Title: Viisas tyttö
Author: Walford, Lucy Bethia
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viisas tyttö" ***


VIISAS TYTTÖ

Kirj.

L. B. WALFORD

Englanninkielestä suomentanut

Valfrid Hedman



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö
1919.



SISÄLLYS:

     I. Tilanne.
    II. "Neiti Exeterin kasvot."
   III. "Meille on vain yksi yhteistä."
    IV. Elman uusi puku.
     V. Lady Alfreton ehdottaa käyntiä kukkasnäyttelyssä.
    VI. Matkalla juhlaan.
   VII. Mertounin herttuatar ja hänen tyttärensä.
  VIII. "En ole ikipäivinäni nähnyt sopimattomampaa kohtausta."
    IX. Piers selittelee maailman tapoja.
     X. Elman käsitys ystävyysliitoista.
    XI. Umppu puhkeamassa.
   XII. Neiti Exeterin syntymäpäivä-ohjelma.
  XIII. "Tahdon kerran olla hiukan ystävällinen."
   XIV. Ajelu puistossa.
    XV. "Voiko samaan aikaan liikkua kahdessa eri seurapiirissä!"
   XVI. Lady Mabelin tanssiaiset.
  XVII. Opettajatar ja oppilas.
 XVIII. "Eikö edes hiukan ananasta?"
   XIX. "Olen kiitollinen, ettemme olleet mitään ottaneet mukaamme."
    XX. Tyttö rouva Thatcherin mökillä.
   XXI. Yhdysrengas löydetään ja uudistus alkaa.
  XXII. "Sinä saatat meidät kaikki ihan häpeään."
 XXIII. "Lieneeköhän se punehdus mitään merkinnyt?"
  XXIV. Päätös.



I.

Tilanne.


Kun Elma kävi Park Lanen varrella sijaitsevassa talossa, nimitettiin
häntä siellä "viisaaksi". Kenenkään päähän ei pälkähtänyt nimittää
häntä "viisaaksi" Haverstock Hillissä.

Haverstock Hillissä hän asui -- Park Lanen varrella hänet tavattiin
joka keskiviikko-iltapäivä. Siitä huolimatta hän tuskin oli paremmin
kotonaan tai tunsi itsensä varsinaisemmaksi asukkaaksi edellisessä
talossa kuin mitä hän jälkimäisessä oli.

Selittäkäämme. Elma oli orpo, ja sir Thomas Alfreton -- joka
oli merkkihenkilö, mitä henkilöihin tulee, rikas, suosittu ja
arvossapidetty samalla kertaa -- oli hänen läheisin elossa oleva
sukulaisensa; mutta tällä haavaa sir Thomasilla ei ollut eikä voinut
olla erittäin paljoa puuhailtavaa nuoren holhottinsa kanssa. Hänen
veli-vainajansa oli nimenomaan määrännyt, että eräs neiti Exeter
kasvattaisi tyttösen, ja neiti Exeter oli etäällä sir Thomasin
maailmasta, aivan sen ulkopuolella, eikä voinut mitenkään tulla hänen
laskelmiinsa. Hän tiesi, että sellainen neiti oli olemassa, mutta hänen
asuinpaikkansakin oli hänelle tuntematon. Lady Alfreton sen tiesi, hän
vakuutti.

Lady Alfreton oli hyvin kiintynyt Henry-paran lapseen ja piti häntä
mahdollisimman paljon kodissaan Park Lanella. Mutta mitä saattoi
tehdä tytölle, jota vanhempainsa toivomuksen mukaan kasvatettiin
täysihoitolaopistossa? Ellei olisi ollut tuota opistokysymystä, ei sir
Thomas puolestaan käsittänyt, miksei Elma olisi voinut asua heidän
luonaan ja lukea Julietin entisen kotiopettajattaren johdolla, nyt kun
Juliet ei enää häntä tarvinnut. Mutta näin ollen, niin, näin ollen sir
Thomas -- kohautti olkapäitänsä.

Hän tunsi veljentyttärensä, jos tapasi hänet omalla kynnyksellään
tai omilla portaillaan tai jos tämä puhutteli häntä sanoilla: "Hyvää
päivää, setä!" hänen lähtiessään jokapäiväiselle ratsastukselleen;
mutta luultavasti hän ei olisi tuntenut häntä, jos tyttö olisi kulkenut
hänen ohitseen puistossa tai katsahtanut häneen parlamentin alahuoneen
parvekkeelta.

Muut perheenjäsenet ajattelivat Elmaa kuitenkin melkoista enemmän --
milloin heillä oli aikaa ajattelemiseen, ja rakastivatkin häntä enemmän
-- milloin he sydämessään saivat tilaa rakkaudelle.

Keskiviikkopäiväin välillä he tosin tavallisesti unohtivat
jokaviikkoisen vieraansa. Lady Alfreton vilkaisi kummastuneena
ympärilleen, kun hänen kamarineitonsa muistutti häntä, että Joseph
tai joku muu oli lähetettävä noutamaan nuorta neitiä ennen kello
kahta; mutta siinä kummastuksessa ei sentään ollut mitään tylyyttä.
Päinvastoin käsitettiin aina, että hänen armonsa pikemminkin oli
mielissään, kun hänelle ilmoitettiin keskiviikon taaskin saapuneen
-- ja saapuneen paljoa ennemmin kuin hän oli odottanutkaan. Ja kun
kaupungilta palaava Juliet astui sisälle ja huudahti: "Mitä, Elma!
Täälläkö taas?" hän lausui nuo sanat tavallaan aivan sydämellisestä;
ja Piersin: "Hei, Elma! Onko sinulla jälleen iltapäivä-loma?" kuulosti
aina oikein reippaaltakin, kun hän näki nuoren serkun tirkistävän
porrasten kaidepuun ylitse noina perin tärkeinä iltapäivinä.

"Kuinka sinä voit, nuori viisas?" oli Piersin toinen kysymys.

"Oikein hyvin, kiitos vain", kuului "nuoren viisaan" vastaus. "Miksi
ihmeessä sinä minua niin nimität, Piers-serkku?" lisäsi hän äkkiä.

Siinä ei koskaan suuria selityksiä yritelty. He tiesivät jokainen, mitä
he tuolla nimityksellä tarkoittivat, mutta eivät välittäneet pohtia
sitä Elman kanssa.

"Luullakseni ne eivät pidä sinua niin viisaana Haverstock Hillissä?"
oli Juliet eräänä päivänä huomauttanut.

"Eivät suinkaan", myönsi Elma ja purskahti äänekkääseen nauruun.

Haverstock Hillissä pikemminkin sanottiin: "Elma, sinä tytönlellukka!"
tai "Elma, sinä hupakko!" Ja todellakin, vaikka Elman hienon,
muodinmukaisen tädin oli tapana väittää, että, tekipä mitä hyvänsä,
hän ei toisinaan voinut olla hämmästymättä tuon ihmeellisen lapsen
peloittavaa viisautta ja vakavaa järkevyyttä, neiti Exeter taas
usein toivoi, ettei Elman kieli olisi liikkunut liian liukkaasti ja
hillittömästi hänen ollessaan setänsä luona; ja mielellään hän olisi
tukkinut korvansa siltä kevytmieliseltä sanatulvalta, joka puhkesi
vapaapäivän-viettäjän huulilta tämän sieltä palattua.

Täten huomaamme, että nuorta sankaritartani katseltiin kahdelta ihan
erilaiselta näkökannalta.

Kunnon neiti Exeteriä olisi suuresti kummastuttanut, jos hän olisi
kuullut nuorta turvattiansa syytettävän liiallisesta vakavuudesta,
samaten kuin lady Alfreton olisi ihmetellyt, jos olisi tietänyt,
että mitään aavistamaton holhooja, joka katseli häntä kirkkailla
silmillään, mielessään ääneti pahoitteli, kun hän joskus innostuttavaan
puheenaiheeseen syventyneenä unohti lapsen olevan saapuvilla ja
"hiukan, pikku hiukkasen jutteli siihen tapaan kuin muut ihmiset
haastelevat, tiedättehän, hyvä ystävä" (näin hänen armonsa myöhemmin
tilannetta kuvaili), -- niin, rikollinen olisi todella sanattomaksi
hämmästynyt, jos olisi tietänyt, että sama Elma, jonka juhlallisen
äänettömyyden edessä hänen kuiskauksensa olivat vaimenneet,
todennäköisesti vielä samana päivänä saisi muistutuksen siitä, että oli
"kananpäinen" ja "pärpättävä" houkkio.

Mitkään kaksi ajatussuuntaa, kaksi päivänohjelmaa, kaksi
elämänkäsitystä yleensä eivät olisi voineet olla toisilleen
ehdottomasti vastakkaisempia kuin ne, jotka olivat sir Thomas
Alfretonin huonekunnan ja neiti Exeterin kulmatalon asukkailla. Elma
oli ainoa yhdysside heidän välillään.

Neiti Exeter lausui: "On mainio asia rakkaalle oppilaalleni, että
hänellä on sellaisia sukulaisia. He uskovat hänet niin täydellisesti
minun huostaani ja luottavat niin täydellisesti minun ohjaukseeni,
etteivät koskaan yritä sekaantua minun määräämisvaltaani tai muuttaa
kasvatusohjelmaani. Mitään kuluja ei säästetä, ja minä saan toimia
kuten näen rakkaalle Elmalle parhaaksi. Hänen äiti-raukkansa jätti
hänet minun huostaani" -- tässä neiti Exeter lempeän itsetietoisesi
suoristausi, ja hänen sydämensä ylpeys osoittausi hänen poskilleen
välähtävässä heikossa hohteessa; -- "rouva Henry Alfreton oli näet
kuolinvuoteellansa lausunut puolisolleen toivomuksen, että heidän
ainoan lapsensa kasvatus jätettäisiin minun huolekseni. Senvuoksi
en missään tapauksessa olisi suostunut luopumaan vaatimuksestani",
oli hänen tapansa jatkaa; "mutta tuntuu hauskalta, ettei sellaista
ole koskaan vihjaistukaan. Ja mikä parempi, koska sir Thomas ja lady
Alfreton eivät ole kertaakaan mitään edes kyselleet tai tiedustelleet,
toivon heidän luottavan minuun yhtä paljon kuin luottivat toisetkin
sukulaiset saadessaan tietää, että Elma oli tuleva kotini asukkaaksi.
Mielestäni sir Thomas tai lady Alfreton eivät voisi tehdä nuorelle
veljentyttärelle mitään mikä olisi niin edullista kuin tämä
pidättyminen kaikesta hänen opintoihinsa puuttumisesta ja hänen
elämänsä ohjaamisesta."

Kunnon sielu! Olisipa hän arvannut, mistä moinen pidättyminen johtui!

Kuunnelkaamme, kuinka Elman täti haastelee samasta asiasta. "Niin,
tietysti, hyvä ystävä, mitä Juliet sanoo, on aivan totta. Me pidämme
kaikki Elmasta -- rakkaan Henry-paran ainoasta lapsesta, käsitättehän;
mutta mitäpä me voimme tehdä? Kuinka hänen armas äiti-rukkansa koskaan
saattoi uneksiakaan sellaisen pyynnön tekemisestä, ja kuinka kelpo
lanko-parkani koskaan saattoi olla niin viiripäinen, että pani sen
täytäntöön, sitä en voi, en, minä _en voi_ sitä ymmärtää. Minä nimitän
sitä julmuudeksi hänen omaa tytärtään kohtaan. Sir Thomas katsoi
olevansa velvollinen pitämään kaikki kapteeni Alfretonin määräykset
voimassa", jatkoi puhuja valitellen, "ja -- oi, enkö kertonut teille,
millaisia ne olivat? Enkö? Asian todellinen laita on niin -- ihan
häpeän sitä tunnustaa, -- että lapsi on lähetetty kouluun johonkin
etäiseen Lontoon sopukkaan, Hav... Haverstock Hilliin, sanalla
sanoen. Erään neiti Exeterin opistoon. Neiti Exeter oli ollut rouva
Henry Alfretonin kotiopettajattarena ja kaiketi saavuttanut jotakin
vaikutusvaltaa häneen. En tiedä mitään neiti Exeteristä ja hänen
koulustaan", puhui lady Alfreton edelleen; "sanoin sir Thomasille,
ettei hän tosiaankaan voinut odottaa minun tietävän, ja siinä hän oli
aivan yhtä mieltä kanssani. Jos Elma olisi jätetty kokonaan meidän
haltuumme, olisimme tehneet parhaamme hänen puolestaan, mutta näin
ollen hän on aivan poissa meidän piiristämme ja kokonaan neiti Exeterin
käsissä", selitti rouva.

"Voiko hän samalla kertaa olla kahden henkilön huostassa, voiko? En
epäilekään, että neiti Exeter on kunnioitettava ja kelpo ihminen,
mutta tyttökoulu Haverstockin mäellä, ymmärrättehän! En voi käsittää,
miksi hän on perustanut opistonsa sinne; epäilemättä on paljon muita
paikkoja -- täällä on koulu lähimmässä kadunkulmassa; ja jos Elma
olisi toimitettu sinne, niin palvelijattareni olisi vain tarvinnut
saattaa hänet opistoon ja sieltä kotiin. Mutta eihän siitä nyt hyödytä
puhua. Niin kauan kuin kapteeni Alfreton -- Henry, tiedättehän -- oli
elossa, meidän ei tarvinnut tietää lapsesta mitään, eikä... eikä" --
tässä kohdassa tuo komea, hieno nainen jo liikahti tuolissaan hämärän
levottomasti ja tuntien olevansa liukkaalla jäällä -- "eikä Henry-parka
koskaan sitä pyytänyt tai odottanutkaan." -- Elma oli tässä mainittuna
aikana ollut vain kerran setänsä asunnossa.

"Mutta heti kun sir Thomas kuuli veljensä kuolemasta", aloitti
kertoja jälleen reippaammin, "hän lausui ensi sanoikseen: 'Meidän
pitää paremmin tutustua siihen pikku tyttöön.' Siitä päivin olemme
aina tehneet kaiken voitavamme Elman puolesta. Hän viettää kaikki
iltapäivälomansa meidän luonamme, toisin sanoen käy täällä joka
keskiviikko -- vaikka on niin etäältä noudettava ja sitäpaitsi aina
saatettava takaisinkin. Me emme sitä vaivannäköä nureksi. Elma on
meidän kaikkien suosikki; ja sir Thomas on alkanut puhua jotakin siihen
suuntaan, että ottaisimme hänet syksyllä mukaamme Towersiin. Heti kun
hän lopettaa tuon ikävän koulun -- eli täytettyään kahdeksantoista,
sillä minä olen kuullut, että hänen on pysyminen neiti Exeterin
hoivissa, kunnes tulee kahdeksantoista-vuotiaaksi, -- silloin asia
muuttuu. Voimme sitten alkaa miettiä, mitä on tehtävä. Haluaako sir
Thomas, että hän asuu meidän luonamme, vai eikö, sitä en tiedä. Se saa
riippua olosuhteista. Mutta nykyisin ja niin kauan kuin olemme vain
koulutytön kanssa tekemisissä, emme voi tätä enempää. Ei voi tulla
kysymykseenkään, että olisimme säännöllisessä kanssakäymisessä tuon
neiti Exeterin kanssa; ikävät kirjeet, haastattelut ja vetoamiset ovat
meille vastenmielisiä. Jatkakoon hän menettelyään samaan tapaan kuin
tähänkin asti. Sir Thomas suorittaa laskut -- siinä kaikki."

Näin täydellisesti esitettyään asian lady Alfreton, jonka
omituisuuksiin kuului äkkiä menettää tarmonsa ja harrastuksensa,
herpautua heti kun oli ehtinyt liekaköytensä päähän, tavallisesti
vaipui uupuneena selkäkenoon sohvanpielusta vasten, viuhkallaan
löyhytellen pois harmillisen puheenaineen viimeisenkin tuulahduksen.

Mutta Elmahan ei tästä kaikesta mitään tietänyt. Kuinka hän olisi
voinut tietää? Kuka olisi siitä hänelle kertonut?

Hän oli, kuten tätikin oli tunnustanut, suosikki, ja suosikki, joka ei
aavistanut, että mitenkään olisi voinut toisin ollakaan. Hänen päähänsä
ei vielä koskaan ollut pälkähtänyt epäillä olevansa tervetullut tähän
vieraaseen taloon tai ajatella, miksi se vieras olisikaan. Jo toisen
käyntinsä jälkeen hän oli tuntenut olevansa siellä niin kotonaan
kuin olisi sen seinien sisäpuolella syntynyt. Kaikki olivat hänen
ystäviänsä. Kun hänen iloinen soittonsa ovelta kuultiin -- Elma soitti
ovikelloa ja kolkutti aina omalla tavallaan, -- silloin maailman
haluttomin, ylimielisin sir Thomaskin puolittain hymyili itsekseen
astuessaan verkalleen ovea kohti. Kun lady Alfretonin pukuhuoneen
ovi lensi auki ja pieni olento pyrähti sisälle, niin tyly ja töykeä
kamarineitokin, joka vain puolin sanoin ja naama happamana hönähteli
oman emäntänsä käskyihin ja kysymyksiin, vastasi melkein hilpeästi
Elma-neidin tervehdykseen.

Elman täti tarjoutui suudeltavaksi mielihyvää lähentelevin elein.
Juliet antoi riistää hattunsa päästään serkun koeteltavaksi, ja samaten
sai tämä vastustamatta vähän väliä hypistellä, mallailla ja viskellä
ympäri hänen hansikkaitansa, pitsejänsä ja nauhojansa. Ja Piers --
Piers tuli kotiin puoliselle niinä päivinä, joina Elma oli saapuva Park
Lanelle.



II.

"Neiti Exeterin kasvot."


Oli jotakin niin tuoretta ja tuoksuvaa, niin satakaunon kaltaista ja
kastehelmien lailla kimmeltävää tuossa hilpeässä nuoressa olennossa,
joka täten aika ajoin herätti tympeytyneen perheen jonkinlaiseen
eloisuuteen oman yltäkylläisenä pulppuilevan riemunsa voimalla, että
nimi, jolla hänet siellä parhaiten tunnettiin, olisi kuulostanut
omituisen aiheettomalta tilapäisen vieraan korvissa. Mitäpä oli, mitäpä
saattoi olla tässä päiväpaisteisessa, hymyilevässä Elmassa sellaista,
joka johtaisi ajattelemaan "viisasta"? Ei suinkaan ollut mikään
erityisen viisauden todistus pyöriä hyrrän tavoin avarain, juhlallisten
vastaanottohuoneiden lattioilla, lentää tuulena parvekkeen lasiovista,
tarkastaa jokaista korttia uuninreunuksella, kysellä jokaista
uudistusta, penkoa kaikki käsilaukut ja laatikot, kääntää kaikki
ylösalaisin. Elma saattoi temmata auki tätinsä vaatekaapin, siirrellä
kapineita hänen pukupöydällään, tirkistää hänen jalokivilippaisiinsa,
koettaa ylleen hänen uusimpia viittojaan ja päähineitään sekä laahustaa
hänen parhaissa silkkihameissaan kuvastimen edessä niin riemullisesti,
että sydän ilahtui sitä katsellessa.

Elmalta riitti mielenkiintoa kaikkia kohtaan, ja hän teki tuhansia
kysymyksiä kaikista uusista tulokkaista, joita oli taloon saapunut.
Hänen välityksellään hänen tätinsä ja serkkunsa saivat enimmät tietonsa
taloutensa alemmista jäsenistä. Hän jutteli heille, mistä Jane oli
kotoisin ja ketkä Susanin vanhemmat olivat. Hän hommasi lääkettä, kun
Josephilla oli hampaankolotusta. Lady Alfretoninkin täytyi hilpeähkösti
hymyillä kuullessaan, että eräs palvelijattarensa oli tuntenut Elman
äidin palvelijattaren. Kaikessa tuossa oli melko paljon lapsellista,
mutta mitään erityistä "viisautta" se ei todistanut.

Siitä huolimatta Piersin antama liikanimi säilyi.

Hän oli tullut antaneeksi sen eräänä päivänä, jolloin talossa oli
ollut muutamia hänen ja Julietin tuttavia Elman lisäksi puolisella
vieraina. Oli alettu puhua jostakin aiheesta, jommoisista kyllä usein
haastellaan lontoolaisissa ruokasaleissa, ei erikoisen paheksuttavasta,
mutta kuitenkin yksinkertaisille, turmeltumattomille korville oudosta.
Elma oli ahminut jokaisen sanan, ja jokainen sana oli saanut hänen
sinisilmänsä laajenemaan ja hänen viattoman sydämensä ihmettelemään ja
miettimään. Tämä oli kuvastunut hänen kasvoissaan. Yhtäkkiä puhujat
olivat vaienneet, jotkut heistä hiukkasen hämillään. Silloin Juliet,
ehkä ensi kerran elämässään, oli puhutellut terävästi nuorta serkkuaan,
ja Piers oli nauranut.

He olivat kysyneet, mitä hän ajatteli, ja hieman punastuen hän oli
vilpittömästi tunnustanut miettineensä jotakin sellaista, mikä ei ollut
aivan tavallista Park Lanen talossa ja mihin ei kukaan oikein osannut
vastata. Ja Piers oli taaskin purskahtanut nauruun ja nimittänyt häntä
"viisaaksi".

Milloin tahansa sama kohtaus uudistui, ja ainahan se välillä uudistui,
se ehdottomasti päättyi siten, että Elma kuuli itsestään käytettävän
tätä nimitystä. Lady Alfreton omaksui sen, Juliet sitä usein toisteli,
ja sir Thomaskin tiesi, ketä sillä tarkoitettiin. Kenties he kaikin
käsittivät sen ikäänkuin omituiseksi vastalääkkeeksi eräänlaiselle
hervottomuudelle, levottomalle ahdistukselle, joka hiipi heidän
omaantuntoonsa Elman ollessa saapuvilla. Mahdollisesti he pitivät sitä
vastasyytteenä tuolle vakavalle, tuijottavalle katseelle, mikä heidän
välinpitämättömyydestään huolimatta tuollaisessa lapsukaisessa heitä
väkisinkin soimasi ja häiritsi.

Elmaan itseensä he eivät voineet suuttua; hän oli heidän sanojensa
mukaan vastustamaton, masentumaton pieni velho. Mutta sisimmässä
sielussaan he kapinoitsivat hänen äänettömiä vastalauseitaan tai niitä
sanoihin puettuja mielenilmaisuja vastaan, joita he itse hänestä
puristivat. Se oli kaikki neiti Exeterin syytä, huomauttelivat he
salaa toisilleen, -- neiti Exeterin hommia -- neiti Exeterin opetusta;
ja vähitellen he tulivat ristinneeksi nuo kasvonilmeet, jotka olivat
seuran pelättimenä, "neiti Exeterin kasvoiksi". Milloin vain "neiti
Exeterin kasvot" olivat näyttäytyneet Park Lanen talossa jonakuna
loma-iltapäivänä, voitiin jälkeenpäin kuulla jotakin tämäntapaisia:

"Rakkahin Juliet, opihan olemaan vähän varovaisempi sen lapsen
läsnäollessa."

"Äiti, minä luulin olevani varovainen. Tarkoitukseni oli olla erikoisen
varovainen."

"Muista, ettei hänellä ole mitään maailmantuntemusta."

"Muistanpa tietenkin, äiti. Eihän meillä ole tilaisuutta sen
unohtamiseen."

"Etkä kai halua häntä kiusata?"

"Kiusatako Elmaa? En suinkaan. Mutta äiti..."

"No, kultaseni?"

"Olinko minä koskaan -- edes silloin, kun olin aivan nuori enkä vielä
ollut juuri mitään nähnyt -- olinko minä koskaan semmoinen kuin Elma on
nyt?"

"Et", vastasi lady Alfreton ehdottoman varmasti. "Et milloinkaan!"
jatkoi hän yhä pontevammin ja korostaen sanojansa. "Se on kaikki neiti
Exeterin hommia."

Voimme kuitenkin ilmoittaa lukijattarillemme, ettei tuo ollut
totta eikä sinnepäinkään. Neiti Exeter, oivallinen, vaatimaton,
nöyrämielinen, vilpitön ja velvollisuudentuntoinen sielu, esiintyipä
"velvollisuus" missä muodossa hyvänsä, oli kaikkein viimeinen henkilö
neuvomaan oppilastaan kammoamaan maailman menoja, sen muoteja ja
turhuuksia, siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että hän itse tiesi
niistä vähän tai ei mitään. Toista olisi ollut, jos Elma olisi hänelle
kuulemistaan kertonut -- mutta Elma oli liian ylevä kieliäkseen hänelle
tai kenellekään muullekaan. Elma saattoi ajatella omia ajatuksiaan,
tuntea omia tunteitaan ja pohtia niitä omassa nuoressa mielessään sen
tapauksen jälkeen, joka aikoinaan oli ne hänessä herättänyt, mutta hän
ei hiiskunut sanaakaan neiti Exeterille.

Neiti Exeter tiesi vain, että lady Alfreton oli ottanut nuoren
sukulaisensa mukaansa huvittelupaikkoihin, antanut hänelle sieviä
lahjoja ja hänen lähtiessään ystävällisesti kehoitellut häntä tulemaan
jälleen. Hän kuuli ainoastaan, että serkut olivat puuhailleet sitä
tai tätä Elman ollessa mukana, että Juliet oli antanut hänen olla
saapuvilla koetellessaan uutta hovipukuansa ja että Piers oli näyttänyt
hänelle koko valokuva-varastonsa, jonka oli ulkomaanmatkoiltaan tuonut.
Neiti Exeter ajatteli, että Alfretonit varmaan olivat herttaista,
hienosti sivistynyttä, oivallisesti kasvatettua, valistunutta väkeä,
ja hän vakaantui yhä enemmän uskossaan, että orvolle Elmalle ajan
pitkään koituisi paljon hyötyä suhteistaan sellaiseen perheeseen.
Noilta uskollisilta huulilta ei milloinkaan kuulunut hiiskahdustakaan,
joka olisi sellaisen harhaluulon karkoittanut. Näkipä hän mitä tahansa,
kuulipa mitä hyvänsä, joka suretti, loukkasi tai kummastutti hänen
nuorekasta mieltään sedän iloisissa saleissa vietettyinä hetkinä, se
jäi hänen omaksi jakamattomaksi salaisuudekseen, jota hän ei kellekään
uskonut.

Ja kyllä hän rakasti noita hyviä ihmisiä, jotka olivat hänen omat ja
melkein ainoat sukulaisensa, ja riippui heissä lämpimän, kiihkeän
luonteensa koko sitkeydellä yhtä auliisti kuin kiertokasvin karhi
tarrautuu tukeensa. Vaikka Elman setä, täti ja serkut olisivat
ainoastaan sietäneet häntä, olisi hän kuitenkin antanut heille osan
sydämestään. Mutta kun hän juuri omalla hartaudellaan oli herättänyt
jotakin vastakiintymyksen tapaista -- niin, sellaisille raukeille,
veltoille luonteille aivan uskomatonta kiintymystä -- heidän povessaan,
ei ollut ihmeellistä, että hän riippui jokaisessa Alfretonin
perheen jäsenessä sekä hyvällä että pahalla säällä, suurensi heidän
hyveensä, laajensi heidän tenhonsa ja kätki heidän puutteellisuutensa
kunnioittavaan äänettömyyteen. Sellaisen mielentilan vallitessa puhui
tytön luonteen puolesta, ettei hän silti näitä viimeksimainittuja
ominaisuuksia puolustellut eikä jättänyt huomioon ottamatta. Elma
havaitsi kaiken, mutta rakasti kuitenkin. Siinä oli hiukan jumalallista
kosketusta.

"Mutta ole toki vähän varovaisempi", oli lady Alfretonin tapana ajan
mittaan kuiskata yhä useammin. "Muistahan, Piers, että tuollaisissa
viidennen luokan kouluissa ajetaan lasten päähän kaikenlaisia
kummallisia ajatuksia. En tahtoisi, että Elma pitäisi meitä ihan
ilmipakanoina."

"Mitä minä sanoin aiheuttaakseni sellaisia ajatuksia, äiti hyvä? Enhän
kai ollut tavallista pakanallisempi?"

"Etkä nähnyt, kuinka lapsen kasvot venähtivät puhuessasi sunnuntaisesta
veneretkestänne?"

"Heh? Vai sitä se oli? No peijakas, en olisi maininnut
siitä, jos olisin tietänyt. Hän ei kai pitänyt tuollaisista
sunnuntaihuvitteluista. Totisesti! Luulin, että kaikki tuo nykyisin
oli jo voitettu kanta. Mutta Elma katsahti minuun, niinkö? Ka", jatkoi
hän hitaasti, "ka, olen pahoillani. Jos olisitte minulle asiasta
vihjaissut, niin olisin lopettanut puheeni."

"Ja Juliet kun jaaritteli siitä keimailevasta rouva -- en muista
hänen nimeänsä, -- siitä ameriikkalaisesta naisesta! Silloinkin Elma
istui lautaseensa tuijottaen ja posket aivan punaisina. Hän alkaa nyt
ymmärtää. Hän on kuusitoistavuotias, tiedättehän, ja luullakseni hän
käsittää paljoa enemmän kuin ennen. Meidän _täytyy_ todellakin hiukan
enemmän varoa häntä"; ja puhuja liikahti levottomasti nojatuolissaan.

"Mutta täytyyhän hänen tottua sellaista kuulemaan", virkahti Juliet
kiertäen päivänvarjoaan velton viehkeästi. "Ei käy päinsä, että me
kaikki kammitsoimme kielemme, milloin Elma sattuu saapuville."

"Ei -- ei. Me emme suinkaan saa tuntea, että tuo lapsi-parka on
tiellämme", vastasi hänen äitinsä. "Minä olen nyttemmin varsin
mielistynyt Elmaan enkä ollenkaan soisi, että hän millään tavalla
näyttäisi tungettelijalta. Mutta meidän täytyy kasvattaa häntä, ja
_sitä_ emme voi, niin kauan kuin hän käy meillä vain kerran viikossa.
Niin kauan kuin emme voi häntä kasvattaa, meidän täytyy..."

"Antaa hänen kasvattaa meitä", pisti Piers väliin, "Hyvä juttu!
Sinä käyt edellä, Juliet, ja minä seuraan. Sinä painat peukalollasi
Ameriikan kaunottaret ja heidän huvituksensa, ja minä vaikenen kuin
muuri sunnuntaisista veneretkistä."

"Hän on kehittymässä varsin kauniiksi, eikö totta, äiti?" lausui Juliet
sitten.

"Herttaisen näköiseksi ainakin", vastasi lady Alfreton epäillen,
"tuskin kauniiksi. Hän tuskin on kyllin sopusuhtainen muodoltaan.
Muutamassa vuodessa..."

"Hän on menettänyt kaiken kauneutensa, mikä hänellä on", puuttui hänen
poikansa äkkiä puheeseen niin oudon kömpelösti ja päättäväisesti,
että molemmat kuulijat katsahtivat ympärilleen. "Hänestä tulee
samanlainen kuin sadat muut hänen ikäisensä tytöt", jatkoi hän. "Hän
saa samat piirteet, puhuu samaan tapaan, vetelehtii aamusta iltaan kuin
muutkin, tuhrii naamansa maalilla, kiertää tukkansa koholle ja kuorii
kyynärpäänsä..."

"Piers!" Sekä äiti että tytär tuntuivat huutavan hänelle "hyi!" tuossa
ainoassa närkästyneellä äänellä lausutussa sanassa.

"Oh, juuri niin", virkkoi poika. "Kyllähän minä tiedän. On tietysti
sellaista, mitä he _eivät_ tee, ja sellaista, mitä heidän _täytyy_
tehdä. Voisihan Juliet todistaa minulle tuhannella tavalla, että
tuhatyksi hänen rakkaista ystävättäristään ei milloinkaan koske
tukkaansa, silmiinsä tai helmenvärisiin kulmiinsa. Juliet itse ei
koskaan tee sitä, paitsi milloin se on ihan välttämätöntä, ja kaikki
kaupungin sievät tytöt vallan kauhistuisivat sellaisesta vihjauksesta.
Tiedän -- tiedän", toisteli hän ilkkuvasti heiluttaen kättään. "Elmakin
siitä vielä kerran kauhistuu ja vannoo uumansa olevan luonnostaan vain
yhdeksäntoista tuumaa ympärimitaten -- vaikka kaikki olemme nähneet
noiden yhdeksäntoista tuuman jo vähitellen esiintyvän ja vaikka tätä
nykyä on todettavissa varsin terveellinen kehitys, -- ja hän parantaa
poskiensa väriä, kunnes alkuperäisestä väristä ei ole mitään jäljellä
tai jokseenkin yhtä paljon kuin oli entistä kangasta irlantilaisen
paikatussa nutussa; ja hän kähertää ja polttaa tukkansa..."

"Hän puhuu aivan _hullutuksia_!" huudahti Juliet, jonka vihdoin
täytyi nousta vastarintaan. "Piers, sinä lörpöttelet kerrassaan
järjettömiä. Mi... mi... mikä sinussa on moisen purkauksen aiheuttanut?
Mitä tarkoitat hyökätessäsi tuolla tavoin meidän kaikkien kimppuun?
Tahtoisitko, että pukeutuisimme kolttuun ja antaisimme hiustemme valua
olkapäille...?"

"Taivas varjelkoon!"

"Mitä vikoja meissä sitten löydät? Mitä olemme tehneet -- minä ja
ystävättäreni -- kun olet noin pureva, noin herjaava?"

"Tiedäthän, että se on totta."

"Mutta vaikka se olisi tottakin, mikset ole sitä koskaan ennen sanonut?
Miksi olet aina ollut ikäänkuin mielissäsi, kun olet tavannut tänne
tuomiani tyttöjä, ollut heille kohtelias ja...?"

"Rakas sisko, olisiko minun pitänyt olla epäkohtelias? Olisitko
tahtonut, että olisin astunut parhaan ystäväsi luo ja sanonut: 'Ottakaa
pois tuo peruukki' tai: 'Peskää naamanne'? Voin tehdä sen ensi
kerralla, jos haluat."

"En tietänyt sinulla olevan näistä asioista aavistustakaan."

"En minäkään, ennenkuin minulle opetettiin."

"Opetettiin nuo asiat vai opetettiin niitä aavistamaan?"

"Kumpaakin."

"Kuinka sinä ne opit?"

"Opinpahan vain."

"Kuinka? Milloin?"

"Minä luulen tietäväni", virkkoi toinen ääni lempeästi, tavattoman
lempeästi ollakseen lady Alfretonin ääni; "ainakin kuvittelen toisinaan
tuntevani jotakin samantapaista. En osaa sitä oikein selittää, mutta
viimeiseltä olen pari kolme kertaa havainnut toivovani, etteivät
Julietin ystävät olisi _ihan_ niin... näyttäisi _ihan_ niin..." Hän
pysähtyi.

"Ihan miltä, äiti?"

"Ihan toisenlaisilta kuin Elma", virkkoi Piers ripeästi. "Mutta älä
huoli, Juliet, rohkeutta vain! Parin vuoden päästä ei kukaan voi
sitä valittaa. Elma ei silloin enää ole Elma. Yksi seurustelukausi
Lontoossa, kolme kuukautta sellaista elämää kuin me vietämme, aikaansaa
kaiken mitä tarvitaan. Hänessä ei silloin enää ole jälkeäkään..."

Mutta ovi avautui ja lause jäi kesken.



III.

"Meille on vain yksi yhteistä."


Tapahtuisiko niin kuin he kaikki luulivat? Olisiko
kahdeksantoistakesäinen Elma toinen olento, lumouksesta päästetty,
kuvitteluistaan vapautunut, käytännöllinen, runoton tyttö verrattuna
kahta vuotta aikaisempaan Elmaan? Saamme nähdä.

Näinä nuorempina vuosinaan sankarittareni ainakin oli onnellinen
tietämättömyydessään ja viattomuudessaan ja ennen kaikkea
onnellinen tuntiessaan oman onnellisuutensa. Päinvastoin kuin
kaikki edeltäjänsä ja kaikista vakaantuneista säännöistä huolimatta
nuori tyttö ei ainoastaan pysynyt hyvin tyytyväisenä neiti Exeterin
jäykkään, vanhanaikaiseen hallintoon, vaan vieläpä puolusteli tätä
tyytyväisyyttänsä täysin aiheellisena tädin surullisista kasvoista,
Juliet-serkun vilpittömästä säälistä ja toisen serkkunsa Piersin
kompasanoista huolimatta.

Hän _oli_ onnellinen -- hyvin onnellinen -- Haverstock Hillissä.
Neiti Exeter oli hyvä ja ystävällinen ja puhui totta. Tytöt olivat
miellyttäviä -- useimmat heistä. Heitä kaikkia, sekä häntä itseänsä
että hänen toverejaan, kohdeltiin erittäin hyvin ja heidän sallittiin
käydä toisinaan konserteissa, luentoja kuulemassa ja muissa
senkaltaisissa tilaisuuksissa. Oli aina runsaasti syötävää (tässä hän
punehtui) -- aina niin paljon kuin kukin halusi. Ei ihan samanlaista
ruokaa kuin Park Lanen talossa -- ei hedelmä- ja kermahyytelöitä
päivälliseksi (Piers oli juuri vähää ennen kiusoitellut nuorta
serkkuaan, kun hänen lautasensa täytettiin toistamiseen), ja hän piti
hyytelöistä kovin paljon ja olisi tietysti halunnut saada niitä joka
päivä, mutta eihän niitä kukaan joka päivä koulussa saanut.

Mutta kun neiti Exeter tarjosi tytöilleen myöhäisen illallisen, kuten
neiti Exeter toisinaan syntymäpäivinä ja muissa tilaisuuksissa teki,
niin olisipa Piersin sietänyt nähdä, millainen illallinen se oli!
Se oli mitä _upein_ illallinen, ja koko pöytä oli mitä _kauneimmin_
somistettu, aivan kuin olisi odotettu täysikasvuisten ihmisten
seuruetta eikä vain opiston tyttöjä. Neiti Exeter näet aina sanoi, että
tytöt olivat tällöin hänen vieraitaan ja että hän heitä vierainaan
kestitsi ja kohteli.

Pakosta Elma tosin kyllä myönsi, että toiselta puolen pitkinä,
kuumina, tomuisina kesäkuukausina hetket vierivät jokseenkin hitaasti
ja raukaisevasti tuossa isossa ikävässä talossa, jonka ikkunoista ei
nähnyt mitään hauskoja kukkivia puistoja, jonka oven editse iloisia
vaunuja harvoin kulki ja jonka parvekkeelle posetiivinsoittajatkin
tavallisesti toivat vain alakuloisen lohduttoman katseen, astuen
eteenpäin. Ulkopuolella, naapuristossa, ei ollut paljoa tehtävää tai
nähtävää, sen hän kernaasti tunnusti; kaikki harrastus ja innostus
oli kohdistettava sisätapahtumiin. Mutta juuri se saikin hänet
niin riemukkaasti, niin perin riemukkaasti odottamaan "Park Lanen
päiviä", ilmoitti hän hymyillen jokaiselle, "koska täällä on aina niin
kaunista, valoisaa ja herttaista", lisäsi hän; ja näin sanoen hän
nuoren ruokahalunsa uudelleen herkistyessä kävi jälleen viekoittelevan
lautasensa kimppuun, ja hänen kasvoillaan kuvastui niin ihmeellisen
tuore viattomuus, että niiden, jotka olivat alkaneet laskea leikkiä
hänen tunnustuksistaan ja vilkuilla toisiinsa avoimen, peittämättömän
huvitettuina tuosta lapsellisesta lörpöttelystä, täytyi nyt hetkinen
istua mykkinä ja katsella puhujaa omituisin hellyyden ja kummastuksen
sekaisin tuntein. Mutta samalla he kuitenkin kadehtivatkin.

Heiliäkö oli "aina kaunista, valoisaa ja herttaista"? Mistä sitten
johtui, että lady Alfreton usein kulutti tuntikausia väsyneesti
huokailemalla ja puhjeten ärtyisiin, tuskastuneisiin huudahduksiin?
Mistä johtui, että Juliet monena aamuna perätysten tulla laahusti
suuruspöytään liian väsyneenä ja liian "päänkipuisena" välittääkseen
mistään murkinasta, ja vasta päivän mittaan vähän elpyi, kun sattui
jotakin uutta kiihoketta, johonkin mentävää tai jostakin juteltavaa,
jotakin mitä hän ei ollut ennen kokenut? Juliet oli nyt viettänyt
useita seurustelukausia Lontoossa ja oli ehtinyt olla paljossa mukana;
mutta uutuudet, olivatpa ne vaikka mitä vähäpätöisimpiä, saattoivat
sentään vielä hetkiseksi herättää hänen harrastuksensa. Ja kuitenkin
hän oli ensimäisenä hymyillyt tovereilleen Elman puhuessa.

Sir Thomas oli kerran ollut saapuvilla, kun Elma aavistamattaan oli
ampunut nuolensa, ja hänkin oli hymyillyt. Kuinka vähän tuo tyttö-parka
tiesi! hän ajatteli. Kuinka hupsuja lapset olivatkaan! Ah, niin! Kyllä
niidenkin vuoro tulee! Ja hänkin oli luonut veljensä orpotyttäreen
ikäänkuin pehmentyneen katseen.

Vain Piersin katseessa ei ollut havaittavana mitään ylimielisyyttä,
ei mitään ilkkua hänen silmässään. Hän tuijotti Elman hehkuviin
kasvoihin kokonaisen minuutin tai kauemminkin jonkun tuollaisen lauseen
jälkeen; ja kuitenkin olisi ollut vaikea sanoa, mitä hän niistä etsi
tai mitä odotti niistä löytävänsä. Hän ei koskaan virkkanut sanaakaan
vastaukseksi, vaan antoi jonkun muun jälleen päästää puhekerän
kierimään.

Alfretoneilla oli kaikkea, mitä tämä maailma vai tarjota. Harvat
perheet voivat ylpeillä tahrattomammasta maineesta, ei mikään
tasaisemmasta, häiriintymättömämmästä kotielämän kulusta. Sir
Thomasilla ei ollut mitään salaista huolten taakkaa; hänen vaimoansa ei
vaivannut mikään kalvava, riuduttava kivuliaisuus; heidän lapsillaan
ei ollut mitään murehtimisen aihetta, ei mitään vastoinkäymisiä eikä
rasituksia. Piersiä, joka oli sisartaan vanhempi, kohdeltiin joka
suhteessa niin kuin hän itse mielessään olisi vaatinut itseänsä
kohdeltavan. Siihen aikaan, kun pieni kertomuksemme alkaa, hän oli
iältään jonkun verran kolmannellakymmenellä, oli päättänyt opiskelunsa
Etonissa ja Oxfordissa, ja siitä oli hänen mielestään kulunut jo
melkoisen pitkä aika. Hän oli nähnyt varsin paljon kaikesta nähtävästä
ja tehnyt kaiken, mitä elämässä oli tehtävää -- niin hän olisi sanonut.
Hän oli matkustellut kaikkialla maailmassa ja saapunut jälleen
kotiin. Hän oli koettanut monenlaista. Harrasti useimpia asioita --
jotakuinkin. Ei ollut koskaan tavannut mitään, joka ansaitsi sen
suurempaa mielenkiintoa. Hän piti omaisistaan -- arveli, ettei luonto
ollut varustanut häntä ylen herkillä tunteilla. Herkät tunteet eivät
kuuluneet suvun ominaisuuksiin.

Nuoren miehen ulkomuoto oli sopusoinnussa sellaisten tunnelmien
kanssa; olimme vähällä sanoa, että se niitä korosti. Piers ei
koskaan kiirehtinyt, ei koskaan kävellyt ripeästi, ei hengittänyt
voimakkaasti, ei puhunut innokkaasti, ja katse oli hidas. Jos hän
huomasi äitinsä kuskin ajavan ohitseen väkijoukossa, ja vaunuissa oli
tyhjä istuinpaikka ja hän tiesi olevansa tervetullut sille paikalle,
hän kylläkin olisi tuntenut kutsumusta nousta noihin vaunuihin,
kunhan vain olisi viitsinyt antaa palvelijoille merkin ja pysähdyttää
ajopelit. Vaikkakin joku hänet näki, hänen tapansa oli kulkea tietänsä
eteenpäin, jatkaa omaan suuntaansa; mutta jos joku hänet näki ja
kutsui häntä, hän suostui ehdotukseen. Hän ei ollut elosteleva eikä
loistonhaluinen, ei mikään veltostunut tai miehuuton mies. Päinvastoin
olivat hänen tapansa ja makunsa mitä vaatimattomimmat, ja vain terävin
huomioidentekijä olisi havainnut, ettei tuossa yksinkertaisuudessa
ollut mitään nuoruuden tuoreutta, vaan että se pikemmin muistutti
väsyneen matkustajan koti-ikävää, kun tämä, nähtyään vaelluksillaan
kaiken maailman komeuden ja loiston, kääntää kaipaavan katseensa
lapsuutensa seutuja ja sen alkuperäisiä vaikutelmia ja muistoja kohti.

"Piers ei koskaan voi mihinkään innostua", valitteli sekä äiti että
sisar, milloin he itse sattuivat turtumuksestaan havahtamaan, kuten
olemme sanoneet heidän jonkun repäisevän uutisen tai uutuuden johdosta
toisinaan voineen havahtaa.

"On tosiaan omituista, ettei _minun_ poikani välitä politiikasta", oli
sir Thomasin tapa kulmakarvojansa kohottaen lisätä.

Mutta hänen ohjelmaansa, enempää kuin kenenkään muunkaan ohjelmaan, ei
kuulunut vaatia poikaansa ja perillistänsä tilille.

Eihän toki; ei kuulunut kehenkään, mitä Piers Alfreton hommaili;
hänellä oli oikeus menetellä mielensä mukaan, jos kellään. Ja kaikki,
mitä Juliet halusi, oli, että hänkin saisi nauttia samaa vapautta, --
niin hän itse selitti. Koska ei kukaan puuttunut Piersin puuhiin, ei
kenenkään olisi pitänyt puuttua hänenkään hommiinsa. Koska Piers ei
huolinut ponnistella eikä tehdä mitään eikä vaivautua millään, niin
miksi hänen pitäisi?

Jos kohteliaisuus ja hieno käytös olivat välttämättömiä toiselle, niin
miksei toisellekin? Jos sisaren oli tehtävä "velvollisuusvierailuja",
niin miksei veljenkin? Jos Piers olikin ainoa poika, oli hänkin ainoa
tytär, ja ainoa tytär oli ainakin yhtä hyvä kuin ainoa poika.

Iältään Piers tosin oli sisartansa muutamaa vuotta vanhempi, mutta
mitäpä siitä? Hän, Juliet, oli toki kyllin vanha pitääkseen huolta
itsestään; ja mitä tähän viimeksimainittuun väitteeseen tuli, niin lady
Alfreton, joka kauan oli ollut samaa mieltä, ei tahtonut panna vastaan.

Niin, Julietin oli aika mennä naimisiin, jos hän naimisiin mieli.
Juliet ei ollut sievempi eikä siromuotoisempi kuin monet muut yhtä
jalosukuiset ja yhtä hyvän kasvatuksen saaneet tytöt, eikä hänen
pukunsa ollut enemmän _recherché_ kuin heidän. Julietin tulisi mennä
naimisiin, saada oma koti ja oma talous; ja jos vain rouva saisi
tyttärensä katselemaan asiaa tässä valossa ja tytär ponnistelisi
ollakseen hiukan hilpeämpi ja hupaisempi (miehet tahtoivat, että
heitä huvitettiin) ja osoittaisi suurempaa mielenkiintoa (ei kukaan
mies pitänyt mihinkään innostumattomasta automaatista), niin äiti
oli varma, että joku onnellinen tapaus saisi muutoksen aikaan. Jokin
tämänlaatuinen toivomus -- toivomus, joka ei koskaan näkynyt lähenevän
toteutumistaan -- sai aika ajoin äidin otsan peittymään pilviin ja
aiheutti hellän osaaottavaa tiedustelua ja sääliä erään puolelta,
joka tuskin voi uneksiakaan, mitä se tarkoitti. Elma luuli tädin
olevan väsyneen, hermostuneen tai sairaan; hän ei koskaan vähintäkään
aavistanut, mikä täti-kultaa vaivasi.

Päältä nähden, kuten edellä olemme maininneet, elämä Park Lanen
talossa oli mitä tasaisinta. Ulkonaisesti kaikki kävi kuin rasvatuilla
pyörillä tuossa upeassa talossa. Ei milloinkaan sattunut kohtauksia,
sisunpurkauksia tai vieroittavia riitaisuuksia kuten muissa perheissä.
Sir Thomas tuli ja meni omilla tunneillaan, hänellä oli omat toverinsa
ja omat mentävänsä, ja hän täytti omat sopimuksensa. Lady Alfreton söi
puolista, kävi ajelemassa, pukeutui, lepäsi, meni ulos vierailuille
ilta illan perään aivan mielensä mukaan. Piers näyttäytyi ja katosi
säännöttömin väliajoin, kenenkään tietämättä, mistä hän tuli ja
minne meni. Julietilla oli omat ystävänsä ja omat aikansa; ja vaikka
silloin tällöin voimat kerääntyivät, äiti ja tytär ikäänkuin hetkeksi
yhtyivät ja isäkin toisinaan lähti poikansa seurassa tai toinen
nautti päivällistä toisen kanssa jommankumman klubissa, oli yhtyminen
tilapäistä, riippumattomuus sääntönä.

"Minusta tosiaan näyttää, että meille on vain yksi yhteistä", huudahti
Juliet eräänä päivänä: "me tulemme keskenämme varsin hyvin toimeen,
olemme niin sanoakseni 'sopusuhtainen perhe', emme koskaan riitele,
emme kiusaa emmekä häiritse toisiamme emmekä sekaannu toistemme
asioihin -- varsinkaan sen jälkeen kuin olen saanut äidin kerta
kaikkiaan ymmärtämään, että minut on jätettävä rauhaan kuten Pierskin.
Aina näemme toisemme mielellämme aterioilla, ja minä menen äidin kanssa
pari kolme kertaa viikossa ajelulle pääkaupungissa ollessamme; mutta
minä tosiaankin luulen, että on vain yksi seikka, jonka suhteen meillä
kaikilla on samat tunteet. Ja perin eriskummaista sekin. Ken olisi edes
aavistanut silloin, kun Elman ensin näimme, että kukaan meistä olisi
koskaan välittänyt rikan rahtuakaan tuosta omituisesta pikku olennosta?"



IV.

Elman uusi puku.


Kun nyt olemme lukijoillemme antaneet jonkun käsityksen niistä
henkilöistä, jotka muodostivat Elma Alfretonin pienen maailman, minkä
molempien pallonpuoliskojen välillä hän leijaili, jatkakaamme nyt
vähäistä tarinaamme.

Oli lämmin, säteilevä, väreilevä kesäkuun päivä, jolloin koko Lontoo,
koko rikas, loistava, upea länsi-Lontoo eli West End oli täydessä
kukoistuksessa, välkkyen väriloistossa ja auringon häikäisevässä
valossa. Suvikausi oli uhkeimmillaan. Ilta toisensa jälkeen vieri
vaunuja lukemattomiin huvituksiin, päivä toisensa jälkeen tuhannet
tungeskelivat puistoissa, puutarhoissa ja viekoittelevilla kaduilla. Ei
ainoakaan talo Park Lanen varrella ollut tyhjänä.

"On liian kuuma lähteä ulos, liian kuuma pysyä sisällä ja liian kuuma
sitä ajatellakaan!" Piers Alfreton istui selkäkenossa matalalla
tuolilla äitinsä huoneen avonaisen ikkunan ääressä ja jotakin
tehdäkseen viskeli käärekaihtimen tupsua sinne tänne. "Hei!" huudahti
hän, kun ovi lensi auki tavallista kiivaammalla tempauksella. "Hei,
sieltä tulee Elma! Liikkuu kuin pontimilla, kuten tavallista. No,
nuori viisas, kuinka voit?" virkkaa Piers hänen pyrähtäessään sisälle.
"Kah, millainen korea keikailijatar sinä tänään oletkaan! Sinä olet
_todellakin_ keikailijatar!" lisäsi hän kädet takaraivolla ja syvää
ihailua osoittavin katsein.

"Tämä on uusi pukuni", virkkoi Elma sievästi punehtuen. "Minä tiesin,
että se huomattaisiin. Katsokaahan, täti hyvä. Viime keskiviikkona
täällä ollessani sanoitte, että tarvitsin uuden puvun. Tässä se on."
Ja hän katsahti toisesta toiseen puolittain ylpeänä, puolittain
arasti, mutta hyvällä omallatunnolla siitä, että oli menetellyt oikein
hommatessaan tämän puvun, joka oli soma nähdä.

"Vai siinä se on?" Nämä sanat lausui taaskin hänen serkkunsa,
ja samalla nuori mies ojensihe eteenpäin tuolissaan uuteen
asentoon. "Annahan, kun katselen sitä oikein joka puolelta, Elma.
I-has-tut-ta-va! Totisesti, minä aivan hämmästyn."

"Oh, Piers." Elma nauroi hyvin mielissään. "Pahoin me pelkäsimme, neiti
Exeter ja minä", jatkoi hän luottavaisesti, "ettei se valmistuisi
ajoissa. Neiti Exeter oli kovin ystävällinen. Hän ryhtyi itse puuhaan.
Vain tunti sitten se tuotiin ompelijattarelta, ja neiti Exeter
ihmetteli, mihin olisimmekaan joutuneet, jos olisi täytynyt jotakin
muuttaa, kun ei ollut aikaa korjaukseen! Mutta se sopi aivan hyvin;
ja ajattelimme, että täti olisi mielissään. Siitä oli tuleva hänelle
yllätys. Me... mutta eikö täti siitä pidäkään?"

Lady Alfreton poloinen! Hänen ei ainoastaan täytynyt kohdata äkillistä
kaihoavien silmien katsetta, joka oli välähtänyt puolisen minuuttia
sitten, vaan häneen iski toinenkin katse, ja se oli niin nopea ja raju,
että hänen sydämensä säpsähti sen selvää kieltä.

Etteikö pitänyt? Hän olisi pitänyt mistä hyvänsä sillä hetkellä.

"Pidän, rakas lapsi... kyllä", änkytti hän hätäisesti. "Pidän,
tosiaan... hyvin paljon... se on oikein sievä." -- Naurettavaa tuo
Piersin lörpötys! Ikäänkuin _hän_ tietäisi! -- lisäsi hän itsekseen. --
"Hyvin sievä ja siro, epäilemättä", mutisi hän ääneensä ja ihmetteli,
mitä muuta häneltä odotettiin.

"Sanoitte pitävänne valkoisesta", vastasi Elma jälleen tyytyväisenä,
"siksi neiti Exeter selitti heti, että sen tuli olla valkoinen. Minulla
ei koskaan ennen ole ollut täysin valkoista aamupukua."

Lapsi-parka! -- Lady Alfreton kohotti monokkelin silmälleen ja tunsi,
että hänen todellakin _täytyi_ puhua. "Luulen, rakas lapsi, luulen...
hm... Elma, että siinä sentään on vähän vikaa... Eikö hame ole hiukan
liian pitkä, juuri rahtusen liian pitkä sinun ikäisellesi tytölle?" --
Näyttää köyhäinkoulun oppilaalta. -- "Hiukan liian pitkä ja..."

"Neiti Exeter ajatteli, että se varmaankin kutistuu pesussa, rakas
täti, ja minähän, nähkääs, en vielä ole lakannut kasvamastakaan", --
Elma tirkisti arasti pitkien ripsiensä alta nähdäkseen, nauroiko Piers
tälle tunnustukselle. "Minä kasvoin niin paljon nyt viimeksikuluneena
vuonna, että oli ommeltava lisäliepeet kaikkiin hameisiini, ja meistä
oli parasta teettää tämä pitkänlaiseksi heti alusta. Ettehän ole siitä
pahoillanne, täti?"

Lady Alfreton tunsi jälleen, ettei hän uskaltanut olla pahoillaan.
Hänen poikansa vain istuskeli siinä; hän ei ollut enää toistamiseen
iskenyt hänelle käskevästi silmää eikä ollut enää haastanut serkulleen,
mutta rouva tunsi vaistomaisesti, mitä hänen oli pelättävä. Senvuoksi
hän hermostuneesti tähysti silmälasillaan.

"En suinkaan, rakkaani; niin... ni-in, tietysti; mutta kuitenkin... Ei,
se on hyvin sievä, on todellakin..."

"Nähkääs, täti, jos olisin teettänyt hameen _ihan_ oikealle mitalleen,
se olisi saattanut tulla minulle aivan sopimattomaksi ensi kesäksi."

"Ensi kesäksi!" Tämän vienon huudahduksen toiset tuskin kuulivat.

"Niin, tietysti, se on oleva paras pukuni vielä ensi kesänäkin, täti.
Enhän voi odottaa saavani uutta tämänlaista joka vuosi. Kuten näette,
se on oikein hyvää, _kallista_ valkoista kangasta, niin on neiti Exeter
sanonut. Katsokaahan, rakas täti", innostui hän ja astui lähemmäksi
pitäen tilkkua peukalonsa ja etusormensa välissä.

"Annahan minunkin tunnustella, Elma", pyysi Piers.

"Ja sitä voi pestä, pestä kuinka usein tahansa", jatkoi Elma, kun
kumpikin vuorostaan oli tarkastanut kangasta. "Pestä kuinka usein
tahansa ja..." (Silmälasi putosi tädin kädestä.) "ja kääntää, jolloin
se taas ei ole uutta huonompi."

Siinä ei ollut sen enempää sanottavaa; ja täten puolustettuaan
ostostaan kaikkia mahdollisia syytöksiä vastaan, että muka oli siinä
viehättynyt liiallisiin tuhlauksiin, nuori puhuja istahti tyytyväisenä
erään tuolin äärimmäiselle reunalle ja suoristi huolellisesti
kallisarvoisen hameen laskokset kummaltakin puolelta.

Sisälle astui neljäs henkilö. "Kah, Elma täällä! Ja näytät niin
vilpoisalta, lapsi!" sanoi Juliet, vaipuen lähimmälle istuimelle. "Voi,
kuinka hyvältä tuntuu päästä sisälle! En totisesti olisi voinut viipyä
ulkosalla enää hetkeäkään. Ja oih, tätä ratsastuspukua!" huudahti hän
riuhtaisten sen auki kaulan kohdalta. "Ratsastuspuvussa tällaisena
päivänä! Älä suutele minua, Elma -- edellytämme sen tänään ilman muuta."

"Pidätkö minun uudesta puvustani, Juliet?"

"Puoliskello soi, Juliet, Elma", keskeytti lady Alfreton jokseenkin
hätäisesti. "Juliet, sinä menet alas sellaisena kuin olet! Mutta Elma
haluaa juosta yläkertaan kampaamaan tukkaansa."

"Ja sieppaamaan Kölnin vettä!"

Elma kiiti tiehensä kuin tuuli. Nuo pukeutumiset, harjaamiset
ja kampailut hänen tätinsä aistikkaassa makuuhuoneessa puolisen
edellä olivat jo sellaisinaan nautinto. Upottaa kätösensä isoihin
pesuvateihin valmiiksi kaadettuun kuumaan veteen (itse pesuvadit
ja koko pesukaappikin herättivät Elman ihailua), vaahdottaa ne
maitomaisella mantelisaippualla, joka oli aivan toisenlaista kuin neiti
Exeterin opistossa käytetyt pienet karkeat, ruskeat palaset, kuivata
ne sileihin, pehmoisiin, hienoihin pyyheliinoihin -- kaikki tämä oli
suloista, eikä rahtuakaan tuosta suloisuudesta jäänyt huomaamatta
siltä, joka luonnostaan rakasti ylellisyyttä.

Sitten sai seisoa ison, kirkkaan kuvastimen edessä, jossa Elma saattoi
nähdä itsensä kiireestä kantapäähän ja jossa hän mielestään näytti
ikäänkuin pitemmältä ja joka suhteessa sievemmältä kuin muuten.
Norsunluiset harjat ja kammat hyvin varustetulla toalettipöydällä
joutuivat viipymättä käytäntöön; hän veti nuppineulan sirosta
pitsitetystä neulatyynystä -- Elma piti erikoisesti pitkästä
mustanuppisesta neulasta, ja hänen tätinsä oli monta kertaa
kehoittanut häntä ottamaan mitä halusi ja käyttämään mitä halusi; --
mustapäinen nuppineula siis varmastikin joutui kiinnittämään jotakuta
satunnaista nauhaa tai kauluksen suippua, mikä kiinnittämistä kaipasi.
Ja sitten lopuksi ja kaiken kruununa oli hänellä tärkeä toimitus
kostuttaessaan puhtaan ja vielä laskoksista avaamattoman nenäliinansa
hajuvedellä läpimäräksi -- hän säästi aina parhaat nenäliinansa näihin
tilaisuuksiin. Hän kaatoi Kölnin vettä isosta hiotusta pullosta, joka
kohosi kuin valtias yli kaikkien muiden pullojen, jotka sitä kuvastimen
edessä ympäröivät.

Elma oli valmistanut tämän pullon alle sievän maton. Hänestä oli
tuntunut, että täytyi tehdä jotakin elottomallekin esineelle, joka
tuotti hänelle niin paljon riemua, -- ja hän huomasi, että matto oli
aina paikoillaan. Sitä ei tosiaan emäntä enempää kuin palvelusneitokaan
olisi millään ehdolla siirtänyt pois.

Mutta puvun laita oli toinen. Minkämallinen tai minkävärinen
toalettipöydän matto oli, ei merkinnyt mitään tai juuri mitään. Elmalla
ei ollut erikoisen hyvä maku, ja hänen hienot, kerratut villalankansa
olivat totta puhuen hiukan liian kirkasvivahteiset; mutta tälle lady
Alfreton oli vain hymyillyt, hymyillyt hellästi ja ystävällisesti sekä
paiskannut hänelle todellista kiitollisuutta tietävän suudelman.

-- Kunpa Elma olisi tyytynyt sommittelemaan vain mattoja! -- ajatteli
hän nyt.

"Oi Juliet!" huudahti hän, heti kun perheen kolmikko oli yksinään, "Oi
Juliet, sitä pientä, herttaista, rakasta tyttö-parkaa! Minusta tuntuu,
että se hänen koulutätinsä menettelee julmasti tehdessään hänestä
tuollaisen pelätin kerrassaan! En tosiaan tiedä, mitä siitä sanoisin."

"Puku näytti tosiaan jokseenkin kauhealta", yhtyi Juliet pysähtyen
miettimään.

"Niinkö sinunkin mielestäsi?" virkkoi Piers äkkiä. "Ka, omituistahan
se on, mutta minusta tuntui, kuin en koskaan olisi nähnyt Elmaa
sievempänä."

"Elma itse kylläkin", myönsi äiti, "Elma näytti kyllä sievältä.
Sievältähän hän aina nykyisin näyttää, mielestäni." -- Puhujalle
oli ominaista, että hän saattoi vaihtaa mielipidettä yhtä nopeasti
kuin pukua, ja sen jälkeen kuin hänet viimeksi tapasimme, oli lady
Alfretonin mielessä tapahtunut tämä muutos hänen nuoren sukulaisensa
ulkomuotoon nähden. "Mutta, rakas Piers", huudahti hän kammitsoistaan
vihdoin vapaaksi päästetyn, tähän asti hillityn paheksumisen kaikella
tarmolla, "rakas Piers, en muista koskaan nähneeni mokomaa pukua! En
voi käsittää, kenen he olivat saaneet sen hänelle ompelemaan!"

"Mitä vikaa siinä sitten oli?"

"Siinä oli kaikki viat -- kaikki. Näithän toki itsekin, että se oli
aivan kuositon ja sopimaton, että se kiristi kaulasta ja riippui
pussillaan selästä, että se oli liian pitkä ja liian väljä..."

"Totisesti, äiti-rouvaseni, tuosta kaikesta en huomannut mitään. Näin
vain, että Elma esiintyi tavattoman sievänä, vilpoisena ja sirona..."

"Ei hän siro ollut, ei, ei, Piers. Ei. Sitäpä hän juuri ei ollut. Suo
anteeksi, että väitän sinua vastaan, mutta jos minä mitään hiukan
ymmärrän, niin ymmärrän pukuasioita. Hame oli varsin hyvä, mukava
luullakseni, ja... ja siisti; vilpoinen myös, kuten sanot. Mutta kun
kehut sen siroutta..."

Rouva kohautti olkapäitänsä.

"Sinun olisi itse pitänyt huolehtia sen valmistuksesta, äiti",
huomautti Juliet tähän.

"Niin olisi. Siinä olet oikeassa. Tästä lähin ei mikään muu auta."
Lady Alfreton vaikeni, ja sitten hän tilanteen tärkeyteen sopivalla
äänenpainolla julisti tekemänsä päätöksen maailmalle, "Ja minä
_tahdon_. En halua enää mokoman näyttelyn mahdollisesti uudistuvan.
Elma saa olla ja elää kuinka haluaa Haverstock Hillissä, mutta kun hän
saapuu Park Lanelle, tulee hänen esiintyä puolisoni veljentyttärenä
ja meidän mieleisessämme asussa. Täksi päiväksi Marie saa harsia edes
jonkun laskoksen tuohon hirveään hameeseen, ja minun on koetettava
olla näkemättä sitä lerppuvaa kaulusta. Mutta kun tyttö ensi kerran
tarvitsee uudet vaatteet, minä toimitan ne itse, ja niiden tulee olla
sellaiset, että minä ne hyväksyn. No niin -- - tule sisälle, rakas
Elma; emme ole odottaneet, kuten näet. Hyväinen aika, mikä oivallinen,
lämmin puolinen..."

"Ja kyllä se minulle maistuukin!" Kun Elma ei sattunut vilkaisemaan
ympärilleen, ei hän huomannut kenenkään hymyilevän.



V.

Lady Alfreton ehdottaa käyntiä kukkasnäyttelyssä.


"Tänään iltapäivällä on kukkasnäyttely Kasvitieteellisessä
puutarhassa", virkkoi lady Alfreton. "Tapasin aamulla Mertounin
herttuattaren, joka siitä minulle kertoi ja mainitsi itsekin sinne
menevänsä. Aikoi ottaa nuorimman tyttärensä mukaansa, sanoi. Ajattelin
sinua, Elma, ja lupasin, että mekin tulisimme."

"Rakas täti!" Tytön huulet avautuivat.

"Tiesin, että se olisi jotakin sinulle", jatkoi täti ystävällisesti.
"Tytöt pitävät aina kukkasnäyttelyistä."

"Niin, niin, ja..."

"Ja se on vilpoisinta huvia, mitä tällaisella ilmalla saattaa ajatella.
Kukkaset ovat varmaan erittäin komeita tänä kesänä, kun on ollut niin
kuivaa. [Englannissa sataa paljon. Suom.] Minä luulen, että meille
tulee siellä hauskaa, Elma."

"Siitä olen _varma_. Oi, kunpa täti tietäisi! Juuri sinne, juuri
_sinne_ olin sydämestäni toivonutkin pääseväni. Ajatelkaas, olin
aikonut nimenomaan pyytää, että veisitte minut sinne. Te olette niin,
niin ystävällinen viedessänne minut milloin mihinkin", jatkoi Elma
ikäänkuin anteeksi pyydellen, "että luulin ainakin voivani _mainita_
teille tuosta kukkasnäyttelystä, ja sitten, jos ehkä olisitte halunnut
lähteä..."

"Mikään ei ole minua estämässä", vastasi lady Alfreton nauraen. "Hyvä
on, asia on siis päätetty. Meidän molempain tuumat ovat sattuneet
yhteen ja meidän on tietenkin pantava ne täytäntöön. Oletko koskaan
tavannut lady Mabel Pomeroyta? Hän on luullakseni jokseenkin sinun
ikäisesi."

"Niinkö? Ja onko hän miellyttävä, täti?"

"Siitä saat itse ottaa selvän," Lady Alfreton nauroi taas. "Minä
esittelen sinut hänelle. Herttuattaren puheista päättäen huomasin, että
hän kernaasti sen soisi, ja sitten te molemmat tytöt saatte kävellä
siellä yhdessä. Hänestä tulee sinulle, Elma, varmaankin herttainen
toveri; ja jos teet hyvän vaikutuksen, niin sinut epäilemättä kutsutaan
heidän luokseen."

"Ni-in, kiitos; mutta", huomautti Elma hiukan epäilevästi, "mutta jos
minut kutsutaankin, niin milloin voin mennä? Enhän käy koskaan missään
-- en koskaan muualla kuin täällä."

"Oh, kyllä siitä pidämme huolen", vastasi täti hilpeästi nyökäten.
"Sinua ei estetä menemästä, jos herttuatar sinut kutsuu, sen lupaan.
Herttuatar on hartaasti kiintynyt tuohon nuorimpaan tyttäreensä, joka
on hyvin paljon nuorempi perheen muita jäseniä, ja kaiken, mitä Mabel
vain toivoo, hänen äitinsä tekee. Olen nähnyt Mabelin vain pari, kolme
kertaa ja tunnustan, että... että häntä tuskin ollenkaan huomasin.
Minusta tuntuu, ettei hän liene ollut erikoisen sievä tai viehättävä --
mutta olen saattanut erehtyä. Muuten, Elma rakas, ennenkuin lähdemme
ulos, haluaisin antaa Marien korjata erään pikku kohdan tuossa
puvussasi. Muistuta minua siitä. Koska lähdemme ulos vasta kello
neljältä, on vielä runsaasti aikaa."

Elma lupasi, mutta tuossa lupauksessa oli hiukan hajamielisyyttä, jota
kukaan ei huomannut. Hän ajatteli jotakin muuta -- jotakin sellaista,
mikä himmensi uuden puvunkin toisarvoiseksi asiaksi.

Ilmaistaksemme lukijattarillemme hänen pienen salaisuutensa
mainitsemme, että tuohon riemukkaaseen vastaukseen, minkä lady Alfreton
oli saanut ehdotukseensa kukkasnäyttelyssä käymisestä, sisältyi
paljon enemmän kuin näytti. Joku aika sitten oli Elman hemmoitteleva
sukulainen vienyt hänet samanlaatuiseen juhlaan, ja hänen kertomustansa
siitä -- puutarhan ja kukkien kauneudesta, ihanasta soitosta,
iloisista ihmisryhmistä ja komeista puvuista sekä ennen kaikkea niistä
teekesteistä, jotka lady Alfreton oli pannut toimeen ulkoilmassa puiden
siimeksessä ja joihin hän oli kutsunut useita tuttaviaan, tilaten sinne
kaikenlaisia herkkuja, makeisia ja jäätelöitä teen ja kahvin lisäksi
-- niin, Elman kertomusta kaikesta tuosta olivat hänen koulutoverinsa
sitten innokkaasti ja kadehtien kuunnelleet.

Se oli ollut kuin satua lumotusta maasta tyttö-parkojen korvissa,
monilla heistä kun oli ollut varsin yksitoikkoinen lupapäivä, saati
sitten että kukaan olisi viettänyt sen niin suurenmoisesta ja iloisesti.

Elmaa oli kehoitettu kertomaan, oikein seikkaperäisen laajasti
kuvailemaan sitä yhä uudelleen. Hän oli haastellut päiväpaisteesta,
ailahtelevasta iloisuudesta, lukemattomista vilpoiseen siimekseen
asetetuista pikku pöydistä, ripeiden tarjoilijain hyörinästä,
loppumattomasta äänten sorinasta, etäisen soittokunnan pehmeistä, mutta
kuitenkin tenhoavista sävelistä, joita se kajahdutteli maailmankuulun
Godfreyn johdolla, kunnes pelkästä kuuntelemisesta ja kyselemisestä
koko näytelmä oli muille tytöille tullut sellaiseksi todelliseksi,
eläväksi ihmemaaksi, että sen mahdollinen uudistuminen neiti
Exeterinkin määräysvallan alueella oli saanut heidät mietiskelemään ja
suunnittelemaan tavalla, joka nyt johti omiin tuloksiinsa.

Elma ei ollut kertonut heille, hän ei edes itsekään tietänyt, että
suuri osa tuon ihanan kesäillan tenhoa oli aiheutunut jostakin, mikä
oli liian herkkää ja ääriviivatonta kosketeltavaksi, hän ei tietänyt,
että hän olisi saattanut käydä tuhansissa muissa juhlissa, kokematta
mitään samanlaista. Se oli yhdistelmä ihanasta ilmasta, lumoavasta
seurasta, uutuudesta ja lukemattomista muista alavirtauksista, jotka
olivat maustaneet suloisen maljan.

Mikä saattaa olla ikävämpää kuin epäseurainen, alakuloinen juhla,
jota väkinäisesti viettää pilveilevän taivaan alla joukko keskenään
viihtymättömiä henkilöitä, tietämättä minne mennä tai mitä tehdä, ja
vain siellä täällä tavaten jonkun tuttavan puhetoverikseen?

Mutta Alfretonit olivat sanan varsinaisessa merkityksessä "oikeita
seuraihmisiä".

Mitä he mahtoivatkin tuntea, sai olla varma, etteivät he milloinkaan
avoimesti osoittaneet ikävystymystä tai pettymystä. He eivät
koskaan hairahtuneet, eivät koskaan joutuneet hämilleen tai pulaan.
Sellaisesta, mikä uhkasi käydä typeräksi tai ikävystyttäväksi, lady
Alfreton ja hänen tyttärensä pysyttelivät poissa. Päinvastaisessa
tapauksessa he olivat oikeassa elementissään, vilkastuivat siksi aikaa
kahdeksi hilpeäksi, hymyileväksi, myötätuntoiseksi naiseksi, joiden
parissa jokainen hyvin viihtyi ja jotka nopeasti keräsivät ympärilleen
ison joukon oman säätynsä hienoja ja kuosikkaita ihmisiä.

Jos lady Alfreton jotakin ehdotti tai suunnitteli, siihen varmasti
suostuttiin. Jos hän niin sanoaksemme viskasi nenäliinansa kenelle
tahansa, niin se innokkaasti otettiin vastaan. Siis ei maailman
menoihin tottumaton Elma ollut ainoa, jonka silmissä näytti siltä, että
missä tahansa heidän seurueensa liikkui tai istui, he olivat jokaisen
ihmisjoukon keskipisteenä tai ainakin yhtenä sen keskipisteistä.

Käydä heidän kanssaan tai oleskella heidän kanssaan julkisissa
paikoissa oli aivan toista kuin liikkua muiden kanssa, jotka kenties
olivat arvokkaampiakin, mutta joilla oli vähemmän tuota ihmeellistä,
selittämätöntä _savoir fairea_, mikä merkitsee niin paljon.

Tämän asiasta poikkeamisen tarkoituksena on selittää harha, johon
sankarittaremme koulutovereilleen joutui.

Elman ensimäisen kukkasnäyttelyn aiheuttama innostus ja harras kaipuu
oli tuskin alkanut vaimeta, ennenkuin heidät kannusti uuteen toimintaan
ilmoitus -- jumala tiesi, kuinka nuo yksinkertaiset olennot sattuivat
sen näkemään tai kuulemaan! -- toisesta yhtä suurenmoisesta juhlasta,
mikä järjestettiin erääseen puutarhaan, joka komeudessa kilpaili
edellisen kanssa.

Mikseivät he nyt kaikki, jok'ainoa, itse menisi näkemään ja kuulemaan,
olivatko nuo onnellisen ja kadehditun Elman kertomat seikat tosia?
Miksi eivät hekin vuorostaan voisi päästä osallisiksi riemuihin,
jotka jo kerrottuinakin olivat saaneet heidän sydämensä niin rajusti
sykkimään?

Jospa neiti Exeter voitaisiin taivuttaa viemään heidät sinne! Vaikka
neiti Exeter olikin ankaranlainen kurinpitäjä ja vaati täsmällisyyttä
ja ehdotonta sääntöjen noudattamista sekä oli tuiki tinkimätön
läksyihin nähden, ei hän suinkaan ollut kuuro oikealla ajalla ja
oikeassa hengessä tehdyille ehdotuksille.

Useampi kuin yksi otti tunnustellakseen häntä tämän nykyisen tilanteen
johdosta, ja entisen myöntyväisyyden muistoja ja kuiskauksia sellaisia
kuin: "Oh, hän oli oikein hirveän herttainen _silloin_, tiedättehän!"
kulki huulilta huulille tuuman kypsyessä.

Ja Elma tietysti myöskin saapuisi näyttelyyn. Olipa onnellista,
että juhla oli määrätty keskiviikoksi, jolloin oli tavanmukainen
iltapäivä-loma ja jolloin Elma oli poissa Park Lanella esteettömästi
nauttimassa kaikkea hyvää! Kukaan ei sitä nimenomaan sanonut, mutta
vähitellen kaikki alkoivat äänettömästi ymmärtää, että jos tuumasta
tosi tulisi, niin Elman oleminen lady Alfretonin siipien suojassa
koituisi hedelmälliseksi heille kaikille.

"Hän on hyväluontoinen tyttönen", selitti Henrietta Grey, salaliiton
johtaja, "ja varmaankin sen jollakin tavoin järjestää".

"Se" tarkoitti joitakuita etuja ja varsinkin erästä, mitä kouluseurue
hartaasti odotti Elman sukulaisten läsnäolosta.

"Niinpä niinkin, Elma sen kyllä järjestää", myönsi toinen.

Ja "Elma sen järjestää!" kaikui jokaisen huulilta yhtä luottavaisesti.

Elman omassa sydämessä värähteli varmuuden vastakaiku. Hänen tätinsä
oli ollut niin poikkeuksettoman hemmoitteleva ja myötämielinen
ei ainoastaan hänelle itselleen, vaan ylimalkaan kaikille nuoren
sukulaisensa läsnäollessa, että Elma vakuutteli itselleen voivansa
huoleti luottaa asian menestykseen ja ystävällisen rouvan auliuteen.

Ja alussa todellakin näytti siltä, että lady Alfreton tekisi enemmänkin
ja vaistomaisesti arvaisi, mitä häneltä odotettiin.

Tässä hän ehdotti juuri samaa, mikä oli Elman sydämen toivomuksena!
Hänkin oli lukenut ilmoituksen kukkasjuhlasta ja itse omasta
aloitteestaan sitä ajatellut! Sitäpaitsi ajatellut sitä Elman
huvittamista silmällä pitäen!

Se oli liikaa, se avasi Elmalle ovet kuin taikaiskulla, se näytti
hänelle toivomusten kerän ikäänkuin hänen jalkojensa juureen
kierähtäneenä.

Herttuattaresta ja tämän tyttärestä Elma välitti vähän. Jos Mabel
oli herttainen tyttö, hyvä ja ystävällinen, hän kernaasti otti hänet
joukon jatkoksi ja antoi hänen yhtyä seuraan muiden mukaan; mutta
ellei, niin tyttö olisi hiukan tiellä. Tietysti Elma olisi hänelle
kohtelias. Elma oli aina kohtelias tätinsä vieraille. "Hänellä on niin
viehättävä esiintymistapa!" huudahti lady Alfreton silloin tällöin
melkein todellisella innostuksella. Mutta kyllähän lady Alfreton
tietysti käsittäisi, tuumi yksinkertainen tyttö, ettei mikään vieras
voinut olla hänelle samaa kuin hänen omat ystävänsä, ja että jos
Henrietta ja Maggie ja kaikki ne muut olivat tulleet luottaen hänen
huomaavaisuuteensa, hänen _täytyi_ suoda heille enin huomionsa.

"Neiti Exeter ja tytöt lähtevät myös", ilmoitti hän nyt kaataessaan
kermaa karviaismarja-leivokselle ja munavanukkaalle; "neiti Exeter
ottaa kuusi tyttöä mukaansa".

Lady Alfreton melkein hätkähti.



VI.

Matkalla juhlaan.


"Millä keinoin meidän olisi paras kulkea?" virkkoi neiti Exeter
puolittain itsekseen mietiskellen, puolittain häntä ympäröiville
odotteleville kuulijoille. "Kyllähän omnibus veisi meidät suoraan
portille, mutta ei tästä ole kovin pitkä matka kävelläkään. Maanalainen
rautatie ei ollenkaan sopisi tarkoitukseemme. Siis on valittava
kävelemisen ja yhteisvaunujen välillä. Mitä ajattelette, tytöt?
Väsyisikö joku teistä liikaa, jos kävelisimme?" kysyi hän pysähtyen
kuulemaan seuralaistensa mielipiteitä ja toivomuksia.

"Oi, kävelkäämme, neiti Exeter!" pyysi heti joku ääni. "Yhteisvaunuissa
rutistuu niin pahoin. Ja ne kaikki ovat varmaan täynnä", jatkoi
puhuja, vilkaisten levottomasti äsken tärkättyyn ja laskostettuun
musliinipukuunsa, jota oli säästänyt tätä juhlatilaisuutta varten.
"Meidän täytyisi puristautua ihmisten väliin sen mukaan kuin
löytäisimme tilaa..."

"Ja se hajoittaisi seurueemme. Olet oikeassa, Henrietta; emme saa
antautua siihen vaaraan, että voisimme joutua erillemme toisistamme.
Siis, tytöt, meidän on astuttava rivakanlaisesti, siinä kaikki. Ja
koettakaamme pysytellä teiden varjonpuoleisella sivulla. Tien toisella
puolella on luullakseni siimestä melkein koko matka. Parasta lähteä
nyt, jos olemme kaikki koossa. Olemmeko kaikki koossa?"

Kaikki olivat saapuvilla ja kaikki olivat pyhäasussaan, kukin oman
makunsa mukaisessa puvussa.

-- Rakkaat, onnelliset, nuoret olennot, -- hymisi hyväsydäminen
opettajatar itsekseen, katsahtaessaan ympärilleen. -- Tarvitsemme vain
Elman, jotta ryhmämme olisi täydellinen. Mutta epäilemättä saamme pian
Elmankin joukkoomme, ja hän on mielellään esittelevä nuoret toverinsa
tädilleen. Minun täytyy sanoa, että mielenkiinnolla odotan lady
Alfretonin tapaamista, kuultuani hänestä niin paljon. Toivottavasti
Elman onnistuu taivuttaa hänet tänään tulemaan sinne. Tyttö näytti
aivan varmalta, mutta eihän hän voinut _tietää_. Ei pidä rakentaa liian
paljon sattuman varaan, mutta sittenkin...

Tässä tuon kunnon naisen paras musta pitsi-päivänvarjo lennähti auki
tarmokkaalla nykäyksellä, ja hänen sirot, pienet, nappikenkäiset
jalkansa alkoivat astua jonon edessä, eikä paahtava aurinko ylhäällä
enempää kuin kärventävä kivitys jalkojen alla aiheuttanut pienintäkään
katumuksen häivää siitä, että he olivat lähteneet pitkälle ja
väsyttävälle iltapäivän huviretkelle. Työ oli työtä ja loma lomaa neiti
Exeterin opistossa.

Ja todellakin oli suuressa keskikesän kukkasnäyttelyssä käynti jotakin
ihka uutta sekä opettajattarelle että tytöille.

Tähän asti, kuten olemme sanoneet, olivat konsertit, taulukokoelmissa
ja näyttelyissä käynnit sekä muut sellaiset huvitukset, joilla oli
opettavaa merkitystä, varsin hyvin sopineet päiväjärjestykseen.
Kukkasnäyttelyt olivat hurmaavia ja ihania, mutta -- no niin, loppujen
lopuksi neiti Exeter myöntyi ehdotukseen, innostuipa siihen vihdoin
yhtä paljon kuin kukaan hänen nuorista turvateistaan.

Tavata lady Alfreton! Tuo komea, kyvykäs ja hienostunut aatelisnainen
puhuttelisi häntä, ehkä sallisi hänen istua tai kävellä vieressään! Hän
saisi kuulla Elmaa kiitettävän ja voisi vastaukseksi kosketella samoja
kieliä!

Hän oli usein toivonut tilaisuutta saada mainita jonkun sanan
rakkaasta Elmastaan, kertoa tämän tädille, mikä kiltti, epäitsekäs
ja lempeäluonteinen lapsi Elma oli, -- ja kertoa siitäkin, kuinka
yleväaatteinen ja tunnontarkka hän oli. Ensinmainitut ominaisuudet
hänen armonsa oli arvattavasti itsekin havainnut, mutta hän ei
voinut tietää, kuten neiti Exeter tiesi, kuinka korkealle hänen
sukulaistyttönsä pysyväisemmät ominaisuudet oli arvioitava.

Tähän asti ei sellaiseen haasteluun ollut sattunut mitään aihetta, ei
ollut esiintynyt tilaisuutta kuulla lady Alfretonin mielipiteitä tästä
asiasta. Elman sanoista kylläkin voi päättää, että kaikki Park Lanen
talon asukkaat osoittivat hänelle ystävällisyyttä, jopa rajatonta
hemmoitteluakin, mutta sitä enempää ei voinut odottaa hänen kertovan.
Eräissä suhteissa Elma sitäpaitsi pysyi vaiteliaana sukulaisiinsa
nähden, mitä neiti Exeter kunnioitti, niinpä hän ei koskaan maininnut,
kun näille oli sattunut syytä valittaa hänen "neiti Exeterin kasvojaan"
tai kun häntä nimitettiin "viisaaksi". Tyttö tunsi vaistomaisesti,
että näiden kohtausten tietäminen ei ollut neiti Exeterin asia, eikä
kenenkään muunkaan, ne olivat hänen omia salaisuuksiaan, ja hän kätki
ne syvälle nuoreen sydämeensä.

Mutta neiti Exeterille ja kaikille, jotka asuivat neiti Exeterin katon
alla, hänen tätinsä oli esiintyvä kauniina, viehättävänä, virheettömänä
käytökseltään ja puvultaan; Juliet oli sievä ja hauska, hilpeä ja
ystävällinen; Piers, "serkkuni Piers" oli kookas, tumma, hyvin
ystävällinen hänkin, muttei niin hilpeä, pikemminkin ärsyttävä, vaikka
samalla perin ystävällinen, toisinaan kyllä veltto ja väsyttävä, mutta
aina kovin ystävällinen -- sanalla sanoen, kukaan heistä ei oikein
tietänyt, mitä tästä Piers-serkusta oli ajateltava. Sedästään Elmalla
oli hyvin vähän kerrottavaa. Tietysti sir Thomas oli "ystävällinen" --
jokainen Alfretonin perheen jäsen oli "ystävällinen"; mutta kun hän
kernaasti olisi sanonut samaa palvelijanuorukaisesta ja keittiötytöstä,
niin se ei tuntunut asiaa paljoa valaisevan, ja sir Thomas siirtyi
nopeasti näkyvistä talonsa hämärälle taustalle.

Toiselta puolen pitkän Henrietta Greyn huudahdus: "Minun täytyy sanoa,
että hartaasti haluan nähdä lady Alfretonin!" mihin huudahdukseen jo
edellä viittasimme, sai vastakaikua jokaisen povessa.

Tämänhän Elma tiesi, ja syvällä omassa sydämessään hänellä oli oma
pieni suunnitelmansa.

Kuten tiedämme, oli tämän tärkeän päivän aamu koittanut sulattavan
helteisenä ja auringonpaisteisena, ja kello yhdeltä tuo onnettaren
suosima oppilas oli lähtenyt perin innostuneena ja tietoisena
merkityksestään ja melkeinpä tuntien, että iltapäivän retken koko
menestys tai epäonnistuminen lepäsi hänen hartioillaan. Hänen tätinsä
ajeluvaunut olivat tulleet häntä noutamaan, ja hän oli kiitänyt
pois mukavissa ajopeleissä useiden, puolittain ylösvedettyjen
käärekaihtimien takaa kurkistelevien, hiukan kateellisten, mutta
täysin sydämellisten katseiden saattamana; ja Elma oli hilpein mielin
vakuutellut itselleen, että nuo samat silmät ennen pitkää näkisivät
hänet paljoa uhkeammissa vaunuissa. Lady Alfretonin juhlavaunut olivat
korkeat ja matalalaitaiset ja keinuivat mitä notkeimmilla vietereillä.
Niissä ajeleminen oli lumoavaa, ja hurmaavaksi oli Elma puistossa tai
muualla vietetyn iltapäivän usein kuvaillut. Hän oli painanut moneen
kertaan kaikkien mieleen, että oli turhaa lähteä aikaisin, koskei hänen
tätinsä milloinkaan ollut aikainen; hän oli koettanut mahdollisimman
täsmällisesti arvata määräajan, jotta kummatkin saapuisivat perille
samalla hetkellä -- mutta hänen täytyi vihdoin myöntää, että se oli
inhimilliselle tiedolle ylivoimaista. Hän toivoi vain, että pieni
joukkue sattuisi kohdalle juuri kun tädin komeat vaunut pysähtyivät
portille ja vakava, puuteroitu palvelija laski astuimen alas. Sitten
hän nyökkäisi ja heiluttaisi kättänsä.

Sitten hänen tätinsä heti kysyisi, keitä Elman tuttavat olivat.
Kiinnittäisiköhän hän huomiotansa heihin kuhunkin erikseen?
Kysyisikö heidän nimiänsä? Hyvin luultavaa. Lady Alfreton oli aina
kovin herttainen nuorille, jotka vanhempainsa mukana tulivat häntä
tervehtimään.

Mutta menestyksen pääehtona oli tietysti neiti Exeter. Neiti Exeterin
suhteen Elma olikin hieman levoton. Tämä arvoisa neiti ei ollut
erikoisen tarkkahuomioinen. Hän ei tähyillyt, kuten jotkut lapset ja
nuoret ihmiset, poimiakseen kaiken, minkä silmänsä näkivät, kuullakseen
kaiken, mikä heidän korviinsa sattui; mutta kuitenkin oli Elmalla
jonkinlainen epämääräinen, hämärä, ylimalkainen aavistus siitä, että
hänen tätinsä tarvitsi pitää neiti Exeteriä arvossa.

Entäpä, jos tämä nyt saisi ensimäisen tilaisuuden siihen? Ja jos niin
tapahtuisi ja jos tämä tilaisuus tehoaisi tätiin ja hän puristettuaan
neiti Exeterin kättä ja virkattuaan jonkun sanan pyytäisi puolisonsa
veljentyttären opettajatarta kävelemään hiukan kanssaan puutarhassa,
kuinka mielissään neiti Exeter olisikaan! Koko seurue olisi mielissään,
kaikki tuntisivat omasta puolestaankin tuon kunnian ja ylpeilisivät
siitä; ja "tietysti Selina-täti sen tekee", päätti nuori viisas
itsekseen, "jos Selina-täti vain tietää, että se on heille mieleen --
siinä kaikki".

Hän kohentausi istumaan hyvin suorana, kun tuo hetkien hetki lähestyi.
Kaikki oli käynyt mainiosti tähän asti. Tädin palvelustyttö oli käskyä
noudattaen hiukan pienentänyt hänen pukuaan selkäpuolelta, ja myöskin
kaulasta oli virheellisyys korjattu. Elma oli vetänyt käsiinsä parin
siroja uusia kiiltonahkahansikkaita, jotka oli säästänyt siihen asti,
ja äskettäin kammattuine untuvanhienoine kultahiuksineen hän nyt
istui aivan säteilevänä omalla tutulla ja tunnustetulla paikallaan
ajopeleissä vastapäätä toisia naisia.

Lady Alfretonilla oli myöskin sievä uusi puku ja hattu, ja niin hyvin
hän itse kuin Juliet ja Elmakin olivat saaneet napinreikiinsä tuoksuvan
gardenian. Piers oli ne hankkinut. Hän oli mennyt ulos puolisen jälkeen
ja palannut tuoden kukan kullekin; ja Elma luulotteli, että hänen
gardeniansa oli komein ja ihanin kaikista kolmesta. Hänellä ei tosiaan
tämän jälkeen ollut enää muita toivomuksia.

Kun vaunut ajoivat Regent's Parkiin, he sivuuttivat monet muut, joiden
arvasivat olevan samalla asialla. Elmalle eivät Lontoon tavat enää
olleet niin outoja, että hän mitenkään olisi kummastunut nähdessään
heidän omien hevostensa täytyvän pysähtyä, kun he vielä olivat
melkoisen matkan päästä puutarhan portilta, mikä pysähdys muodostui
odotuksen ja kiihkeän jännityksen huippukohdaksi.

"Kauhean pitkä jono meidän edellämme, täti hyvä", ilmoitti hän
tirkistäen iloisena ympärilleen. "Ja mikä joukko tyhjiä vaunuja tuolla
vastapäätä puiden alla. Oi, soittokunta on aloittanut -- minä kuulen
sen sävelet aitauksen yli! Mikä vahinko, ettemme tulleet aikaisemmin!
Mutta vähät siitä, varmaankaan ei se vielä ole soittanut kauan.
Ovatkohan", lisäsi hän miettiväisesti, "ovatkohan tytöt jo saapuneet?"

Hänen tätinsä ja serkkunsa vaihtoivat keskenään silmäyksiä.

"Kestää kauan ennenkuin pääsemme sisälle", jatkoi Elma hetkisen
vaitiolon jälkeen ja sitten hän taas vilkaisi ympärilleen. "Me etenemme
hitaasti. En ymmärrä, mikseivät ihmiset voi hypätä vaunuista hiukan
ripeämmin, kun _tietävät_, että niin monet odottavat heidän takanaan.
Minäpä hypätä tuoksahdan aina kuin tuuli."

"Niin sinä teet, Elma."

"Mutta minä seisoin eräällä portilla tässä joku päivä sitten katsellen
häätaloon saapuvia vaunuja..."

"Elma!"

"Niin, täti, ne olivat hyvin hauskat häät, varsin hauskassa paikassa,
ja siellä oli vain vähän katsojia, aivan säädyllisiä ihmisiä. Senvuoksi
neiti Mordern, joka sinä päivänä oli meidän mukanamme, sanoi, että
mekin saisimme hetkiseksi pysähtyä katselemaan, niinpä me siis
katselimme ja näimme niin ihmeen paljon väkeä astuvan vaunuista."

"No?" Lady Alfreton ei olisi mielellään antanut itseänsä huvittaa tai
herättää harrastustansa, mutta kun Elma puhui... "No, mitä te näitte?"

"Oh, ne ihmiset olivat semmoisiakin kuhnuksia! He ihan _matelivat_ ulos
toinen toisensa jälkeen ja päästyään matolle -- siihen oli levitetty
punainen matto -- he seisoivat juttelemassa toisilleen olkapäittensä
yli, olivat ottavinaan esille nenäliinojansa, järjestelevinään
napinreikiänsä ja jos jotakin. Me emme välittäneet, meistä oli hauskaa
heitä tarkata; mutta minua olisi suututtanut, jos olisin ollut
joissakin taempana olevissa vaunuissa."

Hänen kuulijansa nauroivat.

"Kai täti tuntee neiti Exeterin, jos täti hänet näkee?"

"Kyllä... kyllä kaiketi, rakas lapsi."

"Hänellä on pienet harmaat kiharat, tiedättehän, kiharat hiukset; ja
hän käy aina mustissa, ja... mutta kyllähän minä voin ilmoittaa teille,
jos näen hänet ensiksi, ja kaiketi minä huomaan hänet ensiksi, koska
tunnen hänet parhaiten. Ja sitäpaitsi ovat tietysti tytötkin mukana,
niitä on kuusi: Henrietta, Maggie..."

"Niin, niin, lapseni. Nyt siis, Elma..."

"Kaksi on vaaleanpunaisissa, ja..."

"Nyt, Elma, nyt olemme perillä. Näytähän nyt meille, kuinka sinä
'hypätä tuoksahdat kuin tuuli'." Salavihkaa Julietille: "Nopeasti,
nopeasti, niin ehkä vielä vältämme ne koulutytöt." Ja näin sanoen tuo
komea ja tavallisesti raukea lady Alfreton ihan huiskimalla huiski
nuoret holhottinsa portista sisään, korjaillen samalla vyöhikkönsä
pitsejä, ja kiiti leveätä tietä pitkin kuin höyrykone. Tähän asti ei
mitään neiti Exeteriä ollut näkynyt.



VII.

Mertounin herttuatar ja hänen tyttärensä.


"Ja teillä on siis toinenkin ihastuttava nuori tytär, lady Alfreton?
Onko tämä se, jonka lupasitte tuoda mukananne tänään? Ei ole kai vielä
esitelty seuraelämässä vai kuinka?"

"Vain kuusitoistavuotias, herttuatar. Eikä Elma olekaan minun tyttäreni
-- ei _ihan_ minun tyttäreni", ja puhuja hymyili hellästi vieressään
olevalle punehtuvalle tytölle, "vaikka hyvin siltä näyttää, Elma --
eikö totta, Elma?"

Sitten hän kuiskasi tulijalle: "Henry-poloisen lapsi, sir Thomasin
nuoremman veljen, tiedättehän. Ainoa lapsi, mikä hänellä oli. Molemmat
vanhemmat kuolleet. Herttainen tyttö."

Lady Alfreton puhui lämpimästi ja vilpittömästi, ja vaikutus oli
välitön.

"Todellako", vastasi Mertounin herttuatar, jonka, kuten muistamme, oli
määrä saapua kukkasnäyttelyyn, mihin kaikki muutkin _dramatis personae_
eri tahoiltaan suuntasivat kulkunsa, ja joka sattui aivan ensimäisenä
henkilönä Elman tätiä puhuttelemaan tämän pysähtyessä hengähtämään
ja toipumaan kiireisesti paettuansa ulkoportin vaaroja. "Todellako?
Minä muistan Henry Alfretonin ihan täydellisesti. Olimme entisaikoina
tanssitoverit. Niin tosiaan; herttua kertoi minulle kuulleensa
Henry-poloisen kuolemasta, mutten tiennyt hänen olleen naimisissa. Ja
tämä on siis hänen tyttärensä", lisäsi hän kääntyen Elman puoleen,
joka ujona odotteli, että hänet huomattaisiin. "Sallikaa hänen kävellä
Mabelin kanssa. Mabel -- missä Mabel on? Oh, tule tänne, Mabel, täällä
on sinulle nuori ystävä kävelytoveriksi. Juuri samanikäiset, eivätkö
olekin? Onko Mabel vanhempi? No, hyvin vähän sitten. Toin Mabelin
tänne", kääntyen lady Alfretonin puoleen, "koska täällä on niin
kaunista nähtävää, ja hänen ranskalainen kotiopettajattarensa..."

"On tämän iltapäivän poissa, Jumalan kiitos!" keskeytti Mabel
häikäilemättä äitinsä puheen; hän oli reipas, terve neitonen, jolla
oli liiaksi hemrnoitellun lapsen nenäkäs käytöstapa. "Niin on kai
neidinkin?" virkkoi hän Elmalle, kun he kaksin kääntyivät poispäin.
"Mikä hänen nimensä on? Miksi häntä nimitätte? Ette kai mainitse
häntä oikealla nimellään? Mitä" -- pysähtyen äkkiä, säpsähtäen ja
tuijottaen -- "mitä? Mitä sanoitte? Olette koulussa? _Koulussako_?
Ka, en... en ole koskaan ennen tavannut ketään, joka käy koulua. Onko
se hauskaa? Onko siellä mukavaa? Onko siellä hupaista ja hyvä olla?
Oh, kertokaahan toki. Mikä sai teidät kouluun menemään? Kunpa äiti
lähettäisi minutkin kouluun! Kuinka minä nauttisin siitä ja kuinka
minä niitä tanssittaisin! Minä tanssitan kotonakin, sen vakuutan. Oh,
aloittakaahan nyt ihan alusta ja kertokaa minulle kaikki tyynni, mitä
teette ja mitä toiset tytöt tekevät, minkälaisia he ovat ja kaikkea
muuta. Tietäneeköhän äiti, että te olette koulussa. Jos hän tietäisi,
ehkä hän lähettäisi minutkin. Mutta miksi ihmeessä äitinne teidät sinne
lähetti? Pyysittekö häneltä sitä itse? Tahdoitteko..."

"Minulla ei enää ole äitiä", virkkoi Elma hiljaa.

"Ei äitiä! An... anteeksi, pyydän anteeksi, mutta .. mutta eikö lady
Alfreton ole äitinne?"

"Ei, hän on tätini."

"Tätinne, o... ho... ho... hoo", äännähteli Mabel arvostellen
tilannetta pitkässä henkäyksessä, "kyllähän minä sen sitten ymmärrän.
Teidän täytyy olla _jossakin_, ja siksi olette opistossa. Mutta minä
nähkääs en tiennyt: toivoakseni ette ole vihainen. Kotona sanovat,
ettei maksa vaivaa olla minulle vihainen. Sanovat, että kieleni
liikkuu kuin vuolas virta ja ettei kannata yrittää minua puheessani
pysähdyttää. Jos vain olisitte minut pysähdyttänyt..."

"Mutta sanottehan, ettei sitä kannata yrittää."

"Ei kannatakaan. Ah, te olette hupaisa tyttö, näemmä. Olette kai
älykäskin ja niin edespäin. Minä en ole. Ylimalkaan en pidäkään
älykkäistä tytöistä, mutta minä pidän teistä. Ja te kerrotte minulle
kaikki sieltä koulustanne, eikö niin? Mikä on nimenne? Elma? _Elmako?_
Se on lystikäs nimi, on niinkin, ylimalkaan en pidä lystikkäistä
nimistä, mutta minä pidän sinun nimestäsi. Kuulehan, Elma, katso tuota
hattua; oletko koskaan nähnyt sellaista hattua? Hatut ovat luullakseni
tänä vuonna menettäneet järkensä. Opettajattareni on ostanut kaikkein
hirveimmän; mutta hänestä se on tavattoman pukeva. Tuolla on aivan
samanlainen viitta kuin äidinkin. Minun täytyy kertoa äidille. Ei,
enpä huolikaan, sillä minä itse sain hänet valitsemaan sen viitan;
muuten hän voisi saada aihetta moittia minua ja sanoa, että se on
tavallinen. Pidätkö hatuista, jotka sivulta kääntyvät ylöspäin? Minä
en pidä, minusta ne ovat tavallisia, enkä minä tahtoisi moista, vaikka
Fanchette -- palvelijattaremme -- kovin koetti minulle sellaista
tyrkyttää. Tuolla on varmaan ranskalainen tyttö: ihan kuin Fanchette
-- ihan. Hän käydä vaapottaa aivan kuin Fanchette. Minun täytyy
kertoa äidille. Ei, enpä kerrokaan; sillä äiti ei pidä Fanchettesta
nytkään, joten ei tule antaa hänelle tilaisuutta tehdä hänestä pilaa.
Minusta on häijyä nauraa ihmisille, eikö sinustakin? Ka, jos minulla
olisi tuollaiset isot kömpelöt jalat, olisi minulla sen verran älyä,
etten puristaisi niitä noihin pieniin, suippokärkisiin kenkiin. Ne
ovat _jokseenkin_ sievät kengät, kunhan vain... oh, en tiedä. Enkä
luule, että niistä välitänkään. Omani ovat sievemmät. Näytäpäs sinä
kenkiäsi. Oh, hm, sinun ovat... ovat tuskin... mutta luullakseni se
johtuu siitä, että olet koulussa. Senkö vuoksi tuo pukusikin on hiukan
lystikäs? Onko muilla tytöillä samanlaiset hameet? Se on hirveän sievä
puku, tiedätkös... mutta, mutta en ole aivan samanlaista koskaan
ennen nähnyt. Se johtuu tietysti siitä, että olet koulussa. Onko
sinulla sisaria? Tai veljiä? Eikö kumpiakaan? Eikö ketään? Minulla
on seitsemän. Kolme veljeä ja kolme siskoa. Kaikki minua vanhempia.
Senvuoksi ne luulottelevatkin, että äiti pilaa minut hemmoittelulla.
En siitä välitä. He eivät voi häntä estää minua pilaamasta, ja parasta
etteivät yrittäisikään. Pidätkö vanhemmista veljistä ja sisarista? Oh,
sinullahan ei niitä olekaan. Mutta tuosta serkustasi -- mikä hänen
nimensä on? Pidätkö hänestä?"

Ja vihdoinkin, puhuttuaan itsensä hengästyksiin, haastelija pysähtyi
vastausta odottamaan.

Hän ei saanut vastausta; Elman silmät ja korvat olivat toisaalla.

"Oh, sinä et kuuntelekaan", sanoi lady Mabel lyhyesti.

Hän ei olisi kummastunut, jos häntä olisi toruttu, häntä vastaan
väitetty, hänelle naurettu tai käsketty häntä pysymään aisoissa,
mutta ettei häneen ja hänen sanoihinsa kiinnitetty mitään huomiota,
oli hänelle uutta ja outoa. Ken oli tämä tyttö, tämä lady Alfretonin
sukulainen, jolla oli niin kummallinen puku ja niin kamalat kengät
ja joka oli vain mukiinmenevän sievä ja siro eikä kenties ollutkaan
älykäs? Kuka hän oli, kun saattoi katsella ympärilleen ja ajatella
muita asioita, silloin kun hän, Mabel, teki parhaansa solmiakseen
ystävyyttä? Mabel suoristausi. Tehdäksemme hänelle oikeutta on
meidän sanominen, ettei hän ollut mikään röyhkeä neitokainen eikä
pahasisuinen. Hän oli vain lörpöttelijä ja lörpöttelijä, joka vaati
ainoastaan, että häntä edes hitusen muka kuunneltiin. Siksi hänen
poskilleen noussut heikko puna ei ollut aivan aiheeton.

"Suokaa anteeksi", virkkoi Elma hyvin lempeästi. "Minä vain tähystelin
muutamia... ystäviä, henkilöitä, jotka saattavat minua kaivata; ja
elleivät he minua tapaa..."

"Oh, niin, minä ymmärrän. Mutta et sinä heitä löydä. Ihmiset eivät
koskaan löydä toisiaan tällaisissa paikoissa. Parasta, että jäät minun
seuraani -- jäisit ainakin siksi, kunnes kohtaat ne toiset..."

"Jään tietysti", vastasi Elma innokkaasti.

"Äitini näet sanoi, että meidän olisi käveltävä yhdessä." Elmalta ei
jäänyt huomaamatta, että tyttö lausui sanan "äiti" juhlallisemmalla
äänenpainolla kuin äsken.

"Minä kävelen kernaasti sinun kanssasi -- _hyvin_ kernaasti", huudahti
hän, melkein lohduttomana katumuksesta, että oli aikomattaan ollut
epäkohtelias, mikä ei ainoastaan ollut vierasta hänen luonteelleen,
vaan josta myös pieninkin vihjaus olisi tuottanut hänen tädilleen
ääretöntä mielipahaa. "Kuulehan, Mabel, kuulehan ja käsitähän, minä
nautin niin kovin paljon sinun seurastasi, että vain muistaessani
lupaukseni tähystellä noita tyttöjä..."

"Tyttöjä? Mitä tyttöjä?"

"Neiti Exeterin opiston tyttöjä."

"Koulutyttöjä! Hoo, vai niin!"

"Neiti Exeter tuo heidät tänne tänään, ja minä lupasin pitää varani
ollakseni valmis heitä puhuttelemaan ja neuvomaan heille, mitä katsella
ja minne mennä..."

"Hoo, vai niin! Kuinka hauskaa! Mikset sanonut sitä minulle ennemmin,
rakas tyhmeliini? Kuule, minä olisin auttanut sinua etsiskelyssä, ja
olisimme löytäneet heidät jo vuosisatoja sitten. Oi, minä _tahtoisin_
nähdä nuo tytöt? Kuule, en ole sinulle enää rahtuakaan suutuksissani,
Elma; varmaankin minä kiusasin sinut kuoliaaksi. Mutta sinun näetkös
olisi pitänyt minut keskeyttää. Kunpa olisin vain tiennyt! Mennään nyt!
Äiti ja lady Alfreton ovat aivan kintereillämme -- tuolla he ovat, --
etkö näe tätisi vihreätä päivänvarjoa? Eikö se ole sievä päivänvarjo?
Äiti sanoo, että lady Alfreton on aina hyvin puettu. Kai hän pukee
sinutkin, jahka tulet täysikasvuiseksi? Eihän sillä ole väliä niin
kauan kuin olet opistossa; mutta tietysti lady Alfreton pitää huolta
siitä, mitä sinulla on ylläsi, jahka joudut asumaan hänen luokseen.
Luullakseni menet asumaan hänen luokseen, jahka tulet vanhemmaksi,
menet kai?"

Mennä asumaan tädin luo? Kummallista kyllä, tämä ajatus tuli nyt vasta
ensi kertaa Elman mieleen. Tavuakaan siitä eivät hänen kuultensa olleet
hiiskuneet hänen sukulaisensa enempää kuin neiti Exeterkään puolestaan,
ja se tunne, minkä tämä hänen ajattelemattoman toverinsa keveä vihjaus
hänen rinnassaan synnytti, oli niin valtava, että se hetkiseksi
karkoitti kaikki muut ajatukset.

Ensiksi, kuten luonnollista olikin, hän melkein hurmaantumista
lähenevin liikutuksen tuntein itsekseen myönsi, että Mabel kai oli
viitannut vain siihen, mikä oli itsestään selvä ja varma jatko
hänen nykyiselle elämälleen. Olihan mahdollista, että sir Thomasin
huonekunnassa ilman muuta edellytettiin hänen piakkoin tulevan sen
jäseneksi, vaikka hän typeryydessään ei ollut sitä oivaltanut. Tosin ei
kukaan siitä ollut maininnut -- mutta muutamat asiat ovat sanomattakin
selviä. Ja jos niin oli -- jos niin oli... Tuo ajatus sai Elman sydämen
rajusti sykkimään, Oi, mikä onni, mikä ääretön riemu! Oi, kuinka
paljon hän saattoi tehdä muiden hyväksi! Tulisipa siitä tytöille
päivät! Kuinka paljon mielihyvää neiti Exeterille! Millaista ilonpitoa!
Millaista...

"Taaskaan sinä et kuuntele minua!" Mutta tällä kertaa lady
Mabel nauroi. "Sinä olet maailman lystikkäin tyttö", hän jatkoi
hyväntuulisesti. "Vaivut _ajatuksiisi_ parhaillaan jutellessamme.
Mitähän sinä oikein ajattelet? Minä en ajattele koskaan -- en osaakaan
ajatella. Eikä minulla ole siihen edes aikaa. Opettajattareni parissa
ollessani minulla on oppitunteja ja läksyjä aamusta iltaan; ja kun
sitten pääsen ulos äidin tai jonkun muun kanssa, tahdon puhella ja
pitää hauskaa. Sinäkin rakastat hauskuutta; näen sen kasvoistasi.
Minä pidän sinusta, vaikka sinä vaivutkin _ajatuksiisi_. Kuule, Elma,
haluaisin, että menisimme joka paikkaan yhdessä ja kävelisimme tähän
tapaan kaikkialla. On paljoa hauskempaa kävellä sinun kanssasi kuin
äidin seurassa. Katsos, Elma, tuolla on tosiaan sievä puku, juuri
sellainen kuin olisin itselleni toivonut. Kunpa olisin saanut sen tämän
asemesta", lopetti hän tyytymättömänä.

"Mutta minun mielestäni sinun pukusi on kerrassaan kaunis."

"Vielä mitä! Luuletko niin? Ajattelitko niin heti vai nyt vasta?"

"Heti, heti -- ihan ensi silmänräpäyksestä asti. Minä pidin omastani,
kunnes... kunnes näin sinun pukusi, Mabel", virkkoi Elma lempeästi.

"Niinkö? Ka, näetkös, sinun pukusi on... on hyvin sievä, mutta se on
juuri hiukan... se ei ole aivan... Lady Alfretonko sen sinulle tilasi?"
kysyi Mabel äkkiä.

"Ei. Neiti Exeter sen tilasi; enkä luule... olen melkein varma, ettei
täti siitä oikein pitänyt. Minä näin hänen vilkaisevan minun puvustani
sinun pukuusi", ja Elma-parka nielaisi jotakin kurkustaan. Hän oli
vihdoinkin tulkinnut oikein tätinsä kasvoilla väikkyneen epäilyttävän
ilmeen tässä suhteessa.

"Oh, ei, olen varma", huudahti kuitenkin Mabel; "oh, ei se suinkaan sen
vuoksi ollut!" lisäsi hän tyydytetyn turhamaisuuden innostuttamana. "Ja
sinä olet oikein hyväluontoinen tyttö, Elma, kun sen tunnustat", myönsi
hän epäjohdonmukaisesti. "Äiti pitää sinua joka tapauksessa kauniina",
virkkoi hän sitten hyvittääkseen edellisen, "niin hän minulle sanoi.
Hän sanoi, että tänä iltapäivänä saisin tavata lady Alfretonin sievän
tyttären. Se olit sinä. Me emme pidä neiti Alfretonia kauniina nyt
_enää_. Pidätkö sinä? Hän oli kyllä kaunis viisi tai kuusi vuotta
sitten, mutta -- koska hän on vain serkkusi, niin ethän siitä välitä --
meistä hänen kukkeutensa on jo ohi. No, Elma, missä ne sinun tyttösi
ovat? Etsitäänpäs heitä. Ja tuossa on se puku -- _minun_ pukuni --
jälleen. Oi, se on sirompi, paljoa sirompi kuin minun! Tule, mennään
katsomaan vähän lähempää. Tarkastellaan sitä, niin näen, eikö Fanchette
voisi jostakin keksiä minulle samanlaista. Minä tarvitsen toisen uuden
puvun. Tarvitsen niinkin. Sisareni sanonevat, etten tarvitse, mutta
kyllä minä saan äidin suostumaan. Oo, nyt näen, kuinka se on laitettu,
ja Fanchette voisi helposti tehdä minulle samanlaisen -- helposti.
Tule vähän lähemmäksi. Voi, kuinka väsyttäviä nuo ihmiset ovat, kun
siinä alituisesti liikkuvat edestakaisin, ja tuo muijanmykkyräkin menee
välillemme! Nyt tulee varmaankin koko tuo jono hirveännäköisiä tyttöjä,
oikeita kiusankappaleita! Ikäänkuin kukaan haluaisi nähdä _heitä!_
Ei ainoatakaan kunnon pukua koko joukossa! Ja _nutut_, Elma, _nutut_
tällaisena päivänä! Kah, Elma..." ja lady Mabelin kieli ei ainoastaan
pysähtynyt kuin pistoksesta, vaan takertui kitalakeen kiinni.

Eräs toinen ääni oli huudahtanut väliin:

"Vihdoinkin sinut löysimme! Olemme samoilleet kautta puutarhan sinua
etsimässä. Oi Elma! Missä olet ollut?"



VIII.

"En ole ikipäivinäni nähnyt sopimattomampaa kohtausta."


Saattoiko puhuja olla neiti Exeter? Oliko siinä Henrietta ja Maggie
ja koko muu iloinen joukko, josta hän oli eronnut vain muutama tunti
sitten? Nekö nyt Elmaa puhuttelivat? Mitä -- mitä he olivat itselleen
tehneet? Miksi -- miksi he näyttivät tuollaisilta? Oliko tuo todellakin
Henriettan sievä sininen hattu harsoineen, mikä vähää aikaisemmin oli
Elman silmissä ollut niin siro ja _chic?_ Oliko tuo Margaretin paras
musliinihame, ja tuo Georginan uusi vyöhikkö?

Elman silmät kävivät pyöreiksi kummastuksesta. Hän saattoi tuskin
uskoa, etteivät toverit olleet suunnitelleet hänelle jotakin kepposta.

Ja neiti Exeter, rakas pieni opettajatar, miksi hän oli laittanut
itsensä tuon näköiseksi? Miksi hän oli pannut ylleen tuon iänikuisen
mustanappisen viitan, joka ei koskaan ollut sopinut oikein
selkäpuolelta ja joka näytti melkein ruskealta kesäkuun häikäisevässä
päiväpaisteessa?

Kaikki he olisivat voineet menetellä viisaammin, olisivat voineet
paremmin huolehtia ulkonäöstään tällaisessa tilaisuudessa. He olisivat
voineet -- mutta tässä hämmentynyt itsekseenpuhuja äkkiä pysähtyi
ajatuksissaan uuden, oudon totuuden välähtäessä hänen vastahakoisessa
mielessään ja hetkellisen ärtymyksen hälvetessä häpeänpunan tieltä. Oh,
kuinka hän saattoi noin ajatella? Oh, kuinka hän saattoi tuolla tavoin
tuntea? Ja kuitenkin, kunpa kohtaus olisi viivästynyt vain lyhyen,
aivan lyhyen tuokion!

Sillä tässä oli lady Mabel Pomeroy seisomassa vieressä silmäluomet
riipuksissa ja heikko hymynväre suupielessä. Tässä oli tyttö,
jonka liukas kieli oli viimeksikuluneen puolentunnin aikana puhua
pärpätellyt jos jotakin, ja liiankin ilmeisesti hän jo etukäteen nautti
tarjoutuvista pilan ja ilveilyn aiheista -- ja tässä olivat tuon ivan
pahaa-aavistamattamat ja turvattomat esineet juuri joutumassa hänen
oman moitteensa alaisiksi ja kiusaamassa häntä läsnäolollaan. Jospa he
olisivat vain poikenneet toiselle polulle, olisivat vain jonkun aikaa
odotelleet siellä, missä olivat! Kaikki oli hämmennystä ja kiusallista
sekasortoa. Tuntui siltä, kuin olisi äkkiä tapahtunut onnettomuus.

Mitäpä lady Mabel oli Elmalle, tai Elma hänelle? Mitäpä merkitsi, mitä
tuo lavertelija ajatteli tai sanoi? Mitäpä haittasi, että herttuattaren
tyttären pitsipuku nyt uusien tulokkaiden jakapäiväisemmistä aineksista
tehtyjen ja karkeavärisempien pukimien rinnalla muuttui välkkyväksi
suviseitiksi? Elma _ei välittäisi_, hän kieltäysi säikähtymästä
ja masensi sydämessään heräävän paholaisen -- mutta muutamien
ohimenevien, nopeasti haihtuvien tuokioiden kuluessa hän oli kokenut
jotakin, mitä ei koskaan ollut unohtava. Aina elämänsä loppuun asti
hän muistikin tuon pysähdyksen siellä puiden siimeksessä ja oli
tuntevinaan ison, suloisen kukkasen tuoksun vieressään sellaisena
kuin tuulahdus lennätti sen hänen nenäänsä hänen kohottaessaan ylpeän
nuoren päänsä taistellakseen ystäviensä puolesta. Jos ken muu tahansa
heidät pettikin, hän ei sitä tekisi. Jos joku häpesi heitä tai piti
hauskaa heidän kustannukseltaan, hän ei tekisi kumpaakaan. Vaikka
Mabel ehkä nauraisi, -- mutta Mabel ei nauranut: saattoihan olla
mahdollista, että hänkin ajatteli hänen tovereistaan parempaa kuin
ensimäisen vaikutelmansa vallassa ja oli taipuvainen ystävällisyyteen
ja suopeuteen. Olihan hän puhunut Elmalle siihen suuntaan, että "tytöt"
pääsisivät hänen tuttavuuteensa, ja siis...

"Nämä ovat ne, joita haeskelin", virkkoi Elma Mabelille kääntyen
hilpeästi äskeisen toverinsa puoleen. "Neiti Exeter, tämä on lady Mabel
Pomeroy. Tätini on täällä, mutta hän ei ole näkyvissä", katsahtaen
ympärilleen, "vaikka hän oli lähellämme juuri äsken ja..."

"Me näimme hänet, tyttöseni; siitä tiesimmekin, mistäpäin oli teitä
etsittävä. Minä en luule tätisi minua huomanneen", lisäsi neiti Exeter
iloisesti. "Täällä on niin paljon ihmisiä -- sellainen väkijoukko --
että kun ei odota näkevänsä tuttuja kasvoja..."

Tosiasia oli, että lady Alfreton oli väleen väistänyt häntä; mutta
seuraavassa tuokiossa nähtiin Elman täti ja Mabelin äiti ryhmän
reunassa, ja kaikkien silmät kohtasivat toisensa erehtymättömästi.

"Ooh?" äännähti neiti Exeter käsittäen, että suuri hetki oli tullut.

Elman sydän pamppaili, ja hän harppasi kiireesti eteenpäin.

Herttuatar ja lady Alfreton astuivat kiireesti poispäin.

"Minä kai menen nyt äitini luo", ilmoitti lady Mabel silmäisten
tyynesti ympärilleen. "Hän kutsui minua katseillaan, ja luullakseni
tätisi kutsui sinua", virkkoi hän Elmalle. "Varmaan tapaamme toisemme
vielä", jatkoi nuori aatelisneiti, keveästi puikahtaen mustanappisen
viitan ohi, "hyvästi nyt!" Sitten muutamaa askelta kauempaa: "Elma,
Elma!"

Mutta Elma ei hievahtanut.

"Etkö sinä tule?" kysyi lady Mabel astuen muutaman askeleen
takaisinpäin hetken pakotuksesta, sillä hän ei olisi halunnut menettää
toveriaan. "Meitähän käskettiin kävelemään yhdessä. Tule nyt; he
odottavat meitä."

"En minä tule", virkkoi Elma matalalla äänellä.

"Epäilemättä ystäväsi antavat sinulle anteeksi."

"Ystäväni pi... pitävät huolta minusta."

"Mutta sinä olet tätisi huolenpidon alainen."

"Totta. Mene, rakas lapsi", pisti tässä eräs toinen ääni väliin. "Mene,
rakas Elma, nuori ystäväsi on oikeassa; eikä lady Alfreton" -- neiti
Exeter koetti puhua huolettomasti -- "eikä lady Alfreton hyväksy, että
liityt mihinkään muuhun seurueeseen kuin hänen omaansa".

"Eipä suinkaan", huudahti Mabel mielissään tästä odottamattomasta
avusta. "Nähkääs, hyvä neiti, äiti ja lady Alfreton ovat juuri menossa
teenjuontipaikalle; minä tiedän sen, sillä kuulin heidän ohimennessään
sanovan jotakin siihen suuntaan, ja ellei Elma nyt tule, jää hän ilman
teetä ja..."

Jää ilman teetä? Mitä mielikuvia nuo sanat herättävätkään! Niin, oli
juuri teenjuonnin aika, ja pikku pöytiä puiden alla puiston toisessa
päässä katettiin paraillaan. Poloiset "tytöt" lyöttäytyivät nyt yhteen
nolostuneina, sanaa sanomatta, ja kauan toivottu ihana mahdollisuus,
josta niin paljon oli puhuttu, haihtui ilmaan heidän kuullessaan
tämän iloisen muistutuksen -- ja Elmasta näytti, että koko seurueen
murheelliset, moittivat katseet kohdistuivat häneen. Se sai hänen
sydämensä paisumaan. Hän oli, mielestään hän oli tosiaan ottanut
edesvastuun päälleen. Hän oli vahvistanut toivomusta silloin, kun se
oli ollut vain heikko ja hämärä haave, ja oli rohkeasti vakuutellut sen
toteutumista herkkäuskoisimpienkin epäillessä.

Pakenisiko hän nyt rivistä ja kevytmielisesti peseytyisi moitteesta
velvollisuutensa täyttämisen verukkeella? Hän voisi sen helposti
tehdä. Neiti Exeterkin kuiskasi: "Mene!" ja oli selvää, että Mabel oli
tulkinnut oikein molempain vallasnaisten pysähtymisen, kun nämä olivat
jääneet paikalleen ja sieltä viittasivat sormellaan.

"Kas, sanoinhan minä", jatkoi kiihkeä neitonen tarttuen hänen
käsivarteensa. "He odottavat todellakin. Ja ellemme mene ajoissa, emme
saa hyviä paikkoja. Sitäpaitsi tekee minun hirveästi mieleni jäätelöä",
lisäsi hän nauraen, "ja sinä vain estät ystäviäsi, jotka kenties
myöskin haluavat mennä sellaista ostamaan". Mutta Elma tiesi paremmin.

"Odottakaa vähän", ja hän hyökkäsi tätinsä luo.

"Järjetöntä, rakas lapsi", virkkoi lady Alfreton seuraavassa
tuokiossa, "Älä tee mitään sellaista. En ole koskaan nähnyt mitään
sopimattomampaa, mitään onnettomampaa", lisäsi hän epätoivoisesti
kuiskaten. "Jää luokseni, minä haluan sitä, Elma; ei ole ollenkaan
tarvis mennä takaisin; voit illalla selittää asian opettajattarellesi.
En voi sallia sinun seurustella minulle tuntemattomien ihmisten kanssa,
kun kerran olet minun siipieni suojassa. Perin kiusallista! Juuri kun
erityisesti toivoin, että tekisit hyvän vaikutuksen herttuattareen,
tulisit kutsutuksi hänen kotiinsa ja rakentaisit tuttavuutta Mabelin
kanssa", -- Mabel ja hänen äitinsä haastelivat tällä välin eräiden
muiden tuttaviensa kera -- "ja kun kaikki ja sujui niin hyvin...",
jatkoi lady Alfreton rypistäen kulmiaan, "En ole ikipäivinäni nähnyt
sopimattomampaa kohtausta! Mutta", ja hänen katseensa kirkastui, "jos
käännyt selin noihin ihmisiin, et ole heitä näkevinäsi etkä mene heidän
lähelleen, uskonpa heidän ottavan viittauksesta vaarin ja lähtevän
tyynesti omille teilleen. Kah, näkyvät jo olevankin lähdössä. Tulehan
teelle, rakkaani", kehoitti rouva reipastuen; "ehkei vielä ole mitään
sanottavaa vahinkoa tapahtunut. Meidän täytyy vain varoa jälleen
sattumasta heidän kanssaan yhteen, siinä kaikki. Nyt sinä ja Mabel
kävelette yhdessä kuten ennenkin. Tuolla tulee Mabel sinua noutamaan.
Tuletko Elmaa hakemaan, rakas tyttöseni? Täällä hän on! Elma, no Elma,
mikä sinun on?"

Elman polttavilla poskilla valui näet kaksi pientä, kuumaa, katkeraa
kyyneltä.



IX.

Piers selittelee maailman tapoja.


Vain lady Alfreton ne näki, vain hän arvasi mistä ne johtuivat.

Mabel, jonka päivänvarjon kärki sillä hetkellä oli tarttunut ohi
häilähtävän vyöhikön silmukseen, ei silloin eikä myöhemminkään saanut
asiasta vihiä, ja kun molemmat jälleen olivat heitetyt toistensa
seuraan ja kun hän sydämessään ajatteli, että Elman täytyi olla
tähän järjestelyyn ainakin yhtä tyytyväinen kuin hän itse, antoi hän
tunteittensa pian puhjeta ilmi. "Se oli tosiaan hyvin tehty, Elma;
mutta ellei tätisi olisi ollut itsepintainen, niin missä nyt olisit?
Itse et koskaan olisi kyennyt riuhtaisemaan itseäsi irti niiden
seurasta. Minä tein voitavani, mutta sinä et tukenut minua. Kaiketi
sinä pelkäsit. Totta onkin, että ne näyttivät jokseenkin villeiltä. Vai
siinä ne tytöt olivat?" lisäsi hän merkitsevästi hymyillen. "No, nyt
minä tiedän, minkänäköisiä sellaiset tytöt ovat. Minä... et kai ole
pahoillasi, kun tulee aika jättää koulu, Elma?"

"Minä olen _nyt_ pahoillani, perin murheellinen ja häpeissäni", virkkoi
Elma sellaisella äänellä, että hänen toverinsa säpsähti. "Mabel, tämä
ei ollut mitään sinulle..."

"Mikä ei ollut mitään?"

"Että käyttäydyimme niin kuin käyttäydyimme, kohtelimme heitä siten ja
jätimme heidät sillä tavoin. Oh, se ei ollut sinun syysi -- sinä et
tarkoittanut mitään pahaa; he eivät ole mitään sinulle, etkä sinä ole
mitään heille; ja vaikkakin sinä... vaikkakin sinä jokseenkin tylysti
käänsit heille selkäsi..." Hän pysähtyi.

"Niin, näetkös, Elma, he... mutta olen pahoillani, etten ollut heille
kohtelias. Varmaan aioin olla kohtelias" -- jokseenkin hämmentyneenä --
"mutta kun..."

"Oh, kohtelias! Älä huoli -- olithan sinä kylliksi kohtelias", huudahti
Elma yhä samaan hillityn närkästyneeseen sävyyn. "He eivät välittäisi
sinusta", jatkoi hän imartelematta; "_minua, minua_ he ajattelevat.
Minä heitä kehoitin tulemaan ja lupasin täällä olla heille avuksi.
Puhuin heille siitä kaikesta niin usein... ja... ja nyt... voi, mitä he
minusta nyt ajattelevat?"

"Saattoivathan he nähdä, ettei toki sinussa syytä ollut." Ajattelematon
Mabelkin näytti hetkisen vakavalta. "Minä en sinun asemassasi, Elma,
sillä vaivaisi päätäni. Jokainen saattoi jo puolellakin silmällä nähdä,
että sinun oli toteltava tätiäsi ja että hän sinut kutsui pois."

"Jospa tätini olisi edes puhutellut, edes puhutellut neiti Exeteriä.
Neiti Exeter -- etkö nähnyt häntä, Mabel? -- neiti Exeter on mitä
hyväsydämisin ja herttaisin, hän on ihmisten parhaita, eikä suinkaan
olisi käynyt tungettelevaksi tai häirinnyt täti Selinaa -- minä tiedän,
ettei hän olisi, -- mutta tilapäistä kohtaustahan hän ei voinut
välttää; ja sitten hänelle ei suotu katsettakaan, ei edes... edes
pientä kumarrusta tervehdykseksi, eikä puristettu hänen kättänsä."

"Niin kyllä, lady Alfreton olisi voinut olla hyväluontoisempi", vastasi
Mabel vilpittömästi. "Mutta minä en luule, että täysikasvuiset ihmiset
ovat hyväluontoisia, luuletko sinä? Varmaan minäkin ennen pitkää
lakkaan olemasta hyväluontoinen. Älä siitä harmittele, Elma. Voit olla
varma, että neiti Exeter, tai mikä hänen nimensä oli, on jo unohtanut
koko asian, kun palaat opistoon tänä iltana. Eihän kukaan mokomia
muistele: minä en koskaan. Mitä hyötyä siitä olisi? Iloitkaamme nyt
vain. Kylläpä on jo paljon ihmisiä teepöytien ääressä! Ja katso, Elma",
tyrkäten häntä kyynärpäähän, "katso noita jäätelöitä. Niiden pelkkä
näkeminen tekee minut heti kuumaksi ja janoiseksi. Ah, se on oikein! Me
saamme kai istua tuolla? Lady Alfreton on juuri etsinyt mahdollisimman
parhaan paikan. Äiti sanoo, että lady Alfreton aina tietää, mitä on
tehtävä, ja niin hän tietääkin. No, Elma, eikö tämä ole hauskaa, eikö
tämä ole ihanaa?" Sitten hiljempää: "No, Elma, hymyilehän taas; ole
niinkuin ennenkin ja unohda nuo typerät ihmiset."

Mutta Elma ei voinut unohtaa.

"Hei, ettekö vielä ole lopettaneet?" huudahti tällöin ääni hänen
takaansa. "Pidä puolesi, Elma; minä onnittelen sinua oivallisesta
ruokahalustasi sekä poudalla että sateella. Hyvää päivää, lady Mabel;
vai on neidit vielä jätetty pöytään?" Herttuatar ja lady Alfreton
olivat nimittäin vetäneet tuolinsa sivummalle. "No, toivon, että teillä
on hauskaa", lopetti Piers puheensa, istahtaen mukavan huolettomasti,
samalla kuin kaksi rusoista poskiparia hieman punehtui hänen
pilanteostaan ja kaksi lusikkaa liikkui hiukan hitaammin kuin ennen,
ikäänkuin kieltääkseen hänen sanoissaan lausutun väitöksen.

"Miksi emme pitäisi jäätelöstä?" kysyi Mabel kuitenkin. "Minä olen
syönyt kaksi annosta, samoin Elma. Olisin saanut kolmannenkin, jos
olisin tahtonut."

"Otatteko nyt kolmannen?"

"Ei, kiitos, minä olen ja lopettanut"; ja puhuja yritti suoristautua
sekä näyttää sirolta ja arvokkaalta. "Minä vain sanoin, että olisin
_saanut_, jos olisin tahtonut. Tänne kuulemme hyvin soittokunnan
sävelet, eikö totta? Mikä kaunis iltapäivä! Meillä on ollut ihana
iltapäivä alusta loppuun -- eikö olekin, Elma? Haluaisin viettää juuri
tällaisen iltapuolen joka päivä elämässäni -- etkö sinäkin, Elma?"

Ei mitään vastausta. Äkillinen muistelma synkistytti Elman kasvot.

Hetkiseksi oli rattoisa rupattelu ja herkullinen ateria viekoitellut
hänet palaamaan entiseen pulpahtelevaan mielentilaansa, ja sekä lady
Alfreton että Mabel olivat otaksuneet, että vastoinkäyminen, mikä
oli uhannut peittää pilveen juhlallisen hetken päiväpaisteen, oli
turvallisesti siirtynyt taustalle pian kokonaan rauetakseen, -- mutta
nyt Mabelin vetoaminen herätti jomottavan tuskantunteen, mikä ilmeni
hänen toverinsa vilpittömällä otsalla.

Piers vilkaisi toistamiseen serkkuunsa. -- Jotakin on tytön mielestä
mennyt vinoon, -- tuumi hän itsekseen.

Mutta vasta jonkun ajan kuluttua hän sai selville, mitä tuo "jokin" oli.

"Tule minun kanssani, Elma. Älä välitä Mertouneista. Ei sinun tarvitse
riippua kiinni tuossa tytössä, ellet hänestä välitä; hän onkin nyt
saanut jonkun toisen." Seurue oli noussut ja lähtenyt liikkeelle. "Tule
tännepäin", virkkoi Piers äkkiä. "Minä opastelen sinua, ja kyllä heidät
jälleen tapaamme. No, tule pois vain! Miksi minua noin katselet?"

"Täti sanoi minulle tänään jo kerran, että minun on pysyteltävä hänen
parissaan ja mentävä hänen kanssaan, minne hän menee", vastasi Elma,
jonka äänensävy ilmaisi, että muistelmaan sisältyi enemmän kuin ensi
silmäykseltä näytti. "Ei sovi, että hänen täytyy sanoa se minulle
kahdesti."

"Pyh! Loruja!" Piers kääntyi äitinsä puoleen. "Kuinka kauan viivyt
täällä, äiti? Noin puoli tuntia? Minä tuon Elman ulkoportille puolen
tunnin päästä..."

"Hyvä on, rakkaani, hyvä on. Älkää viivytelkö kauempaa, Piers. En voi
jäädä tänne puolta tuntia pitemmäksi aikaa -- olinkin jo lähdössä..."

"Kyllä muistan. Puolen tunnin kuluttua olemme paikalla. No, Elma,
astukaamme tätä käytävää pitkin; pidä varasi, Mabelilla tuolla on
ilveksen silmät, ja me olemme saaneet hänestä kylliksemme. Varmaankin",
jatkoi hän, kun he olivat tehneet pari nopeaa käännöstä sivupoluille,
"varmaankin hän äsken sanoi jotakin sinua kiusatakseen. Mitä se oli?
Älä kerro, jos mieluummin tahdot olla kertomatta, ymmärräthän; mutta
sinä olet niin pieni ja yksinäinen", lisäsi hän ystävällisesti, "ja
ellei sinulla ole ketään muuta, jonka puoleen kääntyä, voit kertoa
minulle."

Pieni käsi pujahti hänen käteensä.

"Häh?" virkkoi Piers kovin kummastuneena. "Mitä?" Sitten hän katsahti
ympärilleen, mutta he eivät olleet kenenkään näkyvissä tai ainakaan ei
ollut mitään katsojia melko pitkän matkan päässä pienestä sillasta,
jonka käsipuuta vasten he kumpikin nojasivat. "Mitä tarkoitat, Elma?"
kysyi Piers katsahtaen kätöseen omituisin oudoin tuntein, jollaisia hän
ei koskaan ennen ollut tuntenut. "Mikä sai sinut niin tekemään?"

"Tahdoin vain kiittää sinua", virkkoi Elma, vilkaisten häneen lempein,
itsetiedottomin silmin. "Sinä olet aina hyvin ystävällinen, mutta..."
ja hän veti kätensä pois.

"Mutta mitä?"

"Minusta tuntui, että ystävyyttäsi tänään tarvitsin", ja hänen huulensa
värähti hiukan vastoin hänen tahtoansakin.

"Jotakin mennyt vinoon?"

Elma epäröi. Sitten hän äkkiä puhkesi puhumaan: "Et saa luulla, että
se oli Selina-tädin syy; tätihän ei tiennyt, ei voinut otaksuakaan, ei
voinut vähääkään aavistaa, miltä se neiti Exeteristä tuntuisi. Neiti
Exeter pitää Selina-tätiä ja... ja teitä kaikkia niin suuressa arvossa;
ja tavatessaan tädin täällä minun kanssani neiti Exeter odotti,
tarkoitan, piti luultavana, että... että häntä edes puhuteltaisiin...
ja... ja..."

"Ja äitini vältti häntä?"

"Niin, Piers, ja _minun_ täytyi jättää heidät myöskin; enkä voinut
edes kertoa heille, kuinka asian laita oli. Olimme moneen kertaan
puhuneet tässä kukkasnäyttelyssä käynnistä ja sopineet kohtauksestamme
ja... ja kaikesta muusta. Sitten tapasimme toisemme aivan ison teltan
ulkopuolella, ja minä juttelin heille Mabelin seisoessa vieressä, ja
täti ja herttuatar kävelivät suoraan meidän keskellemme, mutta...
astuivat sitten edelleen", ja Elma käänsi päänsä pois, ikäänkuin muisto
siitä olisi hänelle vielä liian kauhea.

"No?"

"Sitten halusin viipyä heidän kanssaan hetkisen; mitäpä muuta voin,
Piers? Mutta pyytäessäni lupaa Selina-täti sanoi, ettei se käynyt
päinsä, eikä... eikä sallinut minun edes siitä heille ilmoittaa."

"Miksi ihmeessä hän sen kielsi?"

"Hän ei halunnut, että minut nähtäisiin heidän seurassaan."

"Hänen armonsa näkyy olleen melkoisen tyly. Kukapa tietää, miten ne
naiset toisiansa nolailevat!"

"Oi, Piers! Täti Selina ei tarkoittanut..."

"No niin, rakas Elma, kuuntelehan minua. Suohan minulle kaikki
tarkkaavaisuutesi muutamiksi minuuteiksi, kuten opettajasi sanoisivat.
Aion pitää pienen luennon, ja ole niin ystävällinen, ettet keskeytä
minua; otatko siitä oppia vai et, on oma asiasi. No siis, ensiksikin
äitini _oli_ tahallaan tyly; kukaan, jolla on äitini maine hienossa
käyttäytymisessä, ei koskaan ole epäkohtelias sitä tarkoittamatta.
Hän tahtoi saada arvoisan opettajattaresi ymmärtämään, että vaikka he
ovatkin pari kertaa yksityisesti tavanneet toisensa, ei tämän tule
vaatia minkäänlaista julkista tunnustusta. Jos on maailmassa jokin
asia, mistä äiti kaikesta sielustaan pitää huolta, niin se on hänen
yhteiskunnallinen arvonsa, ja hänen mielestään se joutuisi vaaraan,
jos hän tuntisi jonkun neiti Exeterin kaltaisen, ja siksi hän aivan
yksinkertaisesti ei tahdo häntä tuntea. Käsitätkö tämän, Elma?"

"Luulen käsittäväni, Piers."

"Eikö se ole jokseenkin vaikeatajuista?"

"On kyllä, Piers."

"Nyt tulemme toiseen kohtaan. Puolet tuntemistani miehistä ja naisista
ajattelevat samoin: Jos heillä on alhaisia tuttavia tai ystäviä,
jos on henkilöitä, jotka ovat köyhiä, käyvät nukkavierussa puvussa
eivätkä seuraa muotia, mutta joiden kanssa heidän täytyy seurustella
kaikessa hiljaisuudessa, niin he vaikenevat siitä visusti maailman
edessä. Maailman silmissä kaikki tahdomme esiintyä vain parhaimpamme
mukaan. Meidän on näet ajateltava mainettamme, pidettävä huolta
yhteiskunnallisesta asemastamme. Juliet ajattelee aika paljon tyttöjä,
joiden kanssa ratsastaa, sekä tanssitovereitansa. Äiti miettii
vakavasti, kenen hän kutsuu perheeseen. Isä on hyvin tarkka siitä, että
tuttava, jonka kanssa hän syö päivällistä klubissaan, on oikeata lajia.
Minä..." Hän pysähtyi.

"Sinäkin?" virkkoi Elma hiljaa, sillä nuoren miehen hymy oli
jäähdyttänyt hänen sydämensä. "Sinäkin?"

"Minäkin? Niin. Miksikä en minä? Minä en ole naapureitani parempi. Olen
yhtä tunnoton, sydämetön, itsekäs ja törkeä kuin hekin. Törkeä! Se on
oikea sana. Juuri niin tulisi nimittää ihmisiä, jotka siten ajattelevat
ja tekevät. Mitäpä se muuta on kuin törkeätä halpamaisuutta, joka saa
meidät pelkäämään sinun neiti Exeterisi ja muiden hänen kaltaistensa
tartuntaa? Panisinpa vetoa, että neiti Exeter on parempi ihminen kuin
kolme neljännestä niistä naisista, jotka äiti lausuu tervetulleiksi
taloonsa, -- mutta Mertaunin herttuattaren lornetin pelosta äiti ei voi
taipua vaihtamaan hänen kanssaan edes vähäistä tervehdystä. Siitä se
johtui, Elma. Äiti ei ole luonnostaan häijy..."

"Oh, ei... ei suinkaan."

"Ja jos hän olisi kohdannut neiti Exeterin kenenkään näkemättä, ei
neiti Exeter olisi saanut mitään valittamisen aihetta; mutta neiti
Exeterillä oli huono onni. Eipä hänelle silti käynyt pahemmin kuin
monelle muulle. Me tunnemme henkilöitä maalla, tunnemme heidät
jokseenkin hyvin, mutta tyynesti olemme heitä tuntematta Park Lanen
varrella asuessamme. Tapasin eilen miehen, jonka kanssa säännöllisesti
käyn metsästämässä joka talvi, kun riistanajo alkaa, -- mutta samassa
näin jotakin hyvin mielenkiintoista toisella taholla, mikä kokonaan
vei huomioni, kunnes hän oli kulkenut ohitse. Minä näetkös kävelin
erään keikarin kanssa. Sellaista on se _savoir faire_, jota meidän
maailmanmiesten täytyy noudattaa. Tarkkaatko sanojani, Elma?"

Elman pää oli riipuksissa.

"Tietysti sinä tunnet sen pakottavan voiman? Sinä olet kai kyllin vanha
käsittääksesi, kuinka välttämätöntä se on?"

Vieläkään ei vastausta.

"Kyllä sinä vielä itsekin tulet täysinoppineeksi siinä taidossa",
jatkoi hänen serkkunsa teeskennellyn huolettomasti. "Onhan siihen
tietysti vielä aikaa; mutta parempi aloittaa aikaisin kuin liian
myöhään. Tänään sait ensimäisen läksysi, Elma -- oivallisen läksyn.
Aiotko nyt käyttää sitä hyväksesi?" Harras katselija olisi voinut
havaita hänen kiinteästi tarkkaavan tyttöä.

"En", virkkoi Elma äkkiä kohottaen punehtuneen otsansa ja säteilevät
silmänsä. "En. En koskaan, Piers, en koskaan! Olkootpa kaikki muut
noin valheellisia, noin halpamaisia, noin julmia -- minä en koskaan
sellaiseksi tule. Minä tahdon olla sama kaikkialla, joka tilaisuudessa,
kaikkina aikoina. Niitä, joista pidän ja joita kunnioitan, en
koskaan aio hävetä, olkoon katselijana kuka hyvänsä. Ja niitä, joita
rakastan..."

Hän vaikeni äkkiä kuohuvin povin ja läähättäen.

"Ja niitä, joita rakastat?" kuiskasi ääni hänen korvaansa. "Jatka.
Niitä, joita rakastat...?"

"Tahdon rakastaa aina ja iäti." Vastaus ei ollut niin hiljainen, ettei
nuori mies olisi sitä kuullut.



X.

Elman käsitys ystävyysliitoista.


Vaikka tuttavuus Mertounin herttuattaren tyttären ja lady Alfretonin
nuoren sukulaisen kanssa oli alkanut niin aaltoilevan epävakaisten,
ettemme sanoisi pahaenteisten olosuhteiden vallitessa, niin ihmeellistä
kyllä se kehittyi ja vähitellen kypsyi sydämelliseksi.

Elman sanojen mukaan Mabel "ei ollut mikään paha tyttö".

Ison, epäsuhtaisesti versoneen perheen nuorinta vesaa olivat
vanhemmat sisarukset, joista muutamat jo olivat kasvaneet miehiksi ja
naisiksi, aluksi pitäneet kiusankappaleena, katsellen karsaasti uuden
lapsikammion järjestämistä, ja paheksuivat, että vanhemmat, joiden
olisi tullut pitää yksinomaan huolta heistä ja heidän eduistaan,
tuhlasivat ylenmäärin hemmoittelevaa hellyyttään pikku kuopukselle.

Siitä oli johtunut sotatila.

Kuten jo lienee selvinnyt, eivät kaikki kristikunnan vanhemmat veljet
ja sisaret olisi voineet nujertaa masentumatonta Mabelia hänen millään
elinkaudellaan, ja tuo neuvokas nuori neiti oli aikaisin saanut
selville voimansa -- niin, kukapa voi sanoa, kuinka aikaisin lapsi sen
havaitsee? Hän oli siis hyvin aikaisin alkanut antaa takaisin samalla
mitalla kuin sai; ja sekä isän että äidin suosion kannattamana, nämä
kun kieltäytyivät kuuntelemasta sanaakaan vastapuolen väitöksistä tai
valituksista, tyttönen oli pitänyt päänsä kaikkia muita perheenjäseniä
vastaan, joko nämä sitten esiintyivät yksitellen tai keskenään
liittoutuneina.

Ettei hän joutunut moisten suosikkien melkein poikkeuksettoman kohtalon
alaiseksi, puhui jotakin tämän onnettomasti sijoitetun lapsen puolesta.

Mabelia ei inhottu, koska Mabel kaikkine vikoineen, nenäkkyydestään ja
itsepintaisuudestaan huolimatta, ei luonnostaan ollut tunteeton eikä
vilpillinen. Jos hänen paremmat ominaisuutensa olisi huolellisella
ja järkiperäisellä kasvatuksella herätetty toimintaan, jos hänen
kotielämänsä ei olisi ollut tuollaista alituista taistelua
määräämisvallasta, jos olisi ollut vähemmän kamppailua toiselta puolen
turhamaisen hupsuttelun ja liikahemmoittelun ja toiselta lempeän
suvaitsevaisuuden ja kärsivällisyyden puutteen välillä, hän olisi
ollut aivan toisenlainen henkilö. Ja näinkin ollen Elma näki kylliksi
niissä tilaisuuksissa, joissa hän muutamina seuraavina viikkoina oli
vieraisilla Mertounin talossa, voidakseen ravistaa viisasta päätään
Piers-serkulle (joka väitti syvällä mielenkiinnolla seuraavansa tämän
ystävyyden kehittymistä) ja väittääkseen ominaisella varmuudellaan --
varmuudella, mikä aina ilmeni, kun poissaolevien kimppuun hyökättiin,
että Mabel "ei ollut mikään paha tyttö".

"Tiedän, että se myönnytys merkitsee sinun puoleltasi varsin paljon",
virkkoi lady Alfreton eräänä päivänä, kun hänen poikansa oli lähtenyt
huoneesta ja hän tunsi voivansa kysellä hiukan tarkemmin ja tiedustella
sukulaiseltaan vähän enemmän -- mitkä tiedustelut hän vaistomaisesti
oli aina siirtänyt tuonnemmaksi. "Minä tiedän, että se myönnytys sinun
puoleltasi, Elma, merkitsee varsin paljon. Sinä olet niin ankara pieni
olento ja niin vakaantunut mielipiteissäsi, etten tosiaan tuntenut
itseäni ollenkaan varmaksi... hm, tarkoitan, minulle on keventävää
kuulla sinun myöntävän, että herttainen, älykäs ja ystävällinen nuori
ikätoverisi 'ei ole mikään paha tyttö'."

"Sitä hän ei todella olekaan, täti."

"Sen kyllä uskon, rakas lapsi", vastasi rouva hymyillen.

"Hän puhuu kuin höyrykone; minä voin tuskin kiilata sanaakaan hänen
lauseittensa rakoon. Oh, täti nauraa; täti luulee, että minäkin
haluan jutella. Niin haluankin, hyvä täti, ja siitä se kenkä
puristaneekin. Ensimältä minusta ei ollut kovinkaan hauskaa istua
ihan kuin vesisuihkun alla ja antaa sen ruiskuttaa päälleni. Minä
sanoin Mabelille, että hän oli kuin ruisku -- mutta ei sekään häntä
pysähdyttänyt. Nyt siis annan hänen lepertää mielensä mukaan, kunnes
vihdoin väsyy. Mutta joskus se tyttö voi kehrätä aika sekasotkun!"

"Niinkö! Millä tavoin?" Lady Alfreton oli siinä mielentilassa, että hän
kärsivällisesti kuunteli.

"Hän ei tarkoita mitään pahaa. Mutta hän sanoa pamauttaa suoraan mitä
ikinä päähänsä pistää; ja kyllähän täti tietää, ettei _se_ aina sovi."

"Ei, Elma, ei se sovi"; ja sopimattomilla ajoilla mainittu neiti
Exeterin nimi vilahti lady Alfretonin mieleen ja sai hänet hetkiseksi
ajattelemaan, eikö hän mahdollisesti voisi käyttää tätä tilaisuutta
antaakseen ohjeita. Mutta uteliaisuus sekä halu päästä Elman nykyisten
paljastusten perille saivat hänessä voiton.

"Niinpä Mabel usein sanoo sellaista, mikä suututtaa mademoisellen
-- hänen kotiopettajattarensa -- koko lopuksi päivää, vaikka
mademoiselle itsekin voisi tajuta, ettei siitä tosiaan tarvitsisi
välittää. Kun kerron Mabelille hänen sanansa ja miksi mademoiselle
on vihainen, sitten hän on pahoillaan -- tai ainakin olisi, jos
pitäisi mademoisellesta enemmän. Milloin hän sattuu suututtamaan
sellaisen henkilön, josta todella pitää... kuten tapahtui pari kertaa
äskettäin..." Elma vaikeni.

"No, rakas lapsi?"

"Hän ei ollut aivan... ei aivan... ystävällinen minulle. Minä tarkoitan
todellakin ystävällisyyden puutetta -- en tarkoita, että riitelimme,
-- mutta heti kun hän näki, että oli minua pahoittanut, hän oli niin
kummallinen omalla hiomattomalla tavallaan."

"Millä tavallaan?" huudahti lady Alfreton avaten silmänsä.
"Kummallisella? Hiomattomalla? Rakas Elma, Mabelin tavat saattavat olla
hiukan, juuri hiukkasen omituiset; hän ei ole vielä täysin muovautunut,
sitähän ei voi vielä odottaakaan; mutta minun täytyy sanoa, että olet
mielestäni liian ankara. Kummallinen? Hiomaton?" toisteli rouva.

"Niin juuri, täti", nyökkäsi Elma. "Mabel on tosiaan perin kummallinen
toisinaan, ja kun ketään ei ole saapuvilla, hän... mutta, oh, mitäpä
siitä?" Tyttö hillitsi äkkiä itsensä kielimisen pelosta. "Ei se mitään
haittaa. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä se merkitsee, eikä hän ole
koskaan onnellinen, ennenkuin on sovittanut kaikki sattuneet ikävyydet.
_Siitä_ puolesta minä Mabelissa pidän", jatkoi Elma tarmokkaasti. "Hän
sovittaa rikkomuksensa niin pian. Hän tuli eilen minun luokseni kuin
salama ja sanoi olleensa 'halju'. No, se hän oli ollutkin."

"Hyväinen aika!" huudahti lady Alfreton, sillä sellaisia sanoja ei
ollut käytetty hänen nuoruutensa päivinä. "Hyväillen aika! Minä...
tuohan on vallan tavatonta! Hän on varmaankin oppinut sen sanan
veljiltään. Mutta sentäänkin... nuoren neidin huulilla!"

"Oh, ei se mitään, täti", -- Elma nyökkäsi jälleen rauhoittavasti, --
"ei se mitään tee. Kaikki me sanomme olleemme 'haljuja', kun olemme
käyttäytyneet sopimattomasti. Oli vain hyvä, että Mabel niin pian pyysi
anteeksi. Ja syytä hänellä olikin pitää hoppua, sen takaan."

"Hoppua!" mutisi lady Alfreton. Hän ei ollut tottunut koulutyttöihin,
ei ainakaan vielä. "No", jatkoi hän.

"Meillä oli aikamoinen kina", ja Elma nauroi ikäänkuin mieluiselle
muistolle, "ja rapsauttelimme toisiamme sanoilla minkä kerkisimme,
jolloin Mabel virkahti väliin jotakin _todella_ häijyä. No, senjälkeen
en tietenkään enää tahtonut hänelle puhua; se on paras menettely
riitaantuessa. Nyt oli minun vuoroni murjottaa, tiedättehän. Olin siis
juuri alkanut murjottaa, kun samassa ilmoitettiin vaunujen saapuneen!
Muistanette siellä viimeksi ollessani lähettäneenne noutamaan minut
jonkun verran aikaisemmin kuin olitte luvannut. No niin, silloin se
tapahtui. Kun siis vaunujen ilmoitettiin saapuneen, en tiennyt mitä
tehdä. Ajattelin parhaillani sitä, kun Mabel hypähti pystyyn, syleili
ja suuteli minua ja sanoi olleensa 'halju'; ja Fanchettekaan ei vielä
ollut lähtenyt huoneesta! No niin, ellei Mabel olisi ollut tosiaan
_todella_ hyvä tyttö, olisi hän odottanut ensi kertaan tai ainakin
hyvästijättööni asti, ennenkuin rupesi sovinnoille."

"Oh, hän on todella, _todella_ hyvä tyttö nyt, niinkö?"

Elma nauroi. "Niin, täti, todella, _todellakin_, nyt."

"Se ilahduttaa minua", virkkoi lady Alfreton lyhykäisen vaitiolon
jälkeen ja mielessään päätettyään, että sittenkin joitakuita pikku
varoituksia ja viittauksia sopisi tässä tilaisuudessa ohimennen
antaa. "Olen vilpittömästi iloinen siitä, että olet saanut
sellaisen hyvän ystävän. Tuollaisen ystävän omistaminen, Elma, on
sinulle suuriarvoista. Sinun täytyy huomata, mikä ero on Mertounin
herttuattaren tyttärien ja nykyisten koulutoveriesi välillä. Lady Mabel
Pomeroy lienee hiukan eriskummainen eli liiallisuuksiin taipuvainen ja
epäilemättä hän on aikalailla hemmoiteltu, mutta sitten hänen hieno
käytöksensä ja komeutensa..."

"Rakas täti!" Elma väreili kuin sisällisestä aaltoilusta ja meni
heittäytymään viehkeään asentoon tätinsä jalkojen juureen, katsellen
häntä leikkisällä, veitikkamaisella silmäparilla. "Rakas täti, pelkään
pahoin, pelkään todellakin, ettet koskaan näe Mabelia komeana ja
hienostuneena nuorena naisena. Neiti Exeterin koulussa on tyttöjä,
jotka nyt jo ovat tuhat kertaa hienostuneempia ja komeampia kuin mitä
Mabelista koskaan voi tulla. Hänessä ei ole rahtuakaan komeutta,
enkä... enkä luule hänessä olevan paljoa hienouttakaan. Mabel on
hyvin herttainen omalla tavallaan. Minä _pidän_ hänestä! Ja hän on
oikein paljon parempi ja hauskempi nyt, kun todella tunnemme toisemme,
paljoa herttaisempi kuin mitä hänestä aavistinkaan silloin, kun ensi
kertaa kävelimme yhdessä. Hän nauratti minua silloin, mutten tiennyt,
tokko... en oikein tiennyt, mitä hänestä ajatella. Mutta täti ei näy
vielä tuntevan Mabelia. Hän on hauska, rattoisa, tyhmä tyttö -- hän
ei välitä, vaikka häntä nimitetään tyhmäksi -- milloin saa pitää
oman päänsä. Mutta kun häntä ärsytetään tai kun hän ei saa tahtoansa
perille, hän kääntää koko talon ylösalaisin. Häijy hän ei silti ole
eikä kanna kaunaa. Hän ei hiivi äitinsä luo lupaa pyytämään eikä tee
sellaista, mistä muut eivät pidä. Minä näettekös luulen", lisäsi Elma
viekkaasti hymyillen, "luulen, että herttuatar-parka sitä joskus
haluaisi, ne vanhemmat sisarukset kun häntä niin ahdistelevat Mabelin
tähden."

"Olettepa te omituinen pari, se minun täytyy sanoa. Mitähän kaikki
muut Mertounin talon asukkaat ajattelisivat, jos kuulisivat sinun
arvostelusi, sinä pieni kissanpoika! Nimittää Mabelia tyhmäksi!
Luulen, että herttuattaren tukka nousisi pystyyn. Hän kehuskelee aina
lemmikkinsä oivallisia ominaisuuksia ja avuja, kunnes minun täytyy
myöntää... Mutta joka tapauksessa Mabel on sinulle erinomainen toveri,"
Lady Alfreton keskeytti puheensa ja palasi pääasiaan. "Ja ellei hän
suutu nimittäessäsi häntä tyhmäksi..."

"Oh, täti, minä en ole raaka."

"Rakas lapsi, luulin sinun sanoneen, että käytit sitä nimitystä."

"Ei. Hän itse sanoi niin. Hän sanoi eräänä päivänä, että tiesi... että
tiesi olevansa tyhmä, ja minä... minä vain myönsin. Ja se tapahtui sinä
päivänä", lisäsi Elma hiukan ujosti, "sinä päivänä, jolloin emme olleet
kaikkea aikaa olleet aivan kilttejä toisillemme".

"Minusta näyttää, että sellaisia päiviä on varsin paljon."

"Nähkääs, täti, ellei niitä olisi, emme voisi koskaan oikein kiintyä
toisiimme. Saattaisimme olla hyviä ystäviä ja niin poispäin -- mutta
jos meidän täytyisi olla kohteliaita, nöyriä ja kovin huolellisia
ollessamme aivan kahdenkesken, emme koskaan pääsisi pitemmälle.
Vain sitten tytöt oikein kiintyvät toisiinsa, kun he _voivat_,
tiedättehän..."

"Voivat mitä?"

"Puhua suunsa puhtaaksi, täti. Sanoa pamauttaa mitä tahansa. Siitä sitä
ystäviksi tullaan. Heti kun tulin Mabelin ystäväksi, sanoin hänelle,
kuinka kauhean sopimattomasti hän oli käyttäytynyt neiti Exeteriä ja
niitä kaikkia kohtaan siellä kukkasnäyttelyssä..." Elma vaikeni äkkiä.
Hän oli nyt "sanoa pamauttanut" enemmänkin kuin oli tarkoittanut,
oikein kukkuramitalla.

"Mitä?" virkkoi lady Alfreton kuivasti. "Sanoitko sinä hänelle niin? Ja
saanko kysyä, mitä hän vastasi?"

"Oh, täti, älkää suuttuko. Ehkei minun olisi pitänyt sitä sanaa, mutta
minusta tuntui, että minun täytyi. Muutoin olisi aina ollut välillämme
jotakin, mistä ei olisi saanut mainita, mihin ei olisi saanut viitata,
ja se olisi ollut liian kauheata. Senvuoksi ajattelin, että oli parasta
puhua suuni puhtaaksi; ja iloinen olinkin, että sen tein, sillä
Mabel oli kuin puhdasta kultaa. Hän toisteli moneen kertaan, kuinka
pahoillaan hän oli, sitten kun olin kertonut hänelle kaiken, selittänyt
hänelle neiti Exeterin tulon, kuinka ystävällisesti hän siinä
menetteli, kuinka hän oli tehnyt sen vain mieliksi tytöilleen, jotka
eivät koskaan ennen olleet nähneet kasvitieteellistä juhlaa, ja..."

"Niin, niin!" Vastoin tahtoaankin Elman kuulijatar tunsi pistoksen
sydämessään. "Niin, niin. Se oli ikävää, mutta sitä ei voinut auttaa.
Mabel -- mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi, ettei enää koskaan käyttäydy sillä tavoin, vaikka eläisi
satavuotiaaksi! Hän tahtoi tehdä jos jotakin asian sovittamiseksi. Hän
tarjoutui lähettämään äitinsä neiti Exeterin luo..."

"Hyväinen aika! Rakkahin Elma! Ei suinkaan sitä! Ethän toki olisi
voinut sellaista sallia?"

"En, täti; sillä minä en käsittänyt", vastasi Elma tyynesti, "mitä
hyvää siitä olisi ollut".

"Hm... hyvää... hm. Olisihan siitä vainut olla jotakin 'hyvää', kuten
sinä sitä nimität. Opiston maineelle olisi aina eduksi, jos jonkun
herttuattaren vaunut pysähtyisivät sen ovelle."

"Olisiko?"

"Mutta se olisi perin sopimatonta -- kerrassaan sopimatonta. Sellainen
koulu! Koulu... hm, tarkoitan vain, rakas lapsi, että jos Mabel koskaan
jälleen mainitsee moisesta ehdotuksesta, niin toivon, että heti sen
torjut. Muista, Elma" -- hyvin tarmokkaasti -- "_heti_. Se ei millään
muotoa kävisi päinsä. Sellaista ei voi hetkeäkään ajatella. Näethän,
Elma, etten minäkään koskaan käy Haverstock Hillissä, vaikka olet
oma veljentyttäreni -- ainakin sir Thomasin veljentytär -- ja vaikka
tietysti kaikesta sydämestäni harrastan parastasi."

Elma laski kiitollisena poskensa kättä vasten, johon oli tarttunut.
"Pikku raukka", virkahti täti lempeämmällä äänellä, "toivon, että
olisi ollut toisin. Jos olisin _voinut_ saada sinut kokonaan omaan
hoivaani -- mutta", jatkoi hän reippaammin, "tätähän kestää vain jonkun
aikaa, ja sitten saamme nähdä, kuinka asiat kehittyvät. Mutta Elma,
rakas lapsi, ota huomioosi mitä sanon. Jos minulla on syyni välttää
nykyistä asumustasi, ei Mertaunin herttuattarella voi olla mitään
aihetta sinne mennä. Herttuatar on varomaton henkilö -- siitä olen
varma, ja hän juttelisi ja jaarittelisi saaden ihmiset ihmettelemään,
-- ja lopetettuasi koulusi ja jätettyäsi neiti Exeterin ja kaiken, mikä
häntä koskee, sinä huomaisit, kuinka tukalia sellaiset muistot ovat. En
ollenkaan epäile neiti Exeterin oivallisuutta ja tiedän hänen täyttävän
velvollisuutensa sinua kohtaan" -- sillä lady Alfreton oli hermostunut
tuosta neiti Exeterin jutusta eikä nyttemmin koskaan yrittänytkään
puhua hänestä muuten kuin sovittavassa äänilajissa, -- "mutta hän on
niin erilainen kuin me, niin erilainen kuin Mertounit ja me ja muut
kaltaisemme, ettei tuottaisi iloa hänelle enempää kuin meillekään, jos
meidät pakotettaisiin kanssakäymiseen. Olethan jo kyllin vanha tämän
käsittääksesi, Elma?"

"Kyllä, täti Selina."

"Ja... ja tajuamaan, ettei tarkoitukseni ole suinkaan epäystävällinen,
rakkaani?"

"Kyllä, täti."

"No, Elma?"

Mutta sillä hetkellä avautui ovi, ja Elman myönnytyksen epäilyttävä
sävy jäi selittämättä. Mutta hänen silmässään oli välähtänyt jotakin,
ja huuli oli hänen kuunnellessaan vastikään hieman itsepäisesti
vavahtanut, mikä ei ollut jäänyt puhujalta kokonaan huomaamatta.

Lady Alfreton ei ollut niin täysin tyytyväinen haastattelun
lopputulokseen kuin olisi saattanut toivoa.



XI.

Umppu puhkeamassa.


Edellä kerrottu johtui siitä, että tämä pieni hempeä, päiväpaisteinen
sankarittareni oli omassa mielessään pohtinut varsin monta asiaa sen
jälkeen kun hänet muutama viikko takaperin viimeksi näimme.

Hän oli kuullut paljon ja nähnyt paljon, oppinut ja mielessään
sulattanut joukon asioita, joita hän yön toisensa jälkeen oli,
kuvaannollisesti puhuen, märehtinyt ahkeran huonekunnan ollessa hyvin
ansaitun unen helmassa. Eipä niin, että Elmalla itsellään olisi ollut
tapana kauan loikoa valveilla, mutta keskikesän yöt olivat kuumat,
ja toisinaan tuntui ilma tukahuttavalta, kun ulkona ei värähtänyt
tuulenhenkäystäkään; ja tällöin hän ei päässyt uneen niin nopeasti kuin
tavallista.

Siten hän usein venyi valveilla miettien miettimistään.

Emme tahdo vaivata nuoria lukijattariamme niillä ongelmilla, joita
hän yritti itselleen selvittää: riittäköön, kun sanomme, ettei hän
niitä sillä haavaa uskonut kenellekään, ei edes Piers-serkulleen.
Totta puhuen, tämä ei tavoitellut mitään jatkoa senlaatuiselle
luottavaisuudelle kuin oli tullut hänen osakseen puiston
maalaismallisella sillalla tuona kesäiltana, josta olemme kuulleet
eräässä aikaisemmassa luvussa. Hän oli aivan oikein tuntenut, että
oli sanottu kylliksi, ja kenties hän olisi tahtonut osan siitä
peruuttaakin, jos se olisi ollut hänen vallassaan.

Kuten tiedämme, ei Elma ollut nopsa käsittämään niitä vaikuttimia,
jotka aiheuttivat paljon siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui;
sanalla sanoen, hän oli herkkä huomioiden tekijä ainoastaan silloin,
kun muiden tunteet ja tunteellisuus saattoivat olla kysymyksessä.
Siitä johtuikin, että hän oli pitänyt jokaista serkkunsa lausumaa
sanaa selvänä, koristelemattomana totuutena, kun lukijattareni
sitävastoin lienevät huomanneet, että nuori mies oli vain pukenut
sanoiksi hetken tapahtuman herättämän ivallisen mielialan. Hän ei ollut
nimenomaan valehdellut, mutta oli liioitellut ja vääristellyt; vielä
enemmänkin, hän oli ollut puolustavinaan sitä, mitä hän sydämessään
halveksi. Hyödyttömän elämän ikävä yksitoikkoisuus, elämän, jonka
ainoana pyrkimyksenä oli oma nautinto muodossa tai toisessa, kiihoitti
hänet aina silloin tällöin tuollaiseen kuohuntaan kuin olemme edellä
kuvailleet. Ja koska mikään sellainen ei enää moneen aikaan ollut
tehnyt äitiin tai sisareen muuta kuin aivan ohimenevän vaikutuksen, oli
hänelle ollut uusi ja mielenkiintoinen koe sirotella hiukan "maallista
viisauttansa", kuten hän sitä nimitti, serkkunsa pään päälle.

Tästä hän oli siihen asti pidättynyt.

Tytön kirkkaissa, rehellisissä silmissä ja luottavaisessa hymyssä oli
ollut jotakin, mikä oli vaikuttanut kuin taikavoima synkkää murjotusta
ja ärtyisyyttä vastaan, aivan niinkuin auringon paiste karkoittaa
usvan; mutta hän oli tuona päivänä tuntenut vallatonta ivailun halua
ja enemmän jotakin hellyyden tapaista ja osanottoa Elman elämään
kuin ennen milloinkaan. Ja siihen oli sekaantunut tietämättömän ja
kokemattoman tytön kosketuksen aiheuttamaa kiihoitusta sekä halua
horjuttaa hänen uskoansa miehiin ja naisiin. Miksi hänen sallittaisiin
yhä edelleen asua hupsun paratiisissa? Mikä sai heidät kaikki tuolla
tavoin Elman edessä teeskentelemään voidakseen säilyttää asemansa
sellaisen lapsukaisen silmissä? Saisihan tämä sen kumminkin kerran
tietää.

Piersistä tuntui, että ikäänkuin puolittainen valveutuminen oli jo
tapahtunut ja että hänen asiansa oli kokonaan herättää nuo uinuvat,
värähtelevät epäluulot ja kohentaa ne hahmoutumaan. Hän oli nähnyt,
ettei tuo nuori tyttö ollut oma itsensä, että hän oli kuohuksissaan,
kiihoittunut ja kapinamielinen, vavisten tuon äskeisen -- hänelle --
kauhean kohtauksen vaikutuksesta; ja tilaisuus oli nuorelle miehelle
ollut liian houkutteleva. Nyt vihdoinkin oli ilmeistä, että Elma
huomasi jotakin siitä, mitä hänen tätinsä ja serkkunsa olivat turhaan
yrittäneet selittää vihjauksilla, epäsuorilla viittauksilla ja sen
semmoisilla, nyt hän näki -- vaikka sumuisesti ja hämärästi, mutta näki
kuitenkin sen, mikä sai hänen silmänsä kirvelemään.

Lady Alfretonin pojan kasvoille oli usein tullut epäilevä hymy, kun
hän kuuli Elman hehkuvilla sanoilla kuvailevan hänen äitiänsä. Hän
oli vihellellyt hiljaa itsekseen nähdessään Julietille tuhlattuja
hellyydenosoituksia. Hän oli kävellyt pois ikäänkuin pistos sydämessään
vastaanotettuaan pienen käden kiihkeän jäähyväispuristuksen, sitten kun
oli hoivannut Elman vaunuihin jonkun "Park Lanen päivän" päätyttyä.

Se oli vain lapsen innostusta, oli hän itsekseen tuuminut, ja sellainen
innostus oli pian kutistuva ja haihtuva Elmaa odottavan elämän
kylmässä hohteessa -- mutta oliko se siihen asti jätettävä sikseen?
Kasvitieteelliseen juhlaan saakka hän oli vastannut tähän kysymykseen
myöntävästi, mutta tuo päivä oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi; Elma
oli saanut opetusta, ja jokainen tavu oli kohdannut lyijynraskaana
hänen rintaansa. Hänestä oli näyttänyt suuttumuksen ja kummastuksen
ensi kuohahduksessa, ettei hän koskaan enää voisi ketään rakastaa eikä
kehenkään luottaa.

Tietysti aika -- aika, yön lepo ja tyynempi itsetutkistelu ja
harkitseminen heikensivät ensimäisen vaikutuksen. Mutta hänen kerran
päästyään sille polulle toi melkein jokainen iltapäivä-lupa tai muu
kohtaus -- sillä lukukauden lähestyessä loppuaan suotiin vapaata aikaa
useammin, mistä johtui, että Elma oleskeli enemmän tätinsä luona ja
myöskin Mertounin talossa kuin muuten olisi ollut laita, -- niin,
melkein jokainen kohtaus toi tullessaan uusia havaintoja.

Vaikka Elman nuori sydän vastahakoisesti tunnusti sen edes itselleen,
ei Elma voinut olla huomaamatta, ettei ainoakaan sir Thomas Alfretonin
perheen jäsen koskaan ajatellut muita, ei koskaan yrittänyt huvittaa
tai auttaa muita. Täti tuskin viitsi kääntää päätänsä kuunnellakseen,
kun Juliet valitti jäsentenkolotusta tai kuumeista kurkun ja silmien
polttoa -- vaikka lady Alfreton oli vastikään pitänyt Elmaa vieressään
kokonaisen puolentunnin ja seikkaperäisesti kertonut omasta unettomasta
yöstään ja päänkivustaan. Kun sir Thomasille ilmoitettiin, että oli
lähetetty noutamaan lääkäriä hänen tyttärensä luokse -- Juliet itse oli
sitä tahtonut, -- oli hän vain kysynyt, oliko se eräs hänen kaupungilla
tapaamansa muodikas tohtori, joka oli osoittautunut varsin hauskaksi
seuratoveriksi, ja saatuaan kieltävän vastauksen hän ei asiasta sen
enempää perustanut.

Toivuttuaan ankarasta tulehduskohtauksesta, jonka alkuna edellämainittu
kipu oli ollut, Juliet oli aivan yhtä itsekäs ja välinpitämätön,
huolehti vain omasta mukavuudestaan, mitään välittämättä muiden
toivomuksista. Kun lääkäri määräsi hänelle ilmanalan ja ympäristön
vaihdosta ja hänet senvuoksi lähetettiin merenrannalle, oli hän kaikin
mokomin tahtonut viedä muassaan lady Alfretonin oman kamarineitsyen,
johon oli sairautensa aikana mielistynyt, ja äidin pahastuminen oli
häntä niin vähän liikuttanut, että Elma oli hiljakseen hävennyt
kummankin, sekä äidin että tyttären puolesta, koska lady Alfreton
myöntyessään itse tuskin esiintyi paremmassa valossa kuin tyttärensä,
vaikka hän lopuksi myöntyikin selvän välttämättömyyden ja itsepäisen
vaatimuksen tieltä.

Piersin sanat "järjetön ja sydämetön" muistuivat nuoren serkun mieleen
hänen seisoessaan tämän viimeksimainitun kohtauksen todistajana, ja
tekipä mitä tahansa, hän ei voinut niitä mielestään karkoittaa.

Mutta syvällä hänen omassa sydämessään oli myöskin toinen ajatus,
toinen toivomus ja ikäänkuin toinen rukous. Olihan Elma kerran lukenut
vanhasta kirjasta näin kuuluvat pyhät sanat: "Ja pieni lapsi on heitä
johdattava." Mitäpä hän muuta oli kuin pieni lapsi? Ja mitäpä he, nuo
rakkaat ihmiset, muuta tarvitsivat kuin vähän johdatusta? Oh, olla
heidän kanssaan, valvoa heidän puolestaan, tuntea heidän puolestaan,
taluttaa heitä silkkirihmasta, kunhan -- kunhan vain hän olisi kyllin
vahva! Oi, nähdä heidät kaikki sellaisina kuin hän ensimältä niin
hartaasti oli toivonut ja lujasti uskonut heidän olevan! Oi, osoittaa
Piers valehtelijaksi ja näyttää hänelle -- näyttää hänelle!... Tässä
kyyneleet alkoivat tulvia sinisistä silmistä, ja puuttui sanoja
lapsellisen sydämen kuohuvia tunteita selittämään. Emme saa tällaisena
hetkenä tirkistää liian kauaksi esiripun taakse.

Vilkaiskaamme kuitenkin pikimmältään tuon useinmainitun kohtalokkaan
kesäkuunpäivän iltaan. Ennen sen loppua oli Elmalla ollut vielä
toinen haastattelu. Ehtoolla kotiin saavuttuaan hänen oli ollut aivan
mahdotonta -- eikä hän ollut aikonut sellaista yrittääkään -- näytellä
lady Mabel Pomeroyn suosittelemaa huoletonta muistamattomuutta.
Sellaista veruketta hän olisi halveksinut (sittenkin, vaikka olisi
ollut edes pienoinen mahdollisuus sen onnistumiseen, jota ei ollut,
kuten hän hyvin tiesi); -- ja mitä oli sensijaan tapahtunut?
Seuraavaa: hurjin askelin, ihan lennossa, hän oli hyökännyt suoraan
neiti Exeterin makuuhuoneeseen ja -- tuon säädyllisen vanhan naisen
suureksi kummastukseksi -- heittäytynyt hänen paljaille käsivarsilleen.
Tyttö syöksähti sisälle sellaisena tuulenpyörteenä, että olisi ollut
turhaakin kohottaa varoittava sormi tai virkahtaa jotakin häntä
hillitäkseen. Ottaessaan myssynsä pieniltä harmailta, kiharilta
kutreiltaan, joita Elma oli niin osaavasti kuvaillut tädilleen, neiti
Exeter tunsi melkein menettäneensä sekä hengityskykynsä että myssynsä,
sanat kun siepattiin hänen huuliltaan ja päähine hänen hyppysistään; ja
hänen ensimäinen hetkellinen vaikutteensa oli huutaa: "Älähän toki!"

Mutta seuraava silmänräpäys selvitti tilanteen.

Se oli Elma, hänen oma Elmansa, julma, uskoton Elma, jonka nimi oli
viimeksikuluneiden tuntien kiistelyssä moneen kertaan mainittu ja jonka
syyllisyyttä (vaikka hän oli koettanut tyttöä puolustaa) hän itsekin
oli pitänyt varmana, -- niin, Elma, joka tosiaan oli jotakin yrittänyt,
mutta näyttänyt niin onnettomalta, päättämättömältä ja hapuilevalta
sitä tehdessään, että kaikki olivat häntä epäilleet, -- Elma, joka oli
tekosyyn nojalla paennut tätinsä luo eikä ollut kertaakaan kääntynyt
edes vilkaisemaan hyljättyihin tovereihinsa, -- Elma siinä nyt lähestyi
tunkeutuen loukattujen sisimpään pyhättöön.

Mutta saattoiko neiti Exeter nyt enää olla vihainen? Kuunnelkaamme!

"Ei, ei, rakas lapsi, Tule, tule, tyttöseni. Älä ole milläsikään, Elma.
Ka, Elma, rakkaani! Älä nyt noin itke, hyvä lapsi -- sinunlaisesi iso
tyttö! Ka, rakas... rakas... lapsi-parka! Elma, rakas Elma, koetahan
vähän hillitä itseäsi!" Opettajatar ja nainen taistelivat ylivallasta
sanomattoman lohduttuneessa ja tyydytetyssä povessa. "Rakas, rakas
lapseni, tyynny; ja kerrohan minulle, kerrohan minulle, mikä sinua
oikeastaan vaivaa! _Mikä_ sinua vaivaa?"

Mutta hän tiesi vallan hyvin, mikä tyttöä vaivasi, ja tuossa
vapisevassa, nyyhkyttävässä olennossa, jota hän piti äidillisellä
hellyydellä sylissään, sen tuskallisissa nytkähdyksissä hän oli
tuntenut mitä täydellisimmän korvauksen kaikista kärsimyksistään.

Ei ollut tarvittu, ei ollut _todella_ tarvittu noita katkonaisia
kuiskauksia, puolittain tukahtuneita, yhteydettömiä lauseita ja aivan
kieliopittomia selitysyrityksiä. Voimme varmasti vakuuttaa, että ne
paremmin miellyttivät neiti Exeteriä sellaisinaan kuin jos hän olisi
kuullut ne lausuttuina puhtaimmalla englanninkielellä.

Kaiken hän oli ymmärtänyt ja olisi ymmärtänyt sen aivan sanoittakin.
Sitten neiti Exeter heti, itsekin kieltämättä kiihtyneenä ja melkein
yhtä kyyneltynein silmin oli ryhtynyt -- ja mitä juhlallisimmalla
tavalla -- selittämään asiaa kaikille muillekin. Niin, niin; Elma
voi siinä suhteessa luottaa häneen, Elman ei tarvinnut murhetuttaa
sydäntään sillä asialla. Elma voi olla rauhassa.

Sitten kun myrskyn jälkeen oli tullut hiukan tyventä, oli kunnon
opettajattaresta tuntunut, että hänkin voisi antaa joitakuita
vihjauksia. (Melkein näyttää siitä, että kaikki tahtoivat antaa
vihjauksia Elmalle, milloin saivat siihen tilaisuuden.)

"Rakas tyttöni, olemme kumpikin saaneet ikäänkuin opetuksen tänään";
näin oli oivallinen neiti Exeter aloittanut, kun ensin oli rykäissyt
ja vielä kerran vaivihkaa pyyhkäissyt silmiänsä. "Rakas oppilaani,
minä en sure omaa osaani, jos vain voin opastaa sinut tuntemaan
velvollisuutesi. Nyt kun tiedän, että Elmani on minulle sama, mitä hän
aina on ollut" -- hellästi -- "en välitä mistään. Luullessani, että
olin hänet menettänyt, tunsin... niin... tunsin tuskaa ja vihlontaa
enemmän kuin sanoilla voisin ilmaista. Mutta älä ole milläsikään -- älä
ole milläsikään", jatkoi hän hätäisesti, kun Elma aikoi jälleen kätkeä
kasvonsa; "eihän meidän tarvitse enää tuota erehdystä ajatella" -- hän
puhui nyt reippaammin, -- "se oli pelkkä väärinkäsitys eikä mitään
muuta. Tätisi..."

"Oi, neiti Exeter, älkää hänestä puhuko!"

"Rakas lapsi, en sano mitään sellaista, mikä on sopimatonta minun
lausua tai sinun kuulla"; ja pieni opettajatar oli suoristautunut
niinkuin tekee se, joka ei ole tottunut toimimaan sanelun mukaan. "Ei,
rakas Elmani" -- sitten lempeämmin -- "minulla ei ole kerrassaan mitään
sanottavana sinun tätiäsi vastaan. Hänellä on täysi oikeus sellaisessa
tilaisuudessa menetellä mielensä mukaan; ja ellei hän tahdo tuntea
minua koulun ulkopuolella, osaan vastaisuudessa olla sitä odottamatta.
Ainoa, mistä nyt välitän" -- ja puhuja vaikeni.

Elma oli tullut lähemmäksi.

"Minä ajattelen sinun tulevaisuuttasi", oli neiti Exeter sitten
jatkanut, -- "sinun tulevaisuuttasi, ja miten se sinuun vaikuttaa.
Tarkoittaneeko tätisi, että, jos joudut heidän kotinsa asukkaaksi,
et saa tuntea muita kuin rikkaita ja suurellisia? Aikoneeko hän
opettaa sinulle, ettei kukaan muu ole huomiosi ja hellyytesi arvoinen?
Toivoakseni ei, -- uskon, ettei hän sitä aio. Omasta puolestani en
mistään hinnasta tungettelisi -- en tahtoisi olla okaana kyljessäsi..."

"Oi neiti Exeter...!"

"Rakas lapsi, suo minulle anteeksi, minä vain ajattelin ääneen.
Minun ei olisi pitänyt käyttää sellaista sanontaa. Mutta jos minusta
tulisi jotakin haittaa tai vastusta, Elma, jos siitä johtuisi jotakin
eripuraisuuden tunnetta, muista, että minä en saa sitä itselleni
sallia. En tahtoisi hetkeksikään pimentää päiviäsi. Sir Thomas voi
tarjota sinulle aseman ja varallisuuden etuja, joita ei sovi halveksia;
hän on sitäpaitsi lähin elossa oleva sukulaisesi ja ainoa holhoojasi.
Jos hän ottaa sinut tyttärekseen -- kuten hän luullakseni varmaan
aikoo tehdä, -- niin sinun velvollisuutesi on totella häntä ja tätiäsi
kaikessa, missä -- ja Jumala suokoon, ettei sellaista poikkeusta
koskaan satu -- omatuntosi ei tule väliin. Kaikissa asioissa, joilla on
ainoastaan yhteiskunnallista tai perheellistä merkitystä, olet selvästi
näkevä evankeliumin valossa, rakas Elma, että sinun on ilomielin
uhrattava oma tahtosi, milloin se on ristiriidassa heidän tahtonsa
kanssa. Koska he ovat sinulle niin ystävällisiä ja jo nyt niin helliä
sinua kohtaan, ei se käykään vaikeaksi. Mitä _minuun_ tulee..."

"Niin?" kuiskasi Elma tarkkaan kuunnellen. "Niin, mitä teihin tulee?"

"Oi, rakkaimpani, minä olen valmis luopumaan sinusta -- kokonaan
luopumaan sinusta, jos on tarvis. En näkisi sinua koskaan, en kuulisi
sinusta, en tapaisi sinua, kunhan vain tietäisin, että voit hyvin ja
olet onnellinen. Tahtoisin..."

"Ettekö voi luottaa minuun? Odottakaa sitten, niin saatte nähdä!" Ja
näin vastaavan suloisen nuoren äänen sävyssä värähti syvää ja harrasta
päättäväisyyttä, mikä toi mukanaan omituisen, varman vakaumuksen.

Enempää ei oltu puhuttu.

Voimme hyvin arvata, että tällaisen keskustelun jälkeen neiti
Alfretonin edellisessä luvussa vuodatetut viisaudentipat jäivät
jokseenkin tehottomiksi.



XII.

Neiti Exeterin syntymäpäivä-ohjelma.


Oli neiti Exeterin syntymäpäivän aatto, ja vanhan hyvän tavan mukaan
oli tätä tärkeätä tapausta vietettävä täydellisellä lupapäivällä.

Sitäpaitsi oli vanhastaan totuttu siihenkin, että päivää juhlittiin
yhteisesti. Koko koulun valtasi riemukas tunnelma, ja jokaista muuta
säveltä, vaikkapa aivan sopusointuistakin, olisi pidetty soraäänenä.

Tämä jälkimäinen jyrkkä sovinnaistapa oli kuitenkin vain ääneti
edellytetty eikä avoimesti julistettu tosiasia. Niin, pikemminkin
käsitettiin se yllätykseksi neiti Exeterille kuin päinvastoin.

Tuon merkkipäivän aamun valjettua neiti Exeter, selostettuaan oman
ohjelmansa, säännöllisesti lisäsi, ensin aloitteeksi rykäistyänsä,
tähän tapaan: "Mutta jos joku mieluummin viettää päivän omien
ystäviensä parissa, hän toivoakseni ymmärtää, että hän on aivan vapaa
menettelemään niinkuin hänelle itselle on mieluisinta", jonka jälkeen
hänellä oli tapana kehoittavasti vilkaista ympärilleen ja pysähtyä
vastausta odottamaan.

Mutta mitään vastausta mainittuun suuntaan ei koskaan kuulunut.

Vaikka joku kiittämätön jöröttelijä sisimmässä sydämessään olisi
halunnutkin poistua toisten parvesta ja viettää päivänsä erillään
juhlivasta joukosta, olisi se kuitenkin ollut enemmän kuin hän olisi
rohjennut sanoin tunnustaa. Suuttumus ja moite -- jopa ikuinen häpeäkin
-- olisi langennut hänen osakseen.

Sillä tiedettiin hyvin, että tämä vuoden suuri päivä oli rakas neiti
Exeterin sydämelle ja että hän silloin teki parhaansa kestitäkseen,
miellyttääkseen, huvittaakseen ja tyydyttääkseen jok'ainoata
suojattiaan ja että hän samaten piti arvossa ponnistuksilleen
osoitettua tunnustusta ja kiitollisuuden vastakaikua niiden sydämissä,
joiden hyväksi hän uurasti.

Syntymäpäivä -- syntymäpäivää mainittaessa tiedettiin aina, _kenen_
syntymäpäivää tarkoitettiin -- oli vuoden ainoa tilaisuus, jossa
pieni johtajatar päästi tunteensa valloilleen oikealla naisellisella,
hellällä, myrskyisellä tavalla; se oli ainoa hänen luontaisesti
seuranhaluiselle taipumukselleen sallittu tilaisuus, jossa hän haitatta
holhousvelvollisuudelleen tai kurinpidolle voi antautua tuhlailevan
vierasvaraisuuden iloon. Tunnit vaihtuivat, säännöt viskattiin tuuleen
tänä ainoana päivänä vuodessa.

Nautittiin myöhäinen aamiainen eli murupuolinen -- oikeammin sarja
aterioita, sillä jokainen otti mitä halusi ja mihin aikaan halusi.
Teekupit olivat asetetut pienille tarjottimille eri aikoina pöydän luo
saapuvia ja sen luota poistuvia kotoisia vieraita varten. Päivällistä
ei syöty ensinkään, vaan sensijaan myöhäinen illallinen, uhkea
illallinen, joka tarjottiin vasta puoli yhdeksältä ja siis aivan
poikkesi opiston säännöllisestä päiväjärjestyksestä. Juhlapöytä oli
koristettu mitä ihanimmilla kukkasilla ja runsaasti varattu vuodenajan
herkuilla. Jokainen tunsi, että tämä iltahetki kruunasi kaiken, sillä
kuiskailtiin, että neiti Exeter näitä pitoja järjestäessään oli antanut
mitä auliimpia ja tuhlailevimpia määräyksiä. Siitä ei kukaan laitoksen
oppilas, vanha tai nuori, olisi tahtonut jäädä pois, vaikka olisi mitä
saanut.

Kenties kukaan, joka ei tiedä, mitä merkitsee tottumus päivästä
päivään tai viikosta viikkoon tehdä joku määrätty asia määrätyllä
tunnilla -- elää määrättyjen sääntöjen mukaan, vaikkapa ne olisivat
oikeamielisimmän ja inhimillisimmänkin itsevaltiaan säätämiä, -- ei voi
oikein arvostella tuollaista pakosta vapautumisen tuottamaa sanomatonta
tyydytystä, vaikka se tapahtuu vain kerran tai aniharvoin, eikä
käsittää sankarittareni ja hänen koulutoveriensa voimakasta riemua, kun
heinäkuun viidennentoista päivän tullen kaikki säännöllinen järjestys,
mihin Haverstock Hillin kulmatalon asukkaat olivat tottuneet, kerran
vuodessa käännettiin ylösalaisin.

"Tuntuu siltä kuin heräisi uudessa, erilaisessa maailmassa", koetti
Elma selittää Mabel-ystävättärelleen. "Asia on näetkös tällä tavoin.
Silloin tällöin saamme koko päivän loman; tietysti on meillä lupaa
kuningattaren syntymäpäivänä; ja jos sattuu joku suuri yleinen
tapaus, neiti Exeter aina herttaisesti hymyillen lausuu: 'Mielestäni
en tällaisessa tilaisuudessa voi olla antamatta teille koko päiväksi
vapautta'. Mutta ne lupapäivät eroavat melkein yhtä paljon tästä kuin
ne eroavat lukupäivistä. Kaikki kiitämme ja riennämme täyttä vauhtia
pois johonkin perheeseen, mihin voimme mennä -- sukulaisten tai
ystävien luo tietenkin. Emme koskaan uneksikaan kotiin -- tarkoitan
kouluun -- jäämistä, jos meillä suinkin on muualle mentävää. Mutta
huomenna" -- sanoimme jo, että oli tuon merkkipäivän aatto -- "huomenna
on ilmassa sellainen tuntu" -- ja Elma ravisti innokkaana pieniä
touhukkaita olkapäitään, -- "on jotakin, mikä värähtää meidän kaikkien
ruumiissa ennenkuin aamulla heräämmekään; kuulemme ikäänkuin jonkun
äänen sanovan, että kaikki ajattelemme samaa ja tunnemme samaa; eikä
kukaan poistu omille teilleen, vaan kaikki yhdessä aiomme pitää
hauskaa parhaamme mukaan. Niin me tunnemme -- ja niin neiti Exeter
luullakseni tahtookin meidän tuntevan. Olemme niin innostuneita, että
varmasti heräämme aikaisin ja tuskin maltamme viipyä vuoteissamme
myöhäiseen aamiaiseen asti. Siitä huolimatta pidämme tuosta myöhäisestä
aamiaisesta: tuntuu niin muhkealta ja hienolta muiden ihmisten tapaan
kävellä alas murkinoimaan puoli kymmeneltä -- ja sitäpaitsi sanoo
neiti Exeter, että se estää meidät liiaksi uupumasta päivän lopulla.
Siis rukousten, aamiaisen ja lahjojen antamisen jälkeen -- niistä
lahjoistahan jo sinulle mainitsin -- neiti Exeter nousee, hymyillen
joka puolelle, kertoakseen meille, mitä _hän_ aikoo tehdä; me kaikki
saamme tehdä, mitä haluamme... Olemme sen jo aikoja sitten keskenämme
suunnitelleet, käsitäthän, ja hyvin luultavasti neiti Exeter sen arvaa,
mutta ei ole tietävinään ja ilmoittaa aluksi _oman_ ohjelmansa, kuten
hän sitä nimittää."

"Ja millainen se ohjelma on? Älä hyppää ylitse. Kerro minulle jok'ainoa
seikka", pyysi Mabel hartaasti ja aivan tosissaan; sillä tähän
mennessä hän, kuten tiedämme, oli alkanut tuntea teeskentelemätöntä
mielenkiintoa tyttöjen kohtaloihin ja tiesi paljoa enemmän Elman
pääasiallisista ystävistä ja tuttavista kuin heidän pelkät nimensä.
"Mitä neiti Exeter itse tekee?"

"Hän johtaa ostoksilla käyntiä, kuten hän sitä nimittää, aamusella.
Luullaksemme hän varaa syntymäpäiväkseen kaikki ostokset, mitä tietää
meidän tyttöjen haluavan; hänellä näkyy olevan niin paljon tehtävää,
ja käydään niin perin hauskoissa, huvittavissa paikoissa. Ajamme Bond
Streetin pitkin omnibuksella..." Elma pysähtyi.

"Omnibuksella -- niin", nyökkäsi Mabel (sanoakseen: "Tiedän
varsin hyvin, mitä omnibus on; olen nähnyt niitä, älä pysähdy
tietämättömyyttäni valaisemaan") -- "niin, omnibuksella. Sepä onkin osa
huvista. Usein ajattelen, kuinka mielelläni ajaisin omnibuksessa."

"Ka, minä en niistä pidä", tunnusti Elma vilpittömästi. "Ne
ovat hirveän kuumia, niissä saa päänkipua, ja muutamat niistä
tärskyttävätkin aika lailla -- mutta emmehän me koskaan osoita
tyytymättömyyttä; sillä tietysti neiti Exeter itse mieluummin ajaisi
sievissä avonaisissa vaunuissa; eikä hänellä tietenkään ole muuta
keinoa meidän kuljettamiseemme; ja syntymäpäivänään hän ehdottomasti
tahtoo maksaa kaikki jokaisen puolesta. Nousemme siis omnibukseen aivan
oikein; matkaa ei olekaan varsin pitkälti; ja päästyämme Marmorikaaren
luo meidän tarvitsee vain kävellä pois."

"Mutta lähtevätkö kaikki tytöt? Koko kouluko?"

"Oh ei, hyvä ystävä", virkkoi Elma hilpeästi. "Jokainen opettajatar
johtaa omaa joukkoansa, mikä yhtäälle, mikä toisaalle. Neiti Mordern
melkein aina haluaa nähdä tauluja, mutta ne, jotka lähtevät hänen
mukanaan, tahtovat ainakin Burlington Arcadelle. Mademoiselle Marie
taas vie joukkonsa ranskalaisiin myymälöihin ostamaan suklaatia ja
tekokukkia sekä pujahtaa puoli kahdentoista aikaan Rowille ratsastajia
katselemaan. Vaikkei kukaan sitä luulisi, on mademoiselle Marie
mielettömästi ihastunut hevosiin; hänen veljensä palvelee jossakin
ranskalaisessa rakuunarykmentissä."

"Mitäpä hänestä, Elma. Mutta etkö silloin mene mademoisellen kanssa?
Luulin sinunkin pitävän hevosista?"

"Ah kyllä, mutta minä olen mieluummin neiti Exeterin kanssa. Pysyn
hänen lähettyvillään kaiken päivää. Ne tytöt, jotka aamulla menevät
Rowille, tulevat sitäpaitsi myöhään ja väsyneinä kotiin, minkä jälkeen
he mieluimmin istuskelevat puutarhassa satukirjoja lukemassa. Ne ovat
tavallisesti pieniä tyttöjä. Vain neljä meitä vanhempia lähtee neiti
Exeterin matkaan, ja me palaamme jokseenkin aikaisin -- tarkoitan,
että olemme kaikki kotona kello kahden tienoissa, ja sitten vetäydymme
kaikki omiin suojiimme lepäämään päivän kuumimmiksi tunneiksi, kunnes
kello neljän tienoissa tuodaan teetä."

"Mitä? Teetäkö? Olettepa te aika herkuttelijoita!"

"Niin todellakin! Joka ovelle naputetaan, ja tarjotin..."

"Tarjotinko?"

"Ja kun se ehtii meidän ovellemme, Henriettan ja minun, me hypähdämme
ylös ja huudamme: 'Sisälle, Mary! Mitä siellä on, Mary?' ikäänkuin
emme ollenkaan aavistaisi! Sillä osa iloa onkin siinä, ettei mitään
ole _sanottu_, näethän. Sitten Mary selittää: Neiti Exeter ajatteli,
että kuppi teetä virkistää nuoria neitejä, ennenkuin jälleen menette
ulos, ja olkaahan hyvät ja valmistautukaa lähtemään neljännestä vaille
viisi'."

"Ja mihin teidän sitten on lähdettävä?" sanoo Mabel.

"Puistoon. Puistoon päivän muodikkaimmalla tunnilla. Ajattelehan,
Mabel! Käymmehän me, minä ja sinä, siellä siihen aikaan kotiväkemme
kanssa; mutta neiti Exeter tyttöineen tekee sen ainoastaan tuona
päivänä. Ja on perin hauskaa mennä kaikki yhdessä ja mennä samaan
aikaan kuin muutkin ihmiset, eikä saapua kävelyltään juuri päivän
herttaisella, vilpoisella hetkellä ja istua ikävään päivällispöytään
silloin kun kaikki hienoimmat ihmiset lähtevät ulos jälleen."

"Mutta en käsitä, miksei neiti Exeter pidä samoja _tunteja_ kuin
mekin", huomautti Elman kuuntelija varsin luonnollisen tietämättömänä.
"Jokainen voinee toki syödä päivällistä milloin haluaa, tulla kotiin ja
lähteä ulos milloin haluaa, kun vain asiansa siten järjestää."

"Oh, se ei laisinkaan kävisi päinsä koulussa" -- Elma pudisti viisaana
päätänsä, -- "ei laisinkaan. Koulussa on otettava huomioon kaikenlaisia
seikkoja; emmekä siitä tuskittelekaan, kun kerran olemme siihen
oikein tottuneet. Talvisin emme siitä ensinkään välitä; on rattoisaa
ja kodikasta istahtaa hauskaan, lämpimään, valoisaan ruokailusaliin
kello kuudelta, kun tietää, että jälkeenpäin on pitkä hupaisa ilta
edessä. Henrietta sanoo, että päivällisen syöminen kello kuudelta on
meille kaikille perin terveellistä, ja että neiti Exeter keksii paljon
miellyttäviä seikkoja, mitkä eivät ole tyttökouluissa tavallisia."

"Niinpä kyllä, todellakin; mutta kerrohan nyt loppukin siitä
syntymäpäivästä, ole niin ystävällinen." Täytyy myöntää, että Elma oli
taipuvainen poikkeamaan aineestansa, minkä hän aina säännöllisesti teki
saadessaan tilaisuuden sanoa sanasen neiti Exeterin puolesta. "Ka,
jatkahan", pyysi Mabel.

"No niin, siellä me kävelemme edestakaisin yhtä muhkeasti kuin kuka
muu tahansa. Kävelemme ympäri, istumme -- neiti Exeter hommaa aina
tuoleja --, tapaamme joitakuita hänen tuttaviaan, jatka tietävät hänen
olevan siellä ja tulevat vartavasten; ja viime vuonna näimme Walesin
prinssinkin tyttärineen kulkevan kolmesti ohitsemme, kerran aivan
läheltä, ja herra ja rouva Gladstonen..."

"Heidät voi nähdä joka päivä. Entä sitten?"

"Sittenkö? Mitä? Mitään muuta ei olekaan."

"Ettekö te mitään muuta tee?"

"Emme tosiaan; viivymme aivan myöhään, kunnes jokainen lähtee
pukeutumaan päivällistä varten. Silloin mekin lähdemme ja tiedämmepä,
mikä kotiin palattuamme meitä odottaa."

"Mikä?"

"Hienoin illallinen mitä kuvitella voi. Kerron siitä sinulle perin
pohjin joskus toiste. Siinä on kaikkea -- kaikkea. Neiti Exeter koettaa
yllättää meidät jollakin uudella joka vuosi; ja vaikka silloin jo
olemme varsin väsyksissä pukeudumme aina parhaimpiimme, samaten kuin
neiti Exeterkin... ah, kello soi, Mabel, minua tullaan noutamaan --
hyvästi!"

"Maltahan silmänräpäys, Elma. Kuinka monta teitä lähtee puistoon --
neljäkö?"

"Vain kolme. Neiti Exeter sanoo, ettemme voi kävellä useampi kuin kaksi
rinnatusten iltapäivällä. Hyvästi."

"Kuka jää kotiin? Et suinkaan sinä?"

"En, en! Clara -- Clara Nugent. Muttei hänkään jää kotiin, hän menee
iltapäivä-konserttiin erään tätinsä kanssa. Hän on soitannollinen
tyttö ja jokseenkin köyhä. Neiti Exeter lahjoittaa hänelle pääsylipun
-- varmaan on konsertti jossakin, -- ja siten, vaikka hän muuten
viettääkin koko päivän meidän kanssamme, hänellä on konserttinsa
erikseen."

"Kylläpä teillä varmaan on hauskaa", virkkoi Mabel hiljempää kuin
hänen tapansa oli. Ja hän unohti vastata lähtevän vieraansa kolmanteen
iloiseen hyvästijättöön, mutta näkyi sensijaan vaipuneen mietteisiinsä.



XIII.

"Tahdon kerran olla hiukan ystävällinen."


"Äiti, et voine sitä todella tarkoittaa!"

"Mutta, hyvä lapsi, en minä näe siinä mitään sopimatonta."

"Tuuma on mieletön, ja siksi sopimaton! Mihinkähän tosiaan, äiti,
tämän jälkeen suostutkaan? Mabel saattaa sekä sinut että itsensä
naurunalaiseksi. Ajatella hänen istuvan yksinään sinun vaunuissasi..."

"Mutta, rakas Florence, miksikä ei?" Florence oli Mabelin vanhempi
sisar, lähinnä iässä ja lähinnä vallassa Mertaunin herttuattaren
tyttäristä. Hänen kanssaan herttuatar suvaitsi väitellä, toiset hän
ilman muuta sivuutti. "Miksikä ei?" jatkoi hellä äiti puolustellen
lemmikkiänsä. "Itse ajan tosiaan mieluummin Mabelin pienissä kärryissä
silloin tällöin, ja se huvittaa minua; niissä voin tehdä vapaan,
virkistävän retken virran rantaa pitkin, ja se saattaa minun hermoni
paljoa parempaan kuntoon illaksi kuin ajelu puiston tungoksessa. Minä
pidän Mabelin tuumaa aivan mainiona! Ja se huvittaa lapsi-parkaa..."

"Se on niin järjetöntä!" Lady Florence ei ollut taitava väittelijä. "Ei
ketään hänen kanssaan, tyttö istumassa aivan yksinään loistovaunuissa!"

"Miksi ei sitten joku teistä lähde hänen mukaansa? Mikset mene itse?"

"Hän tietää, että olen estetty", vastasi sisar lyhyeen. "Ennenkuin
Mabel teki ehdotuksensa, hän tiesi varsin hyvin, ettei kukaan meistä
voinut lähteä. Hän valitsikin sitä varten oman aikansa: emme olisi
kuulleet asiasta sanaakaan, ellei Truefit olisi sattumalta lähettänyt
kysymään määräyksiä kääsien suhteen puolisen jälkeen. Äiti, ihmettelen
tosiaan, että voit tuolla tavoin hemmoitella piloille Mabelin. Olet
pilannut hänet niin, että..."

"Häntä ei enää voi enempää pilata", huusi iloinen ääni puhujan takaa,
ja mainittu Mabel ilmestyi täysissä matkatamineissaan. "Ahaa, minä
kuulin, mitä sanoit, Florence. Oletkin aivan oikeassa. Ei hyödytä
yrittää, äiti. Minua ei voi enää enempää pilata, niinkuin Florence
sanoo, ja minun täytyy siis tyytyä siihen, mitä jo olen saanut. Mistä
Florence nyt sitten torailee? Ajopeliemme vaihdostako?"

Herttuatar katsahti häneen hellästi,

"Sinä olet näyttävä lystikkäältä, äiti, mutta niin olen minäkin! Minä
tahdon näyttää lystikkäältä. Etkö sinä? Minä menen kaikkien muiden
ihmisten sekaan ja ajelen juhlallisesti edestakaisin aivan yksikseni,
kuten sinä! Ja sinä saat ajella rannalla, tuntea raikkaan ilman
puhaltelevan poskiisi ja silmiisi karkoittaen sinusta kaiken päänkivun
kuin usvan, niinkuin se karkoittaa minustakin, milloin on ranskalaisten
teonsanoin taivutuksia läksynä."

"Epäilemättä se tekee päänsärylleni hyvää, rakas tyttöseni."

"Senvuoksi Mabel kai sitä koetta ehdottikin", huomautti Florence
ivallisesti. "Mabelhan aina ajattelee muita."

Mabel punehtui.

"En käsitä, miksi minun tulisi ajatella muita, kun muutkaan eivät
ajattele minua", aloitti hän vihastuneesti. "En sanonut, että pyysin
äitiä lähtemään päänkipunsa vuoksi; sanoin vain, että _kun_ hän lähtee,
se saattaa parantaa hänen päänkipunsa. Minä en ole tekopyhä" -- ja hän
vaikeni uhmamielin.

"Et tosiaan! Mabel sitä ei koskaan ole!" huudahti hänen varma
puoltajansa, johon tyttären mieliala tarttui. "Sinä, Florence, et
tosiaan saisi hänestä sellaista ajatella. Mitä taas minuun tulee,
niin jos tahdon lainata vaununi jollekulle, on se _oma_ asiani. Mitä
nureksimisen syytä tällaisessa yksinkertaisessa asiassa näet", jatkoi
herttuatar valitellen, "sitä en voi ollenkaan käsittää".

Florence kohautti olkapäitänsä. "Se on vain osa kokonaisuudesta",
jupisi hän lähtien huoneesta.

"Kiusallinen kapine!" huudahti Mabel helpotuksesta huoahtaen.
"Pelkäsin, että hän tahtoisi lähteä kanssani ulos tai pakottaisi
Edithin lähtemään, ja se olisi tärvellyt kaiken. Minä tahdon
lähteä aivan yksinäni -- aivan yksinäni. Kerron siitä sinulle
seikkaperäisesti, kun tulen kotiin, äiti. Mutta tietenkin sinun tulee
olla siitä muille virkkamatta, tai saatamme molemmat joutua tiukalle",
lisäsi tyttö suojelevasti.

"Mutta, rakas lapsi..." Poloinen herttuatar näytti hiukan
hämmentyneeltä ja levottomalta. "Tiukalle, rakkaani? En käsittänyt
sitä. Eiköhän olisi parasta, että antaisit minulle vihjauksen? Minä en
hiiskuisi sanaakaan sisarillesi, mutta sinä, näetkös, olet vielä kovin
nuori."

"Oh, kyllä minä asiani hoitelen", nyökkäsi Mabel rauhoittavasti. "Älä
huolehdi, äiti, kyllä minä tiedän, mitä teen, enkä voi mitenkään sitä
sinulle edeltäpäin kertoa. Ei se mitään ole... ei tosiaan... Vain..."

"Mikset ota Elma Alfretonia mukaasi?"

Salama välähti Mabelin silmästä.

"Vai niin?" huudahti herttuatar mielissään omasta terävyydestään.
"Sinä haluat ottaa Elman? Hyvin kernaasti. Mutta mikset sitä ennen
sanonut? Mitä vaaraa Elman ottamisesta voisi olla? Ja lady Alfreton on
sellaisesta huomaavaisuudesta aina hyvillään."

"No, niin on asian laita, eikä se sentään niinkään ole", vastasi Mabel,
jonka kaikkine vikoineenkin tiedämme olleen rehellisen. "Minä en tahdo
noutaa Elmaa, mutta..."

"Mutta sitä minä aavistinkin", virkkoi hänen sisarensa astuen jälleen
huoneeseen. "Sinä luulet, että kun te kaksi tyttöä istutte äidin
vaunuissa, se herättää huomiota, ihmiset ihmettelevät ja pysähdyttävät
vaunut teitä puhutellakseen."

"En minä laisinkaan sellaista ajatellut."

"Siksi oletkin pannut päällesi uuden puvun ja hatun", jatkoi Florence
ilkkuen, "ja epäilemättä olet kehoittanut Elmaa tekemään samoin ja..."

"Enpä kehoittanut, en, en! Elma ei tiedä tulostani. Hän ei tiedä
asiasta mitään. Hän..."

"Hyväinen aika!" keskeytti herttuatar kummastuneena.

"Elma ei tiedä? Mitä menosi sitten hyödyttää? Sinä et mitenkään häntä
löydä. Luulin ymmärtäväni..."

"Äiti, jos luulet ymmärtäväsi Mabelia, niin erehdyt!" Taaskin Florence
hymyili pilkallisesti.

Herttuatar katsahti vuorotellen kumpaankin. Mitä hänen tuli sanoa?
Kuinka hän asian ratkaisisi? Tähän asti Mabel oli pitänyt päänsä
koko maailmaa vastaan; kaikki, mitä Mabel teki, oli oikein, kaikki,
mitä hän sanoi, oli puolustettavissa. Mutta nykyisessä tapauksessa
tuntui kerrankin siltä, että todellakin... todellakin... Hän katsahti
epäröiden toisesta tyttärestään toiseen, ja epäily ja neuvottomuus
kuvastui hänen kasvoillaan.

Kunpa Mabel vain puhuisi suunsa puhtaaksi! Sanoisi suoraan ja luottaisi
häneen! Siinä tapauksessa hän taistelisi Mabelin puolesta viimeiseen
veripisaraansa asti; mutta kuinka puolustaa tällaista salaperäisyyttä?

Vaunut ilmoitettiin. "Hän saa siis lähteä?" virkkoi Florence nähdessään
joutuneensa tappiolle.

"Tietysti hän lähtee!" Mabel katsoi sisartaan hehkuvin poskin ja
varmoin silmäyksin. "Tietysti hän lähtee!" Sitten hermostuneesti
napittaen hansikkaansa: "Hyvästi, äiti, hyvästi!"

"Hyvästi, rakkaani", kuiskasi hänen äitinsä. "Toivon, hm... toivon
ajelusi sinua huvittavan." Sitten äänekkäämmin (sillä Florence yhä
katseli ja kuunteli): "Älä... älä toki, Florence, katso minuun tuolla
tavoin" -- hänen äänessään oli terävä sävy. "Sinä olet hyvin töykeä.
Tottahan saan sanoa hyvästi Mabelille, jos tahdon, tarvitsematta
siihen pyytää sinulta lupaa! Mabel... hm... ole varovainen, rakkaani",
(kuiskaten hänen korvaansa) "hiukan varovainen. Ethän tee mitään hupsua
tai mieletöntä?"

"En aio tehdä mitään hupsua tai mieletöntä, äiti."

Uppiniskaiset olkapäät nytkähtivät. "Miksi sellaista luulet?" Sitten
hän lisäsi äkkiä pehmeämmällä sävyllä ja äänenpainolla: "Tahdon kerran
olla hiukan ystävällinen."



XIV.

Ajelu puistossa.


Kenties Mabelin ei olisi sopinut sitä tehdä, mutta luullakseni lukijani
antavat hänelle anteeksi kuullessaan, mitä seurasi. Muistakaamme,
että hän lapsuudestaan asti oli tottunut noudattamaan jokaista
päähänpistoansa ja tyydyttämään jokaisen oikkunsa; ja nyt -- kun
jalompi liikutus kuohutti hänen nuorta rintaansa, hänestä näytti,
että jokainen, ken yritti ehkäistä häntä päästämästä sitä vapaasti
valloilleen, ansaitsi uhmailua ja oli saatettava tappiolle.

Hän tiesi, että jok'ainoa hänen sisaristaan olisi noussut hänen
nykyistä hommaansa vastustamaan; tuskin saattoi luottaa siihenkään,
että äiti olisi sen hyväksynyt ja häntä siinä tukenut. Senpä vuoksi hän
keneltäkään neuvoa kysymättä oli hankkinut vain sen verran lupaa kuin
oli aivan välttämätöntä.

Hän säteili voitonriemusta; ja vaikkei tämä voitonriemu itsessään ehkä
ollut erittäin kiitettävä, oli nuoren tytön povessa toisenlainenkin
hehku, mikä ennusti parempaa tulevaisuudessa kuin ne tunteet, jotka
koskaan ennen olivat saaneet sen sykkimään.

-- Ei ole mahdollista, että he jäävät minulta huomaamatta, mutta
kuitenkin minun täytyy vaania kuin kissa. Tänään on niin paljon ihmisiä
ulkona. Olinpa typerä, kun en kysynyt Elmalta, aikovatko he mennä
joihinkin erityisiin paikkoihin vai istahtaa johonkin! -- "Thomas!"
-- nojaten eteenpäin. Thomas vilkaisi taakseen ja kosketti hattuansa.
"Kuulkaa, minä haluan ajaa niin paljon kuin mahdollista kadun
sisemmällä puolella -- ja lähellä käytävää. Sanokaa Truefitille, että
hän huolehtii siitä." Sitten nuori neiti nojautui jälleen taaksepäin,
kiihtyneenä, mutta vakavana.

-- Florencen ei tarvitse pelätä, ajatteli hän; -- minä en tee mitään
kepposia. Istumme kaikki mahdollisimman oikeassa asennossa; ja minä
takaan, että neiti Exeter osaa istua yhtä hyvin kuin äiti tai kuka
tahansa. Rakas neiti Exeter-poloinen! Tunnen pitäväni hänestä oikein
paljon nyt, Elman vuoksi. Luulen tuntevani jokaisen kiharan hänen
tukassaan ja jokaisen poimun hänen pienessä myssyssään. Kylläpä Elma
riemastuu. Hän... kas, tuolla ne ovat! Tuolla ne ovat! -- Pieni yksin
puhuja melkein hypähti innoissaan, kun hänen silmänsä sillä hetkellä
äkkäsi mustahelmisen viitan -- neiti Exeterin oman mustahelmisen
viitan, mustilla pitseillä somistetun päivänvarjon sen yläpuolella ja
Elman valkoisen puvun siinä vieressä. Pieni seurue käveli verkalleen
häntä kohti, mutta heidän päänsä olivat käännetyt toisaalle.

Seuraavassa tuokiossa Mertounin herttuattaren palvelija kuitenkin
oli kiinnittänyt naisten huomion lady Mabel Pomerayhin, joka istui
avoimissa vaunuissa aidakkeen vieressä.

"Olen tullut vartavasten. Teidän todellakin täytyy -- Elma kertoo
teille. Tiesin, että olisitte täällä; ja nämä ovat äitini omat vaunut;
olen lainannut ne itseäni ja ystäviäni varten. Pyydän teitä kaikkia
tulemaan ajelulle. Älkää nyt, hyvä neiti Exeter, kieltäkö!"

Olisiko kukaan hennonut kieltäytyä? Kehoituksessa oli jotakin niin
luontevaa, niin suoraa, niin vilpittömän totista, se oli ilmeisesti
lausuttu niin hartaasti ja tositarkoituksessa, ja puhuja näytti niin
aivan toisenlaiselta kuin kukkasnäyttelyn keveän häikäilemätön lady
Mabel, että neiti Exeter tunsi olevansa pahemmassa pulassa kuin koskaan
ennen elämässään.

Töykeästi kohdeltuna hän oli osannut vastata tyynen arvokkaasti;
loukattuna hän oli työntänyt loukkauksen luotaan juuri sillä, ettei
ollut sitä huomaavinaan; mutta hän tuskin tiesi, missä oli tai mitä
hänen pitäisi sanoa nyt, kun kaikki nuo kiihkeät silmät olivat häneen
käännettyinä.

Sitäpaitsi näyttivät korkeapontimiset, mukavat, muhkeat vaunut
tavattoman vietteleviltä.

"Laskekaa astuimet, Thomas." Lady Mabel puuttui itse asiaan,
mutta varsin miellyttävästi. "Onhan kaikki oikein. Niin, sitä
ajattelinkin. Tiesin, ettei neiti Exeter kieltäisi minulta tätä
iloa _syntymäpäivänään_", lisäsi puhuja ja hänen suunsa vetäytyi
hymyyn, joka kaunisti hänen koko kasvonsa. "Minäkin tahdon osani
syntymäpäivästä."

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja vaunut lähteneet
liikkeelle, jatkoi Mabel: "Ette saa pitää minua röyhkeänä tyttönä,
neiti Exeter; sillä mehän oikeastaan tulimme esitellyiksi toisillemme
jo kasvitieteellisessä juhlassa, -- minä vain en silloin ollut
teitä tuntevinani, olin kovin kuumissani ja kovin äkäinen; luulen
käyttäytyneeni pahoin jokaista kohtaan sinä päivänä. Mutta Elma tuntee
minut nyt; hän tietää, että haluan rakentaa... ystävyyttä. Elma,
sanothan sinä hyvän sanan puolestani? Kerro neiti Exeterille, että äiti
sallii minun soittaa suutani kotona -- kaikkien heidän täytyy sallia,
tahtovat tai eivät, -- joten hänen tulee koettaa olla välittämättä,
jos nyt lepertelen." Neiti Exeter näytti perin suopealla, "Istutteko
nyt kaikki kolme mukavasti?" puhui nuori emäntä edelleen äärettömän
huolehtivasti. "Onhan teillä kai hyvin tilaa? Mutta kumpi on Henrietta
ja kumpi Maggie, saanko kysyä? Luulen sentään tietävänikin", lisäsi
hän, kun kaikki nauroivat. "Tämä pitkä tyttö on Henrietta. Elma sanoo
teidän olevan paljoa pitempi minua!" Hänen katseensa ilmaisivat ihailua
vastapäätä istuvaa solakkaa, notkeavartaloista neitosta kohtaan. "Mutta
minä olen toki Elmaa pitempi!" Ja niin edespäin, ja niin edespäin.

Jos Mabel olisi herkeämättä puhunut kolme seuraavaa tuntia, en luule,
että hän silti olisi mitään menettänyt kenenkään silmissä. Hän oli
niin mielissään, niin onnellinen, niin innokas, niin pulppuilevan
hilpeä, niin halukas huvittamaan, niin hurmaava vilpittömässä
itseunohduksessaan, sanalla sanoen, kerrassaan niin vastustamaton, että
hän heti voitti kaikkien sydämet.

Ja mitä sitten Elma tunsi? Elman silmät sumentuivat kyynelistä. Hän ei
ollut milloinkaan aavistanut, että voisi kenestäkään niin ylpeillä. Hän
ei ollut koskaan ennen tietänyt, miltä tuntui omistaa ystävä, josta
saattoi olla ylpeä.

Oli mitä lämpimin ja herttaisin heinäkuun ilta. Koko kaupunki oli
ulkosalla nauttimassa balsamituoksuisesta ilmasta ja loistavasta
näytelmästä, pienen seurueemme ajellessa edestakaisin. Eikä näkynyt
hymyilevämpiä kasvoja, ja harvat sydämet lienevät olleet keveämpiä kuin
niiden, jotka sinä päivänä istuivat Mertounin herttuattaren vaunuissa.

Vihdoin läheni lähdön hetki.

Puolikääsit, kattovaunut, broughamit [yhden hevosen vetämät suljetut
ajopelit. Suom.], kevät avovaunut ja trillat seurasivat toisiansa
nopeassa jonossa jokaisesta veräjästä. Neiti Exeter sieppasi kellonsa
esille ja alkoi pitää pientä puhetta.

Mutta hän oli ehtinyt sanoa vain: "Kenties olisitte niin ystävällinen
ja antaisitte meidän astua alas ensi veräjällä", -- kun hänen ei
sallittu enää lisätä tavuakaan. Hetkisen johtajatar epäröi ja
vastusteli. "Oh, enhän voisi sitä ajatellakaan, rakas neiti; eihän
se voi tulla kysymykseenkään!" sanoi hän; mutta nuoret hänet heti
vaiensivat. Ja sitten Mabelin kimakka, kirkas ääni käski ajamaan
Haverstock Hilliin neiti Exeterin asunnolle, ja niin keinuivat vaunut
eteenpäin, kunnes astuimet laskettiin kulmatalon edessä.

Elma lähti vaunuista viimeisenä. Jokainen lausui hyvästijättäessään
kiitoksensa kauniin sanoin, ja jokainen sai herttuattaren tyttäreltä
hauskan ja ystävällisen vastauksen. Mutta kun Elman vuoro tuli,
suikattiin vain nopea, sydämellinen suudelma eikä virketty kummaltakaan
puolelta sanaakaan.

Mutta kumpikin käsitti, mitä se suudelma merkitsi, ja oli siihen täysin
tyytyväinen.



XV.

"Voiko samaan aikaan liikkua kahdessa eri seurapiirissä!"


Mertounin herttuatar ensin hiukan hämmästyi, sitten asia häntä huvitti,
ja lopuksi hän oli tavattoman ylpeäkin, kun kuuli mihin hänen upeita
ajopelejään oli käytetty.

"Se rakas lapsi!" huudahti hän herttualle kahdenkesken jälkeenpäin.
"Että hän keksikin sellaista! Kuinka Mabelin sisaret häntä ymmärtävät
väärin ja väärin tuomitsevat! Nytkään en totisesti tohdi kertoa
heille lemmikkimme hyväntahtoisuudesta ja ystävällisyydestä, sillä he
nauraisivat sitä. Mutta eikö tyttö menetellyt herttaisesti? Ja toimia
noin ominpäinsä kenellekään hiiskumatta! Olipa se älykästä. Peräti
näppärää!"

"Hahaha! Sen voit Mabelista uskoa", vastasi Mabelin isä täysin
arvoa-antavasti. "Se häikäilemätön pikku veitikka! Olisinpa tahtonut
hänet nähdä!"

"Niin olisin minäkin. Sitä rakasta lasta! Olen kuitenkin iloinen,
ettei kukaan muu meistä häntä nähnyt", lisäsi herttuatar-parka
hermostuneesti. "Olisimme saaneet siitä alati kuulla. Mutta näin ollen,
kun Florence kysyi minulta tänä aamuna, mitä Mabel teki, vastasin
vain, että hän oli Elma Alfretonin kanssa ollut puistossa ajelemassa.
Minun ei ollut pakko sanoa enempää. Jos kerran _minä_ olen tyytyväinen
rakkaan Mabelimme käytökseen, ei tietysti kellään muulla ole oikeutta
asiaan sekaantua."

"Se oli aivan sopivaa ja oikeata menettelyä", myönsi herttua ikäänkuin
sinetillä vahvistaen puolisonsa hyväksymisen -- vaikka hän kenties
sisimmässä sydämessään tuskin oli vähemmän halukas välttämään asian
julkiseksi tulemista kuin rouva, "hyvin kiitettävää pienen tytön
tekemäksi." Molemmat vanhemmat yhä hellästi ajattelivat perheen
nuorinta lasta pienenä tyttönä.

"Äiti-rukkani oli hyväntahtoisimpia ja lempeimpiä ihmisiä", lisäsi
puhuja miettiväisesti; "aina hän ajatteli muita, aina suunnitteli
jotakin muiden hyväksi; ja Mabel tulee häneen. Pelkään, ettemme
nykyjään tee puoliksikaan niin paljoa lähimmäistemme hyväksi kuin
meidän tulisi"; ja hän huoahti hiukan.

Mutta hänen oli aika mennä parlamentin ylähuoneeseen, ja hänen oli
ilmoitettava, milloin saapuisi jälleen kotiin ja lähtisikö vai eikö
vaimonsa mukana siihen tai tähän huvitilaisuuteen sitten jälkeenpäin,
-- Mertounin herttua ja herttuatar olivat näet paljoa enemmän toisiinsa
kiintynyt pariskunta kuin sir Thomas ja Lady Alfreton tai ylimalkaan
useimmat heidän yhteiskuntaluokastaan, ja heidät nähtiin varsin
usein yhdessä. Sillä hetkellä, kun kumpikin asia oli järjestetty
ja aviopuolisoiden keskustelu päättynyt, hän siis oli jo kokonaan
unohtanut Mabelin tai oikeammin Mabelin viimeisen kepposen.

Mutta herttuatar ei ollut unohtanut.

Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada vielä toinen kuulija. Mutta
kuka siksi sopisi? Lady Alfreton.

Hänen mielessään välähti innostuttavana ajatus, että Elman täti pitäisi
arvossa Elman koulutovereille osoitettua ystävällisyyttä; ja kun hän
ei ollut kuullut mitään kasvitieteellisessä juhlassa sattuneesta
selkkauksesta -- sillä kukaan ei ollut halunnut siitä hänelle mainita,
-- hän ajoi nyt Park Lanen taloon laveasti ja alati sanojaan toistellen
jutellakseen asiasta, mikä hänen mielessään ylinnä liikkui.

Haastella Mabelista, rakkaasta lemmikistään Mabelista, oli hänelle
aina perin ihastuttavaa, saati sitten nyt! Totta puhuen herttuattaren
ystävät eivät pahimmille vihollisilleenkaan toivoneet kovempaa kohtaloa
kuin joutua hänen kanssaan tunnin ajaksi kahdenkesken, kun hänen
armonsa oli sillä päällä, mutta nyt -- nyt kun rakas, lämminsydäminen,
harkitseva, huomaavainen lapsi -- (Mabelin hyveet kehittyivät ja
paisuivat jokaisesta uudesta tarkastelusta) -- nyt kun tyttö oli niin
jalosti kunnostautunut (hänen tekonsa oli muuttunut ihan jaloksi,
ennenkuin ehdittiin lady Alfretonin taloon), mikä oli luonnollisempaa
kuin että Mabelin äiti halusi kertoa siitä rakkaille ystävilleen
-- jok'ainoalle? Hyvin ymmärrettävistä syistä lady Alfreton oli
ensimäisenä listalla, ja lady Alfreton siis sai suihkun ensimäisen
ryöpyn täysivoimaisena niskaansa.

Mabel-parka olisi tuntenut vihlovaa mielipahaa, jos olisi sen tiennyt.
Hänen nuori sydämensä oli juuri avautunut oudolle, uudelle ilolle,
minkä rinnalla "kaikki muut riemut vaalenivat"; ja juuri sen uutuudessa
oli ollut jotakin niin suloista, että se teki muistonkin siitä melkein
pyhäksi. Hän oli ollut ihan häpeissään, tuntenut omituista ujoutta
äitiäänkin kohtaan ilmoittaessaan tälle, mitä oli tapahtunut, ja oli
keveällä naurulla sivuuttanut tämän mitä hartaimman ja myötämielisimmän
kuulijan imartelevan kummastuksen. Edes herttuattaren ylistelyä hän
ei ollut huolinut kuunnella enempää kuin oli välttämätöntä. Jollakin
käsittämättömällä tavalla se sai hänet hämmennyksiin ja noloksi. Niin
vähäpätöinen asia! Sellaisesta joutavasta pikkuseikasta tehtiin niin
suuri numero! Ystävällisyydestä, mikä ei ollut hänelle aiheuttanut
itsekieltämyksen varjoakaan!

Ja ennenkuin hän sinä iltana meni nukkumaan, oli tähän asti huolettoman
tytön sydämessä herännyt hämärä pyrkimys vastaisuudessa viettää
parempaa, ihmisystävällisempää, hyödyllisempää ja epäitsekkäämpää
elämää kuin mitä hän koskaan tähän asti oli viettänyt. Ensimäinen askel
siihen suuntaan oli jo astuttu.

Mutta lady Alfreton kauhistui kuulemastaan. Jos joku toinen olisi
hänelle siitä puhunut, niin hän melkein olisi kieltäytynyt uskomasta
niin tavatonta kertomusta. Herttuattaren täytyi toki tietää, ja
kyllähän (niin hän itsekseen mietti) Mabel oli ajattelematon, tuhma
koulutyttö -- mutta sittenkin hänellä oli ensiksikin täysi työ
voittaakseen avoimen epäilynsä ja toiseksi ollakseen ilmaisematta
kertomuksen hänessä herättämää kammoa, sitten kun hän ei enää vainut
asiaa epäillä.

Viisi naista, jotka eivät enää olleet mitään lapsia, istumassa
vaunuihin sullottuina! Huh! Tuskin mikään oli hänen armostaan niin
vastenmielistä kuin nähdä omat upeat ajopelinsä liian täynnä. Kaksi
henkilöä -- tai enintään Elmaa lukuunottamatta kaksi -- oli hänestä
kylliksi. Mutta viisi!

"Heillä oli varmaan hirveän ahdasta", huomautti lady Alfreton
valittavalla äänellä.

"Sen voitte uskoa. Mutta siitä he vähät välittivät. Nuoret tytöt
nähkääs ovat niin hoikkia ja..."

"Olihan opettajatarkin mukana."

"Mabel sanoo, että hän on hento ihminen, ei edes hänen kokoisensa."

"Oh, Mabel on ikäisekseen varsin täyteläinen. Hänestä tulee kaunis,
komea, iso tyttö"; ja lady Alfreton, joka inhosi isokasvuisia, lihavia
ihmisiä, tunsi ikäänkuin antaneensa pienen letkauksen, sillä totta
puhuen hän halusi vuodattaa sappeansa tuon kolttosen tekijään. "Mutta,
rakas herttuatar, eikö se ollut hiukan, juuri hiukkasen omituista?
Eivätkö ystävämme ihmetelleet ja mielessään udelleet, keitä teidän
vaunuissanne oli?"

"Hyväinen aika, entäpä sitten?" Kenties Mertounin herttuatar tunsi,
että hänellä oli varaa sellaisen ihmettelyn aiheuttamiseen. "Kunhan
tytöillä vain oli hauskaa, perin kernaasti suon ihmisten ihmetellä",
lisäsi hän hyvänsuovasi. "Ja rakkaan Mabelin suhteen olin niin
mielissäni..." Ja niin edespäin melkein loppumattomiin.

Mutta keskustelun päätyttyä lady Alfreton oli jokseenkin väsynyt
Mabeliin.

"Ja pahinta on, etten voi torjua mielestäni pelkoa Elman syyllisyydestä
tuohon mielettömään tuumaan, jonka juuri hän lienee alkujaan saanut
Mabelin päähän", uskoi hän pojalleen, sitten kun heidän vieraansa oli
lähtenyt. "Tiedäthän, kuinka Elmalla aina on tapana jutella neiti
Exeteristä ja neiti Exeterin hommista, siitä, mikä hänelle on mieluista
tai vastenmielistä, sekä koko tuon ikävän koulun menoista, ikäänkuin
ne välttämättömästi olisivat jokaiselle mielenkiintoisia asioita.
Tyttö ei välitä vähääkään, kuka täällä on, hän ei ymmärrä koskaan
pitää suutaan kiinni. Minä katsahdan häneen, yskäisen, käännän puheen
nopeasti toisaalle. Mutta ei siitä ole apua. Nyttemmin olen oppinut,
että on aivan hyödytöntä yrittääkään. Jos joskus koetan ehkäistä
niitä tiedonantoja, millä hän on päättänyt meitä kestitä, niin pieni
ponnistukseni varmasti aiheuttaa jotakin monin verroin pahempaa."

Piers nauroi.

"Ja sinä, Piers, minun täytyy sanoa, että sinä kannustat häntä."

"Niin teen, äiti -- sen tunnustan."

"Vai tunnustat?"

"Kyllä; minä haluan kuulla Elman puhuvan. Hän on niin luonnollinen,
niin itsetiedoton, niin varma -- kuten sanot -- kuulijainsa
myötätunnosta ja mielenkiinnosta ja niin vakuutettu heidän
hyvänsuopuudestaan, että on mahdotonta olla häntä 'kannustamatta',
niinkuin sinä sitä nimität. Hänen silmissään neiti Exeter
ympäristöineen on joka suhteessa aivan yhtä tärkeä kuin sinä ja sinun
ympäristösi tai Mertounin herttuatar ympäristöineen tai kuka tahansa
hienoista naistuttavistasi omine piireineen. Sinä et toruisi Elmaa,
vaikka hän juttelisi aamuin, keskipäivällä ja illoin siitä, mitä
tapahtuu Mertounin perheessä Ja kuitenkin sinä syytät häntä."

"En koskaan, Piers!" kielsi rouva tarmokkaasti.

"Et avoimesti kylläkään, et; sinä pidät Elmasta ja olet hänelle
ystävällinen. Luullakseni todella rakastat häntä."

"Niin rakastankin", Lady Alfreton oli liikutettu ja puhui vakavasti.

"Ka niin, minä tiedän sen. Sinä rakastat häntä etkä millään muotoa
tahtoisi olla hänelle epäystävällinen, -- mutta jos hän olisi joku muu,
joku muu ihmislapsi, niin sinä nuhtelisit häntä armottomasti, milloin
hän yrittäisi vain mainita neiti Exeterin nimeäkään."

"Niin... kyllä kai sen tekisin." Tässä lady Alfretonkaan ei voinut olla
puolittain hymyilemättä. Sitten hän jatkoi:

"Mutta, Piers, kukapa ei niin tekisi? Eikö siinä ole jotakin
sopimatonta, epäsuhtaista -- tuskin tiedän, kuinka ajatukseni esitän...
Mutta voiko samaan aikaan liikkua kahdessa erilaisessa seurapiirissä?
Voiko Elma tulla meille asumaan -- tiedäthän, että hän tulee
perheeseemme; sir Thomas on sen aivan päättänyt omassa mielessään,
ja siitä olen iloinen; -- mutta tahdonpa kysyä, voiko Elma tulla
ottotyttäreksemme, perheemme jäseneksi, voimmeko esitellä hänet omille
tuttavillemme, voiko hän liikkua _meidän_ seurapiirissämme ja näytellä
osaansa _meidän_ maailmassamme, jos hän samalla kertaa viljelee
ystävyyttä ja seurustelee kaikenmoisten kodittomain ja kulkijain
kanssa, kaikenmoisten tuulen tuomien ja veden ajamien henkilöiden
kanssa, joita hän ei koskaan tapaa meidän tuttavapiiriimme kuuluvissa
perheissä, jotka eivät voi käyttäytyä meidän tapaamme, mennä mihin me
menemme, ja olla niinkuin me olemme? Voiko hän? Kysyn sinulta."

"Sitäpä kysyn tytöltä itseltään", vastasi Piers ja nousi, "tai
mieluummin odotan, kunnes näen omin silmin. Minä aavistelen, että Elma
sekä voi että tahtoo."



XVI.

Lady Mabelin tanssiaiset.


Jokunen päivä sen jälkeen sattui sää vaihtumaan, muuttuen kirkkaasta ja
hohtavasta äärettömän kuumaksi, raskaaksi ja sameaksi. Koko ilmakehä
oli täynnä sähköä.

Lukukausi läheni loppuansa neiti Exeterin koulussa. Opettajat
samoinkuin oppilaatkin olivat rasittuneita ja riutuneita; näkyikin
tarvittavan vain tällainen luonnonvoimien painostus, jotta heidän
kärsimyksensä nousisivat huippuunsa.

Tilanne ei tarjonnut paljoa viehättävyyttä tai hauskuutta. Kolkossa
kulmatalossa oli mahdoton löytää viileitä sopukoita; siellä ei
ollut varjoisia kameroita, tuulenhenkäykset eivät osuneet sinne,
ja mikä pahempi, ei ollut jäällä jäähdytettyjä juomia, ei viuhkoja
eikä hajupulloja. Sanalla sanoen, ei mitään niistä tyynnyttävistä
apuneuvoista, joita sellaisissa olosuhteissa varmaan olisi tavattu
ylellisyydessä elävien ja varakkaiden asunnoissa.

Silti ei mitään helpotuksia myönnetty. Päänkipu ja raukeus olivat
yleiset; mutta vaikka neiti Exeter tunsikin sääliä niitä potevia
kohtaan -- ja hän itsekin niistä kärsi, -- ei hän voinut ottaa
niitä huomioon. Oppituntien täytyi jatkua, läksyt oli luettava,
päiväjärjestystä täytyi noudattaa entiseen tapaan, sillä muutoin koko
koneisto olisi joutunut epäkuntoon. Ja urhoollisesti ponnistellen
omia mielitekojansa vastaan tuo kelpo johtajatar tunsi, että hän
vaatiessaan muita tekemään samoin ei vaatinut enempää kuin mikä oli
hänen velvollisuutensa.

Päivät kuluivat uneliaasti, kunnes kerran tuntui rasittavammalta kuin
milloinkaan.

"On tulossa myrsky", huomautti Henrietta Grey. "Minä tunnen sen
päässäni. Tällä tavoin sitä kivistää vain silloin, kun jossakin
lähettyvillä on ukonilma. Sitäpaitsi kuulen etäistä jylinää."

"Onpa näissä huoneissa kuuma!" huudahti toinen. "Kunpa edes saisimme
istua ulkosalla ja lukea läksyjämme puiden siimeksessä!"

"Lukeako läksyjämme? Ei!" kivahti kolmas. "Kävelylle tästä pitäisi
päästä!"

"Minä en voisi astua askeltakaan", voihkaisi Henrietta, jonka solakka,
norja vartalo vaipui väsyneesti eteenpäin. "Tiedänpä, mitä minä
haluaisin!"

Kaikki kysyivät, mitä se oli.

"Ajella taas niissä mukavissa, ihanasti keinuvissa vaunuissa. Oi,
kunpa saisi vieriä eteenpäin, kuten silloin, tarvitsematta liikkua
tai ajatella! En ollut huolinut mainita siitä neiti Exeterille, mutta
juuri ennenkuin ajopelit pysähtyivät meitä ottamaan, olin tosiaan
tuntenut, etten kykenisi laahustamaan tuumaakaan edemmäksi. Olimmehan
jo kävelleet pitkän matkan, kuten tiedätte, ja olin lopen väsynyt. Vai
hyväinen, kuinka suloista se oli!"

"Olipa tietenkin, mutta ei sitä kannata nyt ajatella", keskeytti
jokseenkin kärsimättömästi eräs kuulija, joka ei ollut päässyt tuosta
hauskuudesta osalliseksi. "Puhu sellaisesta, mikä voi tapahtua --
sellaisesta, mitä meille toisinaan suodaan. Ei ole mitään komeita
vaunuja pysähtymässä meitä poimimaan, kun ensi kerran menemme ulos,
siitä olen vallan varma. Mitä taas tulee lady Mabeliin -- tai miksi
häntä nimititte, -- rohkenen väittää, että hän nyttemmin on koko asian
unohtanut ja unohtanut teidätkin."

"Onkohan sentään?" Huoneessa kuultiin uusi ääni ja uusia askeleita.
"Odota hetkinen, ennenkuin vastaat siihen, Henrietta. Katsohan,
Henrietta, ja katsohan, Maggie", virkkoi hän kahdelle vanhemmalle
tytölle, jotka olivat hänen erikoisia ystäviään -- "katsokaa", jatkoi
Elma, joka viime sanoja lausuttaessa oli tullut sisälle, "katsokaa,
mitä minulla tässä on!" Hän veti esille kolme hentoa kirjekuorta,
joihin oli painettu pieni kullattu kruunu kuhunkin.

Toiset riensivät häntä kohti.

"En ole avannut omaanikaan", sanoi Elma tarjoten yhden kummallekin
edellämainituista osoitteenomistajista, "mutta arvaanpa mitä arvaan!
Kas, kas, kas!" Hän kääntyi riemastuneena toisesta toiseen ja pysähtyi
sitten vetämään pitkän, syvän, odottavan henkäyksen.

Jokainen kirjelappu sisälsi kutsun illanviettoon.

"Ne ovat Mabelin kesäkutsut", selitti Mabelin ystävätär huomatessaan,
että toiset olivat mykkinä mielenliikutuksesta ja riemusta. "Hän saa
pitää sellaiset joka vuosi", jatkoi puhuja itsekin säteillen, "ja hän
mainitsi minulle joku aika sitten, että hän kutsuisi minut; mutten
aavistanut, että myöskin Henrietta ja Maggie kutsuttaisiin, ennenkuin
näin kirjeet juuri nyt. Eikä se ole _herttaista_? Eikö se ole _ihanaa_?
Eikö se ole _ystävällistä_?"

Siitä asiasta ei voinut olla eri mieltä, ja yhdyskunnan nuorempien
ja kutsumatta jääneiden jäsenten kateus osoittautui niin
järjenvastaiseksi, että heidän omakin mielialansa pian vaihtui
myötätuntoiseksi harrastukseksi. Milloin illanvietto pidettiin? Mikä
tunti oli kutsukorteissa mainittu? Mitä laatua tuo illanvietto oli? Ja,
kaikkein valtavimpana kysymyksenä, kuinka kukin pukeutuisi?

Henriettan päänkivistys katosi kuin taikaiskusta, ja Margaret, joka
oli hiukan jurotellut, kirkastui päivänpaisteiseksi Elman tuoman taian
kosketuksesta.

Elma itse säteili ja säkenöi joka taholle. Koko ikävä huone oli kuin
muuttunut. Ranskan- ja saksankielen opettajattariinkin tarttui tenho,
ja he innostuivat ja vilkastuivat riemusta, tuntiessaan, että oli
tapahtunut jotakin, mistä heijastuisi arvoa koko laitokselle. Itse
neiti Exeter punehtui ilosta ja mielihyvästä. Keinoista ja apuneuvoista
keskusteltiin niin kiihkeästi, että suuremmasta innostuksesta
kulmatalon aikakirjat eivät tienneet kertoa. Sanalla sanoen, niin
valtavasti "tuleva tapahtuma loi varjonsa eteensä", että jokainen muu
varjo sen edeltä haihtui.

Kolme uutta pukua oli välttämätöntä. Elma ei tosin sanonut mitään, kun
hänelle iloisesti muistutettiin hänen kukkasnäyttelyä varten saamastaan
valkoisesta puvusta, mutta hän arvasi kuinka kävisi, jahka asia tulisi
hänen tätinsä korviin.

Keijukaissormien kutomat keijukaisvaatteet -- selvään sanottuna lady
Alfretonin oman ompelijattaren tekemä hienonhieno puku asiaankuuluvine
lisäkkeineen tilattiin viipymättä Haverstock Hilliin lähetettäväksi;
eikä tietenkään käynyt päinsä, että Henrietta enempää kuin Margaretkaan
saisivat siroudessa jäädä jälkeen. "Luulen tosiaan, rakkaat tytöt...
hm... luulen, että sellaista tilaisuutta varten, niin perin... hm,
sellaista aivan erityistä tilaisuutta varten voitaisiin ryhtyä johonkin
erikoisempaan hommaan", vihjaili neiti Exeter. "Jos voisit kysyä neuvoa
vanhemmiltasi, tyttöseni", virkkoi hän Henriettalle, "varmaankin he
olisivat kanssani yhtä mieltä; ja... ja mitä Margaretiin tulee, hän on
saanut niin vähän uutta tällä lukukaudella, että... että..." Ja asia
päättyi siten, että kaikki kolme puettaisiin yhtä sievästi kuin konsaan
lady Mabel itse.

Mutta siinä piilikin salaisuus.

"Fanchette tuntee erään naisen, joka valmistaa komeita pukuja ja aivan
huokealla", oli Mabel toverilleen uskonut; sillä hän huolehti nyt yhtä
paljon kuin Elmakin siitä, että hänen uudet ystävänsä esiintyisivät
edukseen. "Ajattelin, ettet tietäisi mitään hyvää ompelijatarta;
koulutytöt kai eivät ole sellaisista asioista selvillä. Valkoinen
pukusi näetkös ei ole _aivan_ sopiva tähän tilaisuuteen, vaikka se
on hyvin sievä; mutta", lisäsi hän nopeasti, "koska sanot Henriettan
ja Maggien aikovan teettää uusia pukineita, neuvohan heitä hänen
osoitteelleen; kas tässä", ottaen paperilipun taskustaan -- "hän on
Fanchetten serkku, ranskatar hänkin, joten tiedän, että kaikki tulee
kuosikasta. Fanchette menee hänestä takuuseen", toimitti tyttö.

"Kah, sanoinhan sinulle", virkkoi hän, kun odotettu ilta tuli ja
herttualliset suojat vilisivät loistavista kasvoista ja hohtavista
puvuista. "Sanoinhan sinulle, että Fanchette tiesi. Kah, Henrietta
näyttää herttaiselta! Ja kuinka hyvin tuo teeruusun väri sopii hänelle!
Hän on itsekin kuin teeruusu. Maggien puku on myöskin hyvin sievä
-- hyvin sievä. Ja mitä sinuun tulee, Elma... niin, minähän joudun
rinnallasi aivan varjoon", vakuutteli nuori hurmaantunut emäntä
ihastuneessa epätoivossa. "En luullut näyttäväni hullummalta, ennenkuin
te kolme astuitte sisälle. Nyt teidän kaikkien täytyy huvitella. Äiti
on teihin ihastunut. Äiti pitää aina minun kutsuistani; hän ei millään
ehdolla tahtoisi jäädä niistä pois; mutta tuskin kukaan veljistäni ja
sisaristani pysyy silloin edes kotona. Florence on kuitenkin tän'iltana
täällä. Kaiketi hän halusi nähdä, mitä minä hommailin. No, ei väliä,
hän ei saa mitään kiukuttelemisen aihetta. Tässä ovat serkkuni,
Louisa ja Dorothy, ja tässä pojat"; ja esiteltyään nämä muutamin
teeskentelemättömin sanoin Mabel kulki eteenpäin.

Elma sanoi jälkeenpäin, ettei ollut jäänyt pois ainoastakaan tanssista,
ja Henrietta oli ollut tanssimatta vain silloin, kun oli todella liian
väsynyt pyörähdelläkseen.

Margaret, vaikka vähemmän huomattu ja puoleensavetävä, oli ollut täysin
tyytyväinen, ja kaikilta olivat hetket kiitäneet nopein siivin.

Se oli ollut tenhoisa ilta, jota kelpasi jälkeenpäinkin muistella.
Valot, musiikki, parveke alaslaskettuine verhoineen ja sulotuoksuisine
kukkineen, vanhain ja nuorten täyttämät salit, hupaiset vanhanaikaiset
tanssit -- Mabelin tapa oli aina järjestää vanhanaikaisia hyppyjä
juhlassaan -- ja korkeita käytäviä pitkin kauniisti katetuilla
illallispöydillä varattuun ruokasaliin meneminen ja sieltä palaaminen,
kaikki yhtyi nuorten vieraiden mielessä harvinaiseksi muistoksi.

Oli tanssittu Mabelin serkun johtama kotiljongi. Ja hän oli ollut siro,
ilomielinen nuorukainen, jossa tytön mielestä ei ollut mitään joutavaa
hulluttelua.

"Bertie on mainio kaikessa", oli Mabel uskonut uusille ystävilleen,
"ja minä olen käskenyt hänen pitää huolta siitä, että saatte kaikkein
parhainta. Hän sanoo, ettei hän voi pettää, mutta tietysti hän voi
-- tarkoitan, että hän osaa _järjestää_. Alati minä yllätän hänet
järjestelemässä. Hän sanoo, että Henriettan on johdettava yksi
tanssinumero..." Ja kaikkien katseiden innostuttamana Henrietta oli sen
tehnytkin ihailtavan hyvin.

Jokainen oli vienyt mukanaan hauskan, ehkä vuosikausia säilyvän pikku
muiston, mihin aarteeseen liittyi ihanista tunnelmista yhtynyt sädekehä.

Aika oli jo kulunut pitkälle aamutunneille, ennenkuin nuo mitä
rattoisimmat tanssiaiset päättyivät.

Kuka olisi voinut aikaisemmin lähteä? Kukaan ei ollut halunnut
laisinkaan mennä kotiin.

"Oi, kuinka voisimme teitä kylliksi kiittää!" oli Elma nuoren sydämensä
lämmössä puhjennut huudahtamaan, sanoessaan herttuattarelle hyvästi.

"Täällä on ollut niin ihanaa, niin ihanaa", oli Henrietta lisännyt
säteilevin silmin.

"Ja jokainen on ollut erinomaisen ystävällinen", oli Margaret
kainommalla ja hiljaisemmalla äänellä virkkanut. "Kiitos, kiitos
teille!"

Ystävällinen herttuatar oli ollut aivan liikutettu. "Rakkaat tyttöni,
minä olen niin mielissäni", oli hän vilpittömän sydämellisesti
vastannut. "Minä kiitän _teitä_ kaikkia siitä, että pidätte niin
suuressa arvossa vähäpätöisiä ponnistuksiamme. Olen hyvin iloinen,
hyvin mielissäni, kun kuulen teillä olleen hauskaa. _Hyvästi_" -- hän
puristi lämpimästi kummankin ojennettua kättä -- "_hyvästi_!"

"Kolme suloisinta tyttöä mitä olen eläissäni nähnyt", lisäsi hän
ääneensä (joko tahallaan tai tahtomattaan), ennenkuin kukaan näistä oli
ehtinyt hänen kuuluviltansa.

Mertounin herttuatar oli hyvin ystävällinen rouva.



XVII.

Opettajatar ja oppilas.


"Mabel", virkkoi hänen opettajattarensa aamulla tanssiaisten jälkeen,
"mitä aiot tehdä kukkaviholla, joka sinulla oli eilen illalla?"

"Mitäkö sillä tehdä?" vastasi Mabel, nousten haukotellen
suuruspöydästä. "Kah, mitäpä siltä tekisin? Sehän kelpaa vain
roskasäkkiin eikä mihinkään muuhun."

"Ellet tosiaan aio sitä enää käyttää", sanoi mademoiselle Latour
ikäänkuin puolittain odottaen tällaista vastausta, "olisiko sinulla
mitään sitä vastaan, että antaisit sen minulle?"

"Ei ensinkään -- jos siitä vain välitätte, -- mutta parasta on, ettette
sentään aivan ajattelematta kiitä. Menenkö noutamaan sen kauniin
kukkavihon?" ja hieno veitikkamainen hymy väreili neitosen kasvoilla
hänen puhuessaan.

Mademoiselle ei sitä kuitenkaan huomannut. "Olisin hyvin mielissäni",
vastasi hän kerkeästi, kun hänen oppilaansa lähti huoneesta.

Muutamien minuuttien päästä Mabel palasi tuoden muassaan muodottoman
kimpun, jonka vain siihen kiinnitetystä valkoisesta satiinirihmasta
saattoi tuntea kerran ansarista poimituksi kukkavihoksi. Mademoiselle
Latourkin huudahti hämmästyksestä, "Varoitinhan teitä olemasta liian
nopsa kiittämään, mademoiselle", virkkoi Mabel tyynesti, "Koska
toivoitte kukkakimppua, niin tässä se on; mutta pelkään, että jos
haluatte käyttää sitä toistamiseen tänä iltana, se tuskin teitä
kaunistaa."

"Eipä se siltä näytä", myönsi mademoiselle rypistäen kulmiansa ja
purren huultansa niin ilmeisesti närkästyneenä, että jälleen hieno
hymy häilähti tytön tarkkaaville kasvoille. Oppilas ei pitänyt
opettajattarestaan, eikä kumpikaan ollut sinä aamuna parhaassa
mielentilassa tai parhaalla tuulella. Valvonta, kiihtymys ja makeiset
aiheuttivat välttämättömän vastavaikutuksen.

"Mitä ihmeessä olet tehnyt noille kukille?" kysyi mademoiselle vihdoin
terävästi ja paheksuvan kärsimättömällä äänellä. "Ne näyttivät komeilta
eilen illalla, ja jokainen huomasi, kuinka tuoreina ne pysyivät ihan
loppuun asti. Sanoit sen johtuvan siitä, etteivät ne olleet kiinnitetyt
teräslankoihin -- koska oma puutarhurinne oli ne maalta lähettänyt; ja
nyt..." Hän vilkaisi lohduttomasti kuihtuneisiin, vaalenneihin kukkiin.

"Teidän olisi pitänyt pyytää niitä eilen illalla, muuta en voi sanoa",
vastasi Mabel nenäkkäästi, "Mitä niille tein, en osaa sanaa, mutta
tiedän, mistä ne tänä aamuna löysin -- illallispöydän alta penkin
rutistamina. Menin etsimään viuhkaani, jonka arvelin sinne pudonneen,
ja näin tämän." Hän ravisti entistä kukkavihkoa. "Siksi ajattelinkin,
että tuskin pitäisitte sitä arvokkaana saaliina."

"En tosiaan. No, vähät siitä; tule lukemaan. Ota kirjat esille;
tänään olemmekin ja myöhästyneet", ja mademoiselle nielaisi
huokauksentapaisen. "Nyt on sitäpaitsi keskiviikko."

"Hyvä onni, että niin on!" jupisi Mabel istahtaen kaikella
vastahakoisuudella, minkä edellisen illan ilot olivat ranskalaisia
teonsanoja ja saksankielen harjoituksia vastaan synnyttäneet. "Ellei
olisi keskiviikko, en tiedä kuinka voisin kestää. Mihin te sitä
kukkavihkoa tarvitsette, mademoiselle?" kysyi hän äkkiä ja pikemmin
puolustaakseen hidasteluaan kuin todellisesta uteliaisuudesta.

Opettajatar epäröi. "Se ei sinua huvittaisi", sanoi hän sitten vihdoin;
sillä hänkin oli pisteliäällä tuulella.

"Tietysti se huvittaisi." Samassa Mabelin harrastus muuttuikin
todelliseksi vastustushengen vaikutuksesta. "Tietysti se huvittaisi!"
tivasi hän. "Miksikä ei? Minä haluan tietää, ja voisihan mademoiselle
toki kertoa."

"Oh, kerron kyllä, jos viitsit kuunnella." Opettajatar vaikeni jälleen.
"Minulla on muutamia ystäviä", aloitti hän pehmeämmällä äänellä, "jotka
olen tuntenut lapsuudestani asti -- eräs kunnon pastori perheineen.
Ovat äskettäin saapuneet Lontooseen kotoaan Sveitsistä. Pastori on
tullut jonkun lähetystön edustajana ottamaan osaa kokouksiin Exeter
Hallissa, ja hän on ottanut mukaansa tyttärensä -- vaimo on kuollut
-- katselemaan pääkaupunkimme nähtävyyksiä ja huvittelemaan. Viime
viikolla vuokrasin heille huoneet, ja he saapuivat. Lontoo on hyvin
toisenlainen kuin he olettivat -- komeampi, kauniimpi ja paljoa, hyvin
paljoa suurempi. Täällä on myöskin paljoa kalliimpi elää, eikä vähillä
rahoilla pitkälle pääse, ystäväni eivät Sveitsissä ole köyhää väkeä.
Heillä on varsin sievä talo puutarhoineen, lehmiä ja hevosia; taloon
kuuluu myöskin viljelysmaata. He luulivat, että heiltä varsin hyvin
riittäisi varoja tähän pieneen Englannin-matkaan ja että heillä oli
aivan kylliksi käydäkseen täällä kaikkialla ja nähdäkseen kaiken.
Mutta he eivät tunteneet tätä maata. Heille vuokraamani huoneet
osoittautuivat hirveän kalliiksi, he saavat maksaa niin musertavia
hintoja kaikesta, mitä syövät, sekä kaikista pienistä lisänautinnoista,
että heidän on täytynyt muuttaa paljoa pienempiin ja etäisempiin
suojiin. Ilma on ollut niin helteinen, etteivät he voi kävellä, kuten
kotona tekevät, ja sitäpaitsi he eivät tunne katuja, joten heidän
täytyy kaikkialla käyttää ajuria. Kaikkeen tähän sekä näytelmälippuihin
ja aterioihin kahviloissa -- he kun asuvat liian kaukana käydäkseen
joka kerta kotona syömässä -- heiltä on jo kulunut niin paljon rahaa,
että heitä aivan peloittaa. Nykyisin he usein viipyvät kotona melkein
koko päivän tai kävelevät juuri hiukkasen lähikaduilla, jotteivät
tuhlaisi enempää. Minä menen tänä iltapäivänä heitä tapaamaan ja otan
pienen vasullisen hedelmiä mukaani; olin ajatellut samalla viedä heille
ihanat kukkasi, jos..."

"Ka, nyt olen tosiaan pahoillani", keskeytti Mabel sydämellisesti.
Hänen teeskentelemätön mielenkiintonsa tarinaa kuunnellessaan
ja se ponteva tapa, millä hän oli nyökännyt myötätuntoansa joka
kohdussa, oli vietellyt kertojan juttelemaan paljoa enemmän kuin hän
aluksi oli aikonut; ja äskeisen huudahduksen lämmin sävy toi väriä
mademoiselle-rukan poskille. Kuten olemme sanoneet, ei mademoiselle
ollut oppilaansa suosiossa, ja täytyy myöntää, ettei hän ylimalkaan
kenestäkään tuntunut herttaiselta ja mielenkiintoiselta.

Hän oli turhamainen, omaan itseensä keskittynyt, ahdasmielinen ja
tavallisesti käsitti jokaisen asian vain omalta kannaltaan, ja näin
ollen ei lady Mabel enempää kuin kukaan muukaan herttuan perheessä
olisi voinut ollenkaan aavistaa, että opettajatar olisi ryhtynyt
mihinkään ponnistuksiin muiden vuoksi tai tehnyt pienimpiäkään
uhrauksia muiden hyväksi. Mutta epäilemättä pahimmillakin meistä on
sydämessä joku hellä kieli. Kenties tuo pieni muukalainen lapsena
juoksennellessaan vihreillä rinteillä jonkun sveitsiläisen paimenmajan
lähettyvillä oli kunnon pastorin vanhemmilta saanut osakseen
sydämellistä ystävällisyyttä tai hellää hoivaa; kenties onnellisia
muistoja liittyi joihinkuihin tuollaisiin varhaisiin ikävuosiin ja
vaikutelmia oli syntynyt, joita ei aika eikä olopaikan vaihdos olleet
koskaan kyenneet hälventämään. Oli miten oli, noissa kovissa, pienissä,
mustissa silmissä välähti nyt jotakin, mitä Mabel ei niissä koskaan
ennen ollut havainnut ja mikä tunki suoraan hänen omaan lämpimämpään,
rehellisempään sydämeensä.

-- Mademoiselle-rukka! Ja minä kun hänelle salavihkaa nauroin! --
ajatteli hän, -- nauroin hänelle! Mutta miltä minusta tuntuisi, jos
itselleni naurettaisiin?

Sitten hän vaipui mietteisiin. Kukkia? Tietysti hän voi hankkia
mademoisellelle kukkia; kyllähän hän niitä saa niin paljon kuin vain
jaksaa kantaa ystävilleen sinä iltapäivänä. Mutta sittenkin, mitäpä
kukkaset olivat?

Yht'äkkiä hän tunsi kuin tahtoisi tehdä enemmän, paljoa enemmän
opettajattarensa suojattien hyväksi. Onnettomat ihmis-parat!
Sullottuina laitakaupungin asumukseen Lontoon seurustelukauden
kestäessä ja pakotettuina kävelemään lähikaduilla, kun heillä ei ollut
varaa päästä kauemmaksi!

-- On surkeata, että ihmiset ovat noin köyhiä! -- huudahti, herttuan
tytär itsekseen.

Mutta kuitenkin kaikitenkin hänen täytyi työntää aironsa veteen. Hänen
kerran maistettuaan hyväntekeväisyyden ihanuutta ei ollut otaksuttavaa,
että hän laiminlöisi tämän toisen tilaisuuden, varsinkaan kun se oli
niin suotuisa. Mutta mitä oli tehtävä?

"Kiitos ystävällisestä kuuntelemisestasi, Mabel", virkkoi mademoiselle
melkein hilpeästi, sillä hänellekin oli tehnyt hyvää, kun oli saanut
luottavaisesti jutella herkästi tarkkaavalle tytölle. "Nyt meidän
täytyy ryhtyä lukuihin. Anna minulle tuo kirja."

"Lähdettekö ennen puolista vai sen jälkeen?" kysyi Mabel äkkiä, sillä
puolilupa-päivinä opettajatar usein katosi jo ennen kahta.

"Tänään vasta sen jälkeen; ystäväni eivät odota minua puoliselle."

"Ja kenties heillä ei olisikaan teille puolista tarjota."

Parhaimpine aikomuksineenkaan ei puhujalla ollut sitä
hienotuntoisuutta, mikä esti Elma Alfretonia milloinkaan lausumasta
sopimatonta sanaa.

Mademoiselle kuitenkin nöyrästi alistui. Hän oli sanonut niin paljon,
oli jo myöntänyt niin paljon, että hänen oli hyödytöntä enää puolustaa
pastorinsa arvokkuutta ja väittää voivansa luottaa vierasvaraisuuteen
kaikkina aikoina. Sitäpaitsi oli Mabelin kysymys kömpelöstä
sanamuodostaan huolimatta asiallinen ja tuntui ennustavan jotakin.
Seuraavassa tuokiossa ilmeni, mitä tuo jokin oli.

"Olen iloinen, ettette lähde ennemmin", jatkoi neitonen, äkkiä
höllentäen kulmiansa, ikäänkuin huolen taakka olisi niiltä kirvonnut,
"koska minä, nähkääs, en voisi tehdä mitään sitä ennen. Mutta niin
pian kuin pääsen äidin puheille voin tehdä mitä hyvänsä. Älkää ostako
hedelmävasullista, mademoiselle. Meillä on niitä aika runsaasti.
Tiedän, ettei kaikkia talossa olevia voitu tuoda pöytään eilen
illalla. Heti kun lukutunnit ovat päättyneet, menen rouva Greenawayltä
kuulemaan, mitä hänellä on, ja sitten voin mennä pyytämään äidiltä
luvan ja sullon teille ison vasullisen. Mutta aiotteko kantaa sen,
mademoiselle?" lisäsi hän äkkiä, joutuen uudestaan ymmälle.

"Oh, ei siitä pelkoa, etten jaksaisi sitä kantaa", nauroi mademoiselle
ihastuneena. "Oi, kiitos, Mabel, hyvin, hyvin suuri kiitos! Siitä
tulee pidot! Teidän englantilaiset hedelmänne ovat erittäin maukkaita.
Ka, sellaisia hedelmiä ei niillä Sveitsissä olekaan! Ja tyttö-parat
kertoivat minulle, kuinka heille aina tuli vesi suuhun, kulkiessaan
viettelevien myymäläikkunain ohi. Kuitenkaan en luule, että he juuri
ovat saaneet maistaa mansikkaakaan."

"Mutta kuinka te sen kuljetatte", uteli Mabel lämmeten suunnitelmalle
yhä enemmän, "jos siitä tulee iso vasu? Ja ison vasullisen minä aion
laittaa."

"Minä matkustan maanalaisella rautatiellä, hyvä Mabel; tiedäthän, että
Sloane Squaren asemalle kävelee tästä talosta viidessä minuutissa, ja
kun juna tulee Addison Roadin asemalle, on pastorin asunto kivenheiton
päässä."

"Addison Roadin asemalle! Missä ihmeessä se on, mademoiselle?"

"Varsin kaukana täältä, West Kensingtonissa, kuten sitä kaupunginosaa
nimitetään. Muttei se suinkaan ole mitään ikävää seutua, kun sinne
saapuu. Pastorin huoneet ovat jokseenkin korkealla. Ne sijaitsevat
talon ylimmässä kerroksessa, mutta sieltä on kaunis avoin näköala --
ainakin kaupungin näköalaksi. Oh, he viihtynevät siellä varsin hyvin",
lopetti mademoiselle, joka nyt oli taipuvainen katselemaan asiaa
ruusunvärisessä valossa. "Eikä enää ole pitkää aikaa jäljellä. Pian he
palaavat kotimaahansa!"

-- Mutta saamatta paljoa iloa Lontoossa-oleskelustaan, -- tuumi Mabel.



XVIII.

"Eikö edes hiukan ananasta?"


"Sinuna, Mabel, en seuraisi silmilläni tuota vattuastiaa ympäri
pöydän", kuiskasi eräs kiusoitteleva veli puolisella. "Siitä ei
kai paljoa apua ole. Vatut maistuvat kovin hyviltä. Eivät ne sinun
kohdallesi kerkiä."

Totta puhuen Mabel oli osoittanut niin ilmeistä läpikuultavaa
harrastusta pöydällä tarjoiltuihin hedelmiin, että mademoiselle-parka,
joka tiesi, mistä se johtui, istui kuin orjantappuroilla. Hänestä
oli tuntunut kylläkin vaikealta, luonteeltaan vaitelias kun oli,
tunnustaa oppilaalleen, mihin suuntaan hänen ajatuksensa sinä päivänä
kävivät. Mutta jos Mabel -- kuten oli hyvinkin luultavaa -- viskaisi
kelpo pastorin perheineen toisten huomion esineeksi, puhuisi heistä
tuskallisen pitkään ja siten saattaisi nuo hänen ystävä-parkansa
säälin asemesta vastenmielisyyden alaisiksi, niin se olisi liikaa.
Mademoiselle oli tosin varoittavasti vihjaissut edeltäpäin. Hän oli
melkein rukoilevasti kuiskannut, kun he kahden kävelivät ruokasaliin.
"Hyvä Mabel, älähän huoli mainita monsieur Forelista kenellekään".
Mutta hän ei paljoa luottanut siihen, että tyttö hänen varoitustaan
tottelisi, jos joutuisi kiusaukseen olla siitä välittämättä. Kun
hän nyt kuuli veljen härnäilyn, elpyi hänen pelkonsa jälleen. Mutta
omituista kyllä, Mabel, joka oli alkanut vastata, hillitsi itsensä.
"Minä pidän enemmän mansikoista", virkkoi hän vain.

"Niinkö? Miksi sitten päästit ne ohitsesi, jos saan kysyä?"

"Minusta näyttää, että rakas Mabel ei voi oikein hyvin tänä aamuna",
puuttui hellä äiti puheeseen. "Toivon, sydänkäpyseni, ettet ole
rasittunut liiaksi eilen illalla? Ehkäpä parasta, ettet nauti hedelmiä
-- varsinkaan, jos tunnet vastenmielisyyttä niitä kohtaan."

Mabel-rukka! Ainoastaan hedelmiä hän tunsi voivansa syödä. Hän _oli_
todellakin rasittunut ja kiihoittunut liiaksi edellisenä iltana, ja
kylkipaisti ja kananpoika eivät häntä vietelleet. Mutta mansikat ja
tuoreet, hyvältä tuoksuvat viinirypäleet!

Hänen kummastuksekseen ja mielipahakseen hedelmämaljakot eivät
suinkaan olleet niin kukkuroillaan kuin hän oli odottanut, rypäleillä
ja mansikoilla on ihmeellinen taipumus hupenemiseen ollessaan
muutaman tunnin poissa näkyvistä, kuten jokainen tietää, -- ja hänen
kuvittelemiensa isojen röykkiöiden asemesta esiintyikin vain muutamia
melkein vaillinaisia vateja.

-- Tietenkin rouva Greenaway säilyttää parhaat päivällistä varten,
-- yritti Mabel lohduttautua. -- Minun täytyy jälkeenpäin päästä
rouva Greenawayn kimppuun ja houkutella häneltä jotakin hänen
talteenpanemistaan. -- Mutta siitä huolimatta hän tunsi hiukan
levottomuutta. Rouva Greenaway oli hyvin runsaskätinen: tavallisesti
tuotiin yllinkyllin puolispöytään, missä niitä aina melkolailla
syötiin. Ihmiset pitävät hedelmistä päivän ollessa kuumimmillaan;
ja paitsi tavallisia ruokailijoita oli perheen kaupungissa asuessa
varmaan vieraitakin saapuvilla. Siis oli kuin olikin aihetta kaihoavan
silmäparin vaaniskeluun, kun vattukulho juhlallisesti kiersi pöytää.

Ainoaankaan vattuun ei Mabel tahtonut itse koskea ja yhtä
päättäväisesti kieltäytyi viinirypäleistä ja mansikoistakin.

"Eikö edes hiukan ananasta?"

Mabelin isä oli tarttunut ananasiin -- ainoaan, mikä tähän asti oli
säilynyt armottomilta käsiltä -- ja kohotti sitä parhaillaan.

Melkein kiljahtaen hyökkäsi tyttö eteenpäin.

"Hyväinen aika, lapsi! Mikä sinua vaivaa?" huudahti isä useiden
säestävien parahdusten ilmaistessa koko seurueen kummastusta. "Hyväinen
aika! Mikä sinun on, lapsi?" toisti isä, veitsi toisessa kädessä,
hedelmä toisessa.

"Oi isä!... Oi äiti, auta minua! Älä leikkaa sitä, isä, älä toki! Äiti,
sinä tiedät, mihin sitä tarvitsen!" Hän oli nimittäin uskonut jo asian
herttuattarelle, joka heti asian kuultuaan oli sen unohtanut, vaikka
olikin ollut ihastunut ja hyväksyvä, kuten aina. "Ole hyvä, äiti, ja
pyydä häntä antamaan se minulle!" Ja nuoren anojan kasvot hehkuivat
levottomuudesta ja innosta, sillävälin kun poloinen opettajatar kylmänä
ja tyrmistyneenä istui mykkänä lautaseensa tuijottaen. Mitähän nyt
seurannee?

"Oh, Mabel haluaa viedä vähän hedelmiä eräille köyhille sairaille
ihmisille", virkkoi herttuatar hiukkasen poiketen raiteilta
selityksessään; "ja ananas olisi niille epäilemättä erikoista herkkua,
ellei kukaan muu sitä halua."

"Oh, kukaan muu ei saa sitä haluta, jos Mabel haluaa", huomautti
Florence.

"Kukaan meistä ei todellakaan välitä ananas-hedelmästä", jatkoi äiti
sovittavassa äänilajissa. "Varmaankin se maistuu oivalliselta Mabelin
ystäville. Niin, rakkaani, sinä saat sen ottaa; se onkin vain pieni.
Mutta kenen saat sen heille viemään?"

"Oh, mademoiselle kyllä vie sen. Mademoiselle tietää, missä he asuvat
ja tuntee heidät hyvin. Mademoiselle..."

-- Nyt ne saavat kuulla kaiken, -- vaikeroi opettajatar-parka
sydämessään.

Mutta sattuma tuli hänelle avuksi. Ovi aukeni ja ilmoitettiin vieraita
saapuneen. Nämä olivat tavallisia perhetuttavia ja saattoivat täten
ilman muodollisuuksia pistäytyä taloon, toivoen tapaavansa väen
kotosalla, sopiakseen joistakin kohtaamisista ja järjestelläkseen
yhteisiä harrastuksiaan. Ennenkuin he olivat istahtaneet, olivat Mabel
ja hänen opettajattarensa paenneet.

"Ja tässä se on!" huudahti edellinen, puristaen riemastuneena
riidanalaista ananasta heti kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä.
"Tässä se on, ja hyvältäpä se tuoksuu! Kun huomasin, ettei mitään muuta
jäisi jäljelle, tahdoin kaikin mokomin saada tämän ananas-hedelmän ja
vavisten katselin, sieppaisiko Horniman sen leikatakseen siitä. Eikö se
ole oikein sievakka?" puhui tyttö, rientäessään eteenpäin. "Pitänevätkö
he siitä, mademoiselle? No, menkäähän nyt ja suoriutukaa valmiiksi.
Sillä välin teen minä voitavani rouva Greenawayn pateilla. Onhan meiltä
ainakin tämä: mutta sentään luulen toki osaavani suostutella rouva
Greenawaynkin."

Ja niin hyvin hän osasi ja niin täydellisesti hänen onnistui
viekoitella vanhan emännöitsijän myötätunto hyvälle asialle, että
mademoiselle tuskin tiesi mitä sanoa tai miten osoittaa kylliksi
kiitollisuuttansa, kun hän samassa saapui alakertaan lähtövalmiina ja
näki nuo mehevät herkut.

"Hän sanoi varsin hyvin voivansa ne luovuttaa", vakuutti Mabel
vastaukseksi tunnolliseen epäröimiseen; "hän lähettää ne kaikki
erittäin mielellään, siitä voitte olla varma, mademoiselle; ja hän
sanoi, että äiti olisi sitä toivonut -- niinkuin äiti tietysti
olisikin. Peittäkäämme ne nyt", jatkoi tyttö käyden ripeästi tuumasta
toimeen, "ja sitten kansi päälle" -- hän työnsi salvan säppiin, -- "ja
tuossa ne nyt ovat mahdollisimman somasti laitettuina!" Hän silmäili
pientä torivasua, jonka rouva Greenaway oli hänelle hedelmien kera
antanut, niin hyvillään, että se oli hänen toverilleen melkein yhtä
mieluista kuin itse lahja.

Kuinka paljon voikaan se tapa, millä joku hyvätyö tehdään, lisätä tuon
hyväntyön arvoa, tehdä sen kaksin-, jopa kolminkertaiseksi!

"Minä voinkin päästää teidät ulos", jatkoi Mabel. "Miehet ovat menneet
päivällistään syömään. Voi, kuinka siellä ulkona on kuuma!" huudahti
hän häikäisevän auringonsäteen langetessa vilpoiseen marmorieteiseen,
kun ulko-oven iso puolikas avattiin. "Oi, mademoiselle, pelkään,
ettei retkenne tunnu teistä hauskalta. Avatkaa päivänvarjonne, niin
annan teille vasun jälkeenpäin. Olisin toivonut voivani hankkia
enemmän kukkia -- tuolla kulmassa on pari todellakin uhkeata, --
mutta pelkäsin, että minut tavattaisiin huoneista, kun he saapuisivat
puoliselta, jolloin taasen olisivat voineet kiusata ja hälistä. No, nyt
on siis kaikki reilassa. Hyvästi. Ja muistakaa tarkoin kertoa minulle
kaikki, kun illalla palaatte kotiin."



XIX.

"Olin kiitollinen, ettemme olleet mitään ottaneet mukaamme!"


Vihdoin neiti Exeterin koulussa lukuvuosi päättyi, ja Elma oli vapaa.
Tietenkin hän suoraa päätä riensi Park Lanen taloon; ja nyttemmin
pidettiin päätettynä asiana, että hän lähtisi setänsä ja tätinsä
mukana näiden maahuvilaan ja todella asuisi heidän kanssaan tai heidän
hoivissaan, kunnes luvut jälleen alkaisivat.

Mutta vaikka oli elokuun ensimäinen päivä, pidätti sir Thomas
Alfretonia kaupungissa tärkeä väittely parlamentissa; ja lady
Alfreton mieli viettää kaksi viikkoa meren rannalla, ennenkuin
asettuisi B:n kreivikuntaan. Juliet oli lupautunut viikon kestävälle
huvipurjehdukselle Cowes'iin, ja Piers tunsi taipumusta omin päin
samoilla tuntemattomille tienoille. Elma tuskin saattoi yksinään jäädä
kaupunkiin setänsä kanssa ja kuitenkin...

Kysymys oli vasta esiintynyt, kun siihen ja tuli vastaus.

"Minä olen saanut kutsun", ilmoitti nuori vieras omaan sievään tapaansa
punehtuen; Elma punehtui aina, kun hänellä oli jotakin kerrottavaa
itsestään tai omista hommistaan. "Minua... minua pyydettiin kysymään
tädin mieltä asiasta. Mabel haluaa, että menisin heidän luokseen
näiksi kahdeksi viikoksi, jotka te olette poissa. Minä sanoin kysyväni
tädiltä."

"Ah niin, herttuakin on kaupungissa", huomautti sir Thomas.

"Juuri parahiksi!" huudahti lady Alfreton. "Ihanaa! Onpa tuo ystävyys
kehittynyt oikein onnelliseen suuntaan." (Mabel oli nyttemmin päässyt
jälleen suosioon, ja ajelumatka oli unohdettu.)

"Tietysti sinun tulee mennä, Elma; tietysti. Kirjoita heti myöntävä
vastaus -- tai maltahan, minä itse vien sinut Mertounin taloon tänä
iltapäivänä. Voin mennä sinne yhtä helposti kuin minne muualle tahansa,
ja jo kohteliaisuus velvoittaa minut niinkuin sinutkin kiittämään
herttuatarta. Erittäin ystävällinen ajatus. Ja juuri sopivaan aikaan
todellakin. Sinä olet onnen tyttö, Elma; te kaksi, sinä ja Mabel,
kaiketi tanssitatte herttuatarparkaa aikalailla. Mutta herttuatar
pitää siitä. Kunhan vain ne hänen vanhemmat tyttärensä jättäisivät
hänet rauhaan, niin hän olisi täysin onnellinen Mabelin vallan alla.
Hänen autuaallinen ilmeensä aina huvittaa minua", jatkoi lady Alfreton
nauraen, "kun hän on päässyt niistä kaikista aivan eroon ja saa olla
kolmisin herttuan ja Mabelin kanssa. Poloiset ihmiset, kun eivät kykene
hallitsemaan omia lapsiansa!"

"Pyh!" hymähti Piers.

"Sinä tarvitset hiukan uusia vaatteita, Elma", jatkoi täti mitä
parhaimmalla tuulella; "emme saa sallia nuoren sukulaisemme esiintyä
pienenä hamsuna, kun hän on vieraissa. Kai meidän täytyy taas mennä
rouva Whiten luo. Et ole koskaan näyttänyt niin sirolta missään muussa
puvussa kuin siinä, jonka sait tanssiaisiin. No, voimme matkalla
poiketa hänen luokseen, ja aineet ja työpalkka voidaan panna minun
laskuuni. Mitä otollisimpaan ja sopivimpaan aikaan saapunut kutsu, se
täytyy minun sanoa."

Ja niin ajatteli Elmakin, kun hänet muutamaa päivää myöhemmin
toimitettiin Mertounin taloon.

"Luulen, että minulla on jotakin puuhaa, mikä sinua viehättää,
Elma", virkkoi Mabel heti kun tytöt olivat kahdenkesken. "Se on
juuri sellaista omituista, mistä _sinä_ pidät -- sillä sinähän olet
jokseenkin omituinen tyttö, niinkuin aina olen sanonut. Mutta eipä
väliä; mehän sovimme nykyisin mainiosti yhteen. Ja voimme sanoa
toisillemme, mitä tahdomme, eikö niin? Ka, sinä et laisinkaan arvaa,
mihin haluan mennä jälkeen puolenpäivän!"

"Sano se sitten", vastasi Elma, ripeästi katkaisten gordilaisen solmun.
"Minä olen valmis lähtemään _mihin hyvänsä_ tänä iltapäivänä!" lisäsi
hän tanssien pitkin huonetta. "Kuinka ihanaa on olla täällä, olla
juuri sinun kanssasi tässä hauskassa, isossa, viileässä talossa ilman
läksyjä, opettajattaria tai ketään muita! Lähdemmekö kaksin vai jonkun
muun kanssa?"

"Ihan kaksin, omilla kärryilläni",vastasi Mabel. "Tommy istuu takana.
Tommy on kotoisin sieltäpäin kuin mekin, näetsen, ja olemme tunteneet
hänet siitä asti, kun hän oli tuon mittainen" -- osoittaen kädellään.
"Sanovat, että olen aivan turvassa hänen kanssaan. Hän on maailman
parhain ja luotettavin Tommy. Ja sitäpaitsi hän tuntee Lontoon
päästä päähän. Hän tietää, mihin me tänään menemme", nyökkäsi Mabel
salaperäisesti. "Tarkoitan, että hän tuntee paikan ja tietää, minkä
kautta sinne ajetaan."

"No?" virkahti Elma tavattoman jännittyneenä.

"Me lähdemme Addison Roadille -- Addison Roadille Kensingtoniin. Kah,
oletko nyt sen viisaampi?"

"En rahtuakaan."

Mutta ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli Elma jo sentään paljoa
viisaampi. Mabel kertoi nyt innokkaasti sveitsiläisestä pastorista ja
tämän perheestä; kaikki hänen parhaat tunteensa olivat herkistyneet
hänen kuultuaan mademoisellen selostuksen tekemästään vierailusta,
josta viime luvussa oli puhe. Ja niin elävästi oli opettajatar
kuvaillut köyhien, kotiinsa ikävöivien, pettyneiden muukalais-poloisten
alakuloisuutta, noiden muukalaisten, jotka mielikuvituksensa
hehkuvärein maalaamastaan lomamatkasta olivat saaneet varsin vähän
hyötyä ja nyt vain toivoivat olevansa kaukana tästä suuresta, kuumasta,
meluisasta kaupungista ja pääsevänsä takaisin omiin rauhallisiin
laaksoihinsa, omien yksinkertaisten tuttaviensa pariin -- niin elävästi
hän oli sitä kuvaillut, ettei Mabel senjälkeen ollut mitään muuta
tehnyt kuin öin päivin sitä mielessään harkinnut.

"Tyttärillä ei ole ristinsielua puhetoveriksi sen jälkeen, kun heidän
isänsä aamulla lähtee -- ei ainakaan usein", vakuutti hän. "Heidän
englanninkielensä on jokseenkin hyvää, sanoo mademoiselle, mutta he
hiukan arastelevat sitä puhua. Ja tänne piti saapua erään toisen
pastorin rouvineen samaan aikaan, ja he olisivat pitäneet huolta näistä
ja näytelleet heille kaupunkia, mutta viime hetkessä niiden toisten
matkalle tulikin este. On täällä eräs ranskalainen, joka silloin
tällöin käy heitä tervehtimässä; mutta hän pääsee toimestaan ainoastaan
iltaisin, ja juuri iltaisin kaivataan vieraita vähimmin. Silloin voi
isä olla tyttäriensä parissa; ja tavallisesti hän vie heidät kävelylle
tai johonkin -- mutta päivin he ovat aivan yksinään. He saapuivat
kuukauden ajaksi, ja heillä on vielä viikko jäljellä, ihmis-paroilla!"

"No, meidän on tehtävä voitavamme tämän viikon kuluessa", virkkoi Elma
hilpeästi. "Meidän on otettava selville, mistä he pitävät, niin sitten
voimme hommailla."

"Onko ranskankielesi mukiinmenevää, Elma?"

"Oh, osaanhan minä haastaa -- sellaista kuin se sitten on. Meidän on
puhuttava ranskaa neiti Exeterin opistossa, kuten tiedät. Aina ranskaa
koulutunneilla."

"Se on hyvä asia; minun ranskani on kamalaa. Totta puhuen, yksi syy,
miksi halusin saada sinut mukaani, olikin, että ajattelin sinun
huolehtivan puhumisesta."

Tietysti Elma tirskui ja antoi takaisin, ja Mabel puolustelihe ja
vakuutteli; mutta molemmat olivat liian kiintyneet tehtäväänsä
välittääkseen toistensa sanoista. Kääsit ajettiin esille, ja tytöt
läksivät matkaan.

Meiltä ei riitä tilaa vierailun kaikkien pienten yksityiskohtien
kertomiseen. Ennen lähtöä Mabel oli ottanut esille toisen valmiiksi
varatun hedelmävasun, mikä oli aiottu lahjaksi pastorin perheelle,
mutta epäilyttävä varjo hänen ystävänsä otsalla pysähdytti hänet
kysäisemään, mitä se mahdollisesti merkitsi.

"Ajattelen... etkö sinäkin?... että kun menemme vieraisille, todellakin
vieraisille nuorten... meidänlaistemme nuorten neitien luo", vihjaili
Elma, "älähän suutu, Mabel... tarkoituksesi oli perin ystävällinen...
mutta, näetkös, oli sentään hitusen eroa, kun mademoiselle vei lahjan.
Hän saattoi viedä mitä tahansa. Mutta me... minusta tuntuu, ettemme
menettele siinä ihan oikein. Tiedän kyllä, että he tavattomasti
pitäisivät näistä hedelmistä", lisäsi hän nopeasti, "ja kukkaset
ovat myöskin niin ihania; mutta kenties he _sielussaan_ näkisivät
kernaammin, että saapuisimme ilman lahjoja, vain istuisimme heidän
parissaan ja juttelisimme heidän kanssaan nyt tänään. Sitten ensi
kerralla..."

"Ka, taidatpa olla oikeassa", virkkoi Mabel vilkaisten kaihomielin
vasuun. "Sinä näyt ymmärtävän ihmisiä, minä en. Kaikki sanovat,
että minä teen virheitä ja puhun sopimattomia. Mutta sinä opastelet
minua, Elma, ja kasvatat minusta vielä ihmisen. Joka tapauksessa
menemme siellä käymään"; ja hän oli hypähtänyt ajajan istuimelle
varsin iloisena. Täytyy myöntää, että Mabelilla oli hyväntahtoinen,
jalomielinen luonne.

Eikä hän hetkeäkään epäillyt, kumpi heistä kahdesta oli ollut oikeassa,
sitten kun he olivat istuneet pastorin asunnon pieneen päivänhohteesta
häikäisevään, tomuiseen tupaan. Nuoret neitoset valtasi melkoinen
kummastus, ja hiukan he arastelivatkin. Tulijain täytyi selittää,
keitä olivat ja miksi olivat saapuneet. Mabelin oli juteltava paljon
mademoiselle Lotourista ja Elman vakuuteltava olevansa Mabelin hyvä
ystävä. Sanalla sanoen, jos heidän olisi täytynyt pyytää anteeksi
hedelmä- ja kukkavasun tuonnista samalla kuin omaa tungetteluaankin --
sillä tungettelijoiksi he melkein tunsivat itsensä nuorten emäntäinsä
puolittain loukkaantuneiden katseiden edessä, -- olisi se ollut vallan
liian paljon.

"Olin tosiaan kiitollinen, ettemme olleet ottaneet mitään mukaamme!"
huudahti Mabel jälkeenpäin. "Tyttö-parat vilkuivat meitä aivan
vihaisesti, kunnes he käsittivät. Kaiketi he ajattelivat, ettei meillä
ollut mitään asiaa sinne. Ja kovin nolostuneilta ja yrmeiltä he tosiaan
näyttivät. He olivat hirveän noloja ja tylyjä, eikö totta, Elma? Mutta
vihdoin me saimme heidät sulamaan. Pelkäsin, että se, jonka kanssa
sinä juttelit, hyrähtäisi itkuun! Pelkäsin tosiaan. Hänen silmänsä
olivat täynnä kyyneliä. Ja sitten hän rupatteli varsin hauskasti.
Minun puhetoverini sanoi, ettei hän eläissään ollut tuntenut itseänsä
viheliäisemmäksi. Ja tullessaan hän oli toivonut viihtyvänsä täällä
niin hyvin ja oli niin kauan ikävöinyt tälle matkalle! No, lohdutuksena
on edes se, että nyt he saavat hauskaa. Huomasitko heidän ilmettään,
kun sanoin, että ottaisimme heidät huomenna kaupungille mukaamme? Emme
voi saada äidin vaunuja tällä kertaa, mutta voimme saada kuomuvaunut
tai jotkut sentapaiset ajopelit. Kyllä Tommy sen järjestää. No, sitten
kun olemme käyneet Westminster Abbeyssä ja parlamentin alahuoneessa
-- älkäämme unohtako pyytää Robert-enoa hankkimaan meille lupaliput
-- heidän on määrä saapua tänne teelle -- vain sinun ja minun kera
opetushuoneeseen. Minä pyydän rouva Greenawaytä toimittamaan meille
oikeata _teejuhla_-teetä. Ja jälkeenpäin Tommy kyyditsee heidät
kääseillä kotiin. No, eikö tämä ole kaikin puolin oiva suunnitelma?"



XX.

Tyttö rouva Thatcherin mökillä.


"Jos Elma tyytyisi käymään mökkilöissä silloin tällöin, joskus
pistäytyen kylän koulussakin, en sitä suinkaan pahoittelisi", lausui
lady Alfreton valittelevalla äänellä muutamia viikkoja myöhemmin. "Se
on aivan tavallista maalla, ja vaikken itse juuri sellaista harrasta,
on minulla useita ystäviä, jotka usein käyvät talonpoikain majoissa.
Mutta Elma on tosiaan jokseenkin väsyttävä, lapsi-parka! Hänellä on
taipumusta juosta tuollaisten omituisten puolivillaisten ihmisten
perässä, jotka eivät kehenkään kuulu; ja vaikka tiedän, että hän
siitä luopuisi, jos sanoisin sitä tahtovani, on kuitenkin vaikeata
saada hänet ymmärtämään asemaa. Hänellä on aina joku oivallinen syy
tuttavuuden tekemiseen tämän tai tuon kanssa; ja hän on niin tunnokas
hankkimaan edeltäpäin minun suostumukseni -- Juliet ei varmaan koskaan
ole ollut läheskään yhtä tunnokas", lisäsi hän ohimennen, -- "että
tuskin osaan häneen suuttua. Mutta mitä minun on tehtävä, jos tätä
jatkuu?" Tässä puhuja kohotti kulmakarvaansa ja vilkaisi poikaansa.
Hänellä ja Piersillä oli varsin usein tapana keskustella Elmasta näinä
aikoina.

"Minkä kepposen hän nyt on tehnyt?" kysyi Piers.

"Hm, kepposen? Kepposeksi sitä tuskin voi nimittää. Mutta kerronpa
sinulle. Tiedät sen sievän, huvilantapaisen mökin kuusamakujan
varrella, rouva Thatcherin mökin -- sen, jonka edessä on vihreä veräjä?"

"Tiedän."

"Rouva Thatcher vuokrailee sitä suvikuukausina kesävieraille, ja
varsin hyvät suojat siellä onkin. Ne näkyvät olevan aina täynnä.
Kuljen usein sitä tietä; ja tänä kesänä olen aina siitä ohimennessäni,
jos ilma on kaunis, huomannut sairaan tytön istumassa tuolissa
ulkona sievässä puutarhassa. Milloin on vähänkin viileämpi, hänet
näkee kaariakkunassa. Mökkihän on niin lähellä tietä, ettei voi olla
katsomatta suoraan sisälle. Ehkä en kuitenkaan olisi tyttöä pannut
merkille, ellei Elma olisi kiinnittänyt häneen huomiotani ja aina
ohikulkiessamme huudahtanut: 'Kah, siellä hän on!' Täten tyttö vihdoin
oli herättänyt mielenkiintoa meissä molemmissa. Oli tosiaan aivan
lystikästä; sillä jos Elma sattui kulkemaan yksinään -- mökkihän on
pappilan tiellä ja Elma voi kävellä sinne yksinään, pappila kun on
niin lähellä omaa porttiamme... No niin, ellen ollut Elman matkassa,
oli hänellä aina tapana ilmoittaa minulle, oliko tyttö sisällä vai
ulkona, ikäänkuin asia olisi ollut aivan erikoisen tärkeä! No, minä en
tosiaan voinut välttää, että minussa heräsi mielenkiintoa", jatkoi lady
Alfreton nauraen. "Tiedäthän, kuinka Elma voi herättää harrastuksemme
vastoin tahtoammekin; ja niin järjettömältä kuin se kuulostaneekin,
epävakaisella ilmalla usein yllätin itseni miettimästä, voiko tuo
tyttö, josta en tiennyt kerrassaan mitään, istua ulkosalla vai eikö."

Piers nyökkäsi tarkkaavaisuuden merkiksi.

"Kaikki tuo ei kuitenkaan mitään haitannut", jatkoi hänen äitinsä; "se
oli pientä viatonta leikkiä Elman ja minun välilläni, enkä ollenkaan
aavistanut sen muuttuvan miksikään muuksi. Mutta ajattelehan! Noin
viikko sitten Elma pyrähti sisälle punehtuen, kuten tiedät hänen
punehtuvan, milloin hänellä on jotakin erityistä sanottavaa, ja
ehdotti, että kävisin rouva Thatcherin huvilassa asuvan tytön äitiä
tapaamassa! Minun täytyy Elman puolustukseksi myöntää", jatkoi puhuja,
"että hän oli hankkinut joitakin tietoja tuosta väestä: olivat
luullakseni herra Bryantin, uuden kappalaisemme sukulaisia. Hän on
oivallinen nuori mies, jonka tänne pääsemistä sir Thomas suuressa
määrin avusti, -- mutta siitä kai ei johdu, että meidän on otettava
_kaikki_ herra Bryantin serkut ja heimolaiset satulaamme? Kävi sitten
selville, että Elma oli tavannut potilaan -- 'meidän tyttömme', kuten
hän sanoi -- pappilassa sinä iltapäivänä ja, sanalla sanoen, oli tehnyt
tuttavuutta hänen kanssaan, aivan tosissaan kuvitellen, että minä siitä
riemastuisin ja innostuisin yhtä paljon kuin hän itsekin! Mitä saatoin
sanoa? Olisi ollut julmaa ilmaista hänelle toivovani, ettei hän olisi
mihinkään sellaiseen ryhtynyt. Siitä pitäen on siis ollut vierailuja
ja vastavierailuja, kirjojen lainailuja ja kukkien lähettämisiä, -- ja
vaikka minä itse en suostunut sinne menemään, sillä minä sanoin Elmalle
nimenomaan, ettei minun sopinut käydä rouva Thatcherin vuokralaisten
luona, -- jos nimittäin yhtenä kesänä kävisin, odotettaisiin sitä
minulta seuraavanakin ja aina vastedes, -- niin en kuitenkaan tahtonut
kieltää häntä käymästä. Kunnon ihmisiä ne kyllä ovat..." ja rouva
vaikeni tarkatakseen, mitä kuulijansa ajatteli.

"Elma käy siis nykyisin heidän luonansa?" oli kuitenkin kaikki, mitä
Piers virkkoi.

"Niin, hän sai Julietin eräänä päivänä mukaansa", myönsi lady
Alfreton. "Sanoin sisarellesi, että hänen oli parasta mennä ja että
hän voisi esittää jonkinlaisen anteeksipyynnön minun puolestani
-- en ole nykyisin oikein voimissani ja olen aivan uupunut pitkän
seurustelukauden jälkeen kaupungissa. Kun siis Juliet näkyi
kernaastikin lähtevän Elman mukaan -- kaikkeenhan hän on valmis
saadakseen huvitusta, -- minäkin ajattelin, että hän voisi tuon pienen
huomaavaisuuden osoittaa."

"Sinä olet melkoista parempi kuin miltä tahtoisit näyttää, äiti hyvä."

"Mitä?" huudahti lady Alfreton, joka ei ollut uskoa korviaan. Viime
osan puheestaan hän oli vartavasten haastellut pyytääkseen peitetyin
sanoin anteeksi pojaltaan, jota hän melkolailla kunnioitti ja pelkäsi,
tätä ennenkuulumatonta kohteliaisuutta hänen itsensä ja tyttärensä
puolelta.

"Nyt alamme edistyä paremmin", jatkoi Piers verkalleen. "Jos Elma
näyttää tietä ja me seuraamme hänen jälkiänsä, ehkä vielä pelastamme
nimemme täällä maaseudulla. Etkö huomaa, äiti -- mutta ei, luullakseni
et sitä huomaa tai et ainakaan ole vielä tähän asti huomannut, -- että
perheemme ei ole paikkakuntalaisten suosiossa? Ja miksikä olisikaan?
Me emme koskaan tee mitään kenenkään hyväksi. Emme koskaan välitä
naapureistamme missään muodossa..."

"Ka, Piers, me kutsumme heitä..."

"Vaalipäivällisille ja vaalitanssiaisiin. Emme _nimitä_ noita
oivallisia juhlia sillä nimellä; mutta vieraamme tietävät ja me
tiedämme ja kaikki tietävät heidän tietävän, mikä niiden oikea
tarkoitus on. Sinä käyt kerran vuodessa ympäri pitäjää jakamassa
kortteja isän laatiman henkilöluettelon mukaan; mutta ellei joku
ääni ole jotakuinkin tärkeä, et mene ainoankaan täkäläisen asumuksen
lähettyville."

"Menen toki -- käynhän minä pappilassa..."

"Oh, pappilassako? Niin, kirkkoherra on jokamiehen mies. Ei näyttäisi
säädylliseltä olla huonoissa väleissä pappilan väen kanssa -- mutta
onko ketään muita? Ajattelehan sitä, äiti, sillä minä olen niin
tehnyt omassa mielessäni ja olen melkein varma, että sellaista _ei
ole_. Onko ketään, kysyn, jonka kanssa meillä voisi sanoa olevan
minkäänlaista kevyttä, hauskaa, naapurillista kanssakäymistä? Muissa
maakartanoissa käydessäni tapaan kaikenlaisia miellyttäviä ihmisiä --
en tarkoita muodikkaita ihmisiä -- en tarkoita, että heillä kaikilla on
lontoolaiset puheenparret kielellään ja että he tuntevat pääkaupungin
seuratavat kuin viisi sormeansa, -- mutta hauskoja, järkeviä, hyvin
kasvatettuja ihmisiä, tuhat kertaa paremmin kasvatettuja kuin monet,
joita tapaamme 'hienoston piireissä' -- ja kysyn taaskin, miksei niitä
täällä meillä näe? Miksi meidän täytyy katsella Towersia jonkinlaisena
autiona saarena, ellemme voi täyttää sen suojia vertaisillamme
kaupunkilaisilla? Miksi...?"

"Mutta, rakas Piers, tiedäthän... minä... tiedäthän kyllä, etteivät
maalaisnaapurit juuri ole -- huvittavia?"

"En tosiaankaan tiedä; minä en tiedä heistä mitään. Alan toivoa
tietäväni. Olemme mielestäni olleet hupsuja kaiken aikaa"; ja hän
vaikeni synkkänä.

"Äiti ja tytär tulevat tänään iltapäivällä puutarhaan kävelemään",
mutisi lady Alfreton näennäisen aiheettomasti palaten aikaisempaan
aineeseen; mutta todellisuudessa se johtui hämmennyksestä, minkä tämä
outo ja odottamaton pommitus oli aikaansaanut. "Juliet sanoi, että se
hänen mielestään oli ystävällistä, ja he näkyivät olevan mielissään.
Tarjoamme kai heille teetä -- ajattelen?" -- Hetkistä aikaisemmin hän
ei ollut ajatellut mitään sellaista, olipa ennen kutsuun suostumistaan
pannut ehdoksi, että itse saisi kokonaan jäädä pois näyttämöltä; mutta
nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmakehässä oli jotakin, mikä sai hänet
muuttamaan aikaisempaa päätöstään. "Aivan niin, Piers, jos luulet, että
jotakin voidaan tehdä?" lisäsi hän tunnustellen.

"Siinä en näe mitään esteitä, äiti."

"Mutta kuinka -- millä tavoin?"

"Sinä sen tiedät paremmin kuin minä; tai oikeastaan olemme kaikki yhtä
tietämättömiä."

"Mitä meidän sitten on tehtävä? Kuinka meidän on aloitettava? Luulen...
niin, luulen sanoissasi olevan jotakin perää. Sir Thomas onkin
viimeiseltä usein vihjaillut siihen suuntaan; mutta minä... tosiaan,
kun olen täältä niin paljon poissakin..."

"Miksi sinä sitten olet niin paljon poissa? Siinä piilee koko asian
ydin. Jos sinulla olisi enemmän _mielenkiintoa_ tähän seutuun --
ja varmaan se on kyllin kaunista ja kyllin hauskaa, -- jos kävisit
tiluksillasi ja katselisit puutarhojasi..."

"Mutta mihin sitten seuraelämä jäisi!" huudahti aatelisrouva
lohduttomasti. "Kaiken maailman pellot ja puutarhat eivät korvaa
minulle ihmisolentoja, joiden kanssa vai haastaa ja seurustella."

"Juuri siihenhän koetankin löytää apua. Hanki tuttavia täältä;
perusta kotisi tänne; älä katsele tätä vanhaa sukukartanoa kuin
mitä hätäsoppea, johon paremman puutteessa voi paeta, kun ei muuta
ole tarjolla. Suostuttele isä -- luullakseni hänet voi taivuttaa --
hylkäämään ulkomailla talvehtiminen..."

"Hyväinen aika!"

"Ja olemaan lähtemättä niin aikaisin vuodesta pääkaupunkiin..."

"Voi _hyväinen_!"

"Viettäisitte edes puolet ajastanne omassa kauniissa kodissanne,
koettaisitte mieltyä siihen, tutustua sen suloihin ja rakastaa sitä.
Se, äitiseni, on minun neuvoni; ja vaikka se sinua kummastuttanee, niin
huomaisit sen hyväksi, kunhan vain sitä koettelisit."

"Entä sinä?" kysyi hänen äitinsä äkkiä. "Mitä sitten sinä aikoisit
tehdä? Jos -- jos me ryhtyisimme muuttamaan elämäntapojamme
ehdottamaasi malliin, uhraisitko sinäkin jotakin? Näkisimmekö sinut
useammin parissamme kuin tätä nykyä? Talvehtisitko sinä täällä
kanssamme?"

Nuori mies mietti kotvan aikaa.

"Ah, arvasinhan, ettet sitä tekisi, Piers!"

"Olet väärässä, äiti; minä pysähdyin vain harkitsemaan. Ei riittäisi
mitkään puolinaiset toimenpiteet, näetkös. Jos päättäisimme asettua
vakinaisesti tänne asumaan, olisi meidän elettävä toisenlaisten
ihmisten parissa ja heidän tavallansa. Minä toisin metsästyshevoseni
Leicestershirestä tänne, isä saisi teettää lisärakennuksen talliin;
minä kävisin metsästämässä ja kutsuisin vieraita eräretkille; ja sinä
kiertäisit Julietin kanssa talosta taloon, harrastaen kaikkea ja ottaen
osaa kaikkiin paikkakunnan rientoihin."

"Epäilemättä se olisi parempi kuin olla mihinkään osaa ottamatta." Lady
Alfreton alkoi itsekin ilahtua tästä ajatuksesta.

"Ja joulun aikaan meidän ei pitäisi tyytyä lähettelemään vain
raha-avustuksia ja villapeitteitä, vaan meidän tulisi olla täällä,
täällä kaiken kansan keskuudessa kestiten ja juhlien. Rikkaiden ja
köyhien parissa, eikö niin? Tilallisten ja tilattomien?"

"Ni-in... niin kai."

"Ja -- mutta luulen sinun käsittävän. Se on siis sovittu. Jos sinä ja
isä pidätte asiaa kokeen arvoisena, niin minä tahdon ryhtyä kanssanne
yksiin tuumiin. Puhu siitä hänelle. Minusta koko elämänohjelmamme
kaipaa uudistusta, emmekä voi aloittaa liian aikaisin."

Sitten hän pysähtyi ja lisäsi puolittain hymyillen: "Mutta minusta
näyttää, että oletkin jo aloittanut."

"Aloittanut? Kuinka?"

"Katso tuonne." Hän viittasi ikkunan edustalla oleviin kukkaslavoihin,
joiden väliin verkalleen pyöritettiin kylpytuolia pienen ryhmän
astuessa vieressä.

"Oh, ne ovat Elman suosikkeja!" huudahti lady Alfreton ikäänkuin
hätääntyneenä. "Hyväinen aika! No, olenpa iloinen, että iltapäivä on
näin kaunis. Tyttö ei olisi voinut tulla, ellei olisi kaunis ilma,
tiedäthän. Lääkäri on sanonut, ettei hän saa koskaan mennä ulos, jos
on vähänkään sateen uhkaa. Mutta tänään siitä ei ole pelkoa -- ja
kukkaslavat ovat tosiaan ihanimmillaan. Tuo on siis tytön äiti", lisäsi
hän teeskentelemättömällä mielenkiinnolla. "Vaimo-raukka, hennolta
näyttää hänkin. Minä... Juliet on siellä... mutta ehkä minunkin pitäisi
mennä. Kaiketi se olisi heistä kohteliasta. Luulenpa, että menen hänen
luokseen. Menenkö, Piers?"

"Ah, äitiseni, enkö sinulle sanonut, että olet parempi kuin miltä
tahtoisit näyttää?" virkkoi Piers aivan sydämellisesti. "Tule pois!" Ja
rouvan äärettömäksi kummastukseksi hän lisäsi: "Minä lähden mukaasi."



XXI.

Yhdysrengas löydetään ja uudistus alkaa.


"Te siis todellakin tunsitte hänet? Tunsitte rakkaan veli-poloiseni
Randolphin, jonka menetimme kolme vuotta sitten!" huudahti Lady
Alfreton puolta tuntia myöhemmin. "Oi, olenpa iloinen, että teidät
tapasin! Vähän tiesin, vähän odotin... On hyvin omituista, että näin
aivan sattumalta sain tuon kaiken kuulla! Rakas, rakas veljeni! Hän oli
ainoa, joka minulla on ollut, rouva Mansell, ja hänen kuolemansa oli"
(ääni aleni yhä) "elämäni suurin suru. Me olimme toisillemme kaikki
kaikessa."

Hänen puhetoverinsa kunnioitti äänettömyyttä, mikä seurasi. Molemmat
vanhemmat naiset kävelivät puutarhapolkuja pitkin muista erillään,
ja heidän keskustelunsa oli käynyt niin mielenkiintoiseksi, ettei
kumpikaan halunnut sitä katkaista. Lady Alfreton sai nyt tietää, että
rouva Thatcherin mökin kainot, tungettelemattomat asukkaat olivat
ihmisiä, joihin hänet oli iäksi liittävä pyhä side. Veli, josta
hän puhui, ei ollut ainoastaan ollut rouva Mansellin mies-vainajan
läheinen ystävä, vaan molemmat olivat menettäneet henkensä samaa
sotilasvelvollisuutta täyttäessään ja kaatuneet vieretysten. Kukaan
ei ollut luullut hänen armonsa -- tuon kylmän, itsekkään, arvokkaan
rouvan, jollaiseksi hänen oman pitäjänsä asukkaat hänet tavallisesti
käsittivät -- siitä välittävän kuulla; ja kaikkein vähimmin olisivat
nuo kaksi hienotunteista, arastelevaa muukalaista sen nojalla tahtoneet
pyrkiä hänen huomioonsa.

Asia oli heille tietysti tunnettu; mutta vasta sitten kun lady Alfreton
harvinaisen sydämellisesti oli puhutellut pientä seuruetta puutarhassa
ja herttaisimmalla tavallaan ilmaissut mielihyvänsä heidän sinne
saapumisestaan, lausunut mielipiteensä ilmasta ja toivonut, että kaikki
sitten tulisivat sisälle suojiin, oli rouva Mansell kyennyt voittamaan
vastahakoisuutensa, joka oli estänyt häntä mainitsemasta tuota asiaa,
Hänestä oli nimittäin tuntunut mahdottomalta olla vaiti, kun hänen
emäntänsä jokainen katse ja äänensävy herätti muistoja toisesta;
ja tulos oli yllin kyllin oikeuttanut sen luottamuksen, millä hän
vihdoin asiasta mainitsi. Meidän ei tarvitse tarkemmin puuttua siitä
sukeutuneeseen keskusteluun.

"En varmaankaan voi koskaan olla kyllin kiitollinen puolisoni
veljentyttärelle siitä, että hän on tutustuttanut meidät toisiimme",
virkkoi lady Alfreton lopuksi, puristaen innokkaasti toisen kättä.
"Minä olen kovin kehno naapuri, mutta toivon... uskon vast'edes
tulevani paremmaksi -- se on todella aikomukseni. Poikani", lisäsi
hän hymyillen, "on minua jo tänään torunut ihmisiä karttavasta
esiintymistavastani; ja olemme toisillemme myöntäneet, että olemme
tähän asti pysytelleet aivan liiaksi eristettyinä. Joka tapauksessa
toivon usein näkeväni teidät ja tyttärenne täällä."

"Olette erittäin ystävällinen."

"Minun täytyy sanoa teille", jatkoi lady Alfreton mitä vilkkaimmin
ja hartaan halukkaana jatkamaan haastelua, "että me, Elma ja minä,
olimme jonkun aikaa katselleet tytärtänne ulkosalla hänen istuessaan
sairastuolissaan ja hartaudella seuranneet hänen toipumistaan. Mutta
minä en tullut teidän luoksenne -- minulle oli vaikeata tulla..."

"Oh, me emme sitä odottaneet, lady Alfreton."

Vieras ei sanonut, miksi he eivät olleet sitä odottaneet; hän ei
maininnut sen johtuvan siitä, että tiedettiin Towersin rouvan aina
varovan astumasta jalallaankaan muiden kuin kreivikunnan mahtavimpien
ja ylpeimpien ylimysten talojen kynnyksen yli muissa tilaisuuksissa
kuin Piersin mainitsemalla kerran vuodessa tapahtuvalla virallisella
vierailukierrolla. Rouva Mansell olisi tosiaan kernaasti vain
kiittänyt epämiellyttävästä kutsusta, mikä Julietin mairealla äänellä
lausuttunakin tuskin oli kuulostanut kohteliaalta, mutta kun oli
vilkaissut kalpeihin kasvoihin ja riutuneeseen vartaloon vieressään,
nähnyt Carolinen elostuvan, hymyilevän ja luovan rakkaita katseita
Elmaan, niin ylpeys oli saanut väistyä hänen sydämestään.

Hän oli kuitenkin päättänyt pitää salaisuutensa tiukasti omana
tietonaan. Hän ei tekisi sillä kauppaa, ei edes Carolinen tähden,
vaan palaisi, kuten oli lähtenytkin, vaatimattomana, tuntemattomana
henkilönä kesäasunnolleen mökkiin.

Mutta nyt -- nyt hän ei voinut olla itselleen myöntämällä, että oli
menetellyt oikein, kun kävi kartanossa.

Hän näki nyt kaiken toisessa valossa. Kun lady Alfreton kerran oli
sulanut ja lämminnyt, ei kukaan osannut paremmin kuin hän emäntänä
esiintymisen hienoa taitoa, eikä hänen sydämessään olisi voitu
koskettaa mitään kieltä, joka täydellisemmin olisi esiin loihtinut
hänen luonteensa paremmat ominaisuudet kuin se, mille lempeä vieras oli
sormensa asettanut.

Hänen veljensä oli eläessään ollut se henkilö, jota hän oli maailmassa
enimmin rakastanut, ja hänen kuolemansa, kuten lady Alfreton itse
tunnusti, oli ollut hänen elämänsä ainoa todellinen suru.



XXII.

"Sinä saatat meidät kaikki ihan häpeään."


"Ka, nuori viisas, minusta näyttää, että olet tehnyt aika hyvän
päivätyön", virkkoi Piers Alfreton sinä iltana, kun hän ja Elma
päivällisen edellä olivat kahdenkesken vierashuoneen kaariakkunan
ääressä. "Oletko itse siihen kyllin tyytyväinen?"

"Eikö se ollut ihmeellistä, Piers?" Elman kasvot hehkuivat kauttaaltaan
päivänlaskun rusossa, mikä ulkona kirkasti taivaankannen sisällä nämä
kaksi ihmisolentoa.

"Eikö se ollut ihmeellistä?" toisti nuori mies asettuen juttelemaan.
"Sinä näyt aina keksivän jotakin outoa ja ihmeellistä: joka käänteessä
odottaa sinua seikkailut ja ihmeelliset kohtaukset. Mikä nyt tänään
taas oli ihmeellistä?"

"Se sinun enosi Randolphin tarina, tietenkin. Etkö sinä siitä
kuullutkaan?"

"Oh... ah... kyllä; se kai äidin saikin niin ihastumaan. Mikään muu ei
olisi tepsinyt puoliksikaan niin hyvin. Tosin hän oli mennyt puutarhaan
jo ennakolta, päättäen esiintyä kohteliaana; mutta en tosiaan ollut
uskoa silmiäni nähdessäni hänen tuon leskirouvan kanssa kävelevän
edestakaisin käsi kädessä!"

"Niinkö he todella kävelivät?" Elma värähteli riemusta.

"Vakuutan sen kunniasanallani! Kun eivät vain olisi suudelleetkin
toisiansa erotessaan! Siitä en mene valalle, huomaa; mutta elleivät he
sitä tehneet, vähältä se piti -- hyvin vähältä. Oh, äitini osaa sen
tempun sirosti suorittaa, jos hän vain kerran siihen määrin innostuu;
ja, kuten sanottu, eno Randolph sai hänet haltioihinsa. Mutta sinä,
Elma, olit kuitenkin ensimäisenä sysäysvoimana ja aiheuttajana."

"Oh, Piers, enhän toki! Minulla ei ollut sen asian kanssa mitään
tekemistä. Minä vain hankin äidiltä luvan ottaa Carolinelle muutamia
vanhoja kirjoja kouluhuoneesta! Caroline oli lukenut moneen kertaan
jokaisen kirjan, minkä olivat tuoneet mukanaan, eikä täällä maalla
tietysti ollut uusia saatavissa, vaikka tosin rouva Thatcher tarjosi
heille 'Kansan toveria' ja 'Kodin piiriä'", lisäsi hän nauraen. "Mutten
koskaan aavistanut, että täti Selina olisi kutsunut heidät tänne
sisälle", jatkoi Elma reipastuen, "koska hän tietysti ei voi kutsua
jokaista, kuten hän sanoo. Ja vaikka herra Bryant on hyvin miellyttävä,
hänellä saattaisi olla kuinkakin paljon sukulaisia tässä kylässä,
sanoo täti. Ja kun täti tuli itse alas puutarhaan! Eikö se ollut perin
ystävällistä?"

Piers silmäsi veltosti ympärilleen. Kerrankin hän ihmetteli, saattoiko
Elma olla ihan tosissaan. Hän näki, että niin oli laita.

"Mitä ajattelet?" vastasi hän sitten. "Olisiko ollut hyvin, hyvin
ystävällistä äitini puolelta viskata yhtä hyväsukuiselle ja hyvin
kasvatetulle naiselle kuin hän itsekin pelkkä lupa käyskennellä hänen
puutarhassaan ihan hänen ikkunainsa alla, itse laisinkaan menemättä
häntä lähelle? Minun täytyy sanoa pikemminkin kummastelleeni, että
leskirouva sellaisesta kutsusta saapui."

"En luule, että hän olisi tullut", myönsi Elma, "ellei... ellei hän
olisi tehnyt sitä Carolinen tähden. Luulen, Piers, että hän hiukan --
juuri hiukan -- siihen tapaan tunsikin. Ja kun Juliet alkoi puhua ja
minä näin rouvan kasvot, tunsin kylmät väreet ruumiissani; mutta Juliet
ei sitä ollenkaan huomannut. Ja Caroline oli niin hirveän halukas
näkemään kukkasiamme; hän on ihan hullaantunut kukkiin, mutta niillä
on ainoastaan ruusuja ja tuoksuherneitä [Lathyrus odoratus. Suom.]
rouva Thatcherin huvilassa. Caroline sanoi hyvin usein vilkaisseensa
porteista sisälle ja miettineensä, mitä pyökkipuu-rivin toisella
puolen olisi. Senvuoksi luulen hänen äitinsä todella tunteneen, ettei
voinut tytön tähden olla suostumatta. Kylläpä he tänä iltana siitä
kaikesta jutellevat", jatkoi Elma haaveellisesti; "toivoisin voivani
heitä kuunnella! Caroline puhuu meistä -- sinusta, Julietista ja
minusta, -- kuvailee kalalammikoita, viiniansareita ja ruusukäytävää
sekä kertoo, kuinka sinä työnsit häntä tuota pitkää käytävää myöten,
jotta hän näkisi sen päästä päähän; ja rouva Mansell toistelee kaikki
tädin lauseet ja kertoo, kuinka enostasi Randolphista kuuleminen häntä
kummastutti. Kuinka mielelläni tahtoisin olla siellä!"

"Mieluummin kuin täällä?"

"Oh, en minä sitä sanonut", virkkoi Elma viattomasti. "En tarkoittanut
_sitä_, Piers; mutta onhan niin hauskaa mielikuvituksessaan seurata
ihmisiä heidän kotiinsa ja ajatella kaikkea tuota. Eikä Carolinen
tarvitse enää koskaan pelätä yksinäisyyttä; sillä Selina-täti sanoo,
että nyt kernaasti saan käydä häntä tapaamassa milloin vain haluan;
saan ottaa piirustukseni mukaani ja istua siellä puutarhassa. Kuinka
lystikästä se on! Nähdä _minut_ missä niin usein olemme nähneet
_hänet_! Jos täti sattuisi siellä ollessani ajamaan ohitse, juoksisin
veräjälle ja sanoisin: 'Hän on tänään ulkona'; sillä meillä, näetkös
oli aina tapana mökkiä lähestyessämme kysäistä toisiltamme: 'Onkohan
hän sisällä vai lieneekö ulkona?' Minun tapani oli panna täti
arvaamaan, ja varsin usein hän arvasi oikein."

"Niin, mutta sinulta ei jää varsin paljoa aikaa Carolinelle, sitte
kun toinen rakas ystäväsi, Mabel Pomeroy, saapuu. Milloin hän tulee?
Maanantainako? Caroline saanee silloin väistyä seinustalle, heh?"

"Piers!" huudahti tyttö närkästyneestä

"Eikö?" tivasi nuori mies. "Mabelia ei Caroline paljoa huvittane."

"Jos Mabel olisi senlaatuinen tyttö, hän ei suinkaan olisi _minun
ystäväni_"; ja puhuja suoristausi juhlallisesti, mikä eräästä toisesta
näytti huvittavalta. "Sinä et tunne Mabelia, muutoin et olisi sellaista
edes ajatellutkaan! Se seikka, että Caroline on niin köyhä ja sairas
ja... jokseenkin riippuvainen minusta, on juuri omiaan hankkimaan
hänelle Mabelin suosion, Mabel on yhtä ystävällinen ja herttainen..."

"He-hei! Olemme etääntyneet aika taipaleen kukkasnäyttelyn päivästä!"

"Minä en tuntenut häntä silloin. Kuinka olisin voinutkaan tuntea?
Sinä päivänä olimme nähneet toisemme vasta ensi kertaa. Ja ajatukseni
askartelivat kokonaan omissa tytöissäni."

"Ja sinun mielestäsi hän käyttäytyi töykeästi heitä kohtaan."

"Niin hän teki -- mutta niin teimme kaikki. Kyllähän sinä tiedät.
Koskaan ei enää käy sillä lailla. Kun Henrietta ja Maggie olivat hänen
kutsuissaan -- kerroin sinulle, kuinka ystävällinen hän heille oli, --
hän luullakseni huolehti heistä enemmän kuin muista ja asetti heidät
enemmän etualalle kuin kenenkään muun. Olen varma, että hän niin teki
-- teki juuri siksi, että he olivat outoja eivätkä ketään tunteneet; ja
Mabel pelkäsi niin hirveästi, ettei heillä olisi hauskaa. Ja sitten oli
mademoisellen väki."

"Keitä he olivat. Siitä en ole kuullutkaan."

"Oh, se tapahtui Mertounin talossa oleskellessani. Enhän näet ole
sinua sittemmin tavannut, jotta olisin kertonut. Mademoisellella --
Mabelin kotiopettajattarella -- oli täällä muutamia jokseenkin kurjaan
tilaan joutuneita vierasmaalaisia tuttavia, jotka olivat matkustaneet
Lontooseen eivätkä tienneet, kuinka täällä tulisivat toimeen; ja
Mabelista ja mademoisellesta tuli heidän vuoksensa aivan hyvät ystävät,
vaikka ennen aina riitelivät. Nyt mademoiselle on niin liikutettu ja
riemastunut kaikesta siitä, mitä Mabel tavalla tai toisella on noiden
ihmisten hyväksi tehnyt. Ja ne olivat sentään jokseenkin väsyttäviä
eivätkä varsin hauskoja ihmisiä, Piers, joten näin ollen en voi
käsittää, että hän koskaan enää hentoo antaa Mabelille huonoa arvosanaa
hänen opinnoistaan!"

"Mabel siis voittaa siitä."

"Et toki uskone, että hän teki sen _senvuoksi_?"

"En, en lemmossa! Älähän, pyydän, älä muserra minua halveksimisellasi,
rakas, päättäväinen, kaunopuheinen pieni sähikäinen! Kah, mikä
vilpittömän uskon puolustaja sinä olet, Elma! Toivoisinpa olevani
Mabelina! Kuinka ihanaa on, että ihmiseen uskotaan!" Hänen rinnastaan
kohosi huokaus, ja hän singahdutti katseen sanojensa tehoksi.

Turhaan. Tuo tyttö oli vielä lapsi ja vielä -- niin, vielä aivan
epäluuloista vapaa ja viaton. Piersistä välittämättä hän jatkoi omien
ajatustensa suuntaan.

"Tuskin tuntisit Mabelia; hän tekee nykyisin _aina_ jotakin hyvää ja
suunnittelee hyviätöitä. Se alkoi silloin, kun hän ajelutti niitä
tyttöjä ja minua puistossa. Se oli varmaankin alkuna, sillä jälkeenpäin
hän sanoi minulle todella uskovansa, että se oli aivan ensimäinen
kerta, jolloin hän eläessään oli yrittänytkään tehdä mitään -- mitään
_todellista_ -- jonkun toisen hyväksi! Ajattelehan! Ja hän sanoi
sitäpaitsi -- voinenko sinulle ilmoittaa mitä hän sitäpaitsi sanoi?"
Ja innokas nuori ääni vapisi ja laski. Ilmeisesti oli tulossa jotakin
vakavaa.

"Älä kerro, ellet luule, että sinun sopii sitä tehdä", sanoi Piers.

"Mutta minä en luule, että se on sopimatonta, ja se näyttäisi sinulle,
millainen Mabel todella on; ja minä tiedän, että et hänestä paljoa
pidä."

"No?"

"Hän sanoi sinä iltana itkeneensä itsensä nukuksiin."

"Itkeneensä itsensä nukuksiin!"

"Hän oli niin häpeissään. Ja _olihan_ se omituista, juuri hiukan
omituista, ettei koskaan ollut yrittänyt mitään."

"Omituista sinun korvissasi tietenkin. Ei aivan yhtä omituista minun
korvissani, ja luullakseni on paljon muitakin, joille se ei kuulostaisi
omituiselta. Ainoa kummallisuus olisi siitä itkeminen."

"No _sitä_ en pidä laisinkaan omituisena", virkkoi Elma hiljaa.

"Et, koska..." Hän vaikeni, henkäisi pitkään ja katsahti tyttöön
ikäänkuin epäröiden, jatkaisiko vai ei.

"Koska?" kysyi Elma mitä vakavimman tarkkaavaisena. "Kerro minulle,
Piers. Minä en koskaan pane pahakseni sanojasi, Piers. Koskeeko se
Mabelia?"

"Ei."

"Siis minua?"

"Niin."

"No, mitä minun suhteeni?" Elma tarttui hänen käteensä ja heilutteli
sitä luottavaisesti. "Mitä minun suhteeni?"

"Ainako sinä tuolla tavoin tartut ihmisiä kädestä?" kysyi hän. Mutta
tyttö tunsi hänen puhuessaan tarttuvan hänen omaansa ja puristavan sitä
tiukkaan.

"Kyllä -- milloin heistä pidän."

"Tokko...?" Sitten hän hillitsi itsensä.

"No, mitä siis minun suhteeni?" virkkoi Elma houkutellen. "Sano pois.
Älä välitä. Minä tahdon kuulla. Sano, sano, Piers!"

"Sanoisinko?" Syystä tai toisesta hän tiesi, ettei hänen tulisi
sanoa, mutta kiusaus oli suuri. "Sanonko sinulle, miksi Mabel
sinua kummastuttaa ja miksi muutkin -- me -- puolet tapaamistasi
ihmisistä sinua kummastuttaisivat? Se johtuu siitä, Elma, että olet
erilainen kuin me kaikki. Sinulle on nöyryys, kainous, viattomuus,
ylvästelemättömyys, epäitsekkyys yhtä luonnollista kuin taivaan tuulten
humina. Itsekkyys? Sen sanan merkitystä sinä et tunne. Vakuutan
sinulle, ettet tunne. Toisten toivomukset, pelot, ilot ja surut ovat
sinulle kuin omiasi. Jokainen rakastaa sinua -- koska sinä rakastat
jokaista. Sinä, äiditön tyttö-parka, joka olet kasvanut kuivassa,
karussa maaperässä -- vieraiden parissa -- yhtenä monien joukossa --
pelkkänä yksilönä tässä suuressa meluavassa maailmassa, sinä saatat
meidät kaikki ihan häpeään. Sinun puhdas, suloinen, jalo luonteesi saa
meidät kaikki halveksimaan omaa kurjaa, viheliäistä minäämme. Jo pelkkä
oleskelu sinun parissasi... sinun näkemisesi... puheesi kuuleminen..."

"Oi, Piers! Piers, _älä_!" Hän melkein parahti.

"Hiljaa. Kuule se yhden ainoan kerran."

"Ei, ei!"

"Niin, yhden ainoan kerran, rakas lapsi. En enää koskaan puhu siihen
tapaan, paitsi jos..." Hän vaikeni äkkiä.

"Ei, sinä et saa -- sinä et saa."

"Paitsi _jos_..." toisti hän. Mitään enempää hän ei sanonut.



XXIII.

"Lieneeköhän se punehdus mitään merkinnyt?"


Oli kenties hiukan raskasta Elmalle, että hänen serkkunsa ehdotus
pantiin täytäntöön tosiaan varsin perinpohjaisesti ja että Alfretonin
herrasväki siis vietti maakartanossansa melkoista isomman osan
elämästänsä kuin ennen.

Tästä päätöksestä johtui, että hänen täytyi uhrata "Park Lanen päivät"
-- nuo päivät, jotka olivat käyneet hänelle entistä rakkaammiksi
senjälkeen, kun niin herkkä muutos oli tapahtunut ennen itsekkäässä ja
väsähtäneessä perheessä, että hänkin saattoi tämän parannuksen huomata.
Hänen täytyi luopua heidän seurassaan viettämistään keskiviikon
iltapuolista aina tulevan vuoden pääsiäiseen asti.

Sanomattakin on selvää, että joulun hän oli viettänyt Towersissa,
ja se oli ollut hurmaavan rattoisa joulu; mutta sitä seuraavien
jokseenkin lohduttamien kevätkuukausien aikana ihan huhtikuun loppuun
asti -- sillä pääsiäinen oli sinä vuonna tavattoman myöhään -- hän oli
poikkeuksetta keskiviikko-aamua huokauksin tervehtänyt.

Kuten tiedämme, oli Elmalla sentään niin onnellinen luonne, että ikävä
ei voinut sitä lannistaa eikä pettymys katkeroittaa.

Koska parhainta ei ollut saatavissa, hän tahtoi tehdä voitavansa
näissä vähemmin hauskoissakin olosuhteissa; ja hänen ahkeroidessaan
opinnoissaan ja edistyessään erilaisissa hienoon sivistykseen
kuuluvissa saavutuksissa luontaisella uutteruudellaan ja
innostuksellaan aika kiiti kylläkin nopeasti.

Niinkuin oli ennustettu, täytyi turvautua valeliepeisiin --
uudenaikainen vastike kolmisenkymmentä vuotta sitten muodissa olleelle
kasvamispoimujen alaslaskemiselle -- nuoren neitimme hameissa. Hän
oli mitaltaan varttunut runsaan puolitoista tuumaa, hipiä oli käynyt
hienommaksi, muoto muuttunut edukseen. Joka suhteessa hän ei enää
muistuttanut niin paljoa lapsesta -- oli suuremmassa määrässä nainen.

"Ja kyllä on jo aikakin!" lausui lady Alfreton hyväksyvästi luodessaan
yleissilmäyksen tyttöön. "Viime kuussa täytit seitsemäntoista,
Elma; se merkitsee, että tähän aikaan ensi vuonna sinut esitellään
seuraelämässä. Minä aion itse esitellä sinut ja viedä sinut
seurapiireihin. On aika, että alkaisit näyttää neitimäisemmältä, hiukan
vähemmän -- pyöreältä ja punaposkiselta", naurahti hän.

"Teen liian pahoin niin sanoessani, eikö totta, rakkaani? Mutta
siitä ei tosiaan tarvitse loukkaantua. Sinä olisit hyvin herttainen
lapsi, jos _olisit_ lapsi; ja tiedän, että muiden muassa Piers aina
ihaili ruusuja poskillasi ja hyvää terveyttä todistavaa ulkomuotoasi
ylimalkaan. Hän on kehuskellen maininnut sinusta Julietille ja saanut
hänet niin paljon ratsastamaan, kävelemään ja yleensä liikkumaan
ulkoilmassa, että hän todella näyttää yhtä paljoa nuoremmalta kuin sinä
olet joulun jälkeen vanhentunut.

"Ja jouluksikin hän oli mielestäsi somistunut, ja hän on epäilemättä
herttaisempi ja paremmalla tuulella kuin ennen. Meillä on ollut
aivan hauska talvi, ja sir Thomas on riemuissaan. Vaikka olemme
toimeenpanneet tanssiaiset ja pitäneet alituisia päivälliskutsuja ja
vaikka meillä on tuon tuostakin ollut melkolailla vieraita, emme ole
tuhlanneet puoliakaan siitä kuin tavallisesti Cannesissa ja Pariisissa
oleskellessamme. Hänestä on hiljainen maalla asumisemme tehnyt hyvän
vaikutuksen naapuristoonkin."

Lady Alfreton puhui edelleen, sillä hänen tapansa oli sanoa, että
hän aina saattoi mukavasti haastella Elmalle; Elma oli ikäisekseen
niin järkevä tyttö ja niin terävä käsittämään. "Uskonpa, että vielä
päätämme viettää talvemme joka vuosi Towersissa; enkä ainakaan minä
olisi siitä suinkaan pahoillani. Tiedät kai, että Piers toi kaikki
hevosensa Leicestershirestä ja metsästi omien vieraittemme kanssa?
Sekin oli hauskaa. Siitä oli suurta apua. Sanalla sanoen olemme voineet
ja viihtyneet mainiosti ja varmaan me vielä kaupunkiin tultuammekin
tunnemme itsemme senvuoksi reippaammiksi."

Oli kieltämätöntä, että osa tämän jälkikatsahduksen tuottamasta
riemusta sisältyi tuohon johtopäätökseen; ja Elma, jonka koko sydän
samasta syystä pulppuili iloa, ei nähnyt tädissään mitään moitittavaa.
Että hänen rakkaat omaisensa laisinkaan olivat saapuneet kaupunkiin,
reippaampina tai vähemmin reippaina, oli hänelle melkein kylliksi;
mutta että he olivat saapuneet virkistyneinä, hilpeinä, kaikin puolin
terveinä ja tyytyväisinä, pirteinä ja iloisina alkavaa seurustelukautta
vastaanottamaan, riitti yllin kyllin täyttämään hänen onnensa maljan.

"Ja sinä _olet_ kasvanut, Elma", toisti täti.

"Olen kyllä, rakas täti; Piersin täytyy taas mitata minut. En voinut
olla juoksematta sisälle nähdäkseni vanhan mittani, kun kuljin
kirjastohuoneen ohitse, ja luulen -- olen siitä varmakin, -- ettei se
enää ulotu paljoa korkeammalle silmiäni."

"Ja vaikka epäilemättä _olet_ hoikempi, näytät terveeltä. Tietysti
_olet_ terve?"

"Aivan terve, täysin terve, täti."

"Neiti Exeter on varmaan pitänyt sinusta hyvän huolen." Ja sitten
-- ihmeitten ihme! -- lady Alfreton lisäsi ihan kuin luonnollisena
jatkona: "Minun täytynee käydä neiti Exeterin luona lausumassa hänelle
tunnustukseni."

Hän oli käynyt niin monien ihmisten luona siitä ajasta, kun hänet
viimeksi tapasimme, että yksi vierailu enemmän tai vähemmän ei paljoa
merkinnyt, eikä neiti Exeter ollut enemmän hänen oman säätypiirinsä
ulkopuolella kuin monet muut olivat olleet.

Hänen poikansa ehdottama koe oli, kuten olemme rouvalta itseltään
kuulleet, onnistunut erinomaisesti. Hän oli huomannut, että
kohteliaisuus, ystävällisyys ja naapurillisuus eivät ehdottomasti
tietäneet tartuntaa tai edes alituista kanssakäymistä. Vähitellen hänen
silmänsä olivat avautuneet näkemään sen tosiasian, että oli mahdollista
olla huomaavainen, jopa viettää aivan hauska puolitunti yksinkertaisten
kansanihmisten parissa, jotka tiesivät vähän tai eivät mitään siitä
maailmasta, missä hän eli, mutta joiden oma maailma kuitenkin oli
sellainen, ettei hän voinut sitä halveksia. Alkoipa hän heistä oppiakin.

"Poloinen rouva Smith oli täällä tänään ja hän on todella varsin hauska
puheissaan ja varsin kaino ja vaatimaton esiintymisessään -- vaikka
on ihan _ihmeellistä_, mitä hän on tehnyt, -- niin ihmeellistä, että
muut saavat vallan _hävetä_", oli ylhäinen rouva eräässä tilaisuudessa
vakuuttanut; "enkä suinkaan enää koskaan edes ajattelekaan häntä
sivistymättömäksi. Kah, ihan unohdin hänen pienet omituisuutensa
hänen täällä ollessaan -- eikä sellaisista saisi niin kovin paljoa
välittääkään. Minä pyysin häntä käymään toistekin, pyysin niinkin; minä
todellakin pidän hänen käynneistään."

Eräänä päivänä hän taas oli lausunut: "Rakas Piers, jos olisin tuntenut
sen sääliteltävän, _kauhean_ miespoloisen aikaisemman elämäntarinan,
jonka tänne tuonnoin toit, en suinkaan olisi käyttäytynyt häntä kohtaan
niinkuin käyttäydyin. Olen nyt aivan suuttunut itseeni. Tiedätkö sen?
Oletko kuullut siitä? Vai et? Annahan, kun sitten kerron sinulle."
Senjälkeen oli seurannut yksityiskohtia, ja lopuksi oli rouva lausunut:
"Jos siis joskus haluat käskeä hänet jälleen tänne, Piers, tahdon tehdä
parhaani poistaakseni sanojeni aikaisemman vaikutuksen; ja vaikken
ymmärräkään kaikkea, mitä hän sanoo, sillä tiedäthän, että hänen
murteensa ja puhetapansa on miltei _mahdotonta_, tahdon hymyillä ja
virkkaa jotakin, mitä hyvänsä, rauhoittaakseni ja rohkaistakseni häntä."

Piersin lause: "Kukaan ei kykene siihen paremmin kuin sinä, äitiseni",
oli ollut pienenä lisäpalkkiona tästä.

Mutta totta puhuen lady Alfreton ei olisi kaivannut mitään muuta
palkkiota kuin omat onnellisemmat tunteensa. Jokainen pieni ponnistus
oli kantanut omat hedelmänsä; ja hänen puolisonsa ja poikansa
hyväksyminen Julietin huvitetun myöntymisen kera oli vain tasoittanut
hänen tiensä hiukan sileämmäksi kuin se ehkä muutoin olisi ollut. Hänen
alettuaan kerran astua tätä polkua häntä ei enää hevillä olisi saatu
siitä poikkeamaan.

Sir Thomas oli kummastuneena kohottanut kulmakarvojansa, mutta oli
muutoksen johdosta myöskin mielihyvästä hykerrellyt käsiänsä. Hänkin
oli luvannut tulla maalais-herrasmieheksi, jollaiseksi hänen poikansa
oli muuttumassa. Vielä ei ollut liian myöhään: se tekisi erinomaisen
hyvää sekä hänen terveydelleen että hänen maineelleen.

Jouluna Towers tuskin tunnettiin entisekseen, kun ilta illan perään
ajopelejä vieri edestakaisin; ja Elman sanojen mukaan oli ollut
milloin mitäkin "ihania, ihania" juhlia ja kestityksiä sekä rikkaille
että köyhille, jopa onnettomille "keskiluokkalaisillekin", jotka
alussa olivat olleet hänen tätinsä erityisenä kammona, mutta joista
hän sittemmin erikoisesti huolehti. Julietkin oli huomannut, ettei
naapurillisuus sittenkään ollut mitään huonoa huvia ja etteivät ihmiset
senvuoksi käyneet "röyhkeiksi, tungetteleviksi ja hännysteleviksi",
kuten hän ja hänen äitinsä ennen olivat luulleet.

"Tietysti meidän joskus täytyi suoristaa ryhtiämme, näyttää hiukan
jäykiltä ja viileiltä", tunnusti hän uskotuilleen myöhemmin, "mutta
ylimalkaan onnistuimme mielestämme ihmeellisen hyvin. Ja minun täytyy
myöntää, että jos _maalla_ tahtoo asua, ei ole viisasta esiintyä
tylysti, niinkuin meidän tapamme ennen oli."

Tuskin tarvitsee mainita, että niiden joukossa, jotka tästä olivat
enimmin hyötyneet, oli rouva Mansell tyttärineen. _Heistä_ oli tullut
perheen ystäviä; ja Towers oli todella osoittautunut heille niin
vieraanvaraiseksi ja mieluiseksi, että he lopuksi olivat suostuneet
vastaanottamaan sir Thomasin tarjoaman mökin, joka hänellä oli
vuokrattavana lyhyen matkan päässä kartanostaan. Eikä kukaan ollut
tästä järjestelystä enemmän mielissään kuin lady Alfreton, joka
hartaasti huolehti siitä, että mökki sisustuksineen olisi kaikin
puolin siro ja täydellinen -- aivan sellainen kuin hän olisi itselleen
halunnut.

Nyt hänestä tuntui perin yksinkertaiselta sanoa: "Minun täytynee käydä
neiti Exeterin luona."

Neiti Exeter istui seuraavana iltapäivänä etummaisessa
vastaanottohuoneessa vierastaan odottamassa. Hänelle oli ilmoitettu
hänen osakseen aiotusta kunniasta, ja Elma oli tämän viestin viedessään
hiukan arastellut. Tyttö oli omana vakaumuksenaan lisännyt, että
vierailu tehtäisiin viivyttelemättä.

Tämä vihjaus oli riittänyt. Kaikki oli nyt valmiina, ja kaikki oli
ulkopuolisesti tyyntä, vaikka lempeän kaitsijan povessa epäilemättä oli
paljonkin levottomuutta.

Mitähän tuo omituinen ja odottamaton toimenpide merkitsi? Aikoiko
Elman holhooja ehdottaa jotakin muutosta, jotakin sovittelua? Koettiko
sir Thomas keksiä jotakin keinoa pannakseen täytäntöön sen, mitä
neiti Exeter jo jonkun aikaa oli peljännyt hänen omaisineen haluavan,
nimittäin riistää hänen rakkaan oppilaansa pysyväisesti hänen
hoivastaan? Vuoden päästä hänellä oli siihen valta, mutta nyt -- ja
neiti Exeter pudisti päätänsä, ja hänen huulensa sulkeutuivat tiukkaan.
Ei, ei; mieluummin mitä muuta tahansa! Mitä hyvänsä muuta vaadittaisiin
tai pyydettäisiin, mitä tahansa hän saattoi hyvällä omallatunnolla
tehdä, siihen hän oli valmis; mutta luovuttaa hänelle uskottu pyhä
aarre toisille, ennemmin taipua elävien vaatimuksiin kuin kunnioittaa
vainajain toivomuksia? Ei koskaan!

-- Tapahtuuhan se sittenkin kyllin pian, kyllin pian, -- huokasi hän
ajatellen nopeasti kiitäviä kuukausia. -- Suloinen Elmani, pitkää
aikaa et saa enää viettää tyyntä, hiljaista elämääsi ja rauhallisesti
harjoittaa opintojasi. Maailma vaatii sinut. Oi lemmikkini! -- ja
kyyneleet kumpusivat uskollisen olennon silmiin. -- Oi, Elmani, kunpa
osaisit elää maailmassa silti tulematta maailmalliseksi! Mutta _onko_
se mahdollista? -- Sillä kunnon neiti Exeter oli tällä haavaa hiukan
epäuskoinen ja alakuloinen, ja ken voi häntä moittia?

Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi lensi auki, lady Alfreton astui
sisälle, ja pieni johtajatar, jälleen sotahaarniskassa, meni häntä
vastaan. Hänen sävynsä tosiaan hieman kummastutti vierasta, joka, ollen
keveäluontoinen, oli niin täydellisesti unohtanut kuin jos ei olisi
koskaan ollut olemassakaan mitään syytä, miksi he kaksi eivät nyt olisi
mitä parhaimmissa väleissä. Mutta neiti Exeter sai vuorostaan aihetta
kummastua, ennenkuin haastattelu oli päättynyt.

Ei vihjaustakaan mistään uudesta ehdotuksesta. Ei viittaustakaan
mihinkään muutokseen. Sanalla sanoen, ei mitään muuta kuin hauskaa
ystävällisyyttä, ylistystä, sieviä kehuskeluja opettajattarelle, ja
kaikki tuo esitettynä niin herttaisesti kuin ainoastaan lady Alfreton
taisi.

-- Hyväinen aika! -- huudahti lauhtunut ja katuvainen neiti Exeter
jäätyään jälleen yksikseen. -- Hyväinen aika! Elma on varmaan oikeassa,
ja yhtä varmasti minä olen tuominnut väärin tuota hurmaavaa rouvaa.
Elma on minua viisaampi. Hänen on opetettava minua, eikä minun häntä,
eräissä suhteissa.

Hyväluontoisen Mertounin herttuattaren auliissa ja iloisessa
myötävaikutuksessa lady Alfretonilla oli myöskin alituista tukea ja
puolustusta uudelle asiaintilalle.

"Mitä herttuatar tekee, sitä voin minäkin tehdä", oli hänen tapansa
päättäväisesti vastata Julietin silloin tällöin huomautellessa, ettei
Park Lane ollut Towers ja että se, mikä varsin hyvin meni mukiin B:n
kreivikunnassa, tuskin sopi Lontoossa.

Lady Alfreton ei lisännyt -- kenties ehkä ei tiennyt, -- että, mitä
herttuatar teki, johtui yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hänen omassa
perheessään tapahtuneesta vallan siirrosta, toisin sanoen, että mihin
Mabel johti, sinne Mabelin äiti seurasi -- ja me tiedämme, kuka oli
kaiken johtajana.

-- Se on Elman, yksinomaan Elman vaikutusta! -- päätteli eräs, joka
myöskin tiesi.

Mutta Piers ei sinä kesänä sallinut itselleen tilaisuutta usein tavata
Elmaa. Hän lähti pitkälle ulkomaanmatkalle heti kaupunkiin muuton
jälkeen; ja jos sopii vilkaista viattoman sydämen kuulakkaan syvyyteen,
voimme aavistella, että hänen nuoren serkkunsa mielestä kaikki oli
menettänyt puolet kirkkaudestaan, kun hän oli poissa.

Elman joutohetket Park Lanen talossa eivät siitä pitäen koskaan
kuluneet yhtä hupaisasti -- varsinkaan eivät tarjonneet läheskään samaa
tenhoa kuin muutamina ensi viikkoina tuon onnellisen pääsiäisajan
jälkeen. Hän kaipasi aina jotakin. Hetket olivat kadottaneet
viehätyksensä, ihana kirkkaus oli niistä kaikonnut.

Eräänä päivänä lady Alfreton sanoi äkkiä: "Kah, Elma! Olen saanut
kirjeen Piersiltä. Hän lähettää sinulle sydämellisiä terveisiä.
Se ei ole laisinkaan Piersin tapaista; mutta sinä olit aina hänen
suosikkinsa." Sitten hän käännellen kirjettä kädessään alkoi lukea
höpistä ensin hiljaa ja vihdoin äänekkäämmin: "Rakastava poikasi Piers
Alfreton. _Sano sydämellisiä terveisiä Elmalle_." Sitten osoittaen
lausetta: "Tuossa näet! Tuossa se on! 'Sano sydämellisiä terveisiä
Elmalle'."

Jälkeenpäin puhuja mietiskeli itsekseen tähän tapaan:

-- Lieneeköhän se punehdus mitään merkinnyt? Toivoisin niin -- kaikesta
sydämestäni sitä toivoisin. Mutta ainahan Elma punastuu. Hän punastuu
ujostellessaan ja punastuu innostuessaan. Mutta sentään... En voi
muistella nähneeni mitään aivan samanlaista punehdusta tätä ennen.



XXIV.

Päätös.


Oli iloinen kevätpäivä, linnut visertelivät riemukkaasti ja kukkaset
puhkesivat huhtikuun heleänä aamuna; mutta kulmatalosta Haverstockin
mäellä kuului itkua ja valitusta.

Oli pääsiäisloman edellinen päivä -- päivä, jolloin tavallisesti
hiljaisen tyytyväisyyden ja säädyllisen hilpeyden tunteet täyttivät
koko laitoksen. Mutta ken saattoi tänään olla iloinen? Elma teki
lähtöä. Elmaa ei enää koskaan nähtäisi innokkaine, jokaista tulijaa
tervehtivine kasvoineen lupa-ajan päätyttyä -- häntä, joka aina
ensimäisenä oli heitä vastaan ilmestynyt.

Elma ei koskaan enää olisi siellä tuota välttämätöntä hetkeä
sulostuttamassa ja jokaista uutta tulokasta laitokseen tervehtimässä.
Elma, jolla oli niin rohkaisevat, puoleensa vetävät silmät, niin
taitava, viihdyttelevä kieli ja jonka _esprit-de-corps_ oli niin
innokasta (tämä hänen yhteishenkensä oli vaikuttanut jokaiseen jäseneen
talossa vanhimmasta nuorimpaan), -- Elma oli jättävä heidät iäksi.
Tosin oli muitakin hänen ikäisiään, hänen aikalaisiaan, muiden muassa
näillä sivuilla jo ennen mainitut pitkä Henrietta ja tyyni ja vakava
Margaret, jo ennen lähtenyt, ja toisia oli tullut heidän sijaansa;
ja olikin aika -- niin, he eivät voineet olla myöntämättä, että Elma
Alfretoninkin, joka nyt oli, kuten ne toisetkin olivat olleet, naiseksi
kypsymässä, oli jo aika leijailla ylöspäin korkeampiin, avarampiin
ilmapiireihin. Mutta sittenkin -- Elma! Ken voi korvata Elman -- pienen
yhdyskunnan joustavan, lehahtelevan, liikkeellepanevan hengen, sen oman
kirkkaan, erikoisen tähtösen?

"Neiti Exeteristä se tuntuu kauhean katkeralta", kuiskasi eräs tyttö
henkeänsä pidätellen toiselle. "Hän ei virka mitään -- mutta hän
kärsii. Se näet tuntuu hänestä melkein kuin täytyisi luopua omasta
lapsestaan; eikä saa luovuttaa häntä edes lapsen oikeille vanhemmille."

"Ainakin yhdessä suhteessa käy olo meille vaikeammaksi", vastasi toinen
surumielisesti. "Ei ole enää ketään viihdyttelemässä neiti Exeteriä
hänen synkkinä päivinään ja palauttamassa hänet hilpeälle tuulelle,
kuten Elma aina osasi tehdä. Elma voi _aina_ hänet lepytellä. Ajattelen
mielihaikealla, miltä täällä tuntunee, kun Elma on mennyt."

Niin ajatteli moni muukin.

Tuo kunnon neiti Exeter, jota kaikki hänen oppilaansa kunnioittivat ja
josta useimmat jossakin määrin pitivätkin, ei kenties ollut erikoisen
taitava voittamaan heidän myötätuntoansa. Kuten olemme nähneet, hän
saattoi eräissä tiloissa taipua, jopa heltyä liiaksikin, -- mutta
tavallisesti hän arvokkaan koulunjohtajattaren asemassa hairahtui liian
jyrkän periaatteellisuuden varsin yleiseen ansaan. Hänen periaatteensa
mukaan tuli ja täytyikin määrätyn sarjan huolellisesti täytettyjä
velvollisuuksia, joiden vaihteluna olivat määrätyt huvitukset ja
virkistykset, ehdottomasti tyydyttää jokaisen oikeamielisen, järkevän,
vastuunalaisen ihmisen vaistoja ja vaatimuksia.

Mutta kasvuiässä olevia tyttöjä (älkää säikähtykö _Atalantan_ kauniit
lukijattaret!) voidaan tuskin luokittaa järkeviin, vastuunalaisiin
ihmisolentoihin; ja meillä lienee lupa vihjaista, että oivallinen neiti
Exeter ei liene kylliksi ottanut huomioon nuorten ailahtelevaisuutta.

Tässä tuli Elma hyvään tarpeeseen. Ei kukaan kuolevainen voinut
vastustaa Elmaa, saati sitten neiti Exeter -- varsinkaan silloin, kun
Elma oli laupeuden asioilla. On näet ensiksikin muistettava, ettei
Elma koskaan anonut mitään itselleen; hän ei koskaan puhunut omasta
puolestaan. Ja sitten kuvastui nuoren lähetin silmässä sellaista
kaihoa, ilmeessä sellaista arkaa levottomuutta ja samalla eräänlaista
luottamusta, että kuuntelijan sydän tuskin olisi voinut olla sulamatta,
vaikka se olisi ollut kivestä. Ja vielä -- mutta miksi luetella?
Neiti Exeter oli sittenkin vain ihminen inhimillisin heikkouksin ja
myöskin inhimillisesti tietoinen siitä. Ja tuo heikkous ilmeni hänen
suhteessaan hänen orpoon turvattiinsa, joka ei enää olisi hänen. Eron
päivä saapui, kuten olemme maininneet, ja tahdomme vetää verhon sen yli.

"Tosiaankin luulen, että muutat meille haikein mielin", väitti
Elman täti samana iltana, "niin tosiaan, Elma", ja hänen äänessään
oli vivahdus nuhdetta. "Ja kuitenkin sir Thomas saapui kaksi päivää
ennen pääsiäistä, sen sijaan että olisi tullut pääsiäisen jälkeen,
toimittaakseen sinut suoraan tänne. Ja... ja minä olen hommannut
huoneesikin aivan valmiiksi."

"Oi, se on ihana, täti! Ah, täti, se on sievin, hauskin, armain pikku
suoja! Enkö teille sanonut, etten ollut eläessäni nähnyt mitään sen
vertaista?"

"Kyllä, rakas lapsi, kyllä. Oh, en minä tarkoittanut sanoa, että olet
kiittämätön, Elma; sinä vain et mielestäni näyttänyt ihan _niin_
onnelliselta, ihan _niin_ hurmaantuneelta kuin olin odottanut olevasi
päästessäsi pois tuosta väsyttävästä koulusta ja tietäessäsi, että
tästälähin kotisi on vakituisesti meidän luonamme."

"Olen onnellinen, sanomattoman onnellinen tietäessäni, että kotini on
oleva teidän luonanne", vastasi Elma hiljaisella äänellä. "Rakastan
teitä kaikkia hyvin paljon ja, voi, kuinka ystävällisiä te minulle aina
olette!"

"Rakas lapsi! Enhän sitä tarkoittanut. Kah, Elma, tuntuu kuin olisin
kalastellut imartelevia kehuskeluja! Hyväinen aika! Minähän ainoastaan
ihmettelin, ettet näyttänyt iloisemmalta, hilpeämmältä, hyvä lapsi."

"Olen juuri eronnut useista ystävistä", virkkoi Elma, "ja jotkut niistä
olivat minulle rakkaita ystäviä, täti."

"Nii-in, tietysti, armas tyttöseni." Lady Alfreton liikahti
hermostuneesti nojatuolissaan.

"He olivat ikävissään nähdessään minun lähtevän. Sanoessamme
toisillemme hyvästi monet... itkivät."

"Kaiketi ne pitivät sinusta."

"Neiti Exeter ei itkenyt."

"Eikö?"

"Mutta hänen silmänsä punottivat ja olivat turvoksissa. Täti, se rakas,
ystävällinen, oivallinen neiti Exeter rakasti minua enemmän kuin kukaan
muu heistä; ja minä luulen, että hän tunsi uhraavansa minut ainiaaksi."
--

Muutamia päiviä aikaisemmin lady Alfreton oli esittänyt ajatuksiaan
tähän tapaan:

"Olen valmis myöntämään, että Elma on hyvin kasvatettu ja että hänen
lahjojansa on siinä suhteessa kehitetty niin paljon kuin on ollut
mahdollista. Mutta pelkät lukutiedot eivät yksin riitä; ja vaikkei
minulla ole hitustakaan muistutettavaa neiti Exeteriä vastaan, joka
on todellakin miellyttävä, järkevä nainen, olen kuitenkin ylimalkaan
koulukasvatusta vastaan, enkä... enkä voi olla toivomatta, että
nuori sukulaisemme vastedes välttää Haverstock Hillin alinomaista
mainitsemista, kuten hän tähän asti on sitä maininnut."

"Mitä tulee tyttökouluihin yleensä, lady Alfreton, olen täysin samaa
mieltä kanssanne", vastasi se naishenkilö, jolle yllämainitut sanat
lausuttiin -- hilpeä, järkevä maalaisnaapuri, eräs niitä Towersin
lähettyvillä asuvia, joiden seuraa Piers oli äidilleen suositellut. "En
kylläkään pidä nuorten neitien tavallisista kasvatuslaitoksista; sillä
kun on joukko tyttäriä, kuten minulla, niin lukutuntien järjestäminen
kotona on mielestäni kaikissa suhteissa edullisempaa. Mutta on tyttöjä
-- puolisonne veljentytär esimerkiksi, -- joiden olosuhteet tekevät
koulunkäynnin aivan välttämättömäksi. Heidän laisilleen, kuten Elman
täällä ollessa hänen kuvailuistaan mielestäni hyvin tajusin, neiti
Exeterin opisto on varmaan varsin oivallinen."

"Oh, kyllä; epäilemättä. Oivallinen joka suhteessa." (Nyttemmin lady
Alfreton poikkeuksetta uljaasti puolusti hänen kouluansa _kouluna_.)
"Mutta luulen kuitenkin käsittävänne, rakas rouva Wotherham, ettei
Elmalla voi olla mitään tarvetta -- mitään syytä, -- vielä pääsiäisen
jälkeen ylläpitää suhteitaan siellä." --

Mutta tässä nyt Elma pää tätinsä helmassa kuiskaili, kuinka neiti
Exeter häntä rakasti ja kuinka tämä oli aavistanut ikuista eroa.

Tietysti Elman täti antoi perään. Pienoinen sana oikealla hetkellä
painaa vaa'assa enemmän kuin tuhannen muulloin.

Neiti Exeter olisi tervetullut Park Lanelle, milloin häntä vain
halutti; Elma saisi käydä Haverstock Hillin kulmatalossa niin usein
kuin tahtoi. Ja lady Alfreton itse tunsi saavansa runsaan palkan
molemmista myönnytyksistään nähdessään tuon mitä aurinkoisimman
luonteen aartehistosta päiväpaisteen nyt hiipivän herkkänä esille.

Mitäpä muita toivomuksia Elmalla tosiaankaan enää saattoi olla? Neiti
Exeter oli ollut koetuskivenä.

Jos täti olisi jäänyt kylmäksi ja järkkymättömäksi silloin, kun neiti
Exeteristä tuli puhe, olisi ollut helppo nähdä, mikä kohtalo odotti
kaikkia senlaatuisia pyyntöjä. Jos täti taas olisi parhaimmassa,
ystävällisimmässä mielentilassaan -- ja sitä täti oli ollut, ja siis
oli kaikki hyvin.

Istuessaan siinä suloisessa huhtikuun hämärässä hellästi hyväillen
jalokivillä koristettua kättä, johon oli tarttunut, ahmiessaan
ulkoa löyhyilevää nuorten, veresten lehvien tuoksua ja rakkaasti
silmäillessään huoneen tutunomaisia, kauniita esineitä Elma mietiskeli
ja pohti tuhansia ihmisrakkaita ja jalomielisiä suunnitelmia. Hänen oma
itsensä ei niissä koskaan ollut etualalla. Mutta jos niiden välistä
välähti kultakuitu, mikä tuskin hänen omankaan silmänsä eroittamana
kuitenkin kirkastutti näkyä ja siten teki sen armaammaksi, ken voi
häntä moittia?

Eikö meidän tulisi ajatella poissaolevia? Sopiiko meidän unohtaa
ne, jotka meitä rakastavat, vain siksi, etteivät tällä hetkellä ole
silmiemme edessä?

Elma läpikävi täydellisen Lontoon seurustelukauden ennenkuin Piers tuli
kotiin.

Viipyikö hän ulkomailla kesäkuun loppuun vartavasten antaakseen tytölle
aikaa tähän, sitä hän ei koskaan sanonut; mutta totta on, että hänen
ensimäinen kysymyksensä hänen palattuansa kuului: "Entä Elma, onko hän
muuttumaton? Onko maailma pilannut hänet vai ei? Nythän hän on sitä
koettanut? Sanokaa, minkä vaikutuksen se on häneen tehnyt."

Näytti melkein siltä kuin lady Alfreton olisi vaistomaisesti havainnut
sen tunteen, mikä tämän nopean kysymyksen aiheutti. Hänen vastauksensa
oli yhtä ripeä ja asiallinen --.

"Piers, maailma ei ole häntä pilannut, koska se ei voinut häntä pilata.
Minä olen heikko nais-rukka ja minun täytyy tunnustaa, että olen
saanut uutta elämänhalua nähdessäni sitä ihailua ja huomaavaisuutta,
jolla tuota lapsi-kultaa on tervehditty kaikkialla, mihin ikänä hän on
mennyt. Hän on ollut kevätkauden ihailluimpia kaunottaria, ja kaikki
hänen osakseen tullut imartelu ja kunnianosoitukset eivät ole koskeneet
häneen sen enempää kuin jos ne olisivat olleet aiotut toiselle. Minua
kohtaan hän on mitä armain ja velvollisuudentuntoisin tyttö; hän seuraa
minua kaikkialle, on aina valmiina, aina aulis ja hyvällä päällä. Hän
kirjoittaa kutsukorttini ja kirjeeni. Minä olen nykyisin viheliäinen,
veltto olento; hän käy sir Thomasin mukana eduskunnassa ja ratsastelee
Julietin kanssa, -- en käsitä, kuinka häneltä riittää aikaa kaikkeen
tuohon ja muuhun vielä."

"Mitä se muu on?" kysyi hän.

"Oh, rakas Piers, sinä tuskin tuntisit meitä enää. Minä itse kylläkään
en tee varsin paljoa, mutta Juliet puuhailee Elman mukana ihan
kaikessa. Sisarellasi on sitä enemmän joutoaikaa, koska hän nykyisin
ei todellakaan välitä niin paljoa seuraelämästä -- tiedäthän, että hän
on ollut seuraelämässä mukana jo monet kaudet; ja hän sanoo käyvänsä
vanhaksi, hupsu tyttö! Olkoon sen asian laita kuinka hyvänsä, hän
ainakin näyttää nuoremmalta ja reippaammalta ja on monin verroin
viehkeämpi entisestään, nyt kun Elma on keksinyt hänelle hommaa. Hän
puuhailee kaikenlaatuisten ihmisten kanssa, saat uskoa. Ei ihan köyhien
kanssa; tytöt vakuuttavat minulle, että on toisia, jotka semmoiseen
työhön sopivat paremmin kuin he -- ja minun täytyy tunnustaa, että
olenkin siitä iloinen. Mutta heillä näkyy olevan loppumattomiin
omituisia ihmisiä hoivattavina ja sellaisia, joille osoittavat
ystävyyttä ja hankkivat iloa. Muistat maininneeni sinulle Elman
taipumuksesta puolivillaisiin? Ka niin, puolirotuisia hän vieläkin
kaivaa esille, hääräilee niiden kanssa, puhuu niistä paljon ja saa
lopuksi Julietin ja Mabelinkin asiaan innostumaan. Eipä niin, ettei
Mabel itsekin olisi kyllin taitava niitä löytämään", jatkoi puhuja
nauraen.

"On tosiaan huvittavaa, Piers, vallan huvittavaa nähdä, millä tavoin
poloista Mertounin herttuatarta pyöritellään sinne tänne, edestakaisin,
tuon hänen suuren, omavaltaisen tyttärensä käskystä. Minä pidän
Mabelista; hän on herttainen tyttö ja Elman paras ystävä, tiedäthän;
mutta häneltä puuttuvat kokonaan Elman rakkaat, viehättävät pikku
eleet. Aina vain: 'Äiti, sinun on tehtävä näin' tai 'Äiti, sinun on
tehtävä noin'. On kyllä totta, että herttuatar itse on siihen alkuaan
syypää. Mutta se ei suinkaan ole kaunista, se ei ole hauskaa kuunnella.
Elma sensijaan..."

Mutta ei ollut tarvis Piersille kuvailla Elmaa.

Hän odotti vain varsin lyhyen ajan, ja sitten hän eräänä tyynenä iltana
istuessaan Towersissa tytön kanssa kahdenkesken ison kaariakkunan
ääressä, kuten ennen, virkkoi:

"Elma, muistatko, mitä julkeuksia sinulle kerran tässä paikassa
lausuin?"

Elman sydän alkoi lyödä. Piers oli siellä täällä sanonut jotakin
julkeata, vaikkei siinä paikassa eikä mainitun ajankohdan jälkeen,
kuten käsittänette; ja Elma kai arvasi, niinkuin tyttö aina arvaa, että
oli tulossa enemmän sellaista, koska puhe alkoi moisella kysymyksellä.

"En tiedä, rakastatko minua", jatkoi puhuja vielä pehmeämmällä ja
hiljaisemmalla äänellä, "mutta minusta itsestäni tuntuu, etten
milloinkaan voisi rakastaa ketään muuta tyttöä kuin sinua. Se alkoi jo
kauan sitten, paljoa aikaisemmin kuin tiesinkään. Sinä olit silloin
vain lapsi -- siitä on nyt kulunut kaksi vuotta, -- mutta vaikka
olitkin lapsi, en voinut olla sinua tarkkaamatta ja ihmettelemättä.
Pelkäsin, luulemma... niin, myönnän sen, olin melkein varmakin, ettei
sitä kestäisi; en luullut lupaavan umpun puhkeavan oikeaan kukkaansa.
Nähtyäni minä nyt uskon. Sinä olet täyttänyt kaiken ja enemmänkin
kuin mitä ennustin täällä viimeksi yhdessä ollessamme. Olet voittanut
vanhempani, johdattanut sisartani, vaikuttanut muihin perhekuntiin,
kaunistanut omamme... Ja nyt, Elma, -- mitä teet nyt minulle?"

Tyttö kääntyi puolittain häntä kohti.

"Olen sinun, jos minusta huolit", kuiskasi nuori mies. "Sinun... tee
minusta mitä tahdot. Kunhan vain otat minut..."

Ja kuinka saattoi tyttö olla häntä ottamatta?





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viisas tyttö" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.