin sanoa sivistymättömäksi mieheksi, oli hän
kuitenkin hyvien tapojen mies. Hän tiesi todistajavelvollisuutensa ja
arvokkain askelin hän astui tilapäisen alttarin luo ja asettui juhlan
johdosta hyvin siistittyine ryysyineen niiden kahden taa, jotka oli
määrä liittää toisiinsa Hymenin siteillä.

Vanhukset, jotka istuivat neliössä valopaaden ympärillä, pyörittelivät
silmiään ja muuttuivat hämmästyksestä kuparin vihreän värisiksi. Mitä
kummaa nuo ihmeelliset oliot nyt puuhasivat?...

Mutta heidän vihreytensä muuttui suorastaan räjähtäväksi, kun musta
mies koroitti äänensä tuolta vihreästä neliöstä. Hänen äänensä oli
hiukan käheä aivan kuin harjoituksen puutteessa, mutta siinä oli
kuitenkin syvä hengellinen sointu, joka kaikui ihanalta ukkojen
korvissa. Ja nuori tyttö, joka kunnioittavasti oli painautunut
nurkkaan, imeytyi katseellaan kiinni tähän Krysostomokseen, joka
heikolla saarna-äänellä julisti erinäisiä aviosäädyn totuuksia yljälle
ja morsiamelle. Saarnaaja turvautui pieneen mustaan kirjaan, jonka
muoto sai tietäjät, mikäli mahdollista, vieläkin vihreämmiksi --
uteliaisuudesta toivorikas väri. Mitähän maallista tyhmyyttä tämä oli
olevinaan?... Mutta samalla he eivät voineet salata ihailuaan. Heidän
asennoissaan oli jotakin, joka osoitti, että toimitus teki heihin syvän
vaikutuksen. Joka tapauksessa kuuluivat nämä uudet maanasukkaat
selvästi korkeampaan rotuun tai sivistyspiiriin kuin John Andersson. Ja
tuo mustapukuinen kukoistavanenäinen mies oli epäilemättä maan
viisaita. Hänen totisuudessaan ja arvokkuudessaan oli jotakin puoleensa
vetävää. Hänellä oli silminnähtävästi se sielun nelisärmäisyys, jolla
heidän keskuudessaan oli niin suuri merkitys.

Nuoren, pää kumartuneena seisovan naisen suhteen he olivat hiukan
kahden vaiheilla. Hän ei tosin vastannut sitä nais-ihannetta, joka oli
heidän sydäntään lähellä. Mutta tuossa solakassa, neitseellisessä
ilmestyksessä oli jotakin, joka veti puoleensa ja teki heidät
epävarmoiksi. He ihailivat -- puolittain vastoin tahtoaan -- hänen
hipiänsä häikäisevää valkeutta ja hänen silmiensä loistetta.

Mutta tähden oma asukas, nurkkaan painautunut nais-olento seurasi
tuijottavin katsein tuota hänelle outoa juhlallisuutta, ja vaihtoi
väriä joka sekunti. Vähän väliä hänen kasvoilleen ilmestyi kellertävä
hohde, joka seuraavassa tuokiossa väistyi omituisen vaaleanpunaisen,
lämpöisen värisävyn, tieltä. Tämä vaaleanpunainen teki hänet melkein
kauniiksi. Ah, -- naiset ovat tuuliviirejä, missä avaruuden kolkassa
elänevätkin. Nyt hän ei enää vilkaissutkaan John Anderssoniin. Aivan
kuin tämä karkeapartainen ruotsalainen keltaisine partoineen olisi
yhtäkkiä kadonnut olemattomiin tuon kukoistavanenäisen arvokkaan herran
rinnalla, herran, jolla oli tuo omituinen musta esine ja joka suuntasi
silmänsä ylös multakattoon ja jonka ääni porisi kuin isojen kanavien
vesi...

Vanha juoppo pappi olikin verraton tässä pienessä majassa. Hän voitti
entiset saavutuksensa. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä paisui. Hän
sekoitti omia sanojaan vihkimäkaavaan, hän puhui niinkuin omilla
jaloillaan seisova mies -- hienosti, viisaasti ja kehoittavasti.

Molemmat nuoret painoivat päänsä hartaaseen kumarrukseen kuunnellessaan
hyvän vanhan kirkon lempeitä sanoja -- he unohtivat kokonaan missä
olivat, ja heidän korvissaan kaikui etäinen urkujensoitto, joka paisui
paisumistaan täyttäen viimein korkeat kirkkoholvit. Ja tuo rohkea
seikkailija, Thierryn linnan juoksuhautojen kuularuiskusankari, satojen
taistelujen haavoittumaton lentäjä, tunsi raskaita kyyneleitä tippuvan
silmistään, kun hän tarttui pieneen kätöseen, joka kevyesti
puristamalla lupasi hänelle uskollista kumppanuutta -- niin, aina
äärimmäiselle rajalle saakka.



XX.

KUHERRUSKUUKAUSI.


Milloinkaan ei Claire Debusson tulisi unohtamaan tätä kaukana --
kaukana suuren maailmanavaruuden yksinäisyydessä viettämäänsä
kuherruskuukautta. Onni ikäänkuin kuristi häntä kurkusta.

Täällä ei mikään voinut uhata heidän avioliittoaan. Kääntyipä hän mihin
tahansa, kaikkialla hän näki hyviä ja lempeitä silmiä. Eikä maailmassa
ollut toista niin hellää ja huolehtivaa aviomiestä kuin oli John Lange.
Sotilas ja seikkailija olivat tyystin kadonneet. Saaliin voittaminen ei
enää houkutellut tuota ennen niin rohkeata ja pelotonta miestä
seikkailujen epävarmoille poluille. Ei myöskään pelkkä seikkailujen
uhkapeli. Hänellä oli Claire huolehdittavana -- Claire oli nyt ja tästä
lähtien aina hänen elämänsä ainoa ja kaunis seikkailu.

Mutta kaikesta huolimatta hänen sydänjuuriansa kalvoi eräs toukka --
synkkä aavistus, että kerran koittaa päivä, jona maankaipuu taas herää
heissä eloon.

Vain yksinkertaiset haaveilijat uskovat, että onni kasvaa ainoastaan
yksinäisyydessä -- että Robinson Crusoen saari on oikea paratiisi
kahdelle rakastavaiselle sydämelle.

Me aiomme viimeiseen hengenvetoomme väittää, että rakkaus on yksinomaan
maallinen tunne. Tosinhan arkkienkelitkin ja taivaallinen rakkaus ovat
sangen kunnioitettavia asioita, mutta eivät ne riitä sille
säteilevälle, äärettömälle, syleilevälle, tutkimattomalle tunteelle,
jota sanotaan inhimilliseksi lemmeksi, kun se iskeytyy vastaanottavaan
ja herkkään ihmismieleen. Kun ihminen rakastaa koko sielullaan, niin
hän kenties loittonee Jumalasta, raamatusta ja katkismuksesta, mutta
hän pääsee likemmäksi omaa ihanaa maallista kutsumustansa -- saa
kuunnella kaikkia kauniita vaistojansa, viettejänsä ja kuvittelujansa
ja näyttää pitkää nenää Sokrateen Daimonille, joka muka aina valvoo ja
säännöstelee ihmisen itsemääräämisoikeutta.

Rakastamiseen tarvitaan maallinen kehys: kukkia, aurinkoa, puita, hyviä
päivällisiä, kaunista musiikkia, hyvin säilyneitä viinejä ja lintujen
laulua.

Tuolla pienellä taivaankappaleella ei ollut mitään tästä kaikesta. Se
oli runouden ja kauniin aineellisuuden hylkäämä maailma. Sieltä
puuttuivat kaikki ne kauniit hyveet ja paheet, jotka antavat Maa-emolle
erikoisen leiman -- sikäläinen yhteiskunta oli keinotekoinen,
rakennettu neliöistä, virheetön, kenties ilmiönä mielenkiintoinen,
mutta sanomattoman yksitoikkoinen ja ikävä.

John Lange ei voinut rouvineen käydä teatterissa, ei lukea
sanomalehtiä, ei romaaneja -- kuinkahan moni kadehti heitä! Mutta
hullumpaa oli, etteivät he voineet saada kenestäkään itselleen
vihamiestä, eivätkä tuntea ihastusta kehenkään tai mihinkään oman
maailmansa ulkopuolella. Mutta toistaiseksi tämä maailma riitti heille.
Niin kauan kuin he tyytyivät lukemaan toistensa sielujen salaisuuksia,
eivät he kaivanneet muuta, mutta saattoihan tulla päivä, jolloin
molemmat halusivat rakkaudelleen maallista, sille sopivaa kehystä.

Luultavasti näistä aprikoimista johtui, että John Lange ihan
ensimäisistä hetkistä lähtien ajatteli, kuinka pääsisi ennemmin tai
myöhemmin maahan takaisin. Claire Debusson oli nainen ja ajatteli
enemmän onnentunnetta, joka täytti hänen koko olemuksensa ja sai kaikki
muut äänet vaikenemaan.

Jonkin verran kumminkin he molemmat syventyivät siihen avaruuden
kolkkaan, johon heidät oli paiskattu. He käyttivät ravintonaan, kuten
kaikki toisetkin, ruohoa ja juomanaan tuota alkoholipitoista vettä,
joka tuntui antavan heille ikuista terveyttä. John Andersson opasti
heidät siihen kielitaitoon, minkä hän itse oli saavuttanut vuoden
kuluessa, ja sitten jokainen jatkoi opintojaan kärsivällisten
alkuasukkaiden johdolla. Vuoren vanha tietäjä saapui joka päivä
määrätyllä kellonlyönnillä kahden apulaisen seuraamana ja ohjasi
opiskelua tavalla, joka olisi saanut kaikki maapallon opettajat
kateudesta keltaisiksi.


Neljäntoista päivän kuluttua John Lange ilmoitti haluavansa
lähteä jonkinlaiselle löytöretkelle, tutustuakseen lähemmin
taivaankappaleeseen, johon ystävällinen kohtalo oli heittänyt
heidät. Vanha hallitsija käsitti hänen tarkoituksensa, mutta ei
näyttänyt erikoisesti ihastuvan esitykseen. Norjalainen, jonka
kasvonpiirreopinnot olivat melko pitkälle edistyneet, totesi että äijän
hipiä muuttui ruosteenpunaiseksi -- selvä tyytymättömyyden merkki.
Andersson ei ollut kertaakaan tehnyt sen pitempää retkeilyä kuin että
hän saattoi nähdä lähtökohtansa, ja hänen kauemmas tähtäävät
toivomuksensa olivat herättäneet äijässä samaa ruosteenpunaista
vastustusta.

Mutta John Lange oli itsepäinen kuin kuuman ilmanalan kärpänen. Hän
tahtoi katsella ympärilleen. Ennen kaikkea hän halusi tutkia, eikö
sieltä voinut mitenkään saada joko raakaöljyä tai bensiiniä
lentokonetta varten. Säiliön pohjajäännöksestä hän oli laskenut
bensiiniä erääseen maljaan ja antanut äijän haistaa sitä. Sitten hän
oli sytyttänyt sen tuleen. Ukkoon ei tehnyt pienintäkään vaikutusta
enempää bensiinin palaminen kuin tulitikkukaan. Hän vain ravisteli
viisasta päätänsä.

Sitten hän otti esiin metallisauvansa, ojensi sen ulospäin itsestään ja
puristi sitä jollakin merkillisellä tavalla. Silmänräpäyksessä
tuikahti siitä näkyviin pitkä valkoinen sädekeihäs, joka heikosti
sihisten kaivautui sienimäiseen ruohoon ja sai tämän paukahtaen
syttymään ilmiliekkiin -- joka kuitenkin heti taas sammui... Mutta
sauvalla oli muitakin ominaisuuksia. Äijä suuntasi sen taivasta kohti
ja painoi sitä toisella tavalla, ja punainen, lepattava liekki, jossa
oli vihreitä juovia, kohosi ilmoille merkillisestä koneesta.

Annettuaan nämä taidon- ja voimannäytteet ukko pisti sauvan
ruohopukunsa alle ja odotti salaa ylpeillen vieraittensa kiitosta.

Eikä sitä tarvinnut pitkään odottaakaan. Pikku Claire, jolla oli
erinomainen kielikorva ja joka oli Anderssonin pieneltä ystävättäreltä
saanut erikois-opetusta, yski ja pärski ihastustaan äijän mieliksi,
John Lange hakkasi polviaan, mikä temppu täällä kuten muuallakin
merkitsi erityistä kunnioitusta, ja pappi risti silmiään ja ajatteli
pirua. Kaiken tämän äijä käsitti kiitokseksi. Ja siitä hetkestä hän
alkoi mielistyä näihin muukalaisiin -- olihan hauskempaa antaa
näytöksiä näille kuin vanhoille aurinkovuoren vanhuksille ja tämän
ikävän kaupungin kanavatyöläisille. Papista hän piti erikoisesti, mutta
eipä hän enempää kuin toisetkaan tietäjät, voinut vastustaa John
Langenkaan häikäilemätöntä tiedonhalua. Ovathan oppineet herrat
säännöllisesti turhamaisempia kuin mikään muu maan pinnalla mateleva.
Eikä tämä pieni ja hyvin järjestetty kiertotähti siinä suhteessa ollut
mikään poikkeus säännöstä.

Kun siis norjalainen väsymättä pyyteli saada nähdä hiukan enemmän
taivaankappaleen ihanuuksia, vaaleni tietäjän hipiä kerta kerralta yhä
enemmän -- pysähtyen lopuksi hyväntahtoiseen lohenpunaiseen. Samalla
hänen nenänsä hikoili tavallista enemmän minkä Lange oli myös arvellut
merkitsevän suopeutta... Hänen johtopäätöksensä osoittautuikin
oikeaksi. Varhain eräänä aamuna tuli koiramainen olento ja herätti
molemmat aviopuolisot kohteliaasti mutta samalla päättävästi.

John Lange rouvineen puki kiireesti vaatteet ylleen ja seurasi
miellyttävää koiraa. Andersson seisoi jo ulkopuolella pimeässä. Hän
selitti, että, mikäli hän ymmärsi koiraa, kutsun oli lähettänyt
kiertotähden hallitsija. Samassa valot syttyivät. Ruotsalainen ei
oikein pitänyt tästä aamuherätyksestä, joka oli vastoin maanalaisen
kaupungin kaikkia tapoja ja tottumuksia.

Kaduilla ei näkynyt ainoatakaan sielua. Mutta hiukan etempänä he
kohtavisat papin, joka näytti uniselta ja tyytymättömältä, ja
pantterimaisen olennon, joka miellytellen ja mairitellen koetti häntä
lohduttaa.

Pieni seurue lähti sitten, koira etunenässä, erään suuren kanavan luo,
joka näytti olevan tavattomasti kuohuksissa. Iso neliönmuotoinen lotja,
valettu jonkinlaisesta keltaisesta betonista, odotti heitä rannassa.

Koira hyppäsi siihen ja pyysi toisia tekemään samoin. John Lange
rouvineen olikin heti perässä, mutta ruotsalainen ja pappi eivät
näyttäneet halukkailta tähän aamuseikkailuun. Iso kissa kuitenkin
tyrkkäsi heidät ystävällisesti alukseen, koira irroitti kiinnitysköyden
ja seuraavassa tuokiossa oltiin keskellä kohisevaa virtaa.

Vauhdilla, jota ei kukaan heistä osannut mitata, he liukuivat pois.
Valaistu kaupunki katosi melkein heti näkyvistä ja alus syöksyi
natisten ja paukahdellen pikimustaan pimeyteen.

Niin kului puolituntinen, eikä mitään tapahtunut.



XXI.

AURINKOVUORI.


Sitten valostui yhtäkkiä. Ja valo oli niin voimakasta, että neljän
maanasukkaan silmät sokenivat heidän saapuessaan tähän valkoisten
säteitten mereen. Aluksen toiset matkustajat sensijaan eivät näyttäneet
olevan millänsäkään tästä huikaisevasta valkeudesta.

Kesti useita minuutteja, ennenkuin John Lange keksi, mistä kaikki tämä
valo johtui. Hän katui katkerasti, ettei ollut ottanut mukaansa
lento-silmälasejaan. Mutta asia ei ollut autettavissa. Nyt alkoi
vauhtikin huomattavasti vähetä, tuo paksu, vihreä vesi läikähteli
somasti neliönmuotoisen lotjan sivuilla, ja ennenkuin aavistettiinkaan,
oli vauhti lopussa.

Silloin vasta neljän muukalaisen silmät olivat sen verran tottuneet
tuohon tavattomaan valoon, että saattoivat nähdä vilahduksia
ympäristöstään. Heidän edessään kohosi korkea tunturi, joka näytti
olevan kasautuma nelisärmäisiä lohkareita. Mutta oliko se keinotekoinen
vaiko luonnon rakentama, sitä oli vaikea ratkaista. Korkeuden John
Lange arvioi noin kahdeksituhanneksi jalaksi.

Tämä tunturi se oli kaiken tuon häikäisevän valon lähde. Joko nyt
kalliolohkareet imivät jollakin omituisella tavalla auringonsäteitä
itseensä taikka kivi itse valaisi -- joka tapauksessa näytti ihan
ihmeelliseltä tämä mahdoton valopyramiidi, jonka huippu oli ikäänkuin
poikkileikattu ja joka kohosi autiosta tasangosta valtaisen
majakkatornin tavoin.

Heillä ei kuitenkaan ollut pitkää aikaa ihmettelemiseen. Sillä
seuraavassa tuokiossa alus liukui aivan kuin näkymättömän käden
vetämänä vuoren sisään, tällä kertaa valaistuun tunneliin, johon
näköjään ei ollut sovitettu inhimillisiä mittoja. Maapallon asukkaiden
täytyi nim. painaa päänsä kumaraan, jotteivät kolhisi sitä tunnelin
kattoon.

Muutamien minuuttien kuluttua he saapuivat pieneen altaaseen. Nyt he
saattoivat vapaasti nostaa päänsä pystyyn, sillä yläpuolellaan he
näkivät korkealla, hyvin korkealla itse sinihohtoisen taivaan.

Sammakkokoira aukaisi kitansa ja päästi ilmoille pitkän ulinan, joka
ikäänkuin kohosi ylös ja heikkeni etäiseksi muminaksi jääden sille
tielleen.

Muutamia minuutteja kului, sitten alkoi vesi taas kiehua veneen
ympärillä. Ja yhtäkkiä se rupesi nousemaan. Oli selvää, että altaaseen
pumpattiin mahdottomia vesimääriä ja nämä nostivat venettä ylöspäin
uskomattomalla vauhdilla. Ei mikään New Yorkin pilvenpiirtäjäin
hisseistä kyennyt nousemaan niin nopeasti kuin tämä alkeellinen
vesi-elevaattori, joka kiiti läpi tuon nelikulmaisen aukon äärettömällä
kiireellä. Pieni kappale sinistä taivasta, joka aluksi oli ollut
postimerkin kokoinen, likeni kamalaa kyytiä ja sai samalla kunnolliset
mitat. Kanava leveni levenemistään samalla kun vauhti hieman väheni.

Yhtäkkiä kohoaminen pysähtyi erään suuren pylvässalin kohdalla. Oltiin
silloin kymmenkunta metriä suuren tunturiaukon alapuolella. Kun
matkustajat olivat toipuneet huimauksentunteestaan, huomasivat he että
pylvässali, joka sai valonsa pienistä tunturiseinässä olevista
nelikulmaisista luukuista, vilisi pieniä vanhoja olentoja, jotka
seisoivat kuin kivipatsaat ja pyörittelivät hyväntahtoisia silmiään. Ja
tämän pienen koetellun vanhus-armeijan edessä seisoi aurinkovuoren
äijä, hyväntahtoisen vaaleanruskeana. Hän heitti niskojaan taaksepäin,
kun nuo neljä valkoista ihmistä nousivat aluksesta ja alkoivat hieroa
silmiään ja jäseniään, joita merkillinen matka oli raukaissut. Tämä
päänliike oli kai olevinaan tervehdys, sillä kaikki toisetkin olennot
tekivät nyt saman niskaheiton. Se näytti hyvin naurettavalta, mutta
John Lange seuraajineen oli jo aikaisin oppinut "olemaan sutena sutten
kanssa". Joten he kaikki "nyökkäsivät" taaksepäin, kuka onnistuneemmin
kuka huonommin.

Eläinolennot -- kissa ja koira -- eivät nähtävästi viihtyneet tässä
hienossa seurassa. He lausuivat muutamia kunnioittavia sanoja ja
katosivat aluksineen syvyyteen.

Vanhat tietäjät tuntuivat hekin hieman ujostelevan. He tekivät eräitä
omituisia liikkeitä ja olivat muutaman sekunnin kuluttua poissa. He
ryömivät kukin omaan nelikulmaiseen koloonsa.

Mutta iäkäs äijä itse jäi paikoilleen. Hänen leveä suunsa muuttui
vieläkin leveämmäksi -- näytti melkein siltä kuin hän olisi nauranut,
ja hänen hipiänsä sai heikon opaalinvärisen hohteen, joka tuolla
omituisella ihokielellä merkitsi, että hän tunsi olevansa hieman ylpeä
tarjoamistaan nähtävyyksistä.

Claire oli sillä aikaa mennyt erään valoreiän luo, eikä hän voinut olla
ihastuksesta huudahtamatta.

"Tulkaahan katsomaan", huusi hän. "Tämän ihmeellisempää en ole ikänäni
nähnyt."

Toiset syöksyivät hänen luokseen. Nuoren rouvan ihastus olikin
selitettävissä. He olivat nähtävästi jonkin korkean tunturin huipulla,
joka kohosi suuresta, silmänkantamattomiin leviävästä tasangosta.
Näköala ei tarjonnut maalauksellista vaihtelua silmälle -- ainoastaan
aution, yksitoikkoisen, neliöihin jaetun maan. Mutta aurinko, joka nyt
oli kohoutunut korkealle, oli läpitunkevilla säteillään ikäänkuin
työntänyt hetkeksi syrjään nuo ainaiset vesihöyryt, jotka tavallisesti
peittivät näköalan ja antoivat mahtaville tasangoille vaalean
sinipunervan, omalla tavallaan ihmeenkauniin värivivahduksen.

Ei pieninkään elonmerkki katkaissut tätä omituisesti höyryävää kuvaa.
Ei näkynyt lintua, ei hyönteistä, ei hymyilevää niittyä, ei taloa eikä
tehtaan savutorvea -- ainoastaan loputon, sinipunainen erämaa, joka
häipyi heikosti sinertäviin taivaanrantoihin.

Mutta äijäpä ei antanutkaan heidän kauan hämmästellä tätä mittaamatonta
näköalaa. Näkyi selvästi että hänellä oli jotakin sydämellään. Hän
osoitti kädellään erästä pylvässalin nurkassa olevaa aukkoa ja sai
heidät rykäisyillä ja kurnutuksilla, jotka tavallaan muistuttivat
vanhaa flaamilaista murretta, ymmärtämään haluavansa näyttää heille
jotakin.

Andersson, jolla luonnollisesti oli paras kielitaito, arveli ukon
aikovan näyttää heille jotakin, joka oli maasta kotoisin. Eikä hän
erehtynytkään.

He konttasivat vanhan herran jäljissä aukon läpi ja tulivat toiseen,
äskeistä vähän pienempään pylvässaliin.

Hämmästyneinä he jäivät kynnykselle seisomaan.

Tämä oli epäilemättä aurinkovuoren anatoominen museo. Esineiden suuri
lukumäärä ei siinä hämmästyttänyt, vaan sitä enemmän niiden laatu. Ihan
ensiksi osui heidän silmiinsä jonkin jättiläiskokoisen eläimen
luuranko, joka ei muistuttanut ainoatakaan nykyään maapallolla elävää
eläintä. Sillä oli pitkä joutsenenkaula ja verrattain pieni ruumis,
vaikka tämänkin pituus oli noin 7 tai 8 metriä. Eläimen suruimpana
merkillisyytenä olivat kuitenkin sen voimakkaat siipiluut. Varmasti se
oli ollut ensiluokan lentäjä.

Claire katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.

"Muistuttaa jättiläiskokoista joutsenta", sanoi hän.

John Lange nyökkäsi.

"Luultavasti olet oikeassa. Se on kerran elänyt maapallolla. Mutta se
on tapahtunut aikaa ennen kuin Aatami ja Eeva söivät omenia
tiedonpuusta. Epäilemättä se on antediluviaanisen ajan eläin.
Mahdollisesti jokin joutsenlisko. Se on ollut muita lintuja
kunnianhimoisempi ja lentänyt ulos maan ilmakehästä. Katsohan noita
siipinikamia! Kyllä se on ollut harvinainen taivasten tavoittelija."

Tämän valtaisen eläimen takana he näkivät suuren linnun luurangon. Sen
levitettyjen siipien kärkien väli oli noin neljä metriä.

"Tuo on mahtanut olla kotka", arveli Claire. "Kamalan iso kotka: katsos
sen mahtavaa, käyrää nokkaa."

"Minä luulen, että se on ollut kondori", sanoi John Lange. "Maapallon
suurin lintu. Ja tavattoman kookas lajikseen. Aution ylätunturin
hallitsija. Se lentelee omia teitään yli Kordillerien korkeimpien
huippujen. Siis sekin on löytänyt tien tänne... Mutta mikä tuo on?"

He pysähtyivät tahtomattaan.

Sillä pylvässalin perällä, puolittain piilossa, he näkivät jotakin,
joka sai Clairen säikähtyneenä tarttumaan miehensä käsivarteen.

Siellä oli ihmisen luuranko.



XXII.

LUURANKO.


Ihmisluuranko on syystä tai syyttä luettu maapallon kamalimpien
esineiden joukkoon.

Ihan täytyy ihmetellä, että tuo sama laitos, joka niin erinomaisella
tavalla pönkittää ja kannattaa meidän elimiämme ja jonka varassa me --
kuka onnellisemmin, kuka onnettomammin -- vaellamme läpi elämän,
herättää meissä vastenmielisen tunteen. Syynä on kenties se, etteivät
ihmiset enempää kuin eläimetkään ole luurankoina juuri hauskan
näköisiä. Eivät edes suurimmat sankarit -- Ramses toisesta Kaarle
kahdenteentoista -- esiinny edukseen luurankoina. Etenkin pääkallossa
on jotakin epämiellyttävää, silloinkin kun sen kaikki 32 hammasta ovat
tallella. Ja miksi Herran nimessä luurangon pitää irvistää...

Monet ovat kiinnittäneet huomionsa tähän kysymykseen. Edgar Poe oli,
kuten tunnettua, ihastunut kaikkeen, mikä koskee luurankoa. Ja hänen on
onnistunut lisätä kammoa pääkalloa kohtaan. Eikä hänen oppi-isänsä
Hoffmann ollut hidas hänkään säikyttelemään aikuisia ihmislapsia
fosforihohtoisilla luilla.

Mutta nehän kuuluivat maapallolla oleviin luurankoihin. Kuinka toiseksi
muuttuukaan asia, kun tapaa ihmisluita ja muita jäännöksiä, melkein
kuuden jalan korkuisia, etäisellä taivaankappaleella!

Älköön siis kukaan ihmetelkö, vaikka Clairen kasvot kalpenivatkin hänen
nähdessään tämän tähtimuseon kalleimman ja harvinaisimman esineen.

Äijä näytti katselevan sitä jonkinlaisella viileällä, tieteellisellä
silmällä. Hän luonnollisesti osoitti sille yhtä suurta anatoomista
kunnioitusta kuin eurooppalainen professori Neanderthal ihmiselle,
tähän ensi kertaa tutustuessaan.

Pappi risti silmiään herkeämättä. Hän ei pitänyt tästä huvimatkasta.
Hän ikävöi takaisin elämänveden partaalle ja tunsi jo kamalaa janoa.
Sitäpaitsi hän oli tottunut tarinoimaan sen nuoren tytön kanssa, joka
kohdisti hänen henkilöönsä niin suurta ja kunnioittavaa luottamusta.

Mutta John Lange ei tuntenut mitään pelkoa luurankoa kohtaan. Mitä
suurimmalla harrastuksella hän tutki tuota merkillistä oliota. Hän
totesi pian, että siinä oli mies, joka oli menettänyt henkensä
parhaassa miehuuden kukoistuksessa. Aivokoppa oli hyvin jalon
muotoinen, voimakkaine eteenpäin pistävine niemekkeineen, jotka usein
todistavat rohkeutta ja päättäväisyyttä.

Mikähän ihme oli tuonut pois maapallon radalta tämän nuoren miehen,
joka epäilemättä polveutui menneiltä ajoilta, jolloin lentäminen vielä
kieriskeli kapaloissaan?

Tähän kysymykseensä hän kuitenkin sai osittaisen vastauksen. Sillä
kylkiluiden välistä löytyi pieni musta esine, jonka lähempi tarkastelu
osoitti meidän isovanhempiemme aikuiseksi lompakoksi. Vuodet olivat
pidelleet nahkaa kovin kourin, mutta eivät kuitenkaan niin pahasti,
että lompakon entinen komeus olisi kadonnut jäljettömiin. Se sisälsi
kymmenen kuningasvallan aikaista kultafrangia sekä paperin, jossa oli
hiukan haalistunut mutta silti selvä kirjoitus:

    Täten kehoitetaan kaikkia, joiden puoleen insinöörikapteeni
    Eugene Pierre Suffrenin täytyy kääntyä, auttamaan häntä parhaan
    kykynsä mukaan neuvoilla ja teoilla isänmaan hyödyksi.

    Pariisissa tammikuulla 1871.

                                                  _Trocher_

John Lange loi ihmettelevän katseen vaimoonsa ja ojensi paperin tälle.

"Hän on teikäläisiä ja on viisikymmentä vuotta sitten eksynyt tänne
ylös. Tämäkin on niitä arvoituksia, joita ei kukaan osanne koskaan
selittää. Pariisin piirityksen aikana vuosina 1870 ja 1871 lähetettiin
kaupungista, kuten tunnettua, ilmaan monta ilmapalloa. Yksi niistä,
'Ville d'Orleans', ajautui Li-tunturille Norjaan. Se oli muuten ihan
luonnollista. Kapteeni Suffrenilla ei ole ollut samanlaista onnea. Hän
on kohonnut ilmaan, on ehkä yläilmoissa joutunut hirmuisen
pyörremyrskyn kynsiin ja tavalla tai toisella paiskautunut toisen
kiertotähden radalle ja pudonnut tänne ruumiina -- kuollut joko nälkään
tai ruhjoutumalla. Edellinen on minusta luultavampaa, sillä luurangossa
ei näy mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä. Suuren, väkevän ja
rohkean miehen kenraali Louis Jules Trocher onkin keksinyt lähetikseen,
jonka oli pyrittävä ulkomaailman yhteyteen. Suffren -- sehän on
loistava nimi Ranskan historiassa?"

"Eräällä merisankarilla oli tuo nimi", vastasi Claire. "Hän taisteli
englantilaisia vastaan Intian vesillä."

John Lange jäi pitkäksi aikaa syviin mietteisiin. Viimein hän lausui:

"Kaikki tämä herättäisi vanhassa Camille Flammarionissa ihmettelyä, ja
nykypäivien astronoomit sanoisivat tätä valheeksi. He ovat väkeviä
sanoissa ja he osaavat laskea, että muka tarvittaisiin niin ja niin
paljon aikaa kahden kiertotähden välisen matkan kulkemiseen. Mutta he
kai tekevät sen virheen, että perustavat laskelmansa maapallolla
vallitsevaan painolakiin. Sillä eihän kukaan tiedä, minkälaisiksi
painosuhteet muuttuvat ilmaköyhässä -- tai ehkä ihan ilmattomassa
avaruudessa. Ja onhan sitäpaitsi vanha Newton ihan virkansa
menettämäisillään."

"Avaruudessa pitäisi olla myös jokin märkä ilmakehä, kokoonpantu
aineista, jotka eivät saa aikaan suurtakaan vastusta. Mutta minä en,
Jumalalle kiitos, ole tiedemies. Muutenhan nämä kysymykset voisivat
viedä ihmiseltä järjen... Ja missä ihmeen paikassa me olemme?
Marsissako, Merkuriuksessako, vaiko Venuksessa, taikka jollakin
irtitempautuneella auringonsirpaleella, joka omia aikojaan kiertää ja
on valmistanut itselleen oman ilmakehän. Olisipa hauskaa haastella
vanhan Simon Newcomben kanssa asiasta. Ellei hän nyt jo ole kuollut."

Äijä, joka tämän pitkän yksinpuhelun aikana oli alkanut näyttää
tiilenvärisen malttamattomuuden merkkejä, otti nyt johdon käsiinsä. Ja
tällä kertaa tavalla, joka osoitti, että saadaan nähdä vielä suurempia
ihmeitä.

Hän astui erään suuren kalkkiseinässä olevan aukon luo, josta silmien
eteen avautuivat jyrkät portaat. Pikku vanhus kiipesi hyvin ketterästi
näitä myöden ylös ja toiset seurasivat parhaan taitonsa mukaan.
Ainoastaan pappi napisi ääneen. Hänen janonsa oli nyt melkein
huipussaan ja hän ikävöitsi noille vienosti liriseville lähteille.
Toisten kadotessa ylös korkeuteen hän jäi istumaan alimmalle portaalle
ja koetti saada sielunsa askartelemaan syvissä hengellisissä
kysymyksissä. Sillä aikaa toiset olivat nousseet yläilmoihin. John
Lange laski askelten luvun 44:ksi, ja kun kukin porras oli toista
kyynärää korkea, niin maan asukkaat läähättivät raskaasti lähestyessään
aurinkovuoren tornin huippua. Äijällä mahtoi olla hevosen keuhkot,
sillä häneen ei vaellus näyttänyt vaikuttavan vähääkään.

Tämä pylvässali ei ollut edellisten kaltainen, jotka selvästi olivat
koverretut vuoren sisään, vaan oli tämä rakennettu samasta
kellanruskeasta kautsumaisesta aineesta kuin tiet ja kanavatkin. Tässä
olivat myös sivuluukut suuremmat, muistuttaen entisaikojen
tykkiportteja. Mutta huone näytti pimeämmältä, mikä johtui joko siitä
että katto oli alempana tai että rakennusaine imi sisäänsä valoa.

Tämän pienen tornikamarin merkillisimpänä nähtävyytenä oli kuitenkin
rivi metrinkorkuisia, nelisärmäisiä, väriltään jotakin vaaleata
metallia muistuttavia kivilohkareita, jotka näyttivät olevan määrätyssä
suhteessa toisiinsa. Ne olivat yhdistetyt toisiinsa jonkinlaisten
nelitahkoisten putkien avulla. Nämä putket yhtyivät torveksi, joka
pisti ylös tornista muistuttaen mahtavaa kiikaria.

"Tämä mahtaa olla tähtitorni", arveli Claire.

Mutta hän erehtyi.



XXIII.

NÄYTÖS.


Nyt oli äijä otteissaan. Näytti siltä kuin hän olisi ollut
pakahtumaisillaan pelkkään tärkeyteensä. Rypytkään eivät esiintyneet
nyt yhtä selvinä kuin muulloin. Hän oli ikäänkuin muuttunut
nuorukaiseksi, ja silmät loistivat hänen leveässä naamataulussaan.

Hän käveli kuin mikäkin taikuri tuossa pienessä pylväshuoneessa ja
haisteli kaikkia noita eriskummaisia neliöitä ja laitteita, jotka
antoivat huoneelle salaperäisen leiman. Jos näkyvissä olisi vielä ollut
joku lasinen keittoastia jollakin hyllyllä tai jos ahjossa olisi
palanut sinertävä liekki, niin varsin hyvin olisi voinut loihtia
mieleensä kuvan jostakin kullantekijän työpajasta tai Tycho Brahen
Uranienborgista.

Mutta äijällä ei tuntunut olevan kiirettä antamaan vierailleen
selitystä siitä, mitä merkillistä hän aikoi heille näyttää. Taikurit,
näyttelijät ja romaanien kirjoittajat tietävät, mikä merkitys on
paussilla. Sen avulla saadaan odotus jännittäväksi, eli, käyttääksemme
jokapäiväistä vertausta, kasataan hehkuvia hiiliä kuulijakunnan
jalkapohjien alle. Se on temppu, jonka arvoa ei voi kyllin korkeaksi
arvioida. Paussilla on sama merkitys henkiseen vajavuuteen nähden, kuin
erinäisillä liikkeillä ruumiilliseen.

Arvatenkin vanha tietäjä oli täysin perillä näistä pienistä
yhteiskunnallisista asioista. Hän oli herkeämättä liikkeessä, toisinaan
hän tirkisteli ylös kattoon ja toisinaan hieroi nenäänsä karvaisilla
käpäläsormillaan. Ja suu kävi koko ajan, niinkuin vanhuksien
tavallisesti. Oli ihan kuin vanha Cato olisi päässyt irti. Hänen
kuulijansa eivät ymmärtäneet tavuakaan hänen pakinastaan. Se liikkuikin
ilmeisesti tavallista korkeammissa käsitepiireissä, joilla ei juuri
ollut yhteyttä lauseparsien "hyvää päivää", "hyvästi" ja "kuinka
vatsanne laita on?" -- tai muiden yhtä ylväiden neronleimausten kanssa.

John Anderssonin korvat olivat höröllään jännityksestä, mutta eipä
hänkään -- vaikka olikin verrattain vanha tämän taivaankappaleen asukas
-- pystynyt saamaan selvää tästä epäilemättä hyvin perusteellisesta
tieteellisestä esitelmästä, joka äijän hipiän vaihteluista päättäen
liikkui eri aloilla. Ukon yskivä puhe päättyi eräisiin sammakon
kurnutusta muistuttaviin kurkkuääniin, jonka jälkeen puhujan leuat
paukahtivat yhteen. Näin hän ikäänkuin halusi ilmoittaa, että hän oli
nyt sulkenut puhevirran.

Sitten hän siirtyi tekoihin. Vieraansa hän sijoitti yhden suuren
ampumaloven viereen ja rakensi pienen vallin heidän ympärilleen
nelisärmäisistä loistavista kivistä. Hän selitti viittomalla ja
murisemalla heille, etteivät he missään tapauksessa saaneet astua tuon
vallin yli. Päästyään varmuuteen siitä, että hänen määräystänsä
noudatettiin, hän astui suuren kivikoneiston ääreen ja pyöräytti yhtä
kiveä. Joko nämä olivat äärettömän keveitä, tai niihin oli sovitettu
jokin nerokas tasapainojärjestelmä, niin vain oli, että äijä kosketti
niitä ainoastaan sormiensa kynsien kärjillä.

Alkoi kuulua suhinaa ja kohinaa, kuten kanavan sulkulaitoksen
toimiessa. Koko vuori kiehui ja porisi. Tätä kesti muutamia minuutteja,
sitten äänet muuttuivat tasaiseksi, hiljaiseksi jyminäksi.

Äijä seisoi kauan ja kuunteli. Pieni kuihtunut mies näytti kasvavan
heidän silmissään. Tai ehkä tämä johtui siitä, että hänen hipiänsä
vähitellen muuttui tavalliseksi vaaleanpunaiseksi, tuo omituinen nenä
nokimustaksi, ja että hänen päänsä paisui.

Sitten hän katsahti vieraisiinsa ja sanoi:

"_Propl, fritl, pjo_!"

"Hän pyytää meitä istumaan hiljaa", tulkitsi Andersson.

Sitten ukko nousi yhtä porrasta ylemmä ja kosketti erästä kiviryhmää,
jossa kivet nojasivat toisiinsa ja olivat eri tasoissa. Kuului
räiskinää, kivet liikahtivat ja yhtäkkiä singahti valosäde suurta
kiikaria muistuttavan torven suusta.

Säde -- sanoisimmeko säde? Jättiläissalama se oli, salama, joka
säkenöitsi kirkkaassa päivänvalossa ja hopeanvalkoisella loistollaan
huikaisi auringonpaisteenkin. Vakaisena keihäänä se syöksyi taivaan
kupulakeen ja katosi väräjävänä sädeheijastuksena eetteriin. Ei mikään
maanpäällinen valonheittäjä olisi saanut niin voimakasta vaikutusta
aikaan sysimustassa yössäkään. Väkevä auringonvalo muuttui suorastaan
pimeydeksi tämän häikäisevän valkoisen, avaruuteen ammutun säteen
rinnalla.

Maapallolaisten oli ehdottomasti pantava kädet silmilleen. Kun he
ottivat ne pois, oli kaikki ennallaan. Mutta äijä ei vielä hellittänyt.
Oikeana Jupiterina hän seisoi siinä. Nyt hän kosketti toista
kiviryhmää, ja tällä kertaa lennähti putkesta mahdottoman suuri
pallosalama. Se kiiri ylös taivaalle niin kuin valkohehkuinen
tykinkuula. Näin kai olisi Birkelandin sähkötykki toiminut, jos se
olisi ollut valettu kyllin suureen mittakaavaan.

"Miltähän tämä olisi näyttänyt yöllä?" mutisi Claire ja hieroi
silmiään. "Valo oli niin voimakas että nytkin silmiä kirveli".

"Me emme maapallolla oikeastaan tiedä, mitä sähkö onkaan", säesti
Lange.

"Ne on pirun vehkeitä", sanoi pappi. "Joutukaamme täältä pois."...
Miesparan kurkku hehkui kuin leivinuuni.

Mutta falunilainen John Andersson ei sanonut mitään. Taivas olisi
saanut sortua hänen niskaansa, eikä hän olisi pannut sitä pahakseen.
Sillä hänen sydäntänsä raateli kirvelevä ikävä pienen taalalaisen tytön
luo. Ja sitten vielä toinenkin asia täytti hänet jonkinlaisella
pelolla. Hänen hipiänsä alkoi vähitellen muuttaa luonnettaan. Näytti
siltä kuin olisi orvas ruvennut lakastumaan pois. Hän oli asunut täällä
niin kauan, että ravinto ja ilma olivat alkaneet vaikuttaa hänen
elimistöönsä. Hämmästyksekseen hän oli jo toisinaan huomannut nenänsä
vahvasti hikoilevan -- ihan niinkuin täällä syntyneiden. Nyt puuttui
vain, että hän vaihtaisi ihonsa väriä aina mielialojen mukaan. Niin,
että jos hänen oli palattava takaisin -- sen täytyi tapahtua pian.

Siksi ei tämä suunnaton sähköpurkaus tehnyt häneen mitään vaikutusta.
Hän antoi aviopuolisoiden tulkita ihastustaan tavalla, joka oli
aito-maanpäällistä.

Ja äijä, joka oli omaksunut koko joukon maanpäällisiä tapoja ja eleitä,
käyttäytyi niinkuin se jumalaistarujen sankari, jonka päähän oli
pälkähtänyt varastaa Zeuksen vasama.

Mutta enempää hän ei toistaiseksi halunnut näyttää vierailleen. Nämä
lähtivät heti paluumatkalle, joka tapahtui hyvässä järjestyksessä.
Tunnin kuluttua he jo istuivat syömässä keittoansa työläiskaupungissa,
tutun perheen piirissä.

Samana yönä tapahtui jotakin Lange-puolisojen makuukamarissa.

He nukkuivat rauhallisesti ja turvallisesti toistensa syleilyssä aina
aamupuoleen yötä. Silloin John Lange yhtäkkiä heräsi ja hieroi
silmiään.

"Mikä nyt tuli?" kysyi hänen vaimonsa ja kiersi ihastuttavan pyöreän ja
rauhoittavan käsivartensa toisen kaulaan.

"Olen sen keksinyt", lausui John Lange yhtä ponnekkaasti ja
vakuuttavasti kuin aikojen aamupuhteella Arkimedes.

"Minkä?" kysyi Claire.

"Ratkaisun ja viivat."

Silloin nuori rouva rupesi pelkäämään miehensä järkeä. Olikohan John
saanut auringonpiston?

"Ah, sinä olet nähnyt unta", koetti hän tyynnyttää.

"Mahdollisesti", vastasi mies hieman hermostuneesti. "Mutta se on ollut
hyvä uni. Ja minä toivon, että siitä tulee todellisuus."

Sitten hän suuteli huolet pois vaimonsa huulilta ja silmistä.



XXIV.

MORSE-SÄHKÖSANOMA.


Seuraavana päivänä oli mahdotonta tuntea John Langea. Tuo tyyni ja
maltillinen aviomies oli kuin sähköllä ladattu. Ei kylläkään ole
luultavaa, että aurinkovuoren tavaton purkaus olisi siirtynyt hänen
ruumiiseensa. Mutta siltä melkein näytti.

Sillä tuo nuori norjalainen loisti. Hänen silmänsä paloivat, eikä hän
voinut pysyä rauhallisena. Oli kuin hän olisi painiskellut jonkin
mielenkiintoisen arvoituksen kanssa. Luultavasti Isaac Newton oli saman
näköinen silloin kun hän istui omenapuun juurella ja hänen jalkainsa
eteen putosi se merkillinen omena, josta tuli hänen painolakiensa
alkusyy.

Nuorta rouvaa alkoi ihan peloittaa. Hän ei ollut unohtanut yöllistä
näytelmää. Ja muutenkin hän tunsi olevansa huonolla tuulella. Hän oli
nähnyt unta isästään, ja uni painoi hänen mieltään. Tätä ennen ei hän
ollut ikävöinyt maata eikä isäänsä. Mutta nyt oli ikävä tullut vastoin
hänen tahtoaan. Ja hän oli ajatellut Ivryn kirsikkapuita, nähnyt
kukkien kumartavan metsissä ja kuunnellut lapsen jokellusta ja lapsen
itkua.

Ja menneiden aikojen muistot saivat hänet vaistomaisesti ajattelemaan
tulevaisuutta. Hän melkein kauhistui loihtiessaan silmiensä eteen sen
hetken, jona hänestä oli tuleva äiti. Ah, -- täällä ylhäällä ei ollut
minkäänlaista tilaa lapsen itkulle eikä naurulle.

Hän taisteli ankarasti näitä ajatuksia vastaan, mutta ne olivat jo
pureutuneet kiinni hänen olemukseensa eikä niitä ollut helppo
karkoittaa pois. Pahinta oli, että hänen täytyi suorittaa tämä taistelu
yksin. Sillä John Lange oli jo varhain lähtenyt aurinkovuorelle äijän
seurassa. Mies parka, kai ne oli hänelläkin omat taistelunsa
taisteltavina, vaikkei hän milloinkaan ollut sanaakaan niistä
maininnut. Ja isä sitten, joka istui yksin kotona suruissaan ja
lapsensa menettäneenä!... Pikku Clairen oli yhtäkkiä mahdoton pidättää
kyyneleitään, ja hän nyyhkytti aivan kuin sydän olisi ollut
halkeamaisillaan...

Myöhään iltapäivällä John Lange tuli takaisin. Uusi välke oli hänen
silmissään, kun hän astui heidän köyhään huonepahaiseensa.

"Sinä näytät väsyneeltä", sanoi hän huolestuneesti. Claire oli tehnyt
kaikkensa poistaakseen kyynelten jäljet, ja urhoollisesti hän kyllä
hymyilikin painautuessaan kiinni mieheensä.

"Nyt on paljoa parempi", vastasi hän. "Minusta tuntuu kuin täkäläinen
ilma olisi raskasta. Mutta kun sinä olet luonani, niin kaikki on taas
hyvin."

"Pikku Claire-rukka", virkkoi toinen hellästi ja silitti varovasti
hänen hiuksiaan. "Tämä ei ole sitä elämää, joka sopii sinulle. Sinä
menehdyt ikävään tällaisessa yksitoikkoisuudessa."

"Älä sellaisia ajattele, John. Sinä olet minun elämäni. Niin kauan kuin
me pysymme yhdessä, ei ole mitään vaaraa. Mutta -- -- --"

"Mutta mitä?" kysyi mies jännittyneenä. "On siis olemassa jokin
'mutta'. No minä ymmärrän sinua. Sinä ajattelet meidän pikkupoikaamme
tai tyttöämme, joka ehkä on tulossa. Eikö totta, Claire?"

Nuori rouva punastui niinkuin oppilas, joka joutuu kiinni vilpistä.

"John", kuiskasi hän, "miksi sinä joutavia lörpöttelet... Me emme ole
sitä lajia, joka helposti taittuu. Me kyllä suoriudumme -- kaikesta."

Mies tuijotti jäykästi eteensä.

"Meillä ei ollut valitsemisen varaa", mutisi hän. "Maa oli käynyt
minulle liian kuumaksi. Mutta ihmiset unohtavat pian. Me voimme päästä
takaisin."

"Uskotko sinä?"

"Melkein. Katsos, sitä juuri minä olen ajatellut näinä viimeisinä
neljänäkolmatta tuntina. Me lähetämme sanan maahan, pyydämme
toimittamaan meille sieltä apua -- nyt kun kerran tiedämme että matka
voi onnistua."

"Mutta millä tavalla?..."

John Lange siirtyi istumaan likemmä vaimoansa ja tarttui tämän käteen.

"Katsohan, yksi mahdollisuus on olemassa. En tiedä, huomasitko sinä
lähinnä viimeisenä sotavuonna sanomalehtiselostuksia muutamista
omituisista ääni- ja valoilmiöistä, jotka yhtaikaa havaittiin usealla
Marconi-asemalla. Taivas oli ikäänkuin kapinassa. Tapahtui seikkoja,
joita ei voitu selittää tavallisen langattoman lennättimen
aiheuttamiksi. Ja nähtiin valoja, jotka olivat ihan uutta, ennen
tuntematonta tyyppiä. Suuri Marconi itse kiinnitti niihin huomionsa.
Hän varusti retkikunnan asiata lähemmin tutkimaan. Ja mikäli tiedän,
hän rakennutti itselleen huvipurren, johon sijoitettiin tavattoman
voimakkaat langattomat vastaanottovehkeet -- kaikki tietysti aivan
uusinta mallia."

"Sillä kertaa ei tuon nerokkaan italialaisen onnistunut keksiä näiden
salaperäisten ilmiöiden syytä. Hänen oli pakko pysähtyä oletuksiin,
joihin hän tuskin itsekään uskoi. Lontoossa kuulin henkilöiden, jotka
olivat hänelle läheisiä, arvelevan, että todennäköisemmin nuo
salaperäiset valot johtuvat toisissa taivaankappaleissa asuvien
järkiolentojen tieteellisistä yrityksistä päästä yhteyteen toisten
maailmojen kanssa. Hän oli siis oikeassa, mikäli valosta on kysymys.
Sen me näimme eilen. On varmaa varmempi asia, että aurinkovuoren
sähkövalo-aallot, joiden voimaa ei voida mitata maallisilla mitoilla,
vaikeuksitta ulottuvat maahan asti. Ja niiden näkeminen sai aikaan
riidan, johon sekaantuivat kaikki maapallon tähtitieteilijät ja
fysiikantutkijat."

John Lange pysähtyi hetkeksi. Hänen silmiinsä oli tullut ihmeellinen,
kauastähtäävä ja uneksiva katse.

"Näihin valoaaltoihin", jatkoi hän sitten, "minä perustan toivomme.
Niissä on meidän mahdollisuutemme... Ja viime yönä minä ikäänkuin näin
sen tien, jota meidän on vaellettava päästäksemme takaisin maan
päälle".

"Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka..."

"Niin. Katsos, oli kerran eräs amerikkalainen, joka harrasti
maalaustaidetta ja fysiikkaa. Molempia yhtä paljon. Hän syntyi
Charlestownissa Ranskan vallankumouksen aikaan ja kuoli
seitsemänkymmenen ikäisenä. Lystikäs mies. Hänen nimensä oli Samuel
Morse. Hän se keksi viivat ja pisteet. Kaikenlaatuinen sähkötys on
tähän päivään asti nojautunut tähän järjestelmään. Ne ovat epämukavia
nämä lyhyet ja pitkät merkit, mutta ne ovat varmoja."

Claire katsoi haltioituneena mieheensä.

"Ja nyt sinä siis aiot lähettää Morse-sähkösanoman maahan
aurinkovuoresta?"

"Niin", vastasi mies lyhyesti, "se on aikomukseni. Olen entinen
sähköittäjä. Ja kone toimii tyydyttävästi. Sen sain tänään selville
kokeilemalla. Mutta ihmeellisintä on, että äijä käsittää
tarkoitukseni. Ja nyt hän lataa minkä ennättää akkumulaattorejansa.
Koko aurinkovuori on kuin noidankattila. Sihisee ja kiehuu kaikissa
kanavissa, ja kipinöitä lentää jokaisesta kivestä. Sain tänään nähdä
vilahduksen siitä työstä, mitä täällä tehdään. On siinä vauhtia!
Pitäisi lähettää maasta muutamia stipendiaatteja tänne oppimaan, kuinka
työtä on tehtävä. Eikä täällä ole mitään tyytymättömyyttä, ei
palkkatariffeja eikä suurlakkoja. Nuoret puskevat, vanhat johtavat.
Kaikki tähtää yhteiseen hyvään. Oikea idylli, mutta ikävin idylli,
minkä olen eläissäni tavannut. Niin, että mieluimmin minä sittenkin
toivon maapallon vihollisuuksia, taisteluja, kateutta, riitoja,
liikemiesmoraalia ja Rasmussenin tapaisia tirehtöörejä."

"Sinä haaveilet", sanoi Claire hymyillen. "Mutta mitä aiot sähköittää?"

"Se on jo täällä", vastasi John Lange ja iski rintaansa povitaskun
kohdalle. "Sanomassa on monta sataa sanaa. Ja koska jokaiseen
kirjaimeen tarvitaan monta merkkiä; niin salamoita siinä kysytään.
Mutta äijä varustelee parhaan kykynsä mukaan. Ja viiden päivän perästä
räiskyy."

"Mutta kenelle sähkösanoma on osoitettu?"

"Marconille."



KOLMAS OSA

KOTIINPALUU



XXV.

AVARUUDEN HALKI.


Hänen korvissaan suhisi, ja hän tunsi kamalaa oksetusta. Oli kuin olisi
hän ollut pyörivässä tynnyrissä.

Mutta Simon Newcombe Harriman oli sitkeä junkkari. Hän imasi silloin
tällöin maitopullosta aivan kuin rintalapsi. Se piti hänet tosin
pystyssä, mutta oli sellaisiakin välihetkiä, jolloin tajunta erkani
hänestä. Ehkä hän silloin jotenkin nukkui. Kuka tietää... Pienen
kiertotähden tavalla hän pyöriskeli avaruudessa ja hitto tiesi, minne
sitä oltiin matkalla. Varmaankin monta päivää sitten hän oli
seisahduttanut koneen. Yksitaso oli joutunut niin ilmaköyhiin
kerroksiin, etteivät potkurit enää löytäneet mitään purtavaa.

Hänen jäsenensä olivat sen makuiset, kuin ne olisivat olleet kotoisin
jostakin keinotekoisten jalkojen valmistuspajasta. Hänen vatsansa
kiljui, hänen päätänsä särki -- ylimalkaan hän ei ollut ensinkään
kadehdittavassa tilassa!

"Piru vieköön kaiken", mutisi nuori ylioppilas ja katseli pulloa. Mutta
sterilisoitu maito alkoi saada hapantumisen vireitä ja maistui
kitkerältä.

Sitten Harriman katsoi taakseen. Tämän liikkeen hän teki joka
kerta kun hän vaipui liialliseen surumielisyyteen. Sillä hänen
takanaan, istuimeen kiinni köytettynä, istui Pinkertonin toimiston
salapoliisi, Joshua P. Niggitts, pää heilahtaen toisesta olkapäästä
toiselle aina sitä mukaa kuin lentokone kallistelihe avaruudessa. Ellei
mies jo ollut kuollut, niin eipä paljoa puuttunutkaan. Hänen
pähkinänsärkijä-naamastaan oli kadonnut kaikki arvokkuus. Hän muistutti
Pariisin kapakkatytöille virnistelevää presidentti Wilsonia.

Lentokoneessa-oleskelu ei ollut voinut olla kovinkaan lyhyt, sillä
Niggittsin parransänki oli harrillaan kuin piikit siilin selässä. Hän
oli kalpea ja nälkiintynyt mutta vielä näkyi heikko elonmerkki.
Niggitts piti nimittäin kädessään revolveria. Ja siinä se oli ollut
useita vuorokausia.

Harriman piti silmällä tätä revolveria. Ei kuitenkaan siksi, että hän
olisi pelännyt sitä. Ei kukaan voi käyttää browninkia ilmaköyhässä
avaruudessa, penikulmien päässä maasta. Mutta hän tiesi, että Niggitts
hellittää sen kädestään vasta sitten kun hän on _ihan_ kuollut.

Niggitts ei sitä vain kuitenkaan hellittänyt vaikka hänen fyysillinen
tilansa ei suinkaan ollut kehuttava. Ilma tuossa melkein hermeettisesti
suljetussa hytissä oli kamala, huolimatta ilmakoneiden virheettömästä
toiminnasta. Väkisinkin kerääntyi liian paljon typpeä. Harrimanin teki
kovasti mieli tuulettaa, mutta hän voitti kiusauksen. Hän osasi
nimittäin laskea, että tuollainen tuuletus helposti tekisi lopun
ennestäänkin heikosta elämänlangasta.

Amerikkalaisen kärsivällisyys oli kuin panssariholvi. Ja oikeastaanhan
oli kaikki laskelmien mukaista. Eikä se mies, joka nimitti itseään John
Langeksi, tietenkään valehdellut. Ainoastaan maapallolla valehdellaan.
Ennemmin tai myöhemmin yksitaso saisi ilmaa siipiensä alle ja silloin
olisi aika toimia.

Sitten hän pisti suuhunsa lihaleivoksen. Se maistui pahalta. Mahtoi tuo
raskas, keinotekoinen ilma saastuttaa kaiken. Hän koetti liikahtaa,
mutta jalat eivät tahtoneet totella. Käsissä oli jonkin verran eloa,
vaikka niilläkin oli lyhyitä tunnottomuuden hetkiä. Mutta hän
keskittikin koko tarmonsa tähän kohtaan. Sillä käsien oli oltava
kunnossa sinä suurena silmänräpäyksenä, jona hän joutui jonkun toisen
kiertotähden ilmakehään ja saattoi liukua alas tuon uuden
taivaankappaleen pinnalle, jossa ei ollut vankiloita, vanhoja
rakastuneita leskiä, sähkötuoleja eikä etiikan professoreja.

Ja mikähän mahtoi olla miehiään tämä John Lange? Kuulotiedoista
päättäen hän ei voinut olla tavallinen pölkkypää. Entä hänen vaimonsa?

Simon Newcombe Harriman antoi tosiaankin palttua naisväelle. Hän inhosi
naisia, niin kuin inhotaan sammakoita, matoja ja sisiliskoja. Mutta
toiselta puolen naiskauneus ei jättänyt häntä kylmäksi. Ja hänen
näkemänsä nuoren rouvan valokuva pani hänet ajattelemaan jotakin
viheliäistä, huonon amerikkalaisen "mestarin" töhertämää öljymaalausta.
Se oli juuri sitä lajia, joka vaikuttaa kullankaivajiin ja
lähetyssaarnaajiin.

Hän huokasi tahtomattaan. Kaunein nainen, minkä Simon tähän saakka oli
nähnyt, oli eräs alaston naikkonen, joka pesi varpaitaan viimeisellä
liikavarpaiden patenttilääkkeellä. Nyt hän alkoi kallistua siihen
käsitykseen, että vanhan Debussonin tytär oli vieläkin kauniimpi.

Mutta juuri kun ne perhepiirien ulkopuolella olevat naiset, joihin hän
oli elämänsä varrella osunut tutustumaan, paraillaan marssivat hänen
silmiensä ohi -- siinä oli vaaleanpunaisiin trikoihin puettuja
varieteelaulajattaria, lonkattomia ja piipunrassijalkaisia
tanssijatyttösiä, katunaikkosia leposohvineen ja löyhkäävine
pitsi-alusvaatteineen -- sai hytin ikkunan ulkopuolella oleva
eetterimaisema yhtäkkiä uuden valaistuksen. Entinen kristallikirkas
valkoisuus vaihtui harmaaksi, melkein villaa muistuttavaksi
vivahdukseksi. Näytti siltä kuin pieniä ilmahöyryjä olisi lentänyt
häntä vastaan. Ja samalla hän huomasi, että lentokone oli saanut
hitaamman, heilahtelevan liikkeen. Hän laski korkeusperäsintä hieman
alemmaksi, ja aivan oikein, pieni alus totteli verkkaan ja melkein
vastahakoisesti määräystä. Oli selvää, että hän oli saapunut jonkin
uuden ilmakehän ulkoreunaan.

Harriman nykäisi erästä venttiiliä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä.
Oli kuin parvi jääpuikkoja olisi lentänyt hyttiin. Ne pureutuivat hänen
ihoonsa ja tunkeutuivat vaatteiden läpi. Vaikka hän oli luullut
ruumiinsa melkein turtuneen pitkällisestä samassa asennossa
istumisesta, niin tämä osoitti ettei niin ollut laita. Hän
kirjaimellisesti ulvoi tuskasta. Tuntui siltä kuin häntä olisi pistetty
tuhansilla naskalinterävillä neuloilla.

Myöskin Niggitts näytti saavan osansa. Mutta hän oli niin heikkona,
että jääneulat eivät hänelle tuottaneet tuskaa, vaan hyödyllistä
virkistystä. Hän avasi silmänsä puoliväliin, yskähti heikosti ja
puristi luisilla sormillaan tiukemmin revolveria.

Tämän nähdessään Harriman rypisteli kulmiaan. Hän ei ollut erikoisen
ihastunut tähän iilimatoon, joka roikkui hänen kinterillään läpi koko
taivaan avaruuden. Silmänräpäyksen ajan hän ajatteli sitäkin, että hän
voisi kääntää Niggittsin kädessä olevan revolverin toisin päin ja
teettää itsemurhan. Tämä olisi ollut helposti aikaansaatu, sillä
salapoliisin vastustusvoima ei merkinnyt enempää kuin kaunis sana
valtiomiehen suussa. Mutta samalla kertaa hänen oli mahdoton vapautua
siitä tunteesta, että Niggittsin taistelu hengissä pysyäkseen tuotti
hänelle huvia. Hän suorastaan iloitsi nähdessään, kuinka Pinkertonin
mies ponnisteli henkikultansa säilyttämiseksi -- vaikka häneltä
puuttuivat kaikki elämän mahdollisuudet ja vaikka hän jo oli melkein
mäsänä.

Nuori ylioppilas tuli usein ajatelleeksi anglo-amerikkalaista sisua,
kun hän vilkaisi Niggittsiin. Sisua, joka voi saada ihmisen verikoiran
tavoin vahvoilla leuvoillaan pureutumaan elämän häntäpuoleen ja
roikkumaan siinä kunnes hampaat lähtevät suusta. Meistä toisista
hyökkäävä ja omahyväinen elämän arviointi on vähemmän miellyttävä
piirre... Miksi tyhmät, hassahtavat ja ikävät ihmiset eivät kuole
hiukan ahkerammin?

Niggittsin ihmisarvo oli -- kuten kai on selville käynyt -- vähäinen,
mutta elämään hän silti oli hyvin innokas. Ja tämä se herätti
Harrimanissa kunnioitusta. Eihän hänelle suotta oltu syötetty helposti
sulavaa amerikkalaista filosofiaa. Kuinka sanookaan tuo suuri
kauneussielu, professori Hannibal W.C. Johnstone Massachusettsista: Ei
millään maailman kansalla ole niin suurta elinvoimaa kuin
amerikkalaisella. Jos kaikki muu pettää, niin amerikkalainen pureskelee
kynsiään ja nielee sylkeä ja tulee erinomaisesti toimeen!

Parempaa suositusta, kuin minä Niggitts oli, ei tämä Johnstonen mehevä
väite kaivannut.

Mutta pian Harriman sai kohdistaa ajatuksensa toisiin asioihin. Saattoi
selvästi huomata, että yksitaso alkoi tuntea olevansa taas omassa
elementissään. Se ei enää hoippunut sinne tänne, vaan totteli kaikkia
peräsinten liikkeitä.

Silloin hän pani koneen käyntiin. Paljoa voimaa ei ollut jäljellä Erkon
akkumulaattorissa, mutta se toimi. Ja Harriman havaitsi
tyydytyksekseen, että potkurit ilkeästi vingahdellen pieksivät
harmahtavaa ilmaa.

Nyt hän käänsi koneen keulan alas päin ja näki yhdellä ainoalla
nopealla silmäyksellä vähäisen tasangon allansa. Näky melkein sokaisi
hänen väsyneet silmänsä. Tasanko oli ohuen usvan peitossa, mutta sumun
läpi saattoi kuitenkin selvästi eroittaa ne monet ohuet viivat, jotka
jakoivat vihreänsinipunaisen tanteren shakkilautaa muistuttavaksi
neliöksi. Mutta keskeltä tuota tasankoa kohosi valkoinen tunturi, jonka
sumuton huippu muistutti majakkatornia. Kiertotähti itse oli näköjään
eloton. Ei ainoakaan lintu kirkunut hänelle tervetuliaisia, eikä yhtään
kalalokkia lentänyt häntä vastaan.

Harrimanin selkää karmi. Sitten hän ohjasi kulkunsa päin
aurinkotunturin juurta ja avasi venttiilit selko selälleen.

Silloin Joshua P. Niggittskin aukaisi silmänsä ja töllisteli
ympärilleen suu auki ja silmät pyöreinä.



XXVI.

PELASTAJA.


Ei ollut mikään erikoisen lohdullinen asema se, joka ilmeni Harrimanin
eteen. Hän oli laskeutunut sienimäistä, harmaansinipunervaa ruohoa
kasvavalle kedolle, joka poikkesi kaikesta hänen ennen näkemästään.
Mikäli hän saattoi nähdä, ei ollut elävää olentoa missään päin
havaittavissa. Vaikka aurinko paistoi niin että hänen ihoansa pisteli,
ei lämpö sentään ollut ihan sietämätön. Heikko kostean höyryn sekainen
ilmanvirta vilvoitti hänen väsynyttä päätänsä ja sai hänet muutamassa
minuutissa virkistymään sen verran, että hän saattoi ajatella
ulosryömimistä. Mutta pienikin liikahdus aiheutti suurta kidutusta.
Ikäänkuin pikku eläväisiä olisi alkanut marssia pitkin hänen koipiaan,
mutta hän tervehti sitä iloiten. Sillä se osoitti, että verenkierto
otti uutta vauhtia ja voimaa.

Hän vääntäytyi verkkaan kyljelleen ja kohoittautui käsivarsiensa
varassa ylös hytin ovelle. Mutta kun hän aikoi vivuta itseään ulos,
kuuli hän äänen, joka oli kuin heikko tuulien humina metsässä, lausuvan
seuraavat käskevät sanat: "_Kädet ylös_!"

Harriman kääntyi vastahakoisesti katsomaan taakseen. Hänen katseensa
osui suoraan Niggittsin revolverin piipusta sisään. Salapoliisi ei
ollut viidenkymmenen pennin arvoinen. Hänen päänsä keikkui edelleen
hervotonna hänen kaulansa yläpäässä.

Silloin entinen jalkapalloilija nauroi, ja tämä oli luultavasti
ensimmäinen kerta hänen elämässään, jolloin hän suvaitsi päästää
ilmoille moisen kurkkuäänen. Sitten hän tarttui hellästi Niggittsin
ranteeseen, ja väänsi helposti aseen tämän kankeasta kädestä.

"Lain nimessä..." mutisi salapoliisi, mutta sitten hän ei jaksanut
enempää. Ja mitä sen jälkeen tapahtui, se oli jäävä hänelle ikuiseksi
salaisuudeksi. Hän pyörtyi, ja nyt ihan tosissaan. Oli kuin revolveri
olisi viimeiseen asti pitänyt häntä pystyssä. Nyt kun se oli poissa, ei
hän viitsinyt ponnistella enää.

Mutta Harriman kävi järkiperäisesti kiinni asiaan. Hän otti esiin
elintarvesäästöt ja pisteli poskeensa kohtuullisen määrän. Sitten hän
hieroi jalkojaan, jotka olivat turvoksissa ja hellät. Ja lopuksi hän
konttasi erään kanavan partaalle, jonka veden lirinä niin kiehtovasti
kaikui hänen korvissaan. Ihmeekseen hän näki, että kanava oli
rakennettu jostakin kellahtavasta aineesta. Mutta hän ei suonut
itselleen aikaa tämän ilmiön seikkaperäiseen tutkimiseen. Hän kumartui
kanavan reunan yli ja härppi sisäänsä tuota vihertävää vettä suorastaan
ahmien. Eikä hän huomannut, ettei tämä neste laisinkaan maistunut siltä
vedeltä, joka pulppuilee maapallon lähteissä. -- Hän vain joi ja joi,
kunnes hän tunsi kaikkien elämäntoimintojen alkavan työskennellä
säännölliseen tapaan.

Sitten hän lähti juoksemaan. Ensin tämä kävi vaivaloisesti, mutta pian
yhä helpommin. Silloin hänelle äkkiä selveni, että vesi, jota hän joi,
mahtoikin olla tavattoman elähyttävää laatua.

Hän mietti hetken, sitten hän meni lentokoneen luo ja etsi käsiinsä
pullon, jonka hän täytti tuolla omituisella vedellä. Pullossa se näytti
toisia ihmeellisiä ominaisuuksiaan. Se oli kuparinvihreää, mutta sai
ajoittain muita värivivahduksia. Tämä värivaihtelu antoi nesteelle
erittäin eloisan ulkonäön.

-- Kumma juoma -- ajatteli Harriman yrittäessään pistää pullonsuuta
puolikuolleen Niggittsin hampaitten väliin. Se ei ollut mikään helppo
tehtävä, sillä amerikkalaiset leuat muistuttavat kassakaapin lukkoja.
Mutta nuori yankee oli liikkeissään niin taitava, että hänen
maamiehensä sai nieluunsa pisarat, jotka tarvittiin hänen tajuntansa
palauttamiseksi. Vesi vaikutti eetterin nopeudella. Niggitts repäisi
silmänsä auki, rypisti kulmakarvojaan, nähdessään kuka hänen edessään
oli, mutta otti vihdoin yhden lihakorpun ja nakersi ahneesti sitä.

"Missä on revolverini?" kysyi hän äkisti, ja tällä kertaa huomattavasti
ponnekkaammin kuin äsken.

Harriman nyökkäsi hänelle rauhoittavasti ja osoitti housuntaskuaan.
Niggitts murahti, mutta sammutti pettymyksensä kulauttamalla uudelleen
kurkkuunsa vettä. Hän yritti sitten poistua lentokoneesta, mutta siihen
hän oli liian heikko. Hänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä.
Vasta Harrimanin auttamana hänen onnistui vääntäytyä ulos hytistä ja
laskeutua maahan. Sitten hän asettui kanavan reunalle ja katseli
tutkivasti ympärilleen.

"Soma maa tämä", mutisi hän.

"Eipä hullumpi", säesti Harriman ja kaivoi sisätaskustaan esille
piipun. "Tällainen kai maa oli ennen syntiinlankeemusta. Kuulkaahan, ei
suinkaan teillä ole tupakkaa matkassanne?"

"En polta", vastasi Niggitts.

"Totta", sanoi Harriman miettiväisenä. "Tupakka selvittää aivoja. Se ei
sovi Pinkertonin väelle... Luultavasti kuulutte 'Puzzifob-liittoon'
tupakan, alkoholin ja purukummin vastustamiseksi?"

"Paikalleen arvattu."

"Tämä ilahduttaa minua. Sen ohjelman avulla voidaan päästä Yhdysvaltain
presidentiksi. Mutta täällä se luullakseni ei tepsi."

"Täällä? Missä on lähin poliisiasema ja missä me olemme?"

"Vaikea sanoa. Missä itse luulette?"

"Helvetissä", paukautti Niggitts ratkaisevasti. "Minä kylläkään en
tästä pidä. Mutta ei teitä nyt suunsoittonne auta. Nyt te olette
_minun_ miehiäni. Parasta on, että antaudutte hyvällä. Ja vaikka minun
pitäisi kiskoa teidät ylös oikeastakin helvetistä, niin New Yorkiin
teidän on minua seurattava!"

"Toistaiseksi me olemme taivaassa", keskeytti hänet Harriman. "Ja
sieltä on pitkä huippaus sekä helvettiin että New Yorkiin."

Niggitts katsahti arasti ensin häneen ja sitten tuohon lohduttomaan
maisemaan. Hänen silmänsä pysähtyivät puolihurjina mahtavaan
aurinkovuoreen, joka kohosi heidän päittensä yläpuolella.

"Mikä perhana tuo on?" kysyi hän.

"Paapelin torni", vastasi ylioppilas kuivasti.

Niggittsin kulmakarvat rypistyivät ja hän näytti yhtäkkiä ikäänkuin
heräävän. Se on varma tyhmyyden merkki. Hän alkoikin juuri sanoa
jotakin äärettömän yksinkertaista, mutta sanat takertuivat hänen
huuliinsa.

Tuolta tulla lönkötti nimittäin jokin ihmeellinen pieni olento heitä
kohti -- tuskin neljän jalan korkuinen, puoleksi eläin, puoleksi
ihminen.

Harriman tarttui vaistomaisesti Niggittsin revolveriin, mutta malttoi
kuitenkin mielensä. Hän muisti John Langen sähkösanoman. Ja
katsellessaan tarkemmin tuota pientä ryppyistä olentoa, hän keksikin
heti viisaan ja hyväntahtoisen välkkeen noissa suurissa silmissä.
Samalla ukon sienimäisen hipiän vaalean punainen väri teki katsojaan
lämpöisen, sydämellisen vaikutuksen.

Vanhus ojensi yhtäkkiä käpälämäisen kätensä Harrimanille.

Hetken epäröityään tämä kohentautui ja tarttui ojennettuun käpälään,
vaikka selkää vähän karmi. Olihan tuolla herralla ainakin hyviä,
ihmismäisiä käytöstapoja.

"Oletteko John Lange?" kysyi hän. Noihin vanhoihin kuihtuneisiin
kasvoihin syttyi ihmeellinen elo, ja äijän hipiä sai äkkiä vihreähkön
vivahduksen.

Sitten äijä sai pienen yskäkohtauksen ja kävi arvokkaan näköisenä
kanavan reunalle istumaan.

Mutta samassa heidän edessään oleva ruohosto heilahti ja eräs nuori,
kuluneisiin vaatteisiin puettu mies saapui rientomarssissa lentokoneen
luo. Ihan hänen jäljissään tuli nuori nainen. Harriman näki, että tämä
oli harvinaisen kaunis. Ja hän ymmärsi saapuneensa sinne, minne oli
aikonutkin.

Tavallaan liikutettuna hän otti rillit pois nenältään.

"Oletteko te John Lange?" kysyi hän ja tarttui toisen ojennettuun
käteen.

"Olen", vastasi mies. "Entä te?"

"Tuon terveisiä teille Marconilta. Hän kiittää teitä sähkösanomasta. Te
pyysitte sähkö-lentokonetta. Tässä se nyt on!"

Sitten Simon Newcombe Harriman eli hetkiä, joita hän ei koskaan unohda.

Nuori nainen syöksyi riemusta kirkaisten hänen luokseen, kiersi kätensä
hänen kaulaansa, ja kyynelten silmistä vuotaessa suuteli häntä
molemmille poskille.



XXVII.

AINOASTAAN KOLMELLE TILAA.


Harriman oli niin hölmistynyt, ettei osannut puhua mitään
moneen minuuttiin. Mutta harvoinpa sitä sattuukin nuorelle
kömpelökäytöksiselle miehelle sellaista, että joku kuvankaunis rouva
noin liikuttavalla tavalla tulee syleilemään häntä. Hän hankasi
hämillään sarvirillejään kirkkaiksi, pani ne nokalleen, selvitteli
kurkkuaan ja silitteli sänkipartaansa. Se oli karkea kuin siilin selkä
ja mahtoi tuntua tuosta nuoresta naisesta hirveältä. Missähän hitossa
hänellä oli taskupeilinsä?

Mutta Niggitts töllötti selällään ruohossa suu auki. Tämä oli monta
penikulmaa hänen ymmärryksensä yläpuolella. Hän salli käsiään
puristettavan, itseään nimitettävän ystäväksi ja pelastajaksi, ja tuo
pieni ryppynaama ojensi hänelle kulhollisen jotakin vihreätä ruohoa,
jota hän ensin kohteliaisuudesta maistoi ja jonka hän sitten ahneesti
hotki suuhunsa. Nuoruudessaan hän oli kuullut jotakin vanhaa lörpötystä
ambrosiasta ja nektarista -- tämä merkillinen vihreä puuro mahtoi olla
jotakin sentapaista, jumalien ruokaa. Niggitts kuului johonkin
kristillismieliseen Brooklynin seurakuntaan, jonka uskontunnustuksessa
oli monta ihmeellistä asiaa ja joka muun muassa odotti innokkaasti
viimeistä tuomiota. Sielujen vaellus oli myös heidän ohjelmassaan.
Jospa tämä jo oli alkusoittoa vieläkin korkeampiin asioihin...? Mutta
saatuaan taas silmiinsä Harrimanin, _alias_ Smithin, hän halveksien
hylkäsi viimeisen ajatuksen. Taivaaseen ei missään tapauksessa
matkusteta tuollaisen syntipukin seurassa. Tämä murhaaja,
jalkapalloilija ja ylioppilas oli kypsä helvettiin. Joten Niggitts
lopetti mietiskelynsä ja siirtyi tavallisiin tosiasioihin.

"Missä on lähin kaupunki?" kysyi hän John Anderssonilta, joka myös oli
saapunut paikalle ja näytti järkevältä ihmiseltä, vaikkei käyttänytkään
partaveistä.

Ruotsalainen ymmärsi huonosti amerikkalaista murretta, mutta tämän hän
sentään ymmärsi.

Hän osoitti sormellaan alas. Niggitts tutki tarkkaan ruohokenttää,
mutta ei keksinyt mitään kaupungin näköistä tuosta sinipunervasta
sienimäisestä maisemasta.

Lange ehätti ystävänsä avuksi.

"Hän tarkoittaa", sanoi hän, "että tuolla on kaupunki _maan alla_.
Auringonpaiste on täällä niin terävää, että tässä pinnalla voidaan
oleskella korkeintaan pari tuntia kerrallaan. Ainakaan me ihmiset emme
kestä enemmän."

Niggitts nyökkäsi.

"Onko täällä poliisiasemaa?" kysyi hän jännittyen.

"Mitä ihmettä -- poliisiasemaako?"

Harriman sekaantui taas keskusteluun.

"Ystävälläni on soma päähänpisto", virkkoi hän. "Hän luulee vielä
olevansa maapallolla."

Silloin kaikki nauroivat.

Mutta Niggitts ei. Tehtiinkö hänestä pilaa...? Ja sitten hän iski
leukansa yhteen. Mutta nuori kaunis rouva tuli hänen luokseen ja lausui
äänellä, joka helisi kuin pääsiäiskellojen soitto:

"Tahdotteko tarttua minun käsipuoleeni? Minä mielelläni tuen teitä.
Tässä on lähellä vene, joka vie meidät kaupunkiin. Te tarvitsette lepoa
ja hoitoa."

Niggitts oli sen näköinen kuin hän olisi koettanut saada nielusta alas
'magnum bonum'-perunan. Mikä tässä kaikessa oli totta?

Mutta hän ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi syventymään näiden
mysterioiden pohjaan saakka, ja taipui siis nuoren naisen johtoon.

Puolen tunnin perästä he kaikki istuivat altaan ympärillä John Langen
majassa, pantterikissan ja sammakkokoiran häärätessä heidän ympärillään
ja koettaessa parhaan kykynsä mukaan täyttää jokaisen toiveet.

Äijä oli yhtäkkiä ikäänkuin muuttunut nuorukaiseksi. Niinä kuukausina,
jotka olivat kuluneet siitä kun John Lange oli lähettänyt maahan
merkillisen valosähkösanomansa, hänet oli perehdytetty inhimillisiin
asioihin. Kieli oli hänelle kova pähkinä, mutta eleet ja ilmehtiminen
hän oli oppinut uskomattoman lyhyessä ajassa. Aurinkovuoren viisasten
seura ikävystytti häntä. Heidän viisautensa oli, kun ympäri käytiin,
rajoitettu jokseenkin ahtaisiin puitteisiin. Eikä heillä ollut sitä
joustavaa ajatuskykyä, eikä niitä monipuolisia hauskoja harrastuksia,
jotka tekivät näistä ihmisistä niin mukavia ja herttaisia
seurustelutovereita. Ainoastaan falunilainen John Andersson oli hänelle
pettymys. Mies oli vaipunut harmaaseen surumielisyyteen. Mutta oliko
tuo mikään ihme? Olihan tämä iloinen ruotsalainen, vietettyään
kiertotähdessä puolitoista vuotta, ruvennut havaitsemaan itsessään
julmia ilmaston vaikuttamia muutoksia. Hän huomasi, kuinka esimerkiksi
hänen ihonsa päällimmäinen ketto kuihtui pois ja iho itse vähitellen
muuttui täkäläisten alkuasukasten ihon kaltaiseksi. Ensimmäisestä
lentokoneesta oli löytynyt vähän öljyä. Sillä hän oli voidellut koko
ruumiinsa. Mutta se auttoi vähän, tai ei ensinkään. Hänen vaalea
skandinaavialainen hipiänsä, valkoisen miehen kaunis erikoistunnus,
kului ja muuttui harmahtavaksi. Eikä siinä kyllin. Eräänä päivänä hän
huomasi vaihtavansa väriäkin. Ei niin rajusti kuin kameleontti, mutta
selvästi joka tapauksessa. Tehtyään tämän huomion hän koetti kaikissa
mahdollisissa tilanteissa hillitä tunteitaan, jotteivät toiset alkaisi
aavistella, mikä kohtalo odotti heidänkin hipiäänsä. Mutta John Lange
oli jo ajat sitten nähnyt tuon, ja se oli täyttänyt hänet
levottomuudella ja pelolla. Vain äärimmäisin ponnistuksin hän saattoi
salata huolensa ja epäilyksensä, samalla kun hän kuukausi kuukaudelta
yhä suurenevin sähkölatauksin lähetti epätoivoisia hätähuutojaan
maahan.

Mutta nyt oli apu tullut. Tuolla ulkona kekotti se sähkö-ilmalaiva,
joka oli vievä hänet ja hänen vaimonsa takaisin metsiin, tuntureille ja
loistaviin kaupunkeihin. He pääsivät kohta taas kuulemaan suurten
kaupunkien melua ja Fontainebleaun metsässä visertävän satakielen
laulua. Ja Claire saisi synnyttää lapsensa sillä maakamaralla, johon
kohdistuneen rakkautensa syvyyden he nyt vasta tunsivat.

"Kuinka kauan olette ollut täällä?" kysyi Harriman päästyään kahden
kesken John Langen kanssa.

"Kuusi kuukautta."

"Tuo olisi ollut pitkä aika, ellei teillä olisi ollut niin kaunista
vaimoa."

Norjalainen nyökkäsi ja katsoi kiinteästi amerikkalaista silmiin.

"Teidän täytyy viedä meidät pois täältä", sanoi hän innokkaasti. "Ei
niin paljoa minun vuokseni kuin hänen -- tehän ymmärrätte. -- -- --
Meidät vihittiin täällä ylhäällä", jatkoi hän ja osoitti sormellaan
pappia, joka autuaasti hymyillen ja silmät ummessa loikoili maassa,
tämän vieraan kiertotähden nuoren tytön kahnutellessa hänen päätänsä.
-- -- -- "Ja me odotamme lasta muutaman kuukauden perästä. Tulitte siis
yhdennellätoista hetkellä. Itse matkaa minä en nyt niinkään pelkää --
kunhan akkumulaattori kestää. Se mahtaa olla ihmeellinen keksintö.
Edisoninko?"

"Ei. Edison luopui yrityksestään. Keksijä on eräs suomalainen. Hänen
nimensä on Ilmari Erkko. Eläneekö enää... Mutta hänen akkumulaattorinsa
elää halki aikojen. Varmasti sillä vieläkin voisi lentää useita
tunteja. Ja te arvelette, että se voidaan ladata uudelleen täällä
ylhäällä?"

"Ehdottomasti. Tämä kiertotähti on suorastaan tehty sähköstä. Vuori,
jonka näitte, on läpeensä sähköinen. Kanavat ovat voimalähteitä."

"Niissähän ei ole minkäänlaista putousta!"

"Entä sitten? Sulkulaitteet ovat sellaisia, ettei itse Niagara kaikessa
komeudessaan voisi saada syntymään niin paljoa sähköä. Täällä ei
tarvita lainkaan maaperän kaltevuutta, sillä nousu- ja pakovettä
käytetään täällä tavalla, joka on tuntematon maan päällä. Tämä on
älykkäiden ja terävien aivojen vuosituhansia kestäneen ajattelun tulos.
Mutta huonon palkinnon ovat täkäläiset asukkaat kaikesta tästä saaneet.
Heidän elämänsä on muuttunut hedelmättömäksi -- heiltä puuttuu nykyään
suuria ilon ja surun aiheita. Heidän harrastuspiirinsä on laakea
niinkuin heidän maansakin. Inhimillisen ja eläimellisen välillä ei
täällä ole jyrkkää rajaa. Kaikki puhuvat samaa kieltä ja syövät samassa
pöydässä. Alempia eläinlajeja ei ole. Toisinaan melkein kaipaa jotakin
verenhimoista kirppua tai itikkaa. Omituinen, lohduton, mutta silti
onnellinen maa. Kaikki huonot vaistot ikäänkuin tukehtuvat täällä.
Liekö tuo sitten ilman, auringon, veden vai ravinnonko vaikutusta? Jos
ihminen jäisi tänne kyllin pitkäksi aikaa, niin kyllä hänen mielestään
kuihtuisi pois maankaipuu -- samalla kuin muutkin inhimilliset vaistot.
En ole milloinkaan nähnyt kenenkään syntyvän tai kuolevan täällä. Suvun
jatkaminen on salaisuus, josta täkäläiset eivät anna meikäläisille
tietoa. Mutta täällä ei todellakaan ole lapsia, ja tuo vanha äijä on
varmasti ollut tuollainen ukonrähjä satoja, etten sanoisi tuhansia
vuosia... Kuten näette, tämä on pieni taivaankappale. Mutta miksi
tähtientutkijat tätä nimittävät, en tiedä. Kanavathan viittaavat Marsiin
päin, mutta nämä ovat asioita, joihin minun ymmärrykseni ei ylety
Varmaa on, että se, joka tunkeutuu maan ilmakehän läpi, putoo tänne, ja
päinvastaisessa tapauksessa..."

Sillä aikaa oli John Andersson lähtenyt käväisemään lentokoneen luona.
Siellä mahtoi olla yhtä ja toista joka kiinnitti hänen mieltään. Hän
nousi toiselle siivelle ja kurkisteli hyttiin. Se muistutti
ilmanpitävää rasiaa. Mutta olipa eräs toinenkin asia, joka piti hänen
mieltään jännityksessä: kysymys, oliko hytissä tilaa hänellekin. Hänen
silmänsä suorastaan pullistuivat ulos kuopistaan... Hänen
laskeutuessaan maahan valuivat kyynelet virtoina niistä. Hän oli nähnyt
kohtalonsa. Tuossa pikku huoneessa oli _tilaa vain kolmelle!_

Silloin John Andersson alkoi huohottaa. Hän heittäytyi pitkäkseen
ruohoon ja nyyhkytti kuin lapsi ja hänen sydäntänsä viiltelivät
Siljanin rannoilla vietettyjen nuoruuden- ja lemmenpäivien muistot.



XXVIII

JÄÄHYVÄISET.


Ja niin sitten tuli se aamu, jona Kervelin kone täytetyin
akkumulaattorein seisoi valmiina lähtemään tuolle vaaralliselle
retkelle halki avaruuden.

Vanha tietäjä-äijä oli viimeisinä viikkoina ollut väsymättömän innokas.
Eikä John Langelta voinut jäädä näkemättä, että tuo kunnianarvoisa
viisas herra alkoi päivä päivältä yhä enemmän omaksua vieraittensa
käytös- ja ajatustapoja. Ääntiö ääntiön jälkeen ilmestyi hänen
murinaansa, tuohon kerake-siansaksaan. Päivät päästyään hänen korvansa
kuuntelivat uusia ääniä ja uusia ilmaisutapoja. Erikoisen mielellään
tuo vanha Gamaliel istui nuoren Deborahin jalkain juuressa ja
taivutteli satavuotista viisasta kieltänsä jäljittelemään kauniin
pariisittaren pehmeitä nenä-ääntiöitä. Ja silloin äijän ryhmyinen ja
sienimäinen hipiä muuttui heikosti vaaleansinertäväksi, aivan kuin
hänellä olisi ollut jokin etäinen kaipaus tai hämärä, ihmeellinen
unennäkö. Ja hänen syvät, valonarat silmänsä saivat etsivän ilmeen. Ne
ikäänkuin etsivät kauan sitten sammuneita muistoja niiltä ajoilta,
jolloin sielut lentelivät siemenjyvinä avaruuksien halki ja asettuivat
kiertotähtiin asumaan -- sielut, joiden kylväjä oli maailmantahto,
suuren Jumalan ja kylvömiehen siunattu käsi.

Norjalainen ei voinut olla huomaamatta tuota omituista muutosta, joka
tapahtui tämän pienen kiertotähden iäkkäässä hallitsijassa. Hän puhui
siitä Harrimanille. Ja amerikkalainen, joka nyt voi niinkuin sammakko
mutalammikossa ja kuitenkin oli heittänyt pois luureunarillinsä, myönsi
hänen olevan oikeassa.

 "Hänen seuransa tuottaa minulle iloa", sanoi hän. "Kun olen perehtynyt
kieleen paremmin, niin luulenpa hänen pystyvän kertomaan minulle
sähköstä enemmän kuin itse Marconi."

"Aikomuksenne on siis jäädä tänne? Mutta siinä tapauksessahan meillä ei
ole oikeutta ryöstää teiltä konetta."

Amerikkalainen kohautti olkapäitään.

"Tehän tunnette minun historiani", sanoi hän. "Minä en halua tutkia
sähköä maan päällä enkä siinä muodossa jossa sitä minulle tarjoo
Sing-Singin vankilan sähkötuoli. Toisena syynä on tämän Niggittsin
juttu. Me puhuimme asiasta eilen. Hän ei tahdo erota minusta. Vaikka
saisimme koko ikämme syödä ruohoa yhdessä, niin ei hän tahdo kadottaa
minua näköpiiristään. Ei, matkustakaa te, ja ottakaa ruotsalainen
mukaanne. Tämähän sopii muuten erinomaisesti. Sillä pappi jää hänkin
meidän luoksemme. Häntä ette saisikaan houkutelluksi täältä mihinkään
niin kauan kuin täkäläiset joet kuohuvat ambrosiaa ja nektaria. Se
maistuu hänestä paremmalta kuin kaikki Ranskan konjakit ja liköörit. Ja
sitten minä melkein luulen hänen olevan pihkaantuneen tuohon pieneen
tyttöön, jolla on kaniinin silmät. Siitä saa eläintiede arvoituksen."

Harriman naurahti kyynillisesti. John Lange pyörähti ympäri ja lähti
John Anderssonin luo, jonka surumielinen olemus ja huono ihonväri alkoi
herättää hänessä levottomuutta. Ruotsalainen istui lempikivellään ja
vuoleskeli lastuja jonkinlaisista kummallisesti vääntyneistä
juurentapaisista. Silloin tällöin häneltä pääsi huokaus, joka muistutti
palkeen ääntä.

"No, oletteko valmis?" kysyi Lange.

Andersson kohotti katseensa maasta.

"Valmisko? Mihin?"

"Matkustamaan. Puolen tunnin kuluttua lähdemme."

"Pääsenkö minä mukaan?" huohotti ruotsalainen.

"Tietysti."

"Mutta nuo toiset?"

"He jäävät tänne vapaasta tahdostaan. Sitäpaitsi meillä on puolen
vuoden päästä vakinainen liikenne tähän kiertotähteen."

John P. Andersson Falunista hypähti seisaalleen. Hänen käsistään
kirposivat puunjuuri ja puukko, ja itse hän lehahti tulipunaiseksi.
Aivan kuin veripisaroita olisi pusertunut hänen velton ihonsa
huokosista ulos.

Lange katseli häntä tarkkaan.

"Kylläpä taitaakin jo olla aika", sanoi hän. "Mikä teidän hipiäänne
vaivaa?"

"Hitto sen tietäköön", mutisi ruotsalainen hämillään. "Minä alan
vaihtaa väriä niinkuin täällä syntyneetkin. Se kai johtuu kaikesta
siitä vihreästä, jota sullon sisääni. Mutta nyt se lopetetaan",
karjaisi hän ja suoritti ilmahypyn, joka olisi kelvannut mihin
olympialaiseen tahansa... "Nyt menen kotiini, Taalainmaahan, ja siellä
kiinnitän ankkurin koipiini, niin ettei minun enää tarvitse pelätä
lentäväni tähän kirottuun, paratiisilliseen helvettiin!"...

Näin haasteli John Andersson, eikä tätä voida sanoa kauniiksi
haasteluksi, kun otetaan huomioon se ystävällinen kohtelu, joka oli
tullut hänenkin osakseen. -- -- --

Mutta pieni Claire Debusson, maapallon herttaisin nainen, tarttui
kuihtuneen äijän sienimäisiin käsiin ja puristi niitä -- niin,
silmänräpäyksen ajan hänen teki mielensä suudella tuon ijäkkään
hallitsijan surullisia silmiä, mutta hän hillitsi itsensä. Sitten hän
hyvästeli kaikki toisetkin ja nousi pieneen hyttiin, veti kummivaatteet
ylleen ja köytti itsensä kiinni istuimeen. Andersson seurasi nopeasti
häntä -- peläten, että toiset kukaties katuvat ja pyrkivät mukaan.

Mutta nämä kolme eivät olleet niinä miehinäkään. Joshua P. Niggitts oli
pannut oikean kätensä Harrimanin olalle, ikäänkuin mahdollisen paon
varalta, ja käsiraudat kalisivat hänen taskuissaan.

Ja juoppo pappi Jacques Rigault, usean ranskalaisen maalaiskylän kauhu
ja varoittava esimerkki, kohotti oikean kätensä siunaus-asentoon
poislähteviä kohti ja äänellä, joka uhkui apostolista voimaa, luki
latinaksi rukouksen merihädässä olevien puolesta. Hänen vasen kätensä
silitteli koko ajan häneen kiinni painautuneen naisolennon tuuheata
tukkaa.

Sitten John Lange, hyvästeltyään viimeisen kerran, sulki hytin
ilmatarkan oven ja loi yleissilmäyksen tilanteeseen. Kaikki oli mitä
parhaimmassa kunnossa. Ravintosäiliöt olivat täynnä vihreätä
elämännestettä ja ilmantekijä-koneet toimivat erinomaisesti. John Lange
suuteli vaimoaan hellästi ja lemmekkäästi, viittasi rohkaisevasti
Anderssonille ja pani moottorin käyntiin. Kone hyppeli hetken pitkin
ruohomättäitä ja kohosi vähitellen suurissa kierteissä ilmaan.
Aurinkovuoren jyrkiltä loistavilta rinteiltä seurasivat sadat valppaat
ruskeat silmät tuon harmaan koneen häipymistä ikuisesti hohtavaan
valkeuteen. -- -- --

Mutta alhaalla tasangolla seurasi kiertotähden vanha hallitsija surusta
raskain katsein Kervelin korkeuslentäjää, kunnes se oli pienestä
värähtelevästä pisteestä häipynyt avaruuteen näkymättömiin. Silloin hän
murheellisena lähti astelemaan pois. Hänestä oli yhtäkkiä tullut niin
pieni ja harmaa ja kumara -- kauhean vanha mies, jolla oli vuosisatojen
paino hartioillaan ja outo riuduttava kaipaus sydämessään. Hän ei
nähnyt aurinkovuoren upeita neliöitä eikä kuullut kanavien sointuvaa
kohinaa. Kenties hän muisti, mitä valkoiset miehet olivat puhuneet
suuresta hävityksestä -- kuolemasta, joka kerran tulee väkeville ja
heikoille, lapselle ja vanhukselle, hullulle ja viisaalle. Hän pysähtyi
äkisti ja kuunteli. Ilmaa tärisytti pitkä, suden ulvontaa muistuttava,
ulina. Koiramainen olento se siten huusi ilmoille surunsa, ja huuto
kiiri yli äärettömien tasankojen.



XXIX.

ATLANTIN RANNIKOLLA.


Bahian englantilainen konsuli istui lepotuolissa saksalaisen
täysihoitolan edustalla Atlantin meren rannalla ja poltti Dannemannia,
erästä maailmankuulua sikaaria. Tämä oli väkevä sikari, kotoisin San
Felian tunnetuilta viljelmiltä, joilla kasvaa maailman parasta
tupakkaa. Mutta whisky lasissa vieressä olevalla pöydällä ei ollut
yhtään heikompaa. Ja pieni, punaiseen täplikkääseen hameeseen puettu
neekerityttö tuli ja meni aina tuon tuostakin ja huolehti siitä, että
lasi pysyi samassa tasossa kuin Sareptan kuuluisa öljyruukku.

Konsuli Simpson oli verrattain nuori mies, mutta kuumat seudut olivat
jokseenkin pahasti pidelleet hänen ulkomuotoaan. Hänellä oli kaunis
kasvojenväri, jossa auringosta johtuva ruskea taisteli punaisen kanssa
-- viimeksi mainittu kai whiskyn ansiota. Mutta sydänvikaan ja
verisolujen huonoon tasapainoon viittaavien hieman pullistuneiden
silmien ympärillä oli runsaasti ryppyjä. Valkoinen mies ei elä
rankaisematta kymmentä vuotta päiväntasaajan kynnyksellä.

Simpson asui varsinaisessa Bahiassa, aivan sataman vieressä, jossa koko
viikon kuhisi meriläisiä ja neekerejä. Ei ole niinkään helppoa
valkoisen miehen pitää arvoansa yllä kaupungissa, jossa on 350,000
värillistä ja ainoastaan 10,000 valkorotuista. Se koettelee hermoja.
Mutta jokaisen viikon lopussa hän otti elevaattorikyydin ylös
valkoiseen kaupunkiin, joka hohtaa ylväänä kallion laelta kauas
siniselle Atlantille. Kaupungista hän ajoi raitiotievaunulla ulos sen
mahtavan valkoisen majakan luo, joka näyttää tietä joen suussa olevaan
kahvi- ja tupakkakaupunkiin.

Täältä hän löysi keltaisen rannan ja rannalta sen pienen täysihoitolan,
jota ei helposti unohda yksikään Bahiassa käynyt valkoinen mies. Ehkä
siitä syystä, että täysihoitolan saksalaisella emännällä oli kolme
erittäin kaunista tytärtä, jotka sopivat niin hyvin tuohon
kansainväliseen maisemaan, että he kaikki olivat englantilaisten kanssa
naimisissa.

Konsuli Simpson ei kuitenkaan tällä hetkellä välittänyt
rotukysymyksestä eikä kauniista tytöistä. Hänellä oli tapana olla
ajattelematta mitään -- tapa, joka melkein yksinomaan esiintyy
viisailla miehillä. Useampien vain pitäisi omaksua itselleen tämä
erinomainen tapa.

Muutenkaan hän ei vaivannut päätään mitenkään. Hän purjehti pitkin
Nirvanan virtaa, ja olisi tarvittu monta käärmettä ja myrkyllistä
sisiliskoa, jotta hän olisi muuttanut asentoaan.

Mutta kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, ettei konsuli Simpson saisi --
päätöksistään, periaatteistaan ja elämäntavoistaan huolimatta --
nauttia rauhassa whiskylevähdystänsä.

Ja näin siinä kävi.

Hänen tirkistellessään, silmät puolittain ummessa, sinitaivaan valtavaa
kupulakea ja kärpästen askarrellessa hänen kukoistavan nenänsä
kimpussa, hän sai äkkiä näköpiiriinsä jotakin, joka ei ollut hyönteinen
eikä sinitaivas.

Simpson tarttui whiskylasiin puolta minuuttia ennen aikaansa ja koetti
aimo kulauksella hajoittaa sumut silmistänsä. Mutta harmaa pilkku
ikäänkuin sukelsi ulos sinisestä ja kasvoi peloittavalla nopeudella.
Konsuli huokasi. Tämä huokaus kuulosti melkein kiroukselta... Ei sitten
koskaan saanut olla rauhassa! Ilmankin saastuttivat kaiken maailman
ilmiöt, jotka tarvitsivat konsulinviraston apua. Tämä oli tietysti
jokin lentokone -- jokin eurooppalainen, anglosaksilainen ennätyksen
tavoittelija, joka halusi silminnäkijän todistusta. Ja hän oli vasta
päässyt kolmanteen whiskyyn!...

Simpson ummisti silmänsä ja antautui kohtalon valtaan. Kun hän muutaman
minuutin kuluttua avasi ne jälleen, tuli ruutuhameinen neekerityttö ja
valmisti hänelle neljännen whiskyn, mutta silloin olivat kaikki hänen
pahat aavistuksensa muuttuneet surulliseksi todellisuudeksi.
Ilmataso tuli komeata liukulentoa suoraan häntä kohti eikä hän
silmänräpäystäkään epäillyt sitä, ettei se laskeutuisi maahan ihan
hänen jalkainsa eteen. Keltainen hiekkaranta oli nimittäin ainoa
laskeutumispaikka näillä seuduin.

Ei kukaan voine väittää Simpsonia turhan uteliaaksi. Vaikka lentokone
hyppeli rantahietikolla tuskin viidenkymmenen askeleen päässä hänestä,
niin hän vain istui paikoillaan.

Tuopa kumman näköinen kone: siivet lyhyet ja tanakat ja runko kookas.
Kului muutamia minuutteja. Ei ketään ilmestynyt ulos. Konsuli Simpson
katsahti ympärilleen. Ei ainoatakaan ihmistä ollut likimailla. Mihin
hitolle neekerit olivat lähteneet? Olihan heidän tapansa muulloin aina
olla halkeamaisillaan uteliaisuudesta. Hän odotti vielä hetken. Ei
tullut ketään ja lentokonekin näytti olevan ihan kuollut.

Silloin Simpson tyhjensi viimeisen whiskynsä ja nousi kolisten. Hän oli
iso, paksu mies ja otti asian rauhalliselta kannalta. Mutta jokin
vaisto sanoi hänelle, että jotakin salaperäistä mahtoi piillä tässä
pitkänmatkankulkijassa. Ja vaikka hän oli vetelys, ei hän ollut vailla
inhimillisiä tunteita.

Lentokone näytti olevan täysin vahingoittumaton, mutta suljetussa
hytissä ei näkynyt ihmisiä. Ähkien ja puuskuttaen hän kiipesi pienelle
ovelle ja tarttui sen ripaan. Mutta ovi ei liikahtanut. Näytti siltä
kuin kaikki vehkeet olisivat ruostuneet kiinni käytännön puutteessa.
Silloin Simpson tunsi itsensä Simsoniksi. Hän kiskoi ja veti niin että
otsasuonet pullistuivat. Hän käänsi ja väänsi monen whiskyryypyn
voimalla.

Yhtäkkiä ovi myötäsi ja irtosi saranoistaan. Simpson lennähti takaperin
ja teki kuperkeikan alas pehmeään hiekkaan.

Hän nousi pystyyn silmänräpäyksessä, ja velttous oli nyt kadonnut hänen
silmistään. Sillä hän oli tuossa pienessä hytissä nähnyt jotakin, joka
olisi voinut säikäyttää kenen tahansa.

Sekunnin murto-osa oli riittänyt näyttämään hänelle kolme jäykästi
tuijottavaa, vihreänkalpeaa naamaa. Sellaiselta mahtoi lentävän
hollantilaisen miehistö aikoinaan näyttää.

Simpson jäi neuvotonna seisomaan ja pitelemään pientä alumiini-ovea.
Mutta pitkään hän ei aprikoinut. Sillä hän tiesi, että nuo ihmiset
elivät. Hän oli nähnyt sen heidän silmistään, joissa oli apua rukoileva
ilme, sanaton tuskanhuuto.

Silloin syöksähtivät neekeritkin suin päin paikalle, huutaen ja
kirkuen. Ja täysihoitolan ulkoparveke alkoi yhtäkkiä elää.

Simpson oli nyt taas oma itsensä. Hän jakeli lyhyitä, niukkasanaisia
määräyksiä ja kiipesi takaisin siivelle. Sitten hän kiskoi nuo kolme
matkustajaa yksitellen ulos hytistä ja lähetti jäykät ruumiit edelleen
alhaalla odottaviin avuliaisiin käsiin.

"Viekää ne ylös siimekseen -- äkkiä!" karjui hän, niin että neekerit
muuttuivat luokiksi alamaisesta avuliaisuudesta. Muutaman minuutin
perästä nuo kolme ruumista lepäsivät kukin vuoteessaan vierasvaraisessa
täysihoitolassa ja puhelimella kutsuttiin lääkäri paikalle.

Odottaessaan Simpson leikkeli saksilla auki matkustajain kummipukuja
antaakseen heille enemmän ilmaa, mutta pienimmän ruumiin ääressä hän
yhtäkkiä keskeytti hommansa, sillä hän tuli vilkaisseeksi silmäpariin,
joka sai hänen sydämensä jyskyttämään.

"Jumala auttakoon, tässähän on nainen", mutisi hän ja peitti kainosti
puoleksi paljastuneen rinnan.

Lääkäri tuli pikemmin kuin odotettiinkaan. Hän tarkasti nopeasti
kankeat ruumiit ja loi harhailevan katseen ympärilleen.

"Katsokaas", sanoi hän Simpsonille, "heidän silmänsä elävät. Sydän
toimii, vaikkakin enää heikosti. Mutta ruumis on jäykistynyt heiltä
kaikilta. Matka on mahtanut olla pitkä, taikka tässä on omituinen
myrkytystapaus. Annetaan heille lämmin kylpy!"...

Silloin se mies, jonka kädet Simpsonin oli täytynyt repiä irti
ohjauspyörästä, kohotti päätään -- hänen kurkustaan tuli muutamia
kurahtavia ääniä.

Konsuli kumartui hänen ylitseen. Ei milloinkaan ennen hän ollut nähnyt
noin komeata vartaloa: alaston yläruumis, voimakkaat lihakset, syvät
ruskeat silmät, jotka paloivat sysimustien kulmakarvojen varjossa.

"Mistä te tulette?" kysyi hän lempeästi.

Mies teki leuvoillaan epätoivoisen liikkeen. Sitten kuului kuin etäinen
kuiskaus:

"Äärimmäiseltä rajalta!"



XXX.

TAKAISIN ELÄMÄÄN.


"Tämä on omituinen myrkytyksen muoto", sanoi englantilainen lääkäri...
"Siitä voitaisiin kirjoittaa vaikka väitöskirja."

John Lange nyökkäsi, mutta ei näyttänyt olevan valmistunut lähemmin
selittämään, mikä oli syynä tähän kummalliseen päihtymykseen.

"Liian paljon happea luultavasti", sanoi hän vältellen. "Ja liian suuri
korkeus".

Lääkäri oli syvämietteisen näköinen. Hän oli nuori mies ja halusi
palavasti tulla kuuluisaksi. Hänen kolme potilastaan olivat muutaman
tunnin kuluttua aivan terveet. Mutta oli kuitenkin heidän
fysiologisessa tilassaan jotakin, joka arvelutti häntä. Tuo kookas
vaaleanverinen ruotsalainen näytti potevan jotakin verenvuototautia.
Hänen ihonsa oli ylen omituinen -- melkein loppuun kulunut. Näki
selvästi että orvaskeden solut olivat tuhoutuneet. Mutta nämä Pohjolan
asukkaat olivat vaiteliaita kuin hautakappeli eivätkä näyttäneet
haluavan ryhtyä enempiin selityksiin kuin oli välttämätöntä.

"Kuinka vaimoni jaksaa?" kysyi John Lange ja käänsi huolestuneet
silmänsä lääkäriä kohti.

"Hän on mitä parhaissa käsissä. Talon naisväki on ottanut hänet
hoitoonsa. Hänen tilansa ei anna aihetta minkäänlaiseen levottomuuteen.
Nuori rouvanne on jo ruvennut ajattelemaan pukuansa. Ja se on hyvä
merkki."

Lange ponnistautui istumaan. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hän äsken
noussut Niagaran kuohuaalloista. Kaikki hänen jäsenensä olivat kankeat,
eikä hän saanut sormiansa suoristumaan siitä asennosta, missä ne olivat
pidelleet ohjauspyörää. Mutta muuten tuntui hänen olonsa hyvältä.
Lääkärin neuvon mukaan hän oli juonut ainoastaan lämmintä maitoa,
ja tämä oli kuin tulta hänen suonilleen tuon yksipuolisen
ravintojärjestyksen jälkeen. Jumalan kiitos -- nyt hän oli taas maan
päällä ja tunsi olevansa tavallinen kuolevainen ihminen eikä enää
puolittain kuolematon kiertotähden asukas. Heikko paistetun lihan käry
osui hänen nenäänsä ja sai hänet vaistomaisesti hymyilemään.

"Minä näen, että alatte toipua", sanoi lääkäri hyväntahtoisesti. Hänen
oli vaikea pidättyä tekemästä kaikkia niitä kysymyksiä, jotka
välähtelivät hänen aivokopassansa -- -- -- "Ettekö halua lähettää
sähkösanomia? Konsuli Simpson on pyytänyt minua sanomaan teille, että
meidän Marconi-asemamme on käytettävänänne."

Silloin John Lange kohottautui ihan pystyyn vuoteessaan.

"Marconi-asema", kivahti hän nopeasti. "Onko sillä suurikin säde?"

"Se on Etelä-Amerikan suurimpia. Me lähetämme joka päivä sähkösanomia
Oportoon ja Finisterreen."

Norjalainen mietti hetken.

"Tahtoisin mielelläni saada sähkösanoman lähetetyksi Marconille", sanoi
hän pienen vaitiolon jälkeen.

"Te tunnette hänet?"

"En, mutta hän tuntee minut."

"Tiedättekö hänen osoitteensa?"

"En, mutta pitäisi kai sähkösanoman osata hänen luokseen lähimmältä
eurooppalaiselta asemalta. Tahtoisitteko omissa nimissänne sähköittää
hänelle, että John Lange on tullut Bahiaan ja tuo terveisiä
Harrimanilta."

Lääkäri kirjoitti nimet tarkasti muistiin ja riensi ulos.

"Teidän on parasta pysytellä alallanne pari päivää", virkkoi hän
varoittaen ovelta.

Mutta hän ei tuntenut potilastaan. Muutamia sekunteja sen jälkeen kuin
hänen askeleensa olivat lakanneet kajahtelemasta pitkässä käytävässä
kapusi norjalainen alas vuoteeltaan. Hän oli saanut parin Simpsonin
nimettömiä jalkaansa, ja ne reuhottivat kuin säkit hänen yllään. Mutta
ei hän siitä välittänyt. Jalat tuskin kannattivat häntä, mutta hän
huomasi että lihakset olivat taas alkaneet toimia. Hän hoippui ovelle,
avasi sen koukkuisilla sormillaan ja astui ulos pitkälle
ulkoparvekkeelle. Aurinko paistoi häntä suoraan silmiin, mutta se ei
häntä kiusannut. Hän oli tottunut väkevämpään auringonpaisteeseen. Suu
auki hän imi sisäänsä voimakasta, tuoksuvaa ilmaa. Hän ikäänkuin
pumppasi keuhkoihin maan raikasta, mutta vaarallista henkeä.
Ja silmillään, jotka olivat tottuneet suureen mahtavaan
yksitoikkoisuuteen, hän ahmi tropiikin värejä ja noita sinisiä,
ihmeellisiä laineita, jotka pitkin, paisuvin hengenvedoin huokuivat
autereista iloansa keltaiselle rantapenkerelle.

Ah, kuinka maa sentään oli kaunis ja kaivattava!

Hän jäi siihen hetkeksi seisomaan. Hän tunsi, kuinka veri taas alkoi
kohista koskena suonissa... nyt hän oli uudelleen päässyt lapseksi
siihen maahan, joka on luotu kauneuden hyvästä ja pahasta, elämän ja
kuoleman kiertotähteen, aionien maailmanvaltakunnan kummalliseen
päiväkorentoon...

Silloin hän yhtäkkiä kuuli heikkoa laulua aivan auki olevasta
ikkunasta. Ne tulivat kuin lempeä, rakastava kuiskaus.

Laulaja oli hänen vaimonsa -- hänkin ylisti maata ja elämää. Laulu oli
eräs vanha ranskalainen hymni sille väkevälle Herralle, joka ohjailee
kiertotähden kulkua.

Lähtipä silloin edelleen hoippumaan John Lange, löysi erään ovenrivan
-- ja nyyhkytti muutaman sekunnin kuluttua vaimonsa vuoteen ääressä.

"Rakas John", kuiskasi vaimo ja hapuroi heikoilla valkoisilla
kätösillään toisen tukkaa... "minä olen niin onnellinen, niin
onnellinen. Nyt olemme maan päällä. Kotonamme."

"Tai vankilassamme", mutisi mies.

Mutta vaimo ei kuullut, mitä mies sanoi.

"Voi kuinka olenkin kaivannut kukkien tuoksua, lintujen laulua ja
hyönteisten surinaa! Ja kuulehan, kuinka kaikki kuiskii meille:
tervetuloa, tervetuloa! Ja täällä on meidän lapsemme syntyvä ja
elävä!... Älähän itke, ystäväiseni. Nyt vasta meidän onnemme kesä
alkaa."

Mies koetti hymyillä.

"En ymmärrä, kuinka selvisimme hengissä siitä matkasta", jatkoi vaimo
innostuen. "Alku oli niin hyvä. Mutta sitten yhtäkkiä kaikki ikäänkuin
katosi. Oli melkein kuin olisi ollut oopiumihuumauksessa. Ympärillämme
oli pelkkää aurinkoa ja valoa... Kuule, John, kuinka osasit laskeutua
vahingoittumatta maan pinnalle?"

"En tiedä itsekään", vastasi mies väsyneesti. "Minussa mahtoi olla
jokin vaisto, joka ohjasi käsiäni. Kuulin usein sen tapaisista
ilmiöistä sodassa ollessani. Eräskin ystäväni oli tähystelemässä. Hänet
keksi pieni saksalainen taube-laivue, joka alkoi ajaa häntä takaa.
Kuula lävisti hänen päänsä. Ehdottomasti kuolettava kuula, joka
silmänräpäyksessä oli iskenyt hänet tajuttomaksi. Mutta tästä
huolimatta hän toi koneen takaisin omaan päämajaansa ja laskeutui
maahan viidenkymmenen metrin päähän omasta lavastaan. Kun me jouduimme
hänen luokseen, istui hän kädet ohjauspyörässä ja tuijotti suoraan
eteensä. Hän oli kuollut. Hänen poistuva tajuntansa oli sanonut
hänelle, että hänen oli pelastettava kone. Kuinka paljon enemmän
olikaan minun vastuullani, kun minun oli pelastettava se, jota
rakastin!"

Vaimo silitti hellästi miehensä tuuheata tukkaa.

"Rakas, rakas John", kuiskasi hän.

"Mutta nyt meidän on oltava lujina", jatkoi mies melkein torjuen. "Ei
ole välttämätöntä, että puhut kenellekään meidän matkastamme. Se saisi
aikaan liian paljon hälinää. Ainakaan toistaiseksi. Sitä suuremmalla
syyllä, koska se voisi maksaa minun henkeni."

Vaimo katsoi pelästyneenä häneen.

"Mutta minä luulin kuulleeni sinun sanovan, että Harrimanille oli isäni
kertonut Jacques Dufresnesin olevan ainoan, joka tiesi jotakin
salakuljetusjutusta. Ja hänhän on sekapäinen."

"Niin oli siihen aikaan", vastasi Lange. "Ei kukaan tiedä, mitä
myöhemmin on tullut ilmi. Ilmiantajia on kaikkialla. Moni nimittäisi
tuota niin kutsuttua kuularuiskusankaria murhaajaksi. Ehkäpä
syystäkin."

Claire otti hänen päänsä molempiin käsiinsä ikäänkuin suojellakseen
häntä joltakin tuntemattomalta vaaralta.

"Ei ikinä kukaan uskalla sitä", huusi hän. "Minä tunnen sinut. Ei ole
olemassa parempaa ihmistä, ei jalompaa sydäntä. Sinä taistelit
rakkautesi puolesta -- omalla tavallasi. Aivan niin kuin taistelit
Ranskankin puolesta."

"On vielä olemassa lakeja, jotka välittävät viis ihmisen tunteista ja
vaikuttimista", mutisi toinen väsyneesti... "Mutta kaikki päättyy kyllä
hyvin. Minun elämäni kaunein seikkailu ei ole vielä lopussa."

Sitten mies ponnistautui jaloilleen ja suuteli pois tuskan toisen
ihanista, kyyneleisistä silmistä.

Mutta langaton tikitti jo pitkiä 1,200-metrin aaltojaan tavatakseen
käsiinsä Guiglielmo Marconin.



XXXI.

KAKSI SÄHKÖSANOMAA


Siitä päivästä tuli suuren keksijän, Marconin, ehkä merkillisin ja
vaiherikkain päivä.

Hän oleskeli kesähuvilallaan, Wightsaarella, lähellä Cowesia. Oli ihan
tavallinen kesäpäivä, lämmintä oli vahvasti ja tuulta vähän ja suuren
italialaisen tunnit kuluivat yksitoikkoisesti -- niinkuin ohjelma
vaati. Hänen lääkärinsä oli nimittäin juuri määrännyt hänelle annoksen
säännöllistä yksitoikkoisuutta, jota kaikki hermojen erikoistuntijat
pitävät parhaana parannuskeinona väsyneille aivoille ja
loppuunkuluneelle hermostolle. Hän ajatteli lähteä pienelle
purjehdusretkelle, mutta meri oli kuin ankkalammikko. Hän luki
"Times"-lehdestä johtavan, joka kosketteli Leninin viimeistä puhetta.
Ja koska Leninin puheet muodostavat kaiken ikävyyden huipun, teki tämä
lukeminen toivottavasti hänelle hyvää. Sitten hän luki yhden luvun
Joseph Conradin viimeisestä kirjasta. Se myös vahvisti häntä ja antoi
hänelle sen verran rauhallisuutta kuin oli välttämätöntä, jotta hän
kykeni ottamaan vastaan sähkösanomapojan, joka täyttä kyytiä polki
pyöräänsä hänen huvilalleen.

Marconi vihasi hyvin ymmärrettävistä syistä sähkösanomapoikia. Ei sovi
tarjota leipurille leipää eikä Marconille sähkösanomia. Ja sen vuoksi
hän olikin määrännyt, että langaton maailma saa selviytyä omin nokkinsa
sillä aikaa kun hän lepäilee ja että sähkösanomia saa tuoda hänelle
vain välttämättömissä tapauksissa.

Mutta pyöräänsä polkeva sähkösanomapoika ei näyttänyt tällä kertaa
vähääkään pelkäävän suuren italialaisen sisilialaista vihaa. Eikä hän
säikähtänyt, vaikka Marconi uhkaavasti rypisteli kulmakarvojaan
ottaessaan käteensä keltaisen paperin.

"Mistä tämä tulee?" kysyi italialainen äkäisesti ja paiskasi
sähkösanoman pois.

"S:t Vincentistä", vastasi poika itsetietoisesti.

Marconin kulmakarvoista katosivat rypyt yhtäkkiä ja viestin tuoja näki
jonkinlaiseksi tyydytyksekseen, että lennättimen suurmestari sai
kamalan kiireen käsiinsä juuri hänen kääntyessään lähtemään.

Tämä S:t Vincentin juttuhan se oli pääasiallisesti aiheuttanut
keksijälle monta unetonta yötä ja oli ehkä suurimpana syynä hänen
nykyiseen maanpakoonsa. Kaikkien ystävien ja liiketuttaviensa ihmeeksi
hän oli kuukaudesta kuukauteen palvonut tätä jumalien hylkäämää S:t
Vincentin hiekkahelvettiä. Hänen ajattelijapäänsä kävi päivä päivältä
harmaammaksi hänen joka yö väsyksiin asti tuijottaessaan läntiselle
taivaalle, näkyisikö ehkä taaskin niitä sähköpisteitä ja -merkkejä,
jotka olivat panneet Simon Newcombe Harrimanin mielikuvituksen mitä
vilkkaimpaan toimintaan ja eräänä päivänä ajaneet hänet tuolle
vaaralliselle retkelle kohti tähtiä ja suurta hiljaisuutta.

Viimein Marconi kyllästyi pitkään odotukseen, ja nyt istui aseman ison
kaukoputken ääressä eräs hänen luotetuimpia ja vaiteliaimpia miehiään
ja odotti irlantilaisen kärsivällisyydellä taivaan merkkejä.

Ja nyt --?

Marconi repäisi nopeasti sähkösanoman auki, luki sen läpi ja hänen
mustat silmänsä tulivat ihmettelyä täyteen. Se kuului seuraavasti:

    "Marconi
             Cowes
                   Wight-saari.

    Otin vastaan tänä yönä kello kahdentoista ja kahden välillä
    seuraavan, hämmästyttävän selvän valosähkösanoman:

    John Lange vaimoineen on odotettavissa maahan milloin tahansa.
    Olen käyttänyt aikani sähköopiskeluun. Tutkinut uutta
    siirtomenetelmää, jonka yksinkertaisuus takaa sille
    aavistamattoman kantavuuden ja luultavasti kiinnittää
    teidänkin mieltänne suuresti. Jos John Lange pääsee maahan,
    niin hän kenties voi suunnilleen kuvata teille keksinnön
    yleispiirteet. Teidän käsissänne se tulee mullistamaan
    maailman. Joshua P. Niggitts lähettää terveisiä Pinkertoneille.
    Hän on tehtävälleen uskollinen, mutta käsiraudat hän on
    kadottanut, niin että ne on seuraavan apuretkikunnan otettava
    matkaan. Muuten ei asialla ole mitään kiirettä. Me voimme
    hyvin.

                                              Harriman."

Saattaa sattua lahjakkaimmillekin ihmisille sellaista, että he
toisinaan näyttävät hämmästyttävän tyhmiltä. Ei ole ihan mahdotonta,
että Marconi joutui tällä hetkellä näiden viisaiden päiden
kohtalotoveriksi. Hänen silmänsä harhailivat sinne tänne, pysähtyivät
kotvaksi itäiselle taivaalle, täynnä kysymysmerkkejä, ja palasivat
takaisin maan pinnalle, jossa ne kiintyivät erääseen maantiellä
näkyvään valkoiseen pilkkuun.

Tämä valkoinen pilkku suureni suurenemistaan. Eikä Marconi voinut
ensinkään irroittaa silmiään siitä. Tämä oli tosiaankin ihmeellinen
päivä, täynnä merkillisiä tapauksia, ja Jumala yksin tietää, eikö tämä
kasvava valkoinen pilkku merkinnyt jonkin uuden sala-arvoituksen
ratkaisua.

Suuri italialainen oli viimeisinä aikoina muuttunut hieman epäileväksi.
Hänen virkatoverinsa Thomas Edison oli lähettänyt hänelle erään koneen,
jonka avulla hän muka saattoi keskustella itseään etevämpien henkien
kanssa. Mutta kone näyttäytyikin pelkäksi roskanpuhujaksi, joka oli
ahdettu täyteen ihan tavallista inhimillistä humpuukia. Conan Doyle ja
Camille Flammarion olivat kehuneet konetta, kunnes humpuuki oli
tullut ilmi. Vanha Thomas Alva itse oli näet joutunut ovelien
spiritisti-avustajiensa petkuttamaksi -- -- eipä, hitto soikoon, ole
hauskaa tulla vanhaksi ja kuuroksi!...

Mutta mainitsemamme valkoinen pilkku oli vähitellen muuttunut lihaksi
ja vereksi, toisin sanoen uudeksi valkopukuiseksi sähkösanomapojaksi.

Marconille alkoi tulla hiki. Mutta tyytymätön ryppy oli nyt kerrassaan
kadonnut hänen silmiensä välistä ja sijaan oli ilmestynyt mitä
innokkain odotus. Ja sanomapoika, joka aavistamattaan huomasi olevansa
tervetullut, lisäsi äkkiä vauhtiansa ja jätti hymyillen ja kumarrellen
päivän toisen sähkösanoman Marconille.

Ei kestänyt monta sekuntia, kun se jo oli avattuna hänen edessään. Hän
näki hämmästyksekseen, että se oli lähetetty Bahiasta 2 1/2 tuntia
sitten.

Se kuului näin:

    "Eräs John Langeksi itseään nimittävä mies on saapunut
    ilmalaivalla tänne vaimonsa ja erään miesseuralaisen kera.
    Matka on selvästi ollut hyvin pitkä, sillä he ovat kaikki
    erittäin heikontuneessa tilassa. Hänellä on tervehdys
    joltakin Harrimanilta ja hän haluaa neuvotella kanssanne
    eräästä ylen tärkeästä asiasta. Matkustajien tila on nyt
    parempi. Hengenvaaraa ei ole. Odotan lähempiä ohjeita ja
    määräyksiä.

                                        Simpson, konsuli."

Marconi jäi pitkäksi aikaa istumaan nuo kaksi sähkösanomaa käsissään.
Hänen katseensa sai uneksivan ilmeen liukuessaan yli kanaalin
pikkulaineiden, joita heikko iltatuuli keinutteli. Hänen silmänsä
muuttuivat tummiksi ja rupesivat näkemään näkyjä. Tuossahan avautui
maapallon porttien ulkopuolella ihan uusi seikkailumaa -- maa, jossa
ennen ainoastaan ihmisten haaveet olivat eläneet. Sama maailma, jonka
Königsbergin erakko Immanuel Kant oli nähnyt, josta Cyrano de Bergerac
oli uneksinut, johon Hoffmann, Poe ja Verne tuhlasivat mielikuvitustaan
ja joka oli elänyt ihmiskunnan vaistoissa aina Veda-kirjoista ja
kreikkalaisista luonnonfilosofeista lähtien hamaan Juvissyn tähtitornin
vanhaan tietäjään, Flammarioniin, tähän suuren tähtitaivaan ihmeellisiä
arvoituksia pakahtuakseen ikävöivään haaveilijaan saakka...

Näin istui Marconi kauan ja uneksi. Ja kun hän viimein nousi, kiiluivat
jo tähdet vihreänharmaalla taivaalla. Ne ikäänkuin nyökkäilivät hänelle
ja räpyttelivät smaragdisilmiään. Ne muistuttivat Rafaelin enkelejä,
jotka istuen taivaan reunalla, ikuisen elämän valolähteillä,
rohkaisevasti hymyilivät hänelle, pienelle maan matoselle...



XXXII.

MAAN IHMEITÄ.


Kuluu kuukausia.

Kiertotähti kiertää ja me mukana.

John Andersson Falunista kiertää hänkin, vieläpä rattailla ajaen, päin
Moran pitäjää. Hän vaihtaa väriä herkeämättä, ja kansa ihmettelee
häntä. He näkevät kyllä, että John on ollut pitkillä matkoilla, mutta
hänen hipiänsä herättää huomiota. Tällä kertaa se on tummansininen,
hiukan ruosteenpunaiseen vivahtava, -- s.o. Andersson on loukkaantunut.
Hänelle on nimittäin tehty veristä vääryyttä.

Mutta kuinka niin?

Tyytyväinenhän hänen pitäisi olla. Lepäsihän tuossa Siljan-järvi
kirkkaana ja kimaltelevana tien vieressä, ja olivathan kaikki ne,
jotka aikoinaan olivat itkeneet hänen kuolemaansa ja katoamistaan,
tervehtineet häntä mitä ylitsevuotavimmin ystävyydenosoituksin.
Udellakin he olivat koettaneet, mutta Anderssonilla oli selvät ohjeet,
ja kun hän ei muutenkaan lörpötellyt sivu välttämättömyyden, niin ei
kukaan aavistanut mitään hänen tähtimatkastaan.

Faluniin asti olikin kaikki käynyt mitä parhaiten. Mutta siellä oli
tuomiopäivän moukari iskenyt häneen. Siellä oli häntä vastassa se
kamala uutinen, että hänen morsiamensa Anna Maria -- tai mikä se nyt
olikaan nimeltään -- oli itkenyt hänen kuolemaansa ja poismenoansa niin
kauan että oli viimein kyllästynyt ja mennyt toisen kanssa naimisiin.
Tämä kitkerä pilleri oli Anderssonin täytynyt niellä. Ja hän teki sen
kuin mies.

Samalla hän päätti tehdä jäähyväisvierailun syntymäseudulleen ja sitten
ainiaaksi kadota siihen maailmaan, jossa osattiin antaa arvoa kahdelle
voimakkaalle käsivarrelle.

Hevonen pysähtyi äkisti erään pienen punaisen tuvan portille. Se mahtoi
olla hyvin viisas ja tarkkavaistoinen eläin, sillä Andersson ei ollut
vetänyt ohjaksista. Eikä hän omasta aloitteestaan olisi uskaltanutkaan
pysähtyä tähän, mutta eläimet ovat toisinaan -- vaikka tosin harvoin --
päättäväisempiä kuin ihmiset. Ja tämä pieni takkuinen luuska oli nyt
luultavasti saanut päähänsä sen, että tässä täytyi olla erinomainen
paikka, jossa yksinäinen ajaja saattoi lepuuttaa ruosteenpunaista
sieluaan.

Mutta Andersson oli jo vaihtanut väriä. Hän oli muuttunut kauttaaltaan
vaaleansiniseksi ja vivahteli heikosti sinipunervaan. Tähän punaiseen
tupaan hän oli, niin sanoaksemme, haudannut nuoruutensa ja miehuutensa
ihanimman muiston. Se oli nimittäin Anna Marian koti.

Hetken arveltuaan hän laskeutui alas rattailta ja asteli hitaasti tuota
pientä pyhättöä kohti, ja sydän takoi niin kummasti hänen rinnassaan.

Pihanurmella istui joku mies ja nautti sunnuntailepoa. Hän nyökkäsi
nähdessään Anderssonin eikä ollut lainkaan hämmästyneen näköinen.

"Minä arvasin, että sinä vielä tulet", lausui hän rauhallisesti. "Ja me
olemme tehneet sinulle vääryyttä. Anna Maria itki kauan, mutta elämä
vaatii osansa. Me olimme varmat siitä, että olit kuollut. Saat antaa
meille anteeksi John."

Kyyneleitä kihosi Anderssonin silmiin.

"Ei ole mitään anteeksiannettavaa", sanoi hän ja puristi tuon
ryhdikkään taalalaisen kättä... "Mutta tuntuu kovalta... hyvin
kovalta... Olin ajatellut..."

Mutta ei kukaan saanut tietää, mitä John Andersson oli ajatellut, sillä
sanat, nuo tottumattomat sanat, takertuivat hänen kurkkuunsa.

Matalalle eteiskuistille oli tuvasta tullut nuori tyttö. Tämä oli terve
ja suloinen ja täyteläinen kuin Zornin taulu.

"Mutta siinähän on Anna Maria", pääsi Johnilta. Ja hän loi tyttöön
katseen, joka sai tämän punastumaan kaulaan asti.

Silloin iäkäs isä nauroi.

"Ehei, erehdytpä poikaseni. Tämä on Brita Sofia. Hän oli vielä lapsi
sinun lähtiessäsi. Mutta oikeassa sinä olet. Tuon näköinen oli Anna
Maria silloin kun sinä -- katosit."

Andersson, tuo paljon matkustellut, muuttui tästä hetkestä hyvin
ajattelevan näköiseksi. Hän painoi silmänsä maahan. Ja kun hän taas
vilkaisi ylös, osui hänen katseensa hymyyn, joka pani hänen sydämensä
jyskyttämään. Ja ennen kuin hän aavistikaan lehahtivat kaikki rakkauden
värit hänen iholleen.

"Etkö tahtoisi syödä päivällistä meidän kanssamme", sanoi isä ja
hymyili viekkaasti.

Ei ollut enää epäilyksen muruakaan John Anderssonin sielussa. Hän
ikäänkuin tuli nuorukaiseksi taas, ja Brita Sofian silmät olivat
vaaleansiniset, uskolliset ja lupaavat.

Ja näin falunilainen ystävämme John Andersson liukui siihen onneen,
joka on kaunein jalokivi, minkä maa omilleen antaa.

Eikä kukaan kadehtine häneltä sitä...

       *       *       *       *       *

Mutta melkein samanaikaisesti tapahtui toinen rakkauden ihme Ivryssä,
pienessä Pariisin kaakkoispuolella olevassa kaupungissa. Siellä tuli
maailmaan pieni poika, jolla oli mustat hiustupsukkeet ja ihan
ihmeelliset sinisilmät.

"Ihossa on jotakin vikaa", sanoi lääkäri punnitessaan vastasyntynyttä
käsivarsillaan. "Mutta se on ohimenevää", lisäsi hän ja laski uuden
ihmislapsen äidin rinnoille.

Ja Claire hymyili onnellisena ja raukeana, samalla kun hänen vapaa
kätensä hapuili erästä vuoteen laidalta katselevaa kalpeaa naamaa,
jossa oli monen valvotun yön ja tuskan jälkiä.

"Ah, John", mutisi hän, "kuinka maa sentään on tuskaa ja ihanuutta
täynnä!"

Sitten hän painoi pienokaisen rintaansa vastaan ja sulki silmänsä.

Mutta Lange käänsi hämmentyneenä päänsä pois. Hän ei muistanut koskaan
ennen nähneensä moista onnea, noin madonnamaista kauneutta kenenkään
ihmisen katseessa.

       *       *       *       *       *

Muutamia tunteja tämän jälkeen pysähtyi auto sen pienen linnan eteen,
jossa Henry Debussonille, onnellisimmalle kaikista iso-isistä, oli
juuri käyty näyttämässä pientä matkamiestä.

"Arvaan, että te olette Marconi", sanoi vanha kemisti... "Minä olen
Henry Debusson. Mehän olemme paljon keskustelleet sähkösanomien
välityksellä."

Marconi puristi lämpimästi hänen kättänsä.

"Sangen mieluisaa tavata teitä", lausui hän ja lisäsi äkkiä: "Sitäkin
mieluisampaa kun John Langen nimeen liittyvät vaikeudet näyttävät
kerrassaan kadonneen. Häntä ei epäillä mistään, kukaan ei kysele häntä,
ei tällä eikä tuolla puolella kanaalin. Hän voi elää aivan rauhassa.
Sitäpaitsi -- mies, joka on elänyt niin suuria tapahtumia, ei kuulu
ihmisten laeille vaan ihmiskunnalle. -- Sillä ilmeinen ihme se on,
minkä olemme kokeneet. Muutaman päivän kuluttua saapuu tänne kuusi
maailman suurinta tiedemiestä keräämään talteen kaiken tuota
taivaankappaletta koskevan uuden ainehiston. John Lange saa opastaa
meidät inhimillisen tiedon ihmeellisimpään maahan. Uusi valtaväylä on
avattu!... Mutta ei mitään hälynnostoa! Tämä ei ole pikapainokoneille
sopivaa ruokaa. Tiede pitää tätä uutuutta omana tietonaan... ja
muokkaa, kypsyttelee sitä... muutaman vuoden kuluttua se ehkä sitten on
maailman tietona ja teidän vävynne yksi niitä, joiden maine kohoaa
tähtiin."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Äärimmäiseltä rajalta - Seikkailuromaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.