Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Sotamuistelmani 1914-1918
Author: Ludendorff, Erich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Sotamuistelmani 1914-1918" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SOTAMUISTELMANI 1914-1918

Kirj.

Erich Ludendorff


Tekijän luvalla suomennettu



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.



      Tämän teoksen omistan sankareille,
      jotka ovat kaatuneet Saksan suuruuteen uskoen



SISÄLLYS:

Alkulause
Katsantokantani ja toimintani.
Liège.

YLEISESIKUNNAN PÄÄLLIKKÖNÄ IDÄSSÄ
elokuun 22 päivästä 1914 elokuun 28 päivään 1916.

Tannenberg.
Puolan sotaretki syksyllä 1914.
Masurinmaan talvitaistelu helmi- ja maaliskuussa 1915.
Kesäsotaretki Venäjää vastaan 1915.
Itärintaman ylipäällikön päämaja Kownossa lokakuusta 1915
   heinäkuuhun 1916.
Itärintaman ylipäällikkyys laajennettuna elokuussa 1916.

ENSIMMÄISENÄ KENRAALIMAJOITUSMESTARINA
elokuun 29:nnestä 1916 lokakuun 26:nteen 1918.

Ententen rynnistys syksyllä 1916.
Tilanne 1916-1917 vuosien vaihteessa.
Jatkuvan sodankäynnin perusteet ja sotakoneisto.
Ententen rynnistys 1917 vuoden alkupuoliskolla.
Flanderin taistelu ja Venäjän luhistuminen kesällä ja syksyllä 1917.
Valmistukset hyökkäykseen lännessä 1918.
Hyökkäys lännessä 1918.
Lopputaistelu kesällä ja syksyllä 1918.
Loppusanat.



ALKULAUSE.


Neljänä sotavuonna en voinut tehdä mitään muistiinpanoja. Siihen ei
minulla ollut aikaa. Kun nyt olen joutilas, koetan saada sen korvatuksi
panemalla paperille sotamuistelmani, etupäässä ulkomuistista.

Elämä on vienyt minut johtoasemiin. Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg
ja minä saimme tehtäväksi eräiden muiden miesten kanssa johtaa isänmaan
puolustussotaa.

Sotamuistelmat kertovat Saksan kansan ja Saksan armeijan teoista,
joihin minun nimeni on liittyvä kaikiksi ajoiksi. Ne kuvaavat minun
pyrkimyksiäni ja tekevät selkoa siitä, mitä minä sain tässä kansain
sodassa kokea. Tulin näkemään Saksan kansan suunnattoman kamppailun,
sen kärsivällisyyden ja lamaantumisen.

Saksalainen ei ole vielä ehtinyt tulla tajuihinsa ja päästä
itsetutkisteluun. Hänen hartioillaan on liian suuri taakka. Hän voi
sittenkin nousta, armeijansa valtavista mainetöistä ja kotimaan
suurista teoista ylpeänä. Mutta hänen tulee viipymättä ottaa oppia
tapahtumista, jotka johtivat hänen turmioonsa, sillä maailmanhistoria
rientää järkähtämättä tietään ja tallaa kansat, jotka raatelevat
itseään sisäisessä eripuraisuudessa.

Kirjoitettu Ruotsissa Hessleholmin kartanossa marraskuusta 1918
helmikuuhun 1919; täydennykset päätetty Berliinissä kesäkuun 23:ntena,
rauhanehtojen hyväksymispäivänä.

_Ludendorff_.



KATSANTOKANTANI JA TOIMINTANI.


1.

Liègen yllätyksellä alkoi Saksan voittojen jakso. Rohkeasti se
päätettiin, uhkarohkeasti päätös toteutettiin.

Itäisen rintaman sotaretket vuosina 1914 ja 1915 ynnä kesällä 1916
olivat valtavia saavutuksia, kaikkien aikain sotahistorian suurimpien
mainetöitten arvoisia. Ne asettivat sekä johtajille että joukoille mitä
suurimmat vaatimukset. Venäläinen oli siellä taistelevia Saksan ja
Itävalta-Unkarin liittoutuneita armeijoja paljon voimallisempi.

Se sota taas, jota kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgin ja minun
elokuun 29 päivästä 1916 tuli käydä, siitä päivästä siis, jona astuimme
ylimpään armeijanjohtoon, kuuluu maailmanhistorian vaikeimpiin.
Valtavampaa, järkyttävämpää ei maapallomme ole vielä milloinkaan
nähnyt. Saksa heikkojen liittolaisten keralla taisteli vähäväkisempänä
koko maailmaa vastaan. Suunnattoman painavia päätöksiä oli tehtävä.
Pakottavalla johdonmukaisuudella ne juontuivat sota-asemasta, meidän
käsityksestämme sodasta ja tämän sodan luonteesta.

Armeijat ja laivastot taistelivat toisiaan vastaan siten kuin ovat
ennenkin taistelleet, joskin sotavoimat ja sotakeinot olivat
valtavammat kuin koskaan ennen. Mutta toisin kuin viime sodissa
seisoivat nyt kansat kaiken mahtinsa keralla heti sotavoimainsa takana
ja sulautuivat niihin. Ainoastaan Ranska tarjosi jo 1870/71 samanlaisen
kuvan.

Missä armeijan ja laivaston voima alkoi, missä kansan loppui, sitä ei
tässä sodassa enää ollut mahdollista erottaa. Sotavoima ja kansa olivat
yhtä. Maailma näki kansansodan sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
Täten kootuin voimin seisoivat maailman mahtavat valtiot toisiaan
vastassa. Taisteluun vihollisen sotavoimia vastaan valtavilla
rintamilla ja aavoilla merillä liittyi kamppailu viholliskansain sielua
ja elinvoimaa vastaan tarkoituksella hajoittaa ja hervaista ne.

Helppoa ja varsin vaaratonta on vahvoilla pataljoonilla käydä sotaa ja
taistella taisteluita. Siihen asemaan kenraalisotamarsalkka ja minä
emme kuitenkaan kolmena ensimmäisenä sotavuotena päässeet. Meille ei
jäänyt muuta neuvoa kuin toimia velvollisuutemme ja omantuntomme mukaan
ja ottaa vastuullemme, mitä voiton saavuttamiseksi pidimme
välttämättömänä. Menestys oli tänä aikana meidän puolellamme.

Kun me maaliskuusta 1918 kävimme hyökkäykseen suotuisammin voimasuhtein
kuin Saksalla vielä oli sodassa ollut, riittivät voimat suuriin
voittoihin, eivät sitä vastoin nopeaan ratkaisuun. Sitten ne
tyrehtyivät, jota vastoin vihollinen vahvistui.


II.

Tämä maailman- ja kansansota vaati suunnattomia meiltä saksalaisilta,
joiden hartioilla se lepäsi koko raskaalla painollaan. Jokaisen
yksityisen täytyi antaa viimeisensäkin, jos meidän mieli voittaa se.
Meidän täytyi sanan todellisessa merkityksessä taistella ja tehdä työtä
viimeiseen veri- ja hikipisaraamme saakka ja samalla kuitenkin pysyä
taistelunhaluisina ja vielä voitonintoisinakin: se oli raskas, mutta
pakottava vaatimus, vaikka vihollinen tekikin elantomme ja
toimeentulomme niin vaikeaksi ja vaikka se meitä vainosikin
yllytyksellään, joka ulkonaisesti oli niin huomaamaton, mutta kuitenkin
niin alkuvoimaisen ankara.

Armeijan ja laivaston juuret ovat isänmaassa, samoin kuin tammen Saksan
mannussa. Kotimaasta ne elävät, siitä saavat voimansa. Ne voivat
säilyttää, mitä tarvitsevat, eivät sitä vastoin itse aikaan saada, ne
voivat taistella vain niillä sielullisilla, aineellisilla ja
ruumiillisilla voimilla, jotka kotimaa niille antaa. Näiden avulla
armeija ja laivasto voivat voittaa, uskollisesti antautua tehtäväänsä,
epäitsekkäästi uhrautua jokapäiväisessä taistelussa ja sodan
rasituksissa. Ne yksin saattoivat Saksalle taata lopullisen voiton.
Niiden avulla isänmaa kävi tätä jättiläistaistelua maailmaa vastaan,
jossa tosin liittolaisetkin auttoivat ja anastettuja alueita käytettiin
hyväksi, mikäli maasodan lait sallivat.

Armeijan ja laivaston täytyi sen vuoksi saada kotimaasta yhä uutta
henkistä joustavuutta, ihmisiä ja sotakojeita ja siitä myös lakkaamatta
uudistua.

Kotoista sieluntilaa ja sotatahtoa oli vahvistettava; hukka peri
meidät, jos ne turmeltuivat! Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä
suuremmaksi kävivät tuohon nähden vaarat, sitä enemmän karttui
voitettavaa, sitä pakottavammaksi kävi samalla armeijan ja laivaston
sielullisen ja siveellisen vahvistuksen vaatimus.

Isänmaan ihmisvoimat ja aineelliset voimat olivat sodankäyntiä varten
viimeistä myöten liikkeelle ja käytettäviksi saatavat.

Nämä olivat kotimaalle valtavia tehtäviä. Se ei ollut vain se perustus,
jolla uljas sotavoimamme lepäsi ja joka oli pienimmältäkin säröltä
varjeltava, se oli mahtimme lähde, joka oli säilytettävä hopean
kirkkaana ja puhtaana ja samalla voimallisenakin, jotta se saattoi
terästää armeijan ja laivaston hermot ja yhä nuorentaa niiden voimia.
Kansa tarvitsi sisäistä lujuutta, sillä se yksin saattoi tehdä sen
kykeneväksi ehtymättä luovuttamaan voimia armeijaan ja laivastoon.
Kansan voima ja sotavoima punoutuivat niin kiinteästi yhteen, että
niitä oli mahdoton erottaa toisistaan. Sotavoimain sotakunto
vihollista vastassa riippui läheisesti kansan kotoisesta sotakunnosta.
Kotimaassa alkoi semmoinen työ ja elämä sodan hyväksi, että tuskin
milloinkaan on sen vertaa nähty. Ja tätä elämää ja työntekoa täytyi
hallituksen, täytyi vastuunalaisen valtiokanslerin johtaa ja
voimallisena säilyttää.

Hänen eteensä nousi vielä toinen suuri sodankäyntitehtävä: hänen tuli
johtaa taistelua kotimaan vihamielisiä rintamia vastaan. Pitikö Saksan
jättää käyttämättä tätä mahtavaa sotakeinoa, jonka vaikutuksen se joka
päivä koki omassa ruumiissaan? Eikö viholliskansain sieluntilaa pitänyt
koettaa järkyttää samalla tavalla kuin vihollinen valitettavasti niin
hyvällä menestyksellä järkytti meidän maamme sieluntilaa? Tätä
taistelua oli käytävä kotimaasta puolueettomain ulkomaitten kautta ja
vasta sitten rintamasta rintamaan. Tosin Saksalta puuttui yksi voimakas
apukeino tässä propagandassa: nälkäsaarto vihollismaitten asukkaita
vastaan.

Suuret olivat ne tehtävät, jotka hallituksen tuli kansakunnan
palveluksessa ratkaista saattaakseen sodan onnelliseen päätökseen.
Enempää ei ole vielä ainoaltakaan Saksan hallitukselta vaadittu, kuin
mitä on Saksan kansan yhdistetyn voiman asettaminen keisarin
käytettäväksi voiton saavuttamiseksi tappotanterella ja taistelun
johtaminen viholliskansain henkeä ja mielialaa vastaan. Hallituksen työ
ja toiminta saavutti täten sodassa ratkaisevasti vaikuttavan
merkityksen. Tämä vaati hallitukselta, valtiopäiviltä ja kansalta ennen
arvaamatonta antautumusta sota-aatteelle. Niin oli asia: sodankäynnin
voima oli kotimaassa, voimanilmaus vihollisrintamalla.

Voimallinen sodankäynti yksin oli omiaan viemään suureen päämääräämme,
rauhaan. Sotatyöllään hallitus sen vuoksi samalla edisti rauhan asiaa.
Rauhan palauttaminen mitä nopeimmin oli sen korkea tehtävä.

Kenraalisotamarsalkka ja minä ylimpään armeijanjohtoon kutsuttuina ja
asemaan perehdyttyämme heti ilmoitimme valtiokanslerille, mitkä
mielestämme armeijan ja samalla laivastonkin tarpeet olivat, ja
harkitsimme niitä tehtäviä, jotka siitä kotimaalle johtuivat. Kutsuimme
hänet sodankäyntiä varten yhteistyöhön ja olimme aseman uhkaavasta
vakavuudesta huolimatta toivehikkaita.

Hallitus oli ottanut meidät suosiollisesti ylimpään armeijanjohtoon.
Avoimella luottamuksella suostuimme sen esitykseen. Pian alkoi
kuitenkin keskenään taistella kaksi aatemaailmaa, joita hallituksen ja
meidän käsityksemme edustivat. Tämä vastakohta oli meille raskas
pettymys ja samalla suunnaton rasitus.

Berliinissä ei voitu hyväksyä meidän käsitystämme sodan
välttämättömyyksistä, siellä ei ollut sitä rautaista tahtoa, joka
yhdistää koko kansan ja kohdistaa sen elämän ja ajatuksen yhteen
päämäärään: sotaan ja voittoon. Ententen suuret kansanvallat tähän
pystyivät. Gambetta 1870/71, Clemenceau ja Lloyd George tässä sodassa
alistivat kansansa ankaralla tahdonvoimalla voiton palvelukseen. Tämän
päämääräntietoisen pyrkimyksen, ententen voimallisen tuhoamistahdon
täyttä terävyyttä ei hallitus älynnyt. Ei koskaan ollut siitä
epäilystä. Sen sijaan että olisi koottu kaikki tarjolla olevat voimat
sotaan ja jännitetty ne ylimmilleen, jotta rauha saavutettaisiin
taistelutanterella, kuten sodan luonne vaati, poikettiin Berliinissä
toiselle tielle; puhuttiin yhä enemmän sovinnosta ja ristiriitain
sovittamisesta, antamatta samalla omalle kansalle voimakasta sotaista
herätettä. Berliinissä luultiin tai kuviteltiin näin: viholliskansat
muka ikävöiden kuuntelisivat sovinnollisuuden sanoja ja vaatisivat
hallituksiaan solmimaan rauhan. Niin vähän siellä oli tietoa
viholliskansain ja niiden hallitusten mielentilasta, voimakkaasta
kansallisesta ajatussuunnasta ja teräskovasta tahdosta. Berliini ei
ollut mitään oppinut entisaikain historiasta. Siellä vain tunnettiin
oma voimattomuus vihollisen sielunvoimien rinnalla, menetettiin voiton
toivo ja antauduttiin tuuliajolle. Rauhan saavuttamisen ajatus kävi
voimallisemmaksi kuin tahto taistella voiton hyväksi. Tietä rauhaan oli
vihollisen tuhoamistahdon vuoksi mahdoton löytää. Näin laiminlyötiin
kansan johtaminen voiton vaikealle tielle.

Valtiopäivät ja kansa huomasivat olevansa ilman moista johtoa, jota
suuri osa kiihkeästi kaipasi, ja ne liukuivat hallituksen kanssa
kaltevalle radalle. Itse sodan valtavat kysymykset työnnettiin yhä
enemmän syrjään. Sisäpoliittiset näkökohdat ja oman itsensä muistaminen
hautasivat ne alleen. Se koitui isänmaalle onnettomuudeksi. Voi olla,
että se vallankumous, joka nyt kauttaaltaan järisyttää Eurooppaa, saa
aikaan toisen maailmanjärjestyksen ja paremmin kypsyttää kansain
ajatukset ja tunteet semmoiseen rauhaan, joka antaa ihmiskunnalle
oikeuden ja sovinnon. Aselepo- ja rauhanehdot tosin vastustavat
semmoista käsitystä. Vielä sillä ajalla, jonka minä olin ensimmäisenä
kenraalimajoitusmestarina, ei maailma ainakaan ollut muuttunut.

Ylin armeijanjohto asettui samalle kannalle kuin presidentti Wilson
marraskuussa 1918 esiintyessään suuren amerikkalaisen laivasto-ohjelman
puolesta: hän sanoi pitävänsä epäviisaana, että Amerikka nyt jo laatisi
laivasto-ohjelmansa tulevaisuuden maailmanpolitiikan mukaiseksi, kun ei
tätä maailmanpolitiikkaa vielä oltu ratkaistu.

Samassa mielessä kirjoitti marraskuussa 1918 4:nnen armeijan
sotamiesneuvoston esimies:

"Vallankumous perustuu ehkä monen päässä ihanteihin. Joka on seisonut
vihollista vastassa, sen täytyy tunnustaa, että ententen
maailmankatsomus tällä hetkellä vielä palvelee materialismia."

Nyt ovat hämmästyneen ja ihanteissaan pettyneen maailman silmät
auenneet. Mutta petetty Saksan kansa saa maksaa harhaluulonsa
hengellään.

Ylin armeijanjohto oli sillä kannalla, että ensin tuli ihmiskunnan
muuttua, sitten mekin voisimme laskea aseemme ja ajatella sovinnon
tekoa; muutoin oli varmasti odotettavissa turmiolliset seuraukset.
Rauhan palmu ei ole puolustus miekkaa vastaan. Niin kauan kuin ihmiset
ja varsinkin vihollisemme pysyvät sinä, mitä ihmiskunta on tähän saakka
ollut, tuli Saksan ja joka tapauksessa kenraalisotamarsalkan ja minun
vastuunalaisina sotilasjohtajina pitää miekka kourassamme ja yhä
uudelleen teroittaa sitä. Sen vuoksi oli vakava velvollisuutemme
hallituksen suhteen hellittämättä vaatia sodan välttämättömyyksien
toteuttamista ja juurruttaa siihenkin päättäväisyys, jota meidän täytyi
pitää ainoana oikeana.

Kaikissa kysymyksissä ylin armeijanjohto kääntyi perustuslaillisten
tekijäin puoleen. Sota vaati siltä joka hetki nopeita ja kauaskantavia
ratkaisuja, se vaati ja vahvisti päätöskykyä. Berliinissä pysyttiin
totutulla rauhan tolalla. Usein saapui vasta viikkojen kuluttua
vastauksia, jopa tärkeimpiinkin kysymyksiin. Tästä berliiniläisten
viranomaisten tavattoman vitkastelevasta asiain käsittelystä ja sodan
välttämättömyyksien tajuamattomuudesta oli seurauksena, että
keskenäinen yhteytemme joskus sai tylyn sävyn. Olemme tätä valittaneet.
Meidän sielussamme poltti tuli. Oli nopeaan toimittava, sillä usein
täytyi estää mittaamattomia vahingoita.

Rauhan aikana oli valtakunnan hallituksella kaikkiin viranomaisiin
nähden ratkaiseva sananvalta. Ulkoasiain virasto tunsi olevansa kaiken
arvostelun yläpuolella. Vaikea oli valtakunnan virastojen tottua
siihen, että sodan puhjettua ylimmästä armeijanjohdosta oli
tullut paikka, joka ei ainoastaan jakanut vastuunalaisuutta
valtakunnankanslerin kanssa, vaan jonka kannettavana oli niin suunnaton
edesvastuu, että se sitä enemmän tuli pakotetuksi tarmokkaaseen
toimeen, kuta vähemmän Berliinissä toimittiin. Olisin toivonut, että
hallituskin olisi selvään tajunnut tämän yksinkertaisen asianlaidan.
Kenraalien v. Moltken ja v. Falkenhaynin suhde hallitukseen ei
pääasioissa ollut toinen kuin kenraalisotamarsalkan ja minunkaan.

Hallitus kulki omia teitään eikä ylimmän armeijanjohdon tahtoon nähden
jättänyt mitään tekemättä, mitä se piti tarpeen vaatimana. Mutta paljon
semmoista jäi tekemättä, mikä sodankäynnin kannalta oli merkittävä
pakottavan välttämättömäksi.

Ylimmän armeijanjohdon täytyi jo heti sodan puhkeamisen jälkeen
esiintyä toimivana eräillä aloilla, jossa tämä olisi ollut toisten
viranomaisten asia. Sanomalehdistön laaja ala, sensuuri, vihollisen
vakoilun ja sabotagen torjuminen ynnä valtiojärjestyksen kukistamista
sodassa puuhaavain voimain selville saaminen jäivät sotilaallisen omin
neuvoin selviytymisen varaan sodankäynnille vahingoksi. Epäselvyys
siitä kenelle asia kuului ja henkilöjen puute ehkäisivät asianomaisten
viranomaisten aloitetta. Edesvastuun syvä tunto pakotti yleisesikunnan
ryhtymään luovaan työhön. Se saattoikin paremmin täyttää
henkilöpuutteen armeijasta otetuilla, etenkin sitä varten hyvillä
ennakkotiedoilla varustetuilla virkavapailla upseereilla. Johto täten
joutui yleisesikunnan käsiin. Toimeenpano usein jäi kotoisten mahtien
asiaksi. Rajaviiva, jonka takana vastuunalaiset viranomaiset yksin
pitivät itseään asianomaisina, ei ollut selvä. Hankauksia ei voitu
välttää. Selvä ja luja johto kotimaassa, jota ylin armeijanjohto usein
pyysi, olisi tämän estänyt.


III.

Ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina tuli minun usein
persoonallisesti hallitukselle esittää ylimmän armeijanjohdon
vaatimukset.

Valtiollisista henkilöistä ja puolueista en ole välittänyt. Ne
puolueet, jotka alati vain puhuivat sovinnon aikaansaamisesta, sen
sijaan että olisivat virittäneet kansan sotatahtoa, eivät käsittäneet
ylimmän armeijanjohdon esittämäin vaatimusten välttämättömyyttä.
Hallitus ajatteli samoin kuin he. Ja siten olivat hallitus ja
enemmistöpuolueet samaa mieltä ja sisällisesti hylkäsivät minut ja
sotilaallisen tahtoni ja ajatukseni.

Oli selvää, että näin ollen sain enemmän kannattajia niiden puolueiden
keskuudesta, jotka samoin kuin minäkin pitivät sovintoa mahdottomana
vihollisen tuhoamistahdon vuoksi ja sen tähden puolustivat
sodankäynnissä mitä suurinta tarmoa. En ole koskaan kääntynyt heidän
puoleensa, mutta he luottivat minuun. Näitä puolueita oli oikeistoon
kuuluva vähemmistö. Sen vuoksi leimasivat minut muut, vaikka minä
ajattelin vain sodankäyntiä, "taantumukselliseksi". Jos olisin nuo
samat mielipiteet tavannut kansanvaltaisissa puolueissa, olisin
niistäkin saanut kannattajia, ja oikeisto ehkä olisi silloin huutanut,
että minä olin "kansanvaltainen", mikä muutoin oikeistotaholta kylläkin
usein tapahtui.

En ole "taantumuksellinen", enempää kuin "kansanvaltainenkaan". Minä
puolustan yksinomaan Saksan kansan menestystä, sen kulttuurin
kukoistusta, sen kansallista voimaa, esivaltaa ja järjestystä. Näillä
patsailla lepää isänmaan tulevaisuus. Sodan aikana oli päämäärä: mitä
tarmokkain sodankäynti ja sotilaallisten ja samalla taloudellistenkin
elämismahdollisuuksien turvaaminen sodan jälkiaikainkin varalle.

Valtakunnanjohdon toimettomuudesta monella alalla koitui minulle se
epäkohta, että pahansuovat ja joskus liian innokkaat ystävätkin, vaikka
en siihen antanut vähintäkään aihetta enkä koskaan esiintynyt, yhä
enemmän sekoittivat minut puoluetaisteluun. Mitä tein, se esitettiin
väärin ja yhteydestään irti repäistynä. Toimille ja puheille annettiin
merkitys, joka oli niille vieras, lievitettiin epäselviä, kokonaan
perusteettomia väitteitä. Sotilaallinen, avoin ajatustapani torjui tuon
kaiken alussa olkainkohautuksella, se oli liian merkityksetöntä sen
suuren tehtävän rinnalla, jota varten toimin. Myöhemmin valitin tätä
ilmiötä, voimatta sitä kuitenkaan muuttaa. Sanomalehdistöä pyysin
moneen kertaan jättämään minut rauhaan. Minulla muutoin oli liian
paljon työtä voidakseni edes siihen nähden kantaani määritellä. Ja
minulta puuttui tilaisuuttakin esiintymiseen; sitä paitsi luotin
siihen, että Saksan kansassa oli enemmän ankaran todellisuuden
tuntoa. Mutta hallitukselle soveltui hyvin, että se oli saanut
ukkosenjohdattimen; sen sijaan että se olisi minua puolustanut, antoi
se yllyttäjäin jatkaa yllytystään, esitti minut diktaattoriksi, syytti
ylintä armeijanjohtoa ja siten lisäsi kiihtymystä minua vastaan.
Semmoinen oli yleiskuva. Valtiokanslerit t:ri Michaelis ja kreivi v.
Hertling eivät olleet osallisia tähän yllytykseen, mutta kohtalokas
paha -- sotilaallisen asemani vuoksi se seurauksineen oli
kansallisonnettomuus -- oli jo tapahtunut.

Ylin armeijanjohto, ja tässä tapauksessa minut persoonallisesti,
tehtiin yhä enemmän vastuunalaisiksi paljosta pahasta. Niinpä
esimerkiksi kotoisen muonitusjärjestelmän välttämätöntä
kovakouraisuutta ja suoranaisia luonnottomuuksiakin kuvattiin
minusta riippuviksi, jopa minua väitettiin ja syytettiin niiden
alkuunpanijaksikin. Mutta ei kenraalimajoitusmestarilla, sen enempää
kuin kenraali-intendentillä tai minullakaan ollut mitään tekemistä
kotimaisen muonituksen kanssa. Se oli yksinomaan sotaministeriön ja
sotamuonitusviraston käsissä.

Sosialidemokraattisilta johtajilta sain eroni jälkeen kuulla, että minä
muka olisin ollut vastuunalainen siitä, että valtuuttamani komentavat
kenraalit hoitivat kokoontumisoikeutta. Tämä oli kokonaan
virkavaltuuksieni ulkopuolella.

Ehkä on vielä seuraavakin kuvaavaa. Talvella 1916/17 esitettiin
liikenne- ja hiilipula minun syykseni. Syy oli suurimmaksi osaksi
siinä, että oli liian vähän huolehdittu, ennenkuin minä ylimpään
armeijanjohtoon astuin. Helmikuussa 1917 vaadin hiilikomissaarin
asettamista. Valitettavasti ei kohta löydetty oikeata miestä. Vasta
myöhemmin valittiin toinen. Kesällä 1917 ylin armeijanjohto vapautti
rintamapalveluksesta 50,000 vuorimiestä. Talvella 1917/18 oli hiiliä
kotipolttoon riittävämmin kuin edellisenä vuotena, mutta tästä hyvästä
ei ylin armeijanjohto, joka oli parannukseen ratkaisevasti
vaikuttanut, jolla joka tapauksessa oli siinä suurempi osa kuin talven
1916/17 huonossa asemassa, saanut pienintäkään kiitosta eikä edes
tunnustusta. Se ei sopinut niiden miesten ajatuksenjuoksuun, jotka
muokkasivat mielialaa minua vastaan taikka paremmasta tiedostaan
huolimatta sallivat mielialaa muokata.

Äärettömän edesvastuun johdosta, joka hartioillani lepäsi, halusin
sotatointen päättymistä; muuhan ei ollut mahdollistakaan. Usein puhuin
tähän suuntaan. Mutta oli saatava rauha, joka isänmaalle takasi
elämisen mahdollisuuden, muutoin oli sota menetetty. Minun käsitykseni
mukaan oli rauhanmahdollisuus tarjolla vain silloin, kun vihollinenkin
oli rauhaan taipuvainen. Rauhanvalmiutemme yksipuolinen painostaminen
näytti minusta vaaralliselta.

Käsitin hyvin, ettei rauhaa likimainkaan saada vielä sillä, että siitä
puhutaan ja sitä kaikesta sydämestä toivotaan. Sopimusrauhan
pasifistinen ajatus oli yksi monesta meitä vastaan käytetystä aseesta;
useat sitä tarkoittivat rehellisesti: se osoitti korkeata
ihanteellisuutta, joka ei vielä ole toteutumistaan löytänyt tässä
taistelun maailmassa. Mutta tiesivätkö asianomaiset, että vihollinenkin
ajatteli niin, ja jollei niin ollut, olivatko he selvillä siitä, että
he levittämällä ajatusta semmoisen rauhan mahdollisuudesta millä
hetkellä tahansa aikaansaivat sanomatonta vahinkoa, sillä siten he,
kun ihmiset nyt kerta kaikkiaan ovat sellaisia, ratkaisevasti
vahingoittivat sotatahtoa, jota ei olisi koskaan voitu liiaksi
kohottaa? He ovat saaneet kansamme rauhaa ikävöimään, mutta ei
vihollista rauhaan suostuvaiseksi. Siten he tekivät rauhan saannin
vaikeammaksi, koska entente siitä sai yleiskäsityksen oloistamme ja
käytti sitä hyväkseen; tämän kautta he myös vaikeuttivat ylimmän
armeijanjohdon pyrkimystä saada vihollinen rauhaan taivutetuksi niillä
keinoilla, jotka yksistään sodassa johtavat päämäärään. Kaikesta
ihanteellisuudestaan huolimatta he ovat syyllisiä isänmaan
onnettomuuteen!

Vihollisen kanta oli semmoinen, etten tunne ainoatakaan tilaisuutta,
jolloin kohtuullinen ja oikeudenmukainen sopimusrauha olisi voitu
tehdä. Kaikki mitä siitä on suullisesti tai sanomalehdissä levitetty,
on paikkansa pitämätöntä. Hallitus ei ole kertaakaan ylimmälle
armeijanjohdolle esittänyt moista rauhanmahdollisuutta.

Varmaan kyllä olisimme millä hetkellä tahansa voineet saada semmoisen
rauhan, jommoinen meidän nyt täytyi tehdä. Kuka valtiokansleri, kuka
valtiomies, kuka aatteiltaan saksalainen mies olisi sitä tahtonut?
Mutta toisenlaista rauhaa ei ollut mahdollinen saada, sen saattoivat
kaikki tarkkaan tietää, ja sen vuoksi täytyi meidän, kun sota kerran
oli syttynyt, taistellen pyrkiä voittoon.

Kreivi Czernin oikeastaan ajatteli kuten minäkin, vaikk'ei hän totuutta
tunnustanut. Joulukuun 11 p:nä 1918 pitämässään puheessa hän sanoi:

"Aina oli tilanne vain semmoinen, että me jollain ehkä ilmestyvällä
sotilaallisesti suotuisalla hetkellä olisimme voineet ehdottaa rauhaa,
jolla, jos melkoisia uhrauksia olisi tehty, ehkä olisi ollut toivoa
saavuttaa vihollisen hyväksyminen. Mutta kuta loistavampi oli
saksalaisten sotilaitten menestys, sitä vaativammiksi he kävivät ja
vaikeampi kuin koskaan oli suurien voittojen jälkeen taivuttaa heitä
moiseen myöntyväisyyspolitiikkaan.

"Minä muutoin luulen, ettei koko tämän sodan historiassa ollut kuin
yksi hetki, jolloin moisella yrityksellä todella olisi ollut sangen
hyvät toiveet, nimittäin Gorlicen kuuluisan taistelun jälkeen."

Gorlicen taistelu oli toukokuussa 1915. Myöhemmin ei siis --
kreivi Czerninin mielestä -- enää ollut mahdollista saada rauhaa
melkoisillakaan uhrauksilla. Ja vaikka tämä mahdollisuus olisikin ollut
toukokuussa 1915 tai myöhemmin: eivät ainoastaan saksalaiset sotilaat,
vaan melkein koko Saksan kansa olisi moisen rauhan hylännyt, niin kauan
kuin se vielä ylpeässä itseluottamuksessa tunsi, että sillä oli
taisteluun voimaa! Tätä itseluottamusta ja tätä voimaa oli
valtiomiesten velvollisuus terästää tehdäkseen isänmaan kykeneväksi
voittamaan ja varjellakseen sitä tappiolta ja siihen liittyviltä
mittaamattomilta onnettomuuksilta. Vihollistemme tahto oli semmoinen,
ettei mitään väliehtoa ollut. Meidän tahdollamme ei niin ollen ollut
mitään merkitystä. Vielä ei vihollisen tahto ollut murrettu. Kun se
sotilaallisen voiton johdosta vihdoinkin olisi tapahtunut, vasta
silloin olisivat diplomaatit voineet puhua sovinnosta -- jos enää
olisivat halunneet.


IV.

Neljä vuotta olemme syvimmässä sopusoinnussa työskennelleet yhdessä
kuin yksi mies, kenraalisotamarsalkka ja minä. Syvällä ja hartaalla
tyydytyksellä näin, että hänestä tuli Saksan kansalle tämän sodan
ihannehenkilö, jokaiselle saksalaiselle voiton perikuva.

Kenraalisotamarsalkka salli minun päästä osalliseksi kunniastaan.
Viettäessään seitsemättäkymmenettä syntymäpäiväänsä lokak. 2:sena 1917
hän puki tämän erikoisen syvästi tunnettuihin sanoihin.

Sotapäällikölle kuuluu vastuunalaisuus. Hänelle se kuuluu maailman
edessä ja myös itsensä, oman armeijansa ja oman isänmaansa edessä, joka
on paljon raskaampaa. Esikunnan päällikkönä ja ensimmäisenä
kenraalimajoitusmestarina olin täydelleen vastuunalainen hänen
kerallaan ja olen aina ollut tästä tietoinen. Vastaan teoistani milloin
tahansa.

Meidän molempain strateegiset ja taktilliset mielipiteemme kävivät
täydelleen yhteen ja siitä johtui itsestään sopusointuinen ja
luottamuksellinen yhteistyö. Apulaisteni kanssa harkittuani esitin
kenraalisotamarsalkalle lyhyesti ja suppeasti ajatukseni kaikkien
sotatointen suunnittelusta ja johdosta ja tein hänelle aivan määrätyn
ehdotuksen. Minulla oli se tyydytys, että kenraalisotamarsalkka aina --
Tannenbergistä alkaen aina eroamiseeni 1918 -- ajatteli samoin kuin
minäkin ja hyväksyi käskysuunnitelmani.

Meillä niinikään oli sama käsitys tämän kansansodan luonteesta ja siitä
johtuvista välttämättömyyksistä. Samoin olivat mielipiteemme rauhasta
samat. Kenraalisotamarsalkka tahtoi yhdessä minun kanssani turvata
Saksan kansan elämän uusilta hyökkäyksiltä. Persoonallisuudellaan hän
esiintyi tämän kaiken puolesta.

Ne, joille ylimmän armeijanjohdon valta oli esteenä itsekkäitten
päämääräin saavuttamiselle tai vielä saattoi siksi tulla, koettivat
erottaa kenraalisotamarsalkan ja minut toisistamme. Hänen persoonansa
kimppuun ei uskallettu käydä, sen vuoksi suunnattiin isku minua
kohtaan. Keksittiin ristiriitoja kenraalisotamarsalkan ja minun tekojen
ja ajatusten välillä. Hän sen mukaan edusti hyvän, minä pahan
prinsiippiä. Niiden, jotka tämmöisiä levittelivät, olisi ainakin tullut
tehdä samalla myös kenraalisotamarsalkka vastuunalaiseksi kaikesta
luulotellusta vahingosta, muutoin he heikonsivat hänen asemaansa ja
tekivät hänestä miehen, jolla ei ollutkaan niitä korkeita
ominaisuuksia, jotka he tahtoivat hänessä nähdä ja jotka hänellä onkin.

Kenraalisotamarsalkan maine pysyy lujana Saksan kansan sydämessä.

Minä olen häntä suuresti kunnioittanut ja häntä uskollisesti
palvellut, pitänyt arvossa hänen ylhäistä mieltään, samoin kuin
kuninkaanrakkauttaankin ja edesvastuunalttiuttaan.


V.

Elämäni on ollut työtä isänmaan, keisarin ja armeijan hyväksi. Neljä
sotavuotta olen elänyt vain sotaa varten.

Päiväni kuluivat säännöllisesti. Niin kauan kuin olin idässä esikunnan
päällikkönä ja välittömästi johdin joukkoja, järjestyi kaikki
sotilaallisen tilanteen vaatimusten mukaisesti. Kello 6:sta tai 7:stä
aamulla olin myöhään yöhön virkahuoneessa.

Ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina olin levollisina aikoina
kahdeksan tienoissa virastossa. Noin tuntia myöhemmin tuli
kenraalisotamarsalkka ja nyt keskustelimme lyhyeen sotatapauksista ja
aikomuksista ja vireillä olevista kysymyksistä.

Kello 12 aikaan oli meillä esittely Hänen Majesteettinsa Keisarin
luona.

Täsmälleen kello 1 aamiainen, johon kului 1/2 tai 3/4 tuntia. 1/2 4:n
vaiheilla olin jälleen virkahuoneessani. Kello 8:n aikaan söimme
illallista; 1 1/2 tunnin loman jälkeen kesti työtä puoleenyöhön tai
kello 1:een asti.

Tämä yksitoikkoisuus harvoin keskeytyi. Eivät edes ne neljä tai viisi
päivää, jotka minulla oli sotalomaa, olleet virkatoimista vapaat.

Olin kaukopuhelimilla ja kaukokirjoittimilla yhteydessä rintaman
kaikkien osien ja liittoutuneiden ylimpäin armeijanjohtojen kanssa.
Armeijat antoivat tietonsa säännöllisesti aamuin ja illoin ja erikoiset
tapaukset paikalla.

Kenttälennättimen päällikkö itäisellä rintamalla, eversti Lehmann ja
myöhemmin koko armeijan kenttälennättimen päällikkö, kenraalimajuri
Hesse, ovat kaukonäköisesti ja tehokkaasti minua auttaneet.
Ylipäällikön esikunnan kaukopuhelumiehistö itäisellä rintamalla ja
ylimmän armeijanjohdon kenttälennättimen hoitokunnat, jotka välittivät
yksityiskohtaista yhteyttä, ovat työskennelleet mitä etevimmällä
tavalla.

Toiselta puolen oli välttämätöntä saada selvä yleissilmäys valtavien
rintamien kaikkiin tapauksiin, toiselta puolen taas välittömästi tuntea
tavallisuudesta poikkeava painostus, taisteluiden suonentykytys.
Ylimmän armeijanjohdon täytyi kuitenkin saada paikalla tieto kaikista
tärkeistä tapauksista. Sillä liiankin usein täytyi reservien puutteessa
paikalla tehdä kohtalokkaita ratkaisevia päätöksiä.

Joukkojen johto, huolenpito armeijasta ja kotimaan sotakunnosta
kävivät kaikkien muitten töitten edellä. Sotilaspoliittiset
tulevaisuudenkysymykset seurasivat vasta toisessa sijassa.

Työtuntini kuluivat omaan työhöni, alaisteni osastonpäälliköitten ja
viranomaisten esittelyihin ynnä neuvotteluihin.

Erityisellä ilolla ja tyydytyksellä muistelen virallista ja
toverillista yhdyselämäämme sekä idässä esikunnassani että ylimmässä
armeijanjohdossa.

Kun työtaakkani oli niin suunnaton ja vastuunalaisuuteni niin raskas,
en ympärilläni voinut käyttää muuta kuin itsenäisesti toimivia, suoria
ihmisiä, joilta vaadin, että he arkailematta lausuivat minulle
mielipiteensä, minkä he tekivätkin -- usein sangen perusteellisestikin.
Yhteistyömme oli rakennettu keskenäiselle luottamukselle miehestä
mieheen. Itsetietoisina ja varmoina seisoivat työkumppanini
uskollisesti rinnallani. He olivat minulle alttiita ja itsenäisiä
apulaisia, korkeimman velvollisuudentunnon läpitunkemia. Tietysti oli
ratkaisu minun asiani, sillä edesvastuu ei sallinut epäröimistä. Sota
vaati nopeaa toimintaa. Mutta ratkaisu ei ollut mielivaltaa ja milloin
poikkesinkin työkumppanieni ehdotuksesta, en loukannut. Tässä ja
mielipiteitä yhteensovitettaessa olen pyrkinyt antamaan tunnustuksen
poikkeaville mielipiteille epäselvyyteen horjahtamatta. Työtoverieni
kunnia ja hyvä maine ilahuttavat minua. Aina olen kannattanut sitä
mielipidettä ja kannatan sitä vielä tänäänkin, että sota oli niin
valtava ja vaati niin suurenmoisia, ettei yksi mies yksinään voinut
vaatimuksia täyttää. Se jätti sangen paljon tilaa loistavalle
toimiosuudelle.

Ensimmäinen apulaiseni idässä oli silloinen everstiluutnantti, nykyinen
kenraalimajuri Hoffmann, nerokas, eteenpäin pyrkivä upseeri. Kuinka
suuren arvon annan hänelle sotilaana, käy parhaiten selville siitä,
että ehdotin hänet jälkeläisekseni, kun elokuun lopulla 1916 astuin
armeijan ylijohtoon. Hän on tässä toimessa osoittanut yhtä loistavaa
kuntoa kuin ennen vanhimpana yleisesikunta-upseerinanikin.

Suuressa päämajassa otin luokseni everstiluutnantti Wetzellin
sotatoimia valmistelemaan. Minä tunsin hänet ja tiesin hänen
arvonsa jo entisestään. Hän tunsi asiat lännessä. Vanhimpana
yleisesikuntaupseerina ja kolmannen armeijaosaston yleisesikunnan
päällikkönä oli hän siellä kunnostautunut ja varsinkin Verdunin
edustalla toiminut erinomaisesti. Hän on oiva sotilasluonne ja
mieleltään uskollinen ja luja. Toimihaluisena ja heräterikkaana,
tarkkana työmiehenä tuli hänestä minulle erinomainen ja rakas
apulainen. Kun syyskuussa 1918 erosin hänestä, oli arvonanto
molemminpuolinen ja tapahtui ero vain siitä yksinkertaisesta syystä,
että minun täytyi jakaa esikunta toisella tavalla saadakseni itse
hieman enemmän lepoa.

Everstiluutnantti Wetzellin jälkeen tulivat luokseni eversti Heye
ja majuri v. Stülpnagel, joka Berliinissä oli kauan ollut
virastoupseerinani, kaksi karaistua ja selvää sotilasluonnetta. Olen
heidän kanssaan elänyt vaikeimman ajan, mitä sotilas voi elää: oli
käynyt ilmeiseksi, ettemme enää voineet sotilaallisesti sotaa voittaa.
Inhimillisesti vaikeinta oli minulle se, kun minun tänä aikana
täytyi heistä luopua. Järjestämisasiat olivat etenkin majurien
v. Vollard-Bockelbergin ja vapaah. v. dem Busche und Frahnertin
käsissä, miesten, joilla oli suunnaton työvoima, työilo ja kauas
kantava katse. Heidän aikaansaantinsa ovat hyvin huomattavat.

Kolme apulaisistani varsinkin esiintyi enemmän muita julkisuudessa. Se
johtui heidän työaloistaan.

Eversti Bauer, selväpiirteinen luonne, joka samoin kuin minäkin käsitti
kotimaan sotakunnon lopullisen voiton perustaksi, koetti uupumatta sitä
säilyttää ja kohottaa. Hän on ratkaisevalla tavalla edistänyt tykistön
kehitystä. Hänen tehtävänsä oli kotimaan edessä edustaa armeijan
sotavälinetarvetta ja hankkia selvä kuva teollisuuden tuotantokyvystä
työnantajain ja työntekijäin kanssa yhteyttä ylläpitäen. Hänen
työalansa oli läheisessä kosketuksessa sotaministeriön työalan kanssa.

Myös sotataloudellisissa ja useissa taktillisissa kysymyksissä hänen
myötävaikutuksensa ja neuvonsa tuotti sodankäynnille mitä suurinta
hyötyä.

Kenraali v. Bartenwerffer, levollinen ja selvästi ajatteleva, lämmintä
isänmaallista tunnetta huokuva mies, oli poliittisen osaston päällikkö.
Kenttäarmeijan yleisesikunnan tärkeisiin tehtäviin kuului seurata
vihollismaitten ja puolueettomain ulkomaitten sotilaspolitiikkaa ja
siitä johtuviin poliittisiin kysymyksiin nähden asettua yhteyteen
valtiokanslerin kanssa. Sama oli miehitettyjen alueitten poliittisten
tapausten laita, mikäli nuo alueet kuuluivat ylimmän armeijanjohdon
alle. Niillä rajoilla, jotka sota meille antaisi, oli isänmaan
tulevalle sotilaalliselle turvallisuudelle ratkaiseva merkitys ja
kaikki sen yhteyteen kuuluvat kysymykset olivat ylimmälle
armeijanjohdolle tärkeä työala. Poliittinen osasto oli kaikissa
rauhankysymyksissä kirjeenvaihtoa hoitava sotilaallinen virkapaikka.

Kolmas herra oli everstiluutnantti Nicolai, rautaisen ahkeruuden ja
velvollisuudentunnon mies, järjestävä kyky. Hänen tehtävänsä olivat
erikoisen monipuoliset, ehkä liiaksikin. Työala oli elimellisesti
kehittynyt. Everstiluutnantin tehtävänä oli sanomalehdistön
sotilaallinen johto ja läheisessä yhteydessä sen kanssa, mikäli se oli
sotilaallisesti mahdollista, mielialan silmällä ja vireillä pitäminen
kotimaassa ja armeijassa. Kummassakin oli yhteistyö valtakunnan
viranomaisten kanssa luonnollinen. Emme saaneet aikaan mitään.
Sanomalehtien valvominen ja tiedoilla varustaminen jäivät sen vuoksi
hajanaiseksi, siitä olimme selvillä.

Sanomalehtien sotilaallinen sensuurikin kuului everstiluutnantti
Nicolaille ja hänen alaisilleen. Tämän, sodassa valitettavasti
välttämättömän pahan olemukseen kuuluu, ettei se voinut ketään
tyydyttää. Pidin valitettavana asiana, että ylimmän armeijanjohdon
täytyi sitä harjoittaa, muut asianomaiset kun osoittivat
pidättyväisyyttä.

Everstiluutnantti Nicolain toinen suuri työala oli salainen
tiedonhankinta ja vakoilun torjuminen postia, sähkölennätystä ja
kaukopuhelua valvomalla, raja- ja postisululla, ynnä taloudellisen
vakoilun ja sabotagen (ilkivaltaisen turmelemisen) vastustaminen.
Everstiluutnantti Nicolai on tietoineen hyvin palvellut ylintä
armeijanjohtoa. Epätietoisuus kuuluu sodan luonteeseen. Ei
vihollinenkaan paljon suuremmista apuneuvoistaan huolimatta saanut
koskaan tietää, mitä meillä oli tekeillä. Se yllätettiin aina, paitsi
15 p:nä heinäkuuta 1918, jolloin teimme asiat sille liian helpoiksi.

Vihollista koskevain tietojen käsittely sotilaallista päätöksentekoa
varten kuului "Vihollisarmeijat"-nimiselle osastolle, joka oli majuri
v. Rauchin, kokeneen ja huolellisen yleisesikuntaupseerin johdossa. Hän
täytti edesvastuullisen tehtävänsä. Tässäkin suhteessa yleisesikunta
sai aikaan, mitä kohtuudella voitiin odottaa.

Vielä monta muutakin uskollista apulaista minulla oli esikunnassani;
mainitsen everstit v. Tieschowitzin ja v. Mertzin, majurit v. Waldowin,
Crantzin, v. Harboun, Hofmannin, Bartenwerfferin, Muthsin, kapteenit
Weverin, Gabrielin, Geyerin, v. Fischer-Treuenfeldin, v. Gosslerin, v.
Poseckin ja monta muuta.

Erikoisen toverilliset olivat yhteiset ateriamme suuremmassa piirissä.
Kenraalisotamarsalkka piti hauskoista jutuista ja vilkkaasta
keskustelusta. Minä otin siihen mielelläni osaa, mutta otin myös
puheeksi palvelusta koskevat asiat. Luonnollisestikin pidettiin mitä
tarkin huoli siitä, ettei tällöin keskusteltu suunnitelluista
sotaliikkeistä.

Usein saapui vierailijoita, joko pöytään taikka vain virastohuoneeseen.
Joskus oli vieraita erikoisen kriitillistenkin tilanteitten aikana.
Muistan, kuinka lokakuussa 1914 Radomissa saimme luoksemme
rakkaudenlahja-junaa tuovia herroja, jotka puhuivat Varsovan pian
tapahtuvasta valloituksesta, vaikka minun jo täytyi ajatella
peräytymistä sieltä. Semmoisissa tilaisuuksissa vieraat olivat raskas
hermorasitus, mutta yleensä he tuottivat virkistystä.

Kauttamme matkustavilta upseereilta, jotka edustivat eri aselajeja ja
rintaman kaikilla osilla olevia divisioneja, saimme kuulla, mitä
armeijassa tapahtui, toisinaan paremminkin kuin suurista virallisista
kertomuksista. Annoin mitä suurimman arvon läheiselle yhteydelle
rintaman kanssa ja sain paljon herätyksiä, jotka aina otettiin varteen.
Nämä sotilasvierailut olivat minulle erikoisen rakkaat ja arvokkaat.

Usein kävi luonamme Berliinistä ja liittovaltakunnista hallituksiin
kuuluvia herroja. Valtiokansleri v. Bethmann-Hollweg kävi luonamme jo
syksyllä 1914 Posenissa ja sitten helmikuussa 1915 Lötzenissä.
Seuraavatkin valtiokanslerit kävivät usein meitä tapaamassa. Joskus
kävi luonamme edusmiehiä. Sain aina sen vaikutuksen, että herrat
mielellään olivat luonamme, mihin puolueeseen kuuluivatkin. Heille
samoin kuin muillekin yksityisille henkilöille esitin sotilaallista
asemaa ja ajatuksiani rauhasta tietenkin asian vaatimalla
varovaisuudella.

Joskus tuli vieraiksemme suurteollisuuden, kaupan ja työnhakija- ja
virkailijaliittojen edustajia, ja istuivat he pöytämme ääressä.

Saapui puolueettomia sotilasattasheita, puolueettomia
upseerilähetystöjä, jotka kävivät rintamalla, kotimaisia ja ulkomaisia
kirjeenvaihtajia ja myös sanomalehdentoimittajia, tiedemiehiä ja
taiteilijoita.

Itäisen rintaman ylikomentajan pöydän ääressä istui erikoisen usein
edustajia Itä- ja Länsi-Preussin kaikista osista.

Paljon ruhtinaita oli vierainamme.

Erityinen kunnia tietysti oli, kun Hänen Majesteettinsa Keisari kävi
luonamme. Keskustelu silloinkin sujui vapaasti, meistä tuntui, että
Hänen Majesteettinsa oli mielellään luonamme.

Minulle oli vieraiden saapuminen pöytämme ääreen aivan erikoisen
mieluinen siitä syystä, että tällöin oli tilaisuus ottaa puheeksi
kaikkia niitä kysymyksiä, jotka olivat pohdinnan alaisia. Näin minulle
jälkeenpäin riitti enemmän aikaa muihin sotilaallisiin tehtäviini.


VI.

Armeijan johtaminen vaatii tahtoa ja ennakkohuoltoa, mutta se vaatii
myös valtavan armeijajärjestön hallitsemiskykyä, joka voidaan saavuttaa
ja säilyttää vain rautaisella työllä. Tähän on vielä lisättävä
sotajoukkojen sielun ja vihollisen erikoisuuden käsittäminen. Tätä ei
enää voi työllä hankkia, se sisältyy, kuten suunnattoman paljon
muutakin, persoonallisuuteen. Imponderabilit käyvät sitä tärkeämmiksi,
kuta suurempi on tehtävä. Luottamus ja voitonusko liittävät toisiinsa
johtajat ja sotaväen.

Armeijaryhmäin ja armeijan ylikomennot antoivat meille itsetoimivaa ja
asianymmärtävää apuaan meidän ylenmäärin vaikeassa tehtävässämme.
Olimme niiden kanssa vilkkaassa ajatusten vaihdossa, mutta ratkaisu
kuului meille. Ylimmän armeijanjohdon tuli myös vaikuttaa
yhteensovittavasti ja pitää huolta käsityksen yhdenmukaisuudesta niillä
suunnattoman monilla aloilla, jotka muodostavat armeijan elämän.
Joukkojen tiheäin siirtelyiden vuoksi tämä oli erikoisen tärkeätä.

Näillä välttämättömillä rajoituksilla olivat komentoviranomaiset
kukin käskypiirissään itsenäisiä. Tämä tuli näkyviin jyrkemmin
sotatoimien aikana ja hyökättäessä kuin asemasodassa ja
puolustettaessa. Oli luonnollisestikin taktillisia tilanteita, joissa
yksityissuunnitteluissa komentoviranomaisten mielipiteet poikkesivat
ylimmän armeijanjohdon käsityksistä. Ratkaisu silloin useinkin jäi
paikallisten komentoviranomaisten asiaksi. Jouduin tämän kautta
sisällisiin ristiriitoihin: jos ratkaisu johti menestykseen, iloitsin;
jos vastoinkäymiseen, tunsin syyllisyyttä.

Suulliselle keskustelulle ja välittömien vaikutuksien hankkimiselle
annoin mitä suurimman arvon. Mielelläni kävin rintamalla ja
ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina käytin aina ylimääräistä junaa,
jossa oli erikoinen työ- ja sähkölennätinvaunu. Virantoimitus ei
keskeytynyt matkallakaan. Määrätyillä asemilla otettiin päiväraportit
vastaan kuten päämajassakin ja tarpeen tullen asetuttiin koko maailman
kanssa yhteyteen.

Persoonallinen suhteeni esikuntiin ja joukkoihin oli sopusointuinen.
Osakseni tuli paljon luottamusta.

Erikoisen mielelläni muistelen suhteitani Saksan kruununprinssin
päämajaan. Kruununprinssi osoitti ymmärtävänsä hyvin sotilaanammattia
ja teki älykkäitä, asiallisia kysymyksiä. Hän rakasti sotamiehiä ja
piti huolta joukoista. Hän ei ollut sodan puolella, vaan puhui rauhan
puolesta. Tämä pitää paikkansa, vaikka muut väittäisivätkin
päinvastaista. Kruununprinssi lausui aina valittelunsa sen johdosta,
ettei hän ollut riittävästi valmistunut keisariuteen, joka häntä
odotti, ja koetti kaikella mahdollisella tavalla parsia tätä
jäljestäpäin. Hän sanoi minulle, että hänen asemansa oli vaikeampi kuin
ammattityömiehen. Hän laati tästä kirjoituksenkin, jonka hän antoi
isälleen keisarille ja valtiokanslerille. Kruununprinssiä hänen
ulkonainen esiintymisensä vahingoitti; hän oli enemmän kuin näytti.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmän esikunnanpäällikkö, eversti kreivi
v. der Schulenburg, erinomaisen selvästi ajatteleva ja toimitarmoinen
upseeri, oli minulle hyvä ja luotettava tuki.

Baierin kruununprinssin Rupprechtin armeijaryhmän luona olin usein. Sen
huolellinen ja tavattoman ahkera yleisesikunnanpäällikkö, kenraali v.
Kuhl, oli vanha nuoruudentuttavani; sain ihmetellä hänen
levollisuuttaan vaikeissakin tilanteissa.

Kävisi liian pitkäksi puhua muistakin armeijaryhmistä ja armeijoista.
Tahdon tässä vain mainita vielä kenraali v. Lossbergin. Tämä etevä
upseeri ja taistelun järjestäjä on usein tuonut isänmaalle ja
armeijalle avun. Hänen luottamuksensa minuun tuotti minulle erikoista
tyydytystä.

Ollessani rintamalla esittivät esikunnanpäälliköt minulle aseman.
Ylipäälliköt olivat tässä saapuvilla. Esikunnanpäälliköt lausuivat
mielipiteensä aivan yhtä peittelemättä kuin päämajankin herrat. He
tiesivät, että tahdoin kuulla heidän oman mielipiteensä ja saada
selvyyttä, enkä kaivannut mitään Potemkinin kyliä. Joskus armeijoille
muistutettiin, että niiden tuli ilmoittaa aina objektiivinen totuus,
epäedulliset asiat samoin kuin edullisetkin.

Esittelyyn liittyi keskustelu, johon ylipäällikötkin ottivat osaa,
elleivät he itse esitelleetkin, mistä olin erikoisen kiitollinen.
Esittelyn jälkeen yleensä aina viivyttiin jonkun aikaa yhdessä ja
minulla oli tällöin tilaisuus keskustella ylipäälliköiden kanssa
monista kysymyksistä.

Seurusteluni armeijain kanssa ei rajoittunut viikkomatkoihin. Joka aamu
keskustelin kaukopuhelimella armeijain esikunnanpäälliköitten kanssa ja
kuulin heidän huolensa ja luottamuksensa. Usein he esittivät pyyntöjä.
Milloin saatoin auttaa, autoin, sen he tiesivät. Usein olen näitä
herroja rohkaissut ja minusta sitten tuntui, että he taas suuremmalla
luottamuksella ryhtyivät vaikeaan tehtäväänsä. Niin sanotun viheriän
pöydän ääressä oli strateegisesta ja taktillisesta tilanteesta usein
mahdollinen saada varmempi yleiskäsitys kuin itse paikalla
voimakkaitten persoonallisten vaikutusten alaisena.

Kaukopuhelinta käytin yleensä tilanteen selvillesaamiseksi. Käskyjä
tällöin annettiin vain kiireellisimmissä tapauksissa ja ne sitten
toistettiin nimenomaisilla kirjallisilla käskyillä, jotka lähetettiin
ylikomennoille.

Itsestään selvää oli, että keskusteluistani annettiin tieto
ylipäälliköille. Esikuntavaltaa vieroin kerrassaan. Ylipäälliköt
olivatkin siksi itsenäisiä luonteita, ettei se olisikaan voinut saada
jalansijaa.

Tietooni tuli yksityisiä tapauksia, joissa ylimmän armeijanjohdon
käskynvallan varjolla annettiin käskyjä, joita en koskaan olisi
hyväksynyt; milloin semmoisesta kuulin, puutuin jyrkästi asiaan.

Kun en itse voinut lähteä jonnekin näkemään, lähetti ylin armeijanjohto
yleisesikuntaupseereja rintamapaikalle näkemään ja selostamaan tai
armeijan-ylikomentajan luo saamaan tilanteesta välittömästi itse
paikalla niin selvän kuvan kuin suinkin.

Ylimpäin virantoimittajain siirtely oli välttämätöntä.
Komentoviranomaiset esittivät niitä sotilaskabinetin päällikölle,
yleisesikuntaa varten taas kenttäarmeijan yleisesikunnan päällikölle.
Pääasiassahan asianlaita oli jo rauhankin aikana ollut sama. Ylin
armeijanjohtokin yksityisissä tapauksissa teki aloitteen
henkilömuutoksiin.

Tämä kävi tarpeelliseksi, milloin tuli taistelun polttopisteihin saada
erikoisen sodankokeneita upseereja. Tästä oli etua sodankäynnille ja
etenkin sotajoukolle ja siten säästimme ihmishenkiä.

Ylipäälliköidenkin ja armeijain esikunnanpäälliköiden kesken tapahtui
miesten muutoksia erikoisen pitkällisten taisteluiden aikana, etenkin
kun ne eivät käyneet onnellisesti. Se oli ajan pitkään näille miehille
aivan suunnaton hermorasitus. Kenraalikomentojen sijaan, jotka olivat
uupuneet, lähetettiin taistelurintamalle toisia. Vaihto oli häiritsevä,
mutta epäkohdat, jotka siitä koituivat, voitiin voittaa. Kokonaisia
armeijan-ylikomentoja ei käynyt vaihtaminen, siitä olisi johtunut liian
hankalia hankauksia sanomattoman monella, varsinkin armeijan
tarvehankinnan alalla. Henkilömuutos oli ainoa mahdollinen. Siitä
johtuva levottomuus oli vähempänä pahana otettava kaupassa lukuun.

Ylimmän armeijanjohdon esityksestä vapautettiin joskus ylipäälliköitä
ja esikunnanpäälliköitä, kun oli torjuttava johtoa ja joukkoja uhkaava
vahinko; joustavuuden luonnollinen herpoaminen siellä ja täällä oli
sodan pituuden vuoksi hyvin selitettävissä. Tyydytykseksemme olivat
nämä kuitenkin aivan yksityisiä tapauksia. Tehtävä oli vaikea; ilman
loukkausta, ehkä ilman epäoikeudenmukaisuuttakaan, tämä ei tahdo käydä
päinsä kaikesta tunnollisuudesta huolimatta. Vastaväitteille soin
sijaa, mikäli mahdollista, mutta jos asia sen kautta kärsi haittaa,
täytyi minun moittia itseäni kenenkään voimatta minua näistä moitteista
päästää.

Vuoden 1918 elokuun 8 p:n voimallisten vaikutusten johdosta tarjosin
kenraalisotamarsalkalle paikkani täytettäväksi. Kieltämättä olivat
minuakin sodan loppupuolen raskaat pettymykset rasittaneet, mutta pidin
kuitenkin hermoni kurissa.



LIÈGE.


I.

Tämän linnoituksen valloittaminen on sotilaselämäni rakkain muisto. Se
oli reipas yritys, jossa saatoin taistella kuin tavallinen
rivisotamies, joka tappelussa osoittaa kuntonsa.

Sodan syttyessä olin brigaadin komentajana Strassburgissa. Kauan olin
ollut yleisesikunnassa, ja viimeksi, v:n 1904 maaliskuusta v:n 1913
tammikuuhun vain yhtä lyhyttä keskeytystä lukuunottamatta
rintamaansijoitusosastolla, jonka päällikkö minusta sitten tuli. Sain
käsityksen sotavalmistuksistamme ja eri puolien voimasuhteista. Minun
päätyöni oli rintamaansijoitus. Ohjeet sitä varten antoi yleisesikunnan
päällikkö itse.

Rintamaansijoitus, joka tapahtui elokuussa 1914, oli suunnittelultaan
kenraali, kreivi v. Schlieffenin keksintöä, miehen, joka oli suurimpia
sotilaita, mitä on koskaan elänyt. Hän oli suunnitellut sen sen
tapauksen varalta, ettei Ranska kunnioittaisi Belgian puolueettomuutta,
taikka että Belgia liittyisi Ranskaan. Tällä edellytyksellä oli Saksan
päävoimain marssi Belgiaan itsestään selvä. Jokainen muu sotaliike
olisi lamautunut sen kautta, että Saksan armeijan oikea siipi olisi
ollut Belgian puolelta ainaisen uhan alaisena ja nopea ratkaisu Ranskaa
vastaan olisi ollut mahdoton. Mutta nopea ratkaisu oli välttämätön, jos
mieli ajoissa torjua se suuri vaara, että venäläiset pääsisivät
tunkeutumaan Saksan sydämeen saakka. Hyökkäys Venäjän kimppuun ja
puolustautuminen lännessä merkitsi oletetussa sota-asemassa, kuten
lukemattomat sotaleikit olivat vakuuttavasti osoittaneet, jo etukäteen
pitkää sotaa, jonka vuoksi kreivi v. Schlieffen sen hylkäsi. Kreivi v.
Schlieffenin ajatukset toteutettiin, kun Belgian ja Ranskan kannasta ei
enää ollut epäilystä.

Ryhtyikö kenraali v. Moltke valtiokansleri v. Bethmannin kanssa
keskusteluihin marssista Belgian läpi, sitä en tiedä. Minun osastostani
ei ole tämmöistä ajatuksenvaihtoa tapahtunut. Se ei kuulunut sen
tehtäviin. Saiko ylimajoitusmestari sen toimekseen, siitä ei minulla
myöskään ole tietoa. Olimme kaikki vakuutetut, että tämä
joukkojensijoitus oli oikea. Belgian puolueettomuuteen ei uskonut
kukaan. Epäedullisessa sotapoliittisessa asemassamme, keskellä
Eurooppaa vihollisten ympäröiminä, täytyi meidän ottaa lukuun se,
että vihollisella oli suuri ylivoima, ja varustautua, ellemme
vapaaehtoisesti aikoneet antaa nujertaa itseämme. Tunnettua oli, kuinka
Venäjä puuhasi sotaa ja uupumatta vahvisti armeijaansa. Se tahtoi
ratkaisevasti heikontaa Itävalta-Unkarin ja päästä Balkanin herraksi.
Ranskassa virkosi kostoajatus uuteen voimaan, Saksan vanhain
valtakunnanmaitten piti jälleen muuttua ranskalaisiksi. Useat Ranskan
tapaukset, kolmivuotisen sotapalveluksen käytäntöönotto uudelleen,
osoittivat epäämättömästi, mitkä aikeet siellä olivat vallalla.
Englanti katsoi karsain silmin taloudellista kukoistustamme, halpaa
työtämme ja rautaista ahkeruuttamme. Saksa oli lisäksi Euroopan lujin
mannermaamahti. Sillä oli sitä paitsi hyvä, yhä yhtämittaa kehittyvä
laivasto. Tämä sai Englannin pelkäämään maailmanvaltansa puolesta.
Anglosaksilainen tunsi, että hänen herraselämänsä tavat olivat
vaarassa. Englannin hallitus kokosi merivoimansa, joiden painopiste
vielä hiljakkoin oli Välimeressä, Pohjanmereen ja Kanaaliin. Lloyd
Georgen uhkaava puhe heinäkuun 21 p:nä 1911 loi räikeän valon Englannin
aikeisiin, jotka se muutoin niin taitavasti peitti. Täytyi yhä
kasvavalla varmuudella ottaa lukuun, että meidät pian pakotettaisiin
sotaan ja että siitä tulisi taistelu, jonka vertoja maailma ei vielä
ollut kokenut. Otaksuttavien vastustajain voimain arvaaminen liian
pieneksi, jota kuuli Saksan sivilipiireissä, oli vaarallista.

Vielä viimeisellä hetkellä, syksyllä 1912, kun kaikki epäilykset
vihollisaikeihin nähden olivat kadonneet ja armeijassa tehtiin työtä
kaikella voimalla ja rautaisella ahkeruudella ja saksalaisella
velvollisuudentunnolla, minä laadin armeijan vahvistukseksi suuren
suunnitelman, joka oli asiaa-ymmärtäväin kansanpiirien ja
selvänäköisten parlamentaaristen puolueiden toivomusten mukainen. Sain
kenraali v. Moltken esittämään sen valtiokanslerille. Tämä mahtoi
niinikään pitää tilannetta ylenmäärin vakavana, koska hän paikalla
hyväksyi esityksen. Hän antoi sotaministerin laatia senmukaisen
lakiehdotuksen noudattamatta kuitenkaan edes nyt selvää ja päämäärästä
tietoista politiikkaa, joka olisi oikein arvioinut kansain
psyyken. Tämän johtopäätöksen olisi pitänyt olla hänelle selvä.
Miljardi-lakiehdotuksella ei koko sen alkuhistoriakaan huomioon
otettuna ollut mitään hyökkäysluonnetta, se vain tasoitti pahimman
epäsuhteen ja tarkoitti yleisen asevelvollisuuden perusteellista
toteuttamista. Yhä vielä oli tuhansia asevelvollisia, jotka eivät
palvelleet isänmaata. Ei pyydetty ainoastaan ihmisvoimaa, vaan etenkin
linnoitustemme vahvistamista ja sotatarpeita. Kaikki myönnettiin; mutta
harrasta pyyntöäni, että perustettaisiin kolme uutta armeijaosastoa, ei
otettu huomioon. Ei edes tehty semmoista esitystä. Tämä on kantanut
huonoja hedelmiä. Armeijaosastot puuttuivat sodan alussa ja ne uudet
joukot, jotka meidän täytyi syksyllä 1914 muodostaa, olivat kaikin
puolin puutteelliset, kuten hätävara ainakin. Myöhemmin uudet
muodostukset jo alun pitäen tehtiin voimakkaammiksi, mutta siksi ne
samalla heikonsivat entisiä joukkoja, joiden täytyi niille luovuttaa
paljon voimia. Ennenkuin koko lakiehdotus vielä oli edes loppuun
käsitelty, siirrettiin minut Düsseldorfiin 39:nnen fysilieri-rykmentin
komentajaksi. Kolmen armeijaosaston vaatimuksellani oli tässä osansa.


II.

Rintamapalvelus on elävää työtä. Vilkas seurustelu ja alituinen välitön
yhteistyö niiden ihmisten kanssa, jotka oli huostaani uskottu, ja
heidän hyväkseen, upseerien, aliupseerien ja sotamiesten opetus,
nuorukaisen sotilaallinen kasvatus mieheksi viehättivät minua nyt
suuresti pitkällisen virastotyön jälkeen. Kolmetoista vuotta olin ollut
erilläni rintamapalveluksesta. Nyt olivat rekryyttien tarkastukset
rykmentissä ensimmäinen virkatehtäväni. Seitsemän kertaa oli minulla
nuorena upseerina viime vuosisadan kahdeksankymmen-luvulla ollut
rekryyttejä, jalkaväenrykmentissä n:o 57 vanhassa Weselissä ja
meri-jalkaväessä Wilhemshavenissa ja Kielissä. Myöhemmin palvelin
jonkun viikon henkikrenatööri-rykmentissä n:o 8 Oderin Frankfurtissa ja
olin vuodesta 1898 vuoteen 1900 komppanian päällikkönä Thornissa,
jalkaväenrykmentissä n:o 61; se oli minulle unohtumaton aika.
Düsseldorfissa minulle nyt tuotti iloa se, mitä noilta ajoilta vielä
oli mieleeni jäänyt.

Korkeasta edesvastuusta, joka minulla rykmentin komentajana oli, olin
sitä enemmän tietoinen, kun näin tulevan sodan suurin askelin
lähestyvän. Useissa puheissa huomautin upseerikunnalleni ajan
suunnatonta vakavuutta. Armeijaa pidin Saksan turvallisuuden ja
tulevaisuuden perustuksena ja myös sisällisen rauhan suojana. Että
armeijaa täytyisi tähänkin suuntaan käyttää, siitä ei -- Jumalan kiitos
-- v. 1913 näkynyt vielä pienintäkään merkkiä.

Mieskuri, jonka alainen oli upseeri samoin kuin sotamieskin, oli
minulle se kulmakivi, jolle yksin oli mahdollinen rakentaa armeijan
sodan vaatimusten mukainen opetus. Se oli mahdollinen saavuttaa vain
pitemmällä palvelusajalla. Vain se, mikä on mennyt kurissa karaistun
miehen lihaan ja vereen, pysyy siellä vuosikausia ja kestää vielä
taistelunkin hajoittavat elämykset ja pitkän sodan syvät sielulliset
vaikutukset. Hyvän rauhanaikaisen harjoituksemme tuli korvata se
miesluvun vähemmyys, joka meidän jokaisessa tulevassa sodassa tuli
huomioon ottaa.

Kurin vahvistamassa joukossa tuli minun kasvattaa itsetoimivia ja
vastuunalaisuutta pelkäämättömiä sotamiehiä. Kurin ei pidä luonnetta
tappaa, vaan vahvistaa sitä. Sen tulee saada kaikki luopumaan omaa
itseään ajattelemasta ja tasaisesti työskentelemään vain yhden
päämäärän eteen. Tämä päämäärä on voitto. Mitä mieheltä taistelussa
vaaditaan, sitä on mahdoton sanoin lausua. Syöksyminen eteenpäin
vihollisen tuleen on suuri urotyö. Se ei vielä likimainkaan ole
vaikeinta. Mikä vastuuvalmius, mikä suunnaton päätösvoima
tarvitaankaan, kun tulee johtaa -- taikka lähettää -- muita kuolemaan!
Ne ovat sanomattoman vaikeita toimia, joita ei kukaan voi arvostella,
joka ei itse ole ollut niitä suorittamassa.

Samalla kuin pidin huolta sotamiehistä ja aliupseerien edistyksestä,
myös heidän myöhempää ammattiaan silmällä pitäen, oli minulle
upseerikunnan edelleen kehittäminen ja varsinkin nuoren upseerin
kasvatus erikoisen tärkeä tehtävä. Rauhanaikainen upseerikunta on
pysyväinen, kun taas virkavapaitten luokkaan kuuluvat upseerit,
aliupseerit ja miehistö vaihtelevat. Siten siitä tulee armeijan hengen
tuki, sen tulee tuntea sen mainetyöt ja isänmaan historia, samoin
kuin jokaisen johtavassa asemassa olevan miehen tulee olla tähän
historiaan perehtynyt. Ei mitään ole mahdollista reväistä pois sen
historiallisesta yhteydestä suurta haittaa aikaan saamatta. Upseerista
aliupseerien tukemina tulee vaaran hetkellä valtiojärjestyksen
suojelija, sitä ei kenenkään pidä unohtaa. Tähän etupäässä perustui
upseerikunnan eristäytyminen ja upseerien pysyminen etäällä
valtiollisesta elämästä, mikä oli sen kanssa läheisessä yhteydessä.

Koetin tutustuttaa upseerejani uudenaikaisen sodan olemukseen.
Pyrkimykseni oli vahvistaa heidän itsetietoisuuttaan, joka on tarpeen
heidän vaikean tehtävänsä täyttämiseksi, mutta joka ei saa esiintyä
ylimielisyytenä.

Suurella innolla antauduin rykmenttini kehittämiseen ja minulla oli se
tyydytys, että se on vihollista vastassa kuntonsa osoittanut. Minulle
tuotti syvää iloa, että minut sodan kuluessa asetettiin siihen à la
suite ja myöhemmin nimitettiin sen päälliköksikin. Erotessani rykmentti
sai nimensä minun mukaani. Fysilierirykmentti kenraali Ludendorff on
ylpeyteni.

Huhtikuussa 1914 siirrettiin minut Strassburgiin, jossa kenraali v.
Deimling johti vilkasta sotilaallista elämää. Brigaadinkomentajan asema
oli tuiki toinen kuin rykmentinkomentajan asema Düsseldorfissa. Puuttui
välitön yhdessäolo sotaväen ja upseerikunnan kanssa. Työni kuului
kokonaan opetusalalle. Minulla oli vielä ilo ennen sodan puhkeamista
esitellä brigaadini esimiehilleni Bitschin harjoituskentällä.

Tuli kysymykseen minun uudelleen käyttämiseni ylimajoitusmestarina
suuressa yleisesikunnassa. Minulle annettiin yleisesikuntatöitä.
Toukokuussa tein suuren yleisesikuntamatkan, joka alkoi Breisgaun
Freiburgissa ja päättyi Kölniin. Hänen Keisarillinen Korkeutensa
Kruununprinssi otti siihen osaa. Vakaasti ja innokkaasti hän antautui
tehtäviinsä ja osoitti samalla hyvää sotilaallista älyä ja suurien
tilanteiden käsitystä. Elokuussa minun piti johtaa niin sanottua
"jauhomatkaa", jolla armeijan muonitusta harkittiin strateegiselta
kannalta.

Itävalta-Unkarin nootti Serbialle heinäkuun lopulla säikäytti
Strassburgissa minuakin. Sen vakavuuden täytyi olla jokaiselle selvä.
Pian kävi sota varmaksi. Diplomatia asetti Saksan armeijan
ratkaistavaksi sanomattoman vaikean tehtävän. Suurella jännityksellä
käänsin katseeni Berliiniin ja tunsin nyt, että seisoin syrjässä
kaikista suurista tapauksista.


III.

Elok. 1 p:nä annettiin käsky panna armeija liikekannalle. Vaimoni
matkusti heti Berliiniin, kaikkien upseeri- ja virkamiesperheitten kun
täytyi lähteä Strassburgista. Emme ole neljänä sotavuotena voineet
laittaa itsellemme omaa kotia. Sangen harvoin, kuin ohimennen vain,
saatoin tavata vaimoani. Perheeni on saanut kärsiä tämän valtavan ajan,
palvelus kun pysyvästi kiinnitti minut.

Elok. 2 p:nä matkustin varhain hevosineni Kölnin kautta Aacheniin,
jonne illalla saavuin. Liikekannallepanomääräykseni mukaan tuli minusta
2:sen armeijan ylimajoitusmestari; ylipäällikkö oli kenraali v. Bülow,
esikunnanpäällikkö kenraali v. Lauenstein.

Menin ensinnäkin kenraali v. Emmichin luo, jonka tehtävä oli muutamilla
nopeaan liikkeelle lähteneillä seka-jalkabrigaadeilla yllättämällä
vallata Liègen linnoitus. Näissä joukoissa ei vielä ollut täyttä
sotalukua. Armeijalle oli täten avattava tie Belgiaan. Aachenissa asuin
Hotel Unionissa.

Elok. 3:ntena saapui kenraali v. Emmich. Näin hänet ensi kerran. Syvä
kunnioitus yhdisti minut siitä pitäen tähän etevään sotilaaseen hänen
kuolemaansa saakka. Hänen esikuntapäällikkönsä oli eversti kreivi v.
Lambsdorff, oiva upseeri, joka sekä Liègen luona ett myöhemminkin
kunnostautui erinomaisesti.

Elok. 4:ntenä varhain marssittiin Belgian rajan poikki, samalla kuin
Berliinissä valtiopäivät isänmaallisella mielenosoituksella
antoivat hallitukselle kannatuksensa ja läsnäolevat puoluejohtajat
valtaistuinpuheen lukemisen jälkeen juhlallisesti kädenlyönnillä
lupasivat keisarille ehdotonta uskollisuutta myötä- ja
vastoinkäymisessä. Samana päivänä olin Visessä, aivan Hollannin rajan
läheisyydessä, ensimmäisen kerran taistelussa. Oli aivan ilmeistä, että
Belgia jo kauan oli varustautunut tulomme varalta. Tiet oli niin
suunnitelmallisesti hävitetty ja suljettu, että se oli ollut
mahdollista vain pitkällisen työn kautta. Belgian lounaisrajalla emme
huomanneet nimeksikään tämmöisiä sulkuja. Miksi ei Belgia Ranskaa
vastaan ryhtynyt samanlaisiin varokeinoihin?

Erikoinen merkitys oli sillä, vieläkö tapaisimme Visen sillat ehjinä.
Lähdin v. der Marwitzin ratsuväki-osaston luo, joka oli sinne määrätty.
Se pääsi vain verkalleen etenemään, toinen murroseste toisensa jälkeen
kun sulki tien. Minun pyynnöstäni lähetettiin pyöräilijäkomppania
eteenpäin. Pian sen jälkeen tuli muuan pyöräilijä takaisin: komppania
muka oli ajanut Visehen saakka ja kokonaan tuhottu. Lähdin sinne kahden
miehen keralla ja tapasin ilokseni komppanian terveenä, johtaja vain
oli juuri saanut pahan haavan Maasin toiselta rannalta ammutusta
luodista. Tämän pienen tapauksen muisto on minulle myöhemmin ollut
hyödyksi. Kävin tunnottomammaksi tataari- eli etappihuhuja kohtaan,
joksi niitä myöhemmin sanottiin.

Visen kauniit suuret Maasin yli vievät sillat oli hävitetty: Belgia oli
valmistautunut sotaan.

Illalla olin Hervessä, ensimmäisessä majassani vihollismaassa. Olimme
yötä eräässä ravintolassa asemaa vastapäätä. Kaikki oli koskematta.
Kävimme rauhallisesti maata. Yöllä heräsin vilkkaaseen ammuntaan,
joka kohdistui meidänkin taloamme vastaan. Belgiassa oli sissisota
alkanut. Se virisi seuraavana päivänä kaikkialla ja edisti siten
ratkaisevasti katkeruutta, joka oli tälle sodalle ensimmäisinä vuosina
luonteenomaista läntisellä rintamalla, muodostaen vastakohdan
itärintaman mielialalle. Belgian hallitus otti niskoilleen raskaan
edesvastuun. Se järjesti suunnitelmallisesti kansansodan. Garde
civique, jolla rauhan aikana oli aseensa ja univormunsa, saattoi
esiintyä milloin toisessa, milloin toisessa puvussa. Belgialaisella
sotamiehelläkin varmaan sodan alussa oli yhä sivilipukukin repussaan.
Liègen koillisrintamalla näin Barchonin linnan luona ampumahaudoissa
univormuja, jotka siellä taistelevat sotamiehet olivat jälkeensä
jättäneet.

Moinen sodankäynti ei ollut sotatapain mukaista. Sotaväkeämme ei voi
moittia siitä, että se mitä ankarimmin esiintyi sitä vastaan.
Syyttömätkin ovat voineet joutua kärsimään muitten mukana, mutta nuo
"Belgian hirmut" ovat vain erinomaisen viekas ja kaikella oveluudella
keksitty ja levitetty taru. Ne ovat yksinomaan pantavat Belian
hallituksen syyksi. Minä itse olin sotaan lähtiessäni kuvitellut
ritarillista ja inhimillistä sodankäyntiä. Tämä sissisota ei voinut
olla inhottamatta jokaista sotilasta. Sotilaallinen tunteeni oli
kärsinyt pahan pettymyksen.


IV.

Tehtävä, joka edeltä lähetetyn brigaadin piti Liègen luona ratkaista,
oli vaikea. Ennen kuulumattoman rohkea teko olikin tunkeutua
uudenaikaisen linnoituksen linnakelinjan läpi sen sisustaan. Sotajoukot
olivat painostuneella mielellä. Keskusteluista upseerien kanssa älysin,
että luottamus yrityksen onnistumiseen oli hyvin pieni.

Yöllä elokuun 6:tta päivää vastaan alkoi marssi varustuslinjan läpi
Liègeen. Yleisesikunnan erikoiskertomuksessa, joka on laadittu
Stallingin luona Oldenburgissa, on koko toiminta esitetty. Minun
aikomukseni ei ole sitä toistaa, tahdon vain kuvata omat kokemukseni.

Puoliyön aikaan 6:tta päivää vastaan kenraali v. Emmich lähti Hervestä.
Ratsastimme lännen -- kenraalimajuri v. Wussowin -- jalkaväenbrigaadin
kokoontumispaikalle Micheroux'hun, joka on parin kolmen kilometrin
päässä Fléron-linnakkeesta. Tielle, jonka linnoitus saattoi
välittömästi pyyhkäistä, kokoontuivat yön synkimmässä pimeydessä joukot
sangen epäsotamaiseen tapaan kenttäkeittiöineen, joihin ne vielä olivat
koko vähän tottuneet, mutta jotka kaikille tuottivat mitä suurinta
siunausta. Tähän joukkoon ammuttiin muutamia laukauksia tien
eteläpuolella olevasta talosta. Syntyi taisteluita. Mutta linnake
vaikeni, se oli Jumalan ihme. Kello 1 aikaan alkoi eteneminen. Kuljimme
Fléron-linnakkeen ohi pohjoispuolitse Retinnen kautta linnakelinjan taa
ja sitten kaupungin reunalla oleville Chartreusen kukkuloille. Sinne
meidän piti päästä varhain aamupäivällä; muitten brigaadien, joiden
piti murtautua linnakelinjan läpi toisesta kohdasta, tuli samaan aikaan
saapua kaupunkiin.

Kenraali v. Emmichin esikunta oli jotenkin marssikolonnan loppupäässä.
Äkkiä pitempiaikainen seisahdus. Tunkeuduin takaa marssikolonnan läpi
etupäähän. Seisahduttu oli ilman mitään syytä; päinvastoin oli se
käsitys asemasta, joka oli sen aikaan saanut, sangen valitettava. Minä
itse oikeastaan olin vain "Schlachtenbummler", minulla ei ollut mitään
päällikkövaltaa, minun kun vain piti myöhemmin saapuvalle armeijan
ylikomennolleni antaa tieto Liègen tapauksista ynnä saattaa kenraali v.
Emmichin toimenpiteet sopusointuun kenraali v. Bülowin odotettavain
määräysten kanssa. Minä luonnollisestikin toimitin kolonnan liikkeelle
ja jäin sen etupäähän. Eteenpäin oli yhteys sillä välin katkennut.
Täydessä pimeydessä, vaivalla tietämme kulkien, saavuimme Retinneen.
Yhä vielä olimme vailla yhteyttä eteenpäin. Etujoukon kanssa astuin
eräästä kylästä ulos väärää tietä. Vastaamme sinkosi luoteja. Oikealla
ja vasemmalla kaatui miehiä. Luotien kuuluvaa iskua niiden
ihmisruumiiseen sattuessa en unohda milloinkaan. Juoksimme muutamia
hyökkäyksiä näkymätöntä vihollista vastaan, jonka tuli kiihtyi.
Pimeässä ei ollut helppo löytää. Mutta siitä ei voinut olla epäilystä,
että olimme kulkeneet harhaan. Meidän täytyi peräytyä tulesta, se oli
kiusallista. Miehet eivät voineet muuta luulla, kuin että minä
pelkäsin. Ei auttanut, korkeammat tarkoitukset olivat vaarassa. Ryömin
takaisin ja käskin miehiä tulemaan perässä kylän laitaan saakka.

Retinnessä pääsin oikealle tielle. Täällä näin kenraali v. Wussowin
hevospojan kenraalin hevosten kera. Hän arveli, että kenraali oli
kaatunut. Pienen saattojoukon keralla lähdin oikealle tielle, Queue du
Bois'han johtavalle viertotielle. Äkkiä edessäni tulta. Kartessilaukaus
sähähti pitkin tietä, meihin ei osunut. Muutaman askeleen astuttuamme
näimme kasan kuolleita ja haavoitettuja saksalaisia sotamiehiä.
Siinä oli kenraali v. Wussowin johtama kärkijoukko; varhaisemmin
ammuttu kartessilaukaus näytti siihen sattuneen. Kokosin 4:nnen
jääkäripataljoonan ja 27:nnen jalkarykmentin miehet, sitä myöten kuin
niitä saapui, ja päätin ottaa brigaadin johdon käsiini. Ensinnäkin oli
saatava pois tykit, jotka ampuivat katua. Kapteenit v. Harbou ja
Brinckmann, molemmat yleisesikunnasta, tunkeutuivat muutaman
urhoollisen miehen kanssa pensasaitain ja maatalojen kautta tien kahden
puolen tykkien luo. Niiden lukuisa miehistö antautui. Tie eteenpäin oli
vapaa.

Marssimme eteenpäin ja jouduimme pian sen jälkeen Queue de Bois'ssa
vaikeaan kylätaisteluun. Vähitellen valkeni päivä. Molemmat
yleisesikunta-kapteenit, 4:nnen jääkäripataljoonan komentaja majuri v.
Marcard, 4:nnen kenttärykmentin II:sen osaston komentaja majuri v.
Greiff ja hänen oivallinen ajutanttinsa yliluutnantti Neide ja minä
kuljimme muutamien sotamiesten keralla eteenpäin. Joukkomme kärkeen
tuotiin yksi kenttähaupitsi ja myöhemmin toinenkin. Ne puhdistivat
kadut ja ampuivat taloihin oikealle ja vasemmalle. Siten pääsimme
verkalleen eteenpäin. Minun täytyi tiheään kehoitella miehiä, jotka
vain epäröiden etenivät, etteivät antaisi minun lähteä yksin. Kylä oli
vihdoinkin takanamme. Väestö sivumennen sanoen oli paennut. Täällä
taisteltiin Belgian säännöllistä armeijaa vastaan.

Kylästä ulos marssiessamme huomasimme Maasin puolella Liègeen päin
marssivan kolonnan. Minä toivoin, että se olisi 27:s jalkaväenbrigaadi.
Mutta ne olivatkin belgialaisia, jotka suin päin peräytyivät Maasin
poikki, sen sijaan että olisivat kimppuumme käyneet. Kauan kesti,
ennenkuin asemasta oltiin selvillä. Minun luonani olevat voimat sillä
välin vahvistuivat sitä myöten kuin jäljelle jääneitä sotamiehiä
saapui. Linnoituslinjan murto oli onnistunut. 165:s jalkaväen-rykmentti
etevän komentajansa, silloisen eversti v. Ovenin johtamana lähestyi
suljetussa järjestyksessä. Kenraali v. Emmich saapui. Marssia
jatkettiin Chartreuseä kohti.

Kenraali v. Emmich antoi käytettäväkseni vielä osia kauemmaksi etelään
määrätystä 11:nestä jalkaväenbrigaadista, otaksuen senkin murtautuneen
läpi. Marssia jatkettaessa ei tapahtunut mitään erikoista. Liègen
pohjoisrintaman varustusten näkyvissä nousimme Maasin laaksosta
Chartreusen itäpuolisille kukkuloille. Brigaadin sinne saapuessa kello
oli kahden vaiheilla. Tykit suunnattiin kaupunkia vastaan. Silloin
tällöin ammuttiin laukaus, osaksi merkiksi toisille brigaadeille,
osaksi komentajan ja kaupungin taivuttamiseksi. Minun täytyi tarkkaan
säästää ampumatarpeita, ne olivat huvenneet sangen vähiin. Joukkomme
oli uupunut ja oli osaksi paljon kärsinyt rasittavasta taistelusta.
Upseerit olivat menettäneet hevosensa. Kenttäkeittiöt olivat jääneet
jäljelle. Annoin brigaadin levätä ja hankin sille muonaa mitä saatiin,
vaatimalla sitä ympärillä olevista taloistakin.

Pian kenraali v. Emmich uudelleen saavutti brigaadin. Chartreusen
itäpuolella olevilta kukkuloilta näimme mainiosti koko kaupungin. Se
oli jalkaimme alla. Maasin toisella rannalla kohosi siitä
kaupunkilinna, sitadelli. Sinne nostettiin äkkiä valkoisia lippuja.
Kenraali v. Emmich aikoi lähettää sinne sovintoairuen. Minä ehdotin,
että odotettaisiin vihollisen airutta. Kenraali pysyi päätöksessään.
Kapteeni v. Harbou ratsasti kaupunkiin. K:lo 7 aikaan illalla hän
palasi takaisin: valkoinen lippu oli nostettu vastoin komentajan
tahtoa. Liègeen emme voineet marssia, oli jo liian myöhä. Vaikea yö
odotti meitä.

Olin sillä välin antanut brigaadin majoittua. Asemamme oli ylenmäärin
vakava. Toisista brigaadeista ei tullut mitään tietoa, ei edes
11:nnestä. Sananviejiä ei ollut saapunut ainoatakaan. Yhä selvemmäksi
kävi: brigaadi oli yksin linnoituspiirissä, ulkomaailmasta eristettynä.
Meidän täytyi ottaa lukuun, että vihollinen tekisi vastahyökkäyksiä.
Suurta hankaluutta tuotti tuhatkunta belgialaisia sotavankeja. Kun
huomattiin, että edessämme oleva Chartreuse, vanha linnoitus, oli ilman
puolustusväkeä, lähetin sinne yhden komppanian näiden vankien keralla.
Komppanianpäällikkö mahtoi epäillä järkeäni.

Joukkomme hermostus lisääntyi, kun tuli pimeä. Kävin rintamat ja
kehoitin joukkoja pysymään levollisina ja jäykkinä. "Olemme huomenna
Liègessä"; nämä sanat heitä rohkaisivat.

Kenraali v. Emmich majoittui esikuntineen pieneen talonpoikaistaloon.

En milloinkaan unohda yötä elokuun 7 päivää vastaan. Oli kylmä.
Tavarani olin jättänyt jälkeen, majuri v. Marcard antoi minulle
viittansa. Jännitettynä kuuntelin, kuuluiko missään taistelua. Toivoin
yhä, että ainakin joku brigaadi olisi murtautunut linnakelinjan läpi.
Kaikki oli hiljaa, aina puolen tunnin kuluttua ammuttiin vain kaupunkia
vastaan haupitsin laukaus. Jännitys oli sietämätön. Kymmenen aikaan
illalla annoin kapteeni Ottin jääkärikomppanialle käskyn miehittää
Liègessä Maasin sillan, jotta se olisi hallussamme edetessämme ja
edessäpäin brigaadille turvana. Kapteeni loi minuun katseen -- ja
lähti. Taistelutta komppania saavutti päämääränsä. Tietoja siitä emme
enää saaneet.

Tuli aamu. Menin kenraali v. Emmichin luo ja keskustelin hänen
kanssaan asemasta. Päätös marssia kaupunkiin pysyi lujana. Kenraali
vain pidätti itselleen oikeuden määrätä hetken, milloin se tapahtuisi.
Parantaessani brigaadin sijoitusta ja koettaessani saavuttaa 11:nnnen
jalkaväenbrigaadin etenemistien, sain sitten hyvinkin pian kenraali v.
Emmichiltä käskyn marssia kaupunkiin. Eversti v. Oven johti etujoukkoa.
Loput brigaadista vankien keralla seurasi jonkun matkan päässä,
kenraali v. Emmich esikuntineen ja minä brigaadin esikunnan keralla sen
etupäässä. Meidän kaupunkiin marssiessamme antautui paljon ympärillä
seisovia belgialaisia sotamiehiä. Eversti v. Ovenin piti miehittää
sitadelli. Saamainsa tietojen johdosta hän ei sitä kuitenkaan tehnyt,
vaan jatkoi marssiaan kaupungin luoteispuolelle Loncin linnaketta kohti
asettuakseen tämän Liègeen vievän tien vartijaksi. Otaksuen eversti v.
Ovenin olevan sitadellissa ajoin sinne ottamassani belgialaisessa
voimavaunussa brigaadin ajutantin keralla. Siellä ei perille tullessani
ollut ainoatakaan saksalaista sotamiestä. Sitadelli oli vielä
vihollisen käsissä. Kolkutin suljetulle ovelle. Se avattiin
sisäpuolelta. Parisataa belgialaista antautui minun vaatimuksestani.
Brigaadi marssi nyt eteenpäin ja miehitti sitadellin, jonka annoin
paikalla panna puolustuskuntoon.

Tehtävä, jonka olin itse määrännyt itselleni, oli täten päättynyt.
Saatoin pyytää kenraali v. Emmichiä nyt vapauttamaan minut.
Aikomukseni oli lähteä linnoituksesta samaa tietä, jota olin
tullutkin, antaakseni armeijan-ylikomennolle tiedon siitä, mitä oli
tapahtunut, etsiäkseni muut brigaadit ja johtaakseni tykistön marssia
linnakkeita vastaan. Minun vielä ollessani sitadellissa saapui sinne
muutama sata saksalaista vankia, jotka nyt oli vapautettu. 34:nnen
jalkaväenbrigaadin alkupää oli murtautunut Maasin länsirannalle, mutta
sitten luopunut taistelusta. Läpimurtautuneet osat oli otettu vangiksi.
Sitten tuli 11:s ja myöhemmin 27:s jalkaväenbrigaadi, niin että
kenraali v. Emmichillä minun jättäessäni hänet kuitenkin oli koossa
jommoinenkin voima. Tosin oli saatu tietoja, että ranskalaiset
lähestyivät Namurista käsin. Asema siis pysyi epätoivoisen vakavana.
Sitä ei voitu pitää turvattuna, ennenkuin ainakin joitakuita
idänpuoleisia linnakkeita oli kukistunut.


V.

Jäähyväiseni kenraali v. Emmichistä oli liikuttava. Kello 7 lähdin
Aacheniin paluumatkalle, joka oli sangen omituinen. Yksi mies Garde
civiquesta tarjoutui viemään minut sinne. Hän valitsi voimavaunun, jota
minä en hyväksynyt. Se voimavaunu, jonka minä valitsin, teki jo
kaupunkilinnassa tenän. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin sokeasti
luottaa tähän belgialaiseen sotamieheen. Matka sujui mainiosti. Ajoimme
Herven kautta, kortteerini ja asematalo oli poltettu. Saksalaisella
alueella vaunun ohjaaja äkkiä pysähtyi ja ilmoitti, ettei hän voinut
jatkaa matkaa. Erilaisia liikeneuvoja hyväkseni käyttäen saavuin sitten
myöhään illalla belgialaisen sotamieheni keralla Aacheniin. Siellä
minua Hotel Unionissa tervehdittiin kuin kuolleista noussutta. Siellä
tapasin myös pääosan matkatavaroistamme ja palvelijani Rudolf Petersin,
joka kuusi pitkää vuotta oli pysynyt minulle uskollisena. Hänen suurin
toivonsa oli rautaristi; sitä hän ei voinut saada, koska sen antaminen
hänelle oli minun käsitysteni kanssa ristiriidassa. Aachenissa
hätäpikaa söin ja lähdin sitten yöllä jälleen matkaan etsimään
brigaadeja. Lähes 90 tuntiin en ollut voinut riisuuntua. Kohtasin
sattumalta vanhan rykmenttini, joka kaikella kiireellä oli otettu
junaan Liègen luona auttamaan. Berliinissä oli ylin armeijanjohtokin
ollut kohtalostamme kovin huolissaan.

Linnoituksessa oli joukkojemme asema sangen jännitetty. Olin huolissani
niiden kohtalosta. Jännitys laukesi, vihollinen ei tehnyt mitään.

Liègen tapauksien edelleen kehittyminen kuuluu sotahistoriaan.

En enää joutunut myötävaikuttamaan muuta kuin Fort de Pontissen
valloitukseen pohjoisrintamalla ja saavuin paikalle, kun Fort Loncin
kukistui. Yksi laukaus 42 sentin tykistämme oli siihen sattunut.
Ampumatarve-huoneet olivat räjähtäneet ilmaan ja koko varustus
luhistunut. Mustuneita, päästään aivan sekaantuneita belgialaisia
sotamiehiä kömpi esiin rauniokasasta, joukossa elokuun 6 päivän
vastaisena yönä otettuja saksalaisia sotavankeja. Verta vuotaen,
kätensä korkealle kohottaen he tulivat vastaamme. "Ne pas tuer, ne pas
tuer" (ei saa tappaa, ei saa tappaa) he sammalsivat. Me emme olleet
hunneja. Sotamiehemme toivat vettä vihollista virvoittaakseen.

Varustukset saimme toisen toisensa jälkeen siksi ajoissa käsiimme, että
Saksan armeijan oikea sivusta ehkäisemättä saattoi kulkea Maasin poikki
Belgiaan. Kivi putosi rinnaltani.

Olen pitänyt erityisenä kohtalon suosiona, että saatoin myötävaikuttaa
Liègen valloitukseen, etenkin kun olin rauhan aikana myötävaikuttanut
hyökkäyssuunnitelman laatimiseen ja olin elävästi vakuutettu tehtävän
tärkeydestä. Hänen Majesteettinsa antoi minulle brigaadin johtamisesta
ritarimerkin "Pour le mérite". Kenraali v. Emmich luonnollisestikin sai
sen ensimmäisenä. Hänhän oli vastuunalainen johtaja. Liègenkään
valloitus ei ollut yhden miehen, vaan monen miehen teko, jotka
keskenään voivat jakaa linnoituksen valloituksen kunnian.

Marssiessamme etemmäksi Belgiaan olin sitten mukana
ylimajoitusmestarina. Minulla oli tilaisuus perinpohjin perehtyä
kaikkiin armeijan muonitusta koskeviin kysymyksiin, joihin
perehtymisestä minulla myöhemmin päällikön virassa oli suuri hyöty.
Kautta maan matkustaessamme tulin myös Andenneen ja näin siellä
sissisodan hävityksistä hirvittävän ja sydäntä särkevän kuvan.

Elok. 21:senä olin vielä Namurin länsipuolella mukana kaartin 2
divisionan kulkiessa Sambren yli. Taistelu kehittyi levollisesti. Oli
mieltä ylentävää nähdä Augusta-rykmentin kauniitten muhkeitten miesten
marssivan taisteluun.

Elok. 22:sen aamulla sain käskyn lähteä itään.



YLEISESIKUNNAN PÄÄLLIKKÖNÄ IDÄSSÄ

Elokuun 22 päivästä 1914 elokuun 28 päivään 1916.



TANNENBERG.


I.

Kenraalien v. Moltken ja v. Steinin kirjeet, jotka kutsuivat minut
suureen päämajaan Coblenziin ja ilmoittivat, että minut oli määrätty
Itä-Preussiin 8:nnen armeijan esikunnanpäälliköksi, tapasivat minut
elok. 22:sena k:lo 9 aamupäivällä 2:sen armeijan päämajassa Wavren ja
Namurin puolivälissä. Kapteeni v. Rochow oli sen tuoja.

Kenraali v. Moltke kirjoitti:

"Teidän on ryhdyttävä uuteen tehtävään, joka ehkä on vielä vaikeampi
kuin Liègen valtaus... En tiedä ketään toista, johon niin ehdottomasti
luottaisin kuin teihin. Ehkä vielä idässä pelastatte tilanteen. Älkää
minulle suuttuko, kun kutsun teidät pois toimesta, jossa ehkä
sotatoimet teitä juuri odottivat, toimet, jotka ovat ratkaisevia, jos
Jumala niin tahtoo. Teidän täytyy isänmaalle kantaa tämäkin uhri.
Keisarikin katsoo teihin luottamuksella. Teitä ei tietystikään voida
tehdä vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut, mutta tarmollanne
voitte vielä pahimman torjua. Noudattakaa siis uutta kutsua, joka
teille on kunniakkain, mitä sotilaan osaksi voi tulla. Te ette saata
häpeään osaksenne tullutta luottamusta."

Kenraali v. Stein, silloinen kenraalimajoitusmestari ja myöhemmin
sotaministeri, lopetti kirjeensä seuraavin sanoin:

"Teidän siis täytyy lähteä. Tässä sitä vaatii valtion paras. Vaikea on
tehtävä, mutta te kyllä siitä suoriudutte."

Kapteeni v. Rochowilta sain vielä kuulla, että kenraali v.
Hindenburgista piti tulla ylipäällikkö, mutta ettei tiedetty, suostuiko
kenraali ottamaan ylipäällikkyyden vastaan.

Olin ylpeä uudesta tehtävästäni ja siitä luottamuksesta, joka kirjeestä
ilmeni. Mieltäni ylensi se ajatus, että saisin pahimmassa pulassa
ratkaisevalla tavalla palvella keisaria, armeijaa ja isänmaata.
Isänmaanrakkaus ja uskollisuus kuningasta kohtaan ynnä se selvä taju,
että jokaisen yksityisen velvollisuus on elää perheen ja isänmaan
hyväksi, ne olivat se perintöosa, jonka isänkodista sain mukaani
elämään. Vanhempani eivät olleet varakkaita, maallista palkintoa heidän
uskollinen työnsä ei saanut. Elimme sangen säästäväisesti ja
onnellisesti sopusointuista ja onnellista perhe-elämää. Sekä isäni että
äitini omistivat kaikki huolensa meille kuudelle sisarukselle. Olkoot
vanhempani tästä kaiken maailman edessä kiitetyt.

Nuorena upseerina täytyi minun kaikilla voimillani ponnistaa eteenpäin.
Elämäniloni ei siitä kärsinyt. Suuren osan ajastani vietin
vaatimattomassa luutnantinasunnossani Weselissä, Wilhelmshavenissa ja
Kielissä ja luin historiaa, sotahistoriaa ja maantieteellisiä
kirjoituksia. Mitä lapsena olin vastaanottanut, se nyt laajeni. Kävin
ylpeäksi isänmaastani ja suurista miehistämme. Hehkuen kunnioitin
Bismarckin valtavaa ja intohimoista suuruutta. Selvänä esiintyi minulle
hallitsijahuoneemme vaikutus Preussin-Saksan hyväksi. Uskollisuudesta,
jonka olin vannonut, kehittyi syvä sisällinen antautumuksen tunne.
Saksa on ollut yhä ja alati Euroopan taistelutantereena ja armeijan ja
laivaston ratkaiseva merkitys turvallisuudellemme kävi minulle sitä
ilmeisemmäksi, kuta kauemmaksi askel askelelta seurasin historiaa.
Elämään tutustuen samalla älysin isänmaan rauhallisten saavutusten
suuruuden ja merkityksen kulttuurille ja ihmiskunnalle.

Kun minut 1904 siirrettiin suuren yleisesikunnan
rintamaansijoitusosastolle, alkoi välitön työni armeijan hyväksi. Se
päättyi esiintymiseeni miljardi-lakiehdotuksen puolesta.

Kauan aikaa oli liikekanta-määräykseni: ylimmän armeijanjohdon
sotaliike-osaston päällikkö. Tämä tietysti lakkautettiin samalla
kuin sain Düsseldorfissa rykmenttini. Sen sai seuraajani
suuressa yleisesikunnassa. Liikekanta-määräys 2:sen armeijan
ylimajoitusmestariksi oli minulle Liègen vuoksi tärkeä, vaikk'ei
muutoin erikoisen miellyttävä.

Olin kenraali v. Moltken johdon aikana tehnyt hänen kanssaan useita
suuren yleisesikunnan matkoja ja päässyt luomaan suureen sotaan
syvällisen katseen. Uusi asemani tarjosi minulle tilaisuuden näyttää,
kykeninkö teoiksi muuttamaan yleisesikunnan suuren oppimestarin,
kenraali kreivi v. Schlieffenin ajatukset, vaikkapa vain ahtaammallakin
alalla. Enempää ei sotamiehelle voitu sodassa tarjota. Syvästi valitin
sitä, että sain tämän aseman isänmaalle niin erinomaisen vakavassa
tilanteessa.

Koko sisäinen olemukseni ja saksalainen tunteeni kannusti minua työhön.

Neljännestunnin kuluttua istuin voimavaunussa ajaakseni Coblenziin.
Kuljin Wavren kautta. Edellisenä päivänä olin nähnyt sen rauhallisena
kaupunkina, nyt näin sen palavan. Sielläkin oli väestö noussut
taisteluun. Näin hyvästeli minut Belgia.

Kello 6 illalla olin Coblenzissa. Ilmoitin itseni heti kanaali v.
Moltkelle, joka minusta näytti väsyneeltä. Nyt sain tarkemmin kuulla,
millä kannalla asiat olivat idässä. 8:s armeija oli elokuun 20 p:nä
Gumbinnenin luona hyökännyt venäläisten Niemenin-armeijan kimppuun,
jota Rennenkampf johti. Vaikka hyökkäys alussa menestyi, ei se
kuitenkaan johtanut ratkaiseviin tuloksiin. Taistelu oli täytynyt
keskeyttää. Armeija oli siitä pitäen kaikkineen peräytynyt
Mauer-Seen ja Pregelin välillä Angerapin kautta länttä kohti ja
Pregelin pohjoispuolelle Deimen taa, joka oli Königsbergin
linnoituksen etumainen varustuslinja. I:n armeijaosaston piti
Insterburgin länsipuolisilta asemilta ajaa junalla Gosslershauseniin
armeijan-ylikomennon käytettäväksi ja 3:nnen reservidivisioonan
Angerburgista Allenstein-Hohensteiniin XX:n armeijaosaston
vahvistukseksi.

Järvilinja Nikolaiken-Lötzen, joka oli vain kevyesti varustettu, oli
meidän hallussamme. Sitä oli lähestynyt vain heikonlainen vihollinen.

XX:n armeijaosaston komentava kenraali, kenraali v. Scholtz, oli
ylijohtajana Itä-Preussin etelärajalla. Divisioonansa, johtoonsa
kuuluvan 70:nnen maanpuolustus-brigaadin, ynnä Thornin ja Veikselin
muitten linnoitusten sota-varusväkien osat hän oli koonnut Gilgenburgin
luo ja sen itäpuolelle, kaiken aikaa taistellen venäläisten
Narewin-armeijaa vastaan, jota Samsonow komensi. Tämä ahdisti häntä
ankarasti.

Oli otettava lukuun, että molemmat vihollisarmeijat etenisivät
järvisulun kahden puolen. Kenraali v. Moltke sanoi minulle, että 8:s
armeija aikoi luopua Veikselin itäpuolella olevasta maasta, linnoihin
vain jätettäisiin sota-varusväki ja niitä puolustettaisiin. 8:s armeija
epäilemättä oli tehnyt tämän päätöksen siinä odotuksessa, että lännessä
pian tapahtuisi ratkaisu, jonka jälkeen sieltä saapuvain apujoukkojen
kanssa Itä-Preussi voitaisiin valloittaa takaisin ja maahan tunkeutunut
vihollinen voittaa. Kenraali kreivi v. Schlieffenin strateegisissa
sotaleikeissä oli näin useinkin tapahtunut. Jos edellytys piti
paikkansa, oli 8:nnen armeijan päätös säilyttää itsensä myöhempää
taistelua varten oikea. Mutta se ei ottanut huomioon sodan
todellisuutta eikä sitä suunnatonta edesvastuuta, jonka oman maan
viholliselle luovuttaminen tuotti. Mitä sodan välittömästi kohtaamain
maitten täytyy kärsiä humaanisimmankin sodankäynnin jaloissa, sen on
tämä maailmankamppailu jälleen ihmiskunnalle opettanut. Siihen nähden
kuinka asiat sitten kehittyivät, olisi peräytyminen Veikselin taa ollut
häviömme. Veikselin linjaa emme olisi kyenneet puolustamaan venäläisten
ylivoimaa vastaan, emme ainakaan kyenneet syyskuussa välittömästi
auttamaan Itävalta-Unkarin armeijaa. Seuraus olisi ollut sen perikato.
Tilanne, joka minua odotti, oli epäilemättä sangen vakava, mutta olihan
onneksi sentään keinojakin.

Minun pyynnöstäni lähetettiin itään heti käsky, että 8:nnen armeijan
pääosain peräytyminen 23 p:nä keskeytettäisiin. I:n reserviosaston ja
XVII:n armeijaosaston ja Königsbergin linnoituksen pääreservin piti
levätä. I:tä armeijaosastoa ei pitänyt viedä Gosslershauseniin vaan
lähemmäksi kenraali v. Scholtzia Deutsch-Eylaun itäpuolella olevaan
seutuun. Kaikki mitä Thornin, Kulmin, Graudenzin ja Marienburgin
sota-varusväestä suinkin vielä liikeni, oli lähetettävä Itä-Preussin
Strasburgiin ja Lautenburgiin. Näihin sota-varusväkiin kuului vain
maanpuolustus- ja nostoväki-muodostuksia. Itä-Preussin lounaisosaan
täten keräytyi vahva armeijaryhmä. Sillä saattoi ryhtyä hyökkäykseen,
sillä välin kuin pohjoinen ryhmä edelleen jatkoi peräytymistään
lounatta kohti taikka poikkeutettiin jyrkkään etelää kohti taisteluun
Narewin-armeijaa vastaan. Mitä sitten oli tehtävä, se voitiin vasta
paikalla määrätä. Ilman uutta taistelua emme aikoneet venäläistä
laskea. Jokaisen yleisesikunta-upseerin lihassa ja veressä oli, että
molempain vihollisarmeijain erillisyyttä oli sitä varten hyväksi
käytettävä.

Annoin myös ilmoittaa itseni Hänen Majesteetilleen Keisarille. Hänen
Majesteettinsa oli levollisella mielellä, puhui vakavasti itäisen
rintaman tilanteesta ja valitti haikeasti, että osa Saksan isänmaasta
oli joutunut vihollisen hyökkäyksen jalkoihin. Hän ajatteli
alamaistensa kärsimyksiä. Keisari antoi minulle Liègen johdosta luvatun
"Pour le mérite"-ritarimerkin ja lausui minulle tunnustuksen sanoja.
Tämä on kautta elämäni oleva minulle ylpeä ja surumielinen muisto.

K:lo 9 illalla lähdin Coblenzista ylimääräisellä junalla itään.

Vähän ennen lähtöäni sain tiedon, että kenraali v. Hindenburg oli
suostunut ottamaan vastaan ylipäällikkyyden ja astuisi junaan
Hannoverissa kello 4 aamulla. Hannoverissa kenraali oli asemalla.
Ilmoittauduin hänelle. Näimme toisemme silloin ensi kerran. Kaikki muu
kuuluu juttusepittelyn piiriin.

Esitin lyhyesti aseman, sitten lähdimme levolle.

Elokuun 23:ntena kello 2 aikaan iltapäivällä saavuimme Marienburgiin,
jossa ylikomento meitä odotti. Asema oli muuttunut. Päätöksestä
peräytyä Veikselin taa oli luovuttu. Lähinnä aiottiin puolustaa
Passargea. Kenraali Grünert, 8:nnen armeijan ylikomentaja ja
everstiluutnantti Hoffmann olivat vaikuttaneet siihen suuntaan.

Vastaanottomme Marienburgissa oli kylmä. Minusta se oli kuin toista
maailmaa: Liègestä ja nopeasta etenemisestä lännessä tähän
painostaneeseen mielialaan. Kaikki muuttui nopeaan. Mieliala elpyi.
Yhdyselämämme esikunnassa muodostui semmoiseksi kuin olen ennen
kuvannut.


II.

Majuri Valdivia, Espanjan oiva sotilasattashee sodan aikana, kysyi
minulta lokakuussa 1914 ensi kerran Posenissa päämajassa käydessään,
oliko Tannenbergin taistelu taisteltu kauan valmiina olleen
suunnitelman mukaan. Tähän minun täytyi vastata kieltävästi. Hän oli
ihmeissään; monet olivat niin luulleet, hänkin.

Rintamaansijoitus voi ja sen täytyy olla kauan edeltäkäsin suunniteltu.
Asemasodan taistelut vaativat jotain samantapaista. Liikuntasodassa ja
liikuntasodasta johtuvassa tappelussa vaihtelevat kuvat, jotka johtajan
tulee itselleen luoda, kirjavassa jaksossa. Siinä hänen täytyy tehdä
päätöksiä tuntonsa mukaan: sotamiehen käsityö muuttuu taiteeksi ja
sotamies taistelujen johtajaksi.

Ajatus, miten taistelu oli suunniteltava, kehittyi yksityiskohtaisesti
vähitellen elokuun 24:nnen ja 26:nnen päivän välisenä aikana.
Pääkysymys oli, oliko todella mahdollista kuljettaa I reserviosasto ja
XVII armeijaosasto Rennenkampfin armeijan luota ja yhdistää ne 8:nnen
armeijan muihin osiin taisteluun Narewin-armeijaa vastaan. Tämä riippui
yksinomaan Rennenkampfista. Jos hän tiesi käyttää hyväkseen Gumbinnenin
luona saavuttamaansa menestystä, ei tämä ollut mahdollista. Ei sen
vuoksi ollut muuta neuvoa, kuin tuoda I armeijaosasto ja XVII
reserviosasto enemmän lounaiseen suuntaan Wormdittia kohden sillä välin
kuin 8:nnen armeijan toinen ryhmä pidätteli Narewin-armeijaa
tuottaakseen sille sopivassa tilaisuudessa vastoinkäymisiä. Hätätilassa
voitiin myös ajatella kiinteätä puolustusta jollain linjalla Veikselin
itäpuolella.

Vähitellen selveni, että Rennenkampf eteni vain aivan verkalleen.
Sen johdosta voitiin molemmat armeijaosastot vähitellen
peräytymissuunnaltaan poikkeuttaa jyrkkään eteläiseen suuntaan likimain
Bartenstein-Gerdauenin linjan kautta Bischofsburgia ja Neidenburgia
kohti.

Ensinnäkin XVII armeijaosasto I:sen ratsuväkidivisioonan ja I:n
reserviosaston suojassa vedettiin Schippenbeilin kautta etelää kohti
Bischofsteiniin. Kun se oli peittynyt I:n reserviosaston taa ja 26 p:nä
Bischofsteinistä marssi Bischofsburgia kohti, vietiin I
reserviosastokin Schippenbeilin eteläpuolitse Seeburgia kohti.
Rennenkampfia vastaan jäi rintamaan vain I ratsuväkidivisioona
Schippenbeilin seuduilta eteläänpäin. Siitä sai vielä 26 p:nä I
ratsuväkibrigaadi käskyn marssia Rösselin kautta Sensburgiin. Elok. 27
p:stä alkaen seisoi siten vain kaksi ratsuväkibrigaadia Mauer-Seen ja
Pregelin välillä Rennenkampfin 24:ää sangen vahvaa jalkaväki- ja useata
ratsuväkidivisioonaa vastassa. Järvisulku oli länttä kohti avoin, se
voitiin kiertää, Königsberg helposti eristää.

Päätös ryhtyä taisteluun rakentui käsitykseemme venäläisten johdon
hitaudesta, sen syvällinen perustus oli velvollisuutemme voittaa
heikommuudestamme huolimatta, mutta silti se oli sanomattoman vaikea
toteuttaa.

Armeijaosastot täällä marssivat Neidenburgista Allensteiniä kohti
etenevän Narewin-armeijan selkään. Samalla ne kuitenkin paljastivat
oman selkänsä Rennenkampfin armeijalle ilman sanottavaa suojaa, kahden
tai kolmen päivän marssi väliä. Kun sitten 27:ntenä päivänä taistelu
alkoi koko ankaruudessaan eikä yhdessä päivässä päättynyt, kuten ennen
oli ollut sääntönä, vaan venyi aina 30:nteen saakka, seisoi
Rennenkampfin valtava armeija koillisessa kuin uhkaava ukkospilvi.
Hänen ei muuta tarvinnut kuin lähteä liikkeelle, niin me menettäisimme
tappelun. Mutta Rennenkampf pääjoukkonsa kanssa marssi vain mitättömän
matkan yli Allenburgin-Gerdauenin-Neidenburgin linjan ja me saimme
loistavan voiton.

Huolesta, jolla näinä pitkinä päivinä katselin Niemenin-armeijaa, ei
monikaan tiennyt.

Jotta XVII armeijaosasto ja I reserviosasto pääsisivät täyteen
vaikutukseensa, täytyi tietysti 8:nnen armeijan toisen ryhmän hyökätä.
Sen lähin velvollisuus kuitenkin oli pitää huolta siitä, ettei sitä
lyöty.

Vahvistettu XX armeijaosasto oli saanut kestää sangen vaikeita,
rasittavia päiviä. 23 p:nä se oli Gilgenburgin koillispuolisilla
kukkuloilla, rintama jyrkkään etelää kohti, vihollisen lähestyessä
Neidenburgista, siis kaakosta päin. 3:s reservidivisioona vielä oli
kokoontumassa Hohensteinin länsipuolella. I armeijaosasto oli alkanut
purkautua junista Deutsch-Eylaun luona. Tosin kenraali v. Scholtzin
onnistui torjua suuremmat vihollisvoimat. Mutta hänen täytyi kuitenkin
Gilgenburgin itäpuolisista kukkuloista kiinni pitäen vetää vasen
sivustansa Hohensteinin länsipuolella jyrkkään takaisin aina Mühlenin
seuduille saakka. Vaikka tämä liike olikin joukoille niin epämukava,
oli sillä kuitenkin hyväkin vaikutus: venäläisestä tuntui, että se oli
voittanut. Se ei luullut saksalaisten enää tekevän vastarintaa,
hyökkäyksestä puhumattakaan. Se piti tietä Veikselin itäpuoliselle
saksalaiselle alueelle vapaana.

24 p:nä olimme jo kenraali v. Scholtzin luona. Tapasimme hänet
Tannenbergissä. Hän ja hänen esikunnanpäällikkönsä, eversti Hell sodan
kuluessa vielä saattoivat nimensä suureen kunniaan ja ikuistivat sen
historiassa.

Kenraali v. Scholtz antoi valoisan kuvauksen johtoonsa kuuluvain
joukkojen suurista saavutuksista sotaretken alusta alkaen viime
taisteluitten tavattomasta ankaruudesta. Hän luuli, että vihollinen
edelleenkin ahdistaisi häntä, mutta että hän kykenisi pitämään
puoliaan.

Matkalla Marienburgista Tannenbergiin oli meille lähetetty salaa
siepattu vihollisen kipinäsanoma, joka antoi selvän käsityksen
vihollisen toimista lähipäivinä. Narewin-armeija marssi vasemmalle
porrastettuna VI:n armeijaosaston kanssa Ortelsburgin kautta
Bischofsburgiin, jonka se voi saavuttaa 26 p:nä, jopa edetä sen ohikin,
XIII:n armeijaosaston kanssa Neidenburgista Passenheimin kautta
Allensteiniin. Sen perässä seurasi XV ja XXIII armeijaosasto, joiden
kanssa kenraali v. Scholtz oli näinä päivinä taistellut. Sen eteläisin
porras oli 26 p:nä Waplitzin seuduilta haettava. Vielä kauempana
vasemmalla ja takanapäin ja länttä kohti työnnettynä marssi I
armeijaosasto Mlawan ja Soldaun kautta, joitakuita ratsuväkidivisioonia
suojanaan Lautenburgin ja Strasburgin suunnalla.

Meidän tuli nyt lännestä hyökätä tähän liikkeeseen 8:nnen armeijan
eteläisellä ryhmällä. Viettelys oli suuri kiertää aina Soldaun
eteläpuolitse, jotta ensimmäinenkin venäläinen armeijakunta olisi
mutkaan saatu. Venäläisen Narewin-armeijan tappio olisi siten XVII:n
armeijaosaston ja I:n reserviosaston liikkeitten yhteydessä käynyt
kerrassaan musertavaksi. Mutta siihen eivät voimat riittäneet. Minä sen
vuoksi ehdotin kenraali v. Hindenburgille, että hyökättäisiin I:lla.
armeijaosastolla Deutsch-Eulausta ja Montowosta ja vahvistetun XX:n
armeijaosaston oikealla sivustalla Gilgenburgista Usdauta kohti ja
syydettäisiin venäläisten I armeijaosasto Soldaun kautta takaisin
etelää kohti. Sitten piti meidän I:n armeijaosaston murtautua läpi
Neidenburgin suuntaan, jotta edes Narewin-armeijan pääosa voitaisiin
XVII:llä armeijaosastolla ja I:llä reserviosastolla kiertää. Meidän
täytyi näin rajoittaa toimintaamme, jos mieli voittaa.

I:n ja XX:n armeijaosaston hyökkäys täytyi jättää 27:nteen päivään.
Mielelläni olisin suonut, että se olisi alkanut aikaisemmin, mutta I
armeijaosasto ei vielä ollut valmiina, Itä-Preussin rautatiesuhteet
olivat vielä epäsuotuisat. Täydellä syyllä I:n armeijaosaston komentava
kenraali, kenraali v. François vaati, että hän ennen hyökkäystään saisi
koota armeijaosastonsa.

Kaikki ei myöskään kehittynyt niin sujuvasti kuin tässä lyhyessä
yleissilmäyksessä voin esittää. Kaikki joukkomme olivat tavattomasti
rasittuneet ja yhtämittaiset taistelut olivat niiden lukumäärääkin
vähentäneet. Käskyjen lähetystä I:lle reserviosastolle ja XVII:lle
armeijaosastolle kohtasivat monet vaikeudet. Vihollisten ratsastavain
vartioitten vuoksi seudut olivat epävarmat. Oli kysymyksenalaista,
soisiko vihollinen meille riittävästi aikaa aikeittemme toteuttamiseen.

Erikoisen paljon hankaluutta tuottivat v. Scholtzin ryhmän takana
olevat pakolaiset. Niitä oli monia tuhansia, jalan ja vaunuilla, ja ne
tukkivat tiet. Ne tarrasivat armeijaan kiinni. Armeijaryhmän äkillinen
peräytyminen olisi välttämättä tuottanut mitä surkeimpia seurauksia
sekä pakolaisille että joukoille. Mutta asiaa oli mahdoton auttaa. Ne
vähät santarmit, mitä oli paikalla, eivät riittäneet laumoja johtamaan.
Ne täytyi jättää omiin valtoihinsa. Paljon surullisia kuvia on mieleeni
jäänyt.


III.

Elokuun 24 ja 25 p:nä oli majamme Rosenbergissa, 26 p:nä Löbaussa.
Olimme käyttäneet 25:ttä ja 26:tta päivää päästäksemme monessa kohdassa
kosketukseen johtajien ja joukkojen kanssa.

26 p:nä illalla molemminpuolinen asema oli osapuilleen seuraava;
Kenraali v. Mühlmann -- I:n armeijaosaston alle kuuluen -- seisoi
Veikselin linnoitusten sota-varusväkien osien kera Lautenburgissa ja
Strasburgissa vihollisen ratsuväen kanssa läheistä kosketusta
ylläpitäen. I armeijaosasto itse oli kokoontunut Montowoon ja siitä
etelään ja oli taistellen tunkeutunut Usdaun luo, jota I venäläinen
armeijanosasto piti lujin voimin hallussaan. Kenraali v. François oli
valmiina jatkamaan toimiaan 27 p:nä.

Vahvistetun XX:n armeijaosaston oikea sivusta oli saanut tehtäväkseen
käydä Usdaun kimppuun pohjoisesta ja sitten liittyä I:een
armeijaosastoon sen myöhemmin käydessä Neidenburgin kimppuun. 41:sen
jalkaväkidivisioonan oli määrä edetä Gr. Gardienenistä Waplitziin, sen
vieressä vasemmalla piti yhden maanpuolustus-brigaadin, 3:nnen
reservidivisioonan ja 37:nnen jalkaväkidivisioonan hyökätä Mühlenistä
pohjoiseen niinikään Waplitziin ja Hohensteiniin. Vihollinen oli koko
rintamalla edennyt lähelle, Allensteininkin se oli ottanut haltuunsa.

V. der Goltzin maanpuolustusdivisioona, jonka ylin armeijanjohto oli
antanut käytettäväksemme, saapui juuri Osterodeen ja Biesselleniin. Se
tuli Schleswig-Holsteinista, jossa se tähän saakka oli puolustanut
kanavaa ja rannikoita. Sen piti luoteesta käsin valloittaa Hohenstein.

I reserviosasto oli 26 p:nä saapunut Seeburgin seuduille. XVII
armeijaosasto oli Lauternin ja Gr. Bössaun välillä Bischofsburgin
pohjoispuolella taistellut erään VI:n venäläisen armeijaosaston
divisioonan kanssa ja työntänyt sen takaisin Bischofsburgia kohti. 6:s
maanpuolustusbrigaadi, joka 24 ja 25 p:nä oli Lötzenistä edennyt aina
Bischofsburgin luoteispuolelle saakka, oli menestyksellä ottanut osaa
taisteluun.

Hyökkäyksen Usdaun kimppuun piti alkaa 27 p:nä kello 4 aamulla
Tahdoimme olla täällä läsnä koko taistelun ratkaisevassa kamppailussa
valvoaksemme itse paikalla I:n ja XX:n armeijaosaston yhteistyötä, joka
jo oli käskyllä järjestetty. Jo lähtiessämme Löbausta Gilgenburgiin
tuli se ilosanoma, että Usdau oli valloitettu. Pidin taistelua
voitettuna. Niin pitkällä ei kuitenkaan vielä oltu. Valitettavasti
ensinnäkin kävi selville, että Usdauta ei oltu vielä valloitettu.
Saimme sen vasta myöhemmin aamupäivän kuluessa. Narewin-armeija oli nyt
taktillisesti murrettu. I armeijaosasto työnsi vihollisen takaisin
Soldaun kautta ja marssi Neidenburgia kohti.

XX armeijaosasto, joka oli kovin uupunut, ei taistellut yhtä hyvällä
menestyksellä. 41:nen jalkaväkidivisioona ei Gr. Gardienenin luona
päässyt etenemään. Ei kauempana pohjoisessakaan vallattu alaa.

V. der Goltzin maanpuolustusdivisioona eteni Hohensteiniä kohti
yhteensulkeutuen.

Emme olleet täydelleen tyytyväisiä palatessamme iltapäivällä takaisin
Löbauhun.

Sinne saapuessamme tuli tieto, että I armeijaosasto oli lyöty.
Jäännökset muka paraillaan saapuivat Montowoon. Tätä tietoa oli vaikea
uskoa. Tiedustellessamme kaukopuhelimella sikäläisen rautatienaseman
komentajavirastolta saimme kuulla, että sinne keräytyi I:n
armeijaosaston joukkoja. Myöhemmin kävi selville, että oli kysymyksessä
vain yksi pataljoona, joka oli joutunut vaikeaan asemaan ja peräytynyt.
Löbaun kautta suurella kiireellä saapuvat kuormastokolonnatkin
aiheuttivat uutta levottomuutta. Johtajan tulee kaikki myrskyt kestää.
Hänellä tulee olla hyvät hermot. Maallikko uskoo liian helposti, että
sodassa kaikki on vain laskuesimerkkejä määrätyillä suureilla. Se on
kaikkea muuta paitsi sitä. Se on valtavien tuntemattomien fyysillisten
ja sielullisten voimain kamppailua toisiaan vastaan ja se on sitä
vaikeampaa, kuta suurempi oma heikommuus on. Se on työskentelyä
ihmisillä, joilla on erilainen luonteenlujuus, ja omilla ajatuksilla.
Johtajan tahto yksinään on alallaan oleva napa.

Kaikkien miesten, jotka arvostelevat johtajantoimia, pitäisi ensin
tutkia sotahistoriaa, elleivät he ole johtajan-asemassa sotaa käyneet.
Soisin heille, että heidän itsensä täytyisi joskus johtaa taistelua.
Aseman epäselvyyden ja valtavien vaatimusten vuoksi tehtävän suuruus
heitä kauhistuttaisi ja -- tekisi heidät vaatimattomammiksi. Ainoastaan
valtion pää, valtiomies, joka päättää sotaan ryhtyä, kantaa yhtä suurta
ja vielä suurempaakin taakkaa kuin sotapäällikkö, jos hän sen tekee
selvällä sydämellä. Valtiomieheltä vaaditaan yksi ainoa valtava päätös,
sotapäälliköltä vaaditaan joka päivä ja hetki moisia ratkaisuja.
Hänestä riippuu pysyväisesti monien satojentuhansien, jopa kokonaisten
kansojenkin onni ja onnettomuus. Sotilaalla ei ole suurempaa, mutta ei
vaikeampaakaan tehtävää kuin johtaa armeijaa taikkapa maan kaikkia
sotavoimia.

Löbauhun saimme vielä myöhään illalla tiedon, että I reserviosasto oli
saapunut Wartenburgiin. XVII:n armeijaosaston edellä peräytyi
venäläinen VI armeijaosasto kaikkineen Ortelsburgia kohti, se
työnnettiin uudelleen Bischofsburgin eteläpuolelle.. Sinne sitä ajoivat
takaa heikommat voimat, jota vastoin XVII:n armeijaosaston pääosa 27
p:n illalla leiriytyi Mensgutin luo ja sen pohjoispuolelle.

28 p:ksi tarvitsi vain käskeä I:n armeijaosaston ottaa haltuunsa
Neidenburg. Se oli sillä välin itse sinne kääntynyt. XX:n
armeijaosaston piti suorittaa loppuun sille 27 p:ksi toimeksi annettu
hyökkäys, etenkin viedä tuimasti eteenpäin 41:stä jalkaväkidivisioonaa.
V. der Goltzin maanpuolustusdivisioonan piti käydä Hohensteinin
kimppuun. I reserviosasto ja XVII armeijaosasto vedettiin länttä kohti
Allenstein-Passenheimiin suojaamalla sitä Ortelsburgin puolelta.

28 p:nä lähdimme varhain Frögenauhun ja seisoimme kylän itäisen
liikeväylän suulla paljaan taivaan alla. Kenraali v. Scholtz oli
läheisyydessä. I:een armeijaosastoon meidät yhdisti surkean kehno
kenttätelefoonijohto. Muitten joukkojen kanssa yhteys oli mahdoton.

Vaikutukset, joita lähinnä saimme, eivät suinkaan olleet edullisia.
Neidenburg tosin oli vallattu. 41:nen jalkaväkidivisioona oli sumussa
hyökännyt Waplitzin kimppuun, mutta lyöty takaisin. Sillä oli ollut
sangen suuret tappiot, se oli nyt Waplitzin länsipuolella ja suurella
huolestuksella odotti vihollisen vastahyökkäystä. Lähetin sen luo
upseerin voimavaunulla. Tiedot, jotka hän toi sen tilasta, eivät
suinkaan olleet hyviä. Mühlenin luona ei maanpuolustusväki päässyt
eteenpäin. Täällä XX:n armeijaosaston oikealla sivustalla saattoi vielä
syntyä vakava pula, jos vihollinen olisi hyökännyt kootuin voimin.
Taistelun olisi ainakin täytynyt venyä pitemmäksi. Rennenkampf olisi
vihdoin voinut lähteä liikkeelle. 41:sen jalkaväkidivisioonan edessä
vihollinen pysyi toimettomana eikä Niemenin-armeija lähtenyt
liikkeelle.

XVII:n armeijaosaston yleisesikunnasta toi kapteeni Bartenwerffer
lentokoneella vihollisen linjain poikki hyviä tietoja armeijakuntansa
marssista vihollisen selän taa.

Iltapäivällä asema yhä muuttui eduksemme. Hohensteinin länsipuolella
3:s reservidivisioona ja myöhemmin myös 37:s jalkaväkidivisioona
etenivät ja v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona tunkeutui
Hohensteiniin. Vihollisen rintama näytti rupeavan horjumaan. Kenraali
v. Hindenburg tahtoi lähteä Mühleniin. Saavuimme sinne kesken
ohimenevää pakokauhua, jonka saivat aikaan venäläiset sotavangit, niitä
suurella joukolla sinne tuotaessa. Se teki ilkeän vaikutuksen ja levisi
kauas taapäin.

Illalla lähdimme Osterodeen. Valtionvirastot olivat onnettoman
liikekanta-käskyn johdosta jo lähteneet kylästä. Se tietysti lisäsi
väestön levottomuutta.

Eri joukko-osastojen tilasta emme olleet aivan selvillä. Siitä, että
taistelu oli voitettu, ei enää ollut epäilystä. Mutta oli vielä
epätietoista, tulisiko siitä Cannae. I armeijaosasto sai käskyn
lähettää osaston Willenbergiin, jonne XVII:nkin armeijaosaston piti
kääntyä. Venäläisiltä oli paluumatka katkaistava.

Yön kuluessa saimme lisää tietoja. XIII venäläinen armeijaosasto oli
Allensteinistä marssinut Hohensteiniin ja siellä ankarasti ahdistanut
maanpuolustusjoukkoja. I reserviosasto oli saapunut Allensteinin
lounaispuoliseen seutuun, yhä edetessään sen piti sulkea XIII:n
venäläisen armeijaosaston ympäri suunniteltu rengas ja päättää täällä
taistelu, kun taas I ja XVII armeijaosasto sulkivat muitten osien
paluutien.

Päätin 29 p:nä aamupäivällä lähteä Hohenburgiin selvittääkseni sinne
kokoonsulloutuvat joukot. Oli pantava alulle sotatoimet Rennenkampfin
armeijaa vastaan, etenipä hän taikka jäi paikoilleen.

Vielä kuitenkin sattui välikohtaus, ennenkuin vihdoin olimme varmat
voitostamme.

29 p:n aamuna saimme lentäjältä tiedon, että etelästäpäin Neidenburgia
vastaan marssi vihollisen armeijaosasto, tätä kaupunkia lähestyen. Se
niinikään eteni I:n armeijaosaston selkään, tämä kun rintama pohjoista
kohti käännettynä taisteli peräytyviä venäläisiä vastaan. Meille
ilmoitettiin, että putoili vihollisen shrapnelleja. Sitten
puhelinyhteys katkesi. Kaikki voimat, mitä suinkin oli käytettävissä,
pantiin liikkeelle Neidenburgia kohti I:tä armeijaosastoa auttamaan
odotettavassa taistelussa. Kenraali v. François oli toimitarmollaan
kuitenkin jo auttanut itse itseään ja vihollinen oli varovaisempi kuin
aseman vuoksi oli tarpeellista.

Kun nämä käskyt oli annettu, lähdin Hohensteiniin. Kuljin ensinnäkin
taistelukentän poikki. Se teki minuun syvän vaikutuksen. Hohensteinin
itäpuolella ahtaantuivat omat kolonnat ja venäläiset vankijoukot
kokoon. Ei ollut pieni asia saada täällä aikaan järjestystä
I reserviosasto ja XX armeijaosasto sijoitettiin pitkin
Allensteinin-Hohensteinin tietä. Armeijan ylikomento siten taas sai
edes kaksi armeijaosastoa vähitellen lujasti käsiinsä.

Taistelu läheni loppuaan. 3:s reservidivisioona oli tunkeutunut kauas
vihollisen läpi ja saapunut Neidenburgin itäpuolelle Muschakeniin.
Sekavan metsämaan kautta tänne myöhemmin yhä takaisin virtaavat
venäläiset koettivat vielä monesta kohdasta murtaa saksalaisen renkaan.
Varsinkin Muschakenissa sattui vielä 30 p:nä sangen vakavia, tuimia
taisteluita, mutta ratkaisu ei enää voinut muuttua.

Kenraali Samsonov ampui itsensä. Hänet haudattiin tuntemattomana
Willenbergin läheisyyteen. Medaljongista, joka kaatuneelta
sotapäälliköltä otettiin tuntomerkiksi häntä haudattaessa, saattoi
hänen puolisonsa, joka oli Saksassa sotavanki-asioissa, päästä haudasta
selville.

Vangiksi joutuneet komentavat venäläiset kenraalit tulivat Ostrodeen ja
ilmoittautuivat kenraali v. Hindenburgille.

Vanki- ja saalisluvut ovat tunnetut.

Vihollisen veritappiotkin olivat ankarat. Se laajalle levinnyt juttu,
että venäläisiä muka oli tuhansittain ajettu soihin, joihin he muka
hukkuivat, on satua. Suota ei ollut missään lähimaillakaan.

Yksi maailmanhistorian loistavimpia taisteluita oli täten taisteltu, ja
tämän suurtyön olivat suorittaneet joukot, jotka olivat taistelleet
viikkoja, osaksi onnettomasti. Siitä saamme kiittää rauhanaikaisia
armeijalaitoksiamme. Tämä taistelu on johtajille, joukoille,
upseereille ja sotamiehille, koko isänmaalle kunniakas lehti.

Saksa ja Itävalta-Unkari riemuitsivat -- maailma vaikeni. Taistelulle
annettiin minun ehdotuksestani Tannenbergin taistelun nimi muistoksi
siitä taistelusta, jossa Saksalainen ritarikunta joutui tappiolle
Liettuan ja Puolan yhdistettyjä armeijoja vastaan taistellessaan.
Salliiko saksalainen nyt, kuten silloin, että liettualainen ja
varsinkin puolalainen käyttää voimattomuuttamme hyväkseen ja tekee
meille väkivaltaa? Tuleeko vuosisatoja vanhan saksalaisen kulttuurin
tuhoutua?

En voinut täydestä sydämestäni iloita tästä valtavasta voitosta;
Rennenkampfin armeijan tuottama hermorasitus oli ollut liian ankara.
Mutta ylpeitä olimme tästä taistelusta. Läpimurto ja kierto, rohkea
voitontahto ja päämäärän viisas rajoittaminen olivat tämän voiton
meille tuottaneet. Huolimatta siitä, että idässä olimme vastustajaamme
heikommat, oli meidän onnistunut taistelutantereelle yhdistää melkein
yhtä suuret voimat kuin vihollisella oli. Ajattelin kenraali kreivi
v. Schlieffeniä ja kiitin tätä oppimestaria.

Allensteinin protestanttisessa kirkossa kenraali v. Hindenburg ja minä
syvällä liikutuksella kiitimme kaikkivaltiasta Jumalaa.

Minulle ei jäänyt hetkeäkään aikaa lepoon. Minun täytyi valmistaa
armeijan ryhmitystä sotatoimien jatkamista varten. Oli tavattoman
vaikea tehtävä taistella toinen taistelu loppuun ja seuraavaa
valmistella. Tällä välillä oli sanomattoman paljon järjestettävää.
Vankien poiskuljetusta oli kiirehdittävä. Aseman epävarmuuteen nähden
oli niiden suuri luku itsessäänkin rasitus.

Sain II luokan rautaristin ja kiinnitin sen ylpeänä rintaani. Kun
ajattelen Liègiä ja Tannenbergiä, täyttää vielä nytkin oikeutettu
tyydytys sydämeni. Rautaristin II luokka on sodan varressa sitten
menettänyt arvonantoaan; se on kovin valitettava, vaikka tosin
luonnollinen ilmiö. Jokaisen, joka on sen rehellisesti ansainnut,
pitäisi ylpeydellä sitä kantaa.


IV.

Lännessä oli Saksan aseitten voittokulkua jatkunut. Armeijan ylijohto
luuli sen vuoksi voivansa lännestä lähettää kolme armeijaosastoa 8:nnen
armeijan vahvistukseksi. Tannenbergin taistelun alussa saimme
sähkösanoman, joka toi tiedon näistä apujoukoista. Minulta myöhemmin
kysyttiin, voitaisiinko yksi armeijaosasto pitää edelleenkin lännessä.
Minä kun en ollut apuväkeä pyytänytkään, suostuin tähän. Tuli vain
kaksi armeijaosastoa, kaartin reserviosasto ja XI armeijaosasto, sekä
8:s ratsuväkidivisioona. Liian aikainen oli päätös heikontaa itseämme
lännessä. Valitettavasti emme voineet idässä sitä oivaltaa, lännestä
saamamme tiedot olivat olleet niin suotuisat. Erikoisen paljon merkitsi
vielä se, että itään lähetetyt vahvistusjoukot otettiin ratkaisua
tavoittelevasta oikeasta sivustasta eikä vasemmasta, joka nyt oli liian
vahva, kun Lothringissa oli taistelu päättynyt. Sinne jätettiin yksi
armeijaosasto, joka oli kolmanneksi määrätty itään.

Galitsiassa asema oli nyt jo käynyt epäedulliseksi. Venäjän sotajoukon
pääosa oli hyökännyt Itävalta-Unkarin armeijoja vastaan elokuun
lopulla ja lyönyt ne Lembergin itäpuolella. Itävalta-Unkarin armeija
ei sodan alussa ollut täysipätöinen sotasuure. Jos meillä todella
ennen sotaa olisi ollut hyökkäysaikeita, olisi meidän täytynyt
vaatia Itävalta-Unkaria parantamaan sotavoimaansa. Valtakunnan
rautatieverkkoakin olisi pitänyt täydentää, se kun oli aivan
riittämätön. Siitä huolimatta oli suuri erehdys, että jätimme sen
tekemättä. Kolmiliitto oli vain poliittinen liitto. Ranskan ja Venäjän
välisellä liitolla sitä vastoin oli nimenomaan sotilaallinen luonne.
Siitä johtui, että vihollisemme pääsivät meistä paljon edelle.

Välipuheemme Itävalta-Unkarin kanssa yhteisen sodan varalta olivat
niinikään puutteelliset. Kenraali kreivi v. Schlieffen pelkäsi
salaisuuden kavaltamista, joka todella on tapahtunutkin. Yhteisiä
sotatoimia varten oli vain karkea suunnitelma. Itävalta-Unkarin
armeijan hyökkäys Sanin taa oli oikeutettu vain siinä tapauksessa,
että se yksin oli Venäjän armeijaa voimallisempi, kuten useat
itävalta- unkarilaiset upseerit otaksuivatkin, taikka että me saatoimme
samalla kulkea Narewin poikki vahvoin voimin. Mutta sitä me emme
voineet, syystä ettei viimeisestä armeijanvahvistus-laista saatukaan
tulokseksi niitä kolmea armeijaosastoa, joita yleisesikunta toivoi. Nyt
oli sitä paitsi korvattava Italian puuttuminen länsirintamalla.

Vanhempain Italian kanssa tekemäimme sotilaallisten välipuheitten
mukaan piti Elsassiin tulla kolme italialaista armeijaosastoa ja kaksi
ratsuväkidivisioonaa, kun taas armeijan pääosa, rannikkotykistöä lukuun
ottamatta, oli koottava Ylä-Italiaan Ranskan rajalle. Laivaston piti
samalla pyrkiä katkaisemaan Ranskan yhteys sen pohjoisafrikkalaisen
siirtomaavaltakunnan kanssa. Jonkun aikaa otettiin nämä välipuheet
lukuun. Sitten ne jäivät. Italian yleisesikunnan päällikön, kenraali
Pollion nimenomaisesta pyynnöstä näitä toimenpiteitä sitten uudelleen
kehitettiin.

Kesällä 1914, vähän ennen sodan syttymistä, kenraali Pollio kuoli.
Ranskan ei kaakkoisrajalleen tarvinnut jättää ainoatakaan miestä. Se
saattoi lähettää meitä vastaan kaikki, se kun tarkkaan tiesi, ettei
Italia sodassa astuisi meidän puolellemme. Entinen liittolaisemme
vahingoitti meitä sen kautta aivan suunnattomasti. Sen vaarallinen
asema Englantiin nähden oli ilmeinen. Ristiriita Itävalta-Unkarin
kanssa oli olemassa. Nämä suhteet olivat vanhat, mutta eivät ne
estäneet Italiaa tekemästä liittoaan Itävalta-Unkarin ja meidän
kanssamme. Sillä oli ollut siitä paljon etua. Saatoimme edes odottaa,
että Italia tuntisi meihin nähden velvoitusta. Terve kansallinen
itsekkyys on ymmärrettävä, sen tulee elää joka kansassa. Mutta on
eetillisiä lakeja, joita ei saa rikkoa. Sen Italia teki. Tyytyköön
siihen, että meillä on huonot ajatukset sen käytöksestä neljänä
sotavuotena.

Itävalta-Unkarin armeijan vaikea asema elokuun lopulla sangen suurta
venäläistä ylivoimaa vastassa oli ilmeinen. Itävalta-Unkarin
yleisesikunnan päällikkö, kenraali v. Conrad, oli täysin oikeutettu
tekemäänsä vaatimukseen, että meidän piti marssia Narewin yli. Tämä ei
kuitenkaan ollut mahdollista siihen nähden, että 8:s armeija yhä vielä
oli Rennenkampfin armeijaan verraten heikko. Millä hetkellä tahansa
Rennenkampf saattoi Allensteinin-Elbingin linjaa vastaan etenemällä
pysäyttää meidän etenemisemme Mlawan-Pultuskin linjaa vastaan. Ei ollut
muuta neuvoa, kuin ensinnä tehdä tilit venäläisen Niemenin-armeijan
kanssa.

Rennenkampf tosin oli Tannenbergin taistelun vaikutuksen alaisena
vienyt etujoukkonsa jonkun kilometrin taapäin, mutta näytti kuitenkin
aikovan jäädä Pregelin ja Mauer-Seen välille. 8:nnen armeijan täytyi
taistella uusi taistelu ja sitä varten koota kaikki voimansa. Tämän
aikomuksen toteuttamiseksi vietiin lännestä saadut apujoukot
Allensteinin-Elbingin välille ja entinen 8:s armeija koottiin linjalle
Willenberg-Allenstein olemaan valmiina eteenpäin marssimaan. Soldaun
luo jäi rajan suojaksi vain heikkoja voimia; niiden piti Mlawan
suuntaan marssien kulkea Puolan rajan poikki.

Joukkojen sijoituksen päätettyämme tahdoimme Pregelin ja Mauer-Seen
välillä käydä Rennenkampfin leveän rintaman kimppuun ja Lötzenin kautta
ja vielä kauempaa etelästä kiertää hänen vasemman siipensä. Äärimmäisen
eteläsivustamme tehtäväksi jäi armeijan turvaaminen Augustowia ja
Ossowietzia vastaan, jonne saattoi arvata vihollisen purkavan
sotaväkeä. Paraillaan koossa olevan 8:nnen armeijan piti siten
taistella kolmessa ryhmässä Pregelin ja Mauer-Seen välillä Lötzenin
itäpuolella ja Eyckin suunnalla.

Syyskuun alussa seisoivat eteenpäin marssiin valmiina:

Veikselin linnain sota-varusväki Soldaun luona.

v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona Neidenburgin luona.

3:s reservidivisioona ja I armeijaosasto Willenbergin, Ortelsburpin
luona, I ratsuväkibrigaadi Johannisburgin länsipuolella.

XVII armeijaosasto Passenheimissa.

XX, XI armeijaosasto ja I reserviosasto Allensteinissa ja kahden puolen
sitä.

Kaartin reserviosasto levitti rintamaansa Elbingistä Passargen
alijuoksua kohtaan.

8:s ratsuväkidivisioona marssi Lötzenin suunnalle.

I ratsuväkidivisioona ilman I:stä ratsuväkibrigaadia seisoi vielä
Niemenin-armeijan rintaman edessä, senkin piti kulkea Lötzenin kautta
eteenpäin.

Königsbergin pääreservi piti Deime-linjaa hallussaan.

Posenin pääreservi ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioona
aiottiin myös tuoda avuksi, mutta ne eivät enää ennättäneet siksi
ajoissa, että olisivat voineet taisteluun osaa ottaa.

I:n reserviosaston ja XVII:n armeijaosaston kolonnain ja kuormastojen,
jotka alkuaan olivat peräytymässä Passargen taa, oli täytynyt suorittaa
sangen vaikeita liikkeitä. Ne olivat kuitenkin lopulta ilman kovin
suuria hankauksia päässeet oikealle rintamaansijoittumisalueelleen.

Venäläistä ratsuväkeä, jonka edestä I:sen ratsuväkidivisioonan oli
täytynyt väistyä, oli joksikin aikaa tunkeutunut kauas länttä kohti
aina alas Passarge-Wormdittiin saakka, mutta mitään sotilaallista
vahinkoa se ei ollut aikaan saanut. Niinpä se käsittämätöntä kyllä oli
jättänyt Elbing-Königsbergin suuren radan hävittämättä.

Meille tietysti oli sangen tärkeätä saada pian uudelleen liikekuntoon
rautatiet ja ennen muita ne, jotka Gumbinnenista takaisin marssiessamme
olimme katkaisseet. Etenkin oli Korschenin asema tärkeä. Se oli pitänyt
hävittää perusteellisesti. 48 tuntia sen jälkeen kuin saimme sen
haltuumme, oli se jälleen käyttökunnossa. Tässä oli eduksi, ettei
hävitystyö ollutkaan ollut niin perinpohjainen kuin olin odottanut.
Joukoilla ei vielä ollut kokemusta. Erikoiset teknilliset ohjeet ovat
tarpeen. Olen siitä tulevaisuuden varalle oppinut.


V.

Eteneminen Rennenkampfin armeijaa vastaan alkoi syyskuun 4:ntenä.
7 p:nä asetuimme kaartin reserviosaston, I:n reserviosaston, XI:n
ja XX:n armeijakunnan kanssa vihollisen asemien eteen linjalle
Wehlau-Gerdauen-Nordenburg-Angerburg Pregelin ja Mauer-Seen välille ja
seuraavana päivänä suunnitelmallisesti kävimme sen kimppuun. Taistelut
eivät menestyneet suotuisasti varsinkaan XX:n armeijakunnan kohdalla.
Venäläinen teki siellä voimakkaan vastahyökkäyksen. Vihollisen asemat
olivat vahvat ja taitavasti rakennetut. Emme niillä taisteluneuvoilla
ja ampumatarpeilla, mitä meillä oli koskaan olisi niitä käsiimme
saaneet, elleivät aiottu kiertoliike Lötzenin kautta ja linnoitettu
järvisulku olisi tehonneet.

Ei tila Lötzenin itäpuolellakaan alussa näyttänyt hyvältä, vaikka
kaupunki itse olikin urhoollisesti pitänyt puoliaan. XVII armeijaosasto
ynnä 1:nen ja 8:s ratsuväkidivisioona, jotka olivat edenneet
linnoituksen kautta, pääsivät sen luoteispuolella järviseudussa 8 ja 9
p:nä vain hitaasti eteenpäin. Kruglaukenin ja Possessernin luona niiden
täytyi taistella ankaria taisteluita. I armeijaosasto, joka oli edennyt
Nikolaikenin ja Johannisburgin kautta, oli järvilinjan itäpuolella
vietävä sangen jyrkkään pohjoista kohti. 9 p:n illalla se helpotti
XVII:n armeijaosaston ahdinkoa, 3:s reservidivisioona, jonka jälkeen
oli lähtenyt v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona, marssi yhä
edelleen suuntaa Bialla-Lyck. Jo syysk. 8 p:nä ne Biallan luona
kohtasivat vahvasti ylivoimaisen vihollisen.

Tämäkin sotatoimi oli kuulumattoman rohkea. Niemenin-armeija ja sen 24
jalkaväen-divisioonaa oli jo sinänsä hyvin paljon voimallisempi 8:tta
armeijaa ja sen 15 tai 16 divisioonaa. Venäläisissä divisioonissa sitä
paitsi oli 16, meikäläisissä vain 12 pataljoonaa. Venäläisten
sotavoimain lisäksi tuli vielä neljästä kuuteen divisioonaa, jotka
olivat koolla Ossowietzin ja Augustowin seuduilla. Joka hetki ja mille
paikalle tahansa voitiin nämä joukot koota meitä vastaan valtavaksi
ylivoimaksi. Oikea sivustamme järvien itäpuolella varsinkin oli
vaarassa. Se olisi voitu musertaa. Emme hetkeäkään epäröineet uskaltaa
tappelua tässäkin tilanteessa. Etevämpi harjoituksemme oli meidän
puolellamme. Tannenberg oli meille tuottanut suuren ylivoiman.

Ylikomento olisi mielellään suonut, että oikea sivusta olisi ollut
vahvempi. Sitä varten oli yksi XX:n armeijaosaston divisioona lähetetty
järvien länsipuolelle käytettäväksemme. Mutta se oli annettava
kenraalikomennolle taas takaisin. Ne neljä armeijaosastoa, jotka
kävivät vihollisen rintaman kimppuun, olivat levitettyinä 50 kilometrin
matkalle, joka sentään oli sangen suuri matka. Lisäksi kaartin
reserviosaston kenraalikomento pelkäsi venäläisten hyökkäystä vastaansa
ja siitä syystä vetäytyi enemmän kokoon. Pohjoissivustan täytyi pitää
kiinni Pregelistä, muutoin saattoi 8:s armeija tulla siltä puolelta
kierretyksi. Kiertävää sivustaa ei voitu tehdä vahvemmaksi kuin alkuaan
oli määrätty. Meidän täytyi odottaa, kuinka hyvin tai huonosti
hyökkäyksemme luonnistuisi. Aseitten täytyi tässäkin ratkaista. Meidän
vain täytyi tehdä kaikki turvataksemme menestyksen, johon pyrimme.

Syysk. 10:ntenä saapui varhain ratkaiseva tieto, että vihollinen oli
yön kuluessa k:lo 9:stä illalla Gerdauenin pohjoispuolella II
reserviosaston edestä jättänyt asemansa -- arvatenkin I:n ja XVII:n
armeijaosaston jatkuvain taistelujen johdosta. Reserviosasto oli
tunkeutunut asemiin ja aikoi kulkea eteenpäin. Helppo on kuvitella,
minkä riemastuksen tämä päämajassa synnytti. Jälleen oli saavutettu
suuri menestys, ei vielä kuitenkaan ratkaisua. Venäjän armeija ei vielä
suinkaan ollut lyöty. Tötzenin koillispuolella saavutimme vain
paikallista menestystä. Meidän tuli nyt kaikella mahdollisella tarmolla
ajaa takaa rintamalla ja tunkeutua peräytyvän vihollisen sisään, sillä
välin kuin kiertävä sivusta Romintenin nummen itäpuolitse eteni
Wirballenin-Kownon tietä kohti. Tahdoimme täten, mikäli mahdollista
tunkea venäläiset Memeniä kohti. Samalla oli kuitenkin otettava lukuun,
että Rennenkampf vieläkin kauempaa etelästä tulevain apujoukkojen
keralla kykeni mihin suuntaan tahansa tekemään voimallisen hyökkäyksen.
Linjamme olivat kaikkialla sangen ohuet, mutta molemmat pohjoiset
ryhmät, joita Mauer-See oli tähän saakka toisistaan erottanut, olivat
jälleen yhtyneet. Tilanne jäi edelleenkin tavattoman jännittyneeksi.

Joukkomme ryhtyivät uusiin tehtäviin. Niiden tuli uupumatta ajaa
vihollista takaa monta tietä marssien ja läheistä yhteyttä keskenään
pitäen ja käydä sen kimppuun, milloin se yritti vastarintaan asettua.
Samalla oli kuitenkin odotettava naapurikolonnain ryhtymistä
paikallisiin kiertoliikkeihin, jotta tappiot olisivat pienemmät. XVII:n
ja varsinkin äärimmäisenä oikealla sivustalla olevan I:n armeijaosaston
ja 1:sen ja 8:nnen ratsuväkidivisioonan täytyi tuon tuostakin tehdä
kiertoliikkeitä. Eri osien marssisuunnat olivat, vasemmalta sivustalta
alkaen, osapuilleen seuraavat:

    Königsbergin pääreservi    Königsberg -- Tilsit,
    Kaartin reserviosasto      Grosss-Audowöhnen,
    I reserviosasto            Insterburg-Pillkallen,
    XI armeijaosasto           Darkehmenin pohjoispuolitse,
                                 Gumbinnen-Stallupönen,
    XX armeijaosasto           Darkehmen, Wirballenin-Wyshtyter-järven
                                 puolitiehen,
    XVII armeijaosasto         aivan Romintenin nummen pohjoispuolitse
                                 Wyshtynjetziin,
    I armeijaosasto            aivan Romintenin nummen eteläpuolitse
                                 Marjampolia kohti,
    8:s ja 1:nen ratsuväki-    I:n armeijaosaston edellä
    divisioona                   Wirballenin--Kownon tietä kohti.

Liikkeet eivät menestyneet juuri niin, kuin olin toivonut. Ystävää ja
vihollista oli vaikea erottaa toisistaan. Joskus ampuivat omat kolonnat
toisiaan. Joukot kävivät liian tuimasti rintamain kimppuun, eivätkä
odottaneet naapurikolonnain tointa. Pahin vastus kuitenkin oli, että XI
armeijaosasto syysk. 11 p:nä ilmoitti suuren ylivoiman käyneen
kimppuunsa. Moinen tapaus oli mahdollinen, meidän täytyi ottaa se
lukuun. Rintama tarvitsi, kun molemmanpuoliset voimasuhteet olivat
semmoiset kuin ne olivat, kiertäväin osastojen välitöntä taktillista
apua. Meidän täytyi sen vuoksi johtaa XVII ja I armeijaosasto jyrkemmin
pohjoista kohti, kuin alkuaan aikomuksemme oli. I:n armeijaosaston
otaksuma osoittautui muutaman tunnin kuluttua vääräksi. Kiertävälle
sivustalle oli kuitenkin jo lähetetty käsky. Myöhemmin armeijakunnat
jälleen suunnattiin takaisin, mutta ainakin puolen päivää oli
menetetty.

8:s armeija toimi erinomaisesti. Koko eteneminen, jonka kuluessa
neljänä päivänä vallattiin maata paljon yli 100 kilom., oli näille
pitkiä taisteluja kestäneille ja kaikenlaisia rasituksia kärsineille
joukoille loistava voittoretki. Tämä koski varsinkin 8:nnen armeijan
entisiä joukko-osastoja; kaartin ratsuväkiosasto ja XI armeijaosasto
olivat lännessä Namurin luona urhoollisesti taistelleet, mutta
kuitenkin oli niillä tähän saakka ollut helpommat päivät.

Taistelun tulos ei ollut yhtä silmäänpistävä kuin Tannenbergin
taistelun. Vihollista ei ahdistettu selän puolelta; se ei ollut
mahdollista. Vihollinen ei jäänyt paikoilleen, vaan lähti pois; siten
oli vain rintaman ja sivustain takaa-ajaminen mahdollista. Tannenbergin
luona saimme yli 90.000 vankia, nyt 45.000. Mutta mitä olevissa oloissa
oli mahdollista saavuttaa, se saavutettiin.

Rennenkampf ei yleensä näytä ajatelleenkaan vakavaa vastarintaa.
Ainakin hän sangen varhain alkoi paluumarssinsa ja marssi yötkin.
Lentäjämme olivat nähneet tallatuita kolonnanteitä, mutta tiedot olivat
olleet liian epämääräisiä. Venäläinen oli mestari panemaan toimeen
peräytymisiä ja teistä sivussakin kuljettamaan joukkoja kenttien ja
metsäin halki.

Hellittämättömät liikkeemme yhdessä kiertoliikkeen kanssa ajoivat
peräytyvän venäläisen armeijan kulkemaan niin terävään edellämme, että
se oli hajaannustilassa Niemenin yli päästessään. Sitä ei lähiviikkoina
enää tarvinnut pitää täysiarvoisena taistelumahtina, ellei venäläinen
saattanut sille hankkia vereksiä voimia.

Masurin-järvien taistelu ei ole saanut osakseen niin suurta
tunnustusta, kuin se ansaitsee. Se oli suuresti suunniteltu ja
suunnitelmallisesti toimeen pantu ratkaiseva taistelu erinomaisen
suurta ylivoimaa vastaan; suuret vaarat liittyivät siihen, mutta
vihollinen oli voimistaan tietämätön. Se ei edes ryhtynyt
lopputaisteluun, vaan vältti sen hätäisen peräytymisen kautta, joka
meidän painostuksemme johdosta sai paon luonteen.

Syrjässä suuresta tappelukentästä olivat 3:s reservidivisioona
tarmokkaan johtajansa kenraali v. Morgenin johdolla ja v. der Goltzin
maanpuolustusdivisioona syysk. 8:ntena Biallan luona sangen hyvällä
menestyksellä taistelleet suurta vihollisen ylivoimaa vastaan ja
lyöneet saapuvat apujoukot. Sen kautta ne olivat torjuneet suuren
vaaran, joka uhkasi kauempana pohjoisessa taistelevaa armeijaa.
Ossowietzin kohdalla jäi kenraali v. der Goltz asemilleen. Kenraali v.
Morgen ankarin taisteluin valloitti Augustowin ja Suwalkin.
Suuriruhtinas Nikolain aikomus huojentaa Rennenkampfin asemaa siltä
puolelta meni myttyyn.

Syysk. 13 p:nä taistelu pääasiallisesti oli päättynyt.

Joukkojen sijoitus oli mainittuna päivänä suunnilleen tämä:

  Linnoitusjoukot kenraali v. Mühlmannin johdossa Mlawan luona,
  v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona Ossowietzin edustalla,
  3:s reservidivisioona Augustowin-Suvalkin luona,
  1:nen ja 8:s ratsuväkidivisioona kaukana edellä Marjampolin suunnalla,
  I armeijaosasto kaukana edellä Marjampolin suunnalla,
  XVII armeijaosasto Wyschtynjetz--Wirballenin linjan etupuolella,
  XX armeijaosasto Wyschtynjetz--Wirballenin linjan etupuolella,
  XI armeijaosasto Wirballenin pohjoispuolella,
  I reserviosasto Wladislawowissa,
  Kaartin reserviosasto jo perääntyneenä Wehlaun koillispuolella,
  Königsbergin pääreservi: Tilsitissä.

Taistelukentän keskustaan oli täten joutunut hyvin lähekkäin useita
armeijakuntia. Osaksi niiltä jo puuttui tilaa ja sotatointen
jatkamiseen ne olivat ensimmäisinä valmiina käytettäviksi. Jo silloin
kun lähdettiin Rennenkampfia vastaan etenemään, ei voinut enää olla
epäilystä siitä, ettei eteneminen missään tapauksessa tulisi kulkemaan
Niemenin yli. Minun aikomukseni oli, että Rennenkampfin kanssa välimme
selvitettyämme edettäisiin Itä-Preussin itärajaa suojaamalla
käytettävin voimin etelärajan poikki Narewia vastaan, jotta päästäisiin
välittömämpään yhteistoimeen Itävalta-Unkarin armeijan kanssa siihen
suuntaan kuin kenraali v. Conrad oli ehdottanut. Minulla ei silloin
vielä ollut tietoa siitä ankarasta tappiosta, jonka Itävalta-Unkarin
armeija sillä välin oli kärsinyt. Mainittuun ajatussuuntaan käyviä
määräyksiä oli jo annettu, mutta niitä ei enää toteutettu.


VI.

8:nnen armeijan koko voittoretken aikana Allensteinin seuduilta
aina vihollisen alueelle saakka oli armeijan-ylikomento seurannut
lähellä joukkojen perässä. Olen aina pitänyt kiinni siitä,
että meidän tulee pysyä mitä lähimmässä kosketuksessa johtajien ja
joukkojen kanssa. Se oli käskyjen lähettämisen ja tietojen saamisen
vuoksikin ehdottoman välttämätöntä: teknilliset sananlähetyskeinot
olivat vielä epätäydelliset. Itä-Preussin maakunnassa olivat
kaukopuhelumahdollisuudet vielä koko vaatimattomat. Virkamiehet olivat
osaksi jättäneet virkansa. Kipinäasemista oli hyvä apu, mutta niitä ei
ollut muuta kuin ratsuväellä ja armeijan ylikomennolla. Minun täytyi
sen vuoksi ensi sijassa turvautua voimavaunuun ja lähettää esikunnan
upseereja. Vapaaehtoisen autojoukon herrat vaununkuljettajat ovat
toimineet varsin etevästi. He suorittivat matkoja, jotka muistuttivat
uhkarohkeimpia partioratsastuksia. Ne muutamat lentäjät, mitä meillä
oli, tarvitsin välttämättömästi tiedusteluun, sanan lähettämiseen en
voinut niitä käyttää. Huolimatta tiedonantokeinojen niukkuudesta
onnistui meille kuitenkin aina olla selvillä asioista ja ajoissa
saattaa perille armeijan ylikomennon käskyt. Puhuin itsekin
paljon kaukopuhelimella, kannustin toimeen, missä se näytti
tarkoituksenmukaiselta, ja sekaannuin asiaan, missä se koko yrityksen
onnistumiselle oli välttämätöntä. Tämä persoonallinen seurustelu
päälliköiden kanssa oli hyödyksi, se tarjosi tilaisuuden saada
välittömästi tietoja ja välittömästi vaikuttaa.

Meillä oli koko jakso uusia majoja. Niistä paikoista, mihin tulimme,
oli Nordenburg ensimmäinen, joka oli pitemmän aikaa ollut venäläisten
hallussa. Se oli käynyt aivan uskomattoman siivottomaksi. Tori oli
törkyä täynnään. Huoneet oli iljettävästi liattu.

Insterburgissa asuimme Dessauer Hofissa, samassa kortteerissa, josta
Rennenkampf oli vast'ikään lähtenyt. Suuriruhtinas Nikolai
Nikolajevitshkin kuuluu vasta sangen myöhään lähteneen kaupungista.

Saimme tilaisuuden tarkemmin katsella venäläisten asemia. Syvä
kiitollisuuden tunne valtasi meidät kaikki, ettei meidän tarvinnut
niitä väkirynnäköllä vallata. Se olisi maksanut paljon verta.

Suuri osa venäläisestä sotaväestä käyttäytyi elokuussa ja syyskuussa
Itä-Preussissä mallikelpoisesti. Viinikellareita ja varastoja
vartioitiin. Insterburgissa Rennenkampf piti yllä kovaa kuria. Mutta
sota tuotti kuitenkin sanomattoman paljon kurjuutta ja paljon kauhua.
Kasakat olivat julmia ja raakoja, he polttivat ja ryöstivät. Paljon
asukkaita surmattiin, naisille tehtiin väkivaltaa, väestöstä osa
kuljetettiin pois. Enimmäkseen oli tämä aivan järjetöntä. Turhaan saa
kysyä syytä. Väestö ei vähimmälläkään tavalla vastustanut venäläisiä.
Se alistui eikä ottanut taisteluun osaa, mikä olikin meidän
käsityksemme mukaan oikein. Venäläiset ovat vastuunalaiset näistä
ilkitöistään.

Raskaasti oli venäläinen armeija rasittanut Itä-Preussiä. Nyt olimme
ylpeät siitä, että olimme saksalaisen maan vapauttaneet vihollisesta.
Väestön riemu ja kiitollisuus olivat suuret. Maata ei ole sitä varten
pelastettu, että se joutuisi muukalaisen ikeen alle. Moisesta häpeästä
meitä varjelkoon taivas.

Insterburgissa olimme syysk. 14 p:nä täysin tietoisina voitosta ja
suurista saavutuksista. Sitä suurempi yllätys oli minulle, kun minut
määrättiin esikuntapäälliköksi eteläarmeijaan, joka oli kenraali v.
Schubertin johdolla muodostettava Breslauhun.


VII.

Lännessä oli saksalaisten eteneminen päättynyt peräytymiseen. Saksan
länsiarmeijan oikea sivusta oli liian heikko eikä kaartanut kyllin
kaukaa, kaartin reserviosaston ja XI:n armeijaosaston pois lähettäminen
olivat vaikuttaneet tuhoisasti. Sivustaa päinvastoin olisi tullut
vahvistaa Lothringista ja Elsassista otetuilla joukoilla. Niin
edellytti kenraali kreivi v. Schlieffenkin tutkimuksissaan. Hänen
käsityksiään vastaan oli toimittu siinäkin, että sinne marssivat
saksalaiset joukot vietiin niin etäälle Luneville-Epinalin linjaa kohti
ja että ne sinne takertuivat. Se olisi ollut koko armeijan kohtalo,
ellemme olisi edenneet Belgian kautta, vaan olisimme pitäneet oikean
sivustan Longwyn eteläpuolella. Sillä välin kuin me olisimme
vuodattaneet vertamme Verdunin-Belfortin linjan ranskalaisten
salpalinnoitusten luona, olisi oikeanpuoleinen sivustamme joutunut
Belgian puolelta Belgian, Ranskan ja Englannin yhdistetyn hyökkäyksen
alaiseksi ja lyöty. Samalla olisimme menettäneet alareiniläisen
teollisuusalueemme. Se olisi ollut varma häviömme.

Armeija oli saanut käskyn peräytyä Marnelta, syylläkö vai syyttä, siitä
en ole koskaan voinut saada selvyyttä.

Sodan täytyi nyt kestää kauan, isänmaalta vaadittaisiin suunnattomia.
Oli tullut se hetki, että Saksassakin kaikki täytyi kohdistaa sotaan ja
oli aljettava suurisuuntainen valistustyö. Olin hämmästyksissäni
mielialasta, jonka Berliinissä tapasin lokakuun lopulla 1914. Asemamme
äärettömästä vakavuudesta ei huomannut jälkeäkään.

Oli ankara ja kohtalokas tapaus, ettei Saksa kahdenliiton ollessa
miesluvultaan heikompi ja vihollisten ympäröimänä rohkealla iskulla
voittanut sotaa, johon se oli pakotettu, ja tuottanut tappiota
miesluvun puolesta voimallisemmalle, mutta huonommin opetetulle
viholliselle. Nyt oli lukuun otettava, että armeijat sodan kuluessa
opetukseen nähden kävisivät tasasuhtaisemmiksi, vaikka saatoimmekin
toivoa, että vakaantuneet traditsionit vielä kauaksi aikaa takaisivat
Saksan armeijalle jonkinlaisen etevämmyyden. Vakinaisten upseerien
suuri puute saattoi arveluttaa. Joka tapauksessa oli tehtävä kaikki
mitä suinkin voitiin tehdä sotataitomme etevämmyyden säilyttämiseksi,
ettei vihollisen suurempi miesluku kävisi liian tuntuvaksi.

Varsinkin täytyi meidän ottaa lukuun se, että Englanti käyttäisi aikaa
puolustusvoimainsa vahvistamiseksi ja laivastonsa lisäksi vielä
hankkisi vahvan armeijan. Miehiä sillä kyllä oli. Tämän vuoksi
emme saaneet vähääkään laiminlyödä voittaaksemme vielä sittenkin
sodan. Saksasta oli tehtävä asestettu sotaleiri. Se olikin
uudenvuodentoivotukseni, jonka v:n 1915 tammikuun 1 päiväksi lähetin
eräälle sanomalehdelle. Ylin armeijanjohto oli syksyllä 1914 ja
talvella 1914/15 luonut 18-20 divisioonaa. Teimme uusia divisioonia
maanpuolustus- ja nostoväkiryhmityksistä. Aluksikin vähensimme
divisioonan pataljoonaluvun 12:sta 9:ään ja muodostimme täten
vapautuneista pataljoonista uusia divisioonia, antaen niille tykistöä
ja erikois-aselajeja. Paljon saimme aikaan, useissa suhteissa jäi
saavutuksemme kuitenkin vaillinaiseksi.

8:s armeija olisi nyt täydelleen voinut luovuttaa armeijaosastoja
länteen. En tiedä, onko tämä ollut ylimmässä armeijanjohdossa harkinnan
alaisena vai eikö Itävalta-Unkarin armeijan asema ensinkään suonut
sijaa semmoiselle ajatukselle. Tämä armeija oli, kuten nyt
valitettavasti sain nähdä, täydelleen lyöty ja peräytyi Sanin yli mitä
suurimpia tappioita kärsien. Venäläinen seurasi perässä. Venäläisten
hyökkäys Mähriin ja sitten Ylä-Schlesiaankin kävi mahdolliseksi.
Itävalta-Unkarin armeijaa oli autettava, jos mieli pelastaa se
tuhoutumasta. 8:nnen armeijan eteneminen Narewin poikki, jota syyskuun
alussa oli ajateltu, olisi ollut tuulentupa. Apua oli annettava heti
eikä se voinut olla liian tehokas. Länttä emme voineet vahvistaa.

Käskyssä, jonka 14 p:n iltana sain Insterburgiin, lausuttiin, että
kaksi 8:nnen armeijan armeijaosastoa muodostaisi Ylä-Schlesiassa
eteläarmeijan. Tämä näytti vain torjumista ja suojelusta tarkoittavalta
toimelta. Ei missään tapauksessa se riittänyt edes johonkin määrään
palauttamaan maassa asemaa ennalleen. Me emme saaneet vain torjua,
meidän tuli myös toimia. Kaukopuhelussa sen vuoksi heti ehdotin
ylimmälle armeijanjohdolle ja vielä kenraali v. Moltkelle
persoonallisestikin, että 8:nnen armeijan pääosa ja vast'ikään
ylennetty kenraalieversti v. Hindenburg lähetettäisiin Ylä-Schlesiaan
ja Poseniin. Vain heikkoja osia oli jätettävä Itä-Preussin suojaksi
senkin varalta, että Venäjä vereksin voimin uudelleen hyökkäisi tähän
onnettomaan maahan. Minä tosin sentään toivoin, että siitä oltaisiin
vielä kaukana. Jo sotatoimien aikana oli kaikkien tapausten varalta
määrätty Lötzenin ja järvien asemat vahvistettaviksi ja
laajennettaviksi. Me vaadimme, ettei tehtäisi vain suunnitelmaa, vaan
myös alettaisiin itse työt. Angerapp-linjakin oli vahvistettava. Nämä
toimenpiteet aiheutuivat sotatilanteen muutoksesta ja myöhemmin
maksoivat vaivat.

Kenraali v. Moltke lupasi, että ehdotukseni otettaisiin harkittavaksi,
ja lyhyesti selosti minulle, kuinka asema lännessä oli muuttunut.
Siihen saakka olimme kuulleet siitä vain huhuja. Kenraali v. Moltke oli
syvästi liikutettu lännen aseman johdosta. Se oli viimeinen
virkapuheluni tämän ihmisenä niin huomattavan miehen kanssa. Hänellä
oli terävä sotilaallinen äly ja suuria sotatilanteita hän osasi
käsitellä erinomaisen selvästi. Mutta hän ei ollut mikään
perinpohjainen luonne, hän oli mielialaltaan enemmän rauhan kuin sodan
mies, muistan montakin hänen lausuntoaan. Hänen terveytensä oli sodan
alussa kahden Karlsbad-hoidon johdosta muutamassa kuukaudessa kovasti
heikontunut.

Näinä päivinä alkoi sotaministeri kenraali v. Falkenhayn johtaa
sotatoimia.

Syysk. 14:nnen illalla lausuin jäähyväiset kenraalieversti v.
Hindenburgille ja tovereilleni. Helppoa ei ollut kahden voitokkaan
taistelun jälkeen erota ylipäälliköstä ja esikunnasta. Kenraali v.
Hindenburg oli aina suostunut ehdotuksiini ja vastuuvalmiina ne
hyväksynyt. Muodostui kaunis luottamussuhde meidän kahden samoin
ajattelevan miehen kesken. Esikunnassa vallitsi täydellinen
yksimielisyys kaikista sotilaallisista asioista.

Syysk. 15:ntenä lähdin Insterburgista ajaakseni voimavaunulla
Graudenzin ja Thornin kautta määräpaikkaani Breslauhun. Uudesta
vaikutusalastani en ollut vähääkään selvillä. Se näytti minusta
nykyistä pienemmältä. Pian huomasin joutuneeni laajalle, tärkeälle
toimialalle.



PUOLAN SOTARETKI SYKSYLLÄ 1914


I.

Matka Breslauhun ei ollut hauska. Ajoin Allensteinin kautta ja söin
siellä päivällistä samassa hotellissa, jossa olin asunutkin. Elämä
kulki taas entistä rauhallista latua. Iltapäivällä olin Graudenzissa ja
sieltä jatkettiin matkaa myrskyssä ja sateessa Brombergin kautta
Poseniin, jonne saavuin yön pilkkopimeydessä ja jossa olin yötä. Monet
suhteet liittivät minut Posenin maakuntaan ja kaupunkiin. Isäni, joka
polveutui pommerilaisesta kauppiassuvusta, oli asunut siellä aina
1870/71 vuosien Saksan ja Ranskan sodan jälkiaikaan. Minä itse olin
palvellut Posenissa ja ilomielin näin sen uudelleen. Vuodesta 1902
vuoteen 1904 olin siellä V:n armeijaosaston kenraalikomennon vanhimpana
yleisesikunta-upseerina. Sekä tässä toimessa että edellisessäkin 9:nnen
divisioonan yleisesikunta-upseerina Glogaussa tarjoutui minulle
tilaisuus oppia tuntemaan maakunnan vaikeat olot. Eräillä manöövereillä
jouduin Jarotschinin-Pleshenin seuduille. Puolalaisuus ei ole meitä
kiittänyt siitä, mitä olemme sille antaneet. Oikeassa ovat ne,
jotka yhä uudelleen ovat kehoittaneet saksalaista isänmaatamme
olemaan varuillaan sen pyyteisiin nähden. Syvällä tuskalla näen
kotimaakunnalleni alkavan surullisen kehitysajan.

Aamulla syyskuun 16:ntena saavuin Breslauhun. Pian sen jälkeen saavutti
minut sähkösanoma, että ylin armeijanjohto oli hyväksynyt 14 p:n
illalla tekemäni ehdotuksen. Kenraalieversti v. Hindenburgin ja 8:nnen
armeijan pääosan piti viipymättä lähteä Ylä-Schlesiaan Itävalta-Unkarin
avuksi. Nämä osat muodostaisivat 9:nnen armeijan.

Itä-Preussiin jäi 8:nneksi armeijaksi. 1 ratsuväkidivisioona, I
armeijaosasto, I reserviosasto, 3:s reservidivisioona, v. der Goltzin
maanpuolustusdivisioona, muutamia maanpuolustusväenbrigaadeja,
Königsbergin pääreservi sekä Veikselin linnoitusten sota-varusväet
lukuun ottamatta 35:ttä reservidivisioonaa, joka oli muodostettu
etupäässä Thornin sota-varusväestä. Ylipäälliköksi nimitettiin kenraali
v. Schubert.

9:s armeija muodostettiin 8:nnesta ratsuväkidivisioonasta, Xl:stä,
VII:stä ja XX:stä armeijaosastosta, kaartin reserviosastosta, 35:nnestä
reservidivisioonasta ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioonasta.
Sen rintamaansijoitus oli suunniteltava. Nostoväki, joka oli asetettu
harvaan rajan vartijaksi Kattowitzin ja Thornin välille Puolan
puolella, saattoi sitä suojata.

Armeijan ylikomento itse olisi mieluummin koonnut armeijan
Beuthenin ja Pleschenin seuduille. Ylin armeijanjohto piti kuitenkin
Itävalta-Unkarin armeijan asemaan nähden tarpeellisena siirtää
rintamaansijoittumisen jyrkemmin kaakkoa kohti, jotta saksalainen apu
Itävalta-Unkarille ja sen armeijalle olisi silmäänpistävämpi. 9:nnen
armeijan oikea sivusta, XI armeijaosasto, joutui siten Krakowaan,
vasen vietiin näin ollen kauemmaksi etelään. Läheinen liittyminen
Itävalta-Unkarin armeijaan tietysti rajoitti 9:nnen armeijan
liikuntavapautta. Siitä ei kuitenkaan ollut erikoisia haittoja.

Syysk. 17 p:nä saapui kenraalieversti v. Hindenburg Breslauhun, osa
esikuntaa mukanaan. Olimme jälleen kutsutut tärkeälle paikalle
sotaiseen yhteistyöhön.

Minä itse lähdin jo 18 p:nä Neu-Sandeciin, Itävalta-Unkarin armeijan
päämajaan. Matkalla, joka tapahtui rumalla sateisella säällä, sain
nähdä uutta. Ylä-Schlesia ja sen korkea kulttuuri olivat tähän saakka
olleet minulle vieraat. Galitsiassa tutustuin Euroopan luultavasti
rappeutuneimpaan maahan ja sain käsityksen puolalaisten isännyydestä.
Erikoisesti takapajulla oli puolalais-juutalainen, vielä enemmän
takapajulla kuin hänen uskon- ja heimoveljensä Puolassa. Se ei ole vain
tämän kansan oma syy, vaan myös niiden, jotka ovat sitä hallinneet.

Neu-Sandecissa ilmoittauduin arkkiherttua Friedrichille, miehelle,
jolla on lämmin saksalainen sydän ja oikeat sotamiehen tunteet.
Muistelen häntä kunnioituksella. Itävalta-Unkarin armeijan sotatointen
henkinen johtaja oli kenraali v. Conrad, älykäs, henkisesti erinomaisen
joustava ja huomattava kenraali. Hän oli sotapäällikkö, jolla oli
harvinainen aaterikkaus, ja Itävalta-Unkarin armeijalle hän antoi alati
uutta virikettä. Se on oleva hänen iäinen ansionsa. Itävalta-Unkarin
armeija ei ollut kuitenkaan riittävän voimakas jokaisessa yksityisessä
tapauksessa toteuttamaan hänen rohkeita suunnitelmiaan. Armeijan
hyväksi oli rauhan aikana tehty liian vähän. Sitä laiminlyötiin aivan
huomattavasti eikä se kotimaassaan nauttinut sitä arvoa, joka
velvoittaa tekoihin, kuten meidän saksalainen armeijamme.
Rintama-upseerikunnan kukoistus, joka yli kansallisuus-eripuraisuuden
oli armeijaa koossa pitänyt, oli jo ohi; se mitä myöhempänä kautena
vielä oli jäljellä, jätti monessa suhteessa toivomiselle sijaa eikä
enää muodostanut armeijan kittiä. Hyvä, urhoollinen sotamieskantakin
oli jäänyt tappotantereille. Itävalta-Unkarin armeija oli kasvatettu
aivan toisella tavalla kuin Saksan armeija. Kenraali v. Conrad ei ollut
tähän saakka antanut suurta arvoa rauhanaikaiselle opetuksellemme. Nyt
hän tunnusti minulle julkisesti kannattavansa sen periaatteita. Hänen
mielestään ei varsinkaan voitu antaa kylliksi arvoa kaikelle sille,
joka vahvisti mieskuria. Itävalta-Unkarin armeijan yleisesikunta oli
liian paljon teoriain vallassa ja rivipalvelukselle vieras. Käskettiin
liian paljon ylhäältä päin ja kaikki itsenäisen toiminnan ilo
masennettiin.

Etappilaitos oli hyvin kehitetty, mutta se nieli suunnattomasti
upseereja.

Suhteeni kenraali v. Conradiin pysyi aina tyydyttävänä; erikoisen
edullisesti vaikutti se, että joskus tapasimme toisemme. Usein sain sen
vaikutuksen, ikäänkuin ei esikunnassani ollut Itävalta-Unkarin
yhdysside-upseeri olisi ilmoittanut vain tosiasioita, vaan myös
juoruja. Liittolaisvallan yhdysside-upseerilla on erikoisen tärkeä
tehtävä. Hän saattaa helposti saada aikaan vahinkoa. Siitä syystä hänen
tulee olla kauttaaltaan vakaantunut persoonallisuus.

Pohdimme edellisiä ja tulevia sotatoimia. Itävalta-Unkarin armeija ei
ollut peräytymistään jatkaessaan kulkenut vain Sanin, vaan Wislokankin
yli, se seisoi nyt yli 40:n divisioonansa keralla yhteensullottuna
Karpaattien ja Veikselin välillä Wislokan länsirannalla. Minulle
oli käsittämätöntä, kuinka armeijalle oli siinä tilaa. Suuri
sotavanki-hukka, josta sain myöhemmin kuulla, selitti asian. Armeija
oli suunnattomasti kutistunut. Kenraali v. Conrad teki rohkean
päätöksen, kun hän Saksan apuun luottaen päätti lokakuun alussa
uudelleen lähteä hyökkäämään, vaikkapa Itävalta-Unkarin armeijan aluksi
täytyisikin venäläisten painostuksen vuoksi peräytyä vielä kauemmaksi.

9:s armeija jo rintamaansijoittumisellaan suojeli sen pohjoista
sivustaa kiertämiseltä; sen tuli ensinnäkin päästä Itävalta-Unkarin
armeijan tasalle ja sitten edetä sen mukana Veikselin pohjoispuolella.
Liittoutuneiden armeijain tuli käydä venäläisen kimppuun, missä vain
sen kohtaisivat. 9:nnen armeijan piti tällöin tarkkaan varoa vapaata
vasempaa siipeään ja avointa vasenta sivustaansa.

Venäläisten puolella oli Veikselin laajassa, länttä kohti
avoimessa mutkassa aluksi vain joitakuita ratsuväkidivisioonia ja
tarkka-ampujabrigaadeja. Nämä eivät voineet estää, että saksalainen
rajansuojelusjoukko oli siirtynyt Puolan alueelle ja Woyrschin
maaupuolustusosasto oli marssinut suoraan Puolan poikki Radomin kautta
Veikselille kulkeakseen tämän poikki Sanin suun pohjoispuolella. Tämä
joukko-osasto oli antanut apuaan Itävalta-Unkarin armeijalle vielä
ennenkuin tämä joen itäpuolella kärsi tappion.

Venäjän armeijan valtava pääosa oli vielä Sanin itäpuolella, heikkoja
osia vain joen länsipuolella ja Itä-Preussissä lyödyt osat ylisen
Narewin ja Niemenin varrella. Siperialaiset armeijakunnat eivät vielä
olleet kaikki saapuneet Venäjän länsirajalle, osaksi ne vielä olivat
matkalla. Ne olivat erikoisen hyvät ja antoivat meille paljon
tekemistä.

Meille oli ollut katkera pettymys, ettei diplomatiamme onnistunut pitää
Japania erillään vihollistemme luvusta. Se oli seuraus onnettomasta
politiikastamme, joka v. 1895 tehdyn Shimonosekin rauhan jälkeen
korjasi Venäjän hyväksi kastanjat tulesta ja esti Japania saamasta
haltuunsa Port Arthuria. Venäjä ei ole meitä siitä milloinkaan
kiittänyt, Japaniin nähden on teko meitä äärettömän paljon
vahingoittanut. Tämän maan oli tosiaankin vaikea ymmärtää, mitä syytä
meillä oli sitä heikontaa.

Ultimaatumi, jonka Japanin hallitus elokuussa 1914 meille antoi, kuuluu
sanasta sanaan olleen samanlainen kuin meidän uhkavaatimuksemme vuonna
1895. Me puhuimme silloin Port Arthurin takaisin antamisesta, Japani
nyt Kiautshoun. Japanilainen osaa kostaa!

Ennenkuin sotatoimia jatkettiin, täytyi odottaa, että Venäjän armeija
kaikista marssivaikeuksista huolimatta seuraisi Itävalta-Unkarin
armeijaa. Sille varsinkin tila Sandomirin ja Krakovan välisen
Veikselin-osan eteläpuolella oli aivan liian kapea. Hyökkäystä Unkariin
se ei vielä voinut ajatella, sitä uhkasi vaara kärsiä tappio
Karpaattien pohjoispuolella. Varmana voitiin pitää, että venäläinen
Sanin suun alapuolellakin etenisi. Kuinka suurin joukoin ja kuinka
laajalta, sen täytyi etupäässä riippua siitä, saisiko se tiedon
saksalaisten voimain uudesta ryhmittelystä ja minkä merkityksen se
antoi Itä-Preussissä kärsimälleen tappiolle.

Piirittäen Przemyslin venäläinen todellisuudessa vain heikosti ahdisti
Sanin tällä puolella. Niemenin luona oleville joukoilleen se vei aluksi
vain ensi hätään apua. Heti sen jälkeen se kuitenkin, saksalaisten
etenemisestä selville päästyään, käytti kaikkensa, paraillaan saapuvat
siperialaiset armeijakunnatkin, valtavaan ja suuresti suunniteltuun
etenemiseen Veikselin yli Varsovasta Sanin suuhun saakka. Neu-Sandecin
keskusteluiden aikana asema vielä oli kesken kehitystään. Meidän täytyi
sovittaa toimemme lähinnä sen mukaan, kuinka venäläinen marssi Sanin
yli ja venäläisiä osastoja eteni ylisen Veikselin pohjoispuolella.
Kestääksemme sen ja huomioon ottaen täydelleen mahdollisen
sivustaliikkeen Varsovasta käsin pidimme suotavana, että osia ahtaaseen
sulloutuneesta Itävalta-Unkarin armeijastakin maanpuolustus-joukkomme
mukana, vietäisiin Veikselin pohjoiselle rannalle. Veikselin
eteläpuolella oli Itävalta-Unkarin armeija vielä sittenkin riittävän
vahva täyttääkseen kaikki, mitä siltä voitiin vaatia.

Kolonnillamme ja kuormastoillamme oli enimmäkseen Puolan
sotanäyttämölle liian raskaat vaunut. Näitä ei sitä paitsi ollut
riittävästi. Pyysin sen vuoksi kenraali v. Conradia hankkimaan keveitä
kuormastokolonnia, joita saimmekin tarvitsemamme määrän. Ne olivat
muodostetut aivan kevyistä ajoneuvoista, jotka olivat kevyiden
vaatimattomien hevosten vetämiä, talonpoikain ajamia. Piankin pääsi
käytäntöön nimitys "panjekolonnat". Panjehevoset ja panjevaunut saivat
merkitystä läntiselläkin rintamalla. Nimi johtui siitä, että ajurit
käyttivät toisiaan puhutellessaan sanaa "panie", "herra", joksi
sotamiehemmekin heitä sanoivat.

Neu-Sandecin sotilaalliset välipuheet oli kaikin puolin tyydyttävästi
ja täydellisessä yksimielisyydessä ratkaistu. Yhteistä ylijohtoa ei
perustettu. Kenraalieversti v. Hindenburg ja minä pysyimme mieluummin
itsenäisinä.

Keskusteltaessa todennäköisistä etappialueista näytti syntyvän
kahnausta. Itävalta-Unkari on aina vaarinottanut etunsa paljon
suuremmassa määrässä kuin sen sotilaalliset saavutukset olisivat
oikeuttaneet. Omalta kannaltaan se menetteli oikein, mutta valitettava
asia oli, että Berliinin viranomaiset aina tähän suostuivat. Ne
pelkäsivät, että Itävalta-Unkari tekisi ententen kanssa erikoisrauhan,
jota minä pidin fyysillisenä mahdottomuutena. Syyskuussa 1914
etappialueen rajoituksessa kuitenkin otettiin huomioon Saksan tarpeet,
ilman että Itävalta-Unkarin ylikomento pani sitä pahakseen.


II.

9:s armeija oli syysk. 27:nä valmiina toimimaan. Armeijan päämajana oli
Beuthen. Joukkojen sijoitus oli:

  Maanpuolustusosasto Proschowitzen, Pintschowin kautta Opatowiin,
  XI armeijaosasto Jendrtschejewin, Lagowin kautta niinikään sinne,
  Kaartin reserviosasto Chentzinyn ja Kielcen kautta Ostrowietziin,
  XX armeijaosasto Wloschtschowon ja Bshinin kautta Ilshaan,
  XVII armeijaosasto Nowo-Radomskin kautta Konsskiin ja Radomiin,
  35:s reservidivisioona Petrikaun kautta Tomaschowiin,
  8:s ratsuväkidivisioona ja kreivi v. Bredowin maanpuolustusdivisioona
    Koljuschkin asemaa kohti Lodzin itäpuolelle.

Kolme viimeksimainittua divisioonaa yhdistettiin kenraali v. Frommelin
johtoon yhdeksi yhtymäksi. Rajaa suojelevat nostoväki-muodostukset
koottiin brigaadeiksi ja niille annettiin linnoituksista tykistöä, niin
että ne pystyivät yksinkertaisiin taistelutehtäviin.

Veikselin itäpuolella olivat lähimmät voimallisemmat 8:nnen armeijan
saksalaiset joukot Mlawan luona. V. der Goltzin maanpuolustusdivisioona
ampui Ossowietzia. 8:nnen armeijan muut osat olivat edenneet Niemenille
Grodnon ja Kownon väliselle osalle saakka herättämään semmoista
käsitystä, että Saksan puolelta oli aikomus jatkaa hyökkäystä.

Syysk. 20:ntenä ryhtyi Rennenkampf täällä hyökkäämään, melkoisia
apujoukkoja saatuaan, ja tunki seuraavien viikkojen kuluessa 8:nnen
armeijan rajalle ja Lyckin luona sen ylitsekin.

8:s armeija oli tosin kenraalieversti v. Hindenburgin johdon alainen.
Mutta meillä oli niin paljon tehtävää omissa asioissamme, yhteydet sitä
paitsi olivat niin huonot ja kävivät yhä huonommiksi, ettemme voineet
mitään vaikuttaa vanhan armeijamme toimiin. Tämä oli mahdollista vasta
kun 9:s armeija marraskuussa sai erikoisen ylipäällikön ja
kenraalieversti v. Hindenburg vapautettiin armeijan välittömästä
johdosta. 8:nnnen armeijan kohtalot eivät mitenkään vaikuttaneet 9:nnen
armeijan alkavaan sotaretkeen.

Oikealla sivustallamme oli liittolaistemme asema melkoisesti
parantunut. Venäläinen oli vain varovasti seurannut perässä Wislokan
yli kuljettuaan. Itävalta-Unkarin armeija sai aikaa vetää henkeään ja
lokakuun ensi päivinä lähteä marssia jatkamaan. Ylisen Veikselin
pohjoispuolella toimimaan määrätty kenraali v. Danklin I:nen armeija ja
maanpuolustus-osasto olivat joen eteläpuolella Dunajecin ja Krakovan
välillä valmiina lähtemään 9:nnen armeijan kanssa etenemään.

Tätä maanpuolustus-osastoa on erikoisesti muistettava. Siihen kuului
divisioona Posenin ja Schlesian maanpuolustusväkeä. Alkuaan sitä oli
aiottu käyttää enemmän rajan suojelukseen. Mutta sitenhän aina käy,
että kun jossain on joukkoja, tuodaan ne apuun, kun taistelu syntyy.
Niinpä oli maanpuolustus-osastokin elokuussa lähetetty marssimaan
Puolaan ja Veikselin yli. Sitä varten oli divisioonissa paljon
väliaikaisesti täytettävä. Veikselin yli mentyään se Lublinin
eteläpuolella otti osaa Itävalta-Unkarin armeijan vaikeihin
taisteluihin. Sen täytyi sitten peräytyä tämän keralla Tanew-seudun,
alisen Sanin itäpuolella olevan tiettömän suo- ja metsäalueen kautta.

Maanpuolustus-osasto oli jo elokuussa saanut käskyn noudattaa
kenraalieversti v. Hindenburgin käskyjä. Emme voineet asiaan sekaantua,
meidän täytyi kenraalikomennolle jättää täysi päätosvapaus. Se oli
meille sitä helpompaa, kun tunsimme joukon oivan päällikön kenraali v.
Woyrschin ja hänen ansiokkaan esikuntapäällikkönsä eversti Heyen.

Vähää ennen lähtöäni Insterburgista saapui eräs voimavaunun kuljettaja
asiakirjoja tuoden ja kertoi, että hänellä oli maanpuolustusosaston
pelastetut asiakirjat mukanaan. Osasto muka oli tuhottu. Kenraali v.
Woyrsch esikuntapäällikkönsä keralla murhattu. Kului monta päivää,
ennenkuin saimme asiasta selkoa ja huomasimme huhut perättömiksi.

Maanpuolustus-osastolle oli onnistunut raivata tie vihollisen läpi.
Asetuimme Breslaussa heti sen kanssa yhteyteen ja pidimme sen
täydentämisestä ja uudelleen varustamisesta niin hyvää huolta kuin
taisimme. Pyynnöstään se sai raskastakin tykistöä. Emme kuitenkaan
voineet antaa sille muuta kuin yhden maanpuolustuspataljoonan, jolla
oli vanhat kenttähaupitsit. Kun otetaan huomioon teitten huonous,
olivat ne hyvin raskaat. Raskaan tykistön tärkeyttä pidettiin
kuitenkin niin suurena, että kaikki vaikeudet voitettiin. Tykistön
liikkuvaisuudelle annetaan usein liian suuri merkitys tehon
kustannuksella.

Maanpuolustus-osaston mainetyöt ovat kaikille osanottajille ylpeä
muisto. Ne ovat samalla täysipätöinen todistus armeijamme kunnosta,
armeijalaitostemme kelvollisuudesta sekä sotamiestemme opetuksen ja
kasvatuksen huomattavasta arvosta ennen sotaa. Tämän kautta meille
kävi mahdolliseksi käydä idässä yhä suuremmassa määrässä sotaa
maanpuolustus- ja nostoväki-muodostuksilla.


III.

Syysk. 28:ntena alkoi eteneminen Veikselin pohjoispuolella.

Itävalta-Unkarin armeija kaartoi oikealle alista Nidaa kohti ja eteni
kohti linjaa Sandomir-Opatow.

9:nnen armeijan eri joukko-osastoilla oli seuraavat marssisuunnat:

Maanpuolustusosasto Proschowitzen, Pintschowin kautta Opatowiin.

XI armeijaosasto Jendrtschejewin, Lagowin kautta niinikään sinne.

Kaartin reserviosasto Chentzinyn ja Kielcen kautta Ostrowietziin.

XX armeijaosasto Wloschtschowon ja Bshinin kautta Ilshaan.

XVII armeijaosasto Nowo-Radomskin kautta Konsskiin ja Radomiin.

35:s reservidivisioona Petrikaun kautta Tomaschowiin.

8:s ratsuväkidivisioona ja kreivi von Bredowin maanpuolustusdivisioona
Koljuschkin asemaa kohti Lodzin itäpuolelle.

Vihollisesta ei ollut vielä tullut mitään uusia tietoja. Alussa se ei
tehnyt minkäänlaista vastarintaakaan, vaan peräytyi sitä myöten kuin
etenimme.

Päämaja lähti Wolbromiin, sitten Miechowiin ja Jendrtschejewiin.
Wolbrom oli vain tehdas, molemmilla kaupungeilla oli pienten
likaisten puolalaiskaupunkien tunnuspiirteet. Luteet kuuluivat
päiväjärjestykseen. Miechowissa olimme jo sangen kaukana edessäpäin.
Kasakkavartioita retkeili läheisyydessä. Kenraali v. Woyrschin, joka
tuli tapaamaan kenraalieversti v. Hindenburgia, täytyi kulkea
kiertoteitä ne välttääkseen.

Kielcessä taas saimme kunnolliset asumukset ja mukavat työhuoneet; se
helpotti työtä.

Rasitukset, joita joukkojemme täytyi edetessään kestää, olivat
tavattoman suuret. Tiet olivat pohjattomat, säät huonot. Siitä
huolimatta täytyi vaatia sangen pitkiä, 30 kilometrin päivämatkoja ja
pitempiäkin, jotta tapaisimme vielä vihollisen sen Veikselin yli
kulkiessa, taikka pidättäisimme sitä toisella rannalla.

Yhä enemmän kiteytyi se toimisuunnitelma, että Itävalta-Unkarin armeija
etsisi ratkaisua Veikselin eteläpuolella, vapauttaisi Przemyslin
piirityksestä ja kulkisi Sanin poikki, jota vastoin Veikselin
pohjoispuolella olevain joukko-osastojen piti enemmän pidätellä
vihollista. Tämä oli mahdollista vain sillä ehdolla, että vihollinen
vielä tavattiin Veikselillä. Jos sillä Veikselin länsirannalla jo oli
vahvat voimat, kuten sillä aina saattoi olla, silloin olimme me liian
heikot sitä menestyksellä vastustamaan. Neu-Sandeein välipuheiden
jälkeen kuva alkoi herkeämättä kehittyä täydellisemmäksi. Se muuttui
sitten sekä suuriin että pieniin piirteihinsä nähden. Sen vuoksi
kuuluukin tämä retki vaiherikkaimpiin, mitä on milloinkaan tehty. Se
ansaitsee päästä sotahistorian aikakirjoissa ensimmäisille sijoille.

Ylikomennon täytyi joka päivä tehdä uusia kohtalokkaita päätöksiä.
Alijohtajien täytyi toimia itsenäisesti. Se oli rohkea isku
tuntemattomaan, pontevaa taistelua ja varovaista väistämistä. Armeijan
heikot voimat oli hajoitettu erilleen toisistaan pitkäin matkain
päähän. Mutta siitä huolimatta vallitsi vain yksi selvä, päämäärästä
tietoinen tahto.

Sotajoukkojen liikunnot riippuivat mitä suurimmassa määrässä
kuormastosta. Mutta sille olivat edellytykset teitten kuvaamattoman
tilan ja huonon sään vuoksi niin epäsuotuisat kuin suinkin. Krakovan ja
Varsovan välisellä suurella valtatielläkin oli polvenmittaisia kuoppia
ja tien peitti jalankorkuinen kurakerros. Teiden korjaamiseen ja
jälleen kuntoon laittamiseen olisi tarvittu tavattoman paljon työtä,
mutta voimat olivat vähäiset. Sotaväki ja maantienkorjauskomppaniat
työskentelivät uupumatta ja saivat paljon aikaan. Meidän peräytyessämme
lokakuun toisella puoliskolla oli teiden näkö aivan toinen. Olimme
suorittaneet kulttuurityön.

Yhtä vaikeat olivat rautatieolot. Kielcen kautta kulkeva rata, joka
meille ensi sijassa tuli kysymykseen, kulki Miechowin tunnelin kautta,
joka oli hävitetty. Rakennusliikkeille oli jo etukäteen annettu
toimeksi sen korjaaminen ja työt edistyivät verraten nopeaan. Tällä
tunnelilla on historiansa. Tällä kertaa venäläiset olivat tehneet sen
kelvottomaksi ja me korjasimme sen lokakuussa. Marraskuussa me sen
hävitimme. Sitten venäläiset korjasivat sen ja taas hävittivät kesällä
1915; tämän jälkeen me lopullisesti panimme sen kuntoon. Toisiakin
laajoja töitä täytyi tehdä, kuten naulata venäläinen leveä raide
normaaliraiteeksi ja korjata paljon siltoja. Työ sujui kiitettävästi.
Kielcen ja myöhemmin Radomin rata valmistuivat koko joukon ennen kuin
olin odottanut. Toistakin, Wienin ja Varsovan välistä normaaliraiteista
rataa ryhdyttiin korjaamaan Tschenstochaun, Nowo-Radomin ja Koljuschkin
välillä ja työ suoritettiin nopeasti loppuun. Samoin onnistui meille
panna muutamia poikkiratoja liikekuntoon. Mutta Sieradzin siltaa
Kaliszin ja Lodzin välisellä radalla emme saaneet kuntoon emmekä siis
Puolan ratoja yhdistetyksi lännessä Saksan rautateihin.

Muutamain esikuntaani kuuluvain herrain, majuri Drechselin, kapteenien
v. Waldowin ja Sperrin väsymätöntä työtä oli meidän kiittäminen siitä,
että yhteytemme taapäin nopeasti vakaantui. Kaikki vaikeudet voitettiin
niin hyvissä ajoin, etteivät sotatoimet kärsineet haittaa.

Teknillisiltä tiedonantovälineiltä vaadittiin vielä enemmän kuin
Itä-Preussissä. Venäläiset olivat hävittäneet ne muutamat pylväsjohdot,
mitä maassa oli, pylväät itse kaataneet. Saatoimme rakentaa muutamia
kenttäjohtoja, niillä meidän täytyi tulla toimeen; emme vielä olleet
tottuneet siihen ylellisyyteen, jota myöhemmin johtojen rakentaminen
asemasodassa tarjosi. Henkilö-voimavaunut ja viestiratsastajat, nämä
kukin viesti-välimatkaansa hoitaen, olivat varmimmat yhdysneuvot.
Vähälukuiset kipinäasemamme olivat jälleen hyvänä apuna. Täälläkin
minun onnistui aina saada selvä käsitys asioista ja ajoissa toimittaa
perille käskyni.

Väestö ei tuottanut meille vaikeuksia. Se oli aulista eikä vastustanut
määräyksiämme. Lausuttiin sekin ajatus, että sitä olisi käytettävä
venäläisiä vastaan, mutta tätä oli mahdoton toteuttaa. Itävalta-Unkarin
armeijan n.s. puolalaiseen legioonaan kuului enimmäkseen Galitsian
puolalaisia, jotka olivat velvolliset palvelemaan Itävalta-Unkarin
armeijassa. Vasta myöhemmin selvisi tämä minulle koko laajuudessaan.


IV.

Lokak. 4 p:nä alkoivat Itävalta-Unkarin armeijan päävoimatkin, 2:nen,
3:s ja 4:s armeija marssia eteenpäin, kulkien 5 p:nä Wislokan yli.
Venäläinen ei tehnyt jäykkää vastarintaa. Itävalta-Unkarin joukot
saapuivat jo 9 p:nä Sanille ja tunkeutuivat Przemysliin.

Itävalta-Unkarin armeija ja 9:nnen armeijan oikea sivusta
taistelivat lokak. 4 p:nä Klimontowin ja Opatowin luona venäläisiä
tarkka-ampuja-brigaadeja vastaan, jotka pääsivät leikistä kylläkin
vähällä. Itävalta-Unkarin armeija siirsi nyt painopisteensä
Sandomiriin, kun taas 9:nnen armeijan oikea sivusta jatkoi marssiaan
Veikseliä kohti Sanin suistamon yläpuolelle.

XX armeijaosasto saapui Kielcen luoteispuoliseen seutuun, XVII
armeijaosasto helpon taistelun jälkeen Radomiin ja kehiytyi sinne.
Frommelin joukko-osasto oli saapunut Tomaschowin--Koljuschkin aseman
linjalle, 8:s ratsuväkidivisioona oli Rawan seuduilla. Kalischin ja
Thornin välillä rajansuojelusjoukkomme etenivät hitaasti Puolaan,
muutoin niitä käytettiin suojelemaan yhteyttämme taapäin.

Sillä välin saapui yhä enemmän tietoja, että siperialaisia
armeijakuntia oli tuotu Varsovaan ja että Veikselin oikealla rannalla
Sanin suusta pohjoiseen eteni suuria voimia. Saimme sen käsityksen,
että 9:ttä armeijaa vastaan valmistettiin vihollisen puolelta suurta
sotaretkeä. Tämä vahvisti minun mielipidettäni omiin sotatoimiimme
nähden. Meidän tuli saavuttaa Veikselin linja ja pitää se hallussamme,
sillä välin kuin Itävalta-Unkarin armeija Sanin luona kävi venäläisten
kimppuun ja löi heidät, siten saaden aikaan pääratkaisun.

Yksityiskohtaisemmin määritellen tuli meidän ensinnäkin saavuttaa
todennäköiset ylimenopaikat Sanin suun ja Ivangorodin välillä ja
eristää tämä linna, parhaassa tapauksessa anastaa sen vasemmanpuolinen
sillanpää. Vielä meidän tuli vartioida Veikseliä Ivangorodin ja
Varsovan välillä. Vihdoin meidän tuli iskeä isku Varsovan eteläpuolelle
kokoontuvia siperialaisia armeijaosastoja vastaan sekä yksin tein
eristää, ehkäpä valloittaakin linnoitus. 9:s armeija yksin oli
liian heikko suorittamaan yksin kaikki nämä lukuisat tehtävät.
Itävalta-Unkarin armeija oli saatava avuksemme ja sitä varten siirrettä
melkoinen matka pohjoista kohti.

Ensinnäkin 9:s armeija oli vedettävä jyrkkään pohjoista kohti.

XVII armeijaosasto, jota kenraali v. Mackensen johti, sai käskyn
marssia Varsovaa kohti.

Frommelin ryhmän käskettiin toimia ohjeittensa mukaan.

XX:n armeijaosaston piti vartioida Ivangorodia ja estää vihollista
pääsemästä linnoituksen pohjoispuolella millään kohdalla Veikselin yli.

Kaartin reserviosasto sai samanlaisen käskyn linnoituksen
eteläpuoliseen Veikselin osaan nähden Novo Alexandrijaan saakka tämä
mukaan luettuna.

Siitä etelään piti maanpuolustus-osaston puolustaa Veikseliä.

XI armeijaosasto astui Itävalta-Unkarin armeijan puitteisiin antaakseen
sille enemmän kiinteyttä. Sen piti puolustaa Veikselin linjaa etelään
Annopoliin saakka ja siellä itse kulkea joen yli, kun kauempana
etelässä oli kuljettu Sanin yli. Kenraali v. Conrad antoi
käytettäväksemme kaksi ratsuväki-divisioonaa, joista 3:s annettiin
XX:lle armeijaosastolle Veikselin vartioimista varten, 7:s Frommelin
joukko-osastolle.

Näitä käskyjä toimeen pantaessa syntyi monessa kohden katkeria
taisteluita.

XVII armeijaosasto marssi Radomista Bialobrshegin kautta jyrkkään
vasemmalle ja tapasi jo 9 p:nä lokak. Grojetzin luona ja sen
itäpuolella sinne kokoontuvat siperialaiset joukot. Ankarain
taistelujen jälkeen ne työnnettiin takaisin Varsovaa kohti. Kenraali v.
Mackensen lähestyi kintereillä ja veti kenraali Frommelin vasemman
sivustansa tueksi. Jo 12 p:nä hän oli linnoituksen vieressä sen
eteläpuolella.

Kaatuneelta tai haavoitetulta venäläiseltä upseerilta löydettiin 9:nnen
p:n tappelutanterelta käsky, josta saimme erinomaisen tärkeitä
tukikohtia.

Yksi XX:n armeijaosaston brigaadi ryhtyi Ivangorodin pohjoispuolella
Kosjenitzen luona taisteluun vihollista vastaan, joka oli sillä
kohdalla heikoin voimin kulkenut Veikselin yli. Se ei voinut karkoittaa
sitä takaisin.

Kaartin reserviosasto kävi Nowo Alexandrijan luona joen yli tulleen
vihollisen kimppuun ja ajoi sen Veikselin toiselle rannalle sangen
katkerien taisteluiden jälkeen, joihin maanpuolustus-osastokin otti
osaa.

Kauempana etelässä venäläinen ei vielä ollut kulkenut Veikselin yli.

Päämajamme oli Radomissa.


V.

Grojetzin luota löydetty käsky antoi meille selvän käsityksen
vihollisen aikeista. Suuriruhtinaan suunnitelma oli suuripiirteinen ja
meille vaarallinen. Paljon yli 30 venäläisen armeijaosaston, jotka oli
vankasti oikealle puolelle kokoon kasattu, piti Varsovan ja Sanin suun
välillä kulkea Veikselin yli ja muiden voimain etelämpänä Sanin yli. 14
divisioonan tuli vain lyödä Mackensenin ryhmän viisi. Suuriruhtinas
aikoi pohjoisen puolitse suurin voimin kiertää 9:nnen armeijan ja käydä
sen samoin kuin Itävalta-Unkarinkin armeijan kimppuun rintaman
puolelta, samalla kuin hän vasemmalla siivellään piti hallussaan
Przemyslin itäpuolisia kukkuloita. Näihin sotatoimiin suuriruhtinas toi
osia Rennenkampfinkin armeijasta. Jos suunnitelma onnistui, oli Venäjän
voitto varma, johon ententen strateegiset laskut osaksi perusturvatkin.

En vielä ollut menettänyt toivoani, että Itävalta-Unkarin armeija löisi
venäläiset Sanin itäpuolella ja kulkisi Sanin poikki. Tosin Sanin suun
pohjoispuolella olevat joukot tarvitsivat jonkun verran, vaikkei aivan
suurtakaan, vahvistusta ja tuntuvaa äkillistä taajennusta Varsovaa ja
Ivangorodia kohti.

Samalla Luoteis-Puolaan marssinut V:n, II:n ja XVII:n armeijaosaston
nostoväki lähetettiin Bshuran alajuoksua kohti.

Erikoisen jälkitarkastelun alaisiksi otettiin selkäpuoliset yhteydet.
Liiankin helposti saattoi peräytyminen käydä välttämättömäksi.
Rautateitten hävitystä valmisteltiin muun muassa sen kautta, että
hankittiin varalle suunnattomat määrät räjähdysaineita.

Lokakuun 15 p:stä täytyi kenraali v. Mackensenin Varsovan eteläpuolella
puolustaa itseään vihollisen vahvoja hyökkäyksiä vastaan ja kauempana
etelässä venäläinen yhä ja yhä koetti kulkea Veikselin poikki. Kävi
tarpeelliseksi lähettää XX:n armeijaosaston 37:s jalkaväkidivisioona
Kalvarijaa kohti. Se esti siellä pääsyn joen yli, mutta vihollisjoukko,
josta osia jo oli tullut vasemmalle rannalle, pääsi muutamalla
mustelmalla. Divisioona jäi siihen seutuun. Sekin annettiin kenraali
v. Mackensenin komentoon.

41:nen jalkaväkidivisioona ja Itävalta-Unkarin 3:s ratsuväkidivisioona
seisoivat Pilitzan suulla aina Kosjenitzeen asti etelässä.

Kaartin reserviosasto oli ryhtynyt Ivangorodia eristämään. Se aikoi
työntää takaisin vihollisen Kosjenitzen kohdalla, jossa se vielä oli
Veikselin vasemmalla rannalla. Sillä oli sitä varten apunaan myös yksi
XI:n armeijaosaston brigaadi, jonka armeijan-ylikomento oli sen
käytettäväksi lähettänyt.

Kosjenitzen tappelu on aina pysyvä minulle unohtumattomana. Vietiin
todella neljä brigaadia Veikselin kapealle rantueelle, jonka rankkasade
oli kastanut kuravelliksi. Ivangorodin edustalla seisovan brigaadin
työnsi voimakas venäläinen hyökkäys takaisin. Minun täytyi pelätä, että
venäläisten hyökkäys ulottuisi aina neljän yllä mainitun brigaadin
sivustaan saakka, ja tilan ahtaus taas mitä suurimmassa määrässä
rajoitti niiden rintaman kehittämistä ja puolustautumista. Sinä yönä en
voinut kertaakaan silmiäni ummistaa. Seuraavana aamuna kävi selville,
ettei asema Ivangorodin edustalla ollutkaan niin kireä. Kosjenitzen
luona kesti taisteluita liejussa, venäläinen kun kävi kimppuun.
Kammolla sitä muistelevat kaikki joukot, jotka siihen osaa ottivat.

Sen johdosta että kaartin reserviosasto oli lähetetty pohjoiseen, oli
maanpuolustusosasto ryhtynyt puolustamaan Nowo Alexsandrijan kohdalla
olevaa ylimenopaikkaa.

Kosjenitzen taistelun vielä parhaillaan riehuessa sain lentäjäin tuoman
tiedon, että Ivangorodin eteläpuolellakin Veikselin yli oli kulkenut
suuria vihollisvoimia. Tilamme oli sen johdosta käynyt ehdottomasti
erinomaisen vakavaksi. Armeijan-ylikomennolla ei ollut käytettävänään
minkäänlaisia reservejä, kaikki oli käytetty. Hyvä oli, että tieto
osoittautui vääräksi. Lentäjä oli luullut Kosjenitzen taistelupaikan
olevan Ivangorodin eteläpuolella.

Maanpuolustus-osastolle ei ollut tapahtunut mitään erikoista.
Kasimiershin kohdalla Nowo Aleksandrijan eteläpuolella estettiin sillan
teko. Ylempänä jokivarressa venäläinen vielä pysyi odottavalla
kannalla.

Aikomuksemme päästä Veikselin linjalle olimme saavuttaneet, mutta
Varsova ja Ivangorod jäivät vihollisen käsiin ja Ivangorodin
pohjoispuolella Kosjenitzen luona oli vihollinen saanut haltuunsa
ylimenopaikan, vaikka huononkin.


VI.

Veikselin eteläpuolella ei Itävalta-Unkarin armeijan ollut onnistunut
kulkea Sanin poikki eikä Przemyslin itäpuolella edetä. Kenraali
v. Conrad kuitenkin toivoi vielä saavuttavansa menestystä.

Kuta kauemmin ratkaisu Sanin eteläpuolella viipyi, sitä pakottavammaksi
kävi 9:nnen armeijan vasemman siiven vahvistaminen, sen asema kun kävi
yhä kireämmäksi. Se oli mitä täydellisimmässä vuorovaikutuksessa Sanin
tapausten kanssa. Jos siellä edettiin, voitiin Varsovan luona ottaa
vaarojakin kaupan päälle, muussa tapauksessa meidät Varsovan luona
tuhottaisiin.

Apujoukkojen avulla asema voitiin jonkin aikaa säilyttää. Ylimmältä
armeijanjohdolta oli mahdoton mitään saada. Uudet vastamuodostetut
armeijaosastot se oli lähettänyt Ypernin luo, XXV:n reserviosaston
Itä-Preussiin, jossa asema oli käynyt vakavammaksi.

Armeijan-ylikomento ajatteli kaartin reserviosaston,
maanpuolustusosaston ja XI:n armeijaosaston vapauttamista Veikselin
puolustuksesta ja Itävalta-Unkarin joukkojen tuomista sijaan, joten
mainitut voimat olisi siirretty pohjoista kohti, taikka, ja se olisi
ollut meille mieluisinta, vasen siipemme suoraan noilla joukoilla
vahvistettu. Veikselille varustautuneet saksalaiset joukot olisivat
siinä tapauksessa voineet jäädä sinne. Veikselin linja olisi siten
saatu todella turvatuksi. Jokainen vaihto olisi sitä paitsi
ehdottomasti vaatinut kallista aikaa. Asema ei sietänyt viivytystä.

Kenraali v. Conrad niinikään piti taistelurintaman vahvistamista
Pilitzan pohjoispuolella tarpeen vaatimana, mutta hän vastusti jyrkästi
sitä, että siellä käytettäisiin Itävalta-Unkarin joukkoja molempia
ratsuväkidivisioonia lukuun ottamatta. Käännyimme ylimmän
armeijanjohdon puoleen ja H.M. Keisari kääntyi Keisari Frans Josefin
puoleen, joka antoi suopean vastauksen. Itävalta-Unkarin ylikomento
pysyi kuitenkin mielipiteessään. Annettiin käsky kolmen preussilaisen
armeijaosaston vaihtamisesta. Ivangorodin edustalla tuli vaihdon I:sen
armeijan osiin kenraali v. Conradin käskystä tapahtua sillä tavalla,
että ylimenopaikat jätettäisiin vapaiksi. Itävalta-Unkarin joukkojen
piti sitten tunkea takaisin Veikseliin perässä tulevat venäläiset.
Tästäkin me hartaasti varoitimme, mutta kohtalon piti saada kulkea
tietään.

Itävalta-Unkarin jalkaväkijoukko-divisioonat, jotka I:sestä armeijasta
lähetettiin vapauttamaan Veikselin luota maanpuolustus-osastoa ja
kaartin reserviosastoa, lähestyivät hitaasti. Kaikkien osien
vaihtamista ei ennen 20 p:ää voitu loppuun suorittaa. Varsovan luona
oli asema sillä välin kehittynyt senluontoiseksi, että nopea päätös oli
tarpeen. Vihollisen kiertoliike lähestyi yhä tuntuvammin. Novo
Georgiewskin ja Varsovan luona vihollisen painostus kävi yhä
kovemmaksi.

Syntyi valtava jännitys. Liian vaarallista olisi ollut suostua
taisteluun. Nyt kävi selville, että oli tullut hetki kenraali v.
Mackensenin peräyttämiseksi Varsovan luota. Se ei saanut tapahtua liian
varhain, eikä liian myöhään. Se oli raskas päätös. Mitä sanottaisiin
kotimaassa? Lokakuun 17 p:n iltana päätin hetken tulleen, jona minun
tuli käskeä hänet peräytymään. Pyysin kenraalieversti v. Hindenburgia,
että hän nyt kutsuisi kenraali v. Mackensenin ryhmän pois Varsovasta
lounaiseen suuntaan Rawan--Skiernjewitzen--Lowitschin linjalle.
Saatoimme toivoa, että meidän onnistuisi tuoda vapautettu
maanpuolustus-osasto vielä hyvissä ajoin asemiin Nowe Miaston ja Rawan
välille Pilitzan pohjoispuolelle. Tähän muodostui uusi rintama, jota
vastaan venäläinen jouti rynnätä. Tosin nostoväki ja ratsuväki vain
puutteellisesti suojasi sen vasenta sivustaa, mutta olihan mahdollista
vetää se taapäin. Jos venäläinen puraisisi lujasti kiinni, niin kävi
mahdolliseksi lähettää sen sivustaan sillä välin yhtyneet tai paikalla
olevat XX, XI armeijaosasto ja kaartin reserviosasto Pilitzan yli Nowe
Miaston itäpuolelta ja tavoittaa ratkaisevaa taistelua. Näillä
sotatoimilla voitaisiin voittaa aikaa. Oli vihdoinkin päästävä
varmuuteen siitä, saavuttaisiko Itävalta-Unkarin armeija Sanin
eteläpuolella menestystä.

Tämä kävi yhä epäiltävämmäksi. Jopa venäläinen yöllä lokak. 18 p:ää
vastaan päinvastoin kulki Sanin yli ja siten teki juuri sen, mitä
Itävalta-Unkarin 4:s armeija ei saanut aikaan.

Kenraali v. Mackensen marssi yöllä 19 p:ää vastaan pois Varsovan
edustalta. Nämä liikkeet, joita oli jo kauan valmistettu, suoritettiin
mallikelpoisessa järjestyksessä. Vihollinen ei saanut saalista ja vasta
myöhemmin alkoi vähitellen ahdistaa tuimemmin.

Lokak. 25 ja 26 p:nä käytiin kenraali v. Mackensenin ja
ajoissa saapuneen maanpuolustus-osaston, samoin kuin 37:nnen
jalkaväkidivisioonankin kimppuun Nowe Miaston pohjoispuolella niiden
uusissa asemissa tavattoman kiivaasti. Vasemman siiven täytyi polveta
taapäin Lodzin suuntaan ja myös 37:s jalkaväkidivisioona oli vedettävä
takaisin Pilitzan etelärannalle. Muutoin me seuraavinakin vaikeina
taistelupäivinä pysyimme aseman herroina. Mutta hyökkäyksestä Pilitzan
yli ei tullut mitään. Itävaltalaiset kärsivät Ivangorodin luona
tuntuvan tappion ja peräytyivät Radomiin.

Oli tapahtunut se, mitä päämajamme oli pelännytkin. Itävalta-Unkarin
I:nen armeija, joka lokak. 21 p:stä oli seisonut Ivangorodin edustalla
vartioimassa, oli laskenut Veikselin poikki liian paljon venäläisiä;
sen sijaan, että se olisi työntänyt vihollisen takaisin, kärsikin se
itse tappion.

Itävalta-Unkarin armeijan vasemmalla sivustalla koetimme kaartin
reserviosaston avulla parhaan taitomme mukaan torjua onnettomuuden.
Mutta mahdotonta oli asiaa enää auttaa. Venäläinen tunki päälle Nowo
Alexandrijasta ja Ivangorodista ja Pilitzankin suun kohdalla kulki
Veikselin poikki.

Itävalta-Unkarin armeijan päätöksestä peräytyä Radomiin sain vasta
sattuman kautta tiedon. Kaartin reserviosaston aseman vuoksi
everstiluutnantti Hoffmann paikalla pani vastalauseen. Itävalta-Unkarin
armeija jäi paikalleen vielä muutamaksi tunniksi, mikä kävi aivan
helposti päinsä. Kaartin reserviosasto tuli näin autetuksi, mutta
hyökkäystä Pilitzan yli suunnassa pohjoisesta etelään ei ollut
ajattelemistakaan, sen oikeanpuolinen sivustasuoja kun oli puserrettu
luttuun.

Mackensenin ryhmän vasemman siiven tueksi siirrettiin nyt XI
armeijaosasto pitkin marssein Lodzin luoteispuoliseen seutuun.

Itävalta-Unkarin armeijan peräytyminen Ivangorodista Radomiin oli
täydelleen muuttanut aseman. Nyt oli odotettavana, että vihollinen koko
Veikselin rintamalla ryhtyisi ankarasti ahdistamaan. Meidän täytyi
epäillä, tokko itävalta-unkarilaiset joukot kykenisivät sitä
vastustamaan. Veikselin eteläpuolellakin asema oli käynyt yhä
arveluttavammaksi. Kaikki toivo suotuisasta aseratkaisusta oli
lopullisesti menetetty. Jos 9:s armeija olisi jäänyt tähän
yhteisasemaan paikoilleen, olisi siitä vain seurannut, että se aikanaan
olisi kierretty ja lyöty. Itävalta-Unkarin armeijan kohtalo olisi
silloin ollut itsestään selvä. 9:s armeija oli tuotava takaisinpäin,
jotta se uudelleen voisi toimia. Selvää oli, että tämä liike
vaikuttaisi itävalta-unkarilaisiin joukkoihin. Mutta venäläisten
hyökkäys olisi muutoinkin pakottanut sen peräytymään.

Itävalta-Unkarin puolelta myöhemmin sanottiin, että Itävalta-Unkarin
armeija oli peräytynyt, koska 9:s armeija oli peräytynyt; tämä sekä on
että ei ole totta. Vaietaan siitä, että syynä 9:nnen armeijan
peräytymiseen oli yksinomaan se, ettei sodan alussa niin urhea
Itävalta-Unkarin armeija voinut täyttää tehtäväänsä, se kun ei vielä
ollut toipunut Lembergin tappeluitten jälkivaikutuksista.


VII.

27 p:nä annettiin käskyt lähteä paluumatkalle, jonka todennäköisyys oli
niin sanoaksemme ollut ilmassa. Asema oli erinomaisen kriitillinen,
lokakuun sotatoimilla oli voitettu aikaa, mutta ne eivät olleet
menestyneet. Näytti siltä, kuin nyt pitäisi tapahtua sen, mitä oli
tahdottu estää syyskuun lopulla rintamaansijoittumisella Ylä-Schlesiaan
ja siihen liittyvällä etenemisellä: suuresti ylivoimaisen venäläisen
armeijan hyökkäys Poseniin, Schlesiaan ja Mähriin kävi todennäköiseksi.

Peräytymisen yleiset ohjeet olivat jo Saksan joukoille tunnetut. Niille
oli moneen kertaan ilmoitettu, että kaikki, jota paitsi voitiin toimeen
tulla, oli lähetettävä kauas taapäin. Yleiseen oli täten toimittu,
yksityisissä tapauksissa vain rintamalla oli enemmän kuin siellä piti
olla. Raskaat vaunumme ja teitten huonous tuottivat minulle vakavia
huolia.

Liikkeet olivat suoritettavat mikäli mahdollista läntiseen suuntaan,
jotta päästäisiin kierroksesta.

Pääpiirtein "strateeginen peräytymisemme", joksi sotilaat sen
ristivät, suoritettiin suunnitelman mukaisesti ja mallikelpoisessa
järjestyksessä. Maata säästettiin. Peräytymisemme on kaikkina aikoina
oleva varman ja humaanisen sodankäynnin esikuva.

Oikealla sivustalla oli kaartin reserviosaston asema vaikea,
Itävalta-Unkarin armeija kun yhä enemmän menetti vastustusvoimaansa ja
vihollisen rintamahyökkäysten edessä peräytyi.

Itävalta-Unkarin armeijat peräytyivät Veikselin kahden puolen aina
Krakovan tasalle ja osat Karpaateille Przemyslin lounaispuolelle
saakka.

9:nnestä armeijasta täytyi:

Kaartin reserviosaston, XX:n armeijaosaston ja maanpuolustusosaston
peräytyä Kielce--Tomaschow linjan kautta Krakovan--Tschenstochaun
linjaa kohti puoliväliin, jopa Tschenstochaun pohjoispuolelle saakka.

XVII:n armeijaosaston ja Frommelin osaston Petrikaun--Lodzin kautta,
maanpuolustus-osastoon liittymällä, Wjeluniin.

Tschenstochaun ja Wjelunin luo oli varustettu asemat.

XI armeijaosasto kulki Sieradzin lounaispuolisiin seutuihin.

Prosnan ja Warthen välille yhdistyivät kenraali v. Frommelin johtoon,
joka nyt luovutti pois 35:nnen reservidivisioonan ja kreivi v. Bredowin
maanpuolustusdivisioonan komentovallan, 5:s ratsuväkidivisioona, joka
tuli lännestä, 8:s ratsuväkidivisioona ja 7:s Itävalta-Unkarin
ratsuväkidivisioona.

Nostoväki-muodostukset peräytyivät linjalle Kalisch--Wreschen--Thorn.

Venäläinen seurasi kaikella mahdilla. Itä-Preussissä ja Mlawan luonakin
se kävi kimppuumme suurella voimalla. Asema kävi sangen vakavaksi.
Etsimme tilaisuutta käydäksemme peräytymisestä hyökkäykseen, mutta
Itävalta-Unkarin armeijan naapuruus oli liian epävarma tekijä mihinkään
sotatoimeen, jokainen rintamaisku sitä paitsi kohdistui vihollisen
vahvaan kohtaan. Menestystä ei voitu saavuttaa.

Oli tehtävä uusi suuri päätös. Yhä selvemmäksi minulle kävi, että tämä
päätös vain saattoi olla voimallisten armeijanosain lähettäminen
rautatietä Hohensalzan ja Thornin seuduille, josta niiden tuli pitkin
Veikseliä Lodzin--Lowitschin suunnassa toimia etenevän venäläisen
armeijan sivustaa vastaan pysäyttääkseen sen. Toinen asia oli, mitä
voimia saatoimme tähän liikkeeseen käyttää.

Ensinnäkin oli tarpeellista pidättää venäläistä niin kauan kuin
mahdollista ja pysyttää se poissa Saksan radoilta. Rautateiden ja
maanteiden hävitys oli mallikelpoisesti valmisteltu. Kokemus oli meille
opettanut, että uudenaikainen armeija voi edetä noin 120 km
rautatien-päätekohdistaan. Jos tämä piti paikkansa, ja jos meidän
onnistui hävittää rautatiet siten kuin toivoin, niin saatoimme ottaa
lukuun, että joksikin aikaa pakottaisimme ilman asevoimaakin venäläisen
armeijan pysähtymään, ennenkuin se rajallemme pääsisi. Kaikista
valmistuksista huolimatta ei ollut mahdollista saada rautateiden
hävitystä todella tehokkaasti toteutetuksi, joukot tahtoivat yhä vain
viivytellä, ennenkuin siihen ryhtyivät. Mutta ei auttanut, minä käskin
ja valvoin, että se tapahtui. Kapteeni Sperr oli tässä erinomaisena
apunani. Maantiesillat joukot muitta mutkitta tuhosivat. Suurenmoisia
töitä suoritettiin. Minulla oli se tyydytys, että vihollisen eteneminen
kävi yhä hitaammaksi ja todentotta seisahtuikin yllä mainitun matkan
päähän, vaikka jätimmekin jälkeemme suuria maantuotevarastoja. Olin
kieltänyt niitä hävittämästä.


VIII.

Jo lokakuun lopulla oli kenraali v. Falkenhayn kutsunut minut
Berliiniin. Kenraali v. Conrad oli hänelle ehdottanut, että lännestä
vietäisiin suuria voimia itään. Kenraali v. Falkenhayn puhui
toivehikkaasti Ypernin hyökkäyksestä eikä halunnut tehdä päätöstä.
Armeijan-ylikomennon aikeista en voinut hänelle antaa varmoja tietoja.
Kaikki oli vielä epämääräistä. Berliinissä olin mielestäni kuin
toisessa maailmassa. Ero sen suunnattoman jännityksen välillä, jota
olin sodan alusta pitäen kokenut, ja Berliinin elämän välillä oli liian
valtava. Siellä vallitsi huvittelun- ja nautinnonhimo. Puuttui
vakavuutta, jota vaikea sotatilanteemme vaati. Se teki minuun
vastenmielisen vaikutuksen ja tunsin itseni vieraaksi. Saavuttuani taas
Tschenstochauhun ja toverien piiriin olin tyytyväinen.

Marrask. 3:ntena aamupäivällä olin mielessäni selvillä siitä,
että oli tarpeen ryhtyä uudelleen toimeen. Ehdotin kenraalieversti v.
Hindenburgille, että hän suostuisi ennen pohdittuun ajatukseen sotaväen
keräämisestä Hohensalzan luo. Käskyt paikalla annettiin ja ylimmälle
armeijanjohdolle lähetettiin tieto päätöksestä.

Se oli mitä suurimmalla huolella nähnyt, kuinka asiat idässä
kehittyivät.

Mlawassa ja Itä-Preussin itärajalla asema kävi päivä päivältä
vakavammaksi. Uudesti muodostettu XXV reserviosasto, joka oli lähetetty
Itä-Preussiin vahvistukseksi, oli sankarillisesti taistellut. Pian
kuitenkin kävi selville, että uusien muodostuksien taisteluarvo oli
paljon pienempi kuin niiden joukkojen, jotka oli koottu kauan
palvelleesta miehistöstä ja joille oli annettu verekset ja
toimitarmoiset upseerit. Näissä uudestamuodostetuissa armeijaosastoissa
oli itse ihmisaines ihmeteltävän hyvä, mutta miehet eivät vielä olleet
sotamiehiä. Sankarius ja uhrautuvaisuus eivät korvanneet puuttuvaa
opetusta. Ne monet vakinaiseen väkeen kuulumattomatkin upseerit, jotka
jälleen oli otettu niissä palvelukseen, tekivät minkä suinkin voivat,
mutta heiltä sentään puuttui harjaannus. Poikkeuksia luonnollisestikin
oli. Armeijaa ei luoda muutamassa viikossa. Siihen tarvitaan
pitkällistä opetusta ja traditsiooneja. Sen osoittavat
englantilaisetkin divisioonat ja amerikkalaiset joukot; niidenkin
täytyi raskailla uhreilla maksaa pelkäämättömyytensä. XXV reserviosasto
ei ollut voinut muuttaa itärajalla tilannetta. Nyt oli odotettava, että
suuriruhtinas valtavalla ylivoimallaan Veikselin kaarteesta suuntaisi
Saksaa ja Itävaltaa vastaan ratkaisevan iskun, ja samalla kävisi
Veikselin itäpuolella olevan saksalaisen maan kimppuun, koettaakseen
saada sielläkin aikaan ratkaisun ja ainakin estääkseen meitä voimiamme
siirtämästä.

Preussin kuningaskunnan koko itärajalla täytyi kehittyä taisteluita,
jotka olivat keskenään mitä läheisimmässä yhteydessä. Yhtenäinen ja
luja johto oli välttämätöntä. Tätä oli jo pohdittu kun Berliinissä
tapasin kenraali v. Falkenhaynin. Marrask. 1 p:nä oli Hänen
Majesteettinsa nimittänyt kenraalieversti v. Hindenburgin itään
ylipäälliköksi, vapauttaen hänet samalla 9:nnen armeijan ylipäällikön
toimesta. Tähän toimeen nimitettiin meidän ehdotuksestamme kenraali
v. Mackensen. Minä jäin kenraalieversti v. Hindenburgin
esikunnanpäälliköksi. Useimmat työtovereistani siirtyivät uuteen
esikuntaan.

Idän ylipäällikön käskyvalta käsitti nyt epäämättömästi 8:nnen ja
9:nnen armeijan ynnä I:n, XX:n, XVII:n, II:n, V:n ja VI:n
armeijaosaston sijaiskenraalikomennot Itä- ja Länsi-Preussissä,
Pommerissa, Posenissa ja Schlesiassa näissä maakunnissa olevine
linnoineen.

Myöhemmin Soldaun--Mlawan linjalla oleva Zastrowin joukko-osasto, joka
vielä kuului 8:nnen armeijan johtoon, siirtyi välittömästi itäisen
rintaman ylipäällikön alle.

Johtojärjestely oli hyvä. Se kohotti ylipäällikön armeijanjohdon
yksityisseikkain yläpuolelle. Siitä huolimatta vaativat joskus olot
puuttumaan armeijainkin käskypiiriin ja antamaan armeijan-ylikomennolle
ohjeita. Helppoa se ei minulle ollut. Alussa ehkä liian usein
laiminlöin sen, myöhemmin toivoakseni löysin oikean tien.

Itäisen rintaman ylipäällikön päämaja sijoitettiin Poseniin. Asetuimme
asumaan kuninkaalliseen linnaan ja jäimme sinne 1915 vuoden helmikuun
alkuun. Se oli sanomattoman rasittava ja työteliäs aika. Täällä
kehittyi se säännöllinen elämä, jota olen erooni saakka viettänyt.


IX.

Kauttaaltaan tietoisina edesvastuun suunnattomasta suuruudesta olimme
me päämajassa kaikki selvillä siitä, mistä oli kysymys. Posenissa
tunsimme selvemmin kuin Puolassa kotimaan suonentykytyksen ja tunsimme
sen huolestuksen vihollishyökkäyksen ja sen kauheitten seurauksien
johdosta. Sotilaallisilla toimilla meidän vielä täytyi lisätä sen
levottomuutta. Odotettavain tappeluiden tulos ei ollut varma
Venäläisten ylivoima oli valtava, joukkomme olivat kovin rasittuneet,
liittolaisten taistelukunto vähäinen.

Rajamaakuntain asekuntoinen nuoriso siirrettiin pois. Tutkittiin
strateegisia asemia ja annettiin käsky ryhtyä niitä varustamaan. Puolan
vuorikaivokset jo toisin paikoin tehtiin käyttökelvottomiksi ja
ryhdyttiin toimiin Saksan puoleisten rautateiden hävittämiseksi, samoin
kuin rajaseudunkin vuorikaivosten. Ylä-Schlesian vuorikaivosten
hävittämiseksi tehtävistä valmistuksista kehoitti VI:nnen
armeijaosaston ylikomento minun pyynnöstäni erästä maakuntansa
vuorikaivosvirastoa tekemään ehdotuksia, jotka sitten päätettiinkin
toteuttaa. Nyt levisi kautta maakunnan kauhistus. Minun täytyi rikkoa
vuorikaivokset siten, ettei venäläisille pitkiin aikoihin kävisi
mahdolliseksi niitä käyttää, sitä vaativat sotilaalliset edut.
Englantilaiset myöhemmin mitä säälimättömimmin hävittivät Romanian
öljykentät; yhtä ratkaiseva merkitys on kivihiilellä sodankäyntiin.
Erään korkeamman viranomaisen lausunnon perustuksella kävi kuitenkin
mahdolliseksi rajoittaa valmistavia toimia.

Rajamaakuntaimme puolalaisten seutujen mieliala ei ollut suopea, ne
pysyivät hyvin umpimielisinä ja odottavalla kannalla. Ei kukaan
selvänäköinen mies voinut muuta odottaakaan.

Heikommuutemme johdosta oli odotettavaan ratkaisuun nähden tärkeätä,
että Preussin linnoituksista ja alaisiksemme määrättyjen virkaatekeväin
kenraalikomentojen hallusta saimme kaikki käyttökelpoiset joukot ja
kenttäsotaan kelpaavat sota-aseet. Jo elokuussa 1914 olimme alkaneet
idässä muodostaa nostoväestä, maanpuolustusväestä ja muista
linnoitusmuodostuksista divisioonia yhtä suuren luvun, kuin niitä
kenraali v. Moltkella oli käytettävänään Königgrätzin taistelussa. Nämä
divisioonat saivat myöhemmin numerot kuten vakinaisetkin divisioonat,
mutta niiden luonne ei silti muuttunut. Varsinkin taisteluun ja
marssiin nähden niille oli asetettava toiset vaatimukset kuin
nuoremmista ikäluokista muodostetuille joukoille. Usein tämä ei hädän
pakottaessa ollut mahdollista. Nämä joukot ovat saaneet aikaan enemmän
kuin niiltä kohtuudella voitiin odottaa; kotimaataan ja sen keralla
tavaraansa ja omaisuuttaan, vaimojaan ja lapsiaan ne ovat puolustaneet
mitä suurinta uhrautuvaisuutta osoittaen.

Preussin itärajalla oli 8:nteen armeijaan vähitellen muodostettu
muutamia maanpuolustusdivisioonia. Soldaun luo oli Veikselin
linnoitusten sota-varusväestä ja nostoväestä muodostettu
rajansuojelusjoukko, kaksi divisioonaa käsittävä Zastrowin
joukko-osasto, myöhemmin XVII reserviosasto. Thornin linnoitus, jonka
ensimmäinen pääreservi -- 35:s reservidivisioona -- oli Tschenstochaun
luona, asetti vähitellen uuden pääreservin: sitä sanottiin v.
Dickhuthin joukko-osastoksi. Sitä myöhemmin käytettiin Veikselin
oikealla rannalla Plockin suunnalla. Thornin pääreservin ensinnäkin
muodosti v. Westernhagenin nostoväki-brigaadi, joka lähetettiin Bshuraa
kohti ja joka 9:nnen armeijan peräytyessä oli kulkenut takaisin
Wlozlawekiin.

Poseninkin linnoitus oli jo luovuttanut yhden pääreserveistään.
Kenraali kreivi v. Bredow oli erinomaisen etevästi johtanut sitä
Frommelin joukko-osastossa Puolan sotaretkellä. Hänen
maanpuolustusosastollaan ei ollut kenttäkeittiöitä ja venäläisten
kimppuun hän kävi sillä verukkeella, että muka aikoi lähteä niitä
noutamaan, -- ja hän noutikin ne. Nyt Posenin linnoitus ja maakunta
antoivat uusia voimia. Posenin joukko-osasto, joka koottiin
Kalischin seuduille, oli sangen vahva divisioona, joka oli suurella
huolella varustettu. Posenin kuvernööri kenraali v. Koch ja hänen
esikuntapäällikkönsä eversti Marquard ponnistivat erikoisesti voimiaan
sen hyväksi.

VI:n armeijaosaston sijaiskenraalikomennon piti Kempenin itäpuolella
muodostaa rajan suojelusta varten Breslaun joukko-osasto. Kesti
verrattain kauan, ennenkuin tämä oli tehty ja joukko-osasto oli
taistelukunnossa.

Majuri v. Bockelberg oli minulle oivana apuna näiden uusien joukkojen
muodostamisessa.


X.

Kuta enemmän ajatuksineni syvennyin nyt edessäni olevaan uuteen
tehtävään, kuta jyrkemmin asema ja suunnaton vaara kävivät ilmi, sitä
selvemmäksi alkoi minussa kiteytyä päätös kehittää Tschenstochaussa
päätetty sotaliike mikäli mahdollista suureksi tuhoiskuksi; se yksin
saattoi lopullisesti pelastaa meidät. Ei riittänyt se, että vihollinen
vain seisautettiin. Tämäkään ajatus ei syntynyt yht'äkkiä, vaan
kehittyi vähitellen.

Mitä itäisen rintaman ylipäälliköltä itseltään riitti, se koottiin
hyökkäystä varten Wreschenin ja Thornin välille. Kenraali v. Conrad
oikeana sotilaana osoitti meille mitä suurinta myötämielisyyttä.

8:tta armeijaa heikonnettiin, se ei voinut enää jäädä entiseen
tehtäväänsä, suojelemaan Itä-Preussin itärajaa. Spirding-Seen ja
Mauer-Seen äsken varustetut asemat ja linnoitetut Angerapp-asemat
soivat sen sotatoimille tukea. Armeija vähitellen luovutti pois paljon
tappioita kärsineen XXV:n reserviosaston, jonka tilasta vasta myöhemmin
saimme tiedon, ynnä I:n reserviosaston ja 1:sen ja 36:nnen
reservidivisioonan. Nämä joukot lähetettiin Thorniin, Wlozlawekin
suuntaan. 8:nnen armeijan päällikön, kenraali Otto v. Belowin, täytyi
nyt tarkkaan käyttää voimiaan, jos mieli säilyttää asemat, joihin hänen
viime hädässä tuli asettua. Ja säilyttää hänen ne piti, vaikkapa
tehtävän ratkaisu vaatisikin päälliköltä ja joukoilta tavattomia.

Zastrowin joukko-osaston tuli pitää puoliaan Soldaun luona, siitä
riippui 8:nnen armeijan elämä ja Itä-Preussin kohtalo.

Erittäin tärkeätä olisi ollut, että tänne olisi voitu sijoittaa enemmän
voimia. Voimallinen eteneminen Mlawasta Narewin linjaa kohti Roshanin
ja Pultuskin välillä olisi ollut omiaan mitä tehokkaimmin tukemaan
sotatoimiamme Veikselin vasemmalla rannalla. Meidän täytyi tyytyä
vähempään, oli turvattava vasemmalla rannalla tapahtuvan
sivustahyökkäyksen menestys. Muutoin hajoittaisimme voimamme. Paljon
voitettaisiin jo sillä, jos voitaisiin Zastrowin joukkoa sen verran
vahvistaa, että se saattaisi pitää yllä Pohjois-Puolaa kohti jonkun
verran painetta ja siten edes vähäksi aikaa pitää vireillä semmoista
harhakäsitystä, että moinen hyökkäys todella oli tekeillä. Nowo
Georgiewskin pohjoispuolella oli melkoisia venäläisiä voimia. Veikselin
vasemmalla rannalla tapahtuvaa taistelua varten oli tärkeätä saada ne
siellä pidätetyiksi.

Thornin linnoituksesta voitiin Westernhagenin brigaadi ja myöhemmin
osa pääreservistä lähettää Veikselin oikeata rantaa ylöspäin
marssimaan. Sitä oli aiottu käyttää Plotzkin suunnalla vaikuttamaan
harhaanjohtavasti Zastrowin joukko-osaston kanssa. Plotzkista oli
mahdollinen tuoda se Veikselin vasemmalle rannalle taisteluun osaa
ottamaan.

9:nnen armeijan ylikomento sijoitettiin Hohensalzaan. Thorniin
määrättyjen 8:nnen armeijan osain -- I:n reserviosaston ja XXV:n
reserviosaston -- tuli kuulua sen johdon alle.

XX armeijaosasto ja 3:s kaartindivisioona lähetettiin Ylä-Schlesiasta
etelää kohti Hohensalzaan, XVII armeijaosasto Gneseniin.

V. Richthofenin ratsujoukko ynnä 6:s ja 9:s ratsuväkidivisioona, jotka
tulivat lännestä, koottiin niinikään sinne.

XI armeijaosasto marssi jalan saksalaisen alueen halki Ostrowon kautta
Wreschenin seutuun.

Frommelin ratsujoukko taisteli venäläistä ratsuväkeä vastaan Prosnan ja
Warthen välillä Kalischin itäpuolella, sen takana Posenin joukko-osasto
asettui asemiinsa.

Nostoväki, joka myöhemmin liittyi Breslaun joukko-osastoon,
täytti yhä edelleen niukasti tilan aina Wieluniin saakka. Sieltä
Tschenstochaun--Krakovan linjan puoliväliin seisoi kenraali
v. Woyrsch, johdossaan 35:s reservidivisioona, kreivi v. Bredowin
maanpuolustusdivisioona, maanpuolustusosasto ja kaartin reserviosasto
ilman 3:tta kaartindivisioonaa. Se oli kosketuksessa Itävalta-Unkarin
I:sen armeijan kanssa, joka ulottui Veikseliin asti; joen eteläpuolella
aina Karpaatteihin saakka seisoivat taajaan yhteensullottuina
liittolaisarmeijan muut osat, vuoristossa oli melkoisia voimia Unkarin
suojana.

Tästä kuvasta näkyy, että varsinaiseen hyökkäykseen vihollisen sivustaa
vastaan riitti vain 5 1/2 armeijaosastoa. Vihollisen rintaman kimppuun
siitä, missä Warthe tulee saksalaiselle alueelle, aina Tschenstochaun
seuduille saakka voitiin käydä vain aivan riittämättömin voimin.
Kenraali v. Woyrschin tuli toimia yhdessä Itävalta-Unkarin armeijan
kanssa. Aivan epätietoista oli, ryhtyisikö se hyökkäämään. Sen mieliala
oli jälleen laskeutunut niin alhaalle kuin suinkin. Kysymykseen,
kykenisikö Itävalta-Unkarin armeija kestämään vihollisen hyökkäyksen,
jota yhä odotettiin, saatiin vastaukseksi, että 24 tuntia se varmasti
siihen kykenisi. Hyökkäystä ei tehty. Kenraali v. Conradin ansio
taaskin oli, että hän sai mielialan kohoamaan ja hyökkäysajatuksen
uudelleen suosioon, mutta epäilemättä hän tarvitsi sen toteuttamiseen
saksalaisten apua.

Saadaksemme sivustahyökkäyksen tehokkaammaksi ja vahvistaaksemme
rintamaa olimme aikoneet viedä pohjoiseen Woyrschin armeijaosastosta
melkoisia osia. Mutta kenraali v. Conrad pyysi hartaasti, että
luopuisimme siitä aikeesta. Ainoastaan 3:s kaartindivisioona vietiin
sen vuoksi Hohensalzaan ja yhdistettiin 9:nnen armeijan
sivustahyökkäys-ryhmään.

Kenraali v. Conrad lähetti Karpaateilta rautateitse kenraali
v. Boehm-Ermollin neljän jalkaväki- ja kahden tai kolmen
ratsuväkidivisioonan keralla Ylä-Schlesian läpi Tschenstochaun
pohjoispuolella olevaan seutuun.

Kenraali v. Conradin toivomuksesta alistettiin kenraali v. Woyrsch
Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon alaiseksi.

Itävalta-unkarilaisten joukkojen saavuttua voitiin parhaillaan
muodostuva Breslaun joukko-osasto supistaa vähän enemmän kokoon. Tosin
tämän toimenpiteen kautta rintama jälkeen marraskuun keskivälin jonkin
verran vahvistui, mutta suureen iskuun se vielä oli liian heikko.

Myöhemmin sanottiin, että Itävalta-Unkarin armeija oli puolustanut
Ylä-Schlesiaa. Todellisuudessa se Tschenstochaun pohjoispuolella
puolusti omaa kotimaataankin.

Luonnollista oli, että näissä oloissa katseet jälleen luotiin
länteenkin. Minä kysyin itseltäni, oliko vielä toiveita voiton
saavuttamisesta Ypernin luona, vai olisiko parempi tyytyä lännessä
kokonaan puolustautumiseen ja suorittaa Venäjää vastaan suunnitellut
sotatoimea niin pontevasti kuin suinkin. Kenraali v. Conrad oli
ehdottanut tätä marraskuussa. Tämä kanta näytti minusta oikealta ja
pyysin ylimmältä armeijanjohdolta lännestä apuvoimia. Niitä meille
luvattiinkin molempien ratsuväkidivisioonain lisäksi; ne saapuivat
kuitenkin liian myöhään ja liian vähin erinkin. Sivustahyökkäys saattoi
käydä sotaaratkaisevaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että se
tapahtui yllättäen, s.o. nopeaan ja kootuin voimin yhdessä vahvan
rintamahyökkäyksen kanssa. Idässä meidän täytyi viipymättä ryhtyä
toimeen, vaikkapa olisimmekin marrask. 10 p:nä selvään tienneet,
paljonko apujoukkoja saisimme.

Lännestä tulevat joukot olivat taisteluissa menettäneet niin paljon
miehiä, etteivät ne mieslukuun nähden olleet täydelleen sotakuntoisia,
enempää kuin idänkään joukot. Se seikka, että Puolan sotanäyttämön olot
olivat niin kokonaan toiset kuin lännen, oli sitä paitsi alussa omiaan
haittaamaan niiden toimia.

En voi yksityisseikkaisesti arvostella, olisiko apua lännestä
lähetettäessä voitu menetellä toisin. Arvostelua en sen vuoksi voi
julki lausua. Olen aina ollut sillä kannalla, sota-akatemian
opettajanakin, että jokainen arvostelu, joka ei ole asiallisesti
perusteltu, tuomitsee arvostelijan itsensä.

Pian v. Richthofenin ratsuväkiosaston jälkeen, joka saapui paikalle
hyvissä ajoin voidakseen ottaa osaa etenemiseen, saapui vielä v.
Holleninkin ratsuväkiosasto, 2:nen ja 4:s ratsuväkidivisioona. Se
liitettiin Zastrowin joukko-osastoon.

Myöhemmin, mutta vasta etenemisen aljettua, saapui vielä: III
reserviosasto, kenraali v. Beseler, tuoden 5:nnen ja 6:nnen
reservidivisioonan, XIII armeijaosasto, kenraali v. Fabeck, kerallaan
26:s jalkaväkidivisioona ja 25:s reservidivisioona, II armeijaosasto,
kenraali v. Linsingen, tuoden 3:nnen ja 4:nnen jalkaväkidivisioonan,
XXIV reserviosasto, kenraali v. Gerok, mukanaan 47:s ja 48:s
reservidivisioona. Niitä käytettiin sen mukaan kuin tilanne vaati.

Apuneuvot, jotka meillä oli marrask. 10 p:nä käytettävänämme, olivat
epätäydelliset. Siitä huolimatta oli koetettava, voisimmeko
ratkaisevalla iskulla lopullisesti pysäyttää Veikselin kaarteen
venäläiset joukot ja saada ne luopumaan jatkamasta etenemistään,
vieläpä antaa niille tuhoiskunkin. Tämä onnistuisi, jos saisimme ne
tungetuksi pois Varsovan luota. Jos kuitenkin olisimme tähän liian
heikot, täytyisi meidän tyytyä tuohon pienempään tulokseen. Sekin oli
valtavan suuri.


XI.

Marraskuussa sotatoimet alkoivat edistyä, niinkuin oli odotettukin.
Venäjän armeija ryhtyi kaikkialla suorittamaan suuriruhtinaan sille
antamia suuria tehtäviä.

8:nnen armeijan kimppuun hyökättiin. I:n ja XXV:n reserviosaston pois
luovutettuaan se koetti suojella Itä-Preussin itärajaa venäläisten
ylivoimaisia hyökkäyksiä vastaan, mutta ajan pitkään tämä kävi
mahdottomaksi. Marraskuun puolivälissä se vietiin taapäin
Masurin-järville ja Angerapp-asemille.

Itä-Preussin itäosa oli siten jälleen jätetty venäläisille. Se on
saanut paljon kärsiä. Vaikka tämä olikin odotettavaa, oli 8:tta
armeijaa kuitenkin täytynyt heikontaa. Venäläinen seurasi perässä
tuimasti ja kävi uusienkin asemien kimppuun. Siitä huolimatta
päätettiin viedä 9:nnen armeijan 1:nenkin jalkaväkidivisioona Veikselin
länsipuolelle taistelemaan. Uskallettiin paljon, jotta tärkeimmällä
kohdalla saavutettaisiin päämäärä.

Zastrowin joukko-osaston kimppuun käytiin Mlawan--Prassnyshin asemilla
ja sen täytyi perääntyä Soldaun--Neidenburgin suuntaan. Ankarin
taisteluin vihollisen hyökkäys täällä pysäytettiin. Koko tilanne
Veikselin itäpuolisessa maassa näytti uhatulta, Länsi-Preussi ainakin
näytti olevan mitä suurimmassa vaarassa, mutta Zastrowin joukko-osasto
teki velvollisuutensa. Posenissa elimme huolestuksen hetkiä. Asema
parani kuitenkin, kun v. Hollenin ratsuväkijoukko marraskuun
puolivälissä saapui kummallekin siivelle.

v. Westernhagenin nostoväkibrigaadi saavutti Plotzkin, mutta tuotiin
myöhemmin Veikselin vasemmalle rannalle.

9:nnen armeijan rintamaansijoitus oli sillä välin saatu suunnitelman
mukaisesti suoritetuksi. Rautatie oli täyttänyt kaikki, mitä siltä oli
vaadittukin. Jo marrask. 10:nnen illalla armeija seisoi valmiina
marssimaan eteenpäin:

XXV ja I reserviosasto Thornin eteläpuolella, marssisuunnassa
Wlozlawek--Lowitsch.

v. Richthofenin ratsuväkiosasto, XX armeijaosasto ja 3:s
kaartindivisioona Hohensalzan eteläpuolella, marssin suuntana Kutno.

XVII armeijaosasto Gnesenin kaakkoispuolella, marssin suuntana
Lentschytza.

XI armeijaosasto Wreschenin itäpuolella, marssisuunnassa Kolo--Donibe.

Frommelin ratsuväkiosasto Unjejowin ja Sieradzin välillä,
marssisuunnassa Lodz.

Posenin joukko-osasto Kalischin ja Sieradzin välillä, marssisuuntana
Lask.

Breslaun joukko-osaston nostoväeltä ei voinut paljoakaan
odottaa, enempää kuin sinne saapuvilta Itävalta-Unkarin
ratsuväkidivisiooniltakaan. Muita voimia ei toistaiseksi ollut
paikalla. Kauempana etelässä ei ollut ajattelemistakaan ryhtyä vielä
hyökkäykseen. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että kenraali v.
Woyrsch, jota vihollinen tuimasti lähenteli, yksin olisi ryhtynyt
hyökkäämään.

Veikselin kaarteessa oli Wlozlawek venäläisten miehittämä, mutta
muutoin asema oli jotenkin epäselvä aina Wartheen saakka. Täällä oli
I:nen venäläinen armeija, josta kuitenkin osa vielä oli Veikselin
oikealla rannalla. Se oli 10-14 divisioonan suuruinen. 8:sta 10:een
divisioonaa täytyi varmaan olla Veikselin ja Warthen välillä. Heti
Warthen pohjoispuolella voimakkaat venäläiset ratsuväkijoukot
tunkeutuivat rajaa kohti. Venäläisen armeijan pääosa oli yhtenäisessä
linjassa saavuttanut Warthen Sieradzin--Nowo Radomskin--Krakovan
koillispuolisen seudun pohjoispuolella. Toisia osia oli saapunut
Galitsiaan Dunajecin varrelle ja tunkeutunut syvälle Karpaatteihin.
Vastustajan liikkeissä oli tapahtunut seisahdus. Rautateiden
hävityksellä oli ollut tarkoitettu vaikutus. Mutta merkit viittasivat
siihen, että meidän nyt täytyi valmistua etenemisen jatkamiseen.

Kenraali v. Mackensen alkoi marrask. 11:ntenä viipymättä sotatoimet;
saatoimme vain antaa tähän suostumuksemme. Jo etenemisen ensi päivinä
tapahtui Wlozlawekin, Kutnon ja Domben luona sangen ankaria ja molemmin
puolin sangen suuria tappioita tuottavia tappeluita täydelleen
yllätettyä venäläistä vastaan. Vihollinen työnnettiin kaikkialla
takaisin.

Samalla kuin 9:nnen armeijan pääosat herkeämättä etenivät suuntaan
Lodz--Koljuschkin asema, suojasi kenraali v. Morgen I:n reserviosaston
keralla Lovitschin pohjoispuolisissa seuduissa sen sivustaa. Häntä
ahdistettiin sangen ankarasti. Alussa hän puolustautui siten, että itse
ryhtyi pontevasti toimimaan, sitten vain torjuen päältään Nowo
Georgiewskin kautta Veikselin vasemmalle rannalle eteneviä venäläisiä
armeijaosastoja. Mlawan luota vaikuttavaa painostusta saimme kiittää
siitä, että tämä eteneminen tapahtui vain verkalleen.

9:nnen armeijan keskusta, v. Richthofenin ratsuväkiosasto, 3:s
kaartindivisioona ja XXV reserviosasto murti lopullisesti edessään
olevan vastustuksen. Se kulki Lovitschin--Lodzin linjan poikki ja
tunkeutui Brsheshinyn kautta kauas etelään. Se oli suunnannut katseensa
vain tänne ja länteen päin ja tähtäsi suureen menestykseen. 9:nnen
armeijan käsky, josta minullakin oli tieto, että sen piti
Skiernjewitzen luo asettua varustettuihin asemiin, ei saapunut perille;
ylikomento oli jäänyt liian kauas jäljelle.

XX, XVII ja XI armeijaosasto, jotka olivat vetäytyneet yhteen sangen
ahtaalle alalle, kohtasivat 17 p:nä Lodzin pohjoispuolella voimallisen
vihollisen ja taistelivat sen kanssa. Frommelin ratsuväkiosasto ja
Posenin joukko-osasto pääsivät Warthen itärannalla vain hitaasti
eteenpäin.

Venäläinen tuumi sieppaamamme kipinäviestin mukaan lähteä Lodzista
peräytymään. Ilomme oli suuri. Mutta suuriruhtinaan valtava tahto piti,
kuten toisesta kipinäsanomasta saimme tietää, joukkoja paikoillaan.
Olimme kärsineet pahan pettymyksen.

Veikselin oikealla rannalla olevat venäläiset joukot saivat käskyn
kulkea Veikselin poikki lukuun ottamatta niitä osia, jotka jäivät
Mlawan luo. Hyvä oli, että tämä edelleenkin tapahtui vain vitkastellen,
muutoin olisi kenraali v. Morgenin asema käynyt vielä vaikeammaksi.

Skiernjewitzen kautta takaisinvirtaavat, Varsovan luona lyödyt voimat
koottiin linnoituksen viereen sen länsipuolelle; ne oli uudelleen
johdettava eteenpäin.

Venäläisten oikea sivusta keräytyi Lodzin ympärille. 2:sen ja 5:nnen
venäläisen armeijan toimettomana olevasta rintamasta siirtyi osia
Koljuschkia kohti ja myös Lodzin länsipuolitse pohjoista kohti. Nämä
tapasivat täällä yllättäen XI:n armeijaosaston ja ahdistivat sitä
ankarasti.

Vahvistettu XXV reserviosasto oli kokeneen johtajansa, kenraali v.
Sehäffer-Boyadelin johdolla, jonka esikuntapäällikkö oli eversti v.
Massow, 22:seen päivään mennessä tunkeutunut kauas Brsheshinyn ohi.
V. Richthofenin ratsuväkiosastosta oli osia saapunut Petrikaun ja
Tomaschowin läheisyyteen. Jalkaväki-divisioonat kaartoivat Lodzin
kaakkoispuolitse länteen; suuria toivottiin. Silloinpa muuttuikin
asema.

XXV:n reserviosaston yhteys XX:n armeijaosaston kanssa katkesi.
Vihollista ei Lodzin luona voitu työntää takaisin. Se päinvastoin oli
työntänyt takaisin XX:n armeijaosaston ja tunkeutunut molempain
armeijaosastojen sisempien siipien väliin. Skiernjewitzestä
tunkeutuivat Varsovan länsipuolelle uudelleen kootut voimat minkään
pidättämättä jälleen Brsheshinyä kohti. XXV:s reserviosasto ja sen
luona olevat joukko-osat olivat eristetyt, etelästä käsin kävivät
niiden kimppuun Koljuschkin asemalle marssivat 5:nnen venäläisen
armeijan osat.

Ne taistelut, jotka nyt sukeutuivat kenraali Litzmannin johtamaa 3:tta
kaartindivisioonaa, XXV:ttä reserviosastoa ja v. Richthofenin
ratsuväkiosastoa vastaan, on kapteeni v. Wulffen erikoisesityksessä
yksityiskohtia myöten mestarillisesti kuvannut. Voin siis viitata
siihen. Vihollisen kipinäsanomista saimme Posenissa, taistelukentältä
kaukana, tietää, kuinka toivehikkaana venäläinen piti tilannetta,
kuinka se varustautui ratkaiseviin taisteluihin, kuinka se riemuitsi,
kun muka oli saamaisillaan vangiksi monta saksalaista armeijaosastoa.
Vihollinen varusteli jo junia, joilla vangit kuljetettaisiin pois. En
voi sanoin kuvata, mitä tällöin tunsin. Mistä olikaan kysymys! Ei
ainoastaan niin monen urhoollisen miehen vangiksijoutumisesta ja
vihollisen voitonriemusta sen johdosta, vaan menetetystä sotaretkestä!
9:s armeija olisi tämän tappion jälkeen täytynyt viedä takaisin. Kuinka
olisi silloin vuosi 1914 päättynyt?

Brsheshinyn episodi päättyi loistavaan urotyöhön. Piiritetyt
saksalaiset joukot murtautuivat yöllä marrask. 25 päivää vastaan ulos
pohjoista kohti. Mukanaan ne toivat yli 10.000 vankia ja paljon
anastettuja tykkejä.

Läpimurtautuneet osat pysäytettiin XX:n armeijaosaston ja I:n
reserviosaston väliin. Muodostui terävä yhtenäinen rintama, jota
vastaan venäläinen suotta tuimasti törmäsi.

Sotaliikkeen suurta päämäärää, venäläisen armeijan tuhoamista Veikselin
kaarteessa, ei oltu saavutettu. Meillä ei ollut siihen riittäviä
voimia.

Kenraali v. Conrad oli sillä välin käskenyt Boehm-Ermollin armeijaa,
Woyrschin armeijaosastoa ja Krakovan eteläpuolella seisovaa
Itävalta-Unkarin armeijaa hyökkäämään. Taisteluilla oli paikallista
menestystä. Sangen pian ne kuitenkin laimenivat. Strateegista
merkitystä niillä ei enää ollut.

Aina marraskuun loppuun venäläinen vuorostaan kävi sangen ankarasti
9:nnen armeijan kimppuun, hyökäten kauempana etelässäkin, mutta se ei
missään saavuttanut sanottavaa menestystä.

Marraskuun lopussa ja joulukuun alussa minulla oli vielä kerran
tilaisuus sivumennen noudattaa entistä sotaliike-aatettani, kun 8:nnen
armeijan 1:nen jalkaväkidivisioona ja vihdoin lännestä apujoukot
saapuivat, mutta oli joukkoja sijoitettaessa myös otettava lukuun
vihollisen hyökkäystenkin torjuminen, etenkin I:n reserviosaston
kohdalla.

Zastrowin joukko-osaston onnistui vallata Zjiechanow ja Prassnysch.
Venäläinen oli sieltä siirtänyt voimia Veikselin vasemmalla rannalle.
Ratsuväkidivisioonat eivät kuitenkaan päässeet pitemmälle, sää oli
käynyt liian huonoksi. Hevosetkaan eivät vielä olleet talvikengässä.
Vihollinen ryhtyi pian vastahyökkäyksiin. Zastrowin joukko-osaston
täytyi jälleen peräytyä Mlawaan.

Veikselin kaarteessa tapahtui uudelleen ylenmäärin katkeria
hyökkäystaisteluita.

III reserviosasto ja XIII armeijaosasto liitettiin 9:nnen armeijan
johtoon ja sijoitettiin kauimmaksi sen vasemmalle sivustalle. Kun
tilanne oli erittäin vakava I:sen reserviosaston luona, tapahtui tämä
heti niiden saavuttua. Yhtenäistä taistelutoimintaa ei täällä syntynyt.
Ehkä olisin menetellyt oikeammin, jos olisin ehdottanut erityisen
armeijaosan muodostamista, joka olisi ollut välittömästi itäisen
rintaman ylipäällikön johdossa. Siten olisimme saaneet tehokkaamman
vaikutuksen sotatoimiin.

9:nnen armeijan vasen siipi oli nyt käynyt niin vahvaksi, ettei ollut
mitään pelon syytä, se saattoi vihollisen asemain kautta verkalleen
tunkeutua Bshuraa kohti; tämä oli kuitenkin puhtaasti rintamakamppailua
eikä enää suuripiirteistä kiertämistä. Samalla saatoimme rintamankin
kohdalla ryhtyä hyökkäykseen aina Woyrschin armeijaosaa myöten, se
mukaan luettuna. II armeijaosasto oli sijoitettu Sieradzin itäpuolelle,
48:s reservidivisioona rintaman vahvistukseksi Breslaun joukko-osaston
luo. II:n armeijaosaston hyökkäyksellä joulukuun alussa oli täysi
menestys, se tunkeutui tuimasti Lodzin suuntaan. Valitettavasti oli
tämä painostus 14 päivää aikaisemmin puuttunut.

Venäläinen tyhjensi Lodzin jouluk. 6:ntena ja peräytyi Miashgan taa.
Kauempana etelässäkin pääsimme etenemään, vihollinen kun oli marraskuun
jälkipuoliskolla siellä heikontanut voimiaan voidakseen pitää Lodzin
hallussaan.

Jouluk. 15:ntenä valloitettiin pohjoisella sivustalla Lowitsch;
rintaman kohdalla tapahtui edelleenkin paikallisia etenemisiä.

Krakovan eteläpuolella asema marraskuun lopulla oli käynyt kireämmäksi.
Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento oli hartaasti pyytänyt saada yhden
saksalaisen divisioonan rintamansa vahvistukseksi. Raskaalla sydämellä
lähetimme sinne 47:nnen reservidivisioonan. Puhtaasti teoreettiselta
kannalta katsoen tämä näytti olevan erehdys. Tapaukset kuitenkin
osoittivat meidän menetelleen oikein. Divisioona tuli perille parhaiksi
pelastaakseen taistelun. Kenraali v. Conrad pyrki täällä Karpaateilta
kiertämään venäläisten eteläisen siiven. Voidakseen sen tehdä hän oli
suuresti heikontanut rintamaansa. Limanowa--Lapanowin pulista rikkaassa
taistelussa jouluk. 3:nnesta sen 14:nteen päivään onnistui hänen
voittaa venäläiset Dunajecin länsipuolella; tämä oli Itävalta-Unkarin
aseille kaunis menestys niiden monien vastoinkäymisten jälkeen, joita
Itävalta-Unkarin armeija oli sotaretken alusta saakka kärsinyt.

Meidän etenemisemme painostuksesta Puolassa ja Galitsiassa venäläisten
rintama peräytyi Bshuran ja Rawkan välisen osan ylitse Pilitzan, Nidan
ja Dunajecin taa.

Kenraali Boroevicin kiertoliike Karpaateilta Sanin ja Dunajecin välillä
kohtasi pian ylivoimaisen vihollisen, joka vitkastelematta itse kävi
hyökkäykseen. Itävalta-unkarilaisten kiertävä siipi tungettiin takaisin
Karpaateille. Täällä alkoi muodostua tilanne, jolla sitten oli mitä
laajakantoisin merkitys 1915 vuoden päätöksille.

Veikselin kaarteessa, varsinkin 9:nnen armeijan luona, tapahtui vielä
sarja paikallisia taisteluita, jotka olisi ollut parempi jättää.
Tunsimme vielä liian vähän juoksuhauta-sotaa. Tapeltiin liian paljon
umpimähkään. Minun olisi pitänyt paikalla käydä tuimemmin kiinni, kuten
myöhemmin teinkin. Tarjona oli vaara, etteivät tappiot olleet
sopusoinnussa saavutusten kanssa. Johdon velvollisuus on pitää tästä
huoli.

Veikselin pohjoisrannalla venäläinen miehitti Plotzkin ja tunkeutui
aina Wlozlawekin tasalle saakka. Kaupungin itäpuolella saatoimme pitää
hallussamme Veikselin oikean rannan kukkulat, joilta rataa voitiin
vallita. Tänne oli kuitenkin 9:nnelle armeijalle syntynyt pitkä sivusta
Bshuran suun ja Wlozlawekin välille. Sitä oli herkeämättä silmällä
pidettävä. Veiksell ei jäätynyt. Siitä ei tullut 9:nnelle armeijalle
vaaraa.

Maamme etelärajalla Veikselin itäpuolella asema pysyi ennallaan.
Kestävissä jännittävissä taisteluissa 8:s armeija pääasiassa säilytti
linjansa. Venäläisten murtautumisella Masurin-järvien sulkulinjan läpi
eräästä kohdasta oli vain paikallinen merkitys.

Kaikilla rintamilla varustettiin asemia uutteraan.

Sotatoimien aikana meille tuotti huolta rautateiden kuntoon paneminen,
me itse kun olimme vähän aikaisemmin niin perinpohjin hävittäneet ne.
Kaikin voimin teimme nyt työtä saadaksemme ne korjatuiksi,
mutta runsaan ajan kesti, ennenkuin rautatieliike kävi todella
säännölliseksi. Joukkojen, jotka olivat ylenmäärin rasittuneet, täytyi
sen vuoksi vielä paljon kärsiä. Se varsinkin oli valitettava asia,
ettemme voineet ajoissa toimittaa perille joululähetyksiä. Tämä oli
rautateille melkoinen tehtävä; rakkaudenlahjoja virtasi silloin vielä
runsaasti. Lomalupiakaan ei voitu antaa niin paljon kuin olisi suotavaa
ollut.

Oman aikansa vaativat toimet vallatun Puolan osan hallitsemiseksi; nyt
niillä ei enää ole minkäänlaista mielenkiintoa. Maalla ei ollut syytä
valittaa, vaikka otimmekin arvokkaat sotaraaka-aineet, kuten asemamme
vaati.

Itävalta-Unkarin kanssa keskusteltiin molemminpuolisten etappialueitten
uudelleen rajoittamisesta. Välipuheet, jotka olin tehnyt syyskuussa
toisilla edellytyksillä, kaipasivat luonnollisestikin muuttamista.
Valitettavasti ylin armeijanjohto ja Berliini, arvatenkin
Itävalta-Unkarin toimesta, nyt sekaantuivat keskusteluihin. Tästä ei
ollut asialle hyötyä, asianomaiset kun eivät tunteneet kysymyksessä
olevia tapauksia. Tähänkin on enää turha puuttua. Virkatoimeni vaati
minua käsittelemään koko joukon sotilaspoliittisia kysymyksiä, jotka
minulle tuottivat enemmän harmia kuin sisällistä tyydytystä.

Ylpeään tyydytyksen tunteeseen, jonka sotatilanteen muodostuminen
itärintamalla oli meille tuottanut, lankesi varjo. Itävalta-Unkarin
armeija oli Serbiassa taistellut onnettomasti. Se oli marraskuun
lopulla tunkeutunut syvälle maahan. Belgrad oli valloitettu jouluk.
2:sena. Itävalta-Unkarissa riemuittiin. Mutta jo samoina päivinä
jolloin Lodz valloitettiin ja Limanowan luona taisteltiin, peräytyivät
Itävalta-Unkarin joukot Serbiasta voitettuina. Ne eivät enää olleet
täysiarvoinen taisteluvoima. Alussa ne olivat arvostelleet
vastustajansa liian heikoksi, nyt ne tekivät päinvastaisen virheen,
antoivat niille liian suuren arvon ja kauhistuivat paljasta lukua.
Tästä taikauskosta ja jonkinlaisesta heikkouden tunteesta, jota tämä
alkuaan urhoollinen armeija näitä vihollisia kohtaan tunsi, ei se sen
koommin päässyt vapaaksi.

Posenin linnassa kehittyi sopusointuinen esikunta-elämä, yhteisesti
kannetut huolet, samoin kuin yhteisesti ansaittu mainekin olivat meidät
yhteen liittäneet. Tavaksi kävi, että illallisen jälkeen vielä jäimme
joksikin aikaa yhteen. Istuimme silloin pyöreän pöydän ympärillä, jolla
oli viuhkapalmu. Sen olimme saaneet lahjaksi Hänen Majesteetiltaan
Keisarinnaltamme, todella saksalaiselta naiselta, jota aina muistelen
syvimmällä kunnioituksella.

Minulle tämä lyhyt hetki oli levähdystä näiden neljän sotakuukauden
melkein ylivoimaisen työn keskellä.

Valtava taistelu oli päättynyt. Uutta oli tulossa! Saksa ja
Itävalta-Unkari oli venäläisvaarasta pelastettu. Kaikki suuriruhtinaan
suunnitelmat olivat menneet myttyyn. Hänen hyökkäyksensä Preussin
itärajaa vastaan ja eteneminen Veikselin länsirantaa pitkin olivat
kärsineet haaksirikon ja samalla rauenneet kaikki ententen toiveet,
että sotavuosi 1914 päättyisi sille voitollisesti. Tämän rinnalla ei
paljoa merkitse se, että Itä-Preussin itäosa ja suuri osa Galitsiaa oli
annettu viholliselle alttiiksi, vaikka se olikin hyvin valitettavaa.

Puolan sotaretken toinenkin osa oli mainetyö. Sotahistoria tuntee vähän
sen vertoja.

Sotajoukkomme, jotka elokuun alusta olivat yhtämittaa taistelleet tai
olleet liikkeellä, olivat osoittaneet olevansa kaiken kiitoksen
yläpuolella. Nytkin ne jälleen olivat voittaneet melkein
kaksinkertaisen ylivoiman. Vain semmoisten päälliköiden ja sotamiesten
avulla oli mahdollista ylivoimaakin vastaan toteuttaa rohkeita aikeita.

Kunnia ja ikuinen muisto 1914 vuoden saksalaiselle armeijalle!



MASURINMAAN TALVITAISTELU HELMI- JA MAALISKUUSSA 1915


I.

Vuoden 1914 sotaretki ei saanut aikaan ratkaisua. Kuinka siihen oli
vuonna 1915 pyrittävä, siitä en voinut luoda itselleni käsitystä.
Vuoden vaihteessa oli muodostettu neljä uutta armeijaosastoa, joiden
piti helmikuussa olla taistelukunnossa. 1914 syksyllä uusia joukkoja
muodostettaessa saadut kokemukset oli otettu varteen. Nämä
joukko-osastot olivat taistelutehoisemmat kuin silloiset muodostukset,
sillä jokaiseen komppaniaan oli annettu kantajoukko sotaa kokeneita ja
erikoisen kunnollisia upseereja, aliupseereja ja sotamiehiä.
Korkeammatkin paikat oli sangen hyvin täytetty. Minä toivoin
luonnollisestikin, että nämä neljä armeijaosastoa lähetettäisiin itään,
jotta voisimme antaa Venäjälle edelleenkin iskuja ja heikontaa sen
vastustusvoimaa, sikäli kuin omat voimamme sallivat. Suunnittelimme
Itä-Preussissa uutta taistelua. Strateegisesti se olisi ollut aivan
mahdollinen Karpaateillakin, jos Unkarin rautateitä olisi rauhan aikana
paremmin kehitetty.

Jo vuodenvaihteessa Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento pelkäsi, että
Przemysl keväällä kukistuisi ja lisäksi se pelkäsi, että Unkariin
hyökkäisi suuri vihollisen sotavoima, Siellä venäläinen oli jatkanut
hyökkäystään kenraali Boroevicin armeijaa vastaan ja saanut haltuunsa
Karpaattien harjanteen. Kenraali v. Conrad tahtoi nyt itse ryhtyä
suurisuuntaiseen vastahyökkäykseen ja samalla päästää Przemyslin
piirityksestä.

Minusta näytti olevan syytä tukea Itävalta-Unkarin armeijaa
Karpaateilla sen sisällisten olojen vuoksi; siihen oli sitäkin enemmän
syytä, kun Venäjän armeijaan ei muualta voitu tarmokkaasti päästä
käsiksi. Kysymyksenalaista vielä oli, oliko se Itä-Preussissä
mahdollista; emme vielä tienneet, saisimmeko oikeuden käyttää noita
neljää joukko-osastoa. Minun täytyi sentähden kannattaa saksalaisten
voimain lähettämistä Unkariin, ottamalla niitä itärintaman ylipäällikön
käskynalaisista joukoista. 9:s armeija oli Puolassa sangen suppealla
alalla. Asemat olivat parhaillaan syntymässä. Maailmansota oli
opettanut, että asemasodassa puolustuksen rintamaleveydet voivat olla
melkoista suuremmat kuin oli tähän saakka otaksuttu. 9:nnestä
armeijasta voitiin ottaa koko monta divisioonaa muualla käytettäväksi.
Rintamahyökkäysten jatkamista täällä tai Pilitzan eteläpuolella, jota
eräältä taholta ehdotettiin, en voinut hyväksyä. Unkarin rintamaa
varten vapautettiin II:n armeijaosaston ylikomento, 1:nen
jalkaväkidivisioona ja 48:s reservidivisioona, sitä paitsi yksi
vahvistettu kolmen rykmentin brigaadi, josta myöhemmin muodostettiin
kaartindivisioona, ja 5:s ratsuväkidivisioona. Samalla tuotiin vielä
lisää reservejä itärintaman ylipäällikön käytettäväksi. Jos luvattujen
apujoukkojen kanssa kenraali v. Conradin aikoma hyökkäys voitiin
toteuttaa, oli se parempi kuin pelkkä torjuminen.

Kenraali v. Conrad puolestaan päätti mikäli mahdollista heikontaa
Serbian rajalla olevia joukkoja ja kuljettaa Karpaateille kaikki, mitä
suinkin liikeni. Hän aikoi päävoimillaan Uzsokin ja Duklan solain
väliltä suunnata pääiskun Przemysliä kohti. Idempänä piti saksalaisten
joukkojen itävalta-unkarilaisilla joukoilla vahvistettuina seurata
saksalaisena etelä-armeijana päävoimain etenemistä Przemysliä kohti ja
olla päävoimain oikeanpuolisena sivustaporrastuksena.

Saksalainen eteläarmeija, jonka komentaja, kenraali v. Linsingen, oli
erinomaisen huolellinen ja tarmokas johtaja, oli siksi heikko, ettei
sillä voitu kiertoliikettä suorittaa. Sen olisi täytynyt kaartaa kaukaa
Bukovinan kautta. Ei rautatieverkkokaan soveltunut semmoisiin
aikeisiin.

Meidän keskustellessamme sotatoimista yllätti minut ylimmän
armeijanjohdon sähkösanoma, jonka mukaan minusta oli tullut
eteläarmeijan yleisesikunnanpäällikkö.

Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg ei tahtonut erota minusta.
Seikkaperäisessä kirjelmässä hän Hänen Majesteetiltaan pyysi, että minä
saisin jäädä hänen luokseen ja entiseen toimeeni.

Samoin kuin silloin Insterburgissa hyvästelin kuitenkin nytkin
esikunnan ja astuin uuteen toimeeni, ollen kuitenkin varma siitä, että
pian saisin palata takaisin.

Matkalla Karpaateille keskustelin Breslaussa kenraalien v. Conradin ja
v. Falkenhaynin kanssa, ja tässä keskustelussa sovittiin lähemmin
rintamasijoituksen ja sotatointen yksityisseikoista. Erityisesti
harkittiin sotajoukkojen varustusta. Kenraali v. Conrad ei
pitänyt vuoristovarustusta tarpeellisena. Tullessani myöhemmin
rintamaansijoitusalueelle huomasin, että ehdoton pakko vaati sitä.
Kiireimmiten ryhdyin sitä hankkimaan.

Väestö otti meidät Unkarissa vastaan sangen lämpimästi, samoin kuin
myöhemmin Siebenbürgiäkin vapauttaessamme. Mutta kun olimme
velvollisuutemme tehneet, katosi kiitollisuuden tunne sangen nopeaan.
Tapahtui kaikenlaista semmoista, joka teki sotajoukkojemme elämän
ikäväksi. Magyarit ovat voimallista isäntävalta-kansaa, mutta heiltä
puuttuu Itävalta-Unkarin yhteisten etujen käsitys, eivätkä he ota
huomioon Unkarissa eläväin lukuisain kansallisuuksien oikeutettuja
toiveita ja tarpeita. Unkari oli kaksoismonarkian vahvempi osa ja se
väärinkäytti tätä asemaansa pakottaakseen koko valtakunnan onnettomaan
ulkopolitiikkaan Serbiaa ja Romaaniaa kohtaan. Me sallimme tämän
valitettavasti.

Etelä-armeijan ylikomennon päämaja oli Munkacsissa. Kenraali v.
Linsingen ja minä teimme sieltä matkan rintamaansijoitusalueen
kautta ja asetuimme yhteyteen läheisten komentoviranomaisten ja
Itävalta-Unkarin joukkojen kanssa, jotka jo olivat vuoristossa ja
joiden piti eteläarmeijaan liittyä.

Joukoista ei ollut pidetty riittävää huolta, yhtä vähän asemain
rakentamisesta kuin majoituksestakin. Paljon laiminlyötyä oli nyt
korjattava.

Eräällä käynnillä metsävuorilla tapasin vahdin. Hän sanoi minulle
ilmoituksensa vieraalla, en tiedä millä kielellä. Eivät mukanani olleet
itävalta-unkarilaiset upseeritkaan sitä ymmärtäneet. Täten sain
käsityksen niistä vaikeuksista, joita tämän armeijan täytyi voittaa.
Niitä vielä lisäsi se, että rykmenteissä kansallisuudet olivat
melkoisesti sekaisin, jotta ne olisivat luotettavammat. Tshekkiläisiä
ja romaanialaisia rykmenttejä oli mennyt vihollisen puolelle. Nämä
kansallisuudet hajoitettiin nyt moneen rykmenttiin. Tästä
toimenpiteestä ei ollut apua. Se heikonsi hyvin olennaisesti urheitten
unkarilaisten ja erikoisen kunnollisten saksalaisten rykmenttien
sisällistä arvoa. Sitä paitsi se aivan tavattomasti lisäsi kielellisiä
vaikeuksia.

Täälläkin, kuten syyskuussa 1914 Neu-Sandecissa käydessäni, sain sen
vaikutuksen, että kaikki ne kansaheimot, jotka eivät kuulu
vallitseviin, ovat täydelleen takapajulla. Niinpä tulin eräällä
retkellä käyneeksi hutsulien kylissä. Tämän onnettoman heimon asumukset
ja köyhyys jäivät ainiaaksi mieleeni. Kuinka toisin ovat viisaitten
ruhtinaitten toimesta asiat Saksassa ja kuinka korkealla ovat meillä
Itävalta-Unkariin verraten kulttuuri ja edistys. Nähdessäni nämä
hutsulikylät minulle selvisi, ettei tämä kansa voinut tietää, minkä
puolesta se taisteli. Itävalta-Unkari on laiminlyönyt sanomattoman
paljon; liittolaisvaltana olisi meidän tullut osata se estää. Jos
kaksoismonarkia ja sen armeija olisivat tehneet puoletkaan siitä, mitä
Saksa täydellä syyllä saattoi niiltä odottaa, niin ei ainakaan
saksalaisia joukkoja olisi siihen määrään tarvittu Itävalta-Unkarin
rintamain tueksi; meiltä olisi kaiken aikaa riittänyt enemmän voimia
länteen. Tosin Itävalta-Unkarikin puolestaan syyttää sitä, ettemme me
syksyllä 1914 Ranskassa voittaneet ja että se yksin joutui venäläisten
ylivoimalle alttiiksi. Joka tapauksessa oli meille onnettomuus, että
olimme tehneet liiton kuolevain valtioiden, kuten Itävalta-Unkarin ja
Turkin kanssa. Radomissa sanoi eräs juutalainen yhdelle herroistani,
ettei hän voinut ymmärtää, kuinka Saksan kaltainen elosta lämmin ja
voimallinen ruumis saattoi käydä yhdessä kuolleen kanssa. Hän oli
oikeassa, mutta elinvoimaisia taistelutovereita Saksan ei
ollut suotu itselleen saada. Ja me laiminlöimme antaa kuolevalle
liittolaiselle edes joksikin aikaa uutta elinvoimaa. Itävalta-Unkarin
oloihin tutustuin vasta sodan aikana, ennen minulla ei ollut
siihen tilaisuutta. Niin alhaisen tason näkeminen oli minulle
yllätys. Vastuunalaiset virastomme olivat tosin älynneet, että
kaksoismonarkiasta oli tullut Euroopan sairas mies, mutta he eivät
siitä tehneet oikeita johtopäätöksiä. Meidän olisi tullut pysyä sille
uskollisena ja johtaa sitä, eikä sille lupautua ja seurata sen tosin
etevää, mutta yksipuolista politiikkaa.

Munkacsissa en kauan viipynyt. Tammikuun lopulla olin jälleen Posenissa
entisessä toimessani. Olin tällä ajalla saanut paljon herätteitä enkä
ollut mitään oleellista laiminlyönyt.


II.

Itärintaman ylipäällikölle oli sillä välin tullut ylimmän
armeijanjohdon ilmoitus, että helmikuun ensi puoliskolla idässä oli
käytettävänä kolme uutta joukko-osastoa ja XXI armeijaosasto. Ylin
armeijanjohto oli pitänyt välttämättömänä vaihtaa XXI armeijaosaston
yhteen uuteen sen elsass-lothringilaisen täydennyksen vuoksi. Osa
valtakunnanmaitten sotamiehistä osoittautui epäluotettaviksi läntisellä
rintamalla ja tämä epäluotettavuus sodan pitkittyessä yhä lisääntyi.
Enimmäkseen ne sen vuoksi lähetettiin itään. Tämä kohtasi kaikkia
uskollisiakin elsass-lothringilaisia. Ei ollut mahdollista päättää,
mikä jokaiselle yksityiselle olisi ollut oikein. Vuonna 1918 otettiin
Ranskaan hyökkäyssotaan itäarmeijasta kaikki nuoremmat miehet ja
vietiin länteen, muiden mukana vastaavat elsass-lothringilaisetkin
vuosikutsunnat, joita vastaan joukot paikoitellen olivat kovin
valittaneet. Idässä elsass-lothringilaiset taistelivat moitteettomasti,
XX armeijaosasto kerrassaan etevästi.

Ylimmän armeijanjohdon kanssa oli sovittu, että nuo neljä
armeijaosastoa heti perille saavuttuaan käytettäisiin 8:tta armeijaa
vastassa olevain vihollisvoimain voittamiseksi. Tannenbergin ja
Masurinjärvien taisteluissa saadut kokemukset olivat osoittaneet, että
suuri ja nopea tappelumenestys oli mahdollinen saavuttaa ainoastaan
siinä tapauksessa, että vihollisen kimppuun käytiin kahdelta puolelta.
Tässä oli tarjolla mahdollisuus vahvalla, kolme armeijaosastoa
käsittävällä joukkoryhmällä, joka oli koottava Niemenin ja
Insterburgin--Gumbinnenin tien välille, tehdä kiertoliike
Tilsitin--Wladislawowin--Kalwarijan suuntaan, ja viedä toinen ryhmä,
XXXX reserviosasto, johon liitettiin 2:nen jalkaväkidivisioona ja 4:s
ratsuväkidivisioona, Spirding-Seen ja rajan välitse Biallan kautta
Raigrodiin ja edelleen Augustowiin ja etelää kohti. Samalla oli
vihollista rintamahyökkäyksellä pidätettävä.

Vastustajan molemmat siivet olivat heikot. Saatoimme toivoa tekevämme
paljon taivalta, ennenkuin vihollisen päävoimat kykenisivät
irtaantumaan hyökkäyksen alaisesta rintamasta. Kummankin sivuiskuryhmän
piti kiertää vihollinen; sitä parempi, kuta pikemmin tämä tapahtui.

Jos vastustajan tuhoaminen onnistuisi, voisi sitten tulla
kysymykseen hankkia pysyvä turva Kownoa--Grodnoa vastaan ja tehdä
hyökkäys linjalla Ossowjetz--Grodno ja takaapäin avata Bobrin
ylimenopaikka Ossowjetzin luona. Edellytyksenä oli, että pitkä sivusta
Wlozlawek--Mlawa--Johannisburg--Ossowjetz oli varma.

Edullisempaa olisi, jos samalla kuin Itä-Preussin itärajalla
taisteltiin, voitaisiin linjalta Wlozlawek--Johannisburg edetä Narewia
kohti ja käydä Ossowjetzin kimppuun. Tähän minä pyrin. Siinä
tapauksessa olisi meillä kaikkialla ollut venäläisiin nähden etu
puolellamme. Tulevaisuuden varaan oli jäävä, voisimmeko myöhemmin tehdä
hyökkäyksen Veikselin länsipuolella olevain venäläisten päävoimain
selkään.

Johtajan tulee tämmöisiä ajatuksia viljellä. Hän ei saa elää kädestä
suuhun, muutoin kärsivät sodanjohto ja sotajoukko. Rautainen
todellisuus pitää huolta siitä, etteivät aikeet muodostu teoiksi
laajemmassa määrässä kuin joukon voima vihollisen voittamiseen riittää.

Toimenpiteet, joita tässä mieteyhteydessä puolsin, tekivät tehokkaasti
tyhjiksi vihollisen tunnetuiksi tulleet aikeet. Entente v. 1915 aikoi
vielä Venäjän voimilla voittaa sodan. Samalla kuin suuriruhtinas aikoi
koko voimallaan tehdä hyökkäyksen Karpaateille, piti hänen niin sanotun
"jättiläissuunnitelmansa" mukaan vahvoja venäläisiä voimia Niemenin ja
Gumbinnenin--Insterburgin viertotien välillä marssia 8:nnen armeijan
heikkoa pohjoista siipeä vastaan, musertaa se, kiertää armeija ja
työntää se Veikseliä vastaan. Toisten joukkojen, etenkin voimakkaitten
ratsuväkijoukkojen, piti lyödä Mlawan ja Veikselin välillä olevat
heikot sotavoimamme ja hyökätä Länsi-Preussiin. Veikselin itäpuolella
olevat preussilaiset maa-alueet oli valloitettava ja niissä olevat
joukot tuhottava. Todellakin alkoi tammikuussa tuntua, että vihollinen
8:nnen armeijan vasemmalla sivustalla vahvistui. Venäläisten eteneminen
Veikselin itäpuolella linjaa Wlozlawek--Mlawaa vastaan joulukuussa 1914
tarkoitti ehkä jo tämä aikomuksen edistämistä. Toisen sotaliikkeen
jälkikaiut olivat täällä samoin kuin Karpaateillakin johdantona uuteen.
"Jättiläissuunnitelman" suoritus oli vasta alkamassa. Mutta jo olivat
venäläisten silmät kiintyneet Veikselin itäpuoliseen maahan. Jo
tammikuun alussa oli vihollinen ottanut Veikselin länsipuoliselta
rintamalta joukkoja käyttääkseen niitä pohjoisessa. Jos me aikeinemme
ennätimme ennen sitä, niin tuli meidän ottaa lukuun, että sekä Niemenin
että Narewin puolelta saisimme kokea voimakkaita vastahyökkäyksiä.
Vastahyökkäykset todella tulivatkin. Tarmo ja itsepintaisuus, jolla
niitä johdettiin, tuottivat meille ankaraa työtä. Suuriruhtinas oli
täysi sotilas ja sotapäällikkö.

Sotatointen suojelus toiselta puolen Kownoa ja Olitaa, toiselta
Ossowjetzia ja Lomshaa vastaan oli pääasiassa määrätty niille 8:nnen
armeijan osille, jotka rintaman supistuksen johdosta vapautuivat. Tämä
johtui molempain siipien kiertoliikkeestä Grodnon pääsuuntaan.

Etelärintaman vahvistukseksi tuli jo helmikuun alussa 9:nnen armeijan
neljän joukko-osaston sijoittuessa rintamaan XX armeijaosasto
Ortelsburgin kaakkoispuoliseen seutuun. Se oli valmiina vietäväksi
Lomshaa ja Myschinjetziäkin kohti. Myöhemmin seurasivat I reserviosasto
ja 6:s ratsuväkidivisioona Willenbergiin, 3:s jalkaväkidivisioona
Neidenburgiin ja 1:nen kaartin reservidivisioona Woyrschin
armeijaosastosta Soldaun seutuun. Näiden osien sijoittuminen rintamaan
saattoi olla suoritettu helmikuun 20 päiväksi. Ne oli tarkoituksella
lähetetty myöhään liikkeelle. Pelkäsimme, etteivät niin laajat liikkeet
Puolan vallatusta osasta käsin voisi pysyä salassa, vaan voisivat
ilmaista Itä-Preussiin tähdätyn iskun. Annoin salassapysymiselle
menestyksen turvaamisessa ratkaisevan merkityksen. Myöhemmin otettiin
Veikselin länsipuoliselta rintamalta vielä lisää divisioonia. Tämä kävi
mahdolliseksi, kun vihollinenkin siellä vähensi joukkojensa lukua.
Voimain siirto muodostui täydelliseksi vuorosiirtelyksi, joka vaati
paljon huomiota.

Nyt tosin täytyi jäljestäpäin ottaa kysymyksenalaiseksi: oliko oikein,
että Karpaateille lähetettiin saksalaisia joukkoja? Epäilemättä niitä
Veikselin itäpuolella talvisotaretkellä kaivattiin. Oikeastaan niiden
olisi pitänyt olla siellä, mutta kun Itävalta-Unkarin armeija kerran
oli semmoinen kuin oli, tuli niiden olla Karpaateilla. Tuo armeija
tarvitsi niitä tuekseen. Minun olisi kuitenkin ollut melkoista
vaikeampi puolustaa niiden lähettämistä, jos jo silloin olisin selvään
nähnyt, että saisimme nuo neljä armeijaosastoa.

En voi muodostaa mielipidettä siitäkään, eikö ylin armeijanjohto nyt jo
olisi voinut lännestä itää varten vapauttaa enemmän voimia, kuten se
huhtikuussa tekikin. Jokainen lisäys tietysti olisi ollut meille
tervetullut. Tuo suuri päätös käydä kaikin voimin Venäjän kimppuun
tehtiin vasta myöhemmin.


III.

Veikselin kaarteessa Puolassa oli sillä välin jatkunut paikallisia
taisteluita. Epätietoista oli, missä määrin venäläisten huomiota niillä
kiinnitettiin. Yleensä ei tarvitse odottaa paljoakaan moisista
huomionpoisjohtamisista, niin kauan kuin vihollisen joukot ovat
luotettavat ja pitävät paikkansa. Vasta kun arveluttavien ilmiöiden
johdosta johto alkaa tuntea itsensä epävarmaksi, saavuttavat ne
merkitystä. Jos valehyökkäykset muodostuvat taktillisiksi
taistelutoimiksi, jotka saattavat johtaa suurempaan paikalliseen
menestykseen, on asian laita kuitenkin toinen.

Saadaksemme venäläiset uskomaan, että hyökkäystä aiottiin jatkaa,
aioimme tammikuun lopulla Bolimowin seuduilla tehdä 9:nnellä armeijalla
voimallisen hyökkäyksen. Ylin armeijanjohto oli sitä varten antanut
käytettäväksemme 18,000 ammusta, vieläpä kaasuammuksia. Kuvaavaa sen
ajan käsitykselle on, että tätä ammusmäärää pidettiin aivan erikoisen
suurena. Idässä meillä ei milloinkaan ollut ampumavarain puutetta,
meillä oli alati niin paljon kuin kuormasto liikuntosodassa saattoi
teiden huonouden vuoksi mukana kuljettaa, eikä asemasodassa silloin
vielä koottu suuria varastoja. Lännessä olot kuitenkin olivat toisin;
siellä oli tuntuva puute ampumatarpeista. Kaikki sotaakäyvät vallat
olivat yhtä väärin arvostelleet sekä voimallisesti kootun tykkitulen
vaikutuksen että ammusten kulutuksen.

Rintamaansijoitusosaston esimiehenä rauhan aikana huomautin alati,
kuinka välttämätöntä oli arvata ja lisätä rauhanaikaiset ammusvarastot
niin suuriksi, että ne riittivät siksi, kunnes liikekanta-hankinnat
alkoivat. En likimainkaan saanut tässä toimeen sitä, mikä näytti
tarpeelliselta. Ammuksista olisi tullut puute, vaikka minun ehdotukseni
olisi toteutettukin; kulutus oli niin valtava. Mutta me olisimme
aikaisemmin suoriutuneet pulasta ja olisimme ehkä ammusten
valmistukseen nähden päässeet etukynteen, sen sijaan että lopulta aina
jäimme takapajulle. Jo syksyllä 1914 everstiluutnantti Bauer puuttui
asiaan kiitettävällä tarmolla.

9:nnen armeijan hyökkäys Bolimowin luona tapahtui tammik. 31:senä.
Kaasuvaikutukseen sää oli liian kylmä; tätä ei silloin vielä tiedetty.
Ei muutoinkaan kaikki ollut niin kuin olisi suotavaa ollut. Saimme
parituhatta miestä vangiksi, mutta taktillinen menestys oli muutoin
vähäinen. Mutta venäläisiin tämä hyökkäys teki suuren vaikutuksen. Näin
saavutettiin toivottu strateeginen etu.

Helmikuun alussa alkoi neljän hyökkäykseen määrätyn armeijaosaston
rintamaansijoitus ja se sujui liukkaasti. Helmik. 6:ntena se päättyi.
Päämajan sijoitimme Insterburgiin. Ero Posenista ei ollut helppo.
Olimme siellä eläneet suurta aikaa, mutta herättihän Insterburgkin
meissä hyviä muistoja v:n 1914 syyskuulta.

Sotatoimia varten oli itäisen rintaman ylipäällikön käytettäväksi
vielä annettu 10:s armeijan-ylikomento, kenraali v. Eichorn,
esikunnanpäällikkö eversti Hell; 8:nnella armeijan-ylikomennolla oli
joukkoyhtymiä ollut liian paljon. Tämä uusi jako oli minulle
erittäin mieleen, sillä on helpompi toimia kahdella kuin yhdellä
armeijan-ylikomennolla; Puolan sotaretki oli sen minulle opettanut.
10:s armeija oli 8:nnen pohjoispuolella, niiden välinen raja kulki
likimain Darkehmenin kautta. 10:nnen armeijan kiertoryhmä,
johon vasemmalta oikealle lukien kuuluivat XXI armeijaosasto,
XXXIX ja XXXVIII reserviosasto, oli Ragnitin ja Insterburgin
pohjoispuolella olevain suurten metsäin välillä, sivusuojanaan 1:nen
ratsuväkidivisioona ja 5:s kaartin jalkaväkibrigaadi, tämän vieressä
Insterburgin suuren viertotien sivussa Königsbergin pääreservi, nyt
maanpuolustus-divisioona. Sitten seurasi Spirding-Seehen asti
hajallisessa järjestyksessä 3:s reservidivisioona, kolme
maanpuolustus-divisioonaa, seassa vahvasti nostoväkeä, ja 5:s
jalkaväkibrigaadi. Kenraali Litzmannin johtaman 8:nnen armeijan
hyökkäysryhmästä oli 2:nen jalkaväkidivisioona Johannisburgin
länsipuolella, XXXX reserviosasto siitä etelään rajalle saakka, 4:s
ratsuväkidivisioona sen taa ryhmittyneenä. Pitkin rajaa seisoi
nostoväkimuodostuksia. 8:nnen armeijan oikean siiven takana
Ortelsburgin luona XX armeijaosasto parhaillaan päätteli kuormastonsa
purkamista. Se tuli 9:nnestä armeijasta ja sen piti kenraali Litzmannin
hyökkäysryhmän takana marssia Lomshaa kohti ja Myschinjetzin kautta
tunnustella Narewin puolta. Muiden joukkojen liikkeellelähtö ja niiden
kuljetus Mlawan suuntaan oli käynnissä. Kenraali v. Gallwitzin piti
ottaa käsiinsä johto Veikselin ja Orshitzin välillä ja joukkonsa
koottuaan niinikään edetä etelää kohti. Kokemus oli osoittava, kuinka
kauas Pohjois-Puolaan hyökkäävät saksalaiset joukot pääsisivät.
Hyökkäys oli täällä 10:nnen ja 8:nnen armeijan päähyökkäyksen tueksi
paras apu ja paras shakkisiirto vihollisen vastahyökkäyksiä vastaan.

Talvitaistelu alkoi helmik. 7:ntenä. Kenraali Litzmann teki mainittuna
päivänä alun. 8:nnen ja 10:nnen armeijan muitten osien piti vasta
helmik. 8:ntena lähteä liikkeelle ja hyökätä. Sotatoimet voitiin
käskyillä määrätä vain pääpiirteissään. Armeijan-ylikomennoilla oli
mitä laajin toimivapaus. Kaikkien asianomaisten samat taktilliset
mielipiteet olivat menestyksen takeena. Itse taistelunkin aikana
itäisen rintaman ylikomentaja ryhtyi sitä varten vain muutamiin
harvoihin toimenpiteihin. Minun oli ajatteleminen sotatoimen jatkoa ja
sivustasuojaa.

Raskasta oli päättää ja lähettää armeija liikkeelle, siten kuin aikomus
oli. Talvi oli kylmä. Helmikuun 4:nnestä tai 5:nnestä päivästä alkaen
vallitsi harvinaisen ankara lumimyrsky, joka tuiskutti tiet ja
rautatiet umpeen ja aivan tavattomasti haittasi etenemistä sivulla
teistä. Usein vaihtelivat miehenkorkuiset kinokset ja paljaat
paikat, jotka olivat iljanteella. Pidimme kiinni alkuperäisistä
suunnitelmistamme. Venäläisillä oli vielä suurempia vaikeuksia
voitettavanaan. Heidän kuormastonsa joutui marssivan armeijan edelle.

Meidän joukkomme olivat talvisotaretkeä varten varustetut. Ajoneuvoilla
oli jalakset. Nämä osoittautuivat myöhemmin epäkäytännöllisiksi. Niitä
oli mahdoton käyttää teillä, joilla vain paikoitellen oli lunta.

Uskomatonta on, mitä miehet ja hevoset seuraavina päivinä saivat aikaan
ja pysyy mainetyönä kaikiksi ajoiksi. Marssikolonnain alkupäät
tunkeutuivat vaivalloisesti kinoksien läpi. Ajoneuvot juuttuivat
kiinni, kolonnat takertuivat ja venyivät yhä pitemmiksi. Jalkaväki
tunkeutui ajoneuvojen ja tykkien sivuitse ja koetti jälleen sulkea
jonot eteenkäsin. Tykkien ja ammusvaunujen eteen valjastettiin 10-12
hevosta. Täten ne tiet, joita pitkin edettiin, joutuivat vähitellen
pitkäveteisten joukkojonojen peittoon, joissa jalkaväki ponnisti
eteenpäin, mutta lomassa oli vain vähän tykkejä ja vielä vähemmän
ampumatarpeita. Yöksi tai taistelua varten joukot taas jonkun verran
sulkeutuivat. Muutaman päivän kuluttua sää muuttui, tiet kävivät
pohjattomiksi, teiden kahden puolen vielä jäässä olevalla maalla oli
alavilla paikoilla ja soilla vettä. Onni oli, että me laajan
kiertoliikkeemme kautta saimme vihollisen kuormastokolonnista
ruokatavaroita, muutoin olisi koko liike ollut muonan puutteen vuoksi
heitettävä sikseen.

Kenraalikomentojen ja alemman johdon täytyi voittaa kerrassaan
kuulumattomia vaikeuksia. Vihollisen kanssa yhteeniskettäessä viipyi
kauan, ennenkuin taistelukykyisiä joukko-yhdistymiä pääsi paikalle.
Käskyjä oli mahdoton toimittaa perille, johdot katkeilivat myrskyssä,
tietoja ei saatu. Mutta siitä huolimatta olivat saavutukset mitä
parhaat.

Kuten useimmat taistelut ei tämäkään sujunut takerruksitta, jotka
suuressa määrin haittasivat strateegista tulosta.

Kenraali Litzmannin joukot pääsivät 7 p:nä hyvin etenemään. Ne pääsivät
aina Johannisburgin seudulle saakka ja kauempana etelässä kulkivat
Pissan poikki. 8 p:nä ne valloittivat Johannisburgin ja seuraavina
päivinä suojattuina Ossowjetziu suuntaa vastaan tunkeutuivat
Raigrodiin, jossa ne kohtasivat jäykän vastarinnan. Ossowjetzin
suunnalta kohdistettiin niitä vastaan vihollisen hyökkäysliike, jonka
ne torjuivat päältään. Samalla lähestyi 8:nnen armeijan keskusta
Lyckiä, seuraten kintereillä koko rintamalla väistyvää vihollista.

Johtajat ja joukot ponnistivat parhaan taitonsa mukaan päästäkseen
nopeaan eteenpäin. Suureen strateegiseen suunnitelmaan nähden se
tapahtui liian hitaasti. Lyck, III:nnen siperialaisen armeijaosaston
etevästi puolustamana, joutui käsiimme vasta 14 päivän aamulla.
Armeijaosasto vältti tuhon ja peräytyi Augustowin kautta ylisen Bobrin
suoseutujen taa.

Lyckin valloituksen jälkeen edettiin nopeaan; jo yöllä 17:ttä päivää
vastaan kenraali Litzmann uuden ankaran taistelun jälkeen saapui
Augustowiin. Olin näinä päivinä koettanut viedä 8:nnen armeijan oikean
sivustan Raigrodista jyrkkään itää kohti Augustowin eteläpuolitse
Tainon kautta Bobria kohti, päästäkseni yhä uudelleen III:ta
siperialaista armeijaosastoa sivulta ahdistamaan. Teiden tilan vuoksi
ei 8:s armeija pitänyt tätä mahdollisena.

Armeijojen suojaksi Ossowjetzia-Lomshaa vastaan erotettiin
sangen varhain, vielä kolonnain Augustowia kohti rientäessä,
3:s reservidivisioona, 5:s jalkaväkibrigaadi ja 11:s
maanpuolustusdivisioona hyökkäyksestä ja lähetettiin sinne. Ossowjetz
oli saarrettava ja sen kimppuun hyökättävä. Vahvain sotavoimain
kerääntyminen Lomshan luo oli käynyt varmaksi. Sinne lähetetyt XX:n
armeijaosaston osat eivät enää riittäneet.

Sillä välin oli 10:nnen armeijan kiertoliike ennättänyt täydelleen
vaikuttaa. Erinomaisten marssiennätysten jälkeen ja sanomattomia
rasituksia voitettuaan sen keskusta jo yöllä 11 p:ää vastaan
Tilsitin--Kalwarijan hyökkäyssuunnalla saavutti Insterburgin--Kownon
tien Wirballenin luona ja kun Lyck 14 p:nä valloitettiin, olivat
marssikolonnat saapuneet aivan Augustowin suuren metsän pohjoispuolelle
Suwalkin--Seinyn luo.

Takaisin vyöryvän venäläisen armeijan sivustaan tehtiin ratkaiseva
hyökkäys ja se tungettiin etelää kohti. Se näytti tälläkin kertaa
tulleen yllätetyksi, aivan samoin kuin Ylä-Schlesiasta ja
Hohensalzastakin liikkeelle lähdettäessä. Tiedustelu-osastomme
työskenteli täällä erittäin hyvin levitellen vääriä huhuja ja estäen
oikeita tietoja leviämästä. Venäläisten ei enempää kuin ententenkaan
onnistunut saada tietoa näistä liikkeistä. Onkin ylenmäärin vaikeata
saada vihollisesta tarkkoja tietoja, varsinkaan hyvissä ajoin,
muutoinhan sodankäynti heikommilla voimilla ei olisikaan niin
tavattoman vaikea tehtävä. Tannenbergin luona oli meitä suosinut onni.

Venäläisten sotavoimista olivat osat, jotka olivat peräytyneet Kownoa
kohti ja kaiken aikaa uhkasivat sivustaa, hyökkäyksillään turhaan
koettaneet etenemistä viivyttää. 10:nnen armeijan sivustasuoja työnsi
ne takaisin Kownon--Olitan suunnalle.

14 päivän illalla näytti siltä, kuin olisi vihollisen kiertäminen
mahdollinen toteuttaa heti Augustowin itäpuolella. Kenraali v. Eichorn
sijoitti sinne vasemman siipensä. XXl:n armeijaosaston etujoukko
tunkeutui 15 ja 16 p:nä Seinyn--Augustowin viertotietä pitkin kauas
metsään, mutta siellä lännestä itää kohti takaisin virtaavat venäläiset
kolonnat lamasivat sen alleen ja osaksi ottivat vangiksi. Muitta
mutkitta lähetti nyt 10:s armeija aina helmik. 18 p:ään saakka osia
metsän pohjoisreunaa pitkin Grodnon luoteispuolisiin seutuihin. Siellä
ne seisoivat rintama länttä kohti, linnoituksen varustukset aivan selän
takana. Tässä rohkeassa asennossa ne sulkivat viholliselta paluutien.
Toisia saksalaisia joukkoja tunkeutui metsään pohjoisesta ja eteni
Augustowin valloitettuaan Grodnoon vievää tietä pitkin taistellen
Lipskiin sekä Bobria alaspäin Krasnyboriin. Lipskin luona rengas
suljettiin.

Grodnon edustalla joukkojen asema oli tavattoman vaikea.
Linnoituksesta, johon venäläinen oli vienyt lisäjoukkoja, tehtiin
etenkin 20 ja 21 p:nä sangen ankaria hyökkäyksiä. Augustowin metsästä
sinne virtaava, peräytyvä vihollinen teki yhä uusia hyökkäyksiä.
Raskaita tappioita kärsien saksalaiset joukot pitivät paikkansa. Se oli
XXI:n armeijaosaston loistava urotyö ja sen johtaja, kenraali Fritz v.
Below, joka myöhemmin armeijan ylipäällikkönä osoitti lännessä
kuntoaan, saattoi olla ylpeä päättäväisyydestään ja joukoistaan.
10:nnen armeijan ylikomento saattoi sisällisellä tyydytyksellä päästä
osalliseksi tästä kunniasta. Seuraavina päivinä antautuivat Augustowin
metsässä sinne tänne aaltoilevat, epätoivoisesti itseään puolustavat
venäläiset; taistelu oli päättynyt.


IV.

Masurinmaan talvitaistelun taktilliset tulokset olivat melkoiset:
110,000 vankia ja monta sataa tykkiä. Venäläisten 10:s armeija oli
tuhottu, venäläistä sotavoimaa jälleen tuntuvasti heikonnettu.

Sotaliikkeen perussuunnitelman mukaan oli hyökkäys Ossowjetzia vastaan
aljettu järeintä laakatulta käyttäen. Hyökkäysarmeijain osista,
jotka vielä taisteluiden kestäessä metsässä olivat saapuneet
ylisen Bobrin rannalle Augustowin eteläpuolelle, piti XXXVIII:n ja
XXXX:n reserviosaston, 2:sen jalkaväkidivisioouan ja 4:nnen
ratsuväkidivisioonan mennä joen poikki. Ne olivat kuitenkin jo osaksi
olleet mukana niissä valtavissa metsätaisteluissa, joita käytiin ennen
venäläisten 10:nnen armeijan tuhoutumista. Yhä kiihtyvällä
jännityksellä olin odottanut niiden päättymistä. Se 8:nnen armeijan
osa, joka täällä toimi -- Litzmannin tyhmä -- liittyi 10:nteen
armeijaan. 8:nnen armeijan tuli edellisen tehtävänsä mukaisesti
Grajewosta käsin toteuttaa mainittu hyökkäys Ossowjetzin kimppuun ja
täältä Orshitziin saakka suojella Itä-Preussiä venäläisten
hyökkäyksiltä.

Joukoillemme ei sitkeistä yrityksistä huolimatta onnistunut päästä
ylisen Bobrin suoalueen yli. Tarvitsimme pakkasta, mutta sen sijaan
satoikin yhä vettä rankasti. Oleskelu metsä- ja suoseuduissa kävi kovin
tukalaksi. Ylisen Bobrin poikki oli mahdoton kulkea muuta kuin teitten
kohdalla. Sillat oli hävitetty. Lyckin luota pakoon päässyt III
siperialainen armeijaosasto teki urheasti vastarintaa ja venäläisten
epätoivoinen vastarinta Augustowin metsässä oli viholliselle suonut
aikaa Grodnon--Ossowjetzin välin puolustuslaitosten vahvistamiseen.
Epäsuotuisat säät ja sotatointen rasitukset uuvuttivat kovasti
joukkojamme. Ne ilmoittivat, että venäläinen kanavan eteläpuolella oli
betonivarustuksissa. Se tosin kyllä saattoi olla mahdollista,
vaikka melko lailla sitä epäilimmekin. Myöhemmin, vuonna 1916,
everstiluutnantti Hoffmann kävi katsomassa venäläisten asemia eikä hän
nähnyt mitään betonivarustuksia. Kuta uupuneempi hyökkäävä joukko on,
sitä vahvemmalta siitä näyttää asema, jonka kimppuun on käytävä,
vihollisessa se näkee olemattomia voimia. Tämä ilmiö on inhimillinen.
Päätöksiin sillä ei ollut vaikutusta. Nuoren sotaväen voimat olivat
uupuneet. Tämä vaati uusia toimenpiteitä.

Hyökkäys Ossowjetziakaan vastaan ei sillä välin ollut edistynyt.
Rintaman puolelta sitä valtavasta tykistöstämme huolimatta olikin
mahdoton valloittaa, tykkituli kun ei yleensä ensinkään tavoittanut
Bobrin etelärantaa vallitsevia kukkuloita.

Näin ollen täytyi minun itselleni myöntää, ettemme voineetkaan
strateegisesti hyväksemme käyttää suurta voittoamme. Ylikomennon täytyi
ryhtyä harkitsemaan sangen painavia asianhaaroja.

Ensinnäkin annettiin käsky, että hyökkäykset Bobria ja Ossowjetzia
vastaan olivat keskeytettävät.

10:s armeija ei voinut jäädä nykyisiin asemiinsa. Olisi tarvittu hyvin
suuria voimia suojelemaan sen sivustaa idän puolelta, Olita--Kownon
suuntaa kohti, mutta niitäpä ei ollut. Pahat säät olivat tehneet
armeijan selkäyhteyden ja toimeentulon edellytykset vaikeiksi. Kauan ei
tätä voitu kestää. Venäläisten rakentama täysiraiteinen rata
Marggrabowasta Ratshkin kautta Suwalkiin ei voinut ratkaisevasti
parantaa tätä asiaa. Viertotiet ja muut tiet olivat liian huonot, säät
huonot ja hevoset kovin rasittuneet. Kuormavaunut tuskin pääsivät
eteenpäin viertoteillä, joiden ohut kivipeite oli ajettu rikki. Niitä
oli lisäksi vähän käytettävänä. Armeijan tuli päästä oloihin, joissa se
saattoi elää ja jälleen uudistaa voimansa. Ehdoton pakko oli niin ollen
kaartaa 10:s armeija taapäin.

Jo sotatoimien alussa oli ryhdytty toimiin selkäpuolisten asemien
varustamiseksi heti Augustowin--Suwalkin itäpuolelle. Varustusjoukot
ryhtyivät työhön paikalla, kun olimme alueen valloittaneet. Nämä alueet
tarjosivat jo jonkun verran tukea, vaikka työ vasta olikin alulla. 10:s
armeija sai käskyn kaartaa oikean siipensä taapäin varustetulle
linjalle. Itse se sai päättää, vetäisikö vasemman siipensä yhtä kauas,
vaiko vain linjalle Kalwarija--Pilwishki, jolla sen sivustasuoja jo
oli; peräytymisliikkeen yksityiskohdat jätettiin niinikään sen
toimivaltaan. Oli arvattavaa, että vihollinen tunkisi ankarasti
perässä.

Samalla 10:s armeija oli saanut käskyn vapauttaa voimia, joita
kiireesti tarvittiin kauempana lännessä. Venäläisten suuret
vastahyökkäykset pitkää sivustaamme vastaan Länsi- ja Itä-Preussin
etelärajalla olivat alkaneet. Ja Niemenin pohjoispuolellakin venäläinen
askarrutti taas meitä. Veikselin itäpuolella olevan saksalaisen maan
joka puolella riehui taistelu.

Puolassa Veikselin kaarteessa oli hiljaista.

Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäys Przemyslin päästämiseksi
piirityksestä ei ollut menestynyt. Venäläinen oli sangen pian ryhtynyt
vastahyökkäyksiin. Przemysl ei voinut kohtaloaan välttää. Koko
itäisellä rintamalla elimme ankarain venäläisten vastahyökkäysten
merkeissä.


V.

Kun Augustowin metsä oli puhdistettu ja haavoitetut kuljetettu
selkäpuolelle, vei kenraali v. Eichhorn maaliskuun alussa oikean
siipensä viipymättä taapäin määrättyihin asemiin ja vasemman siipensä
Augustowin metsän pohjoispuolella Seinyyn ja Kalwarijan eteläpuolelle
saakka. Hän aikoi uudelleen käydä perässä tunkevain venäläisten
kimppuun ja lyödä ne kiertämällä niiden oikean siiven.

Ajatus oli hyvä ja armeijan-ylikomennon suosimien nopeitten päätösten
mukainen. Maaliskuun 9:nnen ja 11:nnen päivän välisenä aikana
yrityksellä olikin menestystä. Venäjän 10:s armeija, joka oli uusittu,
kärsi tappion. Joukkojen levontarve oli kuitenkin niin suuri, säät niin
epäsuotuisat, että armeijan-ylikomennon, jonka myös täytyi vielä
hankkia lisäväkeä 8:nnelle armeijalle ja Gallwitzin armeijaosalle,
epäröiden täytyi lopullisesti luopua enemmistä hyökkäystuumista ja
vakaantua asemasotaan. Se jätti vasemman siipensä linjalle
Kalwarija--Marjampol--Pilwishki. Venäläinen törmäsi maaliskuun
puolivälissä näitä asemia vastaan, mutta vähitellen kaikki rauhoittui.
Etelärintamalla venäläisten hyökkäykset olivat käyneet yhä
itsepintaisemmiksi, taistelut yhä katkerammiksi. Kenraali Litzmannin
marssiessa Johannisburgista Biallan kautta eteenpäin talvitaistelun
ensi päivinä oli XX:sta armeijaosastosta 41:nen jalkaväkidivisioona
nostoväen keralla Johannisburgin--Kolnon tietä edennyt Lomshaan
eristämään sen pohjoisen puolelta. 37:s jalkaväkidivisioona
piti yllä Mysehinjetzistä eteenpäin painostusta. 41:nen
jalkaväkidivisioona tapasi Lomshan linnoitusten etupuolella vihollisen,
ja sen voimat juuri ja juuri riittivät sulkemaan Pissan ja
Shtshutshinin--Stawiskin--Lomshan välin. Vähitellen vasta saapuivat 3:s
reservidivisioona ja 5:s jalkaväkibrigaadi paikalle. Niiden piti olla
suojana Stawiskin ja Bobrin välisellä pitkällä alalla 11:nnen
maanpuolustusdivisioonan ryhtyessä Ossowjetzin kimppuun hyökkäämään.
3:nnen reservidivisioonan ja 5:nnen jalkaväkibrigaadin tulo sattui
samaan aikaan kuin venäläinen kaarti ja V armeijaosasto tekivät
Lomshasta hyökkäyksen. Helmik. 21 p:stä alkaen kehittyi
salpalinnoitusten pohjoispuolella ankaria taisteluita. Saksalaiset
joukot taistelivat sankarillisesti, pula oli vakava. Eräänä aamuna
8:nnen armeijan esikunnanpäällikkö ilmoitti minulle, että 3:s
reservidivisioona oli murrettu. Lopulta se kuitenkin piti puoliaan,
venäläinen kun väsyi kesken. Kauan pysyi siellä tilanne ja samalla
Ossowjetzia piirittäväin joukkojenkin asema jännitettynä. Vasta 1:sen
maanpuolustusdivisioonan saavuttua Lomshasta maaliskuun alussa oli
meidän rintamamme siksi taaja, että saatoin pitää jokaista vaaraa
Pissan itäpuolella torjuttuna. Joukkojen jäykkyys, varsinkin
3:nnen reservidivisioonan, oli meille tuottanut loistavan
puolustusmenestyksen. Kenraali v. Scholtz otti ryhmän johtoonsa. Hänen
käskyvaltansa ulotettiin myöhemmin Shkwahan saakka. Kenraali v. Scholtz
oli jo Tannenbergin taistelussa ja Puolassa osoittanut erinomaista
johtajakykyä. Virka-arvoltaan hän oli melkoista vanhempi kuin 8:nnen
armeijan ylipäällikkö, kenraali Otto v. Below, mutta auliisti kenraali
alistui nuoremman toverinsa johtoon. Pissan ja Orshitzin välillä oli
kenraali v. Staabs 37:nnen jalkaväkidivisioonan ja siellä olevan
nostoväen johtajana edennyt Narewia kohti. Venäläinen lisäsi piankin
voimiaan tällä suunnalla melkoisesti. Herkeämättä se teki hyökkäyksiä
Nowogrodista ja varsinkin IV:llä siperialaisella armeijaosastolla
Ostrolenkasta. Taistelut kävivät yhä katkerammiksi. Yhä enemmän täytyi
tänne lähettää joukkoja, jotka olivat ottaneet talvitaisteluun osaa.
Toinen toisensa jälkeen tulivat tänne 10:nnestä armeijasta
2:nen jalkaväkidivisioona, 75:s reservidivisioona, 10:s
maanpuolustusdivisioona ja 4:s ratsuväkidivisioona. Ajan pitkään ne
eivät kuitenkaan riittäneet; 76:skin reservidivisioona siirrettiin
sinne 10:nnestä armeijasta oltuaan jo jonkun ajan Orshitzin
länsipuolella kenraali v. Gallwitzin luona. Maiseman luonteen
mukaisesti, laajain tasaisten soitten välillä kun oli metsätilkkuja ja
harvaa petäjikköä kasvavia kannaksia, hajaantuivat taistelut täällä
yksityisotteluiksi. Alemmalle johdolle varsinkin ne asettivat vaikeita
tehtäviä. Mies taisteli miestä vastaan. Ja vaikkei paikallisista
ahdingoista tahtonutkaan tulla loppua, jäimme kuitenkin taistelujen
huhtikuussa vihdoinkin päättyessä rajan tuolle puolelle.

Orshitzin länsipuolellakin olivat taistelutoimet helmikuun
jälkimäisellä puoliskolla täydessä käynnissä. Kenraali v. Gallwitz,
yritteliäs ja aaterikas sotilas, mies, jolla elämän kaikkiin aloihin
nähden oli mitä monipuolisimmat harrastukset, oli sotajoukkomme
parhaita johtajia. Hän vahvisti Mlawan länsipuolista ohutta rintamaa ja
tunkeutui täällä helmikuun keskivaiheilla Veikseliä ylöspäin aina
Plotzkin ohi. Täälläkin ennätimme häiritsemään venäläisen suunnitelmia
ja teimme sen keräytymisrintamaan hyökkäyksen. Gallwitzin armeijaosan
vasemmallekin siivelle, Neidenburgin--Willenbergin seuduille, oli
saapunut saksalaisia apujoukkoja. Asema näytti siltä, kuin voitaisiin
vereksellä toimella Prassnyshin suunnalla XVII:n reserviosaston edessä
seisovat vihollisjoukot työntää takaisin. Gallwitzin armeijaosan
eteneminen Narewia kohti oli silloin mahdollinen. Tämä näytti silloin
vielä strateegisesti tärkeältä. Hyökkäystä Ossowjetzia ja ylistä Bobria
vastaan ei vielä oltu keskeytetty. Jokainen kenraali v. Gallwitzin
saama osittaismenestys paransi yleisasemaa ja tulevien taisteluiden
menestysmahdollisuuksia. Olimme suuressa jännityksessä.

Kenraali v. Gallwitz teki helmik. 22 p:nä XVII:n reserviosaston osilla,
I:llä reserviosastolla ja 3:nnella jalkaväkidivisioonalla hyökkäyksen
Prassnyshin suuntaan. Kenraali v. Morgen valloitti 24 p:nä tämän
erinomaisen lujasti linnoitetun kaupungin reippaalla ja tarmokkaalla
toimella. Kaikki näytti erittäin suotuisalta, kun huomattiinkin, että
Zjechanowin--Mlawan tien ja Orshitzin välillä oli tulossa hyvin suuria
vihollisvoimia, jotka jo alkoivat kulkea kenraali v. Morgenin sivustain
ohi. Näinä päivinä oli ollut mahdotonta hankkia tietoja lentäjäin
avulla; lentäjämuodostuksia meillä olikin ylen vähän käytettävänämme.
Ratsuväkivartiomme eivät enää päässeet etenemään, lopulta
seisoi kaikkialla vastakkain jalkaväkivartioita. Siperialaisten
joukko-osastojen hyökkäyksen johdosta oli meidän helmik. 27 p:nä
kerrassaan melkoisia tappioita kärsittyämme luovuttava Prassnyshista ja
kenraali v. Morgen peräytyi Janowin--Chorshelen rajalinjaa kohti.
Venäläinen ei sanottavasti tunkeutunut pohjoista kohti, Mlawaa vastaan
sen sijaan ylenmäärin tuimasti.

Paikalliset johtajat pitivät huolen Neidenburgin--Willenbergin
eteläpuolisten, parhaillaan rakenteella olevain raja-asemain
miehityksestä. Minä pidätin I:tä reserviosastoa kauempana etelässä.
Täälläkin syntyi nyt katkeria taisteluita.

Venäläinen teki maaliskuun 7 p:ään saakka Mlawan ja Chorshelen välillä
herkeämättä turhia hyökkäyksiä mitä raskaimpia tappioita kärsien.

Tähän aikaan taisteltiin Itä- ja Länsi-Preussin koko itä- ja
etelärintamalla. 10:s armeija oli kaartanut taapäin ja parhaillaan kävi
vastahyökkäykseen Augustowin metsän pohjoispuolella. Lomshan luona
ahdinkomme oli laimenemaisillaan, Pissan ja Mlawan välillä se ei ollut
vielä likimainkaan päättynyt. Jokainen päivä vaati minua ratkaisemaan
suunnattoman paljon taktillisia ja muita kysymyksiä. Etelärintaman
päälliköt yhä herkeämättä pyysivät apua, 10:s armeija piti muutamia,
vaikka tosin vain paikallisia menestyksiä vielä mahdollisena ja oli sen
vuoksi vastahakoinen luovuttamaan muuanne joukkojaan.

Kenraali v. Gallwitzille ja 8:nnen armeijan oikealle sivustalle oli
sillä välin 10:nnestä armeijasta saapunut uusia apujoukkoja. Olimme nyt
kyllin voimakkaat tekemään Orshitzin kahden puolen vastahyökkäyksen
viimeisten päiväin raskaitten tappioitten heikontamaa vihollista
vastaan.

Hyökkäysliikkeemme tunkeutui eteenpäin maaliskuun 8:nnesta 12:nteen
päivään ja seisahtui Prassnyshin pohjoispuolella. Venäläinen vastasi
tuimilla vastahyökkäyksillä. Maalisk. 18 p:nä se Jednoroshetzin luona
opetti joukoillemme, ettei suo ole vihollista vastaan varma suoja.
Meidän sotamiestemme käsityksissä suo tiesi uppoamista, mutta
luonnonlapsena venäläinen tunsi asian paremmin. Suot näillä
taistelualueilla jäätyivät vain osaksi, osaksi niissä oli matalan
kerrostuman alla läpäisemätön pohjakerros, joten niiden poikki voitiin
kahlata.

Orshitzin länsipuolella taistelu maaliskuun lopulla laimeni. Täällä
kävi mahdolliseksi viedä pois 76:s reservidivisioona ja käyttää sitä
joen itäpuolella. 6:s ratsuväkidivisioonakin voitiin Orshitzin
länsipuolelta vapauttaa, sitä kun kipeästi tarvittiin Pregelin
pohjoispuolella.

Gallwitzin armeijaosa oli saanut suuria aikaan ja tämäkin johtaja
saattoi hyvällä syyllä olla joukoistaan ylpeä. Ne olivat pitäneet
puoliaan tavatonta ylivoimaa vastaan, jopa sen takaisinkin tunkeneet.

Maaliskuun lopusta ja huhtikuun alusta alkaen joukkomme koko
etelärintamalla vihdoinkin saivat kauan kaivatun levon.

Lomshan ja Mlawan väliset taistelut ovat tulleet verraten vähän
tunnetuiksi. Idässä Saksa ajatteli vain suuria voittoja. Näitä ei enää
ollut mahdollinen saada yhtä silmäänpistävällä tavalla. Suuriruhtinaan
suuri vastasiirto talvitaistelun kostoksi, hyökkäys Narewin poikki
heikkoa sivustaamme vastaan oli torjuttu ja samalla tehty tyhjäksi osa
ententen sotasuunnitelmasta vuodeksi 1915; sotajoukot ja jokainen
yksityinen mies olivat taistelleet entisten suurtöittensä maineen
mukaisesti, vanhat ja uudet muodostukset taistelussa keskenään
kilpailleet. Vanhoissa muodostuksissa oli enemmän pysyvää voimaa.
Maanpuolustusväki ja nostoväki olivat taistelleet täysipätöisesti.
Johto oli tehtäväinsä tasalla, päättynyt talvisota sotilaallinen
saavutus, josta voitiin olla ylpeitä.


VI.

Kaukana suurista ratkaisuista tapahtui helmikuun puolivälistä alkaen
taisteluita Pregelin pohjoispuolella. Niissä käytettiin molemmin puolin
vain nostoväkeä ja maanpuolustusjoukkoja, ja ne olivat vailla
strateegista merkitystä, mutta siitä huolimatta ne meitä askarruttivat,
ja vaativat paljon huomiota.

Helmikuun alussa venäläinen vielä oli Tilsitin koillispuolella Preussin
alueella ja täydellä syyllä voitiin toivoa, että tämäkin pieni kaistale
Saksanmaata voitaisiin vihollisen käsistä riistää. Tämä tehtävä
uskottiin Königsbergin kuvernöörille, kenraali v. Pappritzille, jonka
piti se suorittaa paikalla olevalla nostoväellä, jonkun verran tykistöä
apunaan. Tauroggen vallattiin helmik. 18:ntena.

Tauroggenin nimeen liittyy maailmanhistoriallisia muistoja ja
molemmille nyt toisiaan vastaan taisteleville valtakunnille on
luopuminen siltä tieltä, jonka varressa Saksan ja Venäjän ystävyyden
merkkinä Tauroggen on, merkinnyt onnettomuutta.

Lepo, joka tämän jälkeen jälleen seurasi Pregelin pohjoispuolisella
alueella, rikkoutui väkivaltaisesti maalisk. 17:ntenä, jolloin
Memelin ja Tauroggenin luona maahan hyökkäsi venäläisiä reservi-,
maanpuolustus- ja rajansuojelusjoukkoja. Tämä oli meille yllätys,
meillä oli vielä kaikkialla täysin määrin työtä.

Tosin oli kuulunut huhuja, että Venäjän puolelle Memelin kohdalle
koottiin vihollisvoimia. Mutta usein ennenkin oli kulkenut huhuja.
Tähän saakka ne eivät olleet toteutuneet. Eikä nyt ollut minkäänlaista
sisäistä todennäköisyyttä, että venäläiset niissä seuduissa ryhtyisivät
toimiin.

Venäläisiä joukkoja tunkeutui Memeliä kohti, jonka nostoväki jätti.
Saimme tästä tiedon eräältä telefonineidiltä, joka soitti meille ja
vielä antoi tietoja, kun venäläiset jo olivat postitoimistossa.

Koetin hankkia tälle nuorelle tytölle, neiti Erica Röstelille, II
luokan rautaristin. Se ei ollut mahdollista. Hän sai myöhemmin
valtiolta kultakellon.

Venäläinen valloitti samaan aikaan Tauroggenin ja tunkeutui tuimasti
Tilsitiä kohti. Muiden rintamain taistelut olivat kuluttaneet reservit.
Nyt täytyi II:n armeijaosaston sijaiskenraalikomennon lähettää
Stettinistä täydennyspataljoona; tämä osoittaa, kuinka olimme
kuluttaneet varamme vähiin ja kuinka ankarasti helmikuun alusta pitäen
käydyt taistelut olivat jäytäneet voimiamme. Maaliskuun 21:senä Memel
jälleen oli vapautettu ja 22:sena vastustajalta vielä otettiin 3000
henkilöä, jotka se oli mukanaan raastanut. Venäläiset olivat
mellastaneet uskomattomasti. Tauroggen vallattiin maalisk. 29:ntenä.
6:s ratsuväkidivisioona sijoitettiin tuohon seutuun ja se suojeli nyt
rajaa Liettuan puolella.

Itä-Preussi vapautettiin täten uudelleen ja säästyi siitä pitäen
vihollisen hyökkäyksiltä. Voitiin ryhtyä saattamaan sitä ennalleen.
Päämaja oli helmikuun puolivälistä Lötzenissä. Minä olin huhtikuun
alkuun saakka viettänyt raskaita päiviä. Niistä toiveista, joita
minulla oli ollut talvitaistelun välittömään strateegiseen hyötyyn
nähden, minun täytyi luopua. Taktillisesti se oli onnistunut, se seikka
tuotti minulle tyydytystä. Olin tyytyväinen, että suuriruhtinaan suuret
hyökkäykset olivat menneet myttyyn ja me kaikkialla majailimme
vihollismaassa. Mutta ratkaisu taistelussa Venäjää vastaan, ja sitähän
sisimmissä ajatuksissani ja tunteissani lähinnä haudoin, oli astunut
vain askeleen lähemmäksi. Venäläisten suuri voimankulutus Itä- ja
Länsi-Preussissä tuli myöhemmin Galitsian sotatoimien hyväksi.
Venäläisten tappiot sitä paitsi olivat meidän tappioihimme verraten
tavattoman suuret. Eivät edes Venäjän ihmisvarat voineet ilman muuta
ajan pitkään korvata niin suurta hukkaa.

Eri taktilliset tilanteet olivat vaatineet koko sielullisen
joustavuuteni. Kaikkea ei ole mahdollinen kirjoittaa paperille, ylpeitä
toiveita, sydämen epäröimistä, pettymystä, päätökseen johtavaa
mielentaistelua, milloin minkin asian tuottamaa mielipahaa. Mahdotonta
on kuvata kahnauksia, joita monessa tilaisuudessa täytyi voittaa,
mahdoton kertoa sitäkään, mitä tunsin joukkojen puolesta, joiden
kaikkein kehnoimmalla säällä täytyi kestää talvisodan rasitukset.
Myöhemmin sain Lötzenissä kokea parempia aikoja. Asuntomme ja
virkahuoneemme olivat ahtaat, mutta viihdyin niissä hyvin. Mielelläni
muistelen tuota aikaamme ystävällisessä Itä-Preussin pikkukaupungissa.

Taisteluiden vielä kestäessä oli selkäpuolen asemain varustaminen
meidän tärkeimpiä tehtäviämme. Preussin koko itärajalle syntyi
piikkilanka-aita, joka oli ensimmäinen näyte myöhemmin täydennettävistä
varustuksista. Minun vaatimuksestani muodostettiin hätäpikaa
opetetuista, kenttäpalvelukseen kelpaamattomista, mutta työkykyisistä
miehistä useita varustuspataljoonia. Usein näiden täytyi työskennellä
vihollisen tulessa ja alttiiksiantautuvasti ne sen tekivät. Sana
"Schipper" (lapiomies) on kunnianimitys. Myöhemmin varustuspataljoonat
otettiin itärintamalta pois ja lähetettiin länsirintamalle.

Ylimmän armeijanjohdon määräyksestä muutettiin divisioonat läntisellä
rintamalla siten, että niihin 4 rykmentin sijasta tuli vain 3, 12
pataljoonan sijasta 9. Mekin teimme samoin. Sen kautta saatiin enemmän
strateegisia yksiköitä, liikkuminen kävi helpommaksi, mikä kieltämättä
oli suuri etu. 9 pataljoonan divisioona on kuitenkin taktillisesti
liian heikko, esikunta- ja hallintolaitokset kaikkineen liian suuret.
Sodan jälkeen olisin ehdottomasti kannattanut voimakasta divisioonaa.

Tulevaisuus on osoittava, mitä kauniista ja ylpeästä armeijastamme nyt
tulee, armeijasta, joka sotilaallisesti ala-arvoisten liittolaisten
rinnalla on nämä neljä vuotta puoliaan pitänyt, jopa maailmaa uhmannut
ja melkein koko kotimaan suojellut sodan kauhuilta. Onko moinen armeija
katoava? Tekeekö saksalainen vielä kerran itsemurhan? Sitä en voi
koskaan uskoa. Saksalaiset, nuo 70-80 miljoonaa saksalaista, löytävät
vielä toisensa ja luottamuksen itseensä. Muistaen tämän sodan valtavat
sotilaalliset suurtyöt he eivät unohda, mikä merkitys lujasti
yhteenliitetyllä armeijalla on.



KESÄSOTARETKI VENÄJÄÄ VASTAAN 1915.


I.

Hyökkäyksellä, johon kenraali v. Conrad tammikuussa päätti ryhtyä, ei
ollut minkäänlaista menestystä. Ensi rynnäköllä oli koko Karpaattien
selänteellä päästy etenemään, mutta sitten seurasi seisahdus.
Venäläinen ryhtyi vastahyökkäykseensä ja pani Itävalta-Unkarin armeijan
sangen ahtaalle, ainoastaan kenraali v. Linsingenin johtama urhoollinen
eteläarmeija tunkeutui yhä kauemmaksi. Ilman näitä saksalaisia joukkoja
asemaa olisi ollut mahdoton pelastaa. Sotanäyttämön vaikeudet olivat
talvella valtavat. Ne vaativat suunnattomia ponnistuksia joukoilta,
jotka saivatkin aikaan ihmeitä. Pakkasvammain aiheuttama miesten poisto
rintamasta oli suuri.

Przemysliä ei voitu pelastaa, se kukistui maalisk. 10:ntenä.
Hyökkäykset Veikselin itäpuolista saksalaista maata vastaan talttuivat
huhtikuun alussa ja suuriruhtinas jatkoi sen sijaan hyökkäyksiään
Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan nimenomaisena päämääränään marssia
Karpaattien poikki alas Unkariin ja siten lyödä maahan Itävalta-Unkari.

Teschenissä majaileva ylikomento piti kaksois-monarkian sotilaallista
asemaa huhtikuussa ylenmäärin arveluttavana. Italian suhtautuminen oli
käynyt yhä epäilyttävämmäksi. Se oli hylännyt kaikki Itävalta-Unkarin
pitkälle menevät myönnytykset, joita minäkin olin kenraali v.
Conradille puoltanut, ja oli kokonaan joutunut ententen verkkoihin.
Tämä tarvitsi ylivoimastaan huolimatta uusia apuvoimia voidakseen
meidät kukistaa. Yhä varmempana asiana oli otettava lukuun, että
Italiakin sekaantuisi sotaan vihollisenamme. Itävalta-Unkari huomasi
välttämättömäksi melkoisesti vahvistaa joukkojaan Italian rajalla;
Serbiankin armeija näytti taas vaativan entistä enemmän huomiota.
Venäjän hyökkäyksen täytyi kohdata Itävalta-Unkarin armeijaa sitä
kipeämmin, kuta enemmän sen täytyi muita rintamia varten heikontaa
mieslukuaan Unkarissa ja Galitsiassa. Teschenissä mieliala yhä enemmän
lannistui. Itävalta-Unkarin yhdysside-upseeri esitti meille kenraali v.
Conradin käskystä aseman ylen vakavaksi. Tämä pitikin paikkansa sen
mukaan, mitä minä tiesin Itävalta-Unkarin armeijasta. Nämä vakavat
lausunnot ja oman käsityksemme ilmoitimme edelleen ylimmälle
armeijanjohdolle.

Huhtikuun keskivälissä asema Karpaateilla kävi yhä jännitetymmäksi.
Kenraali Boroevicin armeija työnnettiin takaisin vuoriselänteen yli,
jota vastoin kauempana idässä saksalainen eteläarmeija piti puoliaan.
Nyt oli tullut se hetki, jolloin ehdottomasti täytyi auttaa. Lähetimme
9:nnen armeijan luona varalla olevan 25:nnen reservidivisioonan
rautateitse matkaan. Se saapui perille siksi ajoissa, että juuri ja
juuri saattoi torjua pahimman onnettomuuden.

Ilmoitimme ylimmälle armeijanjohdolle, mihin toimiin olimme ryhtyneet.
Se hyväksyi kantamme. Se muodosti Beskidien armeijaosaston, nimittäen
sen päälliköksi kenraali v. der Marwitzin, joka tähän saakka oli meidän
luonamme johtanut XXXVIII:ta reserviosastoa. Itäisen rintaman
ylipäällikkö antoi lisäksi vielä 4:nnen ja erään uuden divisioonan
Karpaattien rintaman vahvistukseksi. Sikäläinen tilanne pysyi kuitenkin
vakavana. Samaan aikaan piti meidän lähettää apujoukkoja Serbian
rintamalle. Ne tukivat myöhemmin kenraali v. Linsingeniä hänen
toukokuussa ryhtyessään hyökkäämään.

Saksan ylin armeijanjohto päätti nyt pyrkiä ratkaisevaan voittoon
Venäjästä. Suunnitelma oli suuripiirteinen, päätös heikontaa lännessä
voimia siellä vallitsevasta jännityksestä huolimatta osoitti rohkeata
päättäväisyyttä.

Marraskuun taistelujen jälkeen Ypernin seuduilla oli kamppailu koko
länsirintamalla kehittynyt ampumahautasodaksi. Etenemisen keskeytys
Ranskassa, oikean sivustan takaisin kaartaminen syyskuussa ja Flanderin
taistelujen pienet tulokset olivat tehneet lännen armeijain mielialaan
kovin painostavan vaikutuksen, jota ampumatarpeitten puute vielä
lisäsi. III:n armeijaosaston hyökkäys ansiokkaan ja etevän komentavan
kenraalinsa v. Lochowin johdolla Soisponsin luona tammikuussa oli
vaikuttanut erinomaisen elähyttävästi ja hyökkäys, jonka saksilaiset
pian sen jälkeen olivat tehneet Craonnen luona, oli johtanut
oivalliseen menestykseen. Raskain taisteluin oli vihdoin onnistuttu
tehdä tyhjäksi suurisuuntainen murtoyritys, jonka ranskalaiset
helmikuussa ja maaliskuussa tekivät Champagnessa.

Ententen puolella liittyivät toiveet edelleenkin Venäjään. Englannissa
Kitchenerin armeijat vielä olivat muodostumassa; ne olivat etevän
järjestävän kyvyn suuri luoma. 32 divisioonasta saattoivat ensimmäiset
12 toukokuussa olla valmiina. Ententen teollisuuden kiinnittämistä
sotatarpeiden valmistukseen laajennettiin. Yhdysvallatkin esiintyivät
sen hankkijoina. Vaikka meidän aluksi onnistuikin taloudellisilla
toimenpiteillä vaikeuttaa sotatarpeitten vientiä Amerikasta, ei tämä
kuitenkaan saattanut jatkua ajan pitkään. Raskaassa taistelussamme emme
muuta voineet kuin pitää tätä Yhdysvaltain menettelyä vihollistemme
yksipuolisena suosimisena; tämän menettelyn täytyi meissä synnyttää
syvää katkeruutta.

Oli odotettavissa, että Saksan hyökkäys Venäjää vastaan saisi
vihollisen länsirintamalla tekemään kevennyshyökkäyksiä. Toukokuun
jännitetyt ja monivaaraiset taistelut La Basseen ja Arrasin luona
osoittavat, minkä vastuun ylin armeijanjohto otti niskoilleen, kun se
idässä uskalsi ryhtyä ratkaisevaan taisteluun.

Oli muodostettava uusi, 11:s armeija joukoista, jotka enimmäkseen
olivat länsirintamalta, ja kenraali v. Mackensen sai käskyn hyökätä
sillä toukokuun alussa Länsi-Galitsiassa niiden venäläisten kylkeen,
jotka Karpaateilla kuolemaa halveksien rynnistivät eteenpäin, ja lyödä
heidät. Hän oli suuripiirteinen, ylevä mies ja loistava sotilas, jonka
mainetyöt elävät ikuisesti historiassa. Hänen yleisesikuntansa
päälliköksi nimitettiin eversti v. Seeckt, joka siihen saakka oli ollut
kenraali v. Lochowin esikunnanpäällikkö; terävän älynsä ja selvän
täsmällisyytensä kautta hän oli sodan huomattavimpia ilmiöitä.

9:nnen armeijanjohdon vastaanotti kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi
Leopold, joka täydellä syyllä oli saanut tämän korkeimman sotilasarvon.
Auliisti hän alistui virka-arvon puolesta melkoista nuoremman
kenraalisotamarsalkka v. Hindenburgin johdonalaisuuteen.

Itäisen rintaman ylipäällikköä käskettiin rintamallaan panemaan toimeen
mielenosoitus-sotatoimia sitoakseen vihollisen voimia.


II.

9:s armeija oli viettänyt levon aikoja. Maaliskuun alussa se luuli
voivansa saavuttaa menestystä Pilitzan pohjoispuolella ja teki
monenlaisten kahnausten haitatessa paikallisia hyökkäyksiä; pian sen
kuitenkin täytyi niistä luopua.

Ylimmän armeijanjohdon ohjeiden mukaan sen piti nyt tehdä hyökkäys
Skiernjewitzen luona. Olimme saaneet kaasua ja luulimme sitä
käyttämällä saavamme suuren taktillisen menestyksen, venäläisten
varustukset kaasuja vastaan kun olivat vielä keskeneräiset. Saatoimme
lisäksi toivoa, että 10:s armeija Suwalkin itäpuolella hyökkäyksellä
voisi saavuttaa paikallisia etuja. Annettiin senmukaiset käskyt.

9:nnen armeijan kaasuhyökkäys, joka tapahtui toukok. 2:sena, ei
onnistunut. Tuuli oli suotuisa, mutta joukkojen johto ei ollut oikea.
Kaasu kulki, kuten oli tarkoitettukin, mutta joukot luulivat, ettei
vihollinen enää saisi osoittaa elonmerkkejä. Kun se kuitenkin
paikoitellen yhä ampui eikä omakaan tykistö tahtonut ruveta tehoamaan,
niin ei jalkaväki hyökännyt. Se otaksui, ettei kaasu ollutkaan
vaikuttanut. 9:nnellä armeijalla oli kaasunkäytössä huono onni. Kun se
myöhemmin, ei enää tämän suuren tilanteen kehyksissä, samalla paikalla
uudisti kaasuhyökkäyksen, kääntyikin tuuli. Riveistämme poistui kovin
paljon kaasusairaita. Kaasu ei joukoissa saavuttanut suosiota.
Laitosten paikoilleen asettaminen kesti liian kauan ja tuulen
odotteleminen juoksuhaudoissa täysin kaasusäiliöin oli upseereille ja
sotamiehille vastenmielistä.

10:nnen armeijan hyökkäyksellä Suwalkin luona oli taktillista
menestystä.

Hyödyttivätkö nämä hyökkäykset todella suurta sotatointa, sitä en
tiedä, mutta kun ne olivat taktillisesti oikeat, näyttivät ne
oikeutetuilta. Tehokkaammin olisi kenraali v. Mackensenin yritystä
voitu tukea, jos olisimme itse päässeet vapaasti liikkumaan vihollista
vastaan. Tämä oli mahdotonta 9:nnen armeijan, Gallwitzin armeijaosan ja
10:nnen armeijan rintamilla, ainoastaan Niemenin pohjoispuolella
Liettuaan ja Kuurinmaalle käsin se kävi päinsä. Olimme maaliskuun
lopulla ja huhtikuun alussa saaneet lännestä 3:nnen ja baierilaisen
ratsuväkidivisioonan ja purkaneet ne Gumbinnenin luona junasta, koska
10:nnen armeijan vasen siipi yhä vielä oli melkoisen heikko. Näiden
molempain divisioonain ja 6:nnen ratsuväkidivisioonan, joka jo oli
Pregelin pohjoispuolella, piti huhtikuun lopulla ratsastaa Liettuaan ja
Kuurinmaalle, 6:nnen, 36:nnen ja 78:nnen reservidivisioonan tukemina.
Ratsuväkidivisioonat oli tätä sotaretkeä varten sangen huolellisesti
varustettu. Johto uskottiin täällä kenraali v. Lauensteinille.

Huhtik. 27:ntenä alkoi Liettuan ja Kuurinmaan retki.

Itäisen rintaman ylipäällikön määräämistä rintamaansijoitusasemista
kenraali v. Lauenstein lähti liikkeelle Schaulenia kohti kolmessa
kolonnassa:

    oikeanpuolinen -- baieril. ja 3:s ratsuväkidivisioona
    ja 36:s reservidivisioona -- Jurborgin kautta,

    keskimmäinen -- 78:s reservidivisioona -- Tauroggenin
    suurta viertotietä,

    vasemmanpuolinen -- 6:s ratsuväkidivisioona ja 6:s
    reservidivisioona -- Memelin seuduilta.

Jo 27 päivän illalla 3:s ratsuväkidivisioona oli heti
Tauroggenin--Kjelmyn viertotien kaakkoispuolella lähellä Skaudvilea,
kun taas baierilainen ratsuväkidivisioona oli ratsastanut Rossienya
kohti. 6:nnen ratsuväkidivisioonan täytyi heti rajan itäpuolella
tuimasti taistella, eikä se 27 p:nä päässyt kovinkaan kauas.

Vihollinen, jonka päävoimat maaliskuun lopulta saakka olivat olleet
liikkumatta paikallaan Tauroggenin koillispuolella, väisti Kjelmya
kohti ja pääsi pakoon, kun 3:s ratsuväkidivisioona ei käynytkään
kimppuun. Huhtik. 28 p:nä baierilainen ja 3:s ratsuväkidivisioona
olivat Kjelmyn seudulla ja idempänä ja 6:s Wornyssa. Kahdessa päivässä
oli edetty 75 kilom. 29 p:nä ratsuväkidivisioonat lähestyivät
Schaulenia ja Kurschanya. 30 p:nä Schaulen vallattiin, kun venäläiset
ensin olivat sytyttäneet sen palamaan. 6:s ja 3:s ratsuväkidivisioona
jatkoivat etenemistään Mitauta kohti, jonka edustalle 6:s
ratsuväkidivisioona saapui toukok. 3 p:nä. Se ei täällä enää voinut
murtaa vihollisen vastarintaa ja jäi aluksi Mitaun lounaispuolelle.
Myöhemmin se Mitaun--Moscheikin rataa pitkin väisti Windaun taa. 3:s
ratsuväkidivisioona seisautettiin piankin ja vietiin baierilaisen
divisioonan perässä. Molemmat retkeilivät nyt Schaulenista Beissagolan
kautta kaakkoiseen suuntaan Keidanya kohti. Siellä vihollisen
vastarinta kuitenkin vahvistui. Eteenpäin ponnistavan vihollisen edestä
ne nyt peräytyivät hitaasti Kjelmyn suuntaan Dubissan taa.

Jalkaväkidivisioonat saattoivat ylpeillä erinomaisista
marssisaavutuksista. 36:s reservidivisioona lähetettiin aliselle
Dubissalle suojaksi Kownoa vastaan, kun taas 78:s ja 6:s
reservidivisioona Schaulenin luona yhtyivät.

Rohkean yrityksen tarkoitus oli voitettu. Venäläinen vahvistui
ilmeisesti.

Nyt seurasi Dubissan luona sen suusta Kjelmyyn saakka, Schaulenin
ympäristössä ja sen luoteispuolella pitkillä rintamilla koko joukko
jännittäviä ja sekä johtoa että joukkoja väsyttäviä taisteluita, joita
kesti touko- ja kesäkuun. Meidän puolellamme taisteltiin paljon
pienemmillä voimilla milloin torjuen, milloin hyökäten, mutta
seurauksena oli, että me vähitellen sekä saavutuksiemme säilyttämiseksi
että vihollisen edelleen sitomiseksi siirsimme Niemenin pohjoispuolelle
vielä 9:nnen armeijan 8:nnen ratsuväkidivisioonan, 1:sen
reservidivisioonan ja 2:sen ratsuväkidivisioonan Gallwitzin
armeijaosasta ja 10:nnestä armeijasta Beckmannin heikon divisioonan.
Joukkomme täten vahvistuivat siihen määrään, että niiden täytyi saada
yhteinen armeijanylikomento lukuisine hallintoviranomaisineen;
kenraalikomento ei enää riittänyt. Kenraali Otto v. Belowista tuli
ylipäällikkö ja armeijan nimeksi annettiin "Niemenin-armeija".

Hänen sijaansa tuli kenraali v. Scholtzista 8:nnen armeijan päällikkö.

Dubissan linjaa puolustimme ankarin taisteluin. Sehaulenia emme voineet
ajan pitkään vallassamme pitää ja vain osa sikäläisistä runsaista ja
meille niin erinomaisen tärkeistä nahkavarastoista voitiin kuljettaa
pois.

Jo toukokuussa täytyi meidän luovuttaa kaupunki viholliselle takaisin,
mutta jäimme aivan sen eteläpuolelle. Ratsuväkemme oli Windaun varrella
Kurschanyn alapuolella aina Hasenpotin seudulle saakka, joskus
vihollinen murtautui sen läpi, mutta lopulta se sittenkin piti
jokilinjan hallussaan.

3:s ratsuväkibrigaadi oli toukok. 7 p:n illalla vallannut Libaun.
Tiesimme kyllä erinomaisesti, että siellä olevat venäläiset joukot
merkitsivät hyvin vähän, mutta emme tienneet, missä kunnossa
varustukset olivat. Sotasatamana Libau oli jo ennen sotaa lakannut
toimimasta. Sen laajat sotilaalliset satamalaitokset todistivat
tsaarinaikuisen Venäjän suurisuuntaisuutta kaikilla aloilla, jotka
koskivat valtakunnan mahtiasemaa. Kaupungissa oli tärkeitä
teollisuuslaitoksia, muun muassa väkälankatehdas, joka oli Venäjän
suurimpia. Everstiluutnantti Hoffmann ehdotti äkkiyllätystä. Minä
suostuin siihen. Sotajoukkoa meillä ei ollut paljoa. 3:s
ratsuväkibrigaadi, jota eversti v. der Schulenburg johti, pari-kolme
pataljoonaa ja muutama siellä jo olevain reservidivisioonain patteri
sai käskyn lähestyä kaupunkia idän puolelta, sillä välin kuin yksi
nostoväkipataljoona eteni etelästä käsin rannikkoa pitkin ja
torpedoveneet tekivät hyökkäyksen meren puolelta. Linnoitusta ei toden
takaa puolustettu. Varusväki räjähytti varustukset ilmaan,
rannikkotykit osoittautuivat kuviksi. Heikko varusväki, 1500 miestä,
antautui joukkojemme etelästä ja idästä tunkeutuessa kaupunkiin.
Libaun valloitus ei ollut mikään urotyö, josta maailmanhistoria
tulevaisuudessa puhuisi, mutta se oli onnistunut yritys, jota kaikki
mukana olleet mielellään muistelevat. Erittäin suuri arvo oli sillä
seikalla, että se tapahtui ilman tappioita; tämä oli sopusoinnussa
pyrkimyksieni kanssa saada vähillä tappioilla menestystä. Joukko voi
ylpeillä siitä, että se voi kestää suuria tappioita ja sen kautta
voittaa. Johtajan tulee ajatella toisin.


III.

Kenraali v. Mackensen oli toukokuun 2:sen päivän aamuhetkinä hyvin
valmistetulla ja joukkojen loistavasti suorittamalla hyökkäyksellä
murtanut venäläisten rintaman Dunajecin keskijuoksulla. Seuraavina
päivinä valloitettiin venäläisten toinen ja kolmas linja. Venäläinen
lähti silloin Unkarista, peräytyen Karpaattien selänteen poikki
pohjoista kohti. Unkari vapautettiin ja Itävalta-Unkarin armeija tuli
nyt ratkaisevasti autetuksi. Olikin aika, sillä Italia yhtyi näinä
päivinä sotaan. Sen armeijaan kuului yli 600.000 miestä ilman niitä
lukuisia toisen linjan muodostuksia, joita ei käytetä välittömästi
taisteluun. Ententelle se oli valtava voimain lisäys.. Syyskuussa
Italian rintamajoukkojen koko miesluku oli jo noussut 900.000 mieheen.

Kenraali v. Mackensen tunki hellittämättä Sania ja Jaroslawia
kohti ja toukok. 15:ntenä rynnäköllä valloitti siltalinnakkeen.
Itävalta-unkarilaiset naapuriarmeijat tarrasivat molemmin puolin kiinni
eteenpäin tunkeutuviin saksalaisiin joukkoihin ja saksalainen
eteläarmeijakin kävi hyökkäämään ja eteni Stryjn yli pohjoista kohti.
Kesäkuun alussa Przemysl uudelleen valloitettiin venäläisiltä takaisin.

Veikselin latvaosan pohjoispuolella venäläinen jätti Nidan väistyäkseen
takaisin Veikseliä kohti. Kenraali v. Woyrsch saattoi toukokuun
puolivälissä vasenta siipeään paikallaan pitäen edetä Kielceen saakka.

Karpaattien ja Pilitzan välillä olevain venäläisten armeijain oli niin
ollen täytynyt luopua asemistaan ja ne olivat samalla kärsineet suuria
tappioita. Liittolaiset eivät kuitenkaan yleensä voineet muuta kuin
ajaa niitä takaa rintaman puolelta, vaikka ne kaikin tavoin
koettivatkin tehdä paikallisia kiertoliikkeitä ja varsinkin koettivat
päästä venäläisen Karpaattien-armeijan läntiseen siipeen käsiksi.
Itävalta-Unkarin armeija koetti Bukowinassa saada satimeen sen oikealla
siivellään, mutta tämä yritys raukesi tyhjiin. Voimat olivat
riittämättömät. Se päättyi lopulta peräytymiseen vihollisen
painostuksen vuoksi.

Vaikeat selkäpuolen yhteydet pakottivat aluksi pysäyttämään etenemisen
Sanille. Kesäkuun alussa vaikeudet oli saatu voitetuksi. Hyökkäystä
jatkettiin nyt. Saksalaisten joukkojen osalle tulivat aina vaikeimmat
taistelutehtävät. Kesäk. 22:sena valloitettiin Lemberg takaisin, pian
sen jälkeen otettiin Rawa Ruska väkirynnäköllä ja venäläinen
pakotettiin edelleen peräytymään Bugia kohti. Vihollinen peräytyi nyt
Veikselin vartta alaskinpäin Lublinia--Ivangorodia kohti.

Olimme tietysti Lötzenissä mitä suurimmalla jännityksellä seuranneet
Galitsian tapauksia ja luoneet itsellemme pysyvän kuvan, kuinka
voisimme edelleenkin tarmokkaasti tukea sotatoimia Venäjää vastaan.
Toistaiseksi olimme sitoneet voimamme. Venäläinen heikonsi kuitenkin
rintamaansa, varsinkin 9:nnen armeijan edessä. Länsi- ja Itä-Preussin
etelärajaltakin se vei joukkoja Galitsiaan. 10:nnen armeijan edessä
olevalta rintamalta se meidän Liettuaan hyökätessämme oli lähettänyt
sinne joukkoja. Vihollinen oli siis edessämme kaikkialla käynyt
ohuemmaksi. Mekin olimme jo ottaneet rintamastamme ja vähitellen
kaakkoisen rintaman sotatoimiin lähettäneet paljon joukkoja. Hiljalleen
saatoimme kuitenkin yhä vieläkin edetä. Rintaman suunnattoman pituuden
vuoksi oli joukkojen vähennyksellä kuitenkin lopulta rajansa. Asemat
olivat ainakin siten miehitettävät, että yksityinen sotamies voitiin
laskea lepäämään. Vasta kun ylin armeijanjohto kesäkuussa meille myönsi
muutamia äsken muodostettuja nostoväkirykmenttejä, saatoimme ruveta
varustamaan divisioonia omia hyökkäystoimiamme varten.

Venäläisten rintaman takaisintunkeminen Galitsiassa ei tuottanut sodan
ratkaisua, vaikka se olikin heille niin tuntuva isku. Venäläiset
peräytyivät taistellen niin kauas kuin me yhteyksiimme nähden saatoimme
seurata. He eivät vielä taistelleet venäläisellä alueella, omalla
pohjallaan, vaan saattoivat vielä luovuttaa paljon alaa,
ennenkuin siellä olivat. Lisäksi olivat meidän tappiomme näissä
rintamahyökkäyksissä melkoiset. Täytyi harkita, eivätkö muut sotatoimet
tarjoaisi parempia mahdollisuuksia. Gallwitzin armeijaosaan, josta
sillä välin oli muodostettu 12:s armeija, saatoimme ehkä koota 9 tai 10
divisioonaa hyökkäystä varten Narewin alijuoksua vastaan, mutta emme
siitä paljoakaan toivoneet. Saatoimme pitää varmana, että venäläinen
sopivassa tilaisuudessa tekisi vastarintaa ja sitten jälleen
peräytyisi, samoin kuin se oli tehnyt Galitsiassakin.

Teoreettisesti edullisemmalta näytti nytkin se sotatoimi,
jota talvitaistelun jälkeen olimme ajatelleet: eteneminen
Ossowjetzin--Grodnon, ehkä vielä Lomshankin linjalla. Semmoisella
marssilla olisi voinut olla ratkaiseva vaikutus. Se vei lyhintä tietä
Itä-Galitsiasta Veikselin ja Bugin välillä peräytyvän venäläisen
armeijan selkään. Tutkimme Ossowjetzin kahden puolen suot löytääksemme
ylimenopaikan, mutta tulos oli kielteinen, kuten odotettava oli.
Maanlaadun vuoksi oli ylimeno siellä mahdoton. Meidän täytyi ottaa
lukuun, että taktillisesti itsessään jo sangen vahva ja luultavasti
vahvoilla joukoilla puolustettukin linja Ossowjetz--Grodno tekisi
vakavaa vastarintaa. Ei ollut luultavaa, että siellä voittaisimme
vastarinnan ja muut vaikeudet. Minua suretti syvästi, etten voinut
semmoista hyökkäystä puoltaa, en edes ylimmän armeijanjohdon
tiedustellessa.

Pohjoisemmassa kaikki sotatoimet etääntyivät Grodnon kaakkoispuolella
olevasta ratkaisevasta kohdasta. Tämä epäkohta oli korvattava
nopeudella, varsinkin jos vihollisen peräytyminen muuttuisi entistä
nopeammaksi. Tässä tapauksessa tuli vihollisen sivustaan käydä kiinni
yhä enemmän ja enemmän Wilnon--Minskin suunnassa. Saksalaisten valtava
eteneminen Grodnon--Kownon välillä ei ollut riittävän tehokas, olisimme
joutuneet pussiin. Edullisemmalta näytti antaa 10:nnen armeijan vallata
Kowno lännestä samalla kuin Niemenin-armeija sen kiersi pohjoisen
puolelta. Kun tämä linnoitus, venäläisten Niemenin-puolustuksen
kulmakivi, kukistuisi, avautuisi samalla tie Wünoon ja Venäjän armeijan
päävoimain selkään. Sen täytyisi silloin tehdä valtava harppaus
taapäin. Jos Niemenin-armeija ja 10:s armeija ajoissa saisivat vähänkin
apua ja niille varustettaisiin runsaasti kolonnia ja kuormastoa, niin
oli toivottava, että tämän harppauksen sivustaan voitaisiin pohjoisesta
Wilnosta päin käydä siksi tehokkaasti, että kesäsotaretki 1915
päättyisi Venäjän sotavoimain ratkaisevalla heikontamisella. Tämä tulos
saavutettaisiin sitä helpommin, kuta enemmän sotatoimet Itä-Galitsiasta
siirtyisivät Bugin itäpuolella olevaan seutuun.

Tämän suunnitelman toteuttamista varten Niemenin-armeijaa vahvistettiin
41:sellä jalkaväkidivisioonalla, 76:nnella reservidivisioonalla ja
4:nnellä ratsuväkidivisioonalla, jotka otettiin 8:nnesta armeijasta.

Hyökkäys Kownon kimppuun oli käynyt yksinkertaisemmaksi sen johdosta,
että toukokuun puolivälissä, kun venäläiset olivat tehneet Kownon
länsipuolella olevista metsistä hyökkäysliikkeen Shakia kohti, meidän
linjamme oli näissä metsissä siirretty eteenpäin siksi kauas, että
saatoimme kuljettaa asemiin raskaimman tykistömme. Tämä venäläisten
hyökkäys oli ollut meille yllätys ja alussa se eteni rajaa kohden melko
kauas. Ei ollut mahdollista selvään nähdä, oliko sen määrä valmistaa
suurempaa hyökkäystä 10:nnen armeijan heikkoa pohjoista siipeä vastaan.
Tämän armeijan ylikomento kokosi nopeaan Wilkowishkiin kenraali
Beckmannin johtoon eri divisioonista osia, ja nämä joukot löivät sangen
pian vihollisen takaisin. Tunsimme jonkun verran huojennusta, kun asema
siellä taas laukesi jännityksestään. Kenraali Beckmann kulki myöhemmin
Niemenin poikki, jossa hänet alistettiin Niemenin-armeijanjohdon
alaiseksi.

Valmistuksien sotatoimia varten Kownoa vastaan piti alkaa, kun Hänen
Majesteettinsa kutsui kenraalisotamarsalkan ja minun heinäk. 1 p:ksi
Poseniin. Yleisesikunnan päällikön ehdotuksesta, kenraalisotamarsalkan
esityksen kuultuaan, keisari täällä päätti, että hyökkäyssotaa Puolassa
jatkettaisiin, varsinkin että 12:nnen armeijan tuli murtautua edessään
olevan vihollisen läpi ja tunkeutua Narewia kohti, jota vastoin 9:nnen
armeijan kenraali v. Woyrschin johdossa piti edetä Veikselille. Muutoin
liittoutuneiden armeijain piti jatkaa etenemistä Bugin ja Veikselin
välillä.

Ylin armeijanjohto luuli tällä sotatoimella vielä voivansa tuhota osan
Veikselin kaarteeseen yhä jääneestä Venäjän armeijasta. Minun täytyi
jättää ajatukseni sikseen, mutta minä toivoin, että minun haluamani
sotatoimi toteutettaisiin, kun kenraali v. Gallwitz olisi saapunut
Narewille ja ryhtynyt rintamankin puolelta vihollista ahdistamaan.
Näytti vielä silloinkin olevan sen toimeenpanemiseen riittävästi aikaa.
Linjaimme eteneminen Liettuassa ja Kuurinmaalla siellä jo olevain
joukkojemme toimesta saattoi olla tälle sotatoimelle suotuisa
valmistus. Tosin meidän täytyi luopua lähettämästä Kuurinmaalle toisia
joukkoja, jotka jo oli sinne määrätty ja joita olisi voitu käyttää
Kownon valloitukseen.


IV.

Ylimmän armeijanjohdon ohjeiden mukaan valmisteltiin Narewin
ylimenoa nyt mitä perusteellisimmin, ja sitä varten asetettiin sekä
12:s armeija että 8:nnen armeijan oikea siipi siten, että 12:s armeija
tunkeutuisi eteenpäin Veikselin ja Shkwan välillä, painopisteenä
Pultuskin--Roshanin suunta, 8:s armeija taas yhdyttäisi joen Shkwan ja
Pissan suun välillä.

Kenraali v. Gallwitz päätti sijoittaa ensimmäisen hyökkäyksen
Prassnyshin kahden puolen. Hyökkäykseen hänellä oli käytettävänä:

    I armeijaosasto, 2:nen ja 37:s jalkaväkidivisioona,

    XIII armeijaosasto, 3:s ja 26:s jalkaväkidivisioona
    ja 4:s kaartindivisioona,

    XVII armeijaosasto, 35:s ja 36:s jalkaväkidivisioona
    ynnä 1:nen kaartin reservidivisioona,

    XI armeijaosasto, 38:s jalkaväkidivisioona ynnä Wernitzin
    divisioona,

    XVII reserviosasto, v. Breugelin divisioona, 14:s
    maanpuolustusdivisioona ja Dickhuthin joukko-osasto.

Kenraali v. Scholtz teki hyökkäyksen 75:nnellä reservidivisioonalla ja
10:nnellä maanpuolustusdivisioonalla.

Hyökkäyksen valmisteluun meillä, varsinkin 12:nnella armeijalla, oli
koolla tykistö, joka oli varsin voimallinen siihen verraten, mitä
itäisellä rintamalla oli siihen saakka ollut.

Kummankin armeijan hyökkäys alkoi heinäk. 13:ntena.
Armeijan-ylikomentojen erittäin huolelliset valmistukset ja joukkojen
oiva hyökkäyshenki vaikuttivat, että sillä oli täydellinen menestys.

Kenraali v. Gallwitzin divisioonat valtasivat vihollisen
asemajärjestelmässä alaa kauas eteenpäin ja tunkeutuivat herkeämättä
eteenpäin. 15 p:nä valloitettiin eräs taaempi asema tuimassa
taistelussa väkirynnäköllä ja saavuttiin jo 17 p:nä Narewille, kun taas
oikea siipi saapui aivan Nowo Georgiewskin luoteiskulmille.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme taistelussa läsnä 13 ja 14 p:nä
12:nnen armeijan luona; saimme johdosta ja joukoista mitä parhaan
vaikutuksen. 12:s armeija oli samoin kuin Galitsiassa 11:s armeija ensi
ryntäyksellä päässyt paljon etenemään. Kuten aikanaan Sanilla, niin
täällä Narewillakin seurasi liikkeissä pysähdys. Pultusk ja Roshan
valloitettiin rynnäköllä heinäk. 23:ntena, Ostrolenka vasta elok.
4:ntenä ja samalla oli pääsy Narewin yli leveällä rintamalla taattu.
Toisia osia kääntyi Serotzkia ja Segersheä kohti saartaakseen,
sikäläiset varustukset vallattuaan, Nowo Georgiewskin koillisen
puolelta.

12:nnen armeijan ohella oli 8:skin armeija ankarain taistelujen jälkeen
Shkwan ja Pissan välillä saavuttanut Narewin, mutta vain heikoilla
voimilla saanut jalansijaa Narewin etelärannalla Shkwan suun
läheisyydessä.

Venäläinen teki kaikkialla mitä sitkeintä vastarintaa ja kärsi mitä
raskaimpia tappioita.

Puolan alueella olevaan Veikselin kaarteeseen olivat myös saapuneet 9:s
armeija ja kenraali v. Woyrschin armeijanosa. Jälkimmäinen oli lyönyt
venäläiset Ilshankan varrella ja Radomin luona, heinäk. 19 p:nä
vallannut Radomin ja pakottanut venäläiset peräytymään Veikselin taa.
Venäläinen peräytyi tämän jälkeen 21 p:nä Pilitzan pohjoispuolellakin
Veikselin taa ja erääseen Varsovan ulkovarustukseen. Nyt lähti
liikkeelle 9:skin armeija, joka vielä oli heikko, ja ryhtyi tätä asemaa
vastaan hyökkäämään. Sen tuli myös etelän puolelta eristää Nowo
Georgiewsk.

Bugin ja Veikselin latvaosain välillä liittolais-armeijat
herkeämättömillä rintamahyökkäyksillä pääsivät etenemään yhä kauemmaksi
pohjoiseen.

Kaukana Puolan suurelta sotakentältä oli Niemenin-armeija heinäkuun
keskivaiheilla niinikään ryhtynyt hyökkäämään ja edennyt kauas itää
kohti.

Minä esitin nyt sen mielipiteen, että oli aika toteuttaa minun
haluamani sotatoimi ja edetä Niemenin alijuoksulta Kownoa kohti ja
sieltä suurilla voimilla venäläisten selkään. Joukot voitiin ottaa
Woyrschin armeijanosasta, 9:nnestä, 12:nnesta ja 8:nnesta armeijasta.
Aika oli jo täpärällä, Kownon valloitus vaati aikaa ja venäläisten
peräytyminen Galitsiassa oli edistynyt pitkälle. Näytti kuitenkin yhä
vieläkin mahdolliselta päästä suureen tulokseen, joka tapauksessa
suurempaan kuin käynnissä olevalla sotatoimella. Tämä ei voinut muuhun
johtaa, kuin että vihollista suoraan rintamalla työnnettiin yhä
kauemmas itää kohti.

Ylin armeijanjohto pysyi entisellä kannallaan. Oli jatkettava
sotatoimia Veikselin ja Narewin poikki. Emme saaneet niihin osaaottavia
armeijoja heikontaa 10:nnen armeijan ja Niemenin-armeijan
vahvistamiseksi. 12:nteen ja 8:nteen armeijaan ylin armeijanjohto
lähetti lännestä uuden divisioonan kumpaankin. Eikö ylin armeijanjohto
syistä, jotka olivat yhteydessä yleisen sotatilanteen kanssa, enää
tahtonut antautua niin laajaan sotatoimeen, kuin meidän ehdottamamme
oli, sitä en voi päättää.

9:s, 12:s ja 8:s armeija jäivät entiseen etenemissuuntaansa ja pysyivät
vahvuudeltaan sellaisina kuin ylin armeijanjohto oli määrännyt.
Ryhdyttiin toimiin Nowo Georgiewskin valloittamiseksi. Samalla päätimme
käydä Kownon kimppuun ja jättää Niemenin-armeijan hyökkäystään
jatkamaan, niin hyvin kuin kumpaankin kyettiin.


V.

Liittolaisarmeijain liikkeet Veikselin itäpuolella Puolassa johtivat
vihollisen ahdistamiseen rintamalla ja yhtämittaisiin taisteluihin,
kuten olin odottanutkin. Täälläkin tehtiin yhä uudelleen ja uudelleen
turhia yrityksiä venäläisten kiertämiseksi. Venäjän armeijaa tosin
pidettiin liikkeellä, mutta se pääsi käsistämme. Usein se vahvoin
voimin teki mitä tuimimpia vastahyökkäyksiä ja lukuisat soistuneet
joki- ja puroseudut tarjosivat sille yhä uudelleen ja uudelleen
tilaisuuden järjestyä ja menestyksellä tehdä pitempää vastarintaa.
Joukkomme rasittuivat tavattomasti jo pelkästään siitä, että niiden
täytyi viikkokausia herkeämättä kulkea eteenpäin huonoja teitä ja
enimmäkseen pahalla säällä. Vaatteet ja jalkineet hajosivat repaleiksi.
Ravinnon hankinta kävi vaikeaksi, majaa tuskin oli minkäänlaista,
venäläinen kun järjestelmällisesti hävitti ja poltti muonavarastot ja
kylät. Karjan se ajoi edellään antaakseen sen sitten tien viereen
heittää henkensä. Mukaan raastettu väestö ajettiin teiltä soihin, kun
se tukki tiet. Muistoon painui monta kohtausta venäläisten
sodankäynnistä.

Muonan kuljetus kävi päivä päivältä vaikeammaksi, etenkin 12:nnelle
armeijalle, joka eteni yhä kauemmas rautatienpäätekohdista. 8:nnen
armeijan selkäpuolen yhteys parani, kun Lomsha-Ossowietz oli
valloitettu. Muonan kuljetus sivulta päin kävi mahdolliseksi, mutta
siitä huolimatta se jäi vaikeaksi. Kaikki alukset, mitä meillä oli,
käytettiin pääasiallisesti ammuksien kuljettamiseen armeijalle. Uupunut
jalkaväkemme tarvitsi hyökkäykseen ryhtyessään sitä enemmän tykistön
apua, kuta kauemmas itää kohti se eteni. Mutta kuta suuremmaksi
etäisyys kasvoi, sitä vaikeammaksi kävi ampumatarpeiden
perillekuljetus. Näin taistelut viivästyivät ja laimenivat. Eräs korkea
venäläinen upseeri sanoi minulle myöhemmin -- rauha Venäjän kanssa oli
silloin jo solmittu --, ettei hän käsittänyt, miksi emme ahdistaneet
tuimemmin, Venäjän armeija muka olisi hajonnut. Johto ja joukot tekivät
mitä suinkin saattoivat tämän päämäärän saavuttamiseksi, mutta kun
täyden mieskurin vallitessa yksityisen miehen voimat uupuvat hänen
parhaasta tahdostaan ja suurimmasta tarmostaan huolimatta, silloin ei
johtajan tahdostakaan ole apua.

Rakensimme rautatieyhteyden Willenbergistä Chorshelen kautta
Ostrolenkaan ja korjasimme muutkin radat verraten nopeasti
käyttökuntoon, mutta maaetappiyhteys kävi yhä pitemmäksi; se jätti
kauas jälkeensä ne 120 kilometriä, jotka olimme otaksuneet korkeimmaksi
rajaksi. Parempi oli ententen asema siinä suuressa hyökkäyksessä, jonka
se teki kesällä 1918. Sillä oli heti rintamansa takana tiheä
rautatieverkko ja suunnattomat sotatarpeensa se saattoi herkeämättä
kuljettaa eturintamalle ja niillä tehokkaasti tukea jalkaväkeään.
Voimavaunukolonnain avulla voitiin jalkaväelle toimittaa hyvä majoitus
ja hyvä muonitus, niin että se saattoi yhä uudelleen ryhtyä taisteluun
vereksin voimin.

Liikkeet jatkuivat siten, että ylimmän armeijanjohdon antamia
määräyksiä toteutettiin. Cholm ja Lublin joutuivat meidän haltuumme jo
heinäkuun lopussa. Kauemmaksi itää kohti emme voimakkaasti tunkeneet.
Venäläiselle jäi näin aikaa antaa kaarteesta virrata joukkoja etelää
kohti ja siellä muodostaa uusi rintama.

Kenraali v. Woyrsch valloitti Ivangorodin läntisen siltalinnakkeen,
kulki sen pohjoispuolella heinäk. 28:ntena vihollisen nähden Veikselin
yli, jonka toisella puolella hänen kimppuunsa ankarasti hyökättiin.
Olin pitänyt tätä ylimenoa erittäin vaikeana, taktillisesti se oli
onnistunut, mutta suuri strateeginen tilanne ei siitä muuttunut.

9:nnen armeijan edestä venäläinen elokuun alussa peräytyi Varsovan
ulkoasemista ja Varsovasta itsestään.

Elok. 5:ntenä 9:s armeija valtasi Puolan pääkaupungin. Armeija erosi
nyt meidän käskypiiristämme ja joutui suoraan ylimmän armeijanjohdon
alaiseksi. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold; sai samalla
Woyrschin armeijaosan päällikkyyden. Ylimmällä armeijanjohdolla
varmaankin oli pätevät syynsä, kun se näin järjesti johdon uudelle
kannalle. Minun työni ei sen kautta käynyt yksinkertaisemmaksi, etenkin
kun 9:nnen armeijan etappi jäi meidän hoitoomme. Etenemisen
jatkamistakin varten minun täytyi suoranaisesti tehdä tämän armeijan
kanssa sangen monta välipuhetta, 9:nnen ja 12:nnen armeijan liikkeet
koskettivat sangen läheltä toisiaan. Ylimmällä armeijanjohdolla oli
aivan liian paljon työtä, joten minä en voinut sitä vaivata kaikilla
tästä johtuvilla yksityisseikoilla.

Varsovan valloitus täytti meidät suurella tyydytyksellä. Olimmehan jo
syksyllä 1914 siitä ankarasti taistelleet. Ne sotaretket laskivat,
perustuksen nykyiselle menestykselle, jonka ulkonainen tunnusmerkki
Varsovan valtaus oli.

Seuraavina päivinä kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin
armeijaryhmä meni Ivangorodin ja Varsovan välillä leveällä rintamalla
kaikkine osineen Veikselin poikki. Vielä kerran ylin armeijanjohto
koetti panna toimeen kiertoliikkeen suuntaamalla tämän armeijaryhmän
Brest-Litowskia vastaan, kun Lublinin pohjoispuolella vielä oli
melkoisia venäläisiä voimia. Se oli turha yritys. Venäläinen väisti.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin pyrkiessä Brest-Litowskiin
suunnattiin prinssi Leopoldin armeijaryhmä Bugia kohti linnoituksen
alapuolelle.

12:nnen armeijan kuljettua heinäkuun viimeisinä päivinä Narewin poikki
oli kenraali v. Gallwitz kääntänyt katseensa kiinteästi etelään Bugia
kohti. Hän toivoi vielä ennättävänsä kiertää vihollisen, joka silloin
oli Varsovan luona. Painopisteensä hän sen vuoksi sijoitti jyrkkään
oikealle siivelleen Wyshkowiin, Bugia kohti. Nämä toiveet eivät
täyttyneet, kuten minä olin pelännyt ja kenraali v. Gallwitzkin
otaksunut. 10:nnen päivän vaiheilta 12:nnen armeijan marssisuunta kävi
suoraan itään, oikea siipi Bugin vartta ylöspäin seuraten. Se joutui
täten läheisesti koskettamaan 8:tta armeijaa, joka Ostrolenkan
antauduttua elok. 5:ntenä oli Narewin etelärannalla päässyt enemmän
etenemään ja nyt kulki painopiste Lomshan suunnassa.

Sillä välin olivat Serotzk ja Segershe sekä Dombe kukistuneet ja Nowo
Georgiewsk saatu joka puolelta saarretuksi. Kenraali v. Beseler oli
kenraalisotamarsalkalta saanut linnoituksen valloituksen toimekseen.
Hänen johtoonsa alistettiin joukot, jotka 9:nnestä ja 12:nnesta
armeijasta oli Nowo Georgiewskin edustalle lähetetty. Hän sai
niinikään melkoisen määrän kaikkein järeimpiä itävalta-unkarilaisia
pystytulitykkejä.

Nowo Georgiewskin valloitusta koskevat määräykset, 8:nnen ja 10:nnen
armeijan yhtenäinen johto, hyökkäys Kownoa vastaan ja Liettuan ja
Kuurinmaan olot vaativat edelleenkin esikunnaltani ja minulta paljon
työtä. Vaikka emme johtaneetkaan 1915:n kesäsotaretken toimia yhtä
itsenäisesti kuin edellisiä sotaretkiä, vaan pääpiirteissä noudatimme
ylimmän armeijanjohdon osoituksia, oli minun kannettavanani kuitenkin
erinomaisen suuri työtaakka ja minun täytyi tehdä sekä melkoinen joukko
pienempiä että suurempiakin päätöksiä ja panna päätökset toimeen.
Ilmeni lisäksi erimielisyyksiä kenraali v. Falkenhaynin kanssa, kuten
itsenäisten luonteitten välillä sattuu liiankin helposti, ja ne
velvoittivat minun toteuttamaan niitä ylimmän armeijanjohdon ajatuksia,
jotka poikkesivat minun mielipiteistäni, jos mahdollista vieläkin
suuremmalla huolella kuin omia tai omain mielipiteitteni kanssa
sopusoinnussa olevia ajatuksia.


VI.

Nowo Georgiewskin valloitus ei välittömästi vaikuttanut sotatointen
jatkamiseen. Se oli itsenäinen toimi itää kohti tunkeutuvain armeijain
selkäpuolella. Kenraali v. Beseler, Antwerpenin valloittaja, ja hänen
erinomaisen tarmokas esikunnanpäällikkönsä, eversti v. Sauberzweig,
olivat takeena siitä, että jokainen niin sanotun piirityksen ajatus
monine mutkineen hylättiin. Jo paljas saarroskin olisi saanut Nowo
Georgiewskin kukistumaan. Linnoituksen sotavarusväki, jonka luku nousi
80,000 mieheen, ei voinut kauan puoliaan pitää. Hämmästyttävää on, että
suuriruhtinas oli päästänyt asiat tälle kannalle, vaikka myöhemmin
Brest-Litowsk ja Grodno hylättiin. Hänen täytyi itselleen myöntää,
ettei linnoitus voinut puolustautua ja etteivät varustukset todellakaan
olleet siinä kunnossa, että ne saattoivat kestää ankaraa pystytulta.

Kenraali v. Beseler päätti tehdä hyökkäyksen koillisen puolella olevia
linnakkeita vastaan; Mlawan--Zjechanowin--Nasjelskin rautatie, joka oli
hyvissä ajoin kuntoon saatu, viittasi siihen suuntaan. Ennen kaikkea
oli tärkeätä, että rautatietä tuodun tykistön paikoilleen ajamista
varten ja ammuksien toimittamista varten oli lyhyet maantiet, jotta
päästiin tuhlaamasta aikaa kenttä- ja nostoratain rakentamiseen.
Rintaman vahvuudella ei tässä ollut mitään merkitystä, runsaat järeät
ammukset takasivat hyökkäykselle kaikki edut. Tykistö ajettiin paikalle
heti kun rata oli Nasjelskiin saakka valmis.

Elok. 9:ntenä linnoituksen saarto oli päättynyt, tykistön sijoitus ja
ammuksien tuonti alkoi heti tämän jälkeen. Elokuun puolivälissä
patterit saattoivat aloittaa tulen. Sen vaikutus ei näyttänyt
riittävältä. Kuului nyt ääniä, jotka perästäpäin olivat viisaampia kuin
aikanaan, ettei nimittäin lyhennetystä hyökkäysmenetelmästä ollut
mihinkään; se mikä jossakin tapauksessa tehosi, ei toisessa käynyt
päinsä. Tämä horjuminen voitettiin pian. Koillisvarustukset
kukistettiin hellittämättömällä tulella ja valloitettiin rynnäköllä.
Sitten seurasi rynnäkkö koko Veikselin pohjoispuolista rintamaa
vastaan. Joukkomme, johon pääasiassa kuului vain nosto- ja
maanpuolustusväkeä, kävivät lujasti toimeen; elok. 19:ntenä Nowo
Georgiewsk antautui.

Hänen Majesteettinsa keisari kävi heti sen jälkeen tarkastamassa
linnoitusta ja kiitti joukkoja. Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme
saaneet käskyn tulla mukaan. Saatoin omin silmin todeta sekä järeän
tykistön tuhoisat vaikutukset että varustusten huonon rakenteen.

Vapaaksi joutuneet joukot lähetettiin nyt ylimmän armeijanjohdon
suostumuksella 10:nteen armeijaan, joka siten valitettavasti vasta
kovin myöhään sai kaivatun vahvistuksen. Järeimmät patterit oli
lähetettävä Grodnoa vastaan. Kowno oli sillä välin jo kukistunut.

Puolan venäläinen kenraalikuvernöörikunta oli elokuun lopulla kokonaan
liittolaisten käsissä. Saksa ja Itävalta-Unkari jakoivat keskenään sen
hallinnon, kuten jo tähänkin saakka. Veikselin länsipuolella oli
Pilitza rajana, sen itäpuolella raja kulki likimain Wjepshin alajuoksua
pitkin. Näin syntyivät saksalainen Varsovan kenraalikuvernöörikunta,
joka annettiin kenraali v. Beselerille, ja itävalta-unkarilainen
Lublinin sotilaslääni. Jaosta koitui vahinkoa liittolaisten yhteisille
eduille: paljon kiireellisiä välttämättömiä toimenpiteitä jäi sen
johdosta toteuttamatta.

Itäisen rintaman ylipäällikkö oli v:n 1914 syksystä hoitanut Puolan
vallattujen osien hallintoa. Hän luovutti sen nyt kenraali v.
Beselerille ja sai sen sijaan koillisessa ylenmäärin runsaasti
hallintohuolia. Nowo Georgiewsk on ehkä viimeinen saarrokseen
saatettuna valloitettu rengaslinnoitus. Ei siksi, että minä uskoisin
aseittenriisumiseen. Sen harhaluulon oikean arvon maailma on piankin
kokeva. Ihmiskunta ei koskaan pääse niin pitkälle, niin surulliselta
kuin tämä voikin tuntua. Mutta rengaslinnoituksen aika on ollut ja
mennyt. Se ei voi millään tavalla kilpailla uudenaikaisen tykistön ja
sen suunnattomien ammusmääräin kanssa, vaan on tuomittu häviämään.
Maalinnoitukset ovat edelleenkin tarpeen, mutta ne saavat enemmän
laajain rajavarustusten luonteen.


VII.

Kun elokuun 10:ntenä 12:s armeija lähti liikkeelle, oikea siipi Bugia
ylöspäin seuraten, jäi se länttä kohti 8:tta armeijaa taammaksi, joka
Narewin kahden puolen eteni Lomshaa kohti. Koetin marssia jatkettaessa
pysyttää tämän porrastuksen voidakseni käyttää molemminpuolisia
sivustaliikemahdollisuuksia. Mutta vähitellen molempain armeijain
sisäsiivet Ostrolenkan--Lapyn radalla tulivat samalle tasalle. Bugin
eteläpuolella kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin armeijaryhmä
kulki vastaavan määrän eteenpäin.

Itäisen rintaman ylipäällikön täytyi etenemistä varten järjestää
taktillisia yksityiskohtia, joilla ei suureen sotaan nähden ollut
merkitystä. Everstiluutnantti Hoffmann ja minä olimme armeijain kanssa
paljon keskusteluissa. Molemmat armeijanesikunnanpäälliköt, eversti
Marquard ja majuri kreivi Schwerin, olivat oivallisia sotilaita, jotka
tukivat tehokkaasti ylipäälliköitään.

Lomsha valloitettiin elokuun 9:ntenä etelästä käsin. Meillä oli
Itä-Preussissä kauan aikaa käytettävänämme lentopommituslaivasto.
Salpalinnoituksiin, joihin oli majoitettu vihollisen kenraalikomento
tai armeijan-ylikomento, nakattiin usein pommeja ja meille kerrottiin
niiden suurenmoisesta vaikutuksesta; kun nyt jäljestäpäin annoin tutkia
näitä vahingoita, ei niitä ollut edes mahdollista huomata. Joukkojen
puolesta olin siitä hyvilläni: ne saivat niissä suojan. Vasta myöhemmin
pommimme kävivät tehokkaammiksi ja pommien heittäminen alkoi herättää
enemmän ilmailijain harrastusta.

Etenemistä jatkettaessa alkoi tuntua, että Mackensenin ja prinssi
Leopoldin armeijaryhmät tunkivat pohjoista kohti ja sen vuoksi sekä
12:s että 8:s armeija työntyi vasemmalle. Elok. 18:ntena
kenraalisotamarsalkka v. Mackensen saapui Brest-Litowskin edustalle,
kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmä lähestyi
Belovezin nummea ja 12:s armeija Bjalystokia, Uuden Itä-Preussin
oivallisen preussilaisen hallituksen entistä pääkaupunkia 18:nnen
vuosisadan lopulla ja 19:nnen vuosisadan alussa; 8:s armeija
Bjalystokin ja Narewin välisellä ahtaalla alalla eteni koillista kohti
Grodnoon päin valloittaakseen Ossowjetzin eteläpuolelta. 22 p:nä se
vallattiin. Olimme aikoneet valloittaa sen idästä ja pohjoisesta, mutta
saimmekin sen haltuumme etelästä käsin. Semmoista on sota. Molemmat
armeijat marssivat elokuun viimeisinä päivinä Bjalystokin--Ossowjetzin
linjalta edelleen suunnilleen koilliseen suuntaan, 12:s armeija
Wolkowyskin pohjoispuoliseen seutuun, 8:s Grodnoa kohti. Molemmat
armeijat erosivat siten yhä enemmän taktillisesta yhteistoiminnasta
molempien eteläisten armeijaryhmäin kanssa, jotka Brest-Litowskin 25 ja
26 p:nä elokuuta antauduttua marssivat edelleen Pinskiä ja
Baranowitshia kohti. Vähitellen ne liittyivät sotatoimiin, joita
kauempana pohjoisessa valmisteltiin.

Syyskuun alussa 8:s ja 12:s armeija saapuivat Grodnon seudulle ja sen
kaakkoispuolelle, noin 14 päivää myöhemmin niiden oli määrä päästä
Lidaan Niemenin pohjoispuolelle. Tähän ne hyökkäyksen alusta lukien
tarvitsivat noin kahdeksan viikkoa. 12:nnen armeijan täytyi tällöin
kaartaa kauas etelää kohti. Kuinka paljon edullisempaa olisi ollut, jos
tämän liikkeen sijaan olisi ollut mahdollista hyökkäys Lomshan--Grodnon
kautta. Se ei käynyt päinsä. Mutta sotaliikkeellä Grodnon ohi sen
pohjoispuolitsekin, johon olisi liittynyt Kownon valloitus, olisi koko
joukon nopeammin ja tehokkaammin saavutettu tämä seutu ja saatu enemmän
aikaan, jos se täydellä voimalla olisi suoritettu vasta elokuun ensi
puoliskolla.

Jonkun aikaa näytti siltä, kuin ylin armeijanjohto olisi asiain
kehityttyä näin pitkälle aikonut keskeyttää marssin itää kohti. Se
lähetti melkoisia osia kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin armeijasta
ja myöhemmin 12:nnesta ja 8:nnestakin armeijasta länteen ja
Etelä-Unkariin. Mutta niihin sotatoimiin, jotka me Kownon sillä välin
tapahtuneen valloituksen ja Liettuaan ja Kuurinmaalle tehdyn retken
kautta olimme alkuun panneet, se antoi vapaan vallan.


VIII.

Kownon valloitus väkirynnäköllä oli peloton teko. Jotta se olisi
mahdollinen, täytyi 10:nnen armeijan keskustaa ja oikeaa siipeä sen
ylenmäärin laajoista asemista huolimatta yhä enemmän ja enemmän
ohentaa; vain näin saatoimme Kownon länsipuolelle koota jommoisiakin
hyökkäysvoimia. Itärintaman ylipäällikkö ja kenraali v. Eichhorn
ottivat tämän jännityksen kannettavakseen rintamansa muilla osilla.
Kenraali oli jo kauan valittanut minulle sitä, että 10:s armeija oli
liian kauan ollut toimettomana, ja ryhtyi nyt ilolla uuteen
tehtäväänsä. Hän ja hänen esikuntapäällikkönsä, eversti Hell, olivat
erittäin yritteliäitä ja rohkeita miehiä. Kenraali v. Eichhorn oli
upseeri, jolla oli häikäisevät henkiset lahjat ja joka osasi kasvattaa
joukkojansa esikuvalliseen henkeen.

Kenraali Litzmannin johtaman vahvistetun XXXX armeijaosaston piti
toimeenpanna hyökkäys.

Kenraali oli tulinen mies, jolla oli joukkoihinsa suuri vaikutus.
Sotamaineensa hän loi Brsheshinyn läpimurrossa marraskuun 22:sen ja
25:nnen päivän välillä 1914. Hän oli kerran kirjoittanut kaartin
upseerikuntaa vastaan, mutta tässä läpimurrossa kuitenkin huomannut,
mikä voima tästä upseerikunnasta lähti. Minä itse olen ylpeydellä
kuulunut linjajalkaväkeen ja henkikrenatöörirykmentissä n:o 8 oppinut
tuntemaan rykmentin, jonka upseerikunnassa kulki perintönä erityiset
traditiot, kuten kaartin upseerikunnassakin. Moiset traditiot ovat
oikeutetut, mutta ne eivät saa johtaa suosimiseen eikä kopeuteen;
muutoin ne ovat omiaan synnyttämään tyytymättömyyttä ja ovat
hylättävät.

Hyökkäys Kownoa vastaan oli vaikeampi sen vuoksi, että puuttui
raskainta pystytulta. Se mitä ylimmältä armeijanjohdolta saatiin
heinäkuun lopulla, oli vietävä Nowo Georgiewskin edustalle. Itsellemme
pidätimme pääasiallisesti vain muutamia pattereita, jotka voitiin
kiskoja pitkin kuljettaa paikalle, mutta joiden kantavuus oli vain
vähäinen. Emme kuitenkaan säikähtäneet mitään vaikeuksia, vaan
rakensimme radat. Koko tilanteesta johtui, että hyökkäys voitiin tehdä
vain Wirballenin--Kownon rautatien ja Niemenin välillä. Hyökkäyksen
oikea siipi oli kaiken aikaa mitä suurimmassa vaarassa ja sitä
suuremmassa, kuta enemmän etenimme. Venäläinen saattoi joka hetki
tykistöllään käydä sangen tehokkaasti sen sivustan kimppuun. Vasenta
siipeä suojeli Niemenin pohjoispuolella nostoväkibrigaadi, joka
Niemenin-armeijan hyökkäysliikettä jatkaen eteni Dubissan poikki Kownon
luoteispuolisille varustuksille saakka.

Elokuun alussa rautatiet olivat valmiit. Nyt puuttui ammuksia
järeihin kenttähaupitseihin. Annoin hätävarastani; itärintaman
kenttäammuspäälliköllä, everstiluutnantti Rostockilla, oli aina jonkun
verran varalla. Näin oli vihdoinkin elokuun 8:ntena kaikki jotenkuten
saatu kokoon ja hyökkäys saattoi alkaa. Vähemmillä apuneuvoilla ei ole
vielä milloinkaan linnoituksen kimppuun käyty, mutta joukkoa, jonka
piti se tehdä, elähytti johtajainsa reipas henki.

Tällä hetkellä oli venäläinen, mainittakoon se vielä tässä kerran, yhä
lähellä Veikseliä vastapäätä Varsovaa.

Elok. 6:ntena siirrettiin jalkaväki jo hyökkäyspalstalla kauemmaksi
eteenpäin, jotta voisimme saada paremmat tiedot tulen vaikutuksesta.
8 p:nä alkoi tykkitaistelu. Seuraavina päivinä valloitettiin
väkirynnäköllä koko sarja lujia asemia. Hyökkäysjoukkojen voima näytti
lamaantuvan. Kenraali Litzmann tunkeutui siitä huolimatta aina 15:nteen
päivään saakka yhä lähemmä linnakelinjaa. Onneksi venäläinen näytti
hyvin huonosti kestävän järeimmän tykistön tulta. Sen kautta onnistui
erään komppanian, johon muut joukot liittyivät, reippaalla toimella 16
p:nä murtautua läntisen linnakelinjan sisään.

17 p:nä kenraali Litzmann kulki Niemenin poikki ja valloitti kaupungin
ja idänpuoliset linnakkeet. Saalis oli pienempi kuin Nowo Georgiewskin
valloituksessa. Tämä ei ollut hyökkäys saarretun linnoituksen kimppuun,
selkäpuoli kun oli jäänyt avoimeksi. Idänpuolisen rintamansa kautta se
oli yhteydessä venäläisen armeijan kanssa. Miksi tämä ei auttanut,
oliko linnoitusvarustusten kukistuminen sille yllätys, sitä en ole
tullut tietämään.

Kaikki sillat, ylen tärkeä rautatiesiltakin, sekä itärannan tunneli oli
hävitetty, tämä ei onneksi kovin perusteellisesti. Se saatiin pian
korjatuksi. Saatoimme sen jälkeen aloittaa jonkinlaisen liikkeen
Niemenin itäpuolella Wilnoa kohti jo ennenkuin rautatiesilta oli
valmiskaan. Sen kuntoonsaattaminen oli armeijalle elinkysymys, jos
mieli saada sotatoimet toivon mukaan menestymään.

Kownon kaupunki itse oli säilynyt tehtaita lukuunottamatta. Nämä oli
poltettu, väestö oli paennut. Täällä näin, kuinka vaikeaan tilaan
joukot joutuvat, kun ne on majoitettava ilman väestön apua. Kownon
valloituksen jälkeen kenraali v. Eichhorn lähetti viipymättä kenraali
Litzmannin hyökkäysjoukkoineen Wilnoa kohti ja siirsi lähinnä olevat
joukot perässä Niemenin valloitetun ylimenopaikan kautta. Samalla hän
lähetti 10:nnen armeijan muut osat ja kenraali v. Hutier'n johtaman
XXI:n armeijaosaston liikkeelle painamaan etupäässä Olitaa kohti ja
heikompia osastoja Augustowin metsän kautta Grodnoa kohti; nämä
toimivat mitä lähimmässä kosketuksessa 8:nnen armeijan kanssa, joka oli
marssinut samaan suuntaan ja jo päässyt melkein niiden tasalle.

Kenraali v. Eichhornin aikomus oli koko linjalla tunkeutua Niemenin
yli, vaikuttaakseen täten meidän suunnittelemamme sotaliikkeen
puitteissa. Nämä toimenpiteet olivat mitä parhaassa sopusoinnussa
meidän mielipiteidemme kanssa. Vaikka toiselta puolen jäikin paljon
järjestettävää, varsinkin siellä, missä armeijat koskettivat toisiaan,
helpotti toiselta puolen armeijain itsenäinen päätösvalta koko hoitoa
tavattomasti. Niiden velvollisuus vain oli ajoissa ilmoittaa, miten ne
tilanteen käsittivät ja mitä aikoivat. Armeijain rajakohdat ovat aina
erikoisia kahnauskohtia. Idässä se ei, varsinkaan asemasodassa,
esiintynyt samassa määrässä kuin myöhemmin lännessä. Täällä osastojen
rajat muodostuivat toisinaan korkeiksi aidoiksi, joita pitkin vain
saattoi nähdä, ylitse ei. Ylemmän johdon tärkeä velvollisuus oli
tällöin vaikuttaa tasaavasti, ettei osastojen rajakohdista tullut
taktillisesti heikkoja kohtia.

10:nnen armeijan keskustan ja oikean siiven eteneminen tapahtui ankarin
taisteluin. Kownon tapausten painostuksesta venäläinen, rautatiet ja
Niemenin sillat perusteellisesti hävitettyään, ensinnäkin luovutti
tämän joen vasemman rannan ja väistyi pian sen jälkeen yhä etemmä
Oranya kohti. XXI armeijaosasto valtasi jo elok. 26:ntena Olitan.
Elokuun lopussa 10:s armeija oli kulkenut Niemenin poikki ja eteni
hitaasti Grodnon--Wilnon rataa kohti. Jo ennenkuin se tämän radan
saavuttikaan se kohtasi sangen ankaraa vastarintaa, jota se ei
voinutkaan paikalla murtaa. Venäläinen alkoi Puolan itäosista siirtää
voimia pohjoista kohti.

10:nnen armeijan tunkeutumisella Niemenin yli Grodnoa kohti ei ollut
suurtakaan taktillista vaikutusta tämän linnoituksen koillispuolella
olevan suunnattoman metsäalueen vuoksi. Venäläinen oli kuitenkin käynyt
araksi. 10:nnen armeijan oikean siiven ja varsinkin 8:nnen armeijan
hyökätessä se jätti hämmästyttävän pian Grodnon. 75:nnellä
reservidivisioonalla kenraali v. Scholtz jo syysk. 1 p:nä valloitti
kaupungin lounaispuoliset varustukset ja 2 p:nä itse kaupungin
kiivaiden katutaistelujen jälkeen. Grodnon lähellä sen itäpuolella
Kotran ja Osjery järvestä tulevan pohjoisen lisäjoen varrella hän
kohtasi voimallisen vihollisen vastarinnan.

Piiritystykistö oli käynyt tarpeettomaksi. Se annettiin nyt ylimmän
armeijanjohdon käytettäväksi.

Kenraali v. Gallwitz saapui taistellen Swislotshille. Baierin prinssi
Leopoldin armeijaryhmä oli samonnut Belovezin metsän läpi, joka ei
sivumennen sanoen ole mikään ylipääsemätön suoalue, vaan teillä hyvin
varustettu. Kauempana etelässä joukot vielä etenivät Pinskiä kohti.


IX.

Niemenin-armeijan taistelut heinäkuussa ja elokuussa olivat tähän
saakka vain sikäli olleet välittömässä yhteydessä suurien sotatoimien
kanssa, mikäli ne vetivät puoleensa vihollisvoimia. 10:nnen armeijan
ja Niemenin-armeijan sisemmät siivet olivat luonnollisestikin
taktillisessa yhdysvaikutuksessa keskenään Niemenin luona.
Ryhdyttäessä Kownoa vastaan hyökkäämään tämä yhdysvaikutus kävi yhä
läheisemmäksi ja johti linnoituksen valloituksessa taisteluun samalla
tappotantereella, jonka jälkeen se jälleen löyhtyi. Nyt piti
sotatoimien yhteisvaikutuksen astua jyrkästi etualalle.

Kenraali Otto v. Below johti sotaa eristetyllä sotanäyttämöllä ja oli
sen vuoksi toimissaan itsenäisempi kuin muut armeijan-ylipäälliköt,
jotka taistelivat ahtaammissa kehyksissä. Saatoimme taistelun johtoon
nähden tyytyä yleisiin ohjeisiin.

Niemenin-armeija oli heinäkuun puoliväliin saakka puolustanut Dubissan
linjaa aina Schaulenin lounaispuolelle saakka sekä pitänyt hallussaan
Wentaa ja Windauta aina Hasenpotin tasalle ja kauemmaksi rannikolle
saakka. Sotatoimien alkamiseksi sai kenraali v. Below käskyn kiertäen
käydä Schaulenin luona olevan voimallisen vihollisen kimppuun ja
vasemman siipensä Riian suuntaa kohti suojaten edetä Niemenin
pohjoispuolella itää kohti. Tämä sotatoimi oli erikoisen hyvissä
käsissä. Kenraali v. Below, jota jo rauhan aikana pidettiin erikoisen
kyvykkäänä upseerina ja itsenäisenä luonteena, oli Tannenbergiu
taistelussa osoittanut selvää käsitystä johtajan toimessa ja
Masurinjärvien taistelussa kunnostautunut tarkoituksenmukaisilla
toimillaan. Kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg piti aivan erikoisessa
arvossa hänen suoraa ja miehuullista luonnettaan ja ehdottikin hänet
marraskuussa Hänen Majesteetilleen 8:nnen armeijan ylipäälliköksi,
vaikka hän virkavuosiinsa nähden oli nuorimpia komentavia kenraaleja.
Kenraali v. Below on osoittautunut täydelleen sen luottamuksen
arvoiseksi, jota ylin sotaherra häntä kohtaan tunsi. Hänen
esikunnanpäällikkönsä, kenraali v. Böckmann, oli ollut yleisesikunnassa
kauan, sodassa hän oli kunnostautunut joukkojen johtajana ja hänellä
oli hyvän armeijanjohtajan ominaisuudet. Molemmat miehet työskentelivät
yhdessä täydessä sopusoinnussa. Päämajassa Lötzenissä saatoimme olla
vakuutetut siitä, että Niemenin pohjoispuolisilla sotatoimilla todella
saataisiin aikaan, mitä sinne viedyillä voimilla oli mahdollinen
aikaansaada.

Niemenin-armeijan selkäpuolen yhteys oli vaikea. Täysiraiteiset radat
päättyivät Tilsitin koillispuolella Laugzargeniin ja Memeliin.
Niemeniä, joka kyllä soveltui laivaliikkeeseen, saattoi oikea
armeijansiipi selkäpuolisiin yhteyksiinsä käyttää, mutta se oli niin
perkaamaton, ettei siihen ollut luottamista. Yritys kuljettaa kerran
niemeniläisillä veneillä joukkoja jokea ylöspäin oikean siiven
välttämättömäksi käyneeseen vahvistukseen epäonnistui. Hinattavat
alusjonot tarttuivat Venäjän puolella hiekkasärkille.

Libauta voitiin vain suurimmalla varovaisuudella käyttää
muonitussatamana. Venäjän laivasto ja englantilaiset vedenalaiset
veneet vallitsivat silloin vielä Itämeren itäosaa. Olimme kuitenkin
käsillä olevalla kalustolla voineet panna toimeen heikon junaliikkeen
Libausta itää kohti vievällä radalla. Jo varhain olimme ryhtyneet
rakentamaan kenttärataa Laugzargenin--Tauroggenin--Kjelmyn linjalle;
työvoimain puutteen vuoksi se edistyi kuitenkin vain hitaasti. Kun
suuren sotaliikkeen suunnitelmat alkoivat saada varman muodon, täytyi
ryhtyä ajattelemaan rautatieverkon täydentämistä suuremmassa
mittakaavassa. Lyhin yhteys venäläisille radoille kulki Memelistä
Prekulniin Libaun itäpuolelle. Tämän välin rakentamiseen
ryhdyttiin, mutta myöhemmin se oli jälleen heitettävä kesken, kun
itärintaman ylipäällikön täytyi luovuttaa rautatietyöväkeä
Willenbergin--Ostrolenkan radan rakennukseen. Heinäkuun alussa
valmistui rata Prekulniin. Sillä oli suunnattoman suuri arvo, vaikka
sen liikenne vielä olikin monessa suhteessa puutteellinen.
Libaun--Mosheikin rata naulattiin nyt uudestaan. Myöhemmin Koschedaryn
kautta Kownon itäpuolella yhdytimme Liettuan rautatieverkon.
Vihdoin aloimme rakentaa Schaulenin kaakkoispuolelle vievää
Tauroggenin-Radsiwilishkin rataa. Tämän radan puisesta sillasta
Dubissan yli oli tuleva taideteos.

Heinäkuun puolivälissä päättyi Niemenin-armeijan ryhmitys jo kesäkuussa
lähetettyjen apujoukkojen saavuttua perille. Ylikomentoon koski sangen
raskaasti, ettei se hyökkäykseen Narewia vastaan saanut kaikkia
joukkoja, jotka se oli toivonut saavansa. Siitä huolimatta se piti
kiinni sotatoimen periaatteesta. Dubissan se Kjelmyyn saakka jätti vain
heikkojen joukkojen huostaan. Kjelmyn ja Schaulenin välille koottiin
reserviosasto hyökkäysryhmäksi. Sitten seurasi Windaun vartta alaspäin
taas heikko linja, johon Libauhun vievän radan pohjoispuolella liittyi
vahva ryhmä. Täällä seisoi kahdesta kolmeen jalkaväkidivisioonaa ja
yhtä monta ratsuväkidivisioonaa.

Heinäk. 14:ntenä, Prassnyshin juuri kukistuttua Pohjois-Puolassa ja
venäläisen kauempana etelässä vielä ollessa Veikselin länsipuolella ja
Lublinin--Cholmin eteläpuolella, kulki kenraali v. Below Vindaun yli
kiertääkseen etenemällä pohjoiseen Mitaun suuntaan Schaulenin luona
olevat vahvat venäläiset sotavoimat ja antaakseen I reserviosaston
ahdistaa niitä ankarasti kaakosta, samalla kuin heikko keskusta pysyisi
paikoillaan. Dubissan luona tuli armeijan oikean siiven toistaiseksi
odottaa ja vasta sotatoimien edistyessä lähteä liikkeelle.

Venäläinen ei ilmeisestikään ollut odottanut hyökkäystä eikä myöskään
huomannut sen ulottuvaisuutta pohjoista kohti. Se hyökkäsi Okmjanyn
suuntaan keskustassa etenevää 6:tta reservidivisioonaa vastaan ja
pakotti sen väistymään länttä kohti. Venäläisen oikea sivusta oli
kuitenkin niin uhattu, ettei vihollinen voinut menestystään käyttää.

Vasemman siiven jalkaväkidivisioonat löivät jo 17 p:nä venäläisen
Autzin luona, mutta antoivat sitten 6:nnelle reservidivisioonalle
sattuneiden tapausten vetää itseään etelää kohti; kiertoliike menetti
täten tehoaan. Herkeämättömissä taisteluissa, jotka venyivät heinäk.
23:nteen päivään saakka ja joista on käytetty "Schaulenin taistelun"
nimeä, työnnettiin 5:s venäläinen armeija Schaulenin taa Ponjewjeshiin.
Se pääsi osittain pakoon, sen selän taa päässeeltä saksalaiselta
ratsuväeltä kun puuttui tehoisia ampuma-aseita. Jo heinäk. 29:ntenä
valtasimme Ponjewjeshin. Vasemmalla sivustalla ratsuväki retkeili aina
Riianlahdelle saakka ja liittyi jalkaväkeen sen ahdistaessa Mitauta,
joka elok. 1 p:nä valloitettiin. Kauempana etelässä kuljettiin Dubissan
poikki ja edettiin heinäk. 29 p:ään mennessä Kownon--Ponjewjeshin
linjalle saakka.

Selkäpuolen yhteyttä oli jälleen vahvistettava ja joukoille hankittava
ampumatarpeita. 12:s ja 8:s armeija olivat saaneet suuret määrät
kolonnia, joita sen vuoksi Niemenin-armeijalta puuttui. Sen eteneminen
kävi nyt hitaammin. Samana päivänä, jona Kowno valloitettiin, se oli
Swjentan ja Jaran rannalla. Tähän se jäi pitkäksi aikaa vasemman siiven
edetessä edelleen Väinäjokea kohti. Riian eteläpuolella venäläinen piti
hallussaan suuren siltavarustuksen, josta meille tuli pitkäksi ajaksi
vaaran aihe. Sen sijaan saavuttiin syyskuun alkupäivinä Väinäjoelle
Ykskyllin ja Friedrichstadtin välillä ja täällä oleva vihollinen
työnnettiin joen toiselle rannalle.

Venäläinen oli sillä välin vahvistanut voimiaan. Niemenin-armeijan
heikot voimat oli jaettu sangen laajoille aloille, joten ne
toistaiseksi eivät voineet omin neuvoin enää edetä. Se ylläpiti
tuntumusta 10:nnen armeijan vasemman siiven kanssa, kun tämä Kownon
valloituksen jälkeen puolimatkassa Wilnoon jälleen tapasi voimallisen
vihollisen.

Laivaston yrityksellä Riianlahdessa elok. 8:ntena ei maasotatoimiin
ollut mitään vaikutusta.

Niemenin-armeijan nopea eteneminen osoittaa, että olisi ollut
mahdollista saada aikaan vielä enemmän, jos armeija olisi ollut
suurempi ja varsinkin paremmin varustettu kolonnilla.


X.

Elokuun toisella puoliskolla oli aikomus jatkaa sotatoimia Niemenin
itäpuolella saanut kiinteämmän muodon. Puolasta peräytyvän armeijan
sivustaan oli, jos ollenkaan, enää mahdollista päästä käsiksi vain
Kownon--Wilnon--Minskin yleisessä hyökkäyssuunnassa. Tämä hyökkäysliike
tuli 10:nnen armeijan tehdä, kun taas 8:s ja 12:s armeija ja eteläiset
armeijaryhmät seurasivat vihollista kintereillä.

10:nnen armeijan sotatoimet tarvitsivat pohjan puolella
sivustasuojelusta Riian--Väinänlinnan ratalinjaa vastaan, johon
koillisesta ja idästä yhtyi useita kiskoteitä, ja samoin
Polotzkin--Molodetshnon ja Orsehan--Borissowin--Minskin rataosia
vastaan. Niemenin-armeijan tuli jatkaa etenemistään, painopisteenä
Väinänlinna, samalla kuin molempia viimemainittuja ratoja vastaan eteni
vahvoja ratsuväkieskadroonia.

Venäläinen, joka 10:nnen ja Niemenin-armeijan edessä seisoi
yhtenäisessä, mutta Kownon koillispuolella vain ohuessa rintamassa, oli
siis murrettava, s.o. tungettava takaisin Wilnon kautta ja Väinänlinnaa
kohti ratsuväkidivisioonain edetessä Polotzkia--Minskiä kohti.

Kysymyksenalaista oli, vieläkö tämä sotatoimi kannatti, kun venäläisten
peräytyminen itää kohti jo oli joutunut niin pitkälle. Siitä ei ollut
epäilystäkään, että jokainen päivä, jonka viivytystä kesti, vähensi sen
menestystoiveita. Minä punnitsin, eikö meidän olisi tyydyttävä
hyökkäykseen Lidaa kohti Olitan--Oranyn kautta. Luovuin kuitenkin
siitä, kun kaikki samanlaiset yritykset päästä vihollisen sivustan
kimppuun edellisen kesäretken aikana olivat menneet myttyyn. Mielessäni
jäin sen vuoksi kannattamaan suurta sotaliikettä, sillä kun saattoi
vielä olla suurempi menestys. Tässäkin meidän täytyi toimia
arviokaupalla. Selvää oli, että 10:ttä armeijaa oli vahvistettava. Nowo
Georgiewskin saartojoukot liitettiin siihen.

8:s ja 12:s armeija olivat sotatoimien kestäessä vetäytyneet niin
yhteen, että oli käynyt mahdolliseksi paitsi länteen määrättyjä
osastoja ottaa niistä vielä muitakin divisioonia. Nämä lähetettiin
Kownoon ja vietiin sieltä 10:nnen armeijan vasemmalle tai 8:nnen
oikealle siivelle.

Sillä välin oli Wilnosta käsin tehty 10:nnen armeijan kimppuun sangen
voimakas hyökkäys. Vihollinen oli Puolasta vienyt voimia pohjoiseen.
Yrittäen sivustahyökkäystä olivat sekä 10:s armeija että sen vastustaja
lisänneet voimiaan pohjoisessa Wilkomirin suunnalla. Taistelu tapahtui
Wilijan pohjoisella rannalla ja oli erikoisen kiivas.

Seurasi jälleen erinomaisen jännittäviä päiviä. Mielelläni olisin
kiirehtinyt sotatoimien alkua, mutta Wirballenin--Kownon rata ei
keskeneräisessä kunnossaan voinut kuljettaa enempää kuin se kuljetti.
Kaikki vaati sanomattoman paljon aikaa, tiet lisäksi olivat huonot
eivätkä joukot enää reippaita.

Syysk. 9:ntenä alkoi vihdoin eteneminen. Niemenin-armeija pääsi hyvin
eteenpäin Väinänlinnaa--Jakobstadtia kohti. Sen oikea siipi asettui
Uzjanyn vaiheilla Kownon--Väinänlinnan tielle ja työnsi vihollisen
sangen pian takaisin Nowo Aleksandrowskin kautta. Molemmissa
siltavarustuksissa vihollinen piti puoliaan. Täällä alkoivat pitkät
katkerat taistelut.

10:nnen armeijan vasen siipi, joka oli Wilkomirin eteläpuolella, pääsi
molempina ensimmäisinä päivinä hyvin etenemään Wilijaa kohti Wilnon
yläpuolella. Sittemmin voitiin kuitenkin vain vähitellen työntää
venäläistä taaksepäin tämän joen yli.

Molempien armeijain sisempien sivustain välillä, Väinänlinnasta
Wilijaan saakka, oli ratsuväkidivisioonain pääsy eteenpäin vapaampaa.
Ensinnä niiden täytyi yhtämittaa taistellen raivata itselleen tie
Wilkomirin ja Swentzjanyn välisen järviseudun läpi. 13 p:nä tämä paikka
valloitettiin. Sieltä divisioonat kääntyivät Smorgonia, Molodetshnoa ja
Molodetshnon--Polotzkin rataa kohti, molempain näiden paikkain
puoliväliin. 8:nnen armeijan ratsuväkidivisioonia voitiin nyt lähettää
perästä. Jo 14 p:nä oli Wilnon--Molodetshnon--Polotzkin rata saavutettu
Smorgonin ja Wileikan luona ja Glubokojen itäpuolella ja venäläisten
oikea siipi Wilijan varrella Wilnon koillispuolella saatettu hyvin
uhattuun asemaan. Orshan--Minskin ratakin katkaistiin Borissowin
seudulla. Ratsuväkidivisioonat saivat täällä, kuten jo niin usein
muulloinkin idässä, uuden toiminta-alan. Saksalaisen ratsuväen reipas
ratsumieshenki on kaikkialla kunnostautunut loistavasti.

10:s armeija pyrki yhä uudelleen ja uudelleen lähettämään rintamastaan
joukkoja vasemmalle siivelleen. Sitä varten se kaartoi Wilijaa ylöspäin
Smorgonia kohti ja heti Wishnjew-järven eteläpuolitse Wileikaa kohti.
Liikkeet olivat vaikeat suorittaa ja maksoivat aikaa. Joukoille ne
tuottivat aivan tavattomia rasituksia, sillä tiet ja sää olivat kehnot
ja vaikuttivat haitallisesti. Jalkaväkidivisioonat eivät voineet kyllin
nopeaan asettua ratsuväkidivisioonain sijaan niiden etäällä edessäpäin
oleviin asemiin. Heikon tulivoimansa vuoksi ne eivät voineet ajan
pitkään pitää Smorgonia hallussaan. 19 p:nä tämä jälleen riistettiin
meiltä Wilnosta käsin, vaikka 1:nen ratsuväkidivisioona oli mitä
urhoollisimmin pitänyt puoliaan.

Venäläinen oli huomannut uhkaavan vaaran ja tuonut rautateitse
Väinänlinnan itäpuolelle apujoukkoja, jotka sangen pian ilmestyivät
Väinänlinnan eteläpuolelle. Polotzkin kautta Molodetshnoon
menevää rautatietä ei käytetty. Sen sijaan vihollinen saattoi
jalkaväkidivisioonilla tehdä suuren peräytymisliikkeen Lidasta ja
Slonimista Molodetshnon suuntaan, ratsuväkidivisioonilla taas
Dokshitzyyn päin. Venäläisten suuri rintamansiirto Puolasta
Länsi-Venäjälle oli valitettavasti jo ehtinyt niin pitkälle, että
pohjoista kohti poikkeavat joukot ennättivät vielä ajoissa Wilijalle.
Saksalaisten kiertoliike joutui tässä seisahduksiin. Sen voima ei
riittänyt voittamaan vihollisen vastarintaa. Venäläinen siirtyi nyt
vuorostaan Wilijan yli Molodetshnon pohjoispuolella vastahyökkäykseen,
mutta ei sekään päässyt etenemään. Saksalaisten hyökkäys oli sillä
välin rintamankin kohdalla edistynyt verkalleen. Tämän painostuksen
vuoksi venäläisen oli mahdotonta pitää Wilnoa, ja se peräytyi nyt
hitaasti, taistellen koko rintamalla. Saksan armeijan rintamalla oli
vielä siksi paljon voimaa, että se saattoi saavuttaa heti Smorgonin
länsipuolella olevan seudun, läntisen Beresinan ja Baranowitshin ja
Pinskin seudut.

Armeijan verkalleen edetessä Wilnosta Smorgoniin oli minulle selvinnyt,
että sotaliike oli keskeytettävä. Hyökkäyksen jatkaminen ei voinut enää
tulla kysymykseen. Vihollisen ratsuväen vuoksi, jota joka puolelta
tunkeutui yhä voimallisemmin meidän läpimurtokohtaamme vastaan, ei
10:nnen armeijan vasenta siipeä ollut mahdollinen ajan pitkään pysyttää
sen kaukana edessäpäin olevissa asemissa. Meidän täytyi järjestäytyä
talven varalta ja Wishnewin-, Narotshin- ja Dryswjaty-järvien linja
tarjosi edullisen tuen.

Dryswjaty-järven luona yhtyi Niemenin-armeijaan uusia osia, mutta
10:nnen armeijan pohjoinen siipi kääntyi takaisin mainitulle linjalle.
10:s armeija aikoi, kuten aikanaan Grodnon edustalla samanlaista
liikettä suoritettaessa, pidättää perässä tunkevaa vihollista, mutta
tässä se runsaan ajan viivytteli ja joutui lopulta Narotsh-järven
itäpuolella kovakouraisen puristuksen alaiseksi.

Uutta rintamaamme vastaan hyökyi sitten venäläistulva, mutta vähitellen
meri taas asettui. Itävalta-Unkarin armeija oli sillä välin yrittänyt
Lutzkin pohjoispuolella murtaa vihollisen rintaman ja päästä
kiertämään. Vastahyökkäys oli kuitenkin työntänyt sen takaisin.
Väinänlinnan luona taisteluita kesti vielä kauan. Niemenin-armeija
toivoi yhä voivansa valloittaa siltavarustuksen. Ammuksien perille
saapuminen oli kuitenkin niin riittämätön, ettei voitu ryhtyä
hyökkäykseen. Taistelut keskeytettiin sen vuoksi minun kehoituksestani.

Rintama asettui Karpaatteja myöten lepoon.

Kesäsotaretki Venäjää vastaan oli päättynyt. Venäläinen oli lyöty ja
koko rintamalla taapäin tungettu. Kownon kautta yritetty sotatoimemme
ei johtanut suurempiin tuloksiin, se kun tuli liian myöhään. Tämä oli
pääsyy. Vihollinen oli kyennyt estämään kierroksen, joka sitä Wilijan
luona uhkasi. Jos se olisi ollut muutamankaan päivämatkan kauempana
lännessä, ei se olisi ollut sille mahdollista.

Emme voineet idässä eikä lännessä koko sodan aikana suorittaa loppuun
ainoatakaan suurta strateegista murtoliikettä ja saavuttaa kaikkia
siitä johtuvia seurauksia. Wilnon ja Väinänlinnan välinen murtoliike
edistyi kaikista pisimmälle. Se osoittaa, kuinka strateeginen
murtoliike vasta sitä seuraavan taktillisen kiertoliikkeen kautta
pääsee täyteen vaikutukseensa. Bulgaarian armeijan osaksi jäi näyttää
syyskuussa 1918 maailmalle semmoisen sotatoimen painavat seuraukset.
Mutta ne olivat mahdolliset vain sen kautta, että Bulgaarian armeija
oli silloin täydelleen lamassa.

Syyskuun päiväin ankara jännitys oli tuottanut meille jälleen vain
taktillisen menestyksen. Oli ollut voitettava erinomaisen kriitillisiä
tilanteita. 1:sen ratsuväkidivisioonan taistelu Smorgonin luona
vihollisen peräytymislinjalla oli traagillisen suurta. Aivan vähää
ennen jalkaväen saapumista sen täytyi väistyä suuria tappioita
kärsittyään. Niemenin-armeijan eteläisenkin siiven asema oli kaiken
aikaa arveluttava, 10:nnen armeijan taapäin kääntyminen suuressa määrin
vaarallinen temppu. Tämä kaikki jäi kuitenkin toiseen sijaan hermoja
jännittävän odotuksen rinnalla: pääseekö jalkaväki huonoilla teillä
kyllin nopeaan eteenpäin voidakseen saattaa päätökseen kiertoliikkeen,
jonka valmistelut ratsuväki niin hyvällä ymmärryksellä oli suorittanut?
Moisen jännityksen voi vain se täysin ymmärtää, joka on sen kokenut ja
sydämellään ja järjellään ollut siinä mukana.

Venäjän nujertamisessa olimme astuneet uuden suuren askeleen eteenpäin.
lujatahtoinen suuriruhtinas erosi. Tsaari asettui armeijansa ylimmäksi
johtajaksi.

Kaikkialla olivat joukkomme ja johtajamme tehneet velvollisuutensa ja
saksalaisessa sotamiehessä vakaantui syystä se tunne, että hän on
venäläistä ehdottomasti etevämpi. Lukumäärä menetti kammottavuutensa.



ITÄRINTAMAN YLIPÄÄLLIKÖN PÄÄMAJA KOWNOSSA LOKAKUUSTA 1915
HEINÄKUUHUN 1916



LEVON AIKA.


I.

Taistelujen päätyttyä Arrasin pohjoispuolella toukokuussa oli
läntisellä rintamalla kesällä 1915 yleensä levollista. Syyskuun lopulla
alkoivat ententen valtavat hyökkäykset Loosin luona ja Champagnessa.
Idästä kutsutut joukot saapuivat juuri parhaiksi auttamaan
länsirintaman urheita, kestäviä puolustajia ja torjumaan suurta ja
vaarallista iskua.

Italialaiset olivat tehneet useita turhia hyökkäyksiä. Itävalta-Unkarin
armeija taisteli hyvin Italiaa vastaan; sehän olikin vanha
perivihollinen, kun taas Venäjää vastaan eivät mitkään kansalliset
vaistot nousseet.

Saksan ylin armeijanjohto ja Itävalta-Unkarin armeijan-ylikomento
olivat päättäneet nujertaa Serbian. Luonnollinen ristiriita Serbian
kanssa ja makedonialaisten painostus sai Bulgaarian julkisesti
rupeamaan meidän puolellemme; Varsovan valloitus oli siellä tehnyt
erikoisen syvän vaikutuksen. Bulgaaria tuotti meille Balkanilla 12:lla
voimakkaalla jalkaväkidivisioonallaan paikalla voimaintasauksen.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen kulki lokakuun alussa Tonavan yli.
Serbian sotaretki saattoi meidät joulukuun alkuun mennessä lähelle
Kreikan rajaa. Varovaisuus Kreikan suhteen, joukkojen uupumus ja
selkäpuolisten yhteyksien tila ja ehkä vielä muutkin minulle
tuntemattomat valtiolliset ja sotilaalliset syyt estivät meitä
jatkamasta sotatoimia Salonikiin saakka, josta ensimmäiset
entente-joukot puuttuivat taisteluun. Salonikin valloitus olisi
tuottanut meille Balkanin niemimaalla suuren huojennuksen. Myöhempien
kokemuksieni nojalla täytyy minun kuitenkin todeta, ettemme siten
menettelemällä olisi länsirintamalle saaneet ainoatakaan
bulgaarialaista. Olisimme luultavasti saaneet Ranskaan ne
englantilaiset, ranskalaiset ja serbialaiset, jotka myöhemmin olivat
Makedonian rintamalla. Nämä näkökohdat jäivät edelleenkin määrääviksi.
Hyökkäys Salonikia vastaan jäi aina sivusotatoimeksi ja sitä on siltä
kannalta arvosteltava.

Itävalta-Unkarin joukot tunkeutuivat Montenegron kautta Albaniaan
Vojusalle saakka, jossa taisteluita kesti helmikuuhun saakka.
Itävalta-Unkarin sivustasuoja oli siirtynyt Tonavalta kauas Albanian
sisäosiin ja Kreikan rajalle saakka. Täällä olivat vartiona etupäässä
bulgaarialaiset joukot ei ainoastaan oman maansa puolesta, vaan myöskin
Itävalta-Unkarin ja meidän puolestamme.

Saksalaiset joukot vedettiin vähitellen suurimmaksi osaksi takaisin
Tonavalle. Itävalta-Unkarinkin voimia vapautui. Serbian armeija oli
kärsinyt perusteellisen tappion, jätteitä peräytyi Valonaan päin ja
Ranskan ja Englannin voimakkaissa käsissä niistä jälleen tuli
sotatekijä, jota bulgaarialainen sotamies pelkäsi. Ne siirrettiin
myöhemmin Salonikiin ja taistelivat siellä täysitehoisesti.

Entente huomasi välttämättömäksi vapauttaa toisilta sotanäyttämöiltä
voimia Makedoniaan. Se luopuikin Gallipolin yrityksen jatkamisesta,
joka saksalaisten miesten ja Välimeren divisioonan toiminnan johdosta
oli tullut sille maksamaan paljon. Retkikunta oli nyt joutunut liian
suureen vaaraan. Yhteys Turkin kanssa oli aikaan saatu, kun Serbia oli
voitettu ja Bulgaarian kanssa tehty liitto. Meidän ei enää tarvinnut
kuljettaa sotatarpeitamme salaa Romaanian kautta. Turkkia voitiin
välittömästi avustaa. Tammikuun 16:ntena avattiin rautatieyhteys
Konstantinopoliin. Tammikuun 8:ntena ja 9:ntenä ententen joukot olivat
lähteneet Gallipolin niemeltä.

Salmien sulkeminen oli nyt turvattu. Jos vihollisten laivastot olisivat
salmien avulla Mustaakin merta vallinneet, olisi Venäjälle voitu
hankkia sotatarpeita, joita se niin välttämättä tarvitsi. Idässä
olisivat taistelut silloin saaneet paljon ankaramman luonteen. Entente
olisi voinut käyttää hyväkseen Etelä-Venäjän ja Romaanian rikkaita
viljavarastoja ja taivuttaa tämän kuningaskunnan mielensä mukaiseksi jo
ennen kuin näin tapahtuikaan. Venäjän yhteys ulkomaailman kanssa
sotatarpeitten tuontia varten kulki siihen aikaan Siperian rataa
pitkin, Muurmanin rannikon kautta, johon Pietarista paraikaa
rakennettiin rautatietä, mutta joka ei vielä pitkään aikaan voinut
valmistua, ja kesällä Vienanmeren kautta. Liike Suomen kautta Ruotsiin
oli tärkeä, mutta sitä tietä ei voitu kuljettaa sotatarpeita. Ruotsilla
oli oikea käsitys puolueettoman vallan velvollisuuksista. Tämä esitys
osoittaa mitä epäämättömimmällä tavalla, kuinka tärkeät salmet ja
niiden mukana Turkki olivat itäiselle rintamalle ja samalla koko
asemallemme. Turkin aasianpuoleisilla alueilla sodankäynti oli
vaikeata. Turkki saattoi käyttää ainoastaan maayhteyksiään.
Uudenaikainen sota tarvitsee kuitenkin rautatie- ja laivayhteyksiä.
Kaukaasian rajalle rakennettava rautatie oli Angoran ja Sivasin välillä
vasta alulla. Bagdadin rata, jonka Taurus ja Amanus-vuoristot vielä
katkaisivat, ei ollut vielä likimainkaan ennättänyt Tigriille. Tunnelit
olivat keskeneräiset. Syyrian rautatie liittyi Bagdadin rataan Alepon
luona, siis erottavain vuorenharjanteiden tuolla puolen. Damaskon
eteläpuolella se vaihtui kapearaiteiseen Hedshasin rataan ja pieneen
rataan, joka vei Palestiinaan ja päättyi Berzebaan, Jerusalemin
eteläpuolelle. Rautatieoloja, jotka jo itsessään olivat näin huonot,
pahensi vielä se, että kuljetusmahdollisuudet sekä henkilökunnan että
kaluston puolesta olivat huonoimmat, mitä ajatella saattaa. Rautateiden
tuottama hyöty oli sangen pieni, suhteettoman pieni vaatimuksiin
verraten.

Koetettiin käyttää Eufratia ja Tigristä, vieläpä jonkinlaisella
menestykselläkin. Mutta kokonaiskuvaa tämä ei voinut muuttaa.

Saksalaiset kuorma-autokolonnat olivat apuna vaikeuksia vähentämässä.

Selkäpuolen yhteyksien vuoksi oli sodankäynti Vähässä Aasiassa,
Syyriassa ja Mesopotamiassa tuomittu tuloksiltaan huonoksi, kunnes
liikenneolot saataisiin parannetuiksi.

Turkin sotatoiminnan tehoa rajamaakunnissa rajoitti vielä se, että
Kaukaasian rajalla kurdit ja armeenialaiset, Mesopotamiassa ja
Syyriassa arabialaiset heimot aina Adenia myöten olivat turkkilaisille
vihamielisiä. Turkin politiikan suhtautuminen maan omiin alamaisiin on
aina ollut onneton. Turkkilaiset ovat vain ottaneet, eivät milloinkaan
antaneet. Nyt heidän täytyy tyytyä siihen, että nuo heimot ovat heidän
vastustajiaan. Kohtelemalla armeenialaisia niin anteeksi antamattomalla
tavalla Turkki riisti itseltään työvoiman, jota se niin välttämättä
tarvitsi muun muassa rautateiden rakennukseen ja maanviljelykseen.

Turkkilaisten yritys nostattaa Tripolis ja Benghasi pyhään sotaan
menestyi vain osittain. Sukelluslaivamme kuljettivat sinne aseita ja
ylläpitivät jonkinlaista yhteyttä noiden maiden ja Turkin kanssa.

Suezin kanavaa vastaan tammikuussa ja helmikuussa 1915 kohdistettu
yritys oli kärsinyt haaksirikon. Menestystä olisi sillä voinut olla
vain siinä tapauksessa, että senussit olisivat samaan aikaan lännestä
hyökänneet Egyptiin ja egyptiläiset nousseet kapinaan. Mutta nämä
olivat tuulentupia; englantilainen ylivalta on luja niissä maissa,
joissa se on päässyt voimaan.

Eufratin ja Tigriin suistamossa Englanti, meri tukenaan, eteni
asteettain Bagdadia kohti. Turkin puolelta oli tätä ollut mahdoton
estää. Joulukuussa 1915 taisteltiin jälleen Kut-el-Amaran seuduilla
Bagdadin alapuolella; englantilainen sotaretkikunta oli saapunut
arveluttavan lähelle sitä.

Kaukaasian rajalla Turkin armeija oli lyöty talvella 1914-15. Se oli
tämän jälkeen odottavalla kannalla. Siitä huolimatta se herkeämättä
menetti sangen paljon väkeä varsinkin pilkkukuumeen ja pakkasen
johdosta.

Sinain niemimaan ja Mesopotamian tapaukset eivät suoranaisesti
vaikuttaneet itärintamaan. Suezin yritystä seurattiin suurella
mielenkiinnolla ja suurilla toiveilla. Selkäpuolisten yhteyksien
vaikeudet, jotka olen lyhyesti kuvannut, eivät silloin vielä olleet
minulle koko laajuudessaan tunnetut. Näin varsinkin Bagdadin radan
melkoista edullisemmassa valossa ja edistyneempänä kuin se todenteolla
oli. Olisiko täällä ollut mahdollista saada enemmän aikaan, sitä en voi
päättää.

Kaukaasian rintaman taistelut eivät meille Venäjään nähden tuottaneet
sitä lievennystä, jota olin aikoinani toivonut.

Laajain alueiden valtauksesta idässä, Balkanin niemimaan avauksesta ja
yhteyden aikaansaamisesta Turkin kanssa oli seurauksena, että
sotataloudellinen asemamme melkoisesti parani, ja Romaaniakin oli nyt
auliimpi myymään, kun se ei voinut muuanne luovuttaa varastajaan. Vuosi
1915 merkitsi meille plussia. Seuraavan vuoden varalle keräsimme
voimia, emme kuitenkaan ottaneet irti kotimaastamme likimainkaan
kaikkea, mitä olisimme voineet ja olisi tarpeen ollut. Vihollistemme
varustelut jatkuivat.

Englantilaiset Kitchenerin-armeijat lujittuivat. Niistä oli jo suurin
osa saapunut länsirintamalle. Englantilaisten rintama oli levinnyt
etelää kohti ja huojentanut Ranskan taakkaa. Englannissa muodostettiin
yhä uusia divisioonia. Pestauksen sijaan alkoi väenotto. Tammikuussa
1916 hyväksyttiin parlamentissa englantilainen asevelvollisuuslaki.
Englantikin asettui silloin viimeisenä valtana Euroopassa yleisen
asevelvollisuuden kannalle, joka onkin sodan pakon mukainen ja sen
siveellisen vaatimuksen kanssa sopusoinnussa, että jokaisen
asekuntoisen miehen on ase kädessä palveltava valtiota. Englanti ei
ulottanut lakia Irlantiin. Se on kuvaavaa.

Ranskan armeija oli pysynyt entisen vahvuisena, Serbian armeija
uusittiin. Venäjä alkoi tappioittensa vaikutuksesta ammentaa syvältä
melkoisia ihmisvarojaan.

Ranskan, Englannin, Japanin ja Amerikan teollisuuden mobilisatio oli
ratkaisevasti edistynyt.

Valtavia taisteluja oli v. 1916 ehdottomasti odotettavissa. Näissä
maailmanhistoriallisten tapausten suurissa kehyksissä väistyvät
itärintaman ylipäällikön toimipiirin tapaukset syrjään oltuaan
marraskuusta 1914 koko sodan oleellisena, usein ratkaisevanakin osana.
Meidän tuli nyt tehdä enemmän hiljaista työtä.


II.

Idän armeijat jäivät suurten sotatoimien päättyessä oloihin, jotka
olivat joka suhteessa keskeneräiset. Samoin kaipasivat sodan kestäessä
miehittämäimme maiden olot järjestämistä.

Ollaksemme miehitetyllä alueella ja lähempänä armeijoja lähdimme
lokakuun lopussa Kownoon.

Kenraalisotamarsalkka, yleisesikunnan herrat ja minä asetuimme asumaan
kahteen huvilaan, jotka olivat herra Tillmannsin omaisuutta,
saksalaisen, jonka sukunimellä oli Venäjän saksalaisten keskuudessa
hyvä kaiku. Kenraalisotamarsalkka, eversti Hoffmann ja minä asuimme
kaikki toisessa huvilassa. Siinä söi myös suppeampi esikunta. Olen
tässä talossa viettänyt monet hetket, se on kiintynyt syvään muistooni.

Yleisesikunnan virkahuoneet olivat sotilashallinnon rakennuksessa.
Kuvaavia Venäjän silloiselle kulttuurille olivat tsaarin, tsaarittaren
ja suuriruhtinaallisen perintöruhtinaan 50-pfennigin kuvat. Huoneet
olivat suuret, tarkoitukseemme soveliaat ja seuraavana talvena voitiin
niitä hyvin lämmittää.

Kowno mataline vähäpätöisine puutaloineen ja verraten leveine katuineen
on venäläisen kaupungin perikuva. Kukkuloilta, jotka sulkevat kaupungin
ahtaaseen piiriinsä, on mieltäkiinnittävä näköala yli kaupungin ja
Niemenin ja Wilijan yhtymäkohdan. Niemenin tuolla puolen on vanhan
saksalaisen ritarikuntalinnan torni merkkinä saksalaisesta
kulttuurityöstä idässä ja lähellä sitä eräs ranskalaisten
maailmanvaltasuunnitelmain muistomerkki, se kukkula, jolta Napoleon
v. 1812 katseli suuren armeijan kulkua joen yli.

Valtavia historiallisia vaikutelmia tulvi mieleeni:

Kulttuurityön, jota saksalaiset olivat monen vuosisadan kuluessa noissa
maissa tehneet, päätin aloittaa vallatuilla alueilla uudestaan.
Itsestään ei tämä kirjava sekaväestö kykene kulttuuria luomaan, omiin
oloihinsa jätettynä se joutuu puolalaisuuden saaliiksi.

Olin ylpeä siitä, että me perisaksalaisen heikkouden aikain ja
katkerimman hädän aikain jälkeen enemmän kuin sata vuotta takaperin
olimme päältämme luoneet muukalaisen ikeen. Sama Saksa, joka oli ollut
laho ja jonka Napoleon oli iskenyt palasiksi mutta jonka suuret miehet
sitten olivat liittäneet yhteen, sama Saksa piti nyt voitokkaasti
puoliaan ylivoimaista vihollista vastaan ja oli saavuttanut loistavaa
menestystä. Minä toivoin sen voittavan. Toisin ei voinut käydä. Saksan
kansa oli jo kokenut liian ankaria aikoja antautuakseen vielä kerran
niin kamalaan kohtaloon. Niiden miesten, jotka Saksaa johtivat, ei
muuta tarvinnut kuin ottaa käytäntöön sen kaikki voimat ja lietsoa sitä
pyhää tulta, joka -- niin luulin silloin -- paloi kaikkien saksalaisten
sydämessä.

Varman menestyksen onnellinen tulevaisuus näytti avautuvan isänmaalle.

Muuttomme kautta Lötzenistä Kownoon ei työ luonnollisestikaan
keskeytynyt päiväksikään. Tarpeelliset kaukopuhelinjohdot oli ajoissa
asetettu työhuoneisiin ja hankittu lisää kaikkein tärkeimpiä
huonekaluja. Ainoa keino oli ottaa ne toisista taloista, jotka väestö
oli jättänyt autioiksi. Tämä toimitettiin tietysti niin hyvässä
järjestyksessä kuin suinkin, mutta paljon sekaantui kuitenkin. Nämä
ovat valitettavia seikkoja, mutta ne johtuvat säälimättömästä pakosta.
Sotaa käyvää valtaa ei voida syyttää siitä enempää kuin yksityistä
sotamiestäkään. Olot ovat tahtoa voimallisemmat. Vieraan maan
yksityiselle asukkaalle on tietysti yhdentekevää, millä tavalla hän
omaisuutensa menettää. Hän ei käsitä sodan pakkoa ja sitten ollaan
hyvin kärkkäät syyttämään vihollista raakamaisesta sodankäynnistä.

Kownosta löysimme riittävästi huonekaluja; mutta kun myöhemmin muutimme
Brest-Litowskiin, tulimme tyhjiin parakkeihin. Tuotimme sen vuoksi
Kownosta osan huonekaluistamme, lisää saimme muualta. Sotahan on
karkeata ammattia.

Kaupungissa kävin usein evankelisessa jumalanpalveluksessa, joita
pastori Wessel piti entisessä oikeauskoisessa kirkossa, mahtavassa
rakennuksessa, joka näillä seuduilla edusti venäläistä pakkovaltaa.
Kuulin siellä vieraassa maassa ensikerran virtenä kauniin vanhan
laulun:

    Ich hab' mich ergeben
    mit Herz und mit Hand
    Dir Land voll Lieb' und Leben
    mein deutsches Vaterland.

Se liikutti minua syvästi. Tätä laulua olisi nyt sunnuntaisin
laulettava kaikissa kirkoissa ja jokaisen saksalaisen miehen tulisi
kätkeä se syvälle sydämeensä.


III.

Ensi työ oli rintaman vahvistaminen ja armeijain elämän
siedettävämmäksi tekeminen. Oikealla siivellämme oli Baierin prinssi
Leopoldin armeijaryhmällä se rintaman osa, joka Niemenin eteläpuolelta
ulottui Pinskin eteläpuolelle saakka. Tämä armeijaryhmä ynnä
itärintaman ylipäällikkö olivat Saksan ylimmän armeijanjohdon käskyn
alaisia. Tähän liittyi etelän puolella Itävalta-Unkarin Teschenissä
olevan ylikomennon rintama, Linsingenin armeijaryhmä vasemmalla
siivellä; oikea siipi oli aivan lähellä Romaanian rajaa.

Itärintaman ylipäällikön käskyalueella olivat 12:s ja 8:s armeija
vetäytyneet niin yhteen, että tilaa jäi vain yhdelle armeijalle. 12:s
pysytettiin, se ulottui Niemenistä aina Lidan--Molodetshnon radan
tuolle puolelle. Kenraali v. Gallwitz oli luopunut ylipäällikkyydestä
ja ryhtynyt komentamaan yhtä Serbiaa vastaan toimivaa armeijaa. Hänen
sijassaan komensi 12:tta armeijaa kenraali v. Fabeck, joka oli tullut
lännestä.

10:s armeija liittyi tähän pohjoisessa ulottuen Disnaan saakka. Sen
pohjoispuolelle muodostettiin 8:tta armeijaa komentaneen kenraali v.
Scholtzin nimeä kantava armeijaryhmä. Sen vasen siipi oli Väinäjoella,
Väinänlinnan ja Jakobstadtin puolivälissä.

Rintaman pohjoinen osa ja rannikon vartioiminen oli uskottu kenraali v.
Belowille. Niemenin-armeijasta, jonka nimi ei enää sopinut, tuli nyt
8:s armeija. Moinen nimenmuutos ei ole niin yksinkertainen, kuin sen
kirjoittaminen tähän. Tarvitaan koko joukko toimenpiteitä, jos mieli
välttää nykyisiä ja tulevia haittoja.

Sotalaivasto asettui Libaun sotasatamaan. Erikoista järjestelyä kaipasi
sen sikäläinen käskyvalta.

Tähän rintamaa varten muodostettuun kehykseen ryhmitettiin alemmat
joukkoyhtymät. Oli suoritettava koko joukko huomattavia siirtoja.
Entisissä suurien hyökkäysliikkeitten painopisteissä joukot seisoivat
liian tiheässä, muissa paikoin liian harvassa. Tässä oli saatava
aikaan tasoitusta. Ratsuväkidivisioonain sijaan oli vietävä
jalkaväkidivisioonia. Kesti melko kauan, ennenkuin siirtelyt oli
loppuun suoritettu ja joukot saatu niihin paikkoihin, joissa niiden
tuli toistaiseksi olla. Todellisesta levosta ei vielä voinut olla
puhettakaan. Asemia oli varustettava. Yhden joukon tuli pitää
hallussaan laajoja aloja. Kumpikin tehtävä kysyi sotamiehen voimia.
Aseman varustamiseen ryhdyttiin yleensä siellä, missä hyökkäys oli
seisahtunut. Semmoisista paikoista, joita oli vaikea puolustaa, oli
luovuttava. Johtajain ja joukkojen oli vaikea suostua siihen.

Wishnjewin ja Disnan välillä, johon 10:nnen armeijan vasen siipi oli
peräytynyt, voitiin asemat paremmin valita.

Asemain ja asumusten rakentamista ja koko rintamaelämääkin haittasi
suuresti huono rautatieyhteys. Venäläinen oli kaikkialla hävittänyt
radat perinpohjin. Niemenin ja muiden suurien jokien sillat oli
kauttaaltaan räjäytetty, asematalot poltettu, vedenhankintalaitokset
hävitetty, sähkölennätinjohdot purettu. Ratapenkereet oli osaksi
hajoitettu, pölkyt ja kiskot viety pois. Sotilasrautatieviranomaisilla
ja heidän rakennus- ja liikennejoukoillaan, joita sähkölennätinjoukot
avustivat erinomaisen tärkeissä johtotöissä, oli suunnaton työ
suoritettavanaan. Itärintaman kenttärautatiepäällikkö, eversti Kersten,
oli valtavan tehtävänsä tasalla.

Mitä suurin merkitys oli Kownon rautatiesillan valmistumisella.
Syyskuun lopulla se oli käyttökunnossa, ja kauan aikaa se oli ainoa
tie, jota 10:s ja 12:s armeija ja Scholtzin armeijaryhmän oikea siipi
saattoi saada tarpeensa. Olin siihen aikaan tyytyväinen, kun saatoin
olla varma siitä, että 12:nnelle armeijalle voitiin Lidaan lähettää
kaksi junaa päivässä, mutta nyt saatiin nähdä, ettei ollut niinkään
yksinkertaista saada armeijan tarvitsemat junat perille. Kotimaan
rautateillä vallitsi ankara liikepula. 12:s armeija olisi tarvinnut
kiireimmiten kaurajunan, mutta saikin junallisen seltterivettä.
Suuressa sodassa sellaiset ovat vähäpätöisyyksiä. Mutta sotamiehen ja
hevosen viihtyminen riippuu lopultakin vähäpätöisistä seikoista ja sen
vuoksi näillä on aivan suunnaton ja ratkaiseva merkitys.

Pohjoinen rautatieverkko liittyi Prekulnissa Memelin rataan. Liettuan
ja Kuurinmaan venäläisten ratain kuljetuskyky oli rauhan aikana
odottamattoman pieni. Asianlaita olisi ollut toinen, jos Venäjä todella
olisi tarvinnut Windaun ja Libaun satamia taloudellista elämäänsä
varten. Prekulnin--Memelin rata oli nytkin liikenteeseensä nähden
takapajulla. Kauan kesti, ennenkuin Ponjewjeshin ja Väinänlinnan
välisellä radalla saatiin edes likimain säännöllinen kolmen tai neljän
junan liike.

Wilnon--Smorgonin ja Wilnon--Väinänlinnan suurilla linjoilla eivät olot
olleet niin tukalat, mutta täälläkin jäätyivät ensi hätään rakennetut
vesisäiliöt talvella ja oli voitettava kaikenlaisia mahdollisia ja
mahdottomia vaikeuksia.

Ponjewjeshin--Uzjanyn--Swentzjanyn pieni rata ei ollut hävitetty
erittäin pahasti, mutta sen kuljetuskyky oli varsin pieni.

Vasta myöhään joulun jälkeen oli liikenne kaikilla radoilla varma ja
johonkin määrään säännöllinenkin, niin että nyt jälleen voitiin ryhtyä
lähettämään toivottuja lomallekuljetusjuniakin.

Nyt ilmestyi vielä aivan erikoinen pula. Ankaran pakkasen jälkeen
loivat Niemen ja Windau jäänsä. Jäät veivät mukanaan Mosheikin kohdalle
Windaun yli rakennetun sillan. Toinen rautatieyhteys Saksan kanssa
täten katkesi. Kownon rautatiesiltaa vastaan kasautui niin paljon
jäitä, että kiskot siirtyivät, mutta silta kesti. Nämä olivat jälleen,
vaikka aivan toisella tavalla, jännittäviä päiviä. Armeijat olisivat
joutuneet mitä vaikeimpaan tilaan, jos tämäkin silta olisi sortunut.

Muut Niemenin sillat valmistuivat vähitellen. Ratojen kuntoon
saattaminen edistyi. Liikenne alkoi kehittyä ja itärintaman
ylipäällikön alueella vakaantui koko rautatieliikenne. Suuret ratatyöt:
Tauroggenin--Radsiwilishkin ja Schaulenin--Mitaun radat valmistuivat
toukokuussa ja elokuussa 1916, Swentzjanyn--Narotshin järven suunnan
rata vasta myöhemmin.

Molemmat ensiksimainitut radat ovat avanneet maassa uusia
kulttuurimahdollisuuksia. Se on meille siitä kiitollisuuden velassa.

Tämän rataverkon yhteydessä syntyi rintaman taa verkko kenttä- ja
muonitusratoja, joiden nimenomainen tehtävä oli kuljettaa joukoille
kaikenlaisia tarpeita.

Maanteillä ja muilla teillä oli edelleenkin suuri merkityksensä niiden
seutujen piirissä, joissa armeijat olivat. Grodnon ja Lidan, Kownon ja
Väinänlinnan sekä Tauroggenin ja Mitaun väliset suuret viertotiet
pantiin oivalliseen kuntoon. Muita teitä parannettiin, mikäli voitiin.
Lumensulamisen aikana ne muuttuivat osittain kamalaksi kuraksi, johon
kaatuneet hevoset upposivat.

Samalla kuin rautateitä ja maanteitä rakennettiin, jatkettiin
asemienkin varustamista. Joukot kaatoivat puita, väkälankaa valmistimme
osaksi itse. Erikoisia vaikeuksia tuottivat koko kaivantojärjestelmälle
pohjavesiseikat. Näiden voittamisessa saivat joukot geologeilta
arvokasta apua.

Rintaman taa syntyi työpajoja kaikenlaisten sotavälineiden korjausta
varten. Lukuisat saaliiksi saadut venäläiset konekiväärit korjattiin
erikoisissa tehtaissa siten, että niissä voitiin käyttää saksalaisia
ammuksia.

Näihin asioihin puutuin tietenkin vain yleispiirtein, minun ei
tarvinnut muuta kuin vaikuttaa vireillepanevasti ja tasoittavasti.

Sydämelläni olivat varsinkin miesten ja hevosten majoitus ja muonitus.

Majoitusolot eivät itsessään olleet epäsuotuisia. Sota oli verraten
nopeaan kulkenut niiden seutujen yli, jotka lopulta joutuivat
valtaamme, eikä sen vuoksi ollut vaikuttanut liian hävittävästi. Eikä
venäläinen ollut kaikkea polttanut, kuten etelämpänä Puolassa. Paljon
täytyi kuitenkin, varsinkin asemain läheisyydessä, tehdä majoituksen
hyväksi. Joukot sisustivat kaivossuojukset mikäli mahdollista
asuttaviksi sikäli kuin niitä valmistui, mikä tapahtui hitaasti. Mutta
siitä, mihin upseerien ja miesten täytyi tyytyä ja mihin he
tyytyivätkin, siitä on käsitystä vain niillä, jotka ovat olleet
rintamalla mukana.

Kauemmaksi taapäin oli miehille ja hevosille rakennettava parakkeja.
Niiden teossa joukot saavuttivat suuren taidon. Taideaisti kehitti
jonkinlaisen koivu-ornamentiikan.

Sotamiehen annostelu järjestyi suurin piirtein ohjeiden mukaiseksi.
Toisilla joukoilla se monesti jäi niukaksi, etenkin perunain saanti.
Hevosille ei voitu hankkia riittävästi rehua. Kauroista oli puute,
heiniä ja olkia ei voitu tuoda riittävästi niiden tilanottavuuden
vuoksi. Paljon hevosia kuoli uupumuksesta. Lopulla syötettiin
puujauhojakin.

Erikoista huolta kysyi se, miten suurella vaivalla hankittu muona
saataisiin estetyksi varastoissa pahenemasta. Vajoja ja telttoja ei
asemilla tietenkään ollut nimeksikään. Tästäkin minun tuli pitää
huolta. Kaikkialla oli tahto hyvä, mutta vaikeuksia lisääntyi alaspäin
yhä enemmän ja ne masensivat monenkin mielen.

Joululahjalähetysten toimittamisessa oli voitettava samanlaisia
vastuksia.

Miesten ja hevosten terveysoloihin kiinnitin kaiken mahdollisen
huomioni. Pohdin asiaa perusteellisesti niiden molempain herrain,
ylikenraalilääkäri v. Kernin ja pääeläinlääkäri Grammlichin kanssa,
jotka niistä olivat erikoisesti vastuunalaiset.

Haavoitettujen hoito oli etenemisen aikana ollut vaikeata, nyt olivat
edellytykset käyneet hieman yksinkertaisemmiksi. Mutta yhä vielä jäi
vastuunalaisten virastojen tehtäväksi suunnattoman paljon. Ne harvat
sairashoitolaitokset, joita vallatulla alueella oli, tulivat tuskin
kysymykseenkään. Koetin vaikuttaa siihen suuntaan, että kotimaahan
lähetettäisiin niin suuri määrä haavoittuneita kuin mahdollista, mutta
sangen kauan sain malttaa mieltäni. Lievästi sairastuneet ja lievästi
haavoittuneet jätettiin myöhemmin vallatulle alueelle ja saivat ne
siellä toipuessaan tehdä helppoja töitäkin. Armeijataudeilta
säästyimme, pilkkukuume vain silloin tällöin pikimmältään kohotti
päätään. Joukkojen varjelemiseksi syöpäläisiltä ryhdyttiin toimiin ja
rajoilla ryhdyttiin mitä laajimpiin varokeinoihin, ettei syöpäläisiä
päässyt kotimaahan leviämään. Koko terveydenhoitolaitos oli
ylikenraalilääkäri v. Kernin toimeliaan tarmon ja sotilaslääkärien
velvollisuudentunnon vuoksi mallikelpoisessa järjestyksessä. Herra v.
Kern on filosofi. Filosofitkin voivat siis olla tarmokkaita ja
toimekkaita.

Hevosia vaivasivat ruvet ja räkätauti. Räkätaudista tekivät
veritutkimukset lopun, eivät sitä vastoin rupitaudista. Tämä tuotti
meille sangen suuria vaurioita. Useita keinoja koetettiin, mutta vasta
sodan päätyttyä löydettiin tehoisa keino. Hevosparantoloja perustettiin
paljon. Eläinlääkäreillä oli runsaasti työtä. Heidän uutteruudellaan
oli tärkeät seuraukset.

Hevosten hoito ja majoitus ei ollut aina moitteetonta. Usein käännyin
armeijan ylikomentojen puoleen ja vaadin hevosten hoidossa suurempaa
huolta ja rakkautta.

Vaatetuksen uusiminen, talvivaatteiden ja villavaatekappaleiden sekä
kaivantojen seinäverhouksen hankkiminen synnytti sangen ankaraa
kahnausta. Minun täytyi puuttua tarmokkaasti asiaan.

Lomalle alettiin laskea, heti kun se oli vähänkin mahdollista. Tämä
edistyi tasaisesti sikäli kuin rautateidenkin tila parani.

Kirje- ja sanomalehtilähetysten nopeuden otin erityisen tutkimuksen
alaiseksi. Minulle oli tärkeätä saada yhteys sotamiehen ja kodin
välillä niin läheiseksi kuin suinkin. Saatoinkin auttaa asiaa.
Kenttäpostilla oli sodan puhjetessa edessään pulma, jota oli mahdoton
ratkaista. Siltä puuttui voimavaunuja. Kenttäpostimestari Domizlaffin
johdolla se saatiin sangen nopeaan järjestetyksi ja tyydytti suuriakin
vaatimuksia.

Rintaman taa ja suurempiin kaupunkeihin perustettiin sotilaskoteja,
joskus upseerikotejakin. Minun mielipiteeni oli, ettei tässä voitu
hevillä liikoja tehdä. Itärintamalla sotamieskodit täyttivät kipeän
tarpeen. Siitä on todistuksena se, että niissä käytiin niin ahkeraan
Kotimaa auttoi minua tehokkaasti, naiset, jotka lähtivät
sotilaskoteihin, tekivät hyvän työn.

Suureksi ilokseni tuttavat pastori Hoppen kautta tarjosivat
keuraalisotamarsalkalle ja minulle joukkoja varten kirjallisuusvaunuja.
Henkisen ravinnon hankkiminen joukoille oli meille rakas tehtävä.
Suostuimme tarjoukseen sen vuoksi ilolla. Pastori Hoppe hoiti
edelleenkin asiaa ja edisti sitä tarmokkaasti. Syntymäpäivänäni 1917
hän toi minulle melkoisen lahjan samaan tarkoitukseen käytettäväksi
lausuen nämä syvään vakaumukseen perustuvat sanat: "Henki hankkii aseet
ja voiton." Toivon, että kirjallisuusvaunut ovat joukkoja hyödyttäneet.
Tietysti ne eivät voineet kokonaan tyydyttää joukkojen lukutarvetta.
Syntyi paljon kenttäkirjakauppoja. Niiden oikeudet oli annettu
Stilke-toiminimelle, jonka piti työskennellä yhdessä muiden toiminimien
kanssa. Se palveli armeijaa hyvin. Kenttäkirjakaupat pitivät kaupan
kaikkien puolueiden sanomalehtiä.

Armeijat julkaisivat omia armeijanlehtiään; minä autoin niitä uutisten
saannissa.

Konserttien, teatteri-esitysten ja eläväin kuvain näytäntöjen
toimeenpano oli armeijain huolena, me edistimme sitäkin. Suunnattomani
ponnistusten jälkeen, joita itärintaman ylipäällikön oli täytynyt
joukoilta vaatia, oli minulle rakas tehtävä nyt pitää niistä niin hyvää
huolta kuin suinkin taisimme. Apulaiseni ovat minua tässäkin erittäin
tehokkaasti tukeneet.

Joukkojen jokapäiväistä sotapalveluselämääkään ei laiminlyöty. Opetusta
edistettiin, mikäli se oli mahdollista, vaikkei perustettukaan kouluja
samassa määrin kuin lännessä jo siihen aikaan perustettiin.

Niemenin linnoituksia, Grodnoa ja Kownoa, vahvistettiin, Libauta
niinikään. Entisiä raja-asemia pidettiin kunnossa. Niiden piti olla
selkänojana. Sen suurempiin töihin eivät työvoimat riittäneet.

Ne tehtävät, joita huolenpito armeijoista minulle välittömästi tuotti,
laajenivat sangen oleellisesti niiden vaatimusten johdosta, joita
armeijalla ja kotimaalla oli vallattuun alueeseen nähden sekä niiden
velvollisuuksien kautta, joita huolenpito sen väestöstä tuotti.
Mielelläni ryhdyinkin näihin minulle monessa suhteessa uusiin töihin ja
päätin vahvasti saada aikaan jotain kokonaista.


IV.

Maa oli sodan johdosta joutunut avuttomaan tilaan, järjestystä oli vain
siellä, missä jo olimme pitemmän aikaa olleet. Väestö oli osaksi
vapaaehtoisesti lähtenyt kotoaan peräytyvän vihollisen edellä, osaksi
oli tämä vienyt sen mukanaan. Osaksi se oli piiloutunut suuriin metsiin
ja palasi nyt jälleen kotiinsa. Monet maatalot jäivät kuitenkin
autioiksi. Vainioilta ei ollut satoa vielä korjattu. Mahdotonta oli
arvata, miten peltotöiden kävisi. Esivaltaa ei ollut minkäänlaista.
Venäläiset hallintoviranomaiset ja venäläiset tuomarit, koko venäläinen
virallinen valloittajasääty ja melkein koko kotimainen sivistyneistö
oli lähtenyt maasta. Ei ollut poliisiviranomaisia, ei santarmistoa,
papistolla vain oli jonkun verran arvovaltaa.

Maaseutu tuli toimeen; kaupungeissa, etenkin Wilnossa, Kownossa
ja Grodnossa, ilmeni heti valtauksen alussa arveluttavia
muonitusvaikeuksia, joiden tietysti täytyi lisääntyä ja levitä
muihinkin kaupunkeihin. Lämmitykseen ei ollut riittävästi puita.

Väestö asettui meitä kohtaan vierovalle kannalle, saksalaisia aineksia
lukuun ottamatta. Nämä, varsinkin baltilaiset, olivat ottaneet
saksalaiset joukot hyvin vastaan. Lättiläinen opportunistina asettui
odottavalle kannalle. Liettualainen luuli, että nyt oli hänen
vapautuksensa hetki lyönyt; kun ei toivottu parempi aika paikalla
tullutkaan sodan rautaisen pakon vuoksi, käänsi hän jälleen selkänsä ja
kävi epäluuloiseksi. Puolalainen pysyi vihamielisenä syrjässä, sillä se
pelkäsi hyvällä syyllä, että me noudattaisimme liettualais-ystävällistä
politiikkaa. Valkovenäläinen ei tullut kysymykseenkään, puolalaiset
olivat siltä riistäneet kansallisuuden antamatta mitään sijaan. Koetin
syksyllä 1915 muodostaa itselleni kuvan valkovenäläisten asuma-aloista.
Niitä oli alussa kirjaimellisesti mahdoton löytää. Vasta myöhemmin
selveni, että he muodostavat laajalle levinneen, mutta ulkonaisesti
puolalaistuneen heimon, joka on niin alhaisella kulttuuriasteella, että
sitä vain pitkällisen vaikutuksen kautta on mahdollinen auttaa.
Juutalainen ei vielä tiennyt, mimmoista naamaa sen tuli näyttää, mutta
se ei tuottanut meille mitään vaikeuksia ja kielenkin puolesta tulimme
sen kanssa toimeen, mikä taas puolalaisten, liettualaisten ja
lättiläisten kanssa oli melkein kaikkialla mahdotonta. Nämä kielelliset
vaikeudet vaikuttivat sangen haitallisesti, niitä ei voi liian suuriksi
arvata. Tätä alaa koskevan saksankielisen kirjallisuuden puutteessa
tunsimme muutoinkin maan ja kansan oloja vain vähän ja näimme siis
edessämme aivan uuden maailman.

Alueella, joka oli likimain yhtä suuri kuin Itä- ja Länsi-Preussi,
Posen ja Pommeri yhteensä, oli meidän nyt ryhdyttävä kerrassaan
valtavaan työhön: kaikki oli alusta alkaen rakennettava ja
järjestettävä. Ensinnäkin oli armeijan selkäpuolella rauha ja järjestys
turvattava ja vakoilu ehkäistävä. Maan tuli itse elättää itsensä ja
siitä oli myös hankittava elintarpeita armeijoille ja kotimaalle ja
muita tarveaineita joukoillemme ja sotataloudellemme. Taloudellinen
asemamme teki tämän vihollisten saarron vuoksi ehdottomaksi
velvollisuudeksi.

Kulttuuritehtäviin oli käytävä käsiksi niin nopeaan kuin suinkin,
valtiollisten kysymysten ratkaisuun ryhtyminen olisi vielä ollut
ennenaikaista.

Etappitarkastajat, joiden tehtävänä ensi sijassa on hoitaa vallattujen
alueiden hallintoa, saivat sen täälläkin toimekseen.

Etappikomendantit pitivät sotilaallisen velvollisuutensa mukaisesti
maassa järjestystä yllä. Sitä varten heillä oli käytettävänään
etappijoukot ja vakoojain torjumisessa avusti heitä kenttäpoliisi.

Maan hallintoa varten etappitarkastajat saivat erityisen
hallintopäällikön johtaman järjestön, jolla oli erikoiset valtuudet ja
joka oli etappitarkastajalleen ankarasti vastuunalainen.

Etappitarkastajat olivat esimiehen asemassa etappikomendantteihin ja
hallintoviranomaisiin nähden. Mutta mahdotonta oli kokonaan välttää
kahnauspintoja, ja missä niitä on, siellä on meillä saksalaisilla
ehdottomasti kahnaustakin. Niin oli täälläkin asianlaita. Mutta lopulta
tästä kaikesta kuitenkin oivallisten etappitarkastajain avulla
suoriuduttiin. Kenraalit v. Harbou, Madlung ja vapaah. v. Seekendorff
ovat hallintoviranomaisina osoittaneet taattua kuntoa.

Itärintaman ylipäällikön koko alueella tuli korkeamman viraston
yhdistää ja tasoittaa kaikki hallinto- ja taloudelliset kysymykset.
Kenraalikuvernöörikunnalle ei ollut sijaa, puhumattakaan siitä, että se
on epätarkoituksenmukainen laitos; armeijoilla piti olla oma
etappialueensa. Kenraalimajoitusmestarilla oli lännessä työtä yllin
kyllin; hän ei voinut kiinnittää riittävästi huomiotaan itäisen
rintaman ylipäällikön alueeseen. Tämän täytyi itse ryhtyä asioihin
käsiksi.

Etappitarkastusviranomaisten tuli toteuttaa hänen tekemänsä päätökset
ja suorittaa paljon erikoistehtäviä.

Kun maassa ei ollut minkäänlaista kotimaista hallintokoneistoa eikä
tuomioistuimia, niin sai hallinto erikoisen luonteen. Tämä teki sille
mahdolliseksi kestää 1918 vuoden marraskuussa vallankumouksen myrskyt.


V.

Luon vain katsauksen itärintaman ylipäällikön hallintoon ja teen sen
mielelläni, sillä samoin kuin työtovereitani puhtaasti sotilaallisella
alalla olen tässäkin velvollinen kiittämään apulaisiani. Työ, jota
siellä yhdessä suoritimme aina erooni saakka, joka tapahtui heinäkuun
lopulla 1916, oli suuri, kaunis ja saksalaisten miesten arvoinen työ.
Siitä oli hyötyä ja apua armeijalle ja kotimaalle, samoin kuin maalle
itselleen ja sen asukkaille.

Vastuunalaiseen työhöni tarvitsin paljon apulaisia. Näitä ei kutsuttu
yhdellä kertaa, vaan vähitellen, sitä mukaa kuin tarve vaati.
Sotilaallisen esikuntani rinnalle syntyi vähitellen laaja
hallintoesikunta, jonka esimies oli ylimajoitusmestari kenraali v.
Eisenhart-Rothe. Hänellä oli kokemusta taloudellisen elämän useilla
aloilla. Hän on alttiilla innolla palvellut asiaa ja minua ja antanut
herätteitä. Myöhemmin hän kenraali-intendenttinäkin oli minulle
erittäin arvokas tuki. Lokakuun lopulla oli hallinto ensinnäkin
ulotettava etappialueen äsken vallattuihin osiin. Läntisillä alueilla
se oli jo aikaisemmin saatettu voimaan. Pitkin koko rintamaa jäi
sotatoimi-alueeksi kaistale, joka asetettiin armeijan-ylikomentojen
välittömän vallan alaiseksi.

Hallinnollinen järjestely oli eri etappialueilla ruvennut kulkemaan eri
teitä; tässä oli saatava aikaan yhdenmukaisuutta, muutoin koneisto kävi
liian monimutkaiseksi, mutta se oli varovaisella kädellä aikaan
saatava. Asialle olisi muutoin koitunut vahinkoa.

Tehtävän suuruuden ja hallittavan alueen laajuuden vuoksi tarvittiin
hallintoon paljon miehiä, vaikka olikin säästettävä niin paljon kuin
mahdollista. Joskin muutoin kannatankin sitä mielipidettä, ettei luku
ole pääasia, vaan yksilöjen laatu, niin on tällä kuitenkin rajansa.
Määrättyä vähintä lukua vähemmällä en voinut tulla toimeen, eikä mikään
muukaan järjestämistapa olisi voinut tyytyä pienempään määrään. Kunkin
yksityisen työtulokset olivat sangen hyvät ja ne vaativat täyttä
miehuusvoimaa.

Panin painoa siihen, että sotilaallinen luonne säilytettiin, joka
luonne olikin etappitarkastuksen puitteissa ainoa mahdollinen, ja että
käytettiin etupäässä semmoisia sotilassäätyyn kuuluvia miehiä, joita ei
enää voitu käyttää rintamalla. Otin kuitenkin työhön muitakin
kuin sotilaita. Minulle tietysti oli tärkeätä koettaa saada
ammattitekniikkaan perehtyneitä miehiä, sillä en voi yhtyä siihen
käsitykseen, että useimmat ihmiset kykenevät hoitamaan mitä tointa
tahansa. Olen usein nähnyt, kuinka pelkästään määrätty työtekniikkakin
helpottaa työtä kokonaisuuden eduksi. Puhtaaseen hallintotyöhön täytyi
minun ottaa semmoisiakin herroja, joilla ei ollut ammattiteknillisiä
tietoja, toivossa että selvä tahto, yleistiedot ja terve arvostelukyky
korvaavat sen, mitä puuttui. Maanviljelystä ja metsiä, oikeudenhoitoa,
raha-asioita, kirkkoa ja koulua varten tarvittiin ehdottomasti
ammattimiehiä. Varsinkin alussa oli vaikeata hankkia tarvittavat
toimihenkilöt, armeija ja kotimaa kun niin tyystin tarvitsivat
ihmisvaramme; myöhemmin, kun itärintaman ylipäällikön hallinto oli
saavuttanut jonkin verran mainetta, se kävi helpommaksi.
Ilmoittautuvista pyysimme kotimaasta asianomaisilta esimiehiltä
tarkkoja tietoja. Samalla tavoin hallinnolliset tai
etappitarkastusviranomaiset hankkivat miehiä alempiinkin virkoihin.
Tahdoin saada vieraaseen maahan luotettavaa väkeä. Paikkakuntalaisia
käytettiin vain Kuurinmaalla ja sielläkin varovasti.

Kaikki ryhtyivät heti innolla vaikeaan ja vaivaloiseen työhönsä.
Työskentelimme oloissa, jotka siihen saakka olivat olleet meille
kokonaan vieraat, lisäksi sodan raastamassa maassa, jossa kaikki
valtiolliset ja taloudelliset siteet oli katkottu. Olimme tekemisissä
vieraan väestön kanssa, johon kuului useita keskenään sotakannalla
olevia heimoja, joka ei ymmärtänyt kieltämme, ja joka sisimmässään oli
meille vihamielistä. Mutta kaikkia meitä elähytti uskollisen ja
epäitsekkään velvollisuuden täyttämisen henki, satavuotisen
preussilaisen kurin ja saksalaisen tradition perintöosa.

Opittuani maata paremmin tuntemaan näin vähitellen, ettei kaikkea ollut
mahdollinen toteuttaa, vaan että milloin mitäkin oli muutettava.
Itsestään selvää on, että siellä ja täällä oli sentään mahdollista
saada parempaakin aikaan. Minun velvollisuuteni oli kuitenkin
tuntemattomissa oloissa menetellä lyhyeen ja tarmokkaasti. Tässäkin
tapauksessa oli taloudellisissa kysymyksissä laiminlyönti suurempi paha
kuin erehdys, sillä erehdys voitiin aina korjata. Vasta kun asiaan oli
käsiksi käyty, saatoin arvostella sitä täysin selvästi. Poliittisissa
kysymyksissä olisi täytynyt menetellä varovammin; mutta niihin en vielä
puuttunut.


VI.

Itärintaman ylipäällikön hallittava maa ulottui etelää kohti
kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin etappialueelle. Nämä osat
olivat ennen kuuluneet 12:nnen armeijan läpimarssi- ja etappialueihin.
Belovezin metsäkin joutui täten itärintaman ylipäällikön hallinnon
alaiseksi. Hallinnon jäsentely mukautui etappialueiden kaikkiin
muutoksiin ja siten se kehittyi näiden keralla. Vuodenvaihteeseen
1915/16 oli syntynyt seuraavat hallintopiirit:

Kuurinmaa, Liettua, Suwalki, Wilno, Grodno, Bjalystok.

Myöhemmin jako muuttui: ensinnäkin Wilno ja Suwalki yhdistettiin Wilnon
hallintopiirikunnaksi; minun erottuani heinäkuussa 1916 yhdistettiin
minun toivomukseni mukaisesti Wilnon ja Liettuan piirikunnat Liettuan
piirikunnaksi. Grodno yhdistettiin aluksi Bjalystokiin. Syksyllä 1917
sulatettiin täten suurennettu piirikunta Liettuan kanssa yhdeksi
kokonaisuudeksi.

Kuurinmaan ja Liettuan hallinnon päälliköt ovat olleet julkisen
arvostelun alaisina.

Kuurinmaalla hoiti majuri v. Gossler sangen levolliseen ja
objektiiviseen tapaan hallitusta. Hän oli valtiopäiväin jäsen,
ritaritilan omistaja ja entinen maaneuvos. Toiselta puolen hän sai
baltilaiset, jotka olivat vuodesta 1905 olleet lättiläisiä kohtaan
sangen katkeroituneet, myöntyväisemmiksi ja lättiläistenkin kanssa
hänen onnistui päästä kosketuksiin ja taivuttaa heidät positiiviseen
yhteistyöhön. Vielä tänäpäivänä puhutaan Kuurinmaalla kiitellen ja
tunnustuksella hänen oikeamielisestä ja huolekkaasta hallinnostaan.

Liettuassa everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburg oli toimihaluinen,
ehkä joskus liiaksikin. Hän oli työtarmoinen mies, joka hoiti etevästi
perhetilaansa. Hän oli jo vallattujen Puolan osain hallinnossa toiminut
etevästi ja oli siellä kiinnittänyt huomiotani. Everstiluutnantti
joutui myöhemmin politiikan uhriksi. Niin kauan kuin minä olin
Kownossa, ei se vielä vaikuttanut hallintoon. Hänellä oli tilaisuus
häiritsemättä toimia muilla aloilla ja ylläpitää suhteita silloin vielä
pienen piirikuntansa väestön ja papiston kanssa.

En saata ryhtyä tässä luettelemaan muiden ansiokkaiden
hallintopäälliköiden nimiä. Bjalystokin piirikunnassa astui
etappitarkastajan, kenraali vapaah. v. Seckendorffin persoonallisuus
erikoisen jyrkästi näkyviin; hän antoi hallinnolle erikoisen leiman,
piiripäällikön ja etappikomentajan sujuvan yhteistyön oli hän paremmin
ja pikemmin kuin kukaan muu saanut toteutetuksi.

Hallintopäälliköt olivat etappitarkastajille ja itärintaman
ylipäällikölle maan hallinnosta kaikissa suhteissa vastuunalaiset.
Heillä oli apunaan virasto, joka vastasi minun taloudellista
esikuntaani.

Hallintopiirikunnat oli jaettu piireihin, jotka olivat kooltaan
useinkin lännen etappialueiden kokoisia. Hallinnon painopiste oli
hallintoteknillisessä ja taloudellisessa suhteessa keskitetty
piiripäällikköön. Oikeudenhoitoon hänellä ei ollut mitään vaikutusta,
se kulki pääasiallisesti hänen rinnallaan. Piiripäällikköjen tasalla
olivat suurempien kaupunkien kaupunginpäälliköt.

Piiripäällikköjen alaisia olivat pormestarit ja viranhoitajat
pienemmissä kaupungeissa ja maaseudulla. Viranhoitajat
puolestaan olivat paikallisten viranomaisten esimiehiä. Maan
viljelysmahdollisuuksien käyttämistä varten oli piiripäälliköiden
avuksi annettu erikoisia talousupseereja, joiden velvollisuutena oli
valvoa maan viljelemistä ja tilain hoitoa sekä pitää huolta tuotannon
lisäämisestä ja käytöstä. Toiset virkamiehet auttoivat piiripäälliköitä
kaikenlaisten sotaraaka-aineiden hankinnassa.

Yllä hahmotellun hallinnon yhdenmukaisuus toteutettiin eri
piirikunnissa vasta vähitellen kesäk. 7:ntenä 1916 annetun
hallintoasetuksen mukaisesti.

Poliisiviranomaisina oli piiripäälliköillä santarmisto
käytettävänään. Hallintopiirikunnissa se oli järjestetty erityisiksi
santarmiosastoiksi, itärintaman ylipäällikön alueella santarmikunnaksi.
Kovin kipeästi haittasi se, ettei ollut kotimaisia poliisiviranomaisia.
Saksa ei voinut luovuttaa riittävää santarmimäärää, minun täytyi sen
vuoksi tulla toimeen sillä, että vanhempia miehiä rintamalta
komennettiin santarmipalvelukseen. Nämä saivat erikoista opetusta
ollakseen jonkin verran edes valmistuneita toimeensa. Mielellään olisi
sekä erinomaisen huolellinen santarmi-eversti Rochus Schmidt että minä
saanut aikaan jotain parempaa. Koko laitoksella oli hätävaran luonne.
Ehkä ovat yksityiset santarmit, valitettavasti kyllä, antaneet aihetta
myöhemmin ilmenneeseen tyytymättömyyteen. Kuinka olisi heidän ollut
mahdollista saada vieraassa maassa vihamielistä väestöä vastaan
esiintyen mitään aikaan, kun heiltä puuttui riittävä kielitaitokin?
Viitattakoon vain tällä yhdellä kysymyksellä kaikkiin niihin
vaikeuksiin, joita saksalaisten täytyi vieraassa maassa voittaa.
Epärehellisyyttä ja kunniatonta voittoa ei koskaan voida suvaita. Moni
santarmi on hengellään maksanut uskollisuutensa taistelussa lukuisia
rosvojoukkoja vastaan. Siitä olemme heille ikuisesti kiitolliset.

Oikeudenkäyttö liittyi hallintoon, piirijaon puitteissa kulkien. Kukin
piiri sai piirioikeutensa maan väestöä varten; meidän täytyi ne luoda,
kun ei tuomioistuimia ollut minkäänlaisia. Piirikunnanoikeuksista tuli
jonkinlaisia korkeampia oikeusasteita, ne ehkä olivat tarpeettomat.
Korkeimpana asteena oli Kownon ylioikeus, jonka esimies oli
senaatinpresidentti Kratzenberg. Oikeudenkäyttöosaston päällikkönä
hänen tuli myös valmistaa hallinto-oikeudelliset asiat.

Etappioikeuksien toimintaa eivät nämä maan oikeuslaitokset millään
lailla häirinneet. Molemmat oikeusmuodot työskentelivät hyvin yhdessä
ja rinnan.

Hallintopiirikuntien metsänhoito oli piirijaosta riippumaton.
Metsäntarkastaja asetettiin aina sen mukaan, kuinka metsää oli.
Tunnetuin oli Belovezin sotilas-metsäntarkastusvirasto.


VII.

Täten järjestettyyn hallintoon oli puhallettava elämä, jotta se
kykenisi hyödylliseen työhön. Sen ei tullut työskennellä
virkavaltaisesti, vaan tarpeita silmälläpitäen. "Ennakkomenettelyä",
kaiken vapaan päätösvallan haudankaivajaa, ei onneksi ollut olemassa.

Koko hallinnon järjestämistyössä ovat reservikapteenit v. Brockhusen ja
vapaah. v. Gayl olleet apunani. Edellinen oli ennen sotaa maaneuvos,
jälkimmäinen itäpreussilaisen maayhtiön johtaja Preussin
Königsbergissä. Syntyi hyvä rakennus, joka otti täydelleen lukuun
vakavat tarpeet.

Erikoista huomiota panimme väestön terveysoloihin. Pilkkukuume oli
monin paikoin vallalla ja sitä vastaan järjestettiin tehokas taistelu.
Meidän täytyi siihen uhrata paljon lääkäreitä.

Väestön rauhoittamiseksi ja maan aineellisen tilan parantamiseksi
ryhdyttiin lunastamaan pakko-ottokuitteja, joita joukot olivat
sotatoimien kestäessä jättäneet; tämä oli ylenmäärin mutkikas ja vaikea
toimi. Tästä lähtien maksoimme kaikki käteisellä rahalla. Tahdoin näin
saada tuotannon paranemaan, mikä oli minulle ylen tärkeätä, ja auttaa
maata.

Meille oli tärkeätä päästä maanviljelystuotteihin käsiksi sekä pitää
huolta säännöllisestä maanviljelyksestä ja maan ja viljelyksien
hyödynannosta. Tämä kävi mahdolliseksi sen kautta, että maassa oli niin
vähän asukkaita -- Bausken piirissä esimerkiksi oli vain 4 asukasta
neliökilometrillä. Haluten kotimaatamme auttaa ja sen painostuksesta
me yritimme viljeltävään alaan nähden liikaa. Hankimme apuun
saksalaisiakin yhtiöitä, joiden apuneuvoineen tuli hoitaa viljelystä
tässä harvaan asutussa maassa. Suuria tiluksia otimme omaan
viljelykseemme, hankimme moottoriauroja ja kaikenlaisia
maanviljelyskoneita, jakelimme siemenviljaa. Maan muokkauksessa
käytettiin sotaväen hevosia apuna. Mutta pääasia oli käteismaksun
ohella oikealla hintasäännöstelylläkin vaikuttaa maalaisväestöön
rohkaisevasti.

Myöntämämme hinnat olivat pienemmät kuin Varsovan kenraalikuvernöörin
alueella, mutta ne olivat täydelleen riittävät. Otimme lukuun
valtiorahastomme suunnattomat menot. Prinssi Maxin hallitus koroitti
paikalla hintoja; syitä siihen en käsitä. Kiitosta ei valtiokansleri
prinssi Max siitä ainakaan saanut.

Maasta saadut sadot olivat yleensä pienet ja tuottivat meille
pettymyksen. Maa ei ollut salaojitettu ja peltotyöt voitiin sen vuoksi
aloittaa liian myöhään. Viljalajien valintaa ei toimitettu kyllin
huolellisesti. Keinotekoinen lannoitus oli tuntematon. Hyviä satoja
saatiin vain apilaasta ja tavallisesta heinästä ynnä rapsista ja
pellavasta.

Varastojen kuljetus rautatielle tai muihin keruupaikkoihin tuotti
erikoisia vaikeuksia. Huonoilla teillä, pienillä yhden tai kahden
hevosen vetämillä vaunuilla kuljetettuina maalaistuotteet usein
viipyivät tiellä päiväkausia, ennenkuin saapuivat perille. Maksoimme
vedätyspalkinnoita, mutta tämän sotanäyttämön omituisuuksia voitiin
vain lieventää, ei poistaa. Paljon jäi varastoihin toimittamatta.

Perunankuivauslaitoksia ryhdyttiin heti hankkimaan ja olkien ja puun
ravinnoksi muokkaaminen pantiin niinikään alkuun.

Siihen nähden, että kotimaan karjakanta hupeni kovasti, oli vallattujen
alueitten karjakannan hyväkseenkäyttäminen erikoisen tärkeätä. Tietysti
sota oli sitä paljon vähentänyt. Oli pantava toimeen lasku. Tämä työ
oli sangen vaikea. Eläimiä piiloteltiin kellareihin tai ajettiin
metsiin, mutta vähitellen karjakanta kuitenkin saatiin lasketuksi,
vaikka ei ollut olemassa mitään veroluetteloa. Näin saatiin
taloudenhoito vähitellen säännölliselle kannalle.

Suurta huomiota kiinnitettiin vihannesten ja hedelmäin viljelykseen.
Rakennettiin tehtaita marmelaadin ja säilykkeiden valmistamista varten.
Sieniä kerättiin suuret määrät ja kuivattiin.

Lukuisain suurien sisämaanjärvien kalastus annettiin vuokralle.
Libausta käsin järjestettiin merikalastus.

Kaikki, mikä suinkin ravintoaineeksi kelpasi, otettiin talteen.

Kaupunkilaisväestön keskuudessa vallitsi suuri hätä, talvella
1915/16 täytyi meidän sitä lieventää jakamalla ruokatarpeita
sotamuonavirastoista. Myöhemmin olot melkoisesti paranivat. Armeija sai
osansa ja kotimaatakin saatoin auttaa. Muistan, kuinka herra v. Batocki
kesä- tai heinäkuussa 1916 pyysi minun auttamaan Berliiniä; saatoinkin
sen tehdä.

Maan avustamiseksi sallimme vallatun alueen kansallisuuksiin kuuluvain
ulkomaalaisten avustuskomiteain toimia; minä vain vaadin, etteivät
ne apua antaessaan yksipuolisesti rajoittaisi sitä omaan
kansallisuuteensa, vaan muistaisivat muitakin. Juutalaisten
komiteat, joilla oli suurimmat varat ja jotka saivat niitä
Amerikastakin, vaikuttivat suuripiirteisesti ja hyödyllisesti. Niiden
toiminta saavutti tunnustusta ja osoitti tämän kansan lujaa
yhteenkuuluvaisuutta. Ensimmäinen juutalainen kansankeittiö, joka
perustettiin Kownoon, sai minun mukaani nimensä. Kenttärabbiini
Rosenack pyysi siihen minulta luvan.

Kaikissa maataloutta ja ravitsemista koskevissa kysymyksissä sain
taatuilta voimilta tehokasta apua: ensinnäkin tunnetulta herrainhuoneen
jäseneltä majuri kreivi Yorck v. Wartenburgilta, sal.hall.neuv.
ratsumestari v. Rümkeriltä ja myöhemmin hovikamarineuvos majuri
Heckeliltä.

Hevosten oton toimittivat tietysti sotilaat. Piirikapteenit olivat
siinä osallisina samoin kuin preussilainen maaneuvosto. Maan täytyi
hankkia niitä meille paljon, jottei meidän tarvinnut vielä ankarammin
kuluttaa kotimaan varoja. Liettualainen hevonen on pieni, voimallinen,
vähään tyytyvä ja sitkeä, siitä syystä sangen sopiva sotilashevonen.

Maahan koski tietysti kipeästi, että sen varoja täten herkeämättä
vahvasti kulutettiin, varsinkin jatkuva hevosten ja karjan otto.
Paikalliset hallintoviranomaiset huomauttivat tätä usein, mutta minulla
ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hankintavaatimuksesta kiinni. Meidän
hallitsemaltamme maalta ei vaadittu enempää kuin muiltakaan alueilta.
Kotimaata itseäänkin rasittivat samanlaiset toimenpiteet. Suuri osa
myöhemmin esiintyneestä vastahakoisuudesta saa selityksensä näistä
välttämättömistä sotilaallisista vaatimuksista. Lienee sattunut
tylyyttäkin ja tämä arvatenkin vielä lisäsi tyytymättömyyttä, se oli
tietysti paheksuttavaa. Poliittis-demagoginen yllytys sitten käytti
tätä tyytymättömyyttä hyväkseen sitä yhä lisätäkseen.

Mieletöntä olisi ollut vääristä humanisuussyistä säästää itärintaman
ylipäällikön aluetta kotimaan kustannuksella. Saksan kehittyneen
maanviljelyksen vuoksi täytyi sitä paitsi vähimmänkin viljelystyön
supistamisen kotimaassa vaikuttaa tuotantoon paljon vahingollisemmin
kuin viljelyksen heikontumisen itärintaman ylipäällikön alueella.

Raaka-aineitten hankinta oli erikoisen tärkeä tehtävä. Sekin tapahtui
käteismaksua vastaan. Juutalainen oli tässä välikauppiaana korvaamaton.
Toimitimme kotimaan sotataloudelle paljon vuotia ja nahkoja, kuparia ja
messinkiä, lumppuja ja romurautaa ja helpotimme sen tehtävää sitenkin,
että Libaussa, Kownossa ja Bjalystokissa panimme käyntiin tehtaita.
Vähitellen syntyi kauppaosasto, joka lopulta kehittyi sangen
laajaksi; sen johto uskottiin erinomaisen kyvykkäälle ja
selvänäköiselle salaneuvos majuri Eilsbergerille, josta myöhemmin
tuli valtakunnanrahaston ministerialijohtaja.

Suuri arvo annettiin väkälangan valmistukselle. Kapteeni Markau, joka
rauhan aikana oli palvellut Allgemeine Elektrizitäts-Gesellschaftissa,
sodassa itärintaman kenttälennätinpäällikön virastossa, oli ottanut
nämä ja muitakin tehtaita tarmokkaaseen johtoonsa. Siten käytettiin
kaikki voimat, kutakin henkilöä kykynsä mukaan.

Sotilasrautatieviranomaiset olivat Libauhun muun muassa perustaneet
suuren työpajan rautatieliikenteen tarpeita varten.

Raaka-aineiden hankinnan yhteydessä alkoi kauppakin vähässä määrin
vilkastua. Henkilöliikenteen rajoitukset, jotka meidän täytyi saattaa
maassa voimaan sotilaallisen turvallisuuden vuoksi, estivät kauppaa
vapaammin kehittymästä.

Runsaat metsävarat varsinkin houkuttelivat, mutta kaikki ryöstökäyttö
kiellettiin. Varustusrakennuksiin ja ratapölkkyihin kului tavattoman
paljon puutavaraa. Syntyi sahalaitos toisensa jälkeen ja samalla kuin
armeijamme vähitellen hankkivat omat tarpeemme, saatoimme vielä
lähettää puutavaraa länteen ja Serbiaankin. Veistopuuta lähetettiin
itse Saksaankin ja väestölle annettiin puita asuntojen uudelleen
rakentamiseen.

Kenttälentopäällikkö rakensi Alt-Autziin Kuurinmaalle erittäin hyvin
varustetun työpajan halleja ja parakkeja varten.

Ratapölkkyjä saatiin melkoiset määrät.

Lämmitykseen tarvittavain polttopuiden hankkiminen oli suuri työ ja
talveksi 1915/16 erikoisen vaikeakin, meillä kun ei ollut mitään
ohjetta tarvittavain määräin suuruuteen nähden.

Saksaan vietiin varsin melkoiset määrät selluloosapuuta ruudin- ja
paperinvalmistusta varten. Tämän puutavaran kaupan vapautimme sangen
pian vallatulla alueella. Kotimaalle ja meille oli tästä suuri hyöty.
Minua ilahutti, että saatoin helpottaa paperin hankintaa kotimaan
sanomalehtien kustantajille.

Niemenillä ja monilla muilla uittokelpoisilla vesillä ryhdyttiin
uudelleen tukinuittoon; metsänhoitoneuvos Schütte järjesti tämän työn
suuripiirteisesti.

Pihkankin keruuseen kiinnitimme huomiota ja järjestimme sen näillä
alueilla uudelleen ylimetsänhoitaja Kienitzin ehdotusten mukaan. Se on
pitkästyttävää askartelua, mutta antaa kuitenkin loppujen lopuksi
helpon ansion. Pihkan keruu kelpasi myöhemmin Saksallekin esikuvaksi.
Pihkan jalostusta varten rakennettiin Kownoon tehdas.

Kaikenlaisia kemiallisiakin puutuotteita valmistimme eri tehtaissa.

Ja päällepäätteeksi poltimme sysiäkin.

Metsänhoitoneuvos Kirchner ja monet muut metsänhoitomiehet ovat
älykkään ja tarmokkaan toimintansa kautta pystyttäneet sinne itselleen
muistopatsaan. Sitä mitä metsänhoitoneuvos majuri Escherich talouden
järjestäjänä ja hallinnollisena virkamiehenä sai aikaan Belovezin
aarniometsäalueella, on Saksasta moni käynyt katsomassa ja ihailemassa.

Maan taloudellinen hyödyksikäyttäminen oli joka suhteessa sangen
perusteellista, mutta mikäli mahdollista se samalla säästi maata ja sen
asukkaita.

Valuuttahuolien vuoksi oli meidän mahdotonta maksaa kaikkea Saksan
rahalla. Yksissä neuvoin Saksan valtakunnanpankin ja Berliinin
asianomaisten virastojen kanssa perustivat armeijan-intendentti
salaneuvos Kessel ja kapteeni Königs erikoisen itärintaman ylipäällikön
rahan, jota pian alettiin mielellään vastaanottaa. Saksalaisia
pankkejakin toimitimme maahan antamaan sille uutta taloudellista
voimaa.

Koko hallintoon tarpeellisten varain toimittaminen ei ollut mikään
helppo asia. Salainen ylifinanssineuvos kapteeni Tiesler, jonka
erittäin selvä katse ja suuri toimitarmo ansaitsevat kiitosta, ryhtyi
tähän tehtävään mitä suurimmalla taidolla. Hänen tuli laatia koko
hallinnolle tarkka kustannusarvio ja samalla keksiä tulolähteet.

Virkamiehiä koskeva menosääntö suunniteltiin, kuten jo mainitsin, niin
niukaksi kuin mahdollista. Hallintoni eri osastojen välillä riehui aika
kiivas taistelu alempien virkamiesten paikoista ja palkoista.
Etappihallintojen päälliköt esittivät herkeämättä uusia vaatimuksia.
Minun täytyi vaikuttaa tasoittelevasti ja sain tässä esimakua valtion
finanssihallitusten huolista ja tuskista. Kun olimme onnellisesti
saaneet ensimmäisen kulunkiarviomme valmiiksi, lähetettiin se
Berliiniin sotaministeriöön ja ylimajoitusmestarille, siitä annettiin
lausunnot ja kovien taisteluiden jälkeen se vihdoin hyväksyttiin.

Tulomme perustuivat tulleihin, monopoleihin, veroihin ja valtion
harjoittamiin liikkeisiin.

Kaikki maksujärjestelmät olivat teknillisesti rakennettavat niin
yksinkertaiselle perusteelle kuin mahdollista. Mutkikkaammat ja samalla
kohtuullisemmat järjestelmät olisivat olleet kerrassaan mahdottomat
toteuttaa, koska oli puute harjaantuneesta henkilökunnasta,
venäläisajalta kun ei ollut minkäänlaisia esikuvia olemassa ja väestö
oli tottumaton semmoisiin. Tulojen pääpaino pantiin venäläisiin oloihin
nojautuen tulleihin, välillisiin veroihin ja monopoleihin.

Tuontitulleja kantoivat rajalla Preussin finanssihallituksen
virkamiehet mainitulle hallitukselle suoritettavaa korvausta vastaan.
Armeijalle tulevista muonalähetyksistä ei tietysti otettu tullia.
Tullit kohdistuivat vain niihin vähiin lähetyksiin, jotka olivat
väestön kulutusta varten aiotut. Tästä lähteestä herui tuloja kylläkin
niukasti. Vain selluloosalle määräsimme kohtuullisen vientitullin.
Siitä ei paljoa lähtenyt.

Verot tuottivat paremmin. Kapteeni Tiesler perusti
savukekauppamonopolin, jonka järjestely minusta näyttää olevan
finanssiteknillisesti jäljentelyn arvoinen. Paloviina-, imellysaine-,
suola- ja tulitikkukauppamonopolit järjestettiin likimain samoille
perusteille.

Välittömistä veroista meidän täytyi ottaa käytäntöön summittaisesti
porrastettu päävero, meillä kun ei ollut minkäänlaisia tukikohtia
paremman henkilöverotuksen säätämiseksi.

Omaisuusveroja saatettiin voimaan maa- ja kiinteimistövero sekä
ammattivero.

Väestö oli yleensä veroihin tyytyväinen. Verorasitus ei ollutkaan
ankara. Koko rasitus, kunnalliset verot mukaan luettuina, nousi tällä
alueella henkeä kohti vuodessa vain 19,50 Saks. markkaan, jota vastoin
se ennen sotaa oli ollut 32,75 Saks. markkaa. Koiraveroon vain ei voitu
tottua. Koirat olivat vesikauhuvaaran vuoksi käyneet maanvaivaksi ja
tätä vastaan oli ryhdyttävä toimiin. Kun koiravero oli tuossa suhteessa
tehtävänsä täyttänyt, lakkautettiin se.

Hallituksen harjoittamat liikkeet eivät aluksi tuottaneet
sanottavia voittoja. Toiselta puolen siihen olivat syynä korkeat
perustamiskustannukset ja korkea kuoletus, toiselta puolen se, ettei
johtavana periaatteena Saksan taloudellisen saarron vuoksi voinut olla
voittojen hankkiminen, vaan niin suuri tuotanto kuin suinkin.

Olen edellä esittänyt vain perusteet, lisää tulolähteitä hankittiin
vähitellen. Tulos oli suotuisa. Tulokset riittivät maan hallitsemiseen
ilman Saksan valtakunnan rahallista avustusta. Suurisuuntainen, mutta
yksityiskohdissaan silti erinomaisen hieno työ oli suoritettu.


VIII.

Oikeudenkäyttö oli järjestetty Haagin maasota-asetuksen mukaisesti.
Tämä vaati, että asukkaat yksityisasioissa oli tuomittava maan lakien
mukaan. Oli sen vuoksi ensinnäkin saatava selville, mitkä lait yleensä
olivat voimassa. Tämä ei ollut helppoa niissä sekavissa venäläisissä
oloissa, jotka ennen sotaa tälläkin alalla vallitsivat. Kun laeista oli
päästy selville, oli ne käännettävä saksaksi, jotta saksalaiset
tuomarit saattoivat niiden mukaan tuomita. En luule, että mikään muu
kuin Saksan kansa menettelisi näin perusteellisesti sodassa vallatussa
maassa. Siitä huolimatta ovat viholliset propagandallaan voineet
leimata meidät siihen määrään hunneiksi koko maailman edessä, että me
olemme voimattomat sitä vastaan. Senaatinpresidentti Kratzenbergin
levollinen selvyys on luonut erinomaista. Saksalainen tuomari on
tuominnut täällä köyhissä, syöpäläisten vallassa olevissa
liettualaisissa pikkukaupungeissa vieraiden lakien mukaan yhtä
puolueettomasti ja yhtä vakavasti kuin Berliinissä omien lakiemme
mukaan. Kuka kykenee tässä seuraamaan meidän esimerkkiämme?

Vielä oli majuri Altmann, Preussin opetusministeriön esittelijäneuvos,
väestön hyvinvoinnin vuoksi suunnitellut koululaitoksen suuntaviivat.
Ne oli ylevältä kannalta laadittu ja jokainen uskontunnustus ja
jokainen kansallisuus sai niissä oikeudenmukaisesti osuutensa. Tässä,
kuten kaikessakin, oli hyljättävä kaikki semmoinen, mikä saattoi
vaikuttaa neulanpistopolitiikan tavoin. Koulua varten ei ollut
opettajia. Nostoväkeen kuuluvia koulumiehiä otettiin avuksi.
Perästäpäin on meitä moitittu siitä, että he vapaaehtoisesti kouluihin
kerääntyneille lapsille puhuivat vain saksaa. Opettajat eivät
valitettavasti osanneet muuta kieltä. Liettuan- ja puolankieltä
puhuvia opetusvoimia oli käytettävissä vain aivan pieni määrä.
Oppikirja-asiaankin kiinnitettiin huomiota; kuinka opetuskeinoilla
voidaan kansallista tunnetta kasvattaa, sen osoittivat minulle useat
puolalaiset oppikirjat. Niissä Danzig, Gnesen, Posen ja Wilno olivat
puolalaisia kaupunkeja. Tämä seikka teki minuun yhtä syvän vaikutuksen
kuin sekin johdonmukaisuus, jota Ranska osoitti kasvattaessaan
nuorisoaan samalla tavalla kostosodan ajatukseen. Puolalaiset ja
ranskalaiset ovat täten pitäneet itsessään vireillä voimakasta
kansallistunnetta, jonka hedelmät he nyt saavat korjata. Me emme ole
noudattaneet tämmöistä koulupolitiikkaa ja saamme nyt kärsiä siitä,
ettei nuorisossamme ole vahvistettu voimallista kansallistunnetta.
Moinen tunne on tarpeellinen, kun maan tulee suoriutua semmoisista
vaikeuksista, joita me jälkeen vuoden 1914 ja varsinkin nyt olemme
saaneet kokea. Tämän käsityksen hylkäävät kaikki ne, jotka asettavat
ensi sijaan ihmisyysihanteen. Tämä on heidän kannaltaan ymmärrettävää.
Mutta tosiasiain valta puhuu heitä vastaan niin kauan kuin eivät kaikki
valtiot noudata samoja periaatteita. Kipeästi tarvitsisimme nyt
voimakasta kansallistunnetta!

Eri uskontojen tunnustajia ei suinkaan estetty uskontoaan
harjoittamasta. Menimme auliudessamme niin pitkälle, että hankimme
juutalaisille vehnäjauhoja happamattoman pääsiäisleivän valmistamiseen.

Kuurinmaan evankelinen papisto oli kokonaan meidän puolellamme.
Liettuan katolilaisen papiston kanssa saimme pian aikaan siedettävät
välit. Puolalais-katolilainen papisto sitä vastoin oli meille
vihamielinen. Tässä papiston kannassa kuvastui myös tavallaan väestön
mieliala meitä vastaan, sillä erotuksella kuitenkin, että Liettuan
papisto yleensä oli meitä kohtaan suosiollisempi kuin Wilnossa
liettualaiset kansanvaltaiset ainekset, jotka epäselvissä
pyrkimyksissään sangen pian joutuivat pettävälle pohjalle.
Puolalainen papisto oli puolalais-kansallisen propagandan tuki.
Venäläisen ruoskankin vallan alla se on toiminut mitä suurimmalla
johdonmukaisuudella. Liettualaisia vastaan se jatkoi yhä taistelua,
valkovenäläiset se jo oli nujertanut. Käsittämätöntä on, kuinka
venäläiset ovat tätä sallineet. Venäläiset suvaitsivat sitä, että
valkovenäläiset eivät saaneet kuulla Jumalan sanaa omalla kielellään,
vaan puolaksi! Samoin kuin Itä-Galitsiassa ukrainalaisia, niin täällä
heidän veljiään sorrettiin papiston avulla.

Koulun alalla puolalaiset ryhtyivätkin sangen pian toimiin, he
tahtoivat saada Wilnoon yliopiston; minä en siihen suostunut.

Sinä aikana, jonka minä hallintoa hoidin, me olimme eri kansallisuuksia
kohtaan pääasiallisesti puolueettomat. Siinä, että pidimme
liettualaisia ja puolalaisia tasa-arvoisina, näkivät viimemainitut
puolalaisvihaa. Tiesin kyllä hyvin, ettei puhtaasti puolueettomalla
politiikalla saa ketään ystäväkseen.

Tahallani pidättäydyin kansallisesta politiikasta, koska tämä voitiin
toteuttaa vasta sen jälkeen, kun olimme selvittäneet suhteemme Puolaan.
Valtakunnan hallitus ei ollut missään suhteessa tehnyt ratkaisevaa
päätöstä ja pidättyväisyyteni oli siitä loogillinen seuraus. Maan koko
tilaankin nähden oli poliittisten kysymysten sekoittaminen hallintoon
liian aikaista. En sen vuoksi nähnyt olevan syytä pyytää
valtiokanslerilta minkäänlaisia poliittisia ohjeita, annoin hänelle
vain tiedon mielipiteistäni.

Kullakin kansallisuudella oli sanomalehtensä, joka tietysti oli
sensuurin alainen. Saksankielisenä kuului ensi sija "Kownoer
Zeitungille."

Sanomalehdistöä ja sensuuria varten minulla oli neuvonantajana kapteeni
Bertkau. Suureen työkykyyn ja sanomalehtitekniikan hallitsemiseen
hänessä yhdistyi itsenäinen ja kypsynyt valtiollinen arvostelukyky, ja
hän oli minulle erittäin suureksi hyödyksi. Hän oli sitä ennen
työskennellyt Ullsteinin kustannustoimistossa, kun taas "Kownoer
Zeitungin" päätoimittaja, luutnantti Osman, kuului "Deutsche
Tageszeitungin" aputoimittajiin. Lämpimän kansallistunteensa vuoksi hän
oli mieleni mukainen mies.

Kaikille sanomalehdille annoin sen selvän ohjeen, että niiden piti
käsitellä Saksan tapahtumia valtakunnan hallituksen hengessä.

Väestön en luonnollisestikaan voinut sallia ryhtyä valtiolliseen
toimintaan. Se kiellettiin; kaikki kokouksetkin kiellettiin.

Olojen vaatimista liikennerajoituksista huolimatta sai väestö luvan
kirjeenvaihtoon määrätyssä laajuudessa. Valtakunnan postiviraston
avulla järjestin maapostin. Maksumerkkeinä käytettiin valtakunnan
postimerkkejä, joihin oli erikoisesti painettu leima, että ne kuuluivat
itärintaman ylipäällikön alueelle.

Ja vihdoin helpotimme liettualaisten ja juutalaisten yhteyttä heidän
Yhdysvalloissa olevain heimolaistensa kanssa.

Tyydytyksellä näimme, että olot maassa vahvistuivat ja sikäläinen elämä
taas asettui säännöllisiin uriin. Saksalaisen järjestyksenrakkaus ja
hänen käsityksensä terveyshoidon tärkeydestä teki tehtävänsä. Maamies
ansaitsi enemmän kuin venäläisaikana. Kaupungeissa kauppa alkoi
uudelleen.

Väestöä johdettiin levollisella varmuudella. Asetuin tervehtimispakkoa
vastaan, jonka eräs armeija oli voimaan saattanut. Väestö on nyt
älyävä, että olemme toimineet oikeuden ja kohtuuden mukaan.


IX.

Ne taloudelliset toimenpiteet, joihin vallatussa maassa ryhdyttiin,
jäivät sotatoimien alueella sotajoukkojen huoleksi. Joukkojen
vyöhykkeeseen syntyi etenkin paljon sahalaitoksia; paitsi lautain
kulutusta, joka oli suuri, tarvittiin myös paljon lastuvillaa upseerien
ja miesten vuoteisiin ja hevosille kuivikkeiksi. Asemasodan
yksitoikkoisuudessa tuotti osallisuus talouselämän toimiin joukoille
paljon iloa.

Minua elähytti sama tunne ja olin tyytyväinen, kun saatoin isänmaatani
auttaa muillakin aloilla kuin tähän saakka. Osalleni oli tullut
erinomaisen viehättävä työ, joka vaati suuressa määrin huomiotani. Opin
tuntemaan oivallisia ihmisiä ja sain vaikuttaa useilla aloilla, jotka
siihen saakka olivat olleet minulle vieraat. Suurta tyydytystä minulle
tuotti, että herrat sotilashallinnon jäsenet osoittivat minulle
rajatonta luottamustaan. Minun tahtoni imeytyi koko hallintotoimeen
ja sai siitä luomisen iloa. Meitä elähytti se tunne, että me
työskentelimme vieraalla pohjalla Saksan tulevaisuuden hyväksi. Etenkin
Kuurinmaalla tahdoimme valmistaa alaa saksalaiselle siirtolaisuudelle.
Kielsin maan myynnin saadakseni täten perustuksen terveelle maa- ja
siirtolaispolitiikalle ja ehkäistäkseni maakeinottelun. Minun
mielessäni oli tällöin samanlaiset määräykset, jotka laivastomme oli
hyvällä menestyksellä toteuttanut Kiautshoussa.

Se mitä itärintaman ylipäällikön hallinto oli saanut aikaan tuona
lyhyenä kautena elokuun alkuun 1916, jolloin maasta lähdin, pysyy
kulttuurityönä. Se oli vapaata iskusanoista, käytännöllisestä
toiminnasta sitä rikkaampaa.

Se kaunis lahja, jonka hallintoalalla palvelevat herrat myöhemmin
antoivat minulle Plessissä, on aina johtava mieleeni tämän ajan,
jolloin minun keskellä sotaa oli suotu rakentaa.

Tämä työ ei mennyt hukkaan, se on ainakin sodan aikana hyödyttänyt
kotimaata, armeijaa ja maata itseäänkin. Onko sitten maankamaraan
jäänyt siemeniä, jotka myöhemmin antavat hedelmiä, se on kovalle
kohtalollemme kysymys, johon vain tulevaisuus voi vastata.



TAISTELU JA AHDINKO ITÄRINTAMALLA


X.

Samalla kuin itärintaman ylipäällikön toimipiirissä tehtiin hiljaista
työtä armeijan ja vallatun alueen hyväksi, jatkoivat sotatapaukset
kulkuaan.

Menestyksemme Serbiaa ja Montenegroa vastaan olivat marras- ja
joulukuussa 1915 aiheuttaneet neljännen Isonzon taistelun ja joulun
aikaan samana vuonna Itävalta-Unkarin rintaman eteläosaa vastaan
venäläisten hyökkäyksen, jota kesti aina tammikuuhun 1916 saakka.
Molemmat päättyivät siten, että liittolaisemme torjui vihollisen
täydellä menestyksellä.

Molempien ylimpäin armeijanjohtojen oli nyt tehtävä päätöksensä vuoden
1916 sotaretkeä varten. Molemmat yrittivät päästä hyökkäyksen avulla
ratkaisuun. Saksan ylin armeijanjohto aikoi hyökätä Verduniä vastaan,
Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento Tirolista Italiaan.

Koko itärintaman täytyi tämän vuoksi luovuttaa pois joukkoja ja ryhtyä
torjumaan varmuudella odotettavia venäläisten hyökkäyksiä. Verdun oli
strateegisesti oikein valittu hyökkäyskohdaksi. Tämä linnoitus oli aina
ollut erittäin arka hyökkäysaukko meitä vastaan ja se uhkasi
tavattomasti selkäpuolen yhteyksiämme, kuten syksy 1918 oli mitä
räikeimmin osoittava. Jos olisi onnistunut valloittaa edes Maasin
oikean rannan varustukset, niin olisi sekin meille ollut täysi
menestys. Strateeginen asemamme länsirintamalla ynnä joukkojemme
taktilliset elinehdot St. Mihielin kaaressa olisivat suuressa määrin
parantuneet. Hyökkäys alkoi helmikuun 21:senä ja varsinkin ensi päivinä
se joukkojemme loistavain ominaisuuksien vuoksi menestyi erinomaisesti;
mutta se tehtiin kapealla alalla ja jotenkin pian pysähtyi. Maaliskuun
alussa oli maailmalla vielä eheänä vaikutus saksalaisten voitosta
Verdunin edustalla.

Itävalta-Unkarin armeijan hyökkäyksen Tirolista Ylä-Italiaan piti
tapahtua vasta huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa. Tirolin huonojen
rautatieolojen vuoksi täytyi valmistuksiin ryhtyä jo sangen varhain.
Jotta hyökkäys Verduniä vastaan kävisi mahdolliseksi, täytyi
saksalaisen itärintaman lähettää länteen raskasta tykistöä. Ylin
armeijanjohto oli muuten kutsunut taas takaisin Serbiasta sinne
lähetetyt divisioonat. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento taas oli
heikontanut tuntuvasti itärintamaa Italian rintaman hyväksi.

Kummallekin hyökkäykselle täytyi sitten käydä niin, ettei ensimmäistä
menestystä voitu voimain puutteen vuoksi edelleen kehittää. Verdunin
luona ei ehkä olisi aivan paljon tarvittu, jotta olisi päästy meille
edes johonkin määrään edulliseen päätökseen, hyökkäys kun sentään oli
taktillisesti rajoitettu.

Hyökkäys Italiaa vastaan sen sijaan suurena sotatoimena oli sitä
laatua, että sen todellinen menestyminen edellytti jo alunpitäen
tuntuvasti enemmän voimia kuin yleensä oli käytettävänäkään. Tämä tunne
lieneekin ollut syynä siihen, että itärintamaa niin tuntuvasti
heikonnettiin, vaikka se venäläisten melkoisen ylivoiman vuoksi
epäilemättä oli vaarallista, siinäkin tapauksessa, että Italiassa
olisi saatu ratkaiseva voitto. Näyttää siltä, kuin venäläisten
talvihyökkäyksen onnellinen torjuminen olisi saanut Itävalta-Unkarin
pitämään itseään turvattuna.

Olisiko molempain ylimpäin armeijanjohtojen ollut mahdollista joko
ryhtyä toisiin sotatoimiin taikka tehdä Italiaa vastaan yhteinen
hyökkäys, sitä en voi arvostella. Sodan ratkaisua ei missään
tapauksessa ollut mahdollinen saavuttaa Italian rintamalla. Ratkaisu
oli lännessä, Ranskassa. Siellä saatoimme esiintyä kyllin voimallisina
vasta kun venäläinen oli nujerrettu. Ajatukseni suuntautuivat
Romaaniaan. Siitä riippui, kummalle puolelle vaaka kallistui. Sen
aikeista oli päästävä selvyyteen. Jos se olisi meihin liittynyt,
vaikkapa vain painostuksestakin, olisi samalla Venäjän armeijan sivusta
ratkaisevasti kierretty. Täällä oli mahdollinen saada suuria aikaan.
Jos taas Romaania meidän painostuksemme johdosta kääntyi ententen
puolelle, niin sittenhän tiesimme, miten meidän oli meneteltävä.
Saatoimme toimia ilman ajan hukkaa ja joukoilla, jotka meillä silloin
oli paikalla.

Balkanilla ja Vähän-Aasian sotanäyttämöillä neliliitto
oli puolustuskannalla. Ainoastaan Bagdadin eteläpuolella
kenraalisotamarsalkka v. der Goltz valmisteli iskua englantilaisia
vastaan Kut-el-Amaran luona.

Turkin asema oli melkoisesti parantunut ententen luovuttua
Gallipolin-yrityksestään.

Mitä entente aikoi tehdä 1916, ennenkuin Ranskan armeijan täytyi
keräytyä Verdunin luo, siitä minulla ei ole tietoa. Näytti siltä, että
se itse valmisteli kaikilla rintamilla suuria hyökkäyksiä, niinkuin
luonnollista olikin.

Venäläisten etenemisellä Armeeniassa, josta oli keväällä 1916
seurauksena Trapezuntin ja Erzerumin valloitus, ei ollut strateegista
merkitystä. Venäläisillä oli turkkilaisiin verraten suuri ylivoima ja
edullinen asema.

Englantilaisten toimenpiteet Persiassa, Mesopotamiassa ja Siinain
niemellä eivät myöskään tarkoittaneet Turkin armeijan tuhoamista, vaan
ainoastaan paikallisia valloituksia brittiläiselle maailmanvallalle.


XI.

Saksan hyökkäys Verduniä vastaan sai Italian armeijan maalisk. 5:ntenä
ryhtymään Isonzon hyökkäykseen. Tämä tapahtui siis paljon ennen
Itävalta-Unkarin suunnittelemaa hyökkäystä ja jäi jälleen
tuloksettomaksi.

Venäjänkin armeija astui näyttämölle.

Hyökkäys, jonka venäläiset maaliskuun jälkipuoliskolla tekivät
itärintaman ylipäällikön varustuslinjoja vastaan, ei suinkaan ollut
pelkkä kevennysyritys. Se oli taistelua ratkaisusta ja siksi jo
alunpitäen suunniteltukin. Käskyt, joita löydettiin, puhuvat vihollisen
karkoituksesta valtakunnan alueelta.

Maaliskuun alusta saakka meille saapui tietoja hyökkäyksestä, jota
suunniteltiin Wilnoa vastaan. Smorgonin itäpuolelle huomattiin
koottavan joukkoja. Todennäköistä oli, että Smorgonin--Wilnon suunta
oli kysymyksessä. Väinänlinnasta ja Jakobstadtistakin saapui tietoja,
että hyökkäystä valmisteltiin. Ryhdyttiin vastatoimiin. Näytti siltä,
että alku vielä oli melko kaukana. Päätin sen vuoksi lähteä kahdeksi
päiväksi Berliiniin perheasioissa ja Preussin prinssin Joakimin häihin;
prinssi oli syksystä 1914 ollut esikuntamme uskollinen jäsen. Olin
siellä maaliskuun 11 ja 12 päivän ja sain sinne tietoja, joiden mukaan
hyökkäys näyttikin alkavan tuota pikaa. Tuntui rauhoittavalta, kun
jälleen olin saapunut takaisin Kownoon.

Jo 16 p:nä venäläinen aloitti rumputulensa, ei kuitenkaan Smorgonin
luona, kuten olimme odottaneet, vaan Wishnjew- ja Narotshjärvien
kannasta kohti, Swentzjanyn--Postawyn kapearaiteisen radan kahden
puolen ja Väinänlinnan lounaispuolella. Tykistötaistelu oli
voimakkaampi kuin itärintamalla koskaan ennen oli ollut ja sitä jatkui
17:ntenäkin päivänä. 18:ntena alkoivat jalkaväen hyökkäykset ja niitä
jatkui keskeytyksin maaliskuun loppuun saakka.

Venäläisten aikomus oli katkaista pohjoinen siipemme Kownon suunnalla
ja samalla tehdä toisaallakin hyökkäys, joten se saataisiin järkkymään.
Jälkihyökkäyksellä se sitten oli Niemenin pohjoispuolitse työnnettävä
rannikkoa kohti. Suunnitelma oli suurenmoinen.

Katkaisemisen piti alkaa sillä, että rintamastamme leikattaisiin pois
kappale molempain hyökkäysten avulla järvikannaksen ja Postawyn väliltä
Swentzjanyn suunnassa. Rintamakappale oli leveä ja hyvin valittu.
Meillä ei olisi ollut niin paljoa reservejä, että olisimme voineet sen
jälleen sulkea. Ja kun rautatieyhteys Narotsh-järven kanssa oli niin
huono -- rataa vasta parhaillaan rakennettiin -- oli niiden lisäksi
vaikea päästä taistelutantereelle. Jos vain aukko saatiin tehdyksi,
seurasi jatko itsestään, tie Kownoon päin oli vapaa.

Hyökkäykset kauempana pohjoisessa olevaa rintamaa vastaan tehtiin
Dryswjaty-järven eteläpuolella Widsyn luona ja niiden lähtökohtana oli
pääasiallisesti Väinänlinnan ja Jakobstadtin sotavarustukset.

Maaliskuun 18:nnen ja 21:sen päivän välisellä ajalla oli 10:nnen
armeijan asema arveluttava, venäläisen ylivoima mieslukuun nähden
valtava. 21 p:nä venäläinen saavutti järvikannaksella menestyksen, joka
tuntui meihin kipeästi, ja Postawyn länsipuolellakin sen rynnäkkö
saatiin vain vaivoin pysäytetyksi. Maa oli pehmennyt, vesi, joksi lumi
oli sulanut, oli suoperäisellä seudulla kokoontunut lammikoiksi, tiet
olivat kerrassaan pohjattomat. Apujoukot, joita 10:nnen armeijan
ylikomento ja me kaikella kiireellä toimitimme hätään, pääsivät
Wilnon--Väinänlinnan radalta soilla kahlaten vain hitaasti etenemään.
Suunnaton jännitys valtasi kaikki, miten nyt oli käyvä. Mutta
venäläinen, jonka hyökätessään oli kuljettava vielä pahemman maan
poikki kuin mitä meidän asemillamme ja niiden selkäpuolella oli, uupui.
Kun venäläisten hyökkäys 26 p:nä saavutti uudelleen huippukohtansa,
olimme me pääasiassa jo päässeet ahdingosta.

Scholtzin armeijaryhmän ja 8:nnen armeijan asema oli yhtä vaikea.
Widsyn luona täytyi henkihusaaribrigaadin laajoihin asemiin
hajoitettuna torjua vihollisen joukkorynnäköt. Se teki sen loistavasti.
Kauempana pohjoisessa Väinänlinnan luona vihollisen hyökkäykset olivat
erikoisen itsepintaiset. Vanhimmistakin ikäluokista muodostetut
divisioonat taistelivat yhtä alttiisti kuin heidän nuoremmat toverinsa
heidän rinnallaan.

Jakobstadtin luona rintama oli erikoisen ohuesti miehitetty, mutta
siellä seisovat länsipreussiläiset rykmentit tekivät velvollisuutensa.
Vihollisen hyökkäykset raukesivat.

Jo maaliskuun lopulla venäläisten hyökkäys alkoi laimentua. Se
tukahutettiin "suohon ja vereen", kuten silloin liioittelematta
sanottiin. Venäläisten tappiot olivat erinomaisen suuret. Meidän vielä
hyvin harjoitetut urheat joukkomme, joilla oli riittävä luku upseereja,
olivat osoittaneet etevämmyytensä huonosti harjoitetun venäläisen
armeijan massataktiikkaa vastaan. Taistelevain joukkojen rasitukset
olivat maata peittävän syvän vesikerroksen ja kylmänkostean sään vuoksi
sangen suuret.

Itärintaman ylipäällikön linjat olivat ensimmäisestä suuresta
puolustustaistelusta suoriutuneet hyvin.

Ylemmälle johdolle tämmöinen taistelu on vain näennäisesti vähemmän
jännittävä kuin hyökkäystaistelu; tosiasia on, että se vielä enemmän
koskee hermoihin. Ylemmän johtajan tulee tyytyä siihen, että hän saa
ajoissa reservit paikalle; sitä varten tietenkin tulee ensin olla
reservejä. Niitäpä on vaikea toimittaa, kun ylikomennon on pakko kaiken
aikaa elää kädestä suuhun, kuten meidän laitamme oli. Ei ole helppo
päättää, miten reservejä on siirrettävä, niin kauan kuin ei vihollisen
hyökkäyssuunnasta olla ehdottomasti selvillä, ja kuitenkin niitä on
siirrettävä, muutoin ne tulevat liian myöhään. Ja lisäksi on sangen
vaikea vaatia alemmalta johdolta reservien luovutusta, niinkauan kuin
se itse uskoo joutuvansa hyökkäyksen alaiseksi. Luottamussuhde, jossa
everstiluutnantti Hoffmann ja minä olimme armeijan ylikomentojen
kysymyksessä oleviin viranomaisiin, sai aikaan, että nämä vakavat
kysymykset ratkaistiin ilman kahnauksia armeijain onneksi.

Huhtikuun alussa kaikki asettui.

Huhtik. 28:ntena 10:s armeija valloitti oivallisesti valmistetulla,
suurilla tykistövaroilla tuetulla hyökkäyksellä maaliskuun taistelussa
Wishnjew- ja Narotsh-järvien välillä menetetyn alueen takaisin. Se oli
itärintamalla ensimmäinen taistelu, jossa käytimme länsirintamalla
tavaksi käyneitä tykistötaistelukeinoja. Tulos oli hyvä.

Varustausimme siihen, että venäläinen jatkaisi rintamallamme
suurhyökkäystään.

Armeijat järjestettiin ja reservit erotettiin. Ylimmän armeijanjohdon
toimesta saimme Itävalta-Unkarin armeijan rintamalta saksalaisia
divisioonia. Toukokuun kuluessa näytti olevan odotettavissa uusia
hyökkäyksiä Riian siltavarustuksesta ja Smorgoninkin seuduilta.
Ryhmityimme sen mukaan, ajattelimme hyökkäystä itsekin. Sen johdosta,
että meillä oli niin heikot voimat, täytyi meidän rajoittua
paikalliseen hyökkäykseen Riian luona, päämääränä meille hankaluutta
tuottavan siltavarustuksen valloitus.

Toukokuun lopulla kävi Hänen Majesteettinsa luonamme. Keisari kävi
kaikkialla itärintaman ylipäällikön alueella. Kenraalisotamarsalkka ja
minä seurasimme häntä matkoilla. Kävimme Mitaussakin. Saksalaisia
vaikutelmia, jotka siellä sain, en unohda milloinkaan. Kaikki herrat,
jotka ensi kertaa kävivät Baltikumissa, saivat saman vahvan
vaikutelman: siellä on kappale kotimaatamme.

Kesäkuun alussa juhlimme menestystä, joka Saksan laivastolla oli ollut
Skagerrakin taistelussa; sekin oli tämän sodan suurtöitä ja
puolueettomain valtain kantaan sillä oli vaikutusta. Valitettavasti
masensi menestyksen tuottamaa iloa tapausta koskeva tiedonanto, joka
ensin ilmoitti tappiot pienemmiksi, sitten suuremmiksi.


XII.

Olin lämpimällä harrastuksella seurannut sotalaivastomme toimia. Siihen
oli rauhan aikana kiinnitetty suuret varat. Sen oli nyt armeijan
rinnalla täysipätöisenä taistelutekijänä oteltava voitosta ja
suojeltava meitä Englannin kuristusyritykseltä. Englannin osanotto
sotaan tiesi meille sitä, että taistelua Englannin historiallisten
traditioitten mukaisesti käytäisiin keskusvaltain koko väestöä vastaan,
pitämättä lukua voimassa olevasta kansainoikeudesta ja inhimillisyyden
laeista. Alunpitäenkin oli selvää, etteivät risteilijämme voisi
pitää vallassaan avointa valtamerta. Välimeren-divisioona lähti
Konstantinopoliin. Itä-Aasiassa ja Tyynellä merellä menetti
risteilijä-eskaaderimme tukikohtansa, kun japanilaiset ryhtyivät
toimiin Kiautshouta vastaan, jonka varusväki puolusti urhoollisesti
tätä menetettyä asemaa. Eskaaderin täytyi palata kotimaan satamiin.
Coronelin taistelu marrask. 1:senä ja Falklandin saarien jouluk.
3:ntena 1914 olivat risteilijä-eskaaderin voitto, ahdinko ja loppu; ne
täyttävät jokaisen saksalaisen sydämen ylpeydellä ja syvällä
haikeudella. Risteilijämme ja apuristeilijämme ovat miinoillaan
saastuttaneet vihollisen vedet ja silloin tällöin tehneet valtameren
viholliselle epävarmaksi. Saksalaisen uhkarohkeuden ne saattoivat
suureen kunniaan, ratkaisevaa ne eivät voineet saada aikaan. Siitä
huolimatta eivät niiden teot ole menneet hukkaan. Nekin rohkaisevat
saksalaista.

Bosporissa oli Välimeren-divisioona enimmäkseen tuomittu
toimettomuuteen ententen luovuttua hyökkäyksestä Konstantinopolia
vastaan. Vihollisen ylivoima Mustalla merellä ja Välimerellä oli suuri.
Itävalta-Unkarin laivastolta puuttui toimintahalua. Kun Italia oli
julistanut sodan, se teki vain vähäpätöisiä partioretkiä sen
itärannikolle.

Itämerellä olivat voimasuhteet semmoiset, että saksalaisen
kauppalaivaliikkeen jatkaminen oli mahdollista. Tällä oli sodankäyntiin
nähden erittäin suuri merkitys, malmia kun voitiin tuoda Ruotsista.
Pitämällä Itämeren vapaana laivasto on täyttänyt osan tehtävästään ja
samalla tehnyt itärintaman ylipäällikölle mahdolliseksi yhteyden
aikaansaamisen Saksan Itämeren-satamain ja Libaun välillä, mikä oli
mitä tärkeintä tarveaineiden lähetyksen vuoksi Kuurinmaalla oleville
joukoillemme. Itämeren länsiosa jäi laivastollemme harjoituskentäksi.

Sotalaivastomme pääosa oli Pohjanmerellä, tukikohtanaan Elben suu,
Helgolanti ja Wilhelmshaven. Meidän olisi sodan alussa tullut aivan
erikoisesti pyrkiä sillä taisteluun, kuten suuramiraali Tirpitzkin
tahtoi, vaikkei hän saanut tätä tahtoaan toteutumaan. Vain sillä
tavalla olisimme voineet tehdä tyhjiksi vihollisen toimenpiteet, joista
emme voineet itsellemme muodostaa selvää kuvaa. Jälkeen 1910 ja 1911
vuosien Englannin laivastoharjoituksien merkit viittasivat siihen, että
Englanti suunnitteli laajaa saartoa. Tämä ei ollut kansainoikeuden
kanssa sopusoinnussa ja se voitiin toteuttaa vain sillä ehdolla, että
puolueettomat vallat, etenkin Yhdysvallat, olivat sitä kohtaan suopeat.

Englanti karttoi meritaistelua. Brittienkin olisi pitänyt rohjeta
siihen ryhtyä. Traditio, voimasuhteet ja sotatilanne vaativat sitä
väkipakolla. Jos Englanti olisi taistelun voittanut, olisi se voinut
ratkaisevasti katkaista malmintuontimme Ruotsista, emmekä me olisi
mitenkään voineet ryhtyä niin laajaan sukellussotaan, että se olisi
käynyt Englannille vaaralliseksi. Mutta Iso-Britannia säilytti
valtiollisista syistä laivastonsa. Taistelua Saksan laivaston kanssa se
piti vaarana, joka olisi voinut maksaa sen mahtiaseman maailmassa,
liittolaisten kesken ja omassa valtakunnassakin. Eivät mitkään muut
syyt, kuten telakkain puute itärannikolla, minkä vuoksi ei vaurioita
olisi taistelun jälkeen voitu kyllin nopeasti korjata, tunnu
vakuuttavilta. Se, ettei Englanti taisteluun ryhtynyt, ei ole kunnian
lehti sen muutoin niin ylpeälle laivastolle.

Meritaistelulla, joka elokuun 28:ntena 1914 taisteltiin Saksan mutkassa
Helgolannin ulkopuolella, ei ollut strateegista merkitystä. Uhkarohkeus
viehätti risteilijöitämme toimeen. Laivastomme oli edelleenkin
yritteliäämpi kuin vihollisen. Ammuimme moneen kertaan Englannin
rannikkoa, joka ei vuosisatoihin ollut nähnyt vihollista. Tammikuun
24:ntenä 1915 oli moinen hyökkäysretki johtanut Doggerbankin
taisteluun.

Sotalaivastomme pyrkimys saada Englannin laivasto taisteluun niin
lähellä rantojamme kuin mahdollista, sai selvän muodon amiraali
Scheerin johtaessa avomerilaivastoamme. Toukokuun 31:senä 1916 hänen
onnistui saada taistelu aikaan. Häntä ei arveluttanut, vaikka hän
olikin kaukana sotalaivastomme tukikohdista.

Vihollisen laivaston pidättyväisyyden vuoksi kävi epätodennäköiseksi,
että merilinnoituksiamme uhattaisiin. Niiden sotavarusväet voitiin
viedä muuanne. Niistä muodostettiin meriväenosasto, jota Antwerpenin
valloituksen jälkeen käytettiin Flanderin rannikolla. Osia niistä
taisteli rohkeasti maarintamallakin.

Sillävälin oli helmikuun 4:ntenä 1915 -- aluksi suuramiraali v.
Tirpitzin neuvoa vastaan, hän kun piti ajankohtaa vielä liian
varhaisena -- sukellussota vihollisen kauppalaivoja vastaan alkanut
Englantia ympäröivässä saartovyöhykkeessä. Sukelluslaivain luku oli
sangen pieni; minä en käsitä, mitkä syyt siihen vaikuttivat. Tosin
siitä, mihin sukelluslaivat kelpasivat, päästiin selville vasta sodassa
sitä mukaa kuin niiden miehistöt saavuttivat yhä enemmän menestystä ja
samalla yhä enemmän kokemustakin. Helmik. 4:ntenä julistettu
sukellussota ei päässyt täyteen voimaansa; se johtui siitä, että se
valtiollisista syistä oli yksipuolisesti rajoitettu vain vihollisen
kauppalaivoja vastaan. Pian sitä supistettiin vielä muillakin
rajoituksilla, jotka saattoivat sen täydellisesti lamaan.
Lusitania-jutun jälkeen se nukahti täydelleen. Lopulla marraskuuta 1915
ja helmikuussa 1916 se virkosi uudelleen vähäksi aikaa. Höyrylaiva
Sussexin tuhosta maalisk. 24:ntenä 1916 oli seurauksena, että Saksa
toukok. 4:ntenä 1916 selitti sen jälkeen käyvänsä kauppasotaa vain
merisaalisasetuksen mukaisesti. Näin sukellussota oli lakkautettu.

Sukellussodan-pelossaan vastustajamme ovat häikäilemättä leimanneet sen
kansainoikeudenvastaiseksi ja epäinhimilliseksi taistelukeinoksi.
Omituinen väite siihen nähden, kuinka entente on pysyväisesti oikeutta
rikkonut. Uudet sotakeinot synnyttävät uusia kansainoikeusnormeja. Sen
Yhdysvallatkin myönsivät Englannille huhtik. 5:ntenä 1915 antamassaan
nootissa. On niinikään olemassa arvovaltaiselta taholta annettu
lausunto, amiraali Sir Percy Scottin sanat, jotka "Times" julkaisi
heinäk. 16:ntena 1914 ja joilla on ratkaiseva merkitys. Amiraali
kirjoittaa:

"Semmoinen julistus -- miina- ja sukellusvenesaarrosta -- olisi minun
mielestäni aivan paikallaan, ja jos sen voimaan astuttua englantilaiset
tai puolueettomat laivat jättäisivät sen huomioon ottamatta ja
koettaisivat saarron murtaa, niin ei voitaisi sanoa, että ne
liikkuisivat semmoisilla rauhallisilla asioilla, joista lordi Sydenham
puhuu; jos ne sitä yrittäessään upotettaisiin, niin ei tätä voitaisi
leimata raakuuteen ja merirosvouteen palaamiseksi niiden mustimmassa
muodossa."

Kieltämätön sotilaallinen oikeutemme oli sukellussotaan nähden säätää
semmoisia määräyksiä, joita pidimme soveliaina saattaaksemme
sotatarkoituksemme sopusointuun ihmisyyden vaatimusten ja
puolueettomain oikeuksien kanssa. Löysimme oikean tien eikä mikään
arvostelu voi tätä muuttaa. Tulevaisuuskin on sen osoittava.

Heti sodan alussa Englanti oli kansainoikeutta loukkaavin toimenpitein
alkanut nälkäsodan Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Kuristus- ja
nälkäsaarron piti heikontaa ruumista ja samalla kypsyttää mielet
propagandan myrkylle vastaanottaviksi. Englannilla oli vielä toinenkin
päämäärä: taistelu lasta vastaan, joka oli äidin kohdussa, jotta
Saksassa syntyisi fyysillisesti voimaton rotu. Se oli kamalaa
taistelua, jota kammottavampaa ei voi ajatella. Englanti toimi tiukan
johdonmukaisesti, kuten jo usein ennenkin julman historiansa kuluessa.
Asteettaisesti menetellen ja päämäärästään tietoisena Englannin
hallitus elokuun 20:ntenä ja lokakuun 29:ntenä 1914 annetuilla order in
councileillaan ynnä erikoisilla taloudellisilla ja sotilaallisilla
toimenpiteillä lakkautti kaiken välittömän tuonnin meritse Saksan
satamiin, kaiken tuontikaupan puolueettomain maiden kautta ja lopulta
puolueettomain maitten omainkin tuotteiden tuontikaupan. Kaiken
huippu oli se että Pohjanmeri marraskuun 2:sena 1914 julistettiin
sota-alueeksi. Sen kautta Pohjanmeren pohjoiset tuloväylät täydelleen
suljettiin ja puolueettomain meriliike pakotettiin kulkemaan Kanaalin
kautta aivan läheltä Englannin rannikkoa ja edelleen Pohjanmeren poikki
yhtä ainoata tietä. Ja kuitenkin Englanti oli sodan alussa selittänyt,
että se periaatteessa tunnusti Lontoon deklaration toimintansa
normiksi; ja sen kanta ennen sodan syttymistäkin oli ollut aivan
toinen.

Sota-aluejulistuksellaan se oli nyt julkisesti lausunut, ettei se
enää katsonut sitoviksi niitä määräyksiä, jotka kaappaussodasta
merisaalissääntöjen mukaan olivat voimassa, vaan piti kaikkia,
väkivaltaisiakin toimenpiteitä merenkulkua vastaan oikeutettuina
sota-alueella. Siten Saksa saarrettiin, vaikkei lainpätevää saartoa
ollutkaan. Merisotaoikeuden kannalta katsoen se oli tehoton jo senkin
vuoksi, ettei Englanti kyennyt Itämerellä estämään liikettä.

Helmik. 4:ntenä 1915 annettu Saksan saartoaluejulistus ei ollut muuta
kuin englantilaisen menetelmän mukainen toimenpide. Siitä Englanti sai
aiheen ruveta yhä koventamaan taloudellista taisteluaan keskusvaltoja
vastaan. Maaliskuun 11:ntenä 1915 päivätyllä n.s. saartokäskyllään se
määräsi, että jokainen Saksasta tuleva tai sinne menevä laiva oli
otettava takavarikkoon. Kaikki Saksaan menevät tai sieltä tuodut
tuotteet ja samoin kaikki saksalaisten omistamat ja saksalaista
alkuperääkin olevat tuotteet, vaikka ne olisivat puolueettomainkin
omaisuutta, olivat siitä alkaen puolueettomistakin laivoista
anastettavat. Tämäkin oli kuulumatonta oikeuden alistamista vallan
alle. Englanti puolusti itseään sillä, että sen menettely oli
vastapakkotoimi sukellussotaa vastaan, joka helmikuussa 1915 oli pantu
alkuun.

Tämä kanta menetti perustuksensa, kun Saksa Sussex-tapauksen jälkeen
juhlallisesti luopui sukellussodasta semmoisenaan. Englannin olisi nyt,
jos se olisi tahtonut menetellä omain sanainsa mukaisesti, myös tullut
lakkauttaa niin sanottu saartonsa, kun ei syytä vastatoimiin enää ollut
olemassa. Mutta sitä se ei ajatellutkaan. Merisaarto jatkui
muuttumattomana edelleen.

Kesäkuun 7:ntenä 1916 päivätyllä order in councililla Englanti
lopullisesti sanoutui irti Lontoon selityksestä. Samalla poistettiin
muodollisesti nekin määräykset, joita annetuista vakuutuksista
huolimatta ei oltu todenteolla koskaan noudatettu. Kansainoikeuden
rikkomiselle oli saatava lain pätevyys!

Englannin jatkuvan kansainoikeuden loukkaamisen saimme mekin tuntea
itärintamalla ja se se lopulta oli hankkiva ententelle Saksasta voiton,
Yhdysvallat kun sen hyväksyivät sekä ennen omaa sekaantumistaan sotaan
että sen jälkeenkin ja kun Euroopan puolueettomat vallat olivat
Englannin pakkovallan alaisia.


XIII.

Saksalaisten hyökkäys Verdunin kimppuun ei johtanut ratkaisevaan
tulokseen. Toukokuussa se oli saanut ensimmäisen suuren
uuvutustaistelun luonteen, jossa ihmisiä ja sotatarpeita joukoittain
käyttäen yhä samalla paikalla taisteltiin ratkaisusta.

Länsirintaman muilla osilla oli rauhallista.

Toukokuun 15:ntenä oli vihdoin Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa
vastaan alkanut. Alussa sen oli suotu saada kaunista menestystä. Se
tunkeutui Asiagon--Arsieron linjalle saakka. Mutta jo kuukauden lopulla
saattoi huomata, että tarmo alkoi tyrehtyä.

Makedonian ja Turkin rintamilla oli levollista. Mesopotamiassa vain
taisteltiin. Kut-el-Amara valloitettiin huhtikuun lopulla.
Kenraalisotamarsalkka v. der Goltz ei saanut enää nähdä tätä
menestystä, jota hän oli valmistellut. Vähää ennen hyökkäystä hän kuoli
pilkkukuumeeseen.

Idässä, Itävalta-Unkarin rintaman kohdalla, ilmeni paikallisten
hyökkäysten oireita, kun taas Venäjän armeijan päävoimat yhä olivat
saksalaisten rintaman edessä, valmiina käymään sen kimppuun. Entente
valmisteli valtavaa iskua vaarallisinta vastustajaansa, Saksan armeijaa
vastaan. Lännessä oli Sommen luona ryhdyttävä hyökkäämään. Idässä tuli
venäläisen tällä kerralla hyökätä siten, että pääpainostus tuli
Baranowitshin, Smorgonin ja Riian suunnalta. Niillä taisteluilla,
jotka kesäkuussa alkoivat Lutzkin, Tarnopolin ja Dnjestrin luona
Itävalta-Unkarin armeijan rintamalla, oli aluksi etupäässä
mielenosoituksen luonne.

Saksalaista rintamaa vastassa oleviin painostuskohtiin koottiin ja
käytettiin paljon suurempia voimia kuin alussa Lutzkia ja Bukovinaa
vastaan. Vasta yllättävän suuri menestys hyökkäyksessä Itävalta-Unkarin
joukkoja vastaan sai venäläisen luopumaan suurhyökkäyksestä itärintaman
ylipäällikön joukkoja vastaan ja -- jatkamalla hyökkäystä Baranowitshin
suuntaan -- siirtämään toimintansa painopisteen Itävalta-Unkarin
joukkoja vastaan. Kuta vastustuskykyisemmäksi saksalainen rintama
osoittautui, sitä enemmän venäläinen siitä luopui, sitä valtavammin se
heittäytyi heikompaa vastustajaansa, Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan
Pripjetin ja Karpaattien välillä. Tämän taistelutilanteen johdosta
täytyi itärintaman ylipäällikön armeijaa yhä enemmän heikontaa, jotta
eteläisempiä rintamia voitiin vahvistaa. Näin alkoi läheinen
taktillisten toimien yhteys kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi
Leopoldin armeijaryhmän ja itärintaman ylipäällikön armeijaryhmän
välillä ja myös saksalaisen ja itävalta-unkarilaisen rintaman välillä.
Voimassa oleva johdon järjestely oli kyllä tyydyttävä niin kauan kuin
oli levollista, mutta ei niissä tilanteissa, jotka saattoivat
venäläisten hyökkäyksistä kehittyä. Nopea toiminta oli tässä tarpeen.
Kiertotie molempain Charlevillessa tai Plessissä ja Teschenissä olevain
armeijanjohtojen kautta saattoi tuottaa ajanhukkaa, joka ei milloinkaan
ole oikeutettu. Jo maaliskuun suuressa hyökkäyksessä oli johdon jako
vaikuttanut häiritsevästi. Kahnaukset oli vältetty vain siten, että me
toimimme niin oivallisesti yksissä neuvoin kenraalisotamarsalkka
Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän ja hänen alleen kuuluvan
Woyrschin armeijajoukon kanssa. Siitä ajasta saakka ei enää poistunut
päiväjärjestyksestä ajatus, että itärintama oli saatettava yhteisen
ylikomennon alaiseksi. Ensinnäkin tuli kysymykseen viimemainitun
armeijaryhmän alistaminen itärintaman ylipäällikön johdon alaiseksi.
Mutta kun oli saatava aikaan jotain kokonaista, kuten sota aina vaatii,
niin tuli itärintaman ylipäällikön saada johtoonsa koko rintama Riian
lahdesta Karpaatteihin saakka. Katkeria opetuksia tarvittiin, ennenkuin
tästä tuli tosi. Ulkonaiset seikat, joilla ei ollut asian kanssa mitään
yhteyttä, vaikeuttivat ratkaisua. Varsinkin oli Itävalta-Unkarin
armeijan ylikomennon vaikea sulattaa ajatusta, että sen taktillinen
johtovalta itävalta-unkarilaisten joukkojen yli tuli rajoitetuksi.
Kaikissa johtovallan järjestelyissä oli tämä ylikomento pitänyt
kateellisesti kiinni itävalta-unkarilaisesta kannasta, jonka mukaan oli
kartettava Saksan sotilaallisen ylivallan varjoa. Saksan puolelta
asetettiin aina jyrkkään etualalle vain puhtaasti sotilaalliset
vaatimukset.

Kesäkuun 4:ntenä alkoi venäläisten hyökkäys Itävalta-Unkarin rintamaa
vastaan Lutzkin itäpuolella, Tarnopolin luona ja heti Dnjestrin
pohjoispuolella.

Hyökkäyksiä ei tehty mitenkään ratkaisevalla ylivoimalla. Tarnopolin
eteläpuolisissa seuduissa sen torjui vaivatta kreivi v. Bothmer, joka
kenraali v. Linsingenin jälkeen oli saanut saksalaisen eteläarmeijan
johtoonsa, mutta molemmissa toisissa kohdissa venäläisten menestys
sitävastoin oli täydellinen. Kummallakin kohdalla venäläinen
murtautui syvälle Itävalta-Unkarin armeijan rintamaan. Mutta vielä
arveluttavampaa oli, että Itävalta-Unkarin joukot olivat osoittaneet
niin kovin vähäistä vastustuskykyä; asema itärintamalla oli siten
yhdellä iskulla käynyt erinomaisen vakavaksi. Vaikka itse otaksuimme
saavamme kestää hyökkäyksen, varustimme kuitenkin paikalla divisioonia
lähtemään etelään. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin
armeijaryhmä, jonka asema oli samanlainen, menetteli samalla tavalla.
Saksan ylin armeijanjohto karsi kumpaakin armeijaryhmää sangen
tuntuvasti ja lähetti divisioonia lännestäkin. Sommen taistelu ei
silloin vielä ollut alkanut. Itävalta-Unkari luopui vähitellen
hyökkäyksestään Italiassa ja lähetti niinikään joukkoja
itärintamalleen.

Italian armeija kävi silloin hyökkäykseen Tirolia vastaan. Sotatilanne
oli kerrassaan muuttunut. Pian sen jälkeen alkoi Sommen taistelu ja
myöhemmin seurasi Romaanian sodanjulistus, joten asema muuttui vielä
epäsuotuisammaksi meille.

Saksan ylin armeijanjohto näyttää toivoneen, että vihollisen murto
Lutzkin luona voitaisiin vastahyökkäyksellä korjata, kuten meidän
myöhemmin onnistui tehdä marras- ja joulukuussa 1917 Cambrain luona,
kun taas Dnjestrin syvä läpimurto oli pysäytettävä.

Lutzkin luona venäläisen hyökkäys vyöryi nopeasti eteenpäin
Itävalta-Unkarin armeijan vastarinnan kokonaan rauetessa ja saapui
Koveliin vievää rautatietä Stochodille saakka. Ensimmäiset saksalaiset
apujoukot sekaantuivat peräytymiseen. Stochodin varteen, rautatien
kahden puolen, muodostui vähitellen uusi saksalainen rintama. Se oli
kosketuksissa Styrin luo jääneiden itävalta-unkarilaisten joukkojen
kanssa. Länttä kohti venäläinen oli seurannut vähemmällä tarmolla,
vaikka siellä oli tarjolla suuri voitto. Vihollisella oli kuitenkin
paikalla liian vähän joukkoja käyttääkseen tilannetta hyväkseen. Lyöty
Itävalta-Unkarin armeija saattoi koota jäännöksensä Saturtzy--Kisjelin
linjalle heti Stochodin länsipuolelle. Luonnollista oli, että Lutzkin
eteläpuolella vapautuneen itävalta-unkarilaisen siiven täytyi väistyä
jyrkkään taapäin, jottei se tulisi tuhotuksi. Sielläkin Brussilovilta
puuttui voimia tarmokkaaseen jälkihyökkäykseen.

Edelleen saapuvat apujoukot vahvistivat rintamaa Kovelin--Lutzkin radan
kahden puolen, saaden kauempana etelässä tuekseen 4:nnen armeijan, ja
muodostivat vahvan hyökkäysryhmän Gorochovin seuduille lounatta kohti
peräytyneen siiven taa. Jännitetty tilanne ei sallinut odottaa kaikkien
apujoukkojen saapumista ja ryhtyä yhtenäiseen hyökkäykseen,
vaikka Linsingenin armeijaryhmä tavan takaa pyrkikin siihen.
Vastahyökkäyksillä, joita etupäässä saksalaiset joukot tekivät kesäkuun
jälkipuoliskolla ja heinäkuun ensi päivinä, oli vain paikallista
menestystä.

Dnjestrillä oli venäläisten hyökkäys murtanut kenraali
v. Pflanzer-Baltinin itävalta-unkarilaiset divisioonat koillisesta
Oknan (Zaleshtshykin itäpuolella) --Sniatynin suuntaan ja sangen pian
joen eteläpuolella vallannut melkoisesti alaa; Czernowitz menetettiin.
Kesäkuun loppuun mennessä venäläinen oli saavuttanut Dnjestrin
Tlumatshin--Kolomean--Kimpolungin linjan ja parhaillaan tunkeutui siitä
edelleen Karpaattien solia kohti.

Dnjestrin eteläpuolella oli itävaltalainen rintama, joka joen ja
Romaanian rajan välillä Czernowitzin itäpuolella alkuaan oli vain
kapea, venynyt moninkertaiseksi. Sen vuoksi olivat pitkät uudet linjat
nyt aivan ohueen miehitetyt.

Erinomaisen huonojen rautatieyhteyksien vuoksi oli sinne sangen vaikea
viedä apujoukkoja. Saksalaisiakin joukkoja lähti Dnjestrille ja
Karpaateille. Ne tulivat itärintaman ylipäälliköltä ja lännestä. Niin
paljon kuin vereksiä divisioonia saapuikin, ne tuskin riittivät
rintaman tueksi. Näin ollen eivät vastahyökkäykset olleet paikallaan.
Joukkomme tosin yrittivät niitä, mutta niiden täytyi jäädä
tuloksettomiksi. Pelkkä puolustautuminen olisi täällä alunpitäen ollut
oikeampaa. Mutta venäläistenkin täytyi voittaa erinomaisen suuria
kuljetusvaikeuksia selkäpuolellaan, eivätkä he siksi voineet toimia
voimakkaasti. Tästä oli Itävalta-Unkarin armeijalle enemmän apua kuin
sen omasta vastarinnasta. Kun liittolaisemme olivat osoittaneet
Dnjestrin eteläpuolella täydellistä voimattomuutta, täytyi kenraali
kreivi v. Bothmerin tyytyä heinäkuun alussa peräyttämään oikea siipensä
Butshatshista aina Koropietzin suupuoleen saakka. Muutoin armeija oli
torjunut venäläisten kaikki hyökkäykset, vaikuttamalla erinomaisesti
alaisiinsa Itävalta-Unkarin joukkoihin.

Kun venäläisten iskut Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan vielä
saavuttivat ensimmäistä alkumenestystään ja suurin osa itärintaman
ylipäällikön ja kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin
reserveistä jo oli lähtenyt liittolaisten rintamalle, alkoi kesäk.
13:ntenä ylenmäärin voimakas venäläisten hyökkäys Woyrschin armeijaa
vastaan. Tämä hyökkäys meni kerrassaan myttyyn. Taistelu oli tavattoman
ankara. Armeijaryhmän ja kenraali v. Woyrschin oli täytynyt luovuttaa
reservinsä.

Tähän aikaan yhä vielä otimme lukuun sen mahdollisuuden, että saisimme
kestää hyökkäyksen Smorgonin luona taikka, kuten jälleen näytti,
maaliskuun vanhoilla taistelutantereilla ja Riian luona. Täällä oli
venäläisellä edelleenkin sangen vahvat voimat.

Siitä huolimatta vähensimme joukkojamme niin paljon kuin suinkin
taisimme voidaksemme auttaa kauempana etelässä olevia armeijoja. Me
siirsimme pitkää rintamaamme varten pataljoonia taapäin varaväeksi.
Muodostin reservejä rekryyttikutsunnoistakin, vaikka olinkin selvillä
siitä, että tämä olisi vain pisara kuumille kiville, jos venäläinen
jossain saavuttaisi todellista menestystä. Luottamus siihen, että
joukkomme kestäisivät asemien ohuesta miehityksestäkin huolimatta, oli
rajaton. Jännityksemme kiihtyi sitä mukaa kuin tapaukset kehittyivät.

Alussa venäläinen ei vielä ollut tuntuvasti vähentänyt joukkojaan
rintamamme edessä. Sen täytyi päättää, kävisikö todella kimppuumme, vai
käyttäisikö hyväkseen ja varmentaisi etelässä saavuttamaansa
menestystä. Sille oli tietysti sanomattakin selvä, että me ja
Itävalta-Unkari lähettäisimme sinne apujoukkoja. Ratkaisevaan
taisteluun se pyrki Itävalta-Unkarin rintamalla, mutta sillä oli
reservejä niin paljon, että se saattoi käydä ankarasti meidänkin
rintamamme kimppuun ja ainakin estää meitä lähettämästä etelään vielä
uusia joukkoja.

Saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen saapuessa
Lutzkin kaaren kehälle, Dnjestrille ja Karpaateille ja kesäkuun
jälkipuoliskolla melkein kaikkialla tehdessä paikallisia hyökkäyksiä,
vei venäläinen apujoukkonsa läpimurtokohtiin ja sai saksalaisten
osittaishyökkäykset vastahyökkäyksillä lakkaamaan.

Heinäkuun puolivälissä vihollinen pakotti katkerain taisteluiden
jälkeen, joissa itävalta-unkarilaiset joukot jälleen osoittivat
heikkoa vastustuskykyä, saksalaiset Lutzkin kaaressa luopumaan
alkusaavutuksista. Se tunkeutui lounattakin kohti, Styriä ylöspäin, ja
pääsi etenemään. Kenraali v. Boehm-Ermollin oli pakko viedä vasen
siipensä ja keskustansa takaisin Galitsian rajalle. Mutta Lutzkin
mutkassa vihollisen hyökkäys seisautettiin.

Dnjestrin eteläpuolella venäläinen vielä pääsi etenemään Karpaatteja
kohti.

Sillaikaa kuin molemmissa pääpolttopisteissä näin taisteltiin, tekivät
venäläiset voimallisia hyökkäyksiä itärintaman ylipäällikön asemia
vastaan Narotsh- ja Wishnjew-järvien välillä ja Smorgonin luona,
kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin armeijaryhmää vastaan
Baranowitshin koillis- ja eteläpuolella ja v. Linsingenin armeijaryhmää
vastaan Styrin kaarta kohti. Kreivi Bothmerinkin rintamalla oli
taisteluja.

Valtava kamppailu oli käynnissä suurimmalla osalla itärintamaa
heinäkuun alussa, samalla kuin Englanti ja Ranska Sommen luona
saavuttivat ensimmäisen menestyksensä.

Me kestimme hyökkäyksen ja monipäiväisen taistelun jälkeen torjuimme
sen tuloksettomiin. Kun Woyrschin armeijaryhmään kuuluvain
itävalta-unkarilaisten joukkojen kohdalla tapahtui rintaman murto,
lähetimme sinne kaikki vaivoin säilytetyt reservimme rintamaa tukemaan;
se kestikin. Heinäk. 8:nnestä alkaen taistelut täällä laimenivat.

Venäläisen hyökkäyksellä Styrin kaarta kohti Lutzkin pohjoispuolella
oli täydellinen menestys. Itävalta-Unkarin joukot antoivat monin
paikoin murtaa rintamansa, apuun tulleet saksalaiset joukot joutuivat
täälläkin vaikeaan asemaan, kenraali v. Linsingenin täytyi
heinäk. 7:ntenä vetää vasen siipensä Stochodin taa. Myöskin
kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin oikeanpuolisen
armeijaryhmän -- Pripjetin eteläpuolella olevan Gronaun armeijaryhmän
-- täytyi väistyä sinne.

Tämä oli itärintaman suurimpia ahdinkotilanteita. Toivo, että
itävalta-unkarilaiset joukot kestäisivät varustamattomalla
Stochod-linjalla, oli sangen heikko.

Teimme sen rohkean teon, että yhä vieläkin vähensimme joukkojamme.
Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldkin menetteli samoin.
Vaikka venäläisten hyökkäykset saattoivat alkaa uudelleen milloin
tahansa, venytettiin linjoja yhä vieläkin ja vapautettiin siten
rykmenttejä tukemaan Kovelin koillis- ja itäpuolella Linsingenin
armeijaryhmän vasenta siipeä. Jos tämä vieläkin peräytyisi, niin olisi
aavistamatonta, miten kävisikään. Nämä olivat sanomattoman vakavia
päiviä, luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan,
ettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme.
Ja niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella
voimalla heinäk. 16:ntena aivan Väinäjoen länsirantaa Riian
siltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään. Kului raskasta
jännityksen aikaa, ennenkuin ahdinko täälläkin joukkojen urhoollisuuden
ja 8:nnen armeijan huolellisen johdon kautta saatiin voitetuksi. Johdon
täytyi jo työskennellä yksityisillä pataljoonilla ja pattereilla.

Nämä taistelut eivät vielä olleet päättyneet, kun heinäkuun lopulla
jälleen ilmeni varmoja merkkejä siitä, että vihollinen aikoi jatkaa
hyökkäyksiä Baranowitshin luona ja Stochodia vastaan pitkin sen koko
pituutta. Huolen ahdistamina odotimme niitä. Joukot olivat uupuneet
ainaisista taisteluista ja niiden täytyi puolustaa pitkiä rintamia,
itävalta-unkarilaiset joukot olivat menettäneet kaiken luottamuksen
omiin voimiinsa ja tarvitsivat kaikkialla saksalaisten tukea.

Stochodiin saakka saatoimme nähdä tarkoin aseman, kauempana etelässä
ei kuva ollut yhtä selvä. Tiesimme vain, että kenraalieversti
v. Boehm-Ermollikin odotti nyt Brodyn luona hyökkäystä ja että
venäläinen Dnjestrin ja Karpaattien välillä jatkoi hyökkäystään
kaikella voimallaan ja kauempana vuoristossa tunkeutui harjannetta
kohti eteenpäin. Kuin kallio hyökyvässä meressä oli kenraali kreivi
Bothmer pääasiassa torjunut vihollisen jatkuvat hyökkäykset.

Selvää oli, että venäläinen parhaillaan kokosi voimia valtavaan iskuun,
kun taas me edelleen vuodatimme runsaasti vertamme Sommella ja
Itävalta-Unkarin armeijaa ahdistettiin ankarasti Italian rintamalla.
Ilmassa oli ukkosentuntua, hermojen toiminta oli jännitetty
äärimmilleen.


XIV.

Niinä raskaina ja ylen jännittävinä päivinä, jotka kesäkuun alusta
pitäen olimme Kownossa eläneet, olimme ylimmän armeijanjohdon kanssa
mitä lähimmässä yhteydessä. Olimme uupumatta huomauttaneet, kuinka
välttämättä oli saatava itärintamalla yhtenäinen ylijohto voimaan.
Tosinhan oli mitenkuten tultu näinkin toimeen, mutta samalla oli
kuitenkin käynyt ilmi, että reservien siirtely tapahtuisi ehdottomasti
vähemmin kahnauksin, jos vain yksi tahto vallitsisi itärintamalla. Jo
kesäkuun lopulla olimme kenraalisotamarsalkka ja minä kutsusta käyneet
Plessissä selvittämässä mielipiteitämme itärintaman oloista. Meidän
täytyi myöntää ne sangen vakaviksi. Luonnollisestikin otimme taas
puheeksi yhtenäisen ylijohdon ja huomautimme samalla, että oli
välttämätöntä sekoittaa vielä perusteellisemmin itävalta-unkarilaisiin
joukkoihin saksalaisia. Itärintaman ylipäällikön linjoille voitiin taas
levollisiin kohtiin sijoittaa Itävalta-Unkarin joukkoja. Erikoisesti
tehostimme sitä, että Itävalta-Unkarin armeijan, varsinkin jalkaväen,
opetuksen tuli tapahtua todella uudenaikaisten perusteitten mukaisesti.

Matkamme Plessiin ei ylijohdon järjestämiseen nähden tuottanut
tuloksia. Vastarinta oli liian luja. Ylin armeijanjohto päätti sen
sijaan lännestä ja idästä Itävalta-Unkarin rintamalle luovutettavasta
väestä muodostaa kolme uutta divisioonaa. Niiden tuli olla elokuun
alkupuolella valmiina Puolassa. Pyydetty saksalaisten ja
itävalta-unkarilaisten divisioonain vaihtaminen pantiin alkuun.
Me saimme taisteluiden runteleman itävalta-unkarilaisen
jalkaväkidivisioonan, joka vaihdettiin 10:nnen armeijan 10:nteen
maanpuolustusdivisioonaan. Tämä lähetettiin paikalla kenraali v.
Linsingenille. Toista itävalta-unkarilaista divisioonaa, joka oli
luvattu, ei taistelun ahdingossa enää voitu luovuttaa.

Itävalta-Unkarin armeija oli järjestänyt mieshukan korvaamisen sillä
tavalla, että kuhunkin jalkaväkirykmenttiin, kaikkiin samalla kertaa,
liitettiin määrätyn väliajan kuluttua täyteväestä muodostettu n.s.
marssipataljoona. Usein nämä pataljoonat liitettiin rykmentteihin
taistelupataljooniksi. Rykmenteissä, jotka eivät olleet kärsineet
ensinkään mieshukkaa, oli joskus viisi tai kuusikin pataljoonaa kolmen
sijasta, kun taas toisten miesluku oli kovin pieni. Tasoitus oli
saatava aikaan, joka kuitenkin Itävalta-Unkarin armeijan
kansallisuuksien moninaisuuden vuoksi oli sangen vaikea suorittaa.
Edelleenkin jäi joukko-osastoihin epätasaisuutta. Arveluttavampaa oli,
että jalkaväen marssipataljoonain opetus oli aikalailla puutteellista.
Se johti aina suuriin vankilukuihin. Näiden marssipataljoonain
opetukseen meidän täytyi puuttua. Teimmekin sen. Sotamies-aines
huomattiin tällöin hyväksi ja kelvolliseksi; Itävalta-Unkarin
armeijan upseeri oli veltto eikä ollut kasvatettu yhtä ankaraan
velvollisuudentuntoon kuin saksalainen upseeri.

Heinäk. 27:ntenä meidät kutsuttiin vielä kerran Plessiin. Sanoma Brodyn
menetyksestä, joka mainittuna päivänä saapui, sai Itävalta-Unkarin
armeijan ylikomennon osaksi luopumaan entisestä kannastaan. Se suostui
siihen, että kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg sai ylipäällikkyyden
aina Brodyyn saakka etelässä. Kenraalien kreivi Bothmerin ja v.
Pflanzer-Baltinin armeijat muodostivat jo armeijaryhmän, jonka
komentaja arkkiherttua-kruununprinssi oli, kenraali v. Seeckt
esikunnanpäällikkönä. Me jäimme Saksan ylimmän armeijanjohdon
ylipäällikkyyden alaisiksi. Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä oli
edelleen, kuten ennenkin, Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon
alainen. Ei vieläkään oltu voitu ponnistella niin pitkälle, että olisi
saatu aikaan eheä päätös. Joka tapauksessa tämä järjestely tarjosi niin
olennaisia etuja, että pidin sitä suurena edistyksenä.

Palasimme aluksi Kownoon. Sanoin jäähyväiset paikoille, joissa olin
elänyt rauhallisen työn onnellisen ajan ja lopuksi ankaran ahdistuksen
hetkiä. Monta uskollista työtoveria jätin hallintoon. Sotilasesikunta
jäi entiselleen.

Olin ehdottanut, että ensin kävisimme tähänastisen Itävalta-Unkarin
rintaman armeijan ylikomentojen luona voidaksemme muodostaa tilanteesta
oman mielipiteen. Uuden päämajan suhteen emme vielä olleet mitään
päättäneet. Kownoon jääminen ei tullut kysymykseen, se oli liian
kaukana pohjoisessa. Toistaiseksi aioimme asua junassamme.

Kenraali v. Eichhornille luovutettiin Scholtzin armeijaryhmän ja 8:nnen
armeijan armeijajoukon komento; hän pysyi samalla edelleen 10:nnen
armeijan ylikomentajana. 12:s armeija joutui kenraalisotamarsalkka
Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän komennon alaiseksi.



ITÄRINTAMAN YLIPÄÄLLIKKYYS LAAJENNETTUNA: Elokuussa 1916.


I.

Elokuun 3:ntena tai 4:ntenä olimme Koverissa, kenraali v. Linsingenin
päämajassa. Hänen esikuntansa päällikkönä oli eversti Hell, joka sitä
ennen oli ollut 10:nnen armeijan esikunnanpäällikkönä. Hän oli ryhtynyt
heinäkuussa uuteen toimeensa ja oli näissä niin sanomattoman vaikeissa
oloissa oikea mies oikealla paikalla.

Itärintama oli taas kokenut raskaita päiviä. Venäläisten valtava
hyökkäys oli sillä välin alkanut. Taistelujen loppua oli mahdoton
arvata. Joukot olivat kovin rasittuneet. Vaihtomahdollisuuksia oli vain
aivan ahtaissa rajoissa. Itärintamalla oli liian paljon joukkoja,
joissa oli hyvin vanhoja ikäluokkia. Niitä emme mielellämme
sijoittaneet tärkeimmille taistelupaikoille.

Kun taistelut Riian luona olivat jo laimenemaan päin, ryhtyi venäläinen
25 p:nä Baranowitshin pohjoispuolella uudelleen hyökkäämään kohdassa,
missä se otaksui kohtaavansa itävalta-unkarilaisia joukkoja ja missä se
oli aikaisemmin saavuttanut menestystä; sen saavutuksia oli kuitenkin
jo saksalaisella vastahyökkäyksellä supistettu. Hyökkäykset, jotka
venäläinen 25 ja 27 p:nä teki suurella raivolla, olivat jääneet
kokonaan tuloksettomiksi.

v. Linsingenin armeijaryhmän kohdalla olivat taistelut jatkuneet
heinäkuun toiselle puoliskolle saakka. Ne eivät koskaan täydelleen
lakanneet. Armeijaryhmä oli lujilla. Rintama ei ollut vahva.

Heinäkuun 28:ntena oli venäläisten suuri hyökkäys pitkin Stochod-jokea
alkanut ja se oli kuulumattoman ankarana kestänyt elokuun 1:sen iltaan
saakka. Venäläinen oli kerännyt moninkertaisen ylivoiman ja
tappioistaan huolimatta yhä uudelleen uudistanut yrityksensä. Monessa
kohdassa oli tilanne jo ollut sangen arveluttava. Saksalaisten
maanpuolustusjoukkojen täytyi työntää takaisin itävalta-unkarilaisten
joukkojen linjoihin tunkeutunut vihollinen; saksalaistenkin joukkojen
täytyi ohuine linjoineen peräytyä. Tappiot olivat suuret. Lopulta
rintama kuitenkin voitiin säilyttää, kun kaikki voimat ponnistettiin.

Taistelu oli levinnyt pohjoiseenkin Gronaun armeijaryhmän kohdalle,
joka pitkälle matkalle venytettyine heikkoine voimineen puolustautui
voimakkaasti ja mallikelpoisen tyynesti. Vähäisiä reservejään se käytti
äärimmäisellä huolella ja aina siltä vielä jonkin verran riitti
kenraali v. Linsingeninkin äärimmäisen vasemman sivustan tukemiseksi.

Tämän ylikomennon mieliala oli luonnollisestikin sangen vakava, mutta
järkähtämättömän luja. Oltiin täydelleen selvillä siitä, että
venäläinen uudistaisi pian suunnattomista tappioistaan huolimatta
hyökkäyksensä ja jatkaisi niitä pitkän aikaa. Väkeä vihollisella
riitti, mutta se käytti sitä säälimättä; semmoisella taktiikalla se ei
ohuita linjojamme vastaan saavuttanut mitään menestystä. Armeijaryhmän
ylikomento toivoi edelleenkin voivansa vallita tilannetta.

Kovelissa näin kenraali v. Bernhardinkin, joka komensi Kovelista
Lytzkiin ja Sarnyyn vieväin ratain viereistä ja välistä rintamaa
intomielisen sotilaan, jonka hehkuva isänmaanrakkaus täytti.

Illalla olimme Vladimir-Volynskissa 4:nnen itävalta-unkarilaisen
armeijankomennon luona, joka kuului v. Linsingenin johtoon. Tämä
armeija oli kauttaaltaan vahvistettu saksalaisilla joukoilla.
Ylipäällikkö, kenraalieversti v. Tertszczanski, hermostunut herra, oli
ylen arka "itävaltalaisille tulevasta arvosta" ja tuotti kenraali
v. Linsingenille paljon vaikeuksia. Söimme hänen luonaan.
Marssipataljoonat muodostivat kenraalisotamarsalkan kunniaksi kujanteen
asemalta aina ruokailulaitokseen saakka. Sotamiehet tekivät hyvän ja
reippaan vaikutuksen.

Kenraali v. Tertszczanski lausui silloin ihmeellisen peittelemättä
ajatuksensa itävalta-unkarilaisten joukkojen käytöksestä viimeisissä
taisteluissa. Saamamme kuva ei ollut ilahduttava.

Seuraavana aamuna olimme Lembergissä, 2:sen itävalta-unkarilaisen
armeijankomennon päämajassa. Lembergin kauneus ja sen saksalainen
ulkonäkö hämmästyttivät minua. Siinä suhteessa se oli kerrassaan
Krakovan vastakohta, sillä viimemainitulla on kauttaaltaan
puolalaisen kaupungin leima. Kenraali v. Boehm-Ermollissa ja hänen
esikunnanpäällikössään kenraali Bardolfissa tutustuimme selvänäköisiin
ja oikein arvosteleviin sotilaihin, joiden kanssa yhteistyö oli aina
ilo kaikille saksalaisille viranomaisille. Joukkojensa vähästä
vastustuskyvystä he olivat täysin selvillä; heinäkuun lopulla
tapahtuneiden venäläisten hyökkäysten jälkeen armeija oli viety Brodyn
ja Serethin latvain taa. Molemmat herrat olivat iloissaan, kun
saatoimme luvata, että heille lähipäivinä toimitettaisiin yhdistetty
saksalainen joukko-osasto. He uskoivat varmaan, että vihollinen
jatkaisi hyökkäystä. Armeijan ylikomennon toveripiirissä vietimme vielä
muutamia tunteja ja erosimme siitä vakuutettuina, että se itse oli
täydelleen tehtävänsä tasalla. Mutta venäläisten odotettavan
hyökkäyksen vuoksi täytyi meidän valmistua siihen, että rintamalla
syntyisi vakava ahdinko, meidän kun oli mahdoton toimittaa sinne
ajoissa apujoukkoja.

Lembergissä puhuttelin kenraali v. Seecktiäkin, jonka mielipiteen
mukaan arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän asema etenkin Dnjestrin
eteläpuolella oli sangen vakava. Venäläinen oli työntynyt voimallisesti
Tlumatshin--Ottynian länsipuolella oleviin asemiin ja osaksi jo noussut
Karpaattien harjanteelle Tataari-solan ja Romaanian rajan välillä.
Tämän armeijaryhmän kohtalo oli meille elämän ja kuoleman asia; sen
arveluttavan aseman täytyi tietenkin meillekin tuottaa raskaita huolia.
Jos armeijaryhmä Dnjestrin eteläpuolella vielä edelleen peräytyi, niin
veti se mukanaan vasemmankin siipensä ja myöhemmin myöskin laajentuneen
itärintaman oikean siiven. Tämän armeijaryhmän tila meidän piti alati
ottaa lukuun, vaikkei se kuulunutkaan meidän johtoomme. Ja me
autoimmekin sitä. Parhaillaan oli sinne matkalla lännestä
Unkarin kautta ylimmän armeijanjohdon toimesta lähetetty 1:nen
jalkaväkidivisioona, joka jo talvella 1915 oli Karpaateilla taistellut.
Mieluummin olisin vienyt sen vuoriston pohjoispuolelle. Sangen
epätodennäköistä oli, että venäläinen tunkeutuisi rintamamme ja Moldaun
välitse Karpaateille kiertääkseen äärimmäisen oikean siipemme.
Selkäpuolen yhteydet olivat siihen aivan liian huonot. Tämä vaara ei
koskaan voinut koitua kovin suureksi. Oli aina mahdollista ajoissa
ryhtyä toimiin sitä vastaan Unkarin uskomattomista rautatieoloista
huolimattakin. Mutta Teschenissä Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento
pelkäsi venäläisten hyökkäävän Unkariin. Sieltä tulevat avunhuudot
painoivat enemmän kuin sotilaalliset syyt.

Paluumatkalla Brest-Litovskiin, jossa ensiksi aioimme juninemme viipyä,
puhuttelimme vielä kenraali v. der Marwitzia ja Litzmannia, jotka nyt
Linsingenin armeijaryhmään kuuluen johtivat saksalaisista ja
itävalta-unkarilaisista joukoista yhdistettyjä ryhmiä. He pitivät
asemaansa kovin vakavana, jos venäläinen jatkaisi hyökkäyksiään ja
siihen he uskoivat -- ja perustelivat käsitystään kuvauksilla viime
taisteluista. Kenraali v. Marwitz oli samoin kuin kenraali Litzmannkin
oiva sotilasluonne ja pelkäämätön johtaja, jolle joukkojen hyvinvointi
ja niiden opetus olivat sydämen asia.

Kaikkialla oli meille veisattu samaa virttä: idässä oli ahdinko yhä
edelleen mitä ankarin.

Olin tehtäväkseni ottanut rintaman vahvistamisen ja Itävalta-Unkarin
armeijan opetuksen. Epätietoista oli, missä määrin tämä minulle
onnistuisi.


II.

Päämajamme junassa Brest-Litovskin asemalla ei ollut kovinkaan
loistava. Asuimme harvinaisen vaatimattomasti. Puuttui työhön
tarvittavia huoneita. Suuret kartatkin jo kokonsa vuoksi asettavat
vaatimuksia ja sitä paitsi oli kirjoittamistakin. Ihmettelin, kuinka
everstiluutnantti Hoffmann tuli toimeen niin sanotulla salongillaan;
vielä vähemmän tilaa oli muilla herroilla, ja sitä paitsi aurinko
paahtoi armottomasti vaunujen kattoja ja teki olon sietämättömäksi.
Päätin sen vuoksi muuttaa junasta pois niin pian kuin suinkin ja
ehdotin kenraalisotamarsalkalle juuri Brest-Litovskia päämajaksi.
Esikuntaherramme valtasi lievä kauhistus. Täydelleen poroksi palanut
kaupunki ei yleensä tullut kysymykseenkään, sitadelli oli kuin pieni
vankila. Linnoituksen komendantti oli siihen järjestänyt asuntonsa ja
työhuoneensa, mutta työvoimien puutteessa ei hän ollut voinut vähääkään
raivata sitadellissa. Kaikki oli autiota, umpeen kasvanutta, pitkään
aikaan ei oltu tehty mitään, nokkoset olivat kasvaneet valtavan
suuriksi. Ilma oli kosteata ja ummehtunutta. Parakkeja oli, mutta
niissä ei ollut ainoatakaan huonekalua. Mikään ei auttanut, päätös oli
tehtävä. Annoin määräykset, että päämaja oli järjestettävä sitadelliin.
Tietysti viipyi kauan aikaa, ennenkuin kaikki oli valmiina ja me
pääsimme junasta.

Oleskelin Brestissä mielelläni enkä sitadellista sen koommin lähtenyt.
Harvinaisen kauniit pitkät pajut, joiden oksat riippuivat syvälle
linnan läpi juokseviin vesiin, ja muutamat lyhyet lehtokujat antoivat
kaikelle ystävällisen leiman. Linnoituksen ulkopuolella oli kaikki
autiota; karut, mutta niin ylen tärkeät rautatiet ja poltettu kaupunki
tarjosivat sangen vähän viehätystä.

Annoin raivata parakkeja ympäröivät pensaikot, jotta ilma pääsisi
seiniin ja saattaisi puhaltaa pois niistä ummehtuneen kosteuden;
puitakin kaadettiin ja oksia hakattiin pois, jotta aurinko ja ilma
pääsisivät vapaasti rakennuksille. Tämä kuntoonpaneminen tuotti minulle
iloa.

Itävalta-Unkarin rintaman vahvistamiseen tarvittiin saksalaisia
joukkoja. Itärintaman ylipäällikön entisiä joukkoja oli jo siihen
määrään viety muuanne, ettei niistä toistaiseksi voitu sanottavia
ottaa. Riian eteläpuolella oli ankara hyökkäys juuri torjuttu.
Mahdollista oli, että se uusiutuisi. Luovutimme vielä muutamia
ratsuväkirykmenttejä sekä yhden yhdistetyn osaston, johon kuului 3
pataljoonaa ja muutamia pattereita, kenraali Melior niiden johdossa.
Nämä olimme jo luvanneet Itävalta-Unkarin 2:selle armeijalle. Ne
lähetettiin rautateitse sinne. Ainoa reservimme noin 1000 kilometrin
rintamaa kohti oli niin ollen nyt tykistöllä ja konekivääreillä
vahvistettu ratsuväkibrigaadi -- asema ei suinkaan ollut kadehdittava,
kun joka päivä täytyi olla valmiina lähettämään apua kaukana oleviin
paikkoihin. Mutta se osoittaa kuitenkin, mitä me saksalaiset olemme
saaneet aikaan.

Ratsuväkibrigaadikin päätettiin lähettää Itävalta-Unkarin 2:seeu
armeijaan. Sen piti liittyä Meliorin osastoon.

Ylimmällä armeijanjohdolla oli idässä vielä muitakin voimia. Turkin XV
armeijaosasto oli parhaillaan tulossa. Enver oli itärintaman ahdingon
johdosta päättänyt paikalla lähettää Konstantinopolin seuduilta
armeijaosaston itärintamalle. Saksan ylin armeijanjohto tahtoi
vahvistaa sillä Linsingenin armeijaryhmää. Majoittajat olivat tulleet
jo elokuun alussa, kun arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän tilanne sai
ylimmän armeijanjohdon ohjaamaan Itä-Galitsiaan turkkilaisen
armeijaosaston, joka saattoi saapua vain muutamilla junilla.
Turkkilaiset ovat saksalaisen eteläarmeijan osana taistelleet hyvin,
vaikka heidän täytyikin oppia ja noudattaa aivan uutta taistelutapaa.

Niiden kolmen divisioonan täyttäminen, jotka ylin armeijanjohto
heinäkuussa oli määrännyt itää varten perustettaviksi, alkoi olla
suoritettu. Olisin mielelläni ottanut ne heti käytettäväkseni. Siihen
ei ylin armeijanjohto kuitenkaan suostunut, se ei vielä pitänyt
divisioonia valmiina. Muutamia päiviä myöhemmin meille kuitenkin
lähetettiin kaksi, kolmannen sai arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä.

Venäläinen oli huomannut, ettei se mahtanut mitään saksalaisten
rintamalle, eikä Pripjetin pohjoispuolella enää hyökännyt. Se siirsi
yhä tuntuvammin pääpainostuksen Volhyniaan ja Itä-Galitsiaan ja vei
sinne uusia voimia. Vielä elokuun ensi puoliskolla se jatkoi siellä
hyökkäyksiään.

Elok. 8-10 p:nä venäläinen kävi uudelleen Linsingenin armeijaryhmän ja
Gronaun armeijaryhmän oikean siiven kimppuun koko niiden rintamalla,
mutta lyötiin takaisin. Vaikka suurhyökkäys päättyikin, jatkuivat
taistelut kuitenkin ylen katkerina etenkin Stochodilla, Kovelin itä- ja
koillispuolella. Venäläisten onnistui saada jalansijaa muutamissa
kohdin Stochodin länsirannallakin; sillä ei ollut mitään ratkaisevaa
merkitystä, mutta Linsingenin armeijaryhmän ylenmääräisten
voimainponnistusten ja suuren voimankulutuksen vuoksi se kuitenkin oli
sangen painava tosiasia. Se sai meidät purkamaan ratsuväkireservimme
junasta Kovelissa.

Samalla kuin venäläinen hyökkäsi Kovelia vastaan, kävi se myös
Itävalta-Unkarin 2:sen armeijan ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän
kimppuun Galitsiassa. Itävalta-Unkarin armeijan oikea siipi murtui
Zaloschen luona, Meliorin osasto esti pahimman onnettomuuden, mutta
rintama oli niin hatara, että veimme sen taapäin Zborowiin. Molemmat
käytettäviksemme annetut uudet divisioonat lähetettiin I armeijaosaston
kenraalikomennon -- kenraali v. Ebenin -- johdolla tänne, ne juuri ja
juuri jaksoivat pitää lopullisesti hallussamme Zborowin seudun
ankarissa, pitkälle venyvissä taisteluissa. Serethin rintamaosaa
puolustamaan ne eivät enää ehtineet.

Kun 2:sen armeijan oikea siipi oli tästä luopunut, täytyi myöskin
Bothmerin armeijan vasemman siiven peräytyä. Tähän saakka se oli
pitänyt puoliaan. Dnjestrin eteläpuolella venäläinen oli Tlumatshin
luona uudelleen käynyt itävalta-unkarilaisten joukkojen kimppuun,
työntänyt ne takaisin ja valloittanut Stanislaun ja Nadwornan. Täällä
sen hyökkäykset olivat menestyneet, jota vastoin Karpaateilla kenraali
v. Contan johtamat saksalaiset joukot -- 1:nen jalkaväkidivisioona
niiden mukana -- saivat venäläisestä voiton.

Olin Romaanian vuoksi pitänyt erikoisen tärkeänä, ettemme
Itä-Galitsiassa antaisi työntää itseämme taapäin. Mutta kenraali kreivi
v. Bothmerin urhoollisesti taistelleen armeijan siirtämistä
takaisinpäin ei enää voitu välttää Dnjestrin eteläpuolella
sattuneiden tapausten johdosta. Itävalta-Unkarin 2:seen armeijaan
Zborowin--Brsheshanyn luona liittyen se peräytyi Zlota-Lipan taa ja
kaartoi oikean siipensä takaisin Stanislaun suuntaan. Elokuun
keskivaiheilla Itävalta-Unkarin armeijan tappio kävi näin yhä
ilmeisemmäksi. Romaanian kanta kävi yhä epäiltävämmäksi.

Elokuun puolivälistä alkoi itärintaman ylipäällikön laajennettu
rintama lujittua. Itävalta-Unkarin 2:nen armeija sai nyt vielä
ratsuväkireservimme Kovelista Brodyn luona käytettäväksi. Tähän
armeijaan olikin nyt sekoitettu siihen määrään saksalaisia joukkoja,
että sen asemaa voitiin pitää turvattuna. Luvun puolesta
Itävalta-Unkarin joukot olisivat täydelleen voineet pitää asemansa
ilman saksalaisten apuakin. Mutta mielenlaatunsa vuoksi ne eivät siihen
kyenneet. Meidän täytyi sen vuoksi tulla apuun. Ja me autoimme; mutta
sitä verta, jonka saksalaiset joukot vuodattivat Itävalta-Unkarin
armeijassa, oli enää mahdoton korvata.

Linsingenin armeijaryhmä koetti saada joukkonsa järjestetyksi ja
reservejä muodostetuksi. Toimme sen vahvistukseksi vielä 1:sen
maanpuolustusdivisioonan Mitausta, jonka luota venäläinenkin vei pois
paljon väkeä.

Asemain vahvistamiseen ryhdyttiin pontevasti. Meidän täytyi sitä varten
antaa Itävalta-Unkarin 2:selle armeijalle melkoiset määrät väkälankaa;
selkäpuolenkin yhteydet järjestettiin. Oli suoritettava kaikki se, mitä
edellisenä syksynä oli tehty kauempana pohjoisessakin itärintaman
ylipäällikön armeijain siirtyessä hyökkäyssodasta asemasotaan. Asemain
varustamisen edellytykset olivat täällä samat. Kaikkialla oli alettava
alusta. Luonnollisesti oli rautatieverkon aikaansaaminen yleensä
helpompaa, kun rintama ei ollut edennyt, kuten silloin, vaan painettu
lyttyyn yhteyksiään vastaan, mutta kuitenkin oli Itävalta-Unkarin
liikkeeseen ottamien rautateiden laitoksissa paljon semmoista, joka oli
perästäpäin korjattava; uusiakin ratoja täytyi ruveta rakentamaan ja
heti armeijan taa oli tehtävä verkko kenttä- ja kuljetusratoja.

Itävalta-Unkarin 2:seen armeijaan liitetyille saksalaisille joukoille
oli Lembergiin perustettava erikoiset etappilaitokset samoin kuin
Unkariinkin niitä divisioonia varten, jotka taistelivat Karpaateilla.
Ryhdyttiin opettamaan marssipataljoonia meikäläisten perusteitten
mukaisesti; saksalaisten kenraalien tuli tarkastaa niitä. Eversti
Preussin prinssi Oskar, jonka toimeksi oli annettu opettaa
saksalaiseen eteläarmeijaan kuuluvia itävalta-unkarilaisia
marssipataljoonia, suoritti erittäin hyödyllisen työn. Saksalaiset
tykistöbrigaadinkomentajat opettivat tulen suuntausta suurtaistelun
vaatimusten mukaisesti itävalta-unkarilaiselle tykistölle, jonka muu
ampumatekniikka oli etevää. Upseerien vaihtoon, tosin hyvin
rajoitettuun, ryhdyttiin niinikään. Tehtiin kaikki, mikä tilanteeseen
nähden oli mahdollista, Itävalta-Unkarin suojelemiseksi semmoiselta
vauriolta, jota se oli kesäkuussa kokenut.

Suurta ja pientä työtä oli kosolta, Brest-Litovskin linnassa hetket
kuluivat kuin siivillä.

Elokuun 27:ntenä Romaania julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan.
Kaksoismonarkia sai täten palkan Unkarin yksipuolisesta politiikasta ja
meillä oli nyt hedelmät siitä, että olimme asiaan puuttumatta sitä
suvainneet.

Elokuun 28:ntena kello 1 päivällä sotilaskabinetin päällikkö kenraali
v. Eyncker ilmoitti kaukopuhelimella kenraalisotamarsalkka v.
Hindenburgille ja minulle Hänen Majesteettinsa käskyn tulla viipymättä
Plessiin.

Samana päivänä me kello 4 iltapäivällä lähdimme Brestistä emmekä sen
koommin palanneet itärintamalle. Takanamme oli kaksi suuren yhteisen
työn ja valtavain tulosten vuotta.



ENSIMMÄISENÄ KENRAALIMAJOITUSMESTARINA.

Elokuun 29:nnestä 1916 lokakuun 26:nteen 1918.



ENTENTEN RYNNISTYS SYKSYLLÄ 1916.


I.

Saavuimme Plessiin elok. 29:ntenä klo 10 aikaan aamulla, ja kenraali v.
Lyncker vastaanotti meidät. Hän ilmoitti, että kenraalisotamarsalkka
oli määrätty toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköksi; minusta piti
tulla toinen päällikkö. Minusta tuntui nimitys "ensimmäinen
kenraalimajoitusmestari" tarkoituksenmukaisemmalta. Minun mielipiteeni
mukaan ei yleisesikunnan päälliköitä saanut olla useampia kuin yksi,
mutta minä olin kuitenkin nimenomaan myöntänyt olevani vastuunalainen
kenraalisotamarsalkan rinnalla kaikista päätöksistä, joita tehtiin,
toimenpiteistä, joihin ryhdyttiin. Hänen Majesteettinsa sanoi minut
vastaanottaessaan, että hän toivoi rintamalla vallitsevasta ahdingosta
voitavan pian suoriutua. Samaan suuntaan puhui valtiokansleri, joka oli
näinä päivinä Plessissä saapuvilla. Ajatusta, että olisi saatava aikaan
rauha, hän ei ottanut puheeksi. Mutta varmaan aseman vakavuus toi sen
hänellekin mieleen. Sen toteuttamisen tiellä oli vihollisen tahto.

Asemani oli epäkiitollinen, siitä olin täydelleen tietoinen; minä otin
sen vastaan pyhästi päättäen, etten mitään muuta tekisi enkä
ajattelisi, kuin miten saattaisin sodan voitokkaaseen päätökseen.
Siihen vain olimme kenraalisotamarsalkka ja minä kutsutut. Tehtävä oli
suunnattoman suuri. Vastuunalaisuuden raskas tunne ei hetkeksikään
minua jättänyt. Työala oli minulle osaksi täydelleen uusi ja
erinomaisen monipuolinen, työtaakka vallan tavaton. Raskaampaa taakkaa
ei kohtalo ole vielä koskaan yhtäkkiä pannut yhden kannettavaksi.
Taivuttaen päätäni pyysin Kaikkitietävää Jumalaa antamaan minulle
tehtävääni voimia.

Tilanne, jossa kenraalisotamarsalkka ja minä saimme kutsun armeijan
ylijohtoon, oli äärimmäisen jännitetty. Suuri puolustussotamme, jota
tähän saakka olimme käyneet sodan parhaalla aseella, hyökkäyksellä, oli
muuttunut pelkäksi torjumissodaksi.

Entente oli koonnut kaikki voimansa valtavaan ja otaksumansa mukaan
viimeiseen suureen iskuun, pakottanut meidät vain torjumiskannalle ja
nyt saanut vielä Romaaniankin liittymään puolelleen. Oli odotettavaa,
että se yhä koventaisi hyökkäyksiään länsirintamalla, Italiassa,
Makedoniassa ja Pripjetin eteläpuolella, kun taas Romaanian piti,
venäläisten vahvistamina, hyökätä Siebenbürgeniin itärintamamme
avoimeen oikeaan sivustaan taikka Dobrudshan kautta Bulgaariaan.
Jossain paikassa meidän tuli saada surmanisku. Aasiankin
sotanäyttämöillä voitiin odottaa vihollisen ryhtyvän entistä
vilkkaampaan toimintaan. Olimme joutuneet jättiläistaisteluun, jonka
vertoja ei ole nähty. Ehdottomasti jännittyivät lihakset ja hermot,
tässä oli pelastettava isänmaa mitä suurimmasta vaarasta, kuten olimme
Tannenbergin luona tehneet yksinkertaisemmissa, vaikka yhtä
arveluttavissa oloissa. En tällöin vielä täydelleen käsittänyt, kuinka
suuren taloudellisenkin vaurion Romaanian sodanjulistus meille tuotti.
Syyskuun ratkaisevia sotilaallisia päätöksiä ei tehty tämän painon
vaikutuksesta.

Laadultaan mitä kuulumattomimmilla väkivaltaisilla toimenpiteillä
muusta maailmasta erotettuina Saksa ja sen liittolaiset tässä
ratkaisevassa taistelussa paljaastaan omien apuneuvojensa varaan
jätettyinä puolustautuivat Euroopan suuria sotilasvaltoja vastaan,
joilla oli käytettävinään muun maailman varat. Tilanne oli jäänyt
häilyväksi, kun ensi isku Ranskaa vastaan v. 1914 ei onnistunut. Oli
tapahtunut se, minkä kenraalisotamarsalkka v. Moltke oli aavistuksena
toukokuun 14:ntenä 1890 lausunut julki:

"Kun sota, joka on Damokleen miekan tavoin jo enemmän kuin kymmenen
vuotta riippunut päämme päällä, kun tämä sota kerran puhkeaa, ei sen
pituutta eikä päättymistä ole mahdollinen arvata. Euroopan suurimmat
vallat käyvät silloin toisiaan vastaan taisteluun paremmin
varustettuina kuin milloinkaan ennen; ei ainoatakaan niistä voida
yhdellä tai kahdella sotaretkellä niin täydelleen kukistaa, että ne
myöntäisivät itsensä voitetuiksi, että ne suostuisivat koviin
rauhanehtoihin, etteivät ne uudelleen nousisi, vaikkapa vasta vuoden
kuluttua, taistelua jatkamaan. Siitä voi tulla seitsenvuotinen, vieläpä
kolmikymmenvuotinenkin sota..."

Vihollistemme ääretön ylivoima mitä sotaväen ja sotatarpeiden määrään
tulee, oli käyvä sitä tuntuvammaksi, kuta pitemmälle sota venyi. Meidän
puolellamme molemmat ensimmäiset sotavuodet olivat poistaneet paljon
väkeä riveistä: aseellisen voimamme kukka makasi vihannan nurmen alla.
Mutta armeija oli vielä voimallinen ja vahva ja oli kyennyt pitämään
vihollisista vapaina tai uudelleen vapauttamaan sekä oman isänmaansa
että liittolaistensakin rajat Euroopan sotanäyttämöllä.

Nyt oli vain itärintamalla ollut taantumusta, Itävalta-Unkarin armeijan
taisteluarvo kun oli yhä enemmän rappeutunut. Me olimme pitäneet sitä
pystyssä. Sen tuli meille edelleenkin onnistua, mutta se kysyi uusia
saksalaisia voimia. Itävalta-Unkari kulutti edelleenkin saksalaista
verta ja samalla saksalaista sotatalouttakin. Se tarvitsi varsinkin
kivihiiltä ja rautatieliikennekalustoa. Samanlaiset olivat suhteet
Bulgaariassa ja Turkissakin, vaikkei joukkojen tarve siellä
esiintynytkään niin räikeänä -- rahaa ja sotatarpeita sekä
liikennevälineitä ne sitä vastoin tarvitsivat sitä enemmän. Kaikkialla
Saksan täytyi auttaa, me teimmekin sen; monessa tapauksessa
tarpeellista vastapalvelusta saamatta.

Välillisesti liittolaisemme epäilemättä kyllä huojensivat taakkaamme.
Ilman niitä sota olisi ollut mahdoton. Nekin suorittivat valtavan
osansa, mutta pitivät luonnollisena oikeutenaan esittää meille yhä
uusia vaatimuksia, vaikkeivät niiden teot vetäneetkään meidän
teoillemme vertoja. Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä tuntuvammaksi
muodostui neliliitossa liittolaistemme turvautuminen Saksaan. Tämän
sodan koko suunnaton paino lepäsi meidän hartioillamme.

Vihollinen oli sodan alusta lukumäärältään yhä vahvistunut, Italia oli
yhtynyt sotaan, kaikki vallat olivat muodostaneet uusia joukkoja ja
kutsuneet suuret määrät sotaväkeä apukansoistaankin; nyt nousi
Romaaniakin meitä vastaan 750,000-miehisellä voimallaan. Olimme sen
vuoksi hyvin paljon heikommat, vaikka Bulgaaria ja Turkki olivatkin
liittoomme yhtyneet ja vaikka olimmekin yhä uudelleen muodostaneet
uusia joukkoja ja entisiä uusineet. Rintamalla meillä oli noin 6
miljoonaa vihollisen 10 miljoonaa vastassa.

Entente-armeijain varustaminen sotatarpeilla oli kehitetty ennen
kuulumattomiin. Sommen taistelu osoitti päivä päivältä yhä selvemmin,
kuinka paljon vihollinen oli päässyt edelle meistä. Kun vielä otettiin
lukuun ententen viha ja suunnaton sotatahto, nälkä- ja kuristussaarto
ja vihollisen meille niin vaarallinen valhe- ja yllytys-propaganda,
niin kävi selväksi, että voimme ajatella voittoa vain sillä ehdolla,
että Saksa ja sen liittolaiset antoivat väkeä ja taloudellisia voimia,
minkä suinkin saattoivat antaa, ja että joka mies sotaan lähtiessään
kotoaan toi mukanaan lannistumattoman voitontahdon ja sen vakaumuksen,
että armeijan täytyi isänmaan vuoksi voittaa. Sodassa mies kokee
raskainta, mitä ihminen voi kokea, ja siksi tarvitsee hän hädän hetkenä
ehdottomasti tätä kotoa saatua sielullista voimanlisäystä pysyäkseen
lujana rintamalla ja kestääkseen.

Niissä oloissa, joihin kenraalisotamarsalkka ja minä tulimme, me
pidimme koko sodan olemuksesta ja vihollisen tuhoamistahdosta saamamme
käsityksen nojalla välttämättömänä, että kaikki ruumiilliset,
taloudelliset ja siveelliset voimat, mitä isänmaalla suinkin oli,
tulivat käytäntöön. Ylin armeijanjohto esitti valtakunnan hallitukselle
vaatimuksensa, jotka koskivat väkeä, sotatarpeita ja sielullista
voimaa.

liittolaisiimme vaikutimme samaan suuntaan, mikäli voimme.
Itävalta-Unkari oli jo koroittanut nostoväkiasevelvollisuutensa
55:nteen, Turkki asevelvollisuutensa 50:nteen ikävuoteen ja siten
ainakin paperilla käyttänyt ihmisvoimansa viimeiseen saakka.

Näissä oloissa ylimmän armeijanjohdon täytyi enemmän kuin koskaan
ajatella, miten se vallatuista alueista saisi lisävoimia.

Nämä olivat ylimmän armeijanjohdon ratkaisevat tulevaisuuden vekselit.

Amiraaliesikunnan päällikkö vaati ryhtymistä rajoittamattomaan
sukellussotaan, jonka tuli saartoalueella kohdistua puolueettomiinkin
laivoihin. Se oli tehokkain apu, mitä laivasto saattoi antaa armeijalle
sen raskaassa taistelussa. Epätietoista oli, vieläkö vihollisen
sotavoimat toisen kerran antautuisivat taisteluun; yritys, joka
elokuussa tehtiin sen aikaan saamiseksi, jäi tuloksettomaksi.
Vihollisen miinasulut rajoittivat yhä enemmän avomerilaivastomme
liikuntovapautta ja vaikeuttivat sen käyttämistä. Valtiokanslerin
pyynnöstä otettiin kysymys rajoittamattomasta sukellussodasta jo
elokuun 30:ntenä puheeksi. Kenraalisotamarsalkalle ja minulle oli
tärkeätä, ettei laivasto, joka oli puolustuslaitoksemme osa,
kansaintaistelussa ollut suorastaan joutilaana. Armeija ei saanut siltä
riittävästi tukea vielä sen kautta, että se piti Itämeren vapaana ja
että merisotaväki taisteli Flanderissa; ententen laivasto oli sen
sodankäynnille ratkaisevasti apuna. Valitimme mitä syvimmin, ettemme
voineet kannattaa rajatonta sukellussotaa, siitä kun valtiokanslerin
mielestä olisi voinut olla seurauksena, että Hollanti ja Tanska ehkä
olisivat ryhtyneet sotaan; suojaksemme näitä molempia valtoja vastaan
meiltä ei olisi liiennyt ainoatakaan miestä. Ne olisivat voineet
armeijoillaan, joilta tosin puuttui sotakokemusta, marssia Saksaan ja
antaa meille surmaniskun. Meidät olisi voitettu, ennenkuin ne
rajattoman sukellussodan vaikutukset, joita laivasto lupasi, olisivat
tulleet näkyviin.

Mielipiteiden vaihdosta oli kuitenkin seurauksena, että ryhdyimme
uudelleen harkitsemaan rajasuhteitamme Tanskaan ja Hollantiin.
Hampurissa oleva pohjoinen ylikomento sai käskyn ryhtyä Tanskan ja
Hollannin rajoille rakentamaan asemia. Brysselissä oleva
kenraalikuvernööri sai käskyn kiirehtiä, mikäli häneltä työvoimia
riitti, Belgian pohjoisrajalla jo heikolle alulle pantua asemain
rakentamista.


II.

Länsirintamalla oli Verdunin taistelu laimenemassa; Sommen taistelulla
ei entente heinäkuun alussa voinut murtaa rintamaamme, kuten se oli
toivonut. Vuoden 1916 toista uuvutustaistelua taisteltiin näistä
päivistä alkaen Sommen kahden puolen kuulumattoman katkerasti ja
toisiaan hellittämättä seuraavilla tappeluilla.

Verdun maksoi meille sangen paljon verta. Hyökkääväin joukkojemme asema
oli käynyt yhä epäedullisemmaksi. Kuta enemmän ne pääsivät etenemään,
sitä syvemmälle ne joutuivat suppilokentän sisään ja kuluttivat
voimiaan taistelujen ohella jo pelkästään silläkin, että ne olivat
moisessa paikassa ja että tarveaineiden tuonti pitkäin uhanalaisten
välimatkain päästä oli vaikeata, jota vastoin linnoitusten läheisyys
antoi ranskalaiselle tukea. Voimia kuluttaen hyökkäys yhä laahusti
eteenpäin. Joukkoja, jotka tämän linnoituksen edessä olivat niin paljon
aikaan saaneet, kammotti suppilokentän kynnyksellä. Johtoakin koko
yritys epäilytti. Saksan kruununprinssi oli jo sangen varhain
kannattanut hyökkäyksen keskeyttämistä.

Ryhtyessään Sommen taisteluun ententellä oli suunnaton ylivoima maalla
ja ilmassa. Ylimmälle armeijanjohdolle se alussa oli yllätys. Se
kuljetti nopeasti kokoon voimia, mutta sen ei onnistunut lähimainkaan
tasoittaa vihollisen ylivoimaa tykistöön, sotatarpeihin ja lentäjiin
nähden. Entente oli tunkeutunut yhä syvemmälle saksalaisten linjoihin.
Olimme menettäneet paljon ihmisiä ja kalustoa. Siihen aikaan
etumaisissa haudoissa vielä pidettiin taajassa väkeä. Vihollisen
pommittaessa täyttyivät katetut käytävät ja kellarit. Rumputulen
suojassa hyökkäävä vihollinen pääsi sukkelammin hautoihin ja kyliin
kuin miehistö kömpimään esiin maanalaisista piiloistaan. Siitä usein
oli seurauksena, että miehiämme joutui vangiksi. Ruumiillisen ja
sielullisen voiman kulutus oli suunnaton, divisioonat saattoivat jäädä
asemilleen vain muutamaksi päiväksi. Niitä oli taajaan vaihdettava,
jotta ne saattoivat levollisella rintaman osalla virkistyä. Mahdotonta
oli jättää niitä reserviksi, siihen meillä ei ollut riittävästi voimia.
Yhä pienemmäksi kävi niiden divisioonain luku, mitä meillä oli varalla.
Tykistön vähyyden vuoksi se oli divisioonaa vaihdettaessa aluksi
jätettävä paikoilleen. Niiden divisioonain, jotka päästettiin
taistelusta, täytyi nyt vuorostaan jättää patterinsa toistaiseksi
entisiin asemiinsa ja tulla tykistöttä taistelurintaman taa. Siitä oli
seurauksena että joukot sekaantuivat pahoin. Länsirintamalla
muodostettiin parhaillaan uusia divisioonia. Tähän suuntaan oli jo
tehty niin paljon kuin suinkin, mutta kaikki oli vielä keskeneräistä.

Ampumatarpeet kävivät yhä niukemmiksi. Ylin armeijanjohto sai niitä
sotaministeriöltä ammusjunilla. Olen itse joka päivä jakanut ne
armeijain kesken. Minulle ilmoitettiin, mitä ne tarvitsivat, ja tiesin,
mitä saatoin antaa. Se oli suunnattoman surullinen ja inhimillisestikin
tuskallinen tehtävä.

Länsirintamalla olot olivat siihen määrään kireät, etten ollut osannut
aavistaakaan, vaikka en niiden kireydestä edes vielä ollut täydelleen
selvillä. Se oli hyvä. Tärkeä päätöksemme ottaa ankaraa taistelua
taistelevalta länsirintamalta vieläkin divisioonia ja lähettää ne
itään, palauttaaksemme siellä aseman hyökkäyskannalle ja antaaksemme
Romaanialle ratkaisevan iskun, olisi muutoin käynyt liian vaikeaksi.

Kenraalisotamarsalkka ja minä aioimme lähteä länteen niin pian kuin
mahdollista perehtyäksemme oloihin itse paikalla. Tehtävämme oli
järjestää puolustus jäykemmäksi ja auttaa. Sitä ennen varustettiin
kuitenkin vielä divisioonat Romaaniaa vastaan ja Hänen Majesteetiltaan
hankittiin paljon merkitsevä käsky lakkauttaa hyökkäys Verduniä
vastaan. Tämä oikeastaan olisi pitänyt keskeyttää heti, kun se sai
uuvutustaistelun luonteen. Saavutukset eivät enää olleet sopusoinnussa
tappioitten kanssa. Puolustuskannalla meidän tietysti täytyi kestää
uuvutustaistelu, kun meidät siihen pakotettiin. Italiankin rajalla
asema oli huonontunut. Pohjoisessa itävalta-unkarilaiset joukot olivat
jo heinäkuussa perääntyneet Asigon--Arsieron pohjoispuolella oleville
kukkuloille ja elokuussa niiden oli uuden Isonzon-hyökkäyksen johdosta
täytynyt luopua kauan puolustamistaan asemista. Görz ja osa sen
eteläpuolella olevaa Doberdon karstilaisylänköä olivat joutuneet
italialaisten käsiin. Täälläkin Itävalta-Unkarin armeijan taisteluvoima
ja taistelutahto oli vähentynyt. Kenraali v. Conrad, jonka näimme jo
ensi päivinä, sanoi armeijan nyt jo 1 1/2 vuotta suojelleen rajaa ja
tekevän sen edelleenkin. Enempää hän ei voinut sanoa. Kovin lohdullista
ei tämä itsessään ollut.

Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold oli ottanut johtoonsa
saksalaisen itärintaman, everstiluutnantti Hoffmannin olin pyytänyt
seuraajakseni entiseen toimeeni; minä tiesin, että silloin työtä
jatkettaisiin totuttuun tapaan. Sen armeijaryhmän, joka prinssillä oli
tähän saakka ollut, sai kenraali v. Woyrsch, joka piti samalla
entisenkin armeijansa. Jonkinlaisella levollisuuden tunteella odotimme
taisteluiden jatkumista idässä, vaikkei jännitys varsinkaan Linsingenin
armeijaryhmän kohdalla vielä ollut likimainkaan ohi.

Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän peräytyminen ei vielä ollut
pysähtynyt. Meidän täytyi olla valmiina uusiin peräytymisiin.

Romaanian sodanjulistuksen jälkeen Karpaatit saivat uuden merkityksen.
Eteläisen siipemme kiertämisen ei enää tarvinnut tapahtua Dnjestrin ja
Moldaun välitse, siihen tarjosi nyt koko Romaania leveän lähtökohdan ja
se voitiin tehdä erinomaisen tehokkaaksi.

Itävalta-Unkari ei ollut rauhan enempää kuin sodankaan aikana tehnyt
mitään oikean sivustansa ja Siebenbürgenin suojelemiseksi.
Rautatieverkko oli vajanainen, sen harvojen ratojen kuljetuskyky
erinomaisen pieni. Linnoituksia ei oltu rakennettu sillä perustuksella,
ettei romaanialaisia "ärsytettäisi". Levollisesti oli Itävalta-Unkari
katsellut, kuinka Romaania sitä vastoin rakensi linnoituksia
Siebenbürgenin puolelle aivan rajalle.

Sinne lähetettiin viime hetkessä heikkoja joukkoja ja
kaivostyömiehistäkin muodostettiin pataljoonia. Mutta kaikkialla näkyi
ammottavia tyhjiä aukkoja. Pohjoisessa kulki venäläisiä, muualla
romaanialaisia joukkoja Moldaun ja Valakian rajan poikki aina Tonavaa
myöten Siebenbürgeniin ja Unkariin. Tärkeät vuorisolat vihollinen sai
miekan iskutta käsiinsä, Kronstadt ja Petroseny kivihiilikaivoksineen
vallattiin jo elokuun 20:ntenä. Hermannstadtiin ilmestyi sangen pian
romaanialaisia patrulleja. Vihollinen valloitti Orsowan. Jos
romaanialaiset saivat estämättä jatkaa marssiaan, joutui arkkiherttua
Kaarlen armeijaryhmä täydelleen kierrokseen ja tie Unkarin sydämeen ja
Balkanin-yhteyksiämme vastaan oli vapaa. Se olisi ollut loppumme.

Meidän täytyi nyt ryhtyä siihen vaikeaan tehtävään, että lännessä ja
idässä puolustimme rintamiamme kaikkia vihollisen hyökkäyksiä vastaan,
samalla vahvistimme arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmää ja vielä
lähetimme Romaaniaa vastaan siksi paljon joukkoja, että ne sekä
takasivat puolustuksen että sallivat ryhtyä hyökkäämäänkin. Tämän työn
suoritus tuotti sitä enemmän huolta, kun arkkiherttua Kaarlen
armeijaryhmä tarvitsi yhä uusia voimia, jotka oikeastaan olisivat
olleet vietävät Siebenbürgeniin. Ylimmän armeijanjohdon täytyi tyytyä
vapauttamaan muualta yhä enemmän divisioonia. Marssi Romaaniaa vastaan
viivästyi. Länsirintamalta ei voitu enää mitään ottaa. Itärintaman
ylipäällikköä käskettiin heikosti miehitetyiltä asemiltaan monin
paikoin luovuttamaan joukko-osastoja ja kokoamaan niistä uusia
divisioonia. Päätös, että käytämme hyväksemme liikkeiden suoritukseen
nähden edullisempaa asemaamme ja avokentällä käymme Romaanian kimppuun,
oli ainoa kiinnekohta. Kuinka ja koska tämä päätös toteutettaisiin,
sitä oli syyskuun alussa vielä mahdoton nähdä.

Aikeittemme toteuttaminen edellytti, että rintama Karpaattien kahden
puolen vasemmasta oikeaan siipeen saakka oli saatava kiinteään tilaan.
Se oli pitennettävä Siebenbürgeniin osapuilleen Maros-jokea pitkin
Maros Vasarhelyn ylä- ja alapuolelle, samalla kuin me Bulgaariasta,
vaikka tosin heikoilla voimilla, kävisimme romaanialaisten kimppuun,
kuten jo entinen yleisesikunnan päällikkö oli suunnitellut.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen oli Serbiaa vastaan tehdyn
sotaretken päätyttyä luovuttanut bulgarilais-makedonialaisen rintaman
ylijohdon Bulgaarian ylimmälle armeijanjohdolle, mutta oli kuitenkin
jäänyt Balkanin niemimaalle. Välien kiristyessä Romaanian
kanssa hän oli ryhtynyt sotavalmistuksiin ja elok. 28:ntena ottanut
käsiinsä Tonavalla ja Dobrudshan rajalla olevain saksalaisten,
itävalta-unkarilaisten, bulgaarilaisten ja osmanilaisten joukkojen
ylikomennon. Mutta käytettävänään hänellä oli vain Orsovan
länsipuolella oleva Itävalta-Unkarin Tonavan-laivasto, vanhaa ja
kokolailla heikkoa bulgaarialaista nostoväkeä Tonavan puolustukseksi,
Rustshukin luona saksalainen, Makedonian saksalaisista joukoista otettu
sekaosasto, jota eversti Bode komensi, bulgaarialainen jalkaväkiosasto
samassa paikassa ja muita niinikään vähäpätöisiä bulgaarialaisia
joukkoja itäänpäin aina Bulgaariasta Dobrudshaan vievään rautatiehen
saakka. Yhtä järeää saksalaista patteria ja yhtä turkkilaista
divisioonaa tuotiin paraikaa kahdella, korkeintaan neljällä junalla
päivässä, enempään Pohjois-Bulgaarian radat eivät kyenneet.

Bulgaarian kanta Romaaniaan oli sangen epäiltävä. Saksa ja Turkki
olivat astuneet liittolaisensa rinnalle paikalla, kun Romaania julisti
sodan Itävalta-Unkaria vastaan, Bulgaaria sitä vastoin suvaitsi tehdä
tämän vasta syysk. 1 p:nä. Se laiminlöi tällöin vaatia aseellisesta
avustaan määrättyjä etuja, kuten koko Dobrudshaa. Tilanne Makedonian
rintamalla sai Bulgaarian silloin noudattamaan jonkinlaista
varovaisuutta.

Välipuheiden mukaan, jotka kenraali v. Falkenhayn oli liittolaisten
kanssa tehnyt, piti kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin johtamillaan
joukoilla kulkea Tonavan yli Bukarestin suuntaan. Kenraali v. Conrad
oli hartaasti suositellut tätä liikettä, hän kun toivoi sen erikoisesti
huojentavan tilannetta Siebenbürgenissä. Seurauksena tästä liikkeestä
olisi ollut kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin heikon armeijan tappio
joko Tonavan pohjoisrannalla taikka romaanialaisten ja venäläisten
tunkeutumisen johdosta Dobrudshan rajan poikki, joka ei siinä
tapauksessa olisi ollut riittävästi suojattu. Kenraalisotamarsalkka
v. Hindenburg ja minä hylkäsimme tämän liikkeen ja kannatimme
kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin marssia Dobrudshaan. Täten
torjuttiin samalla parhaiten isku, joka Dobrudshasta käsin olisi voitu
suunnata Bulgaariaa vastaan. Marssi Tonavan yli saattoi tulla
kysymykseen vasta sitten, kun sotatoimet Romaanian armeijaa vastaan
Siebenbürgenissä olivat ennättäneet pitemmälle. Tapaukset osoittivat
sitten, kuinka vaarallinen se sittenkin oli. Kenraali v. Conrad suostui
vain vastahakoisesti suunnittelujen muutokseen, bulgaarialainen sitä
vastoin ilolla; sitä houkutteli Dobrudsha. Enver tietysti suostui
tuumaan.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen sai tämän mukaiset ohjeet. Vaikka
Pohjois-Romaanian rintamalla kaikki vielä näytti kovin epävarmalta ja
vaaralliselta, kävimme Dobrudshassa hyökkäykseen.


III.

Bulgaarian armeijan pääosa seisoi asemissaan Kreikan alueen rajalla. Se
oli vahvistettu saksalaisilla komentoviranomaisilla, jota paitsi se oli
saanut likimain yhden saksalaisen divisioonan ja muita saksalaisia
joukkoja, etupäässä tykistö- ja konekivääri-, kaukopuhelu- ja
lentäjäosastoja. Bulgaaria sai sitä paitsi meiltä ja melkoista
vähemmässä määrässä Itävalta-Unkarilta rahaa ja runsaasti sotatarpeita.
Bulgaarian rautateiden kuljetuskyky oli pieni. Meidän täytyi
ehdottomasti korjata niitä, jotta saisimme liikenteen parempaan
kuntoon.

Entente oli vienyt Salonikiin uudelleen muodostetun Serbian armeijan ja
omiakin voimiaan, mutta jäänyt toimettomaksi. Kenraali Sarail oli
ryhtynyt ylijohtoon ja alkanut toimensa tekemällä Kreikalle
häikäilemätöntä väkivaltaa ja perustamalla kreikkalaisia
Venizeloksen-joukkoja. Albaniassa oli ollut keväästä alkaen
itävaltalais-unkarilaisia sotavoimia Ohrida-järven länsipuolella,
Beratin eteläpuolella ja Vojusan alajuoksulla. Italialaiset olivat
vallanneet Valonan ja ulottivat siltaansa Pohjois-Epeirosta kohti,
jonka Kreikka oli alueeseensa liittänyt. Ententen rintama ei ollut
kuitenkaan vielä Egean meren ja Adrian meren välillä yhtenäinen.
Kreikan kanssa oli Koritsan kautta vielä sangen vaikeakulkuinen yhteys.
Sillä ei ollut mitään merkitystä. Kreikka oli lujasti ententen käsissä
ja kaikkiin elinkysymyksiinsä nähden siitä siihen määrään riippuvainen,
ettei kukaan saattanut täydellä todella ajatella, että se voitaisiin
meidän puolellemme taivuttaa.

Bulgaarian armeija ja Bulgaaria itse olivat taipuvaisia käymään sotaa
niin kauan kuin se edisti maan erikoispyrkimyksiä, jotka tähtäsivät
suurvalta-asemaan Balkanin niemimaalla. Sitä varten taisteli Bulgaarian
armeija, joka tosin ei vielä ollut toipunut molempain edellisten
Balkanin sotain jälkivaikutuksista. Ei ollut otaksuttavaa, että
Bulgaaria suostuisi sotatoimiin millään muulla neliliiton
sotanäyttämöllä.

Kun Turkki v. 1914 liittyi Saksaan, oli Bulgaaria puolueettomuutensa
hinnaksi saanut Maritsan oikealla rannalla olevan turkkilaisen alueen
ja vasemmalta rannalta kymmenen kilometriä leveän kaistaleen
Adrianopolista mereen saakka. Palkaksi siitä, että se ryhtyi sotaan
Serbiaa vastaan, se oli vaatinut maa-alueita Serbian kustannuksella, ja
siinä tapauksessa, että Romaaniakin yhtyisi sotaan, niin sanotun
bulgaarilaisen Dobrudshan, jonka se Bukarestin rauhassa 1913 oli
luovuttanut Romaanialle. Sopimukset, jotka syksyllä 1915 oli tehty
saksalaisen ja itävalta-unkarilaisen sotaväen lähettämisestä, olivat
tarkoittaneet vain sotaretkeä Serbiaa vastaan ja nyt menettäneet
merkityksensä. Itävalta-Unkari ja Bulgaaria olivat saaneet
hallittavakseen silloin valloitetun alueen. Raja kulki pääpiirteissään
Moravaa pitkin suusta ylöspäin Pristinaan, Prizreniin ja sitten Driniä
ylöspäin.

11:nellä saksalaisella armeijan ylikomennolla oli käskyvalta Makedonian
rintamalla Vardarin molemmin puolin olevalla kappaleella; siellä oli
suurin osa saksalaisista joukoista, toisia kuitenkin rintaman muillakin
osilla. Nishissä oli etappitarkastus. Emme olleet Serbian alueesta
pidättäneet itsellemme omaa etappialuetta. Vain sikäläiset radat olivat
hallinnossamme. Valtiollisia vaikeuksia ehkä täten vältettiin, mutta
saksalaisille joukoille tämän vaatimattomuuden ehdottomasti täytyi
tuottaa häiriöitä. Bulgaarian armeijaan kuuluvina he eivät saaneet
kokea semmoista avuliaisuutta, kuin ne kaukana kotimaastaan tietenkin
olisivat voineet odottaa ja mihin Bulgaaria monessa suhteessa oli
nimenomaan sitoutunutkin. Velvollisuutensa käsittävä saksalainen
sotamies taisteli Makedonian rintamalla yhtä uskollisesti kuin lännessä
ja idässäkin. Hän tiesi, että hän Balkanin niemimaallakin puolusti
kotimaataan. Bulgaarian kansa ja Bulgaarian armeija eivät olleet
moiseen korkeaan katsantotapaan kypsät. Ne eivät kyenneet sitä
käsittämään vielä sittenkään, kun saksalaiset joukot vietiin Makedonian
rintamalta taistelemaan toisaalla ratkaisusta.

Jo ennenkuin romaanialainen rajuilma puhkesi valloilleen, oli
Bulgaarian ylin armeijanjohto päättänyt tehdä hyökkäyksen Salonikin
suuntaan. Hyökkäys oli sotilaallisesti paikallaan. Bulgaarian armeijan
vasen sivusta oli melkoista turvallisemmassa asemassa Struman luona,
jossa se sai tukea merestä, kuin nykyisissä asemissaan pitkin rajaa.
Struman itäpuolisen alueen valtaus tapahtui elokuun 27:nteen päivään
mennessä ilman sanottavaa taistelua. Siellä oleva IV kreikkalainen
armeijaosasto ei tehnyt vastarintaa, vaan salli kaikessa rauhassa
bulgaarialaisten joukkojen kulkea ohitseen. Se jäi Draman ja Kavalan
seuduille. Ylin armeijanjohto antoi paikalla saksalaiselle
yhdysside-upseerille käskyn, että hänen piti ottaa kreikkalaiset joukot
huostaansa. Tuota pikaa ne antautuivatkin meille ja lähetettiin
Görlitziin, jonne ne omalla suostumuksellaan suljettiin. Bulgaarian
armeijan selkäpuolella oli täten saatu aikaan tarvittava selvyys.
Struman rannalla seisoi entente. Bulgaarialaiset eivät sen koommin
edenneet, heidän päähyökkäyksensä Florinan kautta oli sillä välin
mennyt myttyyn. Bulgaarialaiset olivat täällä elokuun 19:ntenä
kulkeneet Kreikan rajan yli valloittaakseen ensinnäkin Florinan
itäpuolelta Malka Nidzen kukkularyhmän, jota serbialaiset puolustivat.
Etumaiset vuoret vallattiin yllätyksellä, mutta päähyökkäyksen
serbialaiset torjuivat voimallisella vastahyökkäyksellä.
Bulgaarialaisten tappiot olivat suuret. Bulgaarialaisten hyökkäys meni
myttyyn ja heidän urheutensa lannistui. Bulgaarian tsaari ja
Radoslavov, jotka syyskuun alussa kävivät Plessissä, valittivat ja
tahtoivat saada saksalaisia joukkoja. Hallituksemme puolusteli tätä
meille hartaasti, samoin kuin sen velankin anteeksiantoa, joka
Bulgaarialla oli Saksalle; se oli kysymys, josta en silloin vielä ollut
ensinkään selvillä ja joka ei vähääkään kuulunut minulle.

Olisi ollut sodan terveitä periaatteita vastaan, jos nyt olisimme
suostuneet Bulgaarian pyyntöön ja lähettäneet avuksi saksalaisia
joukkoja. Siebenbürgenissä oli parhaillaan vireillä sellaista, joka oli
koko sodankäynnille paljon tärkeämpää. Ylin armeijanjohto epäsi
avunlähetyksen. Saatoin todeta, ettei kulkuyhteys Vardarin laaksosta
Monastirin tasangolle mitenkään riittänyt siihen, että siellä oleville
joukoille olisi voitu lähettää likimainkaan, mitä ne tarvitsivat. Olisi
ollut väärin lähettää sinne vielä lisää joukkoja. Täälläkin oli siis
aluksi saatava aikaan terveet olot, vaikkapa bulgaarialaiset
menettäisivätkin kappaleen maata; siihenkin oli nyt tyytyminen.
Emme voineet käyttää kaikkeen saksalaisiakaan joukkoja. Mutta
ylin armeijanjohto auttoi niinkuin asema salli. Saksalainen
armeijan-ylikomento siirrettiin Vardarilta oikealle siivelle, olemaan
takeena siitä, että taktillinen johto oli oikea ja että selkäpuolen
yhteyksiä olojen vaatimusten mukaisesti parannettiin. Saksalaisten
rautatie- ja työjoukkojen tuli ottaa taitaviin käsiinsä työt tässä
ylenmäärin vaikeassa vuorimaassa ja käyttää pitkät kuukaudet sen
suorittamiseen jäljestäpäin, mikä olisi pitänyt tehdä jo ennen
hyökkäystä Florinaan.

Bulgaarialaisten ylipäällikkö oli kenraali Jekov. Hän oli uskollinen
liittolainen, mutta häneltä puuttui ne etevät johtajaominaisuudet,
joita uudenaikainen sota vaatii, sitä paitsi olivat hänen opintonsa
vajanaiset. Vaikka hänen oma luonteensa olikin moitteeton, ei hän
kuitenkaan ollut siksi tarmokas, että olisi kyennyt Bulgaarian
armeijasta poistamaan eräitä sangen painavia epäkohtia; hän sekaantui
ahtaaseen puoluepolitiikkaan ja sen vuoksi unohti sodan. Hänen
silloinen yleisesikunnanpäällikkönsä, kenraali Lukov, oli
ajatuksenjuoksultaan epäselvä ja juonitteleva, ja syypää maansa ja
neliliiton onnettomuuteen.

Bulgaarian kansan sieluntilasta, psyykestä, minun oli vaikea päästä
selville. Minusta kansa näytti natsionalistiselta ja halukkaalta
taistelemaan johtovallastaan Balkanilla.

Radoslavov lyöttäytyi Saksaan sisäisestä vakaumuksesta. Liiton mukana
hän pysyi pystyssä tai kukistui. Vaatimuksissaan Saksalta ja
suurbulgaarialaisessa politiikassaan hän oli erinomaisen itsepintainen
ja antoi kaikille tämänkaltaisille pyrinnöille täyden vallan
käyttääkseen sitten kansantahtoa meitä vastaan. Tällöin hän ei
ajatellut, kuinka suuresti hän siten mahdollisissa rauhanneuvotteluissa
vaikeuttaisi omaa asemaansa. Eikä hän antanut kansalleen tietoja sodan
välttämättömiin vaatimuksiin nähden, ehkei hän itsekään niitä oikein
käsittänyt.

Tsaari niinikään seisoi lujana liiton pohjalla. Hän oli erinomaisen
älykäs mies, mutta enemmän taitavain neuvottelujen kuin toimen mies.
Piti mielellään tulessa useata rautaa ja luuli voivansa lykätä
ratkaisuja tuonnemmaksi. Opittuaan bulgaarialaisia erinomaisen
taitavasti käsittelemään, hän oli rauhan aikana tullut tällä toimeen,
mutta sodassa se ei enää riittänyt. Etenkin oli minusta valitettavaa,
ettei hän ollut sotilas ja ettei hänellä armeijaansa ollut sitä
vaikutusta, kuin korkea asema häneltä vaati.

Kruununprinssi Boris, joka oli isältään saanut mallikelpoisen
kasvatuksen, oli kokonaan sotilasluonne ja paljon kypsyneempi kuin
hänen nuoren ikänsä perusteella saattoi olettaa. Hänen selvä katseensa
käsitti sodan välttämättömät vaatimukset. Bulgaariassa olevat
komentoviranomaiset olivat hänen kanssaan mielellään tekemisissä samoin
kuin minäkin. Parempaa hallitsijaa tuon kansan on mahdoton saada.


IV.

Turkin asema oli parantunut ententen joukkojen lähdettyä Gallipolin
niemimaalta. Enver pashalle oli käynyt mahdolliseksi antaa joukkoja
Saksan ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi. Hän teki tämän ollen
selvillä siitä, että sota Turkkiin nähden nyt ratkaistaisiin toisilla
sotatantereilla.

Tosin kyllä nämä joukot oli ensin opetettava, vaatetettava ja
varustettava. Siihen kului aikaa. Turkin XV armeijaosasto oli heinäkuun
lopulla ja elokuun alussa viety Galitsiaan, nyt oli yksi ottomaninen
divisioona matkalla Varnan seuduille. Enver otti nämä joukot marsalkka
Liman pashan armeijasta; marsalkan tehtävänä oli vielä Konstantinopolin
ja Vähän Aasian suojeleminen.

Englantilaiset olivat tunkeneet turkkilaiset pois Siinain niemimaalta.
Innokkaasti he parhaillaan rakensivat täysiraiteista rataa ja
vesijohtoa. Heti kun nämä molemmat olivat edistyneet kyllin pitkälle,
saattoi otaksua vihollisen ryhtyvän toimiin Palestiinaa vastaan.
Turkkilaisten voitosta Kut-el-Amaran luona ei ollut mitään seurauksia.
Englantilainen valmisti Bagdadia vastaan uutta yritystä, tällä kertaa
kaikesta päättäen perusteellisesti. Täälläkin oli aikaisemmin tai
myöhemmin odotettavissa uusia sotatoimia.

Kummankin yrityksen täytyi menestyä, jos englantilainen niihin kävi
todella käsiksi, kuten nyt näytti olevan laita. Mutta kuta sitkeämmin
turkkilainen teki vastarintaa, sitä enemmän joukkoja täytyi
englantilaisten siihen käyttää. Sen kautta Turkin armeija sai meillekin
välillisesti mitä suurimman merkityksen. Lännessä asemamme sitä
tuntuvammin keventyi, kuta urhoollisemmin Turkki piti puoliaan
Palestiinassa ja Mesopotamiassa ja kuta enemmän joukkoja Englanti sinne
lähetti päämääränsä saavuttaakseen. Tosin sillä oli Intiassa joukkoja,
joita se ei hevillä voinut kuljettaa Ranskaan. Tämän voiman käyttäminen
Aasian puoleista Turkkia vastaan ei hyödyttänyt asemaamme lännessä.
Mutta lisäsihän kuitenkin sekin brittien sotilaallisia ponnistuksia.

Turkkilaisten yritykset Persiassa Hamadanin suunnalla olivat episodeja,
joilla ei sodankäyntiin nähden ollut merkitystä.

Vähän Aasian itäosissa, Trapezuntin--Erzingjanin--Mushin linjan
länsi- ja eteläpuolella, seisoivat venäläiset ja turkkilaiset
vastakkain tekemättä toisilleen mitään. Kummankin armeijan lukumäärä
näyttää vähentyneen aivan erinomaisen paljon. En ole koskaan päässyt
selville siitä, paljonko turkkilaisia siellä oikeastaan oli. Ei luultu
Venäjän enää tekevän suuria hyökkäyksiä, Venäjällekin oli tämä
sotanäyttämö siksi hankala.

Turkin armeija oli lopen kulunut. Sekään ei vielä ollut toipunut
Balkanin sodasta, kun sen jo täytyi lähteä uuteen sotaan. Sen mieshukka
oli taistelujen ja tautien johdosta edelleenkin suuri. Hyvä urhoollinen
anatolialainen katosi armeijasta. Epäluotettava arabialainen täyteväki
sai yhä enemmän sijaa varsinkin Mesopotamiassa ja Palestiinassa.
Joukkoja ei enää voitu saada täysilukuisiksi, niiden muonanhankinta
oli huono, varustus vielä huonompi. Kunnollisten upseerien puute
varsinkin oli tuntuva. Arvovaltaansa turvautuen koetti Liman pasha
divisioonistaan muodostaa yhä uudelleen kunnollisia joukkoja. Mikä oli
mahdollista, sen hän sai aikaan. Jos turkkilaiset hänen käsistään taas
joutuivat saksalaisen ylikomennon alaisiksi, kuten Galitsiaan tai
Romaaniaa vastaan, taistelivat ne jotakuinkin, jopa hyvinkin, mutta jos
ne joutuivat turkkilaiseen johtoon, unohtivat ne sangen pian, mitä
saksalainen vakavuus oli pannut päähän.

Paitsi rahoja Turkki sai meiltä upseereja ja teknillisiä työkuntia sekä
sotatarpeita, näitä niin paljon kuin Konstantinopoliin meneväin junain
kovin rajoitettu luku salli lähettää. Liman pashan divisioonat voitiin
siellä varustaa. Sotatarpeiden kuljetus edelleen Palestiinassa ja
Mesopotamiassa tai Kaukaasian rintamalla oleville joukoille oli niin
rajoitettu, että niille voitiin hankkia vain mitä niukimmat
varustukset. Nämä vähäiset joukot menettivät sen kautta yhä enemmän
merkitystään. Turkin ratain kuljetuskykyä koetimme parantaa
lähettämällä liikennekalustoa ja teknillistä henkilökuntaa.

Turkin hallituksen kanta muita kansallisuuksia kohtaan pysyi jyrkkänä.

Huolimatta kehoituksistani ei Turkki ryhtynyt vakaviin toimiin entisen
araabilaispolitiikkansa muuttamiseksi. Ehkä jo olikin liian myöhä.
Englannin raha teki loput. Araabialaiset kääntyivät yhä jyrkemmin
Turkkia vastaan. Ihme oli, että Turkki melkein sodan loppuun saakka
piti puoliaan Hedshasin radalla ja Medinassa.

Enverkin saapui jo syyskuun alussa Plessiin. Hän oli suurisuuntainen
mies ja teki harvinaisen vaikutuksen. Hän oli Saksan uskollinen ystävä.
Lämmin myötätunto yhdisti minut häneen. Sodankäyntiin nähden hänellä
oli sotilaallista ymmärrystä. Mutta häneltä puuttui perustaa ja
työaseet; samoin kouluutus. Hänen suuret sotilaalliset lahjansa eivät
päässeet oikeuksiinsa. Turkkilaisten joukkojen lähettäminen Galitsiaan
ja Romaaniaa vastaan johtui hänen oikeasta sotilaallisesta tunteestaan.
Toiselta puolen hän vaati sotatarpeita semmoiset määrät, että niitä
olisi ollut aivan mahdoton toimittaa perille. Suurin osa Sofian
kautta Turkkiin menevistä junista käytettiin hiilen kuljetukseen
Ylä-Schlesiasta Konstantinopoliin. Pyysin Enveriä, pyysin Talaatia,
joka oli sangen huomattava mies, ja muita turkkilaisia viranomaisia,
jotka kävivät luonamme, jos kuinka moneen kertaan edistämään
hiilenkaivamista, joka näytti täysin mahdolliselta. Siten he olisivat
saaneet tilaa sotatarpeiden kuljetukselle. Olen heidän kanssaan
keskustellut rautateiden suuresta merkityksestä sodankäynnille ja
osoittanut, kuinka Turkki voisi auttaa itseään. Osakseni ei tullut
paljoa ymmärtämystä, ainakaan ei neuvojani otettu varteen. Mutta siitä
huolimatta yhä vain vaadittiin, vaikkei voinutkaan olla näkemättä,
ettei vaatimuksia otettaisi varteen. Turkki ei puolestaan tehnyt
todellisuudessa mitään vuorikaivostensa ja rautateittänsä hyväksi.

Konstantinopolissa valta oli lujasti nuorturkkilaisten käsissä.

Väestö pysyi syrjässä.

Turkin tila ei minun ryhtyessäni toimeeni suinkaan näyttänyt
ilahduttavalta, minun täytyi huolella ajatella Mesopotamiaa ja
Palestiinaa.


V.

Meidän ja liittolaistemme välinen ajatuksenvaihto tapahtui
molemmin puolin sotilasasiamiesten välityksellä, milloin ei
suoranainen keskustelu ollut mahdollinen. Molemminpuolista yhteyttä
Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa välitti saksalainen
kenraali v. Cramon, joka hoiti erinomaisella taidolla ja suurella
henkilökohtaisella hienotunteisuudella useinkin vaikeata tehtävätään.
Hänen ansiostaan suhteemme Itävalta-Unkarin armeijan ylikomentoon
kävivät yhä luottavammiksi. Itävalta-Unkarin sotilasasiamies Saksan
suuressa päämajassa, sotamarsalkkaluutnantti v. Klepsch, ei joutunut
samassa määrin etualalle. Hänkin oli erinomaisen sovelias henkilö, joka
piti aina huolta siitä, ettei väärinkäsityksiä syntynyt, ja oli aina
valmis toimimaan rikkomattoman aseveljeyden hengessä.

Keskusteluitamme Bulgaarian kanssa välitti etupäässä eversti, myöhemmin
kenraali Gantshev, joka oli Bulgaarian sotilasasiamies luonamme.
Erinomaisen älykäs ja tottunut mies, joka edusti taitavasti Bulgaarian
etuja, pitäen samalla kuitenkin silmällä suuriakin näkökohtia. Hän oli
liiton uskollinen kannattaja. Myöhemmin hän seurasi kuninkaallista
herraansa hänen erottuaan Saksaan. Saksan sotilasasiamies Sofiassa,
eversti v. Massow, jota tsaari piti suuressa arvossa, sai usein puuttua
asioihin ja tuon tuostakin tasoittaa soraääniä, joita bulgaarialaisille
ominainen luonnonlaatu helposti aiheutti.

Turkin sotilasvaltuutettu, kenraaliluutnantti Zeki pasha, oli
ylhäismielinen osmani ja Saksan luotettava ystävä, joka edusti
armeijaansa erinomaisen tahdikkaasti ja taitavasti. Saksan edustaja
Konstantinopolissa, kenraali v. Lossow, oli erikoisen perehtynyt Turkin
oloihin ja Enverin persoonallinen ystävä. Asiain luonteen mukaista oli,
että käännyimme usein hänen puoleensa. Kun Turkin ylimmässä
armeijanjohdossa saksalainen oli yleisesikunnan päällikkönä -- ensin
kenraali Bronsart v. Schellendorf, sitten kenraali v. Seeckt --
muodostui yhteytemme sen kanssa erikoisen luottavaksi.

Kenraalisotamarsalkan ja minun tullessa Plessiin oli parhaillaan
harkinnan alaisena kysymys yhteisestä sodanjohdosta neliliitolle
taktillis-strateegisella alalla; minä kannatin sitä lämpimästi ja
minulle tuotti tyydytystä, kun siitä pian tuli tosi. Hänen
Majesteetilleen keisarille tuli kuulumaan viimeinen ratkaisu,
kenraalisotamarsalkka sai määrätä "toimeksi saaneena". Käytännössä
johto oli rajoitettu; meiltä puuttui selvä käsitys liittolaistemme
armeijain sisäisestä arvosta, emmekä siitä syystä esim. voineet
määrätä, että Itävallan rajalle Italiaa vastaan oli jätettävä vain niin
ja niin monta divisioonaa. Käytännössä olivat molemminpuoliset
välipuheet tarpeen; ja nämä välipuheet takasivat joka tapauksessa
Saksan ylimmälle armeijanjohdolle jonkinlaisen arvovallan, joka
osoittautui hyödylliseksi.

Kenraalisotamarsalkka ja minä siis olennaisella tavalla johdimme sotaa
länsi- ja itärintamalla Dobrudshaa myöten etelässä. Siitä, miten
sotaa Romaaniaa vastaan oli käytävä, oli meidän sovittava
liittolaistemme, ensi sijassa Itävalta-Unkarin kanssa. Teschenissä
olevan Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon alle kuuluivat
arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä ja ne joukot, joita parhaillaan
saapui Siebenbürgeniin. Mutta ne olivat niin riippuvaiset niistä
toimenpiteistä, joihin meidän tuli ryhtyä, ettei se todellisuudessa
muuttanut ylimmän armeijanjohdon suorittamaa yhtenäistä johtotyötä.

Italian ja Albanian rintamat olivat yksinomaan kenraali v. Conradin
työalana.

Makedonian rintaman, Bulgaarian ja Turkin olot vaativat mitä
suurimmassa määrässä huomiotamme, mutta niihin nähden emme voineet
toimia ratkaisevina tekijöinä.

Yhteisen sodanjohdon perustamisesta johtui myös, että liittoutuneiden
ylimmät armeijanjohdot kääntyivät meidän puoleemme, milloin niiden
kesken esiintyi erimielisyyksiä. Bulgaarian ylin armeijanjohto antautui
Balkanin asioissa hyvin vastahakoisesti tekemisiin Turkin ja
Itävalta-Unkarin ylimmän armeijanjohdon kanssa ja nämäkin keskustelivat
mieluummin meidän kuin Bulgaarian ylimmän armeijanjohdon kanssa.


VI.

Hänen Majesteettinsa Keisari oli ylin sotaherra. Hänelle kuului
armeijan ja laivaston korkein komentovalta. Armeijain ja laivaston
ylipäälliköt olivat hänen alaisiaan.

Toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö johti sotatoimia
itsenäisesti Hänen Majesteettinsa tahdosta; ratkaiseviin päätöksiin
vaadittiin keisarin hyväksyminen. Komentovaltaa hänellä ei ollut.

Keisari siis oli ylimmän armeijanjohdon päämies. Kun muistelmissani
käytän tätä nimitystä ahtaammassa, toimivan armeijan yleisesikunnan
merkityksessä, noudatan yleistä, vaikka tosin erehdyttävää
kielenkäyttöä.

Amiraaliesikunnan päällikkö oli merisodan johdon edustajana
samanarvoinen kuin toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö.
Merisodan käyntiin nähden hänellä oli samat oikeudet ja velvollisuudet
kuin tälläkin. Yleisesikunnan ja amiraaliesikunnan yhteistyö on aina
sujunut hyvin.

Brüsselin ja Varsovan kenraalikuvernöörit kuuluivat suoraan keisarin
käskyvallan alle ja politiikkaansa nähden ne olivat riippuvaiset
valtiokanslerista. Sotilaallisissa asioissa ne noudattivat ylimmän
armeijanjohdon toivomuksia -- kerrankin oli Hänen Majesteettinsa käsky
tarpeen, kun oli Varsovan kenraalikuvernöörin alueelta saatava hevosia.

Muu vallattu alue oli kenraalimajoitusmestarin ja samalla ylimmän
armeijanjohdonkin vaikutuksen alainen. Tämän alueen varsinaisia
valtiaita olivat armeijan-ylikomennot.

Preussin, Baierin, Saksin ja Württembergin sotaministeriöt olivat
meidän kanssamme tasa-arvoisia. Niiden edustajat olivat suuressa
päämajassa, liittovaltioitten ministeriöiden puolesta olivat
edustajoita asianomaisten miehistöjen sotilasvaltuutetut. Baierin
edustajat vaihtuivat usein. Viimeiset olivat kenraali v. Hartz ja hänen
jälkeensä kenraali Köberle. Saksia ja Württembergiä edustivat kenraalit
v. Eulitz ja Graevenitz, jonka sijaan myöhemmin tuli everstiluutnantti
Holland. Nämä herrat huolehtivat samalla ylimmän armeijanjohdon luona
miehistöjensä eduista. Selvää on, ettei Saksankaan armeijassa voitu
välttää miehistöjen välistä kateutta. Jos syntyi vaikeuksia paikassa
tai toisessa, saattoi kontingentti joskus vierittää syyn toisen
niskoille. Toisen kerran sen mieshukka oli ollut liian suuri, toisen
kerran sillä muka oli ollut liian vähän toimintatilaisuutta.
Henkilökysymyksiäkin oli sotilasvaltuutettujen kanssa harkittava.
Näiden herrain yhteistyö ylimmän armeijanjohdon kanssa sujui hyvin.
Heidän on täytynyt varmaan saada minusta se käsitys, että minä otin
puolueettomasti huomioon heidän etunsa. En ole koskaan tehnyt
eroa näiden neljän kontingentin välillä. Kaikki ne täyttivät
velvollisuutensa, itsekussakin oli sekä hyviä että heikompia
divisioonia; vain Württembergillä oli pelkästään hyviä. Sama
tunnustus voidaan antaa Badeninkin divisioonille, vaikka ne eivät
muodostaneetkaan omaa kontingenttia. Eriheimoisuudesta huolimatta
armeija pysyi lujasti koossa. Vasta pitkällisen hajoittavan työn
onnistui saada aikaan jonkinlaista ristiriitaa Baierin ja Preussin
joukkojen välillä. Mutta korkeampi upseeri pysyi tästäkin vapaana.

Preussin sotaministeriön edustaja oli majuri Stieler v. Heydekampf;
lämpimällä antaumuksella hän otti osaa moniin huoliini.

Sotaministeriöt täyttivät vaatimuksemme monella alalla. Ne olivat
minulle uskollisia apulaisia. Semmoisissa asioissa kyllä, joissa sodan
pakko kouraisi syvään kansan sisäiseen elämään, eivät asianomaiset
miehet voineet vapautua kotimaassa puhaltavasta hengestä, he eivät
voittaneet sitä, vaan alistuivat sen alaisiksi eivätkä sen johdosta
tuoneet armeijalle sitä, mitä se niin pakottavasti tarvitsi.

Sijaisina toimivien komentavain kenraalien kanssa olen ollut
tekemisissä vain isänmaallisen opetustoimen johdosta. He eivät
ylimmältä armeijanjohdolta saaneet minkäänlaisia ohjeita. Piiritystilaa
koskevan lain nojalla he olivat täydelleen itsenäisiä ja kuuluivat
sotaministeriöittensä alle, kun valtiopäivät syksyllä 1916 olivat
perustaneet sotilas-ylikomentajan viran; Baierissa oli laita jo ennen
ollut näin.

Preussin sotaministerillä tuli näin ollen olemaan suuri merkitys sodan
voitokkaaseen päätökseen nähden. Hänen vastuunalaisuutensa oli kasvanut
entistä suuremmaksi, hänen tuli nyt kaikella voimallaan vaikuttaa
valtiokansleriin ja saada hänet toimimaan kansan hengen vahvistamiseksi
kotimaassa, jotta armeijan henki ei huonontuisi, ja vielä hänen piti
alueellaan teroittaa mieliin valtiojärjestyksen säilyttämistä, jos sitä
yritettäisiin järkyttää. Tätä odotti armeija Preussin sotaministeriltä.
Komentavain kenraalien sijaisten asema menetti merkitystään
valtakunnanjohdon kannan ja sotilas-ylipäällikköä koskevan lain
johdosta. Se olikin tämän lain tarkoitus, ensi sijassa se juuri
kohdistui heitä ja heidän toimintaansa vastaan. Epäilemättä kirjavuus
yhdistyslain tulkitsemisessa ja sensuurin käyttämisessä ja monessa
muussa asiassa olikin paha ja omiaan synnyttämään sekaannusta. Parempi
olisi ollut, jos hallitusvallalla olisi ollut yhdenmukainen luja
käsitys. Tätä kuitenkin puuttui eikä sotaministerikään saanut sitä
aikaan. Kuta enemmän valtiokansleri myöntyi puolueiden vaatimuksiin,
sitä enemmän epävarmuus levisi Berliinistä maaseudullekin. Komentavain
kenraalien sijaisten itsenäinen toiminta lakkasi yhä enemmän. Laki,
joka perusti sotilas-ylipäällikön toimen ja joka olisi saattanut olla
hyvä, kävi vaikutuksiltaan meille turmiolliseksi.

Sotilaskabinetin päällikkö, joka virassaan oli vastuunalainen vain
keisarille, oli niinikään viranomainen, jonka kanssa ylimmän
armeijanjohdon tuli olla tekemisissä tasa-arvoisuuden pohjalla. Tämä
viranomainen työskenteli vakaasti ja tunnollisesti. Mielipiteensä se
muodosti yksinomaan komentoviranomaisten kertomuksien perusteella.
Armeijanjohtajista ja komentavista kenraaleista se kysyi minunkin
mielipiteitäni. Muutoin eivät henkilöasiat ensinkään kuuluneet
ylimmälle armeijanjohdolle, ainoastaan yleisesikunnan upseereihin
nähden minulle kuului moraalinen vastuunalaisuus, myöskin mitä
ritarimerkkien jakoon tulee. Olisin kovasti suonut, että
sotilaskabinetin johdossa olevat miehet olisivat omasta kokemuksestaan
tunteneet tarkoin sodan ja voineet arvostella upseerikunnan tarpeita.
Nyt se työskenteli liiaksi rauhanaikuisten kaavojen mukaan eikä
riittävästi asettanut esiin lujia luonteita.

Ritarimerkki-kysymykset, joiden merkitystä armeijalle ei ole arvattava
liian vähäiseksi, kuuluivat sotilaskabinetin päällikön ratkaistaviin.
Niihinkin nähden hän piti johtonaan armeijan-ylikomentojen esityksiä.
Valitettavasti viipyi liian kauan, ennenkuin ehdokkaat saivat
ritarimerkkinsä. Pitkien ponnistuksien jälkeen onnistui ylimmän
armeijanjohdon painostuksellaan saada haavoitettujen kunniamerkki
hyväksytyksi.

Siirtomaasodan johto oli valtakunnan siirtomaaviraston valtiosihteerin
käsissä. Hänen ja yleisesikunnan välillä ei rauhankaan aikana ollut
läheistä yhteyttä siirtomaiden sotatoimiin nähden. Kenraali kreivi v.
Schlieffen oli vasta 1904 erikoisella käskyllä saanut toimekseen
sotatoimien johdon Lounais-Afrikassa. Valtakunnan siirtomaavirasto ei
ole pitänyt riittävää huolta siirtomaiden puolustuskyvystä. Hyötyä,
jonka Ranska sai siirtomaa-alueiltaan sodankäynnilleen, ei voida kyllin
korkeaksi arvata. Se käytti varsinkin kesällä 1918 sotaan suuressa
määrin tummaihoisia. Sitä me emme tietysti olisi tehneet missään
tapauksessa, mutta paremmin olisimme voineet käyttää siirtomaitamme
hyödyksemme. Itä-Afrikan saksalainen sankarijoukko kykeni vetämään
vastaansa voimallisen vihollisen. Tätä ei voitu käyttää Turkkia
vastaan, vaan tänne täytyi varmaankin osaksi lähettää toisia joukkoja,
jotka lopulta säästyivät länsirintamalta. Mielenkiinnolla olen
seurannut siirtomaasotaa ja minua hämmästytti, ettei Lounais-Afrikassa
toimittu tarmokkaammin. Sen ei olisi tarvinnut kukistua niin nopeasti.
En näe syytä, mistä se johtui. Kotimaan vähäinen huolenpito
siirtomaittemme puolustuskyvystä ei voinut olla ainoa syy.
Itä-Afrikassa kenraali v. Lettow-Vorbeck piti syksyllä 1917 puoliaan
Rufidjin ja Rovuman välillä ja myöhemmin portugalilaisella alueella
aina sodan loppuun saakka. Loistava esimerkki saksalaisesta urheudesta
vieraassa maanosassa.

Ylin armeijanjohto ja valtiokansleri olivat tasa-arvoiset. Niidenkin
yhteisenä huippuna oli Hänen Majesteettinsa. Yhteytemme valtakunnan
hallituksen kanssa kävi piankin sangen vilkkaaksi, vaikka tosin sangen
masentavaksi. Hallitukselle tekemämme ilmoitukset siitä, mitä
sodankäynti ehdottomasti odotti siltä, jotta Saksan kansa kykenisi
voittamaan, eivät saaneet tarpeellista vastakaikua.

Sotilaallisten etujen edustus kaikissa ulkopoliittisissa kysymyksissä
sodan aikana ja rauhan solmimista varten tuotti myös monta kosketus- ja
samalla hankauskohtaakin.

Berliinissä oleva hallituskoneisto teki ylenmäärin kömpelön
vaikutuksen.

Jaostot työskentelivät liiaksi paljon rinnakkain ilman vähintäkään
keskinäistä kosketusta; usein vasen käsi ei tiennyt, mitä oikea teki.
Bismarck saattoi saada jaostot onnelliseen yhteistyöhön,
sodanaikaisille valtiokanslereille se ei ollut mahdollista.

Molemminpuolinen yhteys kävi yksinkertaisemmaksi ja paremmaksi, kun
valtiokansleri helmikuusta 1917 alkaen lähetti ylimpään armeijanjohtoon
oman edustajansa, ensimmäisenä alivaltiosihteeri v. Steinin, josta
puhalsi raikas tuulahdus koko ajan, jonka hän oli luonamme. Syksyllä
1917 tuli kreivi Limburg-Stirum luoksemme, mies, jonka tottumukseen ja
runsaihin tietoihin yhtyi lämmin isänmaallinen mieliala. Seurustelu
hänen kanssaan tuotti minulle vilpitöntä iloa. Melkein samasta ajasta
alkaen edusti ylintä armeijanjohtoa valtiokanslerin luona Berliinissä
eversti, myöhemmin kenraali v. Winterfeldt. Hän suoritti vaikean
tehtävänsä antaumuksella ja hienolla älyllä.

Ylimmän armeijanjohdon täytyi lisäksi olla tekemisissä monen muun
valtakunnan viraston ja liikenneasioissa suurten liittovaltioittenkin
hallitusten kanssa. Voimakkaan valtiomahdin puute tuntui kipeästi.
Valtiollinen monimuotoisuutemme kävi tuntuvaksi. Asiaaymmärtävät
korkeammat baierilaiset upseerit lausuivat toivomuksen, että
perustettaisiin valtakunnan-sotaministeriö. Minä en voinut muuta kuin
kannattaa tätä ajatusta ja pyysin heitä kotimaassaan toimimaan sen
puolesta.

Päiväjärjestyksessä on nyt Saksan perustuslain yhtenäiseksi tekeminen.
Tapahtukoon se siten, että se on isänmaallemme uusi kehitysaskel,
älköönkä tällöin unohdettako, mitä Saksa on Preussille ja
liittovalloille velkaa.

Puolueettomissa valtakunnissa olivat ylimmän armeijanjohdon
käytettävinä sotilasattasheet, samoin kuin rauhankin aikana. He
kuuluivat asianomaisen lähettilään alle eivätkä harjoittaneet
politiikkaa. Sotilaallisista asioista he tekivät ilmoituksia suoraan
yleisesikunnalle, jättäen lähettiläälle jäljennöksen. Tämä
menettelymuoto ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Propagandankin
alalla sotilasattasheet työskentelivät yksissä neuvoin lähettiläiden
kanssa. Siihen kuuluvat ohjeensa he saivat eversti v. Haefteniltä.

Liittolaisvalloissa sotilasattasheilla oli samanlaiset tehtävät. Hekin
pysyivät erillään politiikasta. Etupäässä he olivat Saksan ylimmän
armeijanjohdon yhdysside-upseereina liittolaisarmeijain ylikomennoissa.


VII.

Syyskuun 5:ntenä kenraalisotamarsalkka ja minä lähdimme länteen
ensimmäiselle matkallemme. Matkustimme Charlevillen kautta, jossa suuri
päämaja vielä oli, Cambraihen Baierin kruununprinssin Rupprechtin
päämajaan.

Charlevillen edustalla tervehti meitä kruununprinssi.
Kenraalisotamarsalkan kunniavartiona oli komppania v. Rohrin
kuuluisasta rynnäkköpataljoonasta. Ensi kerran näin nyt suljetun
rynnäkköpukuisen joukon, päässä teräskypärä, joka oli osoittautunut
niin erinomaisen hyödylliseksi. Meille se itärintamalla oli tuntematon.
Kruununprinssi oli erittäin tyytyväinen siihen, että hyökkäys Verduniä
vastaan oli keskeytetty, siten oli toteutunut, mitä hän jo kauan oli
toivonut. Hän kosketteli sitten muita kysymyksiä ja huomautti
minullekin haluavansa rauhaa; mutta hän ei sanonut minulle, miten se
olisi saatavissa ententelta.

Charlevillessa kenraalisotamarsalkka kohtasi suuren päämajan herrat.
Ylimmän armeijanjohdon jako kahteen ryhmään ja Plessin ja Charlevillen
ylen pitkä välimatka oli kokonaisuuteen vaikuttanut melko
häiritsevästi. Hyvät kaukopuhelin- ja kaukokirjoitus-yhteydet eivät
voineet korvata suullista keskustelua. Olisin mielelläni yhdistänyt
päämajan länteen, en tosin kuitenkaan Charlevilleen, joka oli
epäedullisella paikalla. Belgiassa ja Ranskassa oli Saksan joukkojen
kestettävä taistelun koko raskaus sen leppymättömimmässä muodossa. Halu
olla sitä paikallisesti lähellä oli luonnollinen. Mutta ylimmän
armeijanjohdon täytyi jäädä Plessiin, sotatoimet Romaaniaa vastaan kun
edellyttivät läheistä yhteyttä Teschenissä olevan kenraali v. Conradin
kanssa. Suuri päämaja siirrettiin sen vuoksi itään ja majoitettiin
Plessiin, Kattowitziin ja muihin paikkoihin.

7:nnen aamupäivällä keskustelimme Cambraissa kiivaan kamppailun
riehuessa Sommella. Kaikki olivat näiden ylenmäärin ankarain
taistelujen vaikutuksen alaisina.

Länsirintaman järjestely ei siihen aikaan ollut onnistunut. Armeijain
yhdistäminen armeijaryhmiksi ei vielä ollut kehittynyt kyllin pitkälle.
Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli syntynyt elokuussa Sommen
taistelun vaikutuksesta. Se käsitti nyt Arrasin edustalla olevan 6:nnen
armeijan, jota kruununprinssi Rupprecht siihen saakka oli itse
komentanut, ja molemmat taisteluarmeijat, 1:sen ja 2:sen armeijan,
joita johtivat kenraalit Fritz v. Below ja v. Gallwitz. Saksan
kruununprinssin armeijaryhmä oli vanhempi; se oli muodostettu Reimsin
luona olevasta 3:nnesta armeijasta, Verdunin edustalla olevasta
5:nnestä, jota kruununprinssi itse johti, ja Lothringissa ja Elsassissa
olevista armeijanosista A ja B. Armeijaryhmämuodostuksen ulkopuolella
olivat 4:s armeija, jota kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua
Albrecht johti, sotajoukon oikealla sivustalla ja kenraalieversti v.
Schubertin johtama 7:s armeija molempain armeijaryhmäin välissä.
Muutoksiin ei aluksi ryhdytty, 7:s armeija vain liitettiin
kruununprinssi Rupprechtin johtoon ja pian sen jälkeen muodostettiin
Saksan kruununprinssiä varten erikoinen armeijaryhmäkomento. Ylimmän
armeijanjohdon tarvitsi nyt enää antaa käskyjä vain kolmeen paikkaan.
Länsirintaman järjestelyn täydelliseen uudistukseen oli vasta
taistelulevon jälkeen ryhdyttävä.

4:nnen armeijan esikunnanpäällikkö, kenraali Ilse, ja
kruununprinssi Rupprechtin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmäin
esikunnanpäälliköt, kenraalit v. Kuhl ja v. Lüttwitz, esittivät
yleispiirtein rintamaosainsa olot. Eversti v. Lossberg syvällä
vakavuudellaan ja Bronsart v. Schellendorf vilkkaalla tavallaan
täydensivät kenraali v. Kuhlin esitystä Sommen taistelusta kuvaamalla
sen sisäistä menoa. Tähänastinen alueen menetys ei mielestäni merkinnyt
paljoa, se voitiin vielä kestää, mutta äärettömän tärkeä oli sitä
vastoin kysymys, miten se voitaisiin tulevaisuudessa ehkäistä ja
samalla sen seurauksena ilmenevä voimamme yhä jatkuva heikontuminen.
Minun oli voimasuhteista päästävä selvyyteen samoin kuin siitäkin,
vieläkö taktilliset käsityksemme olivat oikeat. Edellinen oli helppoa,
jälkimmäinen sanomattoman vaikeata. Strateegis-taktillisissa
kysymyksissä mielipiteet törmäsivät yhteen aivan samalla tavalla kuin
kaikissa valtiollisissa ja taloudellisissakin kysymyksissä. Tässä
suhteessa on yhtä vaikeata vaikuttaa vakuuttavasti; ilmiöt todetaan,
mutta perussyyt kielletään. Niitä on sen vuoksi vaikea korjata.
Joukkojen kestävyys on suuri. Niin oli asian laita rauhan aikana, sama
se on sodassa.

Kuva, jonka olin itselleni luonut Verdunin ja Sommen rintaman oloista,
täytyi minun nyt kuulemani perustuksella nähdä vielä melkoista
synkemmissä väreissä. Ainoa valoisa värisävy oli saksalainen sankarius,
joka isänmaan puolesta kärsi vaikeinta, mitä kärsiä saattoi. En voi
toistaa niitä liikuttavia taistelukuvauksia, jotka kuulin; kauneimman,
mitä siitä on julkaistu, on eräs karaistuneen hampurilaisen rykmentin
nuori upseeri kirjoittanut. Siinä on sankariruno suorasanaisessa
muodossa.

Minulle selveni, mitä äärettömiä vaatimuksia uusi toimi asetti
sotamarsalkalle ja minulle ja mitä vaatimuksia me asetimme lännessä
taisteleville joukoille ja niiden johdolle heikontaessamme niitä yhä,
jotta kaakossa voisimme ryhtyä hyökkäykseen.

Valtava, lentäjien hyvin ohjaama tykistö oli Sommen luona suunnattomin
ammusmäärin nujertanut ja murskannut tykistömme. Jalkaväkemme
puolustuskyky oli siihen määrään lopussa, että vihollisen
joukkohyökkäys onnistui. Emme menettäneet vain sielullista
joustavuutta, vaan suuren verenhukan lisäksi menetimme vielä vankeina
melkoisen määrän ja paljon sotatarpeita.

Päällikköjen toiveet keskittyivät siihen vaatimukseen, että oli
kiireimmiten saatava lisää tykistöä, ampumatarpeita, lentäjiä ja
ilmapalloja sekä paremmat mahdollisuudet miehistön vaihtoon hankkimalla
enemmän ja ajoissa vereksiä divisioonia ja muita joukkoja. Näiden
vaatimusten tyydyttäminen kävi helpommaksi sen kautta, että luovuttiin
hyökkäyksestä Verduniä vastaan; meidän täytyi kuitenkin ottaa lukuun,
että siellä edelleenkin menetettäisiin paljon väkeä paljaastaan
paikallisten olojenkin vuoksi. Mahdollistahan oli, että ranskalainen
itse ryhtyi linnoituksesta hyökkäämään. Verdun jäi avoimeksi, voimia
kuluttavaksi mätähaavaksi. Olisi ollut suotavampaa, että asemat olisi
siirretty taapäin suppiloalueella. Verdunin taistelun paikallisista
vaikeuksista minulla ei silloin ollut oikeata käsitystä. Linnoitus
vaati Sommen ohella yhä vakavaa huomiota; siitä huolimatta 5:nnen
armeijan täytyi luovuttaa melkoiset määrät tykistöä ja lentäjiä. Muiden
armeijain suhteen oli meneteltävä häikäilemättömämmin. Niiden tuli
venyttää rintamiaan ja vapauttaa taistelurintamaa varten divisioonia,
tykistöä, lentäjiä ja ilmapalloja. Itsestään selvää on, että sen
johdosta syntyi heikkoja kohtia; siihen saimme tyytyä, jos mieli kyetä
Sommella puolustukseen. Mutta siihen taas oli pakko; selkäpuolella ei
ollut asemia. Ylin armeijanjohto saattoi lisäksi turvautua muutamiin
uusiin divisiooniin, jotka vähitellen valmistuivat.

Tykistö- ja ilmataistelusuhteiden täytyi vähitellen käydä rintamalla
suotuisammiksi, kun annetut määräykset oli pantu toimeen; ammuskysymys
vain jäi surettavaksi, vaikka riistätinkin toisilta rintamilta
ampumatarpeita.

Jos divisioonain toimittamista edistettiin, näytti käyvän mahdolliseksi
vähitellen saada Rupprechtin armeijaryhmän olot sille kannalle, ettei
sen enää tarvinnut elää vain kädestä suuhun. Siinä tapauksessa saattoi
toivoa, että divisioonia vapautettaessa ja rintamalle tuotaessa niiden
pysyvä jaoitus voisi säilyä. Tähän minun täytyi armeijan sisäisen
rakenteen ja joukkojen säästämisen vuoksi panna mitä suurin paino.
Asiain nykyisellä kannalla kärsi huolenpito sekä miehistä että
hevosista haittaa. Kun ylin armeijanjohto oli tehnyt voitavansa, vaadin
kaikella ankaruudella, että joukkoyhtymät oli pidettävä koossa. Siihen
saakka se olojen pakosta oli ollut mahdotonta. Voimain erikoisen
lisätuonnin ohella jäi uupuneiden divisioonain vaihtaminen toisiin
pysyväksi välttämättömyydeksi. Sotatoimi-osastollani oli sangen
olennaisena tehtävänä pitää aina saatavissa divisioonia, joita voitiin
käyttää Sommen taistelussa. Se oli sangen vaikea ja vastuunalainen
tehtävä! Joukon tilasta oli oltava hyvin selvillä, ennenkuin voitiin
määrätä, että se oli rauhalliselta rintamanosalta siirrettävä ja
asetettava enemmän tai vähemmän tärkeihin taistelurintaman kohtiin.

Niitä apujoukkoja, jotka taistelun varalle poistettiin jostakin osasta
rintamaa, ei voitu paikalla käyttää toisaalla. Säännölliset tulo- ja
menolähetykset rasittivat jo ylenmäärin ratoja. Nyt oli tämän lisäksi
vielä pantava liikkeelle valtava määrä junia. Siten kului pakostakin
pari-kolme viikkoa, ennenkuin kaikki, mitä nyt oli varattu, todella oli
määräpaikallaan. Mutta siihen mennessä saattoi vihollisen menestys
tehdä tyhjäksi kaikki laskut ja uusia tehtäviä ilmaantua. Kohtalo sai
ratkaista; vihollisellakin oli sanansa sanottavana. Lähinnä tehtiin,
mitä hetken ahdingossa voitiin aikaan saada.

Taktillisella alalla täytyi meille onnistua saada uudelleen etusijalle
tykistötaistelujen hyökkäyksellinen johto, joka ennen rynnäkköä ruhjoo
vihollisen tykistön ja jalkaväen. Tykkien ja ammuksien heikommuuden
vuoksi olimme siitä luopuneet. Sulkutulesta oli tullut luuloteltu
yleislääke. Jalkaväki tahtoi sitä; mutta se on kuitenkin sekoittanut
paljon terveitä käsityksiä. Vaikka sulkutuli olikin teoriassa hyvä,
täytyi sen kuitenkin liiankin usein menettää tehonsa vihollisen
ammuksien myrskysateessa. Turvautuen sulkutuleen jalkaväkemme laiminlöi
liian helposti tehokkaan itsenäisen puolustuksen. Samalla kuin
taisteluun tarvittavien tykkien ja ammusten lukumäärää lisättiin, mikä
oli tykistön tehokkaan käyttämisen välttämätön ehto, oli korkeampien
päällikköjen tehtävänä oleva tulen ohjaus saatava täsmällisemmäksi ja
ilmassa tehtävien havaintojen avulla tähtäys tarkemmaksi. Useiden
muiden upseerien kanssa kannatin tykistötaistelun johtoa
pääasiallisesti divisioonittain korkeampien viranomaisten tarkkain
käskyjen mukaisesti. Tämä tosin synnytti vastustusta, mutta vähitellen
ajatus kuitenkin tunnustettiin oikeaksi. Jokaisen divisioonankomentajan
tuli saada erikoinen korkeampi tykistöupseeri tämän aselajin käyttöä
varten. Tämmöisen viranomaisen puute kävi kipeästi tuntuvaksi.

Tykistö ja lentäjä oli saatava lähemmäksi toisiaan. Lentäjän tuli
mieltyä tulen ohjaamiseen. Taistelu korkealla ilmassa, jota lisäksi
odottivat korkeat kunnianosoitukset ja maininta armeijan
tiedonannoissa, oli innostuttavampaa ja ihanampaa kuin tykkitulen
ohjaus, jossa kaikesta huolimatta oli mahdoton ketään tyydyttää.
Tykkitulen ohjauksen suurta merkitystä voitiin vasta vähitellen ruveta
käsittämään.

Taistelukeinona maassa olevia maaleja vastaan lentokoneet eivät silloin
vielä esiintyneet niin suunnitelmallisesti kuin 1917 ja varsinkin 1918,
mutta jo Sommen taistelussa matalalta lentävät vihollisen lentäjät
vaikuttivat konekivääritulellaan aivan suhdattomasti jalkaväkeemme.
Siihen eivät niinkään olleet syynä veriset tappiot, kuin se tunto, että
vihollinen keksi ja tavoitti semmoisistakin paikoista, missä siihen
saakka oli ollut turvallista. Tämä masentava tunne oli alussa niin
voimakas, että kivääri ja konekivääri useinkin jäivät käyttämättä,
vaikka niiden käyttäminen olisi ollut sangen tarkoituksenmukaista.
Jokaisen taistelun lopullinen ratkaisu riippuu perimmäisenä
jalkaväestä. Olen ollut jalkaväensotilas, olen ollut sitä kaikesta
sielustani ja sanoin pojillenikin: menkää jalkaväkeen! He tekivät niin;
vasta myöhemmin he seurasivat houkutusta ja nousivat monen muun nuoren
miehen keralla ampumahaudoista antautuakseen lentäjän vapaaseen
toimeen. Jalkaväen vanhan ohjesäännön kaunis lause: "Jalkaväki kantaa
taistelun päärasituksen ja sen ovat suurimmat uhrit, sen vuoksi sitä
odottaa suurin kunniakin" on aina pysyvä sotilaallisena totuutena.

Jalkaväen kannettava taakka on valtava, sen on tämäkin sota osoittanut.
Maata paikallaan vihollisen rumputulen alaisena, liassa ja ravassa,
kosteassa ja kylmässä, nälissään ja janoissaan tai kyykkiä yhteen
sullottuina maanalaisissa käytävissä, kuopissa ja kellareissa
vihollisen ylivoimaa odotellen ja nousta varmasta suojasta hyökkäämään
tuhoa tuottavaa vihollista vastaan, katsella kuolemaa silmästä silmään,
on miehen työtä. Se on mahdollista vain siinä tapauksessa, että voimaa
antaa mieskuri, jota kannattaa rakkauden tunne isänmaata kohtaan ja
syvällä sydämessä uinuva velvollisuuden käsky. Se kunnia on suuri.
Mutta suurin palkka on se ylpeä tietoisuus, että on kotimaata palvellut
vielä enemmän kuin muut, oman miehuuden kautta saavutetun voiton tunne.
Kotia jääneet miehet eivät voi kyllin usein pitää tätä mielessään.
Moisen sankariuden edessä niiden tulee vaieten paljastaa päänsä -- ja
olla puhumatta!

Saavutuksia arvosteltaessa ovat kaikki ne tasa-arvoisia, jotka ovat
taistelleet kuten jalkasotilas: pionieerit, ratsuväen ampujat tai
kenttätelegrafistit ansaitsevat saman kunnian. Heihin kaikkiin sopii
vanhan ohjesäännön kaunis lause.

En tällä lausunnolla tahdo vähentää sitä, mitä muut aselajit ovat
aikaan saaneet. Ylin armeijanjohto antoi kaikille samalla huolella ja
samalla kunnioituksella tunnustuksensa, lentäjälläkin on voittajan
mieli, tuo syvää tyydytystä tuottava tunne: tässä mies merkitsee
jotain! Mutta hänen ei tarvitse kestää taistelun repiviä vaikutuksia.
Tykistön täytyi kestää samantapaista kuin jalkaväenkin. Kuta kauemmin
sotaa kesti, sitä suuremmiksi kasvoivat sen tappiot sekä puolustuksessa
että hyökkäyksessä, siitä tuli yhä enemmän taistelun ja rintaman
vankkuuden tuki. Siitä huolimatta ei tykistönkään tarvitse kieltää
vääräksi tuota jalkaväestä sanottua lausetta. Oikeassa se oli
noustessaan sitä käsitystä vastaan, että jalkaväki muka on pääase.
Valitettavasti oli tämä päässyt erehdyksestä pujahtamaan erääseen
tykistöä varten laadittuun ohjesääntöönkin. Pääaseita ei ole. Kullakin
on oikeutuksensa, sillä kaikki ovat tarpeen. Ei tulla toimeen ilman
yhtäkään niistä.

Se mitä Cambraissa sain kuulla jalkaväestämme, sen taktiikasta ja
varustuksista, oli minulle erinomaisen tärkeää. Oli varma, että
jalkaväki taisteli liian ahtaassa, liian jäykästi, se takertui liiaksi
kiinni alueen säilyttämiseen; suuri mieshukka oli siitä seurauksena.
Syvät katetut käytävät ja kellarit muodostuivat usein tuhoisiksi
ihmisansoiksi. Kiväärin käyttäminen oli joutunut unohdukseen,
käsigranaatista oli tullut pääase ja jalkaväen varustus konekivääreillä
ja muilla ampuma-aseilla oli jäänyt paljon jälelle vihollisen
vastaavista toimenpiteistä. Kenraalisotamarsalkka ja minä saatoimme
aluksi vain pyytää, että etumaiset linjat yleensä miehitettäisiin
ohuemmalta, syvät käytävät hävitettäisiin ja luovuttaisiin kaikista
semmoisista kaivannoista ja maakappaleista, joiden jäykkä säilyttäminen
oli merkityksetön yleiselle toiminnalle, mutta tuotti erikoisia
tappioita. Jalkaväen muut opetus- ja varustuskysymykset voitiin vain
vähitellen panna alulle.

Käsigranaattien pääsy etualalle oli johtunut siitä, että ne
kaivantosodassa voitiin heittää turvapaikoista ja näitä hyväksi
käyttäen, jota vastoin kiväärin käyttäminen vaati poistumaan suojan
takaa. Läheltä taisteltaessa omissa aloitteissa ja vihollisen nyt
tehdessä suurhyökkäyksiään, joissa mies äkkiä joutui miestä vastaan,
oli käsigranaatti mukavampi ja tottumattomankin taistelijan helpommin
käytettävä ase kuin kivääri, joka lisäksi helposti likaantui. Tämä oli
ymmärrettävää; mutta jalkaväen tuli kyetä omin voimin torjumaan
vihollinen päältään ja taistelemaan sitä vastaan matkan päästä. Jos
taisteltiin vain mies miestä vastaan, kävi vihollisen miesluku helposti
ratkaisevaksi.

Jalkamies oli granaatin vuoksi unohtanut ampumisen. Sitä oli hänelle
uudelleen opetettava. Hänen täytyi ruveta uudelleen luottamaan
kivääriinsä; sitä varten hänen tuli osata sen käyttöä. Helppo oli tätä
huomauttaa, sanomattoman vaikeata saada tässä todella jotain aikaan.
Täyteväkemme lyhyen palvelusajan vuoksi ei se enää onnistunutkaan, niin
moneen kertaan kuin sitä koetettiinkin. Se olisi ollut mahdollista vain
pitkän perusteellisen harjoituksen avulla rauhan aikana, sillä se saa
ampujan taistelun vaikutuksen alaisena ampumaan koneellisesti.

Vihollisen jalkaväessä oli jo aikoja sitten ihmisen voimaa laajassa
mitassa koneella kohotettu; me sitä vastoin työskentelimme vielä
liiaksi ihmisellä. Meillä oli täysi syy mitä tarkimmin säästää
yksilöjä. Tässäkin oli saatava aikaan perinpohjainen muutos;
konekivääristä oli tehtävä jalkaväen tulivoiman pääase.
Jalkaväkikomppanian tuli saada uudeksi aseeksi kevyt konekivääri, jonka
käyttämiseen se luovutti niin vähän kiväärillisiä miehiä kuin suinkin.
Se konekiväärimme, joka konekiväärikomppanioilla oli, oli siihen liian
raskas.

Voidaksemme aivan pian vahvistaa jalkaväen tulen tehoa ainakin valtavan
sotanäyttämömme polttavimmilla kohdilla, päätimme perustaa erikoisia
konekiväärijoukkoja -- tarkka-ampuja-osastoja. Tähän oli jonkinmoisia
runkoja jo olemassa; ne oli nyt yhdistettävä ja laajennettava.

Miinain- ja granaattien heittäjäin tuli lisäksi vahvistaa jalkaväen
taisteluvoimaa. Kaikkien pikalataus-aseitten valmistusta oli
edistettävä.

Ja vihdoin oli järjestettävä jalkaväen kehittäminen hyökkäysjoukoiksi,
jommoisia sota oli luonut, ja tämäkin tehtävä jalkaväen yhteiseksi
omaisuudeksi. Opetusryhmillä, rynnäkköpataljoonilla, oli suuri arvo ja
ne ovat suuressa määrin vaikuttaneet opetukseen; ne olivat esikuvia,
joita jalkaväki innolla jäljitteli. Kuinka tämän tuli tapahtua, oli
lausuttava sille opetusohjeessa. Sellaista ei vielä ollut olemassa.

Asemain rakentamiseen ja järjestämiseen nähden saatiin Sommen taistelun
tähänastisesta kulusta tärkeitä opetuksia. Etumaisten hautojen syväin
käytäväin sijaan oli tehtävä matalampia kaivantoja. Betoniset
suojakkeet huomattiin yhä arvokkaammiksi, mutta valitettavasti
niiden rakentaminen vaati paljon aikaa. Helposti huomattavat
kaivantolinjat, jotka jokaisessa lentäjän ottamassa valokuvassa
näkyivät hiuksentarkasti, olivat oivallinen maali vihollisen
tykistölle; koko puolustusjärjestelmä oli leveydelleen venytettävä,
höllitettävä ja saatava pinnanmuodostukseen mukautumaan. Suuret taajat
lankaesteet eivät enää suojaa suoneet, vaikka ne lepoaikoina olivatkin
niin viihdyttävät. Vihollisen ammussateessa ne katosivat olemattomiin.
Kevyet rautalanka-aidat, joita oli vaikea huomata, soveltuivat paremmin
taisteluun. Eturinteen asemat, joista jalkaväellä oli laaja ampuma-ala,
vihollinen huomasi helposti. Vihollisen tykistö rummutti ne hajalle ja
omat tykistön vaikutuksen havaitsijat usein vain vaivalla saattoivat
pitää niitä silmällä. Takarinteen asemat, joiden ampuma-ala oli pieni,
ja joita oma tykistö saattoi hyvin silmällä pitää, voitiin säilyttää.
Suurtaistelussa oli niille annettava etusija.

Tykistön havaintomahdollisuuden ratkaiseva arvo ja samalla
välttämättömyys asemaa valittaessa ottaa se ensi sijassa huomioon, oli
käynyt sangen ilmeiseksi.

Tähänkin suuntaan oli siis kehitettävä; paljon oli muuttunut, jopa
kääntynyt kerrassaan päinvastaiseksi!

Kaikkia näitä kysymyksiä oli Cambrain keskustelussa vain kosketeltu.
Yleensä minä sain vain vaikutuksia, jotka kuitenkin osoittivat, kuinka
välttämätöntä oli antaa taistelumenetelmille uusia muotoja ja kuinka
armeija halusi, että sitä taktiikan ja varustuksen puolesta
kehitettäisiin. Idässä olimme pääasiassa taistelleet vanhan taktiikan
mukaan, jonka olimme rauhan aikana oppineet, ja sen mukaan joukkomme
kehittäneet; täällä oli vastassamme uusia ilmiöitä, joiden huomioon
ottaminen oli velvollisuuteni.

Olen aina erikoisen mielelläni pohtinut kaikkia taktillisia ja
varustusasioita ja ne kuuluivatkin tehtäviini, kun olin Berliinissä
suuressa yleisesikunnassa. Koetin jo silloin saada aikaan paljon
semmoista, mikä nyt oli käynyt polttavaksi. Kuten jo ennakolta saattoi
helposti arvata, olivat ne nyt, kun armeija seisoi vihollista vastassa,
tulleet sen elinkysymyksiksi, niille ei voinut suoda liian suurta
huomiota. Tämä vastuunalaisuus armeijaa kohtaan oli erikoisen painava.
Vaikka minun toiselta puolen täytyikin vaatia sotaan väkeä, oli minulla
toisaalta inhimillisesti ihanampi velvollisuus säilyttää isänmaamme
ihmishenkiä.

Tämä sai minun miettimään kannettavia suojapanssareita. Niitä
jaettiinkin joukoille. Ne eivät kuitenkaan saavuttaneet suosiota, ne
kun olivat liian raskaat.

Cambrain keskustelu oli ollut hyödyksi. Syvän vaikutuksen teki näiden
kokoontuneiden päällikköjen ja esikunnanpäällikköjen hiljainen suuruus.
Lähes kaksi vuotta he olivat nyt lännessä pitäneet puoliaan suurissa
torjuntataisteluissa, sillä välin kuin kenraalisotamarsalkka ja minä
olimme idässä saattaneet voittaa rohkeita hyökkäystaisteluita. Yhä
vahvemmaksi kävi mielipiteeni, että valtakunnan hallitus oli saatava
sodalle antamaan, mitä sodalle kuului. Ihmiset, sotatarpeet ja
sielullinen voima olivat armeijalle elinkysymyksiä. Kuta kauemman sotaa
kesti, sitä pakottavampana täytyi tämän tulla näkyviin. Kuta enemmän
armeija vaati, sitä enemmän tuli kotimaankin antaa, sitä suuremmaksi
kävi valtakunnan hallituksen ja etenkin Preussin sotaministeriön
tehtävä.

Keskustelun jälkeen kutsuttiin meidät aterialle Baierin kruununprinssin
luo. Hän oli sotamies velvollisuudentunnosta. Hänen taipumuksensa eivät
olleet sotilaalliset. Suurella vakavuudella hän hoiti korkeata
sotilaallista tointaan ja sen tehtäviä ja onkin oivallisten
yleisesikunnanpäällikköjensä tukemana -- alussa baierilaisen kenraali
Krafft v. Dellmensingenin ja nyt kenraali v. Kuhlin -- täyttänyt ne
suuret vaatimukset, jotka ylipäällikölle on asetettava. Samoin kuin
Saksan kannatti Baierinkin kruununprinssi sodan lopettamista ilman
minkäänlaista voittoa, mutta suostuisiko entente siihen, sitä ei
hänkään tiennyt. Suhteeni Baierin kruununprinssiin oli aina hyvä.

Württembergin herttua Albrecht, 4:nnen armeijan ylipäällikkö, joka
niinikään oli läsnä, on jyrkempi sotilasluonne kuin molemmat
kruununprinssit. Minulla on ollut harvoin ilo häntä tavata, mutta
erikoisen mielelläni muistelen herätteistä rikasta keskusteluani hänen
kanssaan. Hän oli persoonallisuus.

Iltapäivällä lähdimme Cambraista paluumatkalle Belgian kautta.
Kenraalikuvernööri v. Bissing matkusti jonkun matkaa kerallamme.
Sovimme hänen kanssaan, että miehitysjoukkojamme Belgiassa
vähennettäisiin; pian tapahtuva joukkojen venyttäminen useissa kohdin
länsirintamaa kehoitti pistämään sinne tänne väliin nostoväkijoukkoja.
Samoin pyysimme häntä auttamaan, kun ryhdyttiin toteuttamaan aiottua
sotatarpeiden hankintaa.

Seuraavana iltapäivänä keskustelin tästä asiasta matkalla herrain
Duisbergin ja Krupp v. Bohlen u. Halbachin kanssa. Olin pyytänyt heitä
tulemaan junalle. Raaka-ainetilanteeseemme nähden he pitivät
sotatarpeittemme lisäystä aivan mahdollisena, kunhan vain
työmieskysymys saataisiin ratkaistuksi.

9:nnen aamulla saavuimme jälleen Plessiin. Olin nyt perehtynyt asemaani
ja tunsin työmaani. Valtava oli se toimiala, joka oli äkkiä minulle
avautunut ja joka minulta vaati paljon semmoista, mikä tähän saakka oli
ollut minulle aivan outoa. Minun täytyi tunkeutua syvälle sodankäynnin
koneistoon ja kotimaan elämään, suuriin ja pieniin seikkoihin, ja
samalla myös olla selvillä suurien maailmankysymysten probleemeista.

Entiset virkahuoneet -- eräässä ruhtinaallisen linnan
siipirakennuksessa -- olivat käyneet liian ahtaiksi; uudet huoneet
sisustettiin ruhtinas Plessin hallintorakennukseen. Muutimme herra
Nassen, Plessin ruhtinaan omaisuuden hoitajan taloon. Säännöllinen työ
alkoi.


VIII.

Ententen hyökkäystä jatkui syyskuun ja lokakuun ajan ja vielä
kauemminkin muuttumattomalla voimalla, kuten olikin odotettavaa.
Syyskuu oli erikoisen kriitillinen kuukausi. Meidän ei ollut helppo
päästä Siebenbürgenissä alkamaan sotatoimia Romaaniaa vastaan.

Sommen taistelu, joka alkoi heinäkuun 1:senä suurisuuntaisella
murtoyrityksellä, oli pyrkimyksessään pysyen jatkunut heinäkuun
keskivaiheille saakka muuttumattomalla voimalla. Elokuun loppuun saakka
entente oli taistelurintaman kaikilla osilla ryhtynyt uusiin laajoihin
hyökkäyksiin mitä suurimpia voimia käyttäen pehmittääkseen meidät
ensinnäkin perinpohjin. Romaanian sodanjulistuksen jälkeen alkoivat
hyökkäykset jälleen mitä valtavimmalla voimalla ja entente ryhtyi taas
suunnitelmallisesti murtoyritykseen. Ne taistelut, joita nyt
taisteltiin, kuuluvat koko sodan valtavimpiin ja voittivat käytettyihin
sotatarve- ja ihmismääriin nähden kaikki entiset hyökkäykset. Jo
syyskuun 3:ntena alkoivat rynnäköt Sommen pohjoispuolella ja kestivät
7:nteen päivään saakka. Vihollinen tunkeutui asemiimme yhä syvemmälle.
Syyskuun 5:ntenä ranskalainen kävi Sommen eteläpuolellakin hyökkäykseen
leveällä rintamalla. Me menetimme useita paikkoja.

Pohjoisrannalla alkoivat taistelut uudelleen jo 9:ntenä päivänä ja
kestivät 17:nteen, meidät työnnettiin yhä kauemmas taapäin. Vihollinen
anasti Ginchyn ja Bouchavesnesin. 17:ntenä päivänä oli etelärannalla
suurtaistelun päivä, Berny ja Deniécourt menetettiin. Sommen
eteläpuolella taistelutoiminta hieman lauhtui, mutta vihollisen
tykkituli jyrisi edelleen. Sommen pohjoispuolella taisteluja jatkui;
25:ntenä alkoi ankarista otteluista niin rikkaan Sommen taistelun
valtavin kamppailu. Tappiomme olivat suuret; vihollinen anasti
Rancourtin, Morvalin, Geudecourtin ja Comblesinkin, josta niin
kiihkeästi oteltiin. 26:ntena menetettiin Thiepvalin luona kulmaus.
28:ntena yhä jatkuvat hyökkäykset menivät myttyyn.

Johtajilta ja joukoilta vaadittiin suunnattomia. Cambraissa luvatut
joukkojen vaihdot ja länsirintamaa varten hahmoteltu vaihtosuunnitelma
eivät enää likimainkaan riittäneet. Divisioonia ja muita joukkoja oli
nopeammassa tahdissa työnnettävä Sommen rintamalle ja niiden tuli
kestää siellä kauemmin. Yhä lyhyemmäksi kävi se aika, joka jäi
virkistymiseen ja harjoituksiin levollisella rintamanosalla. Joukot
kuluivat kulumistaan. Kaikki oli äärimmilleen pingoitettu! Plessissä
oli hermojännityksemme valtava, yhä uusia apukeinoja oli keksittävä ja
toimeen pantava. Tarvittiin kenraalien v. Gallwitzin, Fritz v. Belowin,
v. Kuhiin, everstien v. Lossbergin ja Bronsart v. Schellendorfin
rautaiset hermot mielenmaltin säilymiseen ja saapuvain apujoukkojen
suunnitelmalliseen paikoilleen toimittamiseen, jota paitsi heidän
kaikista vastoinkäymisistä huolimatta vielä piti pitää silmämääränään
tilanteen parantamistakin. Mutta ennen kaikkea siihen vaadittiin
sellaisia joukkoja kuin saksalaiset joukot ovat!

Lokakuussa hyökkäykset jatkuivat vähentymättömällä voimalla, etenkin
taistelutantereen pohjoisella osalla. Vihollisen käyttämät keinot
kävivät vieläkin voimallisemmiksi; kärsimme tappioita, mutta
puolustuksen menestyksellinen varmistuminen kävi kuitenkin tuntuvaksi.

Suppiloseudussa Verdunin koillisrintamalla taisteltiin edelleen.
Ranskalainen teki hyökkäyksiä, me pysyimme puolustuskannalla. Joukkomme
kärsi paljon. Mutta siellä kokonaiskuva ei siitä huolimatta muuttunut.

Italian rintamalla teki Itävalta-Unkari syyskuun 14:nnen ja 17:nnen
päivän välillä Italian armeijan 7:nnen, lokakuun 9:nnen ja 13:nen
päivän välillä 8:nnen Isonzo-hyökkäyksen tyhjäksi; uusi hyökkäys oli
odotettavissa.

Makedonian rintamalla oli entente syyskuun jälkipuoliskolla ryhtynyt
Ostrowo-järven länsipuolella vastahyökkäykseen Florinan suuntaan ja
tunkenut bulgaarialaiset takaisin ja työntänyt heidät aina heidän
elokuullisiin lähtöasemiinsa saakka. Minä toivoin, että heillä olisi
siellä ennakolta varustetut asemat. Mutta 11:nnen armeijan ylikomento,
joka sillä välin oli siellä ottanut ylijohdon käsiinsä, antoi minulle
kylläkin pian päinvastaiset tiedot. Bulgaarialaiset eivät olleet
tehneet mitään. Tilanne oli tietenkin vakava ja eversti Gantsev valitti
sangen liikutettuna, kuinka huonon vaikutuksen Monastirin menetys
tekisi hänen bulgaarialaisiinsa. Miten paljon huonomman vaikutuksen
vielä hänen bulgaarialaisensa tekivät meihin, sitä hän ei tahtonut
ajatella. Heitä ei toistaiseksi voitu auttaa. Mutta minä olin tullut
siihen johtopäätökseen, että Bulgaarian armeija oli otettava lujempiin
käsiin, ja ehdotin sen vuoksi erikoisen armeijaryhmän muodostamista,
jolla olisi saksalainen ylipäällystö, mutta joka kuuluisi Bulgaarian
ylimmän armeijanjohdon alle. Tämä siihen suostui. Kenraali Otto v.
Below lähti esikunnanpäällikkönsä kenraali v. Böckmannin keralla
Kuurinmaalta ja ryhtyi Yskybissä johtamaan uutta armeijaryhmää.

Bulgaarian sotajoukon aseina Makedonian lakeudella oli lokakuun
alkupuoliskolla vakava.

Itärintamalla ylin armeijanjohto ensinnäkin koetti toimittaa
saksalaisia joukkoja Maros-joen rintamaosalle antamaan siellä
jonkinmoista tukea Itävalta-Unkarin heikolle puolustukselle. Se oli
ensimmäinen, mitä oli tehtävä. Päällikkyyssuhteet sodassa Romaaniaa
vastaan oli lisäksi järjestettävä selvälle kannalle ja Karpaattien
pohjoispuolellakin uusittava. Kun kenraali v. Conrad piti
tärkeänä, että itävalta-unkarilainen komentoviranomainen johtaisi
Siebenbürgenissä, muodostettiin Unkarissa uusi armeijaryhmä, jonka
johtajaksi arkkiherttua Kaarle tuli ja hänen esikunnanpäällikökseen
kenraali v. Seeckt.

Arkkiherttuan tähänastinen armeijaryhmä, lukuunottamatta Karpaateilla
olevia joukkoja, joutui kenraali v. Boehm-Ermollin johtoon; samalla hän
pysyi Itävalta-Unkarin 2:sen armeijan päällikkönä. Täten muodostettu
armeijaryhmä joutui itärintaman ylipäällikön ylijohdon alaiseksi. Nyt
oli vihdoinkin Karpaattien pohjoispuolella saatu aikaan selvä ja olojen
vaatimusten mukainen johdonjako, johon jo niin kauan olimme pyrkineet.
Tämä oli nyt käynyt välttämättömän tarpeelliseksi. Kenraali kreivi v.
Bothmerin armeijan saksalaiset divisioonat, joiden kimppuun venäläinen
herkeämättä ankarasti hyökkäsi ja joita oli pahoin kolhittu, kaipasivat
vaihtamista semmoisiin itärintaman ylipäällikön vanhalla rintamalla
oleviin divisiooniin, joiden oli tarvinnut vähemmin kestää. Vaihtaminen
oli sangen hidasta työtä, se kun voitiin toimittaa vain juna junalta.
Voimat olivat kaikkialla niin heikot, ettei jännitetyn sotatilanteen
vuoksi ollut mahdollista yhdestä paikasta kerrallaan viedä pois
kokonaisia divisioonia. Tätä oli sitä enemmän kartettava, kun
itärintaman ylipäällikön täytyi irroittaa yhä uusia voimia Romaaniaa
vastaan.

Arkkiherttua Kaarlen uuden armeijaryhmän alle kuuluivat Karpaateilla
olevat joukot, jotka yhdistettiin Itävalta-Unkarin 7:nnen
armeijakomennon johtoon yhdeksi armeijaksi, ynnä lisäksi molemmat
Siebenbürgenissä muodostettavat armeijat. Pohjoisen, Itävalta-Unkarin
1:sen armeijan piti kenraali v. Arzin johdolla asettua rintamaan Maros
Vasarhelyn kahden puolen taaksepäin Klausenburgiin saakka, eteläisen
Saksan 9:nnen armeijan kenraali v. Falkenhaynin johdolla Karlsburgin ja
Mühlbachin välille, heikoin osastoin etelää kohti Orsovaan saakka.
Kenraali v. Falkenhayn sai täällä kaikkein tärkeimmällä kohdalla
tilaisuuden isänmaan palveluksessa osoittaa joukkojen johtajana
sotilaallista kykyään.

Venäläinen ahdisti elokuun lopulla ja syyskuun alussa arkkiherttua
Kaarlen silloista armeijaryhmää ankarasti Itä-Galitsiassa ja
Karpaateilla, mikä sai kenraali kreivi v. Bothmerin armeijan verkalleen
vetäytymään Zlota-Lipalta Narajowkan taa ja itävalta-unkarilaisten
joukkojen peräytymään Karpaateilla yhä kauemmaksi, etenkin Tataarisolan
seuduilla ja Bukovinan rajalla. Kun Siebenbürgeniin hyökännyttä
romaanialaista armeijaa vastaan tähdättyjen sotatoimien ensimmäisenä
edellytyksenä oli tämän rintaman lujittuminen, niin ei ollut muuta
neuvoa, kuin lähettää vielä ainakin kolme divisioonaa, jotka niin
ankarasti ahdistetusta lännestä olivat tulossa Siebenbürgeniin,
Boehm-Ermollin ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmiin Dnjestrille ja
Karpaateille. Verta vuotavalla sydämellä siihen suostuin. Muistan sen
katkeruuden, joka minussa silloin pääsi valloilleen Itävalta-Unkarin
armeijaa kohtaan, kun ajattelin asemaamme lännessä ja idässä ja sitä,
mitä joukkojemme kaikkialla täytyi aikaan saada. Mutta meidän täytyi
toimia, molempain edut olivat yhteiset.

Jatkuvan horjunnan jälkeen lujittui sitten rintamamme venäläisiä
vastaan syyskuun puolivälistä. Uudet, mitä suurimmilla ihmisvoimilla
tehdyt hyökkäykset Lutzkin länsipuolella Saturtzy--Pustomityn linjaa
vastaan, Brodyn länsipuolella Graberkan rintamaosaa, Zborowin
kukkuloita ynnä Brsheshanya ja Narajowkalla olevia asemiamme vastaan
pysyivät joka kerta tuloksettomina. Eikä venäläisillä Karpaateillakaan
taisteluissa, joita käytiin Tataari-solassa ja harjanteilla siitä
kaakkoon Kirlibabaan saakka, enää saksalaisten joukkojen erinomaisen
vastustuksen vuoksi ollut sanottavaa menestystä. Lokakuun puolivälissä
ei asema kuitenkaan vielä ollut lopullisesti varma, venäläisten
hyökkäysvoima kun ei vielä suinkaan ollut murrettu. Entisellä
rohkeudella he edelleen tekivät joukkohyökkäyksiään; missä rohkeutta
puuttui, siellä autettiin takaapäin konekivääreillä. Halu päästä
voitolle Volhyniassa, Itä-Galitsiassa ja Karpaateilla vaikutti yhä
tehokkaana käyttövoimana Venäjän armeijan päämajassa.

Joukkojen sijoitus Maros-joelle viivästyi aina syyskuun loppupuolelle
saakka. Jos romaanialaiset olisivat toimineet nopeaan, olisivat he
voineet kerrassaan mullistaa kaikki. Dobrudshaan hyökänneen
kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin suuri menestys käänsi kuitenkin
Romaanian armeijan huomion toisaalle. Se odotti sitä paitsi venäläisten
pääsyä Karpaattien yli ja kulki hitaasti kuin etana eteenpäin. Vasemman
siipensä se piti alallaan Orsovasta Hermannstadtiin saakka, jossa oli
vahvanlainen ryhmä. Päävoimat etenivät Kronstadtista ja Moldaun
rajavuoristosta käsin idästä länteen päin läheisessä kosketuksessa
venäläisten vasemman siiven kanssa.

Venäjän ja Romaanian aikomus näyttää olleen laskeutua Unkarin alangolle
suljetussa linjassa Karpaattien ja Tonavan välillä. Sitä varten oli
kuitenkin Karpaattien yli tuotava sangen suuria venäläisvoimia.
Romaanialaisten olisi sitä varten ollut, tarmokkaasti edeten meidän
joukkojemme keskitysalueille, avattava venäläisille takaapäin
Karpaattien ylimenopaikat. He tekivätkin aivan päinvastoin. Suursotaan
perehtymättömänä romaanialainen ei käyttänytkään mitenkään hyväkseen
olojen suotuisuutta, jonka meidän divisioonaimme siirtäminen
Dnjestrille ja Karpaateille yhä uudelleen tarjosi. Se eteni tavattoman
hitaasti ja menetti aikaa. Jokainen päivä oli meille voitto!
Venäläisetkään eivät menetelleet tarkoituksenmukaisesti; he ryntäilivät
mieluummin Karpaattien harjanteita vastaan, sen sijaan että olisivat
Moldaun kautta hyökänneet meidän avoimeen sivustaamme. Romaanian
osanotto sotaretkeen tapahtui ilman suunnitelmaa. Ei oltu sovittu
yhteisistä sotatoimista.

Kun ensimmäiset lännestä Romaaniaa vastaan lähetetyt saksalaiset joukot
oli ohjattu Itä-Galitsiaan ja Karpaateille, oli meidän Siebenbürgeniin
tuotava itärintaman ylipäällikön divisioonia. Saimme tyytyä siihen,
että rintama heikkeni. Tuskin saatoimme kuitenkaan toivoa, että nämä
joukot saapuisivat ennen syyskuun puoliväliä Siebenbürgeniin. Unkarin
huonot radat viivyttivät osaltaan kuljetusta.

Itävalta-unkarilaisiakin joukkoja saapui hitaasti. Kenraali v. Conrad
ei uskaltanut heikontaa Isonzon rintamaa kovin tuntuvasti. Hän luovutti
Tirolista vain muutamia vuoristobrigaadeja. Nämä saattoivat kuitenkin
tulla perille vasta hyvin myöhään. Tarjosin sen vuoksi Teschenissä
olevalle ylikomennolle Linsingenin armeijaryhmästä eräitä
itävalta-unkarilaisia divisioonia, joita ei enää voitu käyttää Venäjän
armeijaa vastaan. Ne otettiin kiitollisuudella vastaan. Nämä
divisioonat täyttivät aukkoja; hyökkäysjoukoiksi niitä tuskin
kuitenkaan enää voitiin käyttää.

Syyskuun toisella puoliskolla joukkojen sijotus Siebenbürgeniin alkoi
vähitellen olla taajempaa; mutta vihollisen voimiin verraten joukkomme
olivat vielä sangen heikot. Niitä ei kaiken kaikkiaan ollut kuin
muutamia harvoja divisioonia. Itävalta-Unkarin armeijan taisteluteho
oli pieni. 9:s armeija kykeni kuitenkin hyökkäämään, siinä oli
sotatoimien painopiste.

Kummankin armeijan piti lähteä liikkeelle, heti kun rintamaansijoitus
syyskuun lopulla oli päättynyt, Itävalta-Unkarin 1:sen armeijan
Schässburgin pohjoispuolitse jyrkkään itää kohti, 9:nnen armeijan
siten, että sen pääosa kulki Hermannstadtia--Kronstadtia kohti. Oli
hyökättävä romaanialaisten kimppuun ja työnnettävä heidät takaisin itää
kohti. 9:nnen armeijan piti kulkea siten, että sen oikea siipi oli
aivan Transsylvanian alppien pohjoisseinässä kiinni, joten se voisi
katkaista Siebenbürgenissä olevan romaanialaisen armeijan yhteyden
Valakian kanssa. Itsestään selvää oli, että tällöin oli turvattava
armeijan oikea sivusta.

9:nnen armeijan kolmen divisioonan sijoittuminen Mühlbachiu tienoille
tarjosi viholliselle tilaisuuden kiertoliikkeeseen Vulkan- ja
Szurduk-solista Petrosenyn suunnalta, jos romaanialainen aikoi pyrkiä
Hermannstadtin kautta ja edelleen pohjoista kohti Maros-joen yli. Tämä
mahdollisuus oli etusijassa otettava lukuun. Oli sen vuoksi tärkeätä,
että työntäisimme Petrosenyn luona olevat romaanialaiset takaisin
vuoriston taa. 19 p:nä tämä onnistui ensinnä paikalle saapuneille
saksalaisille joukoille. Kun ne oli kutsuttava pois ja liitettävä
Mühlbachista Hermannstadtia kohti eteneviin joukkoihin, joutuivat solat
itävalta-unkarilaisten joukkojen puolustettaviksi. Romaanialaiset
saattoivat vallata ne uudelleen 25 p:nä, mutta osaksi ne silloin jo
olivat menettäneet merkityksensä.

Romaanialainen oli 1:sen armeijan kohdalla tunkeutunut Maros-joen
ylemmässä kaarteessa olevaan Görgeny-vuoristoon ja Maros--Vasarhelyn
yläpuolella tunkenut takaisin jokeen saakka itävalta-unkarilaiset
vartiot. Kauempana etelässä se oli edennyt likimain Szekely--Udvarhelyn
seudulle ja idässä Fogarasiin. Hermannstadtin seuduilla oleva ryhmä,
pari kolme divisioonaa, oli jäänyt alalleen. Schässburgin
ja Hermannstadtin välillä oli harvassa linjassa heikkoja
itävalta-unkarilaisia joukkoja, joiden vahvistuksena oli kolmesta
ratsuväkirykmentistä tähän tarkoitukseen muodostettu Siebenbürgenin
ratsuväkibrigaadi.

Sotatoimien piti alkaa sillä, että kenraali v. Falkenhayn löisi
perinpohjin Hermannstadtin luona olevan ryhmän. Kun Rotenturmin sola
oli saatu suljetuksi, piti molempain armeijain sitten edetä itää kohti.

Hermannstadtin tappelu onnistui. Kiertoliikettä suorittaen alppijoukko
saapui syyskuun 26 päiväksi Rotenturmin solalle vihollisen selän taa,
jonka jälkeen 9:s armeija teki pääosallaan hyökkäyksen Hermannstadtin
kahden puolen. Voimamme olivat heikot, taistelu kesti 30:nteen päivään
saakka. Romaanialainen puolustautui sitkeästi ja kävi etelästä käsin
alppijoukonkin kimppuun. Romaanialaisten pääjoukot lähtivät kuitenkin
liian myöhään liikkeelle eivätkä enää voineet estää sitä, että osa
armeijasta kärsi Hermannstadtin luona tuhoisan tappion.

Alppijoukko, jonka vahvistukseksi nyt saapui itävalta-unkarilaisia
vuorijoukkoja, ryhtyi suojelemaan armeijan oikeata sivustaa Rotenturmin
solan luona. Kenraali v. Falkenhayn itse lähti viipymättä marssimaan
itää kohti vuoriston pohjoispuolella. Jotta painostus täällä saataisiin
vielä vahvemmaksi, vietiin 1:sen armeijan 89:s saksalainen divisioona
Schässburgin länsipuolitse 9:nnen armeijan viereen; kenraali v. Arz
lähti samalla liikkeelle. Vihollisen armeijat joutuivat täten
marssiessaan yhteen.

Romaanialaisilla oli aluksi keskustassa menestystä. Mutta Fogarasin
eteläpuolella 9:s armeija löi heidät ja työnsi heidät loistavalla
hyökkäyksellä, jota kesti lokakuun 10:nteen päivään saakka,
Geister-Waldin ja Kronstadtin kautta tämän kaupungin eteläpuolella
olevaan vuoristoon Campulungiin, Sinajaan ja Buzauhun saakka. 9:nnen
armeijan täten aikaansaama painostus oli niin ankara, että
romaanialainen peräytyi kauempana pohjoisessakin ja Itävalta-Unkarin
1:nen armeija saattoi vähitellen Altin ja Maroksen lähdeseuduilta
nousta Moldaun rajavuoristoon.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin hyökkäys romaanialaisia vastaan
oli sillä välin menestynyt hyvin. Dobrudshan rataa Dobriciin
lähetettiin vain heikkoja joukkoja, kun taas kenraalisotamarsalkka kävi
muine voimineen syyskuun ensi päivinä linnoitetun Tutrakanin kimppuun.
Boden heikon saksalaisen osaston osanotto sai ratkaisevasti aikaan sen,
että tulos oli hämmästyttävän hyvä. Suunnilleen kaksi romaanialaista
divisioonaa antautui syyskuun 6:ntena lyhyen vastarinnan jälkeen.
Nopealla toiminnalla saatiin Silistriakin 9 p:nä antautumaan. Dobric
oli jo 4 p:nä valloitettu. Tätä kaupunkia kauemmaksi ei ollut
mahdollinen tunkeutua, romaanialaiset joukot kun täällä saivat tuota
pikaa avukseen yhden venäläisen ja yhden itävalta-unkarilaisista
sotavangeista muodostetun divisioonan. Sofiassa tunnettiin jonkinmoista
huolta siitä, kuinka bulgaarialaiset joukot taistelivat venäläisiä
vastaan; pelko oli aiheeton. Bulgaarialaiset eivät tehneet venäläisten
ja romaanialaisten välillä eroa, mutta heidän toimi- ja hyökkäyskykynsä
ei ollut suuri. Saksalaiselle ylikomennolle 3:s bulgaarialainen armeija
tuotti toisinaan paljon huolta.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen nojasi vasemmalla sivustallaan
suorastaan Tonavaan ja keskittikin tänne pääpuserruksen. Vihollisen
voimat, jotka kokoontuivat linjalle Kara Omer -- 10 km Dobricin
koillispuolella -- Oltina-järvi, oli määrä tunkea Mustaa merta kohti.
Vasemmalla siivellä oleva Boden saksalainen osasto mursi nämä asemat
rohkealla rynnäköllä ja jatkoi työntöä kauemmas Tonavan vartta
alaspäin. Mutta bulgaarialaiset eivät saapuneet paikalle kyllin
nopeaan; tosin hekin tekivät hyökkäyksen, mutta vastustaja peräytyi
syyskuun 15:ntenä järjestyksessä. 3:s bulgaarialainen armeija oli
päästänyt käsistään tilaisuuden suureen menestykseen. Vihollinen
saattoi uudelleen asettua jo ennen sodan alkua vahvistettuihin
Rasovan--Cobadinun--Tuzlan asemiin.

Yrityksistä, joita tehtiin näidenkin asemain valtaamiseksi, oli pian
luovuttava. Paikalla olevain bulgaarialais-turkkilaisten joukkojen
hyökkäysvoima ei riittänyt siihen. Selkäpuolen yhteydet oli
järjestettävä ja varustettava, jotta saataisiin paikalle hyökkäykseen
tarvittavat ampumatarpeet. Se vaati aikaa.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen pyysi jo syyskuun toisella
puoliskolla saada yhden saksalaisen divisioonan, ilman sitä hän ei
voinut suorittaa hyökkäystä. Toistaiseksi täytyi odottaa, kunnes tämä
pyyntö voitiin ratkaista.

Kun valmistukset hyökkäyksen jatkamiseen olivat täydessä käynnissä,
saimme äkkiä lokakuun 1:senä Sofiasta sen yllättävän tiedon, että
romaanialainen oli Rahovon luona Rustshukin koillispuolella vahvoin
voimin kulkenut Tonavan yli. Tonavaa suojelevat voimamme olivat heikot,
muita joukkoja ei ollut paikalla. Kenraalisotamarsalkka työnsi
hyökkääjiä vastaan mitä kokoon sai, ja jo lokakuun 3:ntena
romaanialaisen oli pakko palata takaisin Tonavan pohjoisrannalle.
Itävalta-Unkarin Tonavan-laivasto oli puuttunut tehokkaasti taisteluun.
Mitä Romaanian armeijanjohto oikeastaan tarkoitti tällä yrityksellä,
siitä ei ole selvyyttä saatu. Siebenbürgenin ja Dobrudshan tapauksiin
se ei voinut vaikuttaa.

Lokakuun puolivälissä yleistilanne oli parantunut. Länsirintamalla se
pysyi suuressa määrin vakavana, mutta sikäläisten voimain valtavilla
ponnistuksilla pahimmasta ahdingosta päästiin.

Italian rintamalla oli torjuttu kaksi vihollisen voimallista
hyökkäystä.

Makedoniassa täytyi vielä pelätä tappioita.

Romaanian armeija oli Dobrudshassa ja Siebenbürgenissä saanut tuntuvia
iskuja. Muu itärintama kesti.

Ententen suunnitelma musertaa lopullisesti meidät syksyllä 1916, jolla
suunnitelmalla vielä elo- ja syyskuussa näytti olevan hyvät toiveet,
oli nyt toistaiseksi tehty tyhjäksi. Vielä eivät taistelut kaikilla
rintamilla kuitenkaan olleet päättyneet. Vihollisenko voimat
kestäisivät kauemmin, vai meidän, sitä emme silloin vielä tienneet,
kuten nyt tiedämme, luodessamme silmäyksen taapäin. Romaania ei ollut
vielä lyöty. Nyt olin täysin selvillä siitä, ettemme voisi mitenkään
elää ja käydä sotaa ilman Romaanian viljaa ja öljyä, vaikka olisimmekin
Galitsiassa venäläisten käsistä pelastaneet Drohobytshin öljykentät.

Sen jälkeen kun sotamarsalkka ja minä olimme tulleet ylimpään
armeijanjohtoon, olimme astuneet valtavan askeleen eteenpäin ja toinen
askel oli vielä astuttava; rintamat oli saatava kestämään ja Romaania
oli voitettava, jotta voisimme edelleenkin elää. Vuosi 1917 alkoi,
ennenkuin tämä päämäärä saavutettiin. Mutta silloin emme enää
ajatelleet ententen 1916 vuoden suuren rynnistyksen torjuttuja vaaroja,
vaan tunsimme uusia huolia katsellessamme ylenmäärin vakavaan
tulevaisuuteen.


IX.

Toinen yritys, josta meidän täytyi lokakuun keskivaiheilla päättää, oli
erinomaisen vakava.

Oli vaikea antaa Romaanialle isku rajavuorien poikki tai Tonavan yli;
vielä vaikeampi oli saada kokoon uusia joukkoja sotatoimien jatkamista
varten.

Olimme tietysti kaiken aikaa keskenämme harkinneet, miten sotatoimia
Romaaniaa vastaan oli jatkettava. Edullisin liike oli molempain
armeijaryhmäin samanaikainen eteneminen, sisäsiipi Galatzia kohti.
Mackensenin armeija etenisi Tonavan suistamoa kohti, Galatzin
alapuolella, ja arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä Serethiä kohti,
Galatzin yläpuolella. Sisempiä sivustoja suojattaisiin. Tuloksena olisi
ollut Romaanian armeijain pääosan tuhoaminen Valakiassa ja alueen
valtaus, joka oli erinomaisen rikas juuri niistä sotatarpeista, joita
meiltä puuttui. Tämä kaunis suunnitelma oli iskenyt asianomaisten
johtajain ja minunkin päähäni.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen sai ajoissa pyytämänsä divisioonan
-- 217:nnen -- ja saattoi ryhtyä hyökkäykseen vihollisen asemia vastaan
Tuzlan--Cobadinun--Rasovan linjalla ja tunkeutua edelleen Tonavan
suistamoon saakka.

Se ankarin hyökkäyksin toimiva vastarinta, jota arkkiherttua Kaarlen
armeijaryhmä sai kokea rajavuoristossa Orsovasta Bukovinaan saakka,
osoitti kuitenkin sangen pian, että 9:s ja Itävalta-Unkarin 1:nen
armeija olivat takertuneet kiinni. Siellä ei hyökkäyksen jatkaminen
ollut mahdollista.

Toisia teitä oli keksittävä yleistä sotasuunnitelmaa varten.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tuli sen saksalaisen divisioonan
avulla, joka paraillaan oli matkalla, vaikka sen matka edistyikin hyvin
hitaasti, lyödä vihollinen Dobrudshassa, seurata sitä vain osalla
sotavoimastaan ja viedä loput Bukarestin eteläpuolella Tonavan yli.
Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmästä piti 9:nnen armeijan kulkea
Transsylvanian alppien poikki etelää kohti Valakiaan. Kummankin
armeijan oli sitten koetettava voittaa vihollinen ja pyrittävä
yhtymään.

Ei ollut vielä selvää, kulkisiko kenraalisotamarsalkka v. Mackensen
Tonavan yli Tutrakanin, Rustshukin vai Svistovin kohdalla, ja
hyökkäisikö kenraali v. Falkenhayn, käyttäen tukikohtanaan Orsovaa,
Szurdukin vaiko Rotenturmin solan kautta Valakiaan. Ne voimat, jotka
olivat Romaaniaa vastaan tähän saakka taistelleet, eivät missään
tapauksessa enää riittäneet. Romaanian armeija oli vahva. Venäjältä
odotettiin apua. Oli itsestään selvää, että molemmat armeijaryhmät
hankkivat niin paljon voimia, kuin suinkin kokoon saivat, Valakiaan
marssiakseen.

Mielelläni olisin lähettänyt kenraalisotamarsalkka v. Mackensenille ne
lisävoimat, mitä ehkä irti saataisiin, asettaakseni hänen rintamalleen
koko sotasuunnitelman painopisteen. Tonavan yli oli helpompi kulkea
kuin vuoriston, jossa sitä paitsi jo oli satanut lunta. Vihollisen koko
huomio oli niinikään sinne kääntynyt. Bulgaarian rautatieolot tekivät
kuitenkin sotamarsalkka v. Mackensenin armeijan vahvistamisen
mahdottomaksi. Täytyi sen vuoksi tehdä päätös, että ensin raivattaisiin
pääsö vuoriston poikki; vasta kun tämä olisi tapahtunut ja Valakiassa
päästy etenemään, tuli kenraalisotamarsalkan kulkea Tonavan poikki,
muutoin hänen asemansa voimain vähyyden vuoksi olisi käynyt
vaaralliseksi.

Periaatteessa kaikki oli selvillä. Päävaikeus oli ratkaista, oliko
joukkoja tätä sotatointa varten yleensä ensinkään käytettävissä.
Taistelin sisäistä taistelua. Voimain kulutus molemmilla suurilla
rintamilla idässä ja lännessä oli ollut sangen suuri, eivätkä taistelut
olleet vielä päättyneet. Ummistin silmäni kaikille vaaroille muilla
rintamilla. Itärintaman ylipäällikön piti vielä luovuttaa pari-kolme
jalkaväkidivisioonaa ja kaksi ratsuväkidivisioonaa. Belgian
kenraalikuvernöörin piiristäkin tuotiin 7:s ratsuväkidivisioona. Näillä
lisävoimilla voitiin ainakin tehdä yritys ja siihen päätettiin ryhtyä
marraskuun puolivälissä; epätietoista oli, onnistuisiko se voimiemme
vähyyden vuoksi.

Kun uutta joukkojen sijoitusta Romaaniaa vastaan suoritettiin lokakuun
lopussa ja marraskuun alussa ja siihen liittyvät tapaukset kulkivat
kulkuaan, jatkuivat taistelut edelleen muilla rintamilla.

Sommen taistelua taisteltiin vielä koko lokakuu suurella katkeruudella.
Joen pohjoisella rannalla olivat lokakuun 13, 18 ja 23 päivä mitä
vakavimpia suurtaistelupäiviä; joukot olivat tavattoman ahtaalla, mutta
yleensä ne säilyttivät asemansa; puolustuksemme oli sentään käynyt
jäykemmäksi. Valtava rynnäkkö, joka marraskuun 5:ntenä tehtiin
Bouchavesnesin ja Le Sarsin välillä, torjuttiin niinikään. Mutta
seuraavissa katkerissa taisteluissa ranskalaisella jälleen oli
menestystä. Marraskuun 13:ntenä englantilainenkin Ancren kahden puolen
tunkeutui asemiimme -- se oli erikoisen raskas isku, sillä emme olleen
enää pitäneet tätä mahdollisena, varsinkaan täällä, missä joukkomme
vielä olivat hyvissä asemissa. Marraskuun 14:ntenä oli englantilaisella
jälleen siellä menestystä. 18:s oli uusi suurtaistelun päivä, jolloin
meillä kuitenkin, huolimatta vihollisen suuresta voimankäytöstä,
ylipäänsä oli menestystä.

Sommen etelärannallakin oli taisteltu. Lokakuun 10:nnen jälkeen kävivät
hyökkäykset Roomalaistien eteläpuolella jälleen ankarammiksi, myöhemmin
taisteltiin sen pohjoispuolellakin katkerasti. Saavutimme täällä lokak.
20:ntenä menestystä hyökkäyksessä Maisonetten maatilaa vastaan. Se
herätti yleistä iloa, vaikka se itsessään olikin vähäpätöinen; olihan
kerran lännessäkin tehty onnellisesti päättynyt hyökkäys! Koettakaamme
asettua joukkojen mielialaan, joukkojen, jotka vihdoinkin pääsevät
hyökkäämään, oltuaan vihollisen ainaisen rumputulen suomittavina, ja
joille nyt onnistuu saada hyökkäyksellä voitto rintamalla, missä siihen
saakka oli täytynyt vain puolustautua ja nähdä Saksan aseitten kärsivän
paljon vastoinkäymisiä.

Samalla kuin Sommen taistelutantereen ranskalaisella osalla
taistelutoiminta laimeni, kävi Verdunin edustalla asema jälleen
kireämmäksi. Lokakuun 24:ntenä ranskalainen jälleen teki hyökkäyksen,
menetimme Douaumontin linnakkeen ja marraskuun 1:senä meidän täytyi
lähteä Vaux'nkin linnakkeesta. Tämä tappio koski kipeästi, mutta vielä
raskaampaa oli muutamain divisioonain pirstoutuminen, joka tuli meille
yllätyksenä. Länsirintaman jännitys oli meille sitä kovempaa tähän
aikaan, kun toinen joukkojensijoitus Romaaniaa vastaan vielä oli
keskeneräinen. Ylin armeijanjohto kesti epävarmuuden keskellä vielä
tämän uudenkin koettelemuksen toteuttaakseen oikeaksi harkitsemansa
aikomuksen, lyödäkseen Romaanian armeijan ja miehittääkseen Valakian.

Ahdistetuin mielin odotimme marraskuun puolivälistä alkaen sekä
Sommella että Verdunin luona vihollisen ankarain hyökkäysten
jatkumista, mihin marssimme Romaaniaan saattoi antaa aihetta. Mutta
taistelutoiminta, joka oli Sommen etelärannalla alkanut lauhtua
marraskuun alussa ja pohjoisrannalla kuukauden loppupuolella, ei enää
kühtynyt. Ententella ei sillä hetkellä enää ollut voimia eikä
arvatenkaan ammuksiakaan hyökkäyksiensä jatkamiseen.

Mutta joulukuun 14:ntenä, 15:ntenä ja 16:ntena taisteltiin Verdunin
edustalla uudelleen sangen ankarasti. Ranska ryhtyi hyökkäykseen
supistaakseen yhä ennen vuoden loppua niitä saavutuksia, joihin
saksalaiset vuonna 1916 olivat tämän linnoituksen edustalla päässeet.
Tuo aie menestyi, saamamme isku oli erikoisen raskas. Paitsi paljon
voimia menetimme tärkeitä asemiakin. Vuoden rasitukset olivat olleet
liian suuret. Puolustuksessa yhtämittaa alallaan olleiden joukkojen
joustavuus oli herpaantunut vihollisen valtavan tykkitulen ja omain
tappioiden johdosta. Olimme länsirintamalla täydelleen uupuneet!

Italian rintamalla alkoivat taistelut uudelleen marraskuun alussa.
7 p:nä Italian 9:s Isonzo-lryökkäys oli pääasiassa torjuttu.
Taistelutoiminta taukosi täällä toistaiseksi. Italiallakaan ei ollut
voimia liittolaisensa Romaanian keventämiseksi. Itävalta-Unkarin
sikäläiset joukot olivat niinikään niin uupuneet, ettei niistä voitu
luovuttaa uusia voimia Romaaniaa vastaan.

Makedonian rintamalla ei tilanteen ollut suotu kehittyä onnellisesti.
Selkäpuolen yhteydet Makedonian lakeudelle päin ja Cernan molemmin
puolin olevaan vuoristoon olivat vielä aivan keskeneräiset. Hyvin
paljon laiminlyötyä oli tehtävä. Saksalaisella armeijanylikomennolla
oli hyvin vähän toiveita Bulgaarian armeijan lujittamisesta sen
entisiin alkuasemiin. Hyvissä ajoin se ryhtyi johtamaan selkäpuolen
asemain rakentamista Monastirin pohjoispuolelle suoraan tasangon poikki
ja Cernan kahden puolen olevan ylen rotkoisen vuorimaan yli.

Jo lokakuun keskivaiheilla onnistui ententen kulkea tämän joen yli
Brodin kohdalla ja saada käsiinsä tärkeitä kukkula-asemia. Tämä sai
11:nnen armeijan ylikomennon siirtämään rintaman takaisinpäin
lähemmäksi Monastiria. Kun entente sitten marraskuun keskivaiheilla
jatkoi hyökkäyksiään, väistyivät bulgaarialaiset joukot taas ja niiden
täytyi taistellen peräytyä Monastirin pohjoispuolella oleviin asemiin.
Serbialaiset valtasivat kaupungin marrask. 18:ntena. Bulgaarian
armeijan lujuus oli saanut olennaisen kolahduksen. Meidän täytyi
lähettääkin sinne saakka kolme tai neljä jääkäripataljoonaa, jotka
olivat matkalla vain Orsovaan, ja sijoittaa ne Makedonian vuoristoon.
Ei voinut enää olla puhettakaan siitä, että Bulgaarian armeijasta
riittäisi lisää väkeä Romaaniaa vastaan. Tunkeutumisemme Valakiaan
antoi ententelle marraskuun lopulla ja joulukuun alussa mitä lähimmän
aiheen ryhtyä ankariin hyökkäyksiin uusia asemia vastaan, jotka
kuitenkin katkerista taisteluista huolimatta säilytettiin. Joulukuun
jälkipuoliskollakin suoriuduttiin voitokkaasti taisteluista, mutta
viimeisetkin voimat oli pantava liikkeelle. Selkäpuolella yhteydet
paranivat, joukoille voitiin toimittaa tarpeita; Makedonian rintama
alkoi jälleen lujittua; ikävä kyllä oli sinne ollut pakko sijoittaa
saksalaisia pataljoonia, tosin vain muutamia, joita tietenkin kipeästi
kaivattiin Romaaniassa.

Entente oli sillä välin lokakuussa miehittänyt Piraioksen ja Ateenan ja
näin sillä oli hallussaan nyt sekä Kreikka että Kreikan rautatiet. Se
edisti Venizeloksen joukkojen muodostamista suuressa mittakaavassa.
Minne entente vain lähti, sieltä se myös hankki voimia sodankäyntiin.
Tämä pyrkimys ratkaisi sen kannan Kreikkaankin nähden.

Kuninkaalle uskolliset joukot oli marraskuussa tuotu pois Tessaliasta.
Florinan ja Valonan välille syntyi vähitellen katkeamaton linja.

Itärintamalla tekivät venäläiset vielä lokakuun keskivaiheilla valtavan
turhan hyökkäyksen Lutzkin länsipuolella Pustomityn--Saturtzyn rintamaa
vastaan, sitten laimenivat täälläkin hyökkäykset. Narajovkalla niitä
jatkui vielä marraskuussakin. Venäläinen oli vihdoinkin uupunut. Meillä
oli vielä voimia tehdä muutamia hätäpikaa valmisteltuja paikallisia
hyökkäyksiä, joista huomattavimman teki Woyrschin armeijaryhmä
marraskuun 9:ntenä aivan lännen malliin ja joka onnistui. Nyt olivat
meidänkin voimamme lopussa.

Karpaateilla venäläinen jatkoi Romaanian taistelujen yhteydessä
hyökkäyksiään lokakuusta joulukuuhun saakka.

Samalla alkoi venäläisen rintaman piteneminen etelää kohti käydä
tuntuvaksi. Venäläiset ja romaanialaiset tekivät hyökkäyksiä
Itä-Siebenbürgenin ja Romaanian rajalla. Tunkeutumisemme Valakiaan sai
taistelutoiminnan kiihtymään ja venäläiset siellä tekemään voimakkaita
joukkohyökkäyksiä, jotka jälleen synnyttivät paikallista ahdinkoa ja
rasittivat ankarasti hermoja. Varsinkin joutui Itävalta-Unkarin 1:nen
armeija ahtaalle Itä-Siebenbürgenin rajavuoristossa, kunnes
baierilaiset joukot saivat sielläkin aseman lujittumaan.


X.

Paraikaa kun lokakuun lopulla ja marraskuun alussa taistelutoiminta
kaikilla rintamilla oli ylimmillään, eikä sen päättymisestä vielä ollut
tietoa, suoritettiin toinen joukkojen sijoitus Romaaniaa vastaan
loppuun. Se ei ollut helppo. Niinä pitkinä päivinä, jotka se vaati, oli
runsaasti aikaa vielä jäljestäpäinkin harkita, oliko päätös oikea.
Menestys todisti sen oikeaksi; ellei Romaanian sotaretki olisi
menestynyt, mitenkähän sitä olisikaan arvosteltu!

Sanomattomia kuljetusvaikeuksia voitettuaan oli kenraalisotamarsalkka
v. Mackensen lokakuun keskivaiheilla saanut valmistuksensa Dobrudshassa
loppuun suoritetuksi. Ylikomennon yleisesikunnan päällikkö oli kenraali
Tappen, joka syyskuun alkuun saakka oli ollut ylimmän armeijanjohdon
sotaliikeosaston päällikkönä ja nyt ryhtyi innolla ja huolella uutta
tointaan hoitamaan.

Lokakuun 10:ntenä alkoi hyökkäys. Tällöin oli perillä 217:s
jalkaväkidivisioonakin, jota käytettiin ratkaisevalla paikalla,
rynnäkköön Topraisaria vastaan. Jälleen sai saksalainen veri
vuotaa, kun liittolaiset eivät kyenneet täyttämään tämän sodan
vaatimuksia. Vihollisen voimat olivat melkoisesti kasvaneet
ja se oli lokakuun alussa koettanut lyödä Dobrudshassa olevat
saksalais-bulgaarialais-turkkilaiset joukot, mutta se ei ollut tehnyt
hyökkäyksiään kyllin voimallisesti ja yhtenäisesti; näin se laiminlöi
suotuisan hetken, jota se olisi voinut käyttää. Kenraalisotamarsalkka
v. Mackensenin hyökkäys oli ankarain kolmipäiväisten taistelujen
jälkeen johtanut loistavaan menestykseen, murto oli onnistunut.
Vihollisen armeija työnnettiin epäjärjestyksessä taaksepäin pohjoista
kohti Konstantsan--Tshernavodan radan taa. Sitä ajettiin uupumatta
takaa; jo 23 p:nä valtasivat joukkomme Konstantsan ja sen runsaat
öljyvarastot; pian sen jälkeen antautui Tshernavodakin. Vasta 20
kilometriä radan pohjoispuolella luovuttiin takaa-ajosta.

Tietysti otettiin harkittavaksi, eikö armeijan pitänyt, menestystään
edelleen hyväkseen käyttäen, jatkaa marssiaan pohjoista kohti Tonavalle
saakka. Minä vastustin tätä, koska arkkiherttua Kaarlen hyökkäyksen
takertuminen Siebenbürgenin reunavuoristoon oli käynyt kieltämättömäksi
tosiasiaksi. Vaikka kolmas bulgaarialainen armeija, jonka selkäpuolen
yhteys oli riittämätön, olisikin tunkeutunut Tonavalle saakka, olisi se
joutunut olemaan siellä yksikseen. Sitä ei olisi sieltä voitu saada
yhteistoimintaan 9:nnen armeijan kanssa tämän hyökätessä Valakiaan.
Mutta yhteistoiminta oli perusehto koko sotaretken onnistumiselle. Niin
vaikeata kuin ylimmän armeijanjohdon olikin, täytyi sen kuitenkin
lähettää käsky, että kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tuli
keskeyttää etenemisensä, valmistaa menoa Tonavan yli Bukarestin
eteläpuolella ja marraskuun jälkipuoliskolla suorittaa ylimeno niin
suurin voimin kuin mahdollista. Kenraalisotamarsalkka uskalsi jättää
Pobjois-Dobrudshan ylenmäärin heikkojen joukkojen varaan. Ne
kaivautuivat siellä maahan. Luonnollisestikin niiden asema oli
erinomaisen vaarallinen. Päävoimat lähtivät matkalle Rustshukia kohti
jalan ja käyttäen vähitellen uudelleen liikekuntoon saatettua
Dobrudshan rataa, jonka kuljetuskyky kuitenkin oli vähäinen.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen valitsi Svistovin--Zimnicean
ylimenopaikaksi. Plessissä olimme sangen tyytyväisiä siihen, että oli
valittu näin kaukana lännessä oleva paikka. Tonavan armeija joutui näin
niitä 9:nnen armeijan osia lähelle, jotka marssivat Länsi-Valakiaan.

Hyökkäysportteina Valakiaan lännestä ja pohjoisesta tulivat kysymykseen
Orsovan seutu, Vulkan- ja Szurduk-solat tai Rotenturmin sola.

Rotenturmin solassa ja heti sen eteläpuolella oli kenraali Krafft v.
Dellmensingen alppijoukkoineen, joiden vahvistuksena olivat
Itävalta-Unkarin vuoristobrigaadit, kohdannut sangen sitkeää
vastarintaa, kun hän Hermannstadtin tappelun jälkeen oli saanut
tehtäväkseen Kronstadtiin pyrkivän 9:nnen armeijan sivustan
turvaamisen. Kohdistaakseen vihollisen voimat itseensä ja keventääkseen
armeijaa vastaan suuntautuvaa painostusta hän oli puolustautunut
hyökkäyksin. Erinomaisen katkerissa taisteluissa, joissa romaanialainen
ryhtyi usein vastahyökkäyksiinkin, alppijoukot lokakuun loppuun
mennessä solan ylimmän kohdan eteläpuolella pääsivät hyvin vähän
etenemään. Niiden täytyi täällä käydä keskellä talvea vuoristosotaa
kaikissa sen luonteenomaisissa muodoissa ja sen kaikkia suunnattomia
vaikeuksia kärsien. Joukot, Itävalta-Unkarin vuoristobrigaaditkin,
taistelivat oivallisesti; mutta sotatoimet vaativat täällä suunnattoman
paljon aikaa.

9:nnen armeijan päävoimain yritys päästä vuoriston poikki sen
korkeimmalla ja leveimmällä kohdalla, vahvan ja nyt varuillaan olevan
vihollisen sitä vastustaessa, olisi joutunut takerruksiin samalla
tavoin kuin samanlainen hyökkäys lokakuussa Kronstadtin eteläpuolella.
Vastahakoisesti siirsimme hyökkäyksen kauemmaksi länteen; sen
strateeginen vaikutus heikkeni siten. Mutta sitä ei nyt käynyt
katsominen. Tällä kertaa oli pääasia yleensä vain päästä vuorten yli.
9:s armeija oli vielä lokakuun lopulla koettanut Vulkan- ja
Szurduk-solain eteläpuolella päästä etenemään. Yritys oli mennyt
myttyyn äkillisen epäedullisen säänmuutoksen ja vihollisen valppauden
vuoksi. Joukot oli tuotava taapäin aina solan huippukohdalle saakka.
Olimme kuitenkin jonkun verran perehtyneet seutuihin ja saaneet sen
vaikutuksen, että kulku vuoriston yli tällä erittäin kapealla kohdalla
oli kylläkin mahdollinen. Otin lukuun senkin, ettei romaanialainen
tällä kohdalla odottaisi hyökkäyksen uudistamista, se kun oli meille
maksanut paljon. Ylin armeijanjohto päätti siis valita tämän kohdan
vuoristosta ylimenoportiksi. Se näytti suotuisammalta kuin Orsovan
seutu, jossa solan huippukohdat olisi täytynyt vielä taistellen
valloittaakin.

Kalliisti ostettua kokemusta hyväksi käyttäen valmisteltiin
ylimenoa perusteellisesti ja yksityisseikkoja myöten ja joukkojen
vuoristovarustuksia täydennettiin. Erikoista huomiota kiinnitettiin
vuoristoteiden korjaukseen ja kuormaston käytännölliseen järjestelyyn,
jotta etenemistä vihollista vastaan voitaisiin paikalla jatkaa.
Raitiovoimavaunujakin hankittiin; niitä päätettiin käyttää Romaanian
radoilla. Huolimatta kaikista varusteluista tulisi selkäpuolen yhteys
Valakiassa olemaan sangen vaikea, niin kauan kuin siihen saatettiin
käyttää vain Szurduk-solaa.

Marraskuun 10:ntenä kenraali Kühne oli saanut valmistuksensa
suoritetuiksi. Sotaliikkeiden alkaminen oli määrätty marrask.
11:nneksi. Ryhmän piti tällöin lähteä matkaan neljän jalkaväki- ja
kahden ratsuväkidivisioonan vahvuisena, kenraali kreivi v. Schmettow
komentajanaan, ja kaikella voimalla tunkeutua Crajovan kautta Alt-jokea
kohti. Samalla sen tuli tehdä sivuhyökkäys Orsovan suuntaan ja itää
kohti Rotenturmin solan puolustajien selkään. Orsovaa vastaan piti
samaan aikaan heikon brigaadin, johon kuului saksalaisia
pyöräilijäjoukkojakin, hyökätä itävalta-unkarilaisen eversti Szivon
johdolla. Kenraali v. Krafftin, joka sai lisäjoukkoja, ja Kronstadtin
eteläpuolella olevien joukkojen tuli jatkaa hyökkäyksiään.

Kenraali Kühnellä oli marraskuun 11 päivänä täydellinen menestys;
lokakuun lopulla tehty yritys maksoi täten jäljestäpäin takaisin, mitä
oli vienyt. Kenraali Kühne pääsi vuoriston poikki, löi häntä vastaan
työntyneet romaanialaiset divisioonat Targu Jiun tappelussa marraskuun
17:ntenä ja valtasi jo 21:senä Crajovan. 23 p:nä oli kenraali kreivi v.
Schmettow ratsuväkidivisiooneineen saapunut Alt-joelle Caracalin
itäpuolelle. Hän oli siellä saanut Altin sillan käsiinsä. Kauempana
pohjoisessa, Slatinan kohdalla, oli Altille saapunut jalkaväkeäkin.
Täkäläiset sillat, samoin kuin joen vartta ylöspäinkin, oli perinpohjin
hävitetty.

Samana päivänä oli kenraalisotamarsalkka v. Mackensen Zimnicean
kohdalla sankassa sumussa kulkenut Tonavan pohjoisrannalle. Täälläkin
olivat valmistukset jälleen olleet oivalliset. Tämä päivä oli valittu,
jotta armeijat kaikkia sotatoimimahdollisuuksia hyväkseen käyttäen
pääsisivät läheiseen yhteistoimintaan. Näennäisesti se oli onnistunut,
mutta vielä oli esiintyvä vaikeuksiakin.

Kenraali Krafft oli sillä välin tullut taistellen yhä pitemmälle
vuoriston läpi, mutta ei vielä saavuttanut Râmnicu Valcean luona ja
Curtea de Argesin pohjoispuolella olevaa vuoriston suuta.

Kenraali Kühnen selkäpuolella oli romaanialainen lähtenyt urhoollisesti
taistellen Orsovasta käsin peräytymään Tonavan vartta alaspäin ja
jatkanut peräytymistään, pysyen aivan lähellä jokea. Joka puolelta
saarrettuna nämä joukot laskivat Altin suulla vasta joulukuun alussa
aseensa. Niiden toivo, että romaanialaisten joukkojen hyökkäys
Bukarestista Tonavan-armeijaa vastaan pelastaisi ne tästä, ei käynyt
toteen.

Etenemistä ja sotatoimia Altin itäpuolella käskettiin arvelematta
jatkaa. Molempain armeijain tuli yhtyä siten, että sisäsiivet olivat
Bukarestin suunnassa. Pidin erikoisen tärkeänä, että Kühnen ryhmä kulki
nopeaan Altin yli Tonavan-armeijan vasemman siiven suojaksi. 9:nnen
armeijan piti muutoin saada aikaan lakeudelta puristus pohjoista kohti,
vuoristoon päin, ja avata siten idempänä olevat vuoritiet ja vetää
niitä pitkin etelää kohti yhä lisäjoukkoja.

Heti kun armeijat pääsivät yhtymään ja käskyjen välitys oli taattu,
piti kenraalimarsalkka v. Mackensenin ottaa vastaan 9:nnenkin armeijan
ylikomento; Tonavan-armeija annettiin kenraali Koschin johdettavaksi;
9:nnen piti erota arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmästä. Saksan ylimmän
armeijanjohdon täytyi edelleenkin johtaa välittömästi käskyillä
sotaliikettä, kunnes tämä oli tapahtunut.

Tonavan-armeija alkoi etenemisensä marraskuun 25:ntenä; 26:ntena se
kulki Vedean poikki ja sai jo 30:ntenä ankaran taistelun jälkeen
viedyksi vasemman siipensä Nejlov-alanteen poikki Bukarestin
lounaispuolella, kun oikea siipi marssi sen kanssa yhtätasan Tonavan
vartta alaspäin.

Alppijoukot olivat 27 p:nä taistellen raivanneet itselleen Rotenturmin
solan kautta tien lakeudelle, 29 p:nä ne olivat saapuneet Pitestiin ja
seuraavana päivänä edenneet kaakkoa kohti, päävoimat Argesin
pohjoispuolella. Tämän kautta oli Kronstadtin-ryhmän oikean siiven,
joka Campulungin pohjoispuolella oli joutunut koviin taisteluihin,
mahdollista päästä vuoristosta lakeudelle.

Kauempana takanapäin seisoi kenraali Kühne. Hänen
jalkaväkidivisioonansa olivat takertuneet liiaksi Slatinan
ylimenopaikkaan, sen sijaan että olisivat paikalla kulkeneet Altin yli
kauempana etelässä Caracalin luona, kuten ratsuväkijoukkokin, ja siten
kierroksesta huolimatta säästäneet aikaa. Näin ne vasta 27:nnen p:n
kuluessa pääsivät Altin yli ja olivat 30 p:nä vielä noin 80 kilometrin
päässä Tonavan-armeijan vasemmasta ja Krafftin ryhmän oikeasta
siivestä.

Romaanian armeijanjohdon aikomus oli ollut pidättää kenraalien v.
Krafftin ja Kühnen joukkoja ja käydä Tonavan-armeijan kimppuun. Alussa
se näyttää aikoneen näitä molempia ryhmiä vastaan puolustaa Curtea de
Argesin ja Râmnicu Valcean luona olevia solateitä ja Altia; kun tämä
kävi mahdottomaksi, se koetti saada kauempana takana taistelevan 1:sen
armeijansa kerran toisensa jälkeen seisautetuksi, voidakseen vielä
kahdennellatoista hetkellä käyttää suotuisia oloja Tonavan-armeijaa
vastaan.

Joulukuun 1 p:nä käytiin aivan Bukarestin lounaispuolella sangen
ankarasti Tonavan-armeijan vasemman siiven kimppuun ja se työnnettiin
taapäin. Saksalaiset joukot, jotka jo olivat kulkeneet Nejlovin poikki,
tulivat eristetyiksi. Asema oli epäilemättä sangen kriitillinen. Vain
toisella linjalla marssiva turkkilainen divisioona sai vihollisen
kiertoliikkeen seisautetuksi. Romaanialaista hyökkäysliikettä ei
jatkettu kyllin voimakkaasti, 9:nnen armeijan oikea siipi pantiin sitä
vastaan mitä nopeimpaan liikkeeseen. Joulukuun 2:sena saapui 9:nnen
armeijan ratsuväkeä Tonavan-armeijan tappotantereelle, 3 p:nä
jalkaväkeä ulottuville ja ahdinko oli täten voitettu. 4 p:nä alkoi
vastahyökkäys, jota romaanialainen taitavasti väisti.

Sillä välin oli kenraali Kühnen joukkojen vasen siipi päässyt yhteyteen
Krafftin ryhmän kanssa ja tunkenut 1:sen romaanialaisen armeijan
Argesin yli itää kohti. Tonavan-armeija ja 9:s armeija taistelivat
tästä lähtien yhtätasan. Sotatointen menestys oli taattu.

Ei ollut ollut helppoa saada molempia armeijoja läheiseen taktilliseen
yhteistoimintaan. Joulukuun 1:senä tämä vielä viime hetkellä oli
vähällä epäonnistua. Sodassapa tulevatkin sangen monet vastukset
kysymykseen.

Kun tästä jännityksestä oli päästy, oli edessämme uusi.
Puolustettaisiinko Bukarestia linnoituksena, vai eikö? Edellinen
vaihtoehto olisi ollut meille kovin hankala, se olisi pidentänyt
Romaanian sotaretkeä. Vuodenaika oli jo käynyt sangen myöhäiseksi.
Meidän tuli varustautua seuraavan vuoden varalle. Kaikenlaisia
hyökkäysneuvoja oli tuotu varalle ja tehty, mikä suinkin mahdollista,
jotta valloitusta voitaisiin jouduttaa. Kivi putosi kuitenkin
rinnaltani, kun jo 6 p:nä tuli tieto, että ratsuväkidivisioonamme
olivat yöllä joulukuun 6:tta vastaan tavanneet linnoituksen pohjoiset
varustukset autioina ja räjähytettyinä. 6:ntena saimme haltuumme
Bukarestin, Ploestin ja Campinan. Koko öljyalueella olivat
romaanialaiset Englannin käskystä ja johdolla panneet toimeen mitä
perusteellisimman hävityksen.

Venäläiset eivät olleet vielä toden takaa ottaneet osaa tähänastisiin
taisteluihin. Bukarestin kaakkoispuolella jouluk. 5:ntenä tehty
venäläisten hyökkäys oli vähäpätöinen. On mahdoton arvata, miksi
venäläiset antoivat romaanialaisten taistella yksinään; he olisivat
aivan hyvin voineet jo olla Valakiassa. Vain sen vuoksi voitto kävi
meille siellä mahdolliseksi. Tämän jälkeen alkoivat venäläiset
vahvistaa voimiaan, he näyttävät nyt ruvenneen pelkäämään oman
sivustansa puolesta. Dobrudshastakin he vähensivät joukkojaan ollakseen
Valakiassa vahvemmat.

Sotatoimia jatkettaessa oli silmämääränä tuottaa romaanialaisille
vielä enemmän tuntuvaa vahinkoa, lyödä nyt varmuudella odotettavat
venäläiset heidän kokoontuessaan ja sotaretken lopuksi päästä Tonavan
suistamon--Serethin--Trotuksen linjalle. Tämä oli lyhin saavutettava
rintama. Sotataloudenkin tilanne kehoitti pyrkimään siihen.

Mackensenin armeijaryhmän piti sijoittaa päävoimansa Buzaun--Focsanin
suuntaan, murtaa vuoristosta käsin kiertäen vastarinta, jota lakeudella
ehkä kohdattaisiin ja muutoin edetä Tonavan kumpaakin rantaa alaspäin.

Kenraali v. Conrad oli suostunut siihen, että arkkiherttua Kaarlen
armeijaryhmä myöhemmin yhtyisi oikealla siivellään hyökkäykseen
Trotusta vastaan.

Bukarestin--Ploestin linjan itäpuolella taistelut saivat toisen
luonteen kuin tähänastiset. Joukkomme olivat uupuneet eivätkä enää
tavanneet vihollista muuta kuin rintaman edessä; kiertämismahdollisuus
oli pieni, vihollinen kun lujittautui varsinkin vuoristoon. Venäläinen
ilmestyi pian suurilukuisena ja taisteli paremmin kuin romaanialainen.
Ampumatarpeiden tuonti -- niitä tarvittiin nyt entistä enemmän -- kävi
epäedullisen yhteyden vuoksi hitaaksi. Alkoivat rankat sateet ja uuden
vuoden vaiheilla harvinaisen kovat pakkaset.

Joulukuun 10:ntenä olivat Tonavan-armeija ja 9:s armeija kohdanneet
romaanialais-venäläisiä joukkoja Jalomnitzalla ja Mizilin luona Buzaun
tällä puolella varustetuissa asemissa. Vielä onnistui murtaa nopeaan
vastarinta, 12:ntena kulkea Jalomnitzan poikki ja 15:ntena valloittaa
Buzau kovan taistelun jälkeen.

Jo 17:ntenä armeijaryhmä tapasi lakeudella edessään uudet lujat asemat,
jotka ulottuivat Tonavalta Calmatuiun suun kohdalta Râmnicu Saratin
lounaispuolelle vuoristoon. Tämän länsi- ja luoteispuolella olevilla
vuorilla romaanialainen ylläpiti läheistä kosketusta niiden joukkojen
kanssa, jotka olivat arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmää vastassa.

Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen oli sillä välin tuonut 3:nnenkin
bulgaarialaisen armeijan Tonavan oikealle rannalle. Se ei suistamoon
saakka kohdannut vakavaa vastarintaa, saavutti tämän joulukuun 24:ntenä
ja kääntyi nyt Brailan oikeanpuolista siltavarustusta vastaan, Macinin
luona ja siitä alaspäin. Tonavan länsipuolella olevalla lakeudella
armeijaryhmä saattoi vasta ampumatarpeita saatuaan ryhtyä hyökkäämään.
Sangen katkeran kamppailun jälkeen 9:s armeija joulupäivinä mursi
venäläis-romaanialaiset asemat, vihollinen pakotettiin koko rintamalla
perääntymään Serethin latvapuolta kohti, etupäässä Brailan ja Focsanin
suuntaan.

Sillä ei vihollisen vastarinta Serethin eteläpuolella kuitenkaan ollut
vielä likimainkaan murrettu. Aina tammikuuhun saakka venyivät
Valakiassa taistelut. Meidän joukkomme olivat pikaisen levon tarpeessa.
Huolella ajattelin, kuinka saisin ne tästä kolkasta jälleen suurille
sotanäyttämöille. Tosin oli tehty kaikki, jotta Romaanian rautatiet
saataisiin taas liikekuntoon. Niiden kuljetuskyky ei kuitenkaan voinut
olla suuri. Valmisteltiin sotaväen kuljetusta Tonavaakin pitkin; talven
tulo oli kuitenkin niin harvinaisen ankara, että sen jäätyminenkin oli
otettava lukuun. Huolimatta kaikista valmistavista toimenpiteistä ei
joukkojen poiskuljetus missään tapauksessa voinut käydä nopeasti.
Vihdoin, tammikuun 4:ntenä, Tonavan-armeija valloitti Brailan uusien
raskaiden taistelujen jälkeen. Serethin se saavutti Buzaun suulle
saakka alaspäin. Tonavan-armeijaan liittyen oli 9:s armeija
yhtämittaisin taisteluin, joissa venäläinen varsinkin 6 p:nä ahdisti
meitä erittäin tuimasti, tunkeutunut Serethille saakka. 8 p:nä se
valloitti Focsanin ja sen pohjoispuolella olevan seudun Putnaan saakka.

Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmä, jonka hyökkäys alkoi joulun
vaiheilla, ei kuitenkaan edennyt vähääkään Trotusta kohti. Joukkojen
perinpohjainen uupumus, vuodenaika ja sää vaativat päättämään
sotaretken. Mackensenin armeijaryhmän saavuttama linja olikin likimain
sama kuin päämääräksi asetettu. Hyökkäys lakkautettiin. Armeijat
kaivautuivat saavutetulle linjalle.

Romaanian sotaretken toinen askel oli astuttu ja sotaretki siten
päättynyt. Se oli ollut rikas urhoollisten joukkojemme uljaista
urotöistä, rikas johtajain suurista päätöksistä alimmasta johtajasta
ylimpään armeijanjohtoon saakka, mutta rikas vakavista huolistakin,
joita ei kukaan tuntenut raskaammin kuin minä. Olimme lyöneet Romaanian
armeijan; tuho-iskun antaminen sille oli ollut mahdotonta. Olimme
saavuttaneet, mitä suinkin oli mahdollinen saavuttaa, mutta meidän
täytyi kuitenkin jättää Dobrudshaan ja Valakiaan voimia, joita ennen
Romaanian sotaan yhtymistä olimme käyttäneet itä- ja länsirintamalla ja
Makedoniassakin. Vaikka olimmekin Romaanian armeijan voittaneet, olimme
kuitenkin koko sodankäyntiin nähden heikontuneet.

Romaanian sotaretken päättyessä olivat 1916 vuoden syksyn taistelut
saaneet lopullisesti meille edullisen ratkaisun. Tulosta ei saavutettu
vain Siebenbürgenin, Valakian ja Dobrudshan tappotantereilla, joilla
sen ulkonaiset ilmaukset tulivat näkyviin, vaan myös länsirintaman,
Isonzon rintaman, Makedonian ja idän kamppailuissa. Se oli ollut
kaikkien käytettävinä olevien voimien kokoamista yhteen päämäärään,
ententen hyökkäyksen torjumiseen ja elämisen mahdollisuuksien
säilyttämiseen itsellemme. Tuo hyökkäys oli mennyt myttyyn ja Valakian
apulähteet olivat meidän. Ententen suunnaton ylivoima ihmisiin ja
sotatarpeihin nähden oli joukkojemme kunnon ja johtomme varmuuden ja
päättäväisyyden johdosta mennyt tyhjiin.

Torjuntataisteluissa saksalaiset joukot olivat monista tappioista
huolimatta pitäneet puolensa, itävalta-unkarilaiset olivat
osoittautuneet venäläisiä heikommiksi. Bulgaarialaiset olivat
tuottaneet monta pettymystä. Turkkilaiset tekivät, mitä olimme heiltä
odottaneetkin.

Romaanian sotaretken liikuntataisteluissa oli saksalainen johto
uudelleen osoittanut vanhan etevämmyytensä. Saksalaiset joukot, jotka
osasivat temmata mukaansa liittolaisetkin, olivat vapaassa itsenäisessä
toiminnassa lyöneet vahvan vihollisen. Tämä voi meitä vastaan
taistellessaan teknillisten sotakeinojen paljottaisella käyttämisellä
saavuttaa menestystä vain siellä, missä olimme puolustuskannalla; missä
niitä ei ollut, siellä oli saksalainen taas etevämpi.

Valtavan rintaman kaikilla osilla oli Saksan armeija ja jokainen
yksityinen tehnyt parhaansa, kirjaimellisesti antanut viimeisensä. Vain
tämän kautta oli käynyt mahdolliseksi se menestys, jonka vuoksi
maailmanhistoria on saksalaiselle sotamiehelle laakerin antava. Nyt
olimme välttämättä levon tarpeessa. Armeija oli mitä suurimmassa määrin
menettänyt taistelutarmoaan ja tavattoman uupunut.

Vihollinenkin näytti väsyneen. Sillä oli kuitenkin vielä ollut voimia
menestykselliseen hyökkäykseen Verdunin luona. Ylivoimansa vuoksi se
saattoi suoda joukoilleen enemmän lepoa. Meidän tuli ottaa lukuun, että
ne toipuisivat pian.



TILANNE 1916-17 VUOSIEN VAIHTEESSA.


1.

Uuden sotavuoden mahdollisuudet olivat 1916 vuoden edullisesta
päättymisestä huolimatta ylenmäärin vakavat. Varmaa oli, että entente
vuoden 1917:nkin varalle ryhtyi mitä suurimpiin ponnistuksiin ei
ainoastaan tappioittensa korvaamiseksi, mikä oli sille täysin
mahdollista, vaan vielä yhä kartuttaakseen voimiaan ja lisätäkseen
lukumäärään perustuvaa ylivoimaansa. Sen täytyi niin varhain kuin
suinkin ja ankarammin kuin syksyllä 1916 käydä vielä uupuneiden
joukkojemme kimppuun saadakseen lopullisen voiton.

Ranska oli jo luovuttanut lapsensa. Sen pataljoonissa oli enää vain
kolme komppaniaa neljän asemesta. Mutta siirtomaissaan sillä oli
erinomaisen suuri ihmismäärä, josta se yhä enemmän ja enemmän ammensi.

Englanti täydensi ja lisäsi armeijaansa.

Varsinkin Venäjä ryhtyi sangen suuriin muodostelupuuhiin.
Divisiooniinsa se jätti vain 12 pataljoonaa, pattereihin vain 6 tykkiä
ja ylijäämästä, 4:stä pataljoonasta ja kunkin patterin 7:nnestä tai
8:nnesta tykistä, se muodosti uusia divisioonia. Tämä muodostelu tuotti
suuren voimanlisäyksen.

Ranskalaisten upseerien piti uudelleen muodostaa ja kouluuttaa
Romaanian armeija. Molempain kansain hengenheimolaisuuden ja sen
vaikutuksen vuoksi, joka ranskalaisilla on romaanialaisten henkiseen
elämään ja varsinkin Romaanian armeijaan, saattoi odottaa, että
ranskalainen upseeri perehtyisi Romaanian armeijan psyykeen ja saisi
paljon aikaan.

Oli todennäköistä, että itävalta-unkarilaisista sotavangeista ja
Venizelokseen liittyneistä kreikkalaisista muodostettaisiin yhä uusia
joukkoja.

Saksalla ja sen liittolaisilla ei ollut mitään, mitä heittää
vaakakuppiin vastapainoksi. Ylimmän armeijanjohdon suunnittelema
tykistön lisäys ja 13 uuden divisioonan muodostaminen ei ollut
täysipätöinen voimain lisäys, entiset ryhmät kun sen kautta
heikontuivat. Jalkaväkipataljoonain muodostaminen oli mahdollinen vain
kuluvan vuoden täyteväkeä käyttämällä ja pataljoonain mieslukua
vähentämällä. Todellisen voimainlisäyksen olisi puolalaisen armeijan
luominen tuottanut. Pian kävi kuitenkin ilmeiseksi, ettei se
onnistuisi. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin hankkia Saksasta ja
sen liittolaismaista mahdollisimman suuret ihmisvarat.

Sotateollisuus, joka entente-valtioissa oli kehittynyt yhä pitemmälle,
lisäsi edelleen uhkaavassa määrässä vihollisen miesluvusta johtuvaa
ylivoimaa. Se työskenteli yksinomaan sotaa varten. Julaistiin
laajakantoisia, työväestöä koskevia pakkolakeja ja määräyksiä ja
alistuttiin niihin ilman sanottavaa vastustusta. Työvoimia oli
riittävästi käytettävissä. Mitään raaka-aineita ei puuttunut, tuotanto
ei ollut vähentynyt, elämä entente-maissa kulki säännöllistä latuaan.
Valtameret olivat vapaasti niiden käytettävissä. Pohjois-Amerikan
Yhdysvallat antoivat nyt mitä suurimmassa määrässä apuaan ja loivat
uutta. Teknillisiltä varustuksiltaan kehittyivät ententen joukot yhä
täydellisemmiksi ja saavuttivat siihen saakka kuulumattoman voiman.
Lännessä tämä oli käynyt armottomasti ilmi. Myöskin idän taisteluissa
vuonna 1916 olivat teknilliset sotavälineet ja nimenomaan ampumatarpeet
hyvin huomattavasti lisääntyneet. Venäjä oli sijoittanut osan omista
sotatarvetehtaistaan Donets-joen hiilialueelle ja laajentanut niitä
suuresti. Japani valmisti varustuksia yhä uutterammin. Sitten kun
Muurmanin rata oli valmistunut ja Siperian rautatietä oli teknillisesti
paranneltu, lisääntyi tietysti tavaran tuonti Japanista, Amerikasta,
Englannista ja Ranskasta. Entente pystyi kaikilla sotanäyttämöillä
kohottamaan yhä korkeammalle mieslukuun perustuvan ylivoimansa
sotatekniikan kaikilla eri aloilla saavutetun voimanlisäyksen avulla ja
tuhoamaan meidän joukkojamme vielä enemmän kuin Sommen ja Verdunin
taistelukentillä.

Meidän sotavoimiemme vahvistamiseksi saattoi ja täytyi teollisuutemme
tehdä paljon. Oli ymmärrettävää, että kestäisi kauan, ennenkuin
suunnitelmat tässä suhteessa toteutuisivat. Varmaa oli, etteivät meidän
sotatarvetehtaamme valtavasta tuotannostaan huolimatta, saivatpa ne
työväkeä kuinka paljon hyvänsä, mitenkään kyenneet pääsemään vihollisen
saavutusten tasalle, niin kauan kuin sen suurenmoinen teollisuus sai
edelleen häiritsemättä työskennellä rauhallisia aikoja muistuttavissa
olosuhteissa. Tasavertaisiin voimiin ei siis tässä suhteessa voitu
ehtiä.

Mieslukumme ja sotavarustustemme ollessa tuntuvasti heikompia oli
pantava painoa sotajoukon puolustuskuntoisuuden kehittämiseen. Oli
luonnollista, että se tällaisissa oloissa oli mitä huolellisimmin
asestettava, järjestettävä sekä kouluutettava. Kaikki välttämättömät
valmistukset oli tehty. Mutta me tiesimme, että vihollinen pian
mukautuisi meidän uusiin menetelmiimme. Voittoennätyksemme oli siis
ohimenevää laatua.

Ylin armeijanjohto oli pakotettu ottamaan lukuun, että vihollisen
miehistön ja sotavälineiden valtava ylivoima 1917 vuoden kuluessa oli
käyvä vielä paljoa tuntuvammaksi kuin vuonna 1916. Se sai pelätä, että
rintamamme eri osissa riehuisi aikaisin "Sommen taisteluja", joiden
raivoa meidänkään joukkomme eivät ajan pitkään jaksaisi kestää. Sitä
suuremmalla syyllä, kun vihollinen ei suonut meille minkäänlaista levon
hetkeä eikä aikaa sotavarustusten kokoamiseen. Asemamme oli ylen vaikea
ja keinoa selvitä siitä oli tuskin löydettävissä. Emme voineet ajatella
omaa hyökkäystä, olimme pakotetut säilyttämään reservimme puolustuksen
varalle. Minkään entente-valtion romahdusta emme uskaltaneet toivoa.
Häviömme näytti selvältä, jos sota jatkui. Tämän lisäksi olivat meidän
tahollamme taloudelliset edellytykset uuvutussodan käyntiin
sangen epäsuotuisat. Kotoiset voimat olivat peräti väsytetyt.
Me olimme huolissamme elinehdoistamme ja samalla sielullisesta
joustavuudestamme. Me emme taistelleet nälkäsaarrolla eikä
kiihoitustyöllä viholliskansojen mielentilaa horjuttaaksemme. Kun
tarkasteli tulevaisuutta, näytti se ylen synkältä. Se ylpeä ajatus
yksin rauhoitti, että me olimme siihen asti jaksaneet vastustaa
ylivoimaista vihollista ja olimme kaikkialla omien rajojemme
ulkopuolella.


II.

Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme tästä tilanteen vakavuudesta
täysin yhtä mieltä. Me emme olleet tulleet siihen yhtäkkiä, se oli
elokuun lopulla 1916 tapahtuneesta viran vastaanotosta asti meissä
vähitellen itsestään kehittynyt. Tämän käsityksemme mukaisesti oli jo
syyskuulla ryhdytty läntisellä rintamalla rakentamaan suuria
selkäpuolen asemia: Siegfried-asemia Arrasista -- Cambrain editse St.
Quentiniin -- La Fèreen -- Vailly sur Aisneen kulkevalle linjalle,
minkä kautta suoristuisi Albertista -- Roye'han -- Noyonin
lounaispuolitse -- Soissinsiin -- Vailly sur Aisneen johtava laaja
kaari, johon Sommen taistelun aikana oli syntynyt syvä mutka, ja
Michel-asemia, joiden tuli suoristaa Verdunistä etelään Etainin-Gorzin
linjan etupuolitse kulkeva St. Mihielin kaarelma. Näiden strateegisten
asemien avulla voitiin lyhentää rintamaa sekä säästää voimia ja
valmistukset niihin siirtymiseksi suoritettiin suunnitelman mukaisesti.
Syyskuulla 1916 jäi luonnollisesti avoimeksi kysymys, oliko noihin
asemiin peräydyttävä ja miten niitä oli käytettävä. Aluksi ne olivat
vain rakennettavat. Siitä johtui välttämättömästi laajoja
toimenpiteitä. Minä vaadin kotimaasta sangen suuria työvoimia. Mutta ne
riittivät tyydyttämään ainoastaan läntisen rintaman tarpeet, idässä
emme voineet valmistaa tällaisia asemia.

Asemien rakentaminen, sotajoukon kehittäminen puolustustaisteluun ja
kotimaan voimien tarkka käyttö merkitsivät erittäin paljon
sodankäyntikeinoina. Ratkaisu saattoi niiden avulla lykkääntyä
tuonnemmaksi, jos hallitus kykeni nostattamaan koko kansan sotaisaksi.
Mutta sotaa ne eivät mitenkään voineet saattaa suotuisaan päätökseen.
Tulevaisuus oli siis aivan hämärä, sattumiin ei sotilaan käy
luottaminen. Sen vuoksi tuli kysymys rauhasta ja sukellusveneistä
meille tavattoman suurimerkitykselliseksi. Oli siis valittava rauha,
häviö ilman rajoittamatonta sukellusvenesotaa tai voiton mahdollisuus
sukellussodan avulla, joka edellytti hyökkäyssotaa merellä, kun maalla
turvauduttiin puolustukseen.

Nimitys rajoittamaton sukellusvenesota ei ole täysin paikallaan, yhtä
vähän kuin nimitys "häikäilemätön" sukellusvenesotakaan.

Syyskuulla 1916 valtiokansleri mietiskeli sitä mahdollisuutta, että
presidentti Wilson esiintyisi rauhanvälittäjänä. Eri tahoilla Saksassa
pidettiin tätä ajatusta sangen epämiellyttävänä, sillä Amerikan
yksipuolinen entente-valtioiden suosinta oli meillä herättänyt kasvavaa
katkeruutta. Valtakunnan hallituksen oli vaikea jättää tuota
mielialaa huomioonottamatta. Valtiokansleri ehdotti kuitenkin Hänen
Majesteetilleen, että lähettiläälle, kreivi Bernstorffille olisi
annettava ohjeet, joiden mukaan tämä koettaisi saada Wilsonin
esittämään valloille rauhantarjouksen mahdollisimman pian, joka
tapauksessa vielä ennen marraskuun alussa tapahtuvaa presidentinvaalia.
Minä olin asiasta aivan samaa mieltä ja sydämestäni siitä iloitsin,
vaikkakin tuntiessani vihollistemme hävityshalun suhtauduin siihen
epäilevästi. Heidän toiveensa vuoteen 1917 nähden olivat niin paljon
paremmat kuin meidän, että minä en uskonut presidentti Wilsonin
rauhanaloitteen menestymiseen, vaikkakin sitä toivoin. Odotin suurella
jännityksellä, ilmestyisikö lokakuussa presidentti Wilsonin taholta
tarjousta. Mutta hänen vaalipäivänsä marraskuussa kului kuten koko
marraskuukin eikä hän sitä tehnyt. Silloin en minä enää uskonut hänen
välitykseensä.

Nyt esiintyi kreivi Burian ehdottaen, että neliliiton itsensä oli
ryhdyttävä toimeen ja tehtävä vihollisille rauhantarjouksensa. Tähän
hankkeeseen suhtauduin yhtä epäilevästi, vaikka saattoihan sitä
koettaa. Meidän oli kuitenkin vältettävä kaikkea, mikä voisi näyttää
heikkouden merkiltä. Se olisi vaikuttanut painostavasti sotajoukkoon
sekä kansaan ja vain kiihoittanut ententen kaksinkertaisiin
ponnistuksiin meidän tuhoamiseksemme. Minä otin osaa tähän
rauhanhankkeeseen sikäli kuin valtiokansleri kääntyi siinä minun
puoleeni. Jottei vihollinen joutuisi siihen väärään käsitykseen, että
me tunsimme itsemme heikoiksi, pyysin minä lykkäämään asian
toteuttamisen siksi, kunnes Romaanian sotaretki oli saatettu varmaan
päätökseen. Joulukuun 6 päivänä antautui Bukarest ja silloin minä pidin
sotilaallista tilannetta niin taattuna, etten mitenkään epäillyt
rauhannootin julkaisemisen suotavuutta. Myöskin siviiliasevelvollisuus,
joka sillä välin oli tullut laiksi, oli omiansa osoittamaan, että
päättävästi tahdottiin taistella edelleen, jos meidän tarjouksemme
hylättäisiin.

Hänen Majesteettinsa Keisari oli täydellä harrastuksella omaksunut
rauhanaloitteen. Selvästi ilmeni, että hän suuren vastuunalaisuutensa
tuntien tahtoi niin pian kuin mahdollista valmistaa maailmalle rauhan.
Joulukuun 12 päivänä julaistiin neliliiton rauhantarjous. Mahdollisten
rauhanehtojemme johdosta seurasi ajatustenvaihto, jonka tulos tuli
näkyviin kreivi v. Bernstorffille tammikuun 29 päivänä annetussa
ilmoituksessa.

Rauhaa koskeva tiedonanto otettiin ententen sanomalehdistössä
mahdollisimman epäsuosiollisesti vastaan. Mitään sovinnonmahdollisuutta
ententen kanssa ei kohta voinut enää ottaa lukuun. Se oli sitoutunut
päätöksiin ja salaisiin sopimuksiin, jotka ainoastaan meidän
täydellisen häviömme kautta olivat toteutettavissa. Tammikuun 30
päivänä entente antoi vastauksensa, jolla se selvästi osoitti, että se
tahtoi meidän tuhoamme. Väite, että tarjouksemme sävy jo ennakolta teki
sen menestymisen mahdottomaksi, ei ole paikallaan. Koko asemamme
pakotti meidän käyttämään luottavaa kieltä. Minä asetuin myöskin
sotilaallisista syistä sille kannalle. Joukkomme olivat aikaansaaneet
valtavan paljon. Miten olisivat ne asian ymmärtäneet, jos me olisimme
toisenlaista puhetapaa käyttäneet? Rauhantarjous ei saanut vahingoittaa
joukkojemme sotakuntoa eikä se sitä tehnytkään, tarjous kun pysyi
yksinäisenä ja joukkojemme henki oli vielä hyvä. Jos entente olisi
rehellisesti halunnut oikeus- ja sopimusrauhaa, niin olisi se saattanut
ja sen olisi täytynyt saapua neuvottelupöydän ääreen. Siellä olisi se
voinut esittää vaatimuksensa. Jos neuvottelut Saksan edustajien
mahdollisesti osoittaman valtaushalun vuoksi olisivat rauenneet, niin
olisihan ententella ollut tilaisuus nostattaa meidän kantaamme vedoten
kansansa jälleen taisteluun. Me sen sijaan emme tässä tapauksessa olisi
enää voineet saada jo silloin rauhaa kaipaavaa Saksan kansaa
kamppailuun. Vielä vähemmän olisivat sotaan väsyneet liittolaisemme
meitä seuranneet. Tämä yksinkertainen ajatuksenjuoksu osoittaa
vakuuttavasti, että me tehdessämme tarjouksemme olimme valmiit
oikeus- ja sopimusrauhaan.

Ententen epäävä kanta tällöin ja kaikissa myöhemmissä tilaisuuksissa
todistaa myöskin selvästi, ettei se halunnut ryhtyä mihinkään
neuvotteluihin, koska ne olisivat ilmaisseet maailmalle meidän rauhan
valmiutemme. Se pelkäsi tuon seikan johtavan tuhoamiskiihkon
heikentymiseen omassa piirissään ja se tahtoi meidät kuitenkin
rauhanteossa ratkaisevasti lyödä sekä heikentää.

Tällä välin oli nyt presidentti Wilson kuitenkin joulukuun 18 päivänä
laatinut sotaakäyville valloille nootin "saadakseen selville kaikkien
nyt sotaakäyvien valtojen mielipiteet ehdoista, joiden perusteella sota
voitaisiin lopettaa". Presidentti tahtoi ilmeisesti vertailla
kummankinpuolisia vaatimuksia ja hakea sovinnon keskitien. Hän ajatteli
rauhaa ilman voittajia ja voitettuja. Nootti jätettiin 21 päivänä.
Valtakunnan hallitukselle oli marraskuussa ilmoitettu tästä Wilsonin
aikomuksesta. Sen käsityksen mukaan oli silloin presidentin
pitkäaikaisen vitkastelun vuoksi kyseenalaista, toteuttaisiko tämä
tosiaan myöskin aikomuksensa. Hallituksen kantaa en minä kuitenkaan
yksityiskohtia myöten tunne.

Neliliiton hallitukset ehdottivat jo joulukuun 26 päivänä, että
sotaakäyvien valtojen edustajat kokoontuisivat hetimiten puolueettomaan
paikkaan. Ne poikkesivat Wilsonin tarkoituksista siinä, että halusivat
neuvotella välittömästi itse vastustajien kanssa. Amerikanvastainen
mieliala Saksassa lienee ollut siihen vaikuttamassa. Entente oli
kuitenkin täysin hylkäävällä kannalla. Vastaus, jonka se tammikuun 12
päivänä antoi, vahvisti joulukuun 30 päivän nootin; se ehkä osoitti
vain vielä suurempaa tuhoamiskiihkoa kuin viimeksimainittu. Siitä
ilmeni Lloyd Georgen rautainen tahto, tuon miehen, joka joulukuun
alussa oli muodollisestikin ottanut käsiinsä hallitusvallan
Englannissa. On hyvä lukea yhä uudelleen ne vastaukset, jotka entente
antoi meidän rauhantarjoukseemme ja Wilsonin noottiin. Monen käsitys
sopimusrauhan mahdollisuudesta tulee sen kautta selvenemään.

Kumpikin yritys rauhan lähentämiseksi oli siten rauennut. Sota oli
ententen tahdosta edelleen jatkuva. Ainoastaan asevoimin piti se
ratkaistaman. Voitto taikka tappio oli oleva tunnussanana. Tämän
johdosta oli pakko varustautua edelleen ja ylläpitää taistelunhalua
vaatimuksiamme vastaavalla tavalla, mutta samalla oli käytettävä
myöskin kaikkia niitä taistelukeinoja, joita Saksalla saattoi olla.


III.

Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme arvioidessamme asemaa ja, ikävä
kyllä, oikeutetusti epäillessämme rauhanhankkeen onnistumista ryhtyneet
jo aikaisin sotilaallisesti tutkimaan sukellusvenesotaa jyrkemmässä
muodossa tapahtuvana vedenalaisena saartosotana.

Rajoittamaton sukellusvenesota oli viimeinen keino, jonka avulla
saattoi taistelun johonkin aikaan saada voitokkaasti päättymään. Jos
sukellusvenesota tässä muodossa voi vaikuttaa ratkaisevasti -- ja
merisotilaspiireissä uskottiin siihen -- niin sotilaallinen
velvollisuus Saksan kansaa kohtaan vaati siihen ryhtymään.

Kuten mainittu, olimme me elokuun 30 päivänä ilmaisseet vastustavamme
rajoittamatonta sukellusvenesotaa, huomauttaen, ettemme pitäneet
ajankohtaa vielä siihen sopivana. Valtiokansleri v. Bethmann
silloin tämän totesi ja lisäsi, että hän näin ollen saartosodan
muodossa käytävää sukellusvenesotaa koskevan päätöksen
jättää kenraalisotamarsalkan erikoisen selityksen varaan.
Rajoittamaton sukellusvenesota oli alkava siinä tapauksessa, että
kenraalisotamarsalkka sitä toivoi. Samanlaisen ajatuksen esitti
valtakunnankansleri valtiopäivillä syyskuun 28 päivänä. Kysymys
sukellusvenesodan tarkoituksenmukaisuudesta oli sillä välin herättänyt
valtiollisten puolueiden kesken jyrkkää erimielisyyttä ja kiihdyttänyt
mieliä tavattomasti: kun oikeistopuolueet sitä sangen hartaasti
kannattivat, vastustivat sitä yhtä kiivaasti hallitusta lähellä olevat
vasemmistolaiset. Herra v. Bethmannin huomautukseen nojaten hallitus
ensi kerran haki ylimmältä armeijanjohdolta tukea itselleen
valtiollisessa taistelussa. Minä olen sitä syvästi valittanut. Sitä ei
olisi pitänyt tehdä. Ylin armeijanjohto oli pysyttäytynyt syrjässä
kaikesta poliittisesta toiminnasta eikä se ollut mitenkään
halunnut muutosta tässä suhteessa. Sitä kiusallisempaa oli
kenraalisotamarsalkasta ja minusta herra v. Bethmannin aikaansaama
liike. Ylin armeijanjohto saatettiin tosiasiallisesti yhä suuremmassa
määrässä vastuunalaiseksi siitä, käytiinkö rajoittamatonta
sukellusvenesotaa vaiko ei.

Lokakuun alussa olimme keskustelleet amiraaliesikunnan päällikön kanssa
rajoittamattomasta sukellussodasta ja ryhtyneet harkitsemaan sen
aloittamista. Valtiokanslerin asian johdosta aloittaman kirjeenvaihdon
kuluessa pyysimme me lokakuun 5 päivänä häneltä vielä kerran
vastuunalaisuutta koskevaa määrittelyä. Lokakuun 6 päivänä selitti
kansleri, että rajoittamatonta sukellusvenesotaa koskeva ratkaisu
sisältyi itsessään keisarin käskyvaltaan, mutta puolueettomiin
kohdistuvan vaikutuksensa vuoksi kuului se ulkopolitiikan piiriin. Hän,
kansleri, oli siitä siis yksin valtiosäännön mukaisesti vastuussa, jota
ei voinut toiselle siirtää. Hänen kantaansa nähden tulisi
kenraalisotamarsalkan mielipiteellä olemaan sangen suuri merkitys. Tätä
käsitystä vastaan ei voi väitellä. Kenraalisotamarsalkka ei voinut
mitenkään riistää valtiokanslerilta tämän vastuunalaisuutta eikä hän
ollut sitä koskaan ajatellutkaan. Minä yhdyin täydellisesti hänen
käsitykseensä. Mutta tuo selitys merkitsi valtiokanslerin varhaisempiin
lausuntoihin nähden melkoista muutosta, sillä hän oli ne esittänyt
edellyttäen, että me kuuluisimme sukellusvenesodan vastustajiin.

Lokakuulla 1916 alkoi sukellusristeilijäsota, jossa laivat oli
pidätettävä ja perinpohjin tarkastettava. Se menestyi hyvin ja herätti
levottomuutta vihollisen taloudellisessa elämässä. Se oli hyvä todistus
aseesta. Mutta oli otettava huomioon, että vastustajan puolustuskyky
aivan pian vahvistuisi ja sitten menestys alkaisi vähetä.

Tarkasteltaessa, mikä talouspoliittinen vaikutus sukellusvenesodalla
eri muodoissaan oli sodankäyntiin, oli meidän ohjeenamme
amiraaliesikunnan päällikön ja valtiokanslerin arvostelu. Ollakseen
tästä sekä erikoisesti rajoittamattoman sukellusvenesodan
tarkoituksenmukaisuudesta selvillä oli ylin armeijanjohto yhtämittaa
kosketuksissa kummankin kanssa.

Sitten kun olimme voittaneet Romaanian, ei ylin armeijanjohto enää
pelännyt, että Hollanti ja Tanska sekaantuisivat meidän vahingoksemme
sotaan. Yhä edelleen kuitenkaan ei voinut mitään panna vaaralle
alttiiksi. Jos kävi tarpeelliseksi, piti saartosota aloittaa vasta
sitten, kun Romaanian sotaretki oli päättynyt ja siellä olevat joukot
tuotu Saksaan sekä länsi- ja itärintamalle. Me saatoimme ajoissa
havaita, ettei se voinut tapahtua ennen helmikuun alkua. Niinikään oli
itsestään selvää, että oli odotettava, mikä vaikutus presidentti
Wilsonin mahdollisilla rauhanvälityshankkeilla, joita valtakunnan
hallitus oli syyskuulla puuhannut, sekä meidän rauhantarjouksellamme
tulisi olemaan. Jos vihollisuuksien päättyminen näytti mahdolliselta,
eihän silloin enää sukellusvenesotakaan suunnitelman mukaisessa
muodossaan ollut tarpeen. Kaikki laskelmat antoivat vähäisen tuloksen.
Joulukuun viimeisinä taikka tammikuun ensimmäisinä päivinä voitiin
saada varmuus siitä, menestyivätkö meidän rauhanhankkeemme. Myöskin
tämä seikka puhui sen puolesta, että tarpeen tullen välttämätön
sukellusvenesota oli aloitettava helmikuun alussa.

Valtakunnan hallituksen varhemmat epäilykset Hollannin ja Tanskan
esiintymiseen nähden haihtuivat, myöskin Sveitsin, Espanjan, Norjan ja
Ruotsin suhtautumisesta puhuttiin huolettomasti. Sitä vastoin oli
määrätyllä varmuudella otettava se mahdollisuus huomioon, että
Pohjois-Amerikan Yhdysvallat saattoivat ryhtyä sotaan meitä vastaan.
Ylimmän armeijanjohdon täytyi sotilaallisissa laskelmissaan ottaa
lukuun nämä vastuunalaisten piirien esittämät seikat. Ententen
sodankäynnissä se olisi merkinnyt ensimmäisenä vuonna 5-6 divisioonan
lisäystä ja myöhemmin, jollei sukellusvenesota olisi vaikuttanut
tehokkaasti, vakavaa ja sangen paljon painavaa vihollisvoimien kasvua.
Ei voinut epäillä, etteikö Amerikka kerran sotaan sekaannuttuaan
asestautuisi samoin kuin Englantikin oli tehnyt ja etteikö entente
saisi Yhdysvaltoja tämän maan kannan ja tarmon vuoksi ryhtymään
yhä uusiin varusteluihin. Mitä tuli sotateollisuuden nousuun
Yhdysvalloissa, en minä sitä erityisesti pelännyt. Se työskenteli jo
nyt ententen hyväksi kaikin voimin.

Amiraaliesikunnan päällikkö, valtiokanslerin ystävä, mutta samalla
rajoittamattoman sukellusvenesodan innokas puoltaja, toivoi varmasti,
että tällainen sukellusvenesota puolen vuoden kuluessa vaikuttaisi
ratkaisevasti sotaan. Tonniston menetys ja merenkulun vähennys
tuottaisivat Englannille taloudellisia vaikeuksia ja tekisivät sodan
jatkamisen mahdottomaksi. Tässä suhteessa vetosi hän, paitsi omaan
velvollisuuksien mukaiseen käsitykseensä, myöskin Saksan taloudellisen
elämän huomattavien edustajien mielipiteeseen. Tonniston puute tulisi
ehkäisemään sotaliikennettä, etenkin lukuisten sotatarvekuormastojen
vientiä Ranskaan, ja ne joutuisivat helposti suoranaisen tuhonkin
alaisiksi. Sukellusveneiden luku olisi tätä tarkoitusta varten riittävä
ja korjausrakennustoiminta tulisi valtakunnan merisotaviraston
käsityksen mukaan sujumaan mahdollisimman hyvin, häviöt voitaisiin
runsaasti peittää. Tosin ei v. 1916 ollut lisätyin voimin rakennettu
sukellusveneitä, sitten kun sukellussota oli periaatteellisesti
hylätty. Miehistökysymys oli ratkaistavissa. Miehistö oli otettava
etupäässä toisesta laivastosta, jossa oli vanhimpia laivoja, mutta
myöskin muista laivoista oli saatavissa keski-ikäluokkaan kuuluvia
upseereita ja insinöörejä.

Luonnollisesti ei laivastonkaan määrättyä vahvuutta saanut vähentää.
Kun vihollisen merisotavälineet runsaan uutisrakentelun ja Yhdysvaltain
mahdollisen sekaantumisen vuoksi yhä enenivät, täytyi sen edustaa
sellaista voimaa, että sukellussodan suoritus oli taattu. Laivaston oli
avattava vihollisen miinavyöhykkeen läpi tie sukellusveneille. Sen piti
myös olla niin kunnioitustaherättävä, ettei vihollislaivasto saattanut
mitenkään yrittää ehkäistä liikennettä Itämerellä.

Amiraaliesikunnan päällikkö uskoi lisäksi, että rajoittamattoman
sukellussodan julistaminen vaikuttaa samalla myös pelästyttävästi
puolueettomaan merenkulkuun, joka oli tähän saakka hyödyttänyt
etupäässä ententea. Hän oli selvillä siitä, että siihen tarvittiin
valtiollisten virastojen ehdoton kannatus, jota hän kuitenkin sai
tulevaisuudessa väliin kaivata.

Keskusteltiin Amerikasta Ranskaan tapahtuvasta joukkojen kuljetuksesta
ja niiden muonitusmahdollisuuksista. Merisotalaitos laski, että
kuljetettaessa sotajoukkoa kuormastoineen ja asesaattueineen
tarvittaisiin joka miestä kohti laivatilaa vähintään 5 br. reg. tonnia.
Tämä laskelma osoittautuikin Saarenmaan retkellä syksyllä 1917
oikeaksi. Tutkimukset johtivat meille suotuisaan tulokseen. Siten, jos
jokseenkin lyhyessä ajassa kuljetettiin miljoona amerikkalaista
sotilasta meren yli, tarvittiin siihen 5 miljoonan tonnin laivatila.
Mutta länsivaltojen muonitus vaati tonniston niin tarkoin, ettei tätä
määrää voitu luovuttaa muihin tarkoituksiin lyhyeksikään aikaa.

Sukellusvenesotaa taloudellisesti arvioidessaan oli valtakunnan
hallitus epävarma. Lopulta sisäasiain virasto, vaikka vasta sitten kun
sukellusvenesota oli alkanut, asettui suosiolliselle kannalle. Samoin
teki valtiokanslerikin.

Tuntiessani sotaa ja tietäessäni vihollisen tahdonlujuuden
suuruuden en minä pitänyt merisotalaitoksen lukuja rajoittamattoman
sukellusvenesodan odotetusta vaikutuksesta ehdottomasti varmoina. Minä
tiesin myöskin, että taloudellisia ja liikennekysymyksiä on erittäin
vaikea arvioida. Minä uskoin, että saattoi luottaa ainakin vuoden
perästä tapahtuvaan ratkaisevaan vaikutukseen, siis ennenkuin Amerikka
ehtisi esiintyä uusilla joukoillaan sotanäyttämöllä. Minä toivoin, että
siihen saakka asema maalla pysyisi ennallaan niiden toimenpiteiden
nojalla, joihin oli ryhdytty ja vielä oli määrä ryhtyä, jos
sukellusvenesota häiritsemällä vihollisen taloudellista elämää
vahingoittaisi sen sotateollisuuden aikaansaannoksia ja vähentäisi
sotatarpeiden kuljetusta Ranskaan. Tässä suhteessa pidin lähimpiä
kuukausia erittäin tärkeinä.

Kun joulukuun keskipalkoilla kävin länsirintamalla, ilmaisin sikäläisen
tilanteen minuun uudelleen tekemän syvän vaikutelman johdosta eräässä
Berliiniin lähettämässäni sähkösanomassa mielipiteeni asiasta. Minä en
silloin enää toivonut mitään tuloksia rauhantarjouksesta. Joulukuun 23
päivänä toi kenraalisotamarsalkka esiin pitkähkössä lausunnossaan
valtiokanslerille rajoittamattoman sukellusvenesodan välttämättömyyden.
Joulukuun 24:ntenä tämä ilmoitti olevansa valmis ryhtymään
keskusteluihin heti, kun jonkinlainen ententen vastaus saattaisi
rauhanhankkeemme varmaan ratkaisuun. Uudistaen lokakuun 6:ntena
antamansa lausunnon valtiokansleri tällöin vielä kerran esitti
mielipiteenään, että rajoittamaton sukellusvenesota kuului
ulkopolitiikan piiriin, josta hän yksin oli valtiosäännön mukaan
vastuussa, jota ei voinut toiselle siirtää. Tähän kysymykseen nähden
ei käsityksemme ollut muuttunut. Valtiokansleri sai kantaa
vastuunalaisuutensa, me kannoimme omamme. Eräässä sähkösanomassa herra
v. Bethmannille kenraalisotamarsalkka asemansa selittämiseksi lausui:
"... että Teidän Ylhäisyytenne valtiokanslerina vaatii tosin lopullista
vastuuta, mutta minä luonnollisesti edelleenkin kaikin voimin,
täydellisesti tuntien vastuunalaisuuteni sodan voitokkaasta
päättymisestä, pidän kiinni siitä, että sotilaallisesti tapahtuu se,
minkä katson siinä suhteessa oikeaksi." Ylimmällä armeijanjohdolla,
kuten valtiokanslerillakin, oli oikeus ja velvollisuus vaatia korkean
asemansa täydellä arvovallalla mielipiteelleen vaikutusta tässä
vakavassa ja paljonpainavassa kysymyksessä. Jos syntyi erimielisyyttä,
niin kuului ratkaisu Hänen Majesteetilleen.

Siltä varalta, että ententen vastaus meidän rauhantarjoukseemme ja
Wilsonin välityshankkeeseen olisi kielteinen, saapui valtiokansleri jo
joulukuun lopussa neuvotteluihin Plessiin. Mitään ei vielä lopullisesti
päätetty. Ratkaiseva neuvottelu tapahtui Hänen Majesteettinsa
puheenjohdolla, sitten kun meidän tarjoukseemme oli tullut vastaus
ententelta ja kun varmasti odotettiin ententen asettuvan samalle
kannalle siihen aloitteeseen nähden, jonka presidentti Wilson oli
tehnyt tammikuun 9:ntenä. Amiraaliesikunnan päällikkö edusti
mielipiteitä, jotka edellä olen esittänyt. Hän oli sitä mieltä, että
rajoittamaton sukellusvenesota muutamassa kuukaudessa vaikuttaa
ratkaisevasti sotaan, ja puolusti sitä. Kenraalisotamarsalkka esitti
meidän käsityksemme tilanteesta ja hänkin puolsi sitä. Valtiokansleri
valaisi sitä vaikutusta, jonka tämä taistelukeino voisi tehdä
puolueettomiin, erittäinkin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin. Hän piti
Amerikan sekaantumista sotaan mahdollisena sekä todennäköisenä ja
pelkäsi, että ententen Belgialle antama elintarveavustus kohtaisi
vaikeuksia. Meidän rauhantarjoustamme hän piti rauenneena. Uusia
rauhanmahdollisuuksia, jotakin uutta yritystä Wilsonin taholta --
joulukuun 18 päivänä tehtyä aloitetta pidettiin jo ratkaistuna --
taikka erikoisrauhaa hän ei pitänyt luultavina, yhtä vähän kuin
sitäkään, että valtiollinen asemamme muuttuisi sen kautta, että joku
vihollisistamme luhistuisi, kuten myöhemmin Venäjä. Se olisi luonut
aivan uuden tilanteen ja vaikuttanut tietysti voimakkaasti
laskelmiimme. Valtiokansleri arvosteli sotilaallis-poliittista
asemaamme samoin kuin mekin. Kun me uskoimme, että välttämättömät,
raskaat johtopäätökset oli tehtävä tyynellä päättäväisyydellä, pysyi
valtiokansleri yleisen luonnesävynsä mukaisesti epäröivänä ja
päätteli jotenkin seuraavaan tapaan: "Päätös rajoittamattomaan
sukellusvenesotaan ryhtymisestä riippuu siis siitä vaikutuksesta, jota
voimme odottaa" ja "mutta jos sotilaspiirit pitävät sukellusvenesotaa
välttämättömänä, niin en minä pysty sitä vastustamaan" ja "jos menestys
on edessä, niin täytyy meidän toimia".

Myöskin valtiokansleri, kuten muutkin Hänen Majesteettinsa
neuvonantajat, puolsi siis rajoittamatonta sukellusvenesotaa tuntien
täysin poliittisen vastuunalaisuutensa. Keisari yhtyi tähän
mielipiteeseen ja antoi käskyn rajoittamattoman sukellusvenesodan
aloittamisesta helmikuun 1:senä sillä määräyksellä, että saartoalueella
oleville puolueettomille laivoille oli myönnettävä aikaa niin paljon,
että ne ehtisivät alueen jättää, taikka että ne, jos olivat matkalla
sinne, saisivat päättää matkansa.

Valtiokansleri työskenteli nyt amiraaliesikunnan päällikön kanssa
valmistaakseen puolueettomille valloille nootteja, joissa julistettiin
Englannin ympäri ja pitkin Ranskan länsirannikkoa ja Välimerta ulottuva
saarto. Ne piti esittää asianomaisille tammikuun 31:senä.

Amiraaliesikunnan päällikkö antoi lähemmät ohjeet sodankäynnistä
saartoalueella. Tällöin hän otti varteen useita ulkoasiainviraston
toivomuksia, joiden tarkoituksena oli ehkäistä välien katkeaminen
Amerikan kanssa. Se oli luonnollisesti myöskin meidän toivomustemme
mukaista.

Ylin armeijanjohto ryhtyi puolestaan pohjoisen alueen ylipäällikön
käskypiirissä kaiken varalta erinäisiin varmuustoimenpiteisiin,
vaikkakaan ei valtiokansleri ollut Hollannin eikä Tanskan suhteen
huolissaan.

Suoja-asemien rakentaminen Pohjois-Slesvigiin oli edistynyt hyvin. Joku
ratsuväkijoukko riitti puolestamme hieman vahvistamaan rajavartiota.
Väliaikaisesti sijoitettiin sinne kenraalikomento, jonka tuli tutustua
sikäläisiin oloihin. Hollannin puoleisella Saksan rajalla yhdistettiin
rajavartiasto divisioonakomennuskuntiin ja asetettiin Münsteriin
tulevan kenraalikomennon alaiseksi. Asemien rakentaminen ei ollut
vielä pitkälle edistynyt. Belgian Hollannin-puoleisella rajalla ei oltu
myöskään kovin paljoa saatu aikaan. Oli ollut puute työvoimista.

Yleensä olivat meidän suojatoimenpiteemme ainoastaan paperilla.
Romaaniasta vapautuvien joukkojen piti vain tarvittaessa ne toteuttaa,
muussa tapauksessa joukot saivat siirtyä länsirintamaa lujittamaan.
Niiden tuli matkustaa aluksi Belgiaan.


IV.

Tammikuun keskivaiheilla saapui ylimmälle armeijanjohdolle ulkoasiain
virastolta jäljennös kreivi Bernstorffin tammikuun 10 päivänä antamasta
lausunnosta, jossa sanottiin, että asestettuja kauppalaivoja koskeva
kirjelmä "tekisi tyhjäksi presidentti Wilsonin rauhanvälityksen". Minä
olin hämmästyksissäni sen johdosta. Mistään erikoisesta presidentin
välityksestä ei enää ollut ollut puhetta. Kreivi Bernstorff saattoi
siis tammikuun 10:ntenä päivätyssä kirjelmässään kosketella ainoastaan
presidentin joulukuun 18 p:n toimenpidettä, johon entente vasta
tammikuun 12:ntena virallisesti vastasi ja joka siten tämän vastauksen
johdosta sai ratkaisunsa edeltäkäsin aavistetulla tavalla. Mistään
uudesta hankkeesta ei minun käsitykseni mukaan ollut kysymys.
Valtiokansleri oli samaa mieltä. Tammikuun 16:ntena hän lausui kreivi
Bernstorffille tämän johdosta: "Me olemme päättäneet uskaltaa (senkin
uhalla, että välit katkeavat ja mahdollisesti syttyy sota Yhdysvaltain
kanssa)." Tämä sähkösanoma oli tuskin vielä ehtinyt kreivi Bernstorffin
käsiin, kun hän itse sähkötti ulkoasiainvirastolle: "Jolleivät
sotilaalliset syyt ole välttämättömästi ratkaisevia, niin olisi
(rajoittamattoman sukellusvenesodan) lykkääminen erittäin toivottava.
Wilson luulee voivansa saada aikaan rauhan meidän esittämämme, kaikkien
kansojen samanlaisia oikeuksia koskevan periaatteen pohjalla."

Välittäessään tämän sähkösanoman huomautti ulkoasiain valtiosihteeri
pyytäneensä amiraaliesikunnan päälliköltä, että tämä liittämällä
puolueettomia laivoja koskeviin määräyksiin varman rauhoitusajan, jota
lähettiläs oli ehdottanut, vaikuttaisi siihen suuntaan, että välien
rikkoutuminen Amerikan kanssa ei tulisi niin uhkaavaksi. Olen jo
sanonut, että me olimme tähän suostuneet. Ulkoasiainvirasto ei ole
voinut siis tästäkään Bernstorffin sähkösanomasta havaita, että yleinen
tilanne olisi jollakin tavalla muuttunut. Valtiosihteeri olisi siihen
muutoin viitannut.

Minä en yleensä ole ollut selvillä valtakunnan hallituksen ja
lähettilään välisestä vuorovaikutuksesta ja vain varsin katkonaisesti
sain siitä tietoja.

Neuvottelujen kulkua Yhdysvaltain kanssa en saanut seurata.
Valtiokansleri ja ulkoasiainviraston valtiosihteeri valittivat, että
yhteys lähettilään kanssa oli vaikea ja että siitä aiheutui helposti
epäselvyyttä. Heidän täytyi velvollisuutensa mukaan käyttää hyväkseen
jokaista mahdollisuutta, että rajoittamattomasta sukellusvenesodasta
huolimatta välien katkeaminen Amerikan kanssa välttyisi.

Minun hämmästyksekseni saapuivat valtiokansleri v. Bethmann ja
valtiosihteeri tri Zimmermann tammikuun 29 päivänä Plessiin. Meidät
kutsuttiin yhteiseen neuvotteluun keisarin luokse. Oli kysymys uudesta
rauhanvälitysehdotuksesta Wilsonin taholta. Valtiokansleri luki hänen
laatimansa, kreivi Bernstorffille osoitetun kirjelmän, jossa hän
kannatti rauhaa status quo ante'n pohjalla.

Mahdollisten rauhanneuvottelujen perusteina piti, mikäli minä muistan,
presidentti Wilsonille joko nyt taikka muussa tilaisuudessa antaa tieto
seuraavista vaatimuksista:

    "Ranskan miehittämä Ylä-Elsassin osa palautetaan ennalleen;

    Saksa ja Puola saavat Venäjää vastaan strateegisesti ja
    taloudellisesti turvalliset rajat;

    Siirtomaat palautetaan sellaisen sopimuksen muodossa,
    joka takaa Saksalle sen väkilukua ja taloudellisten etujen
    arvoa vastaavan siirtomaaomistuksen;

    Saksan miehittämät ranskalaiset alueet palautetaan, mutta
    oikeus rajojen strateegiseen ja taloudelliseen järjestelyyn
    ja rahavastikkeeseen pidätetään;

    Belgia palautetaan ennalleen Saksan turvallisuuden takaavilla,
    varmoilla määräyksillä, joista sovitaan Belgian hallituksen
    kanssa tapahtuvissa neuvotteluissa;

    Toimitetaan taloudellinen ja rahallinen tasoitus sillä
    perusteella, että kummankin puolen valloittamat ja rauhanteossa
    ennalleen palautettavat alueet vaihdetaan;

    Saksalaisten liikeyritysten ja yksityisten henkilöiden sodassa
    kärsimät vahingot korvataan;

    Kaikki sellaiset sopimukset ja toimenpiteet kumotaan, jotka
    rauhan tultua haittaisivat säännöllistä kauppaa sekä liikennettä,
    ja asianmukaiset kauppasopimukset solmitaan; Varmuus merien
    vapaudesta."

Nämä ovat ainoat Saksan taholta vihollisen tietoon tulleet ehdot,
joiden laatimiseen minä olen ottanut osaa.

Valtiokansleri ei vaatinut rajoittamattoman sukellusvenesodan
lykkäämistä tuonnemmaksi. Lähettiläs valtuutettiin selittämään, että
valtakunnan hallitus oli valmis antamaan käskyn sukellusvenesodan
keskeyttämisestä heti, kun oli luotu rauhanneuvotteluille menestystä
lupaava pohja. Kenraalisotamarsalkka ja minä yhdyimme näihin
päätöksiin.

Kaikki tämä tapahtui hyvin nopeasti eräässä keisarin huoneessa. Siellä
oli vielä esillä syntymäpäivälahjoja. Risteilijä Emdenin kaunis kuva on
jäänyt muistiini. Tämän diplomaattisen hankkeen lähempää yhtenäisyyttä
ja menoa en minä voi enää kuvata. Lausuin neuvottelun päätyttyä
kenraalisotamarsalkalle epäileväni sitä tapaa, jonka kautta oli saatu
meidän myötävaikutuksemme niin perin tärkeisiin päätöksiin. Toiselta
puolen me emme olleet seikoista täysin selvillä, toiselta me taas
muiden mukana olimme niistä moraalisesti vastuussa.

Tammikuun 31 päivänä esitettiin Washingtonissa nootti, jossa
julistettiin sukellusvenesota saartosotana alkavaksi, ja, kuten
otaksun, valtakunnan hallituksen tammikuun 29:ntenä päivätty ilmoitus.

Tammikuun 9 päivän jälkeen ei ollut ilmennyt minkäänlaisia
sotilaallisia syitä, jotka olisivat saaneet kenraalisotamarsalkan
taikka minun muuttamaan kantaamme, jonka mukaan sukellusvenesota oli
aivan välttämätön.

Amiraaliesikunnan päällikön esityksestä Wienissä päätti myöskin
Itävalta-Unkarin hallitus ryhtyä sukellusveneillään rajoittamattomaan
sotaan. Minä tervehdin kiitollisena tätä liittolaisystävällistä askelta
ja sitä täydellä varmuudella odotinkin. Sukellusvenesota saattoi tehota
vain jos sitä käytiin Välimerelläkin, missä menestys näytti erittäin
lupaavalta. Kuului asiaan upottaa niin paljon tonnistoa kuin
mahdollista. Myöskin kenraali v. Conrad oli puoltanut Itävallan
osanottoa. Kun kreivi Czernin myöhemmin, 1918, sanoi kannattaneensa
rajoittamatonta sukellusvenesotaa välttääkseen selkkausta Saksan
kanssa, niin ilmoitti hän asian, josta minulla silloin ei ollut tietoa.
Kukaan ei ollut ajatellut sotilaallista painostusta Itävaltaan nähden.

Kun arvioin, mitä kotimaassa ajateltiin, merkitsi minulle sangen paljon
saada havaita valtiopäivien helmikuun 27:ntenä pidetystä istunnosta,
että Saksan kansa rauhantarjouksemme rauettua jotenkin yksimielisesti
asettui kannattamaan hallitusta. Enemmistösosialistien johtaja, herra
Scheidemann, vaikkakin torjui vastuun sukellusvenesodasta, lausui asian
yhteydessä seuraavaa:

"Koko maailma käsittää sen syvän tyydytyksen, jota tunsimme, kun
hallitus perusteluilla, jotka lähenivät meidän perustelujamme, tarjosi
maailmalle rauhaa. Kun vastustajat tunnetussa vastauksessaan Wilsonille
paljastivat häikäilemättömän valloitus- ja tuhoamishalunsa, niin
silloin jälleen lujatahtoisesti päätimme nousta maatamme puolustamaan.
Silloin ei kuulunut kansasta muuta kuin yksi ääni: mieluimmin vaikka
mitä kuin sellainen rauha! Jokainen oli kyllä odottanut, etteivät
vastustajat ilman mutkittelua ja vastaanhangoittelua, ilman omien
voimiensa korostamista tai tunnusteluyrityksiä ja koekeskusteluja
ottaisi vastaan Saksan kutsua neuvotteluihin. Mutta vain sangen harvat
olivat odottaneet, että he käyttäisivät niin häikäilemätöntä sekä
vaativaa kieltä ja esittäisivät niin mielettömän, kaikkia tosiasioita
ivaavan rauhanohjelman. Eivätkä he enää koskaan pääse vastaamasta
ihmiskunnalle siitä verivelasta, minkä he ovat ottaneet hartioilleen
hylätessään röyhkeästi Saksan rauhantarjouksen. Lloyd George on niiden
päätösten kummi, joita valtakunnan hallitus sukellusvenesotaan nähden
on tehnyt. Kärjistetyn sukellusvenesodan on päättänyt oikeastaan
liittoutuneiden Rooman konferenssi. Sitten kun tämä ratkaisu on tehty,
kun asia on pantu käyntiin, voimme mekin sydämestämme vain toivoa, että
se pian toisi meille rauhan. Me luotamme siihen, että hampaisiin asti
asestettu kansanvoima tekee mahdolliseksi sen, mikä vastustajistamme
vielä tällä hetkellä näyttää mahdottomalta. Valtakunnan kunnian,
olemassaolon ja sen taloudellisen kehittymisvapauden täytyy tässä
taistelussa säilyä koskemattomina."

Se oli juhlallinen tunnustus ja kehoitus äärimmäiseen kamppailuun,
silloin kun vihollinen tahtoi meidät tuhota. Jospa se olisi toteutunut.


V.

Marraskuun 21 päivänä 1916 vaipui keisari Frans Josef ikuiseen lepoon.
Hän oli kaksoismonarkian kansojen koossapitäjä. Tosin hän ei ollut
kyennyt luomaan niiden elämää uudeksi. Hänen valitsemansa neuvonantajat
eivät olleet siihen kyllin vahvoja. Hän oli uskollinen liiton ystävä,
vaikkakaan hän ei voinut unohtaa vuotta 1866, jolloin Preussi ja
Itävalta taistelivat Saksan yliherruudesta.

Huhtikuun alussa 1916 vietettiin Kownossa kenraalisotamarsalkka v.
Hindenburgin 50-vuotista virkariemujuhlaa. Minä pidin lyhyen
puheen ja lausuin tällöin asiaan laajemmin puuttumatta, että
kenraalisotamarsalkka oli ensimmäisenä palvelusvuotenaan ottanut osaa
1866 vuoden sotaretkeen. Tuskin olivat sanani ilmestyneet jossakin
painettuina, kun sain valtiokansleri v. Bethmannilta kirjeen, jossa
sanottiin, että puheeni oli tehnyt Wienissä ikävän vaikutuksen syystä,
että olin maininnut vuoden 1866 sotaretken. Hän pyysi, että estäisin
puheen julkaisemisen. Sitä ei voinut enää tehdä. Minua Wienin hovin
käsitys hämmästytti yhtä paljon kuin Berliinin kirjekin. Vuoden 1866
sotaretki oli vaikuttanut syvästi keisari Frans Josefiin. Sen johdosta
hän menetti luottamuksensa armeijaansa eikä hän enää koskaan koko
sydämellään omistautunut sille, vaikkakin hän sen hyväksi työskenteli
ja piti suuriarvoisina yhtenäisen armeijan vanhoja traditioita. Hänen
kuolemansa tuotti meille korvaamattoman tappion. Murhattu kruununperijä
arkkiherttua Frans Ferdinand ei ollut toimen ja tarmon mies, vaikka
häntä usein sellaisena pidettiin. Hän oli itse asiassa luonteeltaan
horjuva sekä päättäväisyyttä vailla eikä hän suinkaan ollut Saksan
ystävä. Meidän Keisarillinen Majesteettimme näki paljon vaivaa
koettaessaan saada hänessä ja hänen puolisossaan vireille
saksalaisystävällisen mielen. Hänen kuolemansa oli traagillinen ja
hänen murhansa seuraukset olivat kohtalokkaat. Neljän sotavuoden
kuluttua ne saivat aikaan Itävaltaan nähden sen, mitä venäläiset, teon
alkuunpanijat, tarkoittivatkin. Tosin Venäjä itsekin siinä tuhoutui.
Murhatussa vallanperijässä ei myöskään olisi ollut miestä vanhan
keisarin kuoltua tarttumaan kaksoismonarkian peräsimeen. Hajoittavat
voimat olivat sodan aikana liiaksi vahvistuneet. Sekavuus
taloudellisessa elämässä oli päässyt valtaan. Monin paikoin oli kansan
ja sotajoukon henki huonontunut. Väsymys sotaan lisääntyi ja
rauhankaipuu yhä kasvoi. Olisi tarvittu aivan erikoista miestä, joka
olisi herättänyt kaksoismonarkiassa taistelunhalua ja luonut
keisarillis-kuninkaalliseen armeijaan uutta elämää.

Minä näin keisari Kaarlen arkkiherttuana ensi kerran joulukuulla 1914.
Hän teki kovin nuorukaismaisen vaikutuksen. Marraskuun alussa 1916
tapasin hänet uudelleen. Hän oli kehittynyt ja käynyt miehekkäämmäksi.
Hän puheli selvästi sotilaallisista kysymyksistä. Mutta hänen uuden
korkean asemansa taakka oli käyvä hänelle liian raskaaksi. Levottomuus
valtasi hänen olemuksensa. Hän ponnisteli paljon ja antoi myöten paljon
sekä monessa asiassa. Hän tunsi kaksoismonarkian sisäpoliittiset
vaikeudet, hän ajatteli Habsburgien suvun alaista liittoa Itävallan
kansojen kesken, mutta hän ei kuitenkaan voinut taivuttaa Unkaria
vähemmän itsekkääseen politiikkaan eikä saanut sitä peruuttamaan
elintarvesulkua Itävaltaan. Luonteenomaista hänen toiminnalleen oli
tshekkiläisjohtajien armahdus, vaikka nämä julkisesti olivat
työskennelleet monarkiaa vastaan. Näin hän ilmaisi olevansa huolissaan
tshekkiläisliikkeen johdosta ja paljasti hallituksen sekä monarkian
koko heikkouden. Siitä oli vain seurauksena, että hajoittavat
kansalliset pyrkimykset saivat uutta virikettä ja että saksalaisissa,
jotka pysyivät uskollisina vanhalle keisarisuvulle, epäluulo kasvoi.
Myöskin armeija tunsi itsensä loukatuksi, ja erikoisesti sen
saksalaiset upseerit sekä sotilaat, jotka vanhalla urhoudella
taistelivat keisarihuoneen ja kaksoismonarkian puolesta. Hyvin monet
heidän saksalaisista veljistään olivat sen vuoksi tappotantereella
kaatuneet, että tshekkiläiset olivat menneet vihollisen puolelle.

Keisari ei ollut mikään luja liittolaisuuden kannattaja, mutta hän
pysyi kuitenkin Saksan rinnalla. Hän harrasti rauhaa, mutta pyrkiessään
sitä aikaansaamaan hän meni liian pitkälle kirjeissä, jotka hän
kirjoitti langolleen, prinssi Sikstukselle.

Itävalta-Unkarin armeijan ylimmän päällikön asemastaan keisari Kaarle
oli erittäin arka. Hänen toivomuksensa mukaisesti muutettiin ja jonkun
verran lievennettiin neliliiton korkeinta sodanjohtoa koskevia
määräyksiä. Hän ei ollut sotilasluonne, mutta hän tahtoi kuitenkin
tehdä parhaansa armeijan hyväksi.

Keisarinna Zita, jolla oli suuri vaikutusvalta puolisoonsa, harrasti
innokkaasti politiikkaa. Hän oli, ikävä kyllä, kokonaan meitä vastaan,
ja häntä johtivat papit, jotka eivät olleet meidän ystäviämme.
Ulkoasiainministeriksi tuli kreivi Czernin, viisas maailmanmies,
sivistynyt ja rakastettava persoonallisuus, joka oli Wilhelmstrassen
herroja paljon etevämpi. Muutoin kulki hän samoja latuja kuin
Berliinissä oleva valtiokanslerikin. Hän pyrki rauhaan, mutta yhdessä
Saksan kanssa. Hän oli uskollinen, se mainesana hänestä on säilyvä. Hän
osoittautui siinä suhteessa lämpimäksi ja tavattoman taitavaksi
kaksoismonarkian asiain valvojaksi. Rauhallisen varmasti hän suhtautui
keisarilliseen herraansa. Siitä huolimatta hän mukautui keisarin
tshekkiläisille suomaan armahdusjulistukseen ja tämän epäselvään
kansalliseen politiikkaan. Hän jäi virkaan, vaikka hän ei armahdusta
kannattanutkaan ja vaikka hän näki, että se oli merkkinä
kaksoismonarkian häviön alkamisesta ja vaikeutti rauhan tuloa sekä
vahvisti ententen voiton toiveita.

Minä persoonallisesti olin suuresti mieltynyt häneen ja keskustelin
mielelläni hänen kanssaan. Mutta Wilhelmstrasselta liikkeellelähteneitä
kulkupuheita minun "diktatuuristani" hän, ikävä kyllä, liian
herkkäuskoisesti toisti. Usein todistin hänelle, kuinka löyhä hänen
otaksumansa oli. Hänen joulukuun 11:ntenä 1918 tekemänsä valtiollinen
tunnustus ei hämmästyttänyt minua, kun tunsin hänen käsityksensä
sodasta.

Kenraali v. Arz tuli Itävalta-Unkarin armeijan yleisesikunnan
päälliköksi kenraali v. Conradin sijaan, joka sai sotajoukkojen
päällikkyyden Tirolin rintamalla. Minun ja kenraali v. Conradin väliset
suhteet olivat käyneet yhä luottamuksellisemmiksi. Sen vuoksi
herättikin hänen virasta luopumisensa minussa vilpitöntä persoonallista
surua.

Suhteeni kenraali v. Arziin oli kehittyvä vielä läheisemmäksi. Hän oli
vakaumukseltaan Saksan valtakunnan ja armeijan ystävä. Kesäsotaretkellä
1915 hän oli ollut Itävalta-Unkarin 2:sen armeijaan kuuluvan VI:n
armeija-osaston päällikkönä ja suorittanut sen tehtävän mitä
läheisimmässä yhteydessä saksalaisten joukkojen kanssa tavalla, joka
herätti saksalaisissa arvonantoa häntä ja hänen miehistöään kohtaan.
Ollessaan 1:sen armeijan ylipäällikkönä Siebenbürgenissä hän sai
armeijallaan aikaan kaiken, mitä siltä sen kokoonpanon vuoksi saattoi
odottaa. Hän toimi hyvän yhteishengen säilymiseksi armeijassaan olevien
saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen välillä, joiden
kehityksestä hän piti vakavaa huolta. Henkisesti ei hän ehkä ollut niin
joustava kuin kenraali v. Conrad, mutta hän oli tervekäsityksinen
sotilas, joka koki kohottaa Itävalta-Unkarin armeijaa ja hankkia sille
omasta maasta kaiken, mitä se tarvitsi. Hän teki kaiken mahdollisen
saavuttamatta kuitenkaan mitään ratkaisevaa. Hän kehittyi sitä
pitemmälle, kuta kauemmin hän oli virassaan. Kenraali v. Arz otti
sotatoimiosastonsa päälliköksi kenraali v. Waldstättenin, kyvykkään
ja kunnianhimoisen upseerin, joka ansaitsi päällikkönsä ja
Itävalta-Unkarin armeijan luottamuksen.

Hyvä yhteistyö Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa oli edelleen
taattu.



JATKUVAN SODANKÄYNNIN PERUSTEET JA SOTAKONEISTO.


I.

Sota velvoitti meitä kokoamaan ja käyttämään viimeisetkin ihmisvoimat.
Oli samantekevää, suoritettiinko työ taistelussa vai rintaman takana,
tarkoittiko se sotataloutta vai palvelusta kotimaan joukoissa tai
valtion toimessa. Yksityinen mies saattoi palvella isänmaataan vain
yhdessä paikassa, mutta hänen voimansa oli tehtävä hyötyätuottavaksi.
Valtionvirka muodosti oman alansa. Muutoin ylin armeijanjohto suoritti
yksissä neuvoin kotoisten viranomaisten kanssa summittaisen voimien
jaon maasotajoukkojen, meriväen ja kotimaan kesken. Vain ylimmällä
armeijanjohdolla saattoi olla yleiskäsitys kaikesta. Preussin
sotaministerikään ei voinut riittävästi eikä kyllin monipuolisesti
arvostella vihollista vastassa olevien asevoimien suuruutta eikä sodan
tarpeita.

Näihin asti oli täytevoimat saatu toipuneista, joita oivallisen
sairashoitojärjestelmän vallitessa palasi armeijaan suuret joukot, sekä
käytettävissä olevista uusista ikäluokista ja jälkitarkastusten avulla
aikaisemmin kelpaamattomiksi julistetuista. Me olimme pakotetut
lähettämään rintamalle 19-vuotiaita. Oli mahdotonta kajota enää sitä
nuorempiin ikäluokkiin. Kelpaavaisuusehdot olivat lievennetyt.
Ehdottomasti suurin osa tähän saakka käytettävissä olevista miehistä
oli kutsuttu aseisiin. Kuitenkin oli pyrittävä siihen, ettei armeijaan
otettaisi yksinomaan vain niitä, joita näihin asti oli voitu
palvelukseen kutsua, vaan sen lisäksi oli saatava takeet uudesta
voimienlisäyksestä. Nimenomaan oli vähennettävä lykkäystä saaneiden
lukua. Samalla oli koottava riittävät voimat kotimaassa sotatalouden
tarpeisiin sekä töihin armeijan selkäpuolelle, missä asemien
rakentaminen oli niin tuiki tärkeää.

Minusta sanontatapa "linnapalveluskelpoinen" on aina ollut
vastenmielinen. Miksi ei linnapalvelukseen kelpaava mies, jota
käytetään sodassa, voisi, jos tarvittaisiin, kantaa kivääriä yhtä hyvin
kuin "kenttäpalveluskelpoinenkin"? "Linnapalveluskelpoisuudesta"
sai mies sen sijaan jonkunlaisen suojakirjan. Ylin armeijanjohto
ei voinut sovittaa tuota käsitettä sodan vaatimuksiin eikä
ehkäistä sen aikaansaamaa huonoa vaikutusta. Eräs määräys,
 jonka sotaministeri syksyllä 1918 antoi, ei pystynyt enää asiaa
muuttamaan. Hän oli kuitenkin jo aikaisemmin ottanut vielä kerran
jälkitarkastuksen alaisiksi sotapalveluskelpoisuutta koskevat ehdot.
"Linnapalveluskelpoisuutta sotakentällä tai kotimaassa" seurasi siten
vielä "työkelpoisuus".

Jälkitarkastus ja silmälläpito kotimaassa eivät näyttäneet minusta
moitteettomilta. Alinomaa saapui valituksia mitä uskomattomimmasta
palveluspelkuruudesta. Minä esitin sotaministerille, että olisi
kajottava mitä ankarimmin asiaan. Sitä vaati oikeudenmukaisuus.
Kuitenkaan en minä koskaan saanut tuntea, että täällä kaikki tulisi
sellaiseksi kuin armeijan ja kotimaan mielialan kannalta pidin
toivottavana.

Lain mukaan oli jälellä voimia, jotka eivät olleet valtion
palveluksessa. Siihen olivat velvoitetut näihin saakka ainoastaan 17-45
ikävuosien välillä olevat miehet. Sodan ankariin vaatimuksiin nähden en
minä pitänyt tätä rajoitusta enää sopivana.

Jo syyskuussa 1916 ylin armeijanjohto teki valtiokanslerille
ensimmäisen kerran esityksiä, että poikkeuksetta kaikki ihmisvoimat
koottaisiin. Tällöin se oli yhä jyrkemmin sitä mieltä, että sodassa
yksilöiden voimat kuuluivat valtiolle, että sen vuoksi jokainen
saksalainen 15:sta 60:een ikävuoteen asti oli palvelusvelvollinen ja
että tämä velvollisuus, vaikkakin rajoituksin, oli ulotettava myöskin
naisiin. Sellaista palvelusvelvollisuutta saattoi vastata
asevelvollisuus armeijassa taikka työvelvollisuus -- sen laajimmassa
merkityksessä -- kotimaassa. Se ei käsittänyt mitenkään yksinomaan
työntekijöitä sanan tavallisessa merkityksessä, vaikkakin se eniten
kohdistui heihin.

Työvelvollisuuden saattamisella voimaan palvelusvelvollisuutena
sodan hyväksi olisi ollut suuri siveellinen merkitys siinä
suhteessa, että siten jokainen saksalainen näissä vakavissa
vaiheissa joutui palvelemaan isänmaataan ikivanhaa germaanilaista
oikeuskäsitystä vastaavalla tavalla. Sillä olisi myöskin ollut se suuri
käytännöllinen merkitys, että valtakunta pääsi määräämään työntekijäin
palkkaussuhteet. Jokainen sotilas varmastikin tunsi sen mitä räikeimmän
vääryyden tässä sodassa, että hänen, joka joka päivä sai lyödä arpaa
hengestään, täytyi elää kurjemmin kuin tavallisen työmiehen, jonka
elinehdot olivat taatut. Kun viimeksimainittu ansaitsi elatuksen
itselleen, vaimolleen ja lapsilleen, sai sotamies olla huolissaan
omasta ja perheensä tulevaisuudesta. Valtion antama avustus ei
mitenkään suhdetta tasoittanut. Perhetunne loi ihanteellisen pohjan
sille pyrkimykselle, että oli päästävä armeijasta kotimaahan. Jo
persoonallisen varmuuden tunnekin sen selittää. Toiselta puolen se
kiinnitti monta kotimaahan ja sai heidät pitämään rintamapalvelusta
rangaistuksena. Sellaiset olosuhteet olivat pohjiaan myöten
epäterveitä.

Minun toivomukseni oli -- vaikkakaan sillä kotimaisten viranomaisten
vastarinnan vuoksi ei ollut sanottavaa vaikutusta --, että sodassa
olevien sotamiesten palkkaa olisi ollut koroitettava ja sen sijaan
työmiesten palkkausta kohtuullisessa määrässä rajoitettava. Tästä
tietysti olisi johtunut, että sotataloudesta tulevaa voittoakin olisi
pitänyt tuntuvasti vähentää. Palkkojen ja voiton olisi täytynyt olla
mitä läheisimmässä suhteessa toisiinsa. Me olisimme siten voineet
rahataloutemme ja pääomavoimamme hyväksi panna säästöönkin huomattavia
summia. Minä tunsin kyllä ne vaikeudet, joita tämän kysymyksen ratkaisu
tuotti sen tähden, että raaka-aineiden puutteen vuoksi hinnat kaikilla
aloilla olivat kohonneet. Minä toivoin, että kotimaassa siitä
selvittäisiin ja löydettäisiin tie terveisiin oloihin. Siinä suhteessa
olisi työvelvollisuuslaki ollut kiinnekohtana.

Yleisen palvelusvelvollisuuden toteuttaminen työvelvollisuuden ohella
ei yksin riittänyt. Oli myöskin pidettävä huoli siitä, että
työvelvollisten työvoima tuli viisaasti käytetyksi ja valtion hyväksi.

Minä kyllä olin selvillä siitä, että sellaiset toimenpiteet
vaikuttaisivat syvästi valtiolliseen, taloudelliseen ja yksityiseen
elämään. Ei myöskään saanut unohtaa, että liian voimakkaat otteet ovat
vaikutukseltaan ehkäiseviä. Oli varmaa, että vastustusta oli ilmenevä,
vaikka vaatimukset johtuivatkin sodan rautaisesta pakosta. Itsekkyys ja
voitonhimo olivat jo laajalle levinneet. Mutta kansalle oli osoitettava
tie voittoon. Sen oli oltava selvillä asioista ja määrättävä oma
kohtalonsa. Valtiopäivien ja niiden rinnalla koko kansan täytyi kantaa
vastuu. Lokakuun 16:ntena 1916 pyydettiin valtiokanslerilta ehdotusten
voimaansaattamista. Minä toivoin, että hallitus olisi ollut valmis
edustamaan yleisen palvelusvelvollisuuden suurta aatetta ja
kehoittamaan kansaa keksimään voimia, joita se vielä voisi antaa
isänmaan käytettäväksi. Oli saatava kansa epäitsekkäästi ajattelemaan,
se oli saatava sodan vuoksi kokonaan luopumaan sisäpoliittisesta,
omahyväisestä asioiden arvioinnista. Sen oli toteutettava käytännössä
ylimmän johdon tekemiä ehdotuksia vastaavat päätökset.

Hallitus ei lähtenyt tälle tielle. Minä luotin siihen aikaan vielä
rajattomasti Saksan kansaan ja sen työväestöön. Sota koski meidän
kaikkien elämää. Työläistenkin täytyi nähdä, että tilanne oli tällainen
ja silloin he tuntiessaan -- niin minä luulin --, miten suuri heitä ja
isänmaata uhkaava vaara oli, asettuisivat samalle kannalle kuin ylin
armeijanjohtokin, antaisivat vielä enemmän kuin he tähän saakka olivat
antaneet. Saksalainen työmies oli saanut aikaan paljon ja saattoi vielä
enemmänkin aikaansaada. Kuten sotilaskurin tukema isänmaanrakkaus vie
sotajoukon vakavana hetkenä suuriin tekoihin, niin pysytetään kansakin
lujana ja koossa pitkän sodan aikana, jos sitä lujasti johdetaan ja jos
se saatetaan selvästi käsittämään, mitkä vaarat isänmaata uhkaavat. On
luonnollista, että hetken hurmio haihtuu. Kurin ja järkevyyden on
astuttava sen sijalle. Minä en yhtään epäile, etteikö siihen olisi
voitu tulla.

Ilman uutta lakiakin olisi hallitus voinut olla apuna. Piiritys- ja
sotatilaa koskevien lakien perusteella olisi kyllä voitu koota
ihmisvoimia, kun vaan olisi haluttu niitä todella käyttää. Mutta siihen
puuttui hallitukselta tahtoa. Näiden lakien soveltaminen merkitsi
sitäpaitsi suoranaista pakkoa, josta en asiaa avoimesti katseltuani
mennyt tekemään mitään lupauksia. Minä pidin parempana lakia, jonka
takana olisi ollut koko kansa ja joka ulospäinkin olisi osoittanut
meidän päättäväisyyttämme. Tämän minä ilmaisin myöskin kanslerille.

Vihdoin kaksi kuukautta myöhemmin, kun ylin armeijanjohto oli
uudelleen äärettömän paljon ja väsymykseen asti tyrkyttänyt asiaa,
päätti hallitus marraskuulla tehdä valtiopäiville esityksen
siviiliasevelvollisuuslaista, joka joulukuun 2 päivänä hyväksyttiin. Se
ei sisältänyt sitä eikä tätä. Me olimme tahtoneet aikaansaada
jotakin ehyttä. Lakiehdotus poikkesi sangen paljon yleisen
palvelusvelvollisuuden periaatteesta, jota me syyskuulla olimme
kannattaneet, eikä se ollut takeena siitä, että työvelvollisuuden
käyttämisestä olisi koitunut mahdollisimman suuria aikaansaannoksia.
Tämä laki oli käytännössä ja erityisesti toteuttamistapansa vuoksi vain
vaihdokas jossa ei ollut mitään yhteistä sen meidän vaatimuksemme
kanssa että koko kansa oli saatava palvelemaan isänmaata ja siten
kartuttamaan sotajoukon täyteainesta sekä voimia, jotka työllään
auttaisivat armeijaa ja kotiseutua. Koko lain sanamuodosta muistuttaa
ainoastaan sen ensimmäinen pykälä sitä, mihin ylin sodanjohto
varsinaisesti pyrki.

Naistakaan eivät määräykset koskeneet. Naisia oli kyllä niin runsaasti,
että he olisivat voineet astua työhön miesten sijaan ja valmistaa
näille tilaisuuden sotapalvelukseen.

Kaikesta huolimatta tervehdin minä kuitenkin aluksi tätä lakia
lämpimästi. Taisteluvalmiutemme merkkinä se sai sekä ystävän että
vihamiehen puolelta paljon suuremman arvon kuin mitä se ansaitsikaan.
Romaaniassa saavutettujen voittojen rinnalla se oli omiansa
vaikuttamaan voimakkaasti.

Minä seurasin asiain käsittelyä valtiopäivillä vain surumielin. Ensi
kerran sodan aikana oli minulla siihen nyt tilaisuutta ja asemani
ensimmäisenä ylimajoitusmestarina velvoittikin minua siihen. Ylimmän
armeijanjohdon oli päästävä selville kansan mielenlaadusta, jolla sodan
lopputulokseen nähden oli suorastaan ratkaiseva merkitys. Oli
luonnollista, että hallituksen asema työväestöä koskevien sangen
pulmallisten kysymysten vuoksi oli vaikea. Olisi ollut seurattava lujaa
sotapolitiikkaa eikä tehtävä myönnytyksiä sisäpolitiikassa. Miksi
hallitus ei tinkimättä antanut koko kansan vastata sodan
lopputuloksesta? Näytti selvästi siltä, että eräiden puolueiden taholla
eduskunnassa ei tunnettu halua luopua tänä hädän hetkenä
erikoispyyteistä yhteisen hyvän vuoksi. Hallitus ja valtiopäivät olivat
yhtä vähän kuin suuri osa kansastakaan vielä tajunneet nykyaikaisen,
kaikille samalla tavoin vaatimuksia asettavan kansojensodan olemusta,
eivätkä ne ole milloinkaan oikein käsittäneet, mikä merkitys niiden
sotilaallisella yhteistyöllä oli ratkaisuun nähden, vaikka ylin
armeijanjohto puolestaan yhä uudelleen ja uudelleen oli selittänyt,
että juuri siitä riippui Saksan olemassaolo.

Pian selveni, ettei siviiliasevelvollisuuslaki ollut vain
epätyydyttävä, vaan että se kaikkialla vaikutti vahingollisesti.
Sotilaihin koski erityisesti se, että siviiliasevelvolliset, jotka
työskentelivät samoissa toimissa ja asemissa, saivat paremman palkan
kuin ne miehet, jotka tähänastisen lain perusteella olivat joutuneet
sotapalvelukseen ja jotka nyt palvelivat sotamiehinä. Näitä epäkohtia
kärjisti vielä se, että lykkäystä saaneille sotilaille maksettiin
sama palkka kuin vapaille työmiehille, s.o. sama palkka kuin
siviiliasevelvollisillekin. Se oli suorastaan kohtuutonta ja
epäoikeudenmukaista. Vielä räikeämpiä epätasaisuuksia ilmeni etapissa.
Raskaista taisteluista rintamalta palaavat joukot saivat nähdä, miten
siellä siviiliasevelvolliset ja apunaiset rauhallisissa oloissa
nauttivat moninkertaisena sen, mikä sotamiehen osalle tuli. Tämä oli
tietysti miehistä, jotka joka päivä saivat olla hengenvaarassa ja
kestää mitä suurimpia rasituksia, ylen katkeraa ja omiansa herättämään
vielä suurempaa tyytymättömyyttä palkkausasiassa. Se seikka, että
korkeapalkkaisia avustusvelvollisia käytettiin etapissa, vaikutti kuin
kaksiteräinen miekka. Nämä olot olivat kovin epäterveitä.

Toimenpiteet, joihin syyskuulla oli kaikkien voimien keräämiseksi
ryhdytty, olivat näin ollen johtaneet vain vähäisiin tuloksiin.
Kansamme voimia ei saatu riittävästi kootuksi, sillä osaksi ne
saattoivat vetäytyä toimista syrjään, osaksi jäädä käyttämättä.
Kotimaahan jäi niitä liiaksi, armeija olisi voinut saada enemmän. Ylin
armeijanjohto oli pyrkimyksissään epäonnistunut. Se pääsi siihen
käsitykseen, ettei Saksan kansan elämä ollut enää tervettä.

Sotatyön ja siviiliasevelvollisuuden arvoa kohottaakseni olin
ehdottanut avustuspalvelusristin perustamista. Minä sain sellaisen
sittemmin ensimmäisten joukossa ja olen kantanut sitä siksi, että olin
ylimmän armeijanjohdon taholta suoritetussa sotatyössä ratkaisevalla
tavalla mukana, yhtä ylpeänä kuin muitakin sotakunniamerkkejäni,
vaikkakin jonkunlaista surumielisyyttä tuntien. Minä olen ajatellut
niitä seurauksia, joita oli siviiliasevelvollisuuslailla, joka tuotti
minulle yhä suurempaa ja suurempaa pettymystä.

Hankkiessaan laajentuneen teollisuuden välttämättömästi tarvitsemia
ammattimiehiä ylin armeijanjohto oli pakotettu käyttämään sangen
suuressa määrässä miehistöä siihen tarkoitukseen ja sen kautta
heikontamaan voimia. Talvella 1916-17 laskettiin siten riveistä 125,000
miestä, joiden piti heti, kun pääsivät jälleen vapaiksi, palata
armeijaan. Minä vaadin yhtämittaa, että sotilasviranomaiset ja
teollisuusmiehet ryhtyisivät mitä pikimmin kasvattamaan
ammattilaisjoukkoa ja ottaisivat palvelukseen invaliideja sekä naisia.
Tosin tehtiinkin paljon, mutta kaikkialla ei toimittu niin pontevasti
kuin asemamme vaati. Sen lisäksi lykkäystä saaneille myönnettiin oikeus
liikkua esteettömästi kaikkialla, ja siitä johtui, ettei silmälläpito
enää voinut tulla kysymykseen.

Kun teollisuutta oli laajennettu, lisääntyivät armeijan voimat
tavattomasti. Mutta se kulutti myöskin sen mieslukua. Kuta suuremmassa
määrässä näin tapahtui ja kuta enemmän tarvittiin omaa väkeä vihollisen
lisääntyneiden varustusten vastapainoksi, sitä tiukemmin täytyi
ylimmän armeijanjohdon isänmaata, armeijaa ja jokaista rintamalla
palvelevaa yksityistä sotilasta kohtaan tuntemansa velvollisuuden
pakotuksesta ponnistella siihen suuntaan, että kotimaassa todellakin
työskenneltäisiin. Armeijasta ei saanut enää ottaa eikä pidättää poissa
ketään. Työn tulosten vähentyminen, jota ilman muuta ei voinut
ulkonaisten olosuhteiden nojalla selittää, ja lakot olivat ilmiöitä,
jotka välittömästi vaikuttivat mitä suurimmassa määrässä
turmiotatuottavasti isänmaan sotakuntoisuuteen. Ne olivat jokaista
rintamasotilasta vastaan kohdistettuja rikoksia ja korkeimman
oikeusistuimen käsityksen mukaan maanpetoksellisia tekoja. Vailla
valtion ohjausta, sokaistuna ja yllytettynä on osa Saksan työväestöstä
syössyt isänmaansa, toverinsa ja oman itsensä mittaamattomaan
kurjuuteen. Tämä syytös tulee aina hirvittävän raskaana lepäämään tuon
työväestön hartioilla.

Hallituksen täytyi erikoisesti pyrkiä vaikuttamaan työväkeen sillä,
että asemamme vakavuutta selviteltiin, mutta sen ei olisi tarvinnut
säikähtää pakkotoimenpiteitäkään, milloin ei muusta todellakaan ollut
apua.

Ylin armeijanjohto tunsi hyvin kyllä, että lykkäystä myönnettäessä
esiintyi suorastaan suosikkijärjestelmään kuuluvia tapauksia,
jotka vaikuttivat joka suhteessa yhtä katkeroittavasti kuin
sotapalveluskierrot kotimaassa. Uudestaan ja uudestaan tein
sotaministeriölle pyynnön, että nämä epäkohdat korjattaisiin.

Oli luonnollista, että me hädässämme ajattelimme myöskin miehitettyjä
alueita. Sotaministeriö oli käsitellyt tätä kysymystä. Oli jo alettu
Saksassa käyttää belgialaisia työmiehiä. Ylin armeijanjohto pyysi, että
kenraalikuvernööri noudattaisi sotaministerin ja teollisuusmaailman
toivomuksia, ja se teki tämän pyynnön sitä hartaammin, kun ei hallitus
vielä siihen aikaan ollut siviiliasevelvollisuuslain muodossa vastannut
sen esityksiin ihmisvoimien lisäämisestä.

Belgian omien etujen mukaista oli, että työmiehiä siirrettiin Saksaan,
sillä maassa vallitsi suuri työttömyys. Kun asiasta oli neuvoteltu
keskusviranomaisten kanssa Berliinissä, laajennettiin tätä siirtoa
edelleen. Toimeenpantaessa tällöin lähetyksiä, jotka alussa olivat
liian runsaita, osoitettiin usein kovuutta, jota olisi ollut parempi
välttää. Suureksi osaksi voi siitä syyttää myöskin itse belgialaisia,
sillä usein he milloin minkin seikan perusteella ilmoittivat
työttömiksi sellaisia tovereitaan, jotka eivät työttömiä olleetkaan.
Kenraalikuvernööri asettui kovakouraisuutta ehkäisemään heti, kun hän
sitä huomasi. Aikojen kuluessa tuotiin siten Saksaan paljon
belgialaisia työmiehiä eikä sen pitemmältä valituksia kuulunut.
Siirsimme belgialaisia myöskin miehitetyille alueille. Belgialainen
pakolaissanomalehdistö ja ententen yllyttäjät nostivat tietysti
raivoisan metelin ja sitä meidän tahollamme oli odotettukin. Kun oltiin
kovin kypsymättömiä sotaa arvostelemaan, niin saatiin meilläkin kuulla
samanlaisia ääniä. Sotilasviranomaiset eivät toimineet umpimähkään,
vaan he tunsivat isänmaallisen velvollisuutensa.

Myöskin Puolasta ja muilta miehitetyiltä alueilta, vieläpä niistäkin
seuduista, joita myöhemmin vallattiin, saimme lisää työvoimia, mutta ei
kuitenkaan niin runsaasti kuin olisi ollut toivottavaa. Me menettelimme
kaikkialla niin säästäen kuin mahdollista, sillä meillä ei ollut
ensinkään halua valloittajan ylpeällä kädenliikkeellä sortaa vieraita
kansallisuuksia. Me olimme aivan liian objektiivisia emmekä me muuta
tahtoneet ollakaan.

Vangit merkitsivät tavattoman paljon meidän sotataloudessamme. Jollemme
olisi idässä saaneet niin runsaasti venäläisiä vankeja, ei meidän
taloudellinen elämämme olisi saattanut kestää. Toiselta puolen merkitsi
myöskin omien miestemme vangiksijoutuminen tuntuvaa voimiemme
vähennystä ja samalla vihollisen sotataloudessaan tarvitsemien
työvoimien lisäystä. Jos me saimme vankeja, niin oli joka kerta
ratkaistava, käytettäisiinkö niitä työhön ja toimiin miehitetyillä
alueilla vai kuljetettaisiinko ne kotimaahan. Myöskin tässä suhteessa
otettiin kotimaa tarkasti huomioon, vaikkakin armeija kärsi suurta
työvoimien puutetta.


II.

Koettaessamme saada kotimaasta ihmisvoimia pyrimme me sen ohessa
myöskin luomaan sotavarustusten hankintaohjelmaa, jonka toteuttamiseen
osa noista voimista oli käytettävä. Ensi sijassa me tarvitsimme lisää
kanuunoita, ampuma-aineita sekä kuularuiskuja ja niiden lisäksi yhä
runsaammin kaikenlaista muuta.

Kanuunoita ei tarvittu yksinomaan uutta asestusta varten, vaan
myöskin uudistuksiin, korvaamaan vanhemmanmallisia rakenteeltaan
nykyaikaisemmilla, ja sen lisäksi oli paikattava sangen suuria aukkoja.
Verdunin ja Sommen taisteluissa ei yksistään vihollisen tuli ollut
tehnyt vahinkoa, vaan kului tykistöä runsaat määrät myöskin oman
kiihtyneen ammuntamme vuoksi.

Raskas tykistö oli hyvästi varustettu viistotulikanuunoilla. Laakatuli
ei sen sijaan ollut yhtälailla edustettuna ja me vahvistimme sitä,
sillä sen ammukset, kohdistuessaan kauas vihollisen selkäpuolelle,
olivat sangen tehokkaita. Sen kautta etuasemissa olevien joukkojen
huoltoa ja vaihtoja sekä myöskin taistelun aikana käskyjen antoa ja
reservien käyttöä vaikeutettiin.

Myöskin vahvistettiin järeintä laakatulta. Hänen Majesteettinsa Keisari
vaikutti erikoisesti siihen, että merisotalaitos luovutti palveluksesta
vapaista taistelulaivoistaan kanuunoita. Järein laakatuli oli vielä
liiaksi riippuvainen rautateistä ja sen vuoksi liiaksi sidottu
määrättyihin paikkoihin. Enemmän kuin ennen ruvettiin myöskin
ampumatarpeita kuljettamaan konevoimalla (mekanischer Zug).

Kenttätykistössä otettiin käytäntöön kauaskantava kanuuna ja
samanlainen haupitsi.

Oli määrättävä, kuinka monta kanuunaa kuukausittain piti valmistaa,
jotta koko tarve tulisi tyydytetyksi. Arvio oli vaikea. Raskaaseen
tykistöön nähden osuimme lähimain oikeaan, mutta kenttätykistön tarpeet
laskimme liian suuriksi. Heti kun saimme siitä selon, alensimme
valmistusmäärää, mutta siitä aiheutui aina jonkunlaista horjuntaa.
Teollisuuden alalla ei voi tehdä äkillisiä kokokäännöksiä. Siirtyminen
uudelle kannalle vaatii aina aikaa. Se ilmenee tuotannon vähennyksenä.
Sen vuoksi olikin aina sangen varovasti siirryttävä uuteen asetyyppiin.
Siitä johtui, ettemme aluksi olleet erittäin halukkaita uuden jalkaväen
kanuunan käytäntöön ottamiseen, vaikka se myöhemmin huomattiin
välttämättömäksi.

Taisteluaseena tankeja vastaan käytettiin kenttäkanuunaa 06, joka
lävisti tankin. Niitä oli vain saatava käytettäväksi riittävä määrä.

Ampumatarpeiden lisääminen riippui tähän aikaan ruutiteollisuuden
noususta ja se taasen mitä läheisimmin siitä, oliko tarvittavia
raaka-aineita saatavissa taikka voitiinko niitä valmistaa. Rikillä ja
typellä oli erikoinen merkitys. Oli ylen vaikeaa hankkia selvyyttä
tähän kysymykseen. Me koetimme saada tähänastisen ruutimäärän kohoamaan
kaksinkertaiseksi. Siihen voitiinkin vähitellen päästä monista
häiriöistä, suurista räjähdyksistä ja hiilenpuutteesta huolimatta. Kun
ruutiohjelma oli saatu toteutetuksi, tuli puute teräksestä. Siten
riitti jatkuvassa sarjassa hankaluuksia, ennenkuin saavutimme
tarkoituksemme ja saimme ampumatarpeiden valmistuksen nousemaan.

Erikoista huomiota oli kiinnitettävä siihen, miten joukoille eri
ampuma-aineita toimitettiin. Ammuksia oli monta lajia, ja
patteripäälliköiltä vaadittiin taitoa selviytymiseen, samoin oli
komentoviranomaisten vaikea pitää huolta siitä, että sopivaa
ampumatavaraa oli oikeaan aikaan siellä, missä sitä tarvittiin.
Sytytinjärjestelmässä oli toivomisen varaa. Rauhanaikaiset sytyttimet
eivät olleet tarpeeksi yksinkertaisia. Oli päästävä parempaan malliin.
Mutta raaka-aineiden puutteen vuoksi täytyi säästää kuparia sekä
messinkiä, ja se jälleen häiritsi meidän suunnitelmiamme. Tykistön
kokeilukommissionin työstä huolimatta me saimme vasta myöhään
sytyttimiä, jotka olivat moitteettomia ja toimivat niin, että pommit
juuri maanpintaa koskettaessaan räjähtivät. Sirpaleet sinkosivat
tällöin maasta eivätkä vajonneet siihen. Shrapnelleista me pian
luovuimme. Joukkojen saama oppi ei riittänyt, kun oli käytettävä niin
arkoja ammuksia. Yleensä pidettiin parempina pommeja, joissa oli herkkä
sytytin.

Lisättäessä ampumatarpeiden valmistusta oli myöskin kaasun tuotanto
saatava samassa määrässä kasvamaan. Kaasun puhaltaminen pulloista
sai yhä enemmän jäädä syrjään, sillä se oli aina miehistöstä
vastenmielistä. Sen sijaan saivat kaasuammukset käytännössä yhä enemmän
sijaa. Meidän "keltaristimme" oli taisteluase, jota vihollinen pelkäsi.
Vielä nytkin kammoivat meidän joukkomme sangen kauan oman kaasun
vaikutusta ja vasta myöhemmin tapahtui siinä suhteessa muutos parempaan
päin. Salaneuvos Haber johti kaasutaistelua ansiokkaasti.

Myöskin sumuammuksilla alettiin toimia.

Jalkaväki sai keveän konekiväärin, joka olisi kuitenkin voinut olla
yksinkertaisempi ja kevyempi. Se tarvitsi vielä liian monta
kiväärimiestä käyttäjikseen. Mutta ratkaisu oli tehtävä ja ruvettava
aseita valmistamaan ja siihen kului monen monta kuukautta. Jokaisen
jalkaväkikomppanian oli saatava 4 ja myöhemmin 6 kevyttä konekivääriä.

Meidän vanha, raskas konekivääriimme oli hyvä, ja sitä joukkomme
pitivät arvossa. Se joutui hyvin pian tykkiväen palvelukseen, joka
käytti sitä puolustusaseenaan vihollisen tehdessä hyökkäyksiä ja
lentäjien uhatessa.

Jalkaväen teräskuula-ammuksia, joilla saattoi menestyksellisesti
taistella lentokoneita sekä tankkeja vastaan, lisättiin ja
sotaministeriö ryhtyi suunnittelemaan edelleen jalkaväen tarpeiksi
pikatuliaseita sekä suurempireikäisiä kiväärejä, joilla sopi hyvästi
vastustaa vihollisen tankeja.

Suurta huomiota kiinnitettiin uusien kuorma-autojen hankintaan.
Hevosaines yhä huononi ja uusia saatiin niukasti. Olimme pakotetut
panemaan kuorma-autoja hevosten sijalle. Tosin tällöin jouduimme
jälleen vaikeuksiin käyttöainevarastoinemme. Mutta me olisimme
tarvinneet kuorma-autoja joukkojen kuljetukseenkin. Suunnattoman
teollisuutensa avulla kykeni entente entistä enemmän automobiileilla
siirtelemään nopeasti ei vain reservejään, vaan myöskin suuressa
määrässä joukkojaan majapaikoista taistelukentälle ja sieltä jälleen
takaisin. Siten saattoivat joukot tavattomasti säästää hengen- ja
ruumiin voimiaan. Me saimme olla tyytyväisiä, jos edes
kiireellisimmissä tapauksissa saatoimme kuljettaa väkeämme
kuorma-autoilla. Meidän tahollamme ei tankkien rakentamisen aika ollut
vielä koittanut.

Aivan erikoisasemassa oli lentokoneteollisuus. Vihollisarmeijat
kilpailivat keskenään saadakseen rakennetuksi mahdollisimman nopean ja
äkkiäkohoavan taistelulentokoneen. Oli käynnissä kummankinpuolinen
kilpailu ja meidän lentokoneteollisuutemme oli usein voitolla.
Nimenomaan vuonna 1918 oli meillä mainioita malleja, joita meidän
lentäjämme oman rohkeutensa ohella saivat kiittää ilmavoitoistaan.

Olen edellä kosketellut ainoastaan tärkeimpiä sotavälineitä, joita
välttämättä oli suuresti lisättävä. Tosiasiallisesti oli
ajateltava kaikkia, sillä kaikki olivat tärkeitä. Piikkilankaa
esimerkiksi tarvittiin yhtä hyvin kuin jalkaväen ampuma-aineitakin.
Taisteluvälineitä oli niiden merkityksen ja todennäköisen kulutuksen
perusteella vertailtava keskenään ja sitten oli määrättävä, kuinka
paljon niitä piti valmistaa. Koko ohjelma oli työlästä, tulevaisuuteen
tähtäävää henkistä työtä, johon eversti Bauer minun esikunnastani
aivan erikoisen huomattavalla tavalla otti osaa. Vasta monien
Berliinissä pidettyjen neuvottelujen perästä se valmistui ja sai
Hindenburg-ohjelman nimen, vaikka ylimmän armeijanjohdon ohjelma ei
käsittänytkään yksinomaan sotavarustuksia koskevia vaatimuksia, vaan
sisälsi myöskin ehdotuksen, että ihmislukua ja sielullista voimaa
lisättäisiin.

Hindenburg-ohjelman toteuttamiseen tarvittiin tietysti paljon aikaa, jo
yksistään sen toimeenpanon täytyi synnyttää levottomuutta, joka
menestyksen sijasta vaikutti ehkäisevästi. Oli myöskin voitettava
luonnollisia hankauksia. Juuri kun tie näytti selvältä, kävi ilmi, että
rauhanaikaiset lokomotiivitehtaat, jotka oli otettu yksinomaan
sotateollisuuden palvelukseen, piti jälleen palauttaa entiseen
tehtäväänsä. Liikennevälineemme tarvitsivat vihdoinkin perusteellista
parannusta. Toisten tehtaiden oli otettava suorittaakseen niiden töitä.
Kaikkia laitoksia oli mahdollisimman tarkoin käytettävä. Lisätty
tuotanto vaati laajennuksia tehtaissa ja siihen kului taas aikaa.
Toisin paikoin olivat työt seisauksissa taikka työpaikka oli
yhdistettävä toiseen. Kun oli paljon korjattava, käytiin sitä
ankarammalla otteella käsiksi taloudelliseen elämään.

Kului tietysti paljon aikaa, ennenkuin työt Hindenburg-ohjelman
toteuttamiseksi alkoivat, ja vielä enemmän, ennenkuin raaka-aineista
oli saatu valmistetuksi sotatarpeita. Ohjelmaa täytyi myöhemmin
tarkistaa ja rajoittaa. Käsityksemme selvenivät ja me huomasimme, ettei
välttämättömiä työvoimia voitu koota armeijan ja laivaston täyteainesta
vahingoittamatta. Myöhemmin kuului ääniä, jotka selittivät, että koko
Hindenburg-ohjelma oli ollut virhe, ja että ylin armeijanjohto olisi
saanut antaa sotaministeriön työskennellä rauhassa edelleen. Sen olisi
vain pitänyt antaa määräykset. Kenraalisotamarsalkan ja minun oli
pidettävä kiinni siitä, että me olimme havainneet armeijan
sotavarustusten hankinnan riittämättömäksi huolimatta siitä, että
sotaministeri oli suuressa päämajassa ja vaikka koko maailma asiasta
puhui. Luonnollisesti olisi ollut tätä yhtäkkistä sotateollisuuden
nousua tuntuvasti parempi, jos rauhanaikaisen teollisuuden muutos
sotateollisuudeksi olisi tapahtunut suunnitelmallisesti ja tehtävän
suuruutta vastaavalla tavalla ja jos sitä jo ennen sotaa olisi
valmisteltu sekä kahden ensimmäisen sotavuoden kuluessa ohjelman mukaan
toteutettu. Mutta ylimmän armeijanjohdon ei ollut suotu joutua niin
ihanteellisiin olosuhteisiin; sen vuoksi sen täytyi toimia. Juttu on
aina sama: aikanaan ei tehdä, mitä pitäisi, arvostelu sitä moittii,
mutta ei keksi kuitenkaan kohtaa, jota se voisi korjata. Mutta jos
jotakin saadaan aikaan, jotakin syntyy, nousee mahtava rakennus,
silloin arvostelu kyllä tietää, mihin kohtaan se hyökkää. Se on
useimmiten oikeassa. Jälkeenpäin on helppo nähdä kaikki. Mutta
toimettomuus ja laiminlyönti ovat aina pahimpia vikoja, ne ovat
vaarallisempia kuin jotkut järjestelmäerehdykset. Itse asiassa syntyi
Hindenburg-ohjelmasta todellakin ohjelma. Sillä saatiin enemmän aikaan
kuin suuren ohjelman muilla kohdilla, joihin me emme niin voineet käydä
käsiksi.

Lopulta teollisuus joutui käyntiin. Hindenburg-ohjelman toteuttaminen
merkitsee saavutuksena kokonaisuutta, mistä se saa kiittää
kenttävaruslaitoksesta syntyneen ase- ja ampumatarvehankintaviraston
toimintaa. Viraston päällikkönä oli kenraali Coupette, joka on erittäin
perehtynyt teknillisiin ja teollisuutta koskeviin kysymyksin. Hänen
kanssaan toimivat samassa hengessä hänen huomattavat, lujatahtoiset
osastonpäällikkönsä, majuri Stadtlaender ja eversti Wurtzbacher.
Armeija tietää, mistä se saa kiittää tätä virastoa ja sen johdossa
olevia miehiä.

Teollisuusmaailmalta sai sodankäynti tukea. Tämä maine on sillä aina
säilyvä. Päästyään selville, mitä siltä vaadittiin, se täytti sille
annetut tehtävät omin työvoimin ja sen tuotanto aina parani. Kun se
otti valtiolta vastaavan maksun, niin oli se siihen vahingon uhan ja
meidän vaatimuksistamme aiheutuvien suurten rahallisten kulujen vuoksi
suorastaan yhtä oikeutettu kuin työmies, joka kantoi työstään siltä
palkan. Liikanaisuudet ja itsekkäät pyyteet minä jo yksistään
sotilaiden etujen nimessä hylkäsin. Hallituksen asia oli pitää silmällä
ja ryhtyä toimenpiteisiin, etteivät Hindenburg-ohjelmasta aiheutuneet
suunnattomat lisävaatimukset enää huonontaneet meidän taloudellisia
olosuhteitamme. Veroilla oli vain osittain tasoittava vaikutus.
Kiskurien voittoa olisi pitänyt ehkäistä. Minä valitan syvästi, että
armeijassa ja kotimaassa oli vallalla henki, joka esti meitä
korjaamasta tätä asiaa. Sodankäynnin kannalta minä kyllä usein koetin
siihen päästä. Sotakeinottelija on epämiellyttävä ilmiö, joka
turmelevan vaikutuksensa kautta saa aikaan sanomattomia vahinkoja.

Ylimmän armeijanjohdon pyynnöstä oli tällä välin sotaministeriössä
tapahtunut eräs muutos.

Koko sotatalouden keskusvirastoksi tuli sotavirasto. Siinä käsitteli
miehistökysymystä täytevoima- ja työosasto, raaka-ainekysymystä
sotaraaka-aineosasto ja lopuksi valmistuskysymystä edellämainittu
ase- ja ampumatarvehankintavirasto. Se, mitä sotavirastolta
ihmisvoimien kokoamiseen nähden odotin, ei toteutunut. Tämäkin virasto
katseli ilmeisesti sisäpoliittiselta näkökannalta kaikkia tähän
kuuluvia kysymyksiä asettamatta sodan vaatimuksia etualalle. Minä olin
toivonut, että se olisi onnistunut lähentämään työnantajia ja työmiehiä
toisiinsa. Useilla tahoilla tällaista kummankinpuolista lähentymistä
harrastettiin.

Valmistuskysymyksen ratkaisu olisi käynyt helpommaksi, jos alunpitäen
koko sotateollisuus, myöskin pionieerivarustus-, automobiili- ja
lentokonetyöt sekä nimenomaan laivastotehtaat olisivat joutuneet
sotaviraston valvonnan alaisiksi. Mutta tässä suhteessa ei käyty
perinpohjaisesti asiaan käsiksi.

Me koetimme saada sotateollisuutta käyntiin myöskin miehitetyillä
alueilla ja kenraalikuvernöörikunnissa. Mutta se oli vain rajoitetussa
määrässä mahdollista. Vaihteleva sotatilanne, joka oli otettava lukuun,
sekä työvoimien puute tuotti esteitä. Sitäpaitsi oli muitakin
ehkäiseviä syitä. Niinpä Liègen ja sen ympäristön suurissa
käsiasetehtaissa belgialaiset työmiehet selittivät, että he vasta
sitten ryhtyvät töihin, kun he saavat takeet siitä, etteivät
saksalaiset sotilaat kuljeta heidän valmistamiaan aseita
länsirintamalle. Tällaisia takeita ei voitu antaa.

Meidän täytyi sen vuoksi monesta paikasta kuljettaa koneita, joita
aikaisemmin olimme löytäneet ja joita sotateollisuudessa voitiin
käyttää, saksalaisiin tehtaisiin, missä niistä teollisuus ja siten
sodankäynti saattoivat tarpeellisessa määrässä hyötyä.


III.

Raaka-aineiden hankintaa ja jakelua Saksassa johti varmoin käsin
eversti Koeth, joka toimi omalla alallaan sodan vaatimuksia vastaavalla
tavalla. Hän vaikutti suuresti siihen, että miehitetyiltä alueilta
raaka-aineita saatiin. Raaka-aineiden tuontia liittolais- ja
puolueettomista maista johti erityinen Preussin sotaministeriöön
kuuluva osasto, jonka kanssa eversti Koeth oli mitä läheisimmissä
suhteissa. Hiilet ja käyttöaineet eivät kuuluneet hänen työalaansa.

Eversti Koeth hankki armeijalle välttämättömimmät tarpeet, muuhun
ei meidän asemamme eikä riippuvaisuutemme ulkomaista suonut
mahdollisuutta. Raaka-aineiden saanti oli pitkäksi ajaksi taattu.
Väestömme kärsi kuitenkin suurta puutetta. Sillä ei ollut vaatteita
eikä jalkineita. Hintasuhteet olivat peloittavia ja ne vaikuttivat
ratkaisevasti elintarpeittemme kallistumiseen sekä sen seikan
yhteydessä oleviin epäkohtiin. Se havainto herätti minussa surua.
Sodankäynnin nimessä ei ylin armeijanjohto voinut sellaista suvaita ja
se kääntyikin asian johdosta hallituksen puoleen, vaikka ilman
menestystä.

Riippuvaisuutemme ulkomaista koitui turmiolliseksi. Erittäin tärkeältä
näytti minusta lankasijakeaineiden hankinta. Minä jätin tämän
kysymyksen everstiluutnantti Schmidt-Rederin tutkittavaksi. Tämä
upseeri asettui yhteyteen valtion virastojen ja teollisuusmaailman
kanssa. Enimmäkseen ovat saavutukset hänen ansiotaan. Toivoakseni hänen
työnsä tulee hyödyttämään isänmaata. Se voi tulevaisuudessa olla
maallemme loppumattomaksi siunaukseksi, jos Saksan kansa oppii
valmistamaan näitä tuotteita, jotka se näihin asti on hankkinut ulkoa.

Erinäisten raaka-aineiden hankintaa varten muodostettiin joukoittain
sotahankintayhtymiä. Minun arvosteluni ulkopuolelle jäi, olivatko ne
välttämättömiä ja missä määrin. Tosiasia on, että ne tekivät tavattoman
lamauttavan vaikutuksen.

Liikenteen tilasta riippui, saattoiko maan taloudellinen elämä
lopullisesti säilyä. Se taasen oli riippuvainen vetureista,
rautatievaunuista sekä henkilökunnasta ja liittyi mitä läheisimmin
hiilien saantia koskevaan kysymykseen. Ministeri v. Breitenbach oli
joka suhteessa tehnyt hyvin paljon armeijan tarpeiden tyydyttämiseksi.
Henkilökuntaa ja kuljetusvälineitä oli liiaksi rasitettu, varsinkin
vetureita oli kovasti kulutettu. Alettiin siitä, että veturi- ja
vaunutehtaat pääsivät entiseen työhönsä. Ylin armeijanjohto avusti
kuitenkin vain vastahakoisesti yleisten töiden ministeriä uusien
vapautusten myöntämisessä, sillä ne heikonsivat armeijaa. Mutta sitä ei
voinut välttää syystä, että rautatiehenkilökunnan työtä oli
helpotettava. Me olimme monessa suhteessa varustautuneet ainoastaan
lyhytaikaisen sodan vaatimusten mukaan ja nyt olimme pakotetut tässä,
kuten useassa muussakin kohden, järjestäytymään siltä varalta, että
sota kestäisi kauan. Sotilaallisista vaatimuksistamme johtui, että maan
rautateitä täytyi sangen paljon käyttää. Me olimme ottaneet haltuumme
Belgian rautateiden liikkuvan kaluston sekä Pohjois-Ranskan veturit ja
vaunut, mutta ne eivät riittäneet. Sen vuoksi, että saaliiksi saatu
venäläinen kalusto edellytti leveämpää kiskoväliä, ei sitä voitu
käyttää.

Liittolaisemme rasittivat sen lisäksi tavattomasti meidän veturi- ja
vaunuvarastoamme. Itävalta-Unkarin rautateillä liikkui monta sataa
saksalaista veturia ja kymmeniätuhansia vaunuja. Samoin Turkki ja
Bulgaaria saivat meiltä kalustoa ja palveluskuntaakin. Me olimme nyt
saaneet Romaaniasta kalustoa saaliiksemme, mutta vihollinenkin oli
kuljettanut Moldauhun useita tuhansia saksalaisia vaunuja ja piti ne
hallussaan. Miehitetyillä alueilla, missä oli niin pitkiä
rautatielinjoja, tarvittiin kokonaisen armeijan suuruinen
liikennehenkilökunta ja huomattava määrä liikennekalustoa.

Ylin armeijanjohto esitti sotarautatiepäällikön kautta ministerille
useampia kertoja peräkkäin, että erinäisillä toimenpiteillä,
rajoittamalla esimerkiksi matkailijaliikennettä, pyrittäisiin tarkemmin
säännöstelemään maan rautatieliikennettä. Miehitetyillä alueilla
toimittiin siihen suuntaan. Raskaat aselepoehdot ja vallankumous
pakostakin toteuttivat sen, mitä silloin ei saatu aikaan ja mikä
taloudellisen elämämme vuoksi ei kaikessa laajuudessaan ollut
mahdollistakaan. Miten kireä liikenteen tila siihen aikaan oli, selviää
siitä, että ruuti- ja räjähdysainetehtaat, joiden tuotannosta kaikki
riippui, saivat seisoa päiväkausia. Rautatiet eivät voineet kuljettaa
niille hiiliä, vaikka niitä olikin. Asiat menivät niin pitkälle, että
minun täytyi joka päivä saada tieto siitä, oliko ruutitehtaista pidetty
huolta.

Sotarautatielaitoksen päällikkö, eversti v. Oldershausen ja
hänen apulaisensa, majuri v. Stockhausen, olivat kumpikin
henkilöitä, jotka hoitivat erittäin ymmärtävästi laaja-alaisen
tehtävänsä. He olivat yhtämittaa mitä läheisimmissä tekemisissä
liittolaisten sotarautatieviranomaisten ja Saksan liittovaltioiden
liikenneministerien kanssa. Sangen paljon vaikeuksia johtui Saksan
rautatiehallintojen moninaisuudesta. Me tunsimme kalvavaa haittaa
siitä, ettemme ennen sotaa olleet saaneet luoduksi mitään suurempaa
yhtenäisyyttä ja etteivät liittovaltiot olleet kulkeneet rinnakkain
järjestelmään nähden. Esim. Baierilla oli kilometrilukuunsa verraten
tuntuvasti vähemmän raskaita vetureja kuin Preussilla. Baierilaiseen
veturiin tarvittiin toisenlaisia korjausosia kuin preussilaiseen. Ilman
valtiosäännön muutostakin olisi voitu saavuttaa paljon.

Liikenteen tilaa rasitti edelleen se, ettei kanava- ja jokiliike ollut
yhtenäisen johdon alainen. Näihin asti ei sitä ollut sillä tavoin
edistetty kuin olisi ollut välttämätöntä. Aikaa myöten täytyi
laiminlyönti korjata. Muodostettiin erityinen laivaliikeosasto.
Valtakunnan merisotavirasto antoi minun pyynnöstäni apuaan
toimittamalla palvelusväkeä.

Talvella 1916-17 olivat liikenneolot sangen huonot, mutta parantuivat
sittemmin. Seuraavana talvena ne jälleen kiristyivät, vaikkakaan ei
samassa määrässä kuin edellisenä vuonna. Työministeri koetti myös
puolestaan tehdä kaiken, mikä näytti todella olevan omiaan ehkäisemään
liikennepulaa.

Kaiken sotateollisuuden ehtona on hiilen ja raudan saanti. Meillä oli
kumpaakin omassa maassa. Longwyn sekä Brieyn malmi- ja Belgian
hiilikaivokset, osa Pohjois-Ranskan ja Puolan hiilialueita, joista
viimeksimainitut kuuluivat meidän ja Itävalta-Unkarin hallintoon,
paransivat asemaamme huomattavasti puolueettomiinkin maihin verraten.
Koillis-Serbian hiilituotantoa ruvettiin myöskin edistämään.
Me koetimme saada Turkinkin käyttämään paremmin hyväkseen
mahdollisuuksiaan. Me toimitimme hiiliä liittolaisillemme ja saimme
ainoastaan Itävalta-Unkarista böömiläisiä ruskohiiliä Saksin sekä
Baierin tarpeisiin. Puolueettomilta valloilta me saimme hiilen ja
raudan vastikkeiksi ravintoaineita sekä rahaa valuuttamme
vahvistamiseksi, ja myöskin hevosia. Hiili ja rauta olivat siis tosi
voimaa!

Talvella 1916-17 hiilien puute kotimaassa lisääntyi huomattavasti. Se
vaikutti syvästi mielialaan ja pakotti ratkaiseviin toimenpiteisiin.
Saksan hiilenhankintaa ei oltu järjestetty ja tuotanto oli suuresti
heikontunut. Helmikuussa 1917 esitin valtiokanslerille, kuten jo olen
maininnut, että olisi asetettava erityinen hiilikommissaari asioita
hoitamaan. Vasta vuorisalaneuvos Stutzin onnistui järjestää
hiilikysymys, s.o. voittaa ainakin suurimmat hankaluudet ja tasoittaa
kotitalouden, valaistus- ja kulkulaitosten, maatalouden ja teollisuuden
sekä rautateiden ja merilaitoksen tarpeet. Minun oli erittäin vaikea
hänen pyynnöstään touko- ja kesäkuulla 1917 jälleen heikontaa
50,000:lla töihin tarvittavalla miehellä armeijaa, sillä ententen suuri
hyökkäys läntisellä rintamalla oli käynnissä ja sen vaikutus oli syvä
ja voimia kului tavattomasti. Pidettäköön tämä mielessä kysymyksessä
olevaa ajankohtaa seuratessa. Ylin armeijanjohto oli ottanut sen
vastuulleen luodakseen kotimaassa kiinteän pohjan vihollisalueella
suoritettavalle sodankäynnille. Tehostan tässä vielä kerran, että ylin
armeijanjohto tunsi tällaisen sotaväen heikontamisen asettavan sille
samalla velvoitukseksi rintamasotilasta kohtaan koettaa lakkaamatta
lisätä työn tuloksia ja parantaa työvoimain käyttöä Saksassa. Armeijaan
ei näitä työvoimia kotimaasta palautettu ja työnteho siellä vain
pieneni. Se oli tietysti kirvelevä isku.

Rautaa ei ollut niin runsaasti saatavissa kuin hiiltä. Vain suurilla
ponnistuksilla voitiin saada valmistetuksi tarvittava määrä terästä,
erikoisesti ilmaterästä. Ruotsista tuotimme paljon rautamalmia ja
myöskin Potin malmirikkaudet Taka-Kaukasiassa tekivät meille
huomattavan palveluksen. Teräksen valmistukseen tarvittiin
välttämättömästi myöskin rautaromua. Sitä saimme runsaasti
miehitetyiltä alueilta. Saadaksemme vanhaa rautaa kanuunain ja
ammuksien teräkseen, oli meidän, kun saarto painoi uhkaavana ja
sodan ahdinko oli suuri, uhrattava sotateollisuudellemme monta
tehdasrakennusta. Lopulta teräksen valmistus rupesi riittämään. Teräs
oli tällöin jaettava esim. kanuunain, ampumatarpeiden ja väkälangan
jatkuvaa valmistamista varten, erityisesti oli varattava rautateiden
korjauksiin oma osuutensa.

Mitä vakavin merkitys oli yleensä sillä seikalla, että sodankäyntiä
varten saatiin, paitsi hiiltä, rautaa ja terästä, käyttöaineita sekä
voiteluöljyjä sukellusveneisiin, automobiileihin ja lentokoneisiin.
Meidän oli tässä suhteessa turvauduttava Itävalta-Unkariin ja
Romaaniaan. Kun Itävalta-Unkari ei voinut hankkia kylliksi öljyä ja kun
kaikki yritykset sen tuotannon kartuttamiseksi jäivät tuloksettomiksi,
niin sai Romaanian öljy meille sotaan nähden suorastaan ratkaisevan
merkityksen. Öljytuotantoa oli Romaania saattanut parantaa, mutta
käyttöainekysymys pysyi yhä edelleen hyvin vakavana ja vaikeutti
sodankäyntiä sekä elämää Saksassa. Kaukaasian varastot avasivat vuonna
1918 eteemme hyviä mahdollisuuksia. Omaa benzoliteollisuuttamme ei
yleisen sotataloutemme kehyksissä voitu myöskään ilman muuta laajentaa.
Benzolia ei voinut käyttää sukellusveneissä eikä lentokoneissa. Kun
sodan lopulla kuitenkin päätimme antaa lentäjien koneisiin benzoliakin,
niin teimme sen yksinomaan bensiinin puutteen vuoksi siitä huolimatta,
että tiesimme vähentävämme heidän lentotehoaan ja lisäävämme vaaran
uhkaa. Jatkuvasti oli pidettävä silmällä sitä, että varastot riittivät
ja että joukkojen tarpeet tyydytettiin. Matka-automobiililiikennettä
oli yhä enemmän rajoitettava, samoin täytyi vähentää kuorma-autojen
käyttöä rauhallisempina aikoina, jotta uhkaavissa tilanteissa
voitaisiin toimia täydellä voimalla. Muuta en voinut armeijalle vaatia.

Öljyn puute kotimaassa oli suuri. Maaseutu ei saanut riittävästi
petroleumia talveksi. Maalaisten täytyi viettää pitkät talvi-illat
pimeässä. Se oli omiansa vaikuttamaan raskaasti mielialaan. Meidän
oloillemme kuvaavaa on, että tästä epäkohdasta puhuttiin niin vähän.
Liikennepulan syynä oli pitkän aikaa veturien huono voiteluöljy, joka
jähmettyi helposti kylmässä. Yksityinen autoliikenne kotimaassa oli
melkein kokonaan seisahduksissa. Koko käyttöainekysymys pysyi edelleen
sangen vakavana. Sitä täytyi ehdottomasti mitä huolellisimmin pitää
silmällä. Vasta syksyllä 1918 toteutui toiveeni, että armeijasta ja
laivastosta pidettäisiin yhtenäisesti huolta. Käyttöaineiden hankinta
armeijan ja kotimaan tarpeiksi oli yhtenäistä. Sitä hoiti
sotaliikennepäällikkö.

Ylimmän armeijanjohdon toimesta koetettiin yhtämittaa kehittää kaikkia
menettelytapoja, jotka käyttöainevastikkeiden valmistuksessa tulivat
kysymykseen. Mutta monet luonnolliset vaikeudet haittasivat tapojen
toteuttamista ja tekivät ne usein mahdottomiksikin.

Ampumahautasotaan tarvittavia aineita, puuta ja soraa, otettiin entistä
enemmän miehitetyiltä alueilta. Kotimaastakin oli niitä vielä
saatavissa.

Minä en voinut raaka-ainekysymykseen nähden huolehtia muusta kuin
pääasioista. Siihen vaadittiin sitäpaitsi laajaa perehtymistä. Minun
täytyikin jatkuvasti olla selvillä asiain kulusta voidakseni tehdä
erinäisiä tärkeitä päätöksiä.

Raaka-aineita oli otettava miehitetyiltä alueilta. Se kuului sodan
luonteeseen. Lujan järjestelyn avulla saatiin tässä kohden vähitellen
paljon aikaan. Ylin armeijanjohto pyysi kummankin kenraalikuvernöörin
toimimaan sanottuun suuntaan. Kaikkialla seurattiin olennaisesti samoja
periaatteita. On totta, että siitä johtui väestölle rasituksia mutta
selvää on myöskin, ettei näitä toimenpiteitä voitu välttää.

Jokainen asiaan perehtynyt myöntää, että me olisimme voineet menetellä
monessa tapauksessa käytännöllisemmin. Mutta tässäkin kohden oli
viranomaisilla ja yksityisillä ratkaistavanaan uusi tehtävä, jota
pitkän sodan vaihtelevat tarpeet olivat omiaan hämmentämään. Mutta
kaikista vaatimuksista huolimatta menettelimme me kotimaahan verraten
hyvin varovaisesti. Sen täytyi luovuttaa kirkonkellonsa, kun taas
Belgia sai ne pitää valtiokansleri kreivi v. Hertlingin Hänen
Majesteetilleen tekemästä esityksestä.

Ei yksin armeija, vaan myöskin kotimaa sai miehitetyistä alueista
ratkaisevaa apua. Kuten kotimaan sotateollisuus, nieli myöskin
miehitettyjen alueiden huolto meiltä väkeä huomattavat määrät. Elossa
pysyäksemme oli meidän tehtävä tämä kauppa.

Liittolaisten osuus Saksan raaka-ainehankinnassa tuli siten korvatuksi,
että Saksa sotaministeriön toimesta joko valmisti taikka antoi
vastikkeeksi sotavarustuksia. Sen käsissä oli myöskin Koillis-Serbiassa
sijaitsevien Borin kuparikaivosten hallinto, joista saimme mitä
runsainta apua. Ylin armeijanjohto puuttui vain silloin asiaan, kun
Bulgaaria tai Turkki vanhaan balkanilaiseen tapaan vitkastelivat
liiaksi raaka-aineiden toimittamisessa ja kaipasivat jonkinmoista
ravistusta muistutukseksi sitoumustensa suorittamisesta.

Hankittaessa armeijalle raaka-aineita antoi tiede koko mahdillaan
sodankäynnille apua. Siitä saakoonkin tiede kiitokset.

Kaikissa kysymyksissä, jotka koskivat voimiemme vahvistamista
kotimaassa, olivat eversti Bauer ja majuri v. Harbou minulle
voimakkaana tukena. Heidän työnsä oli esimerkiksi kelpaavaa.


IV.

Ruokinnalla oli yhtä suuri merkitys, olipa kysymys väestöstä tai
armeijasta, miehestä tai hevosesta.

Sotilaan aikaansaannoksiin sotakentällä vaikuttaa tavattomasti ravinto.
Se ynnä lomasuhteet määräävät joukkojen mielialan. Sen vuoksi täytyi
minun kaikella tarkkuudella seurata ruokintakysymystä.

Saksan kansan mielialan herpaantuminen oli mitä olennaisimmin
riippuvainen ravitsemisseikoista. Ruumis ei saanut jokapäiväiseksi
ravinnokseen, varsinkaan mitä munanvalkuaisaineeseen ja rasvaan tulee,
sitä määrää, joka ruumiillisten ja henkisten voimien ylläpitämiseksi on
välttämätön. Laajoissa piireissä oli ruumiin ja sielun vastustusvoima
jollakin tavalla lamassa ja synnytti epämiehekkään, hysteerisen
mielialan, joka vihollisten harjoittaman propagandan herpaisemana sai
monen saksalaisen yhä enemmän vaipumaan epäsotilaalliseen ajatustapaan.
Kesällä 1917 tein ensi kerran näistä seikoista tarkkoja huomioita ja
kauhistuin. Siinä oli äärettömän heikko kohta. Tämä ilmiö johtui
ihmisluonteen olemuksesta. Luja, isänmaallinen tahto saattoi sitä
tasoittaa, mutta täydellisesti oli se poistettavissa ainoastaan
parempien ravinto-olojen avulla. Ravintoa oli saatava enemmän. Meidän
täytyi sitä saada muualta ja pitää huolta käsilläolevien tuotteiden
säilymisestä, mutta ennen kaikkea siitä, että tuotanto lisääntyi. Se
oli tärkeintä.

Valakian valtaaminen merkitsi tällöin jonkinlaista ratkaisua. Lisäapua
oli saatava muilla keinoin. Ylin armeijanjohto huomautti alinomaa, että
olkia ja puuainesta oli sopivasti valmistettuna välttämättömästi
käytettävä eläinten ja mahdollisesti myöskin ihmisten ravinnoksi,
samoin lehdeksiä. Meidän oli kansasta saatava irti kaikki, mitä
sodankäyntiin tarvittiin, mutta meidän oli samalla koetettava ottaa
luonnosta tieteen avulla, joka tässäkin meitä tuki, kaikki ihmisten ja
eläinten ravinnoksi kelpaava, myöskin sellainen, jonka saattoi
ruoka-aineeksi muuntaa.

Koettaessamme keksiä keinoja ravintoaineiden mätänemisen ehkäisemiseksi
johduimme perunain kuivaamiseen, jota lämpimästi harrastin.

Tuotannon lisääntyminen edellytti keinotekoisten lannoitusaineiden
riittävää saantia ja kohtuullisia hintoja.

Ylin armeijanjohto edisti kaikin tavoin edellistä. Se kävi sitä
tärkeämmäksi, kuta niukemmaksi tuli luonnollisen lannan saanti sen
vuoksi, että karjakanta oli alentunut ja lantarehua puuttui, ja kuta
enemmän voimaperäinen maanviljelys voitti alaa. Me tuotimme fosfaatteja
miehitetyiltä alueilta Pohjois-Ranskasta ja Belgiasta ja alinomaa
teimme valtiokanslerille sekä rahaministeriölle esityksiä, että
typpitehtaita (Merseburgissa) laajennettaisiin.

Hintojen säännöstely kuului kotimaan viranomaisille. Sitä haittasivat
sisäpoliittiset suhteet. Kun sosialidemokraatit harjoittivat
kiihoitusta maaseutua ja agraareja vastaan, jotka panivat köyhän
leivälle kalliin hinnan, ja kun elinehdot itsessäänkin olivat vaikeat,
ei hallitus uskaltanut kaukonäköisesti määrätä sopivia rajahintoja. Sen
vuoksi, että työkustannukset olivat korkeat ja että sodan loputtua kävi
välttämättömäksi hankkia kalustoa, eivät maatalouspiirit monin paikoin
katsoneet voivansa toimia niillä hinnoilla. Varastot eivät väestölle
riittäneet eikä niihin alhaisten hintojen vuoksi päästy oikein
käsiksikään. Järjestöt, joiden olisi tullut pitää huolta asiasta, eivät
tunteneet alaa eivätkä muutoinkaan tehtäväänsä pystyneet. Niiden
toiminta oli usein ärsyttävää ja vieroittavaa. Siten ei yksityinen
saanut edes niitä säädettyjä annoksia, jotka täyden elinvoiman
ylläpitämiseksi olivat riittämättömät. Maaseutu ja kaupungit
turvautuivat tällöin, mikäli siihen pystyivät, omaan apuunsa.
Salakauppa ja keinottelu pääsivät vauhtiin. Ennen pitkää ei luisumista
tällä pinnalla voinut enää mikään estää.

Omistavat luokat hankkivat itselleen kaikki välttämättömät tarpeensa,
vieläpä sen ylikin. Vaikkakaan heidän kulutuksensa ei yleiseen
ravitsemiskysymykseen sanottavasti vaikuttanut, oli se kuitenkin omiaan
katkeroittamaan.

Laajoilla kansankerroksilla, nimenomaan keskisäädyllä,
kiinteäpalkkaisilla virkamiehillä ja upseereilla, oli kovat päivät.
Pieni osa lienee kyllä hätäajan koettelemuksissa langennut ja auttanut
itseään, mutta suurempi nälkiintyi kirjaimellisesti. Tämä painoi vielä
kaiken sen taakan lisänä, mikä keskisäädyllä muutoinkin oli
kannettavanaan. Ja kuitenkin tämä sääty, jota joka suhteessa
poljettiin, täytti velvollisuutensa -- vaikka ikävä kyllä vain ääneti
-- viimeiseen asti.

Työläisestä pidettiin huolta. Hän järjesti palkkavaatimuksensa, joita
usein lakoillakin vietiin perille, salakaupan mukaisiksi. Totta on,
että melkoinen osa työväkeäkin sai kokea vaikeuksia. Mutta toisin kuin
keskisäädyllä oli sillä yleensä kuitenkin mistä elää.

Salakauppakysymys sai mitä suurimman sisäpoliittisen merkityksen. Sodan
kestäessä se yhä kasvoi sitä mukaa kuin sota-ajatukset kotimaassa
haihtuivat ja luonnolliset vaistot, joiden vastapainona ei enää ollut
mitään, entistä räikeämpinä tunkeutuivat esiin. Salakauppa ja
keinottelu pukeutuivat ajan pitkään yhä inhottavampiin muotoihin ja
vaikuttivat syillään ja seurauksillaan yhä häiritsevämmin saksalaiseen
ajatusmaailmaan. Meidän jyrkkä pakkotaloutemme rajahintoineen oli
sortunut. Tuotantoa ei saatu kohoamaan, tulos laski laskemistaan
riippuen ulkonaisista olosuhteista, kuten miehisten työvoimien
puutteesta, lannoitusaineista ja epäsuotuisista ilmoista. Vaikka ylin
armeijanjohto kääntyi useasti valtiokanslerin puoleen pyynnöllä, että
hän salakauppaan sekä sen ohella liiallisiin urakoitsijavoittoihin ja
työpalkkoihin nähden ryhtyisi sellaisiin toimenpiteisiin kuin
sotakykymme säilyttäminen vaati, ei se johtanut mihinkään tuloksiin.
Tämä oli ikäänkuin ilveilyä: eikö todellisuudessa juuri siitä, että
pelättiin liian korkeita rajahintoja maatalouden alalla, johtunut
kaikkien elinehtojemme kallistuminen ja eikö se aivan olennaisesti
syventänyt kaupunkien ja maaseudun välistä juopaa? Tyytymättömät
ainekset osasivat lyödä rahaa kaikesta. Vihollinen riemuitsi
nälkäsaartonsa tuloksista, se saattoi meidät sekä aineelliseen että
myöskin sielulliseen hätään.

Minun yksityinen käsitykseni maamme pakkotalousjärjestelmästä oli, että
se olisi ollut lakkautettava mitä pikemmin sitä parempi, eräisiin
ravintoaineisiin nähden suorastaan viipymättä, ja vapaa kauppa
saatettava voimaan. Sen ohessa oli minusta tuiki välttämätöntä, että
osuuskunnat ja tuottajayhtymät olisi otettu lujemmin hallituksen
apureiksi. Mutta ne eivät, ikävä kyllä, olleet kaikkialla tarpeeksi
järjestyneitä. Ennen kaikkea olisi eräiden tuotteiden hintain pitänyt
olla parempia ja ne olisi tullut ajoissa määrätä, sillä siten
olisi maatalous voinut järjestää suhteensa asiaan. Vastoin
sotaelintarvehallituksen kantaakin puolusti tätä käsitystä
yli-intendentti, joka oli siinä samaa mieltä. Minusta näyttää siltä,
että Englanti alinhintajärjestelmänsä avulla ratkaisi onnellisemmin
kysymyksen, sillä sen tuotanto kohosi aivan tavattomasti.

Maamies teki työtä. Erittäinkin suurtilat saivat ratkaisevaa aikaan.
Isänmaa tuli jälleen huomaamaan, että, kuten armeija on järjestyksen
kulmakivi, niin on maanviljelys meidän taloudellisen, vieläpä
poliittisenkin elämämme perus ja pohja. Meidän olisi pitänyt ennen
sotaa ottaa se huomioon, sillä silloin olisimme suoriutuneet helpommin
monesta pulasta. Valtion ensimmäisiä tehtäviä on nyt laiminlyöntien
korjaaminen ja maamiehen velvollisuus voimaperäinen maanviljelys.

Olen usein keskustellut avomielisesti sotaelintarvehallituksen
kummankin presidentin, herrojen v. Batockin ja v. Waldowin kanssa. Niin
erilaisia kuin he olivatkin, täytti kummankin tietoisuus raskaasta
vastuunalaisuudesta, rautainen velvollisuudentunto ja harras
isänmaanrakkaus.

Armeija auttoi useasti kotimaataan. Suuria rasituksia kestävien
sotamiesten asema ei ollut suinkaan parempi kuin kotonaolijoidenkaan.
Armeija ja kansa olivat minun syvimmän vakaumukseni mukaan kaikilla
aloilla yhtä. Ylin armeijanjohto toimi aina siinä hengessä. Berliinissä
sai joskus kuulla mielipiteen, että armeija ja kansa muodostivat kaksi
eri ruumista, joilla kummallakin oli oma vatsansa. Tämä käsitys oli
minusta surullisena todistuksena siitä, miten vähän sotaa kotimaassa
ymmärrettiin. Raskain sydämin täytyi ylimmän armeijanjohdon useinkin
joksikin aikaa vähentää armeijan liha-, leipä-, peruna- ja
rasva-annosten, samoin kuin kaura- ja heinäannostenkin määrää. Teimme
sen kansaa tukeaksemme ja pysyttääksemme sen sotakykyisenä. Myöskin
sotaelintarvehallitus ymmärsi täydellisesti armeijan tarpeet ja se
käsitti, että rintamasotilasta oli ennen kaikkea muistettava.

Useinkaan ei sotamiehen ravinto ollut riittävä, vaikka sitä annettiin
tarkalleen ne annokset, jotka siihen aikaan olivat voimassa. Ruoka oli
liian yksitoikkoista. Kuulin usein ylipäällikköjen valittavan tätä,
mutta yksityiskohtia minä en voinut korjata. Kotimaassa ei
täytejoukko-osastojen ruokavarat olleet riittävät ja siitä aiheutui
ikäviä epäkohtia.

Nautintoaineet kävivät yhä harvinaisemmiksi. Hevoset olivat erikoisen
huonossa asemassa. Ne saivat aivan riittämättömästi ruokaa. Vilja-annos
oli liian pieni ja korsirehun saanti oli edelleen hyvin vaikeaa.

Sotaintendenttilaitos sai sodan alussa kestää monet vaikeudet, sillä
kun oli vain rauhanaikaisiin oloihin perustuva muodollinen perehtymys
alaansa. Henkilökuntaakin oli liian vähän. Myöhemmin se mukautui
vastuunalaiseen tehtäväänsä. Uhrautuvalla ja alttiilla työllään se on
palvellut sekä joukkojen johtoa että rintamasotilasta. Ylimmän
armeijanjohdon yhteistyö sotaministeriön hallintodepartementin
johtajan, kenraali v. Ovenin, minun liègeläisen taistelutoverini sekä
sotaelintarvehallituksen kanssa oli aina sopuisaa. Sitä kannatti
molemminpuolinen avuliaisuus. Ennen sotaa tehtyjä laiminlyönnin syntejä
-- puuttuvaa taloudellista valmistelua ja sitä virhettä, ettei ennen
sodan alkua koottu mitään suuria varastoja -- ei voinut enää korjata.

Myöhemmin me avustimme kotimaata siten, että luovutimme
tavarankuljetukseen, erittäinkin asemilta-ajoon suurkaupungeille
kuorma-autoja ja ajokaluja. Me teimme sen, vaikkakin siitä johtui
armeijalle vaikeuksia. Sadonkorjuulomia myönnettiin paljon yli
säännöllisen määrän. Maan perunanhankintaa edistettiin helpottamalla
rautatievaunujen saantia siihen tarkoitukseen.

Miehitetyt alueet huojensivat elintarvekysymystä. Etappitarkastuskunta
järjesti niin, että ne pitivät huolen nimenomaan myöskin lihan
hankinnasta, ja se johti niiden maataloustoimintaa mahdollisimman
ammattimaisesti. Joukot tekivät itse niillä seuduilla, missä ne
joutuivat kauemman aikaa viipymään, ahkerasti kylvö- ja
elonkorjuutöitä. Mutta jos vaihtoja sattui usein, ei tässä suhteessa
paljoakaan aikaansaatu. Vain Romaanian avulla me, Itävalta-Unkari ja
Konstantinopoli vuonna 1917 jotenkuten selviydyimme.

Entente oli toimittanut niin, ettei meidän tarvinnut pitää huolta
Belgiasta.

Puolueettomat maat, nimenomaan Tanska, Hollanti ja Sveitsi antoivat
meille huomattavia määriä tuotannostaan. Tavarankuljetukseen me
käytimme omia saksalaisia järjestöjämme emmekä menetelleet ententen
tavoin, joka teetti työtä asianomaisen maan asukkailla, joille se
hankki ansiotyötä. Tämä herätti, syystäkö vai syyttä, suurta
tyytymättömyyttä ja pahaa verta sekä liittolaisissa että
puolueettomissa valtioissa ja myöhemmin myöskin omassa maassa.

Itävalta-Unkarin elintarveolot olivat koko ajan kovin kireät. Unkari
oli varustautunut. Se huolehti tosin siitä, että melkoinen osa
Itävalta-Unkarin armeijasta sai elintarpeensa, mutta Itävaltaa se ei
avustanut. Itävalta näki nälkää. Siellä eivät tshekkiläiset
maanviljelijät luovuttaneet mitään köyhemmissä seuduissa asuville
saksalaisille. Tämän lisäksi oli Itävallan hallintokoneisto
raskasliikkeinen, minkä vuoksi kaikista jyrkistä määräyksistä
huolimatta mistään todellisesta hankinnasta ja oikeudenmukaisesta
jaosta ei ollut puhettakaan. Minä en koskaan unohda, miten eräs korkea
itävaltalainen virkamies pyysi minun apuani Unkarin taivuttamiseksi
elintarveasiassa. Itävalta-Unkarin armeija kärsi osittain nälkää, kuten
saksalainen Itävaltakin ja nimenomaan Wien.

Tilanne Bulgaariassa oli parempi, vaikka siellä ei maata viljeltykään
juuri uudenaikaisesti, mutta hallintojärjestelmä oli kehno. Armeijan
etappi oli huonosti varustettu ja sotaväen elintarvelaitos
vanhentuneille periaatteille rakennettu. Usein kärsittiin armeijassa
puutetta. Mutta kuitenkin saattoi toivoa, että Bulgaaria loppujen
lopuksi kykenisi pitämään itse itsestään huolen.

Turkin elintarvejärjestelmä oli kauttaaltaan mätä, maanviljelys vielä
jonkinmoisella alkuasteella, rauta-aura kokonaan tuntematon.
Maatalousministeri vapaaherra v. Schorlemer oli koettanut kohottaa
Turkin maataloutta, mutta ei tavannut Turkin hallituksessa asiaan
todellista ymmärtämystä eikä arvostelukykyä. Pyydettiin moottoriauroja
suurien pinta-alojen kyntämiseksi, mutta ei kukaan ajatellut mitään
täysin perinpohjaista uudistustyötä, jolla tuotantoa olisi tosiaankin
ratkaisevasti voitu kohottaa. Turkki ja erikoisesti Konstantinopoli
tarvitsi sen vuoksi apua ja tukea.

Syksyllä 1916 esitettiin ajatus, että perustettaisiin neliliiton
keskuselintarvevirasto, joka toimisi Saksan johdolla. Ajatus tuntui
houkuttelevalta. Elintarveolot neliliiton valtioissa olivat kuitenkin
pohjimmaltaan liian erilaisia. Yhdenmukaisiin elintarvesäännöksiin ei
olisi mitenkään päästy. Kaiken lopuksi olisivat kaikki eläneet Saksan
kustannuksella. Hyvällä syyllä tuo ajatus hylättiin.


V.

Edellä on monessa kohden viitattu siihen suureen merkitykseen, joka
Romaanialla, taikka oikeammin Valakialla, oli sodankäyntiin nähden.
Meidän oli nyt hankittava tarpeemme ja tuotava ne kuluttajille.
Romaanian ja myöskin Dobrudshan hallinto järjestettiin säännölliselle
kannalle. Sen vuoksi, että meillä saksalaisilla Romaanian
kukistamisessa oli ollut niin huomattava osuus, koetin minä päästä
siihen, että tämä hallinto annettaisiin saksalaisten käsiin.
liittolaistemme ominaisuuksiin ja heidän liiketoimintansa laatuun
katsoen tämä järjestely antoi parhaat takeet siitä, että meidän
sotataloudellisia vaatimuksiamme otettiin jatkuvasti huomioon.
Liittolaisemme suostuivat tähän.

Meidän etuihimme ei soveltunut, että Bulgaaria olisi ottanut haltuunsa
koko Dobrudshan. Se oli syksyllä 1915 tehdyn sopimuksen mukaan ryhtynyt
heti hallitsemaan sitä osaa Dobrudshasta, joka oli alkuaan kuulunut
Bulgaarialle ja jonka se vasta toisen Balkanin-sodan jälkeen oli
luovuttanut Romaanialle. Se tyytyi toistaiseksi siihen. Jos muu osa
Dobrudshaa ja sen mukana Tshernawodan--Konstantsan rataosa olisi
luovutettu, olisi se silloisten suhteiden vallitessa merkinnyt samaa
kuin että kolmaskin ja samalla viimeinen Keski-Euroopan ja Turkin
välinen maailmankauppatie olisi jätetty Bulgaarialle, jonka
tarkastuksen alaisia olivat jo Salonikin ja Sofian kautta kulkevat
tiet. Meidän ja Turkin väliselle kaupallemme olisi tämä Bulgaarian
liikennemonopoli tuottanut vakavia haittoja. Itävalta-Unkarin itsekäs
kanta rasitti sitä jo tarpeeksi asti. Itävallan ja Turkin edut
Dobrudshaan nähden kävivät yhteen Saksan pyrkimysten kanssa. Siitä
huolimatta asettui Wien Bulgaarian kysymysten suhteen, joilla
oli meille merkitystä, aina epäselvälle kannalle. Siksipä ei
Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennonkaan kannasta ollut varmuutta.
Bulgaarian pyrkimykset sotivat eräässä suhteessa minun tarkoituksiani
vastaan. Kuitenkin sain tuntea tyydytystä siitä, että kaikki
liittolaisemme kannattivat saksalaisen etappihallinnon sijoittamista
Dobrudshaan. Se joutui kenraali v. Mackensenin armeijaryhmän komennon
alaiseksi ja sen piiri ulottui vanhan romaanialaisen Dobrudshan
etelärajalta noin 20 km päässä Tshernawodan--Konstantsan radasta
pohjoiseen kulkevaan viivaan. Muu osa jäi 3:nnen bulgaarialaisen
armeijan toiminta-alueeksi ja niin ollen Bulgaarian hallintoon.

Bulgaarialaiset tuottivat hyvinkin pian Dobrudshassa saksalaisille
viranomaisille, joiden etunenässä oli kenraali Kurt v. Unger, paljon
vaikeuksia. Myöskin ylintä armeijanjohtoa he ahdistelivat. Minä pidin
pääni niihin bulgaarialaisten pyyteisiin nähden, jotka tarkoittivat
etappialueen hallinnon luovuttamista heidän käsiinsä, ja siinä
suhteessa kannattivat minua saksalaiset virastot, jotka uljaasti
vastustivat liittolaistemme itsekkäitä menettelytapoja. Maan hallinto
tietysti kärsi sellaisesta, mutta kenraali v. Unger ja hänen
saksalaiset etappikomendanttinsa huolehtivat siitä, että Konstantsan
runsaat öljyvarastot ja myöskin muut etappialueen raaka-aineet saatiin
irti ja käytettiin sitten sekä meidän että liittolaistemme etuja
vastaavalla tavalla. Maan taloutta hoidettiin niin kuin vaikeat
olosuhteet suinkin sallivat. Jos Bulgaarian armeija ei Dobrudshasta
saanut sitä elintarvemäärää, minkä maakunnasta olisi voinut saada, niin
johtui se yksinomaan tämän armeijan ja Bulgaarian menettelytavoista.

Etappialueen väestö nautti meidän suojelustamme aina sodan loppuun
saakka. Tämän alueen eteläisen osan täydellinen luovutus Bulgaarialle
Bukarestin rauhan perusteella ei enää ehtinyt toteutua. Kolmannen
bulgaarialaisen armeijan toiminta-alueella olimme pidättäneet
itsellemme oikeuden ostaa raaka-aineita. Bulgaarialaiset katsoivat
kärsivänsä siitä vahinkoa ja tuottivat meille hyvin paljon vaikeuksia.

Valakian hallinnon järjestämiseen otti Itävalta-Unkari tehokkaasti
osaa. Se ei tietystikään ollut mukavaa. Mutta meidän oli siihen
suostuttava siitä sangen yksinkertaisesta syystä, että Saksa ei yksin
jaksanut kaikkea järjestää. Itävalta-Unkarin hallintoelimet toivat
monta kertaa vaikeuksia elämäämme, sillä Itävalta-Unkari pelkäsi, että
Saksan vaikutus Romaaniassa lisääntyisi, ja se koetti sen vuoksi omilla
keinoillaan saavuttaa kaikenlaisia etuja. Bulgaariakin vaikeutti
hallintoa, se kun toimi suorastaan oma- ja mielivaltaisesti. Turkki oli
lojaalinen.

Hallinto kulki "sotilashallinnon" nimellä ja oli kenraalisotamarsalkka
v. Mackensenin ja näin ollen samalla ylimmän armeijanjohdon
lainen eikä siis, kuten kenraalikuvernöörit, riippuvainen
suorastaan keisarista. Ulkoasiainviraston vaikutusvalta säilyi.
Sotilaskuvernööriksi tuli kenraali Tülff v. Tschepe und Weidenbach,
joka jo vuoden 1915 alussa oli jonkun aikaa hoitanut silloin
miehitettyjen Puolan osien hallintoa, mikäli ne eivät kuuluneet
sotatoimialueihin. Hänen esikuntansa päällikkönä oli ensin kenraali v.
Bergmann, sittemmin eversti Hentsch, joka Romaanian sotaretkellä oli
toiminut ylimajoitusmestarina Mackensenin esikunnassa ja ymmärsi
erinomaisesti hallintoteknillisiä ja taloudellisia kysymyksiä.

Saksalaiset ja itävaltalaiset komendantit olivat sotilaskuvernöörin
käskynalaisia.

Sotilaskuvernementtiin ei kuulunut koko Valakia, kapea kaistale siitä
oli jätetty 9:nnen ja Tonavan-armeijan toiminta-alueeksi. Mutta koko
alaa hoidettiin samojen periaatteiden mukaan.

Suurin osa romaanialaisia virkamiehiä ja tuomareja oli pysynyt
paikoillaan. Jos heistä joku oli poistunut, voitiin toinen
romaanialainen panna tilalle. Hallintotoimet muodostuivat siten
yksinkertaisemmiksi kuin aikoinaan itärintaman ylipäällikön alueella,
ja niillä oli etupäässä taloudellinen luonne. Vain niillä olikin
sodankäyntiin nähden merkitystä. Sotilaskuvernöörin esikunta ja
erikoisesti tehtävään valitut etappipäälliköt huolehtivat tarpeista.

Kaikenlaisia maanviljelystuotteita, erittäinkin vehnää ja maissia,
mutta myöskin herneitä, papuja, luumuja, munia ja viinejä oli
ilahduttavan runsaasti saatavissa. Syystöihin käytiin heti käsiksi.
Koetettiin kaikin keinoin kannustaa yritteliäisyyttä. Talvivehnän kylvö
oli tärkeä, sillä meidän täytyi turvautua Romaanian tuotteisiin ahtaana
aikana, Unkarin sato kun valmistui vasta heinäkuussa ja meidän satomme
elokuussa. Myöskin vihannesten viljely merkitsi meille paljon ja sitä
kehitettiin mahdollisuuden mukaan tuottavaksi. Karjakanta oli sodan
vuoksi alentunut. Sitä käytettiin nyt maanviljelyksen hyväksi. Lihan
vienti oli sen vuoksi vähänpuoleista.

Hankkiessaan maataloustuotteita oli sotilashallinto yhteistyössä
keskusostoyhtiön viranomaisten kanssa, jotka olivat työskennelleet
siellä jo ennenkuin Romaania julisti sodan. Yhtiön ei kuitenkaan
annettu toimia itsenäisesti.

Öljyvarastot, jotka Romaaniassa joutuivat meidän käsiimme, eivät olleet
suuria. Porauslaitteet oli perinpohjin rikottu ja putket sangen
taidokkaasti tukittu. Englantilainen eversti Thomsen, joka oli saanut
tehtäväkseen estää meitä käyttämästä öljykenttiä, oli suorittanut sen
hyvin. Hänen työstään ei entente tosin ratkaisevasti hyötynyt, mutta
kuitenkin se vähensi huomattavasti öljynhankintaamme armeijan ja
kotimaan tarpeisiin. Hänen ansiotaan osittain on Saksan öljypula.
Sotilashallinto kutsui maahan Romaanian öljyteollisuuden
erikoistuntijoita ja ryhtyi tarmokkaasti toiseen mitä tärkeimpään
tehtäväänsä, öljytuotannon saattamiseen taas kukoistukseen avaamalla
suletut putket sekä myöskin tekemällä uusia porauksia ja korjaamalla
jalostuslaitoksia sekä panemalla ne jälleen käyntiin. Öljyn saanti
lisääntyi, vaikkakin vain hyvin hitaasti.

Useiden hädän ahdistamain ja meille ynseäin wieniläisten mielestä ei
sadon saanti eikä öljytuotannon kuntoonpano käynyt kyllin nopeasti.
Niinpä helmikuussa 1917 saapui siitä valituksia Wienistä ja samaa
toitotettiin minulle Berliinistäkin päin. Hetkisen epäilin, tehtiinkö
työtä tosiaan asianmukaisella tavalla. Kownossa saamieni omien
kokemusten nojalla saatoin kuitenkin käsittää, mitä vaikeuksia
Romaaniassa oli voitettava, enkä sen vuoksi antanut johtaa itseäni
harhaan. Huhtikuussa sitten valitukset vaimenivatkin ja hallinto sai
osakseen yleistä tunnustusta.

Dobrudshan ja Valakian tuotteista koottujen varastojen jako tapahtui
liittolaisten kesken erikoisten sopimusten pohjalla. Öljynjako
ei tuottanut sanottavia vaikeuksia. Sitä vastoin Valakian
maataloustuotteiden jako oli väsyttävimpiä tehtäviä, mitä
kenraalimajoitusmestari kenraali Hahndorffin osalle oli tullut, joka
varsin harkintakykyisenä ja sotatalouselämän aloihin laajasti
perehtyneenä miehenä näytti näihinkin kysymyksiin erityisesti
soveltuvan. Bulgaaria ei ollut Romaanian varastojen jaossa osallisena,
se sai Dobrudshan sadon. Turkille tuli ainoastaan vähäinen määrä, sillä
sille oli luvattu etukäteen suurehkoja Dobrudshassa olevia varastoja.
Oli siis varsinaisesti kysymys Saksan ja Itävalta-Unkarin, tai
oikeammin ainoastaan Itävallan, välisestä sopimuksesta. Itävallan
edustajat esittivät tavattomia vaatimuksia. Me otimme oppia heistä ja
menettelimme samoin. Katkeran kiistan perästä oli kultainen keskitie
tässäkin tapauksessa ainoa sovintoon johtava ja lopulta molempia puolia
tyydyttävä ratkaisu. Neuvotteluihin ei tietysti kutsuttu meidän
sotaelintarvevirastomme edustajia ja heidän kanssaan jo ennakolta
asioista perusteellisesti keskusteltu. Ainoastaan erikoisen kireissä
tapauksissa täytyi ylimmäisen armeijanjohdon päättää.

Viljan, öljyn y.m. viennissä voitiin yleensä ruveta jälleen käyttämään
niitä liikereittejä, joita myöten ennen Romaanian sodanjulistusta
Valakian tuotteita oli kuljetettu. Sen vuoksi pantiin Romaanian
rautatiet uudelleen kuntoon ja se vaati oman aikansa. Tonavalla pantiin
laivaliike heti käyntiin. Itävalta-Unkari piti Tonavaa yksinomaisena
valta-alueenaan. Eversti v. Oldershausen hankki meidän etujemme
mukaisen ratkaisun. Saksalaisen Tonavan-laivayhtiön Baierin Lloydin,
toiminta laajeni.

Meidän kulkulaitoksemme ovat aina olleet tehtävänsä tasalla. Kun
odotettiin kasvavaa öljyn vientiä, niin lisättiin sen mukaisesti
tankkivaunujen ja -pursien rakentamista. Ploestista Giurgiuhun
rakennettiin putkijohto. Sellaistahan ei vielä rauhan aikana ollut
täydellisessä muodossa olemassa.

Kuten aikoinaan itärintaman ylipäällikön alueella, niin täälläkin
saksalainen sotilashallinto ja muut virastot, joille Valakian hallinto
oli uskottu, olivat selvillä siitä, että niiden tehtävällä oli
ratkaiseva merkitys sodankäynnissä, mutta samalla ne käsittivät, että
meidän työmme, kuten me kaikki toivoimme, hyödyttäisi rauhan aikaakin.


VI.

Saksan kansa on kotona ja sotakentällä näiden neljän pitkän sotavuoden
aikana saanut kestää ja kärsiä sanomattoman paljon. Sota on syvältä
raastanut ja vahingoittanut kansan tunne-elämää ja koko kansanmoraalia.

Kuristus- ja nälkäsaarto sekä vihollisen kiihoitustyö, joiden vaikutukset
liittyivät mitä kiinteimmin taisteluun, jota käytiin saksalaista rotua
ja saksalaista henkeä vastaan, painoivat raskaasti ja ahdistivat meitä
sitä tukahduttavammin, kuta kauemmin sotaa kesti ja niitä jatkui.
Saarto vaikutti. Kotimaassa kiihoitustyö tapasi suotuisan maaperän, se
suuntautui nyt välittömästi rintamasotilaaseen, joka hänkin oli käynyt
vastaanottavaiseksi. Saarto ja kiihoitustyö alkoivat vähitellen
järkyttää meidän henkistä sotakuntoisuuttamme ja horjuttaa uskoamme
lopulliseen voittoon. Oikeutettu rauhankaipuu pukeutui muotoihin, jotka
hipoivat heikkoutta, pirstoivat kansaamme ja painoivat armeijan hengen
masennuksiin.

Tässä maaperässä itivät myrkylliset kasvit. Monesta katosi kokonaan
saksalaistunne ja isänmaan-ajatus. Heidän oma minänsä astui etualalle.
Kaikenlainen sotakeinottelu, poliittinenkin, joka käytti hyväkseen
valtion hätää ja hallituksen heikkoutta persoonallisia sekä poliittisia
etuja saavuttaakseen, pääsi yhä enemmän ja enemmän valtaan. Henkinen
sotakuntoisuutemme kärsi äärettömiä vaurioita. Me menetimme uskon omaan
itseemme.

Vallankumousajatus, jonka levittämisestä vihollisen kiihoitus ja
bolshevismi pitivät huolta, tunkeutui valmiiksi muokattuun saksalaiseen
sieluntilaan ja valloitti riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen
avulla alaa armeijassa ja laivastossa. Harhaopit vetivät pian puoleensa
syviä rivejä. Saksan kansa sekä kotona että rintamalla sai kuoliniskun.

Kun tulin ylimajoitusmestariksi, oli tämä kehitys alullaan Saksan
kansassa, mutta sen luonnetta ja suuntaa ei saattanut selvästi nähdä.
Järkkymättömän varmaa oli vain, että me emme saaneet jäädä siihen
nähden toimettomiksi.

Nälkäsaartoa vastaan oli tällöin jotakin tehty, olimme sen murtaneet
Romaaniassa. Kukaan ei tietänyt, löytäisimmekö siihen vielä toista
tilaisuutta ja miten sitä käyttäisimme hyväksemme.

Vihollisen kiihoitustyöhön me tuijotimme kuin kaniini käärmeeseen. Se
toimi erinomaisen suurpiirteisesti ja taitavasti, voimakkain ja
laajoihin kansankerroksiin pystyvin ajatuksin, sodankäyntitapojen
kanssa täydessä sopusoinnussa ja käyttäen häikäilemättä kaikkia
keinoja.

Saksan kansa, joka ei vielä ollut oppinut tuntemaan vaikenemisen taitoa
ja arvoa, oli itse hyljättävässä avosydämisyydessään kirjoitustensa,
puheittensa ja toimintansa avulla osoittanut tien, jota vihollinen
saattoi hyväkseen käyttää.

Se oli itse ruvennut puhumaan "preussilaisesta militarismista",
vaikka juuri tämä "preussilainen militarismi", epäitsekkään
velvollisuudentunnon henki, yksilön mukautuminen valtioajatukseen, oli
luonut Preussin ja hankkinut Saksalle sen loistavan kehityksen. Se
merkitsi samaa kuin viimeksimainittu. Militarismin ulkonaisia muotoja
pidettiin sen olemuksena eikä tajuttu siitä pulppuavaa kansallista
voimaa. Sen sijaan, että sitä vastaan taisteltiin, olisi pitänyt sitä
henkevöittää. Korkeat hallintoviranomaisetkin lausuivat minulle tämän
sanan sodan aikana moittivalla sävyllä. Saattoiko silloin närkästyä
siitä, että monikin luuli tekevänsä hyvän työn vastustaessaan
"militarismia", vaikka ei osannutkaan määritellä tätä käsitettä? Useat
kyllä tiesivätkin, mitä he tällä taistelulla tarkoittivat: se koski
arvovaltaa!

Entente oli tästä "preussilaisen militarismin" voimasta hyvästi
selvillä. Se tiesi kyllä, minkä vuoksi se sitä vastaan taisteli. Se
tiesi myöskin, mitä teki, lietsoessaan Saksassa vihantulta
upseerikuntaa ja kaiken lopuksi valtiovallan haltijaa vastaan. Se oli
päämäärästään selvillä, kun se nimenomaan Etelä-Saksassa harjoitti
yllytystä Preussia vastaan, kun se kiihoitti mieliä keisaria,
valtakunnan yhteyden edustajaa, ja Saksan kruununprinssiä vastaan, ja
se lupasi Saksan kansalle kultavuoria siinä tapauksessa, että se
syöksisi vallasta keisarihuoneen ja muut hallitsijasukunsa.

Myöhemmin kajosi vihollisen kiihoitus minunkin persoonaani. Kansassa ja
sotajoukossa oli herätettävä epäluuloa ylimmän armeijanjohdon
toimintaan, usko sodan voitokkaaseen loppuun oli saatava järkkymään ja
juuritetuksi luottamus siihen mieheen, joka koki lujasti vastustaa
ententen pyyteitä.

Vihollisen onnistui meidän kansanvaltaisiin mielipiteisiimme
nojautumalla aikaansaada se, että meidän hallitusmuotomme
yksinvaltaisena joutui huonoon huutoon Saksassa ja kaikkialla
maailmassa, vaikka keisarillamme ei ollut samaa valtaa kuin
Yhdysvaltain presidentillä, ja vaikka vaalioikeus valtiopäiville, siis
valtakunnan määräävään kansaneduskuntaan, oli kansanvaltaisempi kuin
monessa muussa maassa.

Vihollinen pyrki yllytyksellään yhä selvemmin päämäärään, jonka
tarkoituksena oli saada Saksan valtakunnan yhtenäisyys järkkymään,
erottaa Saksa hallitsijahuoneestaan ja hallitsijasuvut sekä hallitukset
kansasta: siis poliittiseen kumoukseen.

Se tiesi, miten epäpoliittisesti ja epäsotaisesti ajattelevaan,
suuressa hädässä elävään Saksan kansaan vaikuttaisivat sanat
"sopimusrauha", "aseistariisuminen sodan jälkeen", "kansainliitto" ja
muut sellaiset. Tämä seurasi vain liian herkästi, tietoisena taikka
tiedottomasti itseään pettäen, näitä houkuttelevia ja kuitenkin niin
kavalia ilvekuvia.

Tällöin lankesi tietenkin hedelmälliseen maaperään se kiihoitusväite,
että Saksan suunnitelmat maailmanherruuden saavuttamiseksi olivat
rikkoneet rauhan ja nyt olivat sen esteenä.

Todellisuudessa ei Saksan hallituksella ole Bismarckin jälkeisenä
aikana ollut yleensä muuta suurta ulkopoliittista päämäärää kuin rauhan
säilyttäminen. Se ehkä pyrki laajentamaan Saksan siirtomaa-alueita. Se
tuskin ajatteli maailmanpolitiikkaa ja se kulki hapuillen Bagdadin
tietä. Yhä enemmän ulospäin suuntautuvassa ja tosiolojen yläpuolelle
kohoutuvassa elämässämme me arvioimme vuosien 1870/71 jälkeen voimamme
liian suuriksi emmekä osanneet antaa vastustajillemme sitä merkitystä,
joka niille kuului. Me pyrimme levitteleimään yli maapallon, olematta
vielä lujasti kiinni Euroopan kamarassa. Kun Saksan kansa oli hankkinut
itselleen valtakunnanmaat, Elsass-Lothringin, ja pystyttänyt Saksan
valtakunnan, oli se kylläinen. Oli käynyt välttämättömäksi laajentaa
sen siirtomaa-alueita ja lujittaa sen tehoisuutta maapallolla
lisäämällä sen tuotteiden markkinapaikkoja. Vaikka tämä olikin
ainoastaan valtakeinoilla saavutettavissa, pyrki se yhtäläisiin
oikeuksiin vain rauhallisen kilpailun avulla. Kauppapyyteissään ja
poliittisten opinkappaleiden sokaisemana se ei käsittänyt, että
toisten, maailmanherroina elävien kansojen oli näitä kahta seikkaa
vaikea erottaa.

Rauhan säilyttäminen oli suuri päämäärä. Kuten puolustussotamme oli
ainoastaan hyökkäyksellä voitettavissa, saatoimme me ylläpitää rauhaa
vain seuraamalla selvää, lujaa ja varmojen suuntaviivojen mukaista
politiikkaa. Mutta sellaista ei ollut Saksan politiikka. Se ilmeni
äkkipäisenä ja töykeänä. Meille vihamieliset kansat käyttivät tätä
hyväkseen yhtyäkseen meitä vastaan. Nekin, jotka siihen asti olivat
olleet eripuraisia keskenään, liittyivät yhteen meitä vastaan. Toiselta
puolen osoitimme me epävarmuutta ja horjuvaisuutta. Silläkään emme
hankkineet itsellemme yhtään ystävää.

Monet saksalaiset alkoivat tuntea huolta ja ilmaisivat usein jyrkässä
muodossa pelkonsa joka suhteessa. He esittivät päinvastoin kuin
hallitus sangen laajakantoisia ajatuksia. Mutta ne olivat vain
yksityisiä mielipiteitä, joille ei meillä annettu mitään muuta
merkitystä, kuten kaikki muut kansat olisivat tehneet. Sodan aikana
eivät asiat ole tässä suhteessa muuttuneet. Ententen hallitusten ja
kansojen sotapyyteet olivat aina paljoa laajakantoisempia kuin
yksityisten saksalaisten unelmat. Me tunnemme sen nyt veressämme.

Maailmanherruussuunnitelmat edellyttävät voimakasta kansallistuntoa.
Huolimatta valtakunnan perustamisesta vuonna 1871 me emme ole siihen
päässeet, hallitus ei ole Bismarckin jälkeisenä aikana sitä kehittänyt
edelleen. Päinvastoin se meistä katosi samassa suhteessa kuin
tahdonvoimamme heikkeni. Sen lisäksi me olimme ajatustavaltamme jääneet
liian paljon liittovaltiomaiselle kannalle ja meitä vaivasi
sisäpoliittisesti suuri pirstoutuneisuus. Kansallistuntoa vailla
olevina me astuimme liian aikaisin maailmaan emmekä vieraille
vaikutuksille alttiissa maailmankansalaismielessämme osanneet sovittaa
yhteen kansallista ja kansainvälistä katsantotapaa, yhtä vähän kuin
kotimaahan ja maailmaan kohdistuvia etujamme.

Eivät Saksan hallituksen maailmanherruussuunnitelmat taikka sen
natsionalismi ole ennen v. 1914 olleet rauhaa uhkaamassa eikä v. 1914
jälkeen sitä estämässä, kuten vihollistemme propaganda on väittänyt. Se
ei ole tahtonutkaan puhua totta, se on vain halunnut järkyttää Saksan
kansan yhtenäisyyttä ja sotakuntoisuutta sekä levittää ajatuksia, jotka
vihollisen kannalta ovat olleet edullisia.

Lopuksi tuli iskusanaksi kansojen itsemääräämisoikeus. Näennäisesti
siinä on houkutteleva oikeudenmukaisuuden probleemi, joka ei kuitenkaan
ole ilman väkivaltaa ratkaistavissa, jos kansallisuudet asuvat
sekaisin, kuten niin lukemattomissa tapauksissa on laita. Tuo iskusana
koski enemmän Itävalta-Unkaria kuin meitä, mutta se sattui syvästi
meihinkin sellaisena, miksi pelko ja viha sen tulkitsivat, ja oli
sattuva meihin kuolettavasti sen sisällön vuoksi, minkä saksalaiset
miehet vihollisen edessä antoivat sille.

Lopuksi -- ratkaisevasti vuoden 1918 alusta -- ryhdyttiin valtiollisen
vallankumouksen ohella harjoittamaan kiihoitustyötä yhteiskunnallisen
mullistuksen aikaansaamiseksi. Selitettiin, että kymmenentuhatta
ylempisäätyistä oli työväestön kustannuksella aikaansaanut sodan ja
että Saksan voitto olisi sen onnettomuus.

Vihollisen kiihoitustyöllä ja bolshevismilla, joka pyrkii
yleismaailmalliseen vallankumoukseen, oli kummallakin Saksassa sama
päämäärä. Englanti antoi Kiinalle ooppiumin, viholliset meille
vallankumouksen ja -- me otimme vastaan myrkyn sekä levitimme sitä
edelleen muille, kuten kiinalaiset ooppiumia.

Samalla kuin entente vaikutti kiihoitustyöllään yhä valtavammin Saksan
kansaan, Saksan armeijaan ja laivastoon, osasi se omissa maissaan ja
omissa sotajoukoissaan pitää yllä sodanhalua sekä vaikuttaa meille
epäedullisella tavalla puolueettomiin valtioihin.

Sodan syy, Belgian kauhut, vankien pahoinpitely, meidän poliittinen
moraalittomuutemme ja kavaluutemme, valheellisuutemme ja
preussiläis-saksalainen häikäilemättömyytemme, mielivaltamme sekä
Saksan kansan orjuutus olivat taitavasti keksittyjä ja sangen
tehokkaita kiihoitussanoja, joita vihollisemme käydessään meitä vastaan
valhesotaansa levittivät koko maailmalle. Sen ohessa oli tietysti
iskusanoilla demokratian taistelusta militarismia, yksinvaltiutta ja
junkkareita vastaan, kamppailusta sivistyksen ja pienten kansojen
vapauden puolesta sekä muilla samanlaisilla ihannoivaan asuun puetuilla
lauselmilla tavaton vaikutus ihmisiin, joilta puuttui selvänäköisyyttä.
Maailman julkinen mielipide oli kokonaan niiden lumoissa. Niinpä esim.
amerikkalaiselle sotilaalle tämä sota merkitsi ristiretkeä meitä
vastaan.

Puolueettomat maat muodostivat jonkinlaisen henkisen saarron meitä
vastaan. Puolueettomien kansojen sielu oli meiltä suljettu. Me emme
osanneet sitä avata. Me yksin teimme väärin. Mitä entente teki, oli
siveellisesti oikeutettua ja luonnollista. Saksa tyrannisoi maailmaa,
vain ententen politiikka oli pyrkimyksiltään tosi siveellistä, se
takasi maailman onnen ja vapauden. Me kadotimme puolueettomissa maissa,
joiden silmät nyt avautuvat, kaiken luoton, mutta vihollistemme luotto
kohosi äärettömiin. Luonnollisesti oli meillä ystäviäkin, mutta niillä
ei ollut vaikutusvaltaa.

Samalla tavalla työskenneltiin liittolaisvalloissakin. Saksa oli
eristettävä liittolaisistaan.

Kiihoitustyö oli Englannin vanha ja voimakas taistelukeino. Itä-Intian
kauppaseura oli Intian valloituksen aikana saavuttanut sillä loistavia
tuloksia. Se oli muodostunut Englannissa kouluksi. Englanti oli ainoa
maa, joka oli jo kauan selvin tarkoituksin käyttänyt oikein
suurpiirteisesti tätä politiikan ja sodankäynnin apukeinoa kansallisen,
maailmaakaartavan politiikkansa palveluksessa.

"Nykyisin on Englannin toimena, ja on ollut jo vuosikausia, uhata
vieraita valtoja vallankumouksella", sanoi Bismarck jo kuusikymmentä
vuotta sitten. Hän ajatteli silloin Canningin joulukuun 12 päivänä 1826
pitämää puhetta, jossa pääministeri julkisessa alahuoneen istunnossa
lausui uhkauksen, että Englannin käytettävissä on "Aioluksen
tuulipussi" ja että se koska tahansa voi päästää irralleen
vallankumouksen voimat. "Jos me", hän lausui, "joudumme sotaan, näemme
me lippujemme alle kokoontuvan jokaisen vihollismaamme kaikki
levottomat ja kaikki tyytymättömät ainekset, olkoon heidän
tyytymättömyytensä sitten oikeutettua tai ei."

Jo ennen sotaa olivat tarkat havaintojentekijät huomanneet selvästi
nykyisten vihollistemme kiihoitustyön. Se aloitettiin suunnitelman
mukaisesti jo silloin meitä vastaan. Sitä saattoivat Englanti ja Ranska
ensi sijassa kiittää politiikkansa saavutuksista, kun se taas meiltä
maailman mielipiteessä kaivoi pohjan jalkojen alta. Sen tuloksia olivat
tsaarin aseistariisumisehdotukset, jotka rakentuivat kokonaan laajojen
kansalaispiiriemme arvostelukyvyttömään herkkäuskoisuuteen. Bernhardin
kirjan levittäminen englantilaiseen maailmaan kuuluu myöskin siihen.
Olisi ollut parempi, ettei sitä olisi kirjoitettu. Reuterin kautta oli
yhteytemme muuhun maailmaan katkaistava. Nykyisten entente-maiden
vaikutus maailman sanomalehdistöön näytti jääneen valtiolliselta
johdoltamme huomaamatta, vaikka kyllä usein siihen vaaraan viitattiin,
samoin kuin ranskalaisen kulttuuripiirinkin vaikutus mielipiteeseen
puolueettomien maiden pääkaupungeissa.

Myöskin maailman vapaamuurariosastot olivat jo kauan Englannin johdolla
tehneet työtä, käyttäen kaikkea sitä kammottavaa vaikutusta, mikä tällä
salaliitoista mahtavimmalla on, anglosaksilaisen ja siten meihin
nähden kansainvälisen politiikan hyväksi. Ainoastaan Preussin
vapaamuurariosastot lienevät pysyneet tästä työstä erossa.

Kaikkialle vihollismaihin oli perustettu vahvoja kiihoitusjärjestöjä,
joita johtivat kokeneet valtiomiehet ja poliitikot. Yhtenäisen johdon
alaisina ne työskentelivät joka paikassa yhtynein voimin selvien
suuntaviivojen mukaan, käyttäen suunnattomia rahasummia. Niillä oli
haaraosastonsa puolueettomissa maissa ja ne pääsivät sielläkin
ententelle ominaisella häikäilemättömyydellä tarkoitustensa perille.
Erityiset järjestöt työskentelivät kansallisten pyrkimysten
herättämiseksi, niin ainakin Puolassa ja lättiläisten keskuudessa,
epäilemättä myöskin kaksoismonarkian kansallisuuksien, nimenomaan
tshekkien ja eteläslaavien keskuudessa.

Sillä välin kuin aloite sotanäyttämöllä oli meidän käsissämme melkein
viimeiseen asti, kävi vihollinen jo alusta alkaen henkistä sotaa
hyökäten pitkin linjaa suletussa täysirintamassa, ja se sai apujoukkoja
puolueettomissa maissa olevista karkulaisista, mutta, ikävä kyllä, se
löysi tukea itse saksalaisesta isänmaastammekin.

Yleisen kiihoitustyön johto Englannissa oli lordi Beaverbrookin
käsissä, ja hänellä oli kolme johtajaa käytettävänään, joista lordi
Northcliffe hoiti asioita vihollismaissa, Kipling kotona sekä
siirtomaissa ja lordi Rothermere puolueettomissa valtioissa. Englannin
toiminta kohdistui pääasiallisesti poliittiseen ja taloudelliseen
propagandaan, kun taas sotilaallinen ja kulttuuripropaganda olivat
Ranskan oikeaa erikoisalaa. Tässä ilmenee samalla tyypillisessä
muodossa vihollistemme ajatuskanta. Amerikka, joka alkuaan auttoi vain
rahallisesti -- ententen koko kiihoitustyökuluista se otti osalleen
50 % --, astui myöhemmin myöskin aktiiviseen toimintaan.

Italia, Belgia ja muut liittolaiset toimivat Amerikan antamilla
runsailla varoilla niinikään sangen uutterasti.

Yhä selvemmäksi kävi, että Amerikan ja Englannin kiihoitustyö pyrki
lopullisesti saamaan aikaan Saksassa sisäisen vallankumouksen.

Lloyd George tiesi, mitä teki, esittäessään sodan päätyttyä lordi
Northcliffelle Englannin kiitokset tämän harjoittamasta
kiihoitustyöstä. Northcliffe oli mestari joukkosuggestionin
aikaansaannissa.

Me huomasimme vähitellen vihollisen propagandan käyvän sekä suullisesti
että kirjallisesti meidän kimppuumme puolueettomien valtojen alueilta
käsin, nimenomaan maarajojemme yli Hollannista ja Sveitsistä, mutta
myöskin Itävalta-Unkarista päin, vieläpä omasta maastammekin, lopuksi
ilmasta, ja se teki sen niin taitavasti sekä laajassa mitassa, että
monet eivät kohta osanneet erottaa vihollisen yllytystä omasta
tunne-elämästään. Kiihoitus koski meihin sitä tuntuvammin, kun me emme
voineet sotia suurilla, vaan hyvillä pataljoonilla. Joukon suuruuden
arvo on sodassa eittämätön, ilman sotilaita ei yleensä mikään taistelu
ole mahdollinen. Mutta joukon paljous ei yksinään ratkaise, vaan henki,
joka niitä elähdyttää. Niin on laita kansan elämässä ja samoin
sotakentälläkin. Me taistelimme maailmaa vastaan ja saatoimme sen
tehdä hyvällä omallatunnolla, niin kauan kuin olimme henkisesti
sotakuntoisia. Niin kauan saatoimme myöskin toivoa voittoa eikä meidän
tarvinnut -- mikä merkitsi samaa -- taipua vihollisten tuhoamistahtoon.
Kun henkinen sotakuntomme herpautui, muuttui kaikki täydelleen. Me emme
taistelleet enää viimeiseen veripisaraan asti. Useat saksalaiset eivät
tahtoneet enää kuolla isänmaansa puolesta.

Sisäisen mielialan rikkominen, joka vaikutti sotakuntoisuuteemme:
taistelu kotoista rintamaa ja armeijan henkeä vastaan oli joka
tapauksessa pääasiallisin keino, jolla entente tahtoi meidät kukistaa,
kun se oli jättänyt sotilaallisen voiton toiveet.

Muuan tarkkanäköinen ententen politikoitsija lausui keväällä 1918:

"Nykyään on Lontoossa ja Pariisissa ententen johtavien valtiomiesten
piirissä se käsitys yleisenä ja määräävänä, ettei Saksan armeijaa
länsirintamalla saada koskaan puhtaasti sotilaallisin keinoin
voitetuksi. Mutta siitä huolimatta jokainen käsittää, että entente
tulee voittamaan ja että se tapahtuu Saksan ja keskusvaltojen sisäisten
olojen vuoksi, jotka johtavat keisariuden kukistumiseen. Viimeistään
syksyllä tänä vuonna puhkeaa Saksassa vallankumous. Me olemme täysin
selvillä siitä, että Saksassa on vaikutusvaltaisia voimia, jotka eivät
pidä mitään pahempana kuin Ludendorffin sotilaallista voittoa."

Se kävi yhteen niiden sanojen kanssa, jotka valtiopäiväin edustaja
Ströbel, "Vorwärtsin" johtava kirjailija, oli vuonna 1915 lausunut:
"Minä tunnustan aivan suoraan, että valtakunnan täydellinen voitto ei
vastaisi sosialidemokratian etuja."

Minä en tahtoisi näitä sanoja kirjoittaa ja päästää leviämään
maailmalle. Mutta totuus pysyy totena, ja nämä sanat ovat totta.


VII.

Valtiokansleri oli vastuussa kotimaan mielialasta. Mielellään ylin
armeijanjohto olisi välittömästi antanut tietoja kansalle. Mutta se
kääntyi aina velvollisuutensa mukaisesti valtiokanslerin puoleen ja
pyysi häntä toimimaan.

Hänen oli poistettava syy nurjaan mielialaan, jota, ikävä kyllä,
hyvinkin oikeutetuista syistä kansassa ilmeni, ja koetettava ehkäistä
sotataloudessa esiintyvät rikkomukset ja epäkohdat. Ne herättivät
arveluttavilla seurauksillaan luonnollisesti suurta tyytymättömyyttä ja
heikensivät mitä laajimpien kansankerroksien siveellistä ryhtiä
tavalla, joka vahingoitti arvaamattomasti sotakuntoisuuttamme.
Voiton- ja nautinnonhimo sekä omat persoonalliset pyyteet tukahduttivat
kaikki jalot pyrkimykset, mutta hätäkin vaikutti tylsistyttävästi.
Vihollista vastassa ampumahaudassa seisovat sotamiehet saivat pelätä,
että toiset riistävät heidän entiset toimensa ja ammattinsa. Vain
syvällä surulla saattaa katsoa taaksepäin siihen, miten saksalainen
totuuden ja rehellisyyden tunto, tahraton persoonallinen puhtaus ja
kaiken alistaminen isänmaata palvelemaan hävisivät ja sijaan tuli
jotakin aivan muuta, saksalaiselle vierasta. Elämän korkeimmaksi laiksi
tuli oma hyvinvointi.

Valtiokanslerin olisi ollut sanottava Saksan kansalle, mihin se oli
menossa, hänen olisi ollut selvitettävä sille sen aseman koko suuri
vakavuus. Hallituksen olisi pitänyt yhä uudelleen ja uudelleen selittää
kansalle, mistä oli kysymys, että vain voitetulta viholliselta oli
saatavissa siedettävä rauha, että muussa tapauksessa saisimme alistua
väkivaltarauhaan. Ainoastaan voitto oli suojeleva meidät siltä ja tuova
mukanaan siedettävän rauhan.

Poliittinen ja henkinen kypsymättömyytemme sekä
arvostelukyvyttömyytemme, jotka estivät meitä tuntemasta iskusanojen ja
suurisanaisten lupausten onttoutta, tuottivat meille tuhon. Olin aina
elänyt siinä toivossa, että Saksan kansa pystyisi selviytymään
korulauseiden, iskusanojen ja valtiollisen valheellisuuden pauloista ja
arvostelemaan asioita karun todellisuuden pohjalta. Olen pettynyt.
Korulauseet ja iskusanat sekä rikollinen houkuttelu kuvitelmilla
pääsivät aina sitä suurempaan valtaan, kuta kiihkeämmäksi
sisäpoliittisen taistelun palo kasvoi ja kuta enemmän eri
kansankerrosten ja kaupunkien ja maaseudun välinen juopa syveni.
Puolueet ja niiden tarkoitusperät merkitsivät pian enemmän kuin
isänmaa. Porvariston suuri lauma kulki monipäisyydessään,
rikkiviisaudessaan ja hillittömyydessään omia teitään ja pysyttelihe
henkisessä ylevämmyydessään, raukkamaisessa eristäytymisessään ja
luonteettomuudessaan asioista erossa. Siltäkin puuttui isänmaallista
vastuunalaisuuden tunnetta. Se ei ajatellut, miten äärettömän
vahingolliseksi tämä muodostui sekä maalle että sille itselleen.
Porvaristo ei tehnyt mitään syvien kansankerrosten kurittomuuden ja
löyhämielisyyden, enempää kuin riippumattoman sosialidemokraattisen
puolueen myyräntyönkään vastapainoksi. On kauhistuttavan synkkää, että
muutoin terveesti ajattelevat saksalaiset antoivat mihinkään ryhtymättä
hädän päivänä päänsä hämmentyä ja riistää itseltään sen, minkä vuoksi
olivat siihen saakka eläneet. Porvaristokin on siten syypää isänmaamme
rappioon.

Siihen perustaan, jolle uljas armeijamme oli rakennettu, syntyi syviä
halkeamia. Lähde, josta piti pulputa sotajoukkoa uudistavaa voimaa,
samentui.

Sodanaikaiset valtiokanslerimme eivät ole tehneet mitään vaurioita
korjatakseen ja kansaa valistaakseen. Heillä ei ollut mitään luovia
ajatuksia, he eivät ole koonneet ja johtaneet kansaa kuten suuret
diktaattorit Clemenceau, Lloyd George ja Wilson. Ne tulokset, joita
ylin armeijanjohto saavutti harjoittamalla isänmaallista valistustyötä
ja ulottamalla ulkomailla harjoitetun propagandan myöskin kotimaahan,
olivat vain vähäisiä muruja. Saksan kansan sielu jäi ohjaajaa ja
johtajaa vaille kaikenlaisten vaikutusten ryöpytessä sen yli. Maailmaa
tuntemattomana ja soaistuna se tavoitteli haavekuvia, joita ei voinut
saada kiinni. Sen vuoksi olikin hyvin ymmärrettävää, että se liittyi
niihin, jotka joko kohtalokkaassa tietämättömyydessään tahi kirouksen
ansainneessa rikollisessa tarkoituksessa asettivat sen silmien eteen
sen, mitä se hartaasti ikävöi, eikä ymmärtänyt niitä miehiä, jotka tuon
vaarallisen tien tajusivat ja jotka tulevaisuudestamme syvästi
huolehtien ja isiemme maata pyhästi rakastaen yhä uudelleen
ja uudelleen vaativat siltä äärimmäisiä ponnistuksia. Oli
syvästi kohtalokasta, että näistä miehistä hyvin pian tehtiin
"sotakiihkoilijoita", vaikka hekin halusivat hartaasti rauhaa.

Saksan kansaa halkova puoluekiihko ja sen sielulliset muutokset
kuvastuivat tarkalleen sodanaikuisessa sanomalehdistössä. Vain osa
sanomalehdistöä pysyi itselleen uskollisena. Toinen osa joko
ihanteellisuudesta, puoluepoliittisista syistä taikka puhtaasti
kauppaetujensa vuoksi piti varmana tosiasiana maailmanparannusta, josta
sopimusrauhan puoltajat olivat saaneet keppihevosen, ja luopui vuonna
1914 edustamistaan ajatuksista. Lopuksi oli sellaisiakin lehtiä, jotka
häpesivät syksyllä 1914 julkilausumiaan mielipiteitä ja kaikkia
suotuisasta rauhasta esittämiään ajatuksia. Niistä tuntui
tuskalliselta, jos noihin miehekkäihin tunteisiin viitattiin. Ne saivat
saksalaisen itsensä kyllästymään tämän sodan aikana isänmaahansa ja
tekivät kaikkensa horjuttaakseen uskoa Saksan voimaan. Niihin
sekaantuivat valtiollista arvovaltaamme ja järjestystä vastaan
kohdistetut sotahuudot, joihin liittyi kehoitus nousta taisteluun
yhteiskuntajärjestyksemme kukistamiseksi. Tunsin syvää tuskaa isänmaani
tähden, kun havaitsin tämän käänteen. Nämä olivat ylen vakavia
viittauksia, jotka tuli ottaa huomioon, jos tahdottiin säästää
sodankäyntiä raskailta vaurioilta, tässä oli varoitusmerkki Saksan
kansan ja samalla sen armeijankin sielullisesta sotakuntoisuudesta.
Tämä, kuten moni muukin seikka käsitettiin selvästi vihollismaissa,
missä niiden perusteella tehtiin vain mieluisia johtopäätöksiä.

Elokuussa 1914 koko sanomalehdistö oli täydestä vakaumuksestaan
asettunut puolustussodan kannalle ja lausunut kauniita, uljaita sanoja
siitä, että sota oli välttämättömästi käytävä loppuun. Myöhemmin, ikävä
kyllä, tapahtui siinä suhteessa eräällä taholla muutos. Siellä ei
tajuttu, ettei puolustussotammekaan voinut päättyä sopimusrauhaan, vaan
ainoastaan hävitä tai joutua sietämättömien ehtojen uhriksi. Kuten
hallituksessa ja kansassa, oli myöskin tässä osassa sanomalehdistöä se
mielipide vahvempi, että vihollisen kanssa oli tehtävä sopimus, kuin
se, että vihollinen oli voitettava, mikä asetti niin raskaita
vaatimuksia jo muutenkin hätääkärsivälle kansalle. Monet eniten
levinneet lehdet asettuivat uuden, kansojen yhteisymmärrykseen
perustuvan maailmankatsomuksen airueiksi. Ne kävivät kiivaasti niiden
kimppuun, jotka eivät tahtoneet uskoa vihollisen rauhanharrastuksiin,
mutta ne eivät kuitenkaan tahtoneet heikontaa omaa taisteluvoimaa,
ennenkuin nuo harrastukset ilmenisivät moitteettomina. Sen vuoksi
niistä oli välttämätöntä, että miekka oli terävä ja miekkaa pitelevä
käsivarsi niin vahva kuin mahdollista.

Tämän kysymyksen yhteydessä levitettiin vielä erästä toistakin
ajatusta. Sotaa ei voitaisi puhtaasti sotilaallisin keinoin ratkaista,
s.o. lopettaa asevoimalla. Epäilemättä sodanjohto oli yhteistyössä
hallituksen kanssa syventääkseen sotilaallisten saavutusten vaikutusta.
Mutta laumojen oli sanottava viimeinen sana. Siitä ei ollut
epäilystäkään. Niinkö vähän tiedettiin tosiaankin vihollisen
tuhoamiskiihkosta, eikö tunnettu Lloyd Georgen ja Clemenceaun henkeä ja
puheita? Miksi vielä taisteltaisiin, kun se ei kuitenkaan ole tarpeen
sodan voittamiseen tai häviön estämiseen? Eikö sitten ensinkään
ajateltu, mitä sotamies tunsi, jonka kotiaskareistaan, vaimonsa ja
lastensa luota ja hyvästä ansiopaikastaan täytyi lähteä hätään ja
vaaraan, jos se kuitenkin oli hyödytöntä ja jos hän siten asetti oman
ja perheensä tulevaisuuden vaaralle alttiiksi? Eikö voitu ymmärtää
sotamiestä, joka pimeässä yössä yksin alituisen hengenvaaran alaisena
pyrki yli liejuisen umpihetteikön eteenpäin, missä häntä odotti
helvetti, taikka jonka täytyi vielä tänään taistella ja ehkä kuollakin,
vaikka huomenna koitti kauan ikävöity loma? Keksittiin maailmaa
onnellistuttavia aatteita, kauas tulevaisuuteen leijailivat ajatukset
ja kova nykyhetken todellisuus unohdettiin. Ei muistettu, millainen
sielunhätä mahtoi olla sotilaalla, jonka oli uhrattava elämänsä.

Me ajattelimme jos jotakin. Meidän oli ajateltava vain sotaa.

Sanomalehdistökin oli vailla yhtenäistä johtoa, joka vihollisten
taholla oli niin mallikelpoinen. Ilman johtoa saattoi siitä helposti
kehittyä ei ainoastaan kelvoton, vaan sodankäynnille suorastaan
vahingollinen ase. Se seikka, ettei siitä puhtaasti sotilaallisissa
kysymyksissä sellaista tullut, vaan että se tunnustusta ansaitsevalla
tavalla suostui sille annettuihin kehoituksiin, osoittaa, että se olisi
ollut valmis alistumaan varman, kummankinpuoliseen luottamukseen
perustuvan ohjauksen alaiseksi. Tosin oli yksinäisiä poikkiteloin
asettuvia päitä. Sanomalehdistö suostui minun pyynnöstäni käsittelemään
sotilaallisia asioita tietyltä näkökannalta. Siitä voin tässä lausua
sille kiitokseni. Mutta ymmärrettävä pyrkimys tyydyttää lukijoiden
uutisnälkää johti useinkin siihen, että puhtaasti sotilaallista laatua
olevia tiedonantoja, jotka hyödyttivät yksinomaan vihollisten
kiihoituspyrkimyksiä, joutui vihamielisten taikka puolueettomien
lehtien kautta Saksan sanomalehdistöön. Kun sen lisäksi eräs osa
sanomalehdistöämme suosi sitä tapaa, että tiedonannoille annettiin
hälyyttävä muoto tai otsake, niin eivät vihollisemme voineet itselleen
parempia kiihoitustyönsä edistäjiä toivoakaan. En ollenkaan tahdo pitää
tuollaisia hairahduksia ilkeämielisyydestä tai sensatsioninhalusta
johtuvina. Yleensä oli siinä suhteessa puutteellisella käsityskyvyllä
huomattava osuus, usein myöskin erittäin vaikeilla olosuhteilla, joihin
oli jouduttu, toimituksille kun kertyi ylenmäärin työtä sen vuoksi,
että joukko perehtyneitä voimia joutui pois lehtien palveluksesta.

Saamieni vaikutusten nojalla pyysin joulukuulla 1916 valtiokanslerin
järjestämään kanslerinvirastoon oman välittömän valvontansa alaisen
osaston, jonka tuli johtaa yhtenäisesti koko valtakunnan
sanomalehdistöä sen kaikilla aloilla. Minä olen aina pitänyt
onnettomana järjestelynä sitä, että tuo johto tapahtui
ulkoasiainviraston kautta. Tämä virasto pääsi sen kautta vaikuttamaan
sisäpolitiikkaan, joka oli mieluummin pidettävä siitä erossa. Tietysti
oli tämänkin viraston etuja edustettava ja otettava huomioon, mutta
ratkaisevan ja kaikista aloista huolehtivan johdon tuli kuulua vain
valtiokanslerille, jonka alle valtiosäännön mukaan kaikkien
poliittisten alojen ja niiden sovittelun tuli kuulua. Minä luovutin
marraskuun alussa 1916 valtiokanslerin toivomuksesta hänen
käytettäväkseen everstiluutnantti Deutelmoserin toivossa, että tämän
nimityksen kautta salaneuvos Hammannin erottua syntyisi jotakin
kokonaista. Tehtävä, jonka everstiluutnantti sai, ei vastannut minun
toiveitani. Minä olin vaatimuksissani pyrkinyt yksityiskohtaisesti
siihen, että siiviliviranomaisten hoidossa olevien sanomalehtijaostojen
johto joutuisi arvovaltaisen, välittömästi valtiokanslerin alaisen
henkilön käsiin, että tämän toimisto olisi mitä läheisimmässä
yhteistyössä sotasanomalehtiviraston ja amiraaliesikunnan
sanomalehtiosaston kanssa, että ulkoministeriön sanomalehtiosaston
toiminta rajoitettaisiin ulkopoliittisiin kysymyksiin sekä että sen
sijaan tämän osaston työtä, mitä tulee vihollismaiden, puolueettomien
ja liittolaisten lehtiin, syvennettäisiin, ja lopuksi, että
sanomalehdistön taloudellisia etuja edustettaisiin ja edistettäisiin
määrätyn keskustoimiston toimesta.

Valtiokansleri v. Bethmann-Hollweg hylkäsi nämä vaatimukset.

Sanomalehdistön saattaminen yhtenäisen johdon alaiseksi olisi ollut
keino, jonka kautta Saksan kansassa olisi voitu herättää jälleen eheä
mieliala ja poistaa siitä kaikki hajoittava. Valistustyön, jonka tuli
olla tehokkaampaa, olisi täytynyt välittömämmin vaikuttaa, kuten
vihollisten yllytys meihin vaikutti. Valtiomiesten ja johtavien henkien
vapaan sanan sekä suullisen propagandan olisi täytynyt olla tässä
lisänä. Jokaiselle saksalaiselle, oli hän sitten mies tai nainen, olisi
pitänyt joka päivä toitottaa, mitä menetetty sota merkitsi isänmaalle.
Kuvien ja filmien olisi pitänyt julistaa samaa. Vaarojen kuvaaminen
olisi tehnyt toisen vaikutuksen kuin kaikenlaisten sotavoittojen
harkitseminen, kuin sopimusrauhaa koskevat puheet ja kirjoitukset. Ja
mikä oli yhtä tärkeää: se olisi suojellut meitä suuresta vaarasta ja
vaikuttanut rauhan hyväksi. Minä yritinkin sitä -- mutta herätin paljon
pahaa verta.

Saksin, Württembergin ja Badenin sanomalehdistö oli erikoisasemassa,
mutta se koki päästä yhteistyöhön meidän kanssamme. Baierin lehdet
kulkivat, kuta kauemmaksi tultiin, sitä enemmän joka suhteessa omia
teitään.

Yhteyttä sanomalehdistön kanssa vaikeutti muuten huomattavasti se,
ettei sillä ollut mitään yhtenäistä edustusta. Sen järjestöt olivat
yhtä hämäriä kuin vastaavien valtakunnan virkamiesten järjestöt. Me
jouduimme tekemisiin "sanomalehdistön valiokunnan" kanssa, jonka
muodostivat Berliinin lehtien edustajat, ja Saksan sanomalehtien
kustantajaliiton sekä Saksan sanomalehdistön valtakuntaliiton kanssa.
Nämäkään järjestöt eivät olleet keskenään yksimielisiä. Toimittajat
vetivät yhtä köyttä, kustantajat yhtä j.n.e., mikä osoitti niiden
erimielisyyttä. Minä pidin tätä valitettavana, sillä sen kautta estyi
julkisen mielipiteemme voimakas, yhtenäinen kokoomus. Olen aina
arvioinut hyvin suureksi sanomalehdistön vaikutuksen, enkä ainoastaan
pääkaupungin, vaan myöskin maaseudun lehtien.

Sanomalehdistön edustajat olivat aina, mikäli virkani salli,
tervetulleita luokseni.

Ylin armeijanjohto oli kosketuksissa sanomalehtien kanssa
sotasanomalehtiviraston välityksellä. Se oli lokakuussa 1915
muodostettu erinäisistä sodan alussa sijais-yleisesikunnan yhteyteen
syntyneistä osastoista, joiden työnä oli koti- ja ulkomaisten lehtien
seuraaminen ja sensuuri. Siihen liittyi sitten vuonna 1917
isänmaallisesta valistustyöstä huolehtiva järjestö.

Sotasanomalehtivirastoon liittyivät valtakunnan sekä Preussin
tärkeimmät siviilialat välityselimien avulla. Sen rinnalla oli
meriesikunnan sanomalehtiosasto. Sotasanomalehtivirasto oli lakkaamatta
mitä läheisimmässä yhteistyössä kaikkien näiden virastojen kanssa.

Saksan sanomalehtiin nähden pysyi sotasanomalehtivirasto annettujen
ohjeiden mukaisesti kaikesta poliittisesta vaikutuksesta erossa. Kaikki
päinvastaiset väitteet ovat vääriä, niinpä sekin, että se ajoi ylimmän
armeijanjohdon erikoispolitiikkaa.

Sotasanomalehtiviraston aseman tärkeys johtui tiukasta
järjestyneisyydestä, sen henkilökunnasta sekä siitä, että sen
perustaminen oli aiheutunut yhtenäisen, koko valtakuntaa
käsittävän järjestön puutteesta. Sen tunsi myöskin sanomalehdistö.
Sen tyytymättömyyden tunne ei kohdistunutkaan niin paljon
sotasanomalehtivirastoon kuin kaikkiin muihin virallisiin
lehtitoimistoihin, jotka olivat kiinteää järjestöä ja johtoa vailla.

Se seikka, että valtiopäivillä tehtiin useasti epäoikeutettuja
syytöksiä tätä virastoa vastaan, saa selityksensä melkein yksinomaan
siitä, ettei tunnettu sen toiminta-aluetta. Ne osoittavat vain, miten
tuiki mahdottomiksi oli tehty ylimmän armeijanjohdon ponnistukset
yrittää käsilläolevilla keinoilla kohottaa sotakuntoisuuttamme.
Sotasanomalehtivirasto oli olemassa ja arvostelu saattoi virastoon
nähden asettua kielteiselle kannalle. Mutta syytä ei tutkittu ja
lyötiin laimin vaatia minun kanssani suuren valtakuntajärjestön
perustamista.

Neuvotteluista, joita kahdesti viikossa pidettiin Berliinin
sanomalehdistön ja Berliinissä edustettujen maaseutulehtien kanssa ja
joihin paitsi sotasanomalehtivirastoa ottivat osaa myöskin
meriesikunnan ja kaikkien valtakunnan virastojen edustajat, oli hyötyä
vain osalle sanomalehdistöä. Sen vuoksi oli valtakunnan virastojen
edustajilla syytä tarpeen tullen pitää esitelmiä maaseutulehtien
edustajille eri osissa valtakuntaa.

Sotasanomalehtiviraston tärkeänä tehtävänä oli myöskin puolueettomien
ja meidän kanssamme sotaakäyvien valtojen sanomalehdistön seuraaminen.

Sotakentällä olivat armeijanlehdet saaneet yhä suuremman merkityksen.
Siitä, että ne saivat aineistoa, huolehti toimivan armeijan
yleisesikunnan kenttäsanomalehtitoimisto, jonka tehtävänä oli samalla
antaa kotimaan pienemmille ja keskikokoisille lehdille tietoja
yksityisten upseerien ja miehistön rintamalla suorittamista erikoisista
sankaritöistä.

Miehitetyssä Ranskassa ja vankileireissä vaikutti "Gazette d'Ardennes"
huomattavalla tavalla ja saavutti luotettavuutensa sekä
oikeudenmukaisuutensa kautta arvoa ja kunnioitusta vihollisenkin
taholla. Hyvän maineen saavutti myöskin sotaministeriön johdon alainen,
venäjänkielellä painettu "Venäläinen Tiedonantaja".

Suurten saksalaisten päivälehtien sotakirjeenvaihtajat kokoontuivat
lännessä ja idässä sotasanomalehdistön majoihin ja saivat, mikäli
sotilaallinen asema salli, yksilöllisen vapautensa säilyttäen tutustua
mahdollisimman nopeasti ja seikkaperäisesti uusimpiin tapahtumiin. He
ottivat osaa joukkojen ja esikuntien elämään, mikäli se kävi päinsä.
Heidän rinnallaan oli kuuluisia sotakirjailijoita, jotka kuvasivat
sodankäyntiä ylemmältä näkökannalta.

Sotasanomalehtiviraston ylisensuuritoimiston tuli pitää huolta lehtien
yhtenäisestä sotilaallisesta tarkastuksesta kotimaassa ja valvoa, että
ylimmän armeijanjohdon antamia sensuurimääräyksiä yhdenmukaisesti
noudatettiin. Samassa tarkoituksessa se oli kosketuksissa miehitetyille
alueille perustettujen sanomalehtihoitokuntien kanssa. Liittolaisten
sanomalehdistön sotilaallisten johtovirastojen kanssa se toimi
johdonmukaisesti kussakin tapauksessa samaa järjestelmää seuraten.

Ylimmän armeijanjohdon sensuurimääräykset ulottuivat kaikkeen, mikä
saattoi vahingoittaa sodankäyntiä. Mutta ne rajoittuivat myöskin
siihen. Sitä paitsi ylisensuuritoimisto välitti valtakunnan
viranomaisilta saapuvat ohjeet kotimaan sotilaskäskynhaltijoille. Tämä
herätti ikäviä väärinkäsityksiä ja perusteettomia luuloja. Ei ollut
ollenkaan harvinaista, että sotilaskäskynhaltijat julkaisivat noita
ylisensuuritoimiston yksinkertaisesti heille edelleenlähettämiä
sensuuriohjeita ylimmän armeijanjohdon antamina, mikä luonnollisesti
teki meihin nähden epäedullisen vaikutuksen. Sanomalehtitarkastuksen
toimittaminen ei ollut ylisensuuritoimiston, vaan yksinkertaisesti
sotilaskäskynhaltijain asia. Ylisotilaskäskynhaltijalle
(sotaministerille) ylisensuuritoimisto antoi tämän pyynnöstä
lausuntonsa ja ilmoitti seikoista, jotka sen käsityksen mukaan
kaipasivat hänen valvontaansa. Ylimmällä armeijanjohdolla ei siis ollut
mahdollisuutta kajota välittömästi mihinkään lehteen, se saattoi
ainoastaan huomauttaa valtakunnan hallitukselle, erittäinkin
sotaministeriölle, kiireellisissä tapauksissa välittömästi
sijaiskenraalikomennoille jos se arveli jonkin lehden suunnan
vahingoittavan sodankäyntiä.

Laillisesti ei valtiollista sensuuria ollut olemassa. Oli erehdys,
ettei sitä ollut, ja se oli omiaan johtamaan harhaan. Hallitus itse
kääntyikin usein ylisensuuritoimiston puoleen pyytäen, että se
julkaisisi sellaisen tai tällaisen määräyksen. Päästyäni asiain kulusta
selville, panin vastalauseeni sellaista sotilassensuurin käyttöä
vastaan ja estin sen. Ei ollut onnellista, että ylisensuuritoimisto
joutui ylimmän armeijanjohdon alaiseksi. Se oli sodan ensi aikojen
oloissa luotu yleisesikunnan avuksi, ja siitä kehittynyt. Sensuuri
herättää tietysti aina vastenmielisyyttä ja vastenmielisyyden täytyi
ilmetä sitä äänekkäämmin, kuta enemmän rauhan harrastukset
mielipiteissä voittivat alaa ja sisäpoliittiset virtaukset tunsivat
olevansa rajoituksiin sidottuja. Ylin armeijanjohto kärsi siitä
suuresti. Kun syksyllä 1916 ylisotilaskäskynhaltija määrättiin kaikkien
kotimaisten sotilasviranomaisten esimieheksi, helpotti se jossakin
määrin ulkonaisesti minun asemaani sanomalehdistöön nähden. Mutta,
ikävä kyllä, ei sotaministeri vuonna 1917 suostunut ottamaan huostaansa
ylisensuuritoimistoa.

Liittolaistemme sanomalehdistö oli kiinteämmin hallitusten vallassa
kuin meidän. Mutta Bulgaariassa ja Turkissa ei sillä ollut sitä
merkitystä kuin Saksassa ja Itävalta-Unkarissa. Liittolaismaissa oli
vallalla ankara valtiollinenkin sensuuri.

Itävalta-Unkarissa ei hallitus ryhtynyt mitenkään kohottamaan
sotaista mieltä eikä kokoamaan kansojaan toimintaan. Lopullisesti
olemassaolostaan taistellessaan eivät kaksoismonarkian hallitukset
kyenneet mitenkään johtamaan kansojaan.

Bulgaarialaisten ja turkkilaisten mieliala tuli julkisuudessa vähän
näkyviin, Bulgaariassa kuitenkin tuntuvasti enemmän kuin Turkissa.
Hallitus ei Bulgaariassakaan ryhtynyt ohjaamaan kansaa.

Erityisesti kiusallista oli tietenkin huomata, miten vähän tunnustusta
Saksa sai yleensä osakseen liittolaistemme lehdissä. Meidän
Niebelung-uskollisuutemme ei tosiaankaan ollut mikään tyhjä sana.
Vieraassa maassa vuodatettu veri olisi ansainnut ainakin tunnustusta.
Minä tein useita ehdotuksia liittolaistemme armeijanjohdoille. Lopulta
onnistui everstiluutnantti Nicolain saada aikaan määrättyjä sopimuksia
ainakin sotilaallisten tiedonantojen ottamisesta neliliiton
sanomalehtiin. Näin epäkohdat osittain poistuivat. Liittolaistemme
sanomalehdistön edustajain tekemien matkojen piti myöskin vaikuttaa
valaisevasti, mutta ne eivät muuttaneet paljon asiain tilaa.

Tälläkään alalla ei hallituksemme toiminut tehokkaasti. Sen olisi
täytynyt pitää huolta suuripiirteisestä tiedonantotyöstä
liittolaismaissa ja hankkia siten sodanjälkeiseksikin ajaksi
isänmaallemme hyötyä.

Vähitellen järjesti ulkomaista propagandaa varten asetettu
sotilaallinen toimisto haaratoimistoja liittolaismaihin.


VIII.

Hyvän propagandan täytyy kulkea paljon edellä varsinaisten poliittisten
tapausten kehitystä. Sen tulee olla maaperän muokkaajana politiikalle
ja muovata maailman yleistä mielipidettä ilman että tämä on siitä
tietoinen. Ennenkuin poliittiset päämäärät siirretään teoiksi, on
tärkeätä, että maailma saadaan uskomaan niiden välttämättömyyteen ja
siveelliseen oikeutukseen. Sen, mihin pyritään, täytyy syntyä
psykologisena seuraamuksena, ikäänkuin itsestään. Me emme ole
käyttäneet ulospäin suunnattua propagandaa, tuskin sitä tunsimmekaan,
vaikkakin sisäänpäin erinäisiin henkilöihin nähden työskentelimme
hyvinkin taitavasti. Meidän valtiolliset päämäärämme ja päätöksemme,
jotka tulivat maailman tietoon äkkiä ja odottamatta, tekivät töykeän ja
puuskamaisen vaikutuksen. Suuripiirteisen ja kaukonäköisen propagandan
avulla olisi sellainen voitu mainiosti välttää.

Paitsi halua propagandaan rauhan aikana puuttui meiltä myöskin
edellytykset sellaiseen. Meillä ei ollut yleismaailmallista
sähkösanomalaitosta omine kaapeli- ja kipinäasemaverkkoineen. Yritykset
asian korjaamiseksi eivät olleet vielä toteutuneet. Meillä ei ollut
vahvalla kansallisella pohjalla seisovaa johtavaa sanomalehteä, jolla
olisi ollut vaikutusta ulkomailla ja merkitystä kotimaassa, sellaista
kuin "Times" Englannissa, "Temps" Ranskassa ja "Novoje Vremja"
Venäjällä. Kaikki nuo kolme lehteä toimivat itsetietoisen varmoina
kansallisella pohjalla. Sanomalehdet, joista ulkomaat saivat
välittömästi Saksaa koskevat tietonsa, palvoivat kansainvälisyyttä,
asettuivat periaatteellisesti vastustamaan meidän hallitusmuotoamme ja
esittivät Saksan ajatustapaa ja olemusta sekä meidän olojamme
yksipuolisesti ja väärässä valossa.

Propagandatyössä oli korjattava pitkäaikaisia laiminlyöntejä,
nostatettava taistelu kotimaan vihamielisiä rintamia vastaan ja sitä
käytävä kaikella voimalla, jotta piakkoin alettavaksi päätetyn
sukellusvenesodan vaikutukset olisivat voimakkaammin tuntuneet. Meidän
ei auttanut karttaa tehokkaasti vaikuttavia taistelukeinoja.

Keskustellessani johtavien henkilöiden kanssa huomasin, miten vähän
nytkin sodan aikana käsitettiin suuren, joukkoja tenhoavan,
elinvoimaisiin ajatuksiin perustuvan kiihoitustyön tarpeellisuutta.
Hallitus suhtautui siihen kylmäkiskoisesti ja epäröivästi. Sen
olennaista merkitystä se ei tajunnut vieläkään. Se hylättiin siksi,
että sitä pidettiin liian suuriäänisenä, vaikka oikean propagandan
olemukseen juuri kuuluu, ettei sen olemassaoloa huomaa, se kun toimii
äänettömästi. Hallitus, joka varmaankin tunsi kykenemättömyytensä, piti
meidän puoleltamme vihollisen propagandaa vastaan suuripiirteisesti ja
voimakkaasti tähdättyä vastatyötä jotakuinkin toivottomana yrityksenä.
Tällainen ajatustapa tai sanat: "meidän asiamme on oikea, me emme
tarvitse mitään asianajajia", ei tietysti vienyt mihinkään tulokseen.
Meillä oli täysi syy lopultakin ryhtyä toimeen ei ainoastaan vakavasti
puolustautuaksemme, vaan käydäksemme puolustusasemasta hyökkäykseen.
Vain siten me saatoimme tehdä viholliselle saman, mitä se teki meille,
ja pitää puoliamme valtavassa kansaintaistelussa.

Joutuessani ylimpään armeijanjohtoon huomasin, että asia oli
järjestetty sangen heikosti. Se, mitä oli olemassa, ei ansainnut edes
järjestön nimeä.

Jätän huomioon ottamatta Erzbergerin toimiston, sillä sen työtä en
tunne. Se lakkasi myöhemmin.

Kesällä 1916 ylin armeijanjohto esitti valtakunnan hallitukselle, että
propagandaa varten muodostettaisiin luja järjestö. Kun oli voitettu
monta vastusta, jotka keskittyivät ulkoasiainvirastoon, saatiin
heinäkuulla mainitun viraston sotilaallinen toimisto hereille.

Paitsi tätä puhtaasti sotilaallisia tarkoituksia varten ajateltua
osastoa oli suunniteltu perustettavaksi samanlaisia laitoksia
ulkoasiainvirastosta käsin harjoitettavan taloudellisen ja poliittisen
propagandan ajamiseksi. Ainoastaan tällä edellytyksellä oli toimivan
armeijan yleisesikunnan päällikkö perustanut sotilaallisen toimiston.
Kaikkien kolmen osaston tuli ulkoasiainviraston antamien yhtenäisten
ohjeiden mukaisesti harjoittaa laajapiirteistä aktiivista propagandaa,
joka puolestaan kävisi hyökkäykseen ententen propagandaa vastaan eikä
tyytyisi vain voimattomasti puolustautumaan vihollisten valheyllytystä
vastaan. Ulkoasiainviraston poliittisen ja taloudellisen
propagandatoimiston työ supistui, ikävä kyllä, asianomaisia aloja
koskevan sanomalehti- ja lentokirjastoimiston perustamiseen, joka
pääasiassa vain koetti vaikuttaa lehtiin tekemällä oikaisuja,
selittämällä poliittisia tapahtumia ja käyttämällä hyväkseen
vihollisten heikkouksia. Näin heitettiin kuumalle kivelle vain
vesipisara, joka ei saanut mitään aikaan.

Eversti v. Haeften sai vähitellen ulkoasiainviraston sotilaallisen
toimiston muodostumaan semmoisenaan suureksi järjestöksi. Se oli
ylimmän armeijanjohdon alainen, mutta se sai varansa olennaisesti
ulkoasiainvirastolta, jolla sen vuoksi oli oikeus tarkastaa sitä ja
antaa sille yhtenäisiä toimintaohjeita. Tätä oikeuttaan ei
ulkoasiainvirasto ensinkään käyttänyt.

Eversti v. Haeften on henkisesti tavattoman kehittynyt, tulisesti
isänmaataan rakastava upseeri, joka vie ihanteellisen lennokkuuden
kannattamalla työkyvyllään läpi kaiken, mihin hän ryhtyy, ja joka
kykeni luomaan ja tempaamaan mukaansa työtoverinsa. Se, mitä saatiin
aikaan, oli olennaisesti hänen ja hänen apulaistensa työtä.

Sanoin ja kuvin, ennen kaikkea filmin avulla eversti v. Haeften koetti
päästä kiinteälle pohjalle puolueettomissa maissa.

Suulliseen propagandatyöhön pantiin kaikkein suurin paino. Tiedon
siirtyminen suusta suuhun on paras propagandakeino, sillä se on
vaarallisin. Ajatus on valmiina eikä kukaan tiedä, mistä se on
lähtöisin.

Kuva- ja filmipropagandaa edistettiin sillä, että perustettiin
graafillinen osasto, kuva- ja filmitoimisto, ja myöhemmin
Universum-filmiosakeyhtiö. Filmi on kansankasvatuskeino ja sellaisena
tahtoi eversti v. Haeften käyttää sitä sodan jälkeenkin. Hänen
sotajärjestönsä perustui siihen ajatukseen. Kuvat ja filmit, samoin
kuin taulukkojen muotoon laaditut graafilliset esityksetkin,
vaikuttavat perusteellisemmin ja kokonaisemmin kuin kirjoitettu sana ja
sen vuoksi niillä oli syviin kansankerroksiin tehoisampi vaikutus.

Tämän ohessa harjoitettiin sanomalehti-propagandaa sähkösanoma-,
kipinä- ja kirjeenvaihtotoiminnan muodossa, samaa tarkoitusta
edistettiin lentolehtisillä ja esitelmillä sekä työskentelyllä
puolueettomassa sotalehtimajassa. Eversti v. Haeften koetti ennen
kaikkea saada nopeasti välitetyksi tietoja niihin puolueettomien maiden
lehtiin, jotka olivat meille vihamielisiä.

Taidepropagandaa edistettiin myöskin. Tässä suhteessa olemme tehneet
ehkä liian paljon. Ulkoasiainvirasto piti sitä erittäin tärkeänä ja oli
jo aikaisemminkin pitänyt siitä huolta.

Eversti v. Haeftenin järjestöinä toimivat lähetystöjen yhteydessä
puolueettomiin maihin, liittolaismaihin samoin kuin idän miehitetyille
alueille perustetut sotilaalliset ulkomaan-avustustoimistot, jotka
muokkasivat keskustoimistosta saamansa aineiston kunkin maan
erikoisuuksia silmälläpitäen ja levittivät sitä edelleen. Ne
työskentelivät mitä läheisimmässä yhteistoiminnassa lähettilään kanssa.

Oli aivan selvää, ettei eversti v. Haeften voinut yksin korjata sitä,
mitä pitkinä rauhan- ja sodanvuosina oli laiminlyöty, eikä päästä yhtä
pitkälle kuin vihollisen propaganda ja sen elähyttämä henki
puolueettomissa maissa, puhumattakaan tunkeutumisesta vihollismaihin.
Englannin ja Amerikan saariasema teki sen mahdottomaksi. Ranskaan
saattoi hyökätä Sveitsin ja Espanjan kautta. Mutta Espanjaan me emme
päässeet. Jälelle jäi siis vain kapea Sveitsin raja, joka oli myös
ainoa tie Italiaankin päin.

Vain vaivoin saattoi saksalainen propaganda pitää puoliaan. Kaikista
ponnistuksista huolimatta sen saavutukset olivat tehtävän laajuuteen
katsoen riittämättömät. Me emme päässeet koskettamaan tehokkaasti
viholliskansoja. Voimakas, taistelunhaluinen hallitus tukahutti siellä
häikäilemättömän väkivaltaisesti kaikki tarmottomuuden ja heikkouden
tunteet ja kaikki puheet rauhasta, ennen kaikkea omasta
"sopimusrauhasta".

Me emme saavuttaneet olennaisia tuloksia puolueettomissa enempää kuin
liittolaismaissakaan.

Me koetimme harjoittaa propagandaa myöskin vihollisen rintamalla.
Idässä oli venäläinen itse valmistanut tuhonsa, siellä oli meidän
työmme toisarvoista. Lännessä ei kotoinen henki ollut vielä tehnyt
vastustajan rintamaa vastaanottavaiseksi, sen vuoksi ei siellä
rintamakiihoituskaan, jota tuontuostakin yritimme, voinut menestyä.

Toista olisi ollut, jos valtiokansleri korkean asemansa koko voimalla
olisi tukenut lujatahtoisesti eversti v. Haefteniä. Minä tein usein
pyynnön, että hän loisi tässä asiassa jotakin kokonaista. Saksalaisen
valtakunnan-propagandalaitoksen perustaminen kävi ehdottoman
välttämättömäksi. Minä panin sellaiseen sitä enemmän arvoa, kun
valtiomiesten tiedonantojen kautta tapahtunut kiihoitustyö oli aina
vaikuttanut tehokkaammin. Lordi Northcliffe oli epäilemättä oikeassa
päätellessään, että englantilaisen valtiomiehen puhe oli Englannille
20,000 punnan arvoinen, 50,000 punnan, jos saksalaiset sen painattivat,
ja 100,000 punnan, jos he eivät siihen vastanneet. Vihollismaiden
valtiomiesten tiedonantojen rumputulta ei meidän taholtamme tehokkaasti
vastustettu, vielä vähemmin välitettiin meillä sen tukahuttamisesta.
Ulkoasiainviraston sotilaallinen toimisto ei voinut tätä taistelua
järjestää, siihen kykeni ainoastaan sellainen valtioviranomainen, jolla
oli erikoinen arvovalta. Lopulta, elokuussa 1918, ryhdyttiin tässä
suhteessa erääseen heikkoon yritykseen ja saatiin aikaan aivan
puutteellista. Se tuli sitä paitsi -- liian myöhään!

Näin ollen ei voitu päästä siihen, että Itävalta-Unkari ja Saksa
olisivat kiihoitustyössään toimineet yhdenmukaisesti, kuten ententen
taholla niin taitavasti tehtiin. Me pidimme kaikkia niitä asioita,
jotka koskivat ainoastaan meitä taikka Itävalta-Unkaria, "sisäisinä",
ymmärtämättä, että me muodostimme yhden ruumiin, jonka murskaamiseen
vihollinen oli uhkaavasti kohottanut käsivartensa.

Armeijalla ei ollut tukenaan mitään voimakasta, kotimaasta käsin
harjoitettua propagandaa. Saksa ei ryhtynyt taisteluun viholliskansojen
henkeä vastaan, kun sen armeija vielä oli voitokas sotakentällä.


IX.

Syksyllä 1916 armeija sai enää vain vähässä määrin siveellistä tukea
kotimaasta. Siitä ei ollut vielä tähän asti aiheutunut epäkohtia.
Armeija oli väsynyt ja voimat loppuun kulutettu, mutta sen henki ja
mieliala oli hyvä.

Armeijan ja kotimaan välinen yhteys oli läheinen ja molemminpuolinen.

Lomia myönnettiin mahdollisimman paljon. Lomallepääsevien luku ei
kohonnut koskaan niin korkealle kuin armeija ja minä olisimme
toivoneet. Paitsi sotatilannetta estivät liikenneolot antamasta
lomia, niin mielelläni kuin minä olisinkin niitä myöntänyt.
Taistelujännityksen ollessa korkeimmillaan täytyi niitä rajoittaa.

Myöskin haavoittuneet ja sairaat toivat kotimaahan tietoja armeijasta
ja se puolestaan sai kuulla kotimaan oloista rintamalle saapuvilta
täytejoukoilta sekä kotimaasta palaavilta toipuneilta.

Kirje-, sanomalehti- ja pakettilähetysten kulku sujui hyvin eikä
sanomalehtien valintaa toimivassa armeijassa ensinkään rajoitettu.
Ainoastaan eräiden riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen
lehtien ei annettu saapua. Sanomalehtien lähettämistä koskevat
rajoitukset olivat muutoin armeijain ylipäällikköjen vallassa. Minä
tunnen vain harvoja yksityistapauksia, jolloin tätä oikeutta
käytettiin. Armeijaan tuli vielä silloin riittävästi täytevoimaa. Sitä
täytyi käyttää ei ainoastaan entisten joukko-osastojen täydentämiseen
vaan myöskin, niin vähän suotavaa kuin se olikin, uusien divisioonien
luomiseen. Tämä oli välttämätöntä, jotta voitaisiin toimia vapaammin
lännessä ja idässä hyökkäykseen varustautuvaa vihollista vastaan. Näin
saadut 13 divisioonaa, jotka oli tosin luotu valmiita pataljoonia
pienentämällä, saattoivat olla keväällä 1917 taisteluvalmiita.

Ampumahautasodasta oli johtunut, että ne joukot, joilta puuttui
erikoista työväkeä, järjestivät itselleen kaikenlaisia taloustyökuntia.
Nämä olivat tietysti paikoillaan pysyviä ja niihin kuuluva miehistö jäi
paikoilleen, jos divisioonia siirrettiin. Tästä aiheutui kaikenlaista
hyvinkin haitallista sekaannusta, joka vaikutti häiritsevästi kaikkeen.
Sen johdosta muodostettiin joka divisioonan taloustyökunnan miehistöstä
paikoillaan pysyvä talouskomppania. Näin ne joutuivat ei eroamaan
entisen joukkonsa yhteydestä. Niiden pataljoonain mieslukua, joihin
tämä järjestely eniten oli koskenut, alennettiin uudelleen, vähennys
olikin tarpeen, sillä nuoret komppanianpäälliköt eivät kyenneet
lähimainkaan valvomaan yli 200 miehen suuruista komppaniaa ja johtamaan
sitä taistelussa.

Divisioonat saivat tykistönkomentajan. Sekä kenttä- että raskaan
tykistön alalla luotiin paljon uusia joukko-osastoja. Perustettiin
erikoinen armeijan kenttätykistö, joka pysyi ulkopuolella
divisioonajaon ja jonka tuli taistelurintamalla vahvistaa divisioonan
tykistöä. Divisioonain 9 patteria ei riittänyt, vaikka divisioonan
rintamaväli olisi ollut vain 2-3 km. Tykistöä tarvittiin hirvittävä
määrä.

Joukkojen järjestelyä uusittaessa uusittiin asestustakin.

Ilmasotavälineitä, nimenomaan lentoasestusta, lisättiin edelleen. Ne
olivat paisuneet sellaiseksi voimaksi, että kävi välttämättömäksi
asettaa ne erikoisen komentavan kenraalin johdon alle, joka puolestaan
oli toimivan armeijan yleisesikunnanpäällikön alainen. Ilmasotavoimien
ensimmäinen komentava kenraali oli kenraali v. Höppner. Hän oli
armeijan esikunnan päällikkönä sekä joukkojen johtajana tunnettu
kyvykkääksi ja hän valvoi voimiensa mukaan näiden tulevaisuuden aseiden
kehitystä. Hänen esikuntansa päällikkönä toimi eversti Thomsen, joka
siihen asti oli itsenäisesti johtanut ilmataistelutointa. Huolimatta
yleisesikunnan ponnistuksista ennen sodan alkua me olimme joutuneet
lähtemään sotaan ilmataisteluvälineiden puolesta riittämättömin
varustuksin. Saksa ja sen armeija saavat kiittää eversti Thomsenin ja
kotimaassa toimivan everstiluutnantti Siegertin suurenmoista
luomiskykyä siitä, että meidän ilmasotavoimamme sodan kuluessa edelleen
kehittyivät hyvällä menestyksellä. Nyt pantiin pääpaino siihen, että
ajolentäjien luku lisääntyi ja että heillä oli käytettävänään hyvä
taistelulentokone. Mutta silti ei muita lentokonelajeja lyöty laimin.
Myöskin pomminheittäjä-laivueihin kiinnitettiin suurta huomiota.

Ilmalaiva poistettiin armeijan taisteluvälineiden joukosta. Se tarjosi
liian suuren tähtäyspinnan. Laivastossa se säilyi vielä.

Puolustusaseita lentäjiä vastaan parannettiin sekä lisättiin ja tämä
puolustustoiminta järjestettiin niin hyvin rintamalla kuin
kotimaassakin mitä perinpohjaisimmalla tavalla. Siihenkin kului väkeä
ja sotatarveaineita, jotka rintama näin ollen menetti.

Ratsuväki kävi ampumahautasodassa aivan hyödyttömäksi. Oli jo ryhdytty
ratsuväkirykmenteistä muodostelemaan pataljoonien suuruisia
ratsuväkiampujarykmenttejä ja laskemaan hajalle nostoväki- ja
maanpuolustuseskadroonia ja tätä menettelyä nyt jatkettiin. Tykistön
uudestijärjestelyä ja kuormastoa varten tarvittiin välttämättömästi
hevosia. Hevoshukka oli armeijassa aivan tavaton ja puolueettomista
maista niitä saatiin vain vähän. Kotimaa ja miehitetyt alueet eivät
pystyneet vajausta peittämään. Täytettä tarvittiin monella taholla.
Lämminverinen rotumme oli tehnyt hyvin tehtävänsä sodassa, mutta kevyt
kylmäverinen hevoslajimme ei ollut kyllin jalostettu eikä riittävästi
kehitetty. Raskas rotumme ei kyennyt kestämään sodan rasituksia.

Ylimmän armeijanjohdon täytyi päättää jakaa kolonnat ja kuormastot,
jotka siihen asti olivat välittömästi divisiooniin kuuluneet, armeijain
kesken ja tehdä ne samalla paikallaan pysyviksi. Rautateitä oli
rasitettu liiaksi, kun puolustustaisteluissa yhtämittaa divisioonia
hajalle laskettaessa kolonnat ja kuormastot kulkivat divisioonain
mukana. Minä pidin syvästi valitettavana, että näin oli pakko tehdä,
sillä niiden silmälläpito ja huolto oli divisioonain hallussa parempaa
kuin armeijoille ja armeijaryhmille uskottuna.

Asemia rakennettaessa länsirintamalla seurattiin suunnitelmallisesti
uusia periaatteita, joiden mukaan kaikki varuslaitokset hajoitettiin
syvälle ulottuviin pieniin osiin sekä sovitettiin ulkonaisesti mitä
tarkimmin pinnanmuodostuksen mukaan. Niitä tarkastettiin huolellisesti.
Idässä asemain luonne saattoi jäädä jotakuinkin entiselleen. Paitsi
sitä, että lännessä rakennettiin nuo kaksi suurta strateegista
asemajaksoa, oli siellä erikoisesti kaikilla rintamanosilla tehtävä
paljon töitä, niinpä etenkin Flanderissa, Arrasista itään ja Verdunin
edustalla olevia asemia syvennettiin ja Elsass-Lothringinkin rintamaa
vahvistettiin, johon siihen asti ei oltu juuri sanottavasti kajottu.
Armeijat ottivat ahkerasti osaa asemien rakentamiseen, sillä sotamies
rakensi henkeään suojellakseen. Ne työvoimat, joita kotimaasta saatiin,
eivät riittäneet, kun oli suoritettava niin suuria töitä pitkillä
rintamilla. Meidän oli sen vuoksi, ikävä kyllä, pakko siirtää
joukkojakin asemain rakennustöihin. Tähän käytetty aika meni levolta ja
kouluutukselta hukkaan. Oli luonnollista, että noiden kummankin
vaatimuksen välillä syntyi ristiriitaa. Armeijat olisivat olleet aina
rakennustöissä -- ne olivat niitä lähinnä -- ja everstiluutnantti
Wetzell sekä minä tehostimme sotajoukon harjoituksen tärkeyttä. Monta
sovittelua oli tehtävä.

Kun armeija oli kouluutettu vastaisiin suuriin puolustustaisteluihin,
laadittiin ohjesäännöksi "Puolustustaistelu". Tässä työssä oli mitä
suurimmat ansiot eversti Bauerilla ja kapteeni Geyerillä, joka oli
aivan erikoisen hyvin perehtynyt taktillisiin kysymyksiin ja osasi
esittää selvästi ajatuksensa.

Puolustusasemat järjestettiin uudelle kannalle, joka oli jyrkkä
vastakohta entiselle. Puolustus, joka tähän asti oli keskitetty
jäykkiin, yhteenkasattuihin ja helposti havaittaviin linjoihin,
järjestettiin nyt laajalle alalle hajoitettuihin, syvälle rintaman
sisään ulottuviin muotoihin. Aseman täytyi tietysti taistelun päätyttyä
jäädä meidän käsiimme, mutta jalkaväen sotilaan ei tarvinnut enää
sanoa: tässä seison ja kaadun, vaan hänellä oli oikeus väistyä
vihollisen kovan tulen alta rajoitetulla alalla joka suunnalle.
Vastahyökkäyksellä oli menetetty linja takaisin vallattavissa.

Ryhmä, jonka merkitystä useat tarkkanäköiset päälliköt olivat ennen
sotaa lujasti tehostaneet, tuli ratkaisevasti perusyksiköksi jalkaväen
taisteluryhmityksessä. Aliupseerit saivat ryhmäpäällikköinä
taisteluissa yhä tärkeämmän sijan. Taktiikka yksilöllistyi yhä enemmän.
Kun upseerien, aliupseerien ja miehistön täytejoukot saivat yhä
huonomman kouluutuksen ja kuri sen vuoksi löyhtyi, niin oli uskallettua
asettaa korkeampia vaatimuksia alemmille päälliköille ja yksityisille
sotamiehille. Monet huomattavat sotilashenkilöt olivatkin seurauksista
huolissaan.

Minun esikunnassani kävi raju aallokko. Minunkin täytyi taistella
sisäistä taistelua ja asettua uuden taktiikan puoltajaksi. Kaikkea
muutakin, mitä Sommen taistelu oli opettanut tykistön ja lentäjien
käyttöön sekä aselajien yhteisvaikutukseen nähden, kosketeltiin uudessa
ohjesäännössä. Siitä tuli oppikirja meidän koko armeijallemme ja
myöskin liittolaistemme armeijoille, mikäli olosuhteet sillä taholla
sallivat. Ilman viimeksimainittua rajoitusta tämä ohjesääntö oli
vaarallinen. Siinä esitetyt vaatimukset soveltuivat vain joukoille,
joissa vallitsi epäitsekäs tehtäväänsä antautumisen tunne ja oikea
kuri, vaikka ensiluokkainen kouluutus olisikin puuttunut.

"Puolustustaistelua" täydensi "Ohjesääntö jalkaväkijoukkojen
kouluutuksesta sodassa", joka laadittiin kenraali Fritz v. Belowin
armeijan ylikomennossa. Se on todistuksena siitä, että tämä huomattava
kenraali oli perehtynyt syvästi meidän jalkaväkemme luonteeseen. Minun
esikunnassani syntyi vielä suuri joukko muita ohjesääntöjä, jotka
koskivat erikoisaselajien käyttöä ja varusasemien rakentamista. Tämän
talven aikana ei vielä saatu tykistön kouluutusohjesääntöä valmiiksi.
"Puolustustaistelu" sisälsi sen olennaisimmat kohdat. Sodan aikana oli
käynyt ilmi, ettei "Ampumataitoa" voinut heittää nurkkaan, vaan että
sitä oli entisestään vielä huomattavasti parannettavakin. Siinä
tarkoituksessa jaettiin joukoille suuren päämajan tykistökenraalin
toimesta erikoisia tykistöä koskevia ampuma- ja aseteknillisiä
kuukausilehtiä.

Armeijassa oli henkinen elämä kaikilla aloilla vilkasta. Me olimme mitä
läheisimmässä ajatuksenvaihdossa joukkojen kanssa. Armeija lienee
saanut parasta, mitä annettavissa oli.

Paperille kirjoitetut ohjesäännöt eivät yksin saaneet mitään aikaan,
niiden tuli muuttua lihaksi ja vereksi sekä upseerissa että
sotamiehessä. Me järjestimme Valenciennes'essa oppikurssit ylemmille
joukkopäälliköille ja esikuntaupseereille selvittääksemme
puolustustaistelussa varteenotettavia näkökohtia. Myöskin Saksan
kruununprinssi pani Sedanissa toimeen samanlaiset.

Armeijoissa järjestettiin kaikenlaisia oppikursseja, erittäinkin
nuorille upseereille, joista kasvatettiin komppanianpäälliköitä, ja
aliupseereille.

Kaikissa aselajeissa pidettiin tärkeimpänä periaatteena mieskurin
säilyttämistä ja lujittamista. Ilman sitä ei armeija voi pysyä
pystyssä. Sen täytyi nytkin olla monen, joukkojen elämässä ehdottomasti
esiintyvän ilmiön vastapainona. Sen vuoksi, että komennuskuntia usein
siirreltiin ja yhtämittaa vaihdettiin, kävivät muonitusolot
sotakentällä yhä vaikeammiksi. Omaan apuun turvautumisen vaara oli
käynyt yhä suuremmaksi. Taju siitä, mikä oli "minun" ja mikä "sinun"
alkoi monestikin hälvetä. Vaatetus ja varustukset olivat kuluneet,
niiden kunnossapito oli siksi yhä vaikeampaa. Monet seikat,
huomattavassa määrässä myöskin valonpuute suojavarustuksissa,
vaikuttivat, että ulkoasusta ei enää välitetty. Sotamies tylsistyi.
Sota vaikutti pakostakin ihmisiin. Lujat luonteet kovenivat, mutta
niitä oli vähän. Suurten joukkojen moraali kärsi, se huononi sitä
enemmän, kuta kauemmin sotaa kesti. Ei yksikään ajatteleva sotilas
voinut olla sitä huomaamatta. Kaikissa sodissa oli käynyt samoin. Sitä
enemmän tarvittiin henkistä tukea kotimaan taholta, jonka tuli
puolestaan itse olla vahva, sitä enemmän velvollisuuden tunnon
lujittamista ja kuria. Joukkojen kunnon saattoi ulkonaisesti havaita
tarkalleen siitä, miten sotilas julkisissa paikoissa esiintyi ja teki
kunniaa. Ei kaikki ollut kehuttavaa, mitä silloin sai nähdä.

Jalkaväelle opetettiin uusia taistelumuotoja ja ampumista. Ryhmä- ja
komppanianpäällikköjen oppikursseja pantiin toimeen kaikkialla.

Konekiväärimiesten harjoitus järjestettiin laajalle kannalle ja
tarkka-ampujaosastoja varten hankittiin erikoinen harjoituspaikka.

Tykistö paransi ampumaharjoituspaikoissaan ampumataitoaan ja kehitti
yhteistoimintaansa lentäjien kanssa. Voimien heikennys, joka aiheutui
niin monista uudestaanjärjestelyistä, oli korvattava siten, että
kaikilla rintaman osilla pantiin toimeen mahdollisimman huolellisia
harjoituksia.

Munanheitto-osastot, pionieerit ja tiedustelujoukot saivat myöskin
koulu- sekä harjoituspaikkansa, joissa opetettiin näiden aseiden
erikoiskäyttöä, mutta myöskin toisten aselajien upseerit saivat siellä
opetusta.

Harjoituksia pidettiin lakkaamatta sekä asemissa että rintaman takana
olevien joukkojen keskuudessa. Elämä oli samaa, johon rauhan aikana oli
totuttu. Kaikkialla koetettiin vakavasti pyrkiä siihen, että armeija
harjaantuisi vaikeaan tehtäväänsä ja kykenisi kestämään tappionsa.

Kotimaassa työskenneltiin samanlaisten periaatteiden mukaan. Mutta
edellytykset olivat epäsuotuisia, sillä opettajisto oli vanhentunutta.
Elinehdot olivat puutteellisia. Täytejoukko-osastot olivat kytketyt
liian kiinteästi kotimaahan ja liittyivät vain löyhästi armeijaan.
Minun toivomukseni oli aina ollut, että täytejoukkoja, mikäli suinkin
mahdollista, harjoitettaisiin rekryyttikasarmeissa rintaman takana.
Alkuun päästiin. Myöhemmin saatiin siinä suhteessa vielä enemmän
aikaan.

Kaikki päälliköt pyrkivät tietysti siihen, ja se oli minunkin
tarkoitukseni, ettei käytännöllinen työ pääsisi uuvuttamaan joukkoja.
Kurinkin vuoksi oli ruumiillinen lepo tuiki välttämätön, ja vain
riittävästi levättyään kykeni sotamies vähitellen pääsemään vapaaksi
raskaista sielullisista vaikutelmista. Hänen asumuksestaan täytyi pitää
huolta. Tyhjät parakit eivät kelvanneet virkistyspaikoiksi. Asuntojen
kalustus oli otettava maaseudulta. Mutta se ei, ikävä kyllä, aina
pysynyt paikoillaan, siirtyessään toisaalle veivät joukot sen mukanaan.
Ajanvietteenä oli sotilasmusiikki, jota niin mielellään kuunneltiin,
kaikenlaiset liikuntoleikit, elävät kuvat ja muut esitykset sekä
kirjastot.

Rauhanaikuisten aliupseerien rivit olivat harvenneet. Suuri osa heistä
-- kuten upseereistakin -- oli kaatunut rintamalla, osa oli asetettu
uusiin, uudelleenjärjestelyssä muodostuneihin joukkoihin taikka toimi
kotona harjoitusmestareina. Rintamalta täytteeksi otetut eivät kyenneet
johtamaan miehistöä eivätkä pitämään siitä huolta. Kurin vahingoksi
ampumahautaelämä hävitti arvoerotuksen. Ei voinut välttää sitä, että
arvoerotukseen liittyvä arvovalta kärsi siitä. Useimmat aliupseerit
toimivat esimerkiksi kelpaavalla tavalla alapäällikköinä taisteluissa
ja upseerien luotettavana apuna. He ovat täyttäneet uskollisesti
raskaat velvollisuutensa. Isänmaa on heillekin erikoisessa
kiitollisuuden velassa.

Upseeri käsitti täydellisesti vakavan tehtävänsä joukkojensa
kasvattajana ja opettajana. Sitäkään ei ole helppo oppia. Rauhan aikana
upseeri tarvitsi 12-15 vuotta tullakseen komppanianpäälliköksi.
Silloin se, minkä perusteella hän kelpasi virkaansa hoitamaan,
palvelustehtävien tunteminen, miesten kohtelu, huolenpito alaisistaan,
oli mennyt hänessä veriin. Nyt täytyi nuorten miesten vuoden tai parin
palvelusajan kuluttua johtaa komppanioja. Useat pystyivät siihen,
toisilta puuttui monessa suhteessa edellytyksiä sellaiseen. Sekin taito
perustuu taipumukseen, se on kasvatuksen ja luontaisen käytösälyn
tulos. Harrastus ja urhoollisuus eivät aina voi sitä korvata.
Kotimaassa ja rintamalla tehtiin komppanianpäällikköjen kasvattamiseksi
työtä, mutta ne valitukset, joita kokemattomien komppanianpäällikköjen
vuoksi saatiin kuulla joukkojen taholta, olivat syvästi oikeutettuja.
Tämä oli sangen vakava ilmiö. Oli tarjolla vaara, että upseerin ja
sotamiehen välinen erinomainen suhde katoaa.

Tuota hyvää, vaikka niin usein moitittua rauhanaikuista upseeria ei
ollut enää, hän lepäsi vihreän nurmen alla. Lyhyenä sotakautena ei
voitu kasvattaa sellaista upseeripolvea, joka olisi ominaisuuksiensa
puolesta, tietojen perusteellisuudessa ja velvollisuudentunnossa
väkeensä nähden vetänyt vertoja upseeristolle, joka oli pitkänä rauhan
aikana hankkinut itselleen nämä avut. Loistavampaa tunnustusta, kuin
minkä tämä sota antoi, ei meidän armeijajärjestelmämme saattanut
saavuttaa. Eräs tunnettu sosialidemokraattinen valtiopäivämies, joka
sanomalehden kirjeenvaihtajana kävi Kownossa minua tapaamassa, vakuutti
minulle erityisesti, että hänen oli kokonaan täytynyt muuttaa
arvostelunsa aktiivisista upseereista. He pitivät erittäin viisaasti
huolta sotamiehistä ja antautuivat suurella hartaudella tähän
tehtävään. Reserviupseereille se oli vaikeampaa. Minua ilahdutti tämä
sattuva, avoin tunnustus.

Näissä oloissa olisi pitänyt suuremmassa määrässä noudattaa sitä
menettelyä, että kunnollisia rauhanaikaisia aliupseereja olisi
koroitettu upseereiksi. Niin tehtiinkin osittain. Minun entinen
rykmentinkirjurini Düsseldorfin ajoilta oli jo syksyllä 1914 päässyt
upseeriksi toimivaan rykmenttiin.

Kun komppanianpäälliköt olivat riittämättömästi kouluutettuja ja kun
heillä nimenomaan kasarmipalveluksessa ei ollut tarpeeksi kokemusta,
joutui nyt pataljoonanpäällikkö enemmän kuin rauhan aikana etualalle.
Mutta pataljoonanpäällikköinä oli hyvin usein reserviupseereja, joilla
ei tietystikään kasarmipalveluksessa ollut mitään syvempiä tietoja,
vaikkakin heillä korkeamman ikänsä vuoksi oli varmempi vaikutusvalta.
Näiltäkin jo korkeampaan ikään ehtineiltä herroilta sota vaati aivan
erikoisen paljon, he kun puolustusotteluissa alinomaa joutuivat
etumaisille linjoille. Heidänkin terveyttänsä ja hermojansa kysyttiin
sanomattomasti. Johtajina taistelussa reserviupseerit, kuten vakinaiset
pataljoonanpäällikötkin, saavuttivat erinomaisia tuloksia.

Rykmentinpäällikköjen tehtävät olivat mitä monipuolisimpia ja
vaikeimpia. Heidän oli kaikkialla välittömästi vastattava joukoistaan
ja tehtävä ylemmälle päällystölle tili jokaisen osastonsa yksilön
esiintymisestä ja mielenlaadusta, menestyksestä ja vastoinkäymisestä,
voitosta ja häviöstä. Päällikön persoonallisuus, hänen harrastuksensa
sekä kykynsä kuvastuivat hänen joukkonsa ja erityisesti hänen
upseerikuntansa ulkonaisessa esiintymisessä ja sisäisessä luonteessa.
Hänen täytyi valaa oma henkensä upseereihin ja miehistöön. Hän oli
näiden esikuva ja selkänoja, uskollinen neuvonantaja ja ystävä niin
hyvin levon kuin taistelunkin aikana.

Ampumahautasodassa hänen oli sangen vaikea vaikuttaa joukkoihin ja
upseerikuntaan, mutta lopulta hän sai kuitenkin painetuksi leimansa
näihin. Kun rykmentinpäälliköitä haavoittumisen vuoksi joutui paljon
pois palveluksesta, tapahtui vaihdoksia usein. Usein he eivät ehtineet
päästä kehittämään keskinäisiä luottamuksellisia suhteita rykmentin
piirissä. Toiselta puolen oli päälliköitä, jotka pysyivät paikallaan
hyvinkin kauan, melkein koko sodan ajan. Oli sellaisiakin, joiden
täytyi raskaiden taistelujen vuoksi täydelleen uudistaa joukkonsa kolme
jopa neljäkin kertaa. Ihmisen kestettäväksi sellainen taakka oli liian
raskas. Hävisihän joka kerta palanen heidän sydäntään.

Lähinnä rykmentinpäällikköä oli divisioonanpäällikkö astunut
huomattavimmin etualalle, kuten rauhan aikana komentava kenraali oli
ollut etualalla. Kun joukkoja asemataistelussa usein siirreltiin, ei
armeijaosastoryhmityksiä oltu voitu pysyttää eheinä, vaikka ylin
armeijanjohto sitä koettikin. Kokonaisuus kärsi siitä. Divisioonat
muodostuivat joka suhteessa yhä itsenäisemmiksi, minkä vuoksi
divisioonanpäällikkö sai yhä suuremman merkityksen. Hänen
virkatoimistoonsa kerääntyivät kaikki langat sekä ylhäältä että
alhaalta, sekä taistelunjohtoa että harjoitusta ja hallintoa koskevissa
kysymyksissä. Hänestä tuli joukon kasvattaja. Divisioonanpäällikön
vaali vaati mitä suurinta huolta.

Esikuntaupseeri oli erikoisasemassa. Hänen tehtävänsä kävi sitä
vaikeammaksi kuta enemmän sodankäynnin teknillinen puoli kehittyi.
Silloin ei se enää riittänyt, että oli hankkinut kaikkia aseita
ja niiden käyttöä koskevat yleistiedot. Hänen oli kehityttävä
hyväksi tykkimieheksi ja sen lisäksi hänen täytyi pystyä
arvostelemaan hyvin lentäjäin käyttöä, tiedustelulaitosta,
kuormastokysymystä ja tuhansia muita seikkoja sekä pitämään huolta
samalla sellaisista yksityiskohdista, joiden ratkaisemiseen päälliköllä
ei ollut aikaa. Käskyt, joiden luonnos hänen oli laadittava, kävivät
yhä monimutkaisemmiksi ja pitemmiksi, vaikkakin pyrittiin
lyhytsanaisuuteen. Kuta enemmän sodankäynnissämme teknillinen puoli
edistyi, sitä suurempia taidon ja tiedon näytteitä niistä, ikävä kyllä,
tuli. Muu ei auttanut, kun kaiken täytyi sujua. Asioiden
monipuolisuudesta johtui, että esikuntaupseerien käsiin oli
sijoitettava paljon. Täytyi pitää myös sitä vaatimusta pystyssä, ettei
muiden virastojen itsenäisyys sen kautta joutunut kärsimään eikä
päällikönkään persoona jäänyt syrjään. Kumpaakaan en minä ole voinut
koskaan hyväksyä.

Päällikkö pysyi päällikkönä. Hän oli joukkojensa vastuunalainen
kasvattaja ja ohjaaja, hän ei voinut niitä liiaksi usein tarkastaa.
Esikuntaupseeri oli hänen neuvonantajansa ja apulaisensa sekä vastuussa
siitä, että koneisto kävi hankauksitta, ja että kaikki sujui. Kummankin
tehtävät olivat erilaisia. Kummallekin riitti runsaasti itsenäistä
toimintaa. Molemmat saivat yhdessä huolehtia joukoista. Divisioonan
esikuntaupseerilla ei sen lisäksi ollut mitään omaa vastuuta.
Armeijaosaston ja armeijan esikunnanpäälliköiden vastuunalaisuus oli
niin suuri kuin sotilaselämässä suinkin on mahdollista. Jokaiselta
esikuntaupseerilta vaadittiin harkintakykyä ja uutteraa työtä.

Esikuntaupseerien valinta ja kasvattaminen oli vaikeinta. Minä
otin tällaisiksi vain upseereja, jotka olivat perehtyneet
rintamapalvelukseen. Rauhanaikaista seikkaperäistä kouluutusta eivät
pystyneet korvaamaan sodassa saadut kokemukset eikä se opetus, jota
Sedanissa annettiin esikuntaupseereille erikoisilla opetuskursseilla.
Ylimmälle armeijanjohdolle saapui kyllä valituksia armeijasta,
nimenomaan heidän nuoruutensa vuoksi, mutta yleensä pidettiin heitä
arvossa. Esikunta tarvitsi paljon upseereja ja ne otettiin joukoista.
Minun täytyi ottaa nuorempia herroja, joten joukot eivät menettäneet
liiaksi niitä upseerejaan, jotka soveltuivat päälliköiksi. Olen tavannut
heidän joukossaan monta etevää, suoraa ja miehekästä luonnetta, jotka
ovat olleet selvillä tehtävistään ja hoitaneet niitä taitavasti. Edellä
mainitsemani sosialidemokraattien johtomies huomautti minulle, että
hän, vastoin aikaisempaa mielipidettään, pitää nyt esikuntaupseeria
sodankäynnin sieluna. Niin olikin laita.

Sodan jälkeen on minulle sanottu, ettei yleisesikunta persoonallisista
syistä ollut minulle antanut oikeita tietoja, vaan oli esittänyt aseman
aina liian edullisessa valossa. Tämä väite ei ole todenmukainen ja se
halventaa yleisesikuntaa, jolle armeija on niin sanomattoman suuressa
kiitollisuuden velassa.

Minä en kiinnittänyt erikoista huomiota esikuntaupseeriin, vaan aina
upseereihin, sillä he minun käsitykseni mukaan muodostivat armeijan
selkärangan. Eräässä lokakuulla 1918 kirjoitetussa kehotusohjeessa,
joka on viimeisiä minun laatimiani, minä katsoin upseereille kuuluvan
ottaa ratkaisevasti osaa maan uudestiluomiseen.

Meidän upseerimme ovat täyttäneet velvollisuutensa. Sitä todistaa
selvästi suuri mieshukka heidän keskuudessaan. Siitä, että useat
upseerit olivat liian kokemattomia, ei voida heitä syyttää, se johtui
kokonaan ja yksinomaan sodan olosuhteista sekä äärettömistä
menetyksistä. Nämä kokemattomatkin upseerit osasivat käydä urheasti
kuolemaan. Taistelussa, hädässä ja vaarassa sotilas turvautui aina
upseeriinsa, vaikkapa tämä olisikin ollut aivan nuori ihmislapsi, ja
luotti häneen. Joskaan eivät upseerit löytäneet aina oikeata käytöksen
sävyä suhteessaan alaisiinsa ja vaikka jotkut siinä suhteessa tekivät
pahoja virheitäkin, niin ei se seikka silti yleensä koske upseerikunnan
esiintymistä. Olot eivät voineet sodassa olla muunlaiset kuin ne
olivat. Pitkänä asemasotakautena oli alempien päällikköjen holhoaminen
saanut arveluttavasti sijaa. Se oli erittäin surkuteltava epäkohta,
joka sai voimaa monista käytettävissä olevista puhelinyhteyksistä ja
osaksi myöskin alempien virastojen kokemattomuudesta. Jokainen
päällikkö tarvitsi toiminnalleen tilaa. Minä koetin aina sekä
komentovirastoissa että yleisesikunnassa vaikuttaa siihen, ettei tässä
kohden sallittaisi mitään rajoituksia, jotka ovat sodan luonteen
vastaisia.

Armeijan kehittäminen puolustussotaan tuotti ylimmälle armeijanjohdolle
sanomattoman runsaasti työtä. Minulle tuotti tyydytystä se, että
länsirintaman ylikomennot hyväksyivät meidän toimenpiteemme. Tammikuun
lopulla 1917 ei luonnollisestikaan vielä ollut mitään saatu loppuun
suoritetuksi. Uusien joukkojen luonti ja vanhojen järjestely uudelle
kannalle oli vielä käynnissä. Armeija alkoi vahvistua, mutta se kävi
hitaasti. Joukot olivat kärsineet liian raskaita vaurioita. Uusien
ohjesääntöjen periaatteet oli tajuttu, mutta ne eivät olleet vielä
muuttuneet joukkojen yhteisomaisuudeksi. Sotatarvehankinnassa oltiin
vieläkin takapajulla. Jännitys länsirintamalla ei kaikista vaivoista ja
uupumattomasta työstä huolimatta ollut vielä olennaisesti vähentynyt.

Itärintamallakin ja Romaaniassa työskenneltiin uutterasti samojen
periaatteiden mukaan kuin lännessäkin. Itärintaman ylipäällikön ja
kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tehtäväksi oli annettu muuttaa
niitä sotanäyttämön vaatimusten mukaan. Yleensä oli muuten joukkojen
tila siellä sama kuin lännessäkin.

Itävalta-Unkarin armeijassa edistettiin sotilasopetustyötä. Se pääsi
kuitenkin vain hitaasti suurempaan vauhtiin.

Kenraali v. Below oli ottanut hoitaakseen myöskin Bulgaarian armeijan.
Mutta bulgaarialaisten kieli ja kansallistunne olivat meille outoja.
Vain työläästi pääsimme eteenpäin, sillä bulgaarialaiset vainusivat
kaikkialla saksalaisten holhousta. Bulgaarian armeijan ryhti rupesi
kuitenkin lujittumaan, vaikkakaan sen oman ylikomennon taholta ei tehty
mitään tehokasta armeijan kehittämiseksi.

Turkin armeijassa teki vakavaa työtä vain Liman pasha. Galitsiassa ja
Romaaniassa olevia turkkilaisia joukkoja kouluutettiin saksalaisen
mallin mukaan eikä työ suinkaan mennyt hukkaan. Ne tekivät siellä
tehtävänsä tyydyttävästi, mutta muilla taistelurintamilla ne eivät
pystyneet samaan.

Ylin armeijanjohto oli koettanut tehdä kaikkensa sotakoneiston
vahvistamiseksi. Yritys puolalaisen armeijan muodostamiseksi, jonka
kautta armeija vahvistuisi myöskin miesluvun puolesta ja poistaisi
siinäkin suhteessa vihollisen ylivoiman, kärsi valitettavasti kuitenkin
haaksirikon.


X.

Oli luonnollista, että neliliitto halusi käyttää hyväkseen sodassa
Puolan asekuntoisia voimia, me kun olimme vapauttaneet tämän maan
Venäjän ikeestä. Minä olin asiaa jo aikaisemmin ajatellut ja lopulta
edistänytkin puolalaisen legionan värväystä. Tämä työ ei tahtonut
kuitenkaan oikein edistyä. Puolalaisen, etenkin Galitsian puolalaisista
muodostetun legionan kokoonpanossa ei mikään muuttunut. Venäjän
puolalaiset pysyttäytyivät kokonaan syrjässä. Sodan ensi vaiheissa
Puola laski pääsevänsä itsenäiseksi Venäjän avulla. Suuriruhtinas
Nikolai Nikolajevitsh oli eräässä julistuksessaan antanut lupauksen
kuningaskunnan uudistamisesta sen entisissä rajoissa Venäjän tsaarin
valtikan alaisena, ja tämä manifesti oli epäilemättä tehnyt syvän
vaikutuksen kaikkiin puolalaisiin. Nyt oli sotatilanne täydellisesti
muuttunut. He saattoivat nyt ajatella kansansa itsenäisyyttä vain siinä
tapauksessa, että he yhteistoiminnassa keskusvaltojen kanssa, jos
suinkin mahdollista, nujertaisivat Venäjän. Tähän oli meidän
sotilaallisista syistä pyrittävä. Minusta näytti mahdolliselta, että
Puola antaisi poikiaan työhön maan irroittamiseksi Venäjästä. Sen edut
olivat tässä, kuten oikeastaan monessa muussakin kohden, samat kuin
keskusvaltojenkin.

Kun minä elok. 29:ntenä tulin ensimmäiseksi kenraalimajoitusmestariksi,
sain käsiini valtiokanslerin ja parooni v. Burianin, kaksoismonarkian
yhteisen ulkoministerin, välisen sopimuksen, joka oli tehty Wienissä
elok. 11:ntenä. Siinä Saksa ja Itävalta-Unkari sitoutuivat yhteisesti
perustamaan itsenäisen Puolan kuningaskunnan, josta oli tuleva
perinnöllinen monarkia perustuslakeineen ja omine armeijoineen, jonka
johto oli oleva yhtenäinen ja Saksan käsissä. Tämän kansallisen valtion
perustamishanke aiottiin mahdollisimman pian julistaa kummankin
monarkian taholta, valtion luominen oli tapahtuva myöhemmin. Tähän
Puolaan oli ajateltu kuuluvaksi myöskin Vilno ja sen rajat aiottiin
ulottaa, mikäli se rauhansopimuksessa oli saavutettavissa,
mahdollisimman kauaksi itään.

Tämä Puola oli joutuva kummankin keisarikunnan yhteiseen liittoon ja
sen ulkopolitiikka ohjattava sen mukaisesti.

Molemmat vallat antoivat vakuutuksen siitä, että niiden tähänastisten
puolalaisten alueiden omistus jää voimaan, ja ne keskustelivat
sellaisesta rajansiirtelystä, joka Venäjän-Puolan alueella niiden
omien rajojen sotilaallisen turvallisuuden vuoksi oli välttämätön.
Rajan siirron piti ehdottomasti supistua vain sotilaallisesti
välttämättömään. Herra v. Bethmann oli syksyllä 1914 ja vuonna 1915
useampaan kertaan kysellyt minun ajatustani rajaviivasta.

Puolan taloudelliseen tulevaisuuteen nähden mielipiteet hajaantuivat.
Herra v. Bethmann suunnitteli tulliliittoa Saksan kanssa. Parooni
Burianin mielestä tämä olisi ollut liian pitkälle menevä toimenpide.
Hän puolsi sitä, että Puolalla olisi oma tullialueensa.

Molemmin puolin oltiin sitä mieltä, että tulli- ja liikennerajoja,
jotka vielä erottivat Saksan ja Itävalta-Unkarin alueen toisistaan, oli
koetettava supistaa mahdollisimman vähiin.

Siltä varalta, että Venäjän kanssa olisi syntynyt erikoisrauha, mikä
kuitenkin näytti sangen vähän todennäköiseltä, ei sopimuksiin ollut
pantu mitään rajoittavia määräyksiä.

On selvää, ja herra v. Bethmannin sekä parooni v. Burianin luonne
viittaa siihen, että nämä sopimukset olivat syntyneet sangen pitkien
neuvottelujen perästä, joiden alkukohta palautunee aina vuoteen 1915.

Huhtikuun 5:ntenä 1916 oli valtiokansleri joka tapauksessa selittänyt,
että Puolan kysymys on esillä ja että Saksan sekä Itävalta-Unkarin oli
päästävä siinä ratkaisuun.

Varsovan kenraalikuvernööri oli niinikään pohtinut kysymystä
puolalaisen armeijan luomisesta ja tullut erittäin suotuisiin
tuloksiin.

Puolan kuningaskunnan perustaminen ja oman armeijan luominen sille oli
siis johtavien valtiomiesten sopimusten mukaan varma asia. Puolan
kenraalikuvernööri ei pitänyt tämän armeijan muodostamista ainoastaan
mahdollisena, vaan tekemiensä huomioiden pohjalla sangen lupaavanakin.
Tavattoman jännittynyt sotatilanne vaati nelihitolta mitä
kiireellisintä voimasuhteiden tasoitusta. Ylimmän armeijanjohdon
velvollisuutena oli saada kysymys puolalaisen sotajoukon
muodostamisesta ratkaisuun. Kaikki vitkastelu olisi merkinnyt virheen
tekoa, sillä olihan kysymys Saksan kansan voitosta tai tappiosta, sen
kuolemasta tai elämästä. Miten myöhemmin kävisi, olisi myöhemmän ajan
huoli. Sotatilanne, jossa syyskuun alussa elimme, oli paljastanut hyvin
selvästi meitä uhkaavat vaarat.

Aivan kohta pidettiin Puolan kysymyksestä Plessissä, jonne oli
kutsuttu politiikasta ja sodankäynnistä vastuunalaisia Saksan ja
Itävalta-Unkarin viranomaisia, ja sitä paitsi kenraali von Beseler,
sarja neuvotteluja, joissa minun osalleni oli merkitsevää vain Puolan
armeijan asia sodankäynnin voimien lisänä.

Kenraali v. Beseler pysyi toivorikkaana, vaikka kenraali v. Conrad
varoittikin vakavasti kaikesta optimismista. Kenraali v. Beseler piti
täyden onnistumisen ehtona sitä, että kuningaskunta julistetaan ja että
Puolaan järjestetään yhtenäinen hallinto, liittämällä Lublinin
kenraalikuvernöörikunta Varsovan kenraalikuvernöörikuntaan. Vasta
sitten puolalaiset uskoisivat, että keskusvallat tarkoittaisivat totta
puolalaisten suunnitelmien toteuttamisella. Ehdotuksella oli minun
käsitykseni mukaan sisäinen oikeutuksensa. Harrastaen puolalaisen
sotajoukon muodostamista minä vastoin parooni Buriania hyvin lämpimästi
kannatin tätä yhdistämistä. Johtavat valtiomiehet eivät päässeet
mitenkään yksimielisyyteen. Parooni Burianille merkitsivät
kaksoismonarkian pyyteet ja sisäisten vaikeuksien pelko enemmän kuin
yhteisen sodankäynnin edut. Saksan ylimmän armeijanjohdon ja kenraali
v. Beselerin puoltama suunnitelma kummankin kenraalikuvernöörikunnan
yhdistämisestä meni myttyyn. Mutta siitä huolimatta luuli kenraali v.
Beseler voivansa muodostaa armeijan, jos keskusvallat antaisivat
julistuksen Puolan kuningaskunnan perustamisesta. Hän ehdotti aluksi
neljän tai viiden divisioonan muodostamista. Puolalaisen legionan oli
määrä olla sen runkona. Hän toivoi voivansa asettaa nämä divisioonat
huhtikuussa 1917 ylimmän armeijanjohdon käytettäviksi ja muodostaa
myöhemmin vielä uusia. Paljonhan siinä ei ollut, mutta lisästä oli
toiveita. Sota saattoi kestää vielä vuosikausia. Kaikki voimien
lisäykset, mitkä suinkin olivat mahdollisia, oli otettava vastaan.
Sotatilanne pakotti meidät yhtymään kenraali v. Beselerin ehdotuksiin.
Ylin armeijanjohto kulki sitä tietä, jota näytti voivan päästä
eteenpäin.

Valtakunnan hallitus ryhtyi nyt toteuttamaan herra v. Bethmannin ja
parooni Burianin ohjelmaa Puolan kuningaskunnan luomiseksi, kun me taas
aloimme neuvotella kenraali v. Beselerin ja Itävalta-Unkarin armeijan
ylikomennon kanssa puolalaisen armeijan muodostamisesta.

Alivaltiosihteeri Wahnschaffe pyysi minun esittämään ministeri
v. Löbellille käsitykseni puolalaisen armeijan luomisen
välttämättömyydestä. Seurasin hänen toivomustaan ja perustelin
mielipidettäni, jonka mukaan oli välttämättä luotava puolalainen
armeija, yksityiskirjeessä sillä, että sota vaati ankarasti lisäväkeä.

En ole yksityiskohtaisesti selvillä siitä, mitä Berliinissä tapahtui.
Valtakunnankansleri ja kenraali v. Beseler puolsivat siellä hartaasti
puolalaisen armeijan muodostamista ja Puolan kuningaskunnan
perustamista. Puolan kuningaskunnan luomista vastaan esitettiin
kuitenkin useilla tahoilla Saksaa vakavia epäilyksiä. Heti levisi
Berliinistä käsin huhuja, että minä olin suunnitelman luoja. Minä
pyysin useaan kertaan hallitusta tekemään selkoa tapausten kulusta,
mutta pyynnöistäni huolimatta ei yksikään valtiomies, ikävä kyllä,
selittänyt asiaa kaikin puolin. Kuten sukellussotakysymyksessäkin,
samoin nyt syksyllä 1916 sekoitettiin ylin armeijanjohto, joka ei itse
antanut siihen aihetta, toisen kerran poliittiseen riitaan, vieläpä
harhaanjohtavalla tavalla. Oliko ihme, oliko muuta kuin inhimillistä,
että minä näiden seikkojen vuoksi tunsin suorastaan loukkaantumista ja
kyllästystä? Kaikki herrat, jotka ovat minun kanssani tehneet työtä,
tietävät, että minä olin valmis avoimeen keskusteluun, kuuntelin
mielelläni vastaperusteluja, mutta vaadin tinkimätöntä suoruutta.

Valtiokansleri antoi vielä minun nähtäväkseni Puolan kuningaskunnan
perustamista koskevan julistuksen tekstin.

Julistus itsessään oli epäselvä. Esitin sen mielipiteenäni.

Marraskuun 5:nnen julistus kuningaskunnan perustamisesta, samoin kuin
kaikki toimenpiteet puolalaisen armeijan muodostamiseksi, olivat iskuja
ilmaan. Meille selvisi aivan pian, että kenraali v. Conrad oli
arvostellut olosuhteita oikein. Toiveet, että puolalaiset joukot
vahvistaisivat armeijaamme, minun oli pakko lopullisesti jättää.
Kenraali v. Beselerkin huomasi nyt erehtyneensä. Kysymys puolalaisen
armeijan perustamisesta oli siten mennyt kokonaan myttyyn. Silloin
tällöin ilmoille tullutta ajatusta, että oli muodostettava kansallinen
puolalainen joukko, edustivat kenraali v. Beseler ja Itävalta-Unkarin
hallitus, mutta ylin armeijanjohto asettui tästä alkaen siihen nähden
kielteiselle kannalle. Sen mielestä Puolan epäselvän suhtautumisen
vuoksi saattoi sen asestamisesta nyt koitua vaara, jonka torjumiseen
ylimmällä armeijanjohdolla oli yhtä suuri velvollisuus kuin aikaisemmin
yritykseen saada täältä sotavoiman lisäystä.

Näissä tuloksettomissa neuvotteluissa meni sanomattoman paljon aikaa ja
voimia hukkaan ja niissä oli vain mielenkiintoista se itsepäisyys,
millä Itävalta-Unkarin valtiomiehet ajoivat meidän etujamme vastaan
kohdistuvia tarkoituksiaan Puolassa.

Puolalaisen armeijan luominen raukesi poliittisista syistä. Puola
näytti mieluummin tahtovan saavuttaa tarkoituksensa ententen avulla,
asettumalla Saksan ja Itävalta-Unkarin vastustajaksi. Puolalla oli
tarpeeksi väkeä, vaikka se antoikin työmiehiä Saksalle ja
Itävalta-Unkarille. Väkikysymys ei tässä mielessä ole armeijan
muodostamista koskevassa asiassa näytellyt ylipäänsä mitään osaa. Oli
selvää, että me edelleenkin koetimme saada Puolasta mahdollisimman
paljon työvoimia ja käyttää maata sotatehtävissä hyväksemme.

Jos nyt Puolan ja meidän itäalueittemme olosuhteet yhdistetään tähän
Puolan kuningaskunnan perustamista tarkoittavaan yritykseen, niin
ammutaan yli maalin. Ilman Puolan kuningaskunnan julistamista ja
puolalaisen armeijan muodostamisyritystäkin olisi näihin ilmiöihin
johduttu, niihin oli syynä yksinomaan historialliset olosuhteet,
puolalaisten luja kansallistunto ja saksalaisten ja puolalaisten
välillä ennestään vallinnut vastakkaisuus.

Neuvoteltaessa Puolan kuningaskunnan perustamisesta ja puolalaisen
armeijan luomisesta koskettelimme myöskin erikoisrauhan mahdollisuutta
Venäjän kanssa. Esitettiin, mitä luonnollisia vaikeuksia niiden
pyrkimysten vuoksi syntyisi, joita keskusvalloilla oli Puolaan nähden.
Erikoisrauha Venäjän kanssa on aina Saksan kansan ajatuselämässä
näytellyt erikoista osaa. Sain jo syksyllä 1914 "taatun" ilmoituksen
kreivi Witten oleskelusta Berliinissä. Se oli tietenkin houretta.
Englanti ja Ranska pitivät liian lujasti käsissään Venäjää. Stürmer oli
jo kauan ollut Venäjällä pääministerinä. Alettiin taaskin puhua rauhan
mahdollisuuksista hänen myötävaikutuksellaan. Tietysti olisi minustakin
rauha Venäjän kanssa ollut koko joukon mieluisampi kuin koko
puolalainen armeija ja etenkin Puolan kuningaskunta, jota minä
syntyperäisenä posenilaisena sydämeni sisimmässä vastustin. Puolan
armeija saattoi merkitä meille vain muutamia divisioonia, jotka sen
kevennyksen rinnalla, minkä Venäjän luopuminen Saksan vihollisista
olisi tuonut, eivät olisi merkinneet mitään. Laskutehtävä oli sangen
helppo. Siihen ei kannata tuhlata sanaakaan. Heikko kohta oli siinä,
että tässäkin tapauksessa toiveista ja toivomuksista oli vielä pitkä
matka rauhaan, eivätkä diplomaatitkaan ja valtakunnan hallitus päässeet
toiveita ja toivomuksia pitemmälle. He tunsivat kai itsekin, ettei
asiassa ollut mitään pohjaa, muutoinhan he eivät olisi esittäneet
Puolan-ohjelmaa, joka oli niin jyrkästi tähdätty Venäjää vastaan.
Nytkään ei päästy sellaisia rauhaa koskevia mietteitä pitemmälle, joita
milloin hyvänsä saattoi hautoa. Ei ollut puhettakaan minkäänmoisesta
mahdollisuudesta, johon olisi voitu tarttua, jotta olisi päästy edes
yleensä yhteyteen Stürmerin kanssa, yhtä vähän kuin mistään Stürmerin
etäisimmästäkään yrityksestä. Ei kukaan uskonut rauhan mahdollisuuteen
Venäjän kanssa. Sotatilanne syys- ja lokakuussa ei ollut siihen sopiva,
vaikkakin ententen täytyi jo lokakuussa huomata, ettei suuri rynnäkkö
syksyllä 1916 tulisi onnistumaan. Lokakuun 21:senä viittasi
valtakunnankansleri siihen, ettei siihen aikaan ollut olemassa mitään
toiveitakaan erikoisrauhasta Venäjän kanssa. Venäjä oli muka niin
riippuvainen Englannista.

       *       *       *       *       *

Jotta voisin hankkia ylimmälle armeijanjohdolle välttämättömän perustan
sodan jatkamiseen ja vahvistaa sotakoneistoa, oli minun käytävä
muokkaamaan laajaa ja syvää työmaata. Minä en tietystikään voinut itse
olla kaikkialla auraa ohjaamassa enkä kylvämässä. Missä huomasin
kykeneviä yhteistyön suorittajia ja yhtä vakavaa suhdetta sotaan,
siellä kohosi hyvä kylvö, mutta paikoitellen orasti se heikosti eikä
pelto kantanut mitään hedelmää. Ilmestyipä rikkaruohoakin ja se
tukahdutti sen, mikä siihen asti oli rehoittanut.



ENTENTEN RYNNISTYS 1917 VUODEN ALKUPUOLISKOLLA


I.

Inhimillisten laskelmien mukaan oli meidän puolustustaistelujemme
painopiste vuonna 1917 oleva lännessä, jos kohta idässäkin vielä
oteltaisün kuumasti. Välitön yhteistyö Itävalta-Unkarin armeijan
ylikomennon kanssa ei enää ollut siinä määrin tarpeen vaatima kuin
Romaanian sotaretken aikana, päällystön järjestely kun oli
itärintamalla sen jälkeen tehty yksinkertaisemmaksi. Ylin armeijanjohto
kuului nyt länsirintamalle. Minä ehdotin uudeksi päämajaksemme Spaata
taikka Kreuznachia. Spaa hyljättiin, Kreuznach oli erittäin sopiva, sen
ohi kun kulki useita rintamalle johtavia lennätinlinjoja. Sikäläiset
hotellit ja vieraskodit olivat majapaikoiksi sopivia. Annettiin
määräys, että Kreuznach, Münster am Stein ja Bingen oli varustettava
päämajaa varten, muuton laskettiin voivan tapahtua helmikuun
loppupuoliskolla. Toistaiseksi pidettiin sekin mahdollisuus avoinna,
että palattaisiin Plessiin takaisin.

Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento asettui Badeniin Wienin lähelle.

Helmikuun 1:senä 1917 alkoi sukellussota. Kävi pian ilmi, ettei
tarvittu erikoisia suojatoimenpiteitä Hollantia eikä Tanskaa vastaan.
Tähän tehtävään varatut esikunnat ja joukot vapautuivat siirtymään
länsirintamalle.

Lännessä oli otettava laskelmissa lukuun, että englantilaiset
jatkaisivat hyökkäystään Sommen taistelukentällä ja laajentaisivat sitä
ehkä pohjoiseen päin. Oli mahdollista, että sitä seuraisi ranskalaisten
hyökkäys Royen ja Noyonin välillä, mutta todennäköisempää, että Ranska
rynnistäisi, kuten syksyllä 1915, Soissonsin--Reimsin--Argonnen
rintamaamme vastaan. Entente olisi käyttänyt strateegisesti hyväkseen
hyökkäyksiään puristamalla meidän Ranskaan tunkeutuvan kaaremme
kumpaakin sivustaa, kaari kun tarjosi suotuisia mahdollisuuksia. Ei
saattanut arvata, minkä rintaman osan ranskalaiset erikoisesti
valitsisivat rynnistyksensä kohteeksi. Silloin saattoi heidän
sivuhyökkäyksensä Royen tienoilla myöskin olla mahdollinen. Tiedustelut
viittasivat myöskin Lothringin rintamaan ja Sundgauhun, missä asemiemme
järjestelytyö ei vielä ollut mitenkään merkittävämmin edistynyt. Me
tunsimme siellä aina jonkinmoista epävarmuuden tunnetta, sillä siinä
seudussa olivat paikalliset yritykset milloin tahansa mahdollisia ja me
saimme vain vaivalla sinne vahviketta.

Myöskin Verduniin viittasivat välistä tiedonannot. Siellä pystyi
ranskalainen aina hyökkäämään. Lopuksi puhuttiin englantilaisten
hyökkäysrintaman pitentymisestä pohjoiseen, joten rintamassamme ei
ollut ainoatakaan kohtaa, jota emme olleet pakotetut varustamaan
sitkeän puolustuksen varalta. Asema oli epäselvä.

Ei ollut epäilemistäkään, etteivätkö taistelut Isonzon rintamalla
tulisi jatkumaan. Trieste pysyi Italian pyrkimysten määränä.
Makedoniassa ja Vardarin varrella olivat hyökkäykset enemmän kuin
todennäköisiä, Turkissa -- samoin kuin Palestiinassa ja Bagdadia
vastaan saattoi niitä varmasti odottaa.

Idässä pidin luultavana hyökkäystä erityisesti rintaman eteläosaa,
Itävalta-Unkarin joukkoja vastaan. Venäläisten äkillinen hyökkäys
Mitaun suunnalla tammikuun lopulla oli pelästyttänyt itärintaman
ylipäällikköä ja myöskin meitä; se saatiin juuri ja juuri pysähtymään,
kun kiireesti koottiin reservit.

Milloin suuri rynnistys oli alkava, sitä ei vielä osattu arvata. Idässä
sitä tuskin saattoi odottaa ennen huhtikuuta. Venäläisten suuri
kevätrynnäkkö 1916 oli alkanut maaliskuussa ja ilmasuhteet sekä keli
olivat sitä pahasti haitanneet. Niin varhainen uusinto ei ollut varsin
todennäköistä, oli mahdollista, että ententekin lännessä viivyttäisi
siihen saakka hyökkäystään. Asema Sommella oli niin kireä, että meidän
täytyi pitää mahdollisena rynnistyksen alkamista jo aikaisemmin.

Yleinen tilanne pakotti meidät lykkäämään taistelun lännessä niin
pitkälle kuin suinkin, jotta sukellussota ennättäisi ratkaisevasti
vaikuttaa. Myöskin taktilliset seikat ja niiden lisäksi ampumatarpeiden
puute puhuivat sen puolesta.

Samaan aikaan oli meidän rintamanlyhennyksellä päästävä edullisempaan
voimainryhmitykseen ja varattava itsellemme suuremmat reservit.
Belgiassa ja Ranskassa oli meillä 154 divisioonaa noin 190:tä osittain
tuntuvasti vahvempaa divisioonaa vastassa, mikä oli pitkällä
rintamallamme sangen epäedullinen voimasuhde. Oli pyrittävä myöskin
siihen, että rintaman osia säilytettäisiin mahdollisimman kauan
vihollisen suurrynnistyksiltä, ja estettävä vastustajaa käymästä niiden
kimppuun vahvoin voimin. Sen kautta samalla saavutettiin asemia, joihin
heikommat ja taistelun kuluessa uupuneet divisioonat voitiin asettaa.

Nämä näkökohdat, jotka liittyivät mitä läheisimmin sukellussodan
aloittamiseen, johtivat päätökseen, että peräydyttäisiin Ranskaan
pistäytyvästä rintamamme kaaresta Siegfried-asemiin, joiden piti olla
maaliskuun alussa puolustuskunnossa, ja uusien asemiemme edustalla
toimitettaisiin suunnitelmallisesti 15 km levyisellä alalla valmisteltu
hävitys.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli laatinut päiväkirjan
muotoon ohjelman tyhjennys- ja hävittämistöistä käyttäen ohjelmasta
salanimeä 'Alberich' ja jakanut sen viiden viikon osalle. Me saatoimme
-- jos vihollisen hyökkäys teki sen välttämättömäksi -- keskeyttää
tämän työn koska tahansa ja lähteä liikkeelle. Pääasia oli välttää
taistelua; samalla tuli pitää huolta siitä, että koko meidän
varastomme -- paitsi rakennetuissa asemissamme kiinni oleva -- sekä
sotatarveraaka-aineet kuljetettiin pois. Vihdoin vielä oli hävitettävä
kulkutiet, asumukset ja kaivot, jotta vaikeutettaisiin vihollisen
asettumista lähiaikoina vahvoin voimin uusien asemiemme edustalle.
Kaivojen myrkyttäminen oli kielletty.

Rintaman siirtoa koskevan päätöksen tekeminen oli äärettömän vaikea.
Sehän merkitsi meidän heikkoutemme tunnustamista, minkä luonnollisesti
täytyi vaikuttaa viholliseen innostavasti ja meihin lamauttavasti.
Mutta kun se oli sotilaallisesti välttämätöntä, ei ollut valitsemisen
varaa. Päätös oli toteutettava. Kenraali v. Kuhl ja minä neuvottelimme
asian toteuttamisesta yhtämittaa. Kenraalisotamarsalkka ja hänen
Majesteettinsa antoivat suostumuksensa. Helmikuun 4:ntenä annettiin
käsky, että Alberich oli suunnitelman mukaisesti pantava täytäntöön.
Ensimmäinen Alberich-päivä oli helmikuun 9:s. Peräytymisen tuli alkaa
maaliskuun 16:ntena, mutta se voitiin, jos vihollinen painostaisi,
aloittaa koska tahansa aikaisemminkin. Tässä tapauksessa olisi
kuitenkin, puhumattakaan suuresta varastojen menetyksestä, suuri osa
hävitystoimintaan perustuvasta tehosta mennyt hukkaan. Samaan aikaan
sai everstiluutnantti Nicolai ohjeet vihollisen harhaan viemisestä
erikoisten ilmoitusten avulla, jotka oli sen tietoon saatettava. Hänen
ja eversti v. Haeftenin oli pidettävä huoli siitä, ettei oman maan eikä
puolueettomien maiden sanomalehdistö saattaisi julkisuuteen mitään
huomiota herättävää. Minä ilmoitin valtiokanslerille henkilökohtaisesti
aikeistamme.

Alberich-työt kehittyivät järjestelmän mukaisesti. Ne onnistuivat
täydellisesti. Tyhjennetyltä alueelta otettiin talteen paljon
taideaarteita ja maasotaa koskevien Haagin määräysten mukaisesti
vietiin säilytettäviksi alueelle, jota pidimme miehitettynä. Syvästi
surkuteltavaa oli, että paljon asukkaitten omaisuutta ja tavaraa
turmeltui, mutta se ei ollut autettavissa. Suuri osa asukkaista
siirrettiin itään, ainoastaan vähäinen osa jätettiin paikoilleen
erinäisille paikkakunnille, kuten Noyoniin, Hamiin, Nesleen, muutaman
päivän muonamäärällä varustettuna. Toisaalta ei viholliselle saanut
antaa vähääkään työ- ja puolustuskykyistä väkeä lisävoimaksi, toisaalta
tuli sille jättää mahdollisimman paljon ruokittavia.

Englantilaisella Sommen-rintamalla ei taistelutoiminta ollut koskaan
kokonaan tauonnut. Maaliskuun alussa lisääntyivät merkit, joista voi
päättää taistelun Sommen pohjoispuolella alkavan uudelleen. Myös Royen
eteläpuolella tulivat ranskalaisten hyökkäysaikeet yhä selvemmin
näkyviin. Aiheutuivatko nämä molemmat meidän toimistamme, täytyy jättää
ratkaisematta. Sotajoukon paikallisjohtajien hermot joutuivat kovaan
koetukseen, kun heidän kaikesta huolimatta oli odotettava, kunnes
alkuaan siirron aloittamiseen määrätty aika oli saapunut. Ihan
täydellisesti ei tätä voitukaan toteuttaa, sillä pohjoisessa tehtiin
pienempiä rintamasiirtoja noin 11:nnestä, etelässä noin 13:nnesta
päivästä lähtien, jotta voitaisiin välttää vihollisen yhä
todennäköisemmäksi käynyt hyökkäysyritys.

Suuri peräytymisliike alkoi sitten suunnitelmanmukaisesti maaliskuun
16:ntena ja se tehtiin yhtäpäätä muutamin suurin siirroin. Ylin
armeijanjohto piti yleensä tärkeänä, että vältettiin taistelua ja että
sotajoukoilla oli tilaisuus järjestää Siegfrid-asemat, ennenkuin
vihollinen saapuisi ylivoimaisena niiden edustalle. Paikoittain olivat
varaväkenä olleet divisioonat sijoitetut uusiin asemiin; toisin paikoin
täytyi vihollista vastassa seisseiden joukkojen jäädä yhä edelleen
rintamalle.

Ainoastaan St. Quentinin eteläpuolella tuli hyökätä vihollisen
kimppuun, kun oli kuljettu Sommen ja Crozat-kanavan yli. Niin
tehtiinkin, mutta hyökkäystä ei toimitettu kyllin tarmokkaasti. Sen
seuraukset eivät olleet silmiinpistävät. Kruununprinssi Rupprechtin
armeijaryhmä ja me ylimmässä armeijanjohdossa olevat olimme harkinneet,
olisiko mahdollista tehdä vastahyökkäys koko Siegfrid-rintamalla. Me
olisimme tahtoneet mielellämme korvata huomattavalla taktillisella
menestyksellä sen, että olimme peräytymisemme muodossa tunnustaneet
heikkoutemme. Voimasuhteet ja sotajoukkojen tila tekivät kuitenkin
mahdottomaksi asettaa taistelukentälle, josta tiet oli hävitetty, niin
suuria voimia, että menestys olisi ollut varma. Väkisinkin täytyi
ylimmän armeijanjohdon jättää suuri vastahyökkäys tekemättä.

Ententen joukot seurasivat perääntyvän armeijamme kintereillä.
Peräytymistämme ne koettivat väittää suureksi menestykseksi itselleen.
Sanomalehdistössä oli kuitenkin niin tehokkaasti ja taitavasti
valmistettu maaperää, ettei tämä niille onnistunut. Todellisuudessa ne
eivät olleet saavuttaneet mitään sotilaallista menestystä. Ne eivät
olleet myöskään estäneet tyhjentämis- ja hävittämistöitämme, mistä
saamme kiittää liikkeelle panemiamme tietoja. Koko siirto on johtajain
ja sotilaiden loistava teko ja todistaa Saksan armeijan yleisesikunnan
huolellista ja kaukonäköistä toimintaa.

Me seisoimme nyt lujemmissa asemissa ja rivimme olivat suljetummat.
Tähänastiset asemamme olivat olleet liian venytetyt. Vihollinen
huomasi, että sen taktilliset toimenpiteet oli tehty tyhjiksi.

Entiseen suuntaan se ei enää voinut hyökätä. Alue, jonka läpi olimme
kulkeneet, oli tullut tyhjäksi ruokavaroista. Jotta siinä voitaisiin
käydä sotaa, oli se ensin saatava kuntoon. Jotta siltä käsin voitaisiin
hyökätä, oli ensin äärettömän paljon rakennettava. Siksi asettuikin
vihollinen suhteellisesti vähäisin voimin uuden rintamamme eteen. Me
saatoimme puolestamme nyt divisioonia erottamalla ohentaa rintamaamme.
Se, mitä me Alberich-siirrolla ja Siegfrid-asemiin asettumisella olimme
tarkoittaneet, oli täydellisesti saavutettu. Ja Siegfrid-rintama on
kestänyt kauan. Peräytymisestämme olemme saaneet täyden korvauksen!
Kaikki johtajat toivoivat, että Saksan armeijalla olisi ollut hyvin
paljon tällaisia betonisuojuksisia Siegfrid-asemia; sodankäynti vuonna
1918 olisi silloin ollut paljon helpompaa. Mutta niiden rakentamiseen
ei saatu työvoimia. Hyvien varustuksien voima väheni myöhemmin myös
siitä syystä, että tankit kulkivat leveimpienkin esteiden yli.

Meidän täytyi tyytyä siihen, että entente näiden erittäin tehokkaiden
hävitysten ja asukkaitten siirron vuoksi nimitti meitä taas hunneiksi
ja pani meitä vastaan liikkeelle koko kiihoitusvarastonsa. Se sai tehdä
niinkuin se halusi. Me olimme toimineet sotalakien nojalla, mutta emme
tehneet hävitystyötä edes siinä mittakaavassa kuin tehtiin Yhdysvaltain
kansalaissodassa. Peräytyessämme 1914 Puolassa me olimme säästäneet
maata hävitykseltä. Silloin kiinnitin kaikki toivoni ainoastaan
rautateitten hävittämiseen, kun välimatkat olivat suuret. Täällä, missä
matkat olivat lyhyet, täytyi maata kohdella kovakouraisemmin. Siellä
voimme me jättää vihollismaan asukkaat rauhaan, täällä tekivät
inhimillisyys ja hätäpuolustus asukkaiden siirron tarpeelliseksi.
Olisiko meidän pitänyt jättää heidät tuhon omiksi hävitetylle seudulle?
Kaikki toimenpiteemme määräsi sodan välttämätön pakko. Muutoin
noudatettiin niin suurta inhimillisyyttä kuin suinkin oli mahdollista.
Me olimme liian suuria, tehdäksemme pahaatarkoittavilla toimenpiteillä
ja epäoikeutetulla ankaruudella toisten onnettomuuden vielä
suuremmaksi. Niin ei ollut laita vain täällä, niin oli laita
kaikkialla. Ainoastaan milloin sotilaallinen turvallisuutemme niin
vaati, kuten esim. vakoilun estämisessä, menettelimme me ankarasti.


II.

Peräytymisliikkeestämme odotin maaliskuun lopulla olevan strateegisena
seurauksena, että englantilaisten hyökkäyskohta siirtyisi pohjoiseen.
Missä hyökkäys tulisi tapahtumaan, sitä ei varmuudella voinut sanoa.
Mahdollista oli, että se tapahtuisi Arrasin luona. 3:s armeija oli
helmikuun keskipalkoilla 1917 niillä paikoin Champagnessa, missä
syyskuussa 1915 oli taisteltu, ryhtynyt paikalliseen yritykseen, joka
tarkoitti siirtymistä edullisempiin asemiin. Siirtyminen oli
onnistunut. Sotasaaliin joukossa oli tammikuun 29:ntenä annettu Ranskan
2:sen jalkaväkidivisioonan päiväkäsky, joka viittasi ilmeisesti siihen,
että huhtikuussa oli odotettavissa ranskalaisten suurhyökkäys Aisnen
varrella. Tämä oli erittäin tärkeä tieto. Tästä lähtien kiinnitettiin
vähän huomiota ilmoituksiin, joissa puhuttiin Lothringenissa ja
Sundgaussa tapahtuvista hyökkäyksistä.

Suurien työvoimiensa avulla oli ententen onnistunut muodostaa sekä
Verdunin rintama-alueesta että suuresta osasta muuta rintamaansa
hyökkäyskenttä, johon oli hankittu riittävästi kuljetuslaitteita ja
sotatarvelaitoksia. Sen vuoksi se saattoi siirtyä hyvin pian eri
tahoilla rintamaa hyökkäämään tarvitsematta ilmaista tarkoituksiaan
suurten valmistustöiden kautta. Vaikka lentäjämme ottivat valokuvia
vihollisen asemain rakentelusta ja varustustöistä ja näin saatuja
tietoja tarkistettiin jatkuvasti uusilla lentoretkillä, saatoimme me
olla selvillä vihollisen aikeista vain yleisin piirtein.

Ranskalaisten rintama Vaillysta Aisnen varrelta aina Argonneihin saakka
oli erittäin hyvin varustettu, jonka vuoksi siellä ei tarvittu mitään
töitä hyökkäyksen varalta. Mitä töitä oli tehty Chemin des Damesin
eteläpuolella, sen saimme nähdä hyökkäyksemme aikana vuonna 1918. Työ
näyttää tehdyn jo 1915-16; ehkä aikoivat ranskalaiset käydä v. 1916
tällä taholla hyökkäykseen, mutta sen esti saksalaisten hyökkäys
Verduniä vastaan.

Asema länsirintamallamme oli lujittunut; mutta Sommen taistelun ja
Verdunin luona käytyjen kamppailujen aiheuttama painostus tuntui yhä
mielialassa ja lisäsi jännitystä, joka luonnollisesti liittyy jokaiseen
puolustukseen ja kuluttaa hermoja.

Päällystön järjestely oli saatu paremmaksi.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmään kuuluivat 4:s, 6:s, 1:nen ja
2:nen armeija ja oli se sijoitettu Kanaalin ja La Fèren välille.

Sen jatkona oli Verdunin itäpuolelle, Orneen asti ulottuva Saksan
kruununprinssin armeijaryhmä -- 7:s, 3:s, 5:s armeija, joiden jälkeen
seurasi kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin
armeijaryhmä, josta oli luovutettu 4:s armeija Sixt v. Arminille --
armeijaosastot C, A., B. --; sen esikunnanpäällikkönä oli kenraali
Krafft v. Dellmensingen. Tämän armeijaryhmän perustamisesta olivat olot
Elsass-Lothringenin rintamalla tulleet huomattavasti paremmalle
kannalle.

Arrasin ja Laonin välillä toimeenpannun rintamanlyhennyksen johdosta
vapautui sieltä 1:sen armeijan ylikomento. Se siirrettiin Saksan
kruununprinssin armeijaryhmään Reimsin molemmin puolin, 7:nnen ja
3:nnen armeijan väliin. Sellainen armeijan ylikomennon poistaminen ja
siirtäminen on pitkällinen tehtävä, se kun vaatii samalla muutoksia
armeijan etappijärjestelyyn. Sitä ei voida tehdä käden käänteessä, jos
tahdotaan välttää hyvin suuria häiriöitä. Minä toivoin, että armeijan
ylijohto päämajoineen voitaisiin sijoittaa Retheliin, ennenkuin
ranskalaisten hyökkäys Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastaan
alkoi.

Armeija oli Alberich-siirron avulla saanut vielä lisäksi kaksi
kuukautta aikaa lepoon ja sotilaalliseen valmistautumiseen. Voimat
olivat kyllä suuressa määrin palanneet, mutta kruununprinssi
Rupprechtin armeijaryhmässä oli vielä väsyneitä divisioonia.

Sotilaallinen harjoitustyö oli saatu kohoamaan. Vasta muodostetut
osastot oli jo osaksi sijoitettu rauhallisille rintamille, osaksi niitä
paraikaa saatettiin sijoituskuntoon. Romaaniasta oli Belgiaan saapunut
divisioonia. Ylin armeijanjohto oli myös vaihtanut länsirintamalla
olevia vähemmin taistelukykyisiä joukkoja itärintamalta tuotuihin
taistelukuntoisiin joukkoihin, vaikka tämä rintama siten heikkeni.

Asemain rakentamista joudutettiin. Kun oli peräydytty
Siegfried-asemille, siirrettiin sieltä vapautuneet työvoimat niiden
rintamain taa, joilla hyökkäystä voitiin odottaa. Nyt täytyi siellä
kiireesti täydentää selkäpuolella olevia asemavarustuksia.
Sotavälinevarustukset olivat parantuneet. Ampumatarvevarastojen runsaus
johtui etupäässä kulutuksen vähentymisestä viime kuukausina.
Reservivarasto oli saatu kokoon ja se oli jonkunlaisena turvana,
elleivät taistelut idässä ja lännessä tulisi hyvin pitkällisiksi.
Hindenburg-ohjelma alkoi näyttää tehoaan. Ampumatarpeiden jatkuva
saanti rintamalle oli taattu.

Italian rintamalla oli hiljaista. Makedoniassa oli helmi- ja
maaliskuussa ententen paikalliset hyökkäykset Monastirin luona ja
Cernan mutkassa verisesti torjuttu.

Turkin Aasian-sotanäyttämöillä olivat taistelut alkaneet heti
sodankäyntiin sopivan vuodenajan tultua. Englantilaiset olivat saaneet
valmiiksi varustelunsa ja kävivät hyökkäykseen. Eversti v. Kressin
ansio on, että hyökkäys, jonka englantilaiset tekivät Palestiinassa
Gazaa vastaan, epäonnistui.

Mesopotamiassa kävi hyvin pian ilmi, että Irak-alueella toimiva
turkkilainen armeija ei ollut vastustuskykyinen. Kut-el-Amara antautui
helmikuun 25:ntenä. Jo maaliskuun 11:ntenä valtasivat englantilaiset
Bagdadin. Se oli Turkille raskas tappio. Turkin oli tämän vuoksi pakko
tyhjentää myös persialainen raja-alueensa. Näitten tapausten vuoksi
pyysi Enver, että Saksan ylin armeijanjohto antaisi hänen
käytettäväkseen saksalaisen armeijaryhmäkomennon ja saksalaisen
retkikunnan, jotta hän voisi valloittaa takaisin Bagdadin. Tämän
toimenpiteen valmisteluun kului useita kuukausia. Etappijärjestelmän
tuli olla valmiina, ennenkuin joukot lähtivät liikkeelle.
Amanustunnelin avaaminen leveäraiteisliikenteelle tammikuussa 1917
ja mahdollisuus voida avata Taurus-tunneli syksyyn mennessä
kapearaiteisliikenteelle paransivat kulkuyhteyttä Vähässä Aasiassa.
Enverin suunnitteleman yrityksen toteuttaminen näytti mahdolliselta. Me
voisimme ehkä pienten saksalaisten pataljoonain avulla saada suuria
turkkilaisia joukkoja uudestaan taisteluun ja pakottaa Englannin
siirtämään Irakiin huomattavia sotavoimia. Ylin armeijanjohto suostui
-- vaikkakaan ei hyvillään -- Enverin pyyntöön. Kenraali v. Falkenhayn
tuli Enverin toivomuksesta armeijaryhmän päälliköksi. Sotaministeriö
ryhtyi muodostamaan pientä Aasiaan lähetettävää joukkoa.

Idässä oli tapahtunut suuri muutos. Maaliskuussa kukisti ententen
kannattama vallankumous tsaarin. Vahvasti sosialistinen hallitus otti
vallan käsiinsä. Epätietoista on, mistä syistä entente kannatti
vallankumousta. Huomasiko se edessään voimakkaan kansanliikkeen, jota
se ei voinut estää, ja siksi liittyi siihen, vai oliko tsaari sisäisten
mullistusten pelosta alkanut suosia rauhaa, minkä vuoksi hänet oli
syrjäytettävä? Vai oliko vielä muita syitä? Varmaa vain on, että
entente toivoi vallankumouksesta menestystä sodankäynnille, ainakin se
tahtoi pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Siksi se toimi epäröimättä.
Tsaarin, joka ententen mieliksi oli aloittanut sodan, piti kukistua.
Tässä ilmeni suunnaton tahdon voima, joka ei säikähtänyt mitään, kun
sota oli saatettava voittoon isänmaan onneksi. Entente olisi toiminut,
vaikka Stürmer vuonna 1916 todella olisi suosinut rauhaa.

Vallankumouksen puhkeaminen paljasti täydelleen Venäjän olojen
räikeyden. Kansassa ja sotajoukossa vallitsi mädännäisyys; muutoin
olisi vallankumous ollut mahdoton. Sielläkin oli sotajoukko osa
kansasta, kuten meillä; sielläkin olivat sotajoukko ja kansa yhtä.
Kuinka usein olinkaan toivonut Venäjän vallankumouksen puhkeamista,
jotta sotilaallinen asemamme olisi käynyt helpommaksi; aina oli se
jäänyt pelkäksi haaveeksi. Nyt se oli tapahtunut ja tuli kuitenkin
yllätyksenä. Suunnaton paino putosi hartioiltani. En pitänyt silloin
mahdollisena, että Venäjän tapahtumat pääsisivät kalvamaan meidänkin
voimiamme.

Oli mahdoton ollenkaan arvioida, missä määrin idässä tulisi tapahtumaan
jännityksen laukeamista; hyökkäysmahdollisuudetkin piti yhä edelleen
ottaa huomioon, mutta siitä huolimatta vallankumous, jonka kautta
Venäjän sotakykyisyys väheni, merkitsi ententen voimain heikontumista
ja helpotti suuresti meidän vaikeaa asemaamme. Ylin armeijanjohto tunsi
helpotusta lähinnä sen kautta, että idässä säästyi sotajoukkoja ja
ampumatarpeita. Ryhdyttiin myös suuremmassa määrässä kuin ennen
vaihtamaan länsirintaman väsyneitä divisioonia itärintaman
voimakkaampiin joukkoihin.

Venäjän armeijassa käyntiin pantavan propagandan avulla oli saatava
voimakas rauhankaipuu herätetyksi.

Venäjän vallankumous oli sellaisia tapahtumia, joita ei yksikään
sotapäällikkö saa laskelmissaan ottaa varmana tekijänä lukuun. Nyt se
ei enää ollut pelkkä toivomus, vaan tosiasia, jota minä sotilaana
saatoin käyttää hyväkseni.

Asemamme yleisluonne oli huomattavasti parantunut. Nyt suhtauduin
luottavasti länsirintaman taisteluihin.

Sukellussodan tulokset olivat hyvät. Merisotalaitoksen toiveet olivat
toteutuneet. Tulos oli laskelmia suotuisampi. Tonniston ja upotetun
tavaran menetys ei voinut olla jälkeä jättämättä. Syysk. 7:ntenä 1918
ilmestynyt "Economist" sanoo vuoden 1917 kevättä kriitillisimmäksi ja
uhkaavimmaksi ajaksi, mitä Englanti on elänyt sodan alusta alkaen.
Entente olikin tästä lähtien pakotettu käyttämään merisodassa niitä
ihmisvoimia ja sotatarpeita, joita se tähän asti oli voinut käyttää
maasodassa. Tällainen voimain siirto merelle kasvoi ajan mittaan
huomattavasti.

Yhdysvallat julistivat huhtikuun 5:ntenä, että niiden ja Saksan välillä
vallitsi sotatila. Venäjän heikkeneminen, sukellussotamme saavutukset
sekä toivo voida voimakeinoilla parantaa puolustusta sukellusveneitä
vastaan lienevät ainakin osittain aiheuttaneet tämän toimenpiteen. Jo
helmikuun 3:ntena oli Amerikka katkaissut diplomaattiset suhteensa
meidän kanssamme. Mielestäni on epäilyksenalaista, olisimmeko tuona
väliaikana voineet päästä sovintoon sen kanssa kajoamatta
sukellussotamme perusteihin. Ulkoasiainviraston yritys antautua
Meksikon kanssa sotilaallisiin suhteihin kiihoitti Yhdysvaltain
mielialaa meitä vastaan. Varoituksistani huolimatta tämä virasto käytti
vanhentunutta ja helposti tulkittavaa salakirjoitusta.

Heti Amerikan sodanjulistuksen jälkeen oli koko maailma aseissa meitä
vastaan. Ainoastaan muutamat valtiot, niiden joukossa Argentina ja
Chile, pysyivät puolueettomina vihollisen painostuksesta huolimatta.

Muutkin neliliiton vallat, paitsi Bulgaaria, asettuivat Amerikkaa
vastaan sotakannalle. Amerikan lähettiläs jäi Sofiaan. Saksan hallitus
ei pitänyt huolta siitä, että Bulgaarian hallitus olisi vaatinut
lähettilästä poistumaan Sofiasta, vaikka minä useaan kertaan pyysin
Saksan hallitukselta tällaista toimenpidettä. Tämä laiminlyönti tuli
myöhemmin hyvin kalliiksi.

Amerikan liittyminen vihollisiimme ei minulle ollut yllätys. Minä olin
uskonut niin tapahtuvan siinä tapauksessa, että selviytyisimme
sotakentällä voittajina, vaikkapa sukellussotaa ei olisikaan käyty
kireämmässä muodossa. Jo vuoden 1915 alussa oli eräs itärintamalla
ollut amerikkalainen sanomalehtimies lausunut sellaisia ajatuksia.
Varmaankaan tämä ei ollut ainoastaan hänen yksityinen mielipiteensä.

Amerikka ei tuntenut rauhanaikaista Saksaa ja Englannin
veriheimolaisena se näki Saksan nyt, samoin kuin Euroopan tapahtumat
yleensä, yksinomaan ententen silmälasien läpi. Saksalaissyntyisillä oli
Yhdysvalloissa hyvin vähän vaikutusvaltaa. Epäviisasta menettelyä oli
se, että me olimme pitkän aikaa, vedoten heidän syntyperäänsä,
yllyttäneet heitä heidän uutta isänmaataan vastaan, ja se vaikutti
vieroittavasti. Irlantilaisen kansanaineksen kanta on minulle jäänyt
epäselväksi. Yhdysvallat eivät välittäneet siitä, että tätä onnetonta
maata sorrettiin.

Vastaus, jonka presidentti Wilson oli lähettänyt keisarin syksyllä
v. 1914 kirjoittamaan kirjeeseen, jossa tämä vetosi Amerikan
oikeudentuntoon Belgiassa tehtyjä julmuuksia arvosteltaessa, pani jo
ajattelemaan.

Yhdysvaltain taloudelliset edut saattoivat maan yhä läheisemmin
liittymään ententeen. Englanti, joka oli ollut ensimmäinen
kapitaalimaa, oli luovuttanut paikkansa Amerikalle. Entente oli
joutunut sille suureen velkaan. Ententen häviö sotatantereella olisi
Yhdysvalloille tuottanut aineellista vahinkoa.

Yhdysvaltain kanta ampumatarpeiden hankintaa koskevassa kysymyksessä
ilmaisi selvästi, että maan puolueettomuus käsitettiin yksipuolisesti.
Ainoastaan Amerikan suostumuksella oli Englannin mahdollista ryhtyä
kauheihin toimenpiteihinsä merellä, jotka sotivat kansainvälistä
oikeutta vastaan. Eräässä neuvottelussa, joka pidettiin
ulkoasiainvirastossamme useita vuosia ennen sotaa, sanottiin minulle
aivan empimättä, ettei Amerikka milloinkaan tulisi sallimaan sellaista
menettelyä, jota Englanti nyt noudatti. Me olimme varmasti vakuutetut,
että tuonti Saksaan voisi tapahtua täysin esteettömästi Hollannin
kautta.

Totta kyllä on, että Amerikan hallitus huomautti Englannin
hallitukselle englantilaisten merisotatapojen mielivaltaisuudesta.

Yhdysvaltain maalisk. 30:ntenä 1915 antama vastalausenootti oli
sävyltään vakava. Siinä todettiin, että n.k. englantilainen saarto
"miltei ehdottomasti kieltää niiden kansojen suvereeniset oikeudet,
jotka nyt elivät rauhan kannalla". Lopuksi huomautetaan, "että
Englannin menettelyn hyväksyminen olisi Ison Britannian nykyisiin
vihollisiin nähden puolueettomuudesta luopumista ja ristiriidassa
niiden yleväin velvollisuuksien kanssa, joita Yhdysvaltain
hallituksella on nykyoloissa". Tämä oli selvää kieltä, Toisessa
amerikkalaisessa nootissa, joka annettiin maaliskuun 5:ntenä 1915,
huomautetaan jyrkästi, että maaliskuun 11:ntenä samana vuonna
julistettu n.k. saarto on laiton, epäpätevä ja vääränä pidettävä.
Molempiin nootteihin Englannin hallitus vastasi selvästi torjuen.
Yhdysvaltain hallitus tyytyi tyynesti siihen. Se kanta, joka sillä oli
melkein kaksi vuotta Saksaan nähden, ei siis, jos pidetään kiinni sen
omista sanoista, ollut puolueeton.

Lähettiläs kreivi Bernstorff arvostelee tätä seikkaa eräässä
Yhdysvaltain kansalle ja hallitukselle osoittamassaan selonteossa
huhtikuun 13:ntena 1915 ilmestyneen "Times"-lehden mukaan seuraavalla
tavalla:

"Jos Amerikan kansa tahtoo pysyä todella puolueettomana, on sillä kyllä
keinoja, joilla se voi lopettaa yksipuolisen tavarain joukkoviennin
maasta, tai ainakin se voi käyttää tätä tavarain maastavientiä
pakkokeinona, jonka avulla säännöllinen kauppa Saksan kanssa, ja ennen
kaikkea elintarvekauppa, saadaan pysymään pystyssä."

Yksipuolisesta suosimisesta oli lyhyt askel julkiseen liittoon.

Esitettäköön tässä vain pari lausuntoa:

Vasta kuollut Amerikan Lontoossa ollut lähettiläs Choate kirjoitti
huhtikuun 7:ntenä 1917 earli Greylle:

"Kuten tiedätte, olen alusta alkaen ollut sitä mieltä, että me autoimme
aluksi liittoutuneiden asiaa parhaiten sillä, että pysyimme
puolueettomina ja hankimme, mikäli voimme, aseita, ampumatarpeita sekä
myöskin -- rohkenen ilokseni sanoa -- jonkunverran miehistöä, mutta
että siitä huolimatta oli velvollisuutenamme olla mukana saattamassa
sotaa loppuun oikeuden puolella ja kukistaa perinpohjin preussilainen
militarismi ja auttaa sivistystä voittoon, jos saatoimme sen tehdä
liittymällä sotaan koko voimallamme ja loppumattomilla apulähteillämme.
Nyt se hetki on tullut."

Amerikkalainen amiraali Sims lausui Lontoossa kesäkuun 3:ntena 1917
seuraavat sanat:

"Kun Amerikan laivasto vuonna 1910 oli vierailumatkalla Englannissa,
pidin minä lyhyen, ehkä epädiplomaattisen puheen. Lausuin silloin
ajatuksen, joka nyt on toteutunut. Sanoin silloin, että jos joskus
koittaa aika, jolloin Englannin valtakunnan olemassaoloa uhkaa vakava
vaara, voi Englanti olla varma siitä, että Atlannin toiselta puolen
annetaan sen käytettäväksi jok'ainoa laiva, jokainen dollari ja
jok'ainoa ihminen."

Erityisesti kuvaa virallisten amerikkalaisten piirien käsityskantaa
keskustelu, joka tapahtui erään luottamustoimessa olevan henkilön ja
Amerikan pääkonsulin kesken ja käy samaan suuntaan kuin edellä mainitut
lausunnot.

Kysymykseen, oliko todella "Lusitania"-juttu aiheuttanut Amerikan
yhtymisen sotaan, pääkonsuli vastasi:

"-- Ei, se oli ainoastaan tulitikku, jolla tuli sytytettiin, ja sitä on
käytetty voimakkaasti propagandakeinona. Muutoin olisi meidän täytynyt
keksiä muita uskottavia syitä, voidaksemme sekaantua tähän juttuun!
Ellemme olisi asettuneet liittoutuneitten puolelle, olisimme me sodan
jälkeen menettäneet merkityksemme. Nyt toivomme, että meistä tulee
N:o 1, ja niin tuleekin varmasti."

Kysymykseen, miten Amerikka N:o 1:nä tulisi menettelemään, hän vastasi:

"Saksa on epäilemättä ollut ennen sotaa Euroopan ahkerin maa. Me
(Amerikka) ja Englanti näimme, miten korkealle Saksa kohosi,
huomasimme, että se muutamien vuosikymmenien kuluessa saavuttaisi
valta-aseman, ja että se silloin johtaisi (dictated) ei ainoastaan
Euroopan vaan koko maailman asioita. Siitä koituisi vaara, ja me
amerikkalaiset tajusimme sen. Tästä syystä me liityimme taisteluun ja
me arvelimme näkevämme taistelun lopputuloksen. Me olemme vakuutettuja
siitä, että maamme sodan jälkeen saa johtoaseman. Me emme tule
määräämään ainoastaan Saksan, vaan myös koko Euroopan olot. Kansat
odottavat meiltä paljon, etupäässä ne odottavat kuitenkin rauhaa. Me
annamme sen heille, mutta määräämme ehdot ja hinnan."

"Tuleeko Amerikka viemään tahtonsa läpi myös liittolaisiinsa nähden?"
"Tulee, sen tulemme tekemään! Mutta heille asetettavat ehdot ovat
lievempiä kuin ne, jotka määräämme keskusvalloille. Olemmehan mekin
saaneet liittoutuneilta paremmat ehdot. Tämähän on vain kauppaa!
Sellaistahan on sota aina ollut."

Pääkonsuli erehtyi kuitenkin laskelmissaan, mikäli ne koskivat Amerikan
asemaa sodan jälkeen, mikä tosin johtui vain siitä, että vallankumous
teki Saksan vastustuskyvyttömäksi ja maailmanherruus siksi joutui
Englannille. Amerikalla ei ollut Euroopassa enää vastapelaajaa.

Oli miten oli, Saksalle sota ei missään tapauksessa ollut kauppaa.
Meidät oli siihen pakotettu. Se oli taistelua taloudellisesta
tulevaisuudestamme ja vapaudestamme, taistelua elämästä ja kuolemasta.

Jääköön ratkaisematta, missä määrin vasta mainitut lausunnot
ilmaisevat, mitä presidentti Wilson ja Amerikan kansan suuri lauma
asiasta ajattelevat. Joka tapauksessa nuo mielipiteet vaikuttivat
ratkaisevasti. Käyttäen tekosyynään sukellussotaa Amerikka liittyi
taisteluun meitä vastaan aikana, jolloin ententen asema oli
arveluttava. Epätietoista on, olisiko Amerikka, jollei sukellussota
olisi tarjonnut aihetta, yhtynyt sotaan niin varhain, että se olisi
voinut estää meitä pääsemästä voittoon vuonna 1918. Toisaalta on
mahdotonta arvioida, miten ilman sukellussotaa tapaukset
maasotanäyttämöllä olisivat kehittyneet.

Tosiasia on, että tammikuun 9:ntenä 1917 ei voitu tietää Venäjän
luhistumista, eikä sitä kukaan ole ottanut tekijänä laskelmiinsa. Me
laskimme saavuttavamme voiton sukellussodan avulla viimeistään
ennenkuin Amerikka muodostamillaan uusilla joukoilla voi ryhtyä sotaan.
Ilman sukellussodan apua oli mielestämme neliliitto sortuva 1917.

Mutta tämän vuoden historia muodostuikin aivan toisenlaiseksi:
länsirintama kesti, sukellusveneiden toiminta ei vienyt ratkaisuun,
mutta Venäjä sortui. Tilanne itärintamalla muuttui sodan ja rauhan
välimuodoksi. Tämän vuoksi ilmaantui mahdollisuus, jota ei kukaan ennen
syksyä 1917 ollut voinut ajatella: oli koetettava päästä ratkaisuun
1918 maalla hyökkäyksellä, joka ehdottomasti menestyisi, jos
sukellusveneet kykenisivät ainakin siihen saakka vähentämään sen verran
tonnistoa, ettei amerikkalaisten joukkojen tuonti tapahtuisi nopeasti,
tai jos osakin vihollisen kuljetuslaivoista voitiin upottaa.
Merisotalaitoksen ilmoitusten mukaan se oli todennäköistä.


III.

Ylin armeijanjohto alkoi pitää luultavana, että entente ryhtyisi
suureen hyökkäykseen huhtikuun puolivälissä Ranskassa, Isonzon
rintamalla ja Makedoniassa. Kreuznachista, minne olimme helmikuun
lopussa siirtyneet, kävin usein länsirintamalla ja keskustelin asemasta
armeijaryhmäin ja armeijain ylikomentojen sekä vaarallisimmilla
paikoilla olevien armeijaosastokomentojen kanssa.

Kruununprinssi Rupprechtin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmät
tehtiin voimakkaammiksi liittämällä niihin uusia divisioonia. Ne saivat
tykistöä, ampumatarpeita ja kaikkea mitä tarvittiin voitokkaaseen
puolustautumiseen. Tein kaikkeni päällikköjen toivomusten
täyttämiseksi.

6:s armeija toivoi, että sen rintama Lensin ja Arrasin välillä
Souchez'n luona oikaistaisiin, ja se valmisteli paikallista etenemistä
huhtikuun alussa. Huhtikuun 6:ntena olin varma siitä, että lähimmässä
tulevaisuudessa oli odotettavissa suuri hyökkäys englantilaisten
taholta Arrasin luona. Siirtyminen, jota oli Souchez'n luona
suunniteltu, jätettiin sikseen. Tein armeijaryhmälle pyynnön, että 6:s
armeija siirtäisi varajoukot lähemmäksi taistelukenttää. Loka- ja
joulukuussa Verdunin luona tehdyt viime hyökkäykset olivat uudelleen
opettaneet meille sen vanhan totuuden, että varajoukkojen täytyy olla
taistelukentän lähellä. "Puolustustaistelussa" oli siksi esitetty, että
niillä rintaman osilla, joihin hyökkäys kohdistuu, tuli olla monin
paikoin toisessa aaltovyöhykkeessä toimivalmiita divisioonia, jotka
voivat käydä etumaisten linjojen läpi tunkeutuvien vihollisten kimppuun
ja työntää ne takaisin.

Toiseen ja kolmanteen aaltovyöhykkeeseen kuuluvat divisioonat 6:s
armeija tosin siirsi eteenpäin, mutta ne eivät olleet vielä 8 p:nä
tarpeeksi lähellä. Armeija sai vastaansa lyhyen, mutta erittäin ankaran
valmistavan tykkitulen tauottua 9 p:nä voimakkaan tankkien tukeman
hyökkäyksen Scarpen molemmin puolin. Muutamat etumaisista
divisioonistamme murtuivat. Viereisten väistymättömien divisioonain
tappiot olivat suuret. Jo aamupäivällä onnistui vihollisen tunkeutua
tykistöasemillemme ja saada haltuunsa kukkuloita, jotka hallitsivat
seutua kauas itäänpäin. Varadivisioonat, joiden olisi pitänyt työntää
vihollinen takaisin, eivät olleet saapuvilla. Ainoastaan pieniä
osastoja voitiin automobiileilla saada paikalle. Tilanne oli erittäin
arveluttava ja saattoi käydä vaaralliseksi koko meidän armeijallemme,
jos vastustaja jatkaisi hyökkäyksiään.

Mutta englantilaiset olivat tyytyväisiä saavuttamaansa suureen
menestykseen eivätkä ainakaan huhtikuun 9:ntenä jatkaneet rynnäkköään.

Vietin Kreuznachissa sinä päivänä syntymäpäivääni. Hyökkäystä olin
odottanut toivorikkaana ja olin nyt syvästi masentunut. Oliko tämä
kaikkien viime puolen vuoden aikana nähtyjen vaivojen ja huolien
palkka? Olivatko "Puolustustaistelun" ohjeet olleet vääriä, ja jos niin
oli laita, mitä oli tehtävä? Taistelun kulkua en silloin vielä voinut
tuntea yksityiskohtaisesti.

Päästin puheilleni niitä upseereja, jotka olivat olleet taistelussa
eturintamalla; heidän kertomuksistaan, samoin kuin puhelimitse
saamistani ilmoituksista, tulin vakuutetuksi siitä, että ylimmän
armeijanjohdon antamat määräykset olivat oikeita. Mutta näiden
määräysten toteuttaminen vaati johtajilta taitoa. Eräs divisioona, joka
muulloin oli toiminut hyvin, ei nyt tehnyt tehtäväänsä.

Huhtikuun 9:nnen taistelu Arrasin luona oli huono alku tämän vuoden
ratkaisevaan kamppailuun.

Huhtikuun 10:s ja sen jälkeiset päivät olivat jännittäviä päiviä. 12-15
km leveä ja 6 km syvä rintamanmurto ei ole helppo korjata. Hyvin suuren
ihmishukan, tykkien ja ampumatarpeiden menetyksen ohella, jonka
tällainen murto aiheuttaa, se merkitsee paljon muutakin. Ylimmän
armeijanjohdon oli pidettävä suurin piirtein huolta tarpeellisten
varajoukkojen hankkimisesta. Mutta nykyisessä tilanteessa oli aivan
mahdotonta pitää jokaisen mahdollisesti menetettävän divisioonan takana
varalta toista divisioonaa. Huhtikuun 9:s tuhosi kaikki suunnitelmat.
Tuli kulumaan useita päiviä ennenkuin uusi rintama olisi kunnollisesti
saatu aikaan ja lujitettu. Vaarallisesta tilanteesta selviytyminen
riippui, vaikkakin tarvittavat joukot saataisiin, suuressa määrin
siitä, jatkaisiko vihollinen voittonsa jälkeen hyökkäystään ja
vaikeuttaisi uuden menestyksensä kautta rintamamme muodostamista. Kun
rintama kerran oli päässyt heikoksi, oli vihollisen hyvinkin helppo
saavuttaa menestystä.

Englantilaiset hyökkäsivät 10 p:stä alkaen rintamanmurtoalueella hyvin
voimakkaasti, mutta ei kuitenkaan erittäin suuren suunnitelman mukaan.
He laajensivat hyökkäystään molempiin suuntiin, etelässä aina
Bullecourtiin asti. 11 p:nä he valtasivat Monchyn. Yöllä 12:tta vasten
me tyhjensimme Vimyn kukkulat. Huhtikuun 23:s ja 28:s ja toukokuun 3:s
olivat taas ankaria taistelupäiviä. Sillä välin oli paikoittain
kiivaita kahakoita. Taistelut jatkuivat yhä. Me teimme pieniä
menestyksellisiä vastahyökkäyksiä ja menetimme siellä täällä pieniä
maa-alueita.

6:nnen armeijan ylipäällikkö kenraalieversti vapaaherra v.
Falkenhausen, jolle eversti v. Lossberg oli määrätty esikunnan
päälliköksi, järjesti tarmokkaasti uuden rintaman puolustuksen
armeijaryhmän ja ylimmän armeijanjohdon avulla. Peräytyminen vielä
kauemmas rakennettavina oleville Wotan-asemille, mitä 6:s armeija
yhteen aikaan suunnitteli, ei enää ollut tarpeen.

Arrasin taistelu oli huhtikuun jälkipuoliskolla juuri kiivaimmillaan ja
vaati suuret määrät varajoukkoja ja sotatarpeita, kun samalla
ranskalaisetkin aloittivat suurisuuntaiset hyökkäyksensä Aisnen
varrella ja Champagnessa.

En tunne niitä ilmeisesti kauas tähtääviä strateegisia päämääriä,
joihin englantilaiset tekemällään hyökkäyksellä pyrkivät. Oletan, että
vaikka hyökkäysrintama oli ohut, tarkoituksena ei ollut uuvutustaistelu
eikä huomion syrjäänjohto, vaan suuri rintamanmurto. Mahdollista on
myös, ettei Englannin armeijakaan ollut vielä täydellisesti toipunut
Sommen taistelun jälkeen ja että se täällä ryhtyi toisarvoiseen
hyökkäykseen, kun taas Ranskan armeijan oli määrä päästä ratkaisevaan
tulokseen.

Kenraali Nivellen strateegisena päämääränä oli heti ensi päivinä
puhkaista saksalainen rintama Vaillyn ja Reimsin välillä. Heti sen
jälkeen tehtäisiin hyökkäys Reimsin itäpuolelta Suippeen asti
ulottuvalla rintamavälillä, joten siis rintamanmurto laajenisi ja
rintamamme saataisiin järkkymään 70 km:n pituisella alalla. Hyökkäyksen
pääosan suorittaisi se ranskalainen armeija, joka oli Saksan
kruununprinssin armeijaryhmää vastassa.

Puristus Arrasista käsin Douaita kohti sekä rintamanmurto Reimsin
molemmin puolin Rethelin yli Mezieresiä kohti merkitsi koko
Siegfried-asemain saartoa, joiden rakentamisen lukuisat lentäjät olivat
todenneet. Entente tahtoi saada rintamamme horjumaan kauttaaltaan aina
mereen asti.

Saksan kruununprinssin armeijaryhmä sekä 7:s ja 3:s armeija olivat
ryhtyneet erittäin huolellisiin puolustustoimenpiteisiin.
Kruununprinssi ja hänen esikunnanpäällikkönsä eversti kreivi
Schulenberg työskentelivät väsymättä. 7:nnen armeijan ylipäällikkö oli
kenraali v. Boehn, Saksan armeijan parhaimpia kenraaleja, preussilainen
upseeri oikeaa entistä lajia, hyvä sotajoukkojen kasvattaja ja
tavattoman työkykyinen mies. Hänen esikuntansa päällikkö eversti
Reinhardt, erittäin älykäs mies, teki huolellista työtä ja täydensi
ylipäällikköä. Kenraali v. Einem, 3:nnen armeijan ylipäällikkö, on
tunnettu sotaministerinäolonsa ajalta. Hän oli terävä, kaukonäköinen
upseeri ja sotajoukon hengen tuntija. Hänen esikuntansa päällikkö,
eversti, myöhemmin kenraali v. Oldershausen, erinomaisen pirteä ja
työteliäs mies, täydensi täälläkin sopivasti ylipäällikköään. 3:s
armeijanylikomento erosi myöhemmin, jo ennen taistelua. Huhtikuun ensi
puoliskolla otti ylipäällikkyyden 1:sen armeijan ylikomento, joka
kuului kenraali Fritz v. Belowin alle. Hänen rinnallaan oli
everstiluutnantti v. Klüber, joka oli saanut laajakantoisia kokemuksia
Sommen taistelussa ja oli, samoin kuin hänen kenraalinsa, erittäin
selväjärkinen, sotakysymyksiin perehtynyt mies. Myöhemmin murhasivat
spartakistit hänet Hallessa, missä hän oli virkatehtäviään täyttämässä!

Sotajoukot eivät aluksi uskoneet, että hyökkäys oli tulossa; ne eivät
huomanneet hyökkäysvalmistuksia. Vasta vähitellen vakiintui niissä
käsitys, että raskaat taistelut lähestyivät.

Useita päiviä kestäneen valmistavan tykkitulen tauottua kävivät
ranskalaiset huhtikuun 16:ntena Vaillyn ja Brimontin välillä Reimsin
luoteispuolella hyökkäämään. Chemin des Damesin alueella he mursivat
rintamamme useista kohdin. Meidän oli pakko suurin tappioin vetäytyä
Vaillyn luona ulkonevalta rintamalta Chemin des Damesin ylängöille.
Idempänä he pysyttelivät lujasti kiinni tarrautuen pohjoiseen päin
Ailetteen laaksoon jyrkästi laskeutuvan harjanteen rinteellä.
Winterbergin ja Aisnen välillä ranskalaiset tunkeutuivat tankkien
avulla aina Juvincourtiin asti, mutta täällä keskeytti onneksi eräs
varadivisioona heidän etenemisensä kauemmas. Aivan Aisnen itäpuolella
säilyttivät joukkomme entiset asemansa. Myös Brimontin suuntaan teki
vihollinen vielä aukon rintamaamme, mutta sen täyttivät
varadivisioonamme.

Huhtikuun 17:ntenä ja 18:ntena vihollinen uudisti hyökkäyksensä
saavuttamatta kuitenkaan tuloksia.

Myös Champagnessa olivat tällä välin taistelut alkaneet. Vihollisten
rynnäkkö suuntautui Moronvilliers'n ylänköseutua vastaan. Eräs
divisioonamme ei kyennyt vastarintaan. Me menetimme tärkeät kukkulat.

Laskeutuessaan pohjoiselta ylängöltä ranskalaiset joutuivat
tykkitulemme alaiseksi ja heidän oli pakko pysähtyä. Sain myöhemmin,
keskustellessani erään divisioonan rykmentinkomentajain kanssa, tietää,
että varajoukkomme oli lähetetty liian hätäisesti tuleen. Siksi meidän
ei onnistunut 19:ntenä valloittaa takaisin ylänköseutua. Sen menetys
oli raskas tappio, sillä ylängöltä oli ympäristö kauas pohjoiseen
nähtävissä. Meidän täytyi kuitenkin tyytyä tähän menetykseen.

Huhtikuun taistelun huippukohta oli täten sivuutettu.

Näissä taisteluissa ranskalainen jalkaväki oli käynyt hyökkäykseen
tiheään sullotuin rivein ja sen mieshukka oli siksi tavattoman suuri.

Sekä Aisnen varrella että Champagnessa yritti kenraali Nivelle vielä
toukokuun alussa päästä ratkaisevaan voittoon. Meidän rintamamme oli
kuitenkin uudelleen järjestetty ja saatu lujaan kuntoon, ja
ranskalaisten uusi hyökkäys valtavan rinnakkaistaistelun molemmilla
tantereilla torjuttiin erittäin verisesti.

Toukokuun 7:ntenä oli vielä koko rintamalla ankaria taisteluja. Sen
jälkeen laimeni hyökkäyksen voima Aisnen varrella, 9:nnen päivän
jälkeen myöskin Champagnessa. Täällä leimahti kuitenkin taistelu
20:ntenä päivänä vielä kerran täyteen voimaansa.

Ranskalaisten rynnistys oli rauennut, heidän tappionsa olivat erittäin
veriset. Vaikka Ranskan oli juhlittava taistelua voittonaan, oli sen
mieliala masentunut. Sotaministeri myönsi heinäkuun alussa, että
hyökkäys oli päättynyt niin suuriin tappioihin, ettei sellainen saanut
enää uudistua. Ne olivat olleet niin suuret, että armeijan moraali
alkoi huonota ja puhkesi kapinoita, joista tosin me saimme vain
vähitellen niukkoja tietoja. Vasta myöhemmin saimme selvän käsityksen
asioista.

Ranskan armeijan ylikomennossakin tapahtui muutos. Kenraali Petain tuli
kenraali Nivellen tilalle. Molemmat olivat tulleet kuuluisiksi Verdunin
puolustuksessa. Kenraali Petain johti Verdunin puolustusta keväällä ja
kesällä 1916, ja kenraali Nivelle oli lokakuusta joulukuuhun kestäneen
hyökkäyksen toimeenpanija. Mikä oli siellä johtanut menestykseen, sen
tuli auttaa Ranskan armeija lopulliseen voittoon keväällä 1917.

Suunnitellusta voitosta oli koitunut Ranskan armeijalle tappio. Se oli
meidän puolustustaktiikkamme ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmän
sotakunnon ansio. Ponnistaen viimeiset voimamme olimme saavuttaneet
suuren menestyksen ja osoittaneet olevamme vihollista etevämpiä
sotataidossa.

Joukkojemme ja ampumatarpeittemme kulutus oli näissäkin taisteluissa
ollut erittäin suuri. Kuinka vastaiset taistelut tulisivat kehittymään
ja mitä uusia vaatimuksia meille asetettaisiin, emme voineet vielä
tietää.

Se seikka, että Venäjä ei ryhtynyt hyökkäykseen, vaikutti, ettei
tilanne länsirintamalla vakavuudestaan huolimatta kokonaisuudessaan
tullut keväällä 1917 niin arveluttavaksi kuin se oli ollut syyskuussa
1916. Olen aina karttanut turhia mietteitä, mutta en voinut olla
ajattelematta, millaiseksi asemamme olisi käynyt, jos venäläiset
huhti- ja toukokuussa olisivat ryhtyneet hyökkäykseen ja saavuttaneet
vaikkapa vähänkin menestystä. Meidän olisi ollut silloin, samoin kuin
syksyllä 1916, käytävä suunnattoman vaikeaa taistelua. Myös
ampumatarvevarastomme olisi arveluttavasti vähentynyt. Jos vielä
oletan, että venäläisten menestys huhti- ja toukokuussa olisi ollut
yhtä suuri kuin heinäkuussa, niin en todella käsitä, miten ylin
armeijanjohto olisi voinut taistelusta selviytyä. Huhti- ja toukokuussa
vuonna 1917 pelasti yksinomaan Venäjän vallankumous meidät
vaikeuksista, joihin olisimme joutuneet Aisnen--Champagnen taistelussa
saavuttamastamme voitosta huolimatta.

Venäläiset ryhtyivät hyökkäykseen vasta heinäkuussa, 2-3 kuukautta
ranskalais-englantilaisen hyökkäyksen jälkeen. Hyökkäys ei ollut
yhtenäinen, niinkuin syksyllä 1916. Se oli joukkojen yksittäistä
marssimista, ja me voimme, sisälinjalla toimien, yksitellen nujertaa
yksityiset hyökkäävät joukot.

Myöskin Italian rintamalla oli toukokuussa kiivaita taisteluita. 10:s
Isonzon taistelu ei tuottanut Italian armeijalle menestystä.

Makedoniassa murtui vihollisen suurisuuntainen hyökkäys
bulgaarialaisten rintamaa vastaan.

Sukellussota oli yhä huhti- ja toukokuussakin tuottanut hyviä tuloksia
ja tuottanut helpotusta joukoillemme länsirintamalla.


IV.

Huhti- ja toukokuussa tehdyn hyökkäyksen tuhoisa epäonnistuminen sekä
Venäjän menetys saattoivat Englannin ja Ranskan uuteen tilanteeseen.
Nämä vallat päättivät tehdä toisen voimakkaan hyökkäyksen voittaaksensa
sodan vielä vuonna 1917. Samalla ne tahtoivat hankkia takeet siitä,
että ne ainakin vuonna 1918 saisivat sodan suotuisaan päätökseen.
Hyökkäyksensä ne keskittivät nyt Yperniin saadakseen haltuunsa
saksalaisten sukellusveneiden Flanderissa olevan tukikohdan.
Amerikkalaisten uutisjoukkojen kuljetus Ranskaan vuoden 1918 varalta
oli saatava turvatuksi siten, että käytiin tehokasta sotaa
sukellusveneitämme vastaan.

Ranskan armeija pysyi yhä toimettomana, jotta se tappionsa jälkeen
sisäisesti lujittuisi. Myöhemmin se ryhtyi ainoastaan paikallisiin,
tosin kyllä voimakkaihin hyökkäyksiin. Englantilaisten ja belgialaisten
päävoimat olivat ranskalaisten tukemina hyökkäykseen valmiina
Flanderissa. Myöskin Isonzon varrella, Makedoniassa ja Palestiinassa
varustauduttiin uudelleen hyökkäyksiin.

Kesällä 1917 en luonnollisestikaan saanut vihollisen pyrkimyksistä ja
toimenpiteistä, joita jo alettiin toteuttaa, lähimainkaan niin selvää
käsitystä kuin heinä- ja elokuussa.

Toukokuun jälkipuoliskolla laimeni ranskalaisten taistelutoiminta
huomattavasti. Ranskan armeija pysyi yhä toimettomana. Minun täytyi
kuitenkin ottaa lukuun se mahdollisuus, että hyökkäys koska tahansa
alkaisi toisessa tai toisessa paikassa. Englannin armeija jatkoi
toukokuun jälkipuoliskollakin taistelutoimintaansa entisellä alueella,
Arrasin itäpuolella. Se ei hyökännyt niin voimakkaasti kuin aikoinaan
Sommen taistelussa, mutta kulutti kuitenkin yhtämittaa elinvoimaamme.

Kesäkuun alussa alkoi vihollisen toiminta huomattavasti kiihtyä Ypernin
eteläpuolella Wytschaeten suunnalla, missä meidän rintamamme muodosti
vihollisen asemiin tunkeutuvan kaaren. Pyrkimys kaaren poistamiseen oli
todellisuudessa jo kesäkuussa aiheena suureen Flanderin-taisteluun.
Niin kauan kuin se oli saksalaisten käsissä, voitiin aina
englantilaisten hyökätessä Ypernin luona ja sen pohjoispuolella iskeä
heidän kylkeensä etelästä käsin. Saksalaisten sotilaallinen asema
Wytschaeten mutkassa ei ollut edullinen. Suunniteltiin mainitun mutkan
tyhjentämistä ja rintaman suoristamista. Mutta armeija luuli
voivansa säilyttää asemansa. Hyökkäyksen torjuminen on jokaiselle
puolustusasemassa olevalle sotajoukolle arvokas voitto, vihollinen kun
tällöin kärsii erittäin raskaita tappioita. Siitä syystä päätti sekä
armeijaryhmä että ylin armeijanjohto jättää rintaman mutkan
entiselleen. Asemat olisikin voitu säilyttää, elleivät englantilaiset
olisi ryhtyneet aivan erikoisen valtavasti miinoilla räjäyttämään maata
ja näin saaneet voimakkaan tykkitulen suojassa tiheään sullotuilla
jalkaväkijoukoilla raivatuksi tien. Kesäkuun 7:ntenä he mursivat
rintamamme.

Wytschaeten ja Messinesin kukkuloilla oli edellisinä vuosina käyty
ankaraa munasotaa. Pitkään aikaan ei nyt kuitenkaan ollut
miinoitustyötä tehty kummaltakaan puolelta. Oli ollut kauan hiljaista;
kuulostuskäytäviin ei kuulunut mitään vihollisen miinoitustyötä. Miinat
olivat siis varmaankin olleet jo kauan ladattuina. Miinaräjähdysten
siveellinen vaikutus oli erittäin suuri: monin paikoin perääntyi
joukkomme vihollisen jalkaväen hyökätessä. Samalla Wytschaeten kaareen
kohdistettu valtava tykkituli esti meitä käyttämästä tehokkaasti
varajoukkojamme ja palauttamasta rintamaamme entiselleen. Päätimme nyt
suoristaa kaaren ja siirtyä jänneasemiin. En kuitenkaan hyväksynyt
ehdotusta, että rintamaa vielä tämänkin jälkeen oikaistaisiin. Kesäkuun
7:s päivä tuli meille kalliiksi. Mieshukka oli ollut vihollisen
hyökkäyksen onnistumisen vuoksi hyvin suuri. Täälläkin kului useita
päiviä, ennenkuin rintama taas lujittui. Englantilaiset eivät jatkaneet
rynnäkköään. Ilmeisesti he olivat tahtoneet ainoastaan päästä asemiin,
joista olisi parempi aloittaa Flanderissa tehtävä suuri hyökkäys.

Ensiksi Englannin armeija aloitti taistelut uudelleen Arrasin luona.
Myöskin La Bassén ja Lensin välillä ryhtyivät englantilaiset
hyökkäykseen. Näiden taistelujen tarkoituksena oli väsyttää meitä ja
kääntää huomiomme pois Ypernin rintamalta.

6:nnen armeijan johdossa oli tapahtunut muutos. Kenraalieversti vapaah.
v. Falkenhausen oli nimitetty kuolleen kenraalieversti vapaah. v.
Bissingin jälkeen Belgian kenraalikuvernööriksi. Hän oli hyvin
huomattava henkilö ja me tunsimme täyttä luottamusta häneen nytkin,
hänen jouduttuaan uuteen asemaan. 6:nnen armeijan johtoon oli pantu
kenraali Otto v. Below. Hän luovutti armeijaryhmän ylikomennon
Makedoniassa kenraali v. Scholtzille, joka sitä ennen oli ollut
armeijan päällikkönä itärintamalla.

Aisnen--Champagnen taistelun jälkeen olivat 7:s ja 1:nen armeija
jääneet asemiin, jotka varsinkin Chemin des Damesin alueella olivat
useissa paikoin hyvin epäedulliset. Kukkuloilta peräytyminen olisi
merkinnyt ranskalaisten menestystä ja olisi vaikuttanut lamauttavasti
joukkoihin, jotka olivat urhoollisesti taistellen pitäneet ne
hallussaan. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä ja 7:s armeija
tahtoivat pienten yritysten avulla tehdä rintamasiirtoja päästäkseen
rintamaviivalle, johon ne voisivat pysyvästi jäädä. Ylin armeijanjohto
oli samaa mieltä. Useilla taisteluilla, joita asianomaiset päällystöt
huolellisesti valmistivat ja joita joukot suorittivat taitavasti,
saatiin vähitellen edullisempi rintama ja kohotettiin sotajoukon
mielialaa.

Myöskin kenraali v. Gallwitz, 5:nnen armeijan ylipäällikkö, tahtoi
mainitusta syystä ryhtyä paikalliseen asemanparanteluun Maasin
länsirannalla, ja sikäläiset joukot pitivät sitä hyvin tarpeellisena.
Saksan kruununprinssin armeijaryhmä puolsi tätä suunnitelmaa ja ylin
armeijanjohto suostui siihen. 18:ntena ja 19:ntenä p:nä tehtiin
tuloksellisia hyökkäyksiä. Mutta täällä, kuten muuallakin, tultiin
huomaamaan, että hyökkääminen on helpompaa kuin vallatun alueen
säilyttäminen.

Aina milloin asemasodassa ryhdyttiin sentapaisiin hyökkäyksiin kuin
7:nnen ja 5:nnen armeijan hyökkäykset olivat, oltiin valmiit siihen,
että vihollinen tekee vastahyökkäyksiä. Tällaisten vastahyökkäysten
torjuminen otettiin huomioon niissä voimia ja ampumavaroja koskevissa
laskelmissa, jotka jätettiin ylimmälle armeijanjohdolle. Me tahdoimme
välttää kaikkia haaveellisia suunnitelmia. Mutta vaikka olimmekin
valmistautuneet vihollisen vastahyökkäysten varalta, onnistuivat nämä
kuitenkin hyvinkin usein. 7:s armeija piti puolensa. Verdunin luona
ranskalaiset tekivät taaskin tyhjäksi melkein kaikki taistelujemme
tulokset. Olin iloinen, kun taistelut siellä loppuivat ja kaduin, että
olin sallinut joukkomme Verdunin luona ryhtyä hyökkäämään. Yhtä vähän
kuin itärintamalla esikunnanpäällikkönä ollessani puolustin nytkään
hyökkäysliikkeitä siellä ja täällä, sillä niistä saatu hyöty ei korvaa
niiden hintaa.

4:nnen armeijan kohdalla olivat englantilaiset aina vuodesta 1914
asti pitäneet hallussaan erästä siltavarustusta Yserin itärannalla,
hyvin lähellä merta. Tämä paikka oli aina tuottanut hankaluutta
merijoukoillemme. 4:s armeija, jonka alle meriarmeijaosasto kuului, sai
luvan tämän paikan valtaamiseen. Se valloitettiin ripeällä rynnäköllä:
Yser-virta esti vihollisen vastahyökkäykset.

Huolimatta Wytschaeten mutkassa kesäkuun alkupuolella käydyistä
kiivaista taisteluista sekä muista kahakoista, joita oli ollut
englantilaisten rintamalla, oli taistelutoiminta lännessä toukokuusta
heinäkuuhun asti ollut sellaista, että sotajoukot ainakin osittain
saivat nauttia lepoa ja me voimme hankkia varajoukkoja. Länsiarmeija
oli jo hyvin valmistunut taisteluun, kun asema itärintamalla kärjistyi.


V.

Oli käynyt niinkuin olimme odottaneet. Venäjän vallankumous vähensi sen
armeijan taistelukykyä. Rauhanajatus näytti voittavan alaa Venäjällä.
Mutta Venäjän uuden hallituksen, kansan ja armeijan vaati sodan
jatkamista ja Euroopan kartan muuttamista neliliiton kustannuksella.
Toiset ministerit puhuivat rauhasta ilman aluevaltauksia ja
sotakorvauksia sekä kansojen itsemääräämisoikeudesta. Kaikki tehostivat
he Venäjän ja ympärysvaltain välisen liiton voimassapitämistä. Meidän
oli otettava huomioon heidän selvään tähtäävä toimintansa, joka
suuntautui rauhanajatusta vastaan. Meillä ei ollut vähintäkään syytä
uskoa, että Saksan tuhoamista tarkoittava pyrkimys Venäjällä vähenisi.

Venäläiset sotajoukot näyttivät paikoin pyrkivän veljeilemään; me
puolestamme suostuimme siihen mielellämme. Muutamilla rintamanosilla
venäläiset pysyivät taistelunhaluisina, mutta me kartoimme sielläkin
taistelua.

Sodan yleisasema oli huhti- ja toukokuussa aina kesäkuuhun asti
sellainen, ettemme halunneet etsiä tilaisuutta hyökkäykseen
itärintamalla. Hallitus pelkäsi myös, että meidän hyökkäyksemme
ehkäisisi Venäjän hajaantumista. Huhtikuun alussa, jolloin tapausten
kehitys Venäjällä jo oli käynnissä, teki Linsingenin armeijaryhmä
paikallisen hyökkäyksen Kovelin koillispuolella Stochodin luona olevaa
siltaa vastaan, joka 1916 vuoden taisteluissa oli jäänyt venäläisten
haltuun. Itsessään oli yritys merkityksetön, mutta vangiksi
saatujen venäläisten luku oli niin suuri, että minäkin hämmästyin.
Valtakunnankansleri pyysi, että tästä menestyksestä pidettäisiin niin
vähän melua kuin mahdollista. Minä suostuin siihen, mutta en kernaasti.
Sotajoukko, joka oli hyökkäyksen tehnyt, olisi siitä ansainnut myös
kunnian. Sanomalehdistössä on herättänyt melko lailla kummeksumista se,
että olemme Stochodin taistelusta puhuneet hillitysti. Minä ymmärsin
sen, mutta pidin velvollisuutenani totella valtakunnankansleria,
etteivät todennäköiset rauhantoiveet menisi hukkaan. Ylin armeijanjohto
kielsi tästedes kaikki hyökkäystoimet.

Se seikka, että Kerenskin valta toukokuussa huomattavasti kasvoi,
lisäsi suuresti vaaraa, että Venäjän armeija voimistuisi. Englanti,
Ranska ja Amerikka käyttivät kaikki keinonsa Venäjän armeijan
lujittamiseksi. Suuressa päämajassa pohdittiin usein tätä
mahdollisuutta ja arveltiin, että ehkä olisi viisaampaa lujittaa
itärintaman ylipäällikön divisioonia muutamilla länsirintamalta
tuoduilla divisioonilla ja tehdä nopea hyökkäys kuin jäädä odottavalle
kannalle. Nyt ei vielä olisi myöhäistä, Venäjän armeijan taistelukyky
kun oli heikko. Minä en ollut samaa mieltä, vaikka asemamme
länsirintamalla olikin parantunut. Minä en tahtonut tehdä mitään, mikä
olisi näennäisestikään häirinnyt todellista rauhanmahdollisuutta.
Sotilaallisestikin oli tämä mielipide oikeutettu, koskapa jokainen
vallankumous hävittää ja järkyttää sotajoukon taistelukykyä. -- Kantani
rupesi kuitenkin horjumaan, kun venäläiset heinäkuun 1:senä ryhtyivät
hyökkäykseen, aluksi Galitsiassa. Tympäisevä odotuksen aika
itärintamalla oli nyt ohi. Nyt ei ylintä armeijanjohtoa mikään estänyt
toimimasta. Venäläisten hyökkäys oli suurisuuntainen. Riian
siltavarustuksesta oli hyökättävä, samoin Väinänlinnan ja
Narotsh-järven luona, Smorgonin luona ja sen eteläpuolella sekä koko
Itä-Galitsiassa Tarnopolin--Zborowin--Lembergin rautatiestä alkaen aina
Karpaatteihin asti. Etelässä oli toiminnan painopiste.

Itärintaman ylipäällikkö oli jo kesäkuun lopulla saanut kuulla
hyökkäysaikeista, sillä useat meidän puolellemme tulleet
karkurit olivat niistä ilmoittaneet. Hän ryhtyi tarpeellisiin
puolustustoimenpiteisiin. Voidakseen tehdä haluamansa vastahyökkäyksen
tarvitsi hän apujoukkoja länsirintamalta. Siellä oli tosin tällä kertaa
rauhallista, mutta todennäköistä oli, että taistelut tulisivat
uudistumaan. Kävi miten kävi, ylimmän armeijanjohdon täytyi käyttää
hyväkseen tilannetta idässä sen nykyisellään ollessa. Jos suinkin
mahdollista, oli Venäjän kanssa päästävä loppuselvitykseen ja
saatava kädet vapaiksi sillä suunnalla. Tämän vuoksi siirrettiin
länsirintamalta 6 divisioonaa itärintamalle. Enempää ei voitu siirtää.
Länsirintamalla päällikköinä toimivat upseerit luovuttivat divisioonat
vastahakoisesti. He eivät tienneet, mitä suuria päämääriä tavoiteltiin.

Hyökkäykseen sopivin paikka itärintamalla, lukuunottamatta Riian
yläpuolella olevaa kohtaa, josta saattoi siirtyä Väinäjoen yli, oli
Zborowin ja Serethin-alanteen välinen rintama Itä-Galitsiassa, Täältä
voitaisiin yrittää kiertää etelämpänä olevat venäläiset joukot. Tätä
suunnitelmaa tahtoi itärintaman ylipäällikkö koettaa. Ylin
armeijanjohto suostui siihen. Kuinka rynnäkkö tulisi kehittymään, minkä
muodon se saisi, varsinaisen sotaliikkeen, kuten itsekseni toivoin,
vaiko vastahyökkäyksen, miten tulisi Venäjän ja miten Itävalta-Unkarin
armeija taistelemaan? Näitten kysymysten ratkaisua odotin mitä
suurimmalla jännityksellä.

Venäläisten hyökkäykseen Itä-Galitsiassa käytettiin paljon
ampumatarpeita ja tiheään sullottuja sotajoukkoja. Siellä, missä
venäläisiä vastassa olivat itävalta-unkarilaiset joukot, oli
venäläisillä menestystä; saksalaiset ja turkkilaiset taas pitivät
puolensa. Heinäkuun 1:senä ryntäsivät venäläiset suurin voimin
Zborowissa ja Brsheshanyssa itävalta-unkarilaisen joukko-osaston
kimppuun. Nämä siirtyivät joukoittain vihollisen puolelle. Itärintaman
ylipäällikön täytyi asettaa rintamalle suuria varajoukkoja voidakseen
pysäyttää 2 p:nä rynnäkön. Myöhemmät venäläisten hyökkäykset eivät
onnistuneet. Hyökkäys eteläarmeijaa vastaan alkoi heinäkuun 4:ntenä,
Monipäiväinen kuuma taistelu päättyi siten, että kenraali kreivi v.
Bothmerin armeija, jossa oli melkein yksinomaan saksalaisia joukkoja,
puolusti asemiansa voitokkaasti.

Heinäkuun 6:ntena ja 7:ntenä onnistui täydelleen venäläisten hyökkäys,
joka tehtiin Dnjestrin eteläpuolella itävalta-unkarilaista 3:tta
armeijaa vastaan. Itävalta-unkarilaiset joukot perääntyivät. Eräs juuri
paikalle saapunut saksalainen divisioona yritti estää peräytymistä,
mutta joutui virran mukana itsekin perääntymään. Venäläiset
tunkeutuivat Lomnitzalle saakka ja valtasivat Kalushin. Itärintaman
ylipäällikkö tunsi aseman arveluttavaksi. Hän oli sijoittanut
varajoukot, joita hän aikoi käyttää vastahyökkäykseen, Zborowin ja
Serethin välille Tarnopolin suuntaan, ja sinne olivat myös tulossa
länsirintamalta lähetetyt joukot. Samoin kuin meidän viime vuonna piti
lujittaa arkkiherttua Kaarlen rintamaa, ennenkuin voimme muodostaa
rintaman Romaaniaa vastaan, oli itärintaman ylipäällikön nyt annettava
tukea itävalta-unkarilaisille joukoille, vahvistettava niitten 3:tta
divisioonaa, ennenkuin sillä voitiin käydä vastahyökkäykseen.
Itärintaman ylipäällikkö ansaitsee suurta tunnustusta siitä, että hän,
huolimatta Dnjestrin eteläpuolisen rintaman horjumisesta sekä
huolimatta juuri alkaneesta venäläisten kiivaasta hyökkäyksestä
pohjoisessa, ryhtyi kuitenkin hyökkäykseen Zborowin pohjoispuolella ja
toteutti empimättä suunnitelmansa.

Kalushin luona oli onni meidän puolellamme. Venäjän armeijan
hyökkäysinto oli suuresti laimentunut eikä vihollinen enää edennyt
Lomnitzaa kauemmas. Esikuntaani kuuluvan majuri vapaah. v. dem Buschen
ansiota oli osittain, että asema voitiin säilyttää vasta saapuneitten
saksalaisten joukkojen avulla. Heinäkuun 15:ntenä eteni jo armeijamme.
Vaarallisin aika oli ohi.

Se hyökkäys, joka heinäkuun 21:senä tehtiin itärintaman ylipäällikön
vanhaa rintamaa vastaan Krevon luona Smorgonin eteläpuolella, oli
erittäin ankara. Venäläiset hyökkäsivät pitkälle rintamavälille
sijoitettua maanpuolustusdivisioonaa vastaan, mutta tämä piti puoliaan
erinomaisen urhoollisesti. Asema oli kuitenkin muutaman päivän erittäin
vakava, mutta sitten meidän varajoukkomme ja tykkitulemme saivat aseman
palautetuksi entiselleen. Venäläisten täytyi jättää meidän
juoksuhautamme. Venäläisten voima ei enää ollut sama kuin ennen.

Tällä välin olivat hyökkäykseen määrätyt joukot ehtineet asemilleen
Zborowin ja Serethin välille. Ikävä kyllä, hyökkäys viivästyi
epäsuotuisain ilmain takia 2 à 3 päivää. Se tapahtui heinäkuun
19:ntenä, samana päivänä, jolloin Saksan valtiopäivillä rauhankysymys
oli käsittelyn alaisena. Hyökkäys onnistui erinomaisen hyvin. 20 km:n
pituisella rintamanosalla valtasimme viholliselta 15 km:n levyisen
alueen. Koko armeijaamme tämä menestys vaikutti virkistävästi. Saksan
valtiopäivillä väitettiin Saksan aseiden voittoa käytetyn propagandana.

Seuraavana päivänä jatkettiin hyökkäystä Tarnopolin suuntaan. Heinäkuun
25:ntenä valloitettiin Tarnopol. Venäläiset alkoivat siirtää
rintamaansa Zborowin--Tarnopolin radan eteläpuolella pois meidän
rintamamme läheltä. Taktillisesta vastahyökkäyksestä kehittyi täten
suurisuuntainen sotaliike. Etelämpänäkin venäläiset harvensivat
joukkojaan. Etelä-arrneija, itävalta-unkarilainen 3:s ja 7:s armeija,
joissa oli hyvin paljon saksalaista väkeä, alkoivat edetä. Koko
itärintama aina Bukovinaan saakka oli joutunut liikkeeseen. Venäjän
armeija peräytyi epäjärjestyksessä. Vallankumous oli vioittanut sen
ydintä.

Elokuun 2/3 p:nä me olimme yhtämittaa taistellen saapuneet Zbrutschiin
asti, valloittaneet Czernovitzin ja Kimpolungin. Sillä tavoin oli
heinäkuun 19:ntenä aloitettu vastahyökkäys saatettu meille arvokkaaseen
loppuun. Tosin toivoin vielä jonkun aikaa, että itävalta-unkarilainen
3:s ja 7:s armeija voisivat tunkeutua Moldauhun. Mutta näiden joukkojen
hyökkäyskyky oli liian vähäinen ja saksalaiset joukot eivät olleet
kyllin suuria. Sitä paitsi olivat liikenneneuvot armeijan selkäpuolella
niin puutteelliset, ettei voitu riittävän hyvin pitää huolta armeijan
muonituksesta, ennenkuin rautatiet oli laitettu kuntoon. Työtä tosin
tehtiin suurin voimin, mutta hävitys oli ollut niin perinpohjainen,
että meni ehdottomasti useita viikkoja, ennenkuin sotajoukkojen
liikkeitä Dnjestrin eteläpuolella voitaisiin jatkaa.

Saksalaiset joukot olivat samoin kuin edellisenäkin syksynä näyttäneet
erinomaista kykyään liikuntasodassa. Ne tunsivat vapautuneensa
asemasodan aiheuttamasta lamaantumistilasta. Vaikka Itävalta-Unkarin
armeijan taistelukyvyn kohottamiseen oli uhrattu paljon työtä,
osoittivat nämä joukot niin suurta heikkoutta, että se herätti mitä
vakavinta huolta.

Zbrutshin luona taisteltiin vielä muutamia päiviä vaihtelevalla
onnella. Czernovitzin eteläpuolella olevan armeijaryhmän johtajaksi oli
tullut arkkiherttua Josef, joka keisari Kaarlen jälkeen oli saanut
käsiinsä Unkarissa olevain armeijani johdon. Tämä armeijaryhmä eteni
vielä jonkun verran itäänpäin. Sotaliike oli täten päättynyt, vaikka
olikin puhjennut taisteluja Romaanian rintamalla.

Siellä venäläis-romaanialaiset joukot olivat tehneet heinäkuun 24:ntenä
kevennyshyökkäyksen vuoriseudussa Focsanin ja rajan välillä. Hyökkäys
tehtiin erästä rintaman heikkoa kohtaa vastaan ja menestyi paikoittain.

Etenemisemme Karpaattien pohjoispuolella Dnjestriä alas sekä Moldauta
kohti Bukovinan kautta herätti ajatuksen, että voitaisiin ehkä
uudelleen aloittaa taistelu romaanialaisia vastaan sekä hyökätä alisen
Serethin varsille, samalla kuin Itävalta-Unkarin armeija marssisi
Czernowitzin kautta ja sen eteläpuolelta. Ajatusta toteuttamaan
ryhdyttiin siten, että alppijoukot lähetettiin heinäkuussa Romaaniaan;
siten yhä heikonnettiin länsirintamaa. Hyökkäystä koskevat neuvottelut
eivät vielä olleet päättyneet, kun jo mainittu venäläis-romaanialainen
hyökkäys tapahtui. Nyt tultiin siihen tulokseen, että Mackensenin
armeijaryhmän tuli edetä Serethin länsirantaa pohjoiseen sekä
arkkiherttua Josefin armeijaryhmän eteläosan Oitoz-solasta Otznan
suuntaan. Taistelut alkoivat elokuun alku- ja päättyivät saman kuun
loppupuolella. Molemmilla suunnilla saavutettiin paikallista
menestystä. Vihollisen oli pakko luovuttaa heinäkuun 31:senä
valtaamansa maa-alue.

Romaanian armeija oli ranskalaisten avulla saatu niin voimakkaaksi,
ettemme sillä suunnalla voineet saavuttaa sotilaallista menestystä,
jollei Bukovinasta päin tehty hyökkäys samalla menestynyt. Toistaiseksi
se oli kuitenkin mahdotonta. Mackensenin ja arkkiherttua Josefin
armeijaryhmäin hyökkäykset keskeytettiin. Romaanialaiset puolestaan
alkoivat sen jälkeen hyökkäillä, mutta tuloksetta. Vähitellen
taistelutoiminta täälläkin taukosi.

       *       *       *       *       *

Ententen suuret hyökkäysliikkeet, joiden tuli tuhota meidän
armeijamme alkukesällä 1917, olivat päättyneet. Venäjän
vallankumous oli estänyt ympärysvaltain yhtenäisen toiminnan.
Englantilais-ranskalais-italialaisen hyökkäyksen aikana ei Venäjä
toiminut, ja kun Venäjä puolestaan ryhtyi hyökkäykseen, oli ententen
voima länsirintamalla heikontunut. Me olimme, joskin saaden ankaria
iskuja, kestäneet länsirintamalla tehdyn hyökkäyksen; itärintamalla me
olimme päässeet suuriin saavutuksiin. Venäjän sotilaallisen voiman
heikkeneminen oli jo käynyt koko maailmalle ilmeiseksi.

Kuusi kuukautta oli jo käyty sukellussotaa. Sillä oli saavutettu
paljon, puhtaasti numeroilla ilmaistuna enemmänkin kuin oli uskallettu
toivoa, mutta lopputeho oli kuitenkin ollut oletettua pienempi. Minä
toivoin yhä, että merisotalaitoksen toiveet toteutuisivat piakkoin.
Mutta jouduin kuitenkin harkitsemaan, rakennettiinko niin paljon
sukellusveneitä kuin olisi voitu rakentaa. Oli kaikin voimin
edistettävä sukellussodan tehokkuutta. Kuitenkaan ei ylin armeijanjohto
voinut nykyisessä sotilaallisesti ja taloudellisesti arveluttavassa
asemassa luovuttaa maa-armeijan palveluksesta merisotalaitoksen
käytettäväksi suurempaa määrää ammattityömiehiä tai supistaa
Hindenburg-ohjelmaa merisodan hyväksi.


VI.

Rautaisen työn ja päättäväisyyden ja Venäjän vallankumouksen tarjoamien
etujen avulla oli meidän onnistunut keventää sotilaallista asemaamme.
Lujan tahdon puute Saksassa ja Itävallassa, suuren mullistuksen ja
taloudellisen ahdinkotilan aiheuttama puristus sekä vihollisen
harjoittama kiihoitus saivat kuitenkin aikaan sen, että keskusvaltain
sotakykyisyys väheni ja että sodan saavutukset joutuivat
vaaranalaisiksi. Entente-valloissa lisääntyi tästä alkaen toivo, että
niiden viholliset kukistuvat sisäisten levottomuuksien johdosta. Rauhan
saavuttaminen kävi vaikeammaksi ja sodan päättyminen siirtyi kauemmas.

Valtakunnankansleri v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat kumpikin
kokonaan Venäjän vallankumouksen vaikutuksen alaisina. Molemmat
pelkäsivät, että vallankumous pääsisi myös heidän maihinsa.
Molemmat ajattelivat vain sitä ja, ikävä kyllä, hyvin kaukaisia
rauhanmahdollisuuksia, vaikka juuri heidän tuli, siksi kunnes rauha
saavutettaisiin, auttaa sodankäyntiä ratkaisevalla tavalla. Heidän tuli
luovalla työllä kohottaa kansan voimaa, samoin kuin ylimmän
armeijanjohdon oli onnistunut kohottaa armeijan taistelukykyä ankarassa
taistelussa voimakasta vihollista vastaan. Heidän politiikkansa oli
yhtämittaista myöntymistä sisältäpäin tuleviin vaatimuksiin, he eivät
koettaneetkaan johtaa kansaa. Katsantotavalleen uskollisina he eivät
tahtoneet nähdä, mitä suunnatonta vahinkoa he tuottivat kansojensa
voimalle, jonka tuli yhdistyneenä ilmetä ulospäin vihollista vastaan,
ja samalla sodankäynnille. Kumpikaan näistä miehistä, joille kohtalo
mitä vakavimpana aikana oli antanut valtakunnan johdon, ei ollut
sellainen voimakas henkilö, jollaista tilanne kaipasi. Selvää oli, että
oli odotettavissa ankaria sisäisiäkin taisteluita. Kreivi Czerninin
asema Itävalta-Unkarin monikansaisuuden vuoksi oli vaikea. Herra v.
Bethmannin asema oli parempi: hänen tarvitsi vain toimia niiden selvien
suuntaviivain mukaan, jotka sodan luonne ja tuhoamishaluisen vihollisen
uhkaama asemamme meille ehdottomasti määräsi. Hän vajosi yhä enemmän
sopimusrauhan ajatukseen, vaikka sen saanti oli käytännössä tuiki
mahdoton, sen sijaan että hänen olisi pitänyt koota kansa yhteen,
näyttää päämäärät ja sen suuret tehtävät sekä antaa armeijalle, mitä me
vaadimme. Saksan kansalle oli yhä uudestaan selitettävä, minkä puolesta
se taisteli, ja samalla paljastettava, mikä oli vihollisen lopullinen
päämäärä. Suurin osa kansaa olisi silloin seurannut häntä samoin kuin
vuonna 1914. Aina on ihmisiä, joiden päähän ei mikään pysty. Voitiinko
todella olla epätietoisia siitä, mikä on vihollistemme ajatustapa ja
mitkä ovat heidän päämääränsä? Oliko mahdollisuutta epäillä sitä, kun
muisti heidän historiansa, heidän katsantokantansa, heidän vastauksensa
meidän joulukuun 12:ntena tekemäämme rauhantarjoukseen ja nootin, jonka
Wilson antoi joulukuun 18:ntena? Eikö ollut selvää, että isänmaan
sotakyvyn heikentäminen heikentää sodankäyntiä?

Huhtikuun ensi päivinä 1917 keisari sai Homburgiin vieraakseen keisari
Kaarlen. Hänen seurueessaan olivat kreivi Czernin ja kenraali v. Arz.
Valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka ja minä olimme myös kutsutut
Homburgiin.

Herra v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat jo ennen kohdanneet
toisensa. Maaliskuun 27:ntenä olivat molemmat herrat tehneet
sopimuksia, jotka sisältyvät samana päivänä päivättyyn "Wienin
asiakirjaan". Siinä on esitetty ne vähimmät vaatimukset, joilla Saksa
ja Itävalta voivat solmia rauhan ja joiden edellytyksenä on status quo
ante, sekä ohjelma, jota noudatettaisiin, jos sota saadaan suotuisaan
lopputulokseen, -- tämä ohjelma oli minun ajatussuuntani mukainen
Peräytymisestä suuntaan tai toiseen ei ollut kysymystä.

Tämä tärkeä asiakirja tuli vasta helmikuun 5:ntenä 1918
valtiosihteerien ja ylimmän armeijanjohdon tietoon.

Sillä aikaa kuin majesteetit ja valtiomiehet keskustelivat Homburgissa,
neuvottelimme me, kenraali v. Arz, kenraalisotamarsalkka ja minä
asemasta. Me olimme siirtyneet Siegfried-asemiin ja odotimme suurta
huhtikuun hyökkäystä. Minä pidin englantilaisten rynnistystä aivan
lähimmässä tulevaisuudessa luultavana. Sukellussodan tulokset olivat
maaliskuussa olleet hyvät. Valtakunnan sisäasiainvirasto alkoi antaa
sen teholle suuren arvon. Amerikan merkityksestä oltiin kyllä selvillä.
Arvostelimme asemaa vakavasti, mutta luottamuksella. Toivoimme
lähiaikoina voivamme torjua ententen hyökkäykset. Muuten täytyi meidän
odottaa sukellussodan tuloksia ja Venäjän vallankumouksen seurauksia.

Kenraali v. Arzilla oli Itävalta-Unkarin rintamiin nähden samanlaiset
toiveet, mutta hän lisäsi, että Itävalta-Unkarin armeija raaka-aineiden
puutteen ja suuren mieshukan vuoksi voisi taistella vain talveen
saakka. Siitä ei ollut vähintäkään epäilystä, että oli välttämätöntä
ennen kaikkea jatkaa sotaa kaikella tarmolla. Miten asiat kehittyisivät
talveen mennessä, oli mahdoton arvata.

Kello 12 tienoissa päivällä pidetyssä neuvottelussa olivat saapuvilla
valtakunnankansleri, kreivi Czernin, kenraalisotamarsalkka, kenraali v.
Arz ja minä. Valtakunnankansleri kysyi minulta ennen neuvottelun
alkamista, oliko mielestäni nyt jo aika ryhtyä rauhanhankkeisiin. Minä
saatoin ainoastaan vastata, että entente oli juuri suuren
voimainponnistuksen kynnyksellä ja ettei mielestäni nykyinen aika
sotilaalliselta kannalta katsoen ollut sopiva. Enempää ei siitä asiasta
puhuttu, ei Venäjän vallankumouksenkaan yhteydessä. Kreivi Czernin
ehdotti, että me pikaisen rauhan aikaansaamiseksi luovuttaisimme
Ranskalle Elsass-Lothringenin. Itävalta-Unkari suostuisi siihen, että
Galitsia yhdistetään Puolaan, sekä asettuisi kannattamaan Puolan
asettamista Saksan yhteyteen. Olimme ehtineet olla molempien
valtiomiesten kanssa vasta noin kymmenen minuuttia, kun keskustelumme
jo keskeytyi. Valtakunnankansleri ja kreivi Czernin kutsuttiin
molempien keisarien luo. Siihen päättyi minun virallinen osanottoni
keisarien neuvotteluun. Iltapäivällä pääsin vielä keisari Kaarlen
puheille.

Aamiaisen jälkeen kreivi Czernin esitti minulle yksityisessä
keskustelussa ajatuskantansa. Hän selitti rauhanharrastustaan, vedoten
kaksoismonarkian sisäiseen tilaan. Minulla ei ollut syytä salata
henkilökohtaisia ajatuksiani. Olinhan minäkin oman isänmaani poika ja
minulla oli täysi oikeus sanoa, mitä ajattelin. Minä vastasin kreivi
Czerninille, että hänen pitäisi lujemmalla kädellä ohjata
kaksoismonarkian kansoja ja kohottaa niiden henkeä. Hän sanoi sen
olevan mahdotonta. Puhuin sitten hänen suunnitelmistaan. Hänen Puolaa
koskeva suunnitelmansa näytti minusta hyvin kysymyksenalaiselta. Mille
kannalle Puola asettuisi siihen suunnitelmaan nähden? Miten se
vaikuttaisi meidän itäisiin alueisiimme? Koko tämä suunnitelma
kummastutti minua sitäkin enemmän, kun se politiikka, jota
Itävalta-Unkari harjoitti Varsovassa, ei suinkaan ottanut huomioon
vilpittömästi Saksan etuja. Tämä Puolan-suunnitelma oli kaiken
kaikkiaan sekava. Selvästi tulkittu oli sen sijaan Elsass-Lothringenin
luovuttaminen Ranskalle. Mutta minun ymmärtääkseni se ei voinut tulla
kysymykseenkään, ennenkuin meidät oli voitettu. Jokainen kansa elää
niin kauan kuin sen kunnia elää, ja kunnian menetys merkitsee kansan
kuolemaa. Maamme kaikki puolueet, riippumattomat sosialistitkin
mukaan luettuina, olivat aina olleet yksimielisiä siitä, että
Elsass-Lothringen on saksalainen maa ja että oli kunnia-asiamme
taistella sen puolesta viimeiseen asti. Kansa olisi siihen aikaan
täydellä syyllä suuttuneena syössyt jokaisen hallituksen ja ylimmän
armeijanjohdon, joka ei olisi sitä tajunnut. Asemamme oli tosin vakava,
mutta me pystyimme vielä suuriin voimanponnistuksiin. Täytyi vain
tahtoa. Elsass-Lothringenin luovutus olisi ollut julkinen heikkouden
tunnustus ja sellaisena sitä olisi yksinkertaisinkin pitänyt. Sillä ei
ollut tähän aikaan minkäänlaista pohjaa. Varmasti voi sanoa, että
entente näkisi näissä suunnitelmissa vain joko ansan tai meidän
sotilaallisen voimattomuutemme todistuksen ja kohottaisi huomattavasti
vaatimuksiaan.

Kysymykseeni, olisiko ententen vaatimukset tyydytetty, jos
luovutettaisiin Elsass-Lothringen, ei kreivi Czernin voinut antaa
varmaa vastausta.

Merkillisen vakavasti kreivi Czernin puhui Saksan sisäisestä tilasta.
Hän oli varmasti saanut tietonsa erittäin hyvistä lähteistä. Siihen
päättyi keskustelumme.

Siitä, että Galitsia erotettaisiin Itävalta-Unkarista, ei kreivi
Czernin toistamiseen puhunut. Vielä pitkän aikaa hän kannatti sitä
ajatusta, että Romaanian tulisi kuulua Itävalta-Unkarin, idän taas, ja
sen mukana Puolan, Saksan vaikutuspiiriin. Nämä olivat suurisuuntaisia
ja selviä ajatuksia, joihin ylin armeijanjohto ehdottomasti yhtyi. Ne
ovat merkityt toukokuun 17/18 p:nä laadittuun Kreuznachin sopimukseen.

Pian sen jälkeen kreivi Czernin alkoi kuitenkin erittäin innokkaasti ja
taitavasti kannattaa itävaltalais-puolalaista ratkaisua ja ilmaisi
siten Itävalta-Unkarin todelliset aikeet. Jos Itävalta-Unkari
luovuttaisi Puolan, vaikuttaisi se muka musertavasti kaksoismonarkiaan.
Täytyi myös ylläpitää nuoren keisarin arvovaltaa. Kreivi Czerninin
ilmeinen tarkoitus oli työntää meidät pois sekä Puolasta että
Romaaniasta.

Itävaltalais-puolalainen ratkaisu oli vaarallinen Preussille ja
Saksalle. Kenraalisotamarsalkka ja minä pelkäsimme, että se aiheuttaisi
liittovaltion hajoamisen ja uhkaisi välittömästi itäisiä maakuntiamme.
Puolalaiset eivät lakkaisi koskaan vaatimasta saksalaista aluetta ja
Preussin puolalaiset tukisivat näitä vaatimuksia. Wienin hallituksen
olisi pakko ajaa puolalaisten asiaa. Niin kauan kuin näitä vaatimuksia
esittäisi yksistään Puola, selviytyisi Saksa kyllä, mutta jos
slaavilainen Itävalta olisi Puolan selkänojana, saisi asema äkkiä
toisen muodon. Saksan elinehtoja uhattaisiin vakavasti, ristiriita
molempain valtakuntain välillä olisi valmis ja Saksa joutuisi hyvin
vaikeaan sotilaallis-poliittiseen asemaan. Schlesia tulisi eristetyksi,
yhteytemme Itä-Preussin, Liettuan ja Kuurinmaan kanssa olisi uhattu.
Näiden molempain alueiden saattaminen Saksan yhteyteen ei siihen aikaan
suinkaan ollut pelkkä haave. Minä en ollut selvillä siitä, kuinka Saksa
taloudellisesti selviäisi itävaltalais-puolalaisesta ratkaisusta, joka
meille itse Puolassa tuottaisi mitä suurimpia vaikeuksia ja sulkisi
meidät Venäjän markkinoilta. Tiesimmehän me kokemuksesta,
mitä vaikeuksia Itävalta-Unkari läpikulkumaana asetti meidän
Balkanin-kaupallemme. Tätä kysymystä me saimme myöhemmin vielä monesti
pohtia ja sen arvostelu Saksan hallituksen taholla tuli merkillisen
monivaiheiseksi.

Itävalta-Unkari pohti yhtämittaa kysymystä pikaisesta
rauhansolminnasta. Niinpä kosketeltiin eräässä kirjeessä, jonka Keisari
Kaarle kirjoitti Hänen Majesteetilleen huhtikuun keskipaikoilla, rauhan
tekemistä siinäkin tapauksessa, että olisi suostuttava suuriin
uhrauksiin. Siinä tehtiin hyvin yksityiskohtaisesti selkoa
kansainvälisen vallankumouksen aiheuttamasta vaarasta ja perusteltiin
sillä rauhan välttämättömyyttä. Tämän ja muut senlaatuiset kirjeet
Hänen Majesteettinsa antoi valtakunnankanslerille, jotta tämä laatisi
niihin vastauksen. Kenraalisotamarsalkka ja minä saimme sotilaalliselta
kannalta antaa lausuntomme, merisotajohdon puolesta taas
amiraaliesikunnan päällikkö. Luonnollisesti lausuimme velvollisuutemme
mukaisesti sen, mitä pidimme oikeana. Valtakunnankanslerista riippui,
missä määrin hän tahtoi käyttää lausuntoamme. Tällä kertaa oli hänen,
meidän ja amiraaliesikunnan päällikön käsitys tilanteesta sama.

Toukokuun alussa antamassaan vastauksessa valtakunnankansleri asettui
sille kannalle, että tällä hetkellä, jolloin entente kiinnittää
toiveensa lähestyvään, sen mielestä ratkaisevaan rynnäkköön ja Venäjän
voimistumiseen, meidän rauhankaipuumme kovin näkyvä ilmaiseminen olisi
tuloksetonta. Entente pitäisi sitä vain keskusvaltain toivottoman
nääntymyksen ilmauksena, mikä olisi taas omiaan voimistuttamaan
vihollista. Nykyhetkellä voitaisiin rauha saada vain sillä ehdolla,
että täydellisesti alistuttaisiin vihollisten vaatimuksiin; mutta
sellaista rauhaa ei kansa ymmärtäisi eikä se siihen suostuisi.

Olosuhteet Venäjällä olivat tähän saakka kehittyneet meidän eduksemme;
rauhankaipuu ilmeni siellä yhä voimakkaammin. Meidän oli seurattava
tarkasti Venäjän hajaantumista ja kehitystä sekä niitä edistettävä ja
samalla tuli meidän mahdollisiin Venäjän taholta tuleviin
tunnusteluyrityksiin suhtautua siten, että ne johtaisivat
rauhanneuvotteluihin. Ehkä ne olisivat alkuna yleisen rauhan
lähenemiseen.

Keisari Kaarlen kirje oli täten joutunut pois päiväjärjestyksestä.

Kreivi Czernin puolusti vielä useissa tilaisuuksissa rauhanajatusta.
Hän oli vielä sitä mieltä, että Saksan tulisi luovuttaa alueita
Ranskalle. Mutta hän ei voinut sanoa, oliko entente taipuvainen rauhaan
ja oliko löydettävissä mitään tietä, joka johtaisi rauhaan. Kreivi
Czernin olisi varmasti ilmaissut, jos tällainen keino olisi ollut
löydettävissä.

Puheessaan joulukuun 11:ntenä 1918 hän käsitteli laajasti
rauhankysymyksiä. Varmaankin vain näyttääkseen, että hän oli nähnyt
onnettomuuden lähestyvän. Sellainen ei hyödytä ketään! Onnettomuuden
ennustajat ovat aina viisaita; jos onnettomuus tulee, ihmetellään
heidän viisauttaan. Kansanjoukot ylistävät heitä ja samalla itseään.
joukko on aina nähnyt ennakolta onnettomuuden tulon. Ellei
onnettomuutta tapahdu, silloin ovat onnettomuuden ennustajat ja
kansanjoukot vieläkin tyytyväisempiä. Kummankin asema on hyvä.
Toiminnan miesten laita on huonompi. Heidän tekonsa saavat tunnustusta
vain silloin, kun ne ovat onnistuneet. Silloin ylistävät kansanjoukot
heitä. Elleivät heidän työnsä onnistu tai jos käy huonosti, kivittää
sama kansanjoukko näitä toiminnan miehiä. Eivät onnettomuuden
ennustajat eikä kansanjoukko kysy, mitä nämä miehet ovat tehneet
onnettomuuden estämiseksi. Arvostelukyvyttömältä kansanjoukolta ei
muuta voi odottaakaan. Minua hämmästytti se, että kreivi Czernin
menetteli samoin kuin kansanjoukot. Onko hän tehnyt itselleen ja
maailmalle tiliä siitä, mitä asiallista työtä hän tärkeässä asemassa on
tehnyt estääkseen tappiota sotatantereella ja pelastaakseen oman maansa
ja liittolaisensa onnettomuudesta ja häpeästä?

Ikävä kyllä, ei kreivi Czernin ole meille ennen ilmoittanut eräitä
seikkoja, jotka minä mainittuun puheeseen tutustuttuani vasta sain
tietää. Hän lausui nimittäin:

"Useampia kertoja on meidän ja ententen edustajain kesken tunnusteltu
maaperää rauhankysymyksen pohtimista varten, mutta nämä tunnustelut
eivät, ikävä kyllä, ole johtaneet määrättyjen ehtojen esittämiseen. Me
tunsimme usein, että me voisimme tehdä erikoisrauhan, Saksasta erossa,
mutta meille ei koskaan ilmoitettu niitä todellisia ehtoja, joilla
Saksa puolestaan voisi solmia rauhan. Meille ei koskaan ilmoitettu,
että Saksa saisi pitää ne alueensa, jotka sillä oli ennen sotaa. Kun
entente ei tahtonut ilmoittaa, että se halusi ryhtyä keskusteluihin sen
Saksan kanssa, jolla ei ollut valloitusaikeita, kun entente selitti
aina, että sen tarkoituksena on tuhota Saksa, pakotti se töykeästi
meidän käymään puolustussotaa Saksan puolesta ja vaikeutti äärettömästi
toimintaamme Berliinissä."

Tällaiset sanat olisivat, jos ne olisi aikaisemmin lausuttu, saaneet
meidän maassamme sopimusrauhaa kannattavat äänet vaikenemaan ja
sytyttäneet meidän sodanhalumme uudelleen isänmaan onneksi.

Kreivi Czernin oli vaiti. Hän on siten ottanut kannettavakseen
suunnattoman suuren vastuunalaisuuden. Vai onko hän ilmaissut tämän
valtakunnankanslerille, mutta tämä on jättänyt sen ilmoittamatta
kansalle? Saksan kansalla on oikeus saada tietää totuus.

Ei ainoastaan Berliinissä, kuten kreivi Czernin arvelee, vaan myös
Wienissä puuttui valtiomiestä, joka olisi ollut tämän sodan tehtävien
tasalla ja yhdessä sodan johtajain kanssa voinut voittaa vihollisen.

Johtavat valtiomiehet eivät uskoneet voittoon, eivät löytäneet tietä
rauhaan, mutta pysyivät kuitenkin paikallaan!


VII.

Menestyksellistä sodankäyntiä ja rauhan saavuttamista silmällä pitäen
olen syvästi surkutellut keväällä ja kesällä 1917 sattuneita Saksan
sisäisiä tapahtumia, samoin kuin yleensä kaikkia heikkoudenilmauksia.
Kun luon katseeni kuluneeseen aikaan, voin sanoa: meidän
rappeutumisemme alkoi ilmeisesti yhtaikaa kuin Venäjän vallankumous.
Toisaalta oli hallituksemme vallannut pelko, että meillä tapahtuisi
samoin kuin Venäjällä, toisaalta hallitus tunsi itsensä voimattomaksi
antamaan kansalle uusia voimia ja terästämään sodankäyntiin
tarpeellista tahtoa, joka hyvin monista syistä oli lamautunut.
Epäilemättä vaikeutti kansan taistelukyvyn kohottamista meidän epävarma
sotilaallinen asemamme sekä se seikka, että sukellussota, jonka
onnistumista muutamalla taholla, ikävä kyllä, oli pidetty varmana, ei
tuottanut toivottuja tuloksia. Huomasi selvään, että nämä seikat
vaikuttivat taistelukykyyn painostavasti. Mutta kaikesta huolimatta oli
sotilaallinen asemamme kesällä 1917 parempi kuin ententen, mikä johtui
Venäjän kukistumisesta. Meillä oli syytä olla toivehikkaita. Meidän
henkiseen herpautumiseemme oli myös muita syitä. Hallitukselta puuttui
päättäväisyyttä ryhtyä voimakkaalla kädellä epäkohtien poistamiseen.
Valtiopäivien toiminnassa ilmeni yhtenäisen tahdon puute; toisaalta oli
olemassa vilpitöntä huolta tulevaisuudestamme, toisaalta itsekkäitä
vallantavoittelupyyteitä.

Huhtikuun 7:ntenä antoi Hänen Majesteettinsa julistuksen, joka koski
vaalioikeutta Preussissa. Minä sain tiedon siitä vasta kun se oli
saatettu julkisuuteen. Keisari ja valtakunnankansleri v. Bethmann eivät
koskaan keskustelleet kanssani valtakunnan sisäisistä asioista, enkä
minä pyrkinytkään keskustelemaan, kun sisäpolitiikka oli minulle vieras
ala.

Vaalioikeutta koskevan julistuksen ja Venäjän vallankumouksen välinen
yhteys oli liian silmiinpistävä. Se oli asian arveluttava puoli.
Vaalioikeuden muuttaminen oli epäilemättä tarpeellista, mutta sen olisi
pitänyt tapahtua ennen sotaa, viimeistään elokuussa 1914, ja olisi
lujan hallituksen pitänyt se tehdä vapaaehtoisesti, ylevällä tavalla.
Lisäksi vielä hallitus nyt salli sen, että kiihkeän valtiollisen
keskustelun kohteeksi tuli kruunu, jonka olisi pitänyt jäädä
puolue-elämän ulkopuolelle. Tämä toimenpide tyydytti ainoastaan pientä
kansalaispiiriä sekä luonnollisesti vihollista, joka varmaankin tunsi
syyn ja oli tyytyväinen. Hallituksen olisi pitänyt jokaiseen
toimenpiteeseen ryhtyessään kysyä, miten se vaikuttaa viholliskansojen
mielialaan, eikä ainoastaan, miten se vaikuttaa omaan maahan. Sodan
olisi pitänyt kotimaan oloja järjestettäessä aina ottaa huomioon
sisäisen toimintamme vaikutus vihollisiin. Jos valtakunnan sisäasiat
alkavat huomattavassa määrässä tunkeutua etualalle, silloin on kansan
sotilaallinen kyky alenemassa. Se täytyisi jokaisen valtiomiehen
tietää. Huhtikuun 7:ntenä ja myöhemmin heinäkuun 11:ntenä annettu
julistus paljastivat koko maailmalle heikkoutemme ja osoittivat, että
me pelkäsimme vallankumousta. Vihollinen luonnollisesti päätteli: missä
on savua, siellä kytee ainakin. Siis liekki voi leimahtaa! Vallankumous
saapuu! Vihollinen saattoi tehdä ainoastaan sen johtopäätöksen, että on
jäätävä odottavalle kannalle ja lietsottava, kunnes päämäärä, Saksan
romahdus ja tuho, tulee.

Huhtikuun julistuksen vaikutus sisäisiin oloihimme oli osittain
samanlainen kuin sen vaikutus uloskinpäin. Hajoitushaluiset
kansanainekset huomasivat hallituksen pelon ja tulivat vaativammiksi.
Julistukseen he vastasivat ryhtymällä lakkoihin huhtikuun
jälkipuoliskolla. Nämä olivat Venäjän vallankumouksen
jäljittely-yrityksiä ja osoittivat samalla, kuinka tavattoman vähän
lakkoihin ryhtyneet henkilöt tunsivat osanottoa rintamalla taistelevia
joukkojamme kohtaan. Lakot osoittivat myös, kuinka suuressa määrin
työväenjoukot olivat vapautuneet entisistä johtajistaan. Julistus ei
vaikuttanut rauhoittavasti, niinkuin hallitus oli toivonut. Sopiva
hetki oli lyöty laimin. Lisäksi ei hallitus ollut tarpeeksi
voimakas luomaan uutta.

Kansa ei paljoa välittänyt Preussin vaalioikeuskysymyksestä. Ainoastaan
muutamat valtiolliset piirit ja eräät sanomalehdet pohtivat sitä
vilkkaasti. Ikävä kyllä, se antoi aihetta sisäisen kuilun syventymiseen
ja vahvisti maanalaista myyräntyötä. Armeija asettui koko kysymykseen
nähden välinpitämättömälle kannalle. Merisotaväki, joka oli lähempänä
kotimaata ja joka sai nauttia lepoa, lienee osoittanut suurempaa
huomiota kysymystä kohtaan. Minä ajattelin huolestuneena sodan aikana
tapahtuvaa vaalitaistelua. Sen täytyi vaikuttaa yhä heikontavasti
taistelukykyymme. Mielestäni oli vaali myös vääryys niitä vihollista
vastassa olevia sotilaitamme kohtaan, jotka silloisten -- kylläkin
oikeiden -- käsitysten mukaan eivät saaneet ottaa vaaliin osaa. Sekä
vaalioikeuden puoltajat että vastustajat koettivat saada minut
sekotetuksi puolueriitoihin, vaikka minä en milloinkaan ollut määrännyt
kantaani kysymykseen nähden. Minä sanoin sen usein myös ministereille.
Henkilökohtaisesti olin sitä mieltä, että vaalioikeuskysymys parhaiten
ratkaistaisiin huomioonottamalla yhteiskuntaryhmien ammatit. Sellainen
ratkaisu oli Bismarckistakin näyttänyt sopivimmalta. Siten voitaisiin
ehkä elähyttää pysähdyksiin joutunutta, hedelmätöntä julkista
elämäämme. Me emme kyenneet vielä silloin tätä huomaamaan. Nuo nykyisin
muotiin tulleet sanat "työmiesneuvostojen sitominen valtiosääntöön"
viittaavat puolestaan nekin ammattien mukaan järjestettyyn
kansanedustuslaitokseen, ainakin mikäli asia koskee ensimmäistä
kamaria. Mahdotonta on ajatella, että ainoastaan yhdellä säädyllä olisi
valtiosäännön mukaan oikeudet, kun taas toiset olisivat niitä vailla.

Ilmeni uusia seikkoja, jotka todistivat, että taisteluhalumme oli
laimenemassa. Vielä helmikuun 27:ntenä, siis kylläkin ennen Venäjän
vallankumouksen puhkeamista, oli valtiopäivillä taisteluinto
huomattavalla tavalla ilmennyt. Sopimusrauhaan pyrkiminen kävi Saksassa
yhä voimakkaammaksi, oltiin aivan tietämättömiä vihollisen halusta
tuhota meidät. Erityisesti tätä pyrkimystä kannattivat ne, jotka
pelkäsivät, että mahdollinen voitto asettaisi esteitä heidän
sisäpoliittisille tarkoituksilleen. Touko- ja kesäkuussa useat
edusmiehet tekivät matkoja Tukholmaan, Itävalta-Unkariin ja Sveitsiin.
Matkojen tarkoituksena oli toimia rauhan hyväksi ja tehtiin ne
hallituksen suostumuksella. Minä ja rajamaiden ylipäällikkö vastustimme
matkoja. Keisari ratkaisi asian antaen matkoihin suostumuksensa.
Berliinissä olevan sijais-yleisesikunnan täytyi valmistaa tarpeelliset
passit. Myös kreivi Czernin lähetti Itävalta-Unkarin sosialistien
johtajat Tukholmaan. Sieltäpäin piti näitten, nojautuen Venäjän
vallankumoukseen, antaa julistus, jossa vedottiin vihollismaiden
työläisjoukkoihin, jotta ne puolestaan alkaisivat julistaa ja toteuttaa
"ihmiskunnan sovintoa". Nämä pyrkimykset todistivat ihmistuntemuksen
puutetta eivätkä missään tapauksessa ottaneet lukuun viholliskansain
eikä oman kansan henkeä. Sen sijaan ne edistivät osittain ilmeisesti
vallankumouksellisia pyrkimyksiä. Viholliseen eivät nämä yritykset
vaikuttaneet mitään. Sen sijaan sekä Saksassa että Itävalta-Unkarissa
taisteluhalu yhä heikkenemistään heikkeni. Luottamus omiin voimiin
hävisi. Yhä enemmän luisui hallitusasiain johto hallituksen käsistä.
Vielä pahempaa oli, että se ei joutunut koko kansan käsiin, vaan
ryhmien, jotka uskollisina entisille tavoilleen osasivat ainoastaan
arvostella toisten toimia, mutta ei mitään uutta luoda.

Tämänlaatuiset kokoukset ja keskustelut sopimusrauhasta olivat
vihollisille mieluisia. Ne antoivat kuvan meidän ajatustavastamme.
Mutta tuntien kansainsa sisimmät ajatukset he eivät lähettäneet
sosialistien johtajia matkoille. He tunsivat itsensä täysin vapaiksi
toimimaan olosuhteiden mukaan. He tavoittelivat muita päämääriä.
Ministeripresidentti Ribot ilmoitti kesällä 1917 Ranskan päämääräksi
Saksan tuhoamisen, lausuen sen niin selvin sanoin, ettei sitä voitu
käsittää väärin, ellei tahallaan tahdottu antautua harhaluuloon.
Kaikki, joilla vähänkään oli kykyä nähdä asiat oikeassa valossa,
käsittivät, että kaikki kauniit lauseet, joita ententen taholta
kuultiin, olivat ainoastaan tarkoitetut johtamaan harhaan
kansanjoukkoja. Niitten tarkoituksena oli verhota väkivalta oikeuden
pukuun. Hallituksemme, valtiopäivät ja suurin osa kansaa antoivat
näiden ententen lauseiden käydä täydestä. Ensi kertaa sodan puhkeamisen
jälkeen uhkasivat nyt sosialidemokraattiset edustajat julkisesti
vallankumouksella. Noina aikoina valtiokansleri sanoi ylimmälle
armeijanjohdolle, että me saamme "orjarauhan", jos myönnymme, ennenkuin
vihollinen osoittaa pyrkimystä rauhaan, ja nyt oli tuollainen orjarauha
tulossa.

Kun vihollismaiden hallitusten kanta oli luja, täytyi ylimmän
armeijanjohdon huolestumisen päivä päivältä lisääntyä isänmaan
mielialan lamautuessa. Ylin armeijanjohto huomautti valtakunnan
johtomiehille, että tuollainen mielialan lamautuminen kotimaassa, ja
etenkin Berliinissä, vaikuttaa turmiollisesti kansaan ja armeijaan.
Kenraalisotamarsalkka oli jo useaan kertaan selittänyt Hänen
Majesteetilleen, kuinka suuressa määrin ylimmältä armeijanjohdolta
puuttuu sitä tukea, jota sen tulisi saada valtiokanslerilta. Vielä
useammin olimme ilmoittaneet itse valtiokanslerille, että hänen tulisi
vahvistaa sisäistä sotakuntoisuutta.

Kesäkuun 19:ntenä 1917 kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg kirjoitti
valtiokanslerille kirjeen, jossa hän varoittaa antautumasta sen luulon
valtaan, että sota viimeistään syksyllä loppuu:

"Vihollisissamme on terävä-älyisiä henkilöitä, jotka huomaavat, mikä
vaara ententelle koituu sukellussodasta. Kun he siitä huolimatta
vaativat sodan jatkamista, tekevät he niin siksi, että he toivovat
Saksan ja sen liittolaisten romahtavan ennenkuin vallankumous puhkeaa
heidän omissa maissaan. Saksan vallankumouksen he toivovat
ehkä sotilaallisesti saavansa aikaan siten, että he voittavat
maataistelussa. Mutta pääasiassa perustavat he toiveensa siihen, että
taloudelliset ja sisäpoliittiset seikat, nim. muonitusvaikeudet,
raaka-aineitten puute, keskinäiset sisäiset riidat, tyytymättömyys ja
radikaalisen sosialidemokratian voitto aiheuttavat Saksan luhistumisen.
Heidän toiveitansa tukevat meidän sisäisen vastustuskykymme
heikkeneminen, kansainvälisten virtausten voimistuminen,
elintarvetilanteemme sekä monin paikoin maassamme selvästi ilmennyt
rauhankaipuu.

"Mutta jos meidän sisäinen voimamme vahvistuu, tulee vihollinen pian
vakuutetuksi siitä, että on hyödytöntä jatkaa sotaa siihen asti, kunnes
heidän omat elinehtonsa ovat loppuneet. Sitä vastoin jokainen valitus,
jonka lausumme turhiin rauenneitten toiveitten vuoksi, jokainen
väsähtämisen tai rauhankaipuun ilmaisu meidän tai liittolaistemme
taholta, jokainen sana, jolla lausumme pitävämme mahdottomana uuteen
talvisotaan ryhtymistä, tulee varmasti pitentämään sotaa."

Valtiokanslerin kesäkuun 25:ntenä päivätty vastaus tähän kirjeeseen
ilmaisi masentunutta mielialaa. Hänen ajatustapansa oli erilainen kuin
meidän. Hän ei tiennyt, miten selviytyä tilanteesta, eikä hänellä ollut
voimaa toimia. Hän pelkäsi "orjarauhaa", mutta puhui sopimusrauhasta.
Hänen mielestään ei sopimusrauhaa voitu saada ilman että Englanti oli
halukas rauhaan. Kuitenkin hän epäili, voitaisiinko Lloyd George saada
rauhaa kannattamaan.

Sisäisiin oloihimme nähden tuli hän kuitenkin pian paljon
toivorikkaammaksi, mikä käy ilmi hänen heinäkuun 5:ntenä keisarille
lähettämästään sähkösanomasta.

Tällä välin oli kenraalisotamarsalkka kesäkuun 27:ntenä kirjoittanut
keisarille:

"Suurinta huolestumista aiheuttaa tällä hetkellä kansan mielialan
lamautuminen. Se täytyy saada kohoamaan, muutoin on sotilaallinen
häviömme varma. Myös liittolaisemme tarvitsevat voimakasta selkänojaa;
muutoin uhkaa vaara, että he luopuvat liitosta. Vaikeimmat
taloudelliset ja tulevaisuudelle merkityksellisimmät sisäpoliittiset
kysymykset on ratkaistava... Nämä täytyy oikein ratkaista, muutoin on
tuho edessämme. Kysymyksenalaista on, kykeneekö kansleri tähän."

Henkisen voimamme laimeneminen ilmeni selvästi valtiopäiväin
päävaliokunnan istunnossa heinäkuun 6:ntena. Kansanedustaja Erzberger
piti puheen, joka oli täydellinen yllätys. Hän väitti, että
sukellussotamme on toivoton, sillä ei ole onnistumismahdollisuuksia, ja
että me emme kykene viemään sotaa onnelliseen loppuun. Puhe vaikutti
valtiopäivämiehiin erittäin masentavasti. Näytti siltä, että
valtiokansleri oli heinäkuun 5:ntenä tapahtuneessa ajatustenvaihdossa
tullut aivan väärään käsitykseen tilanteesta. Selvästi kävi nyt ilmi,
kuinka kauas me sisäpolitiikkamme alalla olimme joutuneet. Jos kehitys
jatkuisi tähän suuntaan, jollei mitään tehtäisi kansan rohkaisemiseksi
ja vahvistamiseksi, ei sotilaallinen häviömme olisi vältettävissä.
Sotaministeri oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että Berliinin tapaukset
vaikuttaisivat sotilaalliseen asemaamme tuhoisasti, ja hän piti
välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka tekisi keisarille
tilanteesta selkoa. Kenraalisotamarsalkka ja minä matkustimme tämän
vuoksi Berliiniin illalla heinäkuun 6:ntena. Mutta keisarin mielestä
Berliinissä sattuneet tapaukset olivat puhtaasti sisäisiä asioita,
jotka eivät koske sota-asioita; näitä hoitaa valtiosäännön mukaan
sotaministeri. Olomme Berliinissä heinäkuun 7:ntenä oli siis joka
suhteessa tulokseton. Illalla palasimme Kreuznachiin.

Asema Berliinissä kärjistyi. Heinäkuun 8:ntena valtiokansleri hyväksyi
enemmistöpuolueiden rauhansuunnitelman, vaikka hän siihen aikaan tunsi,
miten vihollinen pyrki Saksan tuhoamiseen. Samalla hän ilmoitti, että
hallituksen aikomus oli saattaa valtiopäiväin vaalioikeus voimaan myös
Preussin edustajakamarin jäsenten vaaleissa. Kumpikin seikka oli omiaan
ehdottomasti kohottamaan vihollisen tahdonlujuutta suunnattomasti.
Heinäkuun 10:nnen iltana valtakunnankansleri tunsi olevansa pakotettu
erohakemuksen jättämiseen. Keisari, joka antoi vastauksensa 11:nnen
aamuna, ei kuitenkaan suostunut eroon.

Me olimme Kreuznachissa vähän aikaa siinä luulossa, että ruhtinas v.
Bülowista tulee nykyisen valtakunnankanslerin seuraaja. Olosuhteet
kävivät yhä sekavammiksi, kun odottamatta Itävalta-Unkarin hallitus
asettui kannattamaan v. Bethmannia ja vastustamaan ruhtinas v. Bülowia.

Keisari oli ratkaissut asian v. Bethmannin pysyttämisen hyväksi.
Kruununprinssi, joka oli saapunut Berliiniin, tyytyi myös siihen
päätökseen. Minä en, sen jälkeen mitä oli tapahtunut, voinut enää pitää
valtiokansleria miehenä, joka olisi voinut tehdä mitä tämä sota häneltä
vaati. En uskonut, että hän voisi kohottaa Saksan kansan henkisen
lamaannuksen tilasta ja johtaa sen voittoon. Mitä enemmän minä
toimintani aikana mietin asemaa, sitä selvemmäksi minulle kävi, että
ylin armeijanjohto voittaakseen taistelukentällä tarvitsi valtiomiehen
apua. Tätä apua emme olleet saaneet. Kansallinen ajatustapa ja tunne
olivat taantuneet. Valtiollisilla johtohenkilöillä ei ollut
luomiskykyä. Heillä ei ollut niitä aatteita, jotka olisivat
vaikuttaneet voimakkaasti kansan mieleen ja puhaltaneet kansaan uutta
voimaa. Vuonna 1914 meissä hehkui rakkaus isänmaahan ja antaumus sen
asialle sekä usko omiin voimiimme. Meidän täytyi nyt taas saada uutta
intoa, uutta herätystä, joka kohottaisi meitä monien vuosien
kärsimysten, hädän, katkeruuden ja pettymysten jälkeen, joka jälleen
sytyttäisi meihin pyhän tulen, tekisi meidät voimakkaiksi, antaisi
meille luottamusta, että me voisimme uudistunein voimin jatkaa
puolustustamme. Valtakunnankansleri ei pitänyt näitä seikkoja niin
tärkeinä kuin niitä olisi täytynyt pitää. Saksan kansa sai edelleen
kärsiä.

Viholliset olivat torjuneet meidän rauhantarjouksemme.
Valtakunnankansleri oli antanut tapauksen mennä ilmoittamatta kansalle,
ettei se saanut viholliselta kohtuullista rauhaa, että meitä hänen
vakaumuksensa mukaan odotti ainoastaan "orjarauha". Hän ei ollut voinut
saada aikaan sitä, että kansa olisi uudelleen päättäväisesti ryhtynyt
taisteluun, hän ei ollut innostanut sitä sotaan elämän ja kunnian
puolesta, taisteluun lujatahtoista vihollista vastaan, joka halusi
meidät tuhota. Sitä vastoin hän salli, vaikka itse epäilikin
voitonmahdollisuuksiamme, hyödyttömän puheen sopimusrauhasta herpaista
meitä ja antoi siten ententen käteen aseet.

Meidän taholtamme ei pantu voimakkaita vastalauseita Englannin
kuristussaartoa vastaan, joka loukkasi kansainvälisiä oikeuksia ja
tahtoi ottaa meiltä elämän ja hengen. Ei lietsottu sydämiin leimuavaa,
pyhää, miehekästä vihaa epäinhimillistä vihollista vastaan. Sitä
vastoin sallittiin, että tyytymättömyys kotoisiin oloihin, jonka syynä
oli juuri nälkäsaarto, kääntyi sisäänpäin, syvensi saarron vaikutusta
ja jäyti kansamme elämää.

Epäinhimillinen kohtelu, joka tuli sotavankiemme osaksi, vankien,
joiden suonissa kuitenkin virtasi sama veri kuin meidän, ei saanut
herättää mitään vihantunnetta, joka olisi kohdistunut ulospäin
vihollisiin -- ei luonnollisestikaan meidän vallassamme oleviin
sotavankeihin. Sen sijaan tukahdutettiin kaikki vihantunteet ja
kylvettiin siten katkeruutta.

Valtakunnankansleri ei tehnyt mitään puolustaakseen keisariaan, kun
Wilson Yhdysvaltain yhtyessä sotaan yritti asettua keisarin,
ruhtinasten ja kansan väliin. Valtiopäivät panivat tätä meidän
sisäisiin asioihimme sekaantumista vastaan vastalauseensa,
valtakunnankansleri vaikeni. Hän ei kutsunut kansaa tukemaan monarkian
aatetta, joka tänään vielä niinkuin ennenkin on miljooniin sydämiin
juurtuneena. Hän ei edes tehnyt mitään estääkseen keisarivaltaan ja
majesteettiin kohdistuvaa tuhotyötä.

Valtiolliselta johdoltamme puuttui sitä paitsi vahvaa kättä, joka
olisi hallinnut voimakkaasti. Kansa ei silloin vielä pitänyt
joutavanpäiväisistä iskusanoista. Se kaipasi vakaumusta, että
elintavoissa ja elämän ylläpidossa ei tapahtunut mitään vääryyksiä,
että kaikki todella tapahtui oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sekin
kaipasi rauhaa, mutta ei sellaista rauhaa, jollaisen nyt olemme saaneet
ja jollaisen myös silloin olisimme saaneet. Hallituksella ei ollut
halua voittaa, siltä puuttui usko ja luottamus Saksan voimaan, joka
kuitenkin kolmen vuoden aikana oli niin loistavasti ilmennyt, mutta
joka nyt, johdon puutteessa, oli saatettu horjumaan. Armeija ei saanut
mitä se tarvitsi voittaakseen taistelukentällä. Minä en enää uskonut,
että nykyisen valtakunnankanslerin aikana muutosta tässä suhteessa
tapahtuisi. Se toivo, joka minulla astuessani ylimpään armeijanjohtoon
oli ollut, että voisin toimia käsikädessä valtakunnankanslerin kanssa
voiton saamiseksi, ei ollut toteutunut. Pyysin sen vuoksi eroa.

Vireillä olevat preussiläis-saksalaiset valtiosääntökysymykset eivät
koskeneet minun virkaani. Henkilökohtaisesti olin suruissani sen
johdosta, että valtakunnankansleri rakensi muuria hallitsijan ja kansan
välille. Keisari saattoi liian vähän oppia tuntemaan ihmisiä. Useaan
kertaan olin turhaan pyytänyt, että valtakunnankansleri tutustuttaisi
keisarin valtakunnan johtomiehiin. Se olisi vaikuttanut mielipiteisiin
tasoittavasti. Parlamentaaristen valtiosihteerien ottaminen keisarin
kansliaan olisi mielestäni ollut asialle eduksi. Minä toivoin myös,
että heidän avullaan isänmaa paremmin saisi sen, mitä se sodankäyntiin
kipeästi tarvitsi.

Kenraalisotamarsalkka oli kanssani yhtä mieltä ja jätti samaan aikaan
eronpyyntönsä. Nämä pyynnöt lähetettiin Berliiniin 12:nnen illalla, sen
jälkeen kun me aamupäivällä olimme kenraali v. Lynckerille lähettäneet
väliaikaisen ilmoituksen asiasta. Samaan aikaan saapui sotaministeriltä
kiireellinen sähkösanoma, jossa hän sotilaalliseen asemaamme katsoen
sanoi pitävänsä välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka vielä
Berliinissä selostaisi tilannetta. Keisari myös tahtoi keskustella
kanssamme.

Sillävälin oli kruununprinssi 12:nnen aamulla keskustellut
valtiopäiväin puolueitten johtomiesten kanssa, joista suurin osa
ilmoitti kannattavansa kanslerinvaihdosta tai selitti, etteivät he
vaatineet kanslerin pysyttämistä paikoillaan. Kansleria ei kukaan
puolustanut.

Kruununprinssin esityksestä päätti keisari suostua valtiokansleri v.
Bethmannin uudistettuun eronpyyntöön.

Kun me 13:nnen aamuna saavuimme Berliiniin, oli keisari jo ratkaissut
asian. Minä toivoin, että hallitukseen olisi tullut mies, joka olisi
voinut yhdistää Saksan kansan voimat yhtenäiseen toimintaan.

Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme jo edellisellä
Berliininmatkallamme heinäkuun 7:ntenä olleet valmiit pääesikunnan
rakennuksessa tekemään valtiopäiväin jäsenille selkoa meidän
sotilaallisesta asemastamme. Minä pidin tärkeänä, että se vaikuttaisi
rauhoittavasti. Tällainen tilaisuus oli meillä 13:nnen iltapäivällä.
Ennen kokouksen alkua puhuivat minulle valtiosihteeri tri Helfferich ja
alivaltiosihteeri Wahnschaffe hyvin kiihtyneessä sävyssä rauhaa
koskevasta päätöslauselmasta.

Me olimme vuoden 1917 koko alkupuolen pysyneet puolustuskannalla,
meillä oli ollut vastoinkäymistä Arrasin luona, Wytschaeten mutkassa ja
Galitsiassa, sukellussotamme ei tähän asti ollut johtanut ratkaisevaan
tulokseen, ja elintarve- ja raaka-ainepulamme oli vakava. Kaikki tämä
oli herättänyt vakavaa huolestumista. Tästä oli nyt keskusteltava.
Kaikkialla oltiin kuitenkin sen rauhaa koskevan päätöslauselman
vaikutuksen alla, jota valtiopäivät olivat suunnitelleet ja johon
kreivi Czernin oli myötävaikuttamassa, ehkäpä aloitteentekijänäkin.
Niin syntyi Berliinissä se täydelleen väärä luulo, että me
olimme saapuneet ottamaan osaa keskusteluun rauhaa koskevasta
päätöslauselmasta. Edustajatkin yhä uudestaan siirtyivät tätä kysymystä
pohtimaan.

Käsityksenämme ilmoitimme, että asema maalla on vakava, mutta
turvallinen. Meidän täytyy yhä kestää, koska vihollinen ei tahtonut
rauhaa. Ampumatarpeitten hankkiminen oli parantunut, raaka-aineita oli
riittävästi. Galitsiassa suunnitelluista sotaliikkeistä emme tahtoneet
puhua, koska asia oli pidettävä salassa eikä voitu edeltäpäin tietää,
miten liikkeet kehittyisivät. Sukellussotaan me luotimme, vaikkakaan se
tähän asti ei ollut tuottanut toivottuja ratkaisevia tuloksia.
Amerikkalaisten joukkojen kuljettamisesta Ranskaan lausuimme
merisodanjohdon käsityksen mukaisesti, että me pidimme sitä ainoastaan
rajoitetussa määrässä mahdollisena. Rauhaa koskevasta päätöslauselmasta
puhuimme pidättyvästi. Me emme voineet sitä hyväksyä, koska se vaikutti
vahingollisesti armeijan henkeen ja kansan voitonhaluun, koska
vihollinen piti sitä meidän heikkoudentunnustuksenamme ja koska
päätöksen vaikutus täten oli vahingollinen. Me selitimme myös, kuinka
epäedullisesti se vaikuttaisi Bulgaariaan, jossa oli ilmennyt voimakas
rauhankaipuu.

Minä lausuin, että me voitamme, jos armeijan selkänojana on
yksimielinen kansa. Siihen tarvitaan kansaneduskunnan apua.

Keskustelu oli läpeensä tuttavallinen. Valtioministeri t:ri Helfferich
pyysi edustajilta, että he luopuisivat toimenpiteistä rauhaa koskevan
päätöksen hyväksi. Hän kutsui heidät kahtena seuraavana päivänä
luokseen sisäasiainvirastoon neuvottelemaan. Uusi valtiokansleri tulisi
myös olemaan saapuvilla. Herrat lupasivat saapua. Mutta rauhaa koskeva
päätös oli kuitenkin seuraavana päivänä luettavana "Vorwärtsissä".
Alivaltiosihteeri Wahnschaffen pyynnöstä olin minä koettanut
julkaisemista estää ja pyytänyt kansanedustaja Südekumia käyttämään
vaikutusvaltaansa, jotta "Vorwärts" ei toimittaisi päätöstä
julkisuuteen. Julkaisemista ei kuitenkaan enää voitu estää. Niin olivat
valtiopäivien enemmistön kädet sidotut. Neuvottelujen jatkaminen näytti
minusta turhalta.

Valtiokansleriksi tuli t:ri Michaelis. Keisarin siviilikanslian
päällikkö, herra v. Valentini, oli kenraalisotamarsalkalle maininnut
muutamia henkilöitä, joista keisari voisi valita kanslerin. Ruhtinas v.
Bülow, jota kenraalisotamarsalkka oli puoltanut, ei ollut nyt
mainittujen joukossa. Kreivi Hertling oli kieltäytynyt huomauttaen,
ettei hän voi työskennellä ylimmän armeijanjohdon kanssa. Minä en siitä
hämmästynyt. Baierin sotaministerin v. Hellingrathin välityksellä
tapahtuneesta kirjeenvaihdosta v. Hertlingin kanssa olin tullut, ikävä
kyllä, vakuutetuksi siitä, että hän, samoin kuin koko München,
arvosteli ylintä armeijanjohtoa samalla tavalla kuin Wilhelmstrasse.
Myöhemmin tuli kreivi Hertlingistä valtiokansleri, ja luopuessaan siitä
toimesta hän lausui minulle tyytyväisyytensä siitä, että oli voinut
työskennellä niin hyvässä sopusoinnussa ylimmän armeijanjohdon kanssa.
Kenraalisotamarsalkka lausui herra v. Valentinille, että hän tulisi
tyytymään Hänen Majesteettinsa valintaan. Minä puolestani hämmästyin
sitä, etteivät asianomaiset virastot pitäneet huolta siitä, että
kanslerilla aina olisi joku sopiva seuraaja ja että tällaisessa Saksan
koko kohtalolle tärkeässä kysymyksessä kaikki oli jätetty hetken
varaan. Saksan sisäisen kehityksen luonne ei ollut tehnyt mahdolliseksi
suurten persoonallisuuksien syntyä. Oli selvästi huomattavissa, että
upseeriston keskuudessa oli kehittynyt voimakkaita, päättäväisiä
henkilöitä, niin sidotussa asemassa kuin upseeristo onkin.
Virkamieskunta sen sijaan ei, ikävä kyllä, ollut jaksanut siinä
suhteessa kohota yhtä korkealle tasolle. Julkisen elämän
johtohenkilöt pysyivät syrjässä ja hoitivat omia asioitaan. Ehkä oli
valtiopäivämiesten joukossa huomattavia henkilöitä, jotka olisivat
voineet ottaa asiain johdon käsiinsä. Kun puolue-elämä oli niin
vallitsevana, eivät tällaiset henkilöt voineet päästä etualalle. Meillä
oli puute suurista miehistä. Valtiollinen järjestelmämme ei kyennyt
synnyttämään luovia kykyjä. Kun se ei voinut luoda uutta, oli se
lausunut oman kuolemantuomionsa.

Uusi valtiokansleri tahtoi, että me ottaisimme uudelleen osaa
sisäasiainvirastossa tapahtuvaan neuvotteluun, joka koski rauhan
päätöslauselmaa. Minä pyysin siitä päästä. Olin vakuutettu, että meidän
toimintamme siinä suhteessa oli päättynyt edellisenä päivänä ja että me
näin vain joutuisimme valtiolliseen ristiaallokkoon. Valtiokansleri
pysyi vaatimuksessaan. Me halusimme, mikäli mahdollista, auttaa häntä
hänen ottaessaan vastaan vaikeatöisen toimensa ja päätimme jäädä
neuvottelemaan. Tahdoimme myös osoittaa t:ri Michaelikselle, kuinka
tärkeänä pidimme luottamuksellista yhteistyötä hallituksen ja ylimmän
armeijanjohdon välillä. Kenraalisotamarsalkka ja minä lausuimme usein
kirjeellisestikin tämän mielipiteemme valtiokanslerille.

Keskustelussa oli erittäin merkillistä se, että enemmistöpuolueet
perustelivat rauhaa koskevan päätöksen tekemistä sillä, että kansan
mieliala muka vaati tällaista toimenpidettä. Vain näin voitaisiin
kansanjoukot saada kestämään uusia vaikeuksia, jollei rauhaa saataisi.
Se oli synkkä mielialan kuvaus, vielä koko lailla synkempi kuin olin
odottanut. Myöskin oli herännyt toivo, että vihollismaissa tapahtuisi
vallankumous. Venäläiset sosialistit koettivat saada muita ententemaita
luopumaan sodan jatkamisesta. Keskustelussa ei otettu muita uusia
asioita pohdittavaksi. Kenraalisotamarsalkka asettui vielä ylimmän
armeijanjohdon vanhimpana jäsenenä vastustamaan rauhaa koskevaa
päätöslauselmaa. Minä huomautin ainoastaan vieressäni istuville
enemmistöpuolueitten jäsenille, ettei mainittua päätöstä laadittaessa
ollut armeijaa ollenkaan otettu huomioon. Sen johdosta tähän päätökseen
lisättiin myöhemmin lause, jossa ilmaistiin kansan kiitollisuus
armeijaa kohtaan. Kokouksesta lähtiessämme tein pyynnön kansanedustaja
Erzbergerille, että hän estäisi päätöslauselman. Minusta tuntui muuten,
ettei minun läsnäoloni mainitussa kokouksessa ollut tarpeen ja että
olisin tehnyt paremmin, jos olisin ollut sieltä poissa. Sen lausuinkin
myöhemmin m.m. kansanedustaja Müller-Meiningenille.

Rauhaa koskeva päätöslauselma tuli valtiopäiväin puhujalavalta koko
maailman tietoon. Sillä ei, niinkuin oli selvään voinut ennustaa, ollut
minkäänlaista poliittista vaikutusta vihollisiimme. Entente piti sitä
heikkouden tunnustuksena. Bulgaaria ja Turkki alkoivat epäillä
voitonmahdollisuuksiamme. Sisäänpäinkään se ei vaikuttanut niinkuin oli
toivottu. Sen sijaan, että nyt olisi vihollisen kielteisestä kannasta
tehty oikeat johtopäätökset ja ryhdytty kohottamaan kansamme
taistelunhalua, antauduttiin, ollenkaan ottamatta huomioon vihollisen
kantaa, yhä enemmän sen onnettoman ajatuksen valtaan, että sopimusrauha
oli koska tahansa saatavissa. Tämä oli rauhaa koskevan päätöksen
onneton seuraus. Ylin armeijanjohto ei pitänyt sitä sotilaalliselta
kannalta oikeutettuna. Mutta kenraalisotamarsalkka ja minä valtuutimme
valtiokanslerin julkisesti ilmoittamaan, että me olimme samalla
kannalla kuin hän mainittuun päätökseen nähden, hän kun tahtoi välttää
ristiriitaa valtiopäiväin enemmistön kanssa, jotta ei vahingoitettaisi
sodankäyntiämme. Me otimme siis myös rauhaa koskevasta päätöksestä
johtuvan vastuun kannettavaksemme, koska pidimme sitä vähemmän
vaarallisena kuin sisäistä hajaannusta. Niin pitkälle olivat siis olot
kotimaassamme kehittyneet! Me toivoimme, että uusi valtiokansleri
voisi, vaikkapa vain vähitellen, saada aseman paranemaan ja sen vuoksi
oli meidän välttämätöntä osoittaa hänelle luottamustamme.

Isänmaan mielialan lamautuminen oli Berliinissä tehnyt minuun
masentavan vaikutuksen. Minä en voinut kädet ristissä katsoa, kuinka
kansamme henkinen vaipuminen jatkuisi ja meidän sotakuntoisuutemme yhä
alenisi. Siksi esitin nyt uudelle valtiokanslerille saman pyynnön,
jonka olin esittänyt hänen edeltäjälleen edellisen vuoden joulukuussa,
nim. että hän loisi välittömästi johtonsa alaisena toimivan viraston,
joka ryhtyisi vaikuttamaan sanomalehdistöön ja valistamaan kansaa. Hän
lupasi ottaa elokuun lopulla pyyntöni pohdittavaksi.


VIII.

Isänmaan herpautuneen mielialan kohottaminen vaati kiireellistä
toimintaa. Meillä oli suuri mahdollisuus sodan voittamiseen. Mutta sota
ei ollut vielä lopussa. Aluksi oli säilytettävä se, mitä oli saatu.
Paljon uusia seikkoja oli ilmestynyt. Kotimaan voimien herpautuminen
saattoi tehdä koko työmme tyhjäksi. Huomattiin selvästi, että
armeijassakin tehtiin maanalaista kiihoitustyötä. Heinäkuun 25:ntenä
kirjoitti kenraalimajoitusmestari: "On varmoja todisteita siitä, että
riippumattomat sosialistit harjoittavat sotajoukkojen keskuudessa
kiihoitustyötä, joka heikontaa erittäin suuressa määrin kuria."
Riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen johtaja Ledebour on
myöntänyt, että kiihoitusta jo siihen aikaan harjoitettiin.
Kosketellessaan marraskuun 5:nnen ja 9:nnen välillä sattuneita
tapauksia hän lausui eräässä työmies- ja sotamiesneuvostojen
kokouksessa:

"Nämä 4 päivää, ennen marraskuun 9:ttä, käyttivät Scheidemann ja hänen
toverinsa korjatakseen sadon kylvöstä, jota riippumattomat olivat
tehneet lähes kahden vuoden aikana."

Eräs toinen johtohenkilö, Richard Müller, sanoi: "Vallankumouksen
valmistustöihin on ryhdytty jo kesäkuussa 1916, vaikkei silloin vielä
päämäärästä oltu tarkoin selvillä."

Riippumaton sosialidemokraattinen puolue on jo pitkän aikaa
suunnitelmallisesti valmistanut vallankumousta. Valtiopäiväin
enemmistö, osa sanomalehdistöä ja osa kansaa on edistänyt tätä
kumoustyötä, joskin usein tietämättänsä.

Heinäkuussa 1917 oli minussa se käsitys tullut aivan varmaksi ettei
ylin armeijanjohto nykyisissä olosuhteissa voinut olla toimettomana
elokuun loppuun asti. Oli välttämätöntä saada vireille se mitä
tarvittiin henkisen taistelukuntoisuuden kohottamiseen. Olin tietoinen
siitä, että työmme tulokset olisivat ainoastaan paloittaisia, ellei
hallitus itse ryhtynyt voimakkaasti työhön tällä alalla.

Kun sisäinen hallituskoneistomme toimi vitkallisesti ja sotkuisasti, en
ollut suinkaan varma siitä, että uusi valtiokansleri saisi kokonaista
aikaan, vaikkakin hän henkilökohtaisesti ryhtyisi johtamaan
valistustyötä. Ei ollut hänenkään helppo saada puserretuksi ja luoduksi
uutta, kun useimmissa valtionvirastoissa vallitsi sama henki, joka
tähän saakka oli vallinnut valtiokanslerin palatsissa ja sieltä
levinnyt muuanne. Ainakaan ei niissä asetuttu tätä henkeä vastustamaan,
mikä oli tulokseen katsoen yhtä haitallista.

Minä olin jo pitkän aikaa suunnitellut valistus- ja opetustoiminnan
järjestämistä sotajoukon keskuuteen. Se kysymys tuli nyt polttavaksi.
Eversti Nicolain laatiman suunnitelman mukaan ylin armeijanjohto
järjesti armeijan isänmaallisen opetustyön. Tämä opetus oli kuitenkin
perin vähäistä siihen valistustyöhön verrattuna, jonka entente oli
toimeenpannut kansainsa keskuudessa.

Isänmaallisen opetuksen tai -- kuten sitä nimitettiin -- sotajoukkojen
valistustoiminnan merkityksen ilmaisivat seuraavat sanat:

"Saksan armeijaa elähyttävä voima tekee tämän armeijan Saksan
vihollisia voimakkaammaksi ja Saksan liittolaisille lujaksi
selkänojaksi."

Sodan alussa nojasi tämä henki innostukseen ja pitkänä rauhan aikana
kehittyneeseen kuriin. Kuluneet kolme sotavuotta ovat tätä voiman
perustusta muuttaneet ja laajentaneet. Hyvin ymmärrettävä kodin,
perheen ja jokapäiväisen toiminnan kaipuu voi laimentaa taistelunhalua
ja heikentää tahtoa, jonka tulisi tähdätä lopulliseen voittoon.

Sodan jatkuminen on myös yhä lisääntyvässä määrässä aiheuttanut
kodeille ja sotajoukolle kieltäymyksiä ja vaatinut uhreja. Kuta enemmän
nämä taakat painavat sotilasten mieliä, sitä lujemmin heidän
tulee rakentaa vakaumukseen, velvollisuudentuntoon ja lujaan
päättäväisyyteen, jotka antavat armeijalle voimaa.

Isänmaallisen opetuksen tarkoituksena on toimia tämän päämäärän
saavuttamiseksi.

Syyskuun 15:ntenä minä kirjoitin: "Vihollisen halu tuhota meidät ja
välttämättömyys jatkaa taistelua on päässyt heikommin etappijoukkojen,
varusväen ja kotimaan palveluksessa olevien sotilaiden tietoisuuteen
kuin varsinaisten taistelujoukkojen. Siitä syystä on etappijoukkojen
mielialaan kiinnitettävä erikoista huomiota ja alulle pantu
isänmaallinen opetustyö kohdistettava heihin erikoisessa määrässä.

"Kotiseudun ja armeijan väliseen vuorovaikutukseen viittaavat myös
annetut suuntaviivat. Armeija on kansan erottamaton osa; molempien on
työskenneltävä yhdessä isänmaallisessa hengessä isänmaallisten
päämäärien saavuttamiseksi. Siitä syystä on yksissä neuvoin
siviiliviranomaisten kanssa suoritettavalla isänmaallisen
hengen elähyttämisellä suuri merkitys. Kotiseudulla toimivien
komentoviranomaisten on otettava tämänsuuntainen toiminta aivan
erikoiseksi huolekseen."

Minä ulotin isänmaallisen opetuksen tietoisesti kotimaahan, vaikka minä
pysyin syrjässä siellä välittömästi suoritettavasta työstä. Minä en
voinut jäädä katsomaan, kuinka kaikki vieri alaspäin. Tahdoin vaikuttaa
kohottavasti kansaan, mutta minä en saanut viranomaisten puolelta
minkäänlaista tukea huolimatta siitä, että valtiokansleri t:ri
Michaelis ja valtiosihteeri v. Kühlmann myönsivät, että jonkinlainen
järjestö oli luotava mielialan kohottamiseksi. Minuun jäi vaikutelma,
että tahdottiin välttää kaikkea, mikä lietsoisi kansallisia intohimoja.
Me olimme joutuneet niin pitkälle, että kansallistunteen herättämistä
pidettiin moitittavana rikoksena.

Sotaministeriö oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että isänmaallinen
opetus oli ulotettava myöskin sijaiskomentojen alueelle. Kesällä 1918
annettiin sille sen toivomuksen mukaan laaja vaikutusvalta tässä
asiassa.

Opetuksen ydinkohdaksi olin merkinnyt: sodan syyt, Saksan taloudellisen
kehityksen ja sen merkityksen, mahdollisen häviön seuraukset,
erityisesti saksalaiselle työmiehelle koituvat, välttämättömyyden
jatkaa taistelua edelleen aina siihen asti, kunnes vihollisen
tuhoamishalu on murrettu ja luotu varmat taloudellisen kehityksen
edellytykset.

Tämän lisäksi oli tehostettava meidän perusteltuja toiveitamme
lopullisesta voitosta. Oli myös opetettava, kuinka välttämättömiä ovat
johto ja arvovalta toisaalla ja alistuminen toisaalla.

"Meidän oman yksilömme on väistyttävä, kun on kysymys suuresta
yhteisestä päämäärästä. Lakot ovat vaarallisia sodalle, vaativat
armeijan verta. Uinailu rauhanhaaveissa ja tyytymättömyys pitentävät
sotaa. Yksimielisyys lisää voimia, kaikki muu heikontaa."

Sodan päämääräksi ilmoitin "tulevaisuutemme turvaamisen". Vielä
lausuin: "Kansan ja armeijan täytyy voimakkaina ja yksimielisinä olla
valtakunnan johtajain tukena aina lopulliseen rauhantekoon saakka."

Nämä ohjeet olivat sopusoinnussa silloisen sotilaallisen asemamme
kanssa. Ne johtuivat itsestään isänmaamme silloisesta kurjasta
ajatustavasta. Minä uskoin, että voitamme sodan, ja pelkäsin voimaimme
heikkenemistä. Tein kaikkeni selvittääkseni kansalle asemamme
vakavuuden, lamauttamatta silti mieliä vielä enemmän. Sielullisia
seikkoja olen aina pitänyt hyvin suuressa arvossa ja samaa mieltä ovat
olleet monet muut, ikävä kyllä, sellaisetkin henkilöt, jotka
toiminnallaan tietoisesti lamauttivat Saksan taisteluvoimaa ja samalla
horjuttivat armeijan kuria. Suuri kansanjoukko ei ymmärtänyt oman
kansan eikä vihollisen henkeä.

Sotasanomalehtivirasto on minun katsantokantani mukaisesti yhä
uudestaan selittänyt valistustyöstä huolehtiville elimille, että on
tuotava painokkaasti esiin, mitä vaaroja onnettomasta sodasta koituisi.

Isänmaallisen opetuksen tuli olla vapaa kaikista puoluepyrkimyksistä.
Sellaisiin kuului mielestäni myös rauhaa koskevan päätöslauselman
puoltaminen tai vastustaminen ja sodan päämäärien arvostelu.
Poikkeuksia en sallinut. Kuitenkaan ei minulla ollut mitään sitä
vastaan, että päälliköt rauhallisesti ja asiallisesti selittäisivät
oman kantansa, jos miehistö luottamuksella tekisi heille sodan
päämääriä koskevia kysymyksiä.

Ei ollut hyvä merkki se, että tätä opetusta taaskin lokakuussa
käsiteltiin valtiopäivillä pelkästään kotoisen puolue-elämän kannalta
ja että sen varsinainen tarkoitus jäi näkemättä. Opetusta koskevat
määräykset joutuivat perinpohjaisen tarkastelun alaisiksi. Niitä
vastaan ei voitu tehdä mitään muistutuksia. Odotin jännityksellä
lausuttaisiinko toivomusta, että hallituksen myös pitäisi ryhtyä
valistustyöhön. Odotin, tuntisiko hallitus velvoitusta toimimaan. Mutta
valtiopäivät rajoittuivat pelkkään arvosteluun. Luovaan työhön ne eivät
ryhtyneet. Hallitus oli tyytyväinen, kun vaarallisen salakarin ohi oli
kuljettu onnellisesti. Mutta kansa ei saanut tietää, mitkä vaarat sitä
uhkasivat.

Saksassa oli kuitenkin vielä miehiä, jotka olivat oikein käsittäneet
vihollisen ajatustavan. He tahtoivat lisätä armeijan sotaisuutta ja
perustivat "isänmaallisen puolueen". Minulla ja tällä yhdistyksellä ei
ole ollut mitään keskinäisiä suhteita. Sen perustamista ja toimintaa
tervehdin kuitenkin ilomielin, koska siitä oli hyötyä sodankäynnille.
Ei ollut haitaksi, että se asetti päämääränsä liian korkealle. Sodan
myrskyt pitävät kyllä huolen siitä, etteivät puut pääse kasvamaan
taivaaseen saakka.

Minä aloin toivoa, että isänmaallisen puolueen toiminta tuottaisi hyvät
tulokset. Tämä toivo sammui pian. Myöskin isänmaallinen puolue
sekaantui sisäpoliittisiin riitoihin: sen sijaan että olisi harjoitettu
sotapolitiikkaa, oli koko Saksan huomio kiintynyt sisäpolitiikkaan.
Olkoonpa niin, että isänmaallinen puolue ei ollut valinnut nimeään
viisaasti, että sitä perustettaessa tapahtui yhtä ja toista, joka ei
ollut asialle eduksi, joka tapauksessa murtui isänmaallisessa
puolueessa aluksi ilmennyt innostus sen vastustajain ja
hallituksen vastakynteen. Kreivi Hertling ei ainoastaan yhtynyt
enemmistöpuolueisiin; kauhukseni huomasin, että hänen kantansa
pohjimmaltaan oli sama kuin niiden. Sen sijaan että hallitus olisi
hankkinut sodankäynnille liittolaisia, se otti niitä siltä pois
antamatta mitään sijaan. Todella oli Jumala hylännyt Saksan kansan, kun
kansa oli hylännyt oman itsensä.

Pidin tärkeänä saada henkilökohtaisesti tutustua siihen, miten
isänmaallista opetustyötä suoritettiin. Siitä syystä kutsutin
Saarbrückenistä valistustyössä toimivan upseerin Kreuznachiin antamaan
minulle näytteen, kuinka hän opetti sotilaita. Tämä upseeri, luutnantti
Schmetzer, selitti erittäin vaikuttavasti, mitkä onnettomasti
päättyneen sodan seuraukset tulisivat olemaan työmiehillemme. Hän
osoitti, että he tulisivat olemaan työttömiä ja leivättömiä tai
kansainvälisen pääoman orjia. Minä voin sanoa, että kaikki me, jotka
kuuntelimme tätä esitelmää, olimme liikutetut. Minä luulin, että
esitelmä voisi herättää yleisempää huomiota ja olisi ehkä
ulkoministeriön valtiosihteerille mielenkiintoista kuultavaa ja siksi
annoin esitelmöitsijän pitää sen uudelleen valtiosihteerin läsnä
ollessa. Ikävä kyllä, eivät toiveeni tässä suhteessa toteutuneet.

Ei käynyt odottaminen, että rintamaupseerit, erittäinkin
komppaniainjohtajat, joitten aika kokonaan kuluu palvelustehtävien
täyttämiseen, osoittaisivat täysin ymmärtävänsä isänmaallisen opetuksen
luonnetta. Sen vuoksi johtivatkin tätä opetusta ne upseerit, jotka
tunsivat kotiseudun väestön ja armeijan mielialan ja jotka osasivat
sovittaa toimintansa rintamalla olevien sotilaitten ajatussuunnan
mukaan. Näiden taas piti kiinnittää tähän työhön kykeneviä upseereja,
aliupseereja ja sopivaa miehistöä sekä kutsua avukseen myös henkilöitä
kotiseudulta. Opetus toi mukanaan kokonaan uuden tehtävän. Sillä oli
voitettavana paljon epäluuloa ja vaikeuksia armeijassakin. Sopivien
upseerien valinta valistustyötä hoitamaan ei myöskään ollut helppo.
Kesti kauan, ennekuin kaikki järjestyi.

Senkin jälkeen, kun isänmaallinen valistustyö oli saatu käyntiin, minä
neuvottelin yhä armeijan ylikomentojen kanssa siitä, miten armeijan
mielialaa voitaisiin kohottaa, ja käytin jokaista tilaisuutta hyväkseni
voidakseni tutustua armeijan henkeen. Sain tietää, että armeijan papit
hoitivat antaumuksella vastuunalaista tehtäväänsä ja antoivat
ampumahaudoissa oleville sotilaille suuria sielullisia arvoja.

Vielä vaikeampaa kuin armeijassa oli valistustyö luonnollisesti
sijaiskenraalikomennon vaikutuspiirissä. Myös tähän työhön saatiin
voimia kaikista puolueista. Mutta hallitus pysyi siitä kokonaan
syrjässä.

Erityisesti huolestutti sotamiehiä kysymys, mikä heidän kohtalonsa
olisi sodan jälkeen. Se olikin luonnollista, kun ottaa huomioon
kotimaamme taloudelliset olot, sillä alalla yhä selvemmin ilmenevän
itsekkyyden ja häikäilemättömän voitonhimon. Jo itärintaman
ylipäällikön esikunnan päällikkönä ollessani, jolloin isänmaamme olot
eivät vielä olleet kärjistyneet, minä olin koettanut armeijan
sanomalehtien kautta tehdä tunnetuksi, mitä kotimaa oli tehnyt
invaliidien sekä leskien ja orpojen hyväksi. Olen useasti pohtinut
näitä kysymyksiä ja surukseni tein sen huomion, että kotona olevien
kiitollisuus invaliideja kohtaan väheni huomattavasti ja ettei
kiinnitetty tarpeeksi huomiota näitten mielialaan. Tämä kysymys koski
koko Saksan kansaa eikä sitä saanut käyttää puoluetarkoituksiin.

Sotilasten ja sotaorpojen huoltaminen oli tullut minulle sydämen
asiaksi. Parhaiten heistä pidettiin huolta siten, että lopullinen
voitto saatiin, sillä vain sillä ehdolla tämä kysymys saatiin lujalle
pohjalle. Minä halusin kuitenkin henkilökohtaisemmin toimia heidän
hyväkseen. Toukokuussa 1918 aloitettu lahjarahaston kerääminen
invaliidien hyväksi, jota olin mukana panemassa käyntiin ja joka
silloin toimitettiin minun nimessäni, menestyi hyvin. Aloitteen
keräykseen teki asiaan innostunut saksalainen nainen, neiti Emma
Tscheuschner. Häntä auttoi tässä suuressa tehtävässä tehokkaasti
tirehtööri Henrich. Ludendorff-rahasto nousi siihen asti kuulumattomaan
määrään, paljon yli 150 miljoonaan markkaan. Vallankumouksen
puhjettua sai rahasto nimekseen "kansankeräysrahasto". Oliko
kansanvaltuutettujen, oliko Saksan tasavallan ensimmäisen hallituksen
mielestä vääryys, että minun nimeni liittyi hyväntekeväisyysyritykseen,
joka juuri minun nimessäni oli tuottanut niin hyvät tulokset ja josta
monille tuhansille invaliideille oli hyötyä? Tämän nimenmuutoksen
arvostelemisen jätän ihmiskunnan ja niitten invaliidien tehtäväksi,
jotka Ludendorff-rahastosta nauttivat ansaittua avustusta -- jos he
yleensä saavat nimeni tietää.

Millä tavoin tätä lahjarahastoa on käytetty sitten kun se sai uuden
nimen, ei ole yksityiskohtaisesti tiedossani. Mielestäni ei ole oikein
se, että tästä rahastosta on suoritettu ennakkomaksuja valtiollisen
huoltotoiminnan laskuun. Sitä varten se ei ollut perustettu. Minun
haluni ja tarkoitukseni oli auttaa sodassa kärsineitä. Nyt tunnen
piston sydämessäni, kun näen työhön kykenemättömien invaliidien kadulla
kerjäävän. Mokomaakin kiitollisuutta ja kansallista omaatuntoa!

Sota-invaliidien huoltamista pohdittaessa pidin erikoisen tärkeänä
kysymystä, millä tavoin urhoolliset miehet, jotka olivat tulleet
raajarikoiksi, saataisiin elämän- ja työnhaluisiksi, jotta he voisivat
taas tulla itse toimeen ja isänmaa saisi heistä tarvitsemansa
työvoimanlisäyksen. Minä seurasin mielenkiinnolla kaikkia tähän
päämäärään tähtääviä toimenpiteitä sekä sitä edistystä, joka tapahtui
keinotekoisten jäsenten valmistamisen alalla.

Huoltotoiminnan ei tullut kohdistua ainoastaan sotaorpoihin ja
invaliideihin, vaan myös siihen, että niille terveille sotilaille,
jotka tahtoivat tehdä työtä, taattaisiin varma toimeentulo sodan
jälkeen. Se oli valtion ja kotona olevien velvollisuus niitä kohtaan,
jotka epäitsekkäästi olivat äärettömän paljon uhranneet näiden hyväksi.
Sotamiehille oli hankittava huokea asunto ja halpaa maata edullisilla
ehdoilla, heille oli turvattava siihen täysi omistusoikeus, eikä mikään
keinottelu saanut tulla kysymykseen. Mutta tämä saattoi tapahtua vain
hyvin hitaasti ja asteittain eikä tällöin saanut väkivaltaisesti
kohdella entistä omistajaa tai loukata hänen oikeuksiaan.
Maanomistusolojen uudistaja Damaschken suunnitelmat siitä,
miten työväenluokkamme asunto-olot saataisiin halvemmiksi ja
nylkyrijärjestelmältä turvatuiksi, ovat herättäneet suuresti
mielenkiintoani. Hänen selontekonsa asuntopulasta 1870/71 vuoden
sodan jälkeen olivat mielestäni hyvin arvokkaita. Ylin armeijanjohto
kääntyi valtiokanslerin puoleen huomauttaen, kuinka suuri merkitys
asunto-olojen järjestämisellä sodan jälkeistä aikaa varten olisi kansan
ja armeijan puolustusvoiman kohottamisessa. Samalla se pyysi, että
annettaisiin kotipaikkaoikeutta ja sotilaskoteja koskeva asetus,
hankittaisiin varoja pienten kotien rakentamisen avustamiseen ja
ryhdyttäisiin toimenpiteisiin maakeinottelun ehkäisemiseksi. Ylin
armeijanjohto sai kenttäterveydenhoidon päällikön, pääesikuntalääkäri
v. Schjerningin ryhtymään asutuspolitiikan tutkimiseen. Hän ja hänen
apulaisensa, joista mainittakoon ennen kaikkea esikunnan ylilääkäri
t:ri Hochheimer, ryhtyivät mitä suurimmalla innolla työskentelemään
tällä alalla. Heidän suunnitelmansa julkaistiin mietinnössä, joka
jätettiin valtakunnankanslerille.

Minun toivomuksenani oli, että sodan jälkeen kasvaisi tyytyväinen ja
puolustuskykyinen sukupolvi. Halusin Itämeren maakuntiin perustaa
suuren siirtolan, johon saisivat asettua sotilaat ja ne suuret joukot
saksalaisia siirtolaisia, joiden voitiin odottaa palaavan Venäjältä.
Baltilaisissa maissa olevilla laajoilla asumattomilla ja
viljelemättömillä alueilla oli kyllin tilaa saksalaisille
uutisasukkaille. Maat olivat siellä niin laajat, ettei uusista
tulokkaista ollut haittaa maan entisille asukkaille. Myös
Elsass-Lothringeniin olisi siirtoloita perustettava. Tuo vanhastaan
saksalainen maa saisi siten lopullisesti täysin saksalaisen leiman.
Avautui siis laaja vainio, jolla voi tehdä isänmaalle suuriarvoista
työtä. Kenraali Hahndorff ryhtyi suurisuuntaisesti käsittelemään näitä
kysymyksiä ja työskentelemään tällä alalla. Hyödyllisiä siirtolaseuroja
perustettiin ja nämä aloittivat heti toimintansa. Saksan kokeneimmat
yhteiskuntapiirit antoivat niille kannatuksensa. Siihen aikaan herätti
siirtolaseurojen toiminta paljon pahaa verta. Tulevaisuus oli näyttävä,
kuinka oikea suunnitelma oli. Uuden tasavaltaisen hallituksen
ensimmäisiä toimenpiteitä oli siirtolatoimintaa koskevan lain luonnos.
Pääpiirteissään tämä perustui niihin Kuurinmaata koskeviin
asetusehdotuksiin, jotka oli laatinut ylimmän armeijanjohdon
kehoituksesta professori Ludvig Bernhard. Sen toteuttamista
vaikeuttavat kuitenkin nykyisin suunnaton hintatason nousu ja
rakennusaineitten puute. Sotahuoltotoiminnankin alalla on vallankumous
vain ottanut, mutta ei mitään antanut. Rahaa on tuhlattu: sotilas,
jolla on oikeus huolenpidon saantiin, on jäänyt puille paljaille.

Me pidimme myös huolta niistä ylioppilaista ja korkeakoulujen
oppilaista, jotka olivat sotapalveluksessa ja joiden toimeentulo sodan
jälkeen näytti käyvän yhä epävarmemmaksi. Heidän huoltamisestaan uskoin
koituvan isänmaalle suurta hyötyä. Preussin valistusministeri t:ri
Schmidt johti suurella hartaudella tätä työtä.


IX.

Sodankäynnin ja siihen kuuluvien suurten kysymysten ohella oli minulla
Kreuznachissa paljon muuta työtä, joka, vaikka se olikin pientä,
liittyi kiinteästi toimintamme kokonaisuuteen. Elämä kului siellä
samoin kuin se oli kulunut edellisissä päämajoissa. Sotamarsalkan,
muiden herrain ja minun asunnoksi oli järjestetty huvila, jossa
aikoinaan oli asunut keisari Wilhelm I, tuo suuri hallitsija ja
ihmistuntija, jonka hallitessa Saksan yhdistymisunelma oli toteutunut.
Meidän työhuoneemme olivat Oranienhofissa. Matka huvilastamme sinne oli
lyhyt. Tein säännöllisesti kävelymatkoja ja sain silloin ilokseni usein
tervehdyksiä ja kukkia henkilöiltä, joiden suosion olin saavuttanut.
Muutoin pysyin syrjässä, koska -- minä tunnen ihmiset.

Jokapäiväisillä virkistysmatkoillani kuljin kaupungin lähellä olevaan
ruusutarhaan tahi Oranienhofin puistoon asti. Varhain keväällä 1918
tuhosi tulva muutamissa tunneissa tämän ihanan ruusutarhan sekä
Oranienhofin puutarhan. Samoin kuin vallankumouksen aalto syksyllä
kulki yli Saksan, kulki tulvavesi varhain keväällä Kreuznachin yli.
Mitä kaupunki vaivaloisesti monien vuosien aikana oli rakentanut, se
tuhoutui muutamassa tunnissa. Hävitys tapahtui hirvittävän nopeasti.
Puutarhojen ja talojen raivaus sekä mudan ja mullan kuljetus alkoi
heti, mutta työ kesti kauan, kauan aikaa ja tulvan jälkiä näkyi
kaikkialla raivaustyöstä huolimatta. Olikohan tämä enne?

Useita vieraita tuli ja lähti. Kaikille piti minun ehtiä lausua joku
sana huolimatta hirvittävästä työtaakastani. Preussin ja Baierin
sotaministeriön edustajain kanssa oli välttämätöntä neuvotella
sotajoukon taisteluvoiman säilyttämisestä ja lisäämisestä. Kotimaan
mieliala ja täytejoukkokysymys oli yhä päiväjärjestyksessä.
Pohdittiin myös armeijan tulevaisuutta. Aseistariisumisajatus riensi
maailmantapausten edelle. Samoin kävi myös sopimusrauhakysymyksen.
Aseistariisumisen toimeenpanoa pidin minäkin käytännöllisenä miehenä
yhtä mahdottomana kuin sitä pitivät Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain
demokraattiset hallitukset, ennenkuin nykyinen maailmanjärjestys olisi
muuttunut. Minun mieltäni painoivat usein maamme elintarve- y.m.
huolet. Sanalla sanoen: kaikkia sodankäynnin alaan kuuluvia
toimenpiteitä valmisteltiin yhtämittaa, niitä pohdittiin yhä uudestaan
ja niitä täydennettiin, mikäli meidän voimissamme oli. Valtakunnan
hallitukselle tehtiin usein anomuksia, joissa pyydettiin ehdotustemme
toteuttamista. Kuinka vähän tuloksia vetoaminen hallitukseen tuotti,
olen jo maininnut tärkeimmän, henkisen sotakuntoisuuden vahvistamista
koskevan kysymyksen yhteydessä.

Sotapoliittisella alalla kuuluivat toimipiiriini etupäässä itärintaman
ylipäällikön aluetta, Dobrudshaa sekä Elsass-Lothringenia koskevat
kysymykset.

Dobrudshassa jatkui edelleen bulgaarialaisten taistelu meidän
etappihallintoamme vastaan kaikkine siihen kuuluvine ilmiöineen.
Kesäkuussa kävivät tsaari ja Radoslavov Kreuznachissa. Radoslavov teki
itse aloitteen etappialueen saattamiseksi bulgaarialaisten hallintoon,
mikä, kuten hän siihen aikaan toivoi, merkitsi Dobrudshan liittämistä
Bulgaariaan. Asiaa pohdittiin taas monipuolisesti. Minä esitin
keskustelun alaiseksi myös kysymyksen, voitaisiinko mahdollisesti
Serbian rikkaat kivihiilikentät saada Saksan käytettäviksi ja siten
neliliiton sodankäyntiä edistämään. Asiasta keskusteltiin, mutta se jäi
kuitenkin silleen. Tällainen keskustelu oli ajanhukkaa, sillä minun
olisi pitänyt ajatella yksinomaan rintamaamme. Suunnaton pakko, johon
minä alistin itseni, asetti minulle miltei sietämättömät vaatimukset.
Sellainen ankara itsekasvatus olisi monelle tarpeellinen. Mitä tulee jo
mainittuun Dobrudshaa koskevaan asiaan, onnistui ylimmän armeijanjohdon
tällä kertaa torjua bulgaarialaisten hyökkäykset etappihallintoamme
vastaan. Ainakin saatiin kysymyksen ratkaisu siirretyksi epämääräiseen
aikaan. Hallituksen ei myöskään onnistunut saada Radoslavovia toimimaan
niin, että Yhdysvaltain lähettilään olisi ollut pakko poistua Sofiasta.
Oletan, että hallitus on ainakin vakavasti sitä yrittänyt.

Minä olin elokuun lopulla 1916 poistunut itärintaman ylipäällikön
alueelta. Hallinto, jonka olin siellä luonut, otti huomioon ainoastaan
sotilaalliset vaatimukset ja se työskenteli hyvin myöskin vuonna 1917.
Sen toimintaan oli nyt vähitellen saatava enemmän poliittista sisältöä.

Voitiin odottaa, että julistus, jolla Puolan kuningaskunta luotiin
marraskuun 5:ntenä, vaikuttaisi liettualaisiin masentavasti ja saisi
aikaan suurpuolalaisen kiihoitustyön itärintaman ylipäällikön alueella.
Suuntaviivat, jotka tähtäsivät puolueettomuuteen kaikissa
kansallisuuskysymyksissä ja tarkoittivat kaikkien kansallisuuksien
rinnastamista, eivät enää riittäneet.

Pyynnöstäni antoi valtiosihteeri v. Jagow miehittämämme alueen
sanomalehdissä julistuksen, jonka tarkoituksena oli rauhoittaa
liettualaisia. Tämä ilmestyi samaan aikaan kuin Puolan kuningaskuntaa
koskeva julistus. Liettuan kansallinen liike, jota tähän asti oli
johdettu yksinomaan Sveitsistä, elpyi nyt omassa maassa. Samalla kasvoi
kuitenkin myös suurpuolalainen liike, jonka päämäärä oli Liettuan
liittäminen Puolaan. Meillä ei ollut syytä suosia tätä kiihoitustyötä.
Puolan suhde armeijan luomiseen oli selvästi osoittanut, että Puola
tahtoi ainoastaan hyötyä sodan kustannuksella. Meidän täytyi nyt
ajatella yksinomaan oman tulevaisuutemme turvaamista ja vaaroja, jotka
meitä Puolan taholta saattaisivat uhata. Itärintaman ylipäällikkö sai
sentähden meidän tähän asti sovelluttamamme politiikan kanssa
sopusoinnussa olevan ohjeen: minkäänlaista puolalaisuuden
vahvistumista, joka tapahtuisi muitten kansallisuuksien kustannuksella,
ei ole pidettävä suotavana itärintaman ylipäällikön valtapiiriin
kuuluvalla alueella.

Liettualaiset ryhtyivät itsekin puolestaan vastustamaan Puolan pyyteitä
lausuen ajatuksensa ja toiveensa jyrkemmin kuin ennen. Maaliskuussa
1917 he jättivät itärintaman ylipäällikölle kirjelmän. Tämä puolestaan
esitti laatimassaan mietinnössä ylimmälle armeijanjohdolle sen suunnan,
jota Saksan politiikan hänen hallintoalueellaan olisi kuljettava. Me
lähetimme puolestamme mietinnön valtiokanslerille pyytäen, että hän
antaisi tarkat ohjeet siitä, millaista politiikkaa itärintaman
ylipäällikön alueella oli noudatettava eri kansallisuuksiin nähden.
Ylin armeijanjohto teki samalla sentapaisen huomautuksen, että sen
mielestä ei siellä ainakaan voitaisi sallia yksinomaan Puolan etuja
silmälläpitävää valtiollista toimintaa. Sellainen Puola, joka ympäröisi
Länsi- ja Itä-Preussiä, uhkaisi sotilaallisessa suhteessa Saksan
turvallisuutta. Saksan ylivallan tulisi itärintaman ylipäällikön
hallintoalueella nojautua liettualaisiin ja valkovenäläisiin. Samalla
me esitimme, että nämä kysymykset, joitten pikainen ratkaisu oli
mielestäni erittäin tärkeä, otettaisiin keskustelun alaisiksi. Tässä,
niinkuin yleensä muissakin tapauksissa, oli mielipiteeni, että
valtakunnankanslerin asia oli määrätä poliittiset suuntaviivat, kunhan
niitä määrättäessä vain otettiin huomioon sotilaallisen turvallisuuden
vaatimukset. Ohjeiden toteuttaminen kuului kysymyksessä olevassa
tapauksessa ylimmälle armeijanjohdolle ja itärintaman ylipäällikölle.
Huhtikuun 5:ntenä alkoivat neuvottelut valtakunnankanslerin edustajain
kanssa Bingenissä. Puheenjohtajana keskustelutilaisuudessa toimi
ylimajoitusmestari kenraali Hahndorff.

Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme suunnitelleet itärintaman
ylipäällikön käskyvallan alaisten maitten hallinnon järjestettäväksi
siten, että perustettaisiin Kuurinmaan herttuakunta ja Liettuan
suuriruhtinaskunta, jotka kumpikin molemminpuolisten etujen turvaamista
silmälläpitäen olisivat kiinteästi yhdistettyjä Saksaan personaliunion
kautta, keskittyipä se sitten Saksan keisariin tai Preussin
kuninkaaseen. Saksa ja Preussi olisivat täten saaneet sotilaallisen
turvan Venäjän mahdollista uutta hyökkäystä vastaan ja samalla olisi
pidetty huolta maan hankinnasta sotilaittemme tarpeiksi sodan jälkeen.

Kuurinmaalla oli varmat rajat.

Vaikeampi oli määritellä Liettuan rajoja. Varsinainen liettualaisalue,
jonka keskellä kuitenkin on joukoittain puolalaisia suurtilanomistajia,
rajoittuu etelässä Väinänlinnan, Wilnon, Olitan ja Suvalkin kautta
vedettyyn viivaan. Tämän viivan eteläpuolella on liettualaisia siellä
täällä puolalaisen tai puolalaistuneen valkovenäläisen väestön
keskuudessa. Wilno, Grodno ja muut kaupungit ovat puolalaisia. Vasta
Bjalystokista alkoi varsinainen puolalaisasutus. Juutalaisia oli paljon
yli koko Liettuan. Saksalaisia asui pääasiassa Itä-Preussin rajoilla.
Itärintaman ylipäällikön alueella Kuurinmaan eteläpuolella oli
liettualaisia ainoastaan pieni enemmistö vastapainona puolalaisille.
Kuten meidän itäisiä rajaseutujamme, uhkasi näitä liettualaisiakin
vaara puolalaisten taholta, ja he olivat siis meidän luonnollisia
liittolaisiamme. Meidän velvollisuutemme oli lujittaa heidän voimaansa
ja koettaa saada heidät ystäviksemme. Näin pitkälle ei ohjelmani
mennyt vielä huhtikuun 5:ntenä. Silloin halusin ainoastaan saada
valtiokanslerin suostumuksen Liettuaa tehostavalle politiikallemme.
Neuvottelu ei tuottanut vielä mitään tuloksia.

Jo saman kuun 23:ntena oli Kreuznachissa toinen neuvottelu. Venäjä oli
vallankumouksen jälkeen antanut Liettualle hyvin suuria lupauksia. Nyt
huomasi valtiokanslerikin, että meillä täytyy olla varma kanta
Liettuaan nähden. Huhtikuun 30:ntenä sovittiin, että itärintaman
ylipäällikön alueella on yleensä toimittava seuraavien periaatteiden
mukaan: saksalaisille on annettava etusija. Kuitenkin on kaikkien
kansallisuuksien suhteen vältettävä kaikkea, mikä hiukankaan
vivahtaa saksalaistuttamiseen. Minä en ole koskaan kannattanut
saksalaistuttamista. Jo pelkkä sana "saksalaistuttaminen" on minusta
ollut aina vastenmielinen. Liettualaisten suosioon olisi pyrittävä
kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla ja koetettava saada pohjoisen
alueen valkovenäläiset liittymään lähemmin liettualaisiin. Etelämpänä
olevilla alueilla on tällaisesta lähentämisyrityksestä luovuttava
puolalaisten vuoksi.

Puolalaispropagandaa oli ehkäistävä. Oli kuitenkin vältettävä sellaista
julkista kannanmääräämistä, joka veisi ristiriitaan Varsovan
kenraalikuvernöörin toiminnan kanssa.

Nämä periaatteet eivät vielä lopullisesti sitoneet
valtakunnanhallituksen käsiä Liettuan-politiikan suhteen, vaan ne
määräsivät tälle politiikalle varman suunnan. Hallituksen
suostumuksella antoi itärintaman ylipäällikkö toukokuun 30:ntenä
liettualaisille luvan "luottamusneuvoston" perustamiseen, jossa
liettualaisilla olisi enemmistö; muilla kansallisuuksilla olisi
neuvostossa yksityisiä edustajia. Luottamusneuvosto tuli olemaan se
elin, jonka oli esitettävä liettualaisten toiveet hallitukselle.

Olosuhteet pakottivat meidät lopullisesti määräämään kantamme
miehittämällämme itäalueella noudatettavaan politiikkaan. Ententen
kiihoituksesta syntyneet iskusanat "rauha ilman aluevaltauksia" ja
"kansojen itsemääräämisoikeus" olivat omiaan johtamaan Liettuan
kysymyksen Saksan etujen vastaiseen ratkaisuun. Niiden avulla Puola
saattoi päästä yliherruuteen sellaisillakin alueilla, joissa
puolalaiset eivät vielä tähän saakka olleet valtatekijänä.

Heinäkuun 21:senä -- t:ri Michaelis oli juuri ryhtynyt hoitamaan
valtakunnankanslerin tehtäviä -- ylin armeijanjohto ehdotti
ulkoasiainvirastolle, että Liettuassa ja Kuurinmaalla alettaisiin
harjoittaa kansallista politiikkaa -- Liettuassa nimenomaan
liettualaista. Päämääränämme oli lopullisesti toteuttaa suunnitelmamme
Liettuan ja Kuurinmaan olojen järjestämisestä. Molemmissa maissa oli
maaneuvostot herätettävä henkiin.

Heinäkuun 25:ntenä valtiosihteeri Zimmerman ilmoitti, että hän hyväksyy
suunnitelmamme toimeenpanoajan ja -tavan. Menestys, jota olimme
tällä välin saavuttaneet Galitsiassa, oli selventänyt asemaa.
Valtiosihteeri antoi ainoastaan sen neuvon, että arvaamattomien
tulevaisuudenmahdollisuuksien varalta ei meidän pitäisi huomattavasti
eikä hartaasti vaatia personaliunioonia. Myöhemmin hän kuitenkin
huomautti, ettei hän suinkaan tahdo hylätä tätä suunnitelmaa. Milloin
hallitus voisi julkisesti myöntää kannattavansa tätä politiikkaa, oli
sen oma asia. Minulle riitti se, että ulkoasiainvirasto oli tähän
selvään politiikkaan antanut suostumuksensa. Minä lausuin
ulkoasiainvirastolle tyytyväisyyteni sen johdosta, että hallitus ja
armeijanjohto olivat päässeet yksimielisyyteen itärintaman ylipäällikön
alueella lähimmässä tulevaisuudessa ajettavasta politiikasta.
Itärintaman ylipäällikkö sai elokuun alussa tarpeelliset ohjeet. Hänen
tuli ryhtyä toimenpiteisiin, joitten lopputuloksena olisi
maaneuvostojen luominen. Minä toivoin, että me voisimme päästä
päämääräämme, kun vain olisimme toiminnassamme tarpeeksi lujia ja
järkähtämättömiä. Jos meidän valtiollinen suunnitelmamme Liettuan
suhteen toteutuisi, olisi Liettuan tulevaisuus paremmin turvattu kuin
maan liittyessä Puolaan tai Venäjään. Arvostelukykyiset liettualaiset
olivatkin havainneet, että he voivat säilyttää kansallisuutensa vain
Saksan avulla. Näin ajatteli varsinkin papisto, joka oli meitä kohtaan
myötätuntoinen, osaksi paremman asiantuntemuksensa vuoksi, osaksi
kiitollisuudesta, Kownon piispa kun oli meidän avullamme saattanut
palata entiseen toimeensa. Liettuan kansanvaltaiset ainekset taas
luottivat "kansojen itsemääräämisoikeuteen", vaikka tätä ei voitu
soveltaa Liettuaan, jossa asui useita eri kansoja. Valtiollisiin
suunnitelmiinsa kietoutuneina eivät nämä liettualaiset huomanneet
vaaraa, joka heitä uhkasi puolalaisten taholta.

Elsass-Lothringenin kysymys oli kolmas niistä kysymyksistä, joitten
ratkaisemiseksi kesällä 1917 työskentelin. Ylin armeijanjohto saattoi
käsitellä sitä ainoastaan siltä kannalta, jota se oli pantu edustamaan,
nimittäin sotilaalliselta kannalta. Vaikutelmat, joita olin saanut
ollessani brigaadinkomentajana Strassburgissa ja tämän sodan monet
onnettomat kokemukset, sikäli kuin ne koskivat Elsass-Lothringenia,
olivat minussa synnyttäneet sen vakaumuksen, että Elsass-Lothringenin
valtio-oikeudellinen asema valtakunnanmaana oli epämuodostuma, joka ei
tyydyttänyt asukkaita. Valtiopäivät pyrkivät liiaksi sekaantumaan
maan hallintoon. Siellä noudatettiin epäselvää ja heikkoa politiikkaa,
joka ei ketään tyydyttänyt. Minun pyrkimysteni päämäärä oli
Elsass-Lothringenin liittäminen Preussiin, mikä ei kuitenkaan merkinnyt
sitä, että sen asukkaat "preussiläistytettäisiin". Reininmaakunta on
ollut liitettynä Preussiin; sen asukkaat ovat siitä huolimatta
säilyttäneet erikoisluonteensa ja voimakkaasti edistyneet. Miksi ei
Elsass-Lothringen voisi kulkea samaa tietä asukkaittensa menestykseksi?
Kuuluivathan he sekä heimolaisuuden kannalta että taloudellisessa
suhteessa kiinteästi Saksaan. Muitakin ratkaisumahdollisuuksia saattoi
ajatella. Joka tapauksessa oli pidettävä silmällä, että raja-alueella
olevien sotajoukkojen ylikomento ja rajavartiaston sekä rautateiden
ylipäällystö toimisivat yhtenäisesti. Jos asiaa perinpohjin
yksityiskohdittain harkitaan, niin on tätä hyvin vaikea saavuttaa
muulla tavoin kuin yllämainitun ratkaisun, Preussiin liittämisen
avulla.

Sotilaalliselta kannalta katsoen olen pitänyt autonomian antamista
Elsass-Lothringenille epäviisaana, minkä vuoksi olen sellaista
ratkaisua vastustanut. Mutta valittakoonpa mikä ratkaisu tahansa,
pääehto kuitenkin on, että epäoikeutettu ranskalainen vaikutus
Elsass-Lothringenin asioihin estetään ja sen sijaan asetetaan
saksalainen vaikutus. Tässä suhteessa on ensimmäinen tehtävä papiston
ja virkamiehistön saksalaistuttaminen. Elsass-Lothringenin papisto saa
kouluutuksensa vielä nytkin ranskalaisissa laitoksissa. Samoin
kasvatetaan Ranskassa muutamien laupeudensisarjärjestojen jäseniä sekä
opettajattaria. Siinä oli huutava epäkohta! Eikö Saksa yhtä hyvin voisi
valmistaa sinne tarvittavia pappeja, sisaria ja opettajattaria?
Virkamiehissä tuli olla myös saksalainen henki! Eihän ollut
välttämätöntä ottaa kuuluisia "ostelbierejä" (Elben-takaisia), jotka
kaikesta parjauksesta huolimatta ovat tehneet sanomattoman paljon
Saksan suuruuden hyväksi. Jyrkän luonteensa vuoksi he eivät ehkä olisi
sopivia Elsass-Lothringenin virkamiehinä. Reininmaakunnasta ja
Etelä-Saksasta saataisiin kyllä riittävästi sopivia henkilöitä.

Vielä olisi Elsass-Lothringenin ranskalaisten hallussa oleva
maaomaisuus saatava saksalaisiin käsiin. Tämänsuuntaisen politiikan on
entente julistanut sotaoikeuden mukaiseksi. Tällä tavalla hankittaisiin
myös maata siirtola-alueeksi saksalaisille sotamiehille.

Yksityisomaisuuteen kohdistuva taistelu oli tämän sodan kauheimpia
puolia. V. 1870/71 oli saksalaiset karkoitettu Ranskasta. Sitä
pidettiin siihen aikaan kansainvälisen oikeuden loukkauksena. Ranska ei
kajonnut näiden karkoitettujen saksalaisten yksityisomaisuuteen. Mutta
heti nykyisen sodan alussa Englanti ryhtyi asettamaan suoritustilaan
Englannissa olevia saksalaisia liikkeitä ja osoitti siten selvään,
mistä syystä se oli sotaan yhtynyt. Se tahtoi syrjäyttää maailman
markkinoilta vaaralliseksi käyneen kilpailijan. Englannin antamaa
esimerkkiä noudattivat sitten muut ententeen kuuluvat kansat. "Mustilla
listoilla" oli samanlainen tehtävä. Osaksi tuli niiden myös lisätä
saarron tehokkuutta. Ne koskivat erittäin kipeästi puolueettomain
maitten liike-elämään. Mutta nämä -- pysyivät ääneti. Kansojen sota
muodostui yhä hirvittävämmäksi.

Mielestäni oli välttämätöntä, että sotilas- ja siviiliviranomaiset
pääsisivät yhteiseen ohjelmaan Elsass-Lothringenin tulevaisuudesta.
Kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin, joka
keväästä 1917 oli korkeimman sotilaallisen vallan käyttäjä
Elsass-Lothringenissa, tuli saada selvät ohjeet. Minä esitin
hallitukselle, että asiasta neuvoteltaisiin. Niin tapahtuikin, mutta
selvää ratkaisua ei saatu aikaan.



FLANDERIN TAISTELU JA VENÄJÄN LUHISTUMINEN KEVÄÄLLÄ JA SYKSYLLÄ 1917


I.

Wytschaeten mutkassa kesäkuun 7:ntenä alkaneiden kiivaiden taistelujen
jälkeen alkoi monta päivää kestäneen tykkitulen valmistamana Flanderin
taistelu heinäkuun 31:senä. Tästä piti kehittyä ententen toinen suuri
sotaliike, joka vihollisen toiveitten mukaan tuottaisi sille lopullisen
voiton ja tuhoaisi sukellusveneasemamme Flanderissa. Taistelut
levisivät suurelle osalle länsirintamaa, Italian, Makedonian sekä
myöhemmin myös Palestiinan rintamille.

Länsirintamalla nyt alkanut taistelu tuli meille kaikista
tähänastisista taisteluistamme tuhoisimmaksi. Kuitenkaan ei ylin
armeijanjohto voinut siirtää joukkoja itärintamalta länsirintaman
vahvistukseksi. Idässä oli meidän päästävä perinpohjaiseen tulokseen ja
siksi piti siellä olla riittävästi sotavoimia. Meidän täytyi lyödä
Venäjän ja Romaanian joukot, jotta voisimme 1918 päästä ratkaisuun
hyökkäämällä Ranskan rintamalla ja tukemalla maasotaa sukellussodalla,
jollei tämä yksinään olisi vielä vienyt toivottuun päämäärään.
Sotilaallinen asemamme oli sellainen, että minun täytyi ottaa raskas
taakka hartioilleni. Se oli niin raskas, että se tärisytti minua. Minun
täytyi kestää. Muutoin uhkasivat meitä seuraavana vuonna hyvin suuret
vaarat. Itsestään on ymmärrettävissä, että ylin armeijanjohto lähetti
länsirintamalle jok'ainoan miehen, jota ei välttämättömästi tarvittu
muualla. Saksan kruununprinssi varoitti minua usein, etten kärjistäisi
liiaksi asemaa länsirintamalla. Minä kyllä käsitin, mitä ylin
armeijanjohto, joka piti silmällä asemaa vuonna 1918, teki pannessaan
länsirintamalla olevien joukkojen kannettavaksi hirvittävän suuren
kuorman: minä ymmärsin, että vaara tulisi olemaan suuri, ellei
sukellussota tehoaisi. Mutta minä en kuulu niihin, jotka taipuvat
vaaran alla. Minun tehtäväni oli voittaa vaara ja panna kaikki
alttiiksi, jotta isänmaani säilyisi sitä uhkaavilta suurilta
onnettomuuksilta.

Idässä piti meidän monelta taholta nuijia Venäjää ja antaa sille iskuja
murskataksemme tämän jättiläisen. Jo Itä-Galitsian suurten
sotaliikkeiden aikana olin puhelimitse tiedustellut eversti
Hoffmannilta, mitä hän ajattelisi hyökkäyksestä Väinäjoen yli Riian
pohjoispuolella. Luonnollisesti hän tarvitsisi siihen joukkoja, jotka
olivat vielä taistelemassa Galitsiassa. Eversti hehkui heti
innostusta. Itärintaman ylipäällikkö ryhtyi viipymättä alustaviin
valmistelutoimiin. Kun elokuun alkupäivinä kävi selville, että
eteneminen Galitsiassa ja Bukovinassa oli keskeytettävä ja että uusi
rynnäkkö siellä saattoi alkaa vasta kun rautatiet olivat korjatut, sai
itärintaman ylipäällikkö määräyksen kulkea Väinäjoen yli. Luulin
silloin, että se voisi tapahtua elokuun 20:ntenä, ja minä toivoin
sieltä joitakin joukkoja pian vapautuvan. Ajattelin, että syyskuun
puolivälissä tai loppupuolella, kun Dnjestrin eteläpuolella olevat
rautatiet olivat korjatut, voisimme aloittaa taas sotaliikkeet etelässä
tunkeutumalla Bukovinasta Serethin yli Moldauhun päin. Sitä varten oli
Riiasta vietävä joukot uudestaan etelään.

Heinäkuun 31:sen ja syyskuun välinen aika oli tavattoman jännittävä.
Heinäkuun 31:senä tekivät englantilaiset, vasemmalla sivustallaan
muutamain ranskalaisten divisionain tukemana, hyökkäyksen 25 km:n
pituisella rintamalla. He käyttivät hyökkäykseen niin voimakasta
tykkitulta ja semmoisen määrän ammuksia, jommoista länsirintamallakin
oli tähän saakka harvoin käytetty. Useissa paikoin tunkeutuivat myös
tankit rintamaamme. Ratsuväkidivisioonat olivat valmiina käymään
kimppuumme, jos peräytyisimme. Varadivisioonain avulla onnistui 4:nnen
armeijan, jonka esikunnanpäälliköksi oli tullut eversti v. Lossberg,
pysäyttää vihollisen eteneminen ja supistaa se paikallisesti. Taistelun
tulos oli meille tuhoisa. Menetimme viholliselle 2-4 km leveän
maa-alueen koko hyökkäysrintamalla ja lisäksi vielä huomattavan joukon
vankeja ja sotakalustoa. Vakinaisten ja varajoukkojemme mieshukka oli
suuri.

Elokuussa leimahti taistelu uudelleen paloon monin paikoin
länsirintamaa. Flanderissa hyökkäsi entente taas 10 p:nä. Heinäkuun
31:nen oli vihollisellekin ollut tuhoisa päivä. Elokuun 10:s oli meille
menestyksellinen; sen sijaan saimme taas 16:ntena ankaran iskun.
Englantilaiset valloittivat aluetta aina Poelkapelleen asti ja vain
äärimmäisin ponnistuksin voimme työntää heidät vähän takaisin.
Seuraavina päivinä jatkui taistelu, mutta ei niin raivoisana. 22:sena
oli taas valtava taistelu. Elokuun 25:ntenä päättyi Flanderin taistelun
toinen jakso. Se tuli meille hyvin kalliiksi.

Etelämpänä tunkeutuivat englantilaiset taas elokuun 15:ntenä Lensin
pohjoispuolella oleviin asemiimme ja valtasivat meiltä erään tärkeän
kukkulan.

Scarpen molemmin puolin, aikaisemman Arrasin taistelun seuduilla,
saatiin englantilaisten elokuun 9:ntenä tekemä hyökkäys torjutuksi.

Elokuun lopulla kävivät ranskalaiset turhaan St. Quentinin
pohjoispuolella olevain Siegfried-asemain kimppuun. Yritys ei ollut
vakava.

Myös Chemin des Damesin kukkulaseuduilla tekivät ranskalaiset pieniä
sivuhyökkäyksiä.

Pääiskuun ryhtyivät ranskalaiset elokuun 20:ntenä ja 21:senä Verdunin
luona olevia asemiamme vastaan. 5:s armeija oli odottanut tätä
hyökkäystä. Jo useita viikkoja aikaisemmin oli annettu määräys, että
muutamia alueita, kuten esim. Talou-harjanne, oli tyhjennettävä, ja se
tehtiin ajoissa. Ranskalaiset hyökkäsivät ilman tankkeja ja heidän
onnistui tunkeutua syvälle asemiimme. Eräs Maasin vasemmalla rannalla
taisteleva divisioonamme ei tehnyt tehtäväänsä; oikeallakin rannalla
meidän kävi huonosti. Ja kuitenkin olimme täällä, samoin kuin
Flanderissakin, tehneet kaikkemme menestyksen turvaamiseksi. Myös
elokuun 21:nen ja 26:s päivä olivat viholliselle onnellisia ja
tuottivat meille häviöitä. Ranskan armeija oli saanut takaisin
hyökkäyskuntonsa. Se oli nopeasti kohonnut lamaannustilasta. Pariisin
valtiomiehet asettivat näinä päivinä rauhanehdot, joista kävi ilmi,
että he pitivät sotilaallista asemaansa parempana kuin se oli.

Samaan aikaan elokuussa Flanderissa ja Verdunin luona kärsimämme
raskaat tappiot heikonsivat länsirintamaamme. Vihollisen tykkituli
oli niin tuhoisa, että me tunsimme itsemme melko avuttomiksi
betonivarustuksistamme huolimatta. Armeijamme ei enää kaikkialla ollut
niin puolustuskykyinen kuin paikalliset johtajat ja minä olimme
toivoneet. Vihollinen osasi hyökkäyksiä tehdessään ottaa huomioon
varadivisioonaimme käytön. Hyökätessään eivät ranskalaiset enää
tavoitelleet sellaisia kaukaisia päämääriä, joihin kenraali Nivelle
Aisnen--Champagnen taistelussa oli pyrkinyt. He osasivat varustautua
vastahyökkäyksiimme ja käyttivät niitä silmällä pitäen varovaisesti
menestystään hyväkseen. Toisaalta tämä oli luonnollisesti meille
edullistakin.

Minä myös olin ponnistanut voimani äärimmilleen. Tapaukset
länsirintamalla näyttivät nyt ehkäisevän kaikkien muiden
suunnitelmiemme toimeenpanon. Voimaimme kulutus oli ollut niin suuri,
että se herätti vakavaa huolestumista. Sellaista ei oltu voitu odottaa.
Väinäjoen luona toimeenpantavaksi suunniteltu hyökkäys oli lykättävä
myöhemmäksi. Voiko ylin armeijanjohto ensinkään ottaa vastuulleen sitä,
että divisioonat yhä jäisivät itärintamalle? Ei ainoastaan Saksan
kruununprinssi vaan myös muutamat tyynesti ajattelevat päällikötkin
pudistivat päätään. Mutta arvostellessani vihollisemme aikeita vakuutin
aina itselleni: Tässä sodassa on kysymyksessä lopullinen voitto eli
häviö. Vihollisen halu tuhota meidät on niin suuri, ettei meillä ole
valittavana mitään kolmatta. Olin varma siitä, että länsirintamamme
kyllä kestää vielä ankarammankin puserruksen. Tämäkin oli taas niitä
tapauksia, joissa inhimillinen taito ei riitä. Ylin armeijanjohto pysyi
aikeissaan, mitä tulee Väinäjoen yli suunniteltuun hyökkäykseen. Se
uskoi suureen menestykseen, hyökkäys kun tapahtuisi Pietarin lähellä,
joskaan sen tarkoituksena ei ollut ulottaa hyökkäystä hyvin laajalle
alueelle. Sotilaallisessa suhteessa olisi tämä sotaliike meille
ainoastaan rintaman parannus, jonka kautta voisimme säästää
joukkojamme.

Moldauhun tehtävä hyökkäys oli suunnitelmamme mukaan toinen ratkaiseva
isku. Mutta tästä vaikeitten rautatietöiden vuoksi toistaiseksi
lykkääntyneestä liikkeestä oli meidän kokonaan luovuttava. Isonzon
rintamalla oli elokuun lopulla alkanut 11:s Isonzon-taistelu 70 km:n
pituisella rintamalla. Italialaisilla oli ollut menestystä. Syyskuun
alussa jatkui taistelu ankarana ja sekin tuotti italialaisille
voittoja. Itävalta-unkarilaiset armeijat olivat tosin pysyneet
paikoillaan, mutta niiden Karstin vuoristossa kärsimät tappiot
olivat niin suuret, niiden henki niin lamassa, että johtavissa
itävalta-unkarilaisissa piireissä kypsyi se vakaumus, että
nämä armeijat eivät voi jatkaa sotaa eivätkä kestää 12:tta
Isonzon-taistelua. Italian rintamalla olevat itävalta-unkarilaiset
armeijat olivat saksalaisten apujoukkojen tarpeessa. Me emme siis
voineet hyökätä Moldauhun. Saksalaisten divisioonain lähettäminen
Italian rintamalle pelkkää puolustustaistelua varten ei ollut vakavan
asemamme mukaista. Ylimmän armeijanjohdon täytyi järjestää asiat niin,
että me täälläkin tekisimme hyökkäyksen tai sotaliikkeen saadaksemme
ainakin parannetuksi asemamme.

Moldauhun suunnitellusta hyökkäyksestä luopuminen oli minusta hyvin
vaikeaa. Se olisi Venäjän tilan vuoksi voinut tuottaa hyvin paljon
huomattavampia tuloksia kuin hyökkäys Italian rintamalla. Se olisi
voinut ratkaista taistelun itärintamalla. Kun Venäjä oli
rappeutumistilassa, sen armeija ja kansa hajaantumassa, oli ilmeistä
että vähilläkin voimilla tekemämme hyökkäys olisi voinut onnistua.
Tosin Italian rintamalla tehty hyökkäys helpottaisi länsirintamamme
ahdinkoa; mutta epävarmaa oli, voisiko se, Italiassa vallitsevan
hiilipulan rinnalla, aiheuttaa siellä sisäisiä levottomuuksia. Tässä
suhteessa ei yleensä oltu toivehikkaita. Mutta vaikka emme voineetkaan
olla varmoja Italian rintamalla tehtävän hyökkäyksen tuloksiin nähden,
oli ryntäykseen kuitenkin ryhdyttävä, ja se päätettiin panna toimeen
syyskuun keskipaikoilla. Se oli tehtävä, jos mieli estää Itävallan
luhistumista. Vielä oli meidän harkittava, millä keinoin voisimme Riian
taistelun jälkeen iskeä uuden haavan Venäjään jouduttaaksemme sen
hajoamista. Ikuisena totuutena pysyy Moltken lause: "sotataito on
hätäkeinojen järjestelmää."

Elo- ja syyskuun vaihteessa oli kannettavanani suuri työtaakka. Minun
oli tehtävä usein matkoja Berliiniin. Matkustaessani kerran
länsirintamalle tapahtui rautatieonnettomuus. Toinen juna työntyi sen
vaunun päälle, missä seurueeni kanssa paraikaa olin illallisella, ja
kaatoi sen kumoon. Tämä aiheutti pienen säikähdyksen. Raskas isku oli
minulle ilmoitus vanhimman poikani sankarikuolemasta, oikeammin vaimoni
vanhimman pojan hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Minulla ei ollut
lapsia. Mutta olin syvästi kiintynyt häneen samoin kuin hänen
sisariinsa ja veljiinsä. Vielä äsken olin tavannut hänet Lillessä
reippaana ja kukoistavana, täynnä intoa ja antaumusta isänmaalleen ja
kutsumukselleen. Hän sai surmansa Kanaalin yläpuolella käydyssä
ilmataistelussa. Vasta monien viikkojen kuluttua löysimme hänen
ruumiinsa Hollannin rannikolta, minne aallot olivat sen viskanneet.

Jännityksen aikoja seurasi rauhallisempi tila rintamilla, Flanderissa
elokuun lopusta, Verdunin luona ja Italiassa syyskuun alkupuolelta ja
keskipalkoilta alkaen. Kukaan ei kuitenkaan tietänyt, kauanko tätä
rauhan aikaa kestäisi.

Makedonian rintamallakin oli entente elokuun 30:nnen ja syyskuun 8:nnen
välisenä aikana tehnyt rajuja hyökkäyksiä saavuttamatta kuitenkaan
menestystä. Vuoristossa Ohrida-järven länsipuolella käydyt paikalliset
taistelut olivat koko sodankäynnille siinä suhteessa tärkeitä, että ne
pakottivat bulgaarialaisten pidentämään rintamaansa.

Romaaniassa taisteltiin Serethin ja rajavuorten välillä. Muutoin oli
koko Riikaan asti ulottuvalla itärintamalla taistelutoiminta vähäistä.
Czernowitzin luona tehdyn saksalaisen hyökkäyksen tarkoituksena oli
ainoastaan saada aikaan aivan välttämättömäksi käynyt rintamanparannus.

Karpaattien ja Tarnopolin välistä rintamaa ohennettiin nyt, jotta
saataisiin varajoukkoja tulevia sotaliikkeitä varten.

Syyskuun 1:senä menivät armeijamme Uexküllin luona, Riian
kaakkoispuolella, Väinäjoen yli. Ylimeno tapahtui lujan vihollisaseman
edustalla. 8:nnen armeijan päällikkö kenraali v. Hutier ja hänen
esikuntansa päällikkö kenraali v. Sauberzweig olivat tehneet tätä
ylimenoa varten huolelliset valmistustyöt saaden apua ylemmiltä
komentoviranomaisilta. Ylimeno onnistui. Venäläiset olivat oikeaan
aikaan poistaneet joukkonsa joen vasemmalla rannalla olevasta
siltalinnakkeesta ja he tekivät meille, muutamia poikkeuksia
lukuunottamatta, hyvin heikkoa vastarintaa. Tunsin vapautuneeni
suuresta taakasta, kun tuo isku oli annettu venäläisille. 8:s armeija
sai pian käskyn pysähtyä. Se alkoi heti rakentaa etumaisten linjojensa
taakse asemia, sijoittaen ne lyhimmälle linjalle Väinäjoen ja
Riianlahden välille. Kaksi divisioonaa lähti heti länsirintamalle
niiden joukkojen sijalle, jotka oli sieltä määrätty Italiaan.
Itärintamalta täytyi siirtää sinne paljon väkeä. Huolimatta siitä, että
suunnittelimme hyökkäystä Italian rintamalla ja että taistelu
länsirintamalla, missä tilanne oli hyvin kireä, saattoi milloin tahansa
leimahtaa uudelleen liekkiin, täytyi itärintaman ylipäällikölle jättää
niin paljon joukkoja, että hän yhä uudelleen voi tarpeen vaatiessa
käydä Venäjän kimppuun. Kaikki, mitä nyt teimme, oli vain pieni korvaus
siitä, että meidän täytyi luopua Moldauhun suunnittelemastamme
hyökkäyksestä. Jonkinlainen korvaus se joka tapauksessa oli. Saan
tyytyä siihen, että myöhempi arvostelu on pitänyt menettelyäni voimain
hajoittamisena. Kaikki ei aina mene suunnitelman mukaan -- ja minä
pääsin tarkoitusteni perille.


II.

Hyökkäystä, jonka itävalta-unkarilaiset joukot vuonna 1916 olivat
Tirolista tehneet, oli, lukuunottamatta näiden joukkojen pientä
taistelukykyä, haitannut se, että hyökkäävät joukot olivat liian
vähälukuiset ja ettei Isonzon rintamalla oleva itävalta-unkarilainen
armeija samaan aikaan ryhtynyt toimintaan. Houkuttelevaa oli nyt alkaa
pohtia samanlaisia suunnitelmia ja mahdollisuuksia. Mutta syksyllä 1917
täytyi lähteä siitä tosiseikasta, että itävalta-unkarilaiset joukot
olivat väsyneet ja että Saksa saattoi niitä avustamaan lähettää
ainoastaan 6-8 divisioonaa. Mahdotonta oli näillä voimilla hyökätä
Tirolista päin. Sieltäpäin tehty hyökkäys onnistuisi ainoastaan siinä
tapauksessa, että se osuisi hyvin heikkoon kohtaan vihollisen rintamaa
ja että hyökkäys tulisi viholliselle odottamatta. Jos lisäksi
hyökkäyspaikan valinta onnistuisi niin, että me voisimme käyttää
hyväksemme hyökkäyksen tuloksia samoin kuin Itä-Galitsiassa, olisi
tehty kaikki, mitä aluksi hyökkäystä varten voi tehdä. Kaikki muu jäisi
huolellisen ryntäysvalmistuksen ja aseellisen ratkaisun varaan.

Hyökkäykseen sopiva alue näytti olevan Flitschin ja Canalen välinen
seutu. Maan laatu tällä alueella tuotti kuitenkin miltei voittamattomia
vaikeuksia. Kulkutiet, jotka veivät hyökkäysrintamalle Itävallan
puoleiselta seudulta, olivat mitä hurjimmat. Mutta italialaiset eivät
tältä suunnalta odottaneet hyökkäystä ja siksi heidän rintamansa oli
sillä kohtaa heikko. Jos vuorien yli Cividalen pohjoispuolelta Udinea
kohti suunnattu yllättävä hyökkäys onnistuisi, saattaisi se koko
Italian Isonzon-rintaman horjumaan. Me voisimme silloin käyttää
hyväksemme hyökkäyksen tuloksia. Tämän suunnitelman innokkain
kannattaja oli everstiluutnantti Wetzell. Aluksi täytyi ylimmän
armeijanjohdon tietää, olisiko mainitulla alueella hyökkäys yleensä
ollenkaan mahdollinen sekä miten se olisi suoritettavissa. Kenraali
Krafft v. Dellmensingen, joka tähän aikaan oli herttua Albrechtin
armeijaryhmän pääesikunnan päällikkö, ja majuri vapaaherra v. Willisen
saivat, kenraali Arzin suostumuksella, toimekseen tarkastaa itse
paikalla seutua, jolla hyökkäys aiottiin tehdä. Tutkimuksen tulokset
olivat myönteisiä, mikä seikka ylimmän armeijanjohdon mielestä ratkaisi
asian. Minä antauduin nyt kokonaan uuteen suureen tehtäväämme.

Kenraali v. Krafft ja majuri v. Willisen olivat lisäksi laatineet
erittäin hyviä joukkojen varustamista koskevia ehdotuksia. Ylin
armeijanjohto ryhtyi heti neuvottelemaan asiasta Itävalta-Unkarin
armeijan ylikomennon kanssa. Tämän tuli hankkia saksalaisille joukoille
vetojuhtakolonnia ja vuoritykistöä. Vuoritykistön puute on ennen
nykyistä sotaa ja sen kestäessä vaikuttanut usein häiritsevästi Saksan
armeijan toimintaan. Vuoristojoukkojakin muodostettiin, mutta niitä ei
luonnollisestikaan ollut tällä sotaretkellä riittävästi. Onneksi
Itävalta-Unkari kykeni auttamaan tässä suhteessa; meidän ei aina
tarvinnut itse hankkia kaikkea.

Hyökkäykseen käytettävien joukkojen valinta oli tehtävä huolellisesti.
Etupäässä oli otettava sellaisia, joilla, samoinkuin alppijoukoilla,
oli Karpaattien vuoristosodassa saatuja kokemuksia ja vuoristosotaan
tarvittavat varustukset. Tällaisia olivat 117:s ja 200:s
jalkaväkidivisioona. Nämä olivat paraikaa Bukovinassa ja piti niiden
sieltä vapautua, kun itävalta-unkarilaiset joukot olivat siellä
suoristaneet rintamaansa.

Muille rintaman osille ylin armeijanjohto siirsi mielellään sellaisia
divisioonia, jotka olivat taistelleet ainoastaan länsirintamalla tai
kärsineet erittäin suuria tappioita. Mutta länsirintama oli meille
erittäin tärkeä ja sieltä voitiin siirtää muuanne ainoastaan pieniä
joukkoja. Siitä syystä voitiin vain vähässä määrin täyttää useitten
ryhmäin toiveita päästä taistelemaan ja hyökkäämään kerran toisillekin
rintamille. Nyt määrättiin Italian rintamalle lähetettäviksi 5:s, 12:s
ja 26:s (Württembergin) jalkaväkidivisioona sekä muutamia
jääkäripataljoonia, joista myöhemmin muodostettiin saksalainen
jääkäridivisioona. 6-7 divisioonaa saatiin kuntoon Italian rintamaa
varten; 2 niistä otettiin länsirintamalta ja niitten tilalle
lähetettiin Riiasta jo mainitut 2 divisioonaa.

Sitä paitsi oli itärintaman luovutettava 2 divisioonaa, jotka
myöhemmin, jos tilanne sen sallisi, voitaisiin lähettää Italian
rintamalle, muussa tapauksessa länsirintamalle.

Näihin hyökkäystä varten varustettuihin divisiooniin liitettiin vielä
saksalaisia tykki-, pionieeri-, miinanheittäjä-, lento-, ilmalaiva- ja
tiedustelukuntia, automobiili- ja kuormastokolonnia sekä kaikenlaisia
etappijärjestöjä -- sanalla sanoen: kaikkea, mitä armeija tarvitsee.
Yli-intendentit ja sotaministeriöt pitivät huolta siitä, että nämä
joukot saivat vuoristosotaan tarvittavat varustukset. Harjoitukset
vuoristosotaa varten aloitettiin heti. Tykistön piti saada erityistä
opetusta vuoristo-ammunnassa.

Kenraali v. Arzin kanssa sovittiin, että saksalaiset joukot, joihin
liitettiin tarpeellinen määrä itävalta-unkarilaisia joukkoja,
muodostaisivat 14:nnen armeijan, jonka johtajaksi tulisi entinen 6:nnen
armeijan ylipäällikkö kenraali Otto v. Below. Kenraali v. Krafft tuli
hänen esikunnanpäällikökseen ja majuri v. Willisen siirtyi 14:nnen
armeijan ylikomentoon vanhimmaksi pääesikuntaupseeriksi. Kenraali v.
Belowin tilalle 6:nnen armeijan päälliköksi tuli selväkatseinen ja
päättäväinen kenraali v. Quast. Kenraali v. Krafftin paikalle herttua
Albrechtin armeijaryhmään siirtyi eversti Heye, joka oli kauan ja
ansiokkaasti työskennellyt kenraali v. Woyrschin esikunnanpäällikkönä.

Italiaa vastaan tehtävän hyökkäyksen valmistelujen vuoksi oli usein
neuvoteltava Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa, joka oli
Badenissa. Kenraali v. Waldstätten kävi sen vuoksi usein Kreuznachissa.
Oli jo ilman muuta selvää, että saksalaiset joukot tekisivät
päähyökkäyksen, jonka tuloksesta koko menestys riippui. Saksalaiset
joukot koottiinkin sen vuoksi tärkeimmälle paikalle, Tolmeinin molemmin
puolin. Jääkärit sijoitettiin Flitschin laaksoon.

Keisari Kaarle tahtoi yksissä neuvoin Itävalta-Unkarin armeijan
ylikomennon kanssa johtaa sotaliikkeitä. Minä olin kuitenkin
pitänyt huolta siitä, että Saksan ylimmälle armeijanjohdolle
turvattiin tarpeellinen vaikutusvalta valmistelujen, saksalaisen
armeijanylipäällystön ja puhelinyhteyksien avulla.

Ikävä kyllä kävi ilmi, etteivät sotaliikkeet voisi alkaa ainakaan ennen
lokakuun jälkipuoliskoa.

Syyskuussa kehittyivät tapaukset itärintamalla edelleen. Voimakkaalla,
hyvin valmistetulla hyökkäyksellä oli Jakobstadtin lähellä oleva
siltavarustus vallattu jo syyskuun 21:senä. Nyt oli äkkirynnäköllä
otettava venäläisiltä Saarenmaan, Muhun ja Hiidenmaan saaret. Siihen
yritykseen tarvittiin yksi divisioona ja pyöräilijäbrigaadi, jotka
lähetettiin väliaikaisesti Flanderin rintamalta. Yritystä oli
valmistettu syyskuun puolivälistä alkaen yksissä neuvoin merilaitoksen
ylipäällystön kanssa, erinomaista yhteistyötä tehden. Saman kuun
lopulla olivat sotalaivasto, kuljetuslaivat ja maihinnousujoukko
Libaussa lähtövalmiina. Epäedullisten sääsuhteitten vuoksi siirtyi
yrityksen toimeenpano aina lokakuun puoliväliin.

Italian rintamalla tehtävän hyökkäyksen sekä saarien
valloittamisyrityksen lykkäytyminen lokakuun loppupuolelle ja
keskivaiheille aiheuttivat meille raskaan puserruksen vihollisen
taholta.

Länsirintamalla hetken aikaa vallinneen melkein täydellisen levon
jälkeen, joka jo oli eräillä tahoilla herättänyt toivon, että Flanderin
taistelu olisi ohi, teki vihollinen taas syyskuun 20:ntenä rintamaamme
vastaan voimakkaan hyökkäyksen. Taistelun kolmas, verinen jakso alkoi.
Päähyökkäys tehtiin Passchendalen--Geluveldin suuntaan. Englantilaiset
koettivat ilmeisesti saada haltuunsa Ypernin ja Roulers-Meninin välillä
olevan ylänköseudun, jolta on laaja näköala molempiin suuntiin. Ylänkö
oli meillekin erittäin tärkeä. Se tarjosi meille tähystyspaikkoja ja
suojeli samalla jossain määrin vihollisen tykkitulelta.

Vihollisen hyökkäys onnistui nytkin johonkin määrin. Se oli
huomattavasti voimakkaampi kuin puolustus. Vihollisen hyökkäyksen
voimakkuus ei johtunut tankeista. Ne tuottivat tosin meille haittaa,
mutta me teimme ne käyttökelvottomiksi. Vihollisen hyökkäyksen voima
perustui tykistöön sekä siihen, että meidän tulemme ei kyennyt
hajoittamaan englantilaisten jalkaväkeä sen kerääntyessä ja ennen
kaikkea sen hyökätessä.

Englantilaisten uusi 21:senä tekemä hyökkäys torjuttiin. Mutta jo 26:s
päivä oli 4:lle armeijalle taas erittäin vaikea taistelupäivä ja meidän
tappiomme olivat hyvin suuret. Maa-alueen menetys kyllä voitiin kestää,
mutta elävän taisteluvoiman häviö painoi mieltämme sitä raskaammin.
Taistelut riehuivat siis hurjina länsirintamalla, ja saimme olla
valmiina siihen, että uusia hyökkäyksiä tehtäisiin useilla tahoilla.

Lokakuu saapui, kuukausi, joka oli meille kaikkein raskaimpia tässä
sodassa. Maailma -- se alkoi aivan minun vierestäni -- näki ainoastaan
Tarnopolin, Czernowitzin, Riian sekä myöhemmin Saarenmaan, Udinen,
Tagliamenton ja Piaven. Se ei voinut katsoa minun sydämeeni, ei voinut
nähdä, mitä sääliä tunsin länsirintamalla kärsiviä joukkoja kohtaan.
Minun järkeni työskenteli itärintamalla ja Italiassa, sydämeni oli
länsirintamalla. Tahdon avulla täytyi saada aikaan jonkinmoinen sovinto
järjen ja sydämen kesken. Ilottomaksi olin tullut jo kauan sitten.

Vihollinen oli tässä kolmannessa Flanderin-taistelussa noudattanut
samaa järjestelmällistä menettelytapaa kuin toisessa ja taisteluissa
Verdunin luona: hyökkääjät eivät tunkeutuneet hyvin syvälle rintamaamme
voidakseen siten paremmin välttää vastahyökkäyksemme ja musertaa sen
raivoisalla tykkitulellaan. Jokaisen vihollisten tekemän hyökkäyksen
jälkeen neuvottelin joko itse rintamalla tai puhelimitse kenraali
v. Kuhlin ja eversti v. Lossbergin kanssa niistä kokemuksista,
joita hyökkäyksissä oli saatu. Matkustin myös Flanderiin pohtiakseni
samoja kysymyksiä upseerien kanssa, jotka olivat ottaneet
taisteluihin osaa. Kaikki me tajusimme, että jollakin tavoin oli
puolustusmenettelytapaamme muutettava, mutta oli äärettömän vaikeaa
keksiä oikea ratkaisu. Täytyi menetellä hyvin varovaisesti ja tehdä
ainoastaan pieniä kokeiluja. Itse taisteluihin osaaottaneet henkilöt
tekivät tosin ehdotuksia ja viittauksia, mutta ne kallistuivat yleensä
ennen noudattamamme taktiikan suuntaan. Huomautettiin, että meidän
olisi ainoastaan vähässä määrin vahvistettava etumaisia linjojamme ja
luovuttava varadivisioonain tekemistä vastahyökkäyksistä. Sen sijaan
olisi tehtävä paikallisia vastahyökkäyksiä. Ne tekisi divisioona, joka
toiseen aaltosarjaan kuuluen ja pitkälle rintamalle hajoitettuna olisi
tuotu paikoilleen lähelle etumaisia linjoja jo ennen vihollisen
hyökkäyksen alkamista. Etulinjoilla tulisivat täten rivistöt jonkun
verran tiheämmiksi, taistelukykyisemmiksi ja koko taistelukenttä
levenisi. Ylimmän armeijanjohdon täytyisi siis sijoittaa jokaisen
etumaisen linjan taisteludivisioonan taakse toinen divisioona. Se
merkitsi meille voimain kulutusta, jommoinen ei vielä ollut koskaan
tullut kysymykseen. Luonnollisesti oli selvää, että olisimme paremmin
turvatut, jos melkein jokaisen etulinjan divisioonan takana olisi
toinen divisioona. Mutta yhtä selvää oli, että rintama siten toisilta
paikoin tuli entistään ohuemmaksi. Minun täytyi tehdä, mitä voin.
Suostuin näihin taktillisiin muutoksiin, vaikka monet esikuntani
jäsenistä lausuivat epäilyksiään tällaisen "puolustustaisteluun"
sisältyvistä ohjeista luopumisen suhteen. Mielestäni oli kuitenkin
tässä asiassa annettava etusija rintamalla olleitten henkilöitten
kokemuksille.

Kaikkialta huomautettiin myös tykistön maatähystyksen tärkeyttä. Vain
siten voitiin hyökkäävä ja linjoihimme murtautuva vihollinen tuhota
tulellamme. Ainoastaan siten oli mahdollista kohdistaa nopeasti monelta
suunnalta murhaava tykkituli paikkaan, jossa ratkaiseva rynnäkkö
tapahtui.

Tankkien suhteen oli mieliala yleensä rauhallinen. Mitään erikoisen
suurta vaaraa ei niiden taholta pelätty. Tahallani käytin
keskustelussani sanaa "tankkikauhu". Saapuvilla olevat rintamaupseerit
eivät sanoneet sellaista ilmenneen.

Luonnollista on, että 4:nnelle armeijalle oli jo ennestään hankittu
mahdollisimman runsaasti ampumatarpeita, aseita ja lentäjiä. Eversti v.
Lossbergkin, jonka vaatimukset olivat hyvin suuret, oli vihdoinkin
tyytyväinen armeijaryhmäänsä ja minuun. Länsirintamalla olevat
päälliköt puhuivat yhä huolestuneempina itärintaman ja Italian
suunnitelluista sotaliikkeistä.

Lokakuun alussa kiihtyi tykkituli uudelleen. Lokakuun 2:sena ja
3:ntena oli suuria tykistötaisteluita. 4:nnen aamulla alkoi myös
jalkaväkitaistelu. Se oli erittäin kiivas. Vihollinen kyllä torjuttiin,
mutta meille hirvittävin tappioin. Nyt kävi ilmi, että syyskuussa minun
saapuvilla ollessani alkuunpantu etumaisten rintamalinjojen tiivistys
ei vastannut tarkoitustaan. Minä päätin nyt toimia omin päin, kysymättä
enää muilta neuvoa. Käskin 4:nnen armeijan muodostamaan esikentän, s.o.
järjestämään kapean vyöhykkeen vihollisen etulinjan ja sen linjan
välillä, joka joukon tuli pitää hallussaan liikkuvassa puolustuksessa.
Vihollisen täytyisi silloin käydessään hyökkäämään kulkea tämän linjan
yli. Meidän tykistömme saisi tällöin aikaa sen verran, että se pääsi
hyökkääjiin käsiksi, ennenkuin he ehtisivät meidän varsinaiselle
vastarintalinjallemme. Erittäin vaikeata oli tässä vain oman esikentän
miehistön peräytyminen hyökätessä ja tykkitulen siirtäminen lähelle
omaa taistelulinjaa. Käsitettä "esikenttä" on myöhemmin monin tavoin
selitetty ja se on usein aiheuttanut sekaannusta. Periaate oli
yksinkertainen ja selvä. Etulinjan järjestämistä tarkoittavia
kehoituksiani noudatti 4:s armeija hyvin varovaisesti; vasta myöhemmin
se omaksui menetelmän omasta vakaumuksestaan.

Lisäksi työskentelin ahkerasti saadakseni aikaan sen, että tykistömme
määrättömästi ja mahdollisimman keskitetysti syöksisi tulta.

Lokakuun 9:ntenä ja 12:ntena oli taas ankaria taisteluita. Rintama
kesti nyt paremmin kuin 4 p:nä, vaikkakin vihollinen pääsi paikoittain
murtautumaan asemiimme. 4:nnessä Flanderin taistelussa oli mieshukkamme
erittäin suuri. Länsirintamalla alkoi tulla puute joukoista. Molemmat
itärintamalta Italiaan määrätyt, jo matkalla olevat divisioonat
pysäytettiinkin sen vuoksi ja lähetettiin Flanderiin. Saarenmaan yritys
oli saatu käyntiin, mutta Italian rintamalla rynnäkkö ei voinut alkaa
ennen lokakuun 22:sta. Ilmastosuhteiden vuoksi lykkääntyi se vielä
24:nteen. Näinä päivinä oli yleinen asemamme kireys ylimmillään.


III.

Lokakuun 22:sena alkoi Flanderin tärisyttävän murhenäytelmän 5:s
näytös. Hirvittävät ammusmäärät, joiden suuruutta ihmisjärki ei ollut
ennen sotaa voinut aavistaakaan, syöstiin ihmisiä kohti, jotka
mutaisiin ampumakuoppiin hajaantuneina saattoivat vaivoin säilyttää
henkensä. Kauhut olivat suurempia kuin Verdunin tulikentällä. Se ei
ollut enää ihmiselämää, se oli kuvaamatonta piinaa. Ja tuon liejun
keskeltä vyöryivät hyökkääjät esiin, hiljalleen, mutta varmasti ja yhä
tiheämmissä ryhmissä. Esikentällä hyökkääjät usein lyhistyivät
ammuksiemme murhaavan tulen voimasta ja silloin yksinäinen taistelija
kraaterikentällä sai hengähtää. Mutta pian vyöryi näkyviin koko
ryntäysjoukko, kiväärit ja konekiväärit mudan tahraamina. Mies syöksyi
miestä vastaan -- ja ryntäysjoukko onnistui useinkin aikeissaan.

Flanderin taistelussa tekemillään urotöillä, kestämillään vaivoilla ja
koettelemuksilla on saksalainen sotamies pystyttänyt itselleen kaikiksi
ajoiksi rautaisen muistopatsaan vieraalle maaperälle.

Vihollisenkin tappiot olivat suuret. Kun me vuoden 1918:n alkupuolella
saimme haltuumme tämän taistelualueen, oli hirvittävää nähdä, miten
paljon ruumiita oli jäänyt hautaamatta. Niitä oli useita tuhansia.
Kaksi kolmattaosaa niistä oli vihollisten, yksi kolmasosa täällä
sankarikuoleman saaneiden saksalaisten sotilasten ruumiita.

Ja kuitenkin täytyy sanoa: yksityiset joukko-osastot eivät enää
kyenneet niinkuin ennen kestämään puolustussodan runtelevaa vaikutusta.

Myös lokakuun 26:s ja 30:s päivä, marraskuun 6:s ja 10:s päivä olivat
mitä ankarimpia taistelupäiviä. Vihollinen syöksyi kuin raivostunut
härkä rautamuuriamme vastaan, joka esti sitä pääsemästä meidän
sukellusveneittemme asemalle. Vihollinen syöksi joukkojaan Houthoulstin
metsää, Poelkapellea, Passchendalea, Beselarea, Geluveldia ja
Zandvoordea vastaan. Se sai nuijituksi monin paikoin kuhmuja. Näytti
siltä, että se särkee muurimme. Mutta tämä kesti, vaikka sen perustus
vähän tärisikin. Mieleni oli kuitenkin apea. Taktillisesti oli kaikki
tehty, mikä oli mahdollista. Esikenttä oli hyvin järjestetty.
Tykkitulemme teho oli huomattavasti parantunut. Melkein jokaisen
taisteludivisioonan takana seisoi toinen, taka-aaltona. Kolmannessakin
linjassa oli vielä varajoukkoja. Tiesimme, että vihollisen mieshukka
oli suuri. Mutta me tiesimme myös, että vihollinen oli erittäin
voimakas ja että sillä oli, mikä on yhtä tärkeää, järkähtämätön tahto.
Lloyd George tahtoi voittaa. Englanti totteli häntä. Mutta sitä emme
tienneet, kauanko taistelu vielä tulisi jatkumaan. Täytyihän
vihollisenkin joskus väsyä.

Samaan aikaan olivat ranskalaiset käyneet hyökkäämään.
Hyökkäysalueekseen he olivat valinneet sopivan rintamakaaren Laonin
eteläpuolella, n.s. Laffaux'n mutkan. Lokakuun keskivaiheilla saimme
tiedon vihollisen hyökkäysaikeista tällä taholla. Armeija valmistui
kaikin tavoin puolustukseen; sille hankittiin kaikkea, mitä se luuli
puolustustaistelua varten tarvitsevansa. Se tahtoi varoituksista
huolimatta säilyttää rintamakaarensa ja ryhtyi luottavaisena erittäin
suurella huolella perinpohjaisiin valmistelutöihin. Ylimmän
armeijanjohdon olisi tästä huolimatta pitänyt määrätä rintamanmutka
tyhjennettäväksi.

Vihollisen 22 p:nä tekemä hyökkäys onnistui. Eräs divisioona ei
kestänyt valtavaa kaasuammusmäärää, vaan peräytyi ryntäävän vihollisen
tieltä. Vihollinen tunkeutui Chavignoniin asti ja teki tosin kapean,
mutta syvän aukon rintamakaareemme. Meidän täytyi sen vuoksi tyhjentää
rintamanmutka ja vetäytyä Oisen ja Aisnen välisen kanavan taakse.
Tappiomme olivat taas olleet surkuteltavan suuret; muutamia divisioonia
oli murskattu.

Tämä puolustuslinjamme siirto pakotti meidät tyhjentämään Chemin des
Damesin kukkula-alueen. Se määrättiin tehtäväksi ja, kun varastomme oli
siirretty taaksepäin, toimitettiin perääntyminen marraskuun 1:sen ja
2:sen välisenä yönä suunnitelman mukaisesti. Itse asiassa oli
samantekevää, oliko rintamamme Ailetten etelä- vai pohjoispuolella;
mutta kun koko kesän olimme puolustaneet Chemin des Damesia, oli
minulle perääntymiskäskyn antaminen hyvin vaikea. Paikalleen jääminen
olisi kuitenkin aiheuttanut meille suurta häviötä.

Tunkeutuessaan lokakuun 23:ntena Kanaalia kohti oli vihollisilla
jälleen menestystä. Myöhemmin torjuimme me kaikki vihollisen
hyökkäykset, jotka olivat nyt levinneet myöskin pohjoiseen ja
itäänpäin.

Ranskalaiset olivat täällä, samoin kuin elokuussa Verdunin luona,
tykistönsä hirmutulen avustamina taistelleet hyvin voimakkaasti.

Samaan aikaan kuin länsirintamalla sekä meidän että vihollisen armeijat
olivat taistelleet erittäin verisesti, oli itärintamalla saarien
valtaus jo onnellisesti toimitettu. Sotaretki Italiaa vastaan oli myös
alkanut. Joukkomme kulkivat siellä voitosta voittoon.

Lännessä syntyi Flanderin ja Laffaux'n mutkan taistelun sekä niitten
jälkitaistelujen johdosta jännittynyt tilanne. Me odotimme Flanderin
taistelun jatkuvan ja olimme varustautuneet ottamaan vastaan
hyökkäyksiä ranskalaisten rintamalla, kun meitä kohtasi aivan
odottamatta uusi isku Cambrain luona. Siegfried-asemat oli heikosti
miehitetty. Pohjoisempana tapahtuneet taistelut, etenkin joukkojen
kerääminen Flanderiin, olivat aiheuttaneet sen, että kruununprinssi
Rupprechtin armeijaryhmä oli ylimmän armeijanjohdon luvalla
sijoittanut Siegfried-asemissa olevat divisioonat -- ne olivat sekä
taisteluissa uupuneita että maanpuolustusjoukkoja -- yhä laajemmalle
alalle. Asemamme kävi tämän vuoksi hyvin vaaralliseksi, mutta me
koetimme korjata heikkoudet. Jo ennen oli ryhdytty vaihtamaan
länsirintaman väsyneitä joukkoja itärintaman taistelukykyisiin
divisiooniin. Marraskuun keskipaikoilla itärintamalta lähtenyt 107:s
jalkaväkidivisioona oli määrätty Cambrain seuduille. Osa sitä oli juuri
saapunut määräpaikkaansa, kun vihollinen hyökkäsi.

Englantilaiset olivat pimeän aikana ja Havrincourtin suurten metsien
suojassa jo useampina öinä koonneet suuria tankkiosastoja ja useita
ratsuväkidivisioonia Bapaumesta ja Peronnesta Cambraihen vievien teiden
välille ja ryhtyivät 20:nnen aamulla, lyhyen mutta voimakkaan
tykkitulivalmistelun jälkeen hyökkäämään. Tankit vyöryivät hautojen ja
muitten esteitten yli ja avasivat siten tien jälessä tuleville
ratsu- ja jalkaväkidivisioonille. Keskustellessani klo vähän yli 8
aamulla 2:sen armeijan pääesikunnan päällikön kanssa, ilmoitti tämä
vihollisen jo silloin murtautuneen monin paikoin rintamaamme. Minä
annoin silloin määräyksen, että muutamien Saksan kruununprinssin
armeijaryhmän takana lepäämässä olevien divisioonain oli rautateitse
lähdettävä Cambraihen, ja pyysin, että kruununprinssi Rupprechtin
armeijaryhmä puolestaan siirtäisi joukkoja Cambrain pohjoispuolelle.
Kenraali v. Kuhl oli lähtenyt automobiililla 4:nnen armeijan luo jo
ennenkuin tieto 2:sen armeijan taistelusta saapui. Sen vuoksi viivästyi
tämän armeijan liikkeeseenpano.

Joukko-osastolle annettu lähtökäsky ei vielä merkitse osaston
saapumista määräpaikkaan. On marssittava rautatieasemalle, on tilattava
vaunut. Muutamilla radoilla voidaan junia lähettää ainoastaan
määräajoin. Jonkun ajan kestää matkakin rautatiellä. Kului useimmiten
pari kolme päivää tai enemmän, ennenkuin divisioona, joka tarvitsi
suunnilleen 30 junaa, voi saapua perille. Harvoissa tapauksissa voitiin
matka suorittaa pikemmin.

Ensimmäinen lisäjoukkoja tuova juna ei siis voinut saapua Cambraihen
ennenkuin 21:sen päivän aamulla. Vasta marraskuun 23:ntena saattoi
meillä olla riittävästi joukkoja vihollisen hyökkäyksen torjumiseen.
Nyt kaipasimme kipeästi joukkojen kuljetukseen käytettäviä
automobiileja.

Vasta keskipäivällä sain tietää rintamanmurrou suuruuden. Suuri suru
valtasi mieleni. Olihan jo ryhdytty kaikkiin toimenpiteisiin, joihin
voitiin ryhtyä. En voinut muuta; kohtalo sai kulkea kulkuaan.

Englantilaisten armeijain johtaja ei käyttänyt hyväkseen menestystään.
Jos hän olisi niin tehnyt, emme olisi paikoittain voineet supistaa
rintamanmurtoa paikalliseksi. Miten olisikaan päinvastaisessa
tapauksessa arvosteltu Italian-retkeämme? Sellaista oli sota,
jota me kävimme koko maailmaa vastaan! Nyt kävi asema meille
paremmaksi. 22:sen illalla ja 23:ntena oli vihollisen hyökkäys linjalla
Moeuvres--Bourlon--Fontaine--Noyelles--Masnietes pysäytetty. Nekin
joukkomme, jotka ensimmäisenä hyökkäyspäivänä olivat väistyneet
tankkien tieltä, taistelivat nyt hyvin. Samoin kunnostautui
itärintamalta tuotu 107:s jalkaväkidivisioona. Tämän ansio on, että
vihollisen tekemä rintamanmurto voitiin niin pian paikallisesti
rajoittaa. Heräsi ajatus iskeä, jos suinkin mahdollista,
englantilaisten hyökkäysjoukkojen sivustaa vastaan. Sellaisen päätöksen
tekeminen on helppo, mutta sen toteuttaminen käytännössä oli
länsirintamalla tavattoman vaikea. Joukkojen kerääminen, niiden
varustaminen hyökkäykseen ja suunnattomien ammusmäärien paikalletuonti
kysyy aikaa. Puolustus kuluttaa