Title: Rautatie ja hautuumaa - Ynnä muita kertomuksia
Author: Bjørnson, Bjørnstjerne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rautatie ja hautuumaa - Ynnä muita kertomuksia" ***


RAUTATIE JA HAUTUUMAA YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

Björnstjerne Björnson


Suomennos.



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava.
1904.

Kotkassa 1904,
Kirjapaino "Kotka", Reino Drockilla.



SISÄLLYS:

Rautatie ja hautuumaa
Voikko
Thrond
Isä
Kotkanpesä
Uskollisuus
Elämän-arvoitus
Karhuntappaja
Vaarallinen kosintaretki



RAUTATIE JA HAUTUUMAA

Ensimmäinen luku.

Knut Aakre oli seudun vanhaa sukua ja aina ollut hyvässä maineessa
valistuksensa ja kunnallisten harrastustensa tähden. Hänen isoisänsä
oli pyrkinyt ylöspäin ja päässyt papiksi, mutta kuoli nuorena, ja
kun leski oli talonpoikaista syntyperää, kasvatettiin lapsetkin
talonpojiksi. Knut oli siis saanut vain niin paljon opetusta kuin oli
saatavana kansakoulussa, mutta isän kirjasto oli jo aikaisin herättänyt
häneen opinhalua. Sitä harrastusta ylläpiti ja edisti hänen hyvä
ystävänsä Henrik Vergeland, joka usein kävi hänen luonaan, lähetti
hänelle kirjoja, ja kaikenmoisia kasvien siemeniä ja muutenkin oli
hänen neuvonantajansa. Hänen neuvostansa perusti Knut aikaisin seuran,
jolla alussa oli sangen sekalainen tarkoitus, esimerkiksi "harjoittaa
jäseniänsä esiintymään puhujina sekä tutkimaan perustuslakeja", mutta
joka myöhemmin muuttui maanviljelys- ja talousseuraksi koko sitä lääniä
varten. Vergelandin neuvosta hän perusti pitäjään lainakirjastonkin
ja isän kirjat olivat ensimäinen lahja sen kartuttamiseksi. Samaisen
miehen neuvosta hän rupesi pitämään pyhäkouluakin omassa talossansa
niitä varten, jotka halusivat oppia kirjoittamista, laskentoa
ja historiaa. Kaikki tuo herätti huomiota, niin että hän joutui
kunnallishallitukseen, jossa pian valittiin puheenjohtajaksi. Siinä hän
yhä enemmän rupesi toimimaan koulujen hyväksi ja saikin paikkakunnan
kansakoulut erinomaiseen kuntoon.

Knut Aakre oli pienehkö, ripeä mies, jonka pienenlaiset vilkkaat silmät
pilkistivät esiin sangen tuuhean tukan alta. Hänellä oli suuri suu
ja paksut huulet, jotka aina liikkuivat, ja mainiot hampaat, jotka
myöskin näyttivät liikkuvan, sillä ne välähtelivät, kun hän lyhyesti ja
katkonaisesti loimuavasta valkeasta sinkoilevien kipunan tavoin lausui
sanottavansa.

Niiden monien joukossa, joita hän oli auttanut sivistyspyrinnöissään,
joille hän oli hankkinut tietoja, oli hänen naapurinsa Lars Högstad
etevin. Lars ei ollut Knutia paljon nuorempi, mutta paljon hitaammin ja
myöhemmin kehittynyt. Kun Knut mielellään tahtoi puhua siitä mitä oli
lukenut ja mitä mietti, niin hän tuosta hiljaisesta vakavanluontoisesta
Larsista sai tarkan kuuntelijan ja aikaa myöten ymmärtäväisen
arvostelijan. Heidän välinsä muodostui vähitellen semmoiseksi, ettei
Knut mielellään ryhtynyt mihinkään asiaan, ellei ensin neuvotellut Lars
Högstadin kanssa; yhdessä niiden käytännöllisiä puolia moneen kertaan
pohdittiin. Knut toimitti sentähden naapurinsa kunnallishallituksen
jäseneksi ja aikaa myöten kaikkeen, missä itsekin oli. He ajoivat
aina yhdessä kokouksiin, Lars tosin ei siellä milloinkaan esiintynyt
puhujana; mutta sekä meno- että tulomatkalla sai Knut kuulla hänen
mielipiteensä. Heitä pidettiin erottamattomina.

       *       *       *       *       *

Eräänä kauniina syyspäivänä oli kunnallishallitus koossa, muun
muassa keskustellaksensa eräästä pitäjänvoudin ehdotuksesta pitäjän
lainajyvästön myönnistä, jolla hinnalla sitten perustettaisiin
säästöpankki. Knut Aakre, puheenjohtaja, olisi kyllä puoltanut asiaa,
jos vain olisi ollut puolueeton siinä jutussa. Mutta osaksi oli ehdotus
pitäjänvoudin, jota Vergeland ei kärsinyt, siis ei Knutkaan, osaksi oli
lainajyvästö ja makasiinirakennus Knutin mahtavan isoisän perustama ja
rakentama sekä lahja paikkakunnalle. Eipä paljoa puuttunut, että hän
näki siinä ehdotuksessa mieskohtaisen loukkauksen; sentähden hän ei
puhunut kenenkään kanssa asiasta, ei edes Larsin, joka puolestansa ei
milloinkaan lausunut mielipiteitään asiasta, jota ei joku toinen ensin
ollut ottanut keskusteluaineeksi.

Puheenjohtajana luki Knut Aakre julki ehdotuksen lisäämättä siihen
omaa mielipidettään. Mutta tapansa mukaan hän katsoi Larsiin, joka
tavallisesti seisoi tahi istui syrjemmällä, oljenkorsi hampaiden
välissä: semmoisen hän aina hankki itselleen, milloin joutui
keskusteluun toisen kanssa. Hän käytti sitä hammastikkuna tahi antoi
sen veltosti riippua toisesta suupielestä, pyöritteli sitä milloin
sukkelammin, milloin hitaammin, riippuen siitä, millä tuulella oli.
Kummastellen Knut huomasi korren pyörivän sangen sukkelaan. Hän kysyi
äkkiä:

"Luuletteko meidän voivan suostua siihen?"

Lars vastasi yksitoikkoisesti "Luulen".

Kaikki kokouksen jäsenet, jotka tiesivät Knutin olevan päinvastaista
mieltä, ällistyivät ja katsoivat Larsiin, mutta tämä ei lausunut
sen enempää, eikä siitä sen enempää kysytty. Knut otti toisen asian
puheeksi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vasta kokouksen
lopussa hän otti asian uudestaan keskusteltavaksi ja kysyi hyvin
välinpitämättömästi, eikö ehdotus olisi palautettava voudille uudestaan
harkittavaksi, kun se varmaankaan ei ollut seudun mielipiteiden
mukainen, sillä lainajyvästö oli seudulle rakas laitos. Ei kukaan
vastannut. Knut kysyi, saako kirjoittaa pöytäkirjaan: Asiaa ei pidetä
tarpeenmukaisena.

"Yhden äänen vastalauseella", lisäsi Lars.

"Toisen äänen", kuului heti toinen ääni.

"Kolmannen äänen", lausui kolmas, ja ennenkuin puheenjohtaja
aavistikaan, oli enemmistö ehdotuksen puolella. Hän hämmästyi niin,
että unohti vastustaa, kirjoitti pöytäkirjaan ja luki julki matalalla
äänellä:

"Asiaan suostumista ehdotetaan".

Hän oli tulipunainen noustessaan ja pannessaan asiakirjat kokoon, mutta
ajatteli itsekseen, että kyllä hän vielä saa asian oikealle tolalle
kuntakokouksessa! Ulkona pihalla hän valjasti hevosensa ja Lars tuli
istumaan kärryihin. He juttelivat kaikenlaista kotimatkalla, mutta ei
sanaakaan lausuttu siitä asiasta.

Seuraavana päivänä meni Knutin vaimo Larsin vaimon luo tiedustelemaan,
oliko miesten keskinäinen väli rikkoutunut, sillä Knut oli ollut niin
kummallinen palatessaan kotiin. Talon takana tuli Larsin vaimo häntä
vastaan samalle asialle, sillä Larskin oli ollut niin kummallinen.
Hänen vaimonsa oli hiljainen, vaatimaton olento, hiukan hätäilevä, ei
tylyjen puheiden vaikutuksesta, vaan pelosta, sillä Lars ei milloinkaan
puhunut hänen kanssansa, paitsi milloin hän oli tehnyt jotakin hullua
tahi milloin pelkäsi hänen tekevän semmoista. Knut Aakren vaimo sitä
vastoin puhui enemmän miehensä kanssa, etenkin kunnallishallituksen
asioista, siitä syystä, että ne viime aikoina olivat täyttäneet
miehen kaikki ajatukset, vieneet hänen työnsä ja rakkautensa sekä
siten vieroittaneet hänet vaimostansa ja lapsistansa. Vaimo oli
niille yhtä mustasukkainen kuin jollekin naiselle, hän itki öisin
kunnallishallituksen tähden ja riiteli päivällä miehensä kanssa siitä.
Mutta juuri sentähden hän ei sinä päivänä voinut sanoa mitään, kun Knut
kerrankin palasi sieltä onnettomana; sillä heti hän tunsi itsensä vielä
onnettomammaksi kuin hän, ja hänen täytyi välttämättömästi saada tietää
syy siihen. Kun siis Larsin vaimo ei sitä tietänyt, täytyi hänen mennä
muiden naapurien luokse tiedustelemaan. Hän saikin kuulla sen ja oli
heti samaa mieltä miehensä kanssa ja sanoi Larsia käsittämättömäksi,
jopa häijyksi. Mutta sanoessaan samaa miehellensä hän huomasi, ettei
tämän ja Larsin väli vielä ollut lainkaan rikkoutunut; päinvastoin piti
Knut hänestä vielä yhtä paljon kuin ennenkin.

Kunnallishallitus kokoontui. Lars Högstad ajoi aamulla Aakren
pihaan, Knut tuli ulos ja istahti rattaille. He tervehtivät niinkuin
tavallisesti, puhelivat tavallista vähemmän menomatkalla eikä sanaakaan
siitä asiasta. Kokous oli täysilukuinen, muutamat olivat sitäpaitsi
saapuneet kuuntelemaan, ja siitä Knut ei pitänyt; mielet olivat
siis kuohuksissa paikkakunnalla. Lars oli löytänyt oljenkortensa ja
seisoi uunin luona lämmittelemässä, sillä syksy oli tullut koleaksi.
Puheenjohtaja luki julki ehdotuksen hiljanlaisesti ja varovasti, hän
lisäsi sen olevan voudin tekemän jonka toimenpiteet eivät tavallisesti
tuottaneet onnea. Olihan jyvästörakennus lahja, eikä ollut tapana
luopua lahjoista, varsinkaan kun ei ollut pakkoa siihen.

Lars, joka ei milloinkaan ollut puhunut kokouksissa, pyysi kaikkien
kummastukseksi puheenvuoroa. Hänen äänensä värisi; oliko se
arkaluontoisuudesta Knut Aakrea kohtaan, vai tappiolle joutumisen
pelosta, jääköön sanomatta. Mutta hänen perusteensa olivat selvät,
esitys johdonmukainen ja varma, jommoista tuskin niissä kokouksissa
ennen oli kuultu. Ja kun kaikki syyt olivat mainitut, niin hän lisäsi:

"Mitä siihen tulee, että ehdotus on voudin, niin se ei vaikuta asiaan,
yhtä vähän kuin se, ken on rakennuksen rakennuttanut tahi millä tavalla
se on joutunut kunnan omaksi."

Knut Aakre oli punainen (hän punastui helposti) ja väänteleihen
tuolillaan, niinkuin hänen tapansa oli, milloin oli kärsimätön; mutta
kuitenkin hän vastasi levollisesti ja matalanlaisesti. Hän arveli
maassa olevan kylliksi säästöpankkeja, jopa varsin lähelläkin, voisipa
melkein sanoa _liiankin_ lähellä. Mutta jos semmoinen kuitenkin oli
perustettava, niin oli kai muitakin keinoja tuuman perille pääsemiseen
kuin koskemalla vainajien lahjoihin ja elossa olevien rakkauteen. Hänen
äänensä värisi hieman hänen sitä lausuessaan, mutta tasaantui jälleen
ruvetessaan puhumaan lainajyvästöstä semmoisenaan ja selittäessään sen
hyötyä. -- Lars vastasi seikkaperäisesti puheen viimeisiin sanoihin ja
lisäsi sen jälkeen:

"Onpa olemassa lopuksi yhtä ja toista, joka saattaa minut kahden
vaiheille siitä, onko tämä seutu olemassa elossa olevien vai vainajien
tähden. Lisäksi vielä yksityisen perheen rakkaus tai vihako se täällä
on vallalla vai seudun hyötykö se tässä on määrääjänä."

Kiireesti vastasi Knut: "En tiedä, onko puhuja tässä niitä, joka on
vähemmin saanut kokea hyvyyttä siltä perheeltä, -- siltä, joka nyt on
kuollut ja siltä, joka vielä on elossa."

Lauseensa alkuosalla hän tarkoitti Knutin mahtavaa isoisää, joka
aikoinaan oli pelastanut talon Larsin isoisälle, kun tämä jostakin
rikoksesta oli vähäksi aikaa kuritushuoneessa.

Oljenkorsi, joka kauan aikaa oli kierinyt sangen sukkelaan, liikkui nyt
hyvin hitaasti.

"Minulla ei ole tapana kaikkialla laverrella itsestäni ja perheestäni",
hän lausui ja seitti asian tyynesti, ylevän järkevästi, tavalla, joka
varmasti vei tarkoitetulle perille.

Knut myönsi itsekseen, ettei ollut milloinkaan käsittänyt asiaa niin
lavealti eikä kuullut semmoisia perusteluja; hänen täytyi ehdottomasti
katsoa ylös häneen. Lars seisoi ylevänä, mahtavana, voimakas otsa ja
syvät silmät kirkkaina. Huulet olivat suljettuina, oljenkorsi riippui
vielä heiluen toisessa suupielessä; mutta piirteet ilmaisivat mahtavaa
voimaa. Hänellä oli kädet selän takana ja hän seisoi aivan suorana;
äänellä oli semmoinen kumea kaiku kuin olisi se noussut syvyydestä
ja hän itse kohonnut suoraan maasta. Knut näki hänen semmoisena ensi
kerran elämässänsä ja tunsi tuskaa sydämmensä sisimmässä; sillä tuo
mies oli siis aina ollut häntä etevämpi! Hän oli omistanut kaikki, mitä
Knut itse tiesi ja oli hänelle kertonut, mutta oli seulonut saamansa
opetuksen, heittänyt pois, mitä arvotonta oli, ja säilyttänyt sen, mikä
antoi hänelle tuon salaisen, voimakkaan ponnen!

Häntä oli Knut kasvattanut ja rakastanut; hänestä oli tullut
jättiläinen, vaan semmoinen, joka nyt vihasi Knutia syvästi,
hirvittävästi; hän ei osannut selittää miksi, mutta hän tunsi sen
vaistomaisesti katsellessaan häntä, ja siinä Knut unohti kaiken muun ja
huudahti:

"Mutta Lars, Lars, Herran tähden, mikä sinun on?" Liikutus valtasi
hänet, -- "sinun, jota minä -- -- sinua joka olit --" hän ei saanut
sahaakaan sanotuksi, hän istahti, mutta voittaakseen liikutustaan,
jota näkemään, hänen mielestänsä Lars oli liian halpa, hän hillitsi
mieltänsä, löi kädellään pöytään silmien säihkyessä tuuhean tukan
alta, joka aina riippui hänen silmillänsä. Lars seisoi ikäänkuin häntä
ei olisi keskeytetty, käänsi päätänsä muihin kysyen, pidettiinkö
asiaa päätettynä; sillä siinä tapauksessahan oli suotta siitä enää
keskustella.

Tuota tyyneyttä ei Knut voinut kestää.

"Mitä on tunkeutunut meidän väliimme?" hän huudahti. "Me, jotka
tähän päivään asti olemme neuvotelleet ainoastaan rakkaudessa ja
innostunein mielin, me seisomme tässä vastakkain ikäänkuin pahan hengen
yllyttäminä!" ja hän katsoi säihkyvin silmin Larsia.

"Sinä kyllä itse olet toimittanut tuon hengen siihen, Knut; sillä
minä en ole sanallakaan puhunut muusta kuin itse asiasta. Mutta se on
sinusta vain oman mielesi mukaista; nyt täytyy meidän kerran koetella
kestävätkö rakkaus ja into, kun asia muuttuu semmoiseksi kuin me
tahdomme."

"Olenko minä sitten huonosti hoitanut paikkakunnan yhteisiä asioita?"

Siihen ei kukaan vastannut. Se koski Knutiin kipeästi ja hän lisäsi:

"En todellakaan ole tietänyt muuta, kuin että olen saanut yhtä ja
toista aikaan, -- yhtä ja toista, joka on ollut paikkakunnalle
hyödyksi; ---- mutta ehkä olen erehtynyt."

Liikutus valtasi hänet uudestaan; sillä hän oli vilkas ja tulinen
luonteeltaan, sekä joutui usein tunteidensa valtaan, ja Larsin ja hänen
keskinäisen välin rikkoutuminen kävi hänen sydämmelleen, niin että hän
tuskin osasi hillitä itseään.

Lars vastasi: "Niin, minä tiedän, että sinä omistat itsellesi kunnian
kaikesta, mitä täällä on tehty, ja siitä päättäen ken täällä on eniten
puhunut kokouksissamme, niin varmaa onkin että sinä olet toimittanut
enimmän osan."

"Siinäkö se nyt pääsi ilmi!" huudahti toinen terävästi katsellen
Larsia; "_sinullako_ siis muka on kunnia siitä?"

"Koska meidän tässä välttämättömästi pitää puhua itsestämme", lausui
Lars, "niin kyllä jokainen asia oli tarkkaan tuumittu, ennenkun se ehti
tänne asti."

Tässä sai pieni Knut Aakre takaisin vilkkaan puhelahjansa:

"Ota sinä Herran nimeen kunnian, minä kyllä osaan elää sitä ilmankin;
-- on olemassa toinen asia, jonka kadottaminen on suurempi vahinko."

Lars vältti ehdottomasti hänen katsettansa, mutta vastasi oljenkorren
pyöriessä hyvin sukkelaan:

"Jos _minä_ saan lausua ilmi mielipiteeni; niin ei ole tässä
niinkään paljoa, mistä sopii kunniata niittää; -- papeilla ja
kansakouluopettajilla kyllä voipi olla tyytyväisyyden syytä siitä,
mitä täällä on saatu aikaan, mutta kuntalaiset varmaankin sanovat
paikkakunnan tähän päivään asti vain saaneen yhä lisättyjä veroja."

Siinä syntyi yleisössä mutinaa ja kaikki liikkuivat levottomasti. Lars
jatkoi:

"Meillä on vihdoinkin käsiteltävänä asia, joka voisi jossakin määrin
korvata kunnallemme sen menoja; ehkä se juuri sentähden saavuttaa niin
suurta vastusta. Tämä on kunta-asia kaikkien hyödyksi, tottapa voimme
erottaa sitä perheasiasta."

Kansa katsoi toisiinsa, puhui jo puoliääneen, silloin nousi yksi
mennäksensä eväsvakallensa, mutta viskasi ohimennessään sanan, että
tämä oli järkevin ja suurin totuus, minkä oli moneen vuoteen kuullut
niissä kokouksissa. Nyt nousivat kaikki, keskustelu muuttui yleiseksi
ja Knut Aakre tunsi siinä istuessaan, että asia oli menetetty,
kauheasti menetetty, eikä hän edes koettanutkaan enää pelastaa
sitä. Sillä hänessä oli osaksi sitä luonnetta, jota sanotaan olevan
ranskalaisissa: hän oli mainio ahdistamaan -- niin ensimäisen, toisen
kuin kolmannenkin kerran; mutta heikko puolustautumaan, sillä hänen
tunteensa veivät vallan hänen aatteiltansa.

Hän ei käsittänyt sitä, hän ei voinut kauemmin jäädä siihen istumaan,
hän jätti paikan varapuheenjohtajalle ja meni; -- eipä ollut ilman
etteivät toiset vähäisen naurahtaneet.

Hän oli saapunut kokoukseen yhdessä Larsin kanssa, mutta meni yksin
kotiin, vaikka matka oli pitkä. Oli kolea syyspäivä, kolkkona ja
lehdetönnä kohosi metsä, maa oli harmaankeltainen, kuuraa näkyi
siellä täällä maantien varsilla. Loukattu ylpeys on kauhistuttava
matkakumppani; Knut tunsi itsensä niin mitättömäksi ja hyljätyksi
siinä astuessansa eteenpäin, mutta Lars oli kaikkialla hänen edessänsä
kookkaana, iltahämärässä urhon tapaisena. Häntä harmitti, että hän
oli syypää siihen, että tästä oli tullut ratkaiseva taistelu; sillä
hän oli uskaltanut liian paljon yhteen ainoaan vähäpätöiseen asiaan.
Mutta kummastus, tuska, viha oli voittanut hänet, -- hänessä poltti,
ja raivosi viha, hänen korvissaan suhisi ja hän vieläpä itki tuskasta.
Hän kuuli pyörien ratinaa takanaan; Lars siinä tuli vinhaa vauhtia
mainiolla hevosellaan ajaen hänen ohitsensa, niin että jäätynyt maa
jyrisi. Hän katseli taaksensa yksinäistä jalkamiestä istuessansa siinä
hartiakkaana kärryissään ja hevonen kiiti eteenpäin koti-ikävästä,
Larsin tarvitsematta tehdä muuta kuin veltosti pitää ohjaksista.
Hän istui siinä voimiensa ilmikuvana; tuo mies oikein ajamalla
kulki päämääräänsä kohti! Knut tunsi itsensä heitetyksi alas hänen
rattailtansa, astua tallustaessaan eteenpäin syysilman kolkkoudessa.
Kotona Aakressa odotti vaimo Knutia kotiin. Hän tiesi ratkaisevan
ottelun tapahtuvan, hän ei ollut milloinkaan luottanut Larsiin ja
pelkäsi häntä nyt. Häntä ei ollut rauhoittanut se, että he olivat
yhdessä ajaneet kotoa, eipä sekään olisi rauhoittanut, vaikka olisivat
palanneetkin yhdessä. Mutta jo pimeni ilta eivätkä he tulleet. Hän
seisoi ovessa: sillä tie kulki aivan ohitse, hän meni sinne, vaan
kärryjä ei vain kuulunut. Vihdoin hän kuulee niiden ratinaa routaisella
tiellä, sydän sykkii yhtä nopeasti kuin kärryjen pyörät pyörivät, hän
pitelee kiinni ovenpielestä ja katselee tielle; kärryt lähestyvät,
ainoastaan yksi henkilö istuu niissä; hän tuntee Larsin, joka hänkin
näkee ja tuntee hänet, mutta ajaa ohitse seisahtumatta: nyt hän kovasti
pelästyi! Jalat eivät olleet häntä kannattaa, hän astui horjuen
sisään ja vaipui alas ikkunan edessä olevalle istuimelle. Lapset
säikähtivät ja tulivat hänen luoksensa, pienin kyseli isää: sillä
äiti ei milloinkaan puhunut heille muusta kuin isästä! Knut oli niin
hellä sydämmeltään, sentähden vaimo häntä rakasti, mutta nyt oli tuo
rakastettu poissa kotoa heidän luotaan, ulkona kaikenmoisissa toimissa,
joka saattoi hänet itsensä ja kaikki omaisensakin onnettomiksi.
Kunhan ei vaan mitään pahaa olisi tapahtunut; sillä Knut oli niin
kiivasluontoinen, -- minkätähden palasi Lars yksinään? Minkätähden hän
ei seisahtunut? -- Pitikö hänen, Knutin vaimon, juosta hänen jälkeensä?
Tahi miestään vastaan? Häntä tuskastutti ja lapset kokoontuivat
hänen ympärillensä kysellen, mitä oli tapahtunut. Mutta heille hän
ei tahtonut sitä kertoa, jonka tähden hän nousi, käski heidän yksin
syödä illallisensa, asetti ruoan pöytään ja auttoi heitä. Vähä väliä
hän katseli tielle. Knut ei tullut. Hän riisui lapset ja pani heidät
levolle, ja pienin luki iltarukouksensa äidin seisoessa kumartuneena
hänen ylitsensä. Äiti rukoili itse innokkaasti mukana, mitä pienokainen
niin luottavasti saneli edeltä, ettei huomannut ulkoa läheneviä
askeleita. Knut seisoi ovessa ja näki omaisensa rukoukseen vaipuneina.
Äiti nousi, kaikki lapset huudahtivat: "isä" -- mutta Knut istahti heti
ja sanoi hiljaa:

"Anna hänen rukoilla se vielä kerran." Äiti palasi vuoteen luokse,
ettei Knut vielä näkisi hänen kasvojaan; sillä se olisi ollut melkein
samaa kuin sekaantua hänen suruunsa, ennenkuin hänellä itsellään oli
halua siitä puhua. Pienokainen pani kätensä ristiin rinnan yli ja
toiset samoin ja rukoili.

    Vielä oon mä pieni vainen,
    Heikko, hento lapsukainen,
    Mutta suureks' kerran kartun,
    Iloks' isän äidin vartun,
    Kun vain muistan käskyt Luojan,
    Sillä niis' on turva, suoja.
    Ja -- nyt kaikki käydä saa
    Herran huomaan nukkumaan.

Mimmoinen rauha siitä syntyi! Ei kestänyt minuuttiakaan ennenkuin
kaikki lapset nukkuivat siihen kuin Jumalan helmaan, mutta äiti meni
ääneti asettamaan ruokaa isälle, joka ei kuitenkaan voinut nauttia
mitään. Mutta mentyään levolle Knut sanoi:

"Vastedes tahdon olla kotona."

Ja vaimo vapisi ilosta maatessaan, vaikkei tahtonut näyttää sitä,
sekä kiitti Jumalaa kaikesta, mitä oli tapahtunut; sillä olkoon, mitä
olikaan, niin se oli kuitenkin kääntynyt hyväksi.


Toinen luku.

Ennenkuin vuosi oli kulunut, oli Lars kunnallislautakunnan
puheenjohtaja, säästöpankin johtokunnan jäsen, ensimäinen
sovinto-oikeudenkomisarius, lyhyesti sanoen kaikki, miksi vain oli
mahdollista tulla valituksi. Lääninkeräjissä hän oli vaiti ensimäisenä
vuonna ja saavutti seuraavana, jolloin esiintyi puhujana samaa
menestystä kuin pitäjän asiain käsittelyssäkin. Sillä sielläkin hän
nousi niitä vastaan, jotka siihen asti olivat olleet vallassa, voitti
heidät kaikki ja tuli sitten yksinvaltiaaksi. Sieltä hän tuli valituksi
suurkeräjiin, jonne hänen maineensa jo oli ennättänyt ja jossa häneltä
ei suinkaan puuttunut ärsyttämistilaisuuksia. Mutta siellä hän, vaikka
olikin varma vakaumukseltaan ja pöyhkeänlainen, aina pysyi vaiteliaana.
Hän ei tahtonut valtaa etemmäksi kuin siellä, missä oli tunnettuna,
eikä menettää päällikön eli johtajan mainettansa mahdollisella
tappiolla kotipuolensa ulkopuolella.

Sillä kotipitäjässään hänen oli hyvä olla. Kun hän seisoi sunnuntaisin
kirkkomuurin vieressä ja kansa verkkaan astui ohitse tervehtien ja
katsoen häneen ja toinen toisensa perästä seisahtui vaihtamaan muutamia
sanoja hänen kanssansa, silloin voipi todellakin sanoa hänen siinä
seisoessaan hallitsevan koko seurakuntaa oljenkorrellaan; sillä se
tietysti, niinkuin aina riippui suupielessä.

Hän ansaitsikin arvonsa. Kirkkotie oli rakennettu hänen toimestaan,
uuden kirkon, jonka ääressä he seisoivat, oli hän rakennuttanut; se
ja paljon muutakin oli sen säästöpankin vaikutuksen hedelmänä, jonka
hän oli perustanut ja jonka johtajana hän itse oli. Sillä sen tuottama
voitto tuli laajemmissa piireissä hedelmälliseksi, niin että moni
mainitsi pitäjää hyvän itsehallinnon ja järjestyksen esikuvana.

Knut Aakre oli kokonaan vetäytynyt syrjään. Alussa hän muutamia
kertoja kävi kokouksissa, tultuaan ensin selville siitä, että
hänen velvollisuutensa oli tarjoutua kunnan palvelukseen, vaikka
se hänen mielestänsä, ylpeä kuin oli, ei ollut varsin mieleistä.
Hänen ensimäisen ehdotuksensa Lars jo teki niin sekavaksi, hän kun
tahtoi pohtia ja hämmentää kaikki sen seuraukset, että Knut Aakre
ylpeänlaisesti lausui:

"Löydettyään Amerikan ei Kolumbus heti jakanut sitä pitäjiin ja
kirkkoherrakuntiin, -- semmoisia syntyi aikaa myöten perästä päin."

Vastatessaan siihen Lars vertaili Amerikan löytöä Knutin ehdotukseen,
-- joka muuten koski karjanhoidon kohottamista --, ja sen jälkeen
Knutia ei milloinkaan sanottu muuksi kuin "Amerikan löytäjäksi".
Silloin arveli Knut, että kun ei enää voinut hyödyttää mitään, niin
ei ollut siellä mitään tekemistäkään eikä sen perästä enää suostunut
ottamaan vastaan luottamusvirkoja.

Mutta toimelias hän silti oli, ja saadakseen jotakin tekemistä hän
laajensi pyhäkouluaan ja saattoi sen oppilaidensa pienten antimien
kautta lähetystoimen yhteyteen ja tuli siten pian paikkakunnalla ja
lähiseudulla sen keskukseksi ja johtajaksi. Lars Högstad huomautti
siihen, että kun Kuut Aakre kerran tahtoi koota rahoja johonkin
tarkoitukseen, niin oli jo ennestään tiettyä, että tuo tarkoitus oli
tuhansien peninkulmien päässä.

He eivät kuitenkaan olleet vihamiehiä keskenään. Tosin heillä ei ollut
kanssakäymistä, mutta he sekä tervehtivät että juttelivat keskenään.
Knutin sydämmeen koski aina hänen muistellessaan Larsia, mutta hän
voitti sen ja sanoi itselleen käyneen juuri niinkuin pitikin. Eräissä
suurissa häissä, joissa molemmat olivat läsnä ja vähäisen iloisella
tuulella, hän nousi tuolille ja esitti maljaa kunnan puheenjohtajalle
ja läänin ensimäiselle suurkäräjämiehelle! Hän puhui, kunnes tuli
liikutetuksi ja silloin niinkuin tavallista erinomaisen kauniisti.
Se oli kaikkien mielestä erinomaisen kelpo teko ja Lars tuli hänen
luoksensa silmät kosteina ja liikutetuin mielin sekä sanoi, että
hänen oli Knutia paljon kiittäminen siitä, mitä oli ja mitä tiesi.
Seuraavassa vaalissa tuli Knut jälleen valituksi kunnallislautakunnan
jäseneksi!

Mutta jos Larsilla olisi ollut aavistustakaan siitä, mitä nyt seurasi,
niin kyllä hän ei olisi tehnyt häntä siksi. Kaikki aikanansa, sanoo
sananlasku ja juuri samaan aikaan kuin Knut Aakre jälleen joutui
kunnallishallitukseen, uhkasi kauan jo raivonneen keinottelukuumeen
tuottamat tappiot kukistaa kunnan parhaat miehet vaatien heidän
joukostaan uhrejaan. Sanottiin Lars Högstadia syypääksi siihen suureen
onnettomuuteen; sillä hän oli totuttanut kuntalaisensa kauppojen
kautta keinottelemaan itselleen voittoja. Kunnallishallituksesta oli
voitonpyynti levinnyt kuntaan; sillä kunnallishallitus oli seudun
suurin voitonpyytäjä. Kaikki, kaksikymmenvuotiseen päivätyöläiseen
asti tahtoivat nyt kaupassa saada yhtä markkaa kasvamaan kymmeneksi;
tavatonta ahneutta ja kokoomishalua alussa seurasi ylenmäärinen
tuhlaaminen lopuksi. Ja kun kaikkien mielet olivat kiintyneet
ainoastaan rahoihin, oli samalla kehittynyt luulevaisuus,
suvaitsemattomuus, omanvoitonpyyntö, joka päättyi käräjäjuttuihin,
vihaan ja vainoon. Siinähän kävi kunnallishallitus muiden edellä,
sanottiin; sillä Larsin aivan ensimäisiä toimia oli manata vanha,
kunnianarvoinen pappi käräjiin etujen tähden, joiden oikeudellisuus
muka oli epätietoista. Pappi oli menettänyt asian, mutta myöskin heti
hakenut muualle. Muutamat olivat silloin hyväksyneet ja kiittäneet
sitä juttua, toiset moittineet; huono esimerkki siitä kuitenkin oli
tullut. Nyt tuli Larsin hallinnon seuraukset näkyviin suurina tappioina
kunnan jokaiselle mahtimiehelle, ja silloin tuli toinen ääni kelloon.
Vastustajatkin saivat johtajansa; sillä Knut Aakre oli jälleen joutunut
hallituksen jäseneksi, -- Larsin itsensä sinne toimittamana!

Taistelu alkoi heti. Kaikki ne nuorukaiset, joita Knut aikoinaan
oli opettanut, olivat nyt miehiä ja kunnan valistuneimpia, hyvin
perehtyneitä kaikkiin toimiin, ja tuntien yleisiä oloja; -- heidän
rinnallaan hän nyt taisteli, he kun jo nuoruudesta asti kantoivat
vihan kaunaa Larsille. Kun Lars sitten iltasin, tuommoisen kiivaan
ottelukokouksen jälkeen seisoi talonsa rappusilla katsellen kylälle
päin, nousi ikäänkuin etäinen uhkaava rajuilma noista vararikon
uhkaamista suurista taloista. Hän tiesi, että sinä päivänä, jolloin ne
tekevät kuperkeikan, kaatua romahtaa säästöpankki, jopa hän itsekin
ja että silloin hänen pitkä elämäntyönsä kääntyisi hänelle itselleen
kiroukseksi!

Niinä epätoivoisen taistelun päivinä saapui rautatielinjan
tutkijalautakunta, jonka oli määrä paaluttaa uuden rautatien suuntaa,
eräänä iltana Högstadiin, ensimäiseen taloon kylään tullessa.
Keskustellessaan heidän kanssaan illalla kuuli Lars tarkoituksena
olevan saada tie kulkemaan joko siitä tahi toisen laakson kautta, joka
oli aivan saman suuntainen.

Salaman nopeudella selvisi hänelle, että jos hänen onnistuisi saada
tie kulkemaan sieltä kautta niin nousisivat kaikkien talojen hinnat
melkoisesti ja hän itse pelastuisi, jopa olisi hänen arvonsa kohonnut
ja juurtunut moneksi miespolveksi eteenpäin! Hän ei saanut unta sinä
yönä, hänen silmissään loistivat ja vilkkuivat junien tulet, jopa hän
väliin jo luuli kuulevansa veturien vihellyksetkin! Seuraavana päivänä
hän oli mukana seutua tarkastamassa; hänen hevosensa kuljetti heitä, ja
hänen taloonsa he palasivat jälleen. Seuraavana päivänä herrat läksivät
naapurilaaksoon, hän yhä mukana, ja hän toi heidät jälleen takaisin.
Koko Högstad oli valaistuna heidän tullessaan kotiin; kylän etevimmät
miehet olivat pyydetyt ottamaan osaa komeihin pitoihin tarkastajien
kunniaksi, ja ne kestivät aamuun asti. Mutta ei mikään auttanut; sillä
mitä enemmän he lähenivät varsinaista päätöstä, sitä selvemmin näkyi,
ettei rautatie ilman suuria uhrauksia voinut kulkea sieltä kautta.
Pääsy laaksoon oli ahdas, nimittäin vuorisolan kautta, ja samassa
kuin kierrettiin kylään, teki leveä jokikin polven, niin että joko
täytyi rautatien mutkistua yhtä jyrkästi vuoririnteen mukaan niinkuin
nykyinen tiekin, ja sen kautta kulkea melkoisen korkealla ja kahdesti
joen poikki -- tahi kulkea suoraan eteenpäin ja silloin entistä nyt jo
käyttämätöntä hautuumaata! Mutta ei ollut varsin monta vuotta siitä
kuin kirkko muutettiin ja viimeiset ruumiit haudattiin hautuumaahan.

Ellei ollut muuta esteenä kuin palanen vanhaa hautuumaata, ajatteli
Lars, saadakseen tuota suurta siunausta paikkakunnalle, niin täytyy
kuin täytyykin hänen panna nimensä alle ja kaikki työvoimansa
liikkeelle, jotta saataisiin tie sitä suuntaa! Hän matkusti heti
kappalaisen ja rovastin luokse, sieltä lääninhallitukseen ja
hallituksen talousosaston puheille: hän neuvotteli ja hieroi sopimusta,
hän oli muka hankkinut kaikenlaisia tietoja tavattomista eduista
toiselta puolen, seudun mielipiteistä toiselta ja hänen onnistui
todellakin saada kaikki asianomaiset puolellensa. Hänelle luvattiin,
että muuttamalla muutamia ruumiita uudelle hautuumalle esteet
poistuisivat ja kuninkaallinen lupaus saataisiin käyttää hautuumaata
rautatieksi. Hänelle sanottiin, että hänen tarvitsi vain ottaa asia
puheeksi kunnallishallituksessa.

Kunta oli yhtä innostunut kuin hänkin; sillä kaupanhenki, joka jo
monta vuotta oli vallinnut pitäjässä, rupesi oikein villinä riehumaan
jokaisessa. Ei puhuttu eikä ajateltu muuta kuin Larsin matkaa ja sen
mahdollista päättymistä. Kun hän tuli kotiin tuoden mitä parhaimmat
toiveet, toimitettiin hänelle suuremmoiset kunnianosoitukset, lauluja
sepitettiin ja laulettiin hänen kunniaksensa; niin, vaikkapa joku
suurimmista taloista niinä päivinä olisi lyönyt rukkaset lautaan, niin
ei kukaan olisi pannut siihen sen enempää huomiota. Rautatiekuume oli
voittanut keinottelukuumeen ja astunut sen sijaan!

Kunnallishallitus kokoontui; ehdotettiin alamainen anomus, että
vanhasta hautuumaasta saataisiin ottaa tarvittava osa rautatietä
varten. Se ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, niin, nostettiinpa
kysymys siitä, että toimitettaisiin Larsille julkinen kiitos ynnä sitä
seuraavana lahjana, veturinmuotoinen kahvikannu. Kuitenkin arveltiin
olevan parasta odottaa, kunnes kaikki oli valmista. Asia palautettiin
lääninhallituksesta, joka tahtoi luettelon jokaisesta muutettavasta
ruumiista. Pappi antoi vaatimuksesta semmoisen luettelon, mutta sen
sijaan, että olisi lähettänyt sen suoraan, oli hänellä syynsä lähettää
se kunnallishallituksen kautta. Eräs sen jäsenistä toi sen mukanaan
seuraavaan kokoukseen. Siellä avasi Lars sen puheenjohtajana ja rupesi
lukemaan sitä julki.

Nyt sattui niin, että ensimäinen muutettava ruumis olikin Larsin
oma isänisä! Läsnäolleita hieman värisytti; Lars itsekin säpsähti,
mutta luki kuitenkin edelleen. Sattui sitten, että toinen ruumis
oli Knut Aakren isoisä; sillä nuo molemmat olivat kuolleet jotenkin
samaan aikaan. Knut Aakre hypähti pystyyn istualtaan, Lars keskeytti
lukemisensa, kaikki katsahtivat ylös kauhuissaan; sillä vanha Knut
Aakre oli ollut paikkakunnan hyväntekijä ja sen enimmin rakastettu
mies ammoisista ajoin. Syntyi hiljaisuus, joka kesti monta minuuttia.
Viimein yskähti Lars ja luki edelleen. Mutta yhä pahempaa tuli, mitä
etemmäksi luettiin; sillä mitä lähemmäksi päästiin omaa aikaa, sitä
rakkaammiksi tulivat vainajat. Larsin lopetettua kysyi Knut Aakre
puoliääneen, eikö heidän mielestään niinkuin hänenkin, aaveita ollut
heidän parissaan. Oli juuri tullut puolihämärä huoneeseen, ja vaikka
olivatkin aika miehiä, niin eipä paljoa puuttunutkaan, että heitä
peloitti. Lars otti tulitikkulaatikon taskustaan ja sytytti kynttilät,
kuivasti huomauttaen, etteihän siinä ollut enempää kuin mitä jo
ennakolta tiesivät.

"Kyllä", sanoi Knut mittaillen lattiata; "tämä on enempi kuin minä
ennestään tiesin. Nyt alan uskoa, että rautatietkin voivat maksaa liian
kalliin hinnan."

Kaikki siitä ikäänkuin säpsähtivät ja Knut ehdotti, että asia oli
otettava uudestaan keskusteltavaksi.

"Tänä kiihtyneenä aikana, joka täällä on ollut", hän lausui, "on
rautatien hyötykin arvioitu liian suureksi; sillä jos rautatie ei
tule kulkemaan paikkakuntamme kautta, rakennettakoon asemia pitäjämme
kumpaankin päähän; tosin on hiukkasen epämukavampaa matkustaa niille,
kuin jos asema olisi sen keskellä; mutta niin kauhean paljon pahempaa
se ei kuitenkaan liene, että sentähden olisi pakko häiritä vainajien
leposijaa".

Knut oli niitä, jotka saatuaan ajatuksena lentoon, keksi mainioita
syitä ikäänkuin itsestään, hänellä ei hetki sitten ollut
aavistustakaan, mitä aikoi sanoa, mutta nyt hän lausui ilmi kaikkien
salaiset ajatukset. Lars oivalsi aseman vaarallisuuden ja arveli olevan
parasta olla varovainen ja suostua näön vuoksi Knutia ehdotukseen;
sillä tuommoiset tunteet ovat aina valtavimmat alussa; pitää malttaa
mielensä ja odottaa kuohujen asettumista.

Mutta siinä hän oli iskenyt kirveensä kiveen, sillä yhä suurempina
tunteiden kuohuina kohosi pitäjässä pelko koskea omaistensa vainajien
ruumeihin; se, mitä ei kenkään ollut ajatellut niin kauan kuin asia
oli yleistä laatua, muuttui nyt sydämmen asiaksi, kun he tiesivät
asian koskevan heitä itseään. Etenkin vaimoväki tuli kiihkoisaksi
ja kuntatuvan edustalla vilisi väkeä seuraavassa kokouksessa. Oli
helteinen kesäpäivä, ikkunat olivat avatut ja oli yhtä paljon väkeä
ulkopuolella kuin sisälläkin. Kaikki tunsivat, että nyt syntyy kiihkeä
ottelu.

Lars tuli ajaen kauniilla hevosellaan ja kaikki häntä tervehtivät;
hän katseli tyynesti ympärillensä varmana asiastansa, eikä se, mitä
hän näki, näyttänyt ensinkään häntä kummastuttavan. Hän istahti aivan
ikkunan viereen, löysi oljenkorrenkin, eikä paljon puuttunut, että hymy
olisi levinnyt hänen älykkäille kasvoilleen nähdessään Knutin nousevan
puhumaan kaikkien Högstadin hautuumaalla lepäävien vainajien puolesta.

Mutta Knut Aakre ei alkanutkaan puhumalla hautuumaasta. Hän alkoi
ryhtymällä perinpohjaiseen selontekoon siitä, että rautatien tuottamat
edut sen kulkiessa pitäjän kautta, olivat arvioidut kerrassaan liian
suuriksi. Hän näytti väitteensä todeksi, sillä hän oli laskenut
kaikkien talojen etäisyyden lähimmältä asemalta ja sitten hän kysyi:

"Minkätähden on nostettu niin suurta melua tästä rautatiestä,
kun siitä ei ole paikkakunnalle vastaavaa hyötyä?" Niin, sen hän
kyllä osasi sanoa. "On olemassa niitä, jotka ovat saaneet aikaan
semmoisen sekasorron, että pitää saada toimeen vielä suurempi, jotta
edellinen joutuisi unohduksiin. Oli vielä niitä, jotka ensimäisessä
mieltenkiihtymyksessä tahtoivat saada maansa ja mantunsa suuresta
hinnasta myödyiksi vieraille, jotka ehkä olivat kyllin typeriä
suostumaan kauppaan; oli häpeällinen keinottelu, jota ei yksistään
elossa olevien, vaan vainajienkin piti kannattaa!"

Hänen esiintymisensä vaikutus oli sangen valtava. Mutta Lars oli kerran
päättänyt säilyttää malttinsa, tulkoon mitä tulleekin. Hän vastasi
sentähden hymyillen, ettei ainakaan hän puolestansa ole tietänyt
muuta, kuin että Knut Aakrekin oli innokkaasti puolustanut rautatietä
eikä varmaankaan ollut ketään, joka syyttäisi _tämän_ ymmärtävän
keinottelua. (Hymyiltiin salavihkaa). Knutilla ei ollut mitään
sanottavaa siihen, että tavallisten ihmisten ruumiit olivat muutettavat
rautatien tähden; mutta kun hänen oma isoisänsä oli siirrettävä,
muuttui kysymys äkkiä onnenasiaksi koko pitäjälle!

Enempää hän ei lausunut, vaan katsoi hymyillen Knutiin, ja niin teki
moni muukin. Knut Aakre kummastutti kuitenkin niin häntä kuin muitakin
vastaamalla:

"Minä kyllä myönnän sen: minä en käsittänyt asiaa, ennenkuin se
koski perherakkauteeni, mahdollisesti se on häpeä, mutta silloin on
todellakin häpeä vielä suurempi, jos ei sitä käsitä -- niinkuin on
Larsin laita! Ei milloinkaan", hän lisäsi, "ole tämän iva ja pilkka
sattunut sopimattomampaan kohtaan; sillä ihmisille, joilla on vain
tavallistakin hienotunteisuutta, on asia todellakin inhottava."

"Tuo hienotunteisuus on herännyt kauhean äkkiä", vastasi Lars, "niin
että se toivottavasti yhtä äkkiä häviääkin. Ehkä auttaa vähäisen
jos mietimme, mitä pastori, rovasti, lääninhallitus, insinöörit ja
hallitus, nuo kaikki sanoisivat, kun me, ensin yksimielisesti saatuamme
asian vireille, äkkiä tulisimme anomaan asian peräyttämistä? -- Kun
ensin riemuitsemme ja laulamme voittolauluja ja sitten itkemme ja
pidämme muistopuheita vainajille. -- Elleivät silloin suorastaan sano
meidän tulleen hulluiksi, niin ainakin sanovat meidän tulleen hyvin
kummallisiksi viime aikoina."

"Niin, sen tietää Jumala, että heillä on syytä sanoa", vastasi Knut;
"me olemme todellakin saaneet päämme pyörälle, ja sentähden onkin aika
joutua järjillemme jälleen. On todellakin mennyt pitkälle, kun meidän
pitää kaivaa, sinun oma isoisäsi ja minun omani ylös haudoistansa,
jotta voisimme hankkia rautatien, -- kun meidän pitää mylleröidä ja
häväistä vainajien viimeiset lepopaikat saadaksemme kuormamme helpommin
kuljetetuiksi. Eikö se ole samaa kuin kyntäisimme omaa hautuumaatamme
saadaksemme sen antamaan meille syötävää? Mitä siihen on kätketty
Jesuksen nimeen, sen kaivamme ylös jälleen rahan, Molokin nimessä -- se
ei ole paljoakaan parempaa kuin nakerrella esi-isiensä luita."

Lars vastasi kuivasti:

"Niin on luonnon laki."

"Niin, kasvien ja eläimien."

"Emmekö me sitten ole eläimiä?"

"Kyllä, mutta myöskin elävän Jumalan lapsia, jotka olemme haudanneet
vainajamme uskossa Häneen; Hän se on, joka on heidät herättävä emmekä
me."

"Äh, loruja! Eikö meidän kuitenkin tule kaivaa heitä ylös, kun heidän
vuoronsa kerran tulee? Mitä pahaa siinä on vaikka se tapahtuisi
muutamia vuosia aikaisemmin?"

"Sen minä sanon sinulle! Se, joka on heistä syntynyt, elää vielä,
mitä he ovat rakentaneet, seisoo vielä pystyssä, se, jota he ovat
rakastaneet, ne, joita he ovat opettaneet ja joiden tähden ovat vaivaa
nähneet ja kärsineet, se kaikki elää ympärillämme ja itsessämme, ja
sitten me emme antaisi heidän levätä rauhassa?"

"Minä huomaan, että sinä nyt muistelet isoisääsi", vastasi Lars, "sillä
sinä niin kiivastut. Mutta nyt tahdon minä sanoa, että onpa tullut
aika, että pitäjä kerrankin pääsee _hänestä_ rauhaan. Sillä hän anasti
kylliksi suuren sijan eläessänsä; sentähden on parasta, että hän ei
makaa siinä tiellä nyt kuolleena. Jos hänen ruumiinsa pitää riistää
kunnalta semmoinen siunaus, joka vaikuttaa satoja miespolvia eteenpäin,
niin on todellakin syytä sanoa, että kaikista, jotka täällä ovat
syntyneet, on _hän_ ollut pitäjällemme suurimmaksi vahingoksi."

Knut Aakre sysäsi tuuhean tukkansa otsaltaan, hänen silmänsä
säihkyivät, mies kokonaisuudessaan oli jännitetyn teräsjousen kaltainen.

"Mimmoista laatua on tuo siunaus, josta niin kerskailet, olen
jo näyttänyt. Se on samaa lajia kuin kaikki muukin, jolla olet
onnistuttanut paikkakuntamme, nimittäin sangen arveluttavaa lajia.
Sillä tosin olet hankkinut meille uuden kirkon, mutta myöskin uuden
hengen, millä sitä täyttää, -- eikä se suinkaan ole rakkauden henki.
Tosin olet hankkinut meille uusia teitä, -- mutta myöskin turmion
teitä, jonka voinet selvästi huomata monen onnettomuudesta ja
vararikosta. Tosin olet vähentänyt meidän yleisiä veronmaksujamme,
mutta olet sen sijaan lisännyt yksityisiä menojamme; keräjänkäyntejä,
vekseleitä ja vararikkoja, siinä ei ole hyviä hedelmiä kantava lahja
millekään kunnalle. Ja _sinä_ rohkenet häväistä haudassaan sitä miestä,
jota koko kunta siunaa? Sinä rohkenet sanoa hänen makaavan haudassaan
meidän tiellämme -- niin, sinun tielläsi hän kyllä on, se on nyt
huomattavissa; sillä sille haudalle sinä kompastut ja kaadut! Se henki,
joka on vallinnut sinua ja tähän päivään asti hallinnut meitäkin, ei
ole syntynyt hallitsemaan, vaan muiden orjaksi. Hautuumaa kyllä saapi
jäädä rauhaan, -- tänään se saapi uuden haudan lisäksi, nimittäin sinun
arvosi, joka nyt kuopataan siihen."

Lars Högstad nousi seisomaan kalman kalpeana; hän avasi suunsa
osaamatta lausua sanaakaan, oljenkorsikin putosi. Kolme, neljä kertaa
turhaan yritettyään etsiä sitä, ja tapailtuaan sanoja, puhkesi hänen
vihansa ilmi tulivuoren purkauksen tavoin:

"Tämäkö siis on kaiken ahertamiseni ja raatamiseni palkka! Tuommoinenko
hamesaarnaaja tässä siis tuppautuu määrääjäksi, -- niin, olkoon sitten,
olkoonpa piru itse puheenjohtajanne, jos minä kerrankaan enää astun
tänne jalkaanikaan! Minähän olen tähän päivään asti pitänyt koossa
kaiken teidän roskanne, ja minun jälkeeni se kaikki hajoaa tuhansiin
muruihin, mutta hajotkoon vain, -- tässä ovat pöytäkirjat!" Hän heitti
ne pitkin pöytää. -- "Hyi, semmoista ämmäin ja penikkain kokousta!" Hän
löi nyrkkinsä pöytään. "Kirottu olkoon koko kunta, kun sallii miestä
palkittavan niinkuin nyt minua!"

Hän löi vieläkin kerran nyrkkiänsä pöytään niin, että suuri keräjäpöytä
tärisi ja mustetölkki sisällyksineen kieri lattialle osoittamaan
tuleville miespolville sitä paikkaa, jossa Lars Högstad kaatui kaikkine
viisauksineen, mahtineen ja kärsivällisyyksineen!

Hän riensi ovelle ja oli jo hetken päästä poissa pihasta. Koko yleisö
seisoi vielä sangen hiljaa; sillä hänen äänensä ja vihansa voima oli
peloittanut heitä, -- kunnes Knut Aakre muistellen niitä sanoja, joita
_itse_ oli saanut kukistuessansa, iloisen näköisenä ja matkien Larsin
ääntä lausui:

"Pidetäänkö asia päätettynä!"

Silloin kaikki läsnäolevat puhkesivat tavattomaan riemuun! Koko
kokous muutti kerrassaan luonnetta, kuului naurua, iloista puhetta
ja riemua, sillä vain harvat läksivät pois, jääneet hankkivat
juomatavaroita ruokansa lisäksi ja viettivät upeita pitoja raskaan
päivän päättäjäiseksi. He tunsivat itsensä onnellisiksi ja itsenäisiksi
niinkuin entisinä aikoina, ennenkuin Larsin hallitsijatarmo oli
peloittanut miehet hiljaisen kuuliaisiksi. He tyhjensivät maljoja
vapautensa jälleensaavuttamisen kunniaksi, he lauloivat, niin, ja
lopuksi he tanssivat, Knut Aakre ensiksi varapuheenjohtajan kanssa
ja kaikki hallituksen jäsenet perästä, ynnä pojat ja tytöt, -- ja
lapsivekarat huusivat ulkopuolella: Eläköön! sillä semmoista elämää he
eivät olleet milloinkaan ennen nähneet.


Kolmas luku.

Lars kulki Högstadin väljissä huoneissa puhumatta kenellekään
sanaakaan. Vainio, joka rakasti häntä, vaikka aina pelokkaasti ja
vavisten, ei tohtinut edes näyttäytyä. Talon hoidon sai käydä miten
tahansa, sitä vastoin karttui tavaton määrä kirjeitä, jotka kulkivat
Högstadin ja pitäjän, Högstadin ja postin välillä; sillä hänellä oli
saatavia kunnallishallitukselta; niitä ei tunnustettu, joten hän
nosti niistä kanteen, saatavia säästöpankilta, joka ei sekään niitä
tunnustanut, ja jälleen hän nosti kanteen niin kunnallishallitusta kuin
säästöpankin johtokuntaa kohtaan. Samaan aikaan oli sanomalehdissä
kauheita kirjoituksia, jotka huhun mukaan olivat lähteneet hänen
kynästänsä, ja saivat aikaan paikkakunnalla suurta eripuraisuutta
ja yllyttivät naapureita toinen toistaan vastaan. Välistä hän oli
viikkokausia poissa kenenkään tietämättä missä, ja tultuaan kotiin hän
eli erikseen niinkuin ennenkin. Kirkossa häntä ei ollut nähty tuon
kiivaan ottelun jäljestä kunnallishallituksessa.

Silloin toi pappi eräänä lauantai-iltana uutisen, että
rautatie kuitenkin tuli kulkemaan paikkakunnan kautta ja vanhan
hautuumaan ylitse. Salamana se uutinen iski kaikkiin taloihin.
Kunnallishallituksen yksimielinen vastustus oli ollut turha, Lars
Högstadin vaikutusvalta oli ollut suurempi. Siinä siis hänen taajojen
matkojen selvitys, sen hän siis oli saanut aikaan. Ehdottomasti
semmoisen miehen sitkeä kestävyys ja hänen herättämänsä kunnioitus
tukehutti tappion tuottaman tyytymättömyyden. Ja mitä enempi siitä
keskusteltiin, sitä enemmän siihen mukauduttiin; sillä olihan silläkin
etunsa, kun oli pakko siihen tyytyä, eikä enää voitu asiaa muuttaa.

Kokoonnuttiin kirkolle seuraavana päivänä, ja kaikkien täytyi
ehdottomasti naurahtaa asian menolle nähdessään toisensa. Ja juuri
kaikkien, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten sekä lasten puhuessa
Lars Högstadista hänen voimastansa, lujasta tahdostansa ja suuresta
vaikutusvallastaan -- hän tuli itse koko perhekuntineen neljässä
kärryissä ajaen kirkolle! Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin hän
viimein oli ollut siellä! Hän astui alas ja kävi kansan keskitse
kirkolle, ja kaikki väki ehdottomasti ja poikkeuksetta tervehtivät
häntä, mutta hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä vastannut
ainoaankaan. Hänen pieni vaimonsa astui kalmankalpeana hänen
jäljessänsä. Kirkossa oli kummastus niin suuri, että kaikki, jotka
hänet näkivät, lakkasivat veisaamasta ja jäivät häntä katselemaan.
Knut Aakre, joka istui määräpaikallansa Larsin paikan edessä, huomasi
jotakin tavatonta tapahtuneen ja kääntyi katsomaan taaksensa. Silloin
hän huomasi Larsin, joka istui kumartuneena virsikirjansa ylitse etsien
oikeata virrenvärssyä.

Knut ei ollut nähnyt häntä tuon kokousillan jälkeen, eikä ollut
milloinkaan voinut kuvaillakaan semmoista muutosta. Sillä sen näköinen
ei ollut kukaan voittaja! Ohut, hieno tukka oli kovasti lähtenyt,
kasvot olivat laihtuneet ja painuneet, silmät kuopallaan ja palavat,
voimakas kaula kutistunut suoniseksi ja ryppyiseksi. Hän tajusi
silmänräpäyksessä mitä tuo mies oli kärsinyt ja hänet valtasi äkkiä
kova säälin tunne, jopa entinen rakkauskin nousi hänen sydämmeensä.
Hän rukoili Jumalaa hänen puolestansa ja päätti puhutella häntä
jumalanpalveluksen loputtua; mutta Lars oli lähtenyt sitä ennen. Knut
tahtoi vielä samana iltana käydä hänen luonansa. Vaimo kuitenkin kielsi
häntä menemästä; Lars on yksi niitä, hän sanoi, joka tuskin voipi
tuntea kiitollisuutta: pysy erilläsi hänestä, kunnes hän ikäänkuin
omasta alotteesta tekee sinulle hyväntyön ja silloin ehkä itsekin tulee.

Mutta Lars ei tullut. Häntä kyllä välistä nähtiin kirkolla, vaan ei
missään muualla, eikä hän käynyt kenenkään luona. Sitävastoin hän nyt
ryhtyi maittensa viljelykseen ja talonsa hoitoon yleensä semmoisella
innolla, kun tahtoisi hän yhdessä vuodessa korvata monen vuoden
laiminlyömiset; olikin niitä, jotka sanoivat sen olevan tarpeessa.

Rautatietyöt alkoivat laaksossa hyvin pian. Kun tien piti kulkea
aivan talon ohitse, niin Lars revitti osan päärakennuksesta, joka oli
radalle päin, rakentaaksensa siihen kauniin pylväskatoksen; sillä
pitihän talon näyttää kauniilta. Työ oli juuri päättymäisillään, kun
kiskoja väliaikaisesti laskettiin soran ja ratapölkkyjen kuljettamista
varten, ja pieni veturi tuli ajaa puhkuen. Oli kaunis syysilta,
kun ensimäiset soravaunut olivat kuljetettavat ohitse. Lars seisoi
kuistillaan kuulemassa ensimäistä vihellystä ja näkemässä ensimäistä
savupatsasta; kaikki talon väki seisoi hänen ympärillänsä. Hän katsoi
ympärillensä laaksoon, joka levisi hänen edessänsä laskevan auringon
valossa, ja hän tunsi, että kyllä häntä muistettaisiin niin kauan kuin
juna vastaisuudessa kiitää hedelmällisen laakson läpi. Sovinnollisuuden
tunnekin hiipi hänen sieluunsa. Hän katsahti hautuumaata, josta osa
vielä oli säilynyt risteineen, vaikka nekin puolikaatuneina, toisen
osan oli rautatie anastanut; hän aikoi juuri selvitellä tunteitaan, kun
kuului ensimäinen vihellys ja hetken perästä tuli juna verkkaan pyrkien
eteenpäin, savu tuprusi ilmaan kipunain koristamana, sillä lämmitettiin
kuusipuilla. Tuuli puhalsi taloa kohti, niin että se pian oli sakean
savun peitossa; mutta mikäli se haihtui, näki Lars junan pyrkivän
eteenpäin alas laaksoon lujan tahdon tapaisena.

Hän oli tyytyväinen ja meni sisään ikäänkuin pitkän päivätyön
päätyttyä. Hänen isoisänsä kuva oli hänen mielessänsä sinä hetkenä.
Isoisä oli nostanut suvun kurjuudesta varallisuuteen; hänen
yhteiskunnallisen kunniansa oli kyllä siinä osaksi mennyt, se on tosi,
mutta eteenpäin hän oli päässyt! Hänen vikansa oli hänen aikansakin
vika; he elivät aikansa siveellisten käsitteiden epävarmoilla rajoilla,
jokaisella ajalla on omat epävarmat rajapyykkinsä ja uhrinsakin,
saadakseen ne luotettaviksi.

Kunnia hänelle haudassansa, sillä hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä!
Rauha hänelle, mahtaa tuntua hyvältä saada lopulta levähtää! Mutta
eihän hän saanut levätä rauhassa pojanpojan äärettömän kunnianhimon
vuoksi; olihan hänet kaivettu esiin kivien ja soran mukana -- lorua!
hän varmaankin tyytyväisyydestä hymyili sitä, että poikansa pojan työn
hedelmät vierivät eteenpäin juuri hänen päänsä päällitse!

Niissä ajatuksissa hän oli riisuutunut ja mennyt vuoteellensa.
Isoisän kuva astui uudestaan hänen eteensä. Sillä kertaa se näytti
ankarammalta. Väsymys vähentää lujuutemme ja Lars tunsi omantunnon
vaivoja. Mutta hän puolusti itseään myöskin. Mitä hänen isoisänsä
oikeastaan tahtoi? Tottapa hänen nyt piti olla tyytyväinen, sillä
suvun kunnia kohisten vieri hänen hautansa ylitse; kellä muulla on
semmoinen hautapatsas? -- -- Mutta mitä tuo on? Nuo kaksi hirvittävää
tulisilmää ja tuo rätinä ja tuo kohina, eihän se enää ole junasta,
sillä se poikkeaa radalta syrjään. Se tulee hautuumaalta suoraan hänen
taloaan kohti loppumattoman pitkänä jonona. Tulisilmät olivat isoisän,
ja hänen takanaan kulkevan pitkän saaton muodostavat kaikki vainajat.
Se lähestyy taloa lähestymistään, jyskyen, ratisten ja loistaen.
Ikkuna jo palaa vainajien tulisilmien sytyttämänä. ---- Hän koetti
väkisin tointua ja rauhoittaa, sillä olihan se unta vain, tietysti
vain unta, odota toki kunnes herään! ---- Kas niin: nyt olen hereillä,
tulkaa nyt, te raukat! Ja katso, he tulivat todellakin, hautuumaalta,
heittäen radan, kiskot, veturin ja junan, niin että ne kauhealla
jyryllä vaipuivat maan sisään ja siihen muodostui ruohikkoa, hautoja
ja patsaita niinkuin ennenkin. Sankarien tapaisina he tulivat ja
virsi: "Kuolleet rauhan saakohot"! kuului heidän edessänsä, hän tunsi
sen, sillä se oli kaikkina näinä vuosina kaikunut hänen sielussansa,
nyt se tuli hänen kuolonvirreksensä; sillä tämä oli kuolema ja
kuolonnäkyjä. Tuskanhiki valui virtanaan pitkin hänen ruumistaan; sillä
yhä lähemmäksi -- ja katso, siinä ne jo olivat ikkunassa ja hän kuuli
nimeään huudettavan. Kauhistus valtasi hänet, hän koetti huutaa, sillä
hän oli tukehtua; kylmä, kalman käsi jo koski hänen kurkkuunsa, kun hän
sai voimia huutamaan; "Auta minua"! -- ja heräsi. Ikkuna oli särjetty
ulkoapäin, niin että sirpaleet lensivät hänen vuoteeseensa asti ja
rikkonaisessa ikkunassa seisoi joku tulen ja savun ympäröimänä:

"Talo on tulessa, Lars! Nyt autamme sinut ulos!"

Knut Aakre se siinä seisoi.

Jälleen tointuessaan makasi Lars ulkona kovassa tuulessa, joka aivan
jäädytti hänen jäseniään. Ei ainoatakaan ihmistä ollut hänen luonaan;
hän näki talon vasemmalla puolellansa olevan ilmi tulessa, hänen
ympärillään oli hänen, karjansa, mikä syöden ruohoa, mikä ammuen,
lampaat pysyttelivät pelästyneinä koossa tiheässä joukoin, tavaraa oli
hujan hajan kaikkialla, ja tarkemmin katsoessansa ympärilleen hän näki
inhimillisen olennon itkien istuvan mättäällä hänen vieressään. Hänen
vaimonsa se oli. Hän huusi häntä nimeltä ja tämä säpsähti:

"Herran Jesuksen olkoon kiitos, että elät!"

Vaimo tuli hänen luoksensa ja istahti eli oikeammin vaipui maahan hänen
viereensä.

"Oi Jumala, oi Jumala! nyt olemme saaneet kylliksemme rautatiestä."

"Rautatiestäkö?" uteli Lars; mutta tuskin hän oli lausunut niitä
sanoja, ennenkuin kamala aavistus häntä värisytti; sillä veturin
singahuttamat kipunat ne tietysti olivat sytyttäneet tuleen uuden
seinän edustalla olevat höylänlastukasat. Hän jäi istumaan sanatonna
ja ajatuksiinsa vaipuneena, eikä vaimokaan tohtinut häntä puhutella,
vaan koetti löytää vaatteita peittääkseen häntä, sillä ne olivat
luisuneet sivulle. Lars otti ääneti vastaan hänen apunsa, mutta
vaimon siinä ollessa polvilla hänen edessänsä peittääksensä uudestaan
hänen jalkojansa hän laski kätensä hänen päällensä. Heti vaimo painoi
kasvonsa hänen rintaansa vasten ja itki ääneen. Olihan mies kerran
huomannut hänetkin! Mutta Lars tajusi hänet ja sanoi:

"Sinä olet ainoa ystävä, mikä minulla on."

Vaikkapa oli maksanut talon saada kuulla semmoista puhetta, niin vaimo
ei siitä välittänyt; hän tuli niin iloiseksi, että rohkaisi mielensä ja
sanoi noustessaan ja nöyrästi katsellen miestään:

"Sentähden, ettei ole ketään, joka ymmärtää sinua paitsi minä."

Silloin suli jäykkä sydän; kyyneleet valuivat Larsin poskia myöten
hänen pitäessään vaimoaan kädestä.

Nyt hän puhui hänen kanssansa niinkuin omalle sielulleen. Silloin
Lars sai kuulla vaimonsakin mielipiteet. He puhuivat vielä, miten tuo
kaikki oli tapahtunut, tahi oikeammin, vaimo puhui ja Lars kuunteli.
Knut Aakre oli ollut ensimäinen, joka oli huomannut palon, oli herättänyt
väkensä, lähettänyt palvelustyttönsä pitkin kylää apua hakemaan ja
oli itse renkineen ja hevosineen rientänyt palopaikalle, jossa kaikki
nukkuivat. Hän oli sitten johtanut sammutustyötä ja pelastusta;
Larsin itsensä hän oli vetänyt ulos palavasta tuvasta ja vienyt tänne
vasemmalle tuulen päälle, -- tänne ulos hautuumaalle.

Ja heidän siinä puhuessansa tuli joku rivakasti ajaen tietä pitkin ja
poikkesi hautuumaalle päin, jossa astui alas rattailta. Knut se oli,
joka oli käynyt kotona kirkkokärryjään noutamassa, samoja kärryjä,
joissa niin monesti oli ajanut kunnallishallitukseen. Nyt piti Larsin
nousta niihin ja ajaa hänen kanssansa kotiin. He ojensivat toisilleen
kätensä, toinen istuen, toinen seisoen.

"Nyt täytyy sinun tulla mukaan", lausui Knut. Mitään vastaamatta nousi
toinen ja he astuivat rinnakkain kärryjen luo. Lars autettiin ylös
niihin, Knut istahti hänen viereensä. Mitä he puhuivat matkalla ja
sitten Aakressa pienessä huoneessa, jossa istuivat koko yön, seuraavan
päivän aamuun asti, ei milloinkaan joutunut muiden tietoon. Mutta siitä
päivästä alkaen he olivat erottamattomat niinkuin entiseen aikaan.

Kun onnettomuus kohtaa miestä, silloin kaikki oivaltavat hänen arvonsa
ja ansionsa. Sentähden sitoutuikin kunta uudestaan rakennuttamaan Lars
Högstadin talon, suuremmaksi ja komeammaksi muita laakson taloja.
Hän tuli jälleen puheenjohtajaksi, mutta Knut Aakre rinnallaan;
Knutin mielipidettä ei milloinkaan ylenkatsottu eikä jätetty huomioon
ottamatta -- ja siitä päivästä alkaen heidän välinsä ei milloinkaan
rikkoontunut.



VOIKKO

(1868)


Björgan oli ennen Dovrevuoristossa olevan Kviknen pitäjän pappilana.
Talo on korkealla vuoren kyljessä aivan yksiksensä; pienenä poikana oli
tapani seisoa arkihuoneen pöydällä ikävöiden katsellen alaspäin niitä,
jotka talvella luistellen kiitivät eteenpäin pitkin jokea tahi kesällä
leikkivät sen rantatörmällä: Björgan oli niin korkealla, että siellä
ei mikään vilja tuleentunut, jonka vuoksi se sittemmin myötiin eräälle
sveitsiläiselle meijerinhoitajalle ja ostettiin pappilaksi toinen talo
laaksosta, alemmalta paikalta. Talven tulo Björganiin oli surkean
aikainen. Eräs peltotilkku, jonka isä lämpöisenä, aikaisena keväänä oli
koetteeksi kylvänyt, oli eräänä aamuna lumen peitossa; niitetty heinä
sai yhtä usein lumiryöpyn kuin sadekuuron niskaansa. Entäs kun talvi
oli tehnyt tulonsa! Pakkanen oli niin pureva, etten tohtinut koskea
ulko-oven ripaan, sillä sormia kirveli kosketellessani sen rautaa.
Isänikin, joka oli syntynyt Randsvuonon seuduilla ja oli siis melkoisen
karaistunut pakkasta vastaan, täytyi usein naamus kasvojen suojana
matkustaa pitäjänsä laitakyliin. Lumi narisi jalkojen alla, ja milloin
oli monta jalkamiestä, muodostui narina korvia särkeväksi kitinäksi.
Lunta oli usein suuren rakennuksen toiseen kertaan asti, pienet
ulkohuoneet olivat aivan sen peitossa, mäenkukkulat, pensaat ja aidat
tasaisen valkovaipan alla; lakea lumikenttä levisi laajalle järven
tapaisena ja siinä suurten koivujen latvat ikäänkuin uiskennellen
huojuivat milloin korkeita kinoksia muodostavan, milloin niitä
jälleen tasoittavan myrskyn jälkeen. Seisoin pöydällä katselemassa
hiihtomiesten lähtöä luotamme laaksoon, näin lappalaisten poroineen
suhisten laskevan Röraasmetsästä tunturin kylkeä myöten alas laaksoon
ja sieltä ylös jälleen meidän luoksemme. Ahkio vieri sinne tänne,
eikä milloinkaan häviä mielestäni, kun pitkä jono vihdoin pysähtyi
pihalle ja jokaisesta ahkiosta kömpi pyöreähkö turkkimytty; tarkemmin
katsellessa olikin se pienenlainen, tyytyväisen näköinen ihminen, joka
oli saapunut poronlihaa kaupittelemaan.

Kviknelaaksolaiset ovat viime aikoina muuttuneet valistuneeksi,
reippaaksi seurakunnaksi; mutta siihen aikaan oli Kvikne tunnettu
pahamaineisimmaksi pitäjäksi koko maassa. Ei ole niinkään pitkä aika
kulunut siitä kuin papin täytyi kuljettaa pistoleja mukanansa kirkkoon,
ja toinen huomasi palatessaan kirkosta kaikki talouskapineensa
särjetyiksi. Sen oli noella mustiksi maalatut miehet tehneet ja samalla
puolikuolleeksi säikähyttäneet papin yksinään kotona olevan rouvan.
Edellinen pappi oli paennut sieltä ja jyrkästi kieltäytynyt palaamasta
takaisin. Seurakunta oli monta vuotta ollut ilman pappia, kun isäni
-- ehkä juuri siitä syystä -- sai paikan; sillä hänen luultiin jopa
myrskyssäkin voivan äkkipysäyttää veneen.

Muistuu vieläkin selvästi mieleeni, miten eräänä lauvantaiaamuna
nelinkontin ryömin isäni virkahuoneen rappusia ylös, sillä ne olivat
pesemisen jälkeen jäätyneet; en ollut ehtinyt varsin monta porrasta
ylöspäin, kun kauhea meteli ja jyske ylhäältä kauhistuneena ajoi minut
jälleen alas. Sillä ylhäällä oli paikkakunnan suurin tappelupukari
ottanut opettaakseen niskoittelevalle papilleen kansan tapoja, mutta
huomasikin ällistyksekseen papin ensin tahtovan opettaa hänelle omiaan.
Siten mies semmoista kyytiä joutui ulos ovesta, että nurinniskoin
kieri rappusia alas, niin sanoakseni kokoili siellä jäsenensä ja
tavoitti neljällä harppauksella portin. Kvikneläiset eivät tietäneet
muuta, kuin että heidän pappinsa tahtoi tyrkyttää heille suurkeräjien
laatimia lakeja. He tahtoivat siis kieltää häntä saattamasta koululakia
voimaan; he olivat röyhkeät isääni kohtaan, kokoontuivat mieslukuisasti
koulutoimikunnan kokoukseen, väkivallalla hajoittaaksensa toimituksen.
Huolimatta äidin hartaista rukouksista isä oli matkustanut sinne, ja
kun ei kukaan uskaltanut auttaa häntä koulupiirien jaossa y.m., niin
hän jakoi ne yksin parhaan ymmärryksensä mukaan, välittämättä kansan
uhkaavasta nurinasta; mutta hänen, pöytäkirjat kainalossa, mennessään
kotiin, väistyvät kaikki ainoankaan heistä koskematta häneen. Voipa
kuvailla äidin riemua, kun näki hänen ajavan kotia kohti, tyynenä ja
levollisena niinkuin aina.

Niissä oloissa ja semmoisella paikkakunnalla syntyi Voikko! Sen emä
oli suuri punaisenruskea Gudbrandin laaksosta kotoisin oleva tamma,
kaikkien ilo ja suosikki; isänsä oli hurja, musta vuonohepo, joka
vieraalla alalla, jossa tamma huolettomasti astui ohitse, jyskyen ja
hirnuen syöksi metsästä yli ojien ja aitojen, ja lemmen oikeudella
tuli ottamaan omaansa. Voikosta ennustettiin jo aikaisin: Siitä
kasvaa voimakkain hevonen, mikä miesmuistiin on niillä tienoin
nähty, ja vaikka pääni oli täpösen täyteen ahdettu sankari- ja
taistelukertomuksia, katselin, tuota pientä varsaa kuin älykästä
kumppania ainakin. Se ei aina ollut minulle suopea; minulla on vieläkin
oikean silmän yläpuolella arpi sen kavion muistomerkkinä; mutta siitä
huolimatta seurasin yhtä uskollisesti tammaa varsoineen, nukuin heidän
kanssaan metsässä ja kieriskelin tamman jalkojen välissä sen ollessa
laitumella. Mutta eräänä päivänä olin seurannut niitä liian kauas.
Päivä oli ollut paahtavan kuuma ja minä olin nukkunut avonaiseen
latoon, jonne kaikki kolme olimme menneet auringon siimekseen; tamma
ja varsa olivat sitten astuneet eteenpäin, mutta minä olin jäänyt
sinne unen helmoihin. Oli jo myöhä kun ne, jotka turhaan olivat minua
huutaen etsineet, palasivat kotiin ilmoittamaan, ettei minua ollut
tavattu. Kuvailla sopii, miten vanhempani säikähtyivät, -- kaikki väki
ulos etsimään, mäet ja metsät etsittiin, purot, äkkijyrkät syvänteet
tutkittiin, kunnes viimein joku kuulee ladosta lapsen itkua ja he
löytävät minut istumasta heinissä. Olin niin pelästynyt, etten pitkään
aikaan voinut virkkaa sanaakaan; sillä suuri eläin oli katsellut minua
tulisilmillä. Ei ole helppo sanoa, olinko nähnyt unta vai todellakin
nähnyt jotakin, -- varma vain on, että vielä muutama vuosi sitten
heräsin siitä, että tuo hirviö muka seisoi kumartuneena ylitseni.

Voikko ja minä saimme pian kumppaneja: ensiksi koiran, joka opetti
minua varastamaan sokuria, sitten kissan, joka eräänä päivänä
äkkiarvaamatta ilmestyi keittiöön. En ollut milloinkaan ennen nähnyt
kissaa; kalman kalpeana syöksin sisään huutaen suuren hiiren tulevan
kellarista! Seuraavana keväänä oli meitä useampia; sillä silloin saimme
pienen porsaan, -- ja joka kerta, kuin Voikko seurasi emäänsä työhön,
pysyttelimme me, koira, kissa ja naski yhdessä. Aikaamme kulutimme
jotakuinkin hyvin, enimmäkseen nukkumalla yhdessä. Noille kumppaneille
annoin kaikki, mistä itse paljon pidin; niinpä vein hopealusikan
naskille, jotta se oppisi syömään siivommin; se koettikin, se on, se
yritti syömään lusikan. Kun minun oli määrä seurata vanhempiani alas
laaksoon vieraisille, seurasivat koira kissa ja naski mukana. Molemmat
ensinmainitut tulivat mukaan lautalle, millä meidän oli määrä mennä
joen yli, naski röhki ensin vähäisen ja tuli sitten uiden perässä.
Meitä kestittiin kutakin asianhaarojen mukaan ja illalla palasimme
kotiin samanlaisena juhlakulkueena.

Mutta pian tuli minun jättää nämä kumppanini ja pitää ainoastaan
Voikko; sillä isäni pääsi Näässen seurakuntaan Romslaaksoon. Oli
kummallinen päivä tuo meidän muuttopäivämme, me lapset ynnä lastentyttö
ajaen pienessä talontapaisessa, asetettuna työreelle, niin ettei tuuli
eikä lumi meihin pystynyt, isä ja äiti edellä leveässä reessä ja
nuo taajat ihmisjoukot, jotka yhä uudestaan tahtoivat jättää meidät
hyvästi. En voi sanoa juuri tunteneeni erittäin ikävää; sillä minä olin
vain kuusivuotias ja tiesin, että minulle oli Trondhjemista ostettu
hattu, nuttu ja housut, jotka kaikki saisin ylleni päästyämme perille!
Ja siellä, uudessa kodissamme saisin ensi kerran nähdä järven! Ja
olihan Voikko mukana!

Täällä Näässen pappilassa, joka on yksi maan kauniimpia taloja, täällä,
missä se sijaitsee muhkeana kahden vuonon välissä, vehreä tunturi
yllänsä, koskia ja taloja vastaisella rannalla, lainehtivia peltoja
ynnä vilkasta liikettä laakson pohjalla, ja pitkin vuonoa tunturia ynnä
ulos veteen tunkeutuvia niemiä toinen toisensa vieressä, suuri talo
jokaisen kärjessä -- täällä Näässen pappilassa, jossa voin iltaisin
seisoa ulkona katselemassa auringonsäteiden karkeloa vuorenrinteillä
ja vuonon pinnalla, kunnes purskahdin itkuun ikäänkuin minut olisi
saatu kiinni pahanteosta -- ja jossa suksillani jossakin notkossa
voin pysähtyä ikäänkuin kauneuden ja ikävän lumoamana, vaikken voinut
tunteitani selittää, mutta jotka kuitenkin olivat niin valtavat, että
suurimman ilon jälkeen tunsin mitä katkerinta surua ja yksinäisyyttä --
täällä Näässen pappilassa painuivat ja kasvoivat käsitteeni mieleeni.
Vilkkain niistä oli Voikon muisto; sillä täällä kasvoi sekin, koitui
sankariksi ja toimitti sankarin töitä.

Sen korkeus ei sanottavasti kohonnut keskimäärää korkeammalle,
mutta se oli verraten pitkäruumiinen ja niin leveä, että melkein
nauratti. Väriltään se oli haljakko, ennemmin keltainen kuin valkea,
harja musta, tavattoman tuuhea; se oli kömpelö, sävyisä eläin, --
arkioloissa aina vähäisen alas painuneena. Sen, mihin oli tottunut,
se toimitti rauhallisena ja tyynenä kuin härkä ja perinpohjaisesti.
Paitsi sitä että se teki enemmän kuin puolet kaikesta maanviljelykseen
ja halkojen hankkimiseen tarvitsevasta hevostyöstä, vaikka maa oli
vaikeata viljellä, veti se saman verran hirsiä uuteen päärakennukseen,
jonka isäni paljon muun lisäksi rakennutti, huolimatta siitä, että ne
olivat vedettävät etäiseltä hankalalta takamaalta. Missä kaksi muuta
hevosta ei tullut toimeen, siinä käytettiin Voikkoa, ja jos vain
ajokalut kestivät, niin kylläpä kuorma saatiin kotiin. Mielellään se
katsoi taaksensa renkiä heidän laittaessaan kaksin-, kolminkertaista
kuormaa; se ei siihen juuri näyttänyt mielenosoitusta, mutta pari,
kolme, jopa neljäkin kertaa täytyi kehoittaa lähtöön, ennenkuin se
läksi liikkeelle, ja silloinkin se ensiksi ikäänkuin koetteeksi
vetäisi parisen kertaa -- ja sitten vasta ryhtyi toden teolla työhön.
Verkalleen, askel askeleelta se kulki eteenpäin. Tuli kerran uusi
renki, joka tahtoi totuttaa sitä joutuisampaan menoon, mutta aina
päättyi leikki siten, että pojan täytyi tottua hevosen tapoihin.
Ruoskaa ei milloinkaan käytetty; sillä pianpa tuo mahtava työjuhta
tuli kaikille niin rakkaaksi, että kaikki kävi mairittelemalla. Mikäli
Voikko tuli paikkakunnalla kuuluksi, sikäli oli kunnia saada sitä
ajaakin.

Sillä Voikosta tuli piankin ehdottomasti pappilan suurin ihme. Se sai
alkunsa niinkuin kaikkialla, missä joku mainio esiintyy, kauhealla
vihalla ja metelillä, se alkoi nimittäin siten, että Voikko, joka kävi
paikkakunnan muiden hevosten kanssa laitumella takamailla ja tunturien
rinteillä, tahtoi pitää kaikki tammat itseänsä varten. Hän siis puri ja
potki niitä kilpakosijoita, jotka luulivat jotakin olevansa, niin että
talonpojat kiroillen toivat ne pappilaan vaatien vahingonkorvausta.
Vähitellen he kuitenkin malttoivat mielensä, kun huomasivat
voittaneensa; sillä Voikon jälkeläiset kunnostivat itseänsä ja isäänsä!
Mutta kuitenkin oli heille kauan silmätikkuna, että sen etevyys oli
niin tavaton ja epäämätön! Naapurimme, luutnantti, ei sotilaana voinut
alistua semmoiseen; hän hankki kaksi gudbrandilaista oritta, komeita
hevosia, -- ja niiden oli määrä opettaa Voikkoa pysymään aisoissa.
Lyötiin vetoa toisen ja toisen hyväksi; kiihkeästi odotettiin tietoa,
miten oli ensimäinen ottelu päättynyt tunturilaitumella! En sen vuoksi
milloinkaan unohda tuota ihanaa helluntai-aattoa, kun seisoin ulkona
kuunnellen teiren soidinta tunturinkyljessä, kun muuan tyttö tuli
juosten ilmoittamaan luutnantin molempien hevosten aivan vierekkäin
seisovan tuolla tahkokivien luona. Kaikki riensivät sinne -- ja katso:
siinä seisoivat molemmat komeat eläimet vapisten ja verta vuotaen monen
monituisesta haavasta, ne olivat olleet Voikon kauheiden hampaiden
ja kavioiden alla! Pelko oli antanut heille voimia hypätä pappilan
korkeiden aitojen ylitse, eivätkä ne tohtineet seisahtua, ennenkuin
olivat ennättäneet ihmisasuntojen luokse. Seuraavana päivänä kaikui
Voikon koitos kirkkomuurin luona ja sieltä se levisi yli maiden
mantereiden.

Voikolle sattui suru nähdä erään pojistansa, vilkkaan, raudikon hevosen
muutaman vuoden kuluttua tahtovan jakaa valtaa sen kanssa. Mutta isä
otti kurittaaksensa sitä sen ensimäisessä kapinanyrityksessä, ja kun
rohkea poika ei ottanut paetaksensa, vaan hirnahti uhkaavasti, niin
nousi tottunut taistelijakin, ne lähestyivät toisiansa takajaloilla,
kiersivät etujalat toinen toisensa kaulaan ja rupesivat taistelemaan.
(Oriit taistelevat aina sillä tavoin). Pianpa oli nuori hurjastelija
suorana kuin viulunjousi; kohta sen perästä se oli maassa kaatuneena ja
sen täytyi vastaan ottaa isällinen kuritus. Sitä olin minä katselemassa.

Melkein joka kesä kävi niillä seuduin karhu kaatamassa lehmiä ja
lampaita meiltä ja muiltakin. Vähä väliä kuulimme paimenpojan huutavan
ja koiran haukkuvan; silloin soitettiin kelloja, työväki tuli rientäen
ylös metsään varustettuina pyssyillä, kirveillä ja rautakangeilla,
mutta säännöllisesti he tulivat liian myöhään: joko oli koira jo
häätänyt karhun karkuun tahi oli elukka revitty, ennenkuin apua
ehti saapua. Hevoset osasivat paremmin puolustautua; mutta tapahtui
kyllä silloin tällöin, että otso tappoi hevosenkin, joko siten että
houkutteli sen suohon, jonne hevonen vajosi ja sillä tavoin joutui
helpoksi saaliiksi, tahi ajamalla sitä takaa, kunnes se syöksi alas
joltakin kalliontörmältä. Eräänä kesänä oli erittäinkin vaikeata,
tuskin kului viikkoakaan, ettei karhu ahdistellut karjaa; äkkiä
tulivat hevoset aivan tallin luokse vapisten pelosta; sillä joka kerta
ajoi heitä karhu takaa. Mutta Voikko ynnä se tamma varsoineen, jota
se vahvalla rautakenkäisellä kaviollaan puolusti, eivät milloinkaan
tulleet. Viimein emme tietäneet, miten niiden oli käynyt; paimenet
eivät olleet moneen päivään kuulleet tamman kellon kilinää. Kun oli
ollut pitkällisiä sade- ja myrsky päiviä, jolloin hevosten yleensä
oli tapana tulla kotitienoille, jopa usein asettua aivan tallille
vievän veräjän eteen, eikä niitä kuitenkaan oltu nähty, lähetettiin
rengit miehissä metsään niitä hakemaan. He etsivät enimmäkseen
suoperäisiltä mailta, arvellen mesikämmenen ehkä houkutelleen sinne
tappelunhaluisen hevosen, siellä voittaneen sen ja sitten tappaneen
sekä varsan että tamman, joka tietysti koetti puolustaa omaansa. He
etsivät etsimistään, huomaamatta mitään epäiltävää; otson jälkiä
näkyi kaikkialla, mutta ei mitään merkkiä taistelusta hevosen kanssa.
Renkien siinä siitä keskustellessa ja heidän lähestyessään metsän
parasta laidunkohtaa huomaa yksi heistä suon reunalta tamman ja varsan
jälkiä, mutta myöskin, että ne lakkaamatta olivat kulkeneet ympäri
samalla paikalla, siis, kovassa pelossa, ja tuo oli tapahtunut aivan
äskettäin, varmaankin vielä samana päivänä. Lähemmin tutkiessansa suota
he todellakin huomasivat pinnan irtipotkituksi kiivaassa taistelussa.
Renkien rupesi tulemaan paha olla, mutta he tahtoivat ottaa tarkemmin
selvää asiasta. Aivan suon reunalla he huomasivat jälkiä niin hevosen
kuin karhunkin takajaloista; siinä olivat siis molemmat heti nousseet
takajaloilleen, karhu oli takaperin vetäytynyt suohon houkutellaksensa
hepoa ja hevonen perässä; sillä karhun leveitä kämmeniä ja koipia voipi
suomaa varsin hyvin kannattaa; sitä paitsi se ei ole yhtä painava
kuin hevonen, joka vajoo liejuun ja tarttuu siihen. Mutta sillä
kertaa karhu oli erehtynyt; sillä Voikko tosin oli vajonnut, mutta
lanteidensa jättiläisvoimalla se oli kiskaissut ylös jalkansa liejusta,
vahvoilla kengillä varustetuilla etujaloillaan polkenut vastustajaa ja
terävillä hampaillaan sitä purrut -- ja kohta olivat jo mesikämmenen
takajalkojen jäljet näkymättömissä, ja sen sijaan oli nähtävänä tarkka
jäljennös sen turkista, tuossa uusi ja vielä uusi pitkin suomaan
pituutta; se oli keikahtanut kumoon eikä päässyt enää pystyyn, vaan
kieriskellen väistynyt, siten suojellaksensa itseään raivoisan hevosen
potkuilta ja puremilta, ja sitä oli jatkunut, kunnes olivat jälleen
päässeet kiinteälle maaperälle. Taistelutantereen elävän kertomuksen
elähyttäminä teroittivat rengit silmänsä ja korvansa, että voivat, ilma
kun sateen jälkeen oli läpikuultavan kirkas ja väräjävä, kuulla tamman
kellon kilinää vuorenrinteessä olevasta lehtimetsästä. He riensivät
sinne -- mutta Voikko tuli heille vastaan, vihasta tulta säihkyvillä
silmillään kieltäen heitä sen enempää lähestymästä. Sitä tuskin voi
tuntea. Pää pystyssä, harja liehuen tuulessa se juoksi tamman ja varsan
ympärillä suuressa piirissä ja vasta pitkän houkuttelemisen perästä ja
suolan avulla sille muistui mieleen, että tuttuapa väkeä siinä tulikin.

Mutta tämä Voikon suurtyö, kuulumaton laatuansa, saattoi sen nimelle
semmoista kunniaa, että sen nimi "Pappilan Voikko" muutettiin,
korotettiin "Karhu-Voikoksi". Vähä väliä, monta vuotta peräkkäin
se oli ottelussa karhun kanssa ja joka kerta sitä pitkät ajat sen
perästä oli vaikea hallita. Kerran se tuli kotiin karhun kynsien
haavoittamana; vanha otus se olikin ollut;, joka oli iskenyt kyntensä
hevosen silmien alta ja repinyt kauhean haavan alaspäin, kun hevonen
oli survaissut päänsä irti. Oli muuten vaarallista pitää niin vanhaa
oritta hyvästi kengitettynä takamailla; mutta muut oriit tunsivat
sen tavat ja pakenivat, ja vaikka jokunen niistä vielä olikin kyllin
tuhma jäädäksensä ottamaan vastaan selkäsaunan, niin katsottiin Voikon
suhteen sormien lomitse sen kuuluisuuden takia. Pitihän hevosen, joka
keikahutti karhun nurin ja voitti sen, saada tehdä mitä hyvänsä.

Miten sitä ihailtiin, näkyi parhaiten, kun meidän, mikä tosin harvoin
tapahtui, täytyi käyttää sitä kirkkohevosena. Milloin koko perhe talon
mamselin ja kotiopettajan seurassa läksi ajamaan, täytyi Voikon vetää
meitä kolme, neljä kappaletta vanhoissa kieseissä, jossa ei juuri
istuttu "huvin vuoksi". Kun ei mitkään tavallisista koru-ajokaluista
olleet kyllin suuret sille, täytyi sen juosta lönkyttää työkaluissaan,
ja kun vielä tuo tuuhea, uppiniskainen otsaharja aina oli sillä
silmillä, niin se ei suinkaan näyttänyt kirkkohevosen näköiseltä.
Täytyi aina panna se jäljestä kulkemaan; sillä joko se ei tahtonut
juosta, vaan ainoastaan astua niinkuin työkärryjä vetäessä, tahi
tahtoi se viedä kirkkoväen kaikkia samoja metsäteitä, joita oli
tottunut työssä ollen käymään. Mutta jos se vain kulki taempana, niin
se seurasi mukana omalla tavallaan; kun toiset hevoset juoksivat,
lönkytti Voikkokin ja niin saapuivat kieseissä istujat hölkyttäen tahi
niinkuin aaltojen heittäminä, jopa kerran aivan merikipeinä perille.
Kirkolla sitä vastoin kaikki muuttui. Siellä oli nimittäin suuri
joukko muita hevosia; Voikko nosti heti päänsä pystyyn ja hirnahti
taistelunhimoisesti. Siihen vastattiin heti ylt'ympäri ja hepo heti
tahtoi kiesineen päivineen heittäytyä taisteluun, mutta pidätettiin,
riisuttiin ja pantiin liekään. Sillä oli oma liekaköytensä mukana ja
sidottiin aivan tunturin lähelle, jotta olisi niin kaukana muista
hevosista kuin mahdollista. Mutta sitä halutti päästä toisten luokse,
se kiskasi liekaansa, nousi takajaloilleen, pudisti harjaansa ja hirnui
alas! Oli enemmän väkeä sen ympärillä kuin kirkossa; sen ollessa
hiljaa sitä taputeltiin ja hyväiltiin, sen rinnan leveyttä, kaulaa ja
kylkiä mittailtiin, jopa muutamat avasivat sen suutakin katsellaksensa
hampaita, mutta heti kun joku muista oriista hirnahti, niin se
kiskaisi itsensä irti katsojista, nousi takajaloilleen ja kiljahti
vastaukseksi -- se oli kaikista komeinta, mitä ikinä olivat nähneet.
Minä puolestani en milloinkaan ole myöhemmin niin paljon ylpeillyt
mistään kuin silloin Voikosta, seisoessani siinä talonpoikain keskellä
ja kuullessani noita ihailevia kiitos-sanoja.

Ja tässä sen kunnian kukkuloilla jätän sen omin hoteihinsa. Jouduin
ulos maailmaan ja sain muita ihailuni esineitä ja muita sankaria
seurattavakseni.



THROND

(1856)


Alf oli miehen nimi, josta pitäjäläisillä oli suuria toiveita, sillä
hän oli muita etevämpi niin töissä kuin toimissa. Mutta ehdittyään
kolmenkymmenen vuotiaaksi hän erosi muista ja raivasi itselleen
asuinpaikan kahden peninkulman päähän muista ihmisasunnoista. Moni
kummasteli sitä, että hän tyytyi tuohon oman itsensä naapuruuteen,
mutta vielä suurempaa kummastusta herätti se, että parin vuoden
kuluttua nuori neitonen laaksosta tahtoi ottaa osaa siihen, vieläpä
juuri sama, joka kaikissa seuroissa ja tansseissa oli ollut
tyttöjoukosta iloisin.

Heitä ruvettiin sanomaan "metsäläisiksi" ja mies oli tunnettu "metsän
Alfin" nimeltä. Väki katseli kauan hänen jälkeensä, milloin hän
kävi kirkossa tahi työssä; sillä he eivät käsittäneet häntä eikä
hän välittänyt selittää heille olojaan. Vaimo oli ainoastaan pari
kertaa käynyt kylässä, toinen kerta niistäkin toimittaakseen lapsensa
kastetuksi.

Tuo lapsi oli poika, joka sai nimekseen Thrond. Mikäli poika kasvoi,
sikäli he useammin puhuivat siitä, että tarvitsivat apulaisen, ja kun
heillä mielestänsä ei ollut varoja hankkia täysikasvuista niin he
ottivat semmoisen, jota sanoivat "puoli-ihmiseksi", neljätoistavuotiaan
tytön, joka hoiti poikaa, vanhempien ollessa ulkotyössä.

Eipä ilmankaan, että tyttö oli hieman typeränlainen, ja poika huomasi
pian äidin puhetta olevan helppo ymmärtää, kun sitä vastoin oli vaikea
käsittää, mitä Ragnhild lausui. Isän kanssa hän ei paljoa puhunut,
oikeinpa hän vähän pelkäsi häntä; sillä täytyi aina olla niin hiljaa
hänen ollessaan sisällä.

Niin eräänä joulunaattona -- pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä joi
jotakin valkoisesta pullosta -- otti isä pojan polvellensa, katsoi
häneen terävästi ja huudahti:

"Katsoppas ylös, poika!" Sitten hän lisäsi lempeämmin: "Et näy varsin
kovasti pelkäävän; jaksatko kuulla sadun?"

Poika ei vastannut mitään, mutta katseli suurin silmin isäänsä.

Silloin kertoi tämä pojalle Vaagesta kotoisin olevasta miehestä,
nimeltä Blessommen. Tuo mies oli käymässä Köpenhaminassa saadaksensa
kuninkaan päätöksen eräässä oikeusjutussa ja aika kului niin, että
tuli joulunaatto; mutta se ei ollut Blessommenille oikeen mieleen, ja
mittaillessaan siinä katuja matkalla asuntoonsa hän näki valkoiseen
mekkoon puetun suuren, hartiakkaan miehen astuvan edellänsä.

"Sinäpä astut sukkelaan, sinä", sanoi Blessommen.

"Minulla on pitkä matka edessäni tänä iltana vielä", vastasi mies.

"Minne sitten menet?"

"Vaageen", vastasi mies astuskellen eteenpäin.

"Sepä mainiota", lausui Blessominen, "sillä sinnepä minunkin pitää."

"Silloin voit seisoa rekeni kannoilla", vastasi mies poiketen
poikkikadulle, jossa hänellä oli hevonen. Hän istahti rekeen ja kääntyi
katsomaan Blessommenia, kun tämä asettui seisomaan kannoille -- "nyt
täytyy pitää lujasti kiinni", hän lisäsi. Blessommen teki niin ja se
olikin tarpeen; siliä matka ei tapahtunut aivan maanpinnalla.

"Luulenpa sinun ajavan vettä myöten", arveli Blessommen.

"Niin teen", vastasi mies laskien semmoista vauhtia, että vesi kuohui
heidän ympärillänsä. Mutta ehdittyään vähäisen etemmäksi matka ei enää
Blessommenin mielestä käynyt vettä myöten.

"Luulenpa nyt viiltävämme ilman Halki", arveli Blessommen.

"Niin teemme", vastasi mies.

Mutta heidän kuljettuaan vähän etemmäksi luuli Blessommen tuntevansa
tuttuja seutuja -- "luulenpa jo olevamme Vaagessa", hän sanoi.

"Niin, nyt olemme perillä", vastasi mies, ja Blessommenin mielestä
matka oli sujunut tavattoman sukkelaan.

"Nyt sinun pitää saada suuret kiitokset hyvästä kyydistä", hän sanoi.
Kiitos itsellesi vastasi mies vielä lisäten: "Nyt sinun ei pidä katsoa
taaksesi minuun!"

"En en", ajatteli Blessommen ruveten taivaltamaan kotia päin mäkistä
tietä. Mutta samassa syntyi semmoinen melu ja jyske hänen takanaan kuin
kaatuisi vuori hänen ylitsensä ja maa rupesi liekehtimään; hän kääntyi
katsomaan ja näki silloin valkomekkoisen miehen sähisevien liekkien
lävitse ajavan sisään avattuun vuoreen, joka porttiholvin tapaisena
seisoi auenneena hänen edessänsä. Blessommenpa ällistyi moisesta
matkakumppanista ja tahtoi kääntää päänsä jälleen oikeaan päin, mutta
niinkuin se oli kääntyneenä, siihen asentoon se jäi, eikä Blessommen
milloinkaan enää saanut päätään oikein.

Sen vertaista juttua ei poika ikipäivinä ollut ennen kuullut. Hän ei
enää tohtinut kysyä isältä, mutta varhain seuraavana aamuna hän kysyi
äidiltä, osasiko tämäkin kertoa satuja. Kyllä, kyllä hän semmoisia
osasi, mutta enimmäkseen prinsessoista, jotka olivat seitsemän vuotta
vankina, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli kaiken, minkä luki ja
kuuli elävän hänen ympärillänsä.

Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun vieras ensi kerran eräänä
talvi-iltana, astui sisään heidän ovestaan. Hänellä oli musta tukka,
jommoista Thrond ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän tervehti
lyhyeen: "Hyvää iltaa" ja astui etemmäksi. Throndia hieman peloitti
ja hän istahti jakkaralle uunin viereen. Äiti pyysi miestä istumaan;
tämä teki niin ja silloin sai äitikin tilaisuutta lähemmin tarkastaa
vierastansa.

"Hyväinen aika! Viulu-Knuthan se on?" hän kysyvästi huudahti.

"Niinpä niin! On jo pitkä aika kulunut siitä, kun soitin häissäsi."

"Onpa niin, onhan siitä jo vuodet vierineet. Tuletko kaukaa?"

"Olen joulun aikana soittanut tuolla tunturin toisella puolella.
Mutta matkan keskivälissä saavutti minut kipu; täytyi tulla tänne
levähtämään."

Äiti tarjosi hänelle ruokaa; vieras istahti pöytään, mutta ei
siunannut: "Jeesuksen nimeen", niinkuin poika aina oli kuullut.
Syötyään vieras nousi.

"Nyt on minun jälleen hyvä olla", hän sanoi; "anna minun vain levätä
hiukkasen." Ja hän pääsi lepäämään Throndin vuoteeseen.

Throndille laitettiin tila lattialle. Hänen siinä maatessaan vilusti
sitä kylkeä, joka oli takasta poispäin; se oli vasenta kylkeä. Hänestä
tuntui se johtuvan siitä syystä, että se oli paljaana yökylmässä; sillä
makasihan hän muka keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään?
Hän nousi ja katseli ympärilleen sekä näki kaukana tulta ja että
hän todellakin oli yksin metsässä; hän tahtoi kotiin tulen luokse,
mutta ei päässyt paikaltaan. Silloin hänet valtasi suuri pelko; sillä
voisihan siellä olla petoja, voisihan tulla aaveita ja menninkäisiä;
kotiin tulen luokse hänen täytyi, mutta hän ei voinut liikahtaakaan
paikaltaan. Silloin hänen pelkonsa eneni, hän ponnisti kaikki voimansa,
sai huudetuksi: "Äiti!" -- ja heräsi.

"Lapsikulta, sinähän näet pahoja unia", lausui äiti nostaen hänet ylös.

Häntä värisytti ja pelokkaasti hän katseli ympärilleen. Vieras mies oli
poissa, eikä hän tohtinut häntä kysyä.

Äiti tuli sisään puettuna mustaan hameeseen ja meni kohta alas kylään.
Kotiin palatessaan hänellä oli kaksi miestä mukanaan, vieraita nekin
ja mustatukkaisia, matalalakkisia. Eivät hekään sanoneet "Jeesuksen
nimeen", istahtaessaan syömään ja he puhuivat kuiskaten isän kanssa.
Sitten he kaikki kolme menivät luuvaan ja palasivat kohta kantaen
suurta kirstua. Sen he asettivat kelkalle ja jättivät hyvästi. Silloin
sanoi äiti:

"Odottakaa vähäisen ja ottakaa mukaanne tuo pieni lipas, joka hänellä
oli mukanansa tänne tullessaan." Ja hän meni sisään tuomaan sen. Mutta
toinen miehistä lausui:

"Pitäköön _tuo_ sen", ja hän näytti sormellaan Throndia. Osoittaen
suurta kirstua, lisäsi toinen:

"Käytä sinä sitä yhtä hyvin kuin hän, joka nyt makaa _tässä_." Silloin
hymyilivät molemmat ja läksivät matkaan. Thrond katseli saamaansa
lipasta.

"Mitä siinä on?" hän kysyi.

"Vie sisään ja katso", vastasi äiti. Hän teki niin ja äiti auttoi häntä
lippaan avaamisessa. Pojan silmät aivan säihkyivät ilosta nähdessään
siinä olevan jotakin niin erinomaisen hienoa ja kevyttä.

"Ota se", kehoitti äiti. Thrond kosketti sitä yhdellä sormella vain,
mutta vetäsi kovasti peloissaan kätensä takaisin.

"Se itkee!" hän sanoi.

"Rohkaise mielesi", lausui äiti kehoittaen.

Thrond tarttui siihen koko kourin ja otti sen siitä pois. Hän sitä
käänteli ja väänteli, nauroi ja kosketteli.

"Äiti kulta, mikä tämä on? Sehän on niin kevyt kuin leikkiä vain!"

"Viulu se on!"

Ja sillä tavoin sai Thrond Alfin poika ensimäisen viulunsa.

Isä osasi hiukkasen soittaa ja opetti pojalle ensimäiset alkeet; äiti
osasi rallattaa marsseja ja muita tansseja niiltä ajoilta, jolloin
itse oli mukana pyörimässä, ja ne kaikki poika oppi soittamaan,
joiden lisäksi pian sepitti uusia. Hän soitteli aina milloin ei
ollut lukemassa, hän soitteli niin, että isä kerran väitti hänen
aivan kuihtuvan heidän käsissänsä; kaikki, minkä poika siihen asti
oli lukenut ja kuullut ikäänkuin kasvoi viuluun. Vieno, hieno kieli
oli äiti; sen viereinen oli Ragnhild. Paksunlainen kieli, jota
harvemmin kosketteli, oli isä. Mutta viimeinen, vakava kieli, sitä
hän puoleksi pelkäsi eikä antanut sille mitään nimeä. Kun hän soitti
väärin kvintillä, niin tuli siitä kissa; mutta jos sattui isän
kieleen, niin tuli siitä härkä. Jousi oli Blessommen, joka pääsi
ajamaan Kööpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka sävelkin oli eri
asia. Tuo pitkä ja vakavaääninen oli mustiin puettu äiti. Tuo, joka
nytkähteli ja hyppi, oli Mooses, iskiessään sauvallaan kallioon. Tuo
hiljainen soitto, milloin jousi kevyesti kosketteli kieliä, oli huldra,
metsänkeijukainen, joka kokoili karjan sumussa, jolloin ei kukaan
voinut sitä nähdä.

Mutta soitto johdatti ajatukset tunturien toiselle puolelle ja ikävä
sai vallan. Kun isä eräänä päivänä kertoi pienen pojan soittaneen
markkinoilla ja siten ansainneen paljon rahaa, odotti Thrond äitiä
keittiössä ja kysyi hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan
väkijoukolle.

"Kuinka voit semmoista kuvaillakaan?" vastasi äiti, mutta kertoi sen
heti isälle.

"Ennättäähän hän myöhemminkin kyllin aikaisin maailmaan", sanoi isä ja
lausui sen semmoisella tavalla, että äiti ei enää virkkanut siihen sen
enempää.

Jonkun ajan kuluttua juttelivat isä ja äiti atrioidessaan eräistä
uudisasukkaista, jotka tuonoin olivat muuttaneet tunturin kylkeen ja
joiden oli määrä viettää häitä.

"Heillä ei ole soittoniekkaa häihinsä", lausui isä.

"Enköhän minä pääsisi soittamaan?" kysyi poika kuiskaten äidiltään
keittiössä.

"Sinäkö, joka vielä olet niin pieni?" vastasi äiti; mutta meni heti
riihelle isän luokse kertomaan sitä hänelle.

"Eihän hän ole milloinkaan vielä käynyt kylässä", hän lisäsi, "hän ei
ole vielä milloinkaan nähnyt kirkkoa".

"En käsitä, miten voit pyytää minulta semmoista", vastasi Alf; mutta
hän ei myöskään lisännyt sen enempää, ja silloin luuli äiti hänen
myöntäneen. Sentähden hän meni uutis-asukkaiden luokse ja tarjosi
poikaansa soittajaksi.

"Niin, kuin hän soittaa, ei ole milloinkaan pikkupoikanen soittanut
ennen", ja -- pojan piti siis päästä mukaan!

Kotonapa vasta syntyi ilo! Aamusta iltaan poika soitteli harjoittaen
uusia tansseja, yöllä hän näki niistä unta; ne kantoivat hänet yli
vuorien, kauas vieraaseen maahan, ikäänkuin hän purjehtisi tuulen
lennättämillä pilvillä. Äiti ompeli hänelle uudet vaatteet, mutta isä
ei tahtonut olla edes sisälläkään.

Hääpäivän edellisenä yönä hän ei saanut unta silmiinsä, vaan sommitteli
uuden marssin, ja sen aiheena oli kirkko, jommoista hän ei vielä
milloinkaan ollut nähnyt. Aikaisin aamulla hän jo oli liikkeellä,
samoin äiti, toimittaaksensa hänelle syötävää, mutta hän ei voinut
ensinkään nauttia mitään. Hän pukeutui uusiin vaatteihin ja otti
viulun käteensä, ja silloin ikäänkuin häikäisi hänen silmiänsä. Äiti
saattoi häntä ulos pihalle ja jäi häntä katselemaan hänen astuessansa
vuorenrinnettä ylös; ensi kerran hän meni pois kotoa.

Isä nousi hiljaa tilaltaan ja astui ikkunan luo; siellä hän seisoi
katsellen poikaa, kunnes äiti liikahti pihalla; silloin hän palasi
vuoteeseensa ja makasi siinä vaimonsa palatessa.

Vaimo liikkui edestakaisin huoneessa, ikäänkuin hänellä olisi jotakin
sanottavaa. Ja viimein hän ei enää voinut sitä pidättää:

"Minusta tuntuu, että minun pitäisi mennä alas kirkolle katsomaan,
miten käy". Mies ei vastannut siihen mitään, niin että vaimo käsitti
sen suostumukseksi, pukeutui ja läksi.

Oli ihana päivänpaisteinen päivä, kun poika meni tunturin toiselle
puolelle; hän kuunteli lintusten liverrystä ja näki auringon kimeltävän
puiden lehtilöissä hänen, viulu kainalossa, joutuisasti astuskellessaan
eteenpäin. Ja saapuessaan häätaloon hän ei vielä huomannut muuta kuin
mitä ennenkin tunsi -- ei morsiamen komeutta eikä morsiusaattoa; hän
vain kysyi, pianko tulee lähtö, ja kohta se tulikin. Hän astui edellä
viuluineen, puki säveliin kaikki aamun tunnelmansa ja soitti niin, että
kaikui puiden välissä.

"Näkyykö kirkko pian?" hän kysyi takanaan astuvilta; kauan hän sai
kysymykseensä kieltävän vastauksen, mutta viimoin vastasi eräs:

"Kunhan pääsemme tuon vuorensyrjän ohi, niin se on näkyvissä".

Hän otti soittaaksensa uusinta marssiansa, jousi liikkui aivan
hyppimällä ja poikanen katseli suoraan eteenpäin. Siinä levisi kylä
aivan hänen eteensä!

Ihan ensiksi hän näki keveän sumun harsontapaisesti nousevan vastaista
tunturin kylkeä kohti. Sitten silmää ihastutti vehreät niityt ja
talot, joiden ikkunat kimelsivät auringonpaisteessa; valo melkeinpä
säkenöi aivan kuin tunturijäätiköllä kirkkaana talvipäivänä. Talot yhä
suurenivat ja ikkunoita näkyi yhä tiheämmässä, ja tuolla, toisella
puolella oli tavattoman suuria, punaiseksi maalatuita taloja; niiden
alapuolella oli hevosia sidottuna, pienet, juhlapukuiset lapset
leikkivät mäen rinteessä ja niitä katseli joukko koiria. Mutta
kaikkialla kuului ikäänkuin pitkän täyteläisen sävelen humiseva ääni,
niin että häntä värisytti siihen määrin, että kaikki, mitä hän näki
muka liikkui sen äänen osoittaman tahdin mukaan. Silloin hän äkkiä
huomasi suuren, komean talon, jonka korkea kimeltävä torni kohosi kohti
taivasta. Ja alempana säkenöivät sadat ikkunat auringonpaisteessa, niin
että talo aivan näytti olevan ilmitulessa. Tuo mahtaa varmaankin olla
kirkko arveli poika, ja sieltähän tuo äänikin kuuluu! Yltympäri seisoi
suunnaton ihmisjoukko kaikki toinen toisensa näköiset! Hän sovitti
heidät kirkon yhteyteen, josta syystä hänet jokaisen pienimmänkin
lapsen suhteen valtasi suuri pelonsekainen kunnioitus.

"Nyt täytyy minun soittaa", arveli Thrond ja ryhtyi toimeen.

Mutta mitä tämä on? Eihän lähde viulusta ääntäkään enää! -- Mahtaa olla
kielissä vika; hän tutki ne, mutta ei löytänyt vikaa.

"Varmaankin syynä on se, etten paina kyllin voimakkaasti", ja hän
painoi tarmonsa takaa, mutta viulu oli kuin särkynyt. Hän yritti
vaihtaa sitä säveltä, joka muka kuvaili kirkkoa toiseen, mutta
kävi yhtä hullusti; ei ainoatakaan säveltä, ainoastaan vikinää ja
ruikutusta. Hän tunsi, miten kylmä hiki nousi kasvoihinsa, hän muisteli
kaikkia noita viisaita ihmisiä, jotka seisoivat hänen ympärillään ja
ehkä ilkkuivat hänelle, hänelle, joka kuitenkin kotona osasi soittaa
niin kauniisti, vaikka täällä ei voinut kiskoa ääntäkään viulustansa.

"Jumalan kiitos, että äiti ei ole täällä näkemässä häpeätäni", hän
sanoi itseksensä siinä soittaen kansanjoukon keskellä, -- mutta katso,
tuossa hän seisoi mustassa hameessansa peräytyen yhä kauemmaksi.
Silloin hän samassa näki tuon mustatukkaisen miehen, joka oli antanut
hänelle viulun, istuvan korkealla tornin huipussa.

"Anna tänne se takaisin!" huusi mies nauraen ja ojentaen hänelle
kätensä, ja tornin huippu huojui alaspäin ja jälleen ylös ja uudestaan
edestakaisin; mutta poika pani viulun kainaloonsa.

"Et sitä saa!" hän huusi, kääntyi taaksepäin ja juoksi pois
väkijoukosta, talojen välitse, yli ketojen ja niittyjen, kunnes ei enää
jaksanut, vaan kompastui.

Siinä hän makasi kauan suullaan ja viimein kääntyessään hän näki
ainoastaan Jumalan äärettömän taivaan, joka levisi hänen yllään
iankaikkisine suhinoineen. Tuo oli hänestä niin kauheata, että
hänen täytyi kääntyä uudestaan, kasvot maata kohti. Sitten jälleen
kohottaessaan päätään hän huomasi viulun, joka oli siinä itseksensä.

"Sinun on kaikki syy!" huudahti poika nostaen sen maasta särkeäksensä
sen, mutta malttoi mielensä ja rupesi sitä katselemaan.

"Me kaksi olemme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä", hän lausui
itsekseen ja vaikeni sen jälkeen. Mutta vähän ajan kuluttua hän sanoi.

"Kielet pitää hävittää; sillä ne eivät kelpaa mihinkään".

Ja hän tarttui veitseen sekä leikkasi. "Au!" kuului kvinttikieli
lyhyesti ja surkeasti. Poika leikkasi. "Au!" sanoi seuraava; mutta
poika leikkasi yhä. "Au!" kuului kolmas kolkosti, -- ja suuri suru
valtasi hänet; neljättä kieltä, tuota, jolle hän ei ollut rohjennut
antaa nimeä, sitä hän ei katkaissut. Nyt ikäänkuin tuntui hänestä,
etteivät kielet olleetkaan syypäät siihen, ettei hän osannut soittaa.
Silloin lähestyi äiti, verkkaan astuskellen häntä kohti saattaaksensa
hänet kotiin. Mutta vielä suurempi pelko valtasi hänet, hän piti
lujasti kiinni kielipuoli viulustansa, nousi seisoalleen ja huusi alas
hänelle:

"Ei, äiti! kotiin en tahdo takaisin, ennenkuin osaan soittaa sitä, mitä
olen tänään nähnyt."



ISÄ

(1858)


Se mies, josta tässä kerrotaan, oli seurakuntansa mahtavin
suurtilallinen; hänen nimensä oli Thord Överaas. Hän seisoi eräänä
päivänä pappilan virkahuoneessa, suorana ja vakavana.

"Minulle on syntynyt poika", hän lausui, "ja tahtoisin saada sen
kastetuksi."

"Mikä pannaan hänelle nimeksi?"

"Finn, isäni mukaan."

"Ja ketkä tulevat kummeiksi?"

Ne lueteltiin, ja olivat he seurakunnan paraita miehiä ja naisia isän
suvusta.

"Onko mitään muuta vielä?" kysyi pappi katsahtaen ylös.

Thord viipyi hetkisen, "tahtoisin mielelläni saada hänet kastetuksi
eriksensä", hän sanoi.

"Siis jonakin arkipäivänäkö?"

"Ensi lauantaina kello kaksitoista."

"Onko vielä muutakin?" kysyi pappi.

"Ei ole mitään muuta". Thord pyöritteli lakkiaan ikäänkuin aikoen
lähteä.

Silloin nousi pappi: "on kuitenkin yksi asia", hän lausui, meni Thordin
luokse, tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin,
"suokoon Jumala lapsen tulevan sinulle siunaukseksi!"

Kuusitoista vuotta sen perästä seisoi Thord jälleen papin
virkahuoneessa.

"Sinä olet hyvin säilynyt entisesi näköisenä, Thord", lausui pappi, kun
ei huomannut hänessä mitään muutosta.

"Eihän minulla olekaan minkäänlaisia huolia", vastasi Thord.

Pappi ei virkkanut siihen mitään, kysyi vain hetkisen kuluttua:

"Mitä sinulla on tällä kerralla asiana?"

"Tulin puhumaan pojastani, joka huomenna ensi kerran pääsee Herran
ehtoolliselle."

"Niin, hän on reipas poika."

"En tahtonut maksaa teille, ennenkuin saan tietää, minkä sijan hän
saapi kirkossa."

"Hän pääsee ensimäisenä."

"Niin olen kuullut sanottavan, ja tässä on kymmenen taaleria papille."

"Onko vielä muutakin asiaa?" tiedusteli pappi katsellen Thordia.

"Ei ole mitään muuta;" ja Thord läksi.

Taasen kului kahdeksan vuotta, silloin kuului eräänä päivänä kopinaa
papin virkahuoneen eteisestä; sillä useita miehiä tuli, ja niiden
joukossa Thord ensimäisenä. Pappi katsahti ylös ja tunsi hänet:

"Tänään tuletkin oikein joukolla."

"Pyytäisin saada poikani kuulutuksille Gudmund Storlidenin tyttären
Kaarenin kanssa, isähän on tässä."

"Hänhän on seudun rikkahin tyttö."

"Niinhän sanotaan", vastasi Thord ja työnsi toisella kädellään tukan
otsaltaan. Pappi istui hetkisen ikäänkuin ajatuksissaan, hän ei sanonut
mitään, kirjoitti vain nimet kirjoihinsa, ja miehet kirjoittivat alle.
Thord pani kolme taaleria pöydälle.

"Ei minulle tule kuin yksi vain", huomautti pappi.

"Tiedän kyllä; mutta hän on ainoa lapseni, -- sentähden tahtoisin
maksaa kunnollisesti."

Pappi otti rahat vastaan. "Onhan nyt kolmas kerta, kun olet täällä
poikasi tähden, Thord."

"Mutta nyt olenkin valmis hänen suhteensa", lausui Thord ja pani kiinni
lompakkonsa, jätti hyvästi ja meni, -- miehet verkkaan hänen perässänsä.

Kaksi viikkoa myöhemmin siitä päivästä soutivat isä ja poika tyynellä
säällä lahden poikki Storlideniin keskustelemaan häistä.

"Teljo ei ole oikein allani", lausui poika nousten asettaaksensa sitä
paremmin paikoilleen. Samassa lauta, jolla hän seisoi, luiskahti pois
alta; hän levittää kätensä, kirkaisee ja suistuu veteen.

"Tartu airoon!" huudahti isä, nousi ja ojensi sen hänelle.

Mutta yritettyään sitä pari kertaa poika jäykistyy.

"Odota hiukkasen!" huusi isä ja souti hänen luoksensa. Silloin poika
kääntyy selälleen, luo hyvin pitkän silmäyksen isäänsä -- ja upposi.

Thord ei ottanut sitä oikein uskoaksensa, hän pidätti veneen
paikoillaan ja katsoa tuijotti siihen kohtaan, mistä poika oli vajonnut
veden alle, ikäänkuin odottaen hänen kohoavan jälleen ylös. Siinä
pulppusi vain pinnalle muutamia ilmarakkuloita, uudestaan muutamia,
sitten vain yksi suuri, joka särkyi -- ja peilikirkkaana oli vesi
jälleen.

Kolmena päivänä ja yönä näkivät ihmiset isän soutelevan samalla
paikalla syömättä ja nukkumatta; hän naaraamalla etsi poikaansa.
Kolmannen päivän aamuna hän löysi hänet ja vei kantaen mäkien yli
kotiinsa.

Noin vuosi lienee kulunut siitä päivästä. Silloin kuulee pappi
myöhäisenä syysiltana jonkun liikkuvan eteisessä oven takana ja
haparoiden etsivän lukkoa. Hän avasi oven, ja sisään astui pitkä,
kyyryselkäinen, laiha, harmaahapsinen mies. Pappi katseli häntä kauan
aikaa, ennenkuin tunsi hänet. Se oli Thord.

"Tuletko näin myöhään?" kysyi pappi seisoen hiljaa hänen edessänsä.

"Myöhäänpä tulen", vastasi Thord ja istuutui.

Pappikin istahti ikäänkuin odottaen selitystä; kauan olivat molemmat
ääneti. Vihdoin sanoi Thord:

"Minulla on vähän mukanani, jonka mielelläni antaisin köyhille;
siitä pitäisi tulla pysyväinen rahasto, ja poikani nimelle se olisi
asetettava;" hän nousi, pani rahaa pöydälle ja istuutui jälleen.

Pappi luki rahat.

"Siinä on paljon rahaa", hän sanoi.

"Siinä on puolet taloni hinnasta, minä möin sen eilen."

Pappi istui pitkän ajan vaiti, viimein hän kysyi lempeästi:

"Mitäpä nyt vastedes aiot, Thord?"

"Jotakin parempaa."

He istuivat vielä hetkisen, Thord katsoen maahan, pappi katsellen
Thordia. Silloin lausui pappi hiljaa ja painavasti:

"Nyt, luulemma, on poikasi vihdoin tullut sinulle siunaukseksi."

"Niin, niin minäkin nyt arvelen", vastasi Thord katsahtaen ylös.
Raskaina karpaloina vieri kaksi kyyneltä alas hänen poskiansa myöten.



KOTKANPESÄ

(1859)


Endre-taloiksi sanottiin pienenlaista kylää, joka oli aivan erikseen
korkeiden tunturien ympäröimänä. Se oli tasaista ja hedelmällistä
maata, vaan leveä, tuntureilta tuleva joki jakoi sen kahtia. Tämä joki
laski vuonoon, joka ulettui kylän läheisyyteen asti ja näkyi sinne
pitkänä, siintävänä selkänä.

Pitkin Endre-vuonoa oli se mies tullut soutaen, joka ensin oli ruvennut
laaksoa viljelemään; hänen nimensä oli Endre, ja hänen jälkeläisiänsä
ne olivat kylän asukkaat. Muutamat sanoivat hänen paenneen sinne erään
murhan vuoksi, sentähden hänen sukunsa muka oli niin mustaa; toiset
sanoivat sen johtuvan tuntureista, jotka jo keskikesälläkin peittivät
auringon kello viideltä illalla.

Tämän kylän yllä oli kotkanpesä. Se oli kallion kielekkeellä korkealla
tunturin kyljessä; kaikki voivat nähdä naaraskotkan lentävän pesäänsä,
mutta ei kukaan voinut päästä sinne. Uros liidellen lenteli kylän yllä,
iski milloin karitsaan, milloin sieppasi pienen kilin, jopa kerran
lapsenkin ja vei kaikki pesäänsä; sentähden oli kylässä elämä kovin
rauhatonta, niin kauan kuin kotkat saivat hätyyttämättä pesiä tuolla
korkealla kallionkielekkeellä. Tarinana kerrottiin, että ennen muinoin
oli kaksi veljestä, joiden oli onnistunut kiivetä sinne ylös ja repiä
pesä; mutta nykyään ei kenessäkään ollut miestä pääsemään sinne.

Milloin vain kaksi henkilöä Endre-taloista kohtasi toistansa,
johtui puhe kotkanpesään, ja silloin he katsoivat sinne ylös. He
tiesivät milloin kotkat olivat sinä vuonna saapuneet, mistä olivat
iskeneet itselleen saaliin ja mitä vieneet miltäkin ja ken viimeksi
oli koettanut voimiaan yrittämällä kiivetä sinne ylös. Nuoret
harjoittelivat pikku poikanaskaleista asti puihin ja kallioille
kiipeämistä, tavallista painimista ja sylipainia, voidaksensa kerran
päästä sinne ylös hajoittamaan pesän, niinkuin nuo muinaiset veljekset.

Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Endre-talojen reippain poika
Leif, mutta hän ei kuulunut kylän omaan sukuun. Hänellä oli kihara
tukka ja pienet silmät; kaikenlaisissa leikeissä hän oli ensimäinen,
ja naisten suosikki. Jo aikaisin hän sanoi kerran vielä nousevansa
kotkanpesälle; mutta vanhat ihmiset arvelivat, että hänen ei pitäisi
sitä niin julki lausua.

Tuo vain yllytti häntä, ja ennenkuin vielä oli ennättänyt aikamieheksi
hän läksi sinne kiipeämään. Oli kirkas sunnuntai-aamupäivä alkukesällä;
arveltiin kotkanpoikasten juuri puhkaisseen munankuoren. Väkeä oli
kokoontunut suuret joukot tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät
menemästä, nuoret sitä vastoin kehoittivat. Mutta Leif kuunteli vain
omaa haluansa, odotti, sen vuoksi kunnes naaras läksi pesästänsä,
hypähti sitten ja tarttui puunoksaan muutama kyynärä maasta. Tämä puu
kasvoi kallion halkeamassa, ja sitä halkeamaa myöten hän alkoi kiivetä
ylöspäin. Pikku kiviä irtaantui hänen jalkojensa alta, soraa ja multaa
vieri alas niiden mukana, muuten oli kaikki aivan ääneti; joelta vain
kuului taempaa hiljaista, alinomaista kohinaa. Tunturi kohta kävi
jyrkemmäksi, niin että Leif kauan riippui toisen kätensä varassa,
etsien jalalleen tukea, sitä löytämättä; moni etenkin naisista, kääntyi
poispäin, arvellen, ettei hän tuohon olisi ryhtynyt, jos hänellä
vielä olisi ollut vanhemmat elossa. Kuitenkin hän taas löysi tukea,
etsi uutta milloin kädellä, milloin jalalla, välistä aina luiskahtaen
ja luisuen alaspäin, mutta -- aina saaden jostakin särmästä pohjaa.
Alhaalla seisovat voivat kuulla toistensa hengityksen. Silloin nousi
pitkänlainen, nuori tyttö kiveltä, jossa oli istunut erillään muista;
hänen kerrottiin jo lapsena lupautuneen Leifille, vaikka tämä ei
ollutkaan hänen omaa sukuaan. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja huusi:

"Leif, Leif, miksi menet sinne?"

Kaikki kääntyivät tyttöön päin, isä seisoi aivan vieressä ja katsoi
häneen ankarasti, mutta tyttö ei häntä huomannut.

"Leif, tule alas jälleen, Leif!" hän huusi, "minä rakastan sinua, eikä
sinulla ole sieltä ylhäältä mitään voitettavaa!"

Leif näkyi hetkisen miettivän, silmänräpäyksen vain, tahi pari, mutta
sitten hän pyrki yhä ylemmäksi. Hän oli varma ja vakava sekä kädeltä
että jalalta, jonka vuoksi hän kauan aikaa pääsikin hyvästi eteenpäin;
mutta vähitellen häntä näytti rupeavan väsyttämään, sillä hän näkyi
usein levähtävän. Pieni kivi ikäänkuin enteenä vieri alas, ja kaikki,
jotka seisoivat alhaalla, ehdottomasti seurasivat sitä katseillaan alas
asti. Muutamat eivät jaksaneet kestää sitä näkyä, vaan läksivät pois.
Tyttö vain seisoi yksinään kivellä, väänteli käsiään katsellen ylös.
Leif tarttui uudestaan kädellään kallion särmään, se irtaantui, tyttö
näki sen selvään; Leif tarttui toisella, sekin petti.

"Leif!" kirkaisi tyttö, että kajahti tunturilta, ja kaikki muutkin
yhtyivät huutoon.

"Hän luisuu!" he huusivat estävästi ojentaen kätensä ylöspäin niin
miehet kuin naiset. Leif luisuikin, vieritti mukanaan soraa, kiviä
ja multaa, luisui lakkaamatta ja yhä sukkelammin. Väkijoukko kääntyi
pois, ja sitten he kuulivat takanansa rapinaa ja ryskettä ja sen
perästä raskaan putoamisen niinkuin kappaleen märkää multaa. Heidän
jälleen rohjetessaan katsoa sinnepäin makasi Leif siinä tuntemattomaksi
musertuneena ja ruhjottuneena. Tyttö makasi tunnotonna kivellä ja isä
kantoi hänet siitä pois.

Nuoret, jotka enimmin olivat yllyttäneet Leifiä kiipeämiseen, eivät nyt
rohjenneet edes auttaa häntä pois kantaessa; muutamat eivät voineet
katsoakaan häneen. Niin täytyi siis vanhojen ottaa se tehdäksensä.
Vanhin heistä tarttui Leifiin ja sanoi:

"Onnettomasti tämä kävi"; mutta, hän lisäsi katsoen ylöspäin, "hyvä
on kuitenkin, että on jotakin niin korkealla, etteivät kaikki siihen
yletä."



USKOLLISUUS

(1868)


Laakson pohjalla kotiseudussani asui aviopari kuuden poikansa kanssa;
he tekivät uskollisesti ja uutterasti työtä, viljellen hyvin suurta
vaikka rappeutunutta tilaa, kunnes tapaturmainen kirveenisku lopetti
isän elämän ja vaimo jäi yksin kuuden lapsensa kanssa hoitamaan
vaivalloista maanviljelystä. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa,
vaan talutti molemmat vanhimmat poikansa isän arkun luokse ja otti
heiltä isän ruumiin ääressä lupauksen pitää huolta pikku veljistänsä ja
olla äidillekin avuksi, mikäli Jumala antoi heille siihen voimia. Sen
pojat lupasivat, ja he pitivätkin lupauksensa niin kauan, kunnes nuorin
pojista oli lopettanut rippikoulunsa. Silloin he katsoivat olevansa
vapaat, vanhin nai erään talollisen lesken ja toinen jonkun ajan
myöhemmin tämän varakkaanlaisen sisaren.

Neljän muun veljen tuli nyt ryhtyä talon hallintoon oltuaan itse
tähän asti toisten hallittavina. Heillä ei näyttänyt olevan siihen
kylliksi uskallusta; he olivat lapsuudesta asti tottuneet olemaan
yhdessä milloin kaksittain milloin kaikki neljä, ja pysyivät nyt
yhdessä entistäkin enemmän, kun heidän oli pakko turvautua toinen
toisensa apuun. Ei kukaan lausunut ilmi mielipiteitänsä, ennenkuin
luuli tarkasti tietävänsä toisten, niin, oikeastaan he eivät olleet
selvillä omistaankaan, ennenkuin olivat lukeneet sen toisten
kasvoista. Varsinaisetta sopimuksetta syntyi heidän kesken yhteinen,
salainen päätös, ettei heidän pitänyt erota äidin eläessä. Tämä
kuitenkin itse tahtoi toisin ja sai kaksi heistä taivutetuksi omalle
puolelleen. Talo oli hyvin viljelty ja kaipasi suurempaa työvoimaa,
jonka tähden äiti ehdotti, että maksettaisiin molemmille vanhemmille
osansa ja jaettaisiin talo neljän kesken niin, että kaksi poikaa
saisi puolet siitä yhteiseksi osaksensa. Uudet asuinhuoneet oli
rakennettava vanhojen viereen; toinen pari muuttaisi sinne, toinen
jäisi hänen luoksensa. Mutta siitä veljesparista, joka muutti pois
kotileivästä, piti toisen naida; sillä pitihän heilläkin olla talouden
ja karjanhoitaja, -- jopa äiti mainitsi tytönkin, jonka tahtoi saada
miniäksensä.

Ei kukaan tuumaa vastustanut; kysymys oli vain: ketkä kaksi
muuttaisivat ja kumpiko heistä naisi? Vanhin poika kyllä suostui
muuttamaan, vaan ei tahtonut millään ehdolla naida, ja kaikki toisetkin
kieltäytyivät kiven kovaan sitä tekemästä.

Silloin he sopivat äidin kanssa siten, että tyttö itse ratkaiskoon
asian. Ja eräänä iltana tunturilla paimenmajalla kysyi äiti tytöltä,
tahtoiko tämä muuttaa vaimoksi Laaksolaan, ja tyttö kyllä mielellään
tahtoi.

"Niin, kenenkä pojista tahdot, sillä voit ottaa, kenen vain tahdot."

Sitä hän ei ollut ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi se tehdä, sillä
asia riippui hänestä.

"No, voisinhan sitten ottaa vanhimmankin;" mutta häntä hän ei voinut
saada, vanhin kun ei tahtonut naida. Tyttö mainitsi silloin nuorimman.
Mutta äiti arveli sitä sopimattomaksi, sillä: "olihan hän nuorin".

"No, sitten nuorimman edellinen."

"Miksikäs ei vanhimman jälkeinen?"

"Niin, saattaahan vanhimman jälkeinenkin sopia!" lausui tyttö; sillä
häntä hän koko ajan oli ajatellutkin ja sen vuoksi jättänyt hänet
mainitsematta. Mutta äiti aavisti siitä hetkestä asti, kun vanhin
kieltäytyi naimasta, tämän puolestansa huomanneen vanhimman jälkeisen
ja tytön pitävän toisistansa.

Vanhimman jälkeinen siis tytön nai, ja vanhin veli muutti heidän
luoksensa. Ei kukaan syrjäinen saanut milloinkaan tietää, miten talo
jaettiin, sillä he tekivät yhdessä työtä niinkuin ennenkin, kantoivat
vain sadon vuorotellen milloin toisen, milloin toisen latoon.

Jonkun ajan kuluttua tuli äiti kivulloiseksi; hän tarvitsi lepoa
ja siis apulaisen. Pojat päättivät palkata tytön, joka muutenkin
kävi heillä työssä. Nuorimmalle annettiin toimeksi sopiminen siitä
seuraavana päivänä heidän ollessaan kerppoja tekemässä, sillä hän tunsi
hänet paraiten. Mutta tämäpä lienee jo kauan salaisesti rakastanut
tyttöä, sillä kysyessänsä, tahtoiko hän ruveta heille piiaksi,
sattuivatkin hänen sanansa niin sekavasti, että tyttö luuli hänen
kosivan, ja vastasi myöntyväisesti. Poika pelästyi, meni heti veljiensä
luokse kertomaan, miten hullusti oli käynyt. Kaikki neljä tulivat
hyvin vakaviksi, eikä kukaan heistä tahtonut lausua ensimäistä sanaa.
Mutta nuorimman edellinen huomasi nuorimman silmistä tämän todellakin
rakastavan tyttöä ja juuri sentähden niin pelästyneen. Siinä samassa
hän aavisti oman kohtalonsakin, vanhaksipojaksi jäämisen; sillä jos
nuorin naisi, niin hän ei voinut sitä tehdä. Kovalta se tuntui,
sillä hänelläkin oli sydämmessä mielitietty; mutta asiaa ei käynyt
muuttaminen. _Hän_ siis lausui ensimäisen sanan, nimittäin, että
varmimmat he olivat sen tytön suhteen, jos hän pääsee miniäksi taloon.
Heti yhden puhuttua olivat toiset samaa mieltä ja menivät puhumaan
asiasta äidille. Mutta heidän palatessaan kotiin oli äiti käynyt
entistään sairaammaksi; heidän täytyi odottaa, kunnes hän parani,
ja kun hän ei ottanut parantuakseen, neuvottelivat he uudestaan.
Nuorin silloin sai aikaan päätöksen, että niin kauan kuin äiti oli
vuoteen-omana ei pitänyt tehdä muutosta; sillä tytön ei pitänyt saada
muita hoidettavia. Asia siis jäi silleen.

Kuusitoista vuotta kitui äiti. Kuusitoista vuotta hoiteli häntä tuleva
miniä hiljaa ja kärsivällisesti. Kuusitoista vuotta kokoontuivat pojat
joka ilta hänen vuoteensa viereen pitämään kotihartautta, ja pyhinä
yhtyivät heihin molemmat vanhimmatkin veljet. Äiti silloin usein noina
hiljaisina hetkinä pyysi heitä muistamaan sitä, joka koko ajan oli
häntä hoidellut; pojat käsittivät hänen tarkoituksensa ja lupasivat
sen. Hän siunasi koko tuon pitkän ajan tautiansa, joka oli sallinut
hänen nauttia äidin iloa aivan viimeiseen asti; hän kiitti heitä joka
kerran heidän yhdessä ollessaan, ja viimein tuli viimeinen kerta.

Kun äiti oli kuollut, kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan
häntä hautaan. Paikkakunnalla oli naistenkin tapana saattaa vainajata
hautaan, ja sillä kerralla yhtyi koko pitäjä saattoon, miehet ja
naiset, kaikki, jotka vain kykenivät liikkeelle, lapsetkin, -- ensin
lukkari veisaajana, sitten nuo kuusi poikaa kantaen arkkua, ja heidän
perässänsä koko saattojoukko, kaikki veisaten, niin että se kuului
neljännes peninkulman päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja nuo
kuusi olivat luoneet haudan umpeen, meni koko saattojoukko kirkkoon,
sillä siellä oli samalla nuorin vihittävä. Veljekset tahtoivat niin,
nämä molemmat toimitukset kun oikeastaan kuuluivat heidän mielestänsä
yhteen.

Kirkossa puhui pappi, minun isävainajani, uskollisuudesta, ja puhui
siitä semmoisella tavalla, että se minun mielestäni, minä kun
sattumalta olin kirkossa, erittäin hyvin soveltui tuntureiden ja järven
ja koko luonnon suurenmoisuuteen.



ELÄMÄN-ARVOITUS

(1869)


"Miksi meidän pitää istahtaa tähän?"

"Siksi, että tämä paikka on korkealla ja valoisa."

"Mutta tässä on niin äkkijyrkkä; ja aurinko minua huimaa, kajastaa
liian kirkkaasti veteen."

"Ei, ei etemmäksi."

"Mennään sitten takaisin tuohon vihreään lehtimajaan; siellä oli niin
kaunista."

"Ei, ei, ei sinnekään;" nuori mies heittäytyi hervottomasti maahan,
ikäänkuin hän ei voisi eikä tahtoisi enää pysyä pystyssä.

Vaimo jäi seisomaan lakkaamatta häntä katsellen. Silloin mies lausui:

"Asta, nyt täytyy sinun selittää, minkätähden niin pelästyit, kun
vieras laivuri astui sisään hämärän tultua."

"Enkö sitä arvannut", sanoi vaimo kuiskaten ja tahtoen juosta pois.

"Sinun täytyy se ilmoittaa, ennen kuin menet; sillä muuten en tule
jäljestä!"

"Botolf!" huudahti vaimo kääntyen, mutta jääden seisomaan paikoilleen.

Mies sanoi: "olen tosin luvannut olla kysymättä. Voinhan pitää
lupauksenikin, jos niin tahdot; mutta silloin on välimmekin tästä
hetkestä rikki."

Nyt purskahti vaimo itkemään ja lähestyi häntä. Hän oli hieno ja hento,
hänellä oli pienet kädet, vaalea kiiltävä tukka, josta huivi oli
luisunut alas hartioille, ja sitten hänen suunsa ja silmänsä, ne oikein
säkenöivät auringon häikäisevässä valossa. Mies hypähti ylös:

"Niin, sen kyllä tiedät: kun katselet minua noin, niin minä peräydyn.
Mutta nyt tiedän minäkin, että silloin on perästäpäin vain pahempi.
Etkö voi käsittää sitä, että vaikka satakin kertaa lupaisin olla
tiedustelematta entisyyttäsi, niin en saa rauhaa, en voi pitää
lupaustani!" Hänen kasvoistaan näkyikin, miten kiihtynyt hän oli, ja
että se kiihtymys ei ollut eilisenpäiväistä.

"Botolf, sinä itsehän juuri lupasit minulle, kun et milloinkaan
jättänyt minua rauhaan, lupasithan antaa olla sen haudattuna, sen, jota
en milloinkaan -- en milloinkaan voi ilmaista sinulle. Sinä lupasit
sen minulle juhlallisesti, sanoit sen olevan sinulle yhdentekevää,
minua sinä vain tahdoit! Botolf!" ja hän makasi polvillaan hänen
edessään kanervikossa, hän itki kuin hengenhädässä, katsoi häneen,
kyynelkarpalon toisensa perästä puhuessa omaa kieltään, ja hän oli
kauneinta ja onnettominta, mitä mies eläessänsä oli nähnyt.

"Jumala varjelkoon minua!" sanoi mies, nousi seisoalleen, mutta istahti
heti jälleen; "jospa rakastaisit minua niin paljon, että luottaisit
minuun, -- miten onnellisia me kaksi silloin olisimme!"

"Jospa sinäkin voisit vähäisen luottaa minuun!" rukoili vaimo lähestyen
miestä polvillaan ja lisäsi sitten:

"Rakastaako sinua? Kun tulin kannelle sinä yönä. jolloin laivamme oli
törmännyt sinun laivaasi, ja sinä seisoit touveissa jaellen käskyjä --
en ollut milloinkaan nähnyt mitään niin voimakasta, ja miellyin sinuun
heti! Ja kun kannoit minut veneeseen laivojen upotessa, -- tunsin
uudestaan elämänhalua, vaikka luulin, etten sitä enää milloinkaan
saisi!" Hän vaikeni itkien, mutta sitten hän laski kätensä miehen
polville.

"Botolf!" hän rukoili, "ole suuri! ole suuri niinkuin silläkin
kerralla, jolloin otit minut sinänsä, välittämättä mistään muusta --
otit ainoastaan minut! -- Botolf!"

Miltei tylysti mies vastasi:

"Minkätähden johdatat minua kiusaukseen? Tiedäthän, etten voi!
Sieluinesi minä sinut tahdon enkä vain tätä -- ensi päivinä se vielä
voi käydä päinsä, vaan ei sitten enää."

Vaimo peräytyi ja lausui toivottomasti:

"Niin, niin, elämä ei enää milloinkaan tule eheäksi; oi Jumala!" -- ja
uudestaan hänen kyyneleensä virtasivat aivan tulvillaan.

"Anna minulle itsesi kokonaan, koko elämäsi eikä vain palanen siitä,
niin tulee minussa kaikki eheäksi jälleen!" Mies puhui varmasti ja
vakavasti ikäänkuin kehoittaen, vaimo ei vastannut, mutta hän näki
hänen sisällisen taistelunsa. Sentähden hän jatkoi:

"Voita itsesi, rohkaise mielesi. Pahemmaksi kuin nyt on, ei olomme voi
tulla!"

"Sinä aivan sysäät minut toivottomuuteen!" rukoili vaimo.

Mies käsitti hänet väärin ja jatkoi:

"Vaikka se olisi mitä suurin rikos, niin koetan sitä kantaa, mutta tätä
en voi kestää!"

"Niin, en minäkään!" huudahti vaimo nousten.

"Minä autan sinua!" mieskin nousi, "joka päivä minä autan sinua, kun
vain tunnen salaisuutesi. Mutta minä olen liian ylpeä vartioidakseni
jotakin tuntematonta -- ja joka ehkä on toisen oma!"

Siinä vaimo sävähti tulipunaiseksi.

"Hävetä sinun pitäisi! Meistä molemmista olen minä ylpeämpi, minä en
tarjoa toisen omaa. -- Nyt voit jo lopettaa!"

"Jos olet ylpeä, niin poista ensin epäilykseni!"

"Jeesus Kristus, tätä en kestä kauemmin!"

"Ei, minä olen vannonut, että tästä pitää _tänään_ tulla loppu!"

"Eikö se ole julmaa", vaimo huusi, "kiduttaa ja kiusata naista, joka on
antautunut sinulle ja on niin innokkaasti rukoillut puolestansa kuin
minä", ja hän oli jälleen vähällä itkeä, mutta äkkiä muuttaen mieltään
sanoi:

"Minä kyllä tunnen sinut: tahdot tuskani oikein puhkeamaan kirkunaan,
jotta saisit jotakin tietää!" Hän katsoi loukattuna mieheen ja kääntyi
pois. Silloin hän kuuli verkkaan lausuttavan:

"Tahdotko vai etkö'?"

Vaimo ojensi kätensä: "En vaikka tarjoaisit minulle kaikki, mitä voimme
tästä paikasta nähdä."

Hän astui hänen luotaan, rinta kohoili, katse vilkkui edestakaisin,
mutta enimmäkseen mieheen, milloin tylynä, milloin suruisena ja jälleen
tylynä. Hän nojautui puuhun ja itki, sitten hän ei enää itkenyt, vaan
astui etemmäksi.

"Tiesinhän, ettet välittänyt minusta", hän kuuli miehen sanovan, ja
samassa hän muuttui mitä nöyrimmäksi ja katuvaisimmaksi; pari kertaa
hän tahtoi vastata, mutta heittäytyi sen sijaan kanervikkoon ja
peitti kasvonsa käsillään. Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen
ylitsensä. Vaimo tunsi hänen seisovan siinä sekä peitti silmänsä ja
odotti hänen rupeavan puhumaan; mutta kun ei mitään kuulunut, niin hän
pelkäsi ja katsahti arasti ylös. Mutta samassa hän hypähti pystyyn,
sillä miehen päivettyneet, pitkulaiset kasvot olivat muuttuneet
aivan ontelon näköisiksi, kuopalleen painuneet silmät suurina,
kokoon puristuneet huulet, koko mahtava olento painui semmoisella
erinomaisella voimalla hänen ylitsensä, että hän äkkiä luuli jälleen
näkevänsä hänet ylhäällä touveissa, niinkuin tuona haaksirikon
yönä; hän oli muuttunut suureksi niinkuin silloinkin ja voimaltansa
rajattomaksi, mutta nyt se nousi häntä itseään vastaan.

"Sinä olet valehdellut minulle Asta."

Vaimo peräytyi ja mies astui hänen jälkeensä; "olet saanut minutkin
valehtelemaan; _ei ainoakaan päivä, jonka olemme eläneet yhdessä, ole
ollut täyttä totta_!"

Hän seisoi niin lähellä vaimoa, että tämä voi tuntea hänen lämpimän
hengityksensä, ja hän katseli häntä suoraan silmiin. Peloissaan vaimo
ei tietänyt, mitä hän seuraavana hetkenä aikoi tehdä tahi sanoa,
vaan ummisti silmänsä. Hän seisoi siinä ollen vähällä kaatua ja oli
epätietoinen paetako vai jäädä -- ratkaiseva hetki oli tullut. Syvä
hiljaisuus oli sen edelläkävijänä, niin syvä, että mieskin sitä
säikähti; vielä kerran tapahtui hänessä mielenmuutos:

"Todista syyttömyytesi! Heitä pois kaikki juonet -- tee se nyt tässä!"

"Kyllä!" vastasi vaimo tietämättä, mitä vastasi.

"Tee se nyt tässä, sanon minä!"

Hän parahti; sillä vaimo lensi hänen ohitsensa rantaa kohti, hän näki
hänen kullankarvaisen tukkansa liehuvan, hänen kohotetut kätensä,
huivin, joka irtautui hartioilta ja hulmuten lensi hänen perästänsä
liidellen kauemmaksi. Mies ei kuullut huutoa, ei loiskettakaan, sillä
vesi oli kovin syvällä. Hän ei voinutkaan kuulla, sillä hän oli
kaatunut takaperin maahan.

Mereltä Asta oli tullut hänen luoksensa tuona yönä, veteen hän jälleen
hävisi, ja samalla hänen elämänsä tarina. Sysimustaan syvyyteen
oli kaikki se hautaantunut, joka oli saanut koko hänen sielunsa --
eikö hänen pitänyt mennä tytön jälkeen? Hän oli tullut paikalle,
järkähtämätön tahto mielessä saada tuskistansa loppu; -- tämä ei ollut
loppu; nyt sitä ei milloinkaan tule, nyt ne tuskat vasta alkavatkin.
Huusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja
surmannut hänet! Vaikka tuska eneni kymmenkertaiseksi, täytyi hänen
elää surren ja miettien, miten tuo oli tapahtunut. Asta, joka oli
melkein ainoa pelastunut tuosta kauhun yöstä, hänen piti siis pelastua
hänen surmattavaksensa, hänen, joka oli hänet pelastanut. Hän itse,
joka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin koko maailma olisi
merta ja kauppaa, hän oli äkkiä joutunut semmoisen rakkauden uhriksi,
joka surmasi sekä hänet itsensä että hänen rakastamansa. Oliko
hän häijy? Sitä hän ei milloinkaan ollut kuullut sanottavan eikä
milloinkaan tuntenut sitä. Mutta mitä se sitten oli? Hän nousi -- ei
heittäytyäksensä aaltojen syvyyteen hänkin, vaan astuaksensa alaspäin
jälleen; ei kukaan tee itsemurhaa samassa, kun on saanut arvoituksen
selvitettäväksensä.

Mutta eihän se ollut milloinkaan selvitettävissä. Astahan oli asunut
Amerikassa siitä asti kun oli tullut täysikasvuiseksi, sieltä hän juuri
oli tulemassa silloin, kun laivat törmäsivät yhteen. Mistä hänen,
Botolfin, piti Amerikassa aloittaa? Hänellä ei ollut varmoja tietoja
siitä, miltä tienoilta Asta Norjasta oli kotoisin, eipä ollut edes
varma siitäkään, oliko hänen ilmoittamansa sukunimi sama kuin se, joka
perheellä Norjassa oli. Tuo vieras laivuri? Niin, missä hän oli? Ja
tunsiko hän hänet, vai Astako vain hänet tunsi? Tämä oli kuin kysyä
mereltä, ja tiedusteleminen oli kuin syöksyäminen sen helmaan.

Hän, mies, oli erehtynyt! Katuvainen rikoksentekijä olisi etsinyt
omalletunnollensa helpoitusta tunnustamalla kaikki aviomiehellensä,
katumaton olisi tehnyt jos jonkinmoisia verukkeita. Mutta Asta ei
tunnustanut mitään eikä etsinyt verukkeitakaan, hän valitsi kuoleman,
kun mies häntä ahdisti. Semmoiseen ei ole syyllisellä uskallusta.
Kyllä sentään, miksi ei? Ennemmin kuolo kuin tunnustaminen,
sillä jälkimäiseen tarvitaan vielä suurempaa uskallusta. Mutta
tunnustamisrohkeutta häneltä ei suinkaan puuttunut; sillä olihan hän
aloittanut myöntämällä olevan jotakin olemassa, jota hän ei voinut
ilmaista. Rikos itse se siinä teki tunnustuksen mahdottomaksi. Mutta
mahdotonta oli, että hän olisi voinut salata suurta rikosta; sillä
hän oli usein iloinen, jopa vallaton, oli kiivas, mutta samalla
hienotunteinen ja herttaisen hyvänluontoinen. Toisen se oli rikoksessa
syy. Mutta miksi hän ei milloinkaan tunnustanut sitä toisen rikokseksi?
-- sillä silloinhan olisi kaikki ollut selvillä. Mutta jos se ei ollut
hänen eikä kenenkään toisen, mitä se sitten oli? Olihan hän itse
sanonut siinä _olevan_ jotakin -- ja vieras laivuri, jota hän niin
oli säikähtänyt? Mitä se oli, mitä kaikkivaltiaan Jumalan nimessä se
oli? -- Jos Asta olisi vielä elänyt, niin hän olisi vastedeskin häntä
kiusannut -- siitä hän tuli selville ja oivalsi oman suuren kurjuutensa.

Mutta sitten alkoivat epäilykset jälleen. Ehkei Asta ollutkaan
niin syyllinen kuin itse luuli, tahi ehkei niin syyllinen kuin
kentiesi näytti toisten silmissä; kuinka usein piilee viattomuus
syyllisyytemme takana, yksinkertaisuus synninhelmassa, vaikka niin
harva sitä käsittää, -- ja _hänen,_ Botolfin, hän ei luullut voivan
sitä käsittää, hänen, joka oli paljasta epäluuloa. Yhdestä ainoasta
soivasta vastauksesta hän olisi kehittänyt tuhansia epäluuloisia
kysymyksiä, sentähden Asta ennemmin antautui kuoleman omaksi kuin pysyi
hänen omanaan! Minkätähden hän ei milloinkaan jättänyt häntä rauhaan?
_Hänen_, Botolfin, luo hän oli paennut entisyyttään, hänessä hän oli
etsinyt turvaa sitä vastaan, ja sitten hän juuri houkutteli sen esiin
ja alinomaa usutti sitä hänen kimppuunsa! Olihan Asta hellä ja ihana
hänen luonaan, -- mitä sitten hänen entisyytensä häneen koski? Ja _jos_
se koskikin, minkä vuoksi se ei heti sitä tehnyt? Ei, mikäli Astan
hellyys kohosi, sikäli kasvoi miehen levottomuuskin; kun Asta yksistään
ihailusta ja kiitollisuudesta suostui tulemaan hänen omaksensa, silloin
hän tahtoi tietää, oliko hän jo ennen ollut toisen omana, ja mimmoiset
olivat hänen elämänsä vaiheet. Ja mitä enemmän se Astaan koski, mitä
hartaammin hän rukoili puolestansa, sitä enemmän miehen täytyi häntä
kiusata, sillä silloinhan siinä jotakin piili!

Ensi kertaa hänelle, Botolfille, johtui mieleen, oliko _hän_
puolestansa itse ilmaissut _hänelle_ kaikki? Kävikö todellakin päinsä
uskoa toisillensa kaikki? Käsitettäisiinkö kaikki aina semmoisena kuin
asia todellakin oli? Ei tosiaankaan.

Hän kuuli kahden lapsen leikkivän ja kääntyi heidän puoleensa. Hän
istui vihreässä lehtimajassa, jota Asta vähän ennen oli maininnut,
mutta hän ei ollut sitä huomannut ennen. Viisi tuntia oli kulunut; hän
luuli sen muutamiksi minuteiksi vain. Lapset olivat jo ehkä kauankin
leikkineet siinä, nyt vasta hän kuuli heidän äänensä. Ah, eikö se
ollut Agnes, papin kuusi- tahi kahdeksanvuotias tytär, jota Asta
oli äärettömiin asti rakastanut ja joka oli niin hänen näköisensä,
-- taivaan Jumala, miten hänen näköisensä! Hän oli juuri saanut
autetuksi kivelle pikku veljensä, jonka muka piti olla koulussa ja hän
koulunopettajattarena.

"Sano nyt, niinkuin minä sanon", hän kehoitti: "Isä meidän!"

"Itä me!"

"Joka olet taivaassa!"

"O tavaa!"

"Pyhitetty olkoon nimesi!"

"Py-mim!"

"Lähestyköön valtakuntasi!"

"Ei!"

"Tapahtukoon tahtosi!"

"Ei, ei tahto!"

Botolf oli takaperin hiipinyt ulos, rukous häneen ei koskenut, hän
ei edes huomannut sitä rukoukseksi; mutta hänen katsellessaan ja
kuunnellessaan noita molempia lapsia, hän omissa silmissään muuttui
saastaiseksi, Jumalan ja ihmisten yhteydestä karkoitetuksi pedoksi.
Hän peräytyi pensaiden taakse piiloon, etteivät lapset häntä näkisi;
hän pelkäsi heitä enemmän kuin milloinkaan eläessään oli pelännyt
ketään. Hän hiipi metsään, loitolle ihmisasunnoista. Minne hän aikoi?
Siihen tyhjään, autioon taloonko, jonka oli ostanut ja sisustanut Astaa
varten? -- Vai vieläkö etemmäksi? -- Se oli yhdentekevää, sillä minne
aikoi, seisoi Asta aina hänen edessänsä. Sanotaan kuolevista, että
heille on viimeinen näkemänsä painautunut silmiin ja että he siinä
vievät sen mukanaan; ken herää tehtyään rikoksen, hänen silmiinsä
kiintyy ensimäinen näky eikä hän pääse siitä ikinä vapaaksi. Hän ei
enää nähnyt Astaa, semmoisena kuin tämä seisoi tunturin törmällä;
pienoinen viaton tyttönen se oli -- Agnes. Syvyyteen vajoavan kuva
muuttui pieniä kätösiään ojentavaksi lapseksi. Muisto siitä, miten
sanomattomasti Asta oli rakastanut lasta, sekoitti salaperäisesti
heidän kuvansa hänen sielussansa, tuo suuri yhdennäköisyys hiipi jo
kuukausia vanhaan epäilykseen siitä, oliko hän viaton vai syyllinen.
Oliko Asta kantanut semmoista lasta sydämmensä alla? Kyllä! hän oli
nähnyt sen, eli oikeammin hän huomasi nyt vasta nähneensä sen. Ennen
hän vain oli miettinyt, oliko sekin viattomuutta ja olisiko Asta voinut
samalla tavoin hymyillä muillekin, tahi mikä se oli, joka oli peittänyt
hänen silmänsä, niin että hän ei ollut tuntenut sitä Astan lapseksi, se
kun tuli ilmi vain tuommoisina autuaallisina hetkinä. Astan luonteen
alinomainen vaihtelu, levottomuus ja alituinen haaveksivaisuus, joka
johdatti muitakin liioitteluun, oli vetänyt hänet, Botolfin, puoleensa,
jälleen sysätäksensä hänet luotansa; nyt, hänen surkean kuolemansa
jälkeen kohdistuivat kaikki muistot viattomaan, rukoilevaan lapseen.

Minne vain ajatukset tuskaantuneina kääntyivät, ikävöiden selvyyttä,
niin lapsi johtui hänen mieleensä, sulkien häneltä kaikki tiedustelun
tiet. Heidän yhdyselämänsä jokainen tapahtuma, tuosta haaksirikon
yöstä tuohon pyhä-aamuun asti vuorentörmällä -- kun hän tahtoi
tiedustella niitä, niin kohosivat lapsen kasvot hänen eteensä, ja tuo
eriskummallinen sekaannus uuvutti hänet siihen määrin ruumiin ja sielun
puolesta, että hän muutaman päivän kuluttua tuskin voi nauttia mitään
ravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enää voinut nousta vuoteestansa.

Jokaiselle oli selvää, että hän oli kuoleman oma. Kellä on sydämmessään
arvoitus, muuttuu itsekin niin salaperäiseksi, että tulee muillekin
arvoitukseksi. Siitä päivästä alkaen, jolloin muuttivat paikkakuntaan,
oli _hänen_ synkkä harvapuheisuutensa ja _Astan_ kauneus sekä kummankin
erakkoelämä saaneet seudun juorukielet liikkeelle; kun vaimo sitten
äkkiä katosi, kasvoi jännitys niin, että uskomattomimpiakin juttuja
uskottiin. Ei kukaan voinut selvittää asiaa, sentähden, ettei kukaan
kaikista niistä, jotka asuivat tahi liikkuivat rantamilla, ollut
sattunut sinä sunnuntai-aamuna katsomaan tuonne kalliontörmälle juuri
silloin, kuin Asta heittäytyi mereen. Ei ruumiskaan noussut eikä
ajautunut maihin. Siitä syystä syntyi miehestä kummallisia huhuja hänen
vielä eläessäänkin. Kamalalta hän näyttikin, maatessansa siinä silmät
kuopallaan, ja kasvot laihoina, punainen parta ja takkuinen punatukka
tuuheana niitä ympäröiden. Suuret silmät tuijottivat niiden keskeltä
kuin metsän ympäröimästä suolammesta. Kun näytti siltä, että hän ei
voinut elää eikä kuollakaan, sanoivat ihmiset Jumalan ja perkeleen
taistelevan hänen sielustansa. Jotkut olivat nähneet paholaisen itsensä
tuliliekkien ympäröimänä pyrkivän sisään hänen huoneensa ikkunasta
ja huutavan häntä. He olivat myöskin nähneet sen, milloin nuuskivan
rakennusten ympärillä mustan koiran muodossa, milloin ponnahtavana
keränä kieriskelevän heidän edessänsä. Ohitse ajavat olivat nähneet
koko talon olevan ilmitulessa, toiset kuulleet pitkän paholaisjoukkueen
meluten, haukkuen ja kiljuen verkkaan astuvan taloa kohti, menevän
sisään suljettujen ovien kautta, temmeltäen kulkevan kaikkien huoneiden
läpi ja sen perästä samalla tavalla kiljuen, haukkuen ja vikuroiden
palaavan rantaan, jossa jälleen hävisi veteen. Potilaan palvelijat
niin miehet kuin naiset pakenivat muitta mutkitta ja kertoivat kaikkea
tuota. Ei kukaan rohjennut enää lähestyä taloa. Elleivät muutamat
torpparivanhukset, joita hän aikaisemmin oli auttanut, olisi ottaneet
vaaliaksensa häntä, niin hän olisi saanut jäädä avutta. Vanha vaimo,
joka häntä hoiteli, eli itse suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen
vuoteensa alla paholaisen karkoittamiseksi; mutta vaikka sairas oli
vähällä joutua poltetuksi, niin ei siitä pelastusta lähtenyt. Hänellä
vain oli kauheat tuskat. Vanha vaimo arveli vihdoin hänen varmaankin
odottavan jotakuta. Hän siis kysyi, pitikö hakea pappi. Sairas pudisti
päätään. Eikö ollut muutakaan, jota hän tahtoi nähdä? Siihen ei sairas
vastannut. Mutta seuraavana päivänä hän aivan selvästi lausui nimen
"Agnes!"

Varmaankaan se ei ollut vastauksena vaimon eiliseen kysymykseen, mutta
vanhus käsitti sen kuitenkin niin; iloisena hän nousi paikaltaan,
riensi ulos miehensä luokse ja käski kiireesti valjastamaan ja
lähtemään pappilaan Agnesta tuomaan. Pappilassa he kyllä luulivat
miehen kuulleen väärin ja että pappia itseänsä haettiin sairaan
luo, mutta mies vain jyrkästi väitti hakevansa Agnesta. Tyttö oli
itse sisällä ja säikähti kovasti, sillä sinnekin oli huhu levinnyt
paholaisesta ja järvestä tulevasta joukosta, mutta hän oli myöskin
kuullut, että sairas odotti jotakuta voidaksensa sitten kuolla, eikä
häntä ensinkään kummastuttanut, että Botolf tarkoitti häntä, jonka
Asta niin monasti oli tuonut sinne. Kuolemaisillaan olevan tahto on
täytettävä, sanottiin hänelle, ja kun hän vain hartaasti rukoili
Jumalaa, niin ei mikään paha pystynyt häneen. Ja siihen luottaen hän
pukeutui. Oli kylmä, kirkas ilta pitkine varjoineen, kulkusten kilinä
kaikui metsässä, kammottipa hieman, mutta hän istui reessä rukoillen,
kädet ristissä puuhkassansa. Hän ei nähnyt ainoatakaan paholaista eikä
metsän peikkojoukkoa tulevan järvestä, kun ajoi sen rantaa pitkin;
mutta hän näki tähdet ja tulenvalon ikkunoista mäeltä. Pihassa oli
tuskallisen hiljaista, mutta torpan eukkovanhus tuli heti ulos ja
kantoi hänet sisälle, riisui päällysvaatteet ja antoi hänen lämmitellä
takan luona. Ja sillä aikaa kehoitti vanhus häntä olemaan rohkealla
mielellä, astumaan luottavaisesti sairaan luokse ja rukoilemaan
Isä meitänsä hänen ylitsensä. Lämmiteltyään Agnes meni vanhuksen
taluttamana sairaan kamariin. Siellä sairas makasi pitkäpartaisena ja
silmät kuopallaan ja katseli häntä vakavasti. Hän ei tytön mielestä
näyttänyt kammottavalta eikä hän ensinkään häntä pelännyt.

"Annatko minulle anteeksi!" kuiskasi sairas.

Tytöstä tuntui, että tähän piti antaa myöntävä vastaus, ja sentähden
hän vastasi:

"Kyllä."

Silloin hymyili sairas ja koetti kohota, mutta jäi voimattomana
makaamaan vuoteelleen. Tyttö heti alkoi Isä meitänsä, mutta sairas
kieltävästi liikutti kättään ja osoitti rintaansa, ja nyt tyttö laski
siihen molemmat kätösensä, sillä hän käsitti sen niin. Sairas heti
laski laihan, kylmän, luisevan kätensä hänen pienille lämpöisille
sormillensa ja ummisti silmänsä. Kun hän ei virkkanut mitään tytön
luettua Isä meidän, niin tyttö ei tohtinut vetää käsiänsä pois, vaan
aloitti uudestaan. Hänen lukiossansa kolmannen kerran tuli vaimovanhus
sisälle, katsahti sinne päin ja sanoi:

"Nyt voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on pelastettu."



KARHUNTAPPAJA

(1857)


Suurempaa valehtelijaa kuin papin poika tuskin oli koko seudulla; ei
häneltä lukutaitoakaan puuttunut, sillä lukeminen häneltä sujui mainion
hyvästi, ja sitä, mitä hän luki, tahtoivat talonpojat mielellään
kuulla. Kun sitten oli jotakin, joka heitä erittäin miellytti, niin
hän lisäsi siihen omiansa samaa lajia niin paljon kuin luuli heihin
menevän; lempiaineena oli väkevät miehet ja rakkaus ynnä siitä johtuvat
murhat.

Milloin huomasi pappi riihen puimisen tapahtuvan yhä
epäsäännöllisemmin; hän meni katsomaan, ja silloin seisoi Thorvald
siellä kertomassa juttuja. Milloin saatiin kummastuttavan vähän halkoja
ajetuksi kotiin takamailta; hän sinne katsomaan syytä, ja siellä seisoi
Thorvald jälleen kertomassa. Tästä pitää tulla loppu, arveli pappi; hän
pani pojan kansakouluun.

Siellä tosin kävi ainoastaan talonpoikaisia lapsia, mutta papista oli
liian kallista pitää kotiopettajaa tuon ainoan pojan tähden vain.
Mutta Thorvald ei ollut käynyt siellä viikkoakaan heidän kanssaan,
ennenkuin eräs kumppani kalman kalpeana tuli sisään kertoen paholaisen
tulleen vastaan maantiellä -- toinen vielä kalpeampana kertoi nähneensä
päättömän miehen ihkasen elävänä rannalla veneiden kanssa askaroineen
venelaiturin luona, -- ja mikä oli pahinta: pikkuinen Knut Pladsen ja
hänen vielä pienempi siskonsa tulivat eräänä iltana, kun heidän piti
mennä kotiin, miltei mielettöminä pelosta juosten takaisin, ja sanoivat
itkien kuulleensa karhun ylhäällä pappilan metsässä, niin, olipa pikku
Marit nähnyt sen harmaiden silmien säihkyvänkin.

Silloin koulumestari raivostui, löi viivottimella pöytään ja kysyi:
"mikä hitto -- Jumala antakoon pahan syntini anteeksi -- lapsi
vekaroita vaivasi?"

"Täällä joutuu toinen toistansa pahemmin päästään pyörälle", hän
sanoi; "jokaisessa pensaassa muka asustaa metsänneitonen, jokainoan
veneen alla istuu vedenpeikko nyökäyttäen päätään, -- uskotteko
karhun keskitalvella olevan liikkeellä? Ettekö enää usko Jumalaan ja
kristinoppiinne", hän torui, "vai uskotteko kaikellaisia pirun juonia
ja pimeyden valtaa, kun luulette karhunkin kuljeskelevan keskitalvella?"

Mutta sitten hän lauhtui, kun oli kotvasen kulunut, ja kysyi pikku
Maritilta, eikö hän todellakaan tohtinut mennä kotiin. Pikku vesa
nyyhki ja itki sekä arveli sen aivan mahdottomaksi; koulumestari
silloin käski Thorvaldin, joka oli suurin koululle jääneiden joukosta,
mennä saattamaan häntä metsän lävitse.

"Ei, hänhän on itsekin nähnyt karhun" sanoi Marit nyyhkien; "hän se
juuri siitä kertoi."

Thorvald ikäänkuin hupeni siinä istuessansa, etenkin kun koulumestari
katsahti häneen ja hyväillen vetäisi viivotinta vasemman kätensä läpi.

"Oletko nähnyt karhun?" hän kysyi tyynesti.

"On aivan totta, että lautamiehen renki oli löytänyt karhunpesän
ylhäällä pappilan metsässä sinä päivänä kuin oli siellä peltokanoja
ampumassa", sanoi Thorvald.

"Oletko sinä nähnyt karhun?"

"Siellä ei ollut yksi vain, siellä oli kaksi suurta, ja ehkä siellä oli
kaksi pienempääkin, sillä emäkarhuilla on pesässään sekä viime- että
tämänvuotiset pennut."

"Oletko sitten nähnyt ne?" kysyi koulumestari vielä leppeämmin, yhä
vain vetäisten viivotinta kädessänsä. Thorvald oli hetkisen ääneti.

"Olenhan nähnyt sen karhun, jonka Lars metsästäjä viime vuonna ampui,
tiedänmä."

Nyt astui koulumestari askeleen lähemmäksi ja kysyi lempeästi, että
poika nytkähti:

"Minä kysyn, oletko nähnyt nuo karhut pappilan metsässä?"

Nyt ei Thorvald voinut mitään vastata.

"Ehkä muistit ikäänkuin vähäisen väärin sillä kertaa?" kysäisi
koulumestari, tarttui pojan nutunkaulukseen ja taputteli itseänsä
reidelle viivottimella. Thorvald ei hiiskunut sanaakaan eivätkä toiset
tohtineet edes vilaistakaan sinnepäin. Silloin lausui koulumestari
vakavasti:

"On rumaa, kun papinpoika valehtelee; on vielä rumempaa opettaa
talonpoikien lapsia tekemään samoin." Ja niin pääsi poika _sillä_ siksi
kertaa.

Mutta koulussa seuraavana päivänä (opettaja oli käsketty papin puheille
ja lapset olivat jätetyt omiin hoteihinsa) oli Marit ensimäinen
pyytämään Thorvaldia jälleen kertomaan jotakin karhusta.

"Sinua rupeaa pelottamaan", sanoi poika.

"Joutavia, saanhan oppia sitä kestämään", lausui tyttö siirtyen
lähemmäksi veljeään.

"Niin, uskokaa pois, kyllä se nyt ammutaan!" vakuutti Thorvald
nyökäyttäen päätään; "tänne on tullut muuan mies, joka osaa ampua
sen! Tuskinpa oli Lars metsästäjä kuullut puhuttavan pappilan metsän
karhunpesästä, ennenkuin tuli rientäen seitsemän pitäjän läpi, mukanaan
pyssy, niin painava kuin ylimäinen myllynkivi ja niin pitkä kuin täältä
Hans Voldeniin tuossa!"

"Jestas!" huusivat kaikki lapset.

"Niin pitkä", jatkoi Thorvald, "niin, aivan varmasti niin pitkä kuin
täältä tuon tuolin luokse."

"Oletko nähnyt sen?" kysyi Ole Böen.

"Olen nähnyt sen? Olen ollut mukana sitä puhdistamassa, minä; sillä,
tiedä se, siihen toimeen hän ei ota ketä hyvänsä. Niin, tietysti,
_minä_ en jaksanut sitä nostaakaan; mutta se olikin vähäpätöistä,
-- minä puhdistin ainoastaan sen lukkoa, ja, usko pois, se ei ole
helpointa työtä."

"Sanotaan, että se ei osu enää yhtä hyvin kuin ennen", lausui Hans
Volden nojautuen taapäin, molemmat jalat pulpetilla.

"Ei, sen jälkeen kuin Lars kerran tuolla ylhäällä Osmarkissa ampui
nukkuvaa karhua, niin se pettää kaksi kertaa ja ampuu kolmannen kerran
ohi."

"Niin, kun hän ampui nukkuvaa karhua", todistivat tytöt.

"Houkkio!" lisäsivät pojat.

"On olemassa ainoastaan _yksi_ keino, millä _sitä_ voi auttaa",
ilmoitti Ole Böen, "nimittäin panemalla elävän käärmeen sen piippuun."

"Niin, sen tiedämme kaikki", sanoivat tytöt; he tahtoivat kuulla
jotakin uutta.

"Nyt on talvi, käärmettä ei voi saada ja sentähden Lars ei kokonaan
luota pyssyynsä", arveli Hans Volden miettiväisesti.

"Hänhän tahtoo Niels Böenin mukaansa?" kysyi Thorvald.

"Niin", vastasi böeniläinen poika, joka tietysti parhaiten tunsi
sen asian; "mutta ei Nielsin äiti eikä sisar laske häntä. Isä kuoli
varmasti siitä ottelusta, jossa oli karhun kanssa viime vuonna
kesälaitumella, eikä heillä enää ole muuta turvaa kuin Niels."

"Onko se sitten niin vaarallista?" kysäsi muuan pikkuinen poika.

"Vaarallistako?" toisti Thorvald; "karhulla on kymmenen miehen järki ja
kahdentoista miehen voima."

"Niin, sen tiedämme", sanoivat tytöt uudestaan; he tahtoivat
välttämättömästi kuulla jotakin uutta.

"Mutta Niels on isäänsä; hän kyllä lähtee mukaan."

"Niin, tietysti hän menee mukaan", sanoi Ole Böen, "tänään varhain,
ennenkuin kukaan siellä oli liikkeellä, näin Niels Böenin, Lars
metsästäjän ja vielä kolmannen menevän metsään päin, kullakin pyssy
mukana; luulen aivan varmaan heidän menneen pappilan metsään."

"Oliko se aikaisin?" kysyivät lapset yhteen suuhun.

"Tavattoman aikaiseen! Olin ylhäällä jo ennenkuin isä ja äiti
sytyttivät tulta."

"Oliko Larsilla pitkä pyssynsä?" kysäsi Hans.

"Niin, sitä en tiedä sanoa; mutta se, joka hänellä oli, oli niin pitkä
kuin täältä tuolille asti."

"Ei, miten sinä valehtelet!" sanoi Thorvald.

"Sanoithan sen itse!" arveli poika.

"Niin, tuota pitkää pyssyä, jonka minä näin, sitä hän tuskin enää
käyttää."

"Niin, mutta tämä oli kuitenkin niin pitkä, niin pitkä, kuin -- tästä
melkein tuolin luokse."

"Vai niin; ehkä se kuitenkin oli hänellä."

"Ajatelkaa", sanoi Marit, "nyt he ovat siellä ylhäällä karhujen luona."

"Ehkäpä nyt juuri ottelevat karhun kanssa!" sanoi Thorvald. Syntyi syvä
hiljaisuus; oli miltei juhlallista.

"Luulenpa meneväni", sanoi Thorvald tarttuen lakkiinsa.

"Niin, niin, silloin saat kuulla jotakin!" huusivat kaikki vilkastuen
jälleen.

"Mutta koulumestari!" hän sanoi seisahtuen.

"Joutavia, olethan sinä papin poika", sanoi Ole Böen.

"Niin, jos hän tohtii lyödä, niin -- ", sanoi Thorvald kammottavan
hiljaisuuden vallitessa nyökäyttäen päätään.

"Lyötkö takaisin?" kysyivät toiset kiihkoissaan.

"Ken tietää", hän sanoi, nyökäytti päätään ja läksi.

He luulivat olevan parasta lukea sillä aikaa, kuin hän oli poissa;
mutta ei kukaan malttanut, heidän täytyi puhua karhusta.

He arvailivat sinne tänne, miten siellä oli käynyt; Hans löi Olen
kanssa vetoa siitä, että Larsin pyssy ei ollut lauennut ja että karhu
oli suoraan hyökännyt hänen kimppuunsa. Pikku Knut Pladsen arveli
kaiken käyneen hullusti ja tytöt kääntyivät hänen puolelleen. Mutta
silloin palasi Thorvald.

"Mennään kaikki sinne!" hän sanoi kiivaasti avaten oven, tuskin osaten
sanoa sen enempää.

"Mutta koulumestari?" kysäisivät muutamat.

"Menköön koulumestari hiiteen! Karhu, karhu!" Enempää hän ei saanut
sanotuksi.

"Onko se ammuttu?" kysyi joku aivan hiljaa toisten tohtimatta
hengittääkään. Thorvald istui läähättäen, nousi viimein, kiipesi
seisomaan penkille, heilutti lakkiaan:

"Mennään sinne! sanon minä; minä otan kaiken syyn niskoilleni!"

"Mutta minne meidän pitää mennä?" kysyi Hans.

"Suurin karhu on kannettu alas, toiset makaavat siellä vielä. Niels
Böen on pahasti haavoittunut, sillä Larsin pyssy ei lauennut, ja karhu
suoraan heitä ahdistamaan. Poika, joka heillä oli mukana, pelastui
heittäytymällä maahan ja tekeytymällä kuolleeksi, niin että karhu
ei koskenut häneen. Heti kun Lars ja Niels olivat voittaneet oman
karhunsa, he ampuivat hänen ahdistajaansa."

"Eläköön! Eläköön!" huusivat kaikki pojat ja tytöt, ja alas
paikoiltaan, ulos ovesta ja eteenpäin läpi peltojen ja metsän Böeniin,
ikäänkuin ei olisi koulumestaria olemassakaan.

Tytöt valittivat pian, etteivät voineet seurata mukana, mutta pojat
ottivat heidät väliinsä, ja eteenpäin sitä juostiin.

"Varokaa koskemasta siihen!" sanoi Thorvald; "tapahtuu välistä, että
karhu virkoo uudestaan eloon."

"Onko se totta?" kysyi Marit.

"On, silloin se nousee toisen elävän muodossa, varokaa siis!" Ja he
riensivät eteenpäin.

"Lars oli ampunut suurimpaan kymmenen laukausta ennenkuin se kaatui",
hän kertoi jälleen. "Ajatelkaa kymmenen kertaa!" ja yhä vain he
juoksivat.

"Ja Niels oli iskenyt siihen puukollaan kahdeksantoista kertaa,
ennenkuin se kaatui."

"Jestas, mimmoinen karhu!"

Ja vesat juoksivat niin, että hiki tippui.

Ja sitten he pääsivät perille. Ole Böen kiskaisi oven auki ja pääsi
ensiksi sisään.

"Varo itseäsi!" huusi Hans hänen jälkeensä.

Marit ja eräs pieni tytöntylleröinen, jotka olivat olleet Thorvaldin ja
Hansin välillä, olivat toisina heidän perässänsä, sitten Thorvald, joka
ei astunut aivan eteen, vaan jäi seisomaan taakse, voidakseen nähdä
kaikkia ja kaikkea, mitä tapahtui.

"Katsoppas tuota verta!" hän sanoi Hansille. Toiset olivat kahden
vaiheilla, tohtiako ensinkään mennä sisään.

"Näetkö sen?" kysäsi muuan tyttönen pojalta, joka seisoi hänen
vieressään ovessa.

"Näen, se on niin suuri kuin tuo suuri hevonen kapteenin talossa", tämä
vastasi ja jatkoi kertomustaan. "Se oli kahlehdittu rautavitjoilla",
hän jatkoi, "ja kuitenkin se oli katkaissut ne, jotka olivat
etujaloissa: selvästi näkyi, että se vielä oli hengissä, ja verta se
vuoti aivan virtanaan.!"

Valhetta se kyllä oli; mutta sen he unohtivat nähdessään karhun, pyssyn
ja Nielsin, joka istui siinä, ottelussa kontion kanssa saamansa haavat
sidottuina, ja kuullessansa vanhan Lars metsästäjän kertovan, miten
kaikki oli tapahtunut. He kuuntelivat ja katselivat niin kiihkoisan
innokkaasti, etteivät huomanneet, miten joku astui sisään heidän
takaansa, joka myöskin rupesi kertomaan, ja seuraavalla tavalla:

"Kyllä minä teidät opetan luvatta karkaamaan koulusta, minä! --"

Kauhistuksen huuto kaikui vekarajoukosta, kaikki ulos ovesta,
eteisestä, pihalle ja matkaan! -- kohta he näkyivät pienten kerien
muotoisina kieriskelevän eteenpäin pitkin lumivalkeata tietä toinen
toisensa perästä, ja kun koulumestari vihdoin vanhoilla jaloillaan ehti
perille koululle, niin hän jo kaukaa kuuli heidän lukevan, että kaikui
nurkissa.

Niin, se oli juhlapäivä se päivä, jolloin karhuntappaja palasi kotiin.
Se koitti päivänpaisteella ja päättyi sateella; -- mutta semmoiset
päiväthän tavallisesti ovat enimmin hedelmää tuottavat.



VAARALLINEN KOSINTARETKI

(1856)


Siihen aikaan, jolloin Aslaug tuli täysikasvuiseksi immeksi, ei ollut
varsin rauhallista Husebyssä; sillä siellä sekä tappelivat että repivät
toisiansa seudun paraat pojat joka yö. Pahinta oli pyhää vasten,
mutta silloin ei myöskään vanha Knut Huseby milloinkaan riisunut
nahkahousujaan mennessään nukkumaan eikä unohtanut asettaa koivuista
keppiä vuoteensa viereen.

"Kun kerran olen saanut tyttären, niin tottapa osaan häntä
suojellakin", lausui Husebyn ukko.

Thore Nässet oli ainoastaan torpanpoika; mutta sittenkin oli niitä,
jotka väittivät häntä siksi, joka useimmin kävi Husebyn kassapään
luona. Vanha Knut ei siitä pitänyt, väitti myöskin sitä valheeksi,
sillä hän "ei ollut milloinkaan nähnyt häntä siellä". Mutta väki
naurahti siitä puhuessaan ja arveli, että jos ukko olisi tarkkaan
etsinyt nurkista eikä kiistellyt kaikkien niiden kanssa, jotka
melusivat ja elämöivät pihalla ja tuvassa, niin hän kyllä olisi
löytänyt Thorenkin.

Tuli kesä ja Aslaug läksi elukoiden kanssa paimenmajalle. Kun päivä
helteisesti paistoi laaksossa, vuorien rinne vilpoisana kohosi auteren
ylitse, kulkusten kilinää kuului kesälaitumelta, paimenkoira haukkui ja
Aslaugin laulu ja torven ääni kaikui korkealla tunturin rinteillä --
silloinpa kävi poikien sydämmelle heidän työskennellessään niityillä ja
pelloilla. Ja ensimäisenä lauantai-iltana he juosta viilettivät sinne,
toinen toistansa nopeammin. Mutta kahta sukkelammin he sieltä riensivät
käpälämäkeen; sillä ylhäällä paimentuvalla seisoi oven takana poika,
jolla oli heille tervetuliaisiksi aimo selkäsauna, ja joka pöllytti
heitä niin, että heille ainiaaksi jäi muistiin sanat, jotka he saivat
ikäänkuin kaupanpäällisiksi:

"Tuleppas toinenkin kerta, niin saat lisää!" Mikäli he tiesivät, oli
siinä pitäjässä ainoastaan yksi ainoa, jolla oli niin vahvat nyrkit, ja
se oli Thore Nässet. Ja kaikkien noiden rikasten talollisten poikien
mielestä oli kerrassaan päin mäntyyn, että tuommoinen torpparipässi sai
muita mahtavammin puskeskella tuolla Husebyn paimenmajalla.

Samaa mieltä oli vanha Knutkin, saadessaan kuulla siitä, ja arveli,
että jollei ollut ketään muuta torpanpojan kytkijää, niin tottapa
sitten pitää hänen itsensä poikineen koettaa. Knut tosin jo oli alkanut
vanheta, mutta vaikka jo lähenikin kuudettakymmennettä, hän siltä usein
huvin vuoksi törmäsi yhteen kerran tahi pari vanhemman poikansa kanssa,
milloin hilpeässä seurassa mieliala uhkasi muuttua muka liian vakavaksi.

Husebyn paimenmajalle kulki vain yksi ainoa tie ja sekin aivan pihan
kautta. Seuraavana lauantai-iltana, kun Thore oli kevein askelin
menossa majalle ja hiipi pihan lävitse, iski häneen mies rinnasta
kiinni hänen juuri saavuttuaan riihen luokse.

"Mitä minulta tahdot?" kysyi Thore ja sysäsi hänet kumoon, että
kellahti.

"Sen saat minulta tietää", vastasi toinen hänen takanaan, tarttuen
häneen niskasta, ja se oli veli.

"Tässä tulee kolmas", sanoi Knut vanhus suoraan hyökäten hänen
kimppuunsa.

Thoren voimat paisuivat vaarassa; hän oli notkea kuin pajun oksa ja
iski niin, että kirveli; hän puikkelehti ja väisti iskut; kun häneen
tähdättiin, niin häntä ei enää ollutkaan; milloin vastustajat vähimmin
odottivat, he saivat osansa runsaalla mitalla. Selkäänsä hän kuitenkin
lopuksi sai, jopa miehen lailla; mutta Knut vanhus sanoi sen jälkeen
usein, että tanakamman miehen kanssa hän tuskin ennen oli ollut
käsikahakassa. Tappelua kesti, kunnes verta vuoti, mutta silloin sanoi
Husebyn ukko. "Seis!" ja lisäsi vielä: "Jos ensi lauantai-iltana pääset
Husebyn karhun ja hänen pentujensa ohitse, niin olkoon tyttö sinun!"

Thore korjautui kotiin mitenkuten ja paneutui maata päästyään sisälle.
Laajalle levisi tieto Husebyn tappelusta, ja yleisesti sanottiin:
"Mitä hänen oli siellä tekemistä?" Yksi kuitenkin oli, joka ei sanonut
niin, ja se oli Aslaug. Hän oli niin hartaasti odottanut Thorea sinä
lauantai-iltana, ja saadessaan nyt kuulla, mille kannalle asiat isän
kanssa olivat kääntyneet, hän istahti kivelle katkerasti itkemään sekä
sanoi itsekseen:

"Ellen saa Thorea, niin ei minulla enää ole iloista päivää tässä
maailmassa."

Thore oli vuoteen-omana koko sunnuntain, maanantainakin hän vielä
tunsi itsensä kykenemättömäksi nousemaan. Tuli tiistai, ja päivä
oli niin kaunis. Yöllä oli satanut, tunturin rinteet olivat märät
ja vihannat, ikkuna oli auki, lehtien tuoksua virtasi siitä sisään,
karjankellojen kilinää kuului ylhäältä tunturilta ja joku lauleli
siellä ylhäällä; ellei äiti olisi istunut sisällä, niin hän olisi
itkenyt kärsimättömyydestä.

Tuli keskiviikko ja yhä vielä Thore makasi; mutta torstaina hän arveli,
eikö hän kuitenkin mahtane parantua lauantaiksi, ja perjantaina
hän jo oli liikkeellä. Hän muisti tarkkaan isän sanat: "Jos ensi
lauantai-iltana voit päästä Husebyn karhun ja hänen pentujensa ohitse,
niin olkoon tyttö sinun"! Hän kerta toisensa perästä katsahti Husebyhyn.

"Eihän kuitenkaan voi sen pahempaa tulla kuin selkäsauna", arveli Thore.

Husebyn paimenmajalle ei vienyt muuta kuin yksi tie, niinkuin jo on
sanottu; mutta tottahan ripeän miehen onnistunee päästä sinne, vaikkei
menisikään suorinta tietä. Jos hän soutaisi niemen ympäri ja tunturin
toiselle puolelle, niin tottapa hän sieltä jollakin tavalla pääsisi
kiipeämällä ylös, vaikka olikin niin jyrkkää, että vuohikin töin tuskin
pääsi eteenpäin, eikä se suinkaan ole pelkuri eikä arkaile semmoisilla
retkillä.

Tuli lauantai, ja Thore oli liikkeellä koko päivän; aurinko paistoi
niin polttavan kuumasti, että rätisi pensaissa, ja vähä väliä kuului
tuntureilta laulua. Hän istui vielä illansuussa oven edustalla, ja
hienoa sumua nousi maasta ja kohosi kuin nuoleskellen tunturin rinteitä
korkeammalle. Hän katsahti sinne ylös, ja siellä oli niin hiljaista,
hän katsahti Husebyhyn päin -- ja silloin hän meni rantaan, lykkäsi
veneen vesille ja souti niemen ympäri.

Paimenmajalla istui Aslaug lopetettuaan päivän askareet. Hän ajatteli,
että Thore ei voinut tulla sinä iltana, vaan hänen sijastansa sitä
useampia muita; silloin hän laski irti paimenkoiran eikä sanonut
kenellekään, minne meni. Hän istahti niin, että voi nähdä alas
laaksoon, mutta sieltä nousi sumua, eikä hän muutenkaan voinut katsella
sinne, sillä kaikki herätti ikäviä muistoja. Hän siis muutti paikkaa
ja, itsekään ajattelematta, minne meni, sattui menemään vastaiselle
puolelle, jonne sitten istui katselemaan vuonolle. Tuo avara näköala
yli laajan järven tuotti hänelle niin suloista rauhaa!

Silloin hänen teki mieli laulaa; hän valitsi surunvoittoisen laulun, ja
sävelet etenivät kauas yön hiljaisuuteen. Laulu häntä miellytti niin,
että hän lauloi siitä toisenkin värssyn. Mutta silloin hänestä tuntui
kuin kuuluisi syvältä siihen vastaus.

"Hyväinen aika, mikä se on?" arveli Aslaug, meni jyrkänteen reunalle,
kiersi kätensä hennon, reunalla kasvavan ja puoleksi jyrkänteen päällä
riippuvan koivun ympäri. Hän katseli alas, mutta ei nähnyt mitään.
Vuono oli tyyni ja kirkas, ei ainoata lintuakaan halkaissut sen
pintaa. Aslaug istahti jälleen ja rupesi uudestaan laulamaan, silloin
vastattiin todellakin alhaalta hänen lauluunsa aivan samalla sävelellä,
mutta lähempää kuin ensi kerralla.

"On siellä sittenkin joku!" Ja silloin hän huomasi alhaalla kallion
rinteellä veneen, joka oli kiinnitetty sinne, mutta niin syvällä, että
se näytti pieneltä simpukan kuorelta vain. Hän katsahti korkeammalle
ja äkkäsi punaisen lakin ja sen alta pojan, joka kiipesi ylös melkein
äkkijyrkkää, sileätä vuorenseinää.

"Herranen aika! ken mahtaa hän olla?" kysäisi Aslaug itseltään, laski
irti koivun ja hypähti taapäin. Hän ei uskaltanut vastata, sillä hän
tiesi aivan hyvin, ken se oli. Hän heittäytyi alas ruohokkoon, tarttui
molemmin käsin kiinni ruohoon, juuri kuin olisikin ollut _hän_, joka
oli kiipeämässä, mutta juuret irtaantuivat, hän huusi ääneen ja rukoili
kaikkivaltiasta Jumalaa auttamaan. Mutta silloin hänelle juolahti
mieleen, että tämä Thoren teko oli Jumalan kiusaamista ja että hänellä
sentähden ei ollut apua odotettavissa.

"Tämä ainoa kerta vain!" hän rukoili, ja sitten hän tarttui koiraan,
ikäänkuin se olisi ollut Thore, jota hänen tuli pitää kiinni, hän kieri
sen kanssa ruohokossa, ja aika hänen mielestänsä ei ottanut kuluaksensa.

Mutta silloin riuhtaisi koira itsensä irti. "Vou, vou!" se haukkui
alaspäin, heiluttaen häntäänsä! "Vou, vou!" se haukkui Aslaugille
pannen etukäpälänsä hänen syliinsä; "vou, vou!" taasen jyrkänteelle
päin, -- ja sieltä näkyi punainen lakki vuoren kupeesta -- ja Thore oli
hänen sylissänsä.

Siihen hän jäi pitkäksi hetkeksi, voimatta lausua sanaakaan, ja siinä,
mitä sen perästä sai sanotuksi, ei ollut pontta eikä perää.

Mutta vanha Knut Huseby sanoi, kuultuaan tämän, järkevän sanan:

"Tuo poika on vävyn arvoinen; tyttö pitää antaa hänelle!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rautatie ja hautuumaa - Ynnä muita kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.