Title: Prinssi ja kaunis näyttelijätär - Salapoliisikertomus
Author: Elvestad, Sven
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Prinssi ja kaunis näyttelijätär - Salapoliisikertomus" ***


PRINSSI JA KAUNIS NÄYTTELIJÄTÄR

Salapoliisikertomus


Kirj.

STEIN RIVERTON


Suomentanut

Julius Varmanen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.



SISÄLLYS:

    I. Muistopuhe ja kirje.
   II. Bassoviulu.
  III. Itävaltalaiset.
   IV. Kaunis anarkisti.
    V. Ensimmäiset turistit.
   VI. Nainen, jolla oli vihreä hatunsulka.
  VII. Huvinäytelmä ruokasalissa.
 VIII. Prinssin vaunut.
   IX. Audienssi.
    X. Puhelimessa.
   XI. Ontuva saksalainen.
  XII. Mitä salapoliisi näki.
 XIII. Selvitys.



I

MUISTOPUHE JA KIRJE.


Harald Brede haukotteli.

"Mitä uutta?" kysyi hän.

"Ei ollenkaan mitään", vastasi hänen ystävänsä ja virkaveljensä,
kristianialainen salapoliisi Asbjörn Krag, selaillen sanomalehteä.

Oli aamupäivä. Molemmat etevät salapoliisit, jotka istuivat Kragin
virkahuoneessa, olivat päättäneet "raataa koko kesän." Oli hiljaista,
ei mitään tekemistä, tapahtui vain taskuvarkauksia ja tuollaista
joutavaa. Ei yhtään arvoitusta, ei salaisuutta, ei rikosta -- ei edes
nimetöntä kirjettä.

"Tämä on miltei sietämätöntä", sanoi Harald Brede haukotellen
toistamiseen.

Viheriällä pöydällä hänen edessään oli sikin sokin joukko kirjeitä ja
lattialla hänen jaloissaan mahtava pino vanhoja sanomalehtiä
huolimattomasti päällekkäin heiteltyinä.

Harald Brede sytytti sikarin ja sanoi, että hän kaikesta huolimatta
tahtoi mennä kaupungille, nähdä katuja ja ihmisiä -- ja tuntea
tuulahduksen keväästä, joka juuri nyt oli todella tullut Kristianiaan.
Sillä vuono oli peilikirkas ja vilisi jo valkoisia purjeita, ja
Studenterrundenin puut olivat pukeutuneet vihreihin harsoihin ja
levittivät ylt'ympäri vienoa keväistä tuoksua.

Asbjörn Krag ei vastannut, vaan ratisteli harmistuneena sanomalehteä.

"Kun ajattelen", sanoi Harald Brede, mennen samalla ikkunaan ja
tirkistellen Yong-torille -- "kun ajattelen, mikä jännittävä ja
mielenkiintoinen aika meillä oli silloin kun Thomas Busch toimiskeli
tässä kaupungissa, niin mieltäni kaivelee tämä torkkuva elämä, jota
meidän nyt täytyy viettää. Täällähän ei ole mitään, mihin tarttua. --"

"Sitä tulee kyllä, tulee kyllä", mutisi Asbjörn Krag.

"Niin, luonnollisesti, luonnollisesti, mutta sen miehen ympärillä oli
aina elämää ja liikettä. Oli synti, että hänen piti päättää päivänsä
sillä tavalla."

"Niin", vastasi Asbjörn Krag, puoleksi vakavasti, puoleksi ivallisesti.
"Oikeastaan pitäisi minun kaupungin puolesta olla iloinen, että olemme
päässeet siitä rikoksellisesta ainiaaksi, mutta oli miten oli, niin en
voi olla huoahtamatta joka kerta kun ajattelen tuota vanhaa,
kunniallista veijaria."

Harald Brede nauroi.

"Niin, rauha hänen muistollensa, -- sitä hän hyvin tarvitsee."

Asbjörn Krag jatkoi ikäänkuin ei olisi kuullut virkaveljensä äänekästä
iloa:

"Me miehet", hän pani erikoisen painon sanalle miehet, "tunnemme
kuitenkin lopuksi vissiä, omituista rakkautta pahimpia ja kiukkuisimpia
vihollisiamme kohtaan. Etkö ole huomannut, miten vähän viha meidän
elämässämme merkitsee. Kaksintaistelijat tervehtivät toisiaan,
ennenkuin miekat kalskahtavat vastakkain, ja kun vastustaja on kuollut,
laskee toinen taistelija miekkansa ja tervehtii uudelleen. Hän ei
kumarra vain kuolleen vihollisensa edessä, vaan koko olemassaolon
arvoituksen edessä. Pohjimmalta emme vihaa ihmisiä, vaan heidän pahoja
tekojaan..."

"Anteeksi", lausui Harald Brede, "mutta se näyttää minusta olevan
miltei samaa."

"Ei aivan", virkkoi Asbjörn Krag hetkisen perästä. "Meidän tulee
ensinnäkin muistaa, ettei vielä kukaan ole vetänyt rajaa hyvän ja pahan
välille. Vain yhteiskunnalliset lait ovat asettaneet rajamerkit
yhteiskunnan suojaksi ja mukavuudeksi. Tämä luonnollisesti on oikein,
koska yhteiskunnan on oltava yksilöä korkeammalla, ja sen vuoksi täytyy
sinun ja minun yhteiskunnan edustajina käydä sotaa elämästä ja
kuolemasta jokaista yksilöä vastaan, joka menee noiden rajojen ylitse."

"No niin?"

"Niin, meidän on kuitenkin muistettava, että on ihmisiä, jotka jo
syntymästään saakka ovat joutuneet lain rajojen ulkopuolelle,
onnettomia ihmisiä, jotka heti alusta alkaen ovat meidän luonnollisia
vihollisiamme."

"Kenties... kenties", myönsi Harald Brede vetäen samalla syvin
henkäyksin raikasta kevätilmaa keuhkoihinsa. "Kenties on!"

"Ei kenties... on varmasti. Ja nämä ihmiset ovat kaikista
traagillisimpia. Me voimme heidän joukossaan tavata ihmisiä, joita
voimme vain surkutella, ihmisiä, jotka olisivat saattaneet kohota
korkealle, ellei heidän elämänsä olisi mennyt vinoon. Thomas Busch
esimerkiksi. Mikäli miehuus ja nero vielä luetaan hyveisiin elämässä,
oli Thomas Busch..."

"Hyvä ihminen kenties?" virkkoi Harald Brede hymyillen.

Asbjörn Krag kohautti olkapäitään.

"Niin, niin, saat kernaasti nauraa, ellet tahdo seurata
ajatusjuoksuani. Hänen kohtalossaan oli tragiikkaa. Mitä olisikaan hän
saanut aikaan, jos hän olisi työskennellyt kanssamme, sen sijaan että
hän työskenteli meitä vastaan. Sen vuoksi, rakas Harald Brede, voimme
kernaasti kaivata häntä. Hän ansaitsi paremman kohtalon kuin alinomaa
joutua kynsiimme ja taas paeta lopuksi kuollakseen joutavassa
rautatieonnettomuudessa."

"Niin... mikäli hän nyt todellakin kuoli."

Asbjörn Krag naurahti.

"Sen hän teki, tällä kertaa ei meidän tarvitse pelätä nenästä
vetämistä. Ja vanha ystävämme Stein Riverton on itse piirtänyt
viimeiset sanat hänen hautakiveensä: Rauha hänen muistollensa."

Harald Brede jätti paikkansa ikkunassa, asteli hitaasti edestakaisin
huoneessa ja haukotteli kolmannen kerran.

"No niin", sanoi hän lopuksi, "tulokseksi keskustelustamme jää
kuitenkin, että saan istua paikallani ja lihoa."

Asbjörn Krag nauroi sydämellisesti. Ensimmäisen kerran hän oli kuullut
ystävänsä itse koskettelevan tätä arkaluontoista aihetta, josta toverit
usein olivat tehneet viatonta pilaa.

"Rakas ystävä", sanoi hän samalla lyöden virkaveljeänsä olkapäähän,
"siitä seikasta ei sinun tarvitse olla huolissasi. Täällä on minulla
jotakin, joka kenties voi olla sinusta mielenkiintoista."

Harald Brede tukahutti äkkiä neljännen haukotuksensa ja kumartui
ystävänsä käsivarren yli. Asbjörn Krag oli sangen verkkaisesti ottanut
povitaskustaan kirjeen. Kuori oli varustettu amerikkalaisilla
postimerkeillä, ja salapoliisi aukaisi hitaasti sinisen,
täyteenkirjoitetun kirjepaperin ja jatkoi:

"Se tuli juuri tänään. Se on ystävältäni ja virkatoveriltani James
Cliffordilta, joka on New-Yorkin kelvollisimpia salapoliiseja. Tapasin
hänet Amerikanmatkallani ja tulimme heti hyviksi ystäviksi. Clifford on
tarmokkaimpia henkilöitä mitä tunnen, mutta laiska kirjeenkirjoittaja,
ja ymmärsin heti, niin pian kuin näin hänen nimensä kirjeen alla, että
vain ammattitoimet ovat voineet pakottaa kynän hänen vastahakoiseen
käteensä..."

Salapoliisi vaikeni hetkeksi, ja Harald Brede kumartui innostuneena
kirjettä katsomaan.

"No?" sanoi hän vihdoin.

Asbjörn Krag jatkoi:

"Otaksumiseni osoittautuikin oikeaksi. Kuulehan nyt, mitä oivallisella
virkaveljellämme on ilmoitettavana."

Ja hän luki:

    "Rakas Asbjörn Krag!

    Ensinnäkin sydämellinen kiitos yhdessäolostamme New-Yorkissa,
    yhdessäolosta, jonka aina olen lukeva hauskimpiin muistoihini.
    Ei ollut ainoastaan harvinainen onni saada tavata niin älykästä
    ja kuuluisaa virkaveljeä..."

"No niin", keskeytti Asbjörn Krag hiukan hämillään, "hyppäämme
alkulauseen yli, mutta täällä alempana on jotakin, joka mahdollisesti
voi olla mielenkiintoista."

Ja hän jatkoi:

    "Se että nyt otan vapauden kirjoittaa Teille, rakas virkaveli,
    johtuu aivan yksinkertaisesti siitä, että eräs kuuluisimmista
    ja pelätyimmistä rikoksellisistamme, Leo Carsten, kaksi päivää
    sitten pääsi murtautumaan ulos 'Mustasta tähdestä', mihin
    hänet oli suljettu odottamaan sähkötuolia. Todellakin onnistui
    Teidän, rakas virkaveljeni, kerran tehdä sama manööveri, ja
    Te olitte kyllin rakastettava ilmoittaaksenne minulle, kuinka
    siinä menettelitte. Miten Leo Carsten on toiminut, on minulle
    sitävastoin täydellinen arvoitus. Hiljaa ja jäljettömästi, kuten
    hänen tapansa on, on hän kadonnut ja lienee jo aikoja sitten
    pudistanut Amerikan tomut jaloistaan. Syy, minkä vuoksi tahdon
    ilmoittaa tästä Teille, on aivan yksinkertaisesti se, että me
    hyvällä syyllä epäilemme Leo Carstenin paenneen Norjaan. Norja
    on nimittäin hänen varsinainen isänmaansa, jos nyt ylipäänsä käy
    sanominen, että hänenlaisellaan kansainvälisellä rikoksellisella
    on isänmaata tahi edes halua omistaa sellainen. Leo Carsten
    on maailmankansalainen sormenpäitä myöten, enkä varmaankaan
    liioittele, kun väitän, että hän on vaarallisin rikollinen,
    joka viimeisellä vuosikymmenellä on esiintynyt. Hän näyttää
    osaavan kaikki, tietävän kaikki ja vielä enemmän: oikeassa
    silmänräpäyksessä käyttävän hyväkseen kaikkea rohkeasti ja
    julkeasti. Hän on sukkela kuin orava, vahva kuin karhu, viekas
    kuin kettu ja rohkea kuin leijona.

    Kaikkialla on hänellä ystäviä ja suosijoita, jotka mieluummin
    menisivät hänen puolestaan kuolemaan kuin pettäisivät hänet.

    Sillä Leo Carstenilla on kolme ominaisuutta, jotka roistoväen
    silmissä tekevät hänen vastustamattomaksi: hän kostaa julmasti
    ja henkilöön katsomatta, jos joku häntä vastustaa, hän ei petä
    väkeään, jos he hänen tähtensä joutuvat onnettomuuteen, ja ennen
    kaikkea hän tuhlaa kultaa kuin ruhtinas.

    Ylt'ympäri Europan pääkaupungeissa on hän toiminut: Lontoossa,
    Pariisissa, Berliinissä, Pietarissa, Wienissä ja Madridissa,
    kunnes hän kunnioitti Amerikkaa korkealla läsnäolollaan.
    Hänen kepposensa eivät ole tavallisia rikoksia, ne ovat
    taidetekoja, näytelmiä, älykkäästi ajateltuja ja mestarillisesti
    näyttämölle asetettuja. Mikä näytelmäkirjailija hänessä
    onkaan mennyt hukkaan! Sen ohessa hän näyttelee kuin vain
    harvat. Kaikissa mahdollisissa hahmoissa on hän esiintynyt ja
    viime vaalitaistelussa hän teki todellakin tasavaltalaisille
    ruman kepposen esiintymällä eräässä tilaisuudessa Theodor
    Rooseveltina ja pitämällä tulisen puheen sekä senjälkeen
    ryöstämällä vieraanvaraisen isäntänsä kassakaapin. Samalla oli
    entisen presidentin juna pysäytetty erään pienen rautatieaseman
    sivuraiteille ja asema huolellisesti eristetty kaikesta
    sähkösanomayhteydestä ulkomaailman kanssa. Asia kyllä saatiin
    selville ja painettiin villaisella, mutta siitä huolimatta sitä
    siellä täällä käytettiin vaalitaistelutarkoitukseen. Että Leo
    Carsten on mennyt Europaan, siitä olemme miltei vakuutetut.
    Luulemme näet saaneemme selville, että hän oli matkustanut
    'Oceanicilla', ja olimme sen vuoksi miltei varmat hänen
    kiinnijoutumisestaan. Lähetimme langattomalla sähkösanoman
    kapteenille ja käskimme häntä toimeenpanemaan perusteellisen
    tutkinnon kaikkiin matkustajiin nähden. Kahdeksan tunnin perästä
    saimme kuitenkin vastauksen: Carsten ei ole laivalla. Se seikka,
    että hän mahdollisesti on ajatellut tehdä 'visiitin' entiseen
    isänmaahansa, on todellakin vain arvelua, mutta luulen olevani
    varma siitä, että hän monista syistä nykyisin välttää vanhoja
    toimintakeskuksiaan. Joka tapauksessa olen tahtonut varoittaa
    Teitä, rakas virkaveljeni.

    Jos Te kysyisitte minulta hänen ulkonäköään, niin minä
    luultavasti joutuisin neuvottomaksi, sillä hänen ulkomuotonsa
    vaihtelee kuin huhtikuun ilma. Itse olen yksi niitä harvoja,
    joiden oikeudenkäynnin aikana on onnistunut vilahdukselta
    nähdä Leo Carstenin 'siviilinaama'. Minun täytyy tunnustaa,
    että hämmästyin, sillä sileämpää ja jokapäiväisempää ulkonäköä
    on tuskin yksinkertaisimmalla ravintolatarjoilijalla. Hän on
    keskikokoinen, jäntevä, kasvot soikeat, puoleksi germaanin,
    puoleksi etelämaalaisen. Tukka on musta ja lyhyeksileikattu;
    ihmeelliset ovat ainoastaan silmät, jotka loistavat kuin mustat
    timantit ja joskus voivat hehkua kuin kissan silmät pimeässä.

    Lähetän tässä piirustuksen, minkä 'New York Heraldin' piirtäjä
    samassa tilaisuudessa teki kuuluisasta rikoksellisesta. Se on
    todellinen, pieni mestariteos, hetken innostuksessa syntynyt, ja
    vain kaipauksella siitä eroan. Se puhuu paljon voimakkaammin kuin
    mitä minä jäykillä sanoilla voin ilmaista...

    Vastaanottakaa sydämelliset terveiseni, rakas virkaveli. Jos
    kohtalo soisi Teidän toimittaa tuo uskalias rikoksellinen häntä
    odottavalle kunniaistuimelle: sähkötuoliin, ei kukaan olisi
    iloisempi kuin Teidän

                                                uskollinen
                                              James Clifford."

Kun salapoliisi oli lopettanut lukemisen, olivat molemmat ystävykset
hetkisen hiljaa ja Krag katseli hymyillen Harald Breden tarmokkaita ja
ällistyneitä kasvoja. Sen jälkeen tarttui hän ääneti vielä kerran
kirjekuoreen ja veti siitä kokoontaitetun lyijykynäpiirustuksen. Hän
pani sen eteensä pöydälle, ja molemmat poliisimiehet kumartuivat
katsomaan amerikkalaisen sanomalehtimiehen mestariteosta.

James Clifford oli oikeassa. Tuo yksinkertainen piirustus ansaitsi
todellakin sen ylistävän mainesanan, minkä amerikkalainen salapoliisi
oli sille antanut, ja Asbjörn Krag oli ensisilmäyksellä näkevinään Leo
Carstenin yhtä ilmielävänä kuin tämä olisi seisonut hänen edessään.
Rohkeapiirteinen, soikea pää miltei lapsellisine kasvoineen.
Puoliavoimet huulet paljastivat valkoisen hammasrivin, musta tukka
ympäröi matalaa, kaunismuotoista otsaa, mutta mustat, levottomat silmät
muodostivat ihmeellisen vastakohdan kasvojen pehmeille piirteille,
antaen Cliffordin ulkomuodolle niin erikoisen sävyn, että Asbjörn Krag
tunsi pelkästään tämän piirustuksen avulla voivansa keksiä hänet
tuhansien joukosta.



II.

BASSOVIULU.


Harald Brede nousi ensiksi paikaltaan.

"Kyllä", sanoi hän, "kaikki tämä oli hyvin mielenkiintoista, mutta en
käsitä, että siitä voi olla meille apua."

"Mitä tahdot sanoa?" kysyi Asbjörn Krag samalla kun hän huolellisesti
kääri kokoon kirjeen ja piirustuksen ja pani ne takaisin lompakkoonsa.

"Tahdon sanoa", jatkoi Harald Brede, "että tuo erittäin oivallinen
herra Carsten kaiken todennäköisyyden mukaan ei ole auttava
meitä kuluttamaan tätä ikävää aikaa. Mies, jolla on maailma
toimintakenttänään, ei luultavasti asetu tähän maailman kolkkaan. Onhan
se vain yksi mahdollisuus miljoonista muista ja..."

Harald Brede kohautti olkapäitään.

"Olet oikeassa", vastasi Asbjörn Krag, "en minäkään olisi kiinnittänyt
erikoisen suurta huomiota juttuun, ellei olisi tullut toista
tiedonantoa."

Harald Brede teki voimakkaan liikkeen.

"Mitä sanot, uusi kirjekö?"

"Ei, sähkösanoma. Katsohan tänne! Se tuli miltei yht'aikaa kuin kirje."

Krag vetäisi taskustaan esille kokoonrypistetyn sähkösanoman ja
suoristi sen.

Se kuului;

    "Olkaa varuillanne. On syytä epäluuloihin.

                                   J.C."

Harald Breden silmät suurenivat.

"Kyllähän", jatkoi Asbjörn Krag, "nämä oraakkelimaiset sanat eivät sano
juuri paljoa. Mutta tunnen Cliffordin ja tiedän, että hän on mies, joka
harvoin liioittelee. Kun hän on poikennut niin paljon tavoistaan, että
on lähettänyt sekä kirjeen että sähkösanoman, niin on hänellä myös
pätevät syyt siihen."

Hän rypisti sähkösanoman jälleen kokoon ja pisti sen takaisin
taskuunsa.

"No niin", jatkoi hän sitten, "on vain yksi, joka voi antaa
vastauksen."

"Ja se on?"

"Aika, rakas ystävä", huomautti Asbjörn Krag hyväntuulisena.

"Ja mitä ajattelet tehdä?"

"Mahdollisesti kävelyretken kauniissa kevätilmassa, jos sinä tahdot
tulla mukaan."

"Mutta", jatkoi Harald Brede, ajatuksissaan kynsien korvantaustaansa,
"eikö kuitenkin olisi varminta asettaa muutamia ylimääräisiä vahteja
rautatieasemalle ja laivasilloille?"

Asbjörn Krag naurahti sydämellisesti.

"Ei, rakas ystäväni, mitä sinä ajattelet", sanoi hän leikillisesti.
"Sinulla oli äsken muutamia täysin oikeita vastaväitteitä, jotka
tekivät epäilyksenalaiseksi kuuluisan vieraan tänne tulon. Ja sinä olet
kuitenkin mielikuvituksen mies... mutta nuo muut!" Krag kohautti
olkapäitään. "Luuletko, että minä asettuisin alttiiksi vaaralle tulla
nauretuksi vasten kasvoja. Ei, tällä kertaa saamme tyytyä olemaan
vailla seikkailuja."

Harald Brede nyökkäsi miettivästi.

"Mutta", lausui Asbjörn Krag äkkiä, "jättäkäämme koko juttu syrjään.
Puhuimme uutisista. Minä olen kertonut omani, nyt on sinun vuorosi.
Onko sinulla mitään sydämelläsi?"

"Ei, ei mitään... Kyllä, tosiaankin, taskuvarkaus eilen illalla.
Varomaton nainen menetti tungoksessa laukkunsa ja siinä olleet 17
kruunua 20 äyriä."

"Ajattelepas miten mielenkiintoista!"

"Muutoin olemme jo saaneet varkaan kiinni. Kolmentoistavuotias
katupoika. Hänet on lähetetty kasvatuslaitokseen."

"Ajattelehan, niin hirveän mielenkiintoista."

Harald Brede haukotteli vieläkin kerran.

"Ei", sanoi hän, "nyt luulen, että minä seuraan sinun neuvoasi ja teen
kävelyretken auringonpaisteessa. On ihana kevätilma."

Hän oli jo pannut kätensä ovenripaan, kun virkatoverinsa huudahdus
äkkiä pidätti hänet.

Harald Brede kääntyi.

"Halloo", huudahti Asbjörn Krag pää melkein sanomalehden peitossa,
"sehän on merkillistä."

"Mikä niin merkillistä?"

"Eräs ilmoitus", vastasi Krag, "jonka nyt olen nähnyt kolmena päivänä
peräkkäin."

"Niin, mutta olenkin nähnyt, että sinä useampia päiviä peräkkäin olet
istunut ja leikellyt sanomalehdistä epäiltäviä ilmoituksia voimatta
löytää pienintäkään lähtökohtaa, mistä aloittaa."

"No niin, mutta tämä on oikein merkillistä."

"Mitä se siis on?"

"Ilmoitus jostakin löydetystä bassoviulusta."

"Kas, eihän tuo ole niin omituista, rakas virkaveli, tässä eräänä
päivänä havaitsin minä ilmoituksen kadonneesta lyhtypatsaasta."

"Mutta tämä ilmoitus on ollut lehdessä kolmena päivänä peräkkäin ja nyt
on bassoviulu löydetty -- merestä. Näyttää siltä, kuin se olisi
tarttunut ankkuriin ja sen mukana vedetty ylös."

Harald Brede istuutui jälleen ja otti sikarin suustaan.

"Sallihan minun kuulla mitä ilmoitus sisältää", sanoi hän, "onhan
mahdollista, että siinä piilee jotakin."

Asbjörn Krag luki:

"Melkein uusi hieman hiekkautunut bassoviulu on löydetty merestä
Vippetangenin luona. Voidaan periä Pedersenin laivakonttorista, Iso
Rantakatu."

Harald Brede naurahti.

"Mutta sehän on täysin naurettavaa", sanoi hän, "sehän kuulostaa
salakähmäiseltä."

"Ilmoitus on, kuten sanottu, ollut kolmena päivänä peräkkäin. Näyttää
siltä, kuin ei kukaan tahtoisi ilmoittautua omistajaksi."

Asbjörn Krag otti puhelinluettelon ja etsi siitä Pedersenin numeron.

Hän tapasi Pedersenin itsensä puhelimessa. Krag esittelihe ja kysyi
häneltä, miten oli tuon kummallisen löydön laita.

"Niin, olen yhtä kummastunut kuin tekin", vastasi
laivatarpeidenkauppias, "en todellakaan tiedä, mitä minun on tehtävä
bassoviululle. Tahtoisin mielelläni päästä siitä, sillä se on iso
kapine, sanon, ja se on vain tiellä liikehuoneessani."

"Kuinka sen löysitte?" kysyi salapoliisi.

"Höyrylaiva Liverpoolin miehistö löysi sen. Kun he haalasivat ylös
ankkuriköyttä, seurasi bassoviulu mukana. He jättivät sen minulle,
koska heidän oli lähdettävä matkalle samana päivänä."

"Oliko se meren pohjassa?"

"Kyllä se oli varmasti pohjassa. Se on ylt'yleensä pohjasaven
tahraama."

"Mutta luulisi kuitenkin, että bassoviulun pitäisi uida pinnalla kuin
korkki."

"Niin kyllä tavallisen bassoviulun. Mutta tämä on aivan epätavallinen."

"Mitä suvaitsette sanoa? Mitä se merkitsee? Epätavallinen bassoviulu!"

"Niin, se on raskas. Sitä ei juuri jaksa nostaa."

"Kenties se on tehty jostakin kovasta puulajista?"

"Ei, sen sisässä on jotakin."

"Onko jotakin sisässä?"

"Kyllä, koska se kolisee, kun sitä ravistelee."

"Te saatte lähettää bassoviulun löytötavaravarastoon", sanoi Asbjörn
Krag, "niin tulemme tutkimaan sitä lähemmin."

"Sydämellisellä mielihyvällä. Siten pääsemme vapaaksi siitä hirviöstä.
Minä annan heti kuljettaa sen rattailla pois."

"_Kuljettaa rattailla?_ Onko se niin painava, ettei sitä voi kantaa?"

"Suuri ja vahva mies voisi mahdollisesti kantaa sen, mutta minun
juoksupoikani ei siihen mitenkään pysty."

"Hyvä, tuleepa olemaan hauska saada tarkastaa vähän lähemmin tuota
merkillistä bassoviulua", sanoi Krag.

"Neljännestunnin kuluttua se on poliisiasemalla. Hyvästi."

Puhelinkeskustelu päättyi.

Asbjörn Krag kääntyi Harald Breden puoleen.

"No, mitä sanot?" lausui hän.

"Juttu näyttää kieltämättä merkilliseltä."

"Niin", vastasi Asbjörn Krag, "ja kaikkein merkillisintä on, että
kauppias sanoi bassoviulun sisässä olevan jotakin."



III.

ITÄVALTALAISET.


Molemmat salapoliisit odottivat suurella jännityksellä bassoviulua,
vaikk'ei kumpikaan heistä voinut olla ajattelematta, että tilanne oli
hiukan koomillinen.

"Siinä se on", virkkoi äkkiä Harald Brede, joka oli seisonut ikkunan
vieressä ja uteliaana tirkistellyt kadulle.

Eräs poika toi kärryillä bassoviulua.

Asbjörn Krag antoi parille konstaapelille määräyksen kantaa viulun
salapoliisikonttoriin.

Oli sangen hupaista nähdä kahden konstaapelin retuuttavan esinettä,
jonka soittajat tavallisesti kantavat kainalossaan. Viulu asetettiin
lattialle, ja Harald Brede koetti sitä nostaa.

"Niin, kyllä jaksan sitä kantaa", sanoi hän, "mutta tuhat tulimmaista,
miten raskas se on."

Niin pian kuin viulua liikutettiin, kolisi sen sisällä jokin raskas
esine.

Liitospaikat olivat vielä kuivan saven peitossa, mutta muutoin oli
viulu täysin vahingoittumaton. Ankkurin mukana oli se noussut
tasaisesti ja hiljalleen vedenpintaan.

Kaikki kielet olivat ehjät. Asbjörn Krag näppäsi niitä, jolloin niistä
lähti vääriä ja teräviä säveliä.

Läsnäolevat konstaapelit hymyilivät. He eivät olleet milloinkaan edes
ajatelleet mahdollisuutta, että sellainen esine voisi löytyä meren
pohjasta.

Niin pian kuin Asbjörn Krag ja Harald Brede olivat jääneet kahden
kesken, haki edellinen murtoraudan työkalukaapistaan.

Heidän täytyi sahata pari minuuttia, ennenkuin saivat kannen irti.

Soittokoneen sisällys oli sangen hämmästyttävä.

Ensin nostivat he sieltä suuren kiven. Se oli ilmeisesti pantu sinne,
jotta viulu pikemmin uppoaisi.

Sitten he saivat käsiinsä muutamia neliskulmaisia puupalasia.

Ne olivat toiselta puolen maalatut. Ei kumpikaan salapoliiseista voinut
ymmärtää, mihin niitä oli käytetty. Ne näyttivät eniten jostakin
seinästä sahatuilta.

Edelleen löysivät he koko joukon rojua, halonkappaleita y.m.s., mikä
kaikki oli saven peitossa samoinkuin koko viulun sisus.

Kun salapoliisit olivat tyhjentäneet viulun sisustan ja panneet
löydetyt esineet eräälle tuolille, nousivat he pystyyn ja katsoivat
toisiinsa.

Ensin puhkesi aina iloinen Harald Brede leveään nauruun.

Sen perästä alkoi Asbjörn Krag nauraa. Mutta äkkiä hän tuli vakavaksi.

"Kuitenkaan tämä ei ole yksinomaan naurettavaa. Selvästi piilee tässä
jotakin."

"Joka tapauksessa en käsitä mitä se voisi olla", vastasi Harald Brede.
"Toivon, että se mies, joka heitti viulun mereen, olisi täällä. Silloin
parissa minuutissa muutamin valituin sanoin opettaisin hänelle, miten
tällaisia hienoja soittokoneita käsitellään."

Asbjörn Krag yritti vastata, kun äkillinen naputus ovelle keskeytti
hänet.

Eräs alemmista virkamiehistä ilmoitti, että muuan mies seisoi ulkona ja
halusi puhutella Asbjörn Kragia.

"Nimi?" kysyi Krag.

"Hän sanoi nimensä olevan Salvesen ja olevansa Hotelli Europan
ovenvartija."

"Vai niin. Anna hänen tulla sisään."

"Ehkä hän tietää jotakin uutta", virkkoi Harald Brede silmäillen
vihaisin katsein viulua, "sillä onhan kaikki tämä vain pilaa."

"Sitä en usko", vastasi Krag, "sillä kuten tiedät, olen hotellien
suosiossa. Niin pian kuin vähänkin epäiltävää tapahtuu, kertovat
ovenvartijat sen heti minulle. Tämä Salvesen on käynyt täällä monta
kertaa, vaikka hänellä ei olekaan ollut mitään mielenkiintoista
kerrottavana. Mutta saammepa nähdä. Tässähän mies on."

Ovenvartija Salvesen astui sisälle syvään kumartaen. Hän pysähtyi
ovelle kultareunainen lakkinsa kädessään.

"No", kysyi Asbjörn Krag, "mikä tuo teidät tänään tänne?"

Ovenvartija, joka hetken merkityksen tähden oli hyvin salaperäisen
näköinen, aikoi juuri ruveta selittämään asiaansa, kun hän nähdessään
kiillotetun viulun äkkiä silminnähtävästi muuttui.

Hän pudotti univormulakkinsa lattialle ja alkoi tuijottaa viuluun,
ikäänkuin se olisi ollut joku merkillinen eläin.

"Mutta tämähän on todellakin ihmeellinen tapaus elämässäni", huudahti
hän.

"Onko siinä sitten jotakin kummasteltavaa?" kysyi Asbjörn Krag. "Ettekö
ole koskaan tullut ajatelleeksi mahdollisuutta, että viulu voidaan
rikkoa?"

"Kyllä... mutta tämä viulu... Olen nähnyt sen aikaisemmin. Tunnen sen
vaaleasta, kauniista väristään ja tallasta..."

"Todellako!"

Molemmat salapoliisit tulivat äkkiä erittäin kohteliaiksi.

"Olkaa hyvä ja istuutukaa..."

"Selittäkää tarkemmin", sanoi Asbjörn Krag, "juuri tuota viulujuttua me
pohdimme. Tulitteko kenties tänne samasta syystä?"

"En, mutta se on tavallaan yhteydessä minun asiani kanssa."

"Katsopas vaan! Sehän oli onnenpotkaus. Sanotteko nähneenne viulun
aikaisemmin? Milloin?"

"Keskiviikkona näin sen viimeksi. Tänään on meillä lauantai. Siitä on
siis kolme päivää."

"Siinä tapauksessa on sen täytynyt löytyä vedestä heti sen jälkeen kuin
se oli sinne heitetty", huomautti Harald Brede.

"Vedestä!" huudahti ovenvartija, "voiko olla mahdollista, että se on
ollut vedessä!"

"Kyllä", vastasi Krag, "se vedettiin ylös ankkuriketjun mukana.
Luultavasti on se pudonnut suoraan ankkurin päälle. Mutta selittäkää
nyt. Näitte sen viimeisen kerran keskiviikkona. Olette siis nähnyt sen
useampia kertoja? Milloin muulloin?"

"Maanantaina, kun itävaltalaiset tulivat."

"Itävaltalaiset?" huudahtivat Krag ja Brede yht'aikaa.

"Niin, maanantaina tuli junassa kaksi itävaltalaista. He asettuivat
asumaan hotelli Europaan, ja oli heillä paitsi muita soittokoneita
myöskin tämä viulu mukanaan."

"Mitä muita soittokoneita heillä oli?"

"Toinen bassoviulu."

Harald Brede naurahti.

"Ynnä torvi ja pieni rumpu."

Nyt nauroivat molemmat salapoliisit, ja ovenvartija joutui aivan pois
suunniltaan.

"Niin -- se on hyvin merkillistä", sanoi hän. "Juuri niiden
itävaltalaisten takia olen täällä. Tehän, herra Krag, olette sanonut,
että minä ilmoittaisin, jos näkisin jotakin epäiltävää. Ja tämä juttu
tuntui minusta epäilyttävältä. Luulen että toinen itävaltalaisista on
hullu."

"Silloin ei hän voi olla meille mielenkiintoinen."

"Mutta samalla hän näyttää olevan erittäin viisas. He ovat molemmat
kunnon ihmisiä, kunhan vain ei olisi tuota kirottua soittoa."

"Soittoa?"

"Niin, he soittavat bassoviulua ja torvea tunnin joka päivä. Se ei ole
juuri suloista kuulla. Toinen puhaltaa torvisooloa, toinen soittaa
sitten soolon bassoviululla."

"Eivätkö he koskaan soita yht'aikaa?"

"Eivät, sitä en tiedä heidän tehneen. Mutta mitä kummaa tuo on?"

Ovenvartija oli havainnut ne eri esineet, jotka salapoliisit olivat
viulun sisästä löytäneet.

Hän otti puupalasen kumpaankin käteensä ja katseli niiden maalauksia
ilmeisellä mielenkiinnolla.

"Tunnetteko kenties myöskin ne?" kysyi Asbjörn Krag.

"Luulenpa tuntevani", vastasi ovenvartija. "Nämä puupalaset ovat
maalatut aivan samanlaisiksi kuin seinät meidän huoneissamme. Ja
katsokaahan tänne" -- sanoi ovenvartija näyttäen toista puupalasta --
"voisin vannoa, että tämä on otettu itävaltalaisten asuman huoneen
laudoituksesta. Se on samanvärinen ja muodoltaan samanlainen. Mitä
enemmän sitä katselen, sitä enemmän siinä suhteessa varmistun. Ei voi
olla epäilystäkään siitä, herrat salapoliisit, että nuo puupalaset ovat
sahatut hotelli Europan seinästä. Siitä olen aivan selvillä, mutta en
siitä sen enempää viisastu."

"Antakaa puupalasten olla", sanoi Asbjörn Krag, "istukaahan ja
rauhoittukaa. Ymmärtääkseni", jatkoi hän, "teidän täytyy selittää tämä
asia juurta jaksaen."



IV.

KAUNIS ANARKISTI.


"Ensinnäkin", sanoi Asbjörn Krag, "tiedättekö itävaltalaisten nimiä?"

"Toisen nimi on Bleib ja toisen Wilkens. Bleib on tilanomistaja ja
mikäli voin ymmärtää hyvin rikas. Wilkens on hänen sihteerinsä.
Molemmat saapuivat mannermaajunassa kello kolme iltapäivällä. He
ajoivat ajurilla hotelli Europaan. Niin pian kuin he olivat saapuneet,
huomasin heti että tilanomistaja Bleib hyvin tunsi hotellin, vaikk'en
minä voi muistaa nähneeni häntä aikaisemmin."

"Miten sen huomasitte?" kysyi Asbjörn Krag.

"Hän pyysi kaksi eri huonetta, numerot 21 ja 22, toisessa kerroksessa
kadun puolella. Nyt sattui kuitenkin niin, että nämä huoneet olivat
käytännössä, joten minun täytyi ilmoittaa hänelle, että hänen oli
mahdotonta saada niitä.

"'Siinä tapauksessa en halua asua täällä', sanoi hän. Kun nyt ei
kuitenkaan ollut mikään 'sesonki', emme me halunneet päästää luotamme
niin hienoja vieraita kuin nämä näyttivät olevan. Minä menin siis
niiden vieraiden luo, joilla oli nuo molemmat huoneet, ja pyysin heitä
muuttamaan kahteen muuhun huoneeseen. Käytin tekosyynä sitä, että herra
Bleib ja hänen sihteerinsä jo kauan sitten olivat tilanneet huoneet.

"Sillä tavoin saivat molemmat itävaltalaiset asua missä halusivat, ja
herra Bleib kiitti minua avusta.

"Tavarat kannettiin huoneisiin. Niitä ei näyttänyt olevan erittäin
paljoa. Molemmat bassoviulut ja torvi herättivät heti huomiotani.

"Herra Bleib antoi minun ymmärtää, että hän oli intohimoinen
bassoviulun soittaja ja että hänen täytyi harjoittaa sitä tunnin verta
joka päivä. Minä saisin määrätä, milloin katsoin ajan sopivimmaksi.

"Koetin turhaan selittää hänelle, että niin hyvin bassoviulun
soittaminen kuin torven puhaltaminen häiritsisi muita vieraita, mutta
silloin hän alkoi taas puhua muuttamisesta.

"Miltei olin taipuvainen antamaan noiden kiusallisten vieraiden mennä
menojaan, mutta samalla ajattelin, että jos on sanonut A:n, pitää
myöskin sanoa B.

"Sitäpaitsi katosivat kaikki epäilykset, kun itävaltalainen selitti,
että hän mielellään maksoi huoneista kaksinkertaisen vuokran.

"Sen lisäksi tuli, että tänä aikana ei ollut juuri paljon vieraita.
Minä määräsin siis, että he saisivat pitää soitannolliset
harjoituksensa puoli kahden ja puoli kolmen välillä päivällä. Tuona
aikana olisi soittaminen vähimmin haitallista.

"Nyt ovat molemmat herrat pitäneet soittoharjoituksiaan koko viikon.
Aluksi se ei tuntunut niinkään pahalta, mutta nyt olen väsynyt
soittoon. Se on miltei sietämätöntä. Sen lisäksi ovat hotellin muut
vieraat alkaneet valittaa..."

"Mutta eikö tuo melu keskiviikkona loppunut?" kysyi Asbjörn Krag.
"Silloinhan näitte bassoviulun viimeksi?"

"Kaukana siitä. Olenhan jo sanonut, että itävaltalaisilla oli mukanaan
kaksi bassoviulua. Keskiviikkoiltana näin, että sihteeri, herra Wilkens
tuli huoneestaan raahaten bassoviulua."

"Raahaten?"

"Niin, raahaten. En ole milloinkaan luullut että bassoviulu voisi olla
niin raskas. Hän meni kadulle se mukanaan. Puoli tuntia myöhemmin hän
tuli taas kotiin ja silloin ei hänellä ollut viulua.

"Kysyin häneltä, mihin hän oli jättänyt soittokoneen. Sen sijaan, että
olisi vastannut, teki hän minulle puolestaan kysymyksen: 'Sanokaa
minulle herra ovenvartija, onko soittokoneiden ja eritoten
bassoviulujen rakenne teille tunnettu?'

"'Ei vähääkään', vastasin minä.

"'No', jatkoi hän, 'silloinhan ette paljoa kostu jos ilmoitan, että
sointisävy on särkynyt ja että G-kieli on mennyt poikki'."

(Molemmat salapoliisit tulivat hyvin iloisiksi.)

"'Ei', vastasin, 'siitä en juuri viisastu'.

"'Sen uskon', vastasi itävaltalainen. 'Niin, bassoviulu on lähetetty
korjattavaksi. On hyvin tärkeätä saada sointisävy kuntoon.'

"Torstaina, perjantaina ja tänään ovat itävaltalaiset soittaneet
varaviulua. Mikäli voin ymmärtää, soittaa tilanomistaja itse viulua,
kun taas sihteeri käsittelee torvea."

"Oletteko milloinkaan saanut tilaisuutta olla läsnä jossakin herrojen
harjoituksessa?"

"En, he ovat hyvin varuillaan pitääkseen kaikki asiaankuulumattomat
loitolla."

Asbjörn Krag hymyili.

"Onhan olemassa avaimenreikä", sanoi hän.

"Kyllä", vastasi ovenvartija, "olenkin tutkinut avaimenreikää, mutta
tuloksetta. Osoittautui näet, että itävaltalaiset ovat tukkineet
avaimenreiän. -- Kun havaitsin sen, päätin kääntyä teidän puoleenne,
herra salapoliisi. Suljetut avaimenreiät ovat aina epäilyttäviä.
Sitäpaitsi on itävaltalaisten esiintyminen ylipäänsä tuntunut minusta
kummalliselta. Heillä ei näytä olevan mitään asioimistoimia, eivätkä he
välitä kaupungin tai sen ympäristöjen katselemisesta. Näyttää miltei
siltä, kuin he olisivat matkustaneet aina Wienistä asti tänne saakka
suututtaakseen hotelli Europan ovenvartijaa bassoviulullaan ja
torvellaan..."

"Se on aivan käsittämätöntä..."

"No entä lasku?" kysyi Krag. "Miten mahtaa olla sen maksamisen laita?"

"Sitähän minäkin pelkäsin alussa, mutta siinä suhteessa ei ole mitään
hätää. Kun tänään esitettiin lasku koko viikolta, maksoi herra Bleib
heti välittämättä edes katsoa oliko se oikea. Sitäpaitsi antoi hän
laskun tuojalle runsaasti juomarahoja. Mutta päätin joka tapauksessa
etsiä teidät, herra Krag, ja varoittaa teitä, mutta en odottanut
tapaavani sihteerin bassoviulua täällä -- ja lisäksi tuollaisessa
kunnossa."

"Sen voin aivan hyvin ymmärtää. Kiitän teitä antamistanne tiedoista.
Menkää nyt takaisin hotelliin, niin tulen perästä tutkiakseni
tilannetta lähemmin."

Ovenvartija meni ovelle.

"Mutta eräs asia täytyy teidän luvata minulle", sanoi Krag.

"Ja se on?"

"Ette saa kenellekään ilmaista mitään huomioistanne, joita olette
tehnyt itävaltalaisista. Ja ennen kaikkea: älkää antako näiden tietää,
että teillä on epäluuloja heitä kohtaan."

"Luonnollisesti en."

"Kiitos, nyt voitte mennä."

Kun ovenvartija oli mennyt, sanoi Harald Brede:

"Minä puolestani luulen, että itävaltalaiset aivan yksinkertaisesti
ovat hulluja."

"Ja minä olen vakuutettu, että he ovat aivan täysijärkisiä. Heidän
toiminnassaan on huomattavissa eräänlaista logiikkaa. -- He tulevat
Kristianiaan päämääränään vuokrata huoneet numero 21 ja 22 hotelli
Europasta. Minkätähden? -- He pitävät joka päivä tunnin pirullista
meteliä. Miksi? Tuskinpa huvin vuoksi. He sahaavat reiän hotellin
seinään. Mitä varten? -- Tässä jutussa on koko joukko salaperäisyyttä.
Luulen, että siihen kätkeytyy joku arvoitus. Niin, rakas Harald Brede,
nyt olemme vihdoinkin saaneet työtä..."

Harald Brede aikoi juuri vastata, kun ovi äkkiä avautui ja
salapoliisipäällikkö astui sisään. Hänellä oli muutamia papereja
kädessä.

"Herrat", sanoi hän, "tuon teille tärkeän tiedon. Olette luonnollisesti
nähneet sanomalehdissä, että Baijerin prinssiä Friedrichiä odotetaan
Kristianiaan lähipäivinä."

Molemmat salapoliisit olivat kyllä sen lukeneet.

"Ja tämän johdosta", jatkoi salapoliisipäällikkö, "olen saanut nämä
kirjeet ministeriöstä. -- Ensimmäisessä ilmoitetaan päivä ja tunti,
jolloin prinssi saapuu Kristianiaan, ja meitä muistutetaan ryhtymään
kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka ovat tavallisia ulkomaisten
ruhtinasten vieraillessa. Mutta sen ohessa lähetetään meille
Münchenistä ihastuttavan nuoren naisen valokuva ja seuraava huomautus:

"'Mikäli olemme saaneet tietää, pitäisi nuoren entisen
näyttelijättären, Rosa Brennerin, oleskella Kristianiassa samaan aikaan
kuin prinssi. Pyydämme Teitä tarkasti pitämään mainittua naista
silmällä. On erittäin tärkeätä, ettei hän millään tavalla joudu
ikävyyksiin, vaikkakin jokaista hänen askeltaan on vakoiltava. Olisimme
Teille kiitolliset, jos antaisitte meille yksityiskohtaisia tietoja
hänen oleskelustaan Kristianiassa.'"

"Pieni naisanarkisti siis", virkkoi Harald Brede innostuneena, "sehän
kuulostaa aivan suurenmoiselta."

Salapoliisipäällikkö pani asiapaperit ja valokuvan pöydälle ja jätti
konttorin samalla lausuen, ettei tuntenut ketään muuta, jolle hän
turvallisemmin voisi uskoa tämän arkaluontoisen tehtävän.

Valokuva esitti nuorta, erittäin kaunista naista, jolla oli suuret,
uneksivat silmät.

"Hänhän näyttää enkeliltä eikä rikolliselta", sanoi Harald Brede.

"Miltei kaikki naisanarkistit ovat kauniita", vastasi Asbjörn Krag,
"heissä on jotakin mielikuvituksellisen haaveellista. -- No niin",
jatkoi hän, "kunnes kaunis Rosa saapuu, voimme ottaa urakallemme herrat
bassoviulunsoittajat."

Hän otti hattunsa.

"Kello kolmelta tulee juna", sanoi hän virkaveljelleen, "tahtoisitko
varmuuden vuoksi mennä rautatieasemalle siltä varalta, että tuo nainen
tulisi, jolla aikaa minä tarkastan hiukan hotellia ja käyn
tervehtimässä ystävääni ovenvartijaa."

Harald Brede suostui ehdotukseen, ja Asbjörn Krag lähti.

Kun hän tuli ovenvartijan huoneeseen, kuuli hän ihmeekseen äkkiä
kaukaista parkumista jostakin hotellin ylemmistä kerroksista. Se
kuulosti ikäänkuin lapsen kirkunalta.

"Eikö nyt tuollaisesta voi joutua epätoivoon", sanoi ovenvartija ja
ravisti alakuloisena päätään. "Se on sihteeri, joka harjoittelee
torvellaan."

Asbjörn Krag meni toiseen kerrokseen ja pysähtyi numero 21:n oven
kohdalle. Hänen täytyi tunnustaa, ettei itävaltalaisen torvensoitto
läheltä kuulunut niin hirveältä. Hän osasi joka tapauksessa soittaa.

Niin pian kuin torvisoolo oli tauonnut, aloitti bassoviulu esityksensä.
Sen ääni kuului jylhemmältä.

Melu, minkä nämä molemmat soittokoneet saivat aikaan, oli sangen vahva.
Asbjörn Krag kumartui ovea kohti ja kuunteli, saadakseen selville
kuuluisiko mahdollisesti jotain muuta ääntä kuin tuo hirveä musiikki.
Hän seisoi ja kuunteli kauan.

Sen jälkeen hän tarttui ovenvartijaa käsivarteen ja seurasi häntä hänen
huoneeseensa.

"Kuulkaahan nyt", lausui hän, "asuuko ketään noiden sukkelain
soittoniekkain huoneen vieressä?"

"Ei, ei vielä!"

"Silloin on kenties viereinen huone tilattu? Onko sen numero 23?"

"Ei", vastasi ovenvartija, "tilattu on se pieni, kaunis huoneisto,
jonka vastapäätä itävaltalaisten huoneet ovat."

"Vai niin! Kokonainen huoneisto! Kuinka monta huonetta siinä on?"

"Kolme huonetta, salonki ja kaksi makuuhuonetta. Salonki on keskellä."

"Miten kauan on siitä, kun huoneet tilattiin?"

"Ei täyttä kahta viikkoa", vastasi ovenvartija.

"Ja kuka tilasi ne?"

"Eräs pari Münchenistä. Veli ja sisar."

Asbjörn Krag kävi vähitellen tarkkaavaiseksi.

"Eräs pari Münchenistä", sanoi hän, "mikä on heidän nimensä?"

Ovenvartija vastasi:

"Herran nimi on Fritz Brenner ja naisen Rosa Brenner..."

Salapoliisi säpsähti.

"Anarkisti", mumisi hän itsekseen.



V.

ENSIMMÄISET TURISTIT.


Samassa silmänräpäyksessä ajoivat kahdet vaunut hotellin
pääsisäänkäytävän eteen, ja ovenvartijalle tuli kiire.

"Mannermaajuna on saapunut", sanoi hän, "täytyy heti ryhtyä toimeen."

Useampia vieraita saapui.

Asbjörn Krag seisoi sisäänkäytävällä välinpitämättömän näköisenä ja
kädet selän takana, kuin joku hotellin vieras.

Kadun toisella puolella hän näki kummastuksekseen Harald Breden, joka
nousi ajurin rattailta ja meni sisälle läheiseen puotiin.

"Nyt on tullut kaupunkiin joku, jota hän tahtoo pitää silmällä. Se on
tuskin kukaan muu kuin tuo pieni, kaunis anarkisti."

Ja aivan oikein. Toisesta vaunusta nousi nuori, kaunis pari. Herralla
oli yllään matkapuku ja kiikari keltaisessa nahkaremmissä olkapäällä.

Naisen Asbjörn Krag tunsi valokuvasta. Se ei ollut kukaan muu kuin
anarkisti, entinen näyttelijätär Rosa Brenner.

Ovenvartija kumarsi syvään ylhäiselle parille.

"Ovatko huoneeni kunnossa?" kuuli hän naisen kysyvän saksaksi.

"Kyllä, neiti", vastasi ovenvartija, "huoneet ovat täysin kunnossa."

Hän riensi edellä ja ohjasi heidät pieneen, kauniiseen toisen kerroksen
huoneeseen.

Nyt olivat itävaltalaiset lakanneet soittamasta.

Asbjörn Krag kulki viistoon kadun poikki puotiin, mihin hänen
virkatoverinsa Harald Brede oli mennyt sisälle. Se oli hedelmäliike.
Krag tapasi todella ystävänsä siellä. Brede seisoi hyvin tyynenä
ikkunan ääressä ja pureskeli viinirypäleitä.

"Nyt olemme siis päässeet käsiksi seikkailuun", puheli Krag, kun he
olivat tulleet kadulle.

"Seikkailuun? Minä en ainakaan vielä saata nähdä, että on kysymys
mistään seikkailusta."

"On, epäilemättä. Olen tehnyt keksinnön."

"Ja mitä sinä olet keksinyt?"

"Että on olemassa yhdysside bassoviulun ja kauniin anarkistin välillä."

"Uskomatonta", virkkoi Harald Brede. "Tuolla naurettavalla
bassoviulujutulla ja pienen anarkistin traagillisella kohtalollako
olisi muka yhteyttä! Sinun on myönnettävä, että se on mahdotonta."

"Mutta usein onkin vain kukonaskel vakavan ja naurettavan välillä",
vastasi Asbjörn Krag. "Tässähän on ravintola. Asettukaamme täällä
johonkin nurkkaan, niin selitän asian sinulle."

Kun he olivat saaneet kumpikin lasinsa, aloitti Asbjörn Krag:

"Ensinnäkin hylkään mahdollisuuden, että itävaltalaiset olisivat
mielenvikaisia."

"Sitä ei sinun tule tehdä liian pikaisesti."

"Teen sen kaikesta huolimatta. Mielenvikaiset eivät koskaan keksi
sellaisia hullutuksia, joilla nämä herrat huvittelevat itseään. Siis:
itävaltalaiset ovat täysin normaaleja. He ovat mikäli ymmärrän hyvinkin
viisaita, jopa älykkäitä."

"Merkillistä älykkyyttä!"

"Kaikenkaikkiaan minulle selvisi heti, että viisaat ihmiset eivät ryhdy
niin suureen puuhaan hotellissa ilman että heillä on joku tarkoitus. --
Ensinnäkin muistui mieleeni, että he tahtoivat asua määrätyissä
huoneissa, joiden numerot he tiesivät, vaikk'eivät koskaan ennen olleet
hotellissa asuneet. Heillä oli siis jotakin etua näissä huoneissa
asumisesta, mutta mitä? -- Nyt olen saanut selville, että tuo kaunis
anarkisti, joksi häntä sanomme, on jo kaksi viikkoa sitten oleskeluansa
varten Kristianiassa tilannut pienen, komean kolmen huoneen huoneiston.
Itävaltalaisten huoneet erottaa tästä huoneistosta vain seinä."

Harald Brede heristi nyt korviaan.

"Ymmärrän, mihin tahdot pyrkiä", sanoi hän. "Arvelet että
itävaltalaiset ovat valinneet nuo huoneet määrätyssä tarkoituksessa."

"Niin."

"Mutta missä tarkoituksessa?"

"Luultavasti vakoillakseen kaunista anarkistia."

"Siis eivät itävaltalaiset olisi soittotaiteilijoita, vaan
poliisiurkkijoita?"

"Se ei ole juuri luultavaa", keskeytti Asbjörn Krag. "Poliisiurkkijain
ei todellakaan olisi tarvinnut käyttää sellaisia kiertoteitä saadakseen
tilaisuuden vakoilla tuota kaunista naista."

"Mutta elleivät he ole poliisiurkkijoita", sanoi Harald Brede, "niin en
voi käsittää, mikä heitä voisi kannustaa anarkistia urkkimaan."

"Silloin et ajattele, kuinka anarkistit ja kaikki vallankumoukselliset
työskentelevät. He ovat toveriensa alituisen valvonnan alaisina. He
pitävät toisiaan silmällä. Toistaiseksi olen siinä käsityksessä, että
itävaltalaiset myöskin ovat anarkisteja. Luulen, että neiti Brenner on
tullut Kristianiaan erikoisessa tarkoituksessa, mahdollisesti
murhatakseen nuoren prinssin. Ettei hän voisi pelata kaksoispeliä, ovat
he lähettäneet molemmat itävaltalaiset Kristianiaan valvomaan häntä."

Harald Brede tuumi hetken.

"Minä edellytän, että loppupäätelmäsi ovat oikeat", sanoi hän, "ne
tuntuvat ainakin hyvin todenmukaisilta. Mutta kuinka voit selittää tuon
naurettavan musiikin, pasuunansoittamisen ja bassoviulun
poruuttamisen?"

"Jos ajattelet bassoviulusta tekemiämme löytöjä, niin on siinä kyllä
selitystä."

"Tekemiämme löytöjä? Nehän supistuivat aikamoiseen annokseen
merenpohjasavea, isoon kiveen ja joukkoon puupalasia."

"Kiven voimme jättää pois laskuista", sanoi Asbjörn Krag, "se on pantu
sinne vain painolastiksi. Savi ei myöskään näyttele mitään osaa. Mutta
puupalaset! Ne olivat verrattain suuret ja lisäksi maalatut samalla
maalilla kuin hotellihuoneen seinät. Jopa väitti ovenvartija, kuten
muistat, että hän tunsi panelin eräässä noista puupalasista. Minusta
näyttää senvuoksi enemmän kuin luultavalta, että nämä puupalaset ovat
aivan yksinkertaisesti sahatut itävaltalaisten huoneen seinästä --
juuri sen huoneen, joka on seinätyksin anarkistin huoneiston kanssa.
Minua ei ihmetyttäisi, jos seinästä olisi sahattu pois kokonainen suuri
kappale, niin että on aukko esim. vaatekaapin takana. Naisen huoneessa
salaa aukon seinäpaperi, jota ei luonnollisesti ole otettu pois. Sillä
tavalla voivat itävaltalaiset kuulla kaiken, mitä tapahtuu hänen
huoneessaan ja kenties tunkeutua sinne sisälle, jos niin
tarvittaisiin."

"Mutta kuinka he ovat voineet saada aukon seinään huomiota
herättämättä?" virkkoi Harald Brede. "Heidänhän täytyi joka tapauksessa
sahata, murtaa ja hakata aukkoa."

"Siinä meillä on juuri selitys tuohon naurettavaan musiikkiin, jota
muutoin tämän jälkeen en pidä ollenkaan naurettavana. Vieväthän sekä
torvi että bassoviulu korviasärkevällä melullaan miltei kuulon
läheisyydessä olevilta. Mikäli ovenvartija on kertonut, on
itävaltalaisilla sitäpaitsi mukanaan pieni rumpu, ja heidän
tarkoituksensa oli varmaankin käyttää sitäkin. Eikö sinusta tunnu
merkilliseltä, että molemmat herrat käyttävät vain niin meluavia
soittokoneita?"

"Minä arvelen sen juuri osoittavan, etteivät kaikki ruuvit heidän
päässään ole paikoillaan."

"Sitä se ei osoita, vaan molemmat herrat ovat käyttäneet soittokoneiden
hirmuista melua ainoastaan vaimentaakseen ne äänet, joita he itse
olivat pakotetut aikaansaamaan murtaessaan aukkoa seinään."

Harald Brede tuijotti virkaveljeensä ja huokasi.

"Näyttää siltä, kuin sinä sittenkin olisit oikeassa", sanoi hän.

"Lopuksi on rikkisahatusta seinästä tullut aivan liian paljon
puupalasia. He eivät ole voineet piilottaa kaikkea huoneistoonsa
eivätkä matkatavaroihinsa. He ovat aivan yksinkertaisesti olleet
pakotettuja viemään pois rojua. Sen vuoksi he panivat kaikki nuo
epämieluisat esineet ynnä kiven bassoviuluun ja heittivät ne yhdessä
mereen. Siten onnistui heidän poistaa roju herättämättä ovenvartijan
epäluuloja. -- Jos minun luuloni ovat oikeat", päätti Asbjörn Krag, "on
kaunis neiti Rosa Brenner tullut tänne Kristianiaan jollekin
salaperäiselle asialle. Ja kun hänen toverinsa Saksassa eivät voi
luottaa häneen, ovat he lähettäneet kaksi vakoojaa -- itävaltalaiset --
valvomaan häntä. On siis selvää, että meidän tarkkaavaisuutemme täytyy
kohdistua yhtä paljon itävaltalaisiin kuin tuohon viehättävään
naiseen."

Molemmat salapoliisit palasivat poliisiasemalle.

Siellä he kohtasivat salapoliisipäällikön.

"No niin, oli hyvä, että tulitte", sanoi hän. "Katsokaahan, tässä on
minulla uusi sähkösanoma."

Hän antoi sähkösanoman Asbjörn Kragille, joka luki:

    "Prinssin matkaa Kristianiaan on kiirehditty. Hän matkustaa
    Norjan pääkaupunkiin huomenna iltapäiväjunassa. Huomaa _kirje_." --

"Siis matkasuunnitelman äkillinen muutos", sanoi Asbjörn Krag. "Se
tuskin merkitsee muuta kuin että prinssi pelkää. Niin tekevät
ruhtinaalliset henkilöt aina kun he epäilevät murhayritystä. No niin,
nythän olemme jo päässeet selville prinssin vihollisista, niin että
siihen nähden ei matkasuunnitelman muutto merkitse mitään."

Molemmat salapoliisit istuivat sen jälkeen puoli tuntia keskustellen
tilanteesta, kun yht'äkkiä eräs konstaapeli uudelleen ilmoitti hotelli
Europan ovenvartijan saapumisesta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
astui tuo kunnon mies sisälle.

"Katsopas vain! Miten voivat kaunis neiti Brenner ja molemmat
soittoaharrastavat itävaltalaiset?" kysyi Asbjörn Krag.

"Aivan erinomaisesti", vastasi ovenvartija. "Niin pian kuin neiti
Brenner ja hänen veljensä olivat muuttaneet huoneisiinsa, huomautin
minä itävaltalaisille, että heidän oli lopetettava soittonsa
vastaiseksi. Elleivät he tahtoisi siihen tyytyä, olisi parasta, että
molemmat heti muuttaisivat hotellista."

"Ja mitä he vastasivat? He eivät luonnollisesti tahtoneet muuttaa?"

"Eivät, he halusivat mieluummin jäädä paikoilleen. He olivat
sovinnollisempia kuin luulinkaan. He sanoivat, että jos asian laita on
niin, tahtoivat he mieluummin lopettaa harjoituksensa. Ja muuten, sanoi
sihteeri, eivät he kuitenkaan voisi aloittaa uudelleen, ennenkuin
viulun häiriintynyt sointisävy oli korjattu."

Harald Brede naurahti.

"Noissa anarkisteissa on ainakin huumoria", mutisi hän.

"Kuuluuko muuten mitään uutta?" kysyi Asbjörn Krag. "Minkä vaikutuksen
olette saanut neiti Brenneristä ja hänen veljestään?"

"He ovat", lausui ovenvartija, joka selvästi tuumi, ettei ollenkaan
voinut olla puhetta heidän sekoittamisestaan itävaltalaisiin puuhiin,
-- "erinomaista ja rakastettavaa väkeä. Erittäinkin veli on hyvin
kohtelias ja puhelias. Hän kysyi minulta miltei heti, oliko tilaisuutta
lyhyihin, virkistäviin huvimatkoihin kaupungin ympäristössä, ja minä
mainitsin silloin Krokklevenin ja näytin hänelle valokuvan kuninkaan
näköalapaikasta. Hän tuli heti hyvin innostuneeksi ja kutsui kohta
sisarensa.

"'Sinne meidän täytyy matkustaa', sanoi hän. 'Itse rakas Rosa voit
valokuvasta nähdä miten kaunista siellä on.'

"Myöskin neiti Rosa ihastui viehättävään maisemaan, ja he sopivat
siitä, että matkustaisivat sinne ensi maanantaina, s.o. ylihuomenna."

Brede ja Krag vaihtoivat silmäyksiä.

"Siis sinä päivänä, jolloin prinssi saapuu", mutisi Asbjörn Krag.

Sitten lausui hän ääneensä:

"Missä tämä puhelu tapahtui? Ovenvartijahuoneessako?"

"Ei, kuinka voitte luulla jotakin sellaista... Ei, me puhelimme
hotellin lukusalissa."

"Olitteko yksin uusien vieraiden kanssa?"

"En, toinen itävaltalaisista oli myöskin huoneessa, mutta hän istui
niin kaukana ja oli niin syventynyt sanomalehteen, että hänen oli
mahdotonta kuulla mitään. Hän muuten myöskin aikoo Krokklevenille --
varsinaisesti juuri siitä tulinkin tänne teille puhumaan."

"Matkustaako hän yksinään?"

"Ei, tilanomistaja seuraa mukana."

"Huvimatka", mutisi salapoliisi. "Ja se herättää epäilyksiä... Kuinka
saitte siitä tietää?"

"Sihteeri tuli aivan äskettäin minun luokseni ja kysyi, olinko tilannut
ne vaunut.

"'Vaunut', hämmästyin minä. 'En minä ole kuullut puhuttavan mistään
vaunuista.'

"'Varmasti', vastasi hän, vaikkakin hiukan hapuillen. 'Minähän olen
tilannut vaunut Ringerikeen. Vai olisiko mahdollista, että olen
unohtanut sen...? No niin, eihän vieläkään ole liian myöhä. Tahdotteko
siis tilata vaunut kello viideksi Sandvikin asemalle?'

"'Kyllä', vastasin, 'sen teen mielelläni'. Ja nyt olen tilannut vaunut
Sandvikiin. Herrat ovat jo matkustaneet junassa Kristianiasta. Vaunut
ovat Sandvikissa."

"Milloin sihteeri puhui vaunuista?" kysyi Asbjörn Krag. "Oliko se sen
jälkeen kuin te olitte puhellut Brenner-sisarusten kanssa?"

"Kyllä, se oli heti sen jälkeen."

"Eivätkö itävaltalaiset maininneet mitään siitä, että hekin aikoivat
poiketa Krokklevenille?"

"Eivät, se olin minä, joka puhuin siitä."

"Kuinka sitten?"

"Kun sihteeri, herra Wilkens, mainitsi, että he aikoivat käydä
katsomassa Norderhovin vanhaa kirkkoa Ringerikessä, sanoin minä, ettei
heidän siinä tapauksessa olisi laiminlyötävä käyntiä Krokklevenillä.
Kun hän sai nähdä valokuvan, näytti hänkin tulevan aivan haltioihinsa.
Joka tapauksessa, sanoi hän, tahtoivat he ehdottomasti matkustaa
Kuninkaan näköalapaikalle... Niin, tämän vain tahdoin teille sanoa."

"Oikein hyvä", sanoi Asbjörn Krag, "meille ovat kaikki tiedot
arvokkaita."

Ovenvartija meni.

Krag pyysi puhelimitse heti automobiilin.

"Mihin ajattelet matkustaa?" kysäisi Harald Brede.

"Krokklevenille", vastasi hänen ystävänsä ja virkaveljensä. "Kiiruhda
ja pue yllesi, niin että ennätämme sinne ennen noita molempia
itävaltalaisia musiikinharrastajia."

Harald Brede nousi puoleksi vastenmielisesti.

"Pukeudu. Miksi minun on pukeuduttava?"

"Kotiin matkustavaksi pohjois-amerikkalaiseksi", vastasi Asbjörn Krag.
"Me tulemme olemaan tänä vuonna ensimmäiset turistit Krokklevenillä."

"Ja älä unohda revolveria", lisäsi hän Harald Breden vetäytyessä
yksityishuoneeseensa.



VI.

NAINEN, JOLLA OLI VIHREÄ HATUNSULKA.


Juuri kun molempain itävaltalaisten vaunut vierivät Sundvoldenia
kohden, ajoi eräs automobiili kovaa vauhtia heidän ohitseen.
Automobiilissa istuivat Asbjörn Krag ja Harald Brede valepukuisina.

Krag ennätti silmäillä noita molempia miehiä. Tilanomistaja saattoi
olla noin neljänkymmenen vuoden ikäinen. Hänellä oli jo jokseenkin
kalju pää ja punertavat kasvot. Hänen sihteerinsä Wilkens oli vähintään
kymmenen vuotta nuorempi. Hän näytti miltei taiteilijalta koreasti
kierrettyine viiksineen ja tuuheine kähärine hiuksineen. Päässään oli
hänellä tavattoman leveälierinen hattu.

Asbjörn Kragin täytyi hymyillä, kun hän ajatteli, mitä lajia
"taitelijoita" nuo molemmat herrat olivat. Toisen erikoisalana oli
torven puhaltaminen, toisen mereen viskatun bassoviulun vinguttaminen.

Kun he saapuivat Sundvoldenin hotelliin, olivat salapoliisit
vähintäänkin tunnin matkan itävaltalaisten edellä.

Kuten Asbjörn Krag heti oli epäillyt, osoittautui, etteivät nuo
molemmat itävaltalaiset musiikinharrastajat ollenkaan kiirehtineet
matkaansa vanhalle mielenkiintoiselle kirkolle, josta olivat puhuneet
ovenvartijan kanssa. Päinvastoin jäivät he levollisina hotelliin,
ihailivat näköaloja ja joivat samppanjaa.

Vahtimestari neuvoi heille tien Krokklevenille, mutta he vain
nyökkäsivät ja vastasivat, että he luultavasti tulisivat uudelleen jo
ensi maanantaina ja silloin kävisivät he Kuninkaan näköalapaikalla.
Sitävastoin olivat he hyvin halukkaita tietämään, olisiko mahdollisesti
joku pieni huvila vuokrattavana kesäksi tai vielä pitemmäksikin ajaksi,
-- mieluimmin sellainen, joka oli hiukan tiestä syrjässä.

"Kyllä, on tosiaankin", sanoi vahtimestari. He saisivat vuokrata aivan
pienen kalustetun talon, joka juuri oli vapaana, mutta se oli sangen
kallis ja heidän täytyi maksaa hyvin. Se oli ihanalla paikalla ja
siellä voisi elää vapaasti ja kenenkään häiritsemättä.

Itävaltalaiset asettuivat sen jälkeen vaunuihin, tuumivat hintaa sekä
tahtoivat heti lähteä katsomaan tuota taloa.

Vahtimestari seurasi heitä.

Kun he vajaan kahdenkymmenen minuutin perästä palasivat, oli kaikki
ratkaistu. He eivät olleet tinkineet, vaan olivat suostuneet maksamaan
vaaditun vuokran. He muuttaisivat rakennukseen maanantaina
iltapäivällä.

Itävaltalaiset nousivat sitten vaunuihin ja ajoivat jälleen takaisin
ehtiäkseen ajoissa Kristianiaan menevälle iltajunalle.

Kun he olivat matkustaneet, sai Asbjörn Krag vahtimestarilta kaikki ne
tiedot, joita hän halusi rakennuksen asemasta j.n.e.

Kello kymmenen olivat molemmat salapoliisit taas automobiileineen
Kristianiassa.

"Näyttää siltä, kuin ei ryhdyttäisi mihinkään toimiin prinssin tulon
vuoksi huomenna", sanoi Asbjörn Krag. "Mutta maanantaina tulee selvästi
tapahtumaan jotakin. Mitä tulee tapahtumaan, on vaikea sanoa.
Krokkleven näyttää kuitenkin valitun toimintakeskustaksi."

"Kenties on prinssin tarkoituksena tehdä matka Krokklevenille", puuttui
Harald Brede puheeseen, "ja siinä tapauksessa on anarkisteilla
varmaankin siitä tieto."

Vaikka oli jo hyvin myöhäinen, hankki Asbjörn Krag kuitenkin
linnansihteeristön kautta tietoja valmistuksista, joihin oli ryhdytty
prinssin matkan johdosta.

Hän sai tietää, että prinssi todellakin kävisi Krokklevenillä
maanantaina.

Salapoliisit perustivat nyt koko sotasuunnitelman siihen edellytykseen,
että sinä aikana tehtäisiin joku murhayritys ruhtinaallista vierasta
vastaan.

Yönsä vietti Asbjörn Krag hotelli Europassa eräässä huoneessa,
itävaltalaisten asunnon vieressä, vastapäätä neiti Rosan huoneistoa.
Hän istui ja valvoi suurimman osan yöstä, mutta ei huomannut mitään
merkillistä.

Koko seuraavan aamupäivän hän piti tarkkaan silmällä kaikkea, mitä
nuoret müncheniläiset sisarukset tekivät.

He näyttivät olevan rakastettavia, nuoria ihmisiä. Heidän
sukulaisuuttaan ei ensinkään voinut epäillä. He olivat niin toistensa
näköiset kuin veli ja sisar ylipäänsä voivat olla.

Kello yhdentoista ja kahdentoista välillä he tekivät retken
kaupungille, käyden muutamissa kauppaliikkeissä. Muun muassa kävivät he
eräässä jalokiviliikkeessä, mistä nuori nainen osti kaksi
vanhanaikaista norjalaista hopeasolkea.

"En voi muuta kuin ihmetellä, jos nämä tulevat hänen veljelleen",
ajatteli eräs herra, joka sattumalta oli samalla kertaa astunut
puotiin. Se oli eräs Asbjörn Kragin vakoojista.

Mutta ne eivät ilmeisesti olleetkaan tarkoitetut hänen veljelleen,
sillä juuri kun kauppa-apulainen oli panemassa niitä kääröön, tuli veli
itse sisarensa luokse ja sanoi:

"Niistä hän varmaankin tulee iloiseksi."

Ylipäänsä he näyttivät kaikelta muulta kuin julmia murha-aikeita
hautovilta anarkisteilta, se täytyi poliisimiesten vasten tahtoaankin
tunnustaa. He esiintyivät tyynesti ja tottuneesti, he juttelivat ja
nauroivat sekä katselivat silminnähtävällä mielenkiinnolla kaupungin
harvoja nähtävyyksiä.

Herra oli matka-asussa ja nainen yksinkertaisesti, mutta aistikkaasti
puettu. Hänellä oli erinomaisen kaunis hattu, jossa oli komea, vihreä
sulka. Olkapään yli kulkevassa huomattavan paksussa nahkaremmissä
riippui teräksinen matkalaukku. Useat vakoilevista poliiseista
huomasivat, että hän erityisellä huolella vartioitsi tätä matkalaukkua,
ikäänkuin se olisi sisältänyt suuria kalleuksia. Koko ajan hän piti
pientä hansikoitua kättään sen päällä.

Molemmat itävaltalaiset pysyttelivät huoneissaan koko päivän. Vasta
kello kolmen aikaan, kun kansaa alkoi kokoontua kadulle katsomaan
prinssin kulkua linnaan, menivät molemmat musikaaliset herrat ulos.

Vähän sen jälkeen näkyivät myöskin Rosa Brenner ja hänen veljensä
kansanjoukossa.

Asbjörn Kragin täytyi sisimmässään myöntää olevansa hyvin hermostunut.

Hänen hartioillaan lepäsi koko edesvastuu korkean matkustajan
turvallisuudesta, ja vaikka hän tiesikin, että kaikkiin toimenpiteisiin
oli ryhdytty viisaasti ja harkitusti, tunsi hän itsensä kuitenkin
levottomaksi. Häntä vaivasi se, ettei hän voinut samalla kertaa valvoa
kaikkia.

Kaukana kansan vilinässä Karl-Johaninkadulla saattoi hän erottaa
kauniin anarkistin ja hänen seuralaisensa... No niin, niiden vuoksi ei
hänen tarvinnut olla huolissaan. Heitä ympäröi neljä herrasmiestä,
jotka näön vuoksi astuskelivat välinpitämättöminä edestakaisin --
kaikki siviilipukuisia poliiseja.

Kauempana hän näki itävaltalaisen tilanomistajan punertavat kasvot.
Hänenkin kävelyään ja pysähtelyään seurasivat salapoliisit.

Mutta sihteerin, pitkätukkaisen Wilkensin, oli hän kadottanut
näkyvistään. No niin, hänhän kyllä tiesi, että Harald Brede seurasi
Wilkensiä, hän saattoi olla levollinen, mutta sitä hän ei ollut.

Nyt kuului kaukaa hurraahuutoja, ja Asbjörn Krag tunkeutui nopeasti
väenpaljouden läpi suoraan sitä paikkaa kohden, missä kaunis anarkisti
seisoi. Hän saattoi kaukaa nähdä tämän vihreän hatunsulan loistavan
auringossa.

Hän asettui aivan neidin viereen.

Nyt kuuluivat hurraahuudot lähempää. Nuori neiti koetti tunkeutua
lähemmäksi ajorataa, mutta se ei hänelle onnistunut. Alituisesti oli
edessä muutamia epäkohteliaita herroja, jotka sulkivat pääsyn. Ei
auttanut sekään, että muutamat nuoret miehet huusivat: "Tulkaa vain,
neiti!" Hänen oli mahdotonta raivata tietä itselleen kansanjoukon
lävitse.

Hänen kasvonsa saivat tyytymättömän, miltei vihaisen ilmeen.

Asbjörn Krag seurasi kuten haukka kaikkia hänen liikkeitään.

Nyt näkyivät kuninkaalliset vaunut, ja lakeijoiden kiiltävät hopeanapit
välkkyivät auringon valossa.

Prinssi istui kuninkaan vieressä ja tervehti kansanjoukkoja
rakastettavasti hymyillen. Hurrattiin ja heiluteltiin nenäliinoja.

Samassa silmänräpäyksessä kun vaunut kulkivat ohitse, teki neiti
Brenner viimeisen epätoivoisen ponnistuksen työntyäkseen esiin, mutta
Asbjörn Krag tarttui varovasti hänen käsivarteensa ja sanoi
kohteliaasti, mutta varmasti:

"Neitiseni, älkää tunkeko sillä tavalla!"

Silloin _viittasi_ neiti kädellään prinssiä kohden ja huudahti kovalla
äänellä: "Vivat!"

Prinssi kääntyi ja huomasi hänet.

Ihmeekseen huomasi Asbjörn Krag että hänen kuninkaallinen korkeutensa
äkisti säpsähti ja tuli vakavaksi. Tunsiko hän anarkistin? Pelkäsikö
hän pommia tahi revolverinlaukausta?

Samassa silmänräpäyksessä tuli Asbjörn Krag koskettaneeksi Rosa
Brennerin teräslaukkua.

Neiti kääntyi heti, ja hänen silmänsä leimahtivat samalla kun hän
tarttui lujasti laukkuun ikäänkuin suojellakseen sitä.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli Asbjörn Krag kadonnut ja
sekaantunut kansanjoukkoihin, jotka nyt, prinssin ohiajettua, olivat
muodostuneet kaaosmaiseksi joukoksi.

Nainen, jolla oli vihreä hatunsulka, palasi hotelliin veljensä
seurassa.

Hotellin isossa ruokasalissa oli järjestetty juhlapäivälliset ruhtinaan
käynnin johdosta.

Kun suuri orkesteri päivällisen aloittajaisiksi soitti Baijerin
kansallishymnin, olivat neiti Rosa Brenner ja hänen veljensä jo
asettuneet erääseen pöytään. He juttelivat innokkaasti. Nuori mies
tilasi samppanjaa. He kilistivät keskenään ja hymyilivät kuin hyvät
sisarukset ainakin. Nuoren naisen kasvot aivan loistivat ihastuksesta,
ja hän oli erinomaisella tuulella.

Eräässä viereisessä pöydässä istui kaksi norjalais-amerikkalaista --
molemmat salapoliisit.

"Katsohan kuinka tuo pieni piru osaa teeskennellä", kuiskasi Harald
Brede.

"Niin, _jos_ hän nyt teeskentelee", huomautti Asbjörn Krag.

"Luonnollisesti hän niin tekee. Tuollaiseksi olen aina ajatellut
naisanarkistin: hymyilevä, rakastettava, uskolliset ja viattomat
silmät. Oliko häntä vaikea pitää silmällä, kun prinssi kulki ohitse?"

"Ei ollenkaan, meidän miehemmehän olivat hänen ympärillään ja he
pitivät hänet alallaan... Mutta hän koetti tunkeutua esille."

"Sen kyllä uskon. Katso, tuolla istuu hän edelleenkin teräslaukkuineen.
Ihmettelen, mitä hänellä siinä on. Se näyttää kovin epäilyttävältä...
Pommiko, vai?"

Asbjörn Krag hymyili.

"Sitä en usko. Pikemmin suurehko summa rahaa."

"Etkö usko veljen hoitavan raha-asioita?"

"No niin, joka tapauksessa on siinä jotakin hyvin arvokasta, jota hän
ei mielellään tahdo päästää näkyvistään. Kun seisoin hänen vieressään
juuri silloin kun prinssi ajoi ohitse, jouduin sattumalta koskettamaan
hänen laukkuaan."

"Haha! Sattumalta!"

"Niin kyllä! Sattumalta, joka tuntuu ajatellulta! Mutta silloin kääntyi
hän heti ympäri ja hänen silmäystään en hevillä unohda. Samalla puristi
hän kovasti laukkua."

"Sen uskon", sanoi Harald Brede. "Saat nähdä, että se on pommi kaikessa
tapauksessa."

"Ei", väitti Asbjörn Krag.

Hän istui ajatuksissaan ja söi soppaansa.

"Mitä ajattelet?" kysyi Harald Brede, kun enemmän kuin viisi minuuttia
oli kulunut hänen sanomatta sanaakaan. "Voisi melkein luulla, että olet
tekemisissä uuden ja hämmästyttävän probleemin kanssa. No kuinka on?"

"Olet oikeassa", vastasi Asbjörn Krag vakavasti, "olen todellakin
saanut jotakin ajattelemista viime hetkinä."

Tässä silmänräpäyksessä astui kaksi uutta vierasta ruokasaliin. Ne
olivat molemmat itävaltalaiset. He olivat juhlapuvussa. Tilanomistajan
frakin rintapielessä oli punainen ritarinauha.

Sihteeri, herra Wilkens, pyyhkäisi kädellään pitkää
taiteilijantukkaansa ja tirkisteli kattoon kasvoillaan soitannollisen
ihastuksen ilme. Sillä näkymättömissä oleva orkesteri oli juuri alkanut
soittaa "Don Juan"-fantasiaa.



VII.

HUVINÄYTELMÄ RUOKASALISSA.


Itävaltalaiset istuutuivat erään pöydän ääreen, joka oli aivan lähellä
molempia salapoliiseja.

Asbjörn Krag huomasi, että nuori sihteeri koko ajan tarkasti piti
silmällä neiti Rosa Brenneriä ja hänen veljeään. Mutta niin pian kuin
neiti Brenner sattui katsomaan heidän pöytäänsä päin, loi hän silmänsä
alas ja alkoi hypistellä ruokalistaa.

"Nyt näemme, ymmärtääkö nuori ystävämme hoitaa asiansa", kuiskasi
Asbjörn Krag virkaveljelleen.

Ketä hän tarkoitti "nuorella ystävällä", selvisi heti, kun eräs
vahtimestareista kumartaen riensi itävaltalaisten pöydän luo
vastaanottaakseen heidän tilauksiaan.

"Jotakuinkin", sanoi Asbjörn Krag ja nyökäytti päätään, "hänhän on
oikein sukkela. Hän on käsittänyt tilanteen."

Vahtimestari, joka nyt parhaillaan vastaanotti itävaltalaisten
tilauksia, oli sama henkilö, joka tarjoili tämän vuoden ensimmäisille
matkailijoille, s.o. Asbjörn Kragille ja Harald Bredelle. Sitäpaitsi
oli hän palvelemassa neiti Rosa Brenneriä ja tämän veljeä.

Mutta tuo vahtimestari oli vain yksi Asbjörn Kragin avustajia.

Hän oli tosin yksi nuorimmista, mutta Krag oli erityisesti kiintynyt
häneen hänen rohkeutensa, viekkautensa ja näyttelijäkykyjensä takia.

Itävaltalaiset tarkastelivat viinilistaa, mainitsivat erään numeron,
jolloin vahtimestari kumarsi ja meni pois. Hän palasi suurikupuinen
pullo mukanaan.

Asbjörn Krag koputti.

"Tulen heti", sanoi vahtimestari. Kun hän vihdoin tuli salapoliisien
pöydän luo, pyysi Asbjörn Krag heti viinilistaa, mikä hänelle kohta
ojennettiin. Hän silmäili viinilistan lävitse, samalla kun hän koko
ajan puheli vahtimestarin kanssa, niin että näytti siltä, kuin hän vain
olisi keskustellut tämän kanssa viineistä.

"Oletko kuullut, mistä neiti Rosa ja hänen veljensä puhuivat?" kysyi
Asbjörn Krag samalla kun hän osoitti sormellaan numeroa 12, Bual,
madeiraa.

Vahtimestari pudisti päätään ikäänkuin ei olisi hyväksynyt tätä
viinilajia ja vastasi:

"Kyllä, olen kuullut osan keskustelusta."

"Mistä he puhuvat?" kysyi Krag edelleen ja osoitti numeroa 17, hyvin
hienoa, vanhaa madeiraa, joka maksoi 8 kruunua puolikas.

"He puhuvat prinssistä..."

Eräs vieras kulki ohitse. --

"Tätä viiniä voin todellakin suositella."

"Kiitos, mutta minä luulen kaikessa tapauksessa, että valitsen tuota
toista. (Vieraan mentyä.) Mitä neiti sanoi prinssistä?"

"Hän sanoi, että prinssi oli tavallista kalpeampi. Mutta hänen veljensä
väitti, että prinssi oli samannäköinen kuin yleensä. Kun seuraavalla
kerralla kuljin pöydän sivu, kuulin selvästi, että nuori nainen sanoi:
'Prinssi raukka, on sääli, että hänen on kärsittävä niin paljon vain
korkean asemansa vuoksi'."

Samassa silmänräpäyksessä kumartui vahtimestari viinilistan ylitse
niinkuin olisi tahtonut esittää jotakin erikoista merkkiä. Hänen
sormensa osui sattumalta aivan sivulle. Siinä oli nimi: P.A. Larsen,
viinikauppias.

"Hän on kaikessa tapauksessa anarkisti, jolla on hiukan sydäntä",
mumisi Harald Brede, "hän tuntuu ikäänkuin säälivän uhriaan."

"Mitä muuta he ovat puhuneet?" kysyi Asbjörn Krag, samalla innokkaasti
nyykäyttäen päätään ja pannen pois viinilistan, ikäänkuin olisi
hyväksynyt vahtimestarin ehdotuksen.

"Neiti lausui jotakin sellaista, että jos prinssillä olisi toinen asema
yhteiskunnassa, ei hän olisi joutunut sellaisen kohtelun alaiseksi.
Edelleen puhuivat he Krokklevenistä ja mainitsivat useampia kertoja
sanan 'huomenna'. Mitään muuta en kuullut."

"Hyvä on. Tuokaa siis meille puolikas madeiraa ja pitäkää tarkkaan
silmällä itävaltalaisia."

Vahtimestari kumarsi, pisti servietin käsivarrelleen ja sipsutteli kuin
tottunut tarjoilija ainakin matoilla peitetyn ruokasalin lattian yli.
Hetkistä myöhemmin hän tuli tuoden tilatun viinin.

Kun hän seuraavalla kerralla tuli salapoliisien pöydän ääreen, uudistui
hänen ja Asbjörn Kragin välillä sama huvinäytelmä.

"Mistä itävaltalaiset puhuivat?"

"Prinssistä."

"He myöskin?"

"Niin ja he puhuivat hyvin epäkunnioittavasti."

"Mitä he sanoivat?"

"He sanoivat, että he nyt Jumalan kiitos saavat aiheen musertaa hänet."

"Niin, sen kyllä tiesin", huomautti Harald Brede, samalla kun hän
leikkasi kotlettia. "He ovat anarkisteja kaikki tyynni."

"Niin ja sitäpaitsi sain kuulla jotakin, minkä nuorempi herroista
lausui, mutta jota minä en oikein voi sanoiksi pukea. He puhuivat
nimittäin hirveää, miltei käsittämätöntä saksalaista murretta. Mutta
ymmärsin jotakin sellaista kuin tulisi prinssin veri vuotamaan."

"Hyi toki", virkkoi Harald Brede, "tarttukaamme heti heidän tukkaansa."

"Itävaltalaiset puhuivat myöskin Krokklevenistä", jatkoi vahtimestari,
"he aikovat varmasti mennä sinne huomenna."

"Niin, sehän on selvää", mumisi Asbjörn Krag, "että itse murhenäytelmä
näyteltäisiin prinssin käydessä tässä luonnonkauniissa paikassa.
Ymmärsitkö jotakin muuta siitä, mitä itävaltalaiset sanoivat?"

"Kyllä, he mainitsivat jotakin siitä, että löisivät kaksi kärpästä
yhdellä iskulla."

"Ohoh -- tuhat tulimmaista, mitä se tahtoo sanoa?"

Harald Brede tuli aivan kalpeaksi.

"Kuningas tulisi seuraamaan prinssiä Krokkleveniin", kuiskasi Asbjörn
Krag, samalla kun hän hermostuneesti hypisteli serviettiä. "Kuulitko
vielä jotakin?"

"Nuorempi sanoi, että hän on laajalti matkustellut, mutta ettei missään
ole hänelle käynyt niin hyvin kuin hänen vanhassa kotimaassaan."

"Hm."

Asbjörn Kragin päättävät, voimakkaat kasvot saivat miettivän ilmeen.
"No edelleen... Puhuivatko he neiti Rosasta?"

"Hiukkasen kyllä. Mutta silloin tehtiin juuri tilaus ja minun täytyi
juosta tieheni."

"Mitä he sanoivat hänestä?"

"Vanha tilanomistaja puhui ilkkuen hänestä. Hän sanoi, että neiti
penäsi liian paljon vastaan. Mutta nuori mies, tuo sihteeri, jolla on
taiteilijatukka, arveli, että häneen voitiin luottaa. Hän sanoi, että
pikku neiti kyllä hoitaa itsensä."

"Mitä tilanomistaja siihen vastasi?"

"Että hän toivoi parasta, mutta ettei hän pitänyt sitä mahdottomana,
että neiti jollakin ajattelemattomalla tekosella 'turmelisi kaikki'.
Siinä on kaikki, mitä tähän asti olen voinut siepata tietooni."

"Hyvä on. Jatkakaa työtänne."

Vahtimestari poistui taas. Ei kukaan ollut huomannut heidän
salaperäistä keskusteluaan.

"No, onko olemassa epäilystä?" kysyi Harald Brede ja katsahti
virkatoveriinsa.

Asbjörn Krag ravisti päätään.

"Olemme selvästikin vaarallisessa tilanteessa", sanoi hän, "meidän
täytyy olla erittäin varovaisia, mutta vielä ei ole aika vangita
heitä."

"Mitä ajattelet siis tehdä?"

"Pyytää audienssia."

"Minkä tähden?"

"Menen heti päivällisen jälkeen prinssin luo ja varoitan häntä", sanoi
Asbjörn Krag.

Hän pyysi eräältä ohirientävältä vahtimestarilta sähkösanomakaavaketta.

"Sähkötätkö?" kysyi Harald Brede.

"Kyllä."

"Mihin?"

Asbjörn Krag ei vastannut.

Sen sijaan kirjoitti hän nopeasti sähkösanoman ja ojensi sen sitten
virkaveljelleen.

Brede luki:

    "Salapoliisilaitos
                       München.

    Mainitun naisen käytös on epäilyttävä. Onko hänet vangittava?

    Pikavastaus.

                                                 Krag,
                                              salapoliisi."

Harald Brede nyökkäsi.

"Se on kenties varminta", sanoi hän.

Asbjörn Krag kutsui sitä salapoliisia, joka oli puettu vahtimestariksi,
ja sanoi:

"Minulla on sähkösanoma, joka on lähetettävä. Onko joku meidän
miehistämme ulkopuolella?"

"Kyllä, eräs siviilipukuinen salapoliisi istuu ovenvartijan huoneessa."

"No, jättäkää hänelle tämä sähkösanoma. Se on lähetettävä
pikasähkösanomana. Älkää antako kenenkään nähdä sitä."

"Luonnollisesti en."

Vahtimestari riensi pois sähkösanoma mukanaan. Salapoliisit ottivat
kahvia ja jäivät istumaan, jos mahdollista, tehdäkseen lisää huomioita.

Itävaltalaiset puhelivat innokkaasti hiljaisella äänellä. Neiti Rosa ja
hänen veljensä olivat nyt lopettaneet päivällisensä ja poistuivat
ruokasalista. He näyttivät niin tyyniltä ja varmoilta, että
salapoliiseja ihmetytti. Mutta nyt oli heidät, kiitos vahtimestarin
vakoilun, todistettu osallisiksi suunniteltuun salaliittoon. Muussa
tapauksessa he olisivat epäilleet sitä, että tämä nuori kaunis nainen
viattomine hymyineen todellakin hautoi niin hirvittäviä aikeita.

"Prinssin veri on vuotava", mumisi Asbjörn Krag... "lyödään kaksi
kärpästä yhdellä iskulla... mitä he voivat sillä tarkoittaa?"

Hän ajatteli, että Harald Brede ja hän vielä eilen iltapäivällä olivat
istuneet ja harmitelleet ikäviä, työttömiä aikoja. Ja nyt! Nyt olivat
he jo suuren murhenäytelmän kynnyksellä. Murhenäytelmän sellaisen, että
siitä voi kehittyä jotakin hirvittävää, jotakin ennenkuulumatonta.
Näytelmän, joka täyttäisi koko maan vavistuksella... Asbjörn Krag tuli
merkillisen levottomaksi. Hänestä yksinään riippui, voitaisiinko kaikki
tämä hirveä estää. Vihdoinkin olivat itävaltalaiset -- miltei kaikista
viimeisinä -- lopettaneet päivällisensä, ja tämä oli merkkinä
molemmille norjalais-amerikkalaisille eli salapoliiseille lähtöön.

Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Itävaltalaiset menivät
ruokasalin lävitse suoraan sisäänkäytävää kohti ja salapoliisit
seurasivat heidän kintereillään. Äkkiä kääntyi toinen itävaltalaisista
takaisin noutaakseen nimikorttinsa, minkä hän oli unohtanut ruokasalin
pöydälle. Hän oli nuorempi, sihteeri. Samassa silmänräpäyksessä sattui
valo suoraan hänen kasvoilleen. Asbjörn Krag kääntyi silmänräpäyksessä
ympäri, ja Harald Brede näki, että hän tarttui tuolin selkämykseen
puristaen sitä niin kovasti, että rystyset vaalenivat. Hän ymmärsi,
että Asbjörn Krag oli tehnyt hirvittävän havainnon, ja riensi nopeasti
hänen luokseen.

Hän näki nyt, että Asbjörn Krag oli kalvennut.

Samassa silmänräpäyksessä menivät itävaltalaiset ulos käytävään. Ei
kumpikaan heistä ollut huomannut Asbjörn Kragin mielenliikutusta.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Harald Brede hämmästyneenä. Asbjörn Krag
kääntyi hänen puoleensa.

"Nyt tiedän, kuka toinen itävaltalaisista on", vastasi hän.

"Sihteeri... Kuka hän on?... Sinä et tarkoittane... Suuri Jumala, eihän
se vain ole..."

"Kyllä", sanoi Asbjörn Krag pannen painoa joka sanalle, "se on juuri
sama mies, jonka New-York Heraldin piirtäjä niin mestarillisesti on
meille hahmoitellut. Hän on suurrikoksellinen Leo Carsten..."



VIII.

PRINSSIN VAUNUT.


Ruokasali oli tällä hetkellä miltei tyhjänä vieraista, minkä vuoksi tuo
tuskallinen näytelmä ei herättänyt mitään huomiota. Harald Brede oli
yhtä kuohuksissa kuin hänen ystävänsä ja virkaveljensä.

"Miten tiedät, että hän on Leo Carsten?" kysyi hän kiivaasti.

"Tunsin hänet, kun valo sattui hänen kasvoihinsa", vastasi Asbjörn
Krag. "Tunsin hänet silmistään, noista tuikkivista, sysimustista
silmistä..."

"Mutta nyt tulee tilanne vielä vaarallisemmaksi", jatkoi Brede, "kun
sellainen mies kuin tämä rohkea, kansainvälinen seikkailija on toisella
puolella."

"Niin, mutta se tekee meidät samalla varovaisemmiksi... Luuletko, että
hän huomasi jotakin?"

"Sitä en luule. Hän näytti ainakin aivan välinpitämättömältä."

"Sellaisen ihmisen kasvoista ei voi koskaan havaita mitään", vastasi
Asbjörn Krag. "Miehen, joka Teddy Rooseveltin tavoin voi silmää
räpäyttämättä esiintyä kiihtyneen amerikkalaisen valitsijajoukon
edessä, täytyy olla kylmä ja tunnoton. Mutta tässä tulee meille
kuitenkin jotakin uutta voimien koetusta. Emme saa kadottaa häntä
näkyvistämme. Jos hän tekee jotakin kuinka vähän epäilystä herättävää
tahansa, vangitsemme hänet heti. Kaikeksi onneksi näyttää hänellä
olevan niin paljon omallatunnollaan, ettei meidän tarvitse pelätä
toimeenpanevamme mitään aiheetonta pidätystä."

Myös molemmat salapoliisit lähtivät nyt ruokasalista. Harald Brede
mutisi:

"Vai on mr. Carstenista myöskin tullut anarkisti. Sitä olisi tuskin
voinut uskoa..."

Asbjörn Krag, johon hänen sanansa näkyivät vaikuttaneen, kääntyi häneen
päin ja sanoi:

"Olet oikeassa. Ei ole juuri suuresti luultavaa, että Leo Carstenista
olisi tullut anarkisti."

Molemmat salapoliisit jatkoivat matkaansa. Kun he saapuivat alas
toiseen kerrokseen, pysähtyi Asbjörn Krag numero 21:n ulkopuolelle,
jossa molemmat itävaltalaiset asuivat. Hän tarttui kädensijaan
mennäkseen sisälle. Ovi oli lukittu. Sen jälkeen hän yritti numeroon
22. Myöskin tämän ovi oli lukossa.

"Ovatko molemmat itävaltalaiset menneet ulos?" kysyi hän
ovenvartijalta, kun he kulkivat hänen huoneensa ohitse.

"Kyllä", vastasi hän, "he menivät aivan äskettäin. Ja minusta tuntui,
kuin olisi heillä ollut jokseenkin kiire."

"Eivätkö he sanoneet, milloin he tulisivat takaisin?"

"Ei, siitä he eivät virkkaneet mitään."

Salapoliisit riensivät ulos kadulle.

"Heillä oli kiire", mutisi Krag rypistäen silmäkulmiaan. "Olisikohan
tuo roikale kuitenkin huomannut jotakin ja alkanut epäillä?"

"Siinä tapauksessa ovat linnut kyllä lentäneet tiehensä."

He kävelivät pitkin katua.

"Mutta kaunein lintu on meillä kuitenkin jäljellä", jatkoi Harald Brede
osoittaen kädellään hotellin ikkunaan päin.

Asbjörn Krag katsoi ylös.

Siellä ylhäällä toisen kerroksen ikkunassa seisoi neiti Rosa Brenner ja
katseli onnellisena hymyillen kaupunkia. Äkisti viittasi hän jollekin,
joka ilmeisesti oli kauempana huoneessa, ja vähän myöhemmin näkyi
myöskin hänen veljensä. He varjostivat silmiään kädellään ja
tirkistivät kadulle.

"Mitähän ihmettä he katsovat?" ihmetteli Harald Brede.

Mutta samassa silmänräpäyksessä hän huomasi komeat vaunut, jotka
vierivät pitkin katua esiin. Liveriinpuetusta palvelijasta kuskipukilla
saattoi päättää mitä lajia valjakko oli. Ne olivat kuninkaan vaunut, ja
vaunuissa istui -- prinssi.

Asbjörn Kragilla oli tilanne heti selvillä. Kaunis anarkisti seisoi
hotellinikkunassa ja odotti, että prinssi tulisi kohdalle. Jollakin
salaperäisellä tavalla oli hän luultavasti saanut tietää, että tämä
juuri siihen aikaan ajaisi siitä ohi. Hänellä oli komea kukkavihko
kädessään valmiina alas heitettäväksi.

Krag meni keskelle katua ja ojensi kätensä merkiksi kuskille, ettei
tämä ajaisi tätä tietä.

Kuski käsittikin heti varoituksen ja seisautti hevoset.

Krag viittasi nopeasti eräälle poikkikadulle, ja kuninkaallinen kuski
totteli viittausta. Sen sijaan että olisi ajanut hotelli Europan
ohitse, kääntyi hän sille poikkikadulle, jonka Asbjörn Krag oli
osoittanut, ja ajoi sen jälkeen linnaan päin.

Enimmän ihmeissään suunnanmuutoksesta näytti olevan prinssi, joka
istui yksinään vaunuissa. Hän kohosi puolittain ylös ja tirkisteli
Asbjörn Kragia suurimmalla kummastuksella. Poliisimies tervehti
kunnioittavasti, mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa ei vastannut
tervehdykseen. Näytti miltei siltä, kuin hän olisi loukkaantunut
salapoliisin sekaantumisesta hänen ajeluunsa.

Ja kun Asbjörn Krag silmäsi hotellin toisen kerroksen ikkunoita kohden,
huomasi hän, että muutoin niin rakastettavan ja hymyilevän pienen
naisen kasvoilla niinikään oli syvimmän suuttumuksen ilme. Hän näytti
olevan aivan raivoissaan, katsellen Asbjörn Kragia uhkaavin silmin ja
laskien sitten alas ikkunan kaihtimet. Mutta sitä ennen osoitti hän
veljelleen, kuka tuo julkea oli, joka oli pysäyttänyt prinssin vaunut
ja saanut ne kääntymään toiselle suunnalle.

"Niin käypi aina", sanoi Harald Brede pilkallisesti hymyillen ja
samalla puristaen ystävänsä kättä. "Luullessaan tekevänsä hyvää saa
kiitokseksi lisää vihollisia. Huomasitko, kuinka hänen kuninkaallinen
korkeutensa katsoi sinuun, ja millaisia silmäyksiä ikkunan ääressä
oleva nainen sinuun heitti?"

"Huomasin kyllä. Olen selvästi joutunut prinssin epäsuosioon."

"Mutta eihän hän tiedä, kuka sinä olet."

"Ei, mutta kuninkaallinen kuski tietää. Minä annoin hänelle tavallisen
poliisisignaalin käsillä ja hän luonnollisesti puhuu prinssille, kuka
minä olen."

"Viis siitä", virkkoi Harald Brede, "se oli kaikessa tapauksessa
reippaasti tehty, rakas ystävä. Itse hämmennyin enkä tiennyt, miten
voisin saada hevoset seisahtumaan tuona turmiollisena hetkenä. Se oli
todellakin reippaasti tehty. Sellainen mielenmaltti! Nuoren ruhtinaan
epäsuosion sijasta olet todellakin ansainnut briljanteilla koristetun
baijerilaisen rintatähden. On enemmän kuin todennäköistä, että sinä
olet pelastanut prinssin hengen."

"Minä alan todellakin epäillä sitä", lausui Asbjörn Krag, "mutta se on
samantekevää, ja jos hänen kuninkaallinen korkeutensa vieläkin kerran
ajaisi näiden ikkunain ohi, pysäyttäisin minä hevoset. Ei voi tietää,
mitä nuori nainen tuumii heittää hänelle... Mutta menkäämme nyt
takaisin poliisiasemalle. On aika järjestää taistelu Leo Carstenia
vastaan. Tällä kertaa on hän päässyt meidän käsistämme."

Kohtausta eivät kadullakävelijät olleet huomanneet, sillä heidän
huomionsa oli ollut yksinomaan kiinnitettynä kuninkaallisiin vaunuihin.
Muutamat kylläkin arvelivat, että ajoneuvot olivat tehneet tavattoman
rohkean käännöksen, mutta siihen ei kiinnitetty erityistä huomiota.
Ainoat, jotka olivat huomanneet Asbjörn Kragin sotaliikkeen, olivat
Harald Brede, kaunis nainen hotellinikkunassa, prinssi itse sekä
eräs yksinäinen kävelijä, joka nyt kummastellen katseli molempia
norjalais-amerikkalaisia, kun he innokkaasti puhellen jatkoivat
kulkuaan katua pitkin. Poliisiasemalla oli kaikki ylösalaisin.
Salapoliisipäällikkö oli tuskasta ja hermostumisesta aivan hiessä.
Poliisikonttoria oli koko iltapäivä pommitettu sähkösanomilla.

Useimmat sähkösanomat olivat Münchenin poliisilaitokselta.

Näytti siltä, kuin olisi siellä etelässä äkkiä aavistettu, että jotakin
tapahtuisi Kristianiassa, ja kerta kerran perästä teroitettu, että
Norjan poliisi tarkasti valvoisi prinssin turvallisuutta. Sitäpaitsi
oli salapoliisipäällikkö harmissaan hänen kuninkaallisen korkeutensa
varomattomuuden vuoksi. Nyt esim. oli hän lähtenyt ajelulle
ilmoittamatta siitä edeltäpäin poliisille.

Asbjörn Krag lisäsi hänen kauhuaan kertomalla kohtauksesta hotelli
Europan ulkopuolella. Salapoliisipäällikkö sanoi:

"Kuten monet muut ihmiset, jotka ovat vaaroille alttiina, vihaa
hän poliisia ja jokaista, joka on asetettu valvomaan hänen
turvallisuuttaan. Jopa hän koettaa petkuttaakin meitä. Jos poliisille
on ilmoitettu, että johonkin on ryhdyttävä, että on kuljettava niitä ja
niitä katuja, heti saapi hän voittamattoman halun tehdä aivan
päinvastoin. Meidän asemamme tulee luonnollisesti sen kautta vielä
vaikeammaksi."

Salapoliisipäällikkö sai nyt yksityiskohtaisen selonteon seikkailusta
kauniin neiti Rosan kanssa ja hänen esiintymisestään hotellinikkunassa
juuri samassa silmänräpäyksessä kun prinssin piti kulkea ohi.

"Eräs asia tuntuu minusta sangen kummalliselta", sanoi
salapoliisipäällikkö. "Kuinka saattoi anarkisti tietää, että hänen
kuninkaallinen korkeutensa juuri silloin ajaisi sitä katua? Jos
onnettomuuden kukkuraksi olisi vakoilijoita prinssin välittömässä
läheisyydessä, niin silloin on kaikki miltei toivotonta. Hyvät herrat,
pelkään, että olemme pakotetut ilmoittamaan prinssille, että ellei hän
kaikessa mukaudu meidän neuvoihimme, niin emme voi kauempaa vastata
hänen turvallisuudestaan... No, katsohan vain, siellä on jo uusi
sähkösanoma..."

Päällikön pöydälle oli heitetty sähkösanoma.

Hän luki osoitteen ja ojensi sen sitten Asbjörn Kragille.

"Se on teille", sanoi hän; "näyttää siltä, kuin se olisi tullut
ulkomailta."

Asbjörn Krag mursi sähkösanoman. Hän luki sen kerran. Hän luki sen
kaksi kertaa ja kuitenkaan ei hän näyttänyt tulevan sen viisaammaksi.

Se kuului:

    "Välttäkää joka tapauksessa Rosa Brennerin vangitsemista."

"Nyt on minun järkeni pysähdyksissä", sanoi hän, "eli oikeammin
sanottuna, nyt alan saada tilanteesta toisen käsityksen."

Samassa silmänräpäyksessä soi telefoni.

Kysyttiin Kragia, ja salapoliisi tarttui kuulotorveen. Se oli hotelli
Europan ovenvartija.

"Nyt tiedän, mihin itävaltalaiset ovat menneet", sanoi tuo kunnon mies.

"Se ilahduttaa minua. Missä he sitten ovat?"

"He ovat matkustaneet pois."

"Mitä! Mihin päin sitten?"

"Samaan paikkaan, missä he olivat eilen -- Krokklevenille. Olen saanut
kortin heiltä, missä he kirjoittavat, etteivät tule takaisin tänä
iltana, vaan jäävät yöksi Sundvoldenin hotelliin."

Krag sulki puhelimen ja ilmoitti päällikölle ja Harald Bredelle, mitä
ovenvartija oli puhunut.

"Mutta yhden asian ymmärrän", sanoi Asbjörn Krag puhuen ikäänkuin
selvittääkseen omia ajatuksiaan, "että Leo Carstenia me emme saa
päästää näkyvistämme."

Päällikkö kalpeni ja tirkisteli häntä suurin, kauhistunein silmin.

"Mitä sanotte! Leo Carsten? Tuo kansainvälinen seikkailija?"

"Niin."

"Mutta hänethän vangittiin New-Yorkissa kaksi kuukautta sitten."

"Mutta hänen onnistui paeta", huomautti Krag ojentaen hermostuneelle
päällikölle amerikkalaisen salapoliisin kirjeen. Päällikkö luki sen
nopeasti, ja hänen kätensä aivan vapisivat jännityksestä.

"_Leo Carsten_", mutisi hän, "onko nyt sekin seikkailija sukeltautunut
rauhalliseen kaupunkiimme!"

"Epäilemättä", vastasi Krag, "ja pelkään, että juuri hän on prinssiä
vastaan suunnatun murhayrityksen takana."

"Mutta Rosa?"

"Rosa on myöskin mukana murhenäytelmässä. Hän pelaa rohkeata peliä,
kuten kauniit ja älykkäät naiset tavallisesti. Mutta --"

"Mutta?" Päällikkö katsoi uteliaana salapoliisiin.

"En ole oikein varma, onko hän ystävä vaiko vihollinen", vastasi
Asbjörn Krag.



IX.

AUDIENSSI.


Tuntia myöhemmin oli Asbjörn Krag linnassa. Hän pyysi päästä prinssin
puheille tärkeän asian tähden. Palveleva ajutantti meni hänen
kuninkaallisen korkeutensa luokse ja ilmoitti hänet. Hän palasi pian ja
kysyi, oliko herra Krag sama poliisi, joka oli pysäyttänyt hänen
kuninkaallisen korkeutensa vaunut ja antanut niiden mennä toista tietä.

"Kyllä", vastasi Krag, "se olin minä."

"No hyvä, prinssi haluaisi tietää, eikö puheillepääsyä voisi lykätä
tiistaihin, jolloin hänellä on suuri vastaanottonsa."

Asbjörn Krag ymmärsi, että tämä kysymys merkitsi samaa kuin kieltäminen
ja vastasi siis:

"En ollenkaan tahdo tuppautua hänen kuninkaallisen korkeutensa luokse.
Tulen aivan yksinkertaisesti varoittamaan häntä ja pyytämään häntä
noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta. Kaupungissa on anarkisteja."

"Mitä sanotte", lausui ajutantti, "onko kaupungissa anarkisteja! Siitä
täytyy minun heti puhua prinssille." Mutta samassa silmänräpäyksessä
avautui sisemmän huoneen ovi ja Asbjörn Krag seisoi hänen
kuninkaallisen korkeutensa edessä. Prinssi astui esiin ja puristi hänen
kättään.

"Paras herra", sanoi hän, "luonnollisesti en aio tehdä mitään
moitteita, mutta minulla voi kuitenkin olla syytä olla hiukan
harmissani siitä tavasta, millä poliisi sekoittautuu minun
yksityisasioihini."

"Yksityisasioihin!" huudahti Asbjörn Krag. "Poliisi on ottanut
vastatakseen teidän kuninkaallisen korkeutenne turvallisuudesta. Ja
epäilemättä te esteettä voitte ajella missä tahansa kaupungissa, mutta
hotelli Europan ohitse johtavaa katua pidämme erittäin vaarallisena."

"Minä ymmärrän sen. Mutta olin juuri aikonut ajaa tuon kauniin hotellin
sivuitse. Minkävuoksi olisi se katu vaarallisempi kuin muutkaan kadut
Kristianiassa?"

"Sentähden että poliisi on saanut selville, että anarkisteja on
kaupungissa."

"Niinkö!"

Ilmoitus ei näyttänyt vähimmälläkään tavalla tekevän prinssiä
levottomaksi.

"Näiden anarkistien joukossa", jatkoi Asbjörn Krag, "on nuori nainen,
joka seisoi hotellin ikkunan ääressä, samassa silmänräpäyksessä, kun
kuninkaallisen vaunun piti kulkea sivuitse. Huomasin sen, ja minun
onnistui, kuten teidän kuninkaallinen korkeutenne havaitsi, viime
silmänräpäyksessä saada ajopelit kääntymään toiselle kadulle."

"Nuori nainen, sanotte?"

"Niin. Hän oli myöskin läsnä, kun teidän kuninkaallinen korkeutenne
ajoi rautatieasemalta linnaan. Minusta tuntui, kuin olisi teidän
kuninkaallinen korkeutenne huomannut hänet ja että hänen läsnäolonsa
olisi vaikuttanut epämiellyttävästi."

"Sitä en voi muistaa. Kuinka hän oli puettu?"

"Harmaaseen kävelypukuun. Hänellä oli teräksinen matkalaukku, joka
riippui olkapään yli kiinnitetyssä nahkahihnassa, ja vihreällä sulalla
varustettu hattu päässä."

Prinssin kasvot vavahtivat.

Sitten hän kysyi:

"Seisoiko tuo sama nainen hotelli Europan ikkunassa?"

"Kyllä."

"En tunne häntä", sanoi prinssi, "mutta myönnän, että ohi ajaessani
huomasin hänet, koska hänen pukunsa muistutti erään müncheniläisen
hovinaisen pukua. Siinä kaikki. Hän näytti muutoin aivan viattomalta.
Eikö teillä ole tiedossanne vaarallisempia anarkisteja?"

Asbjörn Krag kertoi nyt prinssille viime päivien näkemiään. Hän ei
laiminlyönyt puhua Leo Carstenista, jota hän kuvaili erääksi mannermaan
rohkeimmista ja vaarallisimmista rikollisista.

Prinssi kuunteli tarkkaavaisesti. Kun Krag oli lopettanut, sanoi
prinssi:

"Kiitän teitä työstänne ja huolenpidostanne. Kuitenkin ymmärrätte itse,
että anarkistien vangitseminen juuri nyt olisi sekä epämiellyttävää
että vaarallista. Lisäksi ei ole ollenkaan varmaa, että nämä ihmiset
ovat anarkisteja. Voihan olla muita seikkoja, jotka ovat saattaneet
heidät tänne. Ylipäänsä ei pidä liian hätäillen tehdä anarkistia
jokaisesta, joka esiintyy hiukan muista eroavalla tavalla tahi äkisti
ilmaantuu jonkun ruhtinaskäynnin aikana. Me kuninkaalliset henkilöt
olemme tottuneet siihen, että kaikkialla ympärillämme on yhden- tai
toisenlaatuisia vakoojia. Jokaista astumaamme askelta valvotaan. Voimme
tuskin tehdä mitään niin ettei se tulisi yleisön tietoon. Pieninkin
kasvojen liike, jonka teemme, on luonnollisesti valokuvattava. Te
tekisitte minulle suuren palveluksen, jos tahtoisitte suhtautua tähän
asiaan levollisesti. Pitäkää kernaasti silmällä heitä kaikkia,
erittäinkin tuota Leo Carstenia, josta mainitsitte, mutta välttäkää jos
mahdollista huomion herättämistä. Minä kyllä itsekin tiedän olla
varuillani ja suostun mielelläni mukaantumaan poliisin toivomuksiin
mitä matkoihini ja retkiini tulee."

"Ellemme heti tule pakotetuksi toimittamaan vangitsemista", sanoi
Asbjörn Krag, "täytyy teidän kuninkaallisen korkeutenne suostua
erääseen toimenpiteeseen."

"Ja se on?"

"Suunniteltu retki Krokklevenille täytyy peruuttaa."

"Krokklevenille?" toisti hänen kuninkaallinen korkeutensa. "Onko se tuo
suurenmoinen näköalapaikka, josta minulle on näytetty valokuva?"

"On."

Prinssi meni hymyillen Kragin luo ja taputti häntä sangen
rakastettavasti olkapäälle.

"Kiitos teille", sanoi hän.

Asbjörn Krag katsahti kummastuneena häneen.

"Kiitos teille", lausui hänen kuninkaallinen korkeutensa uudelleen.
"Nyt olen saanut pätevän syyn pyyhkiäkseni tämän retken ohjelmastani."

Asbjörn Krag kumarsi.

"Ei ole nimittäin mitään maailmassa, jota minä kammoksun niin paljon
kuin sellaisia näköalapaikkoja", jatkoi prinssi, "erittäinkin kun
niille on niin vaikea kiivetä kuin tälle lienee. Siis mielihyvällä
suostun luopumaan Krokklevenin matkasta."

"Kiitos. Mutta älkää mainitko mitään matkan sikseen jättämisestä
ennenkuin viimeisessä silmänräpäyksessä."

"Luonnollisesti en."

"Silloin voi teidän kuninkaallinen korkeutenne olla rauhallinen", sanoi
Asbjörn Krag. "Puhumattakaan meistä", lisäsi hän, kuivaten hikeä
otsaltaan.

Prinssi hymyili rakastettavasti, puristi vieläkin kerran hänen kättään,
sanoi, ettei hän unohtaisi Kragia, ja vetäytyi sitten takaisin
huoneisiinsa. Asbjörn Krag lähti linnasta huomattavasti keveämmällä
sydämellä kuin oli sinne tullut.

Hän meni suoraa tietä hotelliin, missä hän tapasi Harald Breden
vilkkaasti puhelemassa ovenvartijan kanssa. Ovenvartija kertoi, että
neiti Brennerille oli tullut kirje, joka oli saanut sekä hänet että
hänen veljensä kovin kiihdyksiin. Keneltä tuo kirje oli tai mitä se
sisälsi, sitä ei ovenvartija tietänyt. Molemmat salapoliisit puhelivat
kahden kesken hotellin lukusalissa. Täällä kertoi Asbjörn Krag
virkaveljelleen audienssista ja sen erittäin tyydyttävästä tuloksesta.
Salapoliisi ei voinut kyllin ylistää prinssin myöntyväisyyttä ja
rakastettavuutta.

"On aivan kuin olisi kivi pudonnut sydämeltäni", sanoi hän. "Nyt
annamme neidin, hänen veljensä ja molempain itävaltalaisten rauhassa
matkustaa Krokklevenille. Viime hetkessä jättää prinssi matkansa
sikseen. Anarkistit tulevat petetyiksi ja saavat seisoa ja odottaa
Kuninkaan näköalapaikalla jokseenkin pitkänenäisinä. Kun sitten herrat
itävaltalaiset kääntyvät takaisin, on prinssi jo matkustanut tiehensä,
ja me voimme vallan tyynesti vangita heidät ilman että tämä
vangitseminen voitaisiin asettaa ruhtinaan käynnin yhteyteen."

Päivä kului. Itävaltalaisia ei kuulunut. Neiti Rosa ja hänen veljensä
pysyttäytyivät enimmäkseen huoneissaan.

Asbjörn Krag istui koko yön valveilla ja vahti hotellia.

Jo aikaisin seuraavana aamuna oli hän jalkeilla.

Mutta müncheniläiset sisarukset olivat olleet vielä aikaisemmin
ylhäällä. Kun Asbjörn Krag aamulla tuli alas salonkiin, sai hän tietää,
että neiti ja hänen veljensä aivan äsken olivat matkustaneet Sandvikiin
matkustaakseen sieltä edelleen Sundvoldeniin ja Krokklevenille.

Silloin Asbjörn Krag hymyili. Sillä hän luuli nyt, että peli oli
voitettu.

Jos hän olisi tiennyt mitä yllätyksiä päivä toisi mukanaan, ei hän
varmaankaan olisi hymyillyt.



X.

PUHELIMESSA.


Asbjörn Krag tunsi itsensä nyt paljoa tyynemmäksi kuin päivää ennen.
Anarkisteja oli petetty. Prinssi oleskeli koko päivän Kristianiassa ja
hän lähtisi kaupungista jo iltajunassa, ja siihen mennessä ei kaiken
todennäköisyyden mukaan kukaan noista epäillyistä henkilöistä
ennättäisi takaisin ihanalta huviretkeltään Kuninkaan näköalapaikalle.

Luonnollisesti oli Asbjörn Kragilla vakoojiaan Sundvoldenilla. Eräältä
läheisyydessä olevalta puhelinasemalta antoi eräs hänen miehistään --
sama, joka oli edellisenä päivänä esiintynyt vahtimestarina -- tietoja
tilanteesta ja miten se hetki hetkeltä kehittyi.

Ensimmäinen ilmoitus:

"Nuo molemmat itävaltalaiset eivät ole vielä nousseet. Hotellin
omistaja on kertonut, että he aamupäivällä aikovat käydä uudessa
huvilassaan, mutta ettei heillä ole aikomusta muuttaa sinne ennenkuin
parin päivän päästä. (Se tahtoo sanoa, etteivät he koskaan tule
muuttamaan sinne, ajatteli Asbjörn Krag.)

"Nuori kaunis müncheniläinen nainen ja hänen veljensä ovat juuri
saapuneet. He istuvat verannalla aamuauringon ihanassa paisteessa ja
juovat kahvia. He molemmat ovat loistavalla tuulella. He puhuvat
tekevänsä pienen kävelyretken aamupäivällä. Minun on onnistunut kaapata
eräs neiti Rosan lausunto. Hän sanoi: 'Prinssihän ei tule ennenkuin
kello kolme!'..."

Toinen ilmoitus:

"Nyt ovat neiti Rosa ja hänen veljensä juoneet kahvin. He kävelevät
juuri käsikkäin. Molemmat ovat haltioissaan ihanasta ilmasta ja
ihastuttavasta paikasta. Olen saanut tarjoilijan paikan hotellissa.
Erinomainen paikka, huonot juomarahat. Itävaltalaisia ei ole vielä
näkynyt."

Kolmas ilmoitus:

"Nyt ovat molemmat itävaltalaiset syöneet aamiaisen. He näyttävät
olevan oikeita juomaratteja, joka tapauksessa ovat he jo aamuhetkellä
tyhjentäneet koko pullon samppanjaa.

"Luonnollisesti oli minulla kunnia heitä palvella. Sen pahempi puhuvat
he yhtämittaa hirvittävää saksalaista murrettaan. Nyt he sitäpaitsi
ovat alkaneet puheessaan venytellä sinne tänne, joka vaikuttaa, että se
on minulle miltei mahdotonta ymmärtää. Niinpä sanoi heistä nuorempi,
siis Leo Carsten, samalla kun hän kohotti samppanjalasinsa:

"'Juon pelin onnistumiseksi, vanha hallintoneuvos.'

"'Niin, kippis', vastasi tilanomistaja.

"Vähän sen jälkeen hän lisäsi:

"'Niin, nyt olemme sekoittaneet kortit hänen kuninkaalliselle
korkeudelleen."

"Toinen lausunto, joka minua suuresti kummastutti, kuului:

"'Luulen, että hän tulee viheriäksi kiukusta, kun hän on taas kotona
Saksassa.'

"He eivät todellakaan nimenomaan maininneet prinssin nimeä, mutta
minulla oli se tunne, että he puhuivat hänestä koko ajan.

"Myöhemmin aterian aikana huomautti lihava mies kuinka oivallista oli
'ensin poimia vanhus, sitten nuori mies ja lopuksi kaunotar'.

"Kaikki tämä tuntuu minusta yhä enemmän ja enemmän salaperäiseltä.

"Kun herrat olivat lopettaneet aamiaisensa, antautuivat he puheisiin
kanssani. Erittäinkin nuori herra oli utelias. Olen saanut sen
vaikutelman, että hän juuri on todellinen päällikkö ja sehän on hyvin
luultavaa, koska hän on Leo Carsten.

"'Tähän aikaan vuodesta ei liene monta vierasta?' lausui hän.

"'Ei', vastasin minä, 'ei tavallisissa oloissa, mutta tänään kyllä
tulee, kun prinssi saapuu'.

"'Luuletteko niin', jatkoi hän. 'Voitteko te saada tilaa kaikille?'

"'Kyllä, niin toivomme.'

"'Me kai olemme ensimmäiset täällä?' lausui tilanomistaja.

"'Ette', vastasin, 'te olette toiset järjestyksessä'. 'Vai niin, ketä
on tullut ennen?' 'Eräs nuori saksalainen pari.' Vasta nyt heräsi Leo
Carstenin mielenkiinto. 'Mitä sanotte', virkkoi hän, 'nehän ovat
maanmiehiämme, mitä väkeä he ovat?' 'He ovat Münchenistä.'

"Molemmat itävaltalaiset tirkistivät kummastellen minua, ja lihavalta
herralta pääsi huudahdus: 'Johan nyt! Sehän on merkillistä.'

"'Niinkö arvelette?' kysyin. 'Mitä merkillistä siinä on?' 'Ei mitään,
minä vain ajattelin jotakin', vastasi hän. 'Mistä he viimeksi
saapuivat?' kysyi Leo Carsten. 'Kristianiasta aamujunassa. He ovat
asuneet hotelli Europassa.'

"'Vai niin, silloin täytyy heidän olla niitä', kuulin Leo Carstenin
mutisevan. Sitten hän kysäisi:

"'Tiedättekö heidän nimensä?'

"'Kyllä, sillä he ovat jo kirjoittaneet nimensä matkustajakirjaan.'

"'Tuokaa kirja tänne', huusi hän kärsimättömästi. Annoin hänelle
kirjan, mihin müncheniläinen herra oli kirjoittanut omansa ja sisarensa
nimen.

"Leo Carsten luki ja ojensi kirjan senjälkeen merkitsevin liikkein
vastapäätä istuvalle toverilleen.

"Senjälkeen he kysyivät minulta, tiesinkö, missä herrasväki nyt oli.
Sanoin, että he olivat ulkona kävelemässä. Molemmat miehet katsoivat
toisiinsa. 'Luuletko sinä?' kysyi toinen. 'Menisimmekö?' vastasi
toinen.

"Ja äkkiä molemmat nousivat ja ottivat hattunsa. Carsten pyysi minut
luokseen ja kysyi: 'Miten kauan siitä on, kun he lähtivät hotellista?'
'Kaksikymmentä minuuttia, luulisin.' 'Kulkivatko he nopeasti?'

"'Mitä vielä -- tavallisessa kävelytahdissa. Ei näyttänyt siltä, kuin
heillä olisi ollut kiire.'

"Kun hän oli saanut tietää kaiken tämän, antoi hän minulle runsaasti
juomarahoja ja sanoi:

"'Katsokaahan, me miltei luulemme että ne ovat wieniläisiä tuttaviamme.
Tahdomme päästä siitä selvyyteen. Mutta se on tuleva yllätyksenä,
käsittänette, ja senvuoksi ette saa puhua, että me olemme seuranneet
heitä.'

"Minä ymmärsin, kumarsin ja pistin rahat taskuuni.

"Senjälkeen lähtivät itävaltalaiset, kiiruusti kulkien samaa tietä kuin
molemmat müncheniläiset sisarukset. Ja nyt olen aivan yksin hotellissa.
Kuljen ympäri pitkin verantaa servietti kädessä ja haukottelen."

Neljäs ilmoitus:

"Itävaltalaisilla ei ollut tänään onnea. Neljännestunti sen jälkeen
kuin molemmat herrat olivat lähteneet hotellin verannalta, tulivat
müncheniläiset sisarukset takaisin toista tietä.

"He varustautuvat nyt tekemään kävelymatkan Krokklevenille. Kysyin
eivätkö he odottaisi, kunnes prinssi tulisi. Pantaisiin toimeen joukko
juhlallisuuksia, liputus ja muuta sellaista. Nuori nainen vastasi, että
hän mieluummin halusi nähdä prinssin Kuninkaan näköalapaikalla.

"Kysyin vielä eivätkö he halunneet saada seuraa. Täällä oli nimittäin
pari itävaltalaista, jotka myöskin ajattelivat tehdä tuon hankalan
vuoristomatkan. Mutta silloin vastasi herra Brenner nopeasti ja
varmasti:

"'Ehdottomasti emme. Me menemme mieluummin yksinämme.'

"Juuri nyt he valmistautuvat lähtemään."

Viides ilmoitus:

"Neiti Brenner ja hänen veljensä ovat nyt lähteneet Krokklevenille.

"Itävaltalaiset tulivat takaisin hotelliin hengästyneinä ja harmissaan
siitä, etteivät olleet tavanneet saksalaisia. Kerroin silloin, että
molemmat sisarukset äskettäin olivat olleet täällä, mutta menneet
taasen ulos.

"'Mihin?'

"'Krokklevenille!'

"'Jopas jotakin!' virkkoi sihteeri, alias Leo Carsten. 'Se oli
merkillistä.'

"Myöskin lihava herrasmies ilmaisi kummastuksensa.

"'Niin, silloin ei meillä ole muuta neuvoa, kuin seurata perässä',
sanoi hän. 'Milloin prinssi saapuu?'

"'Tunnin kuluttua.'

"'Se on hyvä. Silloin voimme olla siellä ylhäällä, kun hän tulee.'

"Neuvoin heitä ottamaan ratsuhevoset, ja he pitivät tätä ehdotusta
oivallisena. Kummastuksekseni he ottivat mukaansa suuren matkakirstun.
He sanoivat, että siinä oli ruokaa ja juomatavaroita, mutta en voi
käsittää, kuinka asian laita on. Kaikessa tapauksessa eivät he ole
saaneet näitä ruokatavaroita täältä hotellista... (Eikä täältäkään
ajatteli Asbjörn Krag.)

"Nyt ovat ratsuhevoset saapuneet ja he valmistautuvat retkelle. Kansaa
on jo alkanut saapua katsellakseen prinssin tuloa."

Kuudes ilmoitus:

"Aivan äsken naulattiin nähtäväksi ilmoitus, että prinssi on jättänyt
Krokklevenille aikomansa matkan sikseen. Tieto herättää monenmoista
tyytymättömyyttä. Kansa kääntyy kotiinpäin. En ole vielä nähnyt
itävaltalaisia enkä müncheniläisiä sisaruksia. Luultavasti he istuvat
parhaillaan Kuninkaan näköalapaikalla, kärsimättömästi odottaen
kuuluisan prinssin tuloa."

Sitten kului pitkä tovi, ennenkuin Asbjörn Kragin vakoilija soitti
uudelleen. Vasta myöhemmin iltapäivällä tuli seuraava puhelintieto:

"Itävaltalaiset ovat juuri nyt palanneet hotelliin. He ovat aivan
haltioissaan retkensä johdosta. Leo Carsten kysyi minulta, minkä vuoksi
prinssi ei ollut tullut. Voin vain viitata ilmoitukseen muutetusta
matkasuunnitelmasta.

"'No niin', sanoi hän, 'sehän on yhdentekevää. Meillä on ollut ihana
matka ilman prinssiäkin.'

"Itävaltalaiset ovat tilanneet joukon ruokaa, niin että heidän eväänsä
eivät näytä olleen niin suuret kuin olisi saattanut luulla heidän
matka-arkkuunsa katsoen. Matka-arkku on nyt kannettu ylös heidän
huoneeseensa. Kysyin heiltä olivatko he tavanneet müncheniläistä
herrasväkeä.

"Leo Carsten katsoi kummastuneena minuun.

"'Mitä te tarkoitatte?' kysyi hän. 'Müncheniläistä herrasväkeäkö?'

"'Niinpä kyllä', vastasin minä, 'herrathan menivät ulos tapaamaan neiti
Brenneriä ja hänen veljeään'.

"'Vai _heitä_ te tarkoititte', sanoi hän välinpitämättömästi.
'Luulimme, että tarkoititte joitakin meidän tuttaviamme. Emme
todellakaan ole heitä ajatelleet senjälkeen. Olemme tyytyneet
katselemaan näköalaa ja ihanaa luontoa. Emme ole heitä nähneet.'

"'Ettekö?' sanoin. 'Se on merkillistä.'

"'He ovat kenties matkustaneet', sanoi Leo Carsten.

"'Varmasti eivät', vastasin, 'he eivät edes ole tulleet takaisin
Krokklevenin retkeltä. Ja kuitenkin lähtivät he matkaan paljon ennen
teitä, herra.'

"'Olivatko hekin ratsain?'

"'Eivät, he menivät jalkaisin.'

"'Vai silleen. Silloin he ovat menneet metsään. Kaikessa tapauksessa
emme ole nähneet heitä!'

"Minä tulen tarjoilemaan päivällistä molemmille herroille."

-- -- --

Tietämättä itse oikein siihen syytä, tuli Asbjörn Krag hiukan
levottomaksi tämän puhelinkeskustelun jälkeen.

Minkä vuoksi olivat molemmat seikkailijat niin välinpitämättömiä siitä,
että prinssi oli muuttanut suunnitelmaansa, kun he kuitenkin olivat
tulleet hänen tähtensä?

Ja miksi he eivät olleet tavanneet müncheniläisiä sisaruksia?

Seuraava puhelinilmoitus tuli kuin pommi:

-- -- --

"Täällä on tapahtunut hirvittävä tapaus", huusi puhelimessa Asbjörn
Kragin vakoilija vapisevalla äänellä. "Müncheniläinen herrasväki on
tullut takaisin, mutta he ovat retkellään Kuninkaan näköalapaikalle
joutuneet hyökkäyksen alaisiksi. Nuorta herra Brenneriä on
revolverinkuula haavoittanut toiseen jalkaan, ja hänen sisarensa on
vielä aivan mielettömänä kiihtymyksestä ja pelosta. Mutta kaikkein
merkillisintä on, että he vain hyvin vastenmielisesti tahtovat puhua
hyökkäyksestä ja että he ehdottomasti kieltäytyvät ilmoittamasta asiaa
poliisille."

"Millainen oli tapauksen kulku?" kysyi Asbjörn Krag.

"Minulla oli lyhyt keskustelu herra Brennerin kanssa. Hänen haavansa on
nyt sidottu eikä se ole paha, niin että hän voipi liikkua kutakuinkin
esteettömästi."

"No, mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi seisoneensa yhdessä sisarensa kanssa Kuninkaan
näköalapaikalla, kun hyökkäys tapahtui. Kaikki tapahtui niin nopeasti,
että hän tuskin voi muistaa sitä. Kaksi tai kolme naamioitua miestä
hyökkäsi äkkiä esiin. Ne tarttuivat hänen sisareensa. Hän koetti
puolustaa sisartaan ja veti esiin revolverinsa, mutta ennenkuin hän oli
ennättänyt sitä käyttää, ampui toinen rosvoista laukauksen, niin että
hän kaatui selälleen. Hän oli saanut sen varman käsityksen, että
miehellä, joka ampui, ei ollut aikomusta tappaa, vaan ainoastaan
haavoittaa häntä, ettei hän olisi voinut tulla sisarellensa avuksi
tämän vaarallisessa tilanteessa.

"Toinen rosvoista otti neiti Rosan käsivarsilleen ja kantoi hänet alas
tielle. Siellä he ryöstivät häneltä kaikki arvoesineet, rahat,
sormukset ja muut kalleudet. Koko kohtaus kesti tuskin viisi minuuttia.
Niin pian kuin olivat ryöstäneet nuoren naisen, katosivat rosvot. Herra
Brenner oli lisäksi saanut tainnuttavan nyrkiniskun päähänsä. Kesti
hetkisen, ennenkuin hän taas tuli tuntoihinsa. Rosvoista ei silloin
näkynyt jälkeäkään. Herra Brenner väitti, ettei heillä ollut
ratsuhevosia."

Asbjörn Krag kysyi:

"Huomasitteko, oliko nuorella naisella teräslaukkunsa, kun hän tuli
takaisin hotelliin hyökkäyksen jälkeen?"

"Emme, teräslaukku oli varastettu. Siitä minä huomautin myöskin herra
Brennerille, ja hän tuntui hiukan kummastuneelta, että minä mainitsin
teräslaukusta.

"'Se ei ole arvokkainta', sanoi hän."

"Minkätähden hän ei tahdo ilmoittaa asiaa poliisille?"

"Sitä en tiedä. Hän sanoi, etteivät hän eikä hänen sisarensa halua
mitään rettelöitä, mutta hän matkustaa takaisin Kristianiaan niin pian
kuin mahdollista. Itävaltalaiset ovat jo lähteneet."

"Keitä luulette rosvojen olevan?" kysyi Asbjörn Krag.
"Itävaltalaisiako?"

"Niin", vastasi hänen vakoojansa, "he voivat tuskin olla keitään muita.
Rosvot olivat kertomuksesta päättäen hyvin puettuja. Mutta vaatteet,
parran väri ja moni muu seikka eivät sovellu yhteen. Mutta he ovat
luonnollisesti muuttaneet vaatteita."

"Niin, se on selvää. Matkalaukku --"

"Niinpä juuri, matkalaukku. Siinä ei luonnollisesti ole ollut ruokaa,
vaan tekopartoja, peruukkeja, vaatekappaleita ja sen sellaista."

"Luonnollisesti."

Viimeinen puhelinilmoitus:

"Juuri nyt matkustivat müncheniläiset sisarukset asemalle.

"Sekä herra että neiti -- erittäinkin neiti -- näyttivät hyvin
alakuloisilta. Neiti itki..."



XI.

ONTUVA SAKSALAINEN.


"Siis on tuo roisto Leo Carsten esittänyt kahtalaista osaa", ajatteli
Asbjörn Krag hiukan vavahtaen.

Aamulla oli tilanne ollut selvä hänelle. Hän oli aprikoinut seuraavaan
tapaan:

Oli suunniteltu murhayritys prinssiä vastaan.

Tämän murhayrityksen tulisi tehdyn suunnitelman mukaan tapahtua
Krokklevenillä prinssin käydessä siellä. Nuori, kaunis anarkisti Rosa
Brenner oli hänen kotimaansa keskuskomitean toimesta valittu tekemään
murha. Mutta hänen toverinsa eivät luottaneet häneen ja senvuoksi
olivat he lähettäneet nuo molemmat itävaltalaiset vakoilemaan häntä.

Tällä edellytyksellä oli Asbjörn Krag ryhtynyt toimenpiteisiinsä.
Saamalla prinssin poistamaan retken ohjelmastaan oli hän estänyt koko
murhayrityksen. Mutta nyt olivat viimeiset tapaukset sekoittaneet
kaikki kortit ja aikaansaaneet täydellisen häiriön hänen
johtopäätöksissään. Prinssin poisjääminen ei ollut tehnyt mitään
erittäin syvää vaikutusta kumpaankaan puoleen. Sensijaan että olisi
tehnyt murhayrityksen, joutui kaunis Rosa itse hyökkäyksen alaiseksi.

Kragin suunnitelmat olivat todellakin särkyneet. Minkä tähden neidin
kimppuun hyökättiin? Oli mahdotonta, että se tapahtui hänen rahojensa
tai arvopapereittensa varastamisen tarkoituksessa. Olisivatko nuo
hävyttömät itävaltalaiset ryhtyneet tähän päättömään anastukseen
saadakseen teräslaukun? Mitä mahtoi olla teräslaukussa?

Kaikkea tätä pohti Asbjörn Krag onnistumatta keksimään ainoatakaan
tyydyttävää vastausta. Kuitenkin asetti hän muutamia miehiään
vastaanottamaan Leo Carstenia. Länsiradan asemalla vilisi valepukuisia
salapoliiseja.

Leo Carsten ja toinen itävaltalainen lähtivät aivan tyyninä asemalta,
ja Asbjörn Kragin miehet eivät päästäneet heitä sekunniksikaan
näkyvistään. Molemmat herrat menivät hotelli Europaan ja astuivat
huoneisiinsa. Pari tuntia myöhemmin saapuivat myöskin Rosa ja hänen
veljensä. Herra Brenner ontui hiukan toista jalkaansa. Prinssi oli nyt
suojattu kaikelta vaaralta, niin että Asbjörn Krag voi olla tyyni tässä
suhteessa.

Prinssi tulisi oleskelemaan koko illan aina matkaansa saakka linnassa.

Krag keskusteli päällikkönsä kanssa, ja he sopivat siitä, että
pitäisivät arvossa prinssin toivomusta ja lykkäisivät vangitsemisen
siksi, kunnes prinssi oli matkustanut. Sitävastoin päättivät he oitis
ryhtyä toimeen siinä tapauksessa, että kuka hyvänsä noista epäillyistä
henkilöistä tekisi yrityksen poistua hotellista lähestyäkseen prinssiä.

Asbjörn Krag ja Harald Brede pysyttäytyivät uskollisesti joko
hotellissa tahi sen välittömässä läheisyydessä. Ei mitään erinomaista
tapahtunut. Mutta Krag oli kuitenkin kummissaan siitä, että Leo Carsten
tunsi itsensä niin tyyneksi ja huolettomaksi omaan turvallisuuteensa
nähden. Sellainen rikollinen kuin hän, joka oli paennut sähkötuolin
kuolettavasta syleilystä, voi tuskin tuntea olevansa missään paikassa
turvassa.

Ja kuitenkin tuntui, kuin ei poliisi olisi ollut olemassa häntä varten.
Hän ei huolinut noudattaa edes kaikkein yksinkertaisinta varovaisuutta.
Varmaankin oli hän tuntematon tässä maassa, mutta hänen olisi pitänyt
kuitenkin tietää, että maailma on pieni ja että kaikki sen
poliisimiehet ovat raporttien kautta yhteydessä keskenään. Hänen
valepukunsa oli miltei suorastaan kehno.

Päivä kului. Alkoi tulla pimeä. Oli vielä niin aikainen kevät, että
illat eivät olleet aivan valoisia. Jo kello puoli kahdeksan sytytettiin
valot hotellin huoneissa ja käytävissä.

Asbjörn Krag pukeutui tarjoilijaksi, ja kun noin kello kahdeksan aikaan
itävaltalaisten huoneesta soitettiin, meni hän sinne sisään.

Hän jäi seisomaan ovelle, missä oli pimeintä, ja kysyi mitä herrat
halusivat.

He tilasivat whiskyä.

Taaskin kummastutti Asbjörn Kragia heidän harvinainen tyyneytensä.
Heidän huoneensa oli täynnä sikarin savua. Pöydällä oli heillä joukko
muistiinpanoja ja papereita. Kun Asbjörn Krag tuli sisälle, istui
vanhempi nappaillen kuten ennenkin bassoviulua ja Leo Carsten sormieli
torvea.

"Tahdotteko olla ystävällinen ja kysyä ovenvartijalta", sanoi lihava
herra, "emmekö me pian saa aloittaa uudelleen soitannollisia
harjoituksiamme?"

"Kyllä", vastasi Asbjörn Krag, "sen minä teen."

"Kuinka kauan tulee tuo nuori herrasväki asumaan hotellissa?"

"Sitä en tiedä."

Tämä vastaus oli tietoinen valhe, sillä neiti Brenner oli juuri
ilmoittanut ovenvartijalle matkustavansa seuraavana päivänä.

Krag oli erityisesti kiinnittänyt huomiota neliskulmaiseen, tummaan
laatikkoon, joka oli pöydällä. Hän ei ymmärtänyt, mihin sitä
käytettiin. Oliko se mahdollisesti joku kansainvälisten rikollisten
kehuttuja helvetinkoneita? Samalla hän tarjosi whiskyn. Tämä oli ainoa
tilaus, minkä itävaltalaiset illan kuluessa tekivät.

Asbjörn Krag istui nyt ovenvartijan huoneessa ja odotti.

Brenner-sisarusten huoneista ei kuulunut mitään. Olisi melkein voinut
luulla, että he jo olivat menneet levolle. Sitten hiljeni vähitellen
hotellin käytävissä. Mutta etempänä olevasta kahvilasta kuuli Asbjörn
Krag kaukaista hillittyä erilaisten äänten melua, hälinää ja soittoa.
Oli alettu soittaa Baijerin kansallislaulua, ja yleisö lauloi mukana.
Kaupungissa vallitsi juhlatunnelma.

Kello puoli kymmenen kulki eräs korkeakauluksiseen, isoruutuiseen
viittaan puettu olento ovenvartijan huoneen ohi. Se oli herra Brenner.
Hänellä oli hoikka keppi kädessä, johon hän nojautui. Hän ontui hiukan
toista jalkaansa. Oli selvää, että revolverin kuulan tekemä haava
vaivasi häntä.

Asbjörn Krag oli riisunut päältään tarjoilijan takin ja pysäytti hänet
sanoen:

"Anteeksi, herra, mutta ettekö ole herra Brenner?"

Baijerilainen katsoi hämmästyneenä häneen. "Kyllä. Mitä tahdotte?"

"Minä tahtoisin mielelläni puhua sisarenne kanssa", sanoi Asbjörn Krag,
"olen poliisi."

Herra Brenner pelästyi suuresti, kun hän kuuli poliisia mainittavan --
seikka, jonka Asbjörn Krag heti huomasi.

"Eikö teistäkin ole hiukan liian myöhäistä häiritä nyt neitiä?" sanoi
hän. "Enkö minä voi palvella teitä?"

"Asia koskee hyökkäystä Kuninkaan näköalapaikalla."

Herra Brenner hymyili.

"Vai niin, tuota vähäpätöistä seikkaa."

"Se ei ole ollenkaan vähäpätöinen seikka, hyvä herra. Se on hyvin
vakava ryöstötapaus. Kaiketikin haluatte, että poliisi ryhtyy asiaan?"

"Ei, sitä emme halua, en minä eikä minun sisareni. Rahamäärä, jonka
menetimme, oli vain vähäpätöinen, kaiken kaikkiaan ainoastaan muutamia
satoja kruunuja. Sellainen vahinko ei haittaa meitä vähintäkään. Ja
koska me aiomme lähteä huomenna, emme välitä olla missään tekemisissä
poliisin kanssa."

"Hyvä, ettekö tahdo antaa meille rosvojen tuntomerkkejä?"

"En, sitä en todellakaan voi. Kaikki tapahtui niin äkkiä. En edes
tiedä, oliko niitä kaksi vai kolme. Kaikissa tapauksissa olivat he
hyvin puettuja ja naamioituja. Toisella oli vaalea parta. Siinä on
kaikki mitä minä voin teille ilmoittaa."

"Se ei ole paljon."

"Olette oikeassa, siinä ei ole paljon."

"Mitä esineitä on varastettu?"

Herra Brenner näytti hämmästyvän.

"Se on jokseenkin samantekevää", sanoi hän, "kun emme missään
tapauksessa halua poliisin sekautumista."

"Eikö teidän sisarenne teräslaukku ole varastettu?"

Herra Brenner vavahti. Hän kiivastui äkkiä.

"Tahdon sanoa teille kerta kaikkiaan", huudahti hän, "että se ei koske
teitä vähintäkään. Te teette viisaimmin, ettette sekaannu siihen, mitä
minä ja sisareni teemme. Tunnen kyllä teidät. Te juuri pysähdytitte
hänen kuninkaallisen korkeutensa vaunut eilen iltapäivällä."

Asbjörn Krag harmistui hiukan toisen epähienosta esiintymisestä.

"Luulen", vastasi kristianialainen salapoliisi, "että hänen
kuninkaallisella korkeudellaan on syytä olla tyytyväinen menettelyyni."

"Vai silleen, luuletteko niin", sanoi herra Brenner samassa mennen
ovelle.

Hän poistui jäähyväisiä sanomatta.

Asbjörn Krag riensi nopeasti ovenvartijan huoneeseen, heitti
olkapäilleen keltaisen viitan, vaihtoi hatun ja kiinnitti nopeasti
leukaansa täysiparran. Senjälkeen hän syöksyi ulos kadulle.

Herra Brenner ei ollut ennättänyt kovin pitkälle. Krag näki hänen
edellään. Baijerilainen ontui hiukan, mutta koetti salata sitä
nojautuen keppiinsä.

Valepuku, minkä Asbjörn Krag noin ohimennen oli voinut hankkia, oli
tietysti huono, mutta menetteli kyllä pimeässä.

Hän seurasi herra Brenneriä sopivan matkan päässä. Tämä kääntyi pari
kertaa ympäri, mutta ei tuntenut häntä. Asbjörn Kragin suureksi
kummastukseksi ohjasi herra Brenner askeleensa suoraan linnaa kohden.

Asbjörn Krag tunnusteli, oliko hänellä revolveri mukanaan. Oli...
Saattoiko hävyttömän hyväkkään tarkoitus todellakin olla linnaan
tunkeutuminen ja murha? Kristianialainen salapoliisi joudutti
askeleitaan ja onnistui pääsemään lähemmäksi Brenneriä. Tänä iltana oli
paljon väkeä liikkeellä, mutta Kragin oli helppo tuntea herra Brenner
hänen isoruudukkaisesta takistaan ja liikkaavasta käynnistään.

Ennenkuin Asbjörn Krag oli ennättänyt selvästi käsittää, miten se
tapahtui, oli Brenner mennyt linnanportista sisälle. Hän näytti linnan
vahdille käyntikorttinsa, jolloin tämä kunniaa tehden laski hänet
sisälle. Myöskin Asbjörn Krag päästettiin sisälle, kiitos
poliisipiletin, mikä hänellä oli. Mutta nyt hän oli kadottanut herra
Brennerin näkyvistään. Hänelle ilmoitettiin, että Brenner oli mennyt
linnan itäiseen kylkirakennukseen, missä prinssi asui. Luultiin, että
hän jo oli päässyt prinssin puheille.

Kalpeana tuskasta ja mielenliikutuksesta riensi Asbjörn Krag käytävien
lävitse.



XII.

MITÄ SALAPOLIISI NÄKI.


Vastaanottohuoneen ovella Krag tapasi päivystävän ajutantin -- saman
herran, jonka kanssa hän oli puhunut edellisenä päivänä.

Asbjörn Krag tahtoi tunkeutua sisälle, mutta upseeri pidätti hänet
hymyillen ja sanoi:

"Ei, hyvä herra, meidän täytyy kuitenkin hiukan pitää kiinni
hovitavoista. Hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ota vastaan näin
myöhään."

"Anarkisti!" kuiskasi Asbjörn Krag, "ettekö ole nähnyt anarkistia!"

Upseeri suhtautui salapoliisin huudahdukseen hyvin tyynesti.

"En, minun täytyy todellakin tunnustaa, etten ole nähnyt", sanoi hän.

"Ettekö ole nähnyt erästä herraa isoruutuisessa viitassa, herraa, joka
hieman ontui?"

"Ontuiko hän hiukan?" kysyi upseeri rypistäen keveästi silmäkulmiaan.

"Kyllä, hän on tunkeutunut linnaan väärällä passilla."

"Luuletteko niin?"

"Älkää ottako sitä seikkaa niin tyynesti!" huudahti Asbjörn Krag, joka
odotti joka silmänräpäys saavansa kuulla laukauksen pamahtavan prinssin
huoneessa. "Viittaan puettu mies on sen nuoren naisen veli, johon
Münchenin poliisi on kiinnittänyt meidän erikoista huomiotamme."

"Todellakin? Mikä on nuoren naisen nimi?"

"Rosa Brenner."

Mitä tuo oli? Eikö upseeri vavahtanut? Asbjörn Krag tarkasteli häntä
terävästi.

"Rosa Brenner", mumisi ajutantti, "sitä nimeä en voi muistaa
aikaisemmin kuulleeni."

Asbjörn Kragin piti juuri vastata, kun hän samassa silmänräpäyksessä
kaukana käytävässä näki etsimänsä miehen -- herra Brennerin.

Hän meni aivan tyynesti poispäin leveää rappukäytävää kohden. Hän oli
ulosmenossa. Hän oli toimittanut asiansa. Mutta minkä asian?

Asbjörn Krag seurasi hänen perässään. Kun herra Brenner tuli ulos
linnanportista, nosti hän ylös takinkauluksensa. Hän nyökäytti
vahtisotilaalle ja käveli reippain askelin alas linnanmäkeä.

Mutta nyt huomasi Asbjörn Krag omituisen seikan. Herra Brenner ei enää
ontunut. Muutoin oli hän samanlainen. Isoruutuinen viitta oli sama,
keppi ja hattu niinikään. Mutta hän ei ontunut. Hän päinvastoin käveli
notkeasti kuin koulupoika. Miten kaikki tämä soveltui yhteen?

Mies kulki aivan samoja katuja kuin oli tullut katsomatta oikealle tai
vasemmalle. Hänellä oli selvästi määrätty päämaali.

Asbjörn Krag seurasi häntä tarkkaavaisesti ja suurimmalla
jännityksellä. Viimeisten minuuttien elämykset olivat saattaneet hänen
ajatuksensa täydelliseen sekasortoon.

Herra Brenner meni hotelliin. Asbjörn Krag seurasi aivan kantapäillä.
Brenner pysähtyi ensin itävaltalaisten huoneen ulkopuolelle. Tuntui
siltä, kuin hän olisi tahtonut kuulla, mitä nämä siellä sisällä
tekivät. Sen jälkeen riensi hän äkkiä omalle ovelleen ja naputti.

Selvä ja kirkas "astukaa sisään!" kuului sisäpuolelta. Ja herra Brenner
avasi oven ja astui huoneeseen. Asbjörn Krag jäi seisomaan kokonaan
hämmentyneenä.

"Hänhän ei ontunut! Hänhän ei ontunut! Hänhän oli reipas kuin reippain
voimistelija!"

Hänen päänsä meni pyörälle. Mitä saattoi kaikki tämä merkitä? Kuinka
uskalsi tuo anarkisti myöhään illalla mennä linnaan? Miksi hän ei
ontunut? Kenties oli hyökkäys Kuninkaan näköalapaikalla vain
teeskenneltyä? Teeskenneltyä! Krag raapi päätään. Mutta minkä vuoksi...
minkä vuoksi? Joka tapauksessa saattoi sillä tavoin selittää sen
seikan, ettei Brenner tahtonut ilmaista ryöstöhistoriaa poliisille.
Oliko se teeskenneltyä, sen seikan hän pian ottaisi selville.

Kragin täytyikin myöntää itselleen, että koko ryöstöjuttu tuntui hyvin
seikkailumaiselta ja uskomattomalta. Jo niissä selityksissä, joita
hänen oli onnistunut viekoitella herra Brenneriltä, oli silminnähtäviä
ristiriitaisuuksia. Mutta mitä hyödytti sitten lainkaan sepustaa
jotakin tuollaista?

Silloin tuli hotellin ovenvartija ja herätti hänet mietteistään.

"Kuulkaahan nyt", kuiskasi hän loistavin silmin, "enkö minä ole ollut
kunnon mies?"

"Kuinka sitten? Oletteko tehnyt joitakin uusia havaintoja?"

"En, mutta voin päästää teidät itävaltalaisten huoneisiin."

"Sen kyllä uskon. Olen itse ollut siellä tarjoilijana, mutta se ei ole
minua vähääkään hyödyttänyt."

"Mutta minä järjestän asiat niin, että te saatte olla siellä
näkymättömänä."

"No, sitä sopii kuulla. Kuinka olette ajatellut sen järjestää?"

"Te tiedätte, että itävaltalaisilla on hallussaan huoneet numero 21
ja 22?"

"Kyllä."

"Tällä kertaa he oleskelevat huoneessa numero 21, siinä, jonka seinän
takana on neiti Brennerin huoneisto. Toiseen huoneeseen voin päästää
teidät. Ovi on avoinna. Sieltä voitte kuulla, mitä itävaltalaiset
puhuvat."

"Erinomaista! Menkäämme heti sinne sisälle!"

Ovenvartija seurasi Asbjörn Kragia siihen huoneeseen, missä tämä itse
oli asunut viime yön. Siitä johti ovi numeroon 22. Tämä ovi oli tähän
saakka ollut lukittuna. Avain oli itävaltalaisten huoneessa. Mutta nyt
oli ovenvartijan onnistunut saada oven raolleen.

Jo Asbjörn Kragin huoneesta he voivat kuulla itävaltalaisten puhelua.
Salapoliisi voi selvästi erottaa Leo Carstenin terävän äänen.

"Olkaa varovainen, olkaa varovainen", kuiskasi ovenvartija, "jos he
saavat kuulla teidän olevan täällä, on sekä teidän että minun loppuni
lähellä."

"Menkää pois", vastasi Krag, "ja sallikaa minun jäädä yksin heidän
kanssaan."

Ovenvartija hiipi pois äänettömästi kuin kissa. Kristianialainen
salapoliisi oli nyt sisällä itävaltalaisten toisessa huoneessa. Hän
puristi revolveriaan suonenvedontapaisesti. Myöskin toiseen huoneeseen
vievä ovi oli raollaan. Sieltä tulvehti kirkas valo. Asbjörn Krag hiipi
hiljaa aina oven rakoselle asti. Hän saattoi selvästi nähdä molemmat
itävaltalaiset. He seisoivat sen seinän vieressä, joka erotti heidän
huoneensa Rosa Brennerin huoneesta. Iso vaatekaappi oli työnnetty
sivulle. Siitä kohden, missä tämä kaappi oli seissyt, oli suuri kappale
seinää sahattu pois. Ainoastaan seinäpaperi Rosa Brennerin huoneessa
peitti aukon.

"Niinpä ainakin yhteen seikkaan nähden olin oikeassa", tuumi Asbjörn
Krag ojentautuen samalla eteenpäin ja kuunnellen. "Roistot ovat
repineet seinän. Mutta mitähän kummaa heillä oikeastaan on tekeillä?"

Molemmat itävaltalaiset kävelivät varpaisillaan edestakaisin huoneessa,
innokkaasti puuhaten jotakin. He olivat luultavasti aivan äskettäin
siirtäneet kaapin, sillä he alkoivat nyt puhella kuiskaamalla peläten
että Rosa ja hänen veljensä kuulisivat.

Mutta Asbjörn Kragin onnistui kuitenkin kuulla yhtä ja toista siitä
mitä he sanoivat. Leo Carsten oli selvästi heistä toimeliaampi. Asbjörn
Krag kuuli hänen kuiskaavan:

"Parissa minuutissa on kaikki selvänä. Onko sinulla tulitikkuja?"

"Kyllä", vastasi toinen tulitikkulaatikkoa helistellen.

Carsten otti sen mustan laatikon, minkä Asbjörn Krag aikaisemmin oli
huomannut, ja asetti sen seinässä olevaan aukkoon.

"Nyt laukaisemme", kuiskasi hän, "ajattelehan miten säälittäviltä he
näyttävät siellä sisällä..."

Asbjörn Krag vapisi jännityksestä. Mitä tehdä? Jos laatikko sisälsi
helvetinkoneen, olisi siitä, että hän hyökkäisi itävaltalaisten
kimppuun, vähän hyötyä. He saisivat sen kuitenkin räjähtämään
heittämällä sen suoraan tapetin lävitse. Mutta jotakin täytyi hänen
tehdä. Ja se salamannopeasti. Hän piti parhaimpana varoittaa molempia
nuoria ihmisiä siitä vaarasta, joka uhkasi heitä.

Hän juoksi sen tähden takaisin samaa tietä kuin oli tullut, riensi Rosa
Brennerin ovelle ja hyökkäsi sisään.

Revolveria piti hän valmiina kädessään, mutta samassa silmänräpäyksessä
kun hän astui huoneeseen, putosi se kilahtaen lattialle. Niin suuresti
hämmästyi hän sitä näkyä, mikä häntä kohtasi.

Tuolla -- vastapäätä häntä, istui müncheniläinen kaunotar komeassa
iltapuvussa. Ja polvillaan hänen edessään, pää neidin sylissä -- oli
hänen kuninkaallinen korkeutensa, prinssi.



XIII.

SELVITYS.


Silloin kuului äkkiä sähisevä ääni, jota seurasi heikko paukaus.
Sekunnin ajan valaisi huonetta loistava valo. Senjälkeen sammui se
taas. Kragin silmiä aluksi häikäisi. Mutta nyt hän myöskin ymmärsi,
mitä oli tekeillä. Tilanne oli valokuvattu. Salamannopeasti käsitti
hän, kuinka väärin oli arvostellut tilannetta.

Mutta nyt hän ymmärsi...

Prinssi syöksyi ylös, hyvin säikähtyneenä ja nuori nainen kiiruhti
kovasti huutaen toiseen huoneeseen. Hänen kuninkaallinen korkeutensa
tahtoi syöksyä Asbjörn Kragin kimppuun, mutta salapoliisi esti hänet
siitä.

"Mitä tämä merkitsee!" huudahti prinssi. "Tämä on nyt jo kolmas kerta,
kun te sekaannutte minun asioihini. Ettekö siis koskaan saata lakata
tuosta ikuisesta murhayritys-lorusta!"

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", vastasi Asbjörn Krag, "valitan
suuresti, että olen aikaansaanut tämän kiusallisen näytelmän. Mutta
voin vakuuttaa teille, että se olisi tapahtunut ilmankin minun
sekaantumistani asiaan."

"Mitä te tarkoitatte?"

Prinssi käveli kiivaasti edestakaisin, kuohuen raivosta.

"Tarkoitan paukausta ja valoa."

"Niin, mitä se oli? Ammuttiinko revolverilla?"

"Ei", vastasi Asbjörn Krag, "mutta täällä oli valokuvaajia."

Hän juoksi siihen paikkaan, mistä seinä oli sahattu auki ja repäisi
pois seinäpaperin. Aukon takana seisoivat molemmat itävaltalaiset. Leo
Carsten piti vielä kameraa kädessään. Hän hymyili ivallisesti ja
ylimielisesti. Asbjörn Krag koetti temmata koneen häneltä, mutta
Carsten esti hänet siitä uhaten revolverillaan.

Myöskin kristianialainen salapoliisi kohotti revolverinsa.

Luultavasti olisivat he molemmat seuraavassa silmänräpäyksessä
ampuneet, jollei hänen kuninkaallinen korkeutensa olisi itse suurella
kylmäverisyydellä asettunut molempien revolverinsuiden väliin. Krag ja
Carsten antoivat aseiden vaipua. Prinssi oli käynyt hyvin kalpeaksi,
mutta kaikesta huolimatta oli hän se, joka nyt hallitsi tilannetta.

Hän katsoi kelloaan.

"Minun matkani tapahtuu tunnin kuluttua", sanoi hän, "siihen mennessä
täytyy tämän asian olla järjestyksessä."

Kääntyen itävaltalaisten puoleen hän jatkoi: "Olkaa hyvät, herrat
vintiöt, ettekö tahdo tulla lähemmäksi..."

Hän katsahti Leo Carsteniin ja vavahti ankarasti.

"Te!" huudahti hän. "Oletteko te nyt täällä!"

Leo Carsten kumarsi.

"Elämä, teidän korkeutenne, elämä on muuttuvainen kuin ilma ja tuuli."

"Sulkekaa kaikki ovet!" jatkoi prinssi.

Käskyä toteltiin.

Itse meni hän senjälkeen Rosa Brennerin luo. He kuiskailivat hetkisen
keskenään. Kun hän tuli jälleen takaisin, oli hän, jos mahdollista
vielä kalpeampi. Hän sulki huolellisesti oven jälkeensä ja veti eteen
paksut silkkiverhot, niin ettei neiti Brenner kuulisi mitä he puhuivat.

Siinä seisoivat nyt nuo neljä miestä ja mittailivat toisiaan silmillään
ikäänkuin kaksintaistelijat ennen taistelua. Leo Carsten oli mahtavin.
Hän nojasi rentona tuolinselkämystä vastaan. Kamera roikkui edelleen
hänen kädessään. Asbjörn Kragin kasvoilla oli raivon ilme. Prinssi
näytti epätoivoiselta. Ja mitä paksuun itävaltalaiseen tuli, ei hän
käsittänyt paljoakaan koko jutusta. Hän muistutti kiukkuista härkää,
joka siinä vihaisesti mulkoillen katseli Asbjörn Kragia.

"Vai niin, te aioitte ampua, herrani", huudahti prinssi lopuksi,
"tiedättekö te, mitä seurauksia siitä olisi ollut..."

"Omasta puolestani tiedän ainakin", vastasi Asbjörn Krag, osoittaen Leo
Carstenia, "että tuo mies ei sen jälkeen enää kauempaa olisi ollut
elävien joukossa."

Hänen kuninkaallinen korkeutensa kohautti olkapäitään.

"Se ei minua ollenkaan liikuta", vastasi hän.

"Mutta jos te olisitte ampunut, olisivat luonnollisesti hotellin
palvelijat heti saapuneet juoksujalkaa -- ja mitä he olisivat
löytäneet! Minut, prinssin, naisen kammiossa parin roiston ja
poliisimiehen seurassa. Sepä olisi ollut hieno häväistysjuttu! Ei,
sopikaamme, herrat. Kun me hetkisen perästä jätämme tämän huoneen, ei
kellään saa olla tietoa siitä, mitä on tapahtunut."

Kääntyen Leo Carstenin puoleen kysy hän:

"Kuinka paljon te siis pyydätte?"

"Erikseen vai kaikesta yhteensäkö?"

Prinssi puristi kätensä nyrkkiin.

"Kaikesta yhteensä!" sanoi hän.

"Vaitiolosta, varastetuista papereista, valokuvista, kaikesta!"

Leo Carsten hymyili.

"Sitä on vaikea yht'äkkiä sanoa", sanoi hän, "liikeyritys on hyvin
suuri. Minulla on aina tapana myydä sellaisia asioita enimmän
tarjoaville."

Prinssi tahtoi hyökätä hänen kimppuunsa, mutta nyt oli Asbjörn Krag
kylmäverisin. Hän astui väliin.

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", sanoi kristianialainen
salapoliisi, "olen aina tähän saakka ollut väärässä, mitä tähän juttuun
tulee. Mutta nyt on kaikki minulle päivänselvää. Saanko luvan tehdä
erään ehdotuksen?"

Prinssi katseli häntä tutkivin silmäyksin. Leo Carsten ei suonut
hänelle edes silmäystä.

"Mutta ensin täytyy minun saada vastaus muutamiin kysymyksiin", jatkoi
Krag.

"Kysykää! Me voimme vastata kaikkeen", sanoi Leo Carsten.

"Ei voida auttaa, että minun on oltava epähieno", sanoi salapoliisi,
"se on aivan välttämätöntä. Ensinnäkin tahdon kysyä teidän
kuninkaalliselta korkeudeltanne, tiesittekö, että Rosa Brenner tulisi
Kristianiaan samaan aikaan kuin tekin."

"Sen kyllä tiesin. Olimme sopineet siitä, että kohtaamme toisemme
täällä ja -- eroamme. Niinkuin te kenties tiedätte neuvotellaan
parhaillaan minun ja erään suuren valtakunnan prinsessan avioliitosta.
Oli välttämätöntä katkaista minun ja neiti Rosan välinen suhde. Ja nyt
olemme sekä neiti Rosa että minä sopineet keskenämme. Hän oli itse
esittänyt, että hän jättäisi minulle takaisin muutamia kirjeitä, jotka
voisivat saattaa minut huonoon valoon siinä tapauksessa, että ne
joutuisivat tunnottomien henkilöiden käsiin."

"Ja nämä kirjeet olivat hänen teräslaukussaan?"

"Niin", vastasi prinssi, "vahvassa teräslaukussa, jota hän kantoi
olkahihnassa. Varmemmaksi vakuudeksi olin kehoittanut häntä sallimaan
veljensä matkustaa seurassaan."

"Tiesikö joku muu noista kirjeistä?"

"Otaksun", vastasi prinssi, "että hänen majesteettinsa tiesi, että
neidillä oli hallussaan muutamia kirjeitä."

Nyt yhtyi Leo Carsten puheeseen.

"Pidän sopimattomana", sanoi hän ylimielisesti, "että minun päämieheni
yksityisasioista keskustellaan tällä tavalla."

Prinssi hätkähti.

"Ajattelin juuri sitä", mutisi hän.

Asbjörn Krag kääntyi nyt Leo Carstenin puoleen.

"Siis kuningas on ottanut teidät palvelukseen?" kysyi hän.

"Niin, meidät molemmat", jatkoi Carsten samalla osoittaen
seuralaistansa, tyhmää, lihavaa itävaltalaista.

"Voin selittää sen siten", sanoi prinssi, "että hänen majesteettinsa
epäluuloisuuteen taipuvaisuudessaan on pelännyt, ettei minun onnistuisi
saada kirjeitä neiti Brenneriltä. Hän nauroi, kun kerroin, että neiti
Brenner itse oli esittänyt tällaista menettelyä, koska hän pelkäsi,
että kirjeet joutuisivat tunnottomien ihmisten käsiin. Senvuoksi on hän
omasta aloitteestaan ryhtynyt toimiin saadakseen kirjeet haltuunsa. Hän
on sitä varten ottanut nämä molemmat roistot palvelukseensa. Siinä on
hänen majesteettinsa iskenyt kirveensä kiveen, hän, joka muutoin on
sangen viisas ja selväjärkinen mies."

Kääntyen Leo Carsteniin sanoi prinssi:

"Mutta eihän hänen majesteettinsa ole kehoittanut teitä seuraamaan
minua voidaksenne sopivassa tilaisuudessa valokuvata minut jossakin
mieltäkiinnittävässä tai harmillisessa tilanteessa."

"Ei suinkaan", vastasi Leo Carsten häikäilemättömästi hymyillen, "se on
meidän omaa keksintöämme."

"Arvelimme, että valokuvasta voisi olla meille hyötyä."

"No hyvä", jatkoi prinssi, "kun arvoisain herrain onnistui Krokklevenin
matkalla ryöstää neiti Brenneriltä tuo kallisarvoinen teräslaukku, tuli
tapaamisemme vielä välttämättömämmäksi kuin muuten. Neiti kirjoitti
minulle siitä. Päätin heti tulla hänen luokseen osaksi sanoakseni
hänelle jäähyväiset, osaksi puhuakseni varastetuista kirjeistä. Minähän
en voinut tehdä tätä vierailua koko maailman nähden, ja senvuoksi tulin
pakotetuksi järjestämään sen toisella tavalla. Hänen veljensä tuli
linnaan. Minä otin hänen viittansa ja hattunsa ja onnistuin sillä
tavalla hiipimään pois linnasta."

"Siksi hän ei siis ontunut", mutisi Asbjörn Krag.

"Mitä sanoitte?"

"Ah, en mitään."

"Saadaksemme asian nopeasti ratkaistuksi", jatkoi prinssi, "paljonko
vaaditte, herrat?"

"Päämiehemme...", aloitti Leo Carsten.

Prinssi keskeytti hänet.

"Niin, jos te todellakin aiotte antaa kirjeet hänen majesteetilleen,
niin onhan se hyvä. Onko palkkio tuosta kepposesta määrätty etukäteen?"

"On."

"Ja te tahdotte antaa hänen majesteetilleen kirjeet tuosta hinnasta?"

Leo Carsten alkoi nauraa.

"Mitä nauratte?" kysyi prinssi kärsimättömänä.

"Nauran vain ajatukselle, että luovuttaisimme kirjeet tuohon
naurettavaan hintaan."

"Ajattelin juuri sitä", sanoi prinssi, ottaen samalla hattunsa ja
vetäen hansikkaat käteensä.

"Silloin ei teillä, herra salapoliisi, ole muuta tehtävää kuin täyttää
velvollisuutenne. Nämähän ovat kaksi katalaa rahojenkiristäjää, jotka
ansaitsevat mitä ankarimman rangaistuksen."

"Epäilemättä, teidän kuninkaallinen korkeutenne", vastasi Leo Carsten,
"mutta, onnettomasti kyllä, olemme nyt hänen majesteettinsa
suojeluksessa. Meillä on paperit siitä. Meidän tarvitsee vain kääntyä
konsuliviraston puoleen."

"Konsulivirasto ei toimi vastoin minun käskyjäni."

"Vai niin, silloin saamme heti kuulla häväistysjutun, teidän
kuninkaallinen korkeutenne, verrattoman häväistysjutun, oikean
maailmanskandaalin."

Prinssi puri huultaan.

"Mitä siis tahdotte minun tekevän?" lausui hän.

"Kirjeitä ei toistaiseksi julkaista. Ainakaan ei ennenkuin kaikki
mahdolliset neuvottelut ovat rauenneet. Mehän voimme jatkaa
neuvottelujamme Münchenissä, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Siellä
meidän ei tarvitse pelätä nokkaviisaan poliisin sekaantumista."

"Luonnollisesti en tahdo enempää puhua kanssanne", sanoi prinssi,
"tahdotteko olla hyvä ja heti lähteä tästä huoneesta."

Asbjörn Krag oli nyt äkkiä kuullut virkaveljensä Harald Breden äänen
oven takaa. Hän tiesi, että ovenvartija oli ilmoittanut asiasta Harald
Bredelle. Hän sekaantui nyt keskusteluun tavalla, joka vaikutti yhtä
yllättävästi itävaltalaisiin kuin prinssiinkin.

"Peli ei vielä ole voitettu, herrani", sanoi Asbjörn Krag, kääntyen
molempiin roistoihin päin. "Minulla on ollut onni seurata herrojen
tekemisiä ja jättämisiä näinä päivinä. Ja minun on muun muassa
onnistunut saada tietooni erinäisiä lausuntoja, joita herrat,
varomattomasti kyllä, ovat suustaan päästäneet, kuten esim. että te
tulisitte lyömään kaksi kärpästä yhdellä iskulla j.n.e. Sillä te kaiken
todennäköisyyden mukaan tarkoititte sitä, että ensin kiristäisitte
rahoja hänen majesteetiltaan ja sitten prinssiltä, myydäksenne
lopullisesti kirjeet jollekin kolmannelle henkilölle, joka tarjoaisi
niistä enimmän."

"Olette oikeassa", sanoi Leo Carsten häikäilemättömästi, "mutta
riippuuhan kaikki tuo meidän vastaisista neuvotteluistamme. Eihän ole
mahdotonta, että pääsemme sovintoon. Mutta tunnustan, että
vaatimuksemme eivät ole pienet."

"Muista lausunnoistanne", jatkoi Asbjörn Krag levollisena, "voin
esimerkiksi mainita yhden: että prinssin veri tulee vuotamaan..."

Carsten nyökkäsi taasen myöntävästi.

"Kaiken tämän", sanoi Krag, "olisi pitänyt kauan ennen herättää minun
epäluuloani, myönnän sen. Kenties minun olisi silloin onnistunut tehdä
tyhjäksi näiden herrojen häpeämätön yritys. Kuitenkin olen siten saanut
tilaisuuden koota molempia herroja vastaan joukon aineksia, joista voi
koitua yhtä ja toista hyötyä."

Prinssi oli ottanut viittansa hartioilleen.

Krag saattoi nyt kuulla useampien salapoliisien keskustelevan oven
takana ja puhui senvuoksi tahallaan niin kovasti, että sekä Harald
Brede että muut kuulisivat. Hän sanoi:

"Mikäli voin ymmärtää, on tällä kertaa viisi -- kuusi salapoliisia
ovien ulkopuolella."

Prinssi rypisti otsaansa.

"Pysykää tyynenä, teidän kuninkaallinen korkeutenne. Lähtiessänne tästä
huoneesta, lähdette herra Brennerinä. Ei kukaan saa tietää, että olette
ollut täällä."

Leo Carsten tokaisi väliin:

"Unohdatte meidät, herra salapoliisi. Ajatelkaahan, jos mieleemme
johtuisi salaisuuden paljastaminen."

"Siihen te ette koskaan tule saamaan tilaisuutta", sanoi Asbjörn Krag,
"koska tuumin vangita teidät."

"Minä toivon, ettei sitä tapahdu", keskeytti prinssi, "en halua mitään
häväistysjuttua."

Leo Carsten nauroi.

"Siitä voitte itse nähdä", virkkoi hän. "Prinssikin on eronnut teistä.
Varmemmaksi vakuudeksi tahdon vielä kerran huomauttaa teitä siitä, että
olemme mahtavan kuninkaan suojeluksessa. Me olemme täällä hänen
toimestaan. Paperimme osoittavat sen. Vangitseminen ainoastaan
häpäisisi teitä itseänne."

"Paperit, jotka teillä ovat", sanoi Krag, "ovat varmaankin annetut
herroille Bleibille ja Wilkensille."

"Niin, ne ovat nimemme."

Asbjörn Krag katsoi Leo Carstenia.

"En tiedä, mikä lihavan toverinne nimi on", sanoi hän, "mutta teidän
nimenne kaikessa tapauksessa on kokonaan toinen kuin miksi sen
sanotte."

Näin sanoen hän riisti vale-itävaltalaisen päästä peruukin.

"Leo Carsten!" huudahti hän. "Ettekö nyt näe, ettette olekaan kokonaan
voittanut peliä? Mitä vielä, kas niin, olkaa nyt hypistelemättä
revolverianne. Jos ammutte, ampuvat salapoliisit teidät
silmänräpäyksessä kuin koiran. Ei, rakas Leo Carsten, kuinka suuri
kansainvälinen rikoksellinen lienettekin, esiinnyitte te aivan liian
rennosti Kristianiassa."

Tuo niin äkkiä paljastettu Leo Carsten tuli kalpeaksi kuin ruumis. Hän
nojautui raskaasti tuolinselkämykseen.

"Joskin sihteeri Wilkens on kuninkaallisen suojeluksen alainen, niin ei
kuitenkaan suurrikollinen Leo Carsten. Ettehän voine luulla, että
hallitsijalla olisi sellaisia tuttavuuksia. -- Teillä on nyt kaksi
vaihtoehtoa: joko heti luovuttaa kirjeet ja kamera -- tai myöskin heti
joutua vangituksi. Ja tiedätte itse, mikä teitä silloin odottaa. Saatte
puolen minuutin miettimisajan."

"Kuinka paljon olette saanut hänen majesteetiltaan?" kysyi prinssi.

"Kymmenentuhatta", vastasi Leo Carsten.

"Minä annan teille kaksitoista lisää. Tuokaa vain tänne kirjeet."

Tuli silmänräpäyksen hiljaisuus. Krag teki sellaisen liikkeen, kuin
olisi hän aikonut kutsua ulkopuolella olevat salapoliisit, mutta
silloin veti Leo Carsten esiin lompakkonsa ottaen siitä pienen
vaaleanpunaisella silkkinauhalla kiedotun kirjepakan.

Hän heitti sen pöydälle ja asetti kameran viereen.

Prinssi tarttui innokkaasti kirjeisiin ja selaili niitä.

"Hyvä on", sanoi hän, "ne ovat tässä kaikki."

Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti maksumääräyksen
kahdelletoistatuhannelle markalle.

Kun hän oli kirjoittanut numerot, kysyi hän:

"Markoissako vai kruunuissa?"

"Kruunuissa", vastasi seikkailija nopeasti.

Hänen kuninkaallinen korkeutensa kirjoitti hymyillen sanan. Kun hän
ojensi shekin Leo Carstenille, sanoi hän:

"Kuinka paljon olette oikeastaan ajatellut pyytää?"

Leo Carsten, joka taas oli alkanut esiintyä hävyttömänä ja
välinpitämättömänä, vastasi:

"Olisiko teidän kuninkaallisen korkeutenne mielestä satatuhatta ollut
liian paljon?"

Prinssi pyysi lainata salapoliisin revolveria.

Saatuaan sen, löi hän revolverinpäällä kameran palasiksi. Senjälkeen
hän nosti palttoonkauluksen pystyyn.

"Niin, sitten olemmekin valmiita", sanoi hän.

"Minulla on vielä eräs ehto esitettävänä", sanoi Asbjörn Krag, kääntyen
Leo Carsteniin, "se, että te ja teidän ystävänne silmänräpäyksessä
jätätte Kristianian. Lupaukseni hänen kuninkaalliselle korkeudelleen
estää minua vangitsemasta teitä, koska sellainen toimenpide aivan
varmasti herättäisi uudelleen häväistysjutun, jonka me nyt onnellisesti
olemme saaneet maailmalta peitetyksi. Siis...!"

"Mutta", keskeytti prinssi, "minä matkustan varsinaisessa junassa klo
11:10. Pyydän, ettette antaisi näiden herrojen matkustaa samassa
junassa."

"Hyvä, mutta jo huomisaamuna täytyy teidän olla poissa kaupungista ja
tästä maasta. Pakoyritys ei auta mitään. Hotelli on salapoliisien
ympäröimä, viereisissä huoneissa on poliisivahteja, samoin käytävässä
ja ulkona kadulla. Herrat voivat siis olla levollisia. Jos nyt olisi
keskipäivä, olisitte voineet ajan kuluksi puhaltaa torvea tai poruttaa
bassoviulua. Nyt, ikävä kyllä, on tuo liian myöhäistä."

Leo Carsten katsahti uhkaavasti Asbjörn Kragiin ja sähisi:

"Kirottu vainukoira, minä kyllä koetan tavata teitä vielä kerran. Ja
silloin!"

"Niin, kaikin mokomin", vastasi kristianialainen salapoliisi, "olisi
todellakin erinomaisen hauskaa saada tavata teitä vielä kerran -- kun
kaikki edut eivät ole niin ehdottomasti minun puolellani kuin tällä
kertaa ja _kun meitä eivät sido niin monet arveluttavat seikat_."

Molemmat seikkailijat vietiin nyt huoneisiinsa ja heille annettiin sen
lisäksi ankara käsky pysyä sisällä. Jokainen pakoyritys aiheuttaisi
heti vangitsemisen. Sen jälkeen meni Asbjörn Krag ulos salapoliisien
luo.

Prinssi viipyi tuokion ottaakseen jäähyväiset neiti Brenneriltä.

Krag toimitti niin, että siviilipukuiset poliisit menivät hiukan
syrjään.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Harald Brede innostuneena.

"Paljon", vastasi Krag. "Mutta kaikki on nyt selvillä, kaikkeen on
saatu vastaus. Nyt ymmärrän Münchenin poliisilaitoksen ihmeellisen
käytöksen, ajutantin välttelevän esiintymisen, kaiken."

"Mutta anarkistit?" kysyi Brede.

"Ne ovat kadonneet."

"Sitä en voi ymmärtää."

"Ja parasta on, ettet yritäkään ymmärtää", vastasi hänen virkaveljensä.

Brede heitti Kragiin nopean katseen ja mutisi:

"Hyvä... Minä olen vakuutettu siitä, etten koskaan saa tietää, kuinka
kaikki kävi."

Samassa silmänräpäyksessä lähti prinssi neiti Brennerin huoneesta
kulkien käytävän läpi.

"Mutta tuollahan menee nuori Brenner", lausui Harald Brede.

"Niin", vastasi Krag, "siellä hän menee."

"Saako hän todellakin lähteä hotellista?"

Krag nyökkäsi.

Äkkiä tarttui Brede virkaveljensä käsivarteen.

"Mutta hänhän ei onnu", huudahti Brede.

"Ei, hän on jo tullut terveeksi", vastasi Krag hymyillen.

"No", sanoi Harald Brede, "silloin en enempää kysele."

-- -- --

Hänen kuninkaallinen korkeutensa matkusti klo 1:10 lähtevässä junassa.
Hän tervehti ystävällisesti läsnäolevia hallitusviranomaisia. Hän oli
tyyni ja ystävällinen kuten tavallisesti.

Ainoastaan muutamat tarkat huomioidentekijät väittivät, että prinssi
oli kalpeampi kuin tullessaan.

Ja kokoontuneessa kansanjoukossa havaitsi Asbjörn Krag nuoren, kauniin
naisen, jolla oli vihreä sulka hatussa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Prinssi ja kaunis näyttelijätär - Salapoliisikertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.