Title: Aasian tytär
Author: Loti, Pierre
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Aasian tytär" ***


AASIAN TYTÄR

Kirj.

PIERRE LOTI


Suomensi ["Aziyadé"] Eino Palola



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1919.



SISÄLLYS:


      Alkulause.
   I. Salonki.
  II. Yksin.
 III. Kahden Eyoubissa.
  IV. Mane, Thekel, Phares.
   V. Kuolon enkeli.



PLUMKETT'IN, LOTIN YSTÄVÄN, ALKULAUSE.


Jokaisessa hyvin sommitellussa romaanissa on sankarin kuvaus
välttämätön. Mutta tämä kirja ei olekaan romaani, tai se on romaani,
joka ei ole sen paremmin säännöstelty kuin sen sankarin elämäkään. Ja
sitäpaitse joutuisivat taitavimmatkin pulaan, jos heidän pitäisi kuvata
välinpitämättömälle yleisölle tuo Loti, jota me paljon rakastimme,
sillä se ei ole ollenkaan helppoa.

Jos lukijani, haluatte tietää hänen ulkonäkönsä, ottakaa Musset
hyllyltänne, avatkaa "_Namouna_, itämainen kertomus", ja lukekaa:

"Komea vartalo ja hyvin pysty. Kädet kuin kuninkaan, ylväs ja suora
varsi, mutt' kaikkein komeinta on silmän tumma karsi".

Hän oli yhtä iloinen kuin Hassan, ja kuitenkin aika jörö sanomattoman
avomielinen ja sentään kovin väsähtänyt. Mutta pidimme hänestä enemmän
kuin tuosta itsekkäästä Hassanista, ja usein hän olisi pikemmin
saattanut muistuttaa Rolla'a...

    Monessa sielussa kaks' seikkaa saattaa nähdä
    -- -- -- -- --
    taivaan, mi kultaa vedet lepäävät
    -- -- -- -- --
    ja synkän saven, pohjalla mi nukkuu.

              (Victor Hugo, _les Ondines_).

                                        PLUMKETT.



I. SALONIKI.

Lotin päiväkirja.


1.

                                           Toukok. 16 p. 1876.

... Kaunis toukokuun päivä, aurinko paistaa kirkkaasti, taivas
on puhdas... Kun vieraat venheet saapuivat, lopettivat pyövelit
laitureilla juuri työtänsä. Kuusi hirtettyä sätkytteli väkijoukon
nähden kamalissa loppukouristuksissa. Ikkunat ja katot olivat täynnä
katselijoita; läheisellä parvekkeella hymyilivät turkkilaiset
viranomaiset tuolle tutulle näytelmälle.

Sulttaanin hallitus ei ollut tuhlannut suuria kuoleman välineihin.
Hirsipuut olivat niin matalat, että tuomittujen paljaat jalat koskivat
maahan. Hiekka narisi heidän koukistuneitten varpaittensa alla.


2.

Kun mestaus oli päättynyt, lähtivät sotilaat pois, ja kuolleet jäivät
kansan katseltaviksi auringon laskuun saakka. Nuo kuusi jaloillaan
seisovaa ruumista irvistelivät kalman nauruaan Turkin kirkkaan auringon
valossa, välinpitämättömien kulkijoiden ja nuorten vaikenevien
naisryhmien keskellä.


3.

Ranskan ja Saksan hallitukset olivat vaatineet tätä yhteismestausta
korvaukseksi konsulimurhista, jotka olivat herättäneet levottomuutta
Euroopassa itämaisen pulan alussa.

Kaikki Euroopan kansat olivat lähettäneet Salonikiin jyhkeitä
panssarilaivoja. Englanti oli edustettuna ensimmäisten joukossa, ja
niin olin minäkin saapunut sinne Hänen Majesteettinsa korvetissa.


4.

Eräänä kauniina kevätpäivänä, kolme päivää noiden verilöylyjen tai
kuolemantuomioitten jälkeen, jolloin meillä oli ensimmäisiä kertoja
lupa käyskennellä Makedonian Salonikissa, satuin pysähtymään erään
vanhan moskean portille katsellakseni parin haikaran tappelua.

Muudan vanhan muhamettilaiskorttelin katu oli näyttämönä.
Kaatumaisillaan olevat talot reunustivat kapeita kiemuraisia polkuja,
jotka melkein peittyivät _shaknisir'_ien, jonkunlaisten salaperäisten
tähystyspaikkojen ja suurien suljettujen rautaristikkoisten
parvekkeiden alle, joista ohikulkevia katsellaan pienien näkymättömien
reikien läpi. Rikkaruohoja kasvoi mustien mukulakatukivien välissä, ja
tuoreen vihreitä oksia kiipeili katoilla. Paikoitellen näkyvä taivas
oli puhtaan sininen. Kaikkialla henki ilma lämpöä ja toukokuun hyviä
tuoksuja.

Salonikin väestö oli meille vielä nurja ja vihamielinen. Siksipä
päällystö käskikin meidän kulkea kaduilla täysissä sotavarustuksissa.
Siellä täällä hiipi ohitsemme turbanipäisiä olentoja seinävieriä
pitkin, eikä _haaremien_ koristettujen ristikoiden takaa näkynyt yhtään
naisen päätä. Kaupunkia olisi luullut kuolleeksi.

Luulin olevani niin yksin, että säpsähdin oudosti huomatessani muutaman
lähellä olevan paksun rautaristikon takana ihmisen pään ja kaksi suurta
vihreää silmää minuun kiintyneinä.

Ruskeat kulmakarvat olivat hiukan rypyssä, melkein kiinni toisissaan.
Tuossa katseessa oli mielestäni sekä tarmoa että lapsellisuutta. Sitä
olisi voinut sanoa lapsen katseeksi, niin tuore ja nuori se oli.

Noiden silmien omistaja, muudan nuori nainen nousi ja näytti vyötäisiä
myöten vartalonsa, joka oli verhottu turkkilaisiin liiveihin pitkine
jäykkine poimuineen. Kauluri oli hopeakoristeilla kirjailtua vihreätä
silkkiä, Valkoinen huntu peitti huolellisesti pään, josta näkyi vain
otsa ja nuo suuret silmät. Silmäterät olivat vihertävät kuin muinaiset
meret, joista Itämaiden runoilijat ovat laulaneet.

Tuo nuori nainen oli Aziyadé.


5.

Aziyadé katseli minua tarkasti. Jos olisin ollut turkkilainen olisi hän
piiloutunut, mutta _giauri_ [muukalainen] ei ole mies, korkeintaan vain
uteliaisuuden esine, jota saattaa mielikseen töllistellä. Hän näytti
olevan hämmästynyt sen vuoksi, että noiden muukalaistenkin joukossa,
jotka olivat tulleet uhkaamaan hänen maataan kamalilla rautakoneilla,
saattoi olla nuori mies, jonka näkeminen ei aiheuttanut hänessä inhoa
eikä pelkoa.


6.

Kun saavuin rantalaiturille olivat kaikki laivaston venheet lähteneet.
Vihreät silmät olivat vanginneet minut hetkeksi, vaikka en tuntenutkaan
valkean hunnun alla piileviä sulavia piirteitä. Olin kolmasti kulkenut
haikaramoskean ohi ja lähtöhetki oli unohtunut aivan tietämättäni.

Mahdottomuudet olivat kuin huvikseen kasaantuneet tuon nuoren naisen ja
minun välilleni. Oli mahdotonta vaihtaa ajatustakaan hänen kanssaan,
puhua tai kirjoittaa hänelle. Oli kielletty lähtemästä laivasta kello
kuuden jälkeen illalla päällystön tietämättä. Lähtisimme luultavasti
pois noin viikon kuluttua ollaksemme milloinkaan palaamatta, ja minä en
voinut halveksia haaremien ankaraa vartiointia.

Auringon laskeutuessa katselin viimeisten englantilaisten veneiden
loittonemista, ja istahdin sitten epäröiden erään turkkilaisen kahvilan
kangaskaton alle.


7.

Ympärilleni kerääntyi heti joukko miehiä, avustajia ja kantajia, jotka
elävät taivas-alla Salonikin laitureilla He halusivat tietää, miksi
olin jäänyt maihin, ja seisoivat siinä odotellen, tarvitsisinko ehkä
heidän palveluksiaan.

Huomasin tuossa makedonialaisjoukossa miehen, jolla oli omituinen pikku
kiharoihin jakautuva parta, kuten tämän maan vanhimmilla kuvapatsailla.
Hän istui edessäni maassa ja katseli minua hyvin uteliaasti; pukuni
ja kenkäni näyttivät etenkin suuresti kiinnittävän hänen huomiotaan.
Hän venyttelihe veltosti kuin suuri angorakissa ja haukotteli näyttäen
kaksi riviä pieniä hampaita, jotka kiilsivät kuin helmet.

Muuten olivat hänen kasvonsa hyvin kauniit, hänen rehelliset ja
älykkäät silmänsä näyttivät hyvin lempeiltä. Hän oli aivan repaleissa,
jalat ja sääret olivat paljaat, paita oli riekaleina, mutta muuten oli
hän puhdas kuin kissa.

Tuo henkilö oli Samuel.


8.

Nuo kaksi samana päivänä tapaamaani olentoa saivat pian oman osansa
elämässäni; kolmen kuukauden aikana he panivat henkensä alttiiksi
puolestani. -- Jos joku olisi sanonut sen minulle nyt, olisin suuresti
hämmästynyt. Molemmat lähtivät sittemmin isänmaastaan seuratakseen
minua, ja meidät oli määrätty viettämään talvi yhdessä, saman katon
alla Stambulissa.


9.

Lopulta sai Samuel rohkeutta sanoa minulle muutamat osaamaansa
englantilaiset sanat:

-- _Do you want to go on board?_ (Haluatteko mennä laivaan?)

Ja hän jatkoi sabirien kielellä:

-- _Te portarem col la mia barca_. (Vien sinut sinne venheelläni.)

Samuel osasi siis sabiria. Ajattelin heti, mitä etua saattaisi
olla älykkäästä, päättävästä, tuttua kieltä puhuvasta miehestä,
mielettömässä yrityksessä, joka jo ailahteli mielessäni hämäränä
suunnitelmana.

Kullallahan, jota minulla todellisuudessa oli hyvin vähän, voin kyllä
saada tuon paljasjalan palvelukseeni. Samuel oli kai muuten rehellinen,
ja rehellinen mies ei kullasta rupea nuoren naisen ja miehen asioitten
välittäjäksi.


10.

_Herra William Brown, luutnantti 3:ssa jalkaväkirykmentissä Lontoossa_.

                                      Salonikissa, kesäkuun 2 p.

Seikkailu oli aluksi vain mielikuvituksen ja aistien juopumusta.
Sittemmin tuli siihen jotakin lisäksi, melkeinpä rakkautta. Se on minut
sekä yllättänyt että ihastuttanut.

Jos olisitte tänään voineet seurata ystäväämme, Lotia, vanhan
kaupunginosan yksinäisillä kaduilla olisitte nähnyt hänen astuvan
oudonnäköiseen taloon. Ovi sulkeutuu salaperäisesti hänen jälkeensä.
Tuon majan on hän valinnut sen omituisen ulkonäön vuoksi. (Muinoin,
muistattehan, teki hän sen Isabelle B----n, tuon oopperatähden takia.
He kohtasivat toisensa joko ajurin vaunuissa tai Hag-Marketkadun
varrella asuvan, suuren Martyn'in, rakastajattaren luona. Nuo
kohtauspaikkojen vaihdokset ovat jo vanhoja juttuja ja tuskinpa tuo
itämainen pukukaan tarjonnee hänelle minkäänlaista viehätystä tai
uutuutta.)

Melodraaman alku: -- _Ensimmäinen kuvaelma_: Vanha pimeä huone,
näöltään hyvin kurja, mutta hyvin itämaisesti kalustettu. Permannolla
on vesipiippuja ja aseita.

Ystävämme Loti seisoo keskellä ja kolme vanhaa juutalaisvaimoa
puuhailee hänen ympärillään sanaakaan virkkamatta. Heillä on kirjavat
puvut ja käyrät nenät, pitkät liivit, jotka on koristettu hileillä ja
kaulanauhoiksi yhdistetyillä hopearahoilla; päässä heillä on hiussiteet
vihreästä silkistä. He kiiruhtavat riisumaan häneltä upseerin vaatteet
ja alkavat pukea häntä turkkilaiseksi, polvistuen kiinnittämään
aluksi kullattuja säärystimiä ja kannuksia. Loti on synkän ja tärkeän
näköinen, kuten lyyrillisen draaman sankari ainakin.

Nuo kolme ämmää pistävät hänen vyöhönsä monta tikaria, joitten
hopeavarsiin on upotettu koralleja, joitten terät on kullalla
kirjailtu. He pukevat hänen ylleen kultakirjaisen, liehuvahihaisen
vaipan, ja päähän kääritään _tarbush_ [turbaani]. Kaiken tämän jälkeen
ilmaisevat he eleillään, että Loti on hyvin komea, ja menevät hakemaan
suurta kuvastinta.

Loti huomaa, ettei hän todellakaan ole hullumpi, ja hymyilee
surullisesti puvulle, joka saattaa käydä hänelle kohtalokkaaksi.
Sitten hän katoaa takaportista ja kulkee hyvin kirjavan kaupunginosan
läpi, missä itämaiset basaarit ja moskeat vaihtelevat. Hän häviää
huomaamatta noihin kirjaviin kansanjoukkoihin, jotka käyttävät räikeitä
pukuja, kuten Turkissa on tapana. Vain eräät valkoisiin puetut naiset
virkahtavat hänen ohi kulkiessaan: "Siinäpä menee komeasti puettu
albanilainen, kauniine aseineen."

Kauemmaksi, rakas Villiam, olisi päätöntä seurata ystäväämme Lotia.
Tämän kävelymatkan määränä on turkkilaisnaisen rakkaus -- aina hurja
yritys, josta nykyisissä olosuhteissa ei uskalla oikein puhuakaan.
Hänen luonaan viettää Loti täydellisen juopumuksen hetken, oman ja
muitten hengen sekä kaikenlaisten diplomaattisten selkkausten uhallakin.

Te sanoisitte, että niin pitkälle mennäkseen täytyy olla peloittavan
itsekäs. En väitä vastaan, mutta olen sitä mieltä, että kaikki
minua miellyttävä on hupaista tehdä, ja ihmisen on parhaansa mukaan
käytettävä elämänsä muuten kovin mautonta ateriaa.

Nyt ette saa aihetta moittia minua, rakas William, sillä kirjoitanhan
teille pitkän kirjeen. En usko enemmän kiintymykseenne, kuin
muidenkaan, mutta te kuulutte niihin maailmassa siellä täällä
tuntemiini ihmisiin, joitten kanssa eläminen ja keskusteleminen tuottaa
iloa. Jos kirjeessäni onkin hiukan avosydämisyyttä, ette saa suuttua,
sillä olen juonut Kyypron viiniä.

Nyt se on ohi. Olen noussut kannelle hengittämään illan viileää
ilmaa, ja Saloniki on hullunkurisen näköinen. Sen minaretit ovat kuin
joukko mustanlikaisen kaupungin, missä Sodoman paheet rehoittavat,
yläpuolelle asetettuja kynttilöitä. Kun kostea ilma tarttui minuun
kuin jääkylmä suihku, ja kun luonto ottaa tuollaisen jäykän surkean
ilmeen, vaivun itseeni, enkä löydä sielustani muuta kuin inhoittavaa
tyhjyyttä ja ääretöntä ikävystymistä elämään. Aion kohta mennä
Jerusalemiin saadakseni jälleen jonkun uskon rippeen. Tällä hetkellä
edustaa uskonnollisia ja filosofisia mielipiteitäni, siveellisiä
periaatteitani, yhteiskunnallisia teoriojani j.n.e. muudan tavallinen
yhteiskunnallinen ilmiö, nimittäin poliisi.

Palaan kai syksyllä luoksenne Yorkshireen. Odottaessa puristan kättänne
ja olen teidän altis

                                               _Lotinne_.


11.

Nuo toukokuun loppupäivät v. 1876 olivat elämäni levottomimpia hetkiä.

Olin kauan kuin tuhoutuneena, sydän tyhjänä ja voimattomana
kärsimyksistä. Mutta tuo satunnainen tila oli mennyt ohi, ja voima
ja nuoruus aiheuttivat heräämisen. Heräsin yksinäisenä elämässä;
viimeinenkin uskoni oli mennyt eikä yksikään side minua pidättänyt.

Raunioilla versoi jotakin rakkauden tapaista, ja itämaat verhosivat
tuon minuuteni heräämisen suureen viehätykseensä, mikä ilmeni aistien
juopumuksessa.


12.

Hän oli tullut kolmen muun isäntänsä vaimon kanssa asumaan maalle
_yali'in_, joka sijaitsi metsässä Monastirin tien varrella. Siellä
heitä vartioitiin vähemmän.

Päivisin lähdin laivalta asestettuna. Meren myrskytessäkin venhe toi
minut rantaan, kalastajien ja soutumiesten parveen, ja Samuel, joutuen
kuin sattumalta tielleni, sai viittauksilla käskyni yötä varten.

Olen kuluttanut monta päivää Monastirin teitä samoilemalla. Seutu
oli alastonta ja alakuloista. Muinaisia hautausmaita, raunioiksi
luhistuneita marmorihautoja, joitten salaperäisiä kirjoituksia sammale
söi, oli silmän kantamattomiin. Kreikkalaiset, byzanttilaiset ja
muhamettilaiset haudat peittivät Makedonian vanhaa maaperää, mihin
muinaisajan suuret kansat ovat jättäneet tomunsa. Siellä täällä näkyi
kypressiä tai suunnattomia plataaneja, ja niitten alla albanialaisia
paimenia vuohineen. Karussa maassa kasvoi isoja kalpeita liljoja,
joitten kukat levittivät outoa kuusaman tuoksuaan, tulisen auringon
paistaessa. Tuon seudun pienimmätkin piirteet ovat jääneet mieleeni.

Yöllä vallitsi viileä, liikkumaton tyyneys, hiljaisuus, johon sirkkojen
siritys sekaantui. Kesän tuoksut täyttivät puhtaan ilman. Meri oli
liikkumaton, taivas yhtä kirkas kuin joskus tropiikeissa viettäminäni
öinä.

Hän ei vielä ollut minun. Mutta välillämme ei enään ollut kuin
aineellisia esteitä: hänen miehensä läsnäolo ja hänen ikkunoittensa
rautaristikot.

Vietin nuo yöt odotellen, odotellen tuota joskus hyvinkin lyhyttä
hetkeä, jolloin saatoin koskettaa hänen käsivarttaan noitten
kamaloitten ristikoitten läpi, ja suudella pimeässä hänen valkeita,
itämaisilla sormuksilla koristettuja käsiään.

Ja sitten saatoin, jonakin aamuhetkenä, ennen päivännousua, tuhansin
vaaroin päästä korvettiini vartioivan upseerin suostumuksella.


13.

Iltani kuluivat Samuelin seurassa. Olen nähnyt hänen kanssaan
kulkiessani outoja seikkoja venemiesten kapakoissa. Olen tehnyt
tapatutkimuksia, jollaisiin harvoilla on tilaisuutta Turkin
juutalaisten _Ihmeitten pihoilla_ ja salakrouveissa. Näissä
luolissa käytin turkkilaisen matruusin pukua, koska se oli vähimmän
silmäänpistävä liikkuessa yöllä Salonikin satamassa. Samuel oli
omituisena vastakohtana tälle ympäristölle. Hänen kauniit, lempeät
kasvonsa säteilivät tuota tummaa taustaa vasten. Vähitellen kiinnyin
häneen, ja hänen kieltonsa auttaa minua Aziyadén ryöstämisessä sai
minut pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa. Mutta olen nähnyt kummia
seikkoja yöllä tuon kulkurin seurassa, luolissa, missä juovutaan
hatshissista ja rakitista.


14.

Eräänä lämpöisenä kesäkuun yönä odotimme me molemmat pitkällämme maassa
kello kahta, sopimaamme aikaa. Muistan tuon kauniin tähtikirkkaan yön,
jossa ei kuulunut muuta kuin rauhallisen meren heikkoa loiskinaa.
Kypressit näkyivät vuorilta mustina suppiloina ja plataanit hämärinä
täplinä. Joku vuosisatainen kivipatsas osoitti siellä täällä jonkun
muinoisen dervishin unhotettua hautaa. Kuiva heinä, ruoho ja sammal
tuoksuivat hyvältä. Tuntui onnelliselta olla keskellä maaseutua
sellaisena yönä; oli hyvä elää.

Mutta Samuelista tuntui tämä öinen seikkailu ikävältä. Hän oli
mahdottomalla tuulella, eikä hän enää vastannut kysymyksiinikään.

"Hyvä Samuel, nukuthan sinä kumminkin joka yö kovalla maalla tai
laudoilla, Ruoho täällä on parempaa ja tuoksuu hyvältä kuin hajuheinä.
Nuku, niin olet paremmalla tuulella myöhemmin. Oletko suutuksissasi
minulle? Mitä olen sinulle tehnyt?"

Hänen kätensä vapisi kädessäni hänen puristaessaan sitä kovemmin kuin
oli tarpeellista.

-- _Che voleté?_ sanoi hän synkällä hätäytyneellä äänellä. -- _Che
voleté mi?_ (Mitä minusta tahdotte?)

Jokin ennenkuulumaton ja hämärä oli äkkiä juolahtanut Samuelin päähän.
-- Vanhoilla itämailla on kaikki mahdollista. -- Sitten hän peitti
päänsä käsillään ja jäi paikoilleen, peläten itseään, liikkumattomana
ja vapisten...

Mutta tuon oudon hetken jälkeen kuuluu hän minulle ruumiineen ja
sieluineen. Hän uskaltaa joka ilta vapautensa ja henkensä tunkeutumalla
taloon, missä Aziyadé asuu. Mennessään joka ilta pimeässä hakemaan
tyttöä, kulkee hän tuon hautausmaan läpi, joka hänestä on täynnä
haamuja ja kuolettavia kauhuja. Hän soutelee aamuun asti venheessään
vartioidakseen meitä, tai odottaa sitten minua kaiket yöt, nukkuen
viidenkymmenen kulkurin joukossa Salonikin rantalaiturin _viidennellä_
kivipaadella. Hänen henkilöllisyytensä on aivan kuin hukkunut minuun.
Minä tapaat hänet kaikkialla varjona rinnallani, oli valitseman paikka
tai puku mikä hyvänsä, ja valmiina puolustamaan minua oman henkensä
uhallakin.


15.

_Loti Plumkett'ille, meriväen luutnantille_.

                                     Salonikissa, toukokuussa 1876.

Rakas Plumkett!

Te voitte kertoa, minua milloinkaan ikävystyttämättä kaikki mieleenne
juolahtaneet alakuloiset tai sekavat, vielä iloisetkin ajatuksenne.
Koska kerran asetan teidät "alhaisen rahvaan" ulkopuolelle luon aina
ilolla, mitä minulle kirjoitatte.

Kirjeenne annettiin minulle päivällisten jälkeen, joilla oli juotu
Espanjan viinejä, ja muistan, että se ensin hiukan ällistytti minua
merkillisen sommittelunsa vuoksi. Olette todellakin aika hulluttelija,
jonka olen jo ennenkin tiennyt. Olette myös oiva leikinlaskija, mikä
on tunnettu seikka. Mutta siinä ei ole vielä kaikki, mitä kirjeestänne
käsitin.

Näin, että olette saanut kärsiä paljon, ja siinä on meidän
kosketuskohtamme. Minutkin syöstiin keskelle Lontoon elämää, jätettiin
sinne itsekseen kuudentoista vanhana, Olen hiukan maistanut kaikkia
nautinnoita, mutta en luule säästyneeni suruiltakaan. Tunnen olevani
kovin vanha, huolimatta nuoresta ruumiistani, jota hoidan miekkailulla
ja voimistelulla.

Salaisuuksien uskomiset toisillemme eivät muuten merkitse mitään. Tieto
kärsimyksestänne riittää synnyttämään myötämielisyyttä välillemme.

Huomaan myös olleeni siksi onnellinen, että olen herättänyt teissä
myötätuntoisuutta, josta kiitän. Olkoon välillämme, jos haluatte,
_älyllistä ystävyyttä_, ja suhteemme auttavat meitä pääsemään elämän
ikävien kohtien ohi.

Kirjeenne neljännellä sivulla kynänne kai lensi hiukan liian nopeasti,
koska olette kirjoittanut: Rajatonta ystävyyttä ja alttiutta. Jos
todella olette ajatellut niin, ystävä hyvä, niin huomaatte, että teissä
vielä on nuoruutta ja tuoreutta, eikä kaikki vielä ole mennyttä.
Tuskin kukaan tuntee paremmin kuin minä tuon elossa ja kuolossa
kestävän ystävyyden, joka on tavallista kahdeksantoista ikäisenä.
Viidennelläkolmatta se on jo loppunut, silloin tunnet alttiutta vain
itseäsi kohtaan. Tämä, mitä nyt puhun, on lohdutonta, mutta se on
peloittavan totta.


16.

                                   Salonikissa, kesäkuussa 1876.

Mikä onni tehdä Salonikissa noita aikaisia retkiä, jolloin pääsi
maihin jo ennen auringon nousua. Ilma oli niin kevyttä, viileys niin
suloista, ettei elämä ollut mikään vaiva. Tuntui siltä kuin olisi
hyvinvointi tunkeutunut lävitseni. Muutamia turkkilaisia oli jo
liikkeellä punaisissa, vihreissä tai keltaisissa kaapuissaan basarien
holvikaduilla, joita kuultava puolihämy tuskin vielä valaisi.

Insinööri Thompson oli uskottuni, jollaista koomillisessa oopperassa
tarvitaankin, ja olemme monesti kuljeksineet yhdessä tuon kaupungin
vanhoilla kaduilla kaikkein kielletyimmillä hetkillä ja kaikkein
säännönvastaisimmassa asussa.

Illalla sai silmä nauttia toisenlaisesta taikanäystä -- kaikki oli
punertavaa tai kultaista. Olympos-vuori vivahti hiillokseen tai
sulavaan metalliin ja kuvastui kuvastinkirkkaaseen mereen. Ilmassa ei
ollut minkäänlaista höyryä. Näytti siltä kuin ilmakehää ei olisi ollut
olemassakaan, sillä tyhjyyteen kohoavien vuorten kaukaisimmatkin huiput
näkyivät äärettömän selvästi.

Istuimme usein iltaisin tuon rauhallisen lahden rantalaitureilla,
minne joukko vetäytyi. Itämaiden posetiivit soittivat siellä omituisia
säveliään, ja kellot ja kulkuset säestivät niitä. _Kafedji't_ täyttivät
kulkutien aina katetuilla pikkupöydillään, mutta niitä ei ollut
sittenkään kylliksi vesipiippujen, _skiros'in, lokum'in ja raki'n_
tarvitsijoille.

Samuel oli tyytyväinen ja ylpeä, kun kutsuimme hänet pöytäämme. Hän
vetelehti ympäriinsä ilmoittaakseen minulle sovituilla merkeillä,
missä tapaisin Aziyadén, ja vapisin kärsimättömyydestä ajatellessani
lähestyvää yötä.


17.

                                Salonikissa, heinäkuussa 1876.

Aziyadé oli sanonut Samuelille olevansa yön meidän seurassamme.
Katselin hänen puuhiaan hämmästyneenä. Hän oli pyytänyt minua
istuutumaan viereensä ennen kuin hän alkoi puhua Samuelille turkin
kielellä.

Hän tahtoi keskustella kanssani ensimmäisen kerran, ja Samuelin piti
olla tulkkina. Kuukauden päivät, aistien huumauksen yhdistäminä,
voimatta vaihtaa sanaakaan, olimme pysyneet outoina ja tuntemattomina
toisillemme aina tähän yöhön saakka.

-- Mistä olet? Missä olet elänyt? Kuinka vanha olet? Onko sinulla
äitiä? Uskotko Jumalaan? Oletko käynyt mustien ihmisten maassa? Onko
sinulla ollut paljon rakastajattaria? Oletko suurikin herra maassasi?

Hän oli itse pieni sirkassilaistyttö, joka oli tullut Konstantinopoliin
toisen samanikäisen kanssa. Kauppias oli myynyt hänet vanhalle
turkkilaiselle, joka oli kasvattanut hänet pojalleen vaimoksi. Poika
oli kuollut, ja tuo vanha turkkilainen myös. -- Aziyadé oli tavattoman
kaunis kuusitoistavuotias neitonen. Muudan Stambuliri mies sattui hänet
huomaamaan ja toi taloonsa Salonikiin.

-- Hän sanoo, käänsi Samuel, -- ettei hänen jumalansa ole sama kuin
sinun, eikä hän ole Koranin mukaan aivan varma, onko naisilla sielua,
kuten miehillä. Hän arvelee, ettette te, sinun lähdettyäsi, tapaa
toisianne milloinkaan, ette edes kuoltuannekaan, ja se surettaa
häntä. -- Nyt, sanoi Samuel nauraen, -- hän kysyy, etkö haluaisi heti
heittäytyä mereen hänen kanssaan ja upota hiljalleen pohjaan toisianne
syleillen... Ja minun pitäisi sitten tuoda vene takaisin ja sanoa,
etten ole teitä nähnytkään...

-- Tahdon, sanoin, tahdon kyllä, kunhan hän vain lakkaa itkemästä.
Lähdetään heti, päästään pikemmin loppuun.

Aziyadé ymmärsi. Hän kietoi vavisten kätensä kaulaani, ja me
kumarruimme molemmat vettä kohti.

Älkää toki! huusi Samuel säikähtäen ja pidättäen meitä rautakouralla.
-- Tuo suutelokin jo riittää! Hukkuessa saattaa purra toisiaan ja
irvistys on hirveä.

Tämän hän sanoi sabirin kielellä, tuollaisella villillä suoruudella,
jota ei voi kielellämme ilmaista.

... Aziyadén oli aika lähteä ja kohta hän jättikin meidät.


18.

_Plumkett Lotille._

                                      Lontoossa, kesäkuussa 1876.

Paras Loti!

Muistan hämärästi lähettäneeni teille viime kuussa kirjeen, jossa
ei ollut pontta eikä perää, häntää eikä päätä, sellaisen kirjeen,
joita mielijohde sanelee ja joissa mielikuvitus laukkaa, vaikka kynä
pääseekin vain hölkäten jäljessä, vieläpä usein kompastellenkin kuin
vanha vuokrattu 'rosinante'.

Noita kirjeitä ei tule milloinkaan läpilukeneeksi, ennenkuin on ne
sulkenut kuoreen, muuten niitä ei lähettäisikään. Niissä on enemmän
tai vähemmän pikkumaisia asiasta poikkeamisia, joitten alkusyytä on
turha hakea, ja niiden ohella _Tintaruass'enkin_ suuhun sopimattomia
tyhmyyksiä. Ja lopuksi, kaiken hyvän lisäksi, väärin ymmärretyn
henkilön itseylistystä, joka koettaa saada toisia surkuttelemaan
itseään, saadakseen palkkioksi kohteliaisuuksia, joita toinen on kyllin
ystävällinen jakelemaan. Eikö sinunkin mielestä ole kaikki tuollainen
perin naurettavaa?

Entä nuo ystävyyden vakuutukset? Niin, katsos, silloin tuo vanha,
kaksipäinen rosinante oikein alkaa, ravata! Vastaatte siihen kirjeeni
kohtaan niin kuin tuo suuri kirjailija kuusitoista vuosisataa ennen
meidän aikaamme mahdollisesti olisi tehnyt. Hän oli koettanut kaikkea,
koettanut olla mainio kuningas, suuri filosofi etevä arkkitehti,
pitää kuuttasataa vaimoa j.n.e. Mutta hän päätyi sellaiseen ikävään
ja inhoon, että hän vanhoilla päivillään, otettuaan huomioon kaikki
kokemuksensa selitti: 'Kaikki on turhuus.'

Tiesin hyvin, että vastaisitte minulle "Saarnaajan" tyyliin. Olen niin
täydellisesti yhtä mieltä kanssanne kaikesta ja vieläpä muustakin,
että suuresti epäilen, voisinko väitellä kanssanne muulla tavoin kuin
Tandora sankarinsa kanssa. Meillä ei ole kerrassaan mitään toisillemme
opetettavaa, ainakaan mikäli kysymys koskee siveellisiä seikkoja.

-- Tunnustukset, te sanotte, ovat tarpeettomia.

Taivun mielipiteeseenne enemmän kuin milloinkaan ennen. Minusta on
mieluista saada yleiskatsaus ihmisistä ja elämästä, hauskaa aavistaa
niiden suuret piirteet. Yksityiskohdat ovat taas aina olleet minulle
kauhistukseksi.

'Alttiutta ja rajatonta ystävyyttä.' Kuinka muuten? Se sisältää erään
noita hyviä mielenvaihteita, noita onnellisia välähdyksiä, joitten
vuoksi usein on itseään parempi. Uskokaa, että niinä hetkinä, jolloin
noin kirjoitamme, olemme itseämme parempia. Jolleivät ne ole kuin
välähdyksiä, ketä sitten on niistä moitittava? Häntäkö, joka loi
meidät, jättääkseen meidät vain puoleksi hahmotelluiksi, kykeneviksi
korkeampiin pyrkimyksiin, mutta kykenemättömiksi tekoihin, jotka
olisivat suhteellisia järkeemme? Voimmekohan moittia ketään? Tuon
epäilyksen vuoksi, mikä meidät tätä aikoessamme valtaa, luulen, että on
parasta menetellä niin.

Kiitos siitä, mitä sanotte tunteitteni tuoreudesta. Kuitenkaan en
ollenkaan usko sitä. Niitä on liiaksikin kulutettu, tai olen itse niitä
liiaksi käyttänyt, ja sen vuoksi ovat ne hiukan muuttuneet. Voisin
sanoa, että ne ovat loppuun myytäviä tunteita, ja siinä suhteessa
muistutan teille, että niitä usein saa hyvinkin halvalla. Huomautan
teille myös, että on sellaistakin, mikä voittaa vahvuudessa sen, minkä
liika kulutus on saattanut viedä loistosta ja tuoreudesta. Voimmehan
sitä verrata esimerkiksi kapineeseen, jota tarvitsemme paljon jalossa
ammatissamme, nimittäin vanhaan köyteen.

On siis selvä, että pidän teistä paljon. Siitä asiasta ei kannata
enempää puhua. Kerta kaikkiaan selitän että teidän elämänne on
onnellinen, ja olisi onnetonta jos te voimistelulla surkastuttaisitte
paremman osan itsestänne. Tähän tulokseen päästyämme lakkaan
kiusaamasta teitä ystävyydelläni ja ihailullani puhuakseni muutaman
sanan omasta elämästäni.

Voin hyvin ruumiillisesti, ja olen parannettavana siveellisen
tilani vuoksi. -- Parannuskeino on sellainen, etten enää käännä
aivojani nurin, vaan koetan hillitä tunteellisuuttani. Kaikki tässä
maailmassa johtuu sekä sisä- että ulkopuolisesta tasapainostamme. Jos
herkkätunteisuus vie voiton, tapahtuu se aina järjen kustannuksella.
Mitä suurempi runoilija sitä pienempi matematiikko, ja elämässä
tarvitsemme aina pikkuisen mittausoppia, ja, mikä on vielä pahempi,
paljon aritmetiikkaa. Uskon, Jumala suokoon sen anteeks', että
kirjoitan tässä teille sellaista, mikä on melkein järjellistä.

                                                Aina teidän
                                              _Plumketti'nne_.


19.

                             Heinäkuun 27 p:nä, yöllä, Salonikissa.

Laivan upseerit palaavat huoneisiinsa toinen toisensa jälkeen kello
yhdeksältä. He lähtevät kaikki toivottaen hyvää menestystä ja hyvää
yötä; salaisuuteni on tullut kaikkien yhteiseksi.

Ja minä katselen huolissani vanhan Olympos-vuoren takaista taivasta,
mistä liiankin usein nousee noita suuria, vaskenkarvaisia pilviä, jotka
ennustavat myrskyä ja rankkasadetta.

Tänä iltana on kaikki sillä puolen kirkasta, ja tarumainen vuori
kuvastelee selväpiirteistä huippuaan tummaa taivasta vasten.

Laskeudun kojuuni, pukeudun ja nousen taas kannelle.

Silloin alkaa jokailtainen hätäinen odotus. Kuluu tunti, toinen,
minuutit venyvät pitkiksi kuin yö.

Kello yksitoista kuuluu mereltä hiljaista aironloisketta. Kaukaa
näkyy piste, joku liukuu aalloilla. Se on Samuelin venhe. Vartijat
nostavat pyssynsä poskelle ja huutavat pysähdysmerkin. Vaikka Samuel
ei vastaakaan mitään, laskeutuvat aseet kuitenkin. -- Vartioilla on
salainen ohje, joka koskee vain häntä, ja nyt hän on jo laivan vierellä.

Veneeseen heitetään minua varten verkkoja ja erilaisia
kalastustarpeita. Matkan tarkoitus on siis muka selvillä, ja
minä hyppään veneeseen, joka loittonee. Heitettyäni pois viitan,
joka peittää turkkilaisen pukuni, on muodonvaihdos tapahtunut.
Kultakoristeinen takkini kiiltelee hieman pimeässä, tuuli on lauha ja
lämmin, ja Samuel soutaa melutta maata kohti.

Siellä vartoo pikkuinen venhe, jossa on hirveän näköinen, siniseen
kankaaseen puettu neekerinainen, vanha, hampaisiin saakka asestettu
albanialainen palvelija kirjavassa puvussaan, ja sitten niin syvästi
hunnutettu nainen, että hän on kuin muodoton liikkumaton valkoinen kasa.

Samuel ottaa venheeseensä nuo kaksi ensinmainittua ja poistuu sanaakaan
sanomatta. Jään yksin tuon hunnutetun naisen kanssa, joka en mykkä
ja liikkumaton kuin valkea haamu. Tartun airoihin, ja me loittonemme
päinvastaiseen suuntaan, ulapoita kohti. Silmät häneen kiintyneinä
odotan, että hän liikahtaisi ja antaisi merkin.

Kun me hänen mielestään olemme kyllin kaukana, ojentaa hän minulle
kätensä merkiksi, että saan istua hänen viereensä. Vapisen
koskettaessani häneen ja tunnen aluksi kuolettavaa ikävää. Hänen
hunnustaan leviää itämaiden tuoksuja, ja hänen kosketuksensa on vahva
ja kylmä.

Olen rakastanut erästä toista nuorta naista, jota minulla ei enää ole
oikeus nähdä, enemmän kuin häntä, mutta aistini eivät milloinkaan ole
kokeneet tällaista huumausta.


20.

Aziyadé'n venhe on täynnä pehmeitä mattoja, turkkilaisia tyynyjä ja
peitteitä. Se viehättää itämaisella velttoudellaan ja näyttääkin
pikemmin kelluvalta vuoteelta kuin venheeltä.

Meidän asemamme on omituinen. Me emme voi vaihtaa sanaakaan, kaikki
vaarat ovat keräytyneet tuon vuoteen ympärille, joka ajelehtii
suunnatta syvän meren pinnalla. Voisi sanoa, että me kaksi olentoa
olemme kohdanneet toisemme nauttiaksemme vain äärettömästä onnestamme.

Kolmen tunnin kuluttua on lähdettävä, silloin on Iso-Karhu
kääntynyt ylösalaisin äärettömällä taivaalla Me seuraamme joka yö
sen säännöllistä liikkumista, se on kellon viisari, joka laskee
juopumuksemme hetket.

Täällä on maailman ja elämän täydellinen unhotus, illalla alkanut
suudelma kestää aamuun saakka. Se on kuin Afrikan hiekkaerämaiden jano,
joka kiihtyy tuoretta vettä juotaessa, ja jota kylläisyys ei tyydytä.

Kello yksi kajahtaa odottamaton melu yön hiljaisuudessa, Harput soivat,
naiset nauravat, meille huudetaan: Pois tieltä! ja meillä on tuskin
aikaa väistyä. _Maria Pia'_n venhe kulkee nopeasti aivan vieritsemme.
Se on täynnä huvittelevia, enimmäkseen juopuneita italialaisia
upseereja. Se oli vähällä upottaa meidät.


21.

Kun taas saavuimme Samuelin venheelle, oli Iso-Karhu jo sivuuttanut
suurimman kallistumisasteensa ja kaukaa kuului kukon laulu.

Samuel nukkui vaippaani kietoutuneena, veneen pohjalla perässä.
Neekerinainen nukkui kyyristyneenä keulaan kuin apina ja tuo vanha
albanialainen nukkui molempien välissä nojaten airoihinsa.

Vanhat palvelijat ottivat emäntänsä vastaan, ja venhe, joka kantoi
Aziyadéa, loittoni äänettömästi. Kauan seurasin silmilläni valkoista
naisolentoa, joka lepäsi liikkumattomana siinä, mihin olin hänet
jättänytkin, lämpimänä suuteloista ja kosteana yön kasteesta.

Saksalaisen panssarilaivan kello löi kolme. Vaalea kajastus idässä
selvensi vuorten tummia ääriviivoja; niitten pengermät olivat pimeän
peitossa, niiden oman varjon tummuuden verhoamina, ja ne kuvastuivat
syvinä tyyneen veteen. Vielä oli mahdotonta arvostella mitään
välimatkoja noitten vuorien luomassa varjossa; tähdet vain himmenivät.

Aamun kostea raikkaus alkoi painua merelle. Kaste laskeutui tiheinä
pisaroina Samuelin venheen laudoille. Olin ohuesti puettu, olkapäitäni
verhosi vain ohut albanialainen musliinipaita. Hain kultakirjaista
takkiani; se oli jäänyt Aziyadén venheeseen. Kuolettava kylmyys
värisytti käsivarsiani ja tunkeutui hitaasti rintaani. Vielä oli tunti
ennenkuin tuli sopiva aika palata laivaan välttääkseen vartioitten
valppautta. Koetin soutaa; mutta vastustamaton uni jäykisti
käsivarsiani. Silloin kohotin äärettömän varovasti peitettä, joka
verhosi Samuelia, heittäytyäkseni tuon satunnaisen ystäväni viereen
häntä herättämättä.

Ja tiedottomasti, vähemmässä kuin sekunnissa, vaivuimme tuohon
painavaan uneen, jota on mahdoton vastustaa -- ja venhe ajelehti omin
päin.

Karkea germanilaisääni herätti meidät tunnin kuluttua huutamalla Saksan
kielellä jotakin sellaista kuin: 'Venhe ohoi!'

Olimme ajautuneet saksalaista sotalaivaa kohti ja poistuimme nyt
ankarasti soutaen. Vartioitten pyssyt oli tähdätty meihin. Kello oli
neljä. Aamun kirkastaman heijastuksen valaistessa Salonikin valkoisia
taloryhmiä ja suuria mustia sotalaivoja, kiipesin alukseeni kuin varas,
ja onnellisena, ettei minua oltu huomattu.


22.

Seuraavana yönä, 28:n ja 29:n päivän välillä, näin unta, että äkkiä
erosin Salonikista ja Aziyadésta. Samuel ja minä olisimme tahtoneet
juosta tuohon turkkilaiskylään, missä hän asui, sanoaksemme hänelle
ainakin hyvästit. Unen velttous pysähdytti juoksumme, aika kului ja
korvetti levitti purjeitaan.

-- Lähetän sinulle hänen hiuksiaan, virkkoi Samuel, -- pitkän kiehkuran
hänen ruskeita hiuksiaan.

Ja me koetimme yhä juosta.

Silloin minut herätettiin vahtiin. Oli puoliyö. Perämies sytytti
kynttilän huoneessani. Nähdessäni seinien silkkiverhojen kultauksien ja
kukkien kiiluvan heräsin kokonaan.

Sinä yönä satoi kuin saavista kaataen ja minä kastuin kokonaan.


23.

                                 Salonikissa heinäkuun 29 p:nä.

Sain tänä aamuna kello kymmenen odottamattoman käskyn. Minun oli
paikalla jätettävä korvettini ja Saloniki, lähdettävä huomenna
matkustajalaivassa Stambuliin, ja noustava siellä englantilaiseen
vartiolaivaan _Deerhound'iin_, joka kulki Bosporin ja Tonavan vesillä.

Matruusiparvi hyökkäsi huoneeseeni kiskomaan seinäverhoja irti ja
täyttämään arkkuja.

Asuin aivan _Prince-of-Wales'in_ pohjalla olevassa panssaroidussa
komerossa, joka oli yhteydessä ruutivaraston kanssa. Olin kalustanut
erikoisella tavalla tuon luolan, minne auringonvalo ei päässyt.
Rautaseinillä oli paksua punaista silkkikangasta onnistuneille
kukkineen. Fajanssiastiat, vanhat esineet kuluneine kultauksineen ja
aseet välkkyivät tuota tummaa taustaa vasten.

Olin viettänyt alakuloisia hetkiä tämän huoneen pimeydessä, noita
välttämättömiä kahdenoloja itsensä kanssa, jotka on pyhitetty
omantunnon vaivoille ja menneisyyden jäytävälle kaipaukselle.


24.

Laivalla oli minulla eräitä hyviä tovereita. Olin tavallani aluksen
lempilapsi, mutta nyt en enää välittänyt kenestäkään; minun oli helppo
lähteä sieltä.

Taas loppuu eräs elämäni kausi, ja Saloniki on vain eräs maan kolkka,
jota en enää luullakseni milloinkaan näe.

Olenhan kuitenkin viettänyt hurmaavan autuaita hetkiä tuon suuren
lahden tyynillä vesillä, öitä, joista eräät maksaisivat paljonkin.
Rakastin melkein tuota nuorta, oudon suloista naista.

Unhotan pian nuo lain pimeät yöt, jolloin kajastuksen ensimmäinen
kimmellys löysi meidät lepäämässä veneessä, rakkauden huumaamina ja
aamukasteen kostuttamina.

Kaipaan Samueliakin, Samuel parkaa, joka niin turhasta pani henkensä
alttiiksi tähteni, ja joka itkee lähtöäni kuin lapsi. Näin annan aina
kaiken lain pimeän alttiuden mennä, ensin sen otettuani, oli sen
tarkoitus tai hämärä aihe sitten mikä hyvänsä. Otan suljetuin silmin
vastaan kaiken sen, mikä tunninkin voi täyttää elämäni peloittavan
tyhjyyden, ja kaiken sellaisen, mikä muistuttaakin ystävyyttä tai
rakkautta!


25.

                               Heinäkuun 30 p:nä, sunnuntaina.

Jätän Salonikin keskipäivän auringon paahteessa. Samuel saapuu
veneineen, viime hetkellä hyvästelemään laivalle, joka vie minut pois.

Hän on hyvin tuhdin ja tyytyväisen näköinen. -- Siinä on taas yksi,
joka pian unohtaa minut.

-- Hyvästi, _effendim, pensia poco de Samuel!_ (Ajatelkaa hiukan
Samueliakin, herra!)


26.

Syksyllä sanoi Aziyadé: 'Abeddin-effendi, isäntäni, muuttaa asuntonsa
ja naisensa Stambuliin. Jollei hän sattumalta tulisikaan sinne, tulen
ainakin minä sinun tähtesi.'

Olkoon menneeksi, Stambul, odotan häntä siellä. Mutta kaikki on
aloitettava alusta, uudenlainen elämä uudessa maassa, uusien kasvojen
keskellä, ajaksi jonka loppua en tiedä.

_Prince-of-Wales'in_ päällystö heiluttaa nenäliinoja hyvin
onnistuneesti, ja laiva loittonee, auringossa kylpien. Voin vielä kauan
aikaa erottaa tuon valkoisen tornin, jonka juurella Aziyadé öisin astui
veneeseen ja tuon kivisen kedon, missä siellä täällä kasvaa vanhoja
niinipuita, ja jolla niin usein öisin vehkeilimme.

Pian on Saloniki vain harmaa täplä, joka levitteleikse keltaisilla
karuilla vuorilla, täplä, josta törröttää valkeita huippuja --
minareetteja, ja mustia pilkkuja -- kypressejä.

Ja sitten katoaa tuo harmaa täplä, luultavasti ikuisiksi ajoiksi.
Kara-Burnun korkean niemen taakse. Neljä korkeata tarukukkulaa kohoaa
jo kaukaiselta Makedonian rannikolta: Olympos, Athos, Pelian ja Ossa!



II.

YKSIN.


1.

                    Konstantinopolissa, elok. 3 p:nä 1876.

Kulkumme kesti kolme päivää, kolmen pysäyspaikan: Athoksen,
Dedeagatsh'in ja Dardanellien kautta.

Meitä oli laivassa kirjava joukko: Kaunis kreikatar, kaksi
kaunista juutalaisnaista, muudan saksalainen, eräs ameriikkalainen
lähetyssaarnaaja vaimoineen ja dervishi. Hiukan sekalainen seurakunta
siis. Sovimme kuitenkin hyvästi yhteen, ja soittelimme ahkerasti.
Yleisimmin puhuttiin latinaa tai Homeron aikuista kreikkaa.
Keskustelimmepa joskus, lähetyssaarnaaja ja minä, polynesian
kielelläkin.

Jo kolme päivää olen asunut hänen britannialaisen majesteettinsa
kustannuksella Pera'n vanhassa kaupunginosassa olevassa hotellissa.
Naapurinani on muudan jäykkä ja miellyttävä lady [rouva], jonka kanssa
soittelen aina iltaisin Beethovenia pianolla.

Odottelen levollisesti alukseni palaamista. Se on kuulemma nyt jossakin
Marmara-merellä.


2.

Samuel on seurannut minua kuin uskollinen ystävä ainakin. Se on
liikuttanut mieltäni. Hän oli onnistunut piiloutumaan erääseen
Messagerie-yhtiön laivaan, ja saapui luokseni tänä aamuna.

Syleilin häntä sydämellisesti ja onnellisena nähdessäni hänen
avoimet ja rehelliset kasvonsa, ainoat, joista pidän tässä suuressa
kaupungissa, missä en tunne sieluakaan.

-- Kas, _effendim_, sanoi hän, -- olen jättänyt kaikki, ystäväni,
kotiseutuni, veneeni -- ja seurannut sinua.

Olin jo saanut kokea, että köyhien joukossa tapaa useammin kuin muualla
rajatonta, altista ystävyyttä. Pidän heistä enemmän kuin sivistyneistä
ihmisistä. Heissä ei varmastikaan ole jälkimäisten itsekkyyttä eikä
pikkumaisuutta.


3.

Kaikki Samuelin verbit loppuvat päätteeseen: _ate_. Kaikki, mikä
jyrisee, ilmaistaan sanomalla: '_fate boum!_' (panee pum).

Jos Samuel nousee hevosen selkään sanoo hän: 'Samuel _fate boum!_'
(Samuel putoaa!)

Hänen mietteensä ovat äkillisiä ja toisistaan johtamattomia kuin
pienten lasten ajatukset. Hän on uskonnollinen, vilpittömästi ja
lapsellisesti uskonnollinen. Hänen uskonsa ilmaukset ovat erikoisia ja
huomautuksensa hullunpäiväisiä. Silloin kun hän koettaa olla 'vakavaa
miestä', on hän kaikkein hullunkurisin.


4.

_Lotin sisar kirjoittaa_.

                                   Brightbury'ssa, elokuussa 1876.

Rakas veli!

Sinä kuljet, purjehdit, muutat ja asetut jonnekin... Ja olet poissa
kuin pikku lintu, jota ei voi milloinkaan siepata käteensä. Rakas
linturaukka, oikukas, väsähtynyt, joka tuulen tuutima, kangastusten
houkuttelema, sinä, joka et vielä tiedä, missä väsyneen pääsi ja
värisevät siipesi lepoon laskisit.

Kangastusta Salonikissa, kangastuksia muuallakin! Liitele, liitele
yhä, kunnes tajuttomaan lentoosi kyllästyneenä asetut jollekin tuoreen
vihreälle oksalle... Ei, siipiäsi et taita etkä vaivu rotkoon, sillä
pienien lintujen Jumala on _kerran puhunut_, ja tuota kevyttä rakasta
päätä vartioivat enkelit.

Kaikki on siis ohi! Sinä et siis tulekaan tänä vuonna lehmuksien alle!
Talvi saapuu, etkä olekaan kulkenut nurmikkokentillämme! Viitenä vuonna
olen nähnyt kukkastemme kukkivan ja varjojemme leikkivän, mielessäni
tuo suloinen ja viehättävä ajatus, että näkisin teidät täällä _kahden_.
Joka vuodenaika, joka kesä on se ollut onneni.... Nyt olet vain sinä,
ja sinua emme enää saa nähdä.

Kirjoitan sinulle Brightburyssä kauniina elokuun aamuna, maalla,
salissamme, jonka ikkunat aukenevat lehmuskujaan päin. Linnut
visertävät ja auringonsäteet seuloontuvat hilpeinä kaikkialle. On
lauantai, ja äsken pestyt kiviportaat ja lattiat kertovat kokonaisen
pikkuisen, kotoisen maalaisrunon, josta sinäkään, sen tiedän, et ole
välinpitämätön. Voimakas, painostava kuumuus on mennyt ja nyt seuraa
tuo rauhan ja raukaisevan sulon aika, jota niin hyvin voi verrata
ihmisen toiseen ikäkauteen. Väsyneinä kaikkiin kesän nautinnoihin
kohoavat kukat ja kasvit nyt, ja kukkivat voimakkaina, tummimmin
värein loistavan vihreyden keskellä, ja eräät jo kellastuneet lehdet
lisäävät kesän toistamiseen kukoistavan luonnon kypsää kauneutta. Tässä
paratiisini pikku kolkassa odottivat kaikki sinua, rakas veli. Tuntui
siltä kuin kaikki olisi kasvanut sinun takiasi... ja taas saa kaikki
kuihtua sinutta. Se on päätetty: emme enää saa nähdä sinua.


5.

Taximin meluava kaupunginosa Peran kukkuloilla. Eurooppalaiset
ajoneuvot ja eurooppalaiset puvut tungeksivat itämaisten vaunujen
ja pukujen keskellä. On hirveän kuuma ja aurinko paahtaa. Lämmin
tuuli kohottelee tomupilviä ja elokuun kellastuneita lehtiä. Myrtit
tuoksuvat, hedelmäkauppiaat meluavat, kadut ovat täynnä rypäleitä ja
makeisia... Konstantinopolissa oleskeluni ensimmäiset hetket ovat
piirtäneet nämä kuvat muistiini.

Vietin usein iltapäiväni tuon Taximin tien varrella, istuen tuulessa
puitten alla ja kaikille outona. Uneksien ajasta, joka äsken oli
loppunut, seurasin katseillani ohikulkevaa kirjavaa joukkoa. Ajattelin
paljon _häntä_, ja ihmettelin, että hän oli tunkeutunut niin syvälle
sieluuni.

Tässä kaupunginosassa tapasin muutaman vanhan armenialaisen papin, joka
opetti minulle turkin kielen ensimmäiset alkeet. En vielä rakastanut
tuota maata niin kuin myöhemmin, vaan tarkastelin sitä, kuten
matkailija; ja Stambulia, jota kristityt pelkäsivät, tuskin tunsin.

Kolmen kuukauden aikana asuin Perassa koettaen keksiä keinoja
toteuttaakseni mahdottoman suunnitelmani: mennä asumaan hänen kanssaan
Kultaisen sarven toiselle rannalle, elämään muhamettilais-elämää, hänen
elämäänsä, omistamaan hänet kokonaisia päiviä, ymmärtämään ja saamaan
selville hänen ajatuksensa, lukemaan hänen sydämensä pohjalta noita
tuoreita, kesyttömiä ajatuksia, joita tuskin olin aavistanutkaan noina
Salonikin öinä -- ja ottamaan hänet täydellisesti itseäni varten.

Taloni oli Peran kaukaisimmissa perukoissa, korkealla. Sieltä näkyi
Kultainen sarvi ja kaukainen muhamettilaiskaupunki. Kesän kauneus
muutti asumukseni viehättäväksi. Opetellen Islamin kieltä suuren
avonaisen ikkunani ääressä annoin katseeni liitää vanhan, auringossa
kylpevän Stambulin yli. Aivan perällä, kypressimetsikössä, näkyi
Eyoub, minne hänen kanssaan olisi ollut suloista mennä kätkemään
olemassaolonsa, salaperäinen tuntematon paikka, missä elämämme olisi
saanut oudon, suloisen kehyksen.

Majaani ympäröivät Stambulia korkeammalla olevat maa-alueet, joiden
hautojen välissä kasvoi kypressejä, ja autiot kentät, joilla
harhailemalla olen viettänyt monta yötä hakien varomattomia seikkailuja
armenialais- tai kreikkalaistyttöjen kanssa.

Sydämeni sisimmässä pysyin kumminkin uskollisena Aziyadélle, mutta
päivät kuluivat eikä häntä kuulunut...

Noista kauniista olennoista on minulle jäänyt vain viehätyksetön
muisto, jonka aistien kuumeinen kiihko jättää. Mikään muu ei
milloinkaan kiinnittänyt minua yhteenkään heistä, ja unhotin heidät
pian.

Mutta kuljeskellessani öillä hautausmaalla tapasin siellä usein
vaarallistakin väkeä.

Kolmen ajoissa eräänä aamuna astui eräs mies esiin muutaman kypressin
takaa ja sulki tieni. Hän oli yövartia, jolla oli aseinaan: pitkä
raudoitettu keppi, kaksi pistoolia ja tikari. Minä olin aseeton.

Ymmärsin heti mitä mies halusi. Hän olisi pikemmin riistänyt henkeni
kuin luopunut suunnitelmastaan.

Suostuin seuraamaan häntä, minullakin oli suunnitelmani. Kuljimme
noitten viidenkymmenen metrin syvyisten hietakuoppien reunaa, jotka
erottavat Peran Kassim-Pashasta. Kun hän oli päässyt aivan reunalle,
käytin hyväkseni suotuisaa hetkeä. Heittäydyin hänen kimppuunsa --
hän astui tyhjään ja kadotti tasapainonsa. Hänen kieriessään pohjaan
saakka, kuulin kaameaa jytinää ja valituksia.

Luultavasti oli hänellä tovereita, ja hänen putoamisensa oli saattanut
kuulua kauaskin hiljaisuudessa. Läksin juoksemaan pimeässä niin
nopeasti, ettei yksikään ihminen olisi voinut saavuttaa minua.

Taivas vaaleni idässä, kun saavuin huoneeseeni. Hullu irstailu pidätti
minut usein kaduilla aina aamuhetkiin saakka. Tuskin olin nukahtanut,
kun suloinen soitto herätti minut, tuollainen vanha, entisaikainen
aamulaulu, jossa oli niin iloinen ja itämainen sävel kuin aamun koi.

Kuoro kulki ohi ja katosi kaukaisuuteen. Avoimesta ikkunastani näkyi
vain aamusumua ja taivaan ääretön tyhjyys, jota vasten piirtyi kaukana
jotakin punertavaa: moskeija minareeteineen. Turkkilaisen kaupungin
ääriviivat selvenivät vähitellen kuin ilmasta riippuen.... Silloin
muistin olevani Stambulissa, ja että Aziyadé oli luvannut tulla sinne.


6.

Tuon miehen kohtaaminen oli jättänyt kaamean vaikutelman mieleeni.
Jätin öiset retkeni enkä pitänyt enää rakastajattaria -- paitsi erästä
Rebekka-nimistä juutalaistyttöä, joka oli oppinut tuntemaan minut
Pri-Pashan juutalaiskorttelissa Marketon nimellä.

Elokuun loppu ja osa syyskuuta kului retkeilyillä Bosporalla. Ilma
oli lämmin ja aurinkoinen. Varjoisat rannat, palatsit ja _yali't_
kuvastuivat tyyneen, siniseen veteen, jota kullatut venheet halkoivat.

Stambulissa valmisteltiin sultaani Muradin erottamista ja Abdul Hamidin
kruunausta.


7.

                             Konstantinopolissa elok. 30 p:nä.

On keskiyö! Kello on viisi turkkilaisen tuntimääräyksen mukaan.
Yövartiat lyövät maata raskailla rautakepeillään. Koirat ovat tehneet
vallankumouksen Galatan puolella ja päästelevät valittavia ulvahduksia.
Minun kaupunginosassani olevat pysyvät puolueettomina, ja olen
niille kiitollinen, ne nukkuvat joukoissa oveni ulkopuolella. Kaikki
läheisyydessäni on syvässä rauhassa. Valot ovat sammuneet yksitellen
noitten kolmen pitkän tunnin kuluessa, jotka olen viettänyt ikkunani
ääressä.

Vanhat armenialaismökit ikkunani alla ovat pimeitä ja nukuksissa.
Edessäni on hyvin syvä rotko, jonka pohjalla ikivanha kypressimetsä
leviää mustana vaippana. Nuo surulliset puut varjostavat vanhoja
muhamettilaishautoja, niistä kohoaa öisin balsamin tuoksuja. Ääretön
näköpiiri on tyyni ja puhdas. Näen koko seudun. Kypressien keskellä on
valoisa läikkä -- Kultainen sarvi; ja sen yläpuolella, hyvin korkealla,
itämaisen kaupungin ääriviivat. Siellä on Stambul. Minareetit, nuo
moskeijoiden korkeat tornit kuvastuvat tähdikästä taivasta vasten,
josta riippuu ohut kuun neljännes. Näköpiiriä leikkelevät kaikkialla
minareetit, jotka piirtyvät heikosti, sinisinä viiruina yön kalpeaa
väriä vasten. Moskeijoiden suuret kuvut kohoavat hämärinä aina kuuhun
saakka, ja vaikuttavat mielikuvituksessa jättiläismäisiltä.

Eräässä noissa, tuolla kaukana Seraskieratissa olevissa palatseissa
tapahtuu paraillaan synkkä murhenäytelmä. Mahtavat pashat ovat
kokoutuneet sinne erottamaan sultaani Muradia. Huomenna on jo Abdul
Hamid hänen paikallaan. Tuo sultaani, jonka valtaistuimelle nousua me
kolme kuukautta sitten juhlimme, ja jota vielä tänäänkin palvellaan
kuin jumalaa, hänet tapetaan ehkä tänä yönä jossakin seraljin nurkassa.

Kaikki on kuitenkin hiljaista Konstantinopolissa... Kello yhdentoista
aikana kulki ratsuväkeä ja tykistöä Stambulia kohti täyttä laukkaa.
Sitten häipyi pattereitten kumea jyrinä kaukaisuuteen ja kaikki vaipui
taas hiljaisuuteen.

Pöllöt huutavat kypresseissä samalla äänellä kuin minunkin maassani.
Pidän tuosta kesäisestä äänestä, joka vie minut jälleen Yorkshiren
metsään, lapsuuteni kauneihin iltoihin, puitten alle, kauas
Brighbury'yn.

Tämän rauhan keskellä ovat menneisyyden kuvat elävinä palanneet
mieleeni, entisyyteni, mikä on mennyttä, eikä milloinkaan palaa.

Luulin, että Samuel olisi luonani tänä iltana, mutta luultavasti en
näe häntä enää kuunaan. Sydäntäni ahdisti ja yksinäisyys painaa minua.
Viikko sitten päästin hänet ansaitsemaan hiukan rahaa Salonikiin
menevälle laivalle. Nuo kolme alusta, joilla hän olisi voinut tulla,
ovat palanneet hänettä, viimeinen tänä iltana, eikä kukaan niissä ollut
kuullut puhuttavankaan Samuelista.

Puolikuu laskee hitaasti Stambulin taa, Suleimanichin kupukattojen
varjoon. Tässä suuressa kaupungissa olen outo ja tuntematon. Samuel
oli ainoa, joka tiesi nimeni ja asemani, ja aloin rakastaa häntä
vilpittömästi.

Onko hän poistunut luotani, vai onko hänelle tapahtunut onnettomuus?


8.

Ystävät ovat kuin koiria: Ystävyys loppuu aina huonosti, sen vuoksi on
parempi olla ystävittä.


9.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Ystäväni Saketo, joka kulkee edestakaisin Konstantinopolin ja Salonikin
väliä turkkilaisilla laivoilla, käy usein luonani. Hän on aluksi pelokas
majani seinien sisällä, mutta tulee sinne lopuksi kuin kotiinsa. Kunnon
poika, Samuelin lapsuudenystävä, jolle hän tuo uutisia kotoa.

Vanha Esther, tuo salonikilainen juutalaisvaimo, jonka tehtävänä oli
siellä pukea minut turkkilaiseksi, ja joka antoi minulle hyväilynimen
_caro piccolo_, lähettää minulle hänen välityksellään onnentoivotuksia
ja terveisiä.

Saketo on tervetullut, etenkin tuodessaan terveisiä, joita Aziyadé
hänelle välittää neekeripalvelijattarensa avulla.

-- _Hanum_, (turkkilainen ylimys-nainen) sanoo Saketo, -- lähettää
terveisiä herra Lotille. Hän kehoittaa väsymättä odottamaan, ja sanoo
saapuvansa ennen talven tuloa...


10.

_Loti, William Brownille_.

Sain surullisen kirjeenne kaksi päivää sitten. Olitte osoittanut sen
_Prince-of-Wales'ille_, ja se oli mennyt hakemaan minua Tunisista ja
muualta.

Raskaspa on teidänkin murheenne, ystävä hyvä, ja tunnette sen syvemmin
kuin muut, koska tekin, onnettomuudeksenne, olette saanut kasvatuksen,
joka kehittää sydäntä ja tunnetta.

Olette epäilemättä pitänyt lupauksenne tuohon rakastamaanne nuoreen
naiseen nähden. Miksi hyväksi, ystävä parka, kenen hyödyksi ja minkä
siveyssäännön vuoksi? Jos tosiaankin rakastatte häntä niin suuresti,
ja jos hän rakastaa teitä, niin älkää välittäkö sovinnaisuuksista ja
arveluista. Ottakaa hänet mihin hintaan hyvänsä. Olette onnellinen
jonkun aikaa, parannutte sitten, ja seuraukset ovat toisarvoisia.

Olen ollut täällä Turkissa jo viisi kuukautta, sen jälkeen kuin teistä
erosin. Olen tavannut täällä oudon viehkeän, Aziyadé-nimisen nuoren
naisen, joka auttoi minua kuluttamaan pakolaisuusaikani Salonikissa,
-- ja maankiertäjän, Samuelin, jonka olen ottanut ystäväkseni. Asun
_Deerhound'issa_ niin vähän kuin mahdollista, käyn siellä vain
ajoittain, (kuten eräät Guinean kuumeet), ilmestyen sinne joka neljäs
päivä virkatehtävissä. Minulla on majantapainen Konstantinopolissa,
muutamassa kaupunginosassa, jossa kukaan ei minua tunne. Vietän
siellä elämää, jolla ei ole muuta ohjetta kuin omat oikkuni;
seitsentoistavuotias bulgarityttö on tällä kertaa rakastettuni.

Itämailla on vielä viehätyksensä; ne ovat jääneet itämaisemmiksi kuin
luulinkaan. Olen tehnyt ihmetempun, oppinut kahdessa kuukaudessa turkin
kielen. Pukunani on _fez ja caftan_, ja näyttelen _effendi'ä_, kuin
leikkivät lapset sotamiestä.

Nauroin ennen romaaneille, missä kunnon ihmiset jonkun onnettomuuden
tapahduttua kadottivat tunnekykynsä ja siveyskäsitteensä; ehkäpä
minulle kuitenkin on käynyt jokseenkin niin. En kärsi enää, en muista
enää: kulkisin välinpitämättömänä niittenkin ohi, joita olen ennen
hellinyt.

Olen koettanut olla kristitty, mutta en ole voinut. Tuo ylevä
harhaluulo, joka saattaa kohottaa eräitten miesten, ja naisten
rohkeuden -- äitiemme esimerkiksi -- sankaruuteen saakka, tuo
harhaluulo on minulta riistetty.

Kristityt yleensä saavat minut nauramaan. Jos olisin kristitty, en
näkisikään mitään muuta. Rupeisin lähetyssaarnaajaksi ja menisin
jonnekin kuolemaan Kristuksen palveluksessa...

Uskokaa minua, ystävä hyvä, aika ja huvi ovat erinomaisia lääkkeitä.
Sydän jähmettyy lopuksi, ja silloin se ei enää kärsi. Tuo totuus ei
enää ole uusi, ja tunnustan, että Alfred de Musset olisi lausunut sen
paljon paremmin. Mutta kaikista vanhoista lauseparsista, joita ihmiset
siirtävät toisilleen sukupolvesta sukupolveen, tässä on kuolemattominta
totuutta. Tuo puhdas rakkaus, josta uneksitte, on tarua, kuten
ystävyyskin. Unohtakaa rakastettunne, ilotytön vuoksi. Tuollainen
naisihanne livahtaa käsistänne. Rakastukaa kaunisvartaloiseen
sirkustyttöön.

Ei ole Jumalaa, eikä moralia, ei ole olemassa mitään sellaista, jota
meitä on opetettu kunnioittamaan On vain elämä, joka kuluu, ja jolta on
lupa pyytää mahdollisimman paljon nautintoja tuota pelottavaa loppua,
kuolemaa odotellessa.

Oikeat onnettomuudet ovat sairaudet, rumuus ja vanhuus. Ei teillä eikä
minullakaan ole noita puutteita. Me saatamme pitää joukottain armaita
ja nauttia elämästä.

Avaan teille sydämeni, tunnustan teille uskoni: ainoa elämänohjeeni
on aina tehdä sellaista, mikä minua huvittaa, välittämättä mistään
moraalista, tai yhteiskunnallisista sovinnaisuuksista. En usko
mihinkään, en kehenkään, en rakasta mitään, en ketään; minulla ei ole
uskoa eikä toivoa.

Minulta on mennyt seitsemänkolmatta vuotta tähän päästäkseni. Jos
olenkin vaipunut alemmaksi kuin tavalliset ihmiset, olen lähtenytkin
korkeammalta.

Hyvästi, syleilen teitä!

                                                   _Loti_.


11.

Kultaisen sarven rannalla olevan Eyoubin moskean rakensi Muhamed II,
Eyoubin, profeetan seuralaisen haudalle.

Kristityt eivät pääse sinne milloinkaan, eikä heidän olonsa ole varmaa
sen ympäristössäkään.

Muistomerkki on rakennettu valkoisesta marmorista yksinäiseen paikkaan,
maalle. Haudat ympäröivät sen joka puolelta. Sen kupoli ja minareetit
peittyvät melkein kokonaan jättiläisplatanien ja satavuotisten
kypressien tiheään vihreyteen.

Noitten hautausmaitten käytävät ovat hyvin varjoisat ja pimeät,
kivillä tai marmorilla lasketut enimmäkseen penkereitten väliin. Niitä
reunustavat hyvin vanhat marmorirakennukset, joitten yhä tummentumaton
valkoisuus kuultaa kirkkaana kypressien tummaa taustaa vasten.

Siellä on sadottain kullatuita, kukkien ympäröimiä hautoja palmujen
varjoissa. Ne ovat kuuluisien vainajien, entisten pashojen, korkeitten
muhamettilaisten virkamiesten hautoja. _Sheik-id-islam'eillakin_ on
täällä hautakappelinsa erään suruisen käytävän varrella.

Sulttaanit kruunataankin Eyoubin moskeassa.


12.

Syyskuun 6 p:nä, klo 6 aamulla, onnistuin minä tunkeutumaan Eyoubin
moskean toiseen sisäpihaan.

Vanha rakennus oli tyhjä ja hiljainen. Pari dervishiä oli seurassani,
molemmat vavisten tuon yrityksen yltiöpäisyyttä. Astuimme sanaakaan
sanomatta marmorikivityksellä. Aikaisena aamuhetkenä oli moskea
lumivalkoinen. Sadat sepelkyyhkyset nokkivat ja lentelivät yksinäisillä
pihoilla.

Sarkakauhtanaiset dervishit kohottivat pyhäkön nahkaverhoa, että saisin
katsahtaa tuohon jumaloituun paikkaan, Stambulin pyhimpään, jota eivät
kristityn silmät vielä milloinkaan olleet saaneet katsella.

Oli Abdul Hamidin kruunauksen edellinen päivä.

Muistan päivän, jolloin uusi sulttaani suurella loistolla otti
haltuunsa hallituspalatsin. Olin ollut ensimmäisiä, jotka hänet
näkivät, kun hän lähti tuon vanhan seraljin pimeästä piilosta, missä
Turkissa pidetään kruununperillisiä. Suuret loistovenheet olivat
tulleet häntä sieltä hakemaan, ja minun venheeni melkein kosketti hänen
alustaan.

Muutamat mahdin päivät ovat jo vanhentaneet sulttaanin: silloin
ilmaisivat hänen kasvojensa piirteet nuoruutta ja tarmoa, jotka
sittemmin ovat kadonneet. Hänen pukunsa äärimmäinen yksinkertaisuus
oli omituisessa ristiriidassa häntä ympäröivän itämaisen loiston
kanssa. Tuo mies, joka haettiin suhteellisen halvasta asemasta vallan
kukkuloille, näytti vaipuneen huolestuneisiin unelmiin. Hän oli laiha,
kalpea ja surullisten ajatusten valtaama. Hänen suuret mustat silmänsä
olivat tummien kehien ympäröimät, ja hänen kasvonsa olivat älykkäät ja
ylhäiset.

Kuusikolmatta soutajaa kuljetti sultaanin upeita aluksia. Ne olivat
muodoltaan itämaisen siroja, perin loistavia, kokonaan kultakuvilla
kirjailtuja, kultainen kannus keulassa. Hovin palvelijoiden puku on
vihreä, sinipunainen ja kultakuvioinen. Sultaanin monilla auringoilla
koristettu valtaistuin oli asetettu punakultaisen suojuskatoksen alle.


13.

Tänään, syysk. 7 p:nä ovat sulttaanin komeat kruunajaiset.

Abdul Hamidilla on nähtävästi kiire ympäröidä itsensä kalifien
tenhovoimalla. Saattaa olla, että hänen valtaistuimelle nousemisensa
avaa Islamille uuden aikakauden, tuopi Turkille vielä hiukan kunniaa ja
viimeistä loistoa.

Abdul Hamid on mennyt Eyoubin pyhään moskeaan sitomaan vyölleen
suurilla juhlallisuuksilla Othenonin miekan.

Sen jälkeen on sultaani pitkän ja komean kulkueen seuraamana käynyt
läpi koko Stambulin mennäkseen vanhaan seraljiin, kumartuen ja
rukoillen, kuten tapa on, moskeoissa ja hautakappeleissa tien varrella.

Tapparan kantajat astuivat edellä puettuina tulipunaisiin, kullasta
kankeihin pukuihin ja parin metrin pituisilla viheriöillä sulilla
koristettuihin päähineisiin.

Abdul Hamid ratsasti heidän keskellään jättiläismäisellä valkoisella
hevosella, joka asteli hitaasti ja majesteetillisesti kullalla ja
jalokivillä haarniskoituna.

Sheik-ul-islam vihreine viittoineen, emirit silkkisine turbaanineen,
ulemat valkeine päähineineen, joista riippui kultaisia nauhoja,
ylhäiset pashat, ylhäiset virkamiehet seurasivat kullasta kimmeltävine
ratsuineen -vakava loppumaton jono, joissa ohitseni kulki outoja
kasvoja! -- Kahdeksankymmenvuotiset ulemat, joita lakeijat kannattivat
rauhallisten ratsujen selässä, näyttivät kansalle valkeita partojaan,
katsellen sitä silmin, joissa uskonkiihko ja pimeys kiilsi.

Suunnaton väenpaljous tunkeili tien varsilla, noita turkkilaisia
kansanjoukkoja, joiden rinnalla länsimaiden uhkeimmatkin näyttävät
rumilta ja ruskeilta. Monen kilometrin pituiset lavat taipuivat
uteliaitten painon alla, ja siellä oli sekaisin kaikkia Euroopan ja
Aasian pukuja.

Eyoubin kukkuloilla levitteleiksi turkkilaisten naisten levoton joukko.
Kaikki nuo naisruumiit, jotka oli kiedottu jalkoihin saakka ulottuviin
loistavanvärisiin silkkikankaihin, kaikki nuo huntujen poimuihin
piilotetut päät, joitten mustat silmät välähtelivät, sulivat kypressien
alla olevien hautojen maalattujen ja kirjailtujen kivien kanssa yhteen.
Tuo kaikki oli niin värikästä ja outoa, että sitä mieluummin olisi
pitänyt jonkun itämaalaisen haltioituneen mielikuvituksen tuotteena
kuin tosiasiana.


14.

Samuelin paluu toi hiukan iloa murheelliseen majaani. Onni hymyili
minulle Peran rulettien ääressä, ja syksy on uhkea itämailla. Asun
eräässä maailman ihanimmassa maassa, ja vapauteni on rajaton. Saatan
mielinmäärin kuljeksia Euroopan tai Aasian rannikon kylissä, vuorilla
ja metsissä. Monet ihmisparat eläisivät koko vuoden yhden ainoan
päiväni vaikutelmilla ja selkkauksilla.

Suokoon Allah pitkää ikää sulttaani Abdul Hamidille, joka on herättänyt
henkiin suuret uskonnolliset juhlat, nämä Islamin loistavat menot.
Stambul on joka ilta valaistu, Bosporalla liekehtivät bengalitulet, nuo
kuolevien itämaiden viimeiset valot, suurenmoiset taikanäytelmät, joita
epäilemättä en milloinkaan enää saa nähdä.

Huolimatta valtiollisesta välinpitämättömyydestäni on myötämielisyyteni
tämän kauniin onnettomuuteen tuomitun maan puolella, ja hiljalleen,
huomaamattani tulee minusta turkkilainen.


15.

... Tietoja Samuelista: Hän on turkkilainen sattumalta, juutalainen
uskonnoltaan ja espanjalainen kansallisuudeltaan.

Salonikissa oli hän jonkunlainen ryysyläinen, soutaja ja kantaja.
Täällä, kuten sielläkin, harjoittaa hän ammattiaan satamassa. Koska hän
on miellyttävämmän näköinen kuin muut on hänellä paljon työtä, ja hän
saa hyviä päiväpalkkoja. Iltaisin syö hän rypäleitä ja leipäpalan ja
palaa kotiin onnellisena oloonsa.

Ruletti ei enään tuota, ja olemme kovin köyhiä kumpikin, mutta niin
huolettomia, että se korvaa kaiken, kylliksi nuoria hankkiaksemme
ilmaiseksi tyydytystä, josta toiset maksavat hyvinkin paljon.

Samuel vetää jalkaansa kahdet reiäkkäät housut työhön mennessään.
Hän kuvittelee, etteivät reiät satu päälletysten, ja että hän on
oivallisessa puvussa.

Joka ilta poltamme me, kuten kunnon turkkilaiset ainakin,
nargilhetamme turkkilaisen kahvilan plataanien alla, tai sitten
menemme me varjokuvateatteriin katsomaan Karagunuz'ia, turkkilaista
nukketeatteria, joka viehättää meitä. Elämme kaiken levottomuuden
ulkopuolella, ja politiikka ei ole meitä varten.

Konstantinopolin kristittyjen keskuudessa on kuitenkin kauhu vallalla,
ja Stambul on Peran asukkaiden mielestä pelon paikka; vain vavisten he
astuvat siltojen yli.


16.

Ratsastin eilen Stambulin kautta mennäkseni Izedolin Alin luo. Oli
suuri Bairam-juhla, itämainen tenhonäytelmä, Ramazanin viimeinen
kuvaelma. Kaikki moskeijat oli valaistu, minaretit kimmelsivät
korkeimpiin huippuihinsa saakka ja tulikirjaimista tehtyjä koranin
säkeitä liehui ilmassa. Tuhannet ihmiset huutelivat yhtäaikaa, tykkien
jylistessä, Allahin armoitettua nimeä. Juhlapukuinen kansa kuljetteli
kaduilla tuhansittain tulia ja lyhtyjä, hunnutetut naiset kävelivät
ryhmissä ympäriinsä, kultaan, hopeaan ja silkkiin puettuina.

Kierrettyämme Izedolin Alin kanssa koko Stambulin päädyimme
tutkimuksissamme vihdoin erääseen esikaupungin maanalaiseen luolaan,
missä tanssijattariksi puetut, nuoret aasialaispojat esittivät rivoja
tansseja yleisölle, johon kuului kaikenlaisia ottomanisen oikeuden
käsistä livahtaneita. Koska en viitsinyt katsoa näytelmän loppua, joka
olisi kelvannut esitettäväksi Sodoman parhaina hetkinä, niin palasimme
kotiin päivän koittaessa.


17.

_Karagueuz_.

Herra Karagueuzin seikkailut ja kujeet ovat huvittaneet turkkilaisia
monta vuosisataa, eikä vieläkään mikään osoita, että tämän henkilön
suosiminen olisi lopussa.

Karagueuzin ja vanhan ranskalaisen Polichinellen luonteessa on paljon
yhtäläisiä piirteitä. Pieksettyään kaikkia, muun muassa vaimoansa,
antaa hänelle vihdoin paholainen, Sheitan, selkään ja vie hänet lopuksi
muassaan katselijoitten suureksi iloksi.

Karagueuz on joko pahvista tai puusta. Hän esiintyy katselijoille
nukkena tai varjokuvissa, ollen yhtä hullunkurinen molemmissa
tapauksissa. Hän keksii äänenpainoja ja kujeita, joita Guignol ei
olisi aavistanutkaan, hyväilyt, joita hän suo rouva Karaguezille, ovat
vastustamattoman hullunkurisia.

Karagueuzin päähän pälkähtää joskus kysellä katselijoitten mielipidettä
ja väitellä yleisön kanssa. Sattuupa myös, että hän rohkenee päästellä
hyvinkin sopimattomia piloja, ja tehdä kaikkien nähden sellaista, mitä
kapusiinikin kauhistuisi. Turkissa käy sellainen päinsä, sensuurilla
ei ole mitään sanottavaa, ja joka ilta näemme kelpo turkkilaisten,
lyhty kädessä, vievän pieniä lapsia Karagueuzia katsomaan. Lasten
täyttämille katsomoille esitetään täällä sellaista, mikä Englannissa
saisi kaartilaisenkin punastumaan.

Sekin on vain muudan itämaalaisten merkillinen tapa, jonka perusteella
tekisi mieli väittää, että muhamettilaiset ovat paljon turmeltuneempia
kuin me, mikä on ehdottomasti väärä johtopäätös.

Karagueuz-teatterit avataan Ramazan-kuukauden ensimmäisenä päivänä, ja
niissä käydään hyvin ahkerasti koko se kuukausi.

Kun kuukausi on loppunut puretaan ne kaikki ja viedään pois. Karagueuz
palaa vuodeksi laatikkoonsa, eikä hänellä, millään tekosyylläkään, ole
oikeutta tulla sieltä ulos.


18.

Perassa tulee ikävä ja muutan pois. Menen asumaan vanhaan Stambuliin,
vieläpä Stambulin toiselle puolellekin, Eyoubin pyhään esikaupunkiin.

Siellä on nimeni Arif-Effendi; oikeaa nimeäni ja tointani ei kukaan
tiedä. Kunnon muhamettilaisilla, naapureillani, ei ole aavistustakaan
kansallisuudestani; mutta se on heistä yhdentekevää, ja minusta myös.

Olen siellä kahden tunnin matkan päässä _Deerhound'ista_, melkein
maalla, majassa, joka kuuluu minulle yksin. Turkkilainen kortteli
on mahdollisimman kirjava: Vilkasliikkeinen kyläkatu basaareineen,
kahviloineen, telttoineen ja vakavine dervisheineen, jotka polttavat
nalguilheitaan mantelipuitten alla. Tori, jota koristaa vanha, jykevä
suihkulähde valkeasta marmorista, ja jolla toisensa kohtaavat kaikki
taloista tulevat mustalaiset, temppuilijat ja karhuntanssittajat. Tällä
torilla on yksinäinen maja, joka nyt on meidän.

Alakerrassa on kalkilla rapattu käyttämätön eteinen, joka on valkoinen
kuin lumi. Me avaamme sen vain iltaisin nähdäksemme ennen maata
menoamme, olisiko joku piiloutunut sinne. Samuel väittää, että siellä
kummittelee.

Ensimmäisessä kerroksessa on minun huoneeni, jonka kolme ikkunaa ovat
tuolle jo mainitulle torille päin. Samuelin pieni huone ja _haremlike_
ovat itään, Kultaiselle sarvelle päin.

Kun vielä nousemme kerroksen, olemme katolla, joka on tasainen, kuten
Arabiassa. Sitä varjostaa viiniköynnös, joka valitettavasti kyllä on jo
pahoin kellastunut marraskuun tuulessa.

Aivan majan vieressä on vanha kylämoskeija. Kun ystäväni muozzin nousee
minareetiinsa, ja saapuu kattoni tasalle, niin lähettää hän minulle,
ennen kuin hän laulaa rukouksensa, ystävällisen _salam'in_.

Näköala on kaunis täältä korkealta. Taustalla on Kultainen sarvi ja
Eyoubin synkät maisemat, tuo pyhä moskea, joka marmorin valkoisena
kohoaa salaperäisestä, satavuotisesta metsiköstään, ja sitten
alakuloisia kukkuloita synkkine värivivahduksineen, johon on siroiteltu
marmoria -- ääretön hautausmaa, oikea kuolleitten kaupunki.

Oikealla uurtelevat kullatut purret Kultaista sarvea. Koko Stambul
näkyy pienoiskoossa. Moskeijat ovat kuin kietoutuneet toisiinsa, kuvut
ja minareetit sekaantuvat.

Tuolta kaukaa näkyvä valkotaloinen kukkula on Pera, kristittyjen
kaupunki, ja sen takana on _Deerhound_.


19.

Alakuloisuus valtasi mieleni tuossa tyhjässä majassa alastomina
seinineen, ravistuneine ikkunoineen ja lukottomine ovineen. Se oli
niin kaukana, muusta maailmasta, kaukana _Deerhound'ista_, ja perin
epäkäytännöllinen...


20.

Samuel kulutti viikon pesemiseen, valkaisemiseen ja paperoimiseen.
Naulautamme permannolle valkeita mattoja, jotka peittävät sen kokonaan
-- puhdas ja mukava turkkilainen tapa. Uutimet ja punakukkaisella
kankaalla peitetty leveä sohva täydentävät ensimmäistä, laadultaan
perin vaatimatonta kalustoa.

Nyt on jo kaikki muuttunut. Huomaan mahdolliseksi tehdä kodin tästä
majasta, johon kaikki tuulet puhaltavat, eikä se minusta enää olekaan
niin kolkko. Kuitenkin tarvittaisiin sinne hän, joka on luvannut tulla;
ja ehkäpä olenkin vain hänen takiaan eristäytynytkin maailmasta.

Eyoubissa olen kuin korttelin lempilapsi, ja Samuelistakin pidetään
siellä hyvin paljon.

Aluksi ovat epäluuloiset naapurini ruvenneet rakastettavan kohteliaiksi
vieraalle, jonka Allah heille lähetti, ja jossa kaikki on heille kovin
arvoituksellista.

Kahden tunnin pituisen vierailun jälkeen selittää dervishi
Hassan-Effendi vaikutelmansa näin:

-- Olet uskomaton mies, ja kaikki, mitä teet on kummallista! Olet hyvin
nuori, tai ainakin näytät sellaiselta, ja elät niin omintakeisesti,
etteivät edes täysi-ikäiset miehetkään voi olla sellaisia. Emme tiedä,
mistä tulet, eikä sinulla ole minkäänlaista tunnettua ammattiakaan.
Olet jo kurkistellut kaikkiin soppiin viidessä maanosassa. Tiedät
paljon enemmän kuin kaikki ulemimme yhteensä. Muistat kaiken näkemäsi.
Olet kahdenkymmenen, ehkäpä kahdenkolmatta ikäinen, ja ihmisikä ei
riittäisi sinun salaperäiseen menneisyyteesi. Paikkasi olisi Peran
eurooppalaisen seurapiirin ensirivissä, ja asetut Eyoubiin omituisen
toverisi, juutalaisen maankiertäjän kanssa. Olet uskomaton mies, mutta
katselen sinua mielelläni ja olen ihastunut, että elät keskuudessamme.


21.

                                           Syyskuussa 1876.

_Surre-humayoun_ juhla. Hallitsijan lahjat lähtevät Mekkaan.

Joka vuosi lähettää sulttaani pyhään kaupunkiin aarteilla lastatun
karavaanin.

Dolma-Bagtshe'n palatsista lähtenyt kulkue astuu laivaan Top-Hane'n
laiturilta mennäkseen Aasian Ikutariin.

Sen etunenässä tanssivat arabialaiset tam-tam'in jyskäessä heilutellen
ilmassa pitkiä keppejä, joiden ympäri on kiedottu kultanauhoja.

Kamelit astelevat raskaasti. Niillä on strutsin höyheniä päässä, ja
selässä jalokivillä koristetut kultabrokadilaitteet. Noissa säiliöissä
ovat kaikkein kalleimmat lahjat.

Töyhtöpäiset muulit kantavat kalifin muita lahjoja kullalla
kirjailluissa silkkiarkuissa.

Ulemat, korkeat virkamiehet seuraavat ratsain, ja sotajoukot seisovat
kunniakujana tien varrella.

Stambulista on Pyhään kaupunkiin neljänkymmenen päivän matka.


22.

Eyoub on hyvin kaamea paikka marraskuun öinä. Oudot mietteet ahdistivat
ja täyttivät sydämeni ensimmäisinä, tässä yksinäisyydessä viettäminäni
öinä.

Kun olin sulkenut oveni, pimeyden ensi kertaa vallatessa taloni,
verhosi syvä alakuloisuus minut kuin paariliina.

Mieleeni juolahti mennä ulos ja sytytin lyhtyni. Stambulissa viedään
seitsemän jälkeen vankilaan kaikki lyhdyttömät kävelijät.

Kello seitsemältä illalla on Eyoubissa kaikki suljettua ja hiljaista;
turkkilaiset menevät maata auringon laskettua ja lukitsevat ovensa.

Jos valo siellä täällä piirtääkin katuun ikkunanristikot, niin älä
katsele sinne. Tuo lamppu on kuolinlamppu, joka valaisee vain suuria
turbaaneilla koristettuja ruumiskirstuja. Sinut kuristettaisiin tuon
ristikkoikkunan edessä, eikä mikään ihmisapu sinua pelastaisi. Nuo
aamuun saakka värisevät valot ovat ahdistavampia kuin pimeys.

Stambulissa on monessa kadunkulmassa noita ruumiitten asumuksia.

Ja tuolla, aivan lähellämme, missä katu loppuu, alkavat suuret
hautausmaat, missä kuljeksii laumoittain pahantekijöitä. Ryöstettyään
sinut hautaavat ne sinut siihen paikkaan turkkilaisen poliisin
milloinkaan sekaantumatta asiaan.

Yövartija käski minun palaamaan majaani kysyttyään ensin ulkona
oloni aihetta, joka tuntui hänestä aivan selittämättömältä ja hiukan
epäilyttävältäkin.

Onneksi on noitten yövartioitten joukossa paljon kelpomiehiä, ja
etenkin tämä, joka pian sai nähdä salaperäisiä tulo- ja menomatkoja,
oli aina moitteettoman hienotuntoinen.


23.

"Saatat löytää toverin, mutta et milloinkaan uskollista ystävää."

"Vaikkapa kulkisit läpi kaiken maailman, et ehkä löytäisi ystävää."

                               _Vanhasta itämaisesta runosta_.


24.

_Loti sisarelleen Brigtburyssä_.

                                                      Eyoubissa 1876.

... Sydämeni aukaiseminen sinulle tulee yhä vaikeammaksi, koska minun
ja sinun näkökannat loittonevat päivittäin yhä enemmän. Kristillinen
aate oli jäänyt kauaksi aikaa piilemään sieluuni vielä silloinkin, kun
en uskaltanut enää. Siinä oli hämärää, lohdullista viehätystä. Nyt on
tuo tenho voima täydellisesti hävinnyt; en tunne mitään turhempaa,
valheellisempaa ja mahdottomampaa.

Tiedäthän, minulla on ollut kauheita hetkiä elämässäni, olen kärsinyt
syvästi.

Halusin mennä naimisiin; kerroinhan sen sinulle. Jätin sinun
tehtäväksesi hakea nuori tyttö, joka olisi kotoisen kattomme ja vanhan
äitimme arvoinen. Pyydän, ettet enää ajattele sellaista, tekisin
onnettomaksi naisen, joka tulisi puolisokseni, ja jatkan mieluummin
elämääni huvitellen...

Kirjoitan sinulle surullisessa majassani Eyoubissa. Seuranani on vain
pieni Yussuf niminen poika, ja hänetkin olen totuttanut tottelemaan
vain viittauksia, säästyäkseni puhumisen ikävyydeltä. Kulutan kotona
tuntikausia puhumatta sanaakaan kenellekään elävälle olennolle.

Sanoin, etten usko kenenkään alttiuteen; se on totta. Minulla on eräitä
ystäviä, jotka osoittavat sitä paljon, mutta en usko siihen. Samuel,
joka poistui luotani, pitää ehkä kumminkin eniten minusta.

En kuitenkaan kuvittele mitään. Se on hänen puoleltaan vain lapsen
suurta innostusta, joka haihtuu jonakin päivänä kuin savu.

Sinun ystävyyteesi, sisko, luotan jossakin määrin, -- tottumuksen
tuloskohan sitten lienee, en tiedä, mutta pitäähän kumminkin johonkin
uskoa. Jos on totta, että rakastat minua, niin sano, tai osoita se
minulle... Minun on pakko liittyä johonkin. Jos se on totta, toimi
niin, että saatan uskoa siihen. Tunnen maan pettävän jalkaini alla,
tyhjyys avartuu ympärilläni, ja tunnen suurta hätää...

Niin kauan kuin saan pitää vanhan äitimme pysyn näennäisesti sinä, mikä
nyt olen. Kun häntä ei enää ole, tulen sanomaan sinulle hyvästit, ja
sitten häviän jättämättä jälkeäkään itsestäni...


24.

_Loti Plumkettille_.

                            Eyoub'issa marrask. 15 p:nä 1876.

Kaiken tuon itämaisen naamiopelin takana, joka verhoo elämäni,
Arif-Effendinkin takana, on alakuloinen poika parka, joka usein tuntee
sydämessään kuolettavaa kylmyyttä. On hyvin vähän ihmisiä, joitten
kanssa tuo luonteeltaan perin suljettu nuorukainen joskus keskustelisi
hiukan tuttavallisemmin -- mutta te olette sellainen. -- Teen mitä
hyvänsä, Plumkett, onnellinen en ole; ei mikään neuvo saata sekoittaa
ajatuksiani. Sydämeni on täynnä väsymystä ja katkeruutta.

Yksinäisyydessäni olen syvästi kiintynyt kulkuriin, jonka keksin
Salonikin laitureilta, ja jonka nimi on Samuel. Hänen sydämensä on
tunteikas ja vilpitön; rautaan juotettu hiomaton timantti, kuten
Raoulde Nanzis vainaja olisi sanonut. Sitäpaitse hänen seuransa on
lapsellista ja erikoista, ja minulla on vähemmän ikävä, kun hän on
luonani.

Kirjoitan teille talvisen hämärän painostavalla hetkellä. Ympäristöstä
ei kuulu muuta kuin muezzinin ääni, joka Allahin kunniaksi laulaa
satavuotista valitustaan. Menneisyyden kuvat nousevat pistävän selvinä
mieleeni, ympärilläni olevat esineet ovat uhkaavan ja murheellisen
näköisiä, ja kysyn itseltäni, mitä minä oikeastaan olen tullut tekemään
tänne Eyoubin kaukaiseen perukkaan.

Jospa vain hän olisi täällä, hän, Aziyadé!...

Odotan häntä aina, -- mutta voi! kuten sisareni Anna odotti minuakin.

Lasken verhot alas, sytytän lamppuni ja takkavalkean -- ympäristöni
muuttuu ja ajatukseni sen mukana. Jatkan kirjettäni iloisen valkean
edessä kiedottuna turkisviittaan, jalat paksulla turkkilaisella
matolla. Hetkisen olen olevinani dervishi, mikä huvittaa minua.

Enpä juuri tiedä, mitä kertoisin teille elämästäni, Plumkett,
huvittaakseni teitä. Aiheita on liiaksikin, mutta valinta on vaikea. Ja
sitten, mikä on mennyttä se on mennyttä, eikä se kuulu enää meihin.

Useita rakastajattaria, joista en ole rakastanut yhtään, paljon
äkkinäisiä käänteitä, paljon retkiä hevosella ja jalan kukkuloille
ja laaksoihin. Kaikkialla näen tuntemattomia, tavallisia tai
vastenmielisiä kasvoja, paljon velkoja-juutalaisia jäljessäni,
kiireestä kantapäähän kullalla kirjailtuja pukuja, kuolemaa sielussa ja
tyhjyyttä sydämessä.

Tänään, marraskuun 15 päivänä on tilanne tällainen:

On talvi; kylmä sade ja voimakas tuuli pieksävät surullisen majani
ikkunoita. Ei kuulu muuta ääntä kuin niiden aiheuttama. Vanha
turkkilainen lamppu riippuu pääni yläpuolella -- ainoa, joka tällä
hetkellä palaa Eyoubissa. Eyoub on synkkää seutua, oikea Islamin sydän.
Täällä on tuo pyhä moskea, missä sulttaanit vihitään. Tämän perin
muhamettilaisen kaupunginosan ainoita asukkaita ovat vanhat hurjat
dervishit ja pyhien hautojen vartijat.

Kerroin siis teille, että ystävämme Loti on yksin majassaan, tarkasti
kiedottuna ketunnahkaiseen viittaan, ja paraillaan kuvittelemassa
olevansa dervishi.

Hän on lukinnut kaikki ovensa, ja nauttii kodin itsekästä hyvinvointia,
joka on sitä suurempi, koska tällaisessa myrskyssä olisi paha olla
ulkona, tässä vaarallisessa, nurjamielisessä maassa.

Lotin huone, kuten kaikki erikoisen vanhat rakennukset, johtaa
omituisiin, syvämietteisiin unelmiin. Sen veistellystä tammesta tehty
katto on kai aikanaan suojannut omituisia vieraita ja nähnyt montakin
murhenäytelmää.

Yleisvaikutelma on entisen kaltainen. Permanto katoaa paksujen
mattojen alle, jotka ovat asunnon koko ylellisyys, ja turkkilaiseen
tapaan otetaan kengät sisään tullessa pois jalasta, etteivät matot
tahraantuisi. Hyvin matala sohva ja lattialla hujan hajan olevat tyynyt
ovat melkein huoneen ainoana kalustona, johon itämaisten kansojen
intohimoinen velttous on jättänyt merkkinsä. Seinille on ripustettu
hyvin vanhoja aseita ja koristeellisia esineitä. Kaikkialle on maalattu
Koraanin lauselmia haaveellisten eläinten ja kukkien keskelle.

Sivulla on _haremlik_, kuten turkkilaiset nimittävät naistensa
asuntoja. Se on tyhjä. Sekin odottaa Aziyadé'ta, joka jo olisi luonani,
jos hän olisi pitänyt lupauksensa.

Toinen pieni huone omani vieressä on myös tyhjä. Se on varattu
Samuelille, joka on mennyt Salonikiin hankkimaan tietoja tuosta
nuoresta vihreäsilmäisestä naisesta. Eikä häntäkään kuulu palaavaksi.

Jos hän ei saapuisikaan, ottaisi joku toinen näinä päivinä hänen
paikkansa. Mutta vaikutus olisi aivan toinen. Rakastin häntä melkein,
ja hänen vuokseen olen ruvennut turkkilaiseksi.


25.

_Lotin sisar kirjoittaa:_

                                     Brightbury'ssa 1876.

Rakas veli!

Eilisestä alkaen vaivaa minua toivottomuus, johon kirjeesi
minut saattoi... Tahdot kadota!... Jonakin päivänä, ehkä aivan
lähitulevaisuudessa, jolloin rakas äitimme meidät jättää, tahdot sinä
kadota ja hylätä minut ikuisesti. Hyvästi kaikki muistomme, unhoon
menneisyytemme! -- Prizhtburyn vanha maja myydään, rakkaat esineet
hajoavat, -- ja sinä et olisikaan kuollut... eläisit jossakin pahan
pauloissa, jossakin tietymättömissä, missä tuntisin sinun vanhenevan
ja kärsivän! Silloin itkisin sinua, silloin tietäisin, että tyhjyys on
tällaista, alistuisin, kärsisin ja painaisin pääni käsiini.

Sanasi herättävät vastustukseni ja saavat sydämeni vuotamaan verta.
Sinä tekisit sen siis, koska sen sanot, kylmin kasvoin, ja sydämin,
koska selität seuraavasi kirottua kohtalokasta tietä, etkä suo minulle
enää mitään sijaa elämässäsi... Sinun elämäsi on minun elämäni, minussa
on soppi, jossa ei ole ketään... se on sinun paikkasi, ja kun sinä
jätät minut, jää se tyhjäksi ja polttaa minua.

Olen kadottanut veljeni, tiedän sen jo. Se on vain ajan, ehkäpä
vain muutaman kuukauden kysymys. Hän on menetetty ajaksi ja
iankaikkisuudeksi, kuollut jo tuhat kuolemaa. Kaikki luhistuu ja kaikki
särkyy. Tuossa hän on, tuo rakas lapsi, syöksymässä pohjattomaan
rotkoon -- kuilujen kuiluun! Hän kärsii, häneltä puuttuu ilmaa, valoa
ja aurinkoa. Mutta hän on voimaton. Hänen silmänsä ovat kiintyneet
hänen jalkainsa juuressa ammottavaan syvyyteen. Hän ei nosta enää
päätään, sillä hän ei voi, koska pimeyden ruhtinas sen kieltää...
Joskus hän kuitenkin haluaa vastustaa. Hän kuulee kaukaisen äänen, joka
on häntä lapsena tuutinut, mutta ruhtinas sanoo hänelle: "Valhetta,
turhuutta, hulluutta!" Ja mitä tekee tuo sidottu, köytetty lapsi,
verissään, huumautuneena rotkon pohjalla, opittuaan mestariltaan
sanomaan hyvää pahaksi, niin, mitä hän tekee? Hän hymyilee.

Sinun kiusatussa, raskautetussa sielussasi ei mikään minua hämmästytä,
ei edes Saatanan pilkallinen naurukaan, sillä niinhän piti käydäkin.

Oletpa menettänyt, veli parka, tuon kunnon kaipuunkin, josta puhuit.
Et enää välitä tuosta lempeästä, vaatimattomasta pikku toverista,
tuosta tuoreesta, hellästä ja sievästä äidistä lapsillesi, joita olisit
rakastanut. Näen hänet tuolla, vanhassa salissa, vanhojen muotokuvien
alla istumassa...

Turmelusta uhoava tuuli on kulkenut kaiken yli. Tuo veli, jonka
sydän ei kuitenkaan voi elää ystävyydettä, joka sitä isoo ja janoo,
hän ei enää välitä puhtaista tunteista. Hän vanhenee, mutta ei ole
ketään häntä hellimässä ja hänen mieltään ilahduttamassa. Hänen
rakastajattarensa nauravat hänelle -- eihän heiltä voi muuta pyytääkään
-- ja silloin kuolee hän hyljättynä ja toivottomana.

Mitä onnettomampi, ahdistetumpi, sidotumpi ja luottavampi olet, sitä
enemmän sinua rakastan. Oi, rakas veljeni, armaimpani, jospa taas
palaisit elämään! Jospa Jumala sen tahtoisi! Jospa näkisit sydämeni
murheen, ja tuntisit rukousteni lämmön!...

Mutta pelko, kääntymyksen harmi, kristillisen elämän kalpeat peikot!
Kääntymys, mikä halpa sana!... Ikäviä saarnoja, mahdottomia ihmisiä,
elotonta määräperäisyyttä, väritöntä kieltäymystä, säteetöntä ja
sisällyksetöntä... _Kaanaan arkikieltä_... Saattaisiko tuollainen
viehättää sinua? Kaikki tuo, näetkö, ei ole Jeesuksen oppia ja Jeesus,
jonka tunnet, ei ole tuo säteilevä mestari, jota minä palvelen. Hän ei
tuottaisi sinulle pelkoa, ei ikävää eikä eristystä. Kärsiessäsi oudosti
ja tuntiessasi tuskaa, itkisi hän kanssasi.

Rukoilen joka hetki, rakas, muistosi ei ole milloinkaan niin täyttänyt
sydäntäni... Tiedän, että uskot jonakin päivänä, menipä siihen sitten
kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Ehkenpä kuunaan saa sitä tietääkään,
-- ehkäpä kuolen pian, -- mutta toivon ja rukoilen aina!

Luulenpa, että kirjoitan aivan liikaa. Näin monta sivua! Sitä on raskas
lukea! Rakkaani on alkanut kohotella olkapäitään. Tuleekohan päivä,
jolloin hän ei enää lue kirjeitäni?...


26.

-- Ukko Kairullah, sanon, -- tuo minulle naisia!

Ukko Kairullah istuu edessäni maassa. Hän oli kumarassa kuin ilkeä
vahinkohyönteinen; hänen terävä paljas päälakensa kiilsi lamppuni
valossa.

Kello oli kahdeksan talviyönä, ja Eyoub oli pimeä ja hiljainen kuin
hauta.

Ukko Kairullahilla oli kaksitoistavuotias, Josef niminen poika,
joka oli kaunis kuin enkeli, ja vanhus kasvatti häntä jumaloiden.
Lukuunottamatta tätä seikkaa oli hän mitä täydellisin roisto. Hän
harjoitti kaikkia ammatteja, mitä vanha, rappeutunut juutalainen
Stambulissa voi harjoittaa, ja etenkin erästä, joka oli saattanut hänet
Yusbahi Suleimanin ja useiden muidenkin muhamettilaisten ystävieni
tuttavaksi.

Häntä suvaittiin kuitenkin kaikkialla vain sen vuoksi, että monien
vuosien kuluessa oli totuttu näkemään hänet. Kun hänet tavattiin
kadulla sanottiin: "Päivää Kairullah!" ja vieläpä kosketettiin hänen
karvaisten, suurten sormiensa päitäkin.

Kuultuaan pyyntöni mietti ukko Kairullah kauan ja vastasi:

-- Tällä hetkellä, herra Marketo, ovat naiset hyvin kalliita.
Mutta onhan niitä halvempiakin huvituksia, joita voin tänä iltana
tarjota teille, herra Marketo... Hiukan musiikkia; mikä epäilemättä
miellyttäisi heitä.

Sanottuaan nämä arvoitukselliset sanat sytytti hän lyhtynsä, otti
turkkinsa ja kenkänsä, ja katosi.

Paolta tuntia myöhemmin kohosi huoneeni ovi verho ja sisään astui kuusi
juutalaisnuorukaista, jotka oli puettu punaisiin, sinisiin, vihreihin
ja keltaisiin turkisviittoihin. Heidän seurassaan oli Kairullah
muutaman toisen vanhuksen kanssa, joka oli vieläkin iljettävämpi.
Kaikki istuutuivat permannolle syvään kumarrellen, mutta minä pysyin
välinpitämättömänä ja liikkumattomana kuin egyptiläinen jumala.

Lapsilla oli pienet keltaiset harput, joiden kielillä he alkoivat
juoksutella kissankultaisilla sormuksilla varustettuja sormiaan. Näin
syntyi omituista soittoa, jota kuuntelin vaieten muutamia minuutteja.

-- Miellyttävätkö he teitä, herra Marketo? kysyi vanha Kairullah
korvaani kuiskaten.

Olin jo käsittänyt, mistä oli kysymys, enkä osoittanut minkäänlaista
hämmästystä. Minua vain huvitti jatkaa tätä inhimillisen alennustilan
tutkimista.

-- Ukko Kairullah, sanoin, poikasi on kauniimpi kuin nämä...

Kairullah mietti hetkisen ja vastasi sitten:

-- Voimmehan puhua asiasta huomenna, herra Marketo.

--... Kun olin karkoittanut koko joukon kuin saastaisen eläinlauman,
näin ukko Kairullahin pitkulaisen pään taas pistävän esiin hänen
kohottaessaan ääneti oveni verhoja.

-- Herra Marketo, sanoi hän, säälikää minua. Asun hyvin kaukana, ja
luullaan, että minulla on rahoja. Olisi parempi, jos tappaisitte minut
omin käsin kuin ajaisitte minut ulos tällä hetkellä. Antakaa minun
nukkua jossakin nurkassa majassanne, ja vannon lähteväni ennen päivän
nousua.

Minulta puuttuu rohkeutta lähettää ulos tuo vanhus, joka olisi kuollut
siellä kylmään ja pelkoon, vaikka ei kukaan olisi häntä tappanutkaan.
Tyydyin osoittamaan hänelle nurkan, johon hän kyyristyi kokoon kylmäksi
yöksi, kietoutuen, kuten vanha siira, likaiseen turkkiinsa. Kuulin
hänen vapisevan. Ankara yskä kohosi hänen rinnastaan kuin korina,
ja hän säälitti minua niin, että nousin ylös, ja heitin maton hänen
peitteekseen.

Heti kun taivas näytti valkenevan käskin häntä poistumaan neuvoen,
ettei hän enää näyttäytyisi ovellani eikä missään sattuisi tielleni.



III.

KAHDEN EYOUBISSA.


1.

                                  Eyoubissa, joulukuun 4 p:nä 1876.

Minulle sanottiin: "Hän on saapunut!", ja jo pari päivää olen elänyt
odotuksen kuumeessa.

-- Tänä iltana, sanoi Kadidja, tuo vanha neekerinainen, joka
Salonikissa oli Aziyadén seurassa venheessä, ja uskalsi henkensä
emäntänsä vuoksi. -- Tänä iltana tuo vene hänet Eyoubin laituriin,
majasi luo.

Minä odotin jo kolmatta tuntia.

Päivä oli ollut kaunis ja valoisa. Liike Kultaisella sarvella oli
erikoisen vilkasta. Päivän mailleen mennessä laski tuhansia veneitä
Eyoubin laituriin tuoden tähän rauhaisaan sopukkaan turkkilaiset,
jotka asioittensa vuoksi olivat olleet Konstantinopolin väkirikkaissa
keskuksissa, Galatassa tai suuressa basarissa.

Koska minut alettiin jo tuntea Eyoubissa, niin sanoi moni:

-- Hyvää iltaa, Arif, mitä te nyt odotatte? Tiedettiin kyllä, ettei
nimeni suinkaan ollut Arif, ja että olin länsimailta tullut kristitty,
mutta itämaiset puuhailuni eivät säikyttäneet ketään, ja minua
mainittiin kaikesta huolimatta valitsemallani nimellä.


2.

    Portia! taivaan tähti! Portia! Kätesi, saavun!

                               _(Alfred de Musset.)_

Aurinko oli laskenut pari tuntia sitten, kun viimeinen vene lähestyi
yksin Ayar-Kapu'sta päin. Samuel souti. Hunnutettu nainen istui perässä
olevilla patjoilla. Tunsin hänet.

Kun he saapuivat, oli moskeijan tori jo tyhjä ja yö kylmä.

Tartuin hänen käteensä mitään puhumatta ja vein hänet juosten taloa
kohti, unohtaen Samuel paran ulos...

Ja kun mahdoton uneni oli toteutunut, kun hän oli täällä, häntä varten
varustetussa huoneessa, kahden kanssani, kahden raudoitetun oven
takana, saatoin vain vaipua hänen eteensä syleillen hänen polviaan.
Tunsin, että olin kaivannut häntä hurjasti; olin kuin murtunut.

Silloin kuulin hänen äänensä. Ensi kertaa hän puhui, ja minä ymmärsin
-- vielä outo ihastus! Muistamatta enää sanaakaan turkinkieltä, jota
olin häntä varten oppinut, vastasin hänelle vanhalla englanninkielellä
sekavia seikkoja, joita en itsekään käsittänyt.

-- _Severim seni, Loti!_ (Rakastan sinua, Loti, sanoi hän.)

Muutkin kuin Aziyadé olivat sanoneet minulle nämä ikuiset sanat. Mutta
tämä rakkauden heleä soitto sattui ensimmäistä kertaa korviini turkin
kielellä. Suloinen soitto, jonka olin unohtanut. Onko tosiaankin,
mahdollista, että kuulen sen taas niin lämpimänä kumpuavan nuoren
naisen puhtaan sydämen pohjalta, että minusta tuntuu kuin en olisi
milloinkaan sitä kuullutkaan, ja että se väreilee kuin taivainen laulu
väsähtyneessä sielussani...

Silloin kohotin hänet syliini, asetin hänen päänsä valoon katsellakseni
häntä ja sanoin kuin Romeo:

-- Sano se vielä kerran!

Aloin puhella hänelle kaikenlaista, mitä hän saattoi ymmärtää.
Puhelukykyni palasi turkkilaisten sanojen mukana, ja kysyin häneltä
tuhansia seikkoja sanoen:

-- Vastaa minulle!

Hän katseli minua haltioissaan, mutta huomasin, että hänen ajatuksensa
olivat muualla, ja puhuin tyhjyyteen.

-- Etkö ymmärrä minua, Aziyadé?

-- En, vastasi hän.

Ja hän sanoi minulle vakavalla äänellä seuraavat suloiset ja hurjat
sanat:

-- Tahtoisin syödä sinun huuliesi sanat! _Senin laf yemek isterim!_
(Tahtoisin syödä sinun äänesi kaiun!)


3.

                                           Eyoubissa, syyskuussa 1876.

Aziyadé puhuu vähän, hymyilee usein, mutta ei naura milloinkaan. Hänen
askeleensa ovat äänettömät, hänen liikkeensä notkeat, aaltoilevat,
rauhalliset ja kuulumattomat. Sellainen on tuo pieni salaperäinen
henkilö, joka useimmiten katoaa auringon noustessa, ja jonka yö tuo
muassaan _djuu'ien_ ja aaveitten ollessa liikkeellä.

Hän on kuin näky, ja tuntuu siltä kuin hän loisi hohdetta paikkoihin,
joiden kautta hän kulkee. Hänen lapsellisen, vakavan päänsä ympäriltä
hakee sädekehää, ja siinäpä se onkin, kun valo sattuu pieniin, käsin
koskemattomiin, kampausta tottelemattomiin hiuksiin, jotka suloisesti
ympäröivät hänen poskensa ja otsansa.

Hän pitää noita pikku hiuksia hyvin sopimattomina, ja häneltä
menee tunti joka aamu koettaessaan, aivan onnistumatta, saada ne
taipumaan. Hänen kaksi tärkeintä tointansa ovat tuo puuha ja kynsien
oranssinpunaisiksi värjääminen.

Hän on laiska, kuten kaikki Turkissa kasvatetut naiset. Kuitenkin
osaa hän koruompelua, tehdä ruusuvettä ja kirjoittaa nimensä. Hän
kirjoittaa sen kaikkialle seiniin, vakavana, kuin tärkeäkin toimi olisi
kysymyksessä, ja tylsyttää kaikki kynäni siinä hommassa.

Aziyadé ilmaisee minulle ajatuksensa pikemmin silmillään kuin suullaan.
Hänen ilmeensä ovat merkillisen monenlaisia ja vaihtuvia. Hän on
niin taitava katseen ihmekielessä, että hän saattaisi puhua vieläkin
vähemmän tai olla kokonaan puhumatta.

Joskus hän vastailee eräisiin tilanteihin laulamalla turkkilaisten
laulujen kohtia, ja tuossa otteiden käyttämistavassa, joka kuulostaisi
typerältä eurooppalaisen naisen suusta, piilee outo itämainen tenho.

Hänen äänensä on matala, vaikka hyvin nuori ja tuore. Muuten hän
puhuukin aina melko hiljaa ja turkin kielen vahvat suhuäänteet tekevät
hänen puheensa soinnun karkeaksikin.

Aziyadé on kahdeksan- tai yhdeksäntoista vuotias. Hän kykenee
itsestään, aivan äkkiä, tekemään äärimmäisen rohkeita päätöksiä, ja
seurata niitä sitten, maksoi mitä hyvänsä, kuolemaan saakka.


4.

Kun ennen Salonikissa täytyi panna alttiiksi Samuelin ja minun henki
saadakseni viettää tunninkin Aziyadén seurassa, olin uneksinut
tuon mielettömän unen: -- asua hänen kanssaan jossakin itämailla,
piiloisessa sopessa, minne Samuelkin tulisi mukaamme. Olen vähitellen
toteuttanut tuon unen, joka on vastainen koko muhamettilaiselle
näkökannalle, ja siis mahdoton kaikissa suhteissa.

Konstantinopoli oli ainoa paikka, missä sellaista saattoi yrittää.
Se on oikea ihmiserämaa, niinkuin Parisi ennen, useitten suurien
kaupunkien kokoomus, missä jokainen tarkastuksetta elää mielensä mukaan
-- missä samalla kertaa saattaa edustaa monta eri henkilöä yhtä aikaa:
Loti, Arif, Marketo.

... Puhaltakoon talvinen tuuli, puistelkoon joulukuun puuskat oviemme
saranoita ja ikkunoittemme ristikoita!

Raskaitten rautatelkien, ladattujen aseiden, turkkilaisen kodin
loukkaamattomuuden suojelemina, kuparisen hiilimaljan ääressä on
meillä, pikku Aziyadé, hyvä olla.


5.

_Loti sisarelleen Brightburyssä_.

Rakas, pikku sisko!

Olen ollut kova ja kiittämätön, kun en ole kirjoittanut sinulle
aikaisemmin. Olen tehnyt sinulle paljon pahaa. Sanot niin, ja uskon
sen. Pahaksi onneksi ajattelin kaikkea, mitä kirjoitin, ja sellainen on
mielipiteeni vieläkin. En mahda enää mitään pahalle, jota olen sinulle
tehnyt. Olen vain ollut väärässä, kun annoin sinun katsahtaa sydämeni
syvyyteen, mutta sinä tahdoit sellaista.

Uskon, että rakastat minua; kirjeesi osoittaisivat sen muitten
todistusten puutteessa. Minäkin rakastan sinua, tiedäthän sen.

Minun tulisi ryhtyä harrastamaan jotakin, sanot, jotakin hyvää ja
kunnollista, oikein sydämen pohjasta. Mutta onhan minulla hyvä, vanha
äitini. Hän on nyt elämäni tarkoitus, määrä, jonka olen itselleni
asettanut. Hänen tähtensä olen olevinani iloinen ja rohkea. Hänen
takiansa pidän yllä olemassaoloni myönteistä ja järkevää puolta, pysyn
Lotina, meriupseerina.

Olen samaa mieltä kuin sinäkin. En tunne vastenmielisempää oliota kuin
vanha irstailija, joka liikkuu väsymyksen ja tuhlauksen välillä, ja
jonka kaikki hylkäävät. Mutta sellaista minusta ei tule. Kun en enää
ole nuori, terve ja rakastettu, silloin katoan.

Sinä vain et ole ymmärtänyt minua. -- Kun katoan, olen kuollut.

Palatessani ponnistan voimani äärimmilleen teidän molempien, etenkin
sinun takiasi. Kun taas olen teidän parissanne muuttuvat ajatukseni.
Jos valitsette minulle nuoren tytön, jota rakastatte, koetan minäkin
häntä rakastaa, ja pysyä teidän rakkautenne vuoksi tuossa tunteessa.

Koska olen puhunut sinulle Aziyadésta, voin kyllä sanoa, että hän
on saapunut. -- Hän rakastaa minua koko sielustaan, enkä voi tehdä
päätöstä, eroanko hänestä milloinkaan. -- Samuelkin on palannut.
Molemmat ympäröivät minut niin suurella rakkaudella, että unhotan
menneisyyden ja kiittämättömät, -- ehkäpä hiukan poissa olevatkin.


6.

Vähitellen on Arif-Effendin vaatimaton talo tullut ylelliseksi:
persialaisia mattoja, Smyrnan verhoja, fajanssiastioita, aseita. Kaikki
nuo esineet ovat tulleet yksitellen, ei suinkaan vaivattomasti, ja tuo
hankkimistapa lisää niiden tenhoa.

Ruletti on hankkinut siniset, punaisilla ruusuilla reunustetut
satiinipeitteet, haaremitavarat. Ja ennen alastomat seinät on nyt
verhottu silkillä. Tämä yksinäiseen tölliin kätketty ylellisyys tuntuu
haaveelliselta näyltä.

Aziyadékin tuo melkein joka ilta uusia esineitä. Abeddin-Effendin talo
on kafarnaum, täynnä vanhoja, arvokkaita tavaroita, ja naisilla on
lupa, sanoo hän, lainata hiukan isännän yltäkylläisyydestä.

Hän ottaa kaiken takaisin, kun unelma on loppunut, ja kaikki minulle
kuuluva myydään.


7.

Kuka antaa minulle jälleen elämäni itämailla, vapaan elämäni
taivasalla, pitkät määrättömät retkeni ja Stambulin hälinän?

Lähteä aamulla Atmeidamista päätyäkseen illalla Eyoubiin, kierrellä
moskeijoita rukousnauha käsissä, pysähtyä kaikkiin kahviloihin,
hautakumpujen luo, kylpylöihin ja toreille, juoda turkkilaista
kahvia pienen pienistä, sinisistä vaskijalkaisista kupeista, istua
auringon paahteessa, huumautua hiljaa narguilhen savusta, puhutella
ohimennessä dervishejä tai kulkijoita, olla itsekin tuon liikunnon ja
valon täyttämän taulun osana, olla vapaa, huoleton ja tuntematon, ja
ajatella, että kaikkein rakkain odottelee iltaisin kotona.

Kuinka miellyttävä matkatoveri olikaan pieni Ahmet, iloinen ja
uneksiva, kansan lapsi ja ylenmäärin runollinen, poikanen, joka nauroi
joka hetki ja oli altis kuolemaan saakka.

Taulu synkkenee sitä mukaa kuin tunkeudumme vanhaan Stambuliin, kun
lähestymme Eyoubin pyhää korttelia ja suuria hautausmaita. Vielä
näkyy Marmarameren sininen selkä vilahduksittain, saaret tai Aasian
vuoret, mutta kulkijoita on vähän ja majat surullisia;. -- kaikella on
vanhuuden ja salaperäisyyden leima -- ja ulkonaiset esineet kertovat
hurjia tarinoita vanhasta Turkista.

On useimmiten täysi yö, kun saavumme Eyoubiin aterioituamme missä
sattuu, jossakin pienessä turkkilaisessa ruokalassa, missä Ahmet itse
tarkastaa ruokavarojen puhtauden ja valvoo valmistusta.

Sytytämme lyhtymme palataksemme kotiin -- tuohon pieneen ja piiloisaan
rauhanmajaan, jonka kaukaisuudessakin piilee viehätystä.


8.

Ystäväni Ahmet on kaksikymmenvuotias hänen vanhan isänsä Ibrahimin
laskun mukaan, kaksikymmentä kaksi, jos kysymme hänen iäkkään
äitinsä Fatman mieltä. Turkkilaiset eivät milloinkaan tiedä ikäänsä.
Ruumiillisesti hän on hullunkurisen näköinen poikanen, pieni
vartaloinen, mutta jäntevä. Tietämätön saattaisi olettaa, että
hän, kalpeitten ja ruskettuneitten kasvojensa vuoksi, olisi heikko
terveydeltään. Hänellä on pieni kotkannenä, hyvin pieni suu, pienet
silmät, jotka vuoroin kuvastelevat sydämellistä surumieltä, vuoroin
taasen kipinöivät iloa ja sukkeluutta. Kaiken kaikkiaan herättää hän
mielenkiintoa erikoisuudellaan.

Omituinen poika, iloinen kuin lintu. Hänellä on mitä hullunkurisimpia
ajatuksia, jotka hän ilmaisee aivan uudella tavalla; hänen käsityksensä
rehellisyydestä ja kunniasta ovat aivan liioiteltuja. Hän ei osaa
kirjoittaa, ja viettää elämänsä hevosen selässä. Hänen sydämensä on
yhtä avoin kuin hänen kätensäkin: puolet ansiostaan hän jakaa kadun
kerjäläisille. Kaksi hevosta, joita hän vuokraa tarvitseville, ovat
hänen koko omaisuutensa.

Ahmetilla meni pari päivää saadakseen tietää, kuka olin, ja hän
lupasi pitää salassa tietonsa sillä ehdolla, että hän tulevaisuudessa
saisi kuulua tuttavapiiriini. Vähitellen asettui hän ystäväkseni ja
otti paikkansa lieden ääressä. Aziyadén palvelevana ritarina Ahmed
on mustasukkainen hänen vuokseen, mustasukkaisempi kuin hän itse, ja
väijyy minua tässä suhteessa vanhan poliisin taidolla.

-- Ota minut palvelijaksesi, sanoi hän eräänä päivänä, -- tuon pienen
Yussufin sijaan, joka on likainen ja varastaa. Maksat minulle saman
kuin hänellekin, jos haluat jotakin maksaa. Olen kyllä vain palvelija
pilan vuoksi, mutta saisin asua talossasi, ja se on hauskaa.

Yussuf sai lähteä seuraavana päivänä ja Ahmet otti haltuunsa hänen
paikkansa.


9.

Kuukautta myöhemmin tarjosin Ahmetille, joka on kuin itse
kärsivällisyys, kahden medjidien palkan. Hän suuttui hurjasti ja
rikkoi kaksi ruutua, jotka hän seuraavana päivänä korjautti omalla
kustannuksellaan. Palkkakysymys järjestyi tällä lailla.


10.

Muistan, kun hän eräänä iltana seisoi huoneessani jalkaa polkien:

-- _Sen tshok skeytan, Loti!... Anladum seni!_ Olet aika paholainen,
Loti! Olet aika viekas! En ymmärrä, mikä olet!

Hänen käsivartensa vaappui kiukkuisesti laajan, valkean hihan
liehuessa. Hänen pieni päänsä tanssitti hurjasti fetsin silkkitupsua.

Hän oli sopinut tästä Aziyadén kanssa, saadakseen minut jäämään, ja
tarjosi minulle puolet omaisuudestaan, toisen hevosensa, mutta minä
kieltäydyin nauraen. Sen vuoksi olin _Tsolc skeytan_ ja käsittämätön.

Tästä illasta alkaen pidin hänestä sydämeni pohjasta.

Pikku rakas Aziyadé! Hän oli tuhlannut houkutuksiaan ja kyyneleitään
saadakseen minut jäämään Stambuliin. Lähtöni aavistus kulki kuin musta
pilvi hänen onnensa yli.

Ja koetettuaan kaikkensa virkkoi hän:

-- _Benim djan senin, Loti!_ (Sieluni on sinun, Loti!) Olet jumalani,
veljeni, ystäväni, armaani! Kun lähdet, häviää Aziyadékin. Hänen
silmänsä sulkeutuvat, Aziyadé kuolee. Tee nyt mitä haluat, _sinä, joka
tiedät_.

_Sinä, joka tiedät_, kääntämätön lause, joka tarkoittaa jokseenkin
seuraavaa: "Olen vain pieni tyttö parka, joka en kykene ymmärtämään
sinua. Alistun päätökseesi ja jumaloin sinua."

-- Kun olet lähtenyt, menen kauas vuorille ja laulan sinulle lauluani:

    Sheytaular djinler,
    Kaplaular, duhmanlar,
    Ars'andar, j.n.e.

(Kulkekoot paholaiset, djuumit, tiikerit, leijonat, vihamiehet, kaukana
ystävästäni...)

-- Menen kuolemaan nälkään vuorille laulaen lauluani sinulle.

Sitten seurasi laulu, jonka hän joka ilta lauloi pehmeällä äänellään,
pitkä yksitoikkoinen laulu, jonka poljento oli outo ja ääniasteikko
mahdoton, päätyen surulliseen itämaiseen loppuun.

Poistuttuani Stambulista ja erottuani ikuisesti hänestä, kuulen, vielä
varmaankin öisin Aziyadén laulun.


11.

_Lotin sisar kirjoittaa_.

                                 Brightburyssä, joulukuussa 1876.

Rakas Veli!

Olen lukenut kirjeesi moneen kertaan! Siihen sisältyy kaikki, mitä
tällä hetkellä voin pyytää, ja nyt voin sanoa kuin sunamiitti
nähdessään poikansa vainajana: "Kaikki käy hyvin!"

Sydän parkasi on täynnä ristiriitoja, kuten kaikki ahdistetut sydämet,
jotka hakevat, löytämättä mitään. Huudahtelet toivottomuudesta,
sanot, että kaikki liukuu käsistäsi. Vetoat kiihkeästi hellyyteeni,
ja kun sitä sinulle vakuutan yhtä lämpimästi, huomaan, että _unohdat
poissaolevat_. Olet niin onnellinen tuolla itämaiden kolkassa, että
toivoisit tuon Eedenin kestävän ikuisesti. Mutta kas, minäpä olenkin
tuo pysyvä, muuttumaton; minut sinä tapaat, kun unhotat nuo suloiset
hullutukset antaaksesi sijaa toisille, ja ehkäpä tulevaisuudessa pidät
sitä tärkeämpänä kuin luuletkaan.

Rakas veli, olet minun, olet Jumalan, olet meidän. Tiedän, että sinä
jonakin päivänä, ehkäpä hyvinkin pian, taas saavutat rohkeutta,
luottamusta ja toivoa. Saat nähdä, kuinka suloinen ja hellä, kallis
ja hyvää tekevä tuo _erehdys_ on! Oi, tuhannesti siunattu valhe, tuo,
joka saa minut elämään ja kuolemaankin kaipauksetta, pelotta!... joka
on johtanut maailmoita vuosisatoja, marttyyrien luoja luo suuria
kansojakin, muuttaa murheen riemuksi ja huutaa kaikille: "Rakkautta
vapautta ja armeliaisuutta!"...


12.

Tänään, joulukuun 10 p:nä kävin _padishah'in_ luona.

Kaikki oli lumivalkoista Dalma-Baztshe'n palatsin pihoilla, maaperäkin.
Käytävät, kivitys ja portaat olivat marmorista. Sulttaanin henkivartiat
tulipunaisissa, soittajat sinisissä, kullalla kirjailluissa, lakeijat
omenan keltaisissa, kapusiininkeltaisin puunoksin koristelluissa
puvuissaan kuvastuivat jyrkästi tuota outoa valkeutta vasten.

Palatsin ulkoreunat ja räystäät ovat lokki-, kuikka- ja
haikaraperheitten pesimäpaikkoina.

Sisällä vallitsi suuri loisto.

Peitsenkantajat muodostivat kujan, seisten portaikoissa
liikkumattomina suurten hattutöyhtöjensä alla kuin kullatut muumiot.
Henkivartioupseerit, puettuina kuin sadun Aladdin, komentivat heitä
merkeillä.

Sulttaani oli vakava, kalpea, väsynyt ja raukea.

Vastaanotto oli lyhyt, tehtiin syviä tervehdyksiä, ja vetäydyttiin
sitten pois takaperin, maahan saakka kumarrellen.

Kahvia tarjottiin suuressa salissa, josta on näköala Bosporolle.

Palvelijat sytyttivät kahden jalan pituiset, ambraimukkeiset kullalla
koristellut piippumme, joitten pesät lepäsivät hopeatarjottimilla.

_Zarf'it_ (kahvikuppien jalat) olivat siselöityä hopeaa. Niihin oli
upotettu suuria, ruusun muotoisiksi hiottuja timantteja ja kalliita
kiviä.


13.

Turhaan saisi koko Islamin maailmasta hakea onnettomampaa puolisoa kuin
vanha Abbendin-Effendi on. Ukko on aina poissa, aina Aasiassa. Hänellä
on neljä vaimoa, joista vanhin on kolmenkymmenenikäinen, neljä vaimoa,
jotka, ihme kyllä, ovat yhtämieltä kuin taitavat veijarit, ja salaavat
yksissä tuumin toistensa kolttoset.

Aziyadéakaan ei liioin pidetä halpana, vaikka hän onkin monta vuotta
toisia nuorempi ja kaunein, eivätkä vanhemmat ilmaise häntä.

Hän on muuten heidän vertaisensa, koska hänelle on menoilla, joiden
tärkeyttä en tiedä, annettu _puolison_ ja _rouvan arvo_, kuten noille
toisillekin.


14.

Sanoin Aziyadélle:

Mitä teet herrasi luona? kuinka kulutatte pitkät päivät haaremissa?

-- Minäkö? vastasi hän. Ikävöin ja ajattelen sinua Loti, katselen
kuvaasi, koskettelen hiuksiasi tai leikittelen sinulle kuuluvilla
esineillä, joita vien mukaani täältä seurakseni.

Jonkun hiusten tai kuvan omistaminen oli Aziyadésta merkillinen seikka,
jota hän ei minutta olisi milloinkaan tullut ajatelleeksi. Se oli aivan
vastaista hänen muhamettilaiselle käsitykselleen, _giaur'in_ keksimä
uutuus, jossa hän löysi eräänlaiseen kammoon sekaantunutta tenhoa.

Hänen täytyi rakastaa minua paljon salliakseen minun ottaa hiuksiaan.
Ajatus, että hän saattaisi äkkiä kuolla, ennenkuin ne olisivat
kasvaneet, ja joutua toiseen maailmaan uskottoman leikattua suuren
kiharan aivan juuria myöten, sai hänet värisemään.

-- Mutta, kysyin vielä, -- mitä puuhasit ennen minun Turkkiin tuloani?

-- Silloin, Loti, olin melkein pikku tyttö. Kun näin sinut ensi kerran,
oli Turkin kymmenen kuuta vaihtunut tulostani Abbeddinin haremiin, ja
minulla ei vielä ollut ikävä. Pysyin huoneessani, istuin sohvallani
savukkeita tai hatshishia poltellen, pelasin korttia palvelijattareni
Enninehin kanssa, tai kuuntelin mustien ihmisten maasta hyvin
hullunkurisia juttuja, joita Kadidja osaa mainiosti kertoa.

"Fenzile-hamun opetti minulle koruompelua, ja sitten kävimme
vierailulla toisten haremien naisten luona, ja otimme itsekin vieraita
vastaan.

"Olihan meidän sitten palveltava isäntäämmekin, ja saimme käydä
ajelemassakin. Miehemme vaunut kuuluivat meille vuoropäivinä, mutta
meistä oli hauskempaa ajella yhdessä, ja järjestimme matkamme siten.

"Me tulemme verrattain hyvin toimeen keskenämme.

"Fenzile-hamun, vanhin ja arvokkain haremin nainen pitää minusta
paljon. Besme on riidanhaluinen ja suuttuu joskus aikalailla, mutta
hänet saa helposti tyyntymään, eikä hänen vihansa kestä kauan. Aisha on
ilkein meistä kaikista, mutta hän tarvitsee kaikkia ja katsoo sormiensa
läpi, sillä hän on syyllisin meistä kaikista. Hän on kerran uskaltanut
tuoda rakastajan huoneeseensakin."

Minäkin olin uneksinut Aziyadén asuntoon pääsemisestä saadakseni edes
käsityksen paikasta, missä rakkaani vietti päivänsä. Olimme puhuneet
paljon tuosta suunnitelmasta, jonka johdosta Fenzilé-hamumiltakin oli
kysytty neuvoa, mutta emme olleet toteuttaneet sitä, ja kuta enemmän
tutustuin Turkin tapoihin, sitä paremmin huomaan, että yritys olisi
ollut mieletön.

-- Haremiamme, jatkoi Aziyadé, -- on kaikkialla kehuttu
mallilaitokseksi yhteisen kärsivällisyytemme ja välillämme vallitsevan
hyvän sovun takia.

Surkea esikuva kaikissa tapauksissa!

Onko Stambulissa paljonkin sellaisia?

Paha puikahti sinne aluksi sievän Aisha-hanumin välityksellä. Tartunta
edistyi kahdessa vuodessa niin nopeasti, että vanhuksen talo on nyt
vain vehkeilypesä, jossa palvelijat ovat mukana pelissä. Tuo suuri,
hyvin ristikoitu ja ankaran näköinen häkki on tullut jonkunlaiseksi
taikakaapiksi, salaisine ovineen ja piiloportaineen. Vangitut linnut
saattavat rankaisematta pujahtaa sieltä, ja lennellä mille ilman
suunnille vain haluavat.


15.

                          Stambul'issa, joulukuun 25 p:nä 1876.

Jouluyö on kaunis, kirkas, tähdikäs ja kylmä.

Kello yksitoista lähden Funduklin vanhan moskean luona olevasta
_Deerhound'ista_. Kirkon puolikuu kimmeltää valoisassa yössä.

Ahmet odottaa minua, ja alamme lyhdyt kädessä nousta Peran rinnettä,
turkkilaisen kaupunginosan kummallisia katuja pitkin.

Koirat tappelevat kuin hullut. Luulisi kulkevansa Gustave Doré'n
kuvittaman sadun mailla.

Minut on kutsuttu kristittyjen kaupunginosaan viettämään samanlaista
joulujuhlaa kuin kotimaan kaikissa kolkissa vietetään.

Oi, lapsuuteni jouluöitä... mikä suloinen muisto niistä on säilynytkin!


16.

_Loti Plumkettille_.

                                      Eyoubissa, syysk. 27 p:nä 1876.

Paras Plumkett!

Nyt tämä Turkki-parka julkaisee perustuslakinsa. Minne olemme menossa?
kysyn teiltä; ja milloin olemme viimeksi nähneet päivänvalon?
Perustuslaillinen sulttaani! Sehän vie harhaan kaikki käsitykset, joita
minulla sellaisista ihmisistä oli.

Eyoubissa ollaan tyrmistyneitä tapauksen johdosta. Kaikki kunnon
muhamettilaiset tuumivat, että Allah on heidät hylännyt, ja että
padishah on tullut hulluksi. Minä, joka pidän pilana kaikkea vakavaa
ja etenkin politiikkaa, olen sitä mieltä, että erikoisuuteensa nähden
menettää Turkki paljon uuden järjestelmän sovittelussa.

Istuin tänään eräitten dervishien kanssa Soliman Loistavan
hautakappelissa. Puhuimme hiukan politiikasta kaiken aikaa Koraniin
vedoten, ja olimme sitä mieltä, ettei tuo uusi hallitsija, joka
kuristutti poikansa Mustafan omien silmiensä edessä, eikä hänen
puolisonsa Roxelanekaan, joka keksi kiverän nenän, olisi hyväksynyt
perustuslakia. Parlamentaarinen hallitustapa vie Turkin turmioon; se on
eittämätöntä.


17.

                                 Stambul'issa syysk. 27 p:nä.

_7. Zi-il-iddja_, v. 1293 paon jälkeen.

Välttääkseni sadekuuroa menin erääseen turkkilaiseen kahvilaan
Bajasidin moskean luona.

Kahvilassa oli vain vanhoja turbaneja ja vanhoja valkoisia partoja.
Vanhukset (_kadjibaba_) istuivat lukien päivälehtiä tai katselivat
savuttaneiden ruutujen läpi kulkijoita, jotka juoksivat sadetta pakoon.
Raekuuron yllättämät turkkilaiset naiset juoksivat niin nopeasti kuin
heidän tohvelinsa ja liukkaat puukenkänsä sallivat. Kadulla oli aika
sekamelska, tyrkittiin ja tuupittiin veden valuessa virtanaan.

Katselin ympärilläni olevia vanhuksia. Heidän pukunsa ilmaisivat
yksityiskohtaista pyrkimystä vanhan hyvän ajan muoteihin. Kaikki, mitä
oli heidän yllään oli _eski'ä_: heidän suuret hopeiset silmälasinsa
ja vanhojen kasvojen ääriviivatkin. _Eski_ on kunnioittaen lausuttu
sana, joka tarkoittaa entisaikaista, ja jota Turkissa käytetään yhtä
paljon vanhoista puvuista kuin pukujen muodeista ja vanhoista kankaista
puhuttaessakin. Turkkilaiset rakastavat entisyyttä, rakastavat
liikkumattomuutta ja paikallaan pysymistä.

Äkkiä kuului tykin laukaus, tykistön yhteislaukaus Serashieratin
puolelta, Vanhukset vaihtoivat yhteisymmärrystä ilmaisevan katseen ja
pilkallisia hymyjä.

-- Mishad-pashan perustuslakia kunnioitetaan, sanoi yksi heistä
ivallisesti kumartaen.

-- Valtiopäivämiehiä, perustuslaki, mutisi toinen vanha vihreä turbani.
-- Entisajan kalifit eivät kaivanneet kansanedustusta!

-- _Voi, voi, voi, Allah!_... Naisemme eivät käyttäneet harsohuntuja,
uskovaiset rukoilivat säännöllisemmin, ja moskovalainen ei ollut niin
hävytön.

Nuo tykinlaukaukset ilmoittivat muhamettilaisille, että padishah antoi
heille paljoa laajemman ja vapaamielisemmän perustuslain kuin kaikki
Euroopan valtiomuodot yhteensä, ja nuo vanhan Turkin kannattajat
ottivat hallitsijansa lahjan perin kylmästi vastaan.

Tuota tapausta, jota Ignatief oli kaikin voimin koettanut viivyttää,
oli odotettu jo kauan. Tästä päivästä alkaen saattoi sotaa Portin ja
tsaarin välillä pitää kaikessa hiljaisuudessa päätettynä, ja sultaani
kiiruhti tulisella innolla sotavarustuksia.

Kello oli puoli kahdeksan Turkin ajan mukaan (noin kaksitoista
päivällä). Julkilukeminen tapahtui Tap-Kapu'ssa (Korkealla Portilla),
ja kiiruhdin sinne vedenpaisumuksesta huolimatta.

Visirit, pashat, kenraalit, kaikki virkamiehet ja arvohenkilöt olivat
kokoontuneet Tap-Kapun suurelle torille, kaikki kullasta raskaissa
juhlapuvuissaan. Sinne oli myös koottu hovin soittokuntakin.

Taivas oli musta ja myrskyinen. Vettä ja rakeita tuli vuotamalla ja
kastelivat koko seurueen. Kansalle luettiin julistuskirja tuon kosken
keskellä, ja seraljin vanhat, sarvekkaat muurit, jotka olivat kaiken
kehyksenä, tuntuivat suuresti ihmettelevän kuullessaan keskellä
Stambulia moisia mullistavia sanoja.

Huudot ja fanfarit lopettivat nuo omituiset menot, ja kaikki ihoa myöten
kastuneet kuulijat hajosivat meluten.

Samaan aikaan olivat Konstantinopolin toisella puolella, amiraliteetin
palatsissa, koolla kansainvälisen neuvottelukunnan jäsenet.

Suunnitelma oli tarkoin laadittu: noitten tykinlaukausten piti
kuulua juuri kun Safvet-pasha puhui valtuutetuille ja auttaa hänen
todistelujaan.


18.

En unhoita milloinkaan, minkä näköinen Seras-kieratin suuri aukea,
Stambulin keskeisellä kukkulalla sijaitseva ääretön puisto oli tänä
yönä. Sieltä yltää katu kauas, seraljin puistojen yli, aina Aasian
vuorille saakka. Arabialaiset portit, omituisen muotoinen korkea torni
välkkyi ilotulituksessa kuin suurina juhlailtoina. Päivän rankkasade
oli muuttanut paikan oikeaksi järveksi, mihin kaikki nuo tuliviirut
kuvastuivat. Laajan näköpiirin reunalla kohosivat moskeijoiden kuvut
ja terävät minareetit taivasta kohti kuin pitkät kukanvarret, joitten
päässä oli ilmavia valoteriöitä.

Kuolemanhiljaisuus vallitsi torilla: se oli tänään oikea erämaa.

Tuulen kirkkaaksi lakaisemalla taivaalla kulki kaksi mustaa pilvijonoa,
joitten yläpuolelle kuun sinertävä sirppi oli asettunut. Näky oli noita
erikoisia, joihin luonto pukeikse silloin, kun kansojen historiassa
täyttyy joku suuri hetki.

Kuului kovaa melua, askelten ja ihmisäänten kaikua. Joukkoja,
_softoja_, astui sisään keskiportista kantaen lippuja ja lyhtyjä.
He huusivat: "Eläköön sulttaani! Eläköön Midhat-pasha! Eläköön
perustuslaki! Eläköön sota!" Nuo miehet olivat kuin juopuneita
luulotellusta vapaudestaan, ja vain eräät vanhaturkkilaiset, jotka
muistelivat menneisyyttä, nostelivat olkapäitään katsellessaan noiden
haltioituneiden joukkojen kihinää.

-- Midhat-pashaa tervehtimään! huusivat softat.

Ja he kääntyivät vasemmalle, pienille yksinäisille kaduille, mennäkseen
tuon nyt mahtavan suurvisiirin halvalle majalle, visiirin, joka muutama
viikko myöhemmin sai lähteä maanpakoon.

Noin kaksituhantisena joukkona menivät softat rukoilemaan suureen
moskeijaan. Sieltä he kulkivat Kultaisen sarven yli Dolma-Bagtshe'en
osoittamaan kunnioitustaan Abd-ul-Hamidille.

Palatsin ristikkoporttien edessä oli kaikenlaisten yhdistysten
lähetystöjä, ja sinne oli kokoontunut suuri sekava ihmisjoukko
osoittamaan innokasta suosiotaan perustuslailliselle hallitsijalle.

Nuo joukot palasivat Stambuliin Peran pääkatua pitkin osoittaen
ohikulkiessaan suosiotaan lordi Salisburylle, joka pian joutui
epäsuosioon, Britannian ja Ranskan lähetystöille.

-- Esi-isämme, sanoivat _hodja't_ joukoille puhuen, esi-isämme,
joita oli vain satakunta miestä, ovat valloittaneet tämän maan neljä
vuosisataa sitten. Me, joita on monta sataa miljoonaa, sallisimmeko
me vieraan tunkeutua tänne? Kuolkaamme kaikki, muhamettilaiset ja
kristityt, kuolkaamme ennen ottomanisen isänmaan puolesta, kuin
hyväksymme häpeällisiä ehtoja...


19.

Sulttaani Mehmed-fatich'in (Mehmed valloittajan) moskeija näkee usein
Ahmetin ja minut istumassa suurten harmaakivisten porttiholviensa
edessä aurinkoa paistattelemassa, ja elämästä piittaamatta seuraamassa
jotakin epäselvää, ihmiskielellä ilmaisematonta melua.

Mahmed-fatich'in moskeija täyttää vanhan Stambulin keskellä
suuren tilan, missä kuljeksii kashmirviittaisia kävelijöitä,
suurine valkoisine turbanineen. Tosin keskeltä kohoava moskeija on
Konstantinopolin suurimpia ja kunnioitetuimpiakin.

Ääretöntä aukeaa ympäröi mystillinen muuri, jonka harjalla on
vieretysten kivikupuja, rivissä kuin mehiläispesiä. Niissä asuvat
softa't, ja sinne eivät uskottomat pääse.

Tämä kortteli on puhtaasti itämaisen liikkeen keskus. Kamelit kulkevat
sen poikki rauhallisin askelin, helistellen yksitoikkoisesti tiukujaan,
dervishit kerääntyvät sinne keskustelemaan pyhistä asioista. Sinne ei
ole vielä päässyt mitään länsimaista.


20.

Lähellä tätä paikkaa on synkkä, autio katu, missä vihreä ruoho ja
sammal kasvavat. Sillä asuu Aziyadé, ja siinä on tuon paikan tenhon
salaisuus. Pitkät päivät, joina en häntä näe, vietin siellä lähempänä
häntä, kenenkään minua tuntematta, kaikilta epäilyiltä suojassa.


21.

Aziyadé on yhä useammin ääneti, hänen silmänsä tulevat yhä
surullisemmiksi.

-- Mikä sinun on, Loti? kysyy hän, -- ja miksi olet aina niin synkkä?
Minunhan sitä pitäisi surra, sillä minähän kuolen silloin kun sinä olet
lähtenyt.

Ja hän katsahti minuun niin kiihkeästi ja tutkivasti, että käänsin
pääni pois.

-- Minäkö synkkä, rakkahin? virkoin. -- En valita mitään, kun sinä vain
olet luonani, sillä olen kuningastakin onnellisempi.

-- Niin kyllä, Loti! Ketäpä rakastettaisiin enemmän kuin sinua, ja
ketäpä sinä saattaisit kadehtiakaan? Kadehtisitkohan sulttaaniakaan?

Hän on oikeassa! Sulttaani, joka turkkilaisten mielestä nauttii
maailmassa onnen suurinta osaa, ei todellakaan ole sellainen mies, jota
saattaisin kadehtia. Hän on väsynyt ja vanhentunut, ja sen lisäksi
vielä _perustuslain alainen_.

-- Arvelen, vastasin, että padishah antaisi kaiken omaisuutensa,
kädenlevyisen smaragdinsa, hallitusmuotonsa ja parlamenttinsakin, jos
hänellä olisi minun vapauteni ja nuoruuteni.

Teki mieleni sanoa: "Jos hän omistaisi sinut!..." Mutta padishah
välittäisi kai hyvin vähän kaikkein viehättämistäkään neidosta, ja
pelkäsin, että tulisin lausuneeksi kuluneen sananparren jostakin
koomillisesta oopperasta. Pukuni antoi aihetta siihen: kuvastin näytti
minulle vastenmielisen kuvan itsestäni, ja olin mielestäni kuin nuori
tenoori, valmiina kajahuttamaan Auberin aarian.

Sattui usein, etten osannut näytellä turkkilaista vakavasti. Lotin
korvan kärki pistää esiin Arifin turbanin alta, ja löydän taas vain
tyhjänpäiväisen itseni. Sietämätön, harmillinen tunnelma.


22.

Olen ollut tyly ja ylpeä niille, jotka kantoivat viittaa tai mustaa
turbania. Kukaan ei mielestäni ollut kyllin loistava, kylliksi _grand
seigneur_. Olen syvästi halveksinut vertaisiani ja valinnut ystävikseni
kaikkein hienostuneimmat. Täällä minusta on tullut rahvaan mies,
Eyoubin kansalainen. Suostun soutajien ja kalastajien halpaan elämään,
tyydyn heidän seuraansa ja huvituksiinsakin.

Suleimanin luona olevassa turkkilaisessa kahvilassa laajenee piiri
tulen ääressä minun sinne saapuessani Ahmetin ja Samuelin kanssa.
Kättelen kaikkia läsnäolevia ja istuudun kuuntelemaan talvi-iltain
tarinoiden kertojaa; pitkiä juttuja, jotka kestävät viikon, ja
joissa djinneillä ja hengillä on suuri osuus. Tunnit kuluvat siellä
väsymyksettä ja omantunnon vaivoitta; olen mielelläni heidän parissaan
eikä mikään tunnu vieraalta.

Arifin ja Lotin ollessa kaksi eri henkilöä voisi Arif _Deerhound'in_
lähtöpäivänä jäädä kotiin. Kukaan ei luultavasti osaisi hakea häntä
sieltä, Loti vain olisi ainaiseksi kadonnut.

Tuo Aziyadén keksimä ajatus juolahtaa joskus mieleeni hyvinkin
toteutettavana.

Jäädä hänen luokseen, ei enää Stambuliin, vaan johonkin meren
rannalla sijaitsevaan turkkilaiskylään, elää auringossa, raikkaitten
tuulten puhaltaessa, kansanlasten tervettä elämää; elää päivästä
päivään velkojitta ja tulevaisuudesta huolettomana! Sovin paremmin
sellaiseen kuin omaan elämääni; kauhistun kaikkea muuta työtä paitse
ruumiin ja lihasten toimintaa; vihaan tiedettä, kaikkia sovinnaisia
velvollisuuksia ja kaikkia läntisten maittemme yhteiskunnallisia
vaatimuksia.

Olla kultaliivinen soutaja jossakin Etelä-Turkissa, siellä, missä
taivas aina on puhdas ja aurinko aina kuuma...

Sellainen olisi kaikesta päättäen mahdollista, ja siellä en olisi niin
onneton kuin muualla.

-- Vakuutan sinulle, Aziyadé, innostuin sanomaan, -- että jättäisin
kaipauksella kaiken: asemani, nimeni, maani ja ystävänikin, joita
minulla ei ole, mistä viis! Mutta näetkös, minulla on vanha äiti.

Aziyadé ei virka enää mitään pidättääkseen minua, vaikka hän lienee
huomannutkin, ettei sellainen ole aivan mahdotonta. Mutta hän aavistaa
tunteillaan, mitä vanha äiti merkitsee, hän, tuo tyttö-raukka,
jolla ei ole äitiä ollut milloinkaan. Käsitykset, mitä hänellä
on jalomielisyydestä ja uhrautuvaisuudesta, ovat häneen nähden
arvokkaampia kuin monien muiden, koska hän on hankkinut ne aivan
itsestään kenenkään niitä hänelle opettamatta.


23.

_Plumkett kirjoittaa_.

                                         Liverpoolissa 1876.

Paras Loti!

Figaro oli nerokas mies. Hän nauroi niin usein, ettei hänellä
milloinkaan ollut aikaa itkeä. Hänen tunnuslauseensa on paras kaikista,
ja tiedän sen niin hyvin, että koetan toteuttaa sen käytännössä, ja
pääsen siihen kuinka hyvänsä.

Valitettavasti minun on kovin vaikea pysyä kauan aikaa samana.
Liian usein Figaron hilpeys jättää minut, ja silloin Jeremia, tuo
onnettomuuden profeetta, tai ylevä toivoton David, jota autuas käsi
raskaana painaa, tarttuu minuun ja ottaa minut valtoihinsa. En puhu,
vaan huudan ja ärjyn! En kirjoita; saattaisin vain taittaa kynäni ja
kaataa musteeni. Astelen edestakaisin pudistaen nyrkkiäni kuvitellulle
olennolle, syntipukille, jonka syyksi panen kaikki tuskani. Haihattelen
kaikin mahdollisin tavoin, teen päätä pahkaa mitä mielettömimpiä
tekoja, jonka jälkeen, pikemmin huojentuneena kuin väsyneenä, tyynnyn
ja tulen taas järkiini.

Toistanette minulle taas, että olen hulluttelija, mieletön ja muuta
kaikkea? Vastaan siihen: "Kyllä, mutta paljoa vähemmässä määrässä kuin
luulettekaan, paljoa vähemmässä kuin esimerkiksi te."

Ennenkuin minusta lausutaan tuomio, täytyy minut tuntea, ymmärtää
minua hiukan, ja tietää, mitkä olosuhteet ovat muodostaneet järkevänä
syntyneestä olennosta sellaisen hulluttelijan kuin minä olen. Olemme,
nähkääs, kahden tekijän, luontaisten taipumuksiemme ja tuon panoksen,
jonka asetamme elämän peliin ryhtyessämme, tuloksia, ja olosuhteet,
jotka muodostavat ja muokkaavat meitä kuin taipuvaista ainetta, eivät
jätä meihin mitään merkkiä kaikesta siitä, mikä meihin on koskettanut.
-- Olosuhteet ovat minuun nähden olleet vain tuskallisia; olen,
käyttääkseni tuttua puheenpartta, käynyt onnettomuuden koulua. Kaiken,
mitä tiedän, olen oppinut omalla vastuullani, ja niinpä tiedänkin
oppineeni hyvin. Siitä johtuu myös, että joskus käytän hiukan jyrkkiä
ilmaisumuotoja. Jos joskus tuntuukin, että vetoan oppilauseisiin,
johtuu se siitä, että minulla paljon kärsineenä on tietoisuus, että
tiedän enemmän kuin vähemmän kärsineet, ja tuntemalla olosuhteet puhuu
niistä paremmin kuin he saattaisivat tehdä.

Minulla ei ole mitään toivoa tässä maailmassa, eikä minulla ole niitten
lohdutusta, jotka hehkuva usko tekee voimakkaiksi elämän taistelujen
keskellä, ja jotka luottavat luojan korkeimpaan oikeamielisyyteen.

Ja kuitenkin elän herjaamatta.

Olenko voinut alituisten loukkausten keskellä säilyttää nuoruuden
uskon, innostuksen ja siveellisen tuoreuden? En, sen te hyvin tiedätte.
Olen luopunut ikäni huvituksista, jotka minusta ovat menettäneet
viehätyksensä, olen menettänyt nuorukaisen ulkonäön ja liikuntatavan,
ja elän edelleen määrättä ja toiveitta... Tarkoittaisiko se, että
olisin joutunut samalle kannalle kuin te, inhoamaan kaikkea, kieltämään
kaiken hyvän, kieltämään hyveen, kieltämään ystävyyden, kieltämään
kaiken sen, mikä koroittaa meidät eläintä korkeammalle? Olemmehan yhtä
mieltä, ystäväni, että ajattelen näistä asioista aivan toisin kuin
te. Tunnustan, että huolimatta kaikista kokemuksistani tämän maailman
asioihin nähden -- jospa ne jäisivät teiltä hankkimatta, sillä ne
tulevat liian kalloiksi! -- uskon vieläkin kaikkeen tuohon ja vieläpä
paljon muuhunkin.

Lontoossa antoi Georges minun lukea teiltä saamansa kirjeen.

Aloitatte sen sievästi kertomalla yksityiskohtaisesti ja koristellen
pienestä turkkilaisesta rakkausseikkailustanne. Georges ja minä
kuljemme mukananne noilla turkkilaisen muurahaispesän merkillisillä
mutkapoluilla. Jäämme suu avoinna töllistelemään tauluja, joita meille
piirtelette. Ajattelen kolmea tikarianne, kuten muistan Homeroksen
_pikkuseikkoja myöten_ kuvaileman Akilleen kilven. Ja sitten lopuksi,
ehkäpä siksi, että olette saanut tomuhiukkasen silmäänne, tai
lamppunne on ruvennut savuamaan, tai vieläkin pienemmästä syystä
paiskaatte te meille lopettaessanne kirjettä, viime vuosisadalla
keksityitä puheenparsia! Luulen tosin, että ignoranttiveljesten
tunnuslauseet pitivät paikkansa paremmin kuin materialismin, koska
sen tuloksena olisi kaiken elävän tuhoutuminen. Nuo materialistiset
aatteet hyväksyttiin kyllä 1700-luvulla. Jumala oli ennakkoluulo,
moraali oli selvä omaetu ja yhteiskunta taitavan miehen siirtokenttä.
Tuo kaikki viehätti nuoria ihmisiä uutuudellaan, ja siksi, että se
pyhitti kaikkein epäsiveellisimmätkin teot. Onnellinen aika, jolloin
ei mikään pidättänyt ihmistä, jolloin saattoi tehdä kaikkea. Saattoi
nauraa kaikelle, kaikkein vähimmän hullunkurisille seikoillekin, kunnes
tuhansia päitä putosi vallankumouksen kirveen iskuista, jolloin ne,
jotka olivat saaneet pitää omansa, alkoivat tarkemmin ajatella asioita.

Sitten seurasi ylimenokausi, jolloin esiintyi moralista verenvähyyttä
sairastava, luontaista herkkätunteisuutta poteva suku, joka kirosi
nykyisyyttä, jota se ei tuntenut, ja epäili tulevaisuutta, jonka laatua
se ei aavistanut. Romanttinen sukukunta, tuo vaatimattomien nuorten
miesten polvi, vietti elämänsä nauraen, itkien, rukoillen, herjaten
ja suurennellen kaikissa äänilajeissa tyhmää valitustaan ampuakseen
lopuksi jonakin päivänä luodin kalloonsa.

Nykyään, hyvä ystävä, ollaan paljon järkevämpiä, paljon
käytännöllisempiä. Nyt kiiruhdamme jo ennenkuin olemme miehiksi
varttuneetkaan tulemaan _jonkunlaisiksi_ ihmisiksi, tai eläimiksi,
jos niin haluatte sanoa. Laadimme joka asiasta mielipiteitä tai
ennakkokäsitteitä asemamme mukaan. Mihin yhteiskuntapiiriin joudumme,
niin sen ajatukset me omistamme. Siten saavutamme määrätynlaisen
ajatussuunnan, tai, jos mieluummin haluatte sanoa, eräänlaista
tyhmyyttä, joka sopeutuu hyvin siihen piiriin, jossa elämme. Meitä
ymmärretään, ja me ymmärrämme toisia, joudumme siten läheisiin
suhteisiin heidän kanssaan ja tulemme todella yhteisen ruumiin
jäseniksi. Meistä tulee pankkiireja, insinöörejä, virkamiehiä,
kauppiaita, sotilaita j.n.e., tai ainakin olemme jotakin, teemme
jotakin, olemme jossakin käsin emmekä muualla, emmekä vaivu
loppumattomiin uinailuihin.

Emme epäile mitään. Velvollisuudet, jotka meidän tulee täyttää,
ohjaavat askeleemme määrättyyn suuntaan. Voimme kyllä epäillä
filosofisia, uskonnollisia ja valtiollisia seikkoja. Mutta lapselliset
ja kunnialliset käytösohjeet ovat valmiina täyttämässä siten syntyneet
aukot. Älkäämme siis olko huolissamme sellaisista pikkuseikoista.
Sivistys anastaa meidät kokonaan, suuren yhteiskuntakoneen
tuhannet rattaat jauhavat meidät tomuksi, me häviämme avaruuteen
ja tylsistymme ajassa vanhuuden takia, me saamme lapsia; jotka
ovat yhtä yksinkertaisia kuin mekin. Lopulta me kuolemme kirkon
sakramenteilla siunattuina. Arkkumme on tulvillaan siunattua vettä ja
latinaa mutistaan vahakynttilöiden valossa kuolinvuoteemme ympärillä.
Tuttavamme kaipaavat meitä, ja jos olemme olleet hyviä eläessämme, niin
surevat muutamat meitä vilpittömästäkin. Ja lopulta saa joku periä
meidät.

Sellaista on maailman meno!

Kaikki tuo ei kuitenkaan estä, että tässä maailmassa on paljon kelpo
ihmisiä, vilpittömästi kunnon väkeä ja perusteellisesti hyviä, jotka
tekevät hyvää siitä saamansa sisäisen tyydytyksen takia. On sellaisia,
jotka eivät varasta eivätkä murhaa, vaikka he tietäisivätkin pääsevänsä
rangaistuksesta, sen takia, että heillä on omatunto, joka alituisesti
tarkastaa tekoja, mihin intohimot saattaisivat heidät johtaa; ja
sellaisia, jotka kykenevät rakastamaan, ja panemaan alttiiksi sielunsa
ja ruumiinsa. On pappeja, jotka uskovat Jumalaan ja harrastavat
kristillistä armeliaisuutta; lääkäreitä, jotka uhmailevat kulkutauteja
pelastaakseen jonkun sairasparan; laupeudensisaria, jotka armeijoiden
välissä hoitavat haavoittuneita; pankkiireja, joille voi uskoa
omaisuutensa ystäviä, jotka ovat valmiit antamaan puolet omastaan; --
yleensä ihmisiä, kuten esimerkiksi minä, joka ehkä saattaisi, kaikista
herjauksistanne huolimatta, tarjota teille rajatonta ystävyyttä ja
alttiutta.

Jättäkää siis nuo sairaan lapsen pahantuulen purkaukset. Ne johtuvat
siitä, että unelmoitte, ettekä ajattele, että seuraatte intohimoa
järjen asemasta.

Puhutte pahaa itsestänne noin ajatellessanne. Jos sanoisin teille,
että kaikki kirjeenne lopussa on totta, ja että uskon teidät
sellaiseksi kuin siinä itsenne kuvaatte, kirjoittaisitte minulle
heti vastalauseenne, sanoessanne, ettette ajattele sanaakaan tuosta
kamalasta uskontunnustuksesta. Selittäisitte, että se on vain muita
herkemmän sydämen kerskailua, ja kärsimyksen ärsyttämän herkkätuntoisen
ihmisen tuskallista ponnistelua.

Ei, hyvä ystävä, en usko teitä, ettekä tekään usko itseänne. Olette
hyvä, altis rakkauteen, tunteellinen ja herkkä. Mutta te kärsitte.
Siksipä annankin teille anteeksi ja pidän teistä, jääden eläväksi
vastalauseeksi kieltäessänne kaiken ystävyyden, taipumuksen ja
alttiuden.

Teidän turhamaisuutenne kieltää sen, ettekä te. Loukattu ylpeytenne
saa teidät kätkemään aarteenne ja näyttelemään ihmisille "teennäistä,
ikävänne ja ylpeytenne luomaa olentoa".

                                                       _Plumkett_.


24.

_Loti William Brownille_.

                                       Eyoubissa joulukuussa 1876.

Rakas ystävä!

Muistutan teille, että minäkin olen maailmassa. Asun Arif-Effendin
nimellä Kuru-Tshehmehin kadun varrella Eyoubissa, ja ilahduttaisitte
minua suuresti antamalla elonmerkkejä itsestänne.

Jos nousette laivasta Konstantinopolissa, Stambulin puolella ja
kierrätte neljä kilometriä pitkän basaari- ja moskeijarivin ohi, niin
saavutte Eyoubin pyhään esikaupunkiin, jossa lapset heittelevät kivillä
outoa päähinettänne. Kysykää silloin Kuru-Tshehmehin katua, niin se
näytetään teille heti. Kadun päästä löydätte marmorisen suihkukaivon
mantelipuitten alta, ja minun majani on siinä vieressä.

Asun siellä Aziyadén, tuon nuoren salonikilais-naisen kanssa, josta
teille kerran kerroin, ja jota melkein rakastan. Elän täällä melkeinpä
onnellisena, unohtaen menneisyyden ja kiittämättömät.

En kerro, mitkä olosuhteet ovat saattaneet minut tänne itämaiden
kolkkaan, enkä sitäkään, miksi olen hetkeksi omistanut turkkilaisten
kielen ja tavat -- vieläpä sen kauniit silkkiset ja kultaiset
vaatteetkin.

Tänään, joulukuun 30 p:nä on tilanne seuraava: Ilma on kylmä ja kuu
paistaa. Jossakin piilossa veisaavat dervishit yksitoikkoisella
äänellä. Ääni on tuttua, kuulen sen jokapäivä korvissani. Kissani
Kedibey Ja palvelijani Yussuf ovat poistuneet, toinen toisen sylissä,
yhteiseen huoneeseensa.

Aziyadé istuu kuin itämaitten tytär ainakin, patja- ja peitekasalla
maalaten kynsiään oranssin punaisiksi, (hyvin tärkeä toimitus). Minä
taas muistelen teitä, elämäänne Lontoossa Ja kaikkia tyhmyyksiämme, --
Ja kirjoitan teille pyytäen, että vastaisitte minulle.

En ole vielä ihan täydellinen muhamettilainen, kuten kirjeeni alusta
saattaisitte luulla. Näyttelen vain kahta eri henkilöä ja olen yhä
virallisesti, mutta niin harvoin kuin mahdollista, herra Loti, meriväen
luutnantti.

Koska teidän lienee vaikea kirjoittaa osoitettani turkiksi, osoittakaa
kirjeenne oikealla nimelläni _Deerhound'iin_ tai Britannian lähetystöön.


25.

                                Stambulissa tammik. 1 p:nä 1897.

Vuosi 1877 alkaa säteilevällä päiväpaisteella, keväisellä säällä.
Käytyäni päivällä kyläilemässä, johon jäännös lännen hyviä tapoja minut
pakotti, Peran eurooppalaiskorttelissa, palasin yöllä ratsain Eyoubiin,
hautausmaiden ja Kashim-Pashan kautta.

Vastaani ajavat tuon peloittavan Ignatieffin vaunut; hän palaa täyttä
laukkaa neuvotteluista, saattueenaan monilukuinen joukko palkatuita
kroateja. Vähän myöhemmin palaavat lordi Salisbury ja Englannin
lähettiläskin, molemmat hyvin kiihkeässä mielentilassa. -- Istunnossa
on väitelty, ja kaikki on pahoin päin.

Turkkilaisparat hylkäävät toivottomuuden tarmolla kaikki
heille asetetut ehdot; vaivainsa palkkioksi heidät julistetaan
lainsuojattomiksi.

Kaikki lähettiläät lähtivät yhtäaikaa huutaen: "Kaikki on mennyttä!"
eurooppalaiselle kolonialle. Pian saadaan nähdä kamaloita asioita,
suurta sekamelskaa ja paljon verta.

Kulkekoon tuo turma kaukana meistä!

Minun on kai pakko ehkä jo huomenna lähteä Eyoubista, milloinkaan sinne
palaamatta.


26.

Laskeuduimme säteilevänä iltana Un-Kapanin rinnettä.

Stambul oli tavattoman näköinen. Kaikkien minareetien hodjat lauloivat
outoja rukouksia, oudolla nuotilla. Nuo korkealta kuuluvat terävät
äänet, yön tottumattomalla hetkellä, vaikuttivat huolestuttavasti
mielikuvitukseen, ja oviensa eteen ryhmittyneet turkkilaiset näyttivät
kaikki katselevan jotakin peloittavaa kohtaa taivaalla.

Ahmet seurasi heidän katseittensa suuntaa ja tarttui peloissaan
käteeni. Kuu, joka äsken oli loistanut kirkkaana Sofian moskeijan kuvun
yläpuolella, oli sammunut kaukaisessa äärettömyydessään. Nyt se oli
vain punainen, himmeä, verinen täplä.

Ei ole mitään niin mieltä valtaavaa kuin _taivaan merkit_.
Turkkilaisten uskon mukaan kuu tällaisena hetkenä taistelee sitä syövän
hiiden kanssa. Sitä saattaa kuitenkin auttaa Allahia avuksi huutamalla
ja hirviötä ampumalla.

Ja kaikissa moskeijoissa luetaankin asianmukaisia rukouksia, ja pyssyt
alkavat paukkua Stambulissa.

Otamme venheen Phanarista päästäksemme kotiin. Meidät pysäytetään
tiellä. Puolivälissä Kultaista sarvea asettuu _Zaptien_ alus eteemme:
-- On kielletty kulkemasta veneellä kuun pimennyksen aikana.

Emme kuitenkaan voi nukkua kadulla. Selitämme, väittelemme, kohtelemme
Zapteja hyvin korskeasti, ja taas pääsemme pulasta pelkällä
hävyttömyydellä.

Saavumme majaan, missä Aziyadé meitä odottaa tyrmistyneenä ja
kauhuissaan.

Koirat ulvovat kuulle valittavasti, mikä muuttaa aseman vieläkin
sekavammaksi.

Salaperäisen näköisenä selittävät Ahmet ja Aziyadé minulle, että koirat
ulvovat pyytääkseen Allahilta jotakin salaperäistä leipää, jota niille
eräinä juhlallisina hetkinä jaetaan, ja jota ihmiset eivät näe.

Pimennys jatkaa kulkuaan ampumisesta huolimatta. Sen laatta on aivan
erikoisen punainen, johtuen kai jostakin ilmakehän erikoisesta laadusta.

Koetan selittää ilmiötä kynttilän, appelsiinin ja peilin avulla --
vanha koulumenetelmä.

Tyhjennän koko logiikkani mutta oppilaani eivät käsitä. Kuullessaan
tuon aivan mahdottoman otaksuman, että maa olisi pallonmuotoinen,
istuutuu Aziyadé arvokkaasti, eikä millään usko minun puhuvan
tosissani. Tunnen olevani onnistumaton opettaja, kamala kuva! ja
purskahdan hurjaan nauruun. Syön appelsiinin ja välitän viis kaikista
todisteluista.

Mitäpä hyvää on muutoin koko tuosta tyhmästä tieteestä, ja miksi
riistäisimme heiltä luulon, joka tekee heidät viehättävämmiksi?

Ja niinpä alamme mekin kaikki kolme ampua ikkunoista kuuta, joka
yhä on verisen näköinen tuolla korkealla, säteilevällä taivaalla,
kimaltelevien tähtien keskellä.


27.

Yhdentoista aikana herättää Ahmet meidät ilmoittaakseen, että lääke on
auttanut; kuu on _yen yapilmish_ (parantunut).

Ja todella: kuu loistaa aivan entisellään kuin suuri, sininen, kirkas
lamppu idän taivaalla.


28.

"Äitini Behidje" on hyvin omituinen, noin kahdeksankymmenen vuotias,
kivulloinen nainen. Hän on pashan tytär ja leski, muhamettilaisempi
kuin itse korani ja ankarampi kuin Sherin laki.

Shefket-Daub, pasha vainaja, Behidje-hanumin puoliso, oli sultaani
Mahumdin suosikeita, ja otti osaa janitsaarien verilöylyyn.
Behidje-hanum, jolla siihen aikaa oli pääsy hänen neuvostoonsa, oli
kaikin tavoin kehoittanut häntä siihen.

Melkein pystysuoran kadun varrella Djanghirin turkkilaiskorttelissa,
Taximin kukkuloilla, asuu vanha Behidje-hanum. Hänen talonsa seinässä,
joka ulottuu äkkijyrkänteen yli, on kaksi ulkonevaa saarniristikkojen
huolellisesti sulkemaa _shakir'ia_.

Sieltä näkee kuin ilmasta Funduklin korttelit, Dalma-Bagtshen ja
Tsheraghamin palatsit, Seraljin huiput, Bosporan ja _Deerhound'in_,
joka on kuin siniselle liinalle asetettu pähkinänkuori, -- sitten
Skutarin ja koko Aasian rannikon.

Behidje-hanum viettää päivänsä tässä tähystyspaikassa nojatuoliin
rauenneena ja Aziyadé istuu usein hänen jalkojensa juuressa. Hän
tarkkaa vanhan ystävättärensä jokaista viittausta, ja ahmii hänen
sanansa kuin orakelin jumalaiset päätökset.

Tuon nuoren halpasyntyisen naisen ja vanhan, ylpeän ja jäykän,
korkeasyntyisen ja suurisukuisen kadittaren ystävyys on omituinen.

Tunnen Behidje-hanumin vain kuulopuheelta. -- Uskottomat eivät pääse
hänen asuntoonsa.

Hän on vielä kaunis, vakuuttaa Aziyadé, kahdeksasta vuosikymmenestään
huolimatta, "kaunis kuin talven ihanat päivät."

Joka kerta kun Aziyadé ilmaisee minulle jonkun uuden ajatuksen, selvän
ja syvän käsityksen asioista, joista hänen luulisi olevan täydelleen
tietämättömän, ja kun kysyn häneltä: "Kuka tuon on opettanut sinulle,
armas?" vastaa Aziyadé: "Äitini Behidje."

"Isäni", "äitini" ovat kunnianimiä, joita Turkissa käytetään iäkkäistä
ihmisistä puhuttaessa, silloinkin kun nuo henkilöt ovat vastenmielisiä
tai tuntemattomia.

Behidje-hanum ei suinkaan käyttäydy kuin äiti Aziyadéhen nähden. Tai
hän on ainakin ymmärtämätön äiti, joka varomattomasti kiihoittaa
lapsensa nuorta mielikuvitusta.

Ensin hän kiihoittaa sitä uskonnollisesti niin usein ja voimakkaasti,
että tuo pieni hylätty raukka usein vuodattaa katkeria kyyneliä
uskottomalle lahjoittamansa lemmen vuoksi.

Hän kiihoittaa sitä romanttiseenkin suuntaan, kertomalla pitkiä
tarinoita henkevästi ja tulisesti; ja minä saan taas kuulla ne öisin
armaani tuoreilta huulilta.

Pitkiä kummallisia tarinoita, suuren Tshengiskanin tai muinaisten
aavikon sankarien seikkailuja, persialaisia tai tatarilaisia taruja,
joissa nuoret prinssit hiisien ahdistamina suorittavat uskollisuuden ja
urhouden ihmeitä.

Ja kun Aziyadé iltaisin saapuu, mielikuvitus tavallista kiihtyneempänä,
saatan täydellä varmuudella sanoa hänelle:

-- Rakas pikku ystävä, olet taas viettänyt päiväsi rakkaan
Behidje-äitisi jalkojen juuressa.


29.

                                          Tammikuussa 1877.

Viikko Bujukderessä, Bosporan yläpäässä, Mustanmeren suulla.
_Deerhound_ on ankkurissa suurten turkkilaisten panssarilaivojen
vieressä, jotka on asetettu siihen kuin vahtikoiriksi Venäjää vastaan.
Tämä _Deerhound'in_ asema, joka loitontaa minut Stambulista, sattuu
yhtä aikaa kuin ukko Abeddinin oleskelu Stambulissa. Kaikki on siis
parhain päin, ja tämä ero korvaa varovaisuutemme.

On kylmä ja sataa. Päivät kuluvat Belgradin metsissä harhaillessa, ja
nämä metsäretket vievät minut takaisin lapsuuteni onnellisiin päiviin.

Siellä on ikivanhoja tammia, niinipuita, sammalta ja sananjalkoja,
melkeinpä Yorkshiren kasvisto. Lukuunottamatta siellä oleskelevia
karhuja luulisi olevansa isänmaan vanhoissa hyvissä metsissä.


30.

_Kedi't_ (kissat) peloittavat Samuelia. Päivisin kedit tuottavat
hänelle lystillisiä ajatuksia, hän ei saata katsella niitä nauramatta.
Illalla muuttuvat ne hyvin kunnioitettaviksi, ja hän pysyttelee
loitolla niistä.

Pukeuduin juuri lähetystön tanssiaisia varten. Samuel, joka oli jo
mennyt nukkumaan, palasi äkkiä ja kolkutti ovelleni.

-- _Bir madame kedi_, sanoi hän hätääntyneellä äänellä, -- _Bir madame
kedi_ (rouva kissa; pitää olla: naaraskissa) _qui portate ses piccolos
dormir com Samuel_! (toi poikasensa nukkumaan Samuelin huoneeseen.)

Ja hän jatkoi yhä piilossa pysyen, järkähtämättömän vakavasti.

-- Meillä kotona sanotaan, että ne, jotka häiritsevät kissoja, kuolevat
siinä kuussa! Mitä nyt teen, herra Loti?

Pukeuduttuani päätin auttaa ystävääni käymällä kovasti käsiksi
kissoihin ja astuin huoneeseen.

"Rouva Kedi" oli todellakin asettunut Samuelin tyynylle, aivan
keskelle. Se oli hyvin lihava, keltaturkkinen otus. Arvokkaan ja
riemuitsevan näköisenä, istuen _nimittämättömällään_, tarkasteli
se vuorotellen liikkumatonta Samuelia ja peitteellä piehtaroivia
poikasiaan.

Nurkassa istuen katseli Samuel uneen uupumaisillaan tuota
perhekohtausta alistuneesti ja tyrmistyneen näköisenä odottaen, että
tulisin hänen avukseen.

Tuota "rouva Kediä" en tuntenut. Se antoi kuitenkin vastustelematta
tarttua niskaansa ja kantaa itsensä lapsineen ulos. Sen jälkeen alkoi
Samuel, huolellisesti puhdistettuaan peitteensä, vetäytyä nukkumaan.
En aikonut palata sinä yönä. Saavuin kuitenkin äkkiarvaamatta kahden
aikana aamulla.

Samuel oli avannut huoneensa ikkunan selkoselälleen ja asettanut
seinästä seinään köysiä, joille hän oli levittänyt peitteensä,
haihduttaakseen puhtaan ilman avulla kaiken kissanhajun. Itse oli hän
sijoittunut vuoteeseeni, missä hän nukkui nuorten sielujen ja puhtaan
omantunnon unta. Ja juuri sellainen hän olikin.

Seuraavana päivänä saimme tietää, että tuo rouva Kedi oli naapurissa
asuvan juutalaisen veitsenhiojan juoksunhaluinen lemmikki.


31.

Oli kreikanuskoisten joulu. Vanha Phanar oli juhla-asussa.

Lapsiparvia kulki kaduilla, lyhdyt käsissä, kantaen kaikenmuotoisia
ja värisiä, paperisia kynttilänjalkoja. He kolkuttivat kaikin voimin
kaikille oville, ja pitivät kamalia laulajaisia rummun säestyksellä.

Ahmet, joka kulki rinnallani, osoitti suurta halveksumista noille
uskottomien huvituksille.

Vanha Phanar ei saattanut tämänkään melun keskellä olla olematta synkän
näköinen.

Näimme kuitenkin kaikkien pienien bysanttilaisten iänsyömien ovien
aukenevan, ja niitten raskaissa kehyksissä näkyi parisitarten tavoin
puettuja nuoria tyttöjä, jotka heittelivät laulajille kuparipiastereita.

Kahta hullumpaa oli Galatassa. Ei milloinkaan, ei missään maankolkassa
saa kuulla räikeämpää melua, eikä nähdä surkeampaa näkyä.

Siellä vallitsi mitä kirjavin kuhina, jossa kreikkalainen aines oli
suurena enemmistönä. Saastaista kreikkalaista joukkuetta virtasi
kaikkialta tiheinä parvina, niitä tuli kaikilta porttolakujilta,
kaikista kapakoista, kaikista krouveista. Oli mahdotonta kuvailla,
kuinka paljon siinä oli juopuneita miehiä ja naisia, humalaisten
kiljuntaa ja tympäiseviä huutoja.

Olipa joukossa eräitä kunnon muhamettilaisiakin, jotka olivat tulleet
rauhassa nauramaan uskottomien kustannuksella, näkemään, kuinka nuo
Levantin kristityt, joiden kohtaloa koko Eurooppa on saatu säälimään
korkealentoisilla puheilla, juhlivat profeettansa syntymää.

Kaikki nuo miehet, joita suuresti peloitti lähteä taistelemaan
turkkilaisten tavoin sen jälkeen kuin perustuslaki oli heille antanut
kansalaisten ansaitsemattomat oikeudet, lauloivat ja joivat nyt oikein
sydämensä pohjasta.


32.

Muistan tuon yön, jolloin _baikush_ (pöllö) seurasi venettämme
Kultaisella Sarvella.

Oli kylmä tammikuun yö; jäätävä sumu hämmensi Stambulin suuret varjot
ja lankesi hienona sateena päällemme. Sousimme vuorotellen, Ahmet ja
minä, venettä Eyoubia kohti.

Laskimme Phanarin laituriin varovasti yön pimeydessä keskelle seipäitä,
pirstaleita ja saveen juurtuneita veneitä.

Olimme juuri Konstantinopolin vanhan bysanttilaisen kaupunginosan
muurin juurella, jossa tällaiseen aikaan ei näy yhtään ihmistä.
Kuitenkin kyyristeli siellä nyt kaksi naista, kaksi valkeapäistä
haamua, piillen eräässä meille tutussa nurkkauksessa erään
raunioittuneen talon parvekkeen alla... Ne olivat Aziyadé ja vanha,
uskollinen Kadidja.

Matka oli pitkä Phanarin laiturilta Eyoubin siltaan. Siellä täällä
kreikkalaisesta majasta pilkistävä tulenläikkä jätti keltaisen viivan
sekaiseen veteen. Muuten oli kaikkialla sysimusta yö.

Kulkiessamme erään raudalla haarniskoidun vanhan talon ohi kuulimme
orkesterin soittoa ja tanssin töminää. Se oli noita ulkoa mustia ja
sisältä loisteliaita asumuksia, mihin entiset kreikkalaiset, Phanarin
asukkaat piilottavat loistonsa, timanttinsa ja parisilaiset pukunsa.

... Sitten katosi juhlan melu sumuun, ja upposimme taas pimeyteen ja
hiljaisuuteen.

Lintu lenteli raskaasti aluksemme ympärillä, edestakaisin ylitsemme.

-- _Bou fena!_ (paha juttu!) sanoi Ahmet päätään pudistellen.

-- _Baikoush mi?_ kysyi häneltä Aziyadé viittojensa ja huntujensa
sisältä. (Pöllökö se on.)

Kun oli kysymys heidän tavoistaan tai luuloistaan oli heillä tapana
puhella kahden ja välittää viis minusta.

-- _Bou tshok fena Loti_, sanoi hän sitten tarttuen käteeni; _anma
sen... bilmezsen!_ (Se ennustaa hyvin pahaa, Loti... mutta sinä... et
tiedä!)

Ainakin oli outoa nähdä tuon eläimen kiertelevän talviyönä, ja se
seurasi meitä lakkaamatta, enemmän kuin tunnin ajan, mikä meiltä kului
Phanarista Eyoubin laituriin kulkiessamme.

Sinä yönä kävi Kultaisessa Sarvessa peloittava virta. Satoi yhä yhtä
hienosti ja jäätävästi. Lyhtymme oli sammunut, ja se saattoi viedä
meidät kiertelevien bashiboshukien kynsiin, mikä olisi ollut meidän,
kaikkien tuho. Balatan suunnalla tapasimme juutalaisten veneitä.
Juutalaiset, jotka tällä kohdalla asuvat salmen molemmin puolin,
Balatassa ja Pripashassa, käyvät iltaisin vieraisilla tai palaavat
suuresta synagogasta, ja ainoa paikka, jossa yöllä tapaa liikettä
Kultaisella Sarvella, on juuri tämä.

He lauloivat ohi kulkiessaan surullista säveltä omalla
juutalaiskielellään. Pöllö liiteli yhä päittemme päällä, ja Aziyadé
itki kylmästä ja pelosta.

Kuinka iloisia olimmekaan kun hiljaa kiinnitimme veneemme Eyoubin
laituriin. Hyppäsimme savessa lankulta lankulle -- tunsimme nuo lankut
ulkoa kuin sokeat -- kuljimme aution pienen torin yli, avasimme hiljaa
lukot ja salvat, suljimme kaikki takanamme; tarkastimme alakerran
tyhjät huoneet, portaan alustat, keittiön, uunin sisustan, riisuimme
likaiset kenkämme ja kastuneet vaatteemme, kävelimme paljain jaloin
valkeilla matoilla, toivotimme hyvää iltaa Ahmetille, joka vetäytyi
kammioonsa, astuimme huoneeseemme ja suljimme sen vielä, annoimme
arabialaisten valkoisten ja punaisten oviverhojen vaipua alas
takanamme, istuimme paksuille matoille aamusta asti kytevän kuparisen
hiiliastian ääreen, joka levitti suloista, seraljin ruusupastilleilta
tuoksuvaa lämpöä;... ja nyt seurasi ainakin vuorokaudeksi täysi
turvallisuus, suunnaton kahden olemisen onni!

Mutta pöllö oli seurannut meitä ja alkoi huutaa plataanissa ikkunamme
alla.

Väsymyksen vaivuttamana nukkui Aziyadé sen kaameaan ääneen, vuodattaen
kuumia kyyneliä.


33.

Heidän "rouvansa" oli vanha veijari, joka oli kierrellyt koko Euroopan
ja koetellut kaikenlaisia ammatteja; heidän "rouvansa" -- Samuelin ja
Ahmetin rouva; he nimittivät häntä _bikum madame_, meidän rouvamme --
heidän rouvansa puhui kaikkia kieliä ja piti arveluttavaa kahvilaa
Galatan kaupunginosassa.

Heidän "rouvansa", kahvilan ovi aukeni meluavalle pääkadulle. Se
oli hyvin syvä ja hyvin avara. Siinä oli takaportti eräälle Galatan
pahamaineiselle rantakadulle, jolle päätyi monen irstailupaikan
ovi. Tuossa kahvilassa tapasivat toisensa etenkin italialaisten ja
maltalaisten kauppalaivojen matruusit, joita epäiltiin varkaudesta ja
salakuljetuksesta. Siellä tehtiin kaikenlaisia kauppoja, ja iltaisin
oli järkevintä mennä sinne revolveri taskussa.

Heidän "rouvansa" piti paljon meistä, Samuelista, Ahmetista ja minusta.
Hän valmisti tavallisesti minun molempien ystävieni ruoan, kun heidän
_asiansa_ pidättivät heitä usein tässä kaupunginosassa. Heidän
"rouvansa" osoitti meille kaikenlaista äidillistä huomiota.

Heidän "rouvansa" luona oli pieni kamari ja arkku, joita käytin pukua
vaihtaessani. Tulin sinne eurooppalaisessa puvussa pääovesta ja lähdin
turkkilaisena kujan kautta.

Heidän "rouvansa" oli italialainen.


34.

                               Eyoubissa, tammik. 20 p:nä.

Eilen loppui hiljalleen kansainvälisten neuvottelujen suuri
pilanäytelmä. Kun juttu on mennyt hullusti, lähtevät heidän
ylhäisyytensä tiehensä. Lähettiläätkin sälyttävät matka-arkkunsa, ja
niin on Turkki lain ulkopuolella.

Hauskaa matkaa koko joukolle! Onneksi me, me jäämme. Eyoubissa ollaan
hyvin tyyniä ja hyvin päättäväisiä. Turkkilaisiin kahviloihin,
vaatimattomimpiinkin, kokoontuvat rikkaat ja köyhät erotuksetta, pashat
ja rahvaan miehet... Oi tasa-arvoisuus, tuntematon demokratisille
kansoillemme, länsimaisille tasavalloillemme!... Siellä on oppinut,
joka selvittelee läsnäoleville päivän uutisten konstikkaita kirjaimia;
jokainen kuuntelee hiljaa ja vakavasti. Ei kuulu riidan melua, ei vuoda
olut ja absintti, joita meidän syrjäkapakoissamme käytetään. Eyoubissa
politikoidaan vilpittömästi ja hartaasti.

Ei pidä joutua toivottomaksi kansan vuoksi, jossa on säilynyt niin
paljon uskoa ja vakavaa rehellisyyttä.


35.

Tänään, tammikuun 22 p:nä, ovat ministerit ja valtakunnan korkeat
virkamiehet, kokoontuneina juhlalliseen istuntoon Korkean Portin
tavan mukaan yksimielisesti päättäneet hylätä Euroopan ehdotukset,
joitten alta he näkivät pyhän Venäjän pukinsorkan pistävän esiin.
Ja onnentoivotusadresseja saapuu kaikilta puolin valtakuntaa noille
miehille, jotka ovat tehneet tuon toivottoman päätöksen.

Kansallinen innostus oli suuri kokouksessa, jossa ensi kertaa nähtiin
tuo tavaton seikka: kristityt istuivat muhamettilaisten rinnalla,
armenialaiset papit dervishien ja scheik-ul-islamin vieressä; siellä
kuultiin muhamettilaisten suista ensikertaa nuo mahdottomat sanat:
"Meidän kristityt veljemme."

Suuri veljeyden ja yksimielisyyden henki yhdisti silloin ottomanisen
valtakunnan erilaiset uskontunnustukset, yhteisen vaaran uhatessa.
Armenialais-katolinen pappi piti tässä seurassa seuraavan oudon,
sotaisen puheen:

"Effendit!

"Kaikkien meidän isiemme tomut ovat jo viisisataa vuotta levänneet
isänmaan povessa. Meidän ensimmäinen velvollisuutemme on puolustaa tätä
maata, jonka olemme perinnöksi saaneet. Kuolema saapuu luonnonlain
pakosta. Historia osoittaa meille suuria valtakuntia, jotka vuorotellen
ovat esiintyneet maailmannäyttämöllä ja kadonneet sieltä. Jos siis
sallimuksen päätökset ovat vahvistaneet isänmaamme päivien lopun, on
meidän vain taivuttava sen määräyksiin. Mutta häpeällinen sammuminen
on toista kuin kunniakas loppu. Jos meidän tulee kuolla murhaavasta
luodista, niin älkäämme luopuko kunniasta ottaa se keskelle rintaa eikä
selkään. Ainakin maamme nimi piirtyy silloin kunniakkaasti historiaan.
Vielä äsken olimme vain tarmoton ruumis; meille annettu perustuslaki on
tullut elähdyttämään ja vahvistamaan tuota ruumista.

"Tänään on meidät ensimmäistä kertaa kutsuttu tähän neuvostoon, ja
kiittäkäämme siitä Hänen Majesteettiaan Sulttaania ja Korkean Portin
ministereitä! Älköön uskonnollinen kysymys nyt enään erotko omantunnon
alueelta! Menköön muhamettilainen moskeijaansa ja kristitty kirkkoonsa!
Mutta olkaamme ja pysykäämme yksimielisinä, kun kaikkien etu on
kysymyksessä julkista vihollistamme vastaan."


36.

Aziyadé, ollen uskollinen kunnon turkittaren pienille, keltaisille
sahvianitohveleille, joissa ei ollut kantapäätä eikä rintaa,
kulutti niitä hyvinkin kolme paria viikossa. Niitä oli aina varalla
vetelehtimässä jokaisessa huoneen nurkassa, ja hän kirjoitti nimensä
niiden sisään väittäen, että Ahmet tai minä voisimme ottaa ne häneltä.

Kuluneet tuomittiin kamalaan kidutukseen: -- hän heitti ne yöllä
parvekkeelta ilmaan, paiskasi ne Kultaiseen Sarveen. Hän sanoi sitä
_kurban des paputshs_, tohvelien uhraamiseksi.

Oli hauskaa nousta hyvin kirkkaina ja hyvin kylminä öinä vanhoja,
askeleittemme alla narisevia portaita katolle, ja siellä, kuun
kauniisti kumottaessa, _mahitadba_, saatuamme varmuuden, että kaikki
nukkuivat ympärillämme, toimittaa _kurban_ ja sinkauttaa yksitellen
ilmaan nuo tuomitut tohvelit.

Putosivatkohan tohvelit veteen, liejuun, tai varastelevan kissan
selkään?

Putoamisen ääni yön suuressa hiljaisuudessa ilmaisi, kumpi meistä oli
arvannut oikein, ja voittanut vedon.

Oli hyvä olla tuolla korkealla, yksin kotona, kaukana kaikista
ihmisistä, rauhassa, usein tallaten valkoista lumivaippaa, ja nähdä
alapuolellamme vanha, nukkuva Stambul. Me emme saaneet yhdessä nauttia
päivän palosta, kuten niin monet muut, jotka kävelevät yhdessä auringon
kirkkaassa paisteessa omaa onneaan arvaamatta. Siellä korkealla oli
meidän kävelypaikkamme, siellä me kävimme hengittämässä talviöitten
puhdasta ja kylmää ilmaa, kuun, tuon vaiteliaan toverin seurassa, joka
joskus hitaasti laskeutui lännessä uskottomien maille, joskus nousi
punaisena idästä, valaisten Skutarin tai Peran kaukaisia ääriviivoja.


37.

    Onko tää loppu vai alku, Herra?

        (Victor Hugo, _Chants du crépuscule_.)

Bosporolla on vilkas liike. Kuljetuslaivoja tulee ja menee täynnä
sotaan lähteviä miehiä. Heitä tulee kaikkialta, sotilaita ja
vapaaehtoisia, Aasian perältä, Persian rajoilta, Arabiasta ja
Egyptistäkin. Heidät varustetaan nopeasti Tonavalle tai Georgian
kentille lähetettäviksi. Meluisat torventoitotukset, hurjat huudot
Allahin kunniaksi tervehtivät joka päivä heidän lähtöään. Turkki ei ole
milloinkaan nähnyt niin paljon miehiä aseissa, niin päättäviä ja niin
urheita miehiä. Allah tietää, mitä noista joukoista tulee!


38.

Enpä olisi antanut heidän ylhäisyyksilleen anteeksi heidän
diplomaattista ilveilyään, jos he olisivat häirinneet elämääni.

Olen onnellinen saadessani olla tässä pienessä piiloisessa majassani,
josta luopumista kerran jo pelkäsin.

On keskiyö, kuun sininen valo kulkee paperini yli, ja kukot ovat
aloittaneet öisen kiekumisensa. Eyoubissa saa olla hyvin kaukana
vertaisistaan, hyvin erikseen yössä, mutta samalla hyvin rauhassa.
Minun on usein vaikea uskoa, että Arif-Effendi on sama kuin minä, mutta
olen siksi väsynyt itseeni noiden seitsemänkolmatta vuoden aikana,
jolloin olen itseni tuntenut, että mielelläni pidän itseäni jonakin
toisena.

Aziyadé on Aasiassa. Hän on vieraisilla haareminsa mukana eräässä
Ismidtin haaremissa ja palaa luokseni vasta viiden päivän kuluttua.

Samuel on luonani. Hän nukkuu lattialla yhtä rauhallisesti kuin pieni
lapsi. Hän oli nähnyt päivällä, miten eräs hukkunut nostettiin maihin,
ja se oli nähtävästi niin kauheasti peloittanut häntä, että hän
varovaisuudesta kantoi patjansa ja peitteensä minun huoneeseeni.

Seuraavana aamuna, auringon noususta saakka alkavat sotaan lähtevät
vapaaehtoiset meluta, ja moskeijaan tulee suuri joukko kansaa. Lähtisin
mielelläni heidän kanssaan antaakseni tappaa itseni sulttaanin
palveluksessa. Sellaisen kansan taistelussa, joka ei tahdo kuolla, on
jotakin puoleensa vetävää, ja tunnen Turkkia kohtaan samaa innostusta,
jota tuntisin omaa isänmaatani kohtaan, jos kuoleman vaara uhkaisi
sitäkin.


39.

Istuimme, Ahmet ja minä, sulttaani Selimin moskeijan aukealla.
Seurasimme silmin noita vanhoja kivikiehkuroita, jotka kiemuroiden
kohosivat pitkin harmaita minareetteja, ja puhtaaseen ilmaan nousevaa
piippujemme savua.

Sulttaani Selimin aukeaa ympäröi vanha muuri, jossa on siellä täällä
suippokaarisia portteja. Siellä on harvassa kävelijöitä, ja vain
muutamia hautoja kypressien alla. Siellä on todellisessa turkkilaisessa
ympäristössä ja saattaa helposti erehtyä pari vuosisataa ajassa.

-- Tietäisin kyllä, Loti, sanoi Ahmet uhmailevan näköisenä, -- mitä
teen sinun lähdettyäsi. Viettäisin iloista elämää ja joisin itseni
humalaan joka päivä. Posetiivin soittaja kulkisi perässäni ja soittaisi
minulle aamusta iltaan. Menettäisin rahani, mutta se olisi saman
tekevää (_Zarak yok_). Olen samanlainen kuin Aziaydékin: Kun sinä
lähdet, on Ahmetkin mennyttä.

Häntä täytyi vannottaa olemaan järkevä, ja se ei ollut niinkään helppoa.

-- Tahdotko sinäkin, Loti, sanoi hän, vannoa minulle? Kun menet
naimisiin ja tulet rikkaaksi, tulet minua hakemaan, ja minä rupean
sinulle palvelijaksi. Sinun ei tarvitse maksaa minulle enempää kuin
Stambulissakaan, mutta saisin olla luonasi ja muuta en pyydäkään.

Lupasin Ahmetille paikan kattoni alla ja sanoin uskovani pienet lapseni
hänen hoitoonsa.

Tuo toive, että hän saisi kasvattaa lapseni ja pistää fezin heidän
päähänsä, riitti saattamaan hänet jälleen iloiseksi, ja meiltä
kului koko ilta kasvatussuunnitelmiin, jotka oli perusteltu perin
alkuperäisiin menettelytapoihin.


40.

_Plumkett kirjoittaa Loti'lle_.

Rakas ystävä!

Olen ollut teille kirjoittamatta vain sen takia, ettei minulla ole
ollut mitään sanottavaa. Sellaisessa tapauksessa on tapani vaieta.

Mitäpä olisinkaan oikeastaan voinut kertoa? Että ajatukseni
kohdistuivat kaikissa suhteissa vastenmielisiin asioihin, että rouva
Todellisuus oli tarttunut minuun, -- syleily, josta on vaikea päästä
irti, -- että viihdyin perin surkeasti meri- ja siirtomaaherrojen
keskuudessa, että nuo salaperäiset taipumukset, myötämieliset siteet,
jotka joskus yhdistivät minut läheisesti kaikkeen miellyttävään ja
kauniiseen, olivat taittuneet.

Olen varma, että hyvin ymmärrätte tämän, sillä siihen tilaan olen
nähnyt teidät vajonneena useammin kuin kerran.

Teidän luonteenne muistuttaa paljon minun luonnettani. Ja siitä saapi
hyvästi selityksensä se suuri myötämielisyys, jota melkein heti alusta
olen teitä kohtaan tuntenut. -- Selviö: Toisessa rakastaa enimmän
itseään. Kun tapaan toisen itseni, seuraa siitä voimien lisääntyminen
minussa. Näyttää siltä kuin molempien samanlaiset voimat liittyisivät
toisiinsa, ja että myötämielisyys olisi vain halua, pyrkimystä tuota
voimien lisääntymistä kohti, joka minusta merkitsee samaa kuin onni.
Jos tahdotte, niin nimitän tätä: _Suureksi sympaatiseksi paradoxiksi_.

Puhun teille hiukan kirjallista kieltä. Huomaan, kyllä, että
käytän dynamiikasta lainattua sanastoa, joka suuresti eroaa hyvien
kirjailijoittemme sanavarastosta, mutta se ilmaisee oivallisesti
ajatukseni.

Nuo myötämielisyydet tunnemme perin erilaisilla tavoilla. Te, soiton
ymmärtäjä, sanokaapa, miten olette päässyt siitä selville? Mikä on
sävel? Vain aistimus, joka herää meissä, kun ilma siirtää korvaamme
ja sieltä kuulohermoihimme väräjävän liikkeen. Mitä aivoissamme
tapahtuu? Tarkastakaapa tuota omituista ilmiötä: Te olette säveljakson
vaikutuksen alainen, kuulette sointujakson, joka miellyttää teitä.
Miksi se teitä miellyttää? Koska musikaaliset intervallit, joista tuo
jakso syntyy, toisin sanoen, soivien ainesten värähdyslukujen suhteet
ilmaistaan helpommin eräillä numeroilla kuin toisilla. Vaihtakaa
numerot ja myötämielisyytenne ei enää herää; sanotte, ettei se enää
ole musiikkia, vaan jakso toisistaan johtamattomia ääniä. Kuulette
yhtäaikaa monta rinnakkaista ääntä, tajuatte vaikutelman, joka on
onnellinen tai tuskallinen. Se johtuu numerosuhteista, jotka ovat
ulkonaisen ilmiön suhteita teihin, tuntemiskykyiseen olentoon.

Teidän ja eräiden sointujaksojen, eräiden loistavien värien, eräiden
valoisien kangastusten, eräiden viivojen ja eräiden muotojen välillä on
todellista sukulaisuutta. Vaikkapa nuo sovinnaissuhteet kaikkien noiden
eri seikkojen ja teidän välillänne olisivatkin liian monimutkaisia
selvitettäviksi, kuten musiikin laita on, tunnette kumminkin, että ne
ovat olemassa.

Miksi naista rakastetaan? Hyvin usein se johtuu vain siitä, että hänen
nenänsä viivassa, kulmakarvojensa kaaressa, kasvojensa muodossa on
jotakin, mikä vastaa jotakin tuntematonta teissä itsessänne, ja mikä
mellastelee mielikuvituksessanne. Älkää sanoko vastaan; useimmissa
tapauksissa ei rakkautenne johdu mistään muusta.

Sanotte, että tuossa naisessa on jokin moraalinen tenho, tunteen
hienous, luonteen jalous, jotka ovat rakkautenne varsinaisina syinä...
Voi, älkää millään tavoin sekoittako hänessä olevaa siihen, mitä teissä
itsessänne on. Kaikki harhaluulonne johtuvat vain siitä, että laskette
sen, mikä on vain teissä eikä missään muualla, sen hyväksi, mikä
teitä miellyttää, ja pyydystätte naista, jota rakastatte, ja otatte
ystäväksenne nerokkaan miehen. Olen ollut rakastunut Milon Venukseen
ja erääseen Correggion nymfiin. Varmasti ei heidän keskustelunsa tenho
ja halu vaihtaa ajatuksia vetänyt minua heidän puoleensa; ei, se oli
fyysillinen sukulaisuus, ainoa antikin kansojen tuntema rakkaus, joka
loi taiteilijoita. Nyt on kaikki tullut niin monimutkaiseksi, ettei
enää tiedä mihin päänsä kääntäisi. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmisistä
ei enään ymmärrä mitään mistään.

Kaiken tämän jälkeen siirtykäämme määrittelemään teitä Loti. Kaikkien
asioitten järjestyksen ja teidän välillänne on sukulaisuutta. Te olette
luonteeltanne hyvin halukas taiteellisiin ja älyllisiin nautinnoihin,
ja te saatte olla onnellinen vain kaiken sen keskellä, mikä saattaa
tyydyttää sympatisia tarpeitanne, jotka ovat äärettömät. Paitsi näitä
tunteita ei teitä varten ole onnea. Sen piirin ulkopuolella, joka voi
hankkia teille näitä tunteita, olette te aina koditon raukka.

Ken kykenee tajuamaan nuo korkeamman laatuiset tunteet, joita suuri
rahvas ei käsitä, niin häneen vaikuttaa hyvin vähän kaikki se,
mikä ei sisälly hänen haluihinsa. Viehättävätkö hyvä päivällinen,
metsästysretki ja kauniit tytöt sellaista, joka on vuodattanut
ihastuksen kyyneliä runoilijoita lukiessaan, heittäytynyt suloisesti
sulavan säveleen kuljetettavaksi ja uponnut unelmoimiseen, joka ei ole
ajatusta, vaan paremmin sanoen hurmiota, jota mikään sana ei ilmaise?
Ilahduttaako teitä jokapäiväiset kasvot, joilla kuvastuvat kaikki
tyhmyyden vivahdukset, riemuitsetteko nähdessänne lyhyihin housuihin
tai hännystakkeihin puettuja olentoja, koska kaikkea tuollaista näkee
niin runsaasti liejuisilla kaduilla, likaisten seinien vierellä,
näyteikkunoitten ja kauppojen luona.

Ne ahdistavat mielikuvitusta ja ajatus jähmettyy aivoissamme.

Minkä vaikutuksen tekee teihin ympärillänne olevien keskustelu,
jolleivät teidän ja heidän ajatuksensa ole sopusoinnussa keskenään?

Jos ajatuksenne voittaisi paikan ja ajan, jos se käsittäisi maan koko
pinnalla tapahtuvien seikkojen loppumattoman rinnakkaisuuden, maan,
joka on vain aurinkoa kiertävä tähti, ja aurinko taas puolestaan
erikoinen keskus avaruudessa, niin, jos ajattelette, että tuo
ääretön rinnakkaisuus on vain hetki iankaikkisuudessa, joka taas on
toinen äärettömyys, niin tuo kaikki näyttää teistä erilaiselta sen
mukaan mille kannalle asetutte, ja näkökantoja on niin äärettömän
paljon. Ajatelkaa, että kaiken tuon syy, kaikkien noitten asioitten
sisin henki on teille tuntematon! Punnitkaa kiihkeästi mielessänne
seuraavia ikuisia kysymyksiä: Mitä kaikki tämä on? Mikä olen minä tuon
äärettömyyden keskellä?

Teillä on hyvä onni, jos teidän ei tarvitse olla ajatusten vaihdossa
teitä ympäröivien ihmisten kanssa.

Heidän keskustelunsa ei liikuta teitä sen enempää kuin jos hämähäkki
kertoisi, että hävittävä karja on tuhonnut osan sen verkkoa, tai
rupikonna ilmoittaisi perineensä suuren kasan romua, jonka alla sen
on hyvä mukavasti piileskellä. -- Eräs herra kertoi minulle tänään
saaneensa huonon sadon ja perineensä maatilan.

Olette rakastanut ja rakastatte ehkä vieläkin. Olette tuntenut, että on
olemassa aivan erikoinen elämä, olentonne aivan erikoinen tila, jonka
hyväksi kaikki saa mielestänne aivan uuden ulkonäön.

Silloin tuntuu tapahtuvan aivan uusi ilmestys; luulisi syntyneensä
toisen kerran, sillä silloin elää voimakkaammin ja toimii
täydellisemmin. Kaikki ajatuksemme ja tunteemme heräävät ja virkistyvät
kuin palavan viinan liekki, kun nestettä liikutetaan. (Tulevaisuuden
kirjallisuutta!)

Lyhyesti, virkistytään, ollaan onnellisia, ja kaikki tämän onnen
edellä ollut häviää jonkunlaiseen yöhön. Tuntuu siltä kuin olisi oltu
autuaitten mailla, elettiin nykyiseen elämään verraten, kuten pieni
lapsi nuoren miehen rinnalla. Niitä tunteita, jotka mielessä liikkuvat
rakastuneena ollessa, saattaa kuvata vain juuri sillä hetkellä kuin
ne tunnetaan, ja tällä hetkellä en varmasti tunne mitään sellaista.
Ja kuitenkin innostun näitä ajatuksia liikutellessani, kiihdyn, pääni
menee pyörälle ja ajatukseni menevät sekaisin.

Kuinka ihanaa onkaan rakastaa ja olla rakastettu, tietää, että
valioluonne on ymmärtänyt teidät, että joku kantaa kaikki ajatuksensa
ja kaikki teille, että olette keskusta, päämäärä, johon suhtautuen
yhtä hienosäikeinen elimistö kuin teidän elää, ajattelee ja toimii!
Tuollainen juuri tekee meidät vahvoiksi ja synnyttää nerokkaita miehiä.

Ja sitten tuo rakastetun naisen suloinen kuva, joka ehkä vähemmän
on tosiseikka kuin mielikuvituksemme puhtain tuote, ja tuo sekoitus
ruumiillisia, sielullisia, aistillisia ja henkisiä vaikutelmia,
noita täysin kuvaamattomia, jotka saattaa palauttaa vain sellaista
jo kokeneen mieleen, -- vaikutelmia, joita aiheuttaa omituisen
salaperäisen mielleyhtymän välityksellä pieninkin rakastetulle kuulunut
seikka, esimerkiksi kun kuulette hänen nimensä lausuttavan, kun näette
sen vain paperille kirjoitettuna, ja tuhannet muut ylevät pikku
tyhmyydet, jotka ehkä ovat parasta, mitä maailmassa on.

Ja ystävyys, joka on vakavampi, kiinteämpi tunne, koska se nojaa
kaikkeen siihen, mitä meissä on korkeinta, oman itsemme puhtaasti
älylliseen osaan. Mikä onni on voida sanoa kaiken tuntemansa
sellaiselle, joka ymmärtää teitä _loppuun asti_, eikä ainoastaan
_määrättyyn pisteeseen saakka_, sellaiselle, joka päättää ajatuksenne
huulillanne olleella sanalla, ja jonka vastaus saattaa vuotamaan
käsitevirran, ajatusaallon. Puoli sanaa ystävänne suusta ilmaisee
enemmän kuin kokonaiset lauseet, sillä olette tottunut ajattelemaan
hänen kansaan. Ymmärrätte kaikki häntä elähdyttävät tunteet ja hän
tietää sen. Olette kaksi älyä, jotka lisäävät ja täydentävät toisiaan.

On varmaa, että se, joka on tuntenut kaiken tämän, ja joka ei
tällaisessa onnistu, on hyvin surkuteltava.

Ei ystävyyttä, ei ketään, joka minua ajattelisi... Mitä hyötyä on
ajatuksista, jollei ole kenelle ne ilmaisisi? Mitä hyötyä on lahjoista,
ellei maailmassa ole henkilöä, jonka arvostelua pidän kaikkea muuta
tärkeämpänä? Mitä hyötyä on sielukkuudesta sellaisten ihmisten
keskuudessa, jotka eivät ymmärrä minua?

Annat kaiken mennä menojaan. Olet kokenut pettymyksiä, koet joka päivä
uusia; olet nähnyt, ettei mikään tässä maailmassa ole kestävää, ettet
voi luottaa mihinkään, kiellät kaiken. Hermosi ovat lamautuneet,
ajattelet vain heikosti, oma minuutesi vähenee, siihen määrään, että
yksin ollessa olet joskus kysymäisilläsi itseltäsi, valvotko vai
nukutko. Mielikuvitus pysähtyy, ei rakenneta enää pilvilinnoja. Toivoa
ei ole enää. Joudut kerskailemaan, puhut miehevästi monista asioista,
joille nauretaan paljon silloin kun niille ei itketä.

Et rakasta mitään ja kuitenkin olet luotu rakastamaan. Et usko
mihinkään, vaikka saattaisit ehkä uskoa kaikkeen, kelpasit kaikkeen ja
nyt et kelpaa mihinkään.

Omistaa itsessään taipumusten liikavoimaa ja tuntea kasvavansa
kieroon tunnekyvyn liikakasvua, tunteitten ylivuotavaisuutta, ja olla
tietämättä, mitä niillä tekisi, se on kamalaa! Sellaisissa olosuhteissa
elämä on jokapäiväistä kärsimystä, jota eräät huvitukset voivat
hetkeksi lievittää -- kuten kaunoratsastajattarenne, odaliski Aziyadé
ja muut turkkilaiset ilotytöt -- mutta niin lankeaa vain uudestaan, ja
loukkaa itsensä pahemmin kuin ennen.

Siinä on teidän uskontunnustuksenne selitettynä ja kehitettynä. Ja
teille kirjoittava hulluttelija on lisännyt sitä aikalailla.

Tämän pitkän vaikeatajuisen lörpötyksen johtopäätös kuuluu näin: Tunnen
teitä kohtaan hyvin elävää mielenkiintoa, ehkä vähemmän sen takia, mitä
te olette, kuin sen, mikä teistä saattaisi tulla.

Miksi olette ottanut tuskanne johdattimeksi lihasten hoidon, joka
tappaa teissä sen, mikä yksin voisi pelastaa teidät! Olette ilveilijä,
temppuilija ja hyvä ampuja; olisi ollut parempi olla suuri taiteilija,
rakas Loti.

Tahtoisin muuten painaa mieleenne seuraavan ajatuksen, johon uskon:
Ei ole lääkitsemätöntä sielullista kärsimystä. Meidän järkemme on
löydettävä, ja käytettävä sitä taudin luonteen ja sairaan mielensävyn
mukaan.

Toivottomuus on täydellisesti säännötön tila. Se on yhtä parantuva
tauti kuin monet muutkin, sillä sen luonnollinen lääke on aika.
Olkaa kuinka onneton hyvänsä, mutta pitäkää varalla pieni kulma omaa
itseänne, jonne ette päästä tautia tunkeutumaan. Olkoon tuo pieni kulma
lääkelaatikkonne. -- _Amen!_

                                                   Plumkett.

Puhukaa minulle Stambulista, Bosborasta, pashojen kolmeliepeisistä
puvuista j.n.e. Suutelen odaliskinne käsiä ja olen ystävyydellä teidän

                                                   Plumkettinne.


41.

_Loti Plumkettille_.

Olenko sanonut teille, rakas ystävä, että olin onneton? En usko sitä,
ja jos olen sellaista puhunut, olen varmasti erehtynyt. Palasin
tänä iltana kotiin tuumien itsekseni, että kuuluin tämän maailman
onnellisiin, ja että tämä maailmakin oli hyvin kaunis. Palasin ratsain
kauniina tammikuun iltapäivänä. Laskeva aurinko kultasi mustat
kypressit, Stambulin vanhat sarvekkaat muurit ja piiloisan majani
katon, missä Aziyadé odotti minua.

Hiillos lämmitti ruusuvedelle tuoksuvaa huonettani. Suljin oveni
lukkoon ja istuuduin jalat ristiin, asento jonka viehätystä ette tunne.
Palvelijain Ahmet valmisti kaksi nargilheta, toisen minulle, toisen
itselleen, ja asetti jalkojeni eteen kuparitarjottimen, jolla paloi
seraljin tuoksuainetta. Aziyadé aloitti matalalla äänellä djinnien
laulun, lyöden metallilevyillä koristettua rumpua. Savu alkoi piirrellä
ilmaan sinertäviä koukeroitaan, ja vähitellen kadotin tietoisuuden
elämästä, surullisesta ihmiselämästä, katsellessani noiden kolmen
ystäväni miellyttäviä kasvoja: rakastettuni, palvelijani ja kissani.

Ei ketään tunkeilijoita, ei ketään odottamattomia, vastenmielisiä
vieraita. Vaikka jotkut turkkilaiset kaikessa hiljaisuudessa kävivätkin
luonani, niin _ystäväni_ eivät tiedä yhtään mitään asunnostani.
Saarniristikot suojelevat niin uskollisesti ikkunoitani, etteivät
uteliaat katseet minään päivän hetkenä saata tunkeutua sisään.

Vain itämaalaiset, hyvä ystävä, _osaavat olla kotonaan_.
Eurooppalaisissa taloissanne, jotka ovat avoinna jokaiselle,
asutte kuin kaduilla ilkeitten ja julkeitten ystävienne vakoilun
esineinä. Ette tunne tuota sisälläolon loukkaamattomuutta, ettekä
tuon salaperäisyyden viehätystä. Olen onnellinen, Plumkett. Peruutan
kaikki valitusvirteni, jotka niin naurettavasti teille lähetin... Ja
kuitenkin kärsin kaikesta, mitä sydämmessäni on murtunutta. Tunnen,
että nykyhetki on vain lepopaikka kohtalossani, jotakin kamalaa väikkyy
yhä tulevaisuuden yllä, ja nykyhetken onni tuo muassaan kohtalokkaan
huomispäivän. Vaikka hän on luonanikin, valtaa minut hetkeksi pistävä
ikävä. Sitä voi verrata tuohon selittämättömään kauhun tunteeseen, joka
lapsena tarttui minuun yön lähestyessä.

Olen onnellinen, Plumkett ja tunnonpa nuortuvanikin. En ole enää tuo
seitsemänkolmatta vuotias mies, joka oli paljon kierrellyt, paljon
elänyt ja tehnyt kaikenlaisia tyhmyyksiä kaikissa mahdollisissa
maanosissa.

On vaikeata päättää, kuka heistä on lapsellisin: Ahmet Aziyadé
vai Pamudko. Olin vanha ja epäilevä. Heidän rinnallaan muistutan
tuota Buldwerin henkilöä, joka eli kymmenen ihmiselämää, vuosien
voimatta jättää merkkiään hänen kasvoihinsa ja joka asutti nuoreen
kaksikymmenvuotiseen ruumiiseensa vanhan väsyneen sielun.

Mutta heidän nuoruutensa virkistää sydäntäni, ja olette oikeassa, minä,
joka en enään luullut uskovani mihinkään, saattanen ehkä vielä uskoa
kaikkeen...


42.

Eräänä tammikuun iltapäivänä oli Konstantinopolin yllä oleva taivas
yksitoikkoisen synkkä. Kylmä tuuli ajeli hienoa talvista sadetta ja
päivä oli koleahko kuin Britanniassa.

Kuljin ratsain pitkää ja leveää tietä, jota reunustivat kolmenkymmenen
jalan korkuiset jyrkät ja kiiltävät muurit kuin vankilaa.

Eräässä tien mutkassa oli holvattu silta harmaasta marmorista.
Sitä kannattivat kummallisesti veistellyt marmoripylväät ja se oli
yhdyssiteenä noitten surullisten rakennusten oikean ja vasemman puolen
välillä. Nuo muurit ympäröivät Tsheraghanin seraljia. Toisella puolella
olivat puutarhat, toisella palatsi ja kioskit, ja tuota marmorisiltaa
pitkin kävivät kauniit sulttaanittaret toistensa luona niin, ettei
heitä voitu nähdä tieltä.

Vain kolme porttia aukeni pitkän matkan päässä toisistaan palatsin
muurissa, kolme harmaata marmoripalatsia, jotka oli suljettu
kullatuilla ja koristetuilla rautaisilla ovipuoliskoilla.

Portit olivat muuten niin korkeat ja komeat, että voi aavistaa
millaisia rikkauksia niiden takana piili.

Sotilaat ja mustat eunukit vartioivat noita kielletyitä käytäviä.
Noitten porttien tyylikin näytti jo ilmaisevan, että kynnyksen yli
oli vaarallista astua. Marmoriset pylväät ja korkokuvat, jotka oli
kaiverrettu arabialaiseen malliin, oli peitetty oudoilla piirroksilla
ja salaperäisillä kiemuroilla.

Valkea marmorinen moskeija kupuineen ja kultaisine puolikuineen nojasi
tummiin kallioihin, joilla kasvoi villiä pensasaitaa. Olisi luullut,
että haltijattaren taikasauva oli yhdellä iskulla loihtinut tuon
lumivalkoisen rakennuksen maasta, jättäen tarkoituksella rauhaan sitä
ympäröivän, karun ja raa'an luonnon.

Ohitseni kulkivat komeat vaunut, joissa oli kolme outoa naista: muudan
näytti harvinaisen kauniilta läpinäkyvän harsonsa alla.

Kaksi heidän seurassaan ratsastavaa eunukkia ilmaisivat, että naiset
olivat ylhäisiä.

Nuo kolme turkitarta käyttäytyivät hyvin sopimattomasti, kuten kaikki
ylhäiset _haanum'it_, jotka eivät pelkää heitellä eurooppalaisille
kadulla mitä rohkaisevimpia tai pilkallisimpia silmäyksiä.

Tuo kaunotar etenkin hymyili minulle niin suopeasti, että käännyin
seuraamaan heitä.

Niin alkoi pitkä kaksituntinen kävely, jonka kuluessa kaunotar lähetti
minulle avoimesta ikkunasta koko joukon sulavimpia hymyjään. Vaunut
vierivät aikakyytiä, ja seurasin niitä pitkin matkaa, milloin edellä,
milloin takana, hidastuttaen kulkuani tai nelistäen, päästäkseni ohi.
Eunukit, jotka ovat peloittavia koomillisia oopperoissa -- katselivat
menettelyäni hyväntahtoisesti, ja ratsastivat yhä paikoillaan,
täydellisesti välinpitämättöminä.

Kuljimme Dolma-Baztsheen, Sali-Bazarin, Top-Haneen, Galatan meluavan
kaupunginosan läpi, sitten pitkin Stambulin siltaa, surullista Phanaria
ja mustaa Balataa. Nuo kolme naista pysähtyivät lopulta Eyoubissa,
vanhalla turkkilaisella kadulla, ikuisen Oonakin edessä, joka oli
loisteliaan ja synkän näköinen, ja laskeutuivat alas.

Kaunis Senika -- sain seuraavana päivänä tietää hänen nimensä --
kääntyi ennen kuin hän astui asuntoonsa, lähettääkseen minulle
viimeisen hymynsä. Rohkeuteni oli viehättänyt häntä, ja Ahmet ennusti
hyvin pahaa tästä seikkailusta...


43.

Turkkilaiset naiset, etenkin ylhäiset, pitävät hyvin halpana
uskollisuutta, jota heidän tulisi osoittaa puolisoilleen.
Eräänlaatuisten miesten tuima valvonta ja rangaistuksen pelko ovat
välttämättömiä pidättämään heitä. Aina työttöminä, ikävän vaivaamina,
haaremin yksinäisyyden fyysillisesti kiusaamina, saattavat he antautua
ensimmäiselle vastaantulijalle -- palvelijalle, joka sattuu joutumaan
heidän käsiinsä, heitä kuljettavalle soutajalle, jos hän on kaunis ja
miellyttää heitä. Kaikki ovat hyvin uteliaita eurooppalaisiin nuoriin
miehiin nähden, ja nämä käyttäisivät sitä kyllä hyväkseen joskus,
jos he tietäisivät ja uskaltaisivat, tai pikemmin, jos heillä olisi
suotuisa tilaisuus yrittääkseen. Asemani Stambulissa, turkinkielen ja
tapojen tunteminen -- yksinäinen oveni, joka hiljaa kääntyi vanhoilla
saranoillaan, -- olivat hyvin sopivia tällaisiin yrityksiin. Minun
talostani olisi epäilemättä tullut, jos olisin tahtonut, haaremien
joutilasten kaunottarien kohtauspaikka.


44.

Muutamaa päivää myöhemmin hyökkäsi myrskypilvi rauhaisan majani
kimppuun; peloittava pilvi kulki minun ja sen välitse, jota en
ollut lakannut rakastamasta. Aziyadé vastusti kaikin voimin hänelle
esittämääni kyynillistä suunnitelmaa. Hän vastusti minua sellaisella
tahdon voimalla, kyyneleenkään nousematta hänen silmiinsä, ja hänen
äänensäkään värähtämättä, että hän oli voittaa minut.

Olin selittänyt hänelle, etten huomenna enää huolisikaan hänestä, vaan
sallisin erään toisen tulla muutamaksi päiväksi hänen paikalleen.
Käskin hänen palata sitten ja rakastaa minua tämän nöyryytyksenkin
jälkeen, sitä muistamattakaan.

Hän tunsi tuon Senikan, joka oli kuuluisa haaremeissa seikkailuistaan
ja häpeämättömyydestään, ja vihasi tuota olentoa, jolle Behidje-hanum
syyti kirouksia. Ajatus, että tuo nainen karkoittaisi hänet, täytti
hänen mielensä katkeruudella ja häpeällä.

-- Se on varmasti päätetty, Loti, sanoi hän. Kun tuo Senika tulee, on
kaikki lopussa, enkä rakasta sinua enää. Minä olen sinun, ja sieluni
kuuluu sinulle; saat tehdä tahtosi mukaan. Mutta silloin, Loti, on
kaikki lopussa. Kuolen ehkä surusta, mutta en näe sinua milloinkaan
enää.


45.

Mutta tunnin kuluttua, rakkauden voimasta, oli hän suostunut tuohon
mielettömään sopimukseen. Hän lähti ja vannoi palaavansa, sitten kuin
tuo toinen oli mennyt, ja minua miellyttäisi pyytää häntä takaisin.

Aziyadé lähti, posket punaisina ja silmät kuivina, ja Ahmet, joka
käveli hänen jäljessään, kääntyi sanoakseen, että hän ei enää palaisi.
Arabialainen verho huoneeni oven edessä valahti paikoilleen, ja kuulin
heidän tohveliensa laahustamisen matolla aina portaille saakka. Siinä
heidän kulkunsa pysähtyi. Aziyadé oli itkuun pyrähtäen vaipunut
portaille, ja hänen nyyhkytystensä ääni tunkeutui tänne saakka yön
hiljaisuudessa.

Kuitenkaan en lähtenyt huoneestani ja annoin hänen mennä.

Olin sanonut hänelle totuuden, että rakastin häntä, enkä vähääkään
tuota Senikaa. Aistini olivat vain kuumeessa ja vetivät minua tuota
huumaavaa tuntematonta kohti. Ajattelin hätäisenä, että jos hän todella
ei enää haluaisi tavata minua, olisi hän ainaiseksi mennyttä seraljin
muurien taa suljettuna, ja ettei mikään inhimillinen voima toisi häntä
enää minulle takaisin. Kuulin, sydäntäni sanomattomasti kouristaessa,
kuinka talon ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Mutta suonia poltti ajatus
tuon toisen tulosta; jäin paikoilleni kutsumatta heitä takaisin.


46.

Seuraavana iltana oli majani koristettu ja täynnä tuoksuja ottaakseen
vastaan tuon ylhäisen naisen, joka kaikin puolin kunniallisesti oli
halunnut käydä vieraisilla yksinäisessä majassani. Kaunis Senika saapui
hyvin salaperäisesti kellon kahdeksaa lyödessä, -- kuulumaton aika
Stambulissa.

Hän riisui huntunsa ja harmaan liinaisen _feredje'n_, johon hän
varovaisuudesta oli pukeutunut kansannaisten tavoin, ja valahdutti
alas ranskalaisen hameen laahustimen, joka ei minua miellyttänyt.
Tuo epäilyttävää makua ilmaiseva, pikemmin kallis kuin muodikas
puku ei sopinut Senikalle, ja hän huomasi sen. Tenhoamisyrityksen
epäonnistuttua hän kuitenkin istuutui mukavasti ja puhui halukkaasti.
Hänen äänensä oli tenhoton ja hänen katseensa kiersivät uteliaasti
huonettani, jonka kalustusta ja omaperäisyyttä hän kovasti kehui.
Erikoisesti tahtoi hän puhua merkillisistä elämäntavoistani, ja
teki minulle aivan häikäilemättä joukon kysymyksiä, joihin vastasin
vältellen.

Katselin Senika-hanumia...

Hän oli loistava olento. Iho oli tuore ja sametin pehmoinen, huulet
olivat puoliavoimet, punaiset ja kosteat. Hän kallisti päätään
taaksepäin, korkeana ja ylpeänä, tietoisena kaikkivoittavasta
kauneudestaan.

Tulinen intohimo kiiriskeli tuon suun hymyssä, hänen mustien, puoleksi
ripsien piilottamien silmiensä liikunnossa. Olin harvoin nähnyt
kauniimpaa naista luonani, valmiina täyttämään haluni tuoksuvan
huoneen lämpimässä yksinäisyydessä. Ja kuitenkin raivosi minussa
odottamaton taistelu, aistini taistelivat tuota vähemmän määriteltyä
vastaan, jota on totuttu nimittämään sieluksi, ja sielu taas kamppaili
aistien kanssa. Sillä hetkellä jumaloin pientä armastani, jonka olin
karkoittanut. Sydämeni kuohui hellyyttä ja omantunnon vaivoja hänen
vuokseen. Vierelläni istuva kaunis olento tuotti minulle enemmän
inhoa kuin rakkautta. Olin himoinnut häntä, hän oli tullut. Hänen
omistamisensa oli kokonaan vallassani. Muuta en pyytänytkään, mutta
hänen läsnäolonsa oli kuitenkin vastenmielinen.

Keskustelu riutui, ja Senikan äänessä oli ivallinen sointu. Taistelin
itseäni vastaan tehtyäni niin lujan päätöksen, ettei tuolla naisella
ollut voimaa voittaa sitä.

-- Rouva, sanoin turkinkielellä, -- kun tulee hetki, jolloin tuotatte
minulle surua poistumisellanne, (jonka toivon vielä olevan kaukana),
sallinette, että saatan teitä?

-- Kiitos, sanoi hän, -- minulla on kyllä seuraa. Hän oli varovainen
nainen. Suopea eunukki, joka kai oli tottunut emäntänsä mutkapolkuihin,
pysytteli kaiken varalta talon oven edustalla.

Astuessaan majani kynnyksen yli naurahti tuo ylhäinen nainen ilkeästi,
mikä saattoi kiukun punan nousemaan poskilleni, ja olinpa vähällä
tarttua hänen pyöreään käsivarteensa pidättääkseni hänet.

Tyynnyin sentään ajateltuani, ettei koko jutusta ollut minulle mitään
haittaa, ja että molemmista esittämistämme osista naurettavampi ei
suinkaan ollut minun.


47.

Ahmet, joka ei enää ollut aikonut palata, saapui seuraavana aamuna
kahdeksalta.

Hän näytti murjottavan ja tervehti minua hyvin kylmästi.

Tarina Senika-hanumista sai hänet kohta perin iloiselle päälle. Hän
päätti, kuten tavallista, että olin _tshok sheitan_ (hyvin ovela), ja
istuutui nurkkaan rauhassa nauraakseen.

Kun me myöhemmin ratsastusretkillämme kohtasimme Senika-hanumin vaunut,
oli hän niin vahingoniloisen näköinen, että minun oli pakko sen vuoksi
torua ja muistuttaa häntä.


48.

Lähetin Ahmetin Un-Kapaniin Kadidjan luo. Hänen oli ilmoitettava tuolle
uskotulle apinalle, kuinka Senika otettiin vastaan, ja pyydettävä
esittämään Aziyadélle anteeksipyyntöni ja toivoni, että Aziyadé jo
samana iltana tulisi luokseni.

Lähetin samalla kolme lasta maalle tuomaan minulle vihreitä oksia ja
ruohoja, narsisseja ja keltakukkia korittain. Tahdoin, että vanha talo
tyttöni palatessa olisi entistä iloisemmassa juhla-asussa.

Kun Aziyadé sinä iltana tuli sisään johti hänet kukkamatto portilta
huoneemme oven eteen. Varrettomat keltakukat peittivät permannon
paksuna tuoksuvana mattona. Tuo suloinen tuoksu huumasi, ja portaita,
joilla hän oli itkenyt, ei näkynytkään.

Hänen punaisesta suustaan ei kuulunut sanaakaan, eikä moitetta; hän
vain hymyili kukkaset nähdessään. Hän oli kyllin älykäs heti ensi
silmäyksellä huomaamaan, mitä ne sanoivat hänelle minun puolestani
hiljaisella kielellään; ja hänen kyyneleitten ympäröimät silmänsä
säteilivät syvää iloa. Hän asteli kukilla tyynenä ja ylpeänä kuin
pieni kuningatar, joka taas astuu menetettyyn valtakuntaansa, tai kuin
Apsara, joka kävelee intialaisten jumalien kukkivassa paratiisissa.

Oikeat apsarat ja oikeat hourit eivät varmasti ole kauniimpia,
tuoreempia, sirompia ja viehkeämpiä.

Senika-hanumin tarina oli lopussa; sen tuloksena oli, että nyt
rakastimme toisiamme entistä enemmän.


49.

Oli iltarukouksen aika muutamana talvi-iltana. Muezzini lauloi
iankaikkista säveltään, ja me olimme sulkeutuneet salaperäiseen
taloomme Eyoubissa.

Näen vieläkin rakkaan pikku Aziyadén istumassa lattialla punaisen
ja sinisen kirjavalla matolla, jonka juutalaiset meiltä ottivat, --
suorana ja vakavana, silkkisiin aasialaisiin housuihin puetut jalat
ristissä allaan. Hänen kasvoillaan oli tuo melkein profeetallinen ilme,
joka oli suurena vastakohtana niiden suurelle nuoruudelle ja hänen
ajatustensa lapsellisuudelle, ilme, jonka hän aina valitsi tahtoessaan
saada minut käsittämään jonkun omista mietelmistään; ne nojasivat
usein johonkin itämaiseen vertaukseen, jolla muka oli ratkaiseva ja
eittämätön vaikutus.

-- _Bak, Lotim_, sanoi hän kiinnittäen syvät silmänsä minuun, -- _katsh
tane parmak burada var?_

Hän osoitti kättään sormet harallaan,

(Katso, Loti, ja sano, kuinka monta sormea tässä on?)

Minä vastasin nauraen:

-- Viisi, Aziyadé.

-- Niin, Loti, vain viisi. Ja kuitenkaan ne eivät kaikki ole
samanlaisia. _Bu, bundan bir partsha kutshuk_. (Tämä -- peukalo -- on
paljon lyhyempi kuin seuraava; toinen hiukan lyhyempi kuin kolmas,
j.n.e., lopuksi, tämä viimeinen on kaikista pienin.)

Aziyadén pienin sormi oli tosiaankin hyvin pieni. Hänen kyntensä,
joka oli hyvin punertava juuresta, äsken kasvaneesta osasta, oli
päästä maalattu, kuten kaikki muutkin, _hinna'lla_, kauniilla oranssin
punaisella.

-- No niin, jatkoi hän, ja vielä suuremmalla syyllä. Loti, Allahin
luomat, joita on paljon enemmän, eivät ole samanlaista; kaikki naiset
eivät ole samanlaisia eivätkä kaikki miehetkään...

Tällä vertauksella koetti hän todistaa minulle, että vaikkakin toiset
ennen rakastamani naiset olivatkin saattaneet unohtaa minut, ja ystävät
pettää ja hylätä minut, oli erehdys tuomita heidän mukaansa kaikkia
naisia ja miehiä. Hän, Aziyadé, ei ollut sellainen kuin toiset,
eikä hän saattaisi unohtaa minua milloinkaan, ja Ahmetkin varmasti
rakastaisi minua aina.

-- Siis, Loti, jää siis meidän luoksemme...!

Ja sitten hän mietiskeli tulevaisuutta, tuota tuntematonta ja synkkää,
joka lumosi hänen ajatuksensa.

Vanhuus oli hyvin kaukainen asia, jota hän ei oikein käsittänyt...
Mutta miksikä ei vanhennuttaisi yhdessä ja rakastettaisi yhä toisiaan,
-- rakastettaisi iankaikkisesti elämässä, ja elämän jälkeenkin.

-- _Sen kodja_, sanoi hän (sinä tulet vanhaksi,) _ben kodja_ (minä
tulen vanhaksi)...

Tuota viimeistä lausetta hän tuskin lausuikaan, ja tapansa mukaan,
pikemmin näytteli kuin puhui sen. Sanoakseen: "Minä tulen vanhaksi",
mursi hän nuoren äänensä ja lyyhistyi muutamaksi sekunniksi kokoon kuin
pikkuinen mummo, kyyristäen tulista nuoruutta uhkuvan hennon vartalonsa.

-- _Zarar yok_ (mitäpä siitä), oli päätös. -- Mitäpä siitä, Loti, me
rakastamme aina toisiamme.


50.

                          Eyoubissa helmikuussa 1877.

Tarinamme alku tuntuu omituiselta, kun sitä ajattelee!

Kokosimme päivittäin varomattomuuksia, kömpelyyksiä koko kuukauden ajan
päästäksemme jo senkin takia mahdottomaan tulokseen.

Turkkilaiseksi pukeutuminen Salonikissa, pukuun, joka hiukankin
tarkkaavalle silmälle ilmaisi itsensä jo yksityiskohtien tarkkuudella,
kierrellä näin kaupungilla, kun ohikulkijan lyhyt kysymys
olisi saattanut ilmaista ja tuhota rohkean giaurin, kosiskella
muhamettilaisnaista hänen parvekkeensa alla, -- kuulumaton tapaus
Turkin aikakirjoissa, -- ja kaikki tuo, Herra Jumala, vain elämän
ikävyyden täytteeksi ja näyttääkseen erikoiselta työttömien tovereitten
silmissä, pikemmin elämälle kohdistetun uhman ja kerskailun kuin
rakkauden vuoksi.

Ja menestys seppelöi tuon varomattomuuden huipun, seikkailu
onnistui käyttämällä keinoja, jotka olivat omiaan muuttamaan sen
murhenäytelmäksi.

Se kelpaisi todistamaan, että silminnähtävästi mielettömimmät seikat
saavat hyvän lopun, että hulluilla on onnea, että uskalikoilla on
Jumala...

... Aziyadé... Uteliaisuus ja huoli olivat olleet ensimmäiset
hänen sydämessään heränneet tunteet. Uteliaisuus oli suunnannut
ristikkoikkunaan hänen suuret silmänsä, jotka aluksi ilmaisivat enemmän
hämmästystä kuin rakkautta.

Hän oli ensin pelännyt tuota miestä, tuota ulkomaalaista, joka
vaihtoi pukuja kuin Proteus-vainaja muotoa ja asettui kultakoruisena
albanialaisena seisomaan hänen ikkunansa alle.

Ja sitten oli hän ajatellut, että vieras kai rakasti häntä paljon,
häntä, ostettua orjaa, alhaissyntyistä Aziyadéta, koska vieras uskalsi
niin huimapäisesti henkensä häntä katsellakseen. Tuo pikkuraukka ei
arvannut, että tuo kasvoiltaan nuori mies oli jo nauttinut liiaksikin
tämän maailman hyvyyksiä, ja toi hänelle vain väsähtäneen sydämen,
hakiessaan jotakin uutta ja erikoista. Hän oli ajatellut, että olisi
kai ihanaa olla noin rakastettu -- ja hitaasti oli hän liukunut
rinnettä, joka vei hänet giaurin syliin.

Hänelle ei oltu opetettu yhtään siveellistä periaatetta, joka olisi
voinut saattaa hänet olemaan varuillaan. Ja hän oli vähitellen
jättäytynyt tuon ensimmäisen hänelle lauletun lemmenlaulun loihdun
valtaan, vaaran peloittavalle viehätykselle alttiiksi. Ensin oli
hän antanut kätensä Monastirin tien yali'n ristikoiden läpi, sitten
käsivartensa, sitten huulensa, kunnes hän eräänä iltana avasi ikkunansa
selkoselälleen ja astui puutarhaansa kuin Margareta, jonka nuoruus ja
hilpeä lapsenmieli hänellä oli.

Hänen sielunsa oli puhdas ja koskematon kuin Margaretan sielu, vaikkapa
hänen vanhuksen ostama ruumiinsa ei enää ollutkaan sellainen.


51.

Ja nyt, kun toimimme varmasti ja harkitusti, tuntien täydellisesti
kaikki turkkilaiset tavat, kaikki Stambulin käänteet; nyt, kun olemme
mestareita teeskentelemään, vapisemme vieläkin kohdatessamme toisemme,
ja muistot noilta Salonikin ensimmäisiltä kuukausilta tuntuvat meistä
kuin unelta.

Istuessamme tulen ääressä, kuten pari järkiinsä tullutta lasta
keskustelevat entisistä kujeistaan, puhumme me usein tuosta Salonikin
tavattomasta ajasta, kummista myrskyöistä, jolloin harhailimme maalla
kuin pahantekijät, tai merellä kuin mielettömät -- voimatta vielä
vaihtaa ajatusta tai edes sanaakaan.

Merkillisintä tarinassa on se, että rakastan häntä yhä. -- "Lapsellisen
rakkauden pieni sininen kukka" on taas puhjennut sydämmessäni tuon
nuoren kiihkeän intohimon kosketuksesta. Sieluni syvimmästä rakastan ja
jumaloin häntä...


52.

Eräänä kauniina tammikuun sunnuntaina, kun palasin majaani
talviauringon iloisesti paistaessa, näin kaupunginosassamme noin
viitisensataa henkeä ja paloruiskuja.

-- Mikä palaa? kysyin kärsimättömästä

Minulla oli aina ollut aavistus, että taloni palaisi.

-- Riennä, Arif! huusi vanha turkkilainen. -- Riennä, talosi palaa!

Tällaista mielenliikutusta en ennen ollut tuntenut!

Lähestyin kuitenkin välinpitämättömän näköisenä tuota pientä majaa,
jonka olimme toisillemme järjestäneet, Aziyadé minulle ja minä hänelle,
niin rakkaasti.

Kansanjoukko hajaantui kohta lähestyessäni, vihamielisenä ja uhkaavana.
Vanhat raivostuneet naiset kiihoittivat miehiä ja haukkuivat minua.
Oli tunnettu rikinhajua ja nähty vihreitä liekkejä, minua syytettiin
noituudesta ja taikuudesta. Vanhat epäluulot olivat vain nukkuneet, ja
nyt sain tietää olevani levottomuutta herättävä, epäluotettava henkilö,
joka ei voinut vedota eikä turvautua keneenkään.

Lähestyin hitaasti majaamme. Ovet oli lyöty sisään, ikkunat olivat
rikki ja savu tuprusi katosta. Kaikki oli mullin mallin, kaikkialle
oli tunkeutunut tuo synkkä joukko, joka kohoaa kuin maasta
Konstantinopolissa metelin hetkinä. Astuin sisään. Siellä satoi
rasvaista kalkin sekaista mustaa vettä...

Tunnin kuluttua saavuin tuohon melun ja kapakoiden keskukseen. Kävin
turhaan "heidän rouvansa" luona ja kaikissa komeroissa: Ahmetia ei sinä
iltana löytynyt.

Minun oli pakko palata nukkumaan yksin ovettomaan, ikkunattomaan
huoneeseeni. Kääriydyin purevassa pakkasessa märkiin peitteihin,
jotka tuoksuivat kärventyneeltä. Nukuin huonosti, ja mietteeni olivat
synkkiä; tämä yö oli elämäni kaikkein vastenmielisimpiä.


53.

Seuraavana aamuna arvioimme Ahmetin kanssa vahingot. Ne olivat
verrattain pienet ja ne saattoi helposti korjata. Tuhoutunut huone
oli tyhjä ja asuttavaksi kelpaamaton. Olisipa saattanut luulla, että
tulipalo oli kuin tilauksesta huvin vuoksi sytytetty. Kevyimmätkin
esineet löytyivät mikä mistäkin, epäjärjestyksessä ja likaantuneina,
mutta siellä ne kumminkin olivat koskemattomina.

Ahmet osoitti kuumeista toimeliaisuutta. Kolme vanhaa juutalaisakkaa
pesi ja järjesteli hänen käskyjensä mukaan, ja eräät kohtaukset olivat
perin hullunkurisia.

Seuraavana päivänä oli kaikki lakaistu, pesty, kuivattu, sievää ja
puhdasta. Musta ammottava aukko oli kahden huoneen sijalla. Tuota
seikkaa lukuun ottamatta oli talo saanut entisen ulkonäkönsä, ja
huoneeni oli yhtä komea kuin ennenkin.

Sinä iltana olin varustanut huoneeni suurta vierailua varten. Monilla
tarjottimilla oli nargilheita, _ratlo kum'ia_ ja kahvia; olipa
soittokuntakin, oboen puhaltaja ja rumpali.

Ahmet oli halunnut, että kaikki järjestettäisiin näin, ja suunnitellut
tämän näyttämölle asetuksen. Kello seitsemän otin vastaan viranomaiset
ja merkkihenkilöt, joitten piti ratkaista kohtaloni.

Koska pelkäsin, että minun oli pakko ilmaista nimeni ja pyytää
Britannian lähetystön tukea, olin kovin kahdenvaiheilla seuruetta
odotellessani.

Tällaisen seikkailun lopettamistapa olisi aiheuttanut ylempää tulevan
käskyn, joka olisi lopettanut lyhyeen oloni Stambulissa, ja pelkäsin
tuota ratkaisua vielä enemmän kuin ottomanista oikeutta.

Näen nuo ihmiset vielä kaikki, viisitoista tai kaksikymmentä henkeä
vakavina istumassa matoillani: talonomistaja, arvohenkilöt, naapurit,
tuomarit, poliisit ja dervishit. Orkesteri soitti ja Ahmet kaateli
kuppeihin maslik'ia ja kahvia.

Minun oli joko näytettävä toteen syyttömyyteni murhapolttoon ja
noituuteen, tai mentävä vankeuteen ja maksettava suuri sakko, koska
olin ollut vähällä polttaa Eyoubin, ja lopuksi korvattava vahinko
talonomistajalle ja korjattava kaikki omalla kustannuksellani.

Turkissa ei juuri saa luottaa muihin kuin itseensä, mutta yleensä
onnistuu kaikessa, mihin uskaltaa ryhtyä, ja mahtavuus on ainoa
menestymisen ehto. Koko illan esitin suurta herraa, olin hävytön ja
uskalias. Ahmet kaateli yhä kuppeihin ja sotki tahallaan edut ja
kysymykset, näytellen osaansa suurenmoisesti. Orkesteri raivosi, ja
kahden tunnin kuluttua tilanne kehittyi huippuunsa: -- vieraani eivät
enää käsittäneet toisiaan, riitelivät keskenään ja minä olin asiasta
syrjässä.

-- Kas niin, Loti, sanoi Ahmet, nyt ne ovat kaikki pehmeinä, ja se on
minun työtäni. Ahmetisi vertaista et löytäisi koko Stambulista, olen
todellakin perin kallisarvoinen.

Tilanne oli sekava ja hassu, ja Ahmet tartuttavan iloinen. En saattanut
vastustaa pakottavaa tarvetta hullutella puolestani, ja heittäytyen
mitään virkkaamatta käsilleni suorittaen eräitä temppuja typertyneille
katselijoille.

Sellaisesta ajatuksesta ihastuneena käytti Ahmet hyväkseen näin
syntynyttä asiasta poikkeamista. Syvään kumarrellen antoi hän
jokaiselle tohvelit, viitat ja lyhdyt, ja istunto loppui ennenkuin oli
päätetty mitään.

_Loppu ja opetus:_ -- En joutunut vankilaan enkä maksanut sakkojakaan.
Isäntä korjautti talon kiittäen Allahia, että hänelle oli jäänyt
puoletkin, ja minä jäin edelleen kaupunginosan lempilapseksi.

Kun Aziyadé parin päivän kuluttua saapui, tapasi hän talon paikoillaan,
hyvässä järjestyksessä ja kukkia täynnä.

Tulen itsekseen syttyminen suljetussa talossa on ilmiö, jota on vaikea
selittää, ja tulipalon alkusyytä ei saatu milloinkaan selville.


54.

    Tuon paikan sisällys on unho... Kuka vain on sukeltanut sydämen
    valtamereen, hän on löytänyt levon tuhoutumisessa. Sydän löytää
    sieltä vain _olemattomuuden_.

                   (_Ferideddin Altar_, persialainen runoilija.)

Izeddin-Ali-effendin luona, Stambulin perällä oli vastaanotto. Siellä
oli suitsutuksen ja tembaki'n savua, baskilaisrumpuja vaskisine
helyineen. Miehet lauloivat kuin unessa itämaiden kummallisia säveliä.

Nuo illanvietot, jotka minusta aluksi olivat tuntuneet oudon
barbarisilta, olivat vähitellen tulleet minulle tutuiksi, ja kotonani
oli myöhemmin samanlaisia tilaisuuksia, missä huumauduttiin rumpujen
pauhinasta, tuoksuista ja suitsutuksista.

Izeddin-Ali-effendin pitoihin saavutaan illalla ja lähdetään vasta
aamun valjettua. Välimatkat ovat suuret Stambulissa lumisina öinä ja
Izeddinin vieraanvaraisuus on hyvin suurenmoista.

Izeddin-Alin ulkoa vanha ja rappeutunut talo sulkee mustien seiniensä
sisään itämaisen ylellisyyden salaperäisen komeuden. Izeddin-Ali
tunnustaa muuten ylhäisten uskonnosta sen, mikä on _eski_, joka
muistuttaa menneisyyden kaivattuja aikoja, ja kaiken sen, minkä
muinaisuuden leima on merkinnyt.

Raskaalle raudoitetulle portille kolkutetaan. Kaksi nuorta
cirkassilaista orjatyttöä kiiruhtaa hiipien avaamaan.

Sammutat lyhtysi, riisut tohvelisi -- hyvin porvarillinen tapa, joka
kuuluu itämaisiin seurustelumuotoihin. Itämaista kotia ei saa kadun lika
milloinkaan tahrata. Se saa jäädä ovelle, ja kauniilla, lastenlasten
isovanhemmilta perimillä matoilla kävellään vain _babush'it_ jaloissa
tai avojaloin.

Nuo kaksi orjatyttöä ovat kahdeksan vuotiaita; he ovat myytäviä
ja tietävät sen. Heidän kukoistavat kasvonsa ovat säännölliset ja
suloiset, kukkia on pistetty heidän hiuksiinsa, jotka on kammattu hyvin
korkealle päälaelle. Kunnioittavasti he tarttuvat vierasta käteen ja
koskettavat sitä hiljaa otsallaan.

Aziyadé, joka myös oli ollut pieni cirkassilainen orjatar, oli
säilyttänyt tuon tavan osoittaakseen minulle alamaisuutta ja rakkautta.

Vieras nousee vanhoja synkkiä portaita, joita uhkeat persialaiset matot
peittävät. Haremlik aukenee hiljaa ja naissilmät tarkastelevat häntä
helmeillä koristetun oven raosta.

Suuressa huoneessa, missä matot ovat niin pehmeät, että luulisi
astuvansa kashmir-lampaan selässä, istuu jalat ristissä viisi tai
kuusi nuorta miestä, onnellisen välinpitämättömissä ja rauhallisen
uneksivissa asennoissa. Suuri, pakotetusta kuparista tehty, hiiliä
täynnä oleva maljakko, levittää huoneeseen lämpöä, hiukan raskasta,
unettavaa utua. Veistoksilla koristetusta tammikatosta riippuu ryhmissä
kynttilöitä. Ne palavat opaalinvärisissä, liljan muotoisissa kuvuissa,
jotka laskevat läpi vain punertavaa, vienoa, verhottua valoa.

Tuolit, kuten naisetkin, ovat tuntemattomia turkkilaisissa pidoissa.
Huoneessa on vain hyvin matalia, Aasian kukikkaalla silkillä
päällystettyjä divaneja, kirjokankaisia, satiinisia tai hopealla
ommeltuja pieluksia, hopeatarjottimia pitkine jasminipiippuineen,
pieniä kahdeksankulmaisia kappaleita, ja niitten päällä nargilheita,
joitten letkut päättyvät suuriin kultaupotuksilla varustettuihin
ambrapalloihin.

Izeddin-Alin luo eivät kaikki pääsekään, ja valittua väkeä siellä
onkin. Ei noita Parisin bulevardeilla kiertäneitä pashan poikia,
keikareita ja tyhmyreitä, vaan yksistään _vanhan Turkin_ poikia, jotka
on kasvatettu kullatuissa _yali'eissa_, piilossa tasa-arvon kivihiilen
saastuttamalta tuulelta, joka puhaltaa länsimaissa. Vierasryhmissä
tapaa silmä vain myötämielisiä kasvoja ja tulisia, nuoria katseita.

Nuo päivisin eurooppalaista pukua käyttävät miehet ovat illalla,
loukkaamattomassa kodissaan, pukeutuneet silkkipaitoihin ja pitkiin
turkiksilla reunustettuihin kashmiriviittoihin. Harmaa palttoo oli vain
satunnainen, siroton valepuku, joka sopi huonosti heidän aasialaisiin
tottumuksiinsa.

... Tuoksuva savu piirtää lämpimään ilmaan vaihtelevia monimutkaisia
koukeroita. Puhutaan matalalla äänellä, usein sodasta, Ignatieffistä,
"huolettavista moskovalaisista", kohtalokkaasta osasta, jonka Allah
on kalifille ja islamilleen valinnut. Pienen pienet arabialaiset
kahvikupit on monta kertaa täytetty ja tyhjennetty. Haremin naiset,
jotka haluavat näyttäytyä, avaavat oven ohi pujahtaessaan ja korjaavat
hopeatarjottimet. Näet heidän sormiensa päät, joskus silmät ja äkkiä
vilahtavan käsivarren. Siinä kaikki, ja kello viisi, Turkinajan mukaan
(kymmenen), suljetaan haremlikin ovi, kaunottaria ei enää näy.

Tarjoillaan Ismidtin valkoista viiniä, jota Korani ei kiellä, yhdestä
ainoasta lasista, josta jokainen vuorostaan juo.

Juodaan niin vähän, että tyttökin pyytäisi lisää, ja viini ei vaikuta
millään tavoin seuraavaan.

Vähitellen kuitenkin tulee pää raskaammaksi, ajatukset epävarmemmiksi,
ja sekaantuvat hämärään uneen.

Izeddin-Ali ja Suleiman ottavat kaskilaisrummut ja laulavat
unissakävijän äänellä vanhoja Aasiasta tulleita lauluja. Näet savun
kohoavan yhä epäselvemmin, katseitten sammuvan, helmien loistavan ja
huoneen rikkauden.

Ja huumaus saapuu hiljaa, kaiken syvästi kaihottu unhotus.

Palvelijat tuovat _yatag'eja_, joihin kaikki ojentuvat ja nukkuvat...

Aamu saapuu, päivä seuloutuu saarniristikosta, maalattujen
rullaverhojen ja silkkiuudinten läpi.

Izeddin-Alin vieraat lähtivät pukeutumaan valkoisiin marmorikomeroihin,
peseytymään niin kirjailluilla ja kullatuilla liinoilla, että niitä
Englannissa tuskin uskallettaisiin käyttää.

He polttelevat kuparisen hiiliastian ympärillä ja jättävät hyvästit.

Herääminen on jöröä. Luulee olleensa jossakin _Tuhannen ja yhden
yön_ taikalinnassa ja tapaakin itsensä aamulla kahlaamassa Stambulin
likaisilla kaduilla ja basarien melussa.


55.

Kaikki Konstantinopolin yön äänet ovat jääneet muistiini sekaantuneina
armaani äänen sointuun, kun hän usein antoi minulle niistä outoja
selityksiä.

Synkin oli _bekdji'en_, yövartioitten huuto, joka ilmoitti tulipaloa,
tuo kauhea: _Yangun var!_ pitkä, kaamea, joka toistui kaikissa
Stambulin kortteleissa, suuren hiljaisuuden keskellä.

Ja sitten aamulla raikahti kirkas sävel, kukkojen aamulaulu, hiukan
ennen muezzien rukousta, surullinen laulu, koska se ennusti päivää, ja
koska huomenna kaikki olisi taas kysymyksessä, sen henkikin!

Eräänä ensimmäisistä öistä, joita armaani vietti Eyoubin yksinäisessä
majassa, sai läheinen melu vanhan talon porraskäytävässä meidät
molemmat vavahtamaan. Molemmat luulimme kuulevamme djinnien parven
olevan ovellamme, tai että turbanipäiset miehet kiipeilivät lahonneita
portaita tikarit ja _yagatan'it_ paljaina. Meidän oli pelättävä kaikkea
kun olimme yhdessä, ja meillä oli lupa vapista.

Mutta melu uudistui selvempänä ja vähemmän peloittavana, niin selvänä,
ettei epäilylle jäänyt sijaakaan:

-- _Setshan!_ (hiiret!) sanoi Aziyadé nauraen, täysin rauhoittuneena.

Vanha mökki oli täynnä niitä, ja öisin ne järjestivät oikeita tuhoisia
tappeluita.

-- _Tshoh setshan var zenin evde, Lotim!_ sanoi hän usein. (Talossa on
paljon hiiriä, Loti!)

Senpä vuoksi hän kerran lahjoitti minulle _Kedi-bey'n_.

Kedi-bey (herra kissa), josta myöhemmin tuli suuri ja mahtava otus,
oli silloin tuskin kuukauden ikäinen. Se oli pienoinen keltainen kerä,
koristeina suuret vihreät silmät, ja aika herkkusuu.

Aziyadé hämmästytti sillä minua eräänä iltana tuoden sen kullalla
kirjaillussa pussissa, jollaisia turkkilaiset lapset koulussa käyttävät.

Tuo pussi oli hänen ja periytyi siltä ajalta, jolloin hän, paljasjaloin
ja hunnutta, nautti perin vaillinaista opetusta vanhan turbanipäisen
opettajan luona Canlidjan kylässä, Bosporan Aasian puoleisella
rannalla. Hän oli hyvin vähän hyötynyt tuon mestarin opetuksesta ja
kirjoitti perin huonosti. Seikka, joka ei suinkaan estänyt minua
rakastamasta tuota risaista, hylättyä pussia, hänen aikaisimman
lapsuutensa pientä toveria...

Sinä iltana kun sain Kedi-bey'n oli se verhottu silkkiseen
nenäliinaankin, johon pelko matkan varrella oli saanut sen tekemään
kaikenlaista sopimatonta.

Aziyadé, joka oli ottanut vaivakseen kutoa sille kultahelyisen
kaulanauhan, oli perin murheissaan nähdessään suojattinsa niin
surkeassa tilassa. Se oli niin omituisen näköinen, tyttö itse niin
pettynyt, että Ahmet ja minä purskahdimme raikuvaan nauruun kääröä
purettaessa.

Tuo Kedi-bey'n esitteleminen on niitä muistoja, joita en eläissäni
saata unhottaa.


56.

_Allait illah Allah, ve Mohammed! resul Allah!_ (Jumala vain on Jumala,
ja Muhamed on hänen profeettansa!)

Joka päivä, vuosisatojen kuluessa, samalla hetkellä, samalla nuotilla,
on tuo sama sävel kaikunut djiamin minareetin huipusta vanhaan
majaani. Kimeällä äänellään muezzin huutaa sitä neljään ilmansuuntaan,
koneellisen yksitoikkoisesti ja järkkymättömän säännöllisesti.

Nekin, jotka nyt ovat vain hiukan tomua, ovat kuulleet sen tällä
samalla paikalla, kuten mekin eilen syntyneet. Ja lakkaamatta, jo kolme
sataa vuotta talvipäivien hämärässä rusotuksessa ja kesän auringon
kauniina noustessa, kajahtaa tuo Islamin pyhä lause sekaantuen kukkojen
lauluun, heräävän elämän ensimmäisiin ääniin. Kaamea aamuhuuto,
unettomien lemmen öittemme surullinen herättäjä. Ja silloin täytyy
lähteä, kiireesti sanoa jäähyväiset toisillemme tietämättä, tapaammeko
enää milloinkaan, aavistamatta tuleeko huomenna meidät ikuisesti
erottamaan joku äkillinen ilmianto tai noiden neljän vaimon pettämän
vanhuksen kosto; tuntematta, näytelläänkö taas huomenna yksi noita
synkkiä haaremin murhekohtauksia, joihin nähden kaikki inhimillinen
oikeus on voimaton ja kaikki aineellinen avustus mahdoton.

Hän lähtee, tuo rakas pikku Aziyadéni, verhottuna kuin kansan nainen
talossani valmistettuun, karkeaan liinahameeseen, kumartaen nuortean
vartalonsa joskus sauvaan nojaten ja peittäen kasvonsa paksuun huntuun.

Venhe kuljettaa hänet basarien ihmisrikkaihin kaupunginosiin, josta
hän, päivän jo valettua, saapuu isäntänsä haaremiin, pukeuduttuaan
Kadidjan luona kadittaren pukuunsa. Hän tuo mukaansa kävelyretkeltään,
kätkeäkseen sen tarkoituksen, jonkun esineen, niin että voitaisiin
luulla hänen käyneen ostamassa kukkia tai nauhoja...


57.

... Ahmet oli hyvin tärkeä ja juhlallinen: -- olimme molemmat perin
salaperäisissä tehtävissä, ja hän oli täynnänsä Aziyadén neuvoja, kun
minä taas olin vannonut antavani kuljettaa itseäni ja totella.

Eyoubin laiturissa Ahmet tinki venhettä Azarkapu'un. Kun kauppa oli
päätetty, astuin venheeseen. Hän sanoi totisena:

-- Istu, Loti!

Ja me läksimme liikkeelle.

Azar-kapussa minun piti seurata häntä saastaisille roskaväen kaduille,
jotka olivat likaisia, pimeitä ja synkkiä. Siellä oleskeli tervan,
romun ja kaniininnahkojen kauppiaita, ja me kuljimme ovelta ovelle
kysellen erästä ukko Dimitrakia, jonka lopulta löysimmekin muutaman
mahdottoman talorähjän perältä.

Hän oli vanha, valkopartainen, ryysyinen ja täydellisesti rosvon
näköinen kreikkalainen.

Ahmet näytti hänelle paperia, johon Aziyadén nimi oli piirustettu, ja
piti hänelle Homeroksen kielellä pitkän puheen, jota en ymmärtänyt.

Vanhus otti likaisesta kirstusta eräänlaisen kimpun pieniä puukkoja
-- hyvin vähän rauhoittava valmistus!

Hän sanoi Ahmetille seuraavat sanat, jotka ymmärsin klassillisten
opintojeni jäännösten avulla:

-- Näyttäkää minulle paikka.

Ja Ahmet avasi paitani ja laski sormensa vasemmalle puolelle rintaani,
sydämen kohdalle.


58.

Tehtävä suoritettiin suuremmitta kärsimyksittä, ja Ahmet antoi
taiteilijalle Aziyadén kukkarosta lähteneen kymmenen piasterin setelin.

Vanha Dimitriakin harjoitti kreikkalaisten matruusien hyväksi
uskomatonta tatuoimisen taitoa. Hänen kosketuksensa oli kevyt ja
piirustuksen tarkkuus huomattava.

Ja niin vein mukanani rinnallani pienen kipeän punaisen kohdan, jossa
näkyi tuhansia naarmuja. Arpeuduttuaan se lopulta esitti sinisenä
piirroksena Aziyadén nimen turkkilaisin kirjaimin.

Muhamettilaisen uskon mukaan tuon piirroksen, kuten kaikkien muiden
merkkien tai vikojen maisessa ruumiissani, piti seurata minua
iankaikkisuuteenkin.


59.

_Loti Plumkettille_.

                                                 Helmikuussa, 1877.

Oi, kuinka ihana yö se oli... Plumkett! Ja Stambul oli niin kaunis!

Olin lähtenyt _Deerhound'ista_ kello kahdeksan.

Kun kauan käveltyäni saavuin Galataan, kävin "heidän rouvansa" luona,
ottaakseni ohimennen mukaani ystäväni Ahmetin, ja sitten lähdimme
kahden Azar-kapu'un, yksinäisten muhamettilaisten kaupunginosien kautta.

Siellä on meillä joka ilta kaksi tietä valittavana Eyoubiin
päästäksemme.

Päästäksemme suorinta tietä on meidän kuljettava suuren Stambuliin
vievän laivasillan yli, käytävä jalan Phanarin, Balatan ja
hautausmaitten kautta, joka kuitenkin on öisin siksi vaarallinen, että
vain kolmisin voimme sitä kulkea, silloin kun uskollinen Samuel on
mukana.

Tänä iltana olimme ottaneet venheen Kara-Köistä päästäksemme
rauhallisemmin kotiin.

Ei tuulahdustakaan ilmassa, ei lainettakaan vedessä, ei ääntäkään!
Stambul oli verhottu suureen lumivaippaan.

Se oli vaikuttava pohjoismainen näky, jollaista ei olisi odottanut
auringon ja sinisen taivaan kaupungissa.

Kaikki nuo kukkulat, joilla oli tuhansia mustia majoja, kulkivat hiljaa
silmiemme ohi, tänä iltana verhoutuneina yksitoikkoiseen ja synkkään
valkoiseen vaippaan.

Noitten lumeen hautautuneitten inhimillisten muurahaiskekojen
yläpuolelle kohosivat harmaitten moskeijoitten suurenmoiset kuvut ja
minareetien terävät kärjet.

Usvien hunnuttama kuu heitti kaiken ylle hämärän ja sinertävän valonsa.

Kun saavuimme Eyoubiin, näimme tulen pilkistävän ikkunoittemme
ruutujen, ristikoitten ja paksujen verhojen läpi... _hän_ oli siellä,
hän oli ensimmäiseksi ehtinyt kotiin...

Katsokaa, Plumkett, eurooppalaisissa taloissanne, jonne te itse ja
monet muut muitta mutkitta pääsette, ette voi kuvitellakaan tuota
_saapumisen onnea_, joka sinänsä korvaa kaikki vaivat ja kaiken
väsymyksen...


60.

Tulee aika, jolloin koko tästä lemmen unelmasta ei ole mitään jäljellä;
tulee aika, jolloin kaikki mukanamme uppoo syvään yöhön; jolloin
kaikki, mikä kuului meille, katoaa aina hautakiviin kaiverrettuja
nimiämmekin myöten...

On maa, jota rakastan ja jonka haluaisin nähdä: Cirkassia, synkkine
vuorineen ja suurine metsineen. Tuo seutu tehoaa mielikuvitukseeni
Aziyadén takia; sieltä on hänen verensä ja elämänsä kotoisin.

Kun näen hurjia cirkassilaisia, puoleksi villeinä, nahkoihin puettuina,
kulkevan ohi, niin vetää joku minua noitten vieraitten puoleen, koska
heidän suoniensa veri on sukua armaani verelle...

Hän itse muistelee suurta järveä, jonka rannalla hän arvelee olevansa
syntynyt, metsässä piilevää kylää, jonka nimeä hän ei enää muista,
rantahietikkoa, jossa hän leikki auringossa toisten vuoristolaislasten
kanssa...

Tahtoisit tunkeutua rakkaampasi menneisyyteen, tahtoisit nähdä hänen
lapsenkasvonsa, hänen vartalonsa kehityksen iän karttuessa. Tahtoisitpa
muistaa hyväilleesi häntä pikkutyttönä, nähneesi hänen kasvavan
sylissäsi, hänen jakamatta hyväilyjään kenellekään, kenenkään häntä
aikaisemmin omistamatta, koskematta, rakastamatta ja näkemättä.

Olet kateellinen hänen menneisyydelleen, kateellinen kaikesta,
mitä muut ennen sinua ovat saaneet; kateellinen hänen sydämensä
pienimmästäkin tunteesta, ja suunsa vähäisimmästäkin sanasta, jonka
toiset ennen sinua ovat kuulleet. Nykyhetki ei riitä; haluaisit koko
menneisyyden ja koko tulevaisuudenkin. Seisot siinä hänen kanssaan käsi
kädessä; rinnat koskettavat toisiaan, huulet puristautuvat toisiinsa.
Haluaisitte koskettaa toisianne joka paikasta yhtäaikaa vielä
hienommilla aisteilla, haluaisitte olla vain yksi henkilö, sulautua
toinen toiseenne...

-- Aziyadé, sanoin, -- kerro minulle pieni tarina lapsuudestasi, ja
puhu Canlidjan vanhasta koulumestarista.

Aziyadé hymyilee ja hakee muististaan uutta tarinaa, kertoen sen
sitten sekoittaen joukkoon tuoreita mietteitä ja omituisia asiasta
poikkeamisia.

Mieleisimmät näistä tarinoista, missä _hodja't_ (noidat) näyttelevät
suurinta osaa; mieleisimpiä ovat kaikkein vanhimmat, ne, jotka
ovat puoleksi piiloutuneet hänen muistiinsa, ollen vain puoleksi
salaperäisiä muistoja hänen lapsuutensa ajoilta.

-- Entä sinä, Loti! Jatka; mehän jouduimme siihen, kun olit
kuudentoista vuotias...

Voi!... Kaiken mitä sanoin hänellä Tshengizin kielellä sen olin jo
toisilla kielillä sanonut muille. Kaiken, mitä hän sanoi olivat
toiset jo ennen sanoneet minulle! Nuo yhteydettömät sanat, suloisen
mielettömät joita tuskin kuulee, toiset olivat toistaneet ne minulle
ennen Aziyadéa!

Toisten naisten, joitten muisto on sydämessäni kuollut, viehätyksen
vallassa, olen rakastanut muita maita, muita seutuja, muita paikkoja,
ja kaikki on mennyttä!

Olin toisen kanssa uneksinut tuon loppumattoman rakkauden unelman:
-- Olimme vannoneet toisillemme, että sitten kuin olimme jumaloineet
toisiamme maan päällä, sulauduttuamme toisiimme niin kauan kuin elämä
suonissamme virtasi, menisimme vielä nukkumaan samaan hautaan; -- sama
maa saisi ottaa meidät omikseen, että tuhkamme sekautuisivat ikuisesti.
Ja kaikki tuo on mennyt, pyhitty, lakaistu pois!... Olen vielä hyvin
nuori, enkä enää muista sitä.

Jos iäisyys on, kenen kanssa jatkaisin elämääni? Pikku Aziyadén, vai
jonkun toisenko kanssa?

Kuka osaisi tarkasti selittää, mikä näissä selittämättömissä
hurmiotiloissa johtuu aisteista ja mikä sydämestä? Sielunko äärimmäinen
ponnistus taivasta kohti, vai luonnon sokea voimako haluaa luoda ja
elää uudestaan? Ainainen kysymys, jonka kaikki eläneet ovat itselleen
asettaneet, vaikkakin sen kysyminen nyt vielä onkin haihattelua.

Uskomme melkein rakastaessamme aineettomaan, loputtomaan yhtymiseen.
Mutta kuinka monta miljoonaa olentoa siihen onkaan uskonut niinä
tuhansina vuosina, jolloin sukupolvet ovat vaihtuneet, kuinka monet
ovat rakastaneet toisiaan nukkuen, toivon kirkastamina, luottaen
kuoleman pettävään kangastukseen. Niin missähän me, Aziyadé-rukka,
olemme kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Luultavasti maan
kätkössä tuntemattomina möhkäleinä! Sadat peninkulmat luultavasti
erottavat hautamme, -- ja kukapa muistaisikaan, että olemme
rakastaneet toisiamme?

Tulee aika, jolloin koko tästä lemmen unelmasta ei ole mitään jäljellä.
Tulee aika, jolloin me kumpikin olemme kadonneet synkkään yöhön, missä
meistä ei mikään jatka elämää, jolloin kaikki häviää, hautakiveen
piirrettyjä nimiämmekin myöten.

Nuoret circassilaistytöt tulevat yhä vuoriltaan Konstantinopolin
haaremeihin. Muezzinin suruinen laulu soi aina talviaamujen
hiljaisuudessa, -- se vain ei enää herätä meitä! -- -- -- -- --


61.

Jo kauan olimme aikoneet matkustaa Angoraan, kissojen pääkaupunkiin.

Sain päälliköiltäni luvan lähteä (kymmenen päivän loman), sillä
ehdolla, etten tekisi siellä sellaisia tyhmyyksiä, jotka saattaisivat
vaatia lähetystön välitystä.

Retkikunta järjestäytyy Scutarissa pilvettömällä säällä. Dervishit,
Riza-effendi, Mahmud-effendi ja useita stambulilaisia ystäviä on
matkassa, onpa turkkilaisia naisiakin, palvelijoita ja suuri kasa
tavaroita. Kirjava karavaani kulkee rivissä auringossa pitkällä
kypressikäytävällä, joka vie Scutarin suurten hautausmaiden läpi.
Paikan yllä lepää kuoleman majesteetti, kukkulalta on verraton näköala
Stambuliin.


62.

Lumi hidastuttaa yhä enemmän kulkuamme sitä mukaa kuin loittonemme
vuoristoon. Ennen kahta viikkoa on kissojen pääkaupunkia mahdoton
saavuttaa.

Kuljettuamme kolme päivää päätän sanoa hyvästit matkatovereilleni.
Käännyn etelään Ahmetin ja kahden valitun hevosen kanssa, käydäkseni
Nikomediassa ja Nikeassa, kristillisen muinaisuuden molemmissa
kaupungeissa.

Tältä matkani ensi osalta vien muassani muiston varjoisasta villistä
luonnosta, tuoreista lähteistä, syvistä, vihreiden tammien, kukkivien
kuusamien ja alppiruusujen täyttämistä laaksoista, joitten yllä kaartuu
kaunis talvinen taivas ja hieno lumivaippa.

Nukumme _hana'issa_, nimettömissä hökkeleissä.

Mudurlu majatalo on kaikista huomattavin. Nousemme vanhan savuttuneen
_hana'_n toiseen kerrokseen, missä jo nukkuu sekaisin mustalaisia ja
karhun tanssittajia. Ääretön huone on musta ja niin matala, että siellä
täytyy kulkea pää kumarassa. Ruoka on tällaista: Suuri kattila, jossa
nimettömiä ainaita ui paksussa liemessä. Se asetetaan permannolle ja
kaikki istuvat ympärille. Sama ruokaliina, joka todella on monen metrin
pituinen, kiertää ympäriinsä, ja kaikki käyttävät sitä.

Ahmet selittää, että hän mieluummin kuolee viluun kuin nukkuu
tuon röttelön liassa. Tunnin kuluttua, väsymyksen uuvuttamina ja
rampauttamina, lepäsimme jo, ja nukuimme hetken kuluttua syvästi.

Nousemme ennen päivän koittoa mennäksemme tuulen puhaltaessa
peseytymään lähteen kirkkaalla vedellä.


63.

Seuraavana iltana, yön tullessa, saavumme Ismidtiin (Nikomediaan).
Olimme passeitta ja meidät pidätettiin. Eräs pasha on kuitenkin siksi
suopea, että laatii meille sellaiset mielikuvituksestaan, ja pitkien
väittelyjen jälkeen pääsemme putkasta muualle nukkumaan. Hevosemme
kuitenkin otetaan, ja ne saavat nukkua karjatarhassa.

Ismidt on suuri turkkilainen kaupunki, hyvin sivistynytkin, ja
sijaitsee erittäin kauniin lahden rannalla. Sen basaarit ovat vilkkaita
ja värikkäitä. Asukkaita on kielletty kävelemästä kahdeksan jälkeen
illalla edes lyhtyäkään käyttämällä.

Muistan hyvin täällä vietetyn aamupäivän, ensimmäisen kevätaamun,
jolloin aurinko jo paistoi kuumasti kirkkaan siniseltä taivaalta. Perin
kylläisinä hyvästä talonpoikaisateriasta, hyvin norjina ja voimakkaina
ja paperit kunnossa alamme nousta Orkhandjiamin kukkulalle.

Me kiipeämme rikkaruohoisia, kapeita teitä, jyrkkiä kuin vuohipolut.
Perhot liitelevät ja hyönteiset surisevat, linnut laulavat kevättä
ja tuuli on lämmin. Vanhat, muodottomat ja rappeutuneet puumökit
on koristettu kukilla ja kiehkuroilla. Haikaroita pesii kaikkialla
katoilla niin kursailematta, että niiden pesät estävät monia
talonomistajia avaamasta ikkunoitaan.

Orkhanin djiamilta liitää katse Ismidtin sinivetisen lahden yli Aasian
hedelmällisille tasangoille, ja Brussan Olympolle, joka kohoittelee
kaukana suurta kaunista keilaansa.


64.

Ismidtistä Taushandjiliin, Taushandjilista Karamussariin on toinen
päivämatka, jolla sade yllättää meidät.

Karamussarista Nikeaan (Ismik) kuljemme hevosella synkässä vuoristossa,
lumisateessa; talvi on palannut. Retki on vaarallinen, sillä eräs
Ismael, seurassaan kolme hampaisiin saakka asestettua _Zjeibek'iä_,
aikoi ryöstää meidät. Asia järjestyy mitä parhaiten, sillä kohtaamme
odottamatta bashiboshukkeja, ja saavumme Nikeaan ainoastaan
likaantuneina. Näytän varmasti Turkin alamaiselle kirjoitetun
passini, jonka Osmidtin oli laatinut. Huolimatta vielä horjuvasta
kielitaidostani uskoo virkamies lorujani ja pukuani, ja olen siis
täydelleen epäämätön effendi.

Nikeassa on vanhoja kristityitä pyhättöjä ensimmäisiltä vuosisadoilta,
Aya-Sophia (Pyhä Sofia), vanhimpien länsimaisten kirkkojemme vanhin
sisar. Taas on meillä karhuntanssittajia huonetovereina.

Aioimme palata Brussan ja Mudanian kautta, mutta kun rahamme sattuivat
loppumaan, palaamme Karamussariin, missä viimeiset piasterimme kuluvat
aamiaiseen. Neuvottelemme, ja neuvottelun tulos on se, että annan
paitani Ahmetille myytäväksi. Saadut rahat riittävät paluumatkaan ja
nousemme laivaan kevyin sydämin ja kukkaroin.

Ilolla näemme taas Stambulin. Nuo muutamat päivät ovat muuttaneet
luonnon ulkonäön. Uusia kukkia on noussut majani katolle. Koko poikue
pieniä koiria, jotka äsken ovat syntyneet oveni edessä, alkaa inistä ja
heiluttaa häntää; äiti ottaa meidät ilolla vastaan.


65.

Aziyadé saapui illalla kertoen kuinka huolestunut hän oli ollut, ja
kuinka monesti hän oli pyytänyt puolestani:

_Allah! Selamet versen Loti!_ (Allah! Suojele Lotia.)

Hän toi minulle pienessä kopassa jotakin painavaa, mikä tuoksui
ruusuvedeltä, kuten kaikki hänen lahjansa. Hänen kasvonsa säteilivät
ilosta, kun hän antoi minulle tuon pienen salaperäisen esineen, joka
oli hyvästi kätketty hänen hameeseensa.

-- Ota, Loti, sanoi hän. _Bau benden sana edie_. (Se on lahja sinulle.)

Se oli raskas takokultainen sormus, johon hänen nimensä oli kaiverrettu.

Jo kauan hän oli uneksinut saavansa antaa minulle sormuksen, jossa
veisin kotimaahani hänen nimensä. Mutta pikku raukalla ei ollut rahaa.
Hän eli kyllä varallisuudessa, suhteellisen ylellisyyden keskellä;
hänen oli mahdollista tuoda minulle kirjailtuja silkkiesineitä, tyynyjä
ja kaikenlaista, joita hän tarkastuksetta saattoi jaella, mutta hänelle
annettiin vain pikku summia. Ne menivät kaikki hänen palvelijansa
Eminehin vaikenemisen ostamiseen, ja hänen oli vaikea ostaa sormusta
säästöillään.

Silloin hän oli ajatellut omia koristuksiaan, mutta häntä peloitti
lähettää niitä myytäviksi tai vaihdettaviksi kultaseppien basariin,
ja hänen oli täytynyt käyttää muita keinoja. Ja niin hän toi minulle
omat korunsa, jotka eräs Scutarin seppä oli salaa vasaralla musertanut,
muutettuna suureksi, säännöttömäksi ja paksuksi sormukseksi.

Ja vannoin hänen pyynnöstään, etten milloinkaan luopuisi tuosta
sormuksesta, että kantaisin sitä koko ikäni...


66.

Oli säteilevä talviaamu, -- talvi on lempeä Levantissa.

Aziyadé, joka oli lähtenyt Eyoubista tuntia ennen meitä, laskeutui
Kultaiselle Sarvelle harmaassa puvussa palatakseen isäntänsä, Mehmed
Fatihin haaremiin. Hän oli hilpeä ja hymyssäsuin valkoisen huntunsa
alla. Vanha Kadidja oli hänen seurassaan, ja molemmat istuivat
mukavasti hoikan venheensä perässä, jonka keula oli helmillä ja
kullalla koristeltu.

Ahmet ja minä kuljimme taas päinvastaiseen suuntaan loikoen pitkän
kaksisoutuisen kanootin punaisilla patjoilla.

Oli Konstantinopolin aamun loistavin hetki. Palatsit ja moskeijat,
jotka vielä punersivat nousevassa auringossa, kuvastuivat Kultaisen
Sarven tyyniin syvyyksiin. Joukko _karabatak'eja_, (mustia kuikkia)
heitti hullunkurisia kuperkeikkoja kalastajien venheitten ympärillä ja
katosivat pää edellä kylmään siniseen veteen.

Sattuma, taikka _caiqdji'emme_ (soutajiemme) oikku aiheutti sen, että
kultaiset venheemme kulkivat toistensa ohi niin läheltä, että airot
kolahtivat yhteen. Soutajamme käyttivät tilaisuutta lähettääkseen
toisilleen asianmukaisia kohteliaisuuksia: "Koira, koiran poika, koiran
pojanpoika!" Ja Kadidja uskalsi hymyillä meille salaa, näyttäen pitkiä
valkeita hampaitaan mustasta suustaan.

Aziyadé sen sijaan ei räpäyttänyt silmääkään.

Hän oli kiintynyt vain kuikkien kujeisiin.

-- _Neh sheytan haivan!_ (Mikä näppärä lintu), sanoi hän Kadidjalle.


67.

"Ken tietää, kun kaunis kesä loppuu, kumpi meistä enää on elossa?

"Olkaa iloisia, olkaa hilpeyttä täynnä, sillä kevään aika kuluu
nopeasti eikä viivy.

"Kuulkaa satakielen laulua: jo lähestyy kevätkausi.

"Kevät on avannut ilon majan joka pensaaseen, mihin mantelipuu
siroittaa hopeisia kukkiaan.

"Olkaa iloisia, olkaa hyvin hilpeitä, sillä kevään aika kuluu nopeasti
eikä viivy."

                                  (Vanhasta itämaisesta runosta.)

"... Vielä kevät! Mantelipuut kukkivat, ja näen kauhuissani, kuinka
joka vuodenaika vie minut pitemmälle pimeyteen, jokainen kulunut vuosi
lähemmäksi kuilun reunaa... Minne kuljen, oi Jumala?... Mitä sitten
seuraa, ja kuka on luonani, kun synkkä malja on tyhjennettävä?

"On riemun ja huvin aika: -- kevät on tullut.

"Älä rukoile kanssani, pappi; silläkin on oma aikansa."



IV.

MANE, THEKEL, PHARES.


1.

                               Stambulissa, maalisk. 19 p:nä 1877.

Lähtökäsky oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta: _Deerhound_
käskettiin takaisin Southampton'iin. Olin myllertänyt taivaat ja maat
kaartaakseni tuon käskyn ja pidentääkseni oloaikaani Stambulissa; olin
kolkuttanut kaikille oville, olin pyrkinyt ottomaniseen armeijaankin,
johon olin vähällä päästä.

-- Hyvä ystävä, sanoi pasha hyvin puhtaalla englanninkielellä ja
erinomaisen kohteliaasti kuin ylhäissyntyinen turkkilainen ainakin,
hyvä ystävä, aiotteko myös kääntyä islamin oppiin?

-- En, teidän ylhäisyytenne, vastasin. Minusta on yhdentekevää, vaikka
rupeisin Turkin alamaiseksi, vaihtaisin nimeä ja isänmaata, mutta jään
virallisesti kristityksi.

-- Hyvä on, sanoi hän, niin onkin parempi. Islami ei olekaan
välttämätön, emmekä me pidä luopioista. Luulen voivani vakuuttaa teille
-- jatkoi pasha -- ettei palveluksianne oteta vastaan toistaiseksi, ja
sitähän teidänkin hallituksenne vastustaisi, mutta ne saatettaisiin
hyväksyä, jos vakinaisesti liitytte meihin. Miettikää, jos haluatte
jäädä. Minusta näyttää suotavalta, että nyt lähdette pois laivanne
mukana, sillä meillä on kovin vähän aikaa tällaisiin toimenpiteisiin.
Se sallisi teidän sitäpaitsi kauemmin harkita noin vakavaa päätöstä, ja
palaatte, kun ehditte. Jos muuten haluatte, voin jo tänä iltana esittää
anomuksenne Hänen Majesteetilleen sulttaanille, ja minulla on syytä
uskoa, että vastaus on suotuisa.

-- Haluan mieluummin, teidän ylhäisyytenne, vastasin, että asia
ratkaistaan heti; myöhemmin te unohtaisitte minut. Sitten pyytäisin
vain lomaa käydäkseni äitiäni katsomassa.

Pyysin kuitenkin, että saisin tunnin aikaa, ja läksin harkitsemaan
asiaa.

Tunti tuntui minusta lyhyeltä; minuutit pakenivat kuin sekunnit ja
ajatukseni tunkeilivat meluten.

Kävelin sattuman varassa vanhan muhamettilaisen kaupunginosan kaduilla,
joka on Taximin kukkuloilla, Peran ja Funduklin välillä. Oli synkkä,
raskas ja lämmin ilma. Vanhat talot vaihtelivat tummanharmaan,
mustan- ja ruskeanpunaisen välisissä vivahduksissa. Kuivilla katukivillä
kierteli turkkilaisnaisia pienet keltaiset tohvelit jaloissaan silmiä
myöten verhottuina tulipunaisiin tai oranssinvärisiin huiveihin.
Kolmensadan metrin korkeudesta vilahti joskus silmissä valkea seralji
ja sen mustat kypressipuutarhat, Scutari ja Bosporo, puoleksi
sinertäviin usviin verhottuina.

Maansa jättäminen, nimestään luopuminen on sentään vakavampaa kuin
luulisi, kun on kysymyksessä kiireellinen todellisuus, ja kun täytyy
tunnin kuluessa ratkaista kysymys ainiaaksi. Rakastaisinkohan vielä
Stambulia, kun olisin kytketty siihen koko iäkseni? Englannin,
britanialaisen elämän yksitoikkoisen kulun vaivalloiset ystävät,
kiittämättömät, ne jätän kaikki ikävättä ja omantunnon tuskitta. Liityn
tähän maahan äärimmäisen käännekohdan hetkellä; keväällä sota ratkaisee
sen ja minun kohtaloni. Minusta tulee _yuzbashi_ Arif. Saan tästäkin
varmaan yhtä usein lomaa kuin Hänen Majesteettinsa laivastostakin
silloin kun haluan käydä katsomassa rakkaitani, istumassa lieden
ääressä Brightburyssä vanhojen lehmusten alla.

Niin, miksikä ei. Minusta tulee Yuzbashi, oikea turkkilainen, ja saan
olla hänen luonaan.

Ja ajattelin tällä huumauksen hetkellä, kuinka kerran palaan Eyoubiin,
yuzbashina, ilmoittamaan Aziyadélle, etten menekään pois.

Tunnin kuluttua olin tehnyt epäämättömän päätöksen: lähteminen ja
hänen hylkäämisensä raateli sydäntäni. Pyrin uudelleen pashan puheille
antaakseni hänelle juhlallisesti myöntävän vastauksen, joka sitoisi
minut iäksi Turkkiin, ja pyytääkseni häntä jo tänä iltana esittämään
anomukseni sulttaanille.


2.

Kun seisoin pashan edessä tunsin vapisevani, ja pilvi kulki silmieni
ohitse:

-- Kiitän teidän ylhäisyyttänne, mutta en suostu. Pyydän vain, että
ystävällisesti muistatte minua. Kun tulen Englantiin, kirjoitan ehkä
teille...


3.

Siispä täytyy todella ajatella lähtemistä.

Ovelta ovelle kiiruhtaen toimitin samana iltana käynnit Perassa,
jättäen kaikille, muusta huolehtimatta, _p.p.c_. kortteja.

Ahmet seurasi kolmen askeleen päässä juhlapuvussa kantaen
päällystakkiani:

-- Ah! sanoi hän. Nyt jätät meidät, Loti, ja käyt jäähyväisillä. Olen
arvannut sen. No, jos on totta, että rakastat meitä, ja että se on
sinusta ikävää, jos on totta, että toisten sovinnaisuudet eivät liikuta
sinua, niin jätä ne, jätä musta pukusi, joka on ruma ja tuo hattu,
joka on hullunkurinen. Tule pian Stambuliin luoksemme, ja anna noiden
ihmisten olla.

Useat jäähyväiskäyntini jäivät tekemättä tämän Ahmetin puheen johdosta.


4.

                                  Stambulissa maalisk. 20 p:nä 1877.

Viimeinen kävelyretki Samuelin kanssa. Hetkemme on laskettu. Armoton
aika riistää viimeiset tunnit, joitten kuluttua me iäksi eroamme! --
Talviset, harmaat ja kylmät tunnit, maaliskuun vihureissa.

Oli sovittu, että hän lähtisi kotiseudulleen ennen minun Englannin
matkaani. Hän oli viimeisenä suosionosoituksena pyytänyt päästä
ajelulle avonaisissa vaunuissa kanssani laivan lähtövihellykseen saakka.

Tuo Ahmet, joka oli anastanut hänen paikkansa, ja jonka tulevaisuudessa
piti seurata minua Englantiin, lisäsi hänen seuraansa: hän oli kaihosta
sairas. Samuel parka ei ymmärtänyt, että hänen levottoman alttiutensa
ja Mikron Ahmetin kirkkaan ja veljellisen ystävyyden välillä oli syvä
erotus, että hän, Samuel, oli kuuman lavan kasvi, mahdoton siirtää
tuonne kauas rauhallisen kattoni alle.

-- _Arabahdji_ kuljettaa meitä nopeasti, hevosten ravatessa. Samuel
on kääriytynyt kuin pasha turkisviittaani; hänen kauniit kasvonsa
ovat kalpeat ja suruisat; hän katselee ääneti, kuinka Stambulin
kaupunginosat vilisevät ohi, -- laajat, tyhjät aukeat, missä kasvaa
ruohoa ja sammalta, jättiläismäiset minareetit, vanhat rosoiset
moskeijat, jotka kuvastuvat valkeina harmaata taivasta vasten, vanhat
muistomerkit antiikkisine ravistuneine ulkonäköineen, jotka luhistuvat
raunioiksi, kuten Islamikin.

Stambul on ruskea ja kuollut talven viimeisen tuulen puhaltaessa.
Muezzinit laulavat kolme rukousta, on aika lähteä.

Rakastin häntä kuitenkin, tuota Samuel parkaa. Sanoin hänelle, kuten
lapsille sanotaan, että palaan hänenkin tähtensä, ja tulen tervehtimään
häntä Salonikiin. Mutta hän luuli, ettei hän milloinkaan enää näkisi
minua, ja hänen kyyneleensä särkevät sydäntäni.


5.

Pikku rakas Aziyadé parka! Minulta oli puuttunut rohkeutta sanoa
hänelle: "Ylihuomenna lähden."

Palasin illalla kotiin. Laskeva aurinko valaisi huoneeni kirkkailla
punaisilla säteillään; kevät oli ilmassa. Kahvilat tarjoilivat ulkona
kuin kesäisinä päivinä; kaikki naapurin miehet istuivat kadulla
polttaen piippujaan kukista valkeitten mantelipuitten alla.

Ahmetille olin lähtöni uskonut. Teimme molemmat kuulumattomia
ponnistuksia keskusteluksemme, mutta Aziyadé oli ymmärtänyt puoleksi ja
katseli meitä suurilla kysyvillä silmillään. Yö saapui ja tapasi meidät
kuolemanhiljaisina.

Kello yksi Turkin aikaa (seitsemältä), Ahmet toi erään vanhan arkun,
joka kumoon kaadettuna toimitti pöydän tehtävää, ja asetti sille niukan
ateriamme. (Viimeiset asiamme juutalais-Zirakin kanssa olivat jättäneet
meidät pennittömiksi.)

Tavallisesti olivat kahdenkeskiset ateriamme hilpeitä, ja meitä
huvitti oma köyhyytemmekin -- kaksi usein kultaan ja silkkiin puettua,
turkkilaisilla matoilla istuvaa henkilöä syömässä kuivaa leipää vanhan
laatikon pohjalta.

Aziyadé oli istuutunut niinkuin minäkin, mutta hänen osuutensa pysyi
koskemattomana. Hänen silmänsä tähystivät minua oudon kiinteästi, ja
meitä molempia peloitti hiljaisuuden särkeminen.

-- Ymmärrän jo, Loti, sanoi hän... Tämähän on viimeinen kerta?

Ja kiireiset kyyneleet alkoivat virrata hänen kuivalle leivälleen.

-- Ei Aziyadé, ei, rakas ystävä! Huomenna vielä, vannon sen. Sitten, en
tiedä...

Ahmet huomasi, ettei ruokaa tarvittu. Mitään sanomatta korjasi hän
vanhan laatikon ja savilautaset, ja poistui jättäen meidät pimeään...


6.

Seuraavana päivänä oli kaikki revittävä, kaikki rikottava tässä
rakkaudella kalustetussa pienessä majassa, missä joka esine toi mieleen
muistoja.

Kaksi _hamal'ia_, jotka olin palkannut tähän työhön, oli siellä
odottaen käskyäni alkaakseen. Mieleeni juolahti lähettää heidät
päivälliselle voittaakseni aikaa ja viivyttääkseni hävitystä.

-- Loti, sanoi Ahmet, miksi et piirrä huonettasi? Vuosien kuluttua, kun
vanhuus on tullut, saat katsella sitä ja muistella meitä.

Ja käytin viimeiset hetket turkkilaisen huoneeni piirustamiseen. Vuodet
saavat aika vaivan näitten muistojen viehätyksen haihduttamisessa.

Aziyadé tapasi saapuessaan seinät paljaina, kaiken mullin mallin;
se oli lopun alkua. Vain laatikoita, kääröjä ja epäjärjestystä.
Ne esineet, joita hän oli tottunut rakastamaan, olivat ainiaaksi
kadonneet. Valkeat matot, jotka peittivät permantoa, paksut peitteet,
joilla käveltiin paljain jaloin, olivat joutuneet juutalaisille; kaikki
näytti taas surulliselta ja kurjalta.

Aziyadé tuli sisään melkein iloisena rohkaistuaan itseään en tiedä
millä. Hän ei kuitenkaan saattanut kestää alastoman huoneen näkemistä,
vaan purskahti itkuun.


7.

Hän oli pyytänyt minulta tuota kuolemaantuomittujen viimeistä armoa:
tehdä tänä viimeisenä päivänä mitä haluaisi.

-- Tänään, Loti, et saa sanoa _ei_ mihinkään pyyntööni. Tahdon tehdä
kaikenlaista oman pääni mukaan. Et saa sanoa mitään, ja saat hyväksyä
kaiken.

Palatessani kello yhdeksän venheellä Galatasta kuulin majastani
tavatonta melua; sieltä kuului laulua ja outoa soittoa.

Äsken palaneessa huoneessa kieppui pölypilvessä turkkilainen
piiritanssi, joka loppuu vasta tanssijoiden täydellisesti väsyttyä.
Kaikenlaiset ihmiset, turkkilaiset ja kreikkalaiset matruusit, jotka
oli koottu Kultaiselta Sarvelta, tanssivat hurjasti. Heille tarjoiltiin
sakia, mastikia ja kahvia.

Talon tuttavat, Suleiman, vanha Riza, dervishit, Hassan ja Mahmud
katselivat ällistyneinä tuota menoa.

Soitto kuului huoneestani. Siellä tapasin Aziyadén itse kiertämässä
erään suuren huumaavan koneen Levantin posetiivin kampia, joka soittaa
turkkilaisia tansseja kirkuvalla äänellä, kulkusten ja helistinten
säestäessä.

Aziyadé oli hunnutta ja tanssijat saattoivat avoimesta ovesta
nähdä hänen kasvonsa. Se oli kaikkien tapojen vastaista ja vastoin
alkeellisinta varovaisuuttakin. Milloinkaan ei Eyoubin pyhässä
kaupunginosassa oltu nähty moista kohtausta ja moista häpeää, ja jollei
Ahmet olisi vakuuttanut tanssijoille, että hän oli armeniatar, olisi
hän ollut tuhon oma.

Erääseen nurkkaan vaipuneena Ahmet antoi alistuvasti kaiken tapahtua.
Se oli hullunkurista ja sydäntäsärkevää. Minun teki mieleni nauraa,
mutta hänen katseensa pisti sieluuni. Pienille tyttöraukoille, jotka
kasvavat isättä ja äidittä haaremin varjossa, tulee antaa anteeksi
heidän sopimattomat päähänpistonsa, ja heidän toimiaan ei saa
arvostella kristityitä naisia hallitsevien lakien mukaan.

Hän kiersi kuin hurja posetiivin kampia ja sai tuosta suuresta kojeesta
merkillisiä sointuja.

Turkkilaista musiikkia on sanottu _repivän riemun kohtauksiksi_, ja
tänä iltana käsitin mainiosti tuon perin paradoximaisen määritelmän.

Pian hän kuitenkin, työnsä peloittamana, omaa synnyttämäänsä melua
säikkyen ja häpeissään ollessaan hunnutta kaikkien noiden miesten
katseltavana, istuutui leveälle divanille, ainoalle majaan jääneelle
huonekalulle, ja käskettyään posetiivin omistajan jatkaa työtä, pyysi
hän, että hänellekin annettaisiin kahvia ja tupakkaa.


8.

Seuraten maan tapaa oli Aziyadélle tuotu mustaa kahvia
kuparijalkaisessa sinisessä porsliinikupissa, joka oli jokseenkin
puolen munan kokoinen.

Hän näytti tyynemmältä ja katseli minua hymyillen. Hänen kirkkaat
surulliset silmänsä pyysivät minulta anteeksi tätä väenpaljoutta ja
melua. Kuin lapsi, joka tuntee tehneensä tyhmyyksiä, ja joka tietää,
että sitä hellitään, pyysi hän armoa silmillään, joissa oli enemmän
viehätystä ja vakuutusta kuin kaikissa inhimillisissä sanoissa.

Hän oli täksi illaksi valinnut puvun, joka teki hänet oudon kauniiksi.
Hänen pukunsa itämainen rikkaus oli nyt vastakohtana asunnollemme,
joka oli tullut synkäksi ja kurjaksi. Hänellä oli pitkäliepeinen
takki, jonka mallin turkkilaiset naiset nyt ovat kadottaneet,
violetti silkkinen takki, johon oli siroiteltu kultaisia ruusuja.
Keltasilkkiset housut laskeutuivat hänen nilkkoihinsa saakka, hänen
pienille jaloilleen, joissa oli kullatut tohvelit. Hänen Brussan
harsosta tehdystä, hopeakuteisesta paidastaan näkyivät hänen pyöreät
käsivartensa, joitten iho oli kiilloton ja ruskea, ruusuvedellä
voideltu. Hänen ruskeat hiuksensa oli jaettu kahdeksaan palmikkoon,
jotka olivat niin paksut, että kaksi niistä olisi tehnyt parisilaisen
muotinuken onnelliseksi; ne putosivat divaanille hänen viereensä päistä
keltaisilla, kultakuituisilla nauhoilla sidottuina, armenialaisnaisten
tapaan. Joukko muita hentoja, lyhyitä ja taipumattomia hiuksia kuulsi
kultaisena sädekehänä hänen lämminväristen kalpeitten poskiensa
ympärillä. Ruskeammat vivahdukset ympäröivät hänen silmäluomiaan, ja
hänen tavallisesti hyvin lähellä toisiaan olevat kulmakarvansa yhtyivät
tänään ilmaisten syvää tuskaa.

Hän piti päätään kumarassa, ja hänen ripsiensä alla saattoi vain
arvata suurten, maahan katsovien merensinisten silmien piilevän.
Hänen hampaansa olivat yhteen puristautuneet, ja hänen punaiset
huulensa aukenivat vain joskus hänelle ominaisesta hermoväristyksestä.
Tuo liike, joka olisi rumentanut toisen naisen, teki hänet vain
kauniimmaksi. Se ilmaisi hänen miettivän tai surevan, ja paljasti kaksi
riviä pienien valkeitten helmien kaltaisia hampaita. Olisit myynyt
sielusi saadaksesi suudella noita valkeita helmiä ja punaisten huulten
värinää ja ikeniä, jotka olivat kuin kypsän kirsikan sisällys.

Ihailin armastani, tutkin nyt viimeisellä hetkellä hänen rakkaita
piirteitään painaakseni ne sieluuni. Soiton repivä melu, piippujen
ryydin tuoksu huumasivat vähitellen, tuoden tuon kevyen itämaisen
huumauksen, joka on menneisyyden häviö ja elämän synkkien hetkien
unhotus.

Ja sieluuni tuli mieletön unelma: unohtaa kaikki ja jäädä hänen
luokseen aina pettymyksen, kuoleman kelmeään hetkeen saakka...


9.

Melun keskeltä kuului porsliinin hiljainen ritinä: Aziyadé oli pysynyt
liikkumattomana, mutta hän oli rikkonut kuppinsa käden kouristuessa, ja
palaset putosivat maahan.

Vahinko ei ollut suuri. Liattuaan ilkeästi hänen kätensä oli paksu
kahvi juossut permannolle, ja kaikki tapahtui kenenkään sitä muka
näkemättä.

Kuitenkin suureni täplä permannolla ja hänen suljetusta kädestään
tippui yhä tummaa nestettä, ensin pisaroina, sitten mustina ohuina
suihkuina. Lamppu valaisi surkeasti huonetta. Lähestyin katsellakseni.
Hänen vieressään oli verilammikko. Särkynyt porsliini oli pahasti
repinyt hänen kättään, ja luu vain oli pysähdyttänyt sen syvemmälle
tunkeutumisen.

Armaani veri vuoti puoli tuntia eikä keksitty keinoa sen
pysähdyttämiseksi.

Sitä kannettiin pois punertavissa vadeissa; hänen kättään pidettiin
kylmässä vedessä ja haavan reunoja puristeltiin yhteen. Ei mikään
pysähdyttänyt verta, ja kalpeana kuin kuollut oli Aziyadé vaipunut
maahan sulkien silmänsä.

Ahmet oli juossut herättämään erään lähellä asuvan, noidan näköisen
vanhan akan, joka vihdoin pysähdytti veren juoksun tuhkalla ja yrteillä.

Neuvottuaan pitämään kättä koko yön pystyssä vanhus katosi, pyydettyään
kolmekymmentä piasteria palkkioksi ja tehtyään joitakin omituisia
temppuja.

Sitten täytyi lähettää kaikki väki pois ja saada sairas makuulle. Hän
oli kylmä kuin marmoripatsas ja aivan tajuton.

Seuraavana yönä emme nukkuneet kumpikaan.

Tunsin hänen kärsivän, koko hänen ruumiinsa jäykkeni tuskasta.
Haavoittunutta kättä täytyi pitää pystyssä akan neuvon mukaan, ja
niin hän kärsikin vähemmän. Pitelin itse tuota hentoa kättä, jota
kuume poltti. Kaikki säikeet värisivät ja vapisivat, ja tunsin niiden
päättyvän tuohon syvään, ammottavaan haavaan. Tunsin itsekin kärsiväni,
aivan kuin minulla olisi ollut haava luuhun asti eikä hänellä.

Kuu valaisi paljaita seiniä, tyhjää permantoa, tyhjää huonetta.
Huonekalujen puute, karkeat puupöydät, vailla silkkipeitteitään,
herättivät kurjuuden, kylmän ja yksinäisyyden ajatuksen. Koirat
ulvoivat ulkona tuolla kaamealla tavalla, jota Turkissa, kuten
Ranskassakin, sanotaan kuoleman enteeksi. Tuuli ulvoi ovella, tai
valitteli aivan hiljaa kuin kuoleva vanhus.

Hänen toivottomuutensa koski minuun. Se oli niin syvä ja alistuvainen,
että se olisi liikuttanut kiviäkin. Olin kaikki hänelle, ainoa, jota
hän oli rakastanut, ja ainoa, jota hän rakastaisi; ja nyt aioin poistua
hänen luotaan palaamatta.

-- Suo anteeksi, Loti, sanoi hän, että tuotin sinulle vastusta
leikkaamalla sormeni; estän sinua nukkumasta. Mutta nuku, Loti, eihän
minun kärsimykseni mitään ole, koska itse olen lopussa.

-- Kuule, vastasin; Aziyadé, rakkahin, haluatko että palaan?


10.

Hiukan sen jälkeen istuimme vielä molemmat vuoteen reunalla; pitelin
yhä hänen haavoittunutta kättään ja hänen hervonnutta päätään. Vannoin
hänelle palaavani, seuraten juhlallisten lupausten muhamettilaista
muotoa.

-- Jos olet naimisissa, Loti, sanoi hän, ei se tee mitään. En
olisi enää armaasi, olisin sisaresi. Mene naimisiin, Loti; se on
toisarvoista! Rakastan enimmän sieluasi. Pyydän Allahilta vain, että
saisin taas tavata sinua. Sitten olisin vielä melkein onnellinen,
eläisin sinua odotellen, ja Aziyadén elämä ei olisikaan lopussa.

Sitten hän alkoi hiljalleen vaipua uneen. Päivä alkoi koittaa ja jätin
hänet, kuten muulloinkin ennen auringon nousua nukkumaan hyvää ja
rauhallista unta.


11.

                                                      Maalisk. 23 p:nä.

Menin laivaan ja palasin kiiruusti. Siihen kului kolme tuntia. Ilmoitin
Aziyadélle, että lähtöä oli lykätty kaksi päivää.

Kaksi päivää on vähän, kun ne ovat olemassaolon viimeiset, ja kun on
kiire nauttia toinen toisestaan aivan kuin kuolema olisi tulossa.

Tieto lähdöstäni oli jo levinnyt ja luonani kävi jäähyväisillä paljon
stambulilaisia naapureitani. Aziyadé sulkeutui Samuelin huoneeseen
ja kuulin hänen itkevän. Vieraatkin kuulivat sen, mutta hänen
olonsa luonani oli jo tullut tietyksi lähimmässä ympäristössä, ja
se hyväksyttiin vaieten. Ahmet oli muuten eilen illalla vakuuttanut
yleisölle, että tyttö oli armenialainen, ja tuo muhamettilaisen antama
takuu oli hänen turvansa.

-- Olimme aina odottaneet, sanoi dervishi Hassan-effendi, että saamme
nähdä teidän katoavan tällä tavoin kuin salaportaita myöten tai
taikaiskusta. Sanotteko meille ennen lähtöänne, Arif tai Loti, kuka
olette ja mitä olette tullut tekemään meidän joukossamme?

Hassan-effendi oli vilpitön. Vaikka hän ja hänen ystävänsä olivatkin
halunneet tietää, kuka olin, eivät he kumminkaan tienneet siitä
kerrassa mitään, koska he eivät milloinkaan olleet sitä urkkineetkaan.
Turkkiin ei ole vielä tuotu ranskalaista poliisiasiamiestä, joka ottaa
vieraasta selvän kolmessa tunnissa; siellä saa vapaasti elää rauhassa
ja tuntemattomana.

Ilmaisin Hassan-effendille nimeni ja arvoni, ja me lupasimme kirjoittaa
toisillemme.

Aziyadé oli itkenyt monta tuntia, mutta hänen kyyneleensä eivät enää
olleet niin katkeria. Ajatus, että hän saisi nähdä minut jälleen, alkoi
selvitä hänen mielessään ja teki hänet rauhallisemmaksi. Hän alkoi jo
sanoa:

"Kun palaat..."

-- En tiedä, Loti, arveli hän, palaatko sinä. -- Allah yksin tietää
sen! Toistan joka päivä. _Allah, salamet versen Loti!_ (Allah, suojele
Lotia) ja Allah tekee sitten tahtonsa mukaan. Kuitenkin, hän jatkoi
toimessaan -- kuinka saatan odottaa vuoden, Loti? Kuinka se olisi
mahdollista, kun en osaa enää olla päivää, en tuntiakaan sinutta.
Et tiedä, että niinä päivinä, kun olet vartiossa, kävelen Taximin
kukkulalla, tai menen viemisille äitini Behidjén luo, koska sieltä;
näkee _Deerhound'in_ kaukaa. Näethän, Loti, että se on mahdotonta, ja
palatessasi Aziyadé on kuollut...


12.

Ahmet saa tehtäväkseen toimittaa minulle Aziyadé'n kirjeet ja antaa
minun kirjeeni hänelle Kadidjan välityksellä, ja niin tarvitsen joukon
hänen osoitteellaan varustettuja kirjekuoria.

Nyt ei Ahmet osaa ollenkaan kirjoittaa, ei hän eikä kukaan hänen
perheestään. Aziyadé kirjoittaa liian huonosti postia kiusatakseen,
ja niinpä istumme kolmisin yleisen kirjurin teltan alla teettämässä
itämaisia osoitteita.

Ahmetin osoite on perin monimutkainen, sillä sitä on viisi riviä.

    "Ahmetille, Ibrahamin pojalle, Arabahdjilar-Malessiin
    vievän syrjäkadun varrella moskeijan luona. Kolmas
    talo _tutundji'n_ jälkeen, vanhan lääkkeitä myyvän
    armenialaisnaisen vieressä, dervishin asuntoa
    vastapäätä".

Aziyadé teettää kolme samanlaista kuorta, jotka maksaa omalla
rahallaan, -- kahdeksan valkoista piasteria. Sen jälkeen on minun pakko
luvata käyttää niitä.

Hän piilottaa yahmak'insa alle kyyneleiset silmänsä; tuo lupaus ei anna
hänelle varmuutta. Ja kuinka saattaisi muutoin otaksuakaan, että niin
kaukaa lähtenyt paperi saattaisi milloinkaan saapua hänelle? Ja sitten
hän tietää, että paljon sitä ennen "Aziyadé on ainaiseksi unohdettu".


13.

Illalla sousimme Kultaisella Sarvella. Milloinkaan emme olleet
kuljeksineet Stambulissa yhdessä niin paljon keskellä päivää. Aziyadé
ei näyttänyt varovan mitään, sillä hän käyttäytyi kuin kaikki olisi
mennyttä häneltä, kuin maailma olisi hänestä yhdentekevä.

Olimme ottaneet veneen Un-Kapanin laiturilta. Päivä laski, aurinko
painui myrskypilvien taa.

Euroopassa näkee harvoin niin levotonta ja mustaa taivasta. Pohjoisessa
oli peloittavia, vedenpaisumusta ennustavia, kaarimaisia pilviä, jotka
Afrikassa ilmoittavat rajuilman lähestymisen.

-- Katso, sanoin Aziyadélle, -- katso, tuollainen oli taivas, jonka
joka ilta näin mustien miesten maassa, jossa asuin menettämäni veljen
kanssa!

Vastaisella puolella kuvastui Stambul terävine huippuineen kärjekkäin
reunoin suurta keltaista pilven repeämää vasten. Sen väri oli
häikäisevä ja syvä, valaistus kummallinen, melkeinpä aavemainen.

Kultaiselta Sarvelta nousi äkkiä hurja tuuli, yö saapui ja olimme
kylmästä jähmettyä.

Aziyadé katseli minua oudon syvästi suurin silmin. Hänen silmäteränsä
tuntuivat laajenevan hämärän tapaisessa valaistuksessa ja tutkivan
sieluni pohjaa. En ollut milloinkaan nähnyt hänen katsettaan
tuollaisena, ja se vaikutti minuun oudosti. Tuntui siltä kuin hän äkkiä
olisi tunkeutunut olentoni salaperäisimpiin komeroihin ja tutkinut
niitä leikkausveitsellä. Hänen katseensa asetti minulle nyt viime
hetkellä tuon äärimmäisen kysymyksen:

"Kuka olet sinä, jota olen niin syvästi rakastanut? Unohdatkohan
minut kohta, kuten satunnaisen rakastajattaren, vai rakastatko minua?
Puhuitko totta luvatessasi palata."

Kun suljen silmäni kohtaan vieläkin tuon katseen, tuon valkoiseen
verhotun pään, joka heikosti piirtyy hunnun musliinin alla, ja
taustalla näen Stambulin ääriviivat myrskyistä taivasta vasten.


14.

Vielä kerran nousemme venheestä tuolla kaukana Eyoubin pienelle
torille, jota huomenna en enää näe.

Halusimme vielä kerran yhdessä katsella asuntoamme.

Sisäänkäytävään on kuormattu laatikoita ja kääröjä, ja on jo pimeä.
Ahmet keksii nurkasta vanhan lyhdyn, jonka valo surullisena liitelee
tyhjässä huoneessamme. Minulle tuli kiire lähtö, tartuin Aziyadén
käteen ja vein hänet ulos.

Taivas oli yhä oudon musta uhaten rankkasateella. Talot ja tornit, niin
mustia kuin ne olivatkin, kuvastuivat kuitenkin kirkkaampina taivasta
vasten. Katu oli autio ja sitä lakaisivat myrskynpuuskat, jotka saivat
kaiken vapisemaan. Pari turkkilaisnaista oli kyyristynyt porttiholviin
ja he katselivat meitä uteliaasti. Käänsin päätäni nähdäkseni vielä
kerran tuon asunnon, jonne en enää palaisi, heittääkseni viime
silmäyksen tuohon maankolkkaan, missä olin kohdannut hiukan onnea.


15.

Kuljemme moskeijan pienen aukean yli noustaksemme taas venheeseen.
Kanootti viepi meidät Azarkapu'un, josta kuljemme Galatan, Tophanen ja
Funduklin kautta _Deerhound'iin_.

Aziyadé tahtoi tulla saattamaan minua. Hän lupasi olla järkevä ja onkin
tällä viimeisellä hetkellä odottamattoman tyyni.

Kuljemme koko Galatan melun läpi. Meitä ei oltu milloinkaan nähty
kiertelevän yhdessä näissä eurooppalaisissa kaupunginosissa. Heidän
"rouvansa" on ovellaan ohikulkuamme katselemassa. Tuon nuoren,
hunnutetun naisen läsnäolo antaa hänelle avaimen arvoitukseen, jonka
ratkaisua hän oli kauan hakenut.

Kuljemme Tophanen läpi kadotaksemme Sali-Bazarin yksinäisten korttelien
leveille kaduille, jotka kulkevat suurten haaremien vieritse.

Lopuksi on edessämme Fundukli, jossa meidän on sanottava toisillemme
hyvästit.

Siellä seisovat Ahmetin tilaamat ajoneuvot, joitten pitäisi viedä
Aziyadé kotiin.

Fundukli on tuollainen vanhan Turkin nurkka, joka näyttää olevan
Stambulin syrjäisimmässä kolkassa; pieni tori meren rannalla, vanha
kultakuvioinen moskeija, jota dervishien haudat ja ulemojen synkät
komerot ympäröivät.

Myrsky on ohi, ilma on säteilevän ihana. Kuuluu vain kulkukoirien
kaukainen haukahteleminen illan hiljaisuudessa.

_Deerhound'illa_ lyö kello kahdeksaa, tunti, jolloin minun täytyy
palata. Vihellys ilmoittaa, että laivavenhe tulee noutamaan minua. Se
irroittautuu mustana pilkkuna aluksesta ja lähenee meitä hitaasti. Nyt
on surullisten jäähyväisten armoton hetki.

Suutelen hänen huuliaan ja käsiään. Hänen kätensä vapisevat hiljaa...
muuten hän on yhtä tyyni kuin minäkin; hänen ihonsa on jäätävän kylmä.

Venhe on saapunut; Ahmet ja hän peräytyvät moskeijan pimeään nurkkaan;
lähden, ja he katoavat näkyvistä.

Hiukan sen jälkeen kuulen vaunujen nopean vierinnän; ne vievät pois
armastani!... Synkkä jyrinä, kuten rakkaaseen hautaan vierivän mullan
kumina.

Kaikki on siis päättynyt peruuttamatta! Jos joskus palaan, kuten olen
vannonut, ovat vuodet levittäneet tuhkansa kaiken tämän ylle, tai olen
sitten naimisiin menemällä kaivanut rotkon meidän molempien väliin, ja
Aziyadé ei enää voi olla minun.

Minuun tarttui hurja halu juosta noitten vaunujen jäljestä, painaa
armas syliini, kietoa käsivarteni hänen ympärilleen, nyt, kun vielä
rakastimme toisiamme sielumme koko voimalla, ja erota vasta kuoleman
hetkellä...


16.

                                                  Maaliskuun 24 p:nä.

Eräänä sateisena maaliskuun aamuna tyhjentää vanha juutalainen Arifin
taloa. Ahmet valvoo hänen hommiaan jäykän näköisenä.

-- Ahmet, minne isäntänne menee? kysyvät aamuvirkut naapurit oviltaan.

-- En tiedä, vastaa Ahmet.

Märkiä laatikoita, sateessa kastuneita kääröjä kuljetetaan venheeseen,
joka menee, en tiedä minne, laskeutuen Kultaista Sarvea merelle päin.

Ja nyt on Arif mennyttä; sen niminen henkilö on lakannut olemasta.

Koko tuo itämainen unelma on päättynyt. Tuo elämäni kausi, epäilemättä
viimeinen viehättävä, on mennyt palaamatta, ja aika huuhtoo ehkä sen
muistonkin mielestäni.


17.

Kun Ahmet tuli laivaan saattaen matkatavarakuormaa ilmoitin hänelle,
että aikaa taas oli pidennetty ainakin vuorokaudella. Myrskytuuli
puhalsi Marmaranmereltä.

-- Mennään vielä kierrokselle Stambuliin, sanoin hänelle. Se olisi kuin
kuoleman jälkeinen retki, omalla tavallaan suruinen ja viehättävä.
Mutta Aziyadéa en tahdo enää tavata!

Jätin eurooppalaiset vaatteeni heidän "rouvansa" luo, ja Arif-effendi
astui vielä kerran ulos tuosta luolasta, kulki sillan yli rukousnauha
kädessään, vakavin ilmein, tarkoin ryhdin, kuin kunnon muhamettilainen
ainakin, joka uskoo vakavasti ja lähtee rukoilemaan. Ahmet astui hänen
rinnallaan kauneimpaan pukuunsa puettuna. Hän oli pyytänyt, että saisi
järjestää tämän viimeisen päivän ohjelman, ja pysyi nyt vaiteliaan
surullisena.


18.

Pistäydyttyämme kaikissa vanhan Stambulin tutuissa nurkissa,
poltettuamme monta narghilheta ja pysähdyttyämme kaikissa moskeijoissa,
tapasimme itsemme illalla Eyoubissa, vielä kerran palanneina paikkaan,
jossa nyt olen vain asunnoton ulkomaalainen, jonka muistokin pian
haihtuu.

Tuloni Suleimanin kahvilaan herätti huomiota. -- Minua oli pidetty
kadonneena, sammuneena iäksi ja ainaiseksi.

Tänä iltana siellä oli suuri ja sekalainen seurakunta, paljon aivan
uusia kasvoja, joitten alkuperää en tiennyt; "Ihmeitten pihan"
joukkiota melkein.

Ahmet järjesti kuitenkin minulle jäähyväisjuhlan ja tilasi orkesterin:
kaksi ooboeta, kimeitä kuin säkkipillit, urut ja suuren rummun.

Suostun näihin valmistuksiin sitä ehdotonta lupausta vastaan, ettei
mitään rikota, eikä minun tarvitse nähdä veren vuotavan.

Tänä iltana aiotaan hullutella minun kunniakseni, ja muuta en pyydäkään.

Minulle tuodaan nargilhe ja turkkilaista kahvia kuppi jonka täyttämisen
joka neljännestunti eräs poika saa toimekseen. Ahmet tarjoo
läsnäoleville kätensä, rakennetaan piiri ja tanssi alkaa.

Pitkä rivi outoja olentoja alkaa liikkua edessäni lyhtyjen lepattavassa
valossa. Räikeä soitto saa majan hirret vapisemaan, mustille seinille
ripustetut kupariastiat tärisevät ja soinnahtelevat kumeasti, pilleistä
lähtee kimeitä ääniä, ja _repivä riemu_ kaikuu hurjana ilmoille.

Tunnin kuluttua oli kaikki huumautuneet melusta, juhla oli
parhaimmillaan.

Hämärä pilvi peitti katseeni ja oudot hajanaiset ajatukset täyttivät
mieleni. Uupuneet, läähättävät ryhmät kulkivat edestakaisin pimeässä.
Tanssi kieri yhä, ja joka kierroksella Ahmet musersi ruudun nyrkillään.
Yksitellen kaikki laitoksen ikkunat helisivät maahan, Ahmetin käsien
syvistä haavoista vuosi lattialle verta.

Näyttää siltä kuin turkkilainen suru vaatisi melua ja verta.

Olin kyllästynyt juhlaan ja huolissani tulevaisuudesta, kun
näin Ahmetin tekevän moisia tyhmyyksiä ja välittävän niin vähän
lupauksistaan.

Nousin lähteäkseni. Ahmet ymmärsi ja seurasi ääneti. Kylmä ulkoilma sai
meidät tyyntymään ja taas itsemme herroiksi.

-- Mihin menet, Loti? kysyi Ahmet.

-- Laivalle, vastasin. -- En tunne sinua enää. Pidän lupaukseni, kuten
olet pitänyt omasi tänään; et enää milloinkaan näe minua.

Ja menin kauemmaksi sopiakseni myöhästyneen soutajan kanssa hinnasta
Galataan saakka.

-- Loti, huusi Ahmet, -- suo anteeksi; ethän voi näin hylätä veljeäsi!

Ja hän alkoi itkien rukoilla minua.

En minäkään tahtonut erota hänestä näin, mutta arvelin, että hän
tarvitsi rangaistuksen ja saarnan, ja pysyin järkähtämätönnä.

Silloin hän tahtoi pysäyttää minut vertavuotavilla käsillään ja tarttui
minuun toivottomasti. Työnsin hänet tylysti pois ja heitin hänet
halkopinoa vasten, joka luhistui jyristen. Ohikulkevat bashiboshukit
pitivät meitä pahantekijöinä ja lähestyivät lyhtyineen.

Olimme veden ääressä, yksinäisessä paikassa etukaupungissa, kaukana
Stambulin muureista, ja Ahmetin veriset kädet pilasivat asian.

-- Tämä ei ole mitään, sanoin; mies on ryypännyt ja vien hänet kotiin.

Tartuin Ahmetin käteen ja vein hänet sisarensa Eriknaz'in luo, joka
sidottuaan hänen kätensä, torui häntä aikalailla ja lähetti nukkumaan.


19.

                                                  Maaliskuun 26 p:nä.

Vielä päivä, lähtömme viimeinen lykkäys.

Vielä päivä, vielä kerran pukeudun heidän "rouvansa" luona ja olen taas
Stambulissa.

On myrsky ja pimeä, tuuli on lämmin ja lauha. Poltamme kahden tunnin
nargilhen Sulttani Selimin kadun maurilaisten kaarien alla. -- Vuosien
syömät valkoiset patsaat vaihtelevat hautakappelien ja hautarivien
kanssa. Kukista punertavat puitten oksat pistävät harmaitten muurien
yli, mehuisia ruohoja kasvaa kaikkialla ja kiipeilee iloisesti vanhaa
pyhää marmoria pitkin.

Rakastan tätä seutua, ja kaikki yksityiskohdat viehättävät minua,
rakastan sitä senvuoksi, että se on Aziyadén maata, jonka hän on
elähdyttänyt läsnäolollaan, -- hän, joka on vielä tuossa aivan lähellä,
ja jota en kuitenkaan enää saa nähdä.

Laskeva aurinko tapaa meidät istumassa Mehmed-Fatihin moskeijan luota,
penkillä, missä muinoin olemme viettäneet pitkiä tunteja. Siellä täällä
on suurelle aukealle siroittuneita turkkilaisryhmiä, jotka juttelevat
poltellen ja nauttivat huolettomina kevätillan suloa.

Taivas on taas tullut kirkkaaksi ja pilvettömäksi. Rakastan tätä
paikkaa, rakastan tätä itämaan elämää. Minun on vaikea uskoa, että se
on lopussa, koska minun on lähdettävä.

Katselen tuota vanhaa mustaa porttia ja tuota autiota katua, joka
häviää synkkiin sopukoihin. Siellä hän asuu, ja käveltyäni muutaman
askeleen saan nähdä hänen kotinsa.

Ahmet on seurannut katseeni suuntaa ja tarkastelee minua
huolestuneesti. Hän on arvannut ajatukseni ja käsittänyt aikomukseni.

Mutta olin päättänyt nähdä armaani enkä voinut vastustaa haluani.

-- Voi, sanoi Ahmet, -- sääli häntä, jos rakastat! Olet sanonut
hyvästit; jätä hänet nyt!

Ahmet puolusti itkien asiaa, joka olisi pitänyt olla typerimmällekin
selvä. Abeddin oli kotona, ukko Abeddin, hänen isäntänsä, ja kaikki
yritykset tavata häntä olisivat mielettömiä.

-- Ja jos hän tulisikin ulos, selitti Ahmet, ei sinulla ole taloa,
minne hänet veisit. Minne luulet Stambulissa pääseväsi toisen vaimon
kanssa? Jos hän näkee sinut, tai jos palvelijat sanovat, että olet
siellä, syöksyy hän mielettömänä turmioon, ja huomenna saat jättää
hänet kadulle. Sehän on yhdentekevää sinulle, kun lähdet pois! Mutta
jos teet sen, Loti, halveksin sinua, eikä sinulla ole sydäntä.

Ahmet kumarsi päänsä ja alkoi jalallaan polkea maata, kuten aina,
jolloin tahtoni oli häntä voimakkaampi.

Annoin hänen olla ja astuin porttia kohti.

Nojasin pilariin tähystellen synkkää ja autiota katua, joka näytti
kuolleen kaupungin kadulta.

Ei yhtään avointa ikkunaa, ei kulkijaa, ei ääntä. Ainoastaan kivien
välissä kasvavaa ruohoa ja katukivityksellä kaksi kuolleen koiran
kuivanutta luurankoa.

Kaupunginosa oli ylhäinen. Vanhat tummista laudoista rakennetut talot
kätkivät salaperäistä loistoa. Suljetut parvekkeet, ulospistävät
_shaknisir'_it ulottuivat harmaan kadun yli. Rautaristikkojen takana
oli tiheitä saarniverhoja, joille entisajan taiteilijat olivat
maalanneet puita ja lintuja. Kaikki Stambulin ikkunat on näin maalattu
ja suljettu.

Länsimaisissa kaupungeissa saattaa arvata ulkoapäinkin huoneiden
sisällä vietetyn elämän. Ikkunaverhojen välistä näkevät ohikulkijat
ihmispäitä, nuoria tai vanhoja, rumia tai kauniita.

Katse ei pääse milloinkaan tunkeutumaan turkkilaiseen asuntoon. Jos ovi
aukenee vieraan tullessa, niin se vain raottuu. Takana on joku, joka
sulkee sen heti. Sisäistä elämää ei milloinkaan voi arvata.

Tuo suuri synkän punaiseksi maalattu talo tuolla on Aziyadén asunto.
Oven yläpuolella on aurinko, tähti ja puolikuu; kaikki madonsyömistä
laudoista. Maalaukset, jotka koristavat shaknisir'ien ristikolta,
esittävät sinisiä tulpaaneja ja keltaisia perhosia. Ei yksikään liike
ilmaise, että siellä asuu eläviä olentoja; ei milloinkaan voi tietää,
katseleeko joku turkkilaisen talon ikkunoista.

Takanani, tuolla korkealla kultaa laskeva aurinko avaraa toria; täällä
kadulla on kaikki jo hämärää.

Piiloudun puoleksi seinän kulmauksen taa, katselen taloa ja sydämeni
lyö kiivaasti.

Ajattelen päivää, jolloin näin hänet ensimmäisen kerran elämässäni
Salonikin talon ristikoiden takaa. En tiedä enää, mitä tahdon ja mitä
olen tullut hakemaan. Pelkään, että toiset naiset nauravat minulle,
pelkään olevani hullunkurinen, ja etenkin pelkään tuhoavani hänet...


20.

Kun palasin Mehmed-Fatihin aukealle, kultasi aurinko kokonaan
äärettömän moskeijan arabialaiset portit ja korkeat minareetit.
Iltarukouksesta tulevat ulemat olivat kaikki pysähtyneet kynnykselle
ja seisoivat kultaisessa valossa kiviportailla. Kansa kiiruhti heidän
luokseen ja ympäröi heidät. Ryhmän keskellä osoitti eräs nuori mies
taivasta, nuori mies, jolla oli ihmeellisen haaveelliset kasvot. Uleman
valkoinen turbani ympäröi hänen kaunista, leveää otsaansa. Hänen ihonsa
oli kalpea, parta ja suuret silmät mustat kuin eebenpuu.

Hän osoitti korkealle näkymätöntä pistettä, hän osoitti innoittuneena
taivaan sinisiin syvyyksiin ja sanoi:

-- Tuolla on Jumala! Katsokaa kaikki! Näen Allahin, näen ikuisen!

Ja me kiiruhdimme, Ahmet ja minä, kansan muassa uleman jälkeen, joka
näki Allahin.


21.

Mutta me emme nähneet mitään, mikä olisi ollut tarpeellista meille.
Silloin, kuten aina, olisin antanut henkeni tuosta jumalallisesta
näystä, elämäni taivaan merkistä, elämäni yliluonnollisen
yksinkertaisimmasta ilmauksestakin.

-- Hän valehtelee, sanoi Ahmet; -- kukapa ihminen olisi milloinkaan
nähnyt Allahia?

-- Kas, te Loti! sanoi ulema Izzet; tekin haluatte nähdä Allahin? Mutta
Allah ei näyttäydykään uskottomille.

-- Hän on hullu, tuumivat dervishit.

Ahmet oli käyttänyt häiriötä hyväkseen viedäkseen minut Marmaran
puolelle, niin kauas Aziyadésta kuin mahdollista. Yö saapui ja tapasi
meidät puoleksi eksyksistä.


22.

Aterioimme Sulttaani Selimin kadun holvien alla. On jo myöhäistä
Stambulin ajaksi; turkkilaiset menevät maata auringon mukana.

Toinen toisensa jälkeen syttyvät tähdet puhtaalla taivaalla, kuu
valaisee leveätä autiota katua, arabialaisia kaaria ja vanhoja
hautoja. Siellä täällä joku vielä avoinna oleva turkkilainen kahvila
heittää harmaalle kadulle punaista valoa, kulkijoita on harvassa ja
he kiertelevät lyhdyt käsissä. Siellä täällä palaa surkeita lamppuja
hautakappeleissa. Näen viimeistä kertaa nuo tutut kuvat; huomenna olen
tähän aikaan kaukana näiltä seuduilta.

-- Mennään Un-Kapanille saakka, virkkaa Ahmet, jolla tänä iltana vielä
on lupa järjestää olomme. -- Otamme hevosen Balataan saakka, venheen
Pri-Pashaan, ja menemme Eriknazin luo yöksi; hän odottaa meitä.

Eksymme Un-Kapaniin mennessämme, ja koirat haukkuvat lyhtyjämme.
Tunnemme kuitenkin hyvin Stambulimme, mutta oikeat turkkilaisetkin
eksyvät usein öisin näissä sokkeloissa. Kukaan ei ilmoita meille tietä,
aina vain noita samoja pikku katuja, jotka nousevat, laskevat ja
kiertävät järjellisettä syyttä kuin labyrintin käytävät.

Un-Kapanissa, Phanariin tullessamme odottaa meitä kaksi hevosta.

Edellämme kulkee juoksija, joka kahden metrin korkeudella kantaa
lyhtyä, ja lähdemme liikkeelle kuin tuuli.

Synkkä loppumaton Phanar nukkuu; kaikki on hiljaista. Auringon säteet
epäröivät keskellä päivääkin laskeutua näille kaduille, ja kahden
hevosen on vaikea kulkea rinnatusten. Toisella puolella on Stambulin
muuri, toisella vanhoja raudalla reunustettuja taloja, iäkkäämpiä
kuin itse Islam. Ne laajenevat ylöspäin ja ulkonevat holviksi kostean
kujan yläpuolelle. Täytyy kumartaa päänsä hevosella kulkiessa noiden
bysanttilaisten talojen parvekkeiden alitse, jotka ojentelevat syvässä
pimeydessä kivisiä käsivarsiaan.

Tätä tietä kuljimme joka ilta Eyoubin taloon päästäksemme. Balataan
saavuttuamme olemme aivan lähellä, mutta sitä ei enää ole...

Herätämme soutajan, joka vie meidät venheellä toiselle rannalle. Siellä
on maaseutu ja suuret kypressit kohoavat plataanien keskeltä. Alamme
lyhdyt kädessä laskeutua Eriknazin talolle vieviä polkuja.


23.

Eriknaz-hanum on miellyttävä ja ylhäisen ruma, valkea kuin vaha, silmät
ja kulmakarvat mustat kuin korpin siipi. Hän ottaa meidät vastaan
hunnutta kuin eurooppalainen nainen.

Kaikki hänen majassaan henkii järjestystä, varakkuutta ja mitä tarkinta
puhtautta. Hänen ystävänsä Murrah ja Fenzilé, jotka valvovat hänen
kanssaan, pakenevat tullessamme peittäen kasvonsa. He olivat juuri
ompelemassa kultahelyjä pieniin punaisiin tohveleihin, joiden kärjet
ovat torvimaisesti käännetyt.

Ystävättäreni Alemshah, Eriknazin tytär, ottaa tavallisen paikkansa
sylissäni ja nukkuu siihen. Hän on sievä kolmivuotias olento, jolla on
suuret mustat silmät, ja puhdas kuin nukke.

Kahvin ja tupakan jälkeen meille tuodaan kaksi valkoista patjaa, kaksi
valkoista _yatag'ia_, kaksi valkoista jalkapeitettä, kaikki kuin lunta.
Eriknaz ja Alemshah poistuvat toivottaen meille hyvää yötä, ja nukumme
kumpikin syvään uneen.

Kirkas aurinko herättää meidät aikaisin, ja melkein nelinkontin
kiipeemme alas Kultaiselle Sarvelle vieviä polkuja. Siellä odottaa
meitä aikainen venhe.

Pri-pashan mustat majat, jotka on koottu kukkulalle pyramiidin muotoon,
kylpevät punertavassa valossa, kaikki ruudut säteilevät. Eriknaz ja
Alemshah katselevat kaukaa lähtöämme, seisoen punaisiin puettuina
majansa katolla.

Tuossa jää Eyoub, tuossa Suleimanin kahvila, moskeijan pikku aukea
ja Arif-effendin talo aamun täydessä valossa. Vesillä ei ole ketään;
kaikki on vielä suljettua, unen vallassa.

Asuntoni, jonka usein olen nähnyt synkkänä ja suruisena, lumessa ja
pohjoisen puhaltaessa, jättää minulle viimeiseksi kuvaksi auringon
loisteen.

Tuo viimeinen auringonnousu on tavattoman komea. Pitkin Kultaista
Sarvea, Eyoubista seraljiin saakka, piirtyvät kuvat ja minareetit
kirkasta, keltaiseen tai punaiseen vivahtavaa taivasta vasten. Kullatut
kanootit alkavat liikkua sadottain, täynnä kirjavia kulkijoita ja
hunnutettuja naisia.

Tunnin kuluttua olemme laivassa. Siellä on kaikki mullin mallin ja nyt
on lähtö tosiaankin edessä.

Se on määrätty keskipäiväksi.


24.

-- Tule, Loti, sanoo Ahmet, mennään vielä Stambuliin polttamaan piippu
yhdessä viimeisen kerran...

Kuljemme juosten Sali-Bazarin, Tophanen ja Galatan läpi. Olemme
Stambulin sillalla.

Ihmiset tunkeilevat auringon polttavassa paahteessa. Nyt on kevät,
oikea kevät, joka saapuu lähtiessäni. Keskipäivän kirkas valo valautuu
tuolle muuri-, kupu- ja minareettikasalle, joka seppelöi Stambulin
kukkuloita. Se levittäytyy kirjavan, sateenkaareen näkyvimpiin väreihin
puetun joukon ylle.

Venheet saapuvat ja lähtevät, täynnä kirjavaa joukkoa. Kiertelevät
kauppiaat kirkuvat täyttä kurkkua, tuuppien kansaa.

Tunnemme kaikki nuo venheet, jotka ovat kuljetelleet meitä kaikkiin
paikkoihin Bosporan varrella, tunnemme Stambulin sillalla kaikki
puodit, kaikki kulkijat, kaikki kerjäläisetkin, tuon täydellisen
kokoelman raajarikkoja, sokeita, kädettömiä, ristihuulisia ja
jalattomia. Koko turkkilainen kurjalisto on tänään liikkeellä. Jaan
almuja kaikille ja saan koko messun kiitoksia ja siunauksia.

Pysähdymme Stambulissa Jenidjami'n aukealle torille, moskeijan eteen.
Viimeistä kertaa nautin Turkissa olostani istuen ystäväni Ahmetin
vieressä, poltellen nargilheta tämän itämaisen koreuden keskellä.

Tänään on oikea kevään juhla, pukujen ja värien näyttely. Kaikki
ovat ulkona plataanien alla istumassa, marmorilähteen ympärillä,
viiniköynnösmajoissa, jotka pian peittyvät hentoihin lehtiin. Parturit
ovat tuoneet tuolinsa ulos ja puuhaavat taivasalla. Kunnon turkkilaiset
ajeluttavat toimessaan päänsä jättäen keskelle tupsun, mistä Muhamed
tulee nykäisemään heidät paratiisiin.

... Kuka veisi minut johonkin paratiisiin, jonnekin muualle kuin tähän
vanhaan maailmaan, joka väsyttää ja ikävystyttää minua, jonnekin,
missä mikään ei muutu, jonnekin, missä en aina ole erossa siitä, mitä
rakastan tai olen rakastanut?

Jospa joku voisi antaa minulle edes muhamettilaisen uskon, niin menisin
itkien ilosta suutelemaan profeetan vihreätä lippua!

-- Tyhmiä ajatuksia päälaelle jätetyn rotanhännän vuoksi...


25.

-- Loti, sanoi Ahmet, selitäpä minulle hiukan matkaa, jolle aiot lähteä.

-- Ahmet, vastasin, -- kun olen kulkenut Marmaranmeren, _Ak-Deniz'in_
(vanhan meren) yli, kuten te sitä nimitätte, purjehdin vielä
suuremman kautta saapuakseni Kreikan maahan, sitten vielä suuremman
italialaisten, sinun "rouvasi" maahan tullakseni, ja sitten vielä
avaramman Espanjan kärkeen päätyäkseni. Jos edes jäisin tälle siniselle
merelle, Välimerelle, en olisi kovin kaukana teistä; siellähän
vielä kaartuu teidän taivaanne ja Levantin laivat toisivat minulle
usein uutisia Turkista. Mutta sitten joudun toiselle merelle, niin
äärettömälle, ettei sinulla ole käsitystäkään moisista aavoista. Siellä
täytyy minun purjehtia monta päivää _pohjan tähteä_ kohti saapuakseni
kotimaahani, jossa useammin näemme sadetta kuin kaunista ilmaa, pilviä
useammin kuin aurinkoa.

Siellä olen hyvin kaukana teistä, ja tuo seutu ei ollenkaan muistuta
sinun maatasi. Kaikki siellä on kalpeampaa ja kaikki värit himmeämpiä,
kuten täällä sumuisina päivinä, vaikkakin vielä valottomampaa.

Maa on niin tasaista, ettet milloinkaan ole moista nähnyt, jollet ehkä
pyhiinvaellusretkillä Mekkaan, jossa jokaisen kunnon muhamettilaisen
tulee käydä profetan haudalla. Hiekan sijasta siellä on kuitenkin
vihreätä ruohoa ja suuria muokattuja peltoja. Talot ovat neliskulmaisia
ja aivan samanlaisia. Ikkunasta näet vain naapurin seinän, ja joskus
tuo tasaisuus aivan kuin tukehduttaa, tahtoisit nousta ylemmäksi
jotakin nähdäksesi.

Siellä ei myöskään ole, kuten Turkissa, katolle vieviä portaita, ja kun
kerran läksin kävelemään talomme katolle, pidettiin minua omituisena
henkilönä.

Kaikki ihmiset on puettu samalla tavalla harmaihin takkeihin, hatut
tai lakit päässä, ja se on hullumpaa kuin Perassa. Kaikki on arvattu,
järjestetty, numeroitu. Kaikesta on lait, kaikkea varten säännöt,
niin että halvimmallakin lurjuksella, hattukauppiaalla tai parturin
sällillä on samat elämisen oikeudet kuin älykkäillä etevillä miehillä,
sellaisilla kuin sinä ja minä.

Lopuksi, uskoisitko hyvä Ahmet, että jos tekisimme neljännenkin osan
siitä, mitä täällä Stambulissa, saisimme ainakin tunnin keskustella
maani poliisien kanssa!

Ahmet käsitti erinomaisen hyvin tämän länsimaisen sivistyksen piirteen
ja jäi hetkeksi miettimään:

-- Mikset tuo perhettäsi sodan jälkeen Turkkiin, Loti?

-- Loti, hän jatkoi, ota tämä rukousnauha, jonka olen saanut isältäni
Ibrahamilta, ja lupaa, ettet luovu siitä milloinkaan. Tiedän kyllä, hän
lausui itkien, etten sinua enää näe. Kuukauden kuluttua alkaa sota. Se
on Turkin tuho, Stambulin häviö. Moskovalaiset tappavat meidät kaikki,
ja kun palaat, Loti, on Ahmet kuollut.

Hänen ruumiinsa jää jollekin kentälle kaukana pohjoisessa. En saa edes
pientä marmorihautaa kypressien alla, Kassim-Pashan hautausmaalla.
Aziyadé siirtyy Aasiaan, etkä enää löydä hänen jälkiäänkään, kukaan ei
enää voi puhua sinulle hänestä. Loti, jää veljesi luo!

Niin! Pelkään tuota Moskovaa yhtä paljon kuin hänkin. Vapisen
ajatellessani, että saattaisin todella kadottaa Aziyadén jäljet, ettei
maailmassa enää olisi ketään, joka osaisi kertoa hänestä!...


26.

Muezzinit nousevat minareeteihinsa, on päivärukouksen aika, täytyy
lähteä.

Galatan kautta mennessämme käyn tervehtimässä heidän "rouvaansa".
Tekisi melkein mieli suudella tuota vanhaa veijaria.

Ahmet saattaa minut laivaan, jossa hyvästelemme vieraitten ja
lähtövalmistusten melussa. Lähdemme ja Stambul jää taakse...


27.

                                       Merellä maalisk. 27 p:nä 1877.

Maaliskuun kalpea aurinko käy levolle Marmaran aaltoihin. Ulapan tuuli
on terävää ja kylmää. Alastomat surulliset rannikot painuvat illan
usvaan. Onko kaikki lopussa, Jumala, enkö saa nähdä häntä enää?

Stambul on kadonnut. Korkeimpien moskeijain korkeimmat kuvut ovat
kadonneet kaukaisuuteen, kaikki on hälvennyt. Tahtoisin nähdä häntä
vain minuutin verran, antaisin henkeni hänen kätensä kosketuksesta.
Haluan kiihkeästi hänen läheisyyttään.

Päässäni humisee yhä itämaan, Konstantinopolin rahvaan melu, lähdön
kohu, ja meren tyyneys tuntuu ahdistavalta.

Jos hän olisi täällä, niin itkisin, jota en vielä ole voinut tehdä.
-- Laskisin pääni hänen polvilleen ja itkisin kuin lapsi. Hän näkisi
itkuni ja luottaisi minuun. Olin kovin rauhallinen ja kylmä jättäessäni
hyvästit.

Jumaloin häntä sentään. Vailla kaikkea huumausta rakastan häntä,
hellin puhtain tuntein; rakastan hänen sieluaan ja sydäntään, jotka
kuuluvat minulle; rakastan häntä vielä nuoruuden haihduttuakin,
aistihurmauksetta salaperäisessä tulevaisuudessa, joka tuo meille
vanhuuden ja kuoleman.

Tämä tyyni meri, tämä maaliskuun kalpea taivas ahdistavat sydäntäni.
Kärsin syvästi, Jumala, olen tuskissani kuin hänen kuolemansa edellä.
Suutelen hänelle kuuluneita esineitä. Tahtoisin itkeä, mutta en saata.

Nyt hän on haaremissaan, hän, rakastettuni, jossakin tuon laajan,
synkän ja lukitun talon huoneessa, maaten lattialla, sanattomana,
kyynelettömänä ja voipuneena yön saapuessa.

Ahmet jäi Funduklin sillalle seuraamaan meitä silmillään. Kadotin hänet
näkyvistä samalla kertaa kuin tuon Konstantinopolin tutun kolkan, missä
Samuel tai hän odottivat minua joka ilta.

Hänkin arvelee, etten palaa.

Ahmet, ystävä parka, hänestäkin pidin paljon; hänen ystävyytensä oli
hyvää ja suloista.

Itämaat ovat jääneet, unelma on lopussa. Isänmaa on edessämme.
Rauhallisessa, pienessä Brightburyssä odottaa onni minua. Minäkin
rakastan kaikkia siellä kotona, mutta surullinen on minua vartoava
kotiliesi.

Näen tuon armaan pesän, missä olen lapsuuteni viettänyt, vanhat seinät
ja köynnökset, Yorkshiren harmaan taivaan, vanhat katot, sammaleen
ja lehmukset, nuo entisyyden onnen ensimmäisten unelmien todistajat,
onnen, jota mikään maailmassa ei palauta minulle.

Olen jo monesti palannut kotilieden ääreen sydän kiusattuna ja
revittynä; olen tuonut sinne monta intohimoa, monta toivetta, mutta
aina särkyneitä. Se on täynnä pistäviä muistoja, sen siunattu rauha ei
enää vaikuta terveellisesti minuun. Nyt tukahtuisin siellä kuin kasvi
auringotta...

Aasian tytär -- 14


28.

_Lotin sisar kirjoittaa_.

                                      Brightburyssä huhtikuussa 1877.

Rakas veli! Minäkin haluan toivottaa sinut tervetulleeksi kotimaahan.
Suokoon Hän, johon luotan, että voit siellä hyvin, ja että hellyytemme
lieventäisi tuskiasi! Minusta tuntuu, ettemme siinä suhteessa jätä
mitään tekemättä, iloitsemme syvästi tulostasi.

Arvelen usein, että kun sinua rakastetaan, sinua hellitään niin paljon,
että kun olet niin monen sydämen alttiuden ja ajatusten esine, sinulla
ei ole mitään syytä pitää elämääsi _kirottuna_, itseäsi osattomana
maailmassa. Olen kirjoittanut sinulle Konstantinopoliin pitkän kirjeen,
jota et luultavasti milloinkaan saa. Kerroin, että otan osaa suruihisi,
tuskiisikin. Niin, olenpa usein vuodattanut kyyneleitä Aziyadén
kohtaloa ajatellessani.

Ajattelen, rakas veli, ettei ole täysin sinun syysi, jos noin jätät
kaikkialle osan olemassaoloasi. Elämästäsi on jo aika lailla kiistelty,
vaikka se ei olekaan kovin pitkä vielä... mutta tiedät, että uskon
kohta tulevan jonkun, joka vie sen kokonaan, ja että voit parhaiten
maailmassa...

Satakieli ja käki, leivo ja pääskynen tervehtivät tuloasi; etpä voinut
saapua parempaan aikaan kuin nyt. Saa nähdä, saammeko pitää sinut
kauankin luonamme hemmoitellaksemme sinua oikein...

Hyvästi; suutelemme sinua, näkemiin!


29.

    Turkkilaisten harakanvarpaitten käännös, jonka Emin-Ununtorin
    yleinen kirjuri on Ahmetin sanelun mukaan kirjoittanut ja
    osoittanut Lotille Brightburyyn.

"Allah!

"Rakas Loti!

"Ahmet lähettää sinulle paljon terveisiä.

"Toimitin kirjeesi Mitylenestä Aziyadélle vanhan Kadidjan välityksellä.
Aziyadé pisti sen poveensa, mutta ei vielä ole voinut luettaa sitä,
koska hän ei ole käynyt ulkona sinun lähdettyäsi.

"Ukko Abeddin on epäillyt ja arvannut kaiken, sillä olimme olleet
varomattomia viime päivinä. Hän ei ole moittinut Aziyadéa eikä ole
ajanut häntä pois, koska hän rakastaa Aziyadéa paljon. Hän vain ei
enää tule Aziyadén huoneeseen, ei välitä hänestä eikä puhu hänelle.
Toisetkin haaremin naiset ovat hylänneet hänet, paitsi Fenzile-hanum,
joka on mennyt kysymään neuvoa _hodja'lta_ (noidalta).

"Aziyadé on ollut sairaana lähdöstäsi saakka. Kuitenkin suuri _ekime_,
joka on käynyt häntä katsomassa, sanoi, ettei häntä vaivannut mikään.

"Sama vanhus, joka kerran tyrehdytti veren hänen kädestään, hoitaa
häntä. Hän on Aziyadén uskottu, mutta luulen akan pettäneen hänet
rahasta.

"Aziyadé käskee sanoa, että hän ei voi elää sinutta, ettei hän
saa nähdä sinun Konstantinopoliin paluusi hetkeä, ettei hän usko
milloinkaan saavansa tuntea sinun katsettasi _kasvoillaan_, ja että
hänestä tuntuu kuin ei aurinkoa enää olisikaan.

"Älä unohda minulle lausumiasi sanoja, Loti; älä milloinkaan unohda
lupauksiasi! Luuletko ajatuksissasi, että voin olla onnellinen
Konstantinopolissa? En, sillä silloin kun lähdit, murtui sydämeni
surusta.

"Minua ei ole vielä kutsuttu sotaan hyvin iäkkään isäni vuoksi. Luulen
kuitenkin, että minut pian kutsutaan.

"Tervehdin sinua.

                                                   "Veljesi
                                                   "_Ahmet_."

"J. K. -- Phanarissa syttyi tulipalo viime viikolla, koko Phanar paloi."


30.

_Loti Izeddin-Alille Stambulissa._

                         Brightburyssä, toukok. 20 p:nä 1877.

Paras Izeddin-Ali!

Nyt olen kotimaassani, joka on aivan toisenlainen kuin teidän,
vanhojen lehmusten alla, jotka ovat lapsuuttani varjostaneet, pienessä
Brightburyssä, josta kerroin teille Stambulissa, keskellä vihreitä
tammimetsiä. Nyt on kevät, mutta kalpea kevät: -- sadetta ja sumua,
jokseenkin samanlaista kuin talvella siellä.

Olen pukeutunut länsimaisiin vaatteihin; hattuni ja takkini ovat
harmaat. Minusta tuntuu joskus, että turkkilainen vaatetus on omani, ja
että nyt olen valepuvussa.

Rakastan kuitenkin tätä isänmaani pientä kolkkaa, rakastan kotiliettä,
josta olen monta kertaa luopunut, rakastan niitä, jotka täällä minua
rakastavat, ja joitten ystävyys teki ensimmäiset vuoteni suloisiksi
ja onnellisiksi. Rakastan kaikkea ympärilläni, tätä maaseutuakin ja
vanhoja metsiä, joilla on oma tenhonsa, voimakas _paimentunnelma_,
sellainen, mitä minun on vaikea määritellä teille, menneen tenho,
muinaisaikojen ja entisen paimenelämän viehätys.

Uutiset seuraavat toisiaan, paras effendim, sotauutiset; tapausten
kulku kiihtyy, Olin toivonut, että Englanti asettuisi Turkin puolelle,
ja ymmärsin vain puoleksi asiat, ollessani näin kaukana Stambulista.
Teillä on palava myötämielisyyteni! Rakastan maatanne, rukoilen
hartaasti sen puolesta, ja epäilemättä saatte taas pian nähdä minut.

Ja sitten, olette kai arvannut, effendim, rakastan _häntä_, jonka
läsnäolon olette arvannut ja suvainnut. Sydämenne on suuri; olette
kaikkien sovinnaisuuksien, kaikkien ennakkoluulojen yläpuolella. Saatan
huoletta sanoa teille, että rakastan häntä, ja palaan pian etenkin
hänen takiaan.


31.

                                   Brightburyssä, toukokuussa 1877.

Istuin Brightburyssä vanhojen lehmusten alla. Sinipäinen pikkulintu
lauloi pääni yläpuolella monimutkaista pitkää laulua. Se pani siihen
koko linnun sielunsa, ja sen laulu herätti mielessäni muistojen
maailman.

Ensin se oli sekava, kuten kaukaiset muistot. Sitten kuvat saapuivat
vähitellen yhä selvempinä ja tarkempina, ja vihdoin tunsin olevani
täydellisesti niiden keskellä.

Niin, tuolla kaukana Stambulissa, -- suurimpien varomattomuuksiemme,
karkuretkiemme, vallattomuuksiemme päivinä. Mutta Stambul on niin
suuri, siellä on niin outo olla. Ja ukko Abeddin oli Adrianopolissa!...

Oli kaunis talvinen iltapäivä ja me kävelimme auringossa kahden, hän
ja minä, onnellisina kuin kaksi lasta saadessamme olla yhdessä, kerran
sattumalta, ja kierrellä maalla.

Valitsemamme kävelypaikka oli kuitenkin surullinen: kuljimme pitkin
Stambulin muurin vartta, kaikkein yksinäisimmässä paikassa, missä ei
mikään näytä edistyneen viimeisten bysanttilaisten keisarien ajoista
saakka.

Suuren kaupungin koko liike on meren puolella, ja vanhojen muurien
ympärillä on hiljaisuus yhtä täydellinen kuin kuolleitten kaupungin
vaiheilla. Joskin paksuissa valleissa siellä täällä aukenee portteja,
saattaa olla varma siitä, ettei kukaan niistä kulje, ja että olisi
ollut yhdentekevää poistaakin ne. Muuten nuo portit ovatkin matalia,
muodottomia, salaperäisiä. Ja kultaiset kirjoitukset, oudot kiehkurat
koristavat niitä.

Asutun kaupungin ja linnoitusten välillä on laajoja rakentamattomia
alueita, joita peittävät hämäräperäiset mökit, kaikkien historiallisten
aikojen sortuneet rauniokasat.

Ja ulkoa ei mikään tule keskeyttämään noitten muurien pitkää
yksitoikkoisuutta, tuskinpa siellä täällä valkoista varttaan kohottava
minareettikaan. Aina samat vallin sarvet, samat tornit, sama
vuosisatojen luoma väri -- samat säännölliset piirteet, jotka suorina
ja jylhinä häipyvät näköpiirin taakse.

Kävelimme kahden noitten suurien muurien juurella. Ympärillämme, oli
jättiläismäisiä kypressimetsiä, korkeita kuin tuomiokirkot, joitten
varjossa tunkeilivat muhamettilaisten haudat tuhatlukuisina. En ole
missään nähnyt niin paljon hautausmaita kuin täällä, en niin paljon
hautoja ja vainajia.

-- Näitä paikkoja, virkkoi Aziyadé, rakastaa Asrael, joka öisin
pysäyttää lentonsa sinne. Hän kokoaa suuret siipensä ja kulkee kuin
ihminen peloittavien varjojen alla.

Tuo maaseutu oli äänetön, koko maisema mahtava ja juhlallinen.

Ja kuitenkin olimme iloisia, onnellisia karkaamisestamme, onnellisia
nuoruudestamme ja vapaudestamme, saadessamme kerrankin sattumalta
kuljeskella tuulessa kuin kaikki muut, kauniin sinisen taivaan alla.

Hänen paksu harsonsa oli vedetty silmille niin, että se peitti
koko otsan. Sen aukosta näki tuskin hänen kirkkaitten, nopeitten
silmäteriensä liikkeet. Hänen lainattu viittansa oli väriltään tumma,
yksinkertaisesti leikattu, jollaisia eivät nuoret hienot naiset
tavallisesti käyttäneet. Vanha Abeddinkaan ei olisi häntä tuntenut.

Kävelimme nopein, notkein askelin riistäen kainoja, valkeita
päivänkakkaroita ja tammikuun lyhyttä ruohoa, hengittäen täysin vedoin
talvipäivien terveellisen kylmähköä ja pistävää ilmaa.

Äkkiä kuulimme tuossa suuressa hiljaisuudessa satakielen iloisesti
laulavan ihan kuin tänäänkin. Samat linnut toistelevat kaikilla
maailman kulmilla samaa säveltä.

Aziyadé pysähtyi äkkiä hämmästyneenä, hullunkurisen ällistynyt ilme
kasvoillaan. Punaiseksi maalatulla sormellaan osoitti hän pientä
laulajaa, joka oli asettunut lähellemme kypressin oksalle. Tuo
pikkuinen, aivan yksinäinen lintu ponnisteli ankarasti päästääkseen
ääntä, se puuhaili niin tärkeän ja hilpeän näköisenä, että aloimme
nauraa sydämmen pohjasta.

Jäimme siihen pitkäksi aikaa kuuntelemaan, aina siihen saakka kun se
lensi pois kuuden suuren kamelin peloittamana, jotka lähestyivät tyhmän
näköisinä, kiinnitettyinä jonoon köysillä.

Sitten, sitten näimme surupukuisen ryhmän naisia, jotka tulivat meitä
kohti.

Naiset olivat kreikkalaisia. Kaksi pappia kulki etunenässä. He
kantoivat paareilla pientä peittämätöntä ruumista kansalliseen tapaansa.

-- _Pir guzel tshudjuk_. (Sievä pikku lapsi), sanoi Aziyadé vakavasti.

Kuollut oli todellakin pieni, sievä, neli- tai viisivuotias tyttönen,
suloinen vahanukke, joka näytti nukkuvan patjoilla. Hän oli
puettu hienoon valkoiseen musliinihameeseen ja hänen päässään oli
kultakukkaseppele.

Tien varrelle oli kaivettu hauta. Kuolleet haudataan täällä minne
hyvänsä, teitten varsille, muurien juurelle...

-- Mennään lähemmäs, sanoi Aziyadé, joka taas oli tullut lapseksi,
saamme makeisia.

Hautaa kaivettaessa oli häiritty ruumista, joka kai ei ollut kovinkaan
vanha. Haudasta kaivettu multa oli täynnä luita ja erilaisten kankaiden
palasia. Siellä oli suorakulmaisesti koukistunut käsivarsi, jonka vielä
punaisia luita piteli kyynärpäästä yhdessä jokin, mitä maa ei ollut
ehtinyt niellä.

Siellä oli pari pitkätukkaista pappia, yllään likaiset kultakirjaiset
kauhtanat, ja heitä avustamassa neljä kuoripojan vekkulia.

He mutisivat jotakin kuolleen lapsen ääressä. Sitten otti äiti pois
hänen kultaseppeleensä ja kätki hänen vaaleat hiuksensa huolellisesti
pienen yömyssyn alle; -- toimitus, joka olisi naurattanut meitä, jollei
juuri tuo äiti olisi sitä suorittanut.

Kun hänet oli laskettu ihan pohjalle, kostealle hiekalle, laudoitta ja
arkutta, heitettiin hänen päälleen tuo saastainen maa. Kaikki vaipui
kuoppaan, -- pienten vahamaisten kasvojen päälle, joukossa tuo vanha
luukin ja vanha kyynärpää, ja hauta täytettiin nopeasti.

Meille annettiin tosiaankin makeisia; en tuntenut tuota kreikkalaista
tapaa.

Nuori tyttö ammensi pussista valkeita sokerihedelmiä, antoi niitä
kourallisen jokaiselle ja mekin saimme osamme, vaikka olimmekin
turkkilaisia.

Kun Aziyadé ojensi kätensä ottaakseen omansa olivat hänen silmänsä
täynnä kyyneliä.


32.

Seikka on se, että tuo pikkulintu oli kovin naurettava, ollessaan niin
iloinen tämän hautojen valtakunnan keskellä!...



V.

KUOLON ENKELI.


1.

                                                Toukokuun 20 p:nä 1877.

... Edessäni on todella Levantin puhdas taivas ja sininen meri. Kaukana
piirtyy jotakin taivasta vasten; näköpiiriä leikkaavat moskeijat ja
minareetit;... sydämeni lyö, siellä on Stambul!

Astun maihin. -- Liikutukseni on voimakas tähän maahan tullessani.

Ahmet ei enää ole paikoillaan, ei nelistä Taphameeta kohti valkoisella
hevosellaan. Galatakin on kuollut. Saattaa nähdä, että jotakin kamalaa
ja tuhoavaa on käynnissä ulkopuolella.

... Olen pukeutunut turkkilaisiin vaatteisiini. Kiiruhdan Azarkapu'un.
Asetun ensimmäiseen venheeseen. Soutaja tuntee minut.

-- Entä Ahmet? kysyn.

-- Poissa, lähti sotaan!

Saavun Eriknazin, hänen sisarensa luo.

-- Niin, lähtenyt, virkkaa hän. Hän on Batumissa, ja taistelun jälkeen
emme ole kuulleet hänestä mitään.

-- Eriknaz'in mustat kulmakarvat olivat tuskallisesti rypistyneet, hän
itki katkerasti tuota veljeä, jonka ihmiset olivat häneltä ryöstäneet,
ja pikku Alenashah itki äitiään katsellessaan.

Menin Kadidjan majaan, mutta eukko oli muuttanut eikä kukaan tiennyt
hänen asuntoaan.


2.

Silloin läksin yksin Mehmed-Patihin moskeijan luo, Aziyadén talolle
päin, päättämättä mitään sekavissa aivoissani, ajattelematta edes mitä
aioin tehdä, vain tarpeessa lähestyä häntä, nähdä hänet.

Kuljin tuon raunio- ja tuhkakasan kautta, joka muinoin oli ollut
äveriäs Phanar. Nyt siellä vallitsi vain hirmuinen hävitys; pitkät
kuolleet kadut olivat täynnä mustia hiiltyneitä jätteitä. Tuon saman
Phanarin läpi olin ennen hilpeänä kulkenut Eyoubiin, missä armaani
minua odotti...

Kaduilla huudettiin. Turkin puetut, sotaan kutsutut, puoleksi
aseistetut, puolivillit miesjoukot teroittivat _yagatan'ejaan_ kiviin,
kuljetellen valkoisilla kirjaimilla kirjailtuja vihreitä lippuja.

Kävelin hitaasti. Astuin Eski-Stambulin yksinäisiä katuja.

Yhä lähemmäksi tulin. Olin Mehmed-Fatihiin johtavalla synkällä kadulla.
Sen varrella hän asui...

Ulkona olevat esineet näyttivät auringon valossa niin synkiltä, että ne
ahdistivat sydäntäni. Surullisella kadulla ei ollut ketään. Siellä oli
aivan hiljaista, askeleeni vain kaikuivat...

Katukivillä, vihreällä ruoholla kulki muudan vanhus muurin viertä
hiipien. Hänen viittansa poimujen alta pistivät esiin laihat, paljaat
jalat; hän asteli pää kumarassa ja puhui itsekseen...

Hän tunsi minut. Hän päästi käsittämättömän huudahduksen terävällä
neekerin tai apinan äänellä, ja naurahti kiusaavasti.

-- Aziyadé? kysyin.

-- _Eûlû! Eûlû!_ kähisi hän korostaen kuin mielissään noita oudon
villejä sanoja, jotka tatarinkielellä merkitsevät kuolomaa.

-- _Eûlû! Eûlû!_ kertasi hän, kuten sellaiselle, joka ei ymmärrä.

Ja irvistellen vihan ja tyydytyksen naurua hän toisteli säälimättä
kumeita sanojaan:

-- Kuollut, kuollut!... Hän on kuollut!

Ei saata heti ymmärtää moista sanaa, joka lyö odottamatta kuin salama.
Tarvitaan hetkinen kärsimystä, ennenkuin ahdistettu sydämeni ne oikein
ymmärtää. Astuin yhä eteenpäin; tyyneyteni kauhistutti minua. Ja
eukko seurasi askel askeleelta perässäni, kuin raivotar, toistellen
kamalasti: _Eûlû! Eûlû!_

Tunsin takanani tuon olennon toivottoman vihan Hän oli jumaloinut
emäntäänsä, jonka minä olin saattanut kuolemaan. Minua peloitti kääntyä
ympäri ja katsella häntä, peloitti todistus ja varmuus, ja astelin yhä
kuin juopunut...


3.

Huomasin nojaavani marmorikaivoon tuon tulpaaneilla ja keltaisilla
perhosilla koristellun talon luona, jossa Aziyadé oli asunut. Synkät
autiot talot hyppelivät silmissäni surman karkeloa, otsani kolahti
marmoriin ja vuosi verta, vanha, kaivon kylmään veteen kastettu käsi
paineli otsaani... Kadidja istui vieressäni itkien. Puristin hänen
ryppyisiä apinankäsiään -- hän valeli yhä vettä otsalleni...

Ohikulkijat eivät välittäneet meistä. He juttelivat vilkkaasti lukien
papereita, joita jaettiin kaduilla, uutisia Karsin ensimmäisistä
taisteluista. Vietettiin pahoja päiviä sodan alussa ja islamin kohtalo
näytti jo ratkaistulta.


4.

Kylmä esine, jota puristin sylissäni, oli maahan istutettu
marmoripatsas.

Se oli väriltään taivaan sininen ja päättyi ylhäällä kullattuihin
kukkakirjailuihin. Näen yhä nuo kukkaset ja kultaiset kohokirjaimet,
jotka luin koneellisesti...

Se oli hautakivi, jollaisia Turkissa asetetaan naisten kummuille, ja
istuin maassa Kashim-Pashan suurella hautausmaalla.

Punainen, äsken pöyhitty maa kohosi ihmisruumiin pituisena kumpuna.
Pienet, kuokan irti kiskomat ruohot olivat joutuneet mullikkoon juuret
ilmassa. Kaikkialla ympäristössä oli hienoja ruohomattoja, tuoksuvia
villejä kukkia. -- Turkkilaisille haudoille ei tuoda kukkia eikä
seppeleitä.

Tuolla hautausmaalla ei vallinnut sama kauhu kuin meillä Euroopassa.
Sen itämainen murhe oli hellempi ja suurenmoisempikin. Jylhiä
autioita nurkkia, kukattomia kumpuja, joilla siellä täällä kasvoi
mustia kypressejä. Kaukana toisistaan, jättiläispuitten varjossa
eilen nosteltuja multakokkareita, vanhoja hautapatsaita, outoja,
tarboush'eilla ja turbaneilla varustettuja turkkilaisia hautoja.

Kaukana jalkojeni alla levisi Kultainen Sarvi, Stambulin tutut
piirteet, ja kauimpana... Eyoub!

Oli kesä-ilta. Maa, kuiva ruoho, kaikki oli lämmintä, paitse
hautapatsas, jonka ympäri olin käsivarteni kiertänyt. Se pysyi kylmänä,
sen alaosa tunki maahan ja kylmeni kuoleman kosketuksesta.

Esineillä oli tuo outo sävy, jonka ne saavat, kun ihmisten ja
valtakuntien osat ovat joutumaisillaan ratkaisevaan käännekohtaan, kun
kohtalot päättyvät.

Kaukaa kuuluivat pyhään sotaan lähtevien joukkojen torventoitotukset,
nuo oudot turkkilaiset fanfarit, joiden sointu on kimeä ja yksiääninen,
-- ääniväre, jota eurooppalaiset torvemme eivät tunne. Sitä olisi voitu
kuvitella islamin ja itämaan viimeiseksi lähtöhuudoksi, Tshenzisin
suuren suvun kuolinlauluksi.

Turkkilainen yagatan riippui kupeellani, kannoin _yuzbash'ien_ pukua.
Tässä seisova ei enää ollut Loti, vaan Arif, _yuzbashi_, Arif-Ussam.
-- Olin pyytänyt, että minut lähetettäisiin tulilinjoille, ja huomenna
lähden...

Ääretön, harras suru liiteli Islamin siunatun maan päällä. Laskeva
aurinko kultasi hautojen vanhaa vihertävää marmoria, se heitti
punertavia ailahduksia suurien, satavuotisten kypressien surumielisen
harmahtaville lehville. Tuo hautausmaa oli kuin Allahin jättiläismäinen
temppeli; siellä vallitsi pyhätön salaperäinen tyyneys, joka kehoitti
rukoukseen.

Silmilläni oli kuin kuolinharso, ja koko mennyt elämäni pyöri päässäni
unelmien hämäränä häiriönä: kaikki maailmankolkat, missä olin elänyt
ja rakastanut, ystäväni, veljeni, eri rotuiset naiset, joita olin
ihaillut, ja sitten rakas kotiliesi, jonka olin ijäksi jättänyt,
lehmusten varjo ja vanha äitini...

Hänen takiaan, joka nukkuu tuossa nurmen alla, olen unohtanut kaiken.
Hän rakasti minua syvimmällä ja puhtaimmalla, alistuvimmallakin
rakkaudella, ja hiljaa, hitaasti, haaremin kullatun ristikon takana hän
kuoli suruun, valittamatta. Kuulen vielä hänen syvän äänensä sanovan
minulle: "Olen vain pieni cirkassilainen orjatar.... Mutta _sinä, sinä
tiedät_... Lähde, Loti, jos haluat; tee tahtosi mukaan!"

Toitotukset kajahtelivat kaukana, jylisevinä kuin viimeisen tuomion
raamatulliset torvet. Tuhannet miehet huusivat yhtäaikaa Allahin
peloittavaa nimeä, heidän kaukaiset äänensä kohosivat aina tänne saakka
ja täyttivät suuret hautausmaat oudoilla kajahduksilla.

Aurinko oli laskenut Eyoubin pyhien kukkuloiden taa, ja kesäyö
laskeutui kuulakkaana Athmanin perinnön ylle...

... Tuo kaamea tuolla nurmen alla, niin lähellä minua, että värisen,
tuo kaamea, maan nielemä, jota rakastan vielä... Siinäkö kaikki,
Jumala?... Tai onko olemassa määrittelemätön jäännös, sielu, joka
liitelee täällä illan puhtaassa ilmassa, saattaen ehkä nähdä minun
itkevän täällä maassa?...

Hänen takiaan olen lähellä rukousta, Jumala. Sydämeni, jonka elämän
pilanäytelmä oli kovettanut ja sulkenut, aukenee nyt kaikille ihmisten
uskontojen suloisille erehdyksille ja kyyneleeni tippuvat katkeruudetta
alastomalle maalle. Jos kaikki synkässä tomussa ei olekaan lopussa,
saan ehkä piankin tietää sen... Koetan kuolla saadakseni tietää...


5.

_Loppu_.

Stambulilaisessa lehdessä _Djeridei-Havadisissa_ luetaan seuraavaa:

"Karsin viime taistelussa kaatuneitten joukosta löydettiin nuoren
englantilaisen meriupseerin ruumis. Hän oli äsken astunut Turkin
palvelukseen Arif-Ussam-nimellä.

"Hänet haudattiin Islamin uljaitten puoltajain joukkoon (joita Muhamet
suojelkoon!) Kizil-Tepen juurelle, Karadjemirin kentille."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Aasian tytär" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.