Title: Elämäni
Author: Hindenburg, Paul von
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämäni" ***


ELÄMÄNI

Kirj.

Sotamarsalkka von Hindenburg


Tekijän luvalla suomennettu



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1920.



SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa.

Sodan ja rauhan vuodet ennen 1914.
  Nuoruuteni.
  Preussin ja Saksan suuruustaistelussa.
  Rauhantyössä.
  Lepoon siirtyminen.

Toinen osa.

Sodankäynti idässä.
  Taistelu Itä-Preussistä.
  Puolan-sotaretki.
  1915.
  Sotavuosi 1916 elokuun loppuun.

Kolmas osa.

Ylimpään armeijan johtoon astumisesta Venäjän murskautumiseen.
  Kutsu ylimpään armeijanjohtoon.
  Elämä suuressa päämajassa.
  Sotatapaukset vuoden 1916 loppuun.
  Suhteeni valtiollisiin kysymyksiin.
  Valmistuksia tulevan sotavuoden varalle.
  Vihollisten rynnistys 1917 vuoden alkupuoliskolla.
  Vihollishyökkäysten jatkuminen v:n 1917 jälkipuoliskolla.
  Katsaus kansojen ja valtioiden sisäisiin oloihin lopulla vuotta 1917.

Neljäs osa.

Ratkaisutaistelu lännessä.
  Kysymys hyökkäyksestä länsirintamalla.
  Kolme hyökkäystaisteluamme.
  Hyökkäys epäonnistuu.

Viides osa.

Yli voimain.
  Puolustukseen syöstynä.
  Liittolaistemme kamppailu.
  Loppua kohti.
  Eroni.
  Loppusanat.



ENSIMMÄINEN OSA

SODAN JA RAUHAN VUODET ENNEN 1914



NUORUUTENI.


Eräänä kevätiltana vuonna 1859 lausuin 11-vuotiaana poikana isälleni
jäähyväiset kadettikoulun ristikkoportilla Schlesian Wahlstattissa.
Samalla kuin hyvästelin isäni, erosin koko entisestä elämästäni. Nämä
tunteet saivat kyyneleet hiipimään silmiini. Näin niiden putoavan
'asetakilleni'. "Tässä puvussa en saa olla heikko enkä itkeä", iski
mieleeni; karkoitin mielestäni lapsen surut ja yhdyin, vaikk'en aivan
pelotta, uusien toverieni pariin.

Sotilaaksi rupeaminen ei edellyttänyt minussa mitään päätöstä, se oli
itsestään selvä asia. Aina kun lasten leikeissä tai ajatuksissani olin
valinnut toimialan, se oli ollut sotilaan ura. Jo vanhastaan sukumme
oli asein palvellut kuningasta ja isänmaata.

Sukumme, "Beneckendorffit", on kotoisin Altmarkista, missä se
todistettavasti esiintyy ensi kerran vuonna 1280. Sieltä se ajan
virtausta noudattaen siirtyi Neumarkin kautta Preussiin. Monet nimeni
edustajat olivat siellä jo Saksalaisen ritarikunnan riveissä
ritariveljinä tai "sotakesteinä" taistelleet pakanoita ja puolalaisia
vastaan. Myöhemmin tulivat suhteemme itään vielä likeisemmiksi, kun
olimme hankkineet siellä maaomaisuutta. Sen sijaan irtauduimme yhä
enemmän Markista ja yhdeksännentoista vuosisadan alussa nämä suhteet
kokonaan lakkasivat.

Nimi "Hindenburg" liittyi vasta vuonna 1789 meidän nimeemme.
Neumarkilaisena aikanamme olimme avioliittojen johdosta joutuneet tämän
suvun kanssa yhteyteen. Myöskin "von Tettenbornin" rykmentissä
palvelleen, Itä-Preussin Heiligenbeilissä asuneen isoisän isän
isoäitikin oli Hindenburgeja. Hänen naimaton veljensä, joka oli
viimeksi taistellut everstinä Fredrik Suuren sodissa, määräsi
testamentissaan molemmat maatilansa sisarensa pojanpojalle sillä
ehdolla, että molemmat nimet yhdistettäisiin. Nämä maatilat, Neudeck ja
Limbsee, olivat Rosenbergin piirissä, joka jo itäpreussilaisen perinnön
keralla joutui Brandenburgille, vaikka se myöhemmin liitettiin
Länsi-Preussiin. Kuningas Fredrik Wilhelm II suostui nimien
yhdistämiseen ja siitä pitäen käytetään kaksoisnimeä lyhennettäessä
"Hindenburg" nimeä.

Heiligenbeilin tilukset myytiin tämän perinnön johdosta.
Välttämättömyyden pakosta oli Limbseekin vapaussotain jälkeen myytävä.
Mutta Neudeck on vielä tänä päivänäkin sukumme hallussa; se kuuluu
lähinnä vanhimman veljen leskelle; tämä veljeni oli vähän vaille kaksi
vuotta minua nuorempi, joten elämänvaiheemme kulkivat uskollisessa
rakkaudessa rinnakkain. Hänkin rupesi kadetiksi ja sai upseerina
palvella kuningastaan monet vuodet sodassa ja rauhan oloissa.

Lapsuuteni aikana asuivat isoisäni ja isoäitini Neudeckissä. Nyt he
lepäävät, samoin kuin vanhempanikin ja monet muut minun nimelliseni,
sikäläisessä hautausmaassa. Melkein joka vuosi kävimme isovanhempaimme
luona kesävieraina, alussa vielä vaivalloisia postivaunumatkoja tehden.
Isoisäni oli vuoteen 1801 saakka palvellut "von Langennin" rykmentissä
ja minuun teki syvän vaikutuksen hänen kertomuksensa siitä, kuinka
hän talvella 1806/7 oli läheisessä Finckensteinin linnassa
maakuntaneuvoksena pyytänyt Napoleon I:ltä vapautusta pakkoverojen
suorituksesta, mutta saanut pyyntöönsä kylmän kiellon. Sain myös
kuulla, kuinka ranskalaiset olivat marssineet Neudeckin kautta ja
siellä majailleet. Ja enoni von der Groeben, joka asui Passargen
varrella, kertoi sillä puolella vuonna 1807 tapahtuneista taisteluista.
Venäläiset tunkeutuivat sillan poikki, mutta heidät työnnettiin jälleen
takaisin. Muuan ranskalainen upseeri, joka miehineen puolusti kartanon
päärakennusta, sai eräässä sivustahuoneessa akkunasta tulleesta
luodista surmansa. Vähällä olivat venäläiset jälleen v. 1914 päästä
tälle sillalle.

Isovanhempaini kuoltua muuttivat vanhempani v. 1863 Neudeckiin. Siitä
pitäen olivat nämä meille niin tutut huoneet varsinainen kotimme.
Täällä, missä ennen nuoruudessani niin mielelläni oleskelin, olen
myöhemminkin usein vaimoni ja lasteni keralla levännyt elämän työstä.

Näin tuli siis Neudeckistä kotini ja myös oman perheeni luja
keskipiste, johon koko sydämemme on juurtunut. Minne tehtäväni
lieneekin minut vienyt isänmaassamme Saksassa, aina olen pitänyt
itseäni vanhana preussilaisena.

Sotilaan lapsena synnyin Posenissa v. 1847. Isäni oli niihin aikoihin
luutnanttina 18:nnessa jalkaväkirykmentissä. Äitini oli samaan aikaan
Posenissa asuvan kenraalilääkäri Schwickartin tytär.

Vaatimattomissa oloissa elävän preussilaisen maaa-atelismiehen tai
upseerin yksinkertainen, jotten sanoisi ankara elämä, jonka
pääsisällyksenä oli työ ja velvollisuuden täyttäminen, antoi
luonnollisesti meidän koko suvullemme leimansa. Isänikin eli näin ollen
kokonaan virkatehtävissään. Mutta samalla häneltä kuitenkin aina
liikeni aikaa lasten kasvatukseen käsi kädessä äitini kanssa -- minulla
oli vielä kaksi nuorempaa veljeä ja sisar. Rakkaitten vanhempieni
siveellisen syvä, vaikka samalla käytännöllistäkin elämää silmällä
pitävä luonne ilmeni ulkonaisestikin täydellisen sopusoinnun muodossa.
He täydensivät henkisesti toisiaan; äitini vakavaan, usein huoliin
taipuvaan elämänkäsitykseen liittyi isäni levollisempi ajatustapa.
Molempia yhdisti lämmin rakkaus meihin ja näin he sitten täydellisessä
yksimielisyydessä vaikuttivat lastensa henkiseen ja siveelliseen
kehitykseen. Vaikeata on sen vuoksi sanoa, kumpaa minun näin ollen on
enemmästä kiittäminen ja mikä puoli on enemmän isän ansiota, mikä taas
äidin. Molempien vanhempaini pyrkimyksenä oli antaa meille terve ruumis
ja tarmokas tahto elämän taipaleella kohtaavain velvollisuuksien
täyttämiseen. Mutta he pyrkivät myös herättämällä ja kehittämällä
inhimillisen tunteen hellempiä puolia antamaan meille parhaan, mitä
vanhemmat voivat antaa: luottamuksellisen uskon Herraan Jumalaan ja
rajattoman rakkauden isänmaahan ja siihen, mitä he pitivät tämän
isänmaan voimallisimpana tukena, preussilaiseen kuninkuuteemme. Samalla
isämme jo varhaisesta nuoruudesta alkaen opasti meidät elämän
todellisuuteen. Puutarhassa ja kävelyretkillä hän herätti meissä
rakkautta luontoon, näytti meille ympäristöä ja opetti meitä tuntemaan
ja arvostelemaan ihmisiä, heidän sisäistä olemustaan ja työtään.
Puhuessani "meistä" tarkoitan itseni ohella lähinnä vanhempaa veljeäni.
Hänen jälkeensä seuraavan sisareni kasvatus oli luonnollisesti enemmän
äitini huolena, ja nuorin veljeni näki päivänvalon vasta vähää ennen
kuin minusta tuli kadetti. Sotilaan kohtalona on vaeltaa ja tämä
kohtalo vei vanhempani Posenista Kölniin, Graudenziin, Posenin Pinneen,
Glogauhim ja Kottbusiin. Sitten isäni erosi ja asettui Neudeckiin.

Posenista on minulla niiltä ajoilta vähän muistoja. Äidinisäni kuoli
pian minun syntymiseni jälkeen. Hän oli v. 1813 Kulmin tappelussa
sotilaslääkärinä ansainnut sotilasnauhassa kannettavan rautaristin
siitä, että oli järjestänyt johtajansa menettäneen, horjuvaksi käyneen
maanpuolustuspataljoonan ja johtanut sen uudelleen eteenpäin.
Isoäitimme täytyi myöhempinä vuosina kertoa meille vielä paljon
"ranskalaisajasta", jonka hän oli nuorena tyttönä Posenissa nähnyt.
Tarkkaan muistan vielä isovanhempaini iäkkään puutarhurin, joka oli
palvellut 14 päivää Fredrik Suuren aikana. Näin minuun lapsena vielä
sattui kuin viimeinen auringonsäde kunniakkaasta fredrikiläisestä
menneisyydestä.

Puolan kapina oli vuonna 1848 levinnyt Poseninkin maakuntaan. Isäni oli
rykmenttinsä keralla marssinut tätä kapinaa kukistamaan. Vain
tilapäisesti saivat puolalaiset kaupungin valtaansa. Kaikki talot oli
valaistava heidän johtajansa Miroslawskin kaupunkiin-marssin kunniaksi.
Äitini oli mahdotonta välttää tätä pakkoa. Hän meni erääseen
takahuoneeseen ja lohdutti itseään, kehtoni ääressä istuen, sillä
ajatuksella, että juuri tämä sama päivä, maaliskuun 22:nen, oli
"Preussin prinssin" syntymäpäivä, joten hän sydämessään poltti
etuhuoneen akkunoissa tulia tämän kunniaksi. 23 vuotta myöhemmin oli
silloin kätkyessä makaava lapsi Versaillesin peilisalissa läsnä
näkemässä, kun Wilhelm I, entinen Preussin prinssi, julistettiin
keisariksi.

Kölnissä ja Graudenzissa oleskelimme vain lyhyen ajan. Kölnin ajalta
väikkyy mielessäni mahtavan, silloin vielä keskeneräisen tuomiokirkon
kuva.

Pinnessä isäni silloisen tavan mukaan ylimääräisenä kapteenina komensi
neljä vuotta erästä maanpuolustusväen komppaniaa. Toimi ei vaatinut
kovin paljoa työtä, minkä vuoksi hän juuri nuoren mieleni heräämisen
aikana saattoi erikoisesti omistaa huomionsa meihin lapsiin. Hän
alkoi pian opettaa minulle maantiedettä ja ranskaa, kun taas
koulunopettaja Kobelt, joka vielä tänä päivänä on kiitollisessa
muistossani, opetti lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Tähän
aikaan palautuu maantieteen harrastukseni, jota isäni erittäin
havainnollisella ja mieltäkiinnittävällä opetuksellaan osasi herättää.
Sydämeen vaikuttavalla tavalla antoi äitini minulle ensimmäisen
uskonnonopetuksen.

Yhä enemmän kehittyi minussa noina vuosina tästä kasvatustavasta
vanhempiini suhde, joka tosin oli kokonaan ehdottoman arvovallan
pohjalla, mutta joka samalla meissä lapsissa paljon enemmän tuntui
rajattomalta luottamukselta kuin sokealta alistumiselta liian ankaran
vallan alaisuuteen.

Pinne on pieni kaupunki, jonka vieressä on ritaritila. Tilan omisti
eräs rouva von Rappard, jonka kodissa paljon seurustelimme. Hän oli
lapseton, mutta sangen lapsirakas. Hänen veljensä herra von Massenbach
asui lähellä Bialokoszin ritaritilalla. Tämän suuresta lapsilaumasta
sain useita rakkaita leikkitovereita. Pinnen muistot ovat aina pysyneet
minussa sangen elävinä. Kävin siellä syysmyöhällä 1914 Posenista käsin
ja astuin liikutettuna pieneen vaatimattomaan taloon, jossa kerran
olimme eläneet niin onnellista perhe-elämää. Tilan nykyinen omistaja on
erään entisen leikkitoverini poika. Isä on jo mennyt ikuiseen lepoon.

Kadettikouluun lähtöni sattui Glogaun aikaan. Olin siellä sitä ennen
käynyt porvarikoulua ja evankeelista kimnaasia, kaksi vuotta kumpaakin.
Mikäli olen kuullut, on minua Glogaussa ystävällisesti muistettu siten,
että sikäläiseen asuntooni on kiinnitetty oleskeluani mieleen johtava
taulu. Ilokseni saatoin käydä tässä kaupungissa ollessani läheisessä
Fraustadtissa komppanian päällikkönä.

Luodessani silmäyksen edellä esitettyyn aikaan voin varmaankin sanoa,
että ensimmäinen kasvatukseni oli mitä terveimmillä perusteilla.
Sanoessani jäähyväiset kodilleni tunsin sen vuoksi, että minulta jäi
sanomattoman paljon taakseni, mutta samalla tunsin, että minulle oli
seuraavalle elämäntaipaleelle annettu sanomattoman paljon mukaan. Ja
koko elämäni oli näin laita. Kauan sain iloita vanhempaini
huolellisesta, uupumattomasta rakkaudesta, joka myöhemmin ulottui
myöskin perheeseeni. Äitini menetin, kun jo olin rykmentin komentaja;
isäni poistui luotamme vähän ennen kuin minut kutsuttiin IV:n
armeijaosaston komentajaksi.

Preussin kadettien keskuudessa elettiin siihen aikaan, voinee sanoa,
tietoisesti ja tahallisesti karuun tapaan. Kouluopetuksen ohella
kasvatus tarkoitti ruumiin ja tahdon tervettä kehitystä. Tarmoa ja
vastuunalaisuuden tunnetta pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin tietoa.
Tämänlaatuinen kasvatus ei suinkaan ollut yksipuolista, vaan oli siinä
eräänlaista voimaa. Yksilön tuli ja hän saattoi kehittää vapaasti
tervettä erikoisuuttaankin. Tässä kasvatuksessa oli jonkun verran
yorkilaista henkeä, henkeä, jonka pintapuoliset arvostelijat niin usein
ovat väärin tulkinneet. Epäilemättä York oli itseään samoin kuin
muitakin kohtaan ankara sotamies ja kasvattaja, mutta hänpä myös vaati
jokaiseen alaiseensa nähden vapaan itsenäisen toiminnan oikeutta ja
velvollisuutta, samoin kuin hän itse sovelsi kaikkiin tällaista
itsenäisyyttä. Yorkilainen henki ei sen vuoksi ole vain sotilaalliseen
ryhtiinsä, vaan vapauteensakin nähden ollut armeijamme kalleimpia
piirteitä.

Muiden koulujen humanistista opetusta kohtaan, mikäli se
pääasiallisesti kohdistuu vanhoihin kieliin, en tunne suurtakaan
ymmärrystä. Näiden käytännöllinen hyöty elämässä jää minulle
epäselväksi. Jos kuolleita kieliä arvostellaan päämäärän saavuttamista
tarkoittavina, uhrataan minun mielestäni niille opetussuunnitelmassa
aivan liian paljon aikaa ja voimia, ja erikoisopintoina ne kuuluvat
myöhempään ikään. Soisin, vaikkapa minua siitä hyvästä pidettäisiinkin
kerettiläisenä, että näissä kouluissa elävät kielet, uudempi historia,
saksa, maantiede ja voimistelu asetettaisiin enemmän etualaan latinan
ja kreikan kustannuksella. Täytyykö sen, mikä keskiajan pimeydessä oli
ainoa, mihin sivistys saattoi tarrautua kiinni, todella vielä
nykyaikanakin olla ensi sijalla? Emmekö sen jälkeen ankarilla
taisteluilla ja raskaalla työllä ole luoneet omaa historiaa, omaa
kirjallisuutta ja taidetta? Emmekö tarvitse paljon enemmän eläviä kuin
kuolleita kieliä voidaksemme maailman riennoissa täyttää asemamme
oikein.

Älköön yllä sanotusta suinkaan kuvastuko itse vanhan ajan
halveksimista. Sen historialla päinvastoin on jo varhaisesta
nuoruudestani saakka ollut minuun suuri viehätysvoima. Etupäässä
mieltäni kiinnittivät roomalaiset. Rooman valtakunnan historia tuntui
minusta valtavalta, melkein demoniselta. Tämä vaikutus vyöryi
myöhemmällä iällä Roomassa käydessäni erittäin elävästi eteeni, ja
ilmeni muun muassa siinä, että vanhan ikuisen kaupungin muistomerkit
siellä enemmän viehättivät minua kuin Italian renessanssin luomat.

Rooma, älytessään niin viisaasti kansallisten erikoisuuksien edut ja
puutteet ja suunnattomassa itsekkyydessään arvelematta käyttäessään
omaksi edukseen vaikka mitä keinoja niin ystävää kuin vihollistakin
vastaan, taitavasti teeskennellessään siveellistä suuttumusta,
kun viholliset lopulta maksoivat samalla mitalla, pannessaan
viholliskansain kaikki intohimot ja heikkoudet palvelemaan omia
etujaan, kuten se teki varsinkin germaanilaisiin kansoihin nähden,
hyötyen siitä enemmän kuin aseiden käytöstä, Rooma näki myöhempäin
kokemusteni mukaan tarkan kuvansa ja lopullisen päämääränsä
brittiläisessä valtioviisaudessa, jonka onnistuu kehittää korkeimpaan
hienostukseen ja yleiseen harhaanvientiin kaikki nämä diplomaattisen
taidon puolet.

Miten vanhaa aikaa kunnioitinkin, nuoruuden sankarini etsin vain omasta
heimostani. Avoimesti ja rehellisesti lausun julki käsitykseni, ettemme
saa olla niin yksipuolisia emmekä kiittämättömiä, että Alkibiadeen tai
Themistokleen, tahi kaikenlaisten Catojen tai Fabiusten vuoksi aivan
sivuutamme ne monet, jotka oman isänmaamme historiassa ovat
suorittaneet vähintään yhtä tärkeän osan kuin nämä aikoinaan Kreikassa
ja Roomassa. Usein olen valitettavasti tässä suhteessa tehnyt
surullisia huomioita keskustellessani saksalaisen nuorison kanssa, joka
kaikesta opistaan huolimatta minusta on tehnyt hiukan maailmasta
sulkeutuneen vaikutuksen.

Tämmöiseltä maailmanvieronnalta varjelivat meitä kadettikoulussa
opettajamme ja kasvattajamme ja vielä tänä päivänä kiitän heitä siitä.
Tämä kiitos kohdistuu varsinkin erääseen silloiseen luutnanttiin von
Wittichiin. Muuan sukulaiseni oli suositellut minua hänelle, kun
saavuin Wahlstattiin, ja erinomaisen ystävällisesti hän piti minusta
huolta. Itse hän oli vain muutama vuosi ennen päässyt kadettikoulusta,
minkä vuoksi hänen tunnemaailmansa oli aivan sama kuin meidänkin,
ja siksi hän otti mielellään osaa leikkeihimmekin, etenkin
lumipallo-sotiin talvella. Hän vaikutti kaikin puolin virkistävästi ja
herättävästi, minkä lisäksi hänellä oli etevät opettajalahjat.
V. 1859 hän opetti minulle alimmalla luokalla maantiedettä ja kuusi
vuotta myöhemmin malliluokalla Berliinissä kartoitusta, ja kun
vuosien kuluttua tulin sota-akatemiaan, tapasin taas sielläkin
yleisesikuntamajuri von Wittichin opettajana. Hän tutki jo luutnanttina
sotahistoriaa ja esitti meille usein sunnuntaikävelyillämme, pieniä
harjoituksia järjestämällä soveliaassa seudussa, havainnollisin kuvin
niiden taisteluiden menoa, joita silloin, v. 1859, taisteltiin
Ylä-Italiassa, kuten Magentan ja Solferinon luona. Myöhemmin hän
Berliinissä kehoitti minua, joka silloin vielä olin kadetti, ryhtymään
jo sotahistoriaakin tutkimaan, johtaen siten nuoruudenharrastukseni
urille, joilla myöhemmin oli suuri merkitys kehitykseeni.
Onhan sotahistoria korkeamman sotilaallisen johdon paras
oppimestari. Kun minut myöhemmin siirrettiin yleisesikuntaan, kuului
everstiluutnantti von Wittichkin siihen vielä toimien tärkeällä
paikalla, ja lopulta olimme vielä molemmat samaan aikaan komentavia
kenraalejakin, armeijanosastojen johtajia siis. Sitä ei Wahlstattissa
pieni alaluokkalainen aavistanut, kun luutnantti von Wittich
maantieteentunnilla kaikessa ystävyydessä antoi hänelle viivoittimella
kelpo läimäyksen siitä, että poika oli sekoittanut toisiinsa
Montblancin ja Monte Rosan.

Kadettielämän kova koulu ei turmellut hilpeyttämme. Uskallan epäillä,
onko reipas nuorekas vallattomuus, joka tietenkään toisinaan ei
voinut olla yltymättä hurjaksi yltiöpäisyydeksi, missään muussa
opetuslaitoksessa pyrkinyt niin ilmoille kuin meidän kadettien kesken.
Opettajamme osoittautuivat enimmäkseen ymmärtäviksi, lempeiksi
tuomareiksi.

Itse en ensinnäkään suinkaan ollut sitä, mitä tavallisessa elämässä
sanotaan mallioppilaaksi. Alussa minun oli voitettava aikaisemmista
taudeista jäänyt ruumiillinen heikkous. Kun sitten terveen
kasvatustavan johdosta vähitellen voimistuin, oli minussa alussa
vähänlaisesti harrastusta erikoisesti tieteiden alalle. Vasta
verkalleen heräsi tähän nähden kunnianhimoni, joka vuosien kuluessa
hyvän menestyksen johdosta yhä kasvoi ja lopulta hankki minulle sen
ansaitsemattoman maineen, että muka olin erikoisen lahjakas oppilas.

Vaikka nimitinkin itseäni ylpeästi "kuninkaalliseksi kadetiksi",
tervehdin kuitenkin sanomattoman riemukkaasti niitä päiviä, joina
pääsin kotonani käymään. Matkat eivät tosin siihen aikaan, varsinkaan
talvella, olleet yksinkertaiset. Aina matkan määrän mukaan vaihtelivat
hitaat rautatiematkat lämmittämättömissä vaunuissa ja vielä hitaammat
matkat postivaunussa. Mutta kaikki nämä vaikeudet unohtuivat, kun oli
tiedossa pääsy kotiin, näkemään vanhempia, sisarta ja veljiä. Pojan
ikävälle sykki äidin sydän mitä lämpimimmin vastaan. Niinpä muistan
vielä, kun ensi kerran tulin jouluksi Glogauhun. Olin toisten toverien
kanssa matkustanut Liegnitzistä yötä myöten postivaunuissa. Oli vielä
pimeä, kun lumisateen vuoksi myöhästyneinä saavuimme Glogauhun. Rakas
äitini istui heikosti valaistussa, tuskin ensinkään lämmitetyssä niin
sanotussa matkustajahuoneessa kutoen villasukkaa, ikäänkuin
osoittaakseen, ettei hän sen vuoksi, että oli antanut ikävälleen yhtä
lastaan kohtaan vallan, tahtonut laiminlyödä huolenpitoaan
toisistakaan.

Olin ensimmäistä vuotta kadettina, kun silloinen prinssi Fredrik
Wilhelm, josta myöhemmin tuli keisari Fredrik, kesällä 1859 puolisonsa
kanssa kävi Wahlstattissa. Melkein kaikki näimme tässä tilaisuudessa
ensi kerran kuningashuoneemme jäseniä. Emme vielä koskaan olleet
paraatimarssissa nostaneet jalkojamme niin korkealle, emmekä vielä
milloinkaan tähän liittyvässä näytevoimistelussa tehneet niin hurjia
temppuja kuin tänä päivänä. Ja kauan jälkeenpäin puhuimme prinssiparin
hyvyydestä ja ystävällisyydestä.

Lokakuussa samana vuonna vietettiin viimeisen kerran kuningas Fredrik
Wilhelm IV:n syntymäpäivää. Tämän kovia kokeneen hallitsijan aikana
puin siis ylleni preussilaisen univormun, joka on elämäni loppuun
saakka oleva kunniapukuni. Minulla oli kunnia vuonna 1865 joutua
henkipaashiksi kuninkaan leskeksi jääneelle puolisolle, kuningatar
Elisabethille. Taskukello, jonka Hänen Majesteettinsa kuningatar
minulle silloin lahjoitti, on uskollisesti ollut mukanani kolmessa
sodassa.

Pääsiäisenä 1863 pääsin sekunda-luokalle ja minut siirrettiin sitten
Berliiniin. Sikäläinen kadettikoulu oli uuden Friedrichstrassen
varrella lähellä Aleksanterintoria. Tutustuin nyt ensi kerran Preussin
pääkaupunkiin ja sain nyt vihdoinkin kevätparaateissa seisoessani
rintamassa Unter den Lindenillä ja ohimarssissa Oopperatorilla ynnä
syysparaateissa Tempelhofin kentällä nähdä kaikkein armollisimman
herrani, kuningas Wilhelm I:n.

Kohottavan ja samalla vakavankin mielialan viritti kadettielämässämme
vuoden 1864 alku. Syttyi sota Tanskaa vastaan ja osa tovereistamme
erosi meistä keväällä astuakseen taistelevain joukkojen riveihin. Minua
itseäni valitettavasti vielä pidätti nuori ikäni pääsemästä näiden,
kaikkien kadehtimain, lukuun. Kuinka kuumat ne toiveet olivat, jotka
lähteviä tovereitamme saattelivat, sitä minun ei tarvitse kuvatakaan.
Mitkä valtiolliset syyt sotaan johtivat, sillä kysymyksellä emme vielä
päätämme vaivanneet. Mutta meillä oli jo se ylpeä tunne, että Saksan
liiton velttouteen ja holtittomuuteen oli vihdoinkin puskenut raikas
tuuli ja että toimi jälleen merkitsisi enemmän kuin sanat ja
asiakirjavihko. Muutoin seurasimme hehkuvin harrastuksin
sotatapahtumia, olimme ilosta sykkivin sydämin katselemassa, kun
valloitetut tykit tuotiin ja sotajoukot marssivat kaupunkiin ja
luulimme olevamme oikeutettuja tuntemaan, että meissä asui samaa
henkeä, joka Tanskan taistelutantereilla oli joukoillemme tuottanut
menestyksen. Oliko ihme, että sitten tuskin maltoimme odottaa sitä
päivää, jona itse pääsisimme armeijan riveihin?

Ennenkuin tämä tapahtui, tuli vielä osaksemme se kunnia ja onni, että
meidät esitettiin henkilökohtaisesti kuninkaallemme. Meidät vietiin
sitä varten linnaan, jossa meidän tuli Hänen Majesteetilleen lausua
isämme nimi ja sääty. Oliko ihme, ettei moni kiihtymyksessään ensin
saanut sanaakaan suustaan ja sitten sotki kaikki sekaisin. Emmehän
vielä milloinkaan olleet olleet niin lähellä iäkästä hallitsijaamme,
emme vielä milloinkaan katsoneet häntä niin suoraan hänen
hyväntahtoisiin silmiinsä emmekä kuulleet hänen ääntään. Kuningas puhui
meille vakavia sanoja. Hän kehoitti meitä raskainakin hetkinä
täyttämään velvollisuutemme. Pian olikin meille tuleva tilaisuus
osoittaa sitä työssä. Moni meistä on kuolemalla vahvistanut
uskollisuutensa.

Keväällä 1866 pääsin kadettikoulusta. Aina olen sitten omain
kokemusteni ja taipumusteni perustuksella pysynyt tämän sotilaallisen
kasvatuslaitoksen kiitollisena ja uskollisena ystävänä. Aina tuottivat
minulle iloa toivorikkaat nuoret toverini, joilla oli kuninkaan takki
yllään. Maailmansodankin aikana käytin mielelläni tilaisuutta
nähdäkseni luonani vieraina apulaisteni, tuttavaini tai kaatuneiden
toverieni poikia. Ja suotuisain asianhaarain johdosta saatoin aloittaa
sodan ajaksi sattuneen 70-vuotissyntymäpäiväni vieton sillä,
että Kreuznachissa otin kadulta mukaani kolme pientä kadettia
aamiaispöytääni, johon oli kokoontunut runsaasti maukkaita antimia. He
astuivat eteeni semmoisina, jommoisena nuorisoa rakastan, reippaina ja
vapaina, ruumiillistuneina kuvina ammoin olleista ajoista, muistoina
omista elämyksistäni.



PREUSSIN JA SAKSAN SUURUUSTAISTELUSSA.


Huhtikuun 7:ntenä 1866 pääsin aliluutnanttina kaartin kolmanteen
jalkaväkirykmenttiin. Rykmentti kuului niihin joukko-osastoihin, jotka
oli uudestaan muodostettu vakinaisten joukkojen suuressa lisäyksessä
1859/60. Nuori rykmentti oli, minun siihen tullessa, jo 1864-vuoden
sodassa saavuttanut laakereita. Joukko-osaston kunniahistoria punoo
yhdistävän siteen kaikkien siihen kuuluvain ympärille, se on sideaine,
joka kestää sodan raskaimmissakin koetteluissa. Tässä on jotain, jota
on mahdoton hävittää ja joka vaikuttaa edelleen silloinkin, kun
rykmenttejä täytyy moneen kertaan aivan uudestaan muodostaa, kuten
äskeisessä suuressa sodassa. Ennestään jääneet vanhan hengen tähteet
valtasivat lyhyessä ajassa uudetkin osat.

Rykmentissäni, joka oli saanut alkunsa kaartin ensimmäisestä
jalkaväkirykmentistä, tapasin hyvän vanhan potsdamilaisen kouluutuksen
ja hengen, joka oli Preussin silloisen armeijan parhaiden perintöjen
mukainen. Preussin upseerikunta ei siihen aikaan ollut onnen
lahjojen miekkonen, ja se oli hyvä. Sen rikkautena olivat vähät
vaatimukset. Tieto siitä, että se oli kuninkaaseensa erikoisessa
henkilökohtaisessa suhteessa -- vasalliuskollisuus, kuten eräs
saksalainen historiankirjoittaja on lausunut -- täytti upseerien elämän
ja korvasi heille monenkin aineellisen puutteen. Tämä ihanteellinen
käsitys oli armeijalle arvaamaton etu. Sana "ich dien'" sai siitä aivan
erikoisen kaiun.

Yleisesti väitettiin, että tämä käsitys oli erottanut upseerit muista
virkamiesluokista. En ole koskaan tavannut tätä yksipuolisuutta
upseeristossa suuremmassa määrässä kuin missä muussa säädyssä tahansa,
joka pitää kiinni arvostaan ja sen vuoksi viihtyy parhaiten
kaltaistensa seurassa. Pääpiirteissään oikean kuvan Preussin
upseerikunnassa siihen aikaan vallitsevasta hengestä saamme eräästä
sotaministeri Roonia koskevasta tutkimuksesta. Sen ajan upseerikuntaa
nimitetään siinä ylimykselliseksi virkasäädyksi, joka tosin on lujasti
ja voimakkaasti itseensä sulkeutunut, mutta ei silti suinkaan piintynyt
tai yleisestä elämästä vieraantunut eikä suinkaan vailla vapaamielisiä
aineksia; sitä sanotaan ammattimiesmäisen koruttomaksi, mutta myös
ammattimiesmäisen rikkaaksi. Laajan ihmisyyden vanhaa ihannetta
vastaan on siinä muka noussut jyrkän ammattikasvatuksen ihanne.
Innokkaimmat edustajansa se on muka saanut Preussin vanhoista
monarkistis-konservativisista kerroksista. Sitä on elähyttänyt
valtiomahdin luja tunne, fredrikiläinen henki, joka halusi Preussille
sen armeijan avulla maailmassa uusia tehtäviä.

Saapuessani rykmenttiini Danzigiin, jonne se silloin oli sijoitettuna,
loivat seuraavain kuukausien valtiolliset tapaukset jo edellään
varjoansa. Tosin ei liikekannallepanosta Itävaltaa vastaan vielä ollut
annettu määräystä, mutta käsky lisätä miehistöjen lukua oli jo annettu
ja sitä pantiin kaikkialla toimeen.

Preussin ja Itävallan väliseen ratkaisevaan taisteluun nähden, joka nyt
lähestyi, liikkuivat valtiolliset ja sotilaalliset ajatuksenjuoksumme
täydelleen Fredrik Suuren ratoja. Sen johdosta veimmekin Potsdamissa,
johon rykmentti sijoitettiin, kun sen liikekannallepano oli loppuun
suoritettu, krenatöörimme tämän unohtumattoman hallitsijan arkun luo.
Armeijamme päiväkäskyssäkin ennen Böömiin marssiamme oli nämä ajatukset
loppulauseessa seuraavin sanoin julkilausuttu: "Sotamiehet, luottakaa
voimaanne ja muistakaa, että meidän on voitettava sama vihollinen,
jonka aikoinaan suurin kuninkaamme voitti pienellä armeijalla."

Valtiolliselta kannalta katsoen pidimme vallan ratkaisua Itävallan ja
meidän välillämme välttämättömänä, molemmille suurvalloille kun ei
rinnakkain ollut sikäläisessä liittosuhteessa vapaan toiminnan
mahdollisuutta. Toisen kahdesta täytyi väistyä, ja kun siihen ei voitu
päästä valtiollisilla sopimuksilla, täytyi aseitten puhua. Tämän
käsityskannan ohella ei meidän keskuudessamme puhuttu mistään
kansallisesta vihamielisyydestä Itävaltaa vastaan. Heimolaisuuden tunne
Tonavan keisarikunnan saksalaisten ainesten kanssa, joilla silloin
vielä oli määräävä valta, oli liian voimallisesti kehittynyt suodakseen
sijaa vihamielisille tunteille. Sodassa tämä tulikin monella tavalla
näkyviin. Meidän puolellamme vankeja enimmäkseen kohdeltiin kuin
omia maanmiehiä, joiden kanssa taistelun päätyttyä mielellään
jälleen elettiin rauhassa. Vihollismaan asukkaat, jopa suurin osa
tshekkiläisestäkin väestöstä, osoittivat meille enimmäkseen niin suurta
myötämielisyyttä, että majapaikoissa olo ja elämä muodostui
samanlaiseksi kuin saksalaisissa harjoitusleireissä.

Me emme tässä sodassa kulkeneet fredrikiläisiä uria ainoastaan
ajatuksissamme, vaan myös todellisuudessa. Kaartin armeijaosasto esim.
marssi Schlesiasta Böömiin Braunaun kohdalla paljon käytettyjä
sotateitä. Ja ensimmäisessä tappelussa, joka taisteltiin Soorin luona,
etenimme kesäk. 28:ntena vihollista vastaan samojen seutujen kautta ja
samassa suunnassa Eipelistä Burkersdorfia kohti, missä aikoinaan,
syyskuun 30:ntenä 1747, silloisessa Soorin tappelussa Preussin kaarti
marssi keskellä suuren kuninkaan armeijaa, joka eteni viivataktiikan
jäykissä muodoissa.

2:sella pataljoonallamme, jonka 5:nnessä komppaniassa minä johdin
silloisen ohjesäännön mukaan kolmannesta rivistä muodostettua 1:stä
ampujaosastoa, ei mainittuna päivänä juuri ollut tilaisuutta hyökätä
eturintamassa, koska me kuuluimme reserviin, joka ajan taktillisten
käsitysten mukaan oli jo ennen taistelua varalle erotettu. Siitä
huolimatta saimme kuitenkin edes tilaisuuden Burkersdorfin
luoteispuolella olevassa metsässä vaihtaa laukauksia itävaltalaisen
jalkaväen kanssa ja ottaa vankeja ynnä myöhemmin tulellamme karkoittaa
kahden eskadroonan verran vihollisen ulaaneja, jotka pahaa aavistamatta
oleskelivat eräässä notkossa, ja anastaa heidän ajoneuvonsa.
Viimemainituissa oli muun muassa rykmentin kassa, joka lähetettiin
pois, paljon leipiä, jotka krenatöörimme painetteihinsa pistettyinä
toivat Burkersdorfiin leiritulille, ja sotapäiväkirja, joka oli
kirjoitettu samaan vihkoon kuin Italian sotaretkellä v. 1859 laadittu
päiväkirja. Noin 12 vuotta takaperin tutustuin vanhanpuoleiseen
mecklenburgilaiseen herrasmieheen, joka silloin oli luutnanttina
palvellut Itävallan armeijassa eräässä näistä ulaanieskadroonista. Hän
tunnusti minulle tässä tilaisuudessa menettäneensä uuden ulankansa,
joka hänen oli määrä panna ylleen Berliiniin marssiessaan.

Kun en saanut Soorin luona tämän enempää kokea, täytyi minun tyytyä
siihen, että edes olin ruutia haistanut ja elänyt osan niistä
sielullisista mielialoista, jotka valtaavat joukon sen ensi
kosketuksessa vastustajan kanssa.

Taisteluinnostukseni vastapainoksi sain seuraavana päivänä tehdä
tuttavuutta niin sanoakseni mitalin nurjan puolen kanssa. Surullinen
velvollisuuteni oli 60 krenatöörin kanssa etsiä taistelutantereelta
kuolleita ja haudata ne. Se oli vakavaa työtä, jota lisäksi vaikeutti
se että vilja oli vielä leikkaamatta. Viertotien ojissa tuon tuostakin
juosten riensin sitten miehineni muiden joukko-osastojen sivu ja
saavutin siten hädin tuskin pataljoonani, joka jo muun divisionan
keralla jatkoi marssia etelää kohti. Ennätin parhaiksi näkemään, kun
etujoukkomme rynnäköllä Königinhofin luona valloitti Elben
ylimenopaikan.

Kesäkuun 30 päivä toi minulle sodan pikkuhommain arkipäiväisen
todellisuuden. Minun tuli heikon saattojoukon keralla yöllä marssien
kuljettaa Trautenauhun kolmisenkymmentä vaunullista vankeja, ottaa
sieltä tyhjiksi joutuneihin vaunuihin muonaa ja tämän keralla palata
takaisin Königinhofiin. Vasta heinäkuun 2:sen aamulla saatoin jälleen
liittyä komppaniaani. Olikin jo täpärällä aika, sillä jo seuraavana
päivänä oli meidän oltava Königgrätzin taistelukentällä.

Käytyäni seuraavana yönä osastoni keralla vartioretkellä Josephstadtin
linnoituksen puolessa, majailimme heinäk. 3:nnen aamuna Königinhofin
eteläisen tiensuun seuduilla tuskin mitään aavistaen kostean kylmässä
etuvartio-leirissä. Silloin kaikui hälyytyssignaali ja pian sen jälkeen
tuli käsky keittää kiireesti kahvia ja sitten olla valmiina marssimaan.
Tarkkaavaiset kuuntelijat saattoivat piankin eroittaa lounaasta päin
ankaraa tykkitulta. Oltiin eri mieltä tämän taistelun jymyn syistä.
Yleensä kallistuttiin siihen luuloon, että Lausitzista Böömiin
tunkeutunut prinssi Fredrik Kaarlen 1:nen armeija -- me kuuluimme
kruununprinssin 2:seen -- oli jossain kohdannut yksinäisen
itävaltalaisen joukko-osaston.

Etenemiskäskyä tervehdittiin riemulla. Herättihän se loistava menestys,
jota vasemmalla puolellamme edennyt V armeijanosasto kenraali von
Steinmetzin johdolla jo oli saavuttanut, kaartilaisessa kipeää
kateutta. Roiskuvassa sateessa, sään koleudesta huolimatta
hikipäissämme kahlasimme vaivalloisesti pitkiksi venyneissä kolonneissa
pohjattomia teitä eteenpäin. Kiihkeä into oli vallannut mielet ja yltyi
minussa huoleksi, että ehkä tulisimme liian myöhään.

Tämä pelko osottautui piankin turhaksi. Kun olimme nousseet Elben
laaksosta, alkoi tykkien jyrinä kuulua yhä selvempään. Ja kello 11:n
aikaan näimme jonkun korkeamman esikunnan, joka oli hevostensa selässä
mäellä tiemme vieressä ja huolellisesti kiikareillaan tähyili
etelää kohti. Se oli 2:sen armeijan ylikomento, päällikkönä
kruununprinssimme, josta sittemmin tuli keisari Fredrik. Hänen
silloinen yleisesikuntapäällikkönsä, kenraali von Blumenthal, kertoi
minulle vuosien kuluttua tästä hetkestä seuraavaa:

"Juuri kun 1:nen kaartin divisiona tutkimattomilla teillä kulki
ohitsemme, pyysin kruununprinssiä ojentamaan minulle kätensä. Kun hän
tämän johdosta loi minuun kysyvän katseen, lisäsin minä tahtovani
onnitella häntä siitä, että taistelu oli voitettu. Itävaltalaisten
tykkituli suuntautui kaikkialla länttä kohti, mikä todisti, että 1:nen
armeija koko linjalla sitoi vihollisen, joten me nyt pääsimme
ahdistamaan sitä sivulta ja osaksi takaakin päin. Tähän tilanteeseen
nähden ei tarvinnut muuta kuin käskeä kaartin armeijaosaston edetä
erään, sumusta huolimatta kauas näkyvän kukkulan oikeanpuolitse,
VI:n armeijaosaston sen vasemmanpuolitse, kun taas I:n ja V:n
armeijaosaston, jotka vielä olivat tulossa taistelukentälle, tuli tätä
armeijaosastoa seurata. Kukkula, jonka laella oli kaksi mahtavaa
lehmusta, oli Horenowesin luona. Siinä melkein kaikki, mitä
kruununprinssin tarvitsi koko päivänä käskeä."

Jatkoimme liikettämme vielä aluksi poikittaissuuntaan, sitten
suoritimme rintamaansijoituksen ja pian lähetettiin Horenowesin luona
olevilta kukkuloilta vastaamme ensimmäiset granaatit. Itävaltalainen
tykistö osoitti olevansa hyvän vanhan maineensa tasalla. Eräs
ensimmäisistä ammuksista haavoitti komppaniani komentajan, toinen
kaatoi heti takaani sivusta-aliupseerini ja pian iski granaattikin
keskelle kolonniamme ja siirsi 25 miestä taisteluriveistä. Mutta kun
sitten tuli vaikeni ja kukkulat taistelutta joutuivat meille, koska
tämä oli vain yllätyksen johdosta ajan voittamiseksi heikosti
miehitetty vihollisen ulkoasema, niin pääsi pettymyksen tunne vallalle.
Ei tosin pitkäksikään aikaa, sillä pian meille avautui näköala suureen
osaan valtavaa taistelukenttää. Edessäpäin, viistoon oikealla kädellä,
kohosi usvaiseen ilmaan sankkoja savupilviä meidän 1:sen ja Bistritzin
luona olevan vihollisarmeijan tuliasemilta. Salamoiva tykkituli ja
palavain kyläin hehku antoi kuvalle omituisen vakavan värityksen.
Sakeneva sumu, korkea vilja ja pinnanmuodostus vaikuttivat, että
vihollisen oli vaikea huomata liikkeitämme. Huomattavan vähäinen oli
sen vuoksi vihollisten patterien tuli, niiden nyt pian ammuskellessa
meitä etelästä käsin voimatta meitä seisauttaa. Myöhemmin ne
enimmäkseen urhean puolustuksen jälkeen valloitettiin. Siten
tunkeuduimme eteenpäin niin nopeasti kuin pinnanmuodostus, raskas, syvä
ja livettävä multa, vilja, rapsi ja sokerijuurikkaat sallivat.
Hyökkäyksemme oli suunniteltu silloisen sotataidon kaikkien sääntöjen
mukaisesti, mutta kävi pian hajanaiseksi. Komppaniat, jopa niiden
osastotkin alkoivat omin päin etsiä vihollista; kaikki tunkeutuivat
eteenpäin. Kaikkia yhdisti vain sama tahto: eteenpäin vihollisen
kimppuun!

Chlumin ja Nedelistin välillä kohtasi puolipataljoonamme -- tämä oli
siihen aikaan sangen suosittu taisteluryhmittymä -- sumussa ja
viljassa äkkiarvaamatta etelästä etenevää vihollisen jalkaväkeä.
Neulasytytinkiväärin etevämmyys piankin pakotti sen väistymään.
Seuratessani sitä jääkäriosastoni keralla hajajärjestyksessä kohtasin
äkkiä itävaltalaisen patterin, joka mistään välittämättä rohkeasti
kiiti paikalle, käänsi tykkinsä ja nakkasi vastaamme kartessikuuron.
Luodista, joka lävisti kypärini ja hipaisi päätäni, lyyhistyin vähäksi
aikaa tunnottomaksi. Kun jälleen toinnuin, tunkeuduimme jo patteriin.
Viisi tykkiä saimme, kolme muuta pääsi pakoon. Tunsin itseni ylpeäksi,
kun syvään hengähtäen, vähäinen päänhaava verta vuotaen, seisoin
valloittamieni tykkien keskellä. Mutta minulla ei ollut aikaa levätä
laakereillani. Vehnän sekaan ilmestyi vihollisia jääkäreitä, jotka
tunsimme hatuissa olevista kukonsulista. Torjuin ne takaisin ja
seurasin niitä erääseen solatiehen saakka.

Sattuman johdosta tuli tämä ensimmäinen taistelukokemukseni kuluneen
suuren sodan kuluessa Itävallassa tunnetuksi. Virasta eronnut entinen
upseeri, 1866-vuoden veteraaneja, kirjoitti minulle Böömin
Reichenbergistä, että hän oli Königgrätzin luona ollut rykmentin
kadettina minun valloittamassani patterissa, ja osoitti tämän
piirroksella todeksi. Kun hän vielä lisäsi muutamia ystävällisiä
sanoja, kiitin häntä sydämellisesti, ja siten entisten vastustajain
kesken alkoi aivan toverillinen kirjeenvaihto.

Saavuttuani yllä mainitulle solatielle toimitin tiedustelun. Vihollisen
jääkärit olivat kadonneet sadeusvaan. Ympärillä olevat kylät --
edessäni Wsestar, oikealla Rosberitz ja vasemmalla Sweti -- olivat
ilmeisestikin vielä vihollisen käsissä; Rosberitzin omistamisesta jo
taisteltiin. Minä olin osastoineni yksin. Takanani ei näkynyt
merkkiäkään meikäläisistä. Suljetut osastot eivät olleetkaan seuranneet
minua etelään päin, vaan näyttivät kääntyneen oikealle. Päätin tehdä
yksinäisyydestäni laajalla taistelutanterella lopun siten, että etenin
solatietä pitkin Rosberitziin. Ennenkuin pääsin päämäärääni, mennä
porhalsi ohitseni vielä useita itävaltalaisia eskadroneja huomaamatta
minua ja pienoista joukkoani. Ne kulkivat edessäni solatien poikki
matalasta kohdasta ja törmäsivät sitten vähän ajan kuluttua, kuten
vilkas kiväärituli ilmaisi, Rosberitzin koillispuolisessa maisemassa
yhteen minulle näkymättömän meikäläisen jalkaväen kanssa. Pian karkasi
sieltä takaisin irtonaisia hevosia ja lopulta kaikki jälleen
laukkasivat ohitseni. Lähetin heidän jälkeensä vielä muutamia luoteja;
ratsumiesten valkoiset viitat olivat sumeassa ilmassa hyvänä
maalitauluna.

Rosberitzissa tilanne oli vakava minun sinne saapuessani. Divisionamme
eri rykmentteihin kuuluvat rajusti eteenpäin tunkeutuvat osastot ja
komppaniat olivat siellä iskeneet yhteen sangen ylivoimaisten
vihollisvoimain kanssa. Heikkojen osastojemme takana ei läheisyydessä
ollut apujoukkoja. Divisionan pääosan oli korkealla oleva Chlumin kylä
vetänyt puoleensa ja siellä riehui ankara taistelu. Puolipataljoonani,
jonka Rosberitzin itälaidassa jälleen onnellisesti yhdytin, oli niin
ollen ensimmäinen apu.

Kummatko ovat enemmän yllätettyjä, itävaltalaisetko vaiko me, sitä en
voi päättää. Joka tapauksessa taajaan yhteen sulloutuneet
vihollisjoukot tunkeutuvat kolmelta puolelta kimppuumme saadakseen
kylän jälleen kokonaan valtaansa. Vaikka neulasytytinkiväärimme
tekeekin niin kamalia tuhoja, hyökkää sortuneitten ensimmäisten rivien
yli yhä uusia kimppuumme. Kylän kaduilla, palavien olkikattoisten
talojen välissä syntyy murhaava käsikähmä. Ei puhettakaan, että enää
taisteltaisiin järjestetyissä yhtymissä. Itsekukin pistää ja ampuu
ympärilleen, minkä kerkiää. Hohenzollernin prinssi Anton 1:sestä
kaartin rykmentistä vaipuu maahan pahasti haavoittuneena. Vänrikki von
Woyrsch, nykyinen sotamarsalkka, jää muutaman miehen keralla
edestakaisin aaltoilevassa taistelussa prinssin luo. Tämän kultakello
tuodaan minulle, jottei se ehkä joutuisi vihollisrosvojen käsiin. Pian
uhkaa meitä saarron vaara. Selkämme taa johtavalta syrjäkadulta kuuluu
itävaltalaisia torvisignaaleja, kuuluu vihollisten rummutusta, minkä
sointu on kumeampi kuin meidän. Rintamankin puolelta ankarasti
ahdistettuina täytyy meidän peräytyä. Palava olkikatto, joka putoaa
kadulle ja sulkee sen liekkiin ja paksuun savuun, on pelastuksemme.
Pääsemme tämän suojan turvissa peräytymään kylän vieressä
koillispuolella olevalle kukkulalle.

Kauemmaksi emme katkerassa raivossamme tahdo väistyä. Majuri kreivi
Waldersee 1:sestä kaartin jalkaväen rykmentistä, joka v. 1870 kaatui
Pariisin edustalla kuningatar Augustan kaartin krenatöörirykmentin
komentajana, antaa vanhimpana läsnäolevana upseerina pistää maahan
molemmat kerallamme olevat liput; niiden ympärille kokoontuvat
joukkomme järjestettäviksi. Jo lähestyy takaa päin apujoukkojakin. Ja
pian sitten lähdetään jälleen raikuvin rummuin eteenpäin, päin
vihollista, joka on tyytynyt, kun sai kylän valtoihinsa. Tämänkin se
pian jättää liittyäkseen armeijansa yleiseen peräytymisliikkeeseen.

Rosberitzistä jälleen löysimme Hohenzollern-prinssin, joka kuitenkin
lyhyen ajan kuluttua kuoli Königinhofin sairashuoneessa haavoihinsa.
Hänen uskolliset suojelijansa oli vihollinen vienyt mukanaan vankeina.
Useat minunkin osastooni kuuluvat krenatöörit olivat joutuneet saman
kohtalon omiksi pidettyään eräässä tiilitehtaassa urhoollisesti
puoliaan. Kun me kaksi päivää myöhemmin marssia jatkettaessa iltasella
majoituimme Königgrätzin linnoituksen lounaispuolelle, yhtyivät nämä
urheat miehet jälleen meihin. Linnoituksen komentaja oli, päästäkseen
heitä ruokkimasta, käskenyt heidän marssia preussilaisten leiritulille.
Sattui niin onnellisesti, että he yhdyttivät juuri oman joukkonsa.

Taistelun päätökseksi etenimme vielä Wsestariin saakka ja jäimme sinne,
kunnes tuli lähteä taistelukentältä. Lääkäri tahtoi lähettää minut
sairashuoneeseen päähaavani vuoksi; tyydyin kuitenkin kääreihin ja
kevyeen siteeseen, koska Elben takana oli odotettavana uusi taistelu,
ja sain sitten marssittaessa käyttää kypärin sijasta lakkia.

Omituisia olivat ne tunteet, jotka heinäkuun 3:nnen iltana mielessäni
liikkuivat. Lähinnä kiitollisuuttani Herraa Jumalaa kohtaan vallitsi
minussa ylinnä ylpeä itsetietoisuus siitä, että olin ollut osallisena
työssä, josta oli tullut uusi kunnian lehti Preussin armeijan ja
preussilaisen isänmaani historiaan. Vaikka emme vielä täydelleen
olleetkaan tietoisia voittomme koko kantavuudesta, oltiin siitä jo
selvillä, että se merkitsi enemmän kuin edelliset kahakat. Uskollisesti
muistelin kaatuneita ja haavoittuneita tovereitani. Osastoni oli
menettänyt puolet luvustaan, mikä osoitti, että se oli täyttänyt
velvollisuutensa.

Kun heinäkuun 6:ntena kuljimme Elben yli Pardubitzin luona sotasiltaa
myöten, odotti kruununprinssi siellä rykmenttiä ja lausui meille
tunnustuksensa taistelussa osoittamastamme käytöksestä. Kiitimme
äänekkäällä hurraalla ja kuljimme edelleen ylpeinä kiitoksesta,
jonka olimme saaneet armeijamme ylipäälliköltä ja Preussin
kruununperilliseltä, ilomielin valmiina seuraamaan häntä uusiin
taisteluihin.

Sotaretken jatko ei kuitenkaan tuottanut meille enää muuta kuin
marsseja eikä siis mitään mainittavia elämyksiä. Heinäk. 22:sena
alkanut aselepo tapasi meidät Ala-Itävallassa, noin 40 kilometrin
päässä Wienistä. Kun pian sen jälkeen lähdimme sieltä marssimaan
takaisin kotimaahan, saimme seuraksemme kamalan vieraan, koleran. Vasta
vähitellen se meistä luopui, vaadittuaan vielä montakin uhria
riveistämme.

Egerin varrelle jäimme muutamaksi viikoksi. Tällöin kohtasin Pragissa
isäni, joka työskenteli johanniittana eräässä sairashuoneessa
Königgrätzin taistelukentällä. Emme laiminlyöneet tätä tilaisuutta
käydä suuren kuninkaamme lähellä olevalla taistelukentällä. Miten
hämmästyimmekään, kun näimme Pragin luona kaatuneen sotamarsalkka
kreivi Schwerinin muistopatsaan rinnalla, jonka Preussin valtio
vapautussodan jälkeen pystytti, vielä toisenkin, jonka jo aikoja ennen
keisari Josef II, Fredrik Suuren ihailija, oli sinne pystyttänyt
vastustajasankarin muistoksi.

Muisto käynnistäni tällä taistelutantereella johtui maailmansodan
kuluessa jälleen erikoisen elävästi mieleeni. Aivan itsestään tulee
tehneeksi vertailun vuoden 1757 Preussin ja vuoden 1914 Saksan aseman
välillä. Samoin kuin Pragia seurannut Kolin vei useita voittoja
seurannut Marnen taistelukin suuren hyökkäysaatteemme myttyyn,
pakottaen isänmaani olemassaolon taistelun kohtalokkaaseen
pidentämiseen. Mutta kun seitsenvuotisen kamppailun päättyessä näemme
mahtavan Preussin, on sen sijaan äskeisen nelivuotisen epätoivoisen
taistelun päättyessä edessämme murtunut Saksa. Emmekö ole olleet
isäimme veroisia?

Syyskuun 2:sena kuljimme paluumarssiamme jatkaen Böömin ja Saksin
välisen rajan poikki ja syyskuun 8:ntena Grossenhain-Elsterin
viertotiellä Mark Brandenburgin rajan poikki. Siinä meitä odotti
kunniaportti. Sen alitse kuljimme "Heil Dir im Siegerkranzin" sävelten
soidessa kotimaahan. Mitä tunsimme, sitä minun ei tarvitse kuvailla.

Syyskuun 20:ntenä tapahtui juhlallinen marssimme Berliiniin.
Paraatiasentoon käytiin nykyiselle Königsplatzille, joka silloin oli
hiekkainen harjoituskenttä. Siinä missä yleisesikunta-rakennus
nykyään on, oli halkopiha, jonka pajujen reunustama tie yhdisti
kaupunkiin. Krollin "Etablissementti" oli sitä vastoin jo olemassa.
Paraatiasento-paikalta marssivat juhlivat joukot Brandenburger Torin
kautta Lindeniä pitkin Opernplatzille. Siellä tapahtui marssi Hänen
Majesteettinsa kuninkaan ohi. Blücher, Scharnhorst ja Gneisenau
katselivat sitä patsaittensa päästä. He saattoivat olla meihin
tyytyväiset!

Paraatiasentoon marssiakseen oli minun joukkoni kokoontunut
Floraplatzille. Komentaja antoi siellä minulle Punaisen Kotkan 4:nnen
luokan ritarimerkin miekkoineen käskien paikalla kiinnittää sen
paikoilleen, koska uusien ritarimerkkien tuli olla kaupunkiin
marssittaessa näkyvissä. Minun jotenkin neuvottomana katsellessani
ympärilleni astui katsojain joukosta vanhanpuoleinen nainen ja
nuppineulalla kiinnitti kunniamerkin rintaani. Milloin olen myöhemmin
vuosien kuluessa jalan tai ratsain kulkenut Floraplatzin poikki, aina
olen kiitollisena muistellut ystävällistä berliinitärtä, joka siellä
kiinnitti 18-vuotiaan luutnantin rintaan hänen ensimmäisen
ritarimerkkinsä.

Sodan jälkeen määrättiin Hannover 3:nnen kaartinrykmentin
rauhanaikaiseksi asemapaikaksi. Tällä tahdottiin varmaankin tälle
entiselle pääkaupungille osoittaa kohteliaisuutta. Vastahakoisesti
sinne lähdimme, mutta kun 12 vuoden kuluttua tuli eron hetki, rykmentti
kun siirrettiin Berliiniin, niin tuskinpa oli sen riveissä ainoatakaan,
jolle ero ei olisi käynyt haikeaksi. Itse puolestani olin niin
mieltynyt tähän kauniiseen kaupunkiin, josta minun jo v. 1873 täytyi
lähteä, että myöhemmin virasta erottuani muutin sinne.

Pian solmimme uudessa olopaikassamme tuttavuuksia. Monet
hannoverilaiset sentään valtiollisista syistä pysyttelivät aivan
erillään. Emme koskaan paheksuneet tätä uskollisuutta vanhaa
hallitsijahuonetta kohtaan, vaikka olimmekin syvästi vakuutetut siitä,
että Hannover oli yhdistettävä Preussiin. Ainoastaan milloin
welfiläisyys yksityisten käyttäytymisessä ei arvokkaasti kantanut
mielipahaansa, vaan pukeutui häijyyteen, loukkauksiin tai
niskoitteluun, kohtelimme sitä kuin vastustajaa.

Yhä enemmän juurruimme vuosien kuluessa Hannoveriin, joka mitä
onnellisimmalla tavalla tarjoaa suurkaupungin edut ilman sen epäkohtia.
Vilkkaaseen hienostuneeseen seuraelämään, joka myöhemmin, Ranskan sodan
jälkeen, kohosi korkeimmilleen sen johdosta, että Hänen Kuninkaallinen
Korkeutensa, Preussin prinssi Albrecht puolisoineen oleskeli siellä
vuosikausia, liittyi käynnit oivallisessa hoviteatterissa, mikä
nuorelle upseerille ei tullutkaan kalliiksi. Ihanat puistot ja
Eilenriede, Saksan kauneimpia metsiä, ympäröivät kaupunkia;
virantoimituksen vapaahetkinä saatoimme jalan tai ratsain käydä niitä
ihailemassa. Ja maakuntamanöövereillä, joihin otimme osaa sen sijaan
että olisimme lähteneet Potsdamiin kaartin syysharjoituksiin, opimme
vähitellen tuntemaan koko Ala-Saksin vuorilta mereen saakka
ja mieltymään sen omituisuuteen. Pienpalvelus suoritettiin
Waterlooplatzilla. Kolme vuotta peräkkäin olen siellä harjoittanut
rekryyttejäni ja eräässä tämän torin varrella olevassa kasarmissa oli
minulla ensi virka-asuntoni, asuin- ja makuuhuoneeni. Vielä nykyään
siirryn mielelläni tässä kaupunginosassa käydessäni ajatuksissani
takaisin kultaiseen nuoruuden aikaan. Melkein kaikki silloiset toverini
ovat kootut suureen armeijaan. Monivuotisen komppanianpäällikköni,
virasta eronneen majuri von Seelin, sain kuitenkin hiljakkoin nähdä.
Sanomattoman paljon olen velkaa tälle jo yli 80-vuotiaalle; hän oli
aivan erikoisesti minulle esikuva ja opettaja siinä miten ankaralta
kannalta virantoimitus on otettava.

Hänen Majesteettinsa Kuningas kävi ensi kerran Hannoverissa kesällä
1867. Hänen tullessaan seisoin palatsin edustalla Yrjön puistossa
kunniakomppaniassa ja sotaherrani osoitti minulle suosiotaan kysymällä,
missä tilaisuudessa olin miekka-ritarimerkin ansainnut. Myöhempinä
vuosina, kun 1870/71 vielä olin saanut rautaristin, kysyi keisarini ja
kuninkaani minulta vielä monta kertaa samaa asiaa viransiirto- ja
ylennysesittelyissä. Aina tunsin silloin samanlaisen ylpeyden
sykähdyksen ja samanlaista iloa kuin silloinkin.

Yhä kiinteämmiksi lujittuivat Hannoverin valtiolliset, sotilaalliset ja
yhteiskunnalliset olot. Pian oli tämä uusikin maakunta verisillä
tappotanterilla kunnostautuva Preussin tasa-arvoisena osana!

1870-vuoden sodan alkaessa lähdin 1:sen pataljoonan adjutanttina
vihollista vastaan. Komentajani, majuri von Seegenberg, oli palvellut
vuosien 1864 ja 1866 sodissa rykmentissä komppanianpäällikkönä. Hän oli
sodan karkaisema Vanhan Preussin sotilas, suhdattoman tarmokas ja
joukoistaan väsymättömästi huolehtiva. Suhteemme olivat hyvät.

Sodan alku tuotti rykmentille, samoin kuin koko kaartin
armeijaosastollekin, sikäli haikeita pettymyksiä, ettemme viikkokausia
kestäneistä marsseista huolimatta päässeet viholliseen käsiksi. Vasta
kun Pont à Moussonin yläpuolella jo olimme kulkeneet Moselin poikki ja
saapuneet melkein Maasille, saattoivat Metzin länsipuolella sattuneet
tapaukset meidät elok. 17:ntenä sikäläiseen seutuun. Kaarsimme
pohjoista kohti ja saavuimme ylenmäärin rasittavan marssin jälkeen
tämän päivän illalla Vionvillen taistelukentälle. Kaikkialta näkyi
vastaamme jälkiä III:n ja X:n armeijaosastomme edellisen päivän
hirveästä kamppailusta. Sotatilanteesta emme saaneet kuulla
sanottavasti mitään. Niinpä marssimme elokuun 18:ntena Hannonvillen
luona olevilta majailupaikoiltamme Mars la Tourin länsipuolitse joutuen
tilanteeseen, joka oli meille jotenkin epäselvä. Puolenpäivän aikaan
saavuimme Doncourtiin. Marssi, joka siihen saakka oli ollut verraten
lyhyt ja suoritettu taajoissa joukkomuodostumissa ikävässä
sekaannuksessa saksilaisen (XII) armeijaosaston kanssa, polttavassa
helteessä, sankoissa pölypilvissä, voimatta edellisestä päivästä saakka
saada riittävästi vettä, oli käynyt ylen rasittavaksi. Itse olin kesken
marssia ensin käynyt kaartin 2:seen rakuunarykmenttiin kuuluneen
kaatuneen serkkuni haudalla Mars la Tourin luona ja sitten käyttänyt
tilaisuutta ratsastaakseni 38:nnen jalkaväen brigaadin ja 1:sen kaartin
rakuunarykmentin hyökkäyskentän poikki. Eräässä solassa ja sen
pohjoispuolella näkyi rivittäin, jopa paikoitellen kasoittainkin
kaatuneita, preussilaisia samoin kuin ranskalaisiakin, mikä osoitti,
kuinka murhaava taistelu oli tässä ja lähimmässä ympäristössä ollut.

Doncourtin luona pysähdyimme ja suoriuduimme keittämään. Leviää huhuja,
että Bazaine on marssinut länteen ja päässyt pakoon. Aamupäivän
innostus on koko lailla laimentunut. Äkkiä alkaa idässä päin valtava
tykkituli. IX armeijaosasto on kohdannut vihollisen. Taistelun melu
herättää meilläkin kaikki eloon. Hermot alkavat uudelleen jännittyä,
sydän jälleen sykkiä lujemmin ja iloisemmin. Lähdetään matkaa jatkamaan
koilliseen päin. Hetki hetkeltä vahvistuu se tunne, että tänään on
edessä valtava taistelu. Sijoitumme rintamaan ja saamme käskyn avata
lippumme. Se tapahtuu kolminkertaisin hurraa-huudoin; vaikuttava
silmänräpäys! Melkein samaan aikaan laukkaa ohitsemme kaartin
pattereita itään päin, kohti vastustajan asemia. Yhä valtavammaksi
kehittyy taistelukuva. Amannweilerin kukkulain takaa, puolitiessä St.
Privat'han, kohoaa sankkoja raskaita savu-pilviä. Siellä ylhäällä
seisoo vihollisen jalkaväkeä ja tykistöä monessa linjassa toistensa
takana ja samalla yläpuolellakin. Niiden tuli kohdistuu toistaiseksi
koko voimallaan IX armeijaosastoa vastaan. Vihollinen ulottuu kaikesta
päättäen sen vasemman sivustan ohi. Yksityisseikkoja ei voi erottaa.

Välttääksemme rintamahyökkäystä vihollisen asemaa kohti käännymme
eräässä niittysolassa pohjoiseen Ste Marie aux Chenesiä kohti, kulkien
noin viisi kilometriä yhdensuuntaisesti vihollisen rintaman kanssa.
Divisionamme etujoukko ja meidän vasemmalla puolellamme Auboueta kohti
marssivan XII:n armeijaosaston osa hyökkää kylän kimppuun ja valloittaa
sen. Ste Marien anastettuaan brigadimme marssii asentoon aivan kylän
eteläpuolelle, rintama kylää kohti. Lepäämme. Tosin omituista lepoa.
Taajoihin suljettuihin osastoihimme iskee tuon tuostakin St. Privat'sta
eteenpäin lähetettyjen vihollisen tarkka-ampujain harhailevia luoteja.
Luutnantti von Hellendorff 1:sestä kaartin rykmentistä saa
lähellä minua luodista surmansa; hänen isänsä, saman rykmentin
pataljoonankomentaja, kaatui niinikään lähellä minua 1866 Königgrätzin
luona Rosberitzissa. Monta miestä haavoittui.

Harkitsen tilannetta. Idässä päin, melkein nykyisen rintamamme oikealla
sivustalla, on loivasti kohoavalla mäellä St. Privat, jonka suora,
poppelien reunustama viertotie yhdistää parin kilometrin päässä olevaan
Ste Marie aux Chenesiin. Tämän tien pohjoispuolella on maisema
puurivien vuoksi enimmäkseen näkymättömissä, mutta se vaikuttaa yhtä
suojattomalta kuin viertotien eteläpuolellakin oleva kenttä. Itse
kukkuloilla vallitsee melkein kammottava hiljaisuus. Silmä väkisinkin
teroittaa näkövoimaansa keksiäkseen sieltä aavistettuja salaisuuksia.
Meidän puolellamme ei näytä pitävän tarpeellisena riistää niiltä
tiedustelemalla harsoa. Niinpä jäämme levollisina alallemme.

Kello 1/2 6:n aikaan iltapäivällä saa brigadimme hyökkäyskäskyn. Meidän
tulee edetä heti Ste Marien itäpuolitse pohjoista kohti ja sitten
viertotien tuolla puolella kääntyä St. Privat'ta kohti hyökkäykseen.
Paikalla tunkee mieleen epäily, että tämän taidokkaan liikkeen oikeaan
sivustaan voidaan hyökätä St. Privat'sta.

Vähää ennen kuin pataljoonamme nousevat, alkaa koko maisema St.
Privat'n ympärillä elää ja verhoutuu ampuvain ranskalaisten linjain
tuiskuun. 4 kaartin brigadi, joka ei kuulu meidän divisionaamme, etenee
nimittäin jo viertotien eteläpuolella. Sen vuoksi kääntyy toistaiseksi
vastustustehon koko voima sitä vastaan. Tämä joukko palaa pian
kuonaksi, ellemme me, 1 kaartin brigadi, kiireimmiten hyökkää
viertotien pohjoispuolelta ja siten saa aikaan huojennusta. Tosin
näyttää melkein mahdottomalta päästä sinne. Komentajani ratsastaa, minä
mukana, maisemaa tarkastamaan ja antamaan brigadin puitteissa
toimivalle pataljoonalle marssisuunnan. Keskeytymätön tulihirmumyrsky
pyyhkii nyt koko kentän poikki meitäkin vastaan. Meidän täytyy
kuitenkin koettaa toteuttaa aloitettu liike. Meidän onnistuukin kulkea
tien poikki. Sen toiselle puolelle taajaan sulloutuneet kolonnat
asettuvat rintamaan vihollisen tulilinjoja kohti ja hyökkäävät
hajaantuen eteenpäin St. Privat'ta vastaan. Yhteisenä pyrkimyksenä on
päästä niin lähelle vihollista kuin suinkin, jotta voisimme käyttää
kiväärejämme, jotka chassepot'ihin verraten ovat ala-arvoiset. Tapaus
vaikuttaa samalla sekä järkyttävästi että valtavasti. Joukkojen
jäljessä niiden syöksyessä eteenpäin kuin raesadetta vastaan peittyy
maa kuolleilla ja haavoittuneilla, mutta urhea väki tunkeutuu
herkeämättä eteenpäin. Yhä uudelleen ja uudelleen upseerit ja
aliupseerit, joiden sijalle pian krenatöörien ja fysilieerien täytyy
astua, tempaavat sen pystyyn ja eteenpäin. Näen ohiratsastaessani,
kuinka kaartin armeijaosaston komentava kenraali, Württembergin prinssi
August, Ste Marien edustalla ratsunsa selässä istuen seuraa valtavaa
kamppailua, johon hänen uljaat rykmenttinsä syöksyvät, siinä ehkä
tuhoutuakseen. Häntä vastapäätä kuuluu marsalkka Canrobert seisoneen
St. Privat'n edustalla.

Saadakseen pataljoonansa pois joukkojen tungoksesta Ste Marien
koillispuolelta ja hankkiakseen sille taistelua varten tarpeellisen
liikuntavapauden ei komentajani anna sen heti asettua rintamaan St.
Privat'ta kohti, vaan jatkaa pataljoonan mukana aluksi maiseman
alanteessa entistä suuntaa pohjoista kohti. Täten siirrymme
jonkinlaisessa suojassa niin kauas sivulle päin, että me kääntyessämme
muodostamme brigadin vasemman sivustan. Näissä oloissa pääsemme yhä
enemmän väkeä menettäen puolitiehen Ste Marie-Roncourtia kohti.

Ennenkuin täältä voimme ryhtyä St. Privat'ta kiertämään, täytyy meidän
olla selvillä Roncourtista, jota Aubouesta etenevät saksilaiset eivät
vielä näytä saavuttaneen. Ratsastan sinne, näen kylän tyhjäksi sekä
ystävistä että vihollisista, mutta huomaan kylän itäpuolella olevissa
kivilouhoksissa ranskalaista jalkaväkeä. Minun onnistuu vielä ajoissa
viedä Roncourtiin pataljoonastani kaksi komppaniaa. Pian sen jälkeen
tekee vastustaja kivilouhoksista hyökkäyksen, joka torjutaan. Nyt
voivat molemmat toiset komppaniat kääntyä St. Privat'n pohjoista
tiensuuta kohti ja edes vähän huojentaa brigadin muiden osien ankaraa
rintamataistelua. Myöhemmin, kun XII:n armeijaosaston osat ovat
ottaneet Roncourtin haltuunsa, lähtevät molemmat sielläkin käytetyt
komppaniamme liikkeelle.

Rintamalla jatkuu sillä välin verinen kamppailu. Vihollisen puolelta
koettaa monesta linjasta tuleva, katkeamaton jyrisevä jalkaväen tuli
lyödä maahan kaiken elämän laajalla suojaamattomalla hyökkäyskentällä.
Meidän puolellamme moniaukkoinen linja hajanaisia joukkoriekaleita,
jotka eivät kuitenkaan ole vain kynsin hampain maassa kiinni, vaan
ikäänkuin suonenvedontapaisin nytkäyksin yhä ja yhä koettavat
syöksyä vastustajan kimppuun. Henkeäni pidätellen katselen näitä
taistelukohtauksia, äärimmäisen jännittyneenä, eikö vihollinen
vastahyökkäyksellä syökse takaisin joukkojamme. Mutta ranskalaiset
pysyvät jäykästi asemissaan, lukuunottamatta ratsuväen yritystä
murtautua kimppuumme St. Privat'n pohjoispuolitse, joka yritys
kuitenkin tyrehtyi alkuunsa.

Jalkaväen taistelussa seuraa hengähdyspaussi. Kumpikin puoli on
uuvuksissa ja pysyy toistaan vastassa, vain harvakselleen ammuskellen.
Aselepo on taistelukentällä niin ilmeinen, että vasemmalta sivustalta
voin tulilinjaa pitkin ratsastaa melkein brigadin keskustaan ja
takaisin ilman vaaran tunnetta. Mutta sitten aloittaa esiintuotu
tykistömme ruhjomatyönsä ja pian sitä paitsi yhtyvät Ste Mariesta käsin
2:sen kaartinbrigadin verekset voimat 4:nnen ja 1:sen veriinsä
sortuviin tähteisiin, kun taas luoteesta lähestyy saksilaisia
apujoukkoja. Raskaasti taistelevan jalkaväen kestämä painostus käy
tuntuvasti helpommaksi. Missä jonkun aikaa näytti vallitsevan vain
kuolemaa ja tuhoa, siellä alkaa nyt viritä uutta taistelutointa, ilmetä
uutta taistelutahtoa, joka lopulta päättyy sankarimaiseen rynnäkköön
vihollista vastaan. Hetki on sanomattoman järkyttävä, kun ilta-auringon
mailleen mennessä etumaiset taistelurivimme nousevat viimeiseen
rynnäkköön. Ei mikään käsky niitä pakota, sama sielullinen tunne,
rautainen päätös voittaa, pyhä taistelunvimma syöksee niitä eteenpäin.
Tämä vastustamaton vuoksi tempaa kaikki mukaansa. Vastustajan
varustukset sortuvat pimeän tullessa. Suunnaton riemastus valtaa
meikäläiset.

Kun myöhään illalla luin pataljoonamme tähteet ja sitten aamulla näin
rykmenttini muitten osien vielä paljon heikommat jäännökset, kun
sisällinen jännitys raukesi, pääsivät inhimillisen tunteen hellemmät
puolet vallalle. Silloin ei ajattele vain sitä, mitä taistelussa on
voitettu, vaan myös sitä, mitä tämä menestys on maksanut. Kaartin 3:s
rykmentti oli kaikkiaan menettänyt 36 upseeria, 1060 aliupseeria ja
miestä, joista kuolleita oli 17 upseeria ja 304 miestä. Samanlaiset
olivat kaartin kaikkien jalkaväkirykmenttien tappiot. Äskeisen suuren
sodan kuluessa on jalkaväkemme useinkin kärsinyt yhtä suuria tappioita
kuin kaarti St. Privat'n luona. Saatoin silloisista kokemuksistani
arvata, mitä tämä joukolle merkitsee. Mikä määrä parhaita, osittain
korvaamattomia voimia siinä vaipuu hautaan! Mutta mikä ihana henki
onkaan toiselta puolen elänyt kansassamme, kun se tästä huolimatta on
vuosikausia kestäneissä ponnistuksissa kyennyt yhä säilyttämään
armeijamme taistelukuntoisena!

Elokuun 10:ntenä hautasimme kuolleemme ja 20:ntenä iltapäivällä
marssimme edelleen länttä kohti. Divisionankomentajamme,
kenraaliluutnantti von Pape, lausui meille matkalla tunnustuksensa
menestyksestämme ja tehosti, että me siinä kuitenkin olimme vain
täyttäneet velvollisuutemme. Lopuksi hän lausui: "Muutoin pitää meistä
paikkansa sotamiehen vanha sananparsi: Vaikka kaatuisi oikealla ja
vasemmalla tuhansia ja sortuisi joka ystävä, me jatkamme taistelua!"
Raikuva hurraahuuto Hänen Majesteettinsa Kuninkaan kunniaksi oli
vastauksemme.

Miten St. Privat'n taistelua sotilaalliselta kannalta
arvosteltaneenkin, se ei missään tapauksessa siitä menetä mitään
sisäisestä suuruudestaan. Tämä suuruus on se henki, jonka avulla joukot
tuntikausia kestivät hirveän pulan ja lopulta voitokkaasti siitä
suoriutuivat. Tämä tunne meissä elokuun 18:tta muistellessamme
edelleenkin oli määräävänä. Vakava mieliala, joka taistelun johdosta
oli miehemme vallannut, hälveni pian; sen sijaan kunkin yksityisen
suoritusten ja kaikkien yhteisten toimien synnyttämä ylpeys on säilynyt
tähän päivään saakka. Vielä vuonna 1918 vietin, vieläpä jälleen
vihollismaassa, St. Privat'n vuosipäivää 3:nnen kaartin rykmentin
keralla, johon kuninkaani armosta jälleen kuuluin. Useita "vanhoja
herroja", vuoden 1870 sotureita, muiden mukana ennen mainittu virasta
eronnut majuri von Seelkin, oli rientänyt kotoa rintamalle tähän
muistojuhlaan. Silloin näin viimeisen kerran tämän uljaan rykmentin!

Mikäli olen kuullut, ovat vastustajamme nyt repineet Preussin kaartin
muistopatsaat St. Privat'n kukkuloilta. Vaikkapa tämä olisikin totta,
en kuitenkaan luule, että moinen teko on omiaan alentamaan saksalaista
sankariutta. Usein olen nähnyt saksalaisten upseerien ja sotamiesten
hiljaisessa kunnioituksessa seisovan ranskalaisten sotamuistomerkkien
edessä, vaikka ne ovatkin olleet Saksan puolella, ja olen heidän
kerallaan tuntenut kunnioitusta vastustajan tekoja ja uhreja kohtaan.

Taistelun jälkeen pataljoonankomentajani ainoana haavoittumattomana
esikuntaupseerina otti vastaan rykmentin johdon. Minä jäin tässä
uudessakin toimessa hänen adjutantikseen.

Ne sotatoimet, jotka Sedanin luona johtivat muistettavaan päätökseensä,
eivät minulle tuoneet mukanaan sanottavaa. Alkunäytöksen, Beaumontin
taistelun, näimme elokuun 30:ntenä reservissä seisten vain katsojina.
Syyskuun 1:senä seurasin taistelun kulkua etupäässä näkijänä. Kaartin
armeijaosasto muodosti koillisen osan siitä rautaisesta renkaasta, joka
päivän kuluessa sulkeutui Mac Mahonin ympärille. Nimenomaan seisoi
1 kaartin brigadi aamusta iltapäivään Givonnen laakson itäpuolella
olevien kukkulain takana valmiina odottaen. Käytin tätä toimettomuutta
lähteäkseni kaartin patterien luo, jotka oli ajettu kukkulain reunalle
pitkään riviin ja jotka nakkelivat ammuksiaan laakson poikki
vastakkaisen rinteen enimmäkseen metsäisillä kukkuloilla seisoviin
ranskalaisiin. Täältä avautui avara näköala koko seudun yli Ardennien
metsästä aina Maasin puolen rinteihin saakka. Varsinkin olivat Illyn
ylänkömaisema ja Givonne-Bachesin länsipuolella olevat ranskalaiset
asemat ynnä Bois de la Garenne lähellä minua, aivan ulottuvillani.
Ranskan armeijan turmio kehittyi siis aivan silmieni edessä. Saatoin
seurata, kuinka saksalainen tulikehä vähitellen sulkeutui onnettoman
vastustajan ympärille ja kuinka ranskalaiset tekivät sankarillisia,
vaikka alusta alkaen täydelleen toivottomia yrityksiä murtaakseen
yksityisillä hyökkäyksillä saartorenkaamme. Minulle taistelu oli vielä
erikoisesti mielenkiintoinen. Tappelun edellisenä päivänä olin
nimittäin Carignanin läpi marssittaessa ratsuraippaa ostaessani
puheliaalta ranskalaiselta satulasepältä kuullut, että Ranskan keisari
oli armeijansa luona. Kerroin tätä edelleen, mutta sitä ei uskottu. Kun
taistelupäivänä, vihollisen tuhon muodostuessa yhä täydellisemmäksi,
sanoin: "Tuon kattilan pohjalla on Napoleonkin", nauroivat minulle
kaikki. Suuri oli riemuni, kun otaksumani myöhemmin osoittautui
todeksi.

Rykmenttini ei tänä päivänä ottanut osaa mainittavampaan
taistelutoimintaan. Kello 3 aikaan iltapäivällä kuljimme 1:sen kaartin
rykmentin perässä Givonne-kielekkeen poikki. Ranskalaisten
vastustukselta oli jo tällöin joka puolella toimiva tykistömme lyönyt
aseen kädestä. Oikeastaan ei nyt ollut muuta tehtävää kuin pusertaa
vihollista tiukempaan Sedania kohti, jotta vastarinnan toivottomuus
kävisi sille oikein ilmeiseksi. Ne tuhokuvat, jotka tätä tehtäessä näin
Bois de la Garennen koillisreunalla, voittivat kaikki kauhut, mitä
taistelutantereella olen milloinkaan kohdannut.

Jo kello 4:n ja 5:n välillä ryhdyimme majailutoimiin. Taistelu oli
päättynyt. Yksi kiväärinlaukaus vain paukahti illalla ja luoti mennä
viuhkaisi ylitsemme. Katsahtaessamme metsän reunaan heilutti siellä
algerialainen jalkasotilas uhkaavin elein kivääriään ja katosi sitten
pitkin loikkauksin puitten pimentoon.

En milloinkaan ennen enkä jälkeenkään ole viettänyt yötä
taistelutantereella samanlaisin täydellisen tyydytyksen tuntein kuin
silloin. Uneksihan jokainen, kun "Nyt Herraa kaikki kiittäkäät" oli
vaiennut, että sota pian päättyisi. Siinä kyllä katkerasti petyimme.
Sota jatkui. Tätä ranskalaisten vastarinnan jatkamista Sedanin tappelun
jälkeen on meillä usein pidetty vain ranskalaisten hyödyttömänä itsensä
raatelemisena. Tätä mielipidettä en voinut hyväksyä enkä voinut olla
tunnustamatta silloisten diktaattorien kauas kantavaa katsetta. Ranskan
tasavallan aseihin tarttuminen siinä, missä keisarikunnan oli ollut
pakko laskea ne alas, osoitti mielestäni sekä esikuvaksi kelpaavaa
isänmaallista henkeä, että myös laajaa valtiollista tulevaisuuden älyä.
Luulen vielä tänä päivänä, että jos Ranska tällä hetkellä olisi
menettänyt vastustustahtonsa, se olisi pannut alttiiksi suurimman osan
kansakunta-arvoaan ja samalla paremman tulevaisuuden toivoaan.

Syyskuun 2:sena saapui aamupäivällä kruununprinssi vieraaksemme ja
häneltä saimme ensimmäisen tiedon Napoleonin ja hänen armeijansa
vangiksi joutumisesta; iltapäivällä kävi luonamme kuninkaamme ja
sotaherramme. Verrattomasta riemusta, jolla hallitsijaa tervehdittiin,
on tuskin mahdollista luoda mielikuvaa. Miehiä oli mahdoton saada
pysymään rivissä ja asennossa. He ympäröivät kiihkeästi rakastetun
herransa ja suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan. Hänen Majesteettinsa
näki kaartinsa ensi kerran tässä sodassa; hän kiitti meitä kyyneltyvin
silmin siitä, mitä St. Privat'n luona olimme saaneet aikaan. Tämä oli
runsas palkka niistä raskaista hetkistä. Kuninkaan seurueessa oli myös
Bismarck. Olympolaisen levollisena hän ratsasti hevossaaton
jälkipäässä, mutta tunnettiin ja sai osakseen erikoisen hurraan, jonka
hän myhäillen otti vastaan. Moltke ei ollut saapuvilla.

Syyskuun 3:ntena sai rykmenttini käskyn edetä Sedania kohti ja tunkea
kaikki linnoituksen ulkopuolella olevat ranskalaiset sen sisään. Tämän
kautta oli estettävä linnoituksen edustalla olevassa seudussa
kierteleviä lukuisia vastustajia viehättymästä anastamaan kiväärejä,
joita oli suuret määrät joka puolella, ja koettamaan vaikkapa
toivotontakin murtautumisyritystä. Ratsastin edellä Bois de la Garennen
läpi sen yläpuolella aivan kaupungin laidassa oleville mäille. Maisemaa
elähdyttävät punahousut osoittautuivat vaarattomiksi viittain ja
peitteitten etsijöiksi, he kun aikoivat ottaa nämä mukaansa vankeuteen.
Rykmentin ei sen vuoksi tarvinnut asiaan puuttua. Muutama kulkuvahti
lähellä majailevista muista joukko-osastoista riitti. Kun näine
tietoineni ratsastin perässäni tulevaa rykmenttiä vastaan, näin
metsässä pohjoiseen vievällä viertotiellä pölypilven. Ranskalainen
sotilaslääkäri, joka seisoi sairaalaksi muutetun Querimont-Fermen
edustalla ja saattoi minua tielle kappaleen matkaa, virkkoi minulle,
että pölypilvessä oli keisari Napoleon mustain husaarien saattamana
matkalla Belgiaan. Jos olisin tullut maantielle pariakin minuuttia
ennen, olisin päässyt tämän historiallisen hetken näkijäksi.

Saman päivän illalla lähdimme taistelutantereelta ja majoituimme
lähiseudulle. Yhden lepopäivän jälkeen lähdimme sitten majoistamme
marssimaan Pariisia kohti. Täten tulimme ensinnäkin kulkemaan
Beaumontin taistelukentän poikki ja sitten seutuihin, jotka äskeisessä
suursodassa ovat olleet ankarain taisteluiden näyttämönä. Syyskuun 11
ja 12 p:nä rykmentti oli Craonnessa ja Corbenyssa, kahdessa
herttaisessa pikkukaupungissa Winterbergin juurella. Toukokuun 28:ntena
1918 seisoin Soissonsin--Reimsin taistelun aikana Kaikkeinkorkeimman
Sotaherrani rinnalla juuri tällä samalla Winterbergillä. Huomautin
Hänen Majesteetilleen, että 48 vuotta takaperin olin tuolla alhaalla
majaillut. Molemmista kaupungeista oli nyt tuskin raunioitakaan
jäljellä. Talo, jossa olin asunut Corbenyn torin kulmassa, oli
raunioiden ja tuhan alla näkymättömissä. Winterbergkin, joka 1870 oli
vihanta, osaksi metsittynyt selänne, oli nyt paljaina jyrkkinä
rinteinä, joilta luodit, kuokat ja lapiot olivat riistäneet
viimeisenkin maamurusen. Surullinen tapaaminen kaikesta silloisesta
voitonriemusta huolimatta.

Syyskuun 19:ntenä näimme Gonessen luota ylängöltä, 8 km St. Denis'n
koillispuolelta, ensi kerran Ranskan pääkaupungin. Invaliidikirkon ja
muitten kirkkojen kullatut kuvut kimaltelivat aamuauringon säteissä.
Luulen pyhiinvaeltajain muinoin katselleen Jerusalemia samanlaisin
tuntein kuin me nyt jalkaimme juuressa lepäävää Pariisia. Varhain kello
3:n aikaan, pimeässä olimme lähteneet liikkeelle ja vietimme nyt koko
kauniin syyspäivän sänkipelloilla valmiina toimeen, jos meidän tai
naapuridivisionain luona etuvartio-asemain miehittäminen ja
varustaminen kohtaisi vaikeuksia. Vasta iltapäivällä myöhään pääsimme
majautumaan. Oleskelimme lähinnä seuraavan ajan Gonessessa, jolla on
historiallinen merkityksensä sen johdosta, että Blücher ja Wellington
v. 1815 Pariisin edustalle saapuessaan siinä tapasivat toisensa
neuvotellakseen sotatointen jatkamisesta.

Nopean täydellisen menestyksen asemesta meidän täytyikin Pariisin
edustalla vielä kuukausimääriä toimittaa aika rasittavaa ja
epäkiitollista saartopalvelusta, jota rintamallamme vain harvoin
keskeyttivät vähäiset uloshyökkäys-taistelut. Tämän työn
yksitoikkoisuuteen tuli vasta joulun aikaan sotilaallisesti
vilkastuttavaa raikasta tuulta, kun linnakkeita ruvettiin ampumaan.

Tammikuun puoliväli toi sitten minulle erikoisen elämyksen. Minut
lähetettiin erään kersantin keralla rykmenttini edustajana
Versaillesiin keisaria julistamaan. Käskyn sain tammikuun 16:nnen
iltana. Vielä samana yönä tuli minun saapua 15 kilom. päässä olevaan
Margencyhin, jossa Maasin armeijan ylikomento oli pitänyt huolta
itäisistä leireistä tulevain edustajain majoituksesta. Sieltä meidän
piti 17 päivänä kulkea St. Germainin kautta Versaillesiin. Ratsain en
voinut matkata tätä yli 40 kilometrin mittaista väliä, koska minun
täytyi ottaa mukaan tavaroita. Istahdin sen vuoksi kersanttini ja
palvelijani keralla nopean päätöksen tehden 1:sen kaartinrykmentin
henkikomppanian tavaravaunuun. Tämä komppania majaili samassa kylässä
kuin minäkin ja oli niinikään saanut käskyn tulla Versaillesiin.
Käymäjalkaa ajaen matkasimme kovassa pakkasessa yön pimeässä
Margencyhin, jossa meitä eräässä huvilassa odottivat palavat kamiinit,
hyvä olkivuode ja tee.

Tammikuun 18:ntena ilmoitti minulle henkikomppanian ajuri, että hän
vast'ikään olikin saanut käskyn heittää Versaillesin matkan ja palata
rykmenttiin. Onneksi otti eräs toveri minut ja palvelijani
kaksipyöräisille rattaillensa ja kersanttinikin pääsi jonkun
hyväntahtoisen kulkijan ajoneuvoihin. Näin ajoimme siis selkeänä
talviaamuna kohti St. Germainia, lähintä päämääräämme. Kohtalon mahtien
kanssa ei kuitenkaan ole mahdollista solmia ikuista liittoa.
Täpötäysien rattaitten toinen pyörä irtaantui äkkiä ja kädenkäänteessä
makasimme täyslukuisina maantiellä. Onneksi tapasimme kuitenkin eräässä
paikassa kenttäpajan, joka korjasi vahingon, niin että St. Germainissa
saatoimme jälleen liittyä muihin matkustajiin syömään aamiaista
"Pavillon d'Henri quatre'ssa", joka on pengermällä Seinen yläpuolella
mitä ihanimmalla paikalla. Omituinen oli se vaunujono, joka sitten
laskevan auringon säteissä juhlallisesti ajoi Versaillesiin. Siinä oli
edustettuna kaikenkaltaiset ajoneuvot, mitä vain Pariisin ympäristön
palatseista, huviloista ja talonpoikaistaloista kokoon saatiin.
Suurimman vaikutuksen tekivät perunavaunut, joiden matkustaja oli
päivän kunniaksi pystyttänyt istuimen oikealle ja vasemmalle puolelle
suuren preussilaisen lipun -- saksalaisiahan ei silloin vielä ollut.
Pian pääsin Avenue de Parisin varrella asuvan ystävällisen vanhan
naisen luo hyvään kortteeriin ja illalla yhdyimme Hotel de
Reservoirsiin kauan kaivatulle illalliselle.

Tammikuun 18:nnen juhla on yleiseen tunnettu. Se oli minulle
vaikutelmista rikas. Ylevimmin ja samalla mieleen käyvimmin vaikutti
tietysti kaikkeinarmollisimman Kuninkaani ja Herrani henkilöllisyys.
Hänen levollinen, yksinkertainen, kaikkea henkevöittävä arvonsa antoi
juhlalle enemmän pyhitystä kuin kaikki ulkonainen loisto. Ylevän
hallitsijan herättämä sydämestä lähtevä innostus olikin yhtä suuri
kaikissa osanottajissa, mihin saksalaiseen heimoon he sitten
kuuluivatkin. Elävimmin mielestäni eteläsaksalaiset veljemme ilmaisivat
ilonsa "Saksan valtakunnasta". Me preussilaiset olimme tässä
maltillisemmat historiallisista syistä, jotka olivat antaneet meidän
älytä oman arvomme aikana, jolloin Saksa oli vain maantieteellinen
käsite. Vastedes tulisi olemaan toisin.

18 päivän illalla olivat Versaillesiin saapuneet kenraalit kutsutut
prefektin talolle Hänen Majesteettinsa luo aterioimaan. Me muut olimme
"Hotel de Francessa" keisarin vieraina.

Tammikuun 19 päivä alkoi sillä, että tutustuimme vanhaan ranskalaiseen
kuninkaalliseen linnaan ja sen ylpeään, Ranskan kunniaa ikuistavaan
taulukokoelmaan. Katselimme myös sen laajaa puistoa. Tykkien jyrinä
kutsui meidät silloin äkkiä takaisin kaupunkiin. Versaillesiin
majoitettu väki oli jo hälyytetty ja paraillaan marssi ulos
kaupungista. Ranskalaiset olivat tehneet Mont Valerienistä
suuren uloshyökkäyksensä. Jonkun ajan katselimme taistelua
"Schlachtenbummlereina". Iltapäivällä lähdimme sitten paluumatkalle ja
myöhään yöllä saavuin jälleen rykmenttini esikunnan kortteeriin Villers
le Beliin, joka on 8 km St. Denis'n pohjoispuolella, kiitollisena
siitä, että olin saanut olla mukana suuren historiallisen hetken
vietossa ja saanut riemuiten tervehtiä keisariani.

Turha uloshyökkäys Mont Valerienistä oli Ranskan viimeinen suuri
voimanilmaisu. Sitä seurasi 26:ntena Pariisin antautuminen ja 28:ntena
yleinen aselepo. Heti linnakkeiden luovutuksen jälkeen siirrettiin
brigadimme länttä kohti Mont Valerienin ja St. Denis'n väliseen Seinen
niemeen. Saimme hyvät kortteerit, joitten asema aivan jokirannassa,
vastapäätä Pariisia Pont de Neuillyn kohdalla, oli sangen kaunis.

Sieltä minulla oli tilaisuus tutustua Pariisiin edes päällimmittäin.
Maaliskuun 2:sena ratsastin erään kaartin husaarien ordonnanssin
seurassa äsken mainittua siltaa Triumfiportille. En kiertänyt sitä
sen enempää kuin edellisenä päivänä ystävänikään, silloinen
husaariluutnantti von Bernhard, joka ensimmäisenä marssi Pariisiin.
Sitten ratsastin Champs Elyséetä Place de la Concordeile ja Tuileries'n
kautta aina Louvren pihaan ja lopulta pitkin Seinen vartta ja Bois de
Boulognen kautta takaisin kotiin. Annoin tällä retkellä vastustajan
rikkaan menneisyyden historiallisten muistomerkkien vaikuttaa itseeni.
Ne harvalukuiset asukkaat, joita näkyi, käyttäytyivät pidättyvästi.

Vaikka niin vähän suosinkin kosmopoliittisuutta, olen toiselta puolelta
ollut kokonaan vieras ennakkoluuloille muihin kansoihin nähden;
huolimatta kaikesta siitä, mikä niiden olennossa on vierasta, olen
nähnyt niiden hyvät puolet. Niinpä Ranskan kansalla mielestäni kyllä on
liian vilkas ja siitä syystä äkkipäätä vaihteleva luonnonlaatu; mutta
toiselta puolen pidän erikoisena avuna sitä joustavuutta, joka juuri
vaikeimpina aikoina voi tässä kansassa esiintyä aivan omituisen
eloisana. Ennen kaikkea pidän arvossa sitä, että voimakkaat henkilöt
niin mukaansa tempaavasti vaikuttavat massoihin ja niin lujasti voivat
saada ne lumoihinsa, että Ranskan kansa antaumuksessaan isänmaallisen
ihanteen valtoihin kykenee luopumaan kaikenlaisista erikoiseduista
täydelliseen uhrautumiseen saakka. Omituinen vastakohta tälle oli
äskeisen suuren sodan kuluessa usein täydelliseen sadismiin kiihtynyt
tapa, jolla ranskalaiset kohtelivat turvattomia vankeja ja jolle ei
liian vilkas luonnonlaatu ole riittävä puolustus.

Samana päivänä, jona kävin Pariisissa, oli kaartin armeijaosastolla
korkea kunnia ja sanomaton ilo esiintyä Keisarinsa ja Kuninkaansa
edessä paraadissa Longchampsilla. Ryhdikkäinä vanhaan preussilaiseen
tapaansa kulkivat taistelussa koetellut rykmentit sotaherransa ohi,
jonka käskystä he joka hetki olivat valmiit uudelleen uskaltamaan
henkensä isänmaansa ja sen kunnian puolesta. Varsinaista Pariisiin
marssia, joka ennen oli suotu muille armeijaosastoille, ei meidän
osaksemme enää tullut, valmistava rauha kun saatiin sillä välin
solmituksi eikä Saksa tahtonut antaa rehellisessä taistelussa voitetun
vastustajan hamaan viimeiseen pisaraan tyhjentää nöyryytyksen maljaa.

Juhlallisesti vietimme sitten myös Pariisin edustalla maaliskuun
22:sena Hänen Majesteettinsa syntymäpäivää. Oli ihana, lämmin
kevätpäivä, taivasalla pidettiin kenttäjumalanpalvelus, linnakkeet
ampuivat kunnialaukauksia, upseereille ja miehistölle pantiin toimeen
juhla-ateria. Iloinen tieto, että uskollisesti täytetyn velvollisuuden
jälkeen nyt piankin päästäisiin palaamaan kotiin, kohensi mielialaa
kaksin kerroin.

Aivan niin pian, kuin olimme toivoneet, ei meidän ollut suotu päästä
Ranskasta. Meidän päinvastoin täytyi jäädä vielä toistaiseksi Pariisin
pohjoisrintamalle St. Denis'hin ja sen ympäristöön ja saimme siellä
nähdä Ranskan hallituksen taistelun kommunismia vastaan.

Uusien vallankumoustapausten ensi kehitystä olimme voineet seurata jo
piirityksen aikana. Äärimmäisten valtiollisten piirien kurittomuus
Pariisin kuvernööriä kohtaan oli meille tunnettu. Aselevon alettua
alkoi kumouksellinen liike yhä rohkeammin esiintyä. Bismarck oli
huudahtanut Ranskan vallanpitäjille: "Olette vallankumouksen kautta
päässeet valtaan, uusi vallankumous on lakaiseva teidät pois." Näytti
siltä, kuin hänen sanansa toteutuisivat.

Yleensä oli mielenkiintomme näitä kumouksellisia tapauksia kohtaan
alussa pieni. Vasta maaliskuun keskivaiheilta, kun kommuuni alkoi
anastaa vallan itselleen ja kehitys yhä enemmän läheni julkitaistelua
Versaillesin ja Pariisin välillä, alkoi se kiinnittää huomiotamme.
Sanomalehdistä ja pakolaisilta saimme tietoja siitä, mitä kaupungissa
tapahtui. Saksalaisten joukkojen sitten tavallaan hallituksen joukkojen
liittolaisina saartaessa Ranskan pääkaupunkia pohjoisen ja idän
puolelta kävivät nämä pitkäveteisin taisteluin hyökkäykseen Pariisia
vastaan etelästä ja lännestä päin. Linnoituspiirin ulkopuolisia
tapauksia oli sopivin katsella Sannois'n kukkuloilta, jotka ovat Seinen
varressa 6 kilom. Pariisista luoteeseen. Ansionhaluiset ranskalaiset
olivat asettaneet sinne kaukoputkia, jotka maksua vastaan vuokrattiin
saksalaisille sotamiehille, jotta nämä saattoivat katsella sisällisen
sodan surunäytelmää. Itse en niitä käyttänyt, vaan tyydyin siihen, että
käydessäni St. Denis'ssä päiväkäskyä saamassa joko sikäläisen "Cerf
d'or" majatalon eräästä yläkerran akkunasta, taikka ratsastaen St.
Denis'n kohdalla olevalle pitkälle Seinen saarelle loin katseen
Pariisissa vallitsevaan tilanteeseen. Huhtikuun lopusta alkaen
osoittivat mahtavat tulipalot, mihin taistelu kaupungin sisäosista oli
menossa. Muistan, että minusta varsinkin toukokuun 23:ntena tuntui
siltä, kuin Pariisin koko sisäosa joutuisi tuhon omaksi. Kaupungista
virtaavat pakolaiset kuvasivat sen sisällä vallitsevaa tilannetta mitä
räikeimmillä väreillä. Eikä todellisuus näytä olleen näitä kuvauksia
parempi. Murhapoltto, ryöstö, panttivankien murhaaminen, sanalla sanoen
kaikki sodan johdosta luhistuneen valtiolaitoksen tauti-ilmiöt, jotka
nyt käyvät bolshevismin nimellä, esiintyivät jo silloin. Kaikesta
päättäen oli tarkoituksena toteuttaa erään vapaaksi lasketun
kommunistijohtajan uhkaus: "Hallitus ei rohjennut ammuttaa minua,
mutta minä rohkenen ammuttaa hallituksen." Kuinka täydellisesti
kommunisteissa oli sammunut kansallistunne, joka ranskalaisissa muutoin
on niin voimakas ja herkkä, näkyy heidän selityksestään: "Me kerskaamme
vastustajan edessä pistävämme painettimme hallituksen selkään." Tästä
näkee, ettei bolshevistinen maailmanparannusmenetelmä, semmoisena
kuin se viime aikoina on meilläkin esiintynyt, edes voi lukea
alkuperäisyyttä ansioihinsa.

St. Denis'n yläkerran akkunasta näin vihdoin eräänä päivänä kommuunin
lopun. Hallituksen joukot, edeten Pariisin vallien ulkopuolella,
kiersivät lännestä Montmartren ja saivat sitten piankin sen
pohjoisrinnettä edeten, joka silloin vielä oli rakentamaton, haltuunsa
tämän vallitsevan kukkulan, kapinan viimeisen tuen.

Pidän kohtalon katkerana ivana, että Euroopan ainoan valtiollisen
puolueen, joka silloin vähääkään käsittämättä todellisia tapauksia
kuten saanen otaksua, ylisti tätä liikettä, että tämän puolueen nyt on
pakko isänmaassamme kaikella ankaruudella toimia kommunistisia
pyrkimyksiä vastaan. Tämä on todistus siitä, mihin doktrinarinen
yksipuolisuus vie, kunnes käytännöllinen kokemus puuttuu asioihin
selvittävästi.

Sydämessämme viimeksi esitettyjen tapauksien varoittava esimerkki
käänsimme kesäkuun alussa Ranskan pääkaupungille selkämme ja saavuimme
kolme päivää kestäneen junamatkan jälkeen onnellisempaan, voitokkaaseen
isänmaahamme.

Berliiniin marssimme tällä kertaa Tempelhofin kentältä. Paitsi kaartia
otti tulomarssiin osaa kaikkien saksalaisten joukkojen edustajia. Kauan
piili, ei itseni, vaan Keisarini ja Kuninkaani ja isänmaani vuoksi,
sydämeni sisimmässä sopukassa toivo, että vielä kolmannen kerran
saisimme marssia Brandenburger Torin kautta voittajina. Tämän toivon ei
ollut suotu toteutua!



RAUHANTYÖSSÄ.


Runsain kokemuksin kaikilla sodankäyntiä koskevilla aloilla olimme
palanneet Ranskasta kotimaahamme. Isänmaamme yhtyminen oli luonut
saksalaisen yhteisarmeijan, jonka perusaatteihin valtioiden
erikoisuudet olivat vaatineet vain pinnallisia poikkeuksia.
Sotilaallisen käsityksen yhtenäisyys oli tästä lähtien taattu, samoin
kuin järjestelyn, asestuksen ja opetuksenkin yhtenäisyys. Saksan
kehityksen luonnollisesta kulusta johtui, että preussilaiset kokemukset
ja laitokset tulivat armeijan kehittämiseen nähden määrääviksi.

Rauhan työ alkoi kaikkialla uudelleen. Jäin vielä lähimmiksi vuosiksi
joukkoihin palvelemaan, mutta noudatin sitten haluani korkeamman
sotilaallisen sivistyksen saantiin, valmistauduin sota-akatemiaan ja
pääsin sinne v. 1873.

Ensimmäinen vuosi ei täydelleen vastannut toiveitani. Sotahistorian ja
uudenaikaisen taisteluopin sijasta saimme tällä sotilastieteen alalla
silloin tyytyä vain vanhan sotataidon ja entisten taktiikkain
historiaan, sivuasioihin siis. Lisäksi oli matematiikan kuunteleminen
pakollista, vaikka vain sangen harvoilla meistä oli aikomus myöhemmin
käyttää sitä trigonometreinä kartoituksessa. Vasta molemmat viimeiset
vuodet ja komennus muihin aselajeihin välikursseille tuottivat
eteenpäin pyrkivälle nuorelle upseerille täyttä tyydytystä. Näköpiiri
laajeni huomattavasti opiskelussa eteväin opettajain johdolla, joista
paitsi ennen esittämääni majuri von Wittichiä mainitsen eversti
Kesslerin ja kapteeni Villaumen yleisesikunnasta sekä historian
opettajina salaneuvos Dunckerin ja professori Richterin, ynnä
seurustelussa runsaslahjaisten samanikäisten toverien kanssa, --
mainitsen vain von Bülowin ja von Eichhornin, molemmat myöhemmin
sotamarsalkkoja, ynnä von Bernhardin, josta myöhemmin tuli ratsuväen
kenraali.

Siihen vaikutti melkoisesti myös Berliinin monipuolinen seuraelämä.
Minulla oli kunnia päästä Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Preussin
prinssin Aleksanterin ahtaampaan piiriin ja jouduin tämän johdosta sekä
korkeitten sotilaitten että tiedemiesten ynnä valtion ja hovin
palveluksessa olevain henkilöitten seuraan.

Päätettyäni komennukseni sota-akatemiaan palasin ensinnäkin puoleksi
vuodeksi Hannoveriin rykmenttiini, mistä minut komennettiin sitten
keväällä 1877 suureen yleisesikuntaan.

Huhtikuussa 1878 minut siirrettiin yleisesikuntaan ja ylennettiin
samalla kapteeniksi. Muutama viikko sen jälkeen minut määrättiin II
armeijaosaston ylikomentoon Stettiniin. Näin alkoi sotilasurani
joukko-osastojen ulkopuolella. Vain kaksi kertaa palasin sitten näihin,
ennenkuin minut nimitettiin divisionan komentajaksi.

Yleisesikunta oli epäilemättä saksalaisen armeijamme yleispuitteissa
huomattavimpia laitoksia. Ankaran hierarkisen komentomahdin rinnalla se
kehitti erikoista ainesta, joka nojautui yleisesikunnan päällikön,
toisin sanoen sotamarsalkka kreivi Moltken korkeaan henkiseen
arvovaltaan. Yleisesikunta-upseerien rauhanaikainen harjoitus antoi
takeita siitä, että sodan syttyessä kaikkia johtajapaikkoja hallitsi
yhtenäisyyden henki, että yhdistävä mehu kostutti kaikkea
johtajanharkintaa. Yleisesikunnan vaikutus johtoon ei ollut sitovilla
määräyksillä järjestetty; se päinvastoin sanomattoman moninaisin astein
riippui yksityisten upseerien sotilaallisesta ja yksilöllisestä
erikoisuudesta. Ensimmäinen asia, mitä yleisesikunta-upseerilta
vaadittiin, oli, ettei hänen oma yksilönsä eikä toimintansa saanut
pistää julkisuudessa esiin. Hänen tuli toimia näkymättömänä, olla
enemmän kuin loistaa.

Luulen Saksan yleisesikunnan kokonaisuutena osanneen täyttää
erinomaisen vaikean tehtävänsä. Sen aikaansaannokset olivat viimeiseen
saakka mestarilliset, vaikka yksityisiä virheitä ja erehdyksiä onkin
voinut tapahtua. En voisi mainita kunniakkaampaa todistusta sen
puolesta kuin, että vastustajat rauhanehdoissa ovat vaatineet sen
hajoittamista.

Yleisesikunnan toiminnan on useinkin luultu perustuvan johonkin
salatietoon. Tämä on kuitenkin aivan väärä käsitys. Samoin kuin koko
sotilaallinen toimintamme, perustuu yleisesikuntammekin sotilaallinen
toiminta vain terveen järjen sovelluttamiseen kulloinkin esillä olevaan
tapaukseen. Korkeamman harkintakyvyn ohella tämä vaati usein
kaikenlaisten pienten töitten tunnollista suoritusta. Olen oppinut
tuntemaan useita erittäin lahjakkaita upseereja, joilta on puuttunut
edellytykset viimeksimainittuun ja joita siksi joko ei ole voitu
käyttää yleisesikunta-upseereina, taikka jotka ovat siinä toimessa
olleet joukoille haitaksi.

Asemastani kenraalikomennossa johtui, että minä nuorimpana
yleisesikunta-upseerina tietenkin sain pääasiallisesti kantaa tämmöisen
pientyön taakan. Alussa tämä tuotti pettymystä, sitten heräsi minussa
asiaan rakkautta, sen välttämättömyys suurien aatteiden toteuttamiseksi
ja joukkojen parhaaksi kun kävi minulle ilmeiseksi. Vuotuisilla
yleisesikunta-matkoilla vain sain armeijaosaston esikunnanpäällikön
apulaisena käsitellä suurempia asioita, Minut komennettiin silloin
niinikään ensimmäiselle Königsbergin luona tapahtuvalle yleisesikunnan
linnoitusmatkalle, jota kenraali kreivi Waldersee, X armeijaosaston
yleisesikunnan päällikkö, johti. Komentava kenraalini oli ratsuväen
kenraali Hann von Weyherrn, kokenut sotilas, joka nuoruudessaan oli
ottanut osaa Slesvig-Holsteinissa sotatoimiin, ja 1866 johtanut
ratsuväki- ja 1870/71 jalkaväki-divisionaa. Ilo oli nähdä tämä vanha
herra, joka oli oivallinen ratsumies, hevosensa selässä Blücherin
husaarien univormussa. Molempia yleisesikuntapäälliköitäni, ensin
eversti von Petersdorffia, sitten everstiluutnantti von Zingleriä,
saan kiittää perusteellisesta opastuksesta käytännölliseen
yleisesikuntatyöhön.

Vuonna 1879 oli II armeijaosastolla keisarimanööveri ja se sai tällöin
Hänen Majesteetiltaan kiitoksen. Tutustuin tässä tilaisuudessa
venäläiseen kenraali Skobeleviin, joka siihen aikaan, Turkin sodan
jälkeen, oli kunniansa kukkuloilla. Hän tuntui olevan suhdattoman
ponteva, reipas ja arvatenkin varsin kyvykäskin korkeampi johtaja.
Mutta hänen kerskailunsa ei tuntunut miellyttävältä.

Minun tulee vielä mainita, että olin Stettinissä mennyt naimisiin.
Vaimonikin on sotilaan lapsi, kenraali von Sperlingin tytär. Vuonna
1866 kenraali palveli VI armeijaosaston ja 1870/71 ensimmäisen armeijan
esikuntapäällikkönä, kuollen heti Ranskan sodan jälkeen. Vaimoni oli
minulle hellä puoliso, joka uskollisesti ja väsymättä jakoi kanssani
ilot ja surut, kaiken huolen ja työn ja siten tuli parhaaksi
ystäväkseni ja toverikseni. Hän antoi minulle pojan ja kaksi
tytärtä. Ensinmainittu täytti suuressa sodassa esikuntaupseerina
velvollisuutensa. Molemmat tyttäreni ovat naimisissa; heidän miehensä
ovat äskeisessä suuressa sodassa niinikään seisoneet vihollista
vastassa.

Vuonna 1881 minut siirrettiin Königsbergiin 1:seen divisionaan. Tämä
toimi teki minut itsenäisemmäksi, lähensi minua joukkoihin ja toi minut
kotimaakuntaani. Sikäläiseltä palvelusajaltani tahtoisin mainita
etenkin sen, että tunnettu sotilaskirjailija kenraali von Verdy du
Vernois jonkun ajan oli komentajani. Kenraali oli erittäin lahjakas,
mieltäkiinnittävä henkilö. Korkeissa yleisesikunta-toimissa 1866 ja
1870/71 vuosien sodissa saamiensa runsaitten kokemusten johdosta hän
tunsi harvinaisen hyvin sen ajan ratkaisevat tapaukset. Hän
oli niinikään jo ennen, komennettuna Varsovaan venäläisen
ylikomennon pääkortteeriin 1863 vuoden puolalaiskapinan ajaksi,
perehtynyt syvällisesti itärajamme valtiollisiin oloihin. Hänen
elämänkokemuksensa, jotka hän esitti loistavalla kertojataidolla,
olivat sen vuoksi paitsi sotilaalliselta myöskin valtiolliselta
kannalta erinomaisen valaisevat. Kenraali von Verdy oli sitäpaitsi
sovelletun sotatieteen alalla uranaukaisija. Opin sen vuoksi hänen
johdollaan molemminpuolisessa ajatustenvaihdossa sangen paljon
myöhempää opettajatointani varten sota-akatemiassa. Näin tämä nerokas
mies vaikutti minuun monessa suhteessa erinomaisen herättävästi. Hän
oli aina hyväntahtoinen esimies, joka soi minulle täyden
luottamuksensa.

Silloista armeijaosaston-esikuntapäällikköänikin, eversti
von Bartenwerfferiä, muistelen kiitollisin mielin. Hänen
yleisesikuntamatkansa ja hänen antamansa yleisesikunnan talvitehtävät
olivat mestarillisesti suunnitellut, hänen arvostelunsa erikoisen
opettava.

1:sen divisionan esikunnasta siirrettiin minut kolmen vuoden kuluttua
komppanianpäälliköksi 58:nteen jalkaväkirykmenttiin, jonka asemapaikka
oli Posenin Fraustadt. Palatessani täten rintamapalvelukseen oli minun
otettava vastaan komppania, jonka rekryytit olivat melkein yksinomaan
puolalaisia. Tällöin opin koko laajuudessaan tuntemaan vaikeudet, jotka
esimiesten ja heidän alaisiensa oli toistensa ymmärtämisessä ja samalla
opetuksessa ja kasvatuksessa voitettava molemmanpuolisen kielitaidon
puutteen vuoksi. Itse en tainnut puolaa, lukuunottamatta eräitä
puheenparsia, jotka olivat lapsuudessa mieleeni painuneet. Vaikutustani
komppaniaan vaikeutti tavattomassa määrin vielä sekin, että miehistö
oli majoitettu hajalleen 33:een porvarikortteeriin, aina kaupungin
ympäristössä oleviin tuulimyllyihin saakka. Yleensä eivät kokemukseni
puolalaisista rekryyteistä olleet epäsuotuisia. Miehet olivat ahkeria,
auliita ja esimieheensä kiintyviä, jota etenkin tahdon huomauttaa, jos
otti huomioon vaikeudet, jotka heidän oli voitettava perehtyessään
sotapalvelukseen, ja muutoinkin kaiken ankaruuden ohella piti heistä
huolta. Silloin luulin, ettei varkauksien ja juopottelun yleisemmyys
puolalaisten kesken niinkään saanut selitystään siveellisestä
alemmuudesta kuin useinkin ensimmäisen nuoruudenkasvatuksen
puutteellisuudesta. Valitan suuresti, että minun nyt täytyy peruuttaa
Posenin puolalaisista saamani hyvä käsitys saatuani kuulla
julmuuksista, joita kapinalliset ovat harjoittaneet turvattomia
kohtaan. Sitä en olisi uskonut entisten fysilieerieni maanmiehistä!

Mielelläni muistelen vielä tänä päivänäkin komppanianpäällikkö-aikaani,
jota valitettavasti kesti vain viisi neljännesvuotta. Tutustuin ensi
kerran pienen, puoleksi maalaisoloihin joutuneen majoitusjoukon
elämään, sain paitsi toveripiirissä ystävällisen vastaanoton läheisillä
tiluksillakin ja olin taaskin välittömässä yhteydessä sotamiesten
kanssa. Koetin rehellisesti perehtyä kunkin yksityisen erikoisuuteen ja
solmin täten lujan siteen itseni ja alaisteni välille. Sen vuoksi
kävikin minulle ero komppaniastani sangen vaikeaksi huolimatta kaikista
ulkonaisista eduista, joita palaamiseni yleisesikuntaan tuotti.

Tämä tapahtui kesällä 1885, jolloin minut siirrettiin suureen
yleisesikuntaan. Muutaman kuukauden kuluttua minut ylennettiin
majuriksi. Pääsin silloisen everstin, myöhemmin kenraalin ja armeijan
yleisesikunnan päällikön kreivi von Schlieffenin osastolle, mutta minut
määrättiin samalla silloisen everstin, myöhemmin VIII armeijaosaston
komentavan kenraalin ja sitten insinöörikunnan ja pionieerien
esikuntapäällikön Vogel von Falckensteininkin osaston käytettäväksi
enemmäksi kuin vuodeksi, ja minun oli määrä ottaa osaa
kenttäpalvelusjärjestyksen, uuden Kaikkeinkorkeimman ohjeen
ensimmäiseen muodosteluun. Näin jouduin kosketukseen molempien
silloisten tärkeimpien osastonpäälliköiden kanssa.

Erääseen monipäiväiseen harjoitusratsastukseen Zossenin luona
keväällä 1886, jonka tarkoituksena oli käytännöllisesti koetella
kenttäpalvelusjärjestyksen määräyksiä ennen niiden voimaan saattamista,
otti osaa myös Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Preussin prinssi
Wilhelm. Silloin minulla oli ensi kerran kunnia kohdata myöhempi
Keisarini, Kuninkaani ja Herrani, Wilhelm II. Seuraavana talvena oli
silloinen prinssi läsnä suuren yleisesikunnan leikkisodassa. Minä
johdin tässä tilaisuudessa Venäjän armeijaa.

Vaikka kenraalisotamarsalkka kreivi Moltke näinä vuosina jo jättikin
lähemmän yhteyden suuren yleisesikunnan osastojen kanssa apulaisensa
kenraali kreivi Walderseen toimeksi, vallitsi kuitenkin hänen henkensä
ja arvovaltansa kaikkea. Ei tarvinne erikoisesti vakuuttaa, että kreivi
Moltke nautti kaikinpuolista, rajatonta kunnioitusta ja ettei kukaan
meistä voinut välttää hänen ihmeteltävää vaikutustaan.

Esittämissäni oloissa minä jouduin vain harvoin virka-asioissa
välittömään yhteyteen sotamarsalkan kanssa, mutta minulla oli silloin
tällöin onni kohdata hänet virantoimituksen ulkopuolella. Erään sekä
hänen henkilöään että mielipiteitään kuvaavan tapauksen muistan prinssi
Aleksanterin luo kokoontuneesta iltaseurasta. Katselimme aterian jälkeen
erästä von Camphausenin taulua, joka esitti prinssi Fredrik Karlin ja
kruununprinssin kohtausta Königgrätzin taistelukentällä. Seurassa läsnä
oleva kenraali von Winterfeld kertoi oman kuulemansa perustuksella,
kuinka prinssi Fredrik Karl kruununprinssin kohdatessaan oli hänelle
huudahtanut: "Jumalan kiitos, Fritz, että tulit, muutoin minun olisi
voinut käydä huonosti!" Winterfeldin kertomuksen johdosta astui kreivi
Moltke, joka par'aikaa valitsi itselleen sikaria, kolmella pitkällä
askeleella joukkoomme ja lausui terävään korostetuin sanoin: "Sitä
prinssin ei tarvinnut sanoa. Tiesihän hän, että kruununprinssi oli
käsketty paikalle ja puolenpäivän aikaan oli odotettavissa
taistelukentälle, ja sen vuoksi voitto oli varma." Tämän huomautuksen
jälkeen sotamarsalkka jälleen kääntyi sikareihin.

Keisarin syntymäpäivänä olivat kenraalit ja esikunta-upseerit
sotamarsalkan vieraina. Tällaisessa tilaisuudessa väitti eräs herroista
kerran, ettei Moltke keisarinmaljaa ja ensimmäistä "Hochia"
esittäessään sanoisi kymmentä sanaa enempää. Lyötiin veto, jonka
puolueettomana ratkaisijana minä olin. Se, joka oli väittänyt vastaan,
hävisi, sillä sotamarsalkka sanoi vain: "Meine Herrn, der Kaiser
hoch!", jotka sanat meidän piirissämme ja tästä suusta lähteneinä
todella riittivätkin. Seuraavana vuonna piti sama veto uudelleen
lyötämän, mutta vastapuoli ei tahtonut siihen puuttua. Sillä kerralla
hän kuitenkin olisi voittanut, sillä kreivi Moltke lausuikin: "Meine
Herrn, Seine Majestät der Kaiser und König Er lebe hoch!" Siis
yksitoista sanaa.

Muutoin ei kreivi Moltke seuramiehenä suinkaan ollut vaitelias, vaan
hyvin herttainen, viehättävä juttelija ja sangen taipuvainen huumoriin.

Vuonna 1891 näin sotamarsalkan viimeisen kerran, hän oli jo
kuolinvuoteellaan. Hänen kuoltuaan sain seuraavana päivänä tulla häntä
katsomaan. Vainaja lepäsi paareilla ilman tavanmukaista peruukkiaan,
niin että hänen päänsä ihmeteltävä muoto oli selvästi nähtävissä. Ei
puuttunut muuta kuin laakeriseppele ohimoilta, jotta ihanteellinen
Caesar-pää olisi ollut täydellinen. Kuinka monta valtavaa aatetta oli
tässä päässä syntynyt, mikä korkea ihanteellisuus oli siinä asunut,
mikä mielen jalous oli siitä epäitsekkäästi henkinyt isänmaamme ja sen
hallitsijan onneksi. Hengeltään ja luonteeltaan yhtä suurta henkilöä ei
kansastamme ole sen koommin noussut, siitä olen vakuutettu. Niin,
Moltke ehkä on näiden ominaisuuksien yhdistäjänä ollut suuruus ainoa
laatuaan.

Jo 3 vuotta ennen oli ensimmäinen keisarimme, suuri keisari, meistä
eronnut. Olin komennettuna tuomiokirkkoon paarivartiaksi ja sain siellä
yli kaiken rakastetulle Keisarilliselle ja Kuninkaalliselle Herralleni
tehdä viimeisen palveluksen. Ajatukseni kulkivat Memelin, Königgrätzin
ja Sedanin kautta Versaillesiin. Päädyin muistelemaan erästä edellisen
vuoden sunnuntaita, jolloin olin riemuitsevan yleisön joukossa seisonut
Keisarillisen palatsin edustalla historiallisen nurkkaikkunan alla.
Yleisen innostuksen valtaamana kohotin silloin viisivuotiaan poikani
ilmaan, jotta hän näkisi vanhan herramme, ja sanoin: "Älä koko
elämässäsi unhota tätä hetkeä, silloin myös aina teet oikein." Nyt oli
hänen suuri hallitsija- ja ihmissielunsa mennyt toverien luo, joille
hän muutama vuosi aikaisemmin oli kuolevan kenraalisotamarsalkka Roonin
kautta lähettänyt tervehdyksensä.

Kirjoituspöydälläni on harmaa marmoripalanen. Se on vanhasta
tuomiokirkosta, siltä kohdalta, missä keisarini arkku on levännyt.
Rakkaampaa lahjaa ei minulle olisi voitu antaa. Minun ei tarvinne
sanoin lausua, mitkä tunteet minussa varsinkin nykyisin heräävät, kun
katselen tätä kiveä.

Wilhelmin pojalle keisari Fredrikille, Saksan ylpeydelle ja toivolle,
ei ollut suotu pitkää hallitusaikaa. Parantumaton tauti tempasi hänet
pois muutama kuukausi isän kuoleman jälkeen. Suuri yleisesikunta oli
tähän aikaan yleisesikunta-matkalla Itä-Preussissa. Vannoimme niin
ollen Gumbinnenissa valamme Hänen Majesteetilleen Keisari ja Kuningas
Wilhelm II:lle. Siten vakuutin nykyiselle sotaherralleni uskollisuuteni
paikalla, missä 26 vuotta myöhemmin raskaana, mutta suurena aikana sain
sen tosi toimella vahvistaa.

Kohtalo suosi minua siinä, että sain yleisesikunnassa sangen
vaihtelevia toimia. Jo samaan aikaan, jolloin palvelin suuressa
yleisesikunnassa, annettiin toimekseni taktiikan opetus
sota-akatemiassa. Tämä tehtävä tuotti minulle suurta tyydytystä,
hoidin sitä viisi vuotta. Tosin se kysyi sangen suuressa määrin
työkykyäni, minun kun täytyi tämän viran ohella suorittaa muitakin
toimia, ensin suuressa yleisesikunnassa ja myöhemmin ensimmäisenä
yleisesikunta-upseerina III armeijaosaston kenraalikomennossa. Näissä
oloissa tuntui 24-tuntinen päivä usein liian lyhyeltä. Työssä valvotut
yöt kävivät tavaksi.

Monta mitä lahjakkainta, mitä kauneimpiin toiveihin oikeuttavaa nuorta
upseeria opin tämän akateemisen opettajatoimeni aikana tuntemaan. Moni
nimi kuuluu nyt historiaan. Mainitsen tässä vain Lauensteinin,
Lüttwitzin, Freytag-Loringhovenin, Steinin ja Hutier'n. Kaksi
turkkilaistakin yleisesikunta-upseeria kuului tähän aikaan piiriini
pari vuotta: Schakir bey ja Tewfik effendi. Edellinen kohosi myöhemmin
kotimaassaan sotamarsalkaksi, jälkimmäinen kenraaliksi.

III armeijaosaston kenraalikomennossa oli nuorempi kenraali von
Bronsart komentava kenraalini. Hän oli erinomaisen lahjakas upseeri,
joka 1866 ja 1870/71 palveli yleisesikunnassa ja myöhemmin samoin kuin
hänen vanhempi veljensäkin oli sotaministerinä.

Aivan toisenlaiselle työalalle kuin tähän saakka jouduin vuonna 1889,
jolloin palvelin sotaministeriössä. Minun tuli ottaa johtooni yksi
yleisen sotadepartementin osasto. Tämä siirto johtui siitä, että
entisestä divisionankomentajastani, kenraali von Verdystä, oli tullut
sotaministeri. Ministeriötä uudistaessaan hän muisti minuakin. Vaikka
olin vasta majuri, tuli minusta näin osastonpäällikkö.

Vaikka tämä toimi olikin sangen vähän toiveitteni ja taipumusteni
mukainen, huomasin kuitenkin myöhemmin erittäin arvokkaaksi hyödyn,
jonka tutustuminen minulle siihen saakka vieraihin työaloihin ja
oloihin tuotti. Minulla oli runsaasti tilaisuutta perehtyä asiainhoidon
ja muodollisuuksien tuskin kokonaan vältettävään monimutkaisuuteen ynnä
tämän aiheuttaman virkavaltaisen käsityksen esiintymiseen alemman
henkilökunnan keskuudessa, mutta samalla myös siihen suureen
velvollisuudentuntoon, jota kaikessa työssä osoitettiin jännittämällä
voimat ylimmilleen.

Mielenkiintoisimpiin tehtäviin kuuluivat kenttäpionieeri-ohjeen
laatiminen ja järeän tykistön käytäntöön ottaminen kenttätaistelussa.
Molemmat ovat suuressa sodassa kestäneet koetuksen.

Sotaministeriön aikaansaannokset sekä rauhan aikana että erikoisesti
viime sodassa ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta. Vasta levollinen
ja asiallinen tutkimus voi täydelleen osoittaa, miten oikeutettu
tällainen arvostelu on.

Vaikka lopulta olinkin oppinut huomaamaan toimintani sotaministeriössä
itselleni erinomaisen hyödylliseksi, tervehdin kuitenkin mitä
lämpimimmän vapautustani virkavaltaisuuden ikeestä, kun minut vuonna
1893 nimitettiin 91:nnen jalkaväkirykmentin komentajaksi Oldenburgiin.

Rykmentinkomentajan toimi on ihanin koko armeijassa. Komentaja painaa
leimansa rykmenttiin, armeijan traditsionien säilyttäjään.
Upseerikunnan kasvatus sekä virantoimitukseen että seurusteluunkin
nähden, joukkojen opetuksen johtaminen ja valvonta ovat hänen
tärkeimmät tehtävänsä. Pyrkimykseni oli edistää upseerikunnan
ritarillista mieltä, pataljoonissani sotatehoisuutta ja tiukkaa kuria,
mutta kaikkialla myös ankaran virkavelvollisuus-käsityksen ohella
hilpeyttä palvelustehtävissä ja itsenäisyyttä. Se seikka, että
linnaväkeen oli yhdistetty jalkaväkeä, ratsuväkeä ja tykistöä, antoi
minulle tilaisuutta lukuisiin harjoituksiin seka-aseilla.

Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa suurherttua ja suurherttuatar olivat
minulle suosiollisia; samoin oli perintösuurherttuallinen pari.
Muuallakin tuli osakseni kaikkialla hyvä vastaanotto ja erinomaisen
hyvin viihdyin tässä herttaisessa puutarha-kaupungissa. Oldenburgin
väestön levollinen yksinkertainen käytös miellytti minua. Mielelläni ja
kiitollisena muistelen sen vuoksi Oldenburgin aikaani. Keisarini armo
asetti minut suureksi ilokseni 70-vuotis-syntymäpäivänäni à la suite
asemalla jälleen yhteyteen vanhan rykmenttini kanssa. Niinpä luen
itseni vielä tänä päivänäkin oldenburgilaisiin.

Vuonna 1896 tulin lähemmin tekemisiin Reinin maakuntaimme kanssa sen
kautta, että minut nimitettiin VIII armeijaosaston esikunnan
päälliköksi Coblenziin. Reininmaalaisen iloinen mieli ja ystävällinen
aulius tekivät minuun kerrassaan miellyttävän vaikutuksen;
mutta tuohon kevyempään vakavain elämänkysymysten kosketteluun ja
pohjoissaksalaiseen verraten hempeämielisempään tunteilemisen laatuun
täytyi minun suoraan sanoen ensin tottua. Selittäväthän historiallisen
kehityksemme kulku ja maantieteellisten ja taloudellisten olojen
erilaisuus kyllä täydelleen monta ajatustavan ja tunteen eroavaisuutta.
Mutta rikos ja kehno kiittämättömyys on minun mielestäni tämän
perusteella väittää, että Reininmaiden tulee päästä eroon Preussista.

Iloinen elämä Reinin varrella saattoi muuten minutkin lumoihinsa ja
vietin siellä monta iloista hetkeä.

Alussa oli komentavana kenraalinani kenraali Vogel von Falckenstein,
jonka tunsin ennestään, hän kun oli ollut suuressa yleisesikunnassa
osastonpäällikkönä ja sotaministeriössä jaostontirehtöörinäni. Hänen
paikalleen tuli kuitenkin pian Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Badenin
perintösuurherttua.

3 1/2 vuotta sain työskennellä tämän korkean herran rinnalla. Nämä
vuodet kuuluvat elämäni ihanimpiin. Hänen jalo luonteensa, jossa
ylhäisyys yhtyi valloittavaan sydämellisyyteen, hänen esikuvallinen,
väsymätön velvollisuudentuntonsa, johon liittyi sotilaallinen käytös ja
lahjakkuus, hankkivat hänelle pian sekä hänen alaistensa että
reiniläisen väestönkin rakkauden ja luottamuksen.

Esikunnanpäällikkö-ajallani oli VIII armeijaosastolla 1897
keisarimanööveri. Hänen Majesteettinsa Keisari ja Kuningas oli
tyytyväinen sekä paraati- että kenttäpalvelus-esityksiin. Coblenzin
juhliin kuului myös keisari Wilhelm I:n muistopatsaan paljastaminen
Deutscher Eckissä, siinä ihanassa kohdassa, jossa Mosel vastapäätä
Ehrenbreitsteinin linnaa laskee Reiniin.

Sen johdosta että olin lähes neljä vuotta palvellut armeijaosaston
esikunnanpäällikkönä, olin saanut niin paljon virkavuosia, ettei
nimitykseni jalkaväkibrigadin komentajaksi enää tullut kysymykseen.
Siksi minut tämän ajan kuluttua vuonna 1900 nimitettiin 28:nnen
divisionan komentajaksi Karlsruheen.

Tätä Kaikkeinkorkeinta käskyä noudatin aivan erikoisella ilolla.
Entiset virkatoimisuhteeni perintösuurherttuaan sallivat minun Heidän
Kuninkaallisten korkeuksiensa Suurherttuankin ja Suurherttuattaren
puolelta kokea sanomattoman armollista hyväntahtoisuutta, josta
vaimonikin tuli osalliseksi ja joka oli meille suuri onni. Tämän
lisäksi tuli Badenin ihana maa kaikkine maisemakauneuksineen ja
herttaisine asukkaineen ja Karlsruhe lukuisine taiteellisine ja
tieteellisine rikkauksineen ja seuraelämä, joka käsitti kaikki
säätyluokat.

Divisionassa yhdistyvät ensi kerran kaikki kolme aselajia saman
komennon alaisuuteen. Divisionankomentajan toimi on näin ollen
monipuolisempi, kohoaa pikkuseikkain yläpuolelle ja vaatii tointa, joka
etupäässä kohdistuu sodan suuriin tehtäviin.

Harrasta kiitollisuutta tuntien erosin tammikuussa 1903 Karlsruhesta,
kun Kaikkeinkorkeimman sotaherrani luottamuksesta jouduin IV:n
armeijaosaston päälliköksi.

Otin täten vastaan sanomattoman vastuunalaisen toimen, jossa yleensä
pysytään kauemmin kuin muissa sotilasviroissa ja jossa kokonaisuudelle
annetaan leima samoin kuin rykmentinkomentajanakin, vaikka tosin
korkeampia näkökohtia noudattaen. Toimin muutoin entisten
periaatteitteni mukaisesti ja luulen saavuttaneeni menestystä. Ainakin
sain nähdä todistuksia alaisteni rakkaudesta, jolle aina olen antanut
suuren arvon, se kun on yksi kunnollisen palveluksen ilmeisimpiä
kuvastimia, sydäntä ilahuttavalla tavalla, kun 8 1/2 vuotta toimittuani
erosin viehättävästä virastani.

Jo ensimmäisenä vuotena oli minulla kunnia saada esittää
armeijaosastoni Hänen Majesteetilleen keisarimanööverissä, joka alkoi
paraadilla Rossbachin tappelukentällä. Osakseni tuli Kaikkeinkorkein
tunnustus, jonka kiitollisena kohdistin edeltäjääni ja joukkoihini.
Näinä manööveripäivinä oli minulla kunnia tulla esitellyksi Hänen
Majesteetilleen Keisarinnalle. Tätä ensimmäistä kohtausta seurasi
myöhemmin vakavana aikana päiviä, joiden kuluessa yhä uudelleen
käsitin, mitä tämä korkea rouva oli ylhäiselle puolisolleen, isänmaalle
ja minullekin.

IV armeijaosasto kuului minun aikanani Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa
Baijerin prinssi Leopoldin armeijantarkastuspiiriin. Sain huomata että
hän oli etevä johtaja ja oiva sotilas. Myöhemmin tapasimme toisemme
jälleen itäisellä sotanäyttämöllä. Jalosydämisesti prinssi siellä
alistui minun johtooni suuren asian hyväksi, vaikka hän palvelusikään
nähden olikin minua melkoisesti edellä. Joulukuussa 1908 otin Hänen
Majesteettinsa Keisarin käskystä silloisen kenraali v. Bülovin keralla,
jonka armeijaosasto niinikään kuului prinssin tarkastuspiiriin,
Münchenissä osaa Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa 50-vuotis-virkajuhlan
viettoon. Meillä oli tämän johdosta kunnia päästä Hänen Kuninkaallisen
Korkeutensa, iäkkään hallituksenhoitajaprinssi Luitpoldin puheille,
joka otti meidät mitä suosiollisimmin vastaan.

Magdeburgia, asemapaikkaani, pitävät ne, jotka eivät sitä tunne,
usein liian huonossa arvossa. Se on kaunis vanha kaupunki, jonka
Breiter Weg (Leveä tie) ja kunnianarvoisa tuomiokirkko täytyy myöntää
nähtävyyksiksi. Linnoituksien hajoituksen jälkeen on niiden rajain
ulkopuolelle kohonnut melkoisia, kaikkia ajan vaatimuksia vastaavia
etukaupunkeja. Se mitä Magdeburgin lähimmältä ympäristöltä
puuttuu luonnonkauneuteen nähden, on osattu korvata laajoilla
puistoistutuksilla. Taiteesta ja tieteestäkin on pidetty huolta: niitä
edustavat teatterit, konsertit, museot, esitelmät y.m. Tästä näkee,
että siellä voi viihtyä sangen hyvin palveluksen ulkopuolellakin,
etenkin jos joutuu niin miellyttäviin seurusteluoloihin kuin meidän oli
suotu joutua.

Paitsi kaupungissa seurustelimme Braunschweigin, Dessaun ja Altenburgin
hoveissa ja lukuisilla maatiloilla. Liian pitkälle veisi luetella niitä
kaikkia. Kuitenkin täytyy minun erikoisella kiitollisuudella muistaa
joka vuosi uudistuva monipäiväinen käyntimme nykyään 93-vuotiaan
kunnianarvoisan isällisen ystävän, ratsuväen kenraali kreivi
Wartensiebenin luona Carowissa.

Metsästystilaisuuksistakaan ei ollut puutetta. Lukuunottamatta
ensinkään Saksin maakunnan suuria jänis- ja fasanimetsästyksiä pitivät
Letzlingenin, Dessaun Mosigkaun, Harzin Blankenburgin ja Altenburgin
hovimetsästykset ynnä useiden maatilain ajometsästykset ja ampumaretket
huolta siitä, että tarjoutui tilaisuuksia ampua metsäsikoja,
kuusipeuroja, hirviä, kauriita ja metsähärkiä.

Yhä enemmän kypsyi minussa vähitellen päätös erota armeijasta. Olin
sotilaallisella virkaurallani saavuttanut paljon enemmän kuin olin
koskaan voinut toivoakaan. Sotaa ei ollut näkyvissä ja niin ollen pidin
velvollisuutena vapauttaa nuoremmille voimille tien eteenpäin ja pyysin
vuonna 1911 eroa. Kun juttusepät ovat käyttäneet tätäkin vähäpätöistä
tapausta vääristelyihinsä, niin vakuutan nimenomaan, etteivät
minkäänlaiset palvelusta koskevat, vielä vähemmän henkilökohtaiset
hankaukset olleet aiheena erooni.

Ero rakkaiksi käyneistä monivuotisista suhteista ja varsinkin IV
armeijaosastostani, joka oli kasvanut lujasti sydämeeni kiinni, ei
minulle ollut helppo. Mutta se oli tehtävä! En aavistanut, että minun
muutaman vuoden kuluttua oli uudelleen tartuttava miekkaan ja sitten,
samoin kuin entisen armeijakuntanikin, uudelleen palveltava keisaria ja
valtakuntaa, kuningasta ja isänmaata.

Pitkän palvelusaikani kuluessa olen tutustunut melkein kaikkiin Saksan
heimoihin. Luulen sen vuoksi voivani arvostella, mikä runsaus mitä
arvokkaimpia ominaisuuksia kansaamme sisältyy ja kuinka tuskin
ainoallakaan toisella maalla koko maailmassa on niin monipuolisia
rikkaan henkisen ja sielullisen elämän edellytyksiä kuin Saksalla.



LEPOON SIIRTYMINEN.


Uskollisimman kuuliaisin kiitoksin Keisarilleni ja Kuninkaalleni ja
lämpimimmin toivotuksin hänen armeijalleen ja täydellisessä
luottamuksessa isänmaamme tulevaisuuteen olin eronnut vakinaisesta
palveluksesta, aina kuitenkin jääden sisällisesti sotilaaksi.

Rikkaat elämykset kaikilla ammattini aloilla sallivat minun tyytyväisin
mielin muistaa entistä toimintaani. Ei mikään voinut samentaa
kokonaiskuvaa, jota verhosi hehkuvain nuoruudenunelmain toteutumisen
lumous. Minunkaan siirtymiseni vapaasta tahdosta valitsemaani lepoon ei
sen vuoksi tapahtunut ilman kodinkaihoa jättämääni vaikutusalaa kohti,
ei ilman kaipausta armeijan riveihin. Toivo, että Keisarini kutsuisi
minut uudelleen vaaran uhatessa isänmaatani, toivo saada uhrata sen
palvelukseen viimeiset voimani ei muuttuneiden olosuhteiden
hiljaisuudessa menettänyt vähääkään voimastaan.

Minun erotessani palveluksesta sykki armeijassa erinomaisen voimakas
henkinen elämä. Raikastuttava taistelu vanhan ja uuden välillä,
suhdattoman edistyksen ja pelokkaan pidättyväisyyden välillä, haki ja
löysi tasauksensa äskeisen sodan käytännöllisissä kokemuksissa.
Huolimatta uusista urista, joita nämä kokemukset meille avasivat, eivät
ne jättäneet sijaa millekään epäilykselle siitä, että huolimatta
kaikkien taistelukeinojen arvon noususta, sotamiehen kasvatuksen, hänen
siveellisen kehityksensä arvioinnin täytyi jäädä samaksi kuin tähänkin
saakka. Rohkea toimi oli vielä nytkin säilyttänyt etusijan järjen
mestaroinnin rinnalla. Kylmäverisyys ja luonteen lujuus pysyivät
sodassa korkeammassa arvossa kuin aatekouluutuksen hienoudet.
Huolimatta hävitysaseitten kehityksestä yhä täydellisemmiksi, ei sota
ollut menettänyt yksinkertaisia, niin sanoakseni karkeita muotojaan.
Se ei sallinut mitään ihmisluonteen liikahoitoa, ei mitään
sotilaskasvatuksen ylihienostusta. Mutta edelleenkin se ennen kaikkea
muuta vaati ihmisen kehitystä lujatahtoiseksi yksilöksi. Rauhan aikana
on useinkin luultu voitavan syyttää armeijaa epätuottavuudesta.
Täydellä syyllä, jos tuottavuudella tarkoitetaan aineellisten arvojen
tuotantoa, mutta täydelleen aiheettomasti, jos tuottavuutta
harkitaan korkeampien siveellisten näkökohtien mukaan. Sen, joka ei
ennakkoluulosta ja pahansuopuudesta etukäteen tuominnut sotilaallista
rauhantyötämme, täytyi tunnustaa armeijan mitä onnistuneimmaksi tahdon
ja tekojen, vieläpä toimi-ilonkin kouluksi. Kuinka monet tuhannet
ihmiset ovat vasta sen vaikutuksen alaisina oppineet, mitä he
sielullisesti ja ruumiillisesti kykenevät saamaan aikaan, ovat siinä
saaneet itseluottamuksen ja sisällisen oman voiman, jonka he sitten
ovat läpi elämänsä säilyttäneet. Missä on kansamme tasa-arvoaate ja
yhteysmieli ollut perusteellisemmin edustettuna kuin suuren
isänmaallisen armeijamme kaikkitasoittavassa koulussa? Taipumus
rajattomaan itselleen elämiseen yhteiskuntaa ja valtiota hajoittavine
pyrkimyksineen jalostettiin ja muodostettiin siinä siunauksellisesti
kasvattamalla yksityisen ankaraa itsekuria yhteisyyden hyväksi. Armeija
kouluutti ja vahvisti sitä voimakasta järjestysvaistoa, jonka
isänmaassamme kaikkialla tapasimme, valtioelämän aloilla samoin kuin
tieteessä, kaupassa ja tekniikassakin, teollisuudessa samoin kuin
työntekijäinkin syvissä riveissä, maanviljelyksen samoin kuin
ammattielämänkin aloilla. Vakaumus, että yksityisen alistuminen
yhteisyyden parhaan alle on välttämättömyys, jopa siunaus, oli
käynyt Saksan armeijalle ja samalla Saksan kansallekin täydeksi
tietoisuudeksi. Vain tällä perustalla olivat mahdollisia ne
suunnattomat ponnistukset, joiden avulla meidän pian ankarasta
pakosta täytyi ja joiden avulla me saatoimme uhmata kokonaista
vihollismaailmaa.

Euroopan, Aasian ja Afrikan taistelukentillä onkin saksalainen upseeri
ja sotilas osoittanut, että armeijamme kasvatus oli oikea. Vaikka viime
pitkä sota monenlaisten syiden vuoksi joihinkin luonteihin vaikuttikin
siveellisessä suhteessa höllentävästi, taikka sielullisen ja
ruumiillisen liikarasituksen johdosta siveelliset käsitykset osaksi
hämmentyivät ja lukuisain viettelyitten alaisina ennen moitteettomat
luonteet heikentyivät, niin pysyi armeijan sisin ydin kuulumattomasta
rasituksesta huolimatta kuitenkin siveellisesti terveenä ja tehtävänsä
tasalla.

Tähänastista armeijaa on syytetty siitä, että sen pyrkimys muka oli
alentaa vapaa ihminen tahdottomaksi välikappaleeksi. Suuren
maailmansodan tappotantereilla, keskellä loppumattomien taistelujen
hajoittavia vaikutuksia on kuitenkin käynyt ilmi, mikä tahtoa
vahvistava vaikutus kasvatuksellamme on ollut. Lukuisat mieltä
ylentävät ja samalla järkyttävätkin tapaukset osoittavat, mihin suuriin
vapaaehtoisiin uhreihin kunnon saksalainen kykeni, ei siitä syystä että
hän olisi sanonut: "Minun täytyy", vaan koska hän itselleen sanoi:
"Minä tahdon."

Tapauksien kulusta seuraa, että vanhan armeijamme hajoituksen johdosta
vaaditaan uusia teitä kansan ja sen puolustusvoiman kasvattamiseksi.
Tähän nähden pysyn vankasti vanhain koeteltujen periaatteitten
pohjalla. Vaikkapa toiset eivät katsoisikaan sillä olevan ehdottomasti
ratkaisevaa vaikutusta, millä keinoilla ja mitä teitä voimme saavuttaa
mahdollisuuden samanlaisiin tuloksiin kuin tähän saakka, he ovat
varmaankin kanssani samaa mieltä siitä, että isänmaamme tulevaisuudelle
on määräävää, että yleensä vielä saavutamme tämän mahdollisuuden.
Muuten on meidän pakko luopua asemastamme maailmassa ja alentua
alasimeksi, meillä kun ei olisi enää rohkeutta eikä voimaa ruveta
hetken vaatiessa vasaraksi.

Ehkä on kohtalon kysymys ei ainoastaan isänmaamme valtiolliselle, vaan
myös sen taloudelliselle uudestisyntymiselle, kuinka jälleen saamme
takaisin sen suuren järjestyksen ja toimitarmon koulun, jona vanha
armeijamme oli. Saksa jos mikään maa maan päällä voi menestyä ja
säilyttää elämisen arvoisen paikan muun maailman keskellä ainoastaan
siten, että se ponnistaa ylimmilleen ja keskittää luovat voimansa.
Onnettoman sodan hajoittavain vaikutusten johdosta ja sen
harhakäsityksen vallitessa, ettei muka kaikkien kansanvoimain ankara
alistaminen yhden hallitsevan voiman alaisiksi olisi voinut estää
isänmaan onnettomuutta, on valitettavasti päässyt valtaan voimallinen
nousu olevaista järjestystä vastaan. Kapinoiminen vuosia kestänyttä
vapaaehtoista tai pakollista alistusta vastaan mursi tähänastiset
salvat ja harhaili umpimähkään uusille teille. Onko menestyksen toivoa
näillä uusilla teillä? Tähän saakka ainakin olemme valtiollisen
hajoamisemme vaikutusten alaisina menettäneet paljon enemmän
sielullisia ja eetillisiä arvoja kuin varsinaisen sodan johdosta.
Ellemme jälleen pian luo uusia kasvattavia voimia, jos nykyiseen
tapaamme edelleenkin harjoitamme ryöstöviljelystä kansamme henkisillä
ja siveellisillä aloilla, niin tyhjennämme piankin valtioelämämme
kalleimman perustuksen täydelliseen hedelmättömyyteen ja tyhjyyteen
saakka!



TOINEN OSA

SODANKÄYNTI IDÄSSÄ



TAISTELU ITÄ-PREUSSISTA.



Sodan syttyminen ja kutsu aseisiin.


Rauhallinen elämä soi minulle jälkeen vuoden 1911 tilaisuuden
levollisesti omistaa huomioni maailman valtiollisille tapauksille.
Huomiot, joita tällöin tein, eivät suinkaan olleet omiaan tyydytystä
tuottamaan. Turhanarkailu oli minusta kaukana, mutta siitä huolimatta
en voinut mielestäni karkoittaa jonkinlaista painostavaa tunnetta.
Minut valtasi se käsitys, että ajelehdimme maailmanpolitiikan laajalle
valtamerelle, vaikk'ei asemamme Euroopassakaan ollut riittävän vahva.
Päilyivätpä ukkospilvet Marokon yllä tai kokoontuivatpa Balkanin
niemelle, minun samoin kuin useimpain maanmiestenikin mielessä kyti
epämääräinen aavistus, että kaivettiin miinoja oman isänmaamme alle.
Viime vuosina olimme epäilemättä saaneet olla kiihkoranskalaisen ryöpyn
alla, joka näyttää säännöllisesti uudistuvan. Sen alkuperä oli meille
tunnettu; tukea se haki ja löysi sekä Venäjältä että Englannista,
riippumatta ensinkään siitä, kutka ja mikä siellä olivat julkisina tai
salaisina, tietoisina tai tiedottomina vaikuttimina.

Olen aina ollut selvillä niistä erikoisista vaikeuksista, joita Saksan
ulkopolitiikan johto tarjoaa. Vaarat, joita meille koitui
maantieteellisestä asemastamme, taloudellisista välttämättömyyksistämme
eikä vähimmin reuna-alueittemme sekavista kansallisuusoloista, olivat
kouraantuntuvat. Vihamielinen politiikka, jonka onnistui koota meitä
vastaan ulkolaiset pyyteet, ei käsittääkseni tarvinnut siihen
suurtakaan taitoa. Sen loppumääränä oli sota. Me laiminlöimme
varustautua tätä vaaraa vastaan. Liittopolitiikkamme noudatti enemmän
jonkinlaista kunniakoodeksia kuin kansamme ja maailmanasemamme
tarpeita.

Kun eräs sittemmin Saksan valtakunnankansleriksi tullut henkilö jo
1890-luvulla piti itsestään luonnollisena asiana että meidän oli
huomioonotettava liittolaismaamme Tonavan monarkian jatkuva
hajaantuminen, niin oli käsittämätöntä, miksi politiikkamme ei tehnyt
sen mukaisia johtopäätöksiä.

Saksalais-itävaltalaisia heimolaisiamme kohtaan on minussa aina
vallinnut täysi myötätunto. Heidän asemansa vaikeus omassa isänmaassaan
onkin aina meillä herättänyt vilkasta osanottoa. Mutta käsitykseni
mukaan käytti Itävalta-Unkarin politiikka tätä tunnettamme liian
laajassa muodossa hyväkseen.

Puhe niebelungenilais-uskollisuudesta oli epäilemättä aikanaan
sangen vaikuttava. Mutta se ei voinut estää meitä näkemästä, että
Itävalta-Unkari ilman liittoveljellistä välipuhetta yllättämällä
raastoi meidät Bosnian pulaan, jota varten tuo sana oli lausuttu,
vaatien meitä sitten turvaamaan selkänsä. Selvää oli, ettemme silloin
voineet hyljätä liittolaistamme. Sillä olisimme vain vahvistaneet
Venäjän jättiläistä, joka sitten sitä varmemmin ja vastustamattomammin
olisi musertanut meidät.

Minua sotamiehenä hämmästytti varsinkin se epäsuhde, joka vallitsi
Itävalta-Unkarin valtiollisten vaatimusten ja sen sisäpoliittisten
ja sotilaallisten voimain välillä. Kun Venäjä oli ryhtynyt
suunnattomiin sotavarustuksiin Itä-Aasian sodasta toivuttuaan,
vahvistimme tosin me saksalaisetkin puolustusvoimiamme, mutta emme
asettaneet itävalta-unkarilaisille liittolaisillemme samoja
vaatimuksia. Tonavan monarkian valtiomiehille saattoi olla sangen
yksinkertaista syyttää sisällisten olojensa vaikeuksia meidän
kehoittaessamme Itävalta-Unkaria lisäämään varustuksiaan. Mutta miksi
emme keksineet keinoa, joka olisi pakottanut Itävalta-Unkarin tässä
asiassa valitsemaan: joko-tahi? Tunsimmehan otaksuttavain
vastustajaimme valtavan ylivoiman mieslukuun nähden. Oliko meillä siis
oikeutta sallia, että liittolainen antoi suuren osan kansanvoimistaan
jäädä käyttämättä yhteisen puolustuksen hyväksi? Mitä hyötyä oli meille
siitä, että Itävalta-Unkari oli meille etuvarustuksena kaakossa, kun
tämä etuvarustus joka taholta rusahteli, eikä siinä ollut riittävästi
miehiä valleja puolustamaan?

Alun pitäen näytti minusta arveluttavalta luottaa siihen, että
Italialta saisimme tehokasta aseellista apua. Se oli epäiltävä, vaikka
Italian valtiomiehet olisivat halunneetkin sitä antaa. Meillä oli ollut
tilaisuus täydelleen todeta Italian armeijan heikkous Tripolin sodassa.
Sen jälkeen eivät Italian olot valtion kovin rappeutuneiden raha-asiain
johdosta olleet paljoakaan parantuneet. Taisteluvalmis ei Italia
missään tapauksessa ollut.

Tähän suuntaan kulkivat siihen aikaan mietteeni ja huoleni. Olin jo
kahdesti oppinut tuntemaan sodan, kummallakin kerralla olivat
voimalliseen valtiolliseen johtoon yhtyneet yksinkertaiset, selvät
sodan päämäärät. En pelännyt sotaa, en nytkään! Mutta ylentäväin
vaikutusten ohella olivat sen ihmiselämään kohdistuvat hävityksetkin
minulle siksi tunnetut, että olisin suonut sitä kartettavan niin kauan
kuin mahdollista.

Mutta nyt syöksähdimme kuitenkin sodan kitaan! Ei ollut vähääkään
toivoa, että olisimme Ranskan kanssa voineet saada sovintoa aikaan,
torjua Englannin kauppakateuden ja kilpailupelon, tyydyttää Venäjän
pyyteet rikkomatta liittoamme Itävallan kanssa, ja tämä oli jo kauan
ylläpitänyt Saksassa mielialan jännitystä, joka sai sodan syttymisen
melkein tuntumaan vapautukselta ainaisesta, koko elämää ahdistavasta
painostuksesta.

Saksan keisarilliset joukot kutsuttiin aseisiin! Uljas ja tehokas
sotavoima, jonka veroista maailma on harvoin nähnyt. Koko kansa tunsi
sydämensä sykkivän voimakkaammin sitä katsellessaan. Mutta
ylimielisyyttä ei missään meitä odottavaan tehtävään nähden. Eihän
ollut Bismarck sen enempää kuin Moltkekaan meiltä salannut moisen sodan
suunnatonta rasitusta, kysyihän meillä jokainen asioihin perehtynyt
itseltään, kykenisimmekö valtiollisesti, taloudellisesti,
sotilaallisesti ja siveellisesti sen kestämään. Mutta suurempi kuin
huoli oli epäilemättä luottamus.

Näissä mielialoissa ja mietteissä tapasi minutkin sanoma myrskyn
puhkeamisesta. Minussa heräsi taas sotilas vastustamattoman
voimakkaasti. Tarvitsisiko Keisarini ja Kuninkaani minua? Juuri
viimeinen vuosi oli kulunut, ilman että olin saanut mitään senkaltaista
virallista vihjausta. Nuorempia voimia näytti olevan riittävästi.
Mukauduin kohtalooni, mutta jäin kuitenkin kaihoisasti odottamaan.



Rintamalle.


Kotimaa kuunteli mieli jännittyneenä. Sotanäyttämöiltä tulleet tiedot
olivat toiveittemme ja toivotustemme mukaiset. Liège oli kukistunut,
Mühlhausenin tappelu voitettu, armeijamme oikea sivusta ja keskusta
etenivät Belgian kautta. Ensimmäiset riemukkaat tiedot Lothringenin
taistelusta levisivät isänmaahamme. Idästäkin kaikui kuin voiton
riemua.

Ei millään taholla tapauksia, jotka olisivat näyttäneet aiheuttavan
huolta.

Elokuun 22:sena klo 3 iltapäivällä sain Hänen Majesteettinsa Keisarin
suuresta päämajasta kysymyksen, olinko valmis paikalla käytettäväksi.

Vastaukseni oli: "Olen valmis."

Vielä ennenkuin tämä sähkösanoma saattoi ennättää suureen päämajaan
sain sieltä toisen. Siitä päättäen luotettiin varmasti siihen, että
olisin valmis vastaanottamaan kenttätoimen ja minulle ilmoitettiin,
että kenraali Ludendorff saapuisi luokseni. Seuraavissa, suuresta
päämajasta tulleissa tiedoissa sain sitten ilmoituksen, että minun tuli
viipymättä lähteä itään armeijan päälliköksi.

Klo 3:n aikaan yöllä lähdin asemalle, vain keskeneräisesti hätäpikaa
varustettuna, ja seisoin siellä odottavalla mielellä himmeästi
valaistussa hallissa. Ajatukseni sain täydelleen temmatuksi irti
kotiliedestäni, josta minun täytyi niin äkkiä erota, vasta kun lyhyt
ylimääräinen juna saapui asemalle. Siitä astui reippain askelin
kenraali Ludendorff, esittäen itsensä minulle 8:nnen armeijan
esikunnanpäällikkönä.

Kenraali oli tähän hetkeen saakka ollut minulle tuntematon, hänen
toiminnastaan Liègen luona en ollut vielä saanut tietoa. Hän selosti
minulle ensinnäkin aseman itärintamallamme, josta toimivan armeijan
esikunnan päällikkö, kenraalieversti von Moltke, oli suuressa
päämajassa Coblenzissa elokuun 22:sena itse hänelle antanut tietoja.
Sen mukaan olivat 8:nnen armeijan sotatoimet Itäpreussissä kehittyneet
seuraavaan tapaan: armeija oli jättänyt sotatoimien alkaessa XX
armeijaosaston ja sen vahvistukseksi linnoitusten varusväkeä ja muita
maanpuolustusosastoja Länsi- ja Itä-Preussin etelärajan suojaksi
asemiin, jotka ulottuivat Veikselistä Lötzenin järvialueelle saakka.
Armeijan pääosa (I armeijaosasto, XVII armeijaosasto, I reserviosasto,
3:s reservidivisiona, Königsbergin linnoituksen varusväki ja 1:nen
ratsuväkidivisiona) oli koottu Itä-Preussin itärajalle ja oli siellä
elokuun 17:ntenä Stallupönenin luona, elokuun 19:ntenä ja 20:ntenä
Gumbinnenin luona hyökäten taistellut kenraali Rennenkampfin johdolla
idästä tunkeutuvaa venäläistä Niemeninarmeijaa vastaan. Gumbinnenin
taisteluiden aikana oli saapunut tieto venäläisen, kenraali
Samsonovin johtaman Narewin-armeijan etenemisestä etelästä päin
Soldau--Willenbergin saksalaista rajalinjaa vastaan. 8:nnen armeijamme
johto piti mahdollisena, että venäläinen jo elokuun 21:senä kulkisi
tämän rajan poikki. Tämä selkäyhteyksien uhka etelästä käsin sai
ylikomennon keskeyttämään Gumbinnenin taistelun ja ilmoittamaan
ylimmälle armeijanjohdolle, ettei se kykenisi enää pitämään hallussaan
Veikselin itäpuolella olevaa maata.

Kenraalieversti von Moltke ei hyväksynyt tätä päätöstä. Hänen
käsityksensä oli, että oli koetettava jollain sotatoimella tuhota
Narewin-armeija, ennenkuin voitiin ajatella Itäpreussin luovuttamista,
tämä maakunta kun sekä sotilaalliselta, taloudelliselta että
valtiolliselta kannalta oli niin tärkeä. Ylimmän armeijanjohdon ja
armeijan ylikomennon käsitysten välisestä ristiriidasta seurasi, että
8:nnen armeijan johtavat miehet vaihdettiin toisiin.

Armeijan tilanne näytti paraillaan olevan seuraava: Irtautuminen
vihollisesta oli onnistunut. I armeijaosastoa ja 3:tta
reservidivisionaa siirrettiin paraillaan rautateitse länteen, kun taas
I reserviosasto ja XVII armeijaosasto jalkamarssissa pyrkivät
Veikselille. XX armeijaosasto seisoi vielä rajalla paikoillaan.

Olin uuden esikunnanpäällikköni kanssa tilanteen arvosteluun nähden
pian yksimielinen. Kenraali Ludendorff oli jo Coblenzista voinut
lähettää ensimmäiset kiireellisimmät määräykset, joiden tarkoituksena
oli turvata sotatoimien jatkaminen Veikselin itäpuolella. Tähän kuului
ensi sijassa, ettei I armeijaosaston lähetyksiä viety liian kauas
länteen, vaan että ne suunnattiin Deutsch-Eylauhun, siis XX
armeijaosaston oikean siiven taa vihollista kohti.

Kaikki muu täytyi ja voitiin ratkaista vasta meidän saavuttuamme
Marienburgiin armeijan pääkortteeriin.

Keskustelumme oli tuskin kestänyt puolta tuntia kauempaa. Läksimme
sitten levolle. Tähän liikenevän ajan käytin perusteellisesti
tarkoitukseensa.

Näin matkustimme siis kohti yhteistä tulevaisuutta täydelleen
tietoisina tilanteen vakavuudesta, mutta myös täynnä lujaa luottamusta
Herraan Jumalaan, urheihin joukkoihimme eikä vähimmin toisiimme.
Vuosikausia oli tästä lähtien yhteinen ajatus ja yhteinen toiminta
liittävä meidät toisiimme.

Lausun jo heti tässä julki käsitykseni minun ja
silloisen yleisesikunnanpäällikköni, sittemmin ensimmäisen
kenraalimajoitusmestarin kenraali Ludendorffin välisestä suhteesta. On
luultu voitavan sitä verrata Blücherin ja Gneisenaun väliseen
suhteeseen. En tahdo puuttua siihen, missä määrin tämä vertaus lähtee
oikeista historiallisista perusteista. Kuten edellä olevasta
esityksestä näkyy, olin itse ennen vuosikausia ollut yleisesikunnan
osastonpäällikkönä. Tämän viranomaisen toiminta edesvastuunalaisen
päällikön rinnalla ei Saksan armeijassa ole teoreettisesti määritelty,
kuten omasta kokemuksestani tiesin. Yhteistyön laatu ja toistensa
täydentäminen riippuu päinvastoin henkilöistä. Kummankinpuolisten
toimipiirien rajoja ei siis ole jyrkkään määritelty. Jos esimiehen ja
yleisesikunnanpäällikön välinen suhde on oikea, järjestyvät nämä rajat
helposti sotilaallisen ja henkilöllisen toimitavan ja molempain
luonteenominaisuuksien pohjalla.

Itse olen usein verrannut suhdettani kenraali Ludendorffiin onnelliseen
avioliittoon. Kuinka luulee sivullinen voivansa sellaisessa määrätä
kummankin ansion tarkat rajat? Ajatukset ja toimet käyvät yhteen ja
toisen sanat ovat useinkin vain toisen aatteitten ja tunteitten
ilmaisua.

Huomattuani piankin mikä suuriarvoinen mies kenraali Ludendorff oli,
pidin yhtenä tärkeimmistä tehtävistäni vapaan vallan antamista tarpeen
tullen esikuntapäällikköni nerokkaille ajatuksille, hänen melkein
yli-inhimilliselle työkyvylleen ja koskaan lannistumattomalle
tarmolleen. Vapaan vallan siihen suuntaan, missä yhteinen kaipauksemme,
yhteiset päämäärämme olivat: lippujemme voitto, isänmaamme paras ja
rauha, joka olisi kansamme uhrausten arvoinen.

Minun tuli kenraali Ludendorffia kohtaan noudattaa sitä taistelutoverin
uskollisuutta, jota kansamme historia nuoresta pitäen meille opettaa,
taistelu-uskollisuutta, josta eetillinen ajatustapamme on niin rikas.
Ja hänen työnsä ja pyrintönsä, samoin kuin koko henkilöllisyytensä
olivat todella tämän uskollisuuden arvoiset. Antakoot muut asiasta
minkä arvostelun tahansa! Hänelle, samoin kuin niin useille muillekin
suurille ja suurimmille miehillemme on vasta myöhemmin koittava se
aika, jolloin kansa kokonaisuudessaan on ihaillen katsova häneen. Mutta
minun toivoni on, että isänmaamme yhtä kovan kohtalon alaisena jälleen
löytäisi samanlaisen miehen, eheän miehen, voimallisesti itseensä
sulkeutuneen, joka tosin on kulmikas ja särmikäskin, mutta samalla niin
luotu jättiläismäiseen työhön, että historia tuskin tuntee toista
samanlaista. Todella vihasivatkin häntä vastustajat, jotka älysivät
hänen merkityksensä!

Vakaumustemme sopusointuun sota- ja valtiollisissa asioissa perustui
käsitystemme yhdenmukaisuus taistelukeinojemme käytäntöön nähden.
Toisistaan poikkeaville käsityksille löytyi luonnollinen yhteensovitus
ja tasoitus, ilman että myönnytyksien tuottama tunne puolella tai
toisella olisi milloinkaan sekaantunut asiaan häiritsevästi.
Esikuntapäällikköni valtava työ siirsi aatteemme ja suunnitelmamme
armeijanjohtomme ja myöhemmin koko ylimmän armeijanjohdon koneistoon,
kun se oli meille uskottu. Hänen vaikutuksensa huokui kaikkeen, ei
kukaan voinut sitä välttää joutumatta vaaraan tulla syöstyksi
yhtenäiseltä radalta. Miten olisikaan muutoin suunnaton tehtävä voitu
täyttää, käyttävä voima saattaa täyteen vaikutukseensa?

Luonnostaan selvän, sotilaallisen velvollisuudentunnon elähyttämänä,
tahdosta ja aatteista rikkaana liittyi meihin molempiin apulaisten
laajempi piiri. Uskollisin, kiitollisin sydämin olen heidätkin aina
muistava!



Tannenberg.


Elokuun 23:ntena saavuimme varhain iltapäivällä päämajaamme
Marienburgiin. Tulimme täten Veikselin itäpuolella olevaan maahan, joka
nyt oli oleva toimialamme. Rintamalla oli asema tähän mennessä
kehittynyt seuraavasti:

XX armeijaosasto oli Neidenburgin luota raja-asemistaan peräytynyt
Gilgenburgiin ja sen itäpuolella olevaan seutuun. Lännessä tähän
joukkoon liittyen seisoivat Thornin ja Graudenzin linnoituksista otetut
varusväet rajaa pitkin aina Veikselin seuduille saakka. 3:s
reservidivisiona oli saapunut Allensteinin luo XX armeijaosaston
vahvistukseksi. I armeijaosaston kuljetus Deutsch-Eylauhun oli
viivytyksin alkanut. XVII armeijaosasto ja I reserviosasto oli jalan
marssien tullut Gerdauenin seuduille saakka. 1:nen ratsuväkidivisiona
oli Insterburgin eteläpuolella Rennenkampfin armeijaa vastassa.
Königsbergin varusväki oli paluumarssilla länttä kohti kulkenut
Insterburgin ohi.

Rennenkampfin Niemenin-armeija ei, omituista kyllä, vielä ollut
sanottavin jalkaväkijoukoin tunkeutunut Angerappin yli. Molemmista
venäläisistä ratsuväkiosastoista oli toisen ilmoitettu olevan
Angerburgin luona, toisen Darkehmenin länsipuolella. Samsonovin
Narewin-armeija oli kaikesta päättäen saanut Ortelsburgin
seuduille yhden divisionan ja sanottiin vihollisen miehittäneen
Johannisburginkin. Muutoin näytti tämän armeijan pääosa vielä olevan
rajalla rintamaansa kehittämässä, läntinen siipi Mlawan luona.

Kaatuneen venäläisen upseerin kirjelaukusta oli löydetty asiakirja,
josta vastustajan johdon aikeet selvenivät. Sen mukaan tuli
Rennenkampfin armeijan edetä Insterburgin--Angerburgin linjaa kohti
kiertäen pohjoisen puolelta Masurin-järvet. Sen tuli käydä niiden
saksalaisten sotavoimain kimppuun, joiden otaksuttiin olevan Angerappin
takana, jota vastoin Narewin-armeijan piti Lötzen--Ortelsburgin linjan
kautta päästä saksalaisten siipeen.

Venäläiset siis suunnittelivat konsentrista hyökkäystä 8:nnen armeijan
kimppuun, vaikka Samsonovin armeija jo kaartoi koko lailla kauempaa
länttä kohti, kuin alkuperäinen tarkoitus oli.

Mitä tulee meidän, niin, mitä voimme tehdä tätä vihollisen vaarallista
suunnitelmaa vastaan? Se on vähemmän vaarallinen suunnittelunsa
rohkeuden kuin niiden voimain vuoksi, joilla se aiotaan suorittaa,
ainakin mitä tulee taistelijain lukuun, joskaan ei tahdonvoima
toivottavasti ole yhtä suuri. Suuntasihan venäläinen elokuun ja
syyskuun kuluessa kokonaista 800.000 sotilasta ja 1700 tykkiä
Itä-Preussiä vastaan, jonka puolustukseksi voitiin käyttää vain 210.000
saksalaista sotilasta ja 600 tykkiä.

Vastasuunnitelmamme on yksinkertainen. Koetan havainnollisesti esittää
sen pääpiirteet lukijalle, vaikk'ei hän olisikaan ammattimies.

Samsonovin sankkoja joukkoja vastaan asetamme ensinnäkin ohuen
keskustan. Sanon ohuen, en heikon. Sillä ne ovat miehiä, joilla on
teräksinen sydän ja teräksinen tahto. Heidän selkänsä takana koti,
vaimo ja lapset, vanhemmat ja sisarukset, talo ja tavara! Se on XX
armeijaosasto, urheita länsi- ja itäpreussilaisia. Taipukoon vain tämä
ohut keskusta vihollisjoukkojen painostuksesta, kunhan ei vain murru.
Sillä välin kuin tämä keskusta taistelee, tulee kahden tuiman
ryhmän molemmilla sivustoilla edetä ratkaisevaan hyökkäykseen. I
armeijaosaston joukot maanpuolustus-väellä vahvistettuina, kaikki
nämäkin uhatun maan lapsia, tuodaan taisteluun oikealta kädeltä
luoteesta, XVII armeijaosaston joukot ja I reserviosasto yhdessä yhden
maanpuolustus-brigadin kanssa vasemmalta pohjoisesta ja koillisesta
käsin. XVII armeijaosastonkin ja I reserviosaston sotilailla samoin
kuin maanpuolustusväen ja nostoväenkin miehillä on selkänsä takana
kaikki, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Yksinkertainen voitto ei riitä, tuhoisku tulee meidän antaa
Samsonoville. Sillä vain siten saamme vapaat kädet toista
vihollistamme, Rennenkampfia vastaan, joka paraillaan ryöstää ja
polttaa Itä-Preussiä. Vain siten voimme todella ja täydelleen vapauttaa
vanhan preussiläismaan ja vain siten saamme vapaan vallan uusiin
toimiin, joita meiltä odotetaan, ja voimme puuttua siihen
valtavaan ratkaisevaan taisteluun, joka Venäjän ja liittolaisemme
Itävalta-Unkarin välillä riehuu Galitsiassa ja Puolassa. Ellei
ensimmäinen iskumme ole perinpohjainen, niin jää vaara uhkaamaan
kotimaatamme kuin hiipivä tauti, kostamatta jäävät Itä-Preussin murhat
ja palot ja turhaan odottaa meitä etelässä liittolaisemme.

Perusteellisiin toimiin siis! Sitä varten meidän tulee panna toimeen
kaikki, mitä liikkuvassa sodassa voidaan vähänkin käyttää ja mitä
suinkin liikenee. Graudenzista ja Thornista tuodaan, mitä niiden
valleilla vielä on taistelukykyistä maanpuolustusväkeä. Niistä
juoksuhaudoistakin, jotka Masurin-järvien välillä idän puolella ovat
nykyisten sotatoimiemme turvana, lähtee maanpuolustusväkemme liikkeelle
ja jättää sillä puolella puolustuksen mitättömän vähäiselle joukolle
kelpo nostoväkeläisiä. Jos voitamme kenttätaistelun, emme enää tarvitse
Thornin emmekä Graudenzin linnoituksia ja pääsemme järvialueen
tuottamista huolista.

Rennenkampfia vastaan, joka voisi koillisesta päin jättiläispaineella
meitä ahdistaa, jää vain ratsuväkidivisionamme ynnä Königsbergin
pääreservi ja kaksi maanpuolustusbrigadia. Emme kuitenkaan vielä kykene
päättelemään, riittävätkö nämä voimat todella. Taisteluvoimaansa
nähdenhän ne eivät ole muuta kuin helposti rikkirevittävä harso,
jos Rennenkampfin massat todella marssivat, hänen ylivoimaiset
ratsasjoukkonsa todella lähtevät liikkeelle, kuten oli pelättävissä.
Mutta ehkä ne eivät sitä tee; harso riittää siinä tapauksessa
heikkoutemme verhoksi. Meidän täytyy jättää sivustamme ja selkämme
vaaralle alttiiksi ollaksemme ratkaisevalla rintamalla vahvat.
Toivottavasti meidän onnistuu pettää Rennenkampf; ehkä hän menee
ansaan. Voivathan lujasti linnoitettu Königsberg varusväkineen ja
ratsuväkemme vihollisen mielikuvituksessa paisua mitä mahtavimmiksi
suureiksi.

Mutta vaikka Rennenkampf meidän onneksemme antautuisikin väärien
kuvitelmien valtaan, eikö hänen ylin armeijanjohtonsa pakota häntä
nopein marssein tunkeutumaan lounatta kohti selkäämme? Eikö Samsonovin
avunhuuto saa häntä lähtemään sotakenttää kohti liikkeelle? Ja vaikka
ihmisäänen huuto kaikuisikin tyhjään, eikö taistelun vaativa jyrinä ole
kuuluva järvien pohjoispuolelle venäläisten rintamalle, vieläpä ehkä
vihollisen päämajaan saakka?

Varovaisuus Rennenkampfiin nähden on siis tarpeen, mutta emme voi
noudattaa sitä siten, että jättäisimme häntä vastaan melkoisia
taistelujoukkoja, muuten olemme taistelukentällä vielä heikommat kuin
ennestään olemme.

Jos laskemme molemminpuoliset voimat ja meikäläiseen luemme ne molemmat
maanpuolustus-brigaditkin, jotka paraillaan ovat matkalla luoksemme
Slesvig-Holsteinin rannikkopuolustuksesta ja luultavasti ennättävät
ajoissa taisteluun, niin osoittaa vertaus venäläisten todenmukaisiin
voimiin yhä vieläkin suurta epäsuhtaa meidän vahingoksemme, vieläpä
vaikka Rennenkampf pysyisikin paikoillaan eikä puuttuisi taisteluun.
Lisäksi taistelee etumaisissa riveissämme paljon maanpuolustusväkeä ja
nostoväkeä vanhoja vuosikutsunnoita Venäjän parasta nuorisoa vastaan.
Meitä vastaan puhuu vielä sekin, että suurin osa joukoistamme ja juuri
kaikki ne, joiden otaksuttavasti tulee asemasta päättäen, antaa
ratkaiseva isku, ovat tulleet raskaista ja tappioon päättyneistä
taisteluista. Olihan niiden täytynyt luovuttaa venäläisille Gumbinnenin
taistelukenttä. Joukot eivät sen vuoksi marssi voittajain ylpein
tuntein. Mutta siitä huolimatta ne menevät taisteluun ilomielin ja
lujaa luottamusta tuntien. Henki on hyvä, niin meille ilmoitetaan, se
siis oikeuttaa voimakkaihin päätöksiin, ja missä se ehkä on hieman
painostunut, siellä nämä voimalliset päätökset rohkaisevat sitä. Niin
on laita ollut ennen, onko tällä kertaa oleva toisin? Mieslukumme
vähemmyys ei minua arveluttanut.

Se, joka sodassa laskee vain näkyvin arvoin, laskee väärin.
Ratkaisevasti vaikuttavat sotamiehen sisälliset arvot. Niihin perustan
luottamukseni. Ajattelen näin:

Marssikoon vain venäläinen isänmaahamme, saakoon vain saksalaisen maan
polkeminen hänen sydämensä lujemmin sykkimään, se ei siltä tee häntä
saksalaiseksi sotilaaksi, eivätkä ne, jotka häntä johtavat, ole
saksalaisia upseereja. Mandzurian taistelukentällä venäläinen sotamies
oli taistellut mitä kuuliaisimmin, vaikka hänen hallituksensa
valtiolliset aikeet Tyynen-meren äärillä olivatkin hänelle niin
vieraat. Ei näyttänyt mahdottomalta, että Venäjän armeijan innostus
tsaarivallan sodanpäämääriä kohtaan olisi sodassa keskusvaltoja vastaan
suurempi. Siitä huolimatta otaksuin, ettei venäläinen sotamies ja
upseeri eurooppalaisella sotanäyttämöllä yleensä osoittaisi parempia
sotilaallisia ominaisuuksia kuin Itä-Aasiassakaan, ja luulin sen
vuoksi, että minä voimasuhteitten vertailussa miesluvun vähemmyyden
vaikuttaman miinuksen saatoin korvata meidän eduksemme sisällisen
voiman plussilla.

Tämä on suunnitelmamme, nämä ajatuksemme ennen taistelua ja ne
tahdoimme taistelussa toteuttaa. Nämä aatteemme ja aikeemme kokoamme
elokuun 23:ntena lyhyeen ilmoitukseen, jonka lähetämme ylimmälle
armeijanjohdolle ja joka kuului:

"Armeijan yhtyminen suunniteltu elokuun 26:nneksi XX armeijaosaston luo
kiertohyökkäystä varten."

Elokuun 23 päivän iltana jouduin lyhyellä virkistyskävelyllä Nogatin
länsirannalle. Sieltä nähden tarjosivat Saksalaisen ritarikunnan ylpeän
linnan, baltilaisen tiiligotiikan suurimman muistomerkin punaiset
seinät aivan ihmeteltävän kuvan. Ajatuksiin, joita ylevän ritariajan
menneisyys synnytti, sekaantui pakostakin huntuun verhotun
tulevaisuuden mietteitä. Mielialan vakavuutta lisäsivät pakolaiset,
joita kotimaakunnastani kulki ohitse. Se oli surullinen muistutus,
ettei sota kohtaa vain aseellista miestä, vaan että se tuhoamalla
turvattomain elinehdot käy ihmiskunnalle tuhatkertaiseksi vitsaukseksi.

Elokuun 24:ntenä lähdin suppeamman esikuntani keralla automobiililla XX
armeijaosaston kenraalikomennon luo ja jouduin tällöin sille paikalle,
josta pian syttyvä taistelu oli saava nimensä.

Tannenberg! Tuskallisten muistojen sana Saksalaisen ritarikunnan
mahdille, slaavilaisen voitontunteen riemuhuuto, yhä veres historian
muistoissa huolimatta siitä, että tapahtumasta on kulunut yli 500
vuotta. En ollut vielä tähän päivään saakka koskaan ennen käynyt
saksalaisuuden itäisten kulttuurisaavutusten kohtalon kentällä.
Yksinkertainen muistopatsas siellä kertoo sankarillisesta taistelusta
ja sankarikuolemasta. Seisoimme tämän muistopatsaan läheisyydessä
eräinä lähipäivinä, joiden kuluessa Samsonovin venäläisen armeijan
kohtalo muodostui tuhoisaksi tappioksi.

Matkalla Marienburgista Tannenbergiin lisääntyivät vaikutelmat siitä
sotakurjuudesta, joka oli iskullaan kohdannut onnettomia asukkaita.
Teillä tunkeili tavaroineen joukoittain onnettomia pakolaisia, häiriten
osaksi vihollista vastaan marssivain joukkojemme liikkeitä.

Kenraalikomennon esikunnassa tapasin sen luottamuksen ja tahdon, joka
suunnitelmamme onnistumiselle oli välttämätön. Edullisia olivat nekin
vaikutukset, jotka sain joukkojen ryhdistä tällä meidän aluksi
arveluttavimmalla kohdallamme.

Päivä ei tuonut mukanaan perusteellista selvitystä, ei Rennenkampfin
toimiin enempää kuin Samsonovinkaan liikkeihin nähden. Näytti vain
käyvän ilmi, että Rennenkampfin marssinopeus oli koko lailla
verkallinen. Syytä emme voineet saada selville. Narewin-armeijaan
nähden totesimme, että sen päävoimat etenivät XX armeijaosastoa
vastaan. Armeijaosasto siirsi sen painostuksesta takaisinpäin vasenta
siipeään. Tämä liike ei ollut millään tavalla arveluttava. Päinvastoin.
Perässä tunkeva vihollinen on täten vasemmalle hyökkäysryhmällemme,
joka tänään suunnataan Bischofsburgia kohti, yhä enemmän tarjoava
oikean sivustansa. Huomiota herättivät sitä vastoin meille
arveluttavina ne vihollisen liikkeet, jotka näyttivät suuntaantuvan
läntistä sivustaamme ja Lautenburgia kohti. Saimme sen vaikutelman,
että venäläinen aikoi siellä sivuuttaa meidät ja aikoinaan sivusta
ahdistaa meidän oikeanpuolisen ryhmämme valmistelemaa kiertohyökkäystä.
Elokuun 25:s toi meille vähän enemmän selvyyttä Rennenkampfin
liikkeistä. Hänen kolonnansa marssivat Angerappista länttä kohti, siis
Königsbergiä vastaan. Olivatko venäläiset luopuneet alkuperäisestä
toimisuunnitelmastaan? Vai oliko venäläisten johto erehtynyt
liikkeihimme nähden ja otaksuiko se joukkojemme pääosan olevan
linnoituksessa ja sen luona? Joka tapauksessa ei enää näyttänyt olevan
syytä pelkoon, kun Rennenkampfin valtavia massoja vastaan jätimme vain
harson. Samsonov liikkui melkoisen vitkastelevasti, päävoimat
suunnattuina tänäkin päivänä XX armeijaosastoamme vastaan. Venäläisten
oikeanpuolinen sivustaosasto marssi epäilemättä Bischofsburgia kohti,
siis XVII armeijaosastoamme ja I reserviosastoamme vastaan, jotka tänä
päivänä saapuivat tämän pikkukaupungin pohjoispuolella olevaan seutuun.
Mlawan luo keräytyi ilmeisestikin yhä lisää venäläisiä joukkoja.

Tänä päivänä päättyy meidän odotuksemme ja valmistelumme aika. Viemme I
armeijaosastomme XX armeijaosaston oikealle sivustalle. Yleinen
hyökkäys voi alkaa.

Elokuun 26:s on Lautenburgista Bischofsburgiin pohjoisessa
ulottuvan murhaavan kamppailun ensimmäinen päivä. Ei aukottomalla
taistelurintamalla, vaan ryhmätaisteluin, ei yhdellä yhtenäisellä
sotatoimella, vaan iskujaksolla alkaa draaman suoritus, ja näyttämö on
yli sata kilometriä leveä.

Oikealla sivustalla kenraali François johtaa urheita
itäpreussiläisiään. Ne tunkeutuvat Usdauta kohti valloittaakseen
seuraavana päivänä rynnäköllä eteläisen taistelukentän avaimen tällä
kohtaa. Kenraali von Scholtzinkin oiva osasto vapautuu vähitellen
puolustuksen kahleista ja alkaa käydä hyökkäykseen. Katkerampi on
taistelu jo tänä päivänä Bischofsburgin luona. Iltaan saakka siellä
meidän puoleltamme suoritetaan perinpohjaista taistelutyötä.
Voimakkailla iskuilla Mackensenin ja Belowin joukot (XVII armeijaosasto
ja I reserviosasto) ynnä maanpuolustusväki siellä lyövät hajalle
Samsonovin oikean siipiosaston, joka väistyy Ortelsburgiä kohti. Meidän
menestyksemme suuruutta ei kuitenkaan ole vielä mahdollinen saada
selville. Johtajat odottavat seuraavana päivänä uudistuvaa voimakasta
vastarintaa tämän päivän taistelutantereen eteläpuolella. Mutta he ovat
täynnään luottamusta.

Silloin näyttää Rennenkampfin puolelta ilmaantuvan uhkaava vaara.
Ilmoitetaan erään hänen osastoistaan lähestyvän Angerburgin kautta.
Eikö tämä löydä tietä vasemman hyökkäysryhmämme selkään? Lisäksi saapuu
huolestuttavia tietoja vasemman siipemme sivustasta ja selkäpuolelta.
Siellä liikehtii etelässä voimakkaita venäläisiä ratsujoukkoja.
Mahdotonta on saada selville, kulkeeko jalkaväkeä sen perässä.
Taistelun jännitys kohoaa korkeimmilleen. Edessämme on pulma: miksi
muodostuu asema, jos ratkaisu viipyy vielä päiväkausia, kun alueet ovat
niin valtavan laajat ja vihollisen ylivoima niin suuri? Onko ihme, että
vakavat mietteet täyttävät monenkin sydämen; että horjuminen uhkaa
sielläkin, missä tähän saakka on ollut vain lujinta tahtoa; että
epäilykset voittavat alaa sielläkin, missä tähän saakka selvät
ajatukset ovat vallinneet kaikkea? Eikö meidän pitäisi uudelleen
vahvistaa joukkojamme Rennenkampfia vastaan ja mieluummin jättää
toimemme Samsonovia vastaan puolinaisiksi? Eikö ole parempi, ettemme
koeta tuhota Narewin-armeijaa, jotta varmasti välttäisimme oman
tuhomme? Voitamme sisällisen ristiriitamme, pysymme tekemällemme
päätökselle uskollisina ja etsimme edelleenkin hyökkäyksellä kaikin
voimin pulan ratkaisua. Oikea siipi siis arvelematta eteenpäin
Neidenburgia kohti ja vasen hyökkäysryhmä "matkaan kello 4 aamulla ja
toimeen suurimmalla tarmolla", tähän tapaan kuuluu käsky.

Elokuun 27:ntenä käy ilmi, että I reserviosaston ja XVII armeijaosaston
menestys Bischofsburgin luona edellisenä päivänä onkin ollut
ratkaiseva. Vastustaja ei ole vain väistynyt, vaan pakenee
taistelukentältä. Ja vielä huomaamme, että Rennenkampf vain erään
lentäjän mielikuvituksessa marssii selkäämme. Todenteolla hän
edelleenkin etenee verkalleen Königsbergiä kohti. Eikö hän näe, vai
eikö tahdo nähdä, että tuho jo on täydessä käynnissä Samsonovin oikeata
siipeä vastaan ja että se hänen vasemmallakin siivellään kaiken aikaa
kasvaa? Sillä tänä päivänä François ja Scholtz valloittavat rynnäköllä
Usdaun luona ja sen pohjoispuolella olevat vihollisasemat ja voittavat
eteläisen vastustajan. Tunkeutukoon vihollisen keskusta nyt vain
edelleen Allensteiniä--Hohensteiniä kohti, se ei siellä enää saa
voittoa, vaan turmionsa. Meille on asema selvä; saman päivän iltana
käskemme kiertää vihollisen ydinjoukot, sen XIII ja XV armeijaosaston.
Elokuun 28:ntena verinen kamppailu jatkuu. 29:ntenä on suuri osa
venäläisten päävoimista Hohensteinin luona ehdottomasti tuhon oma.
Ortelsburg saavutetaan pohjoisesta, Willenberg Neidenburgin kautta
lännestä. Venäläisiä jää jos kuinka monia tuhansia renkaan sisälle,
joka alkaa sulkeutua. Venäläinen sankarius ei tosin ole vielä lopussa,
suuret joukot taistelevat tässäkin epätoivoisessa asemassa tsaarin
puolesta, pelastaen asekunnian, mutta ei enää taistelua.

Rennenkampf marssii yhä vain levollisesti Königsbergiä kohti. Samsonov
on tuhon oma, vaikka hänen toverinsa vihdoin tekisikin toisen ja
viisaamman johtopäätöksen tilanteen nojalla. Sillä me voimme jo
taistelurintamasta ottaa pois joukkoja turvataksemme tuhotyömme, joka
tapahtuu Neidenburgin--Willenbergin--Passenheimin avarassa syvänteessä
ja joka saa Samsonovin epätoivoissaan turvautumaan kuolemaan. Tästä
syvänteestä alkaa saapua yhä suurempia ja suurempia venäläisiä
vankikolonnia. Niiden määrä ilmaisee yhä selvemmin taistelun tuloksen
kypsyyden. Omituinen sattuma oli, että minä Osterodessa, eräässä niistä
kylistä, joissa taistelun aikana oleskelimme, otin toisen vangiksi
joutuneista komentavista kenraaleista vastaan samassa majatalossa,
jossa vuonna 1881 olin eräällä yleisesikuntamatkalla asunut nuorena
yleisesikuntaupseerina. Toinen esitti itsensä minulle seuraavana
päivänä toimistohuoneiksi ottamassamme koulussa.

Jo taistelujen aikana saatoimme tutustua siihen osaksi oivaan
sotilasaineistoon, joka tsaarilla oli. Minun vaikutelmaini mukaan oli
joukossa epäilemättä sivistyskykyisiä aineksia. Huomasin tässä
tilaisuudessa, samoin kuin jo 1866 ja 1870, kuinka nopeasti saksalainen
upseeri ja sotamies sielullisissa tunteissaan ja asiallisessa
arvostelussaan unohtaa, että vangiksi joutunut vastustaja oli hänen
vihollisensa. Miestemme taisteluvimma lauhtuu hämmästyttävän nopeaan
ymmärtäväiseksi sääliksi ja inhimilliseksi hyvyydeksi. Kasakoita
vastaan vain nousi silloin yleinen viha. Heitä pidettiin kaikkien
niiden eläimellisten raakuuksien tekijöinä, joiden alaisena
Itä-Preussin kansan ja maan täytyi niin julmasti kärsiä. Kasakan huono
omatunto sai kaikesta päättäen hänet, missä ja milloin suinkin voi,
vangiksi joutumisen uhatessa poistamaan ne merkit, jotka osoittivat,
mihin aselajiin hän kuului, -- housujensa leveät nauhat.

Elokuun 30:ntenä yrittää vastustaja idässä ja etelässä vereksin ja
jälleen kootuin joukoin ulkoa päin murtaa saartorenkaamme.
Myszyniecistä, Ostrolenkan suunnalta siis, se siirtää uusia suuria
voimia Neidenburgia ja Ortelsburgia kohti joukkojamme vastaan, jotka jo
ovat kokonaan ympäröineet venäläisten keskustan ja sen vuoksi
lähestyvää vastustajaa kohti kääntävät selkänsä. Vitkastelu on
vaarallista, etenkin, kun Mlawasta lähestyvä viholliskolonna lentäjäin
tuoman tiedon mukaan on 35 kilometrin mittainen, siis sangen
voimallinen. Mutta me pidämme siitä huolimatta kiinni suuresta
päämäärästämme. Samsonovin päävoima on kierrettävä ja tuhottava.
François ja Mackensen työntävät uutta vihollista vastaan reservinsä,
jotka valitettavasti ovat jo heikot. Niiden toimesta raukeaa
venäläisten yritys lieventää Samsonovin tuhoa. Epätoivo on vallannut
saarretut, kun taas mielen laimeus haittaa niiden toimitarmoa, jotka
olisivat voineet tuoda vapautuksen. Tässäkin suhteessa Tannenbergin
taistelukentän tapaukset antavat vahvistuksen vanhoille inhimillisille
ja sotilaallisille kokemuksille.

Tulikehämme taajaan sullottujen, milloin yhtäänne, milloin toisaanne
ryntäileväin venäläisten laumain ympärillä käy hetki hetkeltä
lujemmaksi ja suppeammaksi. Rennenkampf näyttää tänä päivänä aikovan
käydä Königsbergin itäpuolella Deime-linjan kimppuun Labiaun
ja Tapiaun välillä. Hänen sankat ratsujoukkonsa lähestyvät
Landsbergin--Bartensteinin suunnalta Tannenbergin taistelukenttää.
Mutta me olemme jo Allensteinin luo koonneet vahvoja, voitonriemuisia,
vaikka väsyneitä voimia niitä vastaanottamaan.

Elokuun 31:nen on meidän vielä taisteleville joukoillemme
viimeinen sadon päivä, ylikomennollemme harkinnan päivä, miten
sotatoimia on jatkettava, Rennenkampfille peräytymisen päivä
Deimen--Allenburgin--Angerburgin linjalle.

Jo elokuun 29:ntenä oli tapausten kulku sallinut minun ilmoittaa
Kaikkeinkorkeimmalle Sotaherralleni venäläisen Narewin-armeijan
täydellisen tuhon. Vielä samana päivänä sain taistelutantereelle Hänen
Majesteettinsa kiitoksen, isänmaankin nimessä. Siirsin tämän kiitoksen
sydämessäni ja sanoissani esikunnanpäällikölleni ja uljaille
joukoilleni.

Elokuun 31:senä saatoin Keisarilleni ja Kuninkaalleni ilmoittaa
seuraavaa.

"Ilmoitan alamaisimmin Teidän Majesteetillenne, että eilen rengas
venäläisen armeijan suurimman osan ympärillä sulkeutui umpeen. XIII, XV
ja XVIII armeijaosasto on tuhottu. Vankeja on tähän saakka yli 60.000,
joukossa XIII ja XV armeijaosaston komentavat kenraalit. Tykit ovat
vielä metsäin kätkössä, niitä kootaan. Sotasaalis on erinomaisen suuri,
sitä ei voida vielä tarkkaan määrätä. Renkaan ulkopuolellekin jääneet
armeijaosastot, I ja VI ovat saaneet suuria vaurioita, ne jatkavat
paontapaista peräytymistään Mlawan ja Myszyniecin kautta."

Joukkojen ja niiden johtajain aikaansaannokset olivat valtavat.
Divisionat olivat nyt majoittuneet ja Leuthenin taistelun
kiitosvirsi kohosi niiden leiritulilta. Allensteinissa, uudessa
armeijanpäämajassamme, astuin ritarikunnan vanhan linnan läheisyydessä
olevaan kirkkoon jumalanpalveluksen aikana. Papin lukiessa
loppurukousta lankesivat kaikki läsnäolevat, nuoret sotamiehet ja
vanhat nostoväen miehet, äsken koetun valtavan elämyksen alaisina
polvilleen. Heidän sankaritekonsa saivat näin arvokkaan päätöksen.



Masurin-järvien taistelu.


Vielä ei taistelun pauhu Tannenbergin taistelutantereella ollut
vaiennut, kun ryhdyimme valmistelemaan hyökkäystä Rennenkampfin
venäläisen armeijan kimppuun. Elokuun 31:senä saapui ylimmältä
armeijanjohdolta seuraava sähköohje:

    "XI armeijaosasto, kaartin reserviosasto, 8:s ratsuväkidivisiona
    annetaan käytettäväksenne. Kuljetus on alkanut. 8:nnen armeijan
    lähin tehtävä on itärajan puhdistaminen Rennenkampfin armeijasta.

    Äsken lyödyn vastustajan takaa-ajo Varsovaa kohti liikenevillä
    joukoilla on suotava sen johdosta, että venäläiset Varsovasta
    etenevät Schlesiaa kohti.

    Ajateltava 8:nnen armeijan käyttämistä edelleen Varsovan suunnalla,
    kun Itä-Preussin tila sallii."

Käsky oli täydelleen tilanteen vaatimusten mukainen. Se asetti
meille selvän päämäärän ja toimitti meille keinot ja neuvot sen
saavuttamiseksi. Me luulimme voivamme otaksua, ettei Samsonovin
entisestä armeijasta enää ollut jäljellä muuta kuin pirstaleita, jotka
joko jo olivat päässeet Narewin taa turviin taikka olivat sinne
matkalla. Niiden verestys oli huomioon otettava mahdollisuus.
Mutta varmaan siihen kuluisi melko paljon aikaa. Toistaiseksi
näytti riittävältä antaa heikkojen joukkojen pitkin eteläistä
rajakaistalettamme pitää näitä tähteitä silmällä. Loput kaikki oli
vietävä uuteen taisteluun. Ei lisäjoukkojenkaan saanti lännestä
sallinut meidän mielestämme nyt vielä lähettää voimia Narew-linjan yli
etelään.

Mitä sana "Varsova" sähkösanoman jälkiosassa merkitsee, on meille
selvää. Sovitun sotasuunnitelman mukaan piti Itävalta-Unkarin
sotavoimain hyökätä Galitsiasta Venäjän-Puolan itäosaan, painopisteenä
Lublinin suunta, kun taas saksalaisten voimain tuli Itä-Preussista
Narewin poikki ojentaa liittolaiselle kättä. Se oli suuri ja kaunis
ajatus, vaikka siinä asiain nykyisellä kannalla oli arveluttavia
heikkouksia. Se ei ottanut huomioon, että Itävalta-Unkari Serbian
rajalle lähetti voimallisen sotajoukon, eikä sitä, että Venäjä
jo pari viikkoa sodan syttymisen jälkeen saattoi olla rajalla, että
Itä-Preussiä vastaan oli lähetetty 800.000 moskovalaista ja kaikkein
vähimmin sitä, että tuuma jo rauhan aikana kaikkine yksityisseikkoineen
kavallettaisiin Venäjän yleisesikunnalle.

Nyt on Itävalta-Unkarin armeija liian rohkean hyökkäyksen
jälkeen venäläistä ylivoimaa vastaan joutunut mitä vaikeimpiin
rintamataisteluihin, meidän kykenemättä tällä hetkellä suoranaisesti
auttamaan, vaikka sidommekin suuria vihollisvoimia. Liittolaisen tulee
koettaa kestää, kunnes olemme vielä Rennenkampfinkin lyöneet. Vasta
silloin voimme ryhtyä auttamaan, vaikkakaan emme koko voimallamme, niin
kuitenkin sen suurimmalla osalla.

Rennenkampf on, kuten olemme maininneet, linjalla
Deime--Allenburg--Gerdauen--Angerburg. Mitä vihollissalaisuuksia
Masurin-järvien kaakkoispuolisessa seudussa piilee, sitä emme tiedä.
Ainakin Grajewon seutu näyttää epäilyttävältä. Siellä on paljon
levottomuutta. Vielä epäiltävämpi on Niemenin-armeijan selkäpuolella
oleva seutu. Siellä marssitaan herkeämättä ja liikutaan ja kaikesta
päättäen edetään lounatta ja länttä kohti. Rennenkampf saa epäilemättä
lisävoimia. Venäläiset reservidivisionathan on kotimaassaan saatu
taistelukuntoon. Ehkä on niinikään saatu vapaaksi vielä muutamia
armeijaosastoja, joita Venäjän ylin armeijanjohto ei enää luule
tarvitsevansa Puolassa olevia itävaltalaisia vastaan. Lähetetäänkö nämä
joukot Rennenkampfille tai hänen läheisyyteensä joko suoranaiseksi
avuksi tai antamaan meille isku odottamattomalta suunnalta?

Rennenkampfilla on, mikäli voimme arvostella, yli 20
jalkaväkidivisionaa. Hän on alallaan ja jää yhä alalleen meidän
joukkojemme saapuessa lännestä junilla ja marssiessa taisteluun
häntä vastaan. Miksi ei hän käytä suurimman heikkoutemme aikaa,
joukkojemme väsymyksen aikaa, niiden taajaa keskitystä Tannenbergin
taistelukentälle hyökätäkseen kimppuumme? Miksi hän jättää meille aikaa
joukkojemme selvittelyyn, uuteen sijoittumiseen, lepoon, apujoukkojen
tuontiin? Onhan venäläinen päällikkö tunnettu oivaksi sotilaaksi ja
kenraaliksi. Venäjän sotiessa Itä-Aasiassa kaikui Rennenkampfin nimi
kirkkaammin kuin minkään muun venäläisen johtajan. Oliko hänen
silloinen maineensa liioiteltu? Vai onko kenraali väliajalla menettänyt
sotilaalliset ominaisuutensa?

Sotilaan ammatti on usein hämmästyttävän nopeaan uuvuttanut
voimallisiakin luonteita. Siellä, missä vuosi takaperin vielä oli
toimitarmoista älyä, eteenpäin tunkevaa tahtoa, on ehkä nyt vain
hedelmätön pää ja raukea sydän. Tämä on jo usein ollut sotilaallisen
suuruuden traagillinen kohtalo.

Olemme avanneet ja taas sulkeneet Rennenkampfin syntikirjan
Tannenbergiin nähden. Lähtekäämme nyt ajatuksissamme hänen
pääkortteeriinsa Insterburgiin, emme häntä syyttääksemme, vaan
käsittääksemme.

Samsonovin tappio osoitti kenraali Rennenkampfille, ettei saksalaisten
8:nnen armeijan pääosa ollutkaan Königsbergissä, kuten hän oli
otaksunut. Suuria voimia hän kuitenkin edelleenkin otaksuu olevan tässä
valtavassa varuspaikassa. Uskalletulta, liian uskalletulta tuntuu sen
vuoksi marssia sen sivu ja Allensteinin seuduilla hyökätä voitollisen
saksalaisen armeijan kimppuun. Vähintään se olisi epävarma yritys.
Turvallisempaa on jäädä Kurisches Haffin ja Masurin-järvien välisiin
lujiin puolustusasemiin. Näitä asemia vastaan eivät saksalaiset
ensinkään voi pohjoisen puolelta käyttää kierto- ja saartotemppujaan,
etelän puolelta se on sangen vaikeata. Jos he taas hyökkäävät rintamaa
vastaan, syöksytään varalla olevin valtavin reservein heidän tykkitulen
runtelemain joukkojensa kimppuun. Jos he uskaltavat tunkeutua
järvialueen kannasten kautta, mikä näyttää epätodenmukaiselta, niin
hyökätään pohjoisesta heidän kiertokolonnainsa vasempaan sivustaan,
samalla kuin Grajevon suunnalta heidän oikeata siipeään ja selkäänsä
vastaan työnnetään uudestaan muodostettu taisteluryhmä. Ellei mikään
tästä kaikesta onnistu, niin hyvä -- palataan sitten Venäjälle. Venäjä
on suuri, linnoitettu Niemenin linja lähellä. Ei mikään pakollinen
sotatoimi kiinnitä Rennenkampfia sen koommin Itä-Preussiin. Suunniteltu
yhteistoiminta Samsonovin kanssa on mennyt myttyyn ja koska hänen
armeijansa toivorikkaassa etenemisriennossaan tuhoutui, niin on parasta
nyt olla varovainen.

Näin Rennenkampf saattoi ajatella. Ja arvostelijat väittävät, että hän
todella näin ajattelikin. Suurta päätöstä ei tosin kuvastu missään
kohden tätä ajatuksenjuoksua. Se ei liiku mitään rohkeita ratoja. Siitä
huolimatta voi sen toteuttaminen tuottaa meille melkoisia suoranaisia
vaikeuksia ja vaikuttaa arveluttavalla tavalla idän yleiseen
tilanteeseen. Niemenin-armeijan suuri ylivoima mieslukuun nähden olisi
riittänyt hajoittamaan meidän nyt vahvistetunkin 8:nnen armeijan.
Rennenkampfin ennenaikainen peräytyminen taas riistäisi meiltä uusien
sotatoimiemme hedelmät ja tekisi meille Varsovan suunnan ja samalla
Itävallan avustamisen toistaiseksi mahdottomaksi.

Meidän täytyy siis olla samalla sekä varovaisia että toimeliaita. Tämä
kaksinainen vaatimus antaa nyt alkaville liikkeillemme omituisen
luonteen. Rakennamme leveän rintaman, joka ulottuu Willenbergistä
Königsbergin seuduille saakka. Ennen syyskuun 5:ttä tämä on suurin
piirtein tehty, sitten alkaa eteneminen. Neljä armeijaosastoa (XX ja XI
ynnä I reserviosasto ja kaartin reservi) ynnä Königsbergin joukot, siis
verraten suuret voimat, ryhtyvät toimiin Angerburgin--Deimen linjaa,
siis vihollisen rintamaa vastaan. Kaksi armeijaosastoa (I ja XVII)
lähetetään tunkeutumaan järvialueen kautta; 3:s reservidivisiona seuraa
Masurin-järvien eteläpuolitse kiertävän siipemme oikeanpuolisena
päätteenä, kun taas 1:nen ja 8:s ratsuväkidivisiona pysyttelee
osastojen takana valmiina ratsastamaan eteenpäin, heti kun
järvikannakset on avattu. Tässä voimamme Rennenkampfin sivustaa
vastaan. Toiset suhteet siis kuin niissä liikkeissä, jotka johtivat
Tannenbergin voittoon. Pakko turvata joukkomme Rennenkampfin suuria
reservejä vastaan saa meidät täten ryhmittämään voimamme. Näinkin
leviää hyökkäysrintamamme, jossa seisoo 14 jalkaväkidivisionaa, 150
kilometrin pituiseksi. Onko vastustaja sen puhkaiseva?

Lähestymme syyskuun 6:ntena ja 7:ntenä venäläisten puolustuslinjoja ja
tilanne alkaa käydä selvemmäksi. Suuria venäläisjoukkoja Insterburgin
ja Wehlaun luona, ehkä vielä suurempia Nordenburgin pohjoispuolella. Ne
pysyvät toistaiseksi alallaan eivätkä häiritse järjestäytymistämme
taisteluun rintamansa edustalla.

Molemmat oikeanpuoliset armeijaosastomme, I ja XVII, alkavat syyskuun
7:ntenä murtautua järvijonon läpi, 3:s reservidivisiona lyö Biallan
luona loistavassa taistelussa XXII venäläisen armeijaosaston toisen
puoliskon hajalle. Uuden sotatoimemme ratkaiseva vaihe on edessä.
Seuraavina päivinä saamme nähdä, onko Rennenkampf päättänyt ryhtyä
vastahyökkäykseen, onko hänen tahtonsa siihen yhtä voimallinen
kuin keinot. Sen melkoisen ylivoiman lisäksi, joka hänellä jo
ennestään on, näyttää taistelukentälle saapuneen vielä lisää kolme
reservidivisionaa. Odottaako venäläisten johtaja vielä enempää?
Venäjällä on länsirintamallaan yli 3 miljoonaa taistelevaa sotamiestä;
Itävalta-Unkarin sotavoimat ja meidän ovat tästä tuskin kolmasosa.

Syyskuun 8:ntena syttyy taistelu koko rintamalla. Rintamahyökkäyksemme
ei edisty, parempi on menestys oikealla suvellamme. Siellä ovat
molemmat armeijaosastot murtaneet järvisulun ja etenevät nyt pohjoista
ja koillista kohti. Päämääränämme ovat nyt vastustajan selkäyhteydet.
Ratsujoukoillamme näyttää olevan sinne vapaa tie.

Syyskuun 9:ntenä taistelu riehuu edelleen, Angerburgista Kurisches
Haffiin saakka ei rintamalla ole sanottavaa menestystä, järvien
itäpuolella sitä vastoin meikäläiset rohkeasti etenevät,
vaikk'eivät molemmat ratsuväkidivisionamme kykenekään murtamaan
odottamatonta vastarintaa niin nopeaan kuin olisi suotavaa ollut. 3:s
reservidivisiona lyö monta vertaa lukuisamman vastustajan Lyckin luona
ja vapauttaa meidät siis kaikesta huolesta etelän puolelta.

Mutta miten ovat sitä vastoin pohjoisessa asiat? Lentäjämme luulevat
nyt selvään erottavansa kaksi vihollisen armeijaosastoa Insterburgin
luona ja sen länsipuolella ja vielä yhden armeijaosaston on huomattu
marssien lähenevän Tilsitistä päin. Mikä on oleva ohuiksi venytettyjen,
rintamataistelua käyväin armeijaosastojemme kohtalo, jos niitä vastaan
syöksyy 100-pataljoonainen venäläinen ihmisvyöry lujan yhtenäisen
tahdon johtamana? Onko näin ollen järkeä siinä, että me tämän syyskuun
9:nnen iltana sanomme ja toivottelemme: "Rennenkampf, älä väisty
rintamastasi, jota emme voi valloittaa, poimi laakereita hyökkäämällä
keskustastasi!" Luotimme nyt täydelleen siihen, että me voimallisesti
jatkamalla sivustahyökkäystämme voisimme jälleen riistää nämä laakerit
vihollisten johtajalta. Valitettavasti venäläinen johtaja älyää nämä
ajatuksemme; hän ei uskalla ryhtyä niitä voimakeinoilla vastustamaan,
ja laskee siksi aseensa.

Syyskuun 9:nnen ja 10:nnen välisenä yönä tunkeutuvat tiedustelijamme
Gerdauenin luona vihollisen juoksuhautoihin ja huomaavat ne tyhjiksi.
"Vastustaja peräytyy." Tämä sanoma tuntuu meistä uskomattomalta. I
reserviosasto tahtoo paikalla edetä Gerdauenista Insterburgia kohti.
Kehoitamme varovaisuuteen. Vasta syyskuun 10:ntenä puolenpäivän aikaan
täytyy meidän uskoa, että tuo epätodenmukainen ja toivomaton tieto on
oikea. Vastustaja on todella aloittanut yleisen peräytymisen, vaikka
siellä täällä vielä tekeekin tiukkaa vastarintaa, jopa hajanaiseen
hyökkäykseen työntää meitä vastaan suuria joukkoja. Koko rintamamme
etenee, minkä ehtii. Nyt meidän tulee saada oikean siipemme osastot ja
ratsudivisionamme suunnatuiksi jyrkkään koillista kohti Insterburgista
Kownoon johtaville vihollisen yhteyslinjoille.

Riennämme eteenpäin! Jos milloinkaan ja missään, on kärsimättömyys nyt
ymmärrettävissä. Rennenkampf väistyy arvelematta. Hänkin näyttää olevan
kärsimätön. Meidän kärsimättömyytemme tähtää menestykseen, hänen
tuottaa sekaannusta ja hajaannusta.

Niemenin-armeijan osastot marssivat osaksi kolminkertaisissa taajaan
lähekkäin sulloutuneissa kolonnissa Venäjälle päin. Liikkeen suoritus
on verkallinen, sitä on suojattava työntämällä vahvoja voimia perässä
tunkevia saksalaisia vastaan. Siitä syystä varsinkin käydään syyskuun
11:ntenä veristä taistelua Goldapista Pregeliin saakka.

Tämän päivän iltana selviää meille, ettei takaa-ajon suorittamiseen
enää ole käytettävänä kuin muutama päivä. Yleisen aseman kehitys
itäisellä sotanäyttämöllä alkaa vaikuttaa koko painollaan. Tiedämme
enemmän aavistamalla kuin varmoista lähteistä, että liittolaisemme
sotatoimet Puolassa ja Galitsiassa ovat kärsineet haaksirikon. Missään
tapauksessa ei ole ajattelemistakaan, että voisimme hyökätä
Rennenkampfin perässä Niemenin taa. Mutta jottei sotatoimemme suurissa
piirtein vielä viime hetkessä epäonnistuisi, tulee vihollisarmeija
saada niin heikonnetuksi ja runnelluksi, ennenkuin se saapuu Niemenin
linjan suojaan, että joukkojemme pääosa voidaan vapauttaa yhteistyöhön
Itävalta-Unkarin armeijan kanssa; tämä on käynyt kiireelliseksi
pakoksi.

Syyskuun 12:ntena 3:s reservidivisiona saavuttaa Suvalkin, on siis
Venäjän puolella rajaa. Stallupönenin eteläpuolella I armeijaosastomme
on vähällä saada Rennenkampfin eteläisen siiven saarrokseen. Eräiden
takaa-ajavain joukkojen suoritukset ovat loistavat. Ne marssivat ja
taistelevat ja marssivat taas, kunnes sotamiehet uupumuksesta sortuvat.
Toiselta puolen poistamme jo tänään kaartin reserviosaston
taistelurintamasta, varataksemme sen uusiin tehtäviin.

Tänä päivänä saapuu ylikomentomme Insterburgiin, joka syyskuun
11:nnestä alkaen on jälleen saksalaisten käsissä. En siis vain
ajatuksissani, vaan todellisuudessakin olen leveää itäpreussilaista
valtatietä pitkin tullut ohi voitokkaiden itää kohti rientävien
joukkojemme ja länteen päin kulkevain venäläisten vankikolonnain
Rennenkampfin tähänastiseen päämajaan. Vast'ikään tyhjentyneissä
huoneissa merkillisiä venäläisen puolikulttuurin jälkiä. Hajuvesien,
juhtinahan ja savukkeiden tunkeileva haju ei voi hälventää muita
löyhkiä.

Tarkalleen vuotta myöhemmin ajoin eräänä sunnuntaina päivän kestäneeltä
metsästysretkeltä palatessani Insterburgin kautta. Automobiiliani ei
laskettu ajamaan torin poikki, täällä kun piti vietettämän kiitosjuhlaa
sen johdosta, että kaupunki oli vapautettu venäläisvaarasta. Minun
täytyi kiertää toista tietä. Sic transit gloria mundi! Minua ei
tunnettu.

Syyskuun 13:ntena joukkomme saapuvat Eydtkuhneniin ja ampuvat
takaisinpäin tulvivien venäläisten laumoihin. Tykinammuksemme repivät
hajalleen taajaan sulloutuneet joukot, laumavaisto ajaa ne jälleen
kokoon. Valitettavasti emme tänäänkään pääse Wirballenin--Wylkowyszkin
suurelle valtatielle. Vihollinen tietää, että tämä tuottaisi tuhon
suurelle osalle sen ryhdittömiksi tulleista joukoista. Tien
eteläpuolella se syytää sen vuoksi uupuneita joukkojamme vastaan
kaikki, mitä sillä vielä on käytettävänään taistelunhaluista väkeä.
Yksi ainoa päivä on meillä enää käytettävänämme takaa-ajoon.
Sen kuluttua ovat Rennenkampfin joukot paossaan päässeet
Olitan--Kovnon--Vilenyn välisen Niemenin osan länsipuolella oleviin
metsä- ja suoseutuihin. Sinne emme voi tunkeutua niiden perässä.

Syyskuun 15:ntenä taistelut päättyivät. Masurin-järvien taistelu
päättyi Venäjän puolella 4 päivää kestäneen takaa-ajon jälkeen, jolla
meikäläiset etenivät yli 100 kilometriä. Joukkojemme pääosa oli
taistelujen päättyessä valmiina käytettäväksi toisaalla.

En voi tässä tehdä selkoa enää niistä loistavista töistä, joita von der
Goltzin maanpuolustusdivisiona ja muut maanpuolustusjoukot näinä
päivinä suorittivat eteläisellä raja-alueella ja oikeaa sivustaamme
suojellessaan melkein aina Veikseliä myöten; ne kävivät siellä
hyökkäykseen monta vertaa lukuisampaa vihollista vastaan.
Lopputaisteluja näissä kamppailuissa kesti vielä senkin jälkeen, kuin
olin eronnut 8:nnen armeijan komennosta. Joukkomme olivat silloin
tunkeutuneet Ciechanowoon, Przasnysziin ja Augustowoon saakka.



PUOLAN-SOTARETKI.



Ero kahdeksannesta armeijasta.


Syyskuun alussa olimme saaneet Itävalta-Unkarin päämajasta kuulla, että
venäläisten suuri ylivoima oli saanut Lembergin luona olevat armeijat
ylen vaaralliseen asemaan ja että Itävalta-Unkarin 1:sen ja 4:nnen
armeijan eteneminen oli pysäytetty.

Siitä pitäen seurasimme jännityksellä sikäläisiä sotatoimia ja saimme
yhä uusia ja yhä huonompia uutisia. Näiden tapausten kulku selviää
parhaiten alla olevista sähkösanomista:

Meiltä ylimmälle armeijanjohdolle syyskuun 10:ntenä 1914:

    "Minusta näyttää epäiltävältä, voidaanko Rennenkampfia
    ratkaisevasti voittaa, venäläiset kun ovat tänään varhain
    lähteneet peräytymään. Sotatointen jatkamista varten tulee
    kysymykseen armeijan kokoaminen Schlesiaan. Voimmeko toivoa
    saavamme lännestä lisää apujoukkoja? Täältä voidaan luovuttaa
    kaksi armeijaosastoa."

Sähkösanoma lähetettiin syyskuun 10:ntenä, samana päivänä siis, jona
Rennenkampf odottamatta alkoi peräytyä itään päin.

Ylimmältä armeijanjohdolta meille syyskuun 13:ntena 1914:

    "Kaksi armeijaosastoa kiireimmiten vapautettava ja varattava
    lähetettäväksi Krakovaan!..."

Krakovaan? Sepä ihmeellistä! Näin me kummastelemme ja arvailemme asiaa.
Epäröiden lähetämme siis ylimmälle armeijanjohdolle seuraavan
sähkösanoman:

    "Syyskuun 13:ntena 14.

    "Takaa-ajo päättyy huomenna. Voitto näyttää olevan täydellinen.
    Hyökkäys Narewia kohti ratkaisevaan suuntaan mahdollinen noin
    10 päivän kuluttua. Mutta Itävalta pyytää Romanian vuoksi
    suoranaista avustusta siten, että armeija siirretään Krakovaan
    ja Ylä-Schlesiaan. Käytettävänä sitä varten neljä armeijaosastoa
    ja yksi ratsuväkidivisiona. Yksin junallakuljetus kestää noin 20
    päivää. Pitkät marssit itävaltalaisten vasemmalle siivelle. Apu
    saapuisi sinne liian myöhään. Pyydän ratkaisua. Armeijan pitäisi
    joka tapauksessa säilyttää itsenäisyytensä."

Tämä lähetettiin samana päivänä, jona Rennenkampf alkoi kadota Niemenin
rämeihin menetettyään ei vain muutamia höyheniä, vaan kokonaisen siiven
ja muutoinkin koko lailla pahoin pideltynä.

Ylin armeijanjohto vastaa meille syyskuun 14:ntenä

    "Sotatoimia Narewin poikki ei itävaltalaisten nykyiseen tilaan
    nähden enää pidetä menestystä lupaavina. Itävaltalaisten
    suoranainen avustaminen valtiollisista syistä tarpeen.

    Sotatoimet Schlesiasta käsin tulevat kysymykseen.

    Armeijan itsenäisyys säilytetään yhteistoiminnassakin
    itävaltalaisten kanssa."

Siis kuitenkin! -- --

On olemassa eräs kirja, "Sodasta", joka ei milloinkaan vanhene.
Clausewitz on sen kirjoittaja. Hän tunsi sodan ja tunsi ihmiset. Meidän
tuli kuulla hänen neuvojaan, ja kun niitä noudatimme, oli se meille
siunaukseksi. Päinvastainen tuotti onnettomuutta. Hän varoitti
sekoittamasta politiikkaa sodankäyntiin. Kaukana siitä, että nyt näillä
sanoilla tahtoisin tuomita silloin saamani käskyn. Vaikka saatoinkin
vuonna 1914 ajatuksin ja sanoin arvostella, nyt olen päättänyt
oppimääräni karkean todellisuuden koulussa, liittosotaa johtamalla.
Kokemus vaikuttaa arvosteluun lieventävästi ja osoittaa sen
epäpätevyydenkin! Usein tosin olisimme voineet sodan kuluessa viehättyä
ajattelemaan: "Hyvä sen, jonka sotilaallinen omatunto on kevyempi kuin
meidän, joka helpommin kuin me voittaa sotilaallisen vakaumuksen ja
valtiollisten vaatimusten ristiriidan." Valtiollinen virsi, kehno
virsi! Minä ainakin olen sodan aikana harvoin kuullut tässä virressä
sopusointuja, sopusointuja, jotka olisivat sotilaan sydämessä
herättäneet vastakaikua. Toivottavasti on onni toisille tässä suhteessa
suosiollisempi kuin meille, jos isänmaan hätä jälleen kerran vaatisi
taisteluun!

Syyskuun 15:ntenä minun täytyi erota kenraali Ludendorffista.
Hänet oli nimitetty Ylä-Schlesiassa muodostettavan uuden 9:nnen
armeijan esikunnanpäälliköksi. Jo syyskuun 17:ntenä Hänen
Majesteettinsa Keisari määräsi kuitenkin, että minun tuli ottaa vastaan
tämän armeijan johto, mutta samalla myös pitää Itä-Preussin suojaksi
jätettävän 8:nnen armeijan johto, jota armeijaa heikennettiin siten,
että se 9:nnelle luovutti kaartin reserviosaston, XI, XVII ja XX
armeijaosaston ynnä 8:nnen ratsuväkidivisionan. Ero tähänastisesta
yleisesikunnanpäälliköstäni oli siis vain pieni välikohtaus. Mainitsen
tämän vain siksi, että tästäkin seikasta on tehty kaikenlaisia
vääristeltyjä juttuja.

Syyskuun 18:ntena lähden varhain aamulla Insterburgista, 8:nnen
armeijan pääkortteerista, ajaakseni automobiililla kahdessa päivässä
Posenin kautta Schlesian pääkaupunkiin Breslauhun. Matka kävi alussa
viimeisten viikkojen taistelukenttäin poikki, herättäen joukkojamme
kohtaan lämpimiä kiitollisuuden tunteita. Ensinnä autioitten,
poltettujen seutujen kautta, sitten saavuttiin vähitellen
koskemattomammalle alueelle ja kohdattiin vastaantulevaa
maalaisrahvasta, joka jälleen pyrki itää kohti hylkäämilleen
kotipaikoille. Kunnon maalaiskansaa, voimamme parasta perustusta.
Ajatukseni saattelevat sitä sen matkalla talojen ehkä mustille
raunioille, näkyihin, joista se toistasataa vuotta on säilynyt
sotavoimamme kunnollisuuden avulla. Edelleen Veikselille koruttomien
kylien ja kaupunkien kautta, mistä tuskin löytää jälkiä vanhan
länsimaisen kulttuurin loistosta! Tämä on Saksan siirtomaa-asutusta,
johon ei rikkirevitty isänmaamme aikoinaan suinkaan antanut huonoimpia
voimiaan. Sen arvokkain aarre on sen asukkaiden työ ja mielenlaatu.
Yksinkertaista, velvollisuudelleen uskollista kansaa. Minusta tuntuu
ikäänkuin ei Kantin oppia kategorisesta imperatiivista täällä vain
saarnattaisi, vaan ikäänkuin se erikoisen vakavasti käsitettäisiinkin
ja todellisuuden ja toimen maailmaan sovellettaisiin. Melkein kaikki
saksalaiset heimot ovat täällä yhtyneet satojen vuosien raskaaseen
kulttuurityöhön ja tällöin hankkineet sen kovan tahdon, joka on
isänmaalle vaikeina aikoina useinkin tuottanut arvaamatonta hyötyä.

Nämä ja tämäntapaiset vakavat ajatukset liikkuivat minussa matkalla,
eivätkä ne ole myöhemminkään koko hirveän taistelumme aikana minusta
luopuneet. Saksalaiset, suokaa minun koota ne seuraavaan kehoitukseen:

Vyöttäkää itsenne kaikki ei ainoastaan siveellisen ihmisvelvollisuuden
yhdistävällä, kultaisella vyöllä, vaan myös yhtä korkean isänmaallisen
velvollisuuden teräsvyöllä! Vahvistakaa tätä teräsvyötä yhä edelleen,
kunnes siitä tulee teräsmuuri, jonka suojassa tahdotte asua ja
yksinomaan voitte asua Euroopan tyrskyjen keskellä! Uskokaa minua, nämä
tyrskyt eivät asetu. Ei ihmisääni voi niitä karkoittaa, eikä ihmisten
sopimukset heikontaa! Hukka meidät perii, jos tyrskyt tässä muurissa
tapaavat murtuneen kohdan. Siitä tulisi Euroopan kansanaaltojen
muurinmurtaja vielä pystyssä seisovaa saksalaista linnaa vastaan. Sen
on valitettavasti liiankin usein meille historiamme opettanut!

Kevyellä sydämellä en tälläkään kertaa hyvästellyt kotiseutuani. Mutta
vielä raskaammaksi kävi minulle tässä asemassa toinen ero, ero
tähänastisesta itsenäisyydestä.

Tosin ylimmän armeijanjohdon sähkösanoman loppulause tässä suhteessa
kuului lohdulliselta, mutta kuitenkin aavistan, mitä kohtaloa kohti
kuljemme. Tähänastisesta sodankäynnistä en sitä tunne, sillä
sodankäynnin kultainen vapaus oli siinä mitä runsaimmassa mitassa
meille suotu. Mutta asia on minulle edellisistä liittosodista tunnettu.



Eteneminen.


Olimme pitäneet edullisimpana armeijamme kokoamista Kreuzburgin
seuduille Keski-Schlesiaan. Otaksuimme, että meillä siellä olisi
suurempi iskuvapaus ryhtyessämme toimiin venäläisen armeijaryhmän
pohjoista sivustaa vastaan Puolassa, vaikka tosin sen sijoitus ei
siihen aikaan ollutkaan tunnettu. -- "Mahdotonta!"

Soisimme, että armeijamme sallittaisiin edetä, oikea siipi Kielcen
kautta (Puolan keskitse) kulkien. -- "Mahdotonta!"

Soisimme, että melkoisia itävalta-unkarilaisia voimia etenisi
kerallamme ylisen Veikselin pohjoispuolelle Sanin suulle saakka. --
"Mahdotonta!"

Jos kaikki tämä leimataan mahdottomaksi, niin on ehkä vielä koko
sotatoimikin mahdoton tai käy siksi.

Kokoamme siis joukkomme (XI, XVII ja XX armeijaosaston, kaartin
reserviosaston, Woyrschin maanpuolustus-osaston, 35:nnen
reservidivisionan, Bredowin maanpuolustusdivisionan ja 8:nnen
ratsuväkidivisionan) Krakovan pohjoispuolelle, missä ne liittyvät
mitä läheisimmin Itävalta-Unkarin armeijan vasempaan siipeen,
kuten ylin armeijanjohto on käskenyt. Päämajamme sijoitetaan
väliaikaisesti Beutheniin Ylä-Schlesiaan. Syyskuun lopulla lähdemme
rintamaansijoitus-alueelta liikkeelle, keskusta, eikä siis armeijamme
oikea sivusta, Kielceä kohti suunnattuna. Itävalta-Unkarin
armeijanjohto lähettää Krakovan luota pohjoista kohti Veikselin poikki
heikon armeijan, johon kuuluu vain 4 jalkaväkidivisionaa ja 1
ratsuväkidivisiona. Enempää se ei luule voivansa luovuttaa joen
eteläpuolelta. Se aikoo itse tehdä siellä ratkaisevan hyökkäyksen.
Tämäkin liittolaisen suunnitelma on rohkea ja laatijalleen kunniaksi.
Kysyä vain täytyy, onko toiveita, että suuresti heikontunut armeija
kykenee sen suorittamaan kaikesta saamastaan avusta huolimatta.
Epäilyksiäni lieventää se toivo, että venäläinen, huomatessaan
saksalaisten joukkojemme ilmestyvän Puolaan, tuota pikaa työntää
pääjoukkonsa meidän kimppuumme ja että liittolaisellemme täten käy
mahdolliseksi saavuttaa menestystä.

Kuva, jonka liikkeittemme alussa muodostamme asemasta, on epäselvä.
Varmaan tiedämme vain sen, että venäläiset ovat viime aikoina
epäröiden seuranneet Sanin yli Itävalta-Unkarin peräytyviä
armeijoja. Lisäksi viittaavat eräät merkit siihen, että Veikselin
pohjoispuolella on 6-7 venäläistä ratsuväkidivisionaa ja tuntematon
luku rajansuojelus-brigadeja. Ivangorodin luona näytään paraillaan
muodostavan venäläistä armeijaa. Väkeä otetaan siihen ilmeisesti osaksi
niistä armeijoista, jotka edellisissä sotatoimissa ovat seisoneet
vastassamme Itä-Preussissa, osaksi saapuu uusia voimia Aasian
Venäjältä. On myös tietoja siitä, että Varsovan länsipuolella
varustetaan suuria asemia, rintama länttä kohti. Etenemme niin ollen
melko epävarmassa tilanteessa ja saamme varoa yllätyksiä.

Marssimme Venäjän-Puolaan ja saamme paikalla nähdä täydessä loistossaan
sen, minkä eräs ranskalainen kenraali kuvatessaan Napoleonin vuoden
1806 talvisotaretkeä, jolla hän oli mukana, leimaa sikäläisen
sodankäynnin erikois-elementiksi, nimittäin -- lian! Ja lisäksi lian
joka muodossa, ei ainoastaan vapaassa luonnossa, vaan myös niin
sanotuissa ihmisasunnoissakin ja asukkaissa itsessäänkin. Kuljettuamme
rajamme poikki jouduimme kerrassaan toiseen maailmaan. Ehdottomasti
tuli kysyneeksi itseltään: miten on mahdollista, että maanosassamme
Euroopassa Posenin ja Puolan rajapylväät asettavat niin jyrkän eron
saman kansanaineksen kulttuuriasteitten välille? Mihin ruumiilliseen,
siveelliseen ja aineelliseen kurjuuteen onkaan Venäjän valtiohallinto
jättänyt nämä maanääret, kuinka vähän sivistäviä voimia onkaan
puolalaisten ylimyspiirien ylihienostus päästänyt tihkumaan sorron
alaisiin alempiin kerroksiin! Heti ensi vaikutusten jälkeen näytti
minusta kysymyksenalaiselta, voitaisiinko näiden syväin rivien ilmeistä
valtiollista välinpitämättömyyttä kohottaa esimerkiksi papiston
vaikutuksen avulla korkeampaan pyrkimykseen, joka olisi voinut kehittyä
niin pitkälle, että ne vapaasti olisivat yhtyneet meidän rinnallamme
taistelemaan.

Pohjattomat tiet ehkäisevät suunnattomasti liikkeitämme. Vastustaja
pääsee niiden perille ja ryhtyy vastatoimiin. Venäläinen tuo
itävaltalaisia vastassa olevalta rintamalta puolen tusinaa
armeijaosastoja, ilmeisestikin aikoen työntää ne rintamaamme vastaan
Veikselin poikki Ivangorodin eteläpuolella.

Lokakuun 6:ntena pääsemme Opatovin ja Radomin kautta Veikselille. Ne
vihollisjoukot, joita oli ollut joen länsipuolella, olimme ajaneet
takaisin. Nyt alkaa kuitenkin tuntua, että pohjoista siipeämme
uhkaa vaara Ivangorodista ja Varsovasta käsin. Näissä oloissa on
sotatointemme jatkaminen itää kohti Veikselin poikki Ivangorodin
eteläpuolella toistaiseksi mahdotonta. Meidän täytyy ensinnä
pohjoisessa tehdä vastustajamme kanssa tili. Kaikki muu riippuu siitä,
kuinka siellä odotettavat melkoiset taistelut päättyvät. Syntyy
omituinen strateeginen tilanne. Vihollisen armeijaosastojen pyrkiessä
Veikselin toista puolta Galitsiasta Varsovaa kohti, liikkuvat
meikäläisetkin joukot joen tällä puolella pohjoista kohti samaan
suuntaan. Vihollinen työntää Ivangorodin kohdalla ja sen eteläpuolella
Veikselin poikki suuria voimia estääkseen meitä marssimasta vasemmalle.
Katkerilla taisteluilla ne työnnetään takaisin ylimenopaikoilleen; emme
kuitenkaan kykene täydelleen karkoittamaan vihollista länsirannalta.
Kahden päivämarssin päässä Varsovasta etelään kohtaa kenraali von
Mackensenin johtama vasen siipemme ylivoimaisia vihollisjoukkoja ja
työntää ne linnoitusta kohti. Mutta noin päivämatkan päässä
linnoituslinjasta seisahtuu hyökkäyksemme.

Varsovan eteläpuolisella taistelukentällä saamme tärkeimpänä
saaliinamme käsiimme venäläisen käskyn, josta saamme selvän käsityksen
vastustajan voimista ja aikeista. Sanin suulta Varsovaan saakka on
meillä sen mukaan vastassamme 4 venäläistä armeijaa; siis noin 60
divisionaa meidän 18 divisionaamme vastaan. Yksin Varsovasta on
lähetetty 14 vihollisdivisionaa meidän 5 divisionaamme vastaan. Siis
noin 224 venäläistä pataljoonaa 60 saksalaista vastaan. Vihollisen
ylivoima on vielä suurempi sen johdosta, että jalkaväkemme edellisissä
taisteluissa Itä-Preussissa ja Ranskassa ynnä äskeisillä pitkillä ja
rasittavilla marsseilla -- se on kulkenut yli 300 kilom. 14 päivässä
pohjattomilla teillä -- on huvennut vähempään kuin puoleen, jopa
osittain vähempään kuin neljäsosaan alkuperäisestä lukumäärästään.
Meidän taisteluvoimamme on näin heikennyt, kun taas vastassamme ovat
äsken saapuneet täysilukuiset siperialaiset armeijaosastot,
tsaarivaltakunnan valiojoukot!

Vastustajan aikomus on kiinnittää meidät Veikselin varrelle ja tuhota
meidät Varsovasta suunnatulla ratkaisevalla iskulla. Tämä suuriruhtinas
Nikolai Nikolajevitshin suunnitelma oli ehdottomasti suuri, vieläpä
suurin kaikista hänen suunnitelmistaan, joihin olen tutustunut. Ja
minun käsitykseni mukaan se pysyikin hänen suurimpanaan siihen asti,
kunnes hänen täytyi lähteä Kaukasiaan.

Syksyllä 1897 suuriruhtinas puhutteli minua Homburgin asemalla
keisarimanööverin jälkeen, ja keskustelu koski varsinkin tykistön
käytäntöä. Nyt Puolassa sitä vastoin kohtasin venäläisten ylipäällikön
ensi kerran välittömästi in praxi, sillä Itä-Preussissa hän näytti
oleskelleen vain ohimennen katsojana. Jos hänen sotatoimensa onnistuu,
niin ei tuho uhkaa ainoastaan 9:ttä armeijaa, vaan koko itärintamaa,
Schlesiaa, vieläpä koko kotimaata. Mutta me emme nyt saa antaa valtaa
niin synkille ajatuksille, meidän tulee keksiä keinoja ja teitä
uhkaavan vaaran torjumiseksi. Päätämme sen vuoksi pitää kiinni
Veikselin linjasta Ivangorodista etelään ja viedä kaikki voimat, mitä
sieltä suinkin irti saamme, vasemmalle suvellemme ja niillä hyökätä
Varsovan eteläpuolella vastustajamme kimppuun siinä toivossa, että
saamme sen lyödyksi, ennenkuin sinne ilmestyy uusia vihollisjoukkoja.

Kiire on nyt tarpeen! Pyydämme sen vuoksi Itävalta-Unkaria lähettämään
paikalla kaikki joukot, mitä sillä suinkin on vapaina, Veikselin
vasempaa puolta myöten Varsovaa vastaan. Itävalta-Unkarin armeijan
ylikomento osoittaa täydelleen käsittävänsä tilanteen, mutta esittää
kuitenkin epäilyksiä, jotka eivät ole varsinkaan tähän tilanteeseen
sopivia. Itävalta-Unkari, jonka avuksi olemme rientäneet, on valmis
auttamaan meitä, mutta se lupaa vain vapauttaa joukot, jotka olemme
jättäneet Veikselin linjalle, mikä keino on hidas ja aikaa kysyvä. Näin
tosin vältetään saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen
sekaantuminen, mutta koko sotatoimi joutuu epäonnistumisen vaaralle
alttiiksi. Vastaehdotuksemme eivät saa mitään aikaan. Näin on meidän
siis mukautuminen liittolaistemme toivomuksiin.



Peräytyminen.


Se, mitä olemme pelänneet, toteutuu. Varsovasta kumpuaa esiin yhä uusia
joukkoja ja kauempana sen alapuolellakin kulkee niitä Veikselin poikki.
Pitkälle venytetyt taistelulinjamme pidättävät vihollista otsapuolella,
mutta se uhkaa yhä kauemmaksi länttä kohti ylivoimaiseksi kehittyen
tunkeutua vasemman sivustamme ympäri. Asema ei voi eikä saa pysyä kauan
semmoisena. Koko yhteistä sotatointamme ei uhkaa ainoastaan
pysähtymisen vaara, se voi kärsiä haaksirikonkin. Niin, voi milt'ei
sanoa, että se jo on kärsinyt haaksirikon, toivottua menestystä kun ei
ole saavutettu ylisen Veikselin eteläpuolella, Galitsiassa, vaikka
vastustaja tuo sieltä 9:ttä armeijaamme vastaan valtavia määriä ja siis
on liittolaistemme kohdalla heikontanut voimiaan. Joka tapauksessa
meidän täytyy tehdä se raskas, joukkojemme kesken alussa pettymystä
herättävä päätös, että irtaannumme uhkaavasta kierroksesta ja koetamme
toisella tavalla päästä vaarasta. Varsovan taistelutanner jätetään
yöllä lokakuun 19:ttä vasten vastustajan haltuun. Jottei meidän
tarvitsisi jo nyt luopua yrityksestämme, peräytämme Varsovan edustalla
Mackensenin johdolla taistelevat joukkomme Rawan-Loviczin luo asemiin,
noin 70 kilometrin päähän linnoituksesta länteen. Toivomme venäläisen
törmäävän tätä itää kohti suunnattua rintamaa vastaan. Sitten tahdomme
niillä joukoillamme, jotka itävaltalaiset ovat vapauttaneet Ivangorodin
luota, etelästä käsin iskeä ratkaisevan iskun Veikselin suuressa
kaarteessa olevan venäläisen armeijaryhmän voimallisinta osaa vastaan.
Tämän suunnitelman toteuttamisen edellytyksenä on, että Mackensenin
joukot kestävät venäläisten armeijamäärien törmäyksen, ja että
itävalta-unkarilaisten joukkojen puolustus Veikselin luona on niin
vankka, että aiottu hyökkäyksemme venäläisten sivustavaikutusta vastaan
on idän puolelta varmasti suojattu. Tämän viimemainitun tehtävän
suoritusta liittolaisemme pitää Veikselin-asemain lujuuden vuoksi
yksinkertaisena. Itävaltalaisten armeijanjohto teki kuitenkin tämän
tehtävän itselleen vaikeammaksi sen kautta, että se, tosin sillä hyvää
tahtoaan osoittaen, koetti omastakin puolestaan antaa valtavan iskun.
Se päätti jättää Veikselin ylimenopaikat Ivangorodin luona ja sen
pohjoispuolella vastustajalleen vapaiksi ja sitten hyökätä vastustajan
kolonnain kimppuun niiden siirtyessä rannalta toiselle. Rohkea
suunnitelma, joka rauhan aikana leikkisodissa ja manöövereissä
suorituksessa ja arvostelussa käy usein täydestä ja jonka sotamarsalkka
Blücher ja hänen Gneisenaunsa sodassakin loistavasti toteuttivat
Katzbachin luona. Mutta vaarallinen on moinen yritys aina, etenkin
ellei joukkoihin ole ehdottomasti luottamista. Varoitamme sen vuoksi
siitä. Mutta suotta! Venäläisten ylivoima pääsee siis Ivangorodin luona
Veikselin yli; itävalta-unkarilaisten joukkojen vastahyökkäyksellä on
alussa menestystä, mutta pian se raukeaa ja muuttuu lopulta
peräytymiseksi.

Mitä hyödyttää meitä enää, vaikka venäläisten ensimmäiset rynnäköt
Mackensenin uutta rintamaa vastaan menevätkin myttyyn? Suunnitellun
hyökkäyksemme oikea sivusta on liittolaisemme peräytymisen johdosta
jäänyt suojattomaksi. Meidän täytyy heittää tämä sotatoimemme kesken.
Minusta näyttää parhaalta, että peräytymistä jatkaen vapautamme
kätemme, voidaksemme myöhemmin jälleen muualla iskeä. Tämä päätös
kypsyy minussa päämajassamme Radomissa, aluksi vain pääpiirtein, mutta
kuitenkin siksi selvään, että se riittää seuraavien toimien johdoksi.
Yleisesikunnan päällikköni ei siitä hellitä, hänen jättiläisvoimansa on
sen toteuttamiseksi pitävä huolta kaikesta, siitä olen varma.

Tosin liittyy suunnitelmaani vakavia epäilyksiäkin. Mitä sanoo kotimaa,
kun peräytyessämme lähestymme sen rajoja? Olisiko ihme, jos Schlesia
vapisee? Siellä muistetaan venäläisten hävitykset Itä-Preussissa,
ryöstöt, turvattomain raastaminen kodistaan ja muu kurjuus. Rikas
Schlesia, missä on niin valtavaksi kehittynyt kaivosteollisuus ja missä
muu teollisuus niin kukoistaa, molemmat seikkoja, joita sodankäyntimme
tarvitsee yhtä kipeästi kuin jokapäiväistä leipää! Sodassa ei noin vain
viitata kädellä karttaan ja sanota: "Minä luovutan tämän maan!" Ei saa
ajatella vain sotilaallisesti, täytyy ajatella myös taloudellisesti; ja
puhtaasti inhimillisetkin tunteet tunkevat mieleen. Usein juuri nämä
ovatkin vaikeimmat karkoittaa mielestä.

Lokakuun 27:ntenä alkaa peräytymisemme pääpiirtein Czenstochowin
suuntaan. Hävittämällä perin pohjin rautatiet ja maantiet tahdomme
pidättää taajaan sulloutuneita venäläisjoukkoja, kunnes olemme
täydelleen irtaantuneet niistä ja kunnes ennätämme panna alkuun uuden
sotatoimen. Armeija peräytyy Widawkan ja Warthen taa, vasen siipi
Sieradzin seuduille; päämaja lähtee Czenstochowiin. Venäläinen seuraa
alussa kintereillämme, sitten välimatka pitenee. Täten on tämä mitä
jännittyneimpäin sotatilanteiden hurja vaihtelu saanut toistaiseksi
ratkaisunsa.

En tahdo jättää tässä tilaisuudessa mainitsematta, että meitä uhkaavain
vaarain huomaaminen ajoissa kävi helpommaksi sen käsittämättömän
varomattomuuden, jopa tekisi mieli sanoa naivisuuden johdosta, jota
venäläinen osoitti kipinälennätinyhteyksiensä käytössä. Lukemalla
vihollisen kipinäsanomia saimme useinkin tiedon sekä vihollisen
joukkojen sijoituksesta että vielä aikomuksistakin. Huolimatta tästä
olojen harvinaisesta suosiollisuudesta asettivat eri tilanteet, etenkin
kun vihollisella oli mieslukuun nähden niin suuri ylivoima, ylimmän
johdon hermot sangen kovalle koetukselle. Mutta minä tiesin, että
alempi johto oli lujasti käsissämme ja luotin ehdottomasti siihen, että
joukot tekevät, mitä suinkin oli inhimillisesti mahdollista. Tämmöinen
kaikkien yhteisponnistelu on tehnyt meille mahdolliseksi suoriutua mitä
vaarallisimmistakin tilanteista. Mutta eikö tämä ollut vain lopullisen
tuhomme siirtämistä tuonnemmaksi? Vihollinen ainakin riemuitsi siinä
uskossa. Se piti meitä ilmeisestikin täydelleen lyötyinä. Ehkä oli tämä
sen käsitys meille onneksi, sillä marraskuun 1:senä ilmoitti venäläinen
kipinäsanoma: "Kun näin on ajettu vihollista takaa 120 virstaa, on aika
jättää takaa-ajo ratsuväen toimeksi. Jalkaväki on uupunut, tarpeiden
kuljetus vaikea." Voimme siis hengähtää ja harkita uusia suunnitelmia.

Tänä marraskuun 1:senä nimitti Hänen Majesteettinsa Keisari minut
kaikkien idässä olevain saksalaisten sotavoimain ylipäälliköksi, sitä
paitsi ulotettiin käskyvaltani Saksan itäisiin raja-alueihin. Kenraali
Ludendorff jäi esikunnanpäällikökseni. 9:nnen armeijan johto uskottiin
kenraali von Mackensenille. Pääsimme siten armeijan välittömästä
hoidosta; sitä määräävämmäksi kävi vaikutuksemme kokonaisuuteen.

Päämajaksemme valitsimme Posenin. Ennenkuin kuitenkaan vielä sinne
muutamme, tehdään Czenstochowissa marraskuun 3:ntena päätös uusien
sotatoimiemme suhteen taikka ehkä paremmin sanoen, uudet aikeet saavat
lopullisen muotonsa.



Vastahyökkäyksemme.


Uusi suunnitelma perustuu seuraaviin näkökohtiin: Jos nykyisessä
sijoituksessamme koettaisimme rintaman kohdalta torjua vastassamme
olevan 4:nnen armeijan hyökkäyksen, niin päättyisi taistelu musertavaa
ylivoimaa vastaan arvatenkin samalla tavalla kuin Varsovan edustalla.
Schlesiaa ei siis tällä tavalla ole mahdollinen pelastaa vastustajan
hyökkäykseltä. Tämä tehtävä voidaan ratkaista vain hyökkäyksellä. Mutta
hyökkäys paljon ylivoimaisemman vihollisen otsapuolta vastaan tietenkin
murskautuisi. Meidän tulee koettaa suunnata se vihollisen avointa
tai vain heikosti suojattua sivustaa vastaan. Vasemman käteni
heilautusliikkeellä valaisin ensimmäisessä keskustelussamme tätä
ajatusta. Jos Lodzin seuduilta etsimme vihollisen pohjoista siipeä,
niin täytyy meidän siirtää hyökkäysvoimamme Thorniin saakka.
Tämän linnoituksen ja Gnesenin välille suunnitellaan siis uusi
rintamaansijoituksemme. Erkanemme täten kauas Itävalta-Unkarin
vasemmasta armeijansiivestä. Czenstochowin seudulle aiomme jättää
vain heikkoja saksalaisia voimia näiden joukossa Woyrschin pahoin
runnellun maanpuolustus-osaston. Ehtona siirrollemme vasempaan
on että Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento tuo meidän pohjoista
kohti marssivien joukkojemme sijaan Czenstochowin seudulle 4
jalkaväkidivisionaa Karpaattien rintamalta, joka ei tällä haavaa ole
uhattuna.

Uusi sijoittumisemme rintamaan Thornin--Gnesenin seuduille jakaa kaikki
liittolaissotavoimat idässä kolmeen suureen ryhmään. Ensimmäisen
muodostaa Itävalta-Unkarin armeija ylisen Veikselin kahden puolen,
molemmat jälkimmäiset 9:s ja 8:s armeija. Näiden kolmen ryhmän välillä
olevia aukkoja emme voi sulkea täysitehoisilla taistelujoukoilla.
Meidän täytyy pistää itävaltalaisten ja meidän 9:nnen armeijamme
väliseen 100 kilometrin levyiseen aukkoon etupäässä äsken muodostettuja
joukkoja. Näiden hyökkäysvoima on jo itsessään pienempi ja lisäksi
täytyy niiden rintamalla mahtavaa venäläistä ylivoimaa vastaan
levittäytyä niin laajalle alalle, että ne oikeastaan muodostavat vain
ohuen harson. Pelkästään lukumäärän mukaan katsottuna ei venäläisten
tarvitse muuta kuin lähteä liikkeelle Schlesiaa kohti, kun tämä
vastarinta on murrettu. Thornissa olevan 9:nnen armeijan ja Itä-Preussin
itäosissa olevan 8:nnen armeijan välillä on enimmäkseen vain
rajavartiastoa, jonka vahvistuksena ovat Thornin ja Graudenzin
pääreservit. Näitä joukkoja vastassa on Varsovan pohjoispuolella
Veikselin ja Narewin pohjoisrannalla vahva venäläinen ryhmä, johon
kuuluu suunnilleen 4 armeijaosastoa väkeä. Tämä venäläinen ryhmä voisi,
jos se lähetettäisiin liikkeelle Mlavan kautta, vielä palauttaa saman
tilanteen, joka vallitsi elokuun lopulla ennen Tannenbergin taistelua.
8:nnen armeijan selkäpuoli näyttää siis olevan uudelleen, vieläpä
arveluttavasti uhattuna. Tästä asemasta Schlesiassa ja Itä-Preussissa
tulee 9:nnen armeijan hyökkäyksen venäläisten päävoimien vain heikosti
suojattua sivustaa vastaan Lodzin suunnalla vapauttaa meidät. Selvää
on, että ellei hyökkäys nopeaan menesty, on tämä armeija vetävä
vastaansa vihollislaumat joka taholta. Tämä vaara on sitä suurempi, kun
meillä ei ole riittävän suurta lukua eikä riittävän täysipätöisiäkään
joukkoja voidaksemme ankarilla kestävillä hyökkäyksillä rintaman
puolelta kiinnittää sekä Veikselin suuressa kaarteessa olevat
venäläiset sotaväkilaumat että nekin vihollisosastot, jotka ovat
Veikselin keskijuoksun pohjoispuolella, taikka edes mainittavaa aikaa
pettää niitä. Tosin me siitä huolimatta aiomme antaa joukkojemme
kaikkialla käydä hyökkäykseen, mutta vaarallinen erehdys olisi
kuitenkin toivoa siitä liian suuria.

Kaikki hyökkäyskykyiset joukot, mitä suinkin voidaan vapauttaa miltä
suunnalta tahansa, on tuotava 9:nnen armeijan vahvistukseksi. Se
suorittaa ratkaisevan iskun. Miten uhattu 8:nnen armeijan asema
lieneekin, sen täytyy 9:nteen armeijaan luovuttaa 2 armeijaosastoa.
Äsken vapautetun maakunnan puolustusta ei näissä oloissa tosin enää
voida suorittaa Venäjän valtakunnan rajalla, vaan se on siirrettävä
taemmaksi järvialueelle ja Angerapille; se oli raskas päätös, 9:nnen
armeijan koko miesluku saadaan näillä mainituilla toimenpiteillä
kohoamaan 5 1/2:ksi armeijaosastoksi ja 5:ksi ratsuväkidivisionaksi.
Viimeksi mainituista tuodaan kaksi länsirintamalta. Suurempia voimia ei
ylin armeijanjohto meidän vakavista esityksestämme huolimatta luule
voivansa sieltä vapauttaa. Se toivoo tähän aikaan yhä, että Ypernin
taistelu on päättyvä suotuisasti. Uudelleen ja koko laajuudessaan ja
merkityksessään tulevat jälleen esiin ne vaikeudet, joita sodankäynti
kahdella rintamalla tuottaa.

Meidän puolellamme vallitseva voimien vähemmyys on taaskin korvattava
nopeudella ja toimitarmolla. Olen varma siitä, että armeijanjohdot ja
väki tässä suhteessa täyttävät kaiken, mikä yleensä on inhimillisesti
mahdollista. Jo marraskuun 10:ntenä on 9:s armeija valmiina
hyökkäämään, 11:ntenä se lähtee liikkeelle, vasen siipi pitkin
Veikseliä, oikea Warthen pohjoispuolella. Aika onkin jo täperällä,
sillä käy jo ilmeiseksi, että vastustajakin aikoo edetä. Vihollisen
kipinäsanomasta saamme tietää, että luoteisrintaman armeijain, toisin
sanoen kaikkien venäläisten voimien Itämerestä läpi koko Puolan on
marraskuun 14:ntenä lähdettävä liikkeelle tunkeutuakseen syvälle
Saksaan. Riistämme aloitteen Venäjän ylipäälliköltä, ja kun hän 13
päivänä älyää suunnitelmamme, ei hän uskallakaan iskeä Schlesiaa
vastaan suurta iskuaan, vaan työntää kaikki irti saatavat voimansa
meidän hyökkäystämme vastaan. Schlesia on sen kautta toistaiseksi
pelastettu, sotatoimiemme ensimmäinen tarkoitus on saavutettu.
Kykenemmekö sen lisäksi saamaan aikaan suuren ratkaisun? Vihollisen
ylivoima on kaikkialla valtava. Siitä huolimatta toivon suuria!

Menisin tämän kirjan kehysten ulkopuolelle, jos yrittäisin luoda
vaikkapa vain jonkinmoista yleissilmäystä niihin sotatapauksiin, jotka
yhdessä tunnetaan "Lodzin taistelun" nimellä.

Hyökkäykseen ja puolustukseen, kiertämiseen ja kierrokseen joutumiseen,
läpimurtautumiseen ja murron alaiseksi joutumiseen nähden tämä
kamppailu molemmin puolin tarjoaa kerrassaan sekamelskaisen kuvan.
Kuvan, joka järkyttävässä hurjuudessaan voittaa kaikki taistelut, mitä
itärintamalla on tähän saakka raivonnut!

Yhdessä Itävalta-Unkarin kanssa meidän onnistui panna sulku puolen
Aasian tulvaa vastaan.

Tämän Puolan sotaretken taistelut eivät kuitenkaan päättyneet Lodzin
luona, vaan niitä pidettiin molemmin puolin edelleenkin vireillä.
Meille tuli lännestä uusia voimia, mutta vain vähän vereksiä,
enimmäkseen semmoisia, joiden tahto oli hyvä, mutta voimat puoleksi
kuluneet. Osaksi ne oli otettu yhtä raskaasta, ehkä vielä
raskaammastakin kamppailusta, kuin minkä me olimme suorittaneet,
nimittäin Ypernin taistelusta. Siitä huolimatta koetimme niillä saada
pysähdytetyn venäläistulvan peräytymään. Ja todella näytti jonkun aikaa
siltä kuin se meille onnistuisi. Lopulta osoittautuivat voimamme
kuitenkin tälläkin kertaa, samoin kuin Lodzinkin taisteluissa,
riittämättömiksi moiseen kamppailuun suunnattominta ylivoimaa vastaan,
mikä sotatantereella on milloinkaan vastassamme ollut. Olisimme voineet
saada aikaan enemmän, elleivät apuvoimat olisi saapuneet niin pisara
pisaralta, jos siis olisimme voineet yhtaikaa käyttää niitä. Mutta näin
ollen suunnaton slaavilainen jyrä, jonka tahdoimme vierittää itään
takaisin, liikkuikin enää vain kappaleen matkaa ja sitten jälleen pysyi
alallaan liikkumattomana. Voimamme lannistui, mutta se ei lannistunut
vain taistelussa, vaan myös -- liejussa.

Vasta alkava talvi kytki lannistaviin kahleihinsa sekä ystävän että
vihamiehen toiminnan. Lumi ja jää hautasi alleen linjat, jotka olivat
jo taistelussa vakiintuneet. Kysymys oli nyt: kumpi on tulevina
kuukausina ensin saava nämä vakiintuneet linjat järkkymään?



1915.



Sodan ratkaisun kysymys.


Saksan ja sen armeijan toimet vuonna 1914 saavat koko sankarillisessa
suuruudessaan täyden oikeutetun tunnustuksen vasta sitten, kun totuus
ja oikeus jälleen pääsee vapaasti määräämään, kun vastustajaimme
propaganda ja sen maailman mielipidettä harhaan johtava menettelytapa
ovat paljastetut ja kun kriitillinen saksalainen itseraatelu väistyy
levollisen ja maltillisen arvostelun tieltä. En epäile, että tämä
kaikki vielä tapahtuu.

Huolimatta kaikkien aikaansaannostemme suuruudesta puuttui valtavalta
työltä, johon meidät oli pakotettu, kuitenkin loppusuoritus. Tähän
saakka oli taistelulla saavutettu vain hetkellinen pelastus, sitä
vastoin ei ratkaisevaa voittoa. Ensimmäinen vaihe, joka siihen
vaadittiin, oli ratkaisu edes toisella rintamallamme. Meidän täytyi
päästä siitä sodallisesta, valtiollisesta ja taloudellisesta
saarroksesta, joka meitä kuristi ja siveellisestikin uhkasi meidät
tukehduttaa. Syyt siihen, miksi menestystä ei oltu tähän saakka saatu,
olivat riidanalaiset ja siksi jäävät. Tosiasiana pysyy, että ylin
armeijanjohtomme, joka oli tahtonut päästä nopeaan ratkaisuun lännessä,
oli katsonut olevansa pakotettu liian aikaisin lähettämään itään suuria
voimia. Eikö tähän päätökseen myös suuressa määrin vaikuttanut se, että
lännessä silloin saavutetulle menestykselle annettiin liian suuri
merkitys, siihen en tahdo puuttua. Joka tapauksessa oli seurauksena
puolinaisuus; toisesta päämäärästä oli luovuttu, toista ei ollut
saavutettu.

Lukuisissa keskusteluissa upseerien kanssa, jotka olivat perehtyneet
tapausten kulkuun läntisellä sotanäyttämöllä elokuussa ja syyskuussa
1914, koetin muodostaa oikean käsityksen niistä seikoista,
jotka kävivät meille niin sanotussa Marnen taistelussa niin
turmiollisiksi. En luule, että yksi ainoa syy aiheutti sen, että suuri,
epäilemättä oikea sotasuunnitelmamme kärsi haaksirikon. Koko joukko
epäsuotuisia asianhaaroja kääntyi meitä vastaan. Näihin luen sen
periaatteen miedontamisen, että oikean siiven tulee olla voimakas
rintamaansijoituksessa, liian voimallisen vasemman siiven takertumisen
alemman johdon väärän itsenäisen toiminnan vuoksi, Pariisin
lujasti linnoitettuun suureen ratasolmukohtaan sisältyvän vaaran
tuntemattomuuden, ylimmän armeijanjohdon riittämättömän puuttumisen
armeijain liikkeihin ja ehkä senkin, että jotkut päälliköt taistelun
ratkaisevassa vaiheessa hankkivat puutteellisesti selvyyttä asemasta,
joka ei itsessään ollut epäedullinen. Historiantutkimuksella ja
arvostelulla on tässä kiitollinen työmaa edessään.

Mutta mitä varmimpana vakaumuksenani tahtoisin lausua, että ensimmäisen
toimisuunnitelmamme myttyyn meneminen lännessä ei suinkaan tehnyt
sodan jatkamista meille toivottomaksi, vaikka se meille tuottikin
arveluttavan vaaran. Ellei tämä olisi ollut vakaumukseni, olisin jo
syksyllä 1914 pitänyt velvollisuutenani esittää tämän esimiehilleni,
vieläpä korkeimmalle sotaherralleni. Armeijamme oli osoittanut niin
loistavia ominaisuuksia, jotka kaikkialla veivät vastustajista voiton,
että minun mielipiteeni mukaan ratkaisu oli mahdollinen aluksi ainakin
toisella sotanäyttämöllämme, jos voimamme asianmukaisesti koottiin. Se
oli mahdollinen, vaikka vihollisen ylivoima mieslukuun nähden
kasvamistaan kasvoi.

Lännessä vaiko idässä? Tässä oli ehdottomasti kysymys, jonka
ratkaisusta kohtalomme riippui. Tämän kysymyksen ratkaisemisessa ei
minulle ylimmän armeijanjohdon puolelta tietystikään voitu myöntää
ratkaisevaa sananvaltaa. Vastuu oli kokonaan ja yksinomaan sen
hartioilla. Minulla oli kuitenkin mielestäni oikeus ja samalla
velvollisuuskin esittää mielipiteeni tässä suhteessa vapaasti ja
avoimesti.

Vallitsevassa mielipiteessä oli perinnäisenä voimassa se käsitys, että
ratkaisun tuli tapahtua lännessä. Voi ehkä sanoa, että se mielipide oli
kansallinen. Lännessä seisoi se vihollinen, jonka kiihkomieliset
yllytykset eivät rauhan aikana suoneet meille lepoa. Mutta siellä
seisoi nyt sekin vastustaja, joka meille kaikille ominaisen käsityksen
mukaan edusti Saksan tuhoamiseen tähtäävää voimaa. Sen rinnalla
pidettiin meillä jotenkin yleisesti Venäjän pyyteitä Konstantinopoliin
nähden ymmärrettävinä; sen pyyteitä Itä- ja Länsi-Preussiin nähden ei
pidetty vakavina.

Saksan sodanjohto saattoi siis ottaa varmana asiana lukuun, että
isänmaan johtavat henget, jopa kansan suurimman osan tunteet olivat sen
puolella, jos sotaa käytiin lännessä. Tämä oli siveellinen tekijä, joka
ansaitsi huomiota. En uskalla mennä väittämään, että sillä olisi ollut
vaikutusta armeijanjohtomme laskuihin, mutta sen tiedän, että
länsirintamaratkaisun ajatusta sekä suusanallisesti että kirjallisesti
esitettiin sadat ja tuhannet kerrat. Myöhemmin, kun sodanjohto
uskottiin minulle itselleni, sain kuulla ääniä, jotka ehdottivat
suorastaan Venäjän säästämistä. Uskottiin nimittäin monella taholla,
että meidän olisi verrattain helppo saada Venäjän kanssa aikaan sopimus
rauhallisilla keinoilla.

Ratkaiseva, lopulliseen voittoon pyrkivä taistelu lännessä oli minunkin
käsitykseni mukaan ultima ratio vihollisen pakottamiseksi rauhaan,
mutta ultima ratio, johon saatoimme ryhtyä vain maahan paiskatun
venäläisen päällitse. Oliko mahdollista paiskata venäläinen maahan?
Kohtalo on vastannut tähän kysymykseen myöntävästi, mutta vasta kun oli
kulunut vielä kaksi vuotta ja kun se tapahtui liian myöhään, kuten
sitten oli selville käyvä. Sillä siihen mennessä oli tilanteemme
perusteellisesti muuttunut. Muitten vastustajaimme luku ja voima oli
väliajalla kasvanut jättiläismäiseksi ja taistelijain piiriin astui
Venäjän sijaan Pohjois-Amerikka nuorine voimineen ja valtavine
taloudellisine apulähteineen.

Kysymykseen, voisimmeko lannistaa Venäjän, luulin talvella 1914-15
voivani vastata myönteisesti ja vielä tänä päivänä olen tällä kannalla.
Tosin ei päämäärää ollut mahdollinen saavuttaa yhdellä ainoalla
suurella, suunnattomiin paisutetulla Sedanilla, vaan monella
semmoisella ja samantapaisella taistelulla. Siihen taas tarjosi, kuten
jo silloin oli käynyt ilmi, suotuisia edellytyksiä, jollei juuri
venäläinen ylijohto, niin ainakin se tapa, millä erinäisiä armeijoja
johdettiin. Tannenberg oli sen osoittanut; Lodz olisi voinut sen
osoittaa, ehkä vielä valtavammilla luvuilla kuin Tannenberg, ellei
meidän olisi silloin täytynyt Puolassa taistella kerrassaan liian
suurta ylivoimaa vastaan ja niin sanoakseni takertua kiinni voimain
puutteesta kesken voittoa.

En ole koskaan pitänyt venäläistä aivan mitättömänä. Käsitykseni
mukaan oli erehdys nähdä Venäjällä vain hirmuvaltaa ja orjuutta,
saamattomuutta, tylsyyttä ja omanvoitonpyyntiä. Suuria ja yleviä
siveellisiä voimia oli sielläkin vaikuttamassa, vaikka tosin vain
erinäisissä piireissä. Isänmaanrakkaus, itsenäinen tahto, työkyky ja
laajanäköisyys eivät olleet armeijalle ehdottomasti vieraita. Miten
olisikaan ollut muuten mahdollista saada liikkeelle nuo äärettömät
laumat, kuinka olisivat muutoin maa ja sotaväki olleet alttiita moisiin
ihmisuhrien hekatombeihin? Vuosien 1914 ja 1915 venäläinen ei enää
ollut sama kuin Zorndorfin venäläinen, joka antoi tahdottomana hakata
itsensä maahan kuin teuraskarja. Mutta pääosalta kuitenkin puuttui se
inhimillisten ja henkisten ominaisuuksien suuruus, joka meillä oli
kansan ja armeijan yhteisomaisuutta.

Tähänastiset taistelut tsaarin armeijain kanssa olivat upseereissamme
ja sotamiehissämme synnyttäneet ehdottoman etevämmyyden tunteen tähän
viholliseen nähden. Tämä tunne, joka täytti vanhat nostoväenmiehemme
samoin kuin nuoretkin sotilaamme, selitti, kuinka täällä idässä
saatoimme taisteluun työntää väkeä, jonka taisteluteho vain
poikkeustapauksessa olisi oikeuttanut niitä käyttämään länsirintamalla.
Se oli meille suunnaton etu, me kun mieslukuun nähden olimme niin kovin
paljon heikommat kaikkia vastustajiamme! Tosin oli tämmöisten joukkojen
käyttämisellä rajansa niiden suurien vaatimuksien vuoksi, joita
joukoille tuli kestävyyteen ja liikuntokykyyn nähden asettaa idän
alueilla. Pää voimana tuli taistelutarmoisten divisionain edelleenkin
olla. Ellei voitu uusien osastojen avulla lisätä niiden lukua niin
suureksi kuin ratkaiseviin sotatoimiin oli tarpeen, niin oli niitä
minun käsitykseni mukaan tuotava länsirintamalta, vaikkapa olisikin
täytynyt luovuttaa osia vallatuista alueista.

Nämä mielipiteet eivät ole tuloksia myöhemmistä aatesommitelmista tai
taapäin katsovasta arvostelusta. Niitä vastaan muistutettiin, että
venäläinen voisi hädän tullen peräytyä valtakuntansa niin sanottuun
loppumattomuuteen, siksi etäälle, että sotaliikkeittemme voima
perässä seurattaessa pakostakin lamaantuisi. Minä luulen, että nämä
mielipiteet liian suuressa määrin olivat vuoden 1812 muistojen lumoissa
syntyneitä ja etteivät ne riittävästi ottaneet huomioon sen jälkeen
tapahtunutta edistystä eivätkä tsaarin valtakunnan sisäpoliittisten ja
taloudellisten olojen kehitystä. Napoleonin sotaretki aikoinaan
tunkeutui vain verraten kapeana kiilana laajaan, harvaan asuttuun,
taloudellisten olojen suhteen alkuperäiseen, sisäpoliittisiin oloihin
nähden vielä täydelleen valveutumattomaan maahan. Kuinka toisin olisi
leveän, uudenaikaisen hyökkäyksen laita ollut! Kuinka aivan
toisenlaisia sisäpoliittisia oloja sen olisi nyt täytynyt Venäjälläkin
tavata?

Nämä mielipiteet olivat syvimpänä syynä Saksan silloisen sodanjohdon ja
ylikomentoni väliseen ristiriitaan. Julkisuus on tähän ristiriitaan
sekoittanut paljon juttuja. Dramaattisista tapauksista ei voinut olla
puhettakaan, vaikka asia koskikin minuun persoonallisesti syvästi.
Jätän myöhemmän asiallisen ratkaisun jälkimaailman oppineen arvostelun
asiaksi, mutta olen kuitenkin vakuutettu siitä, ettei sekään ole
pääsevä yleispätöiseen lopputulokseen. Minä ainakaan en enää eläissäni
saa tätä lopputulosta nähdä.



Taistelut ja sotatoimet idässä.


Vuoden 1915 tapauksista idässä tahdon puhua vain suurin piirtein

Taistelun omalla osallamme itärintamaa puhalsimme eloon itse uudelleen
koko voimassaan. Täydelleen se ei ollut tauonnut koskaan. Meidän
rintamallamme se ei kuitenkaan ollutkaan riehunut samalla raivolla kuin
Karpaateilla, missä Itävalta-Unkarin armeijain täytyi mitä raskaimmin
ponnistuksin suojella Unkarin vainioita venäläistulvalta. Sinne oli
esikunnanpäällikkönikin hätäpäivinä väliaikaisesti kutsuttu. Sisäiset
syyt, jotka aiheuttivat silloisen eromme, eivät ole tulleet tietooni.
Etsin niitä asialliselta alalta ja pyysin Keisariani peruuttamaan tämän
määräyksen ja Hänen Majesteettinsa armollisimmin suostuikin siihen.
Kenraali Ludendorff palasi lyhyen ajan kuluttua takaisin vakavin
kokemuksin ja vielä vakavammin mielipitein Itävallan slaavilaisiin
joukkoihin nähden.

Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennolle täytyi ajatuksen ratkaisevaan
sotatoimeen ryhtymisestä idässä olla erikoisen läheinen. Eivät
ainoastaan sotilaalliset, vaan valtiollisetkin syyt osoittivat sille,
miten välttämätöntä tämä oli. Itävalta-Unkarin taisteluvoimain jatkuva
ehtyminen ei voinut jäädä sille salaisuudeksi. Sodan pitkittyminen
ilmeisestikin pahensi näitä oloja Tonavan monarkian armeijassa enemmän
kuin sitä vastassa olevan vihollisen keskuudessa. Tämän lisäksi tuli
itävaltalaisten huoli, että Przemyslin uhkaava menetys melkoisesti
lisäisi sotatilanteen jännitystä omalla rintamalla ja että
valtiorakennuksessa nyt jo ilmenevät arveluttavat höltymisen oireet ja
luottamuksen katoaminen sodan onnelliseen päättymiseen saisivat yhä
uutta virikettä siitä vaikutuksesta, joka tämän linnoituksen menetyksen
täytyisi omassa maassa tehdä. Lisäksi Itävalta-Unkari tunsi jo nyt,
että Italian valtiollinen kanta uhkasi sen selkää. Suuri, voitollinen
taistelu idässä saattoi perinpohjin korjata valtakunnan vaikean aseman.

Tämä käsitys oloista sai minut asettumaan kenraali Conradin puolelle,
kun hän Saksan ylimmälle armeijanjohdolle ehdotti ratkaisevia
sotatoimia itärintamalla. Ylin armeijanjohtomme ei luullut voivansa
antaa käytettäväksemme niitä joukkomääriä, joita arvelin tällaiseen
ratkaisuun tarvittavan. Ehdotetusta suunnitelmasta tuli sen vuoksi
minun komentopiirissäni yksi ainoa suuri isku, jonka iskimme
Itä-Preussissa.

4 armeijaosastoa saapuu junilla vuoden alussa kotimaasta ja lännestä
käytettäväksemme. Ne puretaan Itä-Preussissa, jossa ne osaksi
vahvistavat 8:tta armeijaa, osaksi muodostavat 10:nnen kenraalieversti
von Eichhornin johdolla, ne sijoittuvat rintamaan ja lähtevät
liikkeelle hyökätäkseen Lötzenin--Gumbinnenin linjalla olevan ohuen
puolustusasemamme molempien siipien ohi eteenpäin. Kenraali Sieversin
10:s venäläinen armeija aiotaan laajassa kaaressa kiertää kahdella
vahvalla siipiryhmällä, jotta vihdoin näiden yhdyttyä idässä Venäjän
puolella voitaisiin suuressa mittakaavassa musertaa kaikki mitä
vihollisesta ehkä on vielä jäljellä.

Sotatoimen ensimmäinen perustava ajatus esitetään tammikuun 28:ntena
päämajassamme Posenissa armeijanjohtajillemme seuraavin sanoin:

"Aikomukseni on panna 10:s armeija, vasen siipi pitkin
Tilsit--Wylkowyszkin suuntaa, kiertämään vastustajan pohjoista siipeä;
kiinnittää vihollinen Königsbergin maanpuolustusdivisionan ja 8:nnen
armeijan vasemman siiven suorittamalla rintamataistelulla ja antaa
8:nnen armeijan oikean siiven hyökätä Arys--Johannisburgin suuntaan ja
siitä etelään."

Helmikuun 5:ntenä annetaan sitten Insterburgista, jonne lähdemme
taistelua ohjaamaan, varsinainen hyökkäyskäsky. 7:nnestä alkaen se saa
molemmat ryhmät siivillä liikkeelle. Tilanne muistuttaa ehkä jonkun
verran mainehikasta Sedaniamme. Ja se siitä lopulta oli Augustowon
luona tulevakin venäläisten 10:nnelle armeijalle. Siellä sulkeutui
helmikuun 21:senä valtavan ajomme perukka, josta kuljetettiin Saksaan
vangiksi yli 100.000 vastustajaa. Vielä paljon suurempi luku venäläisiä
oli joutunut toisen kohtalon omaksi.

Koko sotatoimelle annettiin Hänen Majesteettinsa Kaikkeinkorkeimmasta
käskystä nimeksi "Masurinmaan talvitaistelu". Vapautettakoon minut sen
tarkemmasta kuvauksesta. Mitä uutta voisinkaan siitä kertoa? Sen nimi
huokuu kuin hyistä kylmyyttä ja kuolonjäykkyyttä. Tämän taistelun
vaiheita muistellessa tuntuu, ikäänkuin täytyisi itseltään kysyä:
Ovatko todella ihmisolennot saaneet tämän kaiken aikaan, vai onko
kaikki vain ollut satua tai aaveitten kummittelua? Ovatko nuo marssit
kautta talviöiden, nuo majailut hyisessä lumituiskussa ja vihdoin
noiden viholliselle niin kamalain Augustowon metsän taisteluiden päätös
vain kiihtyneen ihmismielikuvituksen tuotetta?

Huolimatta talvitaistelun suuresta taktillisesta menestyksestä ei
meidän ollut suotu käyttää strateegisesti hyödyksemme sitä, mitä oli
saavutettu. Olimme jälleen kyenneet tuhoamaan yhden venäläisten
armeijoista, mutta sen sijalle astui paikalla uusia vihollisvoimia;
niitä tuotiin toisilta rintamilta, minne ne eivät olleet sidotut.
Näissä oloissa emme niillä voimilla, mitä meillä nyt oli idässä
käytettävänä, voineet saavuttaa ratkaisevaa tulosta. Venäläisten
ylivoima oli liian valtava. Talvitaistelua seurasi venäläisenä
vastauksena laajaotteinen hyökkäys vanhain preussilaisten
raja-alueitten edustalla olevia asemiamme vastaan. Valtavia jyriä
vieritti vihollisen ylijohtaja meitä vastaan, ylivoimaisen suuria
jyriä, joista jokainen oli raskaampi kuin kaikki meidän voimamme
yhteensä. Mutta saksalainen tahto voittaa tämänkin painon.
Virtana juoksee venäläinen veri murhaavissa taisteluissa Narewin
pohjoispuolella ja Niemenin länsipuolella alkukevääseen saakka;
Jumalan kiitos, Venäjän puolella rajaa! Olkoon tsaarilla vain paljon
sotilaita, moisissa joukkouhreissa niiden luku huomattavasti vähenee.
Venäläisvoima, joka linjaimme edustalla tuhoutuu, on myöhemmin
puuttuva, kun kaukana etelässä suuri saksalais-itävaltalainen hyökkäys
saa koko venäläisen sotarintaman järkkymään.

Ei ainoastaan Preussin raja-alueilla, vaan Karpaateillakin taistellaan
tähän aikaan suunnattoman katkerasti. Siellä koettaa venäläinen
talvesta huolimatta millä hinnalla tahansa saada haltuunsa Unkarin
rajavallin. Vihollinen arvelee ja arvatenkin aivan oikein, että
venäläisen tulvan murtautuminen madjaarien maihin saattaisi ratkaista
sodan ja ettei Tonavan valtakunta milloinkaan tointuisi semmoisesta
iskusta. Tarvitsiko epäillä, että ensimmäinen venäläisten tykinlaukaus
Unkarin alangolla saisi vastakaikua Ylä-Italian vuorilta ja
Transsylvanian alpeilta? Venäläisten suuriruhtinas tiesi hyvin,
mitä korkeata päämäärää varten hän metsävuoriston vaikeilla
taistelutantereilla vaati tsaarin armeijalta niin hirmuisia uhreja.

Sotatilanteen hellittämätön suuri jännitys Karpaateilla ja sen
vaikutus valtiollisiin oloihin vaativat ehdottomasti ratkaisua. Saksan
ylin armeijanjohto keksi sen. Toukokuun ensimmäisinä päivinä se
Pohjois-Galitsiassa mursi venäläisen sotarintaman ja kävi Unkarin
rajalla sivulta ja takaapäin vastustajan taistelurintaman kimppuun.

Minun ylikomentoni oli aluksi vain välillisesti osallisena tässä
suuressa sotatoimessa, joka alkoi Gorlicen luona. Meidän tehtävämme
tässä suurisuuntaisessa yrityksessä oli ensinnäkin suurien
vihollisvoimain kiinnittäminen. Tämä suoritettiin aluksi siten, että
tehtiin hyökkäyksiä Veikselin suuressa mutkassa Varsovan länsipuolella
ja Itä-Preussin rajalla Kovnon suuntaan, ja sitten Liettuaan ja
Kuurinmaalle suurisuuntaisempi ratsuväen retki, joka alkoi huhtikuun
27:ntenä. Tämä kolmen ratsuväkidivisionan ja niitä tukevan kolmen
jalkaväkidivisionan eteneminen koski arkaan kohtaan Venäjän
sota-aluetta. Venäläinen tunsi nyt luultavasti ensi kerran, että
tärkeimmät rautatiet, jotka yhdistivät Venäjän armeijan venäläiseen
päämaahan, saattoivat tämmöisten hyökkäyksien johdosta joutua
arveluttavaan vaaraan. Venäläinen työnsi suuria voimia hyökkäystämme
vastaan. Liettuan puolella taisteluita kesti kesään saakka. Me näimme
olevan syytä lähettää sinne lisää voimia pitääksemme vallatut alueet
hallussamme ja painostaaksemme pysyväisesti vihollista näilläkin
alueilla, joihin sota ei tähän saakka ollut koskenut. Siten sinne
vähitellen syntyi uusi saksalainen armeija. Alueen pääjoesta se sai
nimekseen "Niemenin-armeija".

Tilan puute estää minua tekemästä selkoa sotaretkestä, joka toukokuun
2:sena alkoi Pohjois-Galitsiassa ja sitten meidän linjoillemme leviten
syyskuukausina päättyi Vilnon itäpuolella. Niinkuin lumivyöry saa
alkunsa näköjään pienistä aiheista ja tuhoisalla retkellään
tempaa mukaansa yhä uusia ja uusia osia, samoin alkaa ja jatkuu tämä
retki ennen kuulumattomassa ja sen koommin toistumattomassa
laajuudessa. Läpimurtautumisen onnistuessa Lembergin luona saamme
mekin aihetta puuttua välittömästi sen kulkuun. Nyt nimittäin
saksalais-itävaltalaiset armeijat poikkeavat pohjoista kohti edetäkseen
ylisen Bugin ja Veikselin välille. Pitäköön lukija mielessään aseman
kuvan: Venäjän sotarintaman eteläpuoli on painettu kokoon, niin että se
uhkaa murtua kappaleiksi. Sen pohjoisosa on lännen ja luoteen puolelta
kiinni pidettynä muodostanut uuden mahtavan sivustan Veikselin ja
Pripetin soiden välille etelää kohti. Tuho uhkaa Venäjän armeijan
suurinta osaa, jos uusi läpimurto-yritys pohjoisesta käsin Venäjän
sotavoiman selkäpuolta vastaan onnistuu.

Uudelleen tunkee esiin sama ajatus, joka sai meidät talvitaisteluun
ryhtymään, tällä kertaa ehkä vielä suuripiirteisempänä. Nyt on isku
iskettävä Itä-Preussista ja Ossowiecin--Grodnon suunta on lyhin ja
vaikuttavin. Nytkin Bobrin rämeet estävät kuitenkin sillä puolella
etenemistämme; tiedämme sen edellisen vuoden suojailmoista. Ei sen
vuoksi ole muuta valittavana kuin hyökätä tämän suunnan länsipuolitse
tai itäpuolitse. Isku vihollisen puolustuslaitosten sisimpään, tekisi
mieleni sanoa Venäjän armeijan sydänseutuun, vaatii valitsemaan Grodnon
itäpuolitse kulkevan suunnan. Ylin armeijanjohto tunnusti sen edut,
mutta piti läntistä hyökkäyssuuntaa lyhempänä ja luuli sielläkin
saatavan suuria tuloksia. Se siis vaati hyökkäystä Narewin alijuoksun
poikki. Minun tuli mielestäni kokonaisuuden hyväksi toistaiseksi luopua
vastustamasta tätä aietta ja odottaa tämän hyökkäyksen seurauksia ja
sotatointen jatkoa. Kenraali Ludendorff piti kuitenkin mitä
sitkeimmin kiinni ensimmäisestä suunnitelmastamme, mikä mielipiteiden
eroavaisuus ei kuitenkaan mitenkään vaikuttanut myöhempiin yhteisiin
suunnitteluihimme tai toimiimme eikä heikontanut sitä voimaa, jolla
heinäkuun puolivälissä teossa toteutimme vastuunalaisen armeijan
ylijohdon päätöksen. Gallwitzin armeija tunkeutui Przasnyszin kahden
puolen Narewia kohti. Tämän hyökkäyksen tapahtuessa lähdin itse
taistelutantereelle, en mitenkään taktillisesti puuttuakseni armeijan
ylikomennon toimintaan, jonka tiesin mestarilliseksi, vaan yksinomaan
siitä syystä, että tiesin, kuinka ratkaiseva tässä läpimurtautumisen
merkitys ylimmän armeijanjohtomme mielestä oli. Tahdoin olla paikalla
voidakseni heti ryhtyä toimiin, jos armeijanylikomento tarvitsisi
enempiä apukeinoja toteuttaakseen käskypiirini kehyksissä vaikean
tehtävänsä. Kaksi päivää viivyin armeijassa ja olin mukana, kun
Przasnysz, josta jo moneen erään oli niin kiivaasti taisteltu,
valloitettiin ja kaupungin eteläpuolella olevasta seudusta taisteltiin.
Jo heinäk. 17:ntenä Gallwitz pääsi Narewin luo. Kaikilla rintamanosilla
läpimurtautuvain liittolaisarmeijain painostuksesta alkaa venäläinen
vähitellen joka puolella väistyä ja verkalleen poistua uhkaavan saarron
tieltä. Takaa-ajomme alkaa muuttua rintamataisteluiksi. Täten emme voi
korjata niitä hedelmiä, joita yhä uudelleen kylvetään verisillä
taistelutantereilla. Palaamme sen vuoksi jälleen aikaisempaan
ajatukseemme ja tahdomme sotatoimien käydessä tällä tavalla tunkeutua
Kovnon kautta Vilnoa kohti, ahdistaaksemme sitten venäläisen keskustan
laumat Pripetin soita vastaan ja lyödäksemme poikki niiden yhteyden
maan sydämen kanssa. Ylimmän armeijanjohdon käsitys vaatii kuitenkin
suoranaista takaa-ajoa, jossa takaa-ajaja uupuu enemmän kuin
takaa-ajettu.

Tähän aikaan valloitettiin Nowo-Georgiewsk. Tämä linnoitus ei tosin
vielä ollut vaikuttanut sodankäyntiin kovinkaan huomattavasti; mutta
nyt sen omistaminen kävi meille tärkeäksi, se kun sulki Mlavan kautta
Varsovaan menevän rautatien. Juuri ennen sen antautumista kohtasin
elokuun 18:ntena Keisarini linnoituksen edustalla ja ajoin myöhemmin
hänen seurassaan kaupunkiin. Siellä paloivat vielä venäläisten
joukkojen sytyttämät kasarmit ja muut sotilasrakennukset. Suurin
joukoin seisoi joka puolella sotavankeja. Erikoisesti on mainittava,
että venäläiset ennen antautumistaan olivat ampuneet hevosensa
rivittäin, epäilemättä vakuutettuina siitä, että näillä eläimillä oli
erinomaisen suuri merkitys sotatoimiemme jatkamiselle idässä.
Vastustajamme toimi yleensä erinomaisen perusteellisesti hävittäessään
kaikki semmoiset apuneuvot ja varastot, joista voitokkaalla
vihollisella saattoi olla sodankäynnissä jonkinlaista hyötyä.

Hankkiaksemme itsellemme edes vapaan tien, jos myöhemmin tulisi
edettäväksi Vilnoa kohti, annamme Niemenin-armeijamme jo heinäkuun
puolivälissä lähteä liikkeelle itää kohti. Elokuun puolivälissä
kukistuu sitten Kovno 10:nnen armeijan valloittamana. Tie Vilnoon on
avattu, mutta yhä puuttuu voimia suuren sotaliike-suunnitelmamme
toteuttamiseksi. Joukot ovat edelleen kiinni rintamansuuntaisessa
takaa-ajossa. Kuluu viikkoja ennenkuin voidaan tuoda apuväkeä. Mutta
venäläinen väistyy tällä välin yhä kauemmaksi itään: se jättää kaikki,
jopa Varsovankin, kunhan vain voi pelastaa turmiosta päävoimansa.

Vasta syyskuun 9:ntenä voimme lähteä etenemään Vilnoa kohti.
Mahdollista on, että tällä suunnalla vieläkin voidaan saada suuria
aikaan. Satojatuhansia venäläisiä sotamiehiä ehkä joutuu saaliiksemme.
Nyt jos koskaan sekaantui ylpeihin toiveihin kärsimättömyyttä ja
huolta. Tulemmeko liian myöhään? Olemmeko kyllin voimalliset? Mutta
eteenpäin vain, ohi Vilnon ja sitten etelää kohti. Ratsumiesjoukkomme
pääsevät pian venäläisten valtasuoneen käsiksi. Jos sen puristamme
tukkoon, niin kuolee vihollisen päävoima. Vastustaja tietää uhkaavan
tuhon, se koettaa kaikilla mahdollisilla keinoilla sen torjua. Vilnon
luona alkaa murhaava kamppailu. Venäläiselle on jokainen tunti kallis,
jos se vielä kestää, voi se pelastaa suuret määrät itää kohti
tulvivista joukoistaan. Ratsuväkidivisionaimme täytyy niiden
peräytymisen painostuksesta jälleen väistyä taapäin. Vastustaja saa
jälleen haltuunsa maansa sydämeen vievän radan. Me tulimme liian
myöhään ja uuvuimme!

En erehtyne otaksuessani, että ristiriidalla, joka vallitsi Saksan
ylimmän johdon mielipiteiden ja meidän mielipiteittemme välillä, on
oleva historiallista mielenkiintoa. Mutta arvostellessamme armeijan
johdon suunnitelmia tulee meidän samalla pitää silmällä koko
sota-asemaa. Jääköön käsittelemättä kysymys, olisimmeko koko
valtiollisen ja sotilaallisen aseman vaikutuksen alaisina suunnitelleet
toisin ja toisin toimineet.



Lötzen.


Tästä vakavasta aatteiden taistelusta tahdon nyt siirtyä erääseen
idylliseen puoleen vuoden 1915 sotaelämäämme ja palaan muistelmissani
Lötzeniin.

Tästä herttaisesta, järvien, metsäin ja mäkien ympäröimästä
pikkukaupungista tuli päämajamme, kun Masurinmaan talvitaistelu alkoi
vaimentua. Venäläisvaarasta ja venäläiskauhusta vapautuneet asukkaat
ottivat meidät liikuttavan sydämellisesti vastaan. Mitä kiitollisimmin
muistelen myös seurustelua niillä maatiloilla, joilla saatoin käydä
ilman liian suurta ajanhukkaa; milloin ajan vakavuus salli, soi se
minulle virkistyksen, viihdytyksen ja mielenkiinnon hetkiä. Jalo
erämiehen ammattikaan ei silloin jäänyt osattomaksi; loistokohta
oli tällöin erinomaisen suuren hirven kaataminen Niemonienin
kuninkaallisessa metsästyspuistossa Kurisches Haffin rannalla, mistä
saan kiittää Hänen Majesteettinsa armoa.

Kun rintamamme edustalla keväällä vähitellen alkoi vallita rauha, ei
meillä ollut puutetta vieraista enempää kuin myöhemminkään kesän
kuluessa. Luonamme kävi saksalaisia ruhtinaita, valtiomiehiä,
taloudellisiin ja tieteellisiin piireihin kuuluvia henkilöitä ja
hallinnollisia virkamiehiä. Sodan tähänastinen kulku oli herättänyt
tämän mielenkiinnon itäisiä maakuntia kohtaan, joissa muutoin niin
vähän käytiin. Saapui taiteilijoita siveltimellä tai taltalla
ikuistamaan kenraali Ludendorffia ja minua, mistä kunniasta me,
asianomaisten herrain kaikesta rakastettavuudesta ja etevyydestä
huolimatta, mielellämme olisimme niukkain lomahetkiemme hyväksi
kieltäytyneet. Puolueettomistakin maista saapui vieraita. Niinpä
tutustuin siellä muiden muassa Sven Hediniin, tunnettuun
Aasiankulkijaan ja vakaumukselliseen saksalaisystävään, jota pidän
suuressa arvossa.

Valtiomiehistä, jotka kävivät luonamme Lötzenissä, mainitsen
erikoisesti silloisen valtakunnankanslerin von Bethmann-Hollwegin ja
suuramiraali von Tirpitzin. Jo talvella 1914-15 oli minulla ollut
Posenissa tilaisuus ottaa valtakunnankansleri vastaan luonani. Hänen
käyntinsä johtuivat ensi sijassa persoonallisesta rakastettavuudesta
eivätkä olleet missään yhteydessä minkäänlaisten valtiollisten
kysymysten kanssa. En muista valtakunnankanslerin kanssa silloin
keskustellun tätä alaa koskevista kysymyksistä. Mutta sen vakuutuksen
sain, että olin tekemisissä viisaan ja tunnollisen miehen kanssa.
Mielipiteemme silloisista sodan välttämättömyyksistä kävivät siihen
aikaan, mikäli saatoin päättää, kaikissa oleellisissa kohdissa yhteen.
Syvä vastuunalaisuuden tunne huokui kaikista kanslerin lausunnoista.
Tästä tunteesta luulen johtuvan, että minun sotilaallisen tuntoni
mukaan herra von Bethmannin antamissa sotatilaa koskevissa
arvosteluissa oli hieman liiaksi epäilyksiä ja sen johdosta hieman
liian vähän luottamusta.

Posenissa saamani vaikutus vahvistui Lötzenissä.

Suuramiraali von Tirpitz, jota tähän aikaan usein mainittiin
Bethmann-Hollwegin seuraajana, oli aivan toisenluontoinen mies. Eräällä
pitkähköllä kävelyretkellä hän esitti minulle kaikki ne huolet, joita
hän hehkuvassa sydämessään tunsi isänmaanystävänä ja varsinkin
merimiehenä. Hänestä tuntui katkeralta, että hänen nyt täytyi nähdä,
miten valtava sotaväline, jonka hän elämänsä parhaina vuosina oli
takonut, oli sidottuna kotimaan satamiin. Kieltämättä asema oli
ylenmäärin epäedullinen meikäläiselle laivastohyökkäykselle,
pitkällinen odotus ei sitä parantanut. Minun käsitykseni mukaan se
seikka, että saksalaisten maihinnousu oli Englannin emämaalle niin
tavattoman arka kohta, olisi oikeuttanut laivastomme ryhtymään
laajempiin toimiin, jopa suurien uhrienkin uhalla. En pitänyt
mahdottomana, että laivastoa siten käyttäen voitaisiin sitoa kotimaahan
suuria englantilaisia sotavoimia ja näin keventää maa-armeijamme
taakkaa. Sanotaan politiikkamme pitäneen silmällä sitä mahdollisuutta,
että se rauhantoiveiden ehkä sattuessa saattaisi vedota voimalliseen
eheään saksalaiseen merisotavoimaan. Semmoinen laskelma olisi
arvatenkin erehdys. Sillä sotavoima, jota ei uskalleta sodassa käyttää,
on rauhankeskusteluissakin voimaton tekijä.

Keväällä 1916 toteutui kuitenkin vielä suuramiraalin toivomus.
Skagerrakissa laivastomme osoitti loistavasti, mihin se kykeni.

Sukellussodastammekin herra von Tirpitz lausui mielipiteensä. Hänen
kantansa oli, että me olimme sopimattomaan aikaan tähän aseeseen
tarttuneet ja että me sitten, Yhdysvaltain presidentin kannasta
säikähtäen, olimme antaneet äänekkäällä sotahuudolla kohotetun kätemme
jälleen sopimattomaan aikaan vaipua. Suuramiraalin silloiset lausunnot
eivät voineet vaikuttaa siihen kantaan, jolle myöhemmin asetuin tässä
kysymyksessä. Vielä lähes puolitoista vuotta oli kuluva, ennenkuin
minun oli tähän nähden määrättävä kantani. Tällä ajalla oli toiselta
puolen sota-asema aivan oleellisesti muuttunut meille epäedullisemmaksi
ja toiselta puolen oli laivastomme toimiteho sukellusveneiden puolesta
lisääntynyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi.



Kovno.


Lokakuussa 1915 siirsimme päämajamme Kovnoon, vallattuun
vihollismaahan.

Yleisesikunnanpäällikköni entisiin toimiin tuli lisäksi nyt vielä
huolenpito maan hallinnosta, sen uudelleen rakentamisesta ja
käyttämisestä joukkojemme, kotimaamme ja maan asukkaitten hyödyksi.
Tästä koituva työ olisi jo yksistään voinut vaatia kokonaan miehen
työvoiman. Kenraali Ludendorff suoritti sen muiden virkatoimiensa
rinnalla ja antautui siihen hänelle ominaisella uupumattomalla
työnhalulla.

Kovnosta oli minulla talven 1915-16 levollisemmalla ajalla tilaisuus
käydä Belovezin metsässä. Riistakanta oli valitettavasti sotatapausten
johdosta kärsinyt paljon vahinkoa. Läpimarssivat joukot ja
sala-ammuntaa harjoittavat talonpojat olivat sitä pahasti vähentäneet.
Siitä huolimatta minun onnistui vielä nelipäiväisillä ihanilla ajo- ja
rekiretkillä tammikuussa 1916 kaataa biisonihärkä ja neljä
saksanhirveä. Laajan metsäalueen hallinto oli baierilaisen
metsänhoitajan Escherichin taatuissa käsissä ja mestarillisesti hän
osasi käyttää hyödyksemme metsän runsaita puuvaroja harjoittamatta
silti ryöstöottoa.

Augustowonkin metsässä kävin samana talvena. Kunniakseni toimeenpantu
suden-ajo jäi valitettavasti tuloksettomaksi. Sudet pitivät viisaampana
pötkiä tiehensä minun pyssyni kantomatkan ulkopuolelle. Vuoden 1915
helmikuun taisteluista en nähnyt muita jälkiä kuin ampumahautoja.
Muutoin oli taistelutanner, ainakin niillä kohdin metsää, missä minä
kävin, täydelleen puhdistettu.

Kovnossa vietin huhtikuussa 1916 riemujuhlani 50-vuotisen palveluksen
johdosta. Kiitollisena Jumalaa sekä Keisariani ja Kuningastani kohtaan,
joka armollisesti muistamalla minua teki tämän päivän ihanaksi, loin
silmäyksen kuluneeseen puoleen vuosisataan, jonka olin elänyt sodassa
ja rauhan aikana palvellen valtaistuinta ja isänmaatani.

Kovnon kohdalla kulki kesällä 1812 suuria ranskalaisarmeijan osastoja
Niemenin poikki itää kohti. Muistellen tätä aikaa ja tämän rohkean
retken traagillista loppua vastustajamme antautuivat siihen toivoon,
että meidänkin sotajoukkomme sortuisivat Venäjän laajoilla metsä- ja
suoalueilla nälkään, viluun ja tauteihin samalla tavalla kuin suuren
korsikalaisenkin ylväät armeijat. Tätä loppua meille julistettiin ehkä
enemmän oman arvostelukyvyttömän yleisön rauhoittamiseksi kuin
sisällisestä vakaumuksesta. Huolemme joukkojemme elättämisestä talvella
1915-16 eivät suinkaan olleetkaan vähäiset. Tiesimmehän, kuinka
verraten autioita ja tarttuvain tautien pahasti saastuttamia uuden ajan
kaikista edistyksistä huolimatta ne seudut yhä vielä olivat, joissa
meidän nyt tuli viettää ankara vuodenaika.



SOTAVUOSI 1916 ELOKUUN LOPPUUN



Venäläisten hyökkäys saksalaista itärintamaa vastaan.


Vuosi 1915 ei ylikomennossamme päättynyt täysin tyydyttävän voiton
raikuviin fanfaareihin. Tämän vuoden sotatointen ja taisteluiden
kokonaistulos oli meille jonkun verran epätyydyttävä. Venäjän karhu oli
välttänyt verkkomme, epäilemättä kyllä verta vuotaen useammasta kuin
yhdestä haavasta, mutta saamatta kuitenkaan surmaniskua. Hurjin
hyökkäyksin se oli meidät hyvästellyt. Tahtoiko se sillä osoittaa, että
sillä vielä oli riittävästi elinvoimaa tuottaakseen meille vastakin
vaikeuksia? Saimme kuulla semmoisiakin mielipiteitä, että venäläisten
väen ja sotatarpeiden hukka jo oli ollut niin suuri, että saisimme nyt
itärintamalla olla kauankin hyvässä turvassa. Tähänastisten
kokemustemme nojalla emme voineet muuta kuin epäillä näitä väitteitä ja
pian saimme kokea, että epäilyksemme olivat oikeutetut.

Ei edes talvea ollut meidän suotu viettää kutakuinkin rauhassa.
Piankin saatiin nähdä, että venäläinen ajatteli kaikkea muuta kuin
alallaan-olemista. Koko rintamallamme, jopa kaukana sen ulkopuolellakin
etelässä, oli vihollisen linjoilla ja niiden takana levotonta, joskaan
ei alussa ollut mahdollista saada mitään selvää venäläisten johdon
aikeista. Asemaimme edustalla pidin Smorgonin, Väinänlinnan ja Riian
seutuja erikoisina uhattuina kohtina. Näihin seutuihin veivät
venäläisten kuljetuskykyisimmät rautatiet. Mutta pitkään aikaan ei
voitu havaita selviä merkkejä siitä, että vihollinen olisi valmistellut
hyökkäystä näillä kolmella kohdalla.

Vihollisen selkäpuolella toimeliaisuus pysyi erinomaisen vilkkaana.
Karkurit valittivat ankaraa mieskuria, joka oli peräytyneissä
pataljoonissa pantu toimeen, sillä joukkojen harjoittamisessa
käytettiin rautaista ankaruutta.

Eri rintamanosain voimasuhteet olivat jo levon aikoina meille
erinomaisen epäsuotuisat. Meidän täytyi ottaa lukuun, että keskimäärin
jokaista meidän divisionaamme (9 pataljoonaa) vastassa oli samalla
matkalla noin 2-3 venäläistä divisionaa (32-48 pataljoonaa). Nämä
luvut, jos mikään, ovat omiaan osoittamaan, kuinka suunnattoman paljon
enemmän meidän joukoiltamme vaadittiin kuin vihollisiltamme. Tällä
erotuksella oli suunnaton merkitys paitsi taistelussa myös
jokapäiväisiin välttämättömiin työvaatimuksiin nähden. Kuinka suuriksi
olivatkaan työsuoritukset käyneet rintamain suuren laajuuden vuoksi!
Asemain ja teiden rakentaminen, parakkileirien pystyttäminen ynnä ne
lukemattomat työt, joita sotatarpeiden, muonan, rakennusaineiden y.m.
toimittaminen joukoille vaati, vaikuttivat, että sana "lepo"
upseereille ja sotamiehelle oli aivan tyhjä käsite. Siitä huolimatta
oli joukkojen mieliala ja terveydentila kauttaaltaan hyvä. Ellei
terveydenhoitomme olisi ollut niin korkealle kehittynyt kuin se todella
oli, olisi meidän jo yksin tästä syystä ollut mahdotonta kestää sotaa
niin kauan. Kenttäterveydenhoitolaitoksemme aikaansaannokset
osoittautuvat vielä kerran, kun koko tarjolla oleva aineisto on
tieteellisesti käsitelty, saksalaisen henkisen työn ja suureen
tarkoitukseen antaumuksen erikoiseksi kunnian lehdeksi, ja voidaan ne
toivottavasti silloin saattaa käytäntöön koko ihmiskunnan parhaaksi.

Helmikuun puolivälistä lähtien alkoi Narocz-järven ja Postawyn luona
olla erikoisen levotonta. Yhä selvemmin alkoi saapuvista tiedoista
kuultaa vihollisen hyökkäysvalmistukset näillä kohdin. En ollut alussa
uskonut, että venäläinen todella suureen iskuun valitsisi nämä paikat,
jotka olivat sen kuljetuskykyisistä ratayhteyksistä kaukana ja sitä
paitsi tarjosivat vähän toimintamahdollisuutta sen sotalaumoille ja
pinnanmuodostuksen vuoksi soivat vain niukasti liikuntovapautta
taktilliselle johdolle. Myöhemmät tapaukset osoittivat minulle, että
epätodenmukaiselta näyttäneestä oli kuitenkin tuleva tosi.

Ei kukaan meistä venäläisten silloisten valmistusten kuluessa oikein
älynnyt niiden valtavaa laajuutta. Tuskinpa muutoin olisimme luulleet,
että me vähitellen Narocz-järven seuduille kokoomillamme noin 70
pataljoonalla voisimme pitää puoliamme koko sinne koottua, noin 370
pataljoonan suuruista venäläisvoimaa vastaan. Mutta tämä vertaus antaa,
kuten eräs meidän hankkimiimme tietoihin perustuva julkaisu huomauttaa,
vain epätarkan kuvan, ensinnäkin siitä syystä, ettei ensi päivinä
molemmin puolin suinkaan pantu liikkeelle koko taistelujoukkojen
määrää, ja varsinkin sen vuoksi, etteivät venäläiset divisionat
suinkaan tasaisella leveällä rintamalla hyökänneet saksalaisia vastaan,
vaan keräytyivät pääasiallisesti kahteen mahtavaan hyökkäysryhmään
Hutier'n armeijaosaston sivustain edustalle. Pohjoisempi niistä syöksi
7 jalkaväki- ja 2 ratsuväkidivisionaa Postavyn rintamaosalla Mozeikin
ja Vileityn välillä meidän kimppuumme, ja meillä oli sitä vastassa
aluksi vain 4 saksalaista pataljoonaa; eteläisempi, johon kuului 8
jalkaväkidivisionaa ja Uralinkasakoita, koetti murtaa Narocz-järven ja
Visznew-järven välisen järvisulun, jota meidän 75:s reservidivisionamme
ja 9:s vahvistettu ratsuväkidivisiona puolustivat. Siis kaikkiaan noin
128 venäläistä pataljoonaa 19 saksalaista pataljoonaa vastassa!

Maaliskuun 18:ntena puhkeaa venäläinen hyökkäys valloilleen.
Tykistövalmistelun jälkeen, jonka ankaruuden vertaa ei itärintama ole
vielä milloinkaan kokenut, syöksyvät vihollislaumat katkeamattomana
väkitulvana ohuesti miehitettyjä asemiamme vastaan. Mutta suotta ajavat
venäläiset patterit ja konekiväärit omaa jalkaväkeään saksalaisten
linjoja vastaan; turhaan taempana pysyneet vihollisjoukot niittävät
alas omat ensimmäiset linjansa, kun nämä koettavat väistyä ja välttää
meidän tulemme tuhon. Oikeiksi mäiksi kasaantuu rintamamme eteen
venäläisiä kaatuneita. Puolustajain ponnistukset tietysti ovat
kohonneet suunnattomiin. Leuto sää on alkanut ja ampumahaudat täyttyvät
sulaneella vedellä, tähän saakka suojanneet rintavarustukset muuttuvat
juoksevaksi liejuksi ja koko taistelukenttä pohjattomaksi suoksi.
Haudoissa-olijain jäsenet turpoavat jäisessä vedessä, niin että ne
osittain menettävät liikuntokykynsäkin. Mutta näihin ruumiisiin jää
sittenkin riittävästi elinvoimaa ja taistelutarmoa vihollisen
hyökkäysten murtamiseksi yhä ja yhä. Siten venäläinen tälläkin kertaa
uhraa uhrinsa turhaan ja maaliskuun 25:nnen jälkeen voimme me pitää
Narocz-järven luona olevia sankarijoukkojamme voittajina.

Huhtikuun 1:senä 1916 julaistussa saksalaisessa armeijan tiedonannossa,
joka syntyi meidän myötävaikutuksellamme, lausutaan taistelun päätyttyä
seuraavaa:

'Mihin suureen päämäärään hyökkäyksillä pyrittiin, näkyy seuraavasta
venäläisten länsirintaman armeijain ylipäällikön käskystä n:o 537, joka
on annettu maaliskuun 4:ntenä (17:ntenä):

    Länsirintaman joukot!

    Puoli vuotta takaperin te suuresti heikonnettuina vähällä
    kivääri- ja patruunamäärällä pidätitte vihollisen etenemisen
    ja seisautettuanne sen Molodetsnon luona läpimurtoalueella
    asetuitte nykyisiin asemiinne.

    Hänen Majesteettinsa ja kotimaa odottavat teiltä nyt uutta
    sankarityötä: vihollisen karkoittamista valtakunnan rajain
    sisäpuolelta! Kun te huomenna ryhdytte tähän korkeaan tehtävään,
    olen minä, rohkeuteenne, syvään uskollisuuteenne tsaaria kohtaan
    ja kuumaan kotimaan-rakkauteenne luottaen vakuutettu siitä, että
    te täytätte pyhän velvollisuutenne tsaaria ja kotimaata kohtaan
    ja vapautatte vihollisen ikeen alla huokaavat veljet. Jumala
    meitä auttakoon pyhässä asiassamme!

                                          Kenraaliadjutantti Ewert.

Tosin täytyy jokaisen olojen tuntijan ihmetellä, kuinka moiseen
yritykseen ryhdyttiin vuodenaikana, jolloin minä päivänä tahansa lumen
sulaminen saattoi tuottaa sen toteuttamiselle arveluttavia vaikeuksia.
Ajankohdan valinnan voinee sen vuoksi otaksua johtuneen paremminkin
hädänalaisen liittolaisen pakotuksesta kuin venäläisen johdon vapaasta
tahdosta.

Kun nyttemmin venäläiseltä viralliselta taholta selitetään, että
se keskeytys, joka hyökkäyksessä paraikaa vallitsee, johtuu
säänmuutoksesta, niin on tämä varmasti vain puoleksi totta. Vähintään
yhtä paljon kuin pehmennyt maa ovat tappiot vaikuttaneet raskaaseen
peräytymiseen. Varovaisesti laskien ne on arvioitu vähintään 140.000
mieheksi. Sen vuoksi olisi paremmin paikallaan jos vihollisen
sodanjohto sanoisi, ettei suuri hyökkäys ole toistaiseksi takertunut
vain liejuun, vaan liejuun ja vereen.'

Erään saksalaisen upseerin kertomuksesta otan lopuksi seuraavan näitä
kevätkamppailuja koskevan paikan: "Ei ollut kulunut paljoa yli
kuukauden siitä, kun Venäjän tsaari Postawyn rintamalla paraatissa
tarkasti rynnäkködivisionat, siihen kun kenraalisotamarsalkka von
Hindenburg saapui rintamalle kiittämään voitollisia rykmenttejään.
Tsernjatyssa ja Komaissa, Jodovcessa, Sviranyssa ja Kobylnikissa,
linnuntietä vain muutaman kilometrin päässä siitä, missä tsaari piti
paraatinsa, puhui hän rintamajoukkojen lähetystöille ja jakeli
rautaristit. Käsi kädessä seisoivat siinä hetkisen sotapäällikkö ja
käsigranaattien heittäjä, luottavin, kiinnittyvin katsein toinen
toistaan mittaillen. Kevätaurinko säteili voitonaurinkona
Hindenburg-rintaman yläpuolella..."

Siinä osani Naroczin taisteluihin.



Venäläisten hyökkäys itävalta-unkarilaista itärintamaa vastaan.


"Verdun!" -- Tätä nimeä mainittiin meillä idässä tämän vuoden helmikuun
alusta entistä useammin. Siitä ei uskallettu puhua muuta kuin
puoliääneen ja salavihkaa. Sana lausuttiin äänellä, josta kuulti
epäilystä ja arveluita. Ja kuitenkin oli ajatus valloittaa Verdun hyvä.
Jos me saimme Verdunin käsiimme, niin täytyi sen melkoisesti vahvistaa
yleistä asemaa länsirintamallamme. Näin poistettiin siellä lopullisesti
arimman painekohtamme mutka. Ehkä olisi linnoituksen valloituksesta
ollut seurauksena vielä muitakin toimimahdollisuuksia etelään ja
länteen päin.

Mainitun linnoituksen tärkeys oikeutti siis minun mielestäni yrittämään
sen valloitusta. Olihan mahdollista ajoissa keskeyttää yritys, jos sen
toteuttaminen osoittautuisi mahdottomaksi tai sen vaatimat uhrit liian
suuriksi. Ja sitten: eikö linnoitusten valloitukseen nähden rohkeinkin,
uskomattominkin jo ollut tässä sodassa meille moneen kertaan
loistavasti onnistunut? Helmikuun lopulla ei Verduniä enää mainita
salaperäisesti, vaan ääneen ja iloiten. Sana "Douaumont" loistaa sen
yhteydessä saksalaisen sankariuden soihtuna etäisimpään itään saakka ja
kohottaa niidenkin rohkeutta, jotka vast'ikään vakavin ja huolestunein
mielin katselivat tapauksien kehittymistä Narocz-järven seuduilla.
Tosin hyökkäys Verdunin kimppuun synnyttää meissä katkerankin tunteen.
Tietäähän tämä yritys, että sodan ratkaisusta täällä idässä on
lopullisesti luovuttu. Verdunin nimi lausutaan ajan kuluessa eteenpäin
monenlaisella äänenpainolla. Epäilykset alkavat vähitellen päästä
voitolle, mutta niitä lausutaan harvoin julki. Ne voidaan lyhyesti
yhdistää seuraaviin kysymyksiin: Miksi yhä jatketaan hyökkäystä, joka
vaatii niin suunnattomia uhreja ja jonka toivottomuus lisäksi jo on
ilmeinen? Eikö olisi mahdollista jättää tämä puhtaasti paikallinen,
rintaman suuntaa edellyttävä rynnistys Verdunin pohjoista,
vakinaisiin varustuksiin nojautuvaa puolustuskaarta vastaan ja
ryhtyä toiseen hyökkäykseen, joka Argonnen metsän ja St. Mihielin
välisen sijoituksemme suuntia hyväkseen käyttäen saisi aikaan
rintamansuoristuksen? Vasta myöhemmät ajat voivat puolueettoman
harkinnan nojalla päättää, ovatko nämä kysymykset oikeutettuja.

Vielä toinenkin sana liittyi myöhemmin Verduniin, nimittäin "Italia",
jota mainittiin ensi kerran kun Narocz-järven tappelu oli päättynyt.
Italiaakin mainitaan epäillen ja sitä epäillään paljoa enemmän ja
raskaammin kuin Verduniä, ja epäilykseen liittyy vakava, raskas
huoli. Suunnitelma, että Itävalta-Unkari hyökkäisi Italian kimppuun,
on rohkea, ja tältä kannalta katsoen sillä on sotilaalliset
onnistumismahdollisuudet. Mutta uhkarohkealta tämä aie näyttää, kun
harkitsemme sen sotavoiman arvoa, jolla se aiotaan suorittaa. Jos
parhaat itävalta-unkarilaiset joukot lähtevät liikkeelle Italiaa
vastaan, joukot, jotka eivät herätä ylpeyttä ja luottamusta vain
Itävallassa ja Unkarissa, vaan Saksassakin, niin mitä jää sitten
Venäjää vastaan? Venäjä ei ole vielä niin voitettu kuin vuoden 1915
lopulla otaksuttiin. Narocz-järven luona on venäläisten armeijalaumain
päättäväisessä toiminnassa jälleen ilmennyt sellainen hurjuus ja
joukkopaino, jota niin monet itävalta-unkarilaiset osastot melkoisine
slaavilaisine aineksineen tähän saakka ovat osoittaneet huonosti
kestävänsä. Huolemme kasvaa päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän
huolimatta Italiasta tulevista voitonsanomista. Hyvin pian huolemme
osoittautuvatkin oikeiksi ja toteutuvat Pripetin eteläpuolella nyt
alkavissa tapauksissa. Kesäkuun 4:ntenä luhistuu Itävalta-Unkarin
armeijan rintama Volhyniassa ja Bukovinassa laajalla alalla venäläisten
ensi iskusta. Itärintaman koko tähänastisen sodan vaikein pula on
käsissä, se on vielä vaikeampi kuin vuoden 1914. Sillä tällä kertaa ei
missään ole varalla voitollista saksalaista armeijaa, joka tulisi
auttavaksi pelastajaksi; lännessä riehuu taistelu Verdunin ympärillä ja
Sommella uhkaavat myrskyn enteet. Tämän pulan aallot leviävät meidän
rintamallemme saakka, mutta eivät kuitenkaan, se on yleisasemalle onni,
venäläisten hyökkäysten muodossa. Näin voimme lähettää apua edes sinne,
missä hätä on suurin.

Venäläinen seisoo yhä vielä heikontumattomana asemissaan saksalaisen
rintaman edustalla. Ensimmäisen menestyksensä Pripetin eteläpuolella se
on siis saavuttanut verrattain heikoilla voimilla eikä käyttämällä
ylivoimaisia määriä, kuten sen tapana on ollut. "Brusilovin suunnitelma
on oikeastaan käsitettävä tiedusteluksi, tiedusteluksi joka on pantu
toimeen valtavan laajalla alalla ja rohkean päättävästi, mutta joka
sittenkin on vain tiedustelua eikä isku valittua maalia vastaan...
Hänen tehtävänsä oli tunnustella vihollisen linjain lujuutta lähes 500
kilometrin pituisella rintamalla Pripetin ja Romanian välillä. Brusilov
oli kuin mies, joka jyskyttää muuria saadakseen selville, mitkä kohdat
ovat lujaa kiveä, missä on vain säleitä ja muurilaastia." Näin
kirjoitti eräs ulkomaalainen Brusilovin ensimmäisistä taistelupäivistä.
Ja tämä ulkomaalainen lausui kieltämättä totuuden.

Itävalta-Unkarin muurissa on kuitenkin vain vähän kunnollisia kiviä,
Brusilovin vasaran jyskytyksestä se sortuu ja myrskytulvana vyöryvät
sisään venäläiset laumat, jotka vasta nyt on kuljetettu pois
rintamaltamme. Missä ne voidaan pysähdyttää? Yksi vankka pylväs vain
jää toistaiseksi pystyyn näiden hyökyjen keskelle, eteläarmeija
oivallisen kenraalinsa kreivi Bothmerin johdolla. Saksalaisia,
itävaltalaisia ja unkarilaisia; kaikki hyvän kurin alaisina.

Mitä meidän rintamaosaltamme suinkin riittää viedään nyt etelää kohti
ja katoaa Galitsian tappelutantereille. Sillä välin synkistyy tilanne
länsirintamallakin. Ranskalais-englantilainen ylivoima hyökkää Sommen
kahden puolen verrattain heikosti puolustettuja linjojamme vastaan ja
painaa ne mutkalle. Jonkun aikaa uhkaa suorastaan täydellisen murron
vaara!

Kaikkeinkorkein Sotaherrani kutsuu minut ja yleisesikunnanpäällikköni
kahteen kertaan päämajaansa Plessiin neuvottelemaan itärintaman
vaikeasta tilasta. Jälkimmäisellä kerralla, heinäkuun lopulla,
tehdään siellä päätös johdon järjestämisestä uudelleen itärintamalla.
Saksan ylin armeijanjohto on korvaukseksi siitä, että se Verdunistä
ja Sommesta huolimatta tarjoaa pelastavan kätensä, vaatinut
Itävalta-Unkarilta takeita siitä, että itärintaman johtovalta
järjestetään lujemmaksi. Täysin oikeutettua! Käskyvaltani näin
laajennettiin ulottuvaksi aina Brodyn seudulle saakka Lembergin
itäpuolelle; voimallisia Itävalta-Unkarin joukko-osastoja annettiin
minun johtooni.

Kävimme niin pian kuin suinkin alaisiksemme määrättyjen uusien
ylikomentojen luona ja itävalta-unkarilaiset viranomaiset osoittivat
meille täydellistä auliutta ja arvostelivat arkailematta omia
heikkouksiaan. Tosin ei näihin tunnustuksiin kuitenkaan kaikkialla
yhtynyt semmoista toimitarmoa, joka parantaen käy käsiksi esiintyviin
puutteisiin. Ja kuitenkin oli asia niin, että jos milloinkaan mikään
armeija on kaivannut kaikkea hallitsevaa läpikotaista käskyvaltaa ja
yhtenäistä suuntaa, niin ainakin tämä kansojen sekoitus, muutoin täytyi
tämän ruumiin parhaankin veren sykkiä voimatonna ja vuotaa hukkaan.

Sotilaallisen johtovallan laajentuminen sai minut siirtämään päämajani
etelämmäksi Brest-Litovskiin. Sinne saan elokuun 28:ntena puolenpäivän
aikaan Hänen Majesteettinsa käskyn lähteä mitä pikimmin hänen suureen
päämajaansa. Syyksi ilmoittaa sotilaskabinetin päällikkö minulle vain:
"Asema on vakava!"

Lasken kuulotorven kädestäni ja ajattelen Verduniä ja Italiaa,
Brusilovia ja itävaltalaista itärintamaa ja lisäksi uutista: "Romania
on julistanut meille sodan." Nyt kysytään lujia hermoja!



KOLMAS OSA

YLIMPÄÄN ARMEIJAN JOHTOON ASTUMISESTA VENÄJÄN MURSKAUTUMISEEN



KUTSU YLIMPÄÄN ARMEIJAN JOHTOON.



Toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkönä.


Kuten tunnettua, ei Keisarillinen ja Kuninkaallinen Herrani nyt
ensi kertaa kutsunut minua luokseen keskustellakseen kanssani
sotilaallisista tiloista ja aikeista. Otaksuin sen vuoksi tälläkin
kerralla, että Hänen Majesteettinsa halusi suullisesti kuulla
henkilökohtaisen mielipiteeni määrätystä kysymyksestä. Luullen
viipyväni matkalla vain vähän aikaa otin vain sen verran matkatavaroita
kuin sitä varten oli ehdottomasti tarpeen. Elokuun 29:ntenä saavuin
aamupäivällä Plessiin yleisesikunnanpäällikköni seurassa. Asemalla oli
sotilaskabinetin päällikkö Keisarin käskystä minua vastaanottamassa.
Hänen suustaan sain ensinnä kuulla, mihin tehtävään minut ja kenraali
Ludendorff aiottiin nimittää.

Plessin linnan edustalla tapasin Kaikkeinkorkeimman Sotaherrani itsensä
odottamassa Hänen Majesteettiaan Keisarinnaa, joka oli saapunut
Berliinistä Plessiin vähän sen jälkeen kuin minä. Keisari tervehti
minua paikalla toimivan armeijan yleisesikunnanpäällikkönä ja
kenraali Ludendorff ja ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarinani.
Valtakunnankanslerikin oli tullut Berliinistä ja oli ilmeisesti
yleisesikunnanpäällikön vaihdoksesta, jonka Hänen Majesteettinsa minun
läsnäollessani hänelle ilmoitti, yhtä yllätetty kuin minä itsekin.
Mainitsen tämän siitä syystä, että tätäkin seikkaa ovat kaikenmoiset
jutut vääristelleet.

Pian sen jälkeen vastaanotin toimen edeltäjältäni. Kenraali von
Falkenhayn ojensi minulle jäähyväisiksi kätensä sanoen: "Jumala
auttakoon Teitä ja isänmaatamme!"

Mitkä syyt aiheuttivat äkillisen kutsun uuteen asemaan, siitä en saanut
uuteen toimeeni ryhtyessäni enkä myöhemminkään tietoa keisariltani,
joka puhui aina kiittäen edeltäjästäni. Minulla ei ole koskaan ollut
halua ryhtyä tämmöisiin tutkisteluihin eikä silloin ollut aikaakaan.
Moni ratkaisu oli niin kiireellinen ettei enää ollut kysymys päivistä
vaan tunneista.



Sota-asema elokuun lopulla 1916.


Sota-asema, jossa sotatointen johdon vaihdos tapahtui, oli saamaini
ensimmäisten vaikutelmain mukaan seuraava:

Länsirintamalla olot olivat aika tavalla arveluttavat. Verduniä emme
olleet saaneet käsiimme, eikä ollut toteutunut sekään toivomme, että
ranskalaisten taisteluvoima ruhjoutuisi siinä valtavassa tulikaaressa,
joka oli muodostunut linnoituksen pohjois- ja koillisrintaman
ympärille. Yhä toivottomammalta alkoi sikäläisen hyökkäyksemme
menestyminen näyttää, mutta yrityksestä ei kuitenkaan oltu vielä
luovuttu. Sommen varsilla oli kamppailu nyt raivonnut lähes kaksi
kuukautta. Kuljimme siellä pulasta pulaan. Linjamme olivat herkeämättä
uhkaavan murtumisasteen partaalla.

Idässä oli venäläisten hyökkäysliike Karpaattien kaakkoisosassa
vyörynyt aina vuoriston harjanteelle saakka. Voitaisiinko tätä Unkarin
maan viimeistä suojamuuria nykyään käytettävillä voimilla puolustaa
uusia hyökkäyksiä vastaan, sitä täytyi tähänastisten tulosten nojalla
epäillä. Karpaattien luoteisosan äärelläkin oli tila äärimmilleen
jännittynyt. Tosin olivat venäläisten hyökkäykset siellä toistaiseksi
jonkun verran laimentuneet, mutta ei ollut toivoa siitä, että tämä lepo
tulisi kovinkaan pitkäaikaiseksi.

Itävalta-Unkarin hyökkäys Etelä-Tirolista oli täytynyt jättää sikseen
Galitsian rintaman luhistumisen johdosta. Italialainen ryhtyi nyt
vuorostaan hyökkäämään Isonzon rintamalla. Nämä taistelut kuluttivat
suuressa määrin Itävalta-Unkarin sotavoimia, jotka siellä mitä
mainehikkaimmin ja mitä vaikeimmissa oloissa taistelivat vihollisen
moninkertaista ylivoimaa vastaan.

Sekä yleistilanteeseen että hetken ahdinkoon nähden olivat vihdoin
Balkanin silloiset olot erittäin tärkeät. Hyökkäys, jonka
bulgarialaiset meidän aloitteestamme olivat tehneet Makedoniassa
Sarrailia vastaan, oli alussa saavutetusta menestyksestä huolimatta
täytynyt keskeyttää. Sitä valtiollista tarkoitusta, johon hyökkäyksellä
pyrittiin, Romanian estämistä sekaantumasta sotaan, ei saavutettu.

Aloite oli tähän aikaan kaikkialla vastustajaimme käsissä. Oli otettava
lukuun, että nämä panisivat kaikki voimansa liikkeelle pitääkseen meitä
edelleenkin tämän painon alla. Toiveet sodan läheisestä suotuisasta
päättymisestä eivät voineet olla kehoittamatta liittoutuneita
vastustajiamme kaikilla rintamilla varustautumaan mitä suurimpiin
voimanponnistuksiin ja raskaimpiin uhreihin. Kaikki epäilemättä
antoivat viimeisensäkin ollakseen osallisina suuntaamassa kuolettavaa
iskua keskusvaltoja vastaan, ja Romania puhalsi tämän kunniaksi
voitonvarmaa hyökkäyshälyytystä!

Ne varajoukot, mitä sekä Saksan että Itävalta-Unkarin armeijalla tällä
haavaa oli vapaina ja käytettävinä, olivat vähäiset. Aluksi oli ensi
sijassa uhatulla Siebenbürgenin ja Romanian rajalla vain heikkoja
vartioita, enimmäkseen finanssi- ja tullivartioita. Siebenbürgenin
sisäosiin oli sijoitettu uupuneita itävaltalais-unkarilaisia
divisionia, osaksi vain taisteluun kelvottomia tähteitä. Siellä
muodostetut tai paraillaan muodostuksen alaiset uudet joukot olivat
siksi vähälukuiset, ettei vakavan vastarinnan teko niillä
romanialaisten maahan hyökätessä voinut tulla kysymykseen. Olot Tonavan
etelärannalla olivat meille tässä suhteessa suotuisemmat. Parhaillaan
koottiin Dobrudzaan Bulgarian rajaseuduille ja ylemmä Tonavan varteen
bulgarialaisista, turkkilaisista ja saksalaisista joukoista
muodostettua uutta armeijaa, johon kaikkiaan kuului noin 7 hyvin eri
vahvuista divisionaa.

Tässä oli oikeastaan kaikki, mitä meillä tällä haavaa oli
käytettävänämme Euroopan-sotanäyttämömme kipeistä kohdista kaikkein
kipeimmällä. Lisävoimia oli joko otettava muilta taistelurintamilta tai
saatava taistelun kuluttamista ja lepoa kaipaavista joukoista taikka
vihdoin muodostamalla uusia divisionia. Mutta varsinkin viimemainitussa
suhteessa emme me eivätkä liittolaisemme olleet suotuisassa asemassa.
Varaväkikysymys uhkasi jännityksen pysyessä alati yhtä suurena ja vielä
kohotessakin käydä huolestuttavaksi. Sitä paitsi oli sota- ja
ampumatarpeiden kulutus taisteluiden pitkällisyyden ja laajuuden vuoksi
kaikilla rintamilla käynyt niin suunnattomaksi, ettei sodankäyntimme
tyrehtyminen jo paljaastaan tästä syystä näyttänyt mahdottomalta.
Turkissa vallinneeseen tilaan palaan myöhemmin.



Valtiollinen asema.


Sotilaallisen tilan ohella tulee minun esittää lyhyesti ensi
vaikutelmani myöskin valtiollisesta yleistilasta. Alan oman isänmaamme
oloista.

Kun sotatoimien johto uskottiin minulle, pidin mielialaa kotimaassamme
vakavana, joskaan ei masentuneena. Epäilemättä olivat monet viime
kuukausien sotatapaukset tuottaneet siellä pettymystä. Tämän lisäksi
oli jokapäiväisessä elämässä vallitseva pula olennaisesti kasvanut.
Erikoisen kipeästi kärsi keskiluokka näissä sille tavattoman
epäedullisissa taloudellisissa oloissa. Ravintoaineitten saanti kävi
yhä niukemmaksi, satotoiveet olivat keskinkertaiset.

Romanian sodanjulistus tiesi näissä oloissa uutta kuormaa kotimaan
sotatarmon niskoille. Mutta silti oli isänmaa ilmeisesti nytkin valmis
kestämään. Kuinka kauan ja kuinka vahvana tämä mieliala oli pysyvä,
sitä ei tosin ollut mahdollinen ennakolta arvata. Lähiaikojen
sotatapausten kehitys oli tässä suhteessa vaikuttava ratkaisevasti.

Mitä tulee Saksan ja sen liittolaisten keskinäisiin suhteihin,
vakuutettiin vastustajaimme sodanaikuisessa kiihoituskirjallisuudessa
että me pidimme liittolaisiamme rajattomasti vallassamme. Meidän
väitettiin pitävän Itävalta-Unkaria, Bulgariaa ja Turkkia niin
sanoakseni kaulasta kiinni, valmiina kuristamaan ne, elleivät ne
tehneet, mitä me tahdoimme. Tuskin olisi kuitenkaan ollut mahdollista
pahemmin vääristellä todellista asianlaitaa kuin väittämällä tätä.
Luullakseni ei Saksan heikkous Englantiin verraten missään
osoittautunut selvemmin kuin näiden maiden valtiollisen vaikutusvallan
erilaisuudessa oman puolen liittolaisiin.

Jos esimerkiksi virallinen Italia olisi joskus uskaltanut osoittaa
julkisesti taipuvaisuuttaan rauhaan ilman brittien lupaa, niin olisi
Englanti milloin tahansa kyennyt suorastaan nälällä pakottamaan tämän
liittolaisen jatkamaan sitä politiikkaa, johon se kerran oli liittynyt.
Yhtä vahva ja ehdottomasti vallitseva oli Englannin suhde Ranskaan.
Itsenäisempi oli tässä suhteessa kaiketi vain Venäjä; mutta tsaarin
valtakunnankin valtiollisella itsenäisyydellä oli Englantiin nähden
taloudellisista ja rahallisista syistä rajansa. Kuinka paljon
epäedullisemmassa asemassa Saksa tässä suhteessa olikaan! Mitä
valtiollisia, taloudellisia tai sotilaallisia voimakeinoja oli meillä
käytettävinä, joilla olisimme voineet vastustaa jonkun liittolaisemme
eropyrkimyksiä? Elleivät nämä vallat vapaasta tahdostaan tai uhkaavan
varman tuhon pakotuksesta tunteneet itseään meihin sidotuiksi, olimme
me aivan voimattomia pitämään niitä puolellamme. En epäile huomauttaa,
että tämä eittämätön tosiasia oli yleisen tilamme erikoinen heikkous.

Luon nyt silmäyksen kuhunkin liittolaiseen erikseen.

Itävalta-Unkarin sisäpoliittiset olot olivat 1916 kesän kuluessa
kehittyneet arveluttavaan suuntaan. Sikäläinen valtiollinen johto oli
muutama viikko ennen meidän Plessiin saapumistamme peittelemättä
ilmoittanut meidän valtakunnanjohdollemme, ettei Tonavan monarkia
kestäisi enää jatkuvaa sotilaallisten tai valtiollisten
vastoinkäymisten rasitusta. Pettymys, jota liian äänekkäillä
lupauksilla Italiaa vastaan aloitetun hyökkäyksen myttyyn meneminen
synnytti, oli sangen syvä. Vastarinnan nopea luhistuminen
Galitsian--Volhynian rintamalla synnytti Itävalta--Unkarin kansan
suuressa enemmistössä epäluuloista pessimismiä, joka sai
kansaneduskunnassa peittelemätöntä vastakaikua. Itävalta-Unkarin
johtavat piirit olivat epäilemättä tämän mielialan vaikutuksen alaiset.
Tosin ei nyt ensi kertaa kuulunut korviimme niiden keskuudesta moisia
arveluttavia mielialan ilmaisuja. Siellä luotettiin liian vähän omaan
kykyyn. Kun ei osattu omia voimia koota, epäiltiin niiden suuruutta.
Näin arvostellessani en tahdo unohtaa, että kaksoismonarkian
valtiolliset vaikeudet olivat suunnattoman paljon suuremmat kuin meidän
yhtenäisen isänmaamme Saksan. Elintarvekysymyskin oli vakava.
Varsinkin saksalais-itävaltalaiset maat kärsivät ankaraa puutetta.
Minun käsitykseni mukaan ei ollut mitään syytä mitenkään epäillä
Itävalta-Unkarin liittolaisuskollisuutta. Siitä huolimatta oli joka
tapauksessa pidettävä huolta siitä, että maa mitä pikimmin vapautettiin
sitä rasittavasta painosta.

Toisenlaiset, voinen sanoa kansallisesti lujemmat kuin Itävalta-Unkarin
olivat Bulgarian sisäpoliittiset olot. Samalla kuin tämä maa taisteli
bulgarialaisen heimon valtiollisen yhdistymisen puolesta, taisteli se
myös lopullisen ylivalta-aseman saavuttamiseksi Balkanilla.
Keskusvaltain ja Turkin kanssa tehdyt sopimukset sekä sodassa tähän
saakka saavutettu menestys näyttivät lupaavan, että Bulgarian pitkälle
menevät pyrkimykset varmasti toteutuvat. Tosin kyllä maa kävi tähän
uuteen sotaan edellisen Balkanin sodan suuresti heikontamana. Sitä
paitsi ei se ryhtynyt uuteen suinkaan samanlaisella yleisellä
innostuksella kuin vuoden 1912 sotaan. Tällä kertaa sitä käytiin
enemmän valtiomiesten kylmän harkinnan kuin kansallisen liikkeen
vaikutuksesta. Ei siis ollut ihme, että kansa tunsi olevansa tyydytetty
saatuaan haluamansa maat haltuunsa eikä osoittanut suurtakaan halua
uusiin yrityksiin. Johtuiko vain tästä mielialasta se, että
sodanjulistusta Romaniaa vastaan viivyteltiin -- se ei ollut vielä
tapahtunut minun Plessiin saapuessani -- sitä kuitenkin tahtoisin vielä
tänä päivänäkin epäillä. Maan elintarpeiden saantisuhteet olivat hyvät,
saksalaisella mitalla mitattuina.

Yleensä uskoin voivani toivoa, että liittomme Bulgarian kanssa kestää
sotilaallisen kuormituskokeen.

Yhtä suuri oli luottamukseni Turkkiin. Osmanien valtakunta oli sotaan
käynyt ilman minkäänlaisia valtiollisia laajennuspyyteitä. Sen johtavat
henkilöt, ennen muita Enver pasha, olivat selvään älynneet, ettei
Turkin ollut mahdollinen pysyä puolueettomana alkaneessa kamppailussa.
Mahdotonta on tosiaan otaksua, että Venäjä ja länsivallat ajan pitkään
olisivat voineet noudattaa salmien käyttämisestä voimassa olevia
rajoittavia määräyksiä. Sotaan yhtyminen oli Turkille olemassaolon
edellytys melkein vielä ilmeisemmin kuin meille muille. Vastustajamme
tekivät meille mieluisan palveluksen, kun ne alusta saakka ääneen ja
selvään tätä julistivat.

Turkki oli tähän saakka osoittanut tässä sodassa voimaa, joka
hämmästytti kaikkia. Sen tehoisa sodankäynti oli yllätys sekä ystäville
että vihollisille; se sitoi melkoisia vihollisvoimia Aasian kaikilla
sotanäyttämöillä. Saksassa on myöhemmin usein moitittu ylintä
armeijanjohtoa siitä, että se Turkin taisteluvoiman vahvistamiseksi
muka hajoitti omat voimansa. Mutta näin arvosteltaessa ei
oteta huomioon, että me juuri tämän avun kautta hankimme
liittolaisellemme kyvyn, jolla se pidätti keskieurooppalaisilta
sotanäyttämöiltämme poissa useita satojatuhansia vastustajaimme
parhaista taistelujoukoista.



Saksan ylin sodanjohto.


1916 vuoden keväällä ja kesällä saadut kokemukset olivat osoittaneet,
että oli välttämätöntä saada luoduksi meille ja liittolaisarmeijoille
johtava ja täydelleen vastuunalainen päällikkyys. Yksissä neuvoin
hallitsevain valtionpäämiesten kanssa muodostettiin ylin sodanjohto. Se
uskottiin Hänen Majesteetilleen Saksan Keisarille. Saksan toimivan
armeijan yleisesikunnan päällikkö sai oikeuden antaa tämän "ylimmän
sodanjohdon toimesta" ohjeita ja tehdä välipuheita liittolaisten
sotavoimain päälliköiden kanssa.

Liittoutuneiden armeijain minun kanssani kaikessa muussa
yhdenvertaisten yleisesikunnanpäälliköiden suuren auliuden ja
asianymmärtävän myötävaikutuksen vuoksi saatoin rajoittaa uudet
oikeuteni muutamiin yksityisiin, erikoisen tärkeihin sota-asioita
koskeviin määräyksiin. Yhteisten valtiollisten ja taloudellisten
kysymysten käsittely ei kuulunut tämän ylimmän sodanjohdon
toimipiiriin.

Tehtävänäni oli niin ollen pääasiallisesti antaa liittoutuneille koko
sodankäynnin johtavat näkökohdat ja yhdistää niiden voimat ja toiminta
yhteistä päämäärää silmällä pitäen. Meille kaikille yhteisten etujen
mukaista olisi ollut, että ylin sodanjohto yksityiset erikoisedut
syrjäyttäen, vieläpä erinäisiä, ratkaisuun nähden toisarvoisia seikkoja
uhratenkin, olisi voinut jollain pääsotanäyttämöllä saavuttaa
ratkaisevan menestyksen. Liittosodalle ominaisesta luonteesta kuitenkin
johtui, että ylimmälle sodanjohdollemme tässä kaikenlaisten näkökohtien
muodossa tuotettiin usein vaikeuksia.

Tunnettu asia on, että Saksa tässä sodassa oli liittolaisiinsa nähden
paljon suuremmassa määrässä antava kuin saava osakas. Tästä
tosiseikasta ei tietysti tule eikä voida vetää johtopäätöstä, että
Saksa olisi voinut suoriutua tästä suunnattomasta taistelusta ilman
liittolaisia. Sekin usein julki lausuttu mielipide, että Saksalla oli
tukenaan vain rampoja liittolaisia, esittää todellisuuden aivan
nurjasti ja merkitsee yksipuolista liioittelua. Tällöin ei oteta
huomioon, että liittolaisemmekin monin paikoin kiinnittivät itseään
vastaan suuria vihollisylivoimia.

Luodessani nyt silmäyksen takaisin menneisyyteen tuntuu minusta, ettei
suurissa sotatoimissa ollut tehtävämme vaikein osa ylimmän sodanjohdon
kannalta katsoen, vaan yksityisten liittolaisten ristiin käyväin etujen
yhteensovittamisessa. En tahdo puuttua siihen, vaikuttivatko useimmissa
tapauksissa valtiolliset suhteet pakottavammin kuin sotilaalliset syyt.
Aivan erikoista vaikeutta tuotti suunnitelmillemme ja ratkaisuillemme
liittoutuneiden sotajoukkojen arvon erilaisuus. Meidän täytyi ylimpään
armeijanjohtoon siirtyessämme vasta vähitellen oppia, mitä
liittolaistemme aseilta saatoimme odottaa ja vaatia.

Itävalta-Unkarin joukkojen taistelukykyyn olin tutustunut ensi kerran
Puolassa, kun ne olivat välittömässä yhteistoiminnassa meidän
joukkojemme kanssa. Ne eivät silloinkaan enää täydelleen täyttäneet
niitä vaatimuksia, joita olimme tottuneet omille joukoillemme
asettamaan. Pääsyynä Itävalta-Unkarin armeijanosastojen keskiarvon
huonontumiseen oli kieltämättä se erinomaisen ankara runtelu, jonka
alaiseksi armeija tuli, kuten jo sanoin, uhkarohkeassa puhtaassa
rintamahyökkäyksessään sodan alussa Galitsiassa ja Puolassa.
Perästäpäin on väitetty, että Itävalta-Unkarin silloisesta yrityksestä
oli tuloksena venäläisten armeijalaumojen rynnäkön murtuminen. Mutta
ehkä olisi tämä voitu saavuttaa vähemmänkin uskaliailla keinoilla ja
melkoista pienemmin uhrein. Joka tapauksessa Venäjän armeija toipui
silloin kärsimistään tappioista, Itävalta-Unkarin armeija sitä vastoin
ei, minkä lisäksi Itävalta-Unkarin rohkea toimihalu vaihtui pysyväksi
liikaherkkyydeksi venäläisiin joukkomääriin nähden. Kaikki
Itävalta-Unkarin ylimmän armeijanjohdon ponnistukset raskaiden
vaurioiden korjaamiseksi kohtasivat voittamattomia vaikeuksia. Luulen
voivani jättää sikseen niiden yksityiskohtaisen esittämisen. Tahtoisin
vain tehdä kysymyksen: Miten olisi ihmisvoimin ollut mahdollista
herättää kaksoismonarkian kansainsekoituksessa yhteisen kansallisen
taistelunhalun uutta, kohottavaa virikettä sen jälkeen kun tahdon,
innostuksen ja itseluottamuksen ensimmäinen kukka oli taittunut? Kuinka
olisi varsinkaan upseeristoa, joka ensimmäisessä rynnäkössä kärsi niin
suuria vaurioita, voitu palauttaa likimainkaan ennalleen? Älkäämme
unohtako, ettei Itävalta-Unkarilla suinkaan ollut niitä henkisiä
voimia, joista Saksa on voinut niin usein ja kauan ammentaa.

Se otaksuma ei pitänyt paikkaansa, että Itävalta-Unkarin joukkojen
arvon yhtämittainen aleneminen olisi kaikkialla samalla tavalla
kohdannut armeijaa kokonaisuudessaan. Tonavan monarkialla oli
viimeiseen saakka arvokkaita joukkoja. Tosin ilmeni monella taholla
paljon taipumusta epäoikeutettuun pessimismiin tukalissa tilanteissa.
Erikoisesti on mainittava ettei Itävalta-Unkarin joukkojen korkeampi
johtokaan säilynyt siltä. Vain näin on selitettävissä se, että
eteväinkin hyökkäystoimien jälkeen liittolaisemme taistelutahto
yllättävän pian raukesi, jopa kääntyi aivan päinvastaiseksi.

Mainitut ilmiöt aiheuttivat tietysti suurta epävarmuutta ylimmän
armeijanjohtomme laskuihin. Emme olleet koskaan varmat siitä, ettei
liittolaistemme armeijanosain yllättävä lujuuden puute odottamatta
saattaisi meitä muuttuneeseen tilanteeseen ja siten mullistaisi
suunnitelmiamme. Heikkouden hetkiä esiintyy jokaisen armeijan
joukko-osissa. Ne johtuvat ihmisluonteesta. Johdon täytyy ottaa ne
huomioon tulokseen vaikuttavana tekijänä, jonka suuruutta ei kuitenkaan
ole mahdollinen määrätä. Täysiarvoinen sotaväki voittaa kuitenkin
enimmäkseen nopeasti moiset vaiheet taikka säilyttää pahimmassakin
luhistumisessa vielä jonkinmoisen iskukyvyn ja vastustustahdon ytimen.
Mutta turmio uhkaa, jos tämä viimeinenkin ydin kokonaan raukeaa.
Tuhoisa turmio kohtaa silloin sekä asianomaista joukkoa että myös
siihen liittyviä tai sen sekaan pistettyjä sitkeämpiä yhtymiä; tuho
tavoittaa ne sivustasta ja selän takaa ja ne joutuvat usein vielä
pahemman kohtalon uhriksi kuin vähemmin vastustuskykyiset. Tämä oli
sangen usein Itävalta-Unkarin rintamiin rakennettujen tukiemme
surullinen loppu. Onko ihme, ettei näin ollen joukkojemme mieliala
itävaltalais-unkarilaisia asetovereita kohtaan ollut aina luottava eikä
suosiollinen?

Kaiken kaikkiaan emme kuitenkaan saa väheksiä Itävalta-Unkarin
aikaansaannoksia tässä valtavassa kamppailussa, ei hautoa katkeria
tunteita, jotka useinkin heräsivät pettyneiden toiveitten
vaikutuksesta. Tonavan monarkia pysyi uskollisena asetoverinamme.
Olemme yhdessä eläneet uljaita aikoja ja meidän tulee varoa, ettemme
yhteisessä onnettomuudessa sisällisesti eroa.

Bulgarian armeija oli sisäiseltä rakenteeltaan aivan toisenlainen kuin
Itävalta-Unkarin. Se oli kansallisesti täydelleen ehjä. Bulgarian
armeija oli suuressa sodassa syksyyn 1916 saakka kärsinyt verrattain
vähän. Sen arvoa mitattaessa älköön kuitenkaan unohdettako, että se
vähäistä ennen oli päässyt toisesta murhaavasta sodasta, johon
upseeriston, jopa maan koko intelligenssin kukka suurimmaksi osaksi oli
sortunut. Sen voimistuminen ennalleen oli Bulgariassa vähintään yhtä
vaikeata kuin Itävalta-Unkarissa. Balkanin niemimaan vielä verrattain
alkuperäiset olot vaikeuttivat sitä paitsi armeijalle monen
nykyaikaisessa sodassa ehdottomasti tarpeellisen taisteluaseen ja
kulkuneuvon hankintaa ja käyttämistä. Tämä kävi sitä tuntuvammaksi, kun
meitä vastassa Makedoniankin rintamalla oli täysitehoisia ranskalaisia
ja englantilaisia osastoja. Jo tästäkään syystä ei voinut olla mitään
yllättävää siinä, että meidän täytyi tukea Bulgariaa paitsi
aineellisilla keinoilla myös miehisilläkin voimilla.

Turkin armeijassa vihdoin olivat olosuhteet toisenlaiset kuin
sekä Itävalta-Unkarin että Bulgarian armeijassa. Saksalainen
sotilaslähetystömme oli ennen sotaa tuskin ehtinyt vaikuttaa, vielä
vähemmin saada perinpohjaista parannusta aikaan Turkin armeijan
rappeutuneihin oloihin. Kuitenkin oli onnistuttu saamaan liikkeelle
melkoinen määrä turkkilaisia joukko-osastoja. Armeija oli kuitenkin
Dardanelleilla ja ensimmäisissä hyökkäystoimissa Armeniassa kärsinyt
tavattoman suuria tappioita. Siitä huolimatta näytti sen toimiteho
riittävän siihen tehtävään, jonka ylin sodanjohto oli sille lähinnä
määrännyt: Turkin maa-alueitten puolustamiseen. Olipa mahdollista
tuoda vähitellen Eurooppaankin osmanien armeijan melkoisia
osia. Sotilaallinen avustus, jota Turkille annoimme, rajoittui
pääasiallisesti taisteluvälineitten lähetykseen ja lukuisain upseerien
luovuttamiseen. Ne saksalaiset osastot, jotka vuoden 1916 syksyyn
mennessä olimme luovuttaneet Aasian sotanäyttämölle, tuotiin Turkin
ylimmän armeijanjohdon suostumuksella vähitellen takaisin sitä mukaa
kuin Turkki kykeni itse ottamaan vastaan näiden osastojen kaluston ja
sitä käyttämään.

Sotatarpeita lähetimme aina senusseille saakka Afrikan pohjoisrannalle;
sukelluslaivaimme avulla toimitimme heille etupäässä kiväärejä ja
ampumatarpeita. Vaikka nämä lähetykset olivatkin pieniä, vaikuttivat ne
kuitenkin erinomaisen kohottavasti muhamettilaisten heimojen sotaiseen
henkeen. Tähän saakka ei vielä ole ollut mahdollista arvostella,
suuretko niiden taistelun käytännölliset tulokset olivat
sodankäynnillemme; ehkä ne olivat suuremmat, kuin silloin osasimme
aavistaakaan.

Vielä Afrikan pohjoisrantaa kauemmaksikin koetimme toimittaa
asetovereillemme apua. Niinpä muun muassa harkitsimme Enver pashan
vuonna 1917 esittämää ajatusta, että lähettäisimme raha-apua niille
Jemenin heimoille, jotka olivat pysyneet uskollisina Konstantinopolissa
olevalle padishahilleen. Kun Arabian erämaan kapinalliset
paimentolaisheimot sulkivat tien näiden maahan eivätkä sukelluslaivamme
voineet päästä Punaisen-meren rannoille liikuntapiirinsä
ulottumattomuuden vuoksi, olisimme voineet käyttää vain ilmatietä.
Suureksi mielipahakseni ei meillä kuitenkaan silloin vielä ollut
ilmalaivaa, joka olisi varmasti voittanut suuren erämaan poikki
lennettäessä esiintyvät ilmastolliset vaikeudet. Suunnitelman
toteuttamisesta oli sen vuoksi luovuttava.

Sallittakoon minun tässä yhteydessä ennakolta mainita, että minä vuonna
1917 seurasin mitä hartaimmalla mielenkiinnolla yritystä lähettää
Itä-Afrikaan suojelusväellemme ilmatietä aseita ja lääkeaineita.
Zeppeliinilaivan täytyi, kuten tunnettua, palata takaisin Sudanin
päältä, suojelusväkemme kun oli sillä välin edennyt kauemmaksi etelään
ja siirtänyt sotatoimensa Portugalin Itä-Afrikaan. Minun ei tarvitse
tarkemmin kertoa, miten ylpein tuntein sodan aikana ajatuksissani
seurasin tämän oivan joukon urotöitä ja milt'ei yli-inhimillisiä
aikaansaannoksia. Se on pystyttänyt Afrikaan katoamattoman
muistopatsaan saksalaiselle sankariudelle.

Luodessani silmäyksen liittolaistemme aikaansaannoksiin täytyy minun
myöntää, että ne ponnistivat omat voimansa yhteisen suuren asiamme
hyväksi siinä määrin kuin kunkin maan valtiollisten, taloudellisten,
sotilaallisten ja eetillisten apukeinojen tila salli. Ihannetta ei
tosin kukaan saavuttanut ja se, että me enemmän kuin kaikki muut
lähestyimme tätä ihannetta, oli mahdollista vain niiden valtavain,
meille itsellemmekin alussa vain vaillinaisesti tunnettujen sisäisten
voimain avulla, jotka historiamme viimeisten vuosikymmenien kuluessa
olimme koonneet, voimain, joita asui isänmaamme kaikissa kerroksissa,
jotka eivät nukkuneet, vaan elivät ja vahvistumistaan vahvistuivat
yhtämittaisessa toiminnassa. Ainoastaan jos valtio on itsessään terve
ja siinä virtaavat niin runsaat turmeltumattomat elinvoimat, että ne
ratkaisevalla hetkellä tempaavat epäterveet mukaansa, ainoastaan
silloin ovat mahdolliset sellaiset aikaansaannokset, joita me
suoritimme, mennen paljon niiden velvollisuuksien yli, joita liittomme
meille asetti.

Siitä, että näin saattoi olla laita, saamme, kuten on historiallisesti
todistettavissa, ensi sijassa kiittää Hohenzollerneja ja näistä Saksan
suuruuden viimeisenä ajanjaksona keisariamme Wilhelm II:ta. Huoneensa
perinnäiskatsomukselle uskollisena tämä hallitsija näki armeijassa
kansan parhaan koulun ja kehitti sitä edelleen uupumattomalla työllä.
Näin Saksalla oli maailman ensimmäinen sotavoima: ennen sotaa
rauhallisen työn kunnioitettava suoja, sodassa kaiken voimatehon ydin.



Pless.


Saksan ylin armeijanjohto oli sodan varhaisemmalla ajanjaksolla
valinnut Ylä-Schlesiassa olevan Plessin pienen kaupungin suuren
päämajan väliaikaiseksi paikaksi. Syynä tähän vaaliin oli se, että
Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento majaili niin lähellä Itävallan
Schlesian Teschenissä. Etu, jota tuotti nopean ajatuksenvaihdon ja
henkilökohtaisen keskustelun mahdollisuus molempain päämajain
välillä, oli nytkin määräävänä syynä tämän päämajan säilyttämiseen
edelleenkin täällä. Saksan suuri päämaja oli tietysti saksalaisten ja
liittolaisruhtinaitten yhtymäpaikka heidän halutessaan välittömästi
keskustella Keisarillisen Herrani kanssa valtiollisista ja
sotilaallisista kysymyksistä. Ensimmäisiin hallitsijoihin, joiden
kanssa minun oli kunnia joutua siellä lähemmin tekemisiin, kuului
Bulgarian tsaari Ferdinand. Hän tuntui minusta etevältä diplomaatilta.
Hänen valtiollinen katseensa kantoi kauas yli Balkanin rajain. Hän
osasi mestarillisen vaikuttavasti maailman suurissa ratkaisevissa
kysymyksissä valaista maansa asemaa ja pitää sitä etualalla. Bulgarian
tulevaisuus oli hänen mielestään tässä sodassa ratkaistava siten, että
Venäjän vaikutus lopullisesti hävitettäisiin ja bulgarilaisen heimon
kaikki jäsenet kokonaisuudessaan yhdistettäisiin saman yhtenäisen
johdon alle. Muita politiikkansa päämääriä ei tsaari koskaan maininnut
keskustellessaan minun kanssani. Erittäinkin vaikutti minuun se tapa,
jolla Bulgarian hallitsija johti vanhimman poikansa valtiollista
kasvatusta. Kruununprinssi Boris oli tavallaan kuninkaallisen isänsä
yksityissihteeri ja näytti olevan tsaarin salaisimmistakin ajatuksista
perillä. Erinomaisen lahjakas, jalosti ajatteleva prinssi täytti
saamansa tärkeän osan mitä hienotunteisimmin, vaatimattomasti syrjässä
pysyen. Isällisen vallan käyttö näytti olevan koko ankaraa.

Valtakuntansa ulkopolitiikkaa tsaari hoiti pääasiallisesti aivan
yksin. Missä määrin hän ehdottomasti vallitsi maansa vaikeita
sisäpoliittisiakin oloja, sitä en kykene arvostelemaan. Mutta minä
luulen, että hän keskellä Bulgariassa useinkin valtaan pääsevää
parlamentaarista anarkiaa osasi saada oman tahtonsa kuuluviin, ehkäpä
usein itsevaltaisin keinoin. Hänen tehtävänsä oli tässä suhteessa
epäilemättä vaikea. Bulgarialaiset olivat, samoin kuin kaikkikin
Balkanin kansat, orjuudesta harpanneet täyteen valtiolliseen vapauteen.
Kouluutus ja se kova työ, minkä siirtyminen tilasta toiseen vaatii,
puuttui heiltä sen vuoksi. Pelkään, että näiden monessa suhteessa niin
etevälahjaisten kansain on vielä monta vuosikymmentä kärsittävä tuon
kasvattavan väliajan puuttumisen seurauksista.

Bulgarian kuningas oli joka tapauksessa tätä nykyä hallitsijain
etevimpiä. Meitä kohtaan hän pysyi uskollisena liittolaisena.

Meidän Plessissä-olomme aikana kuoli keisari Frans Josef. Hänen
kuolemansa oli Tonavan valtakunnalle ja meille tappio, jonka koko
suuruus voidaan arvatenkin vasta myöhemmin täydelleen käsittää. Ei
ollut epäilystäkään siitä, että kaksoismonarkian monikansaisuus hänen
kuolemansa johdosta menetti aatteellisen yhtymäpisteensä.
Kunnianarvoisen, iäkkään keisarin keralla vaipui moniheimoisen
valtakunnan kansallistunnosta suuri osa ainiaksi hautaan.

Vaikeudet, jotka odottivat nuorta keisaria, olivat niin suuret ja
moninaiset, ettei niitä voi verratakaan siihen, mitä hallitsijan
vaihdos yksiheimoisessa valtakunnassa tuottaa. Uusi hallitsija koetti
kansoja sovittavilla keinoilla korvata keisari Frans Josefin kuoleman
tuottaman siveellisesti sitovan voiman raukeamisen. Valtiota
hajoittaviinkin aineksiin hän luuli valtiollisten armonosoitusten
siveellisesti vaikuttavan. Tämä keino petti kerrassaan; nämä ainekset
olivat jo aikoja sitten tehneet välipuheensa yhteisten vihollistemme
kanssa, eivätkä aikoneet vähääkään sanoutua siitä vapaaehtoisesti irti.

Niissä monenlaisissa vilkkaissa henkilökohtaisissa suhteissa, joihin
Plessissä-oleskeluni johdosta jouduin silloisen kenraalieversti Conrad
von Hötzendorfin kanssa, vahvistui vaikutus, jonka jo aikaisemmin olin
saanut hänestä sotilaana ja johtajana. Kenraali von Conrad oli erittäin
lahjakas mies, hehkuva itävaltalainen isänmaanystävä ja yhteisen
asiamme lämminsydäminen kannattaja. Valtiollisia vaikutuksia, jotka
yrittivät saada hänet tästä suunnasta luopumaan, hän epäilemättä
syvimmästä vakaumuksestaan vastusti. Sotatoimisuunnitelmissaan
kenraalieversti oli sangen suurisuuntainen; suurten yhteisten asiaimme
ydinkohdat hän osasi eritellä pois vähemmän ratkaisevien sivuasiain
kasasta. Hän tunsi erinomaisen hyvin Balkanin ja Italian olot.

Ne melkoiset vaikeudet, jotka haittasivat Itävalta-Unkarin armeijassa
kansallista yhteishenkeä, ja tästä johtuvat puutteet olivat
kenraalieverstille hyvin tunnetut. Siitä huolimatta hän suurissa
suunnitelmissaan arvosteli silloin tällöin liian suuriksi johtoonsa
uskotun armeijan toimimahdollisuudet.

Myös Turkin ja Bulgarian sotilaallisiin johtajiin tutustuin Plessissä
persoonallisesti syksyn ja talven kuluessa.

Enver pasha osoitti mielestäni harvinaisen laajaa ja vapaata käsitystä,
mitä tulee nykyisen sodankäynnin ja sen päätökseen saattamisen
luonteeseen. Tämän osmanin antautumus yhteiseen suureen ja vaikeaan
asiaamme oli ehdoton. En koskaan unohda vaikutusta, jonka turkkilaisten
varageneralissimus syyskuun alussa 1916 teki minuun, meidän ensi kerran
keskustellessamme. Hän kuvasi minulle silloin pyynnöstäni Turkin
sotilaallisen tilan. Huomattavan selkeästi, varmasti ja avoimesti hän
antoi meille siitä perinpohjaisen kuvan ja minuun kääntyen päätti sen
seuraavin sanoin: "Turkin asema Aasiassa on osaksi sangen vaikea. On
pelättävissä, että meidät Armeniassa työnnetään vielä kauemmaksi
taapäin. Ei ole mahdotonta, että taistelut Irakissa pian jälleen
uudistuvat. Luulen niinikään, että englantilaiset lyhyen ajan kuluttua
voivat Syyriassa käydä kimppuumme ylivoimalla. Mutta kävipä meille
Aasiassa miten tahansa, sodan ratkaisu tapahtuu Euroopassa, ja sitä
varten annan käytettäviksi kaikki divisionat, mitä minulla vielä on
vapaina." Asiallisemmin ja epäitsekkäämmin on tuskin vielä milloinkaan
liittolainen liittolaiselle puhunut. Eivätkä sanat jääneet vain
sanoiksi.

Vaikka Enver pasha olikin yleensä sotaan hyvin perehtynyt, puuttui
häneltä kuitenkin perusteellinen sotilaallinen, tahtoisin sanoa
yleisesikuntakouluutus. Se oli puute, joka näytti olevan yhteinen
kaikille turkkilaisille johtajille samoin kuin heidän esikunnilleenkin.
Tuntui siltä, kuin olisi tämä itämaalaisissa luonnosta johtuva puute.
Turkin armeijassa näytti olevan vain aivan vähän semmoisia upseereja,
jotka kykenivät oikein suunniteltuja sotatoimia toteuttaessaan
hallitsemaan johdon teknillisiä sisäisiä tehtäviä. Ei oltu selvillä
siitä, että yleisesikunnan on välttämätöntä suuria aatteita
toteuttaessaan puuttua pieniinkin asioihin. Siitä johtui, että puuttuva
sotilaallinen todellisuudentunto usein teki itämaalaisen aaterikkauden
hedelmättömäksi.

Oleellisesti toisenlainen luonne kuin aatteista rikas osmani oli
bulgarialainen sotatoverimme kenraali Zekoff, mies, jolla oli selvä
havaintokyky, joka ei ollut suurille aatteille vieras, mutta jonka
näköpiiri ensi sijassa kuitenkin rajoittui Balkanille. En saata
varmasti päättää, missä määrin hän ehkä oli viimemainitussa suhteessa
hallituksensa vaikutuksen alainen. Joka tapauksessa hän oli Bulgarian
valtionjohdon ulkopoliittisen suunnan harras kannattaja. Sen
sisäpoliittisten menetelmäin kanssa ei hänen käsityskannallaan liene
ollut mitään yhteistä.

Kenraali Zekoff rakasti sotamiehiään ja nämä rakastivat häntä. Hänen
luottamuksensa heihin oli valtiollisessakin suhteessa sangen suuri. Kun
tuotiin esiin epäilyksiä siitä, onko bulgarialainen sotamies halukas
taistelemaan venäläisiä vastaan, lausui Zekoff mainitsemisen arvoiset
sanat: "Kun minä sanon bulgarialaisilleni, että heidän on taisteltava,
niin taistelevat he vaikka ketä vastaan!" Kenraalille eivät muutoin
olleet tuntemattomat eräät hänen sotamiestensä kansanluonteeseen
kuuluvat heikkoudet. Palaan tähän myöhemmin. Paitsi johtavain
sotilaitten kanssa jouduin Plessissä henkilökohtaisesti tekemisiin
liittolaistemme valtiollistenkin johtajain kanssa. Tahdon tässä vain
puhua osmanilaisesta suurvisiiristä Talaat pashasta ja Bulgarian
pääministeristä Radoslavovista.

Talaat pasha tuntui nerokkaalta valtiomieheltä. Hän ei ollut
epätietoinen tehtävän suuruudesta, enempää kuin valtiolaitoksensa
puutteistakaan. Se, ettei hänen onnistunut kitkeä pois itsekkyyttä eikä
kansallista saamattomuutta, joka hänen isänmaataan lamautti, johtui
vain voitettavien vaikeuksien suuruudesta. Ei ollut mahdollinen
muutamassa kuukaudessa korjata sitä, mikä johtui vuosisataisista
laiminlyönneistä, mitä rotujen sekoitus ja valtion laajain piirien
sisäinen siveellinen uupumus jo ammoin ennen sotaa oli turmellut. Itse
hän tahrattomin käsin ryhtyi valtakuntansa johtoon ja tahrattomin käsin
siinä pysyi. Talaat oli vanhan ritarillisen turkkilaisuuden
täysiarvoinen edustaja. Valtiollisesti ehdottomasti luotettavana hän
vuonna 1916 ensi kerran tuli luokseni ja semmoisena hän syksyllä 1918
meistä erosi.

Turkin valtion- ja sodanjohdon heikkouden aiheutti sen suuri
riippuvaisuus sisällisistä oloista. Niin sanottuun komiteahallitukseen
kuuluvat, valtiollisessa ja taloudellisessa suhteessa itsekkäät
henkilöt sekaantuivat sota-asiain johtoon ja monessa suhteessa sitoivat
sen kädet, niin ettei se kyennyt keinoilla, jotka oikeastaan olivat
käytettävissä, parantamaan oikein arvosteltuja epäkohtia. Jotkut etevät
miehet tosin kyllä tekivät, mitä heidän vallassaan oli. Mutta
valtiomahti ei enää ollut tehokas kautta maan. Konstantinopoli, maan
sydän, sykki liian heikosti eikä enää työntänyt terveitä, virkistäviä,
valtiota edistäviä mehuja etäisiin maakuntiin. Uusia aatteita oli tosin
sodan kuluessa esiintynyt ja Dardanellien ja Tigriin luona saatujen
voittojen sotaiset laakerit saivat ne rehoittamaan oikein itämaalaisen
kukkeina. Aljettiin ajatella koko islamin uskonnollista ja valtiollista
yhdistystä. Vaikka pyhän sodan julistamisella oli ilmeisesti huono
menestys, luotettiin muhamettilaisten uskontaistelijain nousuun, kuten
esimerkiksi Pohjois-Afrikassa. Tapausten kehitys oli kuitenkin
osoittava, että tämä uskonkiihkon ilmaus johtui vain paikallisista
erikoisuuksista ja että toivo niiden leviämisestä Sisä-Aasian laajoille
aloille oli harhaluulo, vieläpä enemmänkin: arveluttavaa sotilaallista
uhkapeliä.

Bulgarialainen Radoslavov oli valtiollisiin aatteihinsa nähden enemmän
turpeeseen sidottu kuin suurisuuntainen osmanilainen valtiomies Talaat
pasha. Rohkenen epäillä, oliko Radoslavov täydelleen koko suuruudessa
todella omaksunut sen rohkean askeleen, joka 1915 sai Bulgarian
asettumaan meidän puolellemme -- saanen ehkä sanoa: hänen tsaarilleen
ominaisessa, täysin harkitussa suuruudessa. Radoslavov oli meitä
kohtaan aina ehdottomasti luotettava ulkopolitiikassaan.

Bulgarian sisäpoliittisen puoluetaistelun hurja kiihko ei suuren
sodankaan kuluessa laimentunut ja armeijassakin se oli laajalle
levinnyt. Hajoittavina vaajoina tunkeutui siihen venäläisystävällisiä
aatteita ja sisäpoliittistenkin puolueryhmäin taistelu levisi
joukkoihin ja niiden johtajiin. Radoslavov ei ollut tähän syytön.



ELÄMÄ SUURESSA PÄÄMAJASSA.


Sen mielenkiinnon kehoittamana, jota suuren sodan aikana monella
taholla osoitettiin persoonallista elämääni kohtaan, sovitan tähän
kuvauksen päivän tavanmukaisesta kulusta päämajassamme. Pyydän kaikkia
niitä, joita moinen pienoispiirtely valtavain maailmantapausten
keskellä ei huvita, lukematta kääntämään seuraavat sivut. Niiden
tunteminen ei ole suuren ajan käsittämiseksi tarpeen.

Liikuntasodan aikana Itä-Preussissa ja Puolassa syksyllä 1914 ei
tunnilleen järjestettyä virantoimitusta armeijaesikunnassamme
ollut ajattelemistakaan. Vasta kun majamme marraskuussa 1914
siirrettiin Poseniin, alkoi virantoimituselämässämme ja elämässämme
virantoimituksen ulkopuolellakin, jos siitä sodassa voi puhua, suurempi
säännöllisyys päästä valtaan. Myöhemmin oli pitempiaikainen vakinainen
oleskelumme Lötzenissä erikoisesti omiaan viemään tarkan
työjärjestyksen toteuttamiseen.

Joutumiseni toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköksi ei
oleellisesti mitenkään muuttanut totuttua ja hyväksi huomattua
työjärjestystämme, vaikka nyt alkoikin monessa suhteessa
suuripiirteisempi ja vilkkaampi toiminta.

Minun tavanmukainen päivätyöni alkoi sillä, että kello 9:n aikaan
aamupäivällä, siis aamuilmoitusten saavuttua, lähdin kenraali
Ludendorffin luo keskustelemaan hänen kanssaan aseman muutoksista ja
toimenpiteistä, joihin ehkä oli ryhdyttävä. Enimmäkseen eivät nämä
keskustelut kestäneet kauan. Elimme molemmat herkeämättä sodan
tilanteissa mukana ja tunsimme toistemme ajatukset. Päätökset tehtiin
sen vuoksi enimmäkseen muutaman harvan lauseen perustuksella, jopa
usein riitti muutama sanakin määrittelemään yhteisen mielipiteemme,
jota kenraali sitten piti johtonaan seuraavia toimenpiteitä
suunnitellessaan.

Tämän keskustelun jälkeen liikuin adjutanttini seurassa tunnin
verran ulkona. Toisinaan kehotin suureen päämajaan saapuneita
vieraitakin tulemaan mukaan huomenkävelyilleni, annoin heidän
silloin purkaa minulle surujaan ja esittää mielipiteitään ja kevensin
monenkin huolestuneen sielun, ennenkuin se hyökkäsi ensimmäisen
kenraalimajoitusmestarini kimppuun tyhjentääkseen hänelle
yksityiskohtaisemmin pyyntöjään, toiveitaan ja ehdotuksiaan.

Palattuani virkarakennukseen keskustelin uudelleen kenraali
Ludendorffin kanssa, jonka jälkeen otin työhuoneessani välittömästi
vastaan osastonpäälliköitteni esittelyt.

Tämän virantoimituksen rinnalla oli minulle yksityisesti tulleet
kirjeet käsiteltävä. Ei ollut vähäinen niiden ihmisten luku, jotka
kirjeellisesti purkivat minulle sydäntään kaikista mahdollisista
asioista taikka joiden mielestään täytyi ilmaista minulle ajatuksensa.
Minun oli kerrassaan mahdotonta lukea kaikkea. Tarvitsin siihen yhden
upseerin erikoisen työvoiman. Tässä kirjeenvaihdossa oli osansa
runoudellakin proosan rinnalla. Innostus ja sen vastakohta esiintyi
kaikin mahdollisin vivahduksin. Usein oli sangen vaikeata huomata
yhteyttä minulle esitettyjen asiain ja virka-asemani välillä.
Mainitakseni vain pari esimerkkiä sadoista, en koskaan voinut älytä,
mitä minulla toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkönä saattoi olla
tekemistä jonkun maaseutukaupungin likajätteiden kuljetuksen kanssa,
niin kiireellinen kuin asia saattoikin olla, taikka Chilessä syntyneen
saksattaren kastetodistuksen kanssa. Siitä huolimatta pyydettiin
kummassakin tapauksessa apuani. Kieltämättä tämmöiset kirjeelliset
pyynnöt sisälsivät liikuttavan, vaikka monestikin hieman naivin
luottamuksen henkilökohtaiseen vaikutusvaltaani. Mielelläni autoin,
milloin minulla oli aikaa ja tilaisuutta, autoin ainakin
nimikirjoituksellani. Sitä pitemmälle menevistä yksityisistä
aputoimista saatoin kuitenkin mielestäni enimmäkseen kieltäytyä.

Puolipäivän aikaan olin säännöllisesti käskettynä esittelylle Hänen
Majesteettinsa Keisarin luo. Kenraali Ludendorff kuvasi tällöin aseman.
Tärkeimpiä päätöksiä tehtäessä esittelin asian itse ja pyysin Hänen
Majesteettiaan hyväksymään suunnitelmamme, jos se oli tarpeen. Keisarin
korkea luottamus vapautti meidät Kaikkeinkorkeimmasta hyväksymisestä
kaikissa asioissa, jotka eivät olleet periaatteellista laatua. Uusia
sotatoimiakin esitettäessä Hänen Majesteettinsa enimmäkseen tyytyi
kuulemaan perusteluni. En muista ainoatakaan ristiriitaa, jota ei
Sotaherrani jo esittelyssä olisi sovittanut. Keisari muisti
sotatilanteet erinomaisesti, ja se oli meille näissä esittelyissä
suureksi avuksi. Hänen Majesteettinsa sekä tutki karttoja
mitä huolellisimmin että merkitsi niihin itsekin asioita.
Puolipäivä-esittelyn aikana Keisarin luona keskusteltiin usein myös
valtakunnanjohdon edustajain kanssa.

Kun esittely keisarin luona oli tapahtunut, kokoontuivat suppeamman
esikuntani upseerit kanssani yhteiseen päivällispöytään. Ruoka-aika ei
ollut pitempi kuin mitä oli välttämättä tarpeen. Pidin tärkeänä, että
upseereillani oli aikaa sen jälkeen hieman levätä tai muutoin
virkistäytyä työstään. Tästä ateria-ajan supistamisesta en voinut
luopua silloinkaan, kun meillä pöydässämme oli vieraita, niin suuresti
kuin tämä usein pahoittikin mieltäni. Minun täytyi asettaa huolenpito
apulaisteni työvoiman säilymisestä seuratapain yläpuolelle.
Vaadittiinhan useimmilta näistä upseereista 16 tuntia työtä
päivässä. Ja vielä monta vuotta kestäneessä sodassa! Meidän täytyi
ylimmässä armeijanjohdossa samoin kuin ampumahaudoissakin käyttää
ihmisaineistomme voimat niin tarkoin kuin suinkin mahdollista.

Iltapäiväni kului samalla tavalla kuin aamupäiväkin. Pisimmän loman
tuotti meille kaikille kello 8 alkava illallinen. Siihen liittyi
ryhmittäinen istuskelu sivuhuoneissa, kunnes tämä kenraali Ludendorffin
antamasta merkistä täsmälleen kello 9.30 päättyi. Keskustelumme oli
enimmäkseen erittäin vilkasta. Se liikkui mitä vapaimmissa muodoissa ja
mielipiteitä lausuttiin mitä avomielisimmin julki kaikista meitä
välittömästi koskevista ja yleisesti mieltäkiinnittävistä asioista ja
tapauksista. Hilpeyskin sai vapaan vallan. Pidin velvollisuutenani
apulaisiani kohtaan suosia sitä. Minua ilahutti se huomio, että
toiselta puolen luottava levollisuutemme, toiselta seurustelumme vapaus
ilmeisesti oli vieraillemme yllätys.

Yhdessäolomme illalla päätyttyä lähdimme yhdessä virkarakennukseen.
Sinne olivat sillä välin saapuneet päivän loppuilmoitukset ja asemat
eri rintamilla oli piirretty kohdalleen. Selittävät tiedot antoi joku
nuorempi yleisesikunnan upseeri. Sotanäyttämöiden tapauksista riippui,
vieläkö minun nytkin täytyi perusteellisesti keskustella kenraali
Ludendorffin kanssa vai eikö enää tarvinnut käyttää siihen hänen
aikaansa. Suppeamman esikuntani upseerien työ alkoi nyt uudelleen.
Usein olivat tietysti vasta nyt käytettävinä viimeiset tukikohdat,
joiden nojalla lopulliset määräykset voitiin laatia ja antaa, taikka
saatiin vasta nyt armeijain ja muitten asianomaisten lukemattomat
vaatimukset, ehdotukset ja suunnitelmat. Päivän työ ei sen vuoksi
päättynyt milloinkaan ennen puoltayötä. Osastonpäälliköiden esittelyt
kenraali Ludendorffin luona kestivät melkein säännöllisesti uuden
päivän ensi hetkiin saakka. Vain aivan erikoisen rauhallisina aikoina
ensimmäinen kenraalimajoitusmestarini saattoi ennen puolta yötä lähteä
työhuoneestaan, johon hän joka päivä jälleen saapui päivän 8:nnen
tunnin alkaessa. Kaikki iloitsimme, kun kenraali Ludendorff joskus
saattoi riisuutua valjaista vähän aikaisemmin, vaikkapa kysymykseen ei
tullutkaan kuin muutama tunti. Meidän kaikkien elämä, työ, ajatukset ja
tunteet sulautuivat täydelleen toisiinsa. Muisto tästä täyttää minut
vielä nyt kiitollisella tyydytyksellä.

Yleensä jäimme tiukkaan suljetuksi piiriksi. Miesten vaihdokset
jäivät säännöllisen viranhoidon vaatimuksesta luonnollisestikin
sangen harvoiksi. Silloin tällöin oli kuitenkin mahdollista
tyydyttää upseerien suurta halua päästä ainakin joksikin aikaa
rintamapalvelukseen. Joskus tarjoutui myös tilaisuus tai oli pakko
lähettää upseereja omain sotarintamaimme erikoisen tärkeille osille
taikka liittolaistemme rintamille. Yleensä vaati kuitenkin näiden
erinomaisen monimutkaisten ja monipuolisten töitten yhtenäisyys, että
ainakin vanhemmat upseerit pysyivät vakinaisesti sotatoimissaan
ylimmässä armeijanjohdossa.

Kuolemankin käsi kosketti piiriämme. Jo 1916 olin idässä ylikomentajana
ollessani menettänyt minulle erittäin läheisen, yleistä arvonantoa
nauttivan henkilökohtaisen adjutanttini majuri Kämmererin, joka kuoli
kylmetyksen seurauksista. Lokakuussa 1918 tempasi espanjantauti, joka
siihen aikaan vaati suuren päämajan virkailijain joukosta monta uhria,
meiltä kapteeni von Linsingenin. Vastoin sekä lääkärin että toverien
hartaita kieltelyjä ei kapteeni von Einsingen silloisena erinomaisen
vaikeana aikana mielestään voinut jättää tointaan, ennenkuin hänen
ruumiiltaan heikontuneena ja kuumeen runtelemana lopulta oli pakko
laskea työ käsistään, tosin liian myöhään voidakseen enää pelastua.
Hänessä menetimme sekä hengen lahjoiltaan että luonteeltaan etevän
toverin. Hänen nuori vaimonsa ei saapunut siksi ajoissa, että olisi
ennättänyt sulkea miehensä silmät. Moni niistä, jotka ajoittain
kuuluivat esikuntaani, kaatui sitä paitsi myöhemmin rintamalla.

Kuvaus elämästämme olisi epätäydellinen, ellen lausuisi jotain
vieraistakin, joita joka tilaisuudessa ja kaikkina aikoina kävi
luonamme. En tässä ajattele semmoisten kaikenlaisiin ammatteihin
kuuluvain henkilöiden ainaista tuloa ja menoa, joiden virka-asioissa
täytyi joutua kanssamme tekemisiin, vaan muistelen niitä, joita
useinkin toiset harrastukset toivat luoksemme. Mielelläni avasin
jokaiselle oveni ja sydämeni, jos nimittäin asianomainen itse osoitti
minulle avomielisyyttä.

Vieraittemme luku oli suuri. Harva päivä kului, ettei meillä olisi
niitä ollut. Eivät ainoastaan Saksa ja sen liittolaiset, vaan
puolueettomatkin lähettivät niitä joukoittain. Usein tuntuivat
rivimme ruokapöydän ääressä kirjavalta kansainsekoitukselta ja sattui
niinkin, että kristityt kirkonmiehet joutuivat syömään rinnakkain
muhamettilaisten uskovaisten kanssa. Joka säätyyn ja puoluesuuntaan
kuuluvain miesten osaksi tuli sydämellinen vastaanotto. Kaikille
uhrasin mielelläni niukkaa loma-aikaani. Valtiomiehistä muistelen
mielihyvällä varsinkin kreivi Tiszaa, joka talvella 1916/17 kävi
luonani Plessissä. Hänen olennostaan uhkui tahdon murtumaton voima,
hehkuva isänmaallinen tunne. Muitakin kaikkiin puolueihin kuuluvia
valtiomiehiä omista maistamme ja liittolaisten luota kävi puheillani.
Ajatussuunnaltaan he useinkin olivat minulle vieraita, mutta
tunteiltaan suurta yhteistä asiaamme kohtaan he silloin olivat yhtä.
Muistan niin monta jäähyväisiksi lausuttua lämmintä isänmaallista
sanaa. Pusersin piirissäni käsityöläisten ja työmiesten voimakkaita,
känsäisiä käsiä ja iloitsin heidän avoimesta katseestaan ja
vilpittömästä puheestaan. Johtavain teollisuudenalain edustajat ja
tiedemiehet toivat meille tiedon uusista keksinnöistä ja aatteista ja
haaveilivat tulevia taloudellisia suunnitelmia. He valittivat tosin
myös kotimaan ahdasta virkavaltaisuutta ja omien aatteittensa
toteuttamiseksi tarvittavain varain niukkuutta. Virkavaltaiset
puolestaan valittivat pelättyjen haaveilijain rahaanieleviä pyyteitä ja
keksijäin rajattomia suunnitelmia. Muistan kotimaani erään varsin
korkean finanssivirkamiehen utelevat kysymykset hänen tahtoessaan
tietää, mitä kaikensuuruisten tykkien yksi laukaus maksoi; hän aikoi
siitä laskea yhden tappelun likimääräiset menot. Hän säästi minut
kuitenkin arviolaskunsa tuloksilta ilmeisestikin peläten, ettei se
saisi minua supistamaan ampumavarain kulutusta.

Eivät vain pakko, huolet ja työ löytäneet luoksemme, uteliaisuuskin
pyrki vieraaksemme. Usein itsekseni nauroin hämillisiä lauseparsia,
joilla monikin koetti puolustella tuloaan. En voi sanoa, olivatko
moisten vierailujen tulokset aina odotusten mukaiset. Sen sijaan oli
monikin kunnon riviupseeri, jonka ulkoasu osoitti ankaria taisteluita
ja kovaa elämää, erinomaisen tervetullut pöytänaapuri. Lyhyet
kertomukset sotaelämästä ilmaisivat enemmän kuin pitkät kirjalliset
selonteot. Ennen omakohtaisesti kokemani todellisuus astui niin usein
kaikessa eloisuudessaan uudelleen sieluni nähtäväksi. Tosin oli
kuitenkin tässä kaikkia muita hirveämmässä kamppailussa kaikki
edellisiin sotiimme verraten paisunut aivan huimaavaan muotoon.
Menneiden aikain tunteja kestävästä tappelusta oli paisunut kuukausia
kestävä jättiläiskamppailu, inhimillisellä kestäväisyydellä ei enää
näyttänyt olevan mitään rajoja.

Kreivi Zeppelinkin kävi vielä luonamme Plessissä
ja hänen esiintymisensä liikuttava vaatimattomuus teki
meihin kaikkiin vaikutuksen. Hän piti silloin jo ilmalaivojaan
vanhentuneina sota-aseina. Hänen mielipiteensä oli, että ilmojen valta
tulevaisuudessa kuului lentokoneelle. Kreivi kuoli pian käyntinsä
jälkeen, hänen ei tarvinnut nähdä isänmaansa onnettomuutta --
onnellinen mies! Vielä kaksi muutakin kuuluksi tullutta ilmain
valtiasta noudatti kutsuani, kaksi voittamatonta nuorta sankaria:
kapteeni Bölcke ja ratsumestari von Richthofen. Kummankin raikas ja
vaatimaton olento ilahutti meitä. Kunnia heidän muistolleen!
Sukellusveneiden päälliköitä näin vieraitteni sarjassa; heidän
joukostaan ei puuttunut kapteeni Königkään, sukellus-kauppalaiva
"Deutschlandin" päällikkö.

Näin ei ainoakaan sääty eikä ainoakaan heimo puuttunut luotamme ja
luulin itse usein lähimmässä läheisyydessäni tuntevani armeijan ja
kotimaan, liittolaistemme ja meidän oman yhteisen suonen sykinnän.



SOTATAPAUKSET VUODEN 1916 LOPPUUN.



Romanian-sotaretki.


Mitä Romaniaan tulee oli valtiollinen asemamme sotavuosien
1915-16 kuluessa asettanut sekä politiikkamme johdolle että
armeijanjohdollemmekin tavattoman suuria vaatimuksia. Helppohintaista
viisautta on ankarasti arvostella silloisia vastuunalaisia virastojamme
ja henkilöitämme siitä, että Romania liittyi vihollistemme joukkoon ja
että sotilaalliset varustuksemme uutta vastustajaamme vastaan olivat
riittämättömät. Moiset arvostelut, jotka enimmäkseen perustetaan
mielivaltaisiin väitteihin todellisia tapauksia tuntematta, tuovat
mieleeni sen, mitä Fichte on lausunut "Puheissa Saksan kansalle"; hän
puhuu kirjailijoista, jotka vasta sitten, kun ovat nähneet menestystä,
tietävät, mitä olisi ollut tehtävä.

Tuskin lienee epäilemistä, että entente meidän asemassamme olisi
viimeistään vuonna 1915 tehnyt lopun Romanian vaarasta taikka ehkä
oikeammin sanoen Romanian uhkaavasta sotilaallisesta asemasta, ja
tietysti käyttäen samanlaisia keinoja kuin se Kreikkaakin vastaan
käytti. Romanian ajoi sodan pyörteeseen ententen uhkavaatimus kesällä
1916, kuten myöhemmin on tullut ilmi. Sitä vaadittiin joko käymään
viipymättä hyökkäykseen tai muutoin ainaiseksi luopumaan
laajennustuumistaan. Semmoinen ratkaisu olisi kuitenkin ollut niin
väkivaltaista politiikkaa, ettei se ilman pakottavinta hätää olisi
meillä voinut saada kannatusta. Meidän tuli mielestämme kohdella
Romaniaa siistimmin, arvatenkin siinä toivossa, että se kaivaisi oman
hautansa. Tämä kyllä tapahtuikin, mutta minkä pulmien ja uhrien
jälkeen!

Romanian osanotto sotaan vastustajaimme puolella kävi Itävalta-Unkarin
itärintaman luhistuessa todenmukaiseksi. Ei ehkä olisi ollut mahdotonta
torjua tätä vaaraa vielä silloinkin, jos saksalaiselta taholta
suunniteltu suuri vastahyökkäys Karpaateille saakka tunkeutunutta
venäläisten eteläsiipeä vastaan olisi voitu toteuttaa. Mutta
Itävalta-Unkarin linjain yhä uudistuvan luhistumisen vuoksi ei tästä
sotatoimesta tullut totta. Hyökkäysvoimat katosivat puolustusrintamiin.
Itärintaman taisteluiden näin kehittyessä oli Saksan ylin armeijanjohto
elokuun puolivälissä yksissä neuvoin kenraali Zekovin kanssa pulan
torjumiseksi päättänyt Bulgarian siipiarmeijoilla iskeä ankaran iskun
Salonikin luona olevia ententevoimia vastaan. Ajatus oli sekä
valtiolliselta että sotilaalliselta kannalta täydelleen hyväksyttävä.
Jos aie onnistui, niin oli syytä odottaa, että Romania pelästyisi ja
että sen ilmeiset toiveet yhteistoiminnasta Sarrailin kanssa
raukeisivat. Romania olisi sen vuoksi ehkä jo silloin saatu asettumaan,
jos Sarrail olisi voitettu ja melkoisia bulgarialaisia voimia siten
olisi vapautunut muualla käytettäviksi. Saksan ylin armeijanjohto tosin
juuri tämän bulgarialaisten hyökkäyksen johdosta aluksi tavallaan
joutui sotilaalliseen ristiriitaan. Kun sen nimittäin oli pakko samalla
koota Pohjois-Bulgariaan joukkoja vaikuttaakseen lauhduttavasti
romanialaisten päivä päivältä vahvistuvaan sodankiihkoon, niin koottiin
valtiollisista syistä Tonavalle voimia, joita olisi voitu käyttää
Makedonian rintamalla hyökkäykseen Sarrailia vastaan. Saksan
ylimmän armeijanjohdon menettely saa selityksensä toiselta puolen
luottamuksesta, joka sillä oli Bulgarian armeijan hyökkäystehoon,
toiselta puolen siitä, että se arvosteli Salonikin luona olevat
vihollisvoimat jonkun verran heikommiksi kuin ne todellisuudessa
olivat. Etenkin erehdyttiin sinne ilmestyneiden, uudestaan
muodostettujen serbialaisten joukkojen merkitykseen nähden, joita
joukkoja oli 6 jalkaväkidivisionaa.

Bulgarialaiset pääsivät hyökkäyksessään Makedoniassa tosin vasemmalla
sivusta-armeijalla etenemään Strumalle saakka, mutta oikea siipi ei
sitä vastoin päässyt tunkeutumaan Vodenan suunnalle. Yritys seisahtui
siellä syistä, joiden pohtiminen tässä veisi liian pitkälle.
Bulgarialainen jalkaväki taisteli tässäkin tilaisuudessa taas
oivallisesti hyökkäyksessä, vaikka se osoittikin enemmän
sankarillisuutta kuin sotatottumusta. Mainetta se sai, menestys jäi
saamatta. Makedonian hyökkäyksen näin päättyessä Saksan ylin
armeijanjohto joutui uuteen vaikeaan käänteeseen. Romanian sotakiihko
kasvoi kasvamistaan. Oli luultavaa, että Bulgarian sotatoimien pysähdys
Makedoniassa vaikuttaisi Bukarestin valtiollisiin piireihin sotaan
yllyttävästi. Tuliko Saksan ylimmän armeijanjohdon nyt antaa
bulgarialaisten lopullisesti keskeyttää hyökkäyksensä, kuljettaakseen
nyt tuntuvasti lyhennetyiltä Makedonian rintamilta suuria
bulgarialaisia voimia Pohjois-Bulgariaan, vai tuliko sen uskaltaa
siirtää Tonavalle jo kootut voimat Makedoniaan yrittääkseen siellä
vielä kerran romanialais-gordilaisen solmun aukaisemista miekalla?
Romanian sodanjulistus päästi ylimmän armeijanjohdon epätietoisuudesta.

Tälle kannalle olivat olot Tonavan eteläpuolella pääpiirtein
kehittyneet. Asema Transsylvanian alppien pohjoispuolella ei ollut
suinkaan kevyempi. Romania varusteli julkisesti, kun taas Saksan
länsirintaman ja Itävalta-Unkarin itä- ja etelärintaman taistelut
kuluttivat kaikki, mitä ylimmillä armeijanjohdoilla suinkin oli
reservejä käytettävänään taikka mitä vielä voitiin ottaa semmoisilta
rintamanosilta, jotka eivät silloin olleet hyökkäyksen alaisia.
Romaniaa vastaan ei luultu voitavan vapauttaa voimia. Noudatettiin sitä
itsessään oikeata periaatetta, ettei valtiollisista syistä pidetty
toimettomina sotavoimia, joita paraikaa taistelutantereilla välttämättä
tarvittiin.

Siitä johtui, että Romanian sodanjulistus elokuun 27:ntenä tapasi
meidät uuteen viholliseen nähden melkein täydellisen turvattomuuden
tilassa. Olen seikkaperäisemmin esittänyt tämän olojen kehityksen
siksi, että sen suuren pulan syntyminen, jossa mainitusta päivästä
lähtien olimme, kävisi ymmärrettäväksi. Tällaisen pulan olemassaoloa ei
voida hevillä kieltää, vaikka sotaretki sitten suoritettiinkin
menestyksellisesti.

Vaikka neliliiton puolelta voitiinkin ryhtyä vain riittämättömiin
valmistuksiin Romanian taholta tulevan vaaran torjumiseksi, olivat
kuitenkin sen vastuunalaiset sotilasjohtajat tietystikin hyvissä ajoin
sopineet niistä toimista, joihin sodan syttyessä olisi ryhdyttävä.
Heinäkuun 28:ntena 1916 olivat Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian
armeijain johtajat sitä varten kokoontuneet Plessiin keskustelemaan.
Seurauksena oli sotasuunnitelman laatiminen, jonka tärkeässä 2:sessa
kohdassa lausuttiin tarkalleen näin: 'Jos Romania liittyy ententeen:
toimittava mitä nopeimmin, voimallisimmin, jotta sota varmasti
torjuttaisiin Bulgarian alueelta, Itävalta-Unkarin alueelta mikäli
suinkin mahdollista ja siirrettäisiin Romaniaan. Tätä varten

    a) saksalaiset ja itävaltalaiset joukot tekevät pohjoisen
       puolelta näennäisiä liikkeitä kiinnittääkseen suuria
       romanialaisia voimia;

    b) bulgarialaiset voimat hyökkäävät Dobrudzan rajalta Silistrian
       ja Tutrakanin kohdalla olevia Tonavan ylimenopaikkoja vastaan
       päävoimain oikeata sivustaa suojellakseen;

    c) päävoimat kootaan kulkemaan Nikopolin kohdalla Tonavan yli,
       mistä ne hyökkäävät Bukarestia vastaan.'

Vähän myöhemmin tapahtuneessa kohtauksessa Enver pashan kanssa
Budapestissa sovittiin Turkinkin osanotosta Romaniaan ehkä tehtävään
sotaretkeen. Enver sitoutui kiireimmiten varustamaan kaksi osmanilaista
divisionaa Balkanin niemimaalla käytettäväksi.

Tätä Romaniaa vastaan laadittua sotasuunnitelmaa ei millään tavalla
muutettu edeltäjäni vielä ollessa armeijanjohdon ohjaksissa. Eri
armeijanpäälliköiden kesken siitä kuitenkin vielä moneen kertaan
vaihdettiin mielipiteitä. Kenraalisotamarsalkka Mackenseninkin mieltä
kysyttiin, hän kun oli määrätty johtamaan Tonavan eteläpuolelle varalle
vietyjä voimia. Näissä tilaisuuksissa esiintyi selvään kaksi
aatesuuntaa. Kenraalieversti von Conrad kannatti arvelematonta
välitöntä etenemistä Bukarestia vastaan, kenraali Zekov sodan
aloittamista Dobrudzasta. Tonavan eteläpuolella olevat voimat olivat
sodan syttyessä vielä aivan liian heikot suorittamaan yht'aikaa
molempia tälle rintamalle suunniteltuja tehtäviä, nimittäin sekä
kulkemaan Tonavan poikki että hyökkäämään Silistriaa ja Tutrakania
vastaan.

Elokuun 28:ntena lähetti edeltäjäni kenraalisotamarsalkka von
Mackensenille käskyn ryhtyä hyökkäykseen niin pian kuin suinkin. Suunta
ja päämäärä jätettiin sotamarsalkan harkinnan varaan.

Tämmöinen oli sotilaallinen asema Romaniaa vastaan, kun minä ryhdyin
elokuun 29:ntenä sotatointen johtoon. Se oli vaikea.

Voi sanoa, ettei vielä koskaan ollut niin pienelle valtiolle kuin
Romania tarjoutunut yhtä suurta maailmanhistoriallista ratkaisutehtävää
yhtä suotuisalla hetkellä. Ei vielä milloinkaan ollut kaksi Saksan ja
Itävallan kaltaista voimallista suurvaltaa joutunut samanlaiseen
riippuvaisuuteen semmoisen maan voimakeinoista, jossa, kuten
Romaniassa, tuskin oli kahdettakymmenettäkään osaa molempain
suurvaltain asukasmäärästä. Sotatilanteen johdosta olisi voinut
otaksua, ettei Romanian tarvinnut muuta kuin marssia, minne tahtoi,
ratkaistakseen maailmantaistelun niiden kansain voitoksi, jotka
vuosikausia olivat turhaan käyneet kimppuumme. Kaikki näytti riippuvan
siitä, halusiko Romania ollenkaan käyttää hetkellistä mahtiaan.

Ei missään liene tätä seikkaa selvemmin käsitetty, elävämmin tunnettu
eikä enemmän pelätty kuin Bulgariassa. Sen hallitus viivytteli
sodanjulistustaan. Voidaanko sitä tästä moittia? Mutta kun sitten
syyskuun 1:senä Bulgaria teki sotapäätöksensä meidän mielemme mukaan,
kävi tämä maa puolellemme kaikkine voimineen ja koko sen vihan
tarmolla, jonka oli kansansielussa synnyttänyt romanialaisten hyökkäys
Bulgarian selkään sen v. 1913 käydessä Serbiaa ja Kreikkaa vastaan
raskasta taistelua. Tutrakanin murhaava päivä antoi ensimmäisen
todistuksen liittolaisemme sodanhaluisesta mielialasta.

Puutteellisten valmistustemme vuoksi oli ensinnäkin entinen
sotasuunnitelma tietysti menettänyt kaiken merkityksensä.
Vastustajallamme oli alussa täydellinen toimivapaus. Sen sotavalmiuteen
ja suureen mieslukuun nähden, joka Venäjän meille tunnetusta avusta
vielä melkoisesti lisääntyi, oli pelättävä, etteivät omat keinomme
riittäisi alussa hyvinkään paljoa rajoittamaan tätä Romanian
armeijanjohdon vapautta. Mihin päin romanialainen vain halusikin
suunnata toimensa, Transsylvanian vuoriston poikki Siebenbürgeniin tai
Dobrudzasta käsin Bulgariaan, kaikkialla sitä näyttivät kutsuvan suuret
päämäärät ja huokea menestys. Erikoisesti luulin olevan syytä pelätä
romanialais-venäläisiä hyökkäysliikkeitä etelää kohti. Itse
bulgarialaisetkin olivat lausuneet epäilevänsä, taistelisivatko heidän
sotilaansa venäläisiä vastaan. Kenraali Zekovin lujaan luottamukseen
tässä suhteessa -- ylempänä jo puhuin siitä -- ei suinkaan yleensä
Bulgariassa yhdytty. Epäilemättä vastustajamme käyttäisivät hyväkseen
sitä seikkaa että melkoisessa osassa Bulgarian armeijaa vallitsi
venäläisystävällinen mieliala. Mutta aivan tästä riippumattakin oli
luonnollista, että Romania tekisi hyökkäyksen etelää kohti ojentaakseen
kättä Sarrailin armeijalle. Millaiseksi kävisi silloin asemamme, jos
vastustajiemme onnistuisi uudelleen katkaista yhteytemme Turkin kanssa,
samoin kuin laita oli ennen Serbiaa vastaan aloitettujen sotatointen
loppuun suoritusta, taikka jos sen onnistuisi suorastaan reväistä
erilleen Bulgaria? Uudelleen eristetty, yht'aikaa Armeniasta
ja Traakiasta uhattu Turkki ja epätoivon partaalle joutunut
Itävalta-Unkari eivät enää koskaan olisi toipuneet aseman täten
kääntyessä meille pahempaan päin.

Edeltäjäni käsky, että Mackensenin tuli viipymättä ryhtyä toimeen, oli
kaikin puolin hetken vaatimusten mukainen. Tosin kyllä ei voinut tulla
kysymykseen, että hän Pohjois-Bulgariassa olevilla voimilla olisi
mennyt Tonavan yli. Mutta hyvä oli jo sekin, että Dobrudzassa riistimme
aloitteen vastustajalta ja siten sekoitimme sen sotasuunnitelmat. Mutta
jos toden teolla ja perusteellisesti tahdoimme saavuttaa viimemainitun
päämäärän, niin emme saaneet rajoittaa sotamarsalkan hyökkäystä
Tutrakanin ja Silistrian valloitukseen. Meidän tuli mieluummin käyttää
laajemmassa määrässä hyväksemme Etelä-Dobrudzassa saavutettua
menestystä ja siten herättää Romanian armeijanjohdossa huolia sen
Siebenbürgenin rajalle suunnattujen päävoimien selkäpuolen
turvallisuudesta. Ja tämä meille todella onnistui. Sen johdosta että
sotamarsalkka eteni uhkaavan lähelle Constanzan--Cernavodan linjaa,
näki Romanian armeijanjohto parhaaksi lähettää Dobrudzaan voimia
Siebenbürgeniä vastaan suunnatuista joukoistaan. Koettipa se uusia
vereksiä voimia käyttäen Tonavan varressa Rustsukin alapuolella
olevasta Rahovosta käsin kiertää Mackensenin hyökkäysliikkeen
selkäpuolellekin. Paperilla mainio suunnitelma! Lähtikö se
romanialaisten vaiko jonkun liittolaisen ajatusvarastosta, siitä ei
tänä päivänäkään ole tietoa. Kokemuksien johdosta, joita meillä aina
tämän Rahovo-intermezzon päivään, lokakuun 2 päivään saakka, oli ollut
romanialaisista, pidin yritystä enemmän kuin rohkeana, enkä ainoastaan
ajatellut, vaan lausuinkin: "Nämä joukot on vangittava!" Tämän
asianmukaiseen käskymuotoon puetun toivomuksen saksalaiset ja
bulgarialaiset mitä parhaiten toteuttivatkin. Niistä suunnilleen
kahdestatoista romanialaisesta pataljoonasta, jotka Rahovon kohdalla
olivat tulleet Tonavan etelärannalle, näki sitten sodan kestäessä vain
muutama mies kotimaansa.

Romania sortui kohtaloonsa, kun sen armeija ei marssinut, kun sen johto
ei mitään ymmärtänyt, ja kun meidän sittenkin onnistui vielä ajoissa
koota Siebenbürgeniin riittävästi joukkoja.

Riittävästikö? Epäilemättä riittävästi tätä vihollista vastaan!
Hurjan rohkeiksi meitä ehkä vielä kerran sanotaan, kun verrataan
voimasuhteita, joissa kävimme hyökkäämään Romanian joukkoja vastaan ja
joilla kenraali von Falkenhayn syyskuun 29:ntenä Hermannstadtin luona
löi hajalle romanialaisten läntisen siiven.

Hermannstadtin taistelusta kenraali sitten pyörtää armeijansa ympäri
itää kohti. Välittämättä vaarasta, jota romanialaisten ylivoima ja
vastustajan edullinen asema ylisen Altin pohjoispuolella merkitsee, hän
joukkojensa pääosan kera mainitun joen eteläpuolitse etenee vuoriston
lievettä Kronstadtiin. Romanialaiset joukot ällistyvät, menettävät
luottamuksen omaan ylivoimaansa samoin kuin omaan taitoonsakin,
unohtavat käyttää hyväkseen yhä vielä edullista sotilaallista asemaa ja
pysähtyvät pitkin rintamaansa. Mutta sillä ne jo astuvat samalla
ensimmäisen askeleen taapäin. Kenraali Falkenhayn riistää nyt aloitteen
kokonaan itselleen, murskaa Geisterwaldin eteläpuolella vihollisen
vastarinnan ja marssii eteenpäin. Vihollinen perääntyy kaikkialla
Siebenbürgenistä, kärsittyään lokakuun 8:ntena vielä Kronstadtinkin
luona verisen tappion. Se peräytyy siis kotimaansa suojelusmuurin
turviin. Meidän lähin tehtävämme on kulkea tämän muurin ylitse. Alussa
pidämme kiinni siitä toivosta, että voisimme tähän saakka saavutettua
strateegista menestystä hyväksi käyttäen murtautua Kronstadtista
suoraan Bukarestia kohti. Vaikka tämä tehtävä jylhän korkean vuoriston
ja vihollisen ylivoiman vuoksi onkin ylen vaikea vähille ja heikoille
divisionillemme, ovat kuitenkin tämän etenemissuunnan edut siksi
suuret, ettemme voi olla yrittämättä. Se ei onnistu, vaikka joukkomme
taistelevatkin mahdollisimman urheasti joka mäestä, joka rinteestä,
joka kallionnyppylästä. Liikkeemme joutuu täydelleen pysähdykseen, kun
lokakuun 18:ntena tuima esitalvi verhoaa lumeen vuoret ja muuttaa tiet
jääpoluiksi. Sanomattoman puutteen ja kärsimysten alaisina pitävät
joukkomme hallussaan ainakin jo vallattuja vuoriston osia, valmiina
raivaamaan itselleen tietä eteenpäin, kun aika ja tilaisuus ovat
otolliset.

Tähänastiset kokemukset viittaavat siihen suuntaan, että Valakian
alangolle on etsittävä toisia teitä kuin ne, jotka kulkevat
Kronstadtista Transsylvanian alppien leveimmän osan poikki. Kenraali
von Falkenhayn ehdottaa ylimenoa lähimpänä olevan Szurduk-solan poikki.
Tämä suunta ei tosin ole yhtä tehokas strateegiseen vaikutukseen
nähden, mutta nykyoloissa se on taktillisesti ja teknillisesti ainoa
mahdollinen. Marraskuun 11:ntenä murtaudumme siis tämän solan poikki
Romaniaan.

Kenraalisotamarsalkka von Mackensen on sillä välin Tonavan
eteläpuolella varustautunut ojentamaan etelästä kätensä pohjoisesta
suoritetulle hyökkäykselle. Hän oli lokakuun 21:senä lyönyt perinpohjin
venäläis-romanialaisen armeijan Constanzan--Cernavodan eteläpuolella.
Bulgarian kolmas armeija oli lokakuun 22:sena saanut Constanzan
haltuunsa. Vastustaja peräytyy sieltä yhtämittaa pohjoista kohti. Me
taas seisautamme liikkeemme heti, kun on mainitun rautatielinjan
pohjoispuolella saavutettu puolustuslinja, jota voidaan vähillä
voimilla puolustaa. Svistovia vastaan etenevät kaikki joukot, mitä
sieltä voidaan luovuttaa. Houkuttelevaa olisi tietysti ollut paikalla
anastaa koko Dobrudza ja sitten Brailan luota tunkeutua pohjoiselle
Tonavan alueelle Romanian päävoimain selkäpuolelle, Mutta miten
olisimme voineet viedä Pohjois-Dobrudzaan tarvittavat silta-ainekset?
Rautateitä siellä ei ole ja vesitien sulkevat romanialaiset
patterit Tonavan pohjoisrannalta. Meidän täytyy olla kohtalolle
kiitollisia, etteivät ne nyt jo ole ampuneet rauskaksi ainoata jykevää
silta-kuormastoamme, joka jo oli kuukausimääriä ollut Svistovin luona
vihollisen tykkitulen tehopiirissä. Vihollisen meille käsittämätön
erehdys oli ainoa syy siihen, että se vältti hävityksen. Täten edes
voimme ajatella sikäläistä ylimenopaikkaa.

Marraskuun 23:ntena aamun hämärtäessä sotamarsalkka von Mackensen
kulkee Tonavan pohjoisrannalle. Toivottu yhteistoiminta hänen ja
kenraali von Falkenhaynin välillä on siten saatu aikaan.
Voitonseppeleensä se saa Orgeschin taistelukentällä, missä
romanialaisten päävoimat murretaan. Joulukuun 3:ntena päättyy
loppunäytös. Bukarest antautuu vastustusta tekemättä meille.

Tämän päivän iltana lopetan koko sotatilannetta koskevan esittelyn
sanoilla: "Se oli kaunis päivä." Kun myöhemmin astun ulos talviyöhön,
alkaa Plessin pikkukaupungin kirkontorneista helkkyä kiitossoitto uuden
suuren menestyksemme johdosta. Minä olin aikoja sitten lakannut
tämmöisinä hetkinä muuta ajattelemasta kuin urhean sotajoukkomme
ihmeteltäviä aikaansaannoksia, ja muuta toivomasta, kuin että nämä
aikaansaannokset toisivat lähemmäksi ankaran ponnistelumme ja suurten
uhriemme päättymishetken.

Romanian pääkaupungin valloitusta olimme tosin kuvitelleet hieman
sotaisemmaksi. Olimme pitäneet Bukarestia valtavana linnoituksena,
olimme tuoneet järeintä tykistöä sen valloitusta varten, mutta kuulu
linnoitus osoittautuikin nyt avoimeksi kaupungiksi. Ei ainoatakaan
tykkiä ole enää linnan mahtavilla valleilla ja panssarikupujen sijalla
on puukatteet. Rauhanaikainen vakoilumme, josta vihollisemme oli niin
suurta melua pitänyt, ei siis ollut edes jaksanut saada selville
Bukarestia linnoituksien purkamista ennen Romanian sodan alkamista.

Romanian kohtalo oli toteutunut dramaattisella voimalla. Koko maailman
täytyi nähdä ja arvatenkin sen näki Romania itsekin, ettei seuraava
vanha keihäsmiesten säkeistö ollut turhia sanoja:

    Wer Unglück will im Kriege han,
    Der binde mit dem Deutschen an.

Kun mainitsen tämän säkeistön, en suinkaan mitenkään tahdo vähentää
Itävalta-Unkarin, Turkin enkä Bulgarian myötävaikutusta tässä suuressa
ja kauniissa yrityksessä. Liittolaisemme olivat kaikki mukana ja
myötävaikuttivat uskollisesti tässä suuressa miehuullisessa työssä.
Romania, jonka käsissä oli ollut maailman kohtalo, sai olla iloinen,
että Venäjän apu edes pelasti sen sotavoiman tähteet tuhosta. Sen
unelma, että venäläisen olisi kiitollisuudenvelkaisena jälleen kerran,
samoin kuin vuonna 1878 Plevnan tappelutantereella, vaikka katkera
tunne sydämessä, puristettava sen kättä annetun avun johdosta, oli
julmasti kääntynyt päinvastaiseksi. Ajat olivat muuttuneet.

Olin lokakuun lopulla 1916 lausunut Kaikkeinkorkeimmalle
Sotaherralleni, että saattaisimme vuoden loppuun Romanian-sotaretken
päätökseen. Joulukuun 31 päivänä saatoin Hänen Majesteetilleen
ilmoittaa, että joukkomme olivat saapuneet Seretille ja että
bulgarialaiset olivat Tonavan suistamon etelärannalla. Päämäärät oli
saavutettu.



Taistelut Makedonian rintamalla.


Sota-asemamme vaikeuksia syksyllä 1916 lisäsi melkoisessa määrässä
taisteluiden kehittyminen Makedonian rintamalla.

Sarrailin armeija olisi menettänyt kaiken olemisen oikeuden, jollei
sekin puolestaan, samalla kuin Romania julisti sodan, ryhtynyt
hyökkäämään. Odotimme sen rupeavan Vardarin laaksossa etenemään. Jos se
olisi siinä tunkeutunut Gradskon seutuun saakka, olisi se saanut
haltuunsa Bulgarian tärkeimpäin liikennelinjain keskustan ja samalla
myös tehnyt mahdottomaksi bulgarialaisten jäämisen Monastirin seutuun.
Sarrail valitsi suoran hyökkäyssuunnan Monastiria kohti, ehkä
erikoisten valtiollisten syitten vaikutuksesta.

Bulgarian armeijan oikeanpuolinen siipi työntyi tämän hyökkäyksen
johdosta asemistaan, jotka se elokuun hyökkäyksessä oli Florinan
eteläpuolella vallannut. Taistelujen jatkuessa se menetti
Monastirinkin, mutta piti sitten puoliaan.

Tämä oli pakottanut meidät tuomaan bulgarialaisille apua
taistelurintamiltamme, apua, joka enimmäkseen oli aiottu
Romanian-sotaretkeä varten. Vaikk'ei tämän avun suuruus koko
mieslukuumme verraten ollutkaan aivan merkitsevä -- noin parikymmentä
pataljoonaa ja suuri luku järeitä ja kenttäpattereita -- sattui tämä
luovutus meille kuitenkin erinomaisen vaikeaan aikaan, jolloin meidän
todella täytyi tiukasti pitää kiinni joka miehestä ja joka tykistä.

Samoin kuin me, antoi Turkkikin näissä raskaissa taisteluissa mitä
auliimmin apuaan liittolaiselleen Bulgarialle. Romanian-sotaan
lupaamansa avun lisäksi Enver pasha lähetti kokonaisen armeijaosaston
Struman rintamalle vapauttamaan bulgarilaisia joukkoja. Bulgaria katsoi
tätä apua karsain silmin, se kun pelkäsi, että Turkki sen nojalla
sitten esittäisi valtiollisella alalla epämieluisia vaatimuksia. Enver
pasha vakuutti meille kuitenkin nimenomaan, että hän estää sen.
Ymmärrettäväähän oli, että Bulgaria olisi mieluummin ottanut vastaan
Saksalta apua kuin Turkilta, mutta käsittämätöntä oli, ettei Sofiassa
tahdottu ymmärtää, kuinka vaikea Saksan tähän aikaan oli jännittää enää
enemmän voimiaan.

Monastirin menetyksellä ei minun käsitykseni mukaan ollut sotilaallista
merkitystä. Bulgarian armeijan oikean siiven vapaaehtoinen peräytyminen
Prilepin luo sikäläisiin erinomaisen lujiin asemiin olisi ollut
sotilaallisesti erinomaisen edullista, koska Bulgarian armeijan
muonitus siitä olisi käynyt aivan huomattavasti helpommaksi,
vastustajaimme taas hyvin paljon vaikeammaksi. Juuri selkäpuolen
yhteyksien suunnattomat vaikeudet olivat olleet oleellisena syynä
niihin tukaliin tiloihin, joita taisteluiden kuluessa oli tuon
tuostakin ilmestynyt. Joukkojen tuli nähdä päiväkausia nälkää ja toisin
ajoin niiltä puuttui ampumatarpeitakin. Olemme omien etujemme uhalla
kaikin keinoin koettaneet tässä suhteessa lieventää bulgarialaisten
vaikeuksia. Kuljettavain matkain pituus, vuorimaan raivaamattomuus ja
autius vaikuttivat tavattomasti tämän tehtävän ratkaisua. Monastirin
seudun sotatoimissa oli bulgarialaisten ollut ensi kerran kestettävä
raskaita puolustustaisteluita. Upseeriemme tähänastisissa ilmoituksissa
Bulgarian armeijan esiintymisestä oli kiitelty sotamiesten loistavaa
henkeä hyökkäyksessä, mutta nyt heissä sitävastoin alkoi esiintyä
jonkinlaista arkuutta vihollisen pitkällisessä tykkitulessa. Tämä
havainto ehkä voi tuntua yllättävältä, mutta voimme huomata saman
pitävän paikkansa kaikkiin niihin kansoihin nähden, sekä vihollisten
että meidän puolellamme, jotka kävivät sotaan niin sanotulla
turmeltumattomalla luonnonvoimalla. Tuntuu siltä kuin uudenaikaisten
hyökkäyskeinojen hermojaraastava vaikutus vaatisi kestävään
puolustukseen tämän luonnonvoiman lisäksi jotain, jonka vain korkeampi
tahdonviljelys voi hankkia. Saksalaisen sotamiesaineksemme joukossa
näyttää olevan siveellisen ja ruumiillisen voiman oikea sekoitus, ja se
yhdessä sotilaallisen tahdonkouluutuksen kanssa teki joukoillemme
mahdolliseksi menestyksellä vastustaa uudenaikaisen taistelun
järkyttäviä vaikutuksia. Bulgarian armeijan ylipäällikkö arvasi oikein
sotamiesten herkkyyden yllämainitussa suhteessa. Sotilaallisen
avomielisesti hän siitä lausui julki huolensa, vaikka hän ei suinkaan
ollut mikään turhia pelkäävä luonne.



Aasian sotanäyttämöllä.


Aseman johdosta, joka Saksan toimivan armeijan yleisesikunnan
päälliköllä nyt oli koko sodanjohdossa, saimme myös aihetta puuttua
Aasian sotanäyttämöitten tapahtumiin. Siihen aikaan, jolloin Enver
pasha vuoden 1916 alussa oleskeli suuressa päämajassamme, näytti meistä
asema Aasiassa olevan seuraavalla tavalla arvosteltavissa:

Armeniassa oli venäläisten hyökkäys pysähtynyt
Trapezuntin--Erzingdzanin linjalle. Turkkilaisten hyökkäysliike,
johon kesällä samana vuonna oli ryhdytty etelästä käsin Diarbekrin
suunnalta tämän venäläisten etenemisen vasenta sivustaa vastaan, ei
tavattomain pinnanmuodostusvaikeuksien ja erittäin riittämättömäin
hankintamahdollisuuksien vuoksi päässyt etenemään. Oli kuitenkin
odotettava, että venäläiset Armenian vuoristossa varhain alkavan talven
vuoksi piakkoin täksi vuodeksi heittäisivät hyökkäystensä jatkamisen.

Molempain turkkilaisten Kaukasian-armeijain taisteluteho oli vähentynyt
tavattomasti, eräitä divisionia ei enää ollut kuin paperilla. Puute,
veriset tappiot ja karkaamiset olivat tuhoisasti vaikuttaneet joukkojen
mieslukuun. Raskaalla huolella Enver pasha odotti lähestyvää talvea.
Hänen joukoiltaan puuttui välttämättöminkin vaatetus; lisäksi armeijan
elättäminen näissä köyhissä, suureksi osaksi väestönsä menettäneissä ja
hävitetyissä seuduissa tuotti erinomaisen suuria vaikeuksia. Kun
veto- ja kantojuhtia puuttui, olivat sotatarpeet ja muona lähetettävät
tähän autioon, tiettömään vuorimaahan tunkeutuville osmanilaisille
sotamiehille ihmisvoimin kannettuna monen päivämarssin päähän. Naiset
ja lapset saivat tästä laihaa ansiota, mutta menettivät usein
henkensäkin.

Paremmalla kannalla olivat olot tähän aikaan Irakissa. Siellä eivät
englantilaiset olleet vielä saaneet selkäpuolen yhteyksiään niin
järjestykseen, että he jo silloin olisivat voineet ryhtyä Kut-el-Amaran
tappiota kostamaan. Me emme vähääkään epäilleet, että he eivät
kostaisi. Riittäisikö Irakissa oleva turkkilainen sotavoima
menestyksellisesti vastustamaan englantilaisten hyökkäystä, sitä emme
kyenneet päättämään. Huolimatta osmanien ylimmän armeijanjohdon kovin
toivehikkaasta käsityksestä kehoitimme vahvistamaan sikäläisiä
joukkoja. Valitettavasti Turkki kuitenkin valtiollisten ja
panislamilaisten syitten houkuttelemana lähetti Persiaan kokonaisen
armeijaosaston.

Aasian kolmas, Etelä-Palestinan sotanäyttämö antoi aihetta välittömään
huoleen. Turkin toinen Suezin kanavaa kohti suunnattu sotatoimi oli
elokuun alussa 1916 mennyt myttyyn keskellä Sinain niemimaan
pohjoisosaa. Turkkilaiset joukot oli sitten vähitellen tungettu pois
tältä alueelta ja ne olivat nykyään Palestinan eteläosassa Gazan
seuduilla. Hyökättäisiinkö niiden kimppuun täälläkin ja milloin, näytti
riippuvan vain siitä, milloin englantilaiset saisivat valmiiksi
rautatiensä Egyptistä joukkojensa selkäpuolelle.

Palestinaa täten uhkaava hyökkäys näytti olevan Turkin sotilaalliselle
ja valtiolliselle olemassaololle paljon tärkeämpi kuin hyökkäys
syrjäistä Mesopotamiaa vastaan. Oli pakko otaksua, että Jerusalemin
menetys -- kokonaan lukuun ottamatta sitä, että se luultavasti
tuottaisi koko Etelä-Arabian menetyksen -- olisi Turkin nykyiselle
politiikalle kuormituskoetus, jota se ei kestäisi.

Valitettavasti eivät osmanien sodankäynnin toimintaedellytykset olleet
Etelä-Syyriassa paljoakaan paremmat kuin Mesopotamiassa. Kummassakin
maassa turkkilaisten aivan toisin kuin heidän vastustajainsa, oli
voitettava niin suunnattomia vaikeuksia selkäpuolen yhteyksiinsä
nähden, että heidän mieslukunsa tuntuva lisäys yli nykyisen määrän
olisi tuottanut kaikille nälän, jopa janonkin hädän. Syyriassakin
olivat muonitusolot ajoittain toivottomat. Huonojen satojen
ja vastuunalaisten viranomaisten luontaisen ja tahallisen
kykenemättömyyden lisäksi tuli se seikka, että arabialainen väestö
kauttaaltaan oli vihamielistä.

Lukuisissa parasta tarkoittavissa esityksissä koetettiin minulle sodan
kuluessa todistaa että oli välttämätöntä puolustaa Mesopotamiaa ja
Syyriaa suuremmilla voimilla, jopa ryhtyä hyökkäykseenkin kummallakin
taholla. Saksassa vallitsi laajoissa piireissä suuri mielenkiinto näitä
sotanäyttämöltä kohtaan. Ilmeisestikin ajatukset pyrkivät harhailemaan,
vaikkei sitä tunnustettu, Mesopotamiasta Persian ja Afganistanin kautta
Intiaan, Syyriasta Egyptiin. Kartta kädessä uneksittiin hiljaisuudessa,
että näitä maateitä päästäisiin meille niin vaarallisen brittiläisen
maailmanvallan elinhermoon käsiksi. Ehkä nämä ajatukset useinkin olivat
Napoleonin vanhain aatteiden jälleen elpymistä, vaikk'eivät
asianomaiset kenties sitä huomanneet. Niiden toteuttamiseen meiltä
kuitenkin puuttui moisten laajain sotatointen ensimmäinen edellytys,
nimittäin tarpeeksi kuljetuskykyiset selkäyhteydet.



Itä- ja länsirintama vuoden 1916 loppuun.


Meidän nujertaessamme Romaniaa jatkoivat venäläiset Karpaateilla ja
Galitsiassa herkeämättä hyökkäyksiään. Venäjän puolelta ei oltu
aiottu välittömästi avustaa uutta liittolaista sen hyökätessä
Siebenbürgeniin, mutta näitä romanialaisten yrityksiä oli kuitenkin
helpotettava siten, että venäläiset hellittämättä jatkoivat
tähänastista hyökkäilyään Galitsian rintamaa vastaan. Dobrudzassa
venäläiset sitä vastoin auttoivat suoranaisesti romanialaisia, jopa
alusta alkaen. Syyt siihen oli etsittävä yhtä paljon valtiolliselta
kuin sotilaalliseltakin alalta; Venäjä luotti epäilemättä suuressa
määrin Bulgarian armeijan venäläisystävällisiin taipumuksiin. Siitä
syystä koettivatkin venäläiset upseerit ja joukot taisteluiden alkaessa
Etelä-Dobrudzassa lähestyä bulgarialaisia ystävinä ja pettymys oli
katkera, kun bulgarialaiset vastaukseksi ampuivat. Tämän lisäksi tuli,
että Venäjä tosin saattoi ilman valtiollista kateutta nähdä että
Romania saa haltuunsa Siebenbürgenin, mutta se ei voinut sallia, että
uusi liittolainen yksinään nujertaisi Bulgarian ja sitten ehkä
kääntyisi Konstantinopolia vastaan taikka ainakin avaisi sinne tien.
Olihan Venäjä jo vuosisatoja pitänyt Turkin pääkaupungin valloittamista
historiallisena ja uskonnollisena etuoikeutenaan.

Jääköön pohtimatta, oliko venäläisten viisasta jättää Siebenbürgenin
sotatoimet romanialaisten yksinään hoidettaviksi ja olla antamatta
niihin mitään välitöntä apua, edes jonkun verran venäläisiä
ydinjoukkoja. Joka tapauksessa tässä arvosteltiin Romanian armeijan ja
sen johdon toimikyky liian suureksi ja lähdettiin siitä väärästä
mielipiteestä että venäläisten hyökkäykset olivat itärintamalla
täydelleen kiinnittäneet keskusvaltain joukot, jopa ne loppuunkin
kuluttaneet.

Nämä hyökkäykset eivät tosin saavuttaneet täydelleen tarkoitustaan,
mutta ne saattoivat meidät kuitenkin moneen kertaan arveluttavaan
pulaan. Asema oli toisinaan niin arveluttava, että meidän täytyi pelätä
puolustuksemme työntymistä alas Karpaattien harjanteilta. Niiden
säilyttäminen taas oli ehto rintamaansijoituksemme suoritukselle ja
ensimmäisille sotatoimillemme uutta vihollista vastaan. Galitsiassakin
meidän täytyi kaikin keinoin pidättää venäläistä. Yleisasemaamme nähden
ei tosin joidenkin sikäläisten alueitten luovutuksella itsessään olisi
ollut sotilaallista merkitystä, elleivät Galitsian asemaimme takana
olisi olleet öljykentät, jotka olivat meille niin suuriarvoiset, jopa
sodankäynnille välttämättömätkin. Tuon tuostakin täytyi näistä syistä
Romaniaa vastaan aiottuja joukkoja siirtää järkkyville rintaman osille.

Vaikka pulista aina lopulta selviydyttiinkin ja sotaretkemme Romaniaa
vastaan saatettiin onnelliseen loppuun, ei kuitenkaan voida väittää,
että venäläisten huojennushyökkäysten suuri tarkoitus kokonaan olisi
jäänyt saavuttamatta. Syy Romanian kukistumiseen ei todellakaan ollut
sen liittolaisten. Entente päinvastoin teki kaikki, mitä asema ja
voimat sallivat sen tehdä, eikä suinkaan vain välittömässä
yhteistoimessa Romanian armeijan kanssa, vaan välillisestikin,
Sarrailin hyökkäyksen avulla, italialaisten avulla Isonzolla ja vihdoin
myös jatkamalla lännessä englantilais-ranskalaisia hyökkäyksiä.

Olimme alun pitäen ottaneet lukuun, kuten jo aikaisemmin huomautin,
että vastustaja Romanian sotaan yhtyessä kaikella tarmolla,
englantilaisella sitkeydellä ja ranskalaisella vauhdilla jatkaisi
hyökkäyksiään länsirintamaammekin vastaan. Niin kävikin. Vaikutuksemme
johtajina näihin taisteluihin oli yksinkertainen. Huojennushyökkäystä
emme riittäväin voimain puutteessa voineet ajatella Verdunin enempää
kuin Sommenkaan luona, niin suuresti kuin se olisikin vastannut minun
omaa haluani. Vähän sen jälkeen kuin olin tullut ylimmäksi
armeijanjohtajaksi, täytyi minun yleistilanteen vuoksi esittää Hänen
Majesteettinsa Keisarin hyväksyttäväksi käsky, että hyökkäyksestämme
Verduniä vastaan luovuttaisiin. Sikäläiset taistelut kuluttivat
voimiamme kuin avoin haava. Selvään saattoi nyt myöskin nähdä, että
yritys oli joka suhteessa käynyt toivottomaksi ja että sen jatkaminen
maksoi meille paljon suurempia tappioita, kuin me saatoimme
viholliselle tuottaa. Etumaisimmat asemamme olivat joka puolelta
vastustajan ylivoimaisen tykistön sivustatulen alaisina; yhteydet
taistelulinjan kanssa olivat tavattoman vaikeat. Taistelukenttä oli
todellinen helvetti ja semmoisena joukkojemme kesken kerrassaan
surullisen kuuluisaksi tullut. Luodessani nyt silmäyksen taaksepäin
sanon arvelematta, että meidän nimenomaan sotilaallisista syistä olisi
ollut viisainta parantaa Verdunin edustalla taistelusuhteita ei
ainoastaan siten, että lopetimme hyökkäyksen, vaan myös vapaaehtoisesti
luovuttamalla suuria osia valloitetusta alueesta. Syksyllä 1916 en
kuitenkaan luullut olevan siihen syytä. Suuret määrät parasta
taisteluvoimaamme oli uhrattu tähän yritykseen; kotimaata oli siihen
saakka pidetty siinä uskossa, että hyökkäys lopulta päättyy
kunniakkaasti. Liian helposti olisi nyt voinut päästä valtaan semmoinen
käsitys, että kaikki uhrit olivat menneet hukkaan. Tätä tahdoin välttää
kotimaassa vallitsevan mielialan vuoksi, se kun muutoinkin oli erittäin
jännittynyt.

Toivomme, että kun keskeytämme Verdunin luona hyökkäyksemme,
vastustajammekin siellä siirtyy pelkkään asemasotaan, ei toteutunut.
Lokakuun lopulla ranskalaiset tekivät Maasin itärannalla suuresti
suunnitellun ja rohkeasti toteutetun vastahyökkäyksen ja mursivat
linjamme. Menetimme Douaumontin eikä meillä enää ollut voimia
valloittaa takaisin tämän saksalaisen sankariuden kunnia-asemaa.

Ranskalaisten johtaja oli tässä vastahyökkäyksessä luopunut siihen
saakka vallinneesta tavasta, että hyökkäystä valmistettiin päiviä ja
viikkojakin kestävällä tykkitulella. Hyökkäystään hän valmisti vain
lyhyen ajan lisäämällä tykistönsä ja miinanheittäjäinsä ampumanopeutta
välineiden ja niiden käyttäjäin toimikyvyn äärimmäisiin rajoihin saakka
ja kävi sitten oikopäätä hyökkäykseen puolustajia vastaan, jotka olivat
ruumiillisesti ja sielullisesti kuin masennuksesta herpautuneet. Olimme
tosin jo pitkäin kestotaisteluiden yhteydessä oppineet tuntemaan
tämänkin laadun vihollisen hyökkäysvalmisteluita, mutta suuren
hyökkäystoimen aloittajana se oli meille uusi ja ehkä sen juuri oli
tätä kiittäminen siitä, että se kieltämättä saavutti suuren
menestyksen. Joka tapauksessa vihollinen tällä kertaa voitti meidät
meidän omalla tähänastisella hyökkäysmenetelmällämme. Saatoimme vain
toivoa, ettei vihollinen seuraavana vuotena toistaisi sitä yhtä hyvällä
menestyksellä vielä suuremmassa mitassa.

Vasta joulukuussa sammuivat Verdunin taistelut. Sommenkin taistelu oli
elokuun lopusta molemmin puolin saanut suunnattoman katkeran, puhtaasti
rintamakohtaisen kamppailun luonteen. Ylimmän armeijanjohdon tehtävänä
täytyi vain olla hankkia armeijoille riittävästi voimia, jotta ne
kestäisivät.

Tämänkaltaisia taisteluita alettiin meillä nimittää
"ainestaisteluiksi". Hyökkääjän kannalta niitä myös voitaisiin sanoa
"junttataktiikaksi", niiden johtamisessa kun ei ollut mitään korkeampaa
lentoa. Taistelun mekaaniset ja aineelliset apukeinot työnnettiin
etualalle, kun taas henkinen johto jäi liian paljon taka-alalle.

Se, ettei läntisien vastustajiemme vuosien 1915 ja 1917 välisissä
taisteluissa onnistunut saavuttaa ratkaisevaa sotatulosta, johtui
pääasiallisesti sikäläisen johdon eräänlaisesta yksipuolisuudesta.
Viholliselta ei tosiaankaan puuttunut lukumäärän ylivoimaa joukkoihin,
sotavälineihin sekä ampumatarpeihin nähden; eikä voida väittää
sitäkään, ettei vastustajain joukkojen laatu olisi vastannut
toimeliaamman ja aaterikkaamman johdon vaatimuksia. Sitä paitsi oli
vastustajillamme lännessä tarjolla pitkälle kehittyneen rautatie- ja
viertotieverkon ja kaikenlaisten kulkuneuvojen määrän vuoksi vapaa
tilaisuus paljon suurempaan sotatoimijoustavuuteen. Tätä kaikkea ei
vihollisen johto kuitenkaan täydelleen käyttänyt. Vastarintamme pitkä
kestävyys johtui sen vuoksi monen muun syyn ohella siitä, että
vihollisen suunnitelmat versoivat jollain tavalla hedelmättömästä
maaperästä. Suunnattomat olivat siitä huolimatta vaatimukset, joita
sikäläisillä taistelutantereilla oli asetettava armeijanjohdoillemme ja
joukoillemme.

Syyskuun alussa kävin ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kanssa
länsirintamalla. Meidän täytyi perehtyä niin pian kuin suinkin
sikäläisiin taisteluoloihin voidaksemme puuttua asioihin todella
auttavasti. Hänen Keisarillinen ja Kuninkaallinen Korkeutensa Saksan
kruununprinssi liittyi meihin matkalla ja osoitti minulle Montmedyssä
sen kunnian, että asetti asemasillalle rynnäkkökomppanian. Tämä
vastaanotto oli täydelleen korkean herran ritarillisen mielenlaadun
mukainen. Tästä lähtien olin usein hänet tapaava. Hänen raikas, avoin
olemuksensa ja terve sotilaallinen arvostelunsa ovat aina täyttäneet
minut ilolla ja luottamuksella. Cambraissa ojensin Hänen Majesteettinsa
Keisarin käskystä kahdelle toiselle koetellulle armeijanjohtajalle,
Bayerin ja Württembergin kruununperillisille heille annetut
preussilaiset sotamarsalkan sauvat, jonka jälkeen minulla oli
länsirintaman yleisesikunnan päälliköiden kanssa jotenkin pitkä
keskustelu. Heidän lausunnoistaan ilmeni, että nopea ja tarmokas
toiminta oli mitä tärkeintä, jotta peloittava heikommuutemme lentäjiin,
aseihin ja ammuksiin nähden saataisiin jonkun verran korvatuksi.
Kenraali Ludendorffin rautainen työkyky voitti tämän vakavan pulan.
Ilokseni kuulin myöhemmin rintamaupseereilta, että Cambrain keskustelun
tulokset piankin alkoivat tuntua joukoissa. Länsiarmeijalle asetettujen
vaatimusten suuruus astui tällä Ranskassa-käynnillä ensi kerran
kerrassaan havainnollisesti silmäini eteen. Empimättä myönnän, että
vasta silloin sain täyden käsityksen länsiarmeijan tähänastisista
aikaansaannoksista. Kuinka epäkiitollinen oli johdon ja joukkojen
tehtävä, kun pakollisessa yksinomaisessa puolustuksessa ei koskaan
voitu saavuttaa näkyvää menestystä! Torjuntataistelun menestys ei
vapauta puolustajaa, vaikka hän olisi voitollinenkin, ainaisesta
rasittavasta painostuksesta, tekisi mieleni sanoa, taistelukentän
kurjuuden näkemisestä. Sotamiesten täytyy tulla toimeen ilman sitä
mahtavaa sielullista kohotusta, jonka menestyksellinen eteneminen
herättää, kohotusta, joka on niin sanomattoman valtava, että ainoastaan
se, joka on sen itse kokenut, voi käsittää sen koko suuruuden. Monen
urheista sotamiehistämme ei ollut suotu koskaan tuntea tätä sotamiehen
puhtainta onnea! He tuskin saivat muuta nähdä kuin ampumahautoja ja
ammuskuoppia, joissa ja joiden ympärillä he viikko- ja kuukausimääriä
taistelivat vastustajan kanssa. Mikä hermojenkulutus ja kuinka vähän
hermoravintoa! Mitä velvollisuudentunteen lujuutta ja mitä epäitsekästä
uhrautuvaisuutta tarvittiinkaan, kun oli vuosikausia kestettävä
tällaista ja hiljaisuudessa kärsittävä korkeamman sotaonnen puutetta!
Tunnustan avoimesti, että nämä vaikutukset tunkeutuivat syvälle
mieleeni. Saatoin nyt ymmärtää, kuinka kaikki, upseerit samoin kuin
miehetkin, ikävöivät vapautusta moisista taisteluoloista, kuinka kaikki
sydämet täytti se toivo, että nyt vihdoinkin näiden uuvuttavain
taisteluitten jälkeen korkea hyökkäysliike länsirintamallakin
virittäisi raikasta sotaista elämää.

Kauan tosin täytyi johtajaimme ja joukkojemme vielä odottaa tämän
ikävänsä toteutumista! Monen parhaista, hyökkäysintoisimmista
sotilaistamme täytyi vielä sitä ennen ruhjotuissa ampumahaudoissa
vuodattaa sydänverensä!

Sommen taistelualue kävi hiljaisemmaksi vasta kun alkanut kostea
vuodenaika liotti maan pohjattomaksi. Miljoonat ammuskuopat täyttyivät
vedellä ja muuttuivat kalmistoiksi. Voitonilosta ei kummallakaan
taistelevalla puolella ollut puhetta. Kaikkia painosti tämän
taistelutantereen kamala taakka. Autiudessaan ja kaameudessaan se
näytti vievän voiton Verduninkin taistelukentästä.



SUHTEENI VALTIOLLISIIN KYSYMYKSIIN.



Ulkopolitiikka.


Olen aina tuntenut tarvetta harrastaa isänmaani rikkaan historiallisen
menneisyyden tuntemista. Sen suurten poikain elämäkerrat ovat olleet
minulle kuin hartauskirjoja. En missään elämäni vaiheessa, en
sodassakaan ole tahtonut olla tämänkaltaista opinlähdettä ja sisäistä
ylennystä vailla. Ja kuitenkin voitaisiin minua täydellä syyllä pitää
epäpoliittisena luonteena. Nykypolitiikan alalla toimiminen on ollut
taipumuksieni vastaista. Ehkä haluni valtiolliseen arvosteluun on
ollut siksi liian heikko ja sotilasvaistoni toisaalta ehkä liian
voimallisesti kehittynyt. Viimemainitusta syystä johtuneekin
vastenmielisyyteni kaikkea diplomaattista työtä kohtaan. Sanottakoon
tätä vastenmielisyyttä ennakkoluuloksi tai ymmärtämyksen puutteeksi,
tätä tosiasiaa en olisi kieltänyt siinäkään tapauksessa, ettei minun
olisi tarvinnut sodan kuluessa sitä niin usein ja niin kuuluvasti julki
tuoda. Minusta on tuntunut, kuin diplomaatin toimi asettaisi meille
saksalaisille olemuksemme vastaisia vaatimuksia. Tämä lienee pääsyitä
ulkopoliittiseen heikkouteemme. Tämän täytyy ilmetä sitä tuntuvammin,
kuta enemmän kauppamme ja teollisuutemme voimakas kehitys ynnä
henkisten voimaimme tunkeutuminen isänmaamme rajain ulkopuolelle oli
kehittämäisillään meidät maailmankansaksi. Sitä kätkettyä, levollista
valtiollista voimatietoisuutta jota Englannin poliitikot osoittivat, en
aina tavannut meikäläisissä.

Tarvetta ja taipumusta puuttua nykypoliittisiin kysymyksiin enempää
kuin oli välttämättömän tarpeellista, en tuntenut ollessani idässä
korkeammissa johtajatoimissa enkä senkään jälkeen, kun minut oli
kutsuttu toimivan armeijan yleisesikunnan päällikön tehtävään.
Liittosodassa, jossa on ratkaistava niin sanomattoman paljon ja
monenlaisia sodankäyntiin vaikuttavia kysymyksiä, pidin sodanjohdon
täydellistä pidättämistä politiikasta kuitenkin mahdottomana. Siitä
huolimatta oli mielestäni meihinkin nähden täydelleen tervettä
asiaintilaa edustava Bismarckin antama määritelmä sotilaallisen ja
valtiollisen johdon keskinäisestä suhteesta. Moltkekin oli Bismarckin
käsityksen kannalla lausuessaan: "Johtajan tulee sotatoimissaan ensi
sijassa pitää silmällä sotilaallista menestystä. Hänen asiansa ei ole
huolehtia, mitä politiikka hänen voitoillaan tai tappioillaan tekee,
sillä niiden käyttäminen hyödyksi on yksinomaan valtiomiesten asia."
Toiselta puolen ei omatuntoni kuitenkaan olisi jättänyt minua rauhaan,
ellen olisi tuonut kuuluviin mielipiteitäni kaikissa niissä
tapauksissa, milloin muiden pyrinnöt minun vakaumukseni mukaan johtivat
meitä arveluttavalle tielle, ellen olisi vaatinut tointa, milloin
luulin huomaavani toimettomuutta tai vastahakoisuutta toimeen ja ellen
vihdoin olisi mahdollisimman jyrkästi tuonut esille mielipiteitäni
nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden, milloin valtiolliset
toimenpiteet koskivat sodankäyntiä ja isänmaani vastaista sotilaallista
turvallisuutta tai olisivat suorastaan voineet koitua niille vaaraksi.

Myönnettäneen, että olen oikeassa kun sanon, ettei politiikan ja
sotatoimen rajoja ole koskaan mahdollista määritellä täysin selvästi.
Molempain tulee jo rauhan aikana olla yhteistyössä, koska niiden
toimialat ehdottomasti vaativat keskinäistä yksimielisyyttä. Sodassa,
jossa ne tuhansin langoin punoutuvat toisiinsa, tulee niiden
lakkaamatta kummaltakin puolen täydentää toisiaan. Määräyksillä ei tätä
vaikeata suhdetta ole mahdollinen koskaan järjestää. Bismarckin
täsmällisessä määritelmässä sulavat rajat toisiinsa. Näissä asioissa ei
määrääjänä olekaan vain asiallinen aineisto, vaan myös sen
ratkaisemiseksi työskenteleväin henkilöiden luonne.

Myönnän nimelläni ja vastuunalaisuudellani seisseeni hyvinkin monen
valtiollisia asioita koskevan lausunnon takana silloinkin, kun ne
olivat vain löyhässä yhteydessä asianomaisen hetken sotilaallisen
aseman kanssa. En tässä suhteessa ollut kehenkään nähden tungetteleva.
Jos kuitenkin joku tahtoi kuulla mielipiteeni, jos tuli kysymys esiin,
joka kaipasi saksalaiselta taholta ratkaisua ja lausuntoa, mutta ei
sitä saanut, silloin ei minulla mielestäni ollut mitään syytä vaieta.
Eräs lähimmistä poliittisista kysymyksistä, johon minun täytyi käydä
käsiksi vähän sen jälkeen kun olin tullut ylimmäksi armeijanjohtajaksi,
koski Puolan tulevaisuutta. Siihen suureen merkitykseen nähden joka
tällä kysymyksellä sodan aikana oli ja on sen jälkeenkin, lienee
paikallaan, että teen selkoa sen vaiheista.

En ole koskaan ennen tuntenut henkilökohtaista vastenmielisyyttä Puolan
kansaa kohtaan; toiselta puolen minun olisi täytynyt olla kokonaan
vailla isänmaallista vaistoa, kaikkea historiallisen kehityksen
tuntemusta, ellen olisi oivaltanut, kuinka suuria vaaroja Puolan
itsenäisyyden palauttaminen isänmaalleni tuottaisi. En ollut vähääkään
epätietoinen siitä, ettemme Puolalta milloinkaan voisi odottaa
kiitoksen hiventäkään siitä, että olemme sen miekallamme ja verellämme
vapauttaneet venäläisen ruoskasta, yhtä vähän kuin siitäkään, mitä
olemme tehneet preussiläis-puolalaisen kansanaineksemme hyväksi.
Kiitollisuudenvelka, jos sitä yleensä politiikassa ensinkään
tunnustetaan, ei olisi koskaan estänyt jälleen syntynyttä, vapaata
Puolaa pitämästä meidän raja-alueitamme irredentana. Miltä kannalta
Puolan probleemia yritettiinkin ratkaista, aina täytyi Preussin ja
Saksan joutua vahingolle, se kun sai maksaa puolalaisen laskun.
Itävalta-Unkarin valtionjohto ei sitä vastoin näyttänyt vapaan,
yhdistetyn Puolan luomisessa pelkäävän mitään vaaraa omalle
valtiolaitokselleen. Sekä Wienissä että Budapestissä vaikutusvaltaiset
piirit päinvastoin pitivät mahdollisena katolilaisen Puolan kytkemistä
pysyvästi kaksoismonarkiaan. Puolan jyrkästi saksalaisvastaisen kannan
vuoksi oli tällainen itävaltalainen politiikka meille kovin
vaarallinen. Ei voinut jäädä huomaamatta, että liittomme lujuus
vastaisuudessa tämän johdosta joutuisi ajan pitkään sietämättömään
jännityskokeeseen. Kun ylimmän armeijanjohdon tuli huolehtia tulevasta
sotilaallisesta asemastamme itärajalla, ei se saanut millään ehdolla
unohtaa tätä valtiollista näkökohtaa.

Kaikista näistä valtiollisista ja sotilaallisista syistä olisi minun
mielestäni Saksan tullut oppia, että sen tuli puuttua niin vähän kuin
suinkin Puolan kysymykseen taikka ainakin käsitellä sitä viivytellen,
kuten semmoisissa tapauksissa tehdään. Mutta valitettavasti ei Saksan
puolelta tehty näin. Syyt, miksi luovuimme asiain vaatimasta
varovaisuudesta, ovat minulle tuntemattomat. Saksan ja Itävalta-Unkarin
valtakunnanjohtojen välillä oli nimittäin elokuun puolivälissä 1916
tehty Wienissä sopimus, jonka mukaan Puola niin pian kuin suinkin
julkisesti tunnustettaisiin itsenäiseksi kuningaskunnaksi,
perinnölliseksi monarkiaksi, jossa on perustuslaillinen hallitusmuoto.
Tämä sopimus oli koetettu tehdä Saksalle maukkaammaksi molempain
sopijain keskinäisen sitoumuksen avulla, etteivät ne ennen Puolaan
kuuluneista maistaan luovuttaisi mitään osia Puolan uuteen valtakuntaan
ja että Saksalle luvattaisiin Puolan tulevan yhteisarmeijan ylijohto.
Kumpaakin myönnytystä pidin utopiana.

Tämän julkisen myönnytyksen johdosta olisivat valtiolliset olot
itärintamamme selkäpuolella täydelleen muuttuneet. Edeltäjäni oli sen
vuoksi täydellä syyllä heti asettunut tätä julistusta vastaan. Hänen
Majesteettinsa Keisari ratkaisi asian kenraali von Falkenhaynin mielen
mukaan. Jokaiselle, joka tunsi Tonavan monarkiassa vallitsevat olot,
oli kuitenkin selvää, ettei Wienissä tehty sopimus pysyisi salassa.
Tosin sitä vielä voitiin virallisesti vähän aikaa pidättää, mutta
olemattomaksi sitä ei enää voitu tehdä. Jo ennen elokuun loppua oli se
todellisuudessa yleisesti tunnettu. Ylimpään armeijanjohtoon
ryhtyessäni oli minulla siis edessäni valmis tosiasia. Vähän myöhemmin
vaati Varsovan kenraalikuvernööri, joka ei viranomaisena ollut minun
alaiseni, valtakunnanjohdoltamme julistusta Puolan kuningaskunnan
luomisesta; sitä ei muka voinut lykätä tuonnemmaksi. Hänen mielestään
oli valittavana joko rettelöiden syntyminen maassa, taikka se varma
toivo, että sotavoimamme vahvistukseksi saisimme puolalaisia joukkoja;
näitä olisi keväällä 1917 5 vapaaehtoisista muodostettua, täysin
harjoitettua divisionaa, yleisen asevelvollisuuden voimaan saattamisen
jälkeen taas 1 miljoona miestä. Niin vähän suotuisan mielipiteen
kuin olinkin vuosina 1914-15 muodostanut puolalaisen rahvaan
suostuvaisuudesta sotaan Venäjää vastaan, arvelin kuitenkin, että
Varsovan kenraalikuvernööri tietänee asian paremmin. Hän oli vuodesta
1915 ollut näkemässä valloitetun maan sisäisiä valtiollisia oloja ja
oli vakuutettu siitä, että papisto kannattaisi meitä tehokkaasti väen
värväyksessä. Kuinka olisin sota-asemamme silloisella kannalla voinut
ottaa vastuulleni tämän varmana luvatun avun hylkäämisen? Mutta jos
päätin sitä kannattaa, niin ei ollut varaa hukata aikaa; seuraavain
kevättaistelujen alkuun oli siinä tapauksessa saatava todella
harjoitettuja joukkoja etumaiselle linjalle. Selvittäköön sitten rauhan
jälkeen voitokas Saksa nyt esiin otetun puolalaiskysymyksen. Mutta me
kohtasimmekin nyt, niin yllättävää kuin se minulle olikin, vastarintaa
valtakunnanjohdon taholta. Se luuli tähän aikaan keksineensä suhteita,
miten saada Venäjän kanssa aikaan erikoisrauha, ja piti arveluttavana
turmella alulle pannut toimet tsaarin silmissä Puolan itsenäisyyttä
koskevalla julistuksella. Valtiolliset ja sotilaalliset näkökohdat
joutuivat siis ristiriitaan.

Koko asia päättyi loppujen lopuksi niin, että toiveet erikoisrauhasta
Venäjän kanssa menivät myttyyn, manifesti marraskuun ensi päivinä
sittenkin julaistiin ja sen jälkeen alkanut puolalaisten vapaaehtoisten
värväys jäi kerrassaan tuloksettomaksi. Katolilainen papisto ei
suinkaan kannattanut värväyskehoitustamme, jota ruvettiin julkisesti
vastustamaan.

Heti manifestin julkaisun jälkeen tuli näkyviin Itävallan ja Saksan
etujen ristiriita Puolan kysymyksessä. Liittolaisemme pyrkivät yhä
julkisemmin saamaan Kongressi-Puolan liitetyksi Galitsiaan Itävallan
hallitsevan vaikutuksen alaisena. Näiden pyrintöjen vuoksi pidin
velvollisuutenani vaatia ainakin itärajamme asianmukaista parannusta
puhtaasti sotilaallisten näkökohtain perustuksella, ellei valtakunnan
johtomme saanut kokonaan Itävalta-Unkarin pyyteitä raukeamaan.
Oikeastaanhan vain sodan loppupäätös saattoi ratkaista kaikki nämä
kysymykset. Valitin sen vuoksi suuresti, että ne kesken sotaa niin ylen
runsaassa määrin kuluttivat aikaamme. Muutoin tulee minun tehostaa
sitä, etteivät valtiollisella alalla liittolaistemme kanssa syntyneet
hankaukset milloinkaan vähimmälläkään tavalla vaikuttaneet meidän
välisiin sotilaallisiin suhteisiimme.

Samanlainen merkitys kuin Puolalla oli meidän ja Itävalta-Unkarin
välisissä suhteissa, oli Dobrudzalla valtiollisissa ja sotilaallisissa
keskusteluissamme Bulgarian kanssa. Dobrudzan asiassa oli viime sijassa
kysymys siitä, saisiko Bulgaria vastaisuudessa tuossa maassa rajattomat
valtaoikeudet ja samalla myös käsiinsä Cernavodan--Constanzan radan.
Jos niin kävi, sai se samalla haltuunsa Keski-Euroopan ja läheisen idän
välisistä yhteyksistä viimeisen ja itäradan jälkeen tärkeimmän.
Bulgaria tietysti käsitti kuinka edullinen tilaisuus oli sodan aikana
kiristää meiltä tähän suuntaan myönnytyksiä. Toiselta puolen pyysi
Turkki lähimpänä asianosaisena meiltä poliittista kannatusta näitä
Bulgarian aikeita vastaan. Me annoimme sille tätä tukea. Täten syntyi
poliittinen piensota sotilaallisen tekosyyn varjolla ja sitä kesti
lähes vuoden päivät. Sen vaiheet olivat lyhyesti mainittuina seuraavat:

Meidän ja Bulgarian välisessä liittosopimuksessa luvattiin
liittolaisillemme siinä tapauksessa, että Romania yhtyisi sotaan, se
osa Etelä-Dobrudzaa, jonka Bulgaria vuonna 1912 oli menettänyt, ynnä
sikäläisen rajan parannus, sitä vastoin ei sanallakaan mainittu koko
tämän romanialaisen maakunnan antamisesta Bulgarialle. Tämän sopimuksen
nojalla olimme me, Romanian sotaretken pääpiirteissään päätyttyä,
paikalla luovuttaneet Etelä-Dobrudzan entiset bulgarialaiset osat
Bulgarian hallituksen hallintoon, Keski-Dobrudzaan sitä vastoin
kaikkien liittolaistemme suostumuksella järjestäneet saksalaisen
hallinnon. Erikoisen välipuheen mukaisesti se taloudellisella alalla
toimi melkein kokonaan Bulgarian hyväksi. Pohjois-Dobrudza luovutettiin
siellä olevalle Bulgarian 3:nnelle armeijalle toimialueeksi. Ulkonaiset
olot näyttivät tulleen täysin tyydyttävästi ratkaistuiksi.
Tyytyväisyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan.

Taisteluhansikkaan meille heitti Bulgarian pääministeri. Jo ennen
Romanian-sodan päättymistä hän innosti maansa poliitikkoja ajatukseen,
että koko Dobrudzan tuli joutua Bulgarialle, ja väitti näihin
pyrintöihin kohdistuvan vastustuksen olevan lähtöisin Saksan ylimmästä
armeijanjohdosta. Siitä syntyi meitä vastaan ankara valtiollinen liike.
Kuningas Ferdinand ei alussa kannattanut hallituksensa pyrkimyksiä.
Sitten hänen kuitenkin oli mielestään myönnyttävä syntyneen
kiihtymyksen painosta. Bulgarian ylin armeijanjohto ei sekään alussa
tahtonut asiaan sekaantua. Se aavisti arvatenkin, mikä vaara koituisi,
jos sen armeijan entisestäänkin voimallisiin ristiriitaisiin
valtiollisiin virtauksiin heitettäisiin uusi levottomuuden aihe. Mutta
pian ei kenraali Zekovkaan enää vastustanut pääministerinsä vaatimusta.
Vireille pantu liike kasvoi Bulgarian hallitukselle ylivoimaiseksi, ja
yleinen poliittinen ajojahti Saksan ylintä armeijanjohtoa vastaan
alkoi. Pääasiassa sitä johtivat vastuuttomat yllyttäjät, jotka eivät
vähääkään ottaneet lukuun aseveljeyssuhdetta. Jos itsepäisyyttä, jolla
Bulgarian piirit pitivät kiinni tästä saaliinhimoisesta päämäärästä,
olisi sovellettu sodankäyntiin, olisivat yleiset päämäärät enemmän
hyötyneet.

Liittosopimuksiimme sisältyi eräs vahingollinen puoli, ja sen
seuraukset tulivat nyt näkyviin. Aseliittoa tehdessämme olimme
aikoinaan antaneet Bulgarialle mitä pisimmälle meneviä vakuutuksia maan
laajennukseen ja sen kansanheimojen yhdistämiseen nähden, vakuutuksia,
joiden täyttäminen edellytti täydellisen voiton saavuttamista. Mutta
Bulgaria ei tyytynyt vielä näihinkään vakuutuksiin. Se lisäsi yhä
vaatimuksiaan ottamatta vähääkään lukuun, kykenisikö tämä näihin saakka
pieni valtiolaitos myöhemmin valtiollisesti ja taloudellisesti
hallitsemaan moisia laajennuksia.

Näihin pyyteihin sisältyi kuitenkin meille välitön sotilaallinenkin
vaara. Olen jo ennen viitannut siihen, kuinka suuria sotilaallisia
etuja siitä olisi ollut, jos syksyllä 1916 olisimme voineet Makedonian
rintaman läntisellä siivellä siirtää puolustuksen taapäin aina Prilepin
seudulle saakka. Meidän paljas viittauksemmekin tähän suuntaan riitti
Bulgarian kaikissa valtiollisissa piireissä herättämään ilmeisestikin
vakavia epäilyksiä. Paikalla pelättiin menetettävän valtiolliset
oikeudet sotilaallisesti luovutettuihin alueihin, mieluummin saatettiin
kokonainen armeija vaaraan kuin uskallettiin muka ottaa oman maan
edessä vastuulle "Ochridan, muinaisbulgarialaisen kaupungin" luovutus.
Saamme myöhemmin nähdä, mihin laajat myönnytyksemme Bulgarialle vielä
johtivat meidät.

Kaikkien näiden lukemattomien valtiollisten kysymysten ja
vastakysymysten heilunta edestakaisin tuotti minulle vain
tyytymättömyyden hetkiä ja vahvisti melkoisesti vastenmielisyyttäni
politiikkaa vastaan.

Turkin kanssa tekemämme liittosopimus oli sisällykseltään oleellisesti
toinen kuin Bulgarian kanssa tehty. Turkin hallitukselle olimme
ennen sotaa vain sitoutuneet säilyttämään maa-alueen ennallaan.
Molempien ensimmäisten sotavuosien kuluessa osmani tosin kyllä oli
menettänyt melkoisia osia Aasian-puoleisista raja-alueistaan.
Liittovelvollisuutemme olivat sen johdosta ylenmäärin rasittuneet. Ei
näyttänyt mahdottomalta, että näillä tukalilla oloilla voisi olla
arveluttava vastavaikutus koko sodan johtoon. Turkin hallitus saattoi
tässä suhteessa asettaa vaatimuksia, joita valtiollisista syistä emme
ehkä olisi voineet jättää huomioon ottamatta. Tähän nähden oli Enver
pashan korkea käsitys yhteisestä sodankäynnistämme ja sen ratkaisevista
näkökohdista meille mitä arvokkain. Muidenkin turkkilaisten
vallanpitäjäin valtiollinen käsityskanta näytti toistaiseksi olevan
meille takeena siitä, etteivät osmanien tähänastiset tappiot ylenmäärin
rasittaisi sotatiliämme. Vakuutettiinhan meille, ettei Turkin hallitus
rauhankeskustelujen alkaessa pitäisi erittäin jyrkästi kiinni
liittomääräystemme sanamuodosta, vaan tyytyisi menetettyjen alueitten
suuriin osiin nähden vain jonkinlaisen muodollisen yliherruuden
tunnustamiseen, jos onnistuttaisiin löytämään muoto sen nykyisen
hallituksen arvovallan säilyttämiselle.

Meidän politiikallemme ja sodanjohdollemme oli todella tärkeätä
kannattaa silloista osmanista valtakunnanjohtoa; Enverin ja Talaat
pashan sijalle ei olisi ollut helppo saada toisia miehiä, jotka
olisivat olleet meille varmasti täysin uskolliset. Tämä ei tietysti
saanut estää meitä Turkissa asettumasta vastustamaan valtiollisia
virtauksia, jotka neliliiton yhteisen sodankäynnin kannalta katsottuna
vaikuttivat häiritsevästi maan sotilaallisiin tehtäviin. Viittaan tähän
nähden entisiin huomautuksiini panislamilaisesta liikkeestä. Se uhkasi
pysyvästi johtaa Turkin sotilaallisesti väärään suuntaan. Venäjän
luhistumisen jälkeen panislamilaisuus pyrki aluelaajennukseen
Kaukasian suunnalla. Suunnittelipa se tämän lisäksi levittäytymistään
Kaspian-meren takaisiinkin maihin ja eksyi lopulta Keski-Aasian
avarille aloille siinä haaveellisessa toivossa, että se voi osmanien
valtakuntaan liittää sikäläisetkin kulttuuri- ja uskontoryhmittymät.

Selvää oli, ettemme voineet antaa sotilaallista apuamme tämmöisille
itämaalaisille unelmille, vaan että meidän päinvastoin täytyi vaatia
palaamista näistä kauas harhailevista suunnitelmista nykyisen sodan
todellisuuspohjalle. Valitettavasti eivät nämä ponnistuksemme
onnistuneet.

Paljon vaikeampi kuin vaikutuksemme Turkin ulkopoliittisiin kysymyksiin
oli luonnollisestikin vaikutuksemme tämän valtakunnan oloihin.
Kuitenkaan emme voineet täydelleen välttää puuttumista tämmöisiinkin
asioihin. Paitsi taloudellisten olojen alkuperäisyyttä antoivat siihen
aihetta yleisinhimillisetkin tunteet.

Tämä osmanien sotaisen voiman odottamaton uudelleen viriäminen, entisen
sankariuden uudelleen leimahtaminen tässä olemisen taistelussa valaisee
samalla turkkilaisvallan synkintä puolta: tarkoitan sen esiintymistä
alueensa armenialaisia aineksia vastaan. Armenian kysymys oli Turkin
vaikeimpia pulmia. Se kosketteli sekä panturkkilaista että
panislamilaista aatepiiriä. Tapa, jolla turkkilaiset kiihkoilijapiirit
koettivat sen ratkaista, on sodan aikana ollut koko maailman huomion
alaisena. On tahdottu asettaa meidät saksalaiset yhteyteen näiden
julmain tapausten kanssa, joiden näyttämönä oli koko osmaninen
valtakunta ja sodan lopulla armenialainen Trans-Kaukasiakin. Minä pidän
sen vuoksi velvollisuutenani kosketella niitä tässä, eikä minulla
totisesti olekaan syytä vaieten sivuuttaa meidän vaikutustamme.
Empimättä koetimme suusanallisesti ja kirjallisesti vaikuttaa
ehkäisevästi siihen villittyyn, hillittömään sodankäyntitapaan,
joka idässä rotusodan ja uskonnollisen vihan johdosta oli
perintätottumuksena. Tosin antoivatkin Turkin hallituksen johtavat
viranomaiset meille lupauksia, mutta me emme kyenneet voittamaan
passiivista vastarintaa, joka kohdistui meidän sekaantumistamme
vastaan. Turkkilaiselta taholta esimerkiksi selitettiin, että Armenian
asia oli kokonaan sisällinen asia ja oltiin kovin arkatuntoisia, kun me
kosketimme sitä. Eivät upseerimmekaan, joita usein oli paikalla, aina
voineet lieventää vihan ja koston ilmauksia. Eläimen herääminen
ihmisessä elämästä ja kuolemasta taisteltaessa valtiollisen ja
uskonnollisen vimman vallassa on mustimpia lukuja kaikkien aikain ja
kansain historiassa.

Kansallisesti puolueettomain havainnontekijäin yksimieliset arvostelut
kävivät siihen suuntaan, että molemmat riitapuolet, joiden sisimmät
intohimot olivat valloilleen puhjenneet, pitivät keskinäisessä
hävitystyössään toisiaan tasapainossa. Tämä olikin niiden siveellisten
käsitysten mukaista, joille noiden alueiden kansain kesken yhä vielä
vallitsevat taikka vasta hiljakkoin voimansa menettäneet verikoston
lait antoivat jonkinlaisen pyhityksen. Vahinko, jonka tämä hävitystyö
sai aikaan, on kerrassaan arvaamaton. Se ei tuntunut vain
inhimillisellä ja valtiollisella, vaan taloudellisella ja
sotilaallisellakin alalla. Kuinka paljon Turkin parhaita
rintamajoukkoja sodan kuluessa tämän armenialaisia vastaan harjoitetun
tuhopolitiikan seurauksista mitä kurjimmissa oloissa kuoli puutteeseen
Kaukasian vuoristotalven ankaruudessa, siitä ei enää milloinkaan liene
mahdollista saada selvää. Kunnon anatolialaisen sotilaan, osmanien
valtakunnan ytimen traagillisuus sai tästä kaiken mahdollisen puutteen
aiheuttamasta joukkokuolemasta uuden lisäluvun. -- Lieneekö se
viimeinen?



Rauhankysymys.


Kesken Romanian-sotaretken valmistuksia tuli minun käsitellä
rauhankysymystäkin. Mikäli tiedän, oli Itävalta-Unkarin ulkoministeri
paroni Burian pannut sen vireille. Niille, jotka tuntevat minut
henkilönä ja mikä käsitys minulla on sodasta, ei minun tarvinne
vakuuttaa, että kaikki inhimillinen myötätuntoni oli semmoisen
yrityksen puolella. Muutoin otin tässä kysymyksessä myötävaikuttaessani
huomioon vain keisarini ja isänmaani. Pidin tehtävänäni rauhan
pyrkimystä käsiteltäessä ja sille ratkaisua etsittäessä huolehtia
siitä, ettei armeija eikä kotimaa kärsisi mitään haittaa. Ylimmän
armeijanjohdon tuli ottaa osaa rauhantarjouksemme sanamuodon
laatimiseen. Tehtävä oli yhtä vaikea kuin kiittämätönkin, siinä kun
tuli karttaa kaikkea, mikä näyttäisi heikkoudelta kotimaan ja
ulkomaiden silmissä ja samalla välttää jyrkkiä lauseita. Olin itse
näkemässä mikä syvä sisäinen velvollisuudentunto Jumalaa ja ihmisiä
kohtaan ohjasi Korkeinta Sotaherraani, kun hän ryhtyi rauhanehdotusta
ratkaisemaan; en luule, että hän piti tämän askeleen täydellistä
myttyyn menemistä todenmukaisena. Minun luottamukseni sen onnistumiseen
oli sitä vastoin alunpitäen koko pieni. Vastustajamme olivat aivan
kilvan esittäneet pyyteitään, enkä luullut mahdolliseksi, että
vihollishallituksista ainoakaan vapaaehtoisesti voisi peruuttaa tai
todella peruuttaisi lupauksia, joita ne olivat antaneet toisilleen ja
kansoilleen. Tämä mielipide ei kuitenkaan vähentänyt rehellistä
tahtoani ottaa osaa tähän inhimillisyyden työhön.

Joulukuun 12:ntena sai meille vihamielinen maailma kuulla
taipuvaisuutemme rauhaan. Vastustajain propaganda samoin kuin
hallitusleiritkin sillä taholla vastasivat vain ilkkuvasti torjuen.

Meidän rauhanaloitettamme seurasi kintereillä Pohjois-Amerikan
Yhdysvaltain presidentin samansuuntainen yritys. Ylin armeijanjohto sai
valtakunnan kanslerilta tiedon aloitteista, joita hän oli lähettänyt
Yhdysvalloissa olevan lähettiläämme kautta. Omasta puolestani en
pitänyt presidentti Wilsonia soveliaana puolueettomaksi välittäjäksi,
sillä en voinut torjua tunnetta, että presidentti kallistui paljonkin
vastustajaimme, ensi sijassa Englannin puolelle. Tämähän olikin kaiketi
aivan luonnollinen seuraus hänen anglosaksilaisesta syntyperästään.
Samoin kuin miljoonat maanmieheni en minäkään voinut pitää presidentti
Wilsonin tähänastista esiintymistä puolueettomana, vaikka se ehkä ei
ollutkaan ristiriidassa puolueettomuusmääräysten sanamuodon kanssa.
Kaikissa kansainoikeuden rikkomista koskevissa asioissa presidentti
osoitti Englantia kohtaan kaikkea mahdollista suvaitsevaisuutta. Hän
piti hyvänään töykeimmänkin piittaamattomuuden. Sukellussota taas oli
vain meidän vastatoimenpiteemme Englannin mielivaltaisuuksien johdosta,
mutta sen suhteen Wilson osoitti mitä suurinta herkkätuntoisuutta ja
turvautui paikalla sodanuhkauksiin. Saksa ilmoitti voivansa
suostua Wilsonin aloitteen perusajatuksiin. Vastustajat antoivat
Wilsonille tietoja vaatimustensa yksityiskohdista, jotka sisälsivät
pääasiallisesti Saksan taloudellisen ja valtiollisen lannistamisen
pysyvästi, Itävalta-Unkarin murskaamisen ja osmanisen valtiolaitoksen
tuhoamisen. Jokaisessa, joka arvosteli maltillisesti silloista
sotatilannetta, täytyi sen ajatuksen päästä vallalle, että vain se,
joka on joutunut täydelleen häviölle, saattoi hyväksyä nämä
vastustajain sodanpäämäärät, mutta ettei meillä ollut mitään syytä
myöntää häviölle joutuneemme. Joka tapauksessa olisin silloiseen
asemaan nähden pitänyt isänmaatani kohtaan rikoksena ja petoksena
liittolaisiamme kohtaan, ellen olisi asettunut täydelleen kielteiselle
kannalle näihin vihollisen vaatimuksiin nähden. Sodan silloinen asema
oikeutti vakaumukseni ja omantuntoni mukaan ainoastaan rauhaan, joka
vahvistaisi asemamme maailmassa niin, että olisimme turvatut
vastaisuudessa sellaiselta valtiolliselta väkivallalta, kuin
tämän sodan aiheuttanut väkivalta oli, ja että saattaisimme
liittolaisillemmekin tarjota pysyvän vahvan tuen jokaista vaaraa
vastaan. Millä valtiollisella ja maantieteellisellä pohjalla tämä
päämäärä voitaisiin saavuttaa, oli minulle sotilaana toisarvoinen
asia; pääasia oli, että se saavutettaisiin. En myöskään luullut
tarpeelliseksi epäillä, että Saksan kansalla ja sen liittolaisilla
olisi voimaa ase kädessä torjua vihollisten kuulumattomat vaatimukset,
maksoi mitä tahansa. Kotimaamme asettuikin vihollisten vaatimuksia
kohtaan kauttaaltaan torjuvalle kannalle. Eikä turkkilaisten enempää
kuin bulgarialaistenkaan taholta tähän aikaan kehoitettu vähääkään
myöntyväisyyteen. Itävalta-Unkarin luulin ehkä voivan voittaa
heikkoudenkohtauksensa. Pääasia oli, että siellä pidettiin pysyvästi
mielessä, minkä kohtalon nämä vaatimukset Tonavan monarkialle
tuottaisivat, ja luovuttiin siitä harhaluulosta, että vihollisen kanssa
oli mahdollinen keskustella oikeudenmukaisella perustalla. Olimme jo
monta kertaa tulleet Itävalta-Unkariin nähden siihen kokemukseen, että
se kykeni saamaan aikaan paljon enemmän kuin se itse luulikaan. Kun
sikäläinen valtionjohto vain joutui ehdottoman pakon eteen, sai se
kyllä suurempia aikaan. Näistä syistä oli mielestäni erehdys käyttää
Itävalta-Unkariin vaikutettaessa paljaita lohdutuksen sanoja. Semmoiset
sanat eivät anna voimaa, ne eivät vahvista luottamusta, ei päätöskykyä.
Tämä pitää paikkansa valtiomiehiin samoin kuin sotilaihinkin nähden.
Kaikki aikanaan, mutta kun kovalle ottaa, silloin voimakkaat
vaatimukset vaatijan oman lujan tahdon tukemina paljon lujemmin ja
ravakammin tempaavat heikontunutta pystyyn kuin lohdutuksen sanat ja
viittaukset tuleviin parempiin aikoihin.

Tammikuun 10:ntenä annettua vihollisten selitystä sodan päämääristä,
joka seurasi joulukuun 30:ntenä päivättyä ententen kieltävää vastausta,
pidettiin tammikuun 22:sena annetussa presidentti Wilsonin
tiedonannossa Yhdysvaltain senaatille vastoin meidän käsitystämme
otollisempana perustana rauhan ponnistuksille kuin meidän
diplomaattista noottiamme, jossa vain ilmoitettiin meidän
periaatteellinen hyväksymisemme hänen toimelleen rauhan hyväksi. Tämä
presidentin kanta järkytti vielä enemmän luottamustani hänen
puolueettomuuteensa. Olisin antanut tunnustukseni tämän tiedonannon
yleville ja osaksi kauniille inhimillisille aatteille, ellen olisi
turhaan siitä hakenut sanoja, jotka olisivat torjuneet vastustajaimme
yrityksen leimata meidät toisarvoisiksi ihmisiksi. Lause yhtyneen,
riippumattoman ja itsenäisen Puolan perustamisesta niinikään arvelutti
minua. Se näytti minusta olevan välittömästi tähdätty Itävaltaa ja
meitä vastaan, se edellytti, että Tonavan monarkia luopuisi
Galitsiasta ja viittasi siihen, että Saksakin menettäisi alueita tai
ylivalta-oikeuksia. Kuinka saattoi näin ollen enää olla puhettakaan
siitä, että Wilson oli puolueeton keskusvaltoja kohtaan? Tiedonanto oli
meille paremminkin sodanjulistus kuin rauhan edistämistä. Jos luotimme
presidentin politiikkaan, niin täytyi meidän joutua kaltevalle
pinnalle, joka uhkasi lopulta viedä meidät koko valtiollisen,
taloudellisen ja sotilaallisen asemamme hinnalla ostettuun rauhaan.
Minusta ei näyttänyt mahdottomalta, että meidät ensimmäisen myöntyvän
askeleen jälkeen vähitellen valtiollisesti painettaisiin yhä syvemmälle
ja sitten lopulta pakotettaisiin sotilaalliseen antautumiseen.

Lokakuussa 1918 julaistuista tiedoista kävi ilmi, että presidentti
Wilson heti senaatille osoittamansa, tammikuun 22:sena 1917 päivätyn
tiedonannon jälkeen oli Washingtonissa olevalle Saksan lähettiläälle
antanut ilmoituksen siitä, että hän oli halukas aloittamaan virallisen
rauhan välityksen. Tieto tästä oli tullut Berliiniin tammikuun
28:ntena. Tästä meille näköjään sangen myötämielisestä Wilsonin teosta
en ennen 1918 vuoden syksyä kuullut mitään. Olivatko tähän syynä
erehdykset vaiko sarja epäsuotuisia asianhaaroja, sitä en tiedä vielä
tänä päivänäkään. Minun käsitykseni mukaan ei sotaa Amerikan kanssa
tammikuun lopulla 1917 enää ollut mahdollinen välttää. Wilson tiesi
niihin aikoihin, että helmikuun 1 päivänä aioimme aloittaa rajattoman
sukellussodan. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että presidentti sai
tiedon tämän samoin kuin muittenkin sähkösanomaimme sisällyksestä
Englannilta, joka sieppasi ja luki tästä asiasta Washingtonissa
olevalle Saksan lähettiläälle lähetetyn sähkösanoman. Tämä seikka antaa
ilman muuta oikean leimansa tiedonannolle, joka tammikuun 22:sena
lähetettiin senaatille, ja sen yhteydessä olevan rauhanvälityksen
tarjoukselle. Onnettomuus teki tuloaan. Sitä ei sen vuoksi enää
pidättänyt meidän tammikuun 29:ntenä antamamme selityskään, jossa
lupasimme paikalla keskeyttää sukellussodan, jos presidentin onnistuisi
ponnistuksillaan hankkia rauhankeskusteluille perustus.

1918 ja 1919 vuosien tapaukset näyttävät minusta täydelleen vahvistavan
silloiset mielipiteeni, jotka ensimmäinen kenraalimajoitusmestari joka
suhteessa hyväksyi.



Sisäpolitiikka.


Varsinaisessa palveluksessa ollessani olin pysynyt loitompana
sisäpoliittisista päivänkysymyksistä. Lepoonkin siirryttyäni omistin
niille huomiota vain hiljaisena syrjästäkatsojana. En voinut käsittää,
kuinka eräillä tahoilla isänmaan yhteinen paras sai usein väistyä koko
vähäpätöisten puolue-etujen tieltä, ja valtiollinen vakaumukseni
viihtyi parhaiten sen puun varjossa, jonka juuret olivat syvällä suuren
vanhan keisarimme aikakauden eetillis-poliittisessa maaperässä. Tämän
ajan ja sen minun mielestäni ihmeteltävän suuruuden olin täydelleen ja
kokonaan ihanteekseni omaksunut ja sen aatteista ja suuntaviivoista
pidin kiinni. Nykyisen sota-ajan kokemukset eivät olleet omiaan
tekemään minua kovinkaan lämpimäksi uudemman ajan muutoksia kohtaan.
Voimallisesti rajoihinsa sulkeutunut valtio Bismarckin henkeen oli se
maailma, jossa aatteineni mieluimmin liikuin. Kuri ja työ isänmaassa
olivat minusta korkeampia kuin kosmopoliittiset haaveet. Enkä
tunnustanut valtion kansalaiselle oikeuksia, ellei niiden vastapainona
ollut samanarvoisia velvollisuuksiakin.

Sodassa ajattelin vain sotaa. Esteet, joita ilmestyi sodankäynnin
tarmoa ehkäisemään, olivat sen käsityksen mukaan, joka minulla oli
aseman vakavuudesta, säälittä poistettavat. Niin menettelivät
vihollisemme ja me olisimme voineet heidän esimerkistään oppia.
Valitettavasti emme niin tehneet, vaan annoimme kansainvälisen
oikeamielisyyden harhakuvan eksyttää itsemme, sen sijaan että olisimme
asettaneet oman valtiotunteemme ja oman valtiovoimamme taistelussa
olemassaolomme puolesta kaiken muun yläpuolelle. Ylimmän armeijanjohdon
täytyi sodan aikana käsitellä eräitä valtion sisäisiä tehtäviä, etenkin
taloudelliseen alaan kuuluvia. Emme etsineet näitä tehtäviä, niitä
päinvastoin vyöryi hartioillemme enemmän kuin olisin suonut. Armeijan
ja kansantalouden läheiset suhteet tekivät meille mahdottomaksi erottaa
kotimaata koskevia taloudellisia kysymyksiä sodankäynnistä
samanlaisella rajaviivalla kuin sota-alueen ja kotimaan välillä kulkeva
oli.

Suurta sotateollisuusohjelmaa, joka sai minusta nimensä, kannatin
täydellä vastuulla sen sisällyksestä. Taistelevain joukkojemme tarpeet
olivat joka tapauksessa hankittavat, se oli ainoa suuntaviiva, jonka
annoin sen käsittelyssä määrätä. Kaikki muut perusteet olisivat tässä
tapauksessa käsitykseni mukaan olleet rikos armeijaamme ja isänmaatamme
vastaan. Meidän vaatimustemme numerot olivat tosin entisiin verraten
kohonneet suunnattomiksi; olisiko niitä mahdollinen saavuttaa, sitä en
voinut arvostella. Sodan jälkeen tätä ohjelmaa vastaan kohdistettiin
syytös, että se muka oli epätoivon sanelema. Tämän lauseen keksijä
erehtyi täydelleen siitä mielialasta, jonka vaikutuksen alaisena tämä
ohjelma syntyi.

Siviiliasevelvollisuutta koskevan lain aikaansaamisessa olin kaikesta
sydämestäni osallisena. Isänmaan hädässä tuli minun mielestäni kaikkien
asekuntoisten miesten lisäksi kaikkien työkykyistenkin miesten, jopa
naistenkin astua suuren asian palvelukseen, taikka oli heidät siihen
velvoitettava. Luulin tämmöisen lain henkilöllisten voimain lisäksi
herättävän siveellisiäkin, jotka saattaisimme heittää sodan
vaakakuppiin. Lopullisessa muodossaan laki sai sitten kuitenkin
oleellisesti toisen muodon ja tulos oli paljon vaatimattomampi kuin
mitä minun mielessäni oli väikkynyt. Tämän pettymyksen johdosta melkein
valitin sitä, ettemme olleet päämääräämme pyrkineet jo ennalta olemassa
olevien lakiperusteitten nojalla, kuten toiselta taholta oli
suunniteltu. Ajatus, että lain hyväksyminen muodostuisi koko Saksan
kansan valtavaksi, tehoisaksi mielenosoitukseksi, oli saanut minut
jättämään huomioon ottamatta vallitsevat sisäpoliittiset olot. Laista
tuli lopulta tosi sisäpoliittisen kaupanteon mutta ei syvällisen
isänmaallisen mielialan pohjalla. Ylintä armeijanjohtoa on moitittu
siitä, että se "isänmaallisen siviiliasevelvollisuuden" lailla
ja niin sanotun "Hindenburgin ohjelman" vaatimuksilla sai aikaan
yhteiskunnallisessa samoin kuin rahallisessa ja taloudellisessakin
suhteessa liian mullistavia toimenpiteitä, joiden kustannukset muka
olisivat ilmeisesti johtaneet aina valtiolliseen kumoukseemme saakka,
jopa kauemmaskin. Vastaisen, nykyisistä puoluevirtauksista vapaan
tutkimuksen ratkaistavaksi on minun jätettävä, ovatko nämä syytökset
oikeutettuja. Tahtoisin kuitenkin vielä viitata erääseen seikkaan:
sodan varalle kouluutetun taloudellisen yleisesikunnan puute kävi
taistelumme kuluessa erinomaisen tuntuvaksi. Kokemus osoitti, ettei
sitä käynyt sodan aikana maasta polkeminen. Vaikka sotilaallinen ja,
saanen sanoa, rahallinenkin liikekannalle-panomme olikin loistavasti
järjestetty, kaivattiin kuitenkin taloudellista liikekannallepanoa. Se,
mikä viimemainitussa suhteessa huomattiin välttämättömäksi ja myös oli
suoritettava, voitti kaikki aikaisemmat käsitykset. Melkein täydellinen
eristyksemme ulkomaisesta hankinnasta asetti meille sodan pituuden ynnä
sotavälineiden ja ampumatarpeiden suunnattoman kulutuksen vuoksi aivan
uusia tehtäviä, joita rauhan aikana tuskin ainoankaan ihmisen
mielikuvitus oli nähnyt. Kaikissa esille tulleissa jättiläistehtävissä,
jotka mitä läheisimmin koskivat samalla armeijaa ja kotimaata,
osoittautui kaikkien valtionvirastojen luja yhteistyö ehdottomaksi
vaatimukseksi, jos mieli saada koneisto vähänkään hankauksetta
työskentelemään. Välttämätöntä olisi arvatenkin ollut yhteisen
keskusviraston perustaminen, johon kaikki vaatimukset olisivat yhtyneet
ja joka olisi jakanut kaikki työn tulokset. Vain semmoinen virasto
olisi kyennyt tekemään taloudellisesti ja sotilaallisesti
kaukonäköisiä päätöksiä. Sitä olisi ollut vapaassa hengessä johdettava
kansantaloudellisten suuruuksien avulla, jotka olisivat kyenneet
laajalla katseella käsittämään ratkaisujensa seuraukset. Semmoista
virastoa kaivattiin. On tarpeetonta lähemmin selvitellä, että vain
harvinaisen lahjakas äly ja harvinaisen järjestelykykyinen voima olisi
moiseen tehtävään pystynyt. Vaikka kaikki nämä edellytykset olisikin
täytetty, olisi vaikeita hankauksia sittenkin sattunut.

Vaikka pyrkimykseni olikin kaikin puolin karttaa sisäpoliittisissa
asioissa sekaantumista puoluetaisteluun, puhumattakaan siitä, että
olisin ryhtynyt toimittamaan jollekin puolueelle vetojuhdan virkaa,
soin kuitenkin yleisluonteisille yhteiskunnallisille kysymyksille
mielelläni kannatukseni. Etenkin tuli minun mielestäni sotilaskotiasiaa
mitä lämpimimmin suosia. Hyväksyin varsinkin näiden harrastusten
eetillisen puolen. Kauniimpaa ja tyydyttävämpää näköalaa en tiennyt
kuin hyvin hoidettu viljelyspalsta ja sen takana tyytyväisten ihmisten
koti. Kuinka moni rintamalla taistelevista urhoistamme lieneekään
hiljaisina hetkinään tällaista toivonut ja kaihonnut! Toivoni on, että
mahdollisimman monet uskollisista sotatovereistani kaikkien kärsimysten
ja vaivain jälkeen saavat tätä onnea nauttia!



VALMISTUKSIA TULEVAN SOTAVUODEN VARALLE.



Tehtävämme.


Kun 1916 vuoden taisteluiden lopputulokset alkoivat jotenkin varmasti
olla tiedossa, täytyi meidän päästä selville sodan jatkamisen
edellytyksistä vuonna 1917. Siitä, mitä vastustajamme seuraavana vuonna
tekisi, emme olleet epätietoiset. Meidän tuli varustautua siihen, että
vihollinen tekisi uuden hyökkäyksen, heti kun sen valmistukset ja sää
sallisivat. Arvata saattoi, että vihollisemme, edellisten vuosien
kokemuksista viisastuneina, pyrkivät hyökkäämään yhtaikaa kaikilla
rintamilla, jos soisimme heille siihen aikaa ja tilaisuutta.

Ei mikään voinut olla luonnollisempaa eikä paremmin meidän kaikkien
toiveittemme ja tunteittemme mukaista, kuin että me ennätämme
sotatoiminemme ennen tämän odotettavan yleishyökkäyksen alkamista,
mullistamme siten vihollisen suunnitelmat ja näin heti alussa tempaamme
aloitteen omiin käsiimme. Uskaltanen väittää, etten edellisinä
sotavuosina ollut tässä suhteessa mitään laiminlyönyt, milloin minulla
vain oli käytettävänä keinoja edes jonkin verran riittävästi. Mutta nyt
emme saaneet antaa näiden toiveitten samentaa silmiämme näkemästä
asemaa semmoisena, kuin se todella oli.

Ei ollut epäilystäkään siitä, että meidän ja vastustajaimme
voimasuhteet vuoden 1916 lopulla olivat kehittyneet vielä
epäedullisemmiksi meille kuin mitä ne jo vuoden alussa olivat. Romania
oli liittynyt vihollisiimme ja raskaasta häviöstään huolimatta se oli
pysynyt voimatekijänä, joka meidän täytyi edelleenkin ottaa lukuun. Sen
armeija pääsi venäläisten rintaman taa suojaan ja sai aikaa uudelleen
järjestyä ja tässä se saattoi runsaimmassa muodossa luottaa ententen
myötävaikutukseen.

Meille oli kova onni, ettei armeijanjohtomme koko sodan aikana
onnistunut pakottaa ainoatakaan edes pienemmistä vihollisistamme,
Montenegroa lukuun ottamatta, pikapuoleen eroamaan vihollistemme
joukosta. Niinpä vuonna 1914 Belgian armeija pääsi Antwerpenistä
pakenemaan ja oli sitten kaiken aikaa vastassamme, joskin yleensä
toimettomana, pakottaen meidät joka tapauksessa melkoiseen voimain
kulutukseen. Serbian armeijaan nähden onnistuimme vuonna 1915 vain
näennäisesti paremmin. Se oli päässyt kiertoliikkeestämme pakoon,
vaikka tosin toivottomassa tilassa. Kesällä 1916 se kuitenkin ilmestyi
uudelleen taisteluvoimaisena Makedonian sotanäyttämölle ja sai
joukkojensa verestämiseksi lakkaamatta lisä- ja täyteväkeä kaikista
mahdollisista maista, viimeksi etenkin Itävalta-Unkarin armeijasta
karanneita slaavilaisiakin.

Kaikissa kolmessa tapauksessa, olipa kysymys Belgiasta, Serbiasta tai
Romaniasta, oli vihollisarmeijain kohtalo ollut hiuskarvan varassa.
Syyt niiden pääsyyn käsistämme saattoivat olla erilaiset, tulos oli
aina sama.

Tämmöiset tosiasiat johtavat hyvin helposti siihen, että myönnetään
sattumalle sodassa suuri merkitys. Tällä tavalla sota kuitenkin
ylevästä korkeudestaan painetaan alas onnenkaupaksi. Siltä sota ei
koskaan ole minusta näyttänyt. Olen sen vaiheissa ja tuloksissa nähnyt
silloinkin, kun viimemainitut ovat meitä vastaan kääntyneet, aina ja
kaikkialla järkähtämättömän logiikan tylyn seurausten sarjan. Sillä,
joka käy kimppuun ja voi sen tehdä, on menestys puolellaan; joka tämän
laiminlyö tai jonka täytyy se laiminlyödä, häviää.

Sotavuoteen 1917 nähden saatoimme olla epätietoiset siitä, kohtaisiko
päävaara meitä lännestä vaiko idästä. Paljaan lukumäärä-ylivoiman
kannalta näytti itärintaman vaara olevan suurempi. Meidän täytyi
otaksua, että venäläisten onnistuisi talvella 1916-17, samoin kuin
edellisinäkin vuosina, korvata tappionsa ja saattaa armeijansa
hyökkäyskykyiseksi. Emme saaneet minkäänlaisia tietoja, jotka olisivat
kertoneet erikoisen huomattavista hajaannusilmiöistä Venäjän
armeijassa. Kokemuksesta muutoin olin oppinut aina suhtautumaan mitä
varovaisimmin tämmöisiin tietoihin, olivatpa ne peräisin mistä tahansa.

Venäläisten voiman vuoksi emme voineet huolettomina ajatella
Itävalta-Unkarin armeijassa vallitsevia oloja. Meille tulleet
tiedot eivät tahtoneet suoda sijaa sille luottamukselle, että
Romanian-sotaretken onnellinen päätös ja verrattain edullinen, vaikka
edelleenkin jännittynyt asema Italian rintamalla olisi tehnyt
Itävalta-Unkarin joukkoihin riittävän rohkaisevan ja vahvistavan
vaikutuksen. Meidän täytyi edelleenkin ottaa lukuun, että venäläisten
hyökkäykset jälleen voisivat itävaltalaisten linjoissa saada aikaan
murtumista. Oli sen vuoksi aivan mahdotonta itävaltalaisten rintamilta
poistaa saksalaisten välitöntä tukea; meidän tuli päinvastoin olla
valmiina lähettämään liittolaisemme rintamille lisävoimia aina pulan
sattuessa.

Epävarmaa oli sekin, millaisiksi olot Makedonian rintamalla
muodostuisivat. Viime taistelujen kuluessa oli saksalainen
armeijaryhmänkomento siellä ryhtynyt johtamaan bulgarialaisten
oikeanpuolista ja keskimmäistä armeijaa, siis yleensä Ochridasta
Doiran-järveen ulottuvaa rintamaa, ja muitakin vuosien 1915 ja 1916
taisteluissa mukana olleita saksalaisia päälliköitä oli tällä
rintamalla. Lisäksi saksalaiset upseerit paraillaan perehdyttivät
Bulgarian armeijaa kaikilla rintamillamme saatuihin runsaihin
sotakokemuksiin. Tämän työn tulokset saattoivat kuitenkin tulla
näkyviin vasta taisteluiden jälleen alettua. Toistaiseksi näytti olevan
parasta olla liikoja toivomatta. Joka tapauksessa meidän täytyi olla
valmiit lähettämään apua Makedoniankin rintamalle.

Länsirintamallammekin meidän tuli varustautua siihen, että
vastustajamme seuraavana keväänä, huolimatta edellisen vuoden
epäilemättä raskaista tappioista, jälleen esiintyisivät täysivoimaisina
taistelukentällä. Sana täysivoimainen käsitettäköön tietysti
rajoitetusti, sillä vaikka menetetty vanha voima voidaankin muutamassa
kuukaudessa lukumäärään nähden palauttaa ennalleen, ei sitä ole
mahdollinen sisällisen arvon puolesta täydelleen ja kokonaan korvata.
Vihollinen oli tässä suhteessa samain ankarain lakien alainen kuin
mekin.

Taktillinen kuva tämän rintaman tärkeimmillä osilla oli seuraava: Mitä
sitkeimmillä, viisi kuukautta kestäneillä ponnistuksilla vastustaja oli
Sommella työntänyt linjamme 40 kilometrin pituisella alalla noin 10
kilometriä taapäin. Pitäkäämme nämä luvut myöhempää vertausta varten
muistissa!

Tämä menestys, joka oli sadointuhansin verisin uhrein saavutettu, oli
koko rintamamme suuruuteen verrattuna oikeastaan pieni. Linjaimme
mutkistuminen kuitenkin painoi pohjoisen ja etelän puolella niihin
liittyviin sivurintamiin. Asema vaati välttämättä korjausta; muutoin
uhkasi meitä vaara, että meidät tästä mutkasta kierretään uusilla
vihollishyökkäyksillä ja niihin pohjoisen ja etelän puolella
liittyvillä sivuhyökkäyksillä. Oma kiertävä hyökkäyksemme rintamaamme
murtautunutta vihollista vastaan oli lähin, mutta yleistilanteeseen
nähden arveluttavinkin ratkaisu. Oliko meidän uskallettava käyttää koko
voimamme suureen hyökkäykseen Sommen luona olevalla alueella, joka oli
vihollisen voimia täynnä, vaikka meitä länsirintaman muilla kohdilla
tai itärintamalla saattoi kohdata luhistuminen? Tässä näkyi taaskin,
että samalla kuin sodanjohtomme yhdellä suunnalla harkitsi suuria
suunnitelmia, se ei saanut toisiltakaan tahoilta kääntää pois
katsettaan. Vuosi 1916 oli tässä suhteessa puhunut kieltä, jota täytyi
kuunnella.

Ellemme hyökkäyksellä voineet korjata Sommen taistelun aikaansaamaa
rintamanmuodostusta, täytyi meidän tehdä luonnolliset johtopäätökset ja
siirtää linjamme taapäin. Tämänsuuntaisen päätöksen teimmekin ja
siirsimme asemamme, jotka oli työnnetty Peronneen saakka taapäin ja
toiselta puolen vielä ulottuivat Bapaumen, Royen ja Noyonin luo
eteenpäin, Arrasin--St. Quentinin--Soissonsin suoristuslinjalle
taapäin. Tämä uusi linja sai Siegfried-aseman nimen.

Siis peräytymistä länsirintamalla hyökkäyksen sijasta! Sitä päätöstä ei
ollut helppo tehdä. Se oli ankara pettymys länsiarmeijalle, ehkä vielä
ankarampi kotimaalle ja ankarin kaikista, kuten oli pelättävissä
liittolaisillemme. Vastustajamme riemuitsivat ääneensä! Voiko
kuvitellakaan soveliaampaa asetta propagandalle? Sommen veriselle
taistelulle loistava, vaikka myöhään ilmi tullut päätös, saksalaisten
vastarinta murrettu, ankaria herkeämättömiä takaa-ajoja suurine
saalisnumeroineen ja rosvojuttuineen meidän sodankäynnistämme. Jo
ennakolta saattoi kuulla koko äänikerran, joka nyt pantaisiin soimaan.
Mikä yllytyskirjallisuuden raesade syöksähtäisikään nyt linjoillemme ja
niiden taa!

Suuri peräytymisliikkeemme alkoi maaliskuun 16:ntena 1917. Vastustaja
seurasi avointa kenttää kulkien sen perässä enimmäkseen maltillisen
varovaisesti. Milloin tämä varovaisuus jollain kohdalla yritti kiihtyä
tuimemmaksi kimppuumme-käynniksi, osasivat peräytymistämme suojaavat
joukot vaikuttaa vihollisen intoon jäähdyttävästi.

Näillä toimillamme emme ainoastaan luoneet itsellemme länsirintamalla
edullisempia paikallisia taistelunedellytyksiä, vaan paransimme koko
sota-asemaammekin. Kävihän voimakkaiden reservien saanti mahdolliseksi
sen kautta, että lännessä lyhensimme puolustuslinjaamme. Houkutteleva
oli suunnitelma antaa ainakin osan niistä hyökätä vihollisen kimppuun
tämän seuratessa perässämme Siegfried-asemille vapaan kentän poikki,
jolla mielestämme olimme ehdottomasti ylivoimaiset. Luovuimme kuitenkin
tästä aikeesta ja säästimme voimiamme vastaisen varalle.

Tilaa, jonka täten olimme kevääseen 1917 mennessä itsellemme luoneet,
voi ehkä sanoa suureksi strateegiseksi valmeusasemaksi, joka
toistaiseksi jätti viholliselle aloitteen; tällöin me saattaisimme
milloin tahansa käydä hyökkäykseen vihollisen heikkoja kohtia vastaan.
Historiallisia vertauskohtia edellisistä sodista ei voida etsiä
kaikkien suhteitten suunnattomiin kasvaneen suuruuden vuoksi.

Näiden seikkain yhteydessä minun on mainittava kaksi suunnitelmaa,
joita meidän oli talvella 1916-17 harkittava. Ne koskivat hyökkäystä
sekä Italiassa että Makedoniassa. Ensin mainittua ehdotti jo talvella
1916-17 kenraalieversti von Conrad. Suuren menestyksen Italiassa hän
arveli mitä laajimmin vaikuttavan koko sota- ja valtiolliseen
asemaamme. Tähän mielipiteeseen en voinut yhtyä. Minun käsitykseni
mukaan oli, kuten olen jo edellä huomauttanut, Italia niin ylen
suuressa määrin Englannin taloudellisen ja samalla valtiollisenkin
painostuksen alainen, ettei sitä suurella voitollakaan voitu pakottaa
erikoisrauhaan. Kenraalieversti von Conrad tätä ehdottaessaan
arvatenkin ensi sijassa ajatteli suotuisaa tehoa, mikä voitokkaalla
sotaretkellä Italiaa vastaan olisi Itävalta-Unkarin maitten mielialaan.
Hän perusti toivonsa suureen sotilaalliseen aseman huojennukseen, jonka
tämmöinen menestys tuottaisi Itävalta-Unkarille. Nämä näkökohdat
saatoin minäkin myöntää täydelleen oikeutetuiksi. Kenraalieversti von
Conrad ei kuitenkaan luullut voivansa tehdä italialaisia vastaan
Etelä-Tirolista uutta hyökkäystä ilman melkoisia saksalaisia
apujoukkoja -- kysymyksessä oli noin 12 saksalaista divisionaa. Minä
sitä vastoin en katsonut voivani ottaa vastuulleni niin suurten
saksalaisten joukkojen kiinnittämistä epämääräiseksi ajaksi yritykseen,
joka minun käsitykseni mukaan oli liian kaukana idän ja lännen meille
kaikkia muita tärkeämmistä ja vaarallisemmista rintamista.

Sama koskee hyökkäystä Makedoniassa olevain entente-joukkojen kimppuun.
Bulgaria helli tätä aietta ja Bulgarian kannalta katsoen se
luonnollisestikin oli hyvin oikeutettu. Jos me olisimme saaneet
ratkaisevan voiton, olisi se voinut pakottaa ententen poistumaan
tästä maasta. Bulgaria olisi siten melkein kokonaan päässyt sekä
sotilaallisesta että taloudellisesta painostuksesta. Yritys olisikin
ollut sekä maan että sen hallituksen hartaimpain toivomusten mukainen.
Loihan Bulgaria yhä edelleenkin himokkaita silmäyksiä Salonikin monen
pyytelemään kauniiseen satamaan. Viimemainittu näkökohta ei kuitenkaan
tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Eikä Bulgarialle tuotettu
sotilaallinen kevennys minun silloisen mielipiteeni mukaan olisi
vähääkään hyödyttänyt yleistä asemaamme. Jos olisimme pakottaneet
ententen voimat lähtemään Makedoniasta, olisimme saaneet ne niskaamme
länsirintamalle. Vähintään kysymyksenalaiselta minusta sitä vastoin
näytti, olisimmeko voineet käyttää täten vapautuneita bulgarialaisia
joukkoja missään Balkanin ulkopuolella. Olihan bulgarialaisten
divisionain käyttö sodassa Romaniaa vastaan Bulgarian välittömimmän
etupiirin ulkopuolella Tonavan pohjoispuolella jo antanut aihetta
kylläkin ikävään hankaukseen näiden joukkojen kanssa. Minun käsitykseni
mukaan tulivat siis Bulgarian sotavoimat sodankäyntimme kokonaisuuden
kannalta parhaiten käytetyiksi siten, että annoimme niiden Makedoniassa
pidätellä ententen joukkoja. Tämä ei tietysti merkinnyt sitä, että minä
en olisi aina ilomielin tervehtinyt bulgarialaisten itsenäistä
hyökkäystä Makedoniassa. Tällaisen hyökkäyksen päämäärä olisi kuitenkin
siinä tapauksessa pitänyt rajoittaa melkoista suppeammaksi kuin mitä
ententen karkoittaminen Balkanilta tai Salonikin valloitus oli.
Bulgaria ei kuitenkaan luullut voivansa ryhtyä minkäänlaisiin
hyökkäystoimiin saamatta saksalaisilta sangen tuntuvaa apua, vähintään
6 divisionaa, ja siinä se arvatenkin oli oikeassa.

Tiedot valtiollisten olojen kehityksestä Kreikassa kaikuivat tosin
siihen aikaan, jolloin meille esitettiin hyökkäystä Makedonian
rintamalla siis talvella 1916-1917, kuin houkuttelevat kutsuäänet. Minä
olin kuitenkin aivan kuuro tällaisia sireeniääniä kohtaan. Epäilin,
toivoiko helleenien kansa suurellakaan innostuksella sotaa, varsinkaan
semmoista, jossa se tulisi taistelemaan bulgarialaisten rinnalla.
Kaiken kaikkiaan olisi se arvatenkin pyrkinyt samaan päämäärään kuin v.
1913 ja tuskinpa molemmat sotatoverit tälläkään kertaa yhteisen voiton
jälkeen olisivat runollisesti langenneet toistensa kaulaan, arvatenkin
ne olisivat karanneet proosallisesti toistensa tukkaan kiinni.

Edellä olevasta esityksestäni käynee täydelleen selville, kuinka
yleisasema siihen määrään jännitti Saksan voimat, ettemme enää
uskaltaneet tätä jännitystä lisätä uusilla aikeilla, jotka eivät
johtuneet sodan ja valtiollisen aseman välttämättömimmistä tarpeista.
Eivät oivallisetkaan suunnitelmat voineet poikkeuttaa meitä sodan
lähimmästä tärkeimmästä tehtävästä, vaikka ne olisivat varmaankin
luvanneet suurta menestystä. Tämä tärkein tehtävä oli taistelu idässä
ja lännessä, kummallakin rintamalla kuristavaa ylivoimaa vastaan.

Jos otan huomioon seuraukset, jotka johtuivat vuonna 1917 omaksumastani
kielteisestä kannasta Italiassa ja Makedoniassa ehdotettuihin
sotatoimiin nähden ja niiden perustuksella vielä kerran kysyn
itseltäni, olisiko minun pitänyt ja olisiko toisin saanut päättää, niin
täytyy minun nytkin vastata tähän kysymykseen kieltävästi. Luulen
voivani sanoa, että tapauksien kulku Keski-Euroopassa myöhemmin osoitti
menettelymme oikeaksi. Me emme voineet, emme saaneet saattaa
länsi- ja itärintamaamme murtumisen vaaralle alttiiksi poimiaksemme
helppohintaisia laakereita Ylä-Italian alangolla tai Vardarin
rannoilla.

Turkille ei meidän puoleltamme annettu vuodeksi 1917 erikoisia ohjeita.
Sen tuli puolustaa maa-aluettaan ja kiinnittää vastassaan olevat voimat
niin etteivät ne päässeet meidän kimppuumme. Jos kumpikin sille
onnistui, täytti se yleisen sodankäynnin kannalta täydelleen
tehtävänsä.

Säilyttääksemme taistelutehoisina tähän tarvittavat voimat, olimme jo
syksyllä 1916 ehdottaneet osmanien ylimmälle armeijanjohdolle, että se
peräyttäisi molempain Kaukasian-armeijainsa pääosan Armenian väestönsä
menettäneestä ja tyhjäksi nyljetystä vuorimaasta, helpottaakseen
joukkojensa talvehtimista. Tämä käsky annettiin kuitenkin liian
myöhään. Sen johdosta kokonaisia joukko-osastoja sortui nälkään ja
viluun ja tuhoutui, kuten arvata saattaa. Kun kenties ei runo eikä
sankarikirja milloinkaan mainitse niiden traagillista loppua, teen minä
sen tällä vaatimattomalla paikalla.



Sukellussota.


Ajateltakoon, että 70 miljoonaa ihmistä elää puolittaisessa
nälänhädässä ja että monet heistä sortuvat verkalleen sen vaikutuksiin!
Ajateltakoon niitä monia rintalapsia, jotka äitiensä nälänhädän
johdosta kuolevat, ja niitä lukemattomia lapsia, jotka saavat tämän
jälkeen elinaikansa riutua ja sairastaa! Tämä ei tapahdu etäisessä
Intiassa tai Kiinassa, missä säälimätön kylmäsydäminen luonto on
evännyt hedelmöittävän sateen, vaan täällä keskellä Eurooppaa, keskellä
kulttuuria ja inhimillisyyttä! Puolittainen nälänhätä, jonka ihmisten
mahtisana ja väkivalta ovat synnyttäneet, ihmisten, jotka muuten
kerskuvat sivistyksestään! Mikä on tässä sivistystä? Ovatko he ihmisinä
korkeammalla niitä ihmisiä, jotka Armenian vuoristoissa koko
sivistyneen maailman kammoksi raivosivat turvattomia vastaan ja siitä
kohtalon rankaisemina tuhansittain sortuivat kurjaan kuolemaan? Näille
tylysisuisille anatolialaisille ei kuitenkaan ole koskaan puhunut muu
kuin kostonhenki, lähimmäisen rakkaus ei milloinkaan.

Mihin siis tähtää näiden niin "sivistyneitten" mahtisana? Heidän
suunnitelmansa on selvä. He ovat älynneet, ettei heidän sotavoimansa
riitä saattamaan voittoon heidän tyrannimaista tahtoaan, että heidän
sotataitonsa jää tehottomaksi heidän teräshermoista vastustajaansa
vastaan. Vihollisen hermot on siis pehmitettävä! Ellei se onnistu
taistelulla mies miestä vastaan, niin se onnistuu ehkä takateitä,
kotimaan kautta. Annettakoon naisten ja lasten nähdä nälkää! Tämä
tehoo, "jos Jumala suo", sotarintamalla olevaan mieheen ja isään, ellei
ehkä kohta, niin kuitenkin vähitellen! Ehkä päättävät nämä aviomiehet
ja isät laskea aseensa, sillä muutoin kohtaa kotimaassa kuolema vaimoa
ja lasta -- sivistyksen tuottama kuolema. Näin ajattelevat ihmiset ja
voivat niin vielä rukoillakin!

Vastustaja kylvää niskaamme amerikkalaisia granaatteja, miksi emme me
upota sen kuljetuslaivoja? Vai puuttuuko meiltä siihen keinoja?
Oikeuskysymyksiä? Missä ja milloin ajattelee vastustaja oikeutta? Näin
kyselee sotamies rintamillamme.

Kotimaa ja armeija kääntyvät tämmöisin ja tämänkaltaisin lausunnoin
johtajainsa puoleen, ei vasta elokuun 29:ntenä 1916, vaan jo aikoja
ennen. Pyrkimys käyttää sukellussotaa koko sen ankaruudessa kotimaan
kärsimysten lieventämiseksi oli jo olemassa ennen kuin minä astuin
ylimmäksi armeijan johtajaksi. Tässä säälimättömässä sodassa turvatonta
kotimaatamme vastaan tulee kysymykseen vain silmä silmästä, hammas
hampaasta. Kaikki muu tuntuu armottomuudelta omaa vertamme kohtaan.

Mutta vaikka meillä olisikin ase ja tahtoisimme sitä käyttää, emme
kuitenkaan saisi olla huomioon ottamatta seurauksia, jotka voisivat
johtua tämän tuhoisan taistelukeinon käyttämisestä. Vaikka kylmäverisen
vihollisen ei myönnetäkään ansaitsevan mitään huomiota, on kuitenkin
huomioon otettava tähän saakka puolueettomina pysyneet merta kulkevat
kansat. Tätä asetta ei saa käyttää niin, että kotimaa joutuu vielä
suurempiin vaaroihin ja huoliin, kuin mistä se tahdotaan vapauttaa.
Päätös siis horjuu, ymmärrettävää horjumista, jossa inhimillisilläkin
tunteilla on sanansa sanottavana!

Tämmöinen on asema kun tulen suureen päämajaan. Maalla ankara pula ja
siihen liittyy painava tärkeä merta koskeva kysymys. Ensi katsannolta
kuuluu sen ratkaisu valtakunnanjohdolle ja amiraaliesikunnalle; mutta
samalla se koskee läheisesti ylintä armeijanjohtoakin. Onhan selvää,
että meidän yleisistä sotilaallisista syistä täytyy koettaa saada
sukellussota pian käyntiin. Edut, joita voimme odottaa siitä
maasodalle, ovat kouraantuntuvat. Jo sekin, että vastustajain täytyisi
huomattavasti vähentää sotatarpeiden valmistusta tai niiden kuljetusta
meren poikki, olisi meille suuri kevennys. Sama on laita, jos
onnistuisi edes osaksi ehkäistä vastustajain merentakaiset sotatoimet.
Kuinka suuren huojennuksen se tuottaisikaan ei vain Bulgarialle ja
Turkille, vaan meillekin, meidän tarvitsematta silti uhrata tähän
saksalaista verta! Etäisempi mahdollisuus on vielä entente-maiden
raaka-aineitten ja elintarpeitten tuonnin saattaminen sietämättömän
vaikeaksi taikka ainakin Englannin asettaminen ratkaisevan
kysymyksen eteen: joko se ojentaa meille sovinnon käden tai kadottaa
maailmantaloudessa asemansa. Täten näytti sukellussota olevan omiaan
vaikuttamaan ratkaisevasti sodan kulkuun, näyttipä se vuoden 1917
alussa ainoalta keinolta, mikä meidän vallassamme vielä oli sodan
saattamiseksi voitokkaaseen päätökseen, kun meidät kerran pakotettiin
taistelua jatkamaan.

Syyskuun lopulla 1916 valtakunnanjohdolle laatimastamme kirjelmästä käy
selville, missä yhteydessä sukellussota käsityksemme mukaan oli koko
sota- ja valtiollisen aseman kanssa. Tämän kirjoituksen määränä oli
olla pohjana Washingtonissa olevalle lähettiläällemme annettaville
ohjeille:

"Kreivi Bernstorffille ilmoitetaan hänen henkilökohtaiseksi
opastuksekseen, ettei ententen aikomus murtaa itä- ja länsirintamamme
tähän saakka ole onnistunut eikä ole onnistuva, enempää kuin
hyökkäystoiminta Salonikista käsin ja Dobrudzassa. Sen sijaan
keskusvaltain sotatoimet Romaniaa vastaan edistyvät ilahduttavalla
tavalla. Kysymyksenalaista kuitenkin vielä on, voidaanko täällä jo tänä
vuonna saavuttaa menestys, joka lopettaisi sodan. Sen vuoksi on
toistaiseksi otettava lukuun mahdollisuus, että sota voi kestää
kauemminkin.

"Keisarillinen sotalaivasto sitä vastoin luulee Englannin
taloudelliseen tilanteeseen nähden lisättyä sukellusvenemäärää
häikäilemättä käyttämällä saavuttavansa nopeasti menestyksen, joka
muutamassa kuukaudessa saa päävihollisen, Englannin, rauhanajatukseen
taipuvaksi. Saksan ylimmän armeijanjohdon täytyi siitä syystä
toimenpiteihinsä liittää häikäilemätön sukellussota, muun muassa
siitäkin syystä, että asema Sommen rintamalla huojentuisi ampumavarain
tuonnin vähennyksen johdosta ja entente saatettaisiin havaitsemaan,
kuinka turhat sen yritykset tällä kohdalla ovat. Emme vihdoin voi
rauhassa katsella sitäkään, kuinka Englanti, ne monet vaikeudet
oivaltaen, jotka sen on voitettava, kaikin keinoin koettaa vaikuttaa
puolueettomiin valtoihin parantaakseen sotilaallista ja taloudellista
asemaansa meille vahingoksi. Kaikista näistä syistä täytyy meidän saada
takaisin toimintavapautemme, jonka toukokuun 4:ntenä antamassamme
nootissa itsellemme pidätimme.

"Yleinen asema kuitenkin muuttuisi täydelleen, jos presidentti Wilson,
viittaustensa mukaista aikomustaan noudattaen, antaa valloille
rauhanvälitysesityksen. Tämä ei kuitenkaan saisi sisältää määrättyjä
ehdotuksia maa-alueihin nähden, koska nämä kysymykset ovat
rauhankeskusteluissa käsiteltäviä asioita. Tämänkaltaisen teon tulisi
kuitenkin tapahtua pian. Jos Wilson tahtoisi odottaa siksi, kunnes
hänen vaalinsa on ohi tai aivan lähelle sitä, saisi hän tuskin enää
tilaisuutta moiseen toimenpiteeseen. Eivätkä keskustelut saisi
tarkoittaa ensinnä aselevon tekemistä, vaan sotapuolueiden tulisi
keskustella toistensa kanssa ja keskustelujen tulisi lyhyessä ajassa
johtaa valmistavaan rauhaan. Pidempi viivyttely huonontaisi Saksan
sotilaallista asemaa ja olisi siitä myös seurauksena valtain
lisävarustelut sodan jatkamiseksi seuraavaan vuoteen saakka, minkä
vuoksi sitten ei enää olisi lähiaikoina rauhasta toivoa.

"Kreivi Bernstorffin tulisi pohtia tätä asiaa eversti Housen kanssa --
välimiehen, jonka välityksellä hän keskustelee presidentin kanssa -- ja
hankkia tieto mr. Wilsonin aikeista. Presidentin rauhantoiminta, jonka
ulkonaisesti tulisi mieluimmin esiintyä omakohtaisena, otettaisiin
meidän puoleltamme vakavasti huomioon, ja tämähän jo olisi Wilsonin
vaalitaistelullekin menestys".

Vaikein kysymys on ja tulee olemaan: "Pitkänkö ajan kuluttua
voidaan sukellussodalla saavuttaa menestys?" Amiraaliesikunta ei
luonnollisestikaan voi tästä antaa muita kuin epämääräisiä lupauksia.
Mutta sen, kuten se sanoo, varovaisimmillekin arvioille perustuvat
laskut ovat meille niin suotuisat, että periaatteessa luulen voivani
kaupan päälliseksi ottaa vastaan sen vaaran, että uuden taistelukeinon
käyttämisen johdosta saamme yhden taikka pari uutta vastustajaa
niskoillemme.

Niin kiireellisenä kuin laivasto pitikin asiaa, vaativat kuitenkin
valtiolliset ja sotilaalliset syyt rajoittamattoman sukellussodan
lykkäämistä ohi vuoden 1916 syksyn. Silloisessa ylen jännittyneessä
sotatilanteessa emme saaneet hankkia itsellemme uusia vastustajia.
Meidän täytyi odottaa ainakin siksi, kunnes saatoimme olla varmat
Romanian-sotaretken suotuisasta päättymisestä. Jos se päättyisi hyvin,
olisi meillä jo riittävästi voimia pidättääksemme puolueettomia
naapurikansoja liittymästä vastustajaimme riveihin, vaikka Englanti
vielä kiristäisikin niiden taloudellista painostamista.

Sotilaallisiin syihin yhtyi valtiollisiakin. Sukellusveneaseen
käytännön lisäämistä emme tahtoneet ajatella ennenkuin
rauhanyrityksemme oli mennyt täydelleen myttyyn.

Mutta kun tämä rauhanyritys sitten raukesi tyhjiin, en minä enää
välittänyt muista kuin sotilaallisista näkökohdista. Sotatilanteemme
kehitys etenkin Romaniassa joulukuun loppuun mennessä teki nyt minun
vakaumukseni mukaan mahdolliseksi tämän tehokkaan aseen käyttämisen
mitä laajimmassa muodossa.

Tammikuun 9:ntenä 1917 Kaikkein Korkein Sotaherramme ratkaisi vastoin
valtakunnankansleri von Bethmannin mielipidettä amiraaliesikunnan ja
yleisesikunnan ehdotuksesta asian myönteisesti. Kaikki olimme selvillä
yrityksen painavuudesta.

Joka tapauksessa sukellussodan käyttäminen houkuttelevine toiveineen
moneksi ajaksi vahvisti siveellisesti suuresti armeijaa ja kotimaata
maasodan jatkamisessa.

Sodan päätyttyä meille niin kohtalokkaasti on luultu olevan oikeutettua
leimata rajoittamaton sukellussota uhkapeliksi. Näin koetettiin
valtiollisesti ja sotilaallisesti samoin kuin siveellisestikin
halventaa tätä meidän päätöstämme. Näin arvosteltaessa jätetään
huomioon ottamatta, että melkein kaikki ratkaisevat päätökset, eivätkä
vain ne, mitä sodassa tehdään, sisältävät suuren vahingonvaaran,
vieläpä että teon suuruus pääasiallisesti on siinä, että uskalletaan
suuri panos, ja on sen mukaan mitattavakin. Kun sotapäällikkö
sotatantereella lähettää taisteluun viimeiset reservinsä, tekee hän
vain sen, mitä hänen isänmaallaan on oikeus häneltä vaatia: hän ottaa
niskoilleen täyden vastuun ja osoittaa rohkeutensa astuessaan viimeisen
ratkaisevan askeleen, jota ilman ei voittoa ole mahdollinen saada.
Johtaja, joka ei voi tai ei tahdo vastuulleen ottaa viimeisen voimansa
uskaltamista menestyksen saavuttamiseksi, tekee rikoksen omaa kansaansa
vastaan. Ellei isku hänelle onnistu, silloin häntä tosin kyllä kohtaa
heikkojen ja pelkurien kirous ja ilkku. Mutta se on kerta kaikkiaan
sotamiehen kohtalo. Siinä ei olisi mitään suurta, jos se voitaisiin
perustaa vain varmoille laskuille ja jollei laakerien saavuttaminen
olisi riippuvainen vastuun rohkeudesta. Tämän rohkeuden kehittäminen on
ollut saksalaisen sotilaskasvatuksemme päämäärä. Tässä se saattoi
viitata oman historiamme suurimpiin esikuviin, samoin kuin
vaarallisimpain vastustajaimmekin valtavimpiin töihin. Onko kukaan
käyttänyt rohkeammin viimeistä voimaansa kuin suuri kuninkaamme
käytti sitä Leuthenin tappelussa ja siten pelasti isänmaansa ja
tulevaisuutensa? Eikö ole oikeaksi tunnustettu Napoleoninkin päätös,
kun hän Belle Alliancen tappelussa uskalsi lähettää tuleen viimeiset
pataljoonansa ratkaisun saavuttamiseksi; lähteäkseen tosin sitten
taistelutantereelta köyhänä kuin kerjäläinen, kuten Clausewitz sanoo?
Ellei Blücherin kaltainen mies olisi ollut korsikalaista vastassa,
olisi korsikalainen voittanut ja maailmanhistoria arvatenkin olisi
kulkenut toisia teitä. Ja toisella puolella tuo suuren riemun esine,
marsalkka Eteenpäin; eikö hänkin tässä ratkaisevassa taistelussa pannut
alttiiksi viimeistään? Kuulkaamme mitä ennen sotaa eräs kiivaimmista
vastustajistamme siitä lausui: "Kaunein sotatemppu, mitä koskaan olen
nähnyt maan päällä tehtävän, on Blücher vanhuksen, joka heitettiin
maahan, joutui hevosten kavioihin ja nousi pölystä pystyyn, ryntäsi
voitettuja sotamiehiään vastaan, pysäytti heidän pakonsa ja Lignyn
tappiosta johti heidät Waterloon suureen voittoon."

En tahdo tätä lukua päättää lausumatta julki epäilyksiä siitä
väitteestä, että muka Amerikan liityttyä vastustajiimme asiamme oli
lopullisesti menetetty. Odottakaamme ensiksi katsausta niihin
vaikeuksiin, joihin saatoimme vastustajamme sukellussodallamme ja
ajoittain suurella menestyksellämme maalla keväällä 1917. Saamme ehkä
silloin kuulla, että me jo monta kertaa olimme tempaamaisillamme
voitonseppeleen käsiimme ja saamme ehkä huomata senkin, että muut kuin
sotilaalliset syyt estivät sotaa päättymästä meille suotuisasti tai
ainakin siedettävästi.



Kreuznach.


Kun Romanian-sotaretki oli onnellisesti päättynyt ja asema idässä sen
johdosta vakiintunut, täytyi meidän tämän jälkeen sijoittaa länteen
toimintamme painopiste. Lännessä joka tapauksessa voitiin odottaa
taisteluiden varhaista alkamista seuraavana sotavuonna. Tahdoimme
olla lähellä näiden taisteluiden näyttämöä. Lännessä olevasta
pääkortteerista oli mahdollista helpommin ja pienemmällä ajanhukalla
olla välittömässä henkilöllisessä yhteydessä armeijaryhmäin kanssa.
Tämän lisäksi keisari Kaarle halusi toiselta puolen olla maansa
valtiollisten viranomaisten läheisyydessä, toiselta puolenhan ei
myöskään tahtonut luopua välittömästä henkilöllisestä seurustelusta
yleisesikuntansa kanssa. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento muutti
sen vuoksi vuoden 1917 ensi kuukausina Badeniin, lähelle Wieniä.
Samalla katosivat kaikki syyt, jotka olivat vaatineet Hänen
Majesteettiaan meidän Keisariamme ja ylintä armeijanjohtoa olemaan
Plessissä. Helmikuussa muutimme päämajan Kreuznachiin.

Plessistä erotessamme tunsin erikoista tarvetta saada kiittää
sikäläistä ruhtinasta ja hänen virkamiehistöään suuresta
vieraanvaraisuudesta, jota meille oli osoitettu sekä kaikkien
virastojemme majoituksessa että yksityiselämässämmekin. Lisäksi saatoin
omasta puolestani muistella monia ihania ajometsästyksiä virasta
vapaina poikkeuksellisina iltoina sekä Plessin että sen lähellä olevan
Neudeckin hoitopiirissä.

Seutuun, johon nyt tulimme, liittyi muistoja entisestä
toiminnastani Reininmaakunnassa ajalta, jolloin olin yleisesikunnan
osastonpäällikkönä. Kreuznachin kaupunkiin itseensäkin olin silloin
tutustunut. Sen asukkaat osoittivat meille nyt kilvan liikuttavaa
ystävyyttä. Tämä ilmeni muun muassa siinä, että nuorten naisten kädet
koristivat joka päivä vereksillä kukilla kotimme ja yhteisen
ruokahuoneemme. Kaiken tämän otin vastaan kiintymyksen osoituksena koko
armeijaa kohtaan, jonka vanhimpiin edustajiin minä sodassa kuuluin.

Vähän sen jälkeen kun olimme Plessistä lähteneet erosi kenraalieversti
von Conrad Itävalta-Unkarin armeijanjohdosta tullakseen ylikomentajaksi
Etelä-Tirolin rintamalla. Syyt hänen eroonsa eivät ole minulle
tunnetut. Otaksuin, että ne olivat haettavat henkilölliseltä alalta,
koska minun käsitykseni mukaan ei ollut asiallisia syitä. Säilytän
hänet uskollisessa toverillisessa muistossa. Hänen seuraajakseen tuli
kenraali von Arz. Käytännöllinen pää, jolla oli terveet mielipiteet,
oivallinen sotilas, arvokas sotatoveri siis kuten hänen edeltäjänsäkin!
Hän kävi kiinni asiain ytimeen ja halveksi näennäisyyksiä. Luulen, että
vastenmielisyys valtiollisten kysymysten käsittelyä kohtaan oli meille
molemmille yhteinen. Mitä Tonavan monarkiassa vallitsevissa, minun
edellä koskettamissani oloissa oli mahdollinen saada aikaan, sen
kenraali von Arz minun vakaumukseni mukaan on ihmeteltävällä
sitkeydellään suorittanut. Tehtävänsä koko raskaudesta hän ei ollut
vähääkään epätietoinen. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee, että hän
niin miehuullisen luottavasti kävi siihen käsiksi.

Mitä minuun yksityisesti tulee, vietin Kreuznachissa lokakuun alussa
70-vuotissyntymäpäiväni.

Hänen Majesteettinsa Keisarini, Kuninkaani ja Herrani osoitti minulle
sen suuren armon, että hän tänä päivänä ensimmäisenä kävi kotonani itse
lausumassa minulle onnentoivotuksensa. Tämä oli minulle päivän korkein
pyhitys.

Matkalla virkarakennukseemme tervehti minua myöhemmin Kreuznachin
nuoriso syysauringon säteilevässä loisteessa; yhteisen työhuoneistomme
ovella odottivat minua työtoverini, läheisessä puutarhassa kaupungin ja
ympäristön edustajat, haavoittuneet ja sairaat nuoret sotilaat, jotka
kylpykaupungin parannuspaikoissa olivat hoidettavina, ja heidän
vieressään veteraanit, sotatoverit ammoin kuluneilta ajoilta.

Päivän päätti pieni sotainen välikohtaus. Syystä, jonka perille en
koskaan päässyt, oli alkanut levitä huhu, että tänä päivänä suurta
päämajaamme vastaan todenmukaisesti tehtäisiin suuri lentohyökkäys.
Mahdollista oli, että joku vastustajan lentokoneista tänä iltana, kuten
niin usein ennenkin, pitkin Nahea pyrki Saarin linjalta Reinin linjalle
tai päinvastoin. Ei ihmettä, että mielikuvitus työskenteli vilkkaammin
kuin tavallisesti ja että yöllä maan ja säteilevän kuun välillä nähtiin
ja kuultiin enemmän kuin mitä siellä todenteolla oli. Joka tapauksessa
puoliyön aikaan lentäjiä torjuvat tykkimme aloittivat kiivaan kestävän
tulen. Suuren ampumanopeuden johdosta käsillä olevat ammukset pian
loppuivat ja saatoin rauhallisesti nukkua siinä ajatuksessa, ettei
minua enää häirittäisi. Seuraavana päivänä Kaikkeinkorkein Sotaherrani,
minun ollessani esittelyllä, näytti minulle suurta maljaa, joka oli
täynnään saksalaisten ammusten siruja, hänen asuntonsa puutarhasta
koottuja. Jonkinlaisessa vaarassa olimme siis kuitenkin olleet. Osa
kreuznachilaisista muutoin oli pitänyt yöllistä ammuntaa
syntymäpäivänviettoni sotilaallisena päätöksenä.



VIHOLLISTEN RYNNISTYS 1917 VUODEN ALKUPUOLISKOLLA.



Lännessä.


Suurimmalla jännityksellä odotimme heti paremman vuodenajan tultua
vihollisen otaksuttavan yleisen rynnistyksen alkua lännessä. Olimme
strateegisesti valmistautuneet sen varalle ryhmittämällä uudelleen
voimamme, mutta olimme talven kuluessa lisäksi ryhtyneet kaikkiin
taktillisiinkin toimenpiteihin voidaksemme kestää tämän joka
tapauksessa kaikista vihollisen voimanponnistuksista suurimman.

Näistä toimenpiteistä ei ollut vähin tähänastisen puolustusmenetelmämme
muuttaminen. Tähän muutokseen ryhdyimme tähänastisissa taisteluissa
saavutettujen kokemuksien nojalla. Vast'edes emme enää aikoneet tyytyä
puolustusjärjestelmään, jonka muodostivat yksityiset linjat ja
tukipisteet, vaan aioimme käyttää puolustuksena linjajärjestelmiä ja
tukipisteryhmiä. Täten muodostetuissa leveissä vyöhykkeissä emme
tahtoneet käyttää joukkoja yhtenäisinä jäykkinä rintamina, vaan
järjestää ne sekä rintaman pituus- että leveyssuuntaan lukuisiin
ryhmitys- ja järjestelymuotoihin. Puolustajan tulisi pitää voimansa
liikkuvina välttääkseen vihollisen tuhotehoa valmistelutaistelun
aikana, siellä ja täällä vapaaehtoisesti luopua asemain osista, joissa
oli käynyt mahdottomaksi pysyä, ja sitten vastahyökkäyksellä jälleen
vallata takaisin, mikä yleisaseman puolustamiseksi oli välttämätöntä.
Näitä periaatteita oli noudatettava niin vähässä kuin suuressakin.

Vihollisen tykistön ja miinanheittäjäin tuhoisaa vaikutusta ja
vastustajan yllätysrynnäköitä aioimme siis vastustaa siten, että
lisäsimme puolustuslaitoksiamme ja järjestelimme ne runsaammin ja
kehitimme taistelukeinomme liikkuviksi. Samalla toteutettiin ohjelma,
jonka mukaan lisäämällä etumaisissa vastustuslinjoissa konekiväärien
lukua ihmisvoimia tarkemmin käytettiin ja siten säästettiin.

Tämä puolustusmenetelmämme syvälle käyvä muutos oli uskalias uudistus.
Uskallettua se ensi sijassa oli sen vuoksi, että kesken sotaa vaadimme
luopumaan taktillisista tavoista ja kokemuksista, joihin alempi johto
ja joukot olivat eläytyneet ja joita ne käsitettävin ennakkoluuloin
pitivät arvossa. Siirtyminen jostain taktillisesta käsityksestä toiseen
on jo rauhan aikana jonkun verran pulmallista. Toiselta puolen se
johtaa uuden liioitteluun, toiselta puolen kiinni pitämiseen vanhasta,
jota on vaikea opettamalla hävittää. Ohjeitten selvimpiinkin sanoihin
sekaantuu väärinkäsityksiä; yksityiset ja mielivaltaiset selittelyt
sekoittavat ylenpalttisesti; inhimillisen ajatuksen ja toimen
jatkavaisuus-taipumusta on usein mahdoton voittaa ilman voimallisinta
tehostusta.

Taktilliset muutoksemme eivät kuitenkaan olleet uskallettu askel vain
näistä syistä. Melkein vielä vaikeampaa oli vastata siihen kysymykseen,
kykenisikö armeijamme keskellä sotaa nykyisessä tilassaan omaksumaan
nämä muutokset ja taistelutantereella ne toteuttamaan. Emme voineet
olla epätietoisia siitä, että se sotakoneisto, jolla meidän nyt tuli
työskennellä, tuskin enää kesti vertausta vuosien 1914 ja 1915, tai
edes vuoden 1916 alkupuolen armeijaan.

Suunnaton määrä uljainta voimaamme lepäsi kunniakalmistoissamme taikka
oli ruhjotuin jäsenin tai ruumis sairaana tuomittu olemaan kotimaassa.
Tosin oli vielä nytkin jäljellä uljas kantajoukko vuoden 1914
sotamiehiämme ja siihen liittyi paljon nuorta, innostuskykyistä voimaa
ja uhrautumiseen altista tahtoa. Mutta tämä yksin ei vielä riitä
armeijan voimaksi; voima ja tahto ovat kouluutettavat ja niiden tulee
kokemuksissa terästyä. Armeija, jolla on niin suuret siveelliset ja
henkiset varat, niin mahdikkaat historialliset perinnöt kuin Saksan
armeijalla v. 1914, kestää tosin monta sotavuotta sisäistä arvoaan
menettämättä, jos siihen vain virtaa kotimaasta tervettä ruumiillista
ja siveellistä voimaa. Mutta sen yleisarvo alenee kuitenkin, asian
luonnollisen kulun johdosta sen täytyy alentua, vaikka sen suhteellinen
arvo jokaiseen viholliseen verraten, joka on yhtä kauan sodassa,
säilyykin korkeana ja muita korkeampana.

Uusi puolustusmenetelmämme asetti korkeat vaatimukset joukkojemme
siveelliselle voimalle ja taidolle, se kun löyhensi puolustuksen lujaa
ulkonaista eheyttä ja samalla kohotti pienempäin osain itsenäisyyden
korkeimmaksi periaatteeksi. Taktillinen yhteys ei enää ollut
ulkonaisesti näkyvissä linjoissa ja ryhmissä vaan taktillisen
yhteistoiminnan henkisessä siteessä. En liioittele sanoessani, että
vallitseviin oloihin nähden siirtyminen näihin uusiin periaatteihin oli
suurin luottamuksen osoitus, mitä saatoimme armeijamme, vieläpä sen
kaikkien osien henkisille ja siveellisille voimille antaa. Jo lähin
tulevaisuus oli osoittava, oliko tämä luottamus oikeutettu.

Lännessä puhkeaa ensimmäinen rajuilma valloilleen kevään tultua.
Englantilaisten hyökkäys Arrasin luona huhtikuun 9:ntenä on vihollisten
suuren kevätrynnistyksen alkusoitto. Hyökkäystä valmistellaan
päiväkausia vihollisen suunnattoman tykistö- ja miinanheittäjämäärän
kaikella raa'alla voimalla. Sellaisesta yllätystaktiikasta, jota
Nivelle käytti edellisen vuoden lokakuussa, ei ole jälkeäkään. Eikö
englantilaisten taholla luoteta tähän menettelytapaan vai tuntevatko he
olevansa tottumattomia tähän taktiikkaan? Perustelut ovat tällä
hetkellä yhdentekevät, tosiasiat riittävät ja puhuvat peloittavaa
kieltä. Englantilaisten hyökkäys kulkee pauhaten yli ensimmäisen,
toisen ja kolmannen juoksuhautalinjan. Tukikohtajoukot eivät kykene
pitämään puoliaan tai vaikenevat sankarillista vastarintaa tehtyään;
tykistöä menetetään joukoittain. Puolustusmenetelmä oli nähtävästi
virheellinen!

Tilanne käy hyvin pulmalliseksi, on jouduttu kannalle, jossa kaikki
tuntuu rupeavan horjumaan. "Pulmia on vältettävä", huutaa maallikko.
Sotilas voi vastata hänelle vain: "Silloin saamme jo edeltäkäsin luopua
koko sodankäynnistä, sillä niitä on mahdoton välttää. Ne kuuluvat sodan
luonteeseen ja juuri ne antavat sille epävarmuuden ja vaarallisuuden
leiman. Sotataidon tehtävänä ei ole välttää, vaan voittaa pulmat. Joka
tahtoo peräytyä jo sellaisen uhatessa, sitoo omat kätensä, joutuu
rohkeamman vastustajansa leikkipalloksi ja ratkaisun tullen sortuu
heti."

En tahdo tällä väittää, ettei kaikkien niiden valmistelujen jälkeen,
jotka olisi voitu tehdä, olisi ollut mahdollista välttää huhtikuun
9:nnen pulma. Sen ei ainakaan olisi tarvinnut tulla niin hirvittävän
raskaana, jos oikeaan aikaan olisi viety reservit ottamaan vastaan
vihollisen rintamanmurtoa. Mutta kun hyökkäys on niin helvetillisesti
valmisteltu, on aina otettava lukuun se mahdollisuus, että puolustus
paikoitellen hyvinkin pahasti järkkyy.

Illan taistelukertomus hahmottelee tänä huhtikuun 9:ntenä synkän kuvan,
paljon varjoa, vähän valoa. Mutta tällaisissa tapauksissa täytyy valoa
etsiä. Eräs säde, joskin epäselvä, ilmaantuu pimeydestä. Englantilaiset
eivät näytä kyenneen käyttämään saavuttamaansa voittoa hyväkseen aina
viimeisintä mahdollisuutta myöten. Se oli meidän onnemme, nyt
kuten monesti ennen. Esityksen jälkeen puristan ensimmäisen
kenraalimajoitusmestarin kättä sanoen: "No, olemme me yhdessä kestäneet
pahempaakin kuin tänään tuli." Tänään hänen syntymäpäivänään!
Luottamukseni ei ole järkkynyt. Tiesin, että uusia meikäläisiä joukkoja
marssi taistelukentälle, että niitä tuli junissa. Pulma oli
voitettavissa. Minussa itsessäni oli ankarin koettelemus jo ohitse.
Mutta taistelu riehui yhä.

Toinen taistelukuva: Soissonsinkin luona ja sieltä kauas itäänpäin aina
Reimsin seuduille asti jyrisevät huhtikuun ensimmäisestä viikosta
alkaen tykit; ranskalaisten satalukuiset miinanheittäjät singauttelivat
sieltä ammuksiaan. Täällä on päällikkönä Nivelle, varmaankin Verdunin
luona hyvin ansaitun maineensa vuoksi. Hänkään ei ole viime
kokemuksistaan Verdunin luona vetänyt meidän otaksumiamme
johtopäätöksiä. Päiviä, jopa viikkokauden raivoaa ranskalaisten tuli.
Sen piti muuttaa meidän puolustusvyöhykkeemme soraläjäksi ja
ruumiskentäksi ja ainakin sielullisesti murtaa kaikki, mikä sattumalta
säästyisi ruumiilliselta tuholta. Tässä hirvittävässä ahjossa
näyttääkin tuon päämäärän saavuttaminen epäilemättömältä. Vihdoinkin
otaksuu Nivelle meidän joukkomme täydelleen tuhotuiksi tai ainakin
tarpeeksi pehmitetyiksi. Huhtikuun 16:ntena hän antaa voitonvarmana
pataljoonansa käydä rynnäkköön tai ehkä pikemminkin tulen hehkussa
kypsyneiden hedelmien korjuuseen. Silloin tapahtuu käsittämätöntä.
Keskeltä pirstonnan ja hävityksen nousee saksalainen henki, saksalainen
voima ja saksalainen tahto ja sinkoaa hävitystä ryntääviin rivistöihin
ja niitä seuraaviin, meidän alkavassa tulessamme velloviin ja yhteen
kasautuviin joukkoihin. Tosin murtautuu saksalaisten vastarinta
paikoittain pahimmassa tuoksinassa, mutta mitä merkitseekään tässä
jättiläiskamppailussa joidenkin yksityisten asemakohtien menetys, kun
yleinen rintama pysyy voitokkaasti paikoillaan?

Taistelu merkitsee jo ensimmäisinä päivinään ranskalaisten ehdotonta
tappiota. Verinen rynnäkön torjuntamme saa ranskalaisten sodanjohdon ja
joukot mitä katkerimman, jopa vimmaisen pettymyksen valtaan.

Arrasin, Soissonsin ja Reimsin luona riehuu taistelu vielä
viikkokausia. Taktillisesti se vain yhdessä ainoassa suhteessa eroaa
edellisen vuoden Sommen kamppailusta: ensimmäisten päivien kuluttua ei
vastustaja enää missään saavuta mainittavaa menestystä ja jo muutamien
viikkojen kuluttua se vaipuu hyökkäyskentillään uupuneena takaisin
asemataisteluun. Meidän puolustusmenetelmämme on siis kuitenkin vielä
loistavasti osoittanut tehokkuutensa.

Ja nyt vielä kolmas kuva: Näytelmä tapahtuu Wytschaeten ja Messinesin
kukkuloilla, luoteeseen Lillestä, Kemmelin edustalla. On kesäkuun 7:s.
Siis ajankohta, jolloin edellä mainittujen taistelujen tuloksettomuus
jo on epäämätön tosiasia. Asema Wytschaeten kukkuloilla, sikäläisen
rintamakaaren avainkohdassa ei ole uusiaikaiseen puolustukseen
otollinen. Suhteellisen kapea harjanne ei salli kyllin leveän
vyöhykkeen käyttämistä. Etumaiset juoksuhaudat ovat länsirinteellä ja
tarjoavat erinomaisen ampumataulun vihollisen tykistölle. Kostea
maaperä vierii sekä kesällä että talvella, maa on miinataistelujen
myllertämä, taistelujen, joita aikaisemmin juuri täällä oli mitä
kiivaimmin käyty tärkeistä asemanosista oteltaessa. Mutta pitkään
aikaan ei enää ole kuulunut maanalaista kaivaustyötä. Ei ainoastaan
lännestä, vaan myöskin etelästä ja pohjoisesta päin kertoo vihollisen
tykkituli puolustuksesta St. Eloin läheisillä kukkuloilla ja kummankin
nurkkapilarin Wytschaeten ja Messinesin tienoilla.

Englantilaiset valmistelevat hyökkäystään totuttuun tapaansa.
Puolustaja kärsii raskaita tappioita, raskaampia kuin vielä missään
muualla. Huolestuneeseen kysymykseemme, eikö olisi parasta
vapaaehtoisesti luopua kukkuloista, saamme miehekkään vastauksen: "Me
kestämme, me pysymme vielä vankasti paikoillamme!" Mutta kun kohtalokas
kesäkuun 7:s koittaa, nousee maa puolustuslinjojen alla, niiden
tärkeimmät tukiosat sortuvat, ja savussa, miinarivien räjähdyttämisestä
suistuvien maamöhkäleiden läpi marssivat englantilaiset hyökkäysjoukot
yli saksalaisten puolustusvoiman viimeisten jäännösten. Meikäläiset
yrittävät viimeiseen asti pelastaa tilannetta vastarynnäköllä, mutta
sen tekee tyhjäksi vihollisen murhaava tykkituli, joka etäältä suuressa
kaaressa pommittaen muuttaa menetettyjen asemien selkäpuolen
todelliseksi tulipätsiksi. Mutta silti onnistuu meidän täälläkin
pysähdyttää vastustaja, ennenkuin rivimme ovat täydelleen murtuneet.
Olemme kärsineet ankaran mieshukan ja menettäneet paljon sotatarpeita,
koko seudusta olisi pitänyt surkeilematta luopua.

Vihollisen länsirintamalla toimeenpaneman suuren rynnistyksen
tähänastinen kokonaistulos ei minun nähdäkseni ollut meille
epätyydyttävä. Meitä ei oltu missään voitettu. Arveluttavimmatkin
vaarat olimme välttäneet. Missään ei vihollisen ollut onnistunut
saavuttaa suuria tuloksia ja päästä keskinkertaisia aluevalloituksia
pitemmälle, puhumattakaan siitä, että se olisi voinut rintamanmurron
avulla ryhtyä vapaisiin sotaliikkeisiin. Länsirintamalla saavuttamamme
menestys koitui tälläkin kertaa eduksemme muiden rintamien
taisteluissa.



Läheisessä ja kaukaisessa idässä.


Jo ennenkuin länsirintamamme hurja myllerrys alkoi, uudisti Sarrail
hyökkäyksensä Makedoniassa, päävoimat Monastirin kohdalla. Nämäkin
tapaukset kiinnittivät puoleensa täyden huomiomme. Vihollinen oli
täälläkin asettanut päämaalinsa sangen pitkälle. Samalla kuin
vihollinen ryntäsi bulgarialaisten rintamaa vastaan se nostatti
Serbiassa kapinaliikkeen, sen avulla vaikeuttaakseen meidän
liikeyhteyksiämme Balkanin niemimaalla. Kapina kukistettiin kuitenkin
uhkaavimmalla taholla, Nisin luona, ennenkuin se ehti, kuten varsinkin
Bulgarian hallituspiirit pelkäsivät, levitä kautta koko Vanhan-Serbian.
Taisteluita Makedonian rintamalla käytiin kiihkeällä vimmalla.
Bulgarian armeijan onnistui pysyä asemissaan miltei tappioitta, meidän
tarvitsematta edes lähettää saksalaisia lisäjoukkoja. Todellakin hyvin
tyydyttävä tulos! Liittolaisemme oli pitänyt oivallisesti puoliaan. Se
tunnusti silloin peittelemättä, että saksalainen aines oli sen
taisteluriveissä parhaiten kunnostautunut. Sain siitä sen vakaumuksen,
että Bulgarian armeija vastedeskin kykeni tehtäväänsä. Tämä osoittautui
paikkansa pitäväksi toukokuussa ententen ryhtyessä uuteen hyökkäykseen.
Tälläkin kertaa torjuttiin vihollisen rynnäkkö täydelleen kautta koko
rintaman Monastirista aina Doiran-järvelle asti.

Armenian ylängöllä oli edelleen hiljaista. Satunnaiset pikkukahakat
talvella näyttivät aiheutuneen pikemmin saalistusretkeilyistä kuin
jommankumman sotivan puolen taisteluhalun virkoamisesta. Venäläinen
oli siirtänyt joukkojensa pääosan karuimmista ja autioimmista
vuoriseuduista, missä oli äärimmäisen vaikea pitää huolta niiden
varustamisesta, maan keskiosiin, missä muonituskin oli helpompi. Mutta
kerrassaan yllättävä oli venäläisten taisteluhalun täydellinen
lamautuminen. Emme turkkilaisten taholta saaneet mitään tietoja,
joista tämän seikan syyt olisivat käyneet ilmi.

Irakissa ryhtyivät englantilaiset helmikuussa hyökkäämään ja saivat jo
maaliskuun 11:ntenä Bagdadin haltuunsa. Tästä menestyksestään heidän oli
kiittäminen taidokasta saartoliikettään vahvan turkkilaisen rintaman
ympäri.

Sitävastoin ne hyökkäykset, joita englantilaiset tekivät
Etelä-Palestiinassa, Gazan luona, musertavalla ylivoimalla suorastaan
rintamaa vastaan eikä suinkaan taktillisesti taidokkaasti, kilpistyivät
turkkilaisten linjoihin. Vain se, että eräs turkkilainen kolonna, jonka
oli määrä antaa ankara vastaisku, ei tehnytkään tehtäväänsä, pelasti
täällä englantilaiset musertavasta tappiosta.

Näiden Aasian tapausten vaikutuksesta sodan yleiseen asemaan minun
vielä on puhuttava myöhemmin.



Itärintamalla.


Jo ennenkuin englantilaiset ja ranskalaiset lännessä ryhtyivät yleiseen
hyökkäykseen, järkkyi venäläisten rintama perustuksiaan myöten. Meidän
tähänastiset valtavat iskumme olivat saaneet Venäjän valtiorakennuksen
lähtemään liitoksistaan.

Vuoren raskaana oli Venäjän suhdaton hirviö tähän asti painanut koko
eurooppalaista ja aasialaista maailmaa. Nyt se alkoi ojennella ja
venytellä massaansa. Syvälle ulottuvia repeytymiä ilmautui pintaan ja
sen halkeamista saatiin pian nähdä poliittisten intohimojen hehkua ja
pirullisten, raakojen voimien liikehtimistä. Tsaarinvalta kukistui!
Onko ilmaantuva uusi voimatekijä, joka nämä poliittiset intohimot
uudelleen jähmettää Siperian vankiloiden hyisin henkäyksin ja
hautakumpuihin tukahduttaa nuo riehuvat voimat?

Venäjällä vallankumous! Miten monesti olivatkaan meille tuon maan
todelliset tai kuvitellut tuntijat julistaneet sen lähenemistä. Minä
olin menettänyt uskoni siihen. Nyt, kun se tapahtui, ei se minussa
lainkaan herättänyt poliittisen tyydytyksen, mutta kyllä sodankäynnin
huojennuksen tunteita. Viimemainitutkin alkoivat vasta vähitellen saada
valtaa mielessäni. Kysyin itseltäni: merkitsikö tsaarin kukistuminen
sodan vai rauhan virtausten voittoa? Oliko tsaarivallan tähänastisten
haudankaivajain työn tarkoituksena vain viimeisen kruununkantajan
keralla tuhota ylhäisten venäläisten piirien rauhantahto, jonka me
hyvin tunsimme, ja kansan laajojen kerrosten rauhankaipuu?

Niin kauan kuin Venäjän armeijan käytös ei antanut tähän kysymykseen
selvää vastausta, oli ja pysyi tilanteemme Venäjään nähden epäselvänä.
Hajautumisliike oli epäilemättä alkanut Venäjän valtakunnassa. Ellei
pian asetettu diktatuuria, joka käytti valtaansa yhtä häikäilemättä
kuin äsken kukistunutkin, oli tämä hajautuminen edistyvä, joskin
Venäjän suuren, raskaan valtiohirviön kömpelöiden elämismuotojen vuoksi
kenties hitaammin kuin muualla. Alusta pitäen on ohjelmanamme olla
kajoamatta näiden tapausten kulkuun ja vain pysyä varuillamme, ettei se
pääse meitä vahingoittamaan tai kenties suorastaan tuhoamaan. Meidän on
nykyisessä asemassamme muistettava, mitä opettaa Valmyn pommitus
enemmän kuin sata vuotta sitten, miten se uutti yhteen Ranskan kansan
sekasortoiset ja hajanaiset voimat ja antoi sysäyksen tuohon
veripunaiseen hyökyyn, joka tulvahti yli koko Euroopan. On kyllä totta,
että vuoden 1917:n Venäjällä ei ole käytettävissään silloisen Ranskan
suuria, uuvuttamattomia miesmääriä. Tsaarikunnan parhaat ja
kelvollisimmat voimat seisovat rintamalla tai makaavat joukkohaudoissa
meidän linjojemme edessä tai takana.

Vaikea on se itsehillintä, jota alkava Venäjän hajautuminen minulta
persoonallisesti vaatii. Jollen nyt voi poliittisista syistä suostua
rynnäkköön itärintamalla, kiihoittaa sotilaan tunne hyökkäämään
lännessä. Mietin englantilaisten hyökkäyksen lamautumista Arrasin
luona, Ranskan raskasta tappiota Soissonsin ja Reimsin välillä. Onko
mitään luonnollisempaa kuin ajatus, että kaikki käyttökelpoiset
taistelujoukot on viskattava länteen ja käytävä siellä hyökkäykseen?
Amerikka on vielä kaukana. Tulkoon se vain, kun Ranskankin voimat on
murskattu. Silloin se tulee liian myöhään!

Mutta uhkaavan suuren vaaran älyää myös entente ja se työskentelee
kaikin keinoin estääkseen Venäjän luhistumisen ja siitä johtuvan
valtavan paineen poistumisen meidän itärintamallamme. Venäjän täytyy
kestää ainakin siksi, että Amerikan vasta muodostetut armeijat ehtivät
astua Ranskan mantereelle, muuten näyttää Ranskan sotilaallinen ja
moraalinen häviö varmalta. Siksi toimittaa entente Venäjälle
politikoitsijoita, agitaattoreita ja upseereita tukemaan sen
sekasortoista ja hajoavaa rintamaa, eikä myöskään unohda evästää näitä
lähettejään rahalla, joka Venäjällä usein paikoin vaikuttaa
tehokkaammin kuin poliittiset näkökohdat.

Nämä vastustajain toimenpiteet riistävät meiltä tälläkin kertaa mitä
suurimmat voitonmahdollisuudet. Venäjän rintama pysyy koossa, ei omin
vointinsa, vaan pääasiallisesti niillä agitatoorisilla keinoin, joita
vastustajamme käyttävät siellä ja jotka täyttävät tarkoituksensa, jopa
vastoin Venäjän kansanjoukkojen tahtoa.

Eikö meidän ehkä sittenkin olisi ollut hyökättävä silloin, kun
ensimmäiset repeytymät ilmestyivät Venäjän valtiorakennukseen? Eivätkö
poliittiset näkökohdat turmelleet meiltä tähänastisten suurimpien
voittojemme kauneimpia hedelmiä?

Suhteemme venäläisiin itärintamalla kehittyy ensiksi yhä ilmeisemmin
aselepoa kohti, vaikka ilman kirjallista vahvistusta. Venäjän jalkaväki
ilmoitti vähitellen melkein kaikkialla, ettei se enää tahtonut
taistella. Mutta joukoille ominainen tylsyys sai sen yhä edelleen
kyyröttämään juoksuhaudoissa. Milloin keskinäiset suhteet kehittyvät
liian silminnähtävän tuttavalliseksi seurusteluksi ammuskelee
venäläisten tykistö joitakin laukauksia. Tämä aselaji on vielä
päällikköjensä vallassa, ei siksi, että sillä olisi synnynnäisiä
konservatiivisia taipumuksia, vaan siksi, että se ei jakaannu niin
moneen itsenäisesti ajattelevaan päähän kuin sen sisar-aselaji.
Ententen agitaattorien ja upseerien vaikutus pitää vielä kauttaaltaan
ohjaksissaan venäläisiä pattereita. Venäläinen jalkaväkisotilas tosin
sadattelee tätä hänelle niin tervetulleen aselevon häiritsemistä,
siellä täällä antaa aimo selkäsaunan tykkimiesveikolleen ja iloitsee,
kun meidän granaattimme räjähtelevät näiden ampumasuojuksissa, mutta
tällainen asiaintila pysyy muuttumattomana kuukausimääriä.

Venäläisten haluttomuus taisteluun on ilmeisin pohjoisella sivustalla.
Sieltä etelään se tasaisesti vähenee. Romanialaisiin se ei nähtävästi
ole koskenutkaan. Toukokuusta lähtien näyttää pohjoisessa päällystö
saavan ohjat taas käsiinsä. Ystävyys vastapuolen juoksuhautojen kanssa
vähenee vähenemistään. Palataan taas entiseen seurusteluun ase kädessä.
Pian ei ole epäilystäkään siitä, että Venäjän armeijan selkäpuolella
työskennellään ja harjoitetaan joukkoja kaikin voimin. Niin saadaan
venäläiset joukot taas ainakin osittain vastustuskykyisiksi, jopa
hyökkäyshaluisiksi. Sotainen virtaus on päässyt voitolle ja Venäjä
ryhtyy suureen hyökkäysliikkeeseen Kerenskin johdolla.

Kerenskin, eikö Brusilovin? Jälkimmäisen ovat kai korkeimmasta asemasta
syösseet ne omain miesten verivirrat, jotka v. 1916 juoksivat
Galitsiassa ja Volhyniassa, samoin kuin kävi tänä keväänä Nivellen
Ranskassa. Väkirikas Venäjä näyttää nyt tulleen arastelevaksi
ihmisuhreihin nähden. Sodan suuresta velkakirjasta on avattu se sivu,
jolle on merkitty Venäjän mieshukat, mutta summasta ei ole selkoa.
Viisi vai kahdeksan miljoonaa? Meilläkään ei ole aavistusta sen
suuruudesta. Tiedämme vain, että taistellessamme venäläisiä vastaan
meidän toisinaan täytyy poistaa vihollisen ruumisröykkiöt
juoksuhautojemme edestä saadaksemme selväksi ampumakentän ehtimiseen
esiinryntääviä valtavia miesjoukkoja vastaan. Luokoon tämän pohjalla
mielikuvitus käsityksen mieshukan määrästä, todellinen arviointi on
ikuisesti oleva epäonnistuva yritys.

On vaikea ratkaista, onko oma päätös vai ententen houkutukset tai pakko
saanut Kerenskin ryhtymään hyökkäykseen. Joka tapauksessa vaativat
ententen edut mitä ehdottomimmin, että Venäjä vielä kerran ajetaan
hyökkäämään. Entente on näet itse jo lännessä uhrannut hukkaan hyvästi
puolet rynnistysvoimaansa, kenties enemmänkin kuin puolet. Mitäpä se
enää muutakaan voi kuin panna peliin loputkin, vaikka Amerikan apukin
on vielä kaukana? Sukellussota jäytää juuri näinä kuukausina
katkerimman, leppymättömimmän vastustajamme elinydintä niin ankarasti,
että on kyseenalaista, onko tulevana vuonna enää mahdollista kuljettaa
yli meren Amerikasta saapuvaa apua. Saksa on saatava siis pysyttämään
joukkojaan idässäkin, ja siksi uskaltaa Kerenski lähettää hyökkäykseen
Venäjän viimeiset voimantähteet. Rohkeata peliä, rohkeata etenkin
Venäjän oloissa! Mutta silti täysin oikeutettua; sillä jos se onnistuu,
ei ole vain entente pelastettu, vaan silloin voidaan myös luoda
venäläinen diktatuuri ja lujittaa sitä. Ilman sitä on Venäjä kaaokseen
tuomittu.

Kerenskin rynnistyksen menestymismahdollisuudet ovat tosin nyt
kutakuinkin yhtä vähäiset kuin aikaisemminkin. Vaikka hyviä saksalaisia
divisionia onkin siirretty länteen, jäljellejääneet riittävät hyvin
pitämään kurissa venäläisten syöksähtelyjä. Hyökkäysliike ei kuitenkaan
ole kehittyvä pitkäaikaiseksi rynnäkkövyöryksi, kuten 1917, siihen ei
vastustajalla ole sisäistä voimaa. Monilukuiset venäläiset vapauden
kuuluttajat risteilevät nyt ryöstellen armeijan selkäpuolella tai
vaeltavat kotiseuduilleen. Hyviäkin aineksia lähtee rintamalta
huolehtimaan omaisistaan ja omaisuudestaan sisäpoliittisen katastroofin
uhan nähdessään. Sen sijaan ovat olot Itävalta-Unkarin rintamalla
arveluttavat, on syytä pelätä, että venäläisten hyökkäys siellä nyt,
kuten 1916:kin, voi sattua heikkoon paikkaan. Kenties, ja kai
varmastikin, Kerenskillä on siitä samat tiedot kuin meillä. Antaapa
meille jo keväällä eräs liittoutuneiden edustaja näistä oloista
hahmottelemansa vakavan kuvan, jossa vallitsee se yleisvaikutelma, että
"verrattomasti suurin osa Itävalta-Unkarin slaavilaisista joukoista
kykenee nyt vielä vähemmän kuin 1916 vastustamaan venäläisten
hyökkäystä", sillä ne ovat poliittisesti hajautumistilassa, kuten
venäläisetkin joukot.

Samanlaisista karkureilta saamistaan kertomuksista on varmaan Kerenski
johtunut sotasuunnitelmaansa: paikallisia hyökkäyksiä saksalaisia
vastaan, joiden kädet vain sidotaan, mutta voimaisku Itävalta-Unkarin
armeijan muuria vastaan. Ja niin kävikin.

Riian, Väinänlinnan ja Smorgonin luona käy venäläinen saksalaisten
asemain kimppuun ja lyödään takaisin. Galitsiassa muuri osoittautuu
kiviseksi vain niissä kohdin, missä itävalta-unkarilaisiin joukkoihin
on liitetty saksalaisia. Mutta Stanislaun luona jo sortuu
itävaltalais-slaavilainen seinä Kerenskin ensi kolhauksesta. Kerenskin
joukot eivät kuitenkaan ole Brusilovin joukkoja. Jälkimmäisen
hyökkäyksestä on nyt vuosi kulunut. Se vuosi on Venäjän armeijassa
tiennyt ankaraa menetystä ja syvälle ulottuvaa hajoamista. Niinpä ei
venäläisten rynnistys Stanislaunkaan luona kykene kunnolla iskeytymään
lävitse hyvistä edellytyksistä huolimatta.

Venäjän vilja on viimeinkin kypsä leikattavaksi. Leikkaaja seisookin jo
valmiina. On se aika, jolloin Saksan kotoisilla vainioillakin
todellinen elonaika alkaa. Ollaan heinäkuun keskivaiheilla!



Vastaiskumme idässä.


Vastaisku! Ei yksikään joukko-osasto, yksikään rintaman päällikkö
voinut tuntea suurempaa tyydytyksen tunnetta saadessaan tiedon
vastarynnistyksestä kuin minä tunsin huomatessani sen hetken vihdoin
tulleen.

Aikaisemmin olen luonnehtinut asemamme aina kevääseen 1917 asti
suureksi strateegiseksi järjestelytoiminnaksi. Reservimme tosin eivät
olleet saatetut kiinteään yhteyteen, kuten oli laita esim. Napoleonin
armeijajoukkojen, kun hän syksyllä 1813 odotti joka taholta saartavien
vihollisten hyökkäystä. Meidän sota-alueemme suunnaton laajuus esti
siitä. Toisaalta taas rautatiemme tekivät mahdolliseksi viskata
nopeasti kauempanakin hajallaan olevia varajoukkoja iskemään valitulle
toiminta-alueelle.

Torjuntataistelut lännessä olivat suuresti kuluttaneet reserviemme
määrää. Vastahyökkäykseen ryhtymisen näillä jäännöksillä estivät
voimasuhteet ja taisteluvaikeudet. Sitävastoin näyttivät voimamme
riittävän lopullisesti ratkaisemaan hyväksemme tilanteen idässä ja
siten saamaan aikaan sikäläisen vastustajamme poliittisen tuhoutumisen.
Venäjän tukipuut olivat lahonneet. Sen nykyjään tasavaltalaisen
armeijan voimanilmaukset olivat enää vain keinotekoisesti nostatettuja
aaltoja, jotka eivät enää saaneet voimaansa kansan syvistä vesistä.
Mutta jos tässä kansaintaistelussa mädäntyminen kerran oli päässyt
kansan armeijaan asti, ei täydellinen romahdus enää ollut
vältettävissä. Tästä vakaumuksestani lähtien olin sitä mieltä, että
vähilläkin voimilla saatoimme nyt Venäjällä toimia ratkaisevasti.

Ymmärrettävästi ei nytkään puuttunut ääniä, jotka vieläkin varoittivat
ryhtymästä käytettävissämme olevilla reserveillä hyökkäykseen. Eikä
kysymys tosiaan ollutkaan niin helposti ratkaistavissa kuin miltä
saattaa näyttää nyt, kun voi saada selvän yleiskatsauksen tapausten
kulusta. Meillä oli päätöstä tehdessämme monet ankarat epäilykset ja
huolet. Olihan jo silloin selvää, että englantilaisten hyökkäys
Wytschaeten ja Messinesin luona kesäkuun 7:ntenä oli vain
johdantokahakka siihen liittyvään suureen taisteludraamaan, jonka
taustana tuli olemaan edempänä pohjoisessa olevat Flanderin seudut.
Samoin oli otettava lukuun se, että Ranska uudelleen ryhtyisi
hyökkäämään saatuaan armeijansa toipumaan keväällisen rynnistyksen
ankarista vaurioista.

Voimien siirtäminen pois lännestä -- kyseessä 6 divisionaa -- oli
epäilemättä uskallettua, kuten se oli ollut v. 1916 meidän
valmistautuessamme hyökkäämään Romanian kimppuun. Silloin meitä tosin
vaati ilmeinen pakko. Nyt oli vaikuttimenamme omaehtoinen päätöksemme.
Mutta kummassakin tapauksessa uhkarohkeutemme pohjautui järkkymättömään
luottamukseemme saksalaisia joukkoja kohtaan.

Muihinkin syihin kuin yleiseen sotatilanteeseen vetoavia varoittavia
ääniä nousi suunnitelmaamme vastaan. Niiden kokemusten pohjalla, joita
vihollisilla oli meidän puolustussodastamme, epäiltiin meidän
puolellamme, voitaisiinko hyökkäämällä päästä tunkeutumaan läpi
rintaman ja saavuttaa todellisia tuloksia. Muistan, että meitä vielä
juuri ennen vastaiskumme alkamista Galitsian rintamalla varoitettiin
odottamasta nyt käytettävissämme olevilla voimilla muuta kuin
paikallista menestystä, siis samantapaista vihollisrintaman kuhmuille
iskemistä kuin mitä vastustajamme puolustuksemme ensi alussa monesti
sai aikaan. Kannattiko tavoitella tätä? Eikö silloin ollut parempi
luopua koko yrityksestä.

Kun lähdettiin tällaisesta otaksumasta oli myös käsitettävää, että
saimme kehoituksia, että meidän oli pidettävä maavoimamme valmiina
puolustautumiseen ja muuten asetuttava odottamaan, kunnes
sukellusveneemme ovat ehtineet täyttää niihin kiinnittämämme toiveet.
Ajatus oli jollain tavoin viettelevä. Siihen asti saamiemme tietojen
mukaan vedenalaisen sodan tulokset olivat kaikkia otaksumiamme
paremmat. Sen vaikutusten täytyi pian tulla täysin näkyviin. Mutta
sittenkään en voinut myöntyä tähän ehdotukseen. Idän sekä sotilaalliset
että poliittiset olot vaativat juuri ratkaisua niin ehdottomasti,
ettemme voineet enää kuukausimäärin vain pysyä alallamme ja
katselijoina. Oli pelättävissä, että jollei Kerenskin hyökkäystä heti
kintereillä seuraisi meidän vastaiskumme, pääsisivät sotaisat
virtaukset Venäjällä taas ehdottomasti voitolle. Ei ole tarpeen
lähemmin kuvailla sellaisen mahdollisuuden vaikutusta meidän maahamme
ja liittolaisiimme. Kerenski tekee turhaa työtä koettaessaan vielä
hyökkäykseen kelpaavilla joukoillaan Stanislaun luoteispuolelta
tunkeutua läpi itävalta-unkarilaisten linjojen, joita nyt oli
tuntuvasti vahvistettu saksalaisilla voimilla. Me kokoamme sillaikaa
lounaaseen Brodysta, siis sivuun venäläisten murtautumiskohdasta,
vahvan hyökkäysjoukon ja ryhdymme heinäkuun 19:ntenä hyökkäämään
kaakkoiseen suuntaan Tarnopoliin päin. Sotaliikkeemme kohtaa melkein
vastustuskyvyttömiä, edellisen hyökkäyksen uuvuttamia venäläisrintaman
osia. Ne lyödään nopeasti hajalle ja yhdessä iskussa romahtaa
koko Kerenskin hyökkäysliike. Vain kiireinen peräytyminen voi
pelastaa perikadosta pohjoisessa ja varsinkin etelässä lähinnä
murtautumiskohtaamme olleet venäläiset joukot. Koko Galitsiassa oleva
itärintamamme aina kauas etelään Karpaateille asti rupeaa liikehtimään
ja seuraa peräytyvää vihollista. Jo elokuun alussa on melkein koko
Galitsia ja Bukovina puhdistettu vihollisista. Tämän kauniin tuloksen
saavuttamisessa oli liittolaisillamme vastaava osansa. Minulle
ilmoitettiin, että varsinkin kenttätykistö oli kunnostautunut
itävalta-unkarilaisten takaa-ajotaistelussa. Uhkarohkeasti se riensi
oman jalkaväen edellä venäläisiä ahdistamaan. Olin jo 1866 Königgrätzin
luona ihaillut tätä oivallista aselajia vihollisteni kädessä ja
iloitsin sen vuoksi kaksin verroin siitä, että se nyt meidän
puolellamme uudelleen osoittautui maineensa arvoiseksi. Meidän
rynnistyksemme pysähtyi Moldaun rajalle. Tämä ei voinut kenellekään
tuottaa suurempaa mielipahaa kuin minulle. Strateeginen tilanteemme oli
mahdollisimman edullinen, jatkamalla sotaliikkeitämme olisimme
vallanneet tämän Romanian viimeisen kaistaleen. Venäjän silloisten
poliittisten olosuhteiden vuoksi olisi Romanian armeija varmasti
hajautunut, jos olisimme voineet pakottaa sen kokonaan poistumaan
kotimaansa kamaralta. Kuinka olisivat Romanian kuningas ja
Romanian kuninkaallinen armeija voineet pysyä pystyssä Venäjän
vallankumouksellisella maaperällä? Mutta peräytyessään venäläiset
olivat niin pahoin rikkoneet rautateitä, että yhteytemme selkäpuolen
kanssa kävi sangen vaikeaksi, ja meidän täytyi raskain sydämin luopua
sotatointen jatkamisesta tällä suunnalla. Kun myöhemmin yritimme
Focsanin luona hyökkäämällä saada Moldaussa olevan Romanian armeijan
horjumaan, ei se onnistunut.

Pidämme nyt edelleen kiinni päätöksestämme, ettemme jätä Venäjää
rauhaan ennenkuin se lopullisesti sortuu, vaikkapa tällä välin
Flanderin sotanäytelmän alku vaatisi huomiomme, vieläpä lisäisi
huoliamme. Jollemme Volhyniassa ja Moldaussa enää voineet käydä Venäjän
armeijan kimppuun, oli se tehtävä toisella rintamanosalla.

Riika tarjosi nyt erittäin otollisen kohdan, johon suunnattu isku olisi
sekä sotilaallisesti että poliittisesti tuntuva. Siellä kulki Venäjän
rintaman pohjoinen siipi valtavan sivusta-aseman tavoin 70 km:n
pituisena, mutta vain 20 km:n levyisenä vyöhykkeenä pitkin meren
rannikkoa Väinäjoen länsirannalle. Sekä strateegisesti että
taktillisesti se oli uhkana meidän rintamallemme. Tämä tilanne oli
ärsyttänyt meitä jo aikaisemmin, jolloin minä vielä olin Idän
päällikkönä. Olimme jo 1915 ja 1916 punoneet suunnitelmia, miten
puhkaisisimme tämän rintamanosan likeltä sen tukikohtaa ja siten
voisimme tähdätä raskaan iskun sen joukkoihin.

Sileällä paperilla oli sotaliike varsin helppo, mutta ei niinkään
yksinkertainen karussa todellisuudessa. Murtautumiskiila oli näet Riian
yläpuolella suunnattava pohjoiseenpäin yli leveän Väinäjoen. Olivathan
tosin sodan mittaan tällaiset vuolaat virrat paljon menettäneet entistä
merkitystään vakavina esteinä. Olihan kenraalisotamarsalkka von
Mackensen mennyt kahdesti mahtavan Tonavan yli vastustajan nähden. Me
saatoimme siis kevyemmin sydämin uskaltautua poikki kapeamman
Väinäjoen; mutta yrityksen suurin vaikeus oli siinä, että heti
vastapäisellä rannalla oli venäläisten lujasti miehitettyjä
juoksuhautoja, joille joki oli mainiona vesi-vallihautana.

Siitä huolimatta onnistuu rohkea hyökkäyksemme syyskuun
1:senä, kun venäläinen valmistavan tulemme aikana siirtyy pois
joenrannan-asemistaan. Mutta myöskin suuren sivusta-aseman
miehitysjoukot länteen joesta peräytyvät yötä päivää marssimalla Riian
kautta itäänpäin ja pääsevät siten suurelta osalta parahiksi välttymään
vangiksi joutumiselta.

Hyökkäyksemme Riian luona herättää Venäjällä mitä suurinta
huolestumista Pietarin kohtalosta. Maan pääkaupungissa kiihtyy
mieliala. Pietari tuntee meidän hyökkäyksemme Riikaa vastaan
suoranaisesti uhkaavan sitä itseään. Pietari, yhä vielä Venäjän pää,
joutuu mitä pahimman hermostuneisuuden tilaan, jossa asiallinen,
rauhallinen ajattelu on mahdoton; muuten siellä varmaan olisi otettu
harppi käteen ja mitattu, millaiset välimatkat vielä erottivat meidän
voitokkaat joukkomme Venäjän pääkaupungista. On sentään myönnettävä,
ettei tällöin mielikuvitus työskentele vilkkaasti vain Venäjällä, vaan
myöskin meidän omassa isänmaassamme, unohtaen ajan ja paikan. Meilläkin
antaudutaan suurenmoisiin harhakuvitelmiin joukkojemme marssimisesta
Pietaria vastaan. Sanon suoraan, ettei sen toimeenpaneminen olisi ollut
kenellekään mieluisempaa kuin minulle itselleni. Siksi ymmärsin
joukkojemme ja päälliköiden kiihkeän halun jatkaa marssia ainakin
Peipusjärvelle asti. Mutta meidän täytyi luopua panemasta täytäntöön
tätä tosin hyvin ihanaa ajatusta, se olisi vienyt joukkomme liian kauas
ja liian suurilukuisina suunnalle, joka ei ollut yhdistettävissä
muihin suunnitelmiimme. Huomiomme oli käännettävä Riian-lahdesta
Adrianmerelle. Siitä kohta myöhemmin.

Mutta ellemme voi marssia Pietariin saakka ja siten pitää Venäjän
hermokeskusta mitä kiihkeimmän levottomuuden vallassa, joka vie aina
katastrofiin asti, on vielä olemassa toinen tie tähän päämäärään,
nimittäin meritie. Laivastomme suostuu halukkaasti kehoitukseemme. Niin
syntyy päätös anastaa Riianlahden suulla sijaitseva Saarenmaa. Sieltä
olemme suoranaisena uhkana Tallinnalle, Venäjän sotasatamalle, ja
harjoitamme vielä ankarampaa painostusta hermostunutta Pietaria
vastaan, vain varsin vähäisiä voimia alttiiksi asettamalla.

Sotaliike Saarenmaata vastaan on tämän sodan ainoa molemmille
osaaottaville puolille täysin onnistunut yritys, mikäli oli kysymys
armeijan ja laivaston yhteistoiminnasta. Huonot sääsuhteet tekivät
suunnitelman toteuttamisen alussa niin kyseenalaiseksi, että jo
ajattelimme laskea laivoihin siirretyt joukot takaisin maihin. Sään
paraneminen saa meidät uskaltamaan kuitenkin. Suunnitelman
toteuttaminen käykin siitä lähtien niin tarkasti kuin kello. Meriväki
vastaa niitä korkeita vaatimuksia, jotka meidän nyt täytyy asettaa
sille joka suhteessa.

Me saamme haltuumme Saarenmaan ja sen lähisaaret. Pietarissa kiihtyvät
hermot yhä pahemmin ja toimivat hurjemmin ja sekavammin. Venäläisen
maarintaman suljettu linja repeilee yhä enemmän; yhä selvemmin käy
ilmi, että Venäjää kuluttaa sisäinen kiihtyneisyyden tila siksi paljon,
ettei se kykene lähitulevaisuudessa käyttämään voimia ulospäin.
Sitäkin, mikä tässä temmellyksessä vielä näyttää lujalta ja
järkkymättömältä, ympäröivät punaiset tyrskyt yhä vahvempina, pala
palalta särkyvät valtion peruspylväät.

Meidän viimeisistä iskuistamme ei hirviö vain horju, se halkeaa ja
luhistuu. Mutta me käännymme uuteen tehtävään.



Hyökkäys Italiaa vastaan.


Vaikka tilanne Flanderissa nyt syksyllä on tavattoman vakava, päätämme
ryhtyä hyökkäämään Italiaa vastaan. Kun aikaisemmin olin suhtautunut
kielteisesti tällaiseen yritykseen, herättää ehkä ihmetystä, että
nyt kuitenkin hankin Korkeimman Sotapäällikköni suostumuksen
sotaliikkeeseen, jonka en odottanut suurestikaan voivan vaikuttaa
yleiseen tilanteeseemme. Tähän voin vain sanoa, etteivät mielipiteeni
tässä suhteessa olleet muuttuneet. Pidin edelleen syksyllä 1917
mahdottomana siinäkään tapauksessa, että saavuttaisimme täydellisen
voiton, repäistä Italiaa irti vastustajiemme liitosta; mielestäni
meillä oli syksyllä 1917 yhtä vähän kuin vuoden alussa oikeutta
vähentää saksalaisia voimia länsirintaman vaaranalaisista asemista
pelkästään siksi, että niittäisimme mainetta voitokkaalla sotaretkellä
Italiaa vastaan. Kun nyt puolsin tällaista sotatointa, olivat syyt
etsittävät muualta. Liittolaisemme Itävalta-Unkari ilmaisi meille,
ettei sillä enää ollut voimaa vastustaa italialaisten kahdettatoista
hyökkäystä Isonzon-rintamalla. Tämä selitys merkitsi meille yhtä paljon
sekä sotilaallisesti että poliittisesti. Ei ollut kysymys vain
Isonzon-linjan menettämisestä, vaan suorastaan koko Itävalta-Unkarin
vastustuksen raukeamisesta. Mahdollinen tappio Italian rintamalla oli
Tonavan monarkialle paljon pahempi isku kuin jos sellainen olisi
sattunut Galitsian sotanäyttämöllä. Galitsian puolesta ei
Itävalta-Unkari koskaan ollut taistellut erikoisen innokkaasti. "Se
joka menettää sodan saa pitää Galitsian" oli kompasana, joka sodassa
usein kuultiin Itävalta-Unkarin puolelta. Sitävastoin tunnettiin
Tonavan monarkiassa aina erinomaisen suurta mielenkiintoa Italian rajan
tapahtumia kohtaan. Galitsiassa, siis Venäjää vastaan, Itävalta-Unkari
taisteli järjellään, Italiaa vastaan sydämellään. Italian-sotaan
ottivat, merkillistä kyllä, kaksoisvaltion kaikki heimot melkein yhtä
innokkaasti osaa. Tshekkoslovakkilaiset joukot, jotka pettivät Venäjää
vastaan mentäessä, taistelivat oivallisesti Italiaa vastassa.
Sikäläinen kamppailu muodosti tavallaan koko monarkiaa sotaan nähden
yhdistävän siteen. Mitä tapahtuisi, jos tämäkin side katkeaisi? Tämä
vaara oli suuri juuri puheenaolevassa ajankohdassa. Elokuun lopulla
oli näet Cadorna viimeinkin saavuttanut huomattavia aluevoittoja
Isonzo-joen yhdennessätoista taistelussa. Kaikki tähänastiset
aluemenestykset oli voitu kestää; omien runsaitten kokemuksiemme mukaan
ne olivat luonnollisena seurauksena vahvintakin puolustusta vastaan
käytettyjen hyökkäyskeinojen hävittävästä vaikutuksesta. Mutta nyt oli
Itävalta-Unkarin armeijan puolustuslinjat työnnetty perimmäisille
rajoille asti. Jos italialainen uudelleen varustelemalla valloittaisi
maata, kävisi Itävalta-Unkarin mahdottomaksi pitää asemiaan Triestistä
eteenpäin. Triest on siis vakavasti uhattuna. Mutta voi sitä hetkeä,
jolloin tämä kaupunki kukistuu! Kuten Sevastopol ratkaisi Krimin sodan,
näyttää Triest voivan ratkaista Italian ja Itävalta-Unkarin välisen
ottelun. Tonavan monarkialle ei Triest ole vain idealinen suure,
vaan myös hyvinkin realinen arvo. Sen omistamisesta riippuu
vastaisuudessakin maan taloudellinen vapaus suuressa määrin. Triest on
siis pelastettava, ja vaikkapa saksalaisten avulla, jollei se muuten
ole mahdollista.

Jos meidän onnistuisi yhteisesti saavuttamamme perinpohjaisen voiton
avulla hellittää liittolaistamme rasittavaa painetta yhtä tuntuvasti
tämän lounaisrintamalla kuin vähää ennen idässä, olisi Itävalta-Unkari
inhimillisesti katsoen vielä siksi voimissaan, että se jaksaisi kestää
sodan meidän rinnallamme. Isonzon-rintaman raskaat kamppailut olivat
tähän asti pahasti kuluttaneet Itävalta-Unkarin torjuntavoimia. Sen
parhaista joukoista oli suurin osa seisonut Cadornaa vastassa ja
vuodattanut paljon verta Isonzon luona. Itävalta-Unkarin armeijan
sankarius oli siellä viettänyt suurimpia inhimillisiä riemuvoittojaan.
Sillä Isonzon puolustajat olivat vuosikausia torjuneet ainakin
kolminkertaisen ylivoiman ja lisäksi taistelukentillä, joiden
kurjuus ja kauheus ei ollut vähempi kuin meillä länsirintamalla,
vaan kenties pahempikin. Älkäämme myöskään unohtako, millaiset
äärettömät vaatimukset taistelu Etelä-Tirolin tuntureilla asetti
puolustusjoukoille. Monin paikoinhan tämä sota ulottui ikuisen jään ja
lumen seutuihin asti.

Suunniteltaessa sotaliikettä Italiaa vastaan tarjoutui lähinnä ajatus
murtautua esiin Etelä-Tirolista. Siten voitaisiin Italian armeijan
pääosa ajaa Venetsian suureen kattilaan joko tuhoutumaan tai
hajautumaan. Ei ainoallakaan muulla rintamallamme strateeginen linja
tarjonnut niin erinomaisia valtavan voiton mahdollisuuksia. Olisi
miltei ilmeinen strateeginen virhe ryhtyä muuhun sotaliikkeeseen kuin
juuri tähän. Ja sittenkin meidän täytyi luopua sen toteuttamisesta!
Arvostellessamme tätä sotaretkisuunnitelmaa emme saa jättää ottamatta
huomioon, miten läheinen sisäinen yhteys vallitsi länsirintamamme
taistelujen ja Italian sotamme välillä. Katsoen tilanteeseemme
lännessä emme voineet luovuttaa jälkimmäiseen kuin puolet
siitä divisionamäärästä, minkä kenraalieversti von Conrad oli
talvella 1916-17 katsonut tarvittavan tehokkaaseen, onnistuvaan
esiinmurtautumiseen Etelä-Tirolista. Vahvempia voimia emme voineet
asettaa liittolaisemme käytettäviksi sittenkään, vaikka, kuten itse
asiassa tapahtuikin, otimme laskuihimme senkin, että vastustajamme
länsirintamalta olisi todennäköisesti lähetettävä joitakin divisionia
suuresta ylivoimastaan Italian avuksi. Etelä-Tirolista tehtävää
hyökkäysliikettä vastaan puhui toisaalta se seikka, että saattoi tulla
aikainen talvi, ennenkuin rintamaansijoituksemme oli suoritettu.
Mainitut syyt pakottivat meitä senvuoksi tyytymään vähäisempiin
päämääriin ja yrittämään Italian rintaman puhkaisua Isonzon armeijan
tiettävästi heikon pohjoissiiven kohdalta, voidaksemme sitten ryhtyä
tuhoavaan iskuun Italian armeijan eteläistä pääosaa vastaan, ennenkuin
sen onnistui peräytyä Tagliamenton suojaavan alueen turviin.

Lokakuun 24:ntenä alkoi hyökkäyksemme Tolmeinin luona. Vain vaivoin
onnistui Cadornan pelastaa tuhon uhkaama armeijansa eteläosa Piaven
taakse ja sekin vain heittämällä vangittavaksi useita tuhansia miehiä
ja jättämällä jäljelle suuria määriä sotatarpeita. Vasta siellä,
päästyään likeiseen yhteyteen apuun rientäneiden ranskalaisten ja
englantilaisten divisionain kanssa ja saatuaan näiltä voimakasta tukea,
italialaiset saivat voimaa ryhtyäkseen uudelleen vastarintaan. Uuden
rintaman vasen siipi tarrautui Venetsian alppien viimeisiin
harjanteisiin. Meidän yrityksemme voittaa vielä nämä Ylä-Italian
alankoa laajalti vallitsevat kukkulat ja siten murskata vihollisen
vastarinta Piaven rintamallakin, ajautui karille. Minun täytyi myöntää
itselleni, etteivät voimamme enää riittäneet tämän tehtävän
suorittamiseen. Sotaliike oli auttamattomasti lopussa. Itse paikalla
olevien joukkojemme ja niiden johdon täytyi tämän tosiasian edessä
sitkeimmästäkin tahdostaan huolimatta laskea aseensa.

Niin suuresti kuin iloitsinkin Italiassa saavuttamastamme
menestyksestä, en kuitenkaan voinut olla kokonaan tuntematta
eräänlaista epätyydytystä. Suuri voitto oli lopultakin jäänyt
täyttymättä. Mainiot soturimme palasivat tosin syystä ylpeinä tältäkin
retkeltä. Mutta sotilaiden ilo ei aina riitä heidän johtajansa iloksi.



VIHOLLISHYÖKKÄYSTEN JATKUMINEN V:N 1917 JÄLKIPUOLISKOLLA.



Lännessä.


Sillaikaa kun me annoimme Venäjälle viimeiset iskut ja saatoimme
Italian miltei sotilaallisen luhistumisen partaalle, jatkoivat Englanti
ja Ranska hyökkäyksiään länsirintamaamme vastaan. Juuri sieltä uhkasi
meitä suurin vaara koko sotavuonna.

Flanderin taistelu syttyi heinäkuun lopussa. Huolimatta siitä, että se
tuotti asemillemme lännessä sanomattomia vaikeuksia sekä vaaran, että
englantilaisten mahdollisesti saavuttaessa huomattavaa menestystä
meidän olisi pakko supistaa sotatoimiamme muilla sotanäyttämöillä,
tunsin tämän uuden taistelun alkaessa eräänlaista tyydytystä. Englanti
menetteli kuten olimme odottaneet, ponnisti voimansa äärimmilleen
tehdäkseen suuren ratkaisevan hyökkäyksen meitä vastaan, ennenkuin
Yhdysvaltojen tuki vielä lainkaan tuntui. Minä uskoin sen
sukellussotamme vaikutukseksi, se kun antoi Englannille aihetta pyrkiä
sodan ratkaisuun jo tänä vuonna mihin hintaan tahansa.

Nyt alkava Flanderin taistelu oli täysin verrattavissa kamppailuihimme
Sommen luona 1916, ei tosin mittasuhteiltaan, mutta kyllä katsoen
siihen sitkeyteen, jota englantilaiset siinä osoittivat, ja niihin
vaikeuksiin, joita pintasuhteet asettivat ensi kädessä puolustajille.
Artois'n kovan kalkkimaaperän sijasta kävi taistelu nyt Flanderin
suoperäisillä, haurailla mailla. Tämäkin voimainmittely painui sitten
meille jo niin tutuksi kestävyystaisteluksi ja siinä kehittyivät
yleensä huippuunsa kaikki sodan synkät näytökset, jotka liittyvät
tällaisiin taisteluihin. On sanomattakin selvää, että taistelun kulku
piti meitä kovassa jännityksessä. Voinen sanoa, että sen paino usein
esti meitä täysin määrin nauttimasta Venäjällä ja Italiassa saamiemme
voittojen riemusta.

Hartaasti ikävöiden odotimme sateiden alkamista. Entisistä kokemuksista
tiesimme, että Flanderin maan monet laajat lakeudet silloin kävivät
mahdottomiksi kulkea ja kovemmassakin maaperässä vasta kaivetut
ampumasuojat pohjavedestä täyttyivät niin pian, että ken niissä suojaa
haki, piankin joutui vastaamaan kysymykseen: "Hukunko vai lähdenkö
tästä kuopasta?" Tämänkin taistelun täytyi tukehtua liejuun, vaikka
englantilaisten sitkeys näytti tahtovan venyttää sitä loppumattomiin.

Taistelun hehku sammui vasta joulukuussa. Yhtä vähän kuin Sommen luona
kaikui Flanderissakaan voitonriemu kummankaan taistelun uuvuttaman
asianosaisen puolelta.

Flanderin taistelun lähetessä loppuaan syttyi kiivas kamppailu tähän
asti suhteellisen hiljaisella taholla. Marraskuun 20:ntenä yllätti
meidät Cambrain luona englantilaisten hyökkäys. He kohtasivat
teknillisesti tosin hyvin vahvasti rakennetun Siegfried-aseman osan,
mutta sen varusväkenä oli vähäisiä, taistelun uuvuttamia joukkoja.
Tankeillaan vastustaja puhkaisi meidän täysin eheät, monessa rivissä
olevat esteemme ja juoksuhautalinjamme; englantilaisten ratsuväkeä
ilmestyi Cambrain esikaupunkien laidalle. Rintamamme murtuminen näytti
siis tulevan tosiasiaksi jo ennen vuoden loppua. Silloin onnistui erään
idästä saapuneen, taisteluista ja matkoista jokseenkin nääntyneen
divisionan torjua katastrofi. Niin, meidän onnistui monipäiväisten
murhaavien torjuntataistelujen jälkeen marraskuun 30:ntenä pysähdyttää
läpimurtautuva vihollinen. Olimme saaneet nopeasti apuun toimitettuja,
kutakuinkin virkeitä lisävoimia, teimme vastahyökkäyksen sivustapäin ja
vihollisen kärsiessä hyvin ankaria tappioita saimme aikaisemman
aseman melkein täydelleen palautetuksi. Ei ainoastaan sikäläinen
armeijanjohtomme, vaan myöskin joukkomme ja rautatielaitoksemme olivat
suorittaneet kaikkein loistavimpia saavutuksiaan.

Menestyksellisesti oli päättynyt ensimmäinen suuri hyökkäys lännessä
siitä lukien, kuin minulle uskottiin Saksan sotatointen johto. Yhtä
voimakkaasti ja elähdyttävästi kuin tämä menestys vaikutti joukkoihimme
ja niiden johtajiin, se vaikutti minuun henkilökohtaisesti. Tunsin kuin
vapautuneeni taakasta, joka minua painoi keskeytymättömässä
puolustautumistoiminnassamme länsirintamalla. Mutta vastahyökkäyksemme
menestys tiesi meille muutakin kuin pelkkää tyydytystä. Yllätys, jota
käyttämällä se saavutettiin, antoi meille opetuksen vastaisen varalle.

Cambrain taistelussa oli Englannin ylin sodanjohto ensi kerran luopunut
tähänastisesta, saanen sanoa, kaavamaisesta sodankäynnistään, jonka
kahleissa se oli näihin asti pysynyt. Korkeampi toiminnan henki näyttää
tällä kertaa päässeen oikeuksiinsa. Päävoimamme olivat sidotut
Flanderin ja ranskalaisten rintamalle ja siksi oli käytetty tilaisuutta
yllättävän ankaran iskun antamiseen Cambrain luona. On sentään
myönnettävä, ettei englantilaisten taholla alempi johto nytkään ollut
vaatimusten ja suotuisan tilanteen tasalla. Se jätti käyttämättä
hyväkseen loistavaa alkumenestystä ja antoi näin muiden riistää voiton
käsistään, mikä vielä tehtiin voimilla, jotka sekä lukumäärältään että
mielialaltaan olivat heikäläisiä paljon jäljessä. Tämän vuoksi oli
paikallaan antaa viholliselle Cambrain luona perusteellinen vastaisku.
Ylinkin johto näkyi lyöneen laimin varata voimia, jotka vaadittiin
taistelun saattamiseksi perusteelliseen päätökseen ja kaikin tavoin
tehokkaisiin tuloksiin. Vahvat ratsuväkijoukot etumaisten voitokkaiden
jalkaväkidivisionain takana eivät tälläkään kertaa riittäneet iskemään
maahan viimeisiä ja vain heikkoja vastarinnan rippeitä, jotka enää
estivät niitä vapaasti hyökkäämästä vastustajan kimppuun sivulta ja
selästä päin ja siten saamasta aikaan ehdotonta ratkaisua.
Englantilaiset ratsuparvet eivät panssariautojenkaan avulla saaneet
saksalaisista sitä voittoa, jonka ne olisivat tahtoneet lippuunsa
kiinnittää ja jonka vuoksi ne jo monesti olivat ritarin uljain mielin
panneet henkensä alttiiksi.

Englantilaisten hyökkäyksessä Cambrain luona saatiin ensi kerran kokea
oikeata suurta yllätyshyökkäystä, joka suoritetaan panssariautojen
avulla. Me tunsimme tämän taisteluvälineen jo kevätrynnistyksen
ajoilta, jolloin se ei ollut tehnyt meihin mitään erikoista vaikutusta.
Mutta tankit olivat nyt teknillisessä suhteessa kehittyneet niin
täydellisiksi, että ne kulkivat useampien eheiden kaivantojemme ja
esteittemme yli, eikä se tosiseikka ollut voimakkaasti vaikuttamatta
meidän joukkoihimme. Nuo teräshirviöt, jotka konekivääreillään ja
kevyillä tykeillään syytävät tulta ympärilleen, vaikuttavat vähemmin
tuhoisasti fyysillisessä suhteessa kuin hermoja kiihdyttävästi, niihin
kun on verrattain vaikea päästä käsiksi. Jalkaväkisotilas tuntee
itsensä kutakuinkin neuvottomaksi sen panssariseinämiä vastaan. Milloin
koneet pääsivät ampumahautarivien läpi, luuli puolustaja vaaran
uhkaavan selästä käsin ja lähti asemistaan. En sittenkään epäillyt,
että sotilaamme vielä saisivat hillityksi nämäkin vihollisen uudet
hävityskoneet, vaikka nyt puolustautuessaan eivät voineet niille
mitään, ja että tekniikkamme pian ja sopivassa muodossa antaisi meille
aseet käteen tankkejakin vastaan. Kuten sopi odottaa, eivät
ranskalaiset kesän ja syksyn aikana vain kivääri jalalla katselleet
englantilaisen liittolaisensa hyökkäyksiä. He ahdistivat meitä elokuun
loppupuolella Verdunin luona ja lokakuun 22:sena Soissonsin
koillispuolella. Kummallakin kerralla he riistivät sikäläisiltä
armeijoiltamme asemat laajoilla rintamaväleillä ja aiheuttivat niille
tuntuvia tappioita. Ylimalkaan Ranskan sodanjohto tyytyi tällä
vuosipuoliskolla paikallisiin hyökkäilyihin, mihin sen kenties
pakottivat keväälliset murhaavat tappiot, joiden vuoksi ei näyttänyt
viisaalta saattaa joukkoja vielä kerran sellaisten järkytysten
alaisiksi.



Balkanilla.


Vihollisen hyökkäykset kesän lopulla 1917 Bulgarian rintamaa vastaan
Makedoniassa eivät olleet kyenneet muuttamaan tällä sotanäyttämöllä
vallitsevaa tilannetta. Sarrail ei nähtävästi pyrkinyt näillä
yrittelyillään mihinkään suurempiin päämääriin. Päinvastoin hän
osoittautui merkillisen pidättyväksi, mikä vaikutukseltaan
yleistilanteeseen merkitsi melkein täydellistä toimettomuutta.

Yhä huolestuneemmin seurasi Bulgaria tähän aikaan Kreikan
liikekannallepanoa. Päättäen niistä tiedoista, mitä itse saimme
Kreikasta, näytti epävarmalta, onnistuisiko Venizeloksen luoda
taistelukelpoisia joukkoja. Itse niinsanotut Venizeloksen divisionatkin
olivat jo kauan olleet pelkkiä välinpitämättömiä avustajaryhmiä, jotka
Makedonian sotanäyttämöllä liikuskelivat paljon mieluummin
sankariosissa kuin sankaritaisteluissa. Kreikan kansan varsinainen
terve ydinosa suhtautui edelleen kielteisesti kansanvaltaiseen
valapattoisuus-politiikkaan, ja pysytteli siitä erillään. Bulgarian
huolet olivat kenties vielä vuoden 1913 tapausten jälkivaikutusta.



Aasiassa.


Käännyn nyt Aasian-puoleisen Turkin tapahtumiin. Tekisin väärin urheata
ja uskollista liittolaista kohtaan, jos sivuuttaisin ne. Jollen puhuisi
niistä, jäisi vajanaiseksikin sen valtavan draaman kuvaus, jonka
tapahtumat ulottuivat pohjoisilta meriltä aina Intian valtameren
rannoille asti. Mutta tässäkin ryhdyn vähemmin tapausten kuvailemiseen
kuin niiden yhteyden selvittelyyn.

Kotoisten strateegiemme hengen työ ei vaivautunut vain tekemään
sotaretkisuunnitelmia Keski-Europan taisteluja varten, vaan harhautui
usein kaukaiseen itäänkin. Tällaisia kokeiluja joutui osittain minunkin
käsiini. Tällaisissa kirjallisissa esityksissä rajoituttiin useimmiten
"yleisiin suuntaviivoihin", "jotteivät ne veisi liiaksi minun kallista
aikaani", ja luultiin voitavan luottavasti jättää kaikki muu minun
toimekseni. Kiirehtimään vain usein kehoitettiin! Muuan tällainen
strateegi toivorikkaan nuorisomme piiristä kirjoitti minulle eräänä
päivänä: "Saatte nähdä, että tämän sodan ratkaisu tapahtuu Kilizin
luona -- sinne siis on koottava voimamme!" Oli ensimmäinen tehtävä
etsiä tämä seutu. Se löytyi lauhkeasta vyöhykkeestä, Aleppon
pohjoispuolelta.

Niin eriskummaisena kuin tämän nuorukaisen päähänpistoa täytyy
pitääkin, oli tässä hänen ajatuksessaan sentään koko joukko oikeata
strateegista tunnetta. Ei tosin koko sodan, mutta osmanilaisen
liittolaisemme kohtalon olisi nopeimmin määrännyt juuri tämä seutu, jos
Englanti olisi täällä vaatinut tai edes yrittänyt ratkaisua. Koko
Tauruksen eteläpuolella olevan maan herruus oli turkkilaisilta
auttamattomasti mennyttä yhdellä iskulla, jos englantilaisten onnistui
laskea joukkoja Aleksandretten lahden rannalle ja lähteä siitä
tunkeutumaan itäänpäin. Siten olisi katkaistu Tauruksen tuollapuolen
olevan Turkin elinsuoni, joka vei raikasta verta ja elinvoimaa Syyrian
ja Mesopotamian sekä osaksi Kaukasian armeijoihin. Vähäisiä nämä
lisävoimat tosin olivat, mutta ne riittivät sentään pitkän aikaa
pitämään osmanilaisia armeijoja taistelukykyisinä vihollisen
riittämättömästi valmisteltuja, usein laimeasti ja taitamattomasti
johdettuja sotaliikkeitä ja hyökkäyksiä vastaan.

Aleksandretten lahden suojeleminen oli uskottu eräälle turkkilaiselle
armeijalle, jossa tuskin oli ainoatakaan taistelukelpoista
joukko-osastoa. Kaikki, mikä sen nimityksen ansaitsi, virtasi sieltä
aina Syyriaan tai Mesopotamiaan. Rannikkoa suojeleva tykistökin oli
olemassa enemmän itämaisessa mielikuvituksessa kuin todellisuudessa.
Enver pasha luonnehti tilanteen minulle tällaisin sattuvin sanoin:
"Ainoa toivoni on, ettei vastustaja huomaa heikkouttamme tällä
kohdalla."

Oliko sitten hiukkaakaan todennäköistä, että tämä vakavalaatuinen
heikkous Alexandretten lahdella pysyi vastustajalta salassa? Sitä en
uskonut. Ei missään voinut vihollisen tiedustelutoiminta esteettömämmin
versoa ja saada kirjavalta kansainsekoitukselta parempaa tukea kuin
Syyriassa ja Vähässä-Aasiassa. Näytti suorastaan mahdottomalta, ettei
Englannin ylimmällä sodanjohdolla olisi ollut tarkkoja tietoja
sikäläisen rannikkopuolustuksen tilasta. Englannin ei tarvinnut pelätä
sitäkään, että se tunkeutuessaan Alexandretten lahteen osuisi
ampiaispesään, sillä pesässähän ei ollut ampiaisia. Jos siis missään
tarjoutui tilaisuus loistavaan strateegiseen tekoon, niin ainakin
täällä. Teko olisi tehnyt mitä voimakkaimman vaikutuksen koko maailmaan
ja se olisi suurenmoisesti tehonnut turkkilaiseen liittolaiseemme.

Miksi Englanti ei käyttänyt tätä tilaisuutta? Ehkä tuntuivat merisodan
kokemukset Dardanellien retken jäljeltä liian lamauttavina
englantilaisten jäsenissä, ehkä pelättiin meidän sukellusveneitämme
siksi paljon, ettei uskallettu vihollisen taholta ryhtyä tällaiseen
yritykseen.

Historia selvittää kenties nämäkin kysymykset. Sanon "ehkä", sillä
edellytyksenä on, että Englanti sallii sen. Jonkinlaisen käsityksen
englantilaisten keskuudessa vallitsevana olevasta ajatustavasta saamme
erään korkean englantilaisen meriupseerin tosin jo ennen sotaa
lausumista sanoista. Kun Faschodan selkkauksen aikana kummastellen
kysyttiin, miksi hän niin varovasti käsitti Englannin laivaston
tehtävän Keski-Euroopassa siinä tapauksessa, että syttyisi
englantilais-ranskalainen sota, hän vastasi: "Minulla on ankarat ohjeet
olla panematta alttiiksi Englannin Trafalgarin-mainetta."

Trafalgarin-maine on suuri ja oikeutettu. On olemassa abstraktisia
kalleuksia, jotka ovat kansan arvokkain aarre. Englanti osasi säilyttää
Trafalgarin-maineensa sellaisena kalleutena, jota sitten mitä
ihanimmassa valossa näyteltiin ihmetteleville ja ihaileville kansoille,
sekä omalle että koko maailmalle. Maailmansodassa lankesi tähän
kalleuteen tosin eräitä varjoja. Niin esimerkiksi Dardanelleilla, ja
muita varjoja tuli myöhemmin taisteluissa Saksan merivoimia vastaan,
synkin ja mustin Skagerrakissa. Englanti ei ole koskaan antava meille
anteeksi tätä Trafalgarin-maineen himmentämistä.

Englanti ei iskenyt rohkeasti osmanilaisen vastustajansa sydämeen, vaan
koetti vaivaa ja aikaa kysyvin ponnistuksin kukistaa turkkilaisen
yliherruuden Tauruksen eteläpuolella vain vähitellen viskaamalla
takaisin osmanien armeijan. Bagdadin valtaus uudenvuoden tienoissa oli
ensimmäinen menestystä lupaava suuri askel tämän sodan päämäärän
saavuttamiseen. Sen sijaan keväällä Gazan luona englantilaisten
hyökkäys epäonnistui ja oli valmistettava uudelleen. Mutta kesäisen
auringon lyijynraskas painostus lamautti toistaiseksi uudet
sotilaalliset liikehtimiset.

Bagdadin menetys oli kipeä kohta meille ja, kuten ehdottomasti
otaksuimme, vielä kipeämpi koko ajattelevalle ja tuntevalle Turkille.
Kuinka usein ja monilla tahoilla olikaan entisen kaliifien kaupungin
nimeä mainittu kotona Saksassa, kuinka monia kuvitelmia olikaan siihen
solmiutunut, kuvitelmia, jotka olisi ollut parempi säilyttää kaikessa
hiljaisuudessa kuin saksalaisten epäpoliittiseen tapaan pauhaten huutaa
kaikelle maailmalle.

Yleiseen sotilaalliseen tilanteeseen eivät Mesopotamian tapaukset
vaikuttaneet sen enempää, mutta Saksan ulkopolitiikalle oli Bagdadin
menetys hyvin arka kohta. Me olimme Turkin hallitukselle taanneet
Turkin alueellisen koskemattomuuden ja tunsimme nyt, että tämä uusi,
suuri tappio rasitti suuresti poliittista sotatiliämme, vaikkakin
liittolaistemme taholta tätä sopimusta tulkittiin hyvin väljästi.

Kun siis Enver pasha pyysi Saksan apua Bagdadin
takaisinvalloittamiseen, hän kohtasi meillä joka taholla mitä alttiinta
auliutta, eikä vähimmin sen vuoksi, että Turkin armeijanjohto oli aina
ollut valmis auttamaan Euroopan sotanäyttämöillä. Enverin ehdotuksen
mukaan tämän uuden sotaretken johto oli jätettävä saksalaisten käsiin,
ei sen vuoksi, että olisi ollut kyseessä mikään huomattava määrä
saksalaisia joukkoja, vaan koska Turkin ylisotapäällikön sijainen piti
välttämättömänä, että Saksan sotainen arvo oli yrityksen etunenässä.
Eikä suunnitelman onnistuminen ollut ajateltavissa muuten kuin siinä
tapauksessa, että voitettaisiin loputtoman pitkän selkäyhteyden
äärettömät vaikeudet. Turkkilaisen sodanjohdon olisi jo tämä
ensimmäinen edellytys saanut kompastumaan.

Hänen Majesteettinsa Keisari antoi turkkilaisten kehoituksesta
tämän tavattoman vaikean sotaliikkeen johtamisen kenraali von
Falkenhaynin tehtäväksi. Kenraali koetti v:n 1917 toukokuussa sekä
Konstantinopolissa että Mesopotamiassa ja Syyriassa henkilökohtaisesti
perehtyä tehtäväänsä. Matka Syyriaan osoittautui välttämättömäksi sen
vuoksi, että kenraali v. Falkenhayn ei mitenkään voinut aloittaa
sotaliikkeitä Bagdadia vastaan, ellei ollut takeita siitä, että
turkkilaisten Syyrian-rintama piti puoliaan. Eihän näet ollut
epäilystäkään siitä, että Bagdadin retki pian joutuisi englantilaisten
tietoon ja että tämä ilmoitus aiheuttaisi englantilaisten hyökkäyksen
Syyriassa.

Kenraali v. Falkenhayn sai sen vaikutelman, että sotaliike oli
mahdollinen suorittaa. Me siis täytimme kaikki ne vaatimukset, joita
hän teki meille. Me annoimme Turkille takaisin kaikki jälellä olevat
taistelujoukot, jotka olimme siltä saaneet Euroopan sotanäyttämölle.
Galiziassa oleva osmanilainen joukko-osasto eroaa saksalaisesta
armeijasta, juuri kun Kerenskin joukot meidän vastaiskumme vuoksi
peräytyvät itäänpäin. Se palaa kotimaahansa saaden mukaansa lämpimimmät
kiitoksemme. Osmanit olivat meidän riveissämme taas osoittautuneet
vanhan soturimaineensa arvoisiksi ja täysin käyttökelpoiseksi
taisteluvälineeksi meidän käsissämme. Minun on tosin tehostettava sitä
seikkaa, että Enver pasha oli antanut meille itärintamaa ja
Romaniaa varten parhaat käytettävissään olevista joukoista. Tämän
sotaväenosaston laatua ei siis käynyt pitäminen koko Turkin
armeijan laadun ja kelvollisuuden mittapuuna. Se altis työ, jota
armeijanjohtomme Galitsiassa oli tehnyt kasvattaessaan ja
kouluttaessaan turkkilaisia joukkoja, sekä aivan erikoisesti pitäessään
huolta niiden muonituksesta ja terveydellisistä oloista, oli kantanut
runsaita hedelmiä. Kuinka moni näistä karkeista luonnonlapsista saikaan
osakseen toveruutta ja lähimmäisenrakkautta ensimmäisen ja kai myös
viimeisen kerran meidän turvissamme ollessaan.

Olin toivonut, että turkkilaiset armeijaosastot olisivat nyt Bagdadia
vastaan vietävän armeijan erikoisen arvokkaana osana. Valitettavasti
tämä toivo ei täyttynyt. Joukot olivat tuskin päässeet meidän
vaikutuspiiristämme, kun niissä ilmeni hajautumista; selvä merkki
siitä, miten pinnallisesti turkkilaisiin upseereihin oli vaikuttanut
meidän esimerkkimme. Vain jotkut yksityiset olivat erikoisena, usein
tosin ihmeteltävän loistavana poikkeuksena tästä vaillinaisesti
koulutettujen ja suhteellisesti käyttökelvottomien ainesten joukkiosta.
Osmanien armeija olisi ollut rakennettava aivan uudestaan, ennenkuin se
olisi kyennyt todella suorittamaan sellaista, mikä olisi vastannut maan
tekemiä suuria uhrauksia. Nykyisen tilan nurjuus ilmeni varsinkin
mieshukan tavattoman suuressa määrässä. Sama ilmiö, joka esiintyi
jokaisessa vaillinaisesti sotaan varustetussa ja riittämättömästi
harjoitetussa armeijassa. Edeltäkäsin perusteellisesti sotaan
koulutettu armeija säästää vakavalla hetkellä paljon ihmishenkiä
isänmaalleen. Mihin tavattomiin määriin tämä ihmishenkien tuhlaus oli
sodan aikana kehittynyt Turkissa, käynee selville eräästä minulle
toimitetusta ilmoituksesta, jonka mukaan muutamissa Anatolian maakunnan
kylissä ei ollut enää lainkaan miehisiä asukkaita, lukuunottamatta
poikia ja ukkoja. Sen saattaa käsittää, kun kuulee, että Dardanellien
puolustus oli maksanut turkkilaisille noin 200,000 miestä. Kuinka monet
näistä sortuivat nälkään ja tauteihin, ei ole tunnettua.

Bagdadin retkeä varten annetun saksalaisen apujoukon muodosti,
lukuunottamatta erikoisiin tehtäviin tarvittavia upseereita, niin
sanottu Aasian armeijakunta. Kotimaassa on katsottu olevan syytä
paheksua sitä, että asetimme kokonaisen armeijakunnan turkkilaisten
käytettäväksi niin etäisiä tarkoitusperiä varten sen sijaan että näitä
kallisarvoisia voimia olisi käytetty Keski-Euroopassa. Armeijaosastoon
kuului kuitenkin vain kolme jalkaväkipataljoonaa ja joitakin
pattereita. Nimitys oli otettu vain vihollisen pettämiseksi; onnistuiko
tämä pettäminen, siitä emme ole saaneet varmaa tietoa. Apua annettaessa
ei ollutkaan etupäässä kysymys liittolaisemme sotavoiman lukumäärän,
vaan sen siveellisten ja henkisten voimien, siis tahdon ja taidon
lisäämisestä. Apumme varsinaista merkitystä kuvaa sattuvasti eräs
tsaari Ferdinandin lause hänen vielä ennen 1916 vuoden syystaisteluja
varoittaessaan meitä viemästä kaikkia saksalaisia joukkoja Bulgarian
rintamalta: "Bulgarialaiseni tahtovat saada nähdä piikkikypäriä, se
antaa heille luottamusta ja selkänojaa. Kaikkea muuta heillä on
itsellään." Tässäkin siis osoittautui paikkansapitäväksi huomio, jonka
Scharnhorst on pukenut sanoihin: kokonaisuudelle on sivistyneessä
ilmenevä tahdon lujemmuus tärkeämpi kuin raaka voima.

Sotaliike Bagdadia vastaan jäi suorittamatta. Jo kesäkuukausien lopussa
saatiin selville, että englantilainen oli täydelleen varustautunut jo
ennen sadeajan alkua hyökkäämään Gazan luona olevan turkkilaisen
armeijan kimppuun. Kenraali von Falkenhayn, joka edelleen viipyi
Idässä, tuli yhä selvemmin siihen käsitykseen, ettei Syyrian rintama
kyennyt vastustamaan tätä englantilaisten rynnäkköä, joka epäilemättä
tehtäisiin ylivoimaisin suurin joukoin. Turkkilaiset divisionat, jotka
oli määrätty Bagdadin-retkelle, oli lähetettävä etelään. Siten raukesi
mahdollisuus suorittaa menestyksellinen sotaliike Mesopotamian
suunnalla. Yksissä neuvoin Enver pashan kanssa annoin suostumukseni
siihen, että kaikki vapaat voimat oli siirrettävä Syyriaan, jotta
ehtisimme siellä, jos mahdollista, itse käydä hyökkäämään ennen
englantilaisia. Saksalainen päällystö toivoi voivansa parantaa niin
paljon turkkilaisten alueiden rautatieoloja ja hallintoa, että tällä
sotanäyttämöllä voitaisiin muonittaa ja varustaa kaikilla
välttämättömillä sotatarpeilla tuntuvasti suurempi sotilasmäärä.

Sekä poliittisten että sotilaallisten hankauksien vuoksi kenraali von
Falkenhaynilta meni hukkaan kallisarvoisia viikkoja. Englantilaisen
onnistui marraskuun alussa päästä hyökkäämään ennen turkkilaisia
Berseban ja Gazan luona. Osmanilaiset armeijat viskattiin pohjoiseen,
Jerusalem menetettiin joulukuun alussa. Vasta tämän kuukauden
keskivaiheilla turkkilaiset taistelulinjat taas hiukan jäykistyivät
Jaffan--Jerusalemin--Jerikon viivan pohjoispuolella. Me olimme
pelänneet, että nämä turkkilaisten tappiot, eritoten Jerusalemin
menetys, saisivat aikaan arveluttavia poliittisia muutoksia
Konstantinopolin nykyisten vallanpitäjien asemaan, mutta ainakaan
ulkonaisesti ei voinut havaita mitään. Pelätyn mieltenkuohun sijaan
ilmeni merkillistä välinpitämättömyyttä.

Minun käsitykseni mukaan oli jo aivan ilmeistä, ettei Turkki enää
milloinkaan ollut pääsevä Jerusalemin ja sen pyhien paikkojen
valtiaaksi. Kultaisen Sarven kaupungissa oltiin ääneti samaa mieltä.
Voimakkaampana kuin ennen kääntyi nyt turkkilaisten omistushalu, etsien
korvausta menettämistään valtakunnanosista, Aasian osiin päin.
Sotilaalliselta kannalta katsoen valitettavasti vain liian aikaisin!



KATSAUS KANSOJEN JA VALTIOIDEN SISÄISIIN OLOIHIN LOPULLA VUOTTA 1917.


Älköön luultako, että minä nyt, voittaen vastenmielisyyteni politiikkaa
kohtaan, heittäydyn puolueriitojen kurimukseen. En kuitenkaan voi olla
esittämättä seuraavia näkökohtia, jollen tahdo jättää esillä olevaa
kuvausta aivan vaillinaiseksi. Mutta kukapa saattaisi todella eheästi
kuvata ajan, josta nyt kirjoitan? Yhä uudelleen tulee eteen kysymyksiä
"miksi?" ja "kuinka?" Aukkoja jää, kun niin moni suu, jota nyt jo
kipeästi kaivattaisiin tietojen saamista varten, on ainaiseksi
vaiennut. Minäkään en saata antaa sellaisenaan eheää kuvaa, annan
ainoastaan piirteen sieltä, toisen täältä, pikemmin hahmotteluun kuin
täydelliseksi tauluksi. Aloitan Itämaista, joskin se voi näyttää ensi
silmäyksellä mielivaltaiselta.

"Turkki on nolla." Sen saatamme lukea eräästä ennen sotaa julaistusta
asiakirjasta, saksalaisesta asiakirjasta, joka siis ei suinkaan ole
Turkille valtiollisesti vihamielinen. Omituinen nolla, joka puolusti
Dardanelleja, voitti Kut-el-Amarassa, teki retken Egyptiä vastaan,
pysäytti Venäjän hyökkäyksen Armenian ylätasangolla! Meille arvokas
nolla, joka, kuten jo sanoin, kiinnittää rintamalleen satoja tuhansia
vihollisiamme, ydinjoukkoja, jotka nakertelevat Turkin rajamaita,
ehkäpä tunkeutuvat pitemmällekin, mutta eivät kykene tuhoamaan runkoa!

Mikä antaa tuolle nollalle sen sisäisen voiman? Se seikka on arvoitus
sellaisellekin, joka on näinä aikoina, vieläpä kauan ennenkin, elänyt
osmanien maassa. Rahvas näyttää tylsältä ja välinpitämättömältä, suurin
osa ylhäisön piirejä itsekkäältä luokalta, jolta puuttuu korkeampi
kansallistunto. Koko valtio näyttää syntyneen vain kansankerroksista,
joita syvä juopa erottaa ja joilla ei ole yhteistä sisäistä elämää. Ja
kuitenkin tuo valtakunta kestää, osoittaa valtiollista voimaakin.

Taurus näyttää olevan Konstantinopolin vaikutusvallan rajana;
Vähää-Aasiaa kauemmas ei ulotu mitään turkkilaista vaikutusta, ja
kuitenkin seisoo vielä turkkilaisia armeijoja kaukaisessa
Mesopotamiassa ja Syyriassa. Sikäläinen arabialainen vihaa
turkkilaista, turkkilainen arabialaista. Ja kuitenkin arabialaiset
pataljoonat yhä taistelevat turkkilaisten lippujen alla eivätkä
joukoittain pakene vihollisen puolelle, joka lupaa kultavuoria ja
jakeleekin kullanhimoiselle arabialaiselle runsaasti tätä metallia.
Englantilais-intialaisten joukkojen selän takana, jotka Mesopotamiassa,
kuten arveltiin, toivat turkkilaisten sortamille ja orjuuttamille
arabialaisille kaivatun vapauden, nousevatkin vapautetut otaksuttuja
vapauttajiaan vastaan. Täytyy siis kuitenkin olla jokin voima, joka
täällä vaikuttaa yhdistävästi, joka ei ole suinkaan ainoastaan
ulkoapäin tuleva yhteenpuristava pakko eikä perustu vain valtiolliseen
yhdessäelämiseen, täytyy olla sisäinen yhteisyyden tunto. Turkin
valtaherrojenkaan väkivalta ei saata yksistään olla tuona yhdistävänä
voimana. Voisivathan arabialaiset välttää tuon pakon, heidänhän
tarvitsee vain lähteä juoksuhaudoista kohotetuin käsin vihollisen
puolelle tai nousta kapinaan Turkin armeijan selän takana. Eivätkä he
kuitenkaan sitä tee. Usko, vanhan uskon jäännöskö tässä vaikuttaa
yhdistävästi? Tätä väitettä puolustetaan hyvillä syillä ja vastustetaan
yhtä hyvillä. Tässä loppuu meidän arvostelukykymme osmanien
sielunelämästä; meidän täytyy jättää mielipiteiden ristiriita
ratkaisematta.

Aivan elämään kyvytön ei valtio siis kaikkein pahimmista vioista
huolimatta saata olla. Kuulee kerrattavan kunnollisistakin
virkamiehistä, jotka toimivat velvollisuutensa unohtaneiden rinnalla ja
jotka ovat osoittautuneet suuria suunnitteleviksi, toimintatarmoisiksi
henkilöiksi. Erääseen sellaiseen tutustuin Kreuznachissa. Hän oli
Ismail Hakki, mies, jolla oli monta kansansa luonteen varjopuolta ja
joka kuitenkin oli henkevä, kyvykäs äly. Vahinko, ettei hän ollut
kasvanut terveellisempien voimien maaperästä. Sanottiin, ettei hän
kirjoittanut mitään, piti kaikki muistissaan, ja siitä huolimatta hän
huolehti tuhansista, kauas sotatehtävien yli kantavista kauniista
kansallisista tehtävistä!

Näihin aikoihin hän käytti voimansa ennen kaikkea Konstantinopolin ja
armeijan muonitukseen, ja siitä johtui hänen suuri valtansa. Jos Ismail
Hakki olisi poistunut paikaltaan, olisi Turkin armeijalta puuttunut
kaikkea; se olisi ollut vielä suuremmassa puutteessa kuin se osaksi jo
oli, ja Konstantinopoli olisi ehkä kuollut nälkään. Olihan melkein koko
maa nälkätilassa, ei sen vuoksi, että elintarpeita olisi puuttunut,
vaan sen takia, ettei maan hallinto ja liikenneyhteys ollut kunnossa ja
ettei missään voitu saada tuotantoa ja kulutusta tasapainoon. Ei kukaan
oikein tiennyt mistä ja kuinka suurten kaupunkien asukkaat elivät. Me
hankimme leipää Konstantinopoliin, kokosimme viljaa Dobrudzasta ja
Romaniasta ja autoimme omasta hädästämme huolimatta. Tosin ei se, minkä
Konstantinopoliin hankimme, olisi merkinnyt paljoakaan meidän
miljoonille vatsoillemme. Mutta jos olisimme laiminlyöneet hankinnan,
olisimme samalla menettäneet Turkin, sillä nälkäinen Konstantinopoli
olisi kapinoinut kaiken pakkovallan uhallakin. Vallitseeko siellä
tosiaankin pakkovalta?

Olen jo puhunut komiteasta; mutta siellä ilmenee muitakin virtauksia
voimakkaita miehiä vastaan, valtiollisen, ehkäpä taloudellisenkin vihan
aikaansaannoksia, jotka luovat hajaannusta. Näennäisesti rauhallisen
pinnan alla liikkuu vahvoja pyörteitä. Niiden liikkeen saattaa usein
nähdä pinnallakin, kun ne yrittävät temmata nyt hallitsevat miehet
syvyyteen.

Armeijakin kärsii näistä virtauksista. Armeijan johdon täytyy, kuten jo
aikaisemmin olen huomauttanut, ottaa ne huomioon, sen täytyy usein olla
taipuvainen niihin nähden, mikä ei ole eduksi kokonaisuudelle. Muuten
hajoaisi armeija sisällisestikin, sen mieslukuisen voiman nyt yhä
rajummin vähentyessä. Puute ja hätä hajoittaa osaltaan armeijaa. Sen
olemassaoloa jäytää myös nykyisen sodan loppumattomuus, etenkin kun
siihen liittyy edelliset Jemenin ja Balkanin sotaretket, jotka kaikki
useille turkkilaisille sotilaille ovat merkinneet yhtä ainoata
keskeytymätöntä kokonaisuutta. Kodin kaipuu, ikävä vaimon ja lasten luo
-- islamkin tuntee tuon ikävän -- saa tuhannet sotilaat karkaamaan.
Niistä täysistä divisionista, jotka Haidar-Pashassa pannaan junaan,
saapuu vain murto-osia Syyriaan ja Mesopotamiaan. Saattaa olla eri
mieltä siitä, nouseeko sotilaskarkurien luku Vähässä-Aasiassa 300,000
vai 500,000:een; joka tapauksessa se on miltei yhtä suuri kuin kaikkien
Turkin armeijain yhteinen määrä. Kuva ei ole kaunis ja kuitenkin --
Turkki pitää yhä puoliaan ja täyttää uskollisuusvelvollisuutensa
parhaansa mukaan valittamatta ja epäröimättä!

Bulgariassakin on puute, puute elintarpeista maassa, jossa niitä muuten
on liikaakin! Sato oli keskinkertainen, mutta se olisi riittänyt, jos
maata olisi hallittu kuten Saksaa, jos täälläkin olisi saatu tasapaino
aikaan puutteenalaisten ja ylijäämää tuottaneiden paikkakuntien
välillä. Kun koetettiin vaikuttaa tähän suuntaan, vastasi eräs
bulgarialainen: "Emme osaa sellaista!" Yksinkertainen selitys, ei
oikeastaan itsesyytös. Kädet saavat riippua, kun ei ole opittu niitä
liikuttelemaan. Tiedämmehän, että Bulgarialta, kun se Turkin orjuudesta
siirtyi täydelliseen valtiolliseen itsenäisyyteen, puuttui kasvattavaa,
ankarasti järjestelevää kättä. Sillä ei ollut -- sallittakoon minun
puhua preussilaisena -- kuningas Wilhelrn I:tä, joka loi nuo rautaiset
tuet, joiden varassa valtiojärjestelmämme kauan ja varmasti kesti.
Bulgaria ei tunne hyvää hallitusta, siellä on sen sijaan sitä enemmän
puolueita. Useimmat niistä hyökkäävät ankarasti hallitusta vastaan, ei
sen ulkopolitiikan takia, sillä se lupaa suurta tulevaisuutta,
kansallisen yhtenäisyyden ja valtiollisen ylivallan Balkanilla, mutta
sitä enemmän kiehuu taistelun melske sisäisten asiain ympärillä. Siinä
ei arkailla mitään keinoja, ei edes vaarallisinta. Hyökätään omien
liittolaisten ja oman armeijan kimppuun. Vaarallista peliä! Dobrudzan
kysymys on keskeytymättä kiihkeän puolueriidan aiheena. Hallitus on
manannut esille vaarallisia henkiä painostaakseen Turkkia ja meitä,
eikä nyt enää pääse irti noista hengistä, jotka uhkaavat särkeä kaiken
ja jotka saarnaavat puoluetarkoituksissaan vihaa liittolaisia ja heidän
edustajiaan vastaan. Näin ollen huomasimme syksyllä 1917 parhaaksi
myöntyä toistaiseksi Dobrudzan-kysymyksessä ja siirtää sen lopullisen
ratkaisun sodan päättymisestä riippuvaksi. Peräytyminen tapahtui meidän
puoleltamme järkisyistä, ei vakaumuksesta. Huomattavaa on, että heti
kun me olimme myöntyneet, hävisi Bulgariasta kysymyksen harrastus
kokonaan. Sana Dobrudza oli puoluetaistelussa menettänyt koko
kiihoitusvoimansa. Niin loppui tuo onneksi veretön taistelu meitä
vastaan, mutta riita vallasta jatkuu valtiollisten puolueitten välillä
yhä, tunkien arvelematta kiilansa armeijankin liitoksiin, vieläpä
syvemmälle kuin milloinkaan rauhan aikana.

Armeija osoittautuu vastaanottavaksi tälle hajoittavalle toiminnalle,
sillä siitä pidetään huonoa huolta, se on melkein puutteessa.
Järjestelytyön ja -kyvyn puute ilmenee joka kolkassa. Teemme ehdotuksia
perinpohjaisten uudistusten aikaansaamiseksi. Bulgarialaisten taholta
myönnetään, että toimenpiteet ovat tarkoitustaan vastaavia, mutta he
ovat voimattomia ja pelkäävät niiden toteuttamisesta aiheutuvaa
vaivaakin. Tyydytään vain kiristämään maassa olevia saksalaisia -- niin
yhteisesti valloitettua kuin maa onkin --, heidät kun täytyy sopimuksen
mukaan ruokkiakin, koska he eivät taistele Makedonian rajoilla
saksalaisen isänmaan, vaan ensi sijassa Bulgarian puolustamiseksi.
Saksalaisten tulee, bulgarialaisten käsityksen mukaan, itse huolehtia
ravinnostaan, ja he tekevätkin sen hyvän sovun vuoksi, tuovat karjaa,
vieläpä ruokaakin Makedoniaan aina kotimaastaan saakka. Alituiset
riitaisuudet eivät ilmene taistelevien joukkojen keskuudessa, sillä
siellä pidetään toisiaan arvossa, vaan kylläkin yhteisen rintaman
takana. Supistaaksemme näitä riitaisuuksia ehdotamme saksalaisten
joukkojemme vaihtamista niihin bulgarialaisiin divisioniin, jotka vielä
ovat Romaniassa. Tarjoamme täten bulgarialaisille mieslukuun nähden
kaksin-, vieläpä kolminkertaisenkin korvauksen, mutta heti nousee
Sofiassa ankara melu liittolaisystävyyden rikkomisesta. Tyydymme siis
aivan pienien saksalaisten osastojen poistamiseen ja asetamme
bulgarialaisten divisionain entisiin asemiin muutamia pataljooniamme.
Niin jättävät bulgarialaiset osastot Tonavan pohjoisrannan, jonne ne
aikoinaan melkein vastahakoisesti lähtivät.

Siis on Bulgariankin kuvassa hiukan himmeitä kohtia. Mutta me voimme
jatkuvasti luottaa liittolaisemme uskollisuuteen, ainakin niin kauan
kuin voimme ja haluamme täyttää bulgarialaisten suuret valtiolliset
vaatimukset. Kun sitten kesällä 1917 saksalaisten sanomalehtien
lausunnot ja eduskunnassa pidetyt puheet sekä Sofiassa että Bulgarian
armeijassa synnyttivät epäilyksiä siitä, tahdommeko vielä todella
täyttää lupauksemme, silloin alkaa Bulgaria olla huolestuneesti
varuillaan, ja -- mikä on pahempaa -- meitä aletaan epäillä. Puolueet
vaativat yhä voimakkaammin Radoslavovin eroa. Hänen ulkopolitiikkansa
myönnetään suurpiirteiseksi, kaikki kannattavat sitä vieläkin, mutta
hän ei enää näytä olevan se mies, joka kykenisi ajamaan läpi heidän
vaatimuksensa liittolaisten piirissä. Hänen sisäpolitiikkaansa vihataan
sitä paitsi useasta syystä. Vaaditaan uusia voimia peräsimeen, vanhat
ovat bulgarialaisten mielestä olleet jo liian kauan valtion lihapatojen
ääressä. Arvellaan, että he ovat jo ehtineet tulla kylläisiksi.
Hallituksesta tulee poistaa kaikki, jotka vain ovat yhteydessä
Radoslavovin kanssa, korkeimmista virkamiehistä aina kylän vouteihin,
sitä vaatii parlamentaarinen n.s. vapaa systeemi. Sen tulee tapahtua
nyt, nyt keskellä sotaa!

Itävalta-Unkarista minulla ei ole paljoa sanottavaa. Maan sisäiset
vaikeudet eivät ole vähentyneet. Olen jo kertonut, että yritys päästä
valtiota hajoittavan tshekkiläisen aineksen kanssa sovintoon lempeyttä
käyttämällä kokonaan epäonnistui. Nyt koetetaan kirkon vallan ja
vaikutuksen vahvistamisella, uskonnollisten tunteiden näytteillepanolla
luoda yhdistävä side valtakunnan erilleen pyrkivien osien tai ainakin
sen vaikutusvaltaisimpien piirien välille. Tämäkin yritys jää toivottua
tulosta vaille. Se tuo pikemmin uutta hajaannusta ja herättää epäluuloa
sielläkin, missä tähän asti vallitsi ehdoton luottamus. Eri
kansallisuuksien keskinäinen vieronta pahenee vielä elintarpeitten jaon
epätasaisuuden vuoksi. Wienissä on nälkä, kun taas Budapestissä on
kylliksi ruokaa. Böömin saksalainen on melkein kuolemaisillaan
voipumuksesta, kun taas tshekkiläiseltä puuttuu tuskin mitään. Pahaksi
onneksi on sato osaksi ollut huono. Tämä kasvattaa sisäistä pulaa ja
lisää sitä vastaisuudessa vieläkin enemmän. Itävalta-Unkarissa ei
puutu niin kuin Turkissa teknillisiä keinoja liikatuotanto- ja
kulutusalueitten välisen tasapainon aikaansaamiseksi. Mutta puuttuu
yhtenäistä tahtoa, tahtonsa toteuttavaa valtiollista mahtia. Siten on
sisäisten valtiollisten vastakohtien vanha pahennus siirtynyt
suorastaan jokapäiväisen elämänylläpidon alallekin. Ei mikään ihme,
että rauhan kaipuu kasvaa ja että luottamus sodan onnelliseen
päättymiseen vähenee. Venäjän luhistuminen vaikuttaa sen vuoksi
pikemmin hajoittavasti kuin vahvistavasti. Tältä taholta uhkaavan
vaaran katoaminen ei näytä kohottavan mieliä, vaan tekee ne
välinpitämättömiksi. Italiassakin saavutetuista voitoista riemuitsevat
vain eräät kansan piirit. Ylpeys siitä ei enää ulotu suuriin
kansanjoukkoihin, jotka osittain ja ajoittain todella kärsivät nälkää
Moni seikka, jota ennen vanhan keisarin kuolemaa vielä pidettiin
pyhänä, on menettänyt siveellisen merkityksensä. Tuhannet tshekkiläiset
ja muut kiihoittajat tallaavat jaloillaan valtakunnan kunniaa enemmän
kuin koskaan ennen. Vain paljon vahvemmat hermot, kuin mitä
kaksoismonarkian hallintovirastoissa oli, olisivat voineet vastustaa
enää kauemmin joukkojen painostusta, jotka osaksi halusivat rauhaa
millä hinnalla hyvänsä.

Ja nyt omaan kotimaahamme.

Sen taisteluajan kestäessä, josta aikaisemmin olen kertonut, tapahtuu
isänmaassamme syvälle ulottuvia ja seurauksiltaan ankaria muutoksia
sisäpoliittisessa tilanteessa. Valtakunnankansleri von Bethmannin ero
on käänteelle tunnusmerkillinen. Vaikka aluksi olin otaksunut, että
käsityksemme sodan luomasta tilasta olivat samanlaiset, niin täytyi
minun aikaa myöten surukseni yhä useammin huomata, että asianlaita ei
ollutkaan niin. Minulle oli annettu sodan johto ja sitä varten
tarvitsin kaikki isänmaan voimat. Näitten hajoittaminen sisäisillä
taisteluilla mitä suurimman ulkonaisen jännityksen vallitessa, kun
niitä olisi pitänyt koota ja yhä uudelleen kohottaa, oli ehdottomasti
vievä valtiollisen ja sotilaallisen sysäysvoimamme heikkenemiseen. En
näin ollen voinut ottaa vastuulleni toimettomuutta, kun huomasin, että
se yhtenäisyys jota me rintamalla tarvitsimme, särjettiin kotona.
Vakuutettuna siitä, että me jäimme tässä suhteessa vihollisistamme yhä
enemmän jälkeen ja että me kuljimme päinvastaista tietä kuin ne,
huomasin ikävä kyllä pian edustavani päinvastaista kantaa kuin valtion
hallitus. Yhteinen työ kärsi. Pidin senvuoksi velvollisuutenani pyytää
Korkeimmalta Sotapäälliköltäni eroa heinäkuussa, niin vaikeaksi kuin
sotilaana tunsinkin askeleen. Hänen Majesteettinsa ei hyväksynyt
anomustani. Kanslerikin oli samaan aikaan valtiopäivien puoluejohtajien
ilmoitusten vuoksi pyytänyt eroa, jonka hän saikin.

Tämä ero toi heti näkyviin ulkonaisesti seurauksia, jotka olivat
arveluttavia. Tähän asti ulospäin säilytetty puolueitten välinen
näennäinen linnarauha lakkasi. Syntyi enemmistöpuolue, jonka
pyrkimykset kävivät selvästi vasempaan. Niitä laiminlyöntejä, joita
muka aikaisempina aikoina sisäisiä valtiollisia suhteitamme edelleen
kehitettäessä oli tehty, käytettiin nyt sodan aikana ja isänmaan
valtiollisesti erittäin tukalan ulkonaisen tilanteen aikaansaaman
painon vallitessa siihen, että hallitukselta kiristettiin yhä uusia
myönnytyksiä n.s. parlamentaarisen kehityksen hyväksi. Näin ollen
täytyi meidän pakostakin menettää sisäistä lujuuttamme. Valtion
hallinnon ohjat joutuivat vähitellen äärimmäisyyspuolueitten käsiin.

Bethmann-Hollwegin seuraajaksi nimitettiin tohtori Michaelis. Hänen
kanssaan jouduin pian luottamuksellisiin väleihin. Hän oli pelottomasti
astunut vaikeaan virkaansa. Hänen virka-aikansa tuli lyhyeksi,
olosuhteet osoittautuivat voimakkaammiksi kun hänen hyvä tahtonsa.

Alkuun päässyt parlamentaarinen hajanaisuus ei enää korjautunut.
Enemmistö siirtyi yhä enemmän vasemmalle ja asettui teoissaan, monista
kauniista sanoistaan huolimatta, niitten ainesten etunenään, jotka
tahtoivat hajoittaa tähänastisen valtiojärjestyksen. Yhä selvemmin kävi
ilmi, että kotimaa unohti asemamme todellisen vakavuuden taistellessaan
puolueopeista ja puolue-eduista tai ei enää tahtonut nähdä tuota
vakavuutta. Siitä riemuitsivat vastustajamme julkisesti ja osasivat
kiihoittaa puolueriitoja.

Asiain näin ollen haettiin valtakunnankansleria, joka ennen kaikkea
kykenisi parlamentaarisen menneisyytensä perusteella vaikuttamaan
yhdistävästi särkyneihin puoluesuhteisiin. Valittiin kreivi Hertling.
Häneen olin tutustunut jo Plessissä, minne hän oli tullut Baierin
kuninkaan seuralaisena. Muistan vielä sen sydämellisyyden, jolla hän
onnitteli minua sen johdosta, että olin juuri saanut Hänen
Majesteetiltaan keisarilta rautaristin suurristin. Minusta oli valtavaa
ja samalla rohkaisevaa huomata, miten iloisin mielin vanha kreivi antoi
viimeiset elinvoimansa isänmaan palvelukseen. Hänen raudanluja
luottamuksensa asiaamme, hänen uskonsa tulevaisuuteen kesti
vaikeimmissakin tiloissa. Hän käsitteli parlamentaarisia puolueita
taitavasti, mutta asema oli jo niin vakava, ettei hän enää kyennyt
toimimaan kyllin pontevasti. Suhteissa ylimpään armeijanjohtoon jäi
valitettavasti jo aikaisemmin peritty epäluulo pysyväksi, joka
toisinaan molemmin puolin vaikeutti yhteistyötä. Minun kunnioitukseni
kreiviä kohtaan ei siitä vähentynyt. Kuten tunnettua, hän kuoli hiukan
sen jälkeen kun oli luopunut vaikeasta toimestaan.

Näitäkään epäkohtia lukuunottamatta ei kaikki kotimaassa ollut vuoden
1917 lopulla ilahuttavaa. Sitä ei saata vaatiakaan. Sota ja sen
kärsimykset painavat ankarasti useita kansan osia ja vaikuttavat sen
mielialaan. Vuosikausia nälkäisenä tai ainakin tyytymättömänä ollut
vatsa estää hengen nousua, painaa ihmiset välinpitämättömyyteen. Suuri
yleisö ei meillä ruumiillisesti riittämättömästi ravittuna ole
ajatustavaltaan sanottavasti parempi kuin muuallakaan, vaikkakin
valtiollinen voima ja kansan siveelliset arvot ovat tehokkaampia
elämässämme. Tuon elämän täytyy kuitenkin kärsiä sellaisissa oloissa,
etenkin kun se ei enää saa uusia henkisiä ja sielullisia herätteitä.
Sellaista elähyttämistä puuttuu meilläkin. Piireissä, joissa muuten oli
totuttu ajattelemaan toisin, tapaa jo tuota vaarallista mielipidettä,
ettei joukkojen välinpitämättömyydelle enää voi mitään. Tämän
mielipiteen puolustajat laskevat kätensä vaipumaan ja antavat asioitten
mennä menojaan. He katselevat, kuinka puolueet käyttävät hyväkseen
kansan uupumusta hedelmällisenä peltona valtiollista järjestystä
hajoittaville aatteilleen ja kylvävät tuhoisaa satoa, joka leviää yhä
laajemmalle, kun ei ole käsiä, jotka ryhtyisivät rikkaruohoja
kitkemään.

Välinpitämättömyys vaikuttaa samoin kuin toimettomuus. Se muokkaa
maaperää otolliseksi tyytymättömyydelle. Se tarttuu, eikä vain kotimaan
väestöön, vaan myöskin sinne palaaviin sotilaihin.

Taistelukentältä palaava sotilas saattaa vaikuttaa kotiseutuunsa
elähyttävästi ja kohottavasti. Ja niin useimmat tekivätkin. Mutta hän
saattaa vaikuttaa masentavastikin, ja niin tekivät valitettavasti
useat, eivätkä suinkaan parhaimmat riveissämme seisoneet miehet. He
eivät halunneet enää tietää mitään koko sodasta; he saivat aikaan pahaa
jo turmeltuneessa maaperässä, imivät siitä vielä pahempaa itseensä ja
veivät hajaannusta kotoa mukaansa rintamalle.

Tässä kuvassa on paljon mieltä masentavaa. Siinä ei kaikki ole sodan
seurausta, sen ei ainakaan tarvinnut olla sitä. Sota ei yksinomaan
kohota, se hajoittaa myös. Ja tämä sota teki siinä suhteessa enemmän
kuin mikään aikaisempi: se ei turmellut ainoastaan ruumiita vaan
sielutkin.

Vastustajakin pitää huolta hajaannuksesta. Ei ainoastaan saarrollaan ja
sen aiheuttamalla puolinälällä, vaan myös toisella keinolla, jota
sanotaan "propagandan harjoittamiseksi vihollisleirissä." Se on uusi
taisteluväline, jota entisyys ei tuntenut ainakaan niin laajassa
muodossa ja niin häikäilemättömästi käytettynä. Vastustaja käytti sitä
Saksassa ja Turkissa, Itävalta-Unkarissa ja Bulgariassa. Kiihoittavien
lentolehtisten sade ei lankea ainoastaan meidän rintamiemme taa idässä
ja lännessä, vaan myöskin turkkilaisen rintaman taa Irakissa ja
Syyriassa.

Tällaista kiihoitusta sanottiin "vastustajan valistamiseksi". Sitä
olisi pitänyt nimittää "totuuden verhoamiseksi" tai vieläkin pahemmalla
nimellä "vihollisen luonteen myrkyttämiseksi". Sen synnyttäjänä on
tunne siitä, että asianomainen ei ole kyllin voimakas voittamaan
vastustajaa rehellisessä, avoimessa taistelussa ja kukistamaan sen
siveellistä voimaa vain urhoollisesti iskevän miekan voitolla.

Lopuksi vielä yritys katsahtaa meille vihamielisten valtioiden
sisäiseen elämään! Sanon tahallani "yritys", sillä vain sellainen
saattoi sotatilan aikana tulla kysymykseen. Meitä ei nimittäin oltu
saarrettu ainoastaan taloudelliseen liikeyhteyteen nähden, vaan kaikki
muutkin suhteemme ulkomaihin olivat katkaistut. Asiaintilaa muutti
osittainen yhteys puolueettomien naapurimaitten kanssa vain vähän.
Asiamiestoimintamme tuotti vain aivan mitättömiä tuloksia. Meidän ja
vastustajiemme välisessä taistelussa jäi tällä alalla saksalainen
kultakin tappiolle!

Tiesimme, että taistelevan länsirintaman takana oli hallitus, joka
henkilökohtaisen vihan- ja kostontunteen täyttämänä, yhtämittaa ruoski
valveille kansansa sisimpiä aineksia. Kun Clemenceaun ääni kajahtaa, on
sen sävynä aina "Voi tähänastista voittajaa!" Ranska vuotaa verta
tuhansista haavoista. Jollemme sitä tietäisi, kuulisimme sen maan
diktaattorin avoimista julistuksista. Mutta Ranska jatkaa taistelua. Ei
sanaa, ei ajatustakaan myöntymisestä. Missä vain ilmenee halkeamia
rautaisin kahlein kiedottuun valtiorakenteeseen, siihen käy hallitus
hillittömällä voimalla kokoonkouristaen käsiksi. Ja tarkoitus
saavutetaan. Halutkoon kansan enemmistö vain rauhaa, tasavaltaisen
vapauden maassa tallataan jokainen tällainen ilmiö kylmäverisesti
maahan, ja kansaa ruokitaan jatkuvasti vapaamielisillä korulauseilla.

Jo ennen sodan puhkeamista oli n.s. antimilitaristisessa
Ranskassa sanat "humanismi ja pasifismi" leimattu "vaarallisiksi
huumauskeinoiksi", joilla "opinkappaleeseen takertuneet rauhanaatteen
ajajat pyrkivät heikentämään kansojen miehekkyyttä". "Pasifismia on
ollut kaikkina aikoina, sen oikea nimi on pelkuruus -- yksilön
liiallinen rakkaus itseensä, joka saa hänet säikähtämään jokaista
henkilökohtaista vaaraa, mikä ei tuota hänelle aivan välitöntä hyötyä."

Niin puhuttiin "rauhanaikuisessa Ranskassa". Oliko siis ihme,
ettei sodanaikuinen Ranska ajatellut lempeämmin, vaan tuomitsi
maankavaltajaksi jokaisen, joka sodassa yleensä uskalsi puhua rauhasta?

Emme voi epäillä, että Ranskan kansa vuoden 1917 lopulla saa parempaa
ravintoa kuin Saksan. Erikoisesti pidetään huolta pariisilaisista,
heille koetetaan korvata kaikin tavoin sodan aiheuttamat menetykset ja
heitä rauhoitetaan kaikenlaisilla nautinnoilla. Meistä tuntuu
epäiltävältä, olisiko gallialainen kestänyt puutetta jokapäiväisessä
elämässä yhtä alttiisti ja yhtä kauan kuin hänen germaninen
vastustajansa. Toivomme, että siihen kokeeseen ehkä vielä joudutaan.
Mutta meidän tulee olla selvillä siitäkin, että todella nälkäisen
Ranskan täytyy taistella niin kauan kuin Englanti tahtoo, vaikkapa se
siten tuhoutuisikin. Kyllähän ranskalaiset sotavangit puhuvat sodan
kurjuudesta, kertovat kotimaassa vallitsevasta hädästä. Mutta heidän
oma ulkonäkönsä ei todista minkäänlaista puutetta. Kaikki toivovat
taistelun loppumista, mutta kukaan ei usko siihen niin kauan kuin
"toiset haluavat taistella".

Kuinka on Englannin laita?

Emämaan talous ja sen asema maailmassa on suunnattomassa vaarassa.
Kukaan ei siellä varo sitä ilmaisemasta. On vain yksi keino: voitto!
Tämän sotavuoden kuluessa Englanti on voittanut "heikkouden
kohtauksen". Yhteen aikaan näytti siltä, kuin olisi yleisen sodanhalun
lujuus höltymässä ja sodan päämääristä olisi tingitty. Lordi Lansdowne
koroitti äänensä. Mutta sen kaiku tukahtui sotaisen kaikkivallan
puserrukseen, joka vakuutti sodan varmasti pian loppuvan. Taloudellisen
ja valtiollisen mielialan syvimmän laskun jälkeen oli kesällä taas
tunnettu koittavan menestyksen aamuilman tuoksua, jonka lähde kyllä
pysyi meille tuntemattomana aina vuoden 1917 loppuun. Se oli, kuten
vasta myöhemmin saimme tietää, noussut valtiollisesta lätäköstä
Keski-Euroopan alueelta. Ajatus ratkaisun lähenemisestä nostaa taas
koko kansan päättävänä pystyyn. Taas kestetään mielellään nautintojen
puutetta, luovutaan nurkumatta tähänastisista tottumuksista ja
valtiollisesta vapaudesta, toivossa, että toteutuu ennustus, jonka
mukaan jokainen yksityinen englantilainen sodan päätyttyä tulee
rikkaammaksi. Taloudelliseen itsekkyyteen liittyy yksityisen
englantilaisen valtiollinen itsekkyys. Siis ei täälläkään kuulu mitään
rauhasta, jollei mahdollisesti siinä tapauksessa että sota uhkaa tulla
liian kalliiksi. Englantilaiset sotavangit puhuvat vuoden 1917 lopulla
aivan samaa kuin 1914. Taistelun iloa ei ole kellään. Mutta siitä ei
kotimaassa kukaan puhu. Vaaditaan ja vaatimukset täytetään.

Aivan toiselta kuin Ranskassa ja Englannissa näyttää tilanne Italiassa.
Viime syksyn taisteluissa tuhannet italialaiset sotilaat ovat taistelun
kulun pakottamatta laskeneet aseensa, ei suinkaan rohkeuden puutteesta,
vaan inhosta mieletöntä teurastusta kohtaan. Iloisin kasvoin he
lähtivät matkalle meidän isänmaahamme ja tervehtivät siellä tuttuja
työpaikkoja saksalaisin lauluin. Vaikkapa sotainto armeijassa ja
laivastossa onkin jäätymispisteessä, ei kansa kuitenkaan kokonaan
lamaudu. Se tietää, että sen muuten täytyisi kärsiä nälkää ja vilua.
Italian tahdon täytyy yhä edelleenkin taipua vieraaseen tahtoon; siinä
sen raskas osa alusta alkaen. Sotaa siedetään houkuttelevan runsaan
saaliin toivossa.

Yhdysvalloista kuuluu korviimme vielä vähemmin ääniä kuin Euroopan
vieraista maista. Se, mitä kuulemme, vahvistaa olettamustamme.
Loistava, vaikkakin armoton ansionhankinta sodan avulla on astunut
palvelemaan isänmaallisuutta, joka tekee tehtävänsä. Tässäkin maassa,
jonka ovella Vapauden patsas heittää häikäisevän valonsa saapuvaan
vieraaseen, vallitsee sodan pakon vuoksi täysi häikäilemätön väkivalta.
Sodan luonne ymmärretään. Vienojen äänien täytyy vaieta, kunnes kova
työ on tehty. Sitten saa kultainen vapaus taas puhua ihmiskunnan
menestykseksi. Kaikki yhteiskuntakerrokset ja kansallisuudet ovat
yksimielisiä taistelussa aatteen puolesta, ja missä usko tähän tai
veren ääni ei puhu turmion partaalle syöstyn anglosaksin puolesta,
siellä heitetään kultaa ratkaisijaksi vaakakuppiin.

Venäjästä minun ei tarvitse puhua enää. Me näemme sen sisustan avoimena
liekkipätsinä. Se palaa ehkä aivan poroksi, joka tapauksessa se on
lyöty maahan ja on temmannut liittolaisensa Romanian mukaansa.

Sellaiselta minusta näyttivät kysymyksessä olevat olosuhteet lopulla
vuotta 1917.

Näihin aikoihin on kai moni mietteissään tehnyt seuraavan tärkeän
kysymyksen: "Kuinka on selitettävissä, että vihollinen ei tinkinyt
vähääkään hillittömistä vaatimuksistaan, huolimatta monista
sotilaallisista tappioistaan v. 1917, huolimatta Venäjän, tärkeän
voimatekijän, eroamisesta sodasta, huolimatta sukellussodan joka
tapauksissa syvälle ulottuvasta vaikutuksesta ja siten syntyneestä
epävarmuudesta, voidaanko tuoda voimakkaita pohjoisamerikkalaisia
joukkoja Europan sotanäyttämölle? Kuinka Wilson saattoi vielä tammikuun
18:ntena 1918 toisten vihollismaiden hallitusten kannattamana vaatia
rauhaa, jonka olisi saattanut sanella täydellisesti lyödylle
viholliselle, mutta jota ei saattanut ehdottaa tähän asti
menestyksellisesti taistelleelle ja kaukana vihollisen alueella
seisovalle vastustajalle?"

Vastaukseni siihen oli silloin ja on nytkin seuraava.

Sill'aikaa kun me löimme vihollisarmeijat, niiden hallitusten ja
kansojen katseet suuntautuivat vääjäämättä isänmaamme ja
liittolaismaittemme sisäisiin oloihin. Vihollinen ei saattanut olla
huomaamatta heikkouksia, jotka olen kuvannut. Mutta nämä heikkoudet
vahvistivat sen meille usein käsittämättömiä toiveita ja sen pyrkimystä
voittoon.

Ei siinä kyllin, että vihollisen tiedonhankintatyö, joka toimi
mahdollisimman edullisissa olosuhteissa, antoi vastustajalle toivotun
käsityksen meidän oloistamme. Kansamme ja sen valtiolliset edustajat
eivät tehneet mitään kätkeäkseen kotoiset epäkohdat vastustajan
silmiltä. Saksalainen ei osoittautunut niin hyvin valtiollisesti
koulutetuksi, että hän olisi kyennyt hillitsemään itseään. Hänellä oli
tarve lausua ajatuksensa julki, vaikkapa se olisi vaikuttanut hyvinkin
tuhoisasti. Hän arveli, että hänen tuli tyydyttää turhamaisuuttaan
ilmoittamalla tietonsa ja tunteensa koko avaralle maailmalle.
Vahingoittiko vai hyödyttikö hän tällä lailla isänmaataan, oli hänessä
vallitsevan maailmankansalaisen häilyvän tunteen kannalta toisarvoinen
kysymys. Hän uskoi puhuneensa oikein ja viisaasti, hän oli itse siihen
tyytyväinen ja otaksui, että hänen kuulijansakin ovat tyytyväisiä. Ja
asia oli hänen mielestään sillä hyvä.

Tämä virhe on vahingoittanut meitä suuressa taistelussamme kansallisen
olemassaolomme puolesta enemmän kuin vastoinkäymiset sodassa.
Englantilaiselle toiseksi luonteeksi tulleen valtiollisen
itsekasvatuksen ja ranskalaiselle ominaisen yleismaailmallisesta
haaveilusta kokonaan vapaan isänmaanrakkauden puute oli käsitykseni
mukaan pohjimmaisena selityksenä siihen Saksan rauhanpäätökseen, joka
heinäkuun 19:ntenä 1917 saavutti valtiopäivien hyväksymisen, siis sinä
päivänä, jolloin Venäjän sotavoiman kuolinkamppailu kävi täysin
ilmeiseksi. Tiedän aivan hyvin, että niiden asiallisten syiden
joukossa, jotka silloin vaikuttivat ratkaisevasti tähän päätökseen, oli
tärkeä osa useilla pettymyksillä sodan kulkuun ja sukellussotamme
näkyviin tuloksiin nähden. Saattaa olla eri mieltä siitä, oliko
tällainen epäluottamus asemamme kannalta oikeutettua -- kuten tunnettua
arvostelin minä sitä suosiollisemmin --, mutta aivan virheellisenä oli
minusta pidettävä sitä tapaa ja muotoa, jolla parlamentaarisissa
piireissä päätettiin ottaa tämä askel. Hetkellä, jolloin vastustaja,
jos saksalaiset olisivat käyttäytyneet poliittisesti oikein, olisi
ollut kenties tyytyväinen, jos se olisi Saksan kansan sydämen lyönnissä
huomannut pienimmänkin taipumuksen rauhaan, me huusimme sille
rauhankaipuumme suoraan korviin. Ne sanontatavat, joilla asian
oleellinen puoli koetettiin verhota, olivat niin läpinäkyviä, ettei
niillä voitu pettää ketään vihollisleirissä. Niinpä vastasi Clemenceaun
sanoihin "minä käyn sotaa!" meillä kaiku "me haluamme rauhaa!"

En silloin asettunut vastustamaan tätä rauhanpäätöstä inhimillisen
tunteen, vaan sotilaallisen ajatustavan kannalta. Huomasin etukäteen,
mitä se meille maksaisi ja puin sen sanoiksi: "Ainakin yksi sotavuosi
vielä!" Yksi sotavuosi meidän ja liittolaistemme vaikeassa asemassa!



NELJÄS OSA

RATKAISUTAISTELU LÄNNESSÄ



KYSYMYS HYÖKKÄYKSESTÄ LÄNSIRINTAMALLA.



Aikomuksia ja edellytyksiä vuodeksi 1918.


Kun ottaa huomioon sen vakavan kuvan, jolla lopetin esitykseni
edellisen osan, asetettaneen minulle oikeutettu kysymys, mitä
edellytyksiä luulin olevan sodan suotuisaan lopettamiseen viimeisellä
suurella aseellisella ratkaisulla.

Vastauksessani sanoudun irti valtiollisista näkökohdista ja puhun vain
sotilaan kannalta, kääntyen aluksi liittolaistemme keskuudessa
vallitseviin olosuhteihin:

Katsoen Venäjän ja Romanian sotilaalliseen voimattomuuteen ja Italian
kärsimiin suuriin tappioihin pidin Itävalta-Unkarin asemaa
sotilaallisesti siinä määrin huojennettuna, ettei Tonavan valtion
tulisi vaikeaksi kestää nykyistä sotatilannetta rintamallaan. Bulgarian
taas arvelin kyllä kykenevän pitämään puoliaan liittolaisvoimia vastaan
Makedoniassa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun ne bulgarialaiset
taisteluvoimat, jotka vielä olivat Romanian ja Venäjän rintamilla,
piakkoin vapautuisivat sieltä pelkästään Makedoniaa varten. Venäjän
romahtaminen oli taas riittävästi parantanut Turkinkin asemaa
Vähässä-Aasiassa. Sillä oli nyt, minun arvosteluni mukaan kylliksi
voimia käytettävissään vahvistaakseen oleellisesti armeijojaan
Mesopotamiassa ja Syyriassa.

Mielestäni riippui siis liittolaistemme jatkuva kestävyys, paitsi
niiden hyvästä tahdosta, vain siitä, oliko niillä tehtäviään varten
käytettävissä riittävästi taisteluvälineitä ja osattiinko niitä
tarkoituksenmukaisesti käyttää. Muuta kuin puolensapitämistä en
vaatinut miltään liittolaiseltamme. Me halusimme itse saada sodan
ratkaistuksi lännessä. Sitä varten saimme nyt idässä olleet voimamme
vapaiksi ja toivoimme, että ainakin paremman vuodenajan tullessa
pääsisimme niitä käyttämään. Näitten voimien avulla saatoimme lännessä
saavuttaa ylivoiman mieslukuun nähden. Ensi kertaa koko sodan aikana
saksalainen ylivoima jollakin rintamallamme! Meidän ylivoimamme ei
kylläkään saattanut olla niin suuri kuin se ylivoima, jolla
englantilaiset ja ranskalaiset kolme vuotta olivat turhaan ahdistelleet
länsirintamaamme. Etenkään eivät meidän itäiset voimamme riittäneet
korvaamaan vastustajiemme suurta ylivoimaa tykistöön ja lentovälineihin
nähden. Kuitenkin kykenimme kokoamaan jollekin kohdalle länsirintamaa
valtavan voiman vihollisen linjojen musertamiseksi, panematta itseämme
silti liian paljon alttiiksi muilla rintamanosilla.

Helppo ja yksinkertainen ei päätös hyökkäyksen aloittamisesta
länsirintamalla kuitenkaan ollut, vaikkakin suhteet mieslukuun
nähden olivat meille suotuisat. Epäilys, saattaisimmeko tosiaan
saavuttaa suuren menestyksen, ei ollut vähäinen. Tähänastisten
vihollishyökkäysten kulussa ja tuloksissa en tosiaankaan saattanut
löytää mitään hyökkäykseen kehoittavaa. Mitä oli vihollinen kaikella
lukuun perustuvalla ylivoimallaan, miljoonilla granaateillaan,
heittomiinoillaan ja ihmishekatombeillaan lopullisesti voittanut?
Muutaman kilometrin levyiset maa-aluesaavutukset olivat
kuukausia kestäneiden ponnistusten tulos. Tietenkin olimme mekin
puolustautuessamme kärsineet ankaria tappioita, mutta kuitenkin oli
otaksuttavaa, että hyökkääjien tappiot olivat melkoista suuremmat.
Yksistään n.s. ainestaisteluilla emme koskaan voisi saavuttaa
ratkaisevaa päämäärää. Sellaisten taistelujen käymiseen meillä ei ollut
aikaa eikä voimia. Sillä yhä lähemmäksi tuli se hetki, jolloin
täysivoimainen Amerikka vähitellen astuisi näyttämölle. Jollei
sukellussotamme siihen mennessä vaikuttaisi niin paljoa, että suurten
joukko-osastojen ja niiden tarpeiden kuljettaminen kävisi
kysymyksenalaiseksi, silloin tuli asemamme pakostakin vakavaksi.

Luonnollisena herää kysymys, mikä seikka näytti oikeuttavan meidät
toivomaan yhtä tai useampaa ratkaisevaa voittoa, vaikka vastustajamme
eivät olleet tähän mennessä saavuttaneet mitään sellaista. Vastaus on
helppo antaa, mutta vaikea selittää; se on ilmaistavissa sanalla:
"luottamus". Ei luottamus onnelliseen sattumaan, häilyviin toiveihin,
vielä vähemmän luottamus lukumäärään tai ulkonaiseen voimaan. Se oli
sitä luottamusta, jota päällikkö tuntee lähettäessään joukkonsa
vihollisen tuleen, varmana siitä, että ne kestävät vaikeimmankin ja
tekevät mahdottomalta näyttävän mahdolliseksi. Sama luottamus oli
minussa, kun me vuosina 1916 ja 1917 jätimme länsirintamamme melkein
yli-inhimillisen kuormituksen alaiseksi, hyökätäksemme toisaalla, ja
sama luottamus antoi meille uskallusta pitää pienillä voimilla aisoissa
vihollisen ylivoiman kaikilla sotakentillä, vieläpä lyödäkin sen.

Luvultaan tarpeellisen suuri voima oli nyt käytettävänämme eikä minusta
myöskään missään näyttänyt puuttuvan tahtoa kelpo työhön. Minä
suorastaan tunsin, kuinka joukot kaihosivat päästä pois puolustussodan
kurjuudesta ja painosta. Tiesin, että saksalaisesta "kaniinista", jota
eräs katkerimmista vihollisistamme luuli englantilaisessa ivassaan
voivansa nauraa "aukealta kentältä maakoloihin ajetuksi", tulisi
hyökkäyskypäräinen saksalainen, joka koko vihaansa hehkuen nousee
ampumahaudoista, haihduttaakseen voittoisassa hyökkäyksessä
puolustussodan monivuotiset kärsimykset.

Sen lisäksi uskoin hyökkäyskäskymme johtavan vieläkin kauemmas
kantaviin seurauksiin. Toivoin, että ensimmäiset voitolliset iskumme
kohottaisivat koko isänmaankin synkkänä hautomasta ja miettimästä ajan
kurjuutta, taistelumme toivottomuutta ja uskoa, että on mahdotonta
lopettaa sota muulla lailla kuin alistumalla tyrannimaisten voimien
tuomioon. Kun säihkyvä säilä nousee, niin se tempaa sydämet mukaansa --
niin on aina ollut laita; olisiko nyt toisin? Ja toiveeni kiitivät pois
yli isänmaan rajojen. Suuren saksalaisen sotamenestyksen mahtavasta
vaikutuksesta arvelin sotainnon nousevan alakuloisuuteen vaipuneessa
Itävalta-Unkarissakin, Bulgarian valtiollisten ja kansallisten
toiveiden taas lehahtavan liekkiin, puolensapitämisen halun vahvistuvan
kaukaisissa turkkilaisissa maissakin.

Kuinka olisinkaan voinut luopua vuorenlujasta uskostani asiamme
voittoon suositellakseni keisarilleni isänmaani ja omantuntoni edessä
antautumista. "Antautumistako?" Niin juuri! Ei saattanut olla eri
mieltä siitä, että viholliset asettaisivat vaatimuksensa niin
korkealle. Kun kerran olisimme joutuneet myöntymisen kaltevalle
pinnalle ja kun voimiemme korkein jännitys lakkaisi, silloin ei olisi
odotettavissa muuta päätöstä kuin kauhea loppu, jollemme edeltäkäsin
olisi lamauttaneet vihollisen käsivarsia ja tahtoa. Sellaiset olivat
edellytyksemme jo v. 1917, sellaisina ne myöhemmin toteutuivat. Meillä
oli aina valittavana taistelu voittoon saakka tai alistuminen aina
itsensäkieltämiseen. Puhuivatko vastustajamme koskaan muussa mielessä?
Minun korvaani ei koskaan kuulunut muuta ääntä. Jos sellainen siis
todella on jossain rauhaa tavoitellen kaikunut, niin se ei ainakaan
tunkenut minun ja vihollisvaltiomiehen välillä olevan ilmapiirin läpi.

Meillä oli minun vakaumukseni mukaan voimat ja sotainen henki, joita
tarvittiin viimeiseen, ratkaisua luovaan aseleikkiin. Meidän oli vain
päätettävä, missä ja kuinka siihen oli ryhdyttävä. Kysymykseen "kuinka"
saattoi yleensä vastata seuraavasti: Oli vältettävä pysähdykseen
joutumista n.s. ainestaistelussa. Meidän oli annettava luja,
mahdollisimman yllättävä isku. Jos meidän ei onnistuisi yhdellä
ainoalla iskulla saada vihollisen vastustusta murtumaan, niin tuli
tähän ensimmäiseen iskuun liittää useita uusia iskuja eri paikoissa
vihollisen puolustuslinjalla, kunnes päämäärämme olisi saavutettu.

Sotaihanteena kangasteli mielessäni luonnollisesti jo edeltäkäsin
vihollisten linjojen täydellinen puhkaiseminen, murto, joka avaisi
meille ovet vapaisiin sotaliikkeihin. Tämä aukko oli lyötävä linjalla
Arras--Cambrai--St. Quentin--La Fère. Valtiolliset näkökohdat eivät
vaikuttaneet tämän hyökkäysrintaman valintaan. Emme tahtoneet hyökätä
täällä sen takia, että meillä tällä alueella oli englantilaisia
vastassa. Pidin tosin Englantia yhä vihollistemme vastarinnan
päätukena, mutta olin samalla myös selvillä siitä, että Ranska tahtoi
vahingoittaa valtiollista olemassaoloamme aina tuhoon asti yhtä
hellittämättömästi kuin Englantikin.

Sotilaalliselta kannalta oli yhtä vähän merkitystä sillä,
suuntaisimmeko ensimmäisen hyökkäyksemme ranskalaisia vai
englantilaisia vastaan. Englantilaiset olivat epäilemättä kömpelömpiä
taistelussa kuin heidän asetoverinsa. He eivät osanneet hallita
nopeasti vaihtelevia tilanteita. He työskentelivät liian kaavamaisesti.
Nämä virheet olivat tähän asti ilmenneet englantilaisten hyökkäyksissä,
ja luulin, että asianlaita olisi sama puolustuksessakin. Sellaiset
ilmiöt olivat jokaisesta sotilaskasvatuksen tuntijasta itsestään
selviä. Ne johtuivat vastaavan rauhanaikuisen kasvatuksen puutteesta.
Ei edes monivuotinen sotakaan saattanut täydellisesti korvata puuttuvia
valmistuksia. Mitä englantilaisten notkeudesta taistelussa puuttui, sen
he ainakin osittain korvasivat sitkeydellään, jota he osoittivat
tehtävästään ja päämäärästään kiinnipitämisessä, olipa sitten kysymys
hyökkäyksestä tai puolustuksesta. Englantilaiset joukko-osastot olivat
arvoltaan erilaisia. Valiojoukot olivat kotoisin siirtomaista, ilmiö,
joka kai johtuu siitä, että sikäläinen väestö on pääasiallisesti maata
viljelevää.

Ranskalainen oli yleensä tottuneempi taisteluun kuin hänen
englantilainen liittolaisensa. Sen sijaan hän ei ollut niin sitkeä
puolustuksessa. Ranskalaista tykistöä pitivät sekä päällikkömme että
sotilaamme vaarallisimpana vihollisenaan, kun taas ranskalaista
jalkamiestä ei pidetty niin suuressa arvossa. Kuitenkin olivat
ranskalaisetkin joukko-osastot tässä suhteessa erilaisia riippuen
siitä, mistä seudusta ne saivat täydennysväkensä.

Huolimatta näennäisestä johdon yhteyden löyhyydestä
englantilais-ranskalaisella rintamalla saattoi pitää varmana, että
toinen liittolainen hätätilassa kiiruhtaisi toisen avuksi. Pidin
itsestään selvänä, että ranskalainen tällaisessa tapauksessa toimisi
nopeammin, olihan Ranska riippuvainen Englannin valtiollisesta
tahdosta; sitä paitsi saatoin nojautua tähänastisiin sotakokemuksiini.

Kun hyökkäyksestä oli päätettävä, ulottui englantilaisten rintama
merestä aina St. Quentinin eteläpuolelle, sen pohjoinen siipi oli
Flanderin taistelusta saakka ollut hyvin lujasti miehitettynä. Toinen,
heikompi joukkoryhmä näytti Cambrain taistelun ajoilta jääneen
sikäläiselle taistelupaikalle. Muuten olivat englantilaiset joukot
nähtävästi jaetut jokseenkin tasaisesti; heikoimmin miehitetyiltä
tuntuivat Cambrain ryhmän eteläpuolella olevat asemat. Meidän
rintamamme sisään tunkeutuva kaari tämän kaupungin luona oli meidän
marrask. 30:ntenä tekemämme vastaiskun jälkeen jokseenkin loiva, mutta
kuitenkin kyllin selvä antaakseen tilaisuuden, kuten sanottiin,
taktillisten pihtien käyttämiseen pohjoisesta ja idästä. Sellaisilla
pihdeillä aioimme murtaa sikäläiset voimat. Kuitenkin oli
kyseenalaista, pysyisikö englantilaisten voimien jaoittelu todella
sellaisena kuin olen kuvannut aina hyökkäyksemme alkuun saakka. Se
riippui kai melkoisesti siitä, saatoimmeko mahdollisesti pitää salassa
hyökkäysaikeemme. Tärkeä kysymys! Kaikki kokemuksemme puhuivat sen
todennäköisyyttä vieläpä sellaista mahdollisuuttakin vastaan. Me olimme
tunteneet kaikki vastustajan valmistukset suuria länsirintamamme
murtoyrityksiä varten jo kauan ennen varsinaisten taistelujen
alkamista. Melkein säännöllisesti saatoimme määritellä vihollisen
hyökkäysrintaman laajuudenkin. Vihollisen kuukausia kestäneet
varustelut olivat tiedustelulentäjiemme silmät aina huomanneet. Mutta
maan pinnallakin toimiva tiedustelumme oli kehittynyt erittäin herkäksi
huomaamaan jokaisen muutoksen vihollisen puolella. Vihollinen oli
ilmeisesti pitänyt mahdottomana salata laajoja valmistelujaan ja
joukkojen kokoamista suurtaisteluja varten eikä koettanutkaan pyrkiä
yllätyksien aikaansaantiin. Me puolestamme pidimme yllättämistä erittäin
tärkeänä. Meidän päämäärämme edellytti sen sijaan osittain luopumaan
pitkällisistä teknillisistä valmisteluista. Oli jätettävä
alijohtajiemme ja joukkojemme taktillisen tajun ratkaistavaksi kuinka
pitkälle siinä suhteessa saattoi mennä.

Hyökkäystaistelumme ei kaivannut ainoastaan teknillistä valmistusta
vaan taktillista kouluutustakin. Kuten vuotta aikaisemmin
puolustuksesta, laadittiin nyt hyökkäyksestä uudet säännöt ja joukoille
annettiin tarkkoja ohjeita. Luottaen joukkojen henkeen asetettiin
hyökkäyksen raskain paino harvain ampumaketjujen kannettavaksi, ja
niiden ampumiskykyä kohotettiin konekiväärien joukoittaisella käytöllä
ja välittömästi kenttätykistön ja taistelulentäjien avulla. Tällaiset
ohuet jalkaväkiketjut kykenivät hyökkäykseen vain silloin, kun niitä
innosti voimakas hyökkäyshalu. Luovuimme siis kokonaan musertavia
joukkoja käyttävästä taktiikasta, jossa yksityinen sotilas
tovereittensa ruumiiden suojelemana saa hyökkäysvaiston, taktiikka,
jota olimme nähneet itäisen vastustajamme runsaassa määrin käyttävän ja
josta lännessäkin olimme silloin tällöin saaneet kokemusta.

Kun vihollisen sanomalehdistö v. 1918 kertoi maailmalle Saksan
joukkohyökkäyksistä, niin käytti se kai tätä ilmaisumuotoa ensi sijassa
tyydyttääkseen sensatsionin kaipuuta, mutta kai myös tehdäkseen
lukijoilleen taistelukuvat havainnollisemmiksi ja tapaukset
käsitettävämmiksi. Mistä olisimme ottaneet edes ihmiset sellaiseen
joukkotaktiikkaan ja sellaisiin joukkouhreihin? Sitäpaitsi meillä oli
kylliksi kokemusta siitä, kuinka hyödyttömästi kalliit voimat vaipuivat
linjojemme eteen, kun niittäjämme uudella taistelukentän viikatteella,
konekiväärillä, saattoivat korjata sitä runsaamman verisen sadon mitä
tiheämpinä ihmiskorret seisoivat.

Nämä seikat, jotka koskevat pikemmin taistelutapamme henkeä kuin
tekniikkaa, riittänevät hyökkäysperiaatteittemme yleiseksi piirteeksi.
Saksalainen jalkamies kantoi nytkin taistelun kuorman. Hänen
sisar-aselajillaan oli tuo yhtä paljon kunniaa tuottava ja tuhonalainen
tehtävä: helpottaa kunnon muskettimiehen työtä.

Olimme täysin tietoisia länsirintamalla lähestyvän suuren aseleikkimme
vaikeudesta. Se velvoitti meidät luonnollisesti viemään tähän
verileikkiin kaikki voimat mitä suinkin voitiin muilta sotanäyttämöiltä
vapauttaa.

Valtiollisten ja taloudellisten olojemme nykyinen tila ja jatkuva
kehitys tuottivat tämän suunnitelman toteuttamiselle monenlaisia
vaikeuksia, jotka useasti vaativat minua mieskohtaisesti puuttumaan
asioihin. Esitettäköön tämä tärkeä kysymys yhtäjaksoisesti. Aloitan
idästä.

Joulukuun 15:ntenä oli Venäjän rintamalla solmittu aselepo. Venäjän
armeijan hajoamisen johdosta olimme jo aikaisemmin alkaneet kulettaa
sieltä pois suurta osaa taisteluosastojamme. Osan toimi- ja
taistelukelpoisista divisionista oli kuitenkin jäätävä sinne, kunnes
lopullinen välien selvitys Venäjän ja Romanian kanssa oli tapahtunut.

Olisi tietenkin ollut sotilaallisten toivomustemme mukaista,
jos vuosi 1918 olisi idässä alkanut rauhankellojen soitolla. Mutta
niiden asemesta kuului Brest-Litovskin neuvotteluhuoneesta
kumouksellisiin opinkappaleisiinsa pinttyneiden miesten mitä hurjimpia
kiihoituspuheita. Nämä valtiolliset kiihoittajat kehoittivat kaikkien
maiden laajoja kansanjoukkoja pudistamaan päältään painavan orjuuden
ikeen toimeenpanemalla hirmuvallan. Rauha maailmassa oli turvattava
porvariston joukkomurhilla. Venäläiset neuvottelijat, etenkin Trotski,
alensivat neuvottelupöydän, jonka ääressä kahden mahtavan vastustajan
sovinnon piti syntyä, hurjien agitaattorien puhujalavaksi. Ei siis
ollut ihme, etteivät rauhanneuvottelut edistyneet. Minun mielestäni
Lenin ja Trotski eivät ajaneet politiikkaansa tappiolle joutuneiden
tavoin, vaan kuin voittajat, he kun koettivat saada aikaan valtiollista
hajaantumista selkäpuolellamme ja sotajoukkojemme riveissä. Rauha
uhkasi tällaisissa olosuhteissa tulla huonompi kuin aselepo.
Hallituksemme edustajat tällöin vielä rauhankysymyksiä käsiteltäessä
olivat pettävien toiveiden vallassa. Ylin armeijanjohto voi ansiokseen
mainita, että se oivalsi vaarat ja varoitti niistä.

Olipa edustajillamme Brest-Litovskissa voitettavana miten suuret
vaikeudet tahansa, minun velvollisuuteni oli kuitenkin vaatia, että
ottamalla huomioon lännessä suunnitellut sotatoimet meidän oli mitä
pikimmin saatava rauha idässä. Asia pääsi kuitenkin vasta sitten oikein
vauhtiin, kun Trotski helmikuun 10:ntenä kieltäytyi allekirjoittamasta
rauhansopimusta, mutta muuten kuitenkin selitti sotatilan päättyneeksi.
Minä saatoin pitää tätä Trotskin kaikkia kansainoikeudellisia
periaatteita pilkkaavaa menettelyä vain yrityksenä pysyttää tilanne
idässä jatkuvasti epämääräisenä. En voi ottaa ratkaistavakseni, oliko
myöskin ententella vaikutusta tähän yritykseen. Joka tapauksessa
oli silloinen tilanne sotilaallisessa suhteessa sietämätön.
Valtakunnankansleri kreivi von Hertling yhtyi tähän ylimmän
armeijanjohdon mielipiteeseen. Hänen Majesteettinsa Keisari päätti
helmikuun 13:ntena, että sotatoimien tuli idässä jälleen alkaa
helmikuun 18:ntena.

Päätettyjen sotatoimien täytäntöönpano kohtasi tuskin missään enää
vakavampaa vihollisen vastarintaa. Venäjän hallitus huomasi nyt sitä
uhkaavan vaaran. Maaliskuun 3:ntena allekirjoitettiin Brest-Litovskissa
rauha neliliiton ja Iso-Venäjän välillä. Venäjän sotilaallinen voima
oli täten oikeudellisestikin jättänyt sodan. Suuret maa-alueet ja
kansanheimot oli lohkaistu tähänastisesta kiinteästä venäläisestä
ruumiista, Venäjän varsinaiseen ytimeen oli syntynyt syvä juopa
Iso-Venäjän ja Ukrainan välille. Rauhanehdoista johtuva reunavaltioiden
erkaantuminen entisestä tsaarivaltakunnasta oli minun mielestäni ennen
kaikkea sotilaallinen voitto. Siten oli, käyttääkseni sotilaallista
vertausta, luotu Venäjää vastaan laaja esikenttä rajojemme
ulkopuolelle. Valtiollisessa suhteessa oli minulle mieluinen
baltilaisten maakuntain vapautuminen, koska oli otaksuttavaa, että
tästä lähtien saksalaisuus siellä saattoi vapaammin kehittyä ja voitiin
ryhtyä laajassa muodossa saksalaiseen siirtolaisuuteen näillä alueilla.

Minun tarvinnee tuskin vakuuttaa, etteivät neuvottelut Venäjän
hirmuhallituksen kanssa juuri vastanneet minun valtiollista
katsantotapaani. Mutta meidän oli pakko kerran päästä lopulliseen
sopimukseen Iso-Venäjän silloisten vallanpitäjien kanssa. Muutenhan
kaikki silloin oli siellä käymistilassa, enkä minä mieskohtaisesti
uskonut silloisen terrorin pysyvän pitkältikään vallassa.

Rauhanteosta huolimatta ei meidän kuitenkaan ollut mahdollista
kuljettaa pois idästä kaikkia taistelukelpoisia joukkojamme. Emme
voineet jättää miehitettyjä alueita ilman muuta oman onnensa nojaan. Ja
suojamuurien rakennuttaminen bolsheviki-sotajoukkojen ja vapauttamiemme
maiden välille vaati ehdottomasti jättämään sangen voimakkaita
saksalaisia joukkoja itään. Myöskään eivät sotatoimemme Ukrainassa
vielä olleet päättyneet. Meidän täytyi marssia tuohon maahan
saattaaksemme järjestystä sikäläisiin valtiollisiin oloihin. Vain
mikäli tämä onnistui, oli meillä toiveita saada Ukrainan alueelta
elintarpeita, ensi sijassa Itävalta-Unkaria, sitten myöskin
kotimaatamme varten, sitäpaitsi vielä raaka-aineita sotateollisuuttamme
ja sotatarpeita armeijaamme varten. Valtiollisille näkökohdille ei ylin
armeijanjohto antanut näissä yrityksissä mitään sijaa.

Oleellisesti toisenlaatuinen merkitys oli sillä sotilaallisella avulla,
jota saman vuoden keväänä soimme Suomelle sen vapaussodassa venäläistä
sortovaltaa vastaan. Bolshevikihallitus ei ollut toimittanut meille
lupaamaansa maan tyhjentämistä joukoistaan. Sitä paitsi toivoimme
sillä, että saamme Suomen puolellemme, mitä tuntuvimmin vaikeuttavamme
ententen sotilaallista vaikutusta Arhangelskista ja Muurmannin
rannikolta käsin olojen vastaiseen kehitykseen Iso-Venäjällä. Myöskin
saimme samalla uhka-aseman lähellä Pietaria, mikä olisi ollut tärkeä,
jos bolshevikkien Venäjä olisi yrittänyt uusia hyökkäyksiä
itärintamallamme. Vähäpätöinen voimienkäyttö -- siihen tarvittiin
tuskin divisioonaakaan -- kannatti joka tapauksessa meille mitä
parhaiten. Se vilpitön suosio, jota osoitin Suomen kansan
vapaustaistelua kohtaan, oli minun mielestäni täydessä sopusoinnussa
sotilaallisen tilanteen vaatimusten kanssa.

Ne taistelujoukot, jotka meillä oli Romaniaa vastassa, vapautuivat
suurimmaksi osaksi, kun tämänkin maan hallitus Venäjän kanssa tekemämme
rauhan johdosta katsoi olevansa pakotettu pääsemään meidän kanssamme
rauhalliseen välienselvittelyyn. Itään siten jääneet taistelujoukkomme
jäännökset olivat vastaisen varalle eräänlaisena voimanlähteenä
länsiarmeijamme täydentämiseksi.

Italiaa vastaan lähettämämme divisionat saatettiin ilman muuta jo
talven varrella kuljettaa takaisin. Itävalta-Unkarin täytyi minun
mielestäni ehdottomasti kyetä vast'edes yksin vallitsemaan tilannetta
Ylä-Italiassa.

Tärkeä kysymys oli, eikö meidän ollut käännyttävä Itävalta-Unkarin
puoleen pyynnöllä, että se asettaisi käytettäväksemme osia idässä ja
Italiassa vapautuvista voimistaan tulevaa ratkaisevaa kamppailua
varten. Saamieni ilmoitusten perusteella kuitenkin arvelin, että näitä
voimia voitiin käyttää hyödyksi paremmin Italiassa kuin meidän
raskaassa taistelussamme lännessä. Jos Itävalta-Unkarin onnistui
vaikuttavalla tavalla uhkaamalla sitoa Italian koko armeija, vieläpä
siellä vielä olevat englantilaiset ja ranskalaiset joukot, tai ehkä
myös menestyksellisillä hyökkäyksillä vetää niitä ratkaisurintamalta,
niin meille täten lännessä syntynyt taakankevennys ehkä oli suurempi
kuin se hyöty, minkä välittömän avun antaminen olisi tuottanut.
Rajoittaudumme siirtämään rintamallemme itävalta-unkarilaista tykistöä.
Minulla ei muuten ollut epäilystäkään siitä, ettei kenraali von Arz
olisi milloin tahansa ja kaikin voiminsa puoltanut pyyntöämme, jos
olisimme halunneet enemmän itävaltalaista apua.

Itävalta-Unkarin ulkoministeri viittasi tähän aikaan eräässä puheessaan
siihen, että Tonavan monarkia ponnisteli yhtä paljon Strassburgin kuin
Triestinkin puolesta. Tämä liittolaisuskollinen lausunto oli täysin
minun mieleni mukainen. Vasta myöhemmin sain tietää, että tämä kreivi
Czerninin lausunto monarkian ei-saksalaisissa piireissä oli herättänyt
vastalauseita. Tämä valtiollinen kiihtymys ei kuitenkaan mitenkään
vaikuttanut minun sotilaallisista syistä tekemääni päätökseen
Itävalta-Unkarin taholta saatavan aseavun suuruudesta tulevilla
taistelutantereillamme lännessä. Minusta oli itsestään selvää, että
meidän täytyi yrittää vapauttaa hyökkäystoimintaamme varten
länsirintamalla myöskin ne taistelujoukkomme, joita tähän saakka oli
käytetty Bulgariassa ja Aasian-puoleisessa Turkissa. Olen jo viitannut
siihen, miten suuresti tällaista aietta valtiollisista syistä
vastustettiin Bulgariassa. Kenraali Zekov oli liian tunnollinen sotilas
ollakseen myöntämättä vaatimustamme oikeutetuksi. Mutta hän piti
nähtävästi saksalaisia piikkikypäriä Makedoniassa yhtä välttämättöminä
kuin hänen kuninkaansakin. Saksalaisten joukkojen palauttaminen
Makedonian rintamalta pääsi sen vuoksi vain vähitellen käyntiin. Vain
vaivoin saimme yhä uudistaen vaatimuksiamme ne korvatuiksi Dobrudzasta
tuoduilla bulgarialaisilla joukoilla. Makedonian rintaman saksalaisista
komentovirastoista saapuneet vakavat ilmoitukset sikäläisten
bulgarialaisten joukkojen mielialasta ja käytöksestä saivat meidät
lopulta jättämään sinne vielä toistaiseksi loput saksalaisesta
jalkaväestä ja osan vieläkin sangen runsaasta saksalaisesta tykistöstä.

Samansuuntainen oli tulos samanlaisesta yrityksestämme Turkissa.
Aasian-joukkomme oli syksyllä 1917 yhdessä alkuaan Bagdadin retkeä
varten määrättyjen turkkilaisten divisionain kanssa lähetetty Syyriaan.
Arveluttava tilanne sikäläisellä rintamalla pakotti meidät vuoden 1918
alussa miltei kaksinkertaistuttamaan tuon joukkomme. Useimmat tätä
varten määrätyt joukko-osastot otettiin Makedoniassa olevasta
sotaväestämme. Ennenkuin nämä lisävoimat olivat ennättäneet
määräpaikkaansa, luulimme voivamme todeta aseman Syyrian rintamalla
oleellisesti parantuneen ja ryhdyimme sen vuoksi Enver pashan kanssa
neuvotteluihin kaikkien siellä olevien joukkojemme palauttamiseksi.
Enver antoi suostumuksensa. Syyriassa olevan saksalaisen
ylikomentoviraston painokkaat sotilaalliset ja valtiolliset
huomautukset sekä myöskin tuon komentoviraston vaikutuksen alla
syntyneet valtakunnan johdon pyynnöt saivat meidät kuitenkin luopumaan
joukkojen kutsumisesta takaisin.

Yleensä voimme sanoa, ettei meidän puoleltamme laiminlyöty mitään
kaikkien saksalaisten taistelujoukkojen kokoamiseksi mikäli mahdollista
lännessä tapahtuvaan ratkaisuun. Ellei tämä onnistunutkaan aivan
viimeistä miestä myöten, niin olivat tähän syynä erinäiset olosuhteet,
mutta ei suinkaan se, ettemme olisi olleet selvillä tämän kysymyksen
tärkeydestä. Niin oli talvella 1917-18 vihdoinkin päästy siihen, mihin
minä kolme vuotta kaihoten olin pyrkinyt. Saatoimme selkä vapaana
ryhtyä ratkaisevaan taisteluun lännessä ja meidän täytyi nyt ryhtyä
tähän otteluun. Tästä olisimme ehkä säästyneet, jos olisimme jo vuonna
1915 lopullisesti voittaneet venäläiset. Olen jo varemmin viitannut
siihen, miten paljon vaikeammaksi nyt, 1918, tuo tehtävä oli käynyt
meille. Yhä vielä seisoi Ranska mahtavana vastustajana kiistakentällä,
vaikkakin se ehkä oli vuodattanut verta enemmän kuin me. Sen rinnalla
englantilainen monimiljoonainen armeija täysin varustettuna, hyvin
koulittuna ja sotaantottuneena. Uusi vastustaja, taloudellisilta
voimiltaan vertaa vailla, halliten vihollistemme sodankäynnin kaikkia
apulähteitä, virittäen kaikissa vihollisissamme uutta elähyttävää
toivoa, valmistellen valtavia sotajoukkoja, Pohjois-Amerikan
Yhdysvallat, oli jo uhkaavan lähellä. Ehtisikö tuo valta vielä ajoissa
riistääkseen käsistämme voitonlaakerit? Siinä sodan ratkaiseva kysymys,
ja vain siinä! Luulin voivani vastata siihen kieltävästi!

Suuren lännessä tapahtuneen rynnistyksemme tulos on nostanut
kysymyksen, eikö olisi ollut järkevää myöskin vuonna 1918 käydä
länsirintamalla yleensä puolustussotaa siellä tähän saakka olleilla
armeijoilla, joita olisivat tukeneet voimakkaat reservit, ja keskittää
kaikki muut sotilaalliset ja valtiolliset ponnistukset järjestyneiden
valtiollisten ja taloudellisten olojen luomiseksi idässä ja
liittolaistemme sotatoimien tukemiseksi. Olisi väärin otaksua, etteivät
minun mieltäni olisi askarruttaneet tuollaiset ajatukset ennen
rynnäkkösuunnitelmiamme. Mutta mitä tarkimman harkinnan jälkeen minä
hylkäsin ne. Tunneseikat eivät tässä vaikuttaneet mitään. Miten olisi
sodan loppu ollut ajateltavissa sitä niin johdettaessa? Vaikkakaan
minulla ei vuoden 1917 lopussa vielä ollut mitään syytä pelätä, ettei
saksalaisten vastustuskyky riittäisi vielä vuodeksi, niin en voinut
olla epätietoinen siitä, miten arveluttavasti liittolaistemme
vastustuskyky oli rappiolla. Meidän täytyi kaikin keinoin pyrkiä
menestykselliseen päätökseen. Tämä oli kaikkien liittolaistemme enemmän
tai vähemmän äänekkäästi lausuma vaatimus. Sitä vastaan ei voida
väittää että myöskin vastustajamme olivat tulleet inhimillisen ja
sielullisen toimikykyisyytensä äärimmäiselle rajalle. Ne saattoivat,
ellemme me hyökänneet niiden kimppuun, venyttää sotaa vielä
vuosikausiksi, ja jos joku niistä ei olisi halunnut enää olla mukana,
olisivat muut sen siihen yksinkertaisesti pakottaneet. Vähitellen
tapahtuva nääntymys oli epäilemättä osamme, kun emme voineet saattaa
vastustajaamme samaan asemaan. Nytkin, kun näen isänmaani nykyisen
onnettomuuden, on minulla se vuoren vankka vakaumus, että sille
tietoisuus siitä, että se on käyttänyt viimeiset voimansa
olemassaolonsa ja kunniansa puolustamiseen, on oleva suuremmaksi
hyödyksi sisäisessä rakennustyössä, kuin jos sotaa olisi jatkettu
kunnes nääntymys olisi johtanut yleiseen voimattomuuteen. Kohtaloa,
joka sen nyt on kestettävä, se ei kuitenkaan olisi välttänyt, mutta
siltä olisi puuttunut kohottava muisto verrattomasta sankariudesta.
Etsin historiasta esimerkkiä ja huomaan, että Preussisch-Eylaun
asekunnia, vaikkei se enää voinutkaan muuttaa vanhan Preussin kohtaloa,
kuitenkin loisti tähtenä vuosien 1807-1812 valottomassa pimeydessä. Sen
loistosta sai niin moni lohtua ja ohjausta. Olisiko saksalainen sydän
nyt tullut toisenlaiseksi? Minun preussilainen sydämeni ainakin lyö
tähän tapaan.



Spa ja Avesnes.


Esityksestämme, jonka Hänen Majesteettinsa Keisari maaliskuun 8:ntena
antamallaan käskyllä vahvisti, Saksan suuri päämaja siirrettiin Spahan.
Muutoksen aiheuttivat tulevat sotatoimet lännessä. Uudesta päämajasta
käsin saatoimme saavuttaa läntisen sotarintamamme nyttemmin tärkeimmät
osat lähempää tietä kuin Kreuznachista. Kun me kuitenkin halusimme
seurata vastaisia tapahtumia mahdollisimman läheltä, niin me sitä
paitsi valitsimme Avesnesin jonkinlaiseksi ylimmän armeijanjohdon
etumaiseksi komentopaikaksi. Sinne saavuimme maaliskuun 19:ntenä,
kerallamme suurin osa yleisesikuntaa ja olimme siten niiden
armeijaryhmien ja armeijain ylikomentojen keskuksessa, joilla oli oleva
merkittävin osa tulevissa ratkaisevissa taisteluissa.

Ulkonaisesti kaupungille antaa leimansa sen vanhan kirkon valtava,
jykevä rakennus. Osaksi rappeutuneet ja enää vain osaksi säilyneet
linnoitukset muistuttavat siitä, että Avesnesilla on muinaisina aikoina
ollut sotahistoriallinen osansa. Mikäli muistan, ottivat muutamat osat
Preussin armeijaa v. 1815 Belle Alkaneen taistelun jälkeen haltuunsa
tämän silloisen linnoituksen ja jatkoivat sitten matkaansa Pariisia
kohti. Sota 1870-71 ei kohdannut tätä seutua.

Vehmaassa, vehreässä ympäristössään on kaupunki kuin hiljainen
maaseutupaikka. Meidän olomme siellä antoi sille vain vähän eloisamman
leiman. Itse olin ollut siellä 47 vuotta sitten ja sain nyt taas olla
pitemmän aikaa ranskalaisen väestön keskuudessa. Eri katutyypit
näyttivät minusta sitten vuoden 1871 niin vähän muuttuneen, että
saatoin unohtaa aikaeron. Niin istuivat nytkin, kuten silloin, asukkaat
oviensa edustalla, miehet enimmäkseen hiljaiseen katselemiseen
syventyneinä, naiset eloisempina, valliten keskustelua, lapset
pallokentällä iloisesti leikkien ja lauleskellen, kuin syvimmän rauhan
aikana. Onnellinen nuoriso!

Pitkäaikainen oleskelumme Avesnesissa tuki muuten minun yleistä
havaintoani, että ranskalainen väestö alistui arvokkaasti siihen kovaan
kohtaloon, johon sodan pitkällisyys sen oli saattanut. Meillä ei ollut
syytä ryhtyä mihinkään erikoisiin toimenpiteisiin järjestyksen
ylläpitämiseksi tai turvallisuutemme vuoksi. Me saatoimme rajoittua
siihen, että turvasimme työhömme tarpeellisen rauhallisuuden.

Hänen Majesteettinsa Keisari ei hankkinut itselleen asuinpaikkaa
Avesnesista, vaan asui seuraavien suurten tapahtumain aikana
erikoisjunassaan. Junaa siirrettiin aina sotatilanteen mukaan.
Viikkokausia kestänyt oleskelu junan ahtaissa suojissa olkoon
todistuksena sotaherramme vaatimattomuudesta. Hän omisti elämänsä näinä
aikoina kokonaan sotajoukolleen. Keisarin ajatuspiirin ulkopuolella
olivat kokonaan henkilökohtaiset vaarat, esim. vihollislentäjien
taholta uhkaavat.

Oleskelu Avesnesissa tarjosi minulle seuraavien kuukausien aikana
useammin kuin tähän saakka tilaisuutta tulla mieskohtaiseen
kosketukseen armeijaryhmiemme ja armeijaimme päälliköiden sekä muiden
ylempien esikuntien kanssa. Erityistä iloa tuotti minulle mahdollisuus
nähdä rintamaupseereita luonani. Heidän sotakokemuksensa ja heidän
muutkin, enimmäkseen järkyttävän karusanaisesti kerrotut
sotaelämyksensä olivat minulle ei vain sotilaallisesti, vaan myöskin
suorastaan yleisinhimilliseltä kannalta erittäin mielenkiintoisia.

Erityisesti tuottivat minulle iloa käynnit Masurian rykmentin luona,
joka kantoi nimeäni, sekä sen kaartinrykmentin luona, jonka riveissä
olin nuorena upseerina ollut kahdessa sodassa, Oldenburgin
jalkaväkirykmentin luona, jota kerran olin komentajana johtanut. Tosin
oli rauhanaikaisesta miehistöstä enää hyvin vähän jälellä, mutta
uudessa polvessa huomasin vanhan sotilaallisen hengen. Useimmat
upseerit ja miehistöt näin ensimmäisen ja monet samalla myös viimeisen
kerran. Kunnia heidän muistolleen!



KOLME HYÖKKÄYSTAISTELUAMME.



"Suuri taistelu" Ranskassa.


Jo ennen lähtöämme Spasta antoi Hänen Majesteettinsa Keisari käskyn
lähimmästä suuresta hyökkäystaistelusta. Jäljennän tähän tämän käskyn
pääkohdat sananmukaisesti, tehdäkseni tarpeettomaksi laveat selittelyt
taistelutarkoituksistamme. Selitykseksi mainitsen edeltäkäsin, että
tämän suuren taistelun valmisteluista oli käytetty salanimeä "Michael",
ja että hyökkäyspäivä ja hyökkäyshetki merkittiin vasta sitten, kun
valmistelut olivat ennättäneet niin pitkälle, että saattoi varmasti
nähdä, milloin ne olisivat saatetut loppuun.

                                       Suuri päämaja, 10.3.18.

'Hänen Majesteettinsa käskee:

1. Michael-hyökkäys tapahtuu 21.3. Vihollisen ensimmäisiin asemiin
murtaudutaan 9.40 aamupäivällä.

2. Kruununprinssi Ruprechtin armeijaryhmällä on tällöin ensimmäisenä
suurena taktillisena päämääränä kiristää englantilaiset
Cambrain-kaaresta pois ja vallata linja Croisilles (kaakkoon Arrasista)
-- Bapaume -- Peronne. Jos oikean sivustan (17:nnen armeijan) hyökkäys
sujuu suotuisasti, on sitä jatkettava Croisillesista eteenpäin.

Armeijaryhmän tehtävänä on vielä rynnistää Arrasin--Albertin suunnalla,
vasemmalla sivustallaan pysyä kiinni Sommessa Peronnen luona ja oikean
sivustan päävoimalla saattaa englantilainen armeija myöskin 6:nnen
armeijan kohdalla horjumaan ja päästää uusia saksalaisia joukkoja
vapaaksi asemasodasta jatkamaan etenemistä...

3. Saksan kruununprinssin armeijaryhmän saavuttaa ensin Omigon-puron
eteläpuolella (sen suu on Peronnen eteläpuolella) Sommen ja
Crosat-kanavan (La Fèresta länteen). Nopeasti edeten on 18:nnen
armeijan (Saksan kruununprinssin armeijaryhmän oikea sivusta)
taisteltava itselleen pääsy yli Sommen ja kanavan ylimenopaikkojen...'

Jännitys, jonka vallassa olimme maaliskuun 18:nnen iltana jättäneet
Span, kiihtyi, kun saavuimme Avesnesin komentopaikkaan. Tähänastinen
ihana, kirkas kevätsää oli muuttunut. Rankat sadepilvet kulkivat yli
tienoon. Ne osoittivat täysin oikeutetuksi pilkkanimen, jonka
ranskalaiset ovat antaneet Avesnesille ja sen ympäristölle.
Sellaisinaan pilvet ja sade saattoivat olla meille mieluisiakin näinä
päivinä. Ne verhosivat ehkä viimeiset hyökkäysvalmistelumme. Mutta
oliko meidän vielä todella mahdollista toivoa, ettei vastustaja ollut
saanut vähääkään vihiä meidän tähänastisista toimenpiteistämme?
Vihollisen tykistö oli viime aikoina tuon tuostakin osoittautunut
erikoisen tarkkaavaksi ja virkeäksi. Tuli oli kuitenkin aina laantunut.
Siellä täällä vihollislentäjät öiseen aikaan valokuulien avulla
löysivät muutamia tärkeimmistä etenemisteistämme ja ampuivat
konekivääreillä kaikkeen, missä havaitsivat liikettä. Mutta kaikki tämä
ei kuitenkaan antanut mitään varmaa pohjaa vastaukselle kysymykseen:
"Saattaako yllätyksemme onnistua?"

Hyökkäysapujoukot etenivät viimeisinä öinä rynnistyksensä lähtöasemiin;
viimeiset miinanheittäjät ja patterit kuljetettiin rintamalle. Ei
mitään oleellista häiriötä vastustajan puolelta! Eräissä kohdin
uskallettiin viedä järeitä tykkejä etulinjan estemurroksille saakka ja
asettaa ne siellä granaattikuoppiin. Oltiin sitä mieltä että
uhkarohkeuttakin oli käytettävä, jotta saataisiin tykistöstä tukea
hyökkäävälle jalkaväelle, kun se murtautuu vihollisen koko asemasarjan
läpi. Mitkään vihollisen vastatoimenpiteet eivät häirinneet näitäkään
valmisteluja.

Maaliskuun 20:ntenä kesti myrskyä ja sadetta suurimman osan päivää.
Toiveet 21:sen suhteen olivat epävarmat, paikallinen sumu
todennäköistä. Siitä huolimatta me keskipäivän aikaan päätimme, että
taistelu alkaisi seuraavan päivän aamuna.

Aamuhämärissä maaliskuun 21:senä koko Ranska rannikolta Aisneen saakka
oli sumuvaipan peitossa. Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä alemmas
maata kohti sumu painui. Se peitti toisinaan näköalan muutaman metrin
päähän. Ääniaallotkin tuntuivat häipyvän tuohon harmaaseen verhoon.
Avesnesiin kuului etäistä, epämääräistä kuminaa taistelukentältä, missä
päivän ensi hetkistä tuhannet kaikensuuruiset tykit olivat syösseet
kiivainta tultaan.

Näkymättömänä ja itsekään näkemättä työskenteli tykistömme. Vain
valmistelujen tunnollisuus saattoi antaa takeita patteriemme
vaikutuksesta. Vihollinen vastasi eri ajoin ja eri paikoin eri suurella
voimalla. Se oli enemmän tuntemattomaan vastustajaan tähtäävää hapuilua
kuin järjestelmällistä taistelua ahdistavaa vihollista vastaan.

Ei siis vieläkään mitään varmuutta siitä, eivätkö englantilaiset täysin
puolustusvalmiina odottaneet hyökkäystämme. Verho, joka kätki kaikki,
ei hajaantunut. Siihen syöksyi kellon lähetessä 10:tä aamupäivällä
uljas jalkaväkemme. Ensi aluksi saapui siltä vain epäselviä
ilmoituksia, tietoja saavutetuista kohdista, näitten ilmoitusten
oikaisuja, peruutuksia. Vain vähitellen epävarmuus hälveni ja saatoimme
todeta, että me kaikkialla olimme murtautuneet vihollisen ensimmäisiin
asemiin. Keskipäivän lähestyessä sumu alkoi hälvetä, aurinko voittaa.
Myöhäisinä iltahetkinä saattoi saada jokseenkin selvän kuvan
saavutuksista. Oikea sivusta-armeija ja taistelurintamamme keskiosa
olivat yleensä saapuneet vihollisen toisten asemien edustalle. Vasen
armeija oli St. Quentinista käsin edennyt pitkälle. Ei ollut epäilystä
siitä, että oikeanpuolisella armeijalla oli edessään voimakkain
vastarinta. Englantilaiset vainusivat pohjoisesta käsin uhkaavan vaaran
ja heittivät sitä vastaan kaikki käytettävissä olevat reservinsä.
Vasemmalla sivustalla sitävastoin oli, yllätyksen ilmeisesti laajassa
määrin onnistuessa, ollut suhteellisesti helpoin taistelutyö. Voimain
kulutus oli pohjoisessa suurempi kuin olimme odottaneet, muuten se
vastasi laskelmiamme.

Päivän tulos näytti minusta tyydyttävältä. Tähän suuntaan kävivät
myöskin joukkoja taisteluun seuranneiden ja taistelukentältä palaavien
pääesikuntaupseerien lausunnot. Kuitenkin saattoi vasta toinen päivä
osoittaa, eikö meidänkin hyökkäyksemme kohtalo tulisi olemaan sama kuin
niiden rynnistysten, joita vihollinen oli vuosikausia tehnyt meitä
vastaan, nimittäin etenemisen vähitellen pysähtyminen onnistuneen ensi
rynnistyksen jälkeen.

Tämän toisen päivän iltana oikealla sivustallamme oli hallussaan
vihollisen toiset asemat. Keskustamme oli vallannut vihollisen
kolmannenkin puolustuslinjan, kun taas vasen armeija täydessä
voittokulussaan jo nyt oli tunkeutunut penikulmittain länteen. Satoja
vihollisen tykkejä, suunnattomat määrät ampumatarpeita ja kaikenlaista
muuta saalista oli etumaisten joukkojemme selkäpuolella. Pitkät
vankikolonnat marssivat itää kohti. Cambrain-kaaren englantilaisen
varusväen murskaaminen ei kuitenkaan enää saattanut onnistua, kun oikea
sivustamme vastoin odotuksiamme ei ollut edennyt kyllin nopeasti ja
kauas.

Kolmas taistelupäivä ei muuttanut taistelukulun tähänastista
yleiskuvaa: tuimin kamppailuin oikealla sivustallamme, missä
äärimmilleen jännitetty englantilainen sitkeys on meitä vastassa ja
pitää tämänkin päivän hallussaan kolmannen puolustuslinjansa. Sen
sijaan jatkuvia suuria aluevoittoja keskustassamme ja myöskin
vasemmalla sivustallamme. Peronnesta etelään saavutettiin jo tänä
päivänä Somme, mentiinpä eräässä kohdassa ylikin.

Tänä päivänä, maaliskuun 23:ntena, putosivat ensimmäiset granaatit
vihollisen pääkaupunkiin.

Kun hyökkäyksemme edistyminen lännessä oli näin loistavaa ja saattoi
varjoon kaiken, mitä länsirintamalla oli vuosikausiin saatu aikaan,
näytti minusta mahdolliselta, että joukkomme pääsevät murtautumaan
Amiensiin saakka. Amiens on mitä tärkeimpien rautatieyhteyksien suuri
solmukohta, siinä kun yhtyvät Sommen jyrkästi erottamat Keski- ja
Pohjois-Ranskan sota-alueet, joista viimeksimainittu oli Englannin
varsinainen taistelutanner. Kaupungilla on sen vuoksi mitä suurin
strateeginen arvo. Jos se joutuu meidän käsiimme tai jos meidän
onnistuu saada Amiens ja sen ympäristö ainakin voimakkaan
tykistötulemme alaiseksi, niin on vastustajan sotatoimialue murrettu
kahtia, taktillinen rintamamurto on laajentunut strateegiseksi,
Englanti saatu toiselle puolelle, Ranska toiselle. Ehkä saattavat
näiden molempien maiden eriävät valtiolliset ja strateegiset
harrastukset sellaisen menestyksen johdosta erkaantua. Merkitkäämme
näitä harrastuksia nimillä Calais ja Pariisi. Siksi eteenpäin kohti
Amiensiä!

Ja todellakin mennään yhä eteenpäin jättiläisaskelin. Ne, joilla on
vilkas mielikuvitus ja kiihkeät toiveet, eivät ehkä kuitenkaan pidä
tätä kulkua vielä tarpeeksi nopeana. Täytyyhän kuitenkin otaksua, että
myöskin vihollinen jo huomaa sitä uhkaavan vaaran ja että se on
yrittävä kaikkensa sen torjumiseksi. Englantilaisia reservejä
pohjoissivustalta, ranskalaisia joukkoja koko Keski-Ranskasta
varmaankin pyrkii Amiensiin ja sen lähistölle. Myöskin on
odotettavissa, että ranskalaisten johto heittää eteenpäin rynnistävän
väkemme sivustaan etelästäkäsin joukkojaan.

Neljännen taistelupäivän iltana on Bapaume käsissämme, Peronne ja
Sommen linja siitä etelään on jo etumaisten divisionain takapuolella.
Olemme jälleen tulleet vanhalle Sommen taistelukentälle. Se on monille
sotilaistamme täynnä ylväitä, jos kohta myöskin vakavia muistoja;
syvästi järkyttää kaikkia, jotka sen ensi kerran näkevät, kieli, jota
ihmissydämelle puhuvat miljoonat granaattikuopat, puoleksi sortuneitten
ja ruohottuneitten juoksuhautojen sekasorto, hävitettyjen vainioiden
yllä lepäävä majesteettinen hiljaisuus ja tuhannet soturihaudat.

Voimakkaita englantilaisia rintamaosastoja on kokonaan lyöty ja ne
väistyvät verrattain ryhdittöminä takaisin Amiensin suuntaan. Mutta nyt
pysähtyy oikean sivusta-armeijamme eteneminen. Saadaksemme taistelun
täällä jälleen edistymään, ryhdymme uusin voimin ahdistamaan Arrasista
itään olevia ylänköjä. Mutta yritys onnistuu vain paikoitellen. Se
keskeytetään. Sillä välin valtaa hyökkääjiemme keskusta Albertin. Vasen
sivusta rynnistää seitsemäntenä taistelupäivänä Royen kautta
Montdidier'hen, tukijoukkojen turvatessa sitä ranskalaisten
hyökkäyksiltä etelästä käsin.

Ratkaisukohta on siis enemmän kuin ennen Amiensin suunnalla. Siellä me
vielä tällä hetkellä näymme pääsevän sangen hyvin eteenpäin. Mutta pian
käy vastarinta täälläkin yhä sitkeämmäksi, liikkeet yhä hitaammiksi.
Amiensiin liidelleiden mielikuvain ja toiveiden on palattava takaisin.
Tosiasioita on katseltava sellaisina kuin ne ovat. Inhimillinen työ on
vajavaista. Suotuisia tilaisuuksia laiminlyödään, kaikkialla ei käydä
käsiksi samalla toimitarmolla, ei sielläkään, missä loistava päämaali
viittoo. Tekisi mieli huudahtaa jokaiselle yksityiselle sotilaalle
kehoitus: "Rynnistä eteenpäin Amiensiin, ponnista tahtosi viimeisetkin
rippeet! Ehkä Amiens merkitsee ratkaisevaa voittoa. Valloita ainakin
vielä Villers-Bretonneux, jotta me sikäläisiltä ylängöiltä, suurilla
määrillä järeätä tykistöä voimme vallita Amiensiä!" Mutta turhaan,
voimat ovat lamautuneet.

Vihollinen on täysin selvillä siitä, millaista tappiota
Villers-Bretonneux'n menetys tietäisi. Se viskaa murtautumistamme
vastaan rintaman edustalla kaiken mitä vain käsiinsä saa. Ranskalainen
ilmestyy paikalle ja pelastaa vielä kerran joukkohyökkäyksillään ja
taisteluun tottuneella tykistöllään tilanteen omaksi ja liittolaisensa
onneksi.

Meidän puolellamme vaatii ihmisluonto oikeutensa. Meidän täytyy
hengähtää. Jalkaväki tarvitsee lepoa, tykistö ammuksia. Oli onni, että
voimme osittain elää voitetun vastustajan varastoista, emme ehkä muuten
olisi voineet mennä Sommen yli, sillä ensinnä valtaamiemme
vihollisasemien leveällä kuoppakentällä olleet tiet ovat sellaisessa
kunnossa, että ne vasta päiväkausien työllä saadaan käyttökelpoisiksi.
Emme kuitenkaan kokonaan luovu toivosta saada Villers-Bretonneux
käsiimme. Huhtikuun 4:ntenä yritämme uudelleen karkoittaa vihollisen
sieltä. Tiedot hyökkäysliikkeemme etenemisestä tuntuvat tänään aluksi
lupaavilta. Mutta huhtikuun 5:s tuo tässä kohden vastaiskun ja
pettymyksen.

Amiens jää vastustajan käsiin, sitä koskettaa vain kauaskantavien
tykkiemme tuli, joka tosin voi häiritä vihollisen liikuntasuonia, mutta
ei kokonaan sulkea niitä.

"Suuri taistelu" Ranskassa on päättynyt!



Taistelu Lysin varrella.


Eräs 1918 vuoden alkua varten tekemistämme taisteluluonnoksista
tarkoitti Flanderissa olevia englantilaisten asemia vastaan tehtävän
hyökkäyksen valmistelua. Siinä oli perusajatuksena, että oli käytävä
englantilaisten itäänpäin ulkonevan pohjoissiiven kimppuun
Armentièresin molemmin puolin ja siten etenemällä Hazebrouckin
suunnalla saatava murskatuksi vihollinen. Ne mahdollisuudet, joita
tällainen sotatoimi tarjosi siinä tapauksessa että rynnistys
onnistuisi, olivat hyvin houkuttelevia, mutta hyökkäyksen toimeenpanoa
estämässä olivat tuntuvat vaikeudet. Ennen kaikkea oli selvää, että
tällöin joutuisimme tekemisiin englantilaisten kaikkein vahvimpien
taistelujoukkojen kanssa. Nämä oli sijoitettu suhteellisesti ahtaalle
alalle ja kykenivät varmaan saamaan aikaan sen, että rynnäkkömme lyhyen
etenemisen jälkeen takertuisi paikoilleen. Me antauduimme siis
tällaisella yrityksellä siihen vaaraan, jota nimenomaan juuri tahdoimme
välttää. Lisäksi vielä pintasuhteet Armentièresin kahden puolen
vaikeuttivat suuresti hyökkäystä. Ensin oli kuljettava Lysin
penikulmanmittaisten niittymaiden, sitten itse joen yli. Talvisin
olivat alavat kohdat laajalti veden vallassa, keväällä viikkokausia
veteliä kuin suo, sikäläisten puolustusasemien miehistön todelliseksi
kauhuksi. Lysin pohjoispuolella maaperä vähitellen kohosi ja nousi
sitten jyrkemmin valtaviksi kukkkula-asemiksi, joiden mahtavimpina
nurkkapilareina olivat Kemmelin ja Casselin seudut.

Tämän hyökkäyksen toimeenpanoa ei voinut ajatellakaan ennenkuin Lysin
alangot olisivat edes jonkun verran kuljettavassa kunnossa. Tyydyttävä
kuivuus oli tavallisten sääsuhteiden vallitessa jotenkin varmasti
odotettavissa vasta huhtikuun keskivaiheilla. Emme kuitenkaan katsoneet
voivamme lykätä lännen ratkaisevan kamppailun alkua niin kauaksi.
Meidänhän oli alati otettava huomioon Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain
joukot. Huolimatta arveluista annoimme ainakin teoreettisesti
valmistella yritystä. Se oli ajateltu toimeenpantavaksi siinä
tapauksessa, että sotaliikkeemme St. Quentinin luona saisi vastustajan
johdon siirtämään suuria joukkoja Flanderista ja viskaamaan ne meidän
murtokohtaamme vastaan.

Näin oli käynyt maaliskuun lopulla. Niin pian kuin nyt kävi selväksi,
että hyökkäyksemme länteenpäin oli pysähtyvä, päätimme ryhtyä
hyökkäämään Lysin rintamalla. Kyselyymme antoi kruununprinssi
Rupprechtin armeijaryhmä vastauksen, että hyökkäysliike yli
Lysin-alangon on jo mahdollinen kuivan kevään vuoksi. Mitä pontevimmin
toimien valmisteltiin nyt hyökkäystä armeijanjohtajien ja joukkojen
taholta.

Huhtikuun 9:ntenä, Arrasin suuren ratkaisunhetken vuosipäivänä,
nousivat valmiit joukkomme Lys-rintaman liettyneistä asemista
Armentièresin ja La Basséen välisellä rintamanosalla hyökkäämään. Ne
kahlasivat, eivät tosin leveinä hyökkäysvyöryinä, vaan enimmäkseen
pieninä osastoina ja kapeina kolonnina läpi granaattien ja miinojen
repimän rämeikön, syvien vedentäyttämien ammuskuoppien välitse ja
harvoja edes hiukan kiinteämpiä kohtia myöten vihollislinjoja vastaan.
Tykistömme ja miinanheittäjiemme suojaavan tulen alla onnistui kaikista
luonnollisista ja keinotekoisista esteistä huolimatta tämä yllättävä
rynnistys, jonka mahdollisuuteen eivät englantilaiset eivätkä heidän
väliinsä työnnetyt portugalilaiset olleet nähtävästi uskoneet.
Portugalilaiset joukot lähtivät enimmäkseen suinpäin pakoon ja
luopuivat lopullisesti koko taistelutoimesta liittolaistensa hyväksi.
Pinnanmuodostus aiheutti meille tosin mitä suurimpia vaikeuksia, kun
käytimme hyväksemme yllätyksen suomia tilaisuuksia ja portugalilaisten
vastustuksen pettämistä, ja vain vaivoin voitiin kuljettaa joitakin
ammus- ja tykkivaunuja eteenpäin jalkaväen jäljissä. Iltaan mennessä
saavuttiin kuitenkin Lys-joelle ja yhdestä kohden kuljettiin sen yli.
Ratkaisu siis tälläkin kertaa riippui seuraavien päivien taistelujen
menosta. Toiveet pysyvät ensin suotuisina. Huhtikuun 10:ntenä on
Estaires meidän vallassamme, samoin pääsemme etenemään varsinkin
Armentièresista luoteeseen päin. Samana päivänä jatketaan hyökkäystämme
aina Wytschaeteen asti. Kädestä käteen kulkeneen Messinesin soraläjät
me valloitamme taas rynnäköllä.

Seuraavakin päivä tietää meille uusia voittoja ja uusia toiveita.
Vihollinen peräytyy Armentièresista, me valtaamme Mervillen. Lähenemme
etelästä käsin sen valtavan vuoriseudun ensi askelmaa, jolta
vastustajan katse ja tykistö on vallinnut meidän hyökkäystämme.
Eteneminen käy tästä lähtien yhä hitaammaksi. Se taukoaa pian kokonaan
vasemmalla siivellä lännen suunnalla ja herpautuu arveluttavasti
Hazebrouckin suunnalla. Keskellä valtaamme vielä lähipäivinä Bailleulin
ja astumme etelästä käsin vuoriseudulle. Wytschaetekin joutuu meidän
käsiimme. Mutta siihen vaipuukin tämä ensimmäinen isku.

Kahleen tavoin olivat vaikeudet Lysin alangon yli kuljettaessa
rasittaneet etelästäpäin hyökkäävien joukkojemme liikkeitä.
Ampumatarpeita saadaan kuljetetuksi aivan riittämättömästi ja vain
tähän asti valtaamiltamme alueilta saamamme saaliin avulla voimme
kunnollisesti muonittaa joukkomme.

Kamppaillessaan vihollisen konekivääripesiä vastaan jalkaväkemme
menettää tavattomasti verta, se uhkaa nääntyä, ellemme joksikin aikaa
keskeytä hyökkäystä. Toisaalta tilanne olisi mitä pikimmin ratkaistava.
Olimme joutuneet tuollaiseen vaihekohtaan, jossa hyökkääminen käy
äärimmäisen vaikeaksi, mutta puolustautuminen aivan arveluttavaksi.
Tästä tilasta oli mahdollista päästä vain etenemällä, ei
puolustautumalla.

Meidän on tehtävä rynnäkkö Kemmel-vuorta vastaan. Vuosikausia tämä
vuori on ollut silmätikkunamme. On otettava lukuun, että vihollinen on
varustanut sen Flanderin-asemiensa ydinkohdaksi. Lentäjiemme ottamat
valokuvat ilmaisevat tietenkin osan sikäläisten puolustuslaitteiden
sokkeloista. Me toivomme kuitenkin, että vuoren tekemä ulkonainen
vaikutus on suurempi kuin sen todellinen taktillinen arvo. Sellaisia
kokemuksiahan olimme jo saaneet muistakin hyökkäystemme kohteista.
Ydinjoukot, jotka Roterturm-solassa, taistelussa Transsylvanian
vuorilla, Serbian- ja Albanian vuoristossa ja Ylä-Italian alpeilla
olivat näyttäneet tarmonsa ja osoittaneet voimansa, tekisivät ehkä
täälläkin näennäisesti mahdottoman mahdolliseksi.

Jotta Flanderissa hyökkäyksemme yhä voisi onnistua, on välttämätöntä
saada ranskalaiset jättämään koko sikäläisten taistelujen taakka
englantilaisen liittolaisen yksin kannettavaksi. Me ryhdymme siis
huhtikuun 24:ntenä uudelleen hyökkäykseen Villers-Bretonneux'n luona
siinä toivossa, että huoli Amiensin kohtalosta on Ranskan
sodanjohtajien sydämellä paremmin kuin englantilaisen ystävän
auttaminen sen tukalasta asemasta Flanderissa. Mutta tämä uusi
hyökkäyksemme menee myttyyn. Sen sijaan englantilaisten puolustus
Kemmel-vuorella sortuu huhtikuun 25:ntenä ensimmäisestä iskusta. Tämän
tuen murtuminen järkyttää koko vihollisen Flanderin-rintamaa.
Vastustaja alkaa väistyä Ypernin kaaresta jota se oli 1917
kuukausimääriä kestäneissä taisteluissa yhä laajentanut. Mutta
viimeiseen Flanderin kaupunkiinsa se tarrautuu kiinni kuin kalleuteen,
jota se poliittisista syistä ei tahdo menettää. Mutta Flanderia koskeva
ratkaisu ei ole tapahtuva Ypernin luona vaan kaakosta käsin Casseliin
kohdistuvalla hyökkäyssuunnalla. Jos meidän onnistuu saada etuote tällä
suunnalla, täytyy koko englantilais-belgialaisen rintaman ruveta
vyörymään länttä kohti. Kuten kuukausi sitten Amiensiin keskittyneet
ajatukset, vartuvat nytkin toiveet ja rientävät Kanaalin rannoille
asti. Olen tuntevinani, miten koko Englanti henkeään pidättäen seuraa
Flanderin taistelujen edistymistä. Kun Kemmel-vuoren valtava tuki on
kukistunut, ei meillä ole mitään syytä olla jatkamatta hyökkäyksiä.
Saapuu tosin tietoja siitä, että eräät yksityiset joukkomme eivät ole
tehneet tehtäväänsä. Tehdään taas virheitäkin tappotantereella, sattuu
laiminlyöntejä. Mutta sellaiset virheet ja laiminlyönnithän kuuluvat
inhimilliseen luontoon. Se, joka tekee niitä vähimmin, jää tantereen
herraksi. Nyt olimme me sen herrana ja aioimme siksi jäädäkin.
Eteenpäin siis yhä, ensiksi ainakin Casseliin asti! Sieltä voi
raskaimman tykistömme tuli yltää aina Boulogneen ja Calais'hen
saakka. Molemmat kaupungit ovat täpösen täynnä englantilaisten
sotatarvevarastoja, molemmat sitäpaitsi englantilaisen sotaväen
tärkeimpiä maihinlaskupaikkoja. Tämän englantilaisen sotaväen
vastarinta murrettiin aivan yllättävän helposti Kemmel-vuoren
taistelussa. Jos meidän onnistuu täällä päästä tilintekoon yksistään
sen kanssa, on meillä varmat toiveet suurenmoisesta menestyksestä.
Ellei siis Ranska riennä avuksi, on Englannin asia Flanderissa kenties
menetetty. Mutta tämä apu tulee taas Englannin äärimmäisessä hädässä.
Kiukkuisina ja hammasta purren, kun ystävä on jättänyt Kemmel-vuoren
puolustamatta, yrittävät saapuvat ranskalaiset joukot riistää meiltä
tämän tukikohdan. Turhaan! Mutta eivät enää onnistu meidänkään
viimeiset suuret rynnäkkömme ranskalais-englantilaisia uusia asemia
vastaan huhtikuun lopulla.

Toukokuun 1:senä siirryimme Flanderissa puolustuskannalle tai
oikeammin, kuten silloin toivoimme, toistaiseksi puolustuskannalle.



Taistelu Soissonsin ja Reimsin luona.

Tietä, jota olimme lähteneet kulkemaan saavuttaaksemme suuren
päämäärämme, kuljimme vielä Flanderin taistelujen päätyttyäkin.
Tahdomme edelleenkin, läheisesti toisiinsa liittyvin paloittais-iskuin
järkyttää vihollisen puolustusrakennelmaa, kunnes se vihdoin murtuu
jostain. Niin hahmotteli eräs senaikuinen memoriali aikeemme. Kaksi
kertaa Englanti oli pelastunut äärimmäisestä hädästä Ranskan avulla,
ehkä meidän kolmannella kerralla onnistuu saavuttaa lopullinen voitto
tästä vastustajasta. Hyökkäys englantilaisten pohjoista siipeä vastaan
jäi edelleen sotaliikkeittemme johtavaksi langaksi. Tämän hyökkäyksen
onnellisesta suorituksesta riippui minun nähdäkseni sodan ratkaisu. Jos
saapuisimme Kanaalin rannalle, pääsisimme suoranaisesti kajoamaan
Englannin elinsuoniin. Meille kävisi sieltä käsin mahdollisimman
suotuisaksi taistelu Englannin merikulkuteitten tuhoamiseksi, niinikään
saatoimme sieltä käsin ulottaa raskaimpien tykkiemme tulen Britannian
etelärannalle asti. Tuota salaperäistä tekniikan ihmettä, joka
paraillaan singautteli granaattejaan Laonin tienoilta Ranskan
pääkaupunkiin asti, voidaan käyttää myös Englantia vastaan. Tätä
ihmettä ei tarvitse paljon suurentaa, kun jo joutuu tulemme alaiseksi
Calais'sta käsin Englannin kaupan ja valtion sydän. Vakava tilanne
Isolla-Britannialla silloin, ja myös aina vastaisinakin aikoina!
Kruppin arvelun mukaan sellaisia ihmeitä nyt voidaan rakentaa
kaikkialla. Ovatko ne olevat rauhantakeita vaiko sodansytyttäjiä, sen
ratkaisee tulevaisuus. Englanti on nähtävästi kaukonäköisissä
mietteissään ja herkkien tuntosarviensa avulla jo ottanut lukuun
tämänkin tulevan vaaran.

Ehkä on Ranskakin jo kaikessa hiljaisuudessa vetänyt johtopäätöksensä
siitä. Ystävysten kesken on luonnollista, että tällaisista asioista
vaietaan, molemmin puolin kai vain tunnustellaan toisen taskussa olevaa
asetta.

Meidän etumme vaativat keväällä 1918 lähinnä sitä, että nuo ystävykset
oli taas Flanderissa erotettava. Englanti on helpompi voittaa, kun
Ranska on kaukana. Jos siis aiheutamme ranskalaisille pulan heidän
rintamallaan, he vetänevät takaisin ne divisionat, jotka nyt ovat
Flanderissa englantilaisten linjoilla. Mahdollisimman pikainen toiminta
on tarpeen, muuten uudelleen vahvistunut vastustaja vie taas aloitteen
käsistämme. Jos sattuisi vaarallinen murtautumisyritys meidän
puolustuslinjoillamme -- ne eivät ole kovinkaan vahvat -- häiritsisi se
tuntuvasti aikeitamme, jopa tekisi mahdottomaksi niiden toteuttamisen.

Ranskalainen on arin Pariisin suunnalla. Siellä on poliittinen
ilmapiiri paraillaan hyvin sähköinen. Granaattiemme ja lentäjiemme
pommit eivät vielä ole saaneet sitä purkautumaan, mutta voimme toivoa
sen onnistuvan, kunhan tulemme lähemmäksi kaupunkia. Soissonsin
suunnalla on ranskalaisten puolustus meidän tietojemme mukaan
mieslukuun nähden heikoin, mutta sillä on juuri täällä puolellaan
hyökkäystä suuresti vaikeuttavat pintasuhteet.

Kun vuoden 1917 alussa ensi kerran ollessani Laonissa astuin tämän
omituisesti rakennetun kalliokaupungin kaupungintalon pengermälle,
avautui eteeni seutu ihanan kesäpäivän täydessä kirkkaudessa.
Puitteinaan kukkulat lännessä ja idässä maisema ulottui kauas etelään,
jossa sitä rajoitti mahtava seinämä, Chemin des Dames. 103 vuotta
sitten preussilaiset ja venäläiset joukot olivat Blücherin johtamina
kulkeneet Marnen eteläpuolitse Chemin des Dames'in kukkuloiden yli
etelästä käsin ja asettuneet Craonnen murhaavan taistelun jälkeen heti
taistelujärjestykseen Laonin luo suurta korsikalaista vastaan. Laonin
jyrkkien kallioiden itärinteellä päättyi yöllä maaliskuun 10:ttä
vastaan 1814 taistelu liittoutuneitten hyväksi.

Chemin des Dames'in kukkuloista oli keväällä 1917 ranskalaisten
rynnistys kimmonnut takaisin. Viikkokausia oli sitten kamppailtu
sikäläisistä asemista onnen vaihdellessa, sitten oli kaikki hiljennyt.
Mutta lokakuussa vihollinen ryntäsi tämän aseman oikeanpuoleista
tukikohtaa vastaan Soissonsin koillispuolitse, ja meidän oli pakko
väistyä Chemin des Dames'ista ja siirtää puolustuksemme Ailetten
taakse.

Nyt oli joukkojemme uudelleen hyökättävä Chemin des Dames'in
äkkijyrkänteiden yli. Melkein vielä enemmän kuin tähänastisissa
hyökkäyksissä koko yrityksen onnistuminen riippui yllätyksestä. Ellei
se ollut mahdollinen, meidän hyökkäyksemme meni myttyyn jo kukkulan
harjanteen pohjoisilla jyrkänteillä. Yllättäminen onnistui sentään
täydellisesti.

Mainittakoon tässä tätä seikkaa koskeva omituinen selitys. Eräs
upseeri, joka oli ollut valmistelemassa Ailetten sotaliikkeitä,
selitti, että joen haaroissa ja kosteilla rantaniityillä kurnuttavien
sammakoiden aikaansaama ääni oli niin kova, että siihen hukkui
liikkuvien siltavaunujemme tärinä. Ajatelkoot nyt muut tästä
selityksestä mitä tahtovat, omasta puolestani vain vakuutan,
etten ollut johtanut kertojaa tällaiseen keksintöön kuvaamalla
metsästysmatkoilla saamiani kokemuksia. Mieleeni muistuu eräs toinen
selitys hyökkäyksemme salaisuuden säilymisestä; se on lähtöisin
vangiksi joutuneen vihollisupseerin suusta. Tämän luo tuotiin päivää
ennen meidän hyökkäyksemme alkua preussilainen aliupseeri, joka oli
saatu kiinni tiedusteluretkellä. Kysymykseen, tiesikö hän mitään
saksalaisten hyökkäyksestä, hän vastasi: "Toukokuun 27:nnen aamulla
varhain aloittaa saksalaisten tykistö kiivaan tulen. Sen tarkoituksena
on kuitenkin vain vihollisen harhaanjohtaminen, sillä siihen liittyvään
hyökkäykseen ottavat osaa ainoastaan jotkut vapaaehtoiset osastot.
Saksalaisten moraali on niin järkkynyt St. Quentinin ja Flanderin
kauheista tappioista, että jalkaväki on avoimesti asettunut
vastustamaan yleistä hyökkäyskäskyä." Upseeri myönsi suoraan, että nämä
tiedot vaikuttivat hänestä täysin uskottavilta ja että hän sen vuoksi
luuli voivansa täydessä rauhassa odottaa tapausten kulkua toukokuun
27:ntenä. Ehkä tulevat nämä muistelmani tuon saksalaisen kelpo sotilaan
nähtäviksi. Ajatuksissani puristan hänen kättänsä ja kiitän häntä koko
armeijan puolesta, jolle hän teki niin korvaamattoman palveluksen, ja
monien satojen, ehkä tuhansien kelpo toverien puolesta, joiden hengen
hän pelasti neuvokkuudellaan. Vihollisen upseerin pettäminen ei muuten
olisi voinut niin onnistua, ellei vihollisen propaganda mahdottomalla
tappioittemme liioittelullaan olisi valmistanut suotuisaa maaperää
preussilaisen aliupseerin tiedonannoille. Niin kostavat silloin tällöin
propagandan valheet ja liioittelut itsensä.

Taistelu alkoi toukokuun 27:ntenä. Se sujui loistavasti. Olimme alkuaan
pitäneet luultavana, että hyökkäyksemme pysäytettäisiin Aisnen--Veslen
linjalle, emmekä aikoneet pyrkiäkään tätä edemmäksi. Olipa siis
todellinen yllätys, kun jo ensimmäisen taistelupäivän iltapuolella
meille ilmoitettiin, että saksalaisten srapnellipilvet jo leijailivat
Aisnen etelärannan yläpuolella ja että jalkaväkemme jo samana päivänä
kulkisi joen poikki.

Täydellisen taktillisen murron suorittaneiden joukkojemme keskusta
saapui muutamissa päivissä Marnelle Château-Thierryn ja Dormansin
välisellä alalla. Siipemme kurottuivat lännessä Villers-Cotterets'n ja
idässä Reimsin ja kaupungin eteläpuolella olevan vuoriseudun ympäri.
Saalis oli suunnaton, koko ranskalaisten v:n 1917 kevätrynnistyksen
rintamaansijoitusalue oli nyt rikkaine, moninaisine varastoineen meidän
hallussamme. Rakenteilla olevat uudet tiet ja leiriasunnot tuhansille
miehille sekä monet muut seikat osoittivat, miten suurpiirteisesti ja
monia kuukausia ranskalainen oli varustellut hyökkäystään. Me olimme
toimineet nopeammin!

Näinä päivinä näin eräällä retkellä taas Laonin tappotantereet. Kuinka
olikaan talven 1917 jälkeen muuttunut sikäläisen elämän silloin vielä
melkein rauhallinen muoto. Joitakin päiviä sen jälkeen kun suurimmat
tykkimme olivat Crépyn metsiköistä, Laonin länsipuolelta, avanneet
tulen Pariisia vastaan, aloittivat näet vihollisen patterit Aisnen
laaksosta tulen tuota kovaonnista kaupunkia vastaan. En sillä tahdo
väittää, että vastustajat raivosivat omaa lihaansa ja vertansa vastaan
ilman ymmärrettävää sotilaallista tarkoitusta. He kai otaksuivat, että
näihin Pariisille niin kiusallisiin pattereihimme kuljetettiin ammukset
Laonin kautta -- helposti käsitettävä erehdys. Rautatieasemaa
ammuttaessa putosi suuri joukko raskaita ammuksia vielä tiheästi
asuttuun kaupunkiin, vihollisen lentäjät niinikään heittivät joka päivä
pommeja kaupunkiin. Tuon kovaosaisen kaupungin asukkaista saivat ne,
jotka eivät voineet poistua tuhon uhkaamalta kotiseudultaan, asua
kellareissa tai maanalaisissa huoneissa. Kuvaan sisältyi sanomatonta
joukkokurjuutta, jollaista meidän täytyi nähdä muissakin paikoin
läntisten puolustuslinjojemme takana samanlaisista syistä, mutta jota
emme kyenneet auttamaan. Ensimmäisenä hyökkäyspäivänä vallattiin Aisnen
laaksossa olevat vihollisen kauaskantavat tykit ja siihen loppui Laonin
pommitus. Erästä näiden patterien miehistä kuljetettiin vankina läpi
kaupungin. Tällöin hän pyysi saada käydä katsomassa ammuttuja
kortteleita, koska tahtoi nähdä tykkiensä laukausten tulokset. Miten
odottamattoman syvälle voikaan vajota sodan paaduttama sydän!

Sota ei tosin aina vaikuttanut näin, sen tunnustuksen tahdon antaa
vastustajistanikin. Heidänkin keskuudessaan tapasi helliä sydämiä kovan
kamppailun jälkeen. Minulle kerrotuista esimerkeistä tahtoisin esittää
vain yhden: Oltiin maaliskuun 21:senä St. Quentinissa, jota
englantilaiset vielä pommittivat ankarasti. Siellä patoutui saksalaisia
kolonnia rikkiammutuille kaduille. Vihollisvangit, jotka palaavat
taistelusta ja kantavat haavoittuneita, pakotetaan seisahtumaan. He
laskevat taakkansa maahan. Silloin pahasti haavoittunut saksalainen
sotilas kohottaa uupuvan kätensä hapuilevana ilmaan ja vaikeroi hänen
puoleensa kumartuvalle kantajalle: "Mutter, Mutter." Englantilaisen
korva tajuaa saksalaisen sanan. Tommy polvistuu krenatöörin viereen,
hyväilee kylmenevää kättä ja sanoo: "Mother, yes, Mother is here!"

Näin itsekin näillä kuolemankentillä kuvia, jotka todistivat syvää
inhimillistä tunnetta. Vaeltelin toukokuun lopussa erään saksalaisen
kenraalin seurassa Craonen länsipuolella olevilla, äsken vallatuilla
kukkuloilla. Kohdatessaan vielä hautaamattomia vihollisvainajia
seuralaiseni kumartuu jokaisen puoleen ja peittää vielä verhottomat
kasvot, kunnioittaa kuoleman majesteettia. Mutta hän huolehtii
elävistäkin vihollisista, virvoittaa omista varoistaan haavoittuneita,
jotka ovat heikkoina jääneet virumaan, ja hankkii heille mukavat
paarit. Jo ennenkin minulla oli ollut tilaisuus seurata tämän
saksalaisen miehen syvää ihmisyyttä. Tämän vuoden maaliskuussa ajan St.
Quentinissa hänen rinnallaan pitkin vihollisvankien kolonnaa, jota
hänen vakava silmänsä tarkastelee ilmaisten syviä mietteitä. Näiden
kolonnain päässä hän käskee pysähtyä ja lausuu sinne kootuille
vihollisupseereille tunnustuksensa heidän joukkojensa uljaasta
ryhdikkyydestä, lohduttaen heitä sillä, että kovin kohtalo, vankeus,
usein tulee sen osaksi, joka on uljaimmin pysynyt paikoillaan. Näillä
sanoilla näyttää olevan suuri vaikutus. Suurin ehkä erääseen nuoreen,
pitkäkasvuiseen upseeriin, joka tähän asti on kuin häveten painanut
päänsä alaspäin. Nyt oikeni solakka vartalo kuin nuori kuusi lumitaakan
alta päästyään ja hänen kiitollinen katseensa tapasi -- keisarini
katseen.

Laajentaaksemme saavutuksiamme olimme taistelujen kestäessä
venyttäneet Marneen asti ulottuvan rintamakaaremme oikeata siipeä
länteen aina Oiseen asti. Tämä hyökkäys onnistui vain osittain.
Montdidier'n--Noyonin linjalta heinäkuun 9:ntenä Compiègnen suunnalla
aloittamamme hyökkäysliike pääsi tunkeutumaan vain puolimatkaan tähän
kaupunkiin päin. Yrityksemme Villers-Cotterets'n suunnalla ei myöskään
vienyt merkittäviin tuloksiin. Tulimme siihen vakaumukseen, että meillä
Compiègnen--Villers-Cotterets'n tienoilla oli vastassamme vihollisen
päävoimat, joita murtamaan meidän voimamme olivat liian vähäiset.

Antaakseni yhteenvedon tahtoisin lopettaa huomautukseni
Soissonsin--Reimsin kamppailusta sillä, että taistelut olivat vieneet
meidät paljon kauemmaksi kuin alkuaan oli tarkoituksemme. Täälläkin
olivat odottamattomat voitot nostattaneet uusia toiveita ja päämääriä.
Se, ettei näitä lopulta täysin saavutettu, johtui yritykseen
sijoitettujen voimien vähittäisestä uupumisesta. Ei kuitenkaan
soveltunut yleisiin aikeisiimme, että olisimme panneet Marnen seutujen
sotaliikkeisiin vielä useampia divisionia. Katseemme tarkkasivat
alinomaa Flanderia.



Katsaus taakse- ja eteenpäin kesäkuun lopussa 1918.


Se, mitä olimme saavuttaneet näissä kolmessa suuressa kamppailussa,
saattoi sotilaalliselta kannalta katsoen varjoon kaiken, mitä syksyn
1915 jälkeen oli suoritettu lännessä hyökkäysliikkeiden alalla.
Aluevoitot, saalismäärät, vihollisen veriset tappiot kertoivat selvin
sanoin saksalaisten voittojen suuruudesta. Olimme järkyttäneet
vihollisen vastarintaa ja sen kaikkia liitoksia aina perustuksia
myöten. Joukkomme olivat osoittaneet täysin vastaavansa niille
asettamiamme suuria vaatimuksia. Viikkokausia kestäneissä
hyökkäystaisteluissa saksalainen sotilas oli osoittanut, ettei vanha
henki ollut tukehtunut vuosikausien puolustusottelussa, vaan että se
"eteenpäin!" sanan kaikuessa kohosi v:n 1914:n sielullisen nousun
korkeimmille huipuille. Jalkaväkemme valtava myrskyvoima oli
vaikuttanut vastustajiimmekin: "What an admirable and gallant
infanterie you have" lausui eräälle yleisesikuntaupseerilleni muuan
vihollisupseeri. Mitä läheisimmässä yhteistyössä tämän jalkaväen kanssa
olivat olleet sen sisar-aselajit kaikissa otteluissa, missä kuumimmin
taisteltiin. Kaikessa vallitsi mahtava yhtenäisyydenhenki, se oli
koskettanut jokaista aina takimmaisen kuormavankkurin viimeiseen
mieheen asti. Kuinka he olivatkaan kaikki pyrkineet eteenpäin ollakseen
osallisina, saadakseen toimia ja tuntea kukin puolestaan, kun tuo
suuri tapahtui! Miten usein puhkesikaan ilmoille riemuisa ilo,
nostattava laulu, ääneen lausuttu kiitollinen rukous. Minäkin olin
taistelukentillä uudelleen nauttinut tuosta hengestä, joka oli kuin
tuulahdus kauan sitten menneiltä nuoruuteni sotilasajoilta. Välillä oli
ihmisikä, mutta muuttumatonna oli ihmissydän, saksalaisen sotilaan
henki. Niin olivat puhuneet ja laulaneet uljaat poikamme vanhoine
sinisine asetakkeineen Königgrätzin ja Sedanin leiritulilla kuin nyt
harmaat kenttämiehet puhuivat ja lauloivat suurissa taisteluissa
olemassaolon ja isänmaan, keisarin ja valtakunnan puolesta. Mutta se,
mitä jo oli saatu aikaan, ei ollut osunut vihollisen poliittisen ja
sotilaallisen elämän ydinkohtaan. Vastustajassa ei huomannut
minkäänlaisia myöntyväisyyden oireita. Ulkonaisesti katsoen jokainen
tappio näytti päinvastoin vain vahvistavan vihollisen hävityshalua.
Tätä vaikutelmaa ei myöskään heikontanut se, että vähän väliä
vihollisten leiristä kuului ääniä, jotka neuvoivat kohtuullisuuteen.
Diktaattorimainen paino meille vihamielisen valtiorakennuksen taholla
ei yleisesti katsoen ollut heikentynyt missään. Kuin rautapihdeillä se
piti koossa kansojen tahtoa ja voimia ja teki enemmän tai vähemmän
ilmeisin voimakeinoin tehottomaksi kaikki ne, jotka uskalsivat ajatella
toisin kuin nykyiset tyrannimaiset vallanpitäjät. Näiden voimien
toiminnassa oli mielestäni jotain hyvin vaikuttavaa. Omat toiveensa ja
vakuuttelunsa he rakensivat meidän voimamme herpautumiselle. Heidän
käsityksensä mukaan tämän täytyi piankin kulua loppuun. Nälkä
kotimaassa Saksassa, taistelut rintamalla, propagandan myrkky,
lahjomisrahat, lentolehdet, sisäiset valtiolliset taistelut eivät
olleet tähän mennessä kyenneet kukistamaan meitä. Nyt rupesi
vaikuttamaan uusi voimatekijä, Amerikan apu. Me olimme Château-Thierryn
luona tulleet tuntemaan Amerikan ensimmäiset koulutetut joukot. Ne
marssivat nyt meitä vastaan, vielä tottumattomien tavoin, mutta
voimakkaan tahdon johtamina. Ne vaikuttivat meidän heikkoihin
joukkoihimme yllättävästi ylivoimaisen lukumääränsä vuoksi.

Amerikan astuminen taistelutantereelle oli viimeinkin täyttänyt
ranskalaisten ja englantilaisten pitkäaikaiset toiveet. Oliko ihme,
että vihollispuolen valtiomiehet entistä vähemmän ajattelivat
rauhallista sovintoa meidän kanssamme? Heidän tahollaan oli jo kauan
sitten päätetty tuhota meidän valtiollinen ja taloudellinen
olemassaolomme, vaikka tämä tarkoitus kätkettiinkin kuluneiden,
lempeiden sofististen puheenparsien vaippaan. He käyttivät tuollaisia
fraaseja vain milloin propagandatarkoitukset niin vaativat, olipa
sitten koetettava tehdä omien kansojen kannettavaksi asetettu verivero
siedettäväksi tai heikonnettava meidän kansamme taisteluhalua. Niinpä
ei ollut sodan loppuminen näkyvissämme.

Kesäkuun keskivaiheilla yleinen sotatilanne oli neliliitolle
käynyt oleellisesti huonommaksi. Lupaavasta alustaan huolimatta
Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa vastaan oli epäonnistunut. Vaikkakaan
sikäläisen vastustajamme voimat eivät riittäneet hankkimaan
heikäläisille suurempia etuja tämän Itävalta-Unkarin yrityksen
myttyynmenemisestä, johtui hyökkäyksen karilleajosta kuitenkin
seurauksia, jotka olivat tuhoisampia kuin jos koko hyökkäys olisi
jäänyt tekemättä. Liittolaisemme vahinko oli meillekin onnettomuus.
Vastustaja tiesi aivan yhtä hyvin kuin mekin, että Itävalta-Unkari oli
tällä hyökkäyksellään heittänyt sodan vaakaan viimeiset punnuksensa.
Tästä lähtien Tonavan monarkia lakkasi olemasta vaarana Italialle.
Pidin ehdottoman varmana, että Italia ei enää voisi vastustaa
liittolaistensa vaatimuksia, vaan sekin puolestaan viskaisi voimansa
ratkaisevalle lännen sotanäyttämölle, ei vain osoittaakseen poliittisen
rintaman yhtenäisyyttä, vaan myöskin ollakseen huomattavana tekijänä
myöhemmissä taisteluissa. Jottei tämä taakka joutuisi yksin meidän
kannettavaksemme oli meidän koetettava saada itävalta-unkarilaisia
divisionia länsirintamallemme. Se oli silmämääränämme, kun nyt pyysimme
pikaista apua Itävalta-Unkarilta. Suurtakaan tehoa emme tosin voineet
odottaa tältä avulta. Koko neliliiton kohtalon ratkaisu riippui nyt
enemmän kuin konsanaan Saksan voimasta.

Kysymys oli siis siitä, olisiko tämä niin riittävä, että sota
voitaisiin saada voitokkaaseen loppuun. Olen ylempänä puhunut
joukkojemme loistavista suorituksista; vastatakseni tähän kysymykseen
käännyn nyt toisiin, vakavampiin puoliin asiassa.

Kaikesta sotilaihimme kohdistuvasta rakkaudesta ja tunnustuksesta
huolimatta emme saattaneet sulkea silmiämme pitkän sodan kuluessa
armeijamme liitoksiin syntyneiltä puutteilta. Hyvin ankarasti oli
suurissa hyökkäystaisteluissamme tuntunut pitempiaikaisen koulutuksen
saaneiden alempiluokkaisten johtajien riittävän lukumäärän puute.
Taistelukuri oli vähitellen höltynyt yhä enemmän. Oli itsestään
ymmärrettävää, että sotilas, päästessään käsiksi vihollisen varastojen
rikkauksiin, ei voi kestää kauan kaivattujen elin- ja nautintoaineiden
houkutusta. Mutta sotilaita olisi pitänyt estää antautumasta näihin
nautintoihin sopimattomalla ajalla ja siten lyömästä laimin
velvollisuuksiaan. Lukuunottamatta tällaisen käsityksen höllentävää
vaikutusta joukkojen henkeen siihen sisältyi myös vaara, että meille
suotuisat taistelutilanteet menivät käyttämättä ohi vaihtuen
tuontuostakin päinvastaisiksi.

Taistelut olivat iskeneet ankaria, täyttymättömiä aukkoja riveihimme.
Monet jalkaväkirykmentit oli aivan uudelleen ryhmitettävä.
Rakennuskivet eivät yleensä olleet siveellisesti entisten ainesten
tasalla. Kotimaan olojen varjopuolet kuvastuivat useissa suhteissa
siitä mielialasta, joka vallitsi sodan kuluessa saapuneessa
täytemiehistössä.

Sotaisen menestyksemme vaikutuksesta oli kylläkin mieliala kotimaassa
laajoissa piireissä mahtavasti noussut. Tietoja taistelukentältä
seurattiin suurella jännityksellä ja odotettiin raskaan kamppailun
pikaista onnellista päättymistä. Nälkä, uhraukset ja huolet eivät
näyttäneet menneen hukkaan, ja paljon voitiin unohtaa, paljon kärsiä
miehekkäästi edelleen, kun vain äärettömän kärsimyksen onnellinen loppu
pysyi saavutettavan lähellä. Niin tekivät armeijan voitot useinkin sen,
mikä valtiolliselta johdolta jäi tekemättä. Mutta Saksan kansassa oli
epäisänmaallisuuteen vaipuneita aineksia, jotka olivat itsekkyyden ja
omanvoitonpyynnin turmeleman valtiollisen ajatussuunnan läpitunkemia,
joiden hermot olivat niin ärtyneet ja joissa siveellinen turmelus oli
niin pitkällä, että he pitivät vihollisen voittoa isänmaansa onnena ja
rauhana, jotka etsivät ja luulivat löytävänsä hyvää yksistään
vihollisen, pahaa taas yhtä ehdottomasti vain omassa leirissä, ja nämä
ainekset olivat sen mädännyksen lähtökohtana, joka oli pilaava koko
kansamme ruumiin. Trotski ei tosiaan näyttänyt puhuneen kuuroille
korville Brest-Litovskissa. Hänen valtiolliset harhaoppinsa tunkivat
rajapatsaittemme yli tavaten mitä erilaisimmista syistä lukuisia
kannattajia kaikissa ammattiluokissa. Vihollisen kiihoitustyö jatkoi
vaikutustaan julkisesti ja salaa. Se tunkeutui joko vahvempana tai
heikompana kaikille elämämme aloille.

Niinpä näytti vastustusvoiman katoaminen kansastamme ja armeijastamme
yhtyvän vihollisen tuhoamishaluun meidän häviöksemme. Menestys sodassa
näytti olevan ainoana pelastuksena tästä tukalasta asemasta. En
ainoastaan lujasti tahtonut vaan myöskin varmasti toivoin meidän
pääsevän sen avulla onnelliseen päätökseen. Sellaisen menestyksen
edellytyksenä oli, ettemme kadottaneet otettamme, että pysyimme
hyökkäävällä kannalla. Me jouduimme heti vasaran alle, jos itse
päästimme sen kädestämme. Me saatoimme taistella loppuun, jos vain
kotimaa yhä antoi meille ne siveelliset ja ruumiilliset voimat, joita
sillä vielä oli, jos se ei vain menettänyt uskoaan ja luottamustaan
lopulliseen voittoomme, ja jos liittolaiset eivät pettäneet.

Näin ajatellen ja tuntien ryhdyin jatkamaan tähänastista
yleissuunnitelmaamme.



HYÖKKÄYS EPÄONNISTUU.



Reimsin taistelun suunnitelma.


Asema Marnen mutkassa teki kesäkuun taistelujen päätyttyä
epätäydellisen, lopettamattoman työn vaikutuksen. Ajan oloon emme
voineet jäädä niihin asemiin, joissa nyt olimme olleet kesäkuun
keskivaiheilta asti. Tarpeiden kuljetus tähän valtavaan puoliympyrään
oli sangen puutteellista. Se oli riittävä vain suhteellisen
hiljaisuuden vallitessa, mutta uhkasi käydä arveluttavaksi, jos
pitkäaikainen suurkamppailu puhkeaisi. Meillä oli käytettävissämme vain
yksi, sekin varsin vähän käyttökelpoinen rautatielinja, jonka piti
kuljettaa tarpeet suurille sotilasmäärillemme tällä joukkojen määrään
katsoen sangen ahtaalla alueella. Ulkoneva kaari lisäksi suorastaan
ärsytti vihollista ryhtymään hyökkäämään joka puolelta. Muonitusolot ja
taktillinen tilanne olivat täydelleen autettavissa vain siten, että
saisimme Reimsin käsiimme. Se ei ollut meille onnistunut touko- ja
kesäkuun taisteluissa. Olimme silloin siirtäneet päävoimamme etupäässä
länteen päin. Reimsin valloitus oli nyt suoritettava erikoisella
sotaliikkeellä. Mutta tilanteen vaatima taistelu soveltui myöskin
meidän kokonaissuunnitelmiimme.

Aikaisemmin olen jo tehostanut sitä, että Lysin taistelun keskeytymisen
jälkeen tuli päämääräksemme vielä kerran antaa englantilaisille
Flanderissa ratkaiseva isku. Soissonsin luona suoritetulla
hyökkäyksellämme oli juuri koetettu edistää tätä tarkoitusta, tahdoimme
sillä saada vihollisen ylimmän johdon vetämään ranskalaiset tuet taas
pois Flanderissa olevilta englantilaisilta.

Sillä välin oli jatkettu uuden Flanderin taistelun valmisteluja.
Töitten kestäessä tulevilla hyökkäysrintamillamme saivat sen
suoritukseen määrätyt divisionamme olla Belgiaan ja Pohjois-Ranskaan
majoitettuina virkistymässä ja harjoittautumassa.

Englantilaisten taholta en toistaiseksi pelännyt mitään
vastahyökkäystoimenpiteitä. Vaikka englantilaisten armeijan pääosalla
olikin nyt ollut aikaa kuukausimääriä korjata pahasti vioittunutta
taistelutehoaan, ei kuitenkaan meidän uhkaavien Flanderin-asemiemme
vuoksi ollut todennäköistä, että englantilainen siirtyisi
hyökkäyskannalle.

Tähänastisten kokemustemme perusteella uskoin meidän selviytyvän
englantilaisten Flanderissa olevista päävoimista, jos vain
saisimme kyllin kauan pidetyksi ranskalaiset poissa sikäläisiltä
taistelukentiltä. Reimsin luona tapahtuneen hyökkäyksemme uudistamisen
oli siis määrä nytkin edistää suurempia, laajakantoisempia
päämääriämme, nimittäin ratkaisevaa taistelua Englannin sotajoukon
pääosia vastaan. Tilanne länsirintamalla heinäkuun alussa oli
suunnilleen seuraava: kenraali Fochin reservien pääosat olivat
Compiègnen--Villers-Cotterets'n suunnalla. Ne olivat siellä
strateegisesti sangen suotuisassa asemassa. Toisaalta ne olivat
valmiina vastustamaan meidän hyökkäystämme, jos sitä jatkettaisiin
molempiin äsken mainittuihin kaupunkeihin päin, toisaalta ne saatettiin
erinomaisen rautatieyhteyden vuoksi nopeasti ja helposti siirtää mille
ranskalaisen tai englantilaisen rintaman osalle tahansa. Minusta ei
näyttänyt otaksuttavalta, että Foch ryhtyisi suureen hyökkäykseen ennen
amerikkalaisten apujoukkojen tuloa, elleivät erikoisen suotuisat tai
pakottavat asianhaarat aiheuttaisi sellaista hyökkäysliikettä.

Marnen eteläpuolella ei ollut nähtävästi mitään varsin vahvoja
vihollisjoukkoja. Reimsin luona ja sen eteläpuolella olevassa
vuoriseudussa oli sitävastoin varmasti vahvoja vihollisten
taistelujoukkoja, joihin kuului paitsi ranskalaisia myöskin
englantilaisia ja italialaisia. Muilla Ranskan rintamilla eivät
olosuhteet olleet oleellisesti muuttuneet kevätrynnistystemme ajoilta.
Asemajoukkoja ja uupuneita divisionia oli tuontuostakin vaihdettu,
mutta kokonaisuuteen ei se ollut näillä rintamilla vaikuttanut.

Amerikan avun saapumisesta ei ollut tullut yksityiskohtaisia tietoja.
Ilmeistä oli kuitenkin, että Ranskaan nyttemmin tulvi yhtämittaa
amerikkalaisia joukkoja. Sukellusveneemme eivät kyenneet estämään tai
heikontamaan tätä liikettä, yhtä vähän kuin niiden tähänastinen
toiminta oli riittänyt vähentämään vastustajan tonnistoa niin
tuntuvasti, ettei sellainen kuljetus olisi yleensä tullut kysymykseen.
Kun nopean, tehokkaan sotilaallisen avun saanti oli nyt Ranskalle ja
Englannille ehdottomasti välttämätöntä, jätti vastustaja maittensa
elintarpeiden tuonnin ja talouselämän tarpeet kokonaan taka-alalle.
Meidän oli koetettava selviytyä kaikesta tästä huolimatta.

Jos nyt liitimme Reimsin luona aikomamme hyökkäyksen likeisesti
Flanderin sotatoimien suunnitelmiimme, oli ratkaiseva kysymys,
millaiset mittasuhteet oli annettava tai voitiin antaa Reimsin
taisteluille. Alkuaan oli tarkoituksemme tyytyä vain itse kaupungin
valtaukseen. Jos taas tahtoi saada Reimsin, oli ensin päästävä Epernayn
ja Reimsin välillä olevan ylänköseudun herraksi. Tämän ylängön
valtaaminen oli siis hyökkäyksemme ydinkohta. Helpottaaksemme
sikäläisiä sotaliikkeitämme, siis ehkäistäksemme vihollista
mahdollisesti hyökkäämästä sivustojemme kimppuun Marnen etelärannalta
käsin, oli meidän työnnettävä vahvoja voimia Dormansin kahden puolen
Marnen etelärannalle ja näidenkin joukkojen tuli sieltä edetä
Epernay'ta kohti. Kulku joen yli taisteluvalmiin vastustajan silmien
edessä oli tosin rohkea yritys. Kun kuitenkin otimme huomioon entiset
yhä uudistuneet kokemuksemme kulusta jokien ja virtojen yli, emme
pitäneet yritystä liian arveluttavana. Ylimenopaikan valtaaminen ei
ollut päävaikeus, siksi muodostui taistelujen jatkaminen tämän esteen
yli päästyä. Jäljestä kuljetettava tykistö ja kaikki elin- ja
ampumatarpeet ryntäysjoukoille oli vietävä sotasiltoja myöten, jotka
tietenkin tarjosivat mainioita tähtäysmaaleja vihollisen
kauaskantaville tykeille ja lentohyökkäyksille.

Ensimmäisten suunnitelmiemme mukaan oli taistelu rajoittuva vain
Reimsin valtaamiseen, mutta monien neuvottelujen kuluessa sen alaa
laajennettiin itäänpäin kauas Champagneen asti. Tämä johtui toisaalta
tarkoituksestamme eristää Reims kaakostakin päin, toisaalta
luulimme kokemustemme nojalla voivamme ulottaa hyökkäyksemme aina
Chalons-sur-Marneen asti. Jos yritys näin laajassa muodossa onnistuisi,
olisi tiedossa suuri vanki- ja elintarvesaalis. Tosin olimme samalla
selvillä siitä, että levittämällä joukkomme laajalle alalle
heikontaisimme voimiamme ratkaisevissa kohdin, mikä saattoi olla
vaarallista.

Meille oli tietysti mitä tärkeintä, että sotaliikkeemme alkoi niin pian
kuin mahdollista. Amerikasta saapuvan avun vuoksi ei viivytys suinkaan
ollut meidän etujemme mukaista. Aivan erityisenä tehtävänämme eikä
suinkaan helpoimpana ratkaistavanamme oli siis oikein arvioida
välttämättömien valmistelujen ja yleisen sotatilanteen suhde.
Joskin yleistilanne vaati kiirehtimään mahdollisimman paljon, emme
saaneet unohtaa, miten vaikeata oli aina uudistaa joukkoja uusia
taistelutehtäviä varten, puhumattakaan ollenkaan taktillisista
valmisteluista, kuten kaikkien taisteluvälineitten kuljettamisesta ja
siirtämisestä hyökkäyskohdille. Täten saatoimme kysymyksessä olevassa
tapauksessa määrätä taistelun alkavaksi vasta heinäkuun 15:ntenä.



Taistelu Reimsin luona.


Päivän valjetessa heinäkuun 15:ntenä alkoi tuhatääninen tykistömme
soittaa taistelulauluaan uudella hyökkäysrintamalla. Heti syntyy elämää
Marnella meikäläisten puolella. Vihollisen vastatuli ei alussa ole
erikoisen vilkas, mutta käy vähitellen pontevammaksi. Emme olleet
huomanneet mitään oireita vihollisrintaman vahvistamisesta tai
erikoisia torjuntatoimenpiteitä. Meidän jalkaväkemme onnistuukin päästä
Marnen etelärannalle. Vihollisen konekivääripesät raivataan,
kukkuloille molemmin puolin jokea noustaan, tykkejä vallataan. Tieto
näistä ensimmäisistä tapauksista saapuu meille Avesnesiin hyvin
aikaisin. Se tietenkin hellittää ymmärrettävää jännitystä ja vahvistaa
toivoamme.

Kuten Marnella syttyy taistelun palo laajalti Reimsin ympäristöllä,
suuntautumatta kuitenkaan tätä kaupunkia ja sen lähintä ympäristöä
vastaan. Onhan tarkoituksena saada kaupunki kukistetuksi siten, että
yhteys kummaltakin puolen leikataan poikki. Champagnessa aina
Argonneille asti murskaavat tykistömme ja miinanheittäjämme vihollisen
etumaisen puolustuslinjan. Ensimmäisten linjojen takana on entisten
taistelujen ajoilta vielä laaja ampumahautasikermä. Ei kukaan voi antaa
tietoa siitä, onko niissä miehistöä ja missä osissa. Ainakin on
vihollisilla niissä lukemattomia tukikohtia eikä tarvita erikoista
työtä, ennenkuin nämä ovat taas puolustuskunnossa ja suovat uusia
puolustusmahdollisuuksia. Toisaalta vihollinen näyttää täällä
Champagnessa, mikäli ensi vaikutelmista voi päättää, olevan vähimmin
valmistautunut tekemään vastarintaa. Sen tykistö ei vastaa kovin
voimakkaasti, se on ilmeisesti hyvin vähän keskitetty ja sitäpaitsi
ryhmitetty huomattavan kauas taapäin.

Keskitettyämme raskaan tykistömme tulen vihollistemme ensimmäisiin
asemiin alkaa, kuten tähänastisissakin hyökkäystaisteluissa, tämä
kasautunut ukkospilvi tuhoatuottavan kulkunsa yli puolustautuvan
vihollisen. Jalkaväkemme seuraa sitä. Melkein vastarinnatta saamme
rynnäköllä vallatuksi vihollisen ensimmäiset asemat pitkin linjaa,
sitten aiomme jatkaa hyökkäystä. Mutta kun tulijyrämme siirtyvät
seuraavilta pommituskohteilta eteenpäin jättääkseen ne jalkaväkemme
haltuun, vihollinen nousee äkkiarvaamatta kiivaaseen vastarintaan.
Vihollinen alkaa nostaa tykkitulensa äärimmilleen. Joukkomme yrittävät
kaikesta huolimatta päästä eteenpäin. Turhaan! Liikkuvat patterimme
vedetään esiin. Niitä tuodaan tykki kerrallaan, miehet vetävät niitä,
sillä kuoppaisella taistelukentällä hevosia ei juuri voi käyttää.
Tuskin on tykit saatu paikoilleen, kun ne jo ovat murskana maassa.
Vastustaja on ilmeisesti sijoittanut puolustuksensa päävoiman vasta
toisiin taisteluasemiinsa. Mitä tehokkain valmistava tulemme on
pommittanut melkein hyödyttömästi. Vihollinen on järjestänyt ja pannut
toimeen uuden puolustusmenetelmän tykistömme hävittävän voimatehon
vuoksi, ja saa kiittää tästä kaikesta saksalaista ilmiantajaa, kuten
vastustaja itse myöhemmin riemuiten julistaa koko maailmalle.

Champagnessa pysyvät taistelusuhteet ensimmäisen päivän iltaan asti
muuttumattomina.

Suotuisimmin sujuvat taistelumme Reimsin lounaispuolella ja Marnen
molemmin puolin. Joen eteläpuolella jalkaväkemme tunkeutuu lähes tunnin
matkan verran eteenpäin, päävoima pitkin jokea Epernay'hen päin. Kolmas
osa matkasta sinne saadaan iltaan mennessä kuljetuksi mitä kiivaimpia
taisteluja kestäen. Joen pohjoispuolella hyökkäyksemme niinikään
menestyy. Mahtavampana kuin Chemin des Damesin kalkkiseinämät kohoaa
täällä Reimsin vuoriseutu, syvien kuilujen uurtamat kukkulat, joiden
loivankuperat laet suurelta osalta kasvavat tiheätä metsää. Koko seutu
on mitä otollisinta sitkeän vastarinnan tekoon, sillä se vaikeuttaa
suunnattomasti hyökkääjän tykistövoiman keskittämistä määrättyihin
kohteisiin. Siitä huolimatta jalkaväkemme tunkeutuu eteenpäin. Se
kohtaa tällöin ensi kerran länsirintamalla italialaisia joukkoja,
joiden innostus taisteluun Ranskan kamaralla ei näytä kovinkaan
suurelta.

Heinäkuun 15:nnen iltaan mennessä olemme vallanneet koko
hyökkäysrintamalla saaliiksemme noin 50 tykkiä. 14,000 vankia
ilmoitetaan otetun. Tulos ei tosin vastaa parhaita toiveitamme, mutta
odotamme sen seuraavana päivänä paranevan.

Heinäkuun 16:nnen aamupäivä hupenee Champagnessa joukkojemme pääsemättä
huomattavasti eteenpäin. Edessämme on vaikea kysymys, lopettaako
taistelu tähän vaiko yrittää päästä ratkaisuun näilläkin suhteellisen
ohuesti jäsennellyillä hyökkäysvoimilla. On vaara, että nämä menehtyvät
tarpeettomasti veriinsä, tai että ne kärsivät suotuisassakin
tapauksessa niin raskaita vaurioita, että tuskin enää kykenevät
käyttämään kunnollisesti hyödykseen saavuttamiaan etuja. Päämäärämme
Chalons siis siirtyy epävarmaan etäisyyteen. Näistä syistä puollan
siirtymistä puolustuskannalle tällä kohden. Sitä vastoin jatketaan
hyökkäyksiämme Marnen eteläpuolella ja Reimsin vuorimaassa. Mutta
toisella puolen joen on meidän pakko päivän mittaan yhä pontevammin
ryhtyä puolustautumiseen. Vihollinen työntää vastaamme vahvoja
hyökkäysvoimia. Epernayn suunnalla joen molemmin puolin pääsemme vielä
etenemään. Illalla olemme noin puolimatkassa kaupunkiin, 10 km:n päässä
siitä. Vuoriseudussa lähenemme yhä likemmäksi Epernayn--Reimsin tietä
huolimatta vihollisen vimmatuista vastaiskuista. Reimsin kohtalo
näyttää olevan kuin säikeen varassa. Vaikka hyökkäysliikettä muuten jo
täytyisikin pitää epäonnistuneena, on ainakin Reims otettava. Kaupunki
on meille huomattava sotilaallinen arvo, joka palkitsee uhraukset, sen
valloitus vaikuttaa vastustajaan kenties syvästikin.

Heinäkuun 17:ntenä vaikenee taistelu Champagnessa. Marnen eteläpuolella
alkavat olosuhteet käydä yhä epäedullisemmiksi meille. Pidämme
tosin hallussamme valloittamamme alan vihollisen kiukkuisista
vastahyökkäyksistä huolimatta, mutta asemamme ovat niin lähellä jokea,
ovat siis niin ohuet, että voi käydä hyvin kohtalokkaaksi, jos on
vähänkin peräydyttävä. Lisäksi käyvät vielä Marnen yli vievät
sotasillat yhä vaaranalaisemmiksi vihollisen tykistön kaukotulen ja
ranskalaisten lentäjien pommien vuoksi. Meidän on siis taas palattava
pohjoiseen, koska emme enää kykene etenemään etelään käsin. Annan siis
käskyn joukkojen siirtämisestä Marnen pohjoisrannalle takaisin, niin
vaikeata kuin se onkin minulle. Yöllä heinäkuun 21:stä vastaan tulee
tämän liikkeen olla suoritettuna.

Vuoriseudussa alkavat mitä vimmaisimmat vihollisen hyökkäykset
heinäkuun 17:ntenä. Ne torjutaan. Mutta ei meidänkään taholtamme ole
toistaiseksi ajattelemista eteenpäin. Sellainen toimenpide vaatii
uusia, perinpohjaisia valmisteluja.

Kaikesta saavuttamastamme jää siis jäljelle varsin vähän. Yritys
näyttää ajautuneen karille eikä siis tuota positiivisia tuloksia, mitä
tulee Ranskan rintamaan. Mutta se voi silti kenties hyödyttää
hyökkäystä Flanderin rintamalla. Jos kaikista päämääristämme saavutamme
edes sen, että saamme ranskalaisten voimat pysymään erillään
englantilaisten puolustuslinjoilta, eivät taistelumme ole olleet
turhat.

Tähän suuntaan käyvät ajatuksemme ja siksi kenraali Ludendorff lähtee
heinäkuun 17:nnen illalla kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän luo
lähemmin keskustelemaan hyökkäyksen aloittamisesta englantilaisten
pohjoissivustaa vastaan.

Reimsin luona tehtävän hyökkäyksen toimeenpano edellytti, että Marneen
asti ulottuvan rintamamutkamme länteen työntyvä osa Soissonsin ja
Château-Thierryn välillä voidaan säilyttää. Oli arvattavissa,
että hyökkäyksemme aiheuttaisi vastatoimenpiteen Compiègnen ja
Villers-Cotterets'n luo koottujen ranskalaisten voimien taholta. Jos
Foch kykeni hiukankaan aktiiviseen toimintaan, täytyi hänen siirtyä
tähänastisesta passiivisesta asenteestaan, heti kun hyökkäyksemme alkoi
lähetä Marnen toista puolta ja Reimsiä. Olen jo maininnut, että
ranskalaisten johto oli saanut suunnitelmamme jo varhain tietoonsa,
joten sillä oli tarpeeksi aikaa ryhtyä vastatoimenpiteisiinsä. Aisnen
ja Marnen välillä olevien joukkojemme tehtävänä oli nyt vastustaa
ranskalaisten hyökkäystä Villers-Cotterets'n suunnalta ylimalkaan, eikä
se ollutkaan yksinkertainen tehtävä. Olimme sen vuoksi sijoittaneet
varalle eräitä divisionia etumaisissa puolustusasemissa olevien
joukko-osastojen taakse ja luulimme näin voivamme täysin turvallisesti
ryhtyä äsken kuvailtuun suureen hyökkäykseen. Tosin Soissonsin ja
Château-Thierryn välillä olevat joukot eivät olleet kaikki kylliksi
levänneitä, mutta ne olivat edellisissä taisteluissa kunnostautuneet
niin loistavasti, että katsoin niiden täysin pystyvän tähän pelkästään
puolustusluontoiseen tehtävään. Mielestäni oli pääasia, että kaikki
sikäläiset puolustusjoukkomme alati olivat varuillaan vahvan
vihollishyökkäyksen suhteen. Onko tässä suhteessa tapahtunut
laiminlyöntejä Soissonsin--Château-Thienyn rintamalla jää ehkä
ainaiseksi kiistanalaiseksi. Itse puolestani olen myöhempien tietojen
perusteella tullut siihen käsitykseen, että Marnen ja Reimsin
taistelujen alkupuolen suotuisa edistyminen heinäkuun 15:nnestä
17:nteen esti Soissonsin--Château-Thierryn rintaman joukkoja ainakin
paikoin täysin oivaltamasta, miten vakava tilanne oli heidän omien
linjojensa edessä. Sinne kaikuu näinä päivinä hyökkäystaistelumme
tykkien jyske, saadaan kuulla menestystä lupaavasta etenemisestämme yli
Marnen; tiedot voitoista kulkeutuvat, kuten usein, liioiteltuina
tarkistamattomista lähteistä joukkojemme kuultaviin. Kerrotaan Reimsin
valloituksesta, suurista voitoista Champagnessa. Mutta omalla
rintamalla on kolme päivää hiljaista, asiantuntijan mielestä kaamean
hiljaista, pintapuolisen, mielialoihinsa luottavan tarkastelijan
mielestä rauhoittavan hiljaista. Tiedustelua Villers-Cotterets'n
suunnalla, mitä vielä heinäkuun 15:ntenä suoritettiin täysin
valppaasti, ei enää heinäkuun 17:ntenä hoideta huolellisesti.
Ilmoitukset, jotka sotaliikkeen alussa kiitävät tuota pikaa läpi
kaikkien kenttäpuhelinten, takertuvat 3:ntena taistelupäivänä jollekin
väliasemalle. Aseman vakavuuden tunne on näet osittain tylsynyt,
ensimmäinen jännitys on lauennut.

Heinäkuun 18:nnen aamulla lähtivät puolustusasemissa olevat
taistelujoukot viljapellolle elonleikkuuseen. Heidät yllättää äkkiä
paikalle iskevä kiivas granaattituli. -- Tulihyökkäyskö? -- Oma
tykistömme ei vastaa erittäin voimakkaasti, nähtävästi sen vuoksi että
jokseenkin sakea sumu peittää kaiken. Konekiväärien rätinä alkaa kuulua
laajalta alalta ja ilmaisee, että kysymyksessä on pahempikin kuin
tulihyökkäys. Ennenkuin vielä päästään oikein selville tästä, sukeltaa
korkean viljan keskeltä esiin vihollisen panssarivaunuja. Vastustaja on
aloittanut ratkaisevan hyökkäyksen Aisnen ja Marnen välillä. Etumaiset
linjamme on jo paikoittain puhkaistu, suurin vaara näyttää uhkaavan
Ourqin ja Soissonsin välillä.

Sill'aikaa kuin ensimmäisellä puolustuslinjalla murskattujen ja
hajoitettujen joukkojemme viimeiset jäännökset käyvät epätoivoista
taistelua, koettavat niiden selkäpuolella olevat joukot muodostaa uutta
vastarintaa ja pitää puoliaan siksi, että toisen taisteluaallon
divisionat ehtivät saapua vastaiskuun. Monta sankaritekoa tehdään.
Tilapäisesti uudelleen valtaamissaan asemissa varajoukkomme tapaavat
konekivääriasemia, joissa miehistömme makaa veriinsä menehtyneenä
viimeiseen mieheen asti, ympärillään kaatuneita vihollisia rivittäin.
Mutta tällainenkaan sankarius ei voi palauttaa asemaa entiselleen, se
voi vain pelastaa meidät täydellisestä tuhosta. Soissonsin suunnalla ja
sitä etelämpänä vihollinen on tunkeutunut erikoisen syvälle, siis juuri
meidän arimmalla kohdallamme, Marnen rintamakaaren läntisessä
tukipisteessä Aisnen eteläpuolella. Mutta vihollinen painaa täältä
käsin koko puolustusrintamaamme aina Château-Thierry'hin asti. Ja
lisäksi se uhkaa ainoata Marnen kaareen vievää rautatielinjaamme, juuri
siltä kohdalta, missä se Soissonsin eteläpuolella kääntyy Aisnen
laaksosta etelään valtavan puoliympyrämme keskelle.

Asemamme on tämän vuoksi jo ensi hetkestä saakka sangen arveluttava. Se
uhkaa kääntyä suorastaan tuhoisaksi, ellei meidän onnistu samalla
tavoin kuin aikaisemmin palauttaa sitä ennalleen tai ainakin saada sen
kehitystä varmasti ja lujasti pysähtymään tähän. Minusta olisi ollut
sekä toivottavaa että tarkoituksenmukaista, jos murtautuvan vihollisen
kimppuun olisi päästy iskemään pohjoisesta käsin Aisnen yli Soissonsin
luona sivustahyökkäyksellä ja siten murskattu vastustaja. Mutta
rintamaansijoitus olisi tällöin vaatinut liian paljon aikaa, ja niin
minun oli tunnustettava vastasyyt oikeutetuiksi, jotka ennen kaikkea
vaativat hyökkäyksen alaiseksi joutuneitten rintamanosiemme täydellistä
lujittamista, jotta taas pääsisimme vapaan päätöksen herroiksi. Kaikki
joukot joita suinkin on saatavissa, käytetään siis tähän tarkoitukseen.
Sillä ei pula valitettavasti ole voitettu, se on vain lykätty.
Vihollisen uudet murtorynnistykset kärjistävät tilannetta
Marnen mutkassa. Mitä hyödyttää se, että Ourqin eteläpuolella
vihollisen rynnäköt enimmäkseen epäonnistuvat, että eritoten
Château-Thierryn luona amerikkalaisten suurin joukoin suoritetut, mutta
harjaantumattomasti johdetut hyökkäykset musertuvat meidän heikkoihin
linjoihimme. Emme voi emmekä saa ajan oloon sallia näin arveluttavan
tilanteen jatkumista. Se olisi liian uhkarohkeata. Irroitamme siis
vasemman siipemme Château-Thierrystä ja peräydymme toistaiseksi hiukan
itäänpäin, mutta pidämme vielä nojanamme Marnea.

Tämän joen etelärannalta olemme heinäkuun 17:ntenä tekemämme päätöksen
mukaisesti vetäytyneet takaisin juuri oikeaan aikaan raskaitten
taistelujen jälkeen. Joukkojemme mainio ryhti, joka tekee kaikki
ranskalaisten hyökkäykset tehottomaksi, tekee meille mahdolliseksi
onnellisesti kestää aseman vaikeudesta huolimatta. Peräytyminen
onnistuu erinomaisesti, yli odotustemme. Vihollinen ryntää vasta
heinäkuun 21:senä valtavan tykkivalmistelun jälkeen, panssariautot
etunenässä, vahvat kolonnat jäljessä, tyhjentämiimme asemiin. Joukkomme
katselevat tätä näytelmää Marnen pohjoisrannalta.

Sodankäyntiä yhäkin syvässä kaaressamme vaikeuttaa suunnattomasti
vihollisen tulen painostus joka puolelta. Vihollisen tykistö alkaa
ahdistaa arkaa rataosaa Soissonsin itäpuolella. Vihollislentäjäin
pommeja putoilee kuin rakeita sinne yötä päivää. Meidän on pakko
sijoittaa vastasaapuvien lisäjoukkojen järjestely ja taistelussa
uupuneiden vapautus kauas kaaren ulkopuolelle, Laonin tienoille.
Päiväkautisin pikamarssein ne viedään sieltä tappotantereelle. Ne
saapuvat määräpaikkoihinsa usein juuri parhaiksi ottaakseen vakavaksi
kehittyneen taistelun hoitaakseen uupuneilta tovereiltaan, ennenkuin
nämä kokonaan sortuvat.

Sellaisena ei tilanne voi eikä saa jatkua kauan. Taistelu uhkaa
kuluttaa kaikki voimamme. Meidän täytyy siirtyä pois kaarestamme, erota
Marnesta. Päätös on raskas, ei sotilaallisen arvostelun, vaan sotilaan
tunteen kannalta. Millainen riemu syntyykään vihollisleirissä, kun
"Marnen" nimi jo toisen kerran tietää sotaonnen kääntymistä? Miten
hengähtääkään Pariisi, koko Ranska helpotuksesta! Miten vaikuttaakaan
tämä tieto koko maailmaan! Ajateltakoon miten monen sydämen kateus,
viha, toivo seuraa meidän liikkeitämme.

Mutta nyt on sotataidon yksin puhuttava. Sen vaatimus on selvä ja
mutkaton: Pois tästä tilanteesta! Hätäilyyn ei ole mitään syytä. Tosin
kenraali Foch työntää kaikki voimansa joka taholta meidän niskaamme,
mutta vain harvoin hänen enää onnistuu murtautua syvemmälle.
Siis voimme peräytyä askel askeleelta. Voimme viedä mukanamme
kallisarvoiset sotatarpeemme, peräytyä hyvässä järjestyksessä uusiin
puolustuslinjoihin, joita itse luonto tarjoo meille. Aisnen ja Veslen
rintamanosilla. Tämä liike suoritetaan elokuun ensimmäisinä päivinä. Se
on oikea päällystön ja joukkojen mestarityö.

Meitä ei karkoittanut Marnen kaaresta vihollisen suoranainen asevoima,
vaan sikäläisen asemamme mahdottomuus, joka johtui siitä, että oli
äärimmäisen vaikeata ylläpitää kolmella taholla taistelevien joukkojen
selkäyhteyttä. Kenraali Foch oli selvästi oivaltanut tämän vaikeuden.
Hänen silmiinsä kangasti korkea päämäärä. Meidän joukkojemme oivallinen
ryhti esti häntä saavuttamasta sitä. Mitä vain ihmisiltä voidaan
vaatia, tehtiin täällä. Ja siksi ei jalkaväellämme, kun se peräytyi
tästä taistelusta, suinkaan ollut tappiolle joutuneen tunne. Sen ylpeä
itsetunto perustui osaksi siihen havaintoon, että missä vastustajalta
puuttui panssarivaunujen suoja tai moraalinen tuki, sen joukot eivät
useinkaan tehneet hyvin tehtäväänsä.

Mistä tankkeja puuttui, siellä olivat vastustajamme ajaneet meitä
vastaan mustia aaltoja, afrikkalaisia ihmisvyöryjä. Voi niitä
puolustusasemia, joihin nämä pääsivät murtautumaan ja tappamaan
turvattomia tai, mikä oli vielä pahempaa, heitä kiduttamaan!
Inhimillinen inho ei suuntaudu syyttävänä itse näitä mustia vastaan,
jotka tekivät tällaisia julmuuksia, vaan niitä vastaan, jotka toivat
sellaisia joukkioita taistelemaan muka kunnian, vapauden ja oikeuden
puolesta Euroopassa. Tuhansittain mustia vietiin teurastettaviksi
taistelukentille.

Tulivatpa englantilaiset, amerikkalaiset, italialaiset, ranskalaiset
tai mitkä heidän apulaiskansansa tahansa meidän jalkaväkeämme vastaan,
kun oli tapeltava mies miestä vastaan, silloin tunsi ja osoitti
meikäläinen sotilas taas olevansa tantereen herra. Oli jo osittain
voitettu henkilökohtaisen avuttomuuden tunne panssarivaunuihin nähden.
Hurjanrohkein yrityksin oli monesti koetettu suoriutua tästä
vastustajasta. Oma tykistö antoi siinä voimakasta tukea. Vaikeimmat
taisteluvaiheet tuotti joukoillemme tälläkin kertaa ranskalaisten
tykistö. Paljaalla kentällä, vailla edes juoksuhautojen suojaa tunti-,
jopa päiväkausia ollen tämän hävitysaseen tehon alaisina jalkaväkemme
rivit repeilivät, sen hermojen kestävyys joutui äärimmäiselle
koetukselle. Vihollisen ryntäysjoukkojen ilmestyminen tuntui usein kuin
pelastukselta tästä turvattomasta murskautumisen tunteesta.

Joukkojemme oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa, ei vain
taisteluissa vaan myös lakkaamattomissa valmisteluissa, marsseissa ja
kieltäymyksissä. Niiden voimainhukka oli suuri, hermojen kulutus vielä
suurempi. Puhuttelin sotilaita, jotka tulivat näistä viimeisistä
taisteluista. Heidän yksinkertaiset ja koruttomat vastauksensa ja
kertomuksensa puhuivat selvemmin kuin kokonaiset kirjat siitä, mitä he
olivat kokeneet ja millainen arvokas siveellinen voima heitä kannatti.
Kuinka olisikaan voinut joutua epätoivoon, kun oli tällaisia
erinomaisia miehiä! He olivat tosin väsyneitä, tarvitsivat ruumiillista
lepoa ja sielullista rauhaa. Meillä oli mitä parhain tahto suoda heille
kumpaakin, mutta oli kyseenalaista, antaisiko vihollinen meille kyllin
aikaa siihen.

Vaikka Marnen rintamakaaren taisteluissa olimmekin välttyneet siltä
tuholta, jota vihollinen oli meille suunnitellut, emme suinkaan saaneet
ummistaa silmiämme tämän taistelun ja peräytymisemme laajakantoisilta
vaikutuksilta.

Sotilaallisesti merkitsi meille enimmin se kohtalokas seikka, että
aloite oli siirtynyt meiltä viholliselle ja ettei meillä toistaiseksi
ollut voimaa taas riistää sitä omiin käsiimme. Meidän oli ollut pakko
vetää tähän taisteluun runsaasti niitä voimia, jotka oli määrätty
Flanderin taisteluihin. Niin meni meiltä mahdollisuus antaa Englannin
armeijalle kauan suunnittelemamme ratkaiseva isku. Vastustajan
sodanjohto vapautui täten uhkaavan rynnistyksemme painosta. Marnen
taistelu oli vapauttanut Englanninkin voimat siitä kahleesta, jossa me
olimme pitäneet niitä kuukausimääriä. Oli odotettavissa, että
vihollisen johto käyttäisi hyväkseen, jos sillä vain oli vapaita voimia
käytettävissään, tätä tilanteenkääntymistä, joka ei voinut siltä jäädä
huomaamatta. Tähän täytyi olla suotuisia mahdollisuuksia, sillä
puolustusrintamamme eivät olleet kaikkialla vahvat eikä niissä voinut
olla täysin taistelukuntoista miehistöä. Sitäpaitsi nämä rintamat
olivat huomattavasti laajentuneet sitten kevään ja käyneet
strateegisesti aremmiksi.

Oli tietenkin otaksuttavaa, että vastustajakin oli kärsinyt vaikeita
vaurioita äskeisissä taisteluissa. 74 vihollisdivisionaa, niistä 60
ranskalaista, oli ollut tulessa heinäkuun 15:nnestä elokuun 4:nteen,
mutta suurin osa englantilaisten voimista oli saanut säästyä
kuukausimääriä. Yhä kestävä amerikkalaisen avun tulva oli sen vuoksi
vastustajalle erikoisen arvokas. Vaikka tämä apu ei sotilaallisessa
suhteessa ollutkaan nykyajan korkeimpien vaatimusten tasalla, merkitsi
nyt, kun meidän joukkomme olivat kärsineet niin paljon, pelkkä
lukumäärän ylivoimaisuuskin enemmän kuin koskaan ennen.

Raskaampi kuin tämä oli ensi vaikutelmain perusteella epäonnistumisemme
vaikutus kotimaahan ja liittolaisiimme. Kuinka monet viime kuukausina
uudelleen eloon heränneet toiveet sortuivatkaan nyt! Kuinka monia
suunnitelmia tuhoutui!

Mutta jos vielä pääsisimme sotilaallisen tilanteen herroiksi, saatoimme
varmasti otaksua myöskin poliittisen tasapainon palautuvan.



VIIDES OSA

YLI VOIMAIN



PUOLUSTUKSEEN SYÖSTYNÄ.



Elokuun 8:s.


Joukkomme olivat asettuneet uusiin asemiinsa Aisneen--Veslen varrella.
Vihollishyökkäyksen viimeiset laineet vyöryilivät meitä vastaan ja
jälleen takaisin; paikoittain taisteluinto tuontuostakin leimahteli.

Monet divisionistamme toimitettiin uupuneina ja virkistystä kaipaavina
suojaan puolustuslinjojemme taa. Myös Avesnesin tienoilla niitä
majaili. Minulla oli tilaisuus nähdä, miten nopeasti meikäläinen
sotilas virkistyy. Jos hän sai parin päivän ajan perusteellisesti
nukkua, jos hänen sallittiin säännöllisesti hoitaa itseään ja levätä,
niin näytti hän myös sielullisesti tuota pikaa toipuvan kaikesta siitä
raskaasta, mitä hän oli saanut kokea. Tosin hän tähän tarvitsi
todellista rauhaa, jota vihollisten granaatit ja pommit eivät
häirinneet, ja mikäli mahdollista myös tuli hänen päästä etäälle
ammuntajylinän kuuluvilta. Mutta miten vähän ja miten harvoin ovatkaan
joukkomme monivuotisissa kamppailuissaan saaneet tällaista rauhaa
osakseen! Sotanäyttämöltä sotanäyttämölle, taistelukentältä toiselle
heiteltyinä ne olivat miltei levähtämättä saaneet olla alinomaisessa
ruumiillisessa ja sielullisessa jännityksessä. Tähän tosiseikkaan
sisältyy mitä valtavin ero meidän sotilaittemme ja kaikkien
vastustajiemme saavutusten välillä.

Marnen polvekkeessa käydyistä taisteluista oli kumiseva ammunta kuni
keskeymätön ankaran ukkosilman jyly tunkeutunut Avesnesiin milloin
kuuluvammin, milloin epäselvemmin. Nyt se oli miltei vaiennut.

Elokuun 8:nnen aamuna tämä rauha äkkiä keskeytyi, lounaasta kumisi
huomattavan voimakas taistelun melske. Ensimmäiset viestit -- ne
saapuivat Peronnen seuduilla olevalta armeijan ylikomennolta -- olivat
sävyltään vakavia. Vihollinen oli valtavin tankkijoukoin tunkeutunut
taistelulinjoihimme molemmin puolin Amiensin--St Quentinin tietä.
Mitään sen tarkempaa ei voitu varmuudella todeta.

Tämä epävarmuus hävisi seuraavien tuntien kuluessa, joskin yhteytemme
monin paikoin oli katkaistu. Ei epäilystäkään, vihollinen oli
tunkeutunut syvälle asemiimme, useita pattereita oli menetetty.
Annoimme määräyksiä, että ne oli vallattava jälleen takaisin ja
pikaisen vastahyökkäyksen avulla asema ylimalkaan palautettava
entiselleen. Me lähetimme upseereja ottamaan selkoa tapahtumista ja
saamaan aikaan täyttä yhdenmukaisuutta oman tahtomme ja eri
komennuspaikkojen määräysten välillä paraikaa järkytyksen alaisena
olevalla rintamalla. Mitä oli tapahtunut?

Englantilaiset olivat mitä sakeimmassa sumussa ryhtyneet voimakkaaseen
tankkihyökkäykseen. Panssarivaunut eivät kulussaan olleet juuri missään
kohdanneet erikoisempia esteitä, ei luonnollisia eikä valitettavasti
myöskään keinotekoisia. Tällä rintamalla oli kaiketi vähän liian paljon
ajateltu hyökkäyksen jatkamista, liian vähän puolustautumista.

Tosin oli hyvin hukanalaista työtä tehdä vallituksia ja rakentaa
esteitä aivan vihollisen silmien edessä. Sillä missä hyvänsä vihollisen
tähystelijät huomasivat jotakin liikettä, vaikkapa vain yksityistenkin
henkilöiden liikehtimistä, sinne he suuntasivat tykistötulensa. Näytti
parhaimmalta pysytellä hiljaa korkean viljan keskellä, tosin
suojattomina vihollisten granaatteja vastaan, mutta myös näkymättömissä
heidän kaukoputkiltaan. Tällä tavoin säästettiin hiljaa maaten
nähtävästi monen henki, mutta oltiin myös vaarassa yhdellä iskulla
menettää vielä enemmän. Ei ainoastaan etulinjoilla työ ollut vähäistä,
takimaisilla se oli miltei vieläkin vähäisempää; vain joitakuita
kaivantopalaisia, hajallisia tukikohtia, oli olemassa. Joukkoja oli
näillä niinkutsutuilla rauhallisilla rintamilla laajoja vallitustöitä
varten vain perin harvassa. Me tarvitsimme joukkojamme toisaalla
suuriin hyökkäystaisteluihin. Tänä elokuun 8:ntena meidän täytyi tehdä
samoin kuin jo niin usein olimme yhtä uhkaavissa tilanteissa tehneet.
Vihollisen alkumenestyshän ei ollut meille mikään outo ilmiö. Me
tunsimme sen jo 1916-17:n ajoilta, Verdunin, Arrasin, Wytschaeten ja
Cambrain päiviltä. Me olimme taas vast'ikään saaneet nähdä sellaista
Soissonsin luona ja päässeet siitä voitolle. Tässä puheenalaisessa
tapauksessa tilanne tosin oli aivan erikoisen vakava. Vihollisen laaja
tankkihyökkäys oli samaan aikaan tunkeutunut hämmästyttävän syvälle.
Panssarivaunut, jotka olivat nopeampikulkuisia kuin tähän asti,
yllättivät divisionaesikunnat näiden suojapaikoissa ja hävittivät
puhelinyhteydet, jotka näistä paikoista johtivat taisteleviin
joukkoihin. Ylempi päällystö joutuu täten eristetyksi; etulinjat jäävät
määräyksiä vaille. Tänä päivänä se on aivan erityisen arveluttavaa, kun
tiheä sumu estää kaiken yleissilmäyksen saannin. Valmiiksi varustetut
tankkien torjuntakanuunat ampuvat tosin niihin suuntiin, joista kuuluu
moottorien sätkytystä ja ketjujen kalinaa, mutta useasti hämmästyttävät
niitä teräshirviöt, jotka yhtäkkiä ilmestyvät aivan toiselta suunnalta.
Hämmentäviä huhuja alkaa levitä pitkin taistelulinjojamme. Väitetään,
että suuret englantilaiset ratsuväkijoukot jo liikkuvat kaukana
etumaisen saksalaisen jalkaväen selkäpuolella. Etujoukoissa ruvetaan
epäröimään, luovutaan asemista, joista äsken vielä oli torjuttu
ankaroita vihollishyökkäyksiä, koetetaan taaksepäin päästä takaisin
menetettyyn yhteyteen. Mielikuvitus loihtii esiin harhakuvia ja näkee
niissä todellisia vaaroja.

Kaikki, mitä nyt tapahtui ja mikä oli koituva meille ensimmäiseksi
suureksi onnettomuudeksi, on tosin inhimillisesti ymmärrettävissä.
Vanha, taisteluissa karaistunut sotilas pysyy sellaisissa tilanteissa
rauhallisena; hän ei kuvittele, hän ajattelee! Mutta nämä vanhat
sotilaat ovat jo häipyvänä vähemmistönä; heidän vaikutuksensa ei
myöskään enää kaikin paikoin ole vallitseva. Toisia vaikutuksia
ilmautuu. Alakuloisuus ja toivottomuus sen johdosta, että sota kaikista
voitoista huolimatta ei sittenkään ota loppuakseen, on turmellut niin
monia meidänkin urheista sotilaistamme. Sotatoimissa vaaroja ja työtä,
kamppailua ja levon puutetta, kotoa valituksia todellisesta, usein myös
luulotellusta hädästä ja puutteesta. Se haurastuttaa vähitellen,
varsinkin jos ei voi uskoa kaiken pian loppuvan. Vihollinen sanoo ja
kirjoittaa lentäjiensä joukoittain alas heittelemissä lentolehdissä,
ettei se oikeastaan meihin nähden tarkoita mitään pahempaa, meidän
tulisi vain olla järkeviä ja kenties myös luopua yhdestä ja toisesta,
mitä olimme valloittaneet. Sitten kääntyisi kaikki nopeasti hyväksi
jälleen. Ja me saisimme elää edelleen rauhassa, kansojen ikuisesti
kestävässä rauhassa. Kotiseudun sisäisestä rauhasta tulisivat sitten
uudet miehet, uudet hallitukset huolehtimaan. Siitäkin koituisi
siunausrikas rauha kaikkien nykyisten taisteluiden jälkeen. Kaikki
kamppailun jatkaminen oli siis tarkoituksetonta: Sellaista luetaan ja
sellaisesta keskustellaan; sotilas arvelee, ettei vihollinen mitenkään
voi kaikkea tuota valehdella, antautuu myrkytettäväksi ja myrkyttää
toisiakin.

Käskyjämme vastahyökkäykseen ei enää tänä elokuun 8:ntena voida
toteuttaa. Puuttuu joukkoja, puuttuu varsinkin tykistöä tällaisen
hyökkäyksen valmistamiseen; sillä murtautumiskohdissa ovat useimmat
patterit menetetyt. Uusia jalkaväki- ja tykistöosastoja täytyy ensin
toimittaa paikalle sekä automobiileilla että rautateitse. Vihollinen
oivaltaa, miten ratkaisevan merkitseviä rautatiet ovat tässä
tilanteessa meille. Kaukaa purkavat sen raskaat ja raskaimmat tykit
tultaan meidän selkäämme. Muutamiin rautatiekohtiin, kuten esimerkiksi
Peronneen, sataa aika ajoin pommeja vihollisen lentokoneista, joita
kaartelee taajemmissa laumoissa kuin koskaan tätä ennen kaupungin ja
rautatieaseman yläpuolella. Mutta joskin vastustaja täten käyttää
hyväkseen vaikeuksia armeijamme selkäpuolella, niin se kaikeksi onneksi
ei myöskään oivalla ensimmäisen taktillisen menestyksensä täyttä
suuruutta. Se ei tänä päivänä tunkeudu Sommeen asti, vaikka meidän
puoleltamme tuskin olisi voitu asettaa mitään mainittavimpia voimia
sitä vastustamaan.

Elokuun 8:nnen kohtalokasta aamupäivää seurasi suhteellisesti
rauhallinen iltapäivä ja vielä rauhallisempi yö. Sen kuluessa vierivät
ensimmäiset vahvistusjoukkomme apuun.

Asemamme on jo niin epäsuotuisa, ettemme voi uskoa alussa vaaditun
vastahyökkäyksen johtavan entisen taistelurintaman palauttamiseen.
Vastaisku olisi tarvinnut pitempää valmistusta ja vahvempia joukkoja
kuin elokuun 9:nnen aamuna saattaa olla käytettävissämme. Sen
vuoksi ei pidä eikä mitenkään saa hätiköidä. Kärsimättömät eivät
taistelurintamalla kuitenkaan katso voivansa odottaa. Siellä arvellaan,
että suotuisa tilaisuus lyödään laimin, ja syöksytään voittamattomiin
vaikeuksiin. Näin menetetään osa juuri saapuneesta kallisarvoisesta
jalkaväkivoimasta paikallisesti rajoitettuihin voitokkaisiin
saavutuksiin, jotka eivät kuitenkaan hyödytä asemaa kokonaisuudessaan.

Elokuun 8:nnen hyökkäys tehtiin englantilaisten oikealta sivustalta.
Etelässä heihin liittyvät ranskalaiset joukot olivat vain vähissä
määrin ottaneet osaa taisteluun. Mutta odotettavissa oli, että
englantilaisten suuri menestys saisi ranskalaisetkin rivit liikkeelle.
Jos ranskalaisten onnistui tunkeutua nopeasti rintamamme läpi
Neslen suunnalla, oli tilanne kauas lounaaseen ulottuvassa
puolustuskaaressamme käyvä kohtalokkaaksi. Me määräämme sen vuoksi
väistyttäväksi siihenastisista etumaisista asemistamme Royesta
lounaaseen ja vetäydymme takaisin tämän kaupungin tienoille.



Elokuun 8:nnen seuraukset ja taistelujemme jatkuminen lännessä syyskuun
loppuun saakka.


Elokuun 8:ntena kärsimämme tappion poliittisista seurauksista en
antautunut minkäänlaisen harhaluulon valtaan. Taisteluitamme heinäkuun
15:nnestä elokuun 4:nteen saatettiin ulkomailla samaten kuin
kotimaassakin katsoa epäonnistuneen, rohkean yrityksen tulokseksi,
jollaista kaikissa sodissa sattuu. Vastoinkäyminen elokuun 8:ntena oli
sitä vastoin kaikkien silmissä seuraus ilmeisestä heikkoudesta. Oli
kokonaan toista, jos hyökkäyksemme ajautui karille tai jos meidät
voitettiin puolustautumistaistelussa. Saalisluvut, joita vastustajamme
nyt saattoivat ilmoittaa maailmalle, puhuivat selvää kieltä. Kotimaan
ja liittolaistemme täytyi sitä tuskallisina kuunnella. Sitä enemmän oli
meidän asiamme pysyä rauhallisina ja tarkastella olosuhteita ilman
itsepetosta, mutta myös ilman liioittelevaa pessimismiä.

Sotilaallinen asema oli tosin käynyt vakavaksi. Taisteluasema
hyökkäyksen alaiseksi joutuneella puolustautumisrintamalla saatettiin
kyllä saattaa entiselleen, menetetyt sotavarustukset jälleen täydentää,
uusia voimia tuoda entisten lisäksi. Sillä ei tappion vaikutusta
kuitenkaan saatu hälvenemään. Oli odotettavissa, että vihollinen
suuren menestyksensä rohkaisemana oli käyvä samanlaisiin
hyökkäyksiin myös toisilla kohdin. Se oli nyt havainnut, että meidän
puolustautumisjärjestelmässämme oli vuoden 1917 järjestelmään
verrattuna monenlaisia puutteita. Ensiksikin teknillisessä suhteessa.
Joukkomme olivat kevään 1918 jälkeen uudelleen vallatuilla linjoilla
yleensä tehneet vain varsin vähän vallituksia. Kuten itäänpäin
Amiensistä olevilla seuduilla niin myöskin muilla rintamanosilla
puhuttiin liian paljon hyökkäyksen jatkamisesta, liian vähän
puolustautumisen välttämättömyydestä. Sen lisäksi oli taisteluryhti
melkoisella osalla joukoistamme ollut ehdottomasti omiaan saamaan
vastustajan vakuutetuksi siitä, että puolustusrintamillamme ei enää
kauttaaltaan ollut tavattavissa vuoden 1917 sitkeätä vastarintaa.
Vihollinen oli lisäksi keväästä lähtien ottanut meistä oppia.
Se oli viimeisissä sotaliikkeissään käyttänyt meitä vastaan samaa
taktiikkaa, jolla me olimme sen useat kerrat perinpohjin lyöneet.
Se ei enää hyökännyt linjoillemme kuukausimääriä kestäneitten
hyökkäysvalmistelujen jälkeen eikä se myöskään ollut pyrkinyt
ratkaisuun kiilan tavoin tunkeutumalla puolustusrintamaamme, vaan se
oli hämmästyttänyt meitä laajoin rynnäköin. Se rohkeni nyt noudattaa
tätä meidän taktiikkaamme koska se oli havainnut puolustusrintamamme
heikkoudet. Jos vastustaja jatkaisi näitä hyökkäyksiään samanlaisella
vimmalla, niin sen ei olisi sotaväkemme nykyiseen tilaan katsoen
kokonaan mahdotonta saada vastustusvoimamme vähitellen lamaantumaan.
Toiselta puolen näin siinä asiaintilassa, että vihollinen ei tälläkään
kerralla suuresta alkumenestyksestään korjannut talteen niitä etuja,
joita se olisi voinut saavuttaa, jälleen toivoa, että me tulisimme
vastaisista pulmista suoriutumaan.

Tälle kannalle asettuen luulin elokuun 13:ntena eräässä poliittisessa
neuvottelussa Spassa valtakunnan johdolle olevani velvollinen
sotilaallisesta asemasta lausumaan, että se tosin oli vakava, mutta
ettei myöskään saisi unohtaa, että me yhä vielä olimme syvällä
vihollismaassa. Tämän käsitykseni esitin seuraavana päivänä myös
keisarilleni, kun pitemmän yhteisen istunnon jälkeen ryhdyin
loppulausuntoon. Minulla ei myöskään ollut mitään muistuttamista
valtakunnankansleri kreivi Hertlingin käsitystä vastaan, että nimittäin
meidän tahollamme ei olisi ryhdyttävä todelliseen viralliseen
rauhanaloitteeseen ennenkuin olisi tapahtunut parannus silloisessa
sotilaallisessa asemassamme. Siitä tulisi sitten riippumaan, missä
määrin meidän oli luovuttava tähänastisista poliittisista
päämääristämme.

Elokuun puolivälissä en siis näin ollen pitänyt aikaa vielä sellaisena,
että tyydyttävää sodan loppua olisi tarvinnut epäillä. Toivoin
varmasti, että armeija, huolimatta varjoa luovista yksityisilmiöistä
viimeisellä taistelutantereella, kykenisi ainakin vielä kestämään.
Luotin myös kotimaahan, että sillä oli riittävästi voimia tämän
nykyisenkin pulman voittamiseen. Annoin tällöin joka suhteessa
tunnustukseni kaikista niistä uhreista ja kieltäymyksistä, joita
kotimaa siihen asti oli kantanut ja joita se kenties yhä edelleenkin
oli kantava. Eikö Ranskan, jonka kamaralla sota nyt jo neljä vuotta oli
riehunut, ollut paljon enemmän kestettävä ja kärsittävä? Oliko tämä maa
koko tänä aikana koskaan menettänyt rohkeuttaan vastoinkäymistensä
hetkellä; oliko se epätoivoissaan, kun granaattimme kantoivat sen
pääkaupunkiin? Sitä, niin ajattelin, tuli kotimaankin tänä vaikeana
ratkaisun aikana pitää silmiensä edessä ja pysyä lujana, kunhan vain me
rintamalla pysyisimme lujina. Jos se onnistuisi, niin se ei voisi olla
vaikuttamatta myös liittolaisiimme. Niiden sotilaallinen tehtävähän oli
helppo, mikäli se koski Itävalta-Unkaria ja Bulgariaa.

Näihin näkökohtiin ei huoli asekunniamme säilymisestä mitenkään
vaikuttanut ratkaisevasti. Sotajoukkomme oli neljänä sotavuotena
laskenut tälle kunnialle niin vahvan perustuksen, ettei sitä,
tapahtuipa mitä tapahtuikin, vastustaja enää saattanut siltä riistää.
Ratkaisevasti vaikutti päätöksiini ja ehdotuksiini yksinomaan isänmaan
onni ja menestys. Vaikkapa emme enää voisikaan voittojen avulla
taistelutantereella pakottaa vastustajaa rauhaan, joka tarjoaisi meille
kaiken sen, mikä lopullisesti antaisi takeet Saksan tulevaisuudesta,
niin voisimme kuitenkin saada aikaan sen, että vastustavat voimat
kamppailussa lamaantuisivat. Silloinkin me todennäköisesti turvaisimme
siedettävän valtiollisen olemassaolon.

Kenraali Foch lienee Marnen-polvekkeen taistelun jälkeen havainnut,
että saavutetut menestykset jälleen saattaisivat joutua hukkaan, jos
meidän joukkomme saisivat aikaa virkistyä. Minulla oli se tunne, että
vihollisvoimien johto nyt arveli hetken tulleen jolloin kaikki oli
pantava yhdelle kortille.

Elokuun 20:ntenä ryhtyvät ranskalaiset Oisen ja Aisnen välillä Chaunyn
suunnalla hyökkäykseen. Kolmipäiväisissä taisteluissa he työntävät
meidät tällä kohdalla takaisin. Elokuun 21:senä ja sitä seuraavina
päivinä englantilaiset levittävät elokuun 8:nnen hyökkäysrintamaa
pohjoisella suunnalla luoteeseen Bapaumesta. Vihollisen toistuvat
murtautumiset pakottavat meidän täälläkin linjojemme vähitellen
tapahtuvaan peräyttämiseen. Elokuun 26:ntena työntyvät englantilaiset
molemmin puolin Arrasia Cambrain suunnalla asemillemme. He murtautuvat
läpi, mutta heidät pysäytetään lopuksi kulussaan. Silloin vihollisen
uusi rynnäkkö tulvii lopullisesti syyskuun 2:sena linjoillemme suurella
Arrasin--Cambrain tiellä ja pakottaa meidän pitkin rintamaa vetäytymään
Siegfried-asemiimme. Voimia säästääksemme me tyhjennämme samaan aikaan
etäälle yli Kemmel-vuoren ja Mervillen tunkeutuvan polvekkeen Lysin
pohjoispuolella. Kaikki raskaita päätöksiä, jotka toteutetaan syyskuun
ensimmäisen viikon kuluessa. Aseman toivottua kevennystä ne eivät saa
aikaan. Vihollinen tunkeutuu kaikkialla heti perässä, ja jännitys
jatkuu.

Syyskuun 12:ntena alkavat taistelut siihen saakka rauhallisella
rintamalla Verdunistä kaakkoon ja Pont-á-Moussonin tienoilla. Me olimme
siellä niissä asemissa, joihin hyökkäyksemme syksyllä 1914 olivat
jäykistyneet; taktillinen epämuodostuma, joka saattoi houkutella
vastustajan suureen taisteluun. Ei ole oikein ymmärrettävissä,
minkätähden ranskalaiset vuosikausia antoivat meidän pysytellä tässä
suuressa kolmiossa, joka tunkeusi heidän yleisrintamansa sisään. Jos he
lävistäisivät sen kantaosan, niin ankaraa ratkaisua ei voitaisi
välttää. Saatettaneen lukea virheeksemme, ettemme olleet peräytyneet
näistä asemista jo aikoja sitten, silloin kun luovuimme Verdunin
valloituksesta. Mutta me saimme juuri tämän aseman kautta aikaan
erittäin tärkeän esteen vastustajamme liikkumisvapauteen Verdunin
ympäristöllä ja suljimme sille niin tärkeän Maasin laakson linnoituksen
eteläpuolella. Vasta syyskuun alussa, kun vihollinen alkoi Maasin ja
Moselin välillä vilkkaammin liikehtiä, me päätimme luopua näistä
asemista ja vetäytyä jo kauan sitten valmistettuun kanta-asemaan. Mutta
ennen kuin tämä liike oli suoritettu loppuun, ryhtyivät ranskalaiset ja
amerikkalaiset hyökkäykseen ja tuottivat meille vakavan tappion.

Muuten onnistui meidän pääasiassa säilyttää rintamamme vihollisen
hyökkäyksistä huolimatta entisellään. Vastustajan hyökkäysten
ulottaminen Champagneen syyskuun 16:ntena muutti asemaamme rannikolta
Argonneihin asti ensi aluksi vain varsin vähän. Sitä vastoin tunkeusi
amerikkalainen sinä päivänä linjoillemme Argonnien ja Maasin välillä.
Näin joutui pohjoisamerikkalainen ensi kertaa ratkaisevasti
vaikuttamaan itsenäisenä armeijana loppukamppailun taistelukentillä.

Länsirintamamme ei ollut murtunut, vaikka se vihollisrynnäköiden
painosta oli useat kerrat vetäytynyt taaksepäin. Se horjui, mutta
se ei kukistunut. Näihin aikoihin murrettiin kuitenkin yleiseen
sotarintamaamme leveä aukko. Bulgaria luhistui.



LIITTOLAISTEMME KAMPPAILU.



Bulgarian sortuminen.


Bulgarian sisäosissa ei tilanne v. 1918 ollut oleellisesti muuttunut.
Se oli yhä edelleen vakava. Maan ulkopolitiikka ei kuitenkaan näkynyt
kärsivän tästä. Silloin tällöin saapui tosin tietoja siitä, että
bulgarialaiset vastuuttomat henkilöt olivat Sveitsin puolueettomalla
alueella ryhtyneet neuvotteluihin ententen kanssa. Sofiassa oleva
Amerikan lähetystö oli niinikään epäilemättä meille tuhoisain
suunnitelmien haudontapaikka. Me koetimme turhaan saada sitä
karkoitetuksi. Politiikka vaati samettikäsineitä keskellä sodan
rautaista todellisuutta.

Taisteluvimma maan poliittisten puolueitten kesken pysyi ennallaan. Se
vaikutti edelleen myöskin armeijaan. Radoslavovin vastustajat saivat
hänet keväällä vihdoin kukistetuksi. Uudet miehet vakuuttivat meille
pysyvänsä uskollisesti kiinni entisessä liitossa. Se oli meistä
pääasia.

Bulgarian kansan haluttomuus sotaan kasvoi tällä välin yhä.
Elintarpeiden hankinta kävi yhä vaikeammaksi. Siitä kärsi etenkin
armeija, toisin sanoen sen annettiin kärsiä. Sotilas sai aika ajoin
nähdä suorastaan nälkää, jopa enemmänkin, hän oli myös niin kehnoissa
pukimissa, että hän pitkät ajat kärsi kaiken välttämättömän puutetta.
Sattui mellakoita, jotka kuitenkin useimmiten pidettiin meiltä salassa.
Armeijaan liitettiin kansallisesti vieraita aineksia. Miehitetyiltä
alueilta pakko-otolla saatua väkeä asetettiin joukkoihin, jotta
miesluku pysyisi korkealla. Siitä johtui tietysti karkaamisen tavaton
lisääntyminen. Oliko ihme että tällaisissa olosuhteissa joukkojen
mieliala masentui? Keväällä 1918 se näytti olevan pahimmin painuksissa.
Bulgarian ylin sodanjohto oli siihen aikaan valmistellut saksalaisen
armeijaryhmäkomennon kehoituksesta hyökkäystä Albanian alueelle,
Ochrida-järven länsipuolelle. Jos siinä onnistuttiin, toivottiin
saatavan tehokkaasti tukituksi vastustajalle perin tärkeä Santa
Quaranti--Korcan kulkutie sekä voitavan samalla edullisesti vaikuttaa
kansan ja armeijan mielialaan. Yrityksen toteuttaminen osoittautui
lopulta mahdottomaksi, kun bulgarialaiset upseerit ilmoittivat
joukkojen kieltäytyvän hyökkäämästä. Vielä arveluttavammaksi
osoittautui asiaintila toukokuussa, kun bulgarialaiset joukot
Makedonian rintaman keskivaiheilla eivät kestäneet kreikkalaisten ja
ranskalaisten hyökkäystä ja melkein taistelutta luopuivat asemistaan.
Vastahyökkäykseen määrätyssä divisionassa nousi kapinaan melkein joka
mies.

Armeijan sisäiset olot näyttivät sentään kesän kuluessa
taas parantuvan. Me autoimme missä voimme, luovutimme osia
elintarvevarastoistamme ja lähetimme vaatetustarpeita. Silloinen
menestyksemme länsirintamalla herätti niinikään Bulgarian armeijassa
suurta innostusta. Mutta oli selvää, että tämä mielialan kohoutuminen
piankin painuisi takaisin, jos meitä kohtaisivat vastoinkäymiset. Sitä
emme epäilleetkään, vaikka heinäkuun lopussa ilmoitettiin mielialan
parantuneen.

Makedonian rintaman voimasuhteet eivät näyttäneet v:n 1918 kuluessa
oleellisesti muuttuneen. Tehtyään rauhallisen sopimuksen Romanian
kanssa Bulgaria saattoi nyt koota kaikki voimansa yhdelle rintamalle.
Katsoen tähän vahvistumiseen ei eräitten saksalaisten pataljoonien
siirtäminen pois Makedoniasta merkinnyt mitään mieslukuun nähden. Yksi
englantilainen divisiona oli viety Syyriaan, ranskalaiset joukot olivat
päästäneet nuorimmat ikäluokkansa kotiin; vasta mobilisoidut
niinsanotut kuninkaalliset kreikkalaiset divisionat osoittautuivat
varsin haluttomiksi taisteluun. Nähtävästi tästä syystä annettiin
viimemainittujen tehtäväksi Struman rintamanosan puolustus. Rintaman
yli tulleiden karkurien kertoman mukaan oli näistä joukoista suurin osa
valmis liittymään meihin, jos Struman rintamaa vastaan asetettaisiin
saksalaisia joukkoja. Me lähetimme sen vuoksi Makedoniaan eräitä
pataljoonia, jotka eivät enää olleet käyttökelpoisia lännen
tärkeimmillä taistelurintamilla. Ne saapuivat määräpaikkaansa sinä
hetkenä, jolloin sota Bulgariaan nähden sai ratkaisunsa.

Syyskuun 15:nnen illalla saimme ensimmäisen tiedon ententen armeijojen
hyökkäyksen alkamisesta Makedoniassa. Tämä päivämäärä kiinnitti
huomiotamme. Olivathan bulgarialaiset sotilaat jo keväällä
ilmoittaneet, että he tuona päivänä lähtisivät rintamalta, ellei sota
siihen mennessä olisi päättynyt.

Yhtä merkillepantavaa oli toisaalta, että vastustaja valitsi
hyökkäyskohdakseen karuimman vuoriseudun, joka teki läpitunkeutumisen
ylenmäärin vaikeaksi, jos bulgarialaisilla joukoilla ja alemmalla
johdolla vain oli vähänkin vastustusvoimaa. Luulimme siksi voivamme
turvallisesti odottaa tämän taistelun päättymistä ja odotimme
vihollisen ankarampaa ratkaisevaa hyökkäystä Vardar-laaksossa.
Siellä ja Doiran-järven seuduilla oli jo pitemmän aikaa huomattu
englantilaisten valmistelevan hyökkäystä. Täälläkään ei
puolustusasemien harvinaiseen vahvuuteen katsoen ollut meidän
käsittääksemme mitään vaaraa, jos bulgarialaisten taholta tahdottiin
ryhtyä vastatoimenpiteisiin. Lukumäärään nähden Bulgarian ylimmällä
sodanjohdolla aivan varmasti oli käytettävissään riittävästi voimia.

Syyskuun 15:ntenä käytyjen taistelujen kulusta ensiksi saapuneet tiedot
eivät antaneet mitään aihetta huolestumiseen. Etumaiset asemat oli
tosin menetetty. Tässä ei sellaisenaan ollut mitään tavatonta. Pääasia
oli, ettei vihollisen ensimmäisenä päivänä ollut onnistunut suoraa
päätä murtautua läpi. Myöhemmät tiedot kävivät arveluttavammiksi.
Bulgarialaiset oli työnnetty kauemmas pohjoiseen kuin ensin oli voitu
otaksua. Ensi taisteluihin osaaottaneilla joukoilla oli nähtävästi
ollut sangen vähän taisteluvoimaa ja vielä vähemmän taisteluhalua.
Reservit, jotka saapuivat tai joiden piti saapua paikalle, eivät olleet
halukkaita asettumaan vihollisen tulen pommitettaviksi. Ne pitivät
nähtävästi parempana heittää vihollisille koko taistelukentän, ja vielä
kohdalla, joka oli arveluttavan likellä Gradskoa, Makedonian
sotanäyttämön kaikkien kulkuteitten solmukohtaa.

Jos Gradsko antautuu tai vihollinen pääsee tykkeineen sen ulottuville,
jää oikeanpuolinen bulgarialainen armeija Monastirin tienoilla vaille
tärkeintä liikeyhteyttään, sen varustaminen tarveaineilla käy ajan
mittaan mahdottomaksi. Mutta myöskin Bulgarian keskimmäiseltä
armeijalta, joka oli Vardarin-laakson kahden puolen, on siten katkaistu
rautatieyhteys kotiseutuun. Näyttää käsittämättömältä, etteivät
bulgarialaiset johtajat huomaa tätä uhkaavaa vaaraa, etteivät he pane
kaikkeaan liikkeelle torjuakseen tällaisen kauhean onnettomuuden
sotajoukoiltaan.

Päinvastoin kuin Gradskon eteläpuolella olevat bulgarialaiset ovat
Vardarin ja Doiran-järvien välillä olevat bulgarialaiset joukot
syyskuun 18:nnesta lähtien taistelleet mitä kiivaimmin. Englantilainen
yrittää turhaan murtaa täältä tietä itselleen. Vielä kerran ilmenee
bulgarialaisen rohkeus ja sitkeä tahto loistavassa valossa. Mutta mitä
hyödyttää sankarius Doiran-järven luona, kun Gradskon suunnalla on
pelkurimaisuus, vieläpä kenties pahempikin päässyt valtaan?

Turhaan yrittää Saksan sodanjohto pelastaa saksalaisin joukoin
Bulgarian armeijan keskiosan tilaa. Mitä auttavat heikot
saksalaisryhmät, kun bulgarialaiset oikealla ja vasemmalla lähtevät
käpälämäkeen? Vihollista vastaan marssivat saksalaiset pataljoonat
kohtaavat tiellä kokonaisia bulgarialaisia rykmenttejä, jotka avoimesti
kieltäytyvät taistelemasta. Omituinen kuva. Ja vielä omituisempi on
bulgarialaisen miehistön selitys: he menevät kotiinsa vaimojensa ja
lastensa luo, tahtovat vielä kerran nähdä kotinsa ja kontunsa ja hoitaa
peltonsa. He jättävät upseerinsa useimmiten rauhaan. Jos nämä lähtevät
heidän mukanaan kotiin, sitä parempi, mutta jos he tahtovat jäädä
kunniankentälle, niin jääkööt yksinään. Bulgarialainen juoksee auliisti
apuun, kun saksalainen vihollista vastaan marssiessaan joutuu tiellä
ahdinkoon, hän auttaa saksalaista tykistöä taistelukentälle kehnoja
tienosia kuljettaessa. Mutta itse taistelun hän jättää saksalaisen
huoleksi. Makedonian bulgarialaiset tosin näin menettävät. Mutta
bulgarialainen talonpoika todistelee itselleen, että hänellä on kotona
tarpeeksi maata, siis hän vaeltaa sinne ja heittää Makedonian puolesta
huolehtimisen ja taistelemisen sekä tähänastiset suurvaltasuunnitelmat
muiden ihmisten huoleksi.

Saksalainen sotilasjohto, joka on Ochrida-järvelle ulottuvan
rintamanosan vastuunalainen komentaja, huomaa näissä olosuhteissa
joutuneensa äärimmäisen vaikeaan asemaan. Mitä suinkin saadaan
haalituksi kokoon, saksalaisia etappimiehiä, nostoväkeä ja rekryyttejä,
pannaan bulgarialaisten keskustaa vahvistamaan, jotta pelastettaisiin
Gradsko. Yhä pienemmiksi käyvät sen onnistumisen mahdollisuudet. Kun
bulgarialaisten keskusta on näin voimaton, jää ainoaksi pelastukseksi
vetää takaisin armeijan sivustat. Sellainen menettely aiheuttaisi vain
vähäisiä taktillisia haittoja, sillä Makedoniassa on mainio
puolustusasema toisensa takana, ja mitä kauemmaksi pohjoiseen
vihollinen joutuu, sitä vaikeampi on sen pitää yllä yhteyttä
selkäpuolen kanssa. On tosin myönnettävä, että Vardarin-laaksosta
luopuminen heikontaa myös bulgarialaisten selkäyhteyttä. Mutta näyttää
ainakin mahdolliselta pelastaa sotajoukkojen pääosa tällä
toimenpiteellä.

Tätä saksalaisen armeijaryhmäkomennon päätöstä vastaan esittävät
bulgarialaiset sotapäälliköt mitä vakavimpia epäilyksiä. He luulevat
joukkojensa vielä voivan pysyä koossa, jopa taistellakin nykyisissä
asemissaan. He ovat sitä mieltä, että armeija päinvastoin hajoaa
kokonaan, jos sille annetaan peräytymiskäsky.

Tilanne on tosiaan epätoivoinen, epätoivoinen kaikille asianosaisille.
Bulgarialaiset valittavat, ettei paikalla ole tarpeeksi saksalaisia
joukkoja, että on osittain viety pois entisiäkin. Mutta mitä olisi
pari saksalaista pataljoonaa voinut yleisessä romahduksessa? Kuinka
monta saksalaista divisionaa olisi pitänyt lähettää Makedonian
rintamaa puolustamaan? Saksa ei saata pyrkiä yht'aikaa ratkaisuun
länsirintamalla ja lähettää divisioniaan Bulgariaan. Bulgarialainen ei
tahdo käsittää, että Saksankin voimilla on rajansa. Bulgarialaisten
voimat eivät todellisuudessa olekaan vielä lopussa, lopussa on vain
bulgarialaisten taistelutahto.

Meilläkin suuressa päämajassamme on kohtalokkaat kysymykset edessämme.
Meidän täytyy koettaa pelastaa Bulgariassa mitä pelastettavissa on.
Meidän on lähetettävä apujoukkoja ja aivan heti, kävipä se miten
vaikeaksi tahansa. On syyskuun 18:s, kun tämä vaatimus täydessä
laajuudessaan käy selväksi. Muistettakoon, miten rajuna juuri nyt
riehuu taistelu länsirintamallamme. Joitakin päiviä aikaisemmin
amerikkalaiset olivat saavuttaneet suuren voittonsa Maasin ja Moselin
välillä, laajemmat hyökkäykset olivat vielä edessä.

Ensimmäinen apu, jonka voimme luovuttaa, on eräs saksalainen brigadi,
joka on määrätty Transkaukasiaan ja on parhaillaan matkalla Mustanmeren
yli. Se käännytetään kipinälennättimellä ja sen käsketään kulkea
määräpaikkaansa Varnan ja Sofian kautta. Mutta nämä voimat eivät riitä.
Itärintamalta voidaan kai myöskin vapauttaa joitakin divisionia.
Aioimme siirtää ne eräille länsirintaman rauhallisille osille. Ja
millaisia joukkoja ne sitten ovat? Ei ainoakaan mies alle 35 vuoden ja
kaikki täysikuntoiset niistäkin jo viety länteen! Voidaanko niiltä
odottaa erinomaisia urotekoja? Vaikka niillä olisi tahto mitä parhain,
ne ovat Makedonian rintamalla väin ehdollisesti käyttökelpoisia
joutuessaan tällaiseen ilmanalaan ja sotimaan vuorimaihin, joita varten
eivät ole varustetut. Mutta kuitenkin on näin tehtävä, sillä ei vain
Bulgarian armeijan vaan myös Bulgarian hallituksen ja tsaarin on
saatava Saksan apua tällä mitä vaarallisimmalla hetkellä.

Lännestäkin lähetämme apua. Alppiarmeijakuntamme, joka juuri on päässyt
mitä vaikeimmasta taistelusta, pannaan junaan matkalle Nisiin. Samoin
ottaa Itävalta-Unkari osaa Bulgarian avustamisyritykseen ja asettaa
useita divisionia sen käytettäväksi. Me siis luovumme länsirintamalle
suunnitellusta itävalta-unkarilaisten joukkojen avusta.

Siksi kunnes tämä Saksan ja Itävallan apu ehtii saapua, on yritettävä
pelastaa edes Bulgarian armeijan pääosa. Sen vuoksi saksalainen
armeijaryhmänkomento antaa kaikista bulgarialaisten epäilyistä
huolimatta peräytymiskäskyn Bulgarian oikeanpuoliselle ja
keskimmäiselle armeijalle. Doiran-järven pohjoispuolella, Belasizalla
olevien asemien on oltava koko liikkeen keskipisteenä.

Koko tänä aikana ei Bulgarian vasemmanpuoleista armeijaa lainkaan
ahdisteta. Sen asemat Belasizalla ja Struma-joen takana ovat mitä
vahvimmat. Jotkut konekiväärit ja tykistöpatterit riittävät niiden
puolustukseen. Siitä huolimatta leviää sekasorto tähänkin armeijaan,
rohkeus ja levollinen harkinta katoaa. Päällikkö pitää asemaansa
mahdottomana, hän vannottaa tsaaria tekemään heti aselevon. Tsaari
vastaa: "Menehtykää sitten asemiinne". Lause todistaa, että tsaari on
tilanteen herra, ja etten ole pettynyt hänen suhteensa.

Myöskin kruununprinssi Boris on tehtävänsä tasalla. Hän rientää
rintamalle pelastamaan mitä vielä on pelastettavissa. Mutta mitä voi
yksityinen, vaikka häntä kannattaa monien rakkaus ja kaikkien
kunnioitus, tuollaisen yleisen päättömyyden ja tahdon haihtumisen
keskellä?

Keskimmäinen armeija alkaa syyskuun 20:ntenä käskyn mukaan peräytyä.
Siitä tulee hajaannus, taitamaton järjestely vielä lisää sekamelskaa.
Esikunnat ovat voimattomia, pahimmin armeijanesikunta. Täällä on vain
yksi todellinen mies, selvänäköinen ja voimakastahtoinen, nimittäin
päällikkö.

Oikeanpuoleisella armeijalla on vaikea tehtävä. Sen tärkein
peräytymistie vie Prilepin kautta Velesiin päin. Kun vihollinen on jo
Gradskon edustalla, on tämä tie äärimmäisen uhan alaisena. Toinen tie
vie jääalueelta ja Monastirin seuduilta länteenpäin. Albanian
vuoristo-erämaan halki Kalkandeleniin. Se yhtyy Velesin kautta vievään
Yskybin luona. Tämä tie yli Albanian vuorten on varma, mutta
vaikeakulkuinen, ja on epäiltävää, voiko näillä tienoin saada muonaa
suuremmille sotajoukko-osastoille. Mutta näistä arveluista huolimatta
on pantava suuri osa kulkemaan sitä tietä. Vielä suuremmat joukot
tungetaan sinne, kun vihollinen valtaa Gradskon ja nyt etenee
Prilep-Velesin tieosaa kohti kaakosta käsin. Gradsko menetetään
syyskuun 21:senä. Pienestä kyläpahasesta se oli sodan kuluessa
muodostunut oikeaksi leiripaikaksi, joka suuruudeltaan ja rakenteeltaan
muistuttaa amerikkalaista uudiskaupunkia. Täällä on varastossa
äärettömiä muonavaroja, jotka riittäisivät kokonaiseen sotaretkeen.
Sikäläisistä varastoista ei suinkaan huomaa, että rintamalla olevilta
bulgarialaisilta joukoilta puuttuisi mitään. Nyt jää kaikki
bulgarialaisten hävitettäväksi tai joutuu vihollisen saaliiksi.
Ei vain Gradskossa vaan muuallakin on Bulgarialla vielä runsaita
varastoja. Ne pysyivät tähän asti piilossa virkavaltaisen, yksipuolisen
taloudenhoidon turvissa; Bulgariassakin peittää virkavaltaisuus kuin
kuori kansanelämää, huolimatta mitä vapaamielisimmistä laeista ja
parlamentin edistysmielisyydestä.

Bulgaria voi siis vielä käydä sotaa, ellei se vain itse pidä tai tahdo
pitää itseään voitettuna. Meidän suunnitelmamme, joka saa myös
Bulgarian ylimmän sodanjohdon suostumuksen, on seuraava: Keskimmäinen
armeija on peräytettävä Vanhan-Bulgarian rajalle. Oikean armeijan on
kokoonnuttava Yskybiin tai sen pohjoispuolelle; sitä vahvistetaan
tulossa olevilla saksalaisilla ja itävaltalaisilla divisionilla. Nämä
voimat riittäisivät Yskybin luona mainiosti pitämään puoliaan; jos vain
bulgarialaiset joukko-osastot ovat edes hiukankin käyttökelpoisia,
voimme olettaa, että Yskybistä käsin saatamme taas pian ruveta
hyökkäämään eteläänpäin. Näyttää mahdottomalta, että vastustaja suurine
joukkoineen tunkeutuu jäljestä aina Yskybiin ja Vanhan-Bulgarian
rajalle asti. Miten se voisi järjestää kuljetuskysymyksen, kun me
olemme perinpohjin särkeneet rautatiet ja muut tiet? Toivomme myöskin,
että kun bulgarialaiset joukot ovat päässeet koskettamaan kotimaansa
kamaraa, niissä taas virkoaa voima ja vastuuntunne.

Ehdotettu sotaliike on mahdollinen vain, jos Yskyb saadaan pysytetyksi
meillä, kunnes bulgarialaiset joukot ehtivät saapua Kalkandelenin
kautta. Tämä tehtävä näyttää helpolta, sillä todellisuudessa vihollinen
on seurannut meitä Gradskosta lähtien vain verraten heikoin voimin.

Näiden tapausten aikana Sofia pysyy ihmeteltävän rauhallisena. Meidän
sinne saapuvat pataljoonamme, joiden oli määrä rauhoittaa väestöä ja
olla hallituksen turvana ja tukena, eivät huomaa merkkiäkään pelätystä
mieltenkuohusta. Kaupunki tekee tosin omituisen vaikutuksen, kun
sotilasryhmät joukko-osastoistaan erottuaan kulkevat läpi kaupungin
kotiseuduilleen. Sotaväki jättää aseensa asevarastoihin, heittää
hyvästit tovereille ja esimiehille, vakuuttavatpa muutamat
palaavansakin, kunhan ovat saaneet peltonsa kuntoon. Omituinen kuva,
merkillinen sieluntila. Vai onko kaikki vain ennalta sovittua peliä?
Meillä ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa sitä sotilaista. Ettei
tämä hajautuminen kaikkialla suju rauhallisesti, on päivänselvää. Huhut
räikeistä väkivaltaisuuksista havaitaan kuitenkin enimmäkseen
liioitelluiksi.

Rintamalla ei asema muutu. Bulgarialaisten joukkojen peräytyminen yhä
jatkuu. Bulgarialaiset eivät ajanpitkään kykene puolustautumaan
takaa-ajavan vihollisen heikkojakaan voimia vastaan. Turhaan yritetään
joitakin joukkioita -- suljetuista joukko-osastoista tuskin enää voi
puhua -- saada vielä asettumaan rintamaan ja edes paikoittain
järjestämään kunnollista vastarintaa. Kun vihollinen tulee näkyviin,
lähtevät bulgarialaiset jo muutamien laukausten jälkeen asemistaan.
Saksalaisetkaan eivät enää kykene terästämään bulgarialaisten
vastarintaa. Yhtä turhaa vaivaa näkevät saksalaiset ja bulgarialaiset
upseerit koettamalla kivääri kädessä esimerkillään vaikuttaa
ryhdittömään, välinpitämättömään joukkoon.

Niin lähenee vihollinen Yskybiä ennenkuin uudet saksalaiset ja
itävalta-unkarilaiset joukot voivat ehtiä sinne. Mutta syyskuun
29:ntenä marssii Kalkandelenin luona vuoristosta esiin Bulgarian
oikeanpuoleisen armeijan suuria osia. Niiden tarvitsee nyt vain siirtyä
sieltä hyvää tietä Yskybiin. Joukot ovat, kuten meille ilmoitetaan,
täydelleen taistelukuntoisia. Tästä päättäen siis näyttää pahin
käännekohta jo voitetun. Kenties onkin sotilaallisesti niin laita,
mutta siveellisesti on asia auttamattomasti menetetty. Siitä ei pian
ollut epäilystäkään. Yskybin miehittävät heikot serbialaiset voimat.
Kalkandelenin joukkoihin kiinnitetyt toiveet pettävät, nämä antautuvat.
Syyskuun 29:nnen illalla Bulgaria solmii aselevon.



Turkin Aasian-vallan kukistuminen.


Vuoden 1918 alku merkitsi osmanien taisteluhalun pontevaa nousua.
Turkki aloitti, ennenkuin Armenian ylängöllä talvi oli päättynyt,
hyökkäyksen sikäläistä Venäjän armeijaa vastaan. Venäjän mahti oli
näillä seuduin enää vain unikuva. Suurin osa sotajoukkoja oli jo
täydelleen hajautunut. Turkkilaisten edetessä ryhtyivät sen vuoksi vain
armenialaisjoukkiot tekemään vastarintaa. Näiden raivaaminen tieltä oli
paljon helpompaa kuin vuodenajan asettamien esteiden voittaminen. Se,
että turkkilaisten onnistui vuorisesta luonnosta huolimatta toteuttaa
aikeensa, mikä sekin osaltaan todisti osmanien valtion merkillistä
elinvoiman pursuntaa. Turkki heittäytyi osmanilaisen Armenian rajojen
yli Transkaukasian alueelle, kannustimenaan monenlaiset vaikuttimet:
panislamilaiset unelmat, kostonaikeet, toivo saada korvatuksi
tähänastiset menetetyt maansa ja saaliin halu. Sen lisäksi vielä halu
lisätä mieslukuaan. Maa, ennenkaikkea kunnon anatolialaisten
asuma-alue, on melkein tyhjä miehistä. Transkaukasian Azerbeidzanissa
ja Kaukasian muhamettilaisten keskuudessa näyttää avautuvan uusia
runsaita lähteitä. Venäjä ei ole kutsunut näitä muhamettilaisia
vakinaiseen sotapalvelukseen, mutta nyt heidän pitää ruveta puolikuun
alla taistelemaan. Meille ilmoitetaan vapaaehtoisten todennäköinen
lukumäärä, joka todistaa itämaalaisen mielikuvituksen rehevyyttä. Jos
uskoisi osmanien selityksiä, täytyisi niinikään otaksua, etteivät
Venäjän muhamettilaiset kansat pitkiin aikoihin ole mitään sen
hartaammin toivoneet kuin päästä Turkin kanssa yhtymään suureksi,
suljetuksi uskovaisten maaksi. Kaikesta huolimatta ei ole
kiellettävissä, että Turkki näiltä seuduin saa liitetyksi itseensä
uusia voimia ja että Englanti huomaa välttämättömäksi pitää erikoisesti
silmällä näiden tapausten kehitystä. Mutta toistaiseksi on hyvä
laskuissa pysytellä arkisen todellisuuden rajoissa. Me koetamme
senvuoksi vaikuttaa rauhoittavasti osmanien toiveitten mahtaviin
laineisiin; siitä tosin ei ole toivottua tulosta. Ollaan sitä mieltä,
että Turkin päätehtävä yleissodan näkökannalta on paremmin etsittävissä
Syyrian ja Mesopotamian suunnalta kuin Kaukasuksen ja Kaspianmeren
tienoilta. Mutta mitä auttavat Konstantinopolin lupaukset ja hyvä
tahto, kun etäisillä sotanäyttämöillä päälliköt kulkevat omia teitään!

Pelastaaksemme yleisen sodankäynnin palvelukseen edes osan
Transkaukasiassa olevista runsaista sotatarvevarastoista lähetämme
joukkoja Georgiaan. Toivomme voivamme auttaa sikäläistä hallitusta
saamaan kuntoon järjestetyn talouselämän.

Mutta Konstantinopolissa ei panislamismi ja sotakeinottelu rauhoitu
ennenkuin Bakukin joutuu turkkilaisten käsiin ja juuri ajankohtana,
jolloin Turkin vanha Aasian-herruus täydellisesti kukistuu.

Myöskin halu päästä Transkaukasiasta käsin ratkaisevasti vaikuttamaan
Persiaan vei Turkin niin kauaksi itäänpäin. Tahdotaan Persian läpi
hyökätä Mesopotamiassa olevien englantilaisten sivustan kimppuun,
suunnitelma, joka itsessään on hyvä, mutta jonka toteuttaminen vaatii
aikaa. Ja on epäiltävää, onko meillä tähän aikaa. On kuitenkin
mahdollista, että jo turkkilaisten ensi liikehtimiset Pohjois-Persiassa
sitovat englantilaisten voimat ja siten pelastavat Mesopotamian
Turkille.

Samoin kuin Vienanmeren kautta ja Arhangelskista näyttää Englanti
haluavan varata itselleen vaikutusvallan Venäjän asioihin myös
Kaspianmeren kautta Bakusta käsin. Näistä syistä on Turkin
suunnitelmain toteuttaminen Persiassa ja Transkaukasiassa meidänkin
etujemme mukaista. Ei vain olisi sen vuoksi saanut laiminlyödä
puolustusta Mesopotamiassa ja varsinkaan Syyriassa. Tärkeämpää kuin
suuret sotaliikkeet Persiassa olisi ollut ottaa huomioon kaikki
englantilaisten liikehtimismahdollisuudet Tauruksen eteläpuolella ja
ainakin sijoittaa käyttövalmis turkkilainen reserviarmeija Aleppon
seuduille.

Mesopotamiassa on asema kartasta katsoen pysynyt muuttumattomana v:n
1917 syksystä lähtien. Todellisuudessa ovat kuitenkin Mosulin
eteläpuolella turkkilaisten armeijat joutuneet tuhon omaksi, tosin
ilman tykkien jyskettä. Kuten Armenian ylängöillä talvella 1916-17
sortui Mesopotamian lakeuksilla talvella 1917-18 turkkilaisia sotilaita
suuret joukot. Kerrotaan 17,000:n sikäläisissä asemissa nääntyneen
nälkään tai kuolleen tämän kurjuuden seurauksiin. Onko lukumäärä oikea,
emme voi tutkia. "Sekin, joka kuolee nälkään, kuolee sankarina",
vakuutti meille muuan turkkilainen, ei kyynillisesti, vaan täysin
rehellisen sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Vain jäännökset Turkin
entisestä armeijasta pysyvät Mesopotamiassa hengissä kevääseen asti. On
epäiltävää, voidaanko niitä enää koskaan saada taistelukykyisiksi.
Nousee kysymys, miksi Englanti ei hyökkää Mesopotamiassa? Tai selvemmin
sanoen, miksi se ei yksinkertaisesti marssi eteenpäin? Riittävätkö nämä
osmanien vallan varjot estämään vastustajien siirtomaasotaohjelman
toteuttamista? Olipa englantilaisten päälliköillä esitettävänään mitä
syitä tahansa liikkeittensä varovaisuuden puolesta, sillä he eivät
ainakaan voi puolustautua, että vastustaja olisi ollut vahva.

Sillaikaa kuin Turkin sotavoima taas vietti riemuvoittoa Armenian
ylängöillä, eivät taistelut Syyriassa tauonneet. Alituiseen sattui
Syyriassa englantilaisten rintamahyökkäyksiä, jotka eivät kuitenkaan
oleellisesti muuttaneet asemaa. Keväällä 1918 näytti englantilaisten
sodanjohto viimein kyllästyvän tähän loputtomaan yksitoikkoisuuteen. Se
ravisti mielensä uusiin suunnitelmiin ja murtautui Jerikon kautta
Jordanin itäpuolella oleviin seutuihin. Otaksuttiin, että näiden
alueiden arabialaisheimot vain odottivat milloin niitä tultaisiin
vapauttamaan turkkilaisten ikeestä, hyökätäkseen paikalla turkkilaisten
armeijojen kimppuun. Yritys meni kuitenkin jokseenkin loistottomasti
myttyyn; sen saivat aikaan vähäiset saksalaiset ja turkkilaiset
voimateoilla oli erinomainen turkkilainen johto. Tilanne Syyrian
rintamalla oli siis pelastettu kesään asti. Tähän vuoden aikaan näillä
seuduin tavallisesti vallitsi yleinen rauhallisuus hehkuvan kuumuuden
vuoksi. Mutta oli varmasti odotettavissa, että englantilainen syksyllä
uudistaisi hyökkäyksensä jollakin taholla. Me arvelimme, että pitkänä
väliaikana ehdittäisiin riittävästi vahvistaa asemaa Syyrian rintamalla
tuomalla sinne vereksiä turkkilaisia voimia.

Turkin valtion sisäiset vaikeudet jatkuivat vielä v. 1918. Sulttaanin
kuolema ei ulospäin vaikuttanut nähtävästi mitään. Sisäisissä oloissa
alkoi vähitellen ilmetä liikettä parempaan päin. Uusi sulttaani oli
ilmeisesti toimen mies. Hänessä ilmeni mitä parhain tahto vapautua
komitean tähänastisesta holhouksesta ja suojella valtiota ankarilta
vaurioilta. Hän valitsi lähimmät miehensä niistä piireistä, joiden
mielipiteet kallistuivat vanhoillisturkkilaiseen suuntaan.

Olin tullut tuntemaan uuden padishan Kreuznachissa, kun tämä oli
kruununperillisenä. Silloin minulla oli kunnia nähdä hänet vieraanani.
Suoranaisen keskustelun kielellisten vaikeuksien vuoksi -- sulttaani
näet puhui vain turkinkieltä -- rajoittui tulkin välityksellä tapahtuva
keskustelumme pääasiassa vain tervehdyspuheisiin. Kruununperillisen
vastaus puheeseeni oli erittäin liittolaisystävällinen. Tätä vastasi
myös hänen suhtautumisensa meihin hänen valtaistuimellenousunsa
jälkeen.

Sulttaanin aikomuksena oli ennen kaikkea henkilökohtaisesti vaikuttaa
sotalaitokseen. Hän tahtoi tutustua etäisissäkin maakunnissa oleviin
armeijoihin. En uskalla lausua mitään varmaa mielipidettä siitä, oliko
mahdollista täten poistaa oleellisia puutteita.

Sotatila oli täydelleen uuvuttanut maan. Se saattoi tuskin tarjota
mitään uusia voimia armeijalle. Niinpä ei myöskään onnistunut kesän
aikana oleellisesti vahvistaa Syyrian rintamaa. On vaikea ratkaista,
olisiko ja minkä verran voitu poistaa tarveaineiden niukkuutta
sikäläisissä kurjissa kuljetusoloissa. Armeijan muonitus pysyi kehnolla
kannalla. Joukot eivät kuolleet nälkään, mutta ne elivät melkein
alituisessa tyydyttämättömässä nälässä, ruumiillisesti väsyneinä,
sielullisesti turtuneina.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, meidän täytyi luopua aikeestamme
siirtää saksalaisia joukkoja pois Syyrian rintamalta. Sikäläinen
saksalainen päällystö katsoi vain saksalaisten avulla voivansa pitää
asemaa turvattuna. Ei tosin voitu arvostella vastustajamme,
englantilais-intialaisen armeijan hyökkäysintoa kovin suureksi
muhamettilais-intialaisten karkurien kuvausten perusteella. Ja kun
englantilaisten johdon saavutukset olivat tähän asti olleet kaikkea
muuta kuin suurpiirteisiä, tuntui mahdolliselta toivoa, että me
nykyisillä vähilläkin voimilla ainakin saamme vihollisen pysymään siinä
uskossa, että kykenemme edelleen pitämään puoliamme. Kuinka pitkälle
tällainen petkutus onnistui, riippui pelkästään siitä, nousisiko
vastustaja viimeinkin pontevaan, yhtenäiseen taistelutoimintaan ja
viskaisi kumoon turkkilaisten vastarintalaitteet ja niiden saksalaisen
tuen vai eikö.

Syyskuun 19:ntenä englantilaiset hyökkäsivät äkkiarvaamatta
rantatasangolla olevan turkkilaisten oikean sivustan kimppuun.
He tunkeutuivat melkein vastarinnatta linjojen läpi. Molempien
Syyrian rintaman turkkilaisten armeijain tappiota täydensi vielä
intialais-austraalialaisen ratsueskadroonan nopea rynnistys.

Näinä päivinä Turkki menetti Bulgarian sortuessa tähänastisen
maatukensa Euroopassa. Sen johdosta oli Konstantinopoli ensi hetkessä
aivan turvaton Euroopan mantereen puolelta. Dardanelleille sijoitetut
turkkilaiset joukot olivat viime aikoina käyneet yhä kehnommiksi.
Etäisissä maakunnissa olevat armeijat vetivät niistä kaiken
taistelukykyisen miehistön, mitä irti saivat. Traakia oli aivan
turvaton, lukuunottamatta heikkoa, tuskin taistelukuntoista
rannikkopuolustusväkeä. Kuuluisan Tshataldzhan-linjan varustukset
olivat enää vain rappeutuneita ampumahautoja, ja siinä kunnossa, johon
turkkilaiset ne olivat jättäneet v:n 1912-13 taistelujen jälkeen.
Kaikki muu oli olemassa vain mielikuvituksessa tai pettävissä
suunnitelmissa. Jäljestäpäin voidaan moittivasti ravistella päätä
tällaiselle tilanteelle, mutta kaiken kaikkiaan se todisti kuitenkin
suurta tahtoa käyttää kaikki voimat ratkaisevien ulkovartiopaikkojen
hyväksi. Mutta voi, jos ulkonainen suojamuuri puhkaistiin ja
vihollistulva vyöryi maan sisimpään asti!

Sellainen tulva uhkasi nyt koko kansan sydäntä. Kun saapuivat
ensimmäiset Bulgarian romahdusta ennustavat hälyyttävät tiedot,
paiskattiin joitakin kiireesti kokoonhaalittuja joukkueita Tshataldzhan
linjalle Konstantinopolista käsin. Sanottavaa vastarintaa ei näillä
kuitenkaan olisi kyetty tekemään. Pikemmin moraalista kuin
sotilaallista vaikutusta silmällä pitäen ryhdyimme heti siirtämään
Etelä-Venäjältä nostoväkijoukkoja Konstantinopoliin. Turkki päätti
puolestaan siirtää myös kaikki Transkaukasiasta takaisin kutsutut
divisionat ensi sijassa Traakiaan. Mutta ennenkuin Konstantinopoliin
ehti saapua sanottavia voimia, täytyi kulua runsaasti aikaa. Nykyään
käytettävissämme olevien lähteiden perusteella emme voi päättää, miksi
vihollinen ei käyttänyt hyväkseen tätä aikaa vallatakseen maan
pääkaupungin. Vielä kerran Turkki pelastui suoranaisesta perikadosta.
Mutta syyskuun lopussa näytti olevan vain muutaman päivän kysymys,
milloin tuho tulisi.



Sotilaallisia ja poliittisia huomioita Itävalta-Unkarista.


Itävalta-Unkarin armeijan Ylä-Italiassa tekemien tuloksettomien
hyökkäyksien jälkeen kävi yhä ilmeisemmäksi, että Tonavan monarkia oli
tähän yritykseen pannut viimeiset ja parhaat voimansa. Sillä ei enää
ollut kylliksi mieslukua ja siveellistä voimaa tällaisen hyökkäyksen
uudistamiseen. Tämän armeijan tila kävi päivänselvästi ilmi niistä
divisionista, jotka lähetettiin länsirintamalle meidän avuksemme. Oli
mahdotonta sijoittaa niitä heti rintamalle, jos toivoi niiltä tehokasta
toimintaa taistelussa. Ne tarvitsivat virkistystä, koulutusta ja
varsinkin asestusta. Nämä tosiasiat myönnettiin yhtä peittelemättömästi
itse saapuvien joukkojen kuin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon
taholla. Kaikki itävalta-unkarilaiset komennusviranomaiset
työskentelivät mitä pontevimmin, jotta länteen lähetetyt joukot
mahdollisimman lyhyessä ajassa saataisiin taistelutehoisiksi. Ellei
päämäärää täydelleen saavutettu, ei se tosiaankaan johtunut upseerien
tarmon ja taidon puutteesta. Miehistö osoittautui niinikään erittäin
halukkaaksi.

Itävalta-Unkarin puolustusvoiman Italiassa kärsimät suuret tappiot,
puutteellinen täydennystoiminta, eräiden joukko-osastojen poliittinen
epäluotettavuus, maan sisäisten olojen epävarmuus tekivät
valitettavasti mahdottomaksi todella suuren ja ratkaisevan avun
lähettämisen meidän länsirintamallemme. Kun näin oli laita, täytyi
kenraali von Arzin sananmukaisesti sielustaan riistää jokainen
divisiona, jonka hän voi meille lähettää. Hän oli itse täysin
selvillä tämän avun suuresta tärkeydestä. En saata sanoa, vallitsiko
Itävalta-Unkarin kaikissa piireissä sama aulius, tunsivatko meitä
kohtaan kiitollisuuden velvoitusta kaikki muutkin kuin kenraali von
Arz.

Itävalta-Unkarin rintamilla ei kesän kuluessa tapahtunut mitään
oleellista. Tämän ajan ainoa sotilaallisesti huomattava tapaus sattui
Albanian alueella. Siellä olivat vastustajat vuosikausia seisoneet
toisiaan vastassa oikeastaan toimettomina, italialaiset jonkun verran
armeijakuntaa suurempana joukkona Valonan luona ja siitä itään,
itävaltalaiset Pohjois-Albaniassa. Koko sotanäyttämö olisi ollut vailla
sotilaallista merkitystä, ellei se olisi ollut Makedonian rintamien
yhteydessä. Bulgaria pelkäsi alati, että vihollinen tunkeutumalla
eteenpäin Ochrida-järven länsipuolitse voisi saartaa sen armeijan
rintaman oikean sivustan. Sotilaallisesti asiaa katsoen olisi
tuollainen toimenpide voitu torjua vetämällä bulgarialaisten läntistä
siipeä Ochridan alueelta koilliseen päin. Mutta Bulgarian
sisäpoliittiset olot tekivät tähän aikaan, kuten jo olen maininnut,
mahdottomaksi siirtää mitään bulgarialaisia joukkoja pois tältä
miehitetyltä alueelta. Asiaan vaikutti vielä bulgarialaisten ja
itävaltalaisten välinen kateus Albaniaan nähden; me saimme sen vaivoin
sovitetuksi.

On usein tehty kysymys, miksi itävaltalaiset eivät karkoittaneet
italialaisia vastustajiaan Valonasta. Tämän laivastotukikohdan merkitys
Adrianmertä sulkevan oven toisena puoliskona oli kouraantuntuva.
Sellaisen sotaliikkeen suorittamiseen puuttui Itävalta-Unkarilta
kuitenkin ensimmäinen edellytys, kunnollinen, tehokas selkäyhteys
Vojusan taistelualueen kanssa. Tällaista yritystä ei voinut perustaa
merenkulun varaan, maanteitä taas ei ennen sotaa ollut Albanian
autioissa vuorimaissa eikä Itävalta-Unkari voinut sodan aikana rakentaa
niitä sinne riittävästi.

Itävalta-Unkarin sotaliikkeet Albaniassa uinuivat tähän aikaan kuin
sadun prinsessa, lepoa keskeyttivät vain ajoittain molemmilta puolilta
vähäpätöiset ja vielä vähätehoisemmat kahakat. Vakavammaksi kävi
tilanne Albaniassa vasta, kun italialaiset ryhtyivät kesällä 1918
laajalla alalla hyökkäämään merenrannikosta Ochrida-järven seuduille
asti. Itävalta-Unkarin heikot, osaksi sangen laiminlyödyt joukot
tungettiin pohjoista kohti. Heti ilmeni huolestumista Sofiassa ja
Makedonian rajalla, vaadittiin että me sodankäynnin ylimpinä johtajina
puuttuisimme asiaan. Tämä puuttuminen tapahtui siinä muodossa, että
pyysimme Itävalta-Unkarin armeijan ylijohdolta Albaniassa olevien
itävalta-unkarilaisten voimien vahvistamista, jotta edelleen voitaisiin
tehokkaasti suojata Makedonia sivultapäin. Itävalta-Unkarin sodanjohto
päätti ryhtyä enempäänkin, vastahyökkäykseen Albaniassa. Italialaiset
lyötiin taas takaisin.

Ei ole täysin selvää oliko tällä italialaisten rynnistyksellä mitään
tarkoitusperiä. Eritoten minun täytyy jättää avoimeksi kysymys, oliko
se missään sisäisessä yhteydessä sen hyökkäyksen kanssa, johon entente
myöhemmin ryhtyi Makedonian rintaman keskustaa vastaan. Itävaltalaisten
hyökkäys osoittautui siis varsin arvokkaaksi suoritukseksi, kun otetaan
huomioon Albanian pinnanmuodostuksen ja vihollisten ylivoimaisen suuren
lukumäärän tuottamat aivan tavattomat vaikeudet. Se ansaitsee
liittolaistemme puolelta sen kunnian mikä urotyölle tulee.

Itävalta-Unkarin sisäiset olot olivat vuoden 1918 kuluessa kehittyneet
edelleen aikaisemmin mainittuun arveluttavaan suuntaan. Kansan
ravitsemisessa ilmenevät äärettömät vaikeudet uhkasivat viedä
Wienin ajoittain suorastaan perikatoon. Ei ollut siis ihme, että
itävalta-unkarilaiset viranomaiset haaliessaan muonitusvarastoja mistä
käsiinsä saivat, esimerkiksi Romaniasta ja Ukrainasta, ryhtyivät
toimenpiteisiin, jotka olivat mitä suurimmassa määrässä meidän etujemme
vastaisia.

Itävalta-Unkarin sekaviin poliittisiin oloihin nähden ei edelleen ole
kummastuttavaa, että meille sieltä käsin yhä uudelleen vakuutettiin,
ettei sodan jatkaminen vuoden 1918 yli ollut mitenkään mahdollista
Tonavan monarkialle. Halu saada lopettaa sotatoimet ilmeni yhä useammin
ja vahvempana. Jätän sikseen kysymyksen, oliko kuten väitettiin,
todella huomattavana vaikuttimena myös kunnianhimo päästä näyttelemään
rauhantuojan osaa.

Kesällä erosi kreivi Czernin ulkoministerin paikaltaan. Eronsa syyksi
kreivi itse mainitsi sen, että hänen keisarinsa Parman prinssille
Sixtukselle lähettämät kirjeet olivat saaneet aikaan voittamattoman
ristiriidan hänen ja hänen herransa välille. Olen pahoitellut kreivi
Czerninin eroa, vaikka hänen ja minun poliittisten katsomusteni välillä
usein ilmeni ristiriitoja, jotka hän ilmaisi meille yhtä avoimesti kuin
mekin hänelle.

Minun nähdäkseni kreivi Czernin oli Itävalta-Unkarin ulkopolitiikan
tyypillinen edustaja. Hän oli älykäs ja näki terävällä silmällään
yhteisen asemamme vaikeudet sekä arvosteli sattuvasti, peittelemättä,
edustamansa valtion heikkouksia. Hänen poliittiset suunnitelmansa
tähtäsivät useammin onnettomuuksien torjumiseen kuin voittojemme
tulosten käyttämiseen. Isänmaansa etuja kreivi kuitenkin aina muisti,
silmä avoinna, sydän laajana. Silmiinpistävää oli, että hän tästä
huolimatta arvostellessaan kokonaisasemaamme piti pelastuksenamme
useimmiten kieltäytymistä ja luopumista. Näistä vastakohdista johtui,
että hän alinomaa pyrki laajentamaan kaksoismonarkian valtapiiriä,
silloinkin kun hän odotti meiltä saksalaisilta suuria uhrauksia
liiton etujen hyväksi. Kreivi Czernin, kuten kaikki hänen aikansa
valtiomiehet, arvosteli isänmaansa toimintakyvyn liian vähäiseksi.
Muuten hän ei olisi jo keväällä 1917 juuri virkaansa astuttuaan voinut
puhua sodan jatkamisen mahdottomuudesta, vaikka Itävalta-Unkarin voimat
riittivät vielä pitkän aikaa eikä vielä kreivin luopuessakaan maa ollut
kuoleman uupumuksen tilassa. Kreivi Czerninin ajatustavassa ilmeni
jonkinlaista omasta kannasta peräytymistä. Eikö hän näin ollen kyennyt
vastustamaan keisarinsa rauhanpyrkimyksiä, vai tukiko hän niitä kenties
täydestä vakaumuksestaan, siitä en hänen toimiaikanaan päässyt täysin
selville. Joka tapauksessa kreivi Czernin ei oikein arvostellut niitä
vaaroja, jotka sisältyivät siihen, että sellaisille vastustajille kuin
meidän vihollisillemme alituiseen tehostettiin meidän valmiuttamme
rauhanneuvotteluihin. Vain tämä tekee käsitettäväksi sen seikan, että
hän hetkellä, jolloin olivat kypsymäisillään sukellussotamme hedelmät,
vihollisten kevätrynnistys epäonnistumaisillaan ja Venäjän valtiollisen
hajautumisen vaikutus vihollisiimme alkoi tuntua, menetti poliittisen
malttinsa ja teki aloitteen, joka johti rauhanpäätöksen tekoon Saksan
valtiopäivillä.

Olin sitä mieltä, ettei kreivi Czerniniltä suhteessa meihin puuttunut
liittoveljeyden edellyttämää avomielisyyttä, vaikka hän Brest-Litovskin
ja Bukarestin rauhanneuvotteluissa tuotti meille eräitä yllätyksiä. Hän
kai silloin pelkäsi, ettei Tonavan monarkia jaksaisi kestää, jos
neuvottelut syystä tai toisesta ehkä ajautuisivat karille, ja että
wieniläisten leivänhätä vaati mitä pikaisinta sopimusta Ukrainan
kanssa.

Czerninin johtaessa ulkopolitiikkaa ei Puolan kysymystä saatu meidän ja
Itävalta-Unkarin kesken mihinkään ratkaisuun. Me emme voineet ylempänä
esitetyistä syistä mitenkään myöntyä siihen, että koko Puola olisi
jätetty kaksoismonarkian huostaan.

Kreivi Czerninin seuraajan kreivi Burianin olin tullut tuntemaan jo
Plessissä hänen ollessaan ennen Czerniniä ulkoministerinä. Burianin
perusteellisuus, joka ilmeni kaikissa tärkeämmissä asioissa, ei antanut
minulle toiveita Puolan kysymyksen pikaisesta ratkaisusta. Minun on
myös avoimesti tunnustettava, että ajatuksiani lähinnä seuraavana
aikana enemmän askarruttivat tärkeämmät seikat kuin niin pitkäveteiset
tuloksettomat neuvottelut.

Kun kreivi Burian joutui uudelleen ulkoministeriksi, koetti hän
ymmärrettävästi kyllä löytää mitä pikimmin jonkin keinon, jolla
selviydyttäisiin poliittisesta asemastamme. Oli inhimillisesti
käsitettävää, että hän mitä itsepintaisimmin pyrki rauhan
aikaansaamiseen nähdessään sotatilanteen lännessä yhä huononevan. Mutta
minun käsitykseni mukaan ei liittoutuneista valloista yksikään saanut
poistua yhtenäisen politiikan puitteista ja tarjota viholliselle
rauhaa. Oli erehdys luulla että se mitenkään parantaisi yksityisen
valtion tai meidän kaikkien asemaa. Turkin suurvisiiri, joka syyskuun
ensi puoliskolla oleskeli Spassa, arvosteli asemaa aivan samoin kuin
minä. Tsaari Ferdinand puhui niinikään vielä samaan aikaan siitä, ettei
tullut kysymykseenkään hänen maansa ryhtyminen rauhanpuuhiin yhteisen
liiton ulkopuolella. Kenties tsaari kuitenkin jo silloin aavisti, miten
vähäisenä voimatekijänä Bulgaria silloin esiintyi vastustajiemme
laskelmissa.

Esitetyistä syistä en voinut pitää onnellisena syyskuun keskivaiheilla
tehtyä itävalta-unkarilaisten valtiomiesten yritystä, jolla pyrittiin
yksipuoliseen sopimusrauhaan ententen kanssa. Itse asiassa
vastustajamme pysyivätkin kokonaan torjuvalla kannalla tähän
aloitteeseen nähden. Niille oli silloin jo asemamme niin selvä, ettei
niitä haluttanut panna alulle sopimushankkeita. Niille ei kysymys
ihmishenkien hukasta merkinnyt mitään. Pelko, että me saksalaiset liian
pian tointuisimme, jos meille annettaisiin hetkeksikään rauhaa,
vallitsi vihollisen koko ajatuspiiriä. Niin valtava oli vaikutus, jonka
urotekomme olivat vihollisiimme tehneet ja kenties vieläkin tekivät.
Mikä ylpeä tietoisuus meille kaiken sen keskellä mitä parhaillaan
tapahtui ja oli vielä tapahtuva!



LOPPUA KOHTI.


Syyskuun 29:nnestä lokakuun 26:nteen.


Ellei suursodan kirjaan jo aikoja sitten olisi kirjoitettu lukua Saksan
armeijan sankariudesta, olisi se viimeisessä kauheassa kamppailussa
siihen kirjoitettu poikiemme verellä ikuisesti lähtemättömin kirjaimin.
Millaisia äärettömiä vaatimuksia asettivatkaan nämä viikot kaikkien
esikuntien ja joukko-osastojen upseerien ja miehistön sekä sielun- että
ruumiinvoimille! Joukkoja täytyi nytkin viskata taistelusta toiseen,
tappotantereelta toiselle. Niinsanotut levähdyspäivät riittivät tuskin
hajalle ammuttujen tai hajautuneitten joukko-osastojen uudelleen
järjestämiseen, niiden lisäämiseen, hajoitettujen divisionain osien
liittämiseen muihin joukko-osastoihin. Sekä upseerit että miehistö
alkoivat uupua, mutta he riensivät taas, kun vaadittiin, pysäyttämään
vihollisen ryntäyksiä. Kaikenarvoiset upseerit ylimmissä esikunnissa
palveleviin asti asettuivat sotilaitten rinnalle ensimmäisille
tulilinjoille, osaksi kivääri kädessäkin. Käskyjähän ei enää juuri
tarvinnut antaa muuta kuin: "Kestäkää viimeiseen asti."

Niin, "kestäkää!" Millainen kieltäymys monien loistavien
voitonpäiviemme kunniakkaiden hetkien jälkeen! Minun silmissäni niin
kuolemaan asti urhean taistelun kuvaa eivät himmennä yksityiset
pelkurimaisuuden ja kestämättömyyden ilmaukset. Tuollaisessa
kieltäytyvässä kamppailussa, jolta puuttuu nostattava voitokkaan voiman
tunae, inhimilliset heikkoudetkin tuntuvat selvemmin kuin muualla.

Meiltä puuttuu voimia pitää yllä yhtenäisiä linjoja. Vastarintaa
tehdään ryhmissä. Se tehoaa vain siksi, että vastustajakin ilmeisesti
uupuu. Missä vihollisen tankit eivät raivaa tietä, missä sen tykistö ei
vielä ole tuhonnut kaikkea saksalaista elämää, se harvoin enää ryhtyy
suuriin taistelutoimiin. Se ei ryntää meidän puolustusjoukkojemme
kimppuun, se hiipii vähitellen meidän moniaukkoisten, murskattujen
taistelulinjojamme väliin. Tämä seikka ylläpiti yhä toivoani, toivoa
että kestämme, kunnes vastustajakin herpautuu.

Meillä ei kuten vihollisella ole enää uusia voimia viedä tuleen.
Täysivoimaisen Amerikan asemesta meillä on vain uupuneita liittolaisia,
jotka nekin ovat aivan sortumaisillaan.

Kuinka kauan voi rintamamme vielä kestää tätä ääretöntä kuormitusta?
Edessäni on kysymys, kysymyksistä vaikein: Milloin meidän täytyy
lopettaa? Jos tällaisissa tapauksissa kääntyy ihmiskunnan opettajan,
historian puoleen, ei se kehoita varovaisuuteen, vaan rohkeuteen. Jos
nostan katseeni suurimpaan kuninkaaseemme, saan vastauksen: "Kestä!"

Ajat ovat tosin toiset kuin lähes 160 vuotta sitten. Sotaa ei käy
pestattu armeija, vaan koko kansa on siihen riuhtaistu, se vuodattaa
verta ja kärsii. Mutta ihmiskunta sellaisenaan on edelleen suurin
piirtein sama, sama hyveineen ja heikkouksineen. Ja voi sitä, joka
raukeaa heikoksi ennen aikojaan! Kaikesta muusta voin kantaa
edesvastuun, tästä en milloinkaan!

Samaan aikaan kuin rintamalla taistellaan, riehuu toinenkin taistelu.
Sitä käydään meidän sisällämme. Tässäkin taistelussa olemme yksin
Kukaan ei neuvo meitä paitsi oma vakaumuksemme ja omatuntomme. Ei
mikään muu pidä meitä pystyssä kuin usko ja toivo. Ne säilyvät minussa
niin voimakkaina että voin tukea toisiakin.

Tämä sisäinen taistelu riehuu hurjimmillaan syyskuun 28:ntena. Vaikka
vielä voisikin Saksan urheus länsirintamalla torjua vastustajan
ratkaisevan läpimurtautumisen, vaikka Ranska ja Englantikin ilmeisesti
uupuvat, vaikka Amerikan tukahduttava ylivoima yhtenä päivänä turhaan
vuodattaa tuhansien verta -- sittenkin, meidän voimamme vähenevät
huomattavasti. Niistä tulee sitä pikemmin loppu mitä masentavampia
uutisia idästäpäin saapuu. Kuka täyttää aukon, kun Bulgaria
lopullisesti luhistuu? Me kykenemme vielä paljoonkin, mutta
uutta rintamaa emme kykene rakentamaan. Uutta armeijaa tosin
muodostetaan Serbiassa, mutta miten heikkoja ovatkaan nämä voimat!
Alppi-armeijakunnassamme tuskin enää on taistelukykyisiä joukkoja,
saapuvista itävalta-unkarilaisista divisionista yksi ilmoitetaan
kokonaan käyttökelvottomaksi. Sen miehistönä on tshekkiläisiä, jotka
todennäköisesti kieltäytyvät taistelemasta. Vaikka Syyrian sotanäyttämö
on etäällä sodan ratkaisukohdasta, on epäämätöntä, että siellä kärsitty
tappio lamauttaa uskollista toveriamme Turkkia, joka taas on
uhanalaisena Euroopassakin. Mille kannalle on Romania asettuva, mitä
tekevät Venäjän suuret jätteet? Kaikki tämä tunkeutuu polttavana
mieleeni vaatien pyrkimään päätökseen. Kukaan ei enää ole sanova: liian
aikaisin!

Olen näissä mietteissä ja päätös on minussa kypsynyt, kun ensimmäinen
kenraalimajoitusmestarini tulee luokseni tämän syyskuun 28:nnen
iltamyöhällä. Näen hänestä, miksi hän tulee luokseni. Kuten monesti
elokuun 22:sesta 1914 lähtien kohtaavat ajatuksemme toisensa jo
ennenkuin ne ovat sanoiksi pukeutuneet. Vaikein päätöksemme perustuu
yhteiseen vakaumukseemme.

Syyskuun 29:nnen aamuhetkinä neuvottelemme ulkoasiainviraston
valtiosihteerin kanssa. Tämä kuvaa muutamin sanoin millainen asemamme
on ulospäin. Kaikki tähänastiset yritykset päästä sopimusrauhaan
vastustajien kanssa epäonnistuneet, ei mitään toiveita siitä, että
puolueettomien valtojen välittämien neuvottelujen tietä voisimme
lähestyä vihollismaiden valtiollisia johtajia. Valtiosihteeri puhuu
sitten kotimaan sisäisestä tilasta: vallankumous on ovella, valittavana
on sen torjuminen diktatuurilla tai myöntyväisyydellä; parlamentaarinen
hallitus nähtävästi parhain torjuntakeino.

Todellako parhain? Me tiedämme millaisen raskaan kuorman panemme
isänmaan kannettavaksi nyt astuessamme aselevon ja rauhan tielle; tämä
toimenpiteemme ymmärrettävästi aiheuttaa siellä suurta huolestumista
rintamalla vallitsevaan tilaamme ja tulevaisuuteemme nähden. Tänä
hetkenäkö, jolloin kannetaan hautaan niin monet toiveet, jolloin
tuskaisimpaan pettymykseen sekaantuu syvin katkeruus, jolloin jokaisen
katse odottaa valtiolaitokselta pontta ja ryhtiä, onko nyt sallittava,
että poliittisten intohimojen laineet vyöryvät vielä korkeampina? Mihin
suuntaan ne hyökynsä iskevät? Eivät ainakaan säilytyksen, rakentamisen
puolesta, vaan hävityksen. Ne, jotka ovat kylväneet rikkaruohoa meidän
laihoomme, katsovat kai elonaikansa tulleen. Me alamme liukua.

Luullaanko kotimaan myöntyväisyydellä voitavan lauhduttaa vastustajaa,
jota ei miekalla voitu pakottaa? Kysykää niiltä sotilailtamme, jotka
vihollisen houkutuksiin uskoen valitettavasti vapaaehtoisesti heittivät
aseensa. Vihollinen tempasi pois naamarinsa samalla kuin saksalaisten
aseet vaipuivat. Soaistuja saksalaisia ei kohdella hiuskarvankaan
vertaa inhimillisemmin kuin heidän viimeiseen asti puolustautuneita
tovereitaan. Se mikä tässä toteutuu pienoiskoossa, toteutuu myös
suuressa, jopa mitä suurimmassa mittakaavassa.

Me pelkäämme myös, että uuden hallituksen muodostaminen tulee
viivyttämään vielä enemmän toimenpidettä, jonka me olemme jo siirtäneet
niin pitkälle kuin mahdollista. Liian aikaisin emme todellakaan ole
siihen ryhtyneet. Onko sen vielä myöhästyttävä valtiollisen
uudestaanjärjestelyn vuoksi?

Nämä seikat huolestuttavat minua; samantapaisia ovat kenraali
Ludendorffin huolet.

Neuvottelumme perusteella esitämme Hänen Majesteetilleen Keisarille
ehdotuksemme rauhanhankkeisiin ryhtymisestä. Minun tehtävänäni on tämän
poliittisen toimenpiteen perusteluksi kuvata Kaikkeinkorkeimmalle
Sotaherralleni sotilaallinen asemamme, jonka nykyinen vakavuus ei ole
keisarille outo. Hänen Majesteettinsa hyväksyy vahvoin, lujin mielin
mitä olemme esittäneet.

Kuten aina tähänkin asti sekautuu sotilaallisiin huoliimme huoli
kotimaasta. Jollei toinen kestä, sortuu toinenkin. Tänä hetkenä tämä on
käyvä ilmi selvemmin kuin koskaan ennen.

Kaikkeinkorkein Sotaherrani palaa kotimaahan, jonne minä seuraan häntä
lokakuun 1:senä. Tahdon olla lähellä keisaria siltä varalta, että hän
tarvitsee minua. Kaukana oli minusta ajatus koettaa poliittisesti
vaikuttaa asioihin. Olin valmis antamaan selityksiä muodostuvalle
hallitukselle ja vastasin sen tiedusteluihin vakaumukseni mukaan.
Toivoin voivani vastustaa pessimismiä ja elähdyttää uskallusta.
Mutta sisäiset järkytykset näyttivät jo käyneen liian vaikeiksi,
tarkoitustani en enää voinut saavuttaa. Minulla puolestani oli vielä
tällöin luja luottamus siihen, että huolimatta voimiemme vähenemisestä
vielä kuukausimääriä saatoimme estää vihollisen astumasta isänmaamme
kamaralle. Jos tämä onnistui, ei poliittinen tilannekaan ollut
toivoton. Tämän julkilausumattomana edellytyksenä tosin oli, ettei
maamme rajoja uhattaisi esim. etelästä tai idästä ja että isänmaa
pysyisi sisällisesti lujana.

Lokakuun 4:nnen ja 5:nnen välisenä yönä lähetettiin tarjouksemme
Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentille. Me hyväksyimme hänen
saman vuoden tammikuussa asettamansa "oikeudenmukaisen rauhan"
suuntaviivat.

Omaksi tehtäväksemme jäi lähinnä taistelun jatkaminen. Joukkojen
jäntevyyden höltyminen, sotilaiden lukumäärän kutistuminen, vihollisen
lukuisat murrot pakottivat meitä länsirintamalla vähitellen peräytymään
lyhempiin linjoihin. Mitä lokakuun 3:ntena olin selittänyt valtion
johdolle, toteutettiin. Mikäli suinkin mahdollista tarrauduimme kiinni
vihollisen maaperään. Sotaliikkeet ja taistelut pysyivät luonteeltaan
samanlaisina kuin ne olivat olleet elokuun puolivälistä alkaen. Sitä
mukaa kuin meidän taisteluvoimamme heikentyi, väheni myös vastustajan
hyökkäyshalu. Jos vihollinen erehtyi luullessaan meidän sortuvan, me
erehdyimme toivoessamme vihollisen kokonaan herpautuvan. Niin ei
taistelun lopullinen päätös enää ollut muutettavissa, ellei meidän
onnistunut pusertaa kotimaasta irti viimeisiä voimia avuksemme. Yleinen
kansannousu olisi varmasti tehonnut sekä vastustajaan että armeijaamme.
Mutta oliko enää olemassa tällaista käyttökelpoista elinvoimaa ja
uhrautuvaa joukkoa? Ainakin oli turha meidän yrityksemme saada sitä
rintamalle.

Kotimaa herpautui aikaisemmin kuin armeija. Näissä oloissa emme
kyenneet asettamaan kyllin tehokasta vastarintaa Pohjois-Amerikan
Yhdysvaltojen presidentin yhä kasvavaa painostusta vastaan.
Hallituksemme myöntyi, toivoen lempeyttä ja oikeudenmukaisuutta. Saksan
sotilas ja Saksan valtiomies kulkivat eri suuntiin. Syntynyt halkeama
ei enää ollut poistettavissa. Viimeinen yritykseni saada aikaan
yhteinen isku ilmenee seuraavasta lokakuun 24:ntenä 1918
valtakunnankanslerille lähettämästäni kirjeestä:

    "Teidän Suurherttualliselta Korkeudeltanne en saa salata sitä,
    että olen viimeisissä valtiopäiväpuheissa kipeästi kaivannut
    lämmintä kehoitusta ponnistuksiin armeijan hyväksi ja puolesta.

    Olen toivonut uudelta hallitukselta, että se yhdistäisi koko
    kansan kaikki voimat isänmaan puolustukseen. Niin ei ole
    tapahtunut. Päinvastoin on puhuttu, muutamia poikkeuksia
    lukuunottamatta, vain isänmaata uhkaavan vihollisen lepyttämisestä,
    ei torjumisesta. Tämä on vaikuttanut armeijaan ensin masentavasti,
    sitten järkyttävästi. Tätä todistavat vakavat merkit.

    Kansalliseen puolustukseen armeija tarvitsee ei vain miehiä, vaan
    henkeä, lujaa vakaumusta taistelun välttämättömyydestä ja
    sielullista nousua tällaiseen tehtävään.

    Teidän Suurherttuallinen Korkeutenne on varmaan minun kanssani
    yhtä mieltä siitä, että moraalilla on ratkaiseva merkitys sotivaan
    kansaan nähden, ja että hallituksen ja kansaneduskunnan on
    kasvatettava ja säilytettävä tällaista henkeä armeijan ja kansan
    keskuudessa.

    Teidän Suurherttuallista Korkeuttanne, uuden hallituksen päämiestä,
    pyydän vakavasti ryhtymään tähän pyhään tehtävään."

Oli jo liian myöhäistä. Politiikka vaati uhrinsa; ensimmäinen uhrattiin
lokakuun 26:ntena.

Tämän päivän illalla matkustin valtakunnan pääkaupungista, jonne olin
tullut ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kanssa esittelemään
asioita Kaikkein korkeimmalle Sotaherralleni, takaisin suureen
päämajaan. Olin yksin. Hänen Majesteettinsa oli kenraali Ludendorffille
myöntänyt hänen pyytämänsä eron, mutta evännyt minun samanlaisen
pyyntöni.

Seuraavana päivänä astuin taas entisiin yhteisiin työhuoneisiimme.
Tuntui kuin olisin palannut minulle erikoisen kalliin vainajan
hautajaisista tyhjään kotiin.

Tähän päivään asti -- kirjoitan tätä syyskuussa 1919 -- en ole sen
jälkeen nähnyt monivuotista uskollista apulaistani ja neuvonantajaani.
Ajatuksissani olen häntä tuhansia kertoja etsinyt ja kiitollisessa
sydämessäni aina löytänyt!



Lokakuun 26:nnesta marraskuun 9:nteen.


Kaikkeinkorkein Sotaherrani nimitti pyynnöstäni kenraali Grönerin
ensimmäiseksi kenraalimajoitusmestariksi. Kenraali oli entiseltä
sotatoiminnaltaan minulle tuttu. Tiesin että hänellä oli erinomainen
järjestelykyky ja isänmaan sisäisten olojen perusteellinen tuntemus.
Tulevat yhdessäolon ajat antoivat minulle runsaasti todistuksia siitä,
etten ollut pettynyt uuteen työtoveriini nähden.

Kenraalia odottavat tehtävät olivat yhtä vaikeita kuin epäkiitollisia.
Ne vaativat taukoamatonta toimintaa, täyttä itsekieltäymystä ja
luopumista kaikesta muusta maineesta kuin mitä uhrautuvimman
velvollisuuksien täyttämisen tuottamasta ja kaikesta muusta
tunnustuksesta kuin samanaikaisten työtoverien antamasta. Me kaikki
tunsimme häntä odottavan työn suuruuden ja vaikeudet. Yleisasemamme
alkoi käydä yhä huonommaksi. Tahtoisin valaista sitä väin muutamin
piirtein.

Idässä turkkilais-aasialaisen valtakunnan viimeinenkin vastarinta
luhistui. Mosul ja Aleppo joutuivat miltei vastustuksetta vihollisen
käsiin. Mesopotamian ja Syyrian armeijat olivat lakanneet olemasta.
Georgiasta meidän oli lähdettävä, ei siksi, että meidät sotilaallisesti
olisi siihen pakotettu, vaan siksi, että sikäläiset taloudelliset
suunnitelmamme kävivät mahdottomiksi toteuttaa tai ainakin voittoa
tuottamattomiksi. Nekin joukot, jotka olimme lähettäneet
Konstantinopolin puolustuksen avuksi, kutsuttiin takaisin. Entente ei
kuitenkaan hyökännyt Traakiassa. Stambul ei ollut kukistuva uljain
uroteoin ja tehokkain voimannäyttein. Syy on tuntematon. Se saattaa
johtua ententen meille silloin käsittämättömästä sotilaallisesta
epäröinnistä. On myöskin mahdollista, että poliittisella harkinnalla on
tässä suhteessa ollut ratkaiseva sija ententen suunnitelmissa.

Muut saksalaiset apujoukot, jotka vielä olivat Turkissa, vedettiin
Konstantinopolin suunnalle. Ne erosivat yhteisesti puolustamastaan
maasta palkkanaan ritarillisten osmanien kunnioitus, kansan, jonka
apuna ne olivat kamppailussa elämästä ja kuolemasta. Sillä, mikä täällä
kääntyi meitä vastaan, oli juurensa niissä piireissä, jotka nyt näkivät
viljansa kypsyvän ja jotka koettivat ilmaisemalla vihaansa meitä
kohtaan saada puolelleen uusien tulokkaiden suopeuden. Oikea osmani
tiesi, että me olimme olleet valmiit auttamaan ei vain nykyisessä
taistelussa, vaan myös valtiota uudelleen rakennettaessa.
Perusteellinen uudistustyö oli suunniteltuna.

Enver ja Talaat pasha astuivat syrjään toimintansa näyttämöltä,
vastustajiensa herjaamina, mutta muuten nuhteettomina.

Bulgariasta olivat viimeiset joukkomme siirretyt pois. Niitäkin seurasi
moni kiitollisuudentunne ja rehellinen kaipaus. Se ilmeni selvimmin
eräästä kirjeestä, jonka Bulgarian armeijan päällikkö tähän aikaan
lähetti minulle. En voinut torjua sitä vaikutelmaa, että sen riveistä
puhui mitä usein olin luullut huomanneeni tämän rehellisen upseerin
sanoista: "Jos olisin ollut poliittisesti vapaa, olisin sotilaallisesti
toiminut toisin." Tämän huomion hän kai niinkuin moni muukin teki liian
myöhään.

Itävalta-Unkarilta hajosi yhtaikaa sekä poliittinen olemassaolo että
puolustusvoima. Se ei jättänyt alttiiksi vain itseään, vaan myös meidän
maamme rajat. Unkari nousi vallankumoukseen vihassaan saksalaisia
vastaan. Saattoiko se olla mitenkään yllättävää? Eikö tämä viha kuulu
madjaarin ylpeyteen? Oli tosin sodan aikana Unkarissa tunnettu
toisiakin tunteita, kun venäläinen jyskytti rajalla, jyskytti moneen
kertaan ja voimakkaasti! Millä riemulla olikaan tervehditty saksalaisia
joukkoja, miten auliisti kestitetty, jopa hemmoiteltu niitä, kun oli
kyseessä Serbian kurittaminen. Millainen innostus olikaan meitä
vastassa, kun tulimme valloittamaan takaisin Siebenbürgeniä!
Kiitollisuudenvelan tunnustaminen on harvinaista ihmiselämässä,
valtioelämässä vielä harvinaisempaa.

Sen sijaan saimme Romaniassa monesti osaksemme avomielistä kiitosta.
Siellä käsitettiin, että ilman Venäjän pirstomista ei Romanian vapaus
olisi voinut toteutua.

Kun nykyään Saksassa erinäiset piirit tehostavat entisten
liittolaistemme vihaa meitä kohtaan ja tahtovat sillä todistaa
poliittiset ja sotilaalliset suhteemme erehdykseksi, ne nähtävästi
eivät huomaa, että vihollistenkin leirissä kaikui vihanpurkauksia
liittolaisystävien suusta. Puristivathan silmäimme edessä ranskalaiset
sotilaat kätensä nyrkkiin sadatellen englantilaisia liittolaisiaan.
Huusivathan meille ranskalaiset äänet: "Tänään Englannin kanssa teitä
vastaan, huomenna teidän kanssanne Englantia vastaan!" Huusihan
ranskalainen sotilas maaliskuussa 1918 osoittaen St. Quentinin
katedraalin raunioita raivosta vavisten englantilaiselle
vankitoverilleen: "Tuo on teidän työtänne!"

Toivon, että väärinkäsityksen ilmaisut meidän ja entisten
liittolaistemme välillä vaikenevat yhä enemmän, kun siirtyvät pois ne
synkät usvat, jotka peittävät totuuden ja jotka nyt estävät
taistelutovereitamme näkemästä yhteisille kunniankentille, missä
saksalaisen elämä pantiin alttiiksi heidänkin unelmiensa ja
suunnitelmiensa toteuttamiseksi.

Luhistuminen ilmenee lokakuun lopusta lähtien kaikkialla, vain
länsirintamalla saimme sen vielä estetyksi. Samalla kuin vihollisen
painostus kävi siellä heikommaksi tuli myös meidän vastarintamme
voimattomammaksi. Yhä pienemmiksi sulivat saksalaiset joukot, yhä
suuremmiksi kävivät puolustusasemien aukot. Olisipa vain ollut joitakin
reippaita divisionia, niin olisi tehty ihmeitä. Turhia toiveita, tyhjiä
haaveita! Me vajoamme, sillä isänmaa vajoaa. Se ei voi enää antaa
meille uutta elämää, sillä sen voimat ovat loppuun palaneet.

Kenraali Gröner lähtee marraskuun 1:senä rintamalle. Lähimpänä
huolenamme on puolustuksen siirtäminen taaksepäin Antwerpenin--Maasin
asemiin. Päätös on helppo, toimeenpano vaikea. Mitä kallisarvoisimpia
taisteluvälineitä on vielä vihollisen puolella tätä linjaa, mutta vielä
kallisarvoisempaa kuin näiden pelastaminen on 80,000 haavoitetun
kuljettaminen edessäpäin oleviin sairaaloihin. Niin viipyy päätöksen
toimeenpaneminen kiitollisuuden vuoksi, jonka olemme velkaa
vertavuotaville tovereillemme. Ajan pitkään emme tosin voi pysyä
nykyisissä asemissamme. Voimamme ovat nyt liian heikot, joukkomme liian
väsyneet. Sitä paitsi pusertavat verekset amerikkalaiset joukot
rintamaamme sen arimmalla kohdalla, Maasin alueella.

Mutta näiden laumojen taistelu myöskin opettaa Yhdysvalloille vastaisen
varalta, ettei sodan ammattia opita muutamissa kuukausissa, että tämän
ammatin taitamattomuus maksaa verivirtoja, kun tosi on kysymyksessä.

Samoin kuin Saksan taistelulinjat, pysyy vielä koossa etappi,
kotimaahan vievä elinhermo. Synkkiä kuvia tosin ilmenee siellä täällä,
mutta suurin piirtein on vielä sisäistä pontta jäljellä. Kauan ei
sekään enää sentään voi kestää. Jännitys on kohonnut äärimmilleen. Jos
sattuu mikä tahansa järkytys, samantekevää armeijassako vai kotona, ei
romahdus ole vältettävissä.

Tällaisia ovat vaikutelmani marraskuun ensi päiviltä.

Pelätty järkytys tekee tuloaan. Kotimaassa kuohuu väkevästi. Kumous
alkaa. Vielä marraskuun 5:ntenä kenraali Gröner rientää valtakunnan
pääkaupunkiin aavistaessaan mitä tuleva on, ellei viimeiseen asti
pysytä koossa. Hän rupeaa keisarinsa puolustajaksi ja kuvailee miten
käy, jos armeijalta riistetään pää. Turhaan! Kumous vyöryy jo
hillittömänä, ja vain sattuman kaupalla kenraali palatessaan päämajaan
välttyy joutumasta vallankumouksellisten käsiin. On marraskuun 6:nnen
ilta.

Kuume alkaa nyt vavisuttaa koko kansanruumista. Tyyni harkinta häviää.
Ei enää ajatella toiminnan merkitystä kokonaisuuteen nähden, vaan
yksinomaan omien intohimojen toteuttamista. Nämä eivät säiky
järjettömimpiäkään aikeita. Sillä onko olemassa järjettömämpää kuin on
armeijan elämän tekeminen mahdottomaksi? Onko inhimillinen ajatus tai
inhimillinen viha milloinkaan synnyttänyt suurempaa rikosta? Ruumis käy
voimattomaksi ulkomaailmaan nähden, se tosin vielä huitoo ympärilleen,
mutta se kuolee. Onko ihmeteltävää, että vastustaja moiselle ruumiille
tekee mitä tahtoo, että sen ehdot ovat vielä ankarammat kuin miksi ne
on kirjoitettu.

Kaikki lupaukset, joita vihollispropaganda oli julistanut meille, ovat
vaienneet. Kosto riemuitsee kaikessa alastomuudessaan: "Voi
voitetuita!" Sana, jota ei sanota vain vihasta, vaan myös pelosta.

Sellainen on tilanne marraskuun 9:ntenä. Draama ei tänä päivänä pääty,
sen väri vaihtuu. Kumous voittaa. Älkäämme viipykö sen syissä. Se iskee
musertavasti ennen kaikkea armeijan tukeen, saksalaiseen upseeriin. Se
riistää häneltä, kuten eräs muukalainen sanoo, ansaitut laakerit päästä
ja painaa marttyyrin orjantappurakruunun hänen vertavuotavalle
otsalleen. Vertauksen totuus on järkyttävä. Kuulkoon sitä jokaisen
saksalaisen sydän!

Uuden voiman voiton ulkonaisena ilmauksena on valtaistuimen sortuminen.
Saksan keisariuskin kukistuu.

Saksassa julistetaan keisari-kuninkaan valtaistuimelta luopumista,
ennenkuin hän itse on päättänyt asian. Näinä päivinä ja hetkinä
suoritetaan moni seikka hämäriä teitä, jotka sentään eivät ainiaaksi
jääne historian valolta piiloon.

Harkitaan ajatusta olisiko järjestys kotimaassa palautettava
rintamajoukkojen avulla. Mutta useat komentajat, miehet, jotka
ansaitsevat mitä suurinta luottamusta ja kykenevät mitä terävimmin
arvostelemaan asioita, vakuuttavat, että joukkomme tosin pysyvät vielä
rintamana vihollista vastaan, mutta eivät asetu rintamaan kotimaata
vastaan.

Olen näinä hetkinä Kaikkeinkorkeimman Sotapäällikön rinnalla. Hän antaa
minun tehtäväkseni armeijan viemisen takaisin kotimaahan. Kun
marraskuun 9:nnen iltapuolella lähdin keisarini luota, en ollut häntä
enää näkevä! Hän luopui säästääkseen isänmaan uusilta uhrauksilta,
hankkiakseen sille suotuisammat rauhanehdot.

Keskellä tätä mitä ankarinta sotilaallista ja poliittista jännitystä
Saksan armeija menetti sisäisen ryhtinsä. Tuhansien uskollisten
sotilaiden ja upseerien tunteiden ja ajatusten perustus alkoi silloin
järkkyä. Ilmautui mitä ankarimpia sisäisiä ristiriitoja. Luulin monelle
parhaista helpottavani tämän ristiriidan, jos astuisin eteenpäin sitä
tietä, jonka minulle viittoi keisarini tahto, rakkaus isänmaahani ja
armeijaani sekä oma velvollisuudentuntoni. Jäin paikalleni.



ERONI.



Loppu oli tullut!


Kuten Siegfried vimmaisen Hagenin keihäänheitosta, niin luhistui
nääntynyt rintamamme; turhaan se oli yrittänyt juoda uutta elämää
kotimaan voiman kuivuvasta lähteestä. Tehtävämme oli nyt pelastaa
sotajoukkomme jäljelle jääneet voimat isänmaan vastaista rakentamista
varten. Nykyhetki oli menetetty. Niinpä jäi siis jäljelle vain
tulevaisuuden toivo.

Työhön!

Minä ymmärrän sen maailmanpaon ajatuksen, joka sai valtaansa useat
upseerimme, kun he näkivät kaiken sen romahtavan, mikä heille oli
rakasta ja kallista. Kaipuu "olla mitään tietämättä" maailmasta, jossa
sekasortoiset intohimot perinpohjin turmelivat kansamme todelliset
ydinarvot, on inhimillisesti ymmärrettävissä, mutta kuitenkin -- minun
täytyy puhua suoraan, mitä ajattelen:

Kerran niin suuren, ylvään Saksan armeijan yhdistämät toverit!
Voisitteko te puhua epätoivosta? Ajatelkaa miehiä, jotka enemmän kuin
sata vuotta sitten loivat meille sisäisesti uuden isänmaan. Heidän
uskontonsa oli heidän uskonsa omaan itseensä ja oman asian pyhyyteen.
Luodessaan uuden isänmaan he eivät perustaneet sitä olemuksellemme
vieraan opinvimman pohjalle, vaan rakensivat sen yksilön vapaan
kehityksen perustuksille, yhteishyvä puitteina ja velvoittajana! Tätä
samaa tietä on Saksa jälleen kulkeva, kun se kerran taasen pystyy
kulkemaan.

Minä luotan varmasti siihen, että tälläkin kertaa, kuten noina aikoina,
yhteys suuren, rikkaan menneisyytemme kanssa säilyy, ja missä se on
hävitetty, rakennetaan jälleen eheäksi. Vanha saksalainen henki on
taasen ottava johtovallan, joskin vasta mitä vaikeimman kirkastuksen
jälkeen tuskien ja intohimojen hehkuvassa ahjossa. Vastustajamme
tunsivat tämän hengen voiman; he ihailivat ja vihasivat sitä rauhan
toimissa, he ihmettelivät ja pelkäsivät sitä suuren sodan
taistelutantereilla. He koettivat saada kansojansa ymmärtämään
väkevyyttämme tuolla tyhjällä sanalla "järjestelmä". Siitä hengestä,
joka loi itselleen tämän verhon ja siinä eli ja vaikutti, he eivät
puhuneet mitään. Mutta tällä hengellä ja tässä hengessä me ryhdymme
uudelleen rohkein mielin rakentamaan.

Saksa, niin monien ehtymättömien arvojen kokoamis- ja säteilykeskus
inhimillisen valistuksen ja hengen viljelyksen alalla, ei ole sortuva,
niin kauan kuin se säilyttää uskonsa suureen maailmanhistorialliseen
tehtäväänsä. Minä olen lujasti vakuutettu siitä, että isänmaamme
parhaiden onnistuu ajatustensa syvyydellä ja ajatustensa voimalla
sulattaa uusia aatteita menneisyyden kallisarvoisiin aarteisiin ja
näistä yhdessä valaa pysyviä arvoja isänmaamme onneksi ja
menestykseksi.

Tämä oli se kallionluja vakaumus, joka valtasi mieleni kun poistuin
kansain taistelun veriseltä kilpakentältä. Olen nähnyt isänmaani
sankarikamppailun enkä ikänä usko, että se olisi ollut sen
kuolinkamppailua. Vastattavakseni on asetettu kysymys, mihin minä sodan
vaikeimpina hetkinä perustin toivoni lopulliseen voittoomme. Saatoin
viitata ainoastaan uskooni asiamme oikeuteen, luottamukseeni isänmaahan
ja armeijaan.

Tämän vuosia kestäneen taistelun ja sen jälkiajan vakavat hetket kestin
ajatusten ja tunteitten vallassa, joille en voi löytää parempaa
ilmausta kuin sanat, jotka Preussin sotaministeriksi myöhemmin
nimitetty ylisotamarsalkka Herrmann v. Boyen vuonna 1811 keskellä
orjuutetun kotimaan mitä vaikeimpia poliittisia ja sotilaallisia
vaivoja kirjoitti kuninkaalle:

    "Minä en suinkaan sulje silmiäni asemamme vaarallisuudelta,
    mutta milloin saattaisi olla valittavana vain joko orjuus tai
    kunnia, antaa uskonto minulle voimaa kaikkeen siihen, mitä
    oikeus ja velvollisuus vaatii.

    Ihminen ei voi koskaan varmasti ennakolta nähdä aloitetun
    yrityksen lopputulosta, mutta se, joka korkeamman vakaumuksen
    mukaan elää vain täyttääkseen velvollisuutensa, kantaa kilpeä
    ympärillään, joka kaikissa elämän vaiheissa, tulkoon mitä
    tulkoonkin, antaa hänelle rauhaa ja usein itsekin johtaa
    onnelliseen lopputulokseen.

    Tämä ei ole levottoman haaveellisuuden kieltä, vaan sen
    uskonnollisen tunteen ilmausta, josta olen kiitollinen
    kasvattajilleni, jotka jo varhain opettivat minua rakastamaan
    kuningasta ja isänmaata pyhimpänä maan päällä."

Rajujen poliittisten intohimojen ja kalskahtelevien puheenparsien
hyökyaalto on nyt haudannut alleen kaiken entisen valtiollisen
käsityksen, hävittänyt nähtävästi kaikki pyhät perintätiedot. Mutta
tämä hyökyaalto on jälleen asettuva. Silloin on kansain elämän
ikuisesti kuohuvasta merestä jälleen nouseva se kallio, johon muinoin
isiemme toivo iskeytyi ja jonka perustukselle kohta puoli vuosisataa
sitten oma voimamme luottavaisesti rakensi isänmaan tulevaisuuden:
Saksan keisarikunta! Kun kansallinen ajatus, kansallinen tietoisuus
täten jälleen on syntynyt, silloin on meille kypsyvä siveellisesti
arvokkaita hedelmiä siitä suuresta sodasta, johon ei yksikään kansa voi
oikeutetummalla ylpeydellä ja puhtaammalla omallatunnolla luoda
katsettaan kuin meidän kansamme, niin kauan kuin se pysyi uskollisena.
Samoin myös nykypäivien katkerasta vakavuudesta. Kaikkien niiden veri,
jotka kaatuivat uskossa Saksan suuruuteen, ei silloin ole turhaan
vuotanut. Näin vakavasti uskoen lasken kynän kädestäni ja luotan
lujasti sinuun -- sinä Saksan nuoriso!



LOPPUSANAT.


Nämä muistelmat eivät ole syntyneet mistään kirjallisista
taipumuksista, vaan ulkoapäin moneen kertaan saamistani pyynnöistä ja
kehoituksista.

En ole tahtonut kirjoittaa historiateosta, ainoastaan esittää ne
vaikutelmat, joiden alaisena elämäni on kulunut, ja osoittaa ne
suuntaviivat, joiden mukaan katsoin velvollisuudekseni ajatella ja
toimia. Kaukana oli minusta halu puhdistautumis- tai kiistakirjoituksen
laatimiseen, kaikkein kauimpana ajatus oman itseni ylistämisestä. Olen
ihmisenä ajatellut, toiminut ja erehtynyt. Elämäni ja toimintani
ojennusnuorana ei ole ollut maailman suosio, vaan vakaumukseni,
velvollisuuteni ja omatuntoni.

Vaikka olen kirjoittanut muistelmani isänmaan vaikeimpana aikana, eivät
ne ole kuitenkaan syntyneet toivottomuuden raskaan painon alla.
Katseeni on ja on oleva järkähtämättä tähdättynä eteenpäin ja ylöspäin.

Kiitollisena omistan kirjani kaikille niille, jotka sotakentällä ja
kotimaassa taistelivat kerallani valtakunnan suuruuden ja olemassaolon
puolesta.

Syyskuussa 1919.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämäni" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.