Title: Afrodite - Kertomus vanhan Hellaan ajoilta
Author: Eckstein, Ernst
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Afrodite - Kertomus vanhan Hellaan ajoilta" ***


AFRODITE

Kertomus vanhan Hellaan ajoilta


Kirj.

ERNST ECKSTEIN


Suomennos. [Walter Groundstroem]



Porvoossa,
Werner Söderström,
1886.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Oli vuosi 551 ennen Kristuksen syntymää. Latmon lahden ranta loisti
illan hohteessa. Ylhäällä, kaidalla maantiellä, joka Mylasasta johti
Mileton rantakaupunkiin, seisoi kaunis, kukkea nuorukainen sauvaansa
nojaten. Poimukas kitona oli vyöllä vyötettynä ja tomussa. Vasemmalta
olalta riippui pitkissä hihnoissa nahkainen laukku, jossa oli
muutamia vaatekappaleita sekä kuvanveistäjän työaseita. Mylasalainen
Akontios oli näet kolme vuotta oppipoikana työskennellyt kuuluisan
athenalaisen taiteilijan Farax'in taidepajassa. Nyt luuli hän olevansa
kyllin mahtava omin voimin pysymään pystyssä. Kun siis eräs mestarin
ylhäinen ystävä matkusti Athenasta Halikarnassokseen, käytti hän
hyväkseen tarjottua tilaisuutta seuratakseen tätä, pani kokoon vähäisen
omaisuutensa ja saapui nopean ja onnellisen matkan jälkeen Vähän Aasian
rannalle. Halikarnassoksesta kulki hän jalkasin Mylasaan, viipyi siellä
muutamia viikkoja yksinkertaisessa kodissaan, -- isä oli vaunuseppä ja
hänellä oli maankaistale muutaman stadiumin matkan päässä kaupungista
-- ja lähti Boedromionkuun alussa -- siis loppupuolella kesää --
sieltä, menemään Mileton kuuluun merikaupunkiin, jonka temppelit ja
teaatterit nyt olivat hänen edessään, laskevan auringon valaisemina.

Hän oli huomannut hetkisen ja laskeunut tienreunalle syömään palan
ohraleipää ja kranaattiomenan. Sitten kavahti hän pystyyn ja silmäili
vapaasti ja vilkkaasti ympärilleen. Näköala oli todellakin viehättävä.
Vasemmalla näkyi kaupunki ja Tragasai-saaret; kauempana Mykalen
vuorenselänne jyrkkine niemekkeineen, joka pistäysi tummansiniseen
mereen ikäänkuin jättiläismiekan kärki, ja vastapäätä, lahden toisella
puolella, ranta kylineen ja huviloineen -- kaikki taivaallisessa
loistossa.

"Minua ei kummastuta", sanoi Akontios itsekseen, "että Mileto niin
suuresti rakastaa kaunotaiteita. En koskaan -- en edes Athenassakaan
ole nähnyt niin ihmeellisiä valonväreitä, sellaista muotojen ja värien
uhkeutta!"

Hän pudisti pölyn vaatteistaan, heitti viimeisen silmäyksen vastaiseen
rantaan, jossa sinerti kaksi suurta männikköä, osottaen missä maailman
mainio Maiandros purkaa vetensä mereen, ja meni eteenpäin, kysyen
itseltään, olivatko hänenkin tulevaiset kohtalonsa luikertavat yhtä
monessa kiemurassa, kuin hopeanhohtava joki.

Vähän ajan kuluttua tuli hän komean huvilan luo. Uteliaasti hän katseli
yli aidan puutarhaan, joka kolmelta taholta ympäröi rakennusta.
Lehteviltä käytäviltä kuului näet vallatonta melua, äänekkäitä huutoja
sekä kaikuvia naurunhohotuksia. Viisi tahi kuusi hienosti puettua
nuorta miestä, jotka nähtävästi äskettäin olivat nousseet juomapöydän
äärestä, kulkivat, juomingista iloisina, viiniköynnösaitojen ja
laakeripensastoin välitse.

"Katsoppas, Konon, enkö ollut oikeassa!" sanoi nyt mustasilmäinen
nuorukainen, jonka kalpeihin kasvoihin ei ylenmäärin nautittu viinikään
tuottanut vähintäkään punaa. "Sinä luulet tarvitsevasi ainoastaan
rypistää kulmakarvoja, niinkuin Zeus, kun hän Olympon kukkuloita
järkyttää. Mutta Neaira on siveä tyttö, eikä rikas Kononkaan voi
viekoitella häntä pois hyveen tieltä."

Puhuteltu, kookas, neljättäkymmentä vuotta vanha mies, seuran vanhin,
katsahti nuoreen Olorokseen pilkallisesti.

"Luuletko ehkä, poika parka", sanoi hän äänekkäästi, "että minä huolin
kydonilaisista omenista, joita kasvaa pitkin maanteitä. Alkmenen poika
hankki itselleen! Hesperiidien hedelmiä, ja hänen hengenheimolaistansa
houkuttelevat aina vaikeudet. Juuri siitä syystä, että olin kuullut
Neairaa kehuttavan harvinaiseksi poikkeukseksi, kutsutin hänet tänne
tänään, ja olisin todellakin pannut pahaksi, jos hän heti ensi
ylläköllä olisi antautunut, kuten teidän Lysistratenne ja tuo iäti
hymyilevä Nike. Muuten, huomasitteko mikä todellinen taiteilijatar tuo
pienokainen, nuoruudestansa huolimatta, on? Ei milloinkaan ennen ole
tässä talossa soitettu huilua niin mestarillisesti, kuin Neaira sen
teki. Hänen toverinsa oli hänen rinnallaan kuin Midas Apollon rinnalla."

"Koettaapa tuo asiata hämmentää", nauroi Oloros. "Sinä ylistät
taiteilijatarta, kun et naista voittanut."

Nyt muutkin sekaantuivat vilkkaasen keskusteluun, sillä kaikki
tiesivät, että Kononista, vaikka olikin jo ijän puolesta vakaantunut,
oli hengen-asia, että häntä pidettäisiin voittamattomana. Ja jos muuten
hänen ylpeyttään säästettiinkin, niin ei nyt, kun oli nautittu niin
monta pikarillista viiniä, huolittu sanoja säästää.

Kuta enemmin Konon koetti näyttäytyä tyyneltä ja välinpitämättömältä,
sitä selvemmäksi kävi hänen suuttumuksensa, kun vielä heidän
kävellessään päihtymys hänessäkin tuli yhä näkyväisemmäksi.

Juuri nyt näkyi etusalin ionilaisten pylväitten välistä viehättävä
tytönmuoto, solakkavartaloinen, ripeä ja silmiinpistävä vilkas
katsanto hänen kauniissa kasvoissaan. Joka katsahti sorean huiluniekan
säihkyviin silmiin, hän todellakaan ei olisi voinut vannoa, että tämä,
siveelliseen nautinnonkieltoisuuteen katsoen, suuresti erisi muista
ammattisisaristaan. Nuo silmät loistivat ikäänkuin sisäisen tulen
heijastuksesta, kranatinkarvaiset huulet näkyivät kehottavan suuteluun
ja hehkuvan vielä tulisemmin ja vieläkin houkuttelevammin, kuin hänen
molempain seuralaistensa, jotka päät kukilla koristettuina tulivat
hänen jälestänsä.

Konon, voittoon tottunut huvilan isäntä, katsoi heihin omituisesti
hymyillen, ikäänkuin olisi hänellä mielessä rohkea tuuma.

Suloisesti tervehtien astuivat taiteilijattaret keskimmäisen kujan
kautta puutarhan portille ja sieltä ulos maantielle.

Kaksi heistä, raukea Nike ja pahamaineinen Lysistrate, poikkesivat
rantaan päin, jossa heidän piti, erään alhaissukuisen onnensuosikin
talossa, hämärän tullessa säistää muutamain Egyptin tytärten tanssia.

Neaira kiirehti suoraa päätä Miletoon. Hänen hameensa liepeet
koskettivat nuoreen kuvanveistäjään, joka oli viimeiset hetket seisonut
liikkumatonna, uhkean puutarhan ja komean huvilan lumoamana, katsellen
taideniekan lapsellisella ja innokkaalla mielihalulla tapahtumia muurin
toisella puolella. Tyttö katsoi häntä ikäänkuin hämmästyneenä ja meni
eteenpäin.

Akontios seurasi häntä katseillaan. Hänen krokuksenkarvaiset vaatteensa
kuvautuivat kullankiiltävinä tummansinistä taivasta vastaan;
kimeltelevät rannekoristeet, tuuheat, tummat kiharat, ruohikenkäin
purppuranpunaiset paulat, jotka olivat niin miellyttävänä vastakohtana
lumivalkeille pyöreille päkiöille, joiden ympäri ne kietoutuivat --
kaikki se oli hyvin ihanata ja viehättävää.

Mutta nuoren taideniekan viaton katseleminen keskeytettiin yht'äkkiä.
Neaira oli tuskin päässyt sata askelta huvilasta, kun Konon punoittavin
poskin astui esiin laakeripensaitten tuuhean lehdistön takaa ja
leikillisesti huutaen pakotti hänet pysähtymään.

Hän käänsi päätään ja katsoi häneen kysyvästi.

"Armas Neaira", sanoi hymyssä suin Konon, joka ei huomannut nuorta
kuvanveistäjää, vaan luuli olevansa yksin, "sinä olet laiminlyönyt
ottaa mukaasi tavallista vieraslahjaa."

Neaira laski kätensä vyöhyelleen, jossa hänellä oli ne hopearahat,
jotka Eurotas, Kononin orja, oli hänelle antanut.

"Sinä erehdyt herra", vastasi hän vakaasti. "Tässä on minulla
vieraslahjani, jos siksi suvaitset nimittää minun halpain palvelusteni
palkkaa."

"Olet sinä osottanut itsesi paljon suurempiakin ansaitsevaksi... Muuten
myönnän, ett'ei vieraslahja ollut sopivasti valittu sana. Ei minun,
vaan sinun, Neaira, pitää antaa! Ruususta, joka on hiuksissasi ja
jonka olet poiminut puutarhastani, anna minulle vastalahjaksi ruusu
kukoistavilta huuliltasi! Sellainen on tapa talossa. Kuten näet, on
tie ihmisistä tyhjä ja autio molemmille tahoille, ja jospa sen joku
näkisikin, niin ei kukaan sitä paheksu. -- Olettehan te, lumoavat
taiteilijattaret, rakkautta varten luodut! Suikkaa minulle suuta, armas
Neaira!"

Kauniin tytön silmäripsien alta kiiti arka katse Akontiokseen, jota
ei kiihkosa Miletolainen vieläkään ollut huomannut. Sitten sanoi hän
kohteliaasti:

"Taaskin erehdyt, Filippoksen poika. Me taiteilijattaret emme ole
luodut rakkautta varten, vaan kuolemattomain runottarien palvelukseen.
Jos tahdot ketään suudella, niin mene pitkin satamakatua Miletoon
-- siellä saat tyydyttää halusi -- tahi paremmin vielä: ota
itsellesi vaimo, jalo Konon, sillä nyt saattaa sinut hyvinkin sanoa
naima-ikäiseksi."

Äänekäs naurunhekotus seurasi tuota pientä pahanilkisyyttä; ystävät
olivat näet pujahtaneet rohkean valloittajan jälkeen ja seisoivat nyt
pensas-aidan takana ilon innossa.

Tämä nauru sai Kononin jo ennestään hauraan kärsivällisyyden särkymään.

"Sinä hupakko!" sanoi hän pilkallisesti. "Sinun pitäisi notkistetuin
polvin kiittää rakkaudenjumalatarta siitä, että Konon alentaa itseään
sanomaan sinulle niin kauniita sanoja! Luuletko, ett'en minä sinua
tunne? Vai tahdotko uskottaa minulle olevasi itse Artemis? Sinä, jonka
silmät sinkahuttavat koko viinilliset lemmennuolia! Viisas olet,
mutta et kylliksi Kononia peijataksesi. Sinä teeskentelet itsesi
niin arvokkaaksi pakottaaksesi itsellesi jotakin arvollisempaa,
kuin mitä hetken haihtuva pila sinulle saattaa hankkia. Katsos,
Neaira, jos olisit jättänyt tämän epäonnistuneen ilveilyn tekemättä,
niin olisi minulle ehkä todellakin juolahtanut mieleen ottaa sinut
lemmittyisekseni, mutta nyt saat tyytyä siihen, mitä minun oikkuni näin
sivumennen sinulle suvaitsee antaa. Kas tässä -- tee niin hyvin!"

Voimakkain käsin oli hän tarttunut hämmästyneesen tyttöön ja kumartui
ryöstääkseen häneltä suutelon. Mutta Neaira teki vastarintaa,
voimallisempaa kuin hän oli odottanutkaan. Hän työnsi molemmat
kätensä lujasti Kononin rintaa vastaan ja kumartui niin voimakkaasti
sivullepäin, ett'ei hän saavuttanut tarkoitustansa.

He painivat vielä kun Akontios astui esiin ja säveästi laski kätensä
rikkaan Miletolaisen käsivarrelle.

"Herra", sanoi hän kohteliaasti, "älä unhota, että väkevälle ei ole
kunniaksi pilankaan vuoksi käyttää väärin voimiaan."

Konon oli päästänyt tytön, huomatessaan muukalaisen. Tumma puna, joka
ei ennustanut hyvää, leimahti hänen otsalleen.

"Kuka sinä olet", kysyi hän silmiään pyöritellen, "joka rosvon tavoin
rohkenet ahdistaa minua täällä valtamaantiellä."

"Ainoastaan vaunusepän poika", vastasi Akontios jalolla
arvokkaisuudella, "mutta syntyisin vapaa ja siitä syystä oikeutettu
suojelemaan avutonta ylhäisimmänkin sorrolta; sillä toivon, että
tässä maassa hallitsee, samoin kuin Athenassa, laki, eikä rikkaitten
mielivalta."

"Häpeämätön!" huusi Miletolainen kiivastuen. "Meillä eivät maankulkurit
valvo lakien pyhänäpitämistä, vaan kaupungin vanhimmat, joiden
perheitten lukuun minunkin kuuluu. Tahdonpa nähdä, voiko sivistymätön
käsityöläinen estää minua laskemasta leikkiä iloisen immen kanssa."

Kononin näin riidellessä Akentioksen kanssa oli Neaira ehdottomasti
paennut kauniin nuorukaisen taa, joka heti alusta oli voittanut hänen
täydellisen mieltymyksenä. Kun Konon nyt yritti jatkaa tuota tytölle
niin epämieluista leikintekoaan, niin oli Akontios joutunut hänen
tielleen.

"Jatka sinä levollisesti matkaasi", sanoi Konon teeskennellyllä
kylmyydellä, "ja minä olen unhottava sopimattoman väliintulosi."

Akontios ei liikahtanut. Ehkäpä se oli ainoastaan hämmästys, joka sai
hänet seisomaan siinä niin jäykkänä ja liikkumattomana.

"Kuuletkos?" huusi Miletolainen tuskin enään jaksaen hillitä itseään.

Kun Akontios ei nytkään vastannut mitään, tarttui Konon raivon vimmassa
hänen rintaansa, aikoen väkisinkin työntää hänet syrjään. Mutta
samassa Akontios tarttui käteen, joka niin säälimättä tunkeutui hänen
vaatteensa poimuihin, ranteen kohdalta ja puristi sitä rautakourallaan
niin, että Konon parahtaen hellitti kätensä hänen kitonastaan.

Huomattuaan, että tapaus muuttui vastenmieliseksi, astuivat Kononin
ystävät esiin laakeripensastosta ja menivät väliin totisella
puoluettomuudella.

"Sinä olet väärässä, Konon", sanoi Oloros. "Viekkaudella ja
väkivallalla voi inhottavinkin satyri suudella ihaninta nymfiä. Mitä
sinä sillä sitten todistaisit, kun sinun onnistuisi väkivallalla
voittaa teeskentelevä Neaira. Muukalainen on puhunut ainoastaan
varoittajana, omantuntosi puolesta, joka ei suvaitse sellaista rikosta
seuraelämän sääntöjä vastaan."

Tähän mielipiteesen yhtyivät muutkin, etenkin kun Akontios,
puolustettuaan itseään äkillistä päällekarkausta vastaan, ei osottanut
vihamielisyyttä eikä kerskailevaa ilkkumista, vaan päinvastoin kainosti
hämillään puolustelihe rikkaasti puettujen nuorukaisten edessä. Nyt
Kononkin piti viisaimpana ainakin ulkonaisesti olla asiasta enempää
huolimatta. Hän loi ainoastaan salavihkaa vihaisen ja raivoisan katseen
muukalaiseen ja yhtyi sitten toverien pilkkapuheisin ja leikinlaskuun.

Kun nämät siten palasivat huvilaan, asteli Akontios Neairan rinnalla
kaupunkia kohti. Luonnollistahan oli, että Neaira tavoittelisi
sanoja kiitokseksi nuorukaiselle, joka oli häntä puolustanut rikkaan
Miletolaisen röyhkeydeltä, ja kun molemmilla oli sama tie, niin ei
tietysti ollut mitään syytä eritä. Akontios mieltyi nuoren tytön
vilkkaasen olentoon, vaikka kyllä hänen silmäinsä tulinen hehku
häntä hiukan huolestutti. Neairan kasvoissa ilmautui omituinen
sekoitus sopusoinnullista kauneutta ja puoleksi tukahutettua
tunteitten tulisuutta. Tosin eivät ne piirteet, jotka osottavat
tavatonta taipumusta intohimoisuuteen, esiintyneet jyrkästi eikä
silmiinpistävästi, mutta Akontios huomasi ensi silmäyksellä, minkä
tuhannet muut vasta monivuotisen kanssakäymisen kautta olisivat
huomanneet, ja se kuva, minkä hän täten sai hänen luonteestaan, herätti
hänessä, vaikka hän tunsi myötätuntoisuuttakin tyttöä kohtaan, hiukan
vastenmielisyyttä. Paljon kauemmas, kuin Neairan sanat osottivatkaan,
näkyi hänen kiitollisuutensa ulottuvan. Vaunusepän pojasta tuntui, kuin
kietoisi tämä uhkuva kiitollisuus hänet näkymättömiin pauloihin ja
ryöstäisi häneltä kyvyn kaikkeen vapaasen, henkiseen toimintaan.

"Oletko kotoisin Miletosta?" kysyi Akontios hetken kuluttua.

"Minä olen syntyisin Dromiskos-saaresta", vastasi tyttö. "Tuolta
kaukaa!"

Hän viittasi lahdelle päin.

"Elävätkö vanhempasi vielä?"

Hän pudisti päätään verkalleen.

"Ei, vieras! Neaira raukka on aivan yksin maailmassa. Mutta, mikä sinun
nimesi on, että täst'edes voin puhutella sinua nimeltä...?"

Viivähdettyään antoi Akontios halutun vastauksen. Taaskin tunsi hän
olevansa ikäänkuin pauloihin punottu, samoin kuin taannoinkin. Mutta
sitten päätti hän itsekseen, että tämä vaan oli turhaa kuvittelua;
hänen pitäisi pitää sitä jumalien armona, että tämä ystävällinen ja
rakastettava olento oli joutunut hänen tiellensä, sillä nyt ei hän
kuitenkaan tullut kaupunkiin umpivieraana, vaan osaaottavan ihmisen
seurassa. Niinmuodoin hän kävi puheliaammaksi, ilmoitti tytölle
aikeensa ja toiveensa ja kysyi häneltä viimein Melanippoksesta,
Afroditen papista, jonka luo Farax, athenalainen mestari, oli
neuvonut häntä menemään. Neaira selitti min taisi. Melanipposta
kehuttiin hyväksi ja suosiolliseksi mieheksi; vaan saattoiko hän antaa
nuorukaiselle arvollisempaakin apua, sitä ei hän tiennyt.

Tie laskeutui nyt. Seuraavasta mutkasta saattoi, viini-istutusten
välistä, nähdä kaakkoispuolisen kaupunginportin.

"Vielä vain pari stadiumia, niin olet perillä", sanoi Neaira.
"Melanippoksen asunto on torin oikealla puolella, arkontin palatsin
vastapäätä. Kuka tahansa saattaa neuvoa sinut sinne. Minä itse en
seuraa sinua, -- se olisi huono puoltolause! Me taiteilijattaret olemme
kulkuriseuran maineessa..."

Akontios katsoi häneen ihmetellen.

"Eikä syyttä", lisäsi hän veitikkamaisesti, "vaikka kohta yksityinen
usein liian raskaasti saa kärsiä ammattia seuraavasta huonosta
maineesta."

Akontios pudisti miettivänä päätään.

"Mitä minä tähän saakka olen nähnyt, saattaa minua ajattelemaan
parempaa Mileton taiteilijattarista", sanoi hän ystävällisesti. "Jollei
sinusta ole vastenmielistä, pyydän sua seuraamaan minua perille asti."

"Ei, ei! Et sinä saata erehtyä tiestä. Tästä käy katu supisuorana
Zeuksen temppelin luo ja sieltä käännyt oikealle. Jos muuten tahdot
olla ystävänäni, olen kiitollinen. Sinä voit tavata minut aamupäivin
satamakadulla jossa myyskentelen kukkasia ja seppeleitä. Hämmästyttääkö
se sinua, Akontios? Kallista on elää Miletossa", ja lisäsi hän
hymyillen, "Neaira tahtoo kerran viedä kunnolliset myötäjäiset
miehelleen."

"Satamakadullako?" toisti Akontios. "Asutko sen varrella?"

"En toki!" vastasi tyttö. "Se olisi liian ylhäistä minun kaltaiselleni,
vaikka kyllä vanhempani kerran olivat varakkaita ihmisiä eikä
kukaan tietäjä ennustanut, että minun tulevaisuudessa piti ansaita
toimeentuloni niillä tempuilla, joita silloin vaan huvikseni
harjoittelin. Minä asun kaukana läntisessä kaupungin-osassa. Älä
kysykään minulta katua ja taloa, ett'et, kävellessäsi kaupungilla,
milloinkaan tulisi kiusaukseen tiedustella minua."

He astuivat portista. Lähimmän poikkikadun kohdalla Neaira pysähtyi.

"Tässä erkanevat tiemme", sanoi hän miettivästi. "Siunatkoot jumalat
hetkeä, jolloin sinä astuit Miletoon."

Hän viivähti hiukan. Akontios ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.
Suloisesti nyykäyttäen päätään, kiitti hän vielä kerran nuorukaista
hänen osottamastansa avuliaisuudesta ja katosi sitten meluavaan,
kirjavaan väentungokseen, joka täytti suuren kaupungin katuja.

Melanippos, Afroditen pappi, käyskenteli pihansa pylväskäytävissä,
kun orja ilmoitti vieraan tulon. Tottunut kun oli tähän päivän aikaan
olemaan ainoastaan itsekseen ja omissa mietinnöissään, tuli Melanippos
ensin vähän nyreäksi. Hieman rypistynyt otsa silittyi kuitenkin, kun
hän katseli nuoren miehen vilpittömiin kasvoihin, joka samassa ujona ja
vakavasti astui hänen eteensä ja ojensi hänelle athenalaisen mestarin
kirjeen.

Lukiessaan nosti hän toisinaan kirkkaat, lempeät silmänsä ja luotti ne
yhä kasvavalla mielihyvällä solakkaan nuorukaiseen, joka ryhdiltään ja
olennoltaan täydellisesti näkyi vastaavan athenalaisen vieras-ystävän
sulopuheisesti kyhättyyn kertomukseen.

"Siis taiteilija", sanoi hän luettuaan kirjeen "ja Farax'in oppilas!
Kymmenen tahi kaksitoista vuotta takaperin, kun minä muutamia kuukausia
oleskelin Attikassa, salli onni minun oppia tuntemaan tuota verratonta
mestaria ja luoda silmäyksen hänen loistavaan taidepajaansa. Yksistään
hänen oppilaanansa oleminen olisi ollut riittävä suositus. Mutta
nyt luen tästä, ett'ei kukaan tovereistasi ole voinut vetää vertoja
sinulle, ei ahkeruudessa eikä taiteilijan lahjoissa. Tervetullut
luokseni, Akontios! Todellista kykyä olen aina mitä innokkaimmin
suosinut ja kernaasti olen heikkojen voimieni mukaan auttava sinua, jos
kohta kyky itse onkin paras auttajansa. Mutta -- olet kai väsynyt ja
nälissäsi. Itse jumalatkin tarvitsevat ravintoa elääkseen."

Akontioksen änkyttäessä muutamia kiitossanoja, Melanippos kutsui
orjan, joka oli johtanut nuorukaisen etupihaan. Klitifon, roteva,
säveänluontoinen veitikka, tuli uutimilla varustetun oven kautta
sivuhuoneesta, jossa hän oli sytyttänyt lamput; alkoi näet jo hämärtää.

"Ystäväni", sanoi Melanippos Klitifonille, "valmistuta kylpy tälle
nuorukaiselle, joka on vieraanamme ja laita sitten illallinen."

Orja poistui. Viiden minuutin kuluttua palasi hän ja pyysi vierasta
seuraamaan itseään.

Akontios oli sillä välin ystävällisen isäntänsä kanssa istunut
pylväskäytävässä ja lyhyesti selittänyt tuumansa. Melanippos kiitti
hänen aikomustansa noudattaa mitä tarkinta säästäväisyyttä ja
kieltäymystä, siten päästäkseen tekemästä työtä jokapäiväisen leivän
hankkimiseksi, vaan sen sijaan heti voidakseen kaikin voimin ryhtyä
suurempaan taideteokseen.

"Minä en ole rikas", oli Melanippos sanonut; "sitä paitsi pidän minä
järjestystä ja kohtuutta taideniekan paraimpina ystävinä ja kehotan
siis sinua vastaiseksi säästämään vähäistä omaisuuttasi, niinkuin
pitääkin. Mutta kuitenkin: jos varasi loppuisivat, ennenkuin teos,
jonka aiot luoda, onnellisesti on valmistunut, niin sano minulle
peittelemättä. Sen verran on Melanippoksella aina liikenemään,
että hän saattaa tasoittaa uskollisesti ponnistavan toverin tietä.
Sanon toverin, sillä taideniekkakin on ikuisen ihanuuden pappi.
Valitettavasti laki kieltää minua antamasta sinulle majaa talossani
kauvemmaksi kuin yhdeksi yöksi. Minä tunnen kuitenkin kaupungin ja
sen olot perinpohjin. Huomenaamulla tahdon koettaa auttaa sinua; ei
ole vaikea löytää yksinkertaista ja kuitenkin hauskaa asuntoa, jossa
häiritsemättä voit tehdä työtä."

Sittenkuin Akontios kylvyllä oli virkistänyt itseään ja vaihtanut
pölyisen matkanuttunsa parempaan, laskeutui hän Melanippoksen kanssa
pöydän ääreen. Ateria, jonka Klitifon oli pannut pöytään, oli
yksinkertainen: leipää, hunajaa, kylmää paistettua lihaa, manteleja
ja viikunoita, sen lisäksi vedellä sekoitettua viiniä, jota Konon
ja hänen ylellisyyteen tottuneet juomatoverinsa varmaankin olisivat
halveksineet. Hauska keskustelu oli yksinkertaisen illallisen
höysteenä. Kuta kauvemmin Akontios kuunteli Afroditen papin ääntä,
sitä selvemmäksi selvisi hänessä tunne, että hänellä oli edessään
todellisesti hyvä ja rehellistä tarkoittava ihminen, jalo ja
omaavoittoa pyytämätön, terve, työhön kykenevä mies, jonka ystävyyttä
kannatti etsiä. Kuinkapa se, joka niin herttaisesti kohteli vierasta,
taisikaan sulkea ystävän syliinsä!

Kolme tuntia auringon laskun jälkeen vei Afroditen pappi väsyneen
vieraansa hyperooniin, rakennuksen ylikertaan, jossa vierashuoneet
olivat. Täällä oli Euarete, emännöitsijä laittanut puhtaan ja pehmeän
vuoteen. Melanippos toivotti vieraalleen hyvää yötä ja meni sitten
alas portaita myöten makuuhuoneesensa, jossa hän, terve kun oli
ruumiiltaan ja sielultaan rauhallinen, nukkui heti, kun Akontios vielä
ainakin tunnin ajan käveli edestakaisin savilampun lekuttavan liekin
himmeässä valossa; milloin astui hän ikkunan luo, jonka puiset luukut
ainoastaan olivat lykätyt kiinni, ja katseli puutarhan käytäviä ja
kaupungin kuun valaisemia kattoja, milloin tutki hän yksinkertaisia,
mutta sieviä seinämaalauksia -- mainioin mestariteosten mukailuja -- ja
seurasi sen ohella yhä ajatustensa oikullista juoksua, jotka milloin
pysähtyivät tummasilmäiseen Kononiin, milloin viehättävään Neairaan,
mutta kauvimmaksi Melanippokseen. Yhä lämpimämmäksi, yhä iloisemmaksi
tuli se tunne, joka täytti hänen rintansa, kun tämä isällinen muoto
johtui hänelle mieleen. Jollei veitikkamainen hymy toisinaan olisi
ilmestynyt papin tuntehikkaille huulille, olisi hän ollut Zeuksen
näköinen, semmoisena kuin hän toisella puolen Arkipelaagia Athenan
templissä komeili. Mutta mikä Melanippokselta puuttui jumalallista
vakaamielisyyttä, sen korvasi hänen olentonsa sydäntävirkistävä
ihmisyys. Akontios tunsi, ett'ei hän ainoastaan voinut pitää tätä
miestä arvossa ja kunniassa, vaan myöskin rakastaa häntä kaikesta
sydämmestä.

Seuraavana aamuna, jo ennen päivän valkenemista, nousi Akontios
vuoteeltaan virkistynein voimin. Alakerrassa oli jo sangen kauvan
vallinnut hillittyä melua ja liikettä. Melanippos oli tavallisesti
varhain pystyssä. Hän kävi mielellään jo ennen auringon nousua alas
rantaan, jossa hän oikein ahmimalla ihaili merta ja nautti heräävän
päivän viehättävää näkyä. Sillä välin olivat emännöitsijä ja orjat
täydessä toimessaan, siivoamassa huoneita, viruttamassa molempia pihoja
ja valmistamassa akratisruokaa -- leipäviipaleita ynnä sekottamatonta
viiniä.

Kun Akontios tuli ulos etupihaan, ei Melanippos vielä ollut palannut
aamukävelyltään. Siten sai nuori kuvanveistäjä tilaisuutta puhella
vähän pääorjan Klitifonin kanssa. Osottamatta mitään sopimatonta
uteliaisuutta, hän sai puheliaalta orjalta tietää, ett'ei Melanippos,
niinkuin hän luuli, ollutkaan leskimies, vaan naimaton.

"Ehkä sinua kummastuttaa", kuiskasi Klitifon, "että taivaallisen
Afroditen pääpappi elää niin ilmeisessä ristiriidassa itsensä kanssa;
sillä sen, jonka joka päivä tulee uhrata jumalattarelle, pitäisi
tietysti ennen muita myöntää hänen vastustamattomuuttaan ja antaa
sytyttää itselleen häätulet. Oikeastaan, kuten kai tiedät, onkin
säännön mukaista, että papit naivat; muutamissa kaupungeissa on se
laissa määrättykin; ja Mileto olisi myöskin mielellään suonut, että
meidän isäntämme olisi noudattanut tätä tapaa. Mutta kohtaloa ei kukaan
kuolevainen voi vastustaa, ei, ei edes kuolemattomat jumalat. Se oli
rakkaus, ei semmoinen, kuin nykyään on tavallista, huikentelevainen
ja pintapuolinen, vaan syvä ja palava niinkuin muinoin, kun Leander
syöksyi Hellesponton aaltoihin saadakseen nähdä Heroaan. Ja tyttö taisi
myöskin osottaa vastarakkautta; mutta tunnethan meidän ionialaista
tapaamme. Ainoastaan harvoin otetaan nuoren tytön mielipide lukuun.
Melanippos oli köyhä ja halpasäätyinen, tytön isä sitävastoin loisti
rikkaudessa ja ylellisyydessä ja sentähden pakotti hän tyttärensä
menemään vertaiselleen puolisolle."

"Toivoakseni", sanoi Akontios, "eivät nämät asiat joita olet minulle
kertonut, ole mitään salaisuuksia, joista sinun olisi pitänyt olla
vaiti."

"Eikö mitä!" vastasi Klitifon. "Kerron ainoastaan yleisesti
tunnettuja asioita. Jokainen lapsikin Miletossa pakinoi Melanippoksen
nuoruudenlemmestä. Ketä tyttöä hän halusi, siitä ei kuitenkaan
kukaan tiedä mitään varmaa, sillä asia tapahtui mitä suurimmassa
salaisuudessa, eikä kukaan rohkene nyt kysyä sitä isännältämme. Varmaa
on, että hyljätty kosija vuosikausia oli kalvavan surun uhrina eikä
milloinkaan enään ole ajatellut hankkia emäntää taloonsa."

Porttikäytävästä kuului askeleita. Melanippos tuli pihaan, ojensi
nuorukaiselle kätensä ja sanoi sointuvalla äänellään:

"Ihana päivä, Akontios! Aurinko, joka täällä pihalla tuskin kultaa
katonräystäitä, tuhlaa ulko-ilmassa runsaasti kirkkaimpiakin
säteitään! Todellakin, kun päivänä tämmöisenä katselen ulos merelle,
tuolle ikuisesti salaperäiselle, ymmärrän hyvin, miten se hurskas
satu on syntynyt, että katoamaton kaunotar Afrodite on noussut
meren syvyydestä. Kansa kysyy aina jumalainsa syntyperää, sillä
se mittaa ääretöntä maallisella mitalla; mutta ei milloinkaan ole
tuohon kysymykseen vastattu ihanammin, kuin raittiilla kertomuksella
merenvaahdon kasvatista."

"Se on tosi", vastasi Akontios. "Afrodite, ikuinen kaunotar, on
tutkimaton, niinkuin meren syvyys. Kaikki todellisen ihana on meille
arvoitus; mutta suurin arvoitus on se liekki, joka meissä syttyy
kauneuden loistosta, ja jota sanotaan rakkaudeksi. Todellisen
taiteilijan tulee esittää jumalatar semmoisena, että tämä selittämätön
salaperäisyys on ikäänkuin huntuna hänen suloisesti uinailevilla
kasvoillaan."

"Tahdotko sinä koettaa sitä?" kysyi pappi.

"En vielä", vastasi Akontios kainosti. "Semmoiseen yritykseen puuttuu
minulta tarpeeksi kokenutta kättä, jonka ensin pitää tottua luomaan
itsenäisesti, ilman kokeneen mestarin neuvoja, eikä minulla myöskään
ole naisellista esikuvaa, jonka muodon voisin lainata semmoiseen
Afroditeen. Sinä tiedät herra, ett'ei taideniekka luo mitään itsestään.
Hänen ansionsa on se, että hän saattaa tehdä havaintoja ja niitä
taideteoksessa esittää. Mutta en milloinkaan, en edes Athenan kaduilla,
ole kohdannut muotoa, joka olisi sen kuvan vertainen, jota kannan
sydämessäni."

"Yhden olen tosin tuntenut", sanoi pappi, puoleksi ajatuksissaan.
"Kohtalo on nyt hävittänyt sen, minkä taltta vaan olisi voinut
ikuistuttaa."

Kun aamiaista oli nautittu, otti Melanippos avuliaan Klitifonin käsistä
viitan hartioilleen ja astui nuorukaisen edellä torille, jonne jo alkoi
lukuisasti kokoontua mieshenkilöitä kaikista eri arvoluokista.

Tie vei molemmat kävelijät arkontti Karidemoksen palatsin ohi. Se oli
tavattoman suuri, melkein linnantapainen rakennus, joka torille päin
ainoastaan näytteli muhkeita muurejansa ja tavattoman porttinsa sekä
pylväskäytävän, niin sanotun propylaionin. Kun Melanippos ja Akontios
menivät ohitse, tuli juuri arkontti itse loistavan seurueen keskellä
ulos pylväskäytävän kautta. Akontios huomasi, että hieno puna nousi
Afroditen papin poskille. Melanippos tervehti; Karidemos vastasi
tyynellä kohteliaisuudella, arvonsa tuntevan ylimyksen tavoin.

"Kaupunkimme päämies", sanoi pappi, kun olivat kuulomatkaa etäämpänä,
"Karidemos, ankara, jäykkä mies, ennemmin luotu tyranniksi kuin
arkontiksi, mutta -- se täytyy hänen vastustajansakin myöntää --
hyväntahtoinen ja palavan isänmaanrakkauden elähyttämä."

"Niin, hän on todellakin ruhtinaan näköinen", vastasi Akontios;
"loistoa hän myöskin näkyy rakastavan, sillä en Athenassakaan ole
nähnyt semmoista kullan ja purppuran hohtoista seuruetta, kuin hänen.
Se on melkein persialaista!"

"Kansa suosii tuollaista loistoa", sanoi pappi. "Kuitenkaan ei
voi olla tunnustamatta, että Karidemos ei suinkaan ole joutunut
itämaalaiseen ylellisyyteen. Vaikka hän onkin loistoa rakastava, on
hän kuitenkin Kreikkalainen, ja kultainen kohtuus vallitsee hänen
tuhlaamisessansakin."

He menivät eteenpäin. Tuli yhä ahtaampia ja huonommannäköisiä katuja
sitten taas leveämpiä, mutta näöltään vieläkin köyhempiä, kunnes he
viimein pysähtyivät valkeaksi kalkitun pienen talon luo etäisimmässä
etukaupungissa.

"Täällä asuu Koronis, erään paflagonilaisen puutarhurin leski", sanoi
pappi. "Talonsa harvat asuinhuoneet hyyrää hän ja tyytyy itse kyökkiin.
Äskettäin vielä asui täällä eräs nuori kuvanveistäjä, josta odotettiin
tulevan jotain suurta, mutta valitettavasti eräissä kemuissa surmasi
hänet raivoisa kumppani. Täällä ei kysellä paljon huoneita. Jos
Koroniksella, vastoin luuloani, ei sattuisi olemaan vapaata, niin hän
kyllä voi neuvoa, mistä me löydämme semmoisen."

Hän kolkutti porttia. Sen avasi pikkuinen, harmaapäinen ja ystävällinen
ämmä. Melanippos ojensi pienelle säikähtyneelle akalle kätensä, salli
hänen kuihtuneilla huulillaan koskettaa hänen sormensa päitä ja
ilmoitti sitten asiansa.

"Sehän sopii oivallisesti!" sanoi Koronis. "Käy sisään vaan,
kunnianarvoisa Melanippos, niin näytän mitä minulla on tarjottavana
tälle nuorelle miehelle. Se on Lydialaisen taidepaja, sen, joka
taannoin lyötiin kuoliaaksi -- valoisa, hauska huone, jossa on leveä,
suuri ovi ja vielä ikkunakin kaupanpäälliseksi!"

Näin pakinoiden vei hän miehet pihan poikki pitkulaiseen
nelinurkkaiseen huoneesen, jossa Lydialainen oli elellyt ja hallinnut.
Se oli jokseenkin avara ja valoisa, mutta huonekaluja oli vaan
kaikkein tarpeellisimmat. Mutta vähät siitä, vaikk'ei siinä ollutkaan
kallisarvoisia mattoja eikä pantterinjalkaisia pronssilavitsoja, ei
Akontios niitä kaivannutkaan. Kuta vähemmin tämä taidepaja veti vertoja
Athenan muhkeitten palatsien asunnoille, sitä enemmän kehoitti se häntä
etsimään kaikkea elämännautintoansa luovasta taiteestaan.

Hinta, jonka Koronis pyysi huoneesta ynnä jokapäiväisestä ravinnosta,
oli niin vähäinen, että Akontios heti teki päätöksensä. Hän oli
silmänräpäyksessä laskenut, että hänen rahansa täten voisivat riittää
enemmän kuin kahdeksan kuukautta. Ja mitä kaikkea saattoakaan tapahtua
niin pitkässä ajassa!

"Se on siis päätetty!" sanoi pappi. "Ja nyt Akontios, poikani -- ethän
sinä unhota että Melanippoksen talosta aina löydät ystävän, joka
avosylin tervehtii sinua tervetulleeksi! Voios hyvin, onnea työllesi ja
toteutukoot kaikki tuumasi parhain päin!"

Hän jätti nuorukaisen yksin uuden emäntänsä kanssa. Mutta vähän
ajan kuluttua Akontios meni ulos tekemään tarpeelliset ostoksensa.
Kauppiaitten orjat kantoivat hänen kotiinsa ostokset: savea, monta
astiaa, muutamia puulevyjä ja tärkeimmän kaikista, miehen korkuisen
marmorimöhkäleen, joka sijoitettiin keskelle huonetta oven ja ikkunan
välille.



TOINEN LUKU.


Kun nuorukainen täten oli toimittanut tärkeimmät asiansa, söi hän
hiukan ja lähti sitten lyhyintä tietä satamakadulle. Hän tunsi
epämääräistä halua jälleen nähdä sievän Neairan, sillä täällä,
etäisessä etukaupungissa, kaukana ystävällisestä papista, joka niin
isällisestä oli ottanut häntä vastaan, tunsi hän olevansa jotenkin
yksinäinen ja hyljätty. Paitsi sitä oli hän Koronikselta kuullut,
että suurelle pyörykälle, joka ulottui poikki koko satamakadun,
päivällis-aikaan kokoontui taiteilijain malleiksi haluavia tyttöjä,
jotka usein ahdistaen ja tunkeillen, mutta aina rahan edestä
tarjoutuivat rupeamaan maalarien ja kuvanveistäjäin palvelukseen. Teos,
johon Akontios ensin aikoi ryhtyä, oli aina hänen merimatkastaan asti
Halikarnassokseen ollut selvänä hänen mielessään.

Ainoastaan vähitellen tahtoi hän pyrkiä tuohon korkeimpaan, sillä hän
piti tarpeellisena ensin oppia hallitsemaan soreutta ja sievyyttä,
ennenkuin hän rohkeni koskettaa mieltä hurmaavaan ja jumaluuden
kirkastamaan yritykseen. Se kuva, jota hän ei ainoastaan ollut
ajatuksissaan nähnyt, vaan myöskin saattanut todellisuuteen monessa
luonnoksessa, esitti paimentyttöä, jota koiransa tervehtii hänen
kotiintultuaan, ja katselee uskollisesti silmiin tytön ystävällisesti
silittäessä sen päätä. Ei pitäisi olla vaikeata, arveli Akontios,
löytää tyttöä, joka johonkin määrin vastaisi hänen mielessään olevaan
kuvaan.

Hän käveli pitkin kapeita, koukistelevia katuja kunnes yht'äkkiä
esiintyi koko häikäisevässä komeudessaan muhkea satamakatu, joka idässä
pyörykän toisella puolella ulottui kauas maaseudun kentille asti, ollen
keskuspaikkana kaupalle ja meluavalle kaupungin-elämälle, kun sitä
vastoin hiljaisemmat porvarilliset toimet, etenkin kaupungin ja valtion
asiat, enimmäkseen käsiteltiin torilla.

Suurin silmin katseli Akontios lukemattomia kaksi- ja
kolmisoutuveneitä, jotka olivat ankkurissa täällä, kauniisti
rakennettujen satamansulkujen välissä, muhkeita kauppalaivoja
taiteellisesti veistettyine kaljoonikuvineen ja etäämpänä
kalaveneitten valkeankiiltäviä purjeita, jotka sadoittain peittivät
aavan arkkipelaagin ja kunnailla ympäröidyn lahden sinistä pintaa.
Merenkulkijoita silloin tunnetun maailman kaikista osista, karsaasti
katselevia Heniokeja, etäisen Kolkiin alkuasukkaita, käyränenäisiä
ja mustatukkaisia Foinikilaisia, kilikialaisia merimiehiä ja Egyptin
kauppiaita, venemiehiä, hedelmien kaupustelijoita ja kaupan välittäjiä,
kaikki nämät tunkeilivat sekaisin kirkkaassa auringon paisteessa,
tahi etsivät siimestä huonerivien vierestä, jotka täällä muodostivat
omituisen sekoituksen ylhäistä komeutta ja kansallista epäsiisteyttä,
oli nimittäin rikkaitten kauppiaitten muhkeita rakennuksia
savuttuneitten ruokamyymäläin ja ahdinkoon asti täyttyneitten kapakkain
vieressä, palatseja rahanvaihtopuotien vieressä.

Akontios katseli kirjavaa näytelmää oudon uteliaisuudella; sillä
Athenassa oli satama kaukana kaupungin keskustasta ja siellä toiset
esineet kiinnittivät katselijan huomiota.

Hän meni eteenpäin.

Hyörinä muuttui komeammaksi ja vähemmin meluavaksi. Eräs poikkikatu,
jonka päässä nähtiin Zeuksen templi koko pituudelleen, näkyi erottavan
satamakadun meluisen osan rauhallisemmasta, jonka varrella mahtavimmat
ylimykset asuivat. Ranta teki tässä polven ulospäin, jotenka kadun ja
ankkurissa olevien laivain väli suureni; paitsi sitä vaan yksityiset,
suuret laivat laskivat täällä ankkuriin, muuten oli ainoastaan
matalia veneitä, jotka välittivät paikkakunnan liikettä. Plataani- ja
vaahterarivi suojasi sitä kadun-osaa, joka ei ollut huoneitten
varjossa. Akontioksella oli nyt ensi kerran tilaisuutta nähdä Mileton
nuorison kotitapoja. Vastoin sitä turhamaista komeutta, jota eiliset
juomaveikot Kononin puutarhassa olivat osottaneet, näkyivät nämät
nuorukaiset noudattavan ulkonaista huolellisuutta ja käytöksessään
tarkkuutta, joka melkein näytti teaatterimaiselta.

Muutamia satoja askeleita poikkikadun toisella puolella havaitsi hän
viisi kuusi nuorta tyttöä värillisissä vaatteissa istuen marmorisen
muistopatsaan portailla ja kymmenkunta korkeasukuista nuorukaista
piirissä ympärillä. Ne olivat kukkaismyyjättäret Kreoninkuvapatsaan
luona. Kuvapatsas esitti näet entistä arkonttia, Kreonia, joka
viisitoistavuotisen virkakautensa aikana oli rakennuttanut suuren osan
itäistä satamakatua.

Kuvanveistäjä tunsi yhden nuorukaisista solakaksi, ymmärtäväiseksi
Olorokseksi, joka edellisenä päivänä kemujen jälkeen Kononin huvilassa
oli ärsyttänyt isäntää sattuvalla ivallaan ja siten saanut aikaan tuon
ikävän kohtauksen.

Kun Akontios meni lähemmäs katsomaan, olisiko Neairakin tyttöjen
joukossa -- kuten ei kuitenkaan ollut -- käänsi Oloros päätään.
Omituinen hymy ilmaisi, että hänkin tällä hetkellä muisteli
eilispäivää, mutta katse, jolla hän muutaman hetken katseli nuoren
taideniekan hieman punastuvia kasvoja, ei ollut pahansuopa.

Akontios meni eteenpäin. Kymmenen minuutin kuluttua saapui hän
pyörykän luo, jossa Koroniksen vakuutuksen mukaan mallitytöt muka
oleskelivat. Mutta joko ne Mileton kaunottaret, joista Akontios
oli uneksinut, pitivät miellyttävämpänä viettää aikaansa iloisten,
elämään mieltyneiden ihmisten, semmoisten kuin Kononin, seurassa, kuin
olla maalarien ja kuvanveistäjäin esikuvina, tahi oli tuo Mileton
ylhäisissä piireissä kannatettu mielipide, että semmoiset raha-ansiot
muka olivat epäkunniallisia, heidänkin joukkoonsa tunkeutunut;
se vaan on varma, että niitten luku, jotka täällä kävelivät käsi
kädessä laakeripensasaitain välillä, oli hyvin pieni, ja nekin
harvat, jotka Akontios tapasi, näyttivät aivan sopimattomilta hänen
tarkoitukseensa. Joko heillä oli aasialaisten Helleenien tavalliset
hennot, raukeat piirteet, tahi he olivat karkeamuotoisia kaunottaria,
jotka mahdollisesti olisivat kelvanneet esikuviksi Heraa tahi Pallasta
kuvattaessa. Ripeyttä, iloisuutta ja vilkkautta, jota hän tarvitsi,
ei ollut löydettävissä. Vihdoinkin, puolen tunnin kuluttua, tuli
valkoverinen lakedaimonilaistyttö, joka todellakin oli yksin laatuaan;
hän olisi sopinut erittäin hyvin, mutta Fyllis tunsi itse niin
täydellisesti etevyytensä, ja hän vaati julman suurta summaa. Akontios
ei uskaltanut tarjota vähempää, semminkin kun se joka tapauksessa olisi
noussut yli hänen varojensa.

"Oletteko te ainoat?" kysyi hän eräältä kalpealta, jotenkin kuihtuneen
näköiseltä rhodolaistytöltä.

"Olemme", vastasi tyttö, "mutta minun mielestäni on meitä liiankin
monta."

Vielä hetken katseli Akontios, ajatuksiin vaipuneena, muutamien
vanhempien taiteilijain kaupanhieromisia tyttöjen kanssa; sitten
kääntyi hän paluumatkalle alakuloisena mielessään.

Lähellä Kreonin marmoripatsasta näki hän tiheän väentungoksen.

Ne kuusi kukkaismyyjätärtä, jotka äsken herättivät niin suurta
huomiota, olivat nyt melkein toimettomina; ainoastaan eräs
vanhanpuoleinen keikari jutteli kahden kauniimman kanssa. Muut
katselivat synkeästi erääsen kohtaan, jossa joku erityinen esine näkyi
vetävän kaikkien nuorten miesten huomion puoleensa.

Karvaalla mielin ja tuntien itsellään ei olevan kiirettä, kun mallin
puutteessa tietysti ei voinut ryhtyä työhön, lähestyi Akontios yhä
kasvavaa joukkoa ja huomasi nyt ahdingon keskellä Neairan, joka
suloisesti painaen pajuista punottua koria rintaansa vastaan, oikealla
kädellään jakeli taidokkaasti tehtyjä kukkaisvihkoja ja seppeleitä. Hän
näytti todellakin hurmaavalta ruusunkarvaisessa puvussaan, jonka ylinen
hopeakuteinen reunus kierteli hänen pyöreän kaulansa ympäri ja jota
hartioilla piteli kaksi sievää korusolkea.

"Minulle, minulle, Neaira!" kuului joka taholta. Silmänräpäyksessä oli
hänen täpötäysi korinsa tyhjennetty, ja nyt sateli siihen hopearahoja
ja hymysuin kiitteli hän joka taholle.

Viimeinen, joka oli saanut kukkaisvihon, oli Konon. Edellisen päivän
vastoinkäyminen oli häirinnyt tuon kopean ylimyksen unta. Tähän asti ei
hän ollut Neairasta välittänyt, mutta nyt alkoi tyttö häntä miellyttää.

Kaksi tuntia jälkeen auringon nousemisen oli hän istuutunut
vaunuihinsa. Olorokselta oli hän saanut tietää, että vasta tullut
taiteilijatar, joka niin äkkiä oli ilmestynyt Dromiskos-saaresta,
keskipäivällä tavallisesti myyskenteli kukkasia arkontti Kreonin
kuvapatsaan luona. Silloin oli mukavin ja soveliain päästä hänen
puheillensa.

Konon oli tunkeutunut aivan tytön viereen. Se, minkä hän nyt
juhlallisesti painoi hänen käteensä eikä, niinkuin muut, heittänyt
koriin, ei ollut mikään hopearaha, vaan persialainen kultaraha. Vastoin
kevytmielistä puhetapaa, jota hän edellisenä päivänä maantiellä oli
käyttänyt, osotti hän nyt ritarillista kohteliaisuutta.

"Neaira", kuiskasi hän, "olen kovin pahoillani eilispäivän
tapahtumista, jotka sinun pitää lukea kokonaan päihtymisen syyksi.
Tahdotko suoda minulle tilaisuutta osottamaan sinulle, kuinka vilpitön
katumukseni on? Saanko häiritsemättä selittää sinulle..."

"Zeuksen nimessä!" nauroi Neaira. "En minä ole pitkävihainen! Minä
huomasin kyllä, että Lyaios-jumalan röyhkeys puhui sinun suusi kautta.
Mutta kas tässä saat kourallisen drakmoja takaisin kultarahastasi."

"Älä huoli", esteli Konon. "Sinun pitää antaa minun maksaa taiteestasi,
niinkuin itse tahdon. Mutta vastaa nyt minulle: suostutko..."

"Minä en ymmärrä sinua, herra", sanoi Neaira nostellen hartioitaan.

"Asia on kerrassaan päätetty, enkä minä tiedä, mitä sinulla enään olisi
minulle sanottavaa."

"Katsokaa meidän Kononia vaan!" kuului nyt nuori Oloros huutavan, joka
oli kuullut viimeiset sanat. "Ei hän koskaan heitä, tuo kyllästymätön!
Aina osottautuu hän rakastettavana kauneudelle, aina lempeänä ja
armollisena sulottarille."

Astuen Kononin luo sanoi hän matalalla äänellä, mutta kuitenkin niin,
että Akontios saattoi sen kuulla: "ajattele Kydippeä!"

"Ole joutavia!" vastasi Konon.

"Oletko niin varma asiastasi?" kysyi Oloros.

"Aivan varma."

"Minä olen kuullut päinvastoin."

"Sinulle on valehdeltu, ja oikein tahalla, sillä ainoastaan ilkeys
voi saattaa pahaan huutoon koko kaupungissa tunnettua asiaa. Arkontti
Karidemos on todistajien läsnäollessa antanut minulle lupauksensa
ja jos elät talveen asti, toivon saada nähdä ylen-ymmärtäväisen
Oloroksenkin häävieraitteni joukossa."

Oloros nykäytti olkapäitään.

"Karidemos ja hänen tyttärensä Kydippe -- ovat, hyvä ystävä, kaksi
eri asiaa. Paitsi sitä ei Karidemoskaan taitaisi juuri tuntea
mielen-ylennystä, jos hän saisi tietää, että hänen tuleva vävynsä
kadulla julkisesti pyytää seurustella kukkaistytön kanssa."

"Olenko minä sitä tehnyt?"

"Olet kyllä, jotenkin selvästi."

"No tosiaankin!"

Tässä lauseessa ilmestyi selvästi vakuutus siitä, että hänelle,
loisteliaalle Kononille muka oli sallittu paljon, joka jonkun muun sitä
tehdessä, olisi herättänyt yleistä paheksimista. Kuitenkin seurasi hän
kalpeata nuorukaista, joka hitaasti vei hänet mukanaan pois.

Akontios oli ollut aivan lähellä. Hän oli kuullut jok'ainoan sanan
keskustelusta, vaikka se kävikin kuiskimalla. "Ajattele Kydippeä!" Se
kaikui niin omituisen ennustavalta tuo varoitus. Mikähän eriskummainen
tyttö se Karidemoksen tytär lie ollutkaan, koska hänen päätöksensä
oli niin vaikuttava. Melanippokselta, Afroditen papilta, oli Akontios
kuullut, että Karidemos oli ankara, taipumaton mies. Ainoastaan tavaton
luonteen lujuus tyttäressä saattoi saada voiton semmoisesta isästä.
Ja että hän sen oli tuova ilmi ja ett'ei hän suinkaan ollut niin
mielissään loisteliaan Kononin kosimisesta, kuin tuo itserakas turhimus
luuli -- sen arveli Akontios voivansa pitää varmana kalpean Oloroksen
puheen johdosta. -- Ei hän oikein tiennyt, mikä hänen oli, mutta
tuo Kydippe, jonka hän tunsi vaan nimeltä, herätti hänessä salaista
myötätuntoisuutta ja taideniekan rikkaalla mielikuvituksella kuvaili
hän itselleen hänen ruhtinaallisen jalon muotonsa, hänen lempeän ja
kuitenkin käskevän katseensa, hänen tenhoavan hymynsä, jonka paljas
muisteleminen teki röyhkeän Kononinkin säveäksi.

Ajatuksiin vaipuneena kulkiessaan hän ei kuullut, että Neaira huusi
häntä nimeltä. Nopein askelin meni hän takaisin kaupunkiin; satamakadun
kirjava hyörinä häiritsi hänen haaveellisia mietteitään. Nyt tuli hänen
mieleensä tuo jo aikoja sitten aateltu taideteoskin: hänen kotiin
palaava paimentyttönsä, jota varten hän etsi esikuvaa. Hän tunsi
tarvitsevansa koota ajatuksiaan ja yksinäisen huoneensa hiljaisuudessa
rauhoittua onnistumattomien yritystensä jälkeen.

Tuntia jälkeen puolen päivän oli hän taas Koroniksen talossa. Lyhyesti
vastattuaan akan uteliaihin kysymyksiin, meni hän huoneesensa, jossa
suuri marmorimöhkäle synkkänä seisoa törötti hänen edessään, ikäänkuin
nuhtelisi se taideniekkaa hänen yritystensä tehottomuudesta. Vaikka
Akontios koki turvautua kaikenlaisiin lohdutuksiin, tunsi hän itsensä
kovin alakuloiseksi. Hän meni sentähden talon puutarhaan, jossa
Koronis kasvatti hedelmiä ja kaaliksia. Se oli noin seitsemän- tahi
kahdeksankymmentä neliökyynärää laaja maatilkku, jota kolmella sivulla
piiritti muuri, mutta neljännellä myrttipensas-aita erotti toisesta
samanlaisesta puutarhasta. Viikunoita, manteleja ja kranaatteja kasvoi
perällä. Pitkässä puutarhapenkissä, myrttipensaitten vastapäätä, kasvoi
rivi pahkaisia kydonilaisia omenapuita, joiden karvaiset hedelmät
Koronis keitettyinä käytti lempiruokansa, ohrahutun särpimeksi.
Puutarhan keskellä oli pieni kohopaikka. Siinä oli muinoin seisonut
poltetusta savesta tehty kuvapatsas. Nyt kasvoi tiilisen aluksen
ympärillä pensaikkoa -- ainoastaan kapeaa koukertelevaa polkua myöten
päästiin sen luo. Itse aluksen oli Koronis erään hyväntahtoisen
naapurin avulla muuttanut jonkinlaiseksi istuimeksi ja kaunistanut
selkänojaa virheellisesti kirjoitetulla värsyllä, joka kertoi, kuinka
iloista on levätä ja haaveksia.

Tässä Akontios pysähtyi. Pensaitten välistä harhaili hänen katseensa
naapurin puutarhaan, jossa iäkäs, valkopartainen vanhus näkyi poimivan
tummia täyteliäitä viinirypäleitä ja panevan ne vieressään olevalle
olkimatolle. Pörröinen susikoira makasi kokoonkyyristyneenä hänen
vieressään, pää etukäpäläin välissä. Vähän väliä kurotti eläin kuonoaan
ilmaan ja murisi ikeniään irvistellen.

"Vait, Keimon!" sanoi silloin ukko ja kohotti uhkaavasti veistänsä,
ja Keimon ummisti taas silmänsä ja makasi siinä niin siivosti ja
rauhallisesti -- ollen elävänä kuvana Koroniksen värsystä.

Akontios laski käsivartensa ristiin ja vaipui tämän runollisen
näyn katselemiseen. Valoisa puutarha, kunnian-arvoisa ja kuitenkin
voimissaan oleva vanhus, solea, vahvannäköinen koira ja äänetön
hiljaisuus, joka vallitsi kaikkialla, vaikuttivat häneen terveellisesti
satamakadun kirjavan hälinän jälkeen.

Äkkiä karkasi koira pystyyn ja haukkua kajahutti iloisesti. Huoneesta
tuli tyttö ruusunkarvaisessa puvussa, ja häntä vastaan Keimon hyökkäsi.

"Neaira!" sanoi Akontios itsekseen; ja kun tyttö nyt pysähtyi
silitelläkseen koiraa, joka rajusti haukkui ja heilutteli häntäänsä,
lisäsi hän ajatuksissaan: "Minun kotiin palaava paimentyttöni! Jumalien
nimessä, minä en ymmärrä, kuinka tähän asti olen voinut olla niin
sokea, ett'en ole nähnyt, kuinka täydellisesti hänen kasvonsa, hänen
ruumiinsa muoto ja koko hänen olentonsa soveltuu minun, yritykseeni!
Ikuinen vahinko vaan, ett'ei hän kuulu noihin pyörylällä kulkeviin
tyttöihin, vaan on niin arka ja itsenäinen."

Ukko laski nyt veitsen pois ja ojensi kätensä nuorelle tytölle.

"Terve tullut!" sanoi hän ystävällisesti: "Onko asiasi käyneet hyvin?"

"Oivallisesti", vastasi Neaira. "Katsokaa, vaan!"

Hän veti vyöhyestään esille pienen nahkakukkaron, päästi siteen auki ja
antoi ukon katsahtaa siihen.

"Kultaraha!" sanoi hän kummastellen; "onpa sulla tosiaankin hyvät
tulot. Sinun taidollisuudestasi maksetaan nyt tavalla, joka minua
melkein huolestuttaa."

"Huolestuttaa! kuinka niin?"

"No, kyllähän minä pidän pikku Neairani makua ja väriaistia arvossa
-- mutta tuon arvoiset eivät seppeleesi toki liene. Tuo persialainen
kultaraha tarkottaa kauniita kasvojasi ja kun Mileton nuoriso niin
selvästi ilmaisee ihastuksensa..."

"Hullutuksia, Laogoras!" nauroi nuori tyttö. "Ymmärrän kyllä, mitä
tarkotat, mutta rukoilen sinua...! Luuletko ehkä, että minä tahtoisin
tallata koko elämäni onnen jalkojeni alle muutamista loistoisista
ja myrskyisistä vuosista? Minä tahdon sen kerrassaan sanoa sinulle,
sillä olen kyllä koko ajan huomannut, mitä sinun tähtäilysi ovat
tarkottaneet."

"Sitä parempi", vastasi Laogoras. Taaskin antoi susikoira, joka tällä
välin oli lepuuttanut päätään Neairan polvella, äänensä kuulua.
Puutarhaan astui arasti ja kömpelösti hartiakas nuori mies, omituisen
synkän näköisenä, mutta heti kun hän näki Neairan, kirkastuivat hänen
kasvonsa. Hänellä oli yllään tummanruskea puku, jommoista tavallisesti
alhainen rahvas käytti.

"Onko luvallista?" kysyi hän epävakaisesti.

"Terve Baios!" sanoi Laogoras. "Minä luulin sinun tietävän, että aina
olet tervetullut tänne."

Hän meni tulijaa vastaan ja ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.

Vähemmin vilkkaasti, melkein vähän närkästyneenä, Neaira ojensi kätensä.

"Mikä tuo sinut tänne tähän aikaan?" kysyi ukko, "sinut, työmiehistä
uutterimman?"

"Odottamaton onnellinen tapaus", vastasi Baios. "Ajatelkaapas" --
hän loi Neairaan kavalan katseen -- "noin puoli tuntia sitten ajoi
Karidemos, tuo mahtava arkontti, tyttärensä Kydippen seurassa pajani
ohi. Heidän aikomuksensa oli mennä satamalle, jossa kaupungin molemmat
kullalla silatut kolmisoutoveneet sijaitsevat. Virkatoimet -- niin
kerrotaan -- pakottavat arkonttia muutamaksi päiväksi menemään
Samos-saareen. Noin kolmekymmentä askelta minun pajastani katkeaa
heiltä väliaisa. Hevoset olivat säikähtyneet nähdessään erästä
afrikalaista jalopeuraa, jota kuljetettiin rautaisessa häkissä, ja
hypähtäneet syrjään. Niin tapahtui tapaturma -- minulle se oli onneksi,
sillä juoksin paikalla esiin, sain nuo vieläkin värisevät ja korskuvat
hevoset pysähtymään ja tarjouduin heti korjaamaan vahingon. Minulla
oli valmiina sopiva väliaisa; minuutin kuluttua olivat ruuvit ja
tulpat saatu irti, sillä Hefaiston voimilla käyttelin suuria hohtimia.
Lyhyesti sanottu, hetkisen kuluessa, tuskin pitemmässä ajassa, kuin nyt
on mennyt sen kertomiseen, oli uusi väliaisa, katkaistuun verrattuna
tosin yksinkertainen, mutta kuitenkin kelvollinen, kiinnitetty sekä
vaunuihin että ikeesen, ja matkaa saatettiin jatkaa. Mutta ennenkuin se
armollinen herra viittasi ajajalle, pisti hän minulle käteen kokonaista
kolme painavaa Persian penninkiä. Aatelkaapas vain: kokonaista kolme
-- tuosta vähäpätöisestä avusta! Pulska lisä entisiin säästöihini! Vai
mitä sinä arvelelet, Neaira?"

"Saatathan sinä olla tuosta tyytyväinen", vastasi tyttö kylmästi.
"Kunpa Karidemos usein ajaisi ohitsesi samalla seurauksella!"

"Onnellinen se, joka saattaisi pyytää jumalilta sellaista!"

Sitten lisäsi hän kääntyen vanhukseen:

"Ethän suutu, Laogoras, vaikka näin olen teitä häirinnyt? Mutta minun
täytyi saada keventää mieltäni, minun täytyi ilmoittaa teille, mitä
niin odottamatta minulle tapahtui."

Laogoras viittasi suosillisesti. Sitten otti hän kiinni mattoon, jolla
rypäleet olivat, kaikista neljästä kulmasta, nyökkäsi vielä kerran
isällisesti päätään ja kääntyi mennäkseen huoneesen.

"Puhele sinä Neairan kanssa", sanoi hän hymyillen. "Minä tunnen
nukkumisen tarvetta. Helpoinkin työ uuvuttaa minun ikäistäni miestä."

Neaira puri huultaan. Hänelläkin näkyi olevan halua vetäytyä
huoneesensa. Mutta Baioksen rukoilevat katseet herättivät hänessä
surkuttelua, ja hän viipyi.

"Kuinka virkeä ja voimakas hän toki vielä on!" Baios sanoa tavoitteli
katsellen menijään.

"Hän onkin kaiken ikänsä ollut kohtuutta noudattava ja uuttera, hän",
vastasi Neaira pisteliäästi.

"Uuttera -- enkö minä ole uuttera?"

"Mutta sinä olet liiaksi mieltynyt viiniin."

Baios painoi päänsä alas surullisena.

"Niin, vasta tutustuttuani Neairaan" vastasi hän miettivästi.

"Mielisteletpä sinä Neairaa. Siinä tapauksessa näkyy Laogoraksella
olevan lujempi luonto kuin sinulla, sillä häneen ei minun tuttavuuteni
ole vaikuttanut niin haitallisesti."

"Hän ja minä!" huokasi nuori mies. "Hän, joka voisi olla sinun
isoisäsi."

"Mitä se sitten todistaa?"

"Oi, Neaira, sinä ymmärrät minua kyllä -- mutta et ole kuulevinasikaan
mitä minä puhun. Kunpa vaan, niinkuin isäntäsi Laogoras, saisin pitää
sinusta huolta, toivottaa sinulle tervetuloa, kun tulet kotiin, auttaa
sinua työllä ja neuvolla huolissasi..."

"Ei minulla niitä olekaan", vastasi Neaira lyhyesti.

"Oletko vanhakin jo, armas Neaira?" kysyi Baios hetken äänettömyyden
jälkeen.

"Kuusitoista vuotta, sen tiedät."

"Kuusitoista vuotta! Eikä Eros vielä ole koskettanut sydäntäsi."

"Ei ole. Mutta jos olisikin, niin mitä se sinuun koskee? Pitääkö ehkä
minun tunnustaa sinulle sisimmätkin salaisuuteni?"

Baios katseli ympärilleen. Huomattuaan olevansa yksin Neairan kanssa
-- iäkkään Koroniksen puutarhaa myrtti-aidan tuolla puolen hän ei
ajatellutkaan -- tarttui hän äkisti pelottavalla kiihkolla hänen
käteensä.

"Pitääkö minun sitten sanasta sanaan sanoa sinulle se, mitä jo aikoja
sitten olet voinut arvata?" sanoi hän innoissaan. "Sinun ja sinun
julmuutesi muistoa koetan minä upottaa viiniin. Niin, pilkkaa sinä
vaan! Minä olen hurjasti rakastunut sinuun, ja joll'et nyt, kun olen
sen sanonut, anna minulle toivon kipinääkään, niin menen Dioskurien
kalliolle ja syöksyn päistikkaa kuohuihin. Tiedä silloin, että Baios,
seppä, on hukuttanut itsensä sinun tähtesi."

Neaira naurahti.

"Onko sinulla kylläkin kiire tuota hyppyä tekemään?" kysyi hän
veitikkamaisesti.

Baios loi häneen katseen, täynnä tulista intohimoa. Sitten hän sanoi
kolkosti:

"Sinutta, Neaira, en voi elää."

"No elä sitten kanssani!" nauroi Neaira. "Kuka sinulta sitä kieltää?
Jos lupaat käyttäytyä hiukan reippaammin ja heität tuon ikuisen
huokailemisen, niin voimme olla ystävykset, todelliset ystävykset.
Sinun myötätuntoisuutesi liikuttaa minua, vaikka minun täytyykin
sinulle tunnustaa..."

"Oi, kuin sinä olet hyvä, Neaira!" keskeytti Baios häntä. Hänen
värähtelevä äänensä ilmaisi sellaista hillitsemätöntä kiihkoa, että
Neaira säikähtäen hypähti.

"Mene matkaasi!" sanoi hän venyttäen ruusunkarvaisia huuliaan. "Sinä
hävität minulta oudoilla puheilla kauniin päivän ilon. Puhtaasti
puhuen: minä en rakasta sinua -- en rahtuakaan, vaikkapa kymmenesti
uhkaisit hypätä Dioskurien kalliolta. Päästä käteni, Baios! Minä en
kärsi tuollaisia väkivaltaisia hyväilyjä. Baios! Kuinka sinä rohkenet?
Pois täältä! Kuuletkos, minä käsken!"

Seppä oli viimeiset hetket puristanut tytön pyöreätä käsivartta
karkeilla sormillaan, puoleksi ikäänkuin raivosta, puoleksi niinkuin
jostakin vastustamattomasta halusta. Neaira tempasi itsensä irti
sellaisella liikkeellä, kuin olisi hän torjunut perässään juoksevaa
kerjäläistä luotaan. Keimon, susikoira, joka isäntänsä lähdettyä oli
venynyt etäämpänä kranaatipuun siimeksessä, hypähti haukkuen pystyyn ja
mitteli kiihkeätä rakastajaa vihaisin katsein.

"Anna minulle anteeksi, Neaira!" änkytti Baios, painaen alas päätään.

"Mene vaan! Minä en kärsi sitä. Jos joskus toisten uskallat..."

"En koskaan, en koskaan! niin totta kuin jumalat minua auttakoot! Sano
vaan, ett'et ole minuun suuttunut!"

"No, minä en ole suuttunut. Laita vaan itsesi kiireimmiten kotiin!"

"Voi hyvin!" huokasi seppä.

Luoden viimeisen himoitsevan katseen miellyttävään tyttöön meni hän
matkaansa.

"Tule, Keimon!" sanoi tyttö kutsuen koiraa luokseen. "Eikö niin Keimon,
ethän salli Neairallesi tehtävän pahaa? Odota vaan poikaseni, kerran
olet kyllä saava palkan uskollisuudestasi."

Koira heilutti häntäänsä ja katsoi Neairaan, niin että Akontiokselle,
joka nyt jätti pienen, pensaita kasvavan kummun ja läheni myrttiaitaa,
taaskin johtui mieleen kotiin palaava paimentyttönsä. Ajatus,
että Neaira asui niin lähellä, herätti hänessä omituisen tunteen.
Ylimalkaanhan naapurusten tulee elää sovussa ja ystävinä -- se oli
hänestä nyt entistä selvempi, sillä melkeinpä näytti siltä, kuin
jumalat olisivat toimittaneet niin, että hän taaskin sattui yhteen sen
ainoan elävän olennon kanssa, johon hän täällä Miletossa -- paitsi
Melanipposta -- oli tutustunut lähemmin. Akontios aikoi juuri huutaa
hänelle, kun tyttö, äkisti hämmästyen, mainitsi hänen nimensä. Hän oli
huomannut myrttipensaitten takana seisovan solakan nuorukaisen; hän
joutui hämille ja kirkas puna nousi hänen poskillensa.

"Sinäkö täällä Koroniksen talossa?" kysyi hän astuen pensas-aidan luo.

"Ja oletko sinä naapurinani?" sanoi Akontios hymyillen.

"Minä asun täällä Laogoraksen luona, joka vaalii ja hoitaa minua
niinkuin omaa lastaan. Sehän on omituinen sattuma! Mutta mistä sinä
tulet? Et rakennuksesta ainakaan -- sillä sinne vast'ikään katsahdin."

"Tuossa, tuolla pienellä kummulla olen istunut ja katsellut teitä."

Tyttö punastui uudelleen.

"Ei sinulla ole mitään syytä punastua", sanoi Akontios. "Ei mikään
Spartankaan tyttö olisi voinut käyttäytyä siveämmin eikä järkevämmin.
Tuo nuori mies näkyy oikein olevan kiihkoissaan rakkaudesta."

Neaira katsahti häneen.

"Sinä sanot sen ikäänkuin se olisi sinulle käsittämätöntä. No niin,
Neaira on kauvan tiennyt, ett'ei hän ole kaunis."

"Päinvastoin, sinä olet hurmaavan kaunis."

"Älkäämme puhuko siitä! Muutoin -- mitä tärkeitä asioita oli sinulla
mielessä aamupäivällä? Minä tervehdin sinua Kreonin kuvapatsaan luona
-- mutta ei sinulla näkynyt olevan silmiä eikä korvia."

"Minä olin alakuloinen", sanoi Akontios.

"Alakuloinen? Hauskassa Miletossa? Mitä ihanimman taivaan alla?
Keskellä satamakadun vaihtelevaa elämää ja hälinää?"

"Niin Neaira. Minä en löytänyt sitä, mitä hain."

Hän kertoi vastoinkäymisestään pyörykällä ja kuinka raskaalta tuntui,
kun sopivan esikuvan puutteessa ei voinut ryhtyä teokseen, joka jo
melkein valmiina häämöitti hänen mielessään.

Neaira tuli miettiväksi.

"Siis eivät jäykät, isoiset kaunottaret, jommoisia taiteilijat
käyttävät jumalainkuviksi, kelpaa sinulle?" kysyi hän hitaasti. "Niin,
minkä näköisen pitäisi sitten sen tytön oleman, joka soveltuisi
sinulle?"

"Sinun näköisesi", huudahti Akontios, Neairan kasvot hehkuivat
purppuranpunaisina.

"Minunko näköiseni?" änkytti hän. "Mutta semmoisia lienee tuhansittain."

"Ei kymmentäkään!" vastasi Akontios. "Ja näitä kymmentä on vaikea
löytää ja vieläkin vaikeampi saada käsiinsä."

"Ja mitä pitää semmoisen tytön tekemän, jonka mukaan sinä tahdot
veistää kuvasi?"

"Ei mitään. Hänen pitää ainoastaan seista liikkumatonna siinä
asennossa, johon minä hänet asetan."

Oli sitten hetkinen äänettömyyttä.

"Kuules, Akontios!" sanoi Neaira. "Joll'ei se ole sen vaikeampaa,
niin voisin ehkä minä tehdä sinulle sen palveluksen. Sanoithan minun
sopivan."

"Mitä? Tahtoisitko todellakin?"

"Tahdon, jos voin sinulle tehdä jotain hyötyä."

"Ja paljonko pyydät siitä? Sinä tiedät, Neaira, ett'en ole rikas."

"Oh, sinä loukkaat minua, Akontios. Ystävyyden töistä en ota maksua."

Hänen silmistään loisti taas samanlainen tuli, kuin Akontios jo
edellisenä päivänä oli huomannut; se oli ajatuksen heijastus, joka
näkyi sanovan: tällä ystävyyden työllä kiedon sinut kahleisin,
sillä minä tahdon, että sinäkin olisit minulle hyvänsuopa ja ett'et
milloinkaan unhottaisi, että Neaira on sinua auttanut. -- Hän
epäili silmänräpäyksen, mutta taideniekan halu nähdä luomansa niin
täydellisenä kuin suinkin, voitti tämän salaisen vastenmielisyyden.

"Hyvä, Neaira", sanoi hän ystävällisesti, "suurella kiitollisuudella
otan vastaan avuliaisuutesi. Koska tahdot ensi kerran käydä luonani?"

"Nyt heti, jos niin tahdot? Koronis nukkuu nyt ja samoin Laogoras; se
juuri on hyvä: eihän heidän oikeastaan tarvitse tietää, mistä me kaksin
olemme sopineet."

"Tule sitten. Koiran voit kernaasti ottaa mukaasi."

"Heti paikalla", sanoi Neaira. Hän juoksi pitkin pensas-aitaa, kunnes
löysi paikan, jossa pensaat helposti taipuivat syrjään. Tästä luikahti
hän läpi, Keimon seurasi häntä, katkonaisesti haukkuen.



KOLMAS LUKU.


Viikkokausia kului nyt nuorelta taiteilijalta väsymättömässä,
hyötyisässä työssä. Kun Akontioksen nyt ainoastaan tuli valmistaa,
eikä enään keksiä eikä muodostella -- sillä taideteos kaikkine
yksityiskohtineen oli valmiina hänen mielessään --, niin sujui
työ tavattoman hyvin. Paitsi hienoa piirrettä, huulien ympärillä,
jonka piti ilmaista enemmän lapsellisuutta ja viattomuutta, kuin
Neairan, saattoi Akontios tarkalleen kuvata nuoren tytön kasvot;
hänen vartalonsa, sitä vastoin, vastasi täydelleen kaikkiin hänen
vaatimuksiinsa. Ollen muodoltaan täyteläinen ja kuitenkin nuorekas
tarjosi tämä "kotiinpalaava paimentyttö" korkealle käärittyine
liepeineen ja ainoastaan puoleksi verhottuine yläruumiineen ihmeen
viehättävän, saattoipa sanoa, idyllisen näyn ja Keimon, susikoira,
laatuaan yhtä verraton taidemalli kuin Neairakin, oli vahvalla
ruumiinrakennuksellaan jyrkkänä vastakohtana kukkealle tytönmuodolle.

Kuitenkin oli Neairan yhdennäköisyys nuoren kuvanveistäjän taideteoksen
kanssa katselijalle tuskin huomattava, sillä tuo näöltään niin
vähäpätöinen muutos suun ympärillä antoi kasvoille suuresti eriävän
muodon, etenkin kun Neairan muoto alinomaa, hänen vaihtelevan
mielentilansa mukaan, eksyi milloin minnekin tavallisesta asemastaan.

Yksin Koroniskin, jolta ei asiaa ajan pitkään voitu salata, oli sitä
mieltä, että oli mahdotonta taideteoksesta tuntea esikuvaa.

Neaira oli sydämmessään siitä iloinen. Hän oli hyvin arka maineestaan,
ja vaikka hän kyllä kernaasti oli suonut naapurilleen tuon uhrauksen,
piti hän kuitenkin paraimpana, ett'ei kukaan sitä tietänyt. Siten
vältti hän epäluuloa, että muka rahan edestä oli ollut esikuvana sillä
että hän, kukkaismyyjätär ja huiluniekka, olisi sen tehnyt ystävyydestä
ja ilmaiseksi, sitä ei kuitenkaan kukaan olisi uskonut. Mutta toiselta
puolen tunsi hän mielipahaa siitä, että joko Akontios ei katsonut hänen
kasvonsa ansaitsevan tulla muuttumattomina kuvatuiksi, tai ett'ei hänen
ollut onnistunut saada näköiseksi, jos hän sitä oli koettanut. Tämä
viimeksi mainittu ilmaisi hänen mielestään innostuksen puutetta. Itse
olisi hän -- niin hän arveli -- muistista saattanut kuvata Akontioksen
jokaisen piirteen, jos vain hänellä olisi ollut kuvanveistäjänlahjaa.
Mutta vaikka Neaira monesti tähtäilikin sitä asiaa, ei Akontios
milloinkaan ollut siitä puhunut.

Kärsimättömänä odotteli nuori tyttö nyt kuvaryhmän tulevaisuutta.
Piillen Koroniksen kyökissä, kuunteli hän hengitystänsä pidätellen,
minkä kiittävän, mutta kuitenkin kohtuullisen, lausunnon Melanippos
antoi taideteoksesta. Hänen hartaalle kuvitukselleen kuului papin
kiitoslause aivan liian vajanaiselta. Melanippoksen olisi, hänen
mielestään, pitänyt tunnustaa, että Akontios oli etevin Kreikanmaan
kaikista taiteilijoista, ett'ei miesmuistiin ollut ilmestynyt mitään
taideteosta, joka vähääkään olisi vetänyt vertoja "paimentytölle."
Osaksi kyllä taiteen ihaileminenkin täytti hänen mieltänsä; hän olisi
ihaillut tätä kuvaa, vaikka Baios, seppä, tahi vaikkapa Kononkin,
tuo röyhkeä ylimys, olisi sen tehnyt. Mutta, että hän niin kokonaan
antautui sille ainoalle ajatukselle, että melkein unhotti omat
toimensa "paimentytön" kohtalon tähden, sillä oli syvempi juuri,
se perustui hänen palavaan rakkauteensa Akontiosta kohtaan. Aina
heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti Kononin huvilan luona,
oli nuorukainen voittanut hänen sydämmensä, ja kuta salaisemmin
ja äänettömämmin tämän liekin täytyi kehittyä sitä täydellisemmin
anasti se Neairan kaikki ajatukset ja koko hänen olentonsa. Hänen
katsellessaan Akontiosta, kuinka hän punoittavin poskin työn-innossa
käytteli vasaraa ja talttaa, nousi hänen mielessään myrskyjä, joista
ei Akontioksella ollut aavistustakaan. Hän olisi tahtonut langeta
polvilleen hänen eteensä ja huutaa: "Kuoleta minut, mutta likistä ensin
kerran lämpimästi huulesi huuliani vastaan, jotka isoovat rakkauttasi!"
Akontios oli liiaksi kiintynyt työhönsä ja mielessään väikkyviin
rusounelmiin, jotka liittyivät tämän, hänen ensimmäisen suurenlaisen
teoksensa edistykseen, voidakseen huomata hänen mielenkiihkoaan. Hänen
vilkasta osanottavaisuuttaan piti hän todellisena ystävyytenä; hän
tunsi viehättävää tyttöä kohtaan jonkunlaista veljellistä rakkautta;
seurusteleminen hänen kanssaan oli hänessä vähitellen muuttunut
tarpeeksi, mutta hän ajatteli häntä tyyneesti ja kunnioitti häntä liian
paljon, ruvetakseen milloinkaan kevytmieliseen leikintekoon hänen
kanssansa.

Poseideon-kuun ensimmäisenä dekaadina, siis talvisen päivänpalauksen
aikana, Akontios asetti yleisön nähtäväksi "paimentyttönsä" torille
erittäin semmoista tarkoitusta varten rakennettuun pylväskatokseen.

Ahdistetuin mielin nuorukainen pysyi seuraavat päivät huoneessansa.
Orjaa, jonka Melanippos oli hänen käytettäväkseen antanut, oli hän
käskenyt antamaan katsojille tarpeellisia selityksiä ja sopimaan
ostonhaluisten kanssa hinnasta. Itse hän ei olisi kestänyt kuulla
esikoistyötään kiitettävän eikä moitittavan; vaikk'ei kukaan niistä
monista sadoista henkilöistä, jotka kävivät katoksessa, tuntenut
häntä itseään, olisi hän kuitenkin luullut jokaisen voivan lukea
hänen muodostaan, että hän oli tehnyt tämän taideteoksen, joka niin
suuresti poikkesi vanhasta veistotavasta. Mutta oliko tämä poikkeaminen
askel eteenpäin, vaiko taaksepäin? Se oli kysymys, jota Akontios nyt,
hiljaisessa huoneessaan esitti itselleen ja johon hän, kuta enemmän
aikaa kului, yhä pienemmällä itseluottamuksella vastasi.

Hänen täten kuumeentapaisella malttamattomuudella odottaessaan jotakin
sanomaa Melanippoksen orjalta, käyskenteli Neaira sykkivin sydämmin
taideteoksen läheisyydessä ja kuunteli kokoontuneitten katsojien
lausuntoja siitä. Tuhoavia tulia iskivät hänen silmänsä, jos joku
häpeämätön rohkeni löytää vikoja paimentytössä. Mutta ylimalkaan
saattoi hän olla tyytyväinen siihen, mitä kuuli. Yhä ratkaisevammin
lankesivat lausunnot taideteoksen eduksi, ja kun Neaira pimeän tullessa
palasi Akontioksen luo, saattoi hän vakuuttaa hänelle, että hän
täydelleen oli onnistunut yrityksessään.

"Anna nyt vaan huhun kuvaamistaidostasi oikein tunkeutua kansaan",
sanoi hän imarrellen, "niin syntyy rikkaissa ylimyksissä pian ostamisen
kilpailu. Jo tänään näin kahden, näöstään päättäen raadin jäsenen,
puhelevan Melanippoksen orjan kanssa, ja luullakseni he eivät olleet
epäsuosiolliset... Myöskin Konon, tuo hävytön, joka yhä salaisesti ajaa
minua takaa, vaikka nyt jo hyvin varovaisesti, koska hän pelkää ihanaa
Kydippeä, jonka hän haluaisi viedä morsiamena kotiinsa -- no niin,
Kononkin Oloroksen seurassa oli katsojien joukossa ja hänkin kiitti
taideteostasi, tietysti tietämättä, että sinä olit sen tekijä. Siinä
tapauksessa olisi hän, sen mukaan kuin minä häntä tunnen, sanonut sitä
innoittavaksi, onnistumattomaksi ja surkeaksi."

Näin hän puheli ja sai herkkäuskoisen taideniekan pian mitä
toivehikkaimmalle mielelle.

"Sinä olet rakastettava lapsi, Neaira", sanoi hän ystävällisesti ja
otti tytön pienet pyöreät kasvot kättensä väliin sekä katseli häntä
tyytyväisesti hymyillen pitkien silmäripsien varjostamiin silmiin.
"Todellakin", jatkoi hän, "paras ja uskollisin ystävätär, kuin voin
toivoa itselleni! Tule tänne! Kiitokseksi pitää sinun saada suukkonen."

Hän kosketti keveästi tytön pyöreitä huulia. Neaira säpsähti. Sitten
hän syöksi myrskyn tavoin huoneesta ja heittäytyi ääneensä nyyhkien
vanhan Koroniksen syliin, kun tämä juuri samassa tuli pihan poikki.

"Mikä sinun on, laps' rukka?" kysyi akka. "Kas, kuinka kamalan kelmeä
hän on! ja väriset ja tutiset kuin haavan lehti!"

"Mitä sinä jaarittelet!" sanoi Neaira koettaen rauhoittua. "Minä olen
vaan niin ylen onnellinen siitä, että meidän Akontioksemme paimentyttöä
niin on kiitetty ja kehuttu! Oi, niin sanomattoman onnellinen! Kun
rakastaa taidetta ja itse, kuten minä, on taideniekka, niin ei
halua mitään niin hartaasti, kuin että todellinen kyky saisi voiton
vastustajien ilkeydestä."

Akontios oli astunut oven luo. Pudistellen päätään katseli hän tytön
jälkeen, joka nyt, heittämättä jäähyväisiä riensi porttia kohti. Hän
oli kyllä tottunut tytön oikkuihin, mutta tämä oli kuitenkin hänestä
ymmärtämätöntä.

Aurinko oli aikoja sitten mennyt mailleen; lahden toiselta puolen
Latmon harjanteiden takaa kohosi kumottava täysikuu, valaisten yhä
kasvavalla kirkkaudella kaupunkia ja satamaa. Akontios oli liian
liikutettu voidakseen tapansa mukaan istuutua lukemaan Odysseiaa, jonka
aaltoilevat poljennot ikäänkuin tuudittivat hänen sieluaan tyyneen
sopusointuun, joka oli hänelle tarpeen päivän työn jälkeen. Sentähden
heitti hän viitan hartioilleen ja meni ulos, karttaen kuitenkin tällä
kertaa tuota hänelle jo mieluiseksi tullutta suuntaa satamakadulle
päin, ja käveli sen sijaan läntisille satamansuluille, jossa rehevien
istutusten kautta kulki polku didymaiolaisen Apollon oraakelin luo.

Hetken seisoi hän ylhäällä, rantaan johtavalla tiellä ja katseli
kirkasta, kuun valaisemaa merta. Ilma oli vuoden-aikaan katsoen
tavattoman leuto, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, aavalla
peilikirkkaalla pinnalla ei näkynyt yhtään värettäkään. Utukuvana,
hopeansinertävänä häämöitti Hyetussan saari läntisellä taivaanrannalla.
Ulkona oli autiota, sillä näitten yksinäisten, rannalla olevien
talojen asukkaat kävivät jo kohta yön tultua levolle. Ainoastaan eräs
rakastava pari käveli Akontioksen ohi. Sen jälkeen vallitsi taas haudan
hiljaisuus.

Nuori kuvanveistäjä pani kätensä ristiin hartaudesta. Hänen sykkivä
sydämmensä paisui hurmauksesta, ja hän nosti silmänsä tähtikirkasta
taivasta kohti, ikäänkuin etsiäkseen sieltä tuota ääretöntä, nimetöntä.

Niin hän seisoi kauvan, epäselviin haaveiluihin vaipuneena.

"Afrodite", hän sanoi viimein matalalla äänellä, "taivaan kaunotar,
minä kiitän sinua! Nyt toivoo minunkin riemuitseva sydämmeni kerran
uskaltavansa esittää sinut ja sinun muotosi taivaalliset sulot, sillä
tunnen, että tämän ensimmäisen yritykseni kautta olen saavuttanut
suosiosi! Paimentyttö -- sinun hengessäsi loin minä hänet -- vaikka
onkin epätäydellinen, vähäarvoinen ja katoavainen, on hän kuitenkin
vertauskuva sinun ihanuudestasi. Oi, älä hylkää minua vast'edeskään!
Anna minun edistyä taiteessani ja sen kautta saavuttaa onnea
sielulleni!"

Innossaan ojensi hän kätensä taivasta kohti. Hän oli niin kiintynyt
tähän, sydämmensä pohjasta lähtevään rukoukseen, ett'ei kuullut
askelten kapsettakaan, jotka läheisestä tuvasta tulivat häntä kohti.
Vasta tielle lankeava varjo teki hänet tarkkaavaksi. Kääntyessään
sivulle päin tunsi hän Baioksen jykeän muodon, joka oli pysähtynyt
muutaman askeleen päähän ja liikkumatonna tuijotti häneen.

Akontios tunsi vastenmielistä hämmästystä, sillä arka, synkännäköinen
seppä oli aina häntä inhoittanut ja inhoitti nyt kaksinkertaisesti
tällä hartauden hetkellä. Yhtäkaikki hän tervehti häntä tavalliseen
tapaan sanoen: "terve miehelle!" ja kysyi sitten, melkein hämillään,
mikä Baioksen saattoi rantaan tähän aikaan.

"Samaa tahtoisin kysyä sinulta", vastasi Baios. "Odottako ehkä häntä?
Ja toivotteko ehkä tuolta männiköstä löytävänne mieluista lymypaikkaa,
jossa voitte salaa hyväillä toisianne?"

Baios oli puristanut molemmat kätensä nyrkkiin änkyttäessään näin.
Hänen äänensä ilmaisi toivotonta pilkkaa.

Akontios ymmärsi häntä heti, sillä usein oli Neaira puhunut hänelle
sepän rasittavasta tunkeilemisesta ja hän itsekin oli huomannut, millä
intohimoisuudella hänen katseensa kiintyivät kauniisen huiluniekkaan.
Hänelle selvisi myöskin Baioksen silmitön suuttumus, kun hän ajatteli
sitä herttaisuutta, jota Neaira osotti hänelle ja mikä ilkkuva
halveksiminen tuli tuon rakkaudesta riutuvan kosijan osaksi. Seppä oli
näet, noudattaen kaikkia totuttuja tapoja, pyytänyt ihanaa huiluniekkaa
omakseen, mutta raikas pilkkanauru oli Neairan ainoa vastaus.

Vaikka siis asia oli hänelle aivan selvä, katsoi Akontios kuitenkin
viisaammaksi teeskennellä tulevansa suuresti hämmästyneeksi,
etenkin kun häntä todella hämmästytti se seikka, että Baios piti
häntä rakastajana eikä vaan etuutettuna ystävänä. Akontios ei ollut
milloinkaan seurustellessaan Neairan kanssa käynyt yli kohteliaisuuden
rajoja; suutelo, jonka hän tän'iltana voittoriemussaan taideteoksensa
onnistumisesta oli painanut hänen huulilleen, oli tavaton poikkeus.
Mustasukkaisuus oli kaiketi sokaissut Baios-paran silmät.

"Minä en ymmärrä sinua", sanoi Akontios.

"Ulkokullattu!" ähisi Baios, astuen askelen lähemmäs. "Juuri se panee
vereni kuohumaan, kun sinä ulkonaisesti teeskentelet olevasi niin
kylmä ja lemmetön ja salaa kuitenkin viettelet häntä liehakoitsevalla
naamarillasi. Tahdotko kieltää, että hän hulluuteen asti on rakastunut
sinuun? Ennenkuin sinä tulit asumaan tuon kirotun parittaja-akan
koppiin, soi Neaira minulle kuitenkin toisinaan ystävällisen sanan;
minä uskalsin toivoa ajan pitkään voittavani hänen kylmyytensä. Mutta
nyt -- koko tuo sulous ja hyvyys on ikäänkuin tuuleen mennyttä; hän
pilkkaa ja halveksii minua, mutta sinulle heittäytyy hän kaulaan, ja
sinä tietysti -- no, tiedäthän paraiten itse, kuinka hurmaavat ja
makeat hänen muiskunsa ovat!"

"Vai siitäkö on puhe", tokaisi Akontios.

"Niin, juuri siitä!" jatkoi toinen, astuen Akontiosta yhä lähemmäs.
"Laogoraksen puutarhasta olin mennyt Koroniksen puutarhaan ja sieltä
hiipinyt pihaan, sillä minun täytyi kerrankin päästä varmuuteen. Nyt
minä sen tiedän, ja sydän rinnassani lakkasi tykyttämästä... Näetkös
Akontios, en ymmärrä vieläkään, miks'en juossut esiin ja hakannut teitä
maahan!"

Akontios oli tuntenut ikäänkuin sääliä; mutta nyt meni tuon
hurjistuneen miehen suorapuheisuus hänen mielestään yli rajojensa.

"Sinulla taitaa olla hyvin korkeat ajatukset minusta", sanoi hän
hymyillen. "Semmoiseen satyyripeliin tarvitaan kaksi osan-ottajaa:
toinen, joka lyö, ja toinen lyömisen esineeksi. Minä en ole koskaan
tuntenut halua ruveta toimittamaan jälkimmäisen virkaa."

Se pilkallinen tapa, jolla nämät sanat lausuttiin, saattoi julmistuneen
Baioksen vihan korkeimmilleen.

"Ja minä sanon sinulle", huusi hän kohottaen kättään ikäänkuin
heiluttaessaan vasaraansa, "että sinä ennemmin tahi myöhemmin olet
toimittava juuri tuon jälkimmäisen virkaa, jollet heti paikalla
Zeuksen, väärän valan kostajan, nimessä vanno luopuvasi Neairasta,
kieltäväsi häneltä pääsyä luoksesi ja lupaa olla hänen kanssaan
sanaakaan puhumatta."

"Sinä olet menettänyt järkesi", vastasi Akontios. "Mene kotiisi Baios
ja nuku kunnes selviät; sillä päissäsi olet varmaan, koska vaadit
minulta semmoisia hullutuksia."

"Minä pysyn sanassani: vanno -- tahi..."

"No, tahi?" kysyi Akontios rypistäen otsaansa.

"Joo-o", sanoi seppä kuiskien, katsellessaan ympärilleen joka taholle,
"tämä paikka on kyllin autio, ja ranta on lähellä... Jos kiellät,
kuristan sinut kuoliaaksi ja viskaan ruumiisi aaltoihin. Sitten
kerrotaan, että kaunis Akontios juovuspäissä oli eksynyt ja rannalta
kompastunut veteen..."

Akontios vaaleni hiukan.

"Sinun leikintekosi on raakaa", sanoi hän kylmästi.

"Vannotko nyt?" kysyi Baios astuen aivan likelle nuorta taiteilijaa.
"Muutoin näytän sinulle, että uhkauksessani on katkeraa todentekoa!"

Näin puhuen otti hän kuvanveistäjää rinnasta kiinni.

"Päästä irti!" sanoi Akontios soinnuttomasti.

"Vanno!" toisti seppä.

Veri nousi nuorukaiselle päähän. Häntä huimasi; hänen silmänsä
kiiluivat. Silmänräpäyksessä oli hän molemmin käsin tarttunut
vastustajansa jäntterään vartaloon, kohottanut häntä maasta ja sitten
vastustamattomalla voimalla paiskannut rannan kivitystä vastaan!

"Kas niin!" huusi hän läähättäen ponnistuksesta. "No koetappas vielä
kerran koskettaa tähän vaatteesen! Ainoastaan sääli ja kurjan kiihkosi
halveksiminen pidättää minua jättämästä sinut oikeuden käsiin."

Kauheasti kiroten oli Baios taas noussut pystyyn. Hän ontui. Paitsi
sitä oli hänen vastustajansa odottamaton voimallisuus ja päättäväisyys
tuntuvasti jäähdyttänyt hänen tappelunhaluaan.

"Odotas vaan!" huusi hän Akontiokselle, joka rauhallisesti alkoi
astua pois. "Joll'en olisi luiskahtanut, läähättäisit nyt nyrkkieni
puristuksista niinkuin susi koirajoukon ahdistaessa. Varro vaan,
Akontios ja varo itseäsi! Ensi kerralla katson kyllä eteeni."

Akontios ei vastannut. Pahoilla mielin kääntyi hän Koroniksen taloon
päin.

Kun hän astui pihan yli pieni savilamppu kädessä huomasi hän, että
muhkea laakeri- ja akantus-oksista punottu seppele koristi taidepajan
ovenpäällystää.

"Neaira!" sanoi hän itsekseen. "Oliskohan tuo vihasta puhiseva Baios
oikeassa? Mitä vielä! Kateus katselee kaikkea mielikuvitustensa
valossa. Neaira on ystävättäreni ja hyvä naapurini, mutta ei hän
ajattelekaan rakkautta. Epäilen, tokko tuo huikenteleva, keveästi
puettu olento ylimalkaan osaisikaan..."

Hän meni levolle ja nukkui osan seuraavata päivääkin.

Kaksi tuntia ennen päivällistä tuli vanha Koronis hänen työhuoneesensa.
Hän oli saanut kuulla uutisia "paimentytöstä", jonka maine
kasvamistansa kasvoi. Eräs Mileton rikkaimpia nuorukaisia, Oloros
nimeltä, kuului sanoneen orjalle, jonka tuli sopia ostajien kanssa,
että hän huoleti saattoi pyytää kolmi- tahi nelikertaisen hinnan;
joll'ei ostajaa ennen päivän loppua ilmestyisi, lupasi hän itse maksaa
kaksinkertaisen alkuperäisen hinnan. Melkein puolitoista tuntia pakinoi
eukko näin ja hymysuin kuunteli nuorukainen, hän, joka muutoin ei
antanut neljännestuntiakaan mennä hukkaan. Ennenkuin "paimentytön"
kohtalo oli ratkaistu, ei hän voinut olla rauhallinen, saatikka sitten
tehdä työtä.

Noin keskipäivällä, juurikuin taideniekka valmistautui menemään
Afroditen papin luo, jonka piti antaa hänelle tarkemmat ja
asianmukaisemmat tiedot taideteoksen arvostelusta, tuli Neaira ilosta
virkkuna pihaan.

"Akontios", huudahti hän teeskennellyllä tyyneydellä, "onnesi on varma.
Arvaapas, kuka on ostanut paimentytön."

"Mileton taideystävien nimiä en tunne", vastasi Akontios hengittämättä.

"No, sanon sen sinulle sitten. Kaupungin etevin asujain ja päämies,
Karidemos, korkean-arvoisa arkontti kävi tyttärensä Kydippen kanssa
pylväskatoksessa ja lausui ratkaisevat sanansa: 'Tämä paimentyttö on
mestariteos.' Sitten kääntyi hän Melanippoksen orjan puoleen ja kysyi,
paljoko kuvanveistäjä teoksestaan vaatii. Kuultuaan hinnan nykäisi
Karidemos olkapäitään sanoen: 'Semmoista summaa ei Karidemos kehtaa
maksaa; hän loukkaisi sillä kaupunkia, jonka valtikka on uskottu
hänelle. Minä tarjoon kymmenesti sen.' Orja kumarsi: 'Herra, kuva on
sinun.' Ja nyt alettiin uudestaan ihaella, ihmetellä ja kiittää niin,
että oikein sydämmeni hypähti. Viimein, kun tuo kunnioitettu ylimys
kääntyi lähtemään pois, puhui hän orjalle: 'Kerro sinä Akontiokselle,
kuinka ihastunut olen hänen taideteokseensa ja käske häntä vielä tänään
tulemaan luokseni saamaan rahansa ja vakuutuksen suosiostani.' Kun
minä sen kuulin en voinut enään hillitä itseäni. Juoksin minkä jaksoin
kertomaan sinulle tätä uutista, ja ainoa huoleni oli, että olisit
jo ehkä mennyt kotoasi. Armas Akontios, mikä ääretön onni! Ajattele
vaan: Karidemos, joka täällä kaikissa taidetta koskevissa asioissa on
ratkaisijana! Mileton rikkain mies! Jos Melanippoksen ystävyys jo sen
verran on sinua hyödyttänyt, että esikoistyötäsi hiukan on odotettu
ja nimesi on ollut tunnettu pienemmässä taideystäväin piirissä jo
ennen, kuin asetit teoksesi yleisön nähtäväksi, niin on arkontin suosio
kohottava maineesi vielä paljon korkeammalle, ja teoksiasi pyydetään
niin halukkaasti, että tulet mainioimmaksi aikalaisistasi!"

"Hyvä lapsi", sanoi Akontios, "mitä minun teoksissani ei
todellisuudessa ole, sitä ei kukaan suosija maailmassa voi niille
omistaa. Kuitenkin kiitän sinua osaaottavasta innostasi ja iloisesta
uutisesta. Sinä sanoit, että arkontin tytärkin oli läsnä. Miellyttikö
teokseni Kydippeäkin?"

Neaira katsoi häneen kummastellen. "Tunnetko häntä siis?" kysyi hän
hitaasti.

"Melanippos on usein, puhunut hänestä, ja toiseksi: voidakseen olla
mitään kuulematta Karidemoksen tyttärestä, pitää elää vieläkin
sulkeutuneempaa elämää kuin minä. Koko Miletohan ylistää hänen
kauneuttaan ja lempeyttään."

"Liioitellaan", sanoi Neaira. "Tosi on, että hän on kaunis; mutta
en tiedä, hänen silmäinsä luonti on niin kopea ja tyly... Sinua hän
varmaankaan ei miellyttäisi."

"Olisin kuitenkin utelias..."

Omituinen harmistumisen piirre väräytti nuoren tytön huulia. Hänen
silmänsä iskivät tulta, koko kasvojen-muoto, -- joka muutoin hänen
puhellessaan Akontioksen kanssa oli niin hymyilevä ja kirkas -- näkyi
muuttuneen.

"No", sanoi hän katkerasti, "ehkä tänään, kun menet noutamaan paljoa
rahaasi, sinun onnistuu tavoittaa säde tuosta auringosta. Rukoile
Afroditeä, että hän johtaa ihanan Kydippen askeleet naishuoneista
arkontin asioimishuoneesen!"

"Sepä olisi oivallista", sanoi Akontios, "sillä omastakin mielestäni
olen tyhmä, kun en vilahdukseltakaan ole nähnyt Mileton enimmin
kiitettyä kaunotarta. Sepä vasta on taideniekka! Mutta mikä sinun on,
hyvä Neaira? jumalien nimessä, luulenpa, että olet vihoissasi minulle
siitä, että puhun Kydippen kauneudesta, kun minulla on silmieni edessä
'paimentyttöni' perikuva? Oi, kuinka te naiset olette äärettömän
itserakkaat!"

Hän koki antaa asialle leikillisen muodon, sillä Neairan melkein
vihainen katse pelotti häntä paljon enemmän, kuin rakastuneen Baioksen
eilinen röyhkeys.

"Minäkö itserakas?" nauroi Neaira voimatta tukehuttaa harmiansa.
"Mistä minä sitten kerskailisin? Ehkä kasvojeni kauneudesta, jotka
Akontioksen mielestä olivat liian rumat lainattaviksi 'paimentytölle?'
Luuletko, ett'en minä tiedä yhtä hyvin kuin sinä itsekin, ett'ei ole
mitään yhdennäköisyyttä minun ja ylistetyn taideteoksesi välillä?
Ei, Akontios, silloin ymmärrät minua väärin! Jos sinulla vaan olisi
ollut parempi, niin ei sinun ensinkään olisi johtunut mieleen... Mutta
minua suututtaa, että te miehet heti joudutte aivan haltioihinne, jos
on asiaa käydä katsomassa kaunista nukkea, joka todellisuudessa ei
kuitenkaan ole meitä muita parempi. Jos nenä tahi silmäripset ovat
hiukan sinne tahi tänne päin kiertyvät, niin ei suinkaan se kuitenkaan
voi täyttää koko sieluanne; mutta te käyttäydytte ikäänkuin koko
maailman onni riippuisi siitä."

Nyt tuli Melanippoksen orja. Hän toisti sanasta sanaan, mitä Neaira
jo oli kertonut.

"Mene kaikin mokomin nyt heti", sanoi Neaira, orjan mentyä. "Näenhän,
kuinka mielesi hehkuu malttamattomuudesta, ja minä voin vaikka vannoa,
että tuo typerä Kydippe vahamuotoineen enemmän vaikuttaa kiihkoosi,
kuin asiasi onnellinen päätös ja kilisevät rahat."

"Kuules Neaira", sanoi Akontios puoleksi leikillä ja kuitenkin
ikäänkuin olisi hänen sanansa häneen koskeneet, "mene Baiokselle,
sepälle, vaimoksi! Minä olen hänelle velkaa aika löylytyksen, sillä
hän on loukannut minua, ja nykyinen muotosi todistaa, että hän tulisi
ansionsa mukaan kuritetuksi, jos sinä pitäisit valtikkaa hänen
talossaan."

"Häpeä Akontios!" huusi Neaira hyrähtäen itkemään.

"Etkö ymmärrä leikkiä? Tule paiskaamaan kättä Neaira! Älä ole
vihoissasi! Minä puolestani lupaan katsoa ainoastaan kiiltävään kultaan
eikä ensinkään Kydippen kasvoihin, jos hän vastoin odotustani tulisi
eteeni."

Tyttö ei kuullut enään. Voimatta kauvemmin hillitä itseään kiiruhti
hän pois; susikoira, joka hyppien tuli häntä vastaan, sai aika
korvapuustin, ja itse ukko Laogorastakin kohteli hän tylysti,
vanhuksen suureksi kummaksi, sillä tähän asti oli ukko pitänyt kauniin
asuinkumppalinsa itse ilona ihmismuodossa.

"Kummallinen kova onni", ajatteli Akontios. "Eilen Baios ja tänään hän!
Varmaankin on käytöstapani ollut väärä, mutta niin käy, kun joutuu
hämille. Melkein punastun itseni edessä, jos minun täytyy myöntää, että
Baioksen arveluissa oli perää. Niin, niinhän se on! Kuinka hitossa
saatoinkaan olla niin sokea? Enkä minä rakasta häntä! En, oi en! Toisin
pitää tuntua, kun on rakastunut."

Hän puki ylleen paraat vaatteensa ja meni arkontin linnalle.
Ovenvartija, jolle Karidemos oli antanut tiedon taideniekan tulosta,
neuvoi häntä kohteliaasti erään komeasti puetun orjan luo, joka
muitten vertaistensa kanssa seisoi toimetonna Andronitis-pihalla.
Akontioksen silmiä melkein häikäsi tämän talon ylellinen komeus. Talo,
vaikka esiintyikin muhkeana torilta päin katsovalle, ei kuitenkaan
antanut aavistaakaan koko avaruuttaan, täydellistä säännöllisyyttään
ja sisustansa erinomaista komeutta. Korkeat ionialaiset pylväät,
hoikat ja sievät, kannattivat kaikenlaisilla veistoksilla ja
maalauksilla koristettua kattoa. Pylväskäytävän keskellä oli arkontin
avara työhuone, sekin viehättävä rakennustaiteen mestariteos,
koruleikkauksineen ja komeine sisuksineen.

Poika oli jo ilmoittanut nuoren taideniekan tulon. Astuessaan tämän
huoneen kynnyksen yli näki Akontios oikealla puolella salatun sivuoven
vieressä saman ylimyksellisen, totisen miehen-muodon, jonka hän ensi
päivänä oli nähnyt tulevan pylväskäytävästä torille. Karidemos lepäsi
jalat ristissä pronssisen nojatuolin nahkaisilla patjoilla. Luontevata
päätään nojasi hän käteensä ja luotti katseensa tyynesti tutkistellen
tulijaan, ennenkuin hän armollisesti nyökäten tervehti häntä.

Hänen vieressään seisoi ovipieleen nojaten sama röyhkeä elastelija,
jota Akontios jo maantiellä oli oppinut tuntemaan, Konon, rikkain
nuoremmista Miletolaisista ja yleisen arvelun mukaan arkontin
tuleva vävy. Todella olikin Konon arkontin erinomaisessa suosiossa,
vaikka hän eli niin rajusti, että se suuresti alensi hänen arvoaan
ankarampien arvostelijain silmissä. Karidemosta miellytti tuo kopea ja
vallanhimoinen nuorukainen, joka paitsi sitä paremmin oli tutustunut
kaupungin asioihin ja hallitukseen, kuin olisi luullutkaan, jos
katsoi vaan hänen mieltymykseensä hurjiin juominkeihin ja muihin
huvituksiin. Viime aikoina oli arkontin ja Kononin keskinäinen väli
tullut yhä likeisemmäksi. Rupeamatta mihinkään vakinaiseen virkaan
otti nuorukainen vähitellen toimittaakseen ne arkontin velvollisuudet,
joita sijainen saattoi toimittaa, sillä hän tiesi sen avuliaisuuden
varmimmaksi keinoksi voittaa tuon tosin kunnianhimoisen, mutta samalla
mukavuutta rakastavan valtiomiehen sydämmen.

Akontioksen astuessa sisään säpsähti Konon, vaikka hänellä kyllä
oli mielenmaltti, joka tavallisesti ei pettänyt. Vaikk'ei hän
juuri välittänyt ihmisten puheista, tuntui hänestä kuitenkin nyt
hyvin vastenmieliseltä, että se mies, jonka tytärtä hän kosi, oli
tuleva minkäänlaiseen yhteyteen taideniekan kanssa, jonka hän tunsi
euromalaisella maantiellä tapaamaksensa muukalaiseksi. Katkeruus
silloista vastustajaa kohtaan heräsi hänessä nyt uudelleen. Hän loi
kuvanveistäjään uhkaavan katseen, joka näkyi sanovan: "Kyllä tunnen
sinut!" Mutta sitten seurasi hän Karidemoksen esimerkkiä ja alentautui
kylmäkiskoiseen tervehdykseen.

Akontios ei huomannut tervehdystä eikä uhkausta. Jo aikoja ennen oli
toinen kuva vetänyt puoleensa hänen kauneutta janoavat katseensa, ja
tämä kuva oli niin hurmaava, niin tenhoava, ett'ei edes kunnioitus
kaupungin päämiestä kohtaan voinut pitää hänen ihastustaan aisoissa.

Vasemmalla, muutama askel taampana, seisoi näet tyttö, joka, sen
mukaan kuin Akontios oli kuullut, varmaan oli Kydippe, ihanin tyttö
koko Miletossa. Hihallinen ionialainen vaate, joka vyöhyellä vetäytyi
poimuihin, verhosi hänen ihmeen ihanata vartaloaan. Rinnan ja selän
yli kietoutui sievästi diploidion, eräänlainen kaulakappa, joka näkyi
salaavan, mutta samalla ilmaisevan mitä kauniimman vartalon suloutta.
Tuuheat kultakutrit olivat solmitut niskassa yksinkertaisin solmuihin;
päälaella olivat ne punotut ristiin tummansinisillä nauhoilla. Ja
nuo taivaalliset kasvot sitten, joissa jok'ainoa pieni viivanen oli
täydellinen, eivätkä ne kuitenkaan olleet jäykät eivätkä elottomat,
vaan niissä oli verraton kauneus yhdistetty naiselliseen sulouteen,
jalo majesteetillisuus iloiseen vilkkauteen!

Akontios seisoi hetkisen ikäänkuin hengetönnä tämän ilmiön edessä, joka
oli hänen kauvan uneksittu jumalallinen ideaalinsa ihmismuodossa. Jos
Afrodite koskaan oli astunut alas Olympon harjanteilta vaeltaakseen
ihmisten keskellä ja levittääkseen onnea ja siunausta, niin jumalatar
varmaan asui tämän ihanan neitosen ambrosialaisessa ruumiissa.

Mutta ei ainoastaan taideniekkaa anastanut Kydippen sanomaton kauneus;
myöskin ihminen, tuo aistehikas nuorukainen tunsi ensimmäisen kerran
elämässään vastustamattoman Eroksen kaikkivaltaisuutta. Hänen
sydämmessään tuntui tuska, tavaton tuska ja kipu, ja kuitenkin tämä
vaiva viehätti häntä, hän ei olisi tahtonut vaihtaa sitä kaikkiin
maailman aarteihin. Niinä muutamina silmänräpäyksinä, jotka kuluivat
siitä, kuin Akontios ensin havaitsi Kydippen hurmaavan muodon,
siihen, kunnes hän taas tointui kuulemaan Karidemoksen sanoja, oli
hän mielestään kokenut enemmän, kuin kaikkina tähän asti kuluneina
elinvuosinaan.

Karidemos tarkoitti puheellaan hyvää, mutta se kuului kähisevältä ja
karkealta ensilemmen autuaalliselle mielialalle. Hänen alentuvainen
hyväntahtoisuutensa, kiitoslauseet, kehoittava kehuminen, kaikki
tämä antoi nuoren taideniekan vaan yhä katkerammin tuntea hänen ja
mahtavan arkontin huoneen välistä suurta eroitusta. Ja juuri tällä
hetkellä, jolloin esteet ylhäisten ja alhaisten välillä kokonaan
näkyivät poistuvan ja kaikki näkyi kehoittavan häntä antautumaan
ainoastaan yhdelle, vastustamattomalle tunteelle, joka täytti hänen
sydämmensä, juuri nyt vaikutti tämä peräyttävä isku nuorukaiseen kovin
masentavasti. Nöyränä melkein sortuneena otti hän vastaan arkontin
armon osotukset, ikäänkuin olisivat ne jonakin rangaistuksena.

"Kun olet luonut jotain uutta tahi alkanut sitä muodostaa", jatkoi
Karidemos, "niin ilmoita se meille. Minä tahdon asettaa ensi kuvasi
tyttäreni Kydippen huoneesen, jos se siihen soveltuu, ja ennenkuin
kaikki ihmiset ovat saaneet sitä ihailla ja ihmetellä niinkuin
'paimentyttöäsi'."

Akontios kumarsi.

Nyt rupesi Kydippekin ensimmäisen kerran puheesen, ja kuullessaan hänen
äänensä kävi ikäänkuin autuuden väreitä läpi Akontioksen ytimien.

"Veistä meille siis kuva", sanoi hän ystävällisesti, "joka voi
miellyttää nuorta tyttöä -- ei kovin totisen eikä synkän näköistä. Te
taiteilijat ryhdytte usein, kun teidän on onnistunut esittää suloutta,
kuvaamaan majesteetillisuutta ja uhmailua, ja käsi, joka eilen vielä
veisteli Hebeä, alkaa jo huomenna kuvata raivoisaa kentauria."

"Heiratar", sanoi Akontios, painaen kätensä sydämmelleen, "sinä tulet
tyytyväiseksi."

"No niin, mene nyt rahanvartijan luo", sanoi Karidemos, kohteliaasti
mutta selvästi viitaten, että hän menisi.

Akontios meni ollen vähällä unhottaa hyvästijättämisen.
Välinpitämättömänä otti hän vastaan rahat. Loput päivää vietti hän
ajatuksiin vaipuneena työhuoneessaan.



NELJÄS LUKU.


Tästä päivästä alkaen Akontios oli ikäänkuin toiseksi muuttunut. Rauha
ja tyytyväisyys näkyi ikipäiviksi kadonneen hänestä. Aamupäivillä
koetti hän työskennellä, mutta se "Karis", jota hän Kydippeä varten oli
alkanut veistää, edistyi vaan hitaasti, vaikka hänen oli onnistunut
saada oivallinen esikuva nuoresta efesolaistytöstä, joka hiljakkoin oli
tullut Miletoon. Neaira, joka hyvin olisi sopinut tämän toisenkin kuvan
malliksi, kieltäytyi jyrkästi jatkamasta entisiä ystävyydentöitään,
-- kun Akontioksen puheesta kuuli, kelle kuva oli tuleva, -- ja siis
Akontioksen taas täytyi mennä satamakadun pyörykälle, jossa hän
vihdoin, kauvan turhaan etsittyään, löysi yllämainitun efesolaistytön.

Mutta iltapäivillä hän ei saanut rauhaa kotonaan, vaikka valon säteet
juuri siihen aikaan lankesivat sopivimmin. Hän käveli silloin pitkin
toria ja sen läheisiä katuja, kierrellen ympäri arkontin palatsia
saadakseen nähdä edes vilahduksen silkkiverhoisesta kantotuolista,
jolla Kydippe kannatutti itseään huvipuistoihin tahi alas merenrantaan.
Jos silloin tuo komeasti koristettu foreion egyptiläisine
kantomiehineen pistäysi esiin palatsin etupihasta, tiesi Akontios
asettua niin, että hän joutui aivan likelle Karidemoksen tytärtä; ja
vaikka tämä saattoikin tapahtua huomaamatta -- sillä missä tahansa
Kydippen kantotuoli ilmestyi, tunkeutui kansa joka taholta sen luo --
niin kuitenkin hänen sydämmensä sykki rauhattomasti, sillä hän arveli,
että jos Kydippe huomaisi hänet, niin pitäisi hän tämän salaisen
lähenemisen julkeutena. Hän pelkäsi, että Kydippe huomaisi hänet ja
kuitenkin toivoi hän sitä. Jos olikin mahdotonta tyttöä saada, täytyi
hänen kuitenkin saada tietää, mikä sammumaton liekki hänessä paloi,
kuinka hän eli ja hengitti ainoastaan hänen tähtensä. Paitsi sitä ei
nuorukaista arastuttanut niin paljon hänen korkea asemansa ja ääretön
rikkautensa, kuin hänen häikäisevä kauneutensa. Samalla rohkeudella,
kuin hän pyrki saamaan Kydippeä, olisi hän uskaltanut lähestyä itse
Afroditeä.

Neljä, viisi kertaa oli hän ensimmäisinä kolmena viikkona ennenmainitun
käyntinsä jälkeen tällä tavoin kierrellyt ihanan immen foreionin
ympärillä. Hän oli seurannut Kydippeä puukujille kaupungin n.s.
paradeisokseen; hän oli nähnyt tytön ikiviheriöivien rautatammien
ja olivipuitten siimeksessä astuvan alas tuolista ja seuralaistensa
kanssa käyskentelevän puutarhassa; mutta ainoastaan kaukaa uskalsi hän
katsella jumaloitunsa muotoa.

Kerran kutistui hänen sydämmensä sanomattomasta mustasukkaisuudesta.
Tapahtui näet, että Konon, jonka hän aivan oli unhottanut, ikäänkuin
sattumalta tuli tietä pitkin ja yhtyi kävelijäin seuraan. Nyt vasta
Akontios muisti asian todellisen laidan; Kononin sanat, jotka hän
satamakadun tungoksessa oli vaihtanut Oloroksen kanssa, johtuivat
hänelle mieleen. Millä luottamuksella tuo ylpeä Miletolainen oli
lausunut ne! Ja nyt esiytyi hän, ikäänkuin hänellä olisi ollut
korkeakin arvonimi, joka oikeutti häntä seurustelemaan tutunomaisesti
Karidemoksen tyttären kanssa!

Vanhan olivipuun pahkaisen rungon takaa tähysteli Akontios Kydippen
kasvojen piirteitä, kun hän juuri nyt astui kosijansa rinnalla ohitse
ja hänen seuralaisensa ikäänkuin arkatuntoisuudesta tuli muutamia
askeleita jälestäpäin. Hänen kauniit kasvonsa eivät ilmaisseet iloa
eikä suuttumusta. Suljetut huulet osottivat tyyntä tasamielisyyttä ja
vakavaa itseensä luottamusta; kuvanveistäjä luuli näkevänsä ivallisen
hymynkin värähyttämässä hänen suupieliään. Ei, niin ei mikään morsian
astu sulhonsa rinnalla. Konon oli varmaankin erehtynyt pitäessään
itseään niin varmana asiastaan. Luultavaa oli, että kalpea Oloros
oli ollut oikeassa, ja että Kydippe tiesi kuinka Konon, vaikka hän
niin julkisesti pyrki häntä saamaan, ei kuitenkaan ollut lakannut
mielistelemästä Mileton tyttäriä.

Nyt vasta Akontios tunsi kuinka koko hänen sydämmensä oli kiintynyt
kauniisen Kydippeen. Ajatus, että joku muu kerran saisi hänet omakseen,
viilsi hänen sydäntänsä kuin tikarinpistos. Hän tunsi selvään, ett'ei
hän sitä koskaan voisi unhottaa.

Niin kului taas muutamia viikkoja. Tuli kevät, ja talvisen
kasvullisuuden tummaan vihannuuteen sekaantui vasta puhjenneitten
lehtien ja kasvien heleä vihreys, joka kukkaisilla koristetun maton
kaltaisena peitti mäet ja laaksot.

"Karis", jota Akontios veisteli, oli vähitellen edistynyt yhä enemmän,
ja sen mukaan tuli kuvanveistäjäkin rauhallisemmaksi ja uutterammaksi.
Ollessaan näin työssä kuvaili hän mielessään mitä kummallisimpia ja
rohkeamielisimpiä unelmia; intohimon ohessa kasvoi hänessä myöskin
hänen rohkea, onnea etsivä halunsa. Kuolematon Afrodite oli useat
kerrat ilmestynyt hänelle unessa; hän oli moittinut hänen arkuuttaan ja
ujouttaan ja rohkaissut hänen mieltään. Etenkin viimeinen ilmestyminen
oli tavattoman vilkas.

"Akontios", niin oli jumalatar puhunut, "miksikä olet allapäin etkä
ota kiinni tarjoutuvasta tilaisuudesta? Minun valtaistuimeni edessä
ei voita rikkaus eikä ulkonainen loisto, ei korkeasukuisuus eikä
hallitsijavalta, vaan kauneus ja nuoruuden into -- ja uskollisesti
rakastavan sydämmen uhriliekki. Kumarru ainoastaan puron peilikirkkaan
pinnan yli, kuten muinoin Narkissos teki, tahi ota kirkas metallilevy
ja katsele itseäsi! Olenko ehkä varustanut sinut huonommin, kuin laihan
Kononin? Enkö ole antanut sinulle avomielistä, jaloa, miehekästä
muotoa, enkö hehkuvia silmiä, jotka saattavat lemmenliekkiä herättää?
Ole uskalias Akontios! Rohkaise mieltäsi ja ole viisas! Anasta hänen
sydämmensä, niin voitat kaikki!"

Semmoiset unet, joita hän avosilmin uneksi, antoivat uutta rohkeutta
nuorelle taiteilijalle, joka jo oli joutumaisillaan toivottomaan
toimettomuuteen.

... Oli päiväntasaus-aika, melkein keskipäivällä. Akontios oli, vähän
huoattuaan taas tarttunut talttaansa ja koska hänellä ei ollut läsnä
esikuvaansa, joka tänään oli hyljännyt hänet, ryhtyi hän vähäpätöiseen
työhön, jalasta veistämään, kun Koronis hengästyneenä syöksyi hänen
veistämöönsä ja katkonaisesti puhuen ilmoitti, että oli ylhäisiä
vieraita tulossa.

Kohta sen jälkeen tuli Karidemos tyttärensä Kydippen kanssa kävellen
pihan yli, mutta orjat, jotka olivat heidän seurassaan, jäivät portin
luo.

"Kun ei Akontioksesta mitään kuulu", alkoi Karidemos, "niin täytyy
tilaajan itsensä tulla tiedustelemaan asiaa. No, jumalat nähkööt, ei
sinun taidepajasi juuri herätä luottamusta. Kuka voisi uskoa, Kydippe,
että tässä pienessä monisoppisessa sokkelossa on voinut syntyä niin
luonteva, jalo taideteos kuin se verraton 'paimentyttö' on!" Hän
asettui likelle seinää ja mitteli sitten melkein valmiiksi veistettyä
"Karista" tutkivin katsein.

"Sinä edistyt, nuori, mestari!" sanoi hän viimein; "ja, Zeuksen
nimessä, se tietää jotain, sillä esikoistyösi oli verraton laatuaan.
Tämä Karis -- mikä tenhoava sulo, mikä puhtaus muodoissa! Ja kuinka
kauniisti voit hiuksia muodostaa! Täällä tosin ohimoilla -- ah,
siitä puuttuu vielä viimeinen voitelu. Hyvä tämä on, nuori ystävä,
erinomaisen hyvä! Mitä sinä arvelet, Kydippe?"

"Minä pidän itseäni onnellisena, kun saan sanoa tätä taideteosta
omakseni", vastasi tyttö vilkaisten Akontiokseen, joka seisoi
liikkumatonna. Heidän katseensa kohtasivat toisiaan, ja vaikka tuo
ylhäinen nainen luuli voivansa ujostelematta katsella muukalaista
silmiin, joka syntyperältään oli häntä niin paljon ala-arvoisempi,
näkyi nyt luonto kuitenkin saavan voiton tuosta arvelusta. Kydippe
punastui, ja tuntiessaan sen punastui hän vieläkin enemmän. Itse
asiassa hän ei voinut kieltää, että tämä Akontios olisi ansainnut
polveutua jostakin niitä vanhoja sukuja, jotka olivat kaupungin
kohtalon määrääjinä. Kuitenkin harmitti häntä tuo haihtuva
punastuminen, etenkin kun hän huomasi minkä vaikutuksen se teki
Akontiokseen, sillä hän ei millään muotoa olisi suonut, että
nuorukainen silmänräpäystäkään uskoisi voivansa saattaa hänet hämille.
Hän oli tyytymätön itseensä; mutta juuri tämä tyytymättömyys teki sen,
että hän sen jälkeisinä hetkinä yhä muisteli Akontiosta ja kohtausta
hänen työhuoneessaan.

Kun Karidemos ja Kydippe olivat jättäneet nuoren taiteilijan majan, oli
Akontios kiihkotilassa, joka esti kaiken työntekemisen. Ainoa silmäys,
jonka hän Kydippen kanssa oli vaihtanut, oli kohottanut hänen himmeät,
häälyvät toiveensa niin, että hän tästä silmänräpäyksestä alkaen
lujasti oli päättänyt koettaa kaikkea päästäkseen pyrintönsä perille.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nyt Melanippos, Afroditen pappi.

Jo kauvan oli tämä mainio mies huomannut oudon muutoksen nuorukaisen
luonteessa, ja toisinaan sanoillakin ilmaissut, että hän tiesi tämän
muutoksen syyn. Akontios ymmärsi hyvin, että Melanippos näitten
viittausten kautta tahtoi saada häntä tunnustukseen. Melanippos oli
liian tuntehikas suorastaan vaatiakseen häntä ilmoittamaan salaisuutta,
jota hän ei vapaaehtoisesti hänelle uskonut; isällisessä mielessään
Akontiosta kohtaan hän surkutteli kuitenkin tätä umpimielisyyttä,
sillä hän arveli, että hänen, Melanippoksen, ennen muita tuli auttaa
rakkaudesta sairaita työllä ja neuvolla. Olihan hän sen kuolemattoman
jumalattaren pappi, joka ei suinkaan toivonut rakastaville
onnettomuutta, vaan tahtoi täyttää jokaista heidän toivomustaan.

Akontios lähetti kauniin efesolaistytön, joka nyt vihdoinkin saapui,
suoraa päätä takaisin, heitti viitan hartioilleen ja kiirehti
Melanippoksen luo. Hän tapasi papin kanssapuheessa muutamien temppelin
palvelijain kanssa. Jumalattaren suuri kevätjuhla oli tulossa ja
silloin oli paljo toimimista ei ainoastaan jumalanpalvelusta koskevaa,
vaan kaikenlaista muutakin; sillä Afroditen juhlaan tulvasi paljo
vieraita läheisiltä saarilta ja rantamailta Miletoon, ja näitä tuli
kaupungin ja sen esimiesten vanhan tavan mukaan kestitä. Ja siinä
valiokunnassa, joka valmisteli näitä asioita, oli Afroditen pappi
puheenjohtajana.

Akontios odotti levottomuudella palvelijain poistumista. Sitten
Klitifon vei hänet huoneesen, jossa Melanippos ystävällisesti hymyillen
otti häntä vastaan. Akontios ymmärsi kohta tämän hymyn. Se ilmaisi,
että Melanippos hänen kasvoistaan saattoi lukea, mikä hänet nyt toi
hänen luokseen; vieläpä, että Melanippos oli odottanutkin tätä tuloa.

"Poikani", alkoi hän huomatessaan, että Akontios ujona tavotteli
sanoja, "minä kiitän sinua siitä, että minusta tahdot löytää isällisen
ystävän. Ei mikään tuota ikämiehelle suurempaa iloa, kuin se, kun hän
saattaa raivata nuorukaiselle tietä ja viedä häntä vahingoittumatta
esteitten ohi, joita vastaan moni on kompastunut tahi langennut.
Tahdotko ilmaista minulle salaisuuden Akontios? Tahdothan! -- Ja
silloin onkin tunnustus tarpeeton. Sinä rakastat Kydippeä, Karidemoksen
tytärtä?"

Akontios tarttui tuon kunnianarvoisen miehen käteen ja suuteli sitä.
Hän ei saattanut sanoa sanaakaan.

"Niin poikani", jatkoi Melanippos, "jo viikkokausia olen tuntenut
salaisuutesi. Taloni ovesta ja templin peristiilistä olen tarkastanut,
mitenkä sinä, metsästäjän kaltaisena, joka väijyy jaloa otusta, olet
kierrellyt ympäri arkontin taloa. Minä näin sinun seuraavan kantotuolia
-- ja kun tulit lähemmäksi huomasin Afroditen hehkun kasvoissasi.
Silloin vannoin kuolemattoman jumalattaren nimessä auttaa sinua, ett'et
tulisi viettämään ilotonta elämää niinkuin minä; sillä minä huomasin
kyllä että, mikä sinut niin mahtavasti valtasi, oli oikea, todellinen,
katoamaton rakkaus, joka tekee ihmisen joko äärettömän onnelliseksi tai
äärettömän onnettomaksi."

Hän vaikeni. Syvä miettiväisyys kuvautui hänen otsalleen. Sitten hän
jatkoi:

"Että sinä rakastat Kydippeä -- oi poikani, kuinka se ilahuttaa minua
ja tekee osanottavaisuuteni kaksinkertaiseksi. Sillä tiedä Akontios
-- nyt uskallan sen sinulle tunnustaa, sillä oikea, syvä rakkaus
jouduttaa nuorukaista mieheksi -- tiedä poikani, että Kydippe on
äitivainajansa Thoosan kuva, ja tämä Thoosa oli elämäni valo. Köyhänä
poika-poloisena tulin Attikasta tänne Miletoon. Afroditen kevätjuhlassa
näin Thoosan templissä ja silloin heräsi minussa tulinen rakkaus. Hän
osotti vastarakkauttaan ja jumalattaren pyhässä huoneessa vannoimme
toisillemme uskollisuutta; iloisina kuin viattomat lapset katselimme
tulevaisuuteen. Mutta Thoosan isä, tuo ankaranylpeä arkontti Kreon,
nauroi kerjäläisen kosintaa ja pakotti väkisin hennon Thoosan menemään
Karidemokselle, jälkeläiselleen. Thoosa tahtoi hukuttaa itseään,
ainoastaan rakkaus äitiin, joka turhaan piti meidän puoltamme, pidätti
häntä siitä. Vuotta jälkeen häiden synnytti hän tyttären. Tämä tytär on
vaaleaverinen Kydippe."

"Kertomuksesi herättää minussa omituisia tunteita", sanoi Akontios
pitkän äänettömyyden perästä. "Jos Kydippe, kuten vakuutat, on
äiti-vainajansa kuva, niin mitäpä sinä, jalo suosijani oletkaan saanut
kärsiä menettäessäsi hänet! -- Ja tätä surun tunnetta, joka valtaa
mieleni kuullessani sinun kärsimyksiäsi, seuraa heti itsekäs ajatus,
jonka Zeus antakoon rakastavalle anteeksi. Tunnen itsessäni että, kuta
katkerammin olet Thoosan takia saanut kärsiä, sitä innokkaammin olet
auttava minua voittamaan Kydippeä."

"Todella niin onkin", vastasi Afroditen pappi. "Minä pidän sitä
erinomaisena jumalien sallimuksena, että juuri minä olen tullut
valituksi auttamaan sinua siten ikäänkuin hyvittääkseni, mitä
pahansuopa kohtalo on rikkonut kaikkivaltiasta Erosta vastaan. Sen
mukaan kuin minä tunnen Kydippeä -- tosin en tunne häntä paljoa
enempää kuin mitä olen hänestä kuullut -- luulen että riita hänen
omistamisestaan on menestyvä paremmin, kuin riita Thoosasta, jos vaan
Kydippe rakastaa sinua. Kun Thoosa oli niin tuiki lempeämielinen ja
kärsivällisesti taipui kaikkeen, niin on Kydippessä sitä vastoin jotain
isänsä ja vaarinsa taipumattomasta luonteesta -- juuri tarpeeksi
tekemään hänet lujaksi ja päättäväiseksi, loukkaamatta kuitenkaan hänen
naisluontoaan. Suurin tärkeys koko hankkeessa on sentähden saavuttaa
Kydippen rakkaus. Hienosti kasvatettu ja lapsuudesta alkaen tottunut
rikkauteen ja loistoon kun on, on hän jo kauvan ehkä hiljaisella
mielihyvällä katsellut köyhää kuvanveistäjää ilman että hänelle
ensinkään on johtunut mieleen yhdistyä hänen kanssaan. Mutta tämä
hiljainen mieltymys on aluksi kyllin, ja että semmoinen on olemassa,
siitä on minulla varmat takeet."

"Ystävä! Hyvä isäni! Kuinka sinä teet minut sanomattoman onnelliseksi!
Ei se siis ollut ainoastaan turhaa luuloa, joka minut valtasi, kun
Karidemos armaan tyttärensä kanssa kävi työhuoneessani! Oi, kerrohan
toki!"

"Asia on yksinkertainen eikä kaipaa pitkiä selityksiä. Klitifon
on avuliaisuutensa kautta tullut hyväksi ystäväksi Kydippen
palvelijattaren kanssa ja on häneltä kuullut sen. Tuo hiljainen
hartaus, jolla sinä seuraat hänen jälkiään, hehku, jonka katseesi
ilmaisevat, sinun arkuudestasi huolimatta, niin silmiinpistävä
ikävöimisesi -- kaikki tämä on ensin herättänyt Kydippen huomiota,
sitten hänen myötätuntoisuuttaan ja kun sinä, vaikka oletkin
naisellisen kaino, muodoltasi olet muhkean Areksen näköinen, niin ei
ole kummaa, jos hän kääntää haaveksivaiset katseensa ennemmin sinuun,
kuin elähtyneesen Kononiin, joka jo kuukausia turhaan on liehitellyt
saadakseen häntä. Nyt kuulen, että hän on käynyt luonasikin! Se
todistaa tosiksi Klitifonin sanat sekä minun luuloni, että hän --
niin sanoakseni -- käsittää asian vaan teoreetiselta kannalta. Hän
tuli katsomaan nuorta Akontiosta oikein silmiin; täytyyhän nousta
kukkulalle voidakseen tähystellä meren selkiä. Ihanaa on nähdä
auringon säteitten laineilla läikehtivän, mutta vieläkin ihanampaa
on katsella rakastavaisen kasvoja, jotka ilmaisevat puhtaita, helliä
tunteita. Häntä miellytti sinun hurmiosi, ja ajatus, että tuonlainen
sorea, solakka nuorukainen, vieläpä sen lisäksi oiva taideniekka häntä
ihailee, herättää hänessä sanomatonta mieltymystä. Kauemmas ei hänen
aprikoimisensa vielä ulotu; mutta eroitus tällaisen tunteen ja oikean
rakkauden välillä on hyvin pieni, ja sinusta riippuu sen tyhjäksi
tekeminen."

"Mitä minun tulee tehdä?" kysäsi Akontios ihastuksen innossa.

"Sen olen sinulle sanova, kun hetki on tullut. Siksi saat elää
toivossa ja rukoilla Afroditeä että hän antaa sen onnistua, mitä minä
jo viikkokausia olen valmistellut sinua varten. Outo ja rohkea on
tuumani, ja moni, joka tuomitsee asiat ainoastaan niiden ulkonaisen
muodon mukaan, sanoisi -- jos hän saisi tietää, että minä olen tämän
tuumaan synnyttäjä -- sen olevan Afroditen papin arvolle alentavaista.
Niin näetkös Akontios: tuumani on, että neittä pitää kavaluudella
voittaa -- mutta sydämmessään on hän kuitenkin kiittävä meitä, sillä
viaton paula, johon me kiedomme tuon armastetun, antaa hänelle lujuutta
vastustamaan isän tahtoa. Niin toimin minä, ahtaassa merkityksessä,
hänen hyväksensä, en häntä vastaan. Ainoastaan välttääkseni ihmisten
turhia juorupuheita, tahdon, että aikeeni pysyy salassa; jumalattaren
edessä, jonka palveluksessa olen, on sieluni rauhallinen, sillä jo
vanhastaan on rakkaus-asioissa jokainen keino, joka ei loukkaa toisen
oikeutta, luvallinen. Jumalatar tahtoo, että kaksi sydäntä, jotka ovat
toisilleen määrätyt, yhdistetään, ja kun hänen pappinsa koettaa edistää
tätä kuolevaisten korkeinta onnea, on se ainoastaan hänen ikuisten
kaikkivaltaisten lakiensa arvossa pitämistä."

"Ja etkö voi minulle nyt sanoa, mitä mieleni niin haluaa tietää?"

"En, vieläkin täytyy minun tarkemmin punnita yksityiskohtia. Ole
kärsivällinen poikani! Tämän verran voin sinulle sanoa tänään;
jumalattaren suuri kevätjuhla on toivoakseni myöskin oleva onnellisen
rakkautesi kevätjuhla. Samassa templissä, jossa minä ensi kerran näin
Thoosan, on Kydippe vannova sinulle uskollisuutta, jos taivaallisen
Afroditen nimessä vannottua valaa vielä pidetään pyhänä ja
loukkaamattomana. Pyri sinä siis yhä enemmän Kydippen suosioon ja koeta
suositella isääkin, että hän ainakin sitten myöntyy, kun Afrodite itse
puhuu sinun puolestasi."

"Mikähän aikomuksesi lienee?" jupisi Akontios liikutettuna. "Hyvä! olen
kärsivällisesti odottava, kunnes kutsut minua, kunnes lausut sanan,
joka selvittää arvoituksen."

Mies ja nuorukainen syleilivät toisiaan. Sydän täynnä meni Akontios
ulos huoneesta. Melanippos laskeutui ikäänkuin uupuneena sohvalle ja
nojasi päänsä kättä vastaan.

"Se on oleva kostoni, Karidemos!" sanoi hän itsekseen, "ja luulen,
että kerran olet myöntävä, että se oli jalo kosto. Tosiaankin,
Melanippos, joka nyt aikoo hankkia sinulle arvossa pidetyn nuoren
mestarin vävyksesi, olisi saattanut, jos hän vielä tuntisi tuon
kamalan ajan tuskaa, syöstä Kydippesi turmioon antamalla hänen mennä
tuon rentun vaimoksi! Hän olisi saattanut toimittaa, että Konon olisi
tullut määrätyksi seuraajaksesi arkontiksi ja että hänen avioliittonsa
Kydippen kanssa, tämän kiellosta huolimatta, olisi kokoontuneessa
gerusiassa eli vanhinten istunnossa päätetty valtioviisauden
vaatimaksi ehdoksi. Mutta sitä en tahdo! Thoosan tyttären pitää
tulla onnelliseksi! Hänen tähtensä annan sinulle anteeksi petolliset
vehkeesi, joiden kautta pääsit voitolle."

Sill'aikaa kuin pappi täten oli vaipunut omiin mietteisinsä, riensi
Akontios läntiseen esikaupunkiin. Hän halusi päästä huoneensa
yksinäisyyteen; hälinä kaduilla ja kirjava väenpaljous inhoitti häntä.
Liian äkkiä oli hänen kohtalonsa muuttunut; liian jyrkkä oli muutos
häälyvästä epäilyksestä mitä vakavimpaan toivoon, jonkatähden hän tunsi
tarvitsevansa tuntikausia rauhoittuakseen.

Aivan vaipuneena onnellisiin unelmiinsa, veti hän syrjään uutimet
huoneensa ovelta ja astui sisään. Hän heitti viittansa jakkaralle ja
kääntyi sitten hajamielisin katsein melkein valmiiksi veistettyyn
"Karikseen" päin, kuu hiljainen nyyhkiminen häntä äkkiä säikähytti.

Hän kääntyi ympäri.

Pöydän takaisessa nurkassa istui kyyryssä, kädet ristissä polvilla,
Neaira.

"Sinäkö täällä?" kysyi Akontios hämmästyneenä.

Tyttö nosti vettyneet silmänsä.

"Niin minä, Akontios", vastasi hän kolkolla tyyneydellä. "Olenhan
minä kuukauden ajat käynyt tässä työhuoneessa, ja sinä olet minua
siitä kiittänyt; onko nyt sitten niin sopimatonta, jos olen käyttänyt
hyväkseni poissa oloasi, muistellakseni vielä kerran niitä onnellisia
aikoja? Tiedänhän kaiken nyt olevan lopussa."

"Sinä itket, Neaira?"

"Kuinka minä en itkisi?" jatkoi hän samaan tapaan. Nyt näkyi kuitenkin
jo selvemmin, kuinka teeskennelty tämä tyyneys oli. "Itku keventää
tuskastuneen rintani, eikä se saata sinua häiritä. Vai olenko minä
ääneen valittanut ja vaatteitani repinyt?"

"Etkö tahdo nousta?" sanoi Akontios hämillään. "Tahraat kauniin,
sinisen pukusikin seinän kalkitusta vastaan..."

"Säästä sinä huolesi siitä", keskeytti tyttö häntä lyhyesti. "Minua
itseä poljet, kuin kuihtunutta ruohoa, ja nyt lörpöttelet kuin vanha
ämmä, vaatteeni tahraantumisesta! Mitä minä näistä rievuista huolisin!
Mutta sinulle tahdon viimeisen kerran sanoa suoraan silmiin, ett'en aio
pitää petostasi hyvänäni!"

Hän oli noussut seisomaan. Säihkyvin silmin seisoi hän nuorukaisen
edessä.

"Petostaniko?" toisti tämä vitkaan.

"Niin juuri! Hämmästy sinä vaan ja näyttele komediaa! Paha omatunto
kuvautuu kuitenkin kalpeissa kasvoissasi. Kielläppäs, jos taidat, että
alusta asti suosittelit minua, että uskottelit minulle... Mutta, mitäpä
minä puhun? Jokainen sana menee kuitenkin tuuleen!"

"Mitä minä olen sinulle uskotellut?" kysyi Akontios totisena.

"Että rakastit minua! Että tahdoit minua vaimoksesi!"

"Sinä hourailet. Olenko milloinkaan..."

"Vait!" keskeytti tyttö vihaisesti. "Olenko milloinkaan... Siinäpä
se juuri on! Jos sinä olisit kohdellut minua, niinkuin kaikki muut,
niinkuin Konon, joka tarjosi minulle koristeita, tahi niinkuin Oloros,
joka väkisin ryösti minulta suuteloita, silloin olisin tiennyt, että
minä Akontioksenkin mielestä olin samanlainen kurja lelu, jommoisena te
miehet pidätte minun säätyistäni tyttöä. Mutta kun sinä kohtelit minua
kunnioittavasti ja kuitenkin rakkaudella, kun katselit minua ikäänkuin
olisit tahtonut riistää sydämmen rinnastani, etkä kuitenkaan koskaan
loukannut ankarimman siveyden vaatimuksia, niin täytyihän minun uskoa,
että sinussa asui todellinen rakkaus! Ja niin olikin, jumalat nähkööt,
kunnes tuo kirottu ilvekuva ryösti sydämmesi. Tunnusta pois Akontios!
Ole toki niin rohkea, että sanot minulle totuuden!"

"Neaira, sinä petyt! Oi, jos tietäisit, kuinka kipeästi sanasi minuun
koskevat; jos voisit aavistaa... Ole toki järkevä, Neaira! Minä en voi
nähdä sinun itkevän -- se vihloo sydäntäni."

"Siis rakastat minua kuitenkin!" huudahti hän intohimon kiihkolla.
Uusi kyynelvirta valui hänen poskilleen. "Niin, sinä rakastat minua,
tuota toista rakastat vaan vielä hellemmin! Ja siitä syystä pitää
minun nääntymän, vaikk'et itse kuitenkaan koskaan ole saavuttava, mitä
hurmiosi sinulle kuvailee! Akontios! Ota korviisi nyt mitä sinulle
sanon..."

"Myöhemmin Neaira. Nyt olet liian liikutettu, voidaksesi tietää, mitä
puhut."

"Minä tiedän kyllä, mitä tahdon. Valitse toinen kahdesta: joko
sammumaton rakkauteni tahi sammumaton vihani. Joko minusta tulee
Akontioksen morsian ja vaimo tahi hänen ikivihollisensa. Oi, ja minä
vakuutan sen: vieläkin uskollisempi, kuin vaimonasi, olen oleva
vihollisenasi, tyydyttääkseni vihaani ja kostoani! Kuuletko, Akontios?"

Hänen vihainen äänensä vaikutti Akontiokseen jäähdyttävästi.

"Sinä valitset huonon keinon herättämään rakkautta", sanoi Akontios:
"uhkausta."

"Niin, minä uhkaan, sillä näenhän, ett'ei hyvyydestä eikä hellyydestä
ole mihinkään. Sinä olet menetellyt kuin rosvo ja kunniaton varas: nyt
pilkkaatkin minua vielä!"

"Minä en pilkkaa sinua, mutta en salli sinunkaan herjata itseäni. En
tahdo kuitenkaan lukea sinun syyksesi, mitä raivoissasi olet puhunut --
muuten täytyisi minun..."

"Mitä?" huudahti Neaira vaaleten. "Puhu vaan suusi puhtaaksi!"

"Muuten täytyisi minun pyytää, ennen niin laupiaan Neairan lähtemään
tästä huoneesta ilopäiviksi."

"Oi, siitä voit olla huoleti, veliseni!" nauroi hän ilkkuen. "Niin
vähällä ei Neaira heitä. Yhden asian tahdon sinulle kuitenkin sanoa:
vaikka sinulla olisi minkälaisia rakkauskujeita tahansa, ja vaikka
suurten ja mahtavain suosio sinua edistäisi, niin et kuitenkaan
koskaan, minun eläessäni saa henttuasi omaksesi, vaikka Karidemos
tekisikin semmoisen tuhmuuden, että hän suostuisi antamaan tyttärensä
kuljeksivalle vaunusepän pojalle."

Näin syöksyi hän huoneesta.

"Uskomatonta" sanoi Akontios, katsellen hänen jälkeensä. "Nyt
vasta käsitän, mikä minuun vaikutti niin omituisesti ensi kerran
kohdatessamme toisemme. Paha henki asuu tuossa Neairassa. Mielelläni
olisin ollut hänen kiitollinen ystävänsä, mutta nyt näen, että on
viisainta välttää häntä niin paljon kuin mahdollista."



VIIDES LUKU.


Elaphebolion-kuun ensimmäinen dekadi oli onnellisesti alkanut.
Mileton kaupungissa vilisi samoin kuin muinakin vuosina muukalaisia,
jotka, osaksi uskonnollisesta tarpeesta, osaksi komeiden juhlamenojen
ja iloisen, elokkaan hyörimisen uteliaasta näkemishalusta olivat
läheltä ja kaukaa saapuneet, niin että etenkin tori ja satamakatu
nyt olivat hyvin kirjavan näköiset. Kunnianarvoisia eukkoja, jotka
tahtoivat rukoilla jumalattarelta armoa rakkaille tyttärilleen;
punaposkisia tyttöjä, jotka enemmän luottivat omiin, muka hartaampiin
ja innokkaampiin rukouksiinsa, kuin vanhempain; kaunisvartaloisia
nuorukaisia, joilla ei ollut mielessä rukoileminen, vaan nauttiminen;
Kypros ja Andros-saarista tulleita hetairoita kultakuteisissa
vaatteissa; sen lisäksi vielä joukko huvituksenhaluisia miehiä eri
säätyluokista -- kaikki nämät olivat kokoontuneet loistoiseen Miletoon.
Vieläpä barbaareja Skythainkin maasta, tummanverisiä Persialaisia
koruhousuissa ja päässä korkeat tiarat, pitkäviittaisia Egyptiläisiä ja
kauppiaita Kampaniasta ja Bruttiumista nähtiin uteliaitten joukossa.

Ensimmäisenä juhlapäivänä, joka kului kaikenlaisiin valmistaviin
toimiin ja juhlakulkuihin, sittemmin myös ylellisiin, tuoksuviin
juominkeihin, liikkui Akontios, sen verran kuin häntä halutti, ja
noudattaakseen papin kehoitusta, kansajoukossa; sillä tämä ensimmäinen
päivä oli Melanippoksen aikeille arvoton, ja kuta enemmän Akontios
saattoi kääntää huomionsa katujen ja torien kirjavaan näytelmään,
sitä paremmin saattoi hän rauhoittua. Hänen täytyi pysyä reippaalla
mielellä -- arveli pappi -- sillä mahdollisesti tulisi ratkaiseva hetki
vaatimaan suurta lujuutta ja kylmäkiskoisuutta.

Seuraavana päivänä oli templissä suoritettava tuo pyhä toimitus, joka
vasta avasi oikean juhlan ja oli Mileton eri kuuluisuus. Kaupungin
kolme ihaninta ja etevintä neitosta, jotka Elaphebolion-kuussa
täyttivät seitsemäntoista ikävuotta, vihittiin ainoastaan täksi
päiväksi välittäjiksi jumalattaren ja kansan välillä.

Kolmannesta hetkestä alkaen jälkeen auringon nousun aina keskipäivään
saakka piti heidän, yksinään ja erotettuina kaikista muista
rukoilevista, templissä valmistautua juhlauhria varten, joka heidän
tuli auringon ollessa korkeimmillaan, suorittaa jumalattarelle ja joksi
käytettiin kuusi lumivalkeata kyyhkystä, kaksi kunkin puolesta.

Näitä kyyhkysiä ei tapettu, kuten muutoin oli tavallista, vaan
ne päästettiin lentämään temppelin peristiilin keskeltä; niiden
lentotavasta ja suunnasta päätti kansa, oliko Afrodite yhä edelleenkin
suova kaupungille armollisen suosionsa, varjeleva sitä viholliselta,
rutolta ja nälältä, liialta vedeltä ja tulelta, vai oliko mitään vaaraa
tulossa. Kun arkontti joka vuosi antoi kasvattaa nämät kyyhkyset
maatilallaan, Hyetussan saarella, niin kääntyivät linnut aina,
leiailtuaan vähän sinne tänne, suoraan kotiinsa päin, siis länteen;
mutta tämä suunta tiesi kansan mielestä onnea, koska lännessä oli meri,
josta jumalatar Kreikan muinaistarujen mukaan oli noussut.

Noista kolmesta valitusta, joiden tällä kertaa tuli toimittaa tuo
ikivanha juhlameno, oli ihanin ja jalosukuisin kultakutrinen Kydippe.
Tähän tapahtumaan oli Afroditen pappi perustanut rohkean tuumansa,
pelkäämättä loukkaavansa jumalatarta, vaikka hän käyttäisikin sen
toteuttamiseen juuri ne hetket, jotka tytöt viettivät templissä.
Ihanampaa uhria -- arveli hän itsekseen -- ei tuolle merenkasvatille,
hänen pappinsa milloinkaan voi toimittaa, kuin että hän auttaa
uskollista rakkautta turhia ja turmiollisia ennakkoluuloja vastaan.

Akontios pysyi tänä muistettavana päivänä kotonaan jo aamusta
alkaen. Melanippos oli luvannut lähettää hänelle sanan. Juhlapuvussa
käyskenteli Akontios kuumeentapaisella uupumattomuudella edes takaisin
pihasta puutarhaan ja puutarhasta pihaan. Koronis, jolle hän oli
sanonut odottavansa ylen tärkeitä sanomia Melanippokselta, ei luopunut
paikastaan kivipenkiltä porttikäytävän luota, jossa hän odotteli.
Akontios tuli ainakin joka viiden minuutin päästä sinne katsomaan
ja hänen katseensa ilmaisivat sellaista levottomuutta, että Koronis
huolissaan pudisti päätään.

"Sinä toivot saavasi kuulla jotain iloista ja onnellista", sanoi
hän, "mutta minä varoitan sinua. Joka liian rajusti antautuu ilon
valtaan, hänelle asettavat jumalat aavistamattomia esteitä tiehen.
Säilytä mielenmalttisi, Akontios! Tyyneesti katseleva silmä johtaa
paremmin perille, kuin hunnun himentämä, joka katselee kaikkea
ikäänkuin rusosumun kautta! Meillä, ikälopuilla on kyllä kokemusta, ja
vaikk'et minulle mitään ilmaise, arvaan kuitenkin! Tuollaisia myrskyjä
matkaansaa yksin Eros..."

Nuorukainen ei kuullut, kuinka järkevästi ja hyväntahtoisesti Koronis
puhui. Jo ennenkuin eukko oli lopettanut, meni hän taas pois. Jälleen
mitteli hän puutarhan käytäviä; tällä kertaa poikkesi hän vaihteen
vuoksi pienelle kummulle, josta hän ensi kerralla oli katsellut ukko
Laogoraksen tointa.

Kiivasluontoinen tyttö, joka ensin niin lempeänä ja ystävällisenä,
mutta sittemmin niin suuresti muuttuneena, oli hänelle esiytynyt,
johtui ensi kerran pitkään aikaan hänen mieleensä, ja hän tunsi, että
sitä alkoi ikäänkuin ahdistaa.

Koko tämän ajan kuluessa hän ei ollut Neairaa vilahdukseltakaan nähnyt.
Alussa Koronis ihmetteli tytön tulemattomuutta, mutta sitten taisi
hän arvata asian laidan, ja kun hän huomasi Akontioksen karttavan
kaikkea puhetta siihen suuntaan, ei hän sen koommin asiasta kysellyt.
Akontioksella, jota yhä enemmän alkoi vallata se ainoa ajatus, jonka
pappi oli saanut hänessä liekiksi leimahtamaan, ei ollut aikaa
tiedustella sen nuoren tytön kohtaloa. Kerran vaan hän oli poikennut
Laogoraksen luo tiedustelemaan, mutta ei saanut tietää muuta, kuin
että Neaira oli muuttanut hänen luotaan. Mihin hän oli muuttanut,
oliko hän koko kaupungissa enään, mikä oli syynä hänen äkilliseen
poismuuttamiseensa -- siihen ei Laogoras tainnut antaa mitään
selitystä. Se vaan oli varma, että Neaira ei enään käynyt satamakadulla
-- rahanhimoisten kilpailijatartensa suureksi iloksi.

Kaikki tämä johtui nuoren taiteilijan mieleen, kun hän nyt katseli
myrttiaidan yli ja näki iäkkään Laogoraksen susikoirineen. Hitaasti
ja alakuloisena käveli ukko kukkaispenkkien välitse, ja Keimonkin
antoi ymmärtäväisen päänsä painua, ikäänkuin se ottaisi osaa isäntänsä
mielialaan.

"Laogoras suree kadonnutta Neairaa", sanoi Akontios itsekseen.
"Kuinka ystävällinen ja iloinen hän oli, kun hän tuona ensimmäisenä
päivänä tuli vanhuksen luo! Tosiaankin minua surettaa kovin, että
minä olen syynä, jos kohta viattomanakin, tähän suruun; sillä ei ole
epäilemistäkään että Neaira hylkäsi Laogoraksen huoneen, paetakseen
minua ja minun läheisyyttäni. Suokoon jumalatar, jolle uskon
kiitollisen sydämmeni, minulle anteeksi, jos Neairaa kohtaan olen
käyttäytynyt väärin! Mutta enhän minä aavistanutkaan... eikä kukaan voi
käskeä itseään: tätä pitää sinun rakastaa, tuota hylkiä!"

Mutta vaikka hän näin koettikin puolustaida, oli ikäänkuin soimauksen
tunne olisi ahdistanut hänen sydäntänsä, ja tämä mieli-ala ei hänestä
nyt, kun hänellä oli niin ratkaisevia asioita edessään, tietänyt mitään
hyvää.

Äkillinen arkamielisyys valtasi hänet, aavistus, että hän oli Kydippen
omistamisesta taistellessaan, saava kauvan ja katkerasti katumalla
sovittaa, minkä hän, vaikka tahtomattansakin, oli onnetonta Neairaa
vastaan rikkonut.

Emännän ääni herätti häntä näistä surullisista ajatuksista.

"Sanoma Melanippokselta!"

Vavahtaen ilosta syöksyi hän pihaan, jossa Klitifon odotteli häntä.

"Herrani kutsuu sinut tänpäiväiselle juhla-aterialle", sanoi orja.
"Neljä tuntia jälkeen puolisen odottaa hän sinua domatiossaan."

Niin olivat Melanippos ja Akontios sopineet keskenänsä. Nuorukainen
tiesi, että hänen nyt viipymättä piti mennä templiin.

"Määrähetkellä olen tuleva", vastasi hän. "Sano herrallesi suuret
kiitokset minun puolestani ja ota tämä pieni lahja vaivastasi."

Hän ojensi orjalle kultarahan. Klitifon otti sen ilolla vastaan ja meni
sitten matkaansa.

Muutama minuutti myöhemmin, puhui Akontios Koronikseen kääntyneenä:
"olen siis saanut sanan, jota niin hartaasti odotin. Paljon
Akontiokselle sekä tärkeätä että arvokasta ratkaistaan näillä
juhla-aterioilla. Jos suot minulle hyvää, niin rukoile jumalia, että
kaikki toteutuisi toivoni mukaan. Sillä välin käyn minä, samoin kuin
eilenkin, torille ja satamakadulle. Kauvempaa, kuin on välttämätöntä,
en tahdo kärsiä tätä huoneen yksinäisyyttä. Jää hyvästi, kunnon
Koronis!"

Näitä puhellen, läksi hän huoneesta. Kiertoteitä pitkin pääsi hän
temppelin takaseinälle, josta matala, vaskittu pieni ovi johti alas
temppelin alusrakennukseen. Täällä oli keskikokoinen huone ilman
ikkunoita, johon pääsi valoa vaan niukasti, muuriin tehdyn rautauunin
piipun paksuisen putken kautta. Tämän huoneen seinällä paloikin
kolmihaarainen kynttiläjalka, joka valoi punoittavaa valoaan kahdelle
pronssiselle pöydälle, muutamille jakkaroille ja tuolille. Toisen
pöydän ääressä istui Melanippos, pidellen kädessään jotain pyöreätä
esinettä, joka oli valkeaan verhoon kääritty.

"Huomattiinko sinun tulevan tänne?" kysyi pappi nuorukaisen astuessa
sisään.

"Tuskinpa. Temppelin takaista kapeata polkua kuljetaan vähän ja minä
olin vaarin otollisesta hetkestä."

"Teljitkö portin."

"Teljin, vieläpä kahdella telkimellä."

"Hyvä. Älä nyt vaan unhota mitä sinun pitää sanoman, jos asia, kuten
ilolla odotan, tulee koko kansan tutkittavaksi.

"Minä menen nyt ylös etupihaan, jätettyäni petoksemme viattoman
välikappaleen sinun haltuusi. Sinä taas olet pujahtanut tänne --
kuuletko? -- pujahtanut tänne minun tietämättäni; sakot, joihin
sellaisesta röyhkeydestä tavallisesti tuomitaan, suostun minä
maksamaan, joll'ei yrityksemme onnistu. Mutta muista etupäässä, että
tottelet vaan kuolemattoman jumalattaren kaikkivaltaa!"

Hän nousi seisalleen ja otti kääreen pöydältä. Valkea liinavaate
verhosi suuren kellertävän omenan.

Kun Akontios ihmetteli, mitenkä omena voisi olla salaisena
välikappaleena niin tärkeässä yrityksessä, jatkoi Melanippos:

"Niin, välikappale, jonka tässä sinulle annan, on yksinkertainen,
mutta kuitenkin, jos kaikki käy toivoni mukaan, vaikuttavampi, kuin
voit ajatellakaan. Yksinkertainen, kuten välikappale, on myöskin sen
käyttäminen. Sentähden pidinkin turhana sitä sinulle edeltäkäsin
selittää; ne harvat sanat, jotka nyt sinulle sanon, ovat tarpeeksi.
Tiedäthän, että jo enemmän kuin puolitoista tuntia, ovat neitoset
olleet temppelissä. Heidän hartaustoimensa ovat nyt loppuneet.
He huokaavat hiukan. Äskettäin otin vaaria, että Kydippe istuu
sisäänkäytävän oikealla puolella kultaisella tuolilla, hänen toverinsa
taas vasemmalla puolella hopea- ja purppura-istuimilla. Nyt tiedät
ehkä, että ikivanhan tavan mukaan on jokainen lupaus ja jokainen vala,
joka Afroditen templissä vannotaan, välttämättömästi pidettävä, jos
tahdotaan välttää onnettomuutta ja tuhoa, joka tulee valanrikkojan
perheelle ja, joll'ei paikalla tehdä katumusta, myöskin kaupungille ja
koko kansalle.

"Kateellisena valvoo sentähden koko Mileto sellaisen valan
pyhänäpitämistä. No niin, meidän pitää siis jumalattaren pyhäkössä
viekoitella Kydippeä lupaamaan tulla sinun puolisoksesi. Ja sen olet
varmaan saavuttava, jos avaat templin sivuoven ja varovasti viskaat
tämän omenan tuon lemmityn jalkojen juureen. Minä käärin sen taas
tähän vaatteesen, että varmemmin voit viskata. Liukas kun on, voisi se
verhotta kieriä liian kauas; mutta Kydippen, eikä kenenkään muun, on
nostaminen omena laattialta. Avaa ovi hiljaa, ett'ei narinaa kuulu,
viskaa sitten ja pysy alallasi. Minä arvelen, että se, minkä saat
kuulla, täyttää sydämmesi suloisella ihastuksella."

Vähän nolona katsoi Akontios Afroditen pappia silmiin. Mutta
ystävällinen hymy, jolla pappi vastasi hänen katseesensa, todisti, että
Melanippos puhui täydestä vakuutuksesta.

Pappi poistui. Akontios otti omena-kääreen käteensä ja astui portaita
ylös. Melanippoksen entisten tarkkojen kertomusten mukaan temppelin
sisärakennuksesta, tiesi hän hyvin missä sivuovi oli. Mutta sitäkin
paitsi hän ei olisi saattanut erehtyä, sillä nuorten tyttöjen äänet
suuntasivat hänen kulkuaan, heidän keskustellessaan nyt lepohetkellä.

Ovi aukeni kuulumatta.

Sykkivin sydämmin Akontios katsahti temppeliin. Hänen katseensa
kohtasivat Kydippen ihmeen ihanan muodon, joka istui kasvot hiukan
sivulle päin käännettyinä. Molemmat toiset tytöt näki hän kapean reiän
kautta oven saranapuolella. Ei näyttänyt vaikealta tehdä, mitä pappi
oli käskenyt. Hän käytti siihen hetkeä, jolloin Kydippe oli vieläkin
enemmän sivulle päin kääntynyt. Taitavasti tähdättyään viskasi hän
omenan aivan hänen jalkoihinsa, johon se jäi makaamaan, vaate vauhdista
puoleksi auenneena.

"Mistä se tuli?" kysyi Kydippe, kumartuen lattiaan sitä ottamaan.

"Saman kysyn sinulta", sanoi toinen hänen tovereistaan.

"Etkö nähnyt mitään", jatkoi Kydippe, ottaen tuon kummallisen kääreen
käteensä. "Omena! kummallista! kuuluukohan tämäkin tuon merenkasvatin
mysteerioihin? Ja tässä -- mitä se merkitsee? Ei, se on käsittämätöntä!"

"Mitä se on sitten?" kysyivät molemmat hänen toverinsa.

Kydippe oli käynyt heleänpunaiseksi.

"Omenassa on päällekirjoitus..."

"Vai päällekirjoitus?"

"Mutta, taivaallisten nimessä, en ymmärrä sitä. Iole, etkö sinäkään
nähnyt, kuka viskasi omenan?"

"En ensinkään!" vastasi ystävätär. "Mutta luehan se! Ehkä juuri
päällekirjoitus selittää arvoituksen."

"Päinvastoin! päällekirjoituspa sen tekeekin vielä mahdottomammaksi
arvata. Älkäämme puhuko siitä enään!"

Hän tahtoi piilottaa omenan vaatteihinsa.

"Mitä nyt?" sanoi Iole. "Tahdotko täällä, Afroditen templissä, salata
jotain meiltä, leikkikumppaneiltasi? Ja kukapa sen sanoo, että omena
oli sinulle aiottu? Luuletko ehkä, että se on Priamoksen poika, joka on
tahtonut antaa lahjansa ihanimmalle? Älä siis, Kydippe kulta, loukkaa
meitä! Näethän, että tahdomme kuolla uteliaisuudesta!"

Viittaus Pariksen tuomioon vaikutti, sillä ei Kydippe kammonut mitään
niin suuresti, kuin sitä, että hän näyttäisi itserakkaalla.

"Sinä erehdyt Iole", sanoi hän, uudelleen punastuen. "Se oli vaan
siitä syystä, että pidin asian niin mitättömänä. Mutta jos tahdotte,
niin kyllä minä sen luen. Tässä on vaan muutamia sanoja ja nekin hyvin
hullunkurisia."

Hän otti omenan taas esille ja luki: "Minä Kydippe, Karidemoksen tytär,
vannon kuolemattoman Afroditen nimessä, että Mylasan kuvanveistäjä,
Akontios, on oleva puolisoni."

Hän koetti hymyillä, mutta kumma kyllä, se ei käynyt häneltä niin
tyyneesti kuin tavallisesti. Hän ikäänkuin aavisti, että tässä oli
kysymys jostakin muusta, kuin vaan tyhjästä leikinteosta, joll'ei hän
heti voinutkaan arvata päällekirjoituksen sepittäjän tarkoitusta.

"Kydippe", sanoi Iole, "mitä sinä olet tehnyt! Etkö huomaa, että
päällekirjoitus, jonka luit, on paula? Isäni kertoi, että Deloksen
Diana-templissä tehtiin samanlainen kuje ja että sielläkin valalla
oli voimansa. Sinä olet vannonut valan Kydippe, sillä mitä tahansa
lähtee huuliltasi jumalattaren apua anoen, templissä ollessasi, on
peräymätöntä."

"Iole! mitäs puhut?" sanoi Kydippe nousten istuimeltaan.

"Tosi-asioita vaan! Sinä olet tehnyt valan Kydippe!"

Tässä silmänräpäyksessä avautui sivuovi. Akontios, joka sydän täynnä
riemua, oli kuullut kaiken tämän, ilmestyi hehkuvin poskin ja mekko
poimuissa hartioilla, neitosten keskelle.

"Sinä olet vannonut valan, Kydippe!" toisti hän juhlallisesti. "Jos
jumalatar vielä rankaisevana ja palkitsevana hallitsee ihmisten
kohtaloja, olet omani, muuten syöksee uskottomuutesi meidät kaikki
turmioon."

"Mitä kuulen? Mies-ääniä kolmen valitun joukossa?" niin kuului nyt
ääni komeasta keskiovesta. Melanippos astui nyt sisään vakaasti ja
arvokkaasti; hänen harmaan päänsä ympäri oli kierretty päähine,
jommoista papit käyttivät. Katse, jonka hän loi Akontiokseen, näkyi
ikäänkuin toistavan, mitä hän totisina hetkinä oli hänelle puhunut.
Täällä pyhäkössä toimi Melanippos ainoastaan välittäjänä jumalattaren
ja rahvaan välillä, joka palveli jumalatarta omalla tavallaan -- ja
jonka mielestä Akontioksen työ oli rangaistusta ansaitseva. "Mutta"
-- näkyi hänen äänetön katseensa sanovan -- "niin pian kuin olen
päältäni heittänyt virkaani kuuluvan arvokkaisuuden, ja loiste on
todellisuudesta erotettu, niin olen taas sama kuin ennen -- tuon
taivaallisen oikea ja rehellinen palvelija, jolle muodot ovat
vähäarvoiset olentoon ja ytimeen verraten, ja joka pitää yhden ainoan
ihmisystävällisen työn parempana, kuin näitten juhlallisuuksien loiste."

Melanippos kääntyi Ioleen ja vaati selitystä tapahtumista.

Tyttö kertoi.

Hetken oli Melanippos miettiväinen, sitten sanoi hän Akontiokselle:

"Sinä olet saavuttanut tarkoituksesi. Kydippe ei voi eikä saa rikkoa
lupaustaan. Ei itse hänen isänsäkään, korkean-arvoisa arkontti,
uskalla niin loukata jumalatarta ja Mileton hurskasta kansaa. Mutta
voittosi seuraukset, kuinka vähäpätöisinä ne pidätkin, verraten
siihen, mitä olet voittanut, täytyy sinun nöyränä kärsiä, sillä laki
on pyhä niinkuin jumalien tahto. Poistu nyt Akontios! Minä olen sinua
kohtaan ystävällismielinen ja tahdon sentähden tuumia, mitä voin
tehdä lievittääkseni neuvoston vihaa. En pidä mitään rikosta enemmän
anteeksi annettavana kuin sitä, joka saattaa mainita palavan rakkauden
puolustuksekseen; että häntä rakastat, että pyydät ainoastaan neitosta
itseä, etkä kaupungin mahtavimman miehen tytärtä ja monen miljoonan
perillistä, siitä ovat minulle takeina ylevät mielipiteesi, jotka
täydellisesti olen oppinut pitämään arvossa, ja ujo kainoutesi, joka
sinussa voittajanakin ollessasi tulee näkyviin."

"Niin tosiaan onkin!" huudahti Akontios, painaen kätensä sydämmelleen.
"Sinua, ainoastaan sinua, Kydippe, rakastaisin, vaikka olisit
orjattarista halvin! Isäsi rikkauksia ja nimesi loistoa en pyydä!
Yksistään sinua, sinun taivaallisen kauniit kasvosi ja sydämesi, joka
minua rakastaa, jos Afrodite on minulle armollinen."

Nämät, tulisimmassa kiihkossa lausutut sanat eivät olleet
vaikuttamatta. Omituisuus koko kohtauksessa tuli sen lisäksi.
Lyhyesti, salainen, vielä puoleksi uinaileva rakkaus, jota Kydippe
Akontiosta kohtaan tunsi, leimahti nyt kerrassaan ilmituleen, ja kuta
enemmän nuo ylhäiset ja ylpeät ystävättäret näkyivät surkuttelevan
hänen kohtaloaan, sitä voimallisemmin täyttyi jalon tytön sydän
vastustelemishalusta ja itsetuntoisuudesta, joka tekee ihmisen
kykeneväksi käymään yli ennakkoluulojenkin asettaman rajan.

Mutta huolimatta tästä suuresta ja merkillisestä muutoksesta, pysyi hän
äänetönnä.

"Tule nyt", sanoi Melanippos, kääntyen nuorukaiseen, jonka silmät
säteilivät ilosta, "ett'et häiritse pyhää toimitusta, joka vähän
ajan päästä alkaa. Minä pyydän sinua, Karidemoksen tytär, älä anna
ajatustesi vihalla eikä mielihyvällä olla kiintyneinä siihen, mitä on
tapahtunut, vaan toimita täydellä hartaudella hurskasta rukoustasi ja
kevät-uhria! Tiedäthän, siitä riippuu synnyinkaupunkisi menestys!"

Vielä hetken puhelivat tytöt siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta sitten
lähestyivät uhripalvelijat taluttaakseen uhraajattaret alttarin luo.
Kukin kantaen ruohosta punotussa korissa kaksi lumivalkeata kyyhkystä,
laskeutuivat tytöt kaikkein pyhimmässä polvilleen ja asettivat sitten
lahjansa kalliisti koristetulle tasolle.

"Afrodite!" niin kuului Kydippen neitseellisiltä huulilta, "sinä,
kaiken elon antaja, jumalien ja ihmisten voittajatar, joka hallitset
niin monta loistavaa templiä auringon noususta aina sen laskuun asti,
sinä, jota Paphossa palvellaan ja uhmailevan Eryxin harjanteilla
kumarrellaan, Amathuksessa, samoin kuin meidänkin aaltojen huuhtomassa
kaupungissa -- kuule, oi kuule mua! Siunaa kansaa ja sen mahtavia
johtajia! Siunaa kaupunkia ja sen hurskaita vieraita! Siunaa Miletoa!"

"Siunaa Miletoa", toistivat molemmat toiset, ja hienoista hihasista
ojentui kuusi pyöreätä käsivartta kuolemattoman kuvaa kohti.

Nyt seurasi uusi jakso muodollisia juhlamenoja, väkijoukon yhä
taajentuessa auringon valaisemalle torille, odottaessaan tulevaa
näytäntöä: noitten kolmen Mileton tytärten julkista esiytymistä ja
pyhien kyyhkyisten lentoa. Auringon ollessa korkeimmillaan, osottautui
Melanippos peristiilin keskipylväitten välissä; hän julisti, että uhri
kuolemattomalle oli toimitettu, että rukoukset ja kaikki muut menot,
mitä Mileton vanhat tavat sääsivät, onnellisesti olivat suoritetut; jo
saatettiin noita kolmea uhraajatarta uhrihuoneesta esipihaan.

Nyt hän astui syrjään. Samassa näkyi jotain valkoista ikäänkuin
aallontapaisesti lähenevän pylväskäytävän perältä. Muhkeasti
puettuina loistaviin juhlapukuihin, jotka liehuivat kauniissa
laskoksissa, pyöreät käsivarret olkapäihin asti paljaina, pysähtyivät
neitoset temppelin sisäänkäytävän luo. Keveä länsituuli pudisteli
leikillisesti kukkasia, jotka seppeleiksi punottuina varjostivat
heidän kirkkaat, selkeät otsansa. Vasemmalla kädellä kohottelivat he
hiukan päällysvaatteitaan, niin että ne muodostivat laskoksia, joihin
piilottivat korinsa ynnä uhrikyyhkyset, jotka olivat määrätyt lentämään.

Nähdessään nuo kauniit tytöt edessään, heidän kukkeat, pyöreät muotonsa
-- raikkaat ylistyslaulut rakkauden jumalattaren kaikkivallasta --
puhkesi rahvas loppumattomiin riemuhuutoihin. Kydippen molemmat
seuralaiset punastuivat, mutta hän itse ei näkynyt vähääkään välittävän
melskeisistä kunnian-osotuksista, jotka varmaan etupäässä tarkoittivat
juuri häntä. Totisena ja liikkumatonna odotti hän oionistein,
tietäjäin, merkkiä; nämät olivat heti, neitosten astuttua esiin,
asettuneet juhlallisesti molemmin puolin portaita.

Merkki annettiin. Heti hälveni hälinä torilla hiljaiseksi murinaksi.
Kohottaen avatut korinsa molemmin käsin ylös, lausuivat tytöt
puoliääneen:

"Te Afroditen lemmikit, palatkaa siihen purppurahelmaan, josta
jumalatarkin on noussut!"

Reipas juhlamusiikki antoi nyt tenhosävelensä kuulua. Melkein yht'aikaa
läksivät kaikki kyyhkyset korista lentämään, liitelivät rauhattomasti
muutamia hetkiä ilmassa kansajoukon päällä ja suuntasivat sitten
lentonsa länteen päin, kun petolintu, joka siihen saakka vaan pisteen
kokoisena oli näkynyt taivaan lakea vasten, nuolen nopeudella syöksyi
alas ja kaappasi kynsiinsä ensimmäisen noista kuudesta kyyhkysestä.
Ikäänkuin ivaten kaareili se sitten pari kertaa torin ympäri; sitten
kääntyi se lentämään etelään Didymoihin päin.

Suuttumuksen, surun ja tyytymättömyyden huutoja kuului joka haaralta.
-- Molemmat harmaahaveniset ennustajat astuivat takaisin asemiltaan,
Melanippoksen taluttaessa nuoret tytöt alas torille, jossa heidän
omaisensa odottivat heitä.

Täällä seisoi myös suuren seurueen keskellä arkontti Karidemos, joka
oli jättänyt kunniaistuimensa palatsinsa pylväskäytävässä, saadakseen
likeltä nähdä Kydippeä, joka oli hänen sydämmensä ylpeys. Hän otti
vastaan tytärtään omituisesti hymyillen.

"Se oli sinun kyyhkysesi", sanoi hän viivytellen. Mahdotonta oli
sanoa sisälsivätkö nämät sanat soimausta ja surua, vai tahtoiko
Karidemos lyödä asian leikiksi, kuten mies, joka on ylennetty yli
rahvaan ennakkoluuloja. Todella ei Karidemos pannut niin suurta
merkitystä tähän kyyhkysten lentoon, mutta hän tiesi, että rahvas
siihen luotti. Ajatus, että ehkä pidettäisiin hänen Kydippensä
syypäänä onnettomuuksiin, joita ennustajat kyyhkysryöstön johdosta
ennustaisivat, koski häneen tuskallisesti, ja siten horjui hän
kaikenlaisten ristiriitaisten ajatusten välillä, joita hän
hienokäytöksisenä miehenä koki salata niin paljon kuin mahdollista.

"Minunko kyyhkyseni?" vastasi Kydippe. "Minähän olin koko meidän
yhteiskuntamme edustaja. Jos jumalatar on vihoissaan, niin on korkea
raati sen ansainnut..."

Vanhin tietäjistä astui nyt keskipylväitten väliin. Hänen toverinsa
seisoi syrjemmällä tiaralla koristetun Melanippoksen vieressä.

Hälinä taukosi.

"Miletolaiset!" alkoi oionistes kauas kaikuvalla äänellä, "ei aivan
yhtä selkeänä odota meitä tulevaisuus, kuin viimekuluneet vuosikaudet
ovat olleet. Se, minkä vast'ikään näitte, ennustaa odottamattomia
taisteluja ja raskaita huolia, jotka saattavat käydä tyhjiksi
ainoastaan siten, että jokainen kansalainen uskollisesti pysyy siinä,
mihin kuolemattomat jumalat ovat häntä asettaneet, että jokainen
täyttää velvollisuutensa, että te entistä tarkemmin vältätte rikoksia,
ilkitöitä, väkivaltaa, ettekä riko lupauksianne eikä valojanne.
Älköön täst'edes mikään rikos saastuttako Mileton aluetta! silloin
menee vaara, joka uhkaa meidän rauhaamme, tälläkin kertaa menojaan
kohtaamatta meitä!"

"Olkoon Afrodite meille armollinen!" kuului tuhansin äänin
kansajoukosta.

"Sitenhän tuottaisi tuo ulkonäköinen kova onni hyvääkin!" sanoi
Karidemos kääntyen tyttäreensä. "Ei olisi kallista maksaa hyveestä
ulkonaiset vastukset ja rettelöt. Tule pois, Kydippe! Ahdinko käy yhä
sietämättömämmäksi; palvelijamme tuskin enään saattavat suojella meitä
pikkuporvarien ja orjain kyynäspäiltä."

Tosiaan tungettiin nyt entistä likemmin joka taholta heidän päällensä.
Kummastelevat, tutkivat katseet kääntyivät kaikkialta Kydippeen,
joka hämillään katseli maahan. Meluavasta kansajoukosta kuului
puoliäänekkäitä puheita, jotka Karidemokselle olivat outoja, mutta
Kydippe ymmärsi ne viittauksiksi tapahtumaan Afroditen templissä. Tieto
mylasalaisen kuvanveistäjän uhkarohkeasta teosta oli kuin taikavoimalla
levinnyt kautta koko kaupungin ja yhä kasvavalla kiihkolla kerrottiin
mitä ristiriitaisimpia erityiskohtia sekä tyttären että ylhäisen
isänkin päätöksistä, jo ennen, kuin Karidemoksella oli aavistustakaan
tapauksesta.



KUUDES LUKU.


Puoli tuntia jälkeen edellä kerrottuja tapauksia, istui Karidemos
yhdessä Andronitis-pihan varrella olevista avaroista huoneista odottaen
Kydippeä, jonka piti riisua juhlapuku, virkistää itseään suupalalla ja
sitten tulla isälle kertomaan, minkä vaikutuksen pyhä toimitus häneen
oli tehnyt. Karidemos oli nähtävästi alakuloinen. Orjat ulkopuolella
sisäänkäytävää kuiskailivat tuosta toisilleen, kaikenlaisia liikkeitä
tehden; mutta noista liikkeistä saattoi lukea äänettömän kysymyksen:
"Millähän mielellä on isäntämme kuuleva, mitä nuori Akontios on
julennut tehdä." Ei ollut koko joukossa miestä, joka olisi uskaltanut
ilmoittaa arkontille sitä, mikä päivän tärkeimpänä uutisena levisi
etukaupungin uloimpiinkin soppiin.

Kydippe ilmestyi. Mutta hän oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun
pääorja ilmoitti vieraan tuloa. Vieras oli Konon, joka pyysi pian
päästä puheille, ja vaikka kovin pahoittikin Karidemoksen mieltä,
että hänen täytyi keskeyttää kanssapuhettaan Kydippen kanssa, ei hän
kuitenkaan -- jo siihenkin nähden, mitä orjat arvelisivat -- voinut
lähettää pois suosikkiaan.

Kalpeana, ainoastaan silmät kuumeesta punoittavina, astui Konon
huoneesen. Juhlallisemmin kuin koskaan ennen tervehti hän suosijaansa
ja lausui sitten, teeskennellen huolettomuutta, ihanalle Kydippelle
muutamia mielisteleviä sanoja -- ikäänkuin mies, joka on asiastaan
varma, ja jonka ei enään tarvitse valittuaan pyytää, vaan ainoastaan
armastella. Mutta hänen äänensä kumisi niin kolkosti, niin
luonnottomasti, että Karidemos paikalla huomasi hänen koettavan
tukehuttaa kovaa mielenliikutusta.

"Mikä sinun on?" kysyi hän, nojautuen taa'päin istuimeensa.

"Herra", änkytti Konon, luoden katseen Kydippeen, "kummastelen
äärettömästi, että tapaan sinut ja tyttäresi niin huolettomina ja
rauhallisina. Vai olisko sinulle ehkä tuntematonta, mitä on tapahtunut?
Onko Kydippe ehkä ollut puhumatta sinulle koko asiasta, arvellen sen
olevan niin vähäpätöisen?"

"Mistä puhut?"

"Tuon konnan, Akontioksen ilkityöstä." Konon kääntyi Kydippeen:

"Näen, että todellakaan et ole asiasta puhunut; mutta sinä erehdyt, jos
pidät rikoksen niin mitättömänä. Paljon vaivaa ja ymmärrystä kysytään,
että voitaisiin tehdä tyhjäksi tuo konnantyö; sillä kansa pitää sen
katalan puolta, ja jos suvaitset mennä ulos torille, niin saat kuulla,
kuinka rajusti rahvas puolustaa valasi pyhyyttä."

Karidemos oli hitaasti kohotainut asemiltaan.

"Puhutko unissasi?" sanoi hän kulmakarvojaan rypistellen. "Koska ja
missä olisi Kydippe vannonut -- ja mitä?"

"Suo anteeksi", sanoi taas Konon, "ett'en innossani muistanut sinulle
kertoa, mitä Miletossa jo yleisesti ja hämmästyksellä puhutaan. Kuule
siis, ja neuvotelkaamme sitten viipymättä, mitä meidän on tekeminen;
sillä kuta kauvemmin asia viipyy, sitä vaarallisemmin kasvaa yleinen
mielipide ilkiön eduksi."

Lyhyesti ja selvästi kertoi nyt Konon tapauksen. Kydippe kuunteli
äänetönnä. Mutta Karidemos keskeytti kertojaa useasti puhjeten
halveksiviin ja vihaisiin huudahduksiin.

Kononin lopetettua kertomuksensa astui Karidemos pari kertaa huoneen
poikki. Pysähtyen Kydippen eteen, kysyi hän sitten:

"No, mitä sinä, tyttäreni, tästä asiasta arvelet? Onko asian laita
niinkuin Konon on kertonut?"

"On, pääasiassa", vastasi Kydippe. "Yhtä ja toista on tosin juorupuhe
jo lisännyt, mutta kertomuksen ydin on tosi."

Karidemos nykäytti olkapäitään. "No Zeuksen nimessä, joll'ei sen pojan
röyhkeys olisi niin naurettavan typerä, raivostuisin silmittömäksi.
Onko mokomaa kuultu? Käsityöläinen, tuskin parempi kuin orja, julkenee
nostaa haluavan katseen Karidemoksen tyttäreen! Kulkuri, valehteleva
kerjäläinen!"

Kydippe oli äänetönnä katsonut maahan. Näitä herjaussanoja kuullessaan
nosti hän äkkiä päänsä. Pitkien silmäripsien alta välähti kirkas
liekki; hänen huulensa liikahtivat; mutta sitten tukautti hän
heräävän vastusteluhalunsa, ja melkein häntä sitten huvitti kuulla,
mitä Konon samaan suuntaan tiesi puhua Akontiosta vastaan. Hän
tunsi nyt käyttäytyvänsä kahta jalomielisemmin, antaessaan heräävän
mieltymyksensä Akontiokseen väistyä, hänen vastustajansa alkaessa niin
maltittomasti kiistaa ja polkiessa jalkojensa alle kaiken oikeuden. Ne
ennakkoluulot, joita hänellä itsellä siihen asti oli ollut, usko siihen
ylipääsemättömään kuiluun, joka erotti hänet Akontioksesta, kunnioitus
ikivanhaa sukuperäänsä kohtaan -- kaikki tämä alkoi nyt horjua; sillä
-- arveli hän -- semmoinen yhteiskunnallinen järjestys, joka asetti
rakastettavan ja jalon Akontioksen niin paljon ala-arvoisemmaksi
röyhkeätä, inhottavaa Kononia -- semmoinen järjestys ei saattanut olla
jumalien totisen, väärentämättömän tahdon mukainen. Niin muodoin oli
Kononkin kokeva, ett'ei ole huonompaa keinoa vähentämään rakastettunsa
suosiota kilpailijaa kohtaan, kuin syytön panettelu.

Hetken kuluttua jatkoi Konon: "Sinä olet kiukustunut, Karidemos,
ja syystä kyllä. Mutta vieläkin kamalampia on sinun kestäminen.
Olorokselta kuulin sen -- koko maailma näkyy sen jo tietävänkin.
Akontios, joka typerästi kyllä luulee, että Kydippe nyt todellakin on
sidottu, aikoo vielä tänään, ehkä jo tällä hetkellä, tulla tänne ja
lain nojalla vaatia tytärtäsi omakseen. 'Arkontti ei voi kieltää!'
sanoo kansa, ja Akontios näkyy olevan samaa mieltä."

Karidemos puhkesi katkeraan nauruun.

"Uskaltakoon hän vaan!" sanoi hän pilkallisesti. "Jos hän astuu tämän
kynnyksen yli tuolla tavalla loukkaamaan arvoani, niin ei hän pääse
täältä ulos muuten kuin kahleissa! Vankeuteen on heitettävä se roisto,
joka luulee voivansa kavaluudella voittaa Mileton arkonttia!"

Mielihyvällä näki Konon Karidemoksen vihan joka sanasta kasvavan.

"Herra", sanoi hän hymyillen, "jos minä saan tuoda esiin nöyrän
neuvoni, niin kavahda itseäsi ajattelemattomista päätöksistä. Tietäjän
ennustus kaikuu vielä kaikkien korvissa, ja nykyisessä mielentilassaan
voisi kansa pitää valan rikkomisena sen, joka vaan olisi kavaltajan
kohtuullinen kuritus."

"Minä näytän kansalle, ett'en sitä pelkää, jos se käyttäytyy
narrimaisesti!" huusi Karidemos. "Tule lähemmäksi, Kydippe! Minä
tahdon näyttää rahvaalle, että minä olen tyttäreni naittaja, ett'ei
hänestä määrää sokea sattuma eikä mielipuolen lapsellinen oikku.
Minä tiedän, Konon, että rakastat Kydippeä, ja että jo kauvan olet
pyrkinyt päästä hänen suosioonsa. Olin aikonut antaa ajan jouduttaa
teidän yhdistystänne; mutta nyt näen olevani pakotettu käyttämään
isän-oikeuttani viipymättä. Tämän oikeuden nojalla kihlaan teidät, ja
sinulle, Konon, heitän hääpäivän määräämisen."

Kononin kasvot kirkastuivat. Änkyttäessään kiihkoissaan muutamia
kiitossanoja, tarttui hän arkontin käteen ja nosti sen huulilleen.
Sitten kääntyi hän Kydippeen omituisella nöyryydellä, jota ei edes
voitu havaita hänen käytöksessään Karidemosta kohtaan. Ääneti ja
liikkumatta seisoi tyttö pronssisen kuvapatsaan vieressä, joka oli
pienennetty muodostus satamakadulla olevasta muistopatsaasta. Hänen
neitseelliset kasvonsa, muutoin niin lempeät ja viehättävät, osottivat
nyt ensi kerran hämmästyttävää yhdennäköisyyttä hänen mainion vaarinsa,
ankaran tahdonlujuutta ilmaisevien kasvojen kanssa, ja tämä aina näkyi
käskevän ja kieltävän. Mutta ennenkuin Konon vielä oli ehtinyt sanoa
hänelle sanaakaan, kuului palvelijan ilmoitus, joka läsnäolijoihin
vaikutti samoin, kuin jos ukonnuoli olisi heidän keskellensä iskenyt.
"Akontios, mylasalainen kuvanveistäjä, pyytää päästä armollisen
arkontin puheille."

Kydippen jäykkä muoto elostui näistä pääorjan sanoista: hänen
poskensa hehkuivat, huulet liikkuivat, hänen rintansa aaltoili
ikäänkuin hengästyksestä. Konon säpsähti, ääni tarttui kurkkuun, kädet
puristuivat nyrkkiin. Karidemos sitä vastoin koki turhaan tukehuttaa
kiivastumistaan; hän teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut ajaa ulos
palvelijan, joka toi niin häpeällisen sanoman.

"Otetaanko häntä vastaan?" kysyi Konon, kun ei Karidemos mitään
virkkanut.

"Otetaan. Tahdonpa nähdä kuinka pitkälle poika ulottaa röyhkeyttään,
ja mitä hän tuo esiin, antaakseen mielettömälle ilveilylleen edes
jonkinlaisen oikeuden muodon. Käske hänet sisään, Protesilaos!"

Hetki kului jännitetyssä odotuksessa, kunnes Akontios, uskalikko,
näyttäytyi ovessa.

"Terve teille!" sanoi hän epävakaisella äänellä.

Ei kukaan vastannut.

"Minä tulen", jatkoi Akontios, "rukoilemaan jalomieliseltä
Karidemokselta anteeksi tekoa, jota kuolematon Eros itse on käskenyt
minua tekemään."

Hän keskeytti itseään. Nyt vasta huomasi hän molempien miesten kasvot
vihasta kalpeiksi, ja että he katselivat häntä ikäänkuin väijyvät
pantterit. Kononin vihamielisyys ei häntä hämmästyttänyt; kiihko,
joka ilmautui hänen kasvoissaan, osotti vaan sen vihan kiihtymistä,
jota Akontios jo alusta oli Kononin puolelta saanut kokea. Mutta
kuinka muuttuneet olivat arkontin muutoin niin ylhäisen tyyneet
kasvot! Akontios oli kyllä odottanut vastenmielisyyttä ja suuttumusta;
Melanippoksen kehoituksetta olisi hän tuskin uskaltanut ruveta
vaikeaan käyntiinsä Karidemoksen palatsiin, sillä hänen toivonsa oli,
huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, heikolla pohjalla; mutta se
vihamielisyys, joka leimahti Karidemoksen pistävistä silmistä, oli
pahempi pahinta, mitä hän oli kuvitellut.

Konon, joka huomasi hänen hämmästyksensä, näkyi iloitsevan
kilvoittelijansa nöyryytyksestä. Kuta epävakaisemmaksi Akontios tuli,
sitä varmemmin voi otaksua, että muutamat vihaisesti nuhtelevat
sanat Karidemoksen puolelta riittäisivät pakottamaan nuorukaista
takaisin ala-arvoiseen asemaansa. Vapaaehtoisesti Akontioksen täytyi
tunnustaa katuvansa tekoaan ja myöntää, ett'ei hänen vaatimuksissaan
ollut vähintäkään oikeutta. Tämä selitys teki, ett'ei Karidemoksen
tarvinnut antaa jyrkkää kieltoa, joka olisi pahoittanut ja yllyttänyt
taika-uskoisen kansan mieltä -- ja Konon tiesi, kuinka näinä
juhlapäivinä, jolloin tuhannet ihmiset täyttivät katuja, pieninkin
mielipaha kansassa voi tuottaa mitä pahimpia häiriöitä. Jo kauvan oli
Miletossa ollut olemassa vahva puolue, joka milloin julkisesti, milloin
salaisesti toimiskeli neuvostoa ja etenkin arkonttia vastaan, ja jo
kerran oli ollut vähällä syttyä julkinen kapina -- silloin nimittäin,
kun oli kysymys Athenaan ja Korinthoon lähetettävän lähetystön
vaalista. Vaikk'ei Konon muutoin voinut kilpailla Karidemoksen kanssa
valtiotaidossa, oivalsi hän nyt kuitenkin selvemmin asian tukalata
tilaa, sillä Karidemos äärettömässä kopeudessaan halveksi kansaa eikä
ensinkään arvannut vastustajajoukkojen suuruutta.

"Minä tulen", jatkoi nuori kuvanveistäjä, "toivossa, että
korkean-arvoisa Kydippe tahtoo täyttää valansa vaatimukset..."

"Vait!" huusi Karidemos, joka ei voinut itseään kauvemmin hillitä. "Vai
tulet sinä jatkamaan sitä, mitä jumalattaren pyhässä templissä alotit.
Mutta minä tahdon kohdella sinua, niinkuin ansaitset."

Hetkeksi hän vaikeni. Taipumattomuus, joka ilmautui hänen kasvoissaan,
antoi arvata, että hän jo seuraavana hetkenä antaisi käskyn panna
Akontioksen kahleisin. Etupihassa, orjain kesken, arveltiin yleensä,
että kohtaus oli päättyvä väkivaltaisesti. Uteliaasti kuunneltiin
ulkopuolella huonetta, mutta neuvoston vartijajoukkoa ei kutsuttu
sisään.

Karidemos malttoi mielensä. Hän taisi luulla loukkaavansa korkeata
arvoaan, jos pitäisi asian liian vakavana. Hetken ääneti oltuaan, alkoi
hän puhua toiseen tapaan. Hänen teeskennellyssä puheessaan kuului
armahtavaisuutta sokaistua nuorukaista kohtaan, taivahisten ivallista
sääliväisyyttä kuolevaista kohtaan, joka oli uskaltanut etsiä jumalien
kestiystävyyttä. Kuta paremmin Karidemos tottui tätä hyvin valittua
roolia näyttelemään, sitä tyytyväisemmäksi tuli hän itseensä ja siihen
päätökseen, jonka hänen nerokas kekseliäisyytensä oli tiennyt antaa
asialle. Nyt hän muka soi Akontiokselle anteeksi, vieläpä puolustikin
häntä. Kaikkivoipa Eros oli vietellyt nuorukaista näille jyrkänteille.
Olihan ymmärrettävää, ett'ei rakastunut, tunteittensa vallassa oleva
nuorukainen kavahtanut mielettömimpiäkään keinoja. Karidemos soi sen
kyllä anteeksi; niin, tahtoipa edelleenkin armossa suosia nuorta
mestaria, eikä suinkaan aikonut antaa taiteilijan sovittaa sitä, mitä
ihminen oli rikkonut -- jos vaan Akontios nyt viimeisellä hetkellä
muuttaisi mielensä ja vapaasti myöntäisi tehneensä väärin.

Arkontin viha olisi kiihottanut nuorukaista vastustukseen ja kiivaaseen
sanakiistaan; mutta tämä odottamaton tyyneys, alentuvaisuus ja sääli
sai hänet hämille ja aseettomaksi. Hänestä tuntui nyt selvemmin kuin
koskaan ennen, että hän pyysi mahdottomia. Kylmäkiskoisuus Kononin
kasvoissa, joka visusti kavahti itseään vähentämästä Karidemoksen
sanojen vaikutusta halveksivilla liikkeillä, lannisti nuorukaisen
mieltä yhä enemmän. Siis Kononkin näkyi pitävän asiaa vaan pienenä
kovan-onnen sattumana, josta tuskin kannatti puhuakaan!

Ehk'ei Akontios niinkään helposti olisi selvinnyt pulasta, ehkä hän
äänetönnä olisi vetäytynyt pois, tehdäkseen vasta myöhemmin uuden
yrityksen, joll'eivät hänen katseensa olisi kohdanneet Kydippeä.
Siitä hetkestä alkaen kun hän astui kynnyksen yli, oli hän kokonaan
voittanut Kydippen sydämmen. Sorea nuorukainen, niin jalo, niin
voimakas ja kuitenkin niin viehättävän ujo, ilmestyi tytölle nyt aivan
toisessa valossa, kuin ennen. Kydippe teki nyt sen huomion, ett'ei
Akontios menettänyt mitään täälläkään, komeitten marmoripylväitten,
muhkeain mattojen ja kultakuteisten verhojen kaunistamassa salissa,
vaan että hän päin vastoin oli suurisukuisen ja hallitsevan näköinen
mahtavan Karidemoksenkin kanssa puhellessaan. -- Siten haihtui
hänestä viimeinenkin epäilyksensä ja hänen silmänsä ilmaisivat
totista, umpimähkään ihailevaa rakkautta, joka katselee rakastettuaan
kunnioituksella eikä pelkää sen kautta alentavansa itseään.

Akontios ymmärsi tämän silmäyksen. Oli kuin uutta elinvoimaa olisi
virrannut läpi hänen suonensa. Hän pudisti päältään paulat, joihin
arkontin sukkela puhe oli kietonut hänen sielunsa ja sanoi vakavalla
äänellä:

"Karidemos tuomitsee väärin aikomukseni. Minkä olen uskaltanut, sitä
en ole tehnyt umpimähkään, vaan tarkkaan mietittyäni ja lujalla
päätöksellä saattaa sen perille. Afroditen pyhäkössä on Kydippe
luvannut tulla omakseni; nyt pidän hänen sanoistaan kiinni. Mileton
arkontti, pyydän tytärtäsi omakseni."

"Narri!" mutisi Konon. Sitten sanoi hän kääntyen Karidemokseen:

"Saanko minä vastata hänelle?"

"Et", vastasi arkontti. "Mitäpä sinä siihen voisit sanoa. Ei sinun
järkisyysi olisi vaikuttavammat kuin minunkaan; eikä minua todellakaan
enään haluta tuhlata hyviä neuvoja hupsuun. Vastaa sinä hänelle
Kydippe! Sananen sinun suustasi ehkä säästää minua kurittamasta häntä."

Kaunis Kydippe loi katseensa maahan.

"Isä", sanoi hän, "pelkään suututtaa sinua; mutta ethän sinä itsekään
voi kieltää, että Afroditen pyhäkössä tehdyt lupaukset ovat mahdottomat
peruuttaa."

"Mitä tämä on?" kysyi Karidemos.

"Olkaa valallenne uskolliset!" jatkoi Kydippe, "niin varoitti tietäjä.
Karidemoksen tytär on ennen muita Miletolaisia velvollinen noudattamaan
tätä käskyä, sillä itsehän minä esiydyin uhkaavan vaaran ennustajana!"

Karidemos tuijotti tyttäreensä suurin silmin. "No, jumalien nimessä,
ymmärränkö sinua oikein?"

"Niin isäni! Akontios tulee puolisokseni -- sillä niin olen vannonut.
Etkä sinä, korkein lainvalvoja, voi pakottaa minua rikkomaan valaani."

"Ja tuota kurjaa kujetta uskallat sinä sanoa lupaukseksi?"

"Erehdyt, isä. Lupaukseksi muuttuu jokainen sana, joka jumalattaren apua
anellen templissä huuliltamme lähtee. Jollei jumalatar olisi tahtonut
minua vannomaan, niin miksi olisi hän toimittanut niin, että ääneen ja
selvästi luin, mitä Akontios oli kirjoittanut? Tiedäthän, että Afrodite
antaa suosikkiensa käyttää kavaluuttakin, jos he käyttävät sitä totisen
rakkauden palveluksessa; eikä meidän sovi riidellä jumalattaren kanssa
ja selitellä hänen tahtoaan meidän mielemme mukaan."

"Onneton", huusi Konon säikähtyneenä, "tahdotko antaa itsesi alttiiksi?"

"Antaako itseni alttiiksi?" toisti Kydippe. "Tiedä Konon, että ketä
Afrodite suosii ja kelle hän antaa armonsa, se saa paitsi rakastettunsa
kättä myöskin koko hänen sydämmensä ja sielunsa. Minä rakastan
Akontiosta."

Hetken tuskallinen äänettömyys seurasi tätä ilmoitusta.

Karidemos ja Konon ällistyivät kokonaan asian niin odottamattomasta
käänteestä. Akontios vapisi autuaallisesta onnesta, veri pakotti
ohimoilla; hän ojensi kätensä ikäänkuin olisi hän tahtonut painaa
rakastettuaan rintaansa vastaan, mutta ei hän saanut sanaakaan suustaan.

"Pois!" kuului viimein Karidemos ärjäsevän. "Tahdotkos että vedätän
sinut hirsipuuhun niinkuin Iksion kavaltajan? Et koskaan enään astu
tähän huoneesen, jota rikoksellasi olet saastuttanut! Pois, sanon minä,
sinä kirottu konna. Vaikka Kydippe olisi vannonut kaikissa kaupungin
templeissä, tekisin sen kuitenkin tyhjäksi. Konon, seuraa kihlattuasi
gynaikonitis-pihaan ja odottakaa minua siellä! Minä pidän sillä
välin huolta siitä, että vast'edes saamme olla rauhassa tällaisista
rettelöistä."

"Herra", sanoi Akontios kalveten, "rukoilen sinua..."

"Jätä minut, tahi pelkää kiukkuani!" huusi arkontti vimmastuneena.

"Voi hyvin, Akontios!" huusi Kydippe. "Luota vaan Afroditen armolliseen
apuun!"

Ikäänkuin huumaantuneena meni Akontios pylväspihaan. Orjain silmäykset
osottivat selvään, ett'ei tapaus arkontin huoneessa enään ollut mikään
salaisuus. Pelon ja riemun valtaamana astui hän avaran porttikäytävän
läpi. Täälläkin tapasi hän muutamia palatsin palvelijoita, jotka
silmäilivät häntä oudoin katsein. Hän punastui korvia myöten ja tuli
siten viimein ulos propylaioniin, joka kohosi muutamia portaita torista.

"Siinä hän on! Akontios! Jumalattaren lemmikki! Oi sinä kadehdittava!
Eläköön Akontios!" kuului joka taholta.

"Lieneepä Konon vihoissaan!" huusi harteva merimies karkealla äänellä.

"Kas niin vaan! Sille alhaisten halveksijalle suon mielelläni
tappiota!" äänteli toinen, ja raikas nauru kaikui kautta koko torin
vaikuttaen etäämpänäkin olijoihin, jotka eivät edes tietäneet mistä
kysymys oli.

Kolme neljä orjaa oli tullut samalla kuin Akontioskin. Heidän
ympärillään syntyi tungos ja he temmattiin mukaan väkijoukkoon,
kun Akontios sillä välin yhä seisoi pylväskäytävässä ikäänkuin
käsittämättä, mikä saattoi kansaa semmoiseen kiihkoon.

Hän oli juuri aikeessa astua portista ulos kun syttyi uusi meteli.
Orjat olivat kertoneet, että Karidemos oli ajanut pois rohkean kosijan.
Nurina kävi läpi rahvasjoukkojen, kasvaen kovaksi pauhinaksi, joka oli
raju-ilmaa ennustavan merenkuohinan kaltainen.

"Seis!" huusi joukossa etumaisin ja samassa rohkein. "Tahdotko itsekin
edistää valanrikkomista ja siitä seuraavaa kaupungin rankaisemista?
Mene noutamaan morsiamesi, Akontios! Älä pelkurin tavoin pakene!
Arkontin täytyy totella jumalattaren käskyä."

Arasti ja neuvotonna katsellessaan meteliä, havaitsi Akontios
nuoren Oloroksen kalpeat, tuntehikkaat kasvot, joka nyökkäämällä
näkyi kehottavan häntä rohkeuteen. Sitten näki hän, kuinka Oloros,
innokkaasti puhellen, kääntyi ympärillään olijoihin. Mitä nuori
Miletolainen puhui, sitä ei kuvanveistäjä voinut erottaa; mutta
että hänen vilkkaat liikkeensä tiesivät samaa, kuin mitä hänelle
jo etumaiset joukot olivat huutaneet, sen huomasi Akontios niiden
vaikutuksesta. Tusinoittain kohosi käsiä ilmaan ikäänkuin vakuutukseksi
kansan yhä äänekkäämmin kuuluvasta tahdosta, ja tusinalukuja seurasi
pian satalukuja. "Me vannomme Kypriksen nimessä, että tahdomme
puolustaa oikeutta ja uskollisuutta!" niin kuului se vala, jonka Konon
oli rahvaalle opettanut ikäänkuin tunnussanaksi; ja yhä uhkaavampana
tulvasi joukko pylväskäytävää kohti.

Ei yksistään hyväntahtoisuus Akontiosta kohtaan saattanut Olorosta
ja hänen puoluelaisiaan näihin melskeisiin toimiin, vaan myöskin
valtiolliset sivutarkoitukset. Oloros, joka hiljakkoin vielä oli
ollut valtion asioista välinpitämätön, kun koko hänen elämänsä oli
nautinnoissa ja tieteellisissä harrastuksissa, oli viime aikoina yhä
enemmän antaunut tyytymättömien joukkoon, jotka eivät hyväksyneet
neuvoston yksipuolista, kaikkea uutta vastustavaa hallintotapaa,
vaan kokivat saada siinä täydellistä ja perinpohjaista muutosta.
Muutaman viikon kuluttua oli Oloros tässä puolueessa saavuttanut
arvoonsa ja erinomaisiin luonnonlahjoihinsa vastaavan aseman. Tämän
puolueen pääpyrintönä oli täydentää neuvosto vapaamieliseen suuntaan
kahdellakymmenellä uudella jäsenellä, jotka olivat valittavat niin
kutsutuista uusista suvuista; vielä oli aikomus toisenlaiseksi
muodostaa arkontin-arvo, joka uhkasi tulla perinnölliseksi, kun
arkontin tuleva vävy Konon näkyi olevan raadin ehdokas ja siten
aikoivat ehkäistä sen, mitä enimmin kammoivat, nimittäin tyranniuden.
Vastustuspuolueelle ei mikään voinut olla tervetulleempi kuin tapaus
Afroditen templissä. Jos Akontios tuli Karidemoksen vävyksi, niin
oli vallanhimoinen Konon ikipäiviksi syrjäytetty; eikä voinut tulla
kysymykseenkään, että Akontios rupeaisi Kononin asemaan, koska häneltä
puuttui siihen vaadittavat ensimmäiset ehdot: olla Miletosta syntyisin
ja sikäläinen kansalais-oikeus. Kydippen valan pyhänä pitäminen
ja Akontioksen toiveitten edistäminen olivat siis välikappaleita
tyytymättömien politiikille, ja empimättä käyttivät he hyväkseen
näitä välikappaleita. Ei koskaan ennen oltu huomautettu kansaa niin
pontevasti tietäjän sanoista, ei koskaan ennustuksen sisältämää
vaaraa niin elävästi kuvailtu, kuin täällä torin ahdingossa. Tieto
Kydippen käytöksestä antoi uutta sytykettä. Oli siis liittolainenkin
keskellä vihollisleiriä. Hiukka rohkeutta ja taitoa vaan, niin oli
voitto varma. Meteli torilta tunki palatsiin, arkontinkin korviin ja
herätti hänessä ensin hämmästystä, sitten, kun hän tarkemmin kuuli
syyn siihen, suuttumusta. Hän jätti Kononin yksin Kydippen seuraan ja
meni pylväspihaan, jonka alinta porrasta kansa jo piiritti. Akontios
nojausi miettiväisenä etumaisinta pylvästä vastaan. Nähdessään
kaupungin päämiehen, vetäytyi joukko hiukan takaisin. Akontios yksin
jäi liikkumatta seisomaan.

"Mitä te tahdotte?" huusi arkontti, kun melu oli asettunut.

Taas ojentui sadottain käsiä ilmaan kansajoukosta.

"Kydippen vannoman valan täyttämistä!" kuului yhteen ääneen.

Karidemos kalpeni.

"Mileton miehet!" huusi hän mahtavalla äänellä, "kuka teistä -- olkoon
hän vaikka halvin etukaupungin käsityöläinen -- sallisi että syrjäiset
sekaantuisivat hänen perheensä asioihin? Jokainen vapaasyntyinen on
oman huoneensa herra; suokaa siis arkontillekin sama oikeus, älkäätkä
kauvemmin loukatko sitä, jota olette velvolliset pitämään kunniassa ja
arvossa."

"Me pidämme sinua kunniassa ja arvossa, jos täytät 'valan'", kajahti
vastaukseksi.

Arkontti katsoi ympärilleen. Pylväspihan molemmin puolin seisoi
henkivartiosto, jona oli kuusi, seitsemän pitkillä keihäillä ja
pitkänsoikeilla kiiltävillä kilvillä varustettua miestä. Hän tunsi,
kuinka kiukku pyrki pääsemään valloilleen, kuinka hän jo ihan oli
antamaisillaan miehistölle käskyn: "Puhdistakaa tori!" -- Mutta
semmoinen käsky olisi vienyt häneltä vallan, jos vartijat olisivat
sitä totelleet tahi ei. Ajaa semmoista väkijoukkoa pakoon niin vähillä
sotavoimilla, oli silminnähtävästi mahdotonta, ja tyytymättömien joukko
se tässä määräsi.

Sen taisi Karidemos huomata. Hän hillitsi itsensä ja turvautui
alentavaan ystävällisyyteen, joka kuului vähän teeskennellyltä.

"Ystävät ja kansalaiset!" sanoi hän pannen käsivartensa ristiin
rinnallen. "Te saatatte minua todellakin hämmästykseen! Varmaankin
olette erehtyneet; teille on väärin kerrottu tapauksesta Afroditen
templissä. Mutta minä tahdon, että uskollinen Miletoni saa tiedon asian
todellisesta laidasta. Huomenna tähän aikaan ilmoittaa julistaja täältä
pylväspihan portailta, mitenkä se kaikki tapahtui; silloin saatte
nähdä, että olette pitäneet vallatonta pilaa täytenä totena, ja ett'ei
Kydippe koskaan ole valaa tehnytkään."

Myrsky, joka nyt nousi kansassa, asettui äkkiä ikäänkuin tenhovoimalla.
Äänetön hiljaisuus valtasi joukon; Kydippe itse oli tullut ulos ja
seisoi, kädet rukoilevasti ristissä, arkontin vieressä.

"Anna anteeksi, isä!" sanoi hän kyynelsilmin. "Ei kansalle ole väärin
kerrottu, vaan sen johtajalle. Mitä koko Miletossa kerrotaan, on
tosi. Juhlallisesti olen luvannut, että Mylasalainen Akontios on
tuleva puolisokseni. Älä siis vastusta lupauksen täyttämistä! Älä ole
vihoissasi, rakas isäni, vaan pane Kydippesi käsi hänen rakastettunsa
käteen, näyttäen siten, että kunnioitat jumalatarta ja tietäjän pyhää
ennustusta."

Kun Karidemos äänettömäksi ällistyneenä häntä katseli, astui hän
portaita alas Akontioksen luo.

"Kas tässä, ota minut!" sanoi hän hymyillen.

Kansan riemusta pauhatessa, tarttui Akontios käteen, joka hänelle
tarjottiin, kun Kydippe ilosta loistavin silmin ja kuitenkin
tuskautuneen näköisenä katseli isäänsä.

"Ei koskaan!" huusi Karidemos, äkkiä havahtuen. "Ottakaa hänet kiinni,
miehet! Viekää se heittiö, joka on riivannut tyttäreni raatihuoneen
vankilaan! Eteenpäin! Mitä te vitkastelette?"

Se oli myöhäistä. Kun kansa näki Akontiosta uhattavan teki se liikkeen,
josta voi pelätä pahinta. Eivät edes siihen asti taampana olleen
Kononin kiivaat kehoitukset saaneet aseellisia liikkeelle.

"Hiljaa Miletolaiset!" huusi jymisevä ääni joukon keskeltä. "Jalo
Oloros tahtoo puheen vuoroa."

"Kaupunkimme jalo päämies", alkoi korkeasukuinen nuorukainen, "pyydän
sinua tämän kiivastuneen kansan nimessä. Älä vastusta jumalien tahtoa!
Sinä tunnet maailmaa ja ihmisten aatteita. Eivät kaikki kansalaiset
tarkota hyvää niinkuin minä ja nämät ystävät, jotka ympärilläni ovat.
Vihamieliset katseet väijyvät vaan sopivaa tilaisuutta rikkoakseen
pyhää järjestystä. Voi silloin valtiota ja sen hoitajia, jos tapahtuisi
onnettomuus, jota voisi pitää jumalattaren lähettämänä rangaistuksena,
koska häntä vastaan on rikottu. Katso herra, vaikk'ei Kydippe -- kuten
hän itse kuitenkin myöntää -- olisikaan tuota valaa vannonut, pitäisi
sinun kuitenkin viisaana kansamme onnen johtajana menetellä ikäänkuin
hän olisi sen tehnyt, koska koko Mileto niin uskoo. Juuri se on
ylhäisten tointen vaikeutena ja huolena, ett'eivät niiden toimittajat
osaa käyttäytyä kansan miehinä. Valta ja arvo tuovat mukaansa
velvollisuuksia; ne rajoittavat sen vapautta, joka niitä harjottaa ja
pakottavat häntä tukeuttamaan itserakkauden ja kaiken itsekkäisyyden.
Kuinka totta minä puhun ja kuinka täydellisesti olen lausunut kaikkien
kansalaisten mielipiteet, osottakoon se suostumushuuto, jolla kansa
yhtyy toivomukseeni: 'Eläköön Akontios, Karidemoksen vävy'."

Nuorukaisen koko käytöstapa oli miellyttävä. Hän sai
kylmäkiskoisemmatkin puolelleen. Tuhat-äänisesti kaikui kautta koko
torin: "Eläköön Akontios, Karidemoksen vävy!"

Purren hammasta meni Konon takaisin huoneesen. Mutta Karidemos,
säikähtyneenä vartijainsa neuvottomuudesta ja kansan tahdosta, joka
luonnonvoiman mahtavuudella pyrki päästä toteutumaan, menetti kaiken
tasapainon. Vallanhimo oli hänessä voimakkaampi kuin ylimyksen
arvokkaisuus ja syvälle juurtunut sukuylpeys. Vaikka hän uhmailevasti
ja halveksivasti kohtelikin jokaista yksityistä tuosta huutajajoukosta,
oli hän kuitenkin ikäänkuin äkkiä muuttunut, niiden ollessa näin
yhdessä.

"Tarjoa Akontiokselle kätesi!" huusi taannoinen jymisevä ääni. "Kansa
tahtoo niin, ja kansa tässä määrää."

Ja katso, Karidemos, ankara, käskemään tottunut arkontti, ylimyksistä
ylhäisin, taipui. Epävakaisin askelin meni hän Akontioksen luo --
ja voittoriemusta hymyillen katseli kalpea Oloros kohtausta, jota
hän rohkeimmissakin unelmissaan oli pitänyt mahdottomana. Akontios,
kuvanveistäjä Mylasasta piti vasemmalla kädellä Kydippen kättä,
oikealla hänen isänsä, -- siten koko kansan nähden otettuna tämän
perheen helmaan, joka oli ollut suljettu Mileton etevimmiltä ja
ylhäisimmiltäkin nuorukaisilta.



SEITSEMÄS LUKU.


Seuraavana aamuna piti Mileton neuvosto kauvan kestävän istunnon.

Keskusteltiin muutamista ulkonaista politiikkia koskevista asioista,
pääasiallisesti juhlalähetystön lähettämisestä Korinthoon.
Yksimielisesti päätettiin kuukauden loppupuolella varustaa laiva,
joka, paitsi lähettiläitä ja heidän loistavaa seuruettaan, kuljettaisi
mukaansa useita kallis-arvoisia lahjoja Korinthon etevimmille
valtiomiehille.

Kun tämä ja muutamat muutkin kysymykset olivat ratkaistut, kääntyi puhe
Akontioksen asiaan. Karidemos valitti ankarin sanoin kansan käytöstapaa
häntä kohtaan. Hän syytti Olorosta ja vastapuoluetta siitä, että he
muka olivat lahjoneet kansajoukot ja siten laittomasti äkkiarvaamatta
yllättäneet häntä. Hän vetosi nyt kokoontuneesen neuvostoon, että se
julistaisi arvottomaksi sen lupauksen, johon kansa oli pakottanut
häntä, ja siten osottaisi maailmalle, että Miletossa hallitsi laki ja
oikeus eikä mielivalta.

Neuvostossa oli kuitenkin yleinen mielipide jo päässyt valtaan.
Oli huomattu, kuinka rauhoittavasti arkontin päätös, oli se sitten
vapaaehtoinen tahi pakollinen, oli rahvaasen vaikuttanut, ja kuinka
tietäjän ennustuksesta syntynyt alakuloisuus äkkiä oli kadonnut. Sen
lisäksi tuli myöskin, että eräs geronteista, joka omin silmin oli
nähnyt kaikki, kummastellen selitti, ett'ei hän voinut käsittää,
kuinka arkontti saattoi puhua pakosta ja ylläköstä. Suostua melulla
esiintuotuun pyyntöön ei suinkaan ollut sama, kuin tulla laittomasti
pakotetuksi vastahakoiseen suostumukseen; lupaus on pidettävä pyhänä;
mitä siitä seuraisi, jos valtion johtaja antaisi esimerkin lupauksen
rikkomiseen ja kevytmielisyyteen? -- Niinmuodoin päätti neuvosto
yksimielisesti pitää totena sen, että Kydippen ja Akontioksen
kihlajaiset olivat tapahtuneet arkontin suostumuksella, ja pyytää
arkonttia, ett'ei hän enään vastustaisi jumalien ilmeistä tahtoa.

Vavisten tukahutetusta vihasta meni Karidemos neuvostohuoneesta.
Työhuoneessaan tapasi hän Kononin, joka jo kauvan oli kärsimätönnä
odotellut häntä.

"Geronteista ei ole apua!" huusi Karidemos katkerasti. Kiivaasti
viskasi hän viittansa tuolille, ikäänkuin tahtoen sanoa: minua
haluttaisi viskata koko arkontin arvo noin jalkoihinne. Sitten hän
jatkoi: "Sinä hämmästyt Konon? Niin, kun minä sitä ajattelen, painaa
se minunkin mieltäni ikäänkuin sietämätön häpeä, kahdesti sietämätön
siitä syystä, että kansa muodollisesti on oikeassa. Jospa minulla
nyt kuitenkin olisi käskettävänä pari sataa traakialaista tahi
sisilialaista palkkasoturia noitten kurjien, kullalla koristettujen
loistojoukkojen asemesta -- niin kyllä tietäisin mitä tehdä. Mutta
käteni ovat kahleissa, minun täytyy mykkänä kärsiä."

"Mahdotonta!" jupisi Konon.

"Sinun tulee itse puolustaa oikeuttasi", jatkoi Karidemos. "Suojele
sitä, mitä olen huostaasi uskonut. Anasta haltuusi tyttö, jota kohtaan
tunnet rakkautesi palavan! Minä arkonttina en voi enkä tohdi taistella
neuvoston laillista päätöstä vastaan; mutta sinä -- sinun kätesi ovat
vapaat. Tartu jokaiseen aseesen, joka sinulle tarjoutuu! Älä suvaitse,
että koko Mileto sinulle nauraa, että se pilkkaa sinua ikäänkuin sitä,
joka häpeällisesti petettynä heittää asian sikseen!"

Katkera nauru oli vastaus.

"Minultakin puuttuu traakialaisia palkkasotureja", sanoi Konon.
"Kuitenkin toivon vielä voittavani, jos suot minulle aikaa. Myönnä
sinä aina, kun sitä vaaditaan; mutta lykkää lupauksesi täyttäminen
niin kauvas kuin suinkin. Tekosyitä ei tule puuttumaan, vaikka kyllä
pelkään, että Akontios, kerran tunnustettuna tulevaksi vävyksesi,
ankarasti tulee sinua ahdistamaan."

"Hänen röyhkeätä kärsimättömyyttään vastustamme viisaudella ja
tyyneydellä", sanoi Karidemos. "Menettele sinä vaan niinkuin parhaaksi
näet; mutta älä loukkaa lakia! Oloros -- sitä en epäile -- tulee sinua
tarkoin pitämään silmällä. Millä kaunopuheisuudella rupesi hän sen
käsityöläispojan puolustajaksi, vaikka hänen olisi pitänyt tietää, että
sinä pyrit Kydippeä saamaan!"

"Hän on kapinannostaja", arveli Konon. "Ennen luin hänetkin ystävieni
joukkoon: se tietää, minä tunnustan sen, että jo alusta aikain oli
hänellä tapana... Mutta varokoon hän itseään!"

"Oletko Kydippeä nähnyt?" kysyi arkontti.

"Vilahdukselta vaan pylväspihassa. Hän kannatutti itseään ystävänsä
Iolen luo."

"Kuinka hän tervehti sinua?"

"Kohteliaasti, kuten aina."

Kun Konon nyt jätti hyvästi, katsoi Karidemos hänen jälkeensä pudistaen
päätään.

"Ei hän ymmärrä voittaa Kydippen sydäntä", sanoi hän itsekseen.
"Käsittämätöntä! Mies, jolla on niin monta etevää puolta. Tosiaankaan
ei Eros syyttä pidä huntua silmillä!"

Sillä välin oli päivällis-aika joutunut. Vaikka Konon olikin
alakuloinen, ohjasi hän kuitenkin kulkunsa satamakadulle. Kreonin
muistopatsaan ohi kulkiessaan, havaitsi hän kukkaismyyjäin joukossa,
jotka vast'ikään olivat asettuneet patsaan ympärille, ihanan
Neairankin. Hänen näkemisensä oli Kononille aivan odottamaton tapaus.
Jo kauvan oli Neaira ollut kadonneena teillä tietämättömillä.
Tänään ilmestyi hän taas ensi kerran. Ja hänen seisoessaan tuolla
kiiltävänkeltaiseen pukuunsa puettuna, tummat hiukset kaunistetut
kevätkukkasilla, näytti hän Kononista kauniimmalta kuin koskaan ennen.
Hänen silmänsä olivat tavallista suuremmat, hänen piirteensä ilmaisivat
omituista sisällistä tuskaa; ja kuitenkin kukoistivat hänen poskensa
kilvan hiuksissa olevien kukkien kanssa. Tosin ei se ollut entinen
terveyden puna, vaan kuumeentapaisen liikutuksen hehku, joka siten
salasi todellisuuden. Sama Neaira, joka nyt näytti niin kukkealta
ja raittiilta, oli kalpeana ja surumielisenä noussut vuoteeltaan,
vietettyänsä koko yön vuodattaen polttavia kyyneleitä. Hän oli ollut
todistajana eilispäivän tapauksiin; hän oli nähnyt kuinka Akontios
onnesta loistavana oli tarttunut Kydippen käteen; hän oli kuullut,
kuinka kansa oli hänelle huutanut riemuhuutojaan. Silloin heräsi hänen
raadellussa rinnassaan, joka siihen asti kuitenkin aina oli toivonut,
kolkko toivottomuuden ja kostonhimon tunne. Ja tämä kostonhimo oli yön
unettomina hetkinä yhä kehittynyt. Hänen täytyi tehdä tyhjäksi tämä
kestämätön, kauhea tuska -- maksoipa mitä tahansa! Ennenkuin hän salli
Akontioksen tulla toisen puolisoksi, tahtoi hän syöstä turmioon palavan
halunsa nyt niin vihatuksi tulleen esineen. Ja tässä taistelussa kovaa
kohtaloa vastaan oli Konon, hyljätty sulhanen, hänellä luonnollisena
liittolaisena. Yhdessä hänen kanssaan piti keksiä juonia. Hänen,
ylhäisen ja mahdikkaan ylimyksen sydämmeen oli mustasukkaisuuden
oka yhä syvemmälle tungettava ja haavoitettu ylpeys pilkan lipeällä
syövytettävä, että siten heräisi tuommoinen kaikkea uhmaileva
mieli-ala, jota Neaira tarvitsi kostonsa toteuttamiseksi.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli käydä etsimässä nuorukaista hänen
kodistaan. Mutta siitä olisi saattanut nousta pahoja puheita.
Paitsi sitä huomasi hän tarkemmin mietittyänsä, että hän voittaisi
enemmän ärsyttämällä julkisesti hyljättyä. Siis tarttui hän taas
kukkaiskoriin, joka niin kauvan tomuisena oli maannut nurkassa.
Yöllisestä mielenliikutuksestaan vielä vapisevana riensi hän Baioksen
pajan ohi puutarhurin luo, joka ennenkin oli myynyt hänelle kukkia.
Paluumatkalla huomasi hän sepän pajansa ovessa seisomassa. Tyttö huusi
hänelle tervehdyksen, joka kuului melkein herttaiselta, sillä nyt
hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänen täytynyt voittaa koko maailma
puolelleen, ikäänkuin hän ei olisi voinut hankkia kyllin ystäviä
taisteluun Akontiosta vastaan. Jykeävartaloinen Baios kalpeni iloisesta
hämmästyksestä; hän unhotti kiittää Neairaa hänen ystävällisistä
sanoistaan ja vielä kauvan seisoi hän kuin naulittu ja katseli tytön
jälkeen, sittenkun hän jo oli kadonnut lähimmän huoneen nurkan taa.

Mileton ylhäiselle nuorisolle oli hauska sattuma, että ihana
Neaira taas niin äkkiä ilmestyi arkontti Kreonin muistopatsaan luo
tarjoilemaan kaupaksi tuoksuvia tavaroitaan. Paikalla tunkeuduttiin
hänen ympärilleen joka taholta. Kononkin unhotti vastoinkäymisistään
syntyneen kalvaavan vihan ja läheni suloista myyjätärtä.

Neairan silmät iskivät tulta. Niin nopeasti hän ei ollut odottanut
toivonsa toteutuvan.

"Vieläkö olet hengissä, herttainen lapsi?" kysyi Konon astuen hänen
luoksensa. "Sinä olet tullut vielä entistäkin kauniimmaksi... Oletko
ollut sairaana, Neaira? Vai onko Afrodite kahlehtinut sinut?"

"Ei kumpaakaan", vastasi Neaira kylmäkiskoisesti. "Mikä ylellisyys
ruusuista ja orvokeista!" pitkitti Konon "Ja kuinka somasti niitä on
yhteen soviteltu!"

Hän teki liikkeen ikäänkuin hän olisi tahtonut valita kauniimman
kukkaisvihon itselleen. Mutta Neaira pani kätensä suojaksi korin yli.

"Ei toki!" sanoi hän selkeällä äänellä.

"Mitä nyt?" kysyi Konon. "Onko tavarasi tilattu?"

"Ei ole. Mutta sinulle en myy mitään."

Konon naurahti.

"Miksikä et, sinä pieni hupakko?"

"Siksi että halveksin pelkuria, jolta kerjäläinen on saanut viedä
morsiamen."

"Oletko menettänyt järkesi?" kähisi Konon, otsa rypyssä.

"En suinkaan. Minä käytän vaan oikeuttani. Minä voin valita ostajani
haluni mukaan; ja miehiä, joita halveksin..."

"Häpeemätön!" huusi Konon, huomatessaan ympärilläolijain huulilla
pilkallisen hymyn.

Hän kourasi koriin, mutta Neaira otti häntä kiinni ranteesta.

"Pois!" huudahti hän tulisesti, sillä hänen oman kurjuutensa muisto
valtasi hänet nyt. "Luuletko, että minä niin helposti annan riistää
pois omaisuuteni kuin sinä?"

Ympärillä olevien hymy puhkesi nyt ilminauruksi. Röyhkeä Konon ei
yleensä ollut rakastettu. Jokainen soi hänelle mielellään sen tukalan
tilan, johon Neaira hänet saattoi.

"Kurja olento!" huusi Konon, temmaten itseään irti. Hänen äkillisestä
tempomisestaan lennähti kori kukkineen maahan. Kaikkialta kuului
äänekkäitä paheksivia ja osanottavaisia huutoja.

"Kas niin", sanoi Konon, "nyt toivoakseni olet sinä taipuvainen
ilmoittamaan tavarasi hinnan; sillä pölyssä maannutta tavaraa ei kukaan
Miletolainen osta."

Neaira painoi kasvot käsiinsä. Hän itki. Sitten hän alkoi äkkiä
lempeämpään tapaan.

"No hyvä", sanoi hän vitkalleen. "Sinä olet sen saavuttanut. Minun
täytyy ottaa vastaan rahasi, sillä ainoastaan siten voin maksaa velkani
puutarhurille."

Samassa syntyi vilkas liike katselijain joukossa.

"Kydippe!" huudettiin miehestä mieheen.

Todellakin pistäysi ihanan Kydippen kullasta ja purppurasta kiiltävä
kantotuoli esiin kadun tungoksessa. Kydippe palasi Iolen luota.
Miellyttävästi nojaten kaunista päätään käsivartta vastaan, lepäsi
hän puoleksi makaavassa asennossa kantotuolin pehmeillä patjoilla,
vastaten kansan tervehdyksiin molemmin puolin siten anastaen kaikkien
sydämmet ikäänkuin tenhovoimalla. Nuoruuden ja kauneuden ihaileminen
oli Miletossa, samoin kuin muuallakin, missä vaan Kreikkalaisia asui,
vanha totuttu tapa. Kydippen nimeä kuullessaan syöksyi kansa sinnepäin,
missä tuo ihmeen ihana tytönkuva ilmestyi. Konon yksin jäi jälelle --
sekä Neaira.

Tyttö käytti paikalla hyväkseen sopivaa hetkeä.

"Konon", sanoi hän, "älä ole minulle vihoissasi, jos kiivaudessani
sanoinkin sinulle loukkaavia sanoja. Alusta alkaen olen pitänyt
sinua arvossa enkä sentähden olisi sallinut, että muukalainen,
alhaissäätyläinen tunkisi tieltään sinut, joka olet ylhäisistä
esi-isistä syntynyt. Jos suot minulle anteeksi, Konon, ja jos luotat
minuun, niin tahdon sinua auttaa voittamaan takaisin menetetyn
morsiamesi."

"Sinäkö?" sanoi Konon ylenkatseellisesti.

"Niin, minä!"

Hänen äänensä ilmaisi semmoista luottamusta, että Konon hämmästyi.

"Kuinka se olisi mahdollista?"

"Sen saat kuulla, kun ensin saan tietää, pidätkö Neairaa semmoiseen
palvelukseen liian halpana vai etkö."

"Puhu! Jos tiedät keinoa, joka näyttää järkevältä ja menestystä
tuottavalta, niin olisin hullu, jos hylkäisin sen."

"No hyvä, kuule siis! Minä voin tuoda esiin todistuksia siitä, että
Akontios on ylenkatsonut jumalia, ja vieläpä siitäkin, että hän on
väijynyt Arkontin henkeä."

"Sinä hourailet."

"Minä puhun vaan semmoista, josta voin vastata."

Pidättäen ääntänsä lisäsi hän sitten hitaasti:

"Ja joll'eivät minun hankkimani todisteet riittäisi, niin mikä estäisi
rikasta, mahtavaa Kononia kartuttamasta niiden lukua?"

"Kuinka niin?" kysyi Konon kalveten, kun hän jo puoleksi arvasi hänen
tarkoituksensa.

"Kulta hallitsee ihmisten sydämmet", sanoi Neaira.

Konon loi häneen läpitunkevan katseen.

"Tyttö, mikä paha henki on sinut vallannut?" kysyi hän kauhistuen.
"Tahdotko minulle uskottaa, että muka säälit minua ja minun kohtaloani
ja että se on se, joka sinua niin liikuttaa? Vai kuulutko ehkä itse
niiden joukkoon, jotka niin pohjattomasti himoitsevat kultaa?"

"Minäkö? Oi en!" sanoi Neaira katkerasti. "Minä halveksin kultaa, minä
ylenkatson sitä. Yksinäni tahtoisin elää erämaassa, ravintona vaan
kaikkein välttämättömintä, kaikkia nautintoja ja koristuksia paitsi,
ainoastaan näyttääkseni sinulle, ett'en itselleni pyydä mitään."

"Sinä rakastat siis Akontiosta!" huudahti Konon.

"Minä vihaan häntä", vastasi Neaira vakaasti. "Jos rakastaisin häntä,
niin mitenkä voisin silloin harrastaa hänen kukistamistaan? Ei Konon!
Ainoastaan oikeudentunto pakottaa minua siihen ja ystävyys sinua
kohtaan, sillä sinä olet alusta asti ollut minulle niin hyvä."

Teeskennellen kainoa hämminkiä, loi hän silmänsä maahan.

"Niin", jatkoi hän, "minä en ole sinua unhottanut! Etkö sinä
aina kutsunut minua suloiseksi Neairaksi? Etkö kiittänyt minun
sulojani? Etkö ylistänyt taidettani? Mutta täksi kertaa olkoon
tarpeeksi! Jumaloittu Kydippe on jo mennyt matkoihinsa. Koko tuo
tyhjäntoimittaja-joukko, joka riensi häntä töllistelemään, kuten
koirat saaliin perään, palaa nyt takaisin. Ei tämä ole oikea paikka
niin tärkeille keskusteluille. Jos sinulla on halua kuulla enemmän,
niin tule tän'iltana kaksi tuntia auringon laskun jälkeen kaupungin
länsirannalle, sille paikalle, jossa Poseidon-katu yhtyy Didymoihin
johtavaan maantiehen. Täst'edes täytyy meidän kavahtaa, ett'ei kukaan
näe meitä yhdessä."

"Hyvä. Minä tulen."

Kononin mennessä hitaasti pois, seisoi Neaira vielä hetken
rikkisotkettujen kukkiensa vieressä. Mielihyvällä oli hän kuulevinansa
jalosukuisten kohteliaita lohdutussanoja ja heidän imartelevia
valituksiaan siitä, että Neaira niin kauvan oli ollut ikäänkuin
kadonneena. Neaira torueli Kononia, joka muka ei ainoastaan ollut
pelkuri, vaan myöskin välinpitämätön ja väkivaltainen. Mutta sitten
näkyi hän kokonaan unhottaneen tuon ikävän kohtauksen. Käsikkäin
toisen kukkaistytön kanssa, joka nyt oli myynyt loppuun tavaransa,
käyskenteli hän kirjavassa joukossa, laski leikkiä ja nauroi, kuunteli
teeskennellyllä mielihalulla kumppanin kertomusta, mitenkä hänellä oli
ollut kummallinen kohtaus Oloroksen kanssa -- ja suostui viimein kahden
Athenalaisen kutsumukseen lähteä huviretkelle purjeista vilisevälle
lahdelle. Molemmat nuorukaiset olivat hänen kumppaninsa ihailijoita ja
suosijoita; toinen heistä näkyi kuitenkin olevan taipuvainen kääntämään
mieltymyksensä Neairaa kohtaan, ja tämä, joka tähän asti niin kylmästi
oli kohdellut satamakadun ylhäissukuisia nuorukaisia, liehakoi nyt
silminnähtävällä mielihyvällä.

"Kas vaan kylmäkiskoista Neairaa!" kuuli hän jonkun sanovan hänen
astuessaan veneesen; "onpa hänessä vihdoin tuli syttynyt!"

Neaira hymyili. Haihtuva surun piirre kulki varjon kaltaisena hänen
punastuvien kasvojensa yli. Hän ummisti silmänsä, sinkahuttaakseen
kohta sen jälkeen athenalaiseen nuorukaiseen säihkyvän katseen.

Parin tunnin ajan liekkui laiva kimaltelevilla laineilla. Oli ihmeen
ihana kevätpäivä. Puutarhoista kaukana rannalta hohtivat ruusut ja
raitis auringon valossa loistava vihreys. Vienoa soitantoa kuului,
milloin selvästi, meren tuulahdusten tuomana, milloin niihin
haihtuvana kauas yli meren selkien -- ja kun sen säveleet lakkasivat
kuulumasta, korotti Neairan toveri kirkkaan äänensä lauluun.
Täydellistä tyytyväisyyttä ja mieltymystä elämään ilmaisivat nämät
täyteläät poljennot. Vene nuoruudesta kukoistavine huvimatkustajineen
oli ikäänkuin vertauskuva rauhallisesta, nautinnollisesta elämästä,
jota eivät mitkään myrskyt uhkaile. Neairakin alkoi nyt laulaa, niin
keveästi ja leikillisesti, ett'ei kukaan voinut aavistaa, mitä hänen
vaivatussa rinnassaan liikkui.

Noustua maalle kiirehti Neaira läntiseen kaupunginosaan. Hyljättyään
Laogoraksen majan oli hän muuttanut tänne asumaan erään pariskunnan
luo, josta ei kumpikaan puoliso ollut syntyperältään vapaa. Hänen ei
tarvinnut mennä Koroniksen eikä Baioksen talon ohi mennessään ulos
kaupungille. Koko ajan oli hän käyttänyt vaan iltahetket tarpeellisen
elannon hankkimiseen huilunsoittotaidollaan ja muuten elänyt niin
suljettua elämää, että niin Koronis kuin Laogoraskin olivat pitäneet
häntä kadonneena. Baioskin oli viikkokausia häntä turhaan etsinyt, ja
vihdoin löydettyään hänet, saanut kokea niin tylyä kohtelua, että hän
siitä asti epäili, uskalsiko enään tyttöä puhutellakaan. Välisti vaan
pujahti hän tytön jälkeen, hänen lähtiessä huoneestaan; mutta ei Neaira
sitä huomannut; hän oli näet niin kiintynyt yhteen ainoaan ajatukseen,
että se valtasi koko hänen olentonsa.

Tultuaan yksinkertaiseen asuntoonsa ei Neaira, kuten tavallisesti,
pannut kallis-arvoista pukuaan kaappiin, ottaakseen ylleen arkipukua.
Päinvastoin; hän otti metallisen peilin käteensä, katseli siihen
tutkivasti, silitteli tukkaansa huolellisesti, kiinnitti kukat, jotka
siellä täällä olivat irtaantuneet, ja istuutui sitten sängyn reunalle
nojaten päätään käteen. Ainakin tunnin ajan ajatteli ja uneksi hän
siinä asennossa. Vihdoin, kun aurinko jo oli mailleen menemässä, jätti
hän huoneen ja meni Baioksen pajalle.

Täällä näki hän työn jo loppuneeksi. Pieni, nokinen poika istui
kyyryssä sammuneen hiiluksen vieressä, vesivati edessään, ja huuhteli
käsiään. Hänen kysymykseensä vastasi poika viittaamalla raollaan
olevaan sivuoveen. Hän meni eteenpäin ja tuli sievästi sisustettuun
huoneesen, jossa Baios, kuusikymmen-vuotiaan äitinsä kanssa nautti
yksinkertaista illallistaan.

Neairan nähdessään hypähti harteva seppä pystyyn, mutta vanha rouva
vetäytyi pois, mutisten ymmärtämättömiä sanoja.

"Sinäkö -- Neaira?" änkytti Baios, kun hän viimein sai sanoja suustaan.
"Mikä, jumalien nimessä, saattaa sinut tänne?"

"Sen saat kohta kuulla", sanoi tyttö hymyssä suin ojentaen
ällistyneelle sepälle kätensä. "Olemmeko yksin?"

"Näethän, että äitini on paennut. Hän ei tunne sinua; hän luulee
varmaankin, että persialainen kuninkaantytär on eksynyt tähän soppeen.
Loistatpa oikein että häikäisee, Neaira. Mikä kultakuteinen kaunis
puku! Ja niitä katseita sitten! Sano Neaira, miksi katselet minua
niinkuin tahtoisit reväistä sydämmen rinnastani? Ilveiletkö minun
kanssani, vai oletko nyt toista mieltä kuin ennen, kun et voinut minua
sietää?"

"Minäkö?" nauroi tyttö. "En koskaan maailmassa ole ollut sinulle
nurjamielinen -- ja jos hylkäsin kosintasi, niin tein sen vaan
siitä syystä, että minulle oli jokainen vapauttani rajoittava side
vastenmielinen. Mutta, hyvä Baios, nyt ajattelen toisin. Katsoppas!
Mitä minusta pidät? Ovatko huuleni vielä yhtä verevät ja punaiset kuin
viime vuonna? poskeni yhtä kukoistavat? käsivarteni yhtä lumivalkeat?
No, huolitko minusta Baios."

Seppä vapisi. Neaira oli astunut häntä lähemmäksi. Nyt laski hän
molemmat kätensä sepän leveille hartioille ja katseli häntä silmiin
viehättävästi kuin sireeni.

"Huolitko?" kysyi hän vielä kerran. Kesti hetkisen, ennenkuin seppä
tuli vakuutetuksi siitä ett'ei Neaira laskenut leikkiä. Mutta sitten
vaipui hän ikäänkuin huumaantuneena polvilleen, kietoi molemmat
käsivartensa tytön solakan vartalon ympäri ja suuteli törkeässä
kiihkossa, hänen vaatteensa laskoksia. Katkeralla tyytyväisyydellä
katseli Neaira häntä.

"Nouse ylös!" sanoi hän viimein. "Etkö tahdo koettaa miltä tuntuu
huuliani suudella?"

Liikkumatonna kesti hän ahnasta suuteloa, jonka Baios, rohkaistuna
hänen puheestaan, painoi hänen vereville huulilleen.

Mutta sitten, kun seppä tultuaan yhä rohkeammaksi likisti häntä
rintaansa vastaan, työnsi hän äkkiä hänet luotaan.

"Seis!" sanoi hän vilkkaasti. "Niin helposti ei Baios saavuta mitä
hän kuukausia turhaan on halunnut. Kuule nyt mitä sinulta vaadin, jos
todella tahdot, että minä tulen vaimoksesi!"

"Puhu Neaira! puhu!" soperteli Baios, töin tuskin hilliten itseään.

Neaira otti häntä kiinni kädestä. Niin hurmaavan hienoina sivelivät
hänen sormensa sepän kovaa kättä että häntä oikein pöyristytti.

"No hyvä", sanoi tyttö lyhyesti; "kuvanveistäjä Akontios Mylasasta
on minua kuolettavasti loukannut. Ei tässä maailmassa ole vilpitöntä
ystävyyttä kohdeltu niin tylysti eikä palkittu niin kiittämättömästi
kuin hän on tehnyt. Älä vaadi minulta laveampia selityksiä! Minun olisi
pakko punastua, jos vaan viittaisinkin siihen päin mitä Akontios on
uskaltanut tehdä. Kun nyt ajattelin, mistä voisin löytää suojelijan
ja kostajan, muistuit sinä mieleeni ja itsekseni arvelin, että olin
ollut hupsu, kun paljaasta oikusta hylkäsin sinun uskollisuutesi
ja suosiosi. Minä vannoin siis ruveta sinun vaimoksesi, jos voisin
toivoa, että Akontioksen röyhkeys sinun päättäväisyytesi kautta
tulisi ansion mukaan rangaistuksi. Kuinka sen perille pääset, sitä en
kysy. Voimmehan yhdessä siitä neuvotella, mutta paraimman keinon sinä
kyllä keksit. Ainoastaan että sen teet, pidän välttämättömänä ehtona.
Sen ilkiön elämänkanta on hävitettävä, hänen onnensa on sorrettava,
hänen maineensa tahrattava. Niin, joll'et mitään parempaa tiedä, niin
koeta häntä tappaa -- kunhan vaan tulee kostetuksi minun sietämätön
loukkaukseni. Tahdotko, Baios? -- ja luuletko voivasi tehdä sen?"

Sepän silmäluomet säihkyivät ja iskivät tulta. Hänen kasvonsa
muuttuivat melkein petomaisiksi. Vanha viha Akontiosta vastaan leimahti
uudestaan ilmituleen. Viekas hymy sai hänen leveän, himokkaan suunsa
suipoksi. Kuiskien sanoi hän:

"Käske vaan, Neaira kulta ja Baios tottelee. Kun saan omistaa sinut
ja rangaista sitä heittiötä, niin uskallan vaikka mitä. Sen vaan
sanon, että missä kavaluus voi meitä auttaa, siinä en mielelläni käytä
ilmeistä väkivaltaa."

"Oikein!" sanoi Neaira.

Hän antoi nyt sepälle muutamia viittauksia samaan suuntaan, kuin hän
oli antanut Kononillekin satamakadun muistopatsaan luona.

Baios oli kuin tuli ja leimaus. Hän huomasi, että tämä tie, jos sitä
varovaisesti kuljettiin, oli varmin ja vähimmin vaaraa tuottava;
yksityiskohtia vaan hän ei hyväksynyt. Hänen mieleensä oli jo heti
alusta johtunut Didymoin puisto, jossa metsän yksinäisyydessä lähellä
pyhäkköä asui eräs omituinen mies. Tämä hiukan päälle viidenkymmenen
vuoden vanha mies nimeltä Fintias, oli Apollon papin palveluksessa,
mutta samassa piti hän salaista liittoa pelätyn lemnolaisen rosvojoukon
kanssa, joka puoli kolmatta vuotta takaperin hänen neuvostaan oli
tehnyt onnistumattoman yrityksen nousta maalle lähellä Didymoita
ryöstääkseen templin aarteet. Vaan erään sattuman kautta raukesi yritys
tyhjiin; mutta siitä asti ryhdyttiin yhä tarkempiin varokeinoihin, niin
että Fintias vähitellen alkoi epäillä halutun rikkauden saavuttamista
tällä keinoin. Fintiaksen kanssa oli Baios tuttu jo niistä ajoista
asti, kun hän itse, työhön kyllästyneenä, seurusteli merirosvojen
kanssa ensin Andros- ja sitten Lemnos-saarissa, kunnes ilmitulon pelko,
ehkäpä katumuskin sai hänet luopumaan siitä raa'asta ja vaarallisesta
elinkeinosta. Monen vaiheen perästä oli hän viimein tullut Miletoon.

Eräässä Didymoilaisen Apollon juhlassa tunsi hän entisen toverinsa.
Molemmilla, sepällä samoin kuin templin palvelijallakin, oli hyviä
syitä olla koskematta menneihin asioihin; ei kumpikaan siis pelännyt
toistaan; syntyipä toisena päivänä jonkinlainen ystävyyskin heidän
välillään ja viinin kiihottamana kertoi Fintias Baiokselle, mitkä
rohkeat aikeet olivat tuoneet hänet tänne pyhäkölle. Hän koetti saada
seppääkin yhtymään apulaiseksi, mutta Baios ei ottanut sitä korviinsa.
Mutta nyt, Neairan puheesta johtui hänelle mieleen hänen entinen
toverinsa, joka oli niin sukkela, rohkea ja rahanhimoinen, ja jonka
toiveet jo niin kauvan olivat olleet epävakaisella kannalla, niin että
hän varmaankin suostui luopumaan tulevasta, epävarmasta saaliista, jos
hän vaan varmalta taholta voi saada selvää rahaa. Fintiaksen itsensä
piti saada asiaa tarkemmin harkita ja keksiä keinoa. Huomenna, päivän
valjetessa, tahtoi Baios mennä hänen luokseen.

Kaikesta tästä antoi seppä vaan lyhyitä viittauksia. Mutta sekin
oli Neairasta kylläksi. Hän ei epäillyt että Konon oli apulaistensa
palkkaamiseksi suostuva uhraamaan suurimpiakin summia, jos juoni vaan
viisaasti ja varmasti saataisiin suunnitelluksi. Lempeästi kiittäen
jätti hän sepän majan. Mutta ylen onnellinen Baios puhkesi ääniin,
jotka muistuttivat villin pedon kamalata ulinaa.



KAHDEKSAS LUKU.


Elafebolion-kuu oli umpeen vierryt, Munykion-kuu toi mukaansa
ennen-aikaista kesähellettä. Kuitenkin tunkeili kuukauden ensimmäisenä
käräjänkäyntipäivänä ääretön ihmisjoukko keskipäivän helteessä torilla
ja sen läheisillä kaduilla, odottaen kärsimättömyydellä päätöstä
asioissa, joita jo melkein kolme tuntia oli käsitelty gerusian
istunnossa.

Akontioksen, mylasalaisen kuvanveistäjän, piti raadin edessä
puolustaida ankaria syytöksiä vastaan. Syytös, Kononin esiintuoma,
ilmoitti isänmaankavallusta. Akontios oli muka salaa sopinut
Lemnos-saarella asuskelevien merirosvojen kanssa auttamaan yhdessä
muutamien liittolaisten kanssa, joita ei vielä tunnettu, heitä astumaan
maalle Miletossa. Ilmeisiä todistuksia oli runsaasti. Siellä oli
ensinnäkin Baios, seppä, joka eräänä iltana esikaupungin satamalla
oli kuunnellut syytetyn keskustelua kahden tuntemattoman miehen
kanssa. Siellä oli huilunsoittaja Lysistrate, joka toi esiin jotenkin
uskottavan, vaikka vähän ristiriitaisenkin kertomuksen, jonka mukaan
Akontios rahanlupauksilla oli pyytänyt häntä kietomaan arkonttia
pauloihinsa, että hän siten, valtion päämiehen lemmittynä, voisi saada
haltuunsa tärkeän sinetin, joka oli Akontiokselle välttämätön kaupungin
virastoihin annettavien käskyjen ja asiakirjojen väärentämiseen. Siellä
oli ennen muita Fintias, itse yksi rosvoista, joka eräällä kaukaisella
saarella olevasta varmasta lymypaikastaan oli kirjoittanut arkontille
ja sanonut olevansa taipuvainen ilmoittamaan koko vehkeen, jos hän
pääsisi rangaistuksesta.

Tämä kaikki oli jo monta päivää ollut yleisenä puheaineena kaupungissa.
Akontios oli paikalla Fintiaksen ilmoitusten nojalla vangittu ja viety
valtionvankilaan. Tänään piti nyt gerusian ratkaista hänen kohtalonsa.
Kansassa vallitsi eri mieliä. Useimmat taipuivat ankarain ja, kuten
luulivat, oikeain todistusten puolelle. Pieni puolue vaan, etupäässä
Oloros ystävineen, piti tätä kaikkea Kononin taitavasti toimittamana
vehkeenä, eivätkä suinkaan jättäneet arvelujaan levittämättä. Itse
oikeutta istuvienkin joukossa oli tämän skeptiläisen mielipiteen
kannattajia, niiden joukossa eräs yhtä arvossa pidetty mies, kuin
Melanipposkin, joka juhlallisesti ilmoitti, että kaiken sen mukaan kuin
hän oli Akontioksesta ottanut vaarin, luuli hän, ett'ei nuori mestari
saattanut petoksella ja kiittämättömyydellä palkita kaupunkia, joka
niin ystävällisesti ja vieraanvaraisesti oli ottanut hänet helmaansa.
Kuitenkin näytti nuorukaisen tila tuiki tukalalta. Mitä tuon tuostakin
pääsi kuulumaan ulos väkeä vilisevälle torille, ei juuri voinut
Oloroksen ja hänen ystäviensä toiveita kartuttaa. Konon vei syytöksen
perille teräväjärkisellä johdonmukaisuudella. Ainoastaan se oli outoa
että, vaikka hänen selitystensä mukaan Akontioksen syyllisyys ei ollut
epäiltävissäkään, hän ei kuitenkaan tahtonut kuolemanrangaistusta, jota
laki vaati, vaan uskoi hänet, muka sokaistuna ja harhaan joutuneena,
gerusian armoon ja vaati vaan maanpakoon ajamista.

"Paha omatunto!" sanoivat Oloroksen puoluelaiset. "Hän ei tahdo tahrata
kättään viattomalla verellä, sillä hän pelkää kostottaria. Mutta
levittää valhetta ja petosta ja raivata tieltään kilpailijansa mistä
hinnasta tahansa, vaikkapa ryöstämällä häneltä hänen maineensa ja
onnensakin, sitä hän ei pidä minäkään rikoksena."

Tuntia jälkeen puolen päivän kävi rauhaton murina läpi ihmisjoukkojen.
Gerusia oli julkaissut tuomionsa. Kononin ehdotuksen mukaan tuli
päätökseksi elinkautinen maanpako ynnä kaiken sen peruuttaminen, mitä
Akontios siihen asti taltallaan oli ansainnut. Vielä samana iltana piti
tuomio, jossa ei muutosta sallittu, pantaman toimeen ja hyvä tilaisuus
tarjoutuikin, kun valtion lähettämä laiva samana iltana oli menevä
Korinthoon. Lähetystö sai toimekseen kuljettaa laivanruumassa mukaansa
tuomitun valtiokavaltajan puoliväliin matkaa ja laskea hänet maalle
Rheneia-saareen. Siellä oli Miletolla pieni siirtola ja saatettiin siis
maanpakolaista kyllin vartioida ja estää paonyritystä, kun näet Rheneia
oikeastaan oli yhteydessä vaan läheisen Delos-saaren kanssa.

Pää kumarassa tuli Akontios Melanippoksen rinnalla kävellen
pylväsportin läpi. Tukahutettua tuskaa ilmautui hänen kalpeissa
kasvoissaan, ja arkana, ikäänkuin tämä äänetön tuska valtaisi kaikkien
sydämmet, väistyi rahvas oikealle ja vasemmalle, eikä kuulunut yhtään
niitä huutoja, joilla helposti kiihtyvä joukko tavallisesti tervehti
tuomittua isänmaan vihollista.

"Toivo vielä!" sanoi Melanippos, lempeästi tarttuen nuorukaisen käteen.
"Luota jumalattareen, joka ei saata niin kevytmielisesti hävittää, mikä
hänen suosiollaan ja armollaan on tullut toimeen. Hän tahtoo koetella
sinua, Akontios, pysytkö lujana näissäkin raskaissa huolissa. Nosta
täst'edeskin silmäsi hänen kirkkaasen korkeuteensa! Palvele häntä ja
luota hänen loppumattomaan valtaansa; siten olet vihdoinkin voittava!"

Akontios ei voinut hänelle vastata. Vaikka hän kuinka koetti kansan
edessä näyttäytyä tyyneltä, oli kuitenkin putoaminen onnen kukkulalta
tähän kurjuuden kuiluun liian jyrkkä; kyyneleet hämärsivät hänen
katseensa. Hän nyyhki.

"Luota siihen", jatkoi Melanippos, "ett'en hetkeäkään aio levätä,
ennenkuin pahan-ilkisten vastustajiesi vilppi on ilmi saatettu ja
tyhjäksi tehty. Yksi seikka on sinulla varmana lohdutuksena, se
nimittäin, että Kydippe on yhtä varma viattomuudestasi, kuin sinä
itsekin ja että hän pysyy lujasti siinä puolisossa, jonka hän on
valinnut; sillä hänen sydämmensä vapaaehtoinen vaali ratkaisi asian
sinun hyväksesi, vaikka näyttäisikin siltä kuin häntä olisi vietelty ja
houkuteltu siihen."

Kun Melanippos vaikeni, astui Oloros jalolla arvokkaisuudella molempien
miesten luo.

"Kas tässä käteni, Akontios", sanoi hän niin kuuluvasti, että sadat
kansasta sen kuulivat. "Minä en moiti gerusian tuomiota, sillä arvoisa
neuvosto on epäilemättä toiminut parhaan tietonsa mukaan; mutta ihmiset
saattavat erehtyä, ja että he ovat sen tehneet, siitä ei ole kukaan
varmemmin vakuutettu, kuin minä. Luota minuun niinkuin ystävään,
Akontios!"

Että tuomittu käveli niin tutun-omaisesti keskustellen Afroditen papin
kanssa, jo sekin vaikutti kansaan, mutta vielä suuremman vaikutuksen
tekivät miletolaisen ylimyksen sanat.

Papin käytös saattoi johtua sääliväisyydestä, hän voi osottautua
armahtavaiseksi pahintakin rikkojaa vastaan. Mutta joll'ei Oloros olisi
ollut lujasti vakuutettu tuomitun viattomuudesta, niin hän varmaan ei
olisi sanonut hänelle ainoatakaan tervehdyssanaa, sitä vähemmin siis
tällaista sydämmellistä vakuutusta. Sentähden kasvoi heti tuomion
tultua julkaistuksi hämmästyttävän nopeasti niiden luku, jotka pitivät
Akontioksen puolta.

Oloroksen puhutellessa pysähtyivät Akontios ja Melanippos pariksi
minuutiksi. Kun taas alkoivat astua, välkähti vaalea naisen hame esiin
kirjavasta väkijoukosta. Akontios katsahti ylös ja kohtasi Neairan
tuliset katseet. Kun ei kukkaistyttö ollut oikeudessa saapuvilla eikä
hänen nimeänsä todistajien lausunnossa ainoatakaan kertaa mainittu,
niin ei Akontios suinkaan voinut aavistaa, että hänen kostonhimonsa
se juuri tuotti hänelle tämän surullisen kohtalon. Viimeiset
ikävät kohtaukset heidän välillään haihtuivat, kun hän muisteli
niitä valoisia; onnellisia hetkiä, jotka oli viettänyt ensimmäistä
taideteostansa valmistaessaan Miletossa, kun hilpeä Neaira oli ollut
hänen kirkkaana tähtenään. Hänen kasvoissaan ilmautui sulosuruinen,
salaisen myötätuntoisuuden piirre. Hän ajatteli aikaa, jolloin hän
huolettomana ja täynnä suloisia toiveita veisteli "paimentyttöään."
Neaira oli hänen mielestään ikäänkuin noitten rauhallisten päivien
elävä edustaja, ja mitä hän niin lämpimästi ja tuskallisesti tunsi, se
ilmautui selvästi hänen kasvoissaan.

Neaira huomasi sen, ja kylmä voittoriemu, joka niin selvästi loisti
hänen silmistään, väistyi yht'äkkiä toisen tunteen edestä. Hänestä
tuntui kuin olisi hän itseensä iskenyt kaikki ne haavat, jotka hän
oli saattanut vastustajalleen. Hänellekin johtui mieleen suloinen
menneisyys ja salainen, kaipaava rakkaus, joka oli ryöstänyt häneltä
rauhan ja kuitenkin tehnyt häntä niin sanomattoman onnelliseksi. Tosin
katkeroittui kohta taas hänen mielensä muistaessaan, että Akontios oli
hylännyt hänen rakkautensa, mutta kerran herännyt muisto ei haihtunut
niin pian. Se pakotti häntä pois torin meluavasta tungoksesta. Ylpeä,
hurja tyytyväisyys, jota hän siihen asti oli tuntenut, väistyi
kalvaavan rauhattomuuden-tunteen edestä. Hän kiiruhti kotiinsa; hän
sulkeutui ahtaasen, ilottomaan huoneesensa ja heittäysi nyyhkyttäen
vuoteelleen.

Akontios sillä välin astui Melanippoksen rinnalla hänen asunnolleen.
Kolme tuntia oli vielä aikaa laivan lähtöön. Klitifon, uskollinen
orja, järjesti herransa käskystä asiat Akontioksen kodissa, maksoi
Koronikselle loput hänen saatavistaan, ja toi maanpakoon tuomitulle
tuon yksinkertaisen matkalaukun, joka hänellä oli matkallaan Mylasasta
Miletoon, ja joka oli ainoa omaisuus, minkä tuomarit olivat hänelle
jättäneet. Yritys saada puhutella surevaa Kydippeä vielä kerran, ei
onnistunut; Karidemos vartioitsi tarkasti tytärtään. Niin viettivät
molemmat miehet loput päivää vakaasti keskustellen. Akontios, joka
alussa oli aivan lohduttamaton, tyyntyi vähitellen. Melanippos tunsi
Rheneia-saaren omasta kokemuksestaan, -- kallioinen, jylhä maa, mutta
kuitenkin Kronion-joen kastelema ja samoin kuin Arkkipelaagin muut
ihanat saaret, laveavaltaisen Poseidonin kuohuvien aaltojen keskellä,
jotka vaahtopäisinä huokuivat terveisiä Mileton rannalta. Loivemmalla
koillisrannikolla menestyi öljypuu, ja ohravainioitten keskellä kasvoi
hohtavia anemone- ja akanthuskukkia. Ne miletolaiset merimiehet, jotka
sinne olivat perustaneet kylän, olivat rehellisiä, hyväntahtoisia
ihmisiä, jotka kyllä olivat osottavat ystävyyttä ja auliutta
maanpakolaiselle, milloin hän apua vain tarvitsi. Kalpean Oloroksen isä
oli viettänyt vuoden Rheneiassa, ja kun Miletolaiset sallivat hänen
palata, kiitteli hän alinomaa maanpakolaisten käytöstä ja sai aikaan,
että emäkaupunki kolmeksi olympiaadiksi vapautti heidät veronmaksusta...

Täten onnistui papin rauhoittaa ja rohkaista nuorukaista.

Auringon mennessä mailleen, astui Akontios kolmisoutolaivaan, jonka yön
tullessa piti lähteä merta kyntämään. Koska, paitsi arkontin molempia
aseenkantajia, myöskin Melanippos seurasi häntä, kohteli lähetystön
päämies häntä jonkinlaisella kunnioituksella. Hän salli hänen pysyä
laivankannella niin kauvan, kuin häntä halutti, ja antoi hänen liikkua
vapaasti laivassa. Melanippos kiitti kohteliasta valtiomiestä ja
poistui syleiltyään nuorta taideniekkaa vielä kerran. Heti sen jälkeen
annettiin merkki nostaa ankkuri.

Tyyneesti ja tasaisesti kävi kulku Tragasai-saarten ohi aukeaan
Arkkipelaagiin. Latmos-vuoren harjanteiden yli, joiden korkeimmat
huiput vielä hohtivat ilta-auringon valossa, nousi kumottava
kuu, ennustaen kirkasta, tyyntä yötä. Yhä syvemmälle vaipui
etääntyvä kaupunki illan varjoihin. Kokan yksitoikkoinen kohina
ja airojen tahdinmukainen loiske vaikuttivat tässä harmaahtavassa
iltahämärässä kovin nukuttavasti Akontiokseen. Jo kauvan ennenkuin
oli Trogilis-niemen ohi menty, etsi hän väsyneenä mielenliikutuksista
lepoa. Tylsä tunnottomuus, joka seurasi edellisiä tuskallisia tunteita,
toi unta hänen silmiinsä, ennenkuin hän oli sitä toivonutkaan.
Kuitenkaan ei hänen unensa ollut virkistävää. Hän näki itsensä
ponnistelemassa repimään rikki ne paulat, joihin Konon oli hänet
kietonut. Ja kun hän täällä luuli voittaneensa jonkun vihollisjuonen,
niin ilmestyi tuolla uusi, vaarallisempi ja vieläkin itsepäisempi este,
-- muodoltaan ja sisällykseltään määräämätön, mutta tuskallinen ja
uuvuttava, tehden tyhjäksi hänen ponnistuksensa. Se oli uni, täynnä
raukeata uupumattomuutta, jommoinen tavallisesti seuraa henkistä ja
ruumiillista kiihtymystä.

Melkein samaan aikaan, kuin lähetystön laiva nosti ankkurin, pistäysi
eräästä kaukaisten Korassilais-saarten lahdekkeesta esiin laiva, jonka,
jos se kulki yhtä nopeasti kuin Miletolaisten, täytyi välttämättömästi
tavata jälkimmäinen juuri Samoksen ja Argian välisellä matkalla. Tämä
oli Arkkipelaagin kauhu, Kalaze, lemnolaisten merirosvojen pelätty
laiva, jolla nopeudessa ja kelvollisuudessa ei ollut vertaista
näillä vesillä. Ohjattuaan suuntaansa ensin vähän etelään jatkoi
se sitten matkaansa jotenkin suoraan länteen päin. Sen päällikkö,
jättiläiskokoinen henioki, raa'an näköinen kasvoiltaan, istui kahden
uskottunsa kanssa kumartuneena mustuneen pergamenttilevyn yli, jolle
karkeissa piirteissä oli kuvattu Vähän Aasian rannikko ja koko läntinen
osa Arkkipelaagia. Tavan takaa nousi hän laivankannelle neuvottelemaan
erään kolmannen miehen kanssa, joka nojaten mastoa vastaan tarkasteli
tähtiä.

Laivaväen äänettömästä yksitotisuudesta jo saattoi arvata, että
Kalaze väijyi tärkeätä saalista. Väijymisen esineenä olikin Mileton
lähettiläslaiva. Konon, joka hyvin käsitti nuoren Oloroksen ja
hänen päivä päivältä kasvavan puolueensa vaikutusvaltaa ja jota
muutoinkin vaivasi sisällinen levottomuus, joka aina seuraa rikosta,
pelkäsi, että Akontios kaukanakin oli vaarallinen vastustaja,
joka ei ollut levähtävä ennen, kuin hän tavalla tahi toisella sai
viattomuutensa toteen näytetyksi. Olorosta ja Melanipposta ei voitu
estää rupeamasta välilliseen yhteyteen maanpakolaisen kanssa;
kansan mielipidettä oli mahdoton arvata; ja kukapa saattoi arvata,
minkä sattuman kautta Akontioksen tila saattoi muuttua? Koska Konon
ylenkatsoi viimeistä keinoa -- salamurhaa -- oli vaan yksi jälellä,
jolla vihattu kilpakosija saatiin aivan vahingottomaksi: täytyi
ainaiseksi riistää häneltä hänen vapautensa. Niin muodoin päätti hän,
neuvoteltuaan Fintiaksen kanssa, kuljetuttaa maanpakolaista suurille
orjamarkkinoille, joilla hän oli tuleva myydyksi sekä viedyksi kauas
Aasian barbarisiin sydänmaihin. Fintias oli tämän vehkeen ehdotellut
ajatellen, että tässä tilaisuudessa tulisi lemnolaisille merirosvoille,
paitsi Kononin lupaamaa palkkaa, paljon muutakin saalista. Loistoa
rakastavat lähettiläät kuljettivat tietysti mukanaan runsaita varoja
paitsi niitä kallis-arvoisia lahjoja, joita he ystävyyden merkiksi
veivät Korinthon neuvoston etevimmille jäsenille. Merirosvot olivat
luvanneet antaa lähetystön rauhassa jatkaa matkaansa, kun vaan saivat
Akontioksen haltuunsa, ja heidän lupauksensa luuli Fintias voivansa
taata vaikka hengellään. Pienen pakkoveron vaatiminen ei kuitenkaan
ollut viekkaan temppelipalvelijan mielestä rikos tätä lupausta vastaan.

Saatuaan jo monta päivää edeltäpäin tiedon kaikesta, mikä oli
tarpeen tietää, ryhtyi vankkavartaloinen henioki Olbios varmana
voitosta toimeen. Miletolaisten laivassa oli tosin joukko aseellisia,
mutta tuskin puolet sen verran sotakuntoisia kuin Kalazessa. Tätä
Arkkipelaagin osaa olikin jo viisi kuusi vuotta pidetty aivan
luotettavana. Lemnolaiset merirosvot olivat, monta kertaa tappiolle
jouduttuaan, vetäytyneet yhä enemmän pohjoisiin osiin; varmana
pidettiin, että heidän retkeilynsä etelään olivat loppuneet, semminkin
kuin kauhea rangaistus, johon Athenalaiset olivat tuominneet
kahden rosvolaivan väestön, vielä oli tuoreessa muistissa. Paitsi
aseellistensa suurempaa lukua saattoi Olbios pitää suurena apuna
senkin, että hyökkäys oli tapahtuva ihan aavistamatta. Sen lisäksi
oli lähettiläslaivan väestönä pelkkiä paraatisotamiehiä, jotka eivät
koskaan olleet tapelleet.

Tuntia jälkeen puoliyön ilmoitettiin heniokille, että Mileton rannikon
puolella oli laiva näkyvissä. Nopeasti lähestyvän laivan suuruus
ja tavattoman pitkät ja leveät liput, jotka kirkkaalla kuutamolla
liehuivat tuulessa, ilmoittivat, että aiotun ryöstön esine oli
silmien edessä. Heti antoi Olbios käskyn valmistautua tappeluun.
Jollei miletolainen kolmisoutolaiva hyvällä pysähtynyt ja täyttänyt
merirosvojen vaatimuksia, niin oli käytävä sen kimppuun kaikkien
sotataidon sääntöjen mukaan.

Nyt olivat molemmat laivat vaan muutaman sadan kyynärän päässä
toisistaan. Miletolaislaivassa luultiin Kalazea attikalaiseksi
kauppalaivaksi ja koetettiin siis kaikessa sovussa välttää
yhteentörmäystä, jolloin peränpitäjää tosin kummastutti, ett'ei luultu
kauppalaiva ensinkään väistänyt, vaan päin vastoin ohjasi kulkunsa
suoraan heitä kohti. Huomatessaan tämän käski lähettiläslaivan
päällikkö lakata soutamasta ja, kun tämä ei riittänyt, pidättää kulkua
airoilla.

Kalazekin hiljensi nyt kulkuaan. Olbios, rosvopäällikkö, astui kokkaan
ja huusi kauas kaikuvalla äänellä, että hänellä oli keskusteltavaa
lähettiläslaivan johtajan kanssa.

"Keitä te olette?" vastattiin miletolaislaivasta.

"Merenkulkijoita kuten tekin", vastasi henioki. "Omituinen
vastoinkäyminen pakottaa meitä keskeyttämään teidän matkaanne
muutamaksi silmänräpäykseksi. Ikarian rannalla menetimme
valkeatukkaisen Aieteen, laulajamme ja pilkkakirveemme. Silloin vannoin
maita kiertelevän Poseidonin nimessä, että ensimmäisen vastaamme
tulevan laivan pitää korvata meille tämä vahinko. Sallikaa meidän siis
tulla laivaanne ja miehistöstänne valita joku, joka on mieleemme.
Mutta, että edeltäpäin tietäisitte, kenen pyyntöä täytätte, niin
kuulkaa: minä olen Olbios, jättiläinen Lemnoksesta, ja tämä laiva on
kuuluisa Kalaze, jonka kunniakkaista retkistä Thessaliaan, Makedoniaan
ja Troakseen varmaankin olette kuulleet."

Rosvolaivan miehistö päästi raa'an naurun. Niin röyhkeän pilkallisesti
ja laveasti eivät he koskaan ennen olleet kuulleet Olbioksen puhuvan.
Mutta miletolaislaivassa herätti nimi Kalaze hurjaa pelkoa. Lähetystönä
oli korkeasti sivistyneitä, maailmaa kokeneita valtiomiehiä,
rakastettavia vanhuksia ja kauniita nuorukaisia; mutta näissä kaikissa
oli enemmän arvokkaisuutta, kuin voimaa, enemmän miellyttävää ja
sukkeluutta kuin urheutta. Kaikkein pelkurimaisimmin käyttäytyivät
neuvoston sotilaat.

"Me olemme kuoleman omat!" kuului jokaisen suusta. "Kalaze on
taipumaton."

Surkeata oli nähdä noitten melusta äkkiä havahtuneitten neuvoston
herrojen, tukka epäjärjestyksessä ja viitta huolimattomasti
hartioilla, kehoittavan sotamiehiään, ett'eivät joutuisi epätoivoon
eivätkä unhottaisi, kuinka kunniakasta on kuolla isänmaan edestä.
Sopimattomampaa keinoa ei ollut muuttaa näiden tottumattomien arkuutta
rohkeudeksi ja uhmailemiseksi kuin noitten pelosta vapisevien
päällikköjen tuskalliset kehoitukset.

Olbios, jonka laiva tuli yhä lähemmäs, huomasi rauhattomasta
liikkeestä, joka teki miletolaislaivan hyörivän muurahaiskeon
kaltaiseksi, ett'ei hänellä täältä ollut mitään kovaa vastarintaa
odotettavana. Tyytyväisenä sanojensa masentavaan vaikutukseen, antoi
hän Miletolaisten tehdä mielensä mukaan. Äkillinen pakko puolustaa
itseään olisi saattanut poistaa heistä pelon. Jos he sitä vastoin
saivat vaipua yhä syvemmin omaan kurjuuteensa, jos pelko sai yhä
suuremman vallan heidän ylitsensä, niin voitti Kalaze ehkä ilman mitään
voimien ponnistusta.

Lähetystön päämies arveli kuitenkin kunniansa vaativan häntä
teroittamaan miehistön mieleen, kuinka tarpeellinen vastustus oli.
Mutta mitä hän puhui, kuului niin kuivalta ja tietoviisaalta, ett'ei
häntä hetkeäkään viitsitty kuunnella. Kysymättäkään häneltä, astui yksi
lähettiläistä laivan rintavarustuksen luo ja huusi kimakalla äänellä
Kalazelaisille:

"Me suostumme keskustelemaan teidän kanssanne, joll'eivät vaatimuksenne
ole kohtuuttomia. Sanokaa, mitä pyydätte, että voimme neuvotella
keskenämme."

Olbios naurahti, ja ikäänkuin kaikuna kuului hänen toveriensa aseitten
kilinä.

Kaikesta tästä melusta ja puheesta oli Akontios herännyt. Hän kuunteli.
Melu kasvoi kasvamistaan. Jotain tavatonta oli varmaan tapahtunut. Hän
kavahti pystyyn, heitti yllensä hihallisen viittansa ja juoksi portaita
ylös laivan kannelle. Samassa kuului aseitten jyske onnettomuutta
ennustavana yli veden pinnan. Kuuvalossa välähtivät kilvet ja miekat.
Ja nyt korotti rosvopäällikkö mahtavan äänensä:

"Täyttäkää suurin sekotusmaljanne rahaksi lyödyllä kullalla ja antakaa
meidän valita teikäläisistä joku korvaamaan menetettyä Aietestamme --
niin saatte rauhassa jatkaa matkaanne!"

Pauhaava hälinä seurasi miletolaislaivassa. Muutamat lähettiläistä
hengittivät keveämmin; he olivat kyllin rikkaita voidakseen täyttää
vaatimukset, ja jos yksi laivaväestä vietiin orjuuteen, niin vähät
he siitä välittivät. Toiset, jotka rakastivat kultaansa yhtä paljon
kuin vapauttaankin, huokasivat sydämmen pohjasta; heidän arvelevaiset
viittauksensa osottivat kuitenkin, ett'eivät he muuta neuvoa tienneet.
Vastustuksen mahdollisuutta ei kukaan ajatellut, vaikka laiva oli
erinomaisen hyvin rakennettu ja kevytkulkuinen ja vaikka neuvoston
sotamiehet eivät olleet soutamisesta uupuneet kuten Kalazen miehistö,
vaan vielä hiljakkoin olivat levänneet mukavilla villamatoilla.

Nähdessään tätä surkeata saamattomuutta nousi veri Akontioksen
kasvoihin. Astuen lähetystön päämiehen luo, sanoi hän lujalla äänellä:

"Jollei teille ja ylpeälle Miletolle ole häpeäksi, että maanpakolainen
tarttuu aseihin teidän puolestanne, niin antakaa minulle miekka. Minä
tahdon ottaa osaa taisteluun, jonka tässä aiotte suorittaa!"

Hämmästyneinä kääntyivät kaikkien katseet kauniisen, rohkeamieliseen
nuorukaiseen, joka täällä ensimmäisenä puhui tosi-miehen tavoin.
Lähetystön päämies rypisti kulmakarvojaan. Häpeän tunne valtasi hänet
niin ankarasti, niin polttavasti, että hän puhkesi vihaisiin sanoihin
tovereitaan vastaan, jotka muka olivat hänetkin viekotelleet. Eräässä
nuorukaisessakin näkyi katumus heräävän. Kiihkoisella innolla yhtyi
hän johtajan sanoihin; kaikkien jumalien nimessä vannoi hän ennemmin
tahtovansa tapella elämästä ja kuolemasta, kuin hyvällä mukautua
päätökseen, joka oli häpäisevä lähetystöä ja koko Miletoa. Mutta
nämät innostukset jäivät kuitenkin vaikuttamatta arkaan enemmistöön.
Jo kantoi sama toimelias neuvosherra, joka äskettäinkin oli puhunut
röyhkeälle Olbiokselle omin käsin esiin hopeaisen sekotusmaljan, sillä
välin kuin toinen, polvistuen keulalyhdyn luo, alkoi kivitaulullaan
laskea, paljonko kunkin osaksi tulisi tätä julman suurta veroa.
Mutkikas astia nielasi tavattomia summia. Kaikki selvä raha, mitä
laivassa oli, ei riittänyt sen täyttämiseen ja kauhulla odotettiin,
että Olbios oli pysyvä vaatimuksissaan ja kiduttamalla koettava saada
ne täytetyiksi.

Mutta henioki oli jalomielisempi, kuin Miletolaiset olivat odottaneet.
Neljä hänen miehistään tuli laivaan, tarkastelivat saalista ja sanoivat
tyytyvänsä siihen, kun innokas raatiherra Zeus Horkioksen nimessä
vannoi, ett'ei kunnioitetulta Olbiokselta oltu drakmaakaan salattu.

Sitten eräs heistä -- Olbioksen veli -- jatkoi:

"Nyt toiseen ehtoon! Astuessani laivaanne kuulin Akontios-nimeä
mainittavan. Ken teistä on sen niminen?"

Pari kymmentä kättä osotti yht'aikaa kuvanveistäjää.

"Onko se sama Akontios, joka taitaa niin ihanasti veistellä marmoria?"

Neuvosherra myönsi.

"Hänet vaadin päällikkömme orjaksi", sanoi rosvo. "Joka on semmoinen
taideniekka, se kyllä taitaa toisinkin ihmisiä huvitella."

"Taitaa kyllä", sanoi raatiherra; "hän osaa laulaakin ja käyttelee
mestarillisesti plektronia..."

Akontios astui aivan likelle vanhaa pelkuria.

"Sinulla näkyy olevan kauhea kiire tehdä tätä häpeällistä kauppaa",
sanoi hän halveksivasti. "Vai pelkäätkö ehkä omaa kallista päätäsi?
Tiedä, sinä kurja, että jollen pitäisi tätä kättäni, joka runottarien
palveluksessa on koettanut luoda ihanteita, liian hyvänä kurittamaan
sinua, niin toimittaisin yhdellä ainoalla iskulla mädäntyneet hampaasi
valheelliseen kurkkuusi."

"Eteenpäin!" huusivat merirosvot, kun raatiherra ällistyneenä astui
syrjään sadatellen itsekseen. "Seuraa meitä, Akontios!"

"Orjuuteen!" nauroi kuvanveistäjä kolkolla pilkalla. "Ei niin vähällä!"

Näin sanoen hyökkäsi hän laivan rintavarustuksen luo syöstäkseen
syvyyteen. Mutta kaksi sotamiehistä, peläten että, jos Akontios pääsisi
pakoon, tulisi orjuus heidän osaksensa -- sillä molemmat olivat
pitkiä, solakoita nuorukaisia -- tarttuivat takaa hänen viittaansa
kiinni. Ennenkuin hän aavistikaan olivat hänen kätensä takaa sidotut.
Riemuhuudoilla käänsivät merirosvot kulkunsa luoteesen päin, kun
Mileton lähettiläslaiva sitä vastoin masentuneena ja alakuloisena
kääntyi kotiin, sillä, kun oltiin apuneuvoitta ja kallisarvoiset
vieraslahjat olivat ryöstetyt, niin ei saatettu nousta maalle
Korinthossa.



YHDEKSÄS LUKU.


Miletossa oli sillä välin tullut tunnetuksi, että Melanippos oli
edistänyt Akontioksen petosta Afroditen templissä. Kun nyt lähettiläät
laivoinensa palasivat tyhjin toimin ja ilmoittivat, kuinka rosvolaiva
oli ilveillyt heidän kanssaan, niin alettiin kansassa hokea, että
kärsitty pakkovero oli loukatun Afroditen lähettämä rangaistus, sillä
meren syvyydestä tulleen jumalattaren vallassa oli, antaa myötä- ja
vastoinkäymistä matkalla.

Akontioksen poisviemistä pitivät useat -- vaikka asianhaarat sitä
vastustivatkin -- hänen vapauttamisenansa; he vakuuttivat, että
mylasalaisen kuvanveistäjän toverit olisivat ryhtyneet vaikka mihin
pelastaakseen uskollista kumppaniaan Miletolaisten käsistä. Akontioksen
aiottu liitto ihanan Kydippen kanssa pantiin yhteyteen merirosvojen
luultujen tuumien kanssa: Akontios oli muka kaikin mokomin tahtonut
jättää kaupungin merirosvoille ja sitä tarkoitusta varten pyrkinyt
asemaan, joka olisi suonut hänelle vaikutusvaltaa julkisiin asioihin.

Konon koki kaikin tavoin ylläpitää ja levitellä näitä huhuja. Nyt, kun
Akontios oli poistettu, kääntyi Kononin viha Afroditen pappia vastaan,
jota hän piti kaiken vastoinkäymisensä oikeana synnyttäjänä. Eräs
templinpalvelija oli kuullut papin viimeisen, ratkaisevan keskustelun
Akontioksen kanssa ja ilmaissut kaikki. Melanippoksen päästä oli
lähtenyt tuo juoni, joka viekotteli Karidemoksen tyttäreltä valan.
Kyllin syytä siis Kononilla vihata Melanipposta, kyllin syytä häntä
peljätä; sillä luultavaa oli, ett'ei pappi niinkään pian heittänyt
maanpakoon ajettua holhottiaan, vaan että hän pyrki liittoon Oloroksen
kanssa ja kaikkien niiden kanssa, jotka pitivät Akontiosta viattomana.

Tapaus lähettiläslaivan kanssa tarjosi nyt toivottua tilaisuutta
kääntämään yleistä mielipidettä Kononin eduksi. Jos Afrodite oli
loukattu -- kuten jo kyyhkys-uhrin onneton päättyminen osotti -- niin
oli syy hänen nurjuuteensa lähinnä etsittävä papin käytöksestä. Että
maallisten asiain sekoittaminen uskonnollisiin menoihin jo ammoisista
ajoista oli ollut tavallista, että etenkin kevätjuhla Miletossa soi
jonkinlaista vapautta kaikenlaisissa rakkaus-asioissa, sitä eivät Konon
ja hänen hurjat puoluelaisensa tahtoneet myöntää. Todellakaan ei oltu
Miletossa koskaan kuultu, että pappi olisi ottanut osaa semmoisiin,
itsessään luvallisiinkin rakkaus-asioihin. Sen lisäksi tuli, että
palvelija, joka oli ilmaissut Melanippoksen, Kononin toimesta koristeli
kertomustaan kaikenlaisilla arveluttavilla lisillä.

Siten pääsi, pian lähettiläslaivan palaamisen jälkeen, valtaan yleinen
tyytymättömyys, joka yhä enemmän muuttui vihamielisyydeksi Afroditen
pappia vastaan. Kansa näkyi olevan iloissaan siitä, että oli löytänyt
esineen, jota vastaan se sai purkaa vihansa ja etenkin merirosvojen
pelkonsa. Että Olbios kuuluisine laivoineen oli tunkeutunut aina
Korassilais-saarten rauhallisille vesille, että hän oli ollut niin
rohkea, että oli uskaltanut kohdella kaupungin virkamieslaivaa
yhtä röyhkeästi kuin rannikkolaisten pieniä kauppalaivoja ja
pilkallisesti uskaltanut verottaakin sitä, ennusti pahoja aikoja.
Afrodite oli lepytettävä, ja se saattoi tapahtua vaan siten, että
hänen loukkaajansa, ajattelematon, harmaapäinen ja kuitenkin vielä
niin nuorekkaasti tuntehikas Melanippos, saisi kärsiä rangaistusta
mielettömyydestään.

Suuri kansajoukko kokoontui papin talon luo ja alkoi meluta. Sitten
mentiin taajoissa riveissä Gerusian kokoussalin luo ja uhmailevin
sanoin vaadittiin neuvostoa tutkimaan asiaa sekä päättämään, saisiko
Melanippos kauvemmin pysyä virassaan.

Afroditen pappi, syvästi loukattuna, teki ripeän päätöksen. Kun
neuvosto Kononin kutsumuksesta oli kokoontunut, ilmestyi hän
kutsumattomana oikeuden eteen ja pyysi puheenvuoroa.

"Miehet", sanoi hän lujalla äänellä, "tiedän kyllä mikä teidät on
saattanut tänne tänään, myötä tahi vastoin tahtoanne; sillä kansan
ääni pakottaa viisaimmat ja kylmäkiskoisimmatkin kallistamaan sille
korvansa. Mileto tarvitsee sovintouhria -- vähemmin siitä, minkä
kiihkoisa rahvas lukee minun viakseni, kuin siitä, mitä se itse on
rikkonut: sen lähettiläiden velttoudesta ja saamattomuudesta. Minä
tarjoon täten itseni uhriksi, -- sillä todellakaan ei ylpeyteni
sallisi, että teidän mahtisananne tahi rahvaan raaka väkivalta
pakottaisi minut siihen, johon nyt vapaasta tahdostani rupean.
Korkea-arvoiset gerontit, minä heitän Afroditen papin virkani teidän
käsiinne ja menen vuodeksi maanpakoon Ikarian saarelle. Määräajan
kuluttua odotan teiltä kirjettä, joka kutsuu minut takaisin. Jollei
semmoista tule, niin en palaja Miletoon enään."

Gerusia, suuresti iloissaan tästä onnellisesta apukeinosta, jolla
se saattoi rauhoittaa kiihtynyttä kansaa tarvitsematta ryhtyä
mihinkään toimiin, jotka olisivat loukanneet pappisviran arvoa, kiitti
Melanipposta hänen jalomielisestä tarjoomuksestaan ja suostui siihen
empimättä lausuen vaan muutamia kohteliaita osanotto-sanoja.

Kaksi päivää myöhemmin astui Melanippos laivaan. Yksi ainoa orja
seurasi häntä. Klitifon jäi kahden muun kanssa Miletoon hoitamaan
taloa, joka oli hänen herransa yksityistä omaisuutta.

Ikariassa hallitsi silloin tyranni Filostratos, viisas, oikeutta
noudattava ja taidetta harrastava hallitsija, joka äidin puolelta oli
sukua nuoren Oloroksen perheelle, mutta muutoin ei juuri Mileto häntä
miellyttänyt, koska se teki kaikenlaisia vaikeuksia Ikarian asukkaille
kaupassa ja liikkeessä ja etupäässä, koska se vaan rasittavaa
tulliveroa vastaan salli ikarialaisten kauppalaivojen purjehtia Latmon
lahdella. Melanippoksella oli Ikarian Drakanonissa vanha ystävä ja
siitä syystä valitsi hän tehdessään päätöksensä juuri Ikarian saaren
olopaikakseen. Kun hän kokoontuneelle neuvostolle oli maininnut tämän
saaren matkansa päämääräksi, oli Oloros kiiruhtanut Melanippoksen luo
hänen kotiinsa ja antanut hänelle kirjeitä vietäväksi Filostratokselle
-- suosiotyö, jonka Melanippos kiitollisuudella otti tehdäkseen.

Varustettuna Oloroksen kirjeellä astui hän niin muodoin kymmenen
tuntia matkailtuaan maalle Drakanonissa. Ystävä, jota Melanippos
etupäässä tuli tervehtimään, oli muutama viikko sitten kuollut. Sitä
sydämmellisemmin otti tyranni Filostratos vastaan yksinäisen vieraan.

"Minua ilahuttaa", sanoi hallitsija, "että Miletosta kerrankin tulee
jotain hyvää sittenkuin minä ja omaiseni vuosikausia olemme saaneet
kokea pelkkää pahaa ja harmillista. Jumalat tietäkööt, että jollen
olisi sitä mieltä, että rauha, vaikkapa uhrauksillakin hankittu, on
kansoille siunaukseksi, mutta sota sitä vastoin, vaikka saavuttaakin
tarkoituksensa, kiroukseksi -- niin olisin jo aikoja sitten näyttänyt
Miletolaisille, ett'ei Filostratoksen sotalaivat ole pähkinänkuoria.
Mutta elän aina vaan toivossa, että Miletossa kerran pääsee valtaan
enemmistö niitä, jotka ymmärtävät, ett'eivät vaatimukseni tarkoita
ainoastaan Ikarialaisten vaan Mileton omaakin etua."

Sitten kyseli hän Olorosta, joka oli yksi niitä harvoja järkipäitä,
joista Miletossa niin paljo puhuttiin, joka oltuaan innokas filosoofi
viime aikoina oli alkanut harrastaa valtioasioitakin.

"Siitä on kaksi vuotta", jatkoi hän, "kuin viimein näin sen lahjakkaan
nuorukaisen Korinthossa. Ainoastaan pikimmältään kohtasimme toisiamme.
Mutta jo silloin ennustin hänelle ihanaa ja suurta tulevaisuutta.
Sitten, kunnioitettu vieras-ystäväni, viruessamme ruokapöydän ääressä,
pitää sinun juurta jaksain kertoa hänestä, -- mutta etupäässä niistä
omituisista tapauksista, joista Oloros kirjeessään vaan viittaamalla
mainitsee. Tämä Konon näkyy, mikäli minä ymmärrän, jättävän arkontti
Karidemoksenkin varjoon. Surkuteltava Mileto!"

Ensimmäinen ateria hallitsijan talossa vahvisti jo melkoisesti
sitä harrasta ystävyyttä, joka lähimpien viikkojen kuluessa syntyi
Melanippoksen ja Filostratoksen välillä. Entinen pappi tunsi itsensä
liikutetuksi hallitsijan yksinkertaisesta, suorasta ja vilpittömästä
olennosta. Kaikki Filostratoksen ympärillä todisti yksinkertaisuutta ja
järjestystä. Ei hän ollut niitä hallitsijoita, jotka rasittivat kansaa
elääkseen kituvien alamaistensa vaivannäöllä. Päinvastoin: Filostratos
oli koko hovielämässään säästäväinen, ja yksi ala vaan oli, jolla hän
ei katsonut rahoja: taiteen alalla. Hänen palatsinsa huoneet ja salit
komeilivat kallis-arvoisten taidemaalausten koristamina. Athenalaisten
ja korintholaisten kuvanveistäjäin mestariteokset kaunistivat
pylväskäytäviä. Ja jos hänen hoviinsa saapui matkustelevainen
laulaja, joka lauloi vanhoja kunniallisia lauluja Akilleen vihasta ja
jumalallisen Laerteen pojan harharetkistä, sai hän lähtiessään runsaat
lahjat.

Oli neljä viikkoa kulunut Melanippoksen maallenoususta, kun tämmöinen
rhapsoodi juhlassa, joka vietettiin tyrannin syntymäpäivän kunniaksi,
lauleli Odysseyksen tulosta Faiakilaisten maalle ja saavutti suurta
suosiota. Päivä oli ollut myrskyinen; raskaita ukonpilviä riippui vielä
Drakanonin sateesta tippuvien kattojen yllä, ja iloisina tervehdittiin
sitä hetkeä, jolloin lamput sytytettiin juhlasalissa; sillä tyyneesti
palavien lamppujen kultahohteessa unohtui pian luonnon kolkkous ja
synkkyys.

Silloin astui eräs jalosukuinen nuorukainen, joka kuului ruhtinaan
seurueesen, sisään ilmoittaen, että satamansulkujen luoteispuolella
oli vene kaatunut kallioista rantaa vastaan ja viskannut maalle
nuorukaisen, joka nyt tunnotonna makasi erään lähellä asuvan kalastajan
mökissä.

"Odysseys Faiakilaisten rannalla!" sanoi Filostratos. "Tämä omituinen
yhteensattuma laulajan laulun kanssa liikuttaa minua ihmeellisesti.
Antakaamme me hänen kokea samanlaista suosiota, kuin Laerteenkin pojan
osaksi tuli."

Sitten sanoi hän, kääntyen nuorukaiseen, joka oli tuonut sanoman:

"Mene sinä itse, Ximmias, ja katso, ett'ei mitään ole laimiinlyöty
hänen pelastamisekseen. Liikanimi 'vieraille ystävällinen', joka on
annettu Drakanonillemme, tuottaa meille velvollisuuksia. Jos hän elää,
kuten sanoistasi voipi arvata ja jos hän on vapaasta suvusta syntynyt,
niin tuota hänet tänne palatsiin, jos se saattaa tapahtua vaaratta.
Jos hän on orja, niin anna hänet sataman hoitajalle holhottavaksi.
Jos hänen sielunsa on muuttanut haadekseen, niin toimiele kaupungin
tavan mukaan; laita hänelle sija sinne, missä hän on suojassa kaikelta
saastutukselta; pane raha hänen kielensä alle ja pidä sitten huolta
hänen hautaamisestaan."

Ruhtinaan seuruelainen meni ulos. Tunnin kuluttua tuli hän takaisin.
Muukalainen eli; hän oli vironnut tuntoihinsa. Hän oli kotoisin
Mylasasta, vapaasukuinen, ja sentähden tuotu palatsiin. Hänen nimensä
oli Akontios.

Melanippos hypähti seisomaan kuullessaan tämän. Suureksi surukseen ei
hän ollut koko aikaan saanut minkäänlaista tietoa turvatistaan. Nyt toi
sattuma kadonneen itsensä Ikarian rannalle, raa'alla kädellä tosin,
ikäänkuin tyydyttäen jonkun vihamielisen jumalan kirousta, mutta iloksi
ystävälle ja -- kuten pappi toivoi -- onneksi hänelle itselleen.

Filostratoskin osotti vilkasta osan-ottoa. Nuoren taideniekan nimi
oli tullut hänelle, tutuksi Melanippoksen kertomuksista. Se totinen
tyytyväisyys, joka ilmautui hänen miehekkäissä, kauniissa kasvoissaan,
vakuutti Melanippokselle, ett'ei Akontioksen nyt tarvinnut kokea
vähemmin armollista vastaan-ottoa tyrannin hovissa, kuin hän itse.

Jo seuraavana päivänä kutsutti Filostratos nuorukaisen, samoin kuin
papinkin, luokseen. Kuvanveistäjän käytös- ja olemistapa miellytti
ruhtinasta suuresti; hän ei pyytänyt parempaa, kuin että kauvan saisi
pitää nuorta mestaria Ikariassa. Tehtävää hän Drakanonissa oli saava
yltä kyllin: ennen kaikkea suurenmoisen Zeuksen vartalokuvan, jolla
kaupungin keskellä oleva uusi templi oli kaunistettava; ja sitten
tuli hänen veistää joukko pienempiä vartalokuvia, joilla Filostratos
tahtoi koristaa palatsinsa etupihaa, -- ruhtinaan mieliajatus, jonka
toteuttaminen tähän asti oli rauennut tyhjiin, koska eri mestarien
tekemät kuvat muodon ja suuruuden suhteen eivät soveltuneet yhteen.
Sekä hallitsija että pappi halusivat kuulla Akontioksen omasta suusta
hänen kohtalonsa enempää kehitystä. Heidän kävellessä puutarhan
jättiläisvaahterain siimeksessä, kertoi Akontios mitä Filostratos
halusi tietää.

"Pelkurit Mileton lähettiläät", niin alkoi kuvanveistäjä, "ovat kai
kotona kertoneet, kuinka merirosvot laahasivat minut Kalaze-laivaan.
Oman kurjuutensa ja surkuteltavan osan, joka Miletolla tässä asiassa
oli, ovat he luultavasti kuitenkin viisaudessaan salanneet. Myöskin
syyt merirosvojen menetystapaan varmaankin teitä hämmästyttävät.
Päämiehen veli ilmaisi ne minulle jo ensi hetkenä. Konon oli lahjonut
merirosvot; minua tarkotti hyökkäys; minä, Akontios, olin toimitettava
pois tieltä, sillä maanpako Rheneia-saaressa oli riittämätön takaus
tulevasta vahingoittamattomuudestani."

"Se katala!" mutisi Melanippos.

"Mutta mistä se tuli", kysyi Filostratos, "että päämiehen veli ilmoitti
sinulle kaiken tuon?"

"Kuka sen saattaa sanoa? Hän vakuutti minulle, että peittelemättömyys,
jolla viskasin totuuden erään Mileton raatiherran silmiin, oli häntä
miellyttänyt; ja sitten myöskin minun äkillinen paon-yritykseni,
kun näetten juoksin laivan rintavarustuksen luo syöstäkseni mereen.
Semmoisilla ihmisillä on laittomuudessaan useinkin oikean ja hyvän
tuntoa, -- ja että minä miletolaisten pelkurien suhteen olin oikeassa,
se täytyy teidän myöntää. Sanalla sanoen, minä sain selviä todistuksia
siitä, mitä jo alusta olen tietänyt, vaikken ole voinut sitä näyttää
toteen: että se on Konon, joka on kaiken tämän minua vastaan hankkinut."

"Oivallista!" sanoi Melanippos. "Mutta valitettavasti tämä todistus
pyhittää meitä vähän, koska meiltä puuttuu todistajia. Tuskin Olbioksen
veli suostuu tulemaan Mileton raadin eteen Kononin syyttäjänä."

"Niin luulen minäkin", sanoi Akontios.

"Mihin vei sinut nyt Kalaze?" kysyi ruhtinas.

"Ensin Lemnokseen, johon pysähdyimme huokaamaan vähän. Siellä nousi,
ikävä kyllä, Olbioksen veli maalle, liittyäkseen retkikuntaan, joka
matkusti Thrakian rannikolle. Heti sen jälkeen laski Kalaze taas
ulapalle, ja nyt tapahtui, mitä minä yllämainitun merirosvon avulla
olin toivonut voivani välttää. Efesossa, johon pääsimme muutamia päiviä
myöhemmin, myytiin minut orjankauppiaalle. Ei auttanut, vaikka minä
esitin hänelle hänen konnamaisuuttaan ja petostaan. Laki oli hänen
puolellaan, ja hurja vastarintani tämän jalon isännän valtaa vastaan
sortui kahleisiin ja niiniköysiin, niin että pian päätin mukautua
tilaani -- mutta salassa etsiä paon tilaisuutta. Jo kolmen päivän
kuluttua osti minut eräs rikas kauppias, joka oli kotoisin Samosta,
mutta kauppa-asioissa oli tullut Efesoon. Hän otti minut mukaan saaren
pääkaupunkiin ja sieltä luoteisrannikolle, jossa hänellä on muhkea
maatalo siimekkään merenpoukaman rannalla. Muutaman ajan palvelin
häntä kiltin lapsen taipuvaisuudella, saadakseni häntä huolettomaksi
karkaamisestani. Vasta eilen aamulla päivän koittaessa tein minä sen,
mitä jo kauvan olin aikonut. Otettuani mukaani vähän ruokavaroja hiivin
rantaan ja päästin yhden niistä veneistä, joita isännälläni siellä oli
huvimatkojansa varten. Matkani päämääränä oli eräs Korassilaissaari,
jossa toivoin löytäväni apua päästäkseni Halikarnassokseen. Silloin
yllätti minut myrsky aavalla merellä. Kolme neljä tuntia taistelin
hurjasti rajuilmaa vastaan, kunnes voimani loppuivat. Silloin laskeusin
veneen pohjalle kuolemaa odottamaan ja suljin silmäni. Olin niin
uupunut, että, vaikka meri hurjasti pauhasi, nukahdin kuitenkin
hetkeksi, havahtuakseni taas äkisti, kun joku tavallista valtavampi
sysäys pudistutti pientä alusta. Illan suussa koetin taas onneani
soutamalla, mutta kovaksi onneksi katkesi minulta airo. Niin olin
siis, vaikka voimani ja taitoni olisivatkin riittäneet, täydellisesti
heitetty luonnonvoimain valtaan. Silloin, suuressa tuskassani,
kohosi sydämmeni rukouksessa Afroditen luo. Minusta näytti kuin se
taivaallinen olisi ilmestynyt minulle revenneitten pilvien läpi, -- ja
hänen kasvonsa olivat Kydippen kaltaiset. Säikähtyneenä huudahdin --
ja menin tainnokseen. Kun taas palasin tuntoihini, huomasin olevani
kalastajan mökissä Drakanonin rannalla."

"Ja Filostratos, Ikarian ruhtinas, sanoo sinut tervetulleeksi tälle
rannalle", sanoi hallitsija. "Melanippos sanoo sinua ystäväkseen,
se jo yksistään riittäisi herättämään minussa osan-ottoa sinua ja
kohtaloasi kohtaan. Täällä saat veistellä ja kuvata minkä verran sinua
haluttaa, -- ja minä, joka tunnen taiteilijat, tiedän, ett'en voi
sinulle parempaa tarjota, kuin vapautta ihanan taitosi kehittymisessä.
Usko minua, Afrodite se on sinut pelastanut myrskystä ja hädästä, ja
hänen kunniakseen pitää ensimmäisellä kuvalla, jonka veistät, olla
hänen muotonsa. Niin pian kuin täydellisesti olet tointunut, niin ryhdy
työhön. Merenvaahdon-kasvatin kuvalla tahdon alkaa rivin jumalien kuvia
etupihassani."

Akontios kiitti häntä. Todellakaan ei ollut parempaa lievitystä hänen
surulleen, kuin taiteilijan toimi.

Jo seuraavana päivänä ryhtyi hän työhön. Hehkuvin kasvoin muodosteli
hän pehmeätä taipuisaa savea, ja viikon kuluttua oli luonnos, jonka
mukaan hän aikoi veistellä, valmiina hänen kyynelistä hämäräin
silmäinsä edessä. Se oli jumalatar, semmoisena kuin hän jo poikana
ollessaan oli kuvaillut häntä, naisellisen kauneuden ja herttaisuuden
täydellisin ideaali, Afrodite, jumalien ja ihmisten hallitsijatar;
-- mutta se oli myöskin joka piirteessä Kydippe, Karidemoksen tytär,
hänen äärettömästi rakastettu morsiamensa, jonka luo hänen mielensä
lakkaamatta paloi. Hän ei enään kyennyt erottamaan kuolevaista
jumalattaresta; ne olivat hänestä yksi ja sama; hänen rakkautensa ja
hänen uskonnollinen hartautensa yhdistyivät tähän ihanaan kuvaan. Ja
jos joku kuolevainen ansaitsi kaunistaa huonettaan tällä kuvalla,
niin oli se Filostratos, Ikarian viisas, hyvää ja oikeutta harrastava
hallitsija. Kydippe tämän palatsin suojelusjumalattarena -- ei, se ei
ollut mitään halventamista, yhtä vähän kuin jumalan-kuvan asettaminen
temppeliinkään.

Filostratos oli jo nähdessään savesta tehdyn kuvan aivan hurmaantunut.
Hän syleili nuorta mestaria ja suuteli häntä.

"Ystävyyteni vaan saattaa palkita sinulle tämän mestariteoksen", sanoi
hän hehkuvin silmin. "Mitä minulla muuta on, on liian halpaa."

Melanippos tunsi alkukuvan tähän luonnokseen, joka niin mahtavasti oli
vaikuttanut Filostratokseen, mutta hän oli vaiti. Hän tahtoi säästää
nuorukaiselta tuskaa, joka aina uudestaan pääsi valloilleen, kun vaan
ihanan Kydippen nimeä mainittiin. Pappi itsekin oli muutamia päiviä
ollut huolissaan ja alakuloinen. Hänen uskolliselta Klitifoniltaan
oli Drakanoniin saapunut sanoma, josta voitiin huomata, ett'eivät
väsymättömän Kononin juonet olleet jääneet seurauksitta.

Klitifon kirjoitti seuraavasti:

"Totellen sinun uudistettua käskyäsi, oi herra, ilmoitan, mitä minun
luullakseni on sinulle tärkeä tietää."

"Taloasi hoidamme nyt, kuten ennenkin, suurimmalla huolellisuudella,
eläen toivossa, että rakastetun herramme pian sallitaan palata
Miletoon."

"Kansan mielipide on tällä välin, mikäli minä voin päättää, tuskin
muuttunut. Konon, kuten näkyy, ponnistelee kaikki voimansa pitääkseen
vireillä vihamielisyyttä sinua, rakasta isäntäämme kohtaan."

"Sitä paitsi koettaa hän levitellä toista huhua, jonka todellinen
laita täytyy olla sinulle tunnettu; sillä kokonaan ei Konon ole sitä
keksinyt; päinvastoin on täällä satamassa ollut merimiehiä Ikariasta,
jotka useampia kertoja -- vaikka yksityiskohdissa ristiriitaisestikin
-- ovat sitä kertoneet ja vakuuttaneet."

"Että se yhdessä kohdin on totuudesta poikkeava näyttää minusta
epäilemättömältä, jos vaan jalo isäntäni ei kokonaan ole erehtynyt
nuoren Akontioksen ja hänen innokkaan rakkautensa suhteen."

"Kerrotaan näet, että Akontios Lemnoksesta -- toiset sanovat
Efesoksesta -- salaa on paennut ja että hän, usean seikkailun perästä
on saapunut Ikarian saareen, jonka hän otti matkansa päämääräksi, koska
tiesi sinun siellä oleskelevan."

"Niin pitkälle ei olisi asiassa mitään erinomaista; sillä en usko sitä,
mitä eilen torilla kerrottiin, että Mileton neuvosto muka on aikeessa
varoittaa Filostratos tyrannia ja anoa häneltä, ett'ei hän kauvemmin
sallisi maanpakolaista Akontiosta olemaan Ikariassa, vaan neuvoston
päätöksen mukaan kuljetuttaisi hänet Rheneia-saareen; -- en usko sitä,
vaikka Konon kuinkakin sitä asiaa ajaisi."

"Mutta mikä on tärkeää ja mahdollisesti tuottaa arveluttavia seurauksia
on, että suurella varmuudella kerrotaan, että Akontios muka on
lohtunut kovasta onnestaan, että hän tyrannin kehoituksesta veistelee
kaikenlaisia kuvia suurella innolla ja että hän niin vähän aikoo palata
Miletoon, että hän on kosinut erästä rikasta drakanonilaistyttöäkin
ja että hän aikoo pysyväisesti asettua Ikariaan asumaan. Tämä huhu,
joka minusta kaiken sen mukaan mitä olen sinulta kuullut, näyttää
uskomattomalta, tekee tietysti Karidemoksen tyttären mielen raskaaksi,
kun sen lisäksi useita Akontiokselta tulleita kirjeitä ei ole annettu
hänen luettavakseenkaan, vaan Karidemos ne on korjannut ilman että
tytär on aavistanutkaan niiden tuloa. Karidemos, joka Akontioksen
tuomitsemisen jälkeen on päättänyt entistä lujemmin antaa tyttärensä
Kononille niin pian kuin suinkin, pyrkii tämän ohessa saamaan Kydippeä
horjumaan uskollisuudessaan Akontiosta kohtaan. Ja siitä syystä
annetaan hänen joka taholta kuulla, mitä huhut tietävät kertoa hänen
sulhonsa uskottomuudesta. Tähän asti on hän pysynyt lujana. Mutta
eilen -- sen kuulin erään ovenvartijan sisarelta -- on Kydippen
ystävätär Iole, luultavasti Karidemoksen kehoituksesta, koettanut
hänelle näyttää kuinka sopimaton hänen uskollisena pysymisensä on ja
etenkin koettanut esittää sitä, kuinka toivoton hänen rakkautensa
on ja kuinka olisi kaupungille mieleen, että se mies, jota vallassa
oleva puolue piti tulevana arkonttina, tulisi yhdistetyksi nykyiseen
päämieheen niin likeisillä perheellisillä siteillä. Sen lisäksi
kertoi hän uusia huhuja, joiden lähteeksi hän ilmoitti erään isänsä
ystävän. Tämä ystävä, -- nimeä minulle ei sanottu -- sanoi itse
käyneensä Ikariassa ja tulleensa vakuutetuksi, että Akontios jo oli
sopinut tulevan vaimonsa kanssa. Lyhyesti, kaikkia keinoja, jotka
voivat saada hyljättyä ja yksinäistä morsianta horjumaan, on käytetty
ja joll'ei Kydippe Kononin uudistettuun kosintaan olekaan vastannut
umpimähkään myöntämällä, niin ei hän myöskään vastannut niin jyrkästi
ja päättävästi kieltämällä, kuin tätä ennen. Hän pyysi päinvastoin
muutamia viikkoja ajatus-aikaa, -- ja mitä se merkitsee tämmöisissä
tapauksissa, sen tietää jokainen, joka vähänkin on ottanut vaaria
ihmisistä ja esineistä."

"Minulle olisi tietysti mieluista saada tietää, onko Akontios
todellakin noussut maalle Ikariassa, ja jos niin on asian laita,
mitenkä nämät huhut ovat selitettävät. Ehkä ne kuitenkin alusta loppuun
ovat Kononin keksimiä."

"Kuinka mielelläni suostuisin viemään sanan Kydippelle! mutta se on,
sen mukaan kuin olen huomannut, aivan mahdotonta; hänen isänsä ympäröi
häntä kolmikertaisella vartiostolla, eikä kukaan orjista uskalla tehdä
Karidemoksen käskyä vastaan."

"Voi hyvin, herra! Rukoilen kaikkia jumalia, että he suojaavat ja
varjelevat sinua."

Tämä kirje teki papin mielen alakuloiseksi. Siihen asti tottunut kun
oli toimimaan turvattinsa hyväksi -- sillä hänen kirjeenvaihtonsa
Klitifonin kanssa tarkoitti etupäässä Akontioksen onnea -- näki hän
itsensä tämän ilmoituksen johdosta olevan pakotetun istumaan ristissä
käsin. Joll'ei Klitifon voinut päästä Kydippen luo, niin ei toinenkaan
sanansaattaja saanut parempaa aikaan. Akontios itse taas ei voinut
astua maalle Miletossa heittäymättä varmaan kuolemaan.

Niinmuodoin päätti pappi toistaiseksi kärsivällisesti odottaa. Mutta
jo seuraavana päivänä katui hän tätä epäilevää mielialaansa. Hän
sanoi itselleen, ett'ei hänellä ollut oikeutta niin kokonaan joutua
epätoivoon rakkaan Akontioksensa tulevaisuudesta ainoastaan sentähden,
ett'ei hän sillä hetkellä nähnyt mitään keinoa päästä pulasta.
Viisas, maailmaa kokenut mies, jota tämä kova onni ei koskenut niin
välittömästi, oli ehkä vielä keksivä keinon. Ja niin kääntyi Melanippos
huolinensa Filostratos ruhtinaan puoleen.



KYMMENES LUKU.


Kolme päivää myöhemmin vietettiin hallitsijan hovissa yhdet niitä
juominkeja, joiden kehuttiin kelpaavan esikuviksi kaikkialla,
missä vaan Helleenien kieltä puhuttiin. Filostratos ruhtinaan
kukilla koristetuissa saleissa ei vallinnut ionilaista ylellisyyttä
eikä boiotilaista kohtuuttomuutta, vaan todellisen ideaalisen
elämännautinnon täydellistä sopusointuisuutta. Jos muuten kreikkalaiset
juomingit eivät päättyneet ennenkuin useimmat osan-ottajat olivat
pikariin heittäneet kaiken tajunsa, niin oli Bakkhos täällä sitä
vastoin vaan huolista päästävä jumala, virkistäjä ja innostaja, joka
teki ihmiset kykenevämmiksi ottamaan vastaan kaikkea ihanaa ja jaloa.
Huilunsoitto ja viehättävien tanssijatarten miellyttävät liikkeet
vaihtelivat iloisen keskustelun kanssa, joka, vaikka olikin keveätä,
usein koski vieläpä toisinaan koki selvittääkin taiteen ja elämän
syvimpiä kysymyksiä, valtio-oppia ja viisaustiedettä. Eivät mitkään
vähätietoiset tavalliset ihmiset, joiden ainoana etuna oli heidän
ylhäinen syntyperänsä, saaneet nauttia tämän jalon ruhtinaan seuraa;
päinvastoin valitsi Filostratos, katsomatta nimeä ja sukuperää,
ystävänsä kaikkialta, missä hän vaan tapasi rakastettavaa hilpeyttä,
suuria luonnonlahjoja ja jaloja luonteita.

Niin venyttiin patjoilla maljain ääressä ja nautittiin khiolaisen
rypäleen mehua, kun Ximmias, joka tavallisesti aina ensimmäisenä
sai kuulla kaikki uutiset, hiukan myöhästyneenä astui saliin ja
harvinaisella juhlallisuudella lausui:

"Terve ruhtinaalle, jonka vahva käsi meitä varjelee! Miletossa ovat
merirosvot nousseet maalle!"

"Mahdotonta!" kuului joka jakkaralta.

"Kerro!" sanoi Filostratos. "Mistä sait sen sanoman?"

"Satamassa käy se suusta suuhun. Olbios on Kalaze-laivoineen uskaltanut
pimeän suojassa tunkeutua aina läntisen etukaupungin rantatokeitten
luo, jossa maallenousua pidettiin mahdottomana syystä että muurit
siellä ovat aivan äkkijyrkät. Sauvoimia ja tikapuita myöten he
ovat kiivenneet ylös pitkin suuria neliskulmaisia kiviä ja sitten
kolmikymmenmiehisenä joukkona rynnänneet kaupunkiin; ennenkuin
säikähtyneet kaupunkilaiset toipuivat, oli Afroditen temppeli murrettu
auki, osa templin-aarteesta ryöstetty ja jumalattaren vartalokuva viety
pois. Ennenkuin arkontti sai miehensä aseihin, purjehti Kalaze jo taas
merelle."

"Mitä he kuvasta hyötyvät?" kysyi eräs Epeirosta oleva filosoofi.

"Olbioksella on viekkaat tuumat", vastasi Ximmias. "Afroditen kuva
on kansan luulon mukaan kaupungin tehokkain suoja. Erään ennustuksen
mukaan tuottaa tämän kuvan menetys välttämättä onnettomuutta
kaupungille. Nähtävästi on Olbioksen ryöstöretki vaan valmistus
suurempaan hyökkäykseen; silloin toivoo hän että tuo ennuslause tulee
olemaan hänen liittolaisenaan ja tekemään kansan, joka jo ennestään on
tottumaton sotaan, veltoksi ja ryhdittömäksi."

"Onko moista kuultu!" sanoi Filostratos. "Yksi ainoa laiva -- ja
Mileto, tuo suuri, rikas, mahtava kaupunki! Mutta he elävätkin
hekumoitsevaa ja heikontavaa elämää, ja Korinthoon aikovan lähetystön
pelkurimaisuus varmaankin rohkaisi röyhkeitä merirosvoja."

"Todella niin onkin, herra. Kerrotaan että Olbios merirosvojensa
etunenässä oli pilkannut vapisevaa pappia -- kunnioitetun
Melanippoksemme kelvotonta seuraajaa -- josta pilkasta saattoi
huomata, että lähettiläslaivasta helposti saatu voitto oli kiihottanut
heitä tulemaan itse kaupunkiin. Jos Konon, Akontioksemme vastustaja,
todella on yllyttänyt merirosvot tähän ensimmäiseen yritykseen, kuten
nuorukainen vakuuttaa, niin kantaa petos jo arveluttavia hedelmiä."

"Jumaluuden kostava käsi", sanoi Filostratos.

Hallitsija oli tuskin lausunut nämät sanat kun eräs juomanlaskijoista
astui Ximmiaksen luo ja ilmoitti, että hänen orjansa Keryx odotti
etupihan sisäänkäytävän luona ja pyysi saada puhutella herraansa.

"Enemmän sanomia!" huusi Ximmias tyytyväisellä hymyllä. "Keryxin käskin
paikalla ilmoittaa minulle, jos joku uusi laiva Miletosta päin tulisi
satamaan."

"Käske hänen käymään sisään", sanoi Filostratos.

Keryx, ymmärtäväisen näköinen, neljäntoista vuotias poika astui saliin,
tervehti ruhtinasta ja sitten muita vieraita ja alkoi hallitsijan
viittauksesta kertomuksensa:

"Ikarian suojelija", niin kuului hänen sointuva, melkein tyttömäisen
vieno äänensä -- omituinen vastakohta sanoman sisältöön -- "vast'ikään
laski kaksisoutoinen vene, täynnä pakolaisia Miletosta, ankkuriin
rannassa. Kaupunki on anastettu. Julma Olbios on kahdeksalla laivalla
voittanut arkontin sotavoiman, pannut gerontit kahleisin, miehittänyt
kaikki muurit ja anastanut vallan itselleen. Joka taholta virtailee
yhä kasvava joukko hurjia seikkailijoita, joilla hän kartuttaa
sotavoimaansa. Mileton tyrannina on hän käskenyt kaikkia asukkaita
antamaan pois aseensa ja sen lisäksi viidennen osan omaisuuttaan.
Jotka tottelevat, niitä tahtoo hän säästää; mutta muutamia, jotka
vastustivat, on hän julmimmalla tavalla antanut kiduttaa kuoliaaksi;
heidän talonsa ryöstettiin ja pistettiin palamaan. Arkontti Karidemos
on viidenkymmenen aseellisen kanssa vetäytynyt linnaan ja varustellut
sitä. Osa neuvoston sotamiehiä on liittynyt häneen, ja kun sen mahtavan
rakennuksen muuria ei niin helposti käy murtaminen, niin arvellaan,
että hän muutamia päiviä voi puolustaida. Konon, joka lähinnä häntä oli
ensimmäinen ylhäisistä, on päätä pahkaa paennut Prieneen, ja samoin on
suuri osa asujamia lähtenyt pois, osittain meritse, osittain maitse.
Kun kiiruhdin tänne ylös tuomaan teille tätä sanomaa, oli vielä toinen
laiva näkyvissä, jonka myöskin luullaan tuovan pakolaisia Miletosta.
Tällä välin on se jo kyllä ehtinyt maalle. Jos käsket, herra, riennän
uudestaan alas rantaan."

"Nämäpä ovat outoja uutisia", sanoi Filostratos. "Kahdeksan laivaa,
-- siis kokonainen laivasto! Kuitenkaan en ymmärrä, kuinka kaupunki,
semmoinen kuin Mileto, oli niin helposti anastettavissa. Puhu poika,
etkö kuullut tulijain nimiä?"

"Niitä mainittiin kyllä, mutta en malttanut kuulemaan; sitä paitsi ne
olivat minulle outoja."

"Ystävät", sanoi ruhtinas, nousten seisomaan, "ei ole jaloa salaa tahi
julkisesti iloita onnettomuudesta, vaikkapa se kohtaisikin vastustajaa.
Sentähden tukahutan ne tunteet, jotka tässä hetkessä minussa heräävät.
Sen vaan uskallan tässä sanoa, että meille Ikarialaisille ei
Miletolaisten onnettomuus tuota mitään vahinkoa. Hallitkoon Miletoa
kuka tahansa, niin ei mikään hallitus voi vahingoittaa Ikarian
kauppaa enemmän kuin nykyinen, jolla on niin ahdasmieliset käsitykset
rannikkokansain totisista harrastuksista; ei mikään voi olla kuurompi
hartaille esityksilleni, rukouksilleni, vieläpä uhkauksillenikaan.
Meidän itse ei tarvitse pelätä merirosvojen hyökkäystä; meidän laivamme
ovat vahvat ja hyvin varustetut; porvaristomme on hyvin harjaantunut
aseitten käytäntöön ja tottunut kestämään vaivoja; rannikkomme ovat
kaikkialla yhtä varmat ja helpot puolustaa. Minuun ei siis koske
Miletoa kohdannut onnettomuuden isku, ja jos ihmisenä surkuttelenkin
yksityisiä ihmisiä, jotka ovat joutuneet onnettomuuden uhreiksi, niin
valtiomme johtajana olisin melkein taipuvainen pitämään onnellisena
tätä tapausta, josta poika on meille kertonut."

Ximmiaksen viittauksesta vetäytyi poika takaisin. Samassa
silmänräpäyksessä ilmestyi toinen palvelija, joka toi ruhtinaalle
kirjeen, lisäten, että asialla oli kiire.

Hallitsija luki.

"Olorokselta", puhkesi hän ehdottomasti sanomaan. "Hän on vast'ikään
noussut maalle. Karidemoksen kanssa oli hän sulkeutunut arkontin
palatsiin. Mutta sitten onnistui hänen, noudattaessaan Karidemoksen
pyyntöjä, päästä pakenemaan, ja täällä Drakonissa... Niin, onpa se
outoa..."

Hän rypisti otsaansa.

"Hyvä", sanoi hän viimein.

"Oloros on sukulaiseni, jo siitä syystä en voi kieltää häneltä
luoksepääsyä."

Hän kääntyi orjaan.

"Sano viestille, joka tämän toi, että tahdon ottaa vastaan kirjeen
kirjoittajan täällä salissa."

Kokoontuneitten uteliaisuus oli noussut korkeimmilleen, ja
he unhottivat kokonaan juomisen. Filostratos jäi kylmäksi ja
umpimieliseksi.

"Tehän tulette olemaan todistajina siihen, mitä hän tuo esiin", sanoi
hän hymyillen. Sitten lisäsi hän vähän närkästyneenä:

"Ettekö arvaa sitä? No, jumalien nimessä, ettehän te muutoin ole
hitaita arvaamaan arvoituksia, jotka ovat tätä vaikeammat! Hän tulee
pyytämään mahdottomia. Karidemos on antanut hänelle toimeksi pyytää
meidän apuamme merirosvoja vastaan."

"Meidän apuamme?" huusi Ximmias. "Mekö taistelisimme ystävällisen
naapurimme Mileton puolesta? Sehän kuuluu satyripelin oikulta."

"Mutta niin se on. Loukkaajilla on lyhyt muisti."

Vähän ajan kuluttua astui Oloros, muutamien nuorten miesten seurassa,
jalolla arvokkaisuudella huoneesen. Filostratos käski tarjota
tulijoille pikarillisen oivaa viiniä. Sitten puhui Oloros vähän
epävakaisella äänellä:

"Varmaankin sinua kummastuttaa, rakas Filostratos, että Mileto
kauheassa hädässään kääntyy juuri sinun puoleesi. Todellakin minä,
joka aina katkerasti olen surkutellut Miletolaisten vääryyksiä Ikariaa
kohtaan, huomaan hyvin ristiriitaisuutta käytöksessämme. Varmaan
olisinkin neuvonut arkonttia luopumaan aikeestaan, joll'en hänen
kanssaan olisi lujasti vakuutettu siitä, ettei yksikään läheisistä
kaupungeista ja saarista kykene niin täydellisesti kukistamaan
merirosvojen valtaa, kuin Drakanonin hallitsija. Korvaukseksi
pyydetystä avusta arkontti tarjoo runsasta sotakustannusten hyvitystä,
ja myöntää myöskin kaikki ne kauppaedut Latmon lahden rannoilla
asuvaisten kanssa, joita tähän asti turhaan olet pyrkinyt saavuttamaan.
Pelasta siis hädän-alaiset heimolaisesi ja ajattele kaikkien
inhimillisten olojen katoavaisuutta!"

"Minä en anna apua", sanoi ruhtinas lujalla päättäväisyydellä. "Voiko
Mileto myöskin korvata minulle kaikkien niiden Ikarian kansalaisten
veren, jotka sota minulta tempaisi? Ja toiseksi: se, mitä te minulle
tarjootte, joutuu minun haltuuni kumminkin niin pian kuin Karidemoksen
valta murtuu; sillä yksistään hän ja hänen puoluelaisensa, eikä
koko kansa, vastustavat vaatimuksiani. -- Auttaakseni todellisesti
ystävällismielistä kaupunkia, en säästäisi kansalaisteni enkä omaa
vertani; mutta pelastaa omalla hengenvaaralla muukalaisia, vieläpä
vihollisia turmiosta, älä pyydä sitä keneltäkään kellä on terve järki."

"Mutta ajattelehan toki..."

"Kaikkia olen jo ajatellut. Paitsi sitä -- tiedän tarkemmin, kuin
luuletkaan, mikä on ollut syynä merirosvojen hyökkäykseen. Mileton
hallitsija kantakoon itse kunnottomuutensa hedelmät; sillä jumalat
itse ovat tämän suoneet. Joka hulluudessa elää ja kulkee rikoksen
koukertelevaa tietä, hänen ei pidä ihmetellä, jos hän viimein suistuu
surman suuhun."

"Tämänkö vastauksen annat minun siis viedä?"

"En käske sinua menemään! Jää sinä niin kauvan kuin sinua haluttaa
vieraaksi ja tervetulleeksi ystäväksi tähän taloon!"

Oloros pudisti surullisesti päätään.

"Se olisi petos synnyinkaupunkiani vastaan", sanoi hän painavasti.
"Karidemos ei todellakaan ole ollut minun mieleni mukainen arkontti;
mutta tällä hetkellä edustaa hänen persoonansa vanhaa Miletoa. Hänen
rinnallaan tahdon tapella -- ja kuolla. Jää hyvästi!"

"Sinun tähtesi toivon teidän aseillenne voittoa. Muuten -- en voi
toisin tehdä."

Oloros kumarsi. Sitten alkoi hän vitkaan astua ulos.

"Herra, sinä voit!" kuului silloin äkkiä nuoren kuvanveistäjän
liikutettu ääni.

Hämmästyneinä kääntyivät kaikkien katseet rohkeaan nuorukaiseen.
Oloroskin kääntyi ympäri.

"Niin, herra", jatkoi Akontios yhä kasvavalla innolla, "sinä voit, ja
jos sallit, niin todistan väitteeni yhtä hyvin kuin matemaatiikkokin
lauseensa."

Filostratos rypisti kulmakarvojaan.

"Puhu!" sanoi hän viimein. "Minua tosin hämmästyttää, että nuoriso
luulee voivansa neuvoa vanhempia ja kokeneempia; mutta aina olen
ymmärtänyt sietää vastaväitettä, jos sillä on hyvä tarkoitus."

"Mitä parhain, herra", sanoi Akontios. "En tarkoita ainoastaan Mileton
parasta, vaan sinunkin, vieläpä kaikkien Helleenien tulevaisuutta,
kun nyt rukoillen sinua pyydän: älä anna merirosvojen lopettaa
ilkityötään! Huonossa maassa ei koskaan voi kasvaa hyviä hedelmiä.
Vaikka Olbios perustaisi uuden valtion Miletoon, on hän kuitenkin
aina rikoksen tekijä ja rosvo, kansan oikeuden halveksija, barbaari.
Mileto rosvovaltana uhkaa lähinnä Samosta ja sitten Ikariaa. Kaikki
jalot tavat, joita esi-isiltä olemme perineet, häviävät, jos Olbioksen
raaka nyrkki pääsee niitä koskettamaan. Mutta että yhteiskunta,
jonka ensimmäisenä lakina on ryöstö ja väkivalta, saapi lukuisasti
kansalaisia ja sotilaita, että sinne kokoontuu kaikki, mikä on
turmeltunutta ja kelvotonta yhtyäkseen ilkitöitä tekemään, sitä et kai
epäile. Sentähden on tämä turmelus jo alusta masennettava, ett'ei se
sittemmin anastaisi naapurivaltojakin."

Akontios vaikeni. Suostumuksen mutina kuului kokoontuneitten joukosta.
Filostratos pudisti levollisena päätään.

"Sitäkö vielä pitäisi odottaa", sanoi hän viimein. "Sinä arvaat
kuitenkin näitten merirosvojen sitkeyttä liian suureksi. Päästyään
kerran pehmeään, hyvin varustettuun pesään, heillä tuskin enään
lienee halua uusilla seikkailuilla panna saavutettua onneansa vaaran
alttiiksi. Jos tämä kuitenkin tapahtuisi, niin onhan aina vielä aikaa
yhdessä muitten Hellaan kaupunkien kanssa sulkea heiltä tie. Mutta
Karidemos ja hänen alustalaisensa kärsikööt nyt, mitä ovat rikkoneet;
sillä heistä itsestään vaan riippui hankkia itselleen liittolaiseksi
Ikarian kansa. Joka tahtoo jotain saada, hänen pitää myös osata antaa.
Tämän ikivanhan säännön ovat Miletolaiset polkeneet jalkojensa alle."

"Herra", jatkoi Akontios, "ei Miletolaiset, vaan heidän sokaistut
johtajansa. Mutta onnettomuus on nyt kai avannut heidänkin silmänsä.
Pitääkö kaupungin, pitääkö koko kansan, joka paheksii gerusian ja
arkontin käytöstä, kärsimän vallanpitäjien typeryyden takia? Sitä ei
oikeutta rakastava Filostratos saata tahtoa!"

Viehättävällä kaunopuheliaisuudella esitti hän nyt näitä mielipiteitä;
hän pyysi ruhtinasta muistelemaan, mitä Ximmiaksen orja äsken oli
kertonut kaupunkilaisten toivottomasta hämmästyksestä, merirosvojen
röyhkeydestä ja julmuudesta; hän kuvaili niitten miesten epätoivoa,
jotka, hakien apua isänmaalleen, oman henkensä vaaralla olivat tulleet
Ikariaan, ja joiden nyt täytyi palata viemään surullista tietoa,
ett'ei mikään voi estää piiritettyjen surmaa. Ihana nuorukainen,
kasvavan innostuksen elähyttämänä, pää pystyssä ja silmät säihkyvinä,
puhuen Filostratokselle ei niinkuin rukoilija, vaan pikemmin niinkuin
ennustaja, joka julistaa jumaluuden tahtoa, oli lumoavan näköinen.
Tämä voimakas kiihkeä ja kuitenkin liikkeissään kohtuullinen kauneus
vaikutti Filostratoksen tositaiteelliseen mieleen melkein vielä
vastustamattomammin, kuin Akontioksen sanojen selvä ajatus. Kun nyt
Melanipposkin innokkaasti puolusti nuorukaisen sanoja, antoi hallitsija
rajulla kiivaudella myöten niille tunteille, jotka jo kauvan olivat
liikkuneet hänen sydämmessään. Samoin kuin nähdessään Afroditen
valtavan kauniin vartalokuvan, syleili hän nuorukaista kaikkien nähden
ja puhui sitten, katsellen häntä liikutettuna silmiin:

"No hyvä, Akontios! Sinulle, viehättäjälle, joka niin mahtavasti
voit liikuttaa kaikkien sydämmet, on tämäkin onnistunut; sinä olet
temmannut miekan tupestani, ja jumalien avulla käytän sitä Mileton
vapauttamiseksi."

Enemmistö juhlavieraita tervehti tätä Filostratoksen päätöstä
vilkkailla suostumushuudoilla.

Oloros, joka ovesta oli kuullut kaikki, kääntyi nyt takaisin, kumarsi
ruhtinaalle ja kiitti sydämmellisesti kaupungin ja sen hallitsijan
puolesta.

"Tosiaankin", jatkoi hän katsellen milloin Filostratokseen,
milloin Akontiokseen, "en tiedä, ketä minun tulee enemmän ihaella:
ruhtinastako, joka on muuttanut monivuotisen vihollisuuden
ystävyydeksi, vaiko taideniekkaa, joka unhottaen vihamielisen tuomion
ankaruutta puolustaa vainoojiaan. Jos Filostratoksen uhri painaakin
mahtavammin tekojen vaa'assa, niin antaa Akontios kuitenkin ehkä
suuremman uhrin, jos jalomielisyyttä katsotaan, sillä hän on saanut
kärsiä kovinta, mitä vapaalle miehelle saattaa tapahtua. Pelotta
uskallan puhua näin, sillä en puhu tässä Babylonialaisten enkä
Persialaisten kuninkaalle, vaan Ikarian hallitsijalle, jaloimmalle
kaikista Kreikkalaisista."

Akontios, joka myös oli kiittänyt ruhtinasta, astui nyt Oloroksen luo.

"Älä arvaa jalomielisyyttäni liian korkeaksi", sanoi hän puoliääneen.
"Eikö Karidemos ole Kydippeni isä? Sano, Oloros, missä Kydippe nyt on?
Jo kauvan on tämä kysymys ollut huulillani. Onko hän turvassa?"

"Toivon sen, kun nyt Filostratos on antanut suostumuksensa. Morsiamesi
on arkontin palatsissa."

"Siis hänkin on sisään suljettu ja ryövärijoukon saartamana? Melkein
sitä aavistin."

"Pako oli hänelle tarjona, jos hän olisi tahtonut paeta yhdessä
Kononin kanssa. Hän pyysi, hän rukoili tyttöä, mutta tämä pysyi lujana
epäyksessään. Jos hän olisi seurannut Kononia laivaan, niin olisi
hänen kohtalonsa ollut varma. Se olisi ollut samaa kuin Akontioksen
hylkäämistä ja kavaltajalle menemistä."

"Rohkea tyttö!" huudahti Akontios ylen onnellisena.

"Oi, kuinka se ajatus on kiihottava rohkeuttani että anastettua
kaupunkia valloittaessani, valloitan armaanikin! Sillä minä käyttelen
miekkaa yhtä hyvin kuin talttaakin."

Saatuna kerran asiaa suosimaan Ikarian ruhtinas antoi heti tarpeelliset
käskyt. Kun koko valtiomuoto oli niin erinomaisessa järjestyksessä, ja
etenkin aina tappeluun valmis sotalaivasto -- suurin koko itäisessä
Arkkipelaagissa -- niin saatettiin jo kolmantena päivänä jälkeen
Oloroksen tulon lähteä liikkeelle. Koska ei niin paljo tarkoitettu
meritappelua, kuin, jos vaan oli mahdollista, äkillistä maallenousua,
niin oli Filostratoksella sotalaivojensa ohessa suuri luku
kuljettajalaivoja, joissa oli lukuisasti porvareja ja palkkasotureja.
Niin lähdettiin pian jälkeen auringon laskun purjehtimaan kotiinjääpien
onnentoivotusten ja ilohuutojen seuraamina; he olivat lujasti
vakuutetut siitä, että asia, jonka puolesta Filostratos alkoi sotaa,
oli hyvä ja oikea, jo siitä syystä, että hän sitä puolusti.



YHDESTOISTA LUKU.


Arkontin palatsissa odotettiin sillä välin turhaan tietoja Olorokselta.

Jo sen vaikutuksen takia, jonka kaupungin täydellinen kukistaminen
tekisi lähimaakuntiin, täytyi merirosvojen kaikin mokomin koettaa
murtaa Karidemoksen ja hänen pienen sotajoukkonsa valta niin pian kuin
mahdollista.

Oloroksen paosta Ikariaan olivat he saaneet kuulla, ja arvasivat kyllä
matkan tarkoituksen. Mutta Mileton ja Ikarian välillä vuosikausia
vallinneen huonon sovun tähden epäilivät he tämän lähetyksen
onnistumista, ja aivan varmaan oli muka Filostratos sitä vähemmin
taipuvainen sekaantumaan asiaan Karidemoksen hyväksi, kuta varmempi
merirosvojen voitto oli ja kuta täydellisemmin heillä oli kaupunki
vallassaan. Niinä kolmena päivänä, jotka Oloroksen salaisesta lähdöstä
olivat kuluneet, ryhtyivät he kahdesti säännölliseen hyökkäykseen
vankkaa rakennusta vastaan, mutta kummallakin kerralla ajoi
Karidemoksen väki heidät takaisin. Nämä miehet taistelivat epätoivon
uljuudella, sillä Olbios oli, kun arkontti uhmaillen oli kieltänyt
antautumasta, vannonut kauhean valan, että kun hän tämän viimeisen
linnoituksen Miletossa saa haltuunsa, niin ei yksikään miehistöstä ole
pääsevä pakoon.

Päivää ennen ikarialaisen laivaston lähtöä sai Olbios tietää, että
Filostratos riensi Miletolaisten avuksi. Tämä sanoma ei ainoastaan
yllyttänyt rosvojen kuumeentapaista halua saada palatsia valtaansa,
vaan myös sitä tuskallista huolellisuutta, jolla koetettiin estää
kaikkea kanssakäymistä ulkomaailman kanssa. Karidemoksen ei pitänyt
saada tietää että Filostratos oli tulossa häntä auttamaan -- muutoinhan
rosvopäällikkö menettäisi tehokkaimman liittolaisensa, joka palatsin
sisällä taisteli hänen edukseen, nimittäin pelon, että Oloroksen
yritys oli rauennut tyhjiin. Tämä pelko toi ehkä viimein mukaansa
hervottomuutta, ennenkuin Ikarialaisten sotavoima vielä saapui perille,
ja jos saataisiin linna valloitetuksi ennen vihollisten laivaston
tuloa, niin olisi -- lukematta voiton siveydellisessä suhteessa
tuottamaa huonoa vaikutusta -- erittäin tärkeä asema anastettu.

Sill'aikaa kuin Olbios sotapäällikön taidolla, joka raa'assa
luonnonlapsessa oli ihmeteltävä, varustautui kolmatta, ja kuten
hän toivoi ratkaisevaa rynnäkköä tekemään -- sillä, suuttuneena
epätäydellisiin apukeinoihinsa, oli hän antanut pystyttää rautapäisiä
muurinruhjimia ja muutenkin valmistuttanut useita hyödyllisiä
koneita --; sill'aikaa kuin hän mitä innokkaimmin järjesti rannikon
puolustustointa ja huonokurisesta roistoväestä, joka nyt joka taholta
tulvaili Miletoon, tuota pikaa valmisti järjestettyjä joukkoja;
sill'aikaa kuin hän useaan paikkaan antoi luoda valleja ja rakentaa
muureja, jossa työssä Mileton arvokkaimpien porvarien täytyi olla
osallisina, niin oli arveluttava tila arkontin palatsissa noussut
korkeimmilleen ja oli pelättävä mitä pahinta.

Yksi seikka oli etenkin huolettava: muonavarat alkoivat pelottavan
nopeasti vähetä. Arkontti tietysti ei ollut valmistautunut elättämään
niin monta odottamatonta vierasta; merirosvojen hyökkäys oli tullut
niin äkkiarvaamatta, että Karidemoksen täytyi pitää itseään onnellisena
kun hän töin tuskin pääsi suojaan palatsin muurien taakse. Hankkia
muonavaroja, sitä ei kukaan ollut ajatellut. Täytyi siis ryhtyä
siihenkin, mitä arkonttia ja hänen huonettaan varten sattumalta oli
kyökeissä, kellareissa ja ruokakammioissa. Nämät, itsessään jotenkin
runsaat varat olivat jo piirityksen kolmantena päivänä supistuneet
niin vähiin että Karidemoksen täytyi noudattaa mitä tarkinta
säästäväisyyttä niitä jaellessaan. Hän itse, ylellisyyteen tottunut,
ylhäinen hekumoitsija myöntyi, viisaasti arvaten, mitä se olisi
muissa vaikuttava, tähän jakotapaan ja vaati itselleen ja lähimmälle
ympäristölleen ainoastaan sen verran, kuin halvimmalle sotamiehellekin
annettiin. Mutta ei tämäkään niukkuus voinut ainaiseksi poistaa
uhkaavaa vaaraa. Oli helppo laskea, milloinka viimeinen leipänelikko,
milloinka viimeinen viinitynnyri oli tyhjenevä, eikä se aika ollut
aivan kaukana.

Nähdessään tämän toivottoman tilan ja kun ei mitään sanomaa kuulunut
Ikariasta, alkoi lohduton välinpitämättömyys vallata lujimmatkin.
Turhaan oli arkontti itse noussut palatsin katolle, josta hän
merirosvojen nuolien ja peitsien uhkaamana, tähysteli aavaa merta. Ei
taivaanrannalla näkynyt odotettuja laivoja, eikä sitäkään venettä,
josta uskollisen Oloroksen, joll'ei hänen valepuvussa ja Odysseyksen
kaltaisella viekkaudellaan onnistunut päästä palatsiin, piti antaa
sovittu merkki siitä, kuinka hänen matkansa oli onnistunut. Rosvojen
kolmisoutolaivat risteilivät merellä niin kauas kuin silmä kannatti;
ei mikään muu laiva uskaltanut kaikkina niinä päivinä tulla Mileton
vesille, ja yhä synkempänä astui Karidemos tähystyspaikastaan alas
aseista kalskivaan etupihaan. Miehistö pysyi vaan koneellisesti
määrätyillä paikoillaan. Tietysti ei rosvoilla ollut tämmöisen
mielentilan vallitessa oleva voitettavana mitään lujaa vastarintaa,
vaikka muutoin olisikin ollut helppo puolustaa palatsia.

Iltapäivän kolmannella hetkellä havaitsivat vartijat, jotka olivat
sijoitetut laakean katon rintavarustuksen taakse, että merirosvot
asettuivat jonkinlaiseen tappeluasemaan torille ja siihen päättyville
kaduille ja että he muutoinkin ryhtyivät valmistuksiin ryntäystä
tekemään. Niin sanottu krios, tavattoman suuri muurinruhjin,
tehty vahvimmista hongista, jotka rosvot olivat löytäneet, pyöri,
parinkymmenen miehen kuljettamana, jykeillä pyörillään keskellä toria
ja uhkasi rautapäällään muuria propylaionin pylväitten vasemmalla
puolella. Kun ei pääseinässä ollut ikkunoita ja harvat, jotenkin pienet
"thyrides" rakennuksen molemmissa päissä osittain olivat tukitut, mutta
osittain varustetut tarkk'ampujilla, jotka ampuivat myrkytetyillä
nuolilla, niin tarjosi rikko muurissa, jonka kautta sitten voitaisiin
päästä tunkemaan eteenpäin, varmimman keinon taistelun pikaiseen
päättymiseen; sillä arkontin palatsi, vaikka olikin vahva ja varustettu
ei kuitenkaan ollut mikään akropolis.

Kun saarretut huomasivat tämän, nousi ankara melu avarassa aulassa,
jossa enin osa miehistöä päivällä oleskeli. Nälissään ja väsyksissään
kun olivat -- sillä puolien heistä täytyi öisinkin olla aseissa --
ei kellään enään ollut sitä jäntevyyttä, joka olisi ollut tarpeen
lujaan vastarintaan. Hurja rohkeus, joka vielä vähän aikaa sitten oli
kiihottanut heidän kestävyyttään ja uljuuttaan, oli äkkiä kadonnut;
sillä rajut tunteet ovat sitä laatua, että äkkiä jäähtyvät, kun ovat
äkkiä syttyneet.

Jos Filostratos olisi tahtonut auttaa, niin olisi laivain jo aikoja
sitten pitänyt olla näkyvissä -- se oli se masentava sana, joka
hätäisellä epävakaisuudella kävi miehestä mieheen.

Vihdoin, vaikka arkontti itse oli läsnä ja synkin katsein huomasi
tämän kasvavan miehuuttomuuden, uskalsi eräs miehistöstä ehdottaa
että rosvopäällikön valasta huolimatta, ruvettaisiin keskustelemaan
ja koeteltaisiin, eikö edes osa miehistöä -- esimerkiksi arvanheiton
mukaan -- pääsisi vapaasti pois.

Kun tämä ehdotus kerran oli lausuttu ruvettiin kuumeen kiihkolla asiata
ajamaan. Vieläpä näkyi muutamien palkkasoturien käytös ilmaisevan,
että olivat taipuvaiset koettamaan onneaan merirosvojen luona, eikö
rosvopäällikkö halukkaammin ottaisi uusia liittolaisia, kuin valansa
mukaan hakkaisi maahan ylimenijät. Mitä ylipäätään vala merkitsi
Olbioksen kaltaiselle miehelle? Äkäpäissään oli hän vannonut; mutta
tämä viha oli lauhtuva, jos -- jo ennenkun rynnäkkö oli alettu --
jätettäisiin linna hänen haltuunsa.

Karidemos oli äänetönnä kuunnellut mitä näin puheltiin aivan hänen
lähellään, vaikka vaan viittaamalla ja puoliääneen. Hän punastui --
sitten kalpeni hän kalman kalpeaksi. Katkeruus kapinoivia sotamiehiä
kohtaan väistyi pelon edestä, joka hänessä syntyi ajatellessaan
kauheata kohtaloa, joka odotti häntä. Häväistys ja mitä julmin mestaus
-- tahi itsemurha, ne olivat loppupäätökset sillä tiellä, jolle
hän nyt peräytymättömästi näkyi joutuneen. Hän yritti puhua; vielä
kerran tahtoi hän antaa hallitsijan äänen kuulua ja siten pakottaa
miehiä kuuliaisuuteen, vaikk'ei hän enään voinutkaan herättää heissä
rohkeutta; mutta ääni petti. Ainoastaan valittava korahdus kuului hänen
sinertäviltä huuliltaan. Ja kun hän viimein sai sanoja suustaan --
ryhdittömiä, katkonaisia ja sitä arvokkaisuutta vailla, joka vaikuttaa
alhaiseen kansaan -- silloin oli hän sotamiesten mielestä joutunut
tappiolle. Raaka nauru kajahti hänelle vastaukseksi.

"Sinä itse tunnet", huusi yksi röyhkeimmistä, "että kaikki on turhaa.
Kenenkä puolesta siis meidän pitää tapella? Niin, ylpeän arkontin
mielestä olisi oikein, jos kaikki viruisimme verissämme ennenkuin
merirosvot pääsisivät hänen pyhään läheisyyteensä. Ehkä, arvelet sinä,
tuntee rosvopäällikkö sitten kunnioitusta uljasta soturia kohtaan, joka
on antanut toisten kuolla edestään. Ehkä hän tyytyy lunnaihin, joita
hän löytää kirstuissasi ja lippaissasi. Mutta me olemme lihaa ja luuta
niinkuin sinäkin, ja pidämme sopivampana, että Olbios teurastaa sinun
uhrina, mutta säästää meidät!"

"Sinä katala!" huusi Karidemos, tarttuen miehen kurkkuun ja heittäen
hänet takaisin, niin että hän oli kompastua. Se oli eräs thrakialainen
sotamies, joka oli näin puhunut. Heimonsa koko kiivaudella jatkoi
nuorukainen nyt, temmaten miekan huotrasta:

"Uskallappas tuota vielä kerran, niin kyllä pidän huolta siitä, että
Olbios pääsee kaikesta vaivasta sinun kanssasi!"

Sitten kääntyneenä muutamiin maansa miehiin:

"Toverit", huusi hän, "kokoontukaat taajemmin ympärilleni! Mitä se
meihin kuuluu, palvelemmeko Olbiosta vai Mileton neuvostoa? Rosvoja ja
konnia ovat he kaikki! Mutta Olbioksen suosion saavutamme paraiten, jos
viipymättä avaamme portit ja annamme Karidemoksen heidän haltuunsa.
Ilo, minä vakuutan sen teille, on tekevä hänet lempeämmäksi. Pahimmassa
tapauksessa voimme kuolla tuolla torilla yhtä hyvin kuin täällä linnan
pihalla."

Kuusi tai kahdeksan ääntä kuului huutavan suostumusta. Muut eivät
liikahtaneet. Muutamat näkyivät jäykistyvän kuullessaan tätä kehnoa
kavallusta; mutta enemmistö oli välinpitämätön. Itsekseen taisivat
he toivoa että Thrakialaisen mielipide toteutuisi -- ja joll'eivät
tahtoneetkaan itse koskea arkontin pyhään personaan, niin monelta
ei kuitenkaan ollut kaukana ajatus käyttää hyväkseen niin paljon
kuin mahdollista, mitä muut aikoivat toimia. "Eteenpäin!" huusi
thraldalainen palkkasoturi, joka oli antanut ensi sytykkeen kapinaan.
"Pitääkö meidän odottaa siksikuin muurinsärkijä poukahtaa muuria
vastaan? Se vähentäisi kirotun tavalla vaikutusta Olbiokseen. Nouse
sinä ylös, Mesembrios, ja anna merkki merirosvoille, että tahdot puhua.
Me pysymme sillä välin täällä valmiina. Vastustus ei hyödytä sinua,
Karidemos. Sinä meidän kaikkien edestä -- se on kohtuullisempaa kuin
päinvastoin."

Kolmen toverinsa kanssa tunkeutui hän Karidemosta vastaan, käydäkseen
hänen kimppuunsa. Arkontti oli paljastanut miekkansa, aikoen kukistaa
ensimmäisen, joka lähenisi häntä. Niiden luku, jotka menivät
Thrakialaisen puolelle, näkyi kasvavan. -- Torilta kuului hurja
ilohuuto: ryntääjät tervehtivät Olbiosta, joka astuen alas hävitetyn
Afroditentemppelin portailta meni asettumaan heidän etunenäänsä. --
Tämä ilohuuto vaikutti turmiollisesti. Luultiin rynnäkön jo alkavan
ja niinmuodoin hyökkäsivät Thrakialaiset, joita arkontin päättäväinen
ryhti hiukan oli pidättänyt, hurjalla raivolla hänen päällensä.

"Seis!" huusi silloin sointuva nais-ääni asekalskeen keskellä? Se
oli Kydippe, joka nopeasti riensi esiin, kuten metsiä kiertelevä
Artemis, pylväitten takaa ja tarttui lähinnä seisovan kapinoitsijan
käsivarteen. Kaikkien katseet kääntyivät ihmeelliseen tyttöön, joka
keveässä puvussaan, lumivalkeat hartiat puoleksi paljaina ja ihanat
kasvot mielenliikutuksesta hehkuvina, seisoi sotamiesten keskellä.
Enin osa miehistöä oli Helleenejä; ja helleeniläiselle silmälle,
alhaissäätyisellekin, oli kauneuden näkeminen jotain jumalallista,
valtavaa. Ei Kydippe koskaan ennen ollut niin täydellisesti
muistuttanut tuota jumalia ja ihmisiä hallitsevaa ideaalia, Afroditeä,
kuin tänä hetkenä. Sen lisäksi tuotti isää vastaan tehdyn petoksen
herättämä pyhä viha käskevän, majesteetillisen piirteen. Ja vieläkin
jotain säteili hänen silmistään -- voitosta varman innostuksen loiste,
joka ei oikein ollut sopusoinnussa uhkuvain huulien nuhtelevan piirteen
kanssa. Tämä kaikki teki koko hänen olentonsa niin tenhoavaksi. Oli
ikäänkuin Afrodite itse olisi astunut alas kuolevaisten keskelle riidan
ratkaisijaksi ja raa'an väkivallan estäjäksi. Ja kun hän nyt puhui ja
kietoi molemmat käsivartensa isän kaulan ympäri ja vannoi tahtovansa
omalla ruumiillaan suojella rakkaan isänsä rintaa, silloin vaipui
soturien miekat ja melkein hartaudella kuunneltiin, mitä hän vielä
puhui.

"Pysykää kestävinä, toverit!" sanoi hän ennustajattaren tavoin.
"Kaikki, kaikki annetaan teille anteeksi, jos vaan kestätte tämän
viimeisen taistelun. Apu on lähellä; hengessäni näen sankarien jo
tulevan, jotka panevat rajan Olbioksen ilkitöille. Afrodite, Zeuksen
tytär, ilmestyi minulle yöllä unessa; hän pani kätensä polttavalle
otsalleni ja hymyili armollisesti. Minkä verran Melanippos lieneekin
rikkonut innoissaan auttaa turvattiaan Akontiosta, niin on jumalatar
nyt leppynyt. Hän on taas suojeleva kaupunkiamme, ja Mileton templiä
on kaunistava uusi hänen jumaluutensa kuva, kauniimpi ja taivaallisten
silmissä mieluisempi kuin ensimmäinen, jonka merirosvot meiltä veivät.
Pysykää lujina, minä rukoilen teitä! Älkää epäilkö, että jumalatar itse
puhuu minun kauttani; sillä mistä minä, kurja, heikko olento, muutoin
saisin rohkeutta vastustamaan teitä, ynseitä miehiä, ja luovuttamaan
teitä siltä tieltä, jota tahdotte käydä!"

Ei se ollut ilvenäytelmää, jota ihana Kydippe täällä näytteli.
Uskollisesti ja juurta jaksain kertoi hän, mitä hän oli kokenut.
Hänen kaunopuheisuutensa, hänen miellyttävät liikkeensä, naisellinen
arvokkaisuus koko hänen ryhdissään -- kaikki tämä oli hurmaavaa.
Siten saavutti hän luottamusta samoin kuin hän ensi hetkellä oli
saavuttanut ihmettelyä. Innostuksen huudot ilmoittivat hänelle
sotamiesten päätöksen seurata pyhää kehoitusta ja uljaasti taistella,
koska Afrodite soti mukana. Intohimoinen Thrakialainen, joka kävi
toisesta liiallisuudesta toiseen, heittäysi kauniin tytön jalkoihin,
suuteli hänen vaatteensa laskoksia ja pyysi kyyneliä vuodattaen häntä
rukoilemaan Karidemosta suomaan hänelle anteeksi hänen ilkityönsä.
Sanansaattajaan, joka katon rintavarustukselta piti keskustella
merirosvojen kanssa, sattui, hänen juuri alottaessaan puhumaan,
nuoli. Tämä pidettiin Afroditen lähettämänä rangaistuksena ja siten
vahvistuttiin uudessa uskossa.

Rosvopäällikkö Olbios ei antanut näitten hetkien vaikutukselle pitkää
aikaa heikontumaan ja jäähtymään. Seuraavassa silmänräpäyksessä tärisi
linna perustuksia myöten. Rautapäinen muurinruhjin oli täyttä vauhtia
syössyt muuria vastaan.

Kaikki tunkeusivat nyt siihen avaraan saliin, jonka ulkoseinää
niin ankarasti ahdistettiin. Pintapuolinen katsahdus osotti jo,
ett'ei aivan monta sellaista sysäystä tarvittaisi murtamaan muuria
raunioiksi. Korkealla, aina kullalla koristettuja kattohirsiä myöten
oli savisivellys halkeillut. Pitkinä liuskoina irtautui kalkitus
molemmin puolin hyökkäyskohtaa, vieden mukaansa erään theebalaisen
mestarin ihmeellistä maalausta. Muuri itse tuskin osotti huomattavalla
polvistumisella, mihin muurinsärkijän pää oli kohdannut.

Paikalla miehitettiin uhatun huoneen uloskäytävät. Seurasi toinen
sysäys, ja kolmas. Neljännellä hyökkäyksellä kuului kauhea romahdus.
Puolet seinää ja osa kattorakennusta oli kukistunut maahan, peittäen
paksuihin pölypilviin uloskäytävän varustuslaitokset.

Rosvot tervehtivät tätä menestystä raa'alla voittokiljunalla. Sitten
seurasi kolkko, tuskallinen hiljaisuus. Molemmin puolin odotettiin että
savunkaltainen tomupilvi hälvenisi. Sitten syöksyivät merirosvot esiin
raivatakseen tieltä soran, kivilohkareet ja särkyneet hirret. Aukko oli
kyllin avara, että päälleryntääjät heti voivat jatkaa ryntäystä.

Samaan aikaan tämän rynnäkön kanssa, joka tehtiin neljännestuntia
myöhemmin, uudistettiin jo kahdesti yritettyä ryntäystä pääovea ja
rakennuksen päitä vastaan, jossa pitkillä keihäillä alettiin ahdistaa
thyridein varustusväkeä. Myrkytetyiltä nuolilta suojelivat he itseään
puisilla, nahalla verhotuilla kilvillä, jotka Olbios kiireessä oli
teettänyt.

Siten joka taholta yht'aikaa ahdistettuina ankaralla
itsepintaisuudella, joka näkyi hetki hetkestä kasvavan, tunsivat
piiritetyt luottamuksensa ja voimansa äkkiä masentuvan. Mutta nyt oli
tietysti liian myöhäistä uudestaan ruveta Thrakialaisen petollisiin
tuumiin. Ennen neljännestunnin loppuun kulumista oli linnan ensimmäinen
piha anastettu. Yhä taistellen oli varustusväki vetäytynyt toiseen
pihaan. Mutta täälläkään eivät he voineet kauvan seisoa rosvojen
ylivaltaa vastaan, semminkin kun viholliset nyt nousivat huoneen
katolla olevalle lautasillalle ja antoivat peitsien ylhäältä tuiskuta
heidän päällensä.

Olbios itse, raivoten tappelunhalusta, oli ensimmäisten joukossa. Yhä
pienemmäksi suli niitten luku, jotka ympäröivät arkonttia, ikäänkuin
keskipistettään. Omin käsin oli Karidemos kaatanut maahan useat
päälleryntääjistä, nyt, Olbioksen tullessa lähemmäksi, antoi hän
uupuneena miekan muutamaksi hetkeksi vaipua.

"Seis!" huusi merirosvo kääntyneenä miehiinsä. "Voitto on meidän. Mutta
tuon itsepäisen, vanhan Miletolaisen, joka niin vähän näkyy tietävän
mitä henioki Olbioksen vala merkitsee, pitää teidän vahingoittamatta
jättää minun haltuuni! Rangaistus, jota hänelle aion, on oleva
tuleville vihollisillemme esimerkkinä siitä, kuinka hyödytöntä on
herättää vihaamme. Kuuletko Karidemos? Sinä turhamainen hupsu, joka
luulit voivasi vastustaa meitä kourallisella miehiä! Muutoin, sano
minulle toki, ylhäinen arkontti, miksikä kieltäyt tervehtimästä
voittajaa tervetulleeksi ja antamasta hänelle tavallista vieraslahjaa?
Missä on Kydippe, hurmaava tyttäresi? Minulle häntä on kehuttu niin
kauniiksi ja iloiseksi. No hyvä, minä vaadin Kydippeä vieraslahjaksi
ja palkkioksi vaivoista, joita hänen isänsä on meille tuottanut. Sillä
tosiaankin, pian saamme enemmän tekemistä, kuin vanhain tylsämielisten
narrien linnan anastaminen."

Hän ajatteli Filostratoksen laivastoa, jonka hän tiesi jo aikoja olleen
tulemassa.

"Kydippe, lapseni..." änkytti Karidemos epätoivoissaan. "Ota minut ja
kaikki minun aarteeni; -- tapa minut, -- mutta jos vielä ensinkään
pelkäät kuolemattomia jumalia, niin säästä häntä, joka on ollut elämäni
onni ja ylpeys!"

"En aio tehdä Kydippellesi mitään pahaa", huusi merirosvo. "Otan hänet
hentukseni, sillä väkevä kauniin ansaitsee, ja voittajalla on oikeus
tarkastella puutarhaa valitakseen itselleen kauniimmat kukkaset. Tuo
hänet luokseni, Karidemos! Sinä itse saat taluttaa hänet huoneeseni!"

"En koskaan!" änkytti Karidemos. "Oi nyt tunnen jumalien kostavaa
kättä! Mylasalainen kuvanveistäjä oli mielestäni liian halpa tullakseen
vävykseni; nyt pitää minun näkemän, kuinka roisto ottaa lapseni
jalkavaimokseen."

"Olbioksen henttu --" nauroi merirosvo. "Sinä pidät sen kunnian
ala-arvoisena. Mutta lyhyesti: missä hän on?"

Hänen vielä puhuessaan tuli Kydippe kalpeana ja kyynelettömin silmin
pihalle. Hän oli ollut makuuhuoneessaan polvillaan rukoilemassa
innokkaasti Afroditeltä pelastusta. Kuullessaan nuo pilkalliset sanat
työnsi hän salvan ovelta ja astui ulos esipihaan. Tikari välkähti hänen
kädessään.

"Tässä olen", sanoi hän salaamattomalla ylenkatseella. "Minä tulen
sanomaan sinulle, että erehdyt! Tämä terä pelastaa minut, ennenkuin
sinun kätesi vielä on minuun koskenut."

Kun Olbios hämmästyneenä tuijotti häneen, huusi hän, kääntyneenä
Karidemokseen:

"Vielä voit käyttää miekkaa, isä. Minä tiedän ett'et sinäkään salli,
että nuo raa'at pahantekijät pitävät jumalatonta peliään sinun
kanssasi. Sinä olet seuraava minua haadeksen syvyyksiin, jossa kulaus
Lethe-virrasta poistaa kaikki huolet ja kaiken ikävän."

Näitä puhellessaan hän ei huomannut, että takaa eräs merirosvoista
hiipi hänen luokseen. Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi hän kipeästi,
kuinka voimakas miehenkäsi tarttui hänen ranteesensa. Tikari putosi
hänen kädestään.

"Kas niin!" huusi Olbios leveästi irvistellen. "Sen teit hyvin, Lysias!
Ei, nukkiseni, et sinä ja'a haadeksen asuntoja ylhäisen isäsi kanssa,
vaan pehmeätä makuusijaa Olbioksen kanssa, joka pitää sinua erittäin
viehättävänä. Sinä tarjoat minulle kukoistavat huulesi suudeltaviksi ja
sallit, että minun käteni silittelee kultaisia kiharoitasi. Lumivalkeat
helmasi -- --"

Hän ei saanut lopetetuksi. Raskas peitsi, joka vaan käden leveyden
matkan päässä suhisi Kydippen korvan ohi, syöksyi hänen kurkkuunsa.
Karaten pystyyn kuin haavoitettu härkä, hoiperteli hän pari askelta
taaksepäin ja kaatui sitten verihinsä maahan. Melkein samassa
silmänräpäyksessä halkaisi miekan-isku sen rosvon pörröisen pään,
joka piti kiinni Kydippestä. Aseiden kalsketta ja hurjaa melua kuului
puutarhasta; valitulla joukolla Ikarian nuorukaisia ryntäsi Akontios,
kuvanveistäjä Mylasasta, kaikuvaan pihaan. Kova meteli, joka kuului yli
koko torin, ilmaisi, että tappelu täälläkin oli täydessä liekissä.

Sill'aikaa kuin Filostratoksen sotilaat vähässä ajassa karkottivat
merirosvot palatsista, kaatoivat maahan tai vangitsivat heitä, sulki
Akontios autuaana itkevän Kydippen syliinsä.

"Vihdoin! Vihdoinkin!" nyyhkytti tämä, painaen kasvonsa vapauttajansa
olkapäitä vastaan. "Tiesinhän, että olit tuleva."

Ikäänkuin haaveksien katseli Karidemos ihanaa pariskuntaa, jotka
innokkaasti syleilivät toisiaan. Hän ei uskaltanut lähestyä
nuorukaista, niin täydellisesti valtasi hänet häpeä ja katumus. Mutta
kiitollisuutensa koko hehkun vuodatti hän Filostratoksen yli, joka
tuntia myöhemmin Ximmiaksen, Oloroksen ja Melanippoksen seurassa
astui palatsiin ja tarjosi kätensä arkontille, ikäänkuin hänen,
Filostratoksen, olisi pitänyt etsiä ystävyyttä ja sen valtiollisen
riidan unhottamista, joka siihen saakka oli erottanut Ikarian
Miletosta. Muinoin niin jäykkä ja ylpeä arkontti oli ikäänkuin
muuttunut. Nyt tuli hän varmaksi siitä, mitä hän oli aavistanut jo
Akontioksen heittäessä peitsensä: että Konon oli harjoittanut petosta,
että syytös Akontiosta vastaan oli ollut ilkeätä vehkettä ja että hän,
Karidemos, tietämättömyydessään oli alentanut itseään palvelemaan
välikappaleena tätä vehkettä.

"Mutta jumalien nimessä", kysyi hän hetken kuluttua, "mitenkä se kävi
päinsä, että te viimeisessä hetkessä nousitte maasta, ikäänkuin Iasonin
lohikäärmeet, ilman että vastustajanne teitä huomasivat?"

"Kyllä he meidät huomasivat", sanoi Filostratos. "Ainoastaan teidän
ja niitten roistojen mielestä, jotka teitä täällä linnassa uhkasivat,
tulimme niinkuin ukonnuoli pilvistä. Tosin taisimme vähän odottamatta
hyökätä ulkonakin olevien kimppuun. Me emme tehneet hyökkäystä meren
puolelta, sillä sieltäpäin -- se oli selvä -- olisi todellinen ylläkkö,
jommoista minä olin ajatellut, ollut mahdoton. Ei, Karidemos, etelästä,
Didymoista päin, hyökkäsimme esiin, kammomatta pitkää kierrosta,
voidaksemme sitä varmemmin karata äkkiarvaamatta vihollistemme päälle.
Me kohtasimme niin heikkoa vastarintaa, että jo olimme melkein
keskellä kaupunkia, ennenkuin rosvojen pääjoukko sen tiesikään.
Sill'aikaa kuin minä käännyin torille päin, heittäysi Akontios sitä
verrattain pientä joukkoa vastaan, joka takaa ahdisti sinun linnaasi
-- ja muun tiedät itse. Kuitenkin on enin osa merirosvoja kaatunut
tahi joutunut vangiksi. Muutamat harvat -- niiden joukossa harmikseni
Olbioksen velikin -- pääsivät laivoihin ja kääntyivät pohjoiseen päin.
Mutta koska kerran olemme ryhtyneet vaarallisten rauhanrikkojien
rankaisemiseen, niin haetan ne niin pian kuin mahdollista
lymyloukoistaan, saadakseni kerrassaan koko suvun hävitetyksi."



KAHDESTOISTA LUKU.


Tieto, että Akontios oli palannut ja että häntä ja hänen jalomielistä
esirukoustaan Filostratoksen luona oli kiittäminen pelastumisesta
merirosvojen kynsistä, oli tuulen nopeudella tunkeutunut etäisimpiinkin
kaupungin-osiin. Tämä seikka yksistään olisi jo koroittanut nuorukaisen
viattomuuden yli kaikkia epäluuloja, sillä mahdotonta oli, että
merirosvojen voittaja oli heidän liittolaisensa. Mutta nyt tuli lisäksi
se varma huhu, ett'ei Konon, kuten Karidemos, ollut erehtynyt, vaan
että hän inhottavassa ilkeydessään oli ostanut väärät todistajat
suurista summista ja siten tehnyt rikoksen, jota Mileton lait
rankaisivat omaisuuden menettämisellä ja maanpaolla.

Seppä Baioskin sai kuulla, mitä suusta suuhun puhuttiin.

Baios oli jo ennestään, Akontioksen tuomitsemisesta asti, kurjassa
mielentilassa; sillä saavutettuaan kostonhimoisten juoniensa päämäärän,
Neaira ei löytänyt tästä tiedosta toivottua tyydytystä, ja alkoi siitä
syystä salaa kantaa sammumatonta vihaa Baiosta kohtaan, josta hän tähän
asti oli ollut välinpitämätön. Turhaan vaati seppä Neairaa täyttämään
lupaustansa. Tämä nauroi häntä vasten silmiä ja huusi hänelle
pilkallisesti: kavaltajalle tehtyjä lupauksia ei tarvitse täyttää!
Sitten, kun hän näytti niin tuiki kamalalta ja käyttäytyi ikäänkuin
ihminen, joka epätoivon tuskassa ryhtyy vaikka mihin, lohdutti hän
häntä tulevaisuuden lupauksilla, samoin kuin velallinen koettaa
tyydyttää velkojaan tyhjillä korupuheilla. Seppä huomasi kuitenkin
viimein, ett'ei hän milloinkaan hyvällä ja ilman ulkonaista pakkoa
ollut tuleva hänen omakseen. Siis kävi hän jurona ja päivä päivältä yhä
raskasmielisempänä työhönsä, alati horjuen kahden päätöksen välillä,
pitikö hänen kärsivällisesti odottaa, vai äkkiä tehdä loppu kaikesta.
Tähän jälkimmäiseen näytti hänen mielestään olevan tilaisuutta, kun
Olbios merirosvoineen astui maalle. Fintias, templinpalvelija Didymoin
lehdosta, oli jo aikoja sitten taas yhtynyt merirosvoihin. Sen saattoi
Baioskin tehdä. Ja jos hän, vaikka olikin tottunut vaaralliseen
toimeen, vielä epäili, niin oli se siitä syystä, että hän salaa
pelkäsi, että Olbios kuitenkin saattoi tulla voitetuksi, ja silloin
hänen, Baioksen täytyisi ikipäiviksi jättää Mileton alue ja jumaloittu
Neairansa.

Tyytymätönnä mielessään, epävarmana siitä, pitikö hänen iloita rosvojen
menestyksestä, pitikö hänen esiytyä julkisuudessa vai sulkeutua
huoneesensa, vietti hän päivänsä ratkaisevaan hetkeen asti. Nyt näkyi
äkkiä kova onni kohdanneen häntä.

Tieto, että Konon oli paljastettu, että lain kostava käsi oli urkkiva,
keitä rohkea pahantekijä oli käyttänyt avukseen, sorti hänet melkein
maahan.

Pakoon! pakoon! Se oli ainoa ajatus, jonka hänen järkensä käsitti, --
mutta ei ilman häntä, joka nyt oli hänen vallassaan. Ennen pakoaan hän
tietysti saattoi ilmaista, että Neaira oli rikoksen oikea alkuunpanija,
jos hän ei suostunut lähtemään mukaan.

Kolme riviä paperiliuskalle piirrettyinä ja yön aikaan naulittuina
raatihuoneen portille, riitti, joll'ei hän pitänyt parempana
antaa tärkeää paperia jollekin Kreonin kuvapatsaan luona olevista
kukkaistytöistä. Nämät tytöt vihasivat Neairaa, koska hän, enimmän
ihailtuna oli vaarallisin kilpailijatar ylhäisen nuorison suosiosta.
Kateellinen riitasisar varmaankaan ei ollut jättävä levittämättä
syytöstä -- ja Konon oli juuri se mies, joka tiesi käyttää asiaa
hyväkseen todistaakseen sillä itsensä syyttömäksi. Hänen asemassaan, ja
tottunut kun oli vehkeilemään ja keksimään valheita, ei pitänyt olla
vaikeata vierittää suurinta osaa syystä, joll'ei aivan kaikkea Neairan
niskoille, perustuen hänen kostonhimoonsa, ja esittää asia ikäänkuin
eivät Fintias ja Baios olisi tulleet lahjotuiksi hänen kullallaan, vaan
viekoitelluiksi nuoren tytön lumoavalla viehätysvoimalla. Kaikesta
tästä voi helposti huomauttaa paperiliuskalla, ja Kononille, tuolle
sukkelapäälle, tarvitsi myös ainoastaan antaa viittaus...

Baios tiesi nyt, mitä tietä hänen tuli käydä. Vitkastelematta ryhtyi
hän toimeen. Hän kirjoitti syytöksen, vakuuttavammin ja laveammin, kuin
hän alkuaan oli ajatellutkaan. Sitten pani hän kokoon tarpeellisimmat
tavaransa ja vähät rahansa, ja lähti yön pimeässä -- kuu ei ollut vielä
kohonnut yli taivaanrajan -- Neairan asunnolle. Mytyn kantoi hän viitan
verhossa; paperin pisti hän vyöhönsä, ja suonenvedon tapaisesti puristi
hän sitä kädellään.

Kolmesti täytyi hänen koputella porttia, ennenkuin talon isäntä avasi
hänelle. Ihmiset olivat juuri menemässä levolle. Teeskennellyllä
väliäpitämättömyydellä kyseli hän Neairaa. Hän oli muka hänen
sukulaisensa ja oli tänään saapunut tänne Ikarialaisten kanssa.
-- Ukko, savuava savilamppu kädessä, loi tutkivan katseen hänen
liikutettuihin kasvoihinsa, käski kuitenkin häntä käymään sisään ja
näytti hänelle tien tytön huoneesen.

Huonosti rakennetun puuoven rei'istä näkyi valoa loistavan. Ukon
vetäytyessä pois, astui Baios sykkivin sydämmin lähemmäs. Hän kuunteli.
Outoja ääniä sattui hänen korviinsa, nyyhkytysten ja puol'äänisen
mutinan tapaisia. Ovi ei ollut tiivisti kiinni; se ei siis ollut
sisältä, lukittu. Hän avasi hiukan. Siinä makasi Neaira olkimatolla,
kauniit hiukset hajalla ja katseli lampun lekuttavaan liekkiin,
nojatessaan kyynelten kostuttamat kasvonsa käsiin.

"Neaira!" huusi hän puol'ääneen huoneesen, ja kun tämä ei kuullut,
astui hän -- varmana voitostaan -- kynnyksen yli.

Tyttö nousi hitaasti, pyyhki pois kyyneleensä ja sanoi:

"Sinäkö Baios? Miksikä näin hiivit luokseni? Kuinka sinä pääsit sisään?
Olenhan kieltänyt sinua..."

"Vaara halveksii tuollaisia kieltoja. Oletko koko päivän istunut täällä
yksin, etkä siis tiedä, mitä kaikkialla puhutaan?"

"Tiedän kaikki", vastasi Neaira.

"Senkin, että olet petetty?"

"Minäkö? Sinä ja Fintias ja kavala Lysistrate! Mitä se minuun kuuluu?"

"Neaira! Etkö sinä saattanut minua todistamaan Akontiosta vastaan?"

"Hyvä; mutta sen tiedätte ainoastaan sinä ja Konon. Konon kyllä karttaa
tulla Miletoon, ja sinä --"

"Niin, minä olen vaiti, jos Neaira vihdoinkin täyttää minulle tekemänsä
lupauksen. Kuten nyt näet, aion jättää Mileton; mutta en yksinäni, vaan
sinun kanssasi. Minä tahdon nyt niittää, mitä olen kylvänyt. Tee itsesi
valmiiksi lähtöön ennenkuin on myöhäistä! Tällä tunnilla vielä lähdemme
matkaan."

"Minäkö? Ja sinun kanssasi? Oletko menettänyt järkesi?"

"Sinun täytyy, Neaira! Minä en päästä sinua! Vaimokseni täytyy
sinun tulla, ja, jumalien nimessä, tahdon varjella sinua niinkuin
silmäterääni ja kunnioittaa sinua niinkuin pappi jumalankuvaansa!
Tule Neaira! Luota toki minuun! Etkö siis ymmärrä kuinka äärettömästi
sieluni halajaa sinua? Ja mitä muuta sinulla on valittavana? Ole varma
siitä, että Konon on paljastava osallisuutesi! Paeta sinun pitää,
kuten minunkin. Tahdotko siis yksin mennä vieraille maille turvatta ja
suojatta?"

"Minä en aio paeta", sanoi Neaira suruisesti.

Baios seisoi niinkuin kivettynyt. Mutta sitten leimahti äkkiä
pirullinen tuli hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta. Hän pisti
kätensä vyöhön ja piti sitten kirjoitettua paperiliuskaa tytön silmien
edessä.

"Katso tätä, lue!", sanoi hän kähisevällä äänellä.

"Mitä se tietää?" kysyi Neaira.

"Lue!" toisti seppä. "Tämä paperi on jo huomenna oleva oikeissa
käsissä, jos yhä aiot rikkoa valaasi ja tehdä minut naurettavaksi
omissa silmissäni!"

Hänen silmänsä kiisivät likaisen paperin yli. Halveksivasti rypisti hän
kaunista suutaan.

"Tee mitä tahdot!" sanoi hän kylmästi.

"Minä teen sen, Neaira!" huusi hän niin äänekkäästi, että tämä
ehdottomasti peräytyi muutaman askeleen. "Minä teen sen! Sinulla,
joka olet halvasta suvusta, ei ole yhtään etuoikeutta, niinkuin
Kononilla, rikosveljelläsi, sinut pannaan monivuotiseen vankeuteen --
ehkä tuomitaan kuolemaan -- kuuletko, Neaira, kuolemaan! Mutta niin
minä tahdon! Mennös ennemmin perikatoon, kuin että toinen iloitsisi
rakkaudestasi! Vielä kerran kysyn sinulta, Neaira: tahdotko seurata
minua, vai gerusian pyöveleitä?"

Hän painoi kätensä kasvoja vastaan.

Baios, joka piti tämän liikkeen edullisena merkkinä, jatkoi:

"Luotatko sinä yhä vielä imelään Akontiokseen, sinä sokaistu hupakko?
Arkontin palatsin etupihassa, isän silmien edessä, on Akontios sulkenut
ihanan Kydippen syliinsä, ja ennen kuun toistamiseen täytyttyä viepi
hän rakastettunsa morsiamena juhlallisesti koristettuun thalamokseen.
Sinua kaiketi haluttaa seistä tien varrella, kun hääseurue menee
sulhaisen kotiin, ja yhtyä kansan ilohuutoon? Todellakaan en muuten
ymmärrä, mikä sinut voisi pidättää täällä kolkossa Miletossa. Vai
aiotko ehkä myöhemmin pujahtaa tuon onnellisen kotiin lemmittyisenä
ja siten päästä sen perille, mitä et oikealla tiellä ole voinut
saavuttaa? Älä uskottele itsellesi semmoisia! Sinä et tiedä, kuinka
tulisesti, kuinka rajattomasti Akontios rakastaa Kydippeään, kuinka hän
ruumiillaan ja sielullaan --."

"Seis!" huudahti Neaira kalman kalpeana. "Sinä olet oikeassa. Minun on
mahdoton jäädä Miletoon. Minä seuraan sinua, Baios. Aarteita minulla
ei ole ottaa mukaan. Viitan vaan heitän hartioilleni, ja sitten pois,
ulos? vieraisin maihin!"

Hän otti poimuisen viitan naulasta ja heitti sen ylleen. Sitten ojensi
hän suruisesti kätensä sepälle, joka sanatonna ihastuksesta nielasi
katseillaan jok'ainoan hänen liikkeensä.

"Baios parka!" sanoi hän surumielisesti. "Jos todella rakastat minua
niin rajattomasti kuin vakuutat, niin suokoot jumalat sinulle anteeksi
sen, mitä olet rikkonut -- sinulle sekä minulle."

Hän otti lampun ja valaisi heidän kulkunsa pihan yli ja ahtaan, matalan
porttikäytävän kautta. Ennenkuin he astuivat ulos, sammutti hän sen
tukahuttaen liekin sormillaan.

"Kas niin!" sanoi hän. "Nyt on, ikäänkuin ei se koskaan olisi
liekehtinyt. Mitä tietä menemme?"

"Didymoihin päin. Pari, kolmekymmentä stadiumia eteläänpäin kääntyy
siellä polku vasemmalle, valtamaantielle, joka johtaa Euromoksen kautta
Mylasaan ja Halikarnassokseen."

"Mylasaan", toisti Neaira.

Ääneti riensivät he pitkin katuja, jotka, huolimatta päivän
tapauksista, nyt olivat autiot. Kymmenen minuutin kuluttua saapuivat he
rannantokeitten luo, jossa Didymoihin johtava tie alkoi. Se oli sama
paikka, jossa kerran Baios, mustasukkaisuuden raivossa, oli uhannut
mitään pahaa aavistamatonta Akontiosta.

Meri oli peilikirkas. Tummansininen taivas levitti majesteetillisella
loistolla säteilevän tähtivaippansa yli aaltojen ja etäällä siintävien
rantamaitten.

"Näistä peilikirkkaista laineista on hän noussut", sanoi Neaira,
astuen aivan lähelle muurin reunaa, "Afrodite, kaikkivaltias, joka
tekee ihmisen niin autuaaksi ja onnettomaksi. Meren helma on hänen
kotinsa; joka siinä etsii leposijansa, se löytää rauhaa jumalattaren
rinnoilla, myöskin vaikka häneltä olisi kielletty jumalattaren armo
hänen vaeltaessaan maan päällä. Afrodite sinä taivaallinen, minä olen
rikkonut, kun tahdoin pakolla saavuttaa sen, minkä vaan sinun armosi
antaa; kun kostonhimoisena vainosin häntä, jota sydämmen pohjasta
kuitenkin rakastin -- oi, niin tulisesti, niin sammumattomasti, kuin
tyttö milloinkaan saattaa rakastaa! Suo minulle anteeksi, äläkä anna
sieluni rauhatonna harhailla, vaikka kurja, ruhjottu ruumiini jää
hautajaismenoja vaille!"

"Mikä sinun on, Neaira?" kysyi Baios, joka, seisoen pari askelta
sivulla päin, vaan puoleksi käsitti nuo kuiskimalla lausutut sanat.

Nyt kuului raskaita askeleita kivisellä rannalla; tähtien valossa
välähtivät kypärit ja sota-asut. Se oli neuvoston vartiaväki, joka jo
kauvan oli ollut pakenevan rikkojan jäljillä ja nyt viimeksi Neairan
asunnossa oli saanut varmoja tietoja, mitä suuntaa hän oli paennut.

"Neaira!" huusi Baios kauhistuneena. "Me olemme hukassa, jos vielä
viivymme hetkenkään aikaa."

Mutta tyttö ei kuullut häntä. Vielä viimeisen kerran väänteli
hän käsiään, sitten heittäysi hän syvyyteen. Vesi loiskahti pari
kertaa ankarammin rantakiviä vastaan. Syntyi pyörre, joka lähetteli
kaareilevat maininkinsa yhä kauemmas ja kauemmas. Sitten oli meren
pinta taas tyyni ja kirkas kuin peili.

Ennenkuin Baios vielä ehti liikahtaa paikaltaan, ympäröivät gerusian
sotamiehet häntä. Hän ei tehnyt mitään vastarintaa. Neairan äkillinen
katoaminen oli tehnyt hänet aivan hervottomaksi. Nyt ei ollut hänellä
enään mitään tärkeätä, ei mitään peljättävää maan päällä. Pää
painuneena astui hän kohtaloansa kohden.

Seuraavana aamuna oli järjestys Miletossa kaikkialla palautettu
entiselleen. Karidemos, joka palavalla isänmaanrakkaudellaan ja
urhealla puolustuksellaan oli vastustajiensa mielistä poistanut
hallituksensa monet erehdykset, piti uudestaan vallan ohjia käsissään,
unohtamatta kuitenkaan, mitä hän oli vastustuspuolueelle velkaa. Hänen
ensimmäinen hallitustoimensa sisällisessä suhteessa oli neuvoston
lisääminen joukolla miehiä, jotka edistyneillä mielipiteillään
suosivat jaloa Olorosta. Nuorukaisen itse otti Karidemos lähimmäksi
apulaisekseen ja neuvonantajakseen, suostuen mielellään antamaan
hänelle suuren vaikutusvoiman arkontinvirkaan kuuluvia päätöksiä
tehtäessä. Ensimmäinen hallitustoimi ulkonaisessa suhteessa oli
hyökkäys- ja puolustusliiton tekeminen Ikarian kanssa ja niitten
vanhan-aikaisten rajoitusten poistaminen, jotka siihen saakka olivat
olleet estämässä vapaata kanssakäymistä saarelaisten ja Miletolaisten
kesken.

Melanippos, jolle gerusia paikalla taas tarjosi Afroditen papin
arvon, kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Kokemus -- sanoi hän --
oli häntä kyllin opettanut, että hän mielipiteillään jumalattaren
todellisesta olennosta liiaksi poikkesi uskovaisen kansan luuloista
ja käsityksistä. Hän tahtoi tyytyä siihen tietoon, että hän oli
kantanut tuolle kuolemattomalle ihanimman uhrin, minkä pappi hänelle
voi tarjota, nimittäin yhdistänyt kaksi rakastavaa sydäntä, joita
epäsuotuisa kohtalo tahtoi tuhansilla esteillä erottaa. Ainoastaan
yhden palveluksen tahtoi hän vielä tehdä jumalattaren pyhäkölle; hän
tahtoi pyytää Mileton neuvostoa korvauttamaan Afroditen kuvan, jonka
merirosvot olivat vieneet mukaansa Lemnokseen, sen mestarin kädellä,
joka siihen kykeni ennen kaikkia muita helleeniläisiä mestareja,
nimittäin Akontioksen kädellä. Hän, Melanippos, tiesi, että jumalatar,
Akontioksen luomana oli saava muodon, joka oli viehättävä ihmisten
mielet vielä hurmaavammalla ja taivaallisemmalla tavalla kuin
mainioitten Athenalaisten mestariteokset. Siitä oli hänellä takauksena
se ihana kuva, jonka taideniekka oli veistänyt Ikarian hallitsijalle...

Kun Konon sai tietää, että kaikki oli saatu ilmi, pakeni hän Prienestä
Paflagoniaan. Vasta monen vuoden kuluttua tuli hänelle Akontioksen
jalomielisyyden kautta mahdolliseksi palata.

Mutta uuden kuun keskivälillä kaikuivat häälaulut pitkin Mileton
katuja, sulostuttaen nuoren kuvanveistäjän ja Karidemoksen tyttären
vihkiäisiä. Avara, väkirikas kaupunki oli lukemattomine seppeleineen
ikäänkuin yksi ainoa suuri juhlasali. Onnea ja tyytyväisyyttä loisti
kaikkien silmistä, ja aina myöhään yöhön asti paloivat roihuavat
tulisoitot torilla ja pitkin silmän-siintämättömiin ulottuvaa
satamakatua. Taivaallisen soiton pauhaavat sävelet kaikuivat
sen thalamoksen ympärillä, jossa Mileton ihanin morsian riisui
morsiushuntunsa -- Kydippe kuolemattoman Afroditen maallinen perikuva.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Afrodite - Kertomus vanhan Hellaan ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.